Title: Havahtuneita - Kuvaus nykyaikaisesta haaremielämästä
Author: Loti, Pierre
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Havahtuneita - Kuvaus nykyaikaisesta haaremielämästä" ***


HAVAHTUNEITA

Kuvaus nykyaikaisesta haaremielämästä


Kirj.

PIERRE LOTI


Suomentanut Jalmari Hahl



Jyväskylässä
K. J. Gummerus Oy,
1919.



I.


Tunnettu romaaninkirjoittaja, André Lhéry, tarkasti väsyneenä
saapunutta postiansa eräänä himmeänä kevätaamuna Biscaya-lahden
rannalla olevassa pikku talossa, missä noudattaen viime oikkuansa oli
melkein yhtä mittaa asunut edellisestä talvesta alkaen.

-- Paljon kirjeitä tänä aamuna, hän huokasi, liian paljon kirjeitä.

Tosin hän ei niinäkään päivinä ollut tyytyväinen, joina kirjeenkantaja
toi hänelle niitä vähemmän, hän kun silloin katsoi olevansa eristetty
muusta maailmasta. Useimmat noista kirjeistä olivat naisilta,
toiset allekirjoitetut, toiset allekirjoitusta vailla, mutta
kaikki hulmahduttivat kirjailijalle rakastettavan henkisen ihailun
suitsutusta. Melkein kaikki alkoivat näin: "Ihmettelynne on oleva
suuri, hyvä herra, kun näette oudon naisen käsialan". André hymyili
tälle alulle: hämmästyneenä -- eipä sentään! Olihan hämmästys jo aikoja
sitten hänestä kadonnut. Ja jokainen uusi kirjeen, kirjoittajatar,
joka tavallisesti piti itseään ainoana kyllin rohkeana maailmassa,
ottaakseen tällaisen askeleen, ei koskaan malttanut olla lisäämättä:
"Minun sieluni on teidän sielunne sisar; _vakuutan, ettei kukaan
koskaan ole ymmärtänyt teitä niin kuin minä_." Mutta nyt André ei
hymyillyt, vaikka tuo vakuutus ei ollutkaan mitään odottamatonta;
päinvastoin se häntä liikutti. Se tietoisuus, että hänellä oli
vaikutusta niin moneen olentoon, jotka olivat hajalla ympäri maailmaa
ja alati kaukana hänestä, ja että hän osaksi oli vastuunalainen heidän
kehityksestään, sai hänet usein vaipumaan ajatuksiinsa.

Lisäksi noiden kirjeiden joukossa oli muutamia niin välittömiä ja
luottamusta uhkuvia, todellisia hätähuutoja, jotka kääntyivät vanhemman
veljen puoleen, edellyttäen, että hän ei malttaisi olla kuulematta ja
osaa-ottamatta.

Tällaiset kirjeet André Lhéry talletti, heitettyään paperikoriin
vaativaiset ja jokapäiväiset; edelliset hän säilytti, vakaasti päättäen
vastata niihin. Mutta useimmiten häneltä valitettavasti puuttui siihen
aikaa, ja kirje parkoja kasaantui, hukkuen pian seuraavien kirjeiden
tulvaan, ja lopulta joutuen unhotuksiin.

Tämän aamun postissa saapui muuan kirje, jonka kuoressa oli
turkkilainen postimerkki, ja sen postileimasta erotti vallan selvästi;
nimen Stambul, joka aina saattoi Andrén mielen levottomaksi.

Stambul! Mikä haltioiva taikatenho tuossa yhdessä sanassa!

André aikoi juuri avata tämän kirjeen kuoren, joka saattoi olla
aivan yhdentekevää, mutta jäi hetkeksi miettimään, hänet kun äkkiä
valtasi tuollainen aina yhtä selittämätön väristys, jota hän tunsi
joka kerta kuin Stambul pitkän unhotuksen jälkeen sukelsi esiin hänen
mielensä kätköistä. Ja samoin kuin usein unissa, kuvastui nytkin
kaupungin varjokuva hänen silmiensä eteen, jotka olivat nähneet kaiken
maailman ja sen äärettömän vaihtelevan moninaisuuden: minareettien
ja kupukattojen kaupunki; tuo majesteetillinen ja ainoalaatuinen,
vielä häviötilassaan verraton, kohosi taivasta kohti Marmarameren
ympäröimänä, jonka sini sulautui taivaanrantaan.

Noin viisitoista vuotta aikaisemmin oli hänen kirjeenvaihtajattarinaan
ollut muutamia toimettomia kauniita turkkilaishaaremin naisia. Muutamat
heistä: olivat häneen pahastuneet, toiset taas pitivät hänestä, joskin
omantunnon tuskia tuntien, sentähden, että hän aikaisessa nuoruudessa
kirjoittamassaan kirjassa oli kertonut yhden heidän vaatimattoman
sisarensa kanssa kokemansa seikkailun. Nämä lähettivät hänelle salaa
tuttavallisia terveisiä virheellisellä, mutta silti usein viehättävällä
ranskankielellä. Lopulta he vaihdettuaan muutaman kirjeen, vaikenivat
ja vaipuivat jälleen voittamattomaan salaperäisyyteen, levottomina
ajatellessaan, mitä olivat rohjenneet tehdä, ikäänkuin se olisi ollut
kuolemansynti.

Viimein hän avasi kirjekuoren, jossa koreili pitkämatkalainen --
hänelle rakas postimerkki -- ja sisällys sai hänet aluksi kohauttamaan
olkapäitään: pitihän tuo nainen totisesti häntä pilanaan! Hänen
tyylinsä oli liian uudenaikainen, hänen käyttämänsä ranskankieli
liian puhdasta ja sujuvaa. Turhaan tuo nainen siteerasi koraania,
mainitsi itseään Zahidé Hanumiksi ja pyysi postiin jäävää vastausta,
noudattaen ryöstöretkellä olevan punanahan varovaisuutta -- kaiketi hän
kuitenkin oli joku läpimatkalla Konstantinopolissa viipyvä henkilö, tai
jonkun lähettilään vaimo, Herra sen tiesi, tai suorastaan Parisissa
kasvatuksensa saanut turkkilaisnainen.

Kirjeen viehätysvoima oli kuitenkin vastustamaton, sillä melkein
vastoin tahtoaan André vastasi siihen heti. Muuten oli tarpeellista,
että hän osotti tuntevansa muhamettilaisia oloja, ja hän huomautti
joskin kohteliaasti: "Te muka olisitte turkkilainen nainen! Minua ette
totisesti kykene viemään harhaan!..."

Huolimatta epätodennäköisyydestä, tämän kirjeen lumousvoima oli
kieltämätön... Seuraavaan aamuun asti, jolloin André luonnollisesti oli
herjennyt ajattelemasta tätä seikkaa, hänessä liikkui se epämääräinen
tietoisuus, että jotakin alkoi hänen elämässään, jotakin, jolla oli
oleva suloiset, mutta samalla vaaran- ja surunsekaiset seuraukset.

Lisäksi tuo kirje oli kuin kutsu Turkinmaalta hänelle, joka muinoin oli
sitä niin suuresti rakastanut, mutta joka ei enää ollut aikonut sinne
palata.

Tuona epämääräisenä huhtikuun päivänä, jonka valaistus muistutti
talvea, Biscayan meri sai hänet sietämättömän alakuloiseksi -- tuo
vaalean vihreä meri ainaisine kookkaine hyökyaaltoineen, tuo ääretön
aavikko, joka ammottaen aukenee kohti huimaavaa äärettömyyttä,
joka houkuttelee ja saattaa levottomaksi. Paljoa lempeämpänä,
rauhoittavampana ja viihdyttävämpänä väikkyi hänen mielessään
Marmara-meri, rannat täynnä Islamin salaperäisyyttä. Baskien maa,
johon hän ajoittain oli ollut mieltynyt, ei enää näyttänyt hänestä
olinpaikaksi kyllin viehättävältä; tuota vanhan ajan henkeä, jonka
ennen oli luullut huomaavansa Pyreneitten lähimailla, ympäristön
kyläpahasissa -- jopa ikkunoittensa edessä tuossa vanhassa Fontarabien
kaupungissa, huolimatta tyylittömien huvilain tulvasta -- tuota
muinaisbaskilaista henkeä hän sinä päivänä ei enää löytänyt. Kuinka
paljon muinaisuutta ja menneisyyden haaveilua sitävastoin olikaan
jäljellä Stambulissa, korkeiden moskeijain varjossa, katujen
painostavassa hiljaisuudessa, ja äärettömän avaroilla hautausmailla,
missä iltaisin kuolleiden sieluille sytytetään tuhansittain yölamppujen
pieniä, keltaisia liekkejä. Ja nuo molemmat rannat, jotka katselevat
toisiaan -- Europpa ja Aasia -- näyttävät toisilleen Bosporia
reunustavia minareettejaan ja palatsejaan, alinomaan erinäköisinä
vaihtelevassa itämaalaisessa valaistuksessa. Kuinka karu ja synkkä
tämä Gascognen lahti verrattuna Itämaiden satumaailmaan! Kuinka hän
viipyikään täällä, eikä lähtenyt sinne? Kuinka epäjohdonmukaista täällä
tuhlata elämän luetut päivät, kun siellä oli viehkeän lumouksen,
surumielisen ja harvinaisen huumauksen maa, joka saa unhottamaan ajan
haihtuvaisuuden.

Mutta täällä, tämän himmeävärisen merenpoukaman rannalla, jota
valtameren vihurit ja hyrskyt pieksevät, olivat hänen silmänsä auenneet
näkemään elämän näytelmää, täällä _oli hänessä herätetty tietoisuus_
eräistä salaperäisistä hetkistä; sentähden hän kaikesta huolimatta
rakasti kaikkea täällä, rakasti sitä epätoivoisesti, ja hän tiesi
vallan hyvin kaihoavansa sitä ollessaan muualla.

Sinä huhtikuun aamuna André Lhéry uudelleen tunsi parantumatonta kipua,
joka johtui siitä, että hän oli ikäänkuin hajaantunut kaikkien kansojen
keskelle, että oli ollut matkamies kaikkialla maailmassa, kiinnittäen
sydämensä sinne ja tänne. Hyvä Jumala, miksi olikaan hänellä nyt kaksi
isänmaata: oma synnyinmaansa, ja sen lisäksi Itämaat?...



II.


Huhtikuun aurinko, -- yhä saman kuun, mutta viikkoa myöhemmin --
seuloutui kiertokaihtimien ja musliiniverhojen lomitse sisälle
uneen vaipuneen nuoren naisen huoneeseen. Se oli aamuaurinko, joka
toi mukanaan uudinten, säleluukkujen ja rautaristikkojen läpi tuon
lyhytaikaisen ilon ja maallisen keväimen ainaisen harhalumon, joka
maailman alusta on kiehtonut olentojen sekä monimutkaiset että
yksinkertaiset sielut, ihmisten, eläinten, pienten laululintujen sielut.

Ulkoa kuului äsken saapuneiden pääskyjen viserrys ja itämaalaiseen
tahtiin lyödyn käsirummun kumea pärrytys. Ajoittain kajahti ilmoille
mylvinän tapaisia huutoja, ikäänkuin hirviömäisten eläinten päästämiä:
kiireellisten matkustajalaivojen toitotuksia, höyryviheltimien
kiljuntaa, joista saattoi päättää, että lähellä oli satama, suuri,
huumaavan liikenteen vilkastuttama satama; mutta nämä laivojen
merkki-äänet tuntuivat tulevan hyvin kaukaa ja alhaalta, mikä viittasi
siihen, että tämä talo oli jossakin turvallisessa, meren tasoa ylempänä
olevassa paikassa.

Hieno ja valkoinen tuo huone, johon aurinko tunki ja jossa nukkui
tuo nuori nainen; hyvin uudenaikainen, mutta kalustettu siihen
epäonnistuneen yksinkertaiseen ja teennäisen vanhanaikuiseen tyyliin,
joka vielä tuona vuonna (1901) edusti meidän dekadenssimme viimeistä
hienostuneisuutta, ja jota mainittiin "uudeksi taiteeksi".

Valkealla lakkavärillä sivellyssä vuoteessa, -- johon joku Lontoon tai
Parisin suosittu koristemaalaaja alkuperäisen kömpelösti ja siroon
japanilaiseen tapaan oli luonnistellut epämääräisiä kukkaskuvioita --
tuo nuori nainen yhä nukkui. Sotkuisten vaaleiden hiuksien keskeltä
pilkoittivat esiin pienet, sievän soikeat kasvot, niin puhdasviivaiset,
että luuli näkevänsä melkein luonnottoman kauniin vahakuvan,
pieni, hieman kotkankaareva nenä melkein liian ohuine sieramineen;
suuret madonnasilmät ja hyvin pitkät ripset, kääntyneinä ohimoihin
päin kuin Surevalla Neitsyellä. Runsaasti pitsejä vuodeliinoissa
ja pieluspäällisissä, runsaasti sormuksia hennoissa sormissa,
jotka lepäsivät silkkipeitteellä, meidän makumme mukaan liikaa
loisteliaisuutta tämänikäisellä nuorella neitosella. Mutta muuten
kaikki hänen ympärillään täysin vastasi länsimaalaisen ylellisyytemme
viime vaatimuksia. Mutta ikkunoiden edessä olivat nuo aukenemattomat
rautaristikot ja puiset häkit, -- jotka loivat tähän valoisaan ja
hienoon ympäristöön lamauttavan, melkeinpä ahdistavan vankila-tunnelman.

Huolimatta säteilevästä auringonpaisteesta ja pääskysten meluavasta
riemusta, tuo nuori nainen nukkui ylen pitkään, vaipuneena tuollaiseen
sikeään uneen, joka äkkiä aamupuolella yötä valtaa valvoneen, ja hänen
silmiänsä ympäröivät tummat kehät, kuin olisi hän itkenyt paljon
edellisenä päivänä.

Valkeaksi lakatulla pienellä kirjoituspöydällä paloi vielä unhotettu
kynttilä keskellä täyteen kirjoitettuja paperilehtiä ja valmiita
kirjeitä, jotka oli suljettu kultaisilla nimikuvioilla koristettuihin
kuoriin. Siinä oli lisäksi nuottipaperia, johon oli töherretty
nuotteja ikäänkuin keskellä sävellyskuumeen touhua. Muutamia kirjoja
oli heitetty sikin sokin keskelle hauraita saksilaisesta posliinista
tehtyjä koruleluja: kreivitär de Noailles'en viime runokokoelma
Baudelairen ja Verlainen runojen, Kantin ja Nietzschen filosofian
seurassa... Ilmeisesti puuttui tästä talosta äiti, joka olisi valvonut
luettavan kirjallisuuden laatua ja lieventänyt näiden nuorten aivojen
liikaa kiihotusta.

Ja hyvin omituista ja odottamatonta tässä huoneessa, jossa mikä
hemmoiteltu pikku parisitar tahansa olisi ollut kuin kotonaan,
oli, että valkoisen vuoteen yläpuolella, juuri siinä paikassa,
johon katolinuskoiset kenties vielä kiinnittävät ristiinnaulitun
kuvan, koreili arapiankielinen kirjoitus, ommeltuna kultakirjaimin
emirin-vihreälle sametille; se oli säkeistö Muhammedin kirjasta, ja
kirjaimet olivat väännetyt vanhanaikuisiksi siroiksi koukeroiksi.

Äskeistä äänekkäämpi visertely kahden pääskyn virittämänä, jotka
rohkeasti olivat istuutuneet itse ikkunapienalle, sai äkkiä noiden
pienten ja nuorten kasvojen silmät puoleksi aukenemaan; suuret
ruskeanvihreät silmät, jotka ensin epäröivinä ja säikähtyneinä
näyttivät anovan elämältä armoa, rukoilevan _todellisuutta_ mitä
pikimmin karkoittamaan jotakin sietämätöntä unta.

Mutta epäilemättä todellisuus liiaksikin vastasi pahaa unta, sillä
katse kävi yhä synkemmäksi, mikäli muisti ja ajatukset selkenivät,
ja se vaipui vallan alas, ikäänkuin toivottomana mukautuen
välttämättömyyteen, kohdattuaan luultavasti todiste-esineitä: avoimessa
lippaassa oli jalokivistä säihkyvä otsahely, ja tuoleille oli levitetty
valkosilkkinen morsiushame, jota koristivat oranzhi-kukat aina pitkän
laahuksen päähän asti...

Tuulispäänä syöksähti huoneeseen ovelle naputtamatta vanha nainen,
hehkuvat ja pettyneet silmät kiiluen. Musta hame, iso musta hattu,
sävyltään yksinkertaisen hieno, ja samalla jonkunverran huomiota
herättävä ja eriskummainen; hän oli saapunut vanhojen impien
valtakunnan rajalle. Epäilemättä hän oli opettajatar, jolla oli hyvät
todistukset, mutta joka oli lähtenyt köyhästä perheestä.

-- Tässä se on!... Se on nyt hallussamme, pikku lemmikkini!... hän
sanoi ranskaksi, osoittaen lapsellisen riemuitsevana avaamatonta
kirjettä, jonka oli käynyt perimässä postista.

Ja vuoteessa lepäävä pieni prinsessa vastasi samalla kielellä, ilman
vähintäkään vieraanvoittoisuutta:

-- Todellako, onko se mahdollista?

-- Totta kai!... Keneltä muulta luulettekaan sen olevan, kuin
_häneltä?_ Onhan kuoreen kirjoitettu _Zahidé Hanum_? Siinä nyt näette!
Niin, jos olette ilmaissut tämän tunnussanan toisellekin, se on eri
asia...

-- Tiedättehän, etten sitä ole tehnyt.

-- No niin, siis...

Nuori nainen oli kavahtanut istumaan, silmät nyt apoauki, poskilla
punoittava hohde -- vallan kuin lapsi, jolla on ollut suuri suru,
mutta jolle on tuotu niin eriskummainen lelu, että hetkiseksi kaikki
unhottuu. Tämä lelu oli kirje; nuori nainen käänteli sitä käsissään,
halukkaana kosketellen sitä, mutta samalla säikähtyneenä, ikäänkuin
pelkkä kosketteleminen olisi ollut rikos. Ja juuri kun hän oli
avaamaisillaan kuoren hän pysähtyi ja rukoili mielistellen:

-- Neitiseni, hyvä kulta neitiseni, älkää suuttuko oikustani, mutta
tahtoisin olla aivan yksin, kun luen sen.

-- Totta puhuen, olettepa hullunkurisista pikku olennoista kaikkein
hullunkurisin, sydänkäpyseni!... Mutta annattehan minun sitten
jälestäpäin lukea sen, eikö totta? Sen olen kai ainakin ansainnut...
Kas niin. Menenpä riisumaan hattuni ja harsoni, ja palaan sitten...

Todella hän oli "hullunkurinen" pikku olento, ja lisäksi kovin
tunnollinen, sillä hän katsoi säädyllisyyden vaativan, että nousi
vuoteesta, pukeutui ja _peitti tukkansa_, ennenkuin ensi kertaa
elämässään aukaisi mieheltä saamansa kirjeen. Puettuaan siis kiireessä
yllensä pastellin-sinisen aamuhameen, joka oli tilattu Rue de la Paix'n
varrella sijaitsevasta hienosta muotiliikkeestä, ja verhottuaan vaaleat
hiuksensa harsoon, joka oli muinaista tsherkessiläistä korutekoa, hän
avasi vavisten kirjekuoren.

Kirje oli hyvin lyhyt; kymmenkunta vallan yksinkertaista riviä -- ja
niissä odottamaton käänne, joka sai hänet hymyilemään, huolimatta
hänen pettymyksestään, kun ei siitä löytänyt mitään tuttavallisempaa
ja syvempää -- kohtelias ja ystävällinen vastaus, kiitos, josta
pilkoitti esiin väsymystä, siinä kaikki. Mutta joka tapauksessa siinä
oli ilmeisen selvänä nimikirjoitus André Lhéry. Tämä nimi, tuon miehen
käden kirjoittamana, herätti nuoressa naisessa pyörrytyksen kaltaisen
tunteen. Ja samoin kuin tuo mies siellä kaukana vastaanottaessaan
Stambulin postimerkillä varustetun kirjeen oli tuntenut, että _jotain
alkoi_, samoin tuo nainen täällä aavisti jotain suloista ja samalla
surullista sen tähden, että tuo kirje saapui juuri sellaisena
päivänä, hänen elämänsä suurimman tapauksen aattona. Tuo mies, joka
niin kauan oli hallinnut hänen unelmiaan, ja joka oli yhtä erotettu
hänestä ja yhtä saavuttamaton, kuin jos kumpikin olisi elänyt eri
taivaankappaleella, oli sinä aamuna käynyt sisälle hänen elämäänsä
yksistään noiden harvojen sanojen muodossa, jotka tuo mies oli häntä
varten kirjoittanut ja nimellään merkinnyt.

Eikä hän koskaan ollut tuntenut itseään niin vangituksi
ja kapinalliseksi eikä koskaan niin suuresti kaihoavansa
riippumattomuutta, avaraa liikkuma-alaa ja retkeilyä tuntemattomassa
maailmassa... Hän lähestyi ikkunaa, jonka pieleen usein nojasi
katsoessaan ulos: -- mutta ei, sen ulkopuolellahan olivat nuo suuret
häkit ja nuo rautaristikot, jotka saivat hänet epätoivoiseksi.
Hän kääntyi ja kulki raoitettua ovea kohti ja potkaisi syrjään
morsiushameen laahuksen, joka oli levitetty komealle matolle; ovi johti
hänen pukuhuoneeseensa, joka oli kauttaaltaan valkeata marmoria ja
isompi kuin makuuhuone leveine ristikoista vapaine ikkunoineen, jotka
olivat satavuotisia plataneja kasvavan puutarhan puolella. Yhä pitäen
kädessään auki käärittyä kirjettä hän nojasi kyynärpäätään ikkunaan,
nähdäkseen vapaasti taivaan ja puut, komeat ensi ruusut, tarjotakseen
poskensa ilman ja auringon hyväilylle... Ja mitkä jykevät muurit
kuitenkin ympäröivät tuota puutarhaa! Miksi ne olivatkaan yhtä korkeat
kuin vankilapihan muurit? Sinne tänne oli pystytetty tukipatsaita
niitä vahvistamaan, ne kun olivat niin suunnattoman kookkaat. Tarkotus
oli, ettei korkeimmistakaan lähistön taloista voisi nähdä niitä, jotka
kävelivät aitauksen sulkemassa puutarhassa...

Huolimatta tämän pakko-teljennän aiheuttamasta alakuloisuudesta,
tästä puutarhasta pidettiin, se kun oli hyvin vanha sammalen ja
jäkälän peittämine kivineen, siinä kun oli ruohottuneita käytäviä
puksipuiden reunustamilla puistokujilla, suihkukaivo vanhanaikuisessa
marmorialtaassa ja vanhuuttaan kaltevaksi kumartunut pieni huvimaja,
missä saattoi haaveilla ryhmyisten ja vääntyneiden platanien
varjossa, jotka olivat täynnä linnunpesiä. Kaikkea tätä oli tuossa
vanhanaikaisessa puutarhassa, ja lisäksi ikäänkuin kaihomielinen ja
lempeä sielu, jonka se vuosien kuluessa oli saanut, imettyään salpojen
taakse suljettujen lievässä vankeudessa olevien nuorten naisten kaihoja.

Tänä aamuna oli puutarhassa neljä tai viisi miestä -parrattomia
neekereitä, jotka paitahihasillaan valmistelivat seuraavan päivän
juhlaviettoa: yksi heistä pingotti telttakatosta oksien väliin, toinen
levitti maahan ihmeen upeita aasialaisia mattoja. Huomattuaan nuoren
naisen ylhäällä, he salavihkaa ja merkitsevästi iskivät silmää,
tervehtien tuttavallisesti ja samalla kunnioittavasti, ja neitonen
koetti iloisesti hymyillä vastaukseksi, ollenkaan säikähtymättä heidän
katseistaan. -- Mutta äkkiä hän pelästyneenä vetäytyi pois nähdessään
nuoren vaaleaviiksisen talonpojan, joka toi taloon kokonaisia
kukkakoreja ja joka vähällä oli nähdä hänen kasvonsa...

Kirje! Hänellä oli kädessä kirje, todella André Lhéryltä. Sillä haavaa
se oli kaikkein tärkeintä maailmassa. Edellisellä viikolla oli hän
saanut tavattoman päähänpiston kirjottaa hänelle, ollessaan suunniltaan
kauhusta tuon avioliiton tähden, joka oli solmittava seuraavana
päivänä. Neljä sivua täynnä viattomia tunnustuksia, jotka hänestä
itsestään olivat tuntuneet kauheilta, ja lopuksi harras pyyntö, että
hän viipymättä vastaisi, osottamalla kirjeen postiin ja salanimiselle
vastaanottajalle. Peläten rupeavansa epäröimään, jos saisi
miettimisaikaa, oli hän heti lähettänyt kirjeen, hiukan umpimähkään,
kun ei tarkalleen tuntenut osotetta, ja vanhan opettajattarensa
välityksellä (neiti Esther Bonneua'n -- Bonneau de Saint-Mironin,
luvallanne, yliopiston tohtorinarvon saaneen ja valtion koululaitoksen
kunniamerkillä palkitun naisen --) joka oli opettanut hänelle ranskaa
ja joka lopuksi pilan vuoksi oli tutustuttanut hänet muutamiin Gyp'in
teoksista poimittuihin erikoismurre-sanoihin.

Ja tuo nuoren naisen hätähuuto oli saavuttanut päämääränsä, ja
kirjailija oli vastannut, ehkä hiukan epäillen ja pilaa laskien,
mutta yleensä ystävällisesti; ja tuon kirjeen hän saattoi näyttää
kaikkein ivallisimmille ystävättärilleen, joissa se oli herättävä
mustasukkaisuutta.

Äkkiä häntä halutti antaa serkkujensa lukea se -- he olivat kuin hänen
sisariaan ainakin -- olivathan he arvelleet, ettei kirjailija siihen
vastaisi. He asuivat vallan lähellä, samassa korkealla sijaitsevassa
ja yksinäisessä kaupunginosassa, hän saattoi lähteä aamuhame yllä
hukkaamatta aikaa pukeutumiseen. Ja hän huusi heti käskevän hätäisenä
kuin lapsi ainakin? joka puhuttelee lellittelevää palvelijatarta tai
vanhaa imettäjää: "Dadi!" ["Dadi", hyväilynimi, jolla puhutellaan
aikaa myöten melkein perheenjäseniksi muuttuneita palvelijattaria tai
orjattaria.]

Hän toisti vielä kerran, ja entistään kiivaammin: "Dadi", tottunut kun
epäilemättä oli siihen, että joku aina oli lähellä valmiina täyttämään
hänen oikkunsa, ja kun dadia ei kuulunut, hän painoi sähkönappia.

Vihdoin tuli tuo dadi eroten vielä enemmän tämän huoneen sävystä kuin
Koraanin säe, joka kultakirjaimin ommeltuna oli luettavana sängyn
yläpuolella: mustat kasvot verhottuina hopeapäärmyiseen harsoon. Se
oli etiooppialainen neekeriorjatar Kondja-Gul -- Ruusunnuppu. Ja
nuori nainen alkoi puhua hänen kanssaan vierasta kieltä, aasialaista
murretta, joka varmaankin suuresti kummastutti verhoja, huonekaluja ja
kirjoja.

-- Kondja-Gul, sinä et koskaan ole saapuvilla!

Mutta tämän hän sanoi surullisella ja ystävällisellä äänenpainolla,
joka melkoisesti lievensi soimausta. Muuten tämä soimaus oli
epäoikeutettu, sillä Kondja-Gul päinvastoin aina oli saapuvilla,
liiaksikin, kuin ylen uskollinen koira. Ja nuori nainen pikemmin kärsi
siitä kotimaansa tavasta, joka vaatii, ettei koskaan saa olla salpaa
ovessa, että talon palvelijat minä hetkenä tahansa astuvat sisälle
vallan kuin olisivat kotonaan, niin ettei koskaan ole varma siitä,
saako häiriintymättä viettää yksinäisen hetken.

Kondja-Gul oli sinä aamuna ainakin kaksikymmentä kertaa varpaisillaan
hiipinyt sisään nähdäkseen, oliko nuori emäntänsä jo hereillä. Ja
kuinka olikaan hänen mielensä tehnyt puhaltaa sammuksiin tuo kynttilä,
joka yhä vain paloi! Mutta se oli sillä pöydällä, johon hänen oli
kielletty kajoamasta ja jonka hän luuli kätkevän joukon salaperäisiä
asioita, ja hän oli pelännyt sammuttamalla tuon kynttilän kenties
kumoavansa jonkun lumouksen...

-- Kondja-Gul, nopeasti _tsharshafini_ [kasvoja peittävä huntu, jota
käytetään kadulla]. Lähdenpä serkkujeni luo.

Ja Kondja-Gul alkoi kääriä neitosta mustiin harsoihin. Hän puki mustan
hameen tapaisen kaavun tuon hienokuosisen aamupuvun ylle, loi hänen
hartioilleen ja päähänsä mustan vaipan huppukauluksen tavoin, kiinnitti
siihen nuppineuloin mustan harson, jonka nunnakaavun tavoin antoi valua
alas kasvoille. Ja näin häärien verhotessaan nuorta naista hän puhui
aasialaista kieltä, vallan kuin olisi puhunut itsekseen tai hyräillyt
laulua, ja hän muisti lapsellisia ja rauhoittavia sanoja, ikäänkuin ei
ollenkaan olisi ottanut nuoren morsiamen surua vakavalta kannalta:

Hän on vaaleatukkainen, hän on kaunis, tuo nuori bei, joka huomenna
saapuu noutamaan kilttiä emäntääni. Tuleepa meille hauska siinä
kauniissa palatsissa, jonne hän vie meidät molemmat!

-- Vaiti, dadi, moneen kertaan olen jo kieltänyt sinua puhumasta siitä.

Ja seuraavassa tuokiossa:

-- Dadi, olithan läsnä ja kuulit kai hänen äänensä sinä päivänä, jona
hän tuli puhumaan isäni kanssa. Sanohan, millainen on bein ääni. Onko
se lempeä?

-- Lempeä kuin pianosi ääni, kun soitat vasemmalla kädellä, tiedäthän,
kun jatkat siihen asti, missä se loppuu... Niin lempeä... Oh, kuinka
hän on vaaleatukkainen ja kaunis se nuori bei.

-- No, sitä parempi! virkahti nuori nainen ranskaksi, äänessä ivallinen
sävy, joka kajahti aito parisilaiselta.

Sitten hän jatkoi aasialaisella kielellä:

-- Tiedätkö, onko isoäitini jo hereillä?

-- Ei, rouva sanoi nukkuvansa kauan tänään, ollakseen huomenna niin
sievä kuin suinkin.

-- No niin, kun herää, voi hänelle sanoa, että olen serkkujeni luona.
Sano vanhalle Ismaelille, että hän seuraa minua, te molemmat tulette
mukaani.

Tällävälin Esther Bonneau (de Saint-Miron) oli yläkerrassa huoneessaan
-- vanhassa huoneessaan niiltä ajoilta, joina hän asui täällä --
johon hän taas oli palannut ollakseen läsnä juhlallisuuksissa -- ja
neiti Esther Bonneau'lla oli tunnontuskia. Tietystikään hän ei ollut
tuonut valkeaksi lakatulle pöydälle Kantin, Nietzschen ja Baudelairen
kirjoja; puolitoista vuotta sitten, jolloin tuon nuoren naisen kasvatus
katsottiin päättyneeksi, oli neiti Bonneau muuttanut toisen pashan
taloon opettamaan hänen pikku tyttäriään; ja vasta silloin hänen
entinen oppilaansa, jonka mielijohteita ei kukaan enään hillinnyt, oli
alkanut vapaasti valita luettavansa. Mutta joka tapauksessa opettajatar
tunsi itsensä osaksi vastuunalaiseksi tämän nuoren hengen hillittömän
vapaasta lennosta. Ja lisäksi kirjevaihto André Lhéryn kanssa, jota hän
oli suosinut -- mitähän siitä lopulta tulisikaan? Tosin kaksi olentoa,
jotka eivät koskaan tulisi toisiaan kohtaamaan, sehän nyt ainakin
oli varmaa; sen takasivat ristikkoikkunat ja Itämaan tavat... Mutta
sittenkin...

Astuessaan viimein alikertaan näki hän edessään pienen naisolennon,
joka kävelylle lähtöä varten oli puettu mustaksi kummitukseksi, ja joka
näytti levottomalta ja kiireiseltä.

-- Minne lähdettekään, pikku ystävä?

-- Serkkujeni luo näyttämään tätä. (Tällä hän tarkotti kirjettä.)
Tietysti te tulette mukaan. Luemme sen yhdessä siellä. Kas noin, nyt
puikimme tiehemme!

-- Serkkujenne luo? Olkoon menneeksi... Otan vaan päähäni hatun ja
harson.

-- Hattunne. Hiisi vieköön, siihen menee tunti aikaa.

-- Mitä puheentapoja, pikku ystäväni!

-- Mitäkö puheentapoja... Ikäänkuin ette itsekin sanoisi "hiisi
vieköön", kun olette sillä päällä... Hiisi vieköön hatun, hiisi vieköön
harson, hiisi vieköön bein, tulevaisuuden, elämän ja kuoleman, hiisi
vieköön kaikki tyyni!

Neiti Bonneau huomasi että itkukohtaus oli tulossa, ja ohjatakseen
huomion toisaalle hän pani kädet ristiin,, kumarsi päänsä alas,
täten ottaen sovinnaisen näyttämöasennon, joka ilmaisee traagillisia
tunnustuskia.

-- Ajatelkaa, hän virkkoi, että onneton isoäitinne on maksanut minulle
palkkaa ja on ylläpitänyt minua kokonaista seitsemän vuotta moisen
kasvatustyön takia!...

Pieni musta kummitus purskahti nauruun harsonsa peitossa, pani
kädenkäänteessä pitsihuivin neiti Bonneaun päähän, kietoi käsivartensa
hänen vyötäisilleen ja veti hänet mukaansa.

-- Täytyyhän minun kääriytyä näihin paljoihin rääsyihin, se kun on
laissa määrätty... Mutta eihän teidän ole pakko... ja paria askelta
varten... Ja tässä kaupunginosassa, jossa ei koskaan kohtaa elävää
sielua!

He syöksyivät alas portaita. Kondja-Gul ja vanha etiooppialainen
eunukki Ismael odottivat portaiden alapäässä muodostaakseen
heidän saattonsa: Kondja-Gul koreili kiireestä kantapäähän
hopeapäärmyisessä vihreässä silkissä, ja eunukki oli pingottanut
yllensä europpalaiskuosisen pitkän mustan lievetakin; jos ei hänellä
olisi ollut feziä päässä, olisi voinut luulla häntä maalaiseksi
ulosottomieheksi.

Raskas portti aukeni, he olivat ulkona kukkulan huipulla, keskellä
aamupäivän kirkasta päivänpaistetta, edessään hautausmaa, jolla
kohosi sypressejä ja hautapatsaita puoleksi kuluneine kullattuine
kaiverruksilleen, ja joka loivana vietti alas laivojen täyttämän syvän
lahden rantaan.

Tuon heidän jalkojensa juuressa leviävän poukaman vastakkaisella
rannalla kuvastuivat, hautausmaan synkkien sypressien puoleksi
peittäminä, korkealle kirkasta taivaankantta vastaan, sen kaupungin
ääriviivat, jota André kahdenkymmenen vuoden ajan oli kipeästi
ikävöinyt; Stambul kohosi täällä ylväänä, ei enää epämääräisenä ja
utuisena, kuin kirjailijan haaveilussa, vaan selvänä, valoisana ja
todellisena.

Todellisena, ja kuitenkin liitäen siniauteressa hiljaisena, satumaisena
ilmestyksenä, vuossatojen Stambul kohosi siinä sellaisena, kuin vanhat
kaliifit olivat sen nähneet, yhtä suurpiirteisenä kuin miksi loistoa
rakastava Soliman oli sen suunnitellut ja toteuttanut, pystyttäen
sen uhkeimmat kupukatot. Tässä aamuilmoille kohoavassa minareettien
ja moskeijain paljoudessa ei näkynyt raunioita, ja kuitenkin
huomasi kaikessa tässä epämääräisiä ajan hampaan jälkiä. Huolimatta
etäisyydestä ja häikäisevästä valosta, näkyi selvästi kaupungin
vanhuus. Se ei ollut mikään näköhäiriö: se oli aave, menneen ajan
majesteetillinen aave, tuo vielä pystyssä oleva kaupunki lukemattomille
kivitorneineen, jotka olivat niin siron solakat ja korkeat, että
ihmetteli miten ne olivat voineet säilyä. Minareettien ja moskeijain
valkoinen väri oli vuosien vieriessä muuttunut epämääräisen harmaaksi;
niiden varjoon kasaantuneet tuhannet puutalot olivat keltamullan tai
punaruskean väriset, mutta niiden räikeys lieventyi sinervästä usvasta,
jota läheinen meri melkein lakkaamatta huokui ilmoille. Ja tämä ääretön
kokonaisuus kuvastui lahden vesipeiliin.

Molemmat naiset, se, joka oli aavemaisesti verhottu, ja toinen,
jonka hiuksille oli huolimattomasti heitetty pitsihuivi, astuivat
nopeasti neekerisaattonsa seuraamina, tuskin kiinnittäen huomiota
tähän ihmeelliseen imaisemaan, joka heidän silmissään jo oli käynyt
jokapäiväiseksi. He astuivat kukkulan rinnettä kiertävää, rappeutuneen
kivityksen peittämää tietä, joka kiemurteli vanhojen ylimystalojen
välitse, mitkä pisteaitojensa takana näyttivät autioilta, ja
Kassim-Pashan viettävän hautausmaan laitaa pitkin, jonka synkkien
puiden lomitse pilkoitti esiin vastapäätä oleva satumainen näky.
Pääskyset, joilla oli pesät kaikkialla suljettujen ristikkokuistien
alla, visertelivät haltioituneina, sypressit levittivät miellyttävää
pihkan hajua, ja ihmisluita kätkevä vanha hautausmaa tuoksui keväälle.

He eivät todellakaan kohdanneet ketään lyhyellä kävelyllään, ainoastaan
itämaalaispukuisen vedenkantajan, joka meni täyttämään nahkasäkkiään
tien vieressä olevasta, arabeskeillä koristetusta ikivanhasta
marmorikaivosta.

He saapuivat talon kohdalle, jonka ikkunoiden edessä oli vahvat
ristikot -- ilmeisesti pashan asunnon, jonka portin avasi sanaakaan
sanomatta pitkä viiksikäs mies, punaisiin ja kultaan puettu, vyö täynnä
pistooleja, ja niinikään mitään virkkamatta he täysin kotiutuneina
alkoivat nousta ylös haaremiin johtavia portaita.

Toisessa kerroksessa oli suuren valoisan huoneen ovi auki, ja sieltä
sisältä kuului nuorten naisten ääniä ja naurua. Nuo huoneessa olijat
huvittelivat itseään puhumalla ranskaa, kaiketi sentähden, että
keskustelivat vaatteista. Kysymys oli siitä;, pukiko hameen miehustaan
kiinnitetty ruusukimppu paremmin niin, vain näin.

-- Sehän sopii mainiosti, virkkoi muudan.

-- Se on "kif-kif burricot'a" -- totesi toinen, vaaleaihoinen,
punatukkainen, veitikkamaisen katseinen pikku neitonen, jonka
opettajatar oli käynyt Algeriassa.

Tämä oli hänen "serkkujensa" huone, kahdeksantoista ja kahdenkymmenen
yhden vuoden ikäisten sisarusten, joille morsian oli päättänyt kaikkein
ensiksi näyttää kuuluisalta mieheltä saamansa kirjeen. Näitä neitosia
varten oli huoneessa kaksi valkealla lakkavärillä maalattua sänkyä,
joiden molempien yläpuolelle seinään oli kiinnitetty kultalangalla
sametille ommeltu arapialainen koraaninlause. Lattialle oli järjestetty
tilapäisiä makuusijoja, matrasseja ja sinisiä tai ruusunpunaisia
silkkipeitteitä neljää häihin kutsuttua neitosta varten. Valkeiksi
maalatuille tuoleille, joiden päällykset olivat pompadour-mallista
pikkukukkaista silkkiä, oli levitetty Parisista juuri saapuneet upeat
hääpuvut, koskemattoman uusina ja heleävärisinä. Siellä vallitsi
juhla-aaton epäjärjestys; olisi voinut luulla olevansa mustalaisten
leirissä, mutta hienojen ja hyvin rikkaiden mustalaisten. (Koska
muhamettilainen laki kieltää naisia lähtemästä ulos pimeän tultua, on
heidän tavakseen tullut jäädä toistensa luo useiksi päiviksi, jopa
viikoiksikin, joskus tärkeän asian vuoksi, toiste vallan aiheettomasti,
väliin ainoastaan kyläilyä varten ja silloin järjestetään yhdessä
makuuhuoneita, ilon ollessa ylimmillään.) Siellä täällä oli hajalla
itämaalaisia harsoja, kukkakoristeita ja Laliquen helyjä. Ikkunoiden
edessä olevat rauta- ja puuristikot loivat salaperäisyyttä kaikkeen
tähän hajanaiseen ylellisyyteen, jonka määränä oli häikäistä tai lumota
naissilmiä, mutta jota eivät yhdenkään viiiksikkään miehen silmät
olleet oikeutetut näkemään.

Pari aasialais-pukuista neekeriorjatarta istui huolimattomassa
asennossa läheisessä sopessa, laulaen kotimaansa lauluja, hiljaa
lyöden tahtia pienellä käsirummulla. (Meidän tuimat länsimaalaiset
demokraattimme voisivat tulla oppimaan veljeyttä tähän hyväntahtoiseen
maahan, joka käytännössä ei tunne säätyluokkia eikä muita
yhteiskunnallisia eroavaisuuksia, ja jossa alhaisimpia palvelijoita ja
palvelijattaria aina kohdellaan kuin perheenjäseniä.)

Morsiamen tulo herätti suurta huomiota ja hämmästystä. Sinä aamuna ei
häntä odotettu. Kuka toikaan hänet tänne? Kuinka salaperäiseltä hän
näytti mustassa kävelypuvussaan ja kuinka synkältä keskellä kaikkea
tätä valkoista, vaaleanpunaista ja heleänsinistä silkkiä ja muslimia.
Miksi hän noin äkkiä yllätti morsiusneitensä?

Hän nosti mustan harsonsa, niin että hänen hienot kasvonsa
paljastuivat, ja vastasi huolettomasti ranskankielellä -- joka todella
on hyvin kotiutunut Konstantinopolin haaremeihin:

-- Tulin lukemaan teille erästä kirjettä!

-- Keneltä se kirje on?

-- Arvatkaapa!

-- Lyön vetoa siitä, että se on tädiltäsi Adrianopelista, hän
varmaankin lupaa lahjoittaa sinulle hohtokivikoristeen.

-- Eikös mitä!

-- Erivanissa asuvalta tädiltä, joka häälahjaksi lähettää sinulle pari
angora-kissaa?

-- Ei häneltäkään. Se on vieraalta henkilöltä... Se on... eräältä
mieheltä.

-- Mieheltä! Kuinka kauheata!... Mieheltä!... Oletpa sinä pikku
hirviö!...

Ja kun hän ojensi esiin kirjeen, tyytyväisenä sen tekemään
vaikutukseen, pari kolme sievää vaaleatukkaista päätä -- joko
luonnostaan tai keinotekoisesti vaaleatukkaista -- syöksähti kirjeen
kimppuun, heti nähdäkseen nimikirjoituksen.

-- André Lhéry! Onko hän siis todella vastannut?... Onko se mahdollista?

Kaikille näille pikku neitosille oli uskottu kirjailijalle lähetetyn
kirjeen salaisuus. Nykyaikaiset turkkilaiset naiset ovat niin
yksimieliset kapinoidessaan haaremin ankaroita määräyksiä vastaan,
etteivät koskaan ilmianna toisiaan. Vaikkapa noiden määräysten
rikkominen olisikin vakavaa laatua, eikä viatonta, kuten tällä kertaa,
oltaisiin silti yhtä hienotunteisia, yhtä vaiteliaita.

He tunkeutuivat ryhmään ja likistivät päänsä yhteen, voidakseen kaikki
samalla kertaa lukea, neiti Bonneau de Saint-Miron oli mukana, ja
kaikki nykivät paperia. Kolmatta lausetta luettaessa, purskahdettiin
nauruun:

-- Oletko huomannut... Hän väittää, että sinä et ole turkkilaisnainen!
Tämä on suuremmoista!... Hän muka tuntee olot niin hyvin, että on
vallan varma väitteensä todenperäisyydestä!

-- Mutta tämähän on suuri menestys, rakkaani -- sanoi hänelle Zeyneb,
vanhempi serkuista -- sehän todistaa, että säkenöivä henkevyytesi,
hieno tyylisi...

-- Suuri menestys -- intti pikku punatukkainen pystynenäinen neitonen,
yhä kasvoissa hullunkurisen ilkkuva ilme -- suuri menestys! Jos hän
luulee sinua _peralaiseksi_, niin suuri kiitos siitä kunniasta.

Hän lausui erikoisella tavalla sanan "peralaiseksi" (peralainen,
Konstantinopolin Pera-nimisen esikaupungin asukas). Äänenpaino yksinään
ilmaisi hänen, oikean turkkilaisnaisen, koko ylenkatsetta itämaalaisia
(armenialaisia, kreikkalaisia tai juutalaisia) kohtaan, joista
peralainen on edustavin. [Vaikka yleensä olen peralaisiin nähden samaa
mieltä kuin turkkilaiset, tunnustan kohdanneeni heissäkin miellyttäviä
poikkeuksia, hyvin sivistyneitä ja kunnioitettavia miehiä ja naisia,
joita olisi pidetty erinomaisen hienoina missä maassa ja seurassa
tahansa. (Tekijän huomautus).]

-- Lhéry parka -- lisäsi Kerimé, yksi vieraista, hän on jäljellä
ajastaan... Hän luulee edelleen turkkilaisnaisen olevan 1830-luvun
romaanien tasolla: nargileta, marjahilloa ja divaaneja pitkin päivää.

-- Tai suorastaan -- huomautti Mélek, pikku punatukkainen,
pystynenäinen veitikka, -- suorastaan samalla tasolla kuin hänen
nuoruutensa päivinä. Epäilemättä hän alkaa käydä vanhanpuoleiseksi, tuo
sinun runoilijasi!...

Ja tosihan olikin, kumoamattoman tosi, ettei Andre Lhéry enää voinut
olla nuori. Ja ensi kerran tämä tosiseikka selvänä ilmeni hänen
tuntemattomalle pikku ihailijattarelleen, joka ei ennen koskaan ollut
tullut sitä ajatelleeksi; ja tämä toteaminen herätti pettymystä,
himmensi hänen unelmansa ja loi surumielisyyttä hänen ihailuunsa.

Huolimatta heidän naurustaan ja ivastaan he kaikki rakastivat tuota
kaukana olevaa ja melkein persoonatonta miestä; he rakastivat häntä
sentähden, että hän rakkaudella oli puhunut heidän kotimaastaan,
Turkinmaasta, ja heidän uskonnostaan, Islamista. Hänen yhdelle heistä
kirjoittamansa kirje oli tärkeä tapaus heidän vankeuteen vivahtavassa
elämässään, jossa ennen avioliiton musertavaa romahdusta ei tapahtunut
mitään. Kirje luettiin toistamiseen ääneen. Kukin heistä tahtoi
kosketella sitä paperiarkkia, jolla kirjailijan käsi oli levännyt. Ja
ollen kaikki käsiala-tutkimiseen perehtyneitä, alkoivat he tarkastaa
hänen käsialaansa.

Mutta samassa ilmestyi äkkiä äiti, molempien sisarusten äiti, heti
vaihdettiin puheenainetta, ja kirje katosi kuin loihdittuna. Tosin tuo
kasvoiltaan niin tyyni äiti ei ollut ankara, mutta hän olisi kuitenkin
nuhdellut, eikä ainakaan olisi heitä ymmärtänyt. Hän oli aikaisempaa
sukupolvea, puhui varsin vähän ranskaa ja oli lukenut ainoastaan
Alexandre Dumas vanhempaa. Hänen ja hänen tyttäriensä väliin oli
auennut ammottava kuilu, joka muuten syntyy vasta kahden vuosisadan
ajalla, niin nopeasti olot kehittyvät nykyään Turkinmaalla. Tuo äiti
ei edes ruumiillisesti ollut heidän näköisensä, hänen kauniit silmänsä
ilmaisivat lapsellista tyytyväisyyttä, jota ei havainnut André Lhéryn
ihailijattarien katseessa; hän oli supistanut maallisen kutsumuksensa
hellän äidin ja moitteettoman puolison tehtäviin, tavoittelematta
mitään sen enempää. Sitäpaitsi hänen europpalaiskuosiset vaatteensa
eivät olleet aistikkaat, hän kantoi kömpelösti liialla kankaalla
sälytettyjä hameitaan, kun sitävastoin hänen tyttärensä näyttivät
hienoilta ja aistikkailta yksinkertaisestakin kankaasta tehdyissä
puvuissa.

Nyt astui sisään talon ranskalainen opettajatar -- hän oli Esther
Bonneaun tyyliin, mutta nuorempi ja vielä romanttisempi. Huoneessa
alkoi käydä liian ahtaaksi, siinä kun oli kovin paljon väkeä, hameita
hajalla tuoleilla ja patjoja lattialla, ja sentähden siirryttiin
suurempaan viereiseen huoneeseen, joka oli sisustukseltaan
uudenaikainen ja jota käytettiin haaremin vierassalina.

Auki jääneestä ovesta syöksähti nyt sisälle lihava saksatar,
silmälasit nenällä ja päässä prameileva hattu. Hän talutti kädestä
Fahr-el-Nissâa, nuorinta kutsutuista neitosista. Ja neitoset alkoivat
heti puhua saksaa yhtä sujuvasti kuin äsken ranskaa. Tuo lihava nainen
oli soitonopettaja, muuten kieltämättä taitava alallaan; hän ja
Fahr-el-Nissâ, joka jo soitti kuin taiteilija ainakin, olivat yhdessä
harjoittaneet uutta Bachin fuugojen sovitusta kahdelle pianolle, ja
kumpikin oli luonut koko sielunsa soittoon.

Puhuttiin saksaa, mutta yhtä helposti olisi voitu puhua italiaa tai
englantia, nämä pikku turkkilaisnaiset kun lukivat Dantea, Byronia
ja Shakespearea alkukielellä. Ollen sivistyneempiä kuin useimmat
samansäätyiset nuoret naiset meillä, kaiketi eristetyn elämänsä ja
pitkien yksinäisten iltojensa vuoksi, he ahmivat vanhoja klassikkoja
ja suuria nykyaikaisia särkyneisyys-suunnan kirjailijoita, ihailivat
intohimoisesti niin hyvin Gluck'in kuin Caesar Frank'in ja Wagnerin
musiikkia ja soittivat Vincent d'Indy'n partituureja suoraan lehdestä.
Kenties hyötyivät he myös esi-isiensä pitkästä lepotilasta ja
henkisestä horroksesta; heidän aivoissaan, jotka olivat muodostuneet
uudesta ja elinvoimaisesta aineksesta, kaikki versoi ihmeellisen
rehevänä, vallan kuin rikkaruoho ja myrkylliset kukat neitseellisessä
maaperässä.

Tuona aamuna haaremin sali täyttyi nopeasti; molemmat neekerinaiset
olivat seuranneet käsirumpuineen. Heidän jälkeensä saapui vanha
nainen, jonka astuessa sisään kaikki kunnioittavasti nousivat;
tämä oli isoäiti. Alettiin nyt puhua turkinkieltä, siliä hän ei
ymmärtänyt ainoatakaan länsimaalaista kieltä -- ja hän välitti
viis André Lhérystä, tuo vanha isoäiti! Hänen hopealla kirjailtu
hameensa oli vanhankuosinen ja tsherkessiläinen harso verhosi hänen
valkeita hiuksiaan. Hänen ja hänen pojantyttäriensä välinen puuttuvan
ymmärtämyksen kuilu oli pohjaton, ja moneen kertaan hän aterian
kuluessa herätti heidän paheksumistaan sentähden, että hänellä oli
tapana syödä riisiä sormineen, kuten hänen esi-isänsä olivat tehneet --
mutta lukuunottamatta tätä hän oli ylhäinen ja hieno nainen sormenpäitä
myöten, ja kaikki häntä kunnioittivat.

Hienotunteisuudesta isoäitiä kohtaan oli siis alettu puhua
turkinkieltä, ja äkkiä äänet kävivät pehmeäsointuisemmiksi kuin soitto.

Nyt ilmestyi eräs solakka ja sulavaliikkeinen nainen, joka tullen
ulkoa luonnollisesti oli mustan aaveen näköinen. Se oli Alimé Hanum,
täyskelpoinen opettajatar siinä ylemmässä tyttökoulussa, jonka hänen
keisarillinen majesteettinsa sulttaani oli perustanut; tavallisesti
hän kävi kolme kertaa viikossa opettamassa Mélekille arapialaista ja
persialaista kirjallisuutta. Tietystikään ei sinä päivänä ollut tuntia,
häiden aattona, jona kaikki päät olivat pyörällä. Mutta kun hän oli
luonut pois huntunsa ja näyttänyt sievät vakavat kasvonsa, keskustelu
kääntyi vanhoihin Iranin runoilijoihin, ja Mélek kävi totiseksi ja
lausui kohdan Saadin "Ruusujen maasta".

Eipä näkynyt jälkiäkään odaliskeista, nargilesta eikä namuista tässä
pashan haaremissa, jonka muodostivat isoäiti, äiti, tyttäret ja serkut
opettajattarilleen.

Kenties paria kolmea poikkeusta lukuunottamatta muuten kaikki
Konstantinopolin haaremit ovat tämän kaltaiset: meidän päivinämme
haaremi ei ole muuta kuin perheen naispuolinen osa, joka on kokoonpantu
samoin kuin meillä, -- ja kasvatettu samoin, jos ei ota huomioon
sisäänsuljentaa, kadulla kannettavia tiheitä huntuja ja mahdottomuutta
vaihtaa ajatusta miehen kanssa, ellei hän ole isä, aviopuoliso, veli
tai joskus -- kun suvaitsevaisuus sen sallii -- serkku, jonka kanssa on
leikkinyt lapsena.

Oli taas alettu puhua ranskaa ja pohtia pukukysymyksiä, kun ihmisääni,
yhtä kirkas kuin enkelin ääni, äkkiä värähteli ulkona, vallan kuin
yläilmoista lähteneenä. Lähimmän moskeijan imami kutsui minareetin
huipusta oikeauskoisia aamupäivärukoukseen.

Silloin pikku morsian muisti, että isoäitinsä aterioi kello 12 ja
pujahti tiehensä kuin Tuhkimus, ja häntä seurasi neiti Bonneau, joka
säikähtyi vielä enemmän, ajatellessaan, että tuon vanhan naisen ehkä
täytyi odottaa.



III.


Tuo viimeinen aamiainen kodissa syötiin vaieten noiden kahden
toisilleen salaa vihamielisen naisen -- opettajattaren ja isoäidin --
seurassa.

Sen päätyttyä morsian vetäytyi huoneeseensa, jonka oven olisi tahtonut
sulkea kahdella avaimen kierroksella; mutta turkkilaisten huoneiden
ovissa ei ole lukkoja. Ei ollut muu neuvona kuin Kondja-Gulin kautta
kieltää sisäänpääsy kaikilta palvelijattarilta tai orjilta, jotka tavan
mukaan vahtivat lähellä olevissa eteisissä ja pitkissä käytävissä, kuin
kotiutuneet ja tungettelevat pihakoirat.

Tämän viimeisen jäljellä olevan päivän kuluessa hän tahtoi valmistautua
kuin kuolemaa varten, järjestää paperinsa ja tuhannet pienet muistonsa,
ennen kaikkea polttaa ne, hän kun pelkäsi sen tuntemattoman miehen
katseita, joka muutaman tunnin kuluttua oli oleva hänen herransa.
Hänen sielunsa ahdistus oli auttamaton, ja hänen kauhunsa ja
kapinallisuutensa kiihtymistään kiihtyi.

Hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja sytytti kynttilän valaisemaan
niitä monia pikku kirjeitä, jotka uinuivat valkealla kiiltovärillä
maalatuissa laatikoissa; kirjeitä, jotka oli saanut vastanaiduilta
tai uhkaavien häiden odotuksessa vapisevilta ystävättäriltään; ne
olivat kirjoitetut turkinkielellä, ranskaksi, saksaksi ja englanniksi,
kaikki kapinallisia hengeltään ja uhkuen sitä suurta pessimismiä,
joka meidän päivinämme kalvaa Turkinmaan haaremeja. Väliin hän luki
uudelleen jonkun kohdan, epäröi surullisena; mutta lähensi sitten
kuitenkin paperilehtisen pieneen vaaleaan liekkiin, jonka valo tuskin
näkyi auringonpaisteessa. Ja kaikki tämä, kaikki kauniiden nuorten
naisten ajatukset, heidän poljettu paheksumisensa, heidän hyödyttömät
valituksensa, kaikki tämä muuttui tuhaksi, joka kokoontui ja sekoittui
kupariseen tuhka-astiaan, mikä oli ainoa itämaalainen talousesine siinä
huoneessa.

Kun laatikot olivat tyhjennetyt ja salaiset kirjeuutiset hävitetyt,
oli hänen edessään ainoastaan suuri kultahelainen kirjoitussalkku,
joka oli täyteen sullottu ranskaksi kirjoitettuja vihkoja...
Pitikö hänen polttaa tämäkin?... Ei, siihen ei hänellä enää ollut
rohkeutta. Sehän sisälsi koko hänen nuoren naisen elämänsä, sehän
oli hänen päiväkirjansa, jonka oli alkanut kolmetoistavuotiaana --
sinä surullisena päivänä, jona oli täytynyt ainaiseksi piiloittaa
kasvonsa maailmalta, antaa teljetä itsensä haaremiin, muuttua yhdeksi
Konstantinopolin lukemattomista mustista haamuista.

Tässä päiväkirjassa ei ollut mainittuna mitään tapausta, joka oli
aikaisempi huntuun verhoutumisen päivää. Ei mitään hänen lapsuudestaan
pikku barbaarilais-prinsessana siellä kaukana Cirkassian tasangoilla,
sillä syrjäisellä seudulla, missä hänen sukunsa oli hallinnut pari
sataa vuotta. Ei liioin mitään hänen olostaan pikku maailmannaisena
siltä ajalta, jolloin hänen isänsä hänen yhdennellätoista ikävuodellaan
oli hänen kanssaan asettunut asumaan Konstantinopoliin, missä oli
hänen majesteetiltaan sulttaanilta saanut hovimarsalkan arvon. Tuo
aika oli ollut täynnä ihmettelyä, ennenkuin hän tottui kaikkiin hienon
maailman tapoihin, ja lisäksi oli täytynyt ottaa tunteja ja lukea
läksyjä. Kahden vuoden ajalla oli nähty hänet juhlissa, tennistä
pelaamassa ja lähetystöjen toimeenpanemissa pikku tanssiaisissa. Hän
oli taitavimpien europpalaisten tanssijain kanssa pyörähdellyt kuin
täysikasvuinen neitonen, häntä oli tuhkatiheään pyydetty tanssimaan,
hänen muistikirjansa oli täyteen merkittynä tanssivuoroja, ja hän
lumosi kaikki viehättävillä pienillä kasvoillaan, suloudellaan,
hienolla ylellisyydellään ja lisäksi tuolla ilmeellä, jota ei kukaan
olisi voinut matkia, ilmeellä, jossa oli kostonhimoa, mutta samalla
lempeyttä, paljon kainoutta ja paljon hilpeyttä. Ja sitten eräänä
päivänä. Englannin lähetystön tanssiaisissa, jotka oli toimeenpantu
nuorinta polvea varten, kysyttiin: "Missä onkaan pikku tsherkessitär?"
Ja hänen maalaisensa olivat vastanneet: "Voi, ettekö tiedä? Hän on
juuri vastikään verhoutunut huntuun..." (Tämä tiesi seuraavaa: hän
on mennyttä kalua, vallan kuin loihdittu kadoksiin; häntä ei enää
saada nähdä; jos sattumalta hänet kohtaa, kun hän tulee vastaan ajaen
katetuissa vaunuissa, on hän pelkkä musta haamu, mahdoton tuntea; hän
on kuin kuollut...)

Täytettyään kolmetoista vuotta hän siis ankaran säännön mukaisesti oli
astunut tähän verhottuun maailmaan, joka Konstantinopolissa elää toisen
elämän sivulla, ja sitä hiipaisee kaikilla kaduilla, mutta sitä ei saa
katsella ja auringon laskettua se sulkeutuu ristikkojen taakse. Tuota
eristettyä elämää tuntee kaikkialla ympärillään, se saa levottomaksi,
se houkuttelee, on luoksepääsemätön, mutta se havaitsee, arvostelee,
paljon asioita ainaisen mustan harsonaamarinsa lomitse ja arvaa, mitä
ei ole voinut nähdä.

Jouduttuaan siis äkkiä, kolmetoistavuotiaana vangiksi, eläen isänsä
seurassa, joka yhä oli kiinni hovivirassaan, ja lisäksi ankaran
isoäidin seurassa, joka ei ilmaissut helliä tunteitaan, ollen yksin
Kassim-Pashan suuressa palatsissa, keskellä vanhojen ruhtinaallisten
asuntojen ja hautausmaiden täyttämää kaupunginosaa, missä kaikki illan
pimetessä muuttui pelottavaksi ja hiljaiseksi, hän oli intohimoisesti
antautunut opintoihinsa. Ja tähän hetkeen asti, jona hän oli
täyttämäisillään kaksikymmentä kaksi vuotta, oli jatkunut tuo into
tuntea kaikki, syventyä kaikkeen, kirjallisuuteen, historiaan tai
ylimaailmaiseen filosofiaan.

Monien nuorten ystävättäriensä parissa, jotka niinikään opinnoille
suotuisassa eristyksessään olivat hankkineet itselleen tavallista
korkeamman sivistyksen, hän loisti jonkunmoisena pienenä tähtenä, jonka
oppineisuutta, arvosteluja ja viatonta uskaliaisuutta esimerkkinä
mainittiin, ja jonka kallista ja hienoa ylellisyyttä jäljiteltiin.
Ennen kaikkea hän oli kuin lipunkantaja naisten kapinaliikkeessä
haaremin ankaroita lakeja vastaan.

Tarkoin punnittuaan hän päätti jättää polttamatta päiväkirjansa,
jonka oli aloittanut huntuun verhoutumisensa päivänä. Sensijaan
aikoi hän uskoa sen sineteillä huolellisesti suljettuna jollekin
luotettavalle ja verrattain riippumattomalle ystävättärelleen, jonka
laatikoita hänen miehensä todennäköisesti ei tulisi penkomaan. Ja
kenties hän vastaisuudessa saattoi ottaa sen takaisin ja jatkaa sen
kirjoittamista! Hän oli kiintynyt siihen erityisesti sentähden, että
oli siihen kätkenyt melkein kaiken merkittävän siitä elämästä, joka oli
päättyvä seuraavana päivänä, menneet onnelliset hetket, kevätpäivät,
jotka olivat olleet toisia valoisammat, ruusujen täyttämässä vanhassa
puutarhassa vietetyt ylen vienot kaihon hetket, ja lumoavalla
Bosporilla tehdyt veneretket hellästi rakastettujen serkkujensa
seurassa.

Hänestä tuntui kuin olisi auttamattomasti upottanut kaiken tämän
ajan pohjattomaan kuiluun, jos olisi hävittänyt päiväkirja-paran.
Sen kirjoittaminen oli muuten ollut hänen paras lääkkeensä hänen
vankeutensa herättämää alakuloisuutta vastaan -- ja nytkin valtasi
hänet halu jatkaa muistiinpanojaan haihduttaakseen tämän viimeisen
päivän ahdistuksen... Hän jäi siis istumaan kirjoituspöytänsä ääreen
ja tarttui kultaiseen kynänvarteensa, joka oli koristettu pienillä
rubiineilla. Ja tämän päiväkirjan hän oli, sen ensi lehdiltä alkaen,
jotka jo olivat yhdeksänvuotiaita, kirjoittanut ranskaksi, etupäässä
ollakseen varma siitä, ettei hänen isoäitinsä eikä ketään muuta
talon ihmisistä haluttaisi ruveta sitä lukemaan. Ja jo noin pari
vuotta hän oli käyttänyt tätä kieltä, jota oli koettanut kirjoittaa
niin huolitellusti ja virheettömästi kuin suinkin, kuviteltua
lukijaa ajatellen. (Nuoren naisen päiväkirja on aina tarkoitettu
miehiselle lukijalle, kuvitellulle tai todelliselle; kun on kysymys
turkkilaisnaisesta, luonnollisesti kuvitellulle.) Tuo hänen lukijansa
oli henkilö, joka asui niin kaukana, että hän hänen tietoisuudessaan
tuskin oli olemassa, nimittäin kirjailija André Lhéry... Kaikki
kirjoitettiin nyt yksinomaan häntä varten, jopa hän huomaamattaan
hiukan jäljitteli hänen tyyliäänkin; ja päiväkirja sukeutui nyt
kirjailijalle osoitettujen kirjeiden muotoiseksi, joissa hän paremmin
voidakseen kuvitella tuntevansa hänet, mainitsi häntä nimeltä,
suorastaan André'ksi, kuin olisi hän ollut oikea ystävä, vanhempi veli.

Tuona iltana kallisarvoisten sormusten painama pikku käsi alkoi
kirjoittaa seuraavaa:

    18 p. huhtikuuta 1901.

    Enhän koskaan ole kertonut teille mitään lapsuudestani, André,
    vai kuinka? Teidän tulee kuitenkin tietää, että minä, joka
    mielestänne muka olen niin sivistynyt, oikeastaan olen pieni
    raakalainen. Minussa on aina oleva jälellä suurten aavikkojen
    lasta, joka muinoin hevosen selässä nelisti aseiden kalskeessa,
    tai joka tanssi nuotiotulen ääressä hopeavöidensä kilistessä.

    Ja huolimatta europpalaisen kulttuurin ulkokiillosta, joka kerta
    kun uusi sieluni, itsetietoinen sieluni kärsii, lapsuuteni
    muistot palaavat ja etsiskelevät minua. Ne palaavat vaativaisina,
    värikkäinä ja loistavina; ne osoittavat minulle valoisaa maata,
    kadotettua paratiisia, johon en enää voi _enkä tahtoisi palata_:
    tsherkessiläis-kylää, nimeltä Karadjiamir, tuolla puolen
    Kaniah'ia. Siellä on sukuni hallinnut Kaukasiasta tultuaan.
    Synnyinmaassaan olivat esi-isäni Kiziltéfén khaaneja, ja heidän
    aikuisensa sulttaani antoi heille läänitykseksi Karadjiamirin
    maan. Siellä elin yhdentoista vuotiaaksi, olin vapaa ja
    onnellinen. Nuoret tsherkessiläis-naiset eivät ole huntuun
    verhotut. He tanssivat ja puhelevat nuorten miesten kanssa ja
    valitsevat aviomiehensä sydämensä äänen mukaisesti.

    Talomme oli kaikkein kaunein kylässä, ja pitkät akasiakujat
    kohosivat joka taholta sen pihaan, jonka ympäröivät suurena
    kehänä, ja vähimmästäkin tuulenhenkäyksestä ne heiluttivat
    oksiaan vallan kuin tervehtien; silloin sateli maahan
    lumivalkeita terälehtiä.

    Unelmissani näen edessäni vuolaan virran... Isosta salista
    saattoi kuulla noiden pienten kiiruhtavien laineiden kohinan.
    Oi, kuinka joutuin ne riensivät tuntematonta etäisyyttä kohti.
    Lapsena nauroin nähdessäni niiden vihaisina murtuvan kallioita
    vastaan.

    Talon edustalla, kylän puolella, on avara avoin kenttä. Siellä
    me tanssimme tsherkessiläisiä tansseja, vanhojen sävelmiemme
    kaikuessa. Kaksittain tai pitkinä jonoina, kaikki puettuina
    valkeaan silkkiin ja kukkakiehkurat hiuksissa. Näen hengissä
    edessäni entiset leikkitoverini... Missä he ovatkaan tänään?...
    Kaikki he olivat kauniit ja lempeät, soikeine silmineen ja
    raikkaine hymyineen.

    Kesäisin, illan tullen, isäni alustalaiset, kylän nuoret
    tsherkessiläis-miehet, lopettivat työnsä, kavahtivat hevosen
    selkään ja kiitivät kauas arolle. Isäni, entinen soturi, asettui
    etunenään ja johti heitä kuviteltuun hyökkäykseen. Se oli
    kultainen hetki, kun aurinko on nukahtamaisillaan. Kun olin
    pieni, yksi heistä otti minut satulaansa; silloin huumaannuin
    tuosta vauhdin nopeudesta, tuosta intohimoisesta elinvoimasta,
    jota maa pitkin päivää hehkuvana oli henkinyt ilmoille ja
    joka illalla hulmahti esiin aseiden kalskeena ja hurjina
    lauluina. Hetki vaihtoi sitten väriään, se näytti muuttuneen
    purppuranpunaiseksi kuin verinen taisteluilta... ja ratsastajat
    kajahuttivat sotalauluja. Sitten verhoutui ilta ruusunpunaan ja
    opaaliväriin...

Hän kirjoitti juuri sanaa "opaaliväriin", epäröiden, eikö se ollut
liian teennäinen, voidakseen miellyttää Andréta, kun Kondja-Gul,
huolimatta kiellosta, äkkiä tunkeutui huoneeseen:

-- Hän on täällä, emäntä! Hän on täällä!

-- Kuka on täällä?

-- Nuori bei!... Hänellä oli asiaa isännälle, pashalle, ja nyt hän
lähtee pois. Juoskaa nopeasti ikkunanne ääreen, niin saatte nähdä hänen
nousevan hevosen selkään.

Tähän vastasi pikku prinsessa liikahtamatta ja jäisen tyynesti, niin
että kelpo Kondja-Gul siitä vallan masentui:

-- Ja senkö tähden minua häiritsit? Saanpa liiankin pian nähdä tuon
miehen! Sitäpaitsi saan mielin määrin nähdä häntä kuolinpäivään asti!

Tämän hän sanoi varsinkin painostaakseen palvelusväen edessä
ylenkatsettaan nuorta herraansa kohtaan. Mutta heti kun Kondja-Gul
oli poistunut, hän lähestyi vavisten ikkunaa; nuori bei oli juuri
noussut ratsun selkään, yllänsä kaunis upseerin-univormu ja karautti
ajutanttinsa seurassa pois sypressi-kujia pitkin ja hautausmaiden ohi.
Hän ehti kuitenkin nähdä, että tuon miehen viikset todella olivat
vaaleat, ehkäpä liiankin vaaleat hänen mielestään, mutta että hän oli
kaunis ja nuori, ja jotenkin uljas ryhdiltään. Siitä huolimatta hän
oli vastustaja, pakollinen isäntä, joka ei koskaan pääsisi kotiutumaan
hänen sielunsa sisimpään. Eikä hän sen enempää tahtonut ajatella häntä,
vaan palasi kirjoituspöytänsä luo -- kuitenkin posket punoittavampina
-- ja alkoi edelleen kirjoittaa päiväkirjaansa, kirjettä kuvitellulle
uskotulleen:

    ... ilta verhoutui ruusunpunaan ("ruusunpunaan" muitta mutkitta;
    "opaaliväriin" pyyhittiin), silloin heräävät muistot, ja
    tsherkessiläiset muistelivat esi-isiensä maata; yksi heistä
    esitti maanpakolaisen laulun, ja toiset hiljensivät vauhtinsa
    kuunnellakseen tätä yksinäistä ja hidasta laulua. Sitten vaihtui
    valaistus punasinerväksi, helläksi ja lempeäksi, ja koko aro
    kaiutti rakkauslaulua... Silloin ratsastajat käänsivät hevosensa
    ja nelistivät nopeasti kotiapäin. Heidän tiellään poljetut kukat
    henkivät kuollessaan viimeisen tuoksahduksensa; heidän aseensa
    säkenöivät ja näyttivät vievän mukaansa kesäyön hämyyn levinneen
    hopealle hohtavan tomun.

    Kaukana heidän edessään kirkas valopilkku osoitti sitä kohtaa,
    missä Karadjiamirin akasiat muodostivat ryhmän keskellä
    hiljaista tasaista aroa. Valopilkku kasvoi ja muuttui ennen
    pitkää rovioksi, jonka korkeat liekit nuoleskelivat tähtiä;
    sillä kylään jääneet olivat sytyttäneet suuret roviot, ja
    niiden ympärillä tanssivat ja lauloivat nuoret tytöt, tahdissa
    heiluttaen valkoisia huiveja ja ohuita harsoja. Nuorten iloitessa
    täysikäiset miehet istuivat tupakoiden asuntojensa edustalla,
    ja äidit tähystelivät pitsiuudinten takaa, miten lempi lähestyi
    heidän lapsiaan.

    Siihen aikaan minä olin kuningatar. Isäni, Tevfik-Pasha, ja
    äitini, Seniha, rakastivat minua ylitse kaiken, sillä heidän
    muut lapsensa olivat kuolleet. Minä olin kylän sulttaanitar; ei
    kellään toisella ollut niin kauniita pukuja eikä niin komeasti
    siselöityjä kulta- ja hopeavöitä. Ja jos niille seuduille
    tuli kauppias Kaukasiasta, säkit täynnä jalokiviä ja mytyt
    kultakuteisia silkkikankaita, kaikki ympäristössä tiesivät,
    että hänen ensin tuli käydä meidän talossamme; ei kukaan olisi
    uskaltanut ostaa yksinkertaisinta silkkivyötä, ennenkuin pashan
    tytär itse oli valinnut koriste-pukineensa.

    Äitini oli hienotunteinen ja lempeä. Isäni oli tunnettu hyväksi
    ja oikeamieliseksi. Jokainen ohikulkeva muukalainen saattoi tulla
    kolkuttamaan ovellemme, talomme oli hänelle avoinna. Vaikka hän
    oli köyhä, vastaanotettiin hänet kuin itse sulttaani. Jos hän oli
    maanpakoon ajettu tai pakolainen -- sellaisia olen nähnyt -- niin
    olisi isäntäväki suojellut häntä viimeiseen hengenvetoonsa asti.
    Mutta voi sitä, joka olisi tahtonut turvautua Tevfik-Pashaan
    toimeenpannakseen huonon tai epäilyttävän teon; isäni, joka
    muuten oli hyväsydäminen, oli hirvittävän ankara oikeuden
    valvoja. Senkin olen nähnyt.

    Sellainen oli lapsuuteni, André. Sitten menetimme äitimme, ja kun
    ei isäni enää tahtonut jäädä ilman häntä Karadjiamiriin, vei hän
    minut mukanaan Konstantinopoliin isoäitini ja serkkujeni luo.

    Nyt hallitsee setäni Aris-Bei hänen sijallaan siellä. Mutta
    tuskin mitään on muuttunut tuossa tuntemattomassa syrjäisessä
    sopukassa, missä päivät hiljalleen punoutuvat vuosiksi. Luulen,
    että virran reunalle on rakennettu mylly; pienet laineet,
    jotka ainoastaan huvikseen näyttivät uhkaavilta, on pakoitettu
    hyödyttämään, ja olenpa kuulevinani niiden itkevän entistä
    vapauttaan. Mutta kaunis talo kohoaa yhä edelleen puiden
    keskellä, ja viimeksi tänä keväänä akasiat ovat sirottaneet
    lumivalkoisia kukkiaan niille teille, joilla leikin lapsena.
    Ja epäilemättä ratsastajat nyt nostavat satulaan jonkun toisen
    pikkutytön lähtiessään retkilleen.

    Pian on yksitoista vuotta kulunut siitä, kuin kaikki tämä
    tapahtui.

    Huolettomasta ja iloisesta lapsesta on tullut nuori nainen, joka
    jo on paljon itkenyt. Oliko hän ollut onnellisempi, jos olisi
    jatkanut alkuperäistä, elämäänsä?... Mutta _oli kirjoitettu,
    että_ hän lähtisi sieltä, sillä hänen _täytyi_ muuttua
    ajattelevaksi olennoksi ja teidän ja hänen teiden täytyi kerta
    yhtyä. Oh, kuka sanookaan meille miksi, kuka osaa selvittää
    näiden kohtaamisien syvimmän syyn, joissa sielut tuskin joutuvat
    kosketuksiin, mutta joita eivät enää koskaan unhota. Sillä ette
    tekään, André, enää ole minua unhottava...

Hän kyllästyi kirjoittamiseen. Ja lisäksi bein käynti oli karkottanut
hänen muistelmansa.

Mitä olikaan hänen tekeminen päättääkseen tämän viimeisen vapauden
päivän? Entä puutarha! tuo rakas puutarha, joka oli niin täynnä
hänen nuoria unelmiaan; siellä hän aikoi viipyä iltaan asti. Vallan
perällä, satavuotisten platanien siimeksessä, sammalpeitteisen vanhan
muurin suojassa oli penkki, sillä aikoi hän istua tuon huhtikuupäivän
auringonlaskuun asti; tuon päivän, joka tuntui hänestä elämänsä
viimeiseltä. Ja hän soitti kelloa Kondja-Gul'ille, käskien tämän antaa
hänen tulostaan merkin: puutarhureille, ajureille, yleensä miehisille
palvelijoille, että he poistuisivat puistokujilta ja etteivät
katseillaan halventaisi sitä pikku jumalatarta, joka tahtoi kävellä
siellä hunnuttomana...

Mutta asiaa tarkemmin ajatellessaan, hän päätti olla menemättä
puutarhaan; sillä olihan sittenkin mahdollista, että hän kohtaisi
eunukkeja tai palvelijattaria, jotka tietysti kaikki miettiväisinä
hymyilisivät morsiamelle, ja hänen velvollisuutensa olisi silloin
näyttää heidän edessään ihastuneelta, sillä sellaista tapa vaati
tällaisissa olosuhteissa. Sitäpaitsi, kuinka vastenmielistä nähdä
juhlavalmistukset, puiden juurelle asetetut pöydät, maahan levitetyt
kauniit matot...

Silloin hän vetäytyi huoneensa vieressä olevaan pieneen saliin,
missä hänen Erard-pianonsa oli. Musiikillekin oli sanottava hyvästi,
uudessa kodissa kun ei ollut pianoa. Nuoren bein äiti -- vuoden
1320:n kannattajia [Toisin sanoin henkilö, joka hyväksyy ainoastaan
muhamettilaisen ajanlaskun eikä tahdo seurata europpalaisten
almanakkaa. (Tekijän huomautus)] -- joiksi vanhan sukupolven
naisia sanovat uudenajan Turkinmaan kulttuurimaaperässä puhjenneet
korukukkaset -- tuo täysverinen vuoden 1320:n kannattaja oli, vaikkakin
epäröiden, suostunut siihen, että tuleva miniänsä saisi tuoda mukaansa
länsimaalaiskieliset uudet kirjansa ja kuvalliset aikakauskirjat, mutta
piano oli ilmeisesti ollut hänelle vastenmielinen, eikä sentähden
tahdottu järkähtämättä pitää kiinni vaatimuksesta. (Tämä vanha nainen
oli, moneen kertaan käynyt katsomassa nuorta kihlattua, oli syytänyt
hänelle mielistelyjään ja ladellut vanhanaikuisia kohteliaisuuksia,
jotka häntä kiusasivat, ja oli lisäksi aina ylen tarkkaavasti
tähystellyt tulevaa miniäänsä, voidakseen sitten paremmin kuvata häntä
pojalleen.) Siis ei enää pianoa hänen tulevassa kodissaan tuolla
vastapäätä, toisella puolen lahtea, vanhan Stambulin sydämessä.

Hänen hermostuneet, tavattoman näppärät ja notkeat pienet sormensa
alkoivat improvisoida pianolla ensin eriskummaisia katkonaisia
sävelmiä, jolla ei ollut alkua eikä loppua, ja niitä säestivät kuivat
näppäykset, joka kerta kun liian isot sormukset survaisivat mustia
koskettimia. Sitten riisui hän nämä sormukset, kokosi mielensä ja alkoi
soittaa hyvin vaikeaa Liszt'in tekemää Wagner-sovitusta. Vähitellen hän
unhotti, että huomenna oli menevä naimisiin kapteeni Hamdi-Bein, hänen
keisarillisen majesteettinsa sulttaanin ajutantin kanssa, hän oli nyt
pitkätukkaisen soturin morsian, soturin, joka asui pimeihin pilviin
kohoavan vuoren huipulla törröttävässä linnassa, jonka alapuolella
syvyydessä virtasi iso synkkä joki. Hän kuuli vanhojen satuaikojen
symfonian syvissä pohjoismaisissa metsissä.

Mutta herjettyään soittamasta, kun kaikki oli vaiennut kielien
viimeiseen värähdykseen, hän huomasi auringon säteiden jo punaisina ja
melkein vaakasuorina tunkevan sisään järkähtämättömien rautaristikkojen
lomitse. Ilta oli siis tullut, ja kauhu valtasi hänet, kun hän
ajatteli, että jäisi yksin täksi viimeiseksi illaksi, -- vaikka hän
kuitenkin aikaisemmin oli sitä toivonut.

Viipymättä hän riensi isoäitinsä luo pyytämään lupaa, joka
myönnettiinkin, ja kiireesti hän ahdistuksissaan kirjoitti serkuilleen
pyytäen heitä kaikin mokomin tulemaan hänelle seuraa pitämään; mutta
ainoastaan he kaksi, eivätkä toiset pikku morsiusneitoset, jotka
olivat majoitetut heidän huoneeseensa; ainoastaan he kaksi, Zeyneb ja
Mélek, hänen parhaat ystävättärensä, uskottunsa, sielunsa sisaret.
Hän pelkäsi, ettei heidän äitinsä suostuisi toisten heillä asuvien
häävierasten vuoksi; hän pelkäsi, että hetki jo oli liian myöhäinen,
aurinko liian alhaalla, turkkilaisnaiset kun eivät saa lähteä ulos sen
laskettua. Ja ristikko-ikkunastaan hän näki vanhan Ismaelin rientävän
sanaa viemään.

Jo jonkun päivän ajan hän serkkujensakin edessä, jotka olivat
pahoillaan, oli ollut sanaakaan hiiskumatta tuosta vakavasta
kysymyksestä, hän oli ollut umpimielinen, melkeinpä ylpeä; noidenkin
molempien naisten edessä hän oli kainostellut surunsa ilmaisemista,
mutta nyt hän ei enää voinut; hän tahtoi nähdä heidät, saadaksensa
itkeä heidän povellaan.

Kuinka se laski nopeasti, tuon viimeisen illan aurinko! Ehtisivätkö he
saapua? Hän kumartui kadulle niin kauas kuin ikkunaristikot sallivat.
Nyt oli "taistelujen purppuranpunainen iltahetki", niinkuin hän oli
sanonut lapsuuttaan kuvaavassa päiväkirjassaan, ja pako-ajatukset ja
ilmi-kapinallisuus panivat pyörälle hänen hillittömän ja viehättävän
pienen päänsä...

Mutta mikä selkeä levollisuus, mikä kohtaloon alistuva rauha hänen
ympärillään! Sulotuoksut nousivat tuosta isosta kalmistopuistosta,
joka levisi niin hiljaisena hänen ikkunoidensa edessä -- tuon vanhan
koskemattoman turkkilaisen maaperän tuoksu, joka nousi lyhyestä
nurmesta ja pienistä kukkasista, jotka aamusta alkaen olivat lämminneet
huhtikuun auringon paisteessa. Puiden tumma vihannuus, taustana
tulipunainen auringonlasku, oli siellä täällä kuin puhkaistu ja
siroteltu loistavilla valopilkuilla ja säteillä. Vanha kultaus kimmelsi
siellä täällä noiden hautapatsaiden huipuissa, joita tuolla avaralla
alueella oli pystytetty harvaan, sypressien siimekseen. -- Turkinmaalla
ei pelätä vainajia, niistä ei erottauduta; annetaan niiden levätä
kaikkialla, jopa keskellä kaupunkiakin. --

Tämän surullisen etualan takana, synkkien tornien tavoin törröttävien
sypressien oksien lomitse näkyi etäisyys, tuo verraton kuva: koko
Stambul ja sen merenpoukama, hehkuvanpuhtaassa iltavalaistuksessa.
Alhaalla, vallan alhaalla, Kulta-Sarven pinta, jonka rantaan läheiset
hautausmaat viettivät, oli punainen, leimuavan punainen kuin taivas,
ja sitä uursivat sadat venheet, jotka basarien sulkemisaikana
alinomaan kulkivat edestakaisin -- mutta sinne ylös ei kuulunut niiden
vanaveden kohinaa eikä airojen pulauksia; ne näyttivät isoilta peilin
pinnalla liukuvilta hyönteisiltä. Vastakkainen ranta, Stambulin
ranta, muuttui muuttumistaan: kaikki rannalla kohoavat talot, tuon
äärettömän asuntojoukon alimmat kerrokset alkoivat himmetä ja melkein
hälvetä joka ilta toistuvaan punasinervään usvaan, joka muodostuu
höyrystä ja savusta. Stambul muuttui kangastuksen tavoin, siinä ei
enää voinut selvästi erottaa mitään, ei rappeutumista, ei kurjuutta
eikä uudenaikaisten rakennusten inhottavaa rumuutta. Se ei nyt enää
ollut muuta kuin varjokuva, tumman punasinervä ja kultareunainen,
suunnattoman suuri äärileikkauskuva kaupungista tornihuippuineen ja
kupukattoineen, joka oli pystytetty suojustimena verhoamaan tulipalon
tavoin hehkuvaa taivasta. Ja samat äänet kuin aamupäivällä, samat
kirkkaat, taivaalliset äänet alkoivat jälleen kaikua ylhäältä, kutsuen
oikeauskoisia turkkilaisia päivän neljänteen jumalanpalvelukseen:
_aurinko meni mailleen_.

Silloin vangittu pikku prinsessa, joka vastoin tahtoaan kuitenkin oli
hiukan rauhoittunut tästä suuremmoisesta rauhaa uhkuvasta kuvasta,
kävi taas levottomaksi Mélek'in ja Zeyneb'in tähden. Ehtisivätkö he
tulla, vaikka jo oli niin myöhäinen hetki? Entistään tarkkaavammin hän
katseli tuon tien päätä kohti, jonka toista viertä reunustivat vanhat
ristikkoaita-talot, ja toista kuolleiden suloinen tyyssija.

Tuossa he tulevat! Todella he lähestyvät kaukaa, nuo kaksi hentoa
mustaa haamua, kasvot peitettyinä, he tulevat esiin isosta synkästä
portista, rientäen eteenpäin, saattonaan kaksi neekeriä, joilla on
pitkä miekka vyöllä... Pian olivat he tehneet päätöksensä, pian olivat
he tulleet nuo pienet ystävätärparat... Ja nähdessään heidän näin
noudattavan hänen hätähuutonsa kutsua, hän tunsi, silmiensä kostuvan;
kyyneleet, mutta täällä kertaa ilokyyneleet, valuivat hänen poskilleen.

Heidän astuttuaan huoneeseen ja poistettuaan synkät huntunsa, morsian
heittäytyi itkien heidän syliinsä.

Molemmat painoivat häntä nuorta poveansa vastaan,, ilmaisten mitä
hellintä osanottoa.

-- Aavistimme kyllä, että et ollut onnellinen... Mutta et tahtonut
sanoa meille mitään... Puhua siitä kanssasi emme uskaltaneet... Jo
muutaman päivän olit tuntunut meistä niin umpimieliseltä, niin kylmältä.

-- Tiedättehän, millainen olen... Se on typerää, mutta häpeän
nähdessäni jonkun huomaavan, että kärsin...

Ja hän alkoi itkeä nyyhkyttäen:

-- Mutta miksi et kieltäytynyt, lemmikkini?

-- Olenhan jo niin monta kertaa kieltäytynyt! Sanotaan että luettelo
niistä miehistä, joille olen antanut kieltävän vastauksen, jo on liian
pitkä!... Ja ajatelkaahan, että jo olen kahdenkymmenen kahden vuotias,
jo melkein vanha piika... Muuten, hän tai joku toinen, yhdentekevää,
kun lopulta sentään täytyy mennä; jollekin.

Muinoin, kun hän oli kuullut ystävättäriensä puhuvan niin häidensä
aattona, oli heidän välinpitämättömyytensä häntä tympäissyt; ja nyt
hän itse lopulta teki samoin... "Kun hän nyt ei voi olla se, jonka
itse valitsisin ja jota rakastaisin, oli yksi heistä sanonut, niin on
yhdentekevää, onko hänen nimensä Mehmed tai Ahmed! Saanhan lapsia,
jotka lohduttavat minua, niin että unhotan hänen läsnäolonsa."
Toinen, vallan nuori nainen, joka oli suostunut ensimäiseen kosijaan,
puolustautui seuraavasti: "Miksi en ottaisi ensimäistä yhtä hyvin
kuin seuraavaa, jota en tunne sen paremmin?... Mitä mainita
kieltoni syyksi?... Ja ajattele muuten, mikä melu siitä nousisi..."
Noiden nuorten naisten välinpitämättömyys oli tuntunut hänestä
käsittämättömältä: antaa voittaa itsensä orjattaren tavoin... Ja
nyt hän itse suostui moiseen kauppaan -- ja huomenna oli hirvittävä
lankeemuksen päivä. Väsyneenä alinomaiseen kieltämiseen, alinomaiseen
taistelemiseen, hän oli, toisten tavoin, lopuksi antanut _myönteisen_
vastauksen, joka syöksi hänet turmioon, _kielteisen_ vastauksen
asemesta, joka olisi pelastanut hänet ainakin joksikin aikaa eteenpäin.
Ja nyt oli liian myöhäistä muuttaa päätöstä, hän seisoi kuilun
partaalla: huomenna se oli tapahtuva!

Nyt he itkivät yhdessä, kaikki kolme. He vuodattivat niitä kyyneleitä,
jotka morsian ylpeydessään monena päivänä oli pidättänyt, he
vuodattivat suuren eron kyyneleitä, vallan kuin yksi heistä olisi ollut
kuolemaisillaan...

Oli aivan luonnollista, etteivät Mélek ja Zeyneb sinä iltana palaisi
kotia, vaan että jäisivät tänne yöksi, serkkunsa luo, niin kuin on
tavallista, kun lähtee kylään yön tullen ja niin kuin he usein jo
olivat tehneet kymmenen vuoden kuluessa.

