Title: Lumeen haudattuna
Author: Hoffmann, Franz
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Lumeen haudattuna" ***


LUMEEN HAUDATTUINA

Tositapahtuman mukaan kertonut nuorille ystävillensä

FRANZ HOFFMANN

Suomennos kahdeksannesta saksalaisesta painoksesta



Kuopiossa,
U. W. Telén & C:o,
1900.



      Jotka Herraa pelkäävät, pankoot
           myös toivonsa Häneen.

                           Ps. 115, 11.



SISÄLLYS:

 1. Jura-vuori ja sen asukkaat.
 2. Isoisä ja pojanpoika.
 3. Ensimmäinen päivä paimenmajassa.
 4. Lumeen haudattuina.
 5. Erakkojen elämä.
 6. Sudet.
 7. Katkera kaipaus.



ENSIMMÄINEN LUKU.

Jura-vuori ja sen asukkaat.


Moni nuorista lukijoistani tulee ehkä pitämään nyt kerrottavaa juttua
mahdottomana, ellei kokonaan uskomattomana, vaan kumminkin perustuu se
tositapahtumaan ja tapahtuikin pääkohdissaan tarkoilleen, kuin sitä
tulen tässä esittämään. Se joka tuntee Jura-vuoria, se joka
kokemuksesta tietää, minkä rajun ja tylyn luonteen sen korkeudet talven
aikana saavat, -- se joka on elänyt tuolla ylhäällä lumimyrskyn
raivotessa, hän on kyllä kohdannut siellä myrskyn, jolla on niin
kauhistava ja tuhoa tuottava raivo, ett'ei hän sellaista ole koskaan
tavannut tasangoilla eikä laaksoissa. Se, joka on nähnyt sen kauhean
lumen paljouden, mikä kylmän vuoden ajan kestäessä ajautuu vuorien
huipuilta ja äyräillä rotkoihin, ei suinkaan epäile, että asukkaat ja
varsinkin tämän vuoriseudun paimenparat useinkin joutuvat sellaisten
seikkailujen ja vaarojen alaisiksi, joista meillä tasamaitten
asukkailla tuskin voi olla aavistustakaan.

Jura-vuoret muodostavat monta, melkein yhtäläistä rinnakkain kulkevaa
vuorijonoa, jotka Rhône-virran mutkasta alkaen vähän alapuolella
Genèvenjärveä kulkevat koillisessa suunnassa osittain Ranskan, osittain
Schweitzin kautta ja ulottuvat aina Aar-joen suuhun saakka, missä se
laskee Rhein-virtaan. Pituudeltaan ovat nämä kolmekymmentä viisi ja
leveydeltään neljästä kahdeksaan peninkulmaan. Suurin osa tätä
kalkkikivestä muodostunutta vuorta on Schweitzissä, sitä vastoin ovat
korkeimmat vuoren huiput, jylhimmät laaksot ja rotkot Ranskan puolella,
missä Jura-vuoria lounaassa rajoittaa Ain-virran laakso ja luoteessa
Doubjoki. Täällä kohoaa Prè des Marmiers 1575, Reculet 1570, Grand
Columbier 1555 metrin korkeuteen, ja sekä näiden että muiden mahtavien
huippujen välissä sijaitsee lukemattomia laaksoja ja rotkoja, jotka
ovat enemmän tai vähemmän hedelmällisiä sekä mahdollisia joko
maanviljelykselle tai karjanhoidolle. Vuorien suurempi tai pienempi
korkeus vaikuttaa tässä suhteessa paljon. Mitä korkeammalle niiden
huiput kohoavat, sitä hedelmättömämmäksi ja kolkommaksi tulee seutukin,
sitä kylmemmäksi ilmanala, sitä lyhyemmäksi kesä, sitä aikaisemmin
putoaa lumikin, lumi joka valkoisella vaipallansa peittää niityt ja
nurmikot. Korkeimmilla huipuilla lumi ei kesälläkään sula, mutta
lämpimien kuukausien aikana kasvullisuus edistyy kumminkin nopeasti, --
kasvullisuus, joka vihannoivana, ja kukoistavana nousee aivan lumirajan
reunalle. Alempana olevat laaksot ja rinteet ovat peitetyt komeilla ja
taajoilla metsillä. Tammet, pyökit, koivut ja plataanit levittävät
täällä tuuheita oksiansa, ylempänä taas sijaitsevat nuo ihanat
nurmikot, joiden mehukkaat ruohot ja yrtit antavat runsasta ravintoa
laitumella käyville lehmä- ja vuohilaumoille. Mutta tämä ihanuus kestää
ainoastaan vähän aikaa, korkeintaan viisi kuukautta vuodesta. Se alkaa
toukokuun loppupuolelta tai kesäkuun alusta ja päättyy lokakuun
ensimmäisinä päivinä, jolloin kova talvi taas alkaa vallita.

Ihana aika alkaa köyhille vuoristolaisille silloin, kun pitkien ja
kolkkojen talvikuukausien perästä vihdoinkin etelän lauhkeampi ilma
taas puhaltaa vuorien yli ja hellillä huokauksillansa sulattaa lumen
huipuilta ja rinteiltä; kun tuhansia puroja ja vesisuonia iloisissa
vesiputouksissa kohisten ja pärskyen syöksyy kallioseiniltä alas
laaksoihin, ja kevään tuores vihanta nyt vähitellen pistää esille
lämmenneestä maasta. Ilomielin avaa silloin vuoripaimen navettansa ja
laskee lehmänsä ja vuohensa ulkoilmaan, jossa ne ihastuksella
hengittävät raitista, hyvälle tuoksuvaa ilmaa ja iloisina juosten,
ammuen ja määkyen kiipeävät laaksoista ylös avaroille, laajoille
vuoriselänteille, jossa heitä odottaa mehukas ja rehevä ravinto. Nuo
älykkäät eläimet tietävät vallan hyvin, mitä noilla ylängöillä on
heille tarjottavana, ja sentähden ei yksikään heistä osoita
minkäänlaista vastahakoisuutta, jos kohta äyräät, jota myöten heidän
tulee kiivetä ylös, ovatkin jyrkkiä ja tie, joka sinne johtaa, on
kivinen ja kolea.

Tämä vuorille muuttopäivä on juhlapäivä kaikille laaksojen asukkaille,
ja itse vuoripaimen tervehtii sitä päivää iloisella katseella, vaikka
se on vaan ensimmäinen niistä monista päivistä, joina hän, eroitettuna
vaimostaan ja lapsistaan, on pakotettu elämään jonkunlaisessa
maanpaossa. Vuorien tuntureilla ei häntä odota mitkään suruttomat
hetket, kesä ei ole hänelle mikään juhlien, huvitusten ja hauskuuden
aika.

Vaivaloinen on hänen elämänsä näillä tuntureilla ja täynnä se on
vaivoja, rasituksia ja puutteita monenmoisia. Maito ja perunat on
melkein yksinomaan hänen ravintonaan, sadevesi tai säiliöissä sulatettu
lumi hänen juomanaan. Hänen alinomaisena toimenaan on karjojen
vartioiminen ja tuon kuuluisan hyvänmakuisen juuston valmistus, joka
Greyerzer eli Gruyères juuston nimellä on tullut tunnetuksi.

Ylhäällä vuorilla valmistetaan tätä juustoa suurella vaivalla,
erinomaisella huolella ja tunnollisella siisteydellä. Jokaisella
paimenella on täällä oma pieni paimenmajansa, joka on hänen asuntonsa
ja samalla myös hänen maitokamarinsa. Näitten majojen seinät ovat
enimmiten lujia ja vankkoja, rakennetut kivistä, katto on ainoastaan
halaistuista kuusilautasista eli päreistä, jotka ovat asetetut
rivittäin vieretysten ja toinen toisiansa peittäen, sekä ovat
kiinnitetyt raskailla kivilohkareilla, jotka ovat painona poikkiteloin
päreitten päälle asetetuilla kapeilla ruodepuilla. Tämä sentähden
etteivät ukkosenilman nostamat myrskyt, jotka tavallisesti useinkin
rajusti raivoavat, kiskoisi kepeitä päreitä irti alustastaan ja
siroittaisi niitä ilmaan.

Kaikkien karjamajojen sisusta on jaettu kolmeen osaan: ensiksi hyvästi
varustettu navetta, jossa karja öisin saa suojaa, toiseksi huone nuoren
maidon säilyttämistä varten, maitokamari valkeine, kirkkaaksi pestyine
puisine astioineen ja vihdoin keittiö, joka samalla on vuoripaimenen
makuuhuone. Tämä on useinkin hyvin vaatimaton makuusuoja, jossa kupo
olkia nurkassa muodostaa vuoteen. Keittiössä on suuri, avara savutorvi,
jonka alla köydessä tai rautaisissa vitjoissa riippuu iso kattila,
jossa maitoa lämmitetään, ja jota käytetään juuston valmistukseen.

Koko kesän kuluessa, -- se tahtoo sanoa koko heidän siellä olonsa
aikana, näkevät paimenparat ani harvoin jonkun ihmisolennon. Sattuu
kumminkin joku kerta kesässä, että joku vieras matkustaja
uteliaisuudesta tai matkustushalusta häipyy tähän kaukaiseen seutuun.
Nöyrinä he osoittavat hänelle vieraanvaraisuuttaan, kestitsevät häntä
makeimmalla maidollaan ja luovuttavat hänelle makuusijansa ja ovat
kiitollisia, jos he saavat vastalahjaksi palasen leipää, jota näillä
ylängöillä niin harvoin on saatavissa, ja jota sentähden pidetään mitä
oivallisempana herkkupalana. Huolimatta kaikista näistä puutteista,
näistä vaivoista ja vaikeuksista, tästä ikävästä ja erillään olosta
eivät nämä paimenet valita kohtaloansa. He ovat päinvastoin tyytyväisiä
ja eivät toivokaan mitään muutosta tilassansa, he rakastavat tätä
paimenelämän synkkää yksinäisyyttä ja pysyvät muuta tahtomatta ja
toivomatta totutuissa toimissaan, sekä vanhempiensa ja esi-isiensä
perityissä tavoissa.

Vuoripaimenten kesänvietto loppuu tavallisesti lokakuun 9 päivänä,
pyhän Dionysiuksen päivänä. Silloin lähtevät paimenet karjoineen alas
laskeutumaan, ja tämä paluuhetki on juhlapäivä, sekin, niinkuin
ylängöille lähtöpäiväkin oli, ja tämä juhlapäivä on vielä iloisempi,
sillä kauan poissa olleet isät ja veljet pääsevät jälleen omaisiensa
seuraan. Nyt alkaa kotimajoissa, lämmittävän takkavalkean ääressä uudet
työt, aivan toisellaiset kuin kesäiset. Näitten laaksojen köyhyys ei
näet salli minkäänlaista joutilaana oloa. Köyhät paimenet leikkelevät
ahkeroilla käsillään kaikenlaisia pieniä esineitä puusta: lautasia,
maljoja, kuppia sekä monta muuta talous- ja kyökkikalua, joita he
myyvät lähiseutukaupunkien varakkaimmille asukkaille, ja taitavimmat
heistä valmistavat oikein viehättäviä pikku taide-esineitäkin
mainitusta aineesta, niinkuin esim. tunturivuohia, vuorikauriita,
erivärillisillä soreilla leikkauksilla kaunistettuja lippaita, pieniä
schweitziläismajoja ynnä muuta sellaista, joita matkustavaiset
halukkaasti ostavat, vieläpä lähetetään niitä Europan kaukaisimpiin
seutuihin.

Kun täysi-ikäiset tällä tavalla puuhaelevat hyötyä tuottavissa
toimissa, eivät lapsetkaan saa viettää päiviänsä joutilaina. Useinkin
ovat yksityisten kylien talot niin hajallaan toisistansa, että kovan
lumisateen perästä on aivan mahdoton päästää lapsia kouluun menemään.
Tässä tapauksessa täytyy heidän tehdä työtä kotona, laskea lukuja,
kirjoittaa, lukea ja useimmat vanhemmat pitävät ankaran huolen siitä,
että heidän lapsensa hyvästi käyttävät aikansa, koska he tietävät,
miten tarpeellista ihmiselle on nuoruudessa hankkia itselleen tietoja.

Sitä paitse tämä kotoinen ahkeruus tuo mukanaan monenlaista hyötyä.
Vanhemmat lapset, jotka jo osaavat selvästi lukea, lyhentävät pitkiä
iltapuhteita vanhemmiltaan ja sisaruksiltaan lukemalla heille ääneen
hyviä kirjoja, joita ovat saaneet joko papilta tai koulunopettajalta;
ja ehkei missään tarkemmin kuunnella lukijaa kuin näissä matalissa,
pienissä majoissa, joissa koko perhe yhden ainoan lamppupahasen valossa
istuu suuren, karkeasti veistetyn pöydän ympärillä. Lukemisen perästä
seuraa tavallisesti keskustelu siitä, mitä on luettu, ja sellaisissa
tilaisuuksissa ei suinkaan puutu älykkäitä ja viisaita, siveellisyyttä
tarkoittavia varoituksia vanhempien puolelta, joita lapset saavat
neuvoksensa painaa mieleensä. Harvoin kuulee näistä yksinkertaisista,
köyhistä ihmisistä jotakin pahaa. He ovat hyväsydämisiä, heidän tapansa
ovat puhtaita, heidän puutteellinen elämänsä antaa heille voimaa ja
kestävyyttä vaikeimmissakin oloissa. Ilman tätä nöyrää, vankkaa
hurskautta, ilman tätä puutteisiin ja ankaraan elämään tottumista, ei
ehkä olisi Jaakko Loprazparka jaksanut kantaa niitä kärsimyksiä ja
kauhuja hirmuisessa tilassaan, johon hänet tavaton kohtalo oli
asettanut. Näin ollen pysyi hän vaikeimmissakin olosuhteissa lujana.
Kestäväisyys ja kärsivällisyys elähytti hänen sielunsa, auttaen häntä
hirvittävässä yksinäisyydessään kaikkien kauhujen ja surkeuksien yli.
Kuunnelkaamme siis nyt, mitkä epäsuosiolliset tapahtumat yhtyivät
muodostamaan hänen yhtä harvinaisia kuin omituisia olosuhteita.



TOINEN LUKU.

Isoisä ja pojanpoika.


Eräässä Ranskan puolisen Jura-vuorten syrjäisimmässä ja sisimmässä
laaksossa eli köyhä, yksinkertainen perhe, jommoisia tässä vuoristossa
löytyy monta. Heidän ainoa omaisuutensa oli pieni talo, joka seisoi
laakson pohjassa muitten sinne tänne sijoitettujen majojen ympäröimänä,
muutamia lehmiä ja vuohta ja se kätevyys, joka pitkien talvi-iltojen
kestäessä sai monta somasti leikeltyä taide-esinettä tai talouskalua
syntymään. Perhe ei ollut suuri. Paitse perheen isää Loprazia ja hänen
ahkerata kelpo vaimoansa istuivat talven aikana suuren puupöydän
ympärillä vielä vanha isoisä Lopraz, Jaakko, talon kolmetoista vuotias
poika ja kaksi pientä seitsemän ja yhdeksän vuoden ikäistä sisarta.
Heidän elämänsä oli samanlainen kuin kaikkien muidenkin laaksojen
asukkaiden. Kesällä vaelsi isä Lopraz pienine karjoineen korkeille
vuorituntureille, hoiti siellä karjaansa, valmisteli suuria juustoja ja
palasi muassaan elukat ja kesän ajalla kertyneet aarteet takaisin
kotoiseen majaansa, silloin kun kolkot ilmat ilmaisivat että talvi
myrskyineen ja lumikinoksineen oli lähestymäisillään. Sillä aikaa kuin
isä eli tuntureilla, eroitettuna omaisistansa, hoiti äiti kotona pikku
taloutta, piti huolen puutarhasta ja siitä vähäisestä peltotilkusta,
joka kuului heidän taloonsa, sekä kasvatti lapsiansa ahkeruuteen ja
Jumalan pelkoon. Kunnianarvoinen vanha isoisä oli hänelle tässä
uskollisena apuna, ja auttoi häntä siinä mihin hänen voimansa vielä
riittivät. Joutohetkinä taas isoisä vuoleskeli lautasia ja vatia, hänen
vanhat silmänsä eivät näet enää kestäneet hienompia töitä, niinkuin
nuorena ollessa, jolloin hän kumppaniensa joukosta oli ollut mitä
taitavin puunleikkaaja. Kun isä oli talvella jättänyt tunturit ja
palannut jälleen kotia omaistensa luo, työskentelivät taasen perheen
jäsenet kukin omalla tavallansa ahtaassa, mutta kodikkaassa mökkisessä,
jossa sopu sijaa antoi kaikille perheen jäsenille. Isä ja isoisä
vuoleskelivat puukoillaan ja taltoillaan, äiti pyöritteli surisevaa
rukkiaan, pienemmät lapset taas istuivat -- Jaakko mukanaan --
koulutöittensä ääressä, kunnes jokaisen tehtävät olivat suoritetut, ja
tämän jälkeen otettiin esille kaunis kirja ääneen luettavaksi. Kaikki
kuuntelivat silloin äänettöminä, niin hyvin vakavat vanhemmat, kuin
iloiset pienokaisetkin. Monen hyvän neuvon liitti isoisä tähän, kun
siihen sopiva tilaisuus ilmestyi, ja näin nämä pitkät illat katosivat
niin, niin nopeasti, että tavallisesti kaikki ihmettelivät ja
säpsähtävät, kun käki vanhassa seinäkellossa heleällä äänellä ilmoitti
levollemenohetken olevan käsissä.

