Title: Alkuperäisiä kertomuksia entisiltä ajoilta I
Author: Häyhä, Johannes
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Alkuperäisiä kertomuksia entisiltä ajoilta I" ***


ALKUPERÄISIÄ KERTOMUKSIA ENTISILTÄ AJOILTA I

Kirj.

Johannes Häyhä



Helsingissä,
Suomalainen Kustannus-Oy Kansa,
1911.



AINEHISTO:

Rohvessyöri.
Kupernyöri.
Lautamies.
Turha pelko.
Herrasmies.
Uskollinen kuolemaan asti.
Harakanvarpaat.



R0HVESSYÖRI.


Yhdeksännentoista vuosisadan viidennellä vuosikymmenellä osti Viipurin
tullikamarin päällikkö, evestiluutnantti Rafael Tavast Ilmein hovin
kreivi Armfeltiltä, joka sen taas aikoinaan oli ostanut surullisen
kuuluisalta kenraali Kopieffiltä, jota kansa kutsui Kapiovaksi.

Sitä ennen maksettujen rahaverojen asemesta määräsi Tavast
alustalaisensa tekemään päivätöitä hoviin, kunkin veronsa ja tilustensa
mukaan.

"Jos talonpojat kuleksivat rahaa pyytämässä ympäri maailmaa, niin
jäävät tekemättä sekä hovin, että omatkin työt. Mutta jos he työllänsä
saavat suorittaa veronsa, niin tekevät he siinä sivussa omatkin työnsä
ja oppivat, hovista saadulla käytännöllä, järjellisesti maata
viljelemään", saneli tuo ymmärtäväinen ja kunnon isäntä
alustalaisilleen.

Tavastin aikana vauristuivatkin Ilmeiläiset kaikin puolin, sekä
varallisuudessa että myöskin sivistyksessä. Lukutaito nousevassa
nuorisossa edistyi nopein askelin, kun sinne saatiin uusi lukkari, joka
samalla oli koulumestarikin, lapsia opettamaan. Vanhoista tosin ei
"konkaria" tullut, mutta hekin saivat oppia pesemään silmänsä ja
siivoamaan itsensä, jota he sitä ennen eivät juuri pitäneet
velvollisuutenansa -- ei ainakaan arkisina aikoina.

Muuten elämä Ilmeillä muuttui siivommaksi: juopumus, ynnä sitä
seuraavat paheet jäivät vähitellen pois, kun uusi isäntä kielsi
alustalaisiltaan kotiviinan polton.

Tavast-herra oli ankara mies: mitä hän käski, se täytyi tehdä, ja mitä
hän kielsi, se piti totella, ken ei sitä totellut, se sai hauskia
_havulinnaan_. Eikä hän mitään ylellistä vaatinutkaan: siivollisuus ja
ahkeruus olivat hänen päävaatimuksensa.

Pienemmät riidat alustalaistensa kesken ratkasi herra itse, vaan
suuremmissa rikkeissä saivat he mennä _kihlakuntaan_. Vielä nytkin,
vuosikymmenien kuluttua, muistelee vanhempi sukupolvi kunnon evestiä ja
hänen hyviä töitään. [Evestiluutnantti Rafael Tavast kuoli Ilmeillä v.
1858.]

Muiden hyödyllisten toimien ohessa laittoi evesti sunnuntaikoulunkin
hoviinsa. Siinä opetettiin sisälukua, kirjoitusta, laskentoa ja laulua.
Ensimältä laittoivat alustalaiset siihen lapsiansa, mutta vähitellen ne
tippuivat pois, kun joku pahansuopa oli levitellyt sellaisia huhuja,
että lapsia opetetaan sitä varten, jotta he suuriksi tultuaan
kelpaisivat sotapalvelukseen. Evesti tietysti julisti moiset
juorupuheet perättömäksi, mutta se ei auttanut, lapsia ei vaan laitettu
kouluun.

Vihdoin loppui evestin kärsivällisyys. Hän pakoitti omat palvelijansa,
sekä piiat, että rengit, kouluun, ja niin jatkettiin koulun käyntiä,
ensin huonommalla, sitte paremmalla menestyksellä. Palvelijat, kun
olivat pakolla kouluun ajetut, eivät ensimältä tahtoneet mitään oppia,
josta opettaja valitti evestille. Seuraavina pyhinä tuli herra itse
kouluun ja oli siellä koko opetusajan. Se auttoi. Vähitellen kasvoi
opin halu ja niin se meni eteenpäin.

Tämä olkoon kuvauksena kerrottu sen aikuisista oloista. Nyt kerron
varsinaisesta aineestani "rohvessyöristä."

Eräänä päivänä, kun evesti oli saanut postin ja vilkaillut
sanomalehtiä, sanoi hän emännöitsijällensä, vanhalle
Vagertin-mamselille:

"Parin viikon perästä tulee meille vieraiksi minun hyvä ystäväni,
professori Lönnrot, jonka minä tulin tuntemaan ollessani platsmajurina
Helsingissä. Onkos meillä juottovasikkaa, tahi jotain muuta semmoista,
josta sopisi niin arvokkaalle vieraalle ruokaa valmistaa?"

"Herra evesti saa olla huoletta; kyllä minä ruasta huolen pidän, kun
näin ajalla sain tiedon", vastasi emännöitsijä.

"Professori Lönnrot lähtee runon keräysmatkalle ja hän on päättänyt
käydä Ilmeilläkin. Minä kirjoitan hänelle tässä postissa, että hän
tulkoon minua tervehtimään. Siksi meidän pitää varustaida häntä
vastaanottamaan, niinkuin ylhäistä vierasta ainakin", selitti evesti.

Pian levisi tieto koko hovin palvelusväelle, että Helsingistä tulee
vieraiksi korkea herra. Sisäpiika Johanna kuvitteli mielessään, kuinka
hän koettaa hyvin passata tuota korkeaa vierasta ja niiata hänelle
aivan uusimuotisesti, jonka tavan hän äsken oli Viipurista oppinut.
Tiettävästi antaa se korkea herra hänelle suuren "juomarahan". Mutta
mitä hän rahalla sitte tekee, se jääköön päättämättä siksi, kun hän
tuumii kyökki-Miinan kanssa.

"Varmaanhan se korkia herra, joka meille tulee vieraiksi, ajaa omilla
vaunuillaan ja parilla, jos ei kolmella kyytihevoisella", sanoi Kustaa
renki päivällistä syödessään. "Tiettävästi kun hän tulee meille
postihevoisilla, niin hän laittaa ne pois, koska hän täällä viipyy
useampia päiviä. Ja jos ei hänellä ole omaa kuskia keralla, niin pääsen
minä häntä kuskaamaan joko Heponiemeen taikka Rajanotkoon, kun hän
Miettilästä tulee ja jatkaa matkaansa Karjalaan. Kas sitte pojalle
pistetään rupla juomarahaa kouraan, niinkuin ei mitään."

"Välttäähän kun puolikin saat", vastasi renki Antti.

"Älä lörpöttele", virkkoi Kusti vihaisesti. "Eihän korkiat herrat
kehtaa ruplaa vähempää antaa. Muistatkos kun minä toissa kesänä
kyytisin senatööriä, niin ruplan hänkin pisti minulle kouraan, vaikka
sisäpiika moitti häntä saituriksi."

"Mikähän virkamies tuo korkia herra mahtanee olla, joka tulee meille
vieraiksi?" kysyi hovin ruotu-ukko.

"Rohvessyöriksihän tuo karja-Tiina kuului häntä karahteeranneen, mutta
minä en tiedä mikä virka hänellä sitte lieneekään. Kas, pehtoori tulee
tänne, kysytäänpäs häneltä", vastasi Aapo.

Pehtoorin tultua sisään, kysyivät rengit häneltä: "mikä virkamies
rohvessyöri on?"

"Rohvessyöri on yläopiston lehtoori", vastasi pehtoori.

"Mikä se yläopisto sitte on?" kysyi Aatoltti.

"Yläopisto on korkein koulu Helsingissä, jossa papit vihitään, tuomarit
ja muut virkamiehet vannotetaan. Kun ei kimnaasin opettajat ketä saa
oppimaan, niin laittavat he ne yläopistoon. Kas siellä sitte pojat
opetetaan ja selät pehmitetään. Yläopiston opettajia kutsutaan
lehtooriksi sen tähden, kun he hakevat lehdosta vitsat, joilla poikia
vatsivat (pieksävät), eikä ne pelkää lyödessään, olkoon kuinka suurten
herrain poikia tahansa, ne vaan sivaltelevat", selitti pehtoori, ollen
tyytyväinen, kun hän oli renkejä viisaampi.

"Mutta kun yläopiston opettajia sanotaan lehtooriksi niin mikäs se
rohvessyöri sitte on?" kysyi Kusti.

"Ne lehtoorit jotka jaksavat ankarasti teinejä eli tutentteja, niinkuin
niitä nyt sanotaan, kurittaa vissit vuodet, pääsevät vihdoin
rohvessyöreiksi ja niillä on kentraalin arvo ja palkka juoksee
tunnittain", selitti pehtoori.

"Pieksävätköhän ne muita ihmisiä, kuin teinejä?" kysyi Aappo vähän
hämillään.

"Eiköhän ne makson edestä vatkanne ketä tahansa", vastasi Aatoltti ja
nikkasi silmää toisille.

"Ei ne sinua pieksä, ole huoletta. He ovat liian suurelliset
talonpoikia kurittamaan", lohdutti pehtoori.

Hovin palvelusväeltä saivat alustalaisetkin tietää, että hoviin kohta
tulee eräs korkea herra Helsingistä, jota sanotaan rohvessyöriksi. Mitä
kummallisimpia juttuja alkoi liikkua rahvaan seassa rohvessyöristä.
Muun muassa levisi piiskaamisjuttuja siihen määrään, että muutamat
olivat jo tietävinään hovin herran kutsuneen Helsingistä rohvessyörin
kurittamaan niitä alustalaisia, jotka ovat olleet niskurit, tahi
jättäneet päivätyönsä laimin. Varsinkin Mäkäläisen Lauri oli
kauhussaan, kun hän, epärehellisyytensä tautta, oli käsketty tilalta
pois muuttamaan, jonka tähden hänen omatuntonsa oli levoton.

"Sitä minä en vielä tällä syöntiäni usko, että meidän herra evesti
olisi niin julma, että hän Helsingistä saakka kutsuisi rohvessyörin
tänne ihmisiä kurittamaan. Eipäs hän itse, eikä hänen pehtoorinsa,
saatikka sitte muut palvelijat, ole saaneet alustalaisia kurittaa,
niinkuin Kapiovan aikana, jolloin ei huolinut olla paljon rikettäkään,
kun jo sai kasakan pamppua maistaa. Muistanhan minä aivan hyvin, kun
evesti meidät, isäntämiehet, ensi kerran hoviin kutsui, piti meille
puheen ja virkkoi muun muassa näin:

"Minua säälittää, että te olette olleet alaspoljettuna ja saaneet
kärsiä väkivaltaa entiseen aikaan. Mutta Jumalan kiitos, nyt ovat ajat
muuttuneet. Minä tahdon teitä kohdella ihmisinä ja tehdä jokaiselle
oikeutta; _sillä maa on lailla hallittava, eikä väkivallalla_.
Koettakaa tekin puolestanne olla rehelliset ja tehdä aina oikein, niin
meidän välimme tulee olemaan aina hyvä."

"Kuinkasta hän nyt olisi ryhtynyt sellaisiin toimiin, joita hän on
tähän asti inhonnut", selitteli Kermisen Samuli toisille lampuodeille.

"Enkä minäkään joutavia jaarituksia visko, että meidän herra tahtoisi
meitä kurittaa", arveli Jorosen Pekka. "Mutta se voipi olla paljon
mahdollista, että se korkia herra matkustelee tiedustelemassa miten
virkamiehet täyttävät velvollisuutensa ja miten he kohtelevat kansaa.
Jos hän havaitsee kenessä olevan vilppiä, tahi röyhkeästi kansaa
kohtelevan, niin suittaa hän sille antaa selkään, tahi eroittaa
virasta, sen minä pikemmin uskon."

"Hän mahtaa olla hyvin vahva mies, kun hän jaksaa täyskasvuisia ihmisiä
kurittaa", tuumaili Juosun Sipretti. "Onhan niitä väkeviäkin
virkamiehiä, jotka kyllä jaksavat mieheltä puolensa pitää, esim. meidän
vallesmanni on sellainen pukari, että kyllä se mieheltä puolensa
pitää."

"Oletko sinä niin yksinkertainen että luulet rohvessyörin itsensä
kurittavan? Etkös tiedä, että saapihan työ tekijänsä ja leipä syöjänsä.
Hän palkkaa miehet kurittamaan ja itse katselee vaan päältä.
Voitetaanhan karhukin rahvailla, saatikka sitte yksi mies, olkoonpahan
kuinka vahva tahansa", selitteli Juho Akkanen.

"Saisi antaa meidän vallesmannille aika selkäsaunan, kun hän niin
tylysti kohtelee kansaa", tuumaili valaja Matti. "Ei kunnon ihminen
elukoitansa niin röyhkeästi kohtele, kuin hän kohtelee talonpoikia.
Hänellä on aina kasakanletti naulassa, ja onneton se, joka horjahtaa
puheessaan, tahi sanoo sanankin vastaan. Kas, silloin hän mulkauttaa
nalisilmänsä, jotka ovat niinkuin palavat kekäleet, tempaisee letin
naulasta, ottaa miestä niskasta kiinni, ja alkaa mätkittää täydellä
voimallansa pampulla selkään, minkä enimmän kerkeää. Saisi sen rymätty
saada itse samalla mitalla, jolla hän on muille mitannut."

"Tiettävästi hän tulee saamaankin, jos vaan joku uskaltaa sille
korkealle herralle ilmoittaa meidän nimismiehen kujeet ja julmuuden",
arveli Revonhännän Samuli.

"Kyllä minä ilmoitan, jos vaan on mahdollista päästä sen korkean herran
puheille", uhkaili ompelija Yrjö. "Minä en pelkää nimismiestä, enkä
hänen vihojaan. Ei hän minulta vatsaa halkaise, eikä hevosta hankeen
aja."

"Sinun sopii kaivatakin, kun olet yksinäinen mies, eikä sinulla ole
maata ei mantua, ei kotia eikä kontua, minkäpähän nimismies sinulle
mahtaa", virkkoi Akkanen.

"Saattaahan rohvessyörille kaivata kahden kesken kenen päälle tahansa;
ei suinkaan hän mene sitä virkkamaan kuka kaipasi. Sittehän ei kukaan
uskaltaisi mennä herrojen päälle kantelemaan, jos hän vaan ilmoittaisi
kantelijan nimen", arveli Samuli.

"Mutta minäpä uskallan", kehasi ompelija Yrjö. "Tässä on poika, joka ei
pelkää mörköjä, kummituksia, halteita, eikä pieniä pirujakaan, sen
vähemmin nimismiestä."

Sillä aikaa kun alustalaiset tällaisia arvelujuttuja puhelivat,
puuhattiin hovissa ahkeraan ja laitettiin kaikki reilaan, mitä
korkea-arvoisan vieraan vastaanottamiseksi tarvittiin. Renki Kusti
laitettiin Parikkalaan viemään kirjettä majuri Lagervallille.

Määräpäivänä saapuikin majuri hoviin, evestin kanssa vierasta
odottamaan, mutta ikävällä odotettua vierasta ei vaan kuulunut. Vihdoin
tulivat herrat levottomaksi, arvellen ystävänsä joko sairastuneen, tahi
jonkun muun onnettomuuden häntä kohdanneen. Tätä valitti evesti
pehtoorilleen, kysellen samalla häneltä, tiesikö hän kylälle
ilmestyneen ketään vierasta herrasmiestä.

"Minä en suinkaan ole kuullut mitään herraa kylällä olevan", vastasi
pehtoori, "mutta tänä aamuna kertoi Mäkäläisen Lauri, että hänen
kotiinsa tuli toissa iltana eräs mies kontti selässä, Savon lapikkaat
(pieksut) jalassa ja harmaa sarssipaltto yllä, ja pyysi yösijaa ja
maksun edestä illallista. Lauri ei sanonut uskaltavansa ottaa
kirjatonta miestä yöksi, kun muka evesti on sen kieltänyt. Silloin oli
vieras sanonut itsellään olevan kirjoja jos kuinka paljon, näyttäen
samalla suurta paperitukkua."

"Illallista syödessä oli vieras alkanut kysellä, eikö täällä kuka
muistaisi vanhoja runoja, lauluja, sananlaskuja, arvoituksia ja satuja.
Seuraavana aamuna oli emäntä haettanut Kukkurais-Vemin, jonka tiesi
taitavan vanhoja runoja. Kun kyläläiset kuulivat täällä kirjoiteltavan
vanhanaikaista lorua, niin riensivät sinne kilvalla kaikki ne, jotka
vanhoja runoja muistivat, vaikka vaan jonkunkin pätkän. Heti kun
ihmisiä alkoi sinne tulla, pyysi vieras emäntää keittämään suuren
pannun kahvia, josta hän juotti kaikkia, kuka vaan jonkunkaan runon
hänelle lauloi. Ukko Tiippanakin on ollut siellä loitsujansa
antamassa."

Nämä tiedot saatuaan ei evesti enää malttanut mieltään, vaan käski
pehtoorin satuloida hevosen, jolla ratsasti kiiruusti Mäkäläiseen.
Siellä istui Lönnrot pöydän päässä ja kirjoitti, suuri joukko ihmisiä
ympärillä.

"Hyvää päivää, kunnon veli!" huusi evesti ja riensi Lönnrotille syliin.

Lönnrotin vastattua hyvään päivään, kysyi Tavast:

"Mitä sinä, hyvä veli, tällä lailla kujeilet? Miks'et tullut heti
hoviin? Me olemme majuri Lagervallin kanssa sinua odottaneet jo kaksi
päivää. Vihdoin sain kuulla täällä jonkun kirjoittelevan vanhoja
runoja, niin arvelin sinun täällä olevan. Valmista nyt veikkonen
itsesi, minä lähetän vaunut noutamaan sinua."

"Kiitoksia, hyvä veli!" vastasi Lönnrot. "Jos minä olisin ensin hoviin
tullut ja sitte vasta ruvennut runoja keräilemään, niin en olisi saanut
mitään; mutta nyt on minulla jo koko joukko kirjoitettu. Tekisit, hyvä
veli, minulle suuren palveluksen, jos palajaisit kotiisi. Näetkös,
kuinka rahvas on hämmästynyt sinun tulostasi. He ovat vetäytyneet
ovensuuhun ja porstuaan. Pian voivat he poistua kotiinsa, ja minun
runon-saaliistani ei tule mitään."

Tämän kuultuaan katsahti Tavast ympärilleen ja huomasi Lönnrotin sanat
todeksi. Hän alkoi kehoittaa kansaa olemaan vapaasti niinkuin ennenkin,
mutta kansa ei niin pian häntä totellut. Sen huomattuaan tunsi evesti
olevansa liikaa ja teki poislähtöä.

"Milloin saan lähettää hevoiset sinua noutamaan?" kysyi Tavast
lähtiessään.

"Minä pyydän, ett'et lähetä ensinkään hevoisia", vastasi Lönnrot. "Minä
tulen kun vaan joudun. Käveleminen tekee minulle hyvää, kun olen tässä
paikoillani istunut. Siksi älä laita hevoisia minua varten. Ole hyvä ja
sano Lagervallille terveisiä! Tänä iltana tulen minä hoviin. Hyvästi!"

"Hyvästi!" sanoi evesti mennessään.

Porstuassa seisovalle rahvaalle hän sanoi:

"Menkää vaan tupaan ja älkää kaippoko mitään. Sanelkaa vaan
professorille mitä tiedätte, niin hän kirjoittaa ne paperille."

Kuultuaan professorin nimen, pelästyivät ihmiset niin, että vilunväreet
kävivät läpi ruumiin. Talonemäntäkin oli vähällä pudottaa puulautasen
kädestään, niin säpsähti hänkin.

Tämän kaiken huomasi Lönnrot. Hän kehoitti kansaa olemaan niinkuin
ennenkin; mutta juopa näytti syntyneen heidän välillensä, eikä enää
koskaan tarkoin umpeen kutistunut.

Usein uudistetulla pyynnöllä sai Lönnrot seppä-Jussin lopettamaan
keskenjääneet verensulkusanat. Mutta uutta ei enää tullut mitään
lisään. Töin tuskin uskalsivat laulajat tulla kahviakaan juomaan. Tämä
harmitti Lönnrotia. Hän saneli itsekseen:

"Johan minä sen arvasin, kun Tavast tuli tänne, että nyt saalis loppuu,
ja niin se kävikin."

Vähitellen läksivät ihmiset tuvasta yksi toisensa perään ja Lönnrot jäi
vihdoin kahden kesken emännän kanssa. Kotvan vaiti oltua, ja vieraan
konttia järjestellessä, rohkasi viimein emäntä itsensä ja kysyi:

"Tekö, hyvä herra, olette se rohvessyöri, jota meidän hoviin on
odotettu?"

"Jos lienen, mitä sitte?" vastasi Lönnrot.

"Olkaa, laupias herra, meille armollinen", rukoili emäntä ja purskahti
itkemään.

"Minä en ymmärrä, mikä teille on tullut ja miten minä voisin teitä
armahtaa?" kysyi Lönnrot, josta emännän käytös oli niin kummallinen.

Vähän ajan vaitiolon perästä selitti emäntä, että hovinherra oli heidän
käskenyt muuttaa konnulta pois ensi Marian aikana, sekä mainitsi syyn,
miksikä niin oli tapahtunut. Sitte rukoili hän Lönnrotia pyytämään
hovin herraa armahtamaan heitä ja antamaan heidän elää paikoillaan. He
puolestaan koettavat olla rehelliset ja uskolliset alustalaiset ja
palkita vaikka kymmenen kertaisesti sen vahingon, minkä he olivat
evestille saattaneet.

Lönnrot lupasi puolestaan tehdä mitä suinkin voi, heidän edukseen.
Maksoa kysyttyään, mitä oli talossa kuluttanut, harkitsi Lönnrot
lähtöä. Emäntä ei sanonut mitään ottavansa, jos vaan rohvessyöri olisi
hyvä ja puolustaisi heitä, se olisi paras palkinto. Vihdoin jätti
Lönnrot makson pöydälle, otti kampsunsa, luki kiitokset ystävällisestä
kohtelusta, sanoi jäähyväiset ja läksi.

Illansuussa läksivät Ilmein hovista evestiluutnatti Tavast ja majuri
Lagervall kävelemään kylälle päin, vierasta vastaan. Kukkuraisen
kohdalla tuli professori Elias Lönnrot heitä vastaan, kantaen
tuohikonttia ja nahkalaukkua. Tervehdys oli molemmin puolin
sydämmellinen. Vähän aikaa tiellä puheltuaan alkoivat he kävellä hoviin
päin. Lagervall otti kontin olalleen ja Tavast otti laukun kainaloonsa.
Toiset herrat kävelivät Lönnrotin kahden puolen ja puhelivat ahkeraan.

Hoviin päästyä, huomasi heidät ensin Kusti renki, joka otti hatun
päästään, kumarsi herroja ja toivotti heille hyvää iltaa. Herrain
mentyä Kustin sivuitse, juoksi tämä renkitupaan ja sanoi toisille
palvelijoille:

"Tulkaa nyt katsomaan sitä korkiaa herra rohvessyöriä, jota meidän
evesti niin ikävällä odotti, hän on nyt tuossa ampaarin (vilja-aitan)
ja pienen pytingin välillä."

Pian riensivät kaikki rengit ulos tuvasta katsomaan vierasta. Vähän
aikaa tähystettyä, sanoi Antti:

"Jos tuo nyt on se korkia herra rohvessyöri, niin tämä maailma on
mullin mallin."

"Niinhän tuo on kuin suutarin sälli, joka on juonut saappaansa ja
kävellä lötystelee uloissa", virkkoi Aatu ja nauraa hihutti,
katsellessaan vierasta.

"Ei tuo mies ole ijässään vaunuissa ajanut", jatkoi ruotu-ukko.
"Näetkös, miten sillä on suuret jalat, joka todistaa, että hän on
jalkaisin kävellä tallustellut. Siihen raukesi, Kusti, sinun toivosi
saada häntä vaunuissa kulettaa ja ottaa rupla juomarahaa."

"Joku erinomaisempi mieshän se mahtaa olla", tuumaili Antti. "Näettekös
nyt, kuinka meidän evesti taputtelee sitä ystävällisesti olkapäille.
Kas nyt, kuinka majuri kyyristää pitkän vartalonsa, kuullakseen mitä
vieras sanoo."