Yhä seurustellen toistensa kanssa olivat nämä kolme nuorta naista, kuin
erottamattomat sisaret, tottuneet enimmäkseen nukkumaan yhdessä milloin
toisen, milloin toisen luona, ja useimmiten täällä, tsherkessittären
kodissa.

Mutta kun orjat tällä kertaa, odottamatta käskyä, olivat levittäneet
lattialle silkkimatrassit vieraille, oli noilla kolmella yksin
jääneillä se tunne, että olivat koolla kuolleen valvontaa varten.
He olivat pyytäneet ja saaneet luvan jäädä pois ilta-aterialta, ja
parraton neekeri, joka oli lihavan marakatin näköinen, oli juuri
kullatulla tarjottimella tuonut sisään kevyen aterian, johon heidän ei
ollenkaan tehnyt mieli kajota.

Alhaalla ruokasalissa söivät illallista heidän yhteinen isoäitinsä,
morsiamen isä, pasha, ja neiti Bonneau de Saint-Miron, sanaakaan
vaihtamatta, ikäänkuin tulevan onnettomuuden odotuksesta vaieten.
Isoäiti oli sangen loukkaantunut tyttärentyttärensä käytöksestä ja
tiesi hyvin, ketä sai kiittää siitä, syyttäen uudenaikaista kasvatusta
ja kotiopettajatarta. Tuota lasta, hänen puhtaan muhamettilaisen
verensä jälkeläistä, joka myöhemmin oli tullut luopioksi, jonka paluuta
perinnäisen oikeauskoisuuden helmaan ei enää toivottu, hän kaikesta
huolimatta rakasti, mutta hän oli aina pitänyt velvollisuutenaan
esiintyä ankarana. Ja tänään, kohdatessaan tuota salakähmäistä ja
käsittämätöntä kapinallisuutta, hän tahtoi liioitella kylmyyttä ja
ankaruutta. Mitä tulee pashaan, joka aina oli hemmoitellut ainoata
lastaan ja ylenmäärin antanut hänelle lahjoja kuin "Tuhannen ja yhden
yön" sulttaanittarelle, ja joka korvaukseksi oli saanut osakseen
runsaasti hellyyttä, ei hän ymmärtänyt tytärtään enempää kuin
vanhoillinen anoppinsakaan ja oli niinikään suuttunut; tämä viime
oikku menikin hänen mielestään liian pitkälle: näytellä marttyyria
sentähden, että hänen naimishetkensä tultua hänelle oli valittu kaunis,
rikas, ylhäissukuinen mies, joka oli Hänen Majesteettinsa Sulttaanin
suosiossa!... Ja lopuksi opettajatar parka, joka ainakin kihlaukseen
nähden oli aivan viaton ja joka aina oli ollut uskotun ja ystävättären
asemassa, ei ymmärtänyt, ja kärsi vaieten. Kun hänen rakas oppilaansa
oli lähettänyt hänelle kutsun häihin, miksi hän ei tahtonut häntä
seuraansa sinne yläkertaan viimeisenä iltana!...

Mutta toisin ajattelivat, nuo kolme pikku haaveilijaa, -- jotka eivät
aavistaneet, että niin suuresti pahoittivat häntä -- he kun halusivat
olla yksin sellaisen eron aattona.

Ainaiseksi menneet olivat ne illat, jotka he kolmen olivat viettäneet
tässä huoneessa, joka huomenna oli jäävä asumattomaksi ja jolle
heidän oli sanominen hyvästi...Jotta jäähyväiset eivät tulisi niin
surullisiksi, he olivat sytyttäneet kaikki haarakynttiläjalan kynttilät
ja ison permantolampun -- jonka varjostin oli päivänvarjoa isompi
ja kookkaan kukan muotoinen. He tarkastivat edelleen, järjestivät
jopa hävittivätkin niitä tuhansia pikku esineitä, joita kauan olivat
säilyttäneet kallisarvoisina muistoina. Siellä oli noita hopea- ja
kultalankakimppuja, joilla tavallisesti koristetaan morsianten
hiuksia ja joita morsiusneitoset säilyttävät siksi, kunnes heidän
vuoronsa tulee; niitä välkkyi siellä täällä, riippuen nauharuusuihin
kiinnitettyinä peilien kamanoista ja huoneen valkoisilla seinillä, ja
ne palauttivat mieleen niiden ystävättärien kalpeita kasvoja, jotka
kärsivät tai jotka jo olivat kuolleet. Eräässä kaapissa oli nukkeja,
joita muinoin oli hellästi rakastettu, särkyneitä leluja, kuihtuneita
kukkia, pieniä pyhäinjäännöspahaisia tämän vanhan talon seinien sisällä
yhdessä vietetyn ensi nuoruuden ajoilta.

Siellä oli vielä valokuvia kehyksissä, joista he itse olivat maalanneet
melkein kaikki, tai jotka olivat somistaneet koruompeluilla. Nämä
olivat nuorten lähetystönaisten tai juhlapukuisten turkkilaisnaisten
valokuvia -- viimemainittuja olisi helposti voinut luulla hienoiksi
parisittariksi, ellei alareunassa olisi nähnyt sanoja _omistus_ tai
_muisto_, töherrettyinä arapiaksi. Ja vihdoin oli yksinkertaisia
pikku esineitä, jotka oli voitettu niissä kuluneen talven
hyväntekeväisyys-arpajaisissa, joita turkkilaisnaiset toimeenpanevat
Rhamazan valvonnan aikana; vaikka niillä ei ollut vähintäkään arvoa,
ne toivat mieleen heidän elämänsä menneitä hetkiä, joiden auttamaton
haihtuminen heissä herätti haikeita tunteita. Sulhasen antamista
lahjoista sitävastoin, joista muutamat olivat hyvin kalliit, ja jotka
neiti Esther Bonneau oli levittänyt näytteille viereiseen saliin, he
eivät vähääkään välittäneet.

Tuskin he olivat päättäneet surullisen tarkastelunsa, kun taas kattojen
yläpuolelta kuuluivat kauniit heleät äänet: ne kutsuivat oikeauskoisia
päivän viidenteen rukoushetkeen.

Paremmin kuullakseen, nuoret naiset menivät istumaan avoimen ikkunan
ääreen, missä saattoi hengittää lempeän raikasta yöilmaa, joka tuoksui
sypresseille, yrteille ja merivedelle. Ikkuna tosin oli auki, mutta
tietysti varustettu rautakangilla ja puuristikoilla -- muunlaisesta
ikkunasta turkkilainen nainen ei saa katsoa ulos. Yläilmoista kuuluvat
äänet kaikuivat yhä ympäristöön, ja kaukaa toiset tuntuivat vastaavan
niihin, lukemattomat toiset, jotka lähtivät Stambulin minareettien
huipuista ja levisivät yli uinuvan lahden, kaikua johtavan vedenpinnan
kantamina; siinä oli jotain taivaallista, kun äkkiä kuuli nuo
haltioituneet puhtaat äänet, jotka korvaa hivelevän pehmeinä joka
taholta kaiuttivat kehotustaan.

Mutta tätä tunnelmaa kesti vaan lyhyen aikaa, ja kun jokainen
muedsin oli neljälle ilmansuunnalle kaiuttanut ikivanhoilta ajoilta
perinnäisen kutsuhuutonsa, seurasi äkkiä hiljaisuus. Vallan lähellä
olevien sypressien lomitse näki Stambulin sinervänä kuvastuvan
himmeän kuutamon valaisemalle taivaalle, ja se näytti tällaisena
utukuvana suuremmalta jättiläismäisine kupukattoineen ja vuosisatojen
kuluessa muuttumattomine ääriviivoineen, ja se oli täyteen sirotettu
valopilkkuja, jotka kuvastuivat lahden pintaan. Nuo nuoret naiset
ihailivat sitä vangitsevien ristikkojen pienten ruutujen kautta,
ja he ajattelivat itsekseen, tokko Länsimaiden kuuluisat kaupungit
(joita tunsivat ainoastaan kuvista ja joita eivät milloinkaan
saaneet nähdä, turkkilaisnaiset kun eivät koskaan saa lähteä pois
synnyinmaastaan), tokko Wien, Parisi ja Lontoo, saattoivat herättää
tällaista kauneuden ja suuruuden vaikutelmaa. Joskus sattui, että
he ristikkoaukoista pistivät ulos sormensa, niin kuin vangeilla on
tapana, ja silloin valtasi heidät mieletön halu päästä matkustamaan
ja tutustumaan maailmaan -- tai ainoastaan tällaisena kauniina yönä
kerran lähteä kävelemään Konstantinopolin kaduille -- tai vaan päästä
tuonne ikkunoidensa edessä lepäävälle hautausmaalle... Mutta iltasinhan
muhamettilaisnainen ei saa poistua kotoaan...

Hiljaisuus, täydellinen hiljaisuus levisi vähitellen yli vanhan
Khassim-Pashan kaupunginosan, jonka talot olivat suljetut. Ei mikään
hievahtanut heidän ympärillään. Perasta kuuluva melu -- missä on
samankaltainen yöelämä kuin europpalaisissa kaupungeissa -- hälveni,
ennenkuin ehti saapua tänne. Niiden höyrylaivojen korvia vihlovista
vihellyksistä, joita vilisee alhaalla Seralji-niemen edessä, pääsee
aina rauhaan jo ennen viidettä rukoushetkeä, sillä laivakulku
Bosporilla lakkaa pimeän tultua. Tässä itämaalaisen kaupungin
yöllisessä rauhassa, joka on vierasta meidän kaupungeissamme, kuului
aika ajoin yksi ainoa hälyääni, joka on kuvaava Konstantinopolille,
ääni, joka ei ole minkään toisen äänen kaltainen, ja jonka edellisten
vuosisatojen turkkilaiset lienevät kuulleet samanlaisena: tak,
tak, tak, tak! vanhalla kivityksellä. Tämä ääni vahventui kai
antaessaan synkillä kaduilla, joilla ei kukaan enää liikkunut. Se
oli kaupunginosan yövartija, joka hitaalla kävelyllään kolhaisi
rautakärki-sauvallaan katukiviin. Ja matkan päästä kuuli toisten
yövartijain vastaavan samalla tavalla; tämä toistui kaikkialla tuossa
suunnattoman suuressa kaupungissa, Eyoub'istä Seitsemälle Tornille, ja
pitkin Bosporin rantaa Marmara-mereltä Mustallemerelle, ikäänkuin olisi
tahdottu sanoa asujamille: "Nukkukaa vaan, me valvomme aamuun asti,
tähystellen varkaita ja tulipaloja."

Hetkeksi nuoret naiset unhottivat, että tämä ilta oli viimeinen.
Samoin kuin usein käy elämän suurten muutosten aattopäivänä,
he joutuivat harhaluulojen valtaan heille aikoja sitten tutun
ympäristön vaikutuksesta: olihan kaikki tässä huoneessa paikoillaan
samannäköisenä kuin ennen... Mutta sitten muistui taas todellisuus
mieleen, ja silloin valtasi heidät kuolontuska: huomenna oli edessä
ero, heidän sisarellisen tuttavallisuutensa loppu, koko heidän rakkaan
menneisyytensä murtuminen!...

Oi, mikä päivä se olikaan oleva morsiamelle!... Täytyihän aamusta
iltaan näytellä ilveilyä, niin kuin tapa vaatii, ja lisäksi näytellä
hyvin, maksoi mitä maksoi! Kokonainen pitkä päivä, hymyillä kuin
epäjumalan kuva, hymyillä ystävätärjoukoille ja noille lukemattomille
uteliaille ihmisille, jotka aina suurissa häätilaisuuksissa tulvimalla
täyttävät talon. Ja täytyipä löytää rakastettavia sanoja, luontevasti
vastaanottaa onnittelut; aamusta iltaan osottaa iloisia kasvoja;
aina hymy huulilla ja silmissä, vaikka sydämessä kyti mielipaha ja
kauhu... No niin, kaikesta huolimatta hän oli hymyilevä! Johan hänen
ylpeytensä sitä vaati: esiintyä voitettuna, se olisi liian nöyryyttävää
hänelle, tuolle masentamattomalle, joka niin suuresti oli kehunut,
ettei vastoin tahtoaan antaisi itseään naittaa, ja joka niin kiihkeästi
oli toisille saarnannut naisten vapautuksen ristiretkeä... Kuinka
suurta kohtalon ivaa ja haikeutta olikaan, huomispäivä uhkuva!... Ja
jos vielä tämä kaikki illan tullen loppuisi... Kaikkea muuta, sitten
seuraavat kuukaudet, vuodet, koko elämä, jonka kestäessä tuo tuntematon
valtijas hänet omistaa, häntä polkee ja halventaa. Oi, kun ajattelen,
ettei yksikään päivä eikä yö enää ole kuuluva minulle vaan tuon miehen
tähden, joka on saanut päähänsä naida hovimarsalkan tyttären!...

Kun nuo kiltit serkut näkivät hänen hermostuneesti polkevan permantoa
jalallaan, kysyivät he, eikö ajatusten haihduttamiseksi vähän
soitettaisi pianoa, viimeinen kerta... Ja yhdessä he menivät viereiseen
huoneeseen, missä piano oli auki. Siellä oli hajalla joukottain
esineitä pöydillä, hyllyillä, lattiamatoilla, ja kaikki ne todistivat
uudenaikaisen turkkilaisnaisen mielialaa, hänen haluansa eristetyssä
elämässään koetella kaikkea, omistaa kaikki, tuntea kaikki. Siellä oli
muun muassa fonografikin (sen vuoden viime ennätyksen näyte), jolla
he jonkun päivän olivat itseään huvitelleet, tutustuen länsimaalaisen
teatterin eri ääniin, operetin typerään pilaan, konsertti-kahvilan
mauttomuuksiin. Mutta näihin monenlaisiin esineisiin he eivät
enää kiinnittäneet huomiota; siihen, minne ne kerta oli pantu, ne
unhottuivat kuin arvoton roju, sitävastoin tuottaen suurta iloa
eunukeille ja palvelijattarille.

Morsian istui pianon ääreen ja alkoi hetken epäröityään soittaa
pianokonserttia, jonka itse oli säveltänyt. Hän oli tutkinut
harmonia-oppia oivallisten opettajien johdolla, ja hänen
innoituksensa oli omintakeinen, hiukan kesytön, mutta aina erikoisen
mielenkiintoinen; ainoa vaikutelma, joka hänen sävellyksissään toistui,
oli kenties aika ajoin tsherkessiläis-ratsastajien hevosten kavionkopse
kotimaansa aroilla, mutta se olikin kaikki. Senjälkeen hän soitti
keskeneräisen noktyrnin, joka oli sävelletty edellisenä iltana; se
tulkitsi alussa synkkää levottomuutta, jonka läheisten kalmistojen
rauha kuitenkin lopulta oli täydelleen viihdyttänyt. Musiikkiin
sekaantui silloin tällöin ulkoa tuleva ääni, joka on Konstantinopolille
min luonteenomainen: yövartijan sauvan kolaukset kuolonhiljaiseksi
käyneen kadun kaikuvaan kivitykseen.

Nyt lähestyi Zeyneb, laulaakseen sisarensa Mélekin säestämänä;
niin kuin melkein kaikilla turkkilaisnaisilla, hänellä oli lämmin,
hieman tumma ääni, joka värähteli intohimoisena varsinkin kauniissa
matalassa äänistössä. Hänkin epäröi, mitä valita, ja pantuaan nuotit
hyllyllä mullin mallin, löytämättä sopivaa, hän viimein avasi Gluckin
laulusävellyksiä sisältävän nuottivihon ja kaiutti ihanalla äänellään
tuota kuolematonta manausta: "Manan jumaluudet, Kuolon palvelijat!"

Vastapäätä kalmistossa lepäävät vainajat, muinaisajan turkkilaiset,
jotka nukkuivat sypressien juurien parissa, olisivat varmaankin
suuresti ihmetelleet tätä ikkunaa, joka näin myöhään oli valaistu ja
joka loi kirkkaan valojuovansa heidän pimeään olinpaikkaansa: olihan se
haaremin ikkuna, päättäen ristikoista, mutta sieltä kuului heille ylen
outoja soitonääniä.

Tuskin oli Zeyneb lopettanut yleväsävyisen säkeen: "En vetoa ma
surkuhunne julmaan", kun pikku säestäjätär pysähtyi, soittaen väärän
soinnoksen... Ihmishaamu, jonka hän ensiksi oli huomannut, oli äkkiä
ilmestynyt pianon luo; se oli pitkä laiha vartalo, synkkäpukuinen, ja
se oli tullut äänettömänä kuin kummitukset.

Se ei ollut mikään Manan jumaluus, mutta eipä paljon parempaakaan, se
oli "kif-kif", kuten pienellä punatukkaisella Mélekillä oli tapana
leikillisesti sanoa. Se oli rouva Husnugul, koko talon kauhistus:
"Isoäitinne -- näin hän sanoi -- käskee teidän panna maata ja sammuttaa
valot." Ja hän poistui hiiskumattoman hiljaa, niin kuin oli tullutkin,
jättäen siihen nuo kolme neitosta kauhun jäätäminä. Hänellä oli
taito ilmestyä milloin tahansa ja joka paikkaan vallan odottamatta
ja äänettömästi, mikä muuten on helpompaa haaremeissa kuin muualla,
niiden ovia kun ei koskaan lukita. Tämä rouva Husnugul (Ruusu-Kaunotar)
oli entinen tsherkessiläinen orjatar, joka kolmekymmentä vuotta
sitten otettiin melkein perheenjäseneksi, hän kun oli saanut lapsen
pashan langon kanssa. Tuo lapsi oli kuollut, ja hänet oli naitettu
pehtorille maalla. Pehtori kuoli, ja silloin leski eräänä päivänä
ilmestyi vierailulle, tuoden mukaansa joukon rääsyjä villasäkeissä,
kuten ennen vanhaan oli tapana. Tätä "vierailua" oli nyt kestänyt
lähes viisikolmatta vuotta. Rouva Husnugulista, joka oli puoleksi
seuranainen, puoleksi nuorten valvoja ja urkkija, oli tullut talon
vanhan emännän oikea käsi; ollen muuten hyvin kasvatettu, hän nyt
omasta puolestaan kävi tervehtimässä naapuritalojen säätynaisia; hänet
otettiin vastaan hienoimmissakin piireissä -- niin suvaitsevaisia
ja tasa-arvoisuutta suosivia ollaan Turkinmaalla. Hyvin monella
Konstantinopolin perheellä on keskuudessaan tuollainen rouva Husnugul
-- tai Gulchinasse (Ruusun palvelijatar), tai Chemsigul (Päivänkukka),
tai Purkiémal (Täydellinen) tai joku muu samantapainen -- joka aina
on todellinen vitsaus. Vanhoilliset ikänaiset panevat arvoa näiden
siveydenvartijattarien palveluksiin, he kun seuraavat nuoria naisia
heidän kävelylleen, sitten kotia palatessaan laatien siitä selontekonsa.

Ei ollut vastustaminen rouva Husnugulin julistamaa käskyä. Nuo kolme
neitosta sulkivat vaieten ja alakuloisina pianon, ja puhalsivat
sammuksiin kynttilät.

Mutta ennenkuin menivät levolle he heittäytyivät toistensa syliin,
perinpohjin toisiaan hyvästelläkseen; ja he itkivät yhdessä, ikäänkuin
huomispäivä olisi erottava heidät ainaiseksi. Peläten, että rouva
Husnugul uudelleen ilmestyisi, hän kun epäilemättä kuuntelisi oven
takana, joka vaan oli työnnetty kiinni, he eivät rohjenneet puhua;
nukkua he eivät voineet, ja aika ajoin kohosi huokaus tai nyyhkytys
noista hennoista povista.

Keskellä tätä syvää, yön hiljaisuutta, joka on otollinen ahdistuksen
aiheuttamalle mietiskelylle, morsian kiihottui kiihottumistaan
ajatellessaan, että joka tunti, joka minuutti lähensi häntä
korjaamattomaan nöyryytykseen, onnettomaan lopputapaukseen.
"Raakalais"-ihmisen koko hurjuudella hän nyt kammoksui tuota
muukalaista, jonka kasvot hän vaan vilahdukselta oli nähnyt, mutta
jolla huomenna oli oleva kaikki oikeudet hänen persoonaansa, vieläpä
elinajaksi. Mutta kun se ei vielä ollut auttamattomasti tapahtunut,
valtasi hänet voimakas kiusaus tehdä viimeinen ponnistus, päästäkseen
häntä pakoon, maksoi mitä maksoi... Mutta mitä saattoi hän tehdä?...
Mitä inhimillistä apua hän voisi odottaa, kuka häntä säälisi?...
Heittäytyä isänsä jalkojen juureen -- se oli nyt liian myöhäistä, hän
ei enää voisi häntä taivuttaa... Pian jo puoliyö; kuu loi aavemaista
valoansa huoneeseen; sen säteet kuvasivat valkoisille seinille
rautakankien ja armottomien puuristikkojen varjoja. Ne valaisivat
myös pikku prinsessan pään yläpuolella olevan koraanin lauseen, joka
täytyy olla jokaisen muhamettilais-naisen päänalaisen ääressä, joka
seuraa häntä lapsuudesta asti ja joka on kuin alinomainen suojeleva
rukous hänen elämässään; morsiamen koraani-lauselma oli ommeltu
emirin-vihreälle sametille, jonka piirustuksen oli tehnyt kuuluisa
muinaisajan kaunokirjoittaja, ja se sisälsi nämä sanat, jotka olivat
yhtä lempeät kuin evankeliumi: "Syntini ovat suuret kuin meri, mutta
sinun anteeksiantosi vielä suurempi, oi Allah!" Vielä kauan sen
jälkeen kuin nuori nainen oli lakannut uskomasta, tuo pyhä lauselma,
hänen unensa vartija, oli edelleen hallinnut hänen sieluaan, ja hänen
mieleensä oli jäänyt epämääräinen luottamus kaikkihyvyyteen, ylimpään
anteeksiantoon. Mutta nyt sekin oli lopussa. Hän ei enää odottanut
ennen kuolemaa eikä sen jälkeen minkäänlaista armoa: ei, yksin
kärsimässä, yksin puolustautumassa ja yksin vastaamassa teoistaan!...
Tänä hetkenä hän tunsi olevansa valmis mihin äärimäisyyksiin tahansa.

Mutta mitä tehdä?... Paetako? Mutta miten, minne?... Paeta umpimähkään
keskellä yötä, kauhua herättäviä katuja pitkin?... Ja mistä löytää
turvapaikkaa, niin ettei tuotaisi takaisin?

Mutta Zeyneb, joka ei liioin saanut unta, alkoi nyt puhua hiljaisella
äänellä. Hänen mieleensä oli juuri juolahtanut, että nyt alkoi
viikonpäivä, nimeltä Bazar-Guni (joka vastaa meidän sunnuntaitamme),
jonka aattona tulee rukoilla kuolleiden edestä, samoin kuin
Tsharshembe'n aattona, (joka taas vastaa meidän torstaitamme). He eivät
koskaan olleet laiminlyöneet tätä velvollisuutta, ja se oli lisäksi
ainoa Islamin uskonnollisista määräyksistä, jota he vielä uskollisesti
noudattivat.

Muuten he olivat, samoin kuin suurin osa sukupolvensa
muhamettilaisnaisista, Darwinin, Schopenhauerin ja niin monen muun
hengen läpitunkemia ja turmelemia. Ja heidän isoäitinsä sanoi heille
usein: "Minun on sangen surullista nähdä vanhoilla päivilläni,
että teidän laitanne on vielä pahempi kuin jos olisitte kääntyneet
kristinuskoon, sillä rakastaahan Jumala kuitenkin kaikkia, joilla on
uskonto. Mutta te olette niitä todellisia epäuskoisia, joiden ajan
Profeetta viisaudessaan oli ennustanut tulevaksi." Epäuskoisia he
todella olivat, skeptikkoja ja epätoivoisia suuremmassa määrin kuin
useimmat nuoret naiset länsimailla. Mutta kuitenkin rukoileminen
kuolleiden edestä oli pysynyt velvollisuutena, jota he eivät rohjenneet
laiminlyödä, ja joka muuten oli heille sangen mieluinen. Jopa
kesäisillä kävelyillään Bosporin läheisissä kylissä, joilla on ihanat
kalmistot, heidän oli tapana pysähtyä sypressien ja tammien siimekseen,
rukoilemaan jonkun tuntemattoman vainajan yksinkertaisella haudalla.

Sentähden he hiiskumatta sytyttivät himmeän yölampun; pikku morsian
otti esille Koraaninsa uudentyylisen vuoteensa läheltä olevalta
hyllyltä -- tämä Koraani, joka jokaisella muhamettilaisuskoisella
täytyy olla pääalaisensa ääressä varsinkin yöllä luettavia rukouksia
varten, on alati kääritty Mekka'sta tuotuun silkkihuiviin, johon
on pantu santelipuun tuoksuainetta -- ja kaikki kolme alkoivat,
rauhoittumistaan rauhoittuen hiljaa lukea rukousta, joka viihdytti
heidän levottomuuttaan, samoin kuin raitis vesi asettaa kuumeen.

Mutta ennen pitkää tummapukuinen pitkä nainen, joka kuten tavallisesti
saapui äänettömästi, oven narisematta, kuin aave ainakin, ilmestyi
heidän eteensä:

-- Isoäitinne käskee sammuttamaan yölampun...

-- Hyvä, rouva Husnugul. Olkaa hyvä ja sammuttakaa se itse, me kun jo
nukumme, ja suvaitkaa selittää isoäidillemme, ettei tarkoituksemme
ollut olla tottelemattomia hänelle, luimme vain rukouksen kuolleille...

Kello oli lähes kaksi yöllä. Kun yölamppu oli sammutettu, nuo
kolme nuorta naista uupuneina mielenliikutuksesta, surusta ja
kapinallisuudesta nukahtivat yht'aikaa, vaipuen virkistävään syvään
uneen, kuin kuolemaan tuomittu viimeisen päivänsä edellisenä yönä.



IV.


Neljä päivää myöhemmin. Vasta naitu on yksin nuoren puolisonsa
ikivanhassa ja palatsimaisessa rakennuksessa ja siinä osassa haaremia,
jonka oli saanut yksityissalikseen: se oli Ludvig XVI:nnen tyylinen,
valko-, kulta- ja sinikoristeinen huone, joka vastikään oli uudelleen
järjestetty häntä varten. Hänen Parisin Rue de la Paix-muotiliikkeestä
tilattu hameensa on tehty hienon hienosta kankaasta ja verhoaa hänet
pilven tavoin, niin kuin tuon kevään muotioikku vaatii, ja hänen
hiusasunsa on niinikään mitä uusmuotisin. Kulmassa on valkealla
kiiltovärillä maalattu pöytä, melkein samanlainen kuin hänen
huoneessaan Khassim-Pashassa, ja sen laatikot voi lukita, etu, josta
hän aina oli uneksinut.

Olisi voinut luulla häntä kodissaan olevaksi parisittareksi --
luonnollisesti, jos ei ottanut huomioon ikkunaristikolta ja noita
islamilaisia lauselmia, jotka ommeltuina kalliille vanhalle
silkkikankaalle siellä täällä koristivat seiniä: siinä luki Allah'n
nimen ja jonkun säkeen Koraanista.

Tosin siellä on valtaistuinkin, joka ihmetyttäisi parisilaisia,
nimittäin hänen häissään käytetty valtaistuimensa, joka ylen komeana
kohosi parin tai kolmen astuimen korkuisella korokkeella, ja jonka
yläpuolella on telttakatos alas riippuvine sinisilkkisine, komean
hopeakukkaisine verhoineen.

Mainittava on vielä kelpo Kondja-Gul, jonka ulkomuoto ei ole erityisen
parisilainen. Hän istuu ikkunan ääressä ja hyräilee hiljaa jotain
mustien maan laulua.

Nuoren bein äiti, tuo vanhoillinen hiukan yksinkertainen nainen, jolla
on vanhan ajan elkeet, on oikeastaan osoittautunut sävyisäksi, pikemmin
hyväluontoiseksi henkilöksi, joka saattaisi olla vallan erinomainen,
ellei hän sokeasti jumaloisi poikaansa.

Lisäksi hän on niin ihastunut suloiseen miniäänsä, että edellisenä
päivänä itsestään ehdotti, että hänelle annettaisiin tuo hartaasti
haluamansa piano. Silloin miniä joutuin istuutui katettuihin vaunuihin,
ja kulki ratsastavan eunukin saattamana yli Kultaisen-Sarven
sillan valitsemaan soittokonetta Peran parhaasta pianokaupasta.
Ja kaksinkertaiset kantajat lastauspuomineen on juuri tilattu
huomisaamuksi kantamaan sitä ylös tuohon kaupunginosaan, joka jyrkkien
mäkirinteidensä vuosi on varsin vaikeapääsyinen.

Ja nuori bei sitten, _vihollinen_ -- muuten hienoin keikari
turkkilaisessa armeijassa, missä univormuja yleensä kannetaan hyvin --
hän on kieltämättä kaunis mies, ääni lempeä, niinkuin Kondja-Gul oli
kertonut ja katse hiukan viekas -- perintö äidiltään. Tähän asti hän on
esiintynyt täysin hienotunteisesti vaimoaan kohtaan, jonka etevämmyyden
on huomannut, ja mielistelee häntä puoleksi leikillisesti, puoleksi
kunnioittavasti; ja itämaalaisen tavan mukaan hän koettaa voittaa
hänen suosionsa ennenkuin käyttää omistusoikeuttaan. -- Sillä vaikka
turkkilainen avioliitto solmitaan äkkiä ja suostuminen on puolinainen
_ennen_ häitä, niiden _jälkeen_ sensijaan ilmenee hienotunteisuutta ja
häveliäisyyttä, jolla tuskin ollenkaan on vastinettaan länsimaisissa
tavoissa. --

Hamdi-Bei, joka aina päivällä on toimessa Ylzid-palatsissa, palaa
ratsain illalla, antaa ilmoittaa tulonsa vaimolleen ja käyttäytyy
aluksi kuin olisi vieraisilla. Illallisen jälkeen hän istuutuu
tuttavallisemmin vaimonsa viereen sohvalle polttamaan vaaleankeltaisia
savukkeitaan, ja kumpikin tarkkaa silloin toistaan, kuin kaksi
varuillaan olevaa vastustajaa, mies hellänä, mairittelevana,
ajoittain huolestuttavan vaiteliaana, vaimo, henkevänä ja häikäisevän
nerollisena, niin kauan kuin on kyseessä pelkkä keskustelu, mutta äkkiä
teeskennellen orjallista alistuvaisuutta, joka riisuu mieheltä aseet,
jos hän koettaa vetää häntä povelleen tai suudella häntä. Sitten,
kun kello lyö kymmenen, lähtee bei hänen luotaan, painaen suudelman
hänen kädelleen... Jos hän olisi itse valinnut tuon miehen, olisi hän
luultavasti häntä rakastanut; mutta Karadjiamirin aroilta kotoisin
oleva kesytön pikku prinsessa ei aikonut taipua hänelle tyrkytetyn
miehen tahtoon.

Muuten hän tiesi, että se aika oli vallan lähellä ja välttämätön,
jolloin tuo mies ei enää tyytyisi sanomaan hänelle iltasin kohteliaasti
hyvästi, vaan jolloin hän oli seuraava häntä hänen makuuhuoneeseensa.
Hän ei aikonut yrittää vastustamista, eikä turvautua minkäänlaiseen
rukoilemiseen. Hän oli päättänyt ikäänkuin jakautua olemuksessaan
kahtia, mikä on tavallista hänen ikäisilleen ja säätyisilleen nuorille
turkkilaisnaisille, jotka ajattelevat näin: "Ruumiini on sopimuksen
nojalla luovutettu muukalaiselle, ja sen olen säilyttänyt hänelle,
sillä olen kunniallinen: mutta sieluni, jonka vakaumusta ei ole
kysytty, kuuluu vielä minulle, ja minä pidän sen tarkoin suljettuna
jonkun ihanteellisen rakastajan varalta... jota en kenties koskaan ole
kohtaava ja joka todennäköisesti ei koskaan saa sitä tietää!"

Nuori vaimo on siis yksin kotonaan koko iltapäivän.

Tänään, odottaessaan _vihollisen_ paluuta Yldiz'istä, valtaa hänet
halu jatkaa Andrélle kirjoittamaansa päiväkirjaa, joka keskeytyi
tuona onnettomana Zil-hidjén 28:ntena päivänä, 1318, muhamettilaisen
ajanlaskun mukaan, nimittäin hänen hääpäivänään. Aikaisemmat lehdet hän
on saava takaisin eräältä ystävättäreltä, jonka taiteeseen on jättänyt
ne, hän kun pitää uutta kirjoituspöytänsä laatikkoa kyllin varmana
säilytyspaikkana. Ja hän alkaa kirjoittaa:

    Zil-hidjén 28 p. 1318. (Huhtik. 19 p. 1901 länsimaalaista
    ajanlaskua).

    Itse isoäitini tulee minua herättämään. (Tuona yönä olin niin
    myöhään saanut unta!...) joudu, joudu -- hän sanoi minulle.
    Varmaankin olet unhottanut, että sinun piti olla valmis kello
    yhdeksän. Kuka nyt hääpäivällään nukkuu noin kauan!

    Kuinka ankaralta hänen äänensä kaikui! Se oli viimeinen aamu,
    jonka vietin hänen luonaan, rakkaassa nuoren tytön huoneessani.
    Eikö hän voinut ainakin päiväksi hellittää ankaruuttaan?
    Avatessani silmäni näen serkkuni, jotka vallan hiljaa ovat
    nousseet ja paraikaa pukevat ylleen tsakshafinsa, rientääkseen
    kotia alkamaan perinpohjaista pukeutumistaan. Emme enää koskaan
    herää näin yhdessä, ja hyvästelemme vielä toisiamme hellästi.
    Kuulee pääskysien riemuiten visertelevän, aavistaa, että
    kevät ulkona kukoistaa kauneimmillaan: uhrauspäiväni alkaa
    auringonpaisteisena. Tunnen itseni hukkuvaksi, jota ei kukaan
    tahdo auttaa.

    Pian alkaa talossa hirveä melu. Ovia avataan ja paiskataan
    kiinni, kiireisiä askelia, silkkilaahuksien kahinaa. Naisääniä
    ja sitten neekerien kimakat äänet. Itkua ja naurua, nuhteita ja
    valituksia. Huoneeseeni tullaan ja siitä poistutaan lakkaamatta;
    sukulaisia, ystävättäriä, orjattaria, ja kaikki he tulevat
    neuvomaan, miten tulee kammata morsiamen hiukset. Silloin tällöin
    iso neekeri käskee noudattamaan järjestystä ja kehottaa joutumaan.

    Nyt on kello yhdeksän; vaunut ovat saapuneet, koko hääseurue
    odottaa, anoppi, kälyt, nuoren bein kutsumat vieraat. Mutta
    morsian ei vielä ole valmis. Häntä ympäröivät naiset tarjoutuvat
    silloin auttamaan. Mutta juuri heidän läsnäolonsa hidastuttaa.
    Viimein morsian hermostuu, kiittää heitä ja pyytää, että hänelle
    tehdään vähän tilaa. Ja nyt hän itse kampaa ja järjestää
    hiuksensa, pukee kuumeisen nopeasti yllensä oranzhi-kukilla
    koristetun morsiushameensa, jonka laahus on kolmen metrin
    pituinen, harsonsa ja pitkät kultarihma-vyyhdit, jotka
    kiinnitetään hiuksiin... Yhtä ainoata koristetta hän ei itse saa
    asettaa, nimittäin diadeemia.

    Tätä raskasta hohtokivistä otsahelyä, joka vastaa europpalaisten
    käyttämää oranzhi-kukkakruunua, kieltää maan tapa ketään muuta
    asettamasta morsiamen päähän kuin erästä nuorta naista, joka
    on valittava läsnäolevien ystävättärien parista, _joka on
    ensi kertaa naimisissa, joka ei ole ottanut avioeroa ja joka
    tunnetusti on onnellinen avioliitossaan_. Tämän valitun tulee
    ensin lukea lyhyt rukous Koraanista, sitten hän laskee diadeemin
    nuoren morsiamen päähän, toivottaen hänelle onnea ja ennenkaikkea
    sitä, _että tällainen kruunaaminen on tapahtuva hänelle
    ainoastaan kerran elämässä_. (Toisin sanoin -- ymmärrättehän,
    André, -- ei avioeroa eikä uusia naimisia.)

    Läsnäolijoiden joukossa yksi näytti niin erikoisen sopivalta,
    että kaikki yksimielisesti valitsivat hänet, nimittäin Djavidé,
    rakas serkkuni. Eihän häneltä puuttunut mitään: hän oli nuori,
    kaunis, äärettömän rikas ja oli ollut puolentoista vuotta
    naimisissa miehen kanssa, jota mainittiin vallan erinomaiseksi!

    Mutta kun Djavidé lähestyi _kiinnittämään onnensa_ minun
    otsalleni, näin kahden ison kyyneleen helmehtivän hänen
    silmäripsillään.

    -- Serkku parkani -- hän sanoi minulle -- miksi juuri minun piti
    tehdä tämä?... Vaikka en olekaan taikauskoinen, en koskaan voisi
    unhottaa antaneeni sinulle _sen onnen_, joka on tullut _minun
    osakseni_. Jos sinun on määrä vastaisuudessa kärsiä niin kuin
    minä kärsin, luulen, että se on minun syyni, minun rikokseni... --

    Siis hänkin, näennäisesti onnellisin kaikista, hänkin on perin
    onneton!... Voi minua!... Eikö siis kukaan kuule hätähuutoani,
    ennenkuin lähden tästä talosta?

    Mutta diadeemi on laskettu päähän ja minä sanon: "Nyt olen
    valmis." Iso neekeri lähestyy kantamaan laahustani ja käytävien
    kautta alan astua portaille. (Pitkät käytävät, jotka öin ja
    päivin ovat täynnä palvelijattaria ja orjia, johtavat aina
    huoneisiimme, André, jotta olisimme kuin satimessa.)

    Minut viedään alas isoimpaan saliin, missä koko perhe jo on
    kokoontuneena. Ensiksi isäni, jolle minun tulee sanoa hyvästi.
    Suutelen hänen käsiään. Hän lausuu muutaman tilaisuuden vaatiman
    sanan, jota en kuule. Minua on kehottamalla kehotettu kiittämään
    häntä täällä, julkisesti, kaikesta hänen kuluneina vuosina
    osottamastaan hyvyydestä ja varsinkin tämänpäiväisestä, nimittäin
    tästä avioliitosta, johon hän on saanut minut myöntymään... Mutta
    sitä en voi tehdä, se käy yli voimieni. Jään seisomaan hänen
    eteensä ääneti ja jäykkänä, kääntäen pois katseeni, eikä yksikään
    sana lähde huuliltani. Onhan hän tehnyt kauppasopimuksen, hän
    on luovuttanut minut, syössyt minut turmioon, hän on syypää
    kaikkeen. Kiittäisinkö häntä, kun sydämessäni häntä kiroon!...
    Oi, onko todella mahdollista, että äkkiä tuntee kuolettavasti
    vihaavansa sitä olentoa, jota on rakastanut ylitse kaiken!...
    Voi sitä kauheata hetkeä, jona mitä hellimmästä kiintymyksestä
    siirtyy täydelleen vihan valtaan... Ja minä hymyilin alinomaan,
    André, sillä sinä päivänä täytyy hymyillä.

    Sillävälin kuin vanhat sedät antoivat minulle siunauksensa,
    alkoivat morsiussaaton naiset, jotka olivat nauttineet
    virvokkeita platanien siimeksessä puutarhassa, verhoutua
    huntuihinsa.

    Morsian yksin, kuten tapa vaatii, ei saa verhoutua; mutta
    neekerit nostivat ylös silkkiverhoja, muodostaen täten käytävän,
    joka ulottui talon ovelta katettuihin vaunuihin asti, joiden
    ikkunoita peittivät pienten reikien lävistämät puuluukut. Näin
    eivät kadulla olijat voineet nähdä morsianta. Lähtöhetki on
    tullut, ja minä kuljen silkkiseinäisen käytävän läpi. Zeyneb
    ja Mélek, morsiusneitoseni, joiden molempien hääpukua peittää
    sininen domino-vaippa, seuraavat minua ja nousevat kanssani
    vaunuihin, -- ja nyt olemme kuin suljetussa laatikossa, johon
    katseiden on mahdoton tunkea.

    Ajoneuvoihin asettumisen jälkeen, jotka minuun vaikuttavat
    ruumisvaunuilta, kuluu pitkä hetki. Anoppini ja kälyni, jotka
    ovat tulleet minua noutamaan, eivät vielä ole nauttineet
    marjamehu-juomaansa ja viivyttävät lähtöä... Sen parempi. Olenhan
    täten voittanut vähintäin neljännestunnin, jonka muuten olisin
    antanut _tuolle toiselle_.

    Vihdoin pitkä vaunujen jono lähtee liikkeelle, minun vaununi
    ajavat etunenässä, ja tärinä alkaa katukivityksellä. Minä ja
    toverini emme vaihda sanaakaan. Liikkuvassa vankikopissamme
    istuen etenemme vaieten, mitään näkemättä. Minut valtaa mieletön
    raivo hävittää, lyödä kaikki murskaksi, avata vaunun ovet ja
    huutaa ohikulkijoille: -- Pelastakaa minut! Minulta riistetään
    onneni, nuoruuteni, elämäni! -- Ja käteni puristautuvat
    vaistomaisesti kokoon, kasvot punottavat kuin veri, kyyneleet
    vuotavat -- ja silläaikaa toveri parkani edessäni ovat vallan
    musertuneet ilmeisen kärsimykseni tähden.

    Nyt tärinän laatu muuttuu: pyörät vierivät pitkin
    Kultaisen-Sarven suunnattoman pitkää puista lautta-siltaa...
    Nythän minusta tulee toisen rannan asukas. Ja sitten alkavat
    varsinaisen Stambulin kivikadut, ja heti tunnen kahta kipeämmin
    vangin-tilani, sillä epäilemättä olen jo vallan lähellä
    uutta vankilaani, jota jo edeltäkäsin kammoksun... ja kuinka
    etäisessä kaupunginosassa se sijaitsee. Mitä katuja pitkin meitä
    kuljetetaankin, mitä mahdottomia ylämäkiä!... Hyvä Jumala, kuinka
    se on kaukana, tulenpa olemaan vallan kuin karkotettu kolkkoon
    maanpakoon.

    Pysähdytään viimein, ja vaunujeni ovi avataan. Vilahduksena
    näen edessäni väkijoukon, joka odottaa synkän portin edessä:
    pitkätakkisia neekereitä, ja poliiseja koristettuina
    kultanauhakkeilla ja kunniamerkeillä, taloudenhoitajia yllänsä
    "shalvari", vieläpä yövartija pitkä sauvansa kädessä. Ja sitten
    yks kaks nostetaan molemmin puolin minua silkkiverhot, vallan
    kuin kotoa lähtiessäni; muutun taas näkymättömäksi, enkä enää
    näe mitään. Ollen vallan suunniltani syöksyessäni tähän uuteen
    silkkiseinä-käytävään -- ja saavun sen päässä olevaan isoon
    kukilla koristettuun eteiseen, missä vaaleatukkainen nuori mies,
    puettuna ratsuväenkapteenin juhlapukuun, tulee minua vastaan.
    Hymy huulilla vaihdamme kysyvän ja uhmailevan katseen: nyt se on
    tapahtunut, olen nähnyt herrani, ja herrani on nähnyt minut.

    Hän kumartaa, tarjoaa minulle käsivartensa ja vie minut toiseen
    kerrokseen, jonne nousen vallan vaistomaisesti; siellä hän
    johdattaa minut ison salin perälle kolmen astuimen korkuiselle
    valtaistuimelle, jolle istuudun. Sitten hän taas tervehtii
    ja poistuu: hänen osansa on lapussa iltaan asti... Ja katson
    hänen jälkeensä hänen poistuessaan, häntä kohti syöksähtää
    naistulva, joka täyttää portaat ja salit, siinä aallehtii
    kevyitä harsokankaita, välkähtää jalokiviä, vilahtaa paljaita
    olkapäitä. Mutta ei yksikään harso peitä noita kasvoja, eikä
    hohtokivillä, siroitettuja hiuksia. Kaikki hunnut on poistettu
    sisään astuttaessa, luulisipa näkevänsä joukon europpalaisia
    tanssiaispuvuissa -- ja sulhanen, joka ei koskaan ole näkevä
    mitään sellaista, näyttää olevan hämillään huolimatta varmasta
    ryhdistään, ollen ainoa mieshenkilö eksyneenä keskelle tätä
    naistulvaa, ja kaikkien tutkivien katseiden esineenä.

    Hän on jo vapaa, mutta minun täytyy jatkaa koko päivä
    siinä ylhäisellä istuimellani näyttelemällä harvinaista ja
    eriskummaista eläintä, jota kaikki katsoa töllistelevät.

    Vieressäni istuvat toisella puolella neiti Esther, ja toisella
    Zeyneb ja Mélek, jotka niinikään ovat riisuneet kasvoharsonsa, ja
    joilla on yllään avokaulaiset, kukilla ja hohtokivillä koristetut
    hameet. Olen pyytänyt, etteivät he minua jättäisi loppumattoman
    kunnioituskulkueen aikana, joka liikkuu valtaistuimeni editse:
    siinä sukulaisia, ystävättäriä, tuttavia, ja jokainen asettaa
    minulle tuon tuskastuttavan kysymyksen: "No, ystäväiseni, mitä
    hänestä pidät?"

    Tiedänkö minä, mitä hänestä pidän, miehestä, jonka äänen tuskin
    olen kuullut, jonka kasvot olen nähnyt ainoastaan vilahdukselta
    ja jota en tuntisi, jos kohtaisin hänet kadulla. En löydä
    ainoatakaan sanaa heille vastaukseksi; ainoastaan hymyilen, se
    kun on välttämätön, tai oikeammin huulien irveen, joka vivahtaa
    hymyyn. Toisilla on tuota kysymystä tehdessään ivallinen ja
    ilkeä ilme, nimittäin katkeroituneilla ja kapinallisilla. Toiset
    katsovat velvollisuudekseen näyttää rohkaisevilta; nämä ovat itse
    myöntyväisiä, alistuvia. Mutta useimpien katseissa näen ennen
    kaikkea parantumatonta surumielisyyttä sekä surkua yhtä sisartaan
    kohtaan, joka tänään syöksyy yhteiseen kuiluun, tullen heidän
    nöyryytyksen ja onnettomuuden toverikseen. Ja huuleni hymyilevät
    lakkaamatta. Tällainen siis avioliitto on, niinkuin olin
    kuvitellutkin. Nyt sen tiedän varmasti; olen lukenut sen kaikkien
    silmistä!

    Silloin alan ajatella siinä hääistuimellani, että kuitenkin on
    olemassa yksi keino vapautua, taas päästä määräämään tekojaan,
    ajatuksiaan, elämäänsä, keino, jonka Allah ja Profeetta ovat
    sallineet: niin totisesti, minä tulen ottamaan avioeron!...
    Kuinka en aikaisemmin ollut sitä ajatellut?

    Ollen erilläni vierasjoukosta ja itseeni sulkeutuneena, vaikka
    koko ajan hymyilen, pohdin hartaasti uutta sotajuontani,
    nautin jo edeltäpäin onnea tuottavasta avioerosta; puretaanhan
    avioliitot meidän maassamme niin helposti, kun vaiti oikein
    lujasti sitä tahtoo.

    Mutta kuinka soma se kuitenkin on, tuo kulkue! Se huvittaisi
    minua todella suuresti, ellen minä itse olisi se surkea
    epäjumalankuva, jota kaikki nuo naiset ovat tulleet katsomaan...
    Kosolta harsokankaita, pitsejä, vaaleita ja heleitä värejä. Ei
    ainoatakaan hännystakkia, luonnollisesti, joka mustana eroaa
    väririkkaudesta teidän europpalaisissa juhlissanne. Enkä luule,
    André, päättäen siitä, minkä olen nähnyt lähetystöissä, että
    teidän juhlissanne on koolla niin paljon viehättäviä kasvoja
    kuin meillä. Kaikki nämä turkkilaisnaiset, joita miehet eivät
    saa nähdä, ovat niin hienoja, siroja, notkeita kuin kissat --
    tarkoitan tietysti uuden sukupolven turkkilaisnaisia. Vähimmin
    kauneissakin on aina jotain ominaista; heitä kaikkia on hauska
    katsella. Keskellä näitä nuoria viehättävine surunvoittoisine tai
    levottomine silmineen, pistävät esiin myös muutamat vanhoilliset
    -- kunnon iäkkäät naiset, jotka tätä nykyä herättävät ihmettelyä.
    Heidän kasvonsa ovat lempeät ja vakavat, heidän erinomaisen vahva
    tukkansa, jota henkinen työ ei ole harventanut, on palmikoilla,
    heillä on päässä harsokankaasta tehdyt myssyt, jotka ovat
    reunustetut solmustetuilla kukkaskuvioilla, ja he ovat puetut
    raskaasta silkistä tehtyihin hameisiin, jotka aina ovat ostetut
    Damaskuksesta, jotta eivät kauppiaat Lyonissa rikastuisi, nämä
    kun ovat vääräuskoisia.

    Silloin tällöin, kun joku ylhäinen vieras kulkee ohitseni, on
    minun noustava seisomaan vastaamaan hänen tervehdykseensä, yhtä
    syvään kumartamalla kuin hän, ja jos: tuo nainen on nuori, tulee
    minun pyytää häntä hetkeksi istumaan viereeni...

    Luulenpa, että nyt totisesti alan nauraa kaikelle tälle,
    vallan kuin tuo kunniakulkue tapahtuisi toista varten eikä
    ollenkaan koskisi minua. Näytäntö muuttuu nähkääs nyt äkkiä,
    ja ylhäisellä istuimellani on minulla niin hyvä paikka, ettei
    mikään mene katseiltani hukkaan: kadunpuoleiset ovet on avattu
    selkoselälleen; jokainen naishenkilö, oli hän kutsuttu tai
    ei, saa tulla sisälle, jos häntä haluttaa nähdä morsianta, ja
    noista tuntemattomista ohikulkijoista, jotka käyvät sisälle,
    muutamat ovat niin omituisia, kaikki he ovat aavemaisia,
    tsharshaf tai jakmak yllä, mikäli eri maakuntien tavat vaativat.
    Kaksinkertaisten ristikko-aitauksien suojelemat ikivanhat
    talot tyhjentyvät asukkaistaan ja satunnaisista vieraistaan,
    ja kaikenlaiset vanhat puvut otetaan esille arkuista. Saapuu
    naisia verhottuina kiireestä kantapäähän aasialaiseen silkkiin,
    johon on eriskummaisesti sommiteltu kulta- ja hopeakuteita;
    näkee syyrialaisnaisia kokonaan mustissa, jopa satavuotisia
    vanhuksia kumarassa sauvaansa nojaten kulkee ohi. -- Täydellinen
    pukunäyttely, kuiskaa minulle Mélek, jota tämä niinikään huvittaa.

    Kello neljä saapuvat europpalaiset naiset; se on kaikkein
    tuskallisin kohtaus koko päivänä. Heitä on viivytetty kauan
    tarjoiluhuoneessa, missä ovat syöneet pieniä leivoksia, juoneet
    teetä, jopa polttaneet savukkeita; mutta nyt he joukkona
    lähestyvät valtaistuinta, tuota merkillistä eläintä katsoa
    töllistelemään.

    Enpä malta olla teille mainitsematta, André, että heidän
    seurassaan melkein aina on joku tilapäinen muukalaismainen,
    jonka mukaantuloa pyytävät meiltä anteeksi, joku matkustava
    englantilainen tai amerikkalainen nainen, joka on hyvin
    utelias näkemään turkkilaisia häitä. Tämä vieras nainen tulee
    matkapuvussa, ehkäpä lisäksi alpeille nousijan jalkineissa.
    Niillä samoilla tuimasti tuijoittavilla silmillä, joilla on
    katsonut alas Himalaijan huipulta tai tarkastanut keskiyön
    aurinkoa Nordkapilla, hän nyt tähystelee morsianta. Päälle
    päätteeksi on minua uteliaasti katseleva matkailija-nainen
    sanomalehtiin kirjoittaja, jolla vielä on yllään laivalla
    käyttämänsä likaiset käsineet. Ollen vailla hienotunteisuutta,
    täynnä urkkimishalua, vien innokkaana kootakseen aineksia
    kirjoitukseensa äsken perustettua lehteä varten, hän tekee
    minulle mitä hämmästyttävimpiä kysymyksiä, osoittaen täydellistä
    tahdikkuuden puutetta. Nöyrtymykseni on rajaton.

    Varsin vastenmielisiä ja ylen koreasti pyntättyjä ovat
    tilaisuuteen saapuneet peralaisnaiset. Nämä ovat jo nähneet
    viidetkymmenet häät ja tuntevat ulkoa miten kaiken tulee käydä.
    Siitä huolimatta he tekevät minulle sekä typeriä että häijyjä
    kysymyksiä:

    -- Ettehän vielä tunne miestänne, vai kuinka?... Onpa se, totta
    maar sentään hullunkurista!... Mikä merkillinen tapa!... Mutta,
    lapsukaiseni, teidän olisi pitänyt muitta mutkitta _vetää heitä
    nenästä!_... Ettekö todella ole sitä tehnyt?... Teidän sijassanne
    olisin ehdottomasti kieltäytynyt...

    Näin puhuessaan he vaihtavat ilkkuvia katseita erään
    kreikkalaisnaisen kanssa, joka seisoo lähellä ja joka niinikään
    on peralainen, he nauraa hihittävät sääliväisesti... Minä
    hymyilen kaikesta huolimatta, se kun _on_ päivän tunnussanan
    mukaista, mutta minusta tuntuu kuin olisivat he lyöneet poskeni
    verille...

    Viimein ovat kaikki kuokkavieraat poistuneet, sekä hattuun että
    huntuun puetut, jäljellä ovat kutsuvieraat.

    Ja äsken sytytetyt kattokruunut ja lamput valaisevat ainoastaan
    juhlapukuja; ei mitään mustaa, kun ei ole saapuvilla miehiä, ei
    mitään tummaa, vaan kauttaaltaan silmiä hiveleviä sulavanvärisiä
    ja kirjavia pukuja. En luule, André, että teidän länsimaalaisissa
    juhlissanne saa nähdä sellaisia värivaikutelmia, ei ainakaan se,
    minkä saatoin pikku tyttönä nähdä lähetystöjen tanssiaisissa
    likimainkaan tarjonnut tällaista loisteliaisuutta. Niiden
    aasialaisten silkkikankaiden ohella, joissa isoäidit koreilevat,
    nuo monet parisilaiset puvut näyttävät vielä kuulakammilta, voisi
    luulla niitä tehdyiksi sinisestä tai vaaleanpunaisesta usvasta;
    kaikki teidän naisräätälienne viime "luomat" -- käyttääkseni
    heidän typerää kieltään -- esiintyvät täällä, ja niitä kantavat
    ihastuttavasti nuo pikku olennot, joista opettajattaret ovat
    tehneet ranskalais-sveitsiläis-englantilais-saksalaisnaisia,
    mutta joiden nimet yhä vielä ovat: Kadidjé, Chéref, Fatme, tai
    Aiché, ja joita ei yksikään mies koskaan ole nähnyt.

    Minun on nyt lupa astua alas valtaistuimeltani, jolla olen
    prameillut viisi tai kuusi tuntia. Saanpa päälle päätteeksi
    lähteä tästä sinisestä salista, jossa istuu ryhmittyneinä etenkin
    vanhoja naishenkilöltä, noita kiihkoilijoita ja ylenkatseellisia,
    joilla on järkevät ja ankarat mielipiteet, ja joiden hiukset ovat
    neitseellisesti sileiksi kammatut, ja joilla on päässä pieni
    turbaani. Minua haluttaa enemmän yhtyä nuorten pariin, jotka ovat
    "menettäneet tasapainonsa", niin kuin minä, ja jotka jo hetken
    aikaa ovat tunkeilleet viereisessä salissa, missä orkesteri
    soittaa.

    Se on jouhiorkesteri, joka säestää kuutta laulajaa; nämä
    esittävät vuoroonsa Zia-Pashan, Hafizin tai Saádin lauluja. Te
    tiedätte, André, kuinka paljo alakuloisuutta ja intohimoa on
    meidän itämaalaisessa musiikissamme; olettehan muuten koettanut
    sanoin kuvata sitä, vaikka se onkin kuvaamatonta... Soittajia --
    he ovat miehiä, ympäröi joka taholta damaskolaissilkistä tehty,
    suunnattoman suuri teltta. Ajatelkaapa vain mikä häpeänhälinä
    siitä syntyisi, jos joku heistä näkisi meidät!... Ja kun minä
    saavun, ovat ystävättäreni juuri alkaneet soitannollisen
    ennustaja-leikin. (Sitä leikitään tavallisesti hääiltana lähellä
    orkesteria. Joku nuorista naisista sanoo: "Ensimäinen laulu on
    minua varten"; toinen sanoo: "Minä otan toisen tai kolmannen",
    j.n.e. Ja jokainen katsoo valitsemansa laulun sanoja itselleen
    enteellisiksi.)

    -- Morsian ottaa viidennen, sanon minä sisään astuessani.

    Ja kun on tuon viidennen vuoro, lähestyvät kaikki ja kuuntelevat
    tarkkaavasti, jotta ei sanaakaan menisi hukkaan ja tunkeutuvat
    niin lähelle silkkitelttaa ja survaisevat sitä, että se on
    vähällä kaatua kumoon.

    Minä, joka olen rakkaus -- näin laulaa näkymätön laulaja
       -- olemukseni on liian hehkuva!
    Vaikkapa ainoastaan kuljen läpi sielujen,
    Koko elo on riittämätön lääkitsemään iskemiäni haavoja.
    Poistun, mutta askelteni jäljet jäävät iäksi.
    Minä, joka olen rakkaus -- olemukseni on liian hehkuva.

    Kuinka se on värähtelevä ja kaunis tuon miehen ääni, jonka
    läheisyyden tunnen, mutta joka on piilossa, ja jolle voin
    kuvitella minkä ulkonäön, mitkä kasvot ja mitkä silmät
    tahansa... Olin tullut sinne huvittelemaan itseäni samoin kuin
    toiset: ennustus antaa usein aihetta hullunkuriseen tulkintaan,
    huolimatta kauniista muodostan. Mutta tällä kertaa tuo mies
    epäilemättä on laulanut liian hyvin ja liian intohimoisesti.
    Nuoret naiset eivät naura -- ei yksikään heistä -- ja he
    katselevat minua. Minulla puolestani ei enää, kuten tänä
    aamuna, ole se tunne, että tänään haudataan minun nuoruuteni.
    Ei, tavalla tai toisella olen pääsevä eroon tuosta miehestä,
    jonka valtaan minut jätetään, ja olen elävä elämäni muualla, en
    vielä tiedä missä, ja olen kohtaava "rakkauden, jolla on liian
    hehkuva olemus". Kun näin ajattelen, tuntuu minusta kaikki
    muuttuneelta tässä salissa, niissä en enää näe minua ympäröiviä
    vieraita; kaikki nämä kukkaset alkavat äkkiä levittää huumaavia
    tuoksuja, ja kristalliset kattokruunut säteilevät kuin tähdet.
    Onko tämä väsymystä vai haltioitumista, sitä en tiedä, mutta
    päätäni pyörryttää. En enää näe ketään enkä sitä, mikä tapahtuu
    ympärilläni: ja kaikki on minusta yhdentekevää, sillä nyt tiedän,
    että kerran elämäni polulla olen löytävä rakkauden, vaikkapa se
    sitten tuottaisi minulle surman.

    Hetkeä myöhemmin, tai kauankin myöhemmin -- sitä en tarkalleen
    tiedä -- serkkuni Djavidé, sama, joka sinä aamuna "kiinnitti
    onnen" päähäni, lähestyy minua ja virkkaa:

    -- Oletko täällä vallan yksin? Toiset ovat menneet alas
    illalliselle ja odottavat sinua. Mikä saattaakaan niin kokonaan
    kietoa ajatuksesi?

    Todella olenkin yksin, ja sali on tyhjä... Toiset ovat
    poistuneet... Mutta milloin?..: En sitä huomannut.

    Djavidén seurassa on neekeri, jonka tehtävänä on kantaa
    laahustani ja huutaen "destur!" raivata minulle tietä
    ihmisjoukossa. Serkkuni tarttuu käsivarteeni ja mennessämme alas
    portaita hän sanoo minulle vallan hiljaa:

    -- Sanohan minulle totuus, lemmikkini, ketä ajattelit, minun
    tullessani sisään?

    -- André Lhérytä.

    -- André Lhérytä!... Ei! Joko olet hullu, tai pidät minua
    pilanasi. André Lhérytä! Se on siis totta, mitä minulle
    oli kerrottu tuosta oikustasi. -- (Nyt hän naurahti vallan
    tyyntyneenä.) -- Mitä siihen mieheen tulee, ei tarvitse pelätä
    mitään kohtaamisia... Mutta sinuna keksisin paremman haaveideni
    esineen: niinpä olen esimerkiksi kuullut kerrottavan, että kuussa
    on vallan ihastuttavia miehiä. Sitä asiaa sinun pitäisi pohtia,
    lemmikkini, kuunasukas soveltuisi paremmin sellaiselle pikku
    huimapäälle kuin sinä.

    Meidän on astuttava alas parikymmentä porrasta, ja meitä katsoa
    töllistelevät portaiden juurella seisojat; meidän molempien
    laahuksia, joista toinen on valkea, toinen malvanvärinen,
    kantaa käsineisiin puettu neekeri, ruma kuin apina. Onneksi
    rakkaan Djavidéni äkillinen päähänpisto kuunasukkaasta saa minut
    nauramaan, ja tilaisuuden vaatima ilme kasvoilla saatamme käydä
    sisälle ruokasaliin.

    Minun pyynnöstäni on katettu eri pöytä nuorille. Morsiamen
    ympärille kokoontuu noin viisikymmentä nuorta naista, alle
    kahdenkymmenen viiden vuoden ja kaikki sieviä. Niinikään minun
    pyynnöstäni on pöytäliinalle levitetty valkoisia ruusuja, joista
    on erotettu lehdet ja varret, ja jotka on asetettu aivan kiinni
    toisiinsa. Tiedätte, André, ettei meillä tätä nykyä enää kateta
    pöytää turkkilaiseen tapaan; siinä näkee nyt ranskalaisia
    hopea-astioita, Sèvren posliinia, böömiläisiä laseja, kaikki
    merkittynä minun uudella nimikuviollani. Jäännöksenä vanhasta
    itämaalaisesta komeudestamme ei tässä hääpöydässä näe muuta kuin
    nuo monilukuiset hopeaiset haarakynttiläjalat, jotka kaikki ovat
    samanlaiset ja jotka on järjestetty kehään ympäri pöytää, kiinni
    toisiinsa samoin kuin ruusut. Sitä näkee kuitenkin myöskin niiden
    monilukuisten orjattarien muodossa, jotka palvelevat meitä, ja
    joita yksistään nuorten ruokasalissa on viidenkymmenen vaiheilla;
    kaikki he ovat tsherkessiläisnaisia, ihmeteltävän hyvin
    toimeensa harjaantuneita ja miellyttäviä nähdä: vaaleaverisiä.
    sopusuhtaisia kaunottaria, joiden liikkeissä havaitsee
    jonkunmoista synnynnäistä majesteettisuutta kuin prinsessoilla!

    Minun pöydässäni istuvien nuorten turkkilaisnaisten joukossa --
    he ovat melkein kaikki keskikokoa, hintelät, ruskeasilmäiset
    -- on muutamia sulttaanin palatsista tulleita naisia, joita
    mainitaan nimellä "Saraylit", ja jotka eroavat muista kookkaan
    vartalonsa, ihailtavien hartioittensa ja merensinisten silmiensä
    puolesta. Nämäkin ovat tsherkessiläisnaisia, kotoisin vuorilta
    tai tasangoilta, maanviljelijäin tai paimentolaisten tyttäriä,
    jotka on otettu aivan pieninä kauneutensa vuoksi. Orjataraikansa
    he ovat viettäneet jossakin haaremissa, ja sitten on heistä kuin
    taikasauvan iskusta äkkiä tullut hämmästyttävän miellyttäviä
    ylhäisiä naisia, sittenkuin ovat menneet naimisiin jonkun
    kamariherran tai muun huomattavassa asemassa olevan miehen
    kanssa. Nämä kauniit Saraylit luovat sääliväisiä katseita pieniin
    hentoruumiisiin kaupunkilaisnaisiin, joiden silmien ympärillä
    on tummat kehät, joiden iho on vahanvärinen ja joita he sanovat
    suvustaan huonontuneiksi; heidän ja heidän tuhansien sisartensa
    tehtävä, jotka vuosittain myydään tänne, on tuoda tähän vanhaan
    väsähtäneeseen kaupunkiin puhtaan verensä verolahja.

    Suuri hilpeys vallitsee vieraiden joukossa. Puhellaan ja
    nauretaan kaikelle. Hääateria meillä turkkilaisilla on aina
    unhotuksen virkistämisen ja vallattoman ilon tilaisuus.
    Sitäpaitsi, André, me olemme luonnostamme iloisia, minä vakuutan;
    kun pikkuseikka kääntää mielemme pois orjuudentilastamme,
    jokapäiväisestä nöyryytyksestämme, kärsimyksistämme, antaudumme
    hillittöminä lapselliseen hilpeyteen ja naurunremahduksiin.

    Minulle on kerrottu, että oli samoin Länsimaiden luostareissa, ja
    että paksuimpien muurien sisälle teljetyt nunnat joskus keskenään
    huvittelivat pikkulasten koulun oppilaiden tavoin. Ja eräs
    Ranskan lähetystöön kuuluva nainen, joka hankki paluuta Parisiin,
    sanoi minulle eräänä päivänä:

    -- Nyt se on loppu, en enää koskaan saa nauraa niin sydämeni
    pohjasta kuin Konstantinopolin haaremeissa.

    Aterian päätyttyä samppanjamaljaan morsiamen kunniaksi,
    ehdottivat minun pöydässäni istuvat nuoret naiset, että
    annettaisiin turkkilaisen orkesterin levähtää, ja että sensijaan
    esitettäisiin europpalaista musiikkia. Melkein kaikki soittavat
    hyvin pianoa, muutamat ovat ihmeen taitavia; heillä kun on niin
    paljon aikaa harjoittamiseen, ovat heidän sormensa useimmiten
    saavuttaneet erehtymättömän näppäryyden. He ovat perehtyneet
    Beethovenin, Griegin, Lisztin ja Chopinin kappaleisiin, ja he
    laulavat Wagnerin, Saint-Saënsin. Holmès'in, jopa Chaminaden
    lauluja.

    Valitettavasti minun punastuen täytyy vastata, ettei minun
    asunnossani ole pianoa. Syntyy yleinen hämmästys kutsuvieraissa,
    ja minuun katsotaan, kuin tahdottaisiin sanoa: -- Tyttö parka!
    Kylläpä tässä suvussa ollaan vanhoillisia. Kaikesta päättäen olo
    tässä talossa käy iloiseksi!

    Kello on yksitoista. Kuulee komeiden ajoneuvojen eteen
    valjastettujen hevosten tömisyttävän kavioitaan vaarallista
    katukivitystä vastaan, ja vanha mäkinen katu on täynnä
    livreapukuisia neekereitä, joilla on lyhdyt kädessä. Vieraat
    verhoutuvat huntuihinsa ja tekevät lähtöä. Hetki on oikeastaan
    hyvin myöhäinen turkkilaisnaisille, ja ellei suuret häät
    muodostaisi poikkeusta, he eivät enää olisi poissa kotoa. He
    alkavat hyvästelynsä, ja morsiamen täytyy koko aika seisoen
    kiittää, jokaista naista, "joka on suvainnut läsnäolollaan
    kunnioittaa näitä yksinkertaisia pitoja." Kun isoäitini
    vuorostaan lähestyy sanomaan hyvästi, tuntuu hänen tyytyväinen
    ilmeensä sangen selvästi ilmaisevan seuraavaa:

    -- Vihdoinkin olemme naittaneet tuon oikullisen tytön. Onpa se
    onni!

    He poistuvat, he jättävät minut yksin uuteen vankilaani; ei
    enää mikään haihduta ajatuksiani. Minut valtaa se tunne, että
    välttämättömyys nyt toteutuu.

    Zevneb ja Mélek, rakkaat pikku ystävättäreni, ovat viipyneet
    muita kauemmin ja lähestyvät nyt syleilemään minua; emme uskalla
    vaihtaa katsetta, peläten heltyvämme itkemään. He poistuvat,
    hekin, laskien harsot kasvoilleen. Kaikki on lopussa. Minusta
    tuntuu, kuin vajoaisin alas yksinäisyyden tuntemattomaan
    kuiluun... Mutta tänä iltana on minulla tahdonlujuutta nousta
    siitä ylös; tuntien sisälläni voimakkaampaa elämänhalua kuin
    tänä aamuna, olen nyt valmis taistelemaan, sillä olen kuullut
    rakkauden minua kutsuvan, rakkauden, jonka "olemus on liian
    hehkuva"...

    Nyt tullaan minulle ilmoittamaan, että puolisoni, nuori bei, on
    ylhäällä sinisessä salissa, jossa jo muutaman hetken on odottanut
    huvia saada puhua kanssani. (Hän on tullut Khassim-Pashasta,
    isäni talosta, jossa on ollut herrain päivälliset.) No niin,
    minäkin haluan nähdä hänet ja uhmailla häntä, la lähden
    kohtaamaan häntä hymy huulilla, mutta mielessä viekkaus, päättäen
    ensin hämmästyttää ja häikäistä häntä, sieluni syvyydessä hautoen
    vihaa ja kostontuumia...

Silkin kahina hänen takanaan sai hänet säpsähtämään: se oli hänen
anoppinsa, joka oli hiipinyt sisään hiljaa kuin vanha emäkissa!
Onneksi hän ei ymmärtänyt ranskaa, ollen kokonaan vanhanajan ihmisiä,
ja lisäksi hän oli unhottanut ottaa mukaansa nenälasinsa.. -- Mutta,
pienokaiseni, kirjoitattehan vallan liikaa. Jo lähes kolme tuntia
olette istunut kirjoituspöytänne ääressä! Olen jo moneen kertaan
varpaisillani hiipinyt tänne! Pian palaa Hamdimme kotia Yldizista, ja
silloin näyttävät kauniit silmänne kovin väsyneiltä vastaanottaessanne
hänet... Kas noin, levätkää nyt vähäsen! Korjatkaa pois nuo paperit
huomiseen.

Hän ei antanut kahdesti kehottaa itseään korjaamaan pois papereitaan
-- kädenkäänteessä hän sulki ne lukon taakse laatikkoon -- sillä salin
ovelle oli juuri ilmestynyt toinen henkilö, joka osasi ranskaa ja jolla
oli terävä katse, nimittäin kaunis Durdané (Helmi), Hamdi bein serkku,
äsken eronnut miehestään ja pari päivää sitten saapunut vierailemaan
taloon. Hänen silmiensä ympäristö ja hiukset olivat värjätyt hennalla,
hänen kasvonsa olivat hyvin kauniit, mutta hymynsä oli häijy.

Vastanaitu nuori nainen oli jo oivaltanut tuon naisen vilpillisyyden.
Häntä oli tarpeetonta kehottaa hoitamaan ulkomuotoaan Hamdin paluuta
varten, sillä hän oli ilmetty mielistely etenkin kauniin miesserkkunsa
läsnäollessa.

-- Kas tässä, lemmikkini, virkkoi vanha nainen, ja ojensi esiin vanhaa
haalistunutta lipasta, -- tässä tuon teille helyn nuoruuteni ajoilta
-- se kun on itämaalainen, ette voi väittää sitä vanhamalliseksi, ja
se sopii niin mainiosti tämänpäiväiseen pukuunne. Oh kuinka se teitä
pukee, tämä on suorastaan hurmaavaa!... Hamdi, joka niin hyvin osaa
arvostella värien vaikuttavaisuutta, on pitävä teitä vastustamattomana
tänä iltana!...

Tosin hän itsekin kernaasti näki, että Hamdi piti häntä miellyttävänä,
sillä hän luotti viehätysvoimaansa pääasiallisena taistelu- ja
kostokeinona. Mutta ei mikään nöyryyttänyt häntä niin kuin tuo kiihko
aamusta iltaan koristella häntä:

-- Lemmikkini, nostakaapa tuota kiharaa hiukan korvan taa, niin Hamdi
pitää teitä vielä kauniimpana... Sydänkäpyseni, kiinnittäkää tuo
teeruusu hiuksiinne, se on Hamdin lempikukka.

Näin häntä alinomaan kohdeltiin kuin haaremi-orjatarta, tai kuin olisi
hän ollut kaunis nukke, joka oli olemassa ainoastaan miellyttääkseen
valtijastaan!...

Posket punottaen hän tuskin oli ehtinyt kiittää
smaragdi-kaulakoristeesta, kun neekeri-palvelija tuli sanomaan, että
bei oli näkyvissä, että hän saapui ratsain ja paraikaa kiersi lähimmän
moskeijan kulmaa. Vanha nainen nousi heti ja virkkoi:

-- Meidän on aika poistua, Durdané. Älkäämme häiritkö vastanaineita,
rakkaani.

He pakenivat joutuin, mutta Durdané kääntyi kynnyksellä ja lähetti
ennen katoamistaan jäähyväisiksi häijyn vihamielisen hymynsä.

Silloin pikku nuori aviovaimo meni peilin ääreen. Joku päivä sitten
hän oli tullut miehensä luo yhtä valkeana kuin morsiuspukunsa, yhtä
puhtaana kuin veden kirkkautta hohtavat jalokivensä. Aikaisemman
elämänsä kuluessa, joka kokonaan oli omistettu opinnoille ja joka oli
täydelleen eristetty kosketuksista nuoriin miehiin, ei aistillinen kuva
koskaan ollut hiipassutkaan hänen mielikuvitustaan. Mutta Hamdin yhä
kietovammat hyväilyt, hänen rumiinsa terve tuoksu, hänen tupakkansa
sauhu, alkoivat vastoin hänen tahtoaan hänen aisteissaan herättää
levottomuutta, jota hän ei koskaan ennen ollut aavistanut...

Portaista kuului ratsuväen sapelin kalinaa; hän saapui, hän oli vallan
lähellä!... Ja hän tiesi, että se hetki oli viipymättä täyttyvä, jona
heidän molemmat olemuksensa olivat likeisesti yhtyvät, ja siitä hänellä
muuten oli ainoastaan hämärä käsitys... Ja nyt hän ensi kerran tunsi
salaista halua olla tuon miehen läheisyydessä -- mutta häpeä siitä,
että hän häneltä halusi jotain, täytti hänen sielunsa uudella vihan ja
kapinallisuuden puuskauksella.



V.


Kolme vuotta myöhemmin 1904.

André Lhéry, joka epämääräisesti ja ainoastaan ajoittain oli kiinnitetty
lähetystöön, oli kauan epäröityään hakenut itselleen paikkaa pariksi
vuodeksi Konstantinopolissa, ja olikin saanut sen.

Hänen epäröimisensä oli ensiksi johtunut siitä, että jokainen
virallinen asema on kahle, ja hän tahtoi kaikin mokomin pysyä vapaana;
lisäksi siitä, että kaksi vuotta kaukana kotimaasta tuntui hänestä
paljoa pitemmältä kuin ennen, jolloin melkein koko elämä vielä hymyili
hänen edessään, ja lopuksi siitä, että hän pelkäsi pettyvänsä uuden
Turkinmaan suhteen.

Lopulta hän kuitenkin teki päätöksensä, ja eräänä kolkkona ja talvea
muistuttavana maaliskuun päivänä höyrylaiva oli tuonut hänet sen
kaupungin rantaan, jota hän muinoin oli niin suuresti rakastanut.

Konstantinopolissa jatkui talvea yhä. Mustaltamereltä tuleva tuuli
puhalsi sinä päivänä hurjana ja jäätävän kylmänä, kiidättäen
lumihiutaleita. Siinä viheliäisessä yleismaailmallisessa
kaupunginosassa, jossa höyrylaivat saapuvat satamaan, ja joka näyttää
olevan olemassa kehottaakseen vastasaapuneita nopeasti palaamaan
takaisin, kadut olivat täynnä tahmeata rapakkoa, jossa likaiset
itämaalaiset ja syyhyiset koirat tallustelivat.

Sydän ahdistuneena, mielikuvitus lamassa André Lhéry istui tuomitun
tavoin ajoneuvoihin, jotka veivät hänet, vallan mahdottomia mäkiä
nousten, kaikkein jokapäiväisimpään hotelliin, jommoisia mainitaan
nimellä "Palace".

Pera, johon hänen silloinen asemansa pakotti hänet asettumaan, on
viheliäinen jäljittely europpalaisesta kaupungista, ja merenlahti
ja lisäksi muutamat vuosisadat erottavat sen suuresta Stambulista,
moskeijan ja unelmien kaupungista. Siellä hänen täytyi tyytyä
asumaan, vaikka olisi tahtonutkin paeta pois. Hän asettui kaikkein
vaatimattomimpaan kaupunginosaan, hyvin korkeaan paikkaan, tehden sen
osaksi ollakseen niin kaukana kuin suinkin peralaisesta hienostosta,
joka asusti alhaalla, osaksi nauttiakseen laajasta näköalasta,
nähdäkseen kaikista ikkunoistaan Kultaisen-Sarven sekä Stambulin
taivaalle kuvastuvan varjokuvan, ja näkörajalla sypressien tumman
juovan, suuret hautausmaat, missä murtuneen kivilaatan alla jo
kolmattakymmentä vuotta on levännyt se maineeton tsherkessiläis-nainen,
joka oli hänen nuoruutensa ystävätär.

Turkkilaisnaisten puku ei enää ollut sama kuin hänen ensimäisen
käyntinsä aikana: tämä oli seikka, joka kaikkein ensiksi pisti silmään.
Silloisen valkean harson asemesta, joka jätti näkyviin silmät ja jota
sanottiin _jakmakiksi_, ja pitkän vaalean vaipan asemesta, jolla
oli nimenä _feradfjé_, he nyt käyttivät eräänlaista, melkein aina
mustaa, domino-pukua nimeltä _tsharshaf_, ja sen lisäksi niinikään
mustaa harsoa, joka kokonaan peitti kasvot sekä silmät. Tosin he
joskus nostivat tuota pientä harsoa ja antoivat ohikulkijoiden nähdä
soikeat kasvonsa -- mutta tämä tuntui André Lhérystä mullistavalta
uudistukselta.

Lukuunottamatta tätä olivat he edelleen samoja aaveita, joita kohtaa
kaikkialla, mutta joiden kanssa ei saa olla missään yhteydessä ja
joihin ei edes saa katsahtaa, samoja eristettyjä olentoja, joista ei
voi mitään tietää, tuntemattomia -- voisipa melkein sanoa olemattomia:
muuten Turkinmaan viehätys ja salaperäinen vetovoima. Muinoin André
Lhéry useiden sellaisten suotuisien sattumien kautta, joita on mahdoton
kohdata kahta kertaa elämässään, oli voinut, uskaliaana kuin lapsi,
joka ei tunne vaaraa, lähestyä yhtä tämän maan tyttäristä -- oli
päässyt häntä niin likelle, että oli jättänyt hänelle osan sieluaan.
Mutta tällä kertaa hän ei ajatellutkaan sellaisen seikkailun uusimista,
siihen oli tuhannet syyt, ja hän näki heidän kulkevan ohitsensa, kuin
olisivat he olleet varjoja tai pilviä...

Tuuli Mustaltamereltä puhalsi lakkaamatta ensi viikkojen kuluessa,
kylmiä vesi- tai lumisateita jatkui, ja tuttavat kävivät kutsumassa
häntä päivällisille tai iltakemuihin klubeihin. Silloin hän
tunsi, että nuo ihmiset ja tuo elämä saattaisivat hänen silloisen
oleskelunsa Itämailla tyhjäksi ja levottomaksi ja että ne lisäksi
uhkasivat ainaiseksi turmella hänen entiset vaikutelmansa, ehkä
kenties himmentää tuon pikku vainaja paran kuvan. Hänen tultuaan
Konstantinopoliin, olivat hänen muistonsa hetki hetkeltä hälvenneet
ja hukkuneet ympäristön jokapäiväisyyteen; hänestä tuntui, että nuo
hänen seurusteluihmisensä joka päivä halvensivat niitä, polkivat
niitä jalkojensa alle. Ja hän päätti poistua. Paikkansa menettäminen
lähetystössä oli hänestä toisarvoinen seikka. Hän päätti matkustaa.

Hänen saapumisestaan oli pian kulunut kaksi viikkoa, ja tällä ajalla
oli tuhat pikkuseikkaa siihen määrin anastanut hänen joutohetkensä,
ettei hän edes ollut ehtinyt kulkea yli Kultaisen-Sarven siltojen
mennäkseen Stambuliin. Tämä suuri kaupunki, jonka hän näki ylhäältä
asunnostaan, useimmiten itsepintaisten talvisten sumujen verhoamana,
tuntui hänestä melkein yhtä etäiseltä ja epätodelliselta kuin ennen
hänen paluutaan Turkinmaahan. Hän oli matkustava pois, se oli päätetty
asia. Hän aikoi viipyä ainoastaan niin kauan, että ehti tehdä
toivioretken sinne sypressien juurelle, Nedjibé'n haudalle; sitten
hän jättäen kaiken oli palaava Ranskaan. Kunnioituksesta rakasta
menneisyyttä kohtaan, pyhästä kunnioituksesta _häntä_ kohtaan, oli hän
matkustava pois ennen täydellistä pettymystä.

Se päivä, jona hän viimein sai tilaisuuden laskea jalkansa Stambulin
kaduille, oli vuoden toivottomimpia, koleimpia ja synkimpiä, vaikka se
olikin huhtikuun päivä.

Toisella puolen lahtea, heti kun oli kulkenut yli sillan ja saapunut
läheisen suuren moskeijan varjoon, hän löysi jälleen toisen minänsä,
tunsi taas olevansa André Lhéry, joka oli ollut kuolleena vuosikausia,
ja johon taas palasi itsetajunta ja nuoruus. Ollen yksin, vapaana ja
tuntemattomana keskellä noita ihmisjoukkoja, hän tunsi tuon kaupungin
pienimmätkin sopukat, vallan kuin olisivat ne palanneet hänen mieleensä
aikaisemmasta olemassaolosta. Unhoittuneet turkkilaiset sanat palasivat
hänen muistiinsa; hänen päässään syntyi täydellisiä lauseita; hän oli
jälleen sen paikan asukkaita, todella stambulilainen.

Aluksi hänestä tuntui vastenmieliseltä, jopa naurettavalta kulkea
hattu päässä. Vähemmin uteliaisuudesta, kuin peläten herättävänsä
hautausmaalla jonkun vartijan uteliaisuuden, hän osti fezin, joka
asianmukaisesti silitettiin ja muodostettiin hänen päänsä mukaiseksi
yhdessä tuhansista pienistä katumyymälöistä. Hän osti rukousnauhan
kannettavakseen kädessä, kuin oikea itämaalainen ainakin. Nyt hänet
valtasi kiire, ääretön kärsimättömyys tulla tuolle haudalle, ja hän
kavahti ajoneuvoihin sanoen ajurille: "Edirne kapussnna getur!" (Vie
minut Adrianopelin portille.)

Sinne oli pitkä, hyvin pitkä matka tuolle Adrianopelin portille, joka
muodostaa aukon suuressa bysantilais-muurissa, siellä hyljättyjen
kaupunginosien laidalla, autioiden ja hiljaisten katujen päässä. Hänen
täytyi ajaa läpi melkein koko Stambulin, ja aluksi täytyi nousta
ylös jyrkkiä mäenrinteitä, joilla hevosten jalat liukuivat. Ensin
hän kulki niissä kaupunginosissa, joissa vilisee väkeä ja kajahtaa
huutoja, hierotaan kauppoja, ne kun ovat basaarien läheisyydessä ja
niissä kun runsaasti liikkuu matkailijoita. Sitten hän saapui noille
jäätävän tuulisena päivänä autioille keskikaupungin toreille, joita
joka taholla ympäröi kupukattoja ja minareetteja. Sitten seurasi
puistokatuja, joiden molemmin puolin kohosi hautapatsaita, kioskeja,
taiteellisen hienoja suihkukaivoja, ja nämä muinaiset puistokadut
olivat vallan muuttumattomassa tilassa. Heidän ohitsensa väistyivät
taaksepäin toinen toisensa jälkeen suuret moskeijat monine kupuineen,
jotka vaalean harmaina erottuivat vielä talvisen taivaan taustalta,
avaroine aitauksineen täynnä vainajia, ja toreineen, joita reunustivat
pienet vanhanaikuiset kahvilat, minne uneksijat kokoontuivat rukouksen
jälkeen. Oli se hetki, jona muedsinit kutsuvat päivän kolmanteen
rukoukseen; kuuli heidän äänensä kaikuvan ylhäältä lähellä kylmiä
tummia pilviä olevilta ilmankäyviltä parvekkeilta... Stambul oli siis
todella vielä olemassa! Ja nähdessään sen jälleen samanlaisena kuin
ennen, tunsi André Lhéry, sanomattomasta mutta suloisesta ahdistuksesta
väristen, vähitellen siirtyvänsä takaisin omaan nuoruuteensa; yhä
enemmän hän koki sisällään, että jotain jälleen virkosi eloon hänessä
monia vuosia kestäneen unhotuksen ja olemattomuuden jälkeen... Ja se
oli hän, tuo pieni tsherkessiläis-nainen, jonka tomu nyt lepäsi maan
povessa, joka oli säilyttänyt voiman luoda taikahohdettaan yli tämän
paikkakunnan, hän joka oli kaiken tämän aiheuttanut ja joka sinä
hetkenä hallitsi voitokkaana.

Mikäli Adrianopelin portti lähestyi, joka johtaa kalmistojen
äärettömään maailmaan, katu kävi vielä hiljaisemmaksi siinä vanhojen
ristikkoaitaisten talojen ja rappeutuneiden muurien välissä.
Mustanmeren vinhan tuulen vuoksi ei ketään näkynyt istumassa melkein
rauniomaisten vaatimattomien pienten kahvilain edustalla. Mutta tämän
kaupunginosan ihmisillä, niillä harvoilla, jotka liikkuivat ulkona,
oli vielä vanhanaikuinen viitta ja turbaani. Yleinen kuolettava
alakuloisuus levisi tuona päivänä koko matoisesta maailmasta, laskeutui
synkältä taivaalta, erosi kaikkialta, sietämätön, kyyneleitä esille
houkutteleva alakuloisuus.

Saavuttuaan viimein kaupunginportin halkeilleen paksun holvin alle,
André Lhéry varovaisuudesta luopui ajuristaan ja alkoi yksin astua
maaseudulle, tai oikeammin hylättyjen hautojen ja satavuotisten
sypressien äärettömään valtakuntaan. Oikealla ja vasemmalla, pitkin
tuota kookasta muuria, jonka puoleksi luhistuneet tornit jonona
ryhmittyivät silmänkantamattomiin, ei näkynyt mitään muuta kuin
hautoja, loppumattomia hautausmaita, yksinäisyyden verhoamina ja
hiljaisuuden huumaamina. Saatuaan varmuuden siitä, että ajuri oli
poistunut ja ettei kukaan seurannut häntä urkkiakseen, André poikkesi
oikealle ja aikoi kulkea alas Eyoubia kohti, astuen noiden kookkaiden
sypressien alla, joiden valkeanhohteiset oksat näyttivät kuivuneilta
luurangoilta melkein mustien havujensa lomissa.

Hautakivet Turkinmaalla ovat pystysuoria patsaita, joiden huippua
koristavat turbaani tai kukkaset. Kaukaa ne näyttävät melkein
ihmisolennoilta, joiden pään ja hartiat luulee erottavansa; alkuaikoina
ne kohoavat pystysuorina, mutta vuosisadat, maanjäristykset ja
sateet uurtavat niiden perustuksia; silloin ne vaipuvat kallelleen
joka taholle, nojaavat toisiinsa kuin vanhuudenheikot ainakin, ja
kaatuvat viimein kumoon ruohikkoon, johon jäävät lepäämään. Ne
ikivanhat hautausmaat, joiden ohi André kulki, muistuttivat synkässä
epäjärjestyksessään taistelukenttää tappion jälkeisenä päivänä.

Sinä päivänä näki tuskin ainoatakaan ihmistä pitkin muuria tässä
avarassa vainajien valtakunnassa. Oli liian kolea ilma. Paimen
vuohineen, lauma harhailevia koiria, pari kolme vanhaa kerjäläisnaista,
jotka odottivat jotain ruumissaattoa saadakseen almua -- siinä kaikki;
ei tarvinnut pelätä uteliaita katseita. Mutta nuo tuhansiin nousevat
hautapatsaat vivahtivat ihmisjoukkoihin, lukuisiin pieniin, harmaisiin,
horjuviin olentoihin. Ja korpit, jotka hyppelivät ruohikossa, alkoivat
vaakkua keskellä talvisen tuulen suhinaa.

André kulki eräiden osviittojen mukaan, jotka ennen oli pannut
merkille, löytääkseen Medjé'ksi mainitsemansa naisen viimeisen
leposijan monien muiden melkein samanlaisten leposijojen joukosta,
jotka täyttivät tämän erämaan toisesta näköpiirin laidasta toiseen. Se
oli varmaankin tuossa pienessä ryhmässä; hän tunsi sypressien asennon
ja muodon. Ja niin olikin, vaikka tämä hauta näytti satavuotiselta,
ja sen kivipatsas makasi nyt maassa... Kuinka hävityksen tuhoisa
työ oli edistynyt senjälkeen kuin hän viimeksi kävi siellä, tuskin
viisi vuotta sitten... Aika ei suonut edes tätä yksinkertaista kiveä
tuolle pienelle vainaja paralle, joka jo oli vaipunut niin syvälle
unhotuksen yöhön, että todennäköisesti ei yksikään olento maassa enää
muistanut häntä. Andrén muistossa, ja ainoastaan siellä, eli vielä
hänen nuori kuvansa, ja hänen kuoltuaan ei enää missään ollut jäljellä
hohdetta hänen kauneudestaan, ei koko maailmassa yhtään jälkeä hänen
levottomasta ja suorasta sielustaan. Ei kukaan olisi lukeva ruohikkoon
kaatuneesta hautakivestä hänen nimeään, hänen oikeata nimeään, joka
muuten ei herättäisi mitään muistoja... Ennen hän usein oli tuntenut
tunnonvaivaa, oli pitänyt itseään pyhyyden häväisijänä, sentähden, että
oli, joskin lainanimen varjossa, pannut alttiiksi osan tuon naisen
sielusta tuhansille välinpitämättömille, hän kun oli siitä julkaissut
liian likellä koskettelevan kirjan, jonka ei koskaan olisi pitänyt
ilmestyä; mutta tuona päivänä hän sitävastoin oli iloinen siitä, että
niin oli menetellyt, hän kun siten oli herättänyt vainajaa kohtaan
sääliä, jota ehkä edelleen muutaman vuoden kuluessa oli heräävä
joissakin tuntemattomissa sieluissa. Jopa häntä pahoitti, ettei ollut
ilmaissut hänen oikeata nimeään, sillä silloin hänen luullakseen tuo
sääli olisi kohdistunut suoranaisemmin rakkaaseen vainaja parkaan.
Ja ehkäpä jotkut hänen turkkilaisista sisaristaan, kulkiessaan hänen
kumoonkaatuneen hautakivensä ohi, olisivat lukiessaan hänen nimensä,
pysähtyneet miettiväisinä...