Tällaista elämää vietti tämä pieni perhe vuodesta vuoteen; joka kesä,
joka talvi toi samat toimet, eikä tapahtunut mitään muutosta tässä
yksitoikkoisessa elämässä, kunnes sattui tapaus, joka täytti kaikki
sydämmet kalvavalla huolella ja raskaalla painostavalla surulla.

Jaakko Lopraz oli, niinkuin jo mainittiin, noin kolmentoista vuoden
vanha, kun tuo suloinen kesä jälleen jätti jäähyväisensä Jura-vuorien
laaksoille, ja perhe odotti siis joka päivä isän kotiintuloa. Mutta
päivä kului toisensa perästä, isää ei kuulunut -- ei kaikunut vuohien
iloista määkymistä, eikä se tavallinen ammuminen, jolla lehmät
tervehtivät vanhoja, tuttuja paikkoja -- talo ja navetat ne pysyivät
tyhjinä vaan, ja vaikka Jaakko sisaruksineen olisi käynyt kuinka usein
tahansa mäellä, jonka törmältä jo etäältä voitiin havaita ikävöityä,
niin hänen tarkkaava silmänsä ei vaan eroittanut isän voimakasta
vartaloa, ei punaisia lehmiä, hyppiviä vuohia, joille kaikille sijat jo
viikkokausia sitten oli valmistettu.

Luonnollisesti valtasi huoli kaikkien sydämmet; aika riensi nopeasti,
pyhän Dionysiuksen päivä oli jo ohitse ja kaikki muut vuoripaimenet
olivat jo karjoinensa palanneet vuorilta; ainoastaan Loprazia, tuota
niin levottomasti ja tuskan huolella odotettua isä Loprazia vaan ei
näkynyt. Mikä voi häntä vielä pidättää vuorilla? Olisikohan joku
onnettomuus voinut häntä kohdata?

Jaakko juoksi naapureihin, kyseli, tiedusteli, mutta ei kukaan voinut
antaa hänelle minkäänlaisia tietoja, vaikkakin rauhoittavia lohdutuksia
ei puuttunut. "Mitäs tahdot", sanoi sekä yksi että toinen naapuri.
"Isäsi ehkä vielä kokoelee heiniä talven varalle ja siinä lie syy,
miksi hän näin on myöhästynyt. Vuorilla ei hänelle voi mitään tapahtua!
Odottakaa vielä pari päivää, niin saatte nähdä että hän tulee!"

He odottivat vielä pari päivää, mutta isää vaan ei näkynyt ja nyt alkoi
vanha isoisä, joka tähän asti oli pysynyt muita rauhallisempana, käydä
levottomaksi.

"Tämä kestää minusta jo liian kauan", sanoi hän eräänä aamuna, kun
Jaakko palasi törmältä, jossa hän taas turhaan oli käynyt isää
tähystelemässä. "Tästä epävarmuudesta täytyy tulla loppu. Tahdon itse
lähteä ylös tuntureille tutkimaan, mikä Franssia siellä ylhäällä
pidättää."

Äiti varoitti; hän pelkäsi näet että isoisä olisi aivan liian vanha ja
heikko mennäkseen tuota jyrkkää, pitkää, vaivaloista tietä, mutta
isoisä hymyili vaan hänen huolilleen.

"Mitäpä vielä", hän sanoi. "Olen usein kyllä kiivennyt sinne, viimeksi
kaksi vuotta sitten, eikä se ole minulle mitään haittaa tehnyt. Minä
varmaan sinne lähden, ja iloitsen siitä että kerran vielä saan
tervehtiä tuota vanhaa, rakasta, pientä paimenmajaa. Kuka tietää josko
enää ensi vuonna olen tilaisuudessa sitä tehdä? Mutta kuules Jaakko!
Eikö mielesi tekisi minun seurassani tulla isääsi tervehtimään?"

Josko poika olisi valmis! Josko hän halusi tulla mukaan.

"Oi kyllä, kyllä isoisä!" vastasi hän miettimättä ja säteilevin silmin.
"Olen jo kauan toivonut pääseväni sinne ylös, olen vaan pelännyt että
en saisi siihen äidin suostumusta. Mutta sinun kanssasi, isoisä! oi,
millä ilolla!"

Äiti, jolle asia esitettiin, ei ollut ensinkään tyytyväinen tuumaan,
mutta koska taivas oli selkeä, ilma kaunis ja kun isoisä, joka
varmaankin ei jättäisi mitään varokeinoa käyttämättä lähti mukaan, ja
koska hän itsekin suurella levottomuudella halusi tietoja miehensä
pitkällisestä viipymisestä, suostui hän kumminkin isoisän tuumiin.
Päätettiin siis että isoisä Jaakon seuraamana viipymättä lähtisi ylös
tuntureille.

Lähtövalmistukset eivät ottaneet kovin paljon aikaa, ja kohta olivat
isoisä ja pojanpoika matkalla. Hitailla askeleilla nousivat he
ylöspäin, välistä ahtaitten rotkojen vieritse, välistä syvien kuilujen
ohitse, aina vaarojen ympäröimänä, jotka vaativat kaiken heidän
huomionsa. Valitettavasti laiminlöi poika muutamaksi silmänräpäykseksi
tarpeellisen varovaisuuden. Noin neljännestunnin matkan päässä isänsä
paimenmajasta lähestyi Jaakko uteliaana äkkijyrkkää rinnettä, isoisä
silloin -- kovin peloissaan hänen uskaliaisuudestaan -- kiiruhti
vetämään hänet pois äyräältä. Ajatellen ainoastaan varomatonta
pojanpoikaa, hän ei itse ollut tarpeeksi varuillaan, vaan kompastui
kiveen, joka pyöri hänen jaloissaan, ja lankesi sekä nyrjäytti niin
pahasti jalkansa, että hänen täytyi tuskasta huudahtaa, ja joku hetki
meni, ennenkuin hän siitä tointui ja jälleen pääsi pystyyn. Kovasti
säikähtäen riensi Jaakko isoisänsä luo ja pyysi kyynelsilmin anteeksi
varomattomuuttaan. Hyvä vanhus ei ollut kauan pahoillaan. Pojanpoikansa
avulla hän nousi ylös ja koetteli jatkaa matkaa. Se meni jotakuinkin,
kun isoisä nojautui alppisauvaansa ja pojan olkapäihin, ja kumpikin
toivoivat että tämä pieni vastoinkäyminen menisi ohitse ilman pitempiä
ja pahempia seurauksia.

Vihdoin he saavuttivat paimenmajan ja olivat hyvin iloissaan, kun
tapasivat Jaakon isän terveenä ja hyvissä voinnissa. Frans Lopraz sitä
vastoin hämmästyi suuresti nähdessään näitä odottamattomia vieraita.
Hän oli juuri lähtöhommissaan, ja jos isoisä ja Jaakko olisivat
odottaneet muutamia päiviä vaan, niin olisivat päässeet tuon vaikean
vuorimatkan vaivoista.

"Isäni! Ja vielä sinäkin Jaakko!" huusi hän nähdessään tulijoita.
"Varmaankin olette siellä alhaalla peljänneet että joku onnettomuus
olisi minua kohdannut!"

"Tietysti olemme sitä peljänneet", vastasi isoisä, "emmekä suinkaan
ilman syytä; pyhän Dionysiuksen päivä kun jo aikoja sitten on kulunut,
ja kaikki muut paimenet kun jo ovat talviteloilleen asettuneet. Mikä se
on, joka on voinut pidättää sinua näin kauan tuntureilla, poikani?"

"Yksi lehmistäni sairastui, ja en tahtonut jättää eläinparkaa
avuttomana tänne", vastasi Frans Lopraz. "Mutta nyt on lehmä jälleen
parantunut, ja jo tänään olisin lähettänyt renki Pekan juustokuormineen
alas, huomenna olisin itse tullut lehmien kanssa."

"Olipa siis aivan tarpeetonta, että me tänne ylös kiipesimme", sanoi
isoisä. "Mitään vaaraa meille kumminkaan ei ole tarjona, jos vaan ei
tänä yönä tule rajuilmaa. Tuuli on puoli tuntia sitten kääntynyt ja
tuolla auringonlaskun puolella näyttää taivas sellaiselta, ett'ei se
minua miellytä. Jaakko, oletko hyvin väsyksissä?"

Poikanen viivytti vastaustansa, huomattuaan että isoisällä oli joku
varsinainen tarkoitus kysymyksellään.

"Minä arvelen", jatkoi hän, kun Jaakko hämillään loi silmänsä maahan,
-- "minä arvelen että olisi viisainta lähettää poika Pekan matkassa
kotiin, niin hän ei huomenna sateessa, ehkäpä vielä lumimyrskyssä
tarvitseisi kiivetä alas. Etkö sinä ole samaa mieltä, Frans?"

Vuoripaimen heitti tutkivan katseen taivaalle ja kaukana siintäviin
vuorenhuippuihin, pudisteli sitten huolestuneena päätään.

"Isoisä on oikeassa", sanoi hän, "taivas näyttää uhkaavalta ja kaikki
ennustaa, että nopea ilmanvaihdos on odotettavissa. Sinun täytyy mennä
Pekan matkaan, Jaakko."

"Ja minä taasen teen sinulle seuraa", lisäsi tähän isoisä. "Se tulee
tosin tuottamaan minulle vaivaa, mutta kyllä se tulee menemään kunhan
vaan saan hiukan levähtää."

Kohtapa näyttäytyi kumminkin, että vanha heikko mies oli liian paljon
luottanut voimiinsa. Tuska hänen loukkaantuneessa jalassaan ei
vähentynyt ollenkaan, päinvastoin se hetki hetkeltä lisääntyi ja hänen
täytyi, vaikkakin vastahakoisesti tunnustaa, että hänelle oli
mahdotonta lähteä paluumatkalle. Jaakon olisi pitänyt lähteä yksin,
mutta koska poika ei tahtonut jättää isoisää, päätettiin vihdoin että
kaikki jäisivät paimenmajaan seuraavaan aamuun asti, jolloin he yhdessä
lähtivät paluumatkalle.

Vaikkakin maja oli pieni, löytyi siellä kumminkin tilaa heille
kaikille. Kattilassa, joka riippui takassa tulen yli, valmisteli Frans
Lopraz yksinkertaisen illallisen, keitti maissivelliä, toi
varastostansa vähän voita ja juustoa ja kaikki söivät he puukupeistansa
paraimmalla ruokahalulla, kunnes yö joutui. Majan nurkassa olevalle
olkivuoteelle heittäytyi nyt Jaakko, sillä välin kuin isä ja isoisä
vielä hetkisen matalalla äänellä juttelivat, mitä merkillistä oli
tapahtunut niin hyvin alhaalla laaksossa, kuin ylhäällä tuntureilla.
Vihdoin hekin laskeutuivat levolle, ja nukkuivat siksi, kunnes kirkas
aamu kurkisti majan pienestä ikkunasta.

Ikävä ja huolestuttava hämmästys odotti heitä, kun he nousivat ylös
kovilta vuoteiltaan. Isoisä ei ollut väärässä, kun hän edellisenä
iltana oli peljännyt, että sään vaihdos yön kuluessa tapahtuisi.
Peljästyksen huudahtus pääsi hänen huuliltaan, kun hän meni ikkunan luo
ja silmäeli ulos. Niin kauas kuin hänen silmänsä kantoivat, olivat
vuoret lumella peitetyt ja yhä vaan pyryili valkoisia hiutaleita alas
taivaalta, ja raju tuuli ajoi niitä paksuissa pilvissä mökin yli.

"Tämä on ikävä sattuma", sanoi isoisä huolestuneella katseella. "Jos
tämä lumituisku ei pian lakkaa, tekee se tiet ja polut aivan
mahdottomiksi, ja silloin tietää yksin Jumala miten me pääsemme
omaisiemme luo laaksoon."

"Mutta eiköhän se kumminkin lakanne", vastasi isoisä heti. "Pelkään
että jalkani on niin paljon pahentunut, että minun täytyy jäädä tänne
vielä useammiksi päiviksi. Jalkaani todellakin kolottaa niin, että
tuskin voin nousta seisaalleni. Menkää te lapset, menkää niin kauan
kuin vielä on aikaa! Karja on saatettava korjuuseen! Tänään, poikani,
voi sinulla vielä olla mahdollisuus saada se alas, jota vastoin se
huomenna voi olla liian myöhäistä. Kiiruhda vaan, äläkä välitä
minusta."

"En isäni, en millään tavalla jätä sinua yksiksesi noin sairaana ja
avuttomana", vastasi Frans. "Vaan miksi emme kaikki voisi yhdessä
lähteä? Minun hartiani ovat kyllin vahvat sinua kantamaan, isä, ja
Jumalan avulla pääsemme kyllä sillä tavalla vahingotta alas laaksoon."

"Nyt et mieti puhettasi, poikani", sanoi vanha isoisä. "Tällaisessa
ilmassa on sinulla aivan tarpeeksi tekemistä pitäessäsi karjaa koossa,
ja mahdotonta on tämän lisäksi vielä sälyttää kuorma hartioillesi ja
samalla pitää huolta pojastasi. Älä kauemmin mieti, saata vaan karja ja
poika turvallisuuteen, ennenkuin lumi tekee voittamattomia esteitä, ja
jos olisi joku mahdollisuus, niin voisit huomenna naapurien ja
kantopaarien avulla tulla minua noutamaan."

Frans epäröi ja oli kahden vaiheilla, mitä hänen tuli tehdä. Myrsky
ulkona ulvoi lakkaamatta ja ajoi yhä uusia lumipilviä ohitse, jotka
lyhyessä ajassa tekisivät kaikki tiet aivan mahdottomiksi. Pienen
karjansa hoidosta riippui koko hänen perheensä toimeentulo, sään
nopeata muutosta ei voitu odottaakaan; siis oli hän sangen
tuskallisessa ja hankalassa asemassa. Toiselta puolen oli kysymys hänen
pienen omaisuutensa pelastamisesta, toiselta puolen taas oli hänellä
vaikea suostua jättämään vanhaa, vaivaloista isäänsä yksin tälle
autiolle ja kolkolle ylängölle. Yhä uudelleen kehoitti hän vanhusta
jättäytymään hänen vahvojen hartioittensa turviin; Jaakko vakuutti
kyynelsilmin, että hän olisi tarpeeksi vahva ja sukkela voidaksensa
auttaa isää karjan kuljetuksessa; isoisä pysyi vaan lujana kiellossansa
ja vaatii yhä uudelleen, että poika ja pojanpoika lähtisivät kahden
matkalle.

Isoisä kehoitti, isä rukoili, Jaakko itki sydämmensä tuskissa, ja tällä
tavalla kului osa päivää tulematta mihinkään varmaan päätökseen.
Vihdoin ratkaisi Jaakon ehdotus asian:

"Tiedätkös mitä, rakas isä", sanoi hän, "jätä minut isoisän luo ja mene
sinä yksin karjan kanssa. Minä jään tänne mielelläni ja hoidan isoisää
niin huolellisesti kuin ikinä vaan voin. Kun emme ole sinulle esteeksi,
niin saavut varmaankin pian kotiin, ja siiloin on vielä aikaa kutsua
naapurit avuksi ja rientää meitä auttamaan. Se olisi varmaankin
parasta! Isoisällä on silloin hoitoa ja seuraa, ja minä voin tässä
tilaisuudessa osoittaa kuinka suuri rakkauteni häneen on. Mene sinä
isä! Mene yksin! Me, isoisä ja minä, pidämme huolta toinen toisistamme,
ja lopuksi eiköhän kaikkivaltias Jumala ottane meitä molempia
suojaansa."

"Minä luulen että lapsi on oikeassa", sanoi isoisä kääntyen poikaansa.
"Se on varmaankin viisainta, mitä nyt enää voimme tehdä. Lunta on jo
niin paksulta ja tuuli puhaltaa niin rajusti, että pelkään hänen olevan
suuremmassa vaarassa, jos hän sinua seuraa, kuin jos hän jää minun
luokseni. Mene yksin, Frans, ja ota minun alppisauvani; se on vankka ja
siinä on uusi rautainen kärki, niin että voit hyvin siihen turvautua.
Kyllä se auttaa sinua alas, niinkuin se minuakin tänne ylös on
auttanut. Ota lehmät mukaasi ja jätä meille yksi vuohi vaan ynnä se
vähäinen ruokavarasto, joka vielä on täällä jälellä. Muuten mene
Jumalan haltuun ja usko minua, etten minä huolehdi puoleksikaan niin
paljon meistä molemmista kuin sinusta."

Muutamia hetkiä horjui Frans vielä päätöksessään, sillä hänelle oli
todellakin vaikeata erota vanhasta isästään ja pojastaan, vieläpä
tällaisissa olosuhteissa, jotka epäilemättä olivatkin arveluttavia.
Mutta vihdoin täytyi hänen kumminkin älytä, että pitempi viipyminen
saisi aikaan pahempia seurauksia ja teki tämän mukaan päätöksensä.