Palvelijat katselivat siksi, kunnes herrat menivät sisälle. Sitte hekin
kääntyivät tupaan, jonne Mäkäläisen Laurikin saapui, tultuansa
pehtoorin luota päivätöitänsä kuittaamasta.

"No, Lassi, nyt on se teidän vieras meillä vieraina", ilmoitti Kusti.

"Ole lemmoilla; milloin hän tänne tuotiin?" kysyi Lauri säikähtäen.

"Lieneekö tuota kuka tuonut, itsehän se näkyi tulleen omilla
jaloillaan. Nyt se on toisten herrain keralla suuressa pytingissä",
vastasi Kusti.

"Sinä Kusti et näy tietävän mitään: johan meidän evesti kävi
rohvessyöriä perässä Mäkäläisessä, mutta silloin ei hän tullut, vasta
nyt tuli illansuussa", selitti Antti.

Sitte alkoivat rengit kysellä Laurilta yhtä ja toista siitä
kummallisesta rohvessyöristä, jota ei kukaan ymmärtänyt mitä hän oli
miehiänsä ja kuta urohiansa.

"En minäkään sen paremmin tiedä, kuin tekään, vaikka hän meillä oli",
vastasi Lauri. "Kun hän meille tuli, niin minä kysyin: 'mistä vieras
on?'"

"Uudelta maalta, Etelä-Suomesta", vastasi hän.

"Mistä sitä tullaan?"

"Tullaan, tullaan."

"Mihinkä sitä mennään?"

"Mennään, mennään."

Moiset vastaukset lopettivat minulta kärsivällisyyden ja minä tiuskasin
vihaisesti:

"Mistä tullaan ja mihin mennään?"

"Etelästä tullaan ja itään mennään", vastasi hän tyynesti.

"Vasta illallista syödessä selitti hän keräilevänsä vanhoja runoja,
ynnä muuta lorua. Minä en tiedä muuta koko miehestä, enkä minä arvannut
häntä ehk'edes herraksikaan kunnioittaa."

"Tottahan se lienee muita miehiä merkillisempi, koska majuri
Lagervallikin tuli häntä tapaamaan", arveli Kusti.

"Missäs harakka, jos ei siantappajaisissa", sanoi Aatu nauraen.
"Ainahan majuri on meillä, olkoot täällä mitkä rehkajaiset hyvänsä.
Hänen tulonsa ei siis merkitse mitään, Mutta se suuri puuha ja
valmistus, mitä meillä tehtiin rohvessyöriä varten, se todistaa, että
hän on muita merkillisempi mies."

Siinä sitten arveltiin miesten kesken sinne tänne, mutta ei perille
päästy, miksi niin korkea herra käypi noin prostoissa (halvassa)
puvussa.

Ylihuomenna kutsutti hovin herra Mäkäläisen Laurin luoksensa. Vaaleana,
kuni kuoleman kuva, astui Lauri evestin työhuoneeseen, jossa kolme
herraa istuivat. Lauri kumarsi ja niiasi yht'aikaa oikein syvään.

Evesti nousi seisaalleen ja lausui juhlallisella äänellä:

"Tämän minun korkea-arvoisan ystäväni, herra professorin pyynnöstä,
annan minä sinulle Lauri anteiksi sinun epärehellisyytesi ja törkeän
rikoksesi ja sinä saat asua entisellä paikallasi ja viljellä tilaa
niinkuin ennenkin. Mutta sinun on palkittava se vahinko, minkä minulle
olet tuottanut, viidellä ruplalla. Ja muista nyt Lauri se, jos minä
täst'edes havaitsen joko sinussa tahi sinun perheessäsi petollisuutta
ja epärehellisyyttä, niin ajan minä sinut armotta pois koko Ilmeiltä."

Hämmästyksissään seisoi Lauri hetken ääneti. Vihdoin sai hän sanotuksi:

"Minä kiitän nöyrimmästi herra evestiä ja minä kiitän nöyrimmästi herra
rohvessyöriä. Kyllä minä täytän kaikki aivan rehellisesti mitä herra
evesti minulta vaatii."

Sen sanottuaan läksi Lauri kumartaen ja niiaten jäähyväisiksi.

Parin päivän kuluttua läksi Lönnrot Lagervallin kanssa Parikkalaan.

Monta vuotta jälkeenpäin muistelivat Ilmeiläiset sitä eriskummallista
rohvessyöriä, joka oli niin herttainen mies, eikä ketään kurittanut,
vaikka he suotta pelkäsivät.

Renki Kusti jäi kyllä juomarahoitta, mutta ei hän sitä nureksinut. Emme
tiedä lieneekö sisäpiikakaan saanut mitään, mutta kunnioituksella hekin
muistelevat hyvää _rohvessyöriä_.



KUPERNYÖRI.


    Kun
    "vuonna kuusikymment' kuus'
    tuli Suomeen laki uus':
    Viinaa kieltiin keittämäst'
    juomapäivii viettämäst',"

niin se asetus oli "kansalle tiettäväksi tehtävä" ennen uutta vuotta;
sillä uudelta vuodelta kuusikymmentä kuusi alkoi se jo olemaan voimassa
ja vaikutuksessa.

Mutta kun "hitaat ovat herrojen kiireet", niin tämänkin asetuksen
"ulosantaminen" ja kansalle "tiettäväksi tekeminen" viivähtyi aivan
joulunaluspäiviin vuonna kuusikymmentäviisi, niin ett'ei tavallinen
posti kerennyt kulettaa asetusta jokaiseen pitäjään ennen uutta vuotta,
saarnastuolissa "ylösluettavaksi", vaan täytyi laittaa useampia
pikaposteja, joihin tiettävästi tarvittiin "extra" postiljooneja, ynnä
muita "kuriireja", jotka lennättää hoihkasivat uusia asetuksia ympäri
laveaa lääniä niin kiivaasti minkä vaan "hevosen käpälästä lähti."
Onneksi olivat toki tie ja keli niin mainion hyvät, että sai laskettaa
aika vauhtia.

Siihen "vanhaan hyvään aikaan" oli vielä se muoti -- tahi ainakin
sanottiin olleen -- että kun kiireellisissä hallituksen asioissa täytyi
ajaa kovasti, niin jos hevonen sattui kaatumaan ja kuolemaan, niin
ruunu sen maksoi, mutta nyt ovat "uudet huonot ajat ja vetelät ruuat"
siinäkin suhteessa, että jos koni sattuu liiallisesta ajosta eteen
kaatumaan ja kuolemaan, niin ei muu auta kun maksa pois, vaikka
kulkisit kuinka kiireellisissä ruunun asioissa ja olisit kuinka korkia
virkamies tahansa.

Niin, olihan se joulunalus vuonna yksi tuhatta kahdeksansataa
kuusikymmentä viisi. Silloin kutsutti hänen ylhäisyytensä -- tahi hänen
"ankaruutensa", niinkuin Gottlund on suomentanut arvonimen "hans
excellens" -- Viipurin läänin kuvernööri luoksensa Adam H. nimisen
kivalterin, antoi hänelle tukun paperia ja käski joutuin saattamaan ne
niille nimismiehille, jotka myötä seuraavassa, erityisessä listassa
olivat mainitut.

Kumartaen alamaisen tavoin, otti Aatami paperitukun ja lupasi täyttää
"herra kenraalin" käskyn.

"Ötmuukkaste seenare", sanoi hän, nöyrästi kumartaen lähtiessään,
esimiehensä luota.

"Adjö, adjö", vastasi kuvernööri.

Kotiin tultuaan laittoi Aatami piikansa "postitallista" tilaamaan kaksi
hevoista yhden reen eteen. Sillä aikaa otti hän itse "pitkän naukun",
haukkasi leipää ja paistettua suolakalaa. Sitte pisti hän jalkaansa
koirannahkaiset päällyssaappaansa ja puki yllensä "rakkalin unihvormun"
-- niinkuin tuolla lystikkäällä miehellä oli tapana kutsua
kiiltonappista virkapukuansa, -- sekä sen päälle lammasnahkaisen,
sarkapäällyksisen turkin, joka vyötettiin punaisella vyöllä. Näissä
tamineissa oli mies valmis matkalle.

Jo ennen pidetyn puheen mukaan läksi Aatamin keralla eräs "kimnasisti",
sekä "puotipuukhollari." Viime mainitut herrat istausivat reen perään,
vaan Aatami kävi ajajan viereen kuskilaudalle.

Niinkuin jo mainitsin, oli keli mainion hyvä ja "tie kierä niinkuin
tiaisen pääluu", joten matka sujui sangen hyvin. Ja aika vauhtia sitä
kulettiinkin, niin ett'ei yksi puu kahdesti näkynyt, sillä

    "hepo juoksi, tie helisi,
    reki rautainen rämisi,
    vemmel piukkui pihlajainen."

Pian sitä jouduttiinkin Jäppisen majataloon, jossa tuttu, lihava isäntä
antoi "valtakunnan virkamiehelle" kylmästä tultua ryypyn paloviinaa,
oikein omaa keittoa. Tarjosipa hän sitä vielä toisille herroillekin,
mutta nämä "nuoret miehet naimattomat, vielä viinan juomattomat" eivät
ottaneet, vaan kiittivät isäntää hyväntahtoisesta tarjouksesta.

"Nyt, velikulta, laita pari parasta hevosta, mitä tallissa löytyy",
sanoi Aatami. "Kiiru on kuin jeekkuri, saattaissa tärkeitä kuulutuksia
nimismiehille. Ne pitää olla ennen uutta vuotta saarnastuolissa
kuulutettu ja uudelta vuodelta pitää niitä ruveta seuraamaan. Ne ovat
uudet viina-asetukset, jotka tuiskussa pitää saatettaman kansalle
tiedoksi."

Pian antoi isäntä käskyn hollitupaan, ja tultuansa jälleen vieraiden
luo, kysäsi hän:

"Mitkä uudet viina-asetukset nyt ovat tulossa? Pidennetäänkö
polttolupa-aikaa, vai mitä?"

"Ei velikulta sinnepäinkään, vaan talonpojilta otetaan koko
viinanpoltto-oikeus pois ja annetaan se vaaprikoille", selitti Aatami.
"Niin, velikulta, kuuluivat herrat päättäneen viime valtiopäivillä.
Tästä puoleen saamme siis ryypätä vaaprikan leroa, niinkuin Venäläiset.
Ja kas, se ei päätä pyörrytä eikä miestä visko, vaikka häntä latkisi
niinkuin 'vaarin kaljaa' tahi tavallista taaria."

-- "Hyvähän herrojen on talonpojilta viinanpoltto-oikeus kieltää, kun
he itse tuottavat ulkomailta rommia, konjakkia ja jos jotain likööriä
ja lökööriä, jota sitte juovat kuin porsaat ja ovat humalassa kuin
siat. Mutta menepäs heille sanomaan, että he ovat humalassa, niin saat
kuulla nimesi. Jos he ovat humalassa hyvällä päällä niin sanovat he
olevansa 'iloisella tuulella.' Jos taas ovat kiukkuisat, niin ovat he
'toisella päällä.' Kun ei kieli enää tahdo kääntyä suussa, niin ovat he
'hieman rahteerattuja', ja vihdoin kun eivät jalat enää kannata, niin
ovat he 'väsyneitä', vaan humalaisia eivät he milloinkaan sano
olevansa. Mutta kyllä he meitä talonpoikia osaavat haukkua, jos me vaan
hiukan olemme 'toisilla kymmenillä'."

-- "Mutta eikös talonpoikia valtiopäivillä ollutkaan ja eivätkö he
vastustaneet moista päätöstä?"

-- "Kyllähän siellä oli talonpojan nimellisiä hovin herroja ja
rusthollareita, mutta varsinaisia talonpoikia lienee siellä ollut
tuskin nimeksikään. Ja arvaahan sen, mitä suuntaa he kulkivat."

-- "Voi tulen korvennettava, kun en minä päässyt valtiopäiville, niin
minä olisin siellä näyttänyt herroille oikian talonpojan kurassin ja
opettanut heitä tietämään kuka on mikä ja kumpainen on toinen. Ei
silloin olisi teidän tarvinnut mokomia asetuksia ympäri Karjalaa
kiidätellä ja ruunun rahoja kylvää pitkin maantietä, niinkuin nyt
saatte tehdä."

Aatami katsahti akkunasta ulos ja sanoi:

"Kas niin, hevoset ovat rappujen edessä ja nyt ei muuta, kun suti, puti
matkaan. Hyvästi nyt hyvä isäntä."

"Piiskaryyppy vielä ja sitte Herran rauhaan", pyysi isäntä.

Sen saatua sanottiin jäähyväiset ja lähdettiin. Rappusille tultua
vastasi Aatami hollimiehen tervehdykseen:

"Raisalai." [Jonkunlainen venäjänkielinen tervehdyssana.]

"Räisälastä ollaan, hyvät herrat, Räisälästä", vastasi hollimies, nosti
hattuansa ja kumarsi.

Rekeen istuttua sanoi Aatami:

"Anna luistaa Rautaselle, minkä vaan hevoiset kerkeävät laputtaa. Kiiru
on kuin tuli."

"Kyllä, kyllä, hyvät herrat, minä annan teille Könösen kyytiä", vastasi
hollimies.

Hyvää vauhtia sitä kiidettiinkin aina Telasillan torpalle saakka. Siinä
käski Aatami pysäyttää hevoset ja sanoi kyytimiehelle:

"Tules ukko minun perästäni tänne mökkiin, niin minä annan sinulle
tilkan huuleen, jotta on rattosampi kulkea."

Mitään virkkaamatta seurasi kyytimies kyydittävää torppaan, josta he
vähän ajan kuluttua palasivat jälleen rekeen. Hevoiset saivat sillä
aikaa puhaltaa ja sitte jatkettiin matkaa uudella vauhdilla Rautasen
majataloon.

Rautasessa ei näkynyt ketään ihmistä olevan saapuvilla. Vihdoin tuli
emäntä, jota herrat pyysivät toimittamaan ruokaa ja sen jälkeen
hevoisia. Kotvasen odotettua joutui ruoka, jota matkalaiset söivät
hyvällä halulla. Lyhyt päivä oli jo loppumaisillaan ja ilta alkoi
hämärtää. Sitte tuli emäntä, jolle matkustajat maksoivat syönnöksensä
ja kysyivät, olivatko hevoiset jo valjaissa. Emäntä ei sanonut mitään
tietävänsä siitä asiasta, vaan lupasi laittaa isännän herrojen
puheille.

Vähän ajan perästä tulikin isäntä, vanha ukko, ja näytti olevan
"täydessä seilissä."

"Moron, moron", sanoi isäntä möräkällä äänellä ja piteli oviraudasta
kiinni, pysyäkseen tasapainossa.

"Me tahdomme pari hevoista ja ne pitää valjastaa joutuin; sillä meillä
on sangen kiiru."

"Mutta jos minulla ei ole antaa kun yksi hevonen, niin mitäs siihen
sanotte, hyvät herrat? Täytyy kai matkustaa silläkin", vastasi ukko ja
irvisteli ikeniään pilkallisesti.

Aatami otti päiväkirjan, katsoi siihen ja sanoi:

"Päiväkirjan mukaan pitää olla kaksi hevoista ja molemmat täytyy
valjastaa yhden reen eteen. Ymmärrätkös, moukka?"

"Ymmärrän tahi olen ymmärtämättä, mutta te ette saa kahta hevoista, kun
minulla ei ole antaa kuin yksi. Toisen hevoisen on meidän armollinen
vallesmanni käskenyt pitää häntä varten, kun hän tämän yön seudussa
tulee kreisuumaan Viipuriin. Siinä on selitys ja te saatte ajaa nyt
yhdellä hevoisella", vastasi ukko pönäkästi.

Nyt loppui Aatamilta kärsivällisyys. Hän riisui turkkinsa ja näytti
ukolle virkapukunsa kiiltävine nappeineen, polkasi jalkaa ja sanoi
kiivaasti:

"Tunnetkos minua, kurja, kuka minä olen? Minä olen hänen
Majesteettinsä, meidän armollisen keisarimme kuriiri ja minulla on
valta ottaa hevonen mistä tahansa ja minun täytyy ajaa kovasti. Jos
hevonen kaatuu ja kuolee, niin ruunu sen maksaa. Ja ensimäinen
talonpoika, joka vastaan sattuu, on velvollinen antamaan minulle
hevosensa ajettavaksi. Ymmärrätkös nyt, mikä mies minä olen. Jos et
sinä anna minulle kahta hevoista paikalla, niin uudelta vuodelta et
sinä enää ole kestikievari Rautasessa. Ja paitsi sitä, tulet sinä
saamaan humaluussakon ensi käräjissä sekä edesvastaukseen minun
viivytyksestäni. Ymmärrätkös nyt?"

Tämän kuultuansa kumarsi ukko syvään ja sanoi rukoilevalla äänellä:

"Vorloot, armolliset vapaasukulaiset! En minä tiennyt, että te olette
niin mahtavia herroja. Kyllä hevoset joutuvat pian. Suokaa anteiksi
minun tuhmuuteni!"

Samassa läksi hän hevosia laittamaan. Pian oli kolme miestä hevosia
valjastamassa ja heidän kiireellistä häärintäänsä katselivat
matkustajat jonkunmoisella huvilla.

Kun kaikki oli reilassa, istautui eräs vanhanpuoleinen mies
kuskilaudalle herroja odottamaan. Hänellä oli iso lammasnahkainen
turkki päällä, iso "kilapanhäntäinen" (ilveksennahkainen) hattu päässä
ja koirannahkaiset rukkaset kädessä.

Kohta tulivat herrat ja istausivat rekeen: toiset reen perään, vaan
Aatami kävi entiselle paikalleen, ajajan viereen.

"Anna hevosten polkea lujasti", käski Aatami.

Kyytimies otti ohjakset tiukalle, lyödä roikkasi hevosia ja sanoi:

    "Heh huijaa,
    kyyti luijaa nyt
    täytyy antaa,
    minkä kavio kantaa."

"Kah, osaathan sinä runoillakin! mitenhän osannet ajaa paria hevosta?"
virkkoi Aatami kyytimiehelle.

"Kyllähän minä osaan ajaa vaikka roikkaa (kolmea hevosta), jos niikseen
sattuu. Olenhan minä ollut kahdesti kupernyörin hollissakin", vastasi
kyytimies.

"Kyllä minäkin suurilla teillä osaan ajaa, vaan näin pienillä ja
äkkinäisillä teillä en minä mielelläni ottaisi ajaakseni pariakaan
hevosta, varsinkin näin pimeään aikaan", sanoi Aatami.

"Minulle taas ovat nämä tiet niin tutut, että minä muistan jokaisen
suuremman kivenkin, mikä tiepuolessa on, saatikka sitte mäet,
polvekkeet, notkot, ja muut kumpareet", vastasi kyytimies.

Näin kulettiin hyvää vauhtia eteenpäin. Eevalammilta kun alkavat
korkeat mäet, niin kysyi Aatami niiden mäkien nimeä kyytimieheltä,
johon tämä vastasi:

"Nämä ovat Syvienhautojen mäet ja ulottuvat Vuokselle saakka."

"Nämä ovat oikeastaan Äyräpäänselännemäkiä", selitti kimnasisti.

"Vai Käyräpään mäet nämä ovat kartoissa ja kirjoissa. Olkoot vaan
Käyräpään mäet minunkin puolestani, mutta jyrkät nämä ryötykset ovat",
vastasi kyytimies ja antoi hevosten kävellä vastamäessä.

Mäen päälle päästyä, ei kyytimiehellä näyttänyt olevan halua ajaa
juosten, vaan antoi hevosten kävellä.

"Anna, veikkonen, hevosten juosta, meillä on kiiru", käski Aatami.

"Ei kiireellä hätää ole", vastasi kyytimies, eikä kiiruhtanut hevosia.

"Jos sinä ukko paha tietäisit, keitä sinulla on kunnia kyyditä, niin et
noin hiljaa ajaisi", virkkoi Aatami.

"Keitä nämä sitte ovat?" kysyi kyytimies.

"Kyllä se on Kuopion kupernyöri, tuo isompi herra, joka reenperässä
istuu, ja tuo toinen on Kuopion lanssihteeri hänen vieressään; minä
olen heidän kuskinsa", vastasi Aatami.

"Ole hitolla", virkkoi kyytimies ja roikkasi hevosia selkään.

"Niin kyllä se on, ystäväiseni", selitti Aatami. "Ja siksi tulee sinun
olla varallasi. Jos et sinä aja hyvästi, tahi olet epäkohtelias, niin
se kaipaa Viipurin kupernyörille ja silloin sinä, jos olet ruunun
talonpoika, saat jättää tilasi ja laputtaa perheinesi avaraan
maailmaan. Jos taas olet perintö-talonpoika, niin saat suuren sakon ja
joudut esivallan vihoihin, ja silloin ei sinun ole hyvä elääksesi, sen
sinä hyvin ymmärrät. Kyllä hollikirjoista saadaan tietää, kuka tällä
viikolla on ollut hollia seisomassa Rautasessa ja kuka tänään on
kyydinnyt näitä herroja Pieppolaan."

"Armahtakaa minua miesparkaa, jos lienen mitä tyhmyyksiä haastellut,
tahi en ole ajanut herrojen mieltä myöten. Minä olen ruunun talonpoika
Antrean pitäjästä", virkkoi kyytimies hätäisellä äänellä.

"Ei tähän asti ole vielä mitään tyhmyyttä tapahtunut, jota sopisi
moittia. Ja paitsi sitä, niin on meidän herra kupernyöri niin helkkarin
hyvä mies, ett'ei hän juuri aivan vähästä otakaan onkeensa, vaan katsoo
läpi sormien yksinkertaisen talonpojan typeryyden, kun ei se vaan ole
tahallista ilkeyttä", sanoi Aatami, lohdutellen säikähtänyttä
kyytimiestä.

Kyytimies kohennaisin istualleen ja ajoi aika vauhtia. Eikä matkalla
mitään erinomaista tapahtunutkaan. Mutta Haukan mäestä laskettaessa
laukesivat hilohevosen valjaat ja hevonen tipsahti tiepuoleen; tätä ei
kyytimies heti huomannut, mutta Aatami sen pian hoksasi ja sanoi:

"Kah, eihän meillä olekaan kun yksi hevonen, toinen on jo pudonnut
tiepuoleen. Pidätäpäs ukko ja käy hakemassa toinen hevonen jäleltä, ei
se vielä etäällä ole."

"Ai lempo, nyt tuli lujat, kun niin hullusti kävi. Ne pojat vekarat
kestikievarissa valjastivat hevoset niin löysästi, että valjaat
laukesivat. Täytynee minun mennä kadonnutta etsimään. Olkaa te niin
hyvä ja ajakaa tällä hevosella Vuoksen kestikievariin, tahi odottakaa
minua tässä", pakisi hämmästynyt kyytimies, pidätti hevosen, nousi
reestä ja läksi hakemaan kadonnutta hevosta.

"Kuules ukko", sanoi Aatami kyytimiehelle. "Sinä kun menet etsimään
kadonnutta hevosta ja löydät sen, niin kavahda hevoselle selkään ja aja
kievariin. Me vähän viivähdämme tiellä; sillä minun pitää antaa
muutamia tärkeitä papereita Jääsken nimismiehelle. Nämä herrat istuvat
niin kauan reessä tuossa kujaistensuussa, kunnes minä ehdin asiani
toimittaa; kun se ei sovellu mitenkään heidän arvollensa että he
menisivät nimismiehen kotiin, siksi he ennen istuvat reessä ja
odottavat minua. Jos siis sinä ennen ennätät, niin aja vaan sivuitse ja
sano Pieppolan isännälle, että hän laittaa kaikki reilaan ja varustaa
pari hyvää hevosta meitä varten."

Nämä neuvot saatuaan läksi ukko etsimään kadonnutta hevosta, jonka hän
pian löysikin, kavahti sille selkään ja ajoi täyttä laukkaa herrojen
sivu Pieppolan majataloon, jossa hän sanoi isännälle:

"Kuopion kupernyöri tulee erään toisen korkean herran kanssa. Minä
kyyditsin heitä Haukan mäkeen asti, mutta siinä valjaat laukesivat, ja
minä kävin hilohevosen selkään ja ajoin tänne, heidän tuloansa
ilmoittamaan. He laittoivat kuskinsa herra vallesmannin luokse jollekin
asialle ja istuvat nyt itse reessä vallesmannin solaisten suussa niin
kauan kunnes kuski palajaa. Kohtasillään suittavat he olla täällä.
Heille pitää varustaa kaksi hyvää hevosta ja en tiedä sanoa, mitä muuta
he tarvitsevat."