Tällä äärettömällä hautausmaalla ilta alkoi sinä päivänä tavattoman
aikaisin pimetä, taivas kun oli täynnä raskaita pilviä, jotka
eivät päästäneet esille ainoatakaan valon välkähdystä. Noiden
silmänkantamattomiin ulottuvien rappeutuneiden muurien sisällä,
jotka näyttivät ympäröivän kuollutta kaupunkia, yksinäisyys herätti
ahdistusta ja pelkoa: levisihän siinä silmien eteen harmaa alue, missä
kasvoi harvassa sypressejä ja mikä, kuten näytti, oli täynnä pieniä
raihnaisia olentoja, joista toiset vielä olivat pystyssä, toiset
kallellaan tai maassa makaavia -- nimittäin hautakiviä. Ja siellä hän
jo oli levännyt vuosikausia, tuo pieni tsherkessiläis-nainen, joka
ennen hiukan oli toivonut ystävänsä paluuta, siellä hän oli levännyt
jo monet kesät ja talvet, siellä oli hän lepäävä ainaisesti, yksin
hiljaisuudessa, oli muuttuva mullaksi, yksin joulukuun pitkinä öinä
lumisten ruumispeitteiden alla. Tuona hetkenä hänestä tuskin enää oli
mitään jälellä... Hänet valtasi kauhu ajatellessaan, mitä vielä saattoi
olla jälellä hänestä, joka oli kätkettynä tuohon hänen jalkojensa
juuressa olevaan multaan; eipä varmaankaan enää muuta kuin muutamia
lahoamistilassa olevia luita puunjuurten keskellä ja sitten, tuo pyöreä
pallo, jolla oli suurempi vastustusvoima kuin muilla osilla, ja joka
muinoin oli muodostanut hänen päänsä, se ahdas kammio, jossa olivat
asustaneet hänen sielunsa, hänen rakkaat ajatuksensa...

Tämän haudan rappeutunut asu, joka vielä enemmän lisäsi hänen
kiintymystään ja tunnonvaivojaan, kävi hänestä sietämättömäksi, hänen
oli mahdoton jättää se siihen kuntoon... ollen täysin perehtynyt maan
tapoihin, hän tiesi mitkä vaikeudet ja vaarat yhtyivät yritykseen:
kristityn kajota muhamettilaisen hautaan pyhällä hautausmaalla...
Mihin pahantekijän viekkauteen hänen täytyikään turvautua huolimatta
hurskaasta aikomuksestaan!... Kaikesta huolimatta hän päätti panna
aikeensa täytäntöön; hän oli jäävä Turkinmaalle riittävää pitkäksi
aikaa, ehtiäkseen täyttää tehtävänsä, useiksi kuukausiksi, jos se
oli välttämätöntä, eikä hän aikonut palata kotimaahansa, ennenkuin
lohkeillut kivi oli vaihdettu toiseen, ennenkuin uusi hautapatsas taas
oli pystyssä, vahvana kestämään...

Tultuaan takaisin Peraan illalla, oli hänen kotonaan Jean Renaud,
eräs hänen tuttavansa lähetystöstä, vallan nuori mies, joka ihmetteli
kaikkea tuossa kaupungissa. Molempien miesten Itämaiden ihailu oli
lähentänyt heidät toisiinsa.

Pöydältään hän löysi Ranskasta tulleen postinsa ja kirjekuoren, jossa
oli Stambulin leima ja jonka hän avasi ensiksi.

Kirje oli sisällykseltään näin kuuluva:

    Hyvä herra!

    Muistatteko, että eräs turkkilainen nainen kerran kirjoitti
    teille, kertoakseen mitä tunteita hänen sielussaan herätti teidän
    "Medjé" kirjanne lukeminen ja pyytääkseen vastaukseksi muutaman
    teidän kätenne kirjoittaman sanan?

    No niin, tämä turkkilaisnainen, joka on tullut kunnianhimoiseksi,
    haluaa tänään vielä enempää. Hän tahtoo tutustua tämän
    kirjan kunnioitettuun tekijään, kirjan, jota on luettu sata
    kertaa, mielenliikutuksen yhä kasvaessa. Tahdotteko, että
    kohtaamme toisemme ensi torstaina kello puoli kolme Bosporin
    aasianpuoleisella rannalla Tshibouklin ja Pasha-Bagtshén
    välillä? Voisitte odottaa minua pienessä merenrannalla olevassa
    kahvilassa, joka on lahden pohjukassa.

    Tulen sinne tumman harson verhoamana, ajaen talikassa [maalla
    käytännössä olevat turkkilaiset vuokra-ajoneuvot, joilla myös
    on nimenä mohadjir]; poistun ajoneuvoista, te seuraatte minua,
    mutta odotatte, kunnes minä ensiksi puhuttelen teitä. Te tunnette
    kotimaani ja tiedätte siis, kuinka paljon panen alttiiksi. Minä
    puolestani tiedän, että olen tekemisissä gentlemannin kanssa.
    Vetoan hienotunteisuuteenne.

    Mutta kenties olette unhottanut Medjén? Ja ehkä hänen sisarensa
    eivät enää herätä mielenkiintoanne?

    Mutta jos tahdotte lukea nykyaikaisen Medjén sielun kirjaa, niin
    vastatkaa minulle, ja tapaamme toisemme ensi torstaina.

                                                    Rouva Zahidé.

    Poste restante, Galata.

Hän ojensi nauraen kirjeen ystävälleen, ja alkoi lukea toisia.

-- Ota minut mukaasi ensi torstaina! -- rukoili Tean Renaud, luettuaan
tuon kirjeen. -- Lupaan olla kiltti -- hän lisäsi, lapsellinen sävy
äänessään -- lupaan olla hyvin hienotunteinen: en ollenkaan katsele.

-- Kuvitelletko minun menevän sinne?

-- Oh!... Laiminlyödä sellaista. Tietysti menet!

-- En ikinä!... Se on joku ansa. Tuo nainen on arvatenkin yhtä vähän
turkkilaista syntyperää kuin sinä ja minä.

Hänen estelynsä johtui osaksi siitä, että hän antamalla nuoren
toverinsa kehotella, tahtoi kääntää pois hänen huomionsa, sillä
oikeastaan hän, jatkaessaan saapuneiden kirjeiden avaamista,
enemmän ajatteli tuota "naista" kuin mitä tahtoi näyttää. Niin
epätodennäköiseltä kuin tuntuikin, että hän lähtisi tuohon kohtaukseen,
hänet valtasi sama selittämätön vetovoima, joka kolme vuotta
aikaisemmin, hänen saadessaan ensimäisen kirjeen tuolta tuntemattomalta
naiselta, oli pakottanut hänet vastaamaan. Ja olihan sitäpaitsi sangen
omituista, että hän sai tuon kutsun "Medjén" nimessä juuri sinä iltana,
kun oli palannut käynniltään hautausmaalla, sielu levottomana hänen
muistostaan.



VI.


Huhtikuun 14:na päivänä, ennen määräaikaa, olivat André Lhéry ja Jean
Renaud istuutuneet sen pienen kahvilan edustalle, jonka helposti olivat
tunteneet, ja joka sijaitsi aasianpuoleisella rannalla, tunnin matkan
päässä Konstantinopolista ja salaperäisen Zahidén mainitseman kahden
kylän välillä. Se oli noita harvoja yksinäisiä ja asumattomia paikkoja
Bosporin rannalla, joka melkein kaikkialla muualla on talojen ja
palatsien reunustama: tuo nainen oli osannut hyvin valita. Siinä levisi
autio niitty, muutamia kolme- tai neljäsatavuotisia plataaneja --
noita Turkinmaan plataaneja, joilla on baobab-puun kaltaiset oksat --
ja vallan lähellä, mäen rinteellä, aina tyyneeseen rantakaistaleeseen
asti, tuollaista Vähän-Aasian metsää, jossa yhä vielä asustaa rosvoja
ja karhuja.

Parempaa paikkaa ei saattanut toivoa salaista kohtausta varten. Ei
näkynyt muita kuin he kaksi tuon vanhan luhistumaisillaan olevan ja
eristetyn mökin edessä, jossa muuan vaatimaton valkeapartainen vanhus
harjotti kahvilaliikettä. Ympärillä olevien plataanien lehdet olivat
tuskin puhjenneet; mutta vihreä niitty oli jo niin täynnä kukkia ja
taivas niin kaunis, että ihmetteli tuota lakkaamatta puhaltavaa jäisen
kylmää tuulta -- tuota melkein alinomaista Mustanmeren tuulta, joka
turmelee Konstantinopolin, kevään. Täällä, Aasian puolella, oli tosin
aina siltä vähän turvissa; mutta vastapäätä se riehui europpalaisella
rannikolla, jonka näki kaukana auringonpaisteessa tuhansine
vedenpintaan asti ulottuvine taloineen.

He odottivat määräaikaa tässä yksinäisyydessä, vetäen sauhuja
yksinkertaisista nargile-piipuista, jotka talonisäntä, tuo vanha
turkkilainen, oli heille tuonut. Hänessä herätti hiukan ihmettelyä
ja epäluuloja, että kaksi näin hienoa herraa hatut päässä oli hänen
talo pahaisessaan, jonka vieraina tavallisesti olivat soutomiehet ja
paimenet, ja kun tämä lisäksi tapahtui näin epävakaana vuodenaikana ja
tuon rajun tuulen puhaltaessa.

-- Olitpa todella kiltti kun otit minut seuraasi, sanoi Jean Renaud.

-- Eipä sinulla ole syytä ylenmääräiseen kiitollisuuteen. Otin sinut
mukaani, jotta minulla olisi joku, johon kohdistan huonon tuuleni, jos
tuo nainen ei tulekaan, jos seikkailu epäonnistuu, jos...

-- Vai niin, siinä tapauksessa on minun saatava se onnistumaan! (Tämän
hän sanoi teeskennellen säikähtymistä ja hänen kasvoihinsa ilmestyi
sellainen hymy, joka tässä nuoressa henkilössä ilmaisi miellyttävää,
lapsellisen viatonta sielua). -- Katsohan tuonne taakseni, lyönpä vetoa
siitä, että _hän_ nyt tulee.

André katsoi taaksensa. Todella talika-vaunut tulivat esiin puiden
välitse ja lähestyivät rämisten huonoa tietä pitkin. Ajoneuvojen
ikkunaverhojen lomitse, joita tuuli liikutti, näki kaksi tai
kolme naisolentoa, jotka kokonaan, kasvoiltaankin, olivat mustiin
verhoutuneet.

-- Heitä on tuolla ajoneuvoissa ainakin tusina, virkkoi André. --
Luuletko siis, että tullaan noin joukottain sovittuun salaiseen
yhtymään. Olisiko tämä väkirynnäkkö?

Sillävälin vaunut olivat saapuneet heidän kohdalleen... Kun he olivat
tulleet vallan lähelle, pieni valkohansikkainen käsi pisti esiin
tummista harsoista ja viittasi... Se oli siis todella hän... Mutta
heitä oli kolme!... Mikä merkillinen seikkailu!

-- Jätän siis sinut, sanoi André. Ole nyt hienotunteinen, niinkuin
lupasit, äläkä katso sinnepäin. Ja sinun tehtäväksesi jää nyt suorittaa
laskumme tälle vanhalle kunnon miehelle.

André alkoi nyt matkan päässä autiota tietä pitkin seurata
talika-vaunuja, jotka pian pysähtyivät plataani-ryhmän juurelle. Kolme
kiireestä kantapäähän mustiin puettua hahmoa hypähti seuraavassa
tuokiossa maahan. Ne olivat kevyitä ja hyvin solakoita vartaloja,
joiden silkkihameissa oli laahukset; he astuivat edelleen vasten
tuimaa pohjatuulta, joka pakotti heidät kumartamaan päänsä. Mutta he
hiljensivät yhä vauhtiaan, ikäänkuin kehottaen häntä seuraamaan ja
tulemaan lähemmäksi.

Ainoastaan se, joka on elänyt Itämailla, käsittää Andrén hämmästyksen
ja sen, miten uudenlaiselta huvilta hänestä tuntui näin lähestyä
verhottuja turkkilaisnaista, hän kun oli ammoisista ajoista tottunut
pitämään tähän luokkaan kuuluvia naisia täydelleen luoksepääsemättöminä.

Oliko tämä siis totta! Nuo naiset olivat kutsuneet häntä, ja tuossa
tuokiossa hän oli puhuva heidän kanssaan!

Kuullessaan, että hän oli vallan lähellä, he kääntyivät.

-- Herra André Lhéry, eikö totta? -- kysyi heistä yksi, jonka ääni oli
sanomattoman lempeä, ujo, raikas ja värisevä.

Vastaukseksi André ainoastaan kumarsi. Silloin kolmesta mustasta
tsharshafista pisti esiin kolme pitkään hansikkaaseen puettua pientä
kättä, jotka ojennettiin häntä kohti, ja joihin tarttuen, toiseen
toisensa jälkeen, hän kumarteli.

Heillä oli ainakin kahdet harsot kasvoilla; he olivat kolme
surupilkuista arvoitusta, kolme tutkimatonta kohtalotarta.

-- Suokaa anteeksi -- virkkoi sama ääni, joka jo aikaisemmin oli
puhunut, -- että vaikenemme tai sanomme pelkkiä tyhmyyksiä! olemme
puolikuolleet pelosta.

Tämän saattoikin muuten helposti arvata.

-- Jospa tietäisitte, sanoi toinen ääni, kuinka viekkaasti meidän on
täytynyt menetellä päästäksemme tänne! Kuinka moneen ihmiseen meidän on
täytynyt turvautua matkalla, neekereihin, neekerinaisiin!

-- Ja tuo ajuri, sanoi kolmas, jota emme tunne, ja joka voi syöstä
meidät turmioon!

Seurasi vaitiolo. Jäätävä tuuli tunkeutui läpi silkkihameiden; se
esti vapaasti hengittämästä. Bosporin vesi, joka pilkotti plataanien
lomitse, oli valkoinen vaahdosta. Vasta puhjenneet lehdet raastoi
tuuli irti, ja ne liitelivät tiehensä. Ellei olisi nähnyt tiellä
pikkukukkasia, jotka taipuivat laahuksien alle, olisi luullut talven
yhä vielä jatkuvan. Koneellisesti he astuivat edelleen yhdessä satasen
askelta, kuin kävelyllä olevat ystävät ainakin; mutta tämä syrjäinen
seutu, huono sää -- kaikki oli hieman kolkkoa ja paha enne tälle
yhtymiselle.

Se heistä, joka oli alkanut keskustelun ja joka näytti olevan tuon
vaarallisen salaliiton johtajatar, alkoi taas puhua, sanoen umpimähkään
jotain, katkaistakseen tuskallisen hiljaisuuden:

-- Kuten näette, tuli meitä kolme...

-- Niin, todella sen näen -- virkkoi André, joka ei voinut pidättäytyä
hymyilemästä.

-- Te ette meitä tunne, ja kuitenkin olette jo vuosikausia ollut
ystävämme.

-- Me elämme teidän kirjojenne parissa, lisäsi toinen.

-- Sanottehan meille, onko se tosi, tuo "Medjén" tarina, huomautti
kolmas.

Nyt he puhuivat kaikki yhtä haavaa, vapauduttuaan vaiteliaisuudestaan,
kuin nuoret ihmiset, joilla on kiire tehdä useita kysymyksiä
kohtaamisen aikana, jota saattoi kestää ainoastaan lyhyt hetki. Heidän
helppoutensa lausua ajatuksiaan ranskaksi hämmästytti André Lhérytä,
samoin kuin heidän pelonsekainen rohkeutensa. Ja kun tuuli melkein oli
poistanut harson yhden naisen kasvoilta, hän näki vilahdukselta leuan
ja kaulan -- nuo osat, jotka kaikkein ensiksi vanhenevat naisella,
mutta jotka tällä vielä olivat ihmeteltävät nuoret, ilman pienintäkään
ryppyä.

He puhuivat yhä: vielä yhtaikaa, ja heidän äänensä sointuivat
musiikilta. Tosin raju tuuli ja kaksinkertaiset harsot niitä
himmensivät; mutta niiden sävy oli itsessään harvinaisen, miellyttävä.
André, joka aluksi oli luullut joutuneensa kolmen länsimaalaisnaisen
pilkan esineeksi, ei enää epäillyt, että olikin tekemisissä oikeiden
turkkilaisnaisten kanssa. Heidän pehmeät äänensä olivat jotenkin varma
todiste heidän syntyperästään, sillä jos päinvastoin kolme Peran naista
olisi puhunut yhtaikaa, olisi se pannut ajattelemaan eläintieteellisen
puutarhan papukaija-osastoa. [On miellyttäviä poikkeuksiakin,
mielihyvällä sen totean. (Tekijän huomautus).]

-- Äsken -- sanoi heistä se, joka jo enimmin herätti Andrén
mielenkiintoa -- huomasin kyllä, että nauroitte kun sanoin teille, että
meitä oli tullut kolme. Mutta ette antanut minun jatkaa. Aioin vielä
lisätä, että samoin kuin meitä tänään on kolme, samoin meitä tulee
olemaan kolme ensi kerrallakin, jos vielä noudatatte kutsuamme, aina me
kolme tulemme yhdessä; erottamattomina kuin nuo papukaijat, te tiedätte
-- joita muuten on ainoastaan kaksi... Ettekä koskaan tule näkemään
kasvojamme... Olemme kolme pientä mustaa varjoa, siinä kaikki.

-- _Sieluja_, virkkoi toinen, ainoastaan _sieluja_, ymmärrättekö;
ja teidän tietoisuudessanne tulemme aina olemaan _sieluja_, emmekä
mitään muuta, kolme ahdistuksessa olevaa sielua, jotka tarvitsevat
ystävyyttänne.

-- On turha erottaa meitä toisistamme; mutta katsokaamme joka
tapauksessa..., saammehan nähdä arvaattekohan, kuka meistä kirjoitti
teille, kuka on nimittäin se, joka sanoi nimensä olevan Zahidé, jos
muistatte... No, sanokaahan, se olisi meistä niin hauskaa.

-- Juuri te, rouvaseni! -- virkkoi André ilman huomattavaa epäröimistä.

Ja se oli oikein arvattu, ja hän kuuli heidän turkinkielellä
huudahtavan ihmetyksestä.

-- No hyvä. sanoi "Zahidé", kun siis olemme vanhoja tuttavia, te ja
minä, on nyt minun tehtäväni esittää teille sisareni. Kun tämä on
tehty, palaamme täydellisen säädyllisyyden rajoihin. Kuulkaahan siis
tarkoin. Tuo toinen musta domino, pisin meistä kaikista, on nimeltään
Néchédil -- ja se on häijy. Kolmas, joka paraikaa astuu erillään
meistä, on nimeltään Ikbal ja -- salakavala. Pitäkää varanne. Ja tästä
hetkestä alkaen tulee teidän varoa, että ette sekoita meitä kolmea.

Kaikki nämä nimet olivat luonnollisesti salanimiä, André oivalsi sen
hyvin. Oli olemassa yhtä vähän Néchédilia ja Ikbalia kuin Zahidé'ta.
Toinen tsharshafeista verhosi nuoren aviovaimon vanhemman serkun,
Zeynebin säännöllispiirteisiä, vakavia, hiukan haaveilevan näköisiä
kasvoja. Ja mitä tulee kolmanteen, niin sanottuun salakavalaan, niin
jos André olisi voinut kohottaa paksua suruharsoa, olisi sen alta
tullut näkyviin Mélekin, tuon nuoren punatukkaisen turkkilaisnaisen
pieni pystynenä ja suuret iloiset silmät, Mélekin, joka kerran oli
huomauttanut, että "tuo runoilija jo alkaa käydä vanhanpuoleiseksi".
Tosin tuo Mélek oli niiltä ajoilta paljon muuttunut ennenaikaisista
kärsimyksistä ja kyynelin viettämistään öistä; mutta se oli kuitenkin
Mélek, jonka mielenlaatu oli niin läpeensä hilpeä, ettei edes
pitkällinen ahdistus ollut voinut tukahuttaa hänen iloista nauruansa.

-- Mikähän käsitys teillä lieneekään meistä? kysyi "Zahidé",
esittämistä seuranneen vaitiolon jälkeen. -- Minkälaisiksi naisiksi
kuvittelette meitä, niihin säätyluokkaan ja mihin seurustelupiireihin
kuuluviksi? Sanokaahan.

-- Hyvä Jumala... Vastaan teille paremmin vastedes. Mutta en kuitenkaan
salaa teiltä, että alan epäillä, ettette ole kamarineitsyeitä.

-- Kas vaan!... Entä ikämme?... Eihän sillä tosin ole merkitystä, kun
emme tahdo olla muuta kuin _sieluja_. Mutta velvollisuutemme on todella
heti tunnustaa teille, että olemme vanhoja naisia, herra Lhéry, hyvin
vanhoja naisia.

-- Sitä jo varmasti aavistinkin.

-- Eikö totta?

-- Niin, eikö totta? puuttui puheeseen "Ikbal" (Mélek) surumielinen
sävy äänessään -- eikö totta, vanhuus, sen pahempi on seikka,
jota aavistetaan, kuten jo sanoitte, huolimatta varokeinoista sen
salaamiseksi. Mutta sanokaa jotain tarkempaa... mainitkaa numeroita,
niin että näemme, oletteko _fysionomisti_.

Kun kasvoharsot olivat läpinäkymättömät, oli ivallista puhua
fysionomistista, joka sana lausuttiin hiukan hassutellen.

-- Numeroita?... Mutta eivätkö ne teitä loukkaa ne numerot, jotka aion
sanoa?...

-- Mitä vielä... Jospahan tietäisitte, kuinka olemme luopuneet
kaikesta... Sanokaa pois vain, herra Lhéry.

-- No hyvä! Te teitte minuun heti sen vaikutuksen, kuin olisitte
mummoja, ainakin... vähintäin siinä kahdeksantoista ja kahdenkymmenen
neljän välillä.

He nauroivat harsojensa alla, valittamatta, etteivät olleet voineet
tehdä vanhan vaikutusta, mutta liioin olematta imartelusta mielissään,
ollen siksi liian nuoria.

Tuulen kiihtyessä, joka puhalsi entistään kylmempänä ja joka oli
puhdistanut taivaan pilvistä kirkkaaksi, he kävelivät nyt yhdessä kuin
vanhat ystävät. Huolimatta siitä että he myrskyltä tuskin kuulivat
toistensa puhetta, huolimatta tien laidalla pauhaavan meren mylläkästä,
he alkoivat vaihtaa sisimpiä ajatuksiaan, luopuen tuosta puoleksi
ivallisesta puheen sävystä, jota alussa olivat käyttäneet verhotakseen
tilanteen väkinäisyyttä. He astuivat hitaasti ja tähystellen
ympärilleen, ja silloin tällöin heidän täytyi kumartua tai kääntyä,
kun vihuri hyökkäsi heitä vastaan ylen tuimana. André ihmetteli kuinka
helposti he käsittivät kaiken, ja yhtä paljon sitä, että jo seurusteli
näin tuttavallisesti noiden outojen naisten kanssa.

Ja tämän huonon sään vallitessa ja heitä suosivan yksinäisyyden
vuoksi he luulivat olevansa jotenkin turvissa, kun äkkiä tien
mutkassa ilmestyi pöpöjä, kahden kävelyllä olevan turkkilaisen
sotilaan muodossa, joilla oli kädessä raipat, jommoisia sotilailla
on tapana siellä kotona Ranskassa leikata itselleen viidakosta. Tämä
oli mitä vaarallisin kohtaus, sillä nuo kelpo nuoret miehet, joista
useimmat ovat kotoisin Aasian puolelta, missä ei tingitä vanhoista
vakaumuksista, olisivat olleet valmiit ryhtymään äärimmäisiin
väkivaltaisuuksiin, nähdessään heidän silmissään jotain niin rikollista
kuin että mahomettilaisnaiset seurustelivat länsimaalaisen miehen
kanssa! Soturit pysähtyivät ensin kuin kiinninaulittuina paikoilleen,
ja sitten he vaihdettuaan kiireisesti muutaman sanan, riensivät
tiehensä, ilmeisesti kertomaan asian tovereilleen tai poliisille, tai
kenties hätyyttämään koolle koko kylän väestön... Nuo kolme pientä
mustaa haamua hypähtivät pelästyneinä ajoneuvoihinsa, jotka poistuivat
huimaavaa vauhtia, ja sillävälin Jean Renaud, joka kaukaa oli katsellut
tätä kohtausta, riensi avuksi. Niin pian kuin talika-vaunut hevosten
täyttä laukkaa kiitäessä olivat kadonneet metsään, molemmat ystävät
riensivät syrjäpolulle, joka johti tiheikköön.

-- No, millaisia he ovat? kysyi Jean Renaud hetkeä myöhemmin, kun
säikähdys oli ohi ja he vallan levollisina kulkivat metsäpolkua
edelleen.

-- Hämmästyttäviä, vastasi André.

-- Hämmästyttäviä, missä suhteessa? Suloisiako?

-- Hyvin suloisia!... Mutta se ei ole oikea sana, tulee käyttää
vakavampaa sanaa, sillä he ovat _sieluja_, kuten näyttää, pelkkiä
_sieluja_... Ystävä hyvä, ensi kerran elämässäni olen puhunut sielujen
kanssa.

-- Sieluja!... Mutta minkälaatuisia?... Kunniallisia naisia?

-- Totta kai, mitä kunniallisimpia... Niin että jos olit kuvitellut
vanhalle ystävällesi somaa rakkausseikkailua, täytyy sinun malttaa
mielesi toiseen tilaisuuteen.

André oli syvästi levoton noiden naisten kotiapaluuseen nähden. Päätön
oli totisesti tuo pikku turkkilaisnaisten seikkailu ja ristiriitainen
kaikille Islamin tavoille; mutta olihan se täysin viatonta
laatua, kolme naista, puhua noin miehen kanssa, ilman vähintäkään
säädyttömyyttä ja jutella sielua koskevista seikoista hänelle, joka ei
voinut edes aavistaa, millaiset heidän kasvonsa olivat.

Hän olisi antanut paljon tietääkseen heidän olevan turvissa haaremin
ristikkoaitauksen takana... Mutta mitä hän saattoikaan heidän hyväkseen
tehdä?... Paeta, piilottautua, niin kuin äsken, eikä mitään muuta;
pieninkin asiaan puuttuminen, suoranainen tai välillinen olisi vaan
saattanut heidän tuhonsa uhkaavammaksi.



VII.


Tämä pitkä kirje tuotiin salaperäisellä tavalla seuraavana päivänä
André Lhérylle.

    Eilen sanoitte meille, että ette tunne nykyaikaista turkkilaista
    naista, ja sitä emme ollenkaan epäile, sillä kukapa häntä
    tuntisi, kun hän ei itsekään tunne itseään?

    Mikä muukalainen muuten olisi voinut tunkea hänen sielunsa
    salaisuuksiin? Pikemmin hän hänelle panisi alttiiksi
    kasvojensa salaisuuden. Mitä tulee ulkomaalaisiin naisiin,
    tosin muutamat heistä ovat saaneet pääsyn koteihimme; mutta
    he ovat nähneet ainoastaan salonkimme, jotka tätä nykyä ovat
    europpalais-malliset; siis ainoastaan elämämme ulkopuolen.

    No niin! Tahdotteko, että me autamme teitä ymmärtämään
    meitä, jos tällainen ymmärtäminen on mahdollinen? Nyt, kun
    te olette kestänyt kokeen, tiedämme, että me saatamme olla
    ystäviä. Sillä olihan se koe: tahdoimme varmuutta siitä,
    oliko muuta kuin kykyä sirkkilöittyjen lauseidenne takana...
    Erehdyimmekö kuvitellessamme, että te erotessanne noista vaaraan
    joutuneina mustista haamuista tunsitte sisällänne jonkunmoista
    mielenliikutusta, -- uteliaisuutta, pettymystä, kenties sääliä,
    mutta ette ainakaan sellaista välinpitämättömyyttä, jonka
    jokapäiväinen kohtaaminen jättää mieleen.

    Ja ennen kaikkea olette huomannut, siitä olemme varmat, että
    nuo muodottomat ja sulottomat mytyt eivät olleet naisia, vaan
    niinkuin itse sanoimme, _sieluja_ tai oikeammin _sielu_,
    nimittäin uudenaikaisen turkkilaisnaisen sielu, jonka äly on
    vapautunut ja joka kärsii, mutta samalla rakastaa vapaaksi
    tekevää kärsimystä ja joka lähestyy teitä, eilen saavuttamaansa
    ystävää.

    Mutta jos tahdotte olla hänen ystävänsä vastedeskin, on teidän
    oppiminen katsomaan häntä muuksi kuin hauskaksi huvitukseksi
    matkallenne ja somaksi kuvaksi, joka tietää yhtä viehättävää
    ajankohtaa taiteilija-elämässänne. Älköön hän enää olko teidän
    silmissänne lapsi, jota kumarrutte katselemaan ylempää, älköönkä
    rakastajatar, joka tyytyy hellyytenne almuun, jos tahdotte, että
    hän teitä rakastaisi, tulee teidän osata koota hänen heräävän
    henkensä ensi värähdykset..

    Teidän "Medjé'nne" lepää hautausmaalla. Kiitän teitä hänen
    nimessään ja kaikkien nimessä niistä kukista, jotka te olette
    laskenut tuon pienen orjattaren haudalle. Nuoruutenne päivinä
    kätenne ponnistuksetta poimi onnen siitä, missä se oli
    saavutettavissanne. Mutta pientä tsherkessiläisnaista, jonka
    hurmaus syöksi syliinne, ette enää löydä, ja se aika on tullut,
    jona turkkilaisnaisessakin vaiston ja alistuvaisuuden aiheuttama
    rakkaus ovat väistyneet _valinnan_ tuottaman rakkauden edestä.

    Se aika on niinikään tullut, jona teidän sopisi rakkaudesta hakea
    ja kuvata muita puolia kuin silmääkiehtovaa ja aistillista.
    Koettakaa esimerkiksi nyt siihen määrin hillitä sydämenne, että
    se tuntisi meidän raskaan kärsimyksemme katkeruuden, joka on
    siinä, että emme voi rakastaa muuta kuin unelmaa.

    Sillä me emme saa rakastaa mitään muuta kuin sitä.

    Meidät naitetaan tavalla, jonka tunnette... Mutta tämä
    europpalaisen avion huono jäljitelmä, joka miespolvi sitten
    kotiutui länsimaalaismalliin järjestettyihin asuntoihimme, missä
    muinoin hallitsivat silkki-divaanit ja odaliskit, edustaa jo
    edistystä, joka meitä mairittelee, joskin sellainen avio on
    sangen haurasta laatua, sitä kun joka hetki uhkaa huikentelevan
    puolison oikku, puolison, joka voi purkaa sen tai siihen tuoda
    lisää oudon naisen. -- Näin meitä paritetaan kuin lampaita tai
    tammavarsoja.

    Usein se mies, jonka sattuma meille hankkii, tosin on lempeä
    ja hyvä; mutta me _emme ole häntä valinneet_. Aikaa voittaen
    kiinnymme häneen, mutta tämä tunne ei ole rakkautta; silloin
    syntyy meissä tunteita, jotka pakenevat ja asettuvat kauas ja
    ne pysyvät aina tuntemattomina kaikille muille, paitsi meille
    itsellemme.

    Me rakastamme, mutta rakastamme sielullamme toista sielua;
    ajatuksemme liittyy toisen ajatukseen; sydämemme alistuu toisen
    sydämen valtaan. Ja tämä rakkaus jää unelmaksi; me kun olemme
    kunniallisia ja varsinkin sentähden, että tuo unelma on meille
    liian rakas, jotta tahtoisimme joutua vaaraan menettää sen
    koettaessamme toteuttaa sitä. Tämä rakkaus on yhtä viaton kuin
    eilinen retkemme Pasha-Bagtshéhen tuon rajun tuulen puhaltaessa.

    Tämä on turkkilaisnaisen sielun salaisuus vuonna 1322 hedshran
    jälkeen. Nykyinen kasvatuksemme on matkaansaanut tämän
    olemuksemme kahtiajakautumisen.

    Tämä selitys on tuntuva teistä vielä omituisemmalta kuin
    kohtaamisemme... Jo edeltäpäin iloitsimme siitä, että
    ihmettelynne oli oleva suuri.

    Ensin luulitte, että teistä tehtiin pilaa. Sitten tulitte,
    tosin vielä epäröivänä ja odottaen lemmenseikkailua, ehkäpä
    sitä toivoenkin. Epämääräisesti kenties toivoitte tapaavanne
    Zahidén, jota auliit orjat saattoivat ja joka oli utelias läheltä
    näkemään kuuluisaa kirjailijaa ja joka kenties ei olisi kovin
    vastahakoinen nostamaan harsoaan.

    Ja kohtasittekin _sieluja_.

    Ja näistä sieluista tulee ystävättäriänne, jos te osaatte olla
    heidän ystävänsä.

    Kirjeen olivat allekirjoittaneet:

                                  _Zahidé, Néchédil_ ja _Ikbal_.



VIII.


"Zahidé'n" tarina hänen naimisistaan alkaen André Lhéryn saapumiseen
asti.

Nuoren bein hyväilyt, jotka olivat käyneet hänelle yhä
miellyttävämmiksi, olivat vähitellen nukuttaneet hänen kapinatuumansa.
Säilyttämällä sielunsa vapauden hän oli ruumiineen täydelleen
antautunut kauniille miehelleen, vaikka tämä tosin ainoastaan oli
iso hemmoiteltu lapsi, joka verhosi itsekkäisyytensä hyvin hienolla
seurustelutavalla ja miellyttävillä hyväilyillä.

André Lhérytäkö varten hän yhä säilytti sielunsa vapaana? Hän ei
itsekkään sitä enää oikein tietänyt, sillä aikaa myöten hän pakostakin
oli oivaltanut kuinka lapsellinen tämä unelma oli. Päivä päivältä hän
ajatteli häntä vähemmin.

Hän oli melkein alistuen mukautunut oleskelemaan uudessa vankilassaan;
ja elämä olisi käynyt hänelle siedettäväksi, ellei Hamdi kaksi vuotta
kestäneen avionsa jälkeen olisi lisäksi nainut Durdanén, täten tullen
kahden vaimon mieheksi, suhde, jota tätä nykyä pidetään vanhentuneena
Turkinmaalla.

Välttääkseen kaikkia epämiellyttävän mauttomia kohtauksia "Zahidé" oli
pyynnöstä saanut luvan vetäytyä pariksi kuukaudeksi Khassim-Pashaan
isoäitinsä luo, saadakseen aikaa mukautua uuteen tilanteeseen ja
valmistuakseen siihen kaikessa levollisuudessa.

Eräänä iltana hän siis huomiota herättämättä oli lähtenyt pois --
päätettyään rohjeta kaikkea pikemmin kuin palata tähän taloon, missä
häntä yhä enemmän tahdottiin pakottaa näyttelemään haaremi-naisen osaa.

Zeyneb ja Mélek olivat niinikään molemmat palanneet Khassim-Pashaan,
Mélek oli kestettyään kiduttavia ja epätoivoisia kuukausia viimein
saanut eron kauheasta miehestään; ja elettyään surkeasti puolitoista
vuotta yhdessä potilaan kanssa, joka joka tavalla oli herättänyt
hänessä inhoa, oli Zeyneb miehensä kuoleman kautta vapautunut hänestä.
Melkein samanaikuisesti oli heidän kukkea nuoruutensa runneltu, olivat
he joutuneet väsyneiksi haaksirikkoisiksi elämän merellä, mutta siitä
huolimatta he äärettömässä lamaustilassaan olivat entistään likeisemmin
sisarellisella luottamuksella liittyneet toisiinsa.

Turkkilaisten lehtien levittämä tieto André Lhéryn tulosta
Konstantinopoliin oli heissä herättänyt hämmästystä ja se oli samalla
syössyt heidän entisen epäjumalansa alas jalustaltaan: tuo mies
olisi siis muiden tavallisten kuolevaisten kaltainen, hän siis oli
palveleva alempana virkamiehenä lähetystössä; hänellä oli ammatti, ja
ennen kaikkea hän oli jo jotenkin _iäkäs!_... ja ilkkuen Mélek kuvasi
serkulleen hänen entisten unelmiensa esinettä vanhana kaljupäänä
herrana, joka todennäköisesti oli pyyleäruumiinen.

André Lhéry -- näin kertoi heille muutama päivä myöhemmin eräs
heidän ystävättäristään Englannin lähetystöstä, jolla oli ollut
tilaisuus kohdata hänet ja jolta he innokkaasti utelivat tuota
miestä koskevia tietoja -- André Lhéry -- hm -- hän on tavallisesti
sietämätön, joka kerta kun hän avaa suunsa, hän näyttää siltä kuin
soisi kanssapuhujalleen armon. Seurapiireissä hän huomiotaherättävästi
näyttää, että hänellä on ikävä... Mutta lihava ja kalju hän ei
ollenkaan ole, minun on pakko tunnustaa se.

-- Hänen ikänsä?

-- Hänen ikänsä... Siitä ei voi puhua. Se voi vaihdella kahdenkymmenen
vuoden erolla tunnista toiseen. Hän kun niin perin huolellisesti
hoitaa itseään, onnistuu hänen vielä näyttää nuorelta, varsinkin jos
voi häntä huvittaa, sillä hänellä on nauru ja ikenet kuin lapsella...
Jopa tuollaisina hetkinä huomasin, että hänellä on lapsensilmätkin...
Muuten hän on ylpeä, vaikuttavaisuuden tavoittelija ja hajamielinen...
Sanomalehdistö on jo hyvin epäsuopea hänelle...

Huolimatta näistä saamistaan tiedoista he lopulta olivat päättäneet
yrittää tuota vaarallista seikkailua tavata hänet, hankkiakseen
itselleen hiukan vaihtelua elämänsä epätoivoisessa yksitoikkoisuudessa.

Heidän sielunsa pohjalla oli kuitenkin jälellä hiukkanen entistä
ihailua siltä ajalta, jolloin hän heidän mielestään oli korkeampi
olento, yläpuolella pilviä leijaileva. Ja saadakseen järkevän syyn
syöksyäkseen tuohon vaaraan, he sanoivat toisilleen: Pyydämme häntä
kirjoittamaan kirjan nykyaikaisen turkkilaisnaisen hyväksi; täten
saatamme kenties olla hyödyllisiä sadoille sisarillemme, joiden elämä
on murskattu samoin kuin meidän elämämme.



IX.


Hyvin pian Tshiboukliin tehdyn huimapäisen huviretken jälkeen tuli
kevät, tuo Konstantinopolin äkillinen, lumoava, lyhytaikainen kevät.
Itsepäinen kylmä Mustanmeren tuuli taukosi äkkiä. Silloin oli
hämmästyksekseen huomannut että tässä maassa, joka on yhtä eteläinen
kuin Keski-Italia ja -Espanja, saattaa olla hetkiä, joina on suloisen
valoisaa ja lämmintä. Bosporia, palatsien marmorisia laitureita ja
veteen asti ulottuvia vanhoja taloja, oli alkanut kullata valtaavan
hurmaava auringonpaiste. Ja kuivaksi ja kuultavaksi muuttuneessa
ilmassa Stambul oli jälleen vajonnut kuvaamattomaan itämaalaiseen
raukeuteensa; haaveileva ja mietiskelevä turkkilainen kansa alkoi taas
oleskella ulkoilmassa, istuen tuhansien pikkukahviloiden edustalla,
jotka ympäröivät pyhiä moskeijoja, lähellä suihkulähteitä, tuoreen
vihreissä viiniköynnösmajoissa, glysiinien ja plataanien siimeksessä;
lukemattomat nargile-piiput syöksivät pitkin katujen pituutta
houkuttelevia sauhujaan, ja pääskyt häärivät ilosta huumaantuneina
pesiensä ympärillä.

Vanhat haudat, harmaat kupukatot lepäsivät sanomattoman rauhan
verhoamina, jota saattoi luulla muuttumattomaksi, ainaiseksi. Etäinen
Aasian ranta ja tyven Marmarameri, jotka silloin tällöin näki
vilahdukselta, heijastivat häikäisevää valoa.

André Lhéry alkoi taas viettää turkkilais-itämaalaista elämäänsä,
ehkä alakuloisempana kuin nuoruutensa päivinä, mutta yhtä hartaasti
ja intohimoisesti. Ja eräänä päivänä hänen istuessaan varjossa
satojen turbaani-päisten uneksijain joukossa, kaukana Perasta, ja
nykyajan levottomuudesta, keskellä kiihkoisan vanhan Stambulin
sydäntä, Jean Renaud, joka oli hänen alinomainen kumppaninsa hänen
turkkilaiselämässään, kysyi muitta mutkitta:

-- No, etkö enää ole kuullut mitään noista kolmesta pienestä
Tshibouklin aaveesta?

Tämä tapahtui Mehmed-Fatih'n moskeijan edustalla, vanhanaikaisella
torilla, jolle europpalaiset eivät koskaan eksy, ja oli juuri se hetki,
jona muedsmit kuin yläilmoihin kohonneina minareettien jättimäisten
kivipatsaiden huipuista laulavalla äänellä kutsuvat rukoushetkeen; nämä
äänet kaikuivat kaukaisilta lähtien korkealta yläpuolelta tätä matoista
maailmaa, kautta sinikuultavan auteren.

-- Vai nuo kolme pientä turkkilaisnaista? En ole kuullut heistä mitään
sen kirjeen jälkeen, jonka sinulle näytin... Luulenpa, että tuo
seikkailu nyt on lopussa, ja että he eivät enää sitä ajattele.

Tätä sanoessaan hän teeskennellen näytti välinpitämättömältä, mutta
tuo kysymys oli häirinnyt hänen mietiskelynsä levollisuutta, sillä
niinä päivinä, jotka kuluivat hänen saamattaan enempiä tietoja noista
tuntemattomista naisista, hän surumielisenä ajatteli, ettei hän
luultavasti enää koskaan saisi jälleen kuulla "Zahide'n" ääntä, joka
kajahti niin oudon lempeänä harsonsa alta... Se aika oli jo ohi,
jolloin hän oli varma tekemästään vaikutuksesta, häntä ei mikään
lamauttanut niin kuin se tietoisuus, että nuoruutensa pakeni, ja
surullisena hän ajatteli: He luulivat minua nuoreksi, ja varmaankin
pettyivät suuresti...

Heidän viime kirjeensä päättyi sanoihin: "Tulemme olemaan ystäviänne,
jos tahdotte." -- Eihän hän toivonut sen parempaa. Mutta miten
tavata heidät jälleen? Lähteä niin äärettömässä sokkelossa kuin
Konstantinopoli, missä epäluuloisuus on suuri, etsimään kolmea
turkkilaisnaista, joiden nimeä ja kasvoja ei tunne, oli yhtä toivotonta
kuin ryhtyä sellaiseen mahdottomaan tehtävään, jota pahat henget ennen
muinoin ivamielin ehdottivat satujen sankareille...



X.


Samana päivänä, ja juuri samana hetkenä tuo pieni salaperäinen
naisparka, joka oli toimeenpannut tuon seikkailukkaan retken
Tshiboukliin, valmistautui astumaan yli Yldizin hirvittävän kynnyksen
pelätäkseen viimeisen valttinsa. Hän oli palannut Kultaisen-Sarven
vastakkaisella rannalla olevaan Khassim-Pashaan, ja asusti nyt
entisessä tyttö-huoneessaan tuskallisten ikkuna-ristikkojen takana,
paraikaa innokkaasti häärien peilin edessä. Pitkälaahuksinen hopealla
kirjailtu harmaa puku, joka edellisenä päivänä oli saapunut kuuluisalta
naistenräätäliltä Parisista, saattoi hänet näyttämään tavallista
solakammalta, hienommalta ja notkeammalta. Hän tahtoi olla hyvin
kaunis sinä päivänä, ja hänen molemmat serkkunsa, yhtä levottomina
kuin hän siitä, mitä oli tapahtuva, avustivat syvän hiljaisuuden
vallitessa hänen pukeutumistaan. Ja tuo hame puki häntä erinomaisesti,
rubiinit sointuivat niinikään hyvin puvun harmaaseen kankaaseen. Oli
jo kiire... Laahus nostettiin nauhalla vyötäisten varaan, sillä tätä
vaatii hovitapa hallitsijan puheille pääsijältä; tämä hovi-laahus
tosin on välttämätön olemassa, mutta ei yksikään nainen, joka ei
ole täysiverinen prinsessa, saa laahuksellaan lakaista palatsin
komeita mattoja. Sitten verhottiin vaaleatukkainen pää "jakirak'iin",
tuollaiseen vanhanaikaiseen valkoiseen harsoon, jota ylhäiset
naiset vieläkin käyttävät erityisissä tilaisuuksissa, liikkuessaan
ajoneuvoissa tai veneessä, ja joka täytyy olla yllä Yldiz-palatsiin
pyrkijällä, sinne kun ei päästetä ketään "tsharshaf'iin" puettua naista.

Nyt oli hetki tullut; "Zahidé" suuteli jäähyväisiksi serkkujaan, astui
alas portaita ja istuutui kuomivaunuihinsa, joita koristivat kullatut
lyhdyt ja joita vetivät kultahelaisia valjaita kantavat mustat hevoset.
Ja hän läksi ajamaan, kiertokaihtimet laskettuina vaunuikkunain eteen
ja välttämättömän eunukin istuessa ajurin vieressä.

Sinä päivänä häntä uhkasi onnettomuus, jota jo oli voinut odottaakin:
tuo kahden kuukauden loma, jonka hänen anoppinsa oli hänelle myöntänyt,
oli loppuun kulunut, ja Hamdi vaati nyt mahtajan tapaan, että vaimonsa
palaisi yhteiseen kotiin. Tämä tapahtui kenties hänen omaisuutensa
vuoksi, mutta ehkä rakkaudestakin, sillä olihan Hamdi oivaltanut, että
_hän_ oli hänen kotinsa viehätysvoima, vaikka toinen olikin kiehtonut
hänen aistinsa. Ja hän tahtoi pitää luonaan heidät molemmat.

Avioero siis, mistä hinnasta tahansa. Mutta kehen turvautua,
saavuttaakseen sen?... Hänen isänsä, johon hän myöhemmin vähitellen
taas oli kohdistanut hellyytensä, olisi kyllä puhunut hänen puolestaan
sulttaanille; mutta hän oli jo vuoden levännyt Eyoubin pyhällä
hautausmaalla. Ei ollut siis ketään muuta kuin hänen isoäitinsä, joka
oli liian vanha ryhtyäkseen sellaiseen toimenpiteeseen ja ennen kaikkea
liian vanhoillinen ymmärtääkseen. Hänen aikanansa, kaksi, kolme jopa
neljä aviovaimoa talossa oli ollut luonnollisin asia maailmassa.
Europasta se oli tullut, -- samoin kuin kotiopettajattaret ja epäusko
-- tuo uudenaikainen tapa pitää ainoastaan yksi vaimo.

Epätoivossaan "Zahidé" oli päättänyt lähteä heittäytymään sulttaanin
äidin jalkojen juureen, hän kun oli tunnettu hyväsydämisyydestään, ja
puheille pääsy oli empimättä myönnetty hovimarsalkka Tewfik-Pashan
tyttärelle.

Tultuaan Yldizin puutarhojen ison suojamuurin sisäpuolelle, saapuivat
mustat kunniavaunut suljetun ristikkoportin eteen, joka johti
sulttaanittaren puutarhoihin. Neekeri, kädessä iso vahva avain, tuli
avaamaan, ja ajoneuvot, sulttaanittaren liveriin puettujen eunukkien
seuraamina, jotka olivat rientäneet esiin auttamaan tulijaa vaunuista,
poikkesivat kukkiviin puistokujiin ja pysähtyivät viimein pääoven eteen.

Kaunis anojatar tunsi valmistavat menot, hän kun usein oli ollut
tuon hyvän ruhtinattaren suurissa vastaanottajaisissa Bairam-juhlia
vietettäessä. Niin kuin oli odottanut, hän tapasikin eteisessä
kolmisenkymmentä aivan nuorta orjatarta, jotka olivat ihmeen kauniit
ja vallan samalla tavoin puetut kuin sisaret ikään. He olivat
järjestyneet kahteen riviin vastaanottamaan hänet. Tervehdittyään
häntä kaikki yht'aikaa nuo pienet keijut ympäröivät hänet kuin kevyt,
hyväilevä lintuparvi ja veivät hänet "jakmak-saliin", minne jokaisen
naisen ensin oli mentävä riisumaan huntunsa. Sanaakaan sanomatta, ja
mestarillisen taitavasti, keijukaiset kädenkäänteessä riisuivat häneltä
musliini-hunnun, joka oli kiinnitetty lukemattomin nuppineuloin, ja
hän seisoi siinä valmiina, eikä ainoakaan tukan kiemura ollut joutunut
epäjärjestykseen, kun hänen päähänsä laskettiin se kevyt harsoturbaani,
joka kiinnitetään päälaelle diadeemin tavoin ja joka on pakollinen
hovissa, missä ainoastaan täysveristen prinsessain on sallittu esiintyä
paljain päin. Sitten tuli ajutantti tervehtimään häntä ja viemään
hänet odotussaliin -- tämä ajutantti oli tietysti nainen, sillä
sulttaanittaren asunnossa ei ole mitään mieshenkilöitä; se oli nuori
tsherkessiläis-orjatar; tähän toimeen valittiin aina pitkävartaloinen,
nuhteettoman kaunis nainen, joka oli puettu kultanyöriseen
sotilastakkiin, pitkään vyötäisille kiinnitettyyn laahukseen, ja jolla
oli päässä pieni kultakalunalla koristettu upseerinlakki.

Odotussaliin tuli rouva aarremestarinna, hovimenojen määräyksen
mukaisesti hetkeksi pitämään vieraalle seuraa; tämä nainen oli
luonnollisesti niinikään tsherkessitär, sillä turkkilaisnaisia ei oteta
hoviin palvelukseen, niin ylhäiseen toimeen kelpaa ainoastaan hyvästä
perheestä lähtenyt tsherkessitär, ja kuului asiaan keskustella hänen
kanssaan; joka seurusteli korkeissa piireissä ja itse oli ylhäisönainen.

Kaikki nämä hitaat seremoniat olivat kuolettavan ikäviä, ja "Zahidé"
tunsi toiveidensa ja rohkeutensa heikkenemistään heikkenevän...

Sinä hetkenä, jona hänen oli määrä astua tuohon niin vaikeapääsyiseen
saliin, missä kalifin äiti paraikaa oli, hän vapisi kuin olisi ankara
kuume häntä ahdistanut.

Sali, jonka komeus valitettavasti oli kokonaan europpalainen,
lukuunottamatta erinomaisia koraani-lauselmien koristamia mattoja,
tämä sali oli valoisa ja iloinen ja Bosporin puolella, jonka näki
ikkunoiden ristikkojen kautta kimmeltelevän päivänpaisteessa. Viisi
tai kuusi hovipukuista henkilöä ja lempeä ruhtinatar nousi taustalla
vastaanottaakseen vieraan. Kolme syvää kumarrusta vallan kuin
länsimaisten hallitsijain edessä -- kolmas niistä oli täydellinen
polvistuminen, pää kumartuneena alas asti ikäänkuin suutelemaan
ylhäinen naisen hameen helmaa; mutta tämä ojensi heti sydämellisesti
hymyillen molemmat kätensä nostaakseen hänet ylös. Siellä oli nuori
prinssi, yksi sulttaanin pojista, joilla, samoin kuin sulttaanilla, on
oikeus nähdä kasvoiltaan verhoamattomia naisia. Siellä oli niinikään
kaksi täysiveristä prinsessaa, hentoja ja siroja, paljain päin ja
pitkälaahuksiset hameet yllä. Ja lopuksi kolme naista, hyvin vaaleat
hiukset pienen turbaanin peittäminä ja laahus päästään kiinnitetty
vyötäisille: nämä olivat liikanimeltään "Saraylis" entisiä palatsin
orjattaria, sittemmin avioliiton kautta kohonneina ylhäisönaisiksi.
He olivat jo muutaman päivän olleet vieraina entisen valtijattarensa
ja hyväntekijänsä luona, sillä "Saraylis"-naisina heillä oli oikeus
käydä kutsumatta tervehtimässä mitä ruhtinatarta tahansa, aivan
kuin olisivat kuuluneet perheeseen. (Tältä kannalta otetaan orjuus
Turkinmaalla, ja moni meidän jyrkästi vaativaisten sosialistiemme
vaimoista voisi menestyksellisesti saada haaremissa opetusta siitä,
miten hänen tulisi kohdella palvelijatartaan tai kotiopettajatartaan,
jotta heillä olisi yhtä hyvät olot kuin turkkilaisilla orjattarilla.)
Viehättävä piirre melkein kaikissa todellisissa ruhtinattarissa on
ystävällisyys ja teeskentelemättömyys; mutta varmaankaan ei kukaan
voita tätä konstantinopolilaista ruhtinatarta teeskentelemättömyydessä
ja lempeässä vaatimattomuudessa.

-- Rakas pikku ystäväni, sanoi iloisena valkohapsinen sulttaanitar,
siunaan sitä suotuisaa tuulta, joka toi teidät tänne. Nyt jäätte
tietysti luoksemme koko päiväksi: käytämmepä hyväksemme tilaisuutta
saadaksemme kuulla teidän soittavan; tehän soitatte vallan
ihastuttavasti.

Nuoria kaunottaria, joita ei vielä ollut näkynyt -- virvokkeita
tarjoilevia orjattaria -- astui nyt sisälle tuoden kultatarjottimilla
kultakuppeihin ja -astioihin kaadettua kahvia, mehua ja ruusu-hilloa.
Ja sulttaanitar käänsi keskustelun johonkin päivänkysymykseen,
jommoisia aina tihkuu sisälle haaremeihin, jopa kaikkein
eristetyihimpiinkin.

Mutta vieras ei voinut peittää levottomuuttaan; hänellä oli tarve
puhua, rukoilla jotakin, tämän huomasi ilmeisen selvästi...
Rakastettavan hienotunteisesti prinssi poistui huoneesta; prinsessat ja
kauniit Saraylikset poistuivat niinikään, vetäen verukkeeksi lähtevänsä
katselemaan jotakin kaukana Bosporilla olevaa, ja asettuivat seisomaan
viereisen salin ristikkoikkunoiden ääreen.

-- Mistä onkaan kysymys, rakas lapsi? kysyi silloin vallan hiljaa tuo
ylhäinen ruhtinatar ja kumartui äidillisesti polvistuneen "Zahidén" yli.

Ensi hetket olivat täynnä kauheata kiihtyvää ahdistusta, kun tuo
kapinallinen pikku nainen, joka halukkaasti koetti sulttaanittaren
kasvoista lukea tunnustuksensa tekemää vaikutusta, huomasi, ettei
ruhtinatar mitään ymmärtänyt, vaan näytti pelästyneeltä. Hänen
silmänsä, jotka kuitenkin edelleen olivat ystävälliset, eivätkä
näyttäneet kieltävän, tuntuivat sanovan: "Avioero, ja niin vähän
oikeutettu! Mikä vaikea asia! Mutta joka tapauksessa tahdon koettaa...
Mutta tällaisten asianhaarojen vallitessa poikani ei suinkaan tule
suostumaan."

Ja tämän epäyksen edessä, jota ei kuitenkaan oltu sanoin ilmaistu
"Zahidé" luuli tuntevansa lattian järkkyvän polviensa alla ja olevansa
hukassa -- kun äkkiä koko palatsin läpi kulki ikäänkuin pyhän kauhun
väristys; juostiin kevyin askelin eteisessä, kaikki orjat käytävissä
kumartuivat maahan asti silkkipukujen kahistessa. Ja eräs eunukki
syöksyi sisään saliin ja huudahti pelon vaikutuksesta vielä tavallista
kimakammalla äänellä:

-- Hänen Keisarillinen Majesteettinsa!...

Tuskin hän oli lausunut nämä sanat, jotka kuullessaan kaikki kumarsivat
päänsä, kun sulttaani jo ilmestyi kynnykselle.

Yhä polvillaan oleva anojatar kohtasi ja kesti hetken sitä katsetta,
joka suoraan suuntautui häneen, sitten hän menetti tajunsa ja luhistui
alas kuolonkalpeana, hopeanhohteisen hameen ympäröidessä hänet pilven
tavoin.

Hän, joka juuri oli ilmestynyt tuolle ovelle oli se mies, joka maan
päällä on kaikkein arvoituksellisin useimmille länsimaalaisille,
nimittäin äärettömän edesvastuun painama kaliifi, se mies, joka
hallitsee koko suunnattoman laajaa Islamia, ja jonka tulee puolustaa
sitä sekä kristittyjen kansojen salaiselta liitolta että ajan
tulivirralta, se mies, jota Aasian erämaiden sydämeen asti mainitaan
"Jumalan varjoksi."

Tuona päivänä hän tuli ainoastaan tervehtimään kunnioitettua äitiään,
ja silloin hän havaitsi polvistuneen nuoren naisen silmissä ahdistusta
uhkuvan palavan rukouksen. Ja tämä katse tunki hänen arvoitukselliseen
sydämeensä, joka joskus paatuu raskaan kutsumuksen painosta, mutta joka
sensijaan salaa on altis mitä syvimmälle säälille. Päätään nyökäyttäen
hän osoitti anojatarta tyttärilleen, jotka syvälle kumartuneina
eivät olleet nähneet hänen luhistuvan alas, ja nyt nuo molemmat
pitkälaahuksisiin hameisiin puetut prinsessat nostivat hellästi
käsivarsiensa nojaan nuoren naisen, jonka laahus oli köytetty kiinni
vyötäisille ja joka silmillään oli voittanut asiansa.

Kun "Zahidé" viimein palasi tajuihinsa, oli sulttaani poissa. Äkkiä
hän muisti kaiken ja katseli ympärilleen, epävarmana siitä, oliko
todellisuudessa vai ainoastaan unissa nähnyt tuon pelätyn ylhäisen
henkilön. Ei, sulttaani ei enää ollut siellä. Mutta hänen äitinsä,
sulttaanitar, kumartui hänen ylitsensä, piti kiinni hänen käsistään ja
sanoi sydämellisesti:

-- Tointukaa taas, lapseni, ja olkaa iloinen: poikani lupasi minulle
huomenna allekirjoittaa iraden, joka tekee teidät vapaaksi.

Astuessaan alas marmoriportaita, hän tunsi itsensä niin kevyeksi,
niin huumautuneeksi ja värähtävän iloiseksi kuin lintu, jonka häkki
juuri on avattu. Ja hän hymyili pienille keijuille, jotka riensivät
saapuville auttamaan jälleen hänen päähänsä jakmak-huntua ja jotka
kädenkäänteessä olivat nuppineuloin hänen hiuksilleen ja kasvoilleen
kiinnittäneet tuon ammoisista ajoista käytetyn monipoimuisen valkoisen
harson.

Noustuaan kultauksella koristettuihin mustiin kuomivaunuihinsa ja
hevostensa ylpeästi kiitäessä Khassim-Pashaa kohti, hän tunsi pilven
laskeutuvan ilonsa yli. Hän oli vapaa, ja hänen ylpeytensä loukkaus oli
kostettu. Mutta hän sen huomasi, että häntä kiinnitti vielä Hamdiin
salainen halu, josta hän äsken oli luullut ainaiseksi vapautuneensa.

"Tämä on alhaista ja nöyryyttävää -- hän ajatteli itsekseen, --
sillä tuo mies ei koskaan ole tuntenut uskollisuutta eikä hellyyttä,
enkä minä häntä rakasta. Hän on siis auttamattomasti saastuttanut ja
alentanut minut, kun vielä muistelen hänen syleilyään. Ja jos joskus
vastedes elämäni polulla kohtaan toisen miehen, johon rakastun, ei
minulla enää ole muuta jälellä kuin sieluni, jota kannattaa hänelle
lahjoittaa; enkä koskaan anna hänelle muuta kuin sen, en koskaan..."



XI.


Seuraavana päivänä hän kirjoitti André'lle:

    Jos ensi torstaina on kaunis ilma, tahdotteko silloin tulla
    tapaamaan meitä Eyoubiin? Kello kahden vaiheilla saavumme
    veneellä ja soudamme maihin niiden portaiden kohdalla, jotka
    laskeutuvat alas vedenpintaan asti ja jotka ovat moskeijaan
    johtavan marmorilaattaisen puistokujan päässä. Lähellä olevasta
    pienestä kahvilasta voitte nähdä meidän astuvan maihin, ja
    tunnettehan uudet ystävänne, nuo kolme pientä mustaa aaveparkaa,
    jotka näitte joku päivä sitten? Koska kernaasti käytätte feziä,
    niin pankaa se päähänne, se vähentää yrityksen vaarallisuutta.
    Me menemme suoraa päätä moskeijaa kohti ja käymme sinne sisälle
    hetkeksi. Te odotatte meitä pihalla. _Lähtekää, sitten astumaan,
    me seuraamme teitä_. Te tunnette Eyoubin paremmin kuin me,
    hakekaa joku yksinäinen paikka -- ehkä hautausmaan ylimmältä
    kohdalta -- missä häiriintymättä voimme keskustella.

Torstaina olikin hyvin kaunis ilma, ja taivas kaareutui korkeana ja
tummansinisenä. Oli äkkiä tullut lämmin sää pitkän talven jälkeen, ja
Itämaan kaikki tuoksut, jotka olivat uinuneet kylmänä vuodenaikana,
olivat kaikkialla jälleen heränneet vireille.

Oli vallan tarpeetonta kehottaa André'ta panemaan fezi päähänsä
Eyoubissa käynnilleen, sillä kunnioituksesta menneisyyttä kohtaan
hän ei koskaan olisi tahtonut esiintyä toisin tässä kaupunginosassa,
jossa ennen oli asunut. Hänen palattuansa Konstantinopoliin tämä
oli ensi kerta kuin hän lähti sinne; astuessaan maihin veneestä
ja laskiessaan jalkansa noille rautaportaille, jotka yhä olivat
entisellään, hän liikutetuin mielin tunsi jälleen kaiken tässä
erikoisessa, koskemattomassa maailman sopukassa. Pieni kahvila, joka
oli sijoitettu lähelle vedenpintaa paaluille rakennettuun madonsyömään
vanhaan puutaloon, ei ollut muuttunut hänen nuoruudestaan. Ollen
Jean Renaudin seurassa, jolla niinikään oli fezi päässä ja joka oli
saanut käskyn olla puhumatta, hän meni kahvilaan ja istuutui vanhana
ikuiseen saliin, johon puhdas ilma ja lahden viileys vapaasti tuulahti
sisälle; kehnoilla divaaneilla, jotka olivat päällystetyt vaalenneella
pumpulikankaalla, loikoi päivänpaisteessa hyväilynhaluisia kissoja
muutamien pitkiin kauhtanoihin ja turbaaneihin puettujen henkilöiden
vieressä, jotka katselivat sinitaivasta. Kaikkialla vallitsi tuo
liikkumattomuus, tuo välinpitämättömyys siitä, että aika kuluu, tuo
lempeä ja alistuva viisaus, jota tapaa ainoastaan Islamin maissa,
pyhien moskeijojen ja suurten hautausmaiden yksinäisillä alueilla.

André istuutui kattuuni-divaanille yhdessä tälle vaaralliselle
seikkailulle lähteneen toverinsa kanssa, ja pian heidän
nargile-piippujensa savu yhtyi uneksijain savuihin; nämä heidän
tupakoivat naapurinsa olivat imameja, jotka olivat tervehtineet heitä
turkkilaiseen tapaan, kun eivät voineet luulla heitä muukalaisiksi, ja
André oli mielissään heidän erehdyksestään, joka oli edullinen hänen
tuumilleen.

Vallan heidän silmiensä edessä oli pieni maallenousupaikka,
johon odotetut epäilemättä pian olivat saapuvat. Järjestysmies,
valkopartainen kunnon vanhus, otti tehtävänsä helpolta kannalta;
sauvansa rautakoukulla hän auttoi harvoja aluksia laskemaan rantaan.
Näki vedenpinnan himmeästi kimmeltävän tuolla suljetulla lahdella,
missä ei ole luodetta ja vuosta ja joka lakkaamatta huuhtelee
satavuotisia kiviportaita.

Kultaisen-Sarven pohjukka on kuin maailman äärillä, ei kukaan kulje
siitä ohi mennäkseen toiseen paikkaan, siitä ei johda tie mihinkään.
Jyrkillä rantatöyräillä ei liioin ole kauemmaksi kulkevia teitä; kaikki
päättyy tähän, niin hyvin merenhaara kuin Konstantinopolin elämä ja
liikenne; kaikki on täällä vanhaa ja autiota hedelmättömien kumpujen
juurella, jotka ovat ruskeat kuin erämaa ja täynnä hautoja. Paitsi
pientä paaluille rakennettua kahvilaa, jossa he istuivat odottamansa,
oli siellä ainoastaan muutamia vinoiksi luhistuneita puutaloja ja
vanha tanssivien dervishien luostari, sekä hautakiviä tässä autiossa
yksinäisyydessä.

He pitivät tarkoin silmällä niitä kevyitä veneitä, jotka silloin
tällöin laskivat rantaan ja jotka tulivat Stambulin puolelta tai
Khassim-Pashasta, tuoden moskeijaan tai haudoille oikeauskoisia, tai
tuon rauhallisen esikaupungin asukkaita. He näkivät kahden dervishin
astuvan maihin, sitten tuli muutamia vallan mustia naishahmoja, jotka
kuitenkin astuivat kumarassa ja hitaasti, ja lopuksi kaksi hurskasta
ukkoa vihreät turbaanit päässä. Puulaessa heidän päidensä yläpuolella
tanssi väreilevän vedenpinnan heijastama auringonkiilto kuin liikkuva
silkkiverkko, joka kerta kun uusi vene samensi vesipeilin.

Viimein näkyi kaukaa jotain, mikä suuresti vivahti odotettuihin
naisiin: veneestä erottautui vasten lahden kirkasta sineä kolme pientä
varjokuvaa, jotka kaukaakin näyttivät solakoilta ja hienoilta.

Siinä saapuivat todella odotetut. He astuivat maihin ihan lähellä
Andréta ja tunsivat hänet epäilemättä, huolimatta kolmikertaisista
harsoistaan, sillä he kulkivat hitaasti eteenpäin valkeilla
kivilaatoilla laskettua tietä pitkin moskeijalle. Molemmat miehet
eivät luonnollisestikaan olleet tehneet pienintäkään liikettä ja
he rohkenivat tuskin seurata heitä katseineen tuolle melkein alati
autiolle, mutta pyhälle tielle, jonka molemmin puolin lukuisat vainajat
nukkuivat iäistä untansa.

Melkoista myöhemmin André nousi vitkaan ja välinpitämättömän näköisenä
ja kulki hitaasti, samoin kuin nuo naiset, eteenpäin vainajien
leposijojen välitse johtavaa tietä. Nämä hauta-kioskit, jotka
kohosivat molemmin puolin tietä, olivat osaksi pyöreitä valkoisia
marmori-pyörykköjä, osaksi rivissä olevia rautaristikkojen sulkemia
pylväskäytävän tapaisia rakennuksia.

Jos pysähtyi näiden kioskien eteen ja katsoi sisään ikkunoista,
näki sisällä puolihämärässä joukon korkeita emirin-vihreitä
ruumisalttareita, joita koristivat vanhanaikaiset koruompeleiset
peitteet.

Ja pylväskäytävien rautaristikko-aitojen takana oli hautoja taivasalla,
samanlaisia kuin kaikkialla näkee hämmästyttävän paljon; isoja, vielä
komeita marmorisia hautapatsaita, joita on niin tiheässä, että ne ovat
vallan kiinni toisissaan; ne ovat muodoltaan erinomaisen aistikkaita
ja salaperäisten arabeskien ja kullattujen kaiverruskirjoitusten
peittämiä, ja niitä ympäröi joka taholla rehottava vihannuus, heleät
ruusut, metsäkukat ja pitkä ruoho. Kajahtavien kivilaattojen välisistä
raoista ruoho niinikään pistää esiin, ja moskeijaa lähestyjä kulkee
vihreänhohteisessa hämärässä, sillä puiden oksat muodostavat täällä
holvin.

Saavuttuaan pyhään esikartanoon, André katseli ympärillään, olivatko
he siellä. Mutta siellä ei vielä ollut ketään. Oli hyvin varjokasta
holvien ja pihalla kasvavien satavuotisten plataanien alla; vanhoissa
muureissa kiilsi siellä täällä fajanssilaattoja auringonsäteen
heijastuksessa, joka pujoittelihe alas lehvien lomitse; maassa
tepasteli lähistön kyyhkyjä ja haikaroita, jotka tunsivat olevansa
turvissa tässä rauhallisessa paikassa, missä ihmiset eivät ajatelleet
muuta kuin rukoilemista. Nyt kohosi viimein raskas verho, joka peitti
pyhätön oven, ja nuo kolme pientä mustaa haamua astuivat ulos.

"Lähtekää sitten astumaan" -- näin oli "Zahidé" kirjoittanut.
André asettui siis etunenään ja läksi hiukan epäröivin askelin
hiljaisille, synkille poluille, joiden molemmin puolin yhä kohosi
rautaristikko-aitausten sulkemia pylväskäytäviä, sisällä häämöittävine
hautakiviryhmineen, ja hän saapui vaatimattomampaan, vanhempaan
ja huonommin hoidettuun osaan kalmistoa, missä haudat ovat kuin
raivaamattomassa korvessa.

Hän oli nyt tullut kummun juurelle ja alkoi heti nousta sen rinnettä
ylös.

Nuo kolme pientä haamua seurasivat häntä noin parinkymmenen askeleen
päässä, ja vielä paljon kauempaa seurasi Jean Renaud, joka oli saanut
toimekseen olla tähystäjänä ja tarvittaessa antaa hälyytysmerkki.

He nousivat yhä korkeammalle, silti poistumatta niiden äärettömän
laajojen hautausmaiden alueelta, jotka peittävät kaikki Eyoubin
ylängöt. Ja vähitellen levisi heidän eteensä näky Tuhannesta yhdestä
yöstä; mikäli he kohosivat korkeammalle, alkoi paksujen oksakimppujen
lomitse vähitellen yhä selvemmin näkyä etäisyydessä häämöittävä
Konstantinopoli. Täällä ei enää ollut sellaista lehtoa, kuin alhaalla
pyhätön ympärillä, ei pensaiden ja kasvien sekoitusta. Ylhäällä
kukkulan huipulla ruoho oli lyhyt, ja lukemattomien hautapatsaiden
välissä kohosi ainoastaan jättiläismäisiä sypressejä, jotka sallivat
tuulahduksien vapaasti liikkua ja laajoihin näköaloihin.

Nyt he olivat saapuneet ylimmälle huipulle keskellä tätä rauhallista
yksinäisyyttä; André pysähtyi, ja nuo kolme solakkaa kasvotonta olentoa
ympäröivät hänet.

-- Luulitteko vielä näkevänne meidät? he kysyivät melkein yhtä haavaa,
pehmeine sulavine äänineen ja ojensivat hänelle kätensä.

Tähän André vastasi hiukan alakuloisena: -- Enhän tietänyt, vieläkö te
palaisitte.

-- No niin! tässä he taas ovat, nuo kolme etsivää sielua, jotka ovat
valmiit mihin uskaliaaseen tekoon tahansa... Mutta minne viettekään
meidät?

-- Ainoastaan tänne, jos suvaitsette. Katsokaahan tätä hautakivien
muodostamaa nelikulmiota, sen sopivampaa istumapaikkaa emme voi
löytää... En näe ketään ihmistä lähistössä... Sitäpaitsi on minulla
fezi päässä; puhumme turkinkieltä jos joku kulkee ohi, ja silloin
luullaan, että te olette kävelyllä isänne kanssa...

-- Oh, miehemme kanssa, oikaisi "Zahidé" hyvin toimessaan.

Ja André kiitti häntä lyhyesti kumartaen.

Turkinmaalla missä vainajille omistetaan niin harrasta kunnioitusta,
ei kuitenkaan pidetä sopimattomana istuutua haudoille, eikä edes
hautakiville, ja useilla hautausmailla kävellään ja levätään
siimeksessä, samoin kuin meillä puistoissa ja puistikoissa.

-- Tänään sanoi "Néchédil", istuutuessaan ruohistoon kaatuneelle
hautapatsaalle, emme tahtoneet ehdottaa teille kohtaamista niin
etäisessä paikassa kuin ensi kerralla; kohteliaisuutenne väsyisi
lopulta.

-- Tämä Eyoub on ehkä hiukan liian kiihkoisan haaveellinen paikka niin
vaaralliselle seikkailulle kuin tämä meidän retkemme on, huomautti
"Zahidé". Mutta tehän pidätte tästä paikasta ja te olette siihen
kotiutunut... Mekin pidämme siitä... ja mekin kerran olemme tuntevat
itsemme tänne kotiutuneiksi, sillä kun hetkemme on tullut, tahdomme
levätä täällä.

Andrélla oli aihetta uuteen ihmettelyyn: oliko todella mahdollista,
että näiden kolmen pikku olennon, joiden perin uusaikaisen suunnan hän
jo oli huomannut, jotka lukivat kreivitär de Noailles'n teoksia ja
joskus puhuivat kuin nuoret parisittaret, jotka liiaksikin tunsivat
Gypin kirjat, että näiden kahdenkymmenennen vuosisadan pienten
kukkasten, niin Muhammedin-uskoisia kun olivatkin ja arvatenkin
ylhäistä sukua, että heidän kerran oli määrä nukkua tässä pyhässä
metsässä, tuolla alhaalla kaikkien turbaanipäisten turkkilaisten
parissa, joita lepäsi siellä aina hedshran vanhimmilta ajoilta;
jossakin noista salaperäisistä marmori-kioskeista he olivat saavit
ruumisalttarinsa peitettynä vihreällä veralla ja Mekka'sta tuodulla
harsolla, jolle pian oli kerääntyvä tomua, ja illalla sytytettäisiin
pieni lamppu heille, samoin kuin muille... Oi, yhä vaan tuo
salaperäinen Islam, joka verhosi nämä naiset täälläkin, keskellä
päivää, sinitaivaan alla ja kevätauringon paisteessa...

He istuivat ikivanhoilta, haudoilla keskustellen, jalat pehmeässä
ruohossa, joka oli täynnä eräänlaisia kuivilla ja yksinäisillä
paikoilla viihtyviä arkoja kukkia.

Siitä paikasta, jonka olivat valinneet keskusteluaan varten, heillä
oli ihmeen kaunis näköala, jonka vertaa ei ole maailmassa ja joka oli
menneisyyden pyhittämä. Lukemattomat menneet sukupolvet, bysantilaiset
keisarit ja loistavat kaliifit olivat vuosisatojen kuluessa
järjestäneet tämän näyn, josta he nyt yksin nauttivat: siinä avautui
heidän katseilleen koko Stambul, hiukan linnunsilmällä katsottuna,
lukemattomine moskeijoineen, jotka erosivat etäisestä sinimerestä;
Stambul nähtynä pienennettynä ja jonottain kupuja ja minareetteja eri
tasoissa sekavina ja komeina ryhminä, ja taustassa Marmarameren tyven
pinta, joka levitti äärettömän tummansinisen kehänsä.

Etualalla, vallan lähellä heitä, oli tuhansia hautapatsaita, toiset
pystyssä, toiset jo kallellaan, mutta kaikki omituisia ja kauniita
kullattuine arabeskeineen, kukkakuvioineen ja kirjoituksineen.
Siellä oli neljänsadanvuotisia sypressejä, joiden rungot olivat kuin
kirkkopylväät ja kivenharmaat väriltään, ja niiden tummat latvat
kohosivat kitkasta taivasta kohti kuin mustat kellotapulit.

Nuoret naiset tuntuivat sinä päivänä melkein iloisilta, nuo pienet
kasvottomat hengettäret, iloisilta sentähden, että olivat nuoria, että
heidän oli onnistunut paeta ja että tunsivat olevansa vapaat tunnin
ajan, ja että ilma oli lempeä ja kevyt ja tuoksui keväälle.

-- Toistakaa nyt nimemme, käski "Ikbal", niin että näemme,
sotkeudutteko.

Ja osoittaen sormellaan heitä toista toisensa jälkeen, sanoi André
läksyänsä laskettelevan koulupojan äänellä: "Zahidé", "Néchédil",
"Ikbal".

-- Mainiosti!... Mutta ne eivät ollenkaan ole nimemme, ymmärrättehän?

-- Sitäpä aavistinkin... Kahta suuremmalla syyllä, kun Néchédil, meidän
kesken sanoen, on orjattaren nimi.

-- Néchédil, niin, sehän on totta... Olettepa te viisas!

Säteilevän kirkas auringonpaiste lankesi suoraan heidän paksuille
harsoilleen, ja André koetti tässä vahvassa valaistuksessa erottaa
heidän piirteensä. Mutta turhaan. Kolme tai neljä kerrosta mustaa
harsoa teki mahdottomaksi nähdä heidän kasvojaan...

Hetkeksi hänet veivät harhaan nuo yksinkertaiset, hiukan kuluneet
mustat silkkiset tsharshafit ja uutuutensa menettäneet hansikkaat,
jotka he olivat vetäneet käsiinsä välttääkseen huomion herättämistä.

-- Lopulta, näin hän ajatteli, nuo lapsi parat kenties eivät olekaan
niin hienoja naisia kuin luulin.

Mutta silloin kääntyi hänen huomionsa heidän ylen komeisiin kenkiinsä
ja hienoihin silkkisukkiinsa... Ja sitäpaitsi heidän käytöksensä
todisti korkeata sivistystä, ja heidän esiintymisensä oli luontevan
vapaata...

-- No, sanoi yksi heistä, ettekö viime kohtaamisemme jälkeen koettanut
tiedustella, olemmeko todella ne, joiksi itseämme sanoimme?

-- Ikäänkuin olisi niin helppo tiedustella!... Sitäpaitsi se on minulle
vallan yhdentekevää!... Minulla on kolme viehättävää ystävätärtä, ja se
tieto riittää minulle täydellisesti...

-- Mutta nyt, sanoi "Néchédil", voimme hyvin sanoa hänelle, kutka
olemme... Onhan meillä luottamusta häneen.

-- Kernaammin näen, että ette sitä tee, huomautti André.

-- Olkoon se meistä kaukana, sanoi "Ikbal"... Viehätyksemme hänen
silmissään on tuo pieni salaperäisyytemme... Tunnustakaa, herra
Lhéry, että jos emme olisi verhottuja turkkilaisnaisia, ellei joka
kohtaamisessamme henkemme olisi alttiina -- ja ehkä teidänkin henkenne
-- sanoisitte:

-- "Mitähän he oikeastaan tahtovat minusta, nuo kolme pientä hupakkoa?"
-- Ettekä enää tulisi meitä tapaamaan.

-- Niin en suinkaan tekisi.

-- Varmasti niin tekisitte... Seikkailun outous ja vaarallisuus
yksinomaan teidät kiehtoo, se on varma!

-- Ei, sanon... ei enää!

-- Olkoon niin, älkäämme pohtiko tätä kysymystä, sanoi ratkaisevasti
"Zahidé", joka hetken aikaa oli ollut vallan ääneti, jättäkäämme tämä
kiista ratkaisematta, se on kaikkein parasta... Mutta vaikka emme
ilmaisekaan teille perheolojamme, herra Lhéry, sallikaa meidän mainita
teille oikeat nimemme; vaikka emme haihdutakaan salaperäisyyttämme,
minusta tuntuu kuin meistä siten tulisi paremmat ystävät...

-- Sen tahdon hyvin mielelläni, vastasi André, luulenpa melkein, että
olisin pyytänyt sitä teiltä... Lainanimet ovat kuin erottava seinä...

Siis "Néchédilin" nimi on Zeyneb; senniminen oli viisas nainen,
joka muinoin opetti teologiaa Bagdadissa; ja se nimi sopii hänelle
erinomaisen hyvin.

"Ikbalin" nimi on Mélek [Mélek merkitsee _enkeliä_], kuinka uskaltaa
kantaa sellaista nimeä, kun on moinen hulivili?... Mitä minuun,
"Zahidéhen" tulee, on nimeni Djénane [Djénane merkitsee _suuresti
rakastettua_], ja jos kerran saatte kuulla tarinani, huomaatte mikä
iva tuossa nimessä piilee... Kas niin, toistakaa nyt: Zeyneb, Mélek,
Djénane...

-- Se on turhaa, en niitä unhota. Mutta kun olette sanoneet minulle
niin paljon, tahdon tietää vielä yhden seikan, joka on hyvin tärkeä:
kun teitä puhuttelee, pitääkö sanoa _rouva_, vai...?

-- Älkää sanoko mitään muuta kuin Zeyneb, Mélek ja Djénane.

-- Mutta kuitenkin...

-- Se oudostuttaa teitä... Niin olemmehan pikku raakalaisia... No
niin, jos välttämättömästi tahdotte, niin on kai meitä puhuteltava
arvonimellä _rouva_, kaikkia kolmea, valitettavasti... Mutta onhan
meidän suhteemme jo ennestään niin vieras kaikille virallisille
kaavoille!... Vähän enemmän tai vähemmän ei merkitse mitään. Ja
sitäpaitsi tiedätte olevan epävarmaa, onko ystävyytemme näkevä
huomispäivää: niin kauhea vaara uhkaa kohtaamisiamme, että kun hetken
kuluttua eroamme, emme tiedä näemmekö toisiamme enää koskaan. Miksi
emme siis tämän lyhyen hetken kuluessa, joka kenties ei koskaan toistu
elämässämme, voi kuvitella olevamme uskottuja ystävättäriänne?

Vaikka tämä puhe olikin omituinen, oli se kuitenkin lausuttu vallan
rehellisesti, avomielisestä ja luontevasti, tunkien sielusta sieluun.

André muisti silloin kuinka vaarallisessa tilassa he olivat, minkä
hetkeksi oli unhottanut, niin rauhallisen ja turvallisen vaikutuksen
teki tämä ihana paikka, niin suloinen oli kevätpäivä. Nyt hän muisti
heidän rohkeutensa tulla tänne, heidän epätoivoisan uskaliaisuutensa,
eikä hän siis hymyillyt tuolle pyynnölle, vaan oivalsi miten paljon
tuskaa ja liikuttavaa tunnetta siinä piili.

-- Puhuttelen teitä niin kuin tahdotte, hän vastasi, ja kiitän teitä...
Ja te puolestanne voitte jättää pois arvonimen _herra_, eikö totta?

-- Oh... miten siis puhuttelemme teitä?

-- Hyvä Jumala, en oikein tiedä. En näe muuta mahdollisuutta kuin että
sanotte minua André'ksi.

Silloin sanoi Mélek, joka oli lapsellisin kaikista kolmesta:

-- Mitä tulee Djéaneen, ei tämä tapahdu hänelle ensi kertaa, nähkääs!...

-- Pikku Mélek, minä pyydän!...

-- Ei, anna minun kertoa se hänelle... Ette voi kuvitella, kuinka jo
aikaisemmin ajatuksissamme olemme seurustelleet teidän kanssanne,
varsinkin Djénane! Ja ennen, kun hän oli nuori tyttö, hän kirjoitti
päiväkirjaansa teille osoitettujen kirjeiden muodossa, ja silloin hän
koko ajan puhutteli teitä André'ksi.

-- Hän on kauhea lapsi herra Lhéry, hän liioittelee suuresti, sen voin
vakuuttaa...

-- Entä valokuva! virkahti Mélek, äkkiä vaihtaen puheenainetta.

-- Mikä valokuva? kysyi André.

-- Te Djénanen rinnalla. Hän nähkääs halusi saada sen, kun luuli sitä
saavuttamattomaksi... Ottakaamme heti tuo valokuva, tällainen tilaisuus
ei ehkä koskaan enää tarjoudu... Asetu hänen viereensä, Djénane.

Raukean sulavasti ja sopusuhtaisen notkeana Djénane nousi ja lähestyi.

-- Tiedättekö, minkä näköinen olette? kysyi häneltä André. -- Elegialta
te näytätte tuossa ohuessa ja laahustelevassa puvussanne ja seisoen pää
kumarassa hautojen keskellä.

Djénanen äänessäkin oli jotain elegistä, niin pian kuin hän sanoi
jotakin, mikä oli hiukan alakuloista; sen sävy oli musikaalinen,
äärettömän lempeä, ja kuitenkin kuin särkynyt ja etäinen.

Mutta tämä pieni elävä elegia saattoi äkkiä käydä hyvin iloiseksi ja
leikkisäksi ja tehdä perin hauskoja huomautuksia; sai sen käsityksen,
että hän saattoi esiintyä lapsellisesti ja nauraa hillittömästi.

Hän asettui kovin vakavana Andrén viereen, ollenkaan aikomatta nostaa
harsojaan.

-- Aiotteko edelleen olla tuollainen, aivan musta ja vailla kasvoja?

-- Se on selvä. Varjokuva. Sieluilla ei tarvitse olla kasvoja,
nähkääs...

Ja ankarasti muhamettilaisen tsharshafinsa alta Mélek otti esiin pienen
valokuvauskoneen viimeistä mallia, asetteli sitä heihin päin ja: niks!
ensimäinen kuva, naks, toinen kuva...

He eivät aavistaneet, että näistä himmeistä pienistä kuvista, jotka
oli otettu pilalla ja sellaisessa paikassa ja sellaisena hetkenä,
ja joita kirkasti auringonpaiste ja kevättunnelma, tulevaisuudessa
odottamattomien tapausten johdosta voisi tulla heille kalliita ja
surullisia muistoja.

Mélek aikoi juuri varmuuden vuoksi ottaa yhden levyn lisää, kun he
näkivät ison viiksiparin punaisen päähineen alta pistävän esiin vallan
lähellä heitä hautojen takaa: ohikulkija, joka ihmetteli, kuullessaan
puhuttavan outoa kieltä ja nähdessään turkkilaisten ottavan valokuvia
pyhällä hautausmaalla.

Hän meni kuitenkin tiehensä mitään tekemättä, mutta hänen ilmeensä
näytti sanovan: Odottakaapa; minä palaan; tästä asiasta on saatava
selvä...

Samoin kuin ensi kerralla päättyi heidän kohtaamisensa nytkin noiden
pienten sievien haamujen hillittömään pakoon. Ja tämä tapahtui hyvään
aikaan, sillä kummun juurella pani mies toimeen väenkokouksen.

Tuntia myöhemmin, kun André ja hänen ystävänsä matkan päästä
tarkkaamalla olivat saaneet varmuuden siitä, että nuo kolme pientä
turkkilaisnaista kiertoteitse ja vastuksia kohtaamatta olivat päässeet
eräille Kultaisen-Sarven rantaportaille, he itse astuivat veneeseen
toisilta portailta ja poistuivat Eyoubista.

Nyt molemmat ystävykset olivat levolliset ja turvissa siinä kapeassa
veneessä, jossa turkkilaiseen tapaan kulkivat melkein loikovassa
asennossa, ja he palasivat soutaen lahtea pitkin, joka on vallan
jättiläiskaupungin ympäröimä; paraikaa vallitsi se hetki, jona
satumainen iltanäytelmä oli komeimmillaan. Venemies souti heitä pitkin
Stambulin rantaa siinä taajassa varjossa, jota lukemattomat talot ja
moskeijat monena vuosisatana auringonlaskun aikana ovat luonee; tämän
alati seisovan ja tyynen veden pintaan. Heidän yläpuolellaan alkoi
Stambul tummeta ja sulautua yhteen, ja nyt, kuten aina iltaisin,
erosivat mahtavat kupukatot veripunaisesta iltaruskosta; Stambul oli
jälleen muistojen painama hallitsija, valtaava kuin menneinä suurvallan
aikoinaan, ja katsellessa sen kaunista kirkasta pintaa, aavisti
että sen pohjalla piili kasaantuneina ruumiita ja jätteitä kahdelta
loistavalta kulttuurikaudelta.

Stambul oli pimennossa, mutta sitävastoin porrasmaisesti kohoavat
kaupunginosat Khassim-Pasha, Tershané ja Galata näyttivät hehkuvan kuin
olisivat olleet liekkien vallassa, jopa jokapäiväinen Pera, joka kohosi
ylinnä kuparinvärisessä valaistuksessa, puolestaan täydensi tämän
päivän ihmeellistä päättymistä. Tuskin on maailmassa yhtään toista
kaupunkia, joka etäisyyksien ja edullisten valaistuksien avulla äkkiä
aikaansaisi niin suurta ja ihanaa näkyä.

André Lhéry oli ennen melkein joka päivä tehnyt nämä veneretket
pitkin rantoja Stambulin varjoissa, siihen aikaan, jolloin hän asui
Kultaisen-Sarven pohjukassa. Tuona hetkenä hänestä tuntui kuin olisi
se ollut eilen; siitä kuluneet kaksikymmentä vuotta vallan häipyivät
tietoisuudesta. Hänen mieleensä muistuivat ihan mitättömät seikat,
vaikka yksityiskohdat olivatkin unhottuneet. Hänen oli vaikea uskoa,
että, jos olisi palannut Eyoubiin, ei olisi kohdannut vanhalla
paikallaan piilossa olevaa taloaan ja muinoin tuntemiaan kasvoja. Ja
voimatta selittää syytä, hän ajatuksissaan yhdisti yksinkertaisen pikku
tsherkessiläisnaisen, joka lepäsi kumoonkaatuneen hautakivensä alla,
tuohon Djénaneen, joka niin äsken oli ilmaantunut hänen elämäänsä.
Hänen sisällään liikkui tuo melkein herjaava tunne, että jälkimäinen
oli edellisen jatko, mutta tänä tenhoavana hetkenä, kun kaikki uhkui
mielihyvää ja kauneutta, ihastusta ja unhotusta, hänellä ei tuntenut
tunnonvaivoja siitä, että hiukan sekoitti heitä toisiinsa.