"Olkoon sitten niin", hän sanoi, syleillen kyynelsilmin isäänsä.
"Jaakon eilinen varomattomuus oli kova onni, sillä jos ei hän olisi
poikennut tieltä, ei isoisälle olisi tämä onneton tapaturma sattunut.
Sen lisäksi olemme vielä tehneet toisenkin erehdyksen, Eilen, näet,
olisi vielä ollut mahdollista saattaa Pekan avulla isoisää takaisin,
tänään se on liian myöhäistä, ja Jumala rankaisee tämän lumipyryn
kautta tyhmää vitkasteluamme. Tahdon kutsua naapurit kokoon, tahdon
pyytää heitä auttamaan minua, ja taivas suokoon että me kaikista
vastuksista huolimatta voisimme tunkeutua tänne pelastamaan teitä
kauheasta asemastanne!"

"Jumala on sen salliva, toivon minä", vastasi isoisä hiljaisella
mielenmaltilla. "Mene rauhaan poikani, ja siunaukseni seuraa sinua."

Frans astui majan ovelle päin, mutta kääntyi vielä kerran ja antoi
vanhalle isälleen oljilla ympäri kudotun pullon, joka oli vielä
puoleksi täynnä viiniä.

"Ottakaa tämä, pitäkää se isä", sanoi hän, "hyvä äitini antoi minulle
tämän pullon keväällä matkaani, kun läksin vuorelle ja onneksi on vielä
jotain jälellä sen sisällyksestä. Omasta puolestani en viiniä tarvitse,
mutta teille voipi se kenties tehdä hyvää. Äiti parka! Kun minä hänet
jätin, ja hän viimeisillä jäähyväissanoillansa antoi minulle tämän
virvokkeen, emme kumpikaan voineet ajatella, että hän neljä viikkoa
myöhemmin lepäisi maan kylmässä povessa, ja etten enää saisi häntä
nähdä. Ottakaa, isä, se on lahja kirkastuneelta ja nyt elä terveenä!"

Viimeisen kerran syleili Frans isäänsä, ja sitten hän kiiruhti ulos
ajamaan lehmät navetasta. Jaakko oli hänen kintereillään ja auttoi
häntä. Kohta olivat elukat kytkyeistään irti ja riensivät ulos
avaralle. Kummastuneina ne näkivät joka paikan lumen peitossa ja
seisoivat hetkisen ällistyneinä. Paimenen huuto sai heidät kumminkin
kohta liikkeelle. Epäilemättä he ymmärsivät, että kotiin lähtö oli
käsissä ja juoksentelivat iloissaan paimenmajan ympäri. Vaivalla sai
Frans heidät jälleen kokoon. Kun tämä oli tehty, syleili hän vielä
kerran poikaansa ja painoi häntä isällisellä hellyydellä rintaansa
vastaan.

"Jumala varjelkoon sinua Jaakko", sanoi hän, "sinua ja isoisääsi! En
tahdo antaa sinulle nuhteita eilisestä varomattomuudestasi, vaikka se
juuri onkin syynä meidän nykyiseen tuskalliseen asemaamme, tahdon vaan
varoittaa sinua vastaisuudessa ottamaan oppia tästä tapahtumasta. Ole
varuillasi lapseni ja hillitse nuoruutesi ajattelemattomuutta. Hoida
isoisää, pidä huolta hänestä niin paljon kuin voit, äläkä ole liioin
huolissasi ja levoton tulevaisuudesta. Kun Jumala antaa minulle voimia
ja saattaa minut onnellisesti kotiin, tulen teitä muutamien päivien
perästä pelastamaan. Rohkeutta, kärsivällisyyttä ja toivoa siis,
poikani! Jumala teitä suojelkoon ja varjelkoon!"

"Niin sinuakin, isäni", nyyhkytti poika painaen kyynelsilmin viimeisen
jäähyväissuutelon isänsä huulille.

Vihdoin irtautui Frans lapsensa hellästä syleilystä, kutsui lehmiään ja
ajoi pienen karjansa vuoren rinnettä alas, eikä pitkää aikaa kulunut,
ennenkuin hän elukkoineen oli kadonnut pyryäviin lumipilviin, ja Jaakko
koetteli enää turhaan silmillänsä tunkea läpi tuon paksun lumihunnun.
Viimeinen jäähyväishuuto, joka kaikui yli tuulten ulvonnan, kohtasi
vielä hänen korviaan, sitten katosi kaikki isän jäljet, ja yksin seisoi
poika nyt törmällä, tuulien huminan ympäröimänä, verhottuna
lumipilviin, jotka kohta peittivät hänen hennon vartalonsa valkoiseen,
kosteaan vaippaan. "Jumala suojelkoon sinua, isä, sinua ja meitä!"
sanoi hän itsekseen vienolla äänellä ja lisäsi huoaten: "Oi, milloin,
milloin suopi taivas, että saamme sinua seurata!"

Vielä loi hän armoa anovan katseen kolkkoa, pilvillä peitettyä taivasta
kohden, sitten, voittaen tuskallisen tunteensa voimakkaalla
ponnistuksella, hän kääntyi pois ja riensi paimenmajan ovelle isoisänsä
luo, omistaaksensa hänelle kaiken lapsellisen rakkautensa, hellyyden ja
huolen.



KOLMAS LUKU.

Ensimmäinen päivä paimenmajassa.


Kun Jaakko tuli majaan, näki hän isoisän seisovan ikkunan ääressä,
josta hän katseillaan yhä vielä näkyi etsivän poikaansa Franssia. Hän
kallisti kunnianarvoisen, harmaan päänsä ikkunalautaa vasten, ja hänen
huulensa vapisivat ikäänkuin mumisten itseksensä hiljaisia rukouksen
sanoja, kenties poikansa puolesta. Hänen kätensä olivat ristissä, hänen
katseensa suunnattu ylöspäin. Jaakko purskahti, nähdessään hänet niin
surkeana ja samalla niin nöyränä, uudelleen itkuun, lankesi isoisänsä
jalkoihin ja painoi kuumat huulensa nuttunsa liepeisiin.

"Hän on poissa, isoisä!" sanoi hän, "ja Jumala yksin tietää, jos me
hänet koskaan näemme!"

"Rukoilkaamme hänen edestänsä, lapseni, ja sulkekaamme hänet Herran
suosioon, jota hän niin suuresti tarvitsee", vastasi isoisä lempeällä
ja vakavalla äänellä ja pani vapisevan kätensä ikäänkuin siunaten
pojanpoikansa pään ylitse. "Me olemme tukalassa tilassa", jatkoi hän,
"tukalammassa ja toivottomammassa kuin ehkä nyt voimme aavistaakaan,
mutta juuri sellaisessa asemassa on soveliainta panna kaikki
luottamuksemme Jumalaan, sillä ilman Hänen pyhää tahtoansa ei
hiuskarvaakaan putoa päästämme. Ajattele tätä, lapseni, kun tuska ja
toivottomuus uhkaavat saada sinut valtaansa, ja kun sinä vaan oikein
rukoilet Jumalaa sydämmesi pohjasta, niin on Hän myös antava sinulle
rauhan ja levollisuuden. Rauhoitu, lapseni! Älä itke! Ole vakuutettu,
että kaikkivaltias Isä tuolla ylhäällä johtaa kaikki viisautensa
mukaan, siis epäilemättä hyvään!"

Jaakko tukahutti kyyneleensä, ja kun isoisä oli istahtanut puutuolille
lähelle ikkunaa, hiipi hän hiljaa hänen jalkojensa juureen ja pani
päänsä isoisän syliin. Siinä asennossa pysyivät he kauan kokonaan omiin
ajatuksiinsa vaipuneina, sillä välin kuin myrsky ulkona yhä riehui ja
raivoisalla kiivaudella ryntäsi pientä paimenmajaa vastaan. Yhä
paksummat lumipilvet pimittivät ilman, ja vihdoin tuli äkkiä pimein yö,
vaikka vanha, puinen seinäkello heleällä äänellänsä vasta ilmoitti
kolmatta iltapäivän hetkeä.

"Kello on kolme!" sanoi isoisä, keskeyttäen pitkän äänettömyyden.
"Jumalalle olkoon kiitos, Frans on jo varmaankin nyt ehtinyt suojaavan
metsän reunaan, muuten hän ei jaksaisi kestää tämän ilman kauheata
raivoa. Mutta varmaan on hän jo niin kaukana alhaalla, että tämä
hirmumyrsky ei enää voi häntä vahingoittaa! Mutta kyllä hänellä mahtaa
olla tuskallinen huoli meistä!"

Jaakko huokaili, mutta ei vastannut; rukoili ainoastaan hiljaa isänsä
edestä. Hänellä oli siihen kyllin syytä. Tuulen raivo eneni hetki
hetkeltä, sen kohina, sen ulvonta, sen vingunta pani pojan sydämmen
vapisemaan. Pienet ikkunat kilisivät ja tärisivät myrskyn raivosta, ja
raesateen tavoin paiskautui pyörivä lumi kalisten ja räiskyen
ikkunaruutuja vastaan.

Jaakko ja isoisä eivät voineet ajatella mitään muuta, kuin kotimatkalla
olevaa Franssia ja hänen karjaansa, ja kun joku tavattoman ankara
tuulen puuska syöksyi ohitse, oli ehdottomasti kumpaisenkin ajatus
heti: "tapaako tämä tuulenpuuska häntä, eli syöksyykö se voimatonna
hänen ohitsensa?" He unhottivat kerrassaan kaiken muun tämän huolen ja
pelon tähden, unhottivatpa nälän ja janonkin, ja vasta vuohen
määkyminen majanviereisessä navetassa muistutti heitä, että kolmaskin
elävä olento, -- vielä avuttomampi kuin he itse -- oli suljettu tähän
kaukaiseen paimenmajaan.

"Valikkiparka", sanoi isoisä. "Sen olemme kokonaan unhoittaneet ja
kiinnittäneet ajatuksemme ainoastaan omiin huoliimme. Maito vaivaa sitä
ja se odottaa lypsämistä. Sytytä nopeasti lamppu, Jaakko! Tuottakaamme
eläinparalle helpotusta ja syökäämme sitten illallisemme!"

"Joka samalla tulee olemaan päivällisemmekin", lisäsi Jaakko tähän.
"Sillä tiedäthän isoisä ettemme aamusta saakka ole mitään ravintoa
nauttineet."

Näin sanoen sytytti Jaakko lampun. Kun keittiön ahdas ala tuli
valaistuksi, kiinnitti hän huolestuneen katseensa isoisään. Ilokseen
huomasi hän kumminkin, että isoisän kasvot ilmaisivat suurempaa
luottamusta ja rauhaa, kuin mitä hän oli uskaltanut toivoakaan. Vieläpä
hymyili isoisä ystävällisesti hänelle, ja tämä hymyily valoi uutta
rohkeutta poikaraukan epätoivoiseen sydämmeen. Raivoisa myrsky ei
kumminkaan tauonnut. Päinvastoin, se syöksyi yhä uudistetuilla voimilla
paimenmajan kattoa vastaan ja tärisytti kattopäreitä niin ankarasti,
että luuli sen kiskovan kaikki mukanaan ilmaan. Ehdottomasti katsoi
Jaakko peljästyneenä ylös.

"Älä pelkää lapseni", sanoi isoisä huomattuaan katseen. "Katto ja maja
ovat kestäneet vielä rajumpia myrskyjä kuin tämä. Tiedäthän että vahvat
poikkipuut ja raskaat kivet pitävät kiinni kattopäreitä, ja toiseksi on
katto niin laaka, ettei tuulella ole vähintäkään voimaa siihen. Mene
vaan rohkeasti eteenpäin ja valaise minua vähän, että me pääsemme
navettaan Valikkiraukkamme luo."

Jaakko meni edeltä, ja yksinänsä navettaan suljettu vuohiraukka oli
vimmoissaan ihastuksesta, alkoi määkiä puolta enemmän ja tempoi
köyttänsä, kun molemmat kovanonnen kumppalit tulivat sitä tervehtimään,
Jaakko silitteli elukkaa ja tarjosi sille pienen pivonsa täydeltä
suolaa, jonka se halukkaasti nuoli, eikä antanut ainoatakaan
suolaraetta joutua hukkaan. Sillä välin käytti isoisä tilaisuutta
lypsääkseen vuohta ja vapauttaakseen sitä liiasta maidostaan. Se
antoikin kokonaisen kiulullisen, ja Jaakko katseli sitä yhtä suurella
ruokahalulla kuin isoisäkin, sillä kumpainenkaan, niinkuin jo
mainittiin, eivät olleet koko sinä päivänä nauttineet mitään ravintoa.

"Meidän täytyy hoitaa Valikki hyvin huolellisesti ja omistaa hänelle
kaiken mahdollisen huolen", sanoi isoisä, kun he jälleen palasivat
navetasta keittiöön, joka, kuten jo mainittiin, oli sekä heidän
asuin- että makuuhuoneensa. "Me emme saa koskaan jättää sitä lypsämättä
emmekä ruokkimatta, sillä meidän oma toimeentulomme riippuu juuri sen
hyvinvoinnista."

"Sinä peloitat minua, isoisä!" vastasi Jaakko hämmästyneenä.
"Pelkäätkös sinä siis, että meidän on pakko kauemmin kuin korkeintaan
pari päivää viipyä täällä?"

"Kuka voi sitä edeltäpäin sanoa?" vastasi isoisä miettivällä katseella
ja kohottaen hartioitansa. "Ehkä me jo huomenna tai ylihuomenna olemme
pelastetut tästä kiusallisesta tilastamme, ehkäpä voipi vielä
viikkojakin kulua, ennenkuin meidät täältä vapautetaan. Hyvä on aina
varustautua kaikkea, vieläpä pahimpaakin vastaan, ja vaikkei ole pakko
kadottaa toivoa, niin ei kuitenkaan saa liiallisella varmuudella
luottaa toivonsa täyttymistä. Näethän ja kuulet, rakkaani, ettei myrsky
ja lumipyry vieläkään ole tauonnut. Itse turvapaikkaammekin tunkeutuvat
nuo pyörivät hiutaleet."

Isoisä ei liioitellut yhtään sanoissansa. Vaikka maja olikin rakennettu
melkein suojattuun paikkaan, ja savutorvi ylhäälle päin yhä kapeni, oli
myrskyn valta kumminkin niin raju, että se välistä ajoi pieniä
lumipilviä ulosjohtavan aukon kautta, ja molempien vangittujen täytyi
tuon tuostakin pudistaa vaatteistansa sisään tunkeutuneen lumen. He
vetäytyivät tosin uunin äärimmäiseen soppeen, mutta sittenkin puuttui
paljon siitä mukavuudesta, jota heillä olisi ollut kotona asunnossaan
laaksossa. Heille ei ainoastaan lumi tehnyt kiusaa, mutta myös tuo raju
myrsky, joka välistä raivokkailla puuskilla lentää suhahti savupiipun
torvesta sisään, uhkasi sammuttaa tulen takassa ja oli ylipäänsä hyvin
tunkeileva ja kiusallinen vieras.

Jonkun aikaa sietivät kumpaisetkin erakkoparat rauhallisella
kärsivällisyydellä kiusallista tilaansa, mutta vihdoin alkoi tämä jo
olla isoisästä liikaa.

"Näethän, Jaakko", sanoi hän, "ettemme tänään muuten voi lämpimänä
pysyä, kuin menemällä vuoteeseemme. Laskeutukaamme siis levolle, sillä
peitteemme lävitse ei lumi tungekse eikä myrskykään ole meille niin
kiusallinen. Huomenna tahdomme tarkastaa, voimmeko paremmin pitää tätä
tunkeilevaa vierasta kauempana ja laatia itsellemme mukavampia
istuinpaikkoja uunin ääressä. Tule, rakas lapseni, rukoilkaamme Jumalaa
ja heittäytykäämme hänen pyhään suojaansa! Onhan Hän joka paikassa
läsnä, niin hyvin syvissä laaksoissa kuin vuorien korkeuksilla; ja
joskin lumi vielä sata kertaa paksummaksi karttuisi, niin lepäisi hänen
isälliset silmänsä sittekin meidän päällämme! Hän näkee meidän ristiin
taipuneet kätemme, Hän kuulee meidän huokauksemme! Niin, Herra, sinä
olet aina meidän kanssamme ja me lepäämme pelvotta sinun siipiesi
suojassa."

Niin puhui isoisä, ja Jaakko rukoili hänen kanssansa langeten
polvillensa ja kohotti luottamuksella sydämmensä ja ajatuksensa
Jumalaan. Sitte kävi hän vielä kerran katsomassa vuohta, ettei yön
kuluessa heidän ravinnonantajaltansa mitään puuttuisi, heitti ruokaa
sen eteen ja kuivia olkia sen alle, sivellen lempeästi sen
pitkävillaista selkää. Valikki oli mielissään näistä hyväilyistä ja
hieroi kuvettansa pojan polvia vasten. Eläinraukasta näkyi navetan
yksinäisyys pimeässä tuntuvan kolkolta, ja kun Jaakko hänet jälleen
jätti, päästi se surkeita ääniä ja määkyi hirveästi. Poika surkutteli
Valikkiparkaa, mutta kun hän ei voinut sitä auttaa, sulki hän navetan
ja palasi isoisänsä luo, jonka viereen hän pani maata. Kohta hän
nukkuikin; vuohen valittava määkyminenkin taukosi vähän ajan kuluttua,
ja pienessä paimenmajassa oli kaikki aivan hiljaa, jota vastoin ulkona
myrsky yhä vonkui ja ajoi rajussa vauhdissa paksuja lumipilviä pyryten
ympäri.