Majatalon isäntä, joka kuleksivana suutarin sällinä oli oppinut
useampia kieliä puhumaan, juoksi sisään huoneeseen, huusi
palvelijoitansa ja määräsi kullekin tehtävänsä. Kynttilät laitettiin
palamaan etehiseen, saliin, vierastenkamariin, ja kaikki koetettiin
laittaa reilaan, kuin vaan suinkin näin vähässä ajassa ennätettiin.
Isäntä sytytti lyhdyn kynttilän ja meni portille lyhty kädessä,
hatuttapäin vieraita vastaanottamaan.

Kohta tulivatkin matkustavaiset majataloon, ja heille sanoi isäntä
ruotsin kielellä:

"Terve tuloa, korkea-arvoisat herrat!"

Mutta huomattuaan, ett'eivät tulijat olleetkaan ne odotetut korkeat
herrat, sanoi isäntä naispalvelijalleen, joka seisoi rappusilla:

"Johdata nämä herrat kulmakamariin."

Päästyä sisään, kysäsi Aatami palvelijalta:

"Sanopas piijuseni, mitä merkitsee kaikki tämä erinomainen loisto, kun
joka huoneessa valkea palaa ja isäntä itse on hattuttapäin portilla
lyhty kädessä. Ketä te oikeastaan odotatte tänne tulevaksi?"

"Me odotamme Kuopion kupernyöriä, ynnä muita korkeita herroja, jotka
hänen seurassaan ovat. Rautaselta tullut hollimies sanoi niitä
kyydinneensä Haukalle asti ja heidän tulevan pian tänne."

Nyt vasta juohtui Aatamille mieleen, kuinka hän oli narrannut
kyytimiestä, saadakseen häntä ajamaan kovemmasti. Kyytimies oli kaiken
tämän kertonut viattomassa yksinkertaisuudessaan majatalon isännälle ja
siten saattanut suuren kiireen ja hälinän rauhalliseen taloon. Häntä,
vanhaa tuttavaa, säälitti talolaisten moinen puuha ja touhu. Hän käski
piian kutsumaan isännän puheillensa.

Kun isäntä saapui kamariin, kysäsi Aatami häneltä:

"Ketä sinä, Rocklin veikkonen, oikeastaan odotat, kun lyhty kädessä ja
hattu kourassa portilla seisot?"

"Kuopion kupernyöriähän minä odotan. Hänen pitäisi saapua tänne pian",
vastasi isäntä.

"Tässähän ne hyvät herrat ovatkin, eikä niitä tarvitse enää odottaa",
sanoi Aatami nauraen.

Isäntä katseli hyvin pitkään jokaista vierasta ja sanoi vihdoin:

"Mitä narrinpeliä tämä oikeastaan on? Etkös sinä ole vanha veli Aatami
H., ja nuo toisetkin minä hyvin tunnen? Minä pyydän selitystä asiassa."

"Sen kyllä tulet saamaan, vanha hyvä veikko. Anna vaan sammuttaa liiat
tulet ja toimita tänne kolme pottua olutta ja käske keittämään iso
pannu kahvia, niin minä kerron sinulle koko seikan, ja luulen, että
sinä olet tyytyväinen meidän, tahi oikeastaan minun kujeeseeni. Ainakin
sen kuuleminen sinua huvittaa", vastasi Aatami.

Nämä kaikki toimitti isäntä pian ja Aatami kertoi olutlasin ääressä
koko jutun niin hauskalla tavalla, että isäntää nauratti aika lailla.
Kyytimiehelle ei luvattu hiiskua koko asiasta mitään. Hän sai
palvelijan kautta kyytipalkan ja ajoi matkaansa. Kauan aikaa
jälkeenpäin, kun vaan Aatami sattui Pieppolan keskievarissa käymään,
muistelivat ystävykset Kuopion _kupernyöriä_.



LAUTAMIES.


Köyhän talollisen poika, Heikki Hilkkonen, ei ollut muita lapsia
nerokkaampi, vaikka viekkaampi oli hän, kuin moni muu hänen ikäisensä,
josta syystä isänsä piti häntä hyvinkin veiteränä, kun hän osasi tehdä
monellaisia kepposia ja kujeita. Näitä isänsä mielellänsä kertoi
vieraillensa, jotka kävivät häntä tervehtimässä. Silloin Heikin äiti
tavallisesti huo'aten virkkoi:

"Kavaluus ei ole viisaus ja petollisuus ei ole toimeliaisuus."

Eräänä syksynä, kun Pitkäjärven jää ei ollut vasta kun yhden yön vanha,
meni Heikki iltahämärissä liukua laskemaan. Kohta tuli sinne myöskin
samassa kylässä asuva loismies Simo, verkkojansa korjaamaan
talviteloille, mertalavaan. Heikki, nähtyänsä Simon, jota koko
kyläläiset kutsuivat Simosedäksi, päätti narrata häntä.

Kun Heikki huomasi Simosedän aikovan lähteä kotiinsa, alkoi hän huutaa
minkä jaksoi:

    "Simosetä,
    älä jätä,
    mull' on hätä:
    jää on mätä!"

Simo-ukko, joka luuli Heikin uppoavan heikkoon jäähän, kääntyi takaisin
ja huusi Heikille:

"Pitelei, poikaseni, jääkielekkeestä kiinni siksi, kunnes minä haen
nuottalavasta nuottasalon ja ojennan toisen pään sinulle. Tartu sitte
nuottasalon päähän, niin minä vedän sinut rannalle."

Heikki huusi luikahutti pari kertaa, niinkuin hukkuva ainakin, ja sillä
aikaa kun Simo setä nuottasalkoa haki, juosta kipelsi Heikki maalle ja
pistäytyi piiloon rannalla olevain pensaiden sekaan. Simosetä tuli
salkoineen sille kohdalle, jossa kuuli Heikin viimeisen kerran
huutaneen, ja työnsi nuottasalon jäälle, kehoittaen Heikkiä tarttumaan
nuottasalon päähän. Mutta jäältä ei enää kuulunut mitään ääntä, vaikka
Simosetä olisi kuinka huutanut. Nyt arveli Simosetä Heikin vajonneen
ahvenien valtakuntaan ja läksi sitä kylälle ilmoittamaan.

Tiedon saatuaan kokousi kylän väki, ken vaan kynnelle kykeni, rannalle,
hukkunutta hakemaan. Kun nyt jo alkoi pimeä päälle pakata ja jää oli
heikko, niin haettiin kylältä päreitä ja lautoja. Päreet sytytettiin
palamaan, ja niiden valossa laudat työnnettiin jäälle, joten
poikamiehet uskalsivat lautoja myöten mennä etsimään kadonnutta. Heikki
vaan katseli pensasten välistä miesten kiirua ja naisten hätää sekä
nauroi itsekseen, kun oli saattanut koko kyläväen liikkeelle.

Kun etsiminen pimeällä kävi mahdottomaksi, niin päättivät kylänmiehet
kokoontua huomenna päivän valetessa uudestaan etsimään hukkunutta.
Siksi toivoivat he jäänkin vahvistuvan yön aikana, kun taivas oli
pilvetön ja pakkanen tuntui kiihtyvän. He menivät siis jokainen
kotiinsa siinä varmassa vakuutuksessa, että Heikki oli hukkunut. Vähän
ajan perästä meni Heikkikin muun rahvaan perästä kylään.

Nyt pälkähti Heikille uusi tuuma päähän. "Kun kuolleiden sanotaan
kummittelevan, niin minäkin tästä heittäydyn kummitukseksi ja
peloittelen kyläläisiä aikalailla", tuumi ja saneli Heikki itsekseen,
ja niin hän tekikin.

Likinnä järveä oli se talo, jossa Simosetä oli läksiämenä. Heikki hiipi
sen talon tuvan ikkunan luo, pani kasvonsa ikkunan ruutua vasten ja
katseli lasin läpi tupaan. Pian huomasi joku tuvassa olija nainen
Heikin, vaan ei heti tuntenut kuka se oli. Vihdoin, kun hän tarkemmin
katsoi, huomasi hän akkunassa olijan hukkuneeksi Heikiksi ja kirkasi:

"Ai, ai, Hilkkosen Heikki on tuolla akkunassa!"

Kaikki tuvassa olijat kavahtivat katsomaan kummitusta, vaan silloin
Heikki läksi livistämään toiseen taloon, niin ett'eivät katsojat
ennättäneet kun vilaukselta nähdä häntä.

Toisessa talossa aukasi Heikki tuvan oven, näyttäysi ovelta vaan ja
juoksi sitte aika kyytiä pois. Senkin talon asukkaat pelästyivät ja
luulivat kuolleen kummittelevan.

Vielä kävi Heikki kolmannessakin talossa kummittelemassa. Hän meni
tuvan porstuaan ja alkoi siinä koluta ja jyskää. Isäntä, sen kuultuaan,
sytytti päretulen ja meni porstuaan katsomaan jyskettä. Heikki livahti
siitäkin kiireesti ulos ja katosi yön pimeyteen, jott'ei isäntä ehtinyt
muuta kun vilahdukselta nähdä häntä.

Tupaan tultuaan kertoi isäntä näkemänsä talon väelle. Se vaikutti
perheessä niin suuren pelon, ett'eivät rohtineet mennä asioillensa ulos
yksinänsä.

"Hutkale oli hän eläissänsä ja siksi kummittelee kuoltuansakin",
virkkoi Simosetä, kuultuansa että isäntä oli nähnyt Heikin hahmon.

"Kaikkihan ne kuuluvat kummittelevan, jotka tapaturmaisesti kuolevat",
sanoi talon emäntä.

Jokaisessa talossa koko kylässä puhuttiin Heikki-vainajasta: toiset
kiittivät häntä nerokkaaksi ja kekseliääksi, vaan toiset moittivat
häntä pahankuriseksi ja leuhkoksi pojaksi.

"Paras oli, että Heikki kuoli, ei hänestä olisi kuitenkaan kunnon
miestä tullut", arveli Mikkolan Antti.

"Konnan tavalla hän eli ja koiran tavalla hän kuoli", sanoi Antin
vaimo.

Heikki olisi vielä mielellään jatkanut ilveitään, mutta häntä rupesi
viimeiseltä itseäänkin peloittamaan pimeällä kulkeminen. Hän meni siis
vihdoinkin kotiinsa, jossa hän tapasi vanhempansa itkemässä. Heikin
nähtyänsä pelästyivät ensin vanhempansakin, mutta kun Heikki vakuutti
olevansa ihka elävänä eikä koskaan hukkuneensa, vaan tahtoi vähän
narrata Simoukkoa, kertoi laveasti koko seikkailunsa, niin sitte vasta
tulivat vanhemmat siihen vakuutukseen, että heidän vallaton Heikkinsä
oli todellisesti aivan elävänä.

"Nyt, jos sinä oikea isä lienet ja tahdot pojastasi kunnon miestä
tulevan, niin anna hänelle aika selkäsauna, kun hän semmoiset räähkät
laati ja koko kylää juoksutti ja narrasi", sanoi Heikin äiti
miehellensä vakaisesti.

"Moisesta asiasta minun pitäisi piiskata lastani, en ensinkään",
vastasi isä. "Joshan kyläläiset juoksivat rannassa, niin tämäpähän on
asia. Siinähän heidänkin aikansa meni rattosammasti. Olihan tämä
jotakin vaihetta heidän yksitoikkoiselle elämälleen. Kas minäpäs en
kuritakaan poikaani näin mitättömästä asiasta."

"Tuo minusta on kumma, että pahuutta ei tunnusteta pahuudeksi, vaan
puolustetaan sitä. Tässä käypi toteen raamatun lause: 'Jumalaton tekee
pahaa ja kerskaa siitä.' Ehkäpä vielä saat tuta, että se on tosi: joka
vitsaansa säästää, hän vihaa lastansa, vaan joka sitä rakastaa, hän
aikanansa sitä kurittaa", virkkoi äiti pahoilla mielin.

"Vaikka lue koko raamattu ulkoa, niin en minä sittenkään poikaa
rankaise", päätti isä.

Tuntien miehensä luonteen kovuuden, ei äiti enää virkannut mitään,
vaikka mielensä oli monen makuinen poikansa tähden.

Seuraavana aamuna saattoi Heikin isä sanan kylälle, ett'ei Heikki
hukkunutkaan, vaan on terveenä kotona, kertoen entiseen tapaansa
mielihyvällä poikansa kepposista.

Kun kylänvanhin, joka asui toisessa päässä kylää, sai tietää Heikin
kujeet, meni hän Hilkkolaan ja sanoi vakavasti Heikin isälle:

"Kuules, hyvä naapuri! Sinun poikasi on monta kertaa valehdellut
ihmisiä ja sinä vaan kuulut nauravan hänen kujeillensa, etkä ensinkään
rankaise häntä pahoista teoistansa. Ja kun tämä eilinen tepponen on jo
julkista petosta, niin minä, kylänvanhimman viran puolesta, vaadin
sinua rankaisemaan poikaasi. Tahi jos et sinä sitä tee, niin minä
ilmoitan asian rovastille ja hän saa tehdä mitä hän hyväksi näkee.
Heikkisi ilkeys käy jo sietämättömäksi."

Tämän uhkauksen kuultuaan lupasi Hilkkonen rangaista poikaansa. Mutta
kylänvanhin ei sanonut ennen tyytyvänsä, ennenkuin oli omin silminsä
nähnyt pojan saavan selkäänsä, muuten hän sanoi kaipaavansa rovastille.

Kun Hilkkonen näki asian olevan niin kireellä, ett'eivät mitkään
verukkeet auttaneet, kutsui hän poikansa, selitti hänelle yhdessä
kylänvanhimman kanssa valheen ja petoksen vahingollisuuden, sekä antoi
samalla aimo selkäsaunan eilisistä ja muista kujeista. Itkussa silmin
lupasi Heikki parantaa itsensä.

Heikki kasvoi ja vauristui vähitellen, eikä hän enää sen perästä mitään
suurempaa kepposta tehnyt. Vallaton hän tosin oli, mutta ei
pahanilkinen, eikä siis muita nuorukaisia pahempi.

Kahdeksantoista vuotias oli Heikki ijältään, kun hän meni rippikouluun.
Siellä ei hän ollut ollenkaan "selvien kirjoissa." Sisältä hän tosin
osasi lukea, mutta ulkoluku oli niin ja näin. Jos hän milloin malttoi
kuunnella papin selityksiä, niin osasi hän vastailla "ymmärryksen
perään", mutta milloin ei kehdannut kuunnella, niin vastaili hän "puita
heiniä", jolle toiset rippikoulupojat saivat nauraa.

Tämä tietysti harmitti pappia ja hän sanoi vakaisesti Heikille:

"Sinä, Hilkkonen, näyt olevan aika näsäviisas: kun et viitsi kuunnella
minun selitystäni, niin sinä latelet omiasi ja luulet niiden kelpaavan
vastaukseksi. Jos tätä menoa kestää ja ei tule parannusta, niin saat
käydä kymmenen koulua, ennenkuin ripille pääset."

Tämän jälkeen alkoi Heikki olla ahkerampi, joten hän pääsi kun pääsikin
ensi koululla ripille.

Kahdenkymmenen vuoden ikäisenä pääsi Heikki kotivävyksi rikkaan Kanalan
taloon, vaikka morsian ei ollut hänestä oikein mieluinen. Mutta arvo
päästä rikkaan talon ainoaksi perilliseksi miellytti toiselta puolen
Heikkiä, joten hän suostui naimiskauppoihin Kanalan valkean Annin
kanssa, joka otti Heikin ilomielellä; sillä Heikki oli pulska poika ja
sukkela kuin vedenkala.

Kanalan talo oli maantien varrella, mäen töyryllä, josta oli kaunis
näköala Pitkällejärvelle. Aina, kun pitäjän vallasväki kulki joko
kaupungissa tahi naapuripitäjässä, kävivät he Kanalassa, jossa heitä
syötettiin ja juotettiin. Heikki, joka oli nuori ja nopsa, sai ottaa
vieraita vastaan, riisua niiden päällysvaatteet tultua ja pukea ne
lähtiessä, juottaa ja korjata vierasten hevoset, sekä toimittaa monta
muuta pientä palvelusta. Tästä toimesta sai hän vierailta vähän
juomarahaa, josta Heikki hattua nostaen luki kiitokset.

Pitäjän nimismies, paksu ja pitkä nalisilmä herra, kävi usein Kanalassa
ja oli tuttu talossa. Matkustellessaan ryöstöretkillä, maantien
syynillä, ynnä muilla virkamatkoillaan, kävi hän aina Kanalassa
syömässä ja juomassa. Siinä tuli hän tuntemaan talon vävyn, Heikki
Hilkkosen.

Kerran hyvällä tuulella ollessaan sanoi nimismies Kanalan isännälle:

"Kuules, hyvä ystävä, mitä minä olen tuuminut?"

"Mistäs minä sen voisin arvata, mitä herra vallesmanni tuumaa? Meidän,
tuhmain talonpoikain on mahdoton tietää herrojen tuumia", vastasi
isäntä.

-- "Minä olen miettinyt näin: Kun sinä olet jo vanha mies, ja 'vanhasta
ei enää tule konkaria', mutta tuo sinun vävysi näyttää olevan viksi
poika, niin minä olen ajatellut tehdä hänestä lautamiehen. Se on hyvä
virka, joka tuottaa rahoja taloon. Entäs arvo sitte? Se se vasta jotain
maksaa. Mutta ennenkun hän siihen virkaan soveltuu, pitää hänen oppia
vähän kirjoittaa höngertämään. Ei lautamiehen kirjoitus tarvitse niin
kaunista ja hyvää olla, kuin herrojen, mutta pitää se sentään olla
sellainen, että siitä selvä saadaan. Lautamiehen, näetkös hyvä ystävä,
pitää osata kirjoittaa syynikirja, manuukirja, joka tuvan oven päälle
naulataan niille lurjuksille, jotka karkua käyvät, sekä manuutodistus.
Siitä nyt näet, hyvä ystävä, ett'ei lautamies voi mitenkään tulla
toimeen ilman kirjoituskonstia."

-- "Johan minäkin olen salaisesti sitä ajatellut ja vähän toivonutkin,
että meidän Heikistä pitäisi tulla joko kirkonmies, lautamies tahi joku
muu oltava mies, kun hän on luonnostaan niin näppärä; mutta en ole
tohtinut ajatustani ilmoittaa kenellekään, en ehk'edes teillekään,
armollinen herra vallesmanni, vaikka me olemme jo monta vuotta olleet
tuttavat. Olkaa niin hyvä ja toimittakaa meidän Heikki lautamieheksi,
niin kyllä minä koetan teille kunniallisesti ja rehellisesti palkita."

-- "Kyllä minä teen mitä vaan suinkin voin. Asia näet hyvä ystävä on
sellainen, että Rönkkään herrastuomari on jo niin vanha mies, ett'ei
hän enää jaksa itse toimittaa tärkeää tehtäväänsä, josta syystä hän
olisi jo aikaa sitte heittänyt virkansa, vaan meidän tuomari ei ole
hänen eropyyntiinsä suostunut, kun ei ole tunnettu toista sellaista
miestä, jota olisi voinut sijaan ottaa. Mutta jos teidän Heikki tahtoo
siihen virkaan valmistaida, niin minä jo tulevana vuonna ehdottelen
Laagmanille hänet Rönkkään sijaan lautamieheksi, ja siinä tapauksessa
sinä, hyvä ystävä, et kehtaa minulta kieltää tuota mustaa orittasi."

Tämä viimeinen ehdotus ei ollut Kanalan isännästä oikein mieluinen. Hän
oli toivonut saavansa oriillaan vähintäinkin sata ruplaa, ja nyt se
menisi ihan ilmaiseksi. Se pani isännän pään niinkuin vähän pyörälle.
Siksi hän, vähän aikaa ääneti oltuansa, sanoi:

"Kyllähän me herra vallesmannin kanssa palkinnosta sovimme, kun vaan
asia ensin toimeen tulee."

"Ei, veli kulta, se niin saa olla", virkkoi nimismies, ja taputti
isäntää olkapäälle. "Rehellisillä miehillä ei saa koskaan olla mitään
epärehellistä mielessä. Jos sinä luovut oriistasi, niin saat vävysi
lautamieheksi, ja minä saan oriin vaivoistani. Sehän pitää meillä olla
selvillä kumpaisellakin, mitä me kumpikin siitä tulemme voittamaan. Jos
lautamiehen arvo ja virka on sinusta niin halpa, ett'ei se yhtä oriin
pukeroa maksa, niin pidä oriisi ja minä taas hankin oriin itselleni
mistä tahansa, tahi olen ilman. Minun ehdotukseni on rehellistä, eikä
siinä ole mitään salaperäistä."

"Jätetään se asia toiseen kertaan ja päätetään sitte", ehdotteli
isäntä. "'Ensin pitää asia miettiä ja sitte nukkua, ja huomenna tehdä
lopullinen päätös', sanoi ennen isävainajani ja niin hän tekikin. Minä
olen koettanut noudattaa hänen esimerkkiänsä."

Lopullinen päätös jätettiin siis toiseen kertaan ja erottiin
ystävällisesti. Heikki auttoi turkin nimismiehen ylle, ajoi hevosen
rappusten eteen, kääri peiton hyvästi nimismiehen jaloille, antoi
ohjakset käteen ja nosti hattuaan jäähyväisiä sanoessaan. Nimismies
pisti kymmenen kopekan hopearahan Heikin kouraan ja ajoi matkaansa.

Seuraavana iltana kutsui Kanalan isäntä kammariin emäntänsä ja vävynsä,
joille hän jutteli mitä he olivat vallesmannin kanssa tuumineet ja nyt
tahtoi kuulustella heidän mielipidettään. Tähän virkkoi emäntä:

"Minä olen lautamiehen tytär ja tiedän aivan hyvin mitä lautamiehen
virka vuosittain antaa. Siinä virassa ei tarvitse montakaan vuotta
olla, kun ansaitsee oriin hinnan. Ja entäs arvo sitte? Meidän taloa
sanottaisiin Kanalan lautamiehen taloksi. Sinä, ukkoseni, olisit
lautamiehen appi, niinkuin nyt jo olet lautamiehen vävy. Ei pidä
oikeassa asiassa olla milloinkaan liian kitsas. Mitä tällä rikkaudella
tekee, kun ei ole arvoa? Voivathan moukatkin olla rikkaita, vaikk'ei
heillä ole mitään arvoa ymmärtäväisten ihmisten parissa. Asiassa näet
tarvitaan miestä, vaan puita hakkaa pöllömpikin."

"Mutta jos onni seuraa, niin voipihan meidän Heikki päästä
lautamieheksi ilman orittakin ja oriilla me saamme vähintään sata
ruplaa. Ajattelepas sitä, eukkoseni", vastasi isäntä.

Tähän virkkoi emäntä kiivaasti:

"Sinulla, ukkoseni, on monta sataa ruplaa velkana ihmisten takana ja ne
eivät sinua kutsu muuten kuin Kanalan Tommiksi, paitsi silloin, kun
joku tulee sinulta rahoja lainaamaan, tahi sovittelemaan ett'et
käräjään menisi velkatuomiota tekemään. Silloin he sanovat sinua
isännäksi, mutta vaan silloinkin sinulle itsellesi, miellyttääksensä
sinua. Mutta jos olisit lautamies, niin jokaisen täytyisi sinua
karahteerata virkanimeltä, oisi hän sitte ystäväsi tahi vihamiehesi.
Eikä meidän taloa nyt sano kenkään lautamiehen taloksi, vaikka meillä
olisi sata tuhannen ruplan maksavaa oritta. Ja sinä, ukkoseni, hyvin
tiedät, että vallesmannin sana on kuin Jumalan sana. Sitä kuulevat sekä
herrat että narrit. Kun hän kerran esittää ja kiittää meidän Heikkiä
laakmannille, niin Heikki otetaan lautamieheksi. Jos ei taas
vallesmanni ketä puolusta, niin ei se pääse lautamieheksi, vaikka
antaisi kymmenen oritta. Ymmärrätkös nyt! Ei suinkaan Laakmanni tunne
ketään niin tarkoin, että hän tietäisi sanoa, kuka siihen virkaan
kelpaa ja kuka ei. Hänen täytyy siis uskoa muita. Ja se on tunnettu
asia, ett'ei hän siinä suhteessa usko ketään muita niin hyvin kuin
vallesmannia. Sen sinä, ukkoseni, kyllä hyvin ymmärrät, vaikka tämän
maailman mammona pitää sinua niin orjanansa, ett'et pidä lukua muusta
kuin siitä. Jokainen tunnollinen vanhempi soisi lapsillensa parempaa
kuin itsellensä. Eikö tuo olisi kaunis kuulla, kun meidän Annia
sanottaisi lautamiehen emännäksi?"

"Heitä tuossa vihdoinkin saarnasi ja anna suunvuoro muillekin", sanoi
isäntä. "Mitä sinä, Heikki, sanot siihen asiaan?"