Mitä he hänestä tahtoivatkaan, nuo kolme uudenaikaista
turkkilaisnaista? Miten olikaan päättyvä tämä leikki, joka häntä
viehätti, mutta joka oli täynnä vaaroja? Nuo naiset eivät olleet
sanoneet melkein mitään muuta kuin lapsellisia ja vähäpätöisiä
seikkoja, mutta André oli jo kiintynyt heihin, ainakin herttaisen
myötätuntoisuuden sitein... Tämän vaikuttivat kenties heidän äänensä:
etenkin Djénanen, jonka kaiku tuntui tulevan _jostakin muualta_, ehkä
menneiltä ajoilta, ja joka, hän ei oikein tietänyt kuinka, erosi
tavallisista maallisista äänistä.

He kulkivat yhä edelleen veneessään, ojentautuneina pitkäkseen
vallan kuin vedenpinnalle -- niin lähellä sitä on matkustaja näissä
veneissä, joilla on ylen matalat laidat. He olivat soutaneet Solimanin
moskeijan ohi, joka kohoaa ylinnä Stambulin huippukohdalla, missä se
jättiläispuineen hallitsee kaikkia muita. He olivat kulkeneet ohi siitä
Kultaisen-Sarven osasta, missä vanhanaikuisia purjeveneitä aina on
ankkurissa tiheään sullottuna joukkona: siinä oli maalaustöherryksin
koristettuja korkeita kölejä, solakkojen mastojen tiheä metsä, joiden
latvoissa liehuivat Islamin punaiset puolikuu-liput. Heidän edessään
alkoi lahti vähitellen laajentua Bosporin ja Marmarameren väljemmiksi
vesiksi, missä näki lukemattomia matkustajalaivoja, jotka etäältä
näyttivät paljoa kauniimmilta kuin mitä todella olivat.

Ja nyt ilmaantui heidän eteensä aasialainen rannikko kaikessa
loistossaan. Vielä yksi kaupunki lisää hohti siellä kaukana. Nuo äkkiä
esiin sukeltaneet minareetit ja kupukatot olivat korallinpunaiset.
Skutari näytti nyt, kuten muinakin iltoina siltä, kuin tulipalo olisi
riehunut sen vanhoissa aasialaisissa kortteleissa: sen lukemattomat
pienet turkkilaiset ikkunat heijastivat kaikki laskevan auringon
viimeisiä leimuavia säteitä, ja ellei olisi tietänyt, että tämä oli
tavallinen harhanäky, olisi luullut kaikkien noiden talojen sisältä
olevan liekkien vallassa.



XII.


Seuraavalla viikolla André Lhéry sai tämän kirjeen, joka oli
kirjoitettu kolmella eri käsialalla:

    Keskiviikkona 27 p. huhtik. 1904.

    Emme koskaan ole niin tyhmiä kuin teidän seurassanne, ja sitten,
    kun te olette poissa, tekisi mieli itkeä. Älkää kieltäytykö
    tulemasta vielä kerran, viimeisen kerran. Olemme järjestäneet
    kaikki ensi _lauantaiksi_, ettekä voi kuvitella, kuinka
    machiavellimaisen viekkaasti olemme sen tehneet! Mutta siitä
    tulee jäähyväiskohtaus, me kun aiomme matkustaa pois.

    Seuratkaa nyt tarkoin, älkääkä hukatko johtolankaa.

    Te lähdette Stambulin, Sultan-Selim moskeijan edustalle.
    Seisoessanne vastapäätä tätä moskeijaa, huomaatte oikealla,
    dervishi-luostarin ja pienen hautausmaan välillä autionnäköisen
    pikkukadun. Alatte astua tälle kadulle, ja kuljettuanne sata
    metriä, saavutte pienen Toussoun-Agha moskeijan esikartanoon.
    Siihen tultuanne näette edessänne ison, hyvin vanhan talon, joka
    aikoinaan on ollut maalattu punaruskeaksi; menkää sen taakse.

    Siellä avautuu eteenne pimeähkö umpikuja, molemmin puolin
    ristikko-ikkunaisia taloja, suljettuina, seinistä ulkonevine
    kuisteineen; kolmas talo vasemmalla, ainoa, jossa on kaksoisovi
    ja kuparinen portinkolkutin, on se, missä odotamme teitä. Älkää
    ottako mukaanne toverianne. Se on varovaisempaa.

    _Djénane_.

    Kello kolmesta alkaen minä seison vahdissa raoitetun oven takana.
    Pankaa nytkin fezi päähänne ja, jos on mahdollista, luokaa
    hartioillenne muurinharmaa vaippa. Se on peräti vaatimaton tuo
    pieni talo, jossa olemme sanovat toisillemme hyvästi. Mutta
    tahdomme yrittää teihin jättää hyvän muiston noista varjoista,
    jotka vilahtivat ohitsenne elämässänne niin vilkkaina ja
    utumaisina että jonkun päivän kuluttua kenties epäilette, onko
    niitä ollenkaan ollut olemassa.

    _Mélek_.

    Mutta vaikka ne olivatkin niin utumaisia, eivät ne kuitenkaan
    olleet kevytmielisiä, eivätkä ne tulleet luoksenne tyydyttääkseen
    oikkuansa. Vaan sentähden he tulivat, että te olitte ensimäinen,
    joka aavistitte, että poloisella turkkilaisnaisellakin saattoi
    olla sielu, ja siitä he ovat tahtoneet teitä kiittää.

    Ja tämä viaton seikkailu on ollut niin lyhyt, melkein niin
    epätodellinen, ettei teillä ole ollut aikaa siihen kyllästyä.
    Siitä tulee vastinetta vailla oleva lehti elämänne kirjassa.

    Ensi lauantaina, ennenkuin ainaiseksi katoamme, sanomme teille
    monta seikkaa, ellei keskusteluamme, niin kuin Eyoubissa,
    katkaise äkillinen pako.

    Siis näkemiin, ystävämme.

    _Zeyneb_.

    Minä, joka olen tämän joukon strategi, olen saanut toimekseni
    tehdä sen komean pohjapiirroksen, jonka liitän kirjeeseen, jotta
    löytäisitte tien. Vaikka yhtymäpaikkamme vivahtaa ryöväriluolaan,
    saattaa ystävänne olla aivan huoleti: se on maailman säädyllisin
    ja rauhallisin sopukka.

                             Vielä kerran _Mélek_ (Mélek _rursus_).


André lähetti heti "poste-restante"-kirjeensä "Zahidélle" osoitetun
kirjeen:

                                              29 p. huhtik. 1904.

    Ylihuomenna, lauantaina, kello puoli kolme, saavun säädetyllä
    tavalla puettuna feziin ja muurinharmaaseen vaippaan ovelle,
    jossa on kuparinen kolkutin, ollakseni kolmen mustan haamun
    käskettävissä.

                                              Heidän ystävänsä
                                               _André Lhéry_.



XIII.


Jean Renaud, joka ennusti tämän seikkailun päättyvän huonosti, oli
turhaan pyytänyt saada lähteä mukaan. Ainoa, minkä André hänelle myönsi
oli se, että he vähän ennen salaisen kohtauksen määräaikaa yhdessä
polttaisivat viimeisen nargilen paikassa, josta André ennen paljon oli
pitänyt ja joka oli neljännestunnin matkan päässä tuosta onnettomasta
yhtymäpaikasta.

Se oli tietysti Stambulissa, tuo valittu paikka, itse muhamettilaisten
kaupunginosien keskiosassa, ja ison Mehmed-Fatih'in [Mehmet-Fatih,
eli Sulttaani-Fatih (Mehmet Valloittaja), Muhammet II] moskeijan
edessä, joka on kaikkein pyhimpiä. Kun oli kuljettu siltojen yli, oli
vielä jäljellä vastamäki ja melkoinen matka, ennenkuin tuli perille
ja joutui keskelle vanhanaikaista turkkilaiselämää; täällä ei enää
ole eurooppalaisia, ei hattuja, ei uudenaikaisia rakennuksia. Kun
lähestyi tätä kaupunginosaa pienten bagdadilaismallisten basaarien
kautta tai katuja pitkin, joita reunustivat taiteelliset suihkukaivot,
hautakioskit, ristikkoaitauksien takana piilevät haudat, tuntui siltä,
kuin olisi vähitellen laskeutunut alas aikojen tikapuita, siirtynyt
menneisiin vuosisatoihin.

Heillä oli vielä odotusaikaa tunnin verran, kun olivat saapuneet
varjokkailta pikkukaduilta suunnattoman suuren valkoisen moskeijan
edustalle, jonka minareetit kultaisine puolikuineen häipyivät taivaan
äärettömään sineen. Se moskeijan suippokaarisen portin edessä oleva
paikka, johon he istuutuivat, on jonkunmoinen esikartano, ja siellä
käy etenkin hurskaita henkilöitä, jotka ovat säilyttäneet esi-isien
puvun, pitkän kauhtanan ja turbaanin. Yltympäri on satavuotisia pieniä
kahviloita, joiden vieraat ovat vaiteliaanpuoleisia uneksijoita.
Niiden edustalla kasvavien puiden siimekseen on asetettu vaatimattomia
divaaneja niitä varten, jotka haluavat tupakoida ulkoilmassa. Oksilla
riippuu häkkejä peippoineen, rastaineen ja hamppuvarpusineen, jotka
ovat saaneet toimekseen musiikilla hauskuttaa tässä yksinkertaisessa ja
miellyttävässä paikassa kävijöitä.

He istuutuivat penkille, jolla imanit kohteliaasti tekivät heille
tilaa. Heidän luokseen tuli vuoroin pieniä kerjäläispoikia,
ystävällisiä kissoja, jotka kärkkivät hyväilyä, "jääkylmää"
kookosmaitoa kaupitteleva vihreäturbaaninen ukko, pieniä, hyvin
sieviä mustalaisnaisia, jotka myivät ruusuvettä tai jotka tanssivat,
kaikki hymyileviä, hienotunteisia ja tunkeilemattomia. Sitten ei enää
välitetty molemmista ystävyksistä, vaan annettiin heidän tupakoida
ja kuunnella lintujen laulua. Ohi kulki naisia, toiset puettuina
sysimustiin dominoihin, toiset verhottuina damaskolaisiin harsoihin,
jotka olivat kudotut punaisesta ja vihreästä, kultakirjailuilla
koristetusta silkistä. Siitä kulki niinikään kaupustelijoita, joilla
oli myytävänä vasikan keuhkoa, ja muutamat kelpo turkkilaiset,
jopa eräät komeapukuiset ja -ryhtiset, ostivat juhlallisesti siitä
kissalleen palan, jonka lävistivät sateenvarjon kärjellä, siten kantaen
sen kotia. Siinä tuli kalifin kaupungissa vierailevia Hedjazista
kotoisin olevia arapialaisia, ja Mekkasta palaavia pitkätukkaisia
kerjäläis-dervishejä. Ja eräs äijä pahainen, ainakin satavuotias,
kyyditsi turkkilaisten pikkulapsia parista kolikosta kaksi kertaa
ympäri toria; ajoneuvoina oli pyörillä kulkeva laatikko, joka oli
koristettu räikein värein, mutta joka tärisi pahasti vanhalla
kuoppaisella kivityksellä. Näiden lukemattomien vähäpätöisyyksien
rinnalla, jotka todistivat kansan lapsellista, yksinkertaista ja
rehtiä puolta, näytti edessä kohoava moskeija vielä isommalta,
rauhallisemmalta ja majesteetillisemmalta, suurpiirteisenä viivoiltaan
ja väreiltään, molemmat suippokärkiset tornit törröttäen toukokuun
ensipäivän kuultaville ilmoille.

Mitkä lempeät ja rehelliset katseet noiden turbaanien alla, mitkä
kauniit, luottamusta ja rauhaa uhkuvat kasvot tumman tai vaalean
parran kehystäminä! Mikä ero heidän ja niiden levantiinien välillä,
jotka takit yllä liikkuivat Peran kaduilla tai länsimaisissa
kaupungeissa kävelevän rahvaan välillä, jonka kitsaat ja ivalliset
silmät ovat väkijuomien tärvelemät! Täällä tunsi olevansa onnellisessa
maailmassa, joka melkein oli pysynyt kulta-iän tilassa, sentähden,
että ihmiset aina olivat olleet maltilliset himoissaan, että olivat
pelänneet muutoksia ja säilyttäneet uskonsa. Niistä henkilöistä,
jotka istuivat puiden varjossa, tyytyen paria kolikkoa maksavaan
pienen pieneen kahvikuppiinsa ja viihdyttävään nargile-piippuunsa,
olivat useimmat käsityöläisiä, jotka työskentelivät omin päin, kukin
vanhanaikaisessa vaatimattomassa ammatissaan, joko omassa talossaan
tai taivasalla. Kuinka he surkuttelisivat niitä työläisjoukkoja, jotka
meidän "edistys"-maissamme kuluttavat voimansa kauheissa tehtaissa,
rikastuttaakseen työnjohtajaansa! Kuinka he oudoksuisivat ja säälisivät
sitä juopuneiden rähinää, joka kuuluu meidän työväenyhdistyksistämme
tai sitä mitätöntä poliittista kannunvalamista, joka tapahtuu kapakassa
kahden absintti-lasin välissä!...

Hetki lähestyi! André Lhéry erosi toveristaan ja läksi yksin astumaan
kohti Sultan-Selimin etäisempää osaa, joka on yhtä vanhanaikaisen
turkkilainen, mutta jonka kadut ovat autiommat, vahvemmin tuoksuen
rappeutumiselta ja raunioilta. Vanhoja puutarhamuureja, suljettuja
vanhoja taloja, kauttaaltaan puusta rakennettuja ja alkuperäisesti
maalattuja tummankeltaisiksi tai punaruskeiksi, mikä luo Stambuliin
niin synkän kokonaisvärin, saaden minareettien valkeuden hohtamaan
kahta kirkkaammin.

Noiden lukemattomien moskeijoiden joukossa on Sultan-Selimin moskeija
suurimpia -- sen kuvut ja tornit näkyvät kauas merelle -- mutta se on
samalla kaikkein yksinäisimpiä. Ympäröivällä torilla ei ole pieniä
kahviloita, ei liioin tupakoitsijoita, ja sinä päivänä ei ollut ketään
ihmistä lähistössä. Suippokaarisen portin edusta oli autio kuin
erämaa. Oikealla André näki Mélekin mainitseman "dervishiluostarin
ja pienen hautausmaan välillä", olevan pikkukadun; sangen synkkä
tuo solantapainen katu, missä ruoho rehoitti katukivien lomissa.
Saavuttuaan vaatimattoman Tossoun-Agha moskeijan kohdalle, hän tunsi
edessään kohoavan rakennuksen siksi vanhaksi taloksi, jossa varmaankin
kummitteli, ja jonka ympäri hänen oli määrä kiertää; täälläkään
ei ollut ketään ihmistä, ainoastaan pääskyt ylistelivät siellä
kaunista kevätpäivää; täällä oli glysiiniköynnös-maja, jommoisia
näkee ainoastaan Itämailla; näiden kasvien oksat ovat laivatouvien
paksuisia, ja niiden kukkatertut alkoivat jo saada vaaleanpunasinervän
vivahduksen. Viimein tuli kaikkein synkin paikka, umpikuja, jonka
kivityksestä pisti esiin ruohoa ja joka lepäsi puolihämärässä vanhojen
kuistien ja niiden läpitunkemattomien rautaristikkojen alla. Täällä
ei edes ollut pääskyjä, ja täydellinen hiljaisuus vallitsi. "Paikka
vivahtaa rosvojen pesään" oli Mélek maininnut jälkikirjoituksessaan, ja
tämä oli sangen sattuvasti sanottu!

Kun on pukeutunut turkkilaiseksi ja kun liikkuu seikkailuretkellä,
melkein luvattomilla teillä, tuntuu vastenmieliseltä kulkea tuollaisten
kuistien alitse, joilta niin monet näkymättömät silmät saattavat
tehdä havaintojaan. André astui hitaasti edelleen, kopeloiden
rukousnauhaansa, piti silmällä kaikkea, vaikka ei siltä näyttänyt,
ja laski suljetut portit. "Viides, jossa on kaksoisovi ja kuparinen
portinkolkutin". Kas, tuossahan se olikin!

Muuten joku juuri raoitti ovea, ja hienon pitkän hansikkaan peittämä
pieni käsi rummutti ovenpieltä; tämä pieni käsi näytti hyvin vähän
kuuluvan tähän synkkään ympäristöön. Ei kannattanut epäröidä, kun ei
varmaan tietänyt, oliko katsojia; André lykkäsi siis päättäväisesti
oven auki ja meni sisälle.

Tuo musta haamu, joka oli vaanimassa oven takana, ja joka todella oli
Mélekin näköinen, lukitsi kiireisesti oven, lykkäsi varmuuden vuoksi
salvan eteen ja sanoi iloisesti:

-- Kas löysittehän kuitenkin tänne!... Tulkaa, sisareni ovat tuolla
ylhäällä ja odottavat teitä.

André astui ylös pimeitä, rappeutuneita portaita, joilla ei ollut
mattoja. Yläkerrassa, pienessä yksinkertaisessa haaremissa, jonka
seinät olivat paljaat ja jossa rautaristikkojen ja ikkunaluukkujen
vuoksi oli synkkä puolihämärä, hän näki nuo kaksi muuta haamua,
jotka ojensivat hänelle kätensä. Ensi kertaa elämässään André oli
_haaremissa_; tämä oli siis tapahtunut, vaikka hän, tuntien Itämaat,
aina oli pitänyt sitä mahdottomana; hän oli niiden rautaristikkojen
_sisäpuolella_, jotka huolellisesti suojelevat naisten huoneita, ja
joita ei kukaan muu mies _kuin talon isäntä koskaan näe muuten kuin
ulkoapäin_.

Ja portti oli lukittu, ja kaikki tämä tapahtui keskellä vanhaa
Stambulia ja mitä salaperäisimmässä talossa! Hän kysyi itseltään
hiukan pelästyneenä ja samalla pilalla: "Mitä onkaan minulla täällä
tekemistä?" Hänen luonteensa lapsellinen puoli, hänen palava
halunsa vapautua oman itsensä pauloista, se kaiho, joka veti häntä
tavoittelemaan muutoksia ja vieraita maita, kaikki tämä oli yli kaiken
odotuksen saanut tyydytyksensä.

Mutta naiset tässä hänen haaremissaan näyttivät murhenäytelmän
aaveilta ja olivat yhtä vahvasti verhotut kuin viimeksi Eyoubissa,
ja entistään salaperäisemmät, täällä kun ei ollut päivänpaistetta.
Mitä itse haaremiin tulee, ei siinä ollut jälkeäkään itämaalaisesta
ylellisyydestä, jotavastoin siinä ilmeni säädyllisen köyhyyden leima.

He pyysivät häntä istumaan haalistuneelle raitaiselle divaanille, ja
hän alkoi katsella ympärilleen. Kuinka köyhiä talossa asuvat naiset
lienevätkin olleet, oli heillä kuitenkin hyvä maku, sillä vaikka
kaikki oli ylen yksinkertaista, se kuitenkin oli tyylikästä ja aito
itämaalaista; ei nähnyt missään tuota joutavaa saksalaista rihkamaa,
joka valitettavasti alkaa tulvia turkkilaisiin koteihin!

-- Olenko teidän kodissanne? kysyi André.

-- Kaikkea muuta, he vastasivat, ja saattoi kuulla äänestä, että he
hymyilivät harsojen alla.

-- Anteeksi, kysymykseni oli typerä, monestakin syystä, ja kaikkein
ensiksi sentähden, että se on minulle yhdentekevää; olen teidän
seurassanne, muusta en välitä.

Hän katseli heitä tarkasti. Heillä oli yllä samat osaksi kuluneesta
mustasta silkistä tehdyt tsharshafit kuin tuona päivänä. Mutta
sensijaan heillä oli kengät, jotka olisivat kelvanneet kuningattarelle.
Ja kun he olivat vetäneet hansikkaat käsistään, näki jalokivien
säihkyvän heidän sormuksissaan. Keitä olivat siis nämä naiset, ja mikä
oli tämä talo?

Äänellä, joka sai ajattelemaan kuolevaa sireenia, kysyi Djénane:

-- Kuinka pitkän ajan voitte uhrata meille?

-- Niin pitkän, kuin te tahdotte minulle suoda.

-- Noin kaksi tuntea voimme viipyä täällä ilman uhkaavaa vaaraa, mutta
se käy kai teistä liian pitkäksi?...

Mélek kantoi esiin sellaisen pienen matalan pöydän, jota aina käytetään
Konstantinopolissa tarjottaessa vieraille virvokkeita: kahvia, makeisia
ja ruusu-hilloa. Pöytäliina oli valkeata atlassilkkiä, kullalla
kirjailtu ja täyteen siroitettu parmalaisia orvokkeja: pöytäastiat
olivat kultalankakoristeista posliinia, ja tämä teki koko asian vallan
uskomattomaksi.

-- Tässä ovat Eyoubissa otetut valokuvat, sanoi Mélek, tarjoillen
hänelle virvokkeita näppärästi kuin sievä orjatar, -- mutta ne ovat
epäonnistuneet. Meidän täytyy ottaa uudet kuvat tänään, me kun emme
enää tämän jälkeen tapaa toisiamme; tosin ei täällä ole valoisa, mutta
jos pysytte vähän kauemmin liikkumattomina...

Näin puhuessaan hän ojensi Andrélle kaksi pientä vaaleata ja epäselvää
valokuvaa, josta tuskin erotti Djénanen varjokuvan, ja André otti
ne välinpitämättömänä, aavistamatta minkä arvoisiksi ne hänelle
vastaisuudessa muuttuisivat.

-- Onko totta, että aiotte matkustaa? kysyi André.

-- Aivan totta.

-- Mutta te palaatte... saatammehan taas tavata?...

Silloin vastasi Djénane noilla epämääräisillä ja fatalistisilla
sanoilla, joita itämaalaiset käyttävät kaikista tulevista asioista:
"Inch' Allah!..."

Aikoivatkohan he todella matkustaa, vai puhuivatko he vaan niin
tehdäkseen lopun tästä uhkarohkeasta seikkailusta, ennenkuin siihen
kenties kyllästyttiin, vai pelkäsivätkö he jotain hirvittävää vaaraa?

Ja André, joka ei heistä oikeastaan tietänyt mitään, oivalsi, että he
olivat pakenevat kuita varjot, joita on mahdoton pidättää tai löytää,
sinä hetkenä, jona heitä ei enää haluttaisi häntä tavata.

-- Matkustatteko pian? hän vielä rohkeni kysäistä.

-- Todennäköisesti kymmenen päivän kuluttua.

-- Siinä tapauksessa teillä on aikaa kutsua minut luoksenne vielä
kerran.

He neuvottelivat puoliääneen, käyttäen lyhennettyjä turkkilaisia sanoja
ja sekoittaen puheeseensa arapiaa, niin että Andrén oli vaikea ymmärtää.

-- No niin, ensi lauantaina -- he sanoivat -- teemme vielä yrityksen...
Kiitos siitä, että sitä halusitte. Mutta tokkohan aavistatte kuinka
viekkaita meidän täytyy olla, kuinka monta kanssarikollista meidän
täytyy lahjoa, voidaksemme ottaa vastaan teidät?

Ilmeisesti oli jo kiire ryhtyä valokuvaamiseen, sillä se auringonsäde,
joka heijastui vastapäätä olevasta yksinäisestä talosta ja jonka hohde
valaisi pientä rautaristikkoikkunaista huonetta, siirtyi hitaasti
kattoja kohti, uhaten kokonaan kadota. Mélek valokuvasi taas pari kolme
eri asentoa, yhä vaan Djénanin ja Andrén vieretysten, ja edellisen
edelleen elegisten mustien verhojensa peittämänä.

-- Voittekohan kuvitella, André sanoi heille, kuinka outoa, kummallista
ja melkein huolestuttavaa onkaan minulle puhua niin näkymättömien
olentojen kanssa? Melkein äänennekin ovat verhottuja noilla
kolmikertaisilla harsoilla. On hetkiä, joina teitä epämääräisesti
pelkään.

-- Kuuluihan sopimukseemme, että me olisimme teille pelkkiä sieluja.

-- Niinpä kyllä, mutta sielut voivat ilmaista itseään toisilleen
silmien ilmeellä... Teidän silmiänne en edes voi kuvitella. Kernaasti
uskon, että ne ovat kirkkaat ja vilpittömät, mutta vaikka ne olisivat
pelottavat kuin aaveella, en tietäisi siitä mitään. Vakuutan teille,
että tämä minua häiritsee, pelottaa ja masentaa. Täyttäkää ainakin
yksi pyyntöni, uskokaa minulle valokuvanne, jotka esittävät teitä
harsottomina. Lupaan kunniasanallani heti antaa ne teille takaisin tai
polttaa ne, jos joku onneton sattuma erottaisi meidät toisistamme.

He istuivat hetken vallan ääneti. Perinnäisten muhamettilaisten
vakaumustensa vuoksi he pitivät sopimattomana näyttää kasvojaan, heidän
suhteensa Andréhen olisi heti tuntunut heistä rikollisemmalta.

Lopulta Mélek otti ystävättäriensä puolesta, vaikkakin hieman
ivallisesti, vastatakseen Andrélle, joka siitä kävi miettiväiseksi:

Te haluatte siis saada valokuvamme, joissa meillä ei ole tsharshafia
eikä jakmakia? No hyvä, saatte ne ensi viikolla, kun olen ehtinyt
valmistaa ne... Istuutukaamme nyt kaikki neljä; Djénanella on
puheenvuoro, hänellä on esitettävänä teille pyyntö; sytyttäkää savuke,
niin ei teillä ole niin ikävä.

-- Tämän pyynnön teemme me, sanoi Djénane, sen tekevät kaikki sisaremme
Turkinmaalla... Herra Lhéry, ruvetkaa puolustamaan meitä; kirjoittakaa
kirja kahdennenkymmenennen vuosisadan poloisen turkkilaisnaisen
hyväksi!... Sanokaa maailmalle, että meillä on sielu, sillä tiedättehän
sen nyt, ja ettei enää käy päinsä musertaa meitä kuin leikkikaluja.
Jos teette tämän, on meitä useita tuhansia, jotka teitä siunaavat...
Tahdotteko?

André vaikeni toistaiseksi, samoin kuin he äsken, kun oli puhe
valokuvista; hän ei käsittänyt miten voisi: kirjoittaa sellaista
kirjaa, ja sitäpaitsi hän oli päättänyt elää itämaalaisena
Konstantinopolissa, samoilla ympäri kaupunkia, eikä kirjoittaa...

-- Onpa se vaikeata, mitä minulta pyydätte! Te, jotka tunnette minut
ja olette ajatellen lukeneet kirjani, luuletteko minun soveltuvan
kirjoittamaan kirjaa, jonka tarkoitus on jotain todistaa? Ja lisäksi,
tunnenko minä kahdennenkymmenennen vuosisadan turkkilaisnaista?

-- Me annamme teille tietoja. -- Tehän matkustatte...

-- Kirjoitamme teille.

-- Oh, tiedättehän, kuinka puutteelliset ovat kirjeet, kirjalliset
selostukset... En koskaan voi kertoa osapuilleen sattuvasti mitään
muuta, kuin näkemääni ja kokemaani.

-- Me palaamme matkaltamme!

-- Silloin voitte joutua huonoon valoon. Koetetaan saada selvä siitä,
keitä olen saanut nämä tiedot. Ja lopulta se kyllä onnistuu...

-- Olemme valmiit uhrautumaan asian hyväksi! Saatammeko paremmin
käyttää surkuteltavaa ja tarkoituksetonta olemassaoloamme?
Tahtoisimme kaikki kolme antautua lieventämään puutetta, perustaa
armeliaisuuslaitoksia samoin kuin europpalaiset naiset... Mutta
sekin on meiltä kielletty, meidän on pakko pysyä toimettomina
rautaristikkojen takana. No niin, nyt tahdomme taivuttaa teidät
kirjoittamaan tuon kirjan, se on oleva meidän armeliaisuudentekomme,
ja mitä sitten merkitsee, jos menetämme vapautemme tai elämämme. André
koetti vielä estellä:

-- Muistakaa etten ole riippumaton täällä Konstantinopolissa; minulla
on toimi lähetystössä. Ja sitäpaitsi ovat turkkilaiset vastaanottaneet
minut niin suurta luottamusta osottavalla vieraanvaraisuudella!...
Niiden parissa, joita te sanotte sortajiksenne, on minulla ystäviä,
joista paljon pidän.

-- No, siinä tapauksessa on teidän valitseminen. He, tai me. Päättäkää.

-- Onko asia näin vakava. Valitsen siis teidät. Ja tottelen.

-- Vihdoinkin! -- Djénane ojensi hänelle pienen kätensä, jota hän
hartaasti suuteli.

He keskustelivat lähes kaksi tuntia, turvallisemmin tuntein kuin
koskaan ennen.

-- Etteköhän te kuulu poikkeuksiin? André kysyi ihmetellen nähdessään
heidän joutuneen näin syvän epätoivon ja rajun kapinallisuuden valtaan.

-- Päinvastoin edustamme sääntöä. Kahdestakymmenestä
turkkilaisnaisesta, jotka sattumalta kohtaatte, ei yksikään ole puhuva
toisin!... Kasvatettuina ihmelapsiksi, "sinisukiksi", soittorasioiksi,
ollen isämme tai miehemme ylellisyyshalun esineitä, ja päälle
päätteeksi saaden osaksemme, niin kuin isoäitimme äidit sata vuotta
sitten, saman kohtelun kuin odaliskit ja orjattaret... ei, me emme enää
sitä kestä! Se on mahdotonta!...

-- Pitäkää varanne, mitähän, jos päinvastoin vastustaisin asiaanne,
minä, joka kuulun vanhempaan sukupolveen?... Minäpä kykenisin siihen!
Pois kotiopettajattaret, nuo etevämmyyttä uhkuvat oppineet naiset, pois
kaikki nuo kirjat, jotka lisäävät ihmiskunnan kärsimystä! Palatkaamme
esi-isien onnelliseen rauhantilaan.

-- No niin, pahimmassa tapauksessa tyytyisimme sellaiseenkin asiamme
ajamiseen, varsinkin, kun palaaminen on mahdoton; emme voi uida vastoin
elämän virtaa. Jotta ihmisissä heräisi liikutuksen ja säälin tunteita,
on välttämätöntä, että he oivaltavat meidän olevan marttyyrejä, meidän
vaihekauden naisten, jotka häälymme eilis- ja huomispäivän välillä.
Tämä on tehtävä heille ymmärrettäväksi, ja jos te siinä onnistutte,
tulee teistä meidän kaikkien ystävä!

André toivoi vielä, että joku onnellinen sattuma vapauttaisi hänet
kirjoittamasta tuon kirjan. Mutta hän alistui ihastuen heidän jaloon
paheksumiseensa, heidän kaunisten ääniensä tenhovoimaan, jotka
värähtelivät vihasta miesten hirmuvaltaa kohtaan.

Ja hän tottui vähitellen siihen, ettei saanut nähdä heidän kasvojaan.
Ojentaessaan hänelle palavaa tulitikkua tai sitä pientä kuppia, josta
juodaan turkkilaista kahvia, he häärivät hänen ympärillään hienoina,
keveinä, innostuneina, mutta yhä aavemaisen mustina, ja heidän
kumartuessaan, harso heidän kasvojensa edessä riippui pitkän parran
tavoin, joka kuin pilalla olisi kiinnitetty näihin nuoriin, siroihin
olentoihin.

He olivat ainoastaan näennäisesti turvissa tässä umpikuja-talossa, joka
yllätyksen sattuessa olisi ollut todellinen rotanpyydys.

Jos he sattumalta kuulivat jonkun astuvan ulkona rikkaruohoisella
katukivityksellä, he katsoivat levottomina ulos suojelevien puuhäkkien
raoista. Se olikin vaan joku turbaani-päinen ukko, joka palasi kotia,
tai korttelin vedenkantaja, nahkasäkki selässä.

Sopimuksen mukaisesti tuli heidän kaikkien puhutella toisiaan
_pelkällä_ nimellä. Mutta ei kukaan ollut rohjennut alkaa, niin että he
nyt eivät maininneet toisiaan millään nimellä.

Äkkiä he pahasti säikähtyivät: ulko-oven kuparikolkutin kaikui
kärsimättömän käden iskuista ja piti pahaa hälyä keskellä näitä
hiljaisia, yksinäisiä taloja. He syöksyivät kaikki ristikkoikkunoiden
ääreen: se oli mustaan silkki-tsharshafiin pukeutunut nainen, sauvaan
nojaava ja vuosien taakasta kumartunut.

-- Se ei ole ollenkaan vaarallista, he sanoivat, tätä olemme
odottaneet. Pahinta on vaan se, että hänen täytyy tulla tähän
huoneeseen.

-- Pitääkö minun siis piiloittautua?

-- Se ei ole tarpeellista. Mene sinä avaamaan hänelle, Mélek, ja
sano hänelle niinkuin sovimme. Tuo nainen kulkee ainoastaan tämän
huoneen läpi, eikä palaa... Mennessään ohitsenne hän ehkä kysyy teiltä
turkinkielellä: _kuinka voi pieni potilas?_ Ja teidän tarvitsee vastata
ainoastaan -- tietysti niinikään turkinkielellä -- että _hän tästä
aamusta alkaen on voinut paljoa paremmin_.

Kohta senjälkeen ilmaantui tuo vanha nainen, harso kasvojen edessä,
hapuillen sauvallaan astuessaan yksinkertaisilla matoilla. Hän kysyi
todella Andrélta:

-- No, voiko hän paremmin, tuo poika parka?

-- Paljon paremmin, varsinkin tästä aamusta lähtien.

-- Hyvä, kiitos, kiitos!

Sitten sauvan varassa kulkeva eukko katosi pienestä huoneen perällä
olevasta ovesta.

Hänen mentyään ei heillä enää ollut kuin muutama silmänräpäys
keskustelemisaikaa. Ja kun ne olivat ohi, he päästivät Andrén menemään,
luvaten, että he vielä kerran, kaikesta huolimatta, olivat toisensa
kohtaavat.

-- Menkää, ystävämme; astukaa hitaasti umpikujan päähän, hypistellen
rukousnauhaanne; ristikkojen lomitse me kolme valvomme, että
poistumisenne tapahtuu asianomaisessa järjestyksessä.



XIV.


Seuraavana torstaina muuan vanha eunukki vaieten ja salaperäisenä toi
Andrélle kirjeen, jossa hänet kutsuttiin heitä tapaamaan seuraavana
lauantaina samaan paikkaan. Kirjeen mukana saapui muutamia koteloon
suljettuja isoja pahvikortteja.

-- Kas vaan, ajatteli André, heidän lupaamansa valokuvat! Ja
kärsimättömän uteliaana vihdoinkin saada nähdä heidän silmänsä, hän
repi auki kuoren.

Siinä kyllä oli kolme valokuvaa, ilman tsharshafeja ja jakmakeja,
niissä olivat tietenkin asianmukaiset nimikirjoitukset, sekä
ranskalaisin että turkkilaisin nimikirjoituksin, nimittäin yhdessä
Djénane, toisessa Zeyneb, kolmannessa Mélek. Olivatpa hänen
ystävättärensä esittäytyäkseen pukeutuneet juhlapukuihin: nämä olivat
hienoja, avokaulaisia, täysin pansilaisia pukuja. Mutta Zeyneb ja
Mélek olivat valokuvatut vallan takaa, näki ainoastaan heidän pienten
korviensa reunan ja ulkopuolen; Djénane oli ainoa, joka näyttäytyi
edestäpäin, mutta hän piti kasvojensa edessä sulkaviuhkaa, joka
kokonaan peitti ne sekä hiukset.

Tuona lauantaina ei tapahtunut mitään traagillista salaperäisessä
talossa, johon he nyt toistamiseen kokoontuivat, eikä ilmaantunut
ketään häijyä haltijatarta.

-- Olemme täällä, selitti Djénane, kiltin imettäjäni luona, joka
ei koskaan ole voinut minulta kieltää mitään; tuo sairas lapsi oli
hänen poikansa, vanha vaimo hänen äitinsä, jolle Mélek oli sanonut
teidän muka olevan uuden lääkärin. Ymmärrättekö salajuonen? Minulla
on kuitenkin omantunnon vaivoja siitä, että annan hänen näytellä niin
vaarallista osaa... Mutta kun tämä on viimeinen kerta...

He keskustelivat pari tuntia, tällä kertaa koskettelematta kirjaa;
epäilemättä he pelkäsivät ikävystyttävänsä häntä, liian usein puhumalla
siitä. Olihan hän muuten jo luvannut; sillähän oli jo jotakin voitettu.

Heillä oli niin paljon sanottavaa toisilleen, seikkoja, jotka olivat
jääneet mainitsematta, sillä nuo kolme naista olivat todella jo kauan
eläneet hänen seurassaan, hänen kirjojaan lukemalla, ja mitä häneen
tulee -- joka yleensä oli niin tyytymätön siitä, että oli paljastanut
itsensä, tuhansille välinpitämättömille -- tämä oli niitä harvoja
tapauksia, joissa hän ei katunut avomielisimpiäkään tunnustuksiaan.

Ja todella, kuinka vähän merkitseekään ymmärtämättömien olkain kohautus
verrattuna siihen syvään kiintymykseen, jotka heräävät eri osissa
maailmaa tuntemattomien naisten sieluissa -- ja tämä on ehkä ainoa
seikka, joka rohkaisee kirjoittamaan!

Sinä päivänä vallitsi täysi luottamus, sopu ja häiriintymätön ystävyys
André Lhéryn ja hänen haareminsa kolmen pienen varjon välillä. He
tunsivat hänet sangen hyvin hänen kirjoistaan, ja kun hän ei tietänyt
mitään heistä, kuunteli hän enemmän kuin puhui. Zeyneb ja Mélek
kertoivat avioeroistaan ja tulevaisuudesta, joka oli oleva toivotonta
vankeustilaa. Djénane sitävastoin ei maininnut mitään lähempää
itsestään.

Sen luottamuksen ja myötätuntoisuuden lisäksi, jotka niin pian olivat
lähentäneet heidät toisiinsa, he molemmin puolin hämmästyen huomasivat
yhden seikan: he saattoivat olla iloisia. André ihastui tähän heidän
rodussaan piilevään nuorekkaaseen hilpeyteen, joka heissä kaikesta
huolimatta oli säilynyt ja joka ilmenit paremmin nyt, kun he eivät enää
ujostelleet häntä. Ja André, jota he olivat luulleet niin synkäksi,
jota oli kuvattu ylpeäksi ja kylmäksi, oli heti heidän edessään
riisunut tuon naamarin, oli osoittautunut hyvin teeskentelemättömäksi,
ylen huvitetuksi kaikesta ja sielultaan ikäänsä paljon nuoremmaksi,
jona veitikkamaisen lapselliseksi.

Nämä naiset olivat ensimäiset _sivistyneet_ turkkilaisnaiset, joiden
kanssa hän puhui. Eivätkä he puolestaan koko elämässään olleet näin
puhelleet kenenkään muun miehen kanssa. Tässä pienessä, pimeässä
ja rappeutuneessa talossa keskellä Vanhaa Stambulia, raunioiden
ja hautojen ympäröiminä, he toteuttivat mahdottoman ainoastaan
kokoontumalla ja vaihtamalla ajatuksia.

Ja he ihmettelivät, etteivät tunteneet toisiaan kovin vieraiksi, ollen
kuitenkin niin erilaiset olemukseltaan; he huomasivat päinvastoin, että
heillä oli täysin yhteiset ajatukset ja mielipiteet, ikäänkuin olisivat
olleet vanhoja ystäviä. Kaiken sen, minkä nuo naiset tiesivät elämästä
yleensä, oloista Europassa ja sen henkisestä kehityksestä, he olivat
yksinäisyydessään oppineet kirjoistaan. Ja nyt, kun he ihmeen kautta
olivat saaneet puhua länsimaalaisen kanssa, tunnettua nimeä kantavan
miehen kanssa, he huomasivat olevansa samalla tasolla kuin hän; ja hän
puolestaan kohteli heitä vertaisinaan, etevinä olentoina, _sieluina_,
ja tämä täytti heidän mielensä ennen aavistamattomalla hurmauksella.

Tuona päivänä Zeyneb vuorostaan tarjoili virvokkeita pieneltä pöydältä,
joka täillä kertaa oli peitetty hopealla kirjaillulla vihreäsilkkisellä
liinalla, jolle oli sirotettu tuoreita punaisia ruusuja. Djénane
puolestaan pysyttelihe jotenkin syrjässä, liikuttamatta mustien
suruharsojensa ainoatakaan poimua. Hän puhui kenties enemmän kuin
toiset, ja varsinkin hänen kysymyksensä olivat syvällisempiä; mutta
hän ei liikkunut paikaltaan, vaan näytti tahallisesti haluavan
olla kaikista kolmesta saavuttamattomin, se, jonka ruumiillisuus
oli vähimmin tuntuva. Ainoastaan kerran, kun hän teki liikkeen
käsivarrellaan, vilahti harson alta hänen hihansa, joka sen kevään
muodin mukaisesti oli hyvin avara ja paisuva ja tehty vaaleanvihreillä
kirjauksilla koristetusta sitruunan keltaisesta silkkiharsosta; --
nämä molemmat värit painuivat Andrén mieleen ja tarjosivat hänelle
todisteluainesta seuraavana päivänä.

Heidän ympärillään oli synkempää kuin edellisellä viikolla, sillä sää
oli käynyt koleaksi, vaikka olikin toukokuu; kuuli Mustanmeren tuulen
ulvovan nurkissa vallan kuin talvella. Koko Stambul värjötti vilusta
tummien pilvien peittämän taivaan alla; ja vaatimattomassa pienessä
haaremissa oli puolihämärä.

Ulko-oven kolkutin, joka aina herätti heissä levottomuutta, sai heidät
säpsähtämään.

-- Tuossa he tulevat, sanoi Mélek, joka heti kumartui katsomaan
ulos ristikkoikkunasta. Olenpa iloinen siitä, että he ovat päässeet
pujahtamaan ulos!

Hän riensi alas avaamaan ja palasi pian kahden mustiin puetun ja
läpitunkemattomien harsojen verhoaman naisen seurassa, jotka niinikään
näyttivät nuorilta ja hienoilta.

-- Herra André Lhéry, esitti Djénane. Kaksi ystävätärtäni; ovathan
heidän nimensä teille yhdentekevät, eikö totta?

-- Kaksi naishaamua, eikä muuta, sanoi toinen tulijoista, lausuen
erityisellä äänenpainolla tuon sanan, jota André ehkä oli
väärinkäyttänyt jossakin viimeksi julkaisemistaan kirjoissa.

He ojensivat hänelle valkoisten hansikkaiden peittämät pienet kätensä.
Muuten nämä molemmat äsken saapuneet varjot puhuivat ranskaa lempeällä
äänellä ja täysin sujuvasti.

-- Ystävättäremme ovat kertoneet meille, sanoi toinen heistä,
että te aiotte kirjoittaa teoksen kahdennenkymmenennen vuosisadan
turkkilaisnaisen hyväksi, ja me tahdoimme tulla kiittämään teitä siitä.

-- Mikä on oleva sen kirjan nimi? kysyi toinen ja istuutui hitaasti ja
sirosti yksinkertaiselle haalistuneelle divaanille.

-- En totta tosiaan vielä ole sitä ajatellut. Tämä ehdotus on niin
uusi, ja tunnustan, että minua on hiukan pakotettu suostumaan siihen...
Voimmehan yksissä neuvoin keksiä tuon kirjan nimen, jos suvaitsette...
Tuota noin, minä puolestani ehdotan nimeä: _Havahtuneita_.

-- "Havahtuneita", toisti Djénane hitaasti. Voidakseen havahtua, on
täytynyt elää, emmekä me ole koskaan eläneet. Emmekä muuta pyytäisi,
kuin että saisimme elää. Me emme ole havahtuneita, me olemme
menehtyneitä, vangittuja, tukahdutettuja...

-- Nyt olen löytänyt oikean nimen, huudahti pikku Mélek, joka sinä
päivänä ei ollenkaan malttanut pysyä vakavana. Kuinka miellyttäisi
teitä: "Tukahdutettuja"? Tämä nimi muuten niin hyvin kuvaisi sitä
tilaa, jossa olemme näiden paksujen harsojen alla, jotka puemme yllemme
lähtiessämme teitä tapaamaan, herra Lhéry. Sillä ette voi kuvitella
kuinka valkeata on hengittää niiden alla!

-- Aioin juuri kysyä, miksi pidätte niitä kasvojenne edessä, kun olette
ystävänne seurassa, voisitte tyytyä esiintymään verhottuna samoin kuin
kaikki ne naiset, jotka kohtaa Stambulissa, nimittäin kasvoilla ohuempi
harso, jonka läpi häämöittää jotain: kasvojen ääriviivat, kulmakarvat,,
jopa joskus silmätkin. Mutta teidän kasvoistanne ei näe mitään.

-- Niin, tietäkää, ettei tämä tällainen piiloittautuminen ollenkaan
ole säädyllistä... On yleistä, että jos kadulla kohtaa naisen, joka
salaperäisesti on verhoutunut kolminkertaisilla harsoilla, niin
voi sanoa: Tuo menee, minne hänen ei pitäisi mennä. (Meistä esim.
voisi niin sanoa.) Ja tämä on min tunnettua, että toiset naiset,
jotka tulevat tuollaista vastaan, hymyilevät ja työkkäävät toisiaan
kyynäspäähän.

-- No, Mélek, sanoi Djénane lempeästi soimaten, älä nyt puhu
tyhmyyksiä... "Havahtuneita", siinä sanassa on hyvä kaiku, mutta se ei
merkitykseltään ole täysin onnistunut.

-- Ajattelin näin, sanoi André: Muistattehan kauniit tarut vanhoilta
ajoilta, tarun valkyriasta, joka nukkui maanalaisessa linnassaan,
nukkuvan metsän prinsessan, joka uinaili keskellä korpea olevassa
linnassaan. Valitettavasti lumous kumottiin, ja he havahtuivat.
No niin! Te turkkilaisnaiset olette vuosisatoja nukkuneet sikeätä
unta, perinnäisuskojen ja dogmien vartioimina!... Mutta äkkiä tulee
häijy velho, nimittäin henkäys Länsimailta, haihduttaa lumouksen, ja
te heräätte kaikki yht'aikaa, te heräätte elämisen tuskan, tiedon
kärsimyksen tietoisuuteen...

Mutta Djénane myöntyi ainoastaan puoleksi. Hänellä oli epäilemättä oma
ehdotuksensa tuon kirjan nimeksi, mutta sitä hän ei vielä näyttänyt
tahtovan sanoa.

Äsken saapuneet naiset olivat niinikään kapinallisia, jopa
äärimäisyksiin asti.

Sinä keväänä puhuttiin Konstantinopolissa paljon nuoresta ylhäisestä
naisesta, joka oli paennut Parisiin; tämä juttu pani päät pyörälle
haaremeissa, ja nämä molemmat pienet naishahmot uneksivat vaarallisia
unelmia.

-- Te, sanoi Djénane heille, voisitte kenties löytää onnen sieltä
etäisestä maasta, sillä teillä on länsimaalaista verta suonissanne. --
Heidän isoäitinsä oli ranskatar, joka meni naimisiin turkkilaiselle
ja kääntyi Islamin-uskoon. -- Mutta minä, Zeyneb tai Mélek, emme voi
lähteä pois Turkinmaalta. Meille kolmelle se on mahdoton vapautuksen
muoto. Pikemmin vielä pahempia nöyryytyksiä ja ankarampaa orjuutta.
Kunhan vaan saamme kuolla täällä ja nukkua Eyoubissa!

-- Olettepa vallan oikeassa! sanoi André.

He puhuivat vieläkin aikeestaan matkustaa pois joksikin aikaa. Oliko se
totta? Mutta erotessaan heistä tällä kertaa André oli vanna siitä, että
oli näkevä heidät jälleen: olihan kirja yhdysside heidän välillään, ja
ehkäpä vielä lisäksi toinenkin epämääräisempi, mutta jo vahvaksi käynyt
ja mieluisa side oli alkanut solmiutua hänen ja varsinkin Djénanen
välille.

Mélek, joka toimi näppäränä ovenvartijana tässä yllätyksiä uhkuvassa
talossa, sai toimekseen saattaa hänet ulos. Heidän lyhyen kaksinolonsa
aikana käytävässä André moitti häntä ankarasti hänen pilanteostaan
noilla valokuvilla. Mélek ei vastannut mitään, vaan seurasi häntä
puoliväliin vanhoja pimeitä portaita nähdäkseen, että hän osasi avata
oven salvat ja lukon.

Kun André sitten kääntyi kynnyksellä viimeistä hyvästiä varten, näki
hän Mélekin ylhäällä hymyilevän hänelle, kaikki kauniit valkoiset
hampaat näkyvissä, pieni pystynenä ivallisena, silti näyttämättä
häijyltä, sanalla sanoen kaksikymmenvuotiaan koko viehättävin kasvoin,
joista säteilivät suuret kauniit harmaat silmät. Molemmin käsin hän
piti ylhäällä harsoa, jonka oli nostanut aina otsaa kehystäviin
kultakutreihinsa asti. Ja hänen hymynsä tuntui sanovan: "Minä se
todella olen, pikku Mélek ystävänne, jonka täten esitän teille! Minun
laitani ei muuten ole samoin kuin toisien, Djénanen esimerkiksi: minä
en merkitse mitään. Hyvästi André Lhéry, hyvästi!"

Tätä kesti vaan vilahdukselta, sitten lankesi jälleen tuo musta verho.
André huusi hänelle puoliääneen kiitoksensa -- turkinkielellä, hän kun
jo oli melkein ulkona, astumaisillaan synkkään umpikujaan.

Ulkona oli kylmä, taivas sankkojen pilvien vallassa, ja Mustaltamereltä
puhalsi vinha tuuli. Tämä iltapäivä oli synkkä kuin joulukuulla.
Sellaisen sään vallitessa Stambul palautti tavallista tuskallisemmin
hänen mieleensä hänen nuoruutensa, sillä talvi oli muinoin ollut hänen
Eyoubissa vallinneen lyhyen hurmausaikansa kehyksenä. Astuessaan
Sultan-Selimin moskeijan edustalla olevan aution torin poikki, hän
äkkiä räikeän selvästi muisti kulkeneensa siitä yhtä yksinäisenä ja
yhtä kolean pohjatuulen puhaltaessa, harmaana iltana viisikolmatta
vuotta sitten. Nyt rakkaan pikku vainajan kuva äkkiä täydelleen
syrjäytti Djénanen kuvan.



XV.


Seuraavana päivänä hän sattumalta jalan kulki Peran valtakatua pitkin,
ollen muutamien lähetystöönsä kuuluvien, miellyttävien henkilöiden,
herra ja rouva de Sain Enogat'in, seurassa, jotka niinikään olivat
eksyneet sinne ja joiden kanssa hän oli ruvennut yhä enemmän
seurustelemaan. Mustat katetut vaunut ajoivat ohi, ja sisällä niissä
André ohimennen huomasi tsharshafiin puetun turkkilaisnaisen. Rouva
de Saint-Enogat tervehti varovasti verhottua naista, joka heti
hiukan hermostuneena veti ikkunan eteen vaunu-uutimen. Tätä pikaista
liikettä tarkatessaan huomasi André vaipan alta pilkottavan esiin
sitruunankeltaisen vihreillä kirjauksilla koristetun silkkihihan, jonka
varmasti tiesi nähneensä edellisenä päivänä.

-- Kuinka, tervehdittekö turkkilaista naista kadulla? kysyi André.

-- Oli todella hyvin tahditonta tehdä niin varsinkin kun olin teidän ja
mieheni seurassa.

-- Ja kuka oli tuo nainen?

-- Djénane Tewlik-Pasha, yksi nuoren Turkinmaan hienoimpia naisia.

-- Vai niin!... Onko hän kaunis?

-- Enempää kuin kaunis. Hurmaava. -- Ja rikas ajoneuvoista päättäen?

-- Kerrotaan, että hänellä Aasiassa on omaisuutta, joka arvoltaan
vastaa kokonaista maakuntaa. Hänkin on teidän ihailijattarianne, rakas
mestari. (Hän korosti hiukan ivallisesti sanoja "rakas mestari",
tietäen, että Lhéry kammoksui tätä arvonimeä.) Viime viikolla oli,
kuten muistanette, eräänä iltapäivänä päästetty lomalle kaikki
----:n lähetystön miehiset jäsenet, jotta olisi voitu panna toimeen
tee-kutsut, joihin turkkilaisnaiset saattoivat tulla. Tuo Djénane
oli vieraiden joukossa... Muuan nainen läsnäolijoista morkkasi teitä
pahanpäiväisesti...

-- Ehkäpä te?

-- En suinkaan. Se huvittaa minua ainoastaan silloin kun te olette
läsnä... Se oli kreivitär d'A... No niin, rouva Tewfik-Pasha rupesi
puolustamaan teitä niin tulisesti... Muuten minusta tuntuu, kuin
herättäisi tämä nainen teissä suurta mielenkiintoa?

-- Minussako? Kuinka se olisikaan mahdollista? Tiedättehän varsin
hyvin, ettei turkkilaisnainen ole meitä varten! Olenhan vaan pannut
merkille nuo komeat vaunut, jotka usein kohtaan tielläni.

-- Useinko? Onpa teillä hyvä onni, tuo nainen tuskin koskaan on
ajelemassa.

-- Onpa niinkin. Ja tavallisesti näen kaksi muuta, ilmeisesti nuorta,
naista hänen seurassaan.

-- Kenties hänen serkkunsa, entisen ministerin, Mehmed-Bein tyttäret.

-- Mitkä ovat näiden Mehmed-Bein tyttärien nimet?

-- Vanhempi on nimeltään Zeyneb... toinen... Mélek, luullakseni.

Rouva de Saint-Enogat aavisti aivan varmaan jotakin, mutta hän oli
liian kiltti ja luotettava tehdäkseen mitään vaarallista.

Ystävättäret olivat todella matkustaneet Konstantinopolista, sillä pari
päivää myöhemmin André sai Djénanelta kirjeen, jossa oli Salonikin
postileima:

    Toukokuun 18. päivä, 1904.

    Te, hyvä ystävämme, joka niin suuresti rakastatte ruusuja, miksi
    ette ole täällä luonamme? Jospa te, joka ymmärrätte paremmin
    ja rakastatte enemmän Itämaita kuin kukaan muu länsimaalainen,
    voisitte tunkeutua tähän vanhaan palatsiin, johon me olemme
    asettuneet lepäämään muutamaksi viikoksi korkeiden, synkkien ja
    kukkasten peittämien muurien taakse!

    Olemme erään iäkkään sukulaisemme luona, hyvin kaukana
    kaupungista, keskellä maaseutua. Kaikki ympärillämme on vanhaa:
    ihmiset ja esineet. Täällä ei ole muita nuoria kuin me ja
    meidän kolme pientä tsherkessiläistä orjatartamme, jotka ovat
    tyytyväiset kohtaloonsa, ymmärtämättä meidän valituksiamme.

    Niinä viitenä vuotena, joina emme ole käyneet täällä, olimme
    unhottaneet, millainen on tämä elämä, johon verrattuna elämämme
    Stambulissa tuntuu helpolta ja vapaalta. Tunnemme olevamme
    muukalaisia tässä ympäristössä, johon äkkiä olemme siirtyneet, ja
    joita kokonainen ihmispolvi meitä erottaa. Meistä pidetään, mutta
    samalla vihataan uutta sieluamme. Kunnioituksesta ja kotirauhan
    vuoksi koetamme mukautua vanhan aikuisiin muodollisuuksiin ja
    tapoihin. Mutta tämä ei riitä, aavistetaan kuitenkin tuota
    uudesta syntynyttä sielua, joka ponnistelee vapauteen, joka
    sykähtelee ja väräjää, eikä voida antaa anteeksi, että se on
    vapautunut, ei edes, että se on olemassa.

    Ja kuitenkin kuinka monin ponnistuksin, uhrauksin ja
    kärsimyksin olemme saaneet maksaa tämän vapautumisen? Mutta
    te, länsimaalainen, ette voi ymmärtää näitä taisteluja; teidän
    sielunne on epäilemättä alati saanut kehittyä häiriintymättä
    sille soveliaassa ilmapiirissä. Te ette voi ymmärtää...

    Kuinka näyttäisimmekään teistä täällä sekä vierailta että
    kotiutuneilta! Jospa voisitte nähdä meidät tämän vanhan
    puutarhan sopukassa, missä istun kirjoittamassa teille
    kirjettä kioskissa, jonka seinät ovat leikattua puuta sinne
    tänne sovitettuine fajanssi-laattoineen ja jossa vesi laulaen
    pulppuilee marmorialtaassa. Yltympäri on vanhanaikaisia divaaneja
    päällystettyinä haalistuneella vaaleanpunaisella silkillä, jossa
    vielä kiiltää jokunen hopeasäie. Ja ulkopuolella on tuhlaileva
    runsaus noita vaaleita ruusuja, jotka kasvavat kimputtain ja
    joita teillä sanotaan morsiusruusuiksi. Ystävättärenne eivät
    enää ole puetut europpalaisiin hameisiin tai uudenaikaisiin
    tsharshafeihin; he ovat omaksuneet isoäitiensä puvut. Sillä
    olemme vanhoista arkuista nuuskineet esille komeita pukuja,
    jotka muinoin ovat loistaneet Abd-ul-Medzidin aikuisessa
    keisarillisessa haaremissa. (Se hovinainen, joka niitä käytti,
    oli isoisämme äiti.) Oletteko nähnyt tällaisia hameita? Niillä on
    pitkä laahus ja liepeet, jotka niinikään laahaavat, mutta jotka
    nostetaan ja sidotaan yhteen silloin kun lähdetään astumaan.
    Meidän valitsemamme hameet ovat vaaleanpunaiset, vihreät ja
    keltaiset, vaalenneet kuin kirjan lehtien välissä säilytetyt
    kukat; niiden värit näyttävät pelkiltä häiveheijastuksilta, jotka
    ennen pitkää kokonaan katoavat.

    Näihin muistorikkaisiin hameisiin puettuina ja istuen kioskissa
    suihkulähteen reunalla, olemme lukeneet teidän viime kirjanne
    "Kabulin maa" -- meidän _oman_ kappaleemme, nimittäin kappaleen,
    jonka te itse meille annoitte. Taiteilija kuin olette, ette olisi
    voinut kuvitella sille sopivampaa lukupaikkaa. Lukemattomat
    ruusut, joita riippuu kaikkialla, muodostavat tiheitä uutimia
    ikkunoiden eteen, ja kevät näillä eteläisillä seuduilla hurmaa
    meitä viileine tuulahduksilleen... Nyt olemme siis nähneet
    Kabulin.

    Mutta suoraan sanoen, hyvä ystävä, en pidä tästä kirjasta
    yhtä paljoa kuin edellisistä, siinä ei ole tarpeeksi _teitä_
    itseänne. En ole itkenyt niin kuin lukiessani useita muita
    teidän kirjoittamianne teoksia, jotka eivät aina itsessään ole
    surullisia, mutta jotka herättävät minussa mielenliikutusta ja
    levottomuutta. Oi, älkää enää kirjoittako yksinomaan järjellänne.
    Ette enää luullakseni, tahdo paljastaa sisimpiä tunteitanne...
    Mitä huolitte te siitä, mitä ihmiset sanovat? Kirjoittakaa
    edelleenkin sydämellänne; vai onko se jo niin väsynyt ja
    välinpitämätön, ettei enää voi kuulla sen sykintää kirjoissanne,
    niinkuin ennen?...

    Nyt laskeutuu ilta ja se hetki on niin kaunis näissä hiljaisissa
    puutarhoissa joissa kukatkin nyt näyttävät miettiväisiltä;
    ja muistoja uhkuvilta. Voisi viipyä siellä loppumattomiin ja
    kuunnella pienen vesisuihkun lorinaa marmorialtaassa, vaikka
    sen ääni onkin alati sama, kuvastaen päivien yksitoikkoisuutta.
    Tämä paikka voisi niin hyvin olla paratiisi. Tuntee, että täällä
    kaikki ihmisen sisässä ja hänen ympärillään voisi olla kaunista!
    Täällä voisi elämä ja onni olla yhtä, kunhan vaan _olisi vapaus!_

    Meidän on nyt palaaminen palatsiin ja sanomme ystävällemme
    hyvästi. Tuossa tulee pitkä neekeri noutamaan meitä, sillä
    on jo myöhä, ja orjattaret ovat alkaneet laulaa ja soittaa
    luuttua huvittaakseen talon vanhoja naisia. Hetken kuluttua on
    meidänkin pakko tanssia, ja meidät kielletään puhumasta ranskaa,
    mikä ei estä ketään meistä nukkumasta joku teidän kirjoistanne
    pieluksemme alla.

    Hyvästi, ystävämme, ajattelettekohan joskus pieniä kasvottomia
    varjojanne?

                                                  _Djénane_.



XVI.


Stambulin muurien edustalla olevalla hautausmaalla oli tuon
yksinkertaisen haudan korjaus suoritettu muutamien turkkilaisten
ystävien avustuksella.

Ja André joka ei ollut rohjennut näyttäytyä läheisyydessä ennen
kivitöiden päättymistä, meni nyt, toukokuun 30 päivänä tervehtimään
uusien marmorilaattojen alla lepäävää pientä vainajaa.

Saavuttuaan kalmistoon, hän erotti kaukaa salaa korjatun haudan,
joka näytti kiiltävän uudelta kaikkien ympärillä olevien vanhojen
ja harmaiden patsaiden joukossa. Nuo pienet hautapatsaat, joista
toinen pystytetään pään, toinen jalkojen kohdalle kohosivat suorina
ja vaikeina kaikkien muiden lähistön hautakivien joukossa, jotka
olivat sammalen peittämiä ja jotka joko olivat kallellaan tai kokonaan
kumoon kaatuneet. Oli niinikään uusittu sinimaalaus hautakirjoituksen
kohokirjainten välissä, jotka nyt loistivat vahvasti kullattuina.
Paitsi lyhyttä kuolonaiheista runoa oli siinä luettavissa:

_"Rukoile Moharremin 18 päivänä 1297 kuolleen Ali-Djianghie Effendin
tyttären, Nedjibé'n sielun puolesta."_

Jo nyt oli vaikea nähdä, että käsityöläiset niin äsken olivat
työskennelleet siellä, sillä paksun alustapaaden ympärillä oli
jo pistänyt esiin minttua, ajuruohoa ja koko tuo tuoksuava
kasvimaailma, joka viihtyy kivikkomaassa, ja joka rehoitti toukokuun
auringonpaisteessa. Kookkaat sypressit, jotka ovat nähneet niin
monen kaliifin hallitusajan ja niin monta vuosisataa, olivat ihan
samanlaisia, jommoisina André aina oli ne nähnyt ja jommoiset ne
epäilemättä olivat olleet sata vuotta sitten, samanasentoisina,
samanmuotoisille jäykkine vaaleanharmaina oksineen, jotka luurangon
käsivarsien tavoin törröttivät ilmassa. Ja Stambulin vanhat muurit
kohosivat silmänkantamattomiin, vallinsarvi-jonoineen ja laidoiltaan
halkeilleine ampumareikineen, hiljaisuuden, ehkä entistään
yksinäisemmän hiljaisuuden keskellä.

Oli selkeän kaunis ilma. Multa ja sypressit tuoksuivat hyviltä. Tämän
hauta-aavikon herättämä surumielinen alistuvaisuus vaikutti sinä
päivänä miellyttävältä, suloiselta ja vakuuttavalta, teki mieli viipyä
siellä, halusi päästä osalliseksi näiden nukkujien rauhasta, ajuruohon
ja mintun peittämästä levosta.

André poistui mieli kirkastuneena ja melkein onnellisena, hän kun
vihdoinkin oli täyttänyt tuon pyhän velvollisuuden, joka oli ollut niin
vaikea, että hän sitä oli hautonut mielessä yökaudet. Vuosien kuluessa
matkoillaan, levottoman harhailevan elämänsä aikana, kaukaisimmillakin
retkillään hän lukemattomat kerrat, unettomina öinä oli ajatellut
tuota seikkaa, joka vivahti painajaisen ahdistaman unen mahdottomaan
yritykseen, nimittäin lohkeilevien hautakivien korvaamista Stambulissa
olevalla pyhällä hautausmaalla. Tänään se siis oli tapahtunut. Ja tuo
rakas pieni hauta tuntui kokonaan kuuluvan hänelle, nyt kun se hänen
tahtonsa vaikutuksesta oli jälleen saatettu kuntoon ja kun hän oli
rakennuttanut sen vahvaksi ja kestäväksi.

Tuntien sisällään aito-turkkilaista tunnelmaa tuona kauniina,
viileänä iltana, jona täysikuu pian oli heijastava sinervää valoaan
Marmarameren vetten, hän palasi pimeän tultua Stambuliin ja tunkeutui
muhamettilaisten korttelien keskustaan, istuutuakseen hänelle
jälleen tutuksi käyneeseen Sultani-Fatihin moskeijan edessä olevaan
puistikkoon. Siinä hän tahtoi haaveilla illan puhtaassa viileydessä ja
suloisessa itämaalaisessa rauhassa, polttaen nargileta, ympärillään
niin paljon haihtuvaa komeutta, rappeutumista, uskonnollista
hiljaisuutta ja rukousta.

Hänen saapuessaan paikalle, kaikki ympärillä olevat kahvilat olivat
sytyttäneet vaatimattomat lamppunsa; puiden oksille ripustetut lyhdyt
-- vanhat öljylyhdyt -- levittivät niinikään himmeätä valoa; ja
kaikkialla, penkeillä ja jakkaroilla, istui turbaanipäisiä uneksijoita
polttamassa, väliin vaihtaen jonkun sanan matalalla äänellä: kuuli
ainoastaan nargilepiippujen omituisen äänen -- niitä oli sadottain --
nimittäin veden porinan piipun pesästä, polttajan vetäessä henkeään
pitkään ja syvään. Hänellekin tuotiin tällainen piippu ja muutamia
hehkuvia hiiliä persialaisilla tupakkalehdillä, ja pian hän kaikkien
muiden ympärillä olijoiden tavoin vaipui puolihuumaukseen, joka oli
terveydelle vaaraton ja joka edisti mietiskelyä. Hän istui niiden
puiden alla, joiden oksista riippuivat nuo himmeävaloiset pienet
lamput, vastapäätä moskeijaa, josta ainoastaan puistikon leveys häntä
eroitti.

Tämä paikka oli autio ja piili varjossa, ja sen huonossa kivityksessä
vaihtelivat kuopat ja multa. Moskeijan julkipuoli, joka täytti taustan,
oli korkea, kunnianarvoinen ja yksinkertainen kuin linnoituksen muuri,
vailla muuta aukkoa kuin tuo vähintään kolmenkymmenen jalan korkuinen
suippokaarinen portti, josta astuttiin sisään pyhään esikartanoon.

Oikealla ja vasemmalla häipyi kaikki syvään, läpitunkemattomaan yöhön
-- haamoitti vaan epämääräisiä puiden, kenties sypressien, ääriviivoja,
noita kalmistojen tunnusmerkkejä -- ja tuo pimeys oli vielä omituisempi
kuin muualla, se oli Islamin rauha ja mysterio. Kuu, joka pari tuntia
sitten oli noussut Aasian vuorten takaa, alkoi nyt näkyä moskeijan
yläpuolella; hitaasti se yleni, ja vihdoin oli näkyvissä koko sen
pyöreä hopeanhohteinen levy, ilmavana ja vapaana tuon ainemöhkäleen
yläpuolella, niin ilmeisen selvästi heijastaen ääretöntä etäisyyttään
ja yksinäisyyttään avaruudessa!

Tuo sinervä valo levisi levenemistään ja tulvaili viisaiden, hurskaiden
polttajien yli, mutta autio, avoin paikka oli edelleen pyhien muurien
siimeksessä.

Kuutamoon sekoittui Marmaramerestä noussut viileä iltausva, jota
ei ollut huomattu aikaisemmin, se kun oli niin läpikuultavan ohut,
mutta joka nyt vaaleansinisenä verhosi kaiken ja saattoi utumaisen
näköiseksi tuon tumman moskeijamuurinkin, joka äsken näytti niin
jykevän raskaalta. Ja yläilmoille kohoavat minareetit näyttivät niin
läpikuultavilta, että tuntui kuin olisivat kuun säteet tunkeneet niiden
läpi; päätä huimasi katsellessa niitä tuon siniusvan ympäröiminä, niin
korkeilta, ilmavilta ja kevyiltä ne näyttivät.

Samaan aikaan alkoi Kultaisen-Sarven toisella rannalla -- oikeastaan
sangen lähellä siitä, mutta matkan päässä, joka näytti tavattoman
pitkältä, niin sanotussa europpalaisessa kaupunginosassa, nimeltä Pera,
yöelämä. Kaikenlaisia länsimaalaisia -- ja valitettavasti muutamia
nuorturkkilaisiakin, jotka jotakuinkin parisinmallisten pukujensa
perustuksella luulivat saavuttaneensa kadehdittavan sivistysmäärän,
kokoontui siellä oluttupiin, typeriin varietee-huoneustoihin tai
poker-pöytien ääreen Peran komeimpiin klubeihin... Mitä surkuteltavia
pikkusieluja onkaan maailmassa!

He olivat levottomia ihmisparkoja, tasapainonsa menettäneitä, onttoja
ja halpamielisiä, harhaluulonsa ja toiveensa menettäneitä. Hyvin köyhiä
verrattuina niihin yksinkertaisiin ja viisaihin miehiin, jotka täällä
odottavat muedsinin laulua yläilmoista, mennäkseen täynnä luottamusta
polvistumaan tutkimattoman Allah'n eteen ja jotka myöhemmin tulevat
kuolemaan rauha sydämessään, ikäänkuin lähdössä ihanalle matkalle!

Nyt odotetut äänet kaiuttivat kutsulauluaan. Nuo taivaan loistaviin
autereisiin häipyvien solakkojen tornien huipuissa asuvat miehet, nuo
yläilmojen vieraat, kuun naapurit, visertävät odottamatta kuin linnut,
äkillisen väräjävän haltioitumisen valtaamina.

On täytynyt valita tähän toimeen miehiä, joilla on tavattoman vahva
ääni, muuten sitä ei kuulisi noiden pilviä piirtävien minareettien
huipusta. Ei yksikään sävel mene hukkaan, kaikki, minkä he laulaen
sanovat kuuluu alas selvästi, tarkkaan ja helposti.

Uneksijat nousevat toinen toisensa jälkeen, lähestyvät puistikon
vielä varjossa olevaa osaa, astuvat sen poikki ja kulkevat hitain
askelin pyhää porttia kohti. Ryhminä, joihin aluksi kuuluu kolme,
neljä tai viisi, nuo valkoturbaaniset ja pitkätakkiset miehet lähtevät
rukoilemaan. Sitten saapuu toisia eri tahoilta, pimeästä ympäristöstä,
puiden ja katujen tummista varjoista, suljetuista taloista. He astuvat
äänettömästi pehmeät tohvelit jalassa, levollisina, hartaina ja
vakavina. Korkeaan suippokaareen, joka aukenee jykevässä alastomassa
muurissa, ja joka on kaikkien päämääränä, on ripustettu vanhanaikainen
lamppu muka sitä valaisemaan, ja tuo pieni liekki näyttää vallan
keltaiselta ja sammuvalta sen kauniin, häikäisevän kuutamon rinnalla,
joka täyttää avaruuden. Ja äänien alati laulaessa ylhäällä, syntyy
valkoiseen harsokankaaseen käärittyjen päiden keskeymätön jono, joka
katoaa summattoman suureen porttiaukkoon.

Kun avoimen paikan penkit ovat tyhjentyneet istujista, lähtee André
Lhéry niinikään moskeijaan, viimeisenä ja tuntien itsensä kaikkein
kurjimmaksi, hän, joka ei voi rukoilla. Hän menee sisälle ja jää
seisomaan oven suuhun. Siellä on pari kolme tuhatta turbaanipäätä,
jotka itsestään järjestyvät useisiin samanlaisiin riveihin, kasvot
kääntyneinä "mihrab'ia" kohti. Ääni keskeyttää hiljaisuuden,
valittavana ja sanomattoman alakuloisena; sen kimakka sointu
muistuttaa muedsimin ääntä, se heikkenee, kovenee, kaikuu värähdellen
äärettömien holvien alla, käyden yhä hitaammaksi, ja se sammuu kuin
kuolinkamppaukseen, taas alkaen uudestaan. Tämä ääni ohjaa tuon
tarkkaavaisen kaksituhatmiehisen joukon rukouksia; sen kehoituksesta he
lankeavat polvilleen, kumartuvat entistään nöyremmin ja heittäytyvät
viimein maahan, otsa kiinni permantoon, kaikki yhtaikaa, tehden
säännöllisen yhteisen liikkeen, ikäänkuin tuon surullisen, mutta
samalla niin lempeän laulun painamina, joka liitelee heidän ylitsensä,
toisinaan hiljaisena kuin kuiskaus, mutta kuitenkin täyttäen äärettömän
pyhätön.

Siihen leviää heikkoa valoa pienistä lampuista, joita siellä täällä
riippuu kaikuviin kattoholveihin kiinnitetyistä pitkistä nyöreistä;
jos eivät seinät olisi niin häikäisevän valkoiset, saattaisi siellä
tuskin nähdä. Ajoittain kuulee siipien suhinaa: kesyt pääskyt, jotka
häiriintymättä saavat pesiä ylhäällä lehtereillä, heräävät valosta
ja kaikkien noiden kauhtanoiden hiljaisesta kahinasta, lentävät ulos
pesistään ja liitelevät pelottomina yläpuolella tuhansia turbaanipäisiä
rukoilijoita. Hartaus on niin syvä, usko niin vahva, että kun otsat
kumartuvat alas heikon kimakan äänen värisevästä kehoituksesta,
luulee näkevänsä hiljaisen, tuhansilta huulilta nousevan rukouksen
suitsutuspilven tavoin kohoavan ylös.

Oi, jospa Allah ja kaliifi vielä kauan suojelisivat ja eristäisivät
hurskasta, ajattelevaista, hyvää ja rehellistä Turkin kansaa, joka on
maailman jaloimpia, Joka kykenee tekemään suunnattomia ponnistuksia ja
osoittamaan ylevää sankarillisuutta taistelukentällä, jos on kyseessä
isänmaan, Islamin ja uskon puolustaminen!

Rukouksen loputtua André poistui oikeauskoisten kanssa ja istuutui
jälleen tupakoimaan taivasalle yhä kirkkaammaksi käyvässä kuutamossa.
Tyynen iloisena hän ajatteli korjattua hautapatsasta, joka sinä hetkenä
kohosi suorana, valkeana ja kauniina kuutamoyön kirkkaassa valossa.
Ja nyt, kun tuo velvollisuus oli täytetty, hän saattoi matkustaa pois
täältä, sillä olihan hänen tarkoituksensa ollut viipyä ainoastaan niin
kauan. Mutta Itämaiden lumous oli vähitellen taas vallannut hänet,
ja sitäpaitsi noiden kolmen pienen salaperäisen olennon oli määrä
palata kesän tullen, ja hän tahtoi vielä kerran kuulla heidän äänensä.
Alkuaikoina oli tuo seikkailu herättänyt Andréssa tunnonvaivoja hänen
ajatellessaan sitä luottamuksellista vieraanvaraisuutta, jota hänen
turkkilaiset ystävänsä olivat hänelle osoittaneet, mutta sinä iltana
hänellä ei enää niitä ollut.

-- Enhän oikeastaan -- näin hän ajatteli -- loukkaa heidän kunniaansa;
mikä muu tunne voisikaan vallita minun ja Djénanen välillä kuin tavaton
ja suloinen ystävyys; onhan hän niin nuori, että voisi olla tyttäreni,
enkä sitäpaitsi ole hänen kasvojansa nähnyt, enkä luultavasti koskaan
tule näkemään.

Muuten hän sinä päivänä oli häneltä saanut kirjeen, joka näytti
lopullisesti ratkaisevan asian.

    Eräänä päivänä -- näin hän kirjoitti keskellä "nukkuvaa metsää"
    olevasta palatsistaan, mikä ei estänyt häntä itseään olemasta
    täysin hereillä -- eräänä päivänä;, saatuamme päähänpiston ja
    tuntien itsemme tavallista suuremman siveellisen eristyksen
    ympäröimiksi, ärtyisinä ylipääsemättömän muurin tähden, jota
    vastaan alati töytäämme, ja joka runtelee meitä, teimme rohkean
    päätöksen tutkia, minkälainen henkilö te oikeastaan olette.
    Tämä, sekä uhmailu ja uteliaisuus olivat ensi syyt siihen, että
    halusimme tavata teidät.

    Se André Lhéry, johon tutustuimme, oli aivan toisenlainen, kuin
    miksi olimme häntä kuvitelleet. Mutta teidän oikeata minäänne,
    johon olette antanut meidän tutustua, emme koskaan enää unhota.
    On kuitenkin tarpeellista lähemmin selittää nämä sanat, jotka
    naisen lausumina miehelle melkein vaikuttavat epäonnistuneelta
    kohteliaisuudelta. Emme koskaan voi unhottaa teitä sentähden,
    että teidän kauttanne olemme oppineet tuntemaan sen seikan, joka
    epäilemättä on viehätyksenä länsimaalaisten naisten elämässä:
    henkinen kosketus taiteilijaan. Emme koskaan voi unhottaa teitä,
    sentähden, että olette osoittanut meille hiukan ystävällistä
    myötätuntoisuutta Te olette osoittanut harrastusta meidän
    olemuksemme parhaaseen puoleen, _sieluumme_, jota meidän herramme
    tietämättä, olimmeko kauniita vai vanhoja linnunpelättiä, ja
    valtijaamme tähänasti ovat pitäneet vallan mitättömänä. Te olette
    saanut meidät aavistamaan, kuinka arvokas miehen puhdas ystävyys
    voi olla.

Se oli siis todella sitä, mitä hän oli ajatellut: miellyttävää sielujen
kiemailua, eikä muuta, ja lisäksi kiemailua vaarojen uhatessa, mutta
aineellisten, eikä siveellisten. Ja kaikki tämä oli pysyvä puhtaana
kuin lumi, kuin moskeijain valkoiset kuutamossa hohtavat kupukatot.

Hänellä oli mukanaan Djénanen kirje, jonka äsken oli saanut Perassa,
hän otti sen jälleen esille rauhassa lukeakseen sen uudelleen
läheisestä oksasta riippuvan lyhdyn valossa:

    Nyt, kun emme enää voi kohdata teitä -- hän sanoi -vaivumme
    suruksemme jälleen tylsyydentilaamme! Saatattekohan te, jonka
    oma olemassaolo on niin vaihteleva, niin värähtelevä, käsittää
    meidän elämäämme, joka on niin väritön ja jonka vuodet seuraavat
    toisiaan jättämättä jälkeensä muistoja. Tiedämme edeltäpäin mitä
    huomispäivä meille on tuottava -- nimittäin se ei ole tuottava
    meille mitään -- ja kaikki seuraavat päivät kuolemaamme asti ovat
    kuluvat yhtä mauttoman levollisina, yhtä yksinkertaisen harmaina.
    Elämämme on niin väritöntä, vallan kuin pumpuliin käärittyä, niin
    että meidät valtaa halu saada kiviä ja okaita.

    Europasta saapuneissa romaaneissa kohtaamme aina ihmisiä, jotka
    elämän ehtoona itkevät menetettyjä harhaluulojaan. Oi, heillä on
    ainakin ollut niitä, ja he ovat ainakin kerran kokeneet hurmausta
    tavoitellessaan jotain kaunista kangastusta! Meillä sitävastoin,
    André, ei koskaan ole ollut mahdollisuutta omata harhaluuloja, ja
    kun vanhuutemme lähestyy, ei meillä edes ole tuota surumieliseksi
    tekevää ajanvietettä itkeä niitä... Kuinka paljon täydellisemmin
    olemmekaan tunteneet tämän siitä lähtien, kun teihin tutustuimme.

    Ihania nuo hetket, jotka Sultan-Selimin kaupunginosan vanhassa
    talossa vietimme teidän seurassanne! Siellä toteutui unelma,
    jota ennen emme rohjenneet edes toivoa: saada pitää André
    Lhéry'tä yksinomaan meidän piirissämme, kokea hänen puoleltaan
    sellaista kohtelua kuin _ajattelevat olennot_, jotka eivät ole
    mitään leluja, melkein sellaista kohtelua kuin ystävät ainakin,
    niin että hän meille paljasti sielunsa salaisiakin puolia!
    Vaikka tunnemmekin ainoastaan puutteellisesti elämää Europassa
    ja tapoja teidän seurustelupiireissänne, olemme kuitenkin
    täysin oivaltaneet kuinka arvokas oli se luottamus, jolla te
    vastasitte tungettelevaisuuteemme. Sillä siitä olemme olleet
    täysin tietoiset, ja ellei meillä olisi ollut harsojamme, emme
    varmaankaan olisi olleet niin rohkeat.

    Nyt teemme teille vallan suoraan ja teeskentelemättömästi
    ehdotuksen. Kuullessamme teidän kerran puhuvan eräästä teille
    rakkaasta haudasta, heräsi meissä kaikissa sama ajatus, jota
    pelontunne kuitenkin esti meitä ilmaisemasta. Mutta nyt, näin
    kirjeessä, rohkenemme sen tehdä... Jos tietäisimme, missä
    ystävättärenne hauta on, voisimme käydä joskus rukoilemassa sen
    ääressä, ja teidän matkustettuanne pois voisimme valvoa sitä ja
    antaa teille tietoja siitä. Ehkäpä teille olisi suloista tietää,
    että se maailman sopukka, missä lepää osa sydäntänne, ei ole
    välinpitämättömyyden ympäröimä. Ja iloitsisimme niin suuresti
    tästä meidän välillämme olevasta hiukan todellisesta siteestä,
    silloin kun te jo olette kaukana meistä. Entisen ystävättärenne
    muisto ehkä estäisi nykyisiä ystävättäriänne unhottumasta...

    Ja rukouksiimme hänen sielunsa puolesta, joka on opettanut teidät
    rakastamaan meidän maatamme, sulkisimme teidätkin, jonka sisäisen
    ahdistuksen selvästi olemme huomanneet. Kuinka omituista, että
    sen jälkeen kuin opin teidät tuntemaan, minussa jälleen on
    herännyt toivo, minussa, joka jo olin sen menettänyt! Minunko
    tehtäväni on muistuttaa teille, ettei ole oikeus rajoittaa
    odotustaan ja ihannettaan tähän elämään, kun on kirjoittanut
    sellaisia sivuja kuin te eräissä kirjoissanne...

    _Djénane_.

Tätä hän kauan oli toivonut, nimittäin tilaisuutta jättää Nedjibén
haudan hoidon jollekin henkilölle täällä: tämä unelma, jonka
toteutumista hän tuskin oli rohjennut toivoa oli ollut se, että olisi
voinut uskoa tuon hoidon muutamille turkkilaisnaisille, jotka olivat
samaa rotua ja uskoa kuin pieni vainaja. Djénanen ehdotus, joka lujitti
hänen kiintymystään häneen, tyydytti täysin hänen toivonsa ja rauhoitti
kokonaan hänen omantuntonsa hautaan nähden.

Sinä ihanana yönä hän ajatteli menneisyyttä ja nykyisyyttä;
tavallisesti hänestä tuntui, kuin aika olisi uurtanut syvän kuilun
hänen Turkinmaalla viettämänsä elämän ensi lapsellisen olon ja
nykyhetken välille, mutta sinä iltana hän sitävastoin näki ne niin
lähellä toisiaan, kuin olisivat ne keskeytymättä seuranneet toisiansa.
Tuntiessaan itsensä vielä niin nuoreksi ja elinvoimaiseksi, kun
sitävastoin vainaja jo niin kauan oli ollut kahmalollinen tomua syvällä
maan povessa, hän koki sisällään vuoroin raatelevia tunnonvaivoja ja
häpeää, ja vuoroin hän kun ylenmääräisesti rakasti elämää ja nuoruutta
-- melkein itsekästä riemuvoittoa...

Ja toistamiseen tuona iltana hän muisteloissaan yhdisti Nedjibén ja
Djénanen: olivathan he kotoisin samasta maasta, tsherkessiläisnaisia
molemmat, toisen ääni oli monesti muistuttanut toisen ääntä, muutamia
turkkilaisia sanoja he äänsivät samalla tavalla...

Äkkiä hän huomasi, että varmaankin oli hyvin myöhä, sillä sieltäpäin,
missä puiden pimeät ryhmät häämöittivät, kuului muulien kellojen
kilinää -- nuo hopeanheleät tiu'ut, jotka helisevät öisin Stambulissa:
puutarhureita, jotka tuovat kaupunkiin koreja täynnä mansikoita,
kukkia, papuja, salaattia, kaikenlaisia kevään tuotteita, joita
valkohuntuiset kansannaiset aamulla ostavat moskeijain edustalla. Hän
katseli ympärilleen ja huomasi olevansa ainoa tupakoitsija, joka vielä
viipyi täällä. Melkein kaikki pienten kahviloiden edessä olevat lyhdyt
oli sammutettu. Hänen hartiansa olivat kosteat kasteesta, ja poika,
joka seisoi hänen takanaan puuhun nojaten, odotti kärsivällisesti
kunnes hän lopettaisi, voidakseen viedä pois vesipiipun ja sulkea oven.

Oli kohta puoliyö. André nousi ja alkoi astua alas Kultaisen-Sarven
silloille päin, kulkeakseen toiselle rannalle, missä asui. Näin
myöhään tietysti oli mahdoton saada ajoneuvoja. Poistaakseen Vanhasta
Stambul'ista, oli hänen kuljettava pitkä matka nukkuvan kaupungin
poikki, jonka talot olivat mykät ja teljetyt, jossa kaikki oli kuin
jähmettynyttä häikäisevän kirkkaassa, aavemaisessa kuutamossa. Hänen
oli kulkeminen korttelien läpi, joissa kadut milloin olivat ylä-,
milloin alamäkiä, milloin mutkittelivat sokkeloina, ikäänkuin tahallaan
eksyttääkseen myöhästynyttä kävelijää, joka ei suinkaan kohdannut
ketään oikealle tolalle neuvojaa. Mutta André tunsi ulkoa kaikki nämä
mutkat. Oli myös yksinäisiä toreja moskeijoiden ympärillä, joiden
kupuryhmät kuu verhosi äärettömän avaroihin valkoisiin käärinliinoihin.
Ja kaikkialla näki hautausmaita, arapiantyylisten vanhanaikaisten
ristikkoaitausten suojaamina, haudoilla lamput, joissa paloi pieni
keltainen liekki. Joskus näki marmorisen hautakioskin ikkunasta
heijastuvan himmeän valon; mutta tämäkin oli vainajille sytytettyä
valaistusta, eikä maksanut vaivaa luoda katsetta sinne sisälle; siellä
ei ollut muuta kuin joukko korkeita ruumisalttareita, ajan hampaan
kalvamia ja tomukasojen peittämiä. Kaduilla makasi punakeltaisia koiria
joukoittain, tiheästi toisiinsa kiinnisullottuina -- turkkilaisia
koiria yhtä hyvänsävyisiä kuin itse muhamettilaiset, jotka antavat
niiden vapaasti elellä. Nuo koirat eivät suutu, vaikka polkee niitä
jalallaan, kunhan ne vaan käsittävät, ettei se ole tahallista. Muuta
ääntä ei kuule kuin ajoittain yövartijan rautakärkisauvan kolhauksen,
sen tärähtäessä kaikuvaan katukivitykseen. Vanha Stambul, kaikkine
hautoineen, nukkui sinä yönä vaipuneena uskonnolliseen rauhaansa yhtä
häiriintymättä kuin kolmesataa vuotta sitten.



XVII.


Toukokuun epävakaisen sään jälkeen, jonka vallitessa Mustanmeren tuuli
itsepäisesti oli ajellut kylmiä sadepilviä, oli kesäkuu levittänyt yli
Turkinmaan tummansinisen itämaalaisen taivaansa. Ja Konstantinopolin
asukkaat olivat, niin kuin vuosittain oli tapana, jo muuttaneet
Bosporin rannoille. Pitkin näiden vesien partaita, joita melkein
aina kevyt henkäys saa väreilemään, olivat lähetystöt asettuneet
europanpuoleisiin kesäasuntoihinsa. André'n oli ollut pakko seurata
mukana ja asettua Terapiaan, eräänlaiseen kansainväliseen kylään, jota
rumentaa kaksi jättiläismäistä hotellia, missä varietee-orkesterit
pauhaten riehuvat joka ilta: mutta hän oleskeli enimmäkseen
aasialaisella puolella, joka yhä edelleen oli ihailtavan itämaalainen,
varjoisa ja rauhallinen.

Usein hän myös palasi rakkaaseen Stambuliinsa, josta hänet erotti
ainoastaan tunnin kestävä venematka Bosporilla, missä vilisi
edestakaisin kulkevia laivoja ja veneitä.

Tuolla salmella, loppumattoman talo- ja palatsijonojen reunustamien
rantojen välillä, liikkui lakkaamatta aluksia, suunnattoman suuria
höyrylaivoja tai kauniita, vanhanaikaisia purjeveneitä, joita ilmestyi
joukottain suotuisan tuulen puhaltaessa. Kaiken, mitä Tonavanmaat,
Etelä-Venäjä, jopa kaukainen Persia ja Bukara tuottavat ja vievät
maasta, nielee tämä vihreä vesisola, jolla aina puhaltaa pohjoisilta
aroilta Välimerelle päin raikas tuuli. Lähempänä rantoja häärii
alinomaan kaikenlaisia aluksia, pikku veneitä, kapeita kaikeja,
joiden soutajat ovat puetut kullalla kirjailtuihin livereihin, pieniä
moottoriveneitä, räikeän koreiksi maalattuja ja kullattuja isoja
laivoja, joita joukko kalastajia seisoen airoilla työntävät eteenpäin,
toisien laskiessa veteen pitkiä verkkoja, jotka ohikuljettaessa
tarttuvat kiinni jos johonkin. Ja keskellä tätä aluksien myllerrystä
melukkaat rataslaivat lakkaamatta aamusta iltaan kuljettavat punaiseen
feziin puettuja miehiä ja harsopeitteisiä naisia aasianpuoleiselta
rannalta europanpuoleisille maihinnousupaikoille, ja päinvastoin.