NELJÄS LUKU.

Lumeen haudattuina.


Yö kului ilman muita häiriöitä, ja paimenmajan kaikki kolme asukasta
nukkuivat niin rauhallista ja terveellistä unta, kuin jos he
täydellisessä turvassa olisivat maanneet kotona vuoteessansa. Kun
Jaakko vihdoin heräsi, kummeksi hän suuresti, että majassa oli aivan
pimeä, vaikka hänellä oli tunne siitä, että hän oli tavallista kauemmin
maannut. Kuullen jalkojen kopsetta hän arvasi sitäpaitse, että isoisä
jo oli noussut; hän hieroi kummeksuen silmiänsä voimatta kumminkaan
nähdä sen enempää.

"Isoisä", sanoi hän, "oletko jo ylhäällä ja päivä ei ole vielä edes
noussutkaan?"

"Sinä erehdyt, lapsi", ukko vastasi. "Jos me tahtoisimme odottaa,
kunnes päivä majaamme paistaa, saisimme vielä kauan jäädä makaamaan.
Aurinko on jo epäilemättä aikoja sitten noussut, mutta minä pelkään
ettemme me sitä voi nähdäkään, sillä ikkunamme ovat kaikesta päättäen
ylhäältä alas asti lumikinosten peittämiä."

"Suuri Jumala, olisiko se mahdollista?" huusi Jaakko aivan
peljästyneenä, ja hypähti äkkiä vuoteestaan noutamaan lamppua, jonka
hän sytytti tullakseen vakuutetuksi surullisten tietojen totuudesta.
"Minä toivon että olet pettynyt, isoisä", lisäsi hän tähän. "Yhdessä
ainoassa yössä on mahdotonta, että voisi sataa niin paljon lunta!"

"Nyt saat nähdä ja tulla siitä vakuutetuksi", vastasi isoisä. "Ikkuna
ei ole hyvin korkealla, ja sen lisäksi minä arvelen, että tuisku on
pyrynnyt lumen majaa vasten. Jos asian laita on niin, ei se paljon
merkitse. Lumi makaa ainoastaan kahden tai kolmen jalan paksuudessa ja
me voimme silloin helposti lykätä sen syrjään."

"Niin, aivan oikein!" sanoi Jaakko rauhoittuneena. "Ja sitte tullaan
tänään pelastamaan meitä vankeudestamme. Isä on varmaankin jo
matkalla."

"Me tahdomme sitä toivoa, mutta me emme saa siihen liian lujasti
luottaa, ettei pettymys sittemmin tuntuisi kovin katkeralta", vastasi
isoisä. "Viisainta olisi, jos panisimme toivomme ainoastaan Jumalaan ja
itseemme, lapseni. Olettakaamme sen mahdollisuuden, että meidän täytyy
jäädä tänne suljetuiksi pitemmäksi ajaksi. Millä meidän tulee alkaa?
Meidän on pakko siihen mukautua, emmekä voi muuta, emmekä parempaa
tehdä, kuin arvostella apulähteitämme, ja kun me ne tarkoin tunnemme,
menetellä suurimmalla säästäväisyydellä. Mutta kuule, tuossa kukahtaa
käkemme... seitsemän, -- siis oikein, -- päivä on, ja aurinko on jo
noussut, jos kohta me pimeydessämme emme ole siitä mitään havainneet.
Hyväpä oli kumminkin että minä eilisiltana vedin ylös kellon! Sitä emme
saa koskaan unhottaa, Jaakko, ja ellen minä sitä ajatteleisi, niin
pitää sinun minua siitä muistuttaa, kuuletko? Mutta nyt tutkikaamme
ensin, kuinka paksulta lumi makaa ikkunamme edessä."

Kun he juuri olivat tutkimuksiansa alkamaisillaan, tapasi niinkuin
eilen vuohen valittava määyntä heidän korviinsa.

"Seis!" sanoi isoisä, "ensiksi Valikkiparka, sitte lumi! Se saa
odottaa!"

Molemmat läksivät siis kaikkein ensiksi navettaan. Isoisä kumartui
lypsämään vuohta, ja Jaakko seisoi vieressä ja katseli tarkoin
toimitusta.

"Niin, oikein, lapseni", sanoi isoisä, joka sen huomasi. "Se on
todellakin tarpeellista, että opit lypsämään, niin voit kerran astua
minun sijaani, jos minä kävisin liian heikoksi siihen työhön. Näethän
sinä, että kumartuminen on minun vanhoille jäsenilleni raskasta, ja
minun kätenikin alkavat käydä heikoiksi. Koettelepas kerran, kuinka
voit suoriutua Valikista ja lypsämisestä."

Jaakko totteli, polvistui alas vuohen viereen ja koetteli, alussa
kumminkin niin huonolla menestyksellä, että vuohi rupesi potkimaan ja
oli vähällä kaataa kiulun kumoon.

"Hellemmin Jaakko, hellemmin! Sinä kosketat kipeästi vuoheen, kun sinä
noin kömpelösti tartut siihen", puhui isoisä. "Koettele vielä kerran,
mutta vähemmällä voiman ponnistuksella!"

Jaakko alkoi uudestaan suuremmalla varovaisuudella, ja muutamien
uudistettujen kokeitten perästä onnistui se paremmin. Valikki seisoi
levollisna ja antoi taas suuren kiulun täydeltä maitoa, joka niin
varovasti vietiin keittiöön, ettei tippaakaan siitä hukkaan menisi.

Kun he molemmat olivat virkistäneet itseänsä nauttimalla tuoresta,
makeata maitoa, joka yksin muodosti heidän aamiaisensa, käänsivät he
huomionsa taas sataneeseen lumeen, ja isoisä avasi hiukan ikkunata
koettaakseen, jos hän sieltä käsin voisi mitata kertyneen lumikinoksen
paksuuden. Mutta tämä koe ei antanut tyydyttävää tulosta. Niin etäälle
kuin hänen käsivartensa ulottui, tunsi hän joka paikassa lunta, joten
kinoksen siis joka tapauksessa täytyi olla muutamia jalkoja paksu.
Ikkuna suljettiin siis ja he menivät savupiipun aukon alle täältä käsin
ehkä ylöspäin jotain nähdäksensä.

"Minä näen taivaan, isoisä!" huusi Jaakko ohjaten katseensa savupiipun
torveen.

Isoisä tähysteli myös sinne, ja huomasi ettei Jaakko erehtynyt.
Savupiipun vetoryöri oli avoinna ja voitiin ahtaan aukon kautta katsoa
ulos avaruuteen. Muutamia tuokioita myöhemmin kimelteli aurinko äkkiä
kirkkaasti lumikinoksia vasten, jotka torven yläreunan ympäri olivat
kasaantuneet melkoiseen korkeuteen, ja Jaakko, joka tuon kirkkaan
kimelteen nuorilla silmillänsä ensiksi havaitsi, huomautti isoisää
tästä. Melkein tarkoilleen voivat he, kun heidän silmänsä ensin vähän
olivat tottuneet lumen häikäisevään valoon, arvostella kerroksen
paksuuden, kun ei mikään ulkoneva osa estänyt näkemästä. Se oli
yksinkertainen suppilo, jonka lumi oli muodostanut piisin yli.

"Vahinko!" sanoi isoisä. "Jos meillä vaan olisi portaat, niin voisit
kiivetä ylös ja tähystellä ulkona vähän ympäryksiä. Muistaakseni
pitäisi ylhäällä löytyä luukku, jolla savupiippu voidaan sulkea. Isäsi
valmisti sen muutamia vuosia sitte tuonne ylhäälle, kun piisiä
korjattiin, se kun silloin oli hyvin kurjassa tilassa ja uhkaili ensi
myrskyssä murtua maahan. Se olisi meille suuri etu, jos me voisimme
saada aikaan jonkunlaisen laitoksen, jolla mielemme mukaan voisimme
sulkea ja avata luukkua; mutta valitettavasti en näe mitään
mahdollisuutta nousta ylös savutorveen."

"Jos savutorvi vaan olisi hiukan ahtaampi", sanoi Jaakko, "en silloin
porraspuita kaipaisikaan. Minä kapuaisin ylös niinkuin nokinuohoojan
oppipoika. Mutta valitettavasti, niinkuin nyt on, ei se käy päinsä,
savutorvi on liian laaja voidakseni saada tukea sen molemmista
seinistä."

"Ja kumminkin pitää meidän miettiä, mitenkä keinon keksisimme", väitti
isoisä miettiväisenä vastaan. "Luukku on meille siksi tärkeä. Ajattele
vaan, Jaakko, jos taas tulisi myrsky lumipyryineen! Heti sulkisimme
luukun, eikä myrsky, eikä lumihiutaleet olisi meille enää haitaksi
majassamme; me istuisimme suojattuina ja lämpimässä, kuinka ikinä
rajuilma ulkona päittemme ylitse riehuisikin. Sanoppas minulle, Jaakko,
osaatko kiivetä? Puissa tarkoitan?"

"Oi, tietysti, isoisä", vastasi poika vilkkaasti. "Minun kumppalini
sanovat aina, että sitä minä osaan paraiten heistä kaikista. Mutta mitä
voipi se meitä nyt hyödyttää? Savutorvi ei ole mikään puu!"

"Aivan oikein. Kumminkin johtuu mieleeni, että minä jossain tuolla
navetassa olen nähnyt jokseenkin pitkän kuusisen riu'un", väitti isoisä
vastaan. "Mitä jos sen tänne toisimme..."

Jaakko taputteli iloisena käsiänsä. "Sepä vasta oli oivallinen ajatus,
isoisä", huusi hän. "Jos riuku vaan on tarpeeksi pitkä yltääkseen ylös
asti, niin olemme tarkoituksemme voittaneet. Sata kertaa olen jo puuhun
kiivennyt, joll'ei heidän runkonsa vaan ollut niin paksuja, että voin
saada käsivarteni ympäri. Etsikäämme heti tuo riuku, isoisä!"

He etsivät, ja riuku löytyi kuin löytyikin. Se oli käsivartta paksumpi
ja kuori peitti sen vielä, niin että sen pinta oli karkea.

"Tämä tulee paljon kiipeämistäni helpoittamaan", sanoi Jaakko
hilpeästi, "ja kysymys on vaan, jos me voimme sovittaa sen savutorven
sisään."

"Pitää koettaa", vastasi isoisä ja he alkoivat työnsä vitkastelematta.
Hän tarttui riu'un toiseen päähän, Jaakko toiseen ja hinasivat sen
siten navetasta keittiöön. Vaikeinta oli, niinkuin Jaakko oli
aavistanut, saada se sovitetuksi savupiipun torveen, jonka kupu oli
melkein matalalla. Mutta sekin onnistui muutamien turhien koetusten
perästä, sillä riuku taipui katkeamatta, ja vihdoin sai Jaakko sen
nojautumaan savupiisin seinää vasten. Se oli tarpeeksi pitkä
tarkoitukseensa ja ulottui vielä hyvän matkaa savupiipun yli.

Vitkastelematta alkoi Jaakko kiivetä salkoa myöten ylös. Hän kietoi
käsivartensa ja jalkansa sen ympäri ja kiemurteli taitavasti kuin orava
sitä myöten ylös. Vartalonsa ympäri oli hän sitonut kappaleen
käärelankaa, jonka avulla hän aikoi nostaa lapion perästänsä, kun hän
vaan oli päässyt sinne. Iloksensa näki isoisä, ettei Jaakko ilman syytä
ollut kehunut kiipeämistaitoansa. Vuorotellen auttoi hän itseänsä
käsillä ja jaloilla riukua myöten ylös, käyttäen välistä savutorven
seiniä tueksensa ja saapui muutamien tuokioitten perästä onnellisesti
majan katolle. Sinne päästyään hän nosti valmiiksi varustetun lapion
kääreköydellä perässään, ja lapioiden lumen syrjään, valmisti hän
itselleen paikan, jossa hän sai lujan jalansijan. Sekin onnistui, ja
nyt nousi hän katolle, josta hän näki ympäriinsä kaikille suunnille.
Kaikkein ensiksi hän huomasi, että lunta oli katolla runsaasti noin
kolme jalkaa; paimenmajan ympärille oli se vielä paljoa korkeammalle
kokoontuneet, ja niinkuin isoisä oli arvannut, oli tuulen voima ajanut
sen paimenmajan seinää vastaan, jossa se vastustusta kohdatessa oli
kertynyt kerros kerroksen päälle. Mutta lunta ei ollut ainoastaan
täällä paljon; sitä oli vähän ajan kuluessa tullut kauheissa määrin
joka paikkaan ja peitti tantereen monen jalan paksuudelta. Niin kauas
kuin pojan silmät kantoivat, oli kaikki ikäänkuin valkoisen liinan
peittämää. Vuorenselänteet ja äyräät aina syvälti kuusimetsän sisään,
joka rajoitti näköalan alhaalta laaksoja kohti, kukkulat ja vaarat
läheltä ja kaukaa, tasangot, rotkot, kaikki olivat paksuun lumivaippaan
verhottuina, eikä mikään keskeyttänyt tämän talvisen taulun
yksitoikkoisuutta kuin honkien rungot, jotka tummanmustina kohosivat
lumen kiiltävästä valkeudesta. Olipa vielä paljon puita oksille
kokoontuneen lumen painosta taittuneet ja syöksyneet kumoon, ja niiden
haarukat ja oksat seista töröttivät surkean alastomina ja jäykkinä
lumikinoksista.

Tuuli puhalsi vielä yhä melkoisen ankarasti pohjosesta, ja sen henkäys
oli jäädyttävä ja jähmetyttävä. Taivas oli peitetty hajanaisilla,
synkillä pilvillä, jotka nopeasti kuin linnun siivillä liitelivät
ilmassa. Niitten avonaisten lomien kautta lankesivat auringon säteet
sinne ja tänne huikaisevalla hohteella avaroitten, lumella peitettyjen
kenttien yli, ja nämä loistavat viirut ja pilkut rientää suhauttivat
nuolen nopeudella yli vuorien ja laaksojen.

Jaakosta oli tämän näytelmän katsominen hauskaa, ja hän olisi ehkä
vielä kauemmin sitä katsellut, ellei pakkanen olisi häntä vaivannut.
Kertoessaan isoisälleen, mitä hän korkealta asemaltansa havaitsi,
kalisivat hänen hampaansa vilusta, niin että isoisän itse piti
kehoittaa häntä kiiruhtamaan.

"Joutuun, Jaakko, joutuun!" huusi hän hänelle. "Älä seiso siellä seutua
tarkastamassa, aivanhan sinä siten jääpuikoksi palellut, lapioi
mieluummin lumi pois katolta ja paljasta luukku. Se saattaa sinut
jälleen lämpimäksi ja edistää tarkoituksiamme!"

Jaakko lienee ollut samaa mieltä, että hänelle oli parempi lapioida
kuin vilusta väristä, ja kävi lapioonsa käsin. Hän havaitsi kumminkin
pian, ettei hän mihinkään helppoon työhön ollut ryhtynyt. Oikein kelpo
lailla piti hänen ponnistella lapioidakseen korkean lumikinoksen
syrjään; kohta tippuivat kuumat hikipisarat hänen otsastansa, ja vilua
hän ei enää tuntenut laisinkaan. Vihdoin onnistui hänelle puolituntia
kestäneen, ahkeran ponnistuksen perästä paljastaa luukku sen päälle
karttuneesta lumesta, ja iloinen huudahdus ilmoitti isoisälle, että hän
oli sen löytänyt. Nyt ei ollut kysymyksessä muuta kuin saada se niin
toimimaan, että sitä voi avata ja sulkea heidän mielensä mukaan.
Tämäkin oli kohta kääreköyden avulla aikaan saatu, sillä luukku oli jo
alkujaan niin laadittu. Jaakko tarvitsi vaan pujottaa köyden sitä
varten laaditun rullan yli, sitoa toinen pää lujasti kiinni ja heittää
toinen pää alas isoisälle. Kun hän veti köyttä, niin meni luukku auki,
kun hän päästi sen irti, niin sulkeutui se jälleen ja ainoastaan omasta
painostaan. Kun tätä oli monta kertaa uudistettu, ja he olivat
vakuutetut siitä, että kaikki meni hyvin, laskeutui Jaakko jälleen
savutorven kautta alas majaan, joka hänelle maksoi paljon vähemmän
vaivaa kuin kiipeäminen ylös.

Isoisä huomasi nyt, että pojan vaatteet olivat läpimärkiä sulaneesta
lumesta. Toisia vaatteita ei hänelle ollut, ja heidän piti sentähden
ryhtyä varokeinoihin välttääkseen vilustumista. He sytyttivät heti
uuniin kelpo tulen risuista ja mäntypuista, sulkivat luukun jättäen sen
vaan vähän raolleen, josta savu pääsi ulos, ja Jaakon piti istahtaa
uunin lämpimämpään paikkaan, että hänen vaatteensa pikemmin jälleen
kuivuisivat. Isoisä istuutui hänen viereensä, ja niin he viettivät
melkein koko sen päivän, ehkei juuri paraimmassakaan mielentilassa.