"Minulla ei ole oritta, eikä siis toivoa päästä lautamieheksi. Jos minä
saisin asiassa päättää, niin kyllä minä raatsisin oriin vaihettaa
lautamiehen virkaan", vastasi Heikki.

"Täytynee minun sitte vanhalla iälläni antaa ylpeyden valloittaa itseni
ja luopua oriistani, tyydyttääkseni teidän kunnianne himoa", virkkoi
isäntä alakuloisesti.

"Ei suinkaan, hyvä appiseni, ei ainakaan minun tauttani tarvitse sinun
luopua oriistasi. Minä olen yhtä tyytyväinen olemaan mikä nyt olen,
talon vävynä, kuin lautamiehenäkin", sanoi Heikki.

"Mutta minäpä en olekaan yhtä tyytyväinen", huusi emäntä. "Minä olen
tähän taloon tuonut myötäjäisinä tuhatta ruplaa ja minulla pitää oleman
myöskin sananvaltaa jossakin asiassa. Minä olen tähän asti aina
tyytynyt siihen mitä sinä, ukkoseni, olet sanonut; mutta nyt en anna
perää, vaikka maa revetköön. Jos sinä, sen natale, et raatsi antaa
oritta vallesmannille, niin minä 'käännän turkkini nurin' ja sitte saat
nähdä kuinka monta oriin hintaa menee tuulille ja pohjoisille. Jokos
nyt älyät, vai jatkanko minä puhettani?"

"Tukkia nyt jo leipälaukkusi ja anna ihmisten järjellisesti keskustella
asiasta", sanoi isäntä tyynesti. "Jos nyt päättäisimme asian ja Heikki
aikoisi lautamieheksi, niin miten sinä oppisit kirjoittamaan?"

"Kyllähän siihen keinon keksimme", vastasi Heikki. "Minä hankin
kirjoitus-aapisen ja taulun ja alan opetella kirjoittamaan. Voinhan
pyhinä käydä koulumestarin luona. Kyllähän hän opettaa minua maksoa
vastaan."

Niin tapahtuikin. Heikki harjoitteli ahkeraan ja oppi viimein
kirjoittamaan jotenkin hyvin. Hän näytti kirjoituksensa nimismiehelle,
joka sanoi:

"Tämä on jo liiankin hyvää lautamiehen kirjoitukseksi. Kyllä sinä nyt
pääset lautamieheksi."

Seuraavissa käräjissä otti herrastuomari virkaeron ja nimismiehen
ehdotuksesta otettiin lautamieheksi Heikki Hilkkonen. Se kun
ilmoitettiin saarnastuolista, niin moni sitä ihmetteli. Kanalan
kylänvanhinkin pudisti päätänsä ja sanoi:

-- Sen se rikkaus ja herrojen tuttavuus vaikuttaa, että

    "Tyhmätkin ne pääsee herroiksi
    ja kihlakunnan lautamiehiksi:
    kas se, se maa on onnellinen."

Muutama aika sen jälkeen, kun nimismies kulki virkamatkoillaan,
poikkesi hän Kanalaan ja sanoi isännälle:

"Huomenna, kun minä palajan, niin varusta minulle orit ja sata ruplaa
rahaa."

"Hyvä on", virkkoi isäntä, mutta säpsähti nyt kumman tulleen, kun
mokomasta virasta, kuin lautamiehen ammatista, pitää antaa orit ja sata
ruplaa rahaa. Kuitenkaan ei hän hiiskunut kenellekään koko asiasta.

Huomenna tuli nimismies takaisin ja sanoi Kanalan isännälle:

"Annatko nyt oriin minulle, niinkuin puheemme oli?"

"Sanasta miestä ja sarvesta härkää", vastasi isäntä.

"Hyvä on, jos niin on", virkkoi nimismies. "Mutta meidän tulee kaikissa
asioissa olla varovaiset, jos tahdomme maineemme säilyttää. Laita sinä
nyt kutsumaan pari ystävätäsi hevoisharjakaisille. Sillä aikaa sinä
annat minulle sata ruplaa. Me sitte vierasten miesten läsnäollessa
hieromme hevoskauppoja ja sovimme vihdoin sataan ruplaan. Minä annan
sinulle rahasi takaisin ja vien oriin mennessäni. Sitte ei kenkään voi
sanoa, että sinä ostit vävyllesi lautamiehen viran oriillasi, eikä
myöskään, että minä otin oriin lahjaksi, vaan kaikki käypi niinkuin
tavallinen hevoskauppa."

Isäntä teki neuvon mukaan. Vierasten miesten nähden antoi nimismies
isännälle sata ruplaa oriin hintaa ja niin oli hevoskauppa päätetty.
Harjakaisia juotiin aikalailla. Lähteissään vei nimismies oriin
kerallaan ja niin se juttu päättyi.

Lautamieheksi päästyään ei Heikki enää pitänyt talon töistä niin suurta
lukua kuin ennen. Hän kulki kylillä "virkamatkoillaan". Isäntä renkien
kanssa toimitti talon tehtävät. Ensi alussa antoi lautamies apellensa
kaikki rahat, mitä hän sai ansaituksi. Tämä oli isännästä hyvä ja pian
hän unohutti sadan ruplan maksavan oriin, jonka oli nimismiehelle
antanut.

Kylillä kulkiessaan, kun yksi ja toinen tarjosi lautamiehelle ryyppyjä,
oppi hän vähitellen maistelemaan vihovaa. Hän koetteli sitä tehdä niin
salaisesti, ett'ei kotoperhe siitä mitään tiennyt. Isäntä tosin
oudostui Heikin lihomista, mutta Heikki selitti sen tulevan siitä, että
oli helpommalla työnteolla, ja siis jouti paremmin lihomaan.

Nimismiehen neuvosta ei Heikki ensimmäisissä käräjissä paljon puhunut
oikeuden istunnossa. Vastasi vaan silloin kun kysyttiin. Muuten oli hän
ääneti ja kuunteli asiain menoa. Tästä syystä piti käräjäkirjuri Mellin
uutta lautamiestä typeränä ja haukkui häntä seläntakana pölkkypääksi.

Olipa Hermelinillä, kuten lautamiehet häntä kutsuivat, toinenkin syy,
jonka tähden hän Hilkkosta hammasti. Mellin nim. tahtoi lautamieheksi
pitäjän pääpohattaa Huikkolan Heikkiä, joka puolestaan lupasi
Mellinille antaa vaimoksi ainoan tyttärensä. Mutta kun asia kävi
toisin, niin suuttui Mellin siitä, ja oli, vaikka syyttä, vihainen
Hilkkoselle, joka viran sai.

Kun käräjät olivat päättyneet, niin piti tuomari lautamiehille
loppiaiskekkerit, joissa oli myöskin nimismies ja kirjuri Mellin. Siinä
meni juotinki samaten kuin muukin meno säännöllisesti niin kauan kun
herrat siinä olivat; mutta puolen yön aikana, kun tuomari ja nimismies
olivat pois menneet, alkoivat jälelle jääneet lautamiehet elämöidä
omalla tavallaan. Hutikkaan tultuaan osotti kirjuri Hilkkosta ja sanoi:

"Kas tuota jäkkäniskaa, pölkkypäistä, sen vatsaa paksua ja ympyräistä."

Tämä tietysti suututti Hilkkosta, mutta hän koki hillitä itseänsä ja
sanoi ainoastaan:

"Jos minä olisin yhtä tyhmä kuin Hermelin, niin antaisin minä hänelle
ympäri korvia, mutta kun raamattu sanoo: 'Te kärsitte mielellänne
tyhmiä, että te viisaat olette', niin en minä häntä rankaise sen
enempää, sanonhan vaan:

    "Sä olet köyhä kirjuri,
    ja halpa ompi säätysi;
    vaan ihminenhän siekin oisit,
    jos vähemmän vaan viinaa joisit."

Tämän kuultuaan töytäysi kirjuri Hilkkosen tukkaan. Hilkkonen viskasi
Mellinin lattialle, jotta koivet hoilahtivat. Sieltä noustuaan otti hän
tuolin, jolla tahtoi lyödä Hilkkosta, mutta toiset lautamiehet estivät
sen. Tästä sydäntyi kirjuri niin, että uhkasi lopettaa kaikki
lautamiehet sukupuuttoon ja särki pöydältä kaikki astiat. Tähän hätään
riensi käräjätalon isäntäkin, ajoi kirjurin ulos ja lukitsi ovet. Mutta
ei lautamiestenkään kestinpidosta enää tullut mitään. Näin päättyivät
nämä lautamies Heikki Hilkkosen ensimmäiset käräjät.

Vähitellen taipui lautamies Heikki Hilkkonen juoppouteen. Se ei enää
kestänyt salassa hänen kotoväeltänsäkään. Heikki pysyi kotoa poissa
useampia päiviä, jopa joskus viikkomääriäkin. Väliin tuli hän hutikassa
kotiinsakin, ei kuitenkaan päivällä, mutta öillä, jolloin jo kotoväki
makasi, Vaimonsa koetteli häntä kaikin tavoin ohjata oikealle tolalle,
mutta siitä ei apua ollut. Kerran jo appensakin nuhteli häntä, mutta ei
sekään mitään vaikuttanut. Heikki vaan pitkitti entistä elämätään. Tämä
tietysti huolestutti kotoväkeä, mutta eivät he sille mitään voineet.

Kerran tapahtui Hilkkoselle lystillinen seikka. Hän oli juomassa
samassa kylässä olevassa Kievarissa. Jotenkin päihtyneenä läksi Heikki
menemään kotiinsa. Tultuaan naapurinsa riihen kohdalle, muisti hän,
että naapurin emäntä lepää kuolleena riihessä. Tätä Heikki pelkäsi,
eikä tahtonut uskaltaa tulla riihen sivuitse. Vihdoin hän rohkasi
luontonsa ja tuli kun tulikin riihen ohi. Mutta vähän matkaa astuttuaan
huomasi hän tiepuolessa pitkän, valkean olennon, joka kumarsi häntä.
Heikille häilähti hätä käteen, miten olla, kuin eleä. "Ei tässä auta
muu kuin urhoollisuus", tuumi Heikki itsekseen. Hän koetteli manata
kummitusta, mutta ei se siitä huolinut; se vaan kumarteli
kumartelemistaan. Vihdoin otti Heikki aidasta seipään, jolla hän lyödä
mätkitteli kummitusta ja hakkasi sitä niin kauan, että se vaipui maahan
ja herkesi kumartelemasta. Sitte riensi Heikki kotiinsa, eikä
uskaltanut katsoa taaksensa.

Kotona kertoi Heikki vaimolleen tuon kummallisen tapauksen, johon
vaimonsa sanoi:

"Se oli piru, jota sinä juomisellasi niin hartaasti palvelet. Nyt sinä
kyllä voitit hänet, mutta täst'edes ei hän annakaan itseänsä voittaa ja
sitte sinä olet hukassa."

Seuraavana aamuna meni Heikki siihen naapuritaloon, jossa vanha emäntä
oli kuollut, ja kertoi siellä yöllisen tapauksen. Kaikki kuuntelivat
halulla kertomusta, mutta nuori emäntä vihdoin oivalsi asian ja sanoi:

"Johan sinä, hyvä naapuri, taisit hakata palasiksi minun uuden
lakanani, jonka minä eilen iltapuolella asetin pehkon päälle kuivamaan.
Tuuli kun huojutteli pehkoa, niin sinä luulit, että kummitus
kumartelee."

Tämän sanottuaan meni nuori emäntä katsomaan miten asia oikeastaan oli.
Pian palasi hän, tuoden tullessaan rikkinäisen lakanan, jonka sanoi
olleen pehkon juurella, seipään luona.

Nyt selveni asia kummituksesta sekä Heikille että muille. Tämä harmitti
ja hävetti Heikkiä niin, että hän päätti vast'edes olla maistamatta
tippaakaan väkijuomia.

Kerran kun nimismies liikkui sielläpäin, kutsutti hän lautamies Heikki
Hilkkosen luoksensa kievariin ja sanoi hänelle:

"Minä olen kuullut, että sinä olet ruvennut juomaan ja kirjuri Mellin
sanoi minulle että hän saattaa sinut humalasakkoon. Sitte tietysti sinä
menetät virkasi. Mutta minä koettelin ylipuhutella Melliniä, ett'ei hän
sitä tekisi. Jos nyt sinussa on vielä yhtään miehuutta, niin heitä
hitolle koko ryyppiminen. Muutoin minäkin saan häpeät hattuuni sinun
tähtesi, kun minä sinut saatoin lautamieheksi."

Heikki ei yrittänytkään puolustamaan itseään, vaan sanoi vakaasti
päättäneensä heittää juomisen. Ja sen hän tekikin, eikä kukaan sen
päiväsen perään ole sanonut, että lautamies Heikki Hilkkonen olisi
ollut humalassa.

Kun Heikki jätti juomisen, ryhtyi hän innolla työn tekoon, mikäli vaan
suinkin virkatoimiltaan jouti. Hänen kotonsa, Kanala, rikastui
rikastumistaan. Hän laittoi poikansa Kallen kaupunkiin kouluun; mutta
kun koulut siihen aikaan olivat ruotsalaisia, täytyi Kallen ensin
yksityisesti lukea ruotsia vuoden ajan, ennenkuin pääsi "suureen
kouluun."

Jo seuraavan lukukauden alussa kirjoitti Kalle kotiinsa, että koulun
rehtoori oli muuttanut hänen nimensä, niin ett'ei hän nyt enää ole
Kalle Hilkkonen, vaan Carl Hillkopp. Lautamiehestä oli tämä nimenmuutos
mieluinen, mutta hänen appensa pudisti päätään ja sanoi:

"Sillä tavallahan meidän suomalaiset vieroitetaan kansasta, kun kieli,
mieli ja nimikin muutetaan. Virkaan päästyään eivät he enää tunne
olevansa kansan lihaa ja verta, vaan jotain suurempaa sukua. Siksi
alkavat he halveksia kansaa ja pitää sitä ala-arvoisena, joka on luotu
vaan virkamiehiä elättämään."



TURHA PELKO.


Tunnettu asia on, että maalla talonpoikainen kansa, etenkin entiseen
aikaan ja vieläpä paikkapaikoin nytkin, pitkillä puhteilla, kun koko
talon perhe on koolla, puhelee kaikellaisia kummitus- ynnä muita
kummallisia juttuja, eikä ollenkaan välitetä, jos lapsetkin ovat niitä
kuulemassa. Vieläpä pieniä lapsia peloitellaan ja sanotaan kun ne
itkevät:

"Jos itket, niin surma (tahi mörkö) tulee ottamaan."

Tästä on seuraus, että lapset jo pienuudesta pitäen oppivat
pelkureiksi, niin ett'eivät pimeän tultua tohdi yksinään mennä ulos,
vaan pitää oleman joko aikaihminen tahi vanhempi lapsi keralla "surman
palana". Tämä tapa, kun se kerran lapsena saadaan, kestää usealla,
varsinkin "heikommalla" sukupuolella hamaan hautaan saakka. Se tarttuu
niin tarkoin nuoreen sieluun, ettei sitä silloinkaan, kun kehittynyt
järki ja omatunto puhuvat sellaista turhaa pelkoa vastaan, saa tarkoin
luonnostaan eriämään, vaikka kyllä hyvin tietää, ett'ei pimeä pure,
eikä siis ole sen pelättävämpi kuin päiväkään.

Varsinkin kuolleiden pelkääminen on tapana, etenkin Itä-Suomessa.
[Katso Johannes Häyhän "Maahanpaniaiset" sivu 22.] Elävä ihminen,
olkoon kuinka julma ja rähäkkä tahansa, ei peloita sillä tavalla kuin
kuollut, vaikka se olisi ollut parhain ja hyvätahtoisin ihminen
maailmassa. Kuollut peloittaa niin, että se on jo koko sankari, joka
rohtii yksinään mennä ulos pimeällä, kun ruumis on talossa. Varsin
urhollisena pidetään sitä, joka rohtii pimeän aikana mennä yksin siihen
huoneeseen, jossa ruumis on.

Mutta pelätäänpä sitä muutakin pimeällä kuin kuollutta. Jos satut
aralta pelkurilta kysymään, että mitä hän oikeastaan pelkää, niin ei
hän tiedä sitä itsekään sanoa, mikä häntä peloittaa, mutta peloittaa se
vaan. Monella raukalla ovat "sydänmunat selkäpiissä", jos täytyy
jonnekin pimeällä mennä yksin. Varsinkin ulkoa tullessa, oven välissä
se tiukkaa tekee, niin että täytyy leksahtaa tasajaloin yli kynnyksen,
ikäänkuin seitsemän sarvipäätä olisi seläntakana. Ja varsinkin, jos
jotain kummitusjuttuja iltasilla puhutaan, niin on seuraava yö-aika
kahta kauheampi.

Pelkuruus, niin paha ja haitallinen kun se onkin rehellisille
ihmisille, olisi sentään hyvä varkaille, rosvoille, yökyöpeleille ja
kaikille niille, jotka pimeyden töitä harjoittavat. Silloin saisi moni
rehellinen ihminen pitää kunniansa, omaisuutensa ja henkensä. Mutta
onnettomuudeksi ovat nämä Belialin palvelijat pelkäämättömiä, jotka
eivät muuta kammo, kuin lain ankaruutta.

Riittäköön tämä jo alkulauseeksi. Katsokaamme miten eräs nuorukainen
sai itsestään pelon katoamaan.

V. 1856 läksi muutamasta Itä-Suomen pitäjästä eräs köyhä poika
Viipuriin kouluun. Hän sai asunnon erään kamreerin leipomatuvassa,
jossa ei ollut muita varsinaisia asukkaita. Kulku tupaan kävi pitkän,
pimeän porstuan läpi, eikä itse tupakaan ollut kehuttavan valoisa, kun
ainoastaan yhdestä, liki toista seinää olevasta akkunasta pääsi valo
tupaan, joten selkiällä päivälläkin oli tupa hämärä. Tuskin ikävämpää
ja kolkompaa asuntoa voi ajatella. Mutta opinhalukas nuorukainen oli
tyytyväinen siihenkin, semminkin, kun kortteerista ei huolinut
rahahyyryä maksaa, vaan sen sai työllä suorittaa, eikä työkään ollut
raskasta: kartanomaan ja kadun lakaiseminen, kamreerin saappaiden
kiillottaminen ja joskus asialla käyminen.

Tosin nuorukaisemme oli, niinkuin muutkin maalaisten lapset, "arkalasta
kotoisin", mutta se ei auttanut, yksinään sitä vaan täytyi elellä. Ja
jos joskus, etenkin pitkinä, pimeinä öinä vähän peloittikin, niin
toiselta puolen oli siinä se hyvä etu, että sai rauhassa lukea
läksynsä, kenenkään häiritsemättä. Näin kului syyskuu.

Tuli sitte lokakuun puoliväli. Eräänä kirkkaana päivänä tuli kamreeri
tupaan, tervehti kohteliaasti koulupoikaa ja sanoi:

"Kuules Juhana! Pastori I. on kuollut ja minä rouvan kanssa menen
nostamaan ruumista kirstuun, niin jos sinä seuraisit keralla. Olisi
vietävä pari laudanpäätä sinne, jotka sinä saat tulla kantamaan."

"Hyvä on, kyllä minä tulen heti paikalla", vastasi Juhanaksi puhuteltu
nuorukainen ja läksi samassa.

Laudanpäät kainalossa astui Juhana nyrsytteli herrasväen perästä katua
myöten pastori I:n kartanoon. Häntä poikapahaa peloitti; jos viedään
siihen huoneeseen, jossa ruumis on, niin sittehän tulevan yön makuusta
ei tule mitään yksinäisessä tuvassa. Pelko ei ollutkaan turha, sillä
talon rouva itse tuli avaamaan eteisen oven, osotti huonetta, jossa
kuollut oli, ja pyysi astumaan sisään. Juhana tahtoi jäädä eteiseen,
mutta kamreeri viittasi häntä tulemaan kammariin.

Nähdessään pitkän, laihan miehen ruumiin, säpsähti Juhana, ja olisi
lähtenyt juoksemaan pois, jos vaan olisi uskaltanut.

"Tuossa hän lepää, lukion kaivattu opettaja, perheensä rakas ja hellä
isä, minun armas sukulaiseni, ystäväni ja veljeni", sanoi kamreeri ja
purskahti itkuun. Koko seurue, s.o. kaksi rouvaa ja vainajan lapset
rupesivat myös itkemään; mutta Juhanaa ei vaan itkettänyt, kun hän
pelkäsi kuollutta. Kohta tuotiin ruumisarkku sisään.

"Ei tässä auta itku eikä parkuminen", sanoi kamreeri. "Nostetaan vaan
vainaja omaan kammariinsa."

Samassa otti hän ruumiin päästä kiinni, käski Juhanan ottamaan
keskikohdalta ja rouvat ottivat jalkapuolesta. Juhana, kun ei rohtinut
katsoa kuolleen kasvoja, käänsi päänsä toisaannepäin, mutta satutti
kätensä kuolleen kylmään käteen, kun hän otti ruumista keskoisista
kiinni. Tästä säikähti Juhana niin, että hän rupesi vapisemaan. Tätä ei
kukaan läsnäolevista kumminkaan huomannut. Kamreerin käskystä läksi
Juhana pois.

Jo eteisestä lähtiessä tuntui Juhanasta ikäänkuin vainaja olisi tullut
hänen perästään. Kartanolta se oli kulkevinaan hänen edellään kadulle
ja niin oli se seuraavinaan häntä, milloin edellä, milloin jälellä.

"Kumma tästä taitaa viimeinkin tulla", ajatteli tuo säikähtynyt poika
parka. "Miten nyt tulen toimeen yksinäni. Joko minä kuolen, tahi tulen
hulluksi: jompikumpi tässä on tarjolla."

Kamreerin talon paikalle päästyä, sulki Juhana pienen portin perästään,
rukoili Jumalaa päästämään häntä kaikesta pahasta, eikä johdattamaan
kiusaukseen. Sitte meni hän asuntoonsa. Tännekin oli tuo kummitus
seuraavinaan häntä. Poikaraukka pani kätensä ristiin, luki
ehtoorukouksen, valvo Herran, Isä meidän, ynnä monta muuta rukousta,
mitä vaan suinkin sattui muistamaan ulkoa ja silloin mieleen juolahti.
Vihdoin otti hän kirjansa ja alkoi lukea läksyänsä.

Vähän aikaa siinä luettuaan, kuuli Juhana tuvan oven lonksahtavan. Hän
säpsähti ja ajatteli itsekseen:

"Nyt se on tuossa, ei kiellä mikään!"

Mutta eipä se ollutkaan. Se oli talon kyökkipiika, joka tuli sinne
vaskiastioita puhdistamaan.

Niin kauan kun piika oli tuvassa, oli Juhana hyvässä turvassa ja luki
läksyään, mutta piian mentyä alkoi häntä taas peloittaa. Se toki häntä
lohdutti, kun piika pyysi häntä tulemaan kyökkiin ja "pouvaamaan"
arpakirjasta. Piika itse ei saanut siitä oikein selvää, kun arpominen
kävi moneen mutkaan ja senkin seitsemään temppuun.

Iltahämärässä otti Juhana kirjansa ja meni kyökkiin. Sinne tuli pian
kamreerin veljen tytär Hannolapellon neiti Roosa, joka kävi kaupungissa
koulua ja oli sedällään kortteeria. Roosa toi arpakirjan ja nappulat
tullessaan.

"Mitäs Miinalle arvotaan?" kysyi Roosa-neiti naurussa suin
lapsenpiialta.

"Arpokaa mitä tahansa, arpokaa vaikka minkälaisen miehen minä saan",
vastasi Miina punastuen.

Roosa otti arpakirjan ja Miina heitti nappulat. Kun sitte nappulain
reikäin mukaan otettiin arpakirjasta selko, niin saatiin vastaus:

"Luota itsesi sen päälle, että kaikki siat pimeässä mustat ovat!"

"Huono ennustus Miina raukalle", virkkoi lihava kyökkipiika Eeva.

"Mitäs Juhanalle arvotaan?" kysyi Roosa.

Juhana otti arpakirjan, katseli siitä kysymyksiä ja sanoi vihdoin:

"Arpokaa minulle: missä paraiten onneni saavutan", viskaten samassa
arpanappulat kyökin pöydälle. Arpakirjasta saatiin vastaus:

"Yksinkertaisen kansan seassa sinä parhain menestyt."

"Vieläkö arvotaan mitä muuta?" kysyi Roosa.

Jos vielä arvottaisiin: "missä minä mahtanen kuolla?" vastasi Juhana.

Siihen tuli vastaukseksi: "Sinä kuolet Pietarissa."

Siinä sitte arvottiin yhtä ja toista. Vastaukset tulivat milloin
mieleiset, milloin vastenmieliset. Vihdoin kysäsi Juhana:

"Mitäs Roosa-neidille arvotaan?"