Molemmin puolin Bosporia, kahdenkymmenen kilometrin pituudelta,
katselevat puutarhojen ja puiden ympäröimät talot lukemattamme
ikkunoineen taukoamatonta hyörinää vihreällä tai sinisellä
vedenpinnalla. Siinä on kattamattomia ikkunoita, tai salaperäisiä
haaremin ristikkoikkunoita, taloja, kaikenikäisiä ja -tyylisiä.
Europan puolella on valitettavasti jo muutamia omituisia huviloita,
joiden omistajat ovat hurjistuneita Länsimaiden ihailijoita, ja joiden
julkipuolet ovat sekatyylisiä, jopa "uuden taiteen" mukaisia, ja ne
ovat inhoittavia vanhojen turkkilaisten, sopusuhtaisten rakennusten
rinnalla, mutta onneksi niitä vielä on niin harvoja, etteivät kykene
häiritsemään suuremmoista kokonaisvaikutusta.

Aasian puolella, missä asuu melkein pelkkiä turkkilaisia, jotka
halveksivat uudenaikaista rihkamaa ja rakastavat rauhallisuutta,
saattaa ilman pettymystä soutaa sangen lähellä rantaa, sillä siellä on
vielä koskemattomana menneisyyden ja Itämaiden lumous, joka liitelee
kaikkialla. Jokaisessa rantamutkassa, joka lahdessa, joka aukenee
metsäisten kumpujen juurella, ilmenee jotain vanhanaikaista, kookkaita
puita, itämaalaisen salaperäisyyden piilopaikkoja. Rannoilla ei ole
teitä, vaan vanhan tavan mukaan on jokaisella talolla pieni, eristetty
marmorilaiturinsa, joilla haareminaisten on lupa ohuesti verhottuina
oleskella, katsellen jalkojensa juuressa kisailevia aaltoja, tai
siroja, puolikuun muotoisia kaarevia kaik-veneitä.

Siellä täällä on siimekkäitä poukamia, täynnä kalastajaveneitä pitkine
vinoine raakapuineen, pyhiä hautausmaita, joiden kullatut hautapatsaat
ulottuvat alas vedenpintaan asti, ikäänkuin nekin tahtoisivat katsella
kaikkia näitä laivoja ja nähdä kaikkien soutajien tahdissa liikuttavan
airoja; monta sataa vuotta vanhojen, kunnianarvoisten plataanien
varjostamia moskeijoja, avoimia kyläpaikkoja, joilla riippuu verkkoja
kuivamassa holveiksi muodostuneilla oksilla ja joilla turbaanipäisiä
uneksijoita istuu jonkun lumivalkean marmorikaivon ympärillä, jota
koristavat kullatut kirjoitukset ja arabeskit.

Kun lähtee matkaamaan Terapiasta ja Mustanmeren suulta
Konstantinopoliin, aukenee vähitellen silmien eteen Bosporin satumainen
näky, jonka komeus kasvamistaan kasvaa, saavuttaen huippunsa sinä
hetkenä, jona saavutaan Marmaramerelle: vasemmalla näkyy silloin Aasian
Skutari, ja oikealla, korkealla, yläpuolella pitkiä marmorilaitureita
ja sulttaanin palatsia, kohoavat Stambulin ääriviivat, sen
lukemattomille tornineen ja kupukattoineen.

Tässä vaihtelevaisessa ja yllätyksistä rikkaassa ympäristössä oli André
Lhéryn määrä oleskella syksyyn asti, odotellen noita pieniä mustia
varjoja, jotka olivat sanoneet hänelle: "Mekin tulemme viettämään
kesämme Bosporin rannalla", mutta jotka eivät enää moneen päivään
olleet antaneet elonmerkkejä. Ja miten tietää nyt, kuinka heidän
laitansa oli, hänellä kun ei ollut tunnussanaa päästäkseen heidän
Makedonian metsien siimeksessä piilevän linnansa yhteyteen.



XVIII.


Djénanen Andrélle kirjoittama kirje.

    Bounar-Bachissa, lähellä Salonikia, 20. p. kesäkuuta 1901
    (frankkilaista ajanlaskua).

    Ystävättärenne on ajatellut teitä, mutta viikkokausiin hän ei ole
    voinut kirjoittaa, häntä kun on liian tarkasti vartioitu.

    Tänään hän tahtoisi kertoa teille jokapäiväisen tarinansa,
    avioliittonsa tarinan; suvaitkaa kuunnella sitä yhtä
    kärsivällisesti kuin kuuntelitte Zeynebin ja Mélekin tarinaa
    Stambulissa, kuten muistanette, tuossa kelpo imettäjäni pienessä
    talossa.

    Se tuntematon mies, jonka isäni oli antanut minulle puolisoksi,
    tosin ei ollut raaka eikä kivulloinen: päinvastoin hän oli kaunis
    vaaleatukkainen upseeri, tavoiltaan hieno ja lempeä, ja olisin
    voinut häntä rakastaa. Vaikka alussa häntä kammoksuin, minulle
    pakollisesti tyrkytettynä aviopuolisona, en nyt enää tunne mitään
    vihantunteita häntä kohtaan. Mutta en hyväksynyt rakkautta
    sellaisena, kuin hän sitä käsitti, rakkautta, joka oli pelkkää
    himoa ja joka oli välinpitämätön sydämeni omistamisesta.

    Kuten tiedätte, elävät meillä, muhamettilaisissa perheissä,
    mies ja naiset kokonaan erillään toisistaan. Tämä tapa on tosin
    katoamaisillaan, ja tunnen etuoikeutettuja naisia, jotka saavat
    viettää elämänsä yhdessä miehensä kanssa. Mutta näin ei ole
    laita sellaisissa vanhoissa ankaran uskonnollisissa perheissä
    kuin meidän: niissä _haaremi_, jossa meidän täytyy asustaa, ja
    _selamlike_, jossa oleskelevat miehet, meidän valtijaamme, ovat
    kokonaan erotetut toisistaan.

    Asuin siis isossa ruhtinaallisessa haaremissamme, anoppini,
    kahden kälyn ja erään Hamdin nuoren naisserkun, Durdané'n kanssa;
    viimemainittu oli kaunis, iholtaan valkoinen kuin alabasteri,
    tukka oli henneh'illä tulipunaiseksi värjätty, silmät merivihreät
    ja kiiltävät, eivät koskaan katsoneet toista suoraan silmiin.

    Hamdi oli ainoa poika, ja hänen vaimoansa hemmoteltiin suuresti.
    Minulle oli annettu kokonainen kerros tuossa äärettömän vanhassa
    ja avarassa palatsissa yksinomaan minun käytettävissäni oli
    neljä komeata salia muinaisturkkilaiseen tyyliin, joissa minulla
    oli hirveän ikävä. Makuuhuoneeni sisustus oli tuotu Parisista,
    samoin erään Ludvik XVI:nnen tyylisen salin huonekalut, ja
    yksityishuoneeni, johon minun oli sallittu tuoda kirjani -- oh,
    muistan, miten järjestäessäni niitä valkoisella lakkavärillä
    sivellyihin pieniin kaappeihin, tunsin ahdistusta ajatellessani,
    että täällä, missä avioelämäni oli alkanut, se oli päättyväkin,
    ja että se jo oli antanut minulle kaiken, mitä saatoin siltä
    odottaa! Tällainen oli siis avio: hyväilyjä ja suudelmia, jotka
    eivät koskaan hakeneet sieluani, pitkiä yksinäisiä vankilahetkiä,
    vailla mielenkiintoa ja päämäärää, ja sitten nuo muut hetket,
    joina minun täytyi näytellä nuken osaa -- tai vieläkin halvempaa
    osaa...

    Olin koettanut sisustaa yksityishuoneeni kodikkaaksi ja
    kehottaa Hamdia viettämään siinä vapaat hetkensä. Luin hänelle
    lehtiä, puhuin hänelle sulttaanin palatsia ja armeijaa
    koskevista asioista, koetin saada selville, mikä herätti
    hänen mielenkiintoaan, oppiakseni puhumaan siitä. Mutta tämä
    ei ollenkaan vastannut hänen perinnäisiä harrastuksiaan, sen
    oivalsin täydesti.

    "Kaikki tuo sopii keskusteluaineeksi miesten kesken selamlikessa"
    -- näin hän huomautti. -- Hän vaati ainoastaan, että olin kaunis
    ja rakastunut... Hän vaati sitä niin usein, että se oli liikaa.

    Durdané sitävastoin osasi olla rakastunut! Perheen keskuudessa
    ihailtiin hänen suloaan -- nuoren pantterin suloa, jonka liikkeet
    olivat notkean keinuvia. Iltaisin hän tanssi ja soitti luuttua.
    Hän puhui hyvin vähän, mutta hymyili alinomaan, ja tämä hymy
    uhkui lupauksia mutta samalla julmuutta, ja se paljasti hänen
    pienet, suippokärkiset hampaansa.

    Hän tuli usein luokseni muka pitämään minulle seuraa. Kuinka
    suuresti hän silloin ilmaisi halveksivansa kirjojani, pianoni,
    kirjoitusvihkojani ja kirjeitäni! Hän vei minut aina kauas pois
    kaikesta tästä, johonkin turkkilaiseen saliin, missä heittäytyi
    pitkäkseen divaanille polttamaan savukkeita, leikitellen
    ainaisella pelillään. Luulin voivani valittaa surujani hänelle,
    joka oli ollut naimisissa ja joka oli nuori. Mutta hän avasi
    suuret merivihreät silmänsä ja purskahti nauruun: "Mitä sinä
    valitat? Olethan nuori, kaunis, ja sinulla on mies, jota lopulta
    opit rakastamaan!" -- "Ei, vastasin minä, en omista häntä, meillä
    kun ei ole mitään yhteisiä ajatuksia." --"Mitä sinä välität
    hänen ajatuksistaan? Sinä omistat _hänet_, ja omistat hänet
    aivan _itseäsi varten_!" -- Hän painosti viime sanoja, ja hänen
    silmissään oli ilkeä ilme.

    Hamdin äidille tuotti todellista surua, ettei minulla vuoden
    kestäneen avion jälkeen ollut lasta; epäilemättä, näin hän
    väitti, minut oli noiduttu. Ja minä kieltäydyin lähtemästä
    lähteille, moskeijoihin ja dervishién luo, jotka olivat kuuluisia
    sellaisen noituuden kumoamistaidosta: lasta en tahtonut saada.
    Jos meille onnettomuudeksi olisi syntynyt tyttölapsi, miten
    olisinkaan häntä kasvattanut? Itämaalaistapaanko, niin kuin
    Durdané oli kasvatettu, ilman muuta päämäärää elämästä kuin
    laulaminen ja hyväily? Vai samoinkuin meidät. Zeyneb'in, Mélek'in
    ja minut itseni, siten tuomiten hänet joutumaan kauheiden
    kärsimysten alaiseksi?

    Nähkääs. André, tiedän, että meidän kärsimyksemme on jotain
    välttämätöntä, että me, ja todennäköisesti nekin jotka tulevat
    meidän jälkeemme, ovat ainoastaan portaita, joiden avulla
    tulevaisuuden turkkilaisnainen voi kohota ja vapautua. Mutta
    tunsin, ettei minulla olisi rohkeutta vihkiä tähän uhrautuvaiseen
    osaan pientä olentoa, joka olisi omaa lihaani ja vertani, ja jota
    olisin tuudittanut sylissäni.

    Siihen aikaan oli Hamdi lujasti päättänyt hakea paikkaa jossakin
    ulkomaan lähetyksessä.

    -- Otanpa sinut mukaani, näin hän lupaili, ja siellä saat
    järjestää elämäsi niinkuin länsimaalaiset naiset, kuten esim.
    lähettiläämme vaimo Wienissä ja prinsessa Eminé Ruotsissa.

    Ajattelin silloin, että me ollen kahden pienemmässä asunnossa
    pakostakin eläisimme enemmän yhdessä. Luulin niinikään, että hän
    toisessa maassa olisi iloinen, ehkäpä ylpeä siitä, että hänellä
    oli sivistynyt, kaikkeen perehtynyt vaimo.

    Kuinka paljon vaivaa näinkään perehtyäkseni kaikkeen! Luin
    kaikki etevimmät ranskalaiset aikakauskirjat, kaikki suuret
    sanomalehdet, ja sitäpaitsi romaaneja ja näytelmiä. Silloin;
    André, tutustuin teihin perinpohjin. Jo tyttönä olin lukenut
    _Medjé'n_ ja muutamia muita itämaalaisaiheisia kirjojanne.
    Siihen elämäni aikaan luin ne uudelleen, ja nyt käsitin vielä
    paremmin, kuinka suuressa kiitollisuuden velassa olemme teille,
    me mahomettilaisnaiset ja miksi pidämme enemmän teistä, kuin
    monesta muusta kirjailijasta. Se johtuu siitä, että olemme teissä
    huomanneet likeistä hengenheimolaisuutta, sillä te ymmärrätte
    Islamia. Oi tuota meidän vääristeltyä ja väärinkäsitettyä
    Islamiamme, jolle kutenkin pysymme niin uskollisina, meidän
    kärsimyksemme kun eivät perustu sen käskyihin!... Profeettamme
    ei ole tuominnut meitä siihen marttyyriuteen, johon meidät
    pakotetaan. Hunnun, jonka hän muinoin antoi meille, oli määrä
    olla turvanamme eikä orjuuden merkkinä. Hänen tarkotuksensa ei
    koskaan ole ollut se, että me olisimme pelkkiä leikkikaluja; se
    hurskas imani, joka opetti meille pyhää kirjaamme, on nimenomaan
    vakuuttanut sitä meille. Sanokaa se, tekin André, koraanin
    kunniaksi ja niiden hyvitykseksi, jotka kärsivät. Sanokaa se
    lopuksi senkin tähden että me teitä rakastamme...

    Luettuani itämaalaisaiheiset kirjanne, en malttanut olla
    lukematta muita teoksianne. Joka sivulle lankesi kyynel...
    Tokkohan paljon luetut kirjailijat tulevat ajatelleeksi kuinka
    monet erilaiset sielut vajoavat heidän ajatuspiiriinsä?
    Länsimaalaisiin naisiin, jotka _näkevät_ maailman, jotka elävät
    siinä mukana, kirjailijan kuvaukset luultavasti eivät tee
    yhtä syvää vaikutusta. Mutta meille, ainaisesti vangituille,
    ojennatte te peilin, joka kuvastaa meille tuota alati outoa
    maailmaa; teidän kauttanne saamme sen nähdä. Ja teidän kauttanne
    me tunnemme, elämme; ymmärrätte siis, että arvossa pidetty
    kirjailija muuttuu osaksi meitä itseämme. Olen seurannut
    teitä ympäri maan piiriä, ja olen koonnut albumeja täyteen
    teitä koskevia sanomalehtileikkeleitä; mitä teistä on sanottu
    moittivaa, en ole uskonut. Paljoa aikaisemmin kuin teidät näin,
    aavistin tarkoin millainen mies te olitte. Kun viimein tutustuin
    teihin, ette enää ollut minulle outo. Kun annoitte minulle
    muotokuvanne, André, oli minulla ne kaikki jo ennestään, ja
    säilytin niitä silkkilaukussa piilotetun lippaan pohjalla!...
    Ette kai voi vaatia, että me tämän tunnustukseni jälkeen vielä
    tapaisimme toisiamme? Ei, sellaista sanoo ainoastaan ystävälle,
    jota ei _enää koskaan näe jälleen_.

    Mutta olenpa eksynyt kauas pois yksinkertaisesta
    aviotarinastani!... Luulenpa ehtineeni komeiden häideni
    jälkeisen talven loppuun. Talvi oli pitkä sinä vuotena. Ja
    Stambul oli kahden kuukauden aikana lumen peitossa. Minä olin
    käynyt hyvin kalpeaksi ja heikoksi. Hamdin äiti, Emiré-Hanum,
    aavisti kyllä, etten ollut onnellinen. Hän kaiketi oli levoton
    nähdessään kalpeuteni, sillä eräänä päivänä, lähetettiin
    noutamaan lääkäreitä, ja heidän kehotuksestaan minut lähetettiin
    pariksi kuukaudeksi saarille [Prinssien saaret Marmarameressä
    Konstantinopolissa sanotaan ainoastaan "saaret"], joille
    ystävättärenne Zevneb ja Mélek jo olivat asettuneet.

    Tunnettehan nuo saaremme ja niiden uhkean keväisen ilmanalan?
    Siellä hengittää ilman mukana rakkautta elämään ja rakkautta
    rakkauteen. Tässä puhtaassa ilmassa ja tuoksuvien piinioiden
    varjossa tunsin jälleen virkoavani. Ikävät muistot, avioelämäni
    epäsoinnut vaihtuivat helläksi kaihomielisyydeksi. Pidin nyt
    mielettömänä, että olin kohdellut miestäni niin oikullisesti ja
    vaativaisesti. Tuo ilmanala ja tuo huhtikuu olivat muuttaneet
    minut. Kuutamoiltoina kävelin yksin huvilamme kauniissa
    puutarhassa, eikä minulla ollut muuta toivoa, muuta unelmaa,
    kuin että Hamdini olisi ollut luonani, käsivarsi vyötäisilläni,
    ja että olisin yksinomaan hänen rakastajattarensa. Kaipasin
    katkerasti niitä suudelmia, joihin en ollut tahtonut vastata,
    niitä hyväilyjä, jotka olivat olleet minusta vastenmieliset.

    Ennen määräaikaa ja kellekään ilmoittamatta palasin Stambuliin
    ainoastaan orjieni seurassa.

    Höyryvene, jonka koneisto joutui epäkuntoon, viipyi tavallista
    kauemmin matkalla, ja vasta illalla saavuin perille -- ja te
    tiedätte, ettei meidän mahomettilaisnaisten ole lupa olla ulkona
    auringonlaskun jälkeen. Kello kävi kymmenettä kun minä kenenkään
    huomaamatta astuin sisään palatsimme. Siihen aikaan kaiketi
    Hamdi, kuten tavallisesti oli selamlikessa isänsä ja ystäviensä
    seurassa; anoppini oli epäilemättä sulkeutunut huoneeseensa
    lukemaan koraaniansa, ja serkkuni luultavasti paraikaa antoi
    jonkun taitavan orjattaren ennustaa tulevaa kohtaloa kahviporosta.

    Menin siis suoraa päätä ylös huoneisiini, ja astuessani sisään,
    näin kaikkein ensiksi Durdanén mieheni sylissä...

    Sanotte kaiketi, André, että minun seikkailuni on kovin
    jokapäiväinen ja hyvin tavallinen Länsimailla; enkä olekaan
    kertonut sitä teille muun kuin jatkon vuoksi.

    Mutta olen väsynyt, ystävä hyvä, jota en enää saa nähdä, ja tuo
    jatko tulee huomenna.

                                                    _Djénane_.



XIX.


Koko heinäkuu kului kuitenkin niin ettei André Lhéry saanut luvattua
jatkoa eikä liioin mitään muuta tietoa kolmesta pienestä varjosta.

Samoin kuin kaikki ne, jotka tähän vuodenaikaan asuvat Bosporin
rannalla, hänkin oleskeli paljon vesillä, kulkien joka päivä
edestakaisin Europan ja Aasian väliä. Ollen ainakin ylitä itämaalainen
kuin turkkilaisen, hänellä oli kaik-veneensä; ja soutajilla oli
tuo tavallinen puku: Brussasta tuodusta musliinikankaasta tehdyt
leveähihaiset paidat ja kullalla kirjaillut samettitakit. Vene oli
valkoinen, pitkä ja kaita, suippokokkainen kuin nuoli, samettiliverit
olivat väriltään punaiset.

Eräänä aamuna hän näissä tamineissa souti pitkin aasialaista rantaa
ja katseli hajamielisenä vallan lähellä vettä olevia vanhoja
taloja, haaremien suljettuja ikkunoita, salaperäisten puutarhojen
ristikkoporttien yli kaareutuvia vihreitä oksia. Silloin hän näki
edessään kevyen veneen jota souti kolme naista, valkoiset silkkipuvut
yllä; huolellisesti napitettuun pitkään takkiin puettu eunukki
istui perässä, ja nuo kolme naista soutivat tarmon takaa, ikäänkuin
soutukilpailussa.

He kulkivat vallan läheltä hänen ohitsensa ja käänsivät päänsä
häntä kohti. Hän pani merkille, että heillä oli hienot kädet, mutta
harsohuntu, joka peitti heidän kasvonsa, esti häntä enempää näkemästä.

Hän ei aavistanut, että siinä oli kohdannut kolme mustaa haamuansa,
jotka kesällä olivat vaihtaneet väriä ja tulleet valkoisiksi.

Seuraavana päivänä he kirjoittivat hänelle:

                                            Elokuun 3 päivä 1904.

    Jo kaksi päivää ovat ystävättärenne asuneet Bosporin
    aasianpuoleisella rannalla. Ja eilisaamuna he olivat lähteneet
    vesille, tapansa mukaan itse soutaakseen vastakkaiselle
    Pasha-Bagtshé rannalle, missä pensastot ovat täynnä
    karhunvatukoita, ja ruoho sinikaunokkeja.

    Soudimme siis itse. Mustan tsharshafin asemesta olimme pukeneet
    yllemme ainoastaan vaaleasilkkisen jeldirmén ja musliinihunnun
    päähän, niin kuin on luvallista maalla ja Bosporin rannalla.
    Kaikki oli kaunista ja kukkeata, todellinen lemmen ja uuden
    elämän sarastusaika. Ilma oli raitis ja kevyt, eivätkä airot
    käsissämme olleet höyhentä raskaammat. Sensijaan, että tyynesti
    olisimme nauttineet kauniista aamusta, tunsimme mieletöntä
    halua nopeasti päästä eteenpäin, ja kiidätimme venettä pitkin
    vedenpintaa, ikäänkuin olisimme ajaneet takaa onnea tai kuolemaa.

    Mutta emme saavuttaneet kuolemaa, emmekä onnea tällä retkellämme,
    vaan ystävämme, joka näytteli pashaa kauniissa veneessä,
    punaisiin ja kultaan puettuine soutajineen, ja minä katsoin teitä
    suoraan silmiin, tekin katsoitte minuun päin, näkemättä silmiäni.

    Tänne tulomme jälkeen olemme olleet hiukan päästä pyörällä,
    kuin vangit, jotka pääsevät kopista, siirtyen yksinkertaiseen
    vankeuteen, jospahan tietäisitte, kuinka vaikea oli olla
    siellä, huolimatta komeista ruusuista! Kun on, niinkuin te,
    länsimaalainen ja lisäksi hehkuva ja vapaa ihminen, lienee
    vaikeata käsittää, kuinka kauhea on tämä meidän toimeton
    elämämme, jonka taivaanrannalla kajastaa ainoastaan yksi
    valopilkku: lepo kaukana Eyoubin hautausmaalla sypressin
    siimeksessä, imaanin luettua tavanmukaiet rukoukset!

                                                  _Djénane_.

    Meitä voi verrata noihin kallisarvoisiin lasiastioihin, joita
    säilytetään leseillä täytetyissä laatikoissa. Täten luullaan
    voitavan suojella meitä kaikilta sysäyksiltä, mutta ne osuvat
    meihin kaikesta huolimatta, ja avoimet haavat, joiden reunat
    lakkaamatta kahnautuvat toisiansa vastaan, tuottavat meille
    outoa, kipeätä ja kauheata tuskaa...

                                                     _Zeyneb_.

    Kuten kaiketi jo olette huomannut, ystävä André, olen minä meistä
    kolmesta ainoa järkevä. Molemmat toiset -- mutta olkoon tämä
    sanottu ainoastaan meidän kesken -- ovat "hassahtavia". Varsinkin
    Djénane, joka kernaasti jatkaa kirjevaihtoa kanssanne, mutta joka
    ei enää tahdo teitä tavata.

    Onneksi olen minä täällä, ja voin järjestää asiat. Vastatkaa
    käyttämällä vanhaa osoitetta (Rouva Zahidé, muistattehan).
    Ylihuomenna luotettava ystävätär lähtee kaupunkiin ja noutaa
    kirjeen postista.

                                                     _Mélek_.



XX.


André vastasi heille heti. Djénanelle hän kirjoitti: "Enkö koskaan
enää saisi nähdä teitä jälleen -- tai oikeammin kuulla jälleen
ääntänne, sillä enhän koskaan ole nähnyt teitä -- ja ainoastaan
sentähden, että te viehättävällä tavalla olette tunnustaneet minulle
henkisen ystävyytenne! Kuinka lapsellista! Tehdäänpä minulle vallan
toisenlaisiakin tunnustuksia, eivätkä ne ollenkaan kiihota mieltäni."

Hän katsoi parhaaksi ottaa asian pilan kannalta ja tyytyä näyttelemään
vanhempaa, hieman isällistä ystävää.

Mutta oikeastaan hän oli levoton siitä, mihin äärimäisyyksiin tuo
pieni, ylpeä ja itsepäinen sielu saattaisi eksyä. Hän oli levoton,
ja tunsi sitäpaitsi, että tuo nainen jo oli käynyt hänelle hyvin
rakkaaksi, ja että hänen kesänsä kävisi lopen synkäksi, ellei hän enää
näkisi häntä.

Kirjeessään hän pyysi tuota luvattua tarinan jatkoa, ja lopuksi hän,
keventääkseen omaatuntoaan kertoi, miten sattumalta oli saanut tietää
kutka he olivat, kaikki kolme.

Pari päivää myöhemmin he vastasivat:

    Onpa onnetonta, että olette saanut tietää, kutka me olemme:
    saattavatko ne ystävättäret, joiden kasvoja ette koskaan ole
    näkevä, edelleen huvittaa teitä, kun heidän poloinen pieni
    salaperäisyytensä on paljastettu?

    Ei mikään ole sen yksinkertaisempaa, kuin että tulette saamaan
    tarinani jatkon.

    Jälleennäkemisemme ei ole yhtä yksinkertainen asia; antakaahan
    minulle miettimisaikaa...

                                                 _Djénane_.

    Minäpä annan teille täydellisiä tietoja meistä, ilmaisemalla
    missä asumme. Kun soudatte alaspäin Bosporia Aasian puolella on
    Tshibulkin ohi kuljettuanne toisen lahdelman rannalla moskeija,
    ja sen jälkeen tulee iso "jali", hyvin vanhaa tyyliä, korkeine
    ristikkoaitauksineen, komea, mutta kolkko. Kohtelias pitkään
    takkiin puettu neekeri kävelee aina edestakaisin kapealla
    laiturilla: se on asuntomme. Toisessa kerroksessa, joka ulkonee
    muusta rakennuksesta yläpuolelle vedenpintaa, ovat vasemmalla ne
    kuusi vahvojen ristikkojen suojelemaa ikkunaa, jotka kuuluvat
    meidän huoneisiimme. Koska te pidätte aasialaisesta rannasta,
    voisitte soutaa siitä ohi ja katsoa ylös ikkunoihin, kuitenkin
    huomiota herättämättä: ystävättärenne, jotka kaukaa tuntevat
    veneenne, tulevat ystävyyden merkiksi ristikkoaukosta pistämään
    esiin sormenpään tai nenäliinan nipukan.

    Välit Djénaneen kyllä järjestyvät, ja voitte varmasti odottaa
    kohtaamista Stambulissa ensi viikolla.

                                                   _Mélek_.

Hän ei odottanut toista kehotusta "soutaakseen siitä ohi".
Seuraava päivä oli sattumalta perjantai, hienoston huviretkipäivä
aasianpuoleisilla "Suolattomilla Vesillä", jonne hän ei koskaan ollut
lähtemättä, ja Djénanen vanhanaikainen asunto, jonka epäilemättä
helposti saattoi löytää, oli matkan varrella. Ollen lepäävässä
asennossa kaik-veneessään hän kulki niin läheltä ohi, kuin varovaisuus
suinkin salli. Tuo talo, turkkilaiseen tapaan rakennettu, kokonaan
puusta ja vanhuuttaan hiukan vino sekä tummankeltainen väriltään, oli
komea, mutta salaperäinen ja synkkä. Bospori huuhteli melkein sen
kivijalkaa, ja hänen vanginelämää viettävien ystävättäriensä ikkunat
ulkoilivat yläpuolella vedenpintaa, jota alituinen rantavirtaus
liikutteli. Rakennuksen takana oli korkeiden muurien ympäröimiä
puutarhoja, jotka kohosivat rannikon metsäkumpuun asti.

Talon maakerroksessa oli eräänlainen holvi, jossa ennen muinoin
tavallisesti säilytettiin isäntäväen veneitä; tullessaan lähemmäksi
André näki matkalle valmiin kauniin veneen lähtevän siitä vesille;
sen soutajien puvut olivat kullalla kirjailtua sinistä samettia,
ja samanvärinen koruompeleinen samettimatto riippui laidoilta aina
vedenpintaan asti. Aikoivatkohan hänen pikku ystävättärensäkin lähteä
"Suolattomille Vesille"? Siltä ainakin näytti.

Ohikulkiessaan André loi katseen hänelle neuvottuihin ikkunoihin.
Sormusten peittämät hienot sormet pistivät esiin rautaristikkoaukosta,
samoin siinä näkyi nenäliinan korvake. Lapsellisesta tavasta liikuttaa
sormiaan ja tanssittaa nenäliinansa nipukkaa André heti tunsi Mélekin.

Konstantinopolissa, on "Europan Suolattomat Vedet",, pieni joki, joka
virtaa niittyjen ja puiden välitse, ja jolle joukoittain lähdetään joka
perjantai keväällä. Sitäpaitsi on olemassa "Aasian Suolattomat Vedet":
vielä pienempi joki, melkein puro, joka tulee Aasian ylängöiltä,
laskien Bosporiin. Sinne kokoonnutaan joka perjantai suvella.

Tuona päivänä, siihen aikaan, jona André läksi sinne, tuli joukottain
toisia veneitä molemmilta rannoilta, toisissa verhottuja naisia,
toisissa miehiä, punainen fezi päässä. Siinä kohoaa eriskummainen
keskiaikainen sarasenilainen linna, torneineen ja ampumareikineen,
ja sen vieressä komea kioski marmorilaiturineen, jonka omistaa hänen
majesteettinsa sulttaani, ja näiden rakennuksien edustalla on sen
pienen kuuluisan vesistön suu, joka viikottain houkuttelee luokseen
niin monta salaperäistä kaunotarta.

Ennenkuin Andrén vene poikkesi soutamaan kaislikon poikki ja rannalla
kasvavien sananjalkojen väliin, hän kääntyi katsomaan, tulivatko hänen
ystävättärensä niinikään tänne, ja kaukaa hän luuli tuntevansa heidän
mustien tsharshafiensa ääriviivat ja soutajien kullalla kirjaillut
siniset liverit.

Hänen saapuessaan perille, siellä jo oli paljon väkeä, osaksi soutaen
kaikenmuotoisissa veneissä, palvelijoillaan eriväriset liverit yllä,
osaksi rannoilla melkein liian kauniilla ja hienoilla nurmikoilla,
jotka kohoavat pengermäisesti, aivan kuin olisivat ne henkilöitä
varten, jotka tahtovat istua ja katsella ohikulkevia veneitä.
Siellä täällä korkeita puita, joiden juurelle on järjestetty pieniä
kahviloita, ja veltot nargilen-polttajat ovat itämaalaiseen tapaan
laskeutuneet nurmikkoon levitetyille matoilleen. Tiheään metsistyneet
kukkulat sulkevat tämän paikan molemmilta puolilta ihanoine vihreine
rinteineen. Etenkin naiset koristivat noita luonnon muodostamia
askelmia istuen molemmilla suloisilla rannoilla; eikä ole mitään
miellyttävämpää kuin joukko turkkilaisnaisia maalla; he eivät silloin
ole pukeutuneet tummiin, tsharshafeihin, niinkuin kaupungissa,
vaan pitkiin yksivärisiin pukuihin -- vaaleansinisiin, ruskeisiin
tai punaisiin -- ja kaikkien päät ovat samalla tavoin verhotut
valkeamusliiniseen huntuun.

Omituista ja hupaisaa tällaisilla huviretkillä on tungos tyynellä,
vihannuuden ympäröimällä pikku joella, missä niin monet kauniit
silmäparit tarkkaavat kaikkea harsonsa aukosta. Usein ei pääse
edemmäksi, airot menevät ristiin, soutajat huutavat, veneet ovat kiinni
toisissaan, täytyy pysähtyä, ja silloin on hyvä tilaisuus katsella
lähelläolijoita. Muutamat näistä verhotuista naisista antavat veneensä
pysähtyä tunniksi kiinni rantaan ja melkein keskelle kaislikkoa ja
vesikasveja, tähystellen lornetilla kaikkia ohikulkijoita. Toiset
taas eivät pelkää syöksyä tungokseen, yhä pysyen salaperäisinä
ja välinpitämättöminä huntunsa alla, heidän kultahetaleisten
soutomiestensä rähistessä ja rimpuillessa. Ja kun on päässyt kulkemaan
noin viisi- tai kuusisataa metriä ylöspäin tuota sievää jokea, joutuu
keskelle veneen yli kumartuvia paksuja oksia, veneen pohja raapaisee
valkoista somerikkoa, täytyy kääntyä, ja tämä on hyvin vaikeata kun
istuu tuossa kapeassa ja pitkässä veneessä, ja sitten täytyy taas
soutaa myötävirtaa -- ja tämä toistuu sitten vallan kuin jos kävelisi
edestakaisin puistokujassa.

Kun Andrén vene oli tehnyt käännöksen siinä vihreässä hämärässä,
jonka kohdalla jokea ei pääse kulkemaan edemmäksi, hän ajatteli:
"Kohtaanpa nyt varmasti ystävättäreni, jotka luultavasti ovat saapuneet
'Suolattomille Vesille' muutaman minuutin minun jälkeeni."

Hän ei siis enää katsonut naisia, jotka ryhminä istuivat nurmella, ei
enää mustia, harmaita ja sinisiä silmäpareja, jotka välkkyivät esiin
valkoisten harsojen lomitse. Hän tarkkasi ainoastaan joella vastaan
tulevia veneitä. Tämä oli vielä koko sievä jono, vaikka ei enää saman
veroinen kuin ennen muinoin; joskus Andrén täytyi kääntää pois päänsä
päästäkseen näkemästä jonoissa kulkevia nuorturkkilaisten prameilevia
amerikkalaisia veneitä tai niitä yksinkertaisia vuokraveneitä,
joissa istuen länsimaalaisnaiset panivat näytteille hämmästyttäviä
hattuja. Kaik-veneet olivat kuitenkin vallitsevia, ja sinä päivänä
näki erikoisen kauniita soutajineen, jotka olivat puetut runsaasti
kullalla kirjailtuihin samettitakkeihin. Näissä veneissä istui puoleksi
lepäävässä asennossa tiheän- tai ohuenpuoleisiin tsharshafeihin
pukeutuneita naisia, toisia hyvinkin hienoja, otsaa ja tummia silmiä
verhoamaton jakmak-huntu päässä, aivan kuin olisivat he olleet matkalla
yldiziin. -- Miksi eivät hänen pikku ystävättärensä niinikään olleet
verhoutuneet jakmakiin, he kun kaikkialla herättivät huomiota hienoston
valkokukkasina, sensijaan, että ovat tulleet kokonaan mustissa, niin
kuin hän vähää ennen oli heidät nähnyt? Epäilemättä siihen oli syynä
Djénanen itsepäisyys esiintyä hänen läsnäollessaan kasvot näkymättöminä.

Joen mutkassa hän viimein näki heidät. Kolme solakkaa haamua, istuen
sinisamettisella matolla, jonka kultaripset laahasivat vedessä ja
tarttuivat vesikasviin. Kolmella hengellä ei ole riittävästi tilaa
kaik-veneessä; kaksi heistä istui mukavasti perässä samettityynyillä,
jotka olivat samaa väriä kuin matto ja soutajien liveripuvut --
epäilemättä molemmat vanhemmat heistä -- ja kolmas, lapsellisin, istui
kyyristyneenä heidän jalkojensa juuressa. He kulkivat niin läheltä
ohi, että hän olisi voinut kosketella heitä. Näin lyhyen matkan
päästä hän tuon sinä päivänä yksinkertaisen mustan harson läpi erotti
Mélekin hymyilevät silmät, jotka kerran vilahdukselta oli nähnyt
portaissa: sitten hän pikimmiltään loi katseen molempiin toisiin, jotka
istuivat mukavammilla paikoilla. Toisella oli niinikään tavallista
ohuempi huntu, jonka läpi erotti melkein koko nuoret, tavattoman
säännöllispiirteiset ja kauniit kasvot, mutta joka kuitenkin peitti
silmät epämääräiseen varjoon. Hän ei epäröinyt: se oli varmasti Zeyneb,
joka viimein oli suostunut näyttäytymään ohuemmin verhottuna, ja
kolmas, yhtä läpikuultamattoman hunnutettuna kuin aina ennenkin, oli
Djénane.

He eivät tietenkään vaihtaneet tervehdystä, eivätkä merkkiäkään.
Ainoastaan Mélek, jolla oli kaikkein ohuin huntu, hymyili hänelle,
mutta niin salaa, että ainoastaan niin läheltä saattoi sen huomata.

Vielä kaksi kertaa he sivuuttivat toisensa, sitten oli aika lähteä
kotia. Aurinko ei enää valaissut muuta kuin kumpujen ja metsän huippua;
tunsi suloista iltaviileää, joka kohosi vedestä.

Ihmiset vähenivät vähenemistään pieneltä joelta ja sen rannoilta,
jotka lopulta jäivät autioiksi seuraavaan viikkoon asti; kaik-veneet
hajaantuivat eri tahoille Bosporia, vieden huviretkeltä kotia kauniit
naiset, joiden ennen auringonlaskua täytyy palata ja sulkeutua
pitkin Bosporin rantoja oleviin synkkiin haaremeihin. André antoi
ystävättäreensä poistua paljoa aikaisemmin, peläten, että muuten
näyttäisi siltä, kuin olisi hän tahtonut seurata heidän jäljessään.
Sitten hän palasi kulkien vallan lähellä aasialaista rantaa hyvin
hitaasti; antaakseen soutajienpa levätä ja nähdäkseen kuun nousevan.



XXI.


    _Djénane Andrélle_.

    Elokuun 17 päivä 1904 (frankkilaista ajanlaskua).

    Tahdotteko siis todella, André, kuulla vaatimattoman tarinani
    jatkon? Olenhan alkanut kertoa teille sangen vähäpätöistä
    seikkailua.

    Mutta kuinka haikea on rakkauden sammuminen. Jospa se edes
    tapahtuisi äkillisesti! Mutta se ponnistelee ja taistelee, ja
    tämä kuolemankamppaus on niin kauhea.

    Kädestäni putosi pieni matkalaukku, ja permantoon särkyvän
    hajuvesi-pullon kilahduksesta Durdané käänsi päänsä minua kohti.
    Hän ei ollenkaan ollut hämillään. Hän mulkoili merivihreillä
    silmillään ja väänsi suunsa somaan pantterin-hymyynsä. Katselimme
    toisiamme sanaakaan sanomatta. Hamdi ei vielä huomannut mitään.
    Tuo nainen oli kietonut toisen käsivartensa hänen kaulaansa,
    pakotti lempeästi hänet kääntämään päätään ja sanoi, ääni
    välinpitämättömänä: "Djénane"!

    En tiedä mitä Hamdi teki, sillä pakenin, päästäkseni näkemästä
    enempää. Vaistomaisesti riensin hänen äitinsä luo. Hän luki
    paraikaa Koraania ja torui ensin, että hänen hartauttaan oli
    häiritty, mutta nousi sitten säikähtyneenä ja meni heidän
    luokseen, jättäen minut yksikseni. Palatessaan muutaman hetken
    kuluttua, hän sanoi minulle tyynesti ja lempeästi: "Palaa
    huoneeseesi, poloinen pienokainen, he eivät enää ole siellä."

    Yksinäni huoneessani, ovet suljettuina, heittäydyin leposohvalle
    ja itkin, kunnes viimein väsymyksestä nukahdin. Ja sitten,
    millainen havahtuminen aamun koittaessa! Muistella kaikkea tätä,
    taas alkaa ajatella ja oivaltaa, että täytyy tehdä päätös. Olisin
    tahtonut vihata heitä, enkä tuntenut sisälläni muuta kuin tuskaa,
    en ollenkaan vihaa, vaan tuskaa ja rakkautta.

    Oli aikainen aamuhetki, vielä hämärä. Kuulin askeleiden
    lähestyvän Oveani, anoppini astui sisään, ja saatoin hänen
    silmistään nähdä, että hän oli itkenyt. "Durdané on poissa -- hän
    sanoi -- lähetin hänet kauas täältä erään sukulaisen luo."

    Sitten hän istuutui viereeni ja sanoi että sellaista tapahtuu
    elämässä joka päivä, että miehen oikut vaihtelevat yhtä tiheään
    kuin tuulenpuuskat; että minun oli parasta mennä huoneeseeni,
    tehdä itseni oikein kauniiksi ja hymyillä Hamdille illalla, hänen
    palatessaan palatsista; hän muka tuntui olevan hyvin pahoillaan,
    eikä tahtonut lähestyä minua, ennenkuin olin rauhoittunut.

    Iltapäivällä minulle tuotiin silkkipuseroita, pitsejä, viuhkoja
    ja jalokivihelyjä.

    Mutta minä en tahtonut muuta, kuin saada olla yksin huoneessani.
    Tahdoin saada selvyyttä omasta itsestäni. Ajatelkaahan, että
    edellisenä iltana olin palannut haaremiin vallan väreillen
    uudesta tunteesta: olin tuonut sinne mukaani saarilta kevään, sen
    tuoksut ja sen laulut, tuulen suudelmat, ja lemmen heräämisen
    koko vavahduksen.

    Illalla tuli Hamdi luokseni tyynenä, hieman kalpeana. Minäkin
    olin tyyni ja pyysin häntä sanomaan minulle totuuden: vieläkö
    hän minua rakasti, vai ei? Sanoin aikovani palata isoäitini
    luo, päästääkseni hänet vapaaksi. Hän hymyili ja kietoi minut
    käsivarsiinsa: "Oletpa sinä lapsellinen, hän sanoi, voisinko minä
    lakata sinua rakastamasta?" Ja hän suuteli minua moneen kertaan
    ja huumasi minut hyväilyillään.

    Koetin kuitenkin kysellä, kuinka hän oli voinut rakastaa tuota
    toista, jos hän yhä vielä rakasti minua... ja silloin, André,
    opin tuntemaan miehet, -- ainakin meidän maamme miehet: tämä ei
    edes rohjennut tunnustaa rakkauttaan! Tuota Durdanéta hän ei
    ollenkaan muka rakastanut. Se oli ollut pelkkä oikku, tuolla
    naisella kun oli vihreät silmät ja niin sulavan notkea ruumis,
    hänen tanssiessaan illalla, ja sitäpaitsi Durdané oli sanonut
    omaavansa salaisia keinoja lumotakseen miehiä, ja Hamdi oli
    tahtonut kerran kokea niitä. Mitä tämä muuten liikutti minua?
    Ellen niin odottamatta olisi tullut kotia, en koskaan olisi
    saanut sitä tietää.

    Oi! Kuunnellessani tätä hänen puhettansa, tunsin sisälläni sääliä
    ja inhoa häntä, tuota naista ja itseäni kohtaan, joka _tahdoin_
    antaa anteeksi. Kärsimykseni väheni, sittenkuin olin saanut
    tietää, että Hamdi oli ollut ihastunut ainoastaan tuon naisen
    notkeaan ruumiiseen ja merenvihreisiin silmiin! No niin! Tiesin
    olevani Durdanéta kauniimpi; minullakin oli vihreät silmät,
    tummemmat ja harvinaisemmat sävyltään kuin hänellä, ja jos ei
    Hamdi vaatinut muuta, kuin että lemmittynsä tuli olla kaunis ja
    rakastunut, niin olinhan nyt kumpaakin.

    Ja sitten alkoi taistelu hänen takaisin valloittamisekseen.
    Oi, se ei ollut pitkä: Durdanén muisto ei kauan painanut
    hänen rakastajansa mieltä... Mutta en elämässäni ole kokenut
    surullisempia päiviä... Tunsin kaiken, mikä minussa oli ylevää
    ja puhdasta, katoavan, kuihtuvan kuin ruusut, jotka ollessaan
    lähellä tulta pudottavat lehtensä. Minulla oli yksi ainoa ajatus:
    saada hänet unhottamaan tuo toinen rakkaus vielä suuremman
    rakkauden tähden...

    Mutta pian huomasin kauhukseni, että samalla kuin aloin halveksia
    itseäni, minussa vähitellen heräsi viha sitä miestä kohtiaan,
    jonka tähden alennuin. Sillä minusta oli tullut hänelle pelkkä
    leikkikalu. En tavoitellut muuta kuin että olisin kaunis -- ja
    eri tavalla joka päivä. Parisista saapui kokonaisia laatikoita
    täynnä ilta- ja yöpukuja, hajuvesiä ja ihomaalia; Länsimaiden
    ja omia itämaalaisia kaunistuskeinoja -- niitä minä yksinomaan
    tiedustelin. En enää mennyt yksityishuoneeseeni, sillä pelkäsin
    kirjojeni mykkiä soimauksia; siellähän liiteli ilmassa nykyisistä
    niin erilaiset ajatukset...

    Mutta kaikesta huolimatta rakastunut Djénane itki entistä
    Djénanea, joka oli koettanut omistaa sielun... Ja kuinka
    kuvaisinkaan teille kiduttavaa tuskaani, jota tunsin huomatessani
    viimein, että hyväilyni olivat vilpilliset, että suudelmani
    valhettelivat, että rakkauteni oli sammunut!

    Mutta hän rakasti minua nyt niin hehkuvasti, että ennen
    pitkää kauhistuin. Mitä tehdä, paetakseni hänen syleilyään,
    lopettaakseni tämän häpeän? En huomannut muuta pelastuskeinoa
    kuin kuoleman, ja tahdoin että menulla olisi siihen johtava
    keino valmiina tuolla peilipöydällä, jonka edessä näinä aikoina
    lakkaamatta istuin; se kuolema oli oleva helppo ja pikainen, heti
    käsiin saatavissa, sisältyen tuollaiseen hopeapulloon, joka oli
    hajuvesipullojani kaltainen.

    Tällä kannalla olivat asiani, kun eräänä, aamuna, astuessani
    sisään anoppini Emiré-Hanumin saliin näin siellä kaksi
    vierailulla olevaa naista, jotka paraikaa pukivat ylleen
    tsharshafinsa lähteäkseen pois. Nämä olivat Durdané ja tuo
    kaukana asuva täti, joka oli ottanut hänet turviinsa. Durdané
    hymyili, niin kuin aina ennenkin, mutta sinä päivänä hänen
    kasvoissaan oli voitokas ilme, kun nuo vanhat naiset sitävastoin
    näyttivät alakuloisilta ja levottomilta. Minä puolestani olin
    vallan tyyni. Panin merkille, että Durdanén kellervänharmaa hame
    oli avara, että hänen vartalonsa näytti täyteläämmältä ja hänen
    liikkeensä raskaammilta. Hän puki hitaasti yllensä tsharshafinsa
    ja huntunsa, nyökäytti meille jäähyväisiksi päätänsä ja poistui.

    "Miksi hän kävi täällä?" sen enempää en kysynyt, hänen mentyänsä.
    Emiré-Hanum veti minut istumaan viereensä divaanille, ja
    kyynelten valuessa hänen ryppyisille poskilleen, hän vastasi
    paljon epäröityään, että Durdanélle oli syntyvä lapsi, ja
    että mieheni täytyi ottaa hänet aviovaimokseen. Nainen meidän
    perheessämme ei saanut olla äiti olematta puoliso, ja sitäpaitsi
    oli Hamdin lapsella oikeus asua talossa.

    Tätä sanoessaan hän itki ja painoi minua povelleen. Mutta kuinka
    levollisena kuuntelin häntä! Olihan tämä päinvastoin vapautus,
    joka tuli luokseni, kun jo luulin olevani hukassa! Ja vastasin
    heti, että kaiken tuon ymmärsin varsin hyvin, että Hamdi oli
    vapaa, ja että minä olin aivan valmis avioeroon, olematta
    kehenkään suuttunut.

    "Ottaa avioero!" hän virkkoi, purskahtaen itkuun. -- "Aiot ottaa
    avioeron! Mutta jumaloihan poikani sinua! Ja me kaikki rakastamme
    sinua! Olethan sinä silmiemme valo!"

    Vaimo parka, hän oli ainoa, jota kaihosin lähtiessäni tästä
    talosta... Saadakseen minut jäämään, hän alkoi kertoa minulle
    esimerkkejä aviovaimoista, jotka hänen aikanansa olivat voineet
    olla onnellisia samanlaisessa tilassa. Olihan hänen itsensäkin
    täytynyt jakaa pashan rakkautta toisten kanssa. Sittenkuin hänen
    kauneutensa oli himmentynyt, hän ei ollut nähnyt vaan yhden, vaan
    kolme nuorta naista jälkeläisinään haaremissa. Hän oli maininnut
    heitä _sisariksi_; ei yksikään heistä koskaan ollut kohdellut
    häntä ilman kunnioitusta, ja hänen luoksensa oli pasha aina
    tullut, kun hänellä oli joku tuttavallinen ilmoitus tehtävänä,
    jotain neuvoa pyydettävänä, tai jos tunsi itsensä sairaaksi.
    Oliko hän kärsinyt kaikesta tästä? Tuskin, koska hän muisti
    yhden ainoan surun elämässään, joka kohtasi hänet silloin kun
    pieni Sahida, viimeinen hänen kilpailijattaristaan kuoli, uskoen
    hänelle pienen lapsensa. Niin, pikku Férid, Hamdin nuorin veli,
    ei ollut hänen oma lapsensa, vaan Sahida paran poika. Kuulin
    siitä muuten ensi kerran puhuttavan.

    Seuraavana päivänä oli Durdanén määrä palata haaremiin siihen
    jäädäkseen.

    Mitä välitinkään tuosta naisesta asioideni ollessa sillä
    kannalla? Sitäpaitsi Hamdi ei enää rakastanut häntä, hän ei
    huolinut kenestäkään muusta kuin minusta. Mutta hän tarjosi
    minulle toivomani verukkeen, johon oli tartuttava, tilaisuuden,
    jota ei mistään hinnasta saanut laiminlyödä. Peläten kohtauksia
    ja Hamdin epätoivoa, tein ratkaisevan päätöksen, teeskennellen
    puolinaista alistumista. Polvillani itkevän äidin edessä pyysin
    ainoastaan lupaa viettää pari kuukautta Khassim-Pashassa,
    entisessä tyttöhuoneessani. Tämä lupa minulle myönnettiinkin.
    Tarvitsin sitä, näin sanoin, rauhoittuakseni; sitten olin palaava.

    Ja ennenkuin Hamdi palasi Yldizistä, olin jo poissa.

    Siihen aikaan te saavuitte Konstantinopoliin. Noiden kahden
    kuukauden kuluttua, tahtoi mieheni tietysti jälleen saada minut
    luokseen: lähetin hänelle sen sanan, ettei hän koskaan saisi
    minua elävänä, tuota pientä hopeapulloa en enää päästänyt
    käsistäni, ja syntyi kauhea taistelu siihen päivään asti, jona
    hänen majesteettinsa sulttani suvaitsi allekirjoittaa sen iraden,
    joka minut vapautti.

    Minun on tunnustaminen, että kärsimystäni kesti vielä muutaman
    viikon. Vastoin luuloani tuon miehen kuva, hänen suudelmansa,
    joita olin liiaksi rakastanut ja liiaksi vihannut, vainosivat
    minua vielä jonkun aikaa edelleen.

    Tänään olen vallan levollinen. Olen antanut hänelle anteeksi
    sen, että hän vähällä oli tehdä minusta liehinaisen: hän ei
    enää herätä minussa intohimoisia pyyteitä eikä vihaa: kaikki on
    lopussa. Jäljellä on hiukan häpeää siitä, että luulin löytäneeni
    rakkauden, sentähden että kaunis poika sulki minut syliinsä.
    Mutta olen saanut takaisia arvokkaisuuteni ja sieluni, ja sieluni
    on alkanut uutta elämää.

    Vastatkaa nyt minulle, André, jotta tietäisin, ymmärrättekö
    te minua, vai luuletteko te, kuten niin moni muu, että minä
    olen pieni haaveellisen kiihoittunut olento, joka tavoittelee
    mahdotonta.

                                                    _Djénane_.



XXII.


André vastasi Djénanelle, että hänen Hamdinsa suuresti tuntui olevan
kaikkien muiden miesten, niin hyvin Länsimaiden kuin Turkinmaan miesten
kaltainen, ja että hän, Djénane, oli viehättävä poikkeuksellinen
valio-olento. Ja sitten hän teki tuon peräti vähän omintakeisen ja
henkevän huomautuksen, ettei mikään riennä niin nopeasti eteenpäin kuin
aika; nuo kaksi vuotta hänen oleskeluajastaan Konstantinopolissa olivat
jo alkaneet huveta, eivätkä ne enään koskaan palaisi. Heidän tulisi
siis molempien käyttää hyväkseen jäljellä olevaa aikaa vaihtaakseen
ajatuksia, jotka niin pian olivat raukeavat kuoleman kuiluihin, niin
kuin kaikkien muidenkin kuolevaisten olentojen ajatukset.

Sitten hän sai kutsun tulla seuraavana torstaina Stambuliin, lähellä
Sultan-Selimiä olevan umpikujan pohjukassa sijaitsevaan vanhaan taloon.

Sinä päivänä hän kulki varhain aamulla höyryveneessä Bosporia
pitkin, ja kesäinen Stambul, joka tuntui siirtyneeltä Arapiaan, oli
tukahduttavan kuuma, ja moskeijat hohtivat häikäisevän valkoisina
elokuun paahtavassa auringonpaisteessa. Kuka olisi tuona päivänä voinut
kuvitella, että tällä kaupungilla saattoi olla niin pitkät talvet, ja
niin hitaasti sulavat kinokset? Kadut olivat tavallista autiommat,
sillä monet olivat muuttaneet Bosporin rannoille tai Marmarameren
saarille, ja Itämaan tuoksut tuntuivat voimakkaammin helteisessä
ilmassa.

Odottaessaan määräaikaa hän meni Sultan-Fatihiin ja istuutui
tavalliselle paikalleen, puiden siimekseen moskeijan edustalle. Siellä
olevat imanit, jotka eivät olleet nähneet häntä pitkiin aikoihin,
tervehtivät häntä erittäin ystävällisesti, mutta vaipuivat sen jälkeen
takaisin unelmiinsa. Ja "kafedji" kohteli häntä kantavieraana ja
toi hänelle rauhoittavan nargile-piipun. Talon kissa, pikku Tekir,
joka edellisenä keväänä usein oli pitänyt hänelle seuraa, tuli
heti hänen luokseen ja painoi päänsä hänen polvilleen, kerjäten
hyväilyä. Vastapäätä olevan moskeijan valkeiden muurien heijastus
häikäisi silmiä. Lapset ammensivat vettä kaivosta ja kaatoivat sitä
tupakoitsijoiden ympärillä olevalle vanhalle kivitykselle, mutta
kuitenkin oli niin kuuma, että puiden oksilla riippuvissa häkeissään
olevat peipot ja rastaat vaikenivat ja torkkuivat. Puista varisi
kellastuneita lehtiä, ilmoittaen tämän kauniin kesän pikaista loppua.

Sultan-Selimin lähistöön hän saapui kello kahden ajoissa, tukahuttavan
helteen painamana ja askelista kajahtava umpikuja oli huolestuttavan
autio. Kuparikolkuttimella varustetun oven takana hän näki Mélekin
odottamassa, ja hän hymyili kuin hyvä pieni toveri ainakin, joka
on iloinen ystävänsä jälleennäkemisestä. Hänen kasvoillaan oli
yksinkertainen harso, ja ne saattoi nähdä jotenkin yhtä selvästi kuin
europpalaisen suruharson läpi. Yläkerrassa hän tapasi Zeynebin samoin
puettuna, ja ensi kerran hän näki hänen ruskeiden silmiensä säteilevän
ja kohtasi niiden lempeän ja vakavan katseen. Mutta kuten oli
odottanutkin, Djénane edelleenkin esiintyi solakkana mustana haamuna,
jonka kasvot olivat täydelleen peitetyt.

Heti kun André oli istuutunut yksinkertaiselle vaalistuneelle
divaanille, kysyi Djénane häneltä, hieman omituinen sävy äänessä:

-- No, kuinka voi ystävänne Jean Renaud?

-- Kiitos kysymästänne, hän voi erinomaisen hyvin, mutta kuinka
tiedätte hänen nimensä?

-- Haaremeissa tiedetään kaikki. Voin esimerkiksi mainita teille,
että olitte eilen päivällisillä rouva Saint-Enogat'in luona, istuitte
naisen vieressä, jolla oli vaaleanpunainen puku; myöhemmin te molemmat
erositte muusta seurasta ja menitte istumaan puutarhan penkille, missä
hän kuutamossa poltti teiltä saamaansa savuketta. Ja niin edespäin...
Kaiken, mitä teette, mikä teille tapahtuu, sen me tiedämme... Te
vakuutatte siis, että herra Jean Renaud yhä edelleen voi hyvin?

-- Totta kai, niin kuin jo sanoin...

-- Siinä tapauksessa sinä Mélek olet nähnyt turhaa vaivaa: keinosi
eivät tehoa.

André Lhéry sai nyt kuulla, että Mélek joku päivä sitten -- enemmän
tosissaan kuin pilalla -- oli rukoillut ja noitunut aiheuttaakseen Jean
Renaudin kuoleman, hän kun oli kuvitellut, että tämän nuoren miehen
vaikutus Lhéryhin oli huono, ja että hän ylläpiti hänen epäluuloaan
heitä kohtaan.

-- Olettepa tahtonut tutustua Itämaan naisiin. Nyt näette, millaisia
me olemme. Kun raapii pois ulkokiillon, huomaa, että olemme pikku
raakalaisia!

-- Mitä Jean Renaud'hon tulee, erehdytte täydellisesti. Päinvastoin
tuo miesparka lakkaamatta uneksii teistä! Ja, ilman häntä emme olisi
tutustuneet toisiimme. Se oli hän, joka laahasi minut mukaansa ensi
yhtymykseemme Pasha-Bagtshéhen, tuona päivänä, jona tuuli niin kovasti,
sillä minä olin päättänyt olla sinne lähtemättä...

-- Tuo kiltti Jean Renaud! huudahti Mélek. Kuulkaahan, ottakaa hänet
mukaanne kauniiseen veneeseenne ensi perjantaina "Suolattomille
Vesille". Minä tulen sinne vartavasten, hymyilemään hänelle ohi
kulkiessamme...

Synkässä ja hämyisessä haaremissa, jossa tuskin saattoi aavistaa,
kuinka loistava suvipäivä vallitsi ulkona, Djénane esiintyi vielä
liikkumattomampana ja arvoituksellisempana, kuin edellisellä kerralla.
Huomasi, että hänet oli vallannut uudenlainen ujous ja väkinäisyys,
hän kun oli liiaksi paljastanut itseään viime pitkissä kirjeissään,
ja kun André näki hänet sellaisena, hän hiukan hermostui, jopa kävi
taisteluhaluiseksikin.

Sinä päivänä Djénane koetti kohdistaa keskustelun kirjaan:

-- Siitä kaiketi tulee romaani?

-- Kuinka minä voisin kirjottaa muuta? Mutta tuo romaani ei vielä ole
minulla ollenkaan selvillä.

-- Sallitteko minun lausua mielipiteeni? Tietysti romaani, jossa tekin
vähän esiinnytte.

-- Ei toki, kiitos kunniasta.

-- Antakaahan minun lähemmin selittää, mitä tarkoitan. Ettehän te
siinä puhu ensimäisessä persoonassa, tiedänhän, että ette enää tahdo
sitä tehdä. Mutta siinä voisi esiintyä meidän maassamme vieraileva
europpalainen, Itämaita ihaileva runoilija, joka näkee teidän
silmillänne ja tuntee teidän sielullanne.

-- Ja te luulette, ettei minua muka heti tunnettaisi!

-- Mitä se haittaisi?... Ettekö salli minun jatkaa? Tuhansien
välttämättömien vaarojen uhatessa hän salaa kohtaa yhden meidän
turkkilaisista sisaristamme, ja he rakastuvat toisiinsa...

-- Entä sitten?

-- Sitten hän, kirjailija, matkustaa pois, se on surullista, mutta
siinä kaikki...

-- Tuollainen juoni olisi jotain aivan uutta minun tuotannossani...

-- Anteeksi, se siinä olisi aivan uutta, että heidän välinen rakkaus
pysyisi puhtaana ja etteivät he sitä koskaan toisilleen tunnustaisi.

-- Ja miten kävisi tuon naisen, hänen matkustettuaan pois?

-- Tuon naisen!... Mitä muuta hän voisikaan tehdä kuin _kuolla!_

Tuon sanan kuolla hän lausui niin syvällä vakaumuksella, että se iski
Andréhen kuin salama. Hän joutui siitä niin hämilleen, ettei voinut
sanoa sanaakaan vastaukseksi.

Viimein Zeyneb katkaisi hiljaisuuden:

-- Mainitsehan, Djénane, se nimi, jota ajattelit tuolle kirjalle. Se
tuntui meistä niin kauniilta: _Kaiho, joka surmaa_... Kuinka, se ei näy
teitä miellyttävän?

-- Se on koko soma, sanoi André... Minun mielestäni se vaan on...
Kuinka sanoisinkaan... hiukan romantillinen.

-- No niin, virkkoi Djénane, sanokaa suoraan, että se on 1830:n
tyylinen... tai että se on rokokoota; älkäämme enää puhuko siitä...

-- Tuo nimi muistuttaa hiuspaperruksia, huomautti Mélek.

Silloin André älysi äsken pahoittaneensa Djénanen mielen puoleksi
ivaamalla hänen pieniä kirjallisia aatteitaan, jotka hän oli hankkinut
itselleen aivan omin päin niin suurta vaivaa nähden ja joskus
ihmeellisen mielihavainnon tukemana.

Äkkiä Djénane tuntui hänestä niin teeskentelemättömältä ja nuorelta,
hän, jonka André ensi näkemältä oli luullut liiasta lukemisesta
joutuneen vähän päästään pyörälle! Hän oli kovin pahoillaan siitä, että
oli loukannut tuota naista, vaikka lievästikin, ja hän vaihtoi heti
äänilajia, käyden vallan lempeäksi, melkein helläksi.

-- Ei mitenkään rakas näkymätön pikku ystävättäreni, tuo ehdottamanne
nimi ei ollenkaan ole rokokoota, eikä naurettava eikä ansaitse mitään
moitetta... Mutta älkäämme siinä mainitko kuolemaa, vai kuinka?
Tarvitsen hiukan vaihtelua, sillä olen antanut niin useiden kirjo
jeni henkilöistä kuolla; minua voitaisiin lopulta luulla ritari
Sini-Parraksi! Ei, pois kuolema tästä kirjasta; sensijaan, jos on
mahdollista, nuoruutta ja elämää... Sovittuamme tästä ehdosta, koetan
kirjoittaa tuon kirjan sen muotoisena kuin te haluatte, työskentelemme
yhdessä, kuin kaksi yksimielistä työtoveria ja hyvää ystävää ainakin,
eikö niin?

Ja he erosivat entistään paljoa parempina ystävinä.



XXIII.


Djénane Andrélle.

                                               Syyskuun 16 p. 1904.

    Olin kukkien parissa puutarhassa, tunsin itseni niin
    yksinäiseksi, ja kyllästyin yksinäisyyteeni. Yöllä oli raivonnut
    rajuilma, joka oli runnellut ruusupensaita. Maassa oli paksulta
    ruusuja. Astuessani näiden vielä tuoreiden terälehtien yli,
    tuntui, kuin olisin polkenut unelmia.

    Tässä Bosporin rannalla olevassa puutarhassa olen tultuani
    tänne Karadjiamirista viettänyt kesäni, pienestä ja nuoresta
    tytöstä alkaen, yhdessä ystävättärienne Zeynebin ja Mélekin
    seurassa. Noina elämämme nuorimpina aikoina emme suinkaan olleet
    onnettomia. Kaikki hymyili meille. Kaikki meidän ympärillämme
    nauttivat tuosta heittopuolisesta onnesta, joka tyytyy nykyhetken
    rauhaan, tulevan hetken turvallisuuteen. Emme koskaan olleet
    nähneet sydänten vuotavan verta. Ja päivämme, jotka soluivat
    edelleen hiljalleen ja hitaasti opiskelumme ja pikku huviemme
    välillä, tuudittivat meidät puolihorroksiin, tuollaiseen
    velttoudentilaan, jonka kuumat kesämme aina synnyttävät. Emme
    koskaan tulleet ajatelleeksi, että me voisimme antaa aihetta
    surkutteluun. Ulkomaalaiset opettajattaremme olivat paljon
    kärsineet kotimaassaan. He viihtyivät hyvin meillä; levollisuus
    täällä oli heistä kuin tyven satamassa myrskyn jälkeen. Ja
    kun joskus puhuimme heille epämääräisistä unelmistamme ja
    haaveilevista pyyteistämme: elää europpalaisnaisten tavoin,
    matkustaa, nähdä maailmaa, silloin he vastasivat ylistämällä sitä
    tyyneyttä ja rauhaa, joka meitä ympäröi. Koko lapsuutemme aikana
    emme kuulleet puhuttavan muusta kuin siitä, miten turvallista
    ja suloisia turkkilaisen naisen elämä on. Eipä siis mikään
    ulkopuolellamme tuottanut meille kärsimystä. Kärsimys tuli
    sisältä, omasta itsestämme. Levottomuus ja tyydyttämätön kaiho
    syntyi omassa sydämessämme, ja minun elämäni murhenäytelmä alkoi
    varsinaisesti hääpäivänäni, jona kannoin päässäni hopeasäikeistä
    morsiushuntuani.

    Muistatteko, André, ensi kohtaamisemme tuolla metsäpolulla tuona
    myrskyisänä päivänä, saatoitteko silloin kuvitella, että teistä
    niin pian oli tuleva meille hyvin rakas ystävä? Ja tunnen, että
    tekin alatte kiintyä noihin pieniin turkkilaisnaisiin, vaikka
    he jo ovat menettäneet salaperäisyyden viehätyksen. Jotain
    sanomattoman suloista on painunut mieleeni viime kohtaamisemme
    jälkeen, siitä: hetkestä alkaen, jona katseenne ja äänenne
    muuttuivat, kun pelkäsitte, että olitte loukannut minua. Silloin
    huomasin, että te olette hyväsydäminen, ja että tahdotte olla
    uskottuni, samalla kuin olette ystäväni. Kuinka suuri helpotus
    olisi minulle, jos saisin sanoa teille, joka minua ymmärrätte,
    niin paljon, mikä painaa mieltäni ja mitä ei kukaan ole kuullut,
    niin monia kohtalooni liittyviä seikkoja, jotka saattavat minut
    suunniltani; te, joka olette mies ja joka _tiedätte_, voisitte
    ehkä selittää minulle kaiken tuon.

    Vallan lähellä tuossa kirjoituspöydälläni on teidän kuvanne,
    joka katselee minua kirkkaine silmineen. Tiedän, että itse
    ette ole kaukana, vastakkaisella rannalla; ainoastaan kaistale
    Bosporia erottaa meidät toisistamme, ja mikä etäisyys kuitenkin
    aina meidän molempien välillä, mitkä vaikeuksien kuilut ja mikä
    alituinen epävarmuus, tokko enää koskaan näemme toisiamme!
    Kaikesta tästä huolimatta tahtoisin teidän lähdettyänne pois
    maastamme, olla jotain enempää kuin epämääräinen utukuva
    teidän mielessänne: tahtoisin, että muistelisitte minua
    todellisuusolentona, vaikkakin surullisena.

    Tiedättekö mikä äsken muistui mieleeni, kun poljin jaloillani
    noita ruusuja? Samanlainen tuhonteko tuon saman puutarhan
    lehtokujilla kolmatta vuolta sitten. Mutta sillä kertaa ei
    kesätuuli ollut tuhooja, vaan syksy. Lokakuu oli kellastanut
    puiden lehdet, oli kylmä ilma, ja meidän oli määrä seuraavana
    päivänä palata kaupunkiin, Khassim-Pashaan. Kaikki tavarat
    oli suljettu matkalaukkuihin, koko talo oli mullin mallin.
    Olimme tulleet hyvästelemään puutarhaa ja poimimaan viimeiset
    kukat. Vinha tuuli ulvoi oksien lomissa. Vanha Irfané, yksi
    orjattaristamme, joka osaa ennustaa kahviporosta, väitti että tuo
    päivä soveltui kohtalomme ennustamiseen. Hän tuli siis tarjoamaan
    meille kahvia, joka meidän tuli juoda; -- tämä tapahtui puutarhan
    perimmässä sopukassa, kummun suojaamassa kulmassa -- ja näen
    vielä hengissä miten hän istui siinä jalkojemme juuressa,
    keskellä lakastuneita lehtiä, levottomana siitä, mitä oli näkevä.
    Zeynebin ja Mélekin kuppien pohjalla hän näki pelkkiä huvituksia
    ja lahjoja: olivathan he vielä niin nuoria. Mutta hän pudisti
    päätään tarkastaessaan minun kuppiani: "Voi, rakkaus tulee, hän
    sanoi, mutta se on petollinen. Et pitkään aikaan palaa Bosporin
    rannalle, ja kun viimein palaat, on onnesi kukka kuihtunut. Oi
    sinä poloinen, poloinen! Sinun kohtalosi ei sisällä muuta kuin
    rakkauden ja kuoleman." Ja vasta tänä kesänä palasin sinne ensi
    kerran onnettoman avioni jälkeen. Mutta onko todella _onneni
    kukka kuihtunut_ kun en koskaan ole kokenut onnea? Ei suinkaan,
    vai mitä arvelette? Mutta hänen ennustuksensa ei koskaan ole
    tehnyt minuun niin syvää vaikutusta kuin tänään; "sinun kohtalosi
    ei sisällä muuta kuin rakkauden ja kuoleman."



XXIV.


He tapasivat toisensa usein tämän ihanan kesän loppupuolella.
Joka viikko ainakin kerran heidän veneensä sivuuttivat toisensa
"Suolattomilla Vesillä" Aasian puolella. Zeyneb ja Mélek, joiden
kasvoja hiukan näki hunnun alta, hymyilivät tuskin huomattavasti
mustan harson takaa, Stambulissakin he kohtasivat toisensa tuon
kelpo imettäjän talossa. He olivat vapaammat Bosporin rannalla kuin
isoissa talviasunnoissaan Khassim-Pashassa, ja keksivät lukemattomia
verukkeita lähteäkseen kaupunkiin ja lähettääkseen orjansa asioille
matkan varrella. Tosin jokainen kohtaaminen vaati kutomaan uuden
uskaliaisuuden ja oveluuden verkon, joka aina oli ratkeamaisillaan ja
muuttamaisillaan viattoman seikkailun murhenäytelmäksi, mutta kaikki
päättyi kuitenkin sitten ihmeteltävän hyvin. Ja menestys teki heidät
varmemmiksi ja sai heidät keksimään vielä uskaliaampia yrityksiä.
"Voitte kertoa tämän kelle tahansa Konstantinopolissa -- näin he
leikkisästi hänelle huomauttivat -- ei kukaan kuitenkaan teitä uskoisi."

Heidän istuessaan keskustellen kuin vanhat ystävät ainakin tuossa
pienessä Stambulin talossa, Zeyneb ja Mélek joskus nostivat harsojaan,
paljastaen koko soikeat kasvonsa; ainoastaan hiukset olivat mustan
hunnun peitossa, ja he näyttivät hienoilta nuorilta nunnilta. Djénane
yksin oli järkähtämätön; hänen piirteitään ei ollenkaan voinut erottaa,
ne kun olivat yhtä synkän verhon peittämät kuin ensi päivänä, ja André
ei rohjennut sitä huomauttaa, hän kun pelkäsi ratkaisevaa vastausta,
joka riistäisi häneltä kaiken toivon koskaan saada nähdä hänen silmiään.

Joskus hän heidän suostumuksellaan uskalsi lähteä kuuntelemaan
heidän soittoaan ja lauluaan jonakin tuollaisena pettävänä iltana
Bosporilla, kun ei liiku tuulenhenkäystä, joka on lämmin ja lumoava,
mutta joka jäätää vaatteiden läpi tunkevalla kylmällä kasteellaan.
Melkein joka päivä kesällä puhaltaa raju Mustaltamereltä tuleva tuuli
tässä salmessa, nostaen vaahtopääaaltoja; mutta tämä tuuli asettuu
aina auringonlaskun aikana, vallan kuin jos sulku äkkiä tukittaisiin.
Hämärän laskeutuessa eivät rantapuiden latvat enää huoju, kaikki
asettuu ja tyyntyy, merenpinta tasoittuu peiliksi, johon kuvastuvat
tähdet, kuu ja tuhannet talojen ja palatsien valot. Itämaalainen
raukeus laskeutuu pimeän tullen yli Europan ja Aasian rannikon, jotka
katselevat toisiaan, ja näiden seutujen alituinen kosteus käärii kaiken
usvaverhoon, joka yhdistää ja suurentaa sekä läheiset että etäiset
esineet, vuoret, metsät, moskeijat, turkkilaiset ja kreikkalaiset
kylät, pienet aasialaiset lahdelmat, jotka ovat hiljaisemmat kuin
europanpuoleiset, ja jotka joka ilta näyttävät jähmettyvän ehdottomaan
rauhaansa.

Terapian, Andrén asumapaikan, ja hänen kolmen ystävättärensä "jalin"
välillä oli lähes puolen tunnin soutumatka.

Ensi kerran hän oli istuutunut kaikiinsa, ja nyt kuten aina oli suuri
nautinto soudella tässä veneessä yöllä, liukua eteenpäin melkein
koskettaen vedenpintaa, melkein pitkäkseen ojentautuneena tuolle
vaaleansiniselle ja hopeanhohteiselle peilille, joksi tyyntynyt
vesitaso oli muuttunut. Mikäli eteni europpalaisesta rannasta, sekin
muuttui salaperäiseksi ja rauhalliseksi. Kaikki rannalla tuikkivat
valot piirsivät Bosporin pintaan lukemattomia loistavia juovia, jotka
näyttivät uppoavan syvyyteen. Taivasalle järjestettyjen pienten
kahviloiden itämaalainen soitto ja laulajien omituiset sävelet
seurasivat häntä vedenpinnan kaiun kantamina ja kaunistamina.
Terapiankin kauheita orkestereita, jotka lieventyivät etäisyydessä ja
tuona himoavana yönä, hän kuunteli melkein mielikseen. Ja vastapäätä
oli tuo hekkumalliseen lepoon vaipunut aasialainen rannikko, jota kohti
hän suuntasi veneensä; sen uhkuvan rehevä kasvullisuus, sen metsäiset
kukkulat muodostivat tummia ryhmiä, jotka näyttivät suunnattoman
suurilta yläpuolella kuvaansa, joka heijastui ylösalaisin veteen.
Sieltä tuikkivat tulet olivat heikommat ja harvemmat, ja näkyivät
ristikkoikkunoista, joiden takana aavisti olevan naisia, jotka eivät
saaneet näyttäytyä.

Sillä kertaa André, kulkien kaik-veneessä, ei uskaltanut pysähtyä
ystävättäriensä valaistujen ikkunoiden kohdalle, vaan käski soutaa
eteenpäin. Hänen soutajiensa pukujen kulukirjaukset loistivat liiaksi
kuutamossa ja olisivat voineet herättää jonkun rannalla vahtivan
neekerin epäluulon; sitäpaitsi hänen soutajansa olivat turkkilaisia,
ja huolimalta uskollisuudestaan he olisivat voineet paheksumisesta
ilmiantaa hänet, jos olisivat vainunneet vähintäkin yhteyttä
europpalaisen isäntänsä ja tuon haaremin naisten välillä.

Seuraavina iltoina hän palasi sinne tuollaisessa yksinkertaisessa
kalastajaveneessä, joita joka yö tuhansittain leviää yli Bosporin.
Silloin hän saattoi pysähtyä pitkäksi aikaa, muka häärien verkkojen
laskemisessa; hän kuuli Zeynebin laulavan Mélekin tai Djénanen
säestämänä pianolla; hän tunsi hyvin hänen nuorekkaan lämminsointuisen
äänensä. Tuo ääni oli kaunis ja luontevasti kehitetty varsinkin
alaäänistössä. Silloin tällöin se katkesi, mikä teki sen vielä
vaikuttavammaksi, se kun ennusti laulajattaren pikaista kuolemaa.

Syyskuun keskivaiheilla he uskalsivat tehdä jotain vallan tavatonta:
he nousivat yhdessä kukkulan rinnettä, joka oli vallan punaisenaan
kanervikkoa, ja kävelivät metsässä. Tämä kävi esteettömästä päinsä
Beikoksen yläpuolella olevassa paikassa, joka on vastapäätä Terapiaa,
ja jonne Andrén oli tapana lähteä joka ilta auringonlaskun ajaksi.
Sanomattoman ihana oli tämä Beikos, josta myöhemmin tuli heidän
rakkain ja häiriintymättömin yhtymäpaikkansa. Kun saapuu Terapiasta,
missä vallitsee typerän vilkas seuraelämä, siirtyy täydelliseen
vastakohtaan: näiden kookkaiden puiden varjokkaaseen hiljaisuuteen,
mietiskelyä herättävään menneisajan rauhaan. Ensin saapuu pienelle
maihinnousupaikalle, joka on rakennettu vanhoista valkoisista
kivilaatoista, ja kohta senjälkeen paratiisimaiselle tasangolle,
nelisatavuotisten plataanien siimekseen, jotka eivät enää näytä olevan
meidän ilmanalamme tuotteita, vaan jotka aikojen kuluessa ovat käyneet
intialaisen baobab tai banina puiden näköisiksi. Se on vallan tasaista
maata, jota syksyisin peittää paljoa hienompi nurmi kuin konsanaan
meidän huolellisimmin hoidetuissa puistoissamme; se on tasanko, joka
erityisesti soveltuu kävelyihin ja hillittyyn alakuloisuuteen; se
on juuri sopivan laajakin -- noin puolen peninkulman pituinen --
niin että se vaikuttaa kodikkaalta, silti tuntumatta umpinaiselta,
ja sen ympärillä kohoaa yksinäisiä metsäisiä kumpuja. Viehättyneinä
sen harvinaiseen luonnonkauneuteen ovat turkkilaiset antaneet sille
nimen "Valtaherran-Laakso". Ei aavista, että Bospori ja sen häiritsevä
hyörinä on niin lähellä; kummut peittävät kaiken. Siellä on eristettynä
muusta maailmasta, muuta ääntä ei kuule kuin iltaisin paimenten
ruokopillien vihellyksiä, kun he kokoovat vuohiansa lähistön vuorilta.
Majesteetilliset plataanit, joiden maanpinnalla levinneet juuret
kiemurtelevat kuin suunnattoman suuret käärmeet, muodostavat tämän
tasangon alkupäässä pyhän uhrilehdon tapaisen ryhmän, mutta kauempana
niitä on harvemmassa ja ne muodostuvat lehtokujiksi, jättäen aukeiksi
ne laajat nurmikentät, joilla valkeahuntuiset turkkilaisnaiset iltaisin
hitaasti kävelevät. Tässä Valtaherran-Laaksossa virtaa viileä puro,
jossa elää kilpikonnia ja jonka poikki on rakennettu pieniä puusiltoja.
Sen rannalle, vanhojen puiden varjoon on pystytetty majoja, joissa
kesällä maksusta tarjotaan turkkilaista kahvia; sinne asettuvat
miehet polttamaan nargiletansa, varsinkin perjantaisin, ja samalla he
katselevat verhottuja naisia, jotka matkan päässä haaveisiin vaipuneina
kävelevät niityllä. He astuvat ryhmittäin, joihin kuuluu kolme,
neljä tai kymmenen henkeä, kukin ryhmä erillä toisista, likimainkaan
täyttämättä tätä avaraa ruohokenttää. Heillä on yhdenväriset, yhdestä
vaatekappaleesta leikatut puvut -- usein vaaleanpunaista tai sinisiä,
kultakuteista Damaskuksen silkkiä -- järjestettyinä muinaisaikaisiin
laskoksiin, ja kaikilla on valkoista musliinia kääritty pään ympärille.
Hämärän laskeutuessa saavat nämä puvut tuossa omituisessa ympäristössä,
sekä kävelijättärien liikkeiden levollisuus katselijan ajattelemaan
tarumaisia kertomuksia autuaiden varjoista, jotka vaeltavat Elysiumin
kentillä...

André kävi ahkeraan Valtaherran-Laaksossa; hän oleskeli siellä melkein
joka päivä, vaikka hän nimellisesti asui Terapiassa.

Sovittuun aikaan hän oli noussut maihin baobab-plataanien kohdalla
seuranaan Jean Renaud, joka taas oli saanut toimekseen toimia
tähystelijänä, mikä tehtävä häntä yhä edelleen suuresti huvitti.
Turkkilaiset palvelijansa, joita oli mahdoton käyttää tämänlaiseen
tehtävään, hän oli jättänyt europpalaiselle rannalle, ottaen mukaansa
ainoastaan erään uskollisen ranskalaisen palvelijan, joka isäntänsä
tarpeisiin kuten tavallisesti, kuljetti mukanaan matkalaukussa feziä.
Siitäperin kuin André oli yhtynyt tähän uuteen salaiseen seikkailuun,
hän oli ottanut tavakseen muuttaa päähinettä, mikä siihenasti oli
torjunut vaaran; tuo muutos tapahtui missä tahansa, ajurin vaunuissa,
veneessä jopa keskellä yksinäistä katua.

Hän näki kolmen ystävättärensä saapuvan talika-vaunuissa, astuvan
niistä alas; ja vallan kuin olisivat olleet tavallisella kävelyllä he
alkoivat astua niityn poikki, joka jo paikoittain välkkyi punasinervänä
syksyisen myrkkyliljan kukista. Zeyneb ja Mélek olivat pukeutuneet
ohueeseen jeldirméhen, jota on lupa käyttää maalla, ja päässä heillä
oli valkoinen harsohuntu, joka jätti silmät paljaiksi; Djénanella yksin
oli yllään kaupunkilaisnaisen musta tsharshaf, hän kun edelleen tahtoi
olla kasvoiltaan täydelleen näkymätön.

Heidän poikettuansa vuorelle kohoavalle polulle, josta edeltäpäin oli
sovittu, André yhtyi heihin ja esitti Jean Renaud'n, johon he olivat
halunneet tutustua pyytääkseen anteeksi että olivat toivoneet hänen
kuolemaansa ja joka lähetettiin kulkemaan edellä tähystelijänä. Tuona
ihanana iltana he astuivat iloisina edelleen polkua, kastanjapuiden
ja tammien välissä. Ruohisto yltympäri oli täynnä purtojuuren kukkia.
Pian he saapuivat kanervikoille, ja maa puiden alla oli niistä ihan
punainen. Sitten näköala vähitellen laajeni. Bosporin aasianpuoleisella
rannalla oli laajalti metsiä: silmänkantamattomiin levisi kukkuloilla
ja vuorilla tuo alkuperäisen rehevä vihreä verho, joka vielä turvaa
rosvoja ja karhuja. Sitten levisi äkkiä heidän jalkojensa juurella
äärettömänä Mustameri. Sen sini oli vaaleampi ja pohjoisempaan
ilmanalaan vivahtavampi kuin läheisen Marmarameren, ja tuona päivänä
se näytti loppukesän auringon paisteessa tyyneltä ja miettiväiseltä,
ikäänkuin se olisi tuuminut tulevan talven raivoa ja rymyä, joka kerta
kuin Venäjältä alkoi puhaltaa hirvittävä tuuli.

Heidän kävelynsä päämääränä oli vanha puu-moskeija, yksinäinen
toivioretki-paikka korkealla yläpuolella tuota myrskyisää merta,
alttiina pohjatuulelle. Siellä oli rappeutuneessa talossa vaatimaton
pieni kahvila, jonka isäntä oli valkeatukkainen vanhus. He istuutuivat
oven edustalle katsellen alhaalla leviävää vaaleansinistä vesitasoa.
Harvat puut, lehdet tuulen repiminä, olivat kaikki samojen myrskyjen
alituisesta painosta samanne päin kumarassa. Ilma oli viileä ja puhdas.

He eivät puhuneet kirjasta eivätkä mistään erityisestä seikasta. Sinä
päivänä ainoastaan Zeyneb oli hiukan vakava: Djénane ja Mélek olivat
hurmaantuneet tästä salaisesta kävelyretkestä ja vaipuivat hartaina
katselemaan tätä vuorten ja kallioiden jylhää komeutta, jotka heidän
jalkojensa juuressa laskeutuivat vedenpintaan asti.

Saadakseen olla täällä yksin Andrén seurassa, oli noiden pienten
kapinallisten naisten täytynyt jättää matkan varrella oleviin kyliin
kaksi neekeriä ja yhtä monta neekerinaista, jotka olivat lahjotut
vaikenemaan; mutta nämä uhkarohkeat yritykset, jotka siihenasti aina
olivat, onnistuneet, eivät enää heitä ollenkaan huolestuttaneet.
ja valkopartainen ukko, joka siinä ulkoilmassa, synkkä Mustameri
näkyvissä, tarjosi heille kahvia vanhoissa sinisissä kupeissa, ei
voinut muuta ajatella, kuin että hänen edessään oli todellinen bei,
joka oli pyhiinvaellusmatkalla haareminaistensa seurassa.

Sillävälin alkoi ilma tuntua hyvin viileältä, laaksossa vallinneen
kuumuuden jälkeen, ja Zeyneb sai vähäisen yskänkohtauksen, jonka hän
koetti tukahuttaa, mutta joka ilmaisi samaa kuin kauniin äänensä
katkeaminen hänen laulaessaan. Kahden toisen ystävättären katseesta
huomasi että tuo jo oli vanha levottomuuden aihe; he tahtoivat koota
tiheämmälle puvun poimut tuolla hennolla povella, mutta sairas, tai
ainoastaan sairauden uhanalainen, kohautti olkapäitään ja sanoi ylen
tyynenä ja välinpitämättömänä:

-- Älkää vaivautuko. Hyvä Jumala, sehän on lopen mitätön seikka!

Zeyneb oli ainoa tuosta kolmikosta, jota André luuli hieman tuntevansa:
hän oli _havahtunut_ kaksinaisessa merkityksessä, pettyneenä elämän
suhteen hän ei enää toivonut mitään; ei enää odottanut mitään, mutta
alistumisessaan hän oli muuttumattoman lempeä; hän oli olento, joka
uhkui väsymystä ja hellyyttä, hänen sielunsa oli juuri sellainen, joksi
sitä kuvastivat hänen säännöllisen piirteiset viehättävät kasvonsa
ja hänen epätoivoisina hymyilevät silmänsä. Mélek sitävastoin, joka
kuitenkin tuntui hyväsydämiseltä, oli alati joko ylenmäärin oikullinen
ja kiivas, tai lapsellinen ja valmis nauramaan kaikelle, ilkkumaan
kaikkea. Djénane taas, joka oli heistä kolmesta hienoin luonne, pysyi
yhä edelleen salaperäisenä ainaisen mustan huntunsa alla, ollen
arvoituksellinen, ja ymmällään paljosta lukemisestaan. Senohella
hänen tuulensa vaihtelivat, hän oli samalla nöyrä ja ylpeä, joskus
hämmästyttävän täynnä luottamusta, ja seuraavassa tuokiossa tutkimaton,
ikäänkuin ylipääsemättömän muurin ympäröimä.

-- En voi selittää -- näin ajatteli André -- mitä hän minusta tahtoo
enkä miksi hän jo on käynyt minulle rakkaaksi; joskus tuntuu siltä,
kuin olisi meillä jotain yhteisiä muistoja joiltakin himmeiltä
menneiltä ajoilta... En ala ymmärtää häntä ennen sitä päivää, jona
vihdoinkin saan nähdä hänen silmänsä; mutta pelkään, ettei hän koskaan
näytä niitä.

Heidän oli hyvissä ajoin lähteminen alas Beikoksen tasangolle
ehtiäkseen koota orjansa ja saapua kotia ennen yön tuloa. He
syventyivät siis jälleen metsäpoluille, ja ystävättäret tahtoivat
kukin Andrén kädestä kanervaoksan, joista vuori oli ruusunpunaisenaan.
Lapsellisen uhmailevina he aikoivat kiinnittää ne puseroihinsa illalla,
aterioidessaan isovanhempiensa ja muutamien ankaroiden vanhojen
setiensä seurassa.

Heidän saavuttuaan alas tasangolle, André varovaisuudesta erosi heistä,
mutta seurasi heitä katseineen, astuen matkan päässä heidän jäljessään.
Sinä päivänä oli vaan vähän väkeä Valtaherran-Laaksossa, missä aurinko
jo levitti tummenevaa iltavalaistustaan: ainoastaan etäällä näki
muutamia valkohuntuisia naisia hajaryhminä istumassa nurmikolla. Nuo
kolme pientä huimapäätä astuivat sulavin, hitain liikkein, Zeyneb ja
Mélek niin vaaleavärisissä silkkipuvuissa, että ne näyttivät melkein
valkoiselta, kävellen molemmin puolin ainaisesti surupukuista Djénanea;
heidän laahuksensa hiipaisivat lyhyttä hienoa nurmea, kosketellen
säälimättä myrkkyliljan punasinerviä kukkia ja lakaisten plataanien jo
varisseita keltaisia lehtiä. He olivat todella kolmen Elysiumin varjon
kaltaisia, kulkien poikki ijäisen levon laakson: ja surupukuinen,
keskellä astuva, oli epäilemättä varjo, joka ei vielä ollut löytänyt
lohdutusta maallisen rakkauden saavuttamattomuudesta...