Mikä heistä oli erittäin epämukavaa ja todellakin kiusallista, oli
valon puute. Liehuva tuli liedessä levitti ainoastaan epäselvän ja
häälyvän valon, joka enemmän silmiä häikäisi, vaan jonka valossa ei
mitään tarkoilleen voinut nähdä. Heidän öljyvarastonsa oli niin niukka,
etteivät he uskaltaneet sytyttää lamppua pelvosta, että he siten sen
pian kuluttaisivat. Ainoastaan jonkun kerran käyttivät he lamppua
muutamia hetkiä mennäksensä navettaan vuohta lypsämään. Tämän
välttämättömän tehtävän perästä se sammutettiin, ja heidän täytyi taas
istua pimeässä, tai ainakin melkein pimeässä, kun takkavalkean liekki,
niinkuin sanottu, hyvin puutteellisesti korvasi lampun lempeämpää ja
tasaisempaa valoa.

Jaakko tunsi kovaa ikävää, ja tuntui hänestä kuin päivä ei olisi
koskaan tahtonut loppua. Tosin olisivat hetket kuluneet nopeammin, jos
hän jollain tavalla olisi ollut toimessa; mutta siitä esti häntä
voittamaton, sisällinen levottomuus. Hän oli alituisessa, tuskallisessa
kiihoituksen tilassa, sillä hän odotti hetki hetkeltään, että hänen
isänsä tulisi pelastamaan häntä ja isoisää. Pienimmänkin kahinan,
tuulenpuuskan huminan, vieläpä kipinänkin paukkeen kuullessa hän
kavahti ylös ja kuunteli jännityksellä, ellei lähestyvien askelten
kopse tapaisi hänen korviansa. Ainakin kymmenen kertaa päivän kuluessa
nousi hän katolle, tarkasteli ympäristöä ja katseli melkein silmänsä
pilalle havaitaksensa jo kaukaa jotakin lähenevää haahmoa. Turhaan
koetteli isoisä hänen kuumeentapaista levottomuuttansa rauhoittaa.
Jaakko ahdisti häntä kysymyksillä, eikö isä jo aikoja sitten olisi
pitänyt saapua kotiin, eiköhän jo eilen olisi kutsunut kokoon naapuria,
eikö hän voisi saapua jokikisessä tuokiossa? Isoisä parka, joka itsekin
mitä hartaimmin odotti heidän pelastustansa, ei voinut kaikkiin näihin
kysymyksiin muuta vastata, kuin että hän toivoi että Frans oli
onnellisesti saapunut laaksoon, eikä varmaankaan tuhlaisi hetkeäkään,
eikä säästäisi mitään vaivaa tuodaksensa heille apua. Mutta kuinka he
voivat tietää, mitä esteitä hänellä oli voitettavina? Tiet voivat olla
tukossa, hävitetyt tai niin lumen peitossa, ettei mitään mahdollisuutta
olisi päästä kulkemaan, ennenkuin ne olisi jälleen saatu kuljettavaan
kuntoon. Piti pysyä kärsivällisenä ja odottaa.

Tämä ei suinkaan ollut tyydyttävä lohdutus Jaakolle, joka oli vähällä
nääntyä levottomuuteen ja kärsimättömyyteen. Vieläpä myöhäiseen iltaan
asti toivoi hän isänsä ja naapurien saapumista, mutta yhä uudelleen
piti hänen nähdä pettyneensä toiveissansa. Kauhean pitkäksi kävi
hänestä aika.

Jokainen päivä, mitä ikinä se tuottaneekin, pahaa tai hyvää, iloa tai
surua, jokainen päivä on vihdoin loppuun kuluva. Niin myös tämäkin.
Noin kello kymmenen aikaan iltasilla nousi isoisä liikkeelle, sulki
savupiisin luukun täydellisesti, niin että kaikki ilmanveto oli
kokonansa suljettu ja läksi levolle kehoittaen Jaakkoa seuraamaan
esimerkkiänsä. Surullisena heittäytyi poika hänen viereensä, ja vielä
jonkun tunnin kuuli isoisä hänen hiljaa nyyhkyttävän. Hän ei häntä
häirinnyt. Minkä lohdutuksen olisi hän hänelle voinut antaakaan?
Levollisena antoi hän hänen itkeä huolensa loppuun ja huomasi vihdoin
hiljaisella tyydytyksellä, että pojan kyyneleet ehtyivät, ja uni
levitti rauhoittavan liepeensä hänen ylitsensä. Jaakko nukkui, ja kohta
sen perästä tuli uni isoisänkin silmiin.

Seuraavana aamuna, kun makaajat olivat heränneet ja hieroneet unen
silmistänsä, meni Jaakko ensi työkseen luukulle, jota hän koetteli
avata noustakseen katolle ja tarkastaaksensa eikö hänen isäänsä jo
näkyisi. Mutta luukun avaaminen teki kaikille hänen ponnistukseensa
niin kovaa vastarintaa, että hänen sen avaamiseen piti pyytää isoisän
apua. Yhteisten ja voimakasten ponnistuksien perästä onnistui heidän
nyt vasta saada luukku nousemaan syrjään ja syy tähän vaikeuteen
selkeni heille pian. Lunta putosi aukon kautta majaan, eikä voitu siis
epäilläkään, että yön kuluessa taas uusi lumipyry ja vielä ehkä rajumpi
oli raivonnut. Ja niin olikin asian laita, sen Jaakko kyllä näki
kiivettyänsä savutorven kautta ylös. Kaikesta päättäen oli kaiken yötä
lunta satanut lakkaamatta, sillä lumi oli nyt ainakin kaksi jalkaa
korkeammalla kuin edellisenä päivänä, ja Jaakon oli pakko oikein kelpo
lailla käyttää lapiota saadaksensa luukun jälleen käyttökuntoiseksi.
Vihdoin hän sai sen reilaan ja laskeutui jälleen alas majaan. Isoisä
oli sillä välin sytyttänyt tulen takkaan ja odotteli poikaa surullisin
katsein.

"Se on niin kuin arvelinkin", hän sanoi, kun Jaakko oli lopettanut
seikkaperäisen kertomuksensa, "lumi, joka alituiseen lisääntyy, ei ennen
ensi kevättä sula ja asettaa siis isäsi tielle voittamattomia esteitä.
Meidän on pakko tottua, Jaakko, siihen ajatukseen että meidän täytyy
jäädä haudatuksi kuukausmääriä tähän majaan. Näethän ettei se hyödytä
antautua pettävien toivomusten valtaan, joitten yhä uudistetut
pettymykset väsyttävät sielua ja murtavat kaiken uskalluksemme.
Varustautukaamme mieluummin heti ottamaan vastaan pahimpaakin, ja
pankaamme toivomme ainoastaan Jumalan apuun ja turvaan tässä surkeassa
asemassamme."

"Sinä siis ajattelet todellakin, isoisä, ettei meille tänäänkään tule
mitään apua omaisiltamme?" kysyi Jaakko surkealla katseella.

"Mahdotonta! Aivan mahdotonta!" vastasi isoisä päättävällä varmuudella.
"Eilen se jo oli epävarmaa, ja nyt tänään mahdotonta, kun lumikinokset
yhä vielä ovat lisääntyneet pari jalkaa, aivan mahdotonta! Minä tahdon
kiittää Jumalaa, jos vaan isäsi onnellisesti on voinut välttää kaikkia
niitä vaaroja, joita hän laskeutuessa vuorilta alas on ollut pakoitettu
torjumaan. Vielä nytkin toivoa hänen apuansa, olisi hulluutta, lapseni.
Ei ole yhdenkään ihmisen vallassa murtaa itsellensä tie näitten
lumikinoksien kautta. Ja vaikka isäsi kutsuisikin kymmenen lähimmäistä
naapuriansa avuksensa, raukeisi kumminkin kaikki käsivarret tässä
jättiläistyössä."

Niin surullisina kuin nämät isoisän sanat kaikuivatkin Jaakkoparan
korvissa, kuunteli hän kumminkin niitä suuremmalla levollisuudella kuin
isoisä oli odottanutkaan. Muutamia hetkiä hän tosin seisoi kumartunein
päin, ristissä käsin, syviin ajatuksiin vaipuneena, ja suuret kyyneleet
vierivät hänen kalpeitten kasvojensa yli, mutta vihdoin hän tointui,
kokosi kaiken rohkeutensa ja tahdonvoimansa, kohotti otsansa ja pyyhki
kyyneleet silmistänsä.

"No niin, isoisä", sanoi hän äänellä, jota hän koetteli saada
vakavaksi, "luottakaamme Jumalaan, kosk'emme enää voi toivoakaan
inhimillistä apua. Tässä käteni, isoisä, minä en sinua enää koskaan
tahdo saattaa surulliseksi lapsellisella malttamattomuudellani,
niinkuin eilen! Pikemmin tahdon parastani tehdä seistakseni uskollisna
sinun rinnallasi eikä yhtään valitusta saa enää kuulua minun
huulillani!"

"Hyvä, poikani!" sanoi isoisä iloisena puristaen hartaasti uljaan pojan
kättä. "Jos sinä pysyt noin vakavana, etkä uskallustasi kadota, niin
käypi kaikki vielä Kaikkivaltiaan avulla hyvin. Me emme vielä ole
apuneuvojen puutteessa, ja jos me säästäväisesti niitä käytämme, niin
riittävät ne hyvin, kunnes kevät jälleen maahan palajaa."

Sellaisella tavalla koki vanha mies, joka paremmin kuin poika voi
arvostella heidän asemansa vaaroja, pitää pystyssä pojanpoikansa
rohkeutta, ja se onnistuikin hänelle hyvästi, vieläpä paremmin kuin hän
oli ajatellutkaan. Muutamia päiviä kului tuomatta mukanaan muuta
merkillistä, kuin että lumi yhä edelleen suurissa määrin tulla tuprusi
taivaalta. Vastustaaksensa ikävää, vietti Jaakko aikansa siten, että
rupesi pitämän jonkunlaista päiväkirjaa kirjoittaen ylös mitä
merkillistä oli kohdannut häntä ja isoisää siitä ajasta, jolloin he
olivat jättäneet kotinsa laaksossa. Paperia, kyniä ja mustetta oli
hänellä riittävin määrin. Hänen oli kiittäminen tämän pienen varaston
omistamisesta sitä asianhaaraa, että hän kerran kesän kuluessa
loma-ajalla oli käynyt tervehtimässä isäänsä alpeilla. Voidaksensa
siellä valmistaa läksyjänsä, oli hän ottanut mukaansa paperia, kyniä ja
mustetta, ja sitten jättäessään isällensä jäähyväiset, oli hän ne
jättänyt paimenmajaan aavistamattakaan, kuinka mieluinen ja tervetullut
tämä pieni aarre muutamana päivänä tulisi hänelle olemaan. Hän
kirjoitti ahkeraan takkavalkean loistossa, ja kulutti tällä tavalla
monta hetkeä hyödyllisesti ja vieläpä suloisestikin. Kenties annamme
ystävälliselle lukijallemme tietoja muutamilla otteilla tästä
päiväkirjasta, jota kirjoitettiin niin omituisissa olosuhteissa. Nyt on
meidän kumminkin kerrottava eräästä tapahtumasta, joka olisi voinut
tuottaa ystäväraukoillemme mitä kauheimpia seurauksia.

Oli 24 päivä marraskuuta. Jaakko ja hänen isoisänsä istuivat tulen
ääressä, ja viimeksimainittu antoi pojalle ajanvietteeksi luvunlasku
esimerkin. Kun Jaakolla ei ollut kivitaulua, ja hän niin paljon kuin
mahdollista tahtoi säästää paperivarastoansa, niin hän otti muutamia
kauhallisia poroa takan hiilloksesta ja siroitti sen tasaisesti ohuena
kerroksena uunin pankolle. Sillä tavalla käytti hän uunin pankkoa
kivitaulun asemesta, niinkuin muutamissa Jura-vuoriston kouluissa
menetellään kuivalla hiekalla, tämän kaukaisen seudun asukkaat kun
enimmiten ovat liian köyhät ostaaksensa kivitauluja ja paperia. Jaakko
ei liene kumminkaan tarpeellisella varovaisuudella menetellyt
ottaessaan tuhkaa, sillä sillä välin kuin hän numeroitansa piirsi ja
isoisä tarkkuudella seurasi hänen työtään, tunsivat äkkiä kumpaisetkin
takanansa tavattoman kuumuuden. He kääntyivät ja huomasivat
hämmästyksekseen ja kauhukseen, että tämä kuumuus tuli olkikuvosta,
jota Jaakko oli aikonut käyttää muutamaan pienempään palmikoimistyöhön,
ja jonka hän oli heittänyt lattialle hiilloksen läheisyyteen. Näille
oljille oli luultavasti kipinä pudonnut, ja nyt seisoi koko kupo
tulessa.

Jaakko ja hänen isoisänsä päästivät tuskan huudahtuksen, ja ensi
työkseen heittäytyi tuo urhea poika miettimättä tuleen ja pieksi
kumpaisellakin käsillänsä liekkiä niitä sammuttaaksensa. Sillä tavoin
hän ei kumminkaan saanut mitään muuta toimeen, kuin että hän poltti
kätensä liekkiä tukahuttamatta ja niitten nopeata leviämistä estämättä.

Toisin teki isoisä.

Huolimatta niistä tuskista, joita jok'ainoa reippaampi liike vaikutti,
heittäytyi hän nopealla päätöksellä olkien päälle, syleili kupoa
kumpaisellakin käsivarrellaan siitä päästä, joka ei vielä palanut,
nosti sen ylös ja kantoi viipymättä hulmuavat oljet savutorven alle.

"Jaakko", huusi hän kovalla äänellä, "vie syrjään kaikki, joka on tulen
arkaa!"

Jaakko oli nopea liikkeissänsä. Reippaasti hän paiskasi puisen jakkaran
syrjään, viskasi vähäisen puuvaraston takalta kamarin keskelle ja
lykkäsi syrjään kaiken syttyvän, joka oli uunin läheisyydessä. Sen
perästä kiirehti hän isoisällensä avuksi ja olikin se todella
viimeisessä tingassa. Muutamia hirveitä hetkiä olivat kumpaisetkin
kauheimmassa tuskassa. Liekit leimusivat nuoleskellen kuivia olkia
myöten eteenpäin ja levisivät rajusti yhä enemmän ympäri. Heinähangon
ja hiilikoukun avulla painoivat he palavan olkikuvon muuria vastaan
saadakseen sen siten tukehtumaan. Punainen, helakka loiste valaisi
huoneen sisustan, tuli ja tomu täytti koko alan ja olivat melkein
tukehuttaa onnettomia, jotka epätoivon ponnistuksilla taistelivat tulta
vastaan, joka uhkasi tuottaa tuhoa heille itselleen ja koko majalle. Ei
ollut tippaakaan vettä saatavissa; savu ei päässyt minnekkään ja tuli
yhä paksummaksi ja tukehuttavammaksi; heidän täytyi vihdoin antaa
palavan kuvon pudota maahan, tuli lenteli yltympäri, ja nyt näytti
todellakin siltä kuin, jos kaikki ilman pelastuksen toivoa olisi
hukassa. Suuria sinkaleita palavia olkia lenteli majan toisesta päästä
toiseen ja näytti melkein täyttävän koko huoneen. Voisivathan ne pudota
olkivuoteelle keittiön nurkassa, voisivathan ne sytyttää kuivia
kattohirsiä, tai tarttua hirsiseinään, joka eroitti keittiön navetasta,
ja varmaan olisikin jompikumpi näistä tapahtunut, ellei isoisä
älykkäästi ja nopeasti olisi kantanut jäännöksen palavaa olkikupoa
savutorven alle ja pitänyt sitä siellä kiinni siksi, että suurin osa
siitä oli tuhkaksi palanut. Ympäri liehuvat sirpaleet eivät voineet
mitään vahinkoa enää aikaan saada, koska ne niin nopeasti hiiltyivät.
Siitä huolimatta tuntui tämä meidän peljästyneille ystävillemme
ijankaikkisuudelta, kunnes vihdoin päästiin niin pitkälle, että liekit
siellä ja täällä vähitellen ainoasti heikosti liekahtivat palamaan,
vihdoin kokonansa sammuivat ja jättivät vaan pieniä kasoja kiiltäviä
kipunoita peitetyt paksuun savuun ja tomuun.

"Reippaasti lapseni!" huusi isoisä. "Hävitä kaikki, joka vielä näkyy
hehkuvan ja sammuta pienimmätkin kipinät."

Jaakko totteli ja isoisä itse osoitti hänelle parasta esimerkkiä.
Muutamien hetkien perästä olivat tulipalon viimeisetkin jäljet
poistetut, ja täydellinen pimeys vallitsi nyt äsken juuri tulen ja
liekkien vallassa hehkuvassa majassa. Uhkaava, hirveä vaara oli
onnellisesti mennyt ohitse, ja pelastettu oli ei ainoastaan henki,
mutta myöskin maja ja kaikki sen näille vaivaisille vangituille
kallisarvoinen omaisuus.

Alussa istuivat kumpaisetkin, isoisä ja pojanpoika uupuneina ja
puoleksi tukehtuneina, ikäänkuin huumauksissa, ainoastaan yksi tunne
sydämmessä, nimittäin hartain kiitos Jumalalle, joka oli heidät
suojellut niin suuresta onnettomuudesta. Vähitellen vetäytyi paksu ja
raskas savu pois, he voivat jälleen sytyttää lampun ja katsoa toisiansa
silmiin. Toinen säikähti toista, sillä he olivat mustia kuin
hiilenpolttajat tai nokinuohoojat. Mutta mitä se haittasi? He tuskin
ottivat sitä huomioon. Olihan kumminkin henki pelastettu, vieläpä ilman
suuremmitta vammoitta kuin muutamia keveämpiä palohaavoja Jaakon
käsissä ja jaloissa.