Jospa vaikka arpoisi: "minkälaisen miehen mahtanen saada?" vastasi
Roosa ja heitti nappulat.

Vastaukseksi tuli: "Nenä on kuin kokko, huulet on kuin härällä ja
silmät niinkuin pöllöt, mutta muuten on rakkaudessa voimallinen."

Tämän kuultua viskasi Roosa arpakirjan pöydälle ja juoksi sisään. Piiat
paiskasivat paksun naurun; mutta Juhanaa säälitti Roosan kohtalo ja
siksi ei hän voinut yhtyä toisten nauruun.

Heti tämän jälkeen tuli rouva kyökkiin ja käski piikain laittaa
illallista. Tytöt kävivät toimeen ja Juhana alkoi lukea läksyään.

Illallisen perästä tuli rouva uudestaan kyökkiin ja kysyi:

"Mitenkäs Juhana näin myöhään on täällä? vai pelkäätkö sinä yksinäsi
olla tuvassa?"

"Enhän minä juuri pelkääkään, mutta kun tupa on kylmä, niin lämmittelen
täällä", vastasi Juhana.

"Eikö tytöt tänään tupaa lämmittäneetkään?" kysyi rouva.

"Kyllä se, hyvä rouva, meiltä unehtui lämmittämättä", vastasi sisäpiika
Mari.

"Ei pidä milloinkaan jättää velvollisuuksiansa täyttämättä", sanoi
rouva. "Enhän minä ennätä teidän peräänne aina katsoa. Pitäisihän
aikuisilla ihmisillä itselläänkin olla velvollisuuden tuntoa. Ja sinä
Juhana saat ilmoittaa minulle, jos tytöt milloin jättävät tuvan
lämmittämättä. Nyt Juhana saa olla kyökissä tämän yön, tytöt laittakoot
tilan hänelle tuohon rahille."

Tämä jälkimäinen lause oli Juhanasta sangen mieluista. Häntä peloitti
kovasti mennä yksin tupaan yöksi, vaikka ei hän sitä kenellekään
viitsinyt sanoa. Jos olisi omasta kotiperheestä joku siellä ollut, niin
kyllä hän olisi sille ilmoittanut pelkonsa, mutta vieraille ei hän
uskaltanut sanoa, kun pelkäsi joutuvansa pilkan esineeksi.

"Kas nyt, Juhana, me saimme sinun tauttasi toria", sanoi kyökki-Eeva.
"Olisit sanonut että tupa on lämmin kuin käen pesä, niin ei meitä olisi
toruttu."

"Enhän minä voinut käydä valehtelemaan, enkä arvannut että te siitä
toria saatte", vastasi Juhana alakuloisesti.

"Olisi ollut kaikkein parasta, jos olisit pysynyt kotonasi, siellä
maalla, etkä tullut kaupunkiin kouluun ensinkään", virkkoi Mari vähän
vihaisesti. "Eihän sinusta voi kuitenkaan herraa tulla, kun vanhempasi
ovat köyhät, eikä jaksa sinua kauan kouluttaa. Jos koulun käyntisi
jääpi kesken, niin et sinä sitte ole herra, etkä narri."

"Älkää te suotta-aikojaan Juhanaa toruko", sanoi Miina. "Rämpättäähän
tämä meidän rouva paljonkin, kenenkään yllyttämättäkin. Hyväähän se
tekee Juhanalle, vaikka hän vähänkin oppisi; pääsisihän hän vaikka
siltavoudiksi. Katsopas, miten hyvästi Lamper, tuo sisaresi mies elää,
kun pääsi siltavoudiksi."

"Ja sinä sitte taidat varustaida siltavoudin matamiksi, kun niin
Juhanaa puolustat", vastasi Mari pilkallisesti.

"Se on asia, joka ei kuulu tähän", sanoi Miina ja meni kammariin.

"Olisi Juhana saanut hyvin hyvästi olla tuvassa tämän yön, niinkuin
ennenkin", virkkoi Mari.

"Eihän se raukka hirveä", tokasi siihen Eeva.

"Nuo maalaiset poloiset ovat niin arkoja kuin jänikset, etenkin jos
kuolleen näkevät. Juhanakin tänäpäivänä kävi ruumiin luona ja siksi
ei hän nyt rohdi yksin olla tuvassa, vaan jäi tänne meidän
vastukkeeksi." --

"Antakaa Juhanaraiskan olla rauhassa", pyysi Miina, joka oli tullut
takaisin kyökkiin. "Kun rouva käski hänen olla täällä yötä, niin hän
on, eikä hänestä ole teille mitään vastusta."

"Tulehan sinä Miina ja käy siltavoutisi, tuon Jussin, viereen
makaamaan, kun sinä häntä niin puolustat", sanoi Mari.

"Tämä menee jo liian pitkälle", vastasi Miina. "Minä kaipaan rouvalle."

"Oletko sinä hulluna, Miina? Jos me täällä keskenämme mitä lotajamme,
niin pitäisikö rouvan kaikki tietää", virkkoi Eeva hätäisesti.

"Älä ole milläsikään, Juhana, mitä me tässä ollaan sanoneet. Minä
laitan sinulle pehmoisen vuoteen ja sinä nukut kuin veteen ja makaat
niinkuin Heikki huomisaamuun asti", lohdutteli Maria alakuloisesti
Juhanaa.

Illallisen syötyä tehtiin tilat ja tytöt kävivät omaan sänkyynsä ja
Juhana kävi rahille, toiselle puolen kyökkiä makaamaan.

Päivän tapaukset, tämän illalliset arpomiset, torat, ynnä muut seikat
olivat liikuttaneet niin Juhanan herkkää mieltä, ettei hän saanut
kaualle aikaa unta, vaan mietti pitkin ja poikin tämän maailman menoa
ja omaa tyhmyyttään, joka, vaikka kyllä hyvin tiesi ja ymmärsi, ett'ei
kuollut voi liikkua, kuitenkin pelkäsi sitä, ajattelematta, että
hänen itsensäkin pitää kerran kuoleman. Onhan tuo häpeää, että
yksinkertaiset, koulunkäymättömät piikatytöt tekevät pilkkaa hänen
turhasta pelostaan. Jos ei oppi valista sen vertaa ihmistä, että
rohtisi yksinään olla, niin saapi sitte olla koko koulunkäynti tipposen
tiessään. Hän tuskaantui itseensä niin, että häntä itketti. Sitte
rukoili hän hartaasti Jumalaa varjelemaan itseään ja antamaan hänelle
rohkeutta heittämään turhat pelot pois. Näissä ajatuksissa nukkui hän
viimein.

Mutta yöllä havahtui Juhana, ja pelon kauhu valtasi hänet, kun kyökin
akkunasta kävi kylmä veto ja sieltä kuului jotain liikettä.

"Nyt se on varmaan tuossa, se kuolleen haltia" [kansan uskon mukaan ei
kuollut itse kävele, vaan hänen haltiansa], ajatteli Juhana itsekseen
ja veti peitteen korvillensa. Hänen mielensä teki parkasemaan, mutta ei
uskaltanut. Silloinhan piiat olisivat luulleet hänen tulleen hulluksi.
Hän päätti siis odottaa ja kuunteli sangen tarkkaan liikettä.

"Tuleehan sieltä kun tuleekin" -- ajatteli Juhana. -- "Kyökin akkuna on
varmaan auki, kun sieltä tulee kylmää sisälle, ja akkunasta joku tulee,
se on varma, mutta kuka se sitte lienee, en vielä tiedä. Ehkäpä se pian
selkenee koko salaisuus. Kerkeänhän minä sittenkin parkaista, kun se
tulee minun luokseni."

Kummituksen tulo kesti Juhanan mielestä hirveän kauan. Se oli jo koko
ijankaikkisuus. Vihdoin tuntui akkuna sulkeutuvan kiinni ja vähän ajan
perästä alkoi kuulua puheen supinaa.

"Aha" -- arveli Juhana -- "nyt minä ymmärrän millainen kyöpeli se on.
Ilmankos nuo tytön keukoset niin vihaiset olivat illalla, kun minä
tänne yöksi jäin. Se onkin tyttöjen yökyöpeli. Kummahan se kuitenkin
on, että sivistyneessä kaupungissa ovat samat raa'at tavat kuin
maallakin, vaikka kaupunkilaiset niin halveksivat maalaisia, että
haukkuvat heitä maamoukiksi. Varmaan tämä vieras on kaupungin moukka."

Tyttöjen luota kuului vaan yhä pientä liikettä ja supinaa. Yht'äkkiä
pöydältä putosi lattialle jotain, joka tuntui särkyneen. Tästä
kolauksesta havahtui pieni, Ami-niminen koira, joka makasi kyökin uunin
alla. Se juoksi lattialle ja nosti aika mellakan. Pian suorihe
yökyöpeli matkaansa, eikä viipynyt akkunasta mennessään, vaikka hän
hitaasti siitä tuli. Tytöt alkoivat maanitella koiraa, ottivat sen
syliinsä ja hyväilivät.

Vihdoin asettui koira ja kyökissä vallitsi taas hiljaisuus. Juhanaa
nauratti tämä tapaus niin, että hänellä oli työtä tuskaa pidättäessään,
ett'ei äänensä olisi kuulunut.

"Sellaista se on niiden kummitusten laita", ajatteli Juhana itsekseen.
"Aina siinä on joku luonnollinen syy, jota ei viitsitä tutkia, vaan
pelätään." Häntä hävetti sekä illallinen että äskeinen pelkonsa. Ja
vaikka hänelle juohtui mieleen kuollut pastori, ei häntä se enää yhtään
peloittanut. Hän päätti vakavasti totuttaa itseänsä rohkeammaksi ja
koettaa ottaa selkoa, jos jolloinkin sattuisi jotain erinomaista
kuulemaan tahi näkemään. Näissä vakavissa ajatuksissa nukkui hän
uudestaan.

Seuraavana aamuna kyselivät tytöt Juhanalta, kuuliko hän mitään
erinäistä kolinaa. Juhana sanoi kuulleensa koiran haukuntaa ja jotain
semmoista. Tytöt kielsivät Juhanaa rouvalle mitään virkkamasta, jos
olisi jotain kuullutkin. Sen lupasi Juhana ja pitikin sanansa. Ei hän
puhunut siitä Miinallekaan, vaikka hän koetti sitä udella.

Tavallista aikaisemmin tuli rouva aamulla kyökkiin ja kysyi mikä meteli
siellä oli yöllä ollut, kun se kuului makuukammariin asti.

Mari, joka oli ovelampi puheessaan, selitti kohta rouvalle, että kissa,
joka huomaamatta oli jäänyt kyökkiin yöksi, pudotti savivadin pöydältä
lattialle, ja se meni rikki. Sen kuuli "Ami" ja nosti siitä rähinän.
Kyllä he ostavat uuden vadin särkyneen sijaan, joten talolle ei tule
mitään vahinkoa.

Rouva torua kakotti vähänaikaa piikoja huolimattomuudesta ja siihen
painui koko asia.

Tämän tapauksen perästä ei Juhana enää jäänyt kyökkiin yöksi, vaan asui
kaikessa rauhassa pesutuvassa ja niin sai itsestään turhan pelon
katoamaan. Samalla tavalla luulen minä jokaisen tulevan järkeensä, kun
vaan lujaa tahtoa ei puutu.

Niinkuin Miinan puheista arvata sopii, piti hän Juhanasta sangen paljon
ja puheli usein hänen kanssaan. Vihdoin kasvoi tuo pitäminen
rakkaudeksi, jota Miina tavalla tai toisella tahtoi Juhanalle näyttää.
Mutta Juhana, ollen viaton luonnon lapsi, ei sitä ymmärtänyt, pitäen
vaan Miinan ystävyyttä kohteliaisuutena.

Eräänä päivänä, kun Juhana puolenpäivän aikaan tuli koulusta ja alkoi
tutkia Eukliden alkeita, istuen tuolilla, selkä oveen päin, tuli Miina
niin hiljaa tupaan, ett'ei Juhana sitä kuullut, laski takaapäin kätensä
Juhanan kaulaan ja suuteli häntä. Tämä suututti Juhanaa niin, että hän,
katsomatta, kuka se oli, lyödä napautti suuta vasten Miinaa niin, että
tämän nenä alkoi juosta verta.

Miina juoksi kartanolle, jossa talon rouva sattui olemaan. Rouvan
kysymykseen, mikä nenän saattoi vuotamaan, vastasi Miina että Juhana
löi. Heti kutsuttiin Juhana siihen, ja hän tunnusti tekonsa.

Samaan aikaan sattui kamreerikin tulemaan siihen, jolle myös asia
ilmoitettiin. Hän kysyi syytä, miksi Juhana löi Miinaa. Juhana selitti
syyn, eikä Miinakaan kieltänyt sitä valheeksi. Tämän kuultuaan sanoi
kamreeri:

"Antakaa te kaupungin imikot olla Juhanan rauhassa." Ja rauhan sitä
perin Juhana saikin sekä "imikoista" että kummituksista.



HERRASMIES.


Tuonnoiseen aikaan oli eräässä maamme pikkukaupungissa pikku porvari.
Tälle pikku porvarille syntyi pikku poika juhannus-yönä v. 18--.

Kokeneet vanhemmat ainoastaan voivat tietää, minkä ilon lapsen
syntyminen vaikuttaa, vaikka heitä olisi useampiakin, saatikka sitte
ensimäisen lapsen.

Jo aikoja sitte olivat meidän porvarilliset puolisot toivoneet perheen
lisäystä, ja niinkuin sanottu on, toteutui tämä toivo vihdoinkin.

Vaikka meidän pikku porvari ei ollut mikään juoppo, sanan varsinaisessa
merkityksessä, niin kumminkin, kun kätilö hänelle ilmoitti pojan
syntymisen, meni hän itse viinapuotiin ja osti sieltä parasta
pomeranssi-viinaa, jonka sitte hyvän naapurinsa Rätvelinin kanssa
tyhjensivät pikkupojan "varpaisiksi".

Sitte kun lapsen äiti oli vähin tervehtynyt, alettiin tuumia, mikä nimi
pikku pojalle annetaan. Äiti tahtoi antaa Adolfin nimen, mutta isä
sanoi:

"Minä olen jo tässä elähtänyt mies, enkä enää suuresti ristimänimeä
kaipaa, semminkin kun vieraat minua kutsuvat sukunimellä ja sinä
tietysti tästälähin kutsut minua papaksi, niin että minun ristimänimeni
kokonaan joutuu unhotuksiin. Siksi annan minä pojalleni oman nimeni."

Asia jäi sillä kertaa lopullisesti päättämättä. Mutta seuraavana
päivänä sanoi pikku-porvarin rouva herrallensa:

"Kuules pappa! Minä olen aikonut pojastamme kasvattaa herrasmiehen,
annamme siis hänelle nimeksi Johan Adolf. Sitte hänellä on kaksi nimeä
niinkuin muillakin herroilla, etkä sinäkään jää pahoillesi, ett'ei
poika kanna isänsä nimeä."

"Kas niin, hyvä mamma", huusi ihastuksissaan pikku-porvari. "Sinä olet
kekseliäs ja hoksaat pian asian. Sinulla on pää kuin partaveitsi. Minä
suostun täydellisesti sinun esitykseesi."

Parin viikon perästä ristittiin lapsi ja annettiin nimeksi Johan Adolf.
Vanhemmat alkoivat lasta kutsua Junuksi, kun äiti ei osannut sanoa
Adolf, vaan se meni aina häneltä Aatolt.

Pikku-porvarin Junu kasvoi ja vauristui vähitellen, niinkuin muutkin
lapset. Vanhempainsa mielestä oli hän muita lapsia eloisampi sekä
ymmärryksensä että kykynsä puolesta, vaikk'eivät muut ihmiset siinä
mitään erinomaista huomanneet, olihan vaan tavallinen terve ja järkevä
lapsi.

Leikkiessä naapurin lasten kanssa, oli Junu aina leikin johtaja. Tämä
huvitti sangen suuresti vanhempia. Hyvin iloiseksi tuli heidän
mielensä, kun naapuri Rätvelin, joka oli Junun kummi, eräänä päivänä
sanoi:

"Tuo teidän pikku Junu on kuin luotu toisten käskijäksi. Hän näyttää
minusta niin herraspojan näköiseltä."

Jo aikaiseen alettiin Junua käyttää koulussa. Hän edistyi siellä hyvin
ja toi aina hyvät todistukset. Tämä ilahutti sekä Junun vanhempia että
hänen kummiansa, joka kehaisten sanoi:

"Herrasmies tuopi herrasmiehen numerot."

Tästä lähtein sai Junu "herrasmiehen" arvonimen, joka hänellä pysyi
koko ikänsä.

Kun poika oli kolmannella luokalla kimnaasissa, niin alkoivat hänen
vanhempansa tuumia mikä virka pojalle paraiten soveltuisi.

"Lukekoon poika papiksi", tuumasi äiti. "Se on paras ja arvokkain
virka. Kuinka meitä ilahuttaisikaan, kun meidän Junu saarnastuolissa
paukuttelisi ja ämmät kirkossa itkeä tihustaisivat. Entäs lukusissa,
häissä, ristiäisissä, maahanpaniaisissa, y.m. sellaisissa
tilaisuuksissa, kuinka suuri arvo niissä papille annetaan! Olkoon
vieraita kuinka paljon tahansa, niin papille sitä ensimäiseksi
tarjotaan."

"Niin, tarjotaan ja kunnioitetaan edessä, mutta seläntakana nauretaan
ja pilkataan", jatkoi isä äidin puhetta. "Jos pappi on totisesti
uskovainen, -- joita, Jumala paratkoon, harvassa löytyy, -- niin häntä
snnotaan ahdasmieliseksi, raukkamaiseksi, jesuiitaksi, y.m. Jos hän
taas on maallismielinen, niin sanotaan häntä ulkokullatuksi ja
valehtelijaksi, joka ei itsekään sitä usko, mitä muille saarnaa ja
opettaa. Hän siis työskentelee, ei aatteen, vaan leivän tähden. Ja
entäs se pohjaton ahneus ja rajaton vallanhimo, joka on koko
pappissäädyn leimana, se minua ilettää. Ei, minun poikani ei saa tulla
ihmisten irvisteltäväksi, vaan hänestä pitää tuleman rehellinen mies,
joka elää aineessansa."

"Niin sinä, pappa hyvä, nyt puhut kuin keitetystä lampaan päästä",
vastasi äiti kiivastuneena. "Jos joukossa on lurjuksia, niin on väärin
syyttää koko säätyä. Katsoppas esimerkiksi meidän kappalaista, kuinka
herttainen ja ylösotettu mies hän on. Kaikki häntä kunnioittavat, sekä
herrat että talonpojat. Ja mikäs meidän rovastin on eläissä? Hän asuu
komeassa pappilassa ja ajaa vaunuilla parihevosilla. Eikös sinunkin
mieltäs hyvittäisi, jos meidän Junu-poika olisi sellaisena mahtavana
rovastina?"

"Ei ensinkään", sanoi isä. "Olla nuorena ahneen rovastin apulaisena,
jolla tuskin on niinkään iso palkka, kuin pappilan pehtoorilla, ei ole
mitään hauskaa. Tavallinen renki, joka on vuodeksi pestattu, saapi
olla samassa paikassa, mutta apulaispappi, tuo 'konsistoriumin
kyytihevonen', hän muuttaa vähän väliä. Mitä meidän kappalaiseen tulee,
niin hän on tosin kunnon mies, mutta entäs rovasti: hän on kirkossa
pappi, vaan muualla Matti. Hänhän se on, joka riitelee maalaisten
kanssa kuntakokouksissa, ja saatavainsa otossa on hän ahne kuin susi.
Viime talvenakin, kun Muikkulan Matti oli rovastin saatavia maksamassa,
niin rovasti paineli kourallaan viljoja nelikkoon, joten Matilta jäi
vähän vajaaksi, vaikka hän kotona oli viljat mitannut. Kun Matti tätä
nureksui, niin sanoi rovasti:

"'En suinkaan minä liikoja ota; näethän, että minulla on ruunatut
mitat.'

"'Niin kyllä on, mutta rovastilla pitäisi myös oleman ruunatut kourat',
vastasi Matti.

"Tämänkaltaiset jutut, kun tulevat seurakuntalaisten kuuluville, niin ne
herättävät ylenkatsetta ja paheksumista. Ja muutenkin on papin virka
suuren vastuun alainen, niinkuin raamattu sanoo:

"Älkäät, rakkaat veljeni, jokainen pyytäkö opettajana olla, tietäen,
että me sitä suuremman tuomion saamme; sillä moninaisissa me kukin
puutumme." (Jaak. 3:1.)

"Kaikki virat ovat vastuunalaiset", virkkoi äiti. "Minä ehdottelen,
että Junu, sitte kun hän tulee yliopistoon, saa itse päättää, miksikä
virkamieheksi hän rupeaa."

Siihen isäkin suostui.

Vuosi vuodelta pienenivät Junun arvostelunumerot ja vihdoin oli niin ja
näin, jos hän pääsi luokalta. Seitsemännelle luokalle päästyään sai hän
jo ehdot. Herrasnumeroista ei enää ollut puhettakaan. Tämä tietysti
huolestutti vanhempia. Pikku porvari kävi jo koulun rehtorillekin
puhumassa tästä asiasta. Rehtori sanoi:

"Syy ei ole pojassa, vaan teissä, kun te hänet niin nuorena laitoitte
kouluun. Hän on nyt kyllästynyt lukuun, kun lapsena täytyi kovin paljon
lukea. Toivokaamme, että hänessä herää vielä entinen lukuhalu."

Oliko Junu todella laiskistunut? Sitä ei juuri kukaan voinut sanoa.
Mutta hänen hommansa kohdistuivat käytännöllisille aloille. Hän
puuhaili "kansanvalistuksen hyväksi": toimieli kansanjuhlissa,
arpajaisissa y.m. semmoisissa hommissa. Jos tarvittiin johonkin
seuraan juhlapuheen tahi esitelmän pitäjää, niin käännyttiin aina
"herrasmiehen" puoleen. Nämä hommat tietysti ottivat aikaa enemmän kuin
koulupojalta olisi riittänyt. Talvis-iltoina, kun milloin ei muuta
hommaa ollut, kului aika luistinradalla, tahi kävellessä "tipo"-koulun
oppilaiden kanssa. Siksi jäi läksyjen lukeminen syrjäasiaksi.

Päästyään seitsemännelle luokalle heitti Junu muut hommat syrjään ja
rupesi todenteolla lukemaan. Nyt taasen kohosivat arvostelunumerot
niin, että hän primuksena (ensimäisenä) pääsi kahdeksannelle luokalle.

Vihdoin tuli tuo tärkeä ylioppilastutkinto esiin. Junun kirjoitukset
menivät läpi loistavasti. Sitten oli mentävä Helsinkiin suullisia
tutkintoja suorittamaan ja siihen tarvittiin rahaa. Pikku-porvari antoi
viimeiset rahansa ja kun "herrasmies" ei sanonut niiden riittävän,
lainasi isä naapuri Rätveliniltä lisää.

Sykkivällä sydämellä eroisvat vanhemmat ja poika toisistaan.

"Jumala varjelkoon minun ainoaa poikaani tuolla suuressa maailmassa,
jossa niin moni on itsestään miehen tehnyt, mutta myös monta on
rappiolle joutunut", rukoili äiti.

Muutaman ajan perästä palasi Junu Helsingistä kotiinsa, valkonen
ylioppilaslakki päässä ja lyyra otsassa. Vanhempain ilo oli
ylimmillään.

"Nyt hän on todellisesti herrasmies, kun on jo virkalakki päässä",
arveli Junun kummi Rätvelin.

Tästä lähtien kutsui koko tuo pikku kaupunki ylioppilas Junua
"herrasmieheksi". Saman nimen antoivat hänelle toverinsa muuallakin.
Herrasmiehenä ja oikein mahtavana piti tuo nuori keltanokka itseään;
sillä

    Hän käi, päätä keikutellen,
    keppiänsä heilutellen,
    oli mielestänsä miesi,
    kuinka suuri -- Luoja tiesi.

Ensi lukukauden oli "herrasmies" kotosalla. Aamusilla makaili hän
sangen kauan. Edellä puolen päivän mittaili hän kaupungin katuja ja
päivällislevon perästä kävi hän seurahuoneella kiistelemässä vanhain
herrain kanssa politiikasta y.m. päivän tärkeistä kysymyksistä. Näin
kului syyslukukausi.

Kevätlukukaudella matkusti herrasmies Helsinkiin, jossa hän muiden
aineiden tieltä suoritti pienen jumaluusopillisen tutkinnon. Muuten
sanoi hän tutkivansa filosofiaa.