He katosivat hänen näkyvistään saavuttuaan isojen plataanien
siimekseen, suljetun tasangon toisessa päässä olevaan pyhään lehtoon.
Kumpujen taakse laskeva aurinko katosi hitaasti tästä eedenistä; taivas
muuttui kuultavan vihreäksi kuin kauneina kesäiltoina, ja pienet
kapeat pilven juovat vivahtivat punakellerviin liekkeihin. Toiset
autuaat varjot, jotka kauan olivat istuneet sinne tänne ryhmittyneinä
kukkaskirjavalle niitylle, nousivat nyt kaikki ja alkoivat poistua,
mutta hyvin hitaasti, niinkuin varjojen sopii. Etäällä alkoivat
paimenet soittaa vanhanaikuisia sävelmiään houkutellakseen vuohensa
kotia. Ja ennen pitkää tämä seutu kävi äärettömän yksinäiseksi noiden
suurten metsien juurella, tähtitaivaan tuikkiessa.

Vastenmielisesti André palasi Bosporille, joka näytti hopeanhohteiselta
vaaleanpunaiseen vivahtavalta kankaalta rannan jättiläisplataanien
mustien varjokuvien lomitse. Hän sanoi soutajilleen, ettei heidän
tarvinnut kiiruhtaa: hän lähestyi jotenkin välinpitämättömänä Europan
rantaa ja Terapiaa, missä isot hotellit sytyttivät sähkövalonsa, ja
kolmannen luokan orkesterit iltakonserttia varten sekavasti virittivät
soittimiaan.



XXV.


Seuraavana päivänä saapuivat Andrélle nämä kirjeet:

                                            Syyskuun 18 p. 1904.

    Ystävä hyvä, huomautanpa teille aihetta, jota teidän pitäisi
    käsitellä ja joka parhaiten kuvaisi haaremia koko kirjassanne.
    Se on _tyhjyyden_ tunne, joka johtuu elämäämme siitä, että
    meidän on pakko puhua ainoastaan naisten kanssa, että meillä ei
    ole muita uskottuja kuin naisia, että seurustelemme yksinomaan
    onnettomuustovereidemme kanssa? Entä ystävättäremme? Mutta,
    hyvä Jumala, he ovat yhtä heikot ja väsyneet kuin me itse.
    Heikkous tai oikeammin heikkoudet täten yhtyneinä haaremeissamme
    masentavat sielua, ne kärsivät kaksinkertaisesti tilastaan
    ja kaihoavat jotain voimakasta. Oi, jotain henkilöä, jonka
    kanssa nämä unhotetut, nöyryytetyt olentoparat voisivat puhua,
    vaihtaa ajatuksiaan, jotka enimmäkseen ovat ujoja ja viattomia!
    Tarvitsemme niin kipeästi miehistä ystävää, lujaa miehenkättä,
    joka meitä tukisi ja joka olisi kyllin voimakas meitä nostamaan,
    jos olisimme lähellä lankeemusta. Emme isää, aviopuolisoa,
    veljeä, vaan _ystävää_, henkilöä, jonka ylemmyyden tunnustaisimme
    samalla ankaraa, hyvää, hellää ja vakavaa, ja joka rakastaisi
    meitä etupäässä suojelevana ystävänä... Teidän maailmassannehan
    on sellaisia miehiä, eikö totta?

                                                     _Zeyneb_.

    _Täydelleen tyhjä_ olemassaolo! Oivallatteko, kuinka kauhea se
    on? Sielu parkoja, joille on kasvaneet siivet ja joita pidetään
    vangittuina; sydämiä, jotka pursuavat nuoruutta, mutta joilta
    toiminta on kielletty, jotka eivät voi tehdä mitään, eivät edes
    hyvää ja jotka riutuvat ja kuluvat toteutumattomissa unelmissaan.
    Voitteko kuvitella, kuinka synkkiä päiviä viettäisivät teidän
    kolme ystävätärtänne, jos te ette olisi tullut, ne olisivat
    kuluneet kaikki samanlaisina, vanhojen setien ja vanhojen naisten
    valppaan holhouksen alaisena, joiden mykän paheksumisen painon he
    alati tuntevat.

    Avioni murhenäytelmästä, jonka teille olen kertonut, on
    jäänyt sydämeni pohjalle viha rakkautta kohtaan, ainakin
    rakkautta kohtaan, sellaisena kuin sitä meillä käsitetään,
    sen tuottamien ilojen epäileminen, ja katoamaton katkeruus
    huulilleni. Mutta tiesin kuitenkin jo silloin, että rakkaus,
    joka niin suuresti oli minut pettänyt, oli toisenlainen
    Länsimailla, ja aloin intohimoisesti tutkia sitä eri maiden
    kirjallisuudessa ja historiassa. Ja kuten olin aavistanut,
    huomasin sen mielettömien mutta myös mitä ylevimpien tekojen
    aiheuttajaksi. Sen huomasin piilevän kaikessa, mikä on huonoa
    maailmassa, mutta myös kaikessa, mikä on hyvää ja ylevää... ja
    suruni tuli katkerammaksi, mikäli aloin käsittää latinalaisen
    naisen säteilevän tilan. Oi, kuinka hän on onnellinen teidän
    maissanne, tuo olento, jonka edestä vuosisatojen kuluessa on
    ajateltu, taisteltu ja kärsitty, joka vapaasti saattaa rakastaa
    ja valita, ja joka antautuakseen toisen omaksi on oikeutettu
    vaatimaan, että hänet ansaitaan. Oi, mikä paikka hänellä onkaan
    ollut ja on teidän elämässänne ja kuinka epäämätön hänen
    valtijattaren-asemansa kautta vuosisatojen!

    Meissä mahomettilaisnaisissa sitävastoin kaikki vielä
    uinailee. Tietoisuus omasta itsestämme, arvostamme, on tuskin
    vielä herännyt, ja ympärillämme ollaan oltu tahallisesti
    välinpitämättömiä jopa syvästi ylenkatseellisia alkaneeseen
    kehitykseen nähden.

    Eikö siis yksikään ääni kohoa julistamaan noille oikeastaan
    hyville, joskus hellillekin miehille, isillemme, puolisollemme
    ja veljillemme heidän sokeuttaan? Täytyykö siis turkkilaisnaisen
    ainaisesti maailman silmissä olla orjatar, joka ostetaan
    kauneutensa vuoksi, tai tuo veltto ja liialla ihomaalilla sivelty
    flanum, joka polttaa savukkeita ja elää alinomaisessa hekkuman
    huumauksessa.

    Mutta te tulitte, ja muun te tiedätte. Kaikki kolme olemme
    valmiit palvelemaan teitä uskollisina sihteereinä, ja lisäksi
    monet muut sisaristamme, jos meidän voimamme eivät riitä.
    Tahdomme lainata teille meidän silmämme, sydämemme, tarjota koko
    sielumme teidän palvelukseenne...

    Voimme ehkä tavata toisemme vielä pari kertaa täällä Bosporilla,
    ennenkuin on aika palata kaupunkiin. Meillä on niin monta
    luotettavaa ystävää koko tällä puolella, ja he ovat aina valmiit
    todistamaan meidän olleen luvallisilla teillä.

    Muita pelkään... en teidän ystävyyttänne, sillä onhan sitä,
    niinkuin olette vakuuttanut, mahdoton epäillä... Ei, pelkään
    surua... sitten, kun olette lähtenyt pois.

    Hyvästi André, ystävämme, _minun ystäväni_. Suosikoon teitä onni!

                                                    _Djénane_.

    Tätä Djénane varmaankaan ei ole teille kertonut. Se
    vaaleanpunaisiin puettu nainen, joka poltti teidän savukkeitanne
    tuona iltana Saint-Enogut'n perheen kemuissa -- sanokaamme
    että hänen nimensä on esim. rouva Durmont -- tuli meitä tänään
    tervehtimään ja viipyi meillä iltapäivän, vetäen verukkeeksi
    tahtovansa laulaa Zeynebin kanssa Griegin duettoja. Mutta hän
    puhui niin paljon teistä, ja lisäksi niin innokkaasti, että
    eräs nuori venakko, joka niinikään oli meillä, siitä oli kovin
    ihmeissään. Pelästyimme ajatellessamme, että hän aavisti jotain
    ja tahtoi houkutella meidät ansaan; silloin aloimme me pahasti
    moittia teitä, purren huulta hillitäksemme nauruamme, ja hän
    antoi vetää itseään nenästä ja puolusti teitä rajusti. Saattaa
    sanoa, että hänen käyntinsä tarkoitus oli tiedustella, mikä on
    meidän mielipiteemme teistä. Mikä onnellinen kuolevainen te
    olettekaan!

    Olemme juuri tuumineet ja päättäneet toteuttaa useita viehättäviä
    tapoja jälleen tavata teidät. Osaako palvelijanne, jota sanotte
    niin luotettavaksi, ajaa?

    Jos panemme hänen päähänsä fezin ja käytämme häntä ajurina,
    voisimme lähteä yhdessä ajelemaan katetuissa vaunuissa. Mutta
    kaikesta tästä on neuvoteltava suullisesti ensi kerralla, kun
    tapaamme.

    Kolme ystävätärtänne lähettää teille mitä parhaat ja hellimmät
    terveisensä.

                                                    _Mélek_.

    Älkää suinkaan jääkö tulematta "Suolattomille Vesille"
    huomenna; mekin koetamme lähteä sinne. Soutakaa kuten ennenkin
    aasianpuoleista rantaa pitkin meidän ikkunoidemme ohi. Jos näette
    valkoisen nenäliinan nipukan pistävän esiin ikkunaristikosta, se
    tietää, että tulemme teitä tapaamaan. Jos nenäliina on sininen,
    se merkitsee: "Tapaturma, ystävättäret ovat teljetyt vankilaansa."

                                                     _M..._

Vuodenajan loppuun asti he siis ääneti ja salaa kohtasivat toisensa
Aasian Suolattomilla Vesillä. Joka perjantai, kun oli kaunis ilma --
jopa joka keskiviikkokin, joka niinikään on huviretkipäivä tuolla
viehättävällä varjokkaalla joella -- Andrén vene moneen kertaan souti
kolmen ystävättären veneen ohi, mutta ei vähäisinkään päännyökkäys
ilmaissut heidän likeistä tuttavuuttaan niille sadoille naissilmille,
jotka valkomusliinisen huntunsa aukosta tähystelivät heitä rannalla.
Jos tarjoutui edullinen tilaisuus, he uskalsivat hymyillä mustan
harson takana. Mutta Djénane oli tapansa mukaan verhonnut kasvonsa
kolmikertaisiin harsoihin, jotka olivat yhtä läpinäkymättömät kuin
naamari. Muissa veneissä istuvat naiset tosin hiukan sitä ihmettelivät,
mutta ei kukaan rohjennut ajatella pahaa, olihan tämä paikka perin
sopimaton rikollisiin yrityksiin. Ja ne jotka tunsivat hänet soutajien
puvuista, sanoivat ainoastaan vallan hyvänsävyisästi: "Tuo pikku
Djénane Tewfik-Pasha on aina ollut eriskummainen."



XXVI.


Djénane Andrélle:

                                                Syyskuun 28 p. 1904.

    Kuinka hauska uusi tunne se tietoisuus, että meillä Suolattomilla
    Vesillä liikkujoiden joukossa on _ystävä_, se tietoisuus, että
    noiden muukalaisten joukossa, jotka ainaisesti pysyvät meille
    tuntemattomina ja jotka puolestaan pitävät meitä tutkimattomina,
    eriskummaisina pikku eläiminä, että noiden muukalaisten joukossa
    ehkä katse etsii meitä -- erikoisesti, meitä, eikä toisia,
    jotka ovat samalla tavoin verhottuja, että muudan mies kenties
    kohdistaa meihin kiintymystä ja myötätuntoisuutta uhkuvan
    ajatuksen! Kun veneemme lähestyivät toisiaan, ette te nähnyt
    paksun hunnun peittämiä kasvojani, mutta olin kuitenkin siinä
    lähellä teitä onnellisena näkymättömyyteni vuoksi ja katselin
    hymyillen silmiänne, jotka katsoivat suoraan minuun.

    Onkohan se sentähden, että te olitte niin hyvä ja
    teeskentelemätön, niin täydelleen _ystävä_, juuri sellainen, jota
    olen toivonut, tuona päivänä ylhäisellä Mustanmeren rannalla,
    vaikka silloin vaihdettiin niin vähän sanoja? Senkö tähden, että
    vihdoinkin, huolimatta kirjeidenne harvasanaisuudesta, olen
    huomannut hiukan oikeata ja myötätuntoista kiintymystä? Sitä en
    tiedä, mutta nyt te ette enää tunnu minusta niin kaukaiselta.
    Oi, André, jos tietäisitte, mitä merkitsee ihailun ja hellyyden
    sekainen ihanteellinen tunne sellaisissa sydämissä kuin meidän,
    joita niin kauan on poljettu!...

                                                     _Djénane_.

He kirjoittivat toisilleen usein vuodenajan lopulla, sopien
vaarallisista yhtymisistään. He saattoivat helposti lähettää jonkun
uskollisen neekerin viemään kirjeensä Andrélle, tuo neekeri saapui
veneessä Terapiaan, tai läksi hakemaan häntä Valtaherran-Laaksosta.
Mutta kun Andrélla ei ollut muuta keinoa kuin lähettää kirje Stambuliin
postista perittäväksi, hän useimmiten vastasi salaisella merkillä
soutaessaan heidän kolkkojen ikkunoidensa ohi. Täytyi käyttää hyväkseen
näitä viimeisiä oleskelupäiviä Bosporin rannalla ennen paluuta
Konstantinopoliin, jossa vartioiminen oli ankarampi. Tunsi syksyn
lähestyvän pitkin askelin, varsinkin synkkinä iltoina. Isot pimeät
pilvet tulivat pohjoisesta Venäjän tuulen mukana. Rankkasateet tekivät
joskus tyhjäksi heidän mitä nerollisimmin suunnittelemansa tuumat.

Lähellä Beikoksen tasankoa olevasta syrjäisestä ja tuntemattomasta
notkosta he olivat löytäneet tiheän metsikön, joka ympäröi
lumpeenkukkien peittämää lampea. Se oli varma, mutta synkkä tyyssija,
jonka sulkivat jyrkät rinteet ja läpitunkemattomat vesakot; yksi ainoa
polku johti sinne, ja sitä vartioi Jean Renaud, hälyytyspilli kädessä.
Siellä he tapasivat toisensa kaksi kertaa vihreän ja paikoillaan olevan
veden rannalla, keskellä korkeata kaislikkoa ja kookkaita sanajalkoja,
puiden siimeksessä, joiden lehdet alkoivat varista. Tämä kasvullisuus
ei ollenkaan eronnut Ranskan kasvistosta, ja nämä isot sananjalat
olivat samoja, joita Ranskan soissa tavataan kuninkaan-sanajalkojen
nimellisinä. Mutta kasvit olivat ehkä täällä rehevämpiä kosteamman
ilmanalan ja kuumempien kesien vuoksi.

Nuo kolme pientä mustaa haamua samoilivat tässä viidakossa,
vastuksenaan laahukset ja liian ohuet kenkänsä. Sopivassa paikassa he
istuutuivat Andrén ympärille, keskustellen hetkisen syvämielisesti, tai
vaieten, levottomina huomaten taivaalle kasaantuvat lokakuun pilvet,
jotka ajoittain synkistivät seudun ja uhkasivat rajulla sadekuurolla.
Joskus Zeyneb ja Mélek nostivat kasvoharsonsa, hymyillen ystävälleen
ja katsoen häntä suoraan silmiin, teeskentelemättömän ja luottavaisen
ilmeisinä. Mutta Djénane ei koskaan.

Kaukomatkojensa vuoksi André ei pitkään aikaan ollut tullut näin
likeisiin kosketuksiin meidän ilmanalamme kasvullisuuden kanssa.
Nyt tämä kaislikko, kanerva, sammal ja kaunis kuninkaan-sanajalka
muistuttivat erehdyttävästi eräitä hänen kotimaansa soita, joilla
hän lapsena yksin samoili tuntikausia, uneksien tuntemattomista
aarniometsistä. Ja ne olivat niin täydelleen toistensa näköiset
tämä aasialainen ja hänen kotimaansa suo, että hän melkein luuli
täällä olevansa kotonaan, siirtyneenä takaisin ensimäiseen
elämään-heräämisensä aikaan... Mutta silloin hänen huomionsa kääntyi
noihin kolmeen pieneen itämaalaisnaiseen, joiden läsnäolo omituisesti,
mutta miellyttävästi korjasi ajanlasku-hairahduksen...

Lokakuun 7 päivä 1904 oli viimeinen perjantai Aasian Suolattomilla
Vesillä, sillä lähetystöjen oli määrä seuraavalla viikolla palata
Konstantinopoliin, ja nuo kolme turkkilaisnaista valmistautuivat
tekemään samoin. Muuten oli nyt pian käsissä se aika, jolloin Bosporin
ranta-talot sulkivat ovensa ja ikkunansa, turvatakseen itsensä
kuusikuukautiselta tuuli-, sade- ja lumikaudelta.

André ja hänen ystävättärensä olivat luvanneet toisilleen tehdä
voitavansa tavataksensa toisensa sinä päivänä Suolattomilla Vesillä,
sillä olihan tämä huvi sitten keskeytyvä ensi kesään asti, joka oli
peittynyt epävarmuuden usvaan.

Ilma oli uhkaava, ja kun André siitä huolimatta lähti soutamaan
yhtymäpaikalle, hän ajatteli: "Varmaankaan ei päästetä heitä kotoa
tällä tuulisäällä." Mutta soutaessaan heidän ikkunoidensa ohi, hän
näki ristikosta pistävän esiin valkoisen nenäliinan nurkan, jota Mélek
heilutti, ja tämä merkitsi sopimuksen mukaisesti: "Soutakaa vaan
eteenpäin. Olemme saaneet luvan. Tulemme jäljessä."

Sinä päivänä ei ollut tungosta pienellä joella, eikä sen
rantanurmikoilla, joilla myrkkyliljat kukkivat keskellä kasaantuneita
keltaisia lehtiä. Ani harvoja europpalaisia, sitävastoin turkkilaisia
ja etenkin naisia. Ja kaikki kauniit silmät, jotka näkyivät
maalaistapaan kiinnitettyjen valkoisten harsojen aukosta, kuvastivat
syvää surumielisyyttä, epäilemättä talven lähestymisestä johtunutta,
tuon vuodenajan, jona haaremin ankaruus kohoaa huippuunsa, ja jona
eristys on melkein yhtämittainen.

Heidän veneensä sivuuttivat toisensa pari kolme kertaa. Mélekinkin
silmät, jotka häämöittivät kaupunkilaismallisen mustan harson takaa,
uhkuivat alakuloisuutta; tuota alakuloisuutta, joka yleensä aiheutuu
talven lähestymisestä ja kaikesta, joka kallistuu loppuansa kohti.

Paluuhetken tultua, Bospori tarjosi heille kaameaa kauneutta. Aasian
rannalla kohoava sarrasenilainen linnoitus, jonka ohi heidän oli
soutaminen, oli laskevan auringon punaama, harjat hehkuen kuin tuli.
Europanpuoleinen linnoitus sensijaan kohosi entistään synkempänä
muureineen ja tornineen, jotka porrasmaisesti nousevat vuoren huippuun
asti. Vedenpinta kiehui valkoisena, kylmien vihurien pieksämänä.
Ja kaiken tämän yläpuolella kaareutui luonnonmullistusta uhkaava
lyijynkarvainen taivas, jolla myrsky kiidätti ja raastoi rikki
pronssin- ja kuparinvärisiä pilvenhattaroita.

Onneksi turkkilaisnaisilla ei ollut kuljettavana pitkä matka
aasialaista rantaa pitkin, ennenkuin saavuttivat vanhan, tarkasti
vartioidun marmorisen rantasillan, jolla neekeriorjat heitä odottivat.
Mutta André, jonka oli kulkeminen salmen poikki ja sitten vastatuuleen,
saapui kotia vasta yöllä; soutumiehistä valui silloin hiki ja merivesi,
ja heidän kullalla kirjaillut samettitakkinsa olivat läpimärät ja
kurjassa kunnossa.

Syyspuolella paluumatkat Suolattomilta Vesiltä saattavat tuottaa
tällaisia yllätyksiä, noita pohjatuulen hyökkäyksiä, ja ne kouristavat
kokoon sydäntä, samoinkuin lyhenevät päivät.

Saavuttuaan asuntoonsa, johon oli ottanut jähmettyneet soutajansa
lämmittelemään, hän kuuli omituista soittoa, joka kaiullaan täytti
talon -- se muistutti paimenpillin puhallusta jota auringon laskiessa
kuulee vastakkaisella rannalla, Aasian Beikoksen metsissä ja
laaksoissa. Se oli matalaääninen sävelmä, tahdiltaan paljoa vilkkaampi
kuin tarantella tai fuuga, ja lisäksi itkettävän surullinen. Soittaja
oli hänen turkkilaisia palvelijoitaan, ja hän puhalsi täysin keuhkoin
pitkään huiluun, paljastaen taituruutensa tämän vanhanaikuisen ja
valittavan soittimen käyttämisessä.

-- Missä olet tuon oppinut? kysyi André häneltä.

-- Kotiseudullani, vuoristossa, lähellä Eski-Chéhiriä, Siellä puhalsin
näin, ajaessani iltaisin kotia isäni; vuohia.

Eipä tarvittu enää muuta kuin tuo soitto täydentämään sitä aiheetonta
ja nimetöntä ahdistusta, joka oli vallannut Andrén tuona iltana...

Ja usein jäljestäpäin André hämärässä käski toistaa tuota
huilu-sävelmää, ja se oli omansa palauttamaan hänen mieleensä kaikki
nuo sanoin kuvaamattomat seikat: viimeisen paluun Suolattomilta
Vesiltä; nuo kolme mustaa hahmoa myrskyävällä merellä keinuilevassa
veneessä, heidän palatessaan iltahämyssä synkkään haaremiinsa; syksyn
ensi vihurin; aasianpuoleiset ruohokentät, jotka olivat täyteen
siroitetut punasinerviä myrkkyliljoja ja keltaisia lehtiä; huvikauden
lopun Bosporilla, kesän kuolinkamppauksen...



XXVII.


André oli paluunsa jälkeen jo pari viikkoa asunut Perassa, ja hänellä
oli ollut tilaisuus kerran vanhassa Sultan-Selimin lähitalossa tavata
kolmea ystävätärtään, jotka olivat tuoneet mukaansa miellyttävän
tuntemattoman naisen, jonka kasvot olivat niin tiheiden mustien
harsojen peittämät, että hänen ääntänsä tuskin saattoi kuulla.
Seuraavana päivänä André sai tämän kirjeen:

    Minä olen eilinen pikku haamu, herra Lhéry; silloin en voinut
    teidän kanssanne puhua; mutta sen kirjan vuoksi, jonka olette
    luvannut meille kaikille, tahdon kertoa teille, millainen
    turkkilaisnaisen elämä on talvella. Tämä lienee paikallaan
    nyt, sillä pian saapuu marraskuu, vallaten meidät kylmyydellä,
    pimeällä, ylenmääräisellä harmaudella ja ikävällä...
    Turkkilaisnaisen päivä talvella. Alan siis:

    Noustaan vuoteesta myöhään, hyvin myöhään. Pukeudutaan hitaasti
    ja välinpitämättömästi. Pitkät, liiankin paksut ja pitkät hiukset
    järjestetään. Sitten katsotaan hopeapeiliin ja huomataan,
    että ollaan kauniit, nuoret, viehättävät, mutta ollaan silti
    surullisia.

    Sitten lähdemme vaieten tarkastamaan saleja, nähdäksemme, onko
    kaikki kunnossa; tähän kuuluu myös pienten muistoesineiden, ja
    muotokuvien tarkastaminen, sillä niiden hoitaminen on ylen tärkeä
    asia. Seuraa sitten aamiainen, jonka usein syömme yksiksemme,
    neekerinaisten tai tsherkessittärien ympäröiminä; sormia palelee,
    kun koskettelemme pöydälle levitettyjä hopea-astioita, etenkin
    palelee sielua; puhumme orjien kanssa, teemme kysymyksiä,
    kuuntelematta vastauksia...

    Ja mitä nyt tehdä iltaan asti? Varmaankin muinaiset haaremit,
    joihin kuului useita vaimoja, olivat hauskemmat: heillä oli
    toisistaan seuraa. Mitä siis tehdä? Ehkäpä maalata vesivärikuvia?
    (Me olemme kaikki eteviä vesivärimaalaajia, herra Lhéry,
    olemme maalauksilla koristaneet koko joukon tulenvarjostimia,
    suojustimia ja viuhkoja!) Vai soitan pianoa, luuttua? Lukea Paul
    Bourget'a tai André Lhérytä? Vai harjottaa koruompelua, jälleen
    ryhtyä vaivalloiseen kultakirjailuun ja yksinäisyydessämme
    huvitella itseämme katselemalla miten hienot valkoiset kädet,
    joita koristavat säkenöivät sormukset, kiitävät yli ompelutyön...
    Haluaisi jotain uutta, toivottomasti sitä odottaa, jotain
    odottamatonta, joka häikäisisi, joka värähtelisi, joka nostaisi
    rymyä, mutta joka ei koskaan tule... Tekisi mieli lähteä
    kävelylle, huolimatta loasta ja lumesta, kun on ollut vangittuna
    pari viikkoa; mutta on kielletty lähtemästä yksin kaupungille.

    Ei mitään asiaa, jonka keksisi verukkeeksi. Puuttuu tilaa,
    puuttuu ilmaa. Silloinkin, kun taloon kuuluu puutarha, tuntuu
    siltä, kun siellä ei voisi hengittää, muurit ovat niin korkeat.

    Ovikello soi! Mikä ilo, jos se tietäisi tapaturmaa -- tai
    ainoastaan jonkun vieraan tuloa!

    Vieras todella, sillä kuulee orjien juoksevan portaissa. Kavahdan
    pystyyn, sieppaan peilin, kuumeisesti pyyhkiäkseni kyynelet
    silmistä. Kukahan se lienee? Oh, nuori, viehättävä ystävätär,
    vastanaitu. Hän astuu sisään. Syöksymme toisiamme vastaan,
    ojennetuin käsin, ja punaiset huulet suutelevat kalpeita poskia.

    -- Tulenko sopivaan aikaan? Mitä paraikaa teitkään, rakkaani?

    -- Minulla oli ikävä.

    -- Hyvä, tulin pyytämään sinua ajelulle kanssani, yhdentekevää
    minne.

    Hetken kuluttua he poistuivat yhdessä katetuissa vaunuissa.
    Kuskilaudalla ajurin vieressä istuu neekeri: Dilaver, tuo
    välttämätön, jota ilman ei ole lupa lähteä kaupungille, ja joka
    kotia palattaessa tekee selkoa siitä, miten aikaa on käytetty.

    Molemmat huviajelulla olevat naiset keskustelevat:

    -- No, rakastatko Ali-Beitä?

    -- Rakastan, vastaa vastanaitu, mutta ainoastaan sentähden,
    että minun välttämättömästi täytyy rakastaa jotakuta; janoon
    kiintymystä. Mutta tämä on vaan toistaiseksi. Jos myöhemmin
    löydän jotain parempaa...

    Vaunut kiitävät hurjasti eteenpäin kahden komean hevosen
    vetäminä. He eivät voi astua alas vaunuista, se ei olisi sopivaa,
    ja he kadehtivat vapaudessa eläviä kerjäläisnaisia, jotka
    katselevat heitä heidän ohikulkiessaan.

    Nyt he ovat saapuneet basaarin portille, missä rahvas ostaa
    paistettuja kastanjoita.

    -- Minun on kovin nälkä, sanoo toinen heistä. Onkohan meillä
    rahoja mukana?

    -- Ei ole.

    -- Dilaverilla on.

    -- Dilaver, osta meille kastanjoja.

    Mutta mihin panna ne? He ojentavat hajuaineille tuoksuavat
    pitsi-nenäliinansa; pantuina näihin nenäliinoihin he
    vastaanottavat kastanjat, jotka nyt tuoksuvat heliotroopille. Ja
    se on päivän merkkitapaus tämä pikku ateria, jonka he huvikseen
    syövät kansannaisten tavoin, vaikkakin hunnutettuina ja istuen
    katetuissa vaunuissa.

    Palattuaan ajelultaan he ennen eroaan vielä kerran syleilevät
    toisiaan ja vaihtavat nuo turkkilaisnaisten kesken tavalliset
    lauseet:

    -- Pois harhaluulot ja turhat kaihot. Mitä me kaikesta tästä
    välitämme!

    Mutta tämä puhe saa heidät hymyilemään, siksi tunnettu ja kulunut
    on neuvo.

    Tervehdyksellä käynyt ystävätär on siis poistunut. On ilta.
    Sytytetään valot aikaisin, sillä haaremeissa tulee pikemmin
    pimeä noiden ikkunoiden edessä olevien puisten ristikkoluukkujen
    vuoksi. Se pieni musta haamu, herra Lhéry, jonka näitte eilen, on
    nyt yksin. Mutta paraikaa saapuu kotia bei, isäntä, jonka tuloa
    ilmoittaa portaista kuuluva sapelinkalina. Pikku emäntää palelee
    sydänjuuria myöten. Totuttuun tapaansa hän vilkaisee peiliin;
    hänen siinä näkemänsä: kuva tuntuu todella kauniilta, ja hän
    ajattelee: "Kaikki tämä kauneus häntä varten, mikä vahinko!"

    Ylimielisenä lohkoen patjakasalla bei alkaa puhua tähän tapaan:
    -- Kuulehan, lemmikkini, tänään palatsissa...

    Niin, palatsi, toverit, pyssyt, uudet aseet, ainoastaan ne häntä
    huvittavat, ei koskaan mikään muu.

    En kuuntele häntä, tahtoisin purskahtaa itkuun. Silloin minua
    sanotaan "mielipuoleksi". Pyydän lupaa vetäytyä huoneeseeni, ja
    heti alan itkeä nyyhkyttää, pää kallistuneena silkkipielukselle,
    jonka kankaaseen on kudottu kulta- ja hopealankoja, ja samaan
    aikaan europpalaisnaiset Perassa lähtevät tanssiaisiin tai
    teatteriin, ovat kauniit ja rakastetut, liikkuen keskellä
    valomerta...

    "..."



XXVIII.


Jo toistamiseen André paluunsa jälkeen Bosporilta tapasi nuo kolme
haamua Vanhan-Stambulin keskustassa olevassa salaperäisessä talossa.

-- Ette tiedä, sanoi Mélek että tuleva kohtaamisemme vaihteeksi on
tapahtuva toisessa paikassa. Teille miellyttävimmässä kaupunginosassa,
Mehmed-Fatimissa asuva ystävättäremme on tarjonnut meille tilaisuuden
tavata toisemme hänen kodissaan. Hänen kokonaan turkkilaiseen
tapaan järjestetty talonsa, jossa ei ole isäntää, on rauhallinen ja
turvallinen, ja todellinen löytö. Muuten valmistan teille yllätyksen
tuossa haaremissa, joka on ylellisempi kuin tämä, mutta ainakin yhtä
itämaalainen. Saattepa nähdä!

André tuskin kuuli mitä hän sanoi, hän kun oli päättänyt sinä päivänä
polttaa laivansa, koettaessaan vihdoin viimeinkin saada nähdä Djénanen
silmät. Tämä aie täytti kokonaan hänen mielensä, ja hän tunsi, että
jos hän siinä epäonnistuisi, ja että jos Djénane, taipumaton kuin oli
luonteeltaan, yhä edelleen piti kiinni epäyksestään, kaikki oli loppuva
ainaiseksi. Sillä tuo iänikuinen nuoren naisen kasvoja peittävä musta
harso herätti hänessä painostavaa mielipahaa, kiihtyvää kärsimystä,
mikäli hän hartaammin kiintyi häneen. Oi, jospa hän olisi saanut
tietää, mitä tuon hunnun takana piili. Vaan hetkinen nauttia tuon
taivaallisella äänellä puhuvan tenhottaren näkemisestä, voidakseen
kiinnittää muistiinsa tuon näyn!... Ja miksi hän piileskeli, kun hänen
ystävättärensä eivät sitä tehneet? Mikä ero olikaan heidän välillään?
Minkähän salaisen tunteen ääntä hän saattoikaan totella, tuo ylpeä ja
puhdas sielu?... Yksi selitys juolahti joskus hänen mieleensä, mutia
hän karkoitti sen heti mahdottomana ja itserakkaudesta johtuneena.

-- Ei, näin hän silloin ajatteli, voisihan hän olla tyttäreni, tuo
ajatus on järkeä vailla.

Siinä Djénane istui ihan lähellä häntä, Andren ei tarvinnut muuta kuin
kädellään nostaa tuota vaatekaistaletta, joka tuskin riippui alemmaksi
kuin naamarin parta! Miksi tuo houkutteleva ja yksinkertainen liike
olisikaan yhtä mahdoton ja inhottava kuin rikos!...

Aika kului, ja eronhetki lähestyi. Marraskuun auringon säteet
siirtyivät ylöspäin katoille -- yhä vastakkaisella seinällä sama hohde,
joka loi hiukan valaistusta yksinkertaiseen haaremiin.

-- Kuulkaahan, pikku ystävättäreni, sanoi André, tahdon mistä hinnasta
tahansa nähdä teidän silmänne; vakuutan, etten enää voi jatkaa
tällä tavoin. Ennen kaikkea peli on epätasainen, te kun koko ajan
näette minun kasvoni tuon kaksin- tai kolminkertaisen harson läpi,
joka on kanssarikollisenne. Jos suvaitsette, ainoastaan silmänne,
ymmärrättehän... Tulkaa tulevalla kerralla tuon sietämättömän
mustan tsharshafin asemesta puettuna jakmakiin, niin ankarasti
säännönmukaiseen jakmakiin kuin suinkin, joka jättää paljaiksi
ainoastaan silmät ja lisäksi kulmakarvat, jotka täydentävät katseen
ilmettä... Suostun siihen, että verhoatte muun osan kasvoista, kunhan
vaan silmät jäävät näkyviin. Näette, että sitä teiltä pyydän, sitä
rukoilen... Miksi menettelette näin? Eiväthän ystävättärenne sitä enää
tee... Se on teidän puoleltanne epäluuloa, eikä se ole, niin kuin olla
pitäisi...

Djénane oli hetken ääneti ja hämillään, ja sillä aikaa André kuuli
valtimojensa sykinnän.

No hyvä, André, sanoi Djénane viimein, äänessä sävy, joka tiesi vakavaa
päätöitä, katsokaa siis, olenko epäluuloinen! Ja hän nosti harsonsa,
täydelleen paljastaen kasvonsa, katsoen suoraan ystävänsä silmiin,
ihanine, syvän meren värisine silmineen.

Tämä oli ensi kerta kuin Djénane rohkeni mainita häntä nimeltä muuten
kuin kirjeissä. Ja hänen päätöksessäni, hänen liikkeessään oli jotain
niin juhlallista, että nuo kaksi muuta pikku varjoa hämmästyksestä
vaikenivat, ja André peräytyi pari askelta tuon lujakatseisen
ilmestyksen vaikutuksesta, ihan kuin henkilö, joka hiukan säikähtyy tai
äkkiä on valon häikäisemä, tahtomatta siltä näyttää.



XXIX.


Keskellä Stambulia, marraskuun taivaan alla. Vanhojen, hiljaisten
katujen sokkelo, joiden kivien välistä pisti esiin tummaa ruohoa, ja
joiden yläpuolella leijaili matalalla synkkiä pilviä. Sikin sokin
puutaloja, jotka muinoin olivat olleet maalatut tummankeltaisiksi,
kaikki sortumaisillaan, ikkunoineen, joiden taakse kaksinkertaiset
ristikot estivät luomasta katseita.

Kaikki tämä rappeutuminen ja madonsyömä, joka karkaa katsottuna
kokonaisuutena muodosti ihmeen, kauniin jättiläiskaupungin, olisi
läheltä ja yksityiskohtaisesti tarkastettuna tuottanut suuren
pettymyksen matkailijatoimistojen huvimatkustajille. Mutta Andren ja
muutamien muiden hänen kaltaistensa mielestä kaikki tämä läheltäkin
katsottuna oli omansa viehättämään muuttumattomuudellaan, hartauteen ja
rukouksiin kehottavalla tunnelmallisuudellaan.

Siellä täällä näki hienon yksityiskohdan: ryhmän erinomaisesti
siselöityjä vanhoja hautoja jossakin katujen risteyksessä,
kolmisatavuotisen plataanin juurella, tai marmorikaivon melkein
kuluneine kulta-arabeskeineen.

Turkkilainen fezi päässä André syventyi näihin kaupunginosiin
oppaanaan Mélekin piirustama ja selityksillä varustama asemakartta.
Matkallaan hän kerran pysähtyi katselemaan koiranpenikoita, joita
joukottain harhailee Konstantinopolin kaduilla, ja joille muutamat
lähistön ystävälliset sielut, niin kuin tapa on, olivat lahjoittaneet
vuoteeksi rääsyjä ja katokseksi vanhan maton. Siellä ne asustivat,
pistäen esiin maton alta ystävälliset ja iloiset pikku kuononsa.
Peläten ilmaisevansa, että oli muukalainen, hän ei niitä hyväillyt,
sillä vaikka itämaalaiset tuntevatkin sääliä koiria kohtaan, he
kuitenkin pitävät arvoaan alentavana kajota niihin, säästäen hyväilynsä
kissoille. Mutta narttu ryömi kuitenkin hänen luokseen, heiluttaen
häntäänsä, osoittaakseen, kuinka suuren kunnian hänen huomionsa oli
sille tuottanut.

"Neljäs talo vasemmalla, hautakammion ja sypressin ohi kuljettuanne",
-- siinä paikka, jonne hänen kolmen ystävättärensä oikku sinä
päivänä oli hänet kutsunut. Mustaan dominoon puettu nainen, joka ei
näyttänyt Mélekiltä, odotti raoitetun oven takana, johdatti hänet
sanaakaan sanomatta yläkertaan ja jätti hänet yksikseen pieneen ihan
itämaalaiseen saliin, joka haaremiluukkujen tähden oli sangen pimeä:
seinämillä divaaneja ja Koraanin lauselmia seinillä. Viereisestä
huoneesta kuuli kuiskauksia, keveitä askelia ja silkin kahinaa.

Kun äskeinen dominopukuinen nainen palasi ja kädenliikkeellä kehotti
Andréta seuraamaan viereiseen saliin, hän saattoi kuvitella olevansa
Aladdin, joka astui sisälle seraljiinsa. Hänen aikaisemmin mustat
ja vakavat pikku haamunsa olivat siellä, muuttuneina odaliskeiksi,
säteillen kultakirjauksineen ja helyineen vanhanaikuisen loisteliaina.
Vanhat Mekkasta tuodut helyillä koristetut valkoiset harsot riippuivat
heidän hartioiltaan, verhoten heidän pitkille palmikoille nivottuja
hiuksiaan. Kasvot paljaina he seisoivat kumarrusasennossa hänen
edessään, kuin valtijaansa edessä ainakin ja hymyilivät hänelle
raikkaan nuorekkaina niin että punaiset ikenet näkyivät.

Heidän pukunsa ja hohtokivensä olivat isoäidin aikuisia, ja Andrén
kunniaksi he olivat nuuskineet ne esille seeteriarkuista; lisäksi
heidän hieno uudenaikainen makunsa oli osannut valita muinaiskuosisilla
kultaisilla kohokirjauksilla koristettuja vaalenneita silkkikankaita,
siten aikaansaaden herkullisia värivaikutelmia. He tarjosivat
näyn, jota ei kukaan enää saa nähdä ja josta hänen europpalaiset
silmänsä eivät koskaan olisi rohjenneet uneksia. Heidän takanaan,
puolihämärässä istui divaaneilla vaieten ja liikkumattomina viisi tai
kuusi salaliittolais-naista, kaikki samalla tavoin puettuina mustiin
tsharshafeihin, harsot kasvoilla, äänettöminä läsnäolijoina lisäten
salaperäisyyttä. Kaikki tämä, jota ei olisi tehty kenenkään toisen
vuoksi, oli suunnattoman uskaliasta, hämmästyttävää vaaran uhmailua. Ja
Andrélla oli se tietoisuus, että tämän luvattoman koollaolon ympärillä
levisi alakuloisen valpas Stambul talviusviin verhottuna ja kokonaisen
moskeijain ja hautojen täyttämän kaupunginosan äänetön paheksuminen.

Heitä huvitti kohdella häntä pashana ja tanssia hänen edessään --
niinkuin heidän isoäitinsä äidit olivat tanssineet Karadjiamirin
tasangoilla, hyvin säädyllistä ja hidasta tanssia, alastomien
käsivarsien liikehtiessä. Soitto oli aasialainen paimenlaulu, jota
heille esitti luutulla salin pimeässä peräsopessa istuva verhottu
nainen. Notkeina, vilkkaina, teeskennellyn kaihomielisinä he nämä
hameet yllä olivat muuttuneet oikeiksi itämaalaisiksi, nuo kolme ylen
hienostunutta olentoa, joiden sielu oli niin levoton ja jotka olivat
pohtineet Kantin ja Schopenhauerin teoksia.

-- Miksi ette ole iloinen tänään? -- kysyi Djénane ihan hiljaa
Andrélta. Ikävystyttääkö tämä päähänpistomme teitä?

-- Päinvastoin, se hurmaa minua; mutta en enää koskaan saa nähdä mitään
niin harvinaista ja suloista. Ei, sen, mikä saa minut alakuloiseksi,
mainitsen teille, kun nuo mustiin puetut naiset ovat poistuneet; jos se
saattaa teidätkin miettiväiseksi, olen varma siitä, ettei se ainakaan
pahoita teitä.

Mustat naiset viipyivät ainoastaan vähän aikaa. Noiden verhottujen
joukosta -- jotka luonnollisesti kaikki olivat kapinallisia -- André
tunsi äänestä, heti kun he alkoivat puhua, ne kaksi nuorta naista,
jotka kerran olivat tulleet Sultan-Selimin lähistössä olevaan taloon,
joiden kantaäiti oli ranskatar ja jotka haaveilivat pakoretkestä.
Mélek koetti saada heidätkin poistamaan harson kasvoiltaan, ja
täten uhmaamaan ankaraa lakipykälää; mutta he kieltäytyivät, sanoen
ystävällisesti hymyilen:

-- Kestihän puoli vuotta, ennenkuin te nostitte kasvoharsonne!

Heidän joukossaan oli, kaikesta päättäen, nuori nainen, joka puhui
ranskaa, kuin parisitar ja jossa André Lhéryn lupaama kirja herätti
suurta mielenkiintoa.

Tämä nainen virkkoi Andrélle:

-- Tahdotte kaiketi, samoin kuin mekin toivoisimme, kuvata
turkkilaisnaista sellaisena kuin hän on nykyisellä kehitysasteellaan?
No niin -- suokaa anteeksi, että vähätietoinen, pikku itämaalaisnainen
neuvoo André Lhérytä -- jos kirjoitatte persoonattoman romaanin,
antamalla sen tapahtumien liikkua jonkun sankarittaren tai useampien
sankarittarien ympärillä, ettekö silloin helposti herkeä olemasta se
virkeävaikutuksinen kirjailija, jota niin suuresti olemme rakastaneet?
Eikö kirjanne sensijaan voisi olla jonkunmoinen "Medjé" kirjanne jatko,
kuvata paluutanne Itämaille useiden vuosien kuluttua?

-- Juuri saman olen sanonut hänelle, keskeytti Djénane; mutta minut
nolattiin niin pahasti, etten enää ollenkaan rohkene esittää hänelle
vaatimatonta mielipidettäni tuohon kirjaan nähden.

-- Nolattiin, ehkäpä niinkin, virkkoi André nauraen; mutta lupasinhan
siitä huolimatta tehdä kaiken, mitä ikinä haluatte, lukuunottamatta
omaa esiintymistäni näyttämöllä. Esittäkää siis jo tänään minulle
mielipiteenne, ja täällä olevat verhotut naiset ehkä suostuvat
mainitsemaan omat toivomuksensa...

-- Itämaalaisnaisen lemmentarina ei tarjoa mitään vaihtelua, huomautti
se mustapukuinen nainen, joka jo aikaisemmin oli puhunut. -- Aina
joukko kirjeitä -- ja salaisia kohtauksia. Erimääräinen rakkaus, ja
lopuksi kuolema -- harvoin, aniharvoin pako. Puhun luonnollisesti
rakkaudesta ulkomaalaiseen mieheen, sillä ainoastaan se voi herätä
nykyaikaisessa itämaalaisnaisessa, joka on havahtunut oman arvonsa
itsetietoisuuteen.

-- Kuinka kapinallisuus saa teidät tekemään vääryyttä oman maanne
miehille, uskalsi André huomauttaa. Ainoastaan minun tuttavieni
joukosta voisin mainita useita, jotka ovat mielenkiintoisempia kuin me,
ja lisäksi...

-- Älkäämme puhuko paosta, virkkoi Djénane, vaan ainoastaan
kuolemasta. Palaan vielä siihen, mitä eräänä päivänä ehdotin herra
Lhérylle, että hän valitsisi sellaisen muodon, joka sallisi hänen
tulkita omia vaikutelmiaan, hänen itsensä tarvitsematta esiintyä
toimivana henkilönä. Esimerkiksi tähän tapaan: _Muukalainen,
joka on hänen näköisensä kuin veli_, mies, joka samoin kuin hän
on elämän hemmoittelema, kirjailija, jota naiset paljon lukevat,
palaa Stambuliin, jota muinoin on rakastanut.. Löytääkö hän siellä
nuoruutensa, innostuksensa?... -- Teidän tehtävänne on siihen vastata,
herra Lhéry! -- Hän kohtaa siellä yhden sisaristamme, joka ennen on
ollut kirjevaihdossa hänen kanssaan ja joka samoin kuin monet muut
pikku raukat, on hänen loistavan sädekehänsä häikäisemä. Mutta mikä
kaksikymmentä vuotta sitten olisi kehittynyt rakkaudeksi, ei nyt
hänessä herätä muuta kuin taiteilijan uteliaisuutta. Tietenkään en
tekisi hänestä tuollaista onnetonta miestä, jommoiset ovat käyneet
vanhanaikuisiksi vuoden 1830:n jälkeen, vaan ainoastaan taiteilijan,
jota huvittavat uudet ja harvinaiset vaikutelmat. Hän saapuu siis
useisiin kohtauksiin sentähden, että ne tarjoavat jotain vaarallista
ja uutta. Ja mitä muuta tästä voisikaan syntyä, kuin rakkautta...
mutta naisessa, ei hänessä, joka tekee tämän kaiken huvin vuoksi tai
seikkailuhalusta...

-- Mutta ei -- Djénane äkkiä sanoi ja nousi kärsimättömänä kuin
lapsi -- te istutte siinä kaikki ja kuuntelette kuinka loruilen kuin
koulutyttö... Tunnenpa, että saatan itseni naurunalaiseksi. Kernaammin
tanssin vielä yhden kotikyläni tansseista. Se sopii paljoa paremmin
odaliskille. Shahendé, ole hyvä ja soita sama paimentanssi, jota
harjoitimme ennen herra Lhéryn tuloa...

Hän aikoi tarttua molempien ystävättäriensä käsiin alkaakseen tanssin,
mutta muut läsnäolijat tahtoivat kuulla romaani-suunnitelman lopun.
Ja nuo molemmat helyillä koristetut hourit sekä surupukuiset haamut
kehottamalla kehottivat häntä jälleen istuutumaan.

-- Te saatte minut hämilleni, te ikävystytätte minua... Tuon tarinan
loppu? Mutta nähdäkseni se jo on lopussa. Sanoimmehan äsken, että
turkkilaisnaisen rakkaus voi päättyä ainoastaan pakoon tai kuolemaan.
Minun sankarittareni on liian ylpeä seuratakseen muukalaista. Hän on
siis kuoleva, ei suorastaan tuon miehen vuoksi, vaan pikemmin haaremin
armottomien lakien tähden, jotka eivät salli hänen _työn ja toiminnan
muodossa hankkia itselleen lohdutusta rauenneesta rakkaudestaan ja
unelmastaan_.

André katseli häntä hänen puhuessaan. Tänä päivänä, jona hän näytti
odaliskilta satavuotisessa korupuvussaan, oli hänen puhetapansa
entistään hämmästyttävämpi. Hänen tummanvihreät silmänsä tuijottivat
itsepäisesti arabeskien peittämään kattoon, ja hän sanoi kaiken
tuon tyynenä kuin henkilö, joka keksii kauniin tarinan, missä sillä
itsellä ei ole mitään osaa... Hän oli tutkimaton... Mustien naisten
poistuttua Djénane lähestyi Andréta ja sanoi teeskentelemättä ja täynnä
luottamusta kuin hyvä pikku toveri:

-- Ja nyt, kun he ovat menneet, sanokaa, mikä teidän on.

-- Minunko... Saattavathan molemmat serkkunne sen kuulla?

-- Tietysti, Djénane vastasi puoleksi loukkaantuneena, Mitä meidän
molempien tarvitsisi heiltä salata? Sanoinhan teille heti alussa, että
me kolme teidän edessänne olemme ainoastaan yksi sielu.

-- No niin, katsellessani teitä, ihastun ja säikähdyn samalla
havaitsemani yhdennäköisyyden vuoksi. Ettekö huomannut minun
säpsähtävän tuona päivänä, jona ensi kerran nostitte kasvoharsonne?
Näin edessäni samanlaiset soikeat kasvot, samanlaisen katseen
ja samanlaiset kulmakarvat, jotka vainaja tavallisesti yhdisti
hennaväriviivalla. Sillä kerralla en vielä nähnyt hiuksianne, jotka
niinikään ovat hänen hiuksiensa kaltaiset ja jotka olette näyttänyt
minulle tänään palmikoituina samalla tavoin kuin hänellä.

Djénane vastasi, äänessä vakava sävy:

-- Minäkö Nedjibén näköinen!... Oi, tunnen sisälläni samanlaista
mielenliikutusta kuin te!... En voi olla sanomatta teille, André, että
tämä jo viiden tai kuuden vuoden aikana on ollut rakkain unelmani...

Vaieten he pitkään katselivat toisiaan. Djénane oli hiukan nostanut
kulmakarvojaan, ikäänkuin: paremmin nähdäkseen, ja André havaitsi hänen
tummien merenvihreiden silmiensä loiston, ja sillävälin molemmat toiset
nuoret naiset seisoivat syrjässä tuossa haaremissa, jonka nopeasti
verhosi hämärä, he kun hienotunteisina eivät tahtoneet häiritä tätä
alakuloisuutta herättävää vertailua.

-- Jääkää siihen paikoillenne, André, älkää liikahtako, sanoi Djénane
äkkiä. Ja te molemmat, tulkaapa katsomaan ystäväämme. Kun hän seisoo
tuossa asennossa ja tuossa valaistuksessa, häntä tuskin luulisi
kolmekymmenvuotiaaksi.

André, joka kokonaan oli unhottanut ikänsä, mikä joskus sattui, ja
joka sinä hetkenä kuvitteli olevansa nuori, palasi äkkiä julmaan
todellisuuteen ja muisti jo alkaneensa astua elämän alamäkeä, laskeutua
tuota rinnettä alas, jota ei tarmokkainkaan koskaan ole kyennyt jälleen
kohoamaan takaisin.

-- Mitä niinä teenkään täällä, hän ajatteli -- näiden omituisten
nuoruutta uhkuvien pienten olentojen parissa? Tämä seikkailu, johon he
ovat minut houkutelleet, vaikka se onkin viatonta laatua, ei sovellu
minun ikäiselleni miehelle...

Hän hyvästeli heitä ehkä tavallista kylmemmin ja poistui tuohon
jättiläiskaupunkiin, jonka yli laskeutui syyspäivän iltahämärä. Hänen
oli kulkeminen eri kaupunginosien ja ihmisjoukkojen läpi, astuminen
katuja ylös, katuja alas, jopa sivuuttaminen kokonainen merenpoukama,
ennenkuin saapui Pera-kukkulan huipulla olevaan tilapäiseen asuntoonsa,
joka hänestä nyt iltahämyssä tuntui entistä vastenmielisemmältä ja
autiommalta...

Ja miksi tuosta asunnosta ei vilkkunut yhtään tulta, ei yhtään valoa?
Hän kutsui turkkilaisia palvelijoitaan, joiden tehtäviin tämä kuului.
Hänen ranskalainen palvelijansa, joka heidän sijaisenaan riensi
saapuville, sanoi, kohauttaen käsivarsiaan:

-- He ovat kaikki lähteneet juhlaan. Tänä iltana alkaa turkkilaisten
karnevaali; oli mahdoton pidättää heitä kotona...

André oli unhottanut, että oli marraskuun 8 päivä, joka sinä vuonna
sattui olemaan, Ramazan-kuun ensimäinen päivä, ja tämän kuun kuluessa
paastotaan ankarasti päivin ja vietetään yöt lapsellisin huvein ja
ilotulituksiin. Hän meni erään Stambuliin päin olevan ikkunan ääreen
nähdäkseen, vieläkö nyt vuonna 1322 hedshran jälkeen vietettiin sitä
suurta ilotulitus-juhlaa, jonka hän oli nähnyt neljännesvuosisataa
aikaisemmin. -- Ja niin oli todella laita, ei mitään ollut muuttunut:
kaupungin verraton varjokuva, joka epäselvänä häämötti etäisyydessä,
alkoi äkkiä eri tahoilla säteillä, hulmahtaen yht'äkkiä kaikkialla
ilmivalaistukseen. Kaikki minareetit, jotka olivat sytyttäneet
kaksin- tai kolminkertaiset valoseppeleensä, näyttivät suunnattoman
suurilta varjopatsailta, joihin oli kiinnitetty eri korkeuksiin ilmassa
hehkuvia sormuksia. Moskeijain katoille kiinnitetyt metallikirjaimiset
arapialaiset lauselmat erosivat yötaivaan taustasta kookkaina ja kuin
näkymättömien lankojen kannattamina, näyttäen etäältä ja sumussa
tähtisikermiltä.

Silloin Andrén mieleen johtui, että Stambul, joka muina vuodenaikoina
oli hiljainen kaupunki, nyt Ramazanin öinä raikui musiikista, laulusta
ja tanssista. Tosin ei noissa kansanjoukoissa saanut nähdä naisia,
ei edes heidän tavallisessa, mutta silti vielä somassa hahmossaan,
nimittäin mustat kaavut yllä, sillä onhan heidän kaikkien pakko
auringon laskettua pysyä sulkeutuneina rautaristikkojensa taakse. Mutta
kaupungilla hän kuitenkin oli näkevä pukuja Aasian eri seuduilta,
nargile-piippuja, vanhanaikaisia näytelmiä ja kiinalaisia varjokuvia.
Mutta Peran asukkaita hän ei siellä saisi nähdä, he kun osaksi peläten
iskuja, osaksi typerän välinpitämättömyytensä vuoksi olivat juhlaan
tulematta. Sentähden hän vielä kerran unhotti ikänsä, joka äsken oli
hänet synkistänyt, laski jälleen päähänsä fezin ja läksi turkkilaisten
palvelijoidenpa tavoin toisella puolella merenlahtea olevaan
ilotulituksen valaisemaan kaupunkiin, ottamaan osaa itämaalaiseen
juhlaan.



XXX.


Viimein tuli marraskuun 12 päivä -- Ramazanin 4 -- jona he toteuttivat
jo useina kuukausina suunnittelemansa käynnin Nedjihén haudalla. Tämä
oli, heidän kaikkein vaarallisimpia yrityksiään, ja siihenasti he
olivat siitä pidättäytyneet, siihen liittyvien vaikeuksien ja ajanhukan
vuoksi, sillä hautausmaalle oli hyvin pitkä matka.

Edellisenä päivänä Djénane, antaessaan hänelle viimeiset ohjeensa, oli
kirjoittanut: "Tänään on niin kaunis ilma, taivas on niin sininen,
toivon koko sydämestäni, että huomispäivä on hymyilevä meille yhtä
suloisena."

Ja André puolestaan oli aina kuvitellut tätä toivioretkeä tapahtuvaksi,
tuollaisena tyynenä koti-ikävää herättävänä marraskuun päivänä, kun
aurinko hämmästyttäen levittää tähän muuten etelämaalaiseen ilmanalaan
kosteata ansarilämpöä, nostaen kesäisiä harhaluuloja ja sitten valaen
Stambulin ja vielä enemmän aasianpuoleisen rannan Moghrebin hetkenä
vaaleanpunaiseksi, mutta ainoastaan silmänräpäykseksi, ennen yön
laskeutumista, joka heti levittää värisyttävän viileytensä.

Mutta kun hän seuraavana aamuna avasi ikkunaluukkunsa, oli
taivas pilvinen ja synkkä; Mustaltamereltä puhalsi hellittämätön
tuuli. Hän aavisti, että hänen haaremiin suljetut ystävättärensä
ikkunaristikkojensa läpi levottomina niinikään tähystelivät, millainen
ilma oli.

Ei kuitenkaan saanut epäröidä, sillä valmistukset olivat aiheuttaneet
niin paljon vaivaa, ja lisäksi he olivat saaneet apua sekä palkatuilta,
että vapaaehtoisilta avustajilta, joihin ehkä toiste eivät voisi
turvautua. Määräaikana, kello puoli kaksi, André, fezi päässä ja
rukousnauha kädessä, ilmestyi sen Stambulissa, lähellä Sultan-Fafihia
olevan salaperäisen talon ovelle, jossa hänen ystävättärensä olivat
vastaanottaneet hänet odaliskeina. Hän tapasi heidät valmiina, aivan
mustina, läpinäkymättömät harsot kasvoilla; aikaisemmin esiintynyt
tuntematon nainen, Shahendé Hanum, talon omistajatar, halusi lähteä
mukaan: oli siis kaikkiaan neljä haamua, jotka valmistautuivat
liittymään hänen seuraansa; ne olivat hieman levottomia ja vapisivat
uskaliasta yritystään ajatellessaan, André, jonka oli määrä matkalla
puhua ajurien tai jonkun odottamattoman ohikulkijan kanssa, oli
niinikään levoton puhetavastaan, epäröimisistään ja muukalaisesta
ääntämisestään, sillä vaaranalaisuus oli vakava.

-- Teillä täytyy olla turkkilainen nimi, he sanoivat, sen varalta, että
meidän olisi pakko puhutella teitä.

-- No niin, sanoi André, sanokaa minua muitta mutkitta Arifiksi. Ennen
muinoin annoin pilalla kutsua itseäni Arif-effendiksi: nyt on arvonimi
voinut nousta, ja minua voi mainita Arif-Beiksi.

Kohta senjälkeen muukalainen ja nuo neljä turkkilaisnaista, toisin
sanoen Arif-Bei ja hänen haareminsa, kulkivat yhdessä kadulla --
tapaus, joka oli vailla edeltäjäänsä Stambulissa. Taukoomaton tuuli
kiidätti yhä esiin uusia mustia pilviä, jotka levittivät jäätävää
kosteutta: he olivat jäykät vilusta. Mélek yksin oli iloinen ja
puhutteli ystäväänsä sanoilla: _Iki guenzoum beyim effendim_ (=
Herra bei, molemmat silmäni: lauseparsi, joka merkitsee: Herra bei,
olette minulle rakas kuin silmäteräni). André paheksui tätä hänen
iloisuuttaan, sillä vainajan kuva kangasteli sinä päivänä hänen
mielessään niin ilmielävänä, kuin olisi; se ollut hänen edessään.

Saavuttuaan ajurijonon kohdalle, he ottivat kahdet vaunut, toiset
beille, ja toiset neljälle haamulle, sillä sovinnaistavat eivät salli
miehen nousta samoihin vaunuihin kuin hänen hareminaisensa.

Matka oli pitkä kautta vanhojen kolkkojen kaupunginosien, ja viimein
saavuttiin ulkopuolelle kaupungin muureja, synkkään yksinäisyyteen
suurille hautausmaille, missä tähän vuodenaikaan oli joukottain
korppeja mustien sypressien juurella.

He astuivat alas ajoneuvoista Adrianopelin portin ja Eyoubin välillä,
vastapäätä kookkaita bysantilaisia muureja, sillä tie, joka ennen oli
ollut kivilaatoilla laskettu, ei enää ollut kulkukelpoinen.

He astuivat hetken aikaa jalan pitkin näitä rappeutuneita
vallituksia... Maanvieremistä ja muuriaukoista vilahti aika ajoin esiin
pala Stambulia, ikäänkuin paremmin painaakseen mieliin Islamin, joka
täällä hallitsi yksinomaisena valtijaana. Eri etäisyyksissä näki näitä
yleviä moskeijoja särmäkartion-muotoisine kupuineen ja minareetteineen,
jotka kohosivat maasta kuin tankokimput, valkeanhohteisina mustan
taivaan alla.

Tämä paikka, joka vaikutti suurpiirteisen kolkolta, ja jossa André
nyt liikkui noiden neljän surupukuisen naisen seurassa, lähtien
toteuttamaan hurskasta toivioretkeä, oli sama, jonne Nedjibé ja André
neljännesvuosisataa aikaisemmin olivat tehneet ainoan kävelyretkensä
päiväsaikaan. Sinne he molemmat niin nuorina ja toisiinsa rakastuneina
olivat uskaltaneet tulla kuin kaksi lasta ainakin, jotka uhmaavat
vaaraa. Siellä he kerran olivat pysähtyneet vaalean talviauringon
paisteessa kuuntelemaan sypressin oksalla laulelevaa tiaispahaista,
joka oli erehtynyt vuodenajasta; siellä he olivat nähneet
vahankalpeakasvoista pientä kreikkalaistyttöä haudattavan. Ja jo yli
neljännesvuosisadan oli kulunut näistä vähäpätöisistä tapauksista,
jotka kuitenkin olivat olleet ainoalaatuisia heidän elämässään ja jatka
häviämättömästi olivat painuneet toisen vielä elossa olevan muistiin.

Ennen pitkää he kulkien tavattoman pimeässä marraskuun valaistuksessa
poikkesivat bysantilaisen muurin viereiseltä tieltä sypressilehtoon,
keskelle kalmiston lukemattomia hautakiviryhmiä. Venäjältä tuleva
tuuli oli armoton, piesten heidän kasvojaan ja verhoten heidät yhä
kylmenevällä kosteudellaan. Heidän edestään korpit hitaasti hyppivät
tiehensä.

Nyt ilmestyivät näkyviin Nedjibén vielä valkoiset hautakivet, jotka
André osoitti nuorille naisille: Viime keväänä uudelleen kullatut
kaiverrukset hohtivat uuden uutukaisina.

Muutaman askeleen päähän näistä yksinkertaisista marmoripatsaista
olivat nuo miellyttävät pikku haamut vaistomaisesti pysähtyneet,
vaipuen hehkuvaan rukoukseen pienen vainajan sielun puolesta ja
asettuen Islamin määräämään asentoon: molemmat kädet avokämmenin
ojennettuina ikäänkuin anoen armoa. Tämä oli Andrésta niin
odottamatonta ja liikuttavaa, että hän äkkiä tunsi silmänsä kostuvan
kyynelistä, ja peläten, että he sen näkisivät, hän pysyi syrjässä, hän,
joka ei rukoillut.

Täten hän siis oli toteuttanut tuon niin mahdottomalta näyttäneen
unelman: hän oli korjauttanut tuon haudan ja uskonut sen toisten
turkkilaisnaisten huostaan, jotka olivat valmiit sitä kunnioittamaan
ja hoitamaan. Hautapatsaat kohosivat siinä vankkoina ja tuoreine
kullattuine kirjoituksineen: nuo turkkilaisnaiset olivat läsnä,
ikäänkuin muistojen hyvät hengettäret, saapuneina tämän kauan
unhotuksen peittäneen pienen haudan ääreen; -- ja hän itse oli siellä,
likeisesti liittyneenä heihin kunnioituksen ja säälin sitein.

Lopetettuaan "fathia"-rukouksensa, he menivät lähemmäksi lukemaan
kirkkaasti hohtavaa hautakirjoitusta. Ylinnä oli arapialainen runosäe,
joka alkoi patsaan huipusta, laskeutuen vinottain sen juureen asti.
Sitten alinna päivämäärä ja nimi: "Rukous Chabaanin 18 päivänä 1297
kuolleen Nedjibé Hanumin, Ali-Djianghir Effendin tyttären, sielun
puolesta."

Tsherkessiläisnaisilla on päinvastoin kuin turkkilaisilla, suku- tai
oikeammin heimonimi.

Djénane luki syvästi liikutetuin mielin Nédjiben sukunimen.

-- Mutta -- näin hän virkahti -- Djianghir nimisiä perheitä asuu
minun kotikylässäni. Muinoin ne yhdessä esi-isieni kanssa tulivat
Kaukasiasta, ja kaksisataa vuotta ne ovat eläneet samoilla seuduilla
kuin minun sukuni.

Tämä seikka selitti, vielä paremmin näiden molempien naisten
yhdennäköisyyden, joka kuitenkin ihmetytti, jos se oli pelkkä
rotumerkki; mutta epäilemättä heillä oli samat verensiteet, jonkun
entisajan ruhtinaan oikun seurauksena. Ja joku salaperäinen kantaisä,
jo aikoja sitten tomuksi rauennut, oli jättänyt, herra tiesi kuinka
monen sukupolven kautta, kahdelle niin eri säätyiselle nuorelle
naiselle perinnöksi nuo silmät, jotka alati säilyivät samoina,
harvinaisina ja ihmeen ihanina.

Oli jäätävän kylmä hautausmaalla, missä he muutaman hetken olivat
seisoneet liikkumattomina. Äkkiä Zeynebin mustien huntujen peittämää
povea pudisti raju yskä.

-- Lähtekäämme, sanoi André pelästyneenä, lähtekäämme kaiken mokomin,
ja astukaamme hyvin nopeasti...

Ennen poistumistaan kukin heistä tahtoi ottaa yhden niistä kuivuneista
sypressinoksista, joita oli varissut alas haudalle, ja kun Mélek, joka
aina oli ohuimmin verhottu kaikista, kumartui ottamaan oksansa, André
näki, että hänen silmänsä olivat kosteat kyynelistä -- ja hän antoi
hänelle täydesti anteeksi hänen äskeisen kadulla osoittamansa hilpeyden.

Saavuttuaan ajoneuvojensa luo, he erosivat toisistaan, he kun eivät
tahtoneet jatkaa tarpeettomasti yhdessäoloon liittyvää vaaraa. Saatuaan
heiltä sen lupauksen, että he ensi tilassa antaisivat hänelle tiedon
paluustaan haaremiin, joka herätti hänessä suurta levottomuutta,
päivä kun jo kallistui loppuunsa, André poistui Eyoubin tietä, kun
sitävastoin naiset käskivät ajurinsa palata Adrianopelin portin kautta.

Kello on nyt kuusi. André on palannut Peraan. Oi, mikä kolkko
ilta! Ikkunoistaan hän näki, miten yö alkoi sulkea syliinsä
jättiläiskaupungin, joka nyt kipeämmin kuin koskaan ennen palautti
hänen mieleensä entisen Konstantinopolin, hänen nuoruutensa
Konstantinopolin. Hämärä oli muuttumaisillaan pimeäksi. Mutta ei vielä
ollut se hetki, jona minareetit sytyttävät kaikki valoseppeleensä
Ramazin yöllistä juhlaa varten. Niiden muoto kuvastui ainoastaan
epämääräisenä, tummanharmaana melkein yhtä harmaaseen taivaan
taustaan. Samoin kuin usein haaveiluissa hänen kaukomatkoillaan,
Stambul haamoitti nyt ainoastaan himmeänä varjokuvana hänen edessään.
Mutta läntisellä taivaanrannalla erottautui selväpiirteisenä
vaaleanpunaisesta pohjasta -- sammuvasta iltaruskosta -- musta
ripsujuova: suurten hautausmaiden sypressit. Ja André ajatteli,
katsellen tuota taivaanrantaa: Siellä keskellä ääretöntä hiljaisuutta
ja yksinäisyyttä hän nukkuu sen yksinkertaisen marmorisen hautakiven
alla, jonka säälistä olen antanut korjata ja uudelleen kullata...

Niin, hauta oli todella laitettu kuntoon ja uskottu turkkilaisnaisille,
joiden hurskasta huolenpitoa vielä saattoi jatkua jonkun vuoden, he
kun vielä olivat nuoria. Entä sitten? Voisiko tämä estää tätä hänen
elämänsä kohtaa, tätä nuoruuden ja rakkauden muistoa poistumasta ja
hirvittävän pian vajoamasta siihen kuiluun, johon menneet tapaukset
ja kaikkien unhottamat seikat katoavat? Saattoivatko muuten nämä
hautausmaat, vaikka oivatkin vanhat ja hartaan kunnioituksen esineenä,
yhä edelleen nauttia häiriintymättömästä rauhastaan? Kun Islam, jota
joka taholta uhataan, vetäytyy Aasian puolelle, miten silloin uudet
tulokkaat kohtelevat näitä lukemattomia vanhoja hautoja? Nedjibén
hautakivet, samoin kuin tuhannet muut, kaiketi silloin katoavat...

Ja nyt hänestä tuntui kuin hän yksistään täyttämällä niin kauan
laiminlyömänsä velvollisuuden ja ikäänkuin vapautumalla velastaan
vainajalle, olisi katkaissut viimeisen siteen, joka liitti hänet
menneisyyteen; kaikki: oli auttamattomasti lopussa.

Sinä iltana oli päivälliset ja tanssiaiset Englannin lähetystössä,
joihin hänen oli lähteminen. Pian oli aika pukeutua. Hänen palvelijansa
sytytti lamput ja nouti esille hänen hännystakkinsa. Kuinka erilaiseen
aikakauteen, ympäristöön ja ajatuspiiriin hän siirtyikään käyntinsä
jälkeen sypressilehdossa tsharshafiin puettujen turkkilaisnaisten
seurassa!

Poistuessaan ikkunan äärestä pukeutumaan hän näki, että alkoi sadella
lumihiutaleita: ensimäinen lumi... Siellä kaukana, yksinäisellä
suurella hautausmaalla satoi lunta.

Seuraavana aamuna hän vastaanotti kirjeen, jota oli pyytänyt
ystävättäriensä kirjoittamaan, saadakseen tietoja heidän paluustaan
haaremiin.

                            Ramazanin 4 päivä, kello 9 illalla.

    Saavuimme onnellisesti kotia, rakas André, mutta emme ilman
    vastuksia. Tulimme viime hetkellä, ja yksi ystävättäristämme,
    joka oli meitä avustanut, puhui ajattelemattomuudessaan
    ristiin. Kaikki selvisi, mutta silti talon vanhat naiset ja
    harmaaparta-ukot ovat epäluuloisia.

    Kiitämme teitä sydämemme pohjasta meille osoittamastanne
    luottamuksesta. Nyt tuo hauta hiukan kuuluu meillekin, eikö
    niin, ja käymme siellä usein rukoilemassa teidän lähdettyänne
    kotimaahanne.

    Tänä iltana tunnen teidän olevan niin kaukana ja kuitenkin olette
    niin lähellä! Ikkunastani voisin nähdä tuolla Peran huipulla
    olevan lähetystön ikkunoista valot, sieltä, missä, paraikaa
    olette, ja ihmettelen, että te voitte olla huveissa, kun me
    olemme niin suruissamme. Teidän mielestänne minä kaiketi olen
    hyvin vaativainen; ehkä olette oikeassa, mutta en ole vaativainen
    omasta vaan _toisen_ puolesta.

    Tänä hetkenä te epäilemättä, olette iloinen, naisten ja kukkien
    ympäröimä, silmät ja mieli lumottuina. Ja me olemme himmeästi
    valaistussa, viileässä ja kolkossa haaremissa, ja itkemme.

    Itkemme elämäämme. Kuinka surullinen ja tyhjä on tämä ilta!
    Tämä ilta enemmin kuin muut. Saako se tunne, että te olette
    niin lähellä ja kuitenkin niin kaukana meidät tavallista
    onnettomammiksi?

                                               _Djénane_.

    Ja tiedätteköhän, mitä minulla, Mélekillä, nyt on teille
    sanottavaa? Kuinka voittekaan syöksyä huvien pyörteeseen
    kirkkaasti valaistuissa saleissa, kun me itkemme kolmen
    sypressistä pudonneen pienen oksan ääressä? Olemme panneet ne
    Mekkasta tuotuun pyhään puulippaaseen: niillä on kostea, väkevä,
    sieramiin tunkeva haju, joka tekee surulliseksi... Tiedättehän,
    _mistä_ olemme ne ottaneet?...

    Kuinka voittekaan olla tanssiaisissa tänä iltana ja unhottaa
    aiheuttamanne surut, ne olennot, jotka olette murtaneet
    tiellänne? En voi uskoa, ettette te ajattelisi näiltä seikkoja,
    kun me vieraat, kaukaiset sisaret niitä itkemme...

                                                   _Mélek_.



XXXI.


He olivat ilmoittaneet hänelle, että heidän vankeutensa Ramazan-kuun
aikana oli oleva ankarampi, sillä silloin rukoiltiin, luettiin pyhiä
kirjoja, paastottiin koko päivä ja ennen kaikkea otettiin osaa
yölliseen seuraelämään, jolla tässä paasto-kuussa on tavaton merkitys.
Suurten aterioiden nimi on _iftar_, niiden tarkoitus oli tarjota
korvausta päivän kestäneestä paastoamisesta.

Mutta Ramazan näytti päinvastoin helpottavan heidän huimapäisimmän
tuumansa toteuttamista, joka oli omansa nostamaan pelon vavistusta:
nimittäin tuuma kerran vastaanottaa André Lhéry itse Khassim-Pashan
palatsissa, Djénanen huoneustossa, parin askeleen päässä rouva
Husnugulista!

Stambul muuttuu islamilaisen paaston aikana vallan oudoksi. Illoin
juhlia ja tuhansittain lyhtyjä, kadut tulvillaan väkeä, moskeijat
valokoristeiden seppelöiminä, kaikkialla ilmassa isot tulisormukset,
joita kannattavat yötaivaan väriset minareetit, jotka tuskin ovat
havaittavissa. Sitävastoin pitkin päivää yleinen uneliaisuus;
itämaalainen katuelämä on pysähtynyt, myymälät ovat suljetut;
lukemattomissa pienissä kahviloissa, jotka tavallisesti eivät koskaan
ole tyhjät, ei enää ole nargilepiippuja, siellä ei enää jutella,
penkeillä vaan on loikomassa muutamia uneksijoita, kasvoissa valvonnan
ja paastoamisen aiheuttama väsynyt ilme. Ja kotosalla auringonlaskuun
asti sama raukeus kuin ulkona. Etenkin Djénanen asunnossa, missä
palvelijat olivat yhtä vanhat kuin isäntäväki, kaikki nukkuivat, sekä
parrattomat neekerit, eikä tuuheaviiksiset vartijat pistolivöineen.

Ramazanin 12 päivänä 1322, jona heidän seikkailunomainen yrityksensä
piti toimeenpantaman, isoäiti ja isän sedät juuri otolliseen aikaan
sairastuneina, pysyttelivät huoneissaan, ja rouva Husnugul oli
_iftar_-aterialla ylensyömisestä saanut ruuansulatushäiriön ja makasi
vuoteen omana.

Andrén oli määrä saapua täsmälleen kello kaksi, ei minuuttia, eipä
edes sekuntiakaan myöhemmin; hänen oli käsketty kulkea kiinni
seinissä, jotta ei näkyisi ulkonevista ikkunoista, ja vasta silloin
menemään sisälle isosta ovesta, kun hänelle ensimäisen kerroksen
ikkunaristikoista näyteltiin valkoisen nenäliinan nipukkaa --
tavallisia merkkiä.

Tällä kertaa hän todella oli peloissaan; heidän ja omasta puolestaan,
ei välittömän vaaran, vaan europpalaisen, yleisen häpeänhälinän vuoksi,
joka ennen pitkää leviäisi, jos hänet tavattaisiin verekseltään.

Hän lähestyi hitaasti tähystellen joka taholle. Djénanen asunto
sijaitsi edullisella paikalla, vastapäätä ei ollut taloja, ja se oli
samoin kuin kaikki naapuritalot rannalla olevalle hautausmaalle päin;
vastakkaisella rannalla ei nähnyt muuta kuin sypressejä ja hautoja;
ei kukaan voinut urkkia heitä siltä puolelta, joka oli autio ja sinä
päivänä marraskuun sumujen verhoama.

Valkoinen merkki oli näkyvissä, ei enää sopinut väistyä takaisin.
Sisään astuessaan hänellä oli se tunne, kuin olisi silmittömästi
syöksynyt pohjattomaan kuiluun. Suurpiirteinen vanhanaikainen eteinen
oli sinä päivänä vailla asestettuja ja kultanauhakkeilla koristettuja
vartijoita.

Mélek, puettuna mustaan tsharshafiin, seisoi yksin oven takana ja
virkkoi hänelle nauraen:

-- Joutuin, joutuin, juoskaa!

Yhdessä he riensivät ylös portaita, kiitivät läpi pitkien käytävien ja
syöksyivät sisälle Djénanen huoneustoon, jossa hän pelosta vavisten
odotti heitä; ovi lukittiin heidän jälkeensä kahdella avaimen
kierroksella.

Heti kuului naurunremahdus, tuo veitikkamainen ilonpurkaus, jolla he
aina uhmailivat kaikkea ja kaikkia, joka kerta kun uhkaava vaara oli
vältetty. Djénane näytti, lystikkään voitokas ilme kasvoissa, avainta,
jota heilutti kädessään; avain, lukko, mikä mullistava uudistus
haaremissa! Hän oli nähtävästi saanut ne edellisenä päivänä, eikä vielä
ollut tointunut saavuttamansa voiton yllätyksestä. Hän, Djénane, sitten
Zeyneb ja Mélek poistivat kädenkäänteessä tsharshafinsa ja näyttivät
tavallistaan kalpeammilta ankarasta paastoamisesta. He esiintyivät
muuten Andren edessä, joka ei koskaan ollut nähnyt heitä muuten kuin
odaliski- tai mustapukuisina, vallan uudenhahmoisina: puettuina ja
kammattuina hyvin hienosti europpalaiseen tapaan. Yksi ainoa seikka
saattoi heidät sentään hiukan itämaalaisiksi, nimittäin pienet
tsherkessiläiset hopeakuteiset valkeat harsot, jotka olivat kiinnitetyt
hiuksiin ja jotka valuivat hartioille.

-- Luulin, että ette kotosalla ollenkaan käytä huntua, huomautti André.

-- Totta kai, aina. Mutta ainoastaan näin pieniä. Ensin he veivät
hänet musiikkisaliin, jossa odotti kolme muuta vaarallisen seikkailun
vieraiksi kutsuttua naista: neiti Bonneau de Saint-Miron, neiti
Tardieu, Mélekin entinen opettajatar, ja lisäksi muuan naishaamu,
Ubeydé Hanum, normaalikoulusta opettajatodistuksen saanut ja filosofian
opettaja eräässä Vähän-Aasian tyttökoulussa. Molemmat ranskattaret
olivat jotenkin levottomat, ja he olivat kauan epäröineet, totellako
houkutuksen vai pelon ääntä. Ja neiti de Saint-Miron näytti siltä, kuin
olisi ajatellut: "Minäpä valitettavasti olen pääsyyllinen siihen, että
André Lhéry on oppilaani huoneustossa!"

He alkoivat silti puhella, sillä siihen he tunsivat voittamatonta
halua, ja Andrésta nämä vanhat neitoset tuntuivat sekä
korkealentoisilta että lapsellisilta. Muuten he olivat hienosti
sivistyneitä ja paljon lukeneita, mutta samalla romantillisen
innostuneita, mikä vuonna 1904 vaikutti hiukan vanhanaikuiselta. He
katsoivat voivansa puhua hänen kanssaan hänen kirjastaan, jonka nimen
tunsivat ja joka suuresti herätti heidän harrastustaan:

-- Olette kai jo kirjoittanut useita sivuja uutta kirjaanne
_Havahtuneita_, vai kuinka mestari?

-- En totisesti yhtään ainoata! André vastasi nauraen.

-- Siitä iloitsen, sanoi Andrélle Djénane, ääni kaikuen sulavana
kuin yliluonnollinen musiikki, vaikka jo toiset hyvin pehmeät olivat
puhuneet. -- Teidän tulee kirjoittaa se vasta matkustettuanne pois;
siten se ainakin jonkun kuukauden aikana on yhdyssiteenä meidän
välillämme; kun tarvitsette jotain lisätietoja, muistatte kirjoittaa
meille...

André, joka katsoi kohteliaisuuden vaativan, että hän ainakin kerran
puhutteli naishahmoa, kysyi häneltä, jokapäiväisesti kylläkin,
oliko hän tyytyväinen oppilaisiinsa, noihin pieniin aasialaisiin
turkkilaisnaisiin. Hän odotti jotain koulumestarimaista vastausta, yhtä
jokapäiväistä kuin hänen kysymyksensäkin. Mutta mustan harson läpi
kuului vakava ja lempeä ääni, joka puhtaalla ranskankielellä vastasi
vallan odottamatonta:

-- Valitettavasti olen liiankin tyytyväinen!... He oppivat liian
nopeasti ja ovat vallan liian älykkäitä. Valitan, että minä olen
istuttanut kärsimyksen mikrobin näihin tulevaisuuden naisiin.
Surkuttelen kaikkia näitä pieniä kukkasia, jotka täten pikemmin ovat
lakastuvat kuin heidän viattomat isovanhempansa...

Sitten puhuttiin Ramazanista. Paastoamista tietysti koko päivä,
pikkutöitä köyhiä varten ja pyhien kirjojen lukemista. Tämän kuun
kuluessa muhamettilaisnaisen täytyy uudelleen lukea läpi koraaninsa,
jättämättä riviäkään väliin. Nämä nuoret naiset varoivat laiminlyömästä
tätä määräystä, sillä huolimatta ristiriitaisuudestaan ja epäuskostaan
he hartaasti ihailivat Islamin pyhää kirjaa; ja heidän koraaninsa
olivat esillä, vihreä nauha niiden lehtien välissä, mihin olivat sinä
päivänä pysäyttäneet lukemisensa.

Ja auringon laskettua alkavat _iftarit_. Selamlikissa vietetään miesten
_iftar_; sitä seuraa rukoushetki, jota varten vieraat, isännät ja
palvelijat kokoontuvat isoon saliin, kukin polvistuen rukousmatolleen.
Djénanen puolella tämän rukouksen lausui joka ilta eräs puutarhuri,
joka oli ainoa nuori mies joukossa, ja jonka sointuva muedsinääni
täytti koko talon.

Haaremissa vietettiin naisten _iftaria_.

-- Nämä nuorten turkkilaisnaisten kemut, sanoi Zeyneb, ovat harvoin
rivonsävyisiä Ramazanin aikana, sillä silloin mystillisyys on herännyt
sieluissamme, ja ne kysymykset, joita käsitellään, koskevat elämää
ja kuolemaa. Alussa aina sama kuumeinen into. Ja lopulla aina sama
alakuloisuus ja epätoivo, kun kaksi tuntia keskusteltuamme kaikista
dogmeista ja filosofisista järjestelmistä huomaamme, ettemme ole
päässeet lähtökohtaa kauemmaksi, tietäen, ettemme ole muuta kuin
heikkoja, voimattomia olento-parkoja. Mutta toivo on niin voimakas
tunne, että meillä, huolimatta yrityksemme raukeamisesta, seuraavana
päivänä vielä sentään on voimaa jäljellä toisia teitä yrittääksemme
päästä saavuttamattomaan päämäärään...

-- Me nuoret turkkilaisnaiset, huomautti Mélek, olemme kuin pivollinen
rikkaruohon siemeniä, joka itää, kykenee vastustamaan kaikkea ja
leviää, huolimatta vedenpuutteesta, kylmästä jopa toistuvasta
"kitkennästä".

-- Niin, sanoi Djénane, meidät voi jakaa kahteen lajiin. Niihin,
jotka välttääkseen menehtymistä, takertuvat joka tilaisuuteen
huumautuakseen ja unhottaakseen. Ja voimakkaimpiin, jotka turvautuvat
hyväntekeväisyys-toimintaan, niin kuin esimerkiksi serkkumme Djavidé.
En tiedä, tekevätkö teidän laupeudensisarenne enemmän hyvää ja
osoittavatko suurempaa itsekieltäymystä kuin hän. Meidän haaremeissamme
on useita toisia, jotka vetävät hänelle vertoja. Tosin heidän
täytyy toimia salassa, sillä on ankarasti kielletty perustamasta
hyväntekeväisyysyhdistyksiä, miehemme ja valtijaamme eivät siedä
kosketuksiamme rahvaan naisiin, he kun pelkäävät, että voisimme heihin
tartuttaa pessimismiämme, särkyneisyyttämme ja epäilyjämme.

Mélek, jonka erikoisuutena olivat odottamattomat huomautukset, ehdotti,
että André koettaisi sitä piilopaikkaa, joka oli valmistettu hänelle
suuren vaaran varalta; se oli nurkassa maalausjalustan takana, joka oli
verhottu kultakuteisella kankaalla.

-- Turha varokeino, hän kuitenkin huomautti, sillä ei mitään
vaarallista voi tapahtua. Talon ainoa terve henkilö tällä haavaa on
isäni, eikä hän lähde Yldizistä ennen auringonlaskua ilmoittavaa
kanuunanlaukausta.

-- Entä jos jokin odottamaton seikka saisi: hänet palaamaan kotia
tavallista aikaisemmin, huomautti André.

-- Haaremiin ei astuta ilmoittautumatta. Käskemme sanoa hänelle, että
meillä paraikaa on vieraana eräs turkkilainen nainen, Ubeydé Hanum, ja
silloin hän varoo astumasta kynnyksemme yli. Näin helppoa se on, kun
vaan on asioista selvillä. Ainoa _vaikea seikka_ on se, miten pääsette
pujahtamaan tästä talosta pois.

Pianolla oli muutamia nuottilehtiä; ne olivat erään Djénanen äsken
säveltämän noktyrnin käsikirjoitus, ja André olisi mielellään tahtonut
kuulla hänen soittavan sitä, sillä hän ei koskaan ollut kuullut hänen
soittoaan muuten kuin kaukaa, soutaessaan yöllä Bosporilla hänen
ikkunoidensa ohi. Mutta Ramazanin aikana tuskin rohkenee soittaa. Ja
olisi ollut varomatonta herättää nukkuva iso talo, jonka uni sinä
hetkenä oli niin tarpeellinen!

Djénane puolestaan halusi, että hänen ystävänsä hetkeksi nojaisi
hänen kirjoituspöytäänsä, jolla hän muinoin nuorena tyttönä kirjoitti
päiväkirjaansa, ajatellen häntä, tuohon aikaan, jolloin André hänen
mielessään oli pelkkä unelmien satuhenkilö. He veivät siis Andrén
siihen suureen huoneeseen, missä kaikki oli valkoista, ylellistä ja
uudenaikaista. Heidän seurassaan hän siellä katseli; alati suljettujen
liistaluukkujen suojelemista ikkunoista heille lapsuudesta tuttua
näköalaa, joka heillä epäilemättä oli oleva silmien edessä aina
elämän sammumishetkeen asti: sypressejä, kaikenikäisiä hautapatsaita,
alempana, kuin kuilussa, Kultaisen-Sarven vesipeili, sinä päivänä
himmeä ja raskas, kuin olisi se ollut lyijyä, ja vielä kauempana
Stambul talviusvaan käärittynä. Hänen täytyi myös katsoa luukuttomista
sisäikkunoista vanhaan, korkeiden muurien ympäröimään puutarhaan, jonka
Djénane oli kuvannut kirjeissään: "Tuo puutarha on niin yksinäinen,
että siellä voi käyskennellä hunnuttomana. Sitäpaitsi karkottavat
neekerimme kaikki puutarhurit, joka kerta kun menemme sinne."

Ja puutarhan peräsopukka, missä synkän harmaiden ja lehdettömien
plataanien kookkaat oksat kiemurtelivat toisiinsa takertuneina, näytti
tiheikkömetsältä, missä nämä naiset epäilemättä saattoivat kävellä,
kenenkään heitä näkemättä.

André siunasi sitä rohkeata yritteliäisyyttä, joka oli tarjonnut
hänelle mahdollisuuden tutustua tähän asuntoon, mihin pääsy oli häneltä
niin ankarasti kielletty... Pikku ystävätärparat, joiden kanssa hän
seurusteli muutaman kuukauden, jotka hän oli kohdannut harhailevan
elämänsä ehtoopuolella ja joista hänen pian oli eroaminen ainaiseksi!
Ainakin tämän hänen käyntinsä kautta heidän vankeutensa kehys oli
esiintyvä selvänä hänen muistissaan, joka kerta kun hän ajatteli
heitä...

Nyt oli tullut vakava eronhetki. Keskellä heitä André oli melkein
unhottanut kuinka uskomattoman outo tämä tilanne oli. Nyt kun oli
edessä poistuminen, hänestä tuntui, kuin olisi hän puikahtanut
rotansatimeen, jonka aukko hänen jälkeensä oli puristautunut kokoon,
uhaten terävillä piikeillään.

Ystävättäret tekivät useita tiedusteluretkiä; kaikki oli
rauhallista, ainoa haitallinen henkilö oli eräs neekeri nimeltä
Jusuf, joka itsepäisesti vartioi eteistä. Täytyi heti keksiä hänen
toimitettavakseen joku kauan kestävä, tärkeä asia.

-- Olen sen jo keksinyt, sanoi äkkiä Mélek. Piiloittukaa
lymypaikkaanne, André. Kutsumme hänet tänne, se on oleva kepposemme
huippu!

Ja kun neekeri oli astunut sisään:

-- Jusuf hyvä, sinun tulee toimittaa meille hyvin kiireinen asia. Lähde
heti Peraan ja osta meille uusi kirja, jonka nimen kirjoitan sinulle
paperiliuskalle. Jos on tarpeellista, on sinun käytävä kysymässä sitä
kaikista Suurkadun varrella olevista kirjakaupoista, mutta muista, että
et palaa tyhjin toimin!

Ja järkähtämättömän totisena hän kirjoitti: _Havahtuneita_, André
Lhéryn viime romaani.

Vielä kierros käytävissä ja uudet määräykset eri palvelijoille
toimittamaan jotain toisaalla; sitten Mélek palasi tarttuen Andrén
käteen ja veti hänet mukaansa, juosten hurjaa vauhtia alas portaita ja
tuupaten hänet hieman hermostuneesti ulos ovesta.

André hiipi tiehensä, pysytellen niin lähellä vanhoja muureja kuin
suinkin ja ajatellen, eikö tuo ehkä liian meluavasti suljettu ovi
jälleen aukenisi, päästäen irti lauman neekereitä, jotka revolverit ja
kapulat kädessä hyökkäisivät häntä takaa ajamaan.