He pudistelivat tuhkan vaatteistansa ja hiuksistansa, jolla ne näkyivät
olevan kokonaan peitetyt, puhdistivat itsensä niin hyvin kuin voivat ja
juttelivat sitten siitä vaarasta, jota hädin tuskin olivat välttäneet.

"Se on meidän oma syymme, että tämä piti meitä kohtaaman", sanoi
isoisä. "Meidän tilassamme olevien ihmisten pitäisi aina olla
varuillansa kaikkia mahdollisuuksia vastaan! Jos meillä vaan olisi
ollut yksi ainoakaan sangollinen vettä saatavissa, ei olisi mitään
sellaista voinut tapahtuakaan. Mutta palanut lapsi arkailee tulta, ja
me tahdomme tästälähtien kumminkin menetellä viisaammin ja ottaa oppia
tästä tapahtumasta. Maitokamarissa olen nähnyt seisovan tyhjän
tynnyrin. Lyökäämme siitä ylimmäinen pohja pois, kuljettakaamme se
tänne, asettakaamme se tuohon nurkkaan ja täyttäkäämme se lumella.
Kohta on se kyllä sulava, ja sitte voimme olla ainakin varmat, ettei
maja päältämme pala. Muuten pitää meidän kaikessa tapauksessa hyvin
varovasti menetellä tulen kanssa, Jaakko, sillä en tarvinne nyt vasta
sanoa sinulle, että jos maja palaisi, ja vaikka me kumpaisetkin
pelastuisimme liekeistä, tuottaisi se meille välttämättömän kuoleman.
Miten voisimme ilman majaa suojella itseämme pakkasta vastaan? Mitenkä
sammuttaisimme nälkäämme, mitenkä löytäisimme tien välttääksemme mitä
surkeinta kohtaloa? Ei ole mikään mahdollisuus päästä alas laaksoon, ja
me olisimme sellaisen onnettomuuden sattuessa samassa tilassa kuin
onneton merimies, jonka laiva on syttynyt tuleen keskellä aavaa merta.
Siis varovaisuutta tulevaisuudessa, rakas Jaakkoseni, ja nyt älkäämme
kadottako enää aikaa, vaan noutakaamme astia viipymättä tänne."

Tämä yhtä tärkeä kuin helppo tehtävä oli kohta toimitettu, ja tynnyri
asetettiin paikoillensa, sittekun sen päällimmäinen pohja oli
puhkaistu. Lumesta ei ollut mitään puutetta. He tarvitsivat vaan avata
sisäänpäin aukiavan oven, ja valkoinen lumiseinä törrötti heitä
vastaan, jolla he olisivat voineet täyttää vaikka tuhansia tynnyreitä,
Se oli seinä, joka järkähtämättä eroitti heidät kaikesta muusta
asutusta maailmasta, ja kun he tarttuivat lapioon ja tätä ajatellen
penkoivat lumikinosta, oli heidän sydämmensä raskas ja heidän silmänsä
täytetyt kyynelillä, joita he huolellisesti koettelivat toisiltansa
salata.



VIIDES LUKU.

Erakkojen elämä.


Lakkaamatta satoi lunta yöt päivät ja kasaantui sellaiseen määrään
katolle, että isoisä siitä oli todellakin huolistunut.

"Paino tulee liian raskaaksi", hän sanoi, "kattopalkit viimein tuskin
sietävät tätä painoa ja meidän täytyy sentähden sitä keventää."

"Se on pian tehty", vastasi Jaakko ja riensi luukulle, jonka avaaminen
taas vaati tavallista suurempaa ponnistusta. Sitte hän riensi katolle,
antoi ojentaa itsellensä lapion ja teki työtä otsansa hiessä muutamia
tuntia lapioiden lunta syrjään. Hän jätti ainoastaan jalanpaksuisen
kerroksen, jonka tuli suojella majaa ulkoapäin pakkaselta ja pidättää
lämmön sisällä; kaiken muun hän lapioi pois.

Tämä työ, niin rasittavaa kuin se olikin, tuotti hänelle kumminkin
huvitusta tässä yksitoikkoisessa elämässä paimenmajan suljetussa
kammiossa. Mutta muuten pysyi hän alinomaa melkein toivottomana, sillä
näköala ulkona ei tarjonnut mitään ilahduttavaa, ei silmille eikä
sydämmelle. Lumen pinnalla voi tuskin huomata mitään epätasaisuutta, se
verhosi kaiken tasaisesti valkoiseen peitteesensä. Raskaana ja synkkänä
kohosi taivas yli koko tämän surkean aution seudun, ja sitä nähdessään
täytyi Jaakon tahtomattansakin ajatella noita ikuisen jään peittämiä
napaseutuja, joista hänen opettajansa koulussa oli kuluneen kesän
aikana paljon kertonut. Jaakko ei kärsinyt sitä kauan katsella, sillä
suru ja toivottomuus valtasivat hänen mielensä. Huokaellen hän käänsi
selkänsä tähän talvimaisemaan ja laskeutui savutorven kautta jälleen
alas majaan.

Isoisä huomasi heti hänen alakuloisen mielialansa ja koetteli etsiä
jotain tointa, johtaakseen hänen ajatuksiaan toisaalle. Vielä kerran
tarkastivat he tarkoilleen koko käytettävissä olevan varastonsa ja
havaitsivat, että tässä pienessä syrjäisessä asunnossa ei kokonaan
puuttunut kaikkia välttämättömiä elämän ehtoja. Meidän lumen alle
elävänä haudatut ystävämme löysivät niin suuren varaston heiniä ja
olkia kuin heidän vuohensa kokonaisen vuoden kuluessa tarvitsi, ja jos
Valikki vaan edelleenkin niinkuin tähän asti antaisi maitoa, niin olisi
heille arvokas turva tästä elukasta. Mutta joku onneton tapahtuma voisi
riistää heiltä tämänkin turvan, ja he olivat sentähden hyvin iloisia,
kun he jostain navetan nurkasta löysivät vähäisen varaston perunoita,
jotka he hyvin huolellisesti peittivät oljilla suojellaksensa niitä
paleltumasta, jos pakkanen mahdollisesti kiihtyisi. Navetassa he
löysivät vielä pienen varaston puita pinottuna, mutta ei kumminkaan
niin paljon, että se riittäisi koko talveksi. Kaikissa tapauksissa piti
sitä hyvin säästäväisesti pidellä ja päätettiin sitä käyttää vasta
viimeisessä tingassa, ja joka tilassa pitää luukkua huolellisesti
suljettuna, ettei lämpö sitä tietä pääsisi ulos. Muuten tekivät
kumpaisetkin erakot kohta sen havainnon, että lumi, joka kokonansa
ympäröi majan, tuntuvassa määrässä auttoi säilyttämään lämpöä huoneen
sisässä.

Paitsi halkoja löysivät he vielä läjän männyn käpyjä, jotka Jaakko
kesän kuluessa oli koonnut kotia laaksoon vietäväksi. Se oli onneksi
jäänyt tekemättä, ja männyn käpyjä voitiin hyvin hyvästi hätätilassa
käyttää halkovarojen lisinä. Olipa vielä olemassa navetassa puusoimia
ja häkkiä, ja jos tulisi kysymykseen pelastaa henki, niin voisi
niitäkin ottaa käytettäväksi. Ainakin oli se isoisän ajatus, ja Jaakko
oli täydellisesti samaa mieltä. Kun laiva on vaarassa, heitetään lasti
mereen ja _halvempi täytyy aina hätätilassa väistyä korkeamman tieltä_.

Jo kauas kuluneen vuoden ajan tähden oli paimenmaja melkein tyhjennetty
ja suurin osa kalustoa oli alas laaksoon kuljetettu, mutta suuri
kattila riippui vielä paikoillaan, ja paitsi sitä löysi Jaakko muutamia
kyökkikaluja, kirveen ja sahan. Kirves oli tosin hampaille hakattu ja
saha tylsä, mutta sitä saattoi kumminkin käyttää. Vihdoin oli
kummallakin sekä isoisällä että Jaakollakin linkkuveitsensä, josta
vuorelainen harvoin luopuu, niin että heiltä, mitä kalustoon tulee ei
suinkaan puuttunut, mitä välttämättömintä oli. Pahempi oli sitä vastoin
muonavarojen laita. He löysivät ainoastaan kolme suurta leipää,
jonkunlaisia pumpernikkeleja eli laivakorppuja, jotka pysyvät hyvinä
kokonaisen vuoden tai kauemminkin ja viimein tulevat niin koviksi, että
niitä täytyy paloitella kirveellä, koskei niitä enää jaksa veitsellä
leikata. -- Valitettavasti oli niitä, niinkuin sanottu, ainoastaan
kolme, jotka he löysivät suuressa vanhassa, tammisessa seinäkaapissa,
jossa he myös paitsi näitä tapasivat vielä hiukan suolaa, jauhettua
kahvia, öljyä ja pienen määrän sianrasvaa, -- oikeita aarteita, joita
he nykyisessä tilassansa eivät olisi tahtoneet vaihtaa puhtaasen
kultaan.

"Rasva tulee meille vallan sopivaan aikaan", sanoi Jaakko tyytyväisenä,
kun hän sen havaitsi vetolaatikossa.

"Todellakin vallan sopivaan", vastasi isoisä ilostuen hänkin. "Mutta me
emme saa käyttää sitä ruuaksi, vaan täytyy meidän säästää sitä siltä
varalta, että meidän vähäinen öljyvarastomme loppuisi. Tai tahtoisitko
mieluummin syödä makeaa ja istua pimeässä, taikka valoa ja niukempaa
ravintoa."

"Minä pidän jälkimäistä parempana", vastasi Jaakko arvelematta. "On
hyvin surkeata aina istua pimeässä!"

Rasva pantiin siis syrjään ja suuren seinäkaapin tarkastusta
jatkettiin. Ruokavaroja eivät he kumminkaan enään löytäneet, sitä
vastoin sattui Jaakon käteen aarre, joka täytti isoisän mielen
vilkkaammalla ilolla, nimittäin vanha, aivan tomuinen ja hämähäkin
verkoilla peitetty kirja, kirja Kristuksen seuraamisesta, niinkuin
Jaakko luki kansilehdestä kirjaa avatessa.

"Oi, poikani", huusi isoisä, kun hän kuuli kirjan nimen, "se on paras
ystävä, joka voi meitä lohduttaa yksinäisyydessämme! Kirja Kristuksen
seuraamisesta on todellakin kirja kaikille kärsiville ja onnettomille!
Se opettaa meille, että on olemassa ainoastaan yksi paha, nimittäin:
_unhottaa Jumala_, ja ainoastaan yksi onni, se on: _rakastaa Jumalaa!_
Sinä näet, lapsukaiseni, että, vaikka olemmekin yksin, me emme
kumminkaan ole hyljätyitä! Olemme tosin jo löytäneet paljon, joka
ruumista ravitsee, ja nyt omistamme oivallisimman ravinnon
sieluillemme! Meiltä ei mitään puutu, jos me vaan ymmärrämme sitä
hyvästi käyttää. Varmaankin on, rakas poikaseni, tämä kirja antava
meille vielä monta lohdutusta, monta virkistystä ja kehoitusta!"

Kirja pantiin hyvin huolellisesti takaisin kaappiin, sopivana hetkenä
jälleen esille otettavaksi. Loppuosa päivästä kului jatkettuihin
tutkimuksiin tuottamatta mitään tärkeämpiä löytöjä. Kumminkin olivat
ystävä-parkamme mielissään löydetyistä aarteista ja menivät
päivätyöhönsä sangen tyytyväisinä levolle. Heidän vuoteensa oli kova,
mutta tarpeeksi leveä antaaksensa heille kylliksi tilaa. Heillä oli
ainoastaan yksi peite ja matrassin asemesta piti heidän käyttää suurta
olkisäkkiä. Kumminkin lepäsivät he sen päällä suloisesti, sillä heidän
sydämmensä oli täynnä kiitollisuutta Jumalaa kohtaan, joka tänään oli
antanut heille niin monta osoitusta alinomaa kaitsevasta, isällisestä
rakkaudestaan.

Herätessään seuraavana päivänä -- se oli seitsemäskolmatta päivä
marraskuuta -- huomasivat he, ettei vieläkään ollut lakannut lunta
satamasta. Pilvi pilven perästä sataa tihutti alas taivaalta, ja yhä
paksummaksi ja korkeammaksi kasaantui lumi vuorille, jotka siitä syystä
joka hetki tulivat mahdottomammaksi liikkeelle lähtijöille. Mitä
korkeammalle lumi kohosi, sitä syvemmälle joutui vaivaisien vangittujen
toiveet saada pelastusta surkeasta tilastansa alhaalla asuvien
kylänaapurien avulla, ja itse Jaakonkin, joka vielä yhä oli povessansa
kantanut heikkoa toivon kipinää, piti vihdoin antaa tämänkin haihtua.
Hetket kuluivat häneltä apeassa mielialassa, ja niin alakuloinen
surumielisyys valtasi pojan, että isoisä havaitsi välttämättömäksi
ajatella keinoja ilahduttaa häntä ja saada hänet unhottamaan surkean
asemansa. Toiminta, henkinen tai ruumiillinen, näkyi hänestä varmimpana
keinona saavuttaa tarkoitustansa. Hän jutteli hänen kanssansa, antoi
hänelle arvoituksia tai useammin luvunlasku esimerkkejä, joita Jaakon
tuli ratkaista päässänsä, ja kun hän väsyi, niin kertoi hän hänelle
paljon hauskaa, kokemuksista rikkaasta pitkästä elämästänsä tai hyvistä
kirjoista, joita hän viimeisinä vuosina oli lukenut, kun vanhuuden
heikkous jo esti häntä työtä tekemästä. Isoisä kertoi hyvästi ja
huvittavasti, ja Jaakko kuunteli häntä suurimmalla tarkkuudella.
Huomaamatta auttoi isoisä sillä tavalla häntä monen ikävän hetken yli,
ja sitä paitsi Jaakolla oli paljon hyötyä tulevaisuudessa näistä
keskusteluista. Hänen vielä nuori sielunsa rikastui tiedoilla, jotka
muissa olosuhteissa ehkä olisivat jääneet hänelle vallan vieraiksi, ja
sitä paitsi voitti hän ajan pitkään sellaisen näppäryyden päässä
laskemisessa, että isoisän ja hänen itsensäkin piti sitä ihmetellä.

Sillä tavalla kului muutamia päiviä, ja isoisä luuli nyt, että hän, kun
hänen pojanpoikansa nyt oli iloisemmalla mielialalla, voi tehdä
huomautuksen asianhaarasta, joka oli yhtä tärkeä kuin välttämätön, jos
kohta sangen katkera. Niinkuin jo sanottiin, oli näillä onnettomilla
maan pakolaisilla ainoastaan hyvin vähäinen varasto lamppuöljyä. Jos
he, niinkuin tähän asti, antoivat lampun palaa kaksitoista tuntia
päivässä, niin olisi lamppuöljy yhdessä ainoassa kuukaudessa loppuun
kulunut, ja heillä olisi surkea välttämättömyys viettää koko seuraava
aika pimeydessä. Tämä ei saanut tapahtua, se oli vältettävä, ja eräänä
päivänä ilmoitti isoisä tämän tärkeän asian Jaakolle, joka ihmetellen
kuunteli tätä tiedonantoa. Jaakko säikähti, sillä hän ei ollut vielä
sitä ajatellut, ja ensi silmänräpäyksessä kauhistutti se häntä, että
heidän täytyi luopua lampun ystävällisestä, lohduttavasta valosta.
Vähän aikaa ajateltuansa havaitsi hän, että isoisän huolet
olivat vallan oikeutetut, ja että välttämätöntä olisi rajoittaa
kallisarvoisen öljyn kuluttamista. Hän tyytyi siis tyvenellä mielellä
välttämättömyyteen, ja tarkoin asiata punnittua päätettiin, että tästä
lähtien poltettaisiin lamppua ainoastaan kolme tuntia päivässä, ja
muina aikoina tyydyttäisiin siihen heikkoon valoon, joka takkavalkeasta
säteili.

Niin tapahtuikin. Lamppu pantiin pois, ja isoisä ponnisteli voimiansa
kaksin kerroin saada pojanpoikansa unhottamaan tätä heidän surkeata
tilaansa. Hän kertoi hänelle hauskimmat kaskunsa, jutteli hänen
kanssansa kaikesta, mikä vaan voi kiinnittää ja kiihoittaa hänen
mielikuvitustansa, haasteli hänelle kuolleesta äidistänsä, isästänsä,
sisaruksistansa, ja sai siten vihdoin ajatusaineita, jotka hauskalla
tavalla lyhensivät monta ikävää hetkeä tarvitsematta silloin käyttää
lamppua. Heillä oli olkia runsaasti, niin etteivät tarvinneet niitä
säästää. Isoisä huomautti pojanpojalle tätä asianlaitaa, ja että he
tästä voisivat valmistaa olkipalmikoita sekä leveämpiä tai kapeampia
nauhoja, jotka olivat sopivia kaikellaisiin tarpeisiin, ja Jaakko
suostui innolla tähän hänelle mieluisaan ehdotukseen. Viipymättä toi
hän sinne olkikuvon ja istahti lähelle tulta takan viereen isoisänsä
jalkojen juureen. Tämä ojensi hänelle tarpeen mukaan oljenkorsia sekä
varoi, ettei kipinöitä lennähtäisi olkiin ja aikaansaisi uuden
tulipalon. Niin kävi Jaakko ripein sormin työhönsä, joka alussa tosin
meni hiukan kömpelösti, mutta kumminkin tuotti hänelle paljon
huvitusta.