Vaikka "herrasmies" oleskeli monta lukukautta Helsingissä, ei
tutkintojen suorittamisesta sen valmiimpaa tullut. Sillä aikaa olivat
vanhempain varat jo kuluneet loppuun, joten "herrasmiehen" itsensä
täytyi lainaan turvautua; vaan nekin rahat hupenivat niinkuin siivillä
pyyhkien, eikä tutkinnoista tullut sen valmiimpaa. Tämä huolestutti
kovin "herrasmiehen" vanhempia.

Eräänä päivänä meni pikku-porvari kaupungin mahtavimman miehen, herra
Erikssonin pakinoille, saamaan hyviä neuvoja ja -- apua. Herra Eriksson
nuhteli pikku-porvaria siitä, kun tämä, suomalainen mies, uskalsi mennä
niin korkealle, että tahtoi pojastansa tehdä herrasmiehen ja oikein
virkamiehen, joka muka muuten kuuluu yksinomaan ruotsalaisille ja
virkamiehille.

"Johan minä olen sen ennenkin sanonut", virkkoi herra Eriksson, "ett'ei
suomalaisten lapsista mitään virkamiestä tule, kun ei heillä raukoilla
ole niin paljon varoja kuin siihen tarvitaan. Minullakin on kaksi
poikaa yliopistossa. Viisi ensimäistä vuotta he tyrysivät ja viftasivat
Helsingissä, toiset viisi vuotta he lukivat ja sitte suorittivat
tuomarintutkinnon. Mutta missä teillä ovat sellaiset varat? Paras olisi
ollut, jos olisitte laittaneet poikanne joko kauppakonttooriin tahi
seminaariin, eikä Helsinkiin, jossa moni varaton suomalainen on
joutunut 'hampuusiksi'."

Eräänä keväänä laittoi "herrasmies" kotiinsa hyvin kauniin kirjeen,
jossa hän ilmoitti suorittaneensa tärkeät tutkinnot ja vuoden perästä
olevansa valmis virkaan astumaan, pyytäen samalla matkarahoja, jotta
pääsisi tulemaan kotiin. Vanhemmat uskoivat poikansa totta puhuneen ja
isä otti lainaksi rahaa eräältä kaukaiselta sukulaiselta, ja lähetti
pojallensa.

Matkarahat saatuansa vietti "herrasmies" iloista elämää niin kauan,
kunnes rahoja piisasi. Vasta sitte, kun rahat olivat lopussa, eikä muu
neuvo enää auttanut, lähti hän jalkapatikassa matkalle kotiinsa. Päivän
astuttuaan yöpyi hän erääsen taloon, jossa armelias emäntä antoi
hänelle illallisen -- ainoan aterian, mitä hän sinä päivänä oli
nauttinut.

Seuraavana päivänä saapui "herrasmies" erääsen taloon, jossa
talonmiehet olivat vanhaa riihtä purkamassa. Hän pyysi ruokaa talosta,
mutta sitä annettiin ainoastaan sillä ehdolla, että hän ryhtyisi työhön
talonmiesten kanssa. Muutaman päivän työskenteltyään sai hän vähän
rahaakin, jotta pääsi matkaansa jatkamaan.

Kotokaupunkiin päästyään oli "herrasmies" sangen kurjassa tilassa:
vaatteet kuluneina ja likaisina, ei mitään matkalaukkua, eikä muita
tavaroita.

Tämä poikansa kurja tila pelästytti porvariperhettä niin, että äidin
ennestään heikko terveys murtui ja hän kääntyi tautivuoteeseen, josta
ei hän enää koskaan noussut. Pettyneet toiveet veivät hänet manalaan.

Vähitellen alkoivat pikku-porvarinkin voimat riutua. Sitte kun hänen
vähäinen omaisuutensa oli veloista myyty, täytyi hänen itsensä, kun ei
enää kyennyt itseään elättämään, muuttaa vaivais-huoneeseen.

Olisi luullut tällaisten tapausten vaikuttavan "herrasmieheen" ja hänen
palajavan pahuuden tieltä, mutta niin ei tapahtunut. Sillä juoppous
paaduttaa sydämen niin, että kaikki hellät tunteet kuoleentuvat.
Juomari ei sääli itseänsäkään, sen vähemmin muita.

Köyhyys ja puute pakoittivat "herrasmiehen" hankkimaan itselleen jotain
tointa. Hän vihdoin onnistui pääsemään tuomarille kirjuriksi ja
ansaitsi vaatteet päällensä. Mutta sitte hän ratkesi taas juomaan
entistä kiivaammin, niin ett'ei hän voinut kirjurinakaan olla. Uudet
vaatteensa vaihetti hän vanhoihin, kuluneisiin repaleihin ja välirahat
menivät kapakkaan.

Kerran kun "herrasmies" istui kapakassa ja kerjäsi ryyppyjä yhdeltä ja
toiselta, sattui siellä olemaan eräs hänen isänsä entinen tuttava, joka
sanoi:

"Hyi häpeä 'herrasmiehelle' istua kapakassa kerjäämässä. Sinä olet
ensin juonut vanhempaisi varat, sitte saattanut heidät murheella
hautaan ja nyt vielä kehtaat retkalehtia syntymäkaupungissasi ihmisten
pilkkana. Menisit ehkä sinne, jossa sinua ei niin hyvin tunneta. Ja nyt
ulos heti paikalla."

Tämän sanottuaan otti vieras "herrasmiestä" ryysyistä kiinni ja työnsi
hänet ovesta ulos kadulle.

Tämän tapauksen perästä matkusti "herrasmies" läänin pääkaupunkiin ja
päätti vakavasti alkaa uutta, raitista elämää. Siellä haki ja sai hän
ensin puhtaaksikirjoittamista, jolla tienasi vaatteet päällensä. Sitte
pääsi hän tuomarille kirjuriksi, jossa toimessa hän oli vuoden päivät.
Senjälkeen tuli hän lääninhallitukseen ylimääräiseksi kanslistiksi ja
alkoi ahkeralla työllään saada jo vähin erin yhtä ja toista pientä
omaisuutta kokoon, niin että toivottiin hänestä tulevan kunnollisen
ihmisen.

Mutta rietas henki tuli jälleen takaisin entiseen majaansa kahta
kauheampana. Juomisen himo kiihtyi taas uudella vauhdilla ja tätä ei
"herrasmies" voinut vastustaa, vaan antausi sen valtaan.

Näihin aikoihin harjoitettiin paljon salaviinankuletusta. Eräänä
aamuna, kun kaupungin viskaali ajoi ulos kaupungista, sattui
salaviinankulettaja tulemaan hänelle vastaan. Huomattuaan viskaalin,
käänsi viinasaksa sukkelaan hevosensa ympäri ja alkoi ajaa karkuun
minkä ennätti. Keventääksensä kuormaansa viskoili viinasaksa lekkereitä
tiepuoleen. Miten viinasaksalle vihdoinkin kävi, emme tiedä, vaan sen
me tiedämme, että viina-astiat rikkoontuivat maahan viskattaessa.

Samalle paikalle, johon viina-astiat olivat viskatut, sattui
"herrasmieskin" tulemaan. Hän oli ollut yötä maalla eräässä torpassa,
jossa harjoitettiin salaviinankauppaa ja sieltä hän nyt tallusteli
kaupunkiin. Huomattuaan erään pohjalla olevan viinaa, alkoi
"herrasmies" sitä särppiä, ja ottikin niin runsaasti, että käpertyi
maantien kallaalle ja siihen heitti vihdoin henkensä. Sivukulkijat
huomaisivat kuolleen ja ilmoittivat asian poliisille, joka korjasi
ruumiin leikkuuhuoneeseen.

Kun lääkäri tuli ruumista avaamaan, saadakseen tietää kuoleman syytä,
niin hän aukaisi ensin vatsan, josta viina puhalti ulos ja paha löyhkä
lemusi. Tämä pahoitti tuon vakavan lääkärin mieltä niin, että hän sanoi
vihoissaan:

"Ähä, sen lalli, saitkos kerrankin viinaa kyläksesi!"

Kun vanha rovasti sai kuulla "herrasmiehen" surullisen lopun, sanoi
hän:

"Koska himo on siinnyt, niin se synnyttää synnin. Ja koska synti on
täydelliseksi tullut, niin se tuottaa kuoleman. Joka luulee seisovansa,
katsokoon, ett'ei hän lankea."



USKOLLINEN KUOLEMAAN ASTI.


Sinä aikana, jolloin Viipurin lääni oli valtiollisessa suhteessa
eroitettu muusta Suomesta, pidettiin Venäjän sotaväkeä ei ainoastaan
kaupungeissa, vaan myös kylissäkin. Raa'at sotamiehet olivat sijoitetut
talonpoikaistaloihin, vaan upseerit ja päälliköt herraskartanoihin;
missä seuduin niitä ei ollut, niin ottivat päällikötkin asuntonsa missä
vain milloinkin soveltui.

Erääseen Törmälä-nimiseen taloon otti asuntonsa joku korkeampi upseeri
v. 1788, kahden miespalvelijansa kanssa, jotka olivat sotamiehiä
samassa komppaniassa kuin herransakin. Upseeri asui kammarissa, vaan
tentsikat (palvelijat) asuivat perheen tuvassa.

Lomahetkillä, milloin ei sotaisia harjoituksia pidetty, tahi käyty
vieraisilla toisten päällikköjen luona, kutsutti upseeri tavallisesti
isännän kammariin "tsajulle", tahi muuten kanssansa juttelemaan ajan
ratoksi. Isännästä, joka oli puhelias mies ja osasi venättä, oli tämä
mieluista; sillä hän halusi kuulla yhtä ja toista, mitä ennen ei ollut
eläissään tullut tietämään. Kesäiseen aikaan kävelivät he joskus
yhdessä joko pelloilla taikka niityillä.

Erään kerran, heidän niityllä ollessaan, sanoi upseeri isännälle:

"Jos minä saisin noudattaa omaa mieltäni, niin minä olisin alhainen
maamies kuin sinäkin, mutta minulle ei ole suotu vapaata valintaa."

"Kuinka niin?" kysyi isäntä. "Olettehan te korkeassa virassa ja mikäli
minä olen tullut tuntemaan, myöskin hyvissä varoissa ja siis
onnellisessa asemassa."

"Jos onnellisuutta käsitettäisiin siltä kannalta, niin minä olisin
ylenmäärin onnellinen", vastasi upseeri. "Minä olen venäläistä
ylimyssukua ja ainoa perillinen. Meillä ovat äärettömät omaisuudet ja
rikkaudella ei ole ääriä ei määriä. Tuhannet orjat työskentelevät joka
päivä meidän rikkauden lisäämiseksi. Heitä voin minä käskeä joko tuleen
taikka veteen ja he ovat valmiit tottelemaan. Mutta kumminkin minä olen
onneton, sangen onneton mies parka."

"Nyt en minä ymmärrä Teitä, herra majuri", virkkoi isäntä. "Olkaa hyvä
ja selittäkää se minulle."

"Sen teen aivan mielelläni", vastasi majuri ja istausi mättäälle.
Samoin teki isäntäkin ja sitten majuri kertoi:

"Isäni kuoli jo minun piennä poikana ollessani ja äitini hoitaa suurta
omaisuuttamme ja hallitsee rajattomalla vallalla. Tietysti hän rakastaa
minua enemmän kuin omaa henkeänsä. Hän tahtoi tehdä minut niin
onnelliseksi kuin mahdollista oli. Siksi aikoi hän naittaa minut.
Morsiamekseni valitsi hän korkeasukuisen ja rikkaan tytön. Kaikki oli
jo valmiiksi harkittu ja hääpäiväkin määrätty.

"Mutta minä tahdoin nähdä morsiantani, jota minä ehk'edes en
tuntenutkaan, ennenkuin meidän häät tulivat. Tätä äitini ei kieltänyt.
Minä läksin siis matkaan. Mutta puolivälillä tuota neljänsadan virstan
matkaa sairastuin äkkiä ja minun täytyi käydä potemaan ensimäiseen
taloon, joka tiellä sattui. Siinä asui kapteeni B:n leski kahden
lapsensa kanssa. He ottivat minut herttaisesti vastaan ja hoitivat
minua miten parhaiten taisivat. Erittäin hellällä huolella hoiti minua
lesken tytär Maria, tuo sinisilmäinen, ihana impynen. Hän valvoi
yölläkin minun vuoteeni ääressä ja oli aina valmis minua palvelemaan.

"Marian sievä, teeskentelemätön käytös, hänen avonainen, terävä
järkensä ja hänen hurmaava kauneutensa miellytti minua niin suuresti,
että minä jumaloin häntä. Hän oli minun mielestäni enkeli, siipiä
vailla. Kun hän pehmeällä kädellään siveli minun kasvojani, niin tuntui
se minua virvoittavan paremmin kuin mitkään lääkkeet. Hänen suurista,
ihanista silmistään kuvastui hänen hellä sydämensä.

"Kun minä toinnuin sairaudestani, päätin minä tunnustaa Marialle
rakkauteni, jota en enää voinut salata. Siihen sattuikin sovelias
tilaisuus.

"Eräänä aamuna, kun hän kohenteli minun pääalaistani, otin minä hänen
kädestään kiinni ja kuiskaisin hänelle:

"'Maria, minä rakastan sinua!'

"Hän vavahtui ja punastui korviaan myöten, mutta ei vetänyt kättänsä
pois minun kädestäni.

"'Rakastatko sinä minua? Sano hyvä Maria se', jatkoin minä.

"Hieman aikaa kului, ennenkuin hän virkkoi mitään. Vihdoin kuiskasi
hän:

"'Jumala taivaassa tietää, että minä rakastan.'

"Sen sanottuaan katsahti hän minuun ja kirkas kyynel kiilsi hänen
silmissään. Sen minä huomasin, kun hän riensi äitinsä luo, joka häntä
kutsui.

"Kun hän seuraavalla kerralla tuli kamariini, istuin minä jo tuolilla.
Hän katsahti hellästi minuun ja tuli luokseni. Minä otin hänet syliini
ja painoin palavan suutelon hänen punaisille huulilleen, eikä hän sitä
kieltänytkään.

"'Sinä, Maria, olet minun, eikä mikään voima tässä maailmassa voi
ryöstää sinua minulta', sanoin minä ja kiersin käsivarteni hänen
solakan vartalonsa ympäri.

"'Niin olen, jos Jumala sen sallii', vastasi Maria iloisesti.

"Seuraavana päivänä ilmoitin minä kapteenskalle arvoni ja säätyni, jota
he tähän asti eivät olleet tienneet, ja pyysin hänen tyttärensä kättä.
(Sydämen olin minä jo ennen saanut).

"Tuo hyvä rouva hämmästyi, kun kuuli että minä olin ruhtinas N.

"'Tekö herra majuri olette ruhtinas N?' kysyi talonisäntä hämillään ja
nousi seisaalleen.

"'Niin olen, ystäväiseni', vastasi majuri. 'Sallimus on sen niin
säätänyt. Minä kenties olisin onnellisempi, jos en olisi ruhtinas.
Mieleni tekee kadehtimaan niitä, jotka ovat vaan ihmisiä ihmisenä, eikä
mitään muuta. Kastit ja luokat eivät minua ollenkaan miellytä. Koska
me, pyhän kirjan sanain mukaan, kaikki olemme yhtäläisiä Jumalan
edessä, niin miksikäs tässä maailmassa pitää oleman sellainen
säätyeroitus, että toiset jo maailmaan syntyessään ovat ylimyksiä ja
toiset alhaisia ja orjia, vaikka kaikki olemme yhden näköisiä ja yhden
Jumalan tekemiä? Istu, hyvä ystäväni, istu. Minä olen niin iloinen, kun
meitä on tässä kaksi ystävää, eikä yhtään ruhtinasta ja talonpoikaa. Me
olemme tavallisia kuolevaisia ihmisiä, eikä mitään muuta. Me saamme nyt
vapaasti jutella ja hengittää Jumalan raikasta ilmaa'."

Talonisäntä kävi istumaan ja sanoi:

"Jatkakaa vaan, hyvä ruhtinas, kertomustanne. Se minua niin kovin
huvittaa."

"Johan minä sanoin, että tässä ei ole mitään ruhtinasta, eikä
talonpoikaa, vaan kaksi ystävää", vastasi majuri kiivastuneena. "Jos
ette tahdo suututtaa minua, niin kutsukaa vaan minua majuriksi. Sen
arvon olen minä palveluksellani ansainnut, mutta ruhtinaan arvo ei ole
minun ansiotani. Niin kauan kun minä teidän talossa olen, ei minua
kenkään saa kutsua ruhtinaaksi, vaan majuriksi; muistakaa se."

Sitte kun isäntä oli luvannut olla ruhtinaan nimeä mainitsematta,
jatkoi majuri:

"Niinkuin jo mainitsin, hämmästyi tuo kunnon rouva. Toinnuttuaan sanoi
hän:

"'Teidän ruhtinaallinen armonne on hyvä ja ei tee pilkkaa meistä,
alhaisista ihmisistä. Vaikka me olemme köyhät, niin olemme toki Jumalan
kiitos kunniallisia ihmisiä ja se onkin meidän suurin arvomme.'

"Nyt oli minulla vuoro hämmästyä; sillä sellaista vastausta en voinut
odottaakaan. Siksi minun tuli hieman aikaa miettiä, mitä tuohon
sanoisin. Vihdoin virkoin minä:

"'Jos te, hyvä rouva, luulette minun tekevän pilaa, niin te suuresti
erehdytte. Minulla ei ole pilaa, sen vähemmin pilkkaa mielessäni. Jos
voisin teille avata sydämeni, niin te näkisitte, että siellä on puhdas
Jumalan totuus ja ettei siellä ole muuta kuin tyttärenne Marian kuva.
Häntä minä rakastan koko sydämeni lämmöllä viimeiseen hengenvetooni
asti, eikä tässä ollenkaan tule kysymykseen ylhäisyys tahi alhaisuus,
rikkaus tahi köyhyys, vaan yksinään tuo pyhä tunne, rakkaus.'

"Kun rouva kuuli minun innostuksissani puhuvan sydämeni tunteiden
mukaan ja näki kuinka minun kasvoni hehkuivat, niin tuli hän siihen
vakuutukseen, että puheeni oli pelkkää totta, eikä mitään
teeskentelemistä, ja sanoi:

"'Minulla luonnollisesti ei ole mitään sitä vastaan. Mitä sinä Maria
siihen sanot?'

"'Minä rakastan häntä, olkoon hän sitte ruhtinas, tahi ruhtinaan orja',
vastasi Maria, kävi äitinsä kaulaan ja purskahti itkemään.

"Pyhä tunne valtasi minutkin tällä autuaallisella hetkellä niin, että
minun silmistäni herahtivat kyyneleet.

"Sitte kun äiti oli antanut meille siunauksensa, aloimme me tuumia
meidän yhteen menosta, ynnä muista asiaa koskevista seikoista.

"Minä tahdoin ottaa morsiammeni keralleni Pietariin, mutta rouva ei
antanut siihen sanan sijaa, vaan sanoi aivan vakavasti:

"'Vasta sitte, kun te olette Herran alttarin edessä saaneet pyhän
papillisen siunauksen, vasta sitte voitte matkustaa mihin tahansa;
mutta sitä ennen ei Maria saa askeltakaan ottaa kenenkään miehen kanssa
kotoa lähteäkseen.'

"Vielä jonkun päivän viivyin minä näiden kunnon ihmisten luona,
vahvistaakseni voimiani. Se oli onnellisin aika minun elämässäni. Voi
kuinka mielelläni minä olisin tahtonut jäädä sinne asumaan koko
elinajakseni, jos vaan olisin voinut, mutta velvollisuuteni vaati minua
palajamaan äitini luokse Pietariin.

"Tällä ajalla sain minä tietää että Marian isävainaja oli erinomaisen
urhoollisuutensa ja velvollisuutensa tarkan täyttämisen tähden kohonnut
sotamiehestä luutnantiksi, tullut sodassa ammutuksi raajarikoksi,
jonkatähden hän sai eron sotapalveluksesta taapikapteenin arvolla.
Rouvansa oli erään vänrikin tytär. Miehensä kuoltua ei hänellä ollut
muuta tuloa, kuin se pensioni, minkä hän luutnantin leskenä sai. Heillä
kun oli oma talo ja Maria vielä ansaitsi ompelemisella rahoja, niin
tulivat he toimeen hyvästi, semminkin kun heidän tarpeensakin olivat
vähäiset.

"Vihdoin täytyi minun lähteä. Eronhetki oli raskas meille molemmille.
Minä lupasin pyhällä valalla, ett'en minä eroa Mariasta kun vähäksi
ajaksi vaan. Maria puolestaan lupasi pysyä minulle uskollisena
kuolemaansa asti. Näin erosimme vihdoin toisistamme sillä lujalla
vakuutuksella että olemme toistemme omat elämässä ja kuolemassa. Ja sen
lupauksen me pidämmekin.

"Kotia tultuani kerroin minä äidilleni kaikki tyyni aivan avomielisesti
ja pyysin lupaa saada ottaa vaimokseni Marian, jota minä niin hellästi
rakastin."

"Tiettävästi äitinne antoi siihen suostumuksensa ilomielin", virkkoi
talonisäntä.

"Niin minä luulin ja muutkin järkevät ihmiset olisivat sitä luulleet",
vastasi majuri. "Mutta äitini, sen kuullessaan, suuttui kauheasti ja
käski minut pois luotaan, jonka minä teinkin, ajatellen, että kun hän
tarkemmin miettii asiata, malttaa hän mielensä ja antaa vihdoin
suostumuksensa.

"Seuraavana päivänä uudistin minä pyyntöni. Mutta äitini oli jyrkkä
päätöksessään. Minä lankesin hänen eteensä polvilleni ja rukoilin
hartaasti, mutta turhaan. Hänen sydämensä oli kivikova minulle,
ainoalle pojallensa. Minä itkin ja tein jos jotakin, mutta hän ei
antanut perää, vaan uhkasi ajaa minut luotaan ja tehdä minut
perinnöttömäksi, jos en ottaisi sitä morsiamekseni, jonka hän oli
valinnut.

"'Johan sinä häpäiset koko meidän ylhäisen ruhtinassukumme tuollaisella
halpamaisella käytökselläsi', sanoi äitini. 'Mitähän hovissa
sanottaisiin, jos saataisiin tietää sinun hullut tuumasi. Varmaankin
luultaisiin sinun kadottaneen järkesi ja tulleen heikkomieliseksi. Ei,
minä en anna perää sinun hassutuksillesi.'

"Minun täytyi tyhjin toimin palata kammariini. Siellä minä heittäysin
divaanille ja itkin, itkin kuin pieni lapsi. Sydämessäni kirosin minä
kaikkea ylhäisyyttä, korskeutta ja rikkautta. Miksi eivät kaikki
ihmiset voi olla yhtä-arvoisia, jommoisiksi Jumala on ne luonut?
Miksikä minun piti syntymän ruhtinaana tähän itsekkääseen ja
vallanhimoiseen maailmaan? Mitä hyödyttää minua kaikki tämän maailman
mukavuudet, kun en saa tehdä omantuntoni mukaan?"

"Eihän teidän olisi tarvinnut niin kovin säikähtää, vaikka äitinne
uhkasi teidät perinnöttömäksi tehdä", sanoi talonisäntä. "Olisittehan
te saanut kumminkin isänne perinnön. Ja paitsi sitä, olihan teillä
virka sotaväessä ja siitä palkkaa, niin että toimeentulosta ei olisi
mitään hätää ollut, vaikka äidinperintö olisi mennytkin."

"Sinä et näy tuntevan näitä asioita", sanoi majuri. "Isälläni ei ollut
paljon muuta omaisuutta, kuin ruhtinaallinen arvonsa. Äitini on kaikki
se suuri omaisuus, mitä meillä on, ja tiettävästi hän saa tehdä sen
kanssa mitä tahtoo. Meillä, rikkailla ja ylimyksillä ei ole virastamme
mitään palkkaa, vaan me palvelemme palkatta siksi, että virka-arvo
pikemmin kohoaisi. Ja sen se tekeekin. Vasta sitte, kun olemme täysin
palvelleet ja eroamme, saamme sen pensionin. Ja paitsi sitä, niin on
siinä monta mutkaa ja temppua, ennenkuin erisäätyiset saavat mennä
keskenään naimisiin ja kaikkiin näihin temppuihin tarvitaan vanhempain
lupa. Siksi se minuun koski niin kovin, kun äitini ei antanut
suostumustansa. Minä en ymmärtänyt miten olla, kuin eleä. Olla rikas ja
tottunut elämään yltäkylläisyydessä, ja yhtäkkiä tulla köyhää
köyhemmäksi, oli asia, joka minua kovin huolestutti.