Seuraavana päivänä ystävättäret tunnustivat hänelle, etteivät
olleet puhuneet totta, selittäessään hänelle noiden pienten
tsherkessiläis-huntujen käytännön. Kotosalla niitä ei käytetä.
Muhamettilaisnaisesta hiuksiensa ja varsinkin _niskansa paljastaminen_
miehelle on vielä säädyttömämpää kuin paljaiden kasvojen näyttäminen,
eivätkä he olleet voineet sitä tehdä.



XXXII.


Djénane Andrélle.

             Ramazanin 14 päivä 1322 (marraskuun 22 päivä 1905).

    Ystävä hyvä, tiedätte kaiketi, että huomenna on Ramazan
    puolivälissä, ja että silloin kaikki turkkilaisnaiset saavat
    lähteä huviretkelle. Tahdotteko tulla kello kahden ja neljän
    välillä Stambuliin, Bayazidin ja Shazadé-Bashén väliselle
    kävelypaikalle?

    Tällä haavaa iftar-kemumme tuottavat meille paljon työtä, mutta
    panemmepa pian yhdessä toimeen hauskan karkuretken Aasian
    rannikolle: tämä on Mélekin päähänpisto, ja saatte nähdä, kuinka
    hyvin kaikki on suunniteltu!

                                                     _Djénane_.

Seuraavana päivänä puhalsi etelätuuli ja paistoi kaunis syysaurinko:
juuri sopiva ilma verhotuille kaunottarille, jotka ainoastaan pari
tai kolme päivää vuodessa saavat nauttia sellaisesta vapaudesta.
Ajelu tapahtui tietysti katetuissa vaunuissa, eunukki istumassa
ajurin vieressä, mutta heillä oli lupa nostaa vaunuikkunoiden
kiertokaihtimet, avata ikkunat ja _pysäyttää ajoneuvot pitkäksi
aikaa_, katsellakseen toisiaan, mikä muulloin on kielletty. He ajoivat
Bayazidista Shazsdé-Bashéhen, noin kilometrin pituisen matkan, keskellä
Stambulia, missä kaikki on aitoturkkilaista, pitkin vanhanaikaisia
katuja, jättiläismoskeijain, vainajien siimekkäiden tyyssijojen,
pyhien kaivojen ohi. Nämä tavallisesti niin hiljaiset kaupunginosat,
joihin niin huonosti soveltuu se uudenaikainen ylellisyys ja outo
ajoneuvojen jono, jotka puoli-Ramazan tänne kokoaa! Sadottain katettuja
ja avoimia vaunuja, joko pysähtyneinä tai hitaasti edeten; niitä oli
tullut jättiläiskaupungin kaikista osista, jopa siellä täällä pitkin
Bosporin rantoja olevista palatseista. Ajoneuvoissa istui ainoastaan
naisia, upeapukuisina; jakmak, joka verhoaa kasvot silmiin asti, on
niin läpikuultava, että saa käsityksen siitä, millainen kasvojen alaosa
on. Tänä päivänä melkein kaikki haaremin kaunottaret poikkeuksellisesti
ovat näkyvissä, vaaleatukkaiset, punaposkiset tsherkessittäret,
tummatukkaiset ja kalpeat turkkilaisnaiset. Aniharvoja miehiä liikkuu
avattujen vaunuikkunoiden ympärillä, niiden joukossa ei ole ainoatakaan
europpalaista: siltojen vastakkaisella puolella, Perassa, ollaan aina
välinpitämättömiä siitä, mitä tapahtuu Stambulissa.

André haki kolmea ystävätärtään, jotka arvatenkin olivat pukeutuneet
hienosti miellyttääkseen häntä; hän etsi heitä kauan, voimatta heitä
löytää, niin suuri oli tungos. Kun ajelevien naisten oli aika palata
ankaroihin haaremeihinsa, André poistui hiukan pettyneenä; mutta
kohdattuaan niin monien kauniiden silmien katseet, jotka hymyilivät
tyytyväisinä tämän suloisen päivän johdosta, kuvastaen lapsellista iloa
siitä, että kerran saivat näin vapaasti liikkua ulkona, hän entistään
paremmin käsitti kuinka kuolettavan ikävä näiden naisten eristetty
elämä oli.



XXXIII.


Ystävättäret sanoivat tuntevansa Marmaranmeren aasianpuoleisella
rannalla yksinäisen paikan, joka oli aivan suojassa Bosporin rannoilla
raivoavalta tuulelta ja lämmin kuin kasviansari. Eräs heidän
ystävättärensä asui juuri niillä tienoilla ja otti tarvittaessa
selittääkseen heidän poissaolonsa, kivenkovaan väittämällä
pidättäneensä heidät luonaan koko päivän. He olivat siis päättäneet
sieltä käsin lähteä yhteiselle kävelyretkelle, ennen läheistä eroa,
joka saattoi olla ratkaiseva ja viimeinen: Andrélla oli aikomus ottaa
parin kuukauden loma, matkustaakseen Ranskaan: Djénanen taas oli
määrä isoäitinsä kanssa lähteä kylmäksi vuodenajaksi maatilalleen,
Bounar-Bachiin. He eivät siis voineet toivoa jälleennäkemistä ennen
kevättä ja siihen mennessä saattoi tapahtua paljon.

Joulukuun 12 päivä 1904, joka tuhansien ovelien laskelmien jälkeen
oli määrätty tuota huviretkeä varten, oli tuollainen loistava päivä,
joka tässä vaihtelevassa ilmanalassa, keskellä talvea, kahden
lumikauden välillä palauttaa suven. He kohtasivat toisensa keskipäivän
auringonpaisteessa sillä Kultaisen-Sarven sillalla, jolta pienet
höyrylaivat lähtevät Aasian rannikolla oleviin maihinnousupaikkoihin,
mutta toisiinsa vilkaisematta, kuin oudot matkustajat ainakin. Kuin
sattumalta he astuvat samaan laivaan, jossa ystävättäret istuutuivat
juhlallisesti muhamettilaisille naisille varattuun kajuuttaan,
päästettyään neekerit ja neekerittäret menemään.

Kaunis ilma oli houkutellut suunnattoman ihmispaljouden lähtemään
huviretkelle aasianpuoleisella rannalla. Samalla kertaa kuin he, lähti
matkaan noin viisikymmentä verhottua naista, ja kun oli saavuttu
Skutarin sillalle, André eksyi keskelle kaikkia noita yht'aikaa maihin
nousevia mustia hahmoja, joutui väärille jäljille, seurasi ensin kolmea
outoa naista, ja oli vähällä aiheuttaa pahan skandaalin. Onneksi hän
huomasi, että he eivät olleet yhtä hienoja kuin vähän matkan päässä
astuva kolmikko, ja vallan hämmentyneenä hän poistui heidän luotaan
ensi tienristeyksessä, yhtyen kolmeen ystävättäreensä, jotka tällä
kertaa olivat oikeat.

He ottivat vuokravaunut, ja näihin samoihin ajoneuvoihin he nousivat
kaikki neljä, mikä maaseudulla on luvallista. André, muka beinä,
istuutui vastoin länsimaalaisia tapojamme, kunniasijalle. Djénane
hänen viereensä, Zeyneb ja Mélek vastapäätä heitä, etuistuimelle.
Ja kun hevoset lähtivät liikkeelle, remahtivat he kaikki kolme
nauruun harsojensa alla, iloisina siitä, että kepponen oli niin hyvin
onnistunut, että olivat vapaat iltaan asti, että olivat nuoria ja että
heidän eteensä aukeni siintävä kaukonäky. Sattui muuten usein, että he
synkkien alakuloisuudenpuuskauksiensa välillä antautuivat viehättävän
lapsellisen hilpeyden valtaan, ja silloin Zeynebkin unhotti tautinsa
ja kuolemankaihonsa. Tällöin he huolettomasti hymyillen uhmailivat
kaikkea, täydellistä vankeutta, maastakarkoitusta tai vieläkin
ankarampaa rangaistusta.

Mikäli laiva eteni Marmaramerelle, kävi Bosporin alituinen tuulenviima
heikommin tuntuvaksi. Heidän lahdenpoukamalleen oli pitkä matka, mutta
siellä liikkuivat lauhkeat tuulahdukset, niin kuin he aikaisemmin jo
olivat kertoneet, ja se oli niin rauhallinen yksinäisyydessään, että
heissä siellä heräsi täydellisen turvallisuuden tunne. Se oli etelään
päin, ja sen edustalla oli pieni rantakallio, ikäänkuin vartavasten
tarjoten sille suojaa. Sen hienolla hietikolla oli ihan kuin kotonaan
ja yhtä turvissa kaikilta katseilta, kuin haaremin muurien ympäröimässä
puutarhassa. Ei nähnyt muuta kuin liikkumattoman Marmarameren
pinnan, jolla ei erottanut ainoatakaan laivaa, ja näkörajalla
ainoastaan aasianpuoleiset vuorijonot; vedenpinta oli täydelleen
tyyni, niin kuin kauneina rauhallisina syyskuun päivinä, mutta se oli
ehkä liian vaaleansininen, sillä tämä vaaleus herätti, huolimatta
auringonpaisteesta, alakuloisen talvitunnelman; se vivahti jäätyvään
hopeavirtaan. Ja kaukaisten vuorien huipuilla oli jo häikäisevän valkea
lumi.

Noustuaan pienelle rantakalliolle, eivät he ympäröivällä alastomalla ja
autiolla tasangolla nähneet elävää sielua. He loivat siis kaikki kolme
kasvoiltaan harsonsa, hurmautuen puhtaasta ilmasta. André ei vielä
koskaan ennen ollut nähnyt ulkoilmassa ja täydessä päivänpaisteessa
heidän nuoria, hiukan kalpeita kasvojaan, eivätkä he koskaan ennen
yhdessäolon aikana olleet tunteneet niin täydellistä turvallisuutta
kuin nyt -- huolimatta tähän uhkayritykseen ja illalla tapahtuvaan
paluuseen liittyvistä suurista vaaroista.

Aluksi he istuivat alas maahan syömään Stambulissa suositulta
sokerileipurilta kiireessä ostamiaan makeisia. Sitten he läksivät
tutkimaan joka soppea sen sievän lahdelman rannoilla, joka sen
iltapäivän aikana oli heidän salaista aluettaan: odottamattomien
asianhaarojen, tahdonilmausten ja rohkeiden päätösten yhtymä oli --
tuona harvinaisen aurinkoisena joulukuun päivänä, joka kauneudellaan
ja poikkeuksellisuudellaan myrskyisenä vuodenaikana melkein herätti
levottomuutta -- koonnut tuohon paikkaan ihmisiä niin eri maailmoista,
että heidän kohtalonsa tuntui tuomitsevan heidät olemaan toisiaan
koskaan jälleennäkemättä. Ja katsellessaan tuon Djénanen silmiä
ja hymyä, joka parin päivän kuluttua oli matkustava palatsiinsa
Makedoniaan, André täysin osasi panna arvoa kaikkeen siihen, mitä tämä
hetki tarjosi harvinaista ja palaamatonta; ne äärettömät vaikeudet,
jotka heidän oli täytynyt voittaa voidakseen kohdata toisensa täällä
tuon talvisen vaalean meren rannalla, ne esiintyisivät uudestaan
huomenna ja aina edelleen; kuka tiesi, näkisivätkö he toisiaan enää
koskaan, ainakaan niin kevein mielin ja tuntien toisiansa kohtaan niin
suurta luottamusta. Sentähden tämä oli Andrén elämässä hetki, joka oli
pantava merkille, painettava mieleen ja puolustettava liian pikaiselta
unhotukselta.

He tähystelivät vuoroonsa pieneltä rantakalliolta, voidakseen häivyttää
vaarojen uhatessa. Ja kerran, Zeynebin ollessa tähystäjänä, hän
ilmoitti, että, heihin päin tuli mereltä soutaen turkkilainen kolmen
naisen seurassa, jotka niinikään olivat nostaneet kasvoharsonsa. He
eivät katsoneet tätä kohtausta vaaralliseksi, laskien ainoastaan
hetkeksi mustat harsot kasvoilleen. Kun turkkilainen, joka epäilemättä
oli oikea bei, souti paikan ohi, ollen huviretkellä haareminaisineen,
olivat nämäkin Andrén vuoksi laskeneet kasvoharsonsa. Molemmat
miehet katsoivat toisiinsa välinpitämättöminä, kummankaan tuntematta
epäluuloa; tuntematon mies varmaankin luuli tuon lahden rannalla
olijoita saman perheen jäseniksi.

Sopivankokoiset pienet litteät piikivet, jotka Marmarameren tyynet
aallot olivat huolellisesti kasanneet riviin rantahiedalle, palauttivat
äkkiä Andren mieleen erään hänen lapsuudenaikuisen leikkinsä. Hän alkoi
opettaa ystävättärilleen, miten heidän tuli heittää kivet, saadakseen
ne kauan hyppimään veden tasaisella pinnalla, ja he yrittivät
innokkaasti tätä temppua, kuitenkaan onnistumatta... Kuinka he tänään
olivat lapsellisia, naurunhaluisia ja vähästä huvitettuja, nuo kolme
pientä muuten kovin monimutkaista olentoa, joista varsinkin Djénane oli
nähnyt niin paljon vaivaa saattaakseen elämänsä onnettomaksi!

Tämän ainoalaatuisen hetken kuluttua he palasivat ajoneuvoilleen,
jotka odottivat heitä pitkän matkan päässä siitä, kyyditäkseen heitä
takaisin Skutariin. Laivassa he tietenkään eivät enää tunteneet
toisiaan. Mutta lyhyen laivamatkan aikana he yhdessä taas saivat
nähdä Stambulin ihmeellisessä iltavalaistuksessa. He näkivät sen nyt
edestäpäin, porrasmaisesti kohoavana: ensin Vanhan Seraljin uhkaavat
ampumareikäiset muurit, joita Marmarameren helakan vaaleanpunaiset
aallot huuhtelivat, ja niiden yläpuolella minareettien ja kupujen
metsän, jonka ääriviivat kuvastuivat erilaiseen vaaleapunaan, tosin
niinikään joulukuulla esiintyvään, mutta vähemmin hopeanhohteiseen ja
vaaleaan kuin veden väri, pikemmin kullanhohteiseen.



XXXIV.


Seuraavana päivänä Djénane kirjoitti Andrélle:

    Vielä kerran pelastuneet! Meillä oli suunnattomia vaikeuksia
    kotimatkallamme; mutta nyt on kaikki talossa rauhallista...
    Huomasitteko paluumatkalla kuinka kaunis Stambulimme oli?

    Tänään sade ja lumiräntä pieksevät ikkunalasejamme, ja jäätävä
    tuuli vinkuu surkeasti nurkissa. Kuinka olisimmekaan olleet
    pahoillamme, jos tuo huono ilma olisi noussut eilen! Nyt, kun
    huviretkemme on ohi, säilyen muistonamme kuin kaunis unelma,
    raivotkoot kaikki Mustanmeren myrskyt!

    André, me emme voi tavata ennen matkallelähtöäni, olosuhteet
    eivät salli minun järjestää kohtaamista Stambulissa; lausun
    siis teille täten jäähyväiseni, todennäköisesti emme näe
    toisiamme ennen ensi kevättä. Mutta tahdotteko täyttää yhden
    pyyntöni? Matkustaessanne kuukauden kuluttua Ranskaan, kaiketi
    kuljette postilaivassa: valitkaa silloin Salonikin reitti
    ja ottakaa fezi mukaanne. Laiva pysähtyy tähän kaupunkiin
    muutamaksi tunniksi, ja tiedän keinon tavatakseni teidät siellä.
    Yksi neekeripalvelijoistani on tuleva laivaan tuomaan teille
    menettelyohjeen. Älkää kieltäytykö täyttämästä pyyntöäni.

    Seuratkoon teitä onni isänmaahanne, André!...

                                            _Djénane_.

Djénanen matkustettua André viipyi vielä viisi viikkoa
Konstantinopolissa, ja tapasi sillä ajalla Zeynebin ja Mélekin. Kun
hänen kaksikuukautinen virkalomansa alkoi, hän matkusti osoitettua
reittiä pitkin ja otti fezin mukaansa; mutta Salonikissa ei näkynyt
neekeriä laivalla. Pysähdys oli hänelle hyvin tuskallinen, sekä
sentähden, että hän turhaan sai odottaa, ja että Nedjibén muisto
liiteli ilmassa, yli kaupungin ja lähivuorten. Hänen täytyi matkustaa,
saamatta mitään tietoja uudesta ystävättärestään.

Joku päivä paluunsa jälkeen Ranskaan hän sai Djénanelta tämän kirjeen:

    Bounar-Bachissa, Salonikin lähistössä, tammikuun 10 päivä 1905.

    Milloin, ja kenen avulla saankaan tämän kirjeen postiin, kun
    minua täällä vartioidaan niin ankarasti?

    Te olette kaukana, ja kuka tietää, palaatteko tänne. Serkkuni
    kertoivat minulle jäähyväisistänne ja kuinka he olivat suruissaan
    teidän lähdettyänne. Kuinka omituista André, että on olemassa
    ihmisiä, joiden kutsumuksena tuntuu olevan herättää kärsimystä
    kaikissa niissä, joiden kanssa tulevat kosketuksiin! Te
    olette sellainen ihminen, eikä se ole teidän syynne. Teidän
    kärsimyksenne on äärettömän moniaineksinen, tai kenties
    äärettömän yksinkertainen. Mutta varma on, että te kärsitte;
    kaikki sielunne värähdykset purkautuvat kärsimyksen tunteisiin.
    Kun tulee teitä lähelle, täytyy teitä joko vihata tai rakastaa,
    ja jos teitä rakastaa, kärsii teidän kanssanne, teidän tähtenne.

    Pienille ystävättärillenne Konstantinopolissa olette te kuluneena
    vuotena ollut auringonsäde heidän elämässään; pian katoava säde,
    sen he edeltäpäin tiesivät. Ja nyt he kärsivät siitä, että
    jälleen ovat vaipuneet pimeään yöhön.

    Mikä te olette minulle, sen sanon teille ehkä joskus. Minä kärsin
    vähemmin siitä, että te olette matkustanut, kuin siitä, että olen
    teihin tutustunut.

    Epäilemättä olette minulle suuttunut siitä, etten järjestänyt
    niin, että olisimme voineet tavata toisiamme poiketessanne
    matkallanne Salonikiin. Yritys ei itsessään olisi ollut mahdoton,
    sillä onhan tämä seutu yhtä yksinäinen kuin Nédjibénne eläessä.
    Meillä olisi ollut kymmenen minuutin aika hyvästelemiseen,
    kätten puristamiseen. Se tosin ei olisi lieventänyt, se olisi
    päinvastoin lisännyt suruani. Syistä, joita en tahdo mainita,
    olin sinne tulematta. Mutta vaaran pelko ei suinkaan minua
    siitä pidättänyt; kaukana siitä. Vaikka olisin tiennyt, että
    kuolema odotti minua paluumatkallani, en olisi epäröinyt enkä
    ollut levoton, vaan olisin tullut sanomaan teille sellaiset
    jäähyväissanat, jommoiset sydämeni halusi teille sanoa. Me
    nykyajan turkkilaisnaiset emme pelkää kuolemaa. Sitä kohtihan
    rakkaus meitä pakottaa. Milloinka rakkaus meille olisikaan ollut
    samaa kuin elämä?

                                                  _Djénane_.

Mélek, joka oli saanut toimekseen lähettää tämän kirjeen postissa
Ranskaan, oli sitä ennen siihen liittänyt nämä mietteet:

    Kauan ajateltuani teitä, hyvä ystävämme, olen, kuten varmasti
    uskon, huomannut useat kärsimyksenne syyt. Sillä tunnenpa teidät
    nyt. Ensiksikin te tahdotte, että kaiken tulee kestää iäisesti,
    ettekä koskaan voi nauttia mistään täydesti, sillä ajattelette:
    "Tämä on loppuva". Ja sitäpaitsi elämä on niin tuhlaillen
    jakanut teille antimiaan, teillä on ollut käsissänne niin paljo
    hyvää, että pienikin osa siitä riittäisi tekemään toisen ihmisen
    onnelliseksi, mutta te olette hylännyt kaiken tämän, sitä kun
    on ollut niin ylen runsaasti. Mutta suurin onnettomuutenne on
    ollut se, että teitä on liiaksi rakastettu, ja että sitä on
    sanottu teille liian usein. Teille on liiaksi vakuutettu, että te
    muka olette välttämätön niille, jotka ovat tulleet kosketuksiin
    kanssanne; muut ovat aina tulleet teidän luoksenne; teidän ei
    koskaan ole tarvinnut astua askeltakaan lähentymistä varten:
    teidän on aina vaan tarvinnut odottaa! Nyt teidän mielestänne
    kaikki on tyhjää, sentähden, että _te itse ette rakasta_, vaan
    että annatte toisien teitä rakastaa.

    Uskokaa minua, rakastakaa tekin puolestanne ketä tahansa
    lukemattomista ihailijattaristanne, ja saatte nähdä, että se
    tekee teidät terveeksi.

                                                  _Mélek_.

Djénanen kirje ei miellyttänyt Andréta, joka ei pitänyt sitä
luonnollisena. "Jos hänen kiintymyksensä oli niin syvä -- näin hän
ajatteli -- hän olisi ennen kaikkea ja kaikesta huolimatta tahtonut
sanoa minulle hyvästi joko Stambulissa tai Salonikissa: tämä tuntuu
_teennäiseltä_."

André tunsi itsensä pettyneeksi, hänen luottamuksensa Djénaneen
alkoi horjua, ja tämä häntä pahoitti. Hän unhotti, että tuo nainen
oli itämaalainen, ja sentähden paljoa uhkuvampi tunteiltaan kuin
europpalaisnaiset, ja sitäpaitsi paljoa arvoituksellisempi.

Andrén teki mieli vastauksessaan kohdella Djénanea lapsena, niinkuin
hänen joskus oli tapana: "Olento, joka tuo kärsimyksen mukaansa! Siinä
siis tuo _onnettomuutta tuottava mies_, jonka kuitenkin itse olette
selittänyt vuoden 1830:n jälkeen olevan vanhanaikaisen..."

Mutta hän pelkäsi menevänsä liian pitkälle, ja vastasi sentähden tuolle
naiselle vakavasti, että hän oli loukannut häntä syvästi päästäessään
hänet matkustamaan sillä tavoin.

Oli mahdotonta olla suoranaisessa yhteydessä Djénanen kanssa, hänen
ollessaan suljettuna lumottuun palatsiinsa Bounar-Bachissa; kaikkien
kirjeiden täytyi kulkea Stambulin tietä, Zeynebin tai Mélekin, tai
muiden apurien käsien kautta.

Kolmen viikon kuluttua André sai Zeynebin kirjeessä nämä rivit:

    André, kuinka voitte yleensä loukkaantua mistään sellaisesta,
    minkä minä voin sanoa tai tehdä, minä, joka olen mitätön teidän
    rinnallanne? Ettekö tiedä, että koko kiintymykseni, kaikki
    ajatukseni ovat niin halpoja, että teidän jalkanne voivat niitä
    polkea. Vaalennut matto vielä kauniine kuosineen, jolle teidän
    on oikeus laskea jalkanne. Sellainen minä olen ja kuitenkin te
    voitte suuttua minulle ja kantaa kaunaa minua vastaan.

                                                   _Djénane_.

Tästä André jälleen täydelleen tunsi itämaalaisnaisen, hän oli siitä
ihastunut ja heltynyt ja kirjoitti hänelle heti, tehden sen tällä
kertaa hellää kiintymystä uhkuvin sanoin -- ja sitä suuremmalla
syyllä, kun Zeyneb kirjeessään mainitsi: "Djénane on sairas siellä
kaukana maalla, hänellä on hellittämätön kuume, joka saa isoäitimme
levottomaksi, ja jonka laatua lääkäri ei oikein ymmärrä."

Useita viikkoja myöhemmin Djénane kiitti häntä tällä lyhyellä
kirjeellä, joka sävyltään on yhtä itämaalainen kuin edellinenkin:

    Bounar-Bachissa, helmik. 21 p. 1905.

    Olin jo monena päivänä ajatellut: "Missä onkaan se tehoisa lääke,
    joka on minut parantava? Nyt tuo parantava lääke on tullut, ja
    silmäni, jotka ovat tulleet niin suuriksi, ovat nielleet sen.
    Kelmeät sormiparkani ovat siihen takertuneet, kiitos siitä!
    Kiitos siitä, että lahjoitatte minulle vähän itseänne, että
    annatte minulle almuna ajatuksianne!" Siunaan teitä sen rauhan
    vuoksi, jonka toinen kirjeenne minulle antoi!

    Suon teille onnea, ystäväni, kiitoksena siitä onnenhetkestä,
    jonka nyt olette minulle lahjoittanut. Toivon teille syvää ja
    hiljaista onnea, joka kaunistaa elämäänne kuin tuoksuva puutarha,
    kuin kirkas kesäpäivä.

                                                 _Djénane_.

Sairaana ja kuumeen heikontamana tuo vankiparka jälleen muuttui
Karadjiamirin tasangon lapseksi. Ja tämänhahmoisena, vapaana
hämmästyttävästä kulttuurista, josta hän oli ollut niin ylpeä, hän
miellytti Andréta entistään enemmän.

Tälläkin kertaa oli Mélek liittänyt Djénanen kirjeeseen
jälkikirjoituksen: Soimattuaan häntä siitä, että hän kirjoitti niin
harvoin ja niin lyhyitä kirjeitä, hän jatkoi:

    Ihailemme vilkasta toimekkaisuuttanne ja kysymme teiltä, kuinka
    meidän tulisi menetellä, niinikään ollaksemme toimekkaita,
    rasittuneita, estetyitä kirjoittamasta ystävillemme. Neuvokaa
    meille tuo keino, minä pyydän. Meillä päinvastoin on, omaksi
    ja teidän onnettomuudeksi, koko päivä aikaa kirjeiden
    kirjoittamiseen.

                                               _Mélek_.



XXXV.


Kun André virkalomansa päätyttyä maaliskuun alkupäivinä 1905 palasi
Turkinmaahan, lepäsi Stambulin yli vielä lumipeite, mutta taivas oli
ihanan sininen. Postilaivan ympärillä, jossa hän matkusti, hääri
tuhansia kalalokkeja. Bospori ali täynnä näitä lintuja, jotka näyttivät
tavattoman suurilta lumihiutaleilta: valkoinen höyhenpilvi valkoisen
kaupungin edessä; siinä oli hänen edessään säteilevän etelämaalaisen
auringon valaisema ihmeellinen maisema.

Zeyneb ja Mélek, jotka tiesivät missä laivassa hänen oli määrä saapua,
lähettivät hänelle samana iltana uskollisimman neekeripalvelijoistaan
viemään heidän tuliaistervehdyksensä ja samalla pitkän kirjeen
Djénanelta, jonka sanoivat tervehtyneen, mutta vielä joksikin aikaa
jäävän kaukaiseen vanhaan linnaansa.

Kun tuo luonnonlapsi Karadjiamirin tasangoilta oli parantunut, hän oli
jälleen käynyt itsepäiseksi ja oikulliseksi. Hän ei ollenkaan enää
ollut se "halpa olento, jota ystävänsä saattoi polkea jalkoineen".
Kaikkea muuta, sillä nyt hän kirjoitti kapinallisesti ja rajusti.
Varmaankin oli haaremin rautaristikkojen takana liikkunut epämääräisiä
juoruja siitä kirjasta, jonka André aikoi kirjoittaa; huhuiltiin,
että eräs nuori nainen, jonka hän tuskin oli nähnyt, tai ainoastaan
tiheän mustan harson verhoamana, muka oli kehunut olevansa hänen
ystävättärensä ja tuon suunnitellun teoksen suuri innostajatar. Ja
Djénane, tuo vangin tavoin maalaislinnaansa suljettu naisparka riehui
melkein hurjana mustasukkaisuudesta:

    Ettekö käsitä, André, mikä voimattomuuden raivo meidät valtaa
    ajatellessamme, että toiset voivat tunkeutua teidän ja meidän
    välille? Ja mikä pahempi on, tunkeudutaan meidän erikoiselle
    alueellemme: teidän Itämaan muistoihinne ja vaikutelmiinne.
    Ettekö tiedä, vai oletteko unhottanut, että olemme panneet
    alttiiksi henkemme (puhumattakaan levollisuudestamme), ja että
    olemme tehneet tämän yksinomaan tarjotaksemme teille maastamme
    niin täydellisen käsityksen kuin suinkin -- eikä tämä edes
    tapahtunut sentähden, että olisimme tahtoneet voittaa teidän
    sydäntänne, jonka tiesimme olevan väsyneen ja kylmän; ei, se
    tapahtui siinä tarkoituksessa, että vaikuttaisimme teidän
    taiteilija-vaistoonne ja että hankkisimme sille niin sanoakseni
    _puoleksi todellisen unelman_. Saavuttaaksemme tämän, joka tuntui
    mahdottomalta, näyttääksemme teille sen, mitä ilman meitä ette
    koskaan olisi voinut kuvitella, olemme uskaltaneet avosilmin
    syöstä sielumme ainaiseen suruun ja kaihoon. Luuletteko, että
    monet europpalaisnaiset olisivat tehneet samoin?

    Erityisinä hetkinä on sula kidutus ajatella, että toiset
    ajatukset ovat karkoittavat meidät teidän muistoistanne, että
    toiset vaikutelmat tulevat teille rakkaammiksi kuin ne, jotka
    olette saanut täällä Turkinmaalla _meidän seurassamme ja meistä_.
    Ja soisin, että kun kirjanne on valmiiksi kirjoitettu, ette enää
    kirjoittaisi mitään muuta, että ette enää ajattelisi, etteivät
    kylmät, kirkkaat silmänne enää heltyisi kenenkään muun tähden. Ja
    kun elämä käy minulle sietämättömäksi, olen varma siitä, ettei
    sitä ole kestävä kauan, ja että jos minä ensin muutan manalle,
    ja että jos vapautetut sielut voivat vaikuttaa eläviin, minun
    sieluni on valtaava teidän sielunne ja vetävä sen luokseen, ja
    sinne, missä minä olen, täytyy senkin tulla.

    Sen elonajan, joka minulla vielä on jäljellä, antaisin
    epäröimättä, jos ainoastaan kymmenen minuuttia saisin vapaasti
    lukea teidän sielunne kirjaa. Tahtoisin omistaa vallan saada
    teidät kärsimään -- _ja tietää sen_, minä, joka muutama kuukausi
    sitten kernaasti olisin antanut henkeni, jos olisin ollut varma
    siitä, että te olitte onnellinen.

    Hyvä Jumala, kuinka rikas te, André, lienettekään ystävyydestä,
    kun teillä on varaa sitä niin suuresti tuhlata! Onko jalosti
    tehty, että aiheutatte niin paljon surua henkilölle, joka on
    kaukana ja joka rakastaa teitä niin epäitsekkään hellästi? Älkää
    mielettömästi hylätkö hellyyttä, joka -- vaikka onkin hiukan
    vaativainen ja mustasukkainen -- kuitenkin kenties on vilpittömin
    ja syvin, minkä elämässänne olette tavannut.

                                                      _Djénane_.

Luettuaan tämän kirjeen, André oli hermostunut. Soimaus oli
lapsellinen ja aiheeton, hänellä kun turkkilaisten naisten parissa
ei ollut muita ystävättäriä kuin nämä kolme. Mutta kirjeen yleissävy
oli outo. "Tällä kertaa -- näin hän ajatteli -- ei voi kieltää,
että on olemassa soraääni, ristiriidan siemen näiden kolmen naisen
keskinäisessä ystävyydessä, jossa luulin löytäneeni niin muuttumattoman
sopusointuisuuden... Pikku Djénane parka, olisiko se mahdollista?"

Hän koetti arvostella tätä uutta tilannetta, joka hänestä tuntui ajan
pitkään mahdottomalta. _Näin ei voi olla_ -- hän itsekseen ajatteli --
_tälle kannalle asiat eivät saa jäädä, sentähden, etten sitä tahdo.
Tämä on minun kantani; minun puolestani asia on ratkaistu_. Ja kun näin
tarkasti on selvittänyt oman kantansa, niin se suojelee levottomilta
ajatuksilta ja harhaan vievältä heikkoudelta.

Hän ei muuten pitänyt näitä ajatuksiaan erityisen ansiokkaina, sillä
hänellä oli se varma vakaumus, että Djénane, jos rakastikin häntä, aina
kuitenkin oli pysyvä luoksepääsemättömänä. Hän tunsi nyt tuon pienen
olennon, joka oli samalla täynnä luottamusta ja ylpeyttä, uskalias ja
puhdas: hän tosin saattoi kaukaa antautua luottamussuhteeseen ystävän
kanssa, josta varmasti tiesi, ettei hän hairahtuisi vanhemman veljen
osastoon, mutta epäilemättä hän ainaiseksi olisi laskenut harson alas
kasvoilleen, tuntien mitä suurinta pettymystä, jos André vaan olisi
tavallista kauemmin ja vavisten puristanut hänen kättänsä...

Silti tämä seikkailu tuntui hänestä erittäin uhkaavalta. Ja ne
sanat, jotka Djénane ennen oli lausunut, ja joihin hän silloin ei
ollut kiinnittänyt erityistä huomiota, kaikuivat nyt vakavina hänen
korvissaan: "Muhamettilaisnaisen rakkaus muukalaiseen ei voi päättyä
muuten kuin pakoon tai kuolemaan."

Mutta seuraavana päivänä, joka oli melkein keväisen kaunis, kaikki
jo tuntui hänestä vähemmän vakavalta. Kuten aikaisemmin, hän nytkin
ajatteli, että tämä kirje oli koko lailla teennäinen ja ennen kaikkea
itämaalaisen liioitteleva. Jo jonkun vuoden aikana olisi sitäpaitsi
ollut tarpeellista selvästi ja suoraan sanoa hänelle, että häntä
rakasti, jotta hän sen uskoisi -- niin suuresti häntä lakkaamatta
vaivasi hänen ikänsä tietoisuus...

Keveämmin sydämin kuin edellisenä päivänä hän läksi Stambuliin,
Sultan Selimiin, missä Zeyneb ja Mélek häntä odottivat ja joiden
jälleennäkemistä hän jo kaihosi. Stambul, joka aina matkan päästä
näytti komealta, oli sinä päivänä surkeannäköinen läheltä, likainen
ja kostea suojailman vuoksi, mutta umpikujassa, missä heidän
kohtaamispaikkanaan käytetty pieni talo sijaitsi, oli vielä lunta
seinien varjoissa.

Pienessä yksinkertaisessa ja kylmässä haaremissa he vastaanottivat
hänet harsottomin kasvoin, avomielisinä ja ystävällisinä, niinkuin
olisivat tervehtäneet vanhempaa veljeä, joka on palannut matkalta.
Mutta heti hän hämmästyi, huomatessaan kuinka heidän näkönsä oli
muuttunut, Zeynebin kasvot olivat edelleen hienot ja säännölliset,
mutta ne olivat käyneet vahankelmeiksi, silmät olivat suurenneet ja
huulet vaalenneet värittömiksi. Talvi, joka sinä vuonna oli ollut
hyvin ankara Itämailla, oli ilmeisesti pahentanut sitä tautia, jota
hän laiminlöi hoitamasta. Mélek oli niinikään käynyt kalpeaksi ja
oli saanut tuskaa kuvastavan piirteen otsaan, hänen olemukseensa oli
laskeutunut jotain hillittyä, melkein traagillista, ja hän näytti
varustautuneen jotakin itsepintaisesti vastustamaan.

-- He tahtovat taas naittaa minut! hän virkkoi tuimasti ja muitta
mutkitta, vastaten siihen mykkään kysymykseen, jonka oli lukenut Andrén
silmistä.

-- Entä te? André kysyi Zeynebiltä.

-- Oh! minä... minun vapautukseni piilee täällä, hän vastasi, painaen
kädellä poveaan, jota aika ajoin pudisti pahaa ennustava ryintä.

Molemmat puhuivat Djénanen viime kirjeestä, joka edellisenä päivänä oli
kulkenut heidän käsiensä kautta, ja joka oli ollut sinetillä suljettu,
ja tämä ei koskaan ennen ollut tapahtunut, kun ei heidän välillään
koskaan ollut ollut salaisuuksia.

-- Mitähän Djénanella olikaan teille sanottavaa?

-- Eipä totisesti mitään... lapsellisia seikkoja... jotain joutavia
haaremijuoruja, joiden hän ikävä kyllä on antanut vaikuttaa itseensä.

-- Vai niin, epäilemättä tuo juttu, että paitsi meitä, muka vielä on
joku muu henkilö, joka on innostanut teitä kirjoittamaan kirjanne?

-- Aivan oikein. Ja tämä on vallan perätöntä, sillä paitsi teitä kolmea
ja noita harvoja epämääräisiä haamuja, jotka te itse olette minulle
esittäneet, ei...

-- Minä ja sisaremme emme kumpikaan ole sitä uskoneet... Mutta Djénane
joka on siellä kaukana kaikesta... Yksinäisyydessä ihminen kiihottuu...

-- Ja hän on siihen määrin kiihottunut, että oikein todenteolla on
minulle suuttunut...

-- No ei se nyt sentään ole niin vakavaa, keskeytti Mélek, ei ainakaan
siltä näytä... Katsokaapa vaan mitä hän kirjoitti minulle tänä aamuna...

Hän ojensi Andrélle kirjeen, taitettuaan sen siten, ettei hän voinut
lukea jatkoa:

    Sanokaa hänelle, että alati ajattelen häntä, että hänen muistonsa
    on ainoa iloni maailmassa. Täällä en tee muuta, kuin kadehtin
    teitä, sentähden että saatte seurustella hänen kanssaan,
    että saatte olla häntä niin lähellä, että saatte _nähdä_
    hänen katseensa, painaa hänen kättänsä. Älkää unhottako minua
    ollessanne yhdessä, tahdon saada osani kohtaamisistanne ja niiden
    vaaroista.

-- Tämä, sanoi André ojentaen takaisin taitetun kirjeen, ei todellakaan
osoita, että hän vihaisi kuolettavasti.

Hän oli ponnistanut kaikki voimansa puhuakseen välinpitämättömästi,
mutta nuo muutamat Mélekin näyttämät lauseet, herättivät hänessä
enemmän varmuutta ja levottomuutta, kuin hänen vastaanottamansa
pitkä ja kiivas kirje. Noissa lauseissa ei ollut mitään teennäisen
mahtipontista, kaikki oli yksinkertaista ja selvää!... Kuinka
teeskentelemättömän suoraan hän oli kirjoittanut serkuilleen nämä
läpikuultavat lauseet, vaikka hän edellisenä päivänä oli vaivautunut
niin huolellisesti sinetillä sulkemaan rakkautensa aiheuttamat ankarat
soimauksensa!

Tämän käänteen oli siis vastoin odotusta saanut tuo viime vuonna kolmen
naisen kanssa solmittu omituinen ja tyyni ystävyys, jonka alussa oli
määrä muodostua erottamaton kolminaisuus, _yksi ainoa sielu, alati
kasvoja vailla_.

Tämä tulos häntä pelotti, mutta samalla viehätti; sinä hetkenä hän ei
olisi voinut sanoa, halusiko hän, että olisi näin, vai ei...

-- Milloin Djénane palaa? hän kysyi.

-- Toukokuun alkupäivinä, vastasi Zeyneb. Aiomme, samoin kuin viime
vuonna, muuttaa Aasian rannalla olevaan huvilaamme. Vaatimaton tuumamme
on siellä yhdessä viettää viimeinen kesä, elleivät valtijaamme jonkun
avion kautta päätä erottaa meitä ennen syksyä. Sanon tahallani
viimeinen kesä, sillä epäilemättä talvi on tekevä minusta lopun,
ja joka tapauksessa he kaksi muuta ennen ensi kesää ovat uusissa
naimisissa.

-- Sen saamme nähdä! sanoi Mélek synkän uhmailevana.

Andrékin oli viettävä viimeisen kesänsä Bosporin rannalla. Hänen
toimensa lähetystössä oli loppuva marraskuussa, ja hän oli päättänyt
vastustamatta antautua kohtaloonsa, osaksi sallimususkosta, osaksi
sentähden, että on tilanteita, joita ei pidä itsepäisesti pitkittää,
varsinkaan silloin, kun niillä voi olla ainoastaan tuskallisia ja
rikollisia seurauksia.

Syvästi surumielisenä hän siis odotti tuota viehättävää oleskelua
Bosporin rannalla, veneretkiä sinisellä vedellä pitkin molempia
rantoja rautaristikko-taloineen, tai huviretkiä Valtaherran-Laaksossa
ja aasianpuoleisilla vuorilla, joita peittää vaaleanpunainen kanerva.
Kaikki tämä oli nyt palaava viimeisen kerran, ilman toistumisen
toivoa. Hänen kohtauksiaan kolmen ystävättärensä kanssa oli, samoin
kuin edellisenä vuonna, painava se alituinen pelko, että heidät
ilmiannettaisiin, että heidän retkiään urkittaisiin ja että hänet täten
silmänräpäyksessä voitaisiin ainaiseksi erottaa heistä. Lisäksi se
tietoisuus, että tämä oli heidän viimeinen yhdessä viettämänsä kesä,
oli lisäävä heidän ahdistustaan, kun he totesivat kauniiden elo- ja
syyskuun päivien nopean riennon, punasinervän myrkkyliljan kukinnan,
plataanien lehdistä paljastumisen, ja lokakuun ensi sateen. Ja ennen
kaikkea oli tullut väliin uusi odottamaton tapaus, nimittäin Djénanen
rakkaus, joka tuskin oli tunnustettu ja jota hänen pieni rautakätensä
oli osaava hillitä, mutta joka silti oli saattava kahta tuskaisammaksi
ja julmemmaksi tämän itämaalaisen unelman päättymisen.



XXXVI.


Kun Andrén kamaripalvelija huhtikuun kymmenennen päivän aamuna herätti
isäntänsä, hän sanoi iloisena kuin miellyttävän uutisen ilmoittaja
ainakin:

-- Näin kaksi pääskystä! Ja kuinka ne visertelivät!...

Pääskyt olivat siis jo Konstantinopolissa! Ja kuinka lämpimänä aurinko
sinä aamuna paistoi sisään ikkunasta! Hyvä Jumala, päivät riensivät
siis nyt vielä nopeammin kuin ennen! Kevät oli jo alkanut, eikä sitä
siis enää tarvinnut odottaa, niinkuin André oli luullut edellisenä
päivänä, kun ilma oli kolkko eikä pääskysiä vielä ollut näkynyt.
Ja tuleva kesä, joka kenties alkoi jo huomenna, oli ehdottomasti
hänen itämaalaiselämänsä viimeinen ja epäilemättä hänen näennäisen
nuoruutensa viimeinen... Palaisiko hän joskus tulevaisuudessa
Turkinmaalle, elämänsä iltahämärässä... mahdollisesti... Mutta mitä
se hyödyttäisi? Kun palaa, mitä silloin tapaa omasta itsestään ja
siitä, mitä on rakastanut? Mikä pettymys sellainen paluu, kun kaikki on
muuttunut tai poissa!... Ja kun sitten olen kirjoittanut tuon kirjan --
näin hän ajatteli -- jonka nuo pikku ystävätär parat ovat pakottaneet
minut heille lupaamaan, on tämä maa todennäköisesti ainaiseksi
oleva minulta suljettu, sillä kaiketi olen silloin iäksi menettänyt
ystävieni turkkilaisnaisten luottamuksen ja kansalaisoikeuden rakkaassa
Stambulissani...

Nopeasti kuin päivä kului tuo huhtikuu, André vietti aikansa retkillä
ja haaveiluilla Stambulissa, poikkeamalla Eyoubiin ja Sultan-Fatihiin,
polttamalla nargileta taivasalla -- huolimatta siitä, että sää oli
epävakaa ja että kolea ilma ja lumimyrskyt palasivat.

Toukokuun ensimäinen päivä tuli, mutta Djénane ei yhä vielä ilmoittanut
lähtevänsä vanhasta palatsistaan. Hän kirjoitti harvemmin kuin
kuluneena vuotena, ja hänen kirjeensä olivat lyhyemmät. "Antakaa
minulle anteeksi vaiteliaisuuteni -- hän kerran kirjoitti -- koettakaa
ymmärtää sitä, siinä piilee niin paljon..."

Zeyneb ja Mélek välittivät kuitenkin yhä, että hän oli tuleva, ja
näyttivät olevan siitä varmat.

Heitä molempia André niinikään näki harvemmin kuin edellisenä vuotena.
Toinen heistä oli enemmän syrjässä seuraelämästä, ja toisen mieliala
oli epätasainen uhkaavan avion tähden. Sitäpaitsi tänä vuonna
vartioitiin ankarammin kaikkia naisia, ja varsinkin niitä, joita
(vaikkakin vielä epämääräisesti) epäiltiin siitä, että liikkuivat
luvattomilla teillä. Ystävättäret kirjoittivat usein Andrélle, joka
kyllä piti heistä paljon, mutta joka joskus vastasi heille ainoastaan
_ajatuksissaan_. Silloin he häntä soimasivat -- mutta hienotunteisesti:

                                  Khassim-Pasha, toukokuun 8 päivä.

    Rakas ystävä, mikä teidän on? Pienet nöyrät ystävättärenne ovat
    levottomat. Kun kuluu useita päiviä siten, ettemme saa teiltä
    kirjettä, syvä suru painaa hartioitamme, ja kaikki synkkenee,
    meri, taivas ja meidän sydämemme.

    Emme kuitenkaan valita, ja tämän mainitsemme ainoastaan, vielä
    kerran toistaaksemme teille seikan, jonka jo vanhastaan tiedätte,
    nimittäin, että te olette paras ja ainoa ystävämme.

    Oletteko onnellinen tänä hetkenä? Kasvaako tiellänne kukkasia?

    Aika kuluu nopeasti tai hitaasti sen mukaan, mitä se ihmiselle
    tarjoaa. Meiltä se kuluu hitaasti. En todellakaan tiedä, mitä
    varten me olemme olemassa tässä maailmassa... Kenties ainoastaan
    iloitaksemme siitä, että olemme teidän hartaat, uskolliset
    orjattarenne kuolemaan asti ja sen jälkeenkin.

                                          _Zeyneb_ ja _Mélek_.

Siis jo toukokuun 8 päivä... Hän luki tuon kirjeen ikkunansa ääressä
viileänä hämärähetkenä, joka houkutteli häntä viipymään siinä ja
katselemaan aavaa taivaanrantaa. Täällä ei enää ollut se tunne,
että asui Perassa; olihan hänen asuntonsa hyvin kaukana meluavasta
"Suurkadusta"; näki allansa tuoksuavan vanhan sypressilehdon, joka on
kaupungin ympäröimä ja jota sanotaan pieneksi kalmistoksi: vastapäätä
kohosi Stambul täyttäen koko näköpiirin kupuineen.

Yö laskeutui vähitellen yli Turkinmaan, yö ilman kuutamoa, mutta täynnä
tuikkivia tähtiä. Pimeässä Stambul verhoutui upeaan vaippaansa ja
loi nyt, niinkuin muinakin iltoina, taivaalle mahtavan varjokuvansa.
Ja koirien ulvonta ja yövartijan rautakärki-kepin kolhaukset
alkoivat kuulua hiljaisuudessa. Seurasi sitten muedsinien kuuluttama
rukoushetki, ja koko tuosta alempana leviävästä satumaisesta
kaupungista kohosi surunvoittoinen symfonia, jossa kajahtivat korkeat,
sulavat ja puhtaat äänet, siivekkäät kuin itse rukous.

Se oli ensimäinen yö sinä vuonna, joka todella uhkui kaihoa ja
lumousta. Tuntien enemmän alakuloisuutta kuin surua, André tervehti
sitä ikkunansa ääressä: sehän oli hänen viimeinen kesänsä, joka nyt
alkoi...

Seuraavana päivänä hänelle ilmoitettiin lähetystössä että tavanmukainen
muutto kesäksi Therapiaan pian oli tapahtuva. Tämä oli hänen mielestään
melkein samaa kuin viimeiset jäähyväiset Konstantinopolille, sillä
eihän hän enää surukseen palannut sinne kuin muutamaksi päiväksi
vuodenajan lopulla, ennenkuin lopullisesti poistui Turkinmaalta.

Sekä turkkilaisilla että länsimaalaisilla oli jo kiire muuttaa joka
vuonna tapahtuvalle oleskelulle Bosporin rannoille tai saariin.
Kaikkialla pitkin tuota pitkää salmea, Europan ja Aasian puolella,
avattiin talot jälleen: kivi- tai marmorisilloilla vilisi eunukkeja
valmistellen emäntiensä kesänviettoa, tuoden räikein värein maalatuissa
ja kullatuissa veneissä lastittain silkkiverhoja, divaani-patjoja ja
koruompeleisia pieluksia. Kesä oli näin tullut Andrélle tavallista
pikemmin, mutta se oli varmasti katoava vielä nopeammin, sillä aika
tuntuu kuluvan yhä pikemmin, kuta vanhemmiksi tulemme.



XXXVII.


Kauniin kesäkuun ensimäinen päivä! Toukokuu oli kulunut kiitävän
joutuin; mutta Djénane ei vieläkään ollut palannut, eivätkä hänen
lyhyiksi supistuneet kirjeensä selittäneet mitään.

Kauniin kesäkuun ensimäinen päivä! André oli muuttanut entiseen
Terapiassa olevaan asuntoonsa, joka sijaitsi Bosporin salmen
Mustanmeren puoleisella suulla, ja hän heräsi tänä loistavana aamuna
sydän raskaana ainoastaan siitä, että nyt jo oli kesäkuu; pelkän
päivämäärän muutos herätti hänessä sen tunteen, että hän oli astunut
pitkän askeleen _loppua_ kohti. --

Se parantumaton tauti, jota hän poti, oli nopeasti rientävien päivien
herättämä ahdistus, joka aina vaivasi tuntuvammin unensekaisella
heräämishetkellä aamuisin. -- Tällä kertaa hän tunsi pakenevan
itämaalaisen kevään, joka hurmasi häntä nyt yhtä paljon kuin
nuoruutensa päivinä, ja jota hän ei enää koskaan olisi löytävä.

Ja hän ajatteli: Huomenna kaikki tämä päättyy, huomenna minulta sammuu
tämä aurinko; ne hetket, jotka minulla on jäljellä vanhuuteeni ja
tyhjiinraukeamiseeni, ovat tarkoin luetut. --

Mutta niinkuin aina ennen, hänen täydelleen herättyänsä, siirtyi hänen
mieleensä jokapäiväisen elämän tuhannet miellyttävät pikkuseikat,
jotka saavat unhottamaan, että aika rientää ja että kuolonhetki
lähestyy. Aluksi hän muisti Valtaherran-Laakson; se oli vastakkaisella
aasianpuoleisella rannalla, metsäkumpujen takana, jotka hän näki
joka aamu avatessaan silmänsä. Sinne hän aikoi lähteä iltapäivällä,
istuutuakseen samoin kuin viime vuonna, plataanien siimekseen
polttamaan nargilea ja katselemaan niityllä käveleviä hunnutettuja
naisia, jotka näyttävät Elysiumin kenttien varjoilta.

Sitten hän lapsellisen iloisena ajatteli uutta kaik-venettään
hänelle ilmoitettiin, että se juuri oli saapunut Stambulista, missä
se oli uudelleen kullattu, ja että soutajat tahtoivat koetella
uusia liveripukujaan. Tänä viimeisenä Itämailla viettämänään kesänä
hän tahtoi perjantaisin esiintyä Suolattomilla-Vesillä kauniisti
koristetussa veneessä, ja hän oli keksinyt hyvin itämaalaisen
väriyhtymän; soutajien takit ja pitkä, vedenpintaan ulottuva matto
olivat kullalla kirjailtua, punakeltaista samettia: ja tällä veneen
suipossa kokassa olevalla matolla tuli hänen palvelijansa istua,
hopeakoristeinen taivaansininen puku yllä. Kun miehet olivat
pukeutuneet näihin uusiin tamineisiin, André meni rannalle katsomaan,
miltä tämä näytti. Bosporin tavallisesti levottomasti aallehtiva vesi,
oli nyt kirkkaan tyyni, karehtien tuskin huomattavasti. Tuona kesäkuun
aamuna vallitsi rauha ilmassa, juhlatunnelma molemmilla vihreillä
rannoilla. André oli tyytyväinen koetukseen, ja hänen silmiään hiveli
hopealla kirjailtu sinipuku ja sen vastakohtana tummankeltainen
sametti, jonka kultakirjailu kuvasi rakkauden pettäväisyyttä
tulkitsevaa vanhaa arapialaista runoa. Sitten hän istuutui veneeseen
ja antoi soutaa itsensä Aasian puolelle, välttääkseen keskipäivän
paahtavaa aurinkoa.

Illalla hän sai Zeynebilta kirjeen, jossa hän pyysi häntä seuraavana
päivänä tulemaan Aasian Suolattomille-Vesille; luonnollisesti
oli kysymys ainoastaan ohikulkemisesta veneissä. Kaikki kävi nyt
vaikeammiksi -- näin hän kirjoitti, valvonta oli tullut kahta
ankarammaksi; heidät oli muun muassa kielletty viime vuoden tavoin
ohuesti hunnutettuina itse soutamasta kevyttä venettään pitkin
rantoja. Mutta Zeynebin valituksissa ei koskaan ollut katkeruutta;
hän oli liian lempeä olento kiihottuakseen, ja lisäksi hän oli liian
väsynyt ja alistuva kaikkeen, tietoisena läheisestä ja helposta
kuolemasta, jota kantoi povessaan... Jälkikirjoituksessa hän mainitsi
että vanha Mevlut parka, eräs etiooppialainen eunukki, äsken oli
kuollut kahdeksankymmenen kolmen vuoden ikäisenä; tämä oli todellinen
onnettomuus, sillä hän piti heistä, joiden oli nähnyt kasvavan, eikä
hän olisi pettänyt heitä hopeasta eikä kullasta. Hekin olivat olleet
häneen kiintyneet; hän oli ollut melkein kuin perheenjäsen. "Hoidimme
häntä -- hän kirjoitti -- kuin isoisää." Mutta tämä viimeinen sana
oli pyyhitty, ja sen yläpuolella oli luettavana Mélekin lystikkäällä
käsialalla kirjoitettuna: "isän _setää_!..."

Seuraavana perjantaina André siis läksi ensi kerran sinä vuonna
Suolattomille-Vesille, soutaen omituisin värein koristetussa veneessään.

Siellä hän moneen kertaan souti kahden ystävättärensä ohi, jotka olivat
vaihtaneet palvelijoidensa siniset puvut kullalla koristettuihin
vihreisiin, ja jotka olivat pukeutuneet mustiin tsharshafeihin ja
laskeneet kasvolleen puoleksi läpikuultavat harsot. Toiset kauniit
naiset, niinikään huolellisesti mustiin harsoihin verhoutuneina,
kääntyivät häntä katselemaan, ohikulkiessaan, ja näytti siltä kuin
olisivat he levänneet pitkänään vedenpinnalla, jossa sinä päivänä
vilisi arvoituksellisia huviretkeilijättäriä, toisesta kanervien ja
kukkien peittämästä rannasta toiseen. Melkein kaikki nämä verhotut
naiset kiinnittivät huomionsa häneen, he olivat lukeneet hänen kirjansa
ja tunsivat hänet, sillä toiset olivat näyttäneet hänet heille. Ehkäpä
hän oli puhunutkin muutamien kanssa viime syksynä seikkailunomaisilla
käynneillään pienten ystävättäriensä luona, näkemättä heidän kasvojaan.
Siellä täällä hän ohimennen pani merkille tarkkaavan katseen,
ystävällisen hymyn, jota vaan aavisti tiheiden mustien harsojen takaa.
He näyttivät myös hyväksyvän hänen valitsemansa väriyhdistelmän, joka
koreili tummankeltaisena ja hortensian-sinisenä vihreällä joella,
vihreiden niittyjen välissä ja puiden varjokkaiden holvien alla.
Ihmetellen ja myötätuntoisesti he katselivat tätä europpalaista, joka
osoittautui aito itämaalaiseksi.

Ja André, joka mielestään vielä joskus oli niin lapsellinen, näki
huvikseen, että veti puoleensa tuntemattomien kaunottarien huomion
ja että hän väliin salaa oli ohjannut heidän ajatuksiaan kirjojensa
muodossa, joita sinä vuonna ahkerasti luettiin kaikissa haaremeissa.

Taivas oli tänä kesäkuun päivänä hurmaavan tyyni ja tummansininen.
Rantojen nurmipenkerillä istui katselijoina naisia; heidän valkoisten
musliini-huntujensa aukoista saattoi nähdä heidän kauniit, rauhaa
uhkuvat silmänsä. Sieramiin nousi vastalyödyn heinän tuoksu, ja puiden
varjossa poltettujen nargilepiippujen sauhu.

Tiedettiin, että kesä vielä oli kestävä kolme kuukautta, ja että
huvikausi Suolattomilla-Vesillä vastikään oli alkanut; tänne
palattaisiin siis vielä monena perjantaina, sanalla sanoen, että
tätä kaikkea vielä oli jatkuva jonkun aikaa, että loppuun oli vielä
pitkältä...

Kun André hetkeksi sitoi kauniin veneensä rantakaislikkoon mennäkseen
toisten tavoin polttamaan nargilepiippua siimekseen ja vuorostaan
katselemaan joella kulkijoita, hänet valtasi täydelleen nuoruuden
harhaluulo ja unhotuksen hyväntekevä huumaus.



XXXVIII.


Kirje, jonka André sai Djénanelta seuraavalla viikolla:

                                            Kesäkuun 22 päivä 1905.

    Nyt olen palannut Bosporin rannalle, André, niinkuin olin teille
    luvannut, ja ikävöin suuresti nähdäkseni teidät. Tahdotteko
    lähteä ensi torstaina Stambuliin ja saapua kello kaksi lähellä
    Sultan Selim'ia olevaan imettäjäni taloon? Pidän enemmän tästä
    kohtaamispaikasta kuin Sultan-Fatihista, sillä sehän oli se
    paikka, jossa ensi aikoina tapasimme toisemme...

    Pankaa päähänne fezi ja noudattakaa samaa varovaisuutta kuin
    ennen; mutta älkää astuko sisään taloon, ellei tavallista
    merkkiämme, valkoista nenäliinan nirkkoa näy toisen, kerroksen
    ikkunaristikkojen välissä. Jos ette näe sitä, on yhtymisemme
    valitettavasti saanut esteen. Jatkakaa siinä tapauksessa
    matkaanne umpikujan pohjukkaan asti ja kääntykää vasta siinä,
    ikäänkuin olisitte kulkenut eksyksiin.

    Kaikki on vaikeampaa tänä vuonna, ja me elämme alituisen
    levottomuuden alaisina...

                                     Ystävättärenne
                                                   _Djénane_.

Tuona torstaina hän heti herätessään oli entistään enemmän huolissaan
ulkonäöstään. "Viime vuodesta olen varmaankin tuntuvasti vanhennut
-- näin hän ajatteli --; viiksissäni on hopeajuovia, joita ei vielä
ollut ennen Djénanen matkaa." Hän olisi uhrannut paljon jos olisi
voinut tehdä tekemättömäksi sen, että oli häirinnyt ystävättärensä
mielenrauhan; mutta se tietoisuus, että hän tuon naisen nähden vanheni,
oli hänestä kuitenkin sietämätön.

Olennot sellaiset kuin hän, joista olisi voinut tulla suuria
mystikkoja, mutta jotka eivät mistään ole voineet löytää hartaasti
etsimäänsä sisäistä valoa, takertuvat pettyneinä ja epätoivoisina
rakkauteen ja nuoruuteen, huomatessaan sen olevan pakenemaisillaan.
Ja silloin alkaa lapsellinen ja surkea epätoivo siitä, että hiukset
valkenevat ja silmät himmenevät; ja kauhu mielessä he odottavat hetkeä,
jona naiset kääntävät katseensa toisiin miehiin.

Määrättynä torstaina André kulki keskellä viehättävän autiota vanhaa
Stambulia, nauttien ihanasta kesäkuun taivaasta Sultan Selimille päin,
peläten Djénanen kohtaamista, ja ehkä vielä enemmän oman ulkomuotonsa
näyttämistä...

Saavuttuaan synkkään umpikujaan, hän kohotti katseensa ja huomasi
silloin heti valkoisen merkin, joka selvästi erosi ympäröivien talojen
ruskeasta ja keltaisesta väristä. Oven takana Mélek oli odottamassa:

-- Ovatko he täällä? kysyi André.

-- Ovat, _molemmat_; he odottavat teitä.

Pienen haaremin ovella, missä kaikki näytti yksinkertaisemmalta ja
haalistuneemmalta, seisoi Zeyneb, kasvot verhoamattomina.

Huoneen perällä, varjossa, seisoi Djénane; mutta hän lähestyi nuoren
innokkaana Andréta ja ojensi hänelle kätensä. Tosin se oli hän, André
kuuli taas hänen äänensä, joka muistutti kaukaista soittoa... Mutta
merervärisiä silmiä ei enää näkynyt, ei liioin surevan jumaläidin
kaltaisia kaarevia kulmakarvoja, ei puhdaspiirteisiä soikeita kasvoja
-- ei mitään kaikesta tästä: harso oli laskenut yhtä näkymättömänä
kuin ensi päivinä; kauhistuneena siitä, että oli mennyt liian
pitkälle, pieni valkoinen prinsessa vetäytyi norsunluu-torniinsa...
Ja André käsitti heti, että kaikki rukoukset olisivat tehottomat,
ettei tuo harso enää koskaan kohoaisi, paitsi jonkun äärimäisen,
traagillisen tapauksen sattuessa. Hänellä oli se tunne, että tämän
kielletyn rakkauden ajattelematon ja viehättävä aika nyt oli lopussa.
Tästä päivästä alkaen lähestyttiin tämän näytelmän välttämätöntä
ratkaisukohtaa.



XXXIX.


Kuitenkin heillä vielä oli jäljellä muutamia näennäisesti levollisia
päiviä.

Tosin kului heinäkuu niin, ettei heidän ollut mahdollista tavata
toisiaan edes kaukaa Suolattomilla-Vesillä. Konstantinopolissa heinäkuu
on myrskyjen ja ukkosilmojen aika, jonka kuluessa Bospori aamusta
iltaan on valkoisten vaahtopää-aaltojen peittämä. Tämän kuukauden
kestäessä Djénane tuskin saattoi kirjoittaa hänelle, häntä kun niin
tarkasti vartioi muuan kärtyisä vanha täti, joka oli tullut Erivanista,
joka ei näyttänyt ollenkaan tekevän lähtöä ja joka ei rohjennut lähteä
soutoretkelle, ellei vesi ollut tyyni kuin peili.

Mutta mainittu naishenkilö, jota André ja hänen kolme ystävätärtään
mainitsivat "Pahuksen Hanumiksi", suori tiehensä elokuun alussa, ja
loppukesä, heidän viimeinen kesänsä, oli sitten yhtämittaa kaunis.
Elo-, syys- ja lokakuu on viehättävä vuodenaika Bosporilla, taivas on
silloin paratiisillisen kirkas, päivät tosin lyhenevät, mutta ikäänkuin
tiivistyvät ja käyvät levollisemmiksi, silti pysyen loistavan kauneina.

He kävivät säännöllisesti Aasian Suolattomilla-Vesillä ja järjestivät
kohtaamisia Sultan-Selimissä Stambulissa. Ulkonaisesti kaikki oli
heille samanlaista kuin kesällä vuonna 1904, sekin, että Djénanen harso
alati oli vedettynä alas kasvoille; mutta heidän sieluissaan liikkui
uusia, vielä ilmaisemattomia tunteita, jotka herättivät epävarmuutta,
mutta jotka joskus keskeyttivät heidän keskustelunsa painostavalla
vaitiololla.

Viime vuonna he olivat voineet sanoa: "onhan meillä vielä edessämme
yksi kesä." Mutta nyt oli kaikki lopussa, kun André marraskuussa
oli jättävä Turkinmaan; he ajattelivat lakkaamatta tätä pian
tapahtuvaa eroa, joka tuntui heistä yhtä ratkaisevalta kuin vainajan
hautaaminen. Vanhoina ystävinä, heillä jo oli yhteisiä muistoja, ja he
suunnittelivat niiden huvi- ja toivioretkien uusimisia ennen loppua,
jotka he edellisenä vuonna yhdessä olivat tehneet. "Meidän pitäisi
yrittää vielä kerta elämässämme yhdessä käydä Beikoksen metsikössä,
jossa olimme viime syksynä... Ja Nedjibén haudalle meidän kaikkien
pitäisi palata viimeinen kerta..."

Andrén mielestä, joka sinä vuonna kärsi kuolettavia tuskia joka
kuukauden vaihtuessa, syyskuun ensimäinen päivä tiesi, että hän taas
oli taivaltanut pitkän matkan elämän alamäkeä, missä vauhti kiihtyi
niin huimasti, että se vaikuttaa alassyöksymiseltä. Hänestä tuntui,
että ilma eilisestä äkkiä oli tullut kuulakammaksi ja syksyisen
viileäksi ja että se helpommin kantoi ääniä, niinkuin on tavallista
syyskesällä; selvemmin kuin eilen kuuli turkkilaisten kumeat
torventoitotukset vastakkaiselta Aasian rannalta, missä sotilailla
on vartiopaikka Beikoksen plataanien siimeksessä. Kesä lähestyi
varmasti loppuaan, ja André ajatteli väristen, että punasinervät
myrkkyliljat pian aikoivat kukkia lakastuneiden lehtien seassa
Valta-Herran-Laaksossa.

Mutta kuinka säteilevää oli kaikki tänä aamuna, ja kuinka
liikkumattoman tyynenä lepäsi Bosporin pinta! Ei tuulenhenkäystä, ja
mikäli aurinko nousi ylemmäksi taivaalle, levisi ilmaan miellyttävä
lämpö. Joukko purjeveneitä, höyrylaivan hinaamina, liukui pitkänä
jonona ohi; ne olivat vanhanaikaisia turkkilaisia laivoja, kirjavasti
maalattuine peräkeulan korokkeineen, jommoisia näkee ainoastaan
näillä seuduilla. Kaikki purjeet reivattuina ne rauhallisesti
soluivat Mustaamerta kohti, jonka suu näkyi kaukana kahden jyrkän
vuoriharjanteen välissä, ja joka asiaa tuntemattomasta mereltä näytti
niin tyyneltä ja vaarattomalta.

Vallan Andrén ikkunoiden alla oli pieni auringonpaisteessa kylpevä
rautasilta, jonka laitaan sidottujen muiden kaunisten veneiden
joukossa oli hänenkin veneensä, odottaen iltaa viedäkseen hänet
Suolattomille-Vesille.

Suolattomat-Vedet! Vielä viisi tai kuusi kertaa hän saattoi esiintyä
itämaalaisena tällä vihreärantaisella joella, missä hänellä oli
ikäänkuin lyhytaikainen pieni, kuningaskuntansa, ja missä verhotut
naiset kaukaa tunsivat hänen soutajiensa puvut. Ja useina päivinä hän
vielä saattoi auringonlaskun aikana istuutua Valta-Herran-Laakson
jättiläisplataanien siimekseen sanomattoman rauhan ympäröimänä
polttamaan nargileaan ja katselemaan hitaasti käveleviä naisia,
"autuaita varjoja", Elysiumin kentillä.

Vielä hänellä oli jäljellä ainakin kolmekymmentä tai kolmekymmentäviisi
kesäpäivää, siis melkoinen valmistusaika ennen lopullista eroa, joka
siis ei ollut ihan läheltä uhkaava.

Tuona aamuna Beikoksen yli kohoavat aasianpuoleiset kukkulat olivat
vallan vaaleanpunaiset kanervakukkineen, ihan kuin vaaleanpunaiset
nauhat. Turkkilaiskylien majat, jotka ovat rakennetut vesirajaan asti,
korkeat vihreät plataanit, jokien oksille kalastajat jo kolmensadan
vuoden aikana ovat ripustaneet verkkojaan, kaikki tämä, sekä
sinitaivas, kuvastui Bosporin vesipeiliin, joka hohti kirkkaana kuin
aina kauniilla säällä. Ja kaikki tämä herätti niin kesän pysyväisyyttä,
rauhaa, elämää ja nuoruutta uhkuvan vaikutelman, että André vielä
kerran viehättyi sen harhaluuloihin, unhottaen, että aika riensi ja
että huomispäivä oli tulossa uhkaavana.

Iltapäivällä hän siis läksi Suolattomille-Vesille, missä kaikki säteili
kirkastuneena auringonvalossa; hän kohtasi kolme ystävätärtään ja
sai osakseen muiden hunnutettujen naisten katseet. Hän palasi sieltä
verrattomana iltahetkenä, soutaen pitkin Aasian rantaa; vanhoja
äärettömiä taloja, joiden sisällä voi tapahtua mitä murhenäytelmiä
tahansa; vanhoja salaperäisiä, rehottavan vihreän kasvullisuuden
peittämiä puutarhoja; vartioituja vanhoja marmorisiltoja, missä
verhottuja kaunottaria aina perjantaisin istuu katselemassa palaavia
veneitä. Soutajiensa nopeiden ja tahdikkaiden aironvetojen edentämänä
André halkoi kasvoja hyväilevää raitista ilmaa, jota sieramet
hurmaantuneina ahmivat. Hän tunsi itsensä pirteäksi ja tiesi, että hän
tänä hetkenä näytti nuorelta, ja hänessä heräsi sama elämänhalu ja
sama jano tyhjentää nautinnon pikari. Hänen sielunsa, joka enimmäkseen
oli kuin synkkä väsymyksen kuilu, saattoi räin muuttua ympäristön
kiehtovasta houkutukselta tai hänen taiteilijasilmäänsä hivelevästä
haavekuvasta -- hän saattoi muuttua, nuorentua, tuntea olevansa valmis
antautumaan uhkayrityksin ja lemmenseikkailuihin.

Samassa veneessä istui Jean Renaud, joka intohimoisin valituksin uskoi
hänelle olevansa rakastunut erääseen kauniiseen lähetystö-naiseen, joka
kaikessa rakastettavaisuudessaan oli välinpitämätön hänen pyyteistään.
Samalla hän oli mieltynyt Djénaneen, jonka kasvoja ei koskaan ollut
nähnyt, mutta jonka varjokuva ja ääni tenhollaan teki hänen unensa
levottomaksi. Ja André kuunteli olkapäitään kohauttamatta näitä
tunnustuksia, jotka hyvin sointuivat yhteen tämän illan tunnelmaan;
tämän nuoren miehen tunteet saavuttivat täyden vastakaiun hänessä,
vallan samat harrastukset innostuttivat molempia, kaikki muu oli
menettänyt merkityksensä. Rakkautta liiteli kaikkialla ilmassa.
Luottamus luottamuksesta! Andrén teki mieli huudahtaa hänelle
voitokkaana: "Minä olen enemmän rakastettu kuin sinä!..."

He jatkoivat matkaansa vaieten, kumpikin itsekkäästi vaipuneena
rakkauden hallitsemiin ajatuksiinsa; ja kesäillan ihanuus Bosporilla
muodosti komean kehyksen heidän unelmilleen. He sivuuttivat
lakkaamatta vanhojen talojen pääsyltä kiellettyjä rantasiltoja,
joiden laidalla istuvat naiset katselivat miten heidän veneensä
solui edelleen punakuparin väriseksi muuttuneessa valaistuksessa,
ja molemmat toverukset olivat mielissään ajatellessaan, että heidän
omituisin väriyhdistelmin koristettu veneensä tässä ihanassa
auringonlasku-valossa varmaankin teki heihin edullisen vaikutuksen.



XL.


Syyskuu on lopussa!... Aasian kukkuloiden kanervakukkien
kaunis vaaleanpuna muuttuu päivä päivältä, vaihtuen vähitellen
ruosteenkarvaiseksi. Beikoksen laaksossa punasinervät myrkkyliljat
kukkivat runsaan rehottavina hienon niittyruohon keskellä; plataanien
kuihtuneet lehdet peittävät maan laajalti kullanhohteisena mattona.
Kun iltaisin aikoo polttaa nargile-piippuaan jonkun tuollaisen
yksinkertaisen pikkukahvilan edessä, joka vielä on auki, mutta joka
pian suljetaan, valitsee paikan auringonpaisteessa, hakien katoavan
kesän rämeistä lämpöä; niin pian kuin säteet alkavat langeta maahan
vinosti, ja kun plataanien kookkailla oksilla näkee tulipalon punaiseen
valoon vivahtavan heijastuksen, tuntuu äkkiä läpitunkeva, vilunviima,
joka tekee alakuloiseksi. Silloin menee tiehensä, ja lakastuneet
lehdet kahisevat askeleiden alla. Nyt ovat alkaneet suuret syyssateet,
jotka täydelleen liuottavat maan, mutta jotka vuorottelevat lämpimien
ja omituisen kuulakkaiden päivien kanssa, joina mehiläiset surisevat
jälkikesän purtojuuren kukkasilla, mutta kylmät usvat nousevat maasta
ja metsistä illan suussa.

Samanlaisena, lakastuneiden keltalehtien peittämällä, André näki tämän
laakson viime vuonna: -- kiintyy paikkaan, niissä kahdesti on nähnyt
lehtien varisevan. Hän tuntee, että hänen on oleva vaikea hylätä
ainaiseksi tämä idyllinen Aasian soppi, jossa hän kahden ihanan kesän
aikana on käynyt melkein joka päivä. Mutta hän tietää myös, että tämä
suru, samoin kuin monet muut toisaalla kokemansa, valitettavasti pian
on unhottuva läheisen tulevaisuuden yhä synkkenevässä harmaudessa...

Koko vuoteen André ja hänen ystävättärensä eivät olleet voineet yhdessä
retkeillä tänne. Mutta maksoi mitä maksoi, he olivat päättäneet
toteuttaa nämä huviretkituumansa kahdesti, ja samalla ehdottomasti
viimeisen kerran, nimittäin lokakuun 3:ntena ja 5:ntenä päivänä.

Heidän lokakuun kolmanneksi päiväksi suunnittelemansa retken päämäärä
oli se metsikkö, jonka olivat löytäneet vuonna 1904. He tapasivat
kaikki siellä toisensa pienen suon laidassa, jota vallan, kuin
vartavasten piiloitti vuoren notkelma. He istuutuivat entisille
paikoilleen, samoille sammalpeitteisille kiville, tuon seisovan
veden rannalle, missä oli niin korkeata kaislikkoa ja niin suuria
sananjalkoja, että luuli näkevänsä edessään kuuman vyöhykkeen kasvistoa.

André huomasi heti, etteivät ystäväparat sinä iltana olleet samanlaisia
kuin ennen, vaan että heissä kussakin erikoisesti oli jotain
hermostunutta ja ärtyisää. Djénane teeskenteli välinpitämättömyyttä,
Mélek kiivautta.

-- Nyt he aikoivat naittaa meidät kaikki kolme -- näin he sanoivat
-- he kun tahtovat kukistaa meidän kolminaisen kapinallisuutemme.
Sitäpaitsi väitetään käytöstapaamme muka liian vapaaksi ja että olemme
aviomiehen tarpeessa, joka pitäisi meitä kurissa.

-- Mitä minuun tulee, virkkoi Mélek, niin kohtaloni ratkaistiin
perheneuvottelussa viime lauantaina. Pyövelikseni määrättiin
muuan Omar-Bei, ratsuväen kapteeni, kaunis, mutta miellyttämätön,
tuimakatseinen mies. Suvaittiin tässä eräänä päivänä näyttää hänet
minulle ikkunastani, niin ettei ratkaisu suinkaan ole viipyvä...

Ja hän polki jalkaansa maahan, kääntäen pois katseensa, rutistaen
käsissään kaikki lähettyvillä olevat lehdet.

André ei keksinyt mitään hänelle sanottavaa, vaan katsoi molempiin
toisiin. Hän aikoi kysyä Zeynebiltä, joka istui lähinnä häntä: "Entä
te?" Mutta hän pelkäsi hänen vastaustaan, jonka lihankin hyvin arvasi,
nimittäin tuota lempeätä, sydäntä särkevää liikettä, jolla hän osoitti
poveansa. Sentähden hän kysyi Djénanelta, ainoalta, joka heistä oli
verhottu:

-- Entä te?

-- Niin minä, Djénane vastasi äänessä tuo hieman ylpeän välinpitämätön
sävy, joka siinä jo muutama päivä oli ollut havaittavissa, he aikovat
jälleen liittää minut Hamd'iin...

-- Ja mitä siis aiotte tehdä?

-- Hyvä Jumala, mitäpä minun pitäisikään tehdä! Todennäköisesti
alistun. Koska minulla välttämättömästi täytyy olla mies, niin voin
yhtä hyvin ottaa henkilön, joka ennen on ollut mieheni: häpeä tuntuu
minusta siten vähäisemmältä, kuin jos minut kytketään vallan outoon...

Hämmästyen kuuli André hänen puheensa. Tuo tiheä musta harso esti hänet
lukemasta Djénanen silmistä, missä määrin hänen äkillinen alistumisensa
oli vilpitön. Tämä odottamaton suostuminen palaamaan Hamd'in luo oli
hänelle paras tapa päästä tästä pulmallisesta tilanteesta; mutta
ensiksi hän ei siihen uskonut, ja toiseksi hän huomasi, että tämä
ratkaisu oli omansa tuottamaan hänelle surua.

He eivät enää puhuneet näistä polttavista kysymyksistä, ja vaipuivat
kaikki vaieten ajatuksiinsa. Djénanen pehmeä ääni katkaisi ensiksi
hiljaisuuden tässä niin rauhallisessa seudussa, että saattoi kuulla
lehden toisensa jälkeen putoavan puusta. Aivan hillittynä ja tyynenä
Djénane alkoi puhua kirjasta:

-- Oh, virkkoi André, koettaen vapautua vakavuudestaan, tosiaankin, tuo
kirja! Emme enää pitkiin aikoihin ole sitä ajatelleet... Mitä minun
tuleekaan siinä kertoa? Että te menette illoin ylhäisön seuroihin, ja
että teillä päivin on päässä kauniit hatut, joita koristavat ruusu- ja
sulkakasat, aivan kuin Peran naiset?

-- Älkää nyt laskeko pilaa, André, tänään, kun eropäivämme on niin
lähellä...

Silloin hän kuunteli heitä tarkkaavaisesti. Vähääkään antaumatta
harhaluuloihin siihen palvelukseen nähden, jonka hän saattoi heille
tehdä, hän ei ainakaan tahtonut kuvata heitä väärässä valossa, eikä
kirjoittaa mitään, mikä ei vastannut heidän vakaumuksiaan. Hän luuli
huomanneensa, että he olivat uskolliset useimmille Islamin määräämille
tavoille, ja että he paljon pitivät harsostaan, kunhan vaan joskus
saivat nostaa sen kasvoiltaan valittujen ja koeteltujen ystävien
läsnäollessa. Heidän vaatimuksensa eivät olleet sen suurempia, kuin
että heitä kohdeltaisiin vapaina, ajattelevina ja vastuunalaisina
olentoina, ja että heidän sallittaisiin, jos niin vaadittiin vaikkapa
verhottuina vastaanottaa miehiä ja puhella heidän kanssaan -- varsinkin
tulevan sulhasen kanssa.

-- Yksistään näihin myönnytyksiin, vakuutti Djénane, me ja ne, jotka
tulevat jälkeemme, tyydymme ainakin puolen vuosisadan aikana, kunnes
olemme saavuttaneet korkeamman kehitystason. Sanokaa, hyvä ystävä,
ettemme pyydä sen enempää, jotta meitä ei pidettäisi mielettöminä ja
kumouksellisina. Sitäpaitsi rohkenen väittää, ettei kukaan profeettamme
kirjasta voi löytää ainoatakaan kohtaa, joka varsinaisesti vastustaisi
tätä toivomustamme.

Illan lähestyessä, Andre hyvästellessään heitä tunsi, että Mélekin
ojentama pieni käsi poltti kuin tuli.

-- Kauheata, huudahti André pelästyneenä:, kätenne polttaa, kuin olisi
teillä kova kuume.

-- Eilisestä minulla on ollut kuume, joka kiihtyy kiihtymistään. Sen
pahempi kapteeni Omar-Beille! Ja tänä iltana en voi ollenkaan hyvin;
pääni tuntuu hirveän raskaalta... Ainoastaan tavatakseni teidät nousin
tänään vuoteeltani.

Hän nojasi Djénanen käsivarteen. Saavuttuaan alas punasinervien
kukkien ja keltalehtien peittämälle tasangolle he päättivät olla
toisiaan tuntematta, sillä siellä oli muita käveleviä naisryhmiä
jotka hitaasti ja tapansa mukaan sulavanliikkeisesti jaloittelivat
Beikoksen laaksossa. Kaukaa André katseli kuinka he poistuivat, ja
tällä kertaa hänellä oli se tunne, ettei hän tätä enää koskaan näkisi
jälleen: laskevan syysauringon kultaamina noita kolmea vaiheajan
surevaa olentoa, jotka muistuttivat muinaisajan varjoilmestyksiä ja
jotka pitkin noita Rauhan laakson epätodellisilta vaikuttavia hienoja
nurmikenttiä poistuivat, yksi mustan harson, kaksi muuta valkoisten
harsojen verhoamina.

Heidän kadottuaan näkymättömiin, André poikkesi erääseen puiden
siimeksessä olevaan pieneen turkkilaiseen kahvilaan ja tilasi
nargilepiipun, vaikkakin lokakuun ilta jo alkoi tuntua viileältä.
Hän asettui istumaan jättiläisplataanin juurelle, jota laskevan
auringon säteet valaisivat. Hänen sielussaan oli tapahtunut romahdus;
tuo Djénanen kohtaloonsa alistuminen oli särkenyt hänen unelmansa,
hänen viimeisen Itämaan unelmansa. Huomaamattaan hän oli suuresti!
luottanut siihen, että tämä suhde jatkuisi vielä hänen lähdettyään
Turkinmaalta; hän oli toivonut, että Djénane erotettuna hänestä ja
näkemättä miten hän vanheni, olisi kauan tuntenut häntä kohtaan tuota
ihanteellista rakkautta joka täten olisi säilynyt niiltä pettymyksiltä,
joista tavallinen rakkaus kuolee. Mutta ei, palanneena tuon Hamdin
luo, joka oli nuori, ja jota Djénane varmaankaan ei ollut herjennyt
intohimoisesti kaihoamasta, tuo nainen oli kokonaan menevä häneltä
hukkaan.

-- Hän ei rakastanut minua niin suuresti, kuin luulin, -- näin hän
ajatteli; olenpa minä vielä kovin lapsellinen ja itserakas! Se oli
hyvin miellyttävää, mutta se oli teennäistä, ja nyt se on lopussa, tai
oikeammin, sitä ei koskaan ole ollutkaan... Tämä todistaa muuten, että
näytän yhtä vanhalta kuin olen, ja etten minä hänelle, enkä kenellekään
muulle enää merkitse mitään.

André oli ainoa plataanien varjoon unhottunut nargilen polttaja. Kaunis
vuodenaika oli ehdottomasti päättynyt, tuo aika viileine iltoineen,
jotka kokosivat niin useita lähistön uneksijoita tähän laaksoon.
Taivaanrannalle kallistuva punerva aurinko ei enää levittänyt lämpöä;
se oli kylmä, ja André ajatteli: Itsepäisesti koetan pitkittää
viimeistä täällä viettämääni kesää, ja se on yhtä turhamaista, kuin
yrittää pitkittää nuoruuttani: nuo ajat ovat ainaiseksi olleet ja
menneet...

Nyt laski aurinko Europan rannikon taakse, ja kaukaa kuuluivat
paimenten pillit, jotka kutsuivat vuohia. Ympärillä leviävä tasanko
harvoine kellastuneille puineen oli aivan autio ja oli muuttunut yhtä
kolkon näköiseksi kuin viime vuonna; hämärän ja varisevien lehteen
synkeys, eron synkeys, Djénanen menettämisestä aiheutunut suru, ja
elämän ehtoon läheneminen, kaikki tämä yhteensä oli sietämätöntä ja
tulkitsi liian kaunopuheisesti yleistä kuolemaa.



XLI.


Eräänä päivänä he olivat keksineet hyvin sukkelan keinon hätätilassa
lähettää toisilleen tietoja. Eräs noiden naisten ystävättäristä,
nimeltä Kiamouran oli valtuuttanut Andrén matkimaan hänen käsialaansa,
jonka epäluuloinen palvelusväki tunsi, jopa merkitsemään kirjeen
loppuun hänen nimensä. Sitäpaitsi hän oli Andrélle antanut monta
nimikirjaimillaan merkittyä; kirjekuorta, joihin omakätisesti oli
kirjoittanut Djénanen osoitteen.

André saattoi siis kirjoittaa heille -- tosin verhotuin sanoin, peläten
asiaankuulumattomien katseita -- ja hänen kamaripalvelijansa, joka
oli tottunut käyttämään feziä ja rukousnauhaa, vei kirjeen suoraan
kolmen pienen rikollisen huvilaan. Joskus André oli edeltäpäin
tarkalleen sopinut ajasta, jolloin lähetti palvelijansa; joku hänen
ystävättäristään oli silloin kuin sattumalta eteisessä, josta neekerit
oli poistettu, ja voi silloin antaa suullisen vastauksen luotettavalle
sanantuojalle.

Seuraavana päivänä André siis lähetti tuollaisen kirjeen, jonka alle
oli merkinnyt nimen Kiamouran, tiedustellen miten oli Mélekin kuumeen
laita ja kysyen, oliko heidän aikomuksensa yhä vielä lähteä retkelle
vuorella olevalle moskeijalle. Ja illalla hän sai Djénanelta kirjeen.
jossa mainittiin, että Mélek oli vuoteen omana, hänen kuumeensa kun oli
yhä kiihtynyt, ja että he kaksi eivät voineet poistua hänen luotaan.

Siitä huolimatta hän yksin tahtoi tehdä tämän retken lokakuun
viidentenä päivänä, jonka he olivat määränneet viimeistä yhteistä
siellä käyntiänsä varten.

Oli ihmeen kaunis syksyinen ilma; metsä tuoksui, mehiläiset surisivat.
Sinä päivänä hänestä tuntui, kuin olisi hän ollut vähemmin kiintynyt
turkkilaisystävättäriinsä, Djénaneenkin, ja kuin voisi hän antautua
entiseen elämäänsä _muualla_, missä heitä ei olisi. Hänestä tuntui
niinikään, että hän lähtöhetkellään kaihoisi vähemmin heitä, kuin
itse Itämaita, noita muuttumattomia Itämaita, joita hän oli ihaillut
aikaisesta nuoruudestaan asti, ja tätä kaunista kesää, joka oli
loppumaisillaan, tätä Aasian idyllistä soppea, jossa hän oli viettänyt
kaksi kesää vanhanajan rauhan ympäröimänä, puiden varjossa, hengittäen
lehtien ja sammalen tuoksua... Kuinka kirkkaasti päivä vielä tänään
paistoi! Ja nämä tammet, nämä purtojuuret, tämä vaaleanpunainen ja
kullalle hohtava kanervikko muistuttivat hänelle hänen kotimaansa
Ranskan metsiä niin suuresti, että hänessä äkkiä heräsivät entisajan
vaikutelmat, jotka olivat täyttäneet hänen mielensä lapsena, kun hänen
loma-ajan lopulla juuri tähän aikaan täytyi muuttaa pois maalta,
missä oli temmeltänyt niin monessa hauskassa leikissä taivasalla,
syyskuulla...

Mikäli hän nousten pieniä sammal- ja kanervapeitteisiä polkuja
lähestyi vuoren huippua, josta avautui avara näköala, väheni Ranskaan
siirtävä harhaluulo, ja sensijaan esiintyivät turkkilaisen maiseman
ominaisuudet. Bosporin syvät lahdet avautuivat hänen jalkojensa
juuressa purjevene-jonoineen ja kylien ja linnojen reunustamme
rantoineen. Sisämaan puolella pisti niinikään silmään omituisuus,
nimittäin kukkuloiden ketju, joita peitti tiheä ja rehottava vihannuus,
laajat ja syvät metsät, jommoisia ei enää näe Ranskassa.

Viimein saavuttuaan vuoren ylätasangolle, jota pieksivät kaikki
avaran taivaan tuulet, ja joka muodostaa vanhan yksinäisen moskeijan
esikartanon, hän näki joukottain turkkilaisnaisia istumassa ruohikolla;
he olivat tehneet sinne toivioretken, kulkien hyvin alkuperäisissä
härkien vetämissä vaunuissa. Heti kun he huomasivat hänet, he laskivat
peittävät harsot kasvoilleen. He muuttuivat mykiksi haamuiksi, jotka
vanhanaikaisen siron maalausryhmän tavoin erosivat Mustanmeren
äärettömästä taustasta, joka äkkiä kohosi, halliten taivaanrantaa.

Silloin André ajatteli itsekseen, että tämän maan viehätys ja
salaperäisyys oli säilyvä hänen mielessään huolimatta kaikesta,
huolimatta Djénanen aiheuttamasta pettymyksestä jopa niiden siitä
harhaluulojen haihtumisesta, joka tietää, elonpäivän kallistumista
iltaansa...



XLII.


Seuraava päivä oli perjantai, eikä André tahtonut laiminlyödä käymästä
Aasian Suolattomilla-Vesillä, sillä olihan tämä oleva kaikkein
viimeinen kerta. Hänen soutajien kanssa veneestä tekemänsä välikirja
kului umpeen samana iltana, ja sitäpaitsi oli kaikkien lähetystöjen
määrä seuraavalla viikolla muuttaa takaisin Konstantinopoliin; oleskelu
Bosporin rannalla oli loppumaisillaan.

Keskipäivän päivä ei saattaisi olla kirkkaampi ja tyynempi; ellei olisi
ollut tavallista vähemmän veneitä jo hiukan aution joen varsilla, olisi
voinut luulla, että oli kauniin elokuun perjantai. Tottumuksesta, ja
kaikesta huolimatta, kiintymyksestäkin, hän käski soutaa veneensä
ystävättäriensä kesäasunnon suljettujen ikkunoiden ohi... Pieni
valkoinen merkki oli paikoillaan! Mikä selittämätön yllätys! Tulivatko
he todella?

Suolattomien-Vesien lähiniityt pienen sievän joen rannoilla hohtivat
kuin kulta maahan levinneistä lakastuneista lehdistä, ja puista
huomasi, että syksy oli tullut. Kuitenkin saapuivat useimmat veneet,
jotka tavallisesti nähtiin täällä, ja haaremien kaunottaret hymyilivät
André Lhérylle ohikulkiessaan viimeiseksi hyvästiksi salaa harsojensa
alla.