Se oli itse asiassa hyvin sopiva ja mieluinen työ. Se ei estänyt
juttelemasta, eikä tarvittu siinä mitään erittäin kirkasta valoa, ja
vihdoin ei se väsyttänytkään. Jaakko oli sydämmellisesti iloinen, että
isoisä oli keksinyt tämän ajanvietteen.

Sellaisilla toimilla ja ajanvietteillä tultiin joulukuuhun, tähän
ikävään ja pimeään kuukauteen, josta ainoastaan tuo rakas joulujuhla
ikäänkuin kirkas tähti pimeästä yöstä loistaa rohkaisten ja ilahuttaen
ihmisten mieliä. Jaakko ei sitä aloittanutkaan juuri iloisilla
tunteilla, sillä minkä lohdutuksen voivat nämä yhä lyhenevät päivät ja
yhä pitenevät yöt tuottaa hänelle, tuolle kaikista erotetulle raukalle?
Sillä välin satoi yhä vielä lunta niin suurissa määrin, että se jo
seista törötti korkealla paimenmajan katon yli ja verhosi sen
täydellisesti niinkuin maa ruumiskirstun haudassaan. Joka aamu piti
Jaakon savutorven kautta nousta katolle, pitääksensä uunin luukkua
käyttökunnossa, koska vankiparat muuten eivät voineet saada raitista
ilmaa, eivätkä voineet sytyttää tulta uuniin, josta nouseva savu olisi
heidät tukehuttanut, kun sen kulku ulkoilmaan olisi suljettu.

"Meidän asemamme ei suinkaan ole mieluisin", sanoi isoisä eräänä
päivänä, kun Jaakko alakuloisena palasi alas savutorven kautta, "mutta
ainakin se on monta vertaa mieluisempi vangitun asemaa vankihuoneessa,
joka ehkä on yhtä vähän syypää sulkemiseensa kuin mekin. Meillä on
tulta ja vähintäin muutamia hetkiä päivässä myöskin valoa; me saamme
nauttia vankeudessamme jommoisestakin vapaudesta ja voimme
monellaisella tavalla mielemme mukaan huvitella itseämme, joka ei ole
sallittu vankiraukalle neljän kolkon seinänsä välissä. Me emme tarvitse
joka aamu peljätä epäileväisen, ehkäpä ankaran ja tylyn vanginvartijan
esiintymistä! Ja muutenkin eivät ne kärsimykset, jotka Jumalan
tutkimaton tahto määrää, ole koskaan niin katkeria kuin ne kärsimykset,
jotka luulemme kärsivämme muitten ihmisten vääryyden kautta. Vihdoin,
lapseni, ja tämä on tai ainakin näyttää minusta vähintäin suurimpana
etuna asemassamme, vihdoin näet emme ole _yksin_, vaan voimme molemmin
puolin toisiamme lohduttaa, elähyttää, ilahuttaa ja rohkaista. En tahdo
sillä sanoa, etten mieluummin toivoisi että sinä olisit kotona turvassa
isäsi luona! Mutta kun Jumala on kerran sen niin säätänyt, että sinä
olet täällä, niin on minulla sinun läsnäolostasi todellinen turva ja
ääretön lohdutus. Itse Valikkikin auttaa omalla tavallansa tekemään
vankeutemme vähemmin tukalaksi, ja se tekisi minut hyvin surulliseksi,
jos minun pitäisi hänet kadottaa, ei ainoastaan maidon vuoksi, jonka se
meille antaa, mutta myös koska hänen seuransa tekee minun sydämmelleni
iloa ja on minulle ajanvietteeksi ja ratoksi."

"Sinä olet oikeassa, isoisä, sen minä havaitsen", sanoi Jaakko. "Meidän
kohtalomme ei todellakaan ole niin surkea, kuin minä monesti olen
uskonut. Ilo, johon toiset ottavat osaa, on kaksinkertainen ilo,
kärsimykset, joihin toiset ottavat osaa, ovat ainoastaan puolinaisia
kärsimyksiä. Nyt vasta, kun sinä siitä huomautit minua, ymmärrän miksi
Valikki raukka aina niin surkeasti määkyy, kuin me lypsyn perästä
jätämme hänet yksin navettaan. Eläinparka kaihoaa ja ikävöipi seuraa.
Miksi emme tuo häntä tänne, isoisä? Hän voipi hyvin hyvästi saada sijaa
jossain nurkassa, ja keittiö on siksi suuri ettei meille sen kautta
tule ahtaammaksi. Hän iloitsee varmaankin paljon, jos me otamme hänet
luoksemme, ja kuka ties ellei hän kiitollisuudesta antane meille
enemmän ja parempaa maitoa? Joko minä saan tehdä valmistuksia
tuodakseni hänet tänne, isoisä?"

Jaakko tarvitsi vaan tämän isoisänsä myönnytyksen pannaksensa heti
aikeensa toimeen ja tehdäksensä tarpeellisia valmistuksia. Hän kantoi
siihen keittiön nurkkaan, jossa hän arveli sen vähemmin olevan esteenä,
pienen seimen, jonka hän suurella puutapilla kiinnitti seinään ja tuki
kahdella pylväällä, sekä kiiruhti sitte navettaan tuodakseen Valikin
uuteen asuntoonsa.

Oli liikuttavaa nähdä elukkaraukan riemua mieluisesta muutoksesta. Se
juoksi iloisena ympäri keittiössä, määkyi tyytyväisenä ja hyväili
Jaakkoa ja isoisää niin rajuilla suosionosoituksilla, että ne ajan
pitkään jo alkoivat käydä kiusallisiksi. Isoisä arveli kumminkin että
se kohta lakkaisi ja antoi sen tehdä mielensä mukaan. Valikki
laskeutuikin vihdoin hiljaa ja levollisena alas nurkkaansa ja
ainoastaan hänen suuret lauhkeat silmänsä, joilla se kiitollisena
katseli hyväntekijöitänsä, säteilivät sitä sisällistä riemua ja
tyytyväisyyttä, jota se tunsi.

"Näethän, Jaakko", virkkoi isoisä hymyillen osoittaen vuohta, "että
olet tehnyt hyvän työn; yksi onnellinen sydän enemmän sykkii meidän
pienessä, yksinäisessä majassamme!"

Muutamien päivien perästä, kolmas päivä joulukuuta, kun Jaakko
tavallisuuden mukaan nousi katolle lapioimaan lunta luukusta, huomasi
hän vihdoin ihastuksella sinisen taivaan päänsä ylitse ja kirkkaan
säteilevän auringon, joka pilvettömältä taivaalta loisti alas
korkeudestaan. Oli lakannut lunta satamasta, ja ilma oli kuiva ja
raitis. Avara lumikenttä, joka säihkyen heijasti auringon säteitä,
häikäisi Jaakon silmiä, mutta sittenkin viipyi hän tavallista kauemmin
katolla ja katseli huviksensa sitä laajaa näköalaa, joka avautui hänen
eteensä. Mielellään olisi hän myös isoisälle suonut vielä kerran niin
pitkän ja pimeän yön perästä nähdä aurinkoa, mutta hänellehän oli
mahdotonta kiivetä katolle, ja kaikki muut tiet oven tai ikkunan kautta
olivat lumikinokset sulkeneet. Silloin johtui pojan mieleen äkkiä
oivallinen ajatus.

"Mitä", sanoi hän itsekseen, -- "mitä, jos minä koettaisin kovertaa
tien isoisälle lapiolla lumikinoksen läpi? Se on onnistuva, jos minä
vähitellen kaivaudun ylöspäin ja tungen lumen kumpaisellekin puolen!"

Tämän aatteen valtaamana riensi Jaakko ihastuneena taas alas, eikä
epäillyt vähintäkään ilmoittaa tätä mielijohdettansa isoisälle. Tämä
arveli tosin että sellainen ponnistus oli pojan voimille liian suuri,
mutta Jaakko ei tahtonut siitä kuulla puhuttavankaan, vaan kävi
vitkastelematta työhön käsiksi. Kun hän avasi tuvan oven ja valkea
lumiseinämä seista törrötti häntä vasten, alkoi hän jo tosin aavistaa,
että hänen aikomuksensa ei olisi niinkään helposti aikaan saatu, kuin
hän innostuksen ensi kiihkossa oli arvellut; mutta ajatus saada
palvella rakastettua isoisäänsä elähytti häntä uusilla voimilla, ja
rohkeasti teki hän hyökkäyksensä vankkaa lumiseinämää vasten.

Koko päivän teki Jaakko väsymättä työtä eikä olisi illallakaan
lakannut, ellei isoisä olisi käskenyt häntä herkeämään. Seuraavana
aamuna alkoi hän varhain työnsä uudelleen; sillä jo eilen oli hän siitä
tullut vakuutetuksi, että hän oli ottanut tehtäväksensä sangen
vaivaloisen työn, joka vaati katkeamatonta intoa ja oikein lujaa tahtoa
päästäksensä tarkoituksiensa perille. Jaakko ei laimeutunutkaan
innossaan, vaan kaivautui yhä edelleen lumessa, kovertaen askel
askeleelta jonkunmoisen tunnelin lumeen. Onnekseen ei lumi ollut liian
luja eikä liian pehmeäkään. Kumminkin se oli niin tiukka, ettei se
syössyt alas, kun hän lapiolla sitä päänsä yläpuolelta lapioi; vieläpä
tarpeeksi pehmeä antaaksensa puristua tiukempaan molemmille sivuille.
Jaakko ei tarvinnut lykätä lunta ulos eikä kulettaa sitä pois, vaan
painoi ainoastaan syrjään, ja tämä helpoitti hänen työtänsä
melkoisesti.

Vihdoin kolmantena päivänä sen perästä kuin Jaakko oli alkanut
vaivaloisen yrityksensä, pääsi hän läpi, tie oli avattu, ja isoisä voi
sitä myöten kulkea ulos ulkoilmaan. Riemusta säteilevin silmin vei
Jaakko tämän tiedon isoisälle ja vaati häntä omin silmin katselemaan
hänen "tunneliansa". Isoisä oli heti valmis, ja Jaakko oli hänellä
tukena toiselta puolelta, sillä välin kuin ukko vasemmalta nojautui
jonkunmoista käsipuuta vasten, jonka Jaakko muistaen ukon kipeätä
jalkaa taitavasti oli laatinut ja kiinnittänyt toisen pään rakennuksen
seinään ja toisen syvälti lumeen työnnettyyn vaajaan.

Vaikka päivä oli kolkko ja taivas pilvessä, tunsi isoisä kumminkin
haikeamielisyyteen sekoitetun riemun, kun hän saapui lyhykäisen
tunnelin päähän ja näki edessään avarat, aukeat lumikentät, kuusien
mustat rungot kaukana näköpiirin taustassa ja liehuvat pilvet. Mutta
liian pian saivat suruvoittoiset tunteet ylivallan. Ja todella tämä
näköala ei hänelle suinkaan ollut ilahuttava. Silmä ei tavannut muuta
kuin kylmää, kolkkoa, autiota, ja syvä kuoleman hiljaisuus näkyi
lepäävän yli elottomien kenttien. Ei mikään keskeyttänyt talvimaiseman
surkeata yksitoikkoisuutta. Ainoastaan petolintu leijaili kaukana läpi
ilman, kierteli laajoissa kiemuroissa, kirkui sitten äkkiä ilkeästi,
syöksyi nuolen nopeudella alas laaksoon ja katosi kylän suuntaan, jossa
maanpakolaisten kotimaja sijaitsi.

Huokaellen katseli isoisä sen perään. "Meidän pakanallisille
esi-isillemme", sanoi hän, "olisi tuon petolinnun ilmautuminen, sen
kirkuminen, sen lennon suunta ollut ennustuksena joko hyvään tai pahaan
ja olisivat he tästä enteestä tehneet johtopäätöksiä joko pelkoon tai
toiveisiin. Ja me? Saammeko kerran seurata sitä suuntaa, jota kotka
osoitti? Jumala yksin tietää sen, ja Hän on liian hyvä ja liian viisas
nostaaksensa tulevaisuuden huntua silmiemme edestä! Tule, tule, rakas
Jaakkoseni, ja odottakaamme kärsivällisyydellä, mitä Kaikkivaltias on
meidän kohtaloksemme määrännyt. Minä kiitän sinua sydämmestäni kaikesta
vaivasta, mitä sinä minun edestäni olet tehnyt. Toisen kerran, arvelen
minä, voinen iloisemmalla mielellä nauttia sinun ponnistuksiesi
hedelmiä!"

He palasivat majaan takaisin vasten odotuksiansa surumielisinä ja
alakuloisina. Tuliko tämä ehkä siitä että he, vaikka nyt voivatkin
milloin tahtoivat jättää majan, kumminkin olivat yhtä kurjia,
yksinäisiä, hyljätyltä vankiparkoja kuin ennenkin? Niin paljon on vaan
varmaa, että he tämän päivän kuluessa jäivät hiljaisiksi ja
äänettömiksi, eivätkä voineet voittaa takaisin sielunsa rauhallista
hilpeyttä. Alituiseen harhailivat heidän ajatuksensa alas laaksoon ja
kotoiseen majaan, ja he kadehtivat linnun siipiä, jotka niin kepeästi
olivat kantaneet sen kaikkien esteiden poikki, joita he eivät millään
tavalla voineet voittaa.



KUUDES LUKU.

Sudet.


Seuraavana aamuna olivat ystävämme jo siihen määrin voittaneet takaisin
alttiin luottamuksensa Jumalaan, että he voivat ryhtyä miettimään uusia
tuumia hankkiaksensa suurempia mukavuuksia kaikesta maailmasta
eroitetussa yksinäisyydessänsä. Isoisä ehdoitti puhdistaa ikkuna
lumesta ja Jaakko suostui iloisena tuumaan, vaikka tämä tehtävä oli
paljon vaikeampi kuin kovertaa tunneli lumen läpi. Tunnelia kaivaessa
hän ei tarvinnut muuta kuin sysätä lumen syrjään; mutta ikkunasta piti
hänen poistaa lumi, valmistaaksensa valolle esteettömän tien. Kumminkin
alkoi hän tämänkin työn eikä sallinut että isoisä häntä siinä auttaisi,
ettei hänen kallis terveytensä joutuisi vaaran alaiseksi.

Tunnelin asemesta koverti hän siis ylhäältä päin aukon lumeen, ja
koetti sillä tavoin tunkeutua ikkunaan asti. Se meni tietysti hitaasti,
sillä hänen täytyi lapiolla kaivaa aukko eikä saanut jättää sitä liian
kapeaksi, ettei sitä ensi lumipyry jälleen täyttäisi. Ensimmäisen
päivän ehtoolla oli hän tuskin päässyt jalkaakaan katon räystään
alapuolelle, ja voi siis aivan tarkoin laskea, että hän saadaksensa
tehtävänsä valmiiksi vielä tarvitseisi siihen kolme tahi neljä päivää.
Tämä ei kumminkaan saattanut häntä peljästymään. Päinvastoin tarttui
hän työhön seuraavana päivänä uudella uskalluksella ja käytti
lapiotansa sellaisella innolla, että hän valitettavasti unhotti kaiken
varovaisuuden. Heittäen lunta kuopasta ylös, kasaantui se vähitellen
yläreunalle jonkunlaiseksi penkereeksi, ja isoisä varoitti Jaakkoa
luomasta pengertä liian korkeaksi, ettei se tulisi kovin raskaaksi ja
lankeaisi takaisin hänen päällensä. Jaakko ei innossansa kuunnellutkaan
tätä varoitusta, ja äkkiä tapahtui, mitä isoisä oli peljännyt; löyhä
lumi ei kestänytkään korkealle kasatun penkereeen painoa, toinen kuopan
seinistä vyöryi alas ja hautasi Jaakon hankensa alle, peittäen hänet
sinne päätä myöten. Tosin onnistui hänelle pian kyliä saada päänsä
lumesta vapaaksi ja siten pelastua tukehtumasta, mutta kaikki hänen
ponnistuksensa päästä jälleen irti näyttäytyivät turhilta. Ei edes
käsivarsiaankaan hän saanut lumesta irti, ja vähän aikaa turhaan
ponnisteltuansa, ei hänelle vihdoin jäänyt muuta neuvoa, kuin huutaa
isoisää avuksensa. Onneksi oli seinän vyöry tehnyt loven, jonka kautta
vanha mies, joskohtakin suurella vaivalla, voi tunkeutua kuoppaan. Hän
lapioi lumen vähän syrjään, ja kun Jaakko ensin oli saanut toisen
käsivartensa irti, ei hänelle enää ollut vaikeata kokonansa irroittua
tuosta lumen kylmästä ja puristavasta syleilystä. Irti oli hän jälleen,
mutta valitettavasti sai hän nyt tehdä sen havainnon, että lumiseinämän
murros oli melkein kokonaan hävittänyt hänen tähänastisten
ponnistustensa hedelmät, ja että hänen melkein piti alkaa uudelleen
alusta asti.