"Minä olin jo vähällä mennä äitini luo ja luvata hänelle luopua
Mariasta ja ottaa se ylhäinen tyttö, jota minä en tuntenut, enkä
tietänyt oliko hän kala vai lintu. Näissä mietteissäni kävelin minä
kamarissani, pää pyörällä. Silloin tuotiin minulle kirje, ja se oli
Marialta. Hän kirjoitti näin:

    "ljäti rakastettuni!

    Minä pelkään, ett'et Sinä ole kylliksi ajatellut meidän yhdistystä.
    Sinä olet ylhäinen ja rikas, minä alhainen ja köyhä. Minä tunnen,
    että on väärin pitää niin korkeita ajatuksia; Mutta uskotko Sinä,
    että Jumala voipi vihastua heikon naisen rakkaudesta. Minä luulen,
    ett'ei Hän sitä tee ja sentähden minun rakkaudellani ei ole mitään
    rajoja. Sinä voit hyljätä minut ja ottaa vertaisesi, rikkaan ja
    ylhäisen puolison, mutta Sinä et voi kieltää sitä, että köyhä ja
    alhainen Maria rakastaa Sinua kuolemaansa asti. Hylkää minut, jos
    voit, ja tee mitä velvollisuutesi käskee. Anna minun kätkeä
    sydämeeni rakkauteni ja kuolla sen kanssa. Minä en uskalla toivoa
    Sinua. Sen vaan tahdon sanoa, ett'ei minun rakkauteni saa estää
    eikä himmentää Sinun onneasi. Tosin minulla maailmassa ei ole
    mitään turvaa, vaan onhan minulla ylhäinen Isä joka pitää huolen
    orvoista ja köyhistä, siis minustakin. Siihen minä luotan.
    Kohdatkoot minua maailmassa mitkä vaiheet tahansa, mutta Sinua en
    minä voi unhottaa. Oi jos Sinä olisit minun vertaiseni, silloin
    minulla olisi toivo saada sinut puristaa omanani palavaa sydäntäni
    vasten, mutta nyt -- -- --? Minä en voi toivoa, vaikka rakastaa
    voin hamaan hautaan asti. Palavat suudelmat lähettää onneton

                                                      _Maria_.

    P.S.

    Tahtoisin kirjoittaa enemmänkin, vaan sydämeni on niin täynnä
    tunteita, että se tahtoo pakahtua. Siksi en voi sanoa muuta
    kuin sydämelliset terveiset!

                                                       _Sama_."

"Tämä kirje ohjasi minun päätökseni. Minä en enää horjunut rikkauden ja
rakkauden välillä, vaan päätin valita jälkimäisen ja rientää paikalla
rakastettuni luo. Siinä tarkoituksessa käskin minä valjastaa
parihevoset vaunujen eteen.

"Mutta samalla, kun minun piti lähteä, sain kirjeen päälliköltäni. Hän
käski minua heti paikalla tulemaan luoksensa. Ehdoton kuuliaisuus
päällikölle, sehän on vanhuudestaan tuttu asia. Siis minun täytyi
lähteä sinne.

"Saavuttuani päällikköni luo, ilmoitti hän, että pataljoonamme on
määrätty lähtemään Suomeen ja lähtö tapahtuu jo huomenna.

"Marian luokse lähtöhomman täytyi siis keskeytyä. Yön seudussa
kirjoitin minä kullalleni:

    "Armas oma Enkelini!

    Tuhannet sydämelliset kiitokset rakkaasta kirjeestäsi ja palavasta
    suudelmasta, jonka minulle lähetit. Minä en koskaan ole epäillyt
    sinun rakkaudestasi. Mutta sinä näyt elävän pelon ja toivon
    välillä. Muista, herttaseni, ett'ei pelko ole rakkaudessa, vaan
    täydellinen rakkaus ajaa pois pelon. Ei sinun, oma lemmittyni,
    tarvitse epäillä minun rakkaudestani, joka on kova kuin kuolema.
    Minä olen valmis luopumaan kaikesta muusta maailmassa, mutta en
    sinusta. Sinun olen minä elämässä, sinun olen minä kuolemassa.
    Mikään muu ei voi meitä eroittaa, kuin ainoastaan kuolema.
    Tosin äitini on meidän yhdistystä vastaan ja uhkaa tehdä minut
    perinnöttömäksi. Sen hän saa tehdä, mutta sinusta ei hän voi
    minua eroittaa. Minä en koskaan tahdo nähdäkään hänen ehdokastaan,
    josta minä sinulle jo puhuin, sen vähemmin ottaa häntä. Menköön
    tämän maailman mammona, minä en siitä välitä. Minä vaan
    lauleskelen:

        Mitä ompi rikkaus
        rakkautta vastaan;
        Maast' on kultain kotoisin,
        vaan sydän tai vahasta.

    Kirjeesi saatuani tahdoin minä rientää heti luoksesi, mutta
    virkavelvollisuuteni käskee minun pataljoonamme kanssa lähtemään
    Suomeen. Sieltä palattuani tulen luoksesi ja sitte Hertan
    alttarin edessä yhdistymme toisiimme ikuisesti.

    Rakas kultaseni, luota vaan Jumalaan ja minuun. Minä voin sinun
    tähtesi tehdä kaikkea, vaan en voi luopua sinusta. Hellät
    suudelmat tuhansien tervehdysten kanssa lähettää sinua ikuisesti
    rakastava

                                                 _Karpus_."

"Tämän kirjeen lähetin minä Marialle ja seuraavana aamuna ilmoitin
äidilleni, että minun täytyy heti lähteä Suomeen. Hän tuli niin
liikutetuksi, ett'ei saanut muuta sanotuksi kun:

"'Hyvästi nyt, rakas poikani! Voipi käydä niin, ett'emme enää tässä
maailmassa näe toisiamme.'

"Sen sanottuaan vaipui hän sohvalle ja minun täytyi lähteä, otettuani
hellät jäähyväiset. Naimisestani ei ollut mitään puhetta, nyt oli
muutakin ajattelemista.

"Minä olen jo ennenkin käynyt sodassa, mutta niin raskaalla mielellä en
ole koskaan lähtenyt kotoani kuin nyt. En tiedä, nähnenkö enää
milloinkaan äitiäni ja sydämeni lemmittyä, tuota herttaista Mariaa.
Häntä minä säälin enin tässä maailmassa. Hän on alati minun
mielessäni."

Tähän lopetti ruhtinas kertomuksensa ja pyyhki kyyneleitä silmistään.
Talonisäntäkin oli niin kovin liikutettuna majurin kertomuksesta, että
hänenkin silmistänsä vesi herahti.

Muutama aika kului, eikä mitään erinomaisempaa tapahtunut. Melkein joka
päivä kävi majuri tervehtimässä toisia upseeria ja nämä taas vuorostaan
kävivät majurin luona, jossa he väliin hauskuuden vuoksi koettivat
puhua suomea, jota he jo vähin olivat oppineet täällä ollessaan.

Eräänä aamuna, tavallista varhemmin kutsutti majuri talonisännän
luoksensa ja sanoi hänelle kyynelsilmin:

"Ystäväiseni, nyt meidän täytyy erota toisistamme, en tiedä kuinka
kauaksi, kenties ijäksi. Ruotsalaiset aikovat tulla Parkumäessä rajan
yli. Minun täytyy väkineni esinnä seisoa tulessa. Teidän maamiehet ovat
hirmuiset tappelemaan. Heillä kuuluu olevan aikomus valloittaa
Savonlinna ja sitte koko Viipurin lääni. Meidän vähä joukko voipi kohta
olla piiritetty ja Jumala tietää, näkeekö meistä enää yksikään
isänmaataan ja sukulaisiaan."

Sen sanottuaan pyyhki majuri kyyneltulvan silmistään, eikä saattanut
sanoa muuta kuin:

"Minun äitini, minun Mariani."

Vähän ajan perästä, kun hän oli tointunut, sanoi hän:

"Hyvä isäntä! Me olemme olleet varsin hyviä ystäviä ja minulla ei ole
täällä ketään, johon voisin niin paljon luottaa kuin sinuun. Ole niin
hyvä ja lupaa täyttää minun viimeinen pyyntöni."

"Saatte, herra majuri, olla huoletta, minä teen, mitä suinkin voin.
Saatte luottaa minuun ehdottomasti", vastasi isäntä.

"Niinkun näet, on minulla tässä pieni arkku", vastasi majuri. "Jos
minun on sallittu kuolla sodassa, niin ole hyvä ja vie tämä arkku
äidilleni Pietariin. Arkun kanteen on kirjoitettu hänen osoitteensa,
joten sinun on helppo löytää hänet. Mutta älä anna tätä kenellekään
muille, kuin ainoastaan hänelle itsellensä. Lupaa se minulle
ystävyytemme tähden."

"Minä lupaan sen, ja olkaa huoletta, minä myös täytän lupaukseni",
vakuutti isäntä.

Sitte jätti majuri arkun isännälle ja puristi hänen kättään
jäähyväisiksi. Hän olisi kenties tahtonut jotain vielä sanoa, mutta ei
saanut itkultaan ja mielenliikutukseltaan puhetta suustansa, sen kun
vaan nyökäytti päätään jäähyväisiksi ja läksi. Isäntä huusi hänen
jälkeensä:

"Jumala varjelkoon herra majuria ja saattakoon terveenä takaisin."

Pian oli majuri poissa ja isäntä katseli kyynelsilmin hänen peräänsä
niin kauan, kunnes hän näkyvistä katosi.

Muutamia päiviä kului, eikä isäntä saanut mitään vihiä sodasta.

Eräänä päivänä tuli majurin toinen palvelija Törmälään. Hänen tulostaan
ja surullisesta katsannostaan arvasi isäntä majurille käyneen huonosti.
Kauan aikaa itkeä nyyhki sotamies, ennenkuin sai sanaa suustansa.
Vihdoin sammalsi hän itkusuulla:

"Hän on kuollut."

Enempi ei hän saanut sanotuksi, vaan purskahti taas itkemään.

"Kuka on kuollut?" kysyi isäntä, vaikka hän kyllä arvasi, kenestä puhe
oli.

"Majuri on kuollut, minun hyvä herrani ja majurini on kuollut", vastasi
sotamies. "Hän taisteli urhoollisesti ja kaatui kuin sankari. Luoti
osui hänen sydämmeensä ja lopetti pian hänen jalon elämänsä. Kyllä hän
oli hyvä, hau oli liian hyvä elämään tässä pahassa maailmassa."

Sekä isäntä että koko talonväki itkivät, kuultuansa tämän
odottamattoman uutisen. Työhön ei ollut sinä päivänä halua kenelläkään,
eikä se olisi sujunutkaan, jos vaikka he olisivat sitä koettaneet
tehdäkin. Niin haikama ja kaiho oli heillä, sillä koko talon perhe,
yksin lapsetkin, rakastivat majuria.

Jonkun ajan perästä tuli eräs upseeri muutamain sotamiesten kanssa
Törmälään ja veivät mennessään majuri-vainajan viimeiset tavarat, jotka
siellä vielä olivat jälellä. Mutta arkkua ei isäntä antanut, eikä
upseeri sitä edes kaihonnutkaan.

Parin viikon perästä matkusti isäntä arkun kanssa Pietariin. Arkun
kannella olevan osoitteen avulla löysi hän sen kartanon, tahi
oikeastaan palatsin, jossa majurin äiti asui. Palvelija, komeissa
vaatteissa, tuli häntä vastaan ja tahtoi ottaa arkun ja viedä sen
ylhäiselle emännälleen, mutta isäntä ei antanut, vaan selitti, että
häntä oli käsketty antamaan se ruhtinattarelle itselleen, eikä
kenellekään muulle. Sen kuultuaan laittoi palvelija hänet menemään
edelleen.

Siellä oli toinen, yhtä komeasti puettu palvelija, joka saattoi hänet
edelleen. Törmälän isäntä hämmästyi, nähdessään sellaisen loiston
ympärillään, jota hän ei osannut uneksiakaan. Seinät olivat peitetyt
silkillä ja suurilla peileillä, joista hän näki monta kuvaansa
yht'aikaa. Vihdoin saapuivat he suljetun oven eteen, jota palvelija
vienosti kolkutti. Kun sisältä äännettiin, aukasi palvelija oven ja
käski isännän astua sisään.

Komeassa sohvassa istui mustissa vaatteissa vanhanpuoleinen nainen.
Tälle kumarsi ja niiasi isäntä hyvin syvään. Nainen nyökäytti päätään
tervehdykseksi.

Nähdessään arkun isännän kädessä, vaaleni ruhtinatar ja painoi päänsä
kämmeniensä väliin. Törmänen ojensi hänelle arkun, kumartaen. Hän otti
sen ja laski edessään olevalle pöydälle. Sitte avasi hän arkun omalla
avaimellaan, otti sieltä erään paperin ja luki sen. Suuret kyyneleet
tippuivat ruhtinattaren silmistä paperille. Vihdoin putosi kirje hänen
syliinsä ja hän nojautui sohvan tyynyä vasten itkemään.

Tällä ajalla oli isännällä tilaisuus katsella ympärillensä. Sali oli
kaunistettu kaiken maailman taideteoksilla ja monellaisilla kukkasilla.
Laessa riippui suuri kristalliruunu ja seiniä peittivät suuret
kuvataulut kultaisissa puitteissa; lattia oli kokonaan verhottu
kauneilla matoilla. Jos mihin loi silmänsä, niin kaikkialla kohtasi
rikkauden ja ylellisyyden loisto.

Vihdoin nosti ruhtinatar päänsä ja käski palvelijan saattamaan vieraan
erityiseen kammariin, sekä antamaan hänelle ruokaa ja juomaa. Sitte
pyysi hän isäntää tulemaan huomenna uudestaan puheillensa.

Monen, toinen toistaan komeamman huoneen läpi kuljettuaan, saapuivat he
siihen huoneeseen, joka isännälle oli määrätty asuttavaksi. Palvelija
kehoitti isäntää pyytämään mitä vaan haluaisi, joko ruokaa taikka
juomaa.

Syötyään ja juotuaan juohtui isännälle mieleen, että hän oli jättänyt
hevosensa erään kauppiaan kartanoon ja tahtoi mennä sitä katsomaan ja
ruokkimaan. Hän läksi kammarista, mutta ei osannutkaan ulos. Hän aukasi
yhtä ja toista ovea, vaan ne eivät näyttäneet mikään vievän ulos.
Vihdoin tuli eräs palvelija, jolle hän selitti asiansa. Tämä saattoi
hänet ulos ja laittoi piharengin oppaaksi, sekä pyysi isännän ajamaan
hevosensa tänne, jossa se kyllä hyvin hoidetaan. Isäntä teki niin ja
pääsi sillä tavoin hevosen hoidosta huoletta.

Seuraavana päivänä kutsutti ruhtinatar isännän puheillensa. Nyt oli hän
erittäin ystävällinen, ojensi kättä ja pyysi vierasta istumaan. Sitte
pyysi hän isännän kertomaan kaikki, mitä hän vaan voi suinkin tietää
nuoresta ruhtinaasta. Sen tämä tekikin ja vielä niin laveasti, kuin
talonpojilla ennen aikaan oli tapana kertoa. Varsinkin Marian ja
majurin rakkautta kuvaili hän oikein karjalaisen vilkkaalla
kaunopuheliaisuudella.

Kuultuansa, miten helliä rakkauden kirjeitä nuoret kirjoittelivat
toisilleen, hyrähti ruhtinatar itkuun ja sanoi:

    "Voi raukkojen rakkautta,
    voi maailman rikkautta."

"Minä tahdon palkita sen, mitä olen laiminlyönyt. Minä laitan noutamaan
Marian luokseni ja teen hänet perillisekseni. Muita perillisiä ei
minulla maailmassa ole."

Sitte tiedusteli hän isännältä, kuinka kauan tämä malttaisi viipyä
Pietarissa ja pyysi isäntää olemaan heillä kortteeria niin kauan kun
häntä vaan haluttaa täällä olla. Isäntä kiitti ja jäi taloon olemaan.

Kolme vuorokautta Pietarissa oltuansa päätti Törmänen lähteä kotiinsa
ja aikoi käydä sanomassa jäähyväiset ruhtinattarelle. Juuri kun hän
aikoi lähteä, tultiin häntä kutsumaan ruhtinattaren luo. Palvelijan
saattamana meni hän ruhtinaan huoneeseen.

Ruhtinatar otti hänet lempeästi vastaan ja käski istumaan. Sitte
ilmoitti hän että oli antanut noutaa poikansa morsiamen luoksensa ja
tehnyt hänet perillisekseen. Sen sanottuaan aukasi hän kammarin oven ja
huusi: "Maria, tule tänne!"

Samassa astui esille nuori, solakka, mustiin puettu nainen, joka sanoi
vieraalle hyvin kohteliaasti hyvän päivän. Sitte esitteli ruhtinatar
vieraallensa:

"Tässä on minun poikavainajani morsian ja minun perilliseni Maria."

Vaikka hieman kalvea, oli Maria ihmeen ihana impi, niin ihana, jottei
Törmänen ollut milloinkaan niin kaunista naista nähnyt. Kun hän ojensi
sievän kätensä vieraalle, oli se pehmeä kuin sametti.

Sitte pyysi Maria vierasta kertomaan, mitä hän tiesi siitä hyvästä
ruhtinaasta. Sen tämä tekikin, alkaen siitä hetkestä, jolloin majuri
heille tuli, siihen asti kun hän heiltä läksi ja kuinka he surivat
häntä koko perhe. Kun hän mainitsi ruhtinaan palavasta rakkaudesta ja
uskollisuudesta Mariaa kohtaan, tillahti Maria itkemään ja sanoi:

"Hän rakasti minua ja oli minulle uskollinen kuolemaansa asti; samoin
tahdon minäkin tehdä ja elää yksin hänelle."

"Tee niin, rakas lapseni!" sanoi ruhtinatar itkussa suin.

Kun isäntä oli kertomuksensa lopettanut, kutsui ruhtinatar
palvelijansa, jonka käski tuomaan heille lasit viiniä. Se oli
Törmäsestä outoa, kun naiset kilauttivat viinilasinsa hänen lasiansa
vasten ja sitte vasta ryyppäsivät. Viinit juotua sanoi isäntä
jäähyväiset ja kiitti vierasvaraisuudesta. Lähtiessä pisti ruhtinatar
isännälle sadan ruplan setelin kouraan ja Maria antoi viiden ruplan
kultarahan. Talonväki pyysi vierasta vastakin käymään heitä
tervehtimässä, kun hän vaan milloin liikkuu Pietarissa.

Kotiin tultuaan kertoi Törmänen laveasti Pietarissa-käynnistään ja
miten hyvästi häntä siellä pidettiin majuri-vainajan kotona. Hänellä
oli siitä kertomista moneksi aikaa.

"Kyllähän Maria lupasi pysyä ruhtinaalle uskollisena kuolemaansa asti,
mutta sitä minä en usko. Noin nuori ja kaunis nainen ei saa rauhaa olla
yksinään. Onhan niitä rikkaita ja nuoria ylimysten poikia, jotka
viettelevät hänet naimisiin", lasketteli isäntä joka kerran, kun tuli
puheeksi Maria.

Melkein joka vuosi kävi Törmälän isäntä Pietarissa ja samalla
tervehtimässä ruhtinatarta ja Mariaa. Joka kerralla oli hän yhtä
tervetullut ja sai aina lähtiessään runsaasti rahaa ja muutakin
kavetta. Viime kerralla kyseli Maria isännän kotia, ynnä tietä sinne,
luvaten käydä joskus katsomassa niitä paikkoja, joissa hänen rakas
ruhtinaansa oli oleskellut.

Kymmenen vuotta oli kulunut ruhtinaan kuolemasta, kun eräänä kauniina
kesäpäivänä tuli Törmälän taloon ylhäinen nainen. Hän ajoi vaunuilla,
joita veti pari mustia hevoisia. Isäntä meni vierasta vastaan.

"Vieläkö isäntä tuntee minua, kun emme pariin vuoteen ole nähneet
toisiamme?" kysyi vieras noustessaan vaunusta.

"Kyllähän minä luulen tuntevani ja ainakin arvelen teidän olevan neiti
Marian, ruhtinas majurin morsiamen", vastasi isäntä.

"Aivan oikein osattu", virkkoi vieras. "Minä olen se sama ihminen. Minä
pyydän teitä olemaan niin hyvä ja näyttämään minulle kaikki ne paikat,
joissa ruhtinas-vainajani kävi ja oleskeli teillä ollessaan."

"Sen teen aivan mielelläni", vastasi isäntä. "Käydään nyt ensin siihen
kamariin, jossa ruhtinas asui, ja sitte katselemme muita paikkoja."

Vieras seurasi isäntää. He istuivat ja juttelivat kamarissa kauan
aikaa.

Maria kertoi että ruhtinatar oli jo kuollut ja että hän nyt yksinään
omistaa koko sen suuren omaisuuden, joka ruhtinattarelta jäi. Hän otti
äitinsä luokseen asumaan ja veljensä hoitamaan suurta omaisuuttansa.
Veli on jo naimisissa ja hänen lapsensa ovat Marian rattona. Talvella
he asuvat Pietarissa, vaan kesällä maatilallaan. Veli asuu alati
maalla, mutta hänen vanhemmat lapsensa asuvat mummonsa ja tätinsä luona
talvisaikana Pietarissa.

Sitte tahtoi Maria nähdä sitä niittyä, jossa ruhtinas-vainaja kertoi
talonisännälle rakkausseikkansa. Isäntä vei vieraansa niitylle ja
osottaen ladon luona olevaa suurta mätästä, sanoi:

"Tuo on juuri se mätäs, jossa ruhtinas istui silloin, kun hän minulle
kertoi rakkausseikkansa ja oli niin liikutettu, että hän itki, ja
minäkin itkin. Silloin minä ymmärsin miten kovin hän teitä rakasti ja
oli valmis teidän tähtenne uhraamaan kaikki tässä maailmassa. Hän
rakasti teitä kaikesta sydämestänsä ja oli teille uskollinen kuolemaan
asti. Tämän mättään olen minä säilyttänyt ruhtinaan muistoksi ja olen
antanut sille nimeksi _ruhtinaan mätäs_. Sen toisen mättään, jonka
päällä minä istuin, otin minä pois ja vein karjapihaan. Mutta ruhtinaan
mätäs saa olla siinä, ainakin niin kauan kun minä ja poikani elämme."

Maria kävi "ruhtinaan mättäälle" istumaan ja sanoi:

"Kiitoksia paljon, hyvä isäntä, kun olette minun ruhtinas-vainajani
muistoa niin kunnioittanut ja käskenyt poikannekin sitä tekemään! Kas,
tässä on se kirje, jonka rakas ruhtinaani minulle kirjoitti ja josta
hän teille puhui. Ottakaa ja lukekaa se."

Samalla veti Maria taskustaan kirjeen ja ojensi sen isännälle, joka
katseli sitä vähän aikaa, antoi sitte kirjeen takaisin ja sanoi:

"Minä en osaa venäläistä kirjoitusta lukea, vaikka minä kyllä osaan
venättä puhua."

Maria otti kirjeen takaisin ja luki sen isännälle, joka tarkkuudella
sitä kuulteli. Sitte sanoi Maria:

"Minä olen sen oppinut ulkoa, kun tuhansia kertoja olen sen lukenut."

"Minun mielestäni oli ruhtinaan äiti siihen syypää, ettei teistä tullut
paria", virkkoi isäntä.

"Oi, älkää sanoko niin, hyvä isäntä", vastasi Maria. "Meidän äiti oli
herttaisin ihminen maailmassa, vaikka hän, kun asia esitettiin hänelle
niin äkkiä, ei voinut antaa suostumustansa, semminkin kun hän oli
katsonut pojallensa toisen morsiamen, joka oli sekä arvonsa että
varallisuutensa puolesta ruhtinaan vertainen. Mutta kyllä ajan
kuluessa, kun hän tuli tuntemaan meidän molempain lujan rakkauden,
olisi hän ilomielellä suostunut meidän yhteen käymiseen. Hän rakasti
poikaansa yhtä paljon kuin minäkin, siksi ei hän olisi voinut sitä
kieltää, vaikka minä olin alhainen ja köyhä. Se oli oikeastaan sota,
eikä äiti, joka meidät eroitti."

"Te olette vielä yksin, neiti Maria. Miks'ette ole mennyt naimisiin?"
kysyi isäntä.

"Minäkö naimisiin muiden kanssa, kuin oman ruhtinaani, -- ei ole voinut
tulla kysymykseenkään. Minä elän ruhtinaani muistolle. Hänen
rakkautensa on minulle liian kallis, unhottaakseni sitä. Me lupasimme
rakastaa toisiamme kuolemaan asti. Hän on sen lupauksensa täyttänyt ja
minä myös tahdon sen täyttää. Se on pyhä vala, siksi en minä voi
sitä rikkoa. Tosin minulla on ollut paljon tarjokkaita, mutta
ylenkatseellisesti olen minä heidät kaikki hylännyt. Minä sain
lukemattomia kirjeitä, joihin yhteenkään en vastannut. Minä sain
suullisia rakkauden tunnustuksia, joihin minä vastasin paikalla
kieltävästi. Nyt jo pari vuotta olen minä saanut olla rauhassa, kun
olen vetäytynyt yksinäisyyteen ja keikarit ovat nähneet vaivansa
turhaksi", vastasi Maria innokkaasti.

Sitte sanoi Maria jäähyväiset ja kiitokset isännälle, pisti sadan
ruplan setelin isännän kouraan ja sanoi vaunuun noustessaan:

"Ei teidän tarvitse rahojen puutteessa olla. Tulkaa vaan luokseni ja
ilmoittakaa tarpeenne, niin saatte minulta rahaa. Minusta on se niin
hyvää, kun te rakastitte ruhtinastani ja pidätte hänen muistonsa
kalliissa arvossa. Minä olen hänelle uskollinen kuolemaani asti."

Isäntä kiitti, kumarsi ja sanoi:

"Se on jalomielisesti tehty, -- olla _uskollinen kuolemaan asti_."



HARAKANVARPAAT.


Suomen kansa on erinomaisen taipuvainen vertauksiin. Monta kertaa
päivässä kuulee monta asiaa ja esinettä mainittavan vertauksellisesti.
Esim. varhain noususta sanotaan: "niin on virkku kuin kukko". Ahkerasta
ihmisestä sanotaan: "se on ahkera kuin muurahainen", jota vastoin
laiska verrataan aasiin. "Niin on laiska kuin aasi". Molempien toimista
virketään: "viidesti vireä käypi, kerralla laiska katkeaa". Äiti sanoo
tyttärestään, joka on jäämäisillään vanhaksi piiaksi: "Ei tule
turnuturkki, eikä tahdo taulahattu", ilmoittaen sillä, ett'ei tytär
kelpaa kenellekään. Sanotaanhan miestä, jolla on musta parta,
"pikiparraksi". Epäluotettavasta takausmiehestä sanotaan: "Tuppurainen,
tappurainen on takausmies."

Vertauksellinen oli Ilmarisen takoma Sampo, joka kuvaili elinkeinojen
edistymistä. Samaten oli laita Pohjolan häihin tapettavan häränkin,
jonka sanottiin olleen niin ison, että "Hämehessä häntä häilyi, pää
keikkui Keminjoella". Kuinka suuri vötökkä se lienee sitte ollutkaan,
mutta niin iso se ainakaan ei ollut, ymmärtää kyllä jokainen minun
sanomattanikin. Mutta heittäkäämme nämä vertaukset ja puhukaan
yksinomaan "harakanvarpaista".

Jokainen opettaja ja oppilainen kyllä tietää, mitä harakanvarpailla
tarkoitetaan. Niillä nimittäin ei tarkoiteta niitä varpaita, jotka
harakkalinnun jaloissa ovat, vaan huonoa kirjoitusta, jommoista kaikki
vasta-alkavat kirjoittavat, vieläpä moni, joka ei ole juurtajaksain
oppinut kirjoittamaan oikeaa kaunokirjoitusta, hökertää koko ikänsä
"harakanvarpaita". Myös usea niistäkin, jotka ovat saaneet
perusteellisen opin kirjoituksessa, virkaan päästyään kirjoittaa
rosuuttavat niin huonoa rökellöstä, että harvat sen perille pääsevät,
kun ei tahdo siitä selvää saada. Varsinkin latojat kirjapainossa ovat
ihmeessä epäselvää ja huonoa käsialaa lukiessaan. Syystä kerran eräs
maaherra, joka pyhäkoulussa katseli, kuinka pojat harjoittelivat
kirjoitusta hietapenkkiin, sanoikin:

"Jaa'ah, tuolla tavallahan sitä oppii kauneita ja selkeitä puustavia
kirjoittamaan. Moni virkamies saisi tulla tänne uudestaan kirjoituksen
oppiin, niin ei sitte kirjoittaisi sellaisia 'harakanvarpaita', joita
ei kukaan kuolevainen ihminen osaa lukea, nimistä ei ainakaan mitään
tolkkua saa, ne täytyy panna arvelemalla."

Maaherra itse nim. kirjoitti selvää käsialaa, ja siksi hän antoikin
sille niin erinomaisen arvon. Hän ei ollut niitä miehiä, jotka
ylpeilevät huonolla kirjoituksellaan, niinkuin moni, etenkin vanha ja
korkea-arvoinen virkamies, joka pitää kunnianansa kirjoittaa niin
epäselvästi, että siitä on vaikea, joskus mahdotonkin selvää saada.
Ja tätä pitää moni typerä korkean opin merkkinä, aivan kuin
esivanhempamme, jotka katoolinopin ja latinankielen kirkossa lakattua,
kuulivat äitinsä kielellä jumalanpalvelusta toimitettavan, sanoivat:

"Ei se ole mitään pyhää ja Jumalalle otollista palvellusta, jota
jokainen ymmärtää ja voipi jäljitellä, vaikka reessä istuissansa, jota
vastaan entinen toimi oli niin pyhää, ettei sitä ymmärtänyt joka
pappikaan, saatikka sitte maallikot ja kollot."

Puhuessani harakanvarpaista, muistui mieleeni erään vanhan siltavoudin
kertomus. Hän nim. jutteli tässä tuonoin minulle mitä hänen
harakanvarpaansa on hänen kohtaloissaan vaikuttanut. Se kun huvitti
minua, niin luulen, että se suittaa huvittaa muitakin, ja siksi kerron
sen tässä.

Jo piennä poikana, kun siltavouti Matti Lempiäinen ensi kerran
kylänluvuissa näki kirkkoherran kirjoittavan, jylkähti hänen mieleensä
ruveta kirjoitusmieheksi. Kotiin tultuaan otti hän, kynän puutteessa,
hiilen liedoksesta ja alkoi vedellä "viippovaapposia" pitkin tuvan
seiniä. Saatuaan kyllin kirjoitetuksi, huusi hän:

"Katsos isä, kuinka minä kirjoitin, se on niin hyvää kuin
kirkkoherrankin kirjoitus."

"Ei, lapseni, tuo mitään kirjoitusta ole, onhan vaan 'harakanvarpaita'",
vastasi isä. "Muuten on sopimatonta tahrata seiniä. Mutta jos sinulla
on halu oppia kirjoittamaan, niin pyydän minä kirkkoherran tekemään
sinulle kirjoitusaapisen ja hankin lyijykynän, jotta sinä voit opetella
oikealla tavalla kirjoittamaan."

"Tee se, hyvä isä, kyllä minä mielelläni tahdon oppia kirjoittamaan ja
tulla papiksi", virkkoi Matti ilomielin.

"Eihän oppi ojaan kaada muitakaan", sano äiti. "Voithan opetella
sentäänkin kirjoittamaan, vaikka talonpoikanakin olet. Ei meillä ole
varaa sinua koulua käyttää."

Suuri oli Matin ilo, kun isänsä seuraavana sunnuntaina toi
kirjoitusaapisen. Jokaisen kirjaimen kohdalle oli merkitty mistä se oli
aloitettava, joko alhaalta tahi ylhäältä.

"Mutta milläs minä kirjoitan, kun ei ole pännää?" kysyi Matti,
katsellessaan kirjaimia.

Vastineeksi veti isä taskustaan punasen lyijykynän ja ojensi sen
Matille. Sitte meni hän huoneeseen, otti kirstusta suuren tukun vanhoja
kihlakunnan oikeuden pöytäkirjoja, joista repi irti tyhjät lehdet ja
toi ne Matille.

Nyt oli Matti miestä mielestään, kun hän istausi pienen pöydän ääreen
ja alkoi kirjoittaa vääntää Aata. Hän olisi mielellään kirjoittanut
entistä kiukerkoukeriaan, mutta se ei nyt käynyt laatuun, kun piti muka
oppia kirjoittamaan niinkuin herratkin. Ehkä hän kuinka koetti, ei A
ottanut luonnistuakseen, aina se vaan tahtoi tulla hiilikoukun
näköinen.

Monta päivää ei ennättänyt kulua, ennenkun Matti oli kirjoittaa
rötvännyt ne paperit täyteen, mitkä isänsä oli hänelle antanut. Väliin
tuskaantui hän toimeensa niin, että heitti kirjoitusneuvot kaappiin,
kun ei hänen kirjoituksensa tullut yhtäläistä kuin kirkkoherran. Pian
hän taas otti ne takaisin esille ja jatkoi työtänsä entistä
uutterammin.

Seuraavana sunnuntaina meni Matti isänsä kanssa kirkkoherralta
pyytämään jonkunlaista taulun palaista, mihin saisi opetteleida
kirjoittamaan. Kirkkoherra antoi taulun puoliskon ja pyysi
Mattia kirjoittamaan siihen, saadakseen muka nähdä, kummoisia
"harakanvarpaita" Matti teki.

Kernaasti näytti Matti taitoansa. Katsellessaan Matin kirjoitusta,
sanoi kirkkoherra:

"Voithan sinä vielä aikaa voittaen oppia kirjoittamaan, mutta ei tämä
vielä mitään kirjoitusta ole, onhan vaan 'harakanvarpaita'."

Matti punastui kovin, kun kirkkoherra, samoin kuin muutkin, sanoi hänen
kirjoitustaan harakanvarpaiksi. Ei hän kuitenkaan uskaltanut sanoa
mitään, mutta kovasti häntä harmitti.

Koko talven harjoitteli Matti ahkeraan kirjoitusta. Kesällä paimeneen
lähtiessänsä pisti hän taulunsa muun eväänsä kanssa "kaakkusäkkiin", ja
harjoitteli metsässä mielityötänsä, milloin vaan aikansa myöten antoi.

Noin neljä virstaa Matin kotoa oli varakas Jokelan talo, jonka isäntänä
oli herrastuomari Juho Jokinen. Kuunjoen niityllä yhtyivät Matin isän
ja Jokelan karjamaat yhteen. Jokaisena keskiviikkona ja lauantaina
kohtasivat Matti ja Jokelan herrastuomarin poika Jaakko toisensa
Kuunjoen niityllä. Siellä sitte yhdessä kirjoitettiin ja piirustettiin
eläinten, puiden ja kukkain kuvioita. Joskus oli Jaakon nuorempi sisar
Liisakin siellä, vaikk'ei hän vielä ollut varsinainen paimen, kävihän
vaan suotta aikojaan veljensä rattona jolloinkulloin paimenessa.
Liisakin tahtoi opetella kirjoittamaan ja Matti, ollen mestari
mielestään, opettikin halukkaasti sekä Jaakkoa että Liisaa. Näin oppi
Liisakin tuon salatun kirjoitustaidon.

Jo seuraavana talvena oli pieni Liisa oppinut sen verran, että hän voi
kirjoittaa "koulumestarilleen" Matille:

    "Kirjoituskonsti on suuri,
    tätä tahdon oppia juuri.
    Haluni minut tähän toi
    ja pännää käyttelemään soi.
    Oi jospa minä oppisin
    ja taitavaksi tulisin."

Matti oli sangen iloinen, kun sai Liisalta kirjeen. Hän näytteli ja
luki sitä kotokylänsä lapsille, jotka ihmettelivät että noin pieni
tyttö osaa jo niin kauniisti kirjoittaa.

Vastineeksi kirjoitti Matti Liisalle:

"Et usko, pieni Liisa ystäväni, kuinka iloiseksi minä tulin, kun sain
sinulta kirjan. Minä näyttelin sitä kylän lapsille, ja he ihmettelivät,
kun sinä, vaikka olet niin pieni, osaat jo kirjoittaa. Opettele vaan
eteenkinpäin, sillä ei mikään taito ole niin hyödyllinen kuin
kirjoitustaito. Esimerkiksi, jos ei itsellä ole aikaa mihin mennä, niin
laittaa vaan lähetyskirjan, niin se toimittaa asian. Jos tahdot jotain
asiaa tarkoin muistaa, niin et tarvitse sitä pitää alati mielessäsi,
sen saat kirjoittaa paperille muistiin. Terveisiä laittaa Matti
Lempiäinen."

Sikäli kun lasten ajatuskyky vaurastui, sikäli muuttui niiden kirjeiden
sisältökin, joita Matti ja Liisa tuontuostakin lähettelivät toisilleen.
Kun Liisa pääsi ripille ja sai "maistaa papinnäppiä", kirjoitti hän
Matille:

"Hyvä Matti! Nyt olen minä jo aikaihmisten kirjoissa ja
puolenkymmenvuoden perästä olen minä jo vanhapiika. Kirjoita vastaus,
mitä sinä asiasta arvelet. Terveisiä laittaa Liisa Jokinen."

Vastaukseksi kirjoitti Matti: "Niin totta kuin minä elän, et sinä jää
vanhaksi piiaksi. Ensi syksynä tulen minä sinua kosimaan, jos vaan
luvan saan. Terveisiä laittaa sinua rakastava Matti L----nen."

Parin viikon kuluttua kirjoitti Liisa Matille: "Rakas Matti! Kiitoksia
paljon lupauksestasi. Minä suostun aivan mielelläni sinun ehdotukseesi.
Sinä olet minun mielestäni paras poika maailmassa ja niin hyvä,
että minä sydämestäni rakastan sinua. Terveisiä paljon laittaa
Liisa J----nen."

Tämän kirjeen saatuaan oli Matti niin iloinen kuin harmaa hevonen. Hän
oli mielestään kuin seitsemännessä taivaassa. Päästä rikkaan ja
kuuluisan herrastuomarin vävyksi ja saada puolisokseen niin kaunis ja
viisas tyttö, kuin Liisa, se on todellisesti suuri onni, semminkin kun
Liisa rakastaa häntä. Hän luki monta kertaa Liisan kirjeen, vaikka
osasi sen jo ulkoakin päin. Nyt ei hän enää, niinkuin piennä poikana,
näytellyt kirjettä kenellekään, eikä puhunut koko asiasta mitään.

Syksyllä kävivät Liisalla monet sulhaset, ja niiden joukossa oli
tuomarin kirjuri Blomberg. Hän oli ollut viikon päivät pitäjän
majatalossa juopottelemassa. Vaan kun rahat loppuivat, eikä viinaa
velaksi annettu, niin meni hän Jokelan herrastuomarilta rahaa
lainaamaan, jotta olisi saanut pitkittää juotinkiaan. Jokelassa sattui
hän näkemään Liisan ja heti syttyi hänen syntinen sydämmensä lemmen
liekkihin. Hän ilmoittikin aikomuksensa sekä herrastuomarille että
Liisalle. Saadakseen heidän suostumaan naimistuumaansa, sanoi hän:

"Mine meni ens guvernööri kanslia, olen siel vähä aika ja tule sitt
vallesman."

Tämän kuultuansa ihastui herrastuomari ja lupasi miettiä asiata. Mutta
Liisa sanoi vanakasti:

"Ennen minä menen oikealle talonpojalle, ennenkuin tuollaiselle
herrahutkalle, joka haisee viinalle kuin sika."

Seuraavalla viikolla olivat välikäräjät ja herrastuomari päätti kysyä
neuvoa itse tuomarilta. Käräjän loputtua ilmoitti hän asiansa
esimiehellensä, joka sanoi:

"Kyll' se toi Blomberg olet varma poika, mutt' on nii suur juoppo,
ett'ei hän voi virkaa saada."

Tämän kuultuansa luopui herrastuomari kokonaan entisestä tuumastaan ja
päätti laittaa Liisansa sille, kenelle hän vaan itse tahtoi mennä. Ja
Liisa puolestaan taasen otti mennäkseen Lempiäisen Matille, niinkuin
hän oli luvannutkin. Heistä tuli onnellinen pari. Mutta tässä
maailmassa ei ole mitään täydellistä. Niinpä ei Liisakaan ollut
kokonaan tyytyväinen onneensa. Hänellä oli kyllä mies, jota hän rakasti
ja joka häntä rakasti, mutta kun se oli vaan paljas talonpoika, ilman
mitään arvonimeä, niin se vähän Liisan ylpeää luontoa halvensi, kun hän
muka oli herrastuomarin tytär ja siis talonpoikaista ylimyssukua. Siksi
mietti hän monennepäin, miten saisi jonkun viran miehelleen. Siihen
sattuikin sovelias tilaisuus.

Eräänä aamuna tuli kuppari-Maija Lempiäisen taloon ja kertoi että
siltavouti Järvelin oli toissa yönä myllärin kanssa juonut ja lähtenyt
juovuspäissään kotiinsa kulkemaan myllyjoen porrasta myöten, pudonnut
jokeen ja kuollut sinne. Vasta eilen iltapuolella löydettiin ruumis
joesta.

Tämä uutinen näytti Liisassa herättävän erinomaisia tunteita. Miehensä
kotiin tultua keskustelivat Liisa ja Matti kauan aikaa keskenään kahden
kesken, ja seuraavana aamuna meni Liisa Jokelaan isänsä luokse.

Mitä Liisa isänsä kanssa puheli, ei kukaan kuullut, mutta seuraavana
päivänä ajoi herrastuomari nimismiehen luo, ja muutama päivä sen
perästä kävi hän ruununvoudin luona.

Tultuaan ruununvoudin luota, ajoi herrastuomari vävynsä kotiin, jossa
hän puheli vävynsä ja tämän isän kanssa kauan aikaa. Ei kukaan voinut
aavistaa mitä varten herrastuomari näin ajeli ja puuhasi, mutta jotain
erinomaista se oli, sen naapurit kyllä huomasivat.

Eräänä aamuna jo ani varhain läksi Matti nimismiehen pakinoille ja otti
keralleen tynnyrin kauroja, leiviskän verran voita ja sianliikkiön.
Voin ja lihan vei hän nimismiehen kyökkiin, vaan kaurat antoi hän
rengin haltuun, joka ne korjasi.

Kun piika oli ilmoittanut nimismiehelle Matti Järveläisen olevan
kyökissä ja tuoneen lahjoja, kutsutti tämä Matin puheillensa
konttooriin, jossa heidän välillään syntyi seuraava keskustelu, kun
tervehdykset ensin oli laadittu:

"Jassoo, sinä olet Matti Lempiäinen?"

"Niin olen, armollinen vallesmanni."

"Kiitoksia paljon tuomisista! Istu ales."

"Kiitän nöyrimmästi."

"Appesi, herrastuomari Jokinen kävi täällä ja ilmoitti että siltavouti
Järvelin oli kuollut ja pyysi että minä ehdottaisin sinut siltavoudiksi
Järveläisen sijaan, sanoen sinun osaavan kirjoittaa jonkunlaisia
'harakanvarpaita'. Tules tänne pöydän luo ja koettele kirjoittaa tähän
paperiin."

Matti meni pöydän luo, istahti tuolille ja kirjoitti:

    "Aloin kirjoittaa kynällä,
    Ja panna paperin päälle
    Mitä mielessä makasi."

"Jo riittää. Kah, eihän sinun kirjoituksesi ole niinkään
'harakanvarpaita', vaikka appesi niin sanoi. Tämä on oivallista
talonpoikaista kirjoitusta. Osaatko sinä runoillakin?"

"Ei tämä ole minun, vaan Paavo Korhosen sepittämää runoa."

"Oletko sinä mitä asiakirjoja kirjoitellut?"

"Olenhan minä pidellyt perunkirjoituksia, talonjakoja, kirjoitellut
kauppakirjoja, kontrahteja, ynnä muuta sellaista toimitellut ja aina
minun kirjoitukseni ovat kelvanneet sekä oikeuksiin että muihin
paikkoihin."

"Se on hyvä. Kyllä minä puolestani ehdottelen sinua siltavoudiksi
ja minä luulen, ettei herra kruununvoudillakaan ole mitään sitä
vastaan. Kuvernööri taas ei tunne täältä ketään, eikä tule tänne
tunnustelemaankaan, joten hän tekee sen mukaan, miten me täällä
ehdotellaan."

"Kiitän nöyrimmästi herra vallesmannia!"

"Mutta, hyvä ystävä, yksi asia vielä."

"Mikä se olisi?"

"Kun sinä pääset ruunun virkamieheksi, niin sinun pitäisi muuttaa
nimesi, sillä ei ketään virkamiestä ole talonpoikaisella nimellä.
Minunkin kantaisäni oli Kantonen, vaan kun hän kävi koulua, niin
muutettiin hänen nimensä Candoliniksi. Entisen siltavoudin nimi oli
Järveläinen ja se muutettiin Järveliiniksi. Meidän kanttorin nimi oli
ennen Tuuha, vaan sitte kun hän pääsi lukkariksi otti hän nimekseen
Tuhenius. Koulumestarin nimi oli ennen Kolanen, nyt hän on Colérus.
Meidän rovastin kantaisä oli Kanninen ja nyt on hän Cannelin ja
kruununvoudin kantaisä oli Salminen, vaan se on nyt Sallmén. Siis
sinunkin olisi muutettava nimesi jo ennen siltavoudiksi pääsemistäsi."

"Eihän tuolla taitaisi väliä olla vaikka hänet muuttaisikin, mutta
minkä nimen minä sitten ottaisin?"

"Eikö sinun nimesi ole Matti Lempiäinen?"

"Niin on, armollinen vallesmanni."

"Sinulle sopisi nimeksi Matthias Lemblin."

"Suostun minä siihenkin, armollinen vallesmanni."

"Ja kuules vielä yksi asia. Kun sinä pääset siltavoudiksi, niin älä
koskaan sano minua armolliseksi vallesmanniksi, sen saavat talonpojat
sanoa, vaan sano aina herra vallesman."

"Hyvä on, kyllä minä muistan, herra vallesmanni."

"Kas niin, tässä saat lapun, jonka viet rovastille ja hän muuttaa sinun
nimesi kirkonkirjoihin ja antaa sitte sillä nimellä sinulle
mainetodistuksen, joka tarvitaan siltavoudin virkaa hakiessa. Parin
viikon perästä saat tulla tänne minun luokseni ja tuoda pappilasta
mainetodistuksesi."

Matti sai nimilapun ja läksi sen kanssa pappilaan, jossa hän esitteli
rovastille asiansa ja antoi hänelle lapun.

"Mistä syystä sinä tahdot nimesi muuttaa?" kysyi rovasti.

"Minä olen aikomuksessa hakea siltavoudin virkaa", vastasi Matti.

"Jassoo, olkoonpa lykkyä tykö! Kyllä minä nimen muutoksen merkitsen",
virkkoi rovasti.

Kotiin tultuaan kertoi Matti Liisalleen miten asia kävi. Liisa oli niin
mielissään, ett'ei hyvä mieli antanut hänelle untakaan, vaan hän
ajatteli tulevaa suuruuttansa.

Matti vei nimismiehelle määrätyllä ajalla "papinkirjansa". Parin
kuukauden kuluttua ilmoitettiin seurakunnalle saarnastuolista, että
kuvernööri on R:n pitäjään määrännyt siltavoudiksi Matthias Lembliinin.

Seurakuntalaiset, jotka eivät ennen olleet moista nimeä kuulleet,
ällistyivät ja sanoivat toisilleen:

"Eikös tällaiseen virkaan olisi ollut oman pitäjän poikia, kun
vieraasta pitäjästä tänne mies määrätään?"

Vasta perästäpäin pääsivät he asian perille ja moni järkevä mies
virkkoi, päätänsä pudistaen:

Ei Matti Lempiäinen ole tullut yhtään paremmaksi, vaikka hän nimensä
muutti. Saman arvon olisimme me hänelle antaneet entiselläkin nimellä.

Muutamia vuosia oli jo Mathias Lemblin ollut siltavoutina, kun eräänä
kesäpäivänä tuli hänen luoksensa rikkaan Junnolan isäntä, vaatien
siltavoutia maksamaan erästä takausta, johon hän muka olisi mennyt
kirjuri Blombergin edestä. Summa oli kaksisataa ruplaa.

Siltavouti ensin hämmästyi ja sitte sanoi hän Junnolalle, ett'ei hän
koskaan ole Lumperin edestä mennyt mihinkään takaukseen, joten siis
velkakirja on väärennetty.

Junnola nosti asiasta kanteen, vaan kun oikeudessa vaadittiin
siltavoutia kirjoittamaan nimensä, niin asia päättyi siten, että
Blomberg tuomittiin väärennyksestä ja siltavouti pääsi vapaaksi. Tästä
sanoi tuomari:

Tämä siltavouti Matthias Lemblinin nimikirjoitus on kaunista käsialaa,
joten se ei voi olla Lemblinin kirjoitusta. Lemblinin kirjoitus tähän
verraten on pelkkiä "_harakanvarpaita_".





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Alkuperäisiä kertomuksia entisiltä ajoilta I" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.