Hän odotti kauan ja tähysteli joka taholle, mutta hänen ystävättärensä
eivät saapuneet; päiviä joutui, huviretkeilijättäret alkoivat palata
kotia.

André päätti niinikään lähteä paluumatkalle ja oli saapunut lähelle
joen suuta, kun äkkiä näki kauniissa veneessä, jonka soutajilla oli
hopealla kirjaillut siniset puvut, yhden ainoan naisen, pää verhottuna
valkoiseen jakmakiin, joka jättää silmät paljaiksi. Todennäköisesti
tuo nainen istui korkeilla patjoilla, sillä hän näytti siinä veneessä
istuessaan tavattoman korkealta; ilmeisesti hän oli järjestänyt
istumasijansa näin, jotta hänet helpommin huomaisi.

He kohtasivat toisensa, ja nainen kiinnitti häneen terävän katseen;
se oli Djénane! .. Noita pronssinvihreitä silmiä pitkine vaaleine
ripsineen, jotka hän koko vuoden oli peittänyt häneltä, ei voinut
verrata eikä liioin sekoittaa muihin... André värähti tämän
odottamattoman ilmestyksen edessä, joka kohoni vallan lähellä häntä,
mutta soutomiesten vuoksi täytyi olla varovainen, ja sentähden he
liikkumatta kulkivat toistensa ohi, antamatta toisilleen mitään merkkiä.

Mutta heti sen jälkeen André käski kääntää veneensä, vielä kerran
kohdatakseen Djénanen, hänen palatessaan myötävirtaa. Tuskin ketään oli
jäljellä, kun he taas nopeasti kohtasivat ja kulkivat toistensa ohi.
Ja tämän toisen kohtaamisen hetkenä valkeamusliinisen jakmak-hunnun
ympäröimä pää kuvastui selvänä vanhan hautuumaan synkkien sypressien ja
hautapatsaiden muodostamasta taustasta, joka kohoaa siinä joen rannasta
-- sillä tässä maassa on hautausmaita kaikkialla, alinomaan palauttaen
mieleen kuoleman ajatuksen.

Aurinko oli alhaalla ja sen hohde punainen; oli aika palata kotia.
Nuo molemmat veneet poistuivat melkein yht'aikaa kapealta joelta ja
alkoivat soutaa Bosporia pitkin komean iltavalaistuksen hohteessa,
Andrén vene noin sadan metrin päässä Djénanen veneen jäljessä... Kaukaa
André näki hänen nousevan veneestä marmoriselle rantasillalle ja
menevän synkkään asuntoonsa.

Djénane oli tehnyt jotain varsin merkillistä: hän oli yksin lähtenyt
Suolattomille-Vesille -- lisäksi pelkkä jakmak-huntu päässä, voidakseen
näyttää silmiänsä ja painaa niistä häviämättömän muiston ystävänsä
mieleen. Mutta André, joka ensin oli kyllin suureksi arvannut tämän
omituisen ja liikuttavan teon, muisti äkkiä erään "Medjé" kirjansa
kohdan, missä kertoi jotain samanlaista juhlallisesta katseesta, joka
vaihdettiin veneessä eronhetkellä.

-- Siinä hän teki hyvin kiltisti -- näin hän alakuloisena ajatteli;
mutta sekin oli hieman teennäistä, hän tahtoi jäljitellä Nedjibétä...
Eikä se estä häntä muutaman päivän kuluttua avaamasta syliään Hamdille.
--

Ja hän jatkoi venematkaansa Bosporin aasianpuoleista rantaa pitkin;
monet talot olivat jo tyhjät, tarkasti kiinniteljetyt; useat
puutarhaportit olivat salvassa ja umpeensa kasvaneet purppuranpunaisia
metsäviiniköynnöksiä. Kaikkialla näki syksyn, lähdön, lopun merkkejä.
Muutamilla sivullisilta kielletyillä pienillä rantasaloilla oli
vielä joitakuita naisia, jotka maalla viivähtäneinä olivat tulleet
istuutumaan veden ääreen tänä huvikauden viimeisenä perjantai-iltana;
heidän silmänsä -- ainoa, minkä näki heidän kasvoistaan -- kuvastivat
surua, joka heräsi pikaisesta haaremin paluusta ja tulevan talven
pelosta. Ja Bengalin tulen tavoin laskeva aurinko loi valaistustaan
kaikkeen tähän alakuloisuuteen.

Kun André oli palannut Terapiassa olevaan asuntoonsa, tulivat hänen
soutajansa sanoman hänelle korulauseiset jäähyväisensä; he olivat
muuttaneet ylleen yksinkertaiset pukunsa, ja kukin toi takaisin
huolellisesti kokoon käärittynä Brussan harsokankaasta tehdyn kauniin
paitansa ja komean punakeltaisen samettitakkinsa. He jättivät niinikään
takaisin samanvärisen pitkän maton, vallan teeskentelemättä kehottaen
häntä kuivattamaan sitä, se kun oli merivedestä läpimärkä. André
katseli näitä ryysypaitaisia, joiden kultakirjaukset auringonpaisteesta
ja kosteudesta olivat saaneet samaa vaskenruostetta, kuin vanhat
arvokkaat metalliset romuesineet. Mitä hän niillä tekisi? Eiköhän
häntä pahoittaisi vähemmin, jos hävittäisi ne, kuin jos ottaisi ne
mukaansa kotimaahan, jossa hän joskus myöhemmin löytäessään nämä yhä
haalistuneemmiksi käyneet muistoesineet, synkkänä virkahtaisi: "Nämä
olivat soutajieni puvut muinoin, sinä valoisana aikana, jolloin asuin
Bosporin rannalla."

Hämärä laskeutui. André pyysi sitä turkkilaista palvelijaansa,
joka ennen oli ollut paimen Eski-Shehirissa, ottamaan tummaäänisen
huilunsa ja soittamaan saman sävelmän kuin viime vuonna; se oli
eräänlainen metsäläisfuuga, joka nyt tulkitsi hänelle kaikkea sitä
sanoin kuvaamatonta, mikä tässä paikassa ja näissä erikoisoloissa
liittyi kesän lopun nostamiin tunteisiin. Sitten hän nojasi ikkunaansa
ja seurasi veneensä poistumista; sen soutajat olivat jälleen
muuttuneet köyhiksi venemiehiksi, jotka lyhyin päivämatkoin kulkivat
Konstantinopoliin, siellä pestautuakseen uuden isännän palvelukseen.
Kauan hän katseineen seurasi tuota yhä tummenevaa vedenpintaa pitkin
poistuvaa valkeata ja kapeata esinettä, jonka häipyminen harmaaseen
iltahämyyn hänestä tuntui kahden Itämailla viettämänsä kesän katoamisen
vertauskuvalta.



XLIII.


Lauantaina, lokakuun seitsemäntenä päivänä, joka oli hänen viimeinen
Bosporin rannalla viettämänsä päivä, Djénane kirjoitti hänelle, että
Mélekillä oli kovempi kuume, että perheen vanhat jäsenet olivat
levottomat, ja että vielä samana päivänä palattaisiin kaupunkiin
hakemaan lääkärinapua.

Kaikki lähetystöt kokosivat tavaroitaan matkalaukkuihin. André joudutti
matkavalmistuksiaan, saadakseen aikaa ennen pimeän tuloa soutaa
vastakkaiselle rannalle sanomaan hyvästi Valta-Herran-Laaksolle. Hän
saapui sinne myöhään, taivas oli suurten nopeasti kiitävien synkkien
pilvien peittämä, joista putoili sadepisaroita. Laakso oli autio,
ja puiden juurella olevat pienet kahvilat olivat jo edellisestä
illasta asti olleet suljettuina. Hän hyvästeli paria yksinkertaisia
turbaanipäistä miestä, jotka asuivat seudun majoissa -- sitäpaitsi
hyvää keltaista koiraa ja kilttiä harmaata kissaa, jotka kuuluivat
laakson vaatimattomiin asujamiin; nämä olivat kahden kesäin aikana
olleet hänen tuttaviaan ja näyttivät tajuavan, että hän nyt erosi
heistä ainaiseksi. Sitten hän hitaasti kuin hautajaissaatossa kulki
ympäri aidatun niityn, joka nyt oli autiona, mutta jonka hienoa ruohoa
ja myrkkyliljojen punasinerviä kukkia hänen ystävättärensä pitkät
harsot niin usein olivat hiipaisseet.

Tätä kävelyä kesti iltahämyyn asti, jolloin tähdet alkoivat tuikkia
ja kuljeskelevien koirien haukunta alkoi kaikua. Lopetettuaan tämän
toivioretkensä hän saapui laakson suulla olevaan kookkaiden plataanien
muodostamaan pyhään lehtoon, ja silloin oli jo aivan pimeä, niin
että hän kompastui puunjuuriin, jotka isojen käärmeiden kaltaisina
kiemuroina piilivät lakastuneiden lehtien alla. Pimeässä hän palasi
pienelle laiturille, missä jokainen kivilaatta oli hänelle tuttu, ja
astui veneeseensä palaten Europan rannikolle.



XLIV.


Bosporilla on koko yön ulvonut Mustanmeren tuuli, jonka kamala ääni
pian melkein lakkaamatta on kuuluva neljän tai viiden talvikuukauden
aikana. Aamuyöstä myrsky yltyy, järkyttäen Andrén asuntoa, näin luoden
lisää synkeyttä hänen viimeiseen heräämiseensä Terapiassa.

Mikä kamala ilma! sanoi hänen kamaripalvelijansa avatessaan ikkunat.

Vastapäätä, Aasian kukkuloilla, liitelevät tummat pilvet niin
matalalla, että ne melkein koskettelevat myrskyn raastamia puita.

Ja tämän hurjan sään vallitessa ja rankkasateen pieksemänä
André tänään kulkee viimeinen kerran alas Bosporia, sivuuttaen
ystävättäriensä kesäasunnon, jossa kaikki on suljettua ja teljettyä,
ja jonka marmorilaiturilla kuivuneet lehdet kiertelevät hurjassa
tanssinpyörteessä.

Illalla hän jo on ehtinyt asettua asuntoonsa Konstantinopolissa, mutta
valitettavasti niin lyhyeksi aikaa ennen lopullista lähtöänsä. Ei
ole jäljellä muuta kuin viisikymmentä päivää, sillä hän on päättänyt
palata Ranskaan meriteitse ja astua laivaan marraskuun 30 päivänä.
Tämän päätöksen hän on tehnyt yksinomaan sentähden, että hänellä olisi
edeltäpäin määrätty, muuttumaton lähtöpäivä, johon on mukautuminen.

Djénanen myöhään illalla saapunut kirje kertoi lääkärien lausunnon:
aivokuume, hyvin ankaralaatuinen; pikku Mélek parka epäilemättä
siihen kuolee, hän kun lisäksi on niin suuren hermokiihotuksen,
kapinallisuuden ja uuden avion aiheuttaman kauhun heikontama.



XLV.


Lokakuun kahtena loppuviikkona, joiden aikana Mélek kamppaili kuoleman
kanssa, oli ilma melkein muuttumatta kaunis, auringon paistaessa
himmeän surumielisesti. Koulupoikien tavoin André joka ilta pyyhki
kuluneen päivän numeron almanakastaan, jossa lokakuun 30 päivä oli
merkitty ristillä. Hän oleskeli enimmäkseen Stambulissa, nauttiakseen
niin kauan kuin suinkin turkkilaiselämästä, joka niin pian oli päättyvä
häneltä. Mutta täällä, samoin kuin Bosporin rannalla, syksyn synkkyys
lisäsi hänen matka-ajatustensa herättämää alakuloisuutta; nyt olikin
jo melkein liian kylmä istua taivasalla, uneksimassa nargilen ääressä,
paljasoksaisten puiden juurella, pyhien moskeijain edustalla.

Luonnollisesti hän ei enää tavannut ystävättäriänsä, sillä Djénane
ja Zeyneb eivät poistuneet kuolevan äärestä. Lopun lähestyessä he
kiinnittivät ikkunaristikkoihin niin pienen valkoisen merkin, että
sitä tuskin huomasi; se merkitsi: hän elää vielä; oli sovittu siten,
että sininen merkki tietäisi: kaikki on lopussa. Joka aamu ja sitten
pari kertaa päivän kuluessa meni hän, Jean Renaud tai kamaripalvelija
Khassim-Pashan hautausmaan ohi, levottomina katsellen tuota ikkunaa.

Tällä ajalla siinä talossa, missä kuoleva nuori nainen lepäsi, vallitsi
harras hiljaisuus, ja vanhojen perheenjäsenten pyynnöstä imanit
rukoilivat lakkaamatta. Tuo Islam, vanha Islam, joka tuudittaa kuolevat
taivaalliseen lepoon, sulki yhä likemmin syliinsä tuon kapinallisen
lapsen, joka asteittain alistui sen vaikutukseen ja nukahti pelotta;
epäily ei muuten hänessä ollut parantumaton, vaan oli veres oksastus
ammoisista ajoista periytyneen rauhallisuuden ja uskon rungossa. Ja
lopulla eivät lapselliset uskonnolliset menot, jotka suhtautuvat
koraaniin samoin kuin Lourdes'issa noudatetut hartausmenot, eikä
molempien perheen kunnianarvoisien vanhusten taikauskokaan eivät enää
loukanneet tuota vielä äsken niin epäuskoista nuorta naista, sillä nyt
hän salli, että häneen kiinnitettiin taikaesineitä, ja että dervishit
lukivat loihtuja hänen vaatteidensa yli; siunautettiinpa Eyoubin
moskeijassa hänen Parisin muotiliikkeestä tilatut hienot paitansa,
tai lähetettiin ne vielä kauemmaksi, aina Skutariin asti, ulvovien
dervishien luo, joiden hengityksellä on parantava voima niin kauan kuin
he ovat haltioissaan, kauan avuksi huudettuaan Allah'ta.

Lokakuun lopulla Mélek oli kaksi päivää ollut ääneti ja todennäköisesti
tajuttomana ja vaipuneena raskaaseen kuumenneen, jonka lääkärit
sanoivat merkitsevän kuoleman lähestymistä.



XLVI.


Marraskuun toisena päivänä Zeyneb, joka valvoi Mélekin vuoteen ääressä,
kääntyi äkkiä pelästyksestä väristen: puolihämäräisen huoneen
taustasta kohosi syvästä hiljaisuudesta hyvin lempeä, raikas ääni,
joka luki rukouksia. Hän ei ollut kuullut tuon nuoren hunnutetun tytön
tulevan sisään. Mitä hän tekikään siellä, koraani kädessä? Nyt hän
jo ymmärsi: rukous kuolleiden puolesta! Turkinmaalla on tapana että
kun talossa on kuoleva, saman kaupunginosan tytöt ja naiset tulevat
vuoroin lukemaan rukouksia. He astuvat ilman muuta sisään huoneeseen,
sanomatta nimeään, nostamatta harsoaan, tuntemattomina ja onnettomuutta
ennustavina; heidän läsnäolonsa on kuoleman enne, samoin kuin
katolilainen pappi, joka tuo viimeisen voiteluksen.

Mélek olikin ymmärtänyt, ja hänen silmänsä, jotka kauan olivat olleet
suljettuina, aukenivat jälleen, hän oli nyt siinä salaperäisessä
paremmuuden tilassa, joka melkein aina on havaittavissa vähää ennen
kuolemaa. Ja hän jaksoi taas vähän käyttää ääntänsä, jonka saattoi
luulla jo ainaiseksi sammuneen, ja hän sanoi tuntemattomalle tytölle:

-- Tulkaa lähemmäksi, en oikein kuule... Älkää luulko, että minä
pelkään... Lukekaa kovemmin... niin ettei mene hukkaan...

Sitten hän itse tahtoi lukea muhamettilaisen uskontunnustuksen, ja
ojentaen rukousasentoon pienet läpikuultavan kalpeat kätensä, hän
lausui nämä pyhät sanat:

"Ei ole muuta Jumalaa kuin Allah, ja Muhammed on hänen profeettansa..."

Mutta ennenkuin hän oli lukenut loppuun uskontunnustuksensa, mikä
tapahtui melkein henkäyksenä, ojennetut heikot kädet vaipuivat ales.

Silloin tyttö, jonka nimeä ei tiedetty, jälleen avasi koraaninsa ja
jatkoi lukemistaan. Mikä suloinen poljento, mikä rauhoittava tuuditus
noissa Islamin rukouksissa, varsinkin kun niitä lukee tiheän hunnun
verhoama nuori tyttö... Myöhäiseen yöhön nämä tuntemattomat hurskaat
naisolennot tulivat ja poistuivat äänettömästi kuin varjot, eikä siis
tullut keskeytystä siihen sulosointuiseen rukoilemiseen, joka helpottaa
manalle-muuttoa.

Usein toisiakin henkilöitä tuli hiipien varpaisillaan huoneeseen,
kumartuen sanaakaan sanomatta kuolinvuoteen yli. Nämä olivat: äiti,
hiljainen ja hyvä olento, aina niin vaatimaton, että häntä tuskin
huomasi; molemmat vanhat isoäidit, jotka eivät voineet alistua
välttämättömyyteen, tuijottaen sanattomina ja melkein ankaroina syvässä
epätoivossaan; lisäksi isä, Mehmed-Bei, jonka kasvot olivat nääntyneet
surusta ja kenties tunnonvaivoista; oikeastaan hän jumaloi tytärtään
Mélekiä, mutta taipumattoman järkähtämättä noudattamalla vanhoja tapoja
hän oli syössyt tyttärensä kuolemaan. Kävijöiden joukossa oli niinikään
entinen kotiopettajatar, neiti Tardieu, joka vallan vavisten astui
huoneeseen; hänet oli noudettu loppupäivinä Mélekin nimenomaisesta
pyynnöstä, mutta vaikka häntä siedettiin, oltiin hänelle vihamielisiä,
häntä kun pidettiin onnettomuuden aiheuttajana.

Kuolevan silmät olivat jälleen ummistuneet; joskus hänen kätensä
vavahtivat ja huulensa värähtivät, mutta muuten hän ei antanut
elonmerkkiä.



XLVII.


Kello neljän vaiheella aamulla. Sinä yönä valvoi Djénane. Tuntematon
naisvieras, jonka rukous täytti tämän haaremihuoneen, kohotti äkkiä
äänensä keskellä juhlallista hiljaisuutta ja luki haltioituneena,
ikäänkuin hänellä olisi ollut se tunne, että _jotain tapahtui_,
millä oli ratkaiseva merkitys. Djénane, joka lakkaamatta painoi
käsillään toista Mélekin pienistä verettömistä käsistä, huomaamatta,
että se oli käynyt kylmäksi, säpsähti kauhistuneena, tuntiessaan
olkaansa kosketeltavan; kaksi heikkoa lyöntiä, jotka tiesivät synkkää
huomautusta... Hyi noita inhottavan, ennen näkemättömiä vanhan akan
kasvoja, jotka pistivät esiin hänen takaansa, äänettömästi ilmestyneinä
huoneeseen lukottomasta ovesta; se oli leveäharteinen eukko, mutta
kalpea ja luiseva; sanaakaan sanomatta hän viittasi Djénanea poistumaan.

Epäilemättä tämä nainen oli kauan ollut vahdissa käytävässä, ja vasta
silloin kun tarkka ammattivaistonsa ilmaisi, että hetki oli tullut, hän
lähestyi ryhtyäkseen tehtäväänsä.

-- Ei, ei! sanoi Djénane, heittäytyen vainajan yli, ei vielä! En tahdo,
että viette häntä pois!

-- No, no, sanoi vanha nainen, ja sysäsi hänet arvonsa tuntevana
syrjään, enhän tee hänelle mitään pahaa.

Tuo nainen oli ruma, mutta ei siltä häijynnäköinen, päinvastoin ilmeni
hänen kasvoissaan synkkää sääliä ja ennen kaikkea suurta väsymystä.
Niin monta katkottua haareminkukkaa oli hänen jo täytynyt kantaa pois
vahvoilla käsivarsillaan, tämän "ruumiin pesijättären." joksi hänen
kaltaisiaan kutsutaan.

Hän otti kuolleen syliinsä, kuin sairaan lapsen, ja vainajan kauniit
punervat hiukset valuivat hänen hirvittäville hartioilleen. Kaksi hänen
avustajanaistaan -- kaksi vielä kammottavampaa vanhaa ammattilaista
-- odotti etuhuoneessa kynttilät kädessä. Djénane ja rukoilijanainen
seurasivat heitä käytäviin ja eteisiin, jotka olivat kylmät ja
hiljaiset aamunsarastuksessa, ja tuo synkkä joukko suuntasi askeleensa
portaisiin.

Näin siis Mélek-Sadiha-Saadet kahdenkymmenen ja puolen vuoden
ikäisenä kuoli kauhun murtamana, kun hänet pakotettiin toistamiseen
heittäytymään aviomiehen syliin...

Kun oli astuttu alas portaita, saapuivat vanhat eukot taakkoineen
pohjakerroksessa olevaan saliin, joka kuului tämän vanhan rakennuksen
taloushuoneistoon; se oli eräänlainen marmoripermantoinen
tarjoiluhuone, jonka keskellä oli maalaamaton valkoinen puupöytä, amme
täynnä höyryävää kuumaa vettä ja kolmijalalle levitetty raiti; nurkassa
oli ruumisarkku -- ohuista laudoista tehty, niinkuin Turkinmaalla
on tavallista -- ja lopuksi lattialla sauvan ympärille kääritty
vanhanaikainen shaali, niin sanottu "validé", jommoisia rikkailla
käytetään paarivaatteena. Kaikki tämä oli valmistettu edeltäpäin, sillä
Islamin maissa hautauksen täytyy tapahtua hyvin nopeasti.

Kun vanhat naiset olivat laskeneet nuoren vainajan lyhyelle pöydälle,
valuivat hajalla olevat kauniit punervat hiukset lattiaan asti.
Ennen toimeensa ryhtymistä, he viittaisivat Djénanea ja tuntematonta
verhottua naista poistumaan. He vetäytyivät juuri itsestään odottamaan
oven ulkopuolella. Zeyneb, joka ikäänkuin aavistaen mitä tapahtui
oli herännyt, liittyi odottajiin -- ja hän oli vielä valkeampi kuin
vainaja, silmien ympärillä tummemmat kehät. Kaikki kolme he seisoivat
jäykkinä kauhusta, mielikuvituksessaan seuraten tämän viimeisen
puhdistuksen yksityiskohtia, kuunnellen valuvan veden kolkkoa ääntä
ja tuossa kaikuvassa huoneessa siirrettyjen esineiden kolinaa. Ja kun
kaikki oli valmista, kutsui pitkä eukko heitä: -- Tulkaa nyt katsomaan
häntä?

Ruumis oli laskettu kapeaan arkkuunsa, kääritty valkoisiin, paitsi
kasvoja, jotka vielä olivat paljaat viimeisiä suudelmia varten. Ei
oltu voitu täydelleen sulkea hänen silmiään eikä suutansa; mutta hän
oli niin nuori, ja hänen hampaansa olivat niin valkoiset, että hän yhä
vielä oli viehättävän kaunis, kasvoissa lapsellinen ilme ja huulilla
alakuloinen hymy.

Nyt herätettiin koko talon väki, jotta he tulisivat suutelemaan
vainajaa, isä, äiti, molemmat isoäidit, jäykät vanhat sedät, jotka jo
joku päivä sitten olivat menettäneet jäykkyytensä, palvelijattaret ja
orjat.

Ison talon täyttivät sytytetyt valot, kiireiset askelet, huokaukset ja
nyyhkytykset.

Viimeksi saapui toinen isoäideistä, samalla Djénanen äidinäiti, ja
molemmista vanhoista naisista pelottavin; hän oli jo muutaman päivän
ollut vieraana talossa, ja juuri kun saapui tämä vanhoillinen kandin
puoliso, ankara muhametinuskoinen ja erikoisen vihainen sille uudelle
liikkeelle, joka oli riistänyt häneltä hänen lastenlapsensa -- oli
siellä pelokas opettajatar, neiti Tardieu polvillaan ruumisarkun
ääressä. Molemmat naiset katselivat toisiaan hetkisen vaieten, toinen
hirvittävänä, ja toinen nöyränä ja kauhistuneena:

-- Menkää tiehenne! sanoi vanha nainen turkinkielellä, vavisten
vihasta. Mitä teillä enää on täällä tekemistä? Tehtävänne on loppuun
suoritettu... Ettekö kuullut mitä sanoin, menkää tiehenne!

Mutta alkaessaan vetäytyä pois huoneesta tuo nuori naisparka katsoi
häneen niin vilpittömästi ja epätoivoisesti ja silmät täynnä
kyyneleitä, että vanhan naisen äkkiä valtasi surku. Epäilemättä hän
äkkiä käsitti, mitä ei vuosikausina ollut tunnustanut, että opettajatar
oli ainoastaan ollut edesvastuuton välikappale ajanhengen palveluksessa.

Silloin hän ojensi hänelle kätensä, huudahtaen: Anteeksi!...

Ja nämä molemmat naiset, jotka siihenasti olivat olleet toisilleen niin
vihamieliset, itkivät nyyhkyttäen toistensa käsivarsiin kietoutuneina.
Vakaumusten, rotujen, ikäkausien eroavaisuus olivat kauan erottaneet
heidät, mutta molemmat olivat hyväsydämiset ja äidilliset, alttiit
hellyyden ja katumuksen tunteille.

Ikkunasta sisälle tunkeva himmeä valo ilmoitti, että tämä marraskuun yö
oli päättynyt. Djénane muisti nyt Andrén, nousi huoneeseensa noutamaan
sinistä nauhaa, jonka sopimuksen mukaan toisen merkin sijalle kiinnitti
saman ikkunan ristikkoon.



XLVIII.


Kamaripalvelija oli aamun koittaessa ollut katsomassa merkkiä, ja
vallan pelästyneenä hän kiiruhti takaisin Peraan.

-- Neiti Mélek on varmaankin kuollut, hän sanoi isännälleen,
herätettyään hänet: he ovat kiinnittäneet ikkunaan sinisen merkin,
jonka juuri näin...

Hänellä oli monta kertaa ollut tilaisuus puhua Mélekin kanssa
ovenraosta, käydessään toimittamassa Andrén vaarallisia asioita; olipa
Mélek ollut niin ystävällinen, että paljasti kasvonsa, kiittäessään
häntä hänen vaivoistaan. Hänen mielestään hän oli _neiti_ Mélek, hän
kun näytti niin nuorelta.

Tuntia myöhemmin André sai Djénanelta tiedon, että vainaja
keskipäivällä vietiin moskeijaan; hän läksi siis ennen kello 11
Khassim-Pashaan. Hän oli pukeutunut feziin ja työläispukuun, jotta ei
pistäisi silmään, sillä sopivana hetkenä hän tahtoi tulla ruumisarkkua
hyvin lähelle, koettaakseen täyttää Islamin määräämän pyhän
velvollisuuden vainajata kohtaan.

Ensin hän odotti syrjässä, läheisellä hautausmaalla. Ja ennen pitkää
hän näki muutamien outojen henkilöiden olkapäillään kantavan ulos
talosta kevyen arkun, niinkuin turkkilainen tapa vaatii. Ruumisarkun
ympärille oli kääritty vanha shaali, oikea "validé"-shaali puna- ja
vihreäraitainen, hienoine Kashmiri-kuvioineen; pieni valkoinen harso
oli laskettu kannelle, pään puolella, merkkinä siitä, että vainaja
oli nainen, ja hämmästyttävästi poikkeamalla vanhasta tavasta, oli
vaatimaton ruusuvihko neulalla kiinnitetty shaaliin.

Turkkilaisilla toimitetaan hautaus paljoa pikemmin kuin meillä,
eikä lähetetä kutsuja hautajaisiin. Niihin saa tulla kuka tahansa,
sukulaiset, ystävät, jotka ovat saaneet tapahtumasta tiedon, naapurit,
palvelijat. Ei koskaan näe naisia näissä valmistuksitta toimeen
pannuissa hautajaissaatoissa, eikä pyydettyjä kantajia; ohikulkijat
suorittavat kantajien tehtävän.

Marraskuun aurinko paistoi kauniina, päivä oli kirkas ja tyyni; Stambul
säteili kauempana, kohoten muuttumattomana ohuesta syyssumusta, joka
alempana verhosi Kultaisen- Sarven.

Mélekin arkku siirtyi usein olalta toiselle, sillä kaikki
vastaantulijat tahtoivat täyttää pyhän velvollisuuden, muutaman
hetken kantamalla tuntematonta vainajaa. Jonon etunenässä kulki kaksi
pappia, vihreät turbaanit päässä, satamäärä kaikensäätyisiä miehiä
astui arkun jäljessä; näiden joukossa oli muutamia vanhoja dervishejä
maagi-päähineineen; astuessaan he veisasivat virsiä korkealla ja
synkällä äänellä, joka muistutti talvi-illoin metsästä kuuluvaa susien
ulvontaa.

Suunnattiin kulku vanhalle moskeijalle, joka oli kaupungin laidalla,
melkein maalla, autiossa notkoissa. Mélekin arkku laskettiin alas
esikartanon kivilaatoille, ja imanit lukivat kimakoin kurkkuäänin
hautajaisrukouksensa.

Siellä viivyttiin lähes kymmenen minuuttia, sitten saatto jälleen läksi
liikkeelle, laskeutuen alas lahden rantaan, sieltä kulkeakseen veneissä
vastakkaisella rannalla olevalle isolle Eyoubin hautausmaalle, missä
Mélek oli saava viimeisen leposijansa.

Kun lähestyttiin Kultaisen-Sarven kohdalla olevaa kaupunginosaa, missä
oli paljon väkeä, liikkui ruumissaatto hitaasti, siihen kun liittyi
useita. Siellä soutajat ja merimiehet vuoroonsa kantoivat pikku
Mélek vainajaa. André, joka tähänasti oli epäröinyt, lähestyi nyt
vihdoinkin, varmana siitä, ettei häntä tässä tungoksessa tunnettaisi;
hän kosketteli kädellään vanhaa validé-shaalia, ojensi olkansa ja tunsi
nuoren ystävättärensä arkun hetken lepäävän sillä, kulkiessaan siten
parikymmentä askelta rantaa kohti.

Sitten hän kokonaan poistui, peläten, että hänen itsepäinen
saattamisensa voisi herättää huomiota...



XLIX.


Viikkoa myöhemmin molemmat eloon jääneet, Djénane ja Zevneb, pyysivät
Andréta tulemaan Sultan-Selimiin. Tuossa entisessä yksinkertaisessa,
syrjäisessä ja synkässä pienessä talossa he tapasivat toisensa
viimeistä edellisen kerran elämässään, ja molemmat naiset olivat vallan
mustiin puetut, tiheät mustat harsot kasvoilla.

He eivät puhuneet muusta kuin vainajasta, hänestä, joka oli
"vapautettu", niinkuin heidän sanansa kuului, ja André sai kuulla
kaikki yksityiskohdat hänen viimeisiltä hetkiltään. Hänestä tuntui
siltä, etteivät he itkeneet mustien harsojensa alla, molemmat tuntuivat
vakavilta ja tyyntyneiltä. Zeynebin mielestä tuollainen vapautuminen
oli vallan luonnollinen, sillä eihän hän itse enään oikeastaan kuulunut
tähän matoiseen maailmaan. Mutta häntä ihmetytti, että Djénane oli niin
tyyni.

Äkkiä André, ajatellen sanovansa jotain hauskaa, virkkoi lempeästi ja
ystävällisesti: "Minulle osoitettiin Hamdi-Beitä viime perjantaina
Yidizissä, hän oli käytökseltään hieno, aistikas ja kasvoiltaan
kaunis." Mutta Djénane keskeytti, kiivastuen ensi kerran: "Minä pyydän,
André, älkäämme enää puhuko siitä miehestä."

Zeyneb kertoi hänelle sitten, että perheessä, joka oli kokonaan lamassa
Mélekin kuoleman johdosta, ei sillä haavaa ajateltu tuota avioliittoa.

Todella André oli kohdannut Hamdi-Bein ja oli hänestä saanut tuon
vaikutuksen. Jopa hän siitä asti koetti itselleen vakuuttaa: "Olenpa
onnellinen siitä, että pikku ystävättäreni mies on sellainen." Mutta
tämä kuulosti ontolta, sillä oikeastaan hän kärsi enemmän nähtyään
Hamdin ja todettuaan hänen ulkomuotonsa viehätyksen ja ennen kaikkea
hänen nuoruutensa.

Erottuaan heistä ja lähdettyään, niinkuin monasti ennen, pitkälle
taipaleelle, joka erotti tämän talon hänen asunnostaan, Stambul teki
entistään enemmän häneen kaupungin vaikutuksen, joka katoaa, joka
surkeasti länsimaalaistuu ja vajoaa jokapäiväisyyteen, levottomaan
hyörinään, rumuuteen. Sultan-Selimin lähistössä olevien hiljaisten
katujen jälkeen hän saapui alempana, lähellä siltoja oleviin
kaupunginosiin ja tunsi inhoa nähdessään nuo vilisevät kansanjoukot,
joiden hääriminen on loppumaton; keskellä kapeiden pikkukatujen
lokaa ja illan kylmää sumua kaikki nuo ihmiset kiireissään myivät
ja ostivat tuhansia mitättömiä esineitä ja likaisia ruokatavaroita;
nämä henkilöt eivät enää olleet turkkilaisia, vaan sekaannus kaikista
länsimaalaisista roduista. Feziä he tosin vielä käyttivät päähineenä,
mutta puolet heistä ei huolinut arvokkaisuudestaan sen vertaa,
että olisi säilyttänyt kansallispukuansa, vaan pynttäsivät ylleen
europpalaisia ryysyjä, hylkytavaraa suurkaupungeistamme, joita tänne
tuodaan laivalastittain.

Hän ei koskaan ennen ollut niin tarkasti kuin nyt pannut merkille
tehtaita, joiden torvista siellä täällä nousi savua, eikä niitä
tyylittömiä taloja, jotka olivat europpalaisten esikaupunki-talojen
jäljittelyjä. "Itsepäisesti tahdon yhä edelleen nähdä Stambulin
sellaisena, kuin se ei enää ole -- näin hän ajatteli -- se luhistuu
kokoon, se on mennyttä kalua. Nyt täytyy alinomaan kiltisti valita
mitä tahtoo katsella, ja ne paikat, joilla tahtoo käydä; ylhäisillä
kukkuloillaan moskeijat vielä kohoavat entisellään, mutta kaikki
alempana olevat kaupunginosat ovat jo 'edistyksen' turmelemia, joka
on saapunut huimaa vauhtia, tuoden mukanaan kurjuuttaan, alkoholiaan,
epätoivoaan ja räjähdysaineitaan. Länsimaiden huono henki on kulkenut
yli kaliifien kaupunginkin; sekin on _havahtunut_ samaan tapaan kuin
naiset sen haaremeissa."

Mutta sitten hän ajatteli vielä alakuloisempana: "Mitä tämä lopulta
minua liikuttaa? Enhän minä pian enää ole tämän maan väkeä. Päivänä,
joka pian tulee, nimittäin marraskuun 30:ntenä, lähden täältä
epäilemättä ainaiseksi. Lukuunottamatta Nedjibén valkoisia hautakiviä,
joiden tulevaisuus vielä huolestuttaa minua, en huoli mistään muusta.
Ja mitä minä itse, viiden, korkeinkaan kymmenen vuoden kuluttua, olen
muuta kuin raunio? Elämä on lyhyt, minun elämäntieni on jo takanani,
tämän maailman asiat eivät kohta enää koske minuun. Jatkakoon aika
vaan huimasti rientävää kulkuaan, temmatkoon mukaansa nämä Itämaat,
joita olen rakastanut, ja kaikki tsherkessiläiset kaunottaret
merenvihreine silmineen, pyyhkiköön pois kaikki ihmisrodut, maapallon
ja maailmankaikkeuden, mitä -siitä välitän, minä, jonka elämä jo on
melkein lopussa ja joka huomenna kenties olen menettänyt olemassaolon
tietoisuuden..."

Eräinä hetkinä hän taas päinvastoin tunsi olevansa niin kotiutunut
Konstantinopoliin, niin kiinnikasvettunut tähän kaupunkiin, jopa
asuntoonsakin, missä ei vielä mihinkään oltu kajottu matkan varalta,
että hänestä tuntui, kuin tuo marraskuun 30 päivä ei koskaan saapuisi.
Ja astuessaan eteenpäin keskellä ihmisjoukkoja, lukemattomien
katulyhtyjen syttyessä, huutojen, huomautusten ja kaupustelun
kaikuessa kaikilla länsimaalaisilla kielillä, hän oli kuin tuuliajolla
ristiriitaisten tunteiden merellä.



L.


Marraskuu lähestyi loppuansa, ja he olivat koolla kaikkein viimeisen
kerran. Yhä sama auringonsäde lähetti vastakkaisen talon seinältä vielä
hetkisen ennen iltaa melkein keinotekoisen heijastuksensa köyhästi
sisustettuun pieneen haaremiin, joka piili Stambulin keskustassa.
Kalpea hunnuton Zeyneb ja mustiin kasvoharsoihinsa verhoutunut
Djénane puhelivat Andrén kanssa yhtä tyynesti kuin tavallisesti
heidän kohdatessaan toisensa. Olisi voinut luulla, että tätä päivää
oli seuraava muita samanlaisia, että marraskuun 30 päivä, jonka oli
määrä tehdä loppu kaikesta, ei ollut niin lähellä, tai ettei se
koskaan tulisikaan; eipä todella mikään osoittanut, etteivät he enää
tämänjälkeen koskaan kuulisi toistensa äänien kaikua...

Ilman ulkonaisia mielenliikutuksen merkkejä Zeyneb pohti keinoja
ylläpitää keskinäistä kirjeenvaihtoa Andren palattua Ranskaan. 'Poste
restantea' pidetään tätä, nykyä liian tarkasti silmällä; näinä
levottomina aikoina ei kellään enää ole oikeutta mennä postiin nimeään
ilmoittamatta. Mutta minun keksimääni tietä kulkien on kirjevaihtomme
oleva varmasti turvattu; se tosin on hiukan pitkä; älkää siis
ihmetelkö, jos vastauksemme joskus viipyy pari viikkoa."

Djénane esitti kylmäverisesti tuumansa vielä kerran ainakin saada
nähdä ystävänsä marraskuun 30:nnen päivän illalla. "Kun Top-hanén
tornikello on neljä, joka on matkustajalaivojen lähtöaika, me
molemmat kuljemme satamasillan ohi. Huomatkaa, että tämä tapahtuu
mitä yksinkertaisimmissa vuokra-ajurin vaunuissa. Kuljemme niin
lähellä sillan reunaa kuin suinkin; laivan yläkannelta, jolla pyydän
teitä pysyttelemään, voitte pitää silmällä kaikkia ajoneuvoja, niin
että ette jää meitä näkemättä. Siellä on aina suuri tungos, kuten
tiedätte, ja kun turkkilaisnaisien ei koskaan ole lupa pysähtyä
kadulle, on hyvästijättömme kestävä ainoastaan silmänräpäyksen..." Sinä
iltana vastakkaisella seinällä lepäävä auringon hohde oli tarkalleen
osoittava eronhetken; silloin kun se katosi katolta, oli André nouseva
ja lähtevä; tästä he olivat edeltäpäin sopineet; se oli heidän
yhdessäolonsa äärimäinen raja, sen takana oli kaikki loppuva.

André, joka oli kuvitellut, että he tämän viimeisen kohtaamisen
aikana olisivat täynnä surullista mielenliikutusta, hämmästyi heidän
tyyneyttään. Lisäksi hän oli odottanut vielä viimeisen kerran
näkevänsä Djénanen silmät tuona viimeisenä päivänä; mutta ei, hetket
riensivät, eikä ankara musta tsharshaf ollenkaan liikahtanut, eikä
ainoakaan kasvoharson poimu: se oli epäilemättä yhtä järkähtämättömästi
alaslaskettu kuin pronssinen verho kuvapatsaan kasvoilla..

Vihdoin puoli neljän vaiheella, kun he jotain toisilleen sanoakseen
puhuivat "kirjasta", vaipui pieni huone äkkiä hämärään, ja kaikki kolme
vaikenivat samalla.

-- Kas niin! -- sanoi Zeyneb teeskentelemättä kauniilla sairauden
heikontamalla äänellään, osoittaen ristikkoikkunoita, joita ei enää
valaissut vastapäätä olevan talon seinästä heijastuva valo.

Se oli juuri kadonnut vanhan katon taakse; aika oli tullut, ja André
nousi. Viimeisellä hetkellä, kun he seisovat vastatusten, välkähti
Andrén aivoissa ajatus: "Tämä hetki olisi ainoa, ehdottomasti ainoa,
jona vielä olisin voinut nähdä hänen kasvonsa, ennenkuin hänen ja minun
silmät muuttuvat maan tomuksi..."

Hän oli ehdottoman varma siitä, ettei enää näkisi tuota naista,
ja kuitenkin lähteä hänen kasvojaan vielä kerran näkemättä --
sellaista hän ei ollut odottanut. Mutta hän alistui pettymykseensä ja
alakuloiseen ahdistukseensa sanaakaan sanomatta. Hän kumarsi syvään
tarttuessaan ojennettuun pieneen käteen, kosketteli sitä kevyesti
huulillaan, siinä koko hyvästijättö...

Nyt hän oli yksin vanhoilla autioilla elottomilla kaduilla.

-- Tämä päättyi hyvin, hän ajatteli. Pieni vankiparka -- tämä loppu
oli kaikista paras... Ja minä joka itserakkaana kuvittelin, että tämä
seikkailu päättyisi traagillisesti...

Ehkäpä tämä loppu oli liiankin hyvä, sillä poistuessaan hänet valtasi
suuri tyhjyyden ja yksinäisyyden tunne... Ja hänen teki mieli palata
ovelle, jossa oli vanha kuparikolkutin, nyt kun he vielä olivat siellä
sisällä.

Djénanelle hän olisi sanonut: -- Älkäämme erotko näin, rakas
ystävä; älkää te, joka olette niin kiltti ja hyvä, tehkö minua näin
surulliseksi; näyttäkää minulle silmänne viimeinen kerta ja painakaa
kättäni kovemmin, sitten poistun iloisempana.

Tietysti hän ei sitä tehnyt, vaan jatkoi matkaansa.

Mutta tuona hetkenä hän ahdistunein mielin rakasti koko tuota
Stambulia, jonka tuhannet valot alkoivat kuvastua veteen. Oli jotakin,
joka kiinnitti häntä siihen epätoivoisesti, jotakin epämääräistä,
joka liiteli ilmassa tuossa suunnattoman suuressa ja eri aineksista
kokoonpannussa kaupungissa; epäilemättä se oli noiden naissielujen
säteilyä -- sillä oikeastaan melkein aina juuri se kiinnittää meitä
paikkoihin ja esineisiin -- naissielujen säteilyä joita hän oli
rakastanut ja jotka nyt sulautuivat yhteen; olivatko ne Nedjibén, vai
Djénanen, vai molempien sielut, sitä hän ei tietänyt...



LI.


Seuraavana päivänä saapui kaksi kirjettä:

Zeynebiltä Andrélle.

    Enpä tosiaankaan voinut käsittää, että eilen näimme toisemme
    viimeisen kerran; muuten olisin onnettoman kerjäläisnaisen tavoin
    laahautunut jalkojenne juureen, rukoillen, että ette jättäisi
    meitä tällä tavoin!... Oi, te jätätte meidät sekä sielun että
    sydämen pimeyteen. Te lähdette valoon ja elämään, ja me jäämme
    viettämään surkuteltavia päiviämme, joista toinen alati on
    toisensa kaltainen, haaremin tylsyttävässä yksitoikkoisuudessa...

    Teidän mentyänne, purskahdimme nyyhkytyksiin. Djénanen kiltti
    imettäjä, Zérichteh, tuli huoneeseen. Hän torui meitä kovin ja
    sulki meidät syliinsä; mutta hänkin, tuo kelpo sielu, alkoi
    itkeä, nähdessään meidän itkevän.

                                                  _Zeyneb_.

    Tänä aamuna lähetin teille muutamia vaatimattomia turkkilaisia
    muistolahjoja. Kirjo-ompelus on Djénanelta; se on "aiette",
    nimittäin se koraanin lauselma, joka lapsuudesta asti on
    riippunut hänen vuoteensa yläpuolella. Vastaanottakaa minulta
    harsoverhot; se, johon on kirjailtu ruusuja, on isoäidiltäni
    saamani tsherkessiläinen harso;, hopealla kirjaillun löysin
    eräästä arkusta kesäasunnostamme; voittehan esimerkiksi niillä
    kodissanne Ranskassa peittää jonkun sohvan...

                                                   _Z_....

Djénanelta Andrélle.

    Tahtoisin voida tunkea sieluunne sinä hetkenä, kuin höyrylaivanne
    sivuuttaa Seraljin niemen, kun hautausmaamme sypressit,
    minareettimme ja kupumme katoamistaan katoavat jokaisesta laivan
    potkurin kierroksesta. Tiedän, että te tulette katselemaan niitä
    viimeiseen asti. Ja tultuanne Marmaramerelle, etsivät silmänne
    bysantilaisen muurin läheisyydessä olevaa yksinäistä kalmistoa,
    jolla kerran rukoilimme... Ja lopulta teidän silmistänne häipyy
    kaikki, Stambulin sypressit, minareetit ja kupukatot, ja
    sydämestänne ehkä piankin kaikki täältä saamanne muistot.

    Sekoittukoot ne siis, ja sulautukoot yhteen kaikki tyyni: se
    pieni Eyoubissa oleva talo, joka oli rakkautenne tyyssija ja
    toinen Stambulissa, lähellä moskeijaa oleva, ja tuo suuri
    synkkä asunto, johon teidät kerta salaa päästettiin sisälle...
    Sekoittukoot niinikään kaikki varjokuvat: muinainen lemmittynne,
    joka harmaa feredjé yllään astui vieressänne pitkin muuria,
    keskellä tammikuussa kukkivia kaunokaisia, (olen kulkenut tätä
    samaa polkua ja manannut esille hänen varjoaan) ja nuo kolme
    myöhäisempää, jotka tahtoivat olla ystävättäriänne. Sekoittakaa
    ne kaikki ja kätkekää ne yhdessä sydämeenne, sillä muistoon
    kätkeminen ei riitä. Nämä nykyisetkin ovat teitä rakastaneet,
    enemmän kenties kuin mitä olette luullutkaan... Tiedän että
    silmiinne on nouseva kyyneliä, kun viimeinen sypressi katoaa,
    toivon, että yksi näistä kyynelistä omistetaan minulle...

    Ja kun olette palannut kotimaahanne, miten silloin
    ajattelettekaan ystävättäriänne? Kun lumous on haihtunut,
    missä valossa he silloin teille esiintyvätkään? On kauheata
    ajatella, että tästä kaikesta ei ole mieleenne jäänyt jäljelle
    mitään, että kenties kohautatte olkapäitänne ja hymyilette sitä
    ajatellessanne...

    Kuinka kärsimättömänä ja levottomana odotan saavani lukea sen
    kirjan, jossa olette puhuva turkkilaisista naisista -- meistä...
    Olenko siitä löytävä sen, mitä turhaan olen koettanut siitä
    etsiä aina siitä hetkestä alkaen, kun teihin tutustuin: sielunne
    sisimmän olemuksen, sisimmät tunteenne, kaiken sen, mitä eivät
    paljasta lyhyet kirjeenne eivätkä harvat sananne! Olenhan
    tosin joskus huomannut teissä jonkunlaista heltymystä, mutta
    se oli niin salavihkainen, te tukahutitte sen niin pian. On
    ollut hetkiä, joina olisin tahtonut avata päänne ja sydämenne,
    lopultakin saadakseni tietää, mitä oli teidän kylmien ja
    kirkkaiden silmienne takana!...

    Oi, André, älkää sanoko, että minä hourin. Olen onneton ja
    yksin... kärsin, ja valvon yöni taistellen!... Hyvästi. Säälikää
    minua, ja rakastakaa minua vähäsen, jos voitte.

                                                     _Djénane_.

André vastasi:

    Eipä teillä enää ole paljoa löydettävissä "kylmien ja kirkkaiden"
    silmieni takaa. Minä tiedän paljon vähemmin siitä, mitä tapahtuu
    teidän silmienne takana, te rakas pieni arvoitus...

    Aina te moititte hiljaista ja salaperäistä olemustani: se
    aiheutuu siitä, että olen liiaksi elänyt, nähkääs; kun teidän
    kerran on käynyt samoin, olette paremmin ymmärtävä...

    Luuletteko ehkä,, että te ette ollut jäisen kylmä eilen,
    eronhetkellämme?

    Näemme siis toisemme huomenna kello neljä Galatan kolkolla
    satamasillalla; tuossa matkustavien vilinässä olen tarkasti
    pitävä teitä silmällä; vakuutan, ettei huomioni ole kohdistuva
    mihinkään muuhun, kuin teidän rakkaaseen mustaan varjokuvaanne...
    se kun on ainoa, jonka vielä annatte minun nähdä... -- -- --

                                                    _André_.



LII.


Nopeasti ja armotta tuli marraskuun 30 päivä, samoin kuin kaikki
ratkaisevat ja onnettomuutta tuottavat päivät, ei ainoastaan jokaiselle
meistä se päivä, jona täytyy kuolla, vaan sekin, jonka jälkeen
sukukuntamme raukeaa tyhjiin. Islam lakkaa olemasta ja suvustaan
huonontuneet rotumme katoavat, jopa sekin aika, jolloin kehityksen
kypsyttyä aurinkokunnat sammuvat ja vaipuvat yleiseen pimeyteen...

Nopeasti, ylen nopeasti tuli marraskuun 30 päivä, välinpitämätön ja
huomaamaton useimmille niille erilaisille olennoille, jotka muodostavat
Konstantinopolin levottomasti häärivän väestön; mutta Djénanen ja
Andrén elämässä se tiesi äkillistä käännekohtaa.

Kylmänä aamuhämärän hetkenä he heräsivät melkein samaan aikaan, saman
taivaan alla ja vielä ollakseen muutaman tunnin samassa kaupungissa,
jossa heidät erotti toisistaan ainoastaan laaksonnotkelma täynnä
ihmisasuntoja ja sypressien varjostama kalmisto, mutta jossa he
kuitenkin olivat niin kaukana toisistaan, näkymättömien esteiden
erottamina.

Avatessaan silmänsä André heti muisti edessä olevan matkansa, hän
kun ei enää ollut asunnossaan, vaan oli poikennut hotelliin; hän oli
siinä valinnut niin ylhäällä olevan huoneen kuin suinkin, välttääkseen
kuulemasta katumelua, näkemästä amerikkalaisten maapallonkiertäjien
matkalakkeja ja syyrialaisten onnenonkijoiden keikarimaisuutta; mutta
ennen kaikkea voidaksensa vielä luoda yleiskatseen Stambuliin ja
etäisyydessä häämöittävään Eyoubiin.

Ja molemmat, sekä Djénane että André tarkastivat kaikkein ensiksi
taivasta, pilvien kokoa ja syystuulen suuntaa, jälkimäinen apoauki
olevasta ikkunastaan, edellinen haaremin alati painostavien
puuristikkojen aukoista.

He olivat toivoneet, että sinä päivänä olisi kaunis ilma ja säteilevä
kaihomielisyyttä herättävä auringonpaiste, joka joskus myöhään syksyllä
levittää Stambuliin ansarilämpöä. André odotti sitä, voidakseen
tyydyttää värejä janoavia silmiään viimeisen kerran näkemällä tuon
suuremmoisen kaupungin minareetteineen ja kupuineen.

Djénane taas toivoi kaunista ilmaa varmasti nähdäkseen Andrén vielä
kerran Galatan laivasillalta, ajaessaan lähtövalmiin laivan ohi --
sillä muuten ei mikään saanut häntä niin syvän alakuloiseksi kuin
nuo vaaleanpunahohteiset marraskuun illat. Ja jo aikoja sitten hän
oli ajatellut, että jos Andren lähtöhetkellä olisi ollut tuollainen
kaihomielinen kullanhohteinen auringonlasku, tämä olisi ollut
sietämättömämpää kuin sateinen iltahämy. Mutta toiselta puolen oli
koko yritys sadesäällä oleva monimutkaisempi ja vaikeampi: mikä veruke
keksiä silloin ajeluretkeä varten, miten välttää mustien eunukkien ja
palvelijattarien kahta suurempaa valppautta?

Ei tarvinnut epäilläkään, että oli satava koko päivän. Taivas oli
synkkä, Venäjän tuuli raastoi ja ajoi raskaita pilviä, ja ne kiitivät
niin alhaalla, että melkein koskettelivat maanpintaa, verhoten kaiken
usviinsa ja peittäen katseilta etäämmällä olevat esineet; kaikkialla
vallitsi kylmä kosteus.

Zevneb katseli niinikään avatusta ikkunastaan taivasta;
välinpitämättömänä terveydestään hän syvin siemauksin hengitti
Konstantinopolin kylmän kosteata talvi-ilmaa, joka jo edellisenä
talvena oli kehittänyt kuoleman idun hänen povessaan. Äkkiä hän
tuli ajatelleeksi, että tuhlaili tärkeitä hetkiä; eihän Andrén
lähtö tapahtuisi ennen kuin kello neljä iltapäivällä, mutta eihän
hän saanut laiminlyödä menemästä Djénanen luo, niinkuin edellisenä
päivänä oli luvannut; yhdessä heidän oli huolellisesti pohtiminen
suunnitelmaansa, keksiminen mitä pettämättömin juoni, voidakseen
täsmälleen määrähetkellä kulkea matkalle lähtevän laivan ohi. Viipyihän
André vielä melkein koko päivän, ja hänen kaupungissa-olonsa aiheuttama
levottomuus sekä uhkaava vaara saivat heidät ponnistamaan voimansa
ja toimimaan kuumeisen uutterasti, mutta sitten he vaipuisivat äkkiä
siihen toimettomuuteen, jota ei enää mikään häiritsisi.

Andrén päivä taaskin alkoi alakuloisen tyynenä. Siitä johtunut
väsymys, että oli elänyt niin vahvasti, rakastanut niin paljon ja niin
monta kertaa sanonut hyvästi, valtasi hänet täydelleen lähtöhetkellä,
jota hän oli kuvitellut tuskallisemmaksi. Hämmästyen, melkein
tunnonvaivaa tuntien hän totesi sisällään jonkunmoista vapautumisen
tietoisuutta, jo ennenkuin oli lähtenyt matkalle... "Onhan muuten
parasta katkaista välit, hän ajatteli; kun minä olen poissa, kaikki käy
häneltä paremmin, kaikki valitettavasti selviää Hamdin hyväilystä..."

Mutta mikä pettymys tuo ilma tällaisena päivänä! Hän oli aikonut
vielä lähteä surunvoittoisen miellyttävälle kävelylle marraskuun
päivänpaisteessa aina Stambuliin asti. Mutta tällä kolealla säällä se
oli mahdotonta, se jättäisi mieleen liian värittömän kuvan... Hän ei
siis enää koskaan kulkisi siltojen yli -- ei koskaan -- vaan jäisi
tähän mauttomaan ja likaiseen Peraan ikävissään odottamaan lähtöhetkeä.

Kello on kaksi, on siis aika lähteä hotellista ja ajaa laivarantaan.
Ennenkuin astui alas portaita hän äärettömäksi surukseen mutta samalla
tyydytyksekseen loi viimeisen katseen ikkunastaan tuota Eyoubia ja sen
aavoja hautausmaita kohti, joita ei voi nähdä alhaalta Galatasta eikä
muualta: kaukana tuolla puolen Stambulin kohosi taivaalle kuin musta
harja, tuhansien sypressien terävälaitainen seinä, jonka etäisyydestä
huolimatta tänään näki liikkuvan, niin rajusti tuuli niitä pudista.

Sitä katseltuaan hän siis läksi alas Galataan, jossa asuu raaka
länsimaalaisaineksinen väestö, se kun on se osa Konstantinopolia, joka
on saanut enimmin tartuntaa alituisesta laivaliikenteestä ja sen tänne
tuomista ihmisistä sekä siitä uudenaikaisesta romutavarasta, jota he
lakkaamatta lastittain purkavat kaliifien kaupunkiin.

Synkeä taivas, tahmean loan peittämät kapeat katukujat, saastaiset
kapakat, löyhkäten tupakansavua ja kreikkalaista anisiviinaa,
repaleisten kantajien tungos ja laumoittain syyhyistä koiria. --
Kaikesta tästä tuo suuri velho, aurinko joskus voi kaunistaa, mutta
kuinka ivallista tänään tämä talvinen kostea sumusää!

Nyt on kello neljä; marraskuun päivä kallistuu jo iltaansa, taivas on
raskaiden pilvien peittämä. Nyt on virallinen lähtöaika ja se hetki,
jona Djénanen on määrä hitaasti ajaa ohi viimeistä hyvästiä varten.
Valittuaan kojunsa ja järjestettyään matkatavaransa André seisoo
yläkannella, laivan peräpuolella, ja hänen ympärillään häärii eri
lähetystöihin kuuluvia kohteliaita henkilöitä, jotka ovat tulleet häntä
saattamaan. Väliin hän hajamielisenä ei kuule mitä he hänelle sanovat,
väliin taas hän unhottaa odottamansa naiset, vastatessaan nauraen
niille, jotka häntä puhuttelevat.

Laivasilta on, kuten tavallisesti, täyteen sullottu väkeä. Nyt ei
enää sada. Ilman täyttää koneiden ja höyrykelavintturin ryske,
sekä merimiesten ja kantajien huudot, jotka kajahtavat kaikilla
länsimaisilla kielillä. Tämä sateen kastelema joukko, joka ulvoo
ja tuuppii, tarjoaa sotkuisan valikoiman turkkilaisia pukuja ja
europpalaisia ryysyjä, mutta kaikilla miehillä on kuitenkin punaiset
fezit päässä, ja tämä tekee vielä itämaalaisen kokonaisuusvaikutuksen.

Näiden ihmisten takana, kadun varrella olevat kahvilat ovat tulvillaan
länsimaalaisia; punaisten lakkien peittämät päät näkyvät joka ikkunasta
noissa taloissa, missä alati kaikuu itämaalainen soitonrenkutus ja
liitelee nargile-savupilviä. Ja kuten aina, nämä henkilöt katselevat
laivan lähtöä. Mutta kauempana tätä epämiellyttävää kaupunginosaa, sen
kirjavia pukuja, sen melua, mastometsän täyttämän lahden erottamana,
kohoavat mahtavan Stambulin moskeijat keskellä sumua. Sen aina
suurpiirteinen varjokuva tukahuttaa läheisen rumuuden, hallitsee
hiljaisuudellaan raakaa melua...

Eivätkö nuo pienet ystävätärparat ollenkaan tulekaan?... André unhottaa
heidät melkein tuossa lähtöhetken huumaavassa hyörinässä, hänen kun
täytyy jaella kädenpuristuksia ja vastata kaikkiin huolettoman iloisiin
huomautuksiin. Ja sitäpaitsi hänen on vaikea uskoa, että hän itse
todella lähtee matkalle; onhan hän niin monesti nousut noihin samoihin
höyrylaivoihin, katsellen laivasillalla vilisevää joukkoa, tullessaan
Konstantinopolin tavan mukaan saattamaan tai vastaanottamaan ystäviä.
Lisäksi tuo kaukana haamoittava Stambul, on siihen määrin ollut hänen
oma kaupunkinsa jo neljännesvuosisadan ajalla; onko siis mahdollista,
että hän todella jättää sen taaksensa? Ei, hänestä tuntuu, että hän
huomenna palaa sinne, kuten tavallisesti, nähden jälleen niin tutut
paikat ja kasvot...

Mutta toinen lähtömerkki on juuri kajahtanut; hyvästelevät ystävät
poistuvat, yläkansi on tyhjä; ainoastaan matkalle lähtijät ovat
jääneet, katsellen toisiaan. -- Kieltämättä tämä viimeinen soitto
kajahti hieman synkkänä, -- ja samassa André heräsi haaveistaan...
Epäilemättä nuo vaunut tulevat tuolla. Ajurinvaunut -- kehnonlaiset,
mutta olihan Djénane sen jo sanonut edeltäpäin -- ja ne lähestyvät
hitaammin, kuin mitä tungoksen tähden olisi välttämätöntä. Nämä
ajoneuvot kulkevat kaikesta päättäen hyvin läheltä ohi; vaunuikkuna
on auki, ja sisällä istuu todella kaksi mustahuntuista naista...
Toinen heistä nostaa äkkiä kasvoharsonsa: Djénane!... Djénane, joka
on tahtonut, että hänen kasvonsa näkyisivät, ja joka hetkisen
katselee Andréta, kasvoissa sellainen ahdistusta uhkuva ilme, jota
ei milloinkaan voi unhottaa...

Djénanen silmät säteilevät, vaikkakin kyynelten himmentäminä; mutta nyt
niitä ei enää näe. Harso on jälleen laskeutunut, ja tällä kertaa André
on käsittänyt, että se oli jotain ratkaisevaa, jotain peruuttamatonta,
samaa, kuin kätkisi ruumisarkun kannen alle rakastetut kasvot...
Djénane ei kumartunut ulos vaunuikkunasta, ei viitannut kädellään
jäähyväisiksi; ei muuta kuin tuo katse, joka muuten riitti syöksemään
turkkilaisen naisen vakavaan vaaraan. Ja nyt katetut ajurinvaunut
hitaasti jatkavat matkaansa halki ihmisvilinän...

Mutta tuo katse oli tehnyt Andrén sydämeen syvemmän vaikutuksen, kuin
mitä sanat ja kirjeet olisivat voineet tehdä. Hän ei enää nähnyt
ihmisiä, jotka laivasillalla kädellä tai lakilla viittasivat hänelle
hyvästiään; nyt ei tässä maailmassa hänen tietoisuudessaan ole muuta
kuin nuo matkan päässä kulkevat vaunut, jotka hitaasti palaavat
haaremia kohti. Hän tahtoisi katseineen seurata niitä niin kauan kuin
suinkin, mutta äkkiä hänen silmänsä himmenevät, ja hän näkee kaiken
epäselvänä ja häälyvänä...

Mutta mitä, näkeekö hän unta? Vaunut, jotka hitaasti olivat poistuneet,
näyttävät nyt etääntyvän nopeasti, mutta toiseen suuntaan kuin hevoset!
Ne liikkuvat takaperin, vallan kuin kuva, jota siirretään, eivätkä
ainoastaan ne, vaan kaikki muukin, ihmisjoukot, talot, kaupunki...
Sehän on laiva joka on lähtenyt liikkeelle!... Melutta, tärinättä,
potkurin lyöntien kuulumatta... Ajatuksineen muualla, André ei ollut
siihen kiinnittänyt huomiota. Hinaajiensa vetämänä suuri höyrylaiva
etenee rantatilasta, niin, etteivät matkustajat huomaa sen liikkuvan.
Näyttää siltä, kuin laivasilta pakenisi taaksepäin, katoaisi nopeasti
rumuuksineen ja väki joukkoineen, kun sitävastoin mahtava Stambul,
ollen korkeammalla ja kauempana, ei vielä liiku paikaltaan. Hälinä
ja huudot sammuvat, hän ei enää erota viuhtovia käsiä -- eikä liioin
mustaa vaununkuomia keskellä tuhansia turkkilaisin fezejä, jotka
loistavat punaisina pilkkuina.

Vaikka ei mikään näy liikahtavan laivana ja vaikka äkillinen
odottamaton hiljaisuus vallitsee, alkaa itse Stambul hälvetä sumuun ja
pimeään; koko Turkinmaa katoaa synkän juhlallisena etäisyyteen -- pian
menneisyyteen.

André ei herkeä katselemasta, niin kauan kuin Stambulin heikkokin
utukuva näkyy iltahämyssä. Hänestä tuntuu, kuin siltä puolen
taivaanrantaa tulvisi naissielujen ja -muotojen lumousvoima -- sekä
niistä, jotka äsken poistuivat ajurinvaunuissa, että toisista jo
manalle muuttaneista...

Yön tullen Marmaramerellä...

André ajattelee: "Tällä hetkellä he jo ovat palanneet kotiansa."

Ja hän koettaa kuvitella heidän paluumatkaansa ja kotiatuloansa
tutkistelevien katseiden tähystellessä, ja vihdoin heidän vankeuttaan
ja yksinäisyyttään illalla...

Laiva on vielä ihan lähellä kaupunkia. Majakka, joka äsken syttyi
lyhyen matkan päässä laivasta, ja joka heijastaa valoaan pimeälle
merelle, kohoaa Seraljin niemellä. Mutta Andrélla on se tunne, että hän
jo on äärettömän kaukana; tämä lähtö on kuin yhdellä kirveeniskulla
katkaissut ne siteet, jotka yhdistivät hänen turkkilaiselämänsä
nykyaikaan, ja tuo ajanjakso, joka oikeastaan on niin lähellä,
irtaantuu ja vajoaa äkkiä siihen syvään kuiluun, missä kaikki
ehdottomasti menneet seikat raukeavat tyhjiin...



LIII.


Saapuessaan Ranskaan sai André Djénanelta tämän lyhyen kirjeen:

    Kun te vielä olitte meidän maassamme, André, kun me hengitimme
    samaa ilmaa, tuntui siltä, kun olisitte hiukan kuulunut meille.
    Mutta nyt olemme menettäneet teidät; kaikki, mikä koskee teitä,
    kaikki, mikä teitä ympäröi, on meille tuntematonta... ja
    sydämenne ja hajamielinen ajatuksenne katoaa meiltä katoamistaan.
    Te pakenette, tai oikeammin me vaalenemme, pian vallan haihtuen
    mielestänne... Se on epätoivoisen surullista.

    Jonkun aikaa kirjanne vielä pakottaa teidät muistamaan. Mutta
    sitten?... Rukoilen nyt teiltä tätä: lähettäkää minulle heti
    ensimäiset käsikirjoituksenne liuskat. Tehkää se joutuin. En
    koskaan ole eroava niistä; _minne tahansa menenkin, hautaankin ne
    seuraavat minua_...

    Kuinka surullinen onkaan tämän romaanin romaani; tänään se on
    ainoa ala, jolla varmasti tiedän kohtaavani teidät; huomenna se
    on oleva kaikki, mikä on jäljellä menneisyyteen haihtuneelta
    ajalta...

                                                  _Djénane_.

André lähetti heti pyydetyt käsikirjoituksen liuskat, mutta niihin ei
tullut mitään vastausta. Vasta viiden viiden viikon kuluttua saapui
Zeynebiltä tämä kirje:

                           Khassim-Pasha, Zilkadan 13 p. 1323.

    André, huomisaamuna viedään rakas Djénanemme toista kertaa
    Stambuliin, Hamdi bein asuntoon, noudattamalla tavallisia
    häämenoja. Kaikki on päätetty tavattoman nopeasti, kaikki
    vaikeudet on syrjäytetty; molemmat perheet ovat yksissä tuumin
    kääntyneet hänen keisarillisen majesteettinsa puoleen saaden
    avioeromääräyksen peruutetuksi. Djénanella ei ole ollut ketään,
    joka olisi häntä puolustanut.

    Hamdi-Bei lähetti hänelle tänään mitä kauneimmat kukkavihot,
    oikeita Nizzan ruusuja; mutta he eivät vielä ole tavanneet
    toisiaan, sillä Emiré-Hanumin kautta Djénane on pyytänyt ainoana
    suosionosoituksena, että tuo mies odottaisi kunnes huomispäivän
    häämenot ovat ohi. Djénane on saanut kukkia vallan tulvimalla;
    jospa voisitte nähdä hänen huoneensa, jossa kerran kävitte, sinne
    hän on käskenyt viedä kaikki kukat, ja se näyttää satupuutarhalta.

    Tänä iltana, käydessäni häntä tervehtimässä, hän oli
    hämmästyttävän levollinen, mutta huomasin varsin hyvin, että
    se oli väsymystä ja kohtaloonsa alistumista. Tänä aamuna, kun
    oli harvinaisen kaunis ilma, hän läksi ajelulle ainoastaan
    Kondjé-Gulin seurassa ja kävi Mélekin ja Nedjibén haudoilla ja
    siinä Eyoubin kukkulalla olevassa hautausmaan paikassa, missä,
    kuten muistanette, pikku sisar vainajani valokuvasi teidät
    molemmat yhdessä. Tahdoin viettää tämän viimeisen illan hänen
    luonaan, teimmehän me, Mélek ja minä, samoin hänen ensimäisen
    avionsa aattona. Mutta huomasin että hän kernaammin oli yksin, ja
    poistuin siis ennen iltaa, sydän täynnä ahdistusta.

    Ja nyt olen taas kotona, kauhean yksinäisyyden vallassa;
    tiedän, että olen menettänyt Djénanen enemmän kuin edellisellä
    kerralla, sillä Hamdi katselee epäluuloisena minun vaikutustani,
    minua pidetään sentähden matkan päässä, minut estetään häntä
    tapaamasta... En ole uskonut, että voisi näin kovasti kärsiä; jos
    te, André, olisitte niitä henkilöitä, jotka rukoilevat, sanoisin
    teille: rukoilkaa minun puolestani; mutta en sano muuta kuin:
    säälikää vaatimattomia ystävättäriänne, molempia elossa olevia.

                                                     _Zeyneb_.

    Älkää luulko, että Djénane olisi teitä unhottanut; Ramazanin 27
    päivänä, meidän "vainajien päivänä" menimme hänen kehotuksestaan
    Nedjibén haudalle... antamaan hänelle kukkia... rukouksia, mitä
    meillä on jäljellä menetetystä uskostamme... Jos ette moneen
    päivään ole saanut kirjettä, on syynä; se, että Djénane on
    masentunut ja kärsii; mutta tiedän, että hän aikoo kirjoittaa
    teille pitkän kirjeen _tänä iltana, ennenkuin nukahtaa_:
    erotessamme hän sen sanoi.

                                                      _Z_.



LIV.


Kaksi päivää myöhemmin saapui Andrélle tämä käsin kirjoitettu
ilmoitus, jossa André, avattuaan kuoren, luuli tuntevansa
Djavidé-Hanumin käsialan. [Turkinmaalla ei lähetetä ilmoituskortteja
kuolemantapauksen johdosta. Poissa oleville ystäville annetaan tieto
sanomalehti-ilmoituksella tai kirjeellä, joka melkein aina on puettu
alla olevaan muotoon.]

    Allah.

    Féridé-Azâdé-Djénane,

    Tewfik Pasha Darihan Zadén ja Seniha Hamun Kerissenin tytär kuoli
    Zilkadan 14. päivänä 1323.

    Hän oli syntynyt Redjebin 22. päivänä 1297 Karadjiamirissa.

    Hänen tahtonsa mukaisesti hänet haudattiin kunnianarvoisten
    Eyoubin Sivassien Turbéhen, siellä nukkumaan iäistä untansa.

    Mutta hänen silmänsä, jotka olivat puhtaat ja kauniit, ovat
    jälleen auenneet, ja Jumala, joka rakasti häntä suuresti, on
    kääntänyt hänen katseensa kohti paratiisin puutarhoja, missä
    profeettamme Muhammed odottaa uskollisiansa.

    Me kaikki, joiden kerta täytyy kuolla, kohotamme rukouksemme
    sinun puoleesi, oi Diénane-Féridé-Azadé, ja anomme, että et
    unhottaisi meitä esirukouksissasi, ja me, nöyrät ystävättäresi,
    olemme seuraavat sinua sille kirkastetulle tielle, jonka olet
    meille osottava.

    Oi Djénane-Féridè Azadé, tulkoon Allah'n rahmet osaksesi. [Rahmet
    = Jumalan laupeus, taivaan anteeksi antamus, joka unhottaa
    kaiken. Vainajan nimeä mainittaessa sanotaan aina: "Allah rahmet
    eylésun!" (Jumala suo hänelle rahmetinsa!), samoin kuin meillä
    muinoin sanottiin: "Olkoon Jumala hänen sielulleen armollinen."]

    Khassim-Pashassa, Zilkadan 15. päivänä 1323.

André luki tämän kiireisesti ja mielenliikutuksen valtaamana; tämän
ilmoituksen itämaalainen muoto oli hänelle outo, ja Djénanen kaikki
nimet, joita hän ei ollut ennen kuullut, saattoivat hänet aluksi
ymmälle. Vasta muutaman minuutin kuluttua hänelle täydelleen selvisi,
että oli kysymys Djénanesta...

Kolme päivää myöhemmin hän sai Zeynebiltä pitkän kirjeen; sen mukana
tuli suljettu kuori, johon hänen nimensä, "André", oli kirjotettu
Djénanen käsialalla.

Zeynebin kirje.

    André, kaikki kärsimykseni, kaikki suruni olivat pelkkää iloa,
    niin kauvan kuin hänen hymynsä valaisi niitä; kaikki synkät
    päivät hän teki valoisiksi: nyt sen käsitän, kun ei hän enää ole
    olemassa...

    Nyt on jo viikko kulunut siitä, kun hän kätkettiin maan poveen.
    En enää koskaan saa nähdä hänen syviä, vakavia silmiään, joista
    loisti esiin koko hänen sielunsa; en enää koskaan kuule hänen
    ääntänsä ja lapsellista nauruansa; kaikki on oleva pimeätä
    ympärilläni loppuun asti: Djénane lepää haudassa... En vielä voi
    sitä uskoa, André, ja kuitenkin olen kosketellut hänen pieniä
    kylmenneitä käsiään, nähnyt hänen jähmettyneen hymynsä, hänen
    valkeat kiiltävät hampaansa kalpeiden huulien välistä... Minä
    tulin ensimäisenä hänen luokseen, minä otin hänen kirjoittamansa
    viimeisen kirjeen, teille kirjoitetun kirjeen, jota hänen
    sormensa rypistettynä puristivat. En vielä sitä usko, ja
    kuitenkin olen nähnyt hänet jäykkänä ja valkoisena, olen pitänyt
    käsissäni hänen kylmenneitä käsiään... En voi sitä uskoa, mutta
    niin on kuitenkin, sillä olen sen nähnyt, olen nähnyt hänen
    arkkunsa validé-shaalin, tuon vihreän Mekkan-huivin, ympäröimänä,
    ja olen kuullut imanin lukevan hautajaisrukouksen.

    Torstaina, samana päivänä, jona meidän oli määrä viedä hänet
    takaisin Hamdi-Bein luo, sain häneltä aamun koittaessa kirjeen
    ja hänen huoneensa avaimen... (Muistatteko kuinka iloinen
    hän oli saatuaan lukon oveensa?) Kondja-Gul toi ne minulle;
    mutta miksi hän tuli niin varhain? Pahat aavistukset täyttivät
    mieleni jo ennenkuin revin rikki kuoren... Ja luin: "Tule, näet
    minut kuolleena. Mene ensimäisenä ja yksin huoneeseeni; etsi
    ympäriltäni kirjettä; kätke se hameesi taskuun ja lähetä se
    sitten ystävälleni."

    Riensin sinne ja astuin yksin hänen huoneeseensa... Oi, André,
    kuinka kauheata mennä sinne sisälle ja luoda siihen ensi katse...
    Missä hän olikaan? Missä asennossa... kaatuneena, pitkänään
    permannolla?... Ei, tuossa nojatuolissa, kirjoituspöytänsä
    ääressä, pää taaksepäin kallistuneena, kasvot ihan kalpeat,
    ja kuin olisivat katselleet päivänkoittoa... Enkä minä saanut
    kutsua apua, en huutaa... Ei, minun täytyi etsiä kirjettä...
    Näin kokonaista viisi tai kuusi kuoreen suljettua kirjettä
    hänen edessään kirjoituspöydällä, epäilemättä hänen viimeiset
    jäähyväisensä. Mutta oli myös hajanaisia lehtiä, ne olivat
    varmaankin ne, joita etsin, ja siinä oli lisäksi kuori, johon
    oli merkitty teidän nimenne... Viimeisen lehden, se joka on
    rypistetty, otin hänen vasemmasta kädestään, johon hän oli sen
    puristanut... Piiloitin tämän kaiken, ja vasta kun olin täyttänyt
    hänen tahtonsa, huusin kaikin voimin, ja paikalle saapui väkeä...

    Djénane ainoa ystäväni, sisareni... Minulla ei enää ole mitään,
    nyt kun hän on poissa, ilman häntä ei ole iloa, ei hellyyttä, ei
    päivänvaloa; kaiken hän on vienyt mukaansa hautaan, jolle pian
    pystytetään vihreä kivi, siellä Eyoubissa, niinkuin tiedätte,
    jota te molemmat rakastitte...

    Ja hän eläisi vielä, jos olisi pysynyt tuona pienenä
    luonnonlapsena, Aasian arojen prinsessana! Hän ei olisi tietänyt,
    että kaikki on onttoa ja arvotonta... Liika ajatteleminen ja
    liika tietämys on joka päivä yhä enemmän häntä myrkyttänyt.
    Länsimaat ovat hänet surmanneet, André... Jos hän olisi saanut
    pysyä alkuperäisellä kannallaan ja tiedottomana, ja ainoastaan
    kauniina, näkisin hänet vielä tuossa edessäni ja kuulisin hänen
    äänensä... Eivätkä silmäni olisi itkeneet, niinkuin ne nyt ovat
    itkeneet yöt ja päivä-t. Kaiken tämän epätoivon olisin välttänyt,
    André, jos hän olisi pysynyt Aasian arojen prinsessana...

                                                _Zeyneb_.

Pyhä kauhu esti Andréta avaamasta Djénanen kirjettä.

Tämä ei ollut samaa kuin ilmoituskirje, jonka kuoren hän hajamielisenä
oli avannut. Tällä kertaa hän tiesi, mistä oli kysymys, ja jo usean
päivän hän oli vainajan muistoa kunnioittaen käynyt surupuvussa;
vähitellen ja syvälle juurtuen oli suru hänen menettämisestään tunkenut
hänen sieluunsa; hänellä oli myös ollut aikaa miettiä, kuinka suuressa
määrin hän oli syypää tuohon onnettomuuteen.

Ennenkuin avasi kuoren hän siis sulkeutui huoneeseensa, jotta ei mikään
häntä häiritsisi, kun hän oli kahden vainajan kanssa.

Useita lehtiä... ja viimeinen tuntui todella sormilla rypistetyltä.

Hän näki heti, että se oli hänen tavallista selvää käsialaansa. Hän
oli siis täydelleen voinut hillitä itseään kuoleman edessä! Ja kirje
alkoi näillä hieman poljentaan vivahtavilla lauseilla, jotka olivat
hänelle ominaisia. Ne olivat aluksi niin levolliset, että André melkein
epäili hänen kuolemaansa, hän, joka ei ollut nähnyt häntä "jäykkänä ja
valkoisena" ja joka ei ollut kosketellut hänen "kylmennyttä kättänsä".

_Kirje_.

    Ystäväni, meidän on aika sanoa toisillemme hyvästi. Se iradé,
    jonka luulin suojelevan minua, on peruutettu. Zeyneb on
    varmaankin maininnut sen teille. Isoäitini ja setäni ovat
    järjestäneet kaikki häävalmistukseni, ja huomenna minut aiotaan
    jättää sen miehen valtaan, josta olette kuullut puhuttavan.

    On puoliyö, ja hiljaisessa suljetussa talossa ei kuulu muuta
    ääntä kuin kynäni rapsutus; ei mikään muu valvo kuin minun suruni.

    Minulta on maailma kadonnut; olen ottanut jäähyväiset kaikelta,
    mikä minulle oli rakasta, olen ilmaissut viimeisen tahtoni,
    lausunut hyvästini. Olen vapauttanut sieluni kaikesta, mikä on
    sille vierasta, olen karkoittanut siitä kaikki kuvat -- jotta
    ei meidän välillämme olisi mitään erottavaa, jotta voisin antaa
    yksinomaan teille elämäni viimeiset hetket, ja jotta te yksin
    tuntisitte sydämeni viimeisen sykinnän.

    Sillä aion kuolla, ystäväni... Ja kuolemani on oleva hyvin
    rauhallinen, niinkuin uinahdus, ja se ei runtele kauneuttani.
    Lepo, unhotus ovat tuossa pienessä pullossa, käteni lähettyvissä.
    Se on kivuttomasti vaikuttavaa arapialaista myrkkyä, jonka
    sanotaan luovan kuolemaan rakkauden harhaluulon.

    André, ennen lähtöäni tästä maailmasta, olen tehnyt toivioretken
    pienelle haudalle, joka on teille rakas. Tahdoin siellä rukoilla
    ja pyytää häntä, jota te olette rakastanut, auttamaan minua
    lähtöhetkenäni -- ja samalla pyytää häntä sallimaan, että minun
    muistoni teidän sydämessänne liittyisi hänen muistoonsa, ja
    sitten kävin Eyoubissa; ainoastaan vanhan orjattareni seurassa,
    anomassa, että vainajat vastaanottaisivat minut sinne. Harhailin
    hautojen keskellä, valiten paikkani. Siinä sopukassa, jossa
    istuimme vieretysten, levähdin yksin hetken. Tuo talvipäivä
    dii yhtä lauhkea kuin se huhtikuun päivä, jona lahjoitin pois
    sieluni... Kotia palatessani oli Kultaisen-Sarven yli kaareutuva
    taivas vallan kuin täyteen sirotettu ruusuja. Oi, synnyinmaani,
    kuinka purppuraiset auringonlaskusi ovat kauniit! Suljin silmäni,
    viedäkseni tämän kuvan mukaani toiseen maailmaan!...

    Zeyneb kehotti minua pakenemaan, kun saimme tietää, että iradé
    oli peruutettu. Mutta minä en voinut tehdä sellaista päätöstä.
    Ehkä olisin sen tehnyt, jos olisin tietänyt, että olisin toisen
    taivaan alla löytänyt rakkauden, joka minua odotti... Mutta
    en voinut toivoa muuta, kuin hellää sääliä. Tahdon kernaammin
    kuolla, olen väsynyt.

    Omituinen rauha vallitsee mielessäni... Olen käskenyt viedä
    huoneeseeni -- nuoren tytön huoneeseeni, jossa te kerran kävitte,
    kaikki ystävättärieni huomista "juhlaa" varten lähettämät kukat.
    Järjestäessäni ne vuoteeni ja sen pöydän ympärille, jolla
    kirjoitan, ajattelin teitä, ystäväni. Manaan esille teidän
    kuvanne. Tänä yönä olette te toverini. Kun suljen silmäni, näen
    teidät kylmänä ja liikkumattomana; mutta teidän silmänne -- nuo
    silmät, joiden salaperäiseen syvyyteen en koskaan ole voinut
    tunkea -- lävistävät suljetut luomeni ja polttavat sydäntäni.
    Ja avatessani silmäni, olette te yhä vielä edessäni: teidän
    muotokuvanne katselee minua kukkien keskeltä.

    Lähden kuolemaan saamatta lukea teidän kirjaanne -- _meidän_
    kirjaamme -- lukuunottamatta niitä harvoja käsinkirjoitettuja
    lehtiä, jotka annoitte minulle, ja jotka seuraavat minua
    huomenna. En siis saa tietää, mitä oikeastaan olette ajatellut.
    Olettekohan oikein oivaltanut, kuinka surullinen elämämme on?
    Oletteko oikein ymmärtänyt, kuinka rikollista on herättää
    nukkuvia sieluja ja sitten murtaa ne, jos ne tahtovat nousta
    vapauttavaan lentoon, kuinka halpamaista on tehdä naisista
    tahdottomia kappaleita? Sanokaa heille, että elämme kuin
    haudattuina hiekkaan, että olemassaolomme on kuin pitkällinen
    kuolinkamppaus... Sanokaa se! Olkoon ainakin minun kuolemastani
    hyötyä muhamettilaisille sisarilleni! Olisin niin kernaasti
    tahtonut hyödyttää heitä eläessäni! Ennen oli minulla se unelma,
    että herättäisin heidät kaikki... Mutta se olisi ollut pahasti
    tehty, nukkukaa vaan edelleen sielu parat. Älkää koskaan
    muistako, että teillä on siivet!... Mutta ne, jotka jo ovat
    koetelleet lentokykyään, jotka ovat havainneet muita näköaloja,
    kuin haaremin ahtaat seinät, André, minä uskon teille; puhukaa
    heistä ja puhukaa heille. Olkaa heidän puolustajansa ajattelevan
    maailman edessä. Jospa heidän kaikkien kyyneleet, jospa minun
    tänä hetkenä tuntemani ahdistus saisivat vihdoinkin heltymään ne
    sokaistuneet parat, jotka rakastavat meitä, mutta jotka meitä
    sortavat!...

Nyt muuttui käsiala äkkiä, se kävi epäselvemmäksi, melkein vapisevaksi:

    Kello on kolme aamulla, ja minä jatkan kirjeeni kirjoittamista.
    Olen itkenyt, olen itkenyt niin paljon, etten enää näe selvästi.
    Oi, André! André! onko mahdollista, että on nuori, että
    rakastaa, ja että kuitenkin on pakko syöksyä kuolemaan! Tunnen
    kurkkuni kutistuvan kokoon, tukehdun... Minulla oli oikeus
    elää ja olla onnellinen... Elämän ja valon unelma liitelee
    vielä ympärilläni... Mutta huomenna, huomisauringon paistaessa
    tulee minulle tyrkytetty isäntä, ja hän on kietova käsivartensa
    ympärilleni... Missä ovat ne käsivarret, joita minä olisin
    rakastanut...

Seurasi tyhjä paikka, joka osoitti pysähdystä; se oli epäilemättä
viimeinen epäröiminen, jota oli seuraava peruuttamaton teko. Ja kirje
kävi vielä hetkeksi sopusointuisen rauhaisaksi. Mutta tämä rauhallisuus
pani Andren kauhusta värisemään...

    Nyt se on tapahtunut, se vaati vaan vähäsen rohkeutta. Se
    pieni pullo, joka suo unhotuksen, on tyhjä. Nyt kuulun jo
    menneisyyteen. Silmänräpäyksessä siirryin yli elon kynnyksen,
    minulla on vaan jäljellä katkera kukanmaku huulilla. Maailma
    tuntuu minusta kaukaiselta, kaikki hälvenee ja katoaa -- kaikki,
    paitsi se ystävä, jota rakastin, jota kutsun, ja jonka tahdon
    pitää luonani loppuun asti.

Käsiala muuttui epävarmaksi kuin pienellä lapsella, ja seuraavan
sivun lopulla olivat rivit vallan vinot. Tuo pieni käsi parka ei enää
jaksanut; milloin kirjaimet olivat aivan pienet, milloin taas suuret,
hirvittävän suuret... Tämä oli viimeinen, rypistetty lehti, joka oli
puristettu kokoon kuolinkamppauksessa, ja merkit siitä saattoivat
lukemisen vielä kammottavammaksi.

    ... ystävä, jota kutsun, ja jonka tahdon pitää luonani, loppuun
    asti... Rakkaani, tule pian, sillä tahdon sanoa sen sinulle...
    Etkö tietänyt, että rakastin sinua sydämeni pohjasta? Kun
    on kuollut, voi tunnustaa kaiken. Maailman säännöt ovat jo
    menettäneet merkityksensä. Miksi en nyt, lähtiessäni pois,
    tunnustaisi, että rakastin sinua...

    André, sinä päivänä, jona istuitte tuossa kirjoituspöytäni
    ääressä, jolla nyt kirjoitan jäähyväiseni, kosketin teitä
    sattumalta, kumartaessani; silloin suljin silmäni, ja silloin
    näin niin kauniita näkyjä! Teidän käsivartenne painoivat minua
    sydäntänne vastaan, ja käteni hyväilivät rakastavina hiljaa
    silmiänne, karkottaen niistä alakuloisuuden. Silloin olisi
    kuolema voinut tulla, olisihan se saapunut samaan aikaan, kuin
    teidän väsymyksenne, mutta kuinka se olisi ollut suloinen, ja
    minkä iloisen ja kiitollisen sielun se silloin olisi temmannut
    pois mukaansa... Oi, kaikki himmenee ja hälvenee... Minulle
    sanottiin, että nukahtaisin, mutta minua ei vielä nukuta, mutta
    kaikki liikkuu, kaikki suurenee, kaikki liitelee ympärilläni,
    kynttilöideni liekit ovat kuin aurinkoja, kukkani ovat kasvaneet,
    kasvaneet, kasvaneet, olen keskellä jättiläiskukkametsää...

    Tule, André, tule luokseni, mitä teet siellä ruusujen keskellä?
    Tule luokseni kirjoittaessani, tahdon tuntea käsivartesi
    vyötäisilläni ja rakkaat silmäsi lähellä huuliani... Noin,
    rakkaani, tahdon nukahtaa ihan lähellä sinua ja sanoa, että
    sinua rakastan... Anna minun katsoa silmiisi, sillä toisella
    puolen hautaa, missä minä olen, voi silmistä lukea sielujen
    salaisuudet... Ja minä olen kuollut, André... Onko sinun
    kirkkaissa silmissäsi, joita en koskaan ole voinut tutkia, kyynel
    minua varten?... En voi kuulla vastaustasi, sillä olen kuollut...
    Sentähden kirjoitan sinulle, et kuulisi etäistä ääntäni...

    _Rakastan sinua_, kuuletko ainakin tämän, _rakastan sinua_...

Oi, tuntea ikäänkuin kädessään tuota kuolinkamppausta! Olla se, jolle
hän järkähtämättä puhuu vielä tuona suurena salaperäisenä hetkenä, jona
sielu vapautuu... Koota hänen ajatuksensa viimeiset jäljet, kun hän jo
oli kuolleiden valtakunnassa!...

    Ja minä lähden, minä nousen lentoon, pidä minusta kiinni.
    André!... Onko kukaan enää rakastava sinua yhtä hellällä
    rakkaudella... Oi, nyt tulee uni, ja kynä on raskas.

    Sinun käsivarsiesi kietomana... rakkaani...

Viimeisiä sanoja, joiden kirjaimet olivat epäselvät, ei voinut lukea.
Ja hän, joka niitä luki, ei enää erottanut kirjettä, eikä mitään
muuta... Mutta lehden, jonka kirjoittamiseen kykenemätön käsi oli
puristanut kokoon, hän painoi hartaasti ja intohimoisesti huulilleen.
Ja se oli heidän ylevä ja ainoa suudelmansa...



LV.


Oi Djénane-Féridè-Azâdé, tulkoon Allah'n rahmet osaksesi! Rauha
laskeutukoon ylpeään ja puhtaaseen sieluusi! Ja toistakoot turkkilaiset
sisaresi minun kehotuksestani, vielä muutaman vuoden aikana ennen
unhotusta, rakasta nimeäsi iltaisin rukouksissaan!...

LOPPU.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Havahtuneita - Kuvaus nykyaikaisesta haaremielämästä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.