"Näethän ettei pidä koskaan jättää varovaisuutta huomioon ottamatta",
sanoi isoisä lempeästi nuhdellen.

"Tietysti, isoisä, minä olen ollut aika tomppeli", antoi Jaakko
vastaukseksi. "Mutta tämä tapahtuma olkoon minulle varoitukseksi, ja
huomenna jo tahdon alkaa työni viisaammin."

Jaakko oli arvannut oikein. Kun hän seuraavana aamuna tahtoi ryhtyä
jälleen noin nolosti keskeytettyyn työhönsä, satoi lunta, ja hän oli
pakoitettu antaa lapionsa levätä. Koko päivän putoili lunta suurissa
määrin, ja sitä paitsi puhalsi ilkeän kylmä tuuli. Hänen täytyi siis
jäädä majaan, otti jälleen oljenpalmikoimisensa esille, lypsi vuohen,
valmisti isoisälle hänen yksinkertaisen ateriansa ja toivoi, että
lumisade yön kuluessa lakkaisi.

Hän erehtyi. Kun hän toisena päivänä pisti päänsä ulkoilmaan, puhalsi
häntä vastaan raivoava myrsky jäädyttävällä henkäyksellään ja syyti
hänelle sellaisella raivolla lumihiukusia vasten kasvoja, että hän
vallan sokaistuna kääntyi takaisin muistaen vaivoin sulkea savutorven
luukkua jälleen.

"Pyhä Jumala, armahda meitä!" huusi hän palatessaan isoisän luo. "Tämä
on kauhein jumalanilma, joka meillä on ollut siitä asti kun meidät
tänne vangittiin!"

Jaakko ei todella ollutkaan vielä kokenut, mikä merkitys hirmumyrskyllä
vuorenhuipuilla oli, vaan nyt piti hänen saada se havaita.

Myrsky oli hirvittävä. Huolimatta siitä paksusta lumikerroksesta, joka
ympäriiseen peitti majan, tunkeutui myrskyn pauhu ja ulvonta sen
sisimpiin osiin ja täytti aran pojan sydämmen pelvolla ja
kauhistuksella. Kerran koettaen avata ovea näkivät ystävämme mahtavien
lumipilvien raivoavalla nopeudella vihurissa lentelevän halki ilman, ja
myrsky oli voimakkaampi heidän yhdistyneitä voimiansa ja riehui suoraan
ovea vasten. Mahdottomalta näytti avata luukku uudelleen. Niinpian kuin
sitä vaan vähänkään ra'otti, syöksyi tuuli ulvoen savutorvea myöten
alas ja ajoi kokonaisia lumipilviä edessänsä. Kaikki piti huolellisesti
sulkea, ja siitä syystä olivat vangitut pakoitetut sammuttamaan tulen
takasta, ettei savu, joka ei enää mistään aukosta päässyt ulos,
tukehuttaisi heitä.

Niin he istuivat monta pitkää tuntia pilkkosen pimeässä ja kuuntelivat
peljästynein sydämmin valtavasti kiihtyneitten luonnonvoimien raivoa,
Jaakko vapisi alituiseen uudistuneitten, kauheitten puuskien kohdatessa
ja puristautui huolellisena isoisäänsä, jolla oli vaiva häntä
rauhoittaa ja viihdyttää hänen huoliansa. Kääntääksensä hänen huomionsa
pois rajuilmasta, antoi hän hänen lypsää vuohen ja toimittaa muita
pienempiä askareita ja pyysi hänet vihdoin luottamaan Jumalan
ijankaikkiseen rakkauteen ja laupiuteen.

"Mitä sinä sitte pelkäät, Jaakko?" sanoi hän. "Sama voima, joka sinua
tänään niin kauhistuttaa, on aina oleva eikä tule koskaan olemaankaan
muuta kuin ijankaikkinen Hyvyys. Silloinkin kuin hän tuhoavassa
vihassaan uhkaa murskaksi murentaa taivaan ja maan, käyttää
ijankaikkinen viisaus kaikkia näitä myrskyjä ainoastaan välikappaleina,
antaaksensa uusia luomisia syntyä tästä näennäisestä kaaoksesta. Hän
kasaa äärettömiä määriä lunta vuorillemme antaaksensa niitten keväisin
hedelmöittävinä lähteinä ja puroina virrata alas laaksoihin ja
herättääksensä niittymme, peltomme, koko kasvikunnan uuteen eloon.
Ilman tätä ehtymätöntä hedelmällisyyden lähdettä, jota melkein yksin
lumen paljous pitää voimassa, ei ruoho versoisi, ei yksikään kukka
ilahuttaisi sinua väriloistollaan ja tuoksullaan, ja meidän siunatut
laaksomme, meidän viheriät nurmikkomme ja vainiomme muuttuisivat
hedelmättömiksi erämaiksi. Sentähden älä pelkää! Myös tässä rajuilmassa
ilmenee Jumalan hyvyys ja kunnia, ja siunaus vuotaa siellä, jossa sinä
et näe muuta kuin hävitystä ja kauhua."

Jaakon levottomuus tuli jossakin määrin näitten isoisän sanojen kautta
rauhoitetuksi, ja vähennetyllä kauhulla kuunteli hän hirmumyrskyn
koleata pauhinaa, joka lakkaamatta täytti värisevän ilman.

Äkkiä tärisytti mahtava isku koko majaa aina perustaksiansa myöten, ja
ovi jyskyi ja paukahteli, ikäänkuin se olisi särkynyt tuhansiin
pirstaleihin, niin että itse isoisä ehdottomasti säikähtyneenä hypähti
ylös.

"Mitä se oli?" kysyi Jaakko vapisten. "Murtuuko maja murskaksi päämme
päällä?"

"Minä toivon, ettei niin tapahdu", lausui isoisä nopeasti voittaen
takaisin levollisuutensa. "Sytytä lamppu, lapseni. Me tahdomme heti
tarkastaa, mitä tapahtunut on?"

Jaakko totteli. Kun lamppu paloi, avasi isoisä oven, ja havaitsi sen
ulkoapäin salvatuksi, niinkuin se aikaisemmin oli ollut, ennenkuin
Jaakko oli kaivanut tunnelin lumen kautta.

"Sitä minä ajattelinkin!" sanoi hän. "Sinun käsiesi työ on hävitetty,
poikani, käytävä on murtunut ja meidän täytyy alkaa alusta, jos
tahdomme uudelleen käydä ulos ulkoilmaan. Mutta älä ole pahoillasi,
vaan ajattele mieluummin, mitä meille olisi voinut tapahtua, jos meidän
majamme ei olisi ollut kokonansa lumen peitossa. Lumi verhoo sen
ikäänkuin suojeleva penger. Ilman tätä pengertä olisi se tuskin voinut
vastustaa tätä rajuilmaa ja hirmumyrskyn sysäyksiä. Niin on siis
lumivaippa, joka meidän silmissämme oli jotain pahaa, nyt muuttunut
siunaukseksi, josta meidän tulee olla Jumalalle kiitollisia, sillä se
on suojellut meitä vaaroista, ehkäpä vielä kuolemastakin."

Aina iltaan asti riehui myrsky ja kesti vieläkin, kun ystäväparkamme
laskeutuivat olkisäkkinsä päälle etsiäksensä muutamien hetkien
levollista unta päivän väsyttävien mielenliikutusten perästä.
Huolimatta rajumyrskystä nukkuivat he kumminkin lähellä toisiansa, ja
seuraavana aamuna näytti siltä, kuin myrskyn raivo vähän olisi
tauonnut. Mutta he eivät voineet tarkoilleen arvostella, jos asian
laita todellakin oli niin, tai josko ehkä lunta olisi keräytynyt niin
suunnattomasti majan yli, että sen paljous tukahutti äänen. He
koettelivat hiukan avata luukkua, mutta se vastusti heidän
kiivaimpiakin ponnistuksiansa. Ikkuna, ovi, kaikki olivat niin umpeen
lumella peitetyt, ettei mistään ollut mahdollista saada pienintäkään
aukkoa, josta voisi johtaa savua ulos. Raukat olivat pakoitetut
viettämään tämänkin päivän ilman tuletta, ja voivat polttaa korkeintain
muutamia männynkäpyjä hankkiakseen itsellensä vähänkään valoa ja
lämpöä. Kuivat männynkävyt eivät antaneet paljon savua, mutta
valitettavasti myöskin vähän lämpöä, eivätkä palaneetkaan kauan.
Kumminkin oli virkistävää aika ajoin nähdä sen kirkasta liekkiä, joka
iloisesti leimueli ja muutamia hetkiä valaisi majan loistavalla
valollansa. Valitettavasti ei voitu tätä leikkiä aivan usein uudistaa.
Varasto ei ollut suuri, ja talvi oli vielä pitkä. Ylipäänsä viettivät
erakkomme oikein ikävän päivän, ja noilla muuten niin nopeasti
haihtuvilla hetkillä näkyi tänään olevan lyijynraskaat siivet.

Yhdentenätoista päivänä joulukuuta heräsi Jaakko, vilusta väristen
luita ja ytimiä myöten. Vaikka lumi lämmittävänä vaippana ympäröi ja
verhosi majaa kokonaisuudessaan perustuksesta katon harjan yli,
tunkeutui pakkanen kumminkin sisään huolimatta tästä suojelevasta
verhosta, ja isoisä teki siitä sen johtopäätöksen, että se oli kohonnut
tavattoman korkeaan määrään. Hän ja Jaakko värisivät vilusta ja
kumminkin heillä ei ollut mitään keinoa lämmittää itseänsä, vaikka he
niin paljon kuin mahdollista koettivat olla ruumiillisessa liikkeessä.
He eivät vieläkään uskaltaneet sytyttää tulta peljäten siten
tukehtuvansa savuun, ja sentähden olivat he ylen vaikeassa asemassa.
Valikkikin näkyi voivan hyvin pahoin ja olevan oikein pahimmalla
mielialalla. Se määkyi mitä surkeammalla tavalla eikä rauhoittunut edes
Jaakon hyväilemisistä. Tämä päivä tuntui vankiraukoille melkein vielä
surkeammalta ja loppumattomalta kuin edellinen. He tunsivat olevansa
ikäänkuin haudassa, ja syvä, hiljainen hauta näyttikin koko tuo
lumeenpeitetty paimenmaja olevankin, johon ei mikään melu
ulkomaailmasta enää tunkenut. Tarvittiin suuria sielunvoimia pysyä
kaikkea rohkeutta ja kaikkia toiveita kadottamatta eikä jättäytyä
vastustamatta mustimpaan murheeseen ja synkimpään synkkämielisyyteen.
Mutta isoisä omisti onneksi tämän sielunvoiman ja osasi myös siitä
antaa osan pojanpojallensa. Ei valitussanaa, ei huokausta päässyt hänen
huuliensa yli, eikä Jaakkokaan tahtonut olla vähemmin urhea, eikä
vähemmin kestävä kuin tuo heikko, sairas vanhus, joka hänelle antoi
niin oivallisen esimerkin.

Vielä kului päivä, vielä kaksi, tässä yksitoikkoisuudessa mitään
merkillistä vaihdosta tuottamatta, kunnes vihdoin aivan omituinen
tapahtuma uudelleen ajoi peljästyksen korkeimmilleen ystävissämme.

Jaakko oli juuri eräänä aamuna vuohta lypsämäisillään, sillä välin kuin
isoisä aikoi sytyttää pienen takkavalkean männynkävyistä, kun Valikki
hörpisti korviansa kuunnellaksensa tavatonta melua ulkopuolella ja
rupesi äkkiä vapisemaan kaikissa jäsenissänsä.

"Mikä sinua vaivaa, Valikki?" sanoi Jaakko, jota vuohen tavaton käytös
heti kummastutti. "Mikä sinua vaivaa?" uudisti hän, ja koetteli sitä
hyväilyllä rauhoittaa. "Mikä sinua säikyttää? Pysy hiljaa, elukkani, ei
sinulle mitään tapahdu!" Mutta Valikki ei rauhoittunutkaan, ilmaisi
vaan uusia kauhun ja pelvon oireita, tunkeutuen täynnä ilmeistä tuskaa
Jaakon jalkoihin ja valittaen surkeimmalla äänellä. Mutta samassa
silmänräpäyksessä havaitsi Jaakkokin syyn tähän tuskaan. Hurja, kauhea
ulvonta kuului ja näkyi kajahtavan juuri heidän päänsä ylitse.

"Laupias Jumala, siellä on susia!" huusi hän.

"Hiljaa, lapseni! Pysy aivan hiljaa ja koettele myös pitää Valikkia
levollisna", sanoi isoisä ja tuli nopeasti sinne antaen vuohelle
kourallisen suolaa siten rauhoittaakseen häntä. "Näyttää minustakin
todellakin siitä kuin susia olisi niskoillamme; meidän täytyy olla
varuilla!"

Vaikka Valikki hyvin mielellään söi suolaa, ei se siinä tuokiossa
tuskin kääntänyt päätänsäkään sitä tavoittaakseen, vaan vapisi yhä ja
oli tuskissaan, sillä välin kuin ulkoa uudelleen kajahti hurja ulvonta,
joka kesti lakkaamatta.

"Ei ole enää mitään epäilystäkään, siellä on susia", sanoi isoisä
matalalla äänellä. "Mikä onni, että meidän ovemme on suljettu ja
ikkunat jälleen lumen peitossa! liman sitä olisivat nuo pedot aivan
pian löytäneet tien meidän kimppuumme!"

"Mutta olemmeko nyt turvassa, isoisä?" kysyi Jaakko täynnä pelkoa.

"Minä toivon sen, vaikka meidän joka tapauksessa täytyy olla valmiit
vastustamaan hyökkäystä", kuului vastaus. "Mutta puhu hiljaa ja
koettele rauhoittaa Valikkia, sillä hänen rääkymisensä ilmaisee
meidät."

Vuohi itsekin näkyi oivaltavan, minkä vaaran hänen ääntämisensä voi
tuottaa, sillä vaikka se vielä kauheasti värisi, hillitsi se kumminkin
huutonsa. Aivan lähelle Jaakkoa painuen pysyi se hyvin hiljaa. Isoisä
istahti pojan viereen ja pani kätensä hänen olkapäälleen ollen vakavana
valmis kaikkia mahdollisuuksia vastaan.

Nämä olivat tuskallisia hetkiä, jotka he nyt toisiinsa puristuneina ja
pelvolla kuunnellen viettivät. Susien ulvonta uudistui monta kertaa, ja
kaksi tai kolmekertaa oli se niin kauhea, että Jaakko pelkäsi viimeisen
hetkensä tulleen.

"Ne kaivavat itsellensä tien läpi lumen", kuiskasi hän isoisälle
puristautuen tuskan valtaamana hänen käsivarttansa vasten. "He murtavat
itsellensä tien tänne ja repivät meidät palasiksi!"

"Ei toki, lapseni, ei toki", vastasi isoisä. "Niin kiireellä se ei
mene. Minä en tosin voi kieltää, että me olemme hyvin tukalassa
tilassa, kumminkaan en minä usko että meillä on hätä käsissä. Nämä
sudet kuljeskelevat nyt vuoriseudun läpi, koska luultavasti lumi
pinnaltansa on jäätynyt kannattavaksi hangeksi, sillä kylmänä
vuodenaikana he aina vetäytyvät tasangoille ja kylien läheisyyteen.
Minä otaksun, että ainoastaan joku sattuma on kuljettanut pedot meidän
päämme päällitse. He ovat ajaneet takaa jotain metsäkaurista tai
tunturivuohta, tavoittaneet ja repineet elukkaparan tähän paikkaan ja
ovat nyt tässä tuokiossa valmiit sitä syömään. Siitä tämä ulvonta ja
raivo, joka sinua niin paljon peljästyttää!"

"Mutta jos he tulevat, isoisä? Jos he tunkeutuvat katon kautta tai
muuten? Mitäs sitte?"

"Minä en usko että se tapahtuu", vastasi isoisä, -- "mutta jos se
tapahtuisi, niin pitää meidän asettaa asiamme sen mukaan ja puolustaa
itseämme. Onhan meillä veitset, kirves, heinähanko ja hiilikoukku. Jos
he todella havaitsisivatkin meidän läsnäolomme, niin ei heille
kumminkaan olisi helppo murtautua läpi katon tai löytää ikkuna tai
repiä auki savutorven luukku. Kaikessa tässä on se meille onneksi, että
myrsky ja lumipyry ovat syösseet kiinni sinun tunnelisi ja lumella
jälleen peittäneet ikkunan, emmekä voi kylliksi kiittää Jumalaa, että
hän sillä tavalla on suojellut meitä. Sinä valitit tätä rajua ilmaa, ja
nyt sinun täytyy tunnustaa että sinun valituksesi olivat liian
hätäileviä ja sinun ponnistuksesi hankkia meille vähän enemmän vapautta
epäviisaita. Sallimus hajoitti ne ja sulki meidät pimeyteen, mutta se
pelasti sensijaan meidän henkemme! Mikä onni etteivät sudet tulleet
silloin, kun sinä olit toimissasi ulkona! Tulevaisuudessa tahdomme
paremmin olla varuillamme."

Jaakko pudisti huolissaan päätään. "Sinä olet tosin oikeassa, isoisä",
sanoi hän, "Jumala on meitä suojellut, mutta samalla päätän kaikesta
tästä, että meidän vankeutemme on tullut kovemmaksi kuin milloinkaan
ennen. