Title: Kyläkertomuksia I
Author: Linna, Roopert
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kyläkertomuksia I" ***


KYLÄKERTOMUKSIA I

Kirj.

R. Linna.



Lapualla,
Jaakko Hissa,
1890.



SISÄLLYS:

Moukka konsertissa
Ruttoa.
Kuvernyöri.
Ylitalon isännän naiminen.
Onni on epävakanen.
Sana pahuuden palveluksessa.
Tuo meidän Hentte se on niin vääjäämätön.
Riita-Veljet.
Merisankarin seikkailukset.



MOUKKA KONSERTISSA.


"Menetkö, Jussi, tänä iltana konserttiin?" kysyi Tuomas tuttavaltansa,
kun tuli häntä vastaan tiellä.

"Konserttiin? Mikä se konsertti on?" kysyi Jussi kovin hölmistyneenä.

"Etkö sinä sitä tiedä? Lukisit vähänkään edes 'aviisuja', ettet aina
'neljän kuninkaan raamatuita', niin tietäisit edes mikä konsertti on."

"En kuolemaksenikaan minä sitä tiedä, mikä se on."

"No, se on, se on, semmoinen, jossa mainio laulaja laulaa", selitti
Tuomas, ja hän näytti Jussin silmissä niin kovin viisaalta.

Ihmetellen katseli Jussi Tuomasta.

"Mainio laulaja! Onko sitä sitten vielä mainiompiakin laulajia kuin
meidän Priita-Maija, joka laulaa kaiken maailman viisut ja renkutukset?"

"On; sitä on semmoisiakin laulajia, joita koko maailma kiittää. Niillä
on hyvin kaunis äänikin, niillä. Minä sinuna menisin tänä iltana
konserttiin, että kuulisit edes kerrankaan oikeata laulua."

"Oletko sinä sitten ollut koskaan konsertissa?"

"En minä 'justiin' ole ollut, vaan minä tiedän kumminkin, minkälainen
siellä on olla ja miten siellä ollaan."

"Minkälainen siellä on olla?" kysyi Jussi.

"No, siellä on olla kuin taivaassa. Ja siellä pitääkin olla hiljaa ja
istua yhdessä kohden, eikä saakaan kävellä ja puhua polittaa niinkuin
talvella Kasperin teaterissa. Välistä vaan pitää käsiänsä yhteen lyödä
paukuttaa."

"Sepä nyt vasta on kummaa. Pitäisipä sitä sitten mennä katsomaan
sitäkin kummaa. Onkohan siellä edes niinkään hupainen olla kuin
Kasperin teaterissa?"

"Hupaisempi, paljon hupaisempi kuin Kasperin teaterissa!"

"Vaan paljonkohan se maksaa! Pääseeköön sinne viidelläkolmatta
pennillä?"

"Hui hai! Ei puhettakaan! Ei sitä saakaan hyvää ja helppoa. Maksaa sitä
aina kauniista pitää."

"Paljonkohan tuosta menisi, jos tuolla olisi käydä tuota kuulemassa?"

"Viisikymmentä penniä."

"Paljonpa maksaa; jos olisi koettaa tinkiä, eiköhän helpottaisi?"

"Elä koetakaan. Se ei siitä veny eikä vanu enempää kuin Iikeri-vaarin
sijat."

"Jokohan ei veny eikä vanu."

"Ei. Mutta kyllä sinun nyt pitää mennä tänä iltana konserttiin, että
kuulisit muidenkin laulua, ei aina vaan Priita-Maijan."

"Jos siellä vaan on niin kovin 'lysti' olla, niin pitäneekö tuonne
sitten mennä."

"Kyllä siellä on 'lysti' olla. Et kadu kauppojasi, jos vaan menet
sinne."

"No, minä menen."

"Mene vaan, minä tulen kanssa."

"Minkä aikana se alkaa?"

"Viideltä."

"Onpa siihen vielä aikaa. Minä käyn odottaessani asemalla. Hyvästi!"

"Hyvästi!"

Kyllä Jussin nyt teki kovasti mieli konserttiin. Ei hän olisi malttanut
olla poissa konsertista, ei, vaikkapa kotona olisi tuli ollut nurkassa,
tai Priita-Maija olisi aikonut ottaa rohki eronsa koko miehestä, jos
vaan sinne meni. Ja muutoinkin hän oli jo ollut niin monta vuotta
renkinä ja tienannut kokoon siksi rahoja, että hänen toki nyt kannatti
kerran kuunnella muitakin laulajia, ei aina Priita-Maijaa; "kyllähän
vielä hänen lauluansa kerkeää kuulla vastakin. Muutoin Priita-Maija,
kun vimpauu, niin se huutaa huoneessa ja ulkona, että seinät soi ja
alkaa jo lopulta käydä kylläksikin, mutta ei tohdi kieltää, eli kun
se likka pintauu, niin silloin ei Jussilla olekaan makeat edessä;
ottaa vielä eronsa. Ja olihan hän itse viime pyhänä kortilla tienannut
monet markat, jotta näitä nyt sai panna jo vähän menemäänkin." -- Hän
oli jo kerran yrittänyt naimaankin, vaan kuulutuksista oli morsian
ottanut eronsa. Silloin oli häneltä päässyt itku. Vaan kun hän oli
juuri parhaallaan itkemässä pirtin penkillä, niin sattui sinne tulemaan
Priita-Maija ja näki hänen itkevän. Priita-Maija arvasi Jussin surun
syyn. Lohduttaakseen Jussia lauloi hän niin kauniisti kuin suinkin
osasi "kukkuu, kukkuu" j.n.e. Siihen paikkaan jäi Jussin itku ja
hän kuunteli ihmetyksellä Priita-Maijan laulua; laulun voima oli
hänet lumonut. Jussi rakastui yhtäkkiä Priita-Maijaan silmiä, korvia
myöten. Nyyhkien ilmoitti hän tunteensa Priita-Maijalle. Se oli
Priita-Maijan mieleen, sillä sitävastenhan hän oli laulunsa juuri niin
parhaan mukaan laulanutkin. Kun hän oli jo likempänä kolmeakymmentä,
eikä vieläkään ollut miehestä mitään tietoa, oli se uutinen hänelle
oikein suloinen ja hyvä sanoma. Jussi taasen sai Priita-Maijassa sen
takaisin, jonka hän oli vasta surukseen kadottanut. Jussi oli siis
hyvin "musikaalinen" mies, sillä laulun voimahan se oli, joka juuri oli
hänet saanut uudestaan naimista ajattelemaan, josta ajatuksesta hän
oli jo epätoivossaan ollut vähällä luopua. Siinä syntyi siis vanhan
naimisen raunioille kihlaus ja äkkiä. Eivät he kumminkaan aikoneet
heti kuulutuksiin panna, vaan aikoivat odottaa vielä syksyä, jolloin
Priita-Maija pääsee irti palveluksestaan. He asuivat samassa talossa.
Priita-Maija piikana ja Jussi oli huonemiehenä. Priita-Maijalla oli
siis hyvä tilaisuus hoitaa "helluansa" ja laulella hänelle välistä.
Mutta nyt aikoi Jussi mennä viime pyhänä kortilla voitetuilla
rahoillansa konserttiin.

Näitä kaikkia mietti Jussi, kun hän asteli asemalle, aikaa
kuluttaakseen, kunnes konsertti alkaisi.

Kun hän tuli asemahuoneesen, niin kuuli hän konttorista laulun:

    "Minun kultani kaunis on,
    Vaikk' on kaitaluinen." -- -- --

Enempää hän ei joutanut kuuntelemaankaan. Hän luuli, että se
mainio laulaja nyt siellä jo laulaisi. Kuin myrsky, riensi hän
piljettiluukulle, nähdäkseen, tuota mainiota laulajaa ja kaasi siinä
touhussa kumoon pari tai kolme piletin ostajaa. Mutta ihmeekseen näki
hän, ettei konttorissa ollut muita kuin kaunis inspehtorin oppilas ja
postipoika.

Jussille karjuttiin aikalailla ja näytettiin nyrkkejä.

Nolostuneena meni hän tuolille istumaan.

Pitkäksi tahtoi tulla Jussille odotus. Ja kun se laulajan katsominenkin
oli vielä käynyt niin myssyttömästi, että oli vähällä saada ympäri
korviansa. Ei miellyttänyt nyt Jussia edes junan odotuskaan, jota hän
aina ennen oli hauskuudella odottanut. Kelloa hän katsoi ja kiroili
mielessään ajan hitaisuutta, kun vielä oli lähes pari tuntia siihen,
kun konsertti alkaisi. Pahalla tuulella lähti hän pois asemalta, kun
vielä net, äsköisestä vihoissaan, jotka hän oli kumoon kaatanut,
katselivat syrjin karein häntä ja vihasta hyräillen.

Jussi meni erääsen kauppapuotiin aikaansa kuluttamaan. Hän osti sieltä
-- viime pyhänä kortilla voitetuilla rahoilla tietenkin -- ihka
uudet, punaisella sahviaanilla reunustetut rukkaset. Sitten lähti hän
odottamaan konserttipaikalle.

Mutta kun Jussi perille saapui, niin ei siellä oltu vielä
niinä miehinäkään, että tässä konsertti alkaisi. Jussi seisoi
seinänvierustalle aikaa odottamaan. Monenmoisia ajatuksia liikkui siinä
hänen päässänsä, kun hän ajatteli ja aprikoitsi, kuinka se nyt oli
käypä se hänen konsertissa olonsa. Pisti siinä tavasta pelkokin päähän,
että jos tämän nyt vaan saa tietää Priita-Maija, että hän on käynyt
muitakin laulajia kuulemassa, kun Priita-Maijaa, niin ottaa vielä
eronsa. Mutta toiselta puolelta oli hänellä uteliaisuus niin suuri,
ettei malttanut poissakaan pysyä. Konserttiin päätti Jussi vaan mennä,
vaikka tulisi kuinkakin tiheä loppuselvitys.

Mutta yht'äkkiä tuotiin salin ovenpieleen pieni pöytä, jonka taakse
istui eräs mies. Eteensä aukasi hän pienen arkun, jossa oli paljon
papereita, sitten istui hän rauhassa ja näytti odottavan jotakin.
Ihmetyksellä katseli Jussi miestä ja koetti arvata sitä, mitä varten
se siinä istui, vaan ei saanut sitä asiaa selville. Mutta siinäpä tuli
jo Tuomaskin ja hänen puoleensa kääntyi Jussi kysymyksellänsä, vaan
tohtimatta kumminkaan sitä isosti kysyä, mutta hiljaan hän sen Tuomaan
korvaan supatti, ettei mies kuulisi. Tuomas vaan nauroi viisaasti
ja alkoi puhuttelemaan miestä. Silloin kuuli Jussi, että se olikin
sisäänpääsylippujen myöjä. Tuomas osti piletin ja Jussi osti kanssa.
Viisikymmentä penniä se maksoi, joka oli muuten Jussin mielestä niin
hirveän iso raha niin joutavaan panna kuin laulajaisiin. Hän ajatteli:
Jos olisi tuokin raha vaan laudassa, niin olisipa se nätti saalis, jos
senkin edestä vaan toista saisi "pietillä käyttää." Vaan ei kehdannut
sentään palatakaan, kun kerran tuli niin rennosti käsi taskuun
pistetyksi ja sieltä rahakukkaro mahtavasti esiinvedetyksi. Ovella
otettiin Jussilta piletti pois, vaan ohjelma, "prokrammi", jätettiin,
josta hän sai katsoa, kuinka laulajaiset menivät, mitä laulua laulaja
milloinkin lauloi; niin selitti Tuomas, kun he saliin astuivat ja
heille näytettyyn paikkaan istuivat. Paljon oli salissa istuimia,
paljon Jussin mielestä. Vaan yksi ylennetty paikka, lava nimittäin,
salin perällä, veti Jussin huomion puoleensa. Tuota seikkaa täytyi
hänen kysyä Tuomaalta -- korvaan supattamalla tietenkin.

"Siihen se mainio laulaja tulee seisomaan, kun se laulaa", selitti
Tuomas asian ymmärtäjänä. Siihen täytyi Jussin tyytyä. Enempää ei
hän saanut tietää sen tärkeän illan tapauksista edeltäpäin, kun
hän ei ymmärtänyt edes ohjelmaakaan, sekin kun oli ruotsalainen ja
Jussi ei olisi edes osannut hääviin lukea sitä, jos se olisi ollut
suomalainenkin, hän kun oli huono-lukuinen. Sydän syrjällään odotti
siis Jussimme konsertin alkua.

He olivat kahden salissa. Ei ketään muita kuulijoita ollut vielä
saapunut.

Jussilla oli siis hyvä tilaisuus miettiä nyt.

Hän katsoi kelloansa. Ihmeellisen hitaasti kului nyt aika. Verkkaan,
kovin verkkaan liikkuivat kellon viisarit. Jos vaan Jussi olisi
tietänyt, että aikakin kului yhtä sukkelaan kuin hänen kellonsa
viisarit liikkuivat, niin varmaankin olisi hän sormittanut kelloansa,
olisi vääntää vivauttanut viisareita sen kolmeneljännestä eteenpäin,
että tuo jännittävä hetki olisi ollut jo käsissä. Mutta Jussi oli
kumminkin siksi viisas, ettei uskonut siitä keinosta lähtevän mitään
apua ajan kululle, ja siis antoi hän kellonsa viisarit olla rauhassa.
Ja muuten hän ei olisikaan raahtinut kelloansa muussa tilaisuudessa
sormiakaan. Se oli hyvä kello se, ja päälliseksi vielä niin helppo.
Lontoolainen "pifeclari" se oli. Pelissä sen oli Jussi voittanut
senkin. Kankaan Tapani sen oli pannut peliin. Yö sitä oli pelattu, sen
kellon omistamisesta, vaan aamulla se oli tullut Jussille. Ylpeänä
oli sen Juho silloin työntänyt taskuunsa. Onnellinen mies oli Jussi
pelissä. Melkeinpä yhtä hyvä voittamaan kuin Pieti-Tanukin. Monasti
oli hän jo Tanunkin voittanut pelissä, vaikka Tanu olikin niitä
maanmainioita korttimiehiä. Mutta usein Tanukin oli hänelle tehnyt
kiusaa vuorostaan. Vaan ei ollut auttanut viime pyhä-iltana Tanun
juonetkaan, pietissä piti vaan pojan käydä ja vieläpä neljän markan
pietissä, kun kahden kakolle joutuivat Korven pirtissä. Kaikki muut
olivat hirmustuneena pois jääneet, kun lauta jo oli niin iso, vaan
Jussipa, kun Tanu oli voittoriemulla kehassut valttejansa, oli myöskin
vilkaissut lehteihinsä ja sanonut: "nakki passista", silloinkuin
kaikki muut olivat sanoneet: "passi nakista". Voittihan se silloin
Jussi Tanun, vaikka Tanu olikin niitä mainioita, ja Jussi sai rahat.
Saivarelta oli Tanu silloin häätynyt neuvoa kysymään, kun neljän
markan pietille ajettiin. Niitä rahoja sai Jussi kiittää uusista
rukkasistansa, jotka hänellä nyt olivat kädessä ja jotka olivat niin
komeat, oikein punaista sahviaaniakin oli suissa. Niitä rahoja sai hän
kiittää siitäkin, että nyt istui konserttisalissa, kuten herra ainakin.
Ja vielä siitäkin sai hän kiittää niitä rahoja, että hänellä oli
konsertin "prokrammi", joka oli pistetty toiseen rukkaseen, kuten hän
luuli pitävän tehdä.

Yht'äkkiä alkoi saliin tulvailla enemmältä väkeä. Tuli nimismies
hienoine rouvineen. Tuli kaupanhoitaja morsiantansa kainalossaan
kantaen. Tulipa kirkkoherra ja paljon muita. Ja kaikki ne sioittelivat
itsensä Jussin ja Tuomaan eteen istumaan.

Nyt ei ollut enään aikaa kuin viisi minuuttia. Jussi rykäsi, teroitti
kuulonsa ja näkönsä, että kaikki näkisi, eikä mitään katoaisi. Viime
minuutilla oli niin hiljaista salissa, että olisi helposti kuulunut
kärpäsen surinan toisesta salinpäästä toiseen.

Vihdoin löi salin kello tärisevään jouseensa viisi. Taiteilija --
suokaa anteeksi, ei kun enkeli -- astui lavalle. Kukkia hivuksissa ja
kyynäspäihin ulottuvat valkoiset hanskat käsissä. Nyt silmänräpäyksessä
korvia myöti rakastuneiden nuorien herrojen riveistä kuului sydäntä
särkevä "ah"! Raivokkaat käsien taputukset seurasivat esiintymistä.
Tuomaskin taputti käsiänsä, käskipä vielä Jussinkin taputtaa, vaan
Jussi ei sitä tehnyt. Vielä istui hän kylmänä. Eräs "heikkoastia"
kuroitti enkelille kukkaisvihon, jota hän suvaitsi pitää kädessään koko
konsertin ajan.

Sitten alkoi hän laulamaan. Ensin kuunteli Jussi kylmästi laulua,
vaan kuta edemmäs laulaja lauloi, niin sitä enemmän muuttui Jussin
ajatus hänestä. Ensin alkoi hän ihmettelemään laulajaa, vaan sitten
hän häntä jo jumaloitsi lopuksi. Ja kun laulaja oli päässyt ensimäisen
laulu-numeronsa loppuun, niin ei Jussin ihastus enään rajojansa
tiennyt. Sillä lailla ei Priita-Maija vielä ollut ikinä laulanut.
Suu auki, silmät seljällään katsoi Jussi syvimmällä kunnioituksella
laulajaa, ja peljäten, että jos hän vaan ei sitä nyt oikein tarkasti
katso, niin se näky katoaapi pois. Ensimäinen morsian, sitä seuraava
suru, Priita-Maija, tähän asti surullisine lauluineen, korttipelit,
Pieti-Tanut ja kaikki, jotka hänessä tähän asti olivat kunnioitusta
herättäneet, kiitivät nyt huimaa vauhtia alas mäkeä Jussin silmissä.
Kuin kuvapatsas istui Jussi, katsella ammotellen laulajaa. Hän ei
kuule, että nyt toistamiseen jo taputetaan käsiä salissa. Vasta kun
Tuomas nyhjäsi häntä kylkeen ja sanoi: "Taputa sinäkin", heräsi Jussi
sen verran, että tajusi mistä nyt oli kysymys. Ja nyt vasta taputti
hän, jyskytti työssä kovettuneita kouriansa niin hirmuisesti yhteen,
että kaikki luulivat Jussin kadottaneen järkensä tai vähintäänkin
saaneen hetkellisen hulluuden puuskan.

Konsertti meni menojansa ja Jussin ihastus ja mielihyvä kasvoi joka
silmänräpäys.

Viimeinen numero oli laulettu ja nyt oli Jussin ihastus saavuttanut
äärimmäisimmät rajansa. Sali kaikui hänen innokkaista käsiensä
läiskytyksistä. Hän näkee että kukkakimppuja ja seppeleitä lentää
oikein satamalla taiteilijan jalkain juureen lavalle. Hän näkee että
Tuomaskin viskasi sinne kukkansa. Nyt nyhjäsee Tuomas häntä uudelleen
kylkeen ja sanoo:

"Viskaa sinäkin!"

Ja Jussi viskasi. Vasemmassa kädessä oli hänellä lakki, oikeassa oli
uudet, vasta ostetut rukkaset, joista toiseen oli pistetty laulajaisten
ohjelma. Hänellä ei ollut kukkasia, vaan sen sijaan rukkasia. Hän
viskasi sen mitä nyt haltijoissaan sattui käsiinsä saamaan, hän viskasi
-- rukkasensa. Nakkasi ne väkevällä kädellänsä. Ja sitten tuntui
sydänalassa niin sanomaton hyvänmielen tunne, sillä olihan hän siten
osoittanut ihastustansa.

Mutta muita kuuntelijoitapa se ei tyydyttänytkään. Heikompi sukupuoli
tunsi itsensä, laulajan persoonassa, syvästi loukatuksi. Mutta mistäpäs
Jussi otti kukkia, kun ei ollut. Mikä verraton häpeä! Saada samalla
kertaa rukkaset ja oman, suurimmalla huolella valitun "rokramminsa"
takaisin! Laulaja ei ollut saanut vielä ikinä kokea keltään ihmiseltä
senlaista auliutta. Hän häpesi. Hän horjui. Hän oli vähällä mennä
tainnoksiin. Ja kun heikompi sukupuoli näki laulajan hämmingin, niin
ei se enään jaksanut itseänsä hillitä, vaan lujin-luontoiset riensivät
laulajaa lohduttamaan; kaikkein "heikoimmat astiat" hykertyivät
itkemään häpeästä ja epätoivosta. Kaikkein silmät olivat käännettyinä
Jussia kohden. Ja kun ensimmäinen itkun puuska oli mennyt ohi, niin
puhkesi heikompi sukupuoli vihdoinkin sanoihin.

"Fyii'i!" kiljasi muudan.

Kukapa sen tietää kuinka paljon Jussi-parka olisi saanut vielä
osakseen noita kulturikielisiä korulauseita, jos niitä vaan ei
olisi keskeyttänyt nuorien herrojen vimmastus. He kun näkivät,
että heidän "daaminsa" oli mitä suurimmasti loukkautuneet Jussin
hyvänmielen osoituksista, niin he, kuten kunnon "kavaljeerit" ja
ritarit konsanaankin, katsoivat velvollisuudekseen puolustaa heikomman
sukupuolen kunniaa. Vaan kun Jussi puolestaan ei ollut mikään
ritarillinen mies, että häntä olisi sopinut vaatia kaksintaisteluun,
niin he aikoivat heittää hänet nurinniskoin ovesta ulos. -- Jussi
ei ole ikinä ollut oikein hyvässä sovussa herrassäädyn kanssa,
sillä hänen ajatuksensa oli, että herrojen tulisi kiittää kansaa
jok'ainoasta leipäpalasestaan, minkä nautitsivat, jonka heikko jäsen
hänkin tiesi olevansa. Herrat eivät koskaan olleet Jussia kohdelleet
niinkuin ihmistä, vaan niinkuin työjuhtaa, ja siitä syystä Jussi
kantoikin karemieltä herroja kohtaan. Ja jossain toisessa paikassa
hän olisikin epäilemättä antanut noiden vihattujen herrojen tuntea
hänen työssä karaistuneita kämmeniänsä, miltä niiden läjäys maistaisi,
vaan nyt sanoi hänelle vaisto, että hän olikin juuri itse syypää
hämminkiin, mutta miten, sitä hän ei vielä tietänyt. Vaan silloin
sattui hän silmäämään laulajaa, jota parhaallaan naiset lohduttivat
miten parhaiten taisivat, ja siellä näki hän laulajan jalkain juuressa
uudet komeat kintaansa. Silloin älysi hän hämmingin ja kyynelten syyn.
Ja nyt oli hän kuin olisi häntä yhtäkkiä käytetty kymmenen markan
pietillä, eli hänen olisi täytynyt niellä kerralla kannu etikkaa. Hän
ei yrittänytkään tekemään vastusta. Hän katsoi vaan, josko olisi ollut
valmis lähtemään ulos, sillä nyt näytti jo salissa olo alkavan käydä
kovin kuumaksi. Ja kaikki nämät ajatukset, jotka olemme kertoneet,
vilahtivat yhdessä minuutissa Jussin aivojen läpi. Akkunat vilisivät
kymmenenä silmissä. Ensin kuumeni toinen poski ja sitten heti toinen.
Hän tunsi, kuinka niskaansa tartuttiin ja häntä raahattiin aikanujua
ulos. Ovella annettiin hänelle potku polvella, että lensi yhdellä
loikauksella eteisen läpi rappuja alas ja portaiden eteen. Lihavan
kauppamiehen laiha puotipoika, kylänkesken Villipeuraksi haukuttu,
se toimitti sen ritarillisen työn ja niin sukkelaan, että Jussi ei
joutanut ajattelemaankaan, ennen kuin oli porrasten edessä ja hieroi
kipeitä takapuoliaan. Siellä istui Jussi nyt portaiden edessä ja
kiroili kovaa onneansa. Mieli teki mennä saliin takaisin ja antaa
oikeaan ja vasempaan, niin että tempun tietäisivät. Ensikerran oli
hän tuotu semmoista vonkaa ulos, että helisi vaan maailma korvissa,
vaan nyt hän ei niin antaisikaan tuoda itseään ulos. Rukkasensa olivat
vielä salissa, jotka olisi pitänyt kaikella mokomin noutaa pois. Vaan
kun hän sitä ajatteli, niin kylmä väristys kävi pitkin selkää. Ei
sinne saliin ollut niin helppo mennä. Hänellä oli vielä liian tuoreet
muistiaiset edellisestä salissa käynnistään, pöhöttyneissä poskissaan
ja rutisevassa niskassaan, jossa tuntui vieläkin Villipeuran sormen
jäljet. Mutta viha kukkui povessa, joka pani pelolle kovaa vastarintaa.
Silloin päätti Jussi huutaa rukkasiansa salista.

"Rukkaseni!" kiljasi hän.

Jussi seisoi oven keskireijällä, sääret hajallaan ja avopäin. Hän
kuunteli. Ei kuulunut mitään. Jos eivät annakaan. Kun olisi huutaa
toinen kerta. Olivathan ne maksaneet toista markkaa, että kannatti
vähän huutaakin, eikä noin vaan menettää.

"Rukkaseni!" ärjäsi hän toisen kerran.

Silloin viskattiin salin ovi auki. Villipeura hyökäsi salista eteiseen.
Rukkaset olivat hänellä kädessä. Ne lähetti hän Jussia kohden tulemaan
semmoisella tarkkuudella, että parhaimmankaan "sporttimiehen" ei olisi
tarvinnut hävetä sitä heittoa. Läjähti vaan Jussin otsaan, kuten juuri
äsken laulajan silmille. Nyt oli hän itsekin saanut rukkaset.

Synkeitä ajatuksia aivoissaan hautoen lähti hän pois.

Hänen entiset huonot ajatuksensa herrojen suhteen oli saanut uutta
virikettä. Ja varsinkin Villipeuraa kohtaan kantoi hän siitä hetkestä
sammumatonta vihaa povessaan. Mutta kaikki ne ajatukset ja tapahtumat
olivat hänestä vaan lasten leikkejä sen ropotin suhteen, joka hänellä
oli vielä samana iltana jälellä, nimittäin tilinteko Priita-Maijalle
siitä, miksi hän oli mennyt muita laulajia kuuntelemaan. Hiukset
nousivat Jussin päässä pystyyn, kun hän ajatteli sitä hetkeä. Mutta
kierteleminenkään ei auttanut, vaan käydä käsketyn pitää. Eipä siis
kumma ollutkaan, jos Jussi asteli kotiansa allapäin pahoillamielin,
kaiken kallella kypärin, kun hänelle oli sattunut sellaiset vastukset
ja häväistykset päivällä, ja nyt oli vielä odotettavissa, herra ties,
minkälaiset nuhdesaarnat. Väkisin pyrki Jussin suusta ilmoille kauvan
pidätetty "saakeli".

"Perhana, kun olisi viinaa, että saisi upottaa siihen kaikki vaivat ja
vastukset", ähkäsi hän astellessaan.

Sinä iltana tuli Jussi erittäin happamalla muodolla kotia. Priita-Maija
ihmetteli sitä, mikä nyt Jussille oli tullut. Hän ei vielä tietänyt
Jussin konsertissa käynnistä mitään, vaan jotakin ikävää hän epäili
tapahtuneen ja päätti ottaa siitä selvän kun he pääsevät kahdenkesken
puheisille.

Jussi istui alakuloisena penkillä, miettien keinoa, millä pääsisi
helpoimmin läpi, vastaamatta suoraan Priita-Maijan kysymyksiin, vaan ei
löytänyt mitään reikää.

Kun kaikki muut olivat menneet pois tuvasta, sanoi Priita-Maija:

"Missä sinä nyt olet ollut tämän päivän ja illan, ja mitä sinulle
on tapahtunut, kun olet niin pehmeän näköinen, kuin olisi hierottu
jokapaikasta koko mies?"

"Enpähän ole juuri ollut paljon missään, tuolla olen vaan pitkin kyliä
kävellyt, töllistellyt," vastasi Jussi alakuloisesti ja kierrellen.

Vaan sepä ei Priita-Maijaa tyydyttänytkään. Hän ei olisi nyt laskenut
Jussia tunnustamatta; ei vaikka olisi jäänyt vanhaksi-piijaksi.

"Ethän vaan ole tapannut kortilla rahasi?" kysyi hän, katsoen
paljonsanovasti ja merkillisesti Jussia silmiin.

"En ole tapannutkaan", sanoi Jussi jurosti.

"Vaan jotain sinulle on tapahtunut, minä näen sen aivan selvästi? Sano
vaan minulle kaikki, sano 'kullallesi' mikä sinua vaivaa?"

"Ei minua vaivaa mikään."

"Vai niin! Soo-oh! Vai et aijo sanoakaan? Vaan jos et nyt vaan sano
suoraan mikä sinua vaivaa, niin meidän välimme saa olla tästä hetkestä
kuitti."

"Kas sitä, eikös tehnyt sen jota pelkäsinkin", mietti Jussi.

Ja nyt heltyi hän -- poika-parka -- niin että tunnusti kaikki oikein
perinpohjaisesti, sekä konsertissa olot, rukkas-jutut, ulostuonnit, ja
tunnustuksensa lopetti hän valittamalla kipeätä ruumistansa.

"Onko sinun poskesi hyvinkin kipeät?" kysyi Priita-Maija
osanottavaisesti.

"No mitä! Eihän hän ole edes vihainenkaan", kummasteli Jussi. "Onpa
ne vaan jotensakin kipeät, sillä Villipeuralla on notkea käsi", sanoi
Jussi sitten ääneensä.

"Voi Jussi-parka!" kummasteli Priita-Maija Jussin suureksi
kummastukseksi, kun se vielä säälittelikin hänen vaivojansa.

Ja Priita-Maija ajatteli, että hänen tulisi tehdä nyt jotain
merkillistä, ettei Jussi ottaisi eroansa hänestä, joten hän jäisi
takanakin vanhaksi-piiaksi. Sitten lauloi hän, vanhaan laulunsa voimaan
luottaen, Jussin korvien ihailtavaksi "pramian-piijan laulun."

Jussi kuunteli hartaasti Priita-Maijan laulua, ja mitä enemmän hän
sitä kuunteli, sitä vähemmäksi väheni mainion laulajan taito hänen
silmissään Priita-Maijan rinnalla, kunnes se lopulta tuntui hänestä,
ettei se niin erittäin mainiota ollutkaan kuin kehuttiin. Priita-Maija
ajatteli taasen, että se oli hänelle erittäin hyvä keksintö, se
"pramian-piijan laulun" laulaminen. Hän kun oli silläneuvoin saanut
Jussin mielen käännetyksi pois muista laulajista itseensä.

Rauha palasi Jussiin, ja miehen toivo Priita-Maijan sydämeen. Kumpikin
istui käsikädessä penkillä toistensa vieressä ja niin syvissä
ajatuksissa, etteivät huomanneet kuinka päreenkarsi kasvoi pitkäksi,
kiemurteli ja luikerteli ja ajoi tulta edellään, kunnes se vihdoin
tapasi takan kylkeen kiinnitetyn pihdin. Siinä se viimeisen kerran
leimahti kirkkaasen liekkiin, sitten se sammui. Tupa kävi pilkkoisen
pimeäksi.



Ruttoa.


Räätäli Saumasen tytär oli tullut yht'äkkiä sairaaksi. Saumasen eukko
oli istunut koko yön kipeän tyttärensä vuoteen vieressä. Oli hautonut,
hoitanut parhaan taitonsa mukaan, vaan siitä ei näyttänyt olevan apua.

Illalla oli Sanna yhtäkkiä joutunut vuoteen hyväksi; aamulla näytti
hänen tautinsa olevan entistänsä kovempi.

"Ukkoseni!" sanoi Saumasen eukko aamulla, "ukkoseni, eiköhän ole
parasta, että menet Teikun luo. Sanna on entistänsä kipeämpi ja minä
pelkään, että hän voisi kuolla meidän käsiimme ja minun omatuntoni ei
saa rauhaa, jollei vaan puhutella hänen tähtensä Teikkua."

"Kyllähän se on parasta. Sanna on meidän ainoa lapsemme, josta meillä
on ollut tähän asti ainoastaan iloa. Hän on auttanut uskollisesti sinua
emännyyden toimissa, ja iso vahinko tulee meille, jos hän kuolee",
puheli Saumanenkin suruisena, laskeutuen lattialle työpöydältään, jolla
oli istunut työssään.

Raskaalla mielellä puki hän turkit yllensä ja lähti apua etsimään
kipeälle tyttärellensä; hän lähti Teikun luo.

Vaan kuka oli tuo Teikku, jota ei sanottu edes tohtoriksikaan, kun
noin vaan yksinkertaisesti Teikuksi? Hän oli konkurssin tehnyt,
vanha apteekari, joka aikomansa oli elänyt isosti. Vaan juuri kuin
hän oli ollut rikkaimmillaan, oli hänen valloittanut vastustamaton
käräjöimishimo, joka tietysti vaati uhrisummaksi isot rahat, ja
kun Teikulla elettiin muutoinkin isoisesti, niin seurasi siitä
välttämättömästi äkillinen vararikko; senpätähden sanoivatkin
kyläläiset hänestä: "Teikku eli tänä päivänä isosti ja huomenna lyötiin
kintaat pöytään."

Hän oli ison lapsijoukon isä, joka koetti heitä elättää miten parhaiten
taisi, mutta pelkäsi kumminkin työtä kuin kuolemaa. Sitten kuin hän
oli huilannut alas mäkeä, täytyi hänen tosin tehdä vähän työtäkin,
vaan ei sentään suuria sittenkään, ja mitä hän teki, niin otti siitä
moninkertaisen makson. Tuosta äkillisestä onnen-keikahduksesta ei
Teikku suuresti hämmästynyt. Nosti vaan päänsä yhtä pystöön kuin
ennenkin, "juuri niinkuin parempina päivinänsäkin", sanottiin. Hän
oli oppinut yhtä ja toista lääketieteen alalla apteekarina, lääkärien
lääkelistojen avulla. Se hänen taitonsa oli hyvään tarpeesen,
huonommalle puolelle jouduttuansa. Suomalaisen talonpojan kammo
lääkärien taidon suhteen sai useimmat avun hakijat kulkemaan oikean
lääkärin asunnon ohi Teikun luo. Hän olikin halukas auttamaan
neuvoilla, mitä ymmärsi, ja vaikeimmissa kohdissa käytti hän väliin
sattuman ohjaavaa kättä apunansa. Huonommalla puolella ollessaankin
vaivasi hän, kuten parempina päivinänsäkin, ihmisiä yhä edelleen
joutavimmistakin syistä käräjiin. Sakotutti muita ja väliin sai itsekin
aika tavalla sakkoa. Vaan hänpä ei hämmästynyt jos sakotettiinkin.
"Muutaman päivän vesi ja leipä sen maksaa", sanoi hän. Väliin, kuin
hän haasti jotakin, hiukan niinkuin naurettavasta asiasta oikeuteen
ja häneltä kysyttiin, kuinka hän luuli asiansa päättyvän, niin sanoi
hän: "En tiedä kuinka käynee, vaan koetan, jos voittaisin." Sellainen
tohtori oli Teikku, jonka luo Saumanen lähti.

Siihen aikaan, kun kertomuksessamme kerrotut tapaukset tapahtuivat, oli
Teikku jokseenkin huonoissa varoissa. Hänen oli täytynyt olla varojen
puutteessa jo useammissa käräjissä vaan muiden ihmisten asianajajana,
ja se seikka sai ukkoparan mielen kärtyselle laadulle. -- Vaimonsa
kanssa oli hänellä alituista toraa ja jankkinaa, kun tämä vaati
mieheltänsä tavan takaa rahoja perheen ylläpitämiseksi, ja kun ukolla
ei aina ollutkaan joka tarpeesen, niin silloin moitti hän ukkoansa
tuosta onnettomasta käräjöimis-himosta, joka heidät oli köyhdyttänyt.
Ukko puollusti aina silloin itseänsä enemmän suurella äänellänsä kuin
sattuvilla sanoilla, ja eukkoparan täytyi olla silloin hiljaa, vaikka
tosin karvastelevalla sydämellä.

Samana aamuna kuin Saumanen oli lähdössä hänen luoksensa, istui
Teikku kamarissansa pöytänsä edessä, joka oli hänellä vielä jälellä
"parempien päivien" loistosta. Pöydällä oli kasa vanhoja lääkelistoja,
jotka hän oli säilyttänyt siltä ajalta, kuin niiden määräysten mukaan
vielä valmistettiin lääkkeitä hänen apteekissaan. Nyt tohtoriksi
alennuttuansa kopioitsi hän niitä tarvittaissa.

Vaimonsa tuli kamariin ja sanoi hänelle:

"Minun pitäisi saada rahaa."

"Mitä sinä taasenkin rahalla teet? Sitä menee kuin tulva-vettä, enkä
minä tiedä hiiteenkö sinä sitä syydät?" sanoi Teikku.

"Huoneiden vuokra on maksamatta, pojat tarvitsevat kenkiä, tytöt
vaatteita, liha on kaikki, leipä on loppunut ja Emmikin tarvitseisi
uuden hatun --."

"Hiidestäkö minulla on kaikkiin sinun tarpeisiisi rahaa!" ärjäsi
Teikku. "Emmikin, se sinun fröökinäsi, se on minulle yhden tekevä,
oli hänelläkin hattu tai riihimyssy. Minulla on tekemistä että saan
rahaa edes todellisiinkaan tarpeisin; ei ole varaa tuhlata joutaviin.
Paljonko luulet tällä kertaa tarvitsevasi?"

"Tarvitseisi saada vähintäänkin kahdeksan markkaa, vaan luulen, että,
jos olisi edes neljäkään, hetkinen silläkin toimeen tultaisiin."

"Ei minulla ole kuin puolitoista markkaa tällä kerralla. Sen hatun
voit jättää ostamatta. Se on minusta kiusallista, heti ruvetaan häntä
pöökäämään, kun kapalovyö vielä perässä venyy."

"Täytyy ostaa ainoastaan tarpeellisimmat ostokset. -- Minustakin
on kiusallista, kun sinä kulutit meidän ainoatkin varamme sillä
käräjöimisellä. Nyt ei olisi hät--."

"Ole hiljaa! Minä en kärsi kuulla moisia puheita."

"-- Mutta mitä? -- Saumanen tulee tänne. Varmaankin on taasen hänen
Sannansa, se heikompi astia, sairassa. Minun täytyy nyt näyttäytyä
arvokkaalta. Sinä saat mennä ostoksillesi, vaan muistakin, ett'et käytä
sitä rahaa turhuuksiin, sillä siinä ovat minun ainoat lanttini", sanoi
Teikku.

Sitten asettui hän pöydän eteen istumaan, ollen lukevinaan "Pientä
haavalääkäriä."

Saumanen tuli kamariin.

Tulija sanoi hyvää huomenta; Teikku ei ollut kuulevinaan. Saumanen
rykäsi; yhtä huonolla menestyksellä. Viimmein, kuin hän kolisi
niin kovaa, että itsekin siitä hämmästyi, oli Teikku heräävinänsä
syvällisistä tutkinnoistansa.

"Ka, Saumanen. Kuinka takkinne ja frakkinne tänä aikana menestyy?
Oletteko pysyneet hyvissä voimissa? Kuinka eukkonne ja tyttärenne
jaksaa?" kyseli hän kohtelijaasti.

"Kiitos kysymästä. Kyllähän minä aina jaksan, vaikka vanha jo olen.
Syön ruokani, teen työni, niin miks'ei jaksa, jaksaapa hyvinkin. Vaan
Sanna on taasen sairassa, enkä minä tiedä, mitä hänelle tehdä; sen
asian vuoksi minä tänne tulinkin, jos te niinkuin tietäisitte siihen
jotakin apua?"

"Vai niin, hm! Vai on Sanna taasen sairassa. Mitenkä hän on kipeä?"

"Illalla oli hän vielä ihan terve, vaan yht'äkkiä tuli hän sairaaksi.
Hän ei ole oikein minulle selvittänyt mistä paikasta on kipeä, vaan
kovasti hän näkyy olevan tuskalla. Minä pelkään, että hänessä rut--."

"So so! Älä sano yhdellekään ihmiselle sitä!" huudahti tuo taitava
lääkäri, lyöden nyrkkinsä pöytään että kajahti. "Et kellekään, sanon
minä, sillä nuo tyhmät talonpojat rupeaisivat silloin pelkäämään, ja
se tarttuisi silloin heihin sen pahemmin", sanoi hän. Sitten alkoi
hän oppineen näköisenä selailla vanhoja lääkelistoja. Tempasi vihdoin
yhden, kopioitsi sen suurella kiiruulla ja antoi sitten Saumaselle.

"Tämän presehtin te viette apteekiin ja käskette valmistaa mitä
pikemmin sitä parempi. Sitten kuin menette kotianne, niin teidän on
ensin kuumennettava tiilikivi ja pudotettava se tervaämpäriin, sitten
pitää teidän ja eukkonne nuuskata sitä terva-höyryä, ettei se tauti
teihin tarttuisi, sillä se on -- näin meidän kesken puhuen -- ruttoa,
mitä vaarallisinta, vaan sitä ei saa sanoa yhdellekään elävälle
olennolle, sillä silloin tulisivat ihmiset ihan hulluiksi. Sitten on
teidän otettava vähän kanverttia ja pantava pieneen pussiin kaulaanne;
vaimonne on tehtävä samoin. Ja joka kerran kuin menette ulkoa sairaan
huoneesen, on teidän aina nuuskattava sitä tervan-höyryä, ettei teihin
tauti tarttuisi."

"En kuolemaksenikaan minä muista kaikkia teidän määräyksiänne, parasta
on että lähdette te itse johtamaan meitä oikealle tolalle sairaan
hoitamisessa, siis siitä joku tulee", pyyteli Saumanen.

Niinkuin Teikku jo sanoikin, oli Saumasen Sanna usein sairassa, jolloin
Teikku oli aina saanut häntä parantaa. Ja vaikka hän tavallisesti vaati
enemmän antamistaan neuvoista, kun oikea lääkäri, niin oli Saumanen
aina maksanut runsaammasti kun hän osasi vaatiakaan. Senpä tähden ei
hän nyt kaikessa ylhäisyydessäänkään katsonut ylön alhaisen Saumasen
pyyntöä, koska siitä kutsumuksesta oli varmaankin karttuva hänen
kunniansa ja vielä enemmän nykyään laiha kukkaronsa.

"Parasta on, että tulen itse mukaan. Minun toimekkaasta pontevuudestani
riippuu satojen, kenties tuhansienkin ihmisten henki. Teidän
Sannaanne ei voi auttaa, ei mikään enään. Hän on kuolemaan tuomittu,
auttamattomasti tuomittu. Vaan jos voimme ehkäistä taudin levenemisen
hänestä muihin, niin silloin olemme tehneet suuren palveluksen
ihmiskuntaa kohtaan", puheli Teikku, kun puki yllensä, seurataksensa
Saumasta. "Kenties säätää hallitus minulle siitä hyvästä työstä vielä
ison eläkkeenkin, jotta voisin kurittaa noita muutamia moukkia ensi
käräjissä, ja rintarahan rintaani", mietti Teikku mielessään, vaan oli
kumminkin siksi viisas jottei sanonut niin.

Raskaalla mielellä oli Saumanen kuunnellut tohtorinsa oppinutta
puhetta, ymmärtämättä siitä kumminkaan muuta, kuin sen, että Sanna oli
jo tuomittu kuolemaan, ja salainen vaisto sanoi hänelle, että hän ja
vaimonsa olivat sitä seuraavat uhrit.

Allapäin, pahoilla mielin asteli Saumanen Teikun rinnalla kotiansa
kohden. Pitäjän rohtolassa toimitettiin Teikun toimella, vaan Saumasen
kustannuksella, ylläkerrotut pussit, joista toinen heti ripustettiin
Saumasen kaulaan.

"Vaan minulla poloisella ei ole edes tervaakaan", huokasi Saumanen
hetkisen kuluttua.

"Siinä susi jossa kaivataankin", sanoi Teikku. "Katsokaapas hyvä
Saumanen, tuolla tulee vastaamme tervan kauppijas."

Ensimmäisenä tuli kulkijoita vastaan pieni, laiha ja pitkä-karvainen
takkuvarsa, vetäen perässään pientä ränsistynyttä resla-rekeä,
jossa oli vähän heiniä, resunen kontti, puoleksi täysi jyväsäkki,
ruoska ja jonkunmoinen terva-astia. Perässä tallusti lyhyt, tanakka
mies, puettuna lammasnahkaisiin kesi-turkkeihin, tuohi-virsuihin ja
vanhanaikaiseen leipälakkiin. Ja kaikkein viimeisenä kulki melkein
samallaiseen asuun puettu vaimo, ainoastaan se eroituksena, että
hänellä oli huivi päässä ja turkit oli köytetty huivilla keskeä kiinni.
Sellainen matkue tuli heitä vastaan, josta Teikku niin ilostui ja
Saumanenkin sai uutta uskallusta.

"Jaakko hoi! Kuules, anna nyt meille heti paikalla kannun verran tuon
astiasi sisällöstä, meillä on kiire. Jos ei sinulla vaan ole lainata
meille astiaa, niin aja lähimmäiseen taloon, pyydä sieltä lainaksi
ja tuo kiireen kynnessä Saumasen asuntoon. Vaan, mitä kannu maksaa?"
puheli ja kyseli Teikku mieheltä, joka oli pysäyttänyt hevosensa.

Saumanen seisoi surullisena ja kuunteli toisen puhetta ja häneen näytti
lietsovan uutta toivoa Teikun vilkkaasti elähtävät liikkeet.

"Tätä maksaa jyvissä neljä kappaa rukiita ja rahassa kaksi markkaa
kannu", sanoi kulkukauppias, laskien kätensä puuastian uurteelle.

"Kaksi markkaa! Oletko hullu koko mies? Minkälaista tervaa se on, joka
niin paljon maksaa?!" huudahti Teikku.

"Ei tämä tervaa olekaan, tämä on pikiöljyä", sanoi mies vakavasti ja
ikäänkuin oman kauppijas-arvonsa tunnossa, kun hänellä nyt on kerran
muka kalliimpaakin tavaraa kaupan.

"No, monenlaisena sinäkin kummittelet! Milloin olet sinä tervan-,
milloin pikiöljyn-kauppijassa", ärjäsi Teikku vihasesti. "Vaan malta,
malta, ensi käräjissä sinua siitä sakotutankin. Kylläpä silloin toista
virttä veisaat -- kun pitääkin aina erilaisia kaupuksia ja nekin vielä
niin kallista", puhui hän ja häristi miestä nyrkillänsä.

"Vai kallista!" sanoi mies, aina yhtä vakavana. "Te olette yhdellainen
kun Koskelan isäntäkin. Hän valehella livautti minulle äsken, kuinka
muka Puolimatkan Juuso oli hänelle myynyt kolmellakymmenellä pennillä
hallin pikiöljyä."

"Jaakko sanoi jo isännälle että mitäs Juuso voittaa pikiöljyllänsä, kun
papriikissakin maksaa neljäkymmentä penniä halli. Vaan tukkoonpa siinä
isännän suu jäikin", puhui vaimokin miehensä puolesta.

"Vaan viimme kerta tuo sai ollakin, en minä ainakaan enään hänelle
myö mitään, ostakoon muualta, jos luulee helpommalla saavansa", sanoi
mieskin.

"Painakaa sen tuhannen pohjaan pikiöljyinenne", sanoi Saumanen,
suuttuneena turhasta viivytyksestä.

"Lähdetään vaan", sanoi mies tyyneesti ja löi ruoskan varrella
hevostaan.

"Tuodaanko teille kannu pikiöljyä?" kysyi akka vielä.

"Ei, ei, ei! Tervaa me tahdomme, ei pikiöljyä", huudettiin hänelle
vastaan.

"Kyllä minä toisilta tervaa saan", sanoi Saumanen Teikulle, kun he
olivat tulleet edellisen kotia.

"No mene sinä sitten noutamaan tervaa, minä kuumennan sill'aikana kodan
pesässä tiilikiven", käski Teikku.

Jokainenhan tietää, millainen itsevaltijas lääkäri on talossa; kaikki
ehdottomasti häntä tottelevat, ja nöyrästi lähti siis Saumanenkin
täyttämään lääkärinsä käskyä.

Kun tiilikivi oli kuumennettu ja pudotettu tervaämpäriin ja molemmat
olivat ensin sitä ja sitten vielä rohtolasta saamaa pussia kyllikseen
nuuskanneet, niin sitte he astuivat, tautia vastaan karaistuina,
sairaan kamariin.

Heti ensi silmäyksellä näkivät he kumpikin, että huoneessa oli liikoja
tamineita ruttoisen sairashuoneeksi.

Sanna makasi vuoteessa, kipeän vaan levollisen näköisenä, silmät
itkusta punaisina ja turvonneina. Vuotten vieressä oli tuolilla
pienoinen vakka, jossa näytti olevan jotakin. Saumasen eukko istui
toisella tuolilla, sairaan vuoteen päänpuolella. Surullisesti
tirkisteli hän lattiaa. Kädet olivat vaipuneet helmalle. Näyttipä
kuin olisi hirmuinen tauti halvannut hänen kielensäkin, koska hän
ei osannut edes vastatakaan Teikun "hyvään huomeneen". Verkalleen,
hyvin verkalleen kohosi hänen katseensa lattiasta ja kohtasi miehensä
katsetta. Surullisesti ja pitkään katselivat he toisiansa silmiin.

Jos lumous näytti lamauttaneen huoneessa olijat, niin näyttipä se
vallanneen tulijatkin.

Ei kukaan puhunut sanaakaan.

Ensiksi tointui ja pystyi ajattelemaan Teikku. Hän muisti laihaa
kukkaroaan, vastaista kunniaansa, eläke- ja rintarahaansa, ja kun
hän sen muisti, niin synkistyi hetkeksi hänen kasvonsa. Vaan silloin
kuului sairaan vuoteen vieressä olevasta vakasta pieni kirahdus ja kun
Teikku sen kuuli, niin vähitellen alkoi selkenemään hänen kasvonsa
kirkkaammiksi, kunnes jo lopulta saivat iloisen muodon, eikä hän enään
jaksanut pidättää itseänsä, vaan räjähti mitä heleimpään nauruun,
vaikka siihen tilaan ei nauru olisi oikein sopinutkaan, vaan minkä hän
sille teki, kun se tuli ihan niinkuin väkisten:

"Ruttoa! Ha-ha-ha-haa!"

Siitä näytti Saumanen ikäänkuin heräävän. Hän nosti päätänsä ja loi
Teikkuun murhaavan katseen.

Mitä Saumanen oli tuntenut ja miettinyt sillä ajalla, tietää
ainoastaan isä, joka on samallaisessa tilassa ollut. Ensin, kun hän
astui kamariin, oli hänkin oudostuen katsonut noita outoja vehkeitä.
Sitten oli hänelle äkkiä selvennyt koko tapaus. Sitten muisti hän,
miten kuusikolmatta vuotta ajassa taaksepäin, näin juuri eräänä
kirkkaana talvipäivänä, hän oli tullut kotia monen viikon pituiselta
työ-matkaltansa, miten hän mitään aavistamatta oli astunut kamariin
ja nähnyt siellä juuri yhdenlaiset vehkeet, kun nytkin. Hän muisti,
että hänen kärsivä vaimonsa oli silloin onnellisena hymyillyt hänelle
kyyneltensä takaa, siitä riemuissaan, kun hänellä oli tarjota
miehellensä pantti rakkautensa osoitteeksi. Ja vuoteen vieressä noin
ikään, oli samoin vakka, jossa lepäsi heidän ensimmäinen ja ainoa
lapsensa, heidän silloin pieni Sannansa. Muutamalla askeleella oli hän
rientänyt silloin saman lattian poikki. Oli suudellut kyyneleet pois
vaimonsa silmistä. Oli palvellut vaimoansa kuin ruhtinatarta. Silloin
oli hän onnellinen, oli onnellinen -- isä. Ja kun Saumanen muisti sen
kaikki, niin poistui hetkeksi murheen sumut silmistänsä ja hän tuli
hiukan iloiseksikin. Hänen kasvonsa kirkastuivat hetkeksi, mutta vaan
hetkeksi.

Sitten muisti hän taasen, kuinka aika kului eteenpäin sen onnellisen
tapauksen perästä. Hän oli koettanut parastansa kasvattaakseen Sannasta
kelpo-ihmistä ja itseensä luottavaisena antanut hänelle hyviä neuvoja.
-- Ja nyt, nyt kuudenkolmatta vuoden kuluttua astui hän samoin
kamariinsa, näki siellä tapahtuneen samallaisen tapauksen. Vaan nyt hän
ei enään ollutkaan onnellinen. Hänen Sannansa, hänen ainoa lapsensa,
oli häväissyt itsensä ja vanhempansa. Ja sen häpeän tarttumista ei
voinut estää Teikun terva-höyryt eikä pussitkaan. Auttamattomasti
tarttui se vanhempiinkin. Teikku oli ollut oikeassa. Sanna oli jo
tuomittu, ei ruumiillisesti kuolemaan, vaan kunnian puolesta oli hän jo
tuomittu. Ja kun Saumanen sen muisti, niin synkistyivät hänen kasvonsa
jälleen ja semmoisena ne pysyivät koko hänen loppu-elämänsä ijän,
eivätkä kirkastuneet enään koskaan.

Kun Teikku näki Saumasen katseen, niin ymmärsi hän, että hänellä ei
ollut enään mitään tekemistä siellä. Hän rupesi lähtemään pois. Hän
katsoi Saumasta, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa, palkkani on vielä
saamatta. Saumanen kyllä ymmärsi sen katseen.

Sanaakaan puhumatta painoi hän poislähtevän Teikun kouraan
viisimarkkasen. Istui lähimmäiselle tuolille. Siinä näki hän oman
mitättömyytensä lapsen kasvatuksessa. Painoi käsiin päänsä ja itki.

Ruton varjo lepäsi huoneessa.

-- -- --

Jo vuosi-tuhansia on tuommoinen rutto ollut mailmassa, on jäytänyt
kansojen siveyden elinjuuria. Se löytää tiensä niin herran kun
talonpojankin, ylhäisen ja alhaisen, köyhän ja rikkaan asuntoon. Se on
vaarallinen tauti. Kaikkialla ja joka paikassa tunnetaan sen rankaiseva
ja häpeällinen läsnä-olo. Kirouksena ja häpeänä lepää se kansassamme.
Ainoastaan kohonnut, mahdottoman korkealle kohonnut nais-sivistys voipi
yksin sen taudin idut tappaa. Siis rivakkaasti eteenpäin, uusilla
voimilla ja uudella uskalluksella naisen sivistyksen kohottamiseksi.



Kuvernyöri.


Noin puolen vuosisataa ajassa taaksepäin oli erään Pohjanmaan
seurakunnan takalistolla pieni mökki. Mökki ei ollut erinomaisempi
kuin muutkaan töllit saman kylän takalistolla. Olihan vaan tuommoinen
tavallinen neliseinäinen töllipahanen, jommoisia jo nykyaikana löytyy
isompien seurakuntien takalistolla väliin kymmen-lukuisina muutaman
neliöneljänneksen alalla. Töllin ympärillä oli muutaman kapan alan
laaja pellontilkku.

Tölli oli rapistunut samoin kuin sen pellon ympärillä oleva
hakuliaitakin. Pelto näytti ennen olleen hyvässä voimassa; sitä
todisti vielä ne leveät ojat, jotka olivat jo osaksi umpeen valuneet
ja joissa oli kaikkialla menestyvää katajaa ja pajua. Kaikista näki,
että voimakas käsi sitä oli ennen viljellyt, mutta nyt se lienee ollut
poissa. Ympärillä oleva hakuliaita oli sieltä täältä niin rapistunut,
jotta saattoi aivan vaivatta astua yli rikkouneista paikoista. Tuvan
tuohikatostakin oli putoillut malkoja sieltä täältä ja tuohilevyt
olivat repallaan ja auringonsäteistä kouristuneet. Tuvan edessä oli
havupuista tehty piste-eteinen, jossa oli niin harvat seinät, jotta
siihen saattoi sadevesi ja lumi tunkeutua mistä paikassa tahansa. Mutta
kun katsoi tarkemmin tuota töllin rätisköä, niin näkipä siinä jotain
miellyttävääkin. Uudet, kirkkaat kuusen havut olivat aina levitetyt
eteisen aukon suulle ja sen sisällä oli niin puhdasta, jommoista
aniharvoin on nähtävänä sellaisissa mökeissä. Lattia oli pesty ja
lakastu puhtaaksi. Akkunalasit, vaikka vanhat ja rikkinäiset, tuohilla
ja päreillä paikatut, olivat puhtaat.

Noin yhdentoista vuotias poika istui loukossa lattialla ja rakenteli
pientä tuulimyllyä. Hänen vaatteensakin, vaikka vanhat ja jotenkin
ala-arvoiset, olivat kumminkin puhtaat ja eheiksi paikatut. Poika oli
kauniskasvoinen ja solakkavartaloinen miehen alku.

Rauhallisen näköisenä istui hän siinä jalkojensa päällä loukossaan,
liittäen puupalasen toisensa perästä myllyrakennukseensa. Noin
kolmenkymmenenviiden vuoden paikoilla oleva, komea ja punaposkinen
nainen, istui toisen tuvassa olevan akkunan edessä ja kehräsi. Hän oli
entisen sotamiehen Oivan leski ja pojan äiti.

Hänen miehensä oli jo kuollut, kun heidän poikansa syntyi. Poika oli
syntynyt Antinpäivänä ja koska isän nimi oli Antti, niin sai poikakin
edellä mainitun nimen. Siitä saakka oli Anna -- se oli vaimon nimi
-- elättänyt itseänsä ja poikaansa kättensä työllä. Vaan ettei he
sillä ajalla olleet puutetta kärsineet, sitä todisti niin äitin kuin
pojankin pulleat posket. He tulivat hyvin toimeen. Ja vaikka eivät
eukon voimat riittäneetkään tuon pienen peltotilkan viljelemiseen ja
tuvan korjaukseen, joten aita sai lahoa ja ränsistyä, pelto kedottua ja
ojat kasvaa metsää, niin oli hän sitä uutterampi tekemään sitä työtä,
jota hän jaksoi. Hän oli taitava kaikellaisissa vaimoväen käsitöissä ja
askareissa ja kylän emännät tarvitsivat usein hänen uutteruuttansa ja
taitoansa.

Valmis oli hän seuraamaan, milloin yhden, kulloin toisen emännän
kutsumusta, ja kylästä palatessaan oli hänellä aina isot nyytit
ruokavaroja kädessä ja vähän lantteja lakkarissa, joita oli saanut
työpalkaksi. Kaiken rahan minkä sai, säilytti hän pienoisessa
hurstipussissa arkkunsa pohjalla, jotta hänellä oli aina joku markka
säästössä huonompien päivien varalta.

Pojastansa hän paljon piti, sitä rakasti hän niinkuin ainoastansa äiti
voi rakastaa; eikä nimekkään sillä Antti oli hyvä poika ja täytti
kaikki äitinsä pienimmätkin vaatimukset ja käskyt. Ainoastansa yhdessä
asiassa eivät he sopineet yhteen.

Antti oli äitinsä asioilla kylässä käydessään tullut usein yhteen
pitäjän suutarin, Raja-Jaakon kanssa. Oli kuunnellut hänen
tarinoitansa, jotka olivat puoleksi totta, puoleksi valhetta.
Raja-Jaakko puheli niissä tiloissa Antille opissa olostansa ja kehui
oppipoikien kohtaloita ja elämää, miten parhaiten taisi. Ne semmoiset
tarinat iskeytyivät Antin vilkkaasen mieleen semmoisella voimalla,
ettei hän voinut saada tukahdutetuksi haluansa päästä semmoista
koettamaan; eipä edes rakkaus äitiinkään voinut sitä kumota. Hänen teki
mielensä maailmaa laveammalta katselemaan, teki mielensä kaupunkiin
-- suutarin oppiin. Niin, ja sitten kun on päässyt kisälliksi, sitten
"vantraamaan" Pietariin, juuri niinkuin Raja-Jaakkokin.

Aamulla oli Antti ilmoittanut aikeensa äidillensä ja pyytänyt
suostumusta, vaan olikin saanut kieltävän vastauksen. Äiti ei tahtonut
laskea poikaansa liukkaille mailman poluille; hän tahtoi pitää
vanhuutensa turvan tykönänsä, sillä Antti oli hänen ilonsa, oli ainoa
toivonsa.

Ajatuksiinsa vaipuneena vuoleskeli Antti siinä isävainajansa isolla
puukolla myllyänsä, vaan kaukana poissa harhailivat hänen ajatuksensa
myllystänsä. Viimein valloitti hänen utukuviensa loistava tulevaisuus
kokonansa. Puukko putosi pois hänen kädestänsä, puupalanen vierähti
samoin. Antti nojasi selkäänsä seinään ja alkoi miettimään. Kaukana
harhaili sielu ruumiista, ajatukset todellisuudesta. Hän ei ollut enään
olevinansa yksinkertaisessa puhtaassa äitinsä tuvassa, vaan kaukana
kaupungin suutarin työhuoneessa. Hän oli istuvinansa kumarassa työnsä
ääressä, pisti puranterän talipalaseen ja sitten kengän pohjaan, sitten
oli hän asettavinansa puunaulan reijän suulle ja lyödä kaljautti
yhdellä vasaran iskulla naulan umpeen. Laatuun se oli käypinä, ei
moitetta mitään. Ja sitten kun ilta tuli ja työstä lakattiin, niin
sitten -- anniskeluun, niinkuin Raja-Jaakkokin.

Syksyinen ilta alkoi jo hämärtää, vaan Antti ei huomannut sitä. Hän
istui vielä seinän nojassa, pää nojattuna hirteen. Silmät haaveksien
katselivat tuvan kattoa. Kenties näki hän oman äitinsä kuvan
tuvankatossa, kaupungin suutarin työhuoneen ja oman tulevaisuutensa.
Äiti oli myöskin vaipunut entisyyden unelmiin, ettei huomannutkaan
poikansa haaveksimista, eikä illan lähenemistä. Viimein, kun ilta oli
niin pimeä, ettei hän nähnyt enään kehrätä, heräsi hän unelmistansa.
Hän nosti rukin syrjään, pani huivin päähänsä, joka hänen kehrätessään
oli vaipunut hartioille ja meni ulos. Vähän ajan kuluttua tuli
hän takaisin, kantaen sylissään halkoja. Nyt vasta heräsi poika
unelmistansa, kun äitinsä kolisteli halkojansa.

"Äiti, minun pitää päästä kaupunkiin!" sanoi Antti äkkiä.

"Joko sinä taasen --, nuorihan sinä olet vielä."

"En minä ole enään nuori; nuorempana Raja-Jaakkokin on oppiin mennyt,"

"Raja-Jaakko puhuu tuulia taivaita. Ei häntä tarvitse uskoa."

"Mutta hyväpä kuuluu Onnelan Matillakin olevan opissa olla. Menneellä
viikolla kuuluu tulleen Matilta kirje Onnelaan. Ja siinä on
kirjoittanut, että kun hän 'förbynktää', niin pääsee kisälliksi."

"Oletko käynyt Onnelassa? Entä kun puhuvat turhia. Kun hän kirjoitti
ensikerran, niin siinä oli, ett'ei ruokakaan piisaa vaikka kuinka
siunaisi."

"Mutta minun pitää päästä oppiin", sanoi poika päättävästi.

"No sinne sinun mielesi vaan tekee. Se Raja-Jaakko on pannut pääsi
pyörälle mokomilla hullutuksillansa", sanoi äiti pahastuen poikansa
itsepintaisuudesta.

"Ei ne ole hullutuksia; minä uskon ne tosiksi."

"Vai uskot ne tosiksi, mokomatkin lorut. Ei ole niissä uskomista,
valhettelee se mies yhtenänsä."

"Mutta, äiti, minun pitää päästä kaupunkiin."

"No, oletko niin perään antamaton? Minä sinun sijassasi jäisin kotia.
Sitten kun tulisin aikamieheksi, tekisin pelloksi nuot kedot, jotka
olivat peltona isävainajasikin eläessä, ja eleleisit täällä rauhassa
kuin Herran kukkarossa."

"Mutta minä en tee niin, äiti; minun pitää päästä oppiin. Ja kun pääsen
kisälliksi niin sitten vantraamaan Pietariin niinkuin Raja-Jaakkokin.
Sitten palaan minä jolloinkin kauniina päivänä tänne takaisin ja alan
ottaa työtä vastaan ja elää herroiksi, juuri niin kuin Raja-Jaakkokin.
Silloin äiti, ei teidänkään tarvitse kehrätä illalla myöhäiseen,
aamulla aikaiseen", puhui Antti, joka oli noussut seisomaan ja katseli
suurilla silmillänsä äitiään. "Jos ette päästä, niin minä menen salaa
kuitenkin", jatkoi Antti vähän ajan kuluttua, kun ei äitinsä puhunut
mitään.

Äiti ei vastannut vieläkään mitään, vaan hänen surullisesta muodostansa
päättäen se päätös ei ollut hänen mieleensä. Hänenkö täytyisi antaa
poikansa mennä avaraan maailmaan, lapsensa, jota hän rakasti yli
kaikkein luotuin maailmassa, joka oli hänen ilonsa, ylpeytensä ja
vanhojen päiviensä turva. Äitiraukka ei tahtonut uskoa sitä todeksi.
Hän aikoi mennä, -- alkoi hän ajatella, -- noin nuorena, ja hän olisi
vielä palaava, vaan minkälaisessa tilassa? Se oli tulevaisuuden
hallussa. Kenties senlaisessa tilassa kuin Raja-Jaakkokin,
juoppolalluksena, joka kaikki tienestinsä panee -- viinaan. Ei, ei,
hänen oli mahdoton uskoa sallimusta niin armottomaksi.

"Äiti, pääsenhän minä oppiin?" alkoi Antti taasen, hetken kuluttua
pyydellä.

"No täytyneehän minun sitten sinut laskea, koska et muutoinkaan näy
tyytyvän."

"Minäpä pääsen oppiin ja -- vantraamaan... ja -- anniskeluun. Hei!
äiti, minäpä pääsen Pietariin!" Ja Antti hyppeli ilosta.

Surullisena katseli Anna poikansa iloa. Hän olisi koettanut vieläkin
taivuttaa poikansa mieltä, jos vaan olisi tiennyt mitä se sana
"anniskelu" merkitsi, vaan hän ei sitä ymmärtänyt.

"Minä lähden Onnelaan, pyytämään isännältä kyytiä."

"No, odota nyt huomen-aamuun; kun tulee päivä, niin käy sitten."

Antti jäi kotia vaan aina välistä muistui hänen mieleensä, että jos se
isäntä kerkeää lähteä ennen kuin hän ehtii siellä käydä; silloin hän
jäisi taasen kotia ja tulisi niin ikävä. Ja Raja-Jaakkokin sanoisi:
"Akka tieltä palaa, ei mies pahanenkaan." Ei vaikka käyden menisi,
niin mennä sinne vaan pitää sittenkin. Viikon päästä jo puhutellaan:
"herra oppilas". Ja sitten kun on kisälliksi päässyt, niin sitten
"vantraamaan" ja -- anniskeluun ja -- Pietariin.

Ja Antin valtasi sellainen ilonpuuska -- mistä lie tullutkin.

Vaan äidin valtasi sen sijaan surumielisyys. Ajatuksiinsa vaipuneena
istui hän virittämänsä takkavalkean edessä, pää käsiin nojattuna.
Ei muistanut edes kehrätäkään. Poikansa lähtö vaan mieleen muistui.
Surulliseksi se tahtoi viedä. Niin nuori ja oppiin -- -- oppii vielä
juomaan. Sitten tulee kun Raja-Jaakkokin kaikkien pilkaksi. Mikä
hänestä vielä lopen tulleekin -- -- ei tietänyt yhtään. -- Saattaisi
tulla siivokin mies, -- -- niin ei hän sitä tietänyt. Kenties hoitaa
minut vielä hyvästikin vanhoilla päivilläni, -- -- ei kehrätä enään
-- -- ikäväksihän se kävisikin jo, aina työssä -- -- ei helpotusta
yhtään. Kukaties sentään -- -- jos vielä helpottaakin. Sitten käyn
markkinoijiakin -- -- katsomassa Anttia, aivan niinkuin Onnelankin
isäntä.

Niin mietti äiti ja koetti rauhoittaa surullisia ajatuksiansa, vaikka
huonolla menestyksellä.

Viikon päästä oli Antti mennyt.

Äiti itki, jotta luuli vedeksi sulavansa. Mutta sitten tyrehtyivät
vesitulvat silmistä ja toivon leikkisä onnetar seisoi hänen vieressänsä
ja kuiskasi uskallusta sydämeen.

Kun Onnelan isäntä tuli kaupungista kotia, toi hän Annalle terveisiä
Antilta ja sanoi hänen päässeen eräälle suutarille oppiin. Se rohkaisi
ikävöivää äitiä.

Hän teki työtä kuten ennenkin, ahkerasti aamusta iltaan asti ja
rahapussi se kasvoi entistä vinhemmin ja isoni arkun pohjalla. Olipa
ikäänkuin olisi hän osannut jo edeltäkäsin aavistaa, jotta niitä rahoja
tultaisin vielä hartaasti tarvitsemaan.

Ensi aikoina kirjoitti Antti usein äitillensä, vaan sitten vähitellen
alkoi tulla harvemmin kirjeitä, kunnes niiden tulo viimein loppui
tykkänänsä. Annakaan ei enään itkenyt kuin yhden kerran, mutta silloin
itki hän tulevaisuudenkin edestä.

Viikkoja vieri, viikoista karttui kuukausia, kuukausista vuosia, eikä
Antista kuulunut mitään. Viisi vuotta oli sillä tavalla vaipunut
menneen ajan pohjattomaan mereen, kun odottava äiti sai viimeinkin
kirjeen pojaltansa. Mutta kylmyyttä, äitistä vieraantumista puhui
joka-ainoa sana siinä. Anna älysi sen ja se havainto viilsi kipeästi
rakastavan äidin sydäntä. Vähällä oli päästä itku, vaan sinne se painui
kuitenkin vielä sydänalaan odottamaan sovelijasta hetkeä, jolloin se
kuohahti entistä rajumpana ulos.

Taasen kului viisi vuotta tietämättömyydessä. Silloin eräänä päivänä
ajoi seurakunnan vanginkuljettaja Annan mökin eteen rekensä, josta
saattoi huoneeseen -- Antin. Hän oli komeasti puettu ja suurellinen
arvokkaisuus ja herramaisuus ilmoittihe hänen joka askeleessaankin.
Anna kyllä tunsi poikansa, mutta sentäänkin koki hän pysyä niin kaukana
Antista kuin mahdollista. Anna näki, että Antin silmissä paloi --
mielipuolen himmeä katse ja hän pelkäsi että Antti olisikin -- hullu,
sen tähden varoi hän poikaansa.

"Tämmöinen hökkelikö se minun palatsini onkin", sanoi hän hetken
perästä, kun oli silmäillyt ympärilleen tuvassa.

Nyt oli Anna varma, että Antti oli -- hullu. "Anniskelujen siunattu
vaikutus on Antilta järjen vienyt", selitti vanginkuljettaja hiljaa
Annalle.

Sen kuultuansa pujahti Anna ulos tuvasta. Kun hän pääsi
hakulietehiseen, niin siellä heti uhkuivat kymmenen vuotta ummessa
olleet kyynelten lähteet ja vuosivat yli reunojensa, kastellen
pettyneen äidin posket viljavilla vesillä. Kovasti ja kauvan itki
hän, vaan sitten kuivi kyynel; hän lakkasi itkemästä ijäksi.
Multapermannolle vaipui hän ja silmät ne vaan tuijottivat lasimaisina
eteenpäin.

Viikon päästä haudattiin Anna.

Hänen ruumissaatossansa nähtiin Anttikin, kiiltävä, trutsin sulalla
kaunistettu kypäri päässä, vieraaseen sotaväkeen kuuluvan upseerin
komea virkatakki päällä.

Ei kyyneltäkään vierähtänyt silmistä, ei huokaustakaan puhjennut pojan
rinnasta, kun äiti laskettiin maan kolkkoon poveen.

Kuntahallitus toimitti Antille hoitajan ja kumppanin, joka hänestä piti
huolta ja asui hänen kanssaan Annalta Antille perinnöksi jääneessä
tuvassa.

Kerran kysyi hänen hoitajansa, eikö hän surrut äitinsä kuolemaa.

"Ei minun ambetsuunini anna itkeä akkojen tavalla", vastasi Antti
siihen.

Antti ei taipunut tekemään työtä, kun oli saanut päähänsä, että hän oli
jokin iso herra; mutta mikä, sitä hän ei vielä oikein tiennyt itsekään.
Nyt oli Annan säästämät rahat hyvään tarpeeseen ja kun ne olivat
kaikki, niin sitten elettiin kunnan makson päälle.

Kun hänen "paraati vormunsa", -- joksi hän kutsui upseerin virkatakkia,
-- oli kulunut huonoksi, niin antoi hänelle pitäjässä asuva, aikansa
sotaväessä palvellut kenraali vanhan virkapukunsa ja vei sitten hänet
kyökiin, jossa käski antaa "uudelle virkaveljelle" ruokaa. Mutta sitten
tuli Antti joka päivä kenraalin kotia, saamaan ruokaa. Kun häneltä
leikkisä vanhaherra kysyi, miksikä hän ei koskaan mennyt toisiin
taloihin, vaan aina vaan heille, vastasi Antti hänelle:

"Jaa jaa! Suuret herrat aina käyvät toinen toisensa luona visiitillä."

Siihen vastaukseen sai "virkaveli" tyytyä.

Yleensä eivät ihmiset suuria hänestä välittäneet; kunhan eli ja oli
vaan, siinä kaikki, mutta kyllä hän itse itsestään piti senkin edestä.
"Sillä" -- sanoi hän -- "suuret herrat aina pitävät paljon itsestänsä."

Niin eleli hän eteenpäin aikojansa.

Eräänä kesänä oli hän tehnyt maantien varrelle, niin likelle kuin
suinkin saattoi, aisa-kiikun, jossa hän sitten päiväkaudet kiikkua
hellitteli, kaikkien ohikulkevien hevosten kauhistukseksi.

Muutamana kuumana heinäkuun päivänä oli hän taasen tapansa mukaan
siinä kiikkumassa, kun maantietä ajaa kiidätti aika kyytiä nuori,
vasta pitäjääseen tullut nimismies. Hänellä näytti olevan aika kiire
johonkin, koska hän ehtimiseen löi ruoskalla hevostaan, vaikka se
juoksi ilmankin, niin paljon kun pääsi. Mutta kun hevonen näki Antin
kiikkuvan, niin seisahtui se yht'äkkiä, eikä sillä näyttänyt olevan
halua mennä eteenpäin, ei ruoskan pakotuksellakaan. Vauhkana katseli se
vaan korvat pystyssä Anttiin, valmiina tekemään käännöksen ja kiitämään
pakoon.

"Mies hoi! Älä kiiku, että pääsen sivu ajamaan", huusi nimismies.

Antti ei ollut kuulevinansakaan; kiikkui vaan kovasti.

"Mies hoi! Et saa kiikkua että hevoseni tohtii mennä sivu", huusi
nimismies uudelleen.

"Jahah! -- Niin mitä? -- kuka se oli joka huusi?" kysyi Antti
arvokkaasti, vaan ei lakannut kiikkumasta.

"Minä huusin, että sinun pitää lakata, jotta minä -- herra, pääsen
sivuitse", sanoi nimismies, pannen erityisen painon viime sanoille.

"Herra minäkin olen", sanoi Antti pontevasti.

"Minä olen nimismies!"

"Mutta minä olen" -- Antti mietti hetkisen, sitten sanoi hän --
"kuvernyöri!"

Nyt vasta näki nimismies, että hän olikin hullun kanssa tekemisissä.

"Eikö herra kuvernyöri olisi hyvä ja lakkaisi kiikkumasta, että minä
pääsisin Onnelaan, siellä kun on tulipalo ja minulla olisi kiire
sinne", sanoi nimismies, kiihdyttääkseen hullua.

Ihme kumma; Antti astui heti alas kiikustansa ja sanoi kohtelijaasti:

"Vai on Onnelassa tulipalo. Minä menen sinne. Tahdon itse johtaa
sammutustyötä."

"Minä pyydän jos kuvernyöri olisi hyvä ja siirtäisi kiikkunsa muutaman
sylen päähän pois tiestä", pyyteli nimismies.

"Kyllä, herra nimismies", sanoi hullu entiseen tapaansa.

"Kuvernyöripä on hyvä ja istuu minun rinnalleni kieseihin, niin
pääsette pikemmin Onnelaan."

Mielellään täytti uusi kuvernyöri kutsun ja sitten sitä lähdettiin ja
mentiin niin paljon kuin hevonen jaksoi juosta.

Kun he saapuivat Onnelaan, niin oli siellä jo tuli saanut semmoisen
vallan, jotta huoneiden pelastuksesta ei ollut enään puhettakaan.

Koko upea kartano oli yhtenä tulimerenä ja mikä oli vieläkin pahempi,
palavassa rakennuksessa oli talon nelivuotijas tyttö tulen, keskellä,
jonka pelastaminen näytti mahdottomalta. Onneton äiti väänteli
epätoivoisena käsiänsä ja voivotti surkeasti. Isä seisoi surkean ja
toimettoman näköisenä; ikäänkuin rampaus olisi vallannut hänet.

Kun hullu oli saanut läsnäolevilta ihmisiltä tietää missä huoneessa
lapsen piti olla, riisui hän "paraati univormunsa" päältään, kasti sen
eräässä vesisaavissa märäksi, nakkasi päänsä peitteeksi ja kiiruhti,
ennen kun kukaan ennätti estää, tuota kaikkien mielestä mieletöntä
yritystä, palavaan rakennukseen.

Hetken odotti väkijoukko tuskallisessa pinnistyksessä. Kauvan ei hän
viipynyt huoneessa, vaan pitkältä se aika ihmisistä tuntui.

Vihdoin tuli hän ulos liekeistä ja heti kuului huoneesta kumea
kolahdus. Välikatto oli pudonnut sisään. Kun hän pääsi väkijoukkoon,
vaipui hän tunnotoinna maahan ja sylistä valahti toivottoman äidin
jalkoihin lapsen -- hengetön ruumis. Antti oli käärinyt takkinsa
savuun kuolleen lapsen ruumiin ympärille, joten hän säilyi suurimmilta
palohaavoilta. Äiti taintui lapsensa ruumiin viereen.

Kun vihdoinkin joudettiin katsomaan Anttia, niin oli hänkin jo --
kuollut. Hirveät olivat ne palohaavat, jotka hän oli palatessaan saanut.

Kuvernyöri oli mennyt lääniinsä.



Ylitalon isännän naiminen.


Räätäli Neulanen istui kyyryllään työnsä yli kumartuneena Ylitalon
tuvassa ja neuloi isännälle velttejä. Taivas sitä nahkojen paljoutta,
jonka isäntä oli kantanut velttejänsä varten! Oikein se hirvitti
uutteraa räätäliä. Harmissaan puhkesi hän puhumaan -- hänellä oli näet
tapana puhua itseksensä kun häntä vaan harmitti ja silloin hän aina
armottomasti noitui:

"Voi tuhannen peeveliä tuota lammasnahka-läjää! Oikein on hirmuinen
koko. Kaksitoista nahkaa ja noin suuria ja pitkävillaisia vielä!
Niistä tulee veltit semmoiset, että niihin uppoo koko mies kuin humina
hautaan. Noitakin tässä vielä piti ruveta kursimaan ja kiire olisi
muuallekin. Käy niin harmiksi nuo rikasten juonet. Ää--h. Päätänikin
pakottaa, oikein särmimällä panee, ja rupesi vielä tuota ronkkaanikin
repimään entisen kiusan lisäksi. Ilmat tässä muuttuvat, jos eivät vaan
ennallaan pysy. -- Turkanen kun pakottaa. Ä--äh! Onkohan se isännän
'ämmä' vielä lämminnä, jotta olisi saanut harmiinsa pari kuppia
kahvia edes. Ei se visukinttu viinaryyppyä raahi antaa kumminkaan.
-- Kumma paikka kun se viinakin nykyjään on niin kallista. Ennen sai
viidelläkolmatta kopeikalla hallin oikeata puskupäätä, jotta: 'lunksis
vaan', sanoi Ranta-ahon Matti, kun viinaan kuoli."

"Tämän talon isäntä se sitä lakkii kun kissa maitoa, mutta ei vaan anna
vieraalle. Niin. Semmoinen visukinttu se on, vaikka on rikkaan talon
isäntä. Vaan eiköhän tuo antaisi, jos pyytäisin. Jos olisikin kerjätä
kolauttaa."

Räätäli nousi ylös tuolilta, jossa oli istunut ja ommellut. Hän aukasi
tuvan perällä olevan oven ja huusi:

"Onkos se isännän 'ämmä' lämminnä, jotta saisin edes parikaan kuppia?
Minun päätäni niin särmii ja ronkkaani repii, jotta arvelen, että
ilmat tässä muuttuvat. Minun jalassani on semmoinen termomeetari ettei
paremmasta apua".

"Kyllä, kyllä!" kuului kamarista.

Kohta kantoi isäntä pari kuppia "ämmänsä" sisältöä -- isäntä kun oli
leskimies, niin hän kutsui piloillaan suurta nokista kahvipannuansa
emännäkseen, josta räätäli oli omavaltaisesti kääntänyt nimen ämmä --
räätälin eteen lammasnahan tilkuilla täytetylle pöydälle, ja räätäli
alkoi hyvällä halulla vetää naamaansa siunattua kahvekultaa.

Se näytti tekevän hyvää sekä hänen särmivälle päälleen että repivälle
ronkalleen, koska hänen hapanmuotonsa sai heti vähän iloisemman näön.

"Mitäs räätäli arvelee? Luuletteko tulevan näistä velteistä lämpimät ja
kylliksi kookkaat?" kyseli isäntä hyvillämielin.

"Kyllä tulee, kokoa, sen vakuutan. Mutta -- minkä tähden te oikeastaan
näitä näin isoja teetätte? Luulisihan sen vähemmänkin välttävän; vai
kuinka? En ole vielä tähän elettyyn mokomia laittanut, vaikka viime
nauriinkylvön aikana täytin jo viisi seitsemättä."

"Kyllähän näistä nyt kookkaat ja komeat tulee, niinkuin talonisännällä
olla pitääkin, varsinkin näin aikatalon isännällä. Ja jos minä tässä
vielä niinkuin naimaan rupean ja sattuu vielä lihava eukko, niin
eipähän tule riitaa silloin peitosta", tuumaili isäntä ja hykersi
ilosta käsiään.

"Aiotteko naida vielä, vaikka olette ikäloppu jo koko mies?"

"No eipähän sitä tiedä vielä varmaan mitä tulevaisuus mukanaan tuo",
tuumaili isäntä hartaudella ja meni kamariinsa.

"Vai naimaan, hänkö kölliskö naimaan", puhkesi räätäli puhumaan isännän
mentyä. "Sen minä sanon, että hänestä juoppo-ratista ei huoli enään
ei Pirttimaan Priitakaan, olkoon vaan niin rikkaan Ylitalon isäntä
kuin onkin. Vaan koetan minä sentäänkin toimittaa hänelle Raja-Kaisan
toisesta kylästä, jos tuo silloin antaisi edes yhdenkään ryypyn oikeata
talonpojan juomaa. Se tässä vasta oikein auttaisi miehen terveeksi.
Kumma paikka, kun ei anna koskaan oikeata ryyppyä mestarilleenkaan,
vaikka aina heti tulen kun käskee."

Heti isännän kamarista tupaan tultua alkoi hän puhua asiastaan
isännälle:

"Jos vaan on teillä halua vielä naida, niin siinä teette oikein jos
valitsette Raja-Kaisan naapurikylästä. Minä olen kuullut, että hän on
rikas, hyvä käsityö-ihminen ja päälliseksi hän on muutenkin kuuluisa",
puhui räätäli.

"Olenhan minäkin sitä ajatellut, vaan kun en ole vielä häntä nähnyt,
niin en ole osannut oikein päättää. Oletteko te nähny häntä?"

"En minä ole nähnyt. Vaan teidän renki, Jussi, joka on samasta kylästä
josta Kaisakin, voisi tietää vielä enemmän hänestä."

"Niin tosiaankin; kun tuota nyt en ole jo ennemmin älynnyt. Minä käsken
heti Jussin kamariini kyselläkseni häneltä tarkemmin sitä asiaa. Vaan
tulkaasta te ensin tänne kamariin, räätäli hyvä, niin otetaan..."
puheli isäntä.

"Hetipä auttoi", mietti räätäli, kun asteli isännän jäljessä kamariin.

Isäntä kaasi suureen, vanhanaikaiseen hopeapikariin viinaa ja pyysi
kohtelijaasti räätäliä ryyppäämään, jonka tämä vielä kohtelijaammasti
tyhjensi yhdellä henkäyksellä. Sitten käski isäntä rengin kamariinsa
ja, rasvattuaan häntäkin yhdellä viinaryypyllä, alkoi kyselemään.

"No, sinähän tiedät, onko se Raja-Kaisa kuinka rikas?" alkoi isäntä.

"Mitä, aikookohan isäntä naida sen lahon", mietti Jussi, vaan ei niin
sentään sanonut, vaan vastasi: "Kehuuhan tuo olevan useampia tuhansia,
vaan en minä ole lukenut hänen rahojansa, enkä ole edes nähnytkään."

"Hänellä on siis rahoja, ei siinä ole sitten estettä. Vaan onko hän
minkä näköinen naamaltaan, jos tuota niinkuin kysäseisi."

"No, kaikkiapa hänkin kyselee, vaan tyydyttävät tiedot hänen saaman
pitää", mietti Jussi, ja vastasi hieman veitikkamaisesti: "Kaunis hän
on, oikein silmiä huikaisee, kuin häntä katsoo."

"Vai niin, no ei siinäkään estettä. Onko hän siivonen, hyvänluontoinen?"

"Niinkuin herran enkeli", vastasi Jussi entiseen tapaansa. -- "Perhana,
kaikkia ma menin laittamaankin; kyllä tästä vielä soppa syntyy", mietti
hän toisikseen, vaan oli hiljaa.

Vielä annettuansa ryypyn Jussille, laski hän hänet menemään.

Sitten käski hän räätälin kamariin ja koska hän osasi kirjoittaa,
niin pyysi isäntä häntä kirjoittamaan kosiokirjettä Raja-Kaisalle.
Mielellään suostui räätäli isännän pyyntöön, varsinkin kuin hän sai
ensin alustavan ryypyn isännän hopeapikarista, ja kun kirje olisi
kirjoitettu, olisi luvissa toinen, ja jos asia luonnistaisi, niin
sitten vielä kolmas.

Parastansa teki räätälin kynä laatiessaan sievistelyjä ja
kohteliaisuuksia isännän kosiokirjeesen. Vaan pääasiallisesti ei siihen
tullut kuitenkaan muuta, kuin: "että jos Kaisa neiti vaan tuumaan
taipuu, pyydettiin taivaan nimessä, että hän, Kaisa rakas, tekisi
hyvin ja tulisi ensi perjantaina päivä-junalla rahoinensa päivinensä
sulhasensa Ylitalon isännän syliin. Isäntä puolestansa lupasi tulla
asemalta häntä noutamaan kotiansa. Lupasi panna oriin uuden kirkkoreen
eteen, uudet veltit, ne Pohjanmaan parhaat, peitoksi ja sitten kyytitä
kuin 'provastia'."

Sellainen oli parhaasta päässä se kirje, joka kirjoitettiin ja moneen
kertaan lakattuna viimeinkin heitettiin postin huostaan.

Isäntä oli hyvillään ja räätäli samoin. Vaan eipä kummakaan että
räätälikin oli, sillä hänen päässään humisikin kaksi isännän antamaa
aimollista ryyppyä.

-- -- --

Ensi perjantaina oli Ylitalon isäntä lupauksensa mukaan asemalla,
odottamassa morsiantansa tulevaksi.

Ja morsian tuli.

Väkijoukosta kuului kimeä huuto:

"Onko täällä Ylitalon isäntä?"

Ja Ylitalon isäntäkin oli.

"Täällähän minä olen!" huusi hän vastimeksi.

Silloin alkoi väkijoukosta kuuluva harmin ja tuskan huutoja.

Ylitalon isännän morsian siellä raivasi itsellensä tietä väkijoukon
läpi. Ja se ei tapahtunutkaan lempeimmällä tavalla, sitä todisti
ihmisten harmilliset huudot. Hetken kuluttua seisoi Ylitalon isännän
edessä pitkä, noin viidenkymmenen vuoden ijässä oleva, tuiman näköinen,
roteva nais-olento. Ei se ollut isännän mielestä mikään suloisen
näköinen. Inhotti häntä se heti ensi näkemällä. Hän oli hypännyt
umpikirnuun.

"Vaan jos se olisi rikaskin", mietti toisekseen isäntä ja koetti
lohduttaa sillä itseänsä, peitellessään rekeensä ja kyytitessään kotia
morsiantansa.

Mitä oli hänen nyt tehtävä? Morsian ei ensinkään häntä miellyttänyt;
vaan peräytyä ei hän myöskään voinut. Jos hän olisi vaan sen tehnyt,
niin olisivat siitä irvihampaat saaneet kylliksi tilaa pilkatakseen
häntä koko loppuikänsä.

Heti Ylitaloon tultuaan otti uusi emännän ehdokas koko talon komennon
käsiinsä ja rahansa antoi isännälle. Mutta eipä niitä rahoja tuhansia
ollutkaan, niinkuin Jussi oli luulotellut, olihan vaan kolmesataa.
Siinäkin oli isäntä pettynyt, oli kerrassaan muutenkin morsiamensa
suhteen lyönyt nyrkkinsä seinään. Harminsa aikoi hän ensi tilassa
purkaa renki Jussin niskoille. "Neulasta", mietti hän äissään, "en ota
enään työhöni en vaikka maat palaisi tammikuussa".

Parin viikon kuluttua oli uusi emäntä tullut talon haltijaksi, hänellä
oli kaikki valta talossa, eikä kukaan tohtinut hänelle sanaakaan sanoa,
vaan häntä pelkäsi koko talonväki, kissasta alkaen isäntään saakka.
Isäntä ei tohtinut enään erotuumia tuumailla, ainoastaan mielessään hän
niitä mietteitä hautoi, vaan ei lausunut julki. "Se on minun ristini",
mietti hän suruisena. Väliin kuultiin hänen veisata höröttelevän:

    "Ristiäni minä myös kannan
    Juuri ylön mielisesti."

Vaan ei hän koskaan lisännyt: "jonka Jumala on päälleni pannut."

No niin. Minkäpä isäntäparka sille teki. Hänen "Kaisarakas" oli
anastanut itselleen isännänkin vallan, eli toisin sanoen hän
oli vetänyt isännän housut jalkaansa ja niitä hän ei näyttänyt
aikovankaan pois antaa. Isäntäparan täytyi vaan toimittaa itsensä
Kaisan kanssa kuulutuksille. Ei siinä auttanut isännän hienot vastaan
kinnistelemiset, eikä olisi tainnut auttaa lujempitahtoisenkaan
miehen. Surumielissä oli hän vaan tästä lähtien ja päivitteli kovaa
onneansa, kun hän sai niin "tuiman eukon". Kummakos jos hän siitä
lähtein erehtyikin useammasti, kun oikeastansa olisi pitänyt ja suuteli
mustakylkistä viinalasia morsiamensa siasta. Siitä seurasi, että
isäntä nähtiin tavallista useammin "hutikassa", jolloin aina hänen
surumielisyytensä sai täyden vallan.

Hääpäivän aattona ajettiin renki Jussi pois Ylitalosta, "väärien
ilmoitustensa takia," kuten isännän sanat kuuluivat. Eikä Neulanen
saanut enää koskaan työtä eikä ansiota Ylitalosta.



Onni on epävakanen.


Verkalleen kohousi syksyinen aurinko valaisten omaa surullista
maisemaa. Yöllä oli satanut, että suuria vesilätäköitä oli kartanolla,
jotka kimaltavat aamuauringon valossa. Kyökistä kuului hällänrautojen
helinää; piika-Tiina siellä puuhasi einekahvia herrasväellensä. Mutta
aina vähän väliä juoksi hän porstuaan kuuntelemaan, joko nuoren herran
kamarista kuuluisi liikettä.

Herra Janson nukkui vielä makeinta aamu-untansa.

Hän nukkui, kunnes auringon säteet, jotka tunkeutuivat akuttimien läpi,
alkoivat vaivata hänen silmiään, herättäen hänen utuisen unettaren
helmoista.

Herra Janson venyi vielä vuoteellansa ja oikoili jäseniänsä. Hänen oli
vallan lysti olla mietteissään, kuinka nykyään oli hänen toiveensa
toteutuneet. Niin. Aivan köyhänä hän oli tullut taloon, rikkaan setänsä
kauppaa hoitamaan. Hän saa periä kaikki sedän omaisuuden, kun setä
kuolee. Ja tämän hyvän lisäksi oli hän nyt kihlannut rikkaan neidin. Ei
parempaa saattanut kaivata.

Tuolilla sängyn vieressä oli juomalasi, jonka Tiina oli tuonut ja jossa
oli aito-puhdasta maidon kermaa. Se oli hänen tavallista aamujuomaansa.
Setänsä tahtoi vähän moittia perillisensä herkullisuutta ja oli
kieltänyt Tiinaa viemästä tuota tuollaista juomaakin, vaan Janson
vannotti piika-raiskaa, että sen piti totella häntä, ja niin sai
hän joka aamu herkkunsa. -- Autuaalliselta tuntui herättyänsä vetää
suuhunsa maidon paras osa.

Hyvillämielin kömpi hän ylös vuoteesta ja meni aukasemaan puotia, ja
palasi takasi kamariinsa. Sytytettyään sikaarinsa palamaan lähti hän
kiivain askelin kävelemään kamarinsa lattiaa, odotellen ostajia, aina
vähän väliä silmäten ympyriäisestä ovessa olevasta lasista puotiin.
Vihdoin pysähtyi hän pienen teepöydän eteen, joka oli sohvan edessä.
Hän nosti pöydällä olevaa valkeaa vaatetta, jonka alta näkyi hopeainen
teekannu ja uhkeat aitoposliiniset teekupit ja tusina juomalaseja
ja karahviini, kauniita kuin kristallilasista. Hän katseli niitä
ja hymyili. Tuon pöydän aikoi hän lahjoittaa, kaikkine kauniine
kaluinensa, nuorelle morsiamellensa, hänen syntymäpäivänänsä. Janson
istui sohvalle miettien, kuinka morsiamensa mahtoi ilostua ja hypätä
häntä kaulaan ja moneen kertaan kiitellä ja suudella. Ja mikseikäs,
kyllähän se kannattikin, sievät rahathan se oli maksanutkin koko tuo
homma.

Siihen tuli asiapoika, veitikka, joka toissa aamuna oli Jansonin
nukkuessa käynyt kermajuoman sipasemassa omaan suuhunsa. Ja se ei ollut
ensikerta, kun hän oli sen tehnyt, jo monesmonituinen, vaikka Janson
oli häntä kurittanut ja vannottanut, ettei sitä vasta tee. Ja nyt hän
päätti antaa löylyn, jotta muistaisi kotvemman ajan.

Hän tarttui sohvan päässä olevaan hopea-nupilla varustettuun
Espanjalaiseen ruokokeppiinsä. Poika karkasi hurjaa vauhtia ovea
kohden, kankeasti tuijottaen eteensä, ja siinä rymäkässä juoksi hän
kalliilla tavaroilla lastattuun pöytään, että pöytä kaatui kaikkine
laitoksinensa; poika jäi kontalleen pöydän päälle. Mutta siinä häntä
kohtasikin herra Jansonin keppi sitä tuimemmalla tavalla. Niin
vinhakasti löi Janson, että keppi katkesi. Poika huusi surkeasti
ja koitti kädellänsä päätänsä. Tiina ja setäherran rouva juoksivat
kammariin pojan huudon kuultuansa, mutta kynnykselle jäivät he
seisomaan kun näkivät tuon hävityksen kauhistuksen. Siellä makasivat
kalliit tavarat pirstaleina, teekannu oli surkean näköisenä rutussa ja
lytyssä pöydän laidan alla. Mutta Janson ei joutanut kummastelemaan
tuota epäjärjestystä, puodin ovia soitettiin ja hänen täytyi mennä
sinne ja jättää rouva ja Tiina siunailemaan. Hajamielisenä teki hän
kauppoja ja muisteli onnistumatonta kuritustansa ja suurta vahinkoansa.
Nyt ei ollut hänellä enään antaakaan morsiamellensa niitä komeita
kaluja, joista hän oli kuvaillut saavansa niinpaljon kiitoksia ja
hyväilyjä. Hän oli niin älleissään, että kun ostajat muistuttivat
kaupantekijäisistä, niin alkoi riidellä, meuhata ja haukkua ostajia,
vieläpä potkia ja lyödäkin. Hän oli täydellisessä pieksämisen touhussa
rautaisella kyynärän mitalla muuanta akkaa kun setäherra tuli puotiin,
akka kun intti, ettei hän ole saanut rahanarvolta tavaraa.

Illalla, päivätyön päätyttyä, ilmoitti setäherra Jansonille kaikella
ystävyydellä, ettei hänen ensinkään haluttanut saada perilliseksensä
senlaista raivokasta ihmistä, kun Janson oli, ja että hänellä
oli huomenaamulla asia pois talosta. Yhtäkkiä oli Janson näin
alennettu rikkaan kauppahuoneen ainoasta perillisestä pennittömäksi
seikkailijaksi, jonka tuli tyhjin taskuin jukkaroida ulos avaraan
maailmaan.

Viluisena ja masennettuna nähtiin hän aamulla, kädet ahtaissa
housujensa tyhjissä taskuissa suojassa kylmältä syystuulelta, marssivan
nolona kestikievaria kohden.

-- -- --

Vuosia on kulunut. Herra Janson on taasen päässyt tukevaan asemaan
onnistuneiden kauppayrityksiensä suosimana. Uljaasti kohoaa hänen uusi
talonsa ylös taivasta kohden. Ja mikä vielä oli hupaisempi; hänen oli
onnistunut juonitella toisen kauppamiehen konkurssiin, ja sitä voittoa
hän osasi pitää arvossa. Hänellä ei ollut ketään muita kilpailijaa
sillä paikkakunnalla.

Hän oli taasenkin sulhasmies. Äsken kerrottujen tapausten johdosta oli
hänen entinen morsiamensa ilmoittanut hänelle kohtelijaalla, mutta
sangen pistelijäällä kirjeellä, että hänen ei ensinkään haluta yhdistää
kohtaloansa mokoman seikkailijan kanssa ja että hän kiittää luojaansa,
kun tuli aikanansa asiat oikein kuulleeksi. Vaan nyt hän oli taasenkin
kihlannut nuoren, kauniin ja lempeän neitosen, ja hän oli ainakin
hyvillänsä tuosta vaihdoksesta, oikein riemastuksissansa.

Oli kaunis kesäilta ja mitä iloisimmalla tuulella lähti hän
tavalliselle iltakävelyllensä. Hän oli, kuten sanotaan, hieman
liikutettu ja hänen teki mielensä syleillä koko maailmaa. Verkalleen
asteli hän eteenpäin ja suunsa vetäysi mitä suopeimpaan hymyilyyn, ja
hän huiskutti keppiänsä ilmassa. "Voi kuinka suloista sentäänkin on
olla sulhasmies". tuumaili hän.

Tuli muudan talonpoika herra Jansonia vastaan, se meni sivu
katsomattakaan.

"Etkö sinä sen tolvana älyä nostaa lakkiasi"?! tuiskasi herra, tarttui
mieheen kiini ja alkoi sukia kepillänsä. Vaan mieskin teki tenää ja
rysyten siinä yhdessä vierähtivät he ojaan, herra Janson sortui alle ja
hänen kätensä meni olkapäästä sijaltansa.

Ensi käräjissä sakotettiin herra Jansonia maantienrauhan rikkomisesta.
Eikä siinä auttanut enään mikään, hänen nimestään jäi tästä lähtien
pois "kunniallinen ja hyvämaineinen".

"Tuhannen tuhatta" mutisten kömpi herra Janson sinä iltana
vuoteeseensa. "Mutta," ajatteli hän, "minä olen vielä sittenkin rikkaan
kauppahuoneen omistaja ja eihän se mitä tee jos vähän sakotettiinkin."

Hän nukkui sinä yönä rauhattomasti.

"Saakelin moukat"! tuumaili hän aamulla äkeissään ja kärtyisenä rupesi
hän selailemaan uusimpia sanomalehtiä. Muutamasta sanomalehdestä sattui
silmään: Tuomittu kunnian loukkauksesta. Täkäläinen raastuvan oikeus
tuomitsi eilen Matti Spriitin kunnianloukkauksesta maksamaan kaksisataa
markkaa sakkoa, pidettäväksi kuukauden kuritushuoneessa ja tekemään
julkisen anteeksi-pyynnön Wirmakkalalle, molemmat tästä kaupungista.
"Sepä on kova tuomio kunnianloukkauksesta", ajatteli hän ja mietti,
eikö voisi jotakin vihamiestään syyttää kunnianloukkauksesta. Mutta
ei ottanut syytä saadakseen ketään vastaan, muistui vaan mieleen oma
käytöksensä viime kaupunkimatkalla erästä kaupungin herraa kohtaan.
Jos se haastaisi hänet oikeuteen. Vaan eipä tuo haastane, koska ei ole
vielä haastanut.

Tyytyväisenä alkoi hän lukea postissa tulleita kirjeitä. Hän luki
muutamia. Tavallisia kauppatietoja vaan. Waan yksi oli, joka oli
vetänyt herran huomion puoleensa. Se oli isompi kuin muut ja varustettu
kaupungin maistraatin sinetillä. Salaisella kammolla aukaisi hän
sen ja luki sisällön. Se ei ollut pitkä, vaan sen sisältö oli sitä
tehoisempi. Siinä sanottiin, että herra Jansonin tulee laittaa itsensä
ensi maanantaiksi, jos tahtoi vaan puhevaltaansa käyttää, kaupungin
raastupaan, vastaamaan konnantöistänsä, joita hän oli tehnyt viimme
kaupunkimatkallansa ja kunnian loukkauksesta erästä kaupungin herraa
kohtaan.

"Voi saakeli mitkä ajat nyt on käsissä. Kun en arvannutkin tuota
välttää aikoinansa. Kenties se on sentäänkin parasta, että menen ja
rukoilen heiltä kaikilta anteeksi -- niin, se se voi ollakin parasta."
Sillä tavalla puhui hän itseksensä ja koetti rauhoittaa levottomia
ajatuksiansa.

Toivottomana vaipui hän sohvansa nurkkaan. Epämääräiset tunteet
taistelivat rajua taisteloansa hänessä ja ottivat niin valtaansa hänen
sisällisen ihmisensä ja masensivat sen perin, että hän ei puhjennutkaan
ulkonaisiin rajuuden merkkeihin, kuten tavallisesti ennen, vaan hänen
kauvan nukkunut omatuntonsa heräsi nyt viimeinkin soimaamaan häntä.

Kun piika toi kahvia, niin kummastui hän vähässä ajassa tapahtunutta
suurta muutosta, minkä näki herrassa tapahtuneeksi. Hänen entinen
käskijän äänensä oli lauhkea kuin lampaan ja muodoltansa oli hän kuin
haudasta karannut. Illalla sanoi herra renkillensä, että huomenaamulla
lähdetään kaupunkiin ja että kaikki tulee silloin olla valmissa matkaa
varten.

Viikko on kulunut ja herra Jansonia odotetaan kotia tulevaksi.
Tänä iltana hänen pitäisi jo varmaankin olla kotona ja pelvolla ja
vapistuksella odottivat palvelijansa hänen kotia tuloansa. Illalla
hiljan hän tuli viimeinkin ja oli ihan mieletönnä ilosta. Tukisti
puotipoikaa, nipisti piikaa, löi renkiä ja hevosta aivan paljaasta
ilosta. Mitenkä hän oli päässyt läpi tuon vaikean kysymyksen, ei
varmuudella osannut kukaan sanoa. Muutaman viikon kuluttua tiesi tosin
ilkeä huhu kertoa yhtä ja toista kummaa, vääristä valoista ja muista
mutkista, herran käräjämatkasta. Vaan huhuja ne olivat ja huhuina ne
pysyivät, niinkuin olivat alkujaankin olleet, ja ne eivät häirinneet
milläänlailla herra Jansonin iloa.

Juuri nyt herra Jansonin parhaaseen ilonpuuskaan saapui toisesta
kylästä hänen ystävänsä, Huimaherra, ja se vaan lisäsi hänen iloansa.
Seuraavana iltana oli Jansonin salissa juomingit ystävysten kesken,
herran onnellisen käräjämatkan johdosta. Ja loitolle kuului Jansonin
salista nauru, laulu ja loilotus. Siellä viinit virtasi tulvillaan
ja ystävykset kallistelivat pohjaanasti ilonmaljojansa, istuen
käsikaulassa sohvalla vallan hyvässä sovussa, siihen asti kunnes
riitaantuivat ja herra Janson potki vieraansa ovesta ulos, koleaan
yöilmaan.

-- -- --

Taasenkin on vuosia kulunut. Ja nyt on herra Jansonin salissa tyhjyys
joka muistuttaa tapahtuneesta ryöstöstä. Ennen niin äänekkäässä talossa
on nyt kolkko hiljaisuus. Ainoastaan puotirakennuksesta kuului vielä
vähän entisentapaista ostajien surinaa. Mutta pois vyöryneen, kaikki
edestään lakaisevan jättiläisärjyaallon jälkimainingin vienolta
loiskeelta kuuluu se. Herra Janson kävelee raskain, pitkin askelin
salinsa lattijaa. Hänen askeltensa kaikun kertoo moninkertaisesti
tyhjät seinät. Suuret, kylmät hikihelmet vyöryivät pitkin hänen
otsaansa. Muutamalla tuolilla pöydän vieressä istui eräs herra; hänen
edessään pöydällä paloi pienoinen lamppu; lampun vieressä oli vekseli,
joka sisälsi Jansonin koko omaisuuden Hän oli pelannut korkeita peliä,
mutta pelannut väärin. Wieras ei häirinnyt Jansonin tuimaa sielun
tuskaa. Hitaasti kuluivat hetket salissa. Janson käveli edestakasin
lattialla, ja vieras istui kuin kuvapatsas. Rajusti ulvoi syystuuli
huoneiden nurkissa. Puodin ovet pantiin kiinni, mutta aina vaan käveli
Janson. Hänen ajatuksensa näytti vallanneen yksi esine: salin lattia.
Wiimeinkin seisahtui hän vieraan eteen. Suuri muutos oli tapahtunut
Jansonissa. Hänen ennen niin kirkkaat ja tummat silmänsä katselivat
haaveksivan lempeästi vierasta. Raskas, syvä huokaus tunkeusi hänen
rinnastansa ja sitten taasen kaikki hiljaa. Kuin kipsikuva seisoi hän
siinä, ja kaikki tajuntunteet näyttivät pakenevan hänestä. Pitkän
ajan perästä näkyi hän viimeinkin tulevan tuntoihinsa. Hänen huulensa
värisivät kummallisesti.

"Ottakaa kaikki mitä minulla on ja antakaa minulle tuo vekseli", sanoi
hän viimeinkin soinnuttomalla äänellä, sitten alkoi hän taasen kävellä.

-- -- --

On ilta, kaksi viikkoa myöhemmin edellä kerrotun tapauksen jälkeen
salissa. Tavalliset kyytikärryt seisovat kartanolla. Renki seisoi
vieressä, valaisten lyhdyllä ahdasta pihamaata. Raskaasti pieksi rankka
syksyinen sade seinää. Askeleita kuului portailta ja Janson tuli ulos
nuoren vaimonsa kanssa. Raskaasti kumahti ovi kiinni heidän jälkeensä
ja hitaasti nousivat he kärryihin, silmäten kerran, kentiesi viimeisen
kerran, jälkeensä. Ruoska läjähti kyytikonin selkään ja kärryt vierivät
rämisten illan pimeyteen.

"Hyväisiä sanomatta lähti", tuumasi renki, sammuttaen lyhtynsä ja
alkaen astella renkitupaan päin.



Sana pahuuden palveluksessa.


Rauhallista oli elämä Tavelan torpassa ja uutteroita olivat Tavelaiset.
Niku, Tavelan isäntä, oli jo ikäpuolimies, kun hän nai Annan. Anna
oli uuttera ja taitava töissään ja askareissaan, ja hän tienasi aina
talviaikoina käsityöllä usiammankin markan. Niku oli kesäaikana uuttera
peltomies. Joka syksy oli heillä panna jukuripää sonni penkkiin ja pari
kolme lammasta. Talvisin taasen oli Niku aina lylyjen päällä metsässä,
pitkä luotipyssy olalla, ja moni pörhökarvainen metsän kuningas oli
nähnyt hyväksi ottaa Nikun tuimasta luodikosta karvaiseen rintaansa
kuolettavan luodin.

He olivat kristillistä väkeä, niin ainakin sanottiin, ja taisipa se
olla paikallaan ainakin Annan suhteen. Anna oli kamppaillut ankarat
sisälliset taistelut omantunnon rauhaa saavuttaaksensa ja hän viljeli
uutterasti raamattuansa. Heillä oli yksi poika, joka oli noin
viiden vuoden vanha silloin kun kertomuksessamme kerrotut tapaukset
tapahtuivat, ja Olli oli hänen nimensä. Anna oli hiljainen, siivo
ihminen, joka nurkumatta täytti miehensä pienimmätkin vaatimukset. Hän
oli noita vaatimattomia luonteita, jotka tunnollisesti täyttävät elämän
vähäpätöisimmätkin vaatimukset ja sitten katoavat maailman näyttämöltä.

Niku viljeli kanssa uutterasti raamattuansa, minkä hän maallisilta
töiltänsä jouti. Mutta hänen raamatun lukunsa oli kummallista laatua.
Hän luki aina isosti, että sen Annakin kuuli, mutta ei koskaan muuta
kuin Jeesus Syrakin kirjaa. Warmaankin osasi hän ulkoa nuot hänelle
niin rakkaiksi tulleet raamatun paikat. Mutta sentään otti hän joka
pyhäaamu raamatun nurkkalaudalta, istui penkille tuvanpöydän taa ja
alkoi lukea. Tavallisesti käski Anna silloin pikku Ollin luoksensa,
otti hänet syliinsä ja hellällä syleilyllä puristi rintaansa vasten,
vuodattaen runsaita kyyneleitä. Mutta ei ne olleet särjetystä sydämestä
lähteneitä katkeroita katumuksen kyyneleitä, vaan ne olivat halveksitun
rakkauden surullisia hyvästijätteitä. Kun Niku luki, että: "Ennen minä
asuisin jalopeuran ja lohikäärmeen kanssa, ennenkuin pahan vaimon
kanssa" oli se kuin puukon pistos Annan hellään sydämeen, se kuului
niin ivalliselta, niin pistelijäältä hänen korvissaan. Mitä oli hän
tehnyt, että häntä niin kohdeltiin? Hän, joka ei ollut tehnyt mitään
ilman miehensä tahdotta, joka oli aina täyttänyt hänen pienimmätkin
vaatimuksensa ja palvellut aina parhaan taitonsa mukaan. Ja kuitenkin
sama mies tahtoi häntä sortaa ja solvaista noin kunnottomalla tavalla,
ja se se oli, joka pusersi Annan silmistä kyyneleet.

Oli talvi, ja Tavelassa elettiin entistä elämää. Viikot olivat Annasta
aina hyvin hupaisia, sillä silloin hän sai aina olla kahden rakkaan
Ollinsa kanssa, kun Niku oli metsän viljoja ahdistamassa. Kun hän näki,
ettei Niku häntä rakasta, vaan väärinkäytetyllä Jumalan sanalla oli
jokapyhä valmis häntä kiusaamaan, niin kiintyi hän sitä suuremmalla
rakkaudella Olliinsa ja pyhät kävivät hänestä vastenmielisiksi,
pelätyiksi päiviksi.

Muutamana talvisunnuntai-iltana oli taasen Niku pöydän takana, edessä
raamattu ja luki Syrakin kirjaa pienen talikynttilän valolla. Takassa
paloi vireä valkea. Anna istui takan edessä, pitäen Ollia sylissään ja
kuunnellen Nikun lukua; vaikka raskaalla sydämellä. Niku luki:

"Ei yksikään pää ole niin kavala kuin käärmeenpää, ei yhdenkään viha
ole niin katkera kuin vaimon viha." "Ennen minä asuisin jalopeuran ja
lohikäärmeen kanssa, ennen kuin pahan vaimon kanssa."

Tässä keskeytti Niku lukunsa ja katsoi silmälasin sankojen ylitse Annaa
takan tykönä, mitä muka tämä hänen lukunsa hänessä vaikutti. Anna istui
kuten ennenkin, päältäkatsoen tyyneen näköisenä. Mutta hänen povessaan
kiehui kummallisen katkera tunne miehensä kovuuden tähden.

"Koska hän vihastuu, niin hän tulee ryömäksi kuin säkki", luki Niku.

"Suupaltti vaimo siveällä miehellä on niinkuin santainen tie ylöspäin
vanhalle miehelle."

"Miksikä äiti itkee"? kysyi Olli äitiltä, joka oli alkanut nyyhkimään,
sillä hänen sisällinen kapinansa oli puhjennut ilmiin ja kuohahti
rajuina kyyneleinä näkyviin. "Onko Olli tehnyt äidille pahaa? Ei Olli
ole enään paha", puheli lapsi ja alkoi hänkin itkeä.

"Mitä se poika siinä mölisee"! karjasi Niku. Olli katsoi suurilla
silmillänsä ensin isäänsä, sitten äitiänsä.

"Ole hiljaa Olli", sanoi äitikin, joka oli vähän tyyntynyt. Niku alkoi
taasen lukea, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut:

"Koska miehellä on paha vaimo, niin he ovat niinkuin sopimaton pari
härkiä, jotka ynnä vetämän pitää." Mutta nyt alkoi Anna taasen itkeä
ja kun Olli tämän näki, niin alkoi hänkin, lapsen kummallisen vaiston
kehoittamana, nyyhkimään.

"Lemmon kakara, etkö sinä sule suutasi!" kiljasi Niku, hyppäsi ylös
pöydän takaa, tarttui Ollia käsipuolesta kiinni, talutti ovelle ja
nakkasi ovesta ulos; palasi sitten entiselle sijallensa. Mutta nyt
kuohahti vuosikausia kytenyt nurjuus, murti kaikki sulkunsa Annan
povessa ja hän nousi ylös, ikäänkuin aikoisi hän kurittaa tuota kovaa
isää. Niku ei tästä mitään, vaan alkoi lukea:

"Joka sen saa, hän saa skorpionin -- --."

Enempää ei hän kerennyt lukea, kun ulkoa kuului surkea parahdus. Naisen
kekseliäisyydellä älysi Anna sen merkityksen ja syöksähti ulos, mutta
myöhään. Niku istui tuvassa ja pilkallinen hymy oli hänen huulillansa.
Mutta kun Anna juoksi tupaan ja hengästyneenä läähötti: "Olli,
susi!" niin silloin katosi hymy Nikun huulilta. Anna istui tuolilla
ja hermotonna lepäsivät hänen kätensä sivuillansa. Ei merkkiäkään
äskeisestä katkerasta mielenilmauksesta. Hän katsoi pitkään suurilla,
kauniilla silmillänsä, Nikua suoraan silmiin ja sanoi hillityllä,
lempeällä äänellä:

"Niku, rakas mieheni, pelasta Olli, pelasta lapsemme."

Nyt selvesi Nikulle koko tapaus kaikessa kauheudessaan. Oliko hän
tehnyt väärin? Oliko hän kohdellut vaimoansa ja poikaansa liian
tylysti? Mitä hän oli rikkonut, tahtoi hän palkita, ja jos mahdollista
pelastaa Ollin.

Niku otti pitkän luodikkonsa alas naulasta, ampumatarpeita arkusta ja
tuotapikaa oli otettu sukset alas vinniltä ja sitten vainuilemaan pedon
jälkiä.

Anna lähti likimmäisestä naapurista hakemaan ihmisiä apuun.

Metsästysinto oli vallannut Nikun. Hän ei ollut koskaan ollut muuta
kuin kova isä, sen ymmärsi hän nyt täydellisesti, ja hänen kovuutensa
se oli saattanut heidän ainoan lapsensa, suden suuhun. Kiivaasti
hiihti Niku, vaan olipa susikin kepeäjalkainen. Puolen tuntia oli Niku
hiihtänyt, eikä vielä merkkiäkään lapsesta. Kuu oli noussut korkealle
taivaalle ja valaisi tuota yöllistä ajoa. Jäljet menivät, sittenkun ne
Tavelasta lähtivät, erään suuren suon laitaa ja kääntyivät sitten äkkiä
suon toisella puolella olevaa korkeaa Kotkakallioa kohden, nousivat
vinoon kallion päälle ja laskeusivat kohdastaan toiselle puolelle.
Niku levähti vähän, kun oli päässyt kallion päälle ja alkoi sitten
vaarallisen alaslaskun. Mutta juuri kuin hän lähti alaslaskemaan,
niin näki hän suden lähtevän kallion juurelta pää suorana laukkaamaan
synkkään ja laajaan, vanhastaan susien olinpaikaksi tunnettuun Tuohinon
korpeen.

Hirmuista vauhtia kiiti Niku alas kalliolta ja tanakkana seisoi hän
kyykkisillään suksien päällä. Kun hän oli juuri alas pääsemässä, niin
näki hän edessään suuren kiven ja hänen oli enään mahdoton poiketa
suunnastansa tuimassa vauhdissansa. Sievästi nousi Niku suksillansa
kinoksen harjaa kiven päälle, mutta sitten putosi hän nurinniskoin alas
syvään rotkoon. Kun hän tointui ja sai puhdistetuksi lumen päältänsä,
niin näki hän että toinen hänen suksistansa oli poikki. Hän oli siis
avutonna täällä kaukaisessa erämaassa. Hänen edessään oli verilätäkkö,
joka oli lumen päällä, ja vähän jäännöksiä lapsestansa. Tässä oli
siis peto syönyt saaliinsa ja se nosti hiukset pystyyn Nikun päässä.
Hän yritti liikuttamaan vasempaa jalkaansa, mutta se tuntui olevan
monen leiviskän painoinen. Se oli nyrjähtänyt pois sijaltansa. Hän
seisoi vyötäreitä myöten syvässä lumessa, josta hän ei ollut mies omin
voiminsa pääsemään ylös. Kun hän katsoi taaksensa, niin näki hän,
että oli pudonnut noin kaksi syltää vielä huiman mäenlaskunsa päälle.
Murheissaan, johon tulivat vielä sanomattomat omantunnon vaivat, repi
hän tukkaansa. Ensikerran eläissään tunsi hän sisällisen äänen kaikella
voimalla käyvän kimppuunsa. Hän hapuili pyssyänsä, lopettaaksensa sillä
tuskiansa, mutta se oli pudotessa lentänyt vähänmatkaa hänen kädestänsä
ja seisoi syvässä lumessa, eikä ylettynyt sitä saamaan käsiinsä. Nyt
hän vasta mielestään oli oikein onneton. Olli ei ollut enään elävien
joukossa ja Anna ei ollut hänen tykönänsä, ja hänellä oli paljon
sopimista. Oi, niin paljon!

Aamu valkeni kun Anna saapui miesten kanssa, joita hän oli mukaansa
saanut, sille paikalle josta Niku oli pudonnut. Anna silmäsi alas
rotkoon. Niin, siellä makasi hänen miehensä kuoliaaksi paleltuneena, ja
vähänmatkaa hänestä oli Ollin viimeiset maalliset jäännökset.

"Herra, Sinä raadollisten turva ja et hylkää köyhän rukousta"! huokasi
Anna, pannen kätensä ristiin ja suuret kirkkaat kyyneleet kiilsivät
hänen silmissänsä.



Tuo meidän Hentte se on niin vääjäämätön.


"Tuo meidän Hentte se on niin vääjäämätön", oli Takalon emännällä
tapana sanoa pojastansa Hentestä. Heikkihän sen oikea nimi oli, vaan
äiti oli tottunut puhuttelemaan poikaansa, sen syntymä hetkestä
saakka, tuolla lempi-nimellä "Hentte". Heikki oli Takalon isäntäväen
ainoa poika, joka sai tehdä kotonansa kenenkään estämättä aivan oman
mielensä mukaan. Kun hän alkoi maukuttamaan äitiltänsä sokuria ja
äiti ei vaan ollut paikalla valmis täyttämään pojan anomusta, niin
silloin heittäytyi Heikki seljällensä makaamaan lattialle ja alkoi
huutaa, minkä keuhkot kestivät, ja paljonhan ne kestivätkin huutaa,
paljon enemmän kuin äitin korvat tuota huutoa kuunnella. Heltyihän se
silloin aina äidin sydän. Kenenkäpä sydän se ei heltyisi sellaisesta
huudosta. Sellaisten tapausten perästä oli aina loppuna se, että äiti
toi räävytyn sokuri-palan ja sanoi nauraen: "Tuo meidän Hentte se on
niin vääjäämätön". Kun hän kysyi äidiltänsä, saisiko hän ruveta kanoja
vai koiraa pieksämään ja äiti ei vaan heti ollut valmis vastaamaan,
niin silloin heti alkoi vanha ennen opittu "musiikki", josta äiti aina
niin ihastui, että ei saattanut kieltää, vaan lupasi molemmat, sekä
kanat että koiran, pienen hirmuhaltijan pieksettäviksi, ja sanoi:
"Tuo meidän Hentte se on niin vääjäämätön". Väliin kun Hentte käytti
liika rajattomasti saamaansa vapautta ja isäntä-valtaa, ja siitä
seurasi tavallinen sanakiista, niin täytyi isän ja äitin antaa jälkiin
Hentelle, jos eivät vaan aikoneet ruveta kuulemaan Henten ihastuttavaa
ääntä. Silloin se olikin Hentte vasta mies mielestään. Löi äitiä, veti
parrasta isää, ja ei sittenkään muuta kuin: "Tuo meidän Hentte se on
niin vääjäämätön."

Henten isä sanoi toisinansa, että: "pitäisi sitä tuota meidän
avioliiton urkunistia edes kerrankaan oikein muokata, kun se aina
huutaa niin täydeltä naamaa", vaan siihen se terveellinen tuuma
kuitenkin jäi, eikä muokkauksesta tullut koskaan tuon taivaallista,
ja niin muodoin sai Hentte kasvaa totutussa vallattomuudessaan.
Siitä seurasi, että hän tahtoi isännöidä toisia leikkitovereitansa,
niinkuin minua ja useampia muita samanikäisiä poikanulikoita. Hän oli
rotevin meistä kaikista, ja milloin me vaan emme kohta täyttäneet
hänen käskyjänsä, niin silloin sai aina tottelematon, välistä koko
poika-liutakin, tuntea runsaassa määrässä hänen isännällisten
nyrkkiensä kovaa voimaa.

Kauvan kärsimme me hänen isännöimistänsä.

Eräänä päivänä tuli hän meille surkea-naamaisena ja kertoi vesissä
silmin, kuinka Kallion Juho oli viskannut hänen lakkinsa tallin katolle
ja josta hänen käskevä luontonsa ei antanut hänen itsensä sitä noutaa,
vaan tuli ennemmin avopäin minulle vaivojansa valittamaan.

"No, mitä sinä yhdestä lakista huolit", koetin minä häntä lohduttaa.

Se auttoi. Heti oli hän kuin voidettu.

"Ha, ha, ha, haa"! nauroi hän.

"Mutta olipa se sontaankin koko vahinko. Ja sinnekkö se jäi tallin
katolle?" sanoin minä koetteeksi, mitä hän sellaisesta lohdutuksesta
tuumaisi.

Seuraus oli se, että Henten suupielet vetäytyivät ilkeästi väärään,
juurikuin tuohiropposen nurkat kuumana kesäpäivänä auringon paisteessa.

"Ii--i--hi--i--i hiiii!" itki hän.

"No, älä nyt tuota sure, yhtä lakkia!"

"Ha -- ha -- ha -- ha -- haa!"

Me lähdimme yhdessä Henten kotia.

Kotia tultuansa kertoi hän äidillensä, kuinka hänen lakkinsa nyt oli
tallin kadolla kuivamassa. Hentte alkoi komentelemaan äitiänsä, että
äidin pitäisi noutaa se sieltä pois. Ensin pani äiti vastaan, vaan
kun Hentte istui lattialle semmoiseen asentoon, josta oli ollut hyvä
heittäytyä seljälleen, ja aikoi tehdä äidin taivuttamiseksi edellä
kerrotut temput, niin ei äiti saattanutkaan pahoittaa pojan mieltä,
vaan taipui Henten tahtoon ja sanoi: "Tuo meidän Hentte se on niin
vääjäämätön."

Yhdessä sitä lähdettiin noutamaan lakkia.

Hentte seisoi kallella päin, kädet taskuissa katsellen, kuinka äiti
kiipesi rappusia myöden kadolle lakkia noutamaan.

Semmoinen oli se Hentte, joka sai viimein suututetuksi meidät oikein
läpi "lihojen".

Muutamana päivänä pidimme me oikein ison sotaneuvottelun, jossa
tuumittiin ja harkittiin sinne ja tänne, lausuttiin, hyväksyttiin
ja kumottiin ryntäys ja kostotuumia Hentteä vastaan. Viimein keksi
muudan joukosta kaikkein mieluisen tuuman, joka oli seuraava: Vähän
matkan päässä siitä puhtokunnasta, jossa meidän kaikkien kotimme oli,
oli joki-ahde noin kolmen sylen korkuinen ja melkein pystysuorasti
viettävä, sen alla oli muutaman sylen laajuinen tasainen penger. Siinä
päätettiin, sen tuuman mukaan, tuota vääjäämätöntä Hentteä hiukan
vääjätä.

Mutta mitenkä saada Hentte ulos hanssattavaksi? Siinäpä kysymys,
joka pani pienten "filosofien" päät pyörälle. Alahuulet venyivät
pitkiksi. Muutamien nousi etusormi nenälle, toiset kysyivät neuvoa
saivarilta, vaan ei tuntunut tulevan apua. Nolona seisottiin piirissä
ja katseltiin maahan. Takalon emännällä tiedettiin olevan kotkan silmät
näkemään kaikki sellaiset vehkeet, jotka vähänkin vaan haiskahtivat
selkäsaunalta. Ja ei se ollut Henttekään aina valmis pistämään nenäänsä
sellaisiin, pauloihin, vaikka hän toisinansa taasen, uhalla, luottaen
vanhaan kuuluisaan vääjäämättömyyteensä, sen pistikin liika syvälle,
kun oikeastaan olisi ollut hänen selkänahallensa terveellinenkään.
Sempätähden siinä nyt olikin pojille oikein suuretieteellinen kysymys
ratkaistavana. Kädet pysyivät, nenänpäässä ja korvallisilla ja silmät
maahan luotuina. Hartaasti siinä päitä kynsittiin ennenkuin keino
keksittiin, vaan keksittiin se viimmeinkin. Wille -- sama "suuri nero",
joka oli Hentelle määrätyn rangaisun keksinyt -- se viimmeinkin ensiksi
näytti elämän merkkiä noissa miettivissä, tuskin kolme jalkaa pitkissä
kuvapatsaissa. Ensin kohosi katse verkalleen ylös maasta, sormi putosi
pois nenän päästä, toinen käsi korvalliselta ja sitten hän hyppäsi
yhtäkkiä ainakin pari jalkaa maasta ja karjasi: "Ahven!"

Se ainoa sana loitsi pois lumouksen miettivistä kuvapatsaista.

"Ahven! Söisitkö sen?" huusivat kaikki yhteen ääneen.

Mutta Wille parka, hän se läähätti ja huohotti, kuin joku sankari,
maammainion, voimia kysyvän urhotyön tehtyänsä, eikä kyennyt muuta
sanomaan kuin "Ahven!"

"Ehei! Ei nyt olekaan kysymys siitä, kuinka saisimme vaaksan pituisen
kalanruodon kurkkuumme, vaan siitä, kuinka saisimme Henten ulos
kynsiimme", sanoi Jussi, joukon paras pilkkakirves.

"Wille vaan miettii onkimaneuvojansa", pilkkasivat toiset.

Onkimaneuvojansa muistamallahan se Wille oli sen neuvon kuitenkin
keksinyt. Hän oli muistanut, että Henten parhaita huvituksia oli
onkiminen, jos nimittäin hän vaan sai silloin kaloja. Jos ongella
oltaessa hän ei saanut kaloja ja muut saivat, niin teki hän ennen
opitut temput kun kotia mentiin ja valitti, että häneltä oli ryöstetty
kalat. Silloin saimme me Henten äitiltä semmoiset taprukat että
kiitettiimme siinä kinttujamme, kun saimme kalat jaetuksi tasan,
varsinkin kun sellaisissa käräjissä tavallisesti ei oteta lukuunkaan
syytetyn puhetta, vaan syyttäjän, ja Henten äiti kun vielä oli oikein
hirmuinen poikansa oikeuksia puolustaessaan.

Kun nyt Wille oli hiukan asettunut ilonsa vimmastuksesta, niin selitti
hän keksintönsä näin: Nyt pitäisi onkia aikalainen ahvenen käikäle ja
yhden pojista mennä ahvenen kanssa Hentteä käskemään ongelle. Pitäisi
selittää, kuinka siitä kohdasta, jossa häntä aijottiin vääjätä, saa
helposti ja suuria kaloja. Toisten pitäisi sill'aikana olla ahteen
alangossa piilossa, ettei hän tulisi saamaan mitään epäluuloja.
Sellainen oli hänen tuumansa, jonka kaikki hyväksyivät. Onkimaan
ruvettiin, vaan ei näyttänyt nyt olevan Ahti antelijaalla tuulella, kun
ei saatu ahventa, vaan yksi sensijaan onnistui saamaan pahanpäiväisen,
hauvin suusta karkuun päässeen särjen. Se sai nyt tällä kerralla
käydä kyrmyniskaisesta ahvenesta. Minut valittiin siihen tärkeään
toimeen, nimittäin Henten viekottelemiseen. Kun olin saanut tarkat
ohjeet tehtävääni, lähdin minä toimittamaan lähettiläsvirkaani. Särki
oli taskussa ja pää täynnä suuria ajatuksia. Pääni puhki minä mietin,
minkälaisen kyytin olin saava Takalosta, jos vaan minussa huomattiin
jotakin vilppiä. Vaan kävi kuinka kävi, niin aijon minä kuitenkin
toimittaa minulle uskotun tehtävän niin tunnollisesti kuin mahdollista.

Kun minä tulin Takaloon, niin oli siellä Hentte istumassa lattialla,
pahasti katsoa murjottaen minua, kun tulin huoneesen. Emäntä oli
polvillansa vieressä, sokeripalasella palvellen ja pyydellen häntä,
ettei nyt rupeaisi itkemään, tottapa hänen nyt ei tehnyt mieli
kuullakaan Henten itkua. Kauvan mietti ja harkitsi Hentte olisiko nyt
parasta ottaa vastaan lahjukset, vaiko käyttää niin monasti ennen
auttanutta keinoa. Vihdoinkin valitsi hän edellisen ja nousi lattialta.

Nyt kävin minäkin lähettiläs-toimeeni. Minä kehuin, kuinka olin
löytänyt mainion hyvän kalapaikan, josta saisi vaan nakella isoja
kaloja niinpaljon kuin vaan haluttaa. Minä näytin särkiä hänelle
ja käskin hänen lähteä myöskin ongelle. Hiljaa, vielä äsköisestä
äikkäpäällä, kuunteli Hentte minun pakinoitani. Viimein hän kysäsi:

"Tietääkö sitä muut?"

"No lähde vaan nyt ongelle", sanoin minä välttäen hänen kysymystänsä.

Vaan emäntäpä sen kuultuansa sanoi:

"No neen! Sinne sinä nyt Henten taasenkin narraat, että saisitte häntä
kiusata. Suoria tiehesi ja paikalla, eli minä näytän mistä tuulee. Vai
Henten sinä." --

Enempää en minä joutanut kuuntelemaan; minulle tuli kiire pois.
Parhaiksi kerkesin minä painaa oven kiinni jälkeeni kun kuulin kuinka
makkara-halko kolisten lensi oveen, tahtoen tulla jälkeeni tekemään
likempää tuttavuutta kanssani, vaan ovi sen esti minun riemukseni.
Sitten kuulin minä, kuinka Hentte sanoi:

"Mutta minäpä sille näytän onkimista." Silloin paiskattiin tuvan ovi
auki ja Hentte hurjistuneena hyökkäsi jälkeeni. Minä näin, kun olin
pienempi häntä, parhaaksi paeta toisten poikien luo, minkä koivet
kannatti. Hentte kaapasi jälessä hammasta purren ja puhkuen. Mutta
vaikka minä koetin kuinka juosta, niin välimatkamme se lyheni vaan
ehtimiseen. Minä tietysti koetin panna parastani, että joutuisin
hyvissä ajoin toverieni luokse, ennenkuin minun ja Henten yhtyminen
alkaisi käydä kovin kuumaksi minulle. Juuri kun minä pääsin sovitulle
paikalle, niin oli Hentte jo päässyt niin likelle minua, että hän
suuretta vaivatta saattoi tarttua minua niskasta kiinni. Vaan juuri kun
hän oli minut ottamaisillaan vähän tarkemman tutkimuksen alaiseksi,
jota minä olin koettanut koko matkan jalalla jättää, niin silloin
hyökkäsi ahteen alangosta koko poika-liuta minulle avuksi ja pelastivat
minut joutumasta mitä tukalimpaan asentoon. Riemulla otettiin Hentte
kiinni. Nyt näki äsköinen voiton sankari, että oli joutunut pahempaan
kuin pulaan. Vuosikausia kiusatut toverit seisoivat kiukkuisina hänen
ympärillänsä, valmiina kostamaan kaikki ennen tehdyt vääryydet.
Piirissä seisottiin hänen ympärillänsä ja siitä piiristä ei hänen
ollut ajattelemistakaan päästä pakoon. Vaikka hän olikin väkevämpi
kuin meistä yksikään, niin oli nyt sen sijaan meitä monta, jotka kyllä
tiesimme tulevamme toimeen hänen kanssansa.

On tosiaankin omituista, kuinka pikku pahankuriset ovat luopumattomia
ja säälimättömiä, kun he vaan saavat jonkun käsihinsä, jonka luulevat
loukanneen heidän oikeuksiansa. Ei silloin ajatella siitä mitään
että toinenkin voi kipuja tuntea. Niinpä meissäkin kauvan kytenyt
kiukku Hentteä kohtaan ilmestyi nyt, ensin ivapuheissa joita me
tahallamme pitkitimme niin pitkiksi kuin mahdollista, siitä tosiasiasta
hekumoiden, että nyt viimeinkin oli meillä tuo vihattu Hentte
kynsissämme, jolle voimine aivan oman mielitekomme mukaan kostaa oikein
ruumiillisella kivulla kauvan salassa kyteneet kiukkumme. Hentte parka
se seisoi vaan meidän keskellämme, eikä tietänyt mitä hänen pitäisi
vastata tai sanoa. Kauvan siinä katsottiin. Näyttipä kun ei olisi
muutamat vieläkään uskoneet, että se oli todellakin Hentte, joka nyt
seisoi syntipukkina edessämme odottaen tuomiotamme. Viimein sanoi Wille:

"Kyllä sinä oletkin meitä hanssannut aikasi, vaan nyt on meidän
vuoromme. Nyt ei autakkaan enään vääjäämättömyytesi, vaan tänä päivänä
sinun varmaankin pitää vääjätä meitä, eli jos et sinä vaan vääjää
meitä, niin me vääjäämme sinua ja niin että se tuntuukin."

Hentte se seisoi katsoa murjottaen alta kulmiensa vuoroin kutakin.
Silmät iskivät tulta, huulet ne näpistyivät yhteen, kädet kouristuivat
nyrkkiin. Hetken seisoi hän siinä asennossa ja alahuuli vavahteli
hieman. Sitten sanoi hän:

"Jos minä nyt saisin teidän selkänne käsiini, niin pehmetä sen pitäisi."

"Ähäh, kutti, kutti, kylläpä me nyt sinua vääjätään! Kyllä sinä oletkin
usein vääjäämättömyydelläsi toimittanut meille kylmän kylvyn, mutta nyt
on tullut meidän vuoromme. Ähä kutti, kutti!" sanoi yksi.

Hentte puri hammastansa ja hänen alahuulensa värisi ja nytkähteli kuin
vanhan ruunan.

"Kohta me sinua vääjätään, ole varma siitä. Et olekaan tähän asti
koskaan ennen vääjännyt, vaan nyt täytyy. Siiloin saat tuntea, onko se
hiipasta. Senkin harjas-eläin. Kyllä me nyt sinua ryllätään, niin että
oikein. Me näytämme, mitä se on, että aina vaan muita kiusata", sanoi
toinen.

"Lysti sinun kohta on olla", sanoi kolmas.

"Etkö tunne jo syyhyä seljässäsi, eli jokapaikassa ihossasi, sillä
jokapuolelle sitä nyt annetaankin tälläkerralla. Niin me nyt sinua
vääjätään, että sen muistat vielä huomenakin. Mokomakin pitkäkoipinen
äitisi kultapalli ja ankeramalli. Sen neuvon minä nyt sinulle annan,
että ole hiljaa silloin kuin vääjäys alkaa, ettet herättäisi melua koko
kolmessa seurakunnassa, niinkuin tähän asti pienemmästäkin asiasta.
Jos vaan nyt huudat kovin isosti, niin me työnnämme turppaita kurkkusi
täyteen, että olisit hiljaa, ja jos nyt huudatkin, niin et ainakaan saa
rauhassa seljälläsi huutaa ja potkia, pitää sinun olla mahallasikin,
sen vakuutan minä. Mokomakin mörököllin sikiö", sanoi Wille.

Sen urhoollisen puheen perästä aikoivat kaikki käydä, käsiksi Hentteen.

Mutta jos olimme luulleet, että saisimme Henten heti tuumiimme
taipumaan niin siinä isosti erehdyimme. Hentte oli nyt, kuten
tavallisesti ennenkin, erinomaisen vastahakoisella tuulella. Kun
me otettiin hänet kiinni, niin hän huusi, potki, itki ja löi joka
puolelle niin vimmatusti, että olimme pahemmassa kuin pulassa,
ennenkuin saimme hänet maata keskellemme. Mutta kun hän viimeinkin
makasi maassa edessämme, otti Wille ylipäällikkyyden, siitä keltään
määräystä odottamatta. Vankka keppi oli hänellä kädessä komentosauvana,
kuten marsalkalla konsanaankin. "Puolet pojista ahteen alankoon
vastaanottamaan", komensi hän.

Komentoa toteltiin kohta.

Henten tykö jääneet pojat tarttuivat Hentteen käsiksi -- joka
oli maannut maassa kahden rotevimman pojan vartioitavana -- ja
kantaa riepottivat hänet ahteen kämärään. Nyt otti Wille mahtavan
ylipäällikölle sopivan asennon, tömisytti komentosauvalla maata ja
komensi:

"Vääjää!"

Me koetimme sysätä häntä alas ahteen luiskaa minkä voimme -- minullakin
oli kunnia kuulua siihen osastoon, jonka oli määrä aloittaa tuo
juhlallinen toimi, mutta siinäpä teki Hentte parka vielä viimeisen
kerran hurjan ponnistuksen, päästäkseen pois kiusaajiensa käsistä. Jo
oli hän vähällä päästä pois käsistämme, vaan kun Wille käski kaksi
poikaa alhaalta tulla meille avuksi, saimme me viimeinkin hänet
työnnetyksi alas ahdetta myöden. Hentte vyöryi kuin joku tynnöri
alasmäkeä ja huusi. Me sen sijaan nauroimme. Kun hän oli vyörynyt
alas asti, tarttuivat siellä olleet pojat häneen kiinni ja alkoivat
riepottaa häntä ylös mäkeä jälleen. Hentte oli nyt oikein surkean
näköinen. Kasvot olivat mullassa ja ruohoissa. Silmät itkusta punaisina
ja turvonneina. Suu auki että olisi vaivatta sopinut varis lentämään
suuhun, sillä hän teki nytkin mielityötänsä, nimittäin huutamista.

Kun hän oli saatu mäen päälle raahatuksi, niin sanoi Wille taasen
entisellä käskiän äänellänsä, tömisyttäen kenttää sauvallansa:

"Vääjää!"

Sama hurja temmellys ja painiminen kuin äskenkin. Mutta loppuna oli se,
että Hentte vyöryi taasenkin alas mäkeä, otettiin vastaan riemulla,
venytettiin ylös ja komennon jälkeen vääjättiin alas. Me olimme sangen
iloisella, mutta Hentte sitä vastaan huonolla tuulella. Hän yhä vaan
huusi, itki, potki ja puri ketä vaan sai. Jo olimme me häntä vääjänneet
kymmenkunnan kertaa, kun ilomme häirittiin aivan odottamattomalla
tavalla. Alkoi näette ensin kuulua jytinää, sitten alkoi näkymään
vasta äestetyllä pellolla tomupatsas, ikäänkuin Israelinlasten ja
Ekyptiläisten välillä ennen muinoin, joka läheni meitä hirvittävällä
vauhdilla. Ja eipäs aikaakaan, kun tomupatsaasta syöksähti meidän
keskellemme, kuin susi lammaslaumaan, Henten äiti. En tiedä oliko
hän siitä epäillyt jotain, kun Hentte viipyi minun kylvetysmatkalla
liijan kauvan, vai oliko hän kenties kuullut meidän naurun rähinämme
ja Henten itkun ja huudon, kun hän arvasi tulla hakemaan poikaansa
sellaisella voimalla. Niistä kaikista asianhaaroista en ole vieläkään
oikein selvillä, mikä hänet sinne niin yhtäkkiä opasti, mutta siinä
hän nyt ainakin seisoi. Ei ollut muija joutanut ottaa edes huiviakaan
päähänsä kun lähti. Hiukset ne aaltoelivat vaan ympäri päätä kuin
tappurakuontalo. Silmät pyörivät suurina päässä kuin huhkaimella. Pitkä
notkea karahka oli eukolla olalla.

Ensin katsoi hän hurjasti ympärillensä, vaan kun hän näki vasta alas
vääjätyn Henten itkien vänkivän ahteen päälle, niin kiljasi hän ja
alkoi huimia karahkalla ympärillensä minkä kerkesi ja huusi:

"Vai neen! Vai täällä tet olette kiusaamassa Hentteä. Mutta kyllä minä
teidän selkänne pehmitän, että on pehmeää ja siloista kuin pylsymakkara
ja nousee kuin limpputaikina. Te senkin juuttaat! Odottakaaste kun
minä saan teitä rakkareita tukasta kiinni ja sitten heilutan vähän
aikaa tätä kuusenkarahkaani, niin kyllä silloin opitte tietämään, mitä
muksu maksaa. Koettakaapas vaan siitä liikkua! Kyllä minä teidät löydän
vielä vastakin. Vai Hentteä te sen vietävät --! Joka kuitenkin on niin
vääjäämätön." -- -- --

Me puolestamme, kun näimme muijan roiskan vilkkuvan meitä kohti, näimme
parhaaksi katsoa omaa turvallisuuttamme ja, hänen ystävällisistä
kehoituksistansa huolimatta, ottaa astumakalikkojemme päälle, kukin
kotiansa kohden niin paljon kuin jalat kestivät.

Hetikohta kotia en minä kuitenkaan uskaltanut mennä, vaan lurjastelin
kappaleen aikaa muualla. Aattelin, että se asia on jo ennättänyt hiukan
vanhata ja siis minun osallisuuttani vääjäyksessä ei enään kenties
muistetakaan, jos nimittäin vaan ovat saaneet jo kotona tietää. Mutta
äläs mitä! Kun tulin kotia, niin oli siellä jo portailla Hentte äitinsä
kanssa minua vastaan ottamassa. Karahka oli vieläkin akalla olalla.

"Yhy, tuo, yhy! Tuo siinä oli kanssa parassa miessä!" niiskutti Hentte.

Minä koetin mennä heidän sivuitsensa, niinkuin viaton konsanaankin,
joka en koko jupakasta tietäisi mitään.

Mutta Henten äiti, kun minä yritin sivu menemään, koppasi minua
niskasta kiinni ja pudisti minua kuin kissa hiirtä.

"Vai niin, vai tapasin minä sinut nyt kuitenkin, vaikka silloin pakoon
juoksit! Kyllä se olisi ollut paras, kun olisit silloin heti hyvällä
ottanut saatavasi saprukat, niin eivät nyt olisi edessäsi. Aivan joka
poikanulikka on jo saanut osansa tästä meidän uuninkohennuksestamme.
Ainoastaan sinä olet vielä saamatta."

Akka hankkiusi antamaan minulle aimo selkä-saunan. "En minä paljon
osallisena siinä ollutkaan", uskalsin minä muistuttaa.

"Vai et sinä ollut osallisena siinä! Vai et! Senkin ryökäle! Vaan
tästäpä sinä saat palkkasi, kun olet yksin vielä saamatta. Sinähän se
juuri Henten narrasitkin rääkättäväksi", kiljui emäntä.

"Joko Henttekin on saanut osansa", sanoin minä kotini läheisyydestä
rohkeampana, kuin oikeastaan selkäni turvallisuus olisi sietänytkään.

"Antakaa, yhy, antakaa äiti tuota p--rua oikein!" ähelsi vieressä
Hentte.

"Vain vielä Hentteäkin! Eikö siinä ollut kyllä, kun te olette sitä pari
tuntia kiusanneet? Mutta sanoppas, junkkari, mitä te siellä Hentelle
oikein teitte? Mitä! Etkö aio sanoakaan? Mutta kyllä minä sinun suusi
aukaisen! Ole varma siitä! Senkin juutas!"

"Eihän me mitään muuta, kun vähä vääjättiin --", sanoin minä siinä
varmassa vakuutuksessa, että en minä nyt oman kotini portaalla sentään
tule vieraan kädestä selkääni saamaan.

"Neen! Koetahan tuossa nyt oikein valehdella! Sen kipeämmästi minä
sinun selkääsi muokkaan."

"Lyökää jo, äiti", muistutti Hentte.

"Niin! Mitäpä tässä on hyötyä pitkästä viivytyksestä. Selkääsi sinun
pitää saamaan kuitenkin. Niin se on yhden tekevä, antoipa sen antimen
kuka hyvänsä; joko minä tai muut Kuulepas, lurjus, sinun nyt pitää olla
hiljaa, eli jos vaan huudat ja nostat sillälailla tavatonta melua, niin
minä lyön sinua vaan kovemmasti. Sillä sinä pääset kaikkein vähemmällä,
kun otat kurituksen nöyrällä mielellä vastaan", puheli emäntä.

Hän istui portaan istuimelle ja veti minut tukasta myötänsä.

Mutta minun mieleni oli nyt kaikkea muuta, vaan ei nöyränä. Ja minua
ei ensinkään rauhoittanut emännän kädessä oleva nokinen suuri karsittu
kuusen oksa.

Ja oli kuusen oksa kohotettuna, ja halkaisi vinkuen ilmaa, mutta
silloin emännän ja Henten suureksi harmiksi ja minun ilokseni ilmestyi
pihalle kylästä kotiin palaava äitini. Heti älysi hän, millä kannalla
asiat nyt olivat.

"Mikä täällä on tekeillä? Mitä te aiotte tehdä minun pojalleni?" kysyi
hän.

Takalon emäntä päästi minut heti irti.

"Kun te ette kurita tuota poikaanne, että saa kasvaa kuritta kuin
hevosen varsa. Katsokaapas nyt tuota meidän Hentte parkaa, kuinka se
on surkean näköisenä. Teidän poikanne sitä on, yhdessä toisten poikain
kanssa, rääkännyt tänäpäivänä, niin minä aioin nyt edes kerrankaan sitä
oikein piiskata, että vähänkään siivonisi", selitti emäntä.

"Tuollako seipäällä?" kysyi äitini.

"Tällä, niin, milläpäs muulla", sanoi emäntä, ikäänkuin asia olisi
hyvinkin luonnollista laatua ja kuritus-ase hyvinkin asianmukaisesti
valittu.

"Minä kuritan aina itse lapseni, enkä anna teidän pieksää häntä
vaivaiseksi. Ja muuten minä luulen, että minun poikani saa aina enemmän
kuria kun tuo teidän Henttenne --, jos nimittäin selkämakkarat tulevat
kysymykseen", sanoi äitini, ikään kuin se olisi hyvinkin hauskaa minun
seljälleni, että saada paljon kuria.

Hentte rupesi taasen itkemään, kun näki minun pääsevän pälkähästä.

"Hentte parka! Sinä, joka et saanut edes sitäkään hupia, että olisit
nähnyt minun kurittavan tuota oikein edes kerrankaan", sanoi Takalon
emäntä Henteen päin kääntyen sanomattomalla säälin äänellä.

"Lähdetään kotia", sanoi hän. Otti Hentteä kädestä kiinni, pani
uuninkohennuksen olallensa ja sitten he alkoivat astella pois.

Äiti vei minut mukanansa tupaan.

Mutta siellä minun täytyikin tehdä mutkistelematta tili töistäni.
Mutta siitä Takalon emännän lupaamasta selkäsaunasta minä en vieläkään
päässyt erilleni, vaikka sitä ei emäntä saanutkaan itse antaa. Äiti
toimitti sen juhlallisen toimituksen, mutta hällä ei ollutkaan asenna
uuninkohennus, vaan hieno vitsa.

Mutta Hentte lakkasi siitäpäivin isännöimästä meitä.



Riita-Veljet.


Korpelan isäntä käveli edestakaisin tupansa lattiaa. Viimein sanoi hän
rengillensä, joka istui penkillä välinpitämättömänä:

"Kalle, etkö käy syömään?"

"Onko siellä edes mitä söisi?"

"No, panihan siihen Kaisa ruokaa!"

"Syödäänkö nyt iltanen ja eine samalla kerralla?" sanoi Kalle istuen
pöydän ääreen.

"Iltanen ja eine! -- Eihän nyt ole kello vielä yksikään toista?"

"Jo se on kolmekintoista."

"Kuule Kalle! Heitä pois nuo kierot sanasi, eli minä..."

"Niin, mitähän sinä tekisitkään?"

"Selkään antaisin tietenkin, selkään."

"Selkään! Sinäkö minua selkään?"

"Niin, niin! -- Mutta paleliko sinun jalkojasi kun olit iltarupeaman
avojaloin?" sanoi isäntä johtaaksensa puhetta pois tuolta ikävältä
suunnalta.

"Palelihan noita iltayöstä, vaan ei tuosta aamuyöstä tiennyt mitään."

"Minä sanon sen vieläkin, jos et ole hiljaa, niin annan selkään. Jos ei
sinulla vaan ole parempaa puhumista, niin ole hiljaa". Ja isäntä meni
kärtypäällä kamariinsa.

"Vai parempaa puhumista, parempaa, senkin kolistin. Niin kun se ei muka
kelpaisi", tuumasi Kalle ja nousi syömästä. Istui hän sitten penkille
ja mietti isännän viime sanoja. Harmiksi tahtoo käydä. Kun olisi edes
oma torppa. Niin kunpa olisi. Ei tarvitsisi koko ikäänsä toisen työssä
rehmiä. Kunpahan olisi tämän talon haltija. Kyllä osaisi työväen
mielillä pitää. Kesällä joka pyhä-aamu viinaryypyn miehille antaisin,
niin, ihan joka pyhä-aamu. Vaan ei akoille ja piijoille. Päihtyvät
akanruojat, kuka ne silloin hallitsee. Sanotaan vaimoväen olevan
pahapäisiä päissään. Tarvitsisi ostaa sitä varten uusia köysiäkin.
Mitäpä ne juuri viinalla tekisivätkään. -- Ha--aauh! -- Nukuttaan
rupesi. Kun se isännän pakana kiusaa aina puoleen yötä. Selkään pitäisi
saada, oikeen miehen kädestä. Parempaa puhetta, vai parempaa! Kun ei
kelpaa, niin ei kelpaa, sillä hyvä. Senkin kolistin.

Kalle pani piippuunsa tallin-takasia ja veteli muutamia savuja --
Kun olisin tämän talon haltija, -- alkoi taasen hänen ajatuksissaan
liikkua -- niin paljasta vaappenaa vaan poltteleisin, aivan paljasta.
En silloin tallintakasien päällekään katsoisi. Savukin haisee niin
pahalta... Tahi paperossia, se näyttäisi vielä enempi isäntämieheltä.
Naisinkin paikalla. Ja rikkaan. Tyhmä mies tuo isäntä: talo kuin linna
eikä mies nai. Saisi vaikka kenen. Ha --aauh! Kun kolmas haukka,
niin maata. Nukuttaa jo. Senkin pakana, piti niin hiljaiseen. Mutta
empä jälkiin antanut. Niitin vaan että kinttuja rapsi. Höyrysi siinä
isännänkin pää. Hien varisti pakana. Aamulla sanon, että pitää parantaa
ruoka. Niin sanonkin ihan vasten naamaa. Saas näkyä mitä tuumailee
silloin. Myöntyyköhön saituri? Mutta silloin sanonkin totuuden suoraan
keskelle otsaa. Ha--aauh.

Ja Kalle paneusi vuoteesensa poltellen vielä piippuansa. Eiköhän hän
vielä paranna tapansa kun oikein olis nuhella. Selkään, -- hän minua
selkään. Koettakoonpas jos uskaltaa! Kyllä silloin hänet pehmittäisin,
niinkuin tuon Isonmäen Iikan. Pahoin mölisi mies käsissäni. Olisi
suonut, ettei olisi alkanutkaan. Hän minua kurittaisi. Oikein pistää
vihakseni... Tuo äkkivääräkin sammui, nytkö siitäkin loppui laulupuut.
Turisee vielä heittiö. Sietäisi oikein luudan varvulla rassata. Kun
viitsisi nousta ylös ja puhdistaa. Vaan eipä tuo unikaan vielä tule,
vaikka haukotutti jo kolme kertaa. Näkeehän sen puhdistaa, varsinkin
näin kesäaikana.

Kalle nousi ylös ja puhdisti piippunsa, pani tallintakasia ja sytytti
palamaan. Kallistui sitten taasen vuoteesen maata.

-- Paranikohan vielä -- alkoi hän miettiä. -- Kyllä parani, tulee niin
helposti ja nakkaa savunsakin niin kauvas. Ei turisekaan enään. Kyllä
tuli hyvä... Kun olisi viinaa, silloin sopisi isäntääkin torua. Kun
viitsisi tahtoa rahaa ensin, -- niin kumpa viitsisi. Ja sitten kun
tulisi hutikkaan, niin toruisi ja vaikkapa vähän kurittaisikin. Ei
haittaisi yhtään.

Ja Kalle jäi siihen päätökseen ettei haittaisi. Viimein rauhottui
Kallen äkäset mietteet ja vähän ajan perästä ei tuvassa kuulunut muuta
kuin Kallen säännölliset hengen vedot. Russakka pistäysi uunin raosta
ulos. Koetteli ensin sarvillansa joka suunnalle, juoksi vähäsen,
koetteli taasen ja seisahtui ja tuumaili. Viimein näki hän juurisaavin,
jonka Kaisa oli illalla nostanut takalle, koetteli taasen sarvillansa
ja juoksi saaviin.

Varhainen aamu alkoi jo kajottaa. Kello löi kolme. Silloin näkyi Kaisan
uniset silmät tuvan ovella. Hän tuli takan tykö ja ajoi kutsumattomat
vieraat pois saavin partailta. Pani valkean takkaan ja nokisen
kahvepannun tulelle. Kun hän sai keitoksen valmiiksi, oli kello kohta
neljä. Hän kantoi pannun isännän kamariin ja alkoi laittaa ruokaa
pöytään. Kantoi ohraseka-leipää ja rätti-piimää tuoppisen. Vähän aian
kuluttua näkyi isännän tukeva pää ovelta.

"No, eikös siihen Kalleen henkeä tullutkaan? Nouse ylös! Nouse syömään!
Kalle hoi!"

Kalle nousee istumaan vuoteen laidalle ja hieroo silmiänsä:

"Kun en kerinnyt saada oikein uniköyden päästä kiinnikään --", tuumaili
hän.

"Vai ei oikeen kiinnikään"? -- puuttui puheeseen Kaisa. "Kun aurinko
navetassa ja lampaat lakitaivaalla."

Kalle menee syömään ja tuumaa jurosti mennessään:

"Onkohan siinä särpymessä piimää taasen ollenkaan?"

"Piimää ollenkaan! Miksi niin kysyt? Piimätuoppi on edessäsi", sanoi
isäntä.

"Niin", sanoi Kalle. "Tässä talossa on hemmetin huono ruoka ja
ympyriäiset päivät."

"Huono ruoka!" matki isäntä. "Niinkuin ei kelpaisi renkimiehen syödä.
Kiitä ettäs saat sellaista."

"Huono on ruoka"! sanoi Kalle kauhtuen ja nousi pöydästä. "Ei
keittokupin päällä näy kiiluvaista, vaikka kuinka vahtaisi ja isäntä
höystää ruokaa siten, että istuu vieressä ja puhuu muka: 'syötävä pitää
olla hyvää, ei työmies muutoin jaksa työtä tehdä.' Ja päivät sitten. --
Ei niinkään paljon auki kuin hevosen kenkä. Sen sanon sinulle isäntä:
'jos ei tämä talo paranna tapojansa, niin minä parannan taloja'."

"Jos et lakkaa noita viisastelujasi puhumasta, niin saat marssia
matkoihisi." Ja isäntä meni vihoissaan kamariinsa.

Senkin heittiö -- alkoi isäntä miettiä, -- millä lailla puhui roisto.
Tarvitsisi saada pieni ryöpäys koko mies. Vaan kovin on julma,
väkevä tappelemaan; pieksi se Isonmäen Iikankin aivan pataluhaksi.
Kolmeen viikkoon ei Iikka parka liikahuttanut kättä ei jalkaa. Kyllä
pehmeni mies silloin. Ja Alikylän pojat pelkäävät häntä pahemmin kuin
paholaista. Vaan enköhän minä sentäänkin häntä voittaisi, voittaisin
maar minä. Tukevat on nyrkit minullakin, ei niidenkään kanssa ole
leikitteleminen. -- Mitähän se Kalle nyt siellä tuvassa toimii?
Meneeköön tuo vielä työhön. Kun olisi katsoa. Pitäisi tässä minunkin
lähteä niittämään kasteen aikana, kun viitsisi. Ei viitsisi aina
isäntämiehen edestä olla joka tiima työssä. Niin, olenhan isäntä
talossani ja mitäpä siitä isännyydestä olisi hyötyä, kun rääpöstäisi
aina vaan työssä. Vaan se Kalle pakana, jos ei menekään enään niitylle,
kun tuli käskeä hötästyksi pois; tekisipä mieli pyytää sijallensa.
Nauraisi vasten partaani heittiö. Ei, ei vaikka mikä olisi.

Samassa tuli Kaisa kamariin.

"No, mitä se Kalle siellä tuvassa tekee, kun ei ole näkynyt meneväksi
niitylle?"

"Kalle vannoo ja uhkaa menevänsä pois meiltä, sanoo isännän häntä
käskeneen."

"Niin, taisinhan minä sitä käskeäkin, kun riitaannuimme. Kyllähän minä
aina renkejä saan, jos meneekin. Mutta kuules Kaisa. Mene nyt tupaan ja
sano Kallelle: jos hän tahtoo jäädä sijallensa, niin minä lasken joka
ilta yhdeksältä työstä pois. Vaan sano niin, kuu puhuisit itsestäsi.
Älä sano, että minä käskin."

Mitähän, alkoi hän ajatella kun Kaisa oli mennyt, mitähän se kepin
ruoka nyt sanoo. Kun ei vaan se Kaisa sanoisi että minä käskin. Jos
sanoo, niin pois talostani hänkin ja paikalla. En kärsi juorujen
vatkuttajia talossani. Pois, se on totinen tosi. Minä olen isäntä
talossani, saan vaikka polttaisin koko pesän. Isäntä olen työväkenikin
päälle, saan antaa vaikka ruumenia ruoaksi ja pitää työssä vaikka yötä
päivää. Tuo Kalle sen hulttio, kun rupesi moittimaan minua. Liian vähän
sitäkin on poikassa kepitetty. Olisi edes kasvatettu niinkuin minua.
Jokikinen lauantai-ilta kepitettiin pyhä-siivoiksi äitipuolen kädellä.
Kyll'ei silloin moittisi ruokaa ja työtä. Olisin vaan Kallen isä, niin
vielä nytkin ottaisin juonet pois pojan päästä.

"Mitä sanoi Kalle, lupasiko jäädä taloon"? kysyi isäntä Kaisalta, kun
hän tuli kamariin.

"Ei uhannut jäädä. Aikoi käydä sanomassa isännälle hyvästit ennen kun
lähtee. Ja aikoi tahtoa palkkansa koko vuodelta."

"Koko vuoden palkka? Ei penniäkään, sanon minä! Koettakoonpas, jos
uskaltaa."

Kalle tuli samassa kamariin jotensakin äkäisellä muodolla.

"Kalle menee Perkkoon niittämään, minä tulen kanssa ja tuon evästä",
sanoi isäntä ikäänkuin ei tietäisi mistään.

Kallen kunnioitus ei ollut vielä perin kadonnut isännän käskyvaltaa
kohtaan, ja sentähden sanoi hän hämillään:

"Minä menen pois talosta."

"Pois? Sinäkö pois"? oli isäntä kummastuvinansa.

"Niin. Itse käskitte."

"Minäkö? No ole nyt."

"No kuulihan sen Kaisakin."

"Kaisa! No perhana. Missä se Kaisakin kuhnailee? Olenko käskenyt Kallea
pois talostani?"

"En minä -- -- taisittehan -- -- no, ei nyt suoraan -- vaan noin
kalpimitten."

"Kuulitte sen! No, ettekös nyt itsekin muista"?

"En kuolemaksenikaan, -- -- mistä minä semmoisia? -- -- joutavia!"

"Ei ensinkään joutavia. Pois menen"! sanoi Kalle vihapäissä, kun
isännän houkutukset alkoivat kovin suututtaa.

"No, hei mene, äläkä vatkuta! Hiisiäkö siinä tollotat?" Ja isännän
sormen päitä syyhytti, lihan ja nahan välissä tuntui niin somalta, teki
mieli kyhnäyttää.

"Minun pitää saada palkkani ensin".

"Olet saanut jo kylliksi palkkaa. Kiitä, että sillä pääset."

"Oli miten oli, vaan minun pitää saada vuoden palkka. Tahi muutoin
teidät paha perii. Te olette käskenyt minun pois, ja sen tähden minun
tulee saada koko vuodelta."

"Kuinka paljon vaadit sinä lisää?"

"Neljäkymmentä markkaa. Ei penniäkään enempi eikä vähempi."

Isäntä meni kaapille, ja toi rahat Kallelle. Antoi ne hänelle
päällekkäin katsomatta ja sanoi:

"Kiitä nyt, kun sait niin paljon rahaa."

"Hä? Mistä minä kiittäisin? Tienannuthan nämä olen. Jos kiitänkin, niin
en ainakaan teitä. -- Hyvästi!"

Kallen mentyä alkoi isäntä miettiä: Meni pois renki -- kovin oli hyvä
työmies, vaan pois meni vaan -- ja vei rahaa vielä niin paljon. Olisi
pitänyt vähän kurittaakin -- -- vaan petoako minä tuosta -- -- ja
ahdas olisi tämä kamarikin miesten tapella, kovin ahdas. Ei ole saanut
lapsena keppiä -- siinä ne nykyajan kasvatuksen hedelmät. Vaan olisi
se sentään vähän tarvinnut -- -- Kovin on hyvä tappelemaan. Pieksi se
Isonmäen Iikankin. Mutta jos minä olisin hänen isänsä, niin kyllä minä
kurittaisin, kurittaisin peto vie. Tarkenisi poika käsissäni, enköhän
jaksa nostaa tuon kaapin toisella kädelläni, luulempa jaksavani -- jos
koettaisin.

Ja isäntä nousi ylös ja koetti nostaa toisella kädellänsä raskasta
kaappia. Kyllähän hän on sen ennenkin nostanut, kuu Kaisa on pessyt
kamaria, vaan somalta se tuntui nostaa uudestaan. Nousihan se, hyvästi
nousikin... Kun ei tullutkin kuritetuksi... Vaan mikäpä häntä kenenkään
lasta ja näin huoneessa vielä -- jos edes ulkona tapaisi kahden kesken,
kyllä silloin koettaisin opettaa ihmistapoja. Tukistaisin varmaankin
oikein miehen kädellä. -- Se Kaisakin kun sanoi -- -- mitähän tuosta
olisi sanonut. Kuka nyt työt tekee? Lujassa on miehet tänä aikana.
Oikeinpa käy sapelleni... tuo vanha Aatami... tuolla lihan ja nahan
välissä. Soisinpa koko miehen sinne missä nauriit kasvaa... Tulikin
sanotuksi sillä lailla... ja tuo heittiö kun otti niin pahaksi.
-- -- -- Ääh -- -- --

Mutta Kalle kulki kylän raittia viileässä aamuilmassa, kantaen
olallansa pientä arkkuansa.

Aamu oli kaunis, mutta hänen mielensä oli synkkä. Ei ilahuttanut häntä
leivosen korkea-lentoinen laulu, ei peipposen viserrys, eipä edes
Korpelaiselta saadut rahatkaan.

Ääh sinua kolistinta, minkä häpeän teki pakana. No, voi sun syntipukki,
kyllä mä sen vielä muistan, ootahan vielä peijakas. Nahassaspa vielä
tunnet. Selkään annan kun sopii. Kun pääsen kahden kesken, niin
pehmenemän pitää miehen selän, juuri niinkuin Isonmäen Iikankin.
Tukistella koetan varmaankin.

Viimein pääsi hän sen talon kohdalle, johon aikoikin. Hän poikkesi
taloon. Arkkunsa laski hän porstuan lattialle ja meni tupaan.

"Hyvää huomenta"!

"Huomenta. Mitäs Korpelaan kuuluu"? kysyi isäntä, joka istui
sivupenkillä.

"Eipä erinomaisempia. Mitäs tänne kuuluu"?

"No, ei kummempia. Tuossahan menee." Vähän aikaa olivat molemmat hiljaa.

"No, mihin se Kalle nyt menossa, ja noin pyhävaatteissa vielä"?

"Enpähän juuri minnekään."

"Ethän aikone vaan naimaan, ja minua tulit puhemieheksi pyytämään?
Kyllä sinulle eukon toimitan ja ison laitankin", ilvehti isäntä kun
näki Kallen hämmingin.

Vaan Kallen ei nyt tehnyt mieli ensinkään leikkiä laskea. Sanoi
jotenkin kärtyisesti:

"Enpähän naimaankaan, mitä minä akalla tekisin?"

"Niin kuulut nyt sanovan, vaikka toista mietit. Kylläs vielä vedät
umpisolmun, jota et aukaisekaan", naljaili isäntä.

"Enkä vedäkään. Ja jos vedänkin, niin en tee kauppoja kun papin
elinajaksi."

"No, mutta mitä sinä sitten oikeastaan hommaat? Arkipäivänä joutilassa,
pyhävaatteet päällä, silloin kun kaikki muut heiluttaa vinhasti
nälkärautaa?"

"Eipähän erinomaisempia", sanoi Kalle, ja kävi taasen hämilleen.

Samassa tuli emäntä ulkoa ja sanoi:

"Kenenkä arkku se tuolla porstuassa on?"

"Minunhan se on", -- sanoi Kalle jurosti.

"Vai sinun. No, mihin sinä olet nyt arkkunesi liikkeellä?"

"Työn haussahan minä olen."

"Eipä tänä aikana luulisi tarvitsevan työtä hakea. Onhan sitä nyt joka
talossa?"

"Eikö Korpelassa enään työtä olekaan, vai oletko poissa talostasi"?
sanoi isäntä, joka oli äänetönnä tähän asti kuunnellut emännän ja
Kallen puhetta.

"Poissahan minä siitä olen."

"Joko olet kauankin ollut?"

"Tänä aamuna minä vasta lähdin."

"Vai niin! No, mistä te suutuitte?"

"No eipähän se ollut niin erin suurikaan." Ja Kallea hävetti sanoa
riidan syytä.

"Joko te olette olleet kauankin riidoin?"

"Onhan sitä... kauanhan sitä on ollut jo kahelmaa."

"Vai niin, no sinä olet vapa rupeamaan vaikka kenenkä työhön?"

"Vaikka kenen työhön... niin... jos... olen."

"No, rupea, sitten minulle loppuvuodeksi rengiksi."

"Niin rengiksi? kyllä vaan." Ja Kalle alkoi vilkuttaa silmiänsä.

"Tule sitten tänne kamariin, niin tehdään kaupat."

"No, Kalle! Mitä tahdot kun rupeat rengiksi?" sanoi isäntä kamarissa
kauppaäänellä.

Kalle vaan vilkutti silmiänsä.

"Piisaako neljäkymmentä markkaa?"

Kalle vilkutti vaan silmiänsä.

"Piisaahan se, luulen ma. Tuskin kolme kuukautta enään jäljellä ja olet
irti jälleen?"

"Kukapa sen nyt niin äkin tässä tietää... kuinkahan se nyt olisi."

"Mutta näytäs minulle päästökirjasi, ulousseilisi."

"Niin tuota... jaa... ulousseili, perhana... tuota... saakeli en
muistanutkaan, tarvitaankos sitäkin?"

Kalle oli hämmästyksissään, kuin puusta pudonnut ja välillä vähän
säikähtänyt.

"Tarvitaan! Tarvitaan sitä. Jaa, en todellakaan voi ottaa sinua
rengikseni ilman. Korpelainen voisi kuuluttaa sinua ja sakottaa minua
siitä."

"Eikö... no... jos kolmellakymmenelläviidellä markalla?"

Kalle ei enään vilkuttanut silmiänsä.

"En todellakaan voi ottaa sinua, en vaikka ilman rupeaisit."

"No... jo... tuo perhana..."

"En voi ottaa, enkä tehdä kauppaa kanssasi, ennen kuin laitat
ulousseilin."

"Niin... ulousseilin... vie sun... senkin kolistin."

"Taikka tuota, odota vaan sinä täällä, minä käyn kysymässä
Korpelaiselta."

Ja isäntä meni.

Kalle heittäysi isännän sänkyyn seljällensä.

Jo oli, -- alkaa hän miettiä isännän mentyä -- jo oli saapa sika
jäniksen. Petoko niiden metkut tietää. Mokomakin kolistin. Niin noita
sormien paitakin kutkuttaa, kenenkähän kanssa nyt pitää tapella.
Kunpa sattuisi Korpelainen, kyllä hänen pehmittäisin. No, voi sinua
senkin sonni, jospa pääsisin käsiksi siihen tuulenpesään, kyllä sen
hajottaisin. Pelkää mies minua kuin ruttoa, siitä olen varma...
Ulousseili, no vie sun... mistähän tuokin ajatus tuon pökiön päähän
pölähti. Tekisipä mieli tänä päivänä pehmittää molemmat. Mokomiakin
viisasteluja, sakoittaa, no kaikkia vielä, mistä tyhjä sakoittaisi...

-- Mitähän se siellä nyt niin kauan tekee? ajatteli Kalle, kun alkoi
odotus tuntua pitkältä. On ollut jo pari tiimaa.

Eihän se isäntä ollut vielä tiimaakaan, vaan kahdesta se Kallesta
tuntui.

Jo viimeinkin tuli isäntä.

"No, mitä kuuluu? mitä sanoi heittiö?"

"No, ei erin hauskoja sinulle."

"Minulle! No, mitä sitten sanoi?"

"Sanoi sinun olevan ytelän miehen."

"Ka! sen kolistinta."

"Varoitti minua sinusta."

"No, voi sun tulimmainen!"

"Niin sanoi sinun olevan vapaan miehen, vaan kovin kierotuumaisen,
kovin."

"Minä hänet vielä opetan, jahka pääsen kahden kesken."

"Minä nyt en tiedä siitä meidän kaupastamme."

"No, voi sun viisikolmatta -- --."

"Mitä! No, viisikolmattako?" -- puuttui isäntä vilkkaasti Kallen sanaan.

Kalle taasen ajatteli: jospa pääsisin edes silläkään; ja vastasi siis
korvallistaan kynsästen:

"No, olkoon menneeksi. Kun vaan otatte?"

Mutta isäntä joka mieli vieläkin masentaa Kallea, sanoi:

"Mutta sinun pitää vieläkin luvata minulle jotakin?" "Mitä? ettehän
vaan tahdo kahdella kymmenellä"? sanoi Kalle kokonaan kauhistuen.

"Ei, vaan ryyppiminen sinun pitää heittää pois, niin kauaksi kuin olet
minun talossani?"

"Sen lupaan", sanoi hän huoaten.

"Yö-juoksu sinun pitää myöskin jättää?"

"No, olkoon menneeksi." Ja Kalle odotti rauhattomasti, mitä vielä
tulisi.

"Riiteleminen, toraaminen ja tappeleminen?" Kalle mietti mielessään: no
perhanan äijää, vaan sanoi kuitenkin:

"Samahan tuo on, no, niin kauvaksi" Ja isäntä käski nauraen Kallen
mennä syömään ja sitten niitylle.

Kun Kalle oli mennyt, heittäytyy isäntä seljälleen vuoteesen ja
miettii: Helpolla kieppasin rengin itselleni, vaan lujassa se oli,
helsingin lujassa. Tuo Korpelainen pinnisti vastaan kun pakana,
koska se oli hänen vallassaan rengiksi pääsy. Lujalle pani ennenkun
luvan antoi, vaan irti otin miehen kuitenkin parassa työn aikana ja
viidelläkolmatta markalla. Kylän väkevin renki vielä. Kovasti se poika
työtä rutistaa. Heinän kantaja oivallinen, kyllä nousevat taakat
suovan päälle, vaikka suuriakin olisivat. Eikä siltä pojalta kyljet
katkea jos vähän enempikin teettää, kyllä se kestää. Vaan lujaa meillä
kysytäänkin, lujaa ja äkästä. Yötä päivää minä sillä miehellä teetän.
Tekeepä mieleni nousta ylös ja katsoa kuinka Kalle niittää.

Isäntä nousi ylös vuoteesta ja käveli akkunaan, josta näki
ketovainiolle ja siellä niitti väki. Hyvästi kävi Kallelta niittäminen
laatuun, oikein olkansa takaa löi hän. Jaa, jaa, -- miettii isäntä,
kylläs tarkenet meidän nälkärautamme varressa. Ennen varmaankin väsyt,
kun meiltä työ loppuu. No, kyllähän en mene takuusen Korpelan ruuasta,
niinkuin meidän, vaan työ on meillä kovempi kuin Korpelassa.

Ja isännän vallotti uni kesken suloisten muistelmiensa.

Vaan kedolla niitti Kalle, niitti kahden miehen edestä. Hammasta purren
tikkusi hänen vikatteensa, että säkenöitsi vaan.

Täytinen kun helpolla sai. Tuo vanha Aatamikin tuolla sydänalassa
kyttelee, oikeen pistää vihakseni. -- -- -- Tuo isäntärengin rahjuskin
niittää kuin peijakas, ei anna edes hengähtää, ei hengen rauhaa. Tekee
mieleni mennä ja vetää tukasta pientarelle istumaan. Ja Kalle alkoi
taasen niittää.

Viikkoja vieri. Kalle palveli Anttilassa renkinä. Joi lupauksestaan
huolimatta, riiteli ja kiroili kuten ennenkin.

Muutamana pyhä-aamuna, einettä syödessään, mietti hän: Olisipa vaan
nyt Korpelainen katsomassa, kuinka tässä nyt lihapaistia pistelen,
kyllä taitaisivat kieroon miehen silmät vääntyä. Ja Kaisakin, sietäisi
senkin nuuskutorselon olla nyt piimän mallia katselemassa. Ei olekaan
sellaista rättä-piimää, vaan oikeata venyvärkkiä, että puukolla pitää
herjaa katkasta. Ei tahdo suuhunkaan mahtua. Ja selvää rukiista leipää,
ei senlaista kaunahakkua. Ja Kalle oikein haluksesta lapioitsi ruokaa
suuhunsa. Syömästä päästyänsä käveli hän pihalle. Paneusi sitten
puhtaaksi niitetylle maalle seljällensä, poltellen piippuansa ja alkoi
taasen miettiä nykyistä tilaansa:

Hyviä nuo tämän talon tupakat, ei olekaan paljaita laulupuita, niinkuin
Korpelassa. Savutkin niin makeoita ja haiseekin niin hyvältä. Vaan työ
on tässä talossa hemmetin kovaa. Illallakin oli liki kaksitoista kun
kylpeen mentiin.

Isäntä tuli ulos ja kävi Kallen viereen istumaan.

"No, teillä taisi olla hupanen ilta siellä Alatalon tallikamarissa?"
sanoi isäntä.

"Olihan se!"

"Taisi olla viinojakin?"

"Oli niitäkin!"

"Oletko nähnyt Korpelaista?"

"En! Mitämä hänestä?"

"Molemmat te vaan uhkaatte antaa toisianne selkään?"

"Minä annankin!"

"Kuules Kalle! Heitä pois ne senlaiset aikomuksesi. Ne vievät viejä
sinun onnettomuuteen."

"Joutavia. Ei ne vie mihinkään. Minä vaan kutkutan vähän Korpelaisen
selkää ja sillä hyvä."

"Ei se ole sillä hyvä! Sinä pieksät Korpelaisen. Hän haastaa sinun
käräjiin, sakoittaa sinua ja ehkä toimittaa vielä linnaankin. Se ei ole
enään joutavia."

"Joutavia! Mitä siihen syrjäisten tulee -- ", ja Kalle meni happamalla
naamalla tupaan. "Pieksän vielä sittenkin minä hänen --", murisi hän
mennessään.

Asia oli päivän selvä: he purivat pippuria toisiansa vastaan Uteliaasti
odottivat ihmiset mitä seuraisi.

"Annas, kun minä pääsen kahden kesken, niin..." oli Korpelainen
Anttilaiselle sanonut ja hän ei ollut se mies, joka olisi sanansa
syönyt.

Samaa oli Kallekin lausunut ja hänen tiesivät kaikki Alikylän poikien
pääluut pitäjän parhaaksi tappeliaksi, joiden kanssa hän kävi alituista
sotaa, varsinkin, jos sattui viinoissa olemaan.

Mutta miten ollakaan, niin eipä tuosta kahden kesken tulosta näyttänyt
valmista tulevankaan, sillä molemmat ihmeellisesti kammoksuivat
toistensa mulkoilevia silmiä ja uhkaavia nyrkkejä.

Jo luultiin koko vihan ilmaukset jäävän paljaiksi uhkauksiksi, kun
muutamana kauniina päivänä saatiin kuulla, että he olivat tapelleet.

Takasalon uutispellon pientarella tapasivat he toisensa.

"Jopa viimeinkin sinut tapasin, sinä senkin lihakas", oli Kalle silloin
sanonut.

Kaitaisella tiellä syntyi nyt ottelu semmoinen, jota kumpikin
riitapuoli katkeruudella muisteli. Lujasti tukistelivat molemmat vahvat
miehet toisiansa silloin. Mutta varmaankin oli Korpelainen isäntämiehen
paremmalla oikeudella varustanut itsensä lihavammalla härän reidellä
viime kuluneena talvena, kuin Kalle, koska voitto kallistui hänen
puolellensa. Vaan pahasti ontuen ja surkeasti turvonneella päällä kömpi
hänkin pois kiistapaikalta.

Entäs Kalle?

Hän jäi makaamaan enemmän kuolleen kuin elävän ihmisen näköisenä,
toinen puoli ruumista liossa suopellon ojan mutaisessa vedessä, toinen
kuivamassa auringon paisteessa. Sellaisessa tilassa löysivät Kallen
Anttilaiset.

"Saakelin Korpelainen! Kyllä minä sinut vielä opetan --", oli Kalle
sanonut, kun hän tointui huumaustilastansa.

Kun Kalle saapui Anttilaan, oli siellä jo Takalon Juuso-ukko
koti-apteekinsa kanssa. Seurakuntalaisilla oli tapana kutsua kaikissa
taudinkohtauksissa hänet apuun. Hän olikin kieltämättä pitäjään paras
lääkäri, sillä hän paransi kaikkien tautien laatua "isolla viinalla,
essentsiadulciksella ja sydämmen vahvistuksella". Lääkäritoimensa
alusta saakka oli hän kenties passittanut hyvän joukon ihmisiä
ijankaikkisuuteen, mutta kun hän oikein varttui ammatissansa, vielä
suuremman joukon elämään.

Tuttavallisesti otti hän heti Kallen hoitoonsa, voiteli hänen
turvonneet poskensa "seitsemän miehen voimalla" ja asetti kylmät
kääreet päälle, varottaen äkillisistä ilman vaihdoksista. Kun hänelle
tarjottiin maksua voiteista (sillä lääkäritoimestansa ei hän ottanut
mitään, vaan lääkkeistä), niin sanoi hän, että ne oli maksanut --
Korpelainen. --

Ettäkö he olisivat käräjiin menneet? Ei, kaukana siitä. He olivat noita
taipumattomia suomalaisia luonteita, joiden oli tapana sanoa:

"Huonoja ovat herrojen rangaistukset kelpo koston suhteen. Ei, vaan
keppi, keppi! Kas se ihmisen ihmiseksi teki. Koivu olisi hyvää
puu-laatua, kun vaan sitä osattaisiin oikein käyttää."

Melkein tämänlaatuiset mietteet liikkuivat Kallen paksussa päässä,
kun hän hautoi kipujansa ja katkeroita mietteitänsä tuolla leveän
otsaluunsa takana.

Sen mukaan kuin hänen kipunsa lieventyivät, lauhtui hänen ilkeä
mielensäkin Korpelaista kohtaan.

Entäs jos oli ollut hänessäkin vikaa? Jos ei hän ollutkaan täyttänyt
kaikkia velvollisuuksiansa isäntäänsä kohtaan? Tuliko hänen parantaa
elämänsä ja sopia Korpelaisen kanssa? Korpelainen oli maksanut hänen
edestänsä lääkkeet ja se seikka vaikutti terveellisesti Kallen
kiihottuneesen mielen tilaan. Mutta väliin nousi Kallen itsekäs luonto,
tehden ankaraa vastarintaa parempia tunteita vastaan. Hyvä ja paha
taistelivat hänen sielussaan hurjaa otteluansa. Hyvä voitti. Mutta
kumpika heistä ensin oli sovintopuuhat alkava? Siinäpä kysymys, johon
Kallen kaikki hyvät päätökset olivat käydä haaksirikkoon. "Et sinä vaan
Korpelainen", pani hänen itsekäs sisällinen ihmisensä vastaan. "Ei
hänen, vaan sinun on se tehtävä", vastasivat paremmat tunteet taasen
siihen... "Ei maailman pilkan ja naurun tähdenkään", varoitti paha
hänelle. Ja Kalle väänteli kuin kuolevainen itseänsä. Kumpasta tuli
hänen totella? Kumpi oli hänen viepä oikealle tielle? Mutta silloin
muisti hän äitivainajansa kaikki varoitukset ja nuhteet ja hän päätti
kärsiä kaikki toveriensa pilapuheet ja sopia Korpelaisen kanssa.

Sillä välin kun Kalle oli kahden vaiheella, taisteli Korpelainenkin
samanlaista sielun taistelua. Vaikkei se hänen päässään niin lujassa
istunutkaan, kuin Kallen. Hän oli päässyt verrattain vähäisellä
omantunnon ahdistuksella, ja hän jo päätti mielessään mennä
huomispäivänä Kallen luo sovinnoille.

Noin pari viikkoa oli kulunut heidän tappeluksestansa, kun Korpelan
isäntä pesi silmänsä, kampasi karkeat hiuksensa ja oli juuri lähdössä
Anttilaan Kallen luo. Silloin Kalle yht'äkkiä astui hänen kamariinsa.
Kallen posket olivat vielä jotensakin turvottuneet, mutta hänen
silmissään aina ennen nähty kopeuden kiilto oli nyt poissa, ja hän
katseli surullisesti ja pitkään isäntää silmiin. Siinä seisoivat
he ja katselivat toisiansa, toviin-aikaan sanaakaan virkkamatta,
entiset vihamiehet. Seuraava hetki oli päättävä, olivatko he eroavat
vihamiehinä vaiko ystävinä. Viimein sanoi isäntä:

"Voitko sinä antaa anteeksi minulle kaikki minun väärinkäytökseni?"
Samalla tarttui hän Kallen käteen ja katsoi syvästi häntä silmiin.

"Voin, isäntä, minä voin vielä enemmänkin: voisin nyt antaa anteeksi,
vaikka Alikylän pojillekin, sillä minun mielessäni olisi nyt viimme
päivinä ollut mitä suloisin rauha, kun vaan olisin ollut vakuutettu
teidän anteeksiannostanne; siitä on minulla ollut huolta ja
sentähden minä tänne lähdinkin, ja olen nyt täällä, pyytäen teidän
anteeksiantoanne", sanoi Kalle ja hänen katseensa osoitti, että ne
lauseet tulivat sydämmestä.

"Minä olin juuri lähdössä Anttilaan sinun puheillesi sen saman asian
vuoksi. Minulla on vielä toinenkin pyyntö sinulle. Pyydän, että sinä
tulisit meille, minulle yhdysmieheksi ja kuin minusta aika jättää, niin
sinä saat tämän talon periä ja hallita mielesi mukaan. Minun omatuntoni
sanoo, että tulee jollakin tavalla palkita sinulle ne entiset
kauppamme. Minun kamarini rinnalla on täysin kalustettu suoja, sen saat
sinä asunnoksesi. Nyt se on sanottu, ja nyt sinä olet yhtäläinen isäntä
Korpelassa kuin minäkin."

"Mutta, mitäs Anttilan isäntä siitä sanoo?"

"Älä sinä sillä vaivaa itseäsi; minä olen jo siitä asiasta puhunut
Anttilaisen kanssa. Hän ei ole ensinkään pahoillansa sinun
muutoksestasi. Sinun tulee muuttaa meille tänä päivänä, nyt heti.
Oletko tyytyväinen minun ehdotukseeni?"

"Olen. Ensiksikin koetan minä heittää Jumalan avulla juonnin pois,
sitten koetan palkita entisiä katkeroita lauseitani uutteralla työlläni
ja kuuliaisuudellani. -- Minä olen hyvin kiitollinen hyvyydestänne.
Minullakin on nyt koti, jonka eteen työtä teen."

Ja molemmat miehet särkivät karkean kämmenensä takapuolella silmiä
sumentavan kyyneleen.

Ensikerran Korpelassa syödessään mietti Kalle: "Eihän tämä ruoka niin
huonoa olekaan."



Merisankarin seikkailukset.


Yleensä käy merimiehistä sellainen puhe, että he ovat mahdottomia
valehtelijoita. Minä en tiedä kuinka se asia oikein lienee,
mutta pienenä pojan pahasena tunsin minä yhden merimiehen, jonka
meriretki-kertomukset olivat minusta ainakin paljasta lorua. Mutta ei
ukko paremmasta tahtonut niitä kertoakaan, sillä hänen tapansa oli
sanoa: "ei niitä ole uskonkappaleiksi puhuttukaan."

Muuten oli hän sangen halukas niitä kertomaan. Ja kun hän oli kerran
alkuun päässyt, niin ei silloin hänen kielensä väsynyt, ellei vaan
kuulijat ilmoittaneet liijan nenä-äänisesti, ettei he enään kuule koko
juttuja. Mutta silloin oli aina ukon tietovarasto lukossa useamman
viikon ja se oli meistä pojan nulikoista sangen ikävää. Mutta kun
sattui joku onnellinen tapaus, jonka kautta ukko sai tupakkarahaa, niin
kyllä silloin taasen riitti juttuja.

Ukon elinkeinona oli muuten kaikellaisten pienten puukalujen ja
kampojen nakerteleminen, joita hän teki milloin minkin talon tuvan
nurkassa pärevalkean valolla. Kesällä taasen kulki hän kalassa ja
saaliillansa hän vaihetti aina emänniltä ruokaa milloin mistäkin
talosta. Aina kun saatiin kuulla, että Töyryn Elias -- joksi häntä
kylän kesken mainittiin -- oli tullut johonkin lähiseudun taloon
nikkari- ja kampa-"värstaansa" kanssa, niin silloinkos ilo rupesi
meille pojan nulikoille, ja heti kun vähän ilta alkoi hämärtää, niin me
silloin Eliasta puhuttelemaan.

Ukolla oli vanha käsiharpun rämä, jolla hän tavallisesti ansaitsi
tupakkirahaa kylän nuorisolta, soitellen heille tanssisoittoja. Hän
oli muuten hyvä tuttava "pojan rehjujen" kanssa, "niistä kun tulee
merimiehijä". Ja aina kun me mentiin luminemme ja kelkkoinemme ukkoa
tervehtimään, niin hän otti "hanurikkansa" esiin ja soitti jonkun
iloisen merimieslaulun, laulaen itse vapisevalla äänellänsä mukaan.

En voi kieltää, että hän meitä väliin narrasi oikeen aika tavalla,
mutta ystävät me olimme sentään. Kerranki narrasi hän minun ja yhden
toisen pojan noutamaan kauhan mallia Haaralasta, johon oli noin virstan
matka. Kyllähän minä panin vastaan, että kyllähän se Elias osaa tehdä
kauhoja ilman mallittakin; mutta kun hän sanoi:

"Minä olen jo niin vanha etten enää muista ja pitäähän sitä nuorten
palvella aina vanhoja, jos vaan on mieli vanhaksi elää."

Minä epäilin vielä, josko sillä Haaralan isännällä onkaan kauhan
mallia. Mutta kun vakuutti että:

"On sillä, ja kun tulette takasi, niin minä pelaan ja laulan."

Nyt suostuin minäkin ja me lähdimme.

"Ottakaa kelkka mukaan", huusi Elias porstuaan jälkiin.

Minulla ei ollut kelkkaa mukana, mutta minä lähdin ja noudin sen kotoa.

"Mihin sinä menet kelkan kanssa", huusi äiti jälkeeni.

"Haaralasta kauhan mallia noutamaan", huusin minä, ja juosta ressutin
kelkkoineni.

"Palaa takasi", huusi äiti minulle. Minun täytyi palata takasi vaikka
se olikin vastenmielistä. Sitten kun olin hartaasti pyytänyt, niin suin
luvan mennä, mutta en minä enään sanonut mitä minä Haaralaan menin.
Minä en olisi päässyt lähtemään ollenkaan, jos sen olisin sanonut, vaan
koetin kaikenlaisilla keinoilla kierrellä tuota kysymystä. Ja niin minä
viimeinkin pääsin.

"Mitäs Rantalan Juhon pojilla on asiaa"? kysyi Haaralan isäntä, meidän
tupaan tultuamme.

"Elias laittoi meidät teiltä kauhan mallia noutamaan", ehätin minä
sanomaan ja olin hyvin toimessani.

"Vai kauhan mallia", kummaili isäntä. Otti kirveen ja kinttaat käteensä
ja lähti ulos, käski meidän tulla jälessänsä, niin hän antaa. Me
lähdimme isännän kanssa ulos. Hän meni suoraan rankaläjälle, valitsi
kaikkian suurimman ja mutkasimman koivu-rangan, hakkasi sen kolmesta
kohti poikki ja latoi minun kelkkaani.

"Sanokaa Eliakselle, että se maksaa öljytyn lusikan", huusi isäntä
meidän jälkiimme, kun me olimme jo pois menossa. Raskas se oli kelkka
vetää, mutta menihän tuo sentään, kahden kun veimme. Mutta sitte se
vasta raskas oli, kun me portaita ylös sitä veimme, palava siinä tuli
ja kova, mutta tupaan me sen veimme kuitenkin.

"Haaralan isäntä sanoi, että se maksaa öljytyn lusikan", ehätin minä
taasenkin sanomaan, vaikka olin niin hengästyksissäni, että karvas
henki kurkusta kävi.

"Pianpa ne pojat kävivätkin; vai niin, vai öljytyn lusikan", tuumi
Elias, purkaessa meidän kuormaamme.

"Yksi, kaksi, kolme ja neljä kauhaa, ja vielä monta lusikkaa", laski
Elias, katsellessaan meidän tuomia mallipuitamme ja näytti tulevan
hyvälle tuulelle.

"Pelakkaaste ja laulakaaste nyt", muistutin minä.

Elias otti "hanurikkansa" esiin ja lauloi:

    "Ei mun kotoni ole korvessa
    Ja ei mun majani mantereessa,
    Vaan venehillä vetten päällä,
    Aalloilta häilyvä."

Sitä laulua hän ei tavallisesti laulanut, kun silloin, jos me olimme
tehneet jonkun erityisen palveluksen. Mutta meidän mallipuistamme hän
sai hyviä kauhoja ja lusikoita, ja silti hän sen meille lauloi nyt ja
se oli meistä mieluista.

       *       *       *       *       *

Muutamia vuosia oli kulunut ja Elias oli jo hyvin rapistunut. Viime
kesänä ei hän ollut enään jaksanut torkota ollenkaan, hän oli onkinut
vaan. Ja nyt talvella hän ei enään jaksanut vetää "skuunariansa",
joksi hän sanoi laiturikelkkaansa, talosta toiseen, vaan hän otti
meitä poikasia päivämiehiksi, eli "hevosiksensa", kuten hän sanoi,
laulupalkalla tietenkin. Muutamana talvi-iltapäivänä aikoi hän lähteä
"värstaansa" kanssa Haaralaan ja se sanoma oli oikea Jobin posti meille
poikasille ja me olimme kokoontuneet sanomaan jäähyvästiä ukolle. Mutta
kun aamupäivällä oli tuiskunut ja tiet olivat jotensakin ummessa,
niin alkoi hän pyydellä rotevampia meistä poikasista hevoseksensa.
Me suostuimme kohta ja tavallisista palkkalauluista ei nyt ollut
puhettakaan.

Haaralassa otettiin Eliasta iloisesti vastaan, sillähän oli iloinen
aina ja oli tervetullut vaikka mihin taloon.

Tupaan tultuansa ja saatuansa pois päältänsä sarkatakkinsa, meni hän
lämpymän uunin eteen istumaan ja me pojan pahaset kiusaamaan ukkoa
kertomaan meriretkistänsä. Mutta ukkopa ei ollutkaan nyt oikein sillä
tuulella, hänellä ei ollut näetsen taasen tupakkia, vaan kun meidän
pyyntöömme yhtyi vanhempiakin ihmisiä ja renki Kalle oli ensin antanut
vankan kourallisen "mettisen laulupuita", niin jopa viimein ukko
suostui. Päre pistettiin pihtiin palamaan ja sitten istui nuoret ja
vanhat piiriin vanhuksen ympärille. Ukko alkoi:

"Kun minä pääsin ruojilta, niin rupesin Leppälään rengiksi, jossa
olin viimeisen ruotivuoronikin palvellut. Suuri ei ollut minun
palkkani, yksi hopearupla rahaa ja kangasvaatteet, mutta olihan se
enempi kuin ruojilla ollessa. Isäntäni piti minusta, kun minä olin
aina nöyrä ja tottelevainen. Leppälästä kävin minä isännän kanssa
kaupungissa ja siellä minä tapasin Korven Willen, joka oli käynyt
yhden kerran merellä ja oli jo jummannina eräässä suuressa laivassa.
Hän kehui minulle merimiehen elämää niin kaikin puolin hyväksi, että
minussa nousi sellainen halu merelle, niin että en nukkunut yhtään
yötä. uneksimatta laivoista ja myrskyistä. Kekri kun tuli ja minä
sain palkkani, niin lähdin minä astua tallustamaan kaupunkiin, uudet
vaatteet päällä, rupla taskussa ynnä viisitoista kopeekkaa lantteja,
jotka olin voittanut kortilla ja mytyssä kainalossa vuosijuusto ja
leipä, jotka olin emännältä saanut. Vaan kun tulin kaupunkiin, niin
eipä siellä ollutkaan merimiesten paikkoja auki, sanottiin: 'Kesällä
on kaikki laivat lähteneet, eikä niitä nyt lähde ennen kuin ensi
kesänä taas.' -- Viimeinkin pääsin eräälle kauppamiehelle rengiksi,
ilman palkatta, sillä puheella, että minun piti päästä ensi kesänä
lähtemään hänen laivaansa kajuttapojaksi. Mutta eipä hän puhettansa
pitänytkään vaan minä sain odottaa vielä toisenkin vuoden ennenkuin
pääsin merelle. Hän sanoi, että minusta oli ensin moukka muka ulos
lakseerattava. Kyllähän niinä pariin vastaan, vaan minkäpä sille kourin
teki, hänellä kun oli kamarin seinällä pamppu semmoinen, jota tuli koko
talonväen pelätä, karjapiijasta aina rouvaan asti. Hän sanoi minun
vielä tulevan likemmin tutustumaan pampun kanssa, jahka ma merelle
pääsen. Kyllähän minä sitä en silloin uskonut, vaikka uskon minä sen
nyt jo. Niin pääsin minä viimeinkin merelle, vaikka lujalle se otti.
Silloinkos minä olin olevinani kun taivaassa ensi päivänä. Se oli uusi
komea laiva jossa minä läksin kyntelemään meren aukeita ulapoita.
Meille hurrattiin, kun me satamasta läksimme pohjalastilla Pietariin.
Minä seisoin peräkannella ja sen sijaan kun minun olisi pitänyt itkiä
surusta, niin minä itkin ilosta ja, katselin yhä pienemmäksi käypää
kaupunkia melkein senlaisilla tunteilla kuin: jäitpäs. Mutta äkkiä
heräsin minä unelmistani rähinästä, jota selkäni takana pidettiin,
kun minä käännyin katsomaan, niin näin että laivan muut kahdeksan
miestä, siihen luettuna alaperämies ja puosu, tulivat suoraan minua
kohti, nauraen ja ilvehtien. Minä odotin mitä tästä nyt seuraa. He
panivat minut seljälleni laivan kannelle ja tutkivat oliko minulla
kantanappeja vaatteissani ja olihan minulla niitä, kun olin aamulla
pannut pyhähousuni jalkaani, juhlan kunniaksi, joihin olin pannut
oikein uljaat kopeikan napit. Nämät ratkoivat he kaikki pois ja panivat
kannelle läjään, laittoivat yhden miehistä vahtiin minua ja nappejani,
sitten menivät muut ja noutivat timperiltä tikkuja, jolla sitten
kantoivat kaikki yli leestangon mereen; ja kaikkea tätä täytyi minun
vesissä silmin katsella. Sitten ottivat he minua käsipuolesta kiinni
ja taluttivat 'skanssiin', sanoen opettavansa minulle ihmisten tapoja.
Siellä täytyi minun aukasta heille arkkuni, vaikka kyllähän minä sanoin
lakia jos evankeliumiakin, mutta minkäpä minä sille tein, yksin kun
olin ja heitä oli kahdeksan. Ja eihän sieltä enään löytynyt kannallisia
nappeja, kaikki kun olivat niissä housuissa, joista olivat ottaneet jo,
ja joita minun täytyi kaksin käsin pitää kiinni, ettei ne tykkänään
pudonneet.

"Menihän se ensimmäinen matka muitta mutkitta, jos välistä annettiinkin
lurjuksella oikein hyvä ryöpäys ja minä tahdoin sitä vähin nureksia,
mutta kun kapteeni aina silloin selitti oikein juurta jaksaisesti,
kuinka hyvää kuri tekee, niin siihen minun täytyi tyytyä ja minkäpä
sille teki. Vaan kun Pietari alkoi lähestyä, niin syntyi silloin toiset
tuumat, joita en ollut osannut aavistaakaan. Alaperämies tuli kajutasta
ja huusi:

"'Missä on kolitervapytty ja tervasutti, nyt olisi tuleva kokin pää
tervaan.'

"Minulla oli näetsen kokinkin ammatti. Pääsin minä siitä sentään, kun
lupasin kaupungissa 'pistouvata' hyvät konjakkilasit joka miehelle.
Vaan tyyriiksi ne konjakkarit sentään tulivat, vaikka minä olin
mielessäni miettinyt, että millä keinoin tässä helpommalla pääsisi. Kun
olimme ottaneet yhdet lasit, niin tuli otetuksi toiset, siksi kun rahat
olivat kaikki. Aamulla herätettiin minua lurjuksella kahvin keittoon.
Pääni oli raskas ja tuntui kun olisi tusina kupariseppiä siellä
työskennellyt. Minä sain vakaat varoitukset kapteenilta, että jos vasta
lankean, niin saan enempi semmosta. -- Niin ei se ole merimiehen elämä
semmosta kun näiden maamyyrien. Täällä syödään niin paljon pottuja,
kunnes on rinnassa paljas pottu sydämen siassa. Mutta merimies sen
elämä on ihan toista, sillä hänen opetuksensa voi selittää yhdellä
sanalla: selkäsauna.

"Pietarista me sitten lähdettiin, paljaita Ryssän musikoita lastina
ja tultiin Lyypekkiin, jossa purettiin lasti saksalaisille, joka
niistä kasvattaa sotamiehiä. Lyypekistä me seilattiin, valmiita
sotamiehiä lastina, ja tultiin Roomaan, sillä Rooman keisari se nyt
enin sotamiehiä tarvitsee. Roomasta me sitten lähdettiin ja seilattiin
Persiaan, kiirastulesta pelastettuja sieluja lastina. Persia se on se
maa jossa on paratiisi ja sinne me niitä sieluja veimme. Mutta eipä
meitä paratiisiin sisälle laskettukaan, siinä kun on kerupiimi paljas
välkkyvä miekka kädessä paratiisin portteja vartioimassa. Minä olen
nähnyt paratiisin ja kerupiimin miekan. Mutta voi sitä mökää mikä
siellä sisällä syntyi kun me ne portilta sisään syydimme. Jos ne ei
vaan olisi olleet pelastettuja sieluja, niin totta vieköön ne olisivat
tapelleet, sellainen oli elämä siellä. Ja taisipa niiltä muutamilta
katkeilla käsiä ja jalkojakin, ei me joudettu niitä latomaan sinne, kun
ei kerran sisälle laskettu.

"Persiasta me sitten seilattiin Ustiniaan. Mutta kun minä olin
kyllästynyt lurjuksen liian suureen nuppiin, niin minä vähän huilautin
ja otin 'fyyryn' Amerkaanarin laivaan. Samana iltana kun minä olin
karannut, niin kävin särkemässä ukon tykönä rahaakin, ei tuo heittiö
tuntenut minua enään, niin se amerikalainen pian ihmisen muuttaa.
Mutta voi sitä leikkiä mikä nyt eteeni sattui! En eläessäni ole
mokomammassa ollut. Yritti minua jo kerran amerikalainen ampumaankin
ja ylipuurin viskaamaan, vaan minä kun elämän nostin, löin puosuakin
suurella moukarilla rintaan, että laivan mastot vaan huiskuivat. Sitten
kävin minä kerran Wästiniassa ja seilasin Ranskaan. Vaan sattui niin
että siellä oli se laiva josta niinä olin karannut ja minut saatiin
kiinni. Minä jouduin vahtein alle, niin kauvan kuin olimme möljässä
kiinni, mutta auta armias, kun merehen päästiin! Silloin sain minä
huvikseni taasen maistaa lurjusta ja oikein porvoon mitalla. Sieltä
seilasimme me Ameriikaan painolastilla. Ameriikasta lähdimme me ja
tulimme Odessaan, maaliöljyä lastina, sillä Venäjällä sitä tarvitaan
paaston aikana, siellä keitetään kaikki ruoka maaliöljyssä ja syödään
tuohen tervaa särpymenä, niin ihan kuin suomalainen piimää. Odessasta
tulimme me takaisin kotikaupunkiin jauholastilla. Minä olin ollut sillä
reissulla neljä ja puoli vuotta ja olin jo letmatruusi kun kotiin
tulin. Nytkös niinä vasta olin olevinani koko mies mielestäni. Ja
kaupunkiin kun tulin, niin minut tuomittiin kahdeksaksi vuorokaudeksi
vedelle ja leivälle. En elämässäni ole mokomammalla muonalla ollut.
Toisena päivänä vettä ja leipää; toisena leipää ja vettä. Semmoinen oli
siellä ruoka. Kun palasin linnasta takasin, niin kaikki sanoivat minua
karkuriksi, ja se kävi minun niin vihakseni, että ensi laivassa menin
merelle taasen. Sitten risteilin minä milloin missäkin pikku matkoilla,
noin kolme vuotta. Kun minä palasin takasin, niin kaupungin fröökynät
ne jälissäni juoksivat kuin hullut. Nuoret ja vanhat herrat ne olivat
minulle vihaisia koko talven. Ja keväällä sitten mielissään, minä kun
menin merelle ja he minusta pääsivät. Minä olin sillein jo matruusi
ja minulla oli hyvä palkka. Se reissu oli myrskyisin kaikista, kun
olen kokenut ja monta kertaa olimme me hengen vaarassa. Kerrankin kun
me Pietarsaaren edustalla olimme pilkkosen pimeällä yöllä ja luusia
ei ollut laivassa, kapteeni oli päissään ettei tuppiaan tuntenut, ja
käski kääntää luodetta kohti. Minä sanoin, että ei luoteesen, vaan
piilvinniin. Mutta kun kapteeni ei totellut, niin minä tartuin äijää
rinnasta kiinni ja sysäsin kajuttaan, sanoin muutamalle toiselle
miehelle: 'Pidä kajutan ovi kiinni, ettei ukko pääse sieltä pois.'
Perämiehelle sanoin: 'Pidä piilvinniin.' Ja onnellisesti me päästiin
satamaan. Aamulla tuli kapteeni kannelle ja sanoi: 'Viisas mies tuo
Töyry. Mennä yönä olisi kaikki me hukuttu ilman häntä, sillä laiva
on tullut niin ahtaasta väylästä haminaan, josta ei ole ikipäivänä
yksikään ennen meitä tullut. Töyry, tule alas kajuttaan, niin saat
ryypyn aamutuimaan.'

"Sinä aamuna me kapteenin kanssa vähän niinkuin hummattiin.
Pietarsaaresta me seilattiin laukkulastin kanssa Kiinaan. Siellä
oli justiin tulossa keisarin häät; ja meitäkin pyydettiin jäämään
kunniavieraaksi. Vaan meillä kun oli kiire niin me emme joutaneet
odottamaan, vaan seilasimme sieltä Ameriikaan. Mutta häämakiaisia
meille sieltä annettiin oikeen koko laivan lasti. Olisi niitä vieläkin,
jos kapteeni ei vaan olisi myynyt Ameriikassa ja pistänyt rahat
taskuunsa. Ameriikasta me tultiin kotia rusinalastilla. Minä aloin
taasen elää ilosta elämää kaupungin fröökynäin kanssa rahoineni, sillä
niitä minulla oli usiampia kymmeniä tuhansia ruplia. Kävinhän minä
silloin kotokylässäkin, mutta täällä ei tahtonut tuntea kukaan enään
minua, olin kun herra, sanoivat he, ja herrahan minä silloin olinkin.
Pastori kun minun tapasi maantiellä, niin sekös vasta tuli oikein
iloiseksi, pyysi ja rukoili minua käymään pappilassa kylässä. Ikävän
sanoi maalla olevan olla, kun ei ole ketään sivistyneitä ihmisiä, joita
kävisi hällä hupina. 'No, olkoon menneeksi', sanoin minä, 'käydäänpä
vaan, kun aikaa tulee.'

"Pappilaan kun menin, niin kaulaan se pastori minulle käpertyi. En minä
ollut siihen asti uskonut, että papitkin juovat; mutta kyllä minä
silloin näin, että ryyppää ne papitkin, kun mieluinen vieras vaan
kumppanina on. Pappilassa minä sitten olin joka päiväinen vieras, niin
kauan kun minä maalla olin. Kaupunkiin kun takaisin menin, niin siellä
kun fröökynät kummailemaan, että miten minä olin niin kauan maalla
ikävältä toimeen tullut. 'Pappilassa kävin vieraissa', vastasin niinä,
'me kun olemme sen meidän kylän pastorin kanssa hyvät ystävät', sanoin.

"Muutamana onnettomana päivänä näin minä, että rahani olivat kaikki,
vaikka paljohan niitä oli ollut. Nyt tuli minulle hätä. En eläessäni
ole muuta niin nälkäistä talvea pitänyt. Ja fröökynätkin kulkivat
toista puolta katua kuin minä kulin. Nyt täytyi minun tyytyä
köökipiikoihin, vaikka raskaalta se minusta tuntui. Mutta he antoivat
aina minulle ruokaa, salaa isäntäväeltänsä. Vaan nälkä minulla oli
sentään. Keväällä kun viimmeinkin pääsin muutamaan laivaan, niin
olin laiha kuin haudasta karannut. Lihosin ja voimistuin minä siellä
kuitenkin aina vähitellen; mutta loistoaikani oli männyt rahojeni
kanssa, sitä en voinut enään auttaa. Minä olin koko siihen asti
eletyn merielämäni ajan toivonut saavani olla edes yhden kerran
förliisauksessa käsinä, että minulla olisi vanhana äijänä siitäkin
kertomista. Mutta kun sain sitäkin kokea, niin olisinpa suonut, etten
olisi nähnyt koko kohtausta, niin se minua pelotti heti ensi kerralla.

"Me olimme menossa Englannista Ameriikaan rautalastilla, kun lähellä
Ameriikan rantaa, aivan maiden näkyvissä, me seilattiin karille.
Laivamme oli tarttunut kokasta karihin ja koko kööli oli lentänyt
pirstaleiksi. Meidän suuri ja komea laivamme vapisi myrskyssä kuu
mitätön vene vaan. Se on ihan toista, kun valtameri on myrskyssä, kun
näiden Suomen purojen mitättömät kosket. Sillä on silloin ääretön
voima. Niinpä meidänkin laivamme, kun oli raskaassa lastissa ja lujasti
kanssa kiinni, niin rautakaaretkin menivät poikki että vonkui vaan,
ja sillä täkin puolella me sitten maihin seilattiin. Mutta me olimme
menettäneet kaikki, vaatteemme ja rahamme joka mies. Minulla niitä oli
rahoja silloin taasen, että miestä kallelleen painoivat, vaan siellä ne
ovat nekin Atlantin pohjassa. Köyhänä kun taivaan linnut me kyytittiin
kotia taasen. Kyllähän minua vielä puhuteltiin 'syömanniksi', vieläkin,
vaan fröökynät ei enään näyttäneet piittaavan mitään. Kotikaupungissa
tehtiin silloin juuri uutta laivaa ja minä pääsin siihen työhön jossa
olin sen talven. Keväällä minä olin mitä rikkaampia miehiä, kun laiva
lykättiin vesille.

"Mutta kun suurta mastoa nostettiin, niin siinä tapahtui onnettomuus,
pykmestari kun ei noudattanut minun, vanhan kokeneen merimiehen
neuvoja. Maston sakseja ei surrattu lamppuihin oikein kiinni, niin
pääsivät kaatumaan ja tappoivat yhden miehen. Sitten jälistä sanoi
pykmestari minulle: 'Ei tuo Nevalakaan olisi kuollut, jos Töyryn
neuvoja seurattiin.' Minkäpä sille enään teki. Se oli kuollut, joka
oli kuollut, ja hiljasta se on katumus kuoleman jälkiin. Siihen
laivaan minä otin fyyryn ja lähdin taasen merelle, sillä minusta
tuntui niin vaikialta kalikoimalla kulku. Merellä sitä vastaan on
toinen elämä. Ei koskaan pitkiä rosvon mittaamia virstoja, vaan
matkat käyvät aina ylös ja alaspäin; ja sitten skanssiin nisuleivälle
ja ryypylle. Niin merellä sitä eletään kun herran kukkarossa, ja
merimies on arvokas kun ruhtinaan poika. Kotikaupungista me seilattiin
Englantiin painolastilla. Sieltä me käytiin Ustiniassa ja tultiin
takasin Englantiin. Mutta siinä laivassa pidettiin hemmetin huonoa
muonaa kun meressä oltiin, vaan kun alettiin maihin tulla, niin kyllä
silloin oli olemista, että pöydät notkui. Vaan se kävi minun vanhalle
aatamilleni niin, että minä päätin tehdä muistutuksen. Lontoon tokassa,
kun me maattiin ja odotettiin myötästä, niin minä menin äijän puheille
kajuttaan. 'Tahtooko herra kapteeni parantaa syötävää vai tahdotteko,
että jäätte ilman miehittä', sanoin minä.

"Ensin katsoi kapteeni pitkistänsä minua. Mutta sitten. Niin, minä eri
muista oikein kuinka minä tulin kannelle, mutta kannella minä seisoin
seuraavassa silmänräpäyksessä ja korvani vaan helisivät. Eikä minun
tehnyt mieli mennä kajuttaan, sillä kapteeni oli hirveän suuri mies,
painoi varmaankin muutamaa lästiä enempi, kun tavallinen metsärosvo.
Vähän ajan perästä tuli kapteeni kannelle ja käski minua kajuttaan.
Kaatoi suureen pikariin rommia, käski ryypätä ja pyysi äsköistä
korvapuustia anteeksi, syleili ja suuteli minua rakkautensa merkiksi.
Silloin me kapteenin kanssa vähän kallistettiin.

"Lontoosta me lähdettiin Västiniaan. Mutta ruoka parani. Sieltä me
palattiin Englantiin punapuulastilla. Se lasti oli ilkein kaikista,
jota minä olen ollut kuljettamassa. Puiden muassa tuli ruumaan kaikkia
eläimiä, käärmeistä susihin asti niinkuin Noan arkissa. Meillä oli
suuri vastus siitä lastista, kun sitä purettiin Englannissa.

"Englannista me seilattiin Ameriikaan. Sieltä me tultiin kotia. Minä
asetuin työhön varviin. Eräänä iltana pyysi minua Veissen patrooni
viemään venheellä avaran roskon poikki kaupunkiin. Minä lähdin.
Välillä nousi ankara orkkaani, joka tahtoi viskata veneen kumoon.
Siellä makaisi nytkin Veissen patrooni miljooninensa päivinensä
kotikaupunkinsa retin pohjassa jos ei minun urhoollisuuteni olisi häntä
pelastanut. Eihän hän itse osannut muuta tehdä kun siunata ja kiroilla.
Aamu valkeni, kun me Veisseniltä patroonin kanssa kompuroitsimme, noin
vähän hutikassa, minun kortteeriini..."

Päre oli palanut aikaa loppuun. Renki Kalle veteli suloisia unia
"Jässin paininpuussa." Ja se havainto oli matkaan saanut tuon
seisahduksen. Eikä ukkoa saatu enään jatkamaan elämän kertomustansa, ei
vaikka olisi "pistouvattu pienet konjakkarit", joilla muuten pahimmassa
tapauksessa oli ennen saatu ukon kielen kanta irtautumaan. Joskin se
ei aina tullutkaan niin puhtaassa muodossa, vaan käytettiin sillä
sijalla kuusen juurella valmistettua. Me poikaset lähdimme juosta
rapistamaan kotia. Mutta siellä olikin tihjä tili edessä, missä on oltu
noin myöhään. Kuului ääniä: "Vai rupeat tässä sinäkin jo yöjuoksulla
olemaan." Vaan pääsin minä kuitenkin, anteeksi kun pyysin ja lupasin
parannusta. Mutta mitäpä he tiesivät Töyryn Eliaan uudemmanaikaisista
viikinkiretkistä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kyläkertomuksia I" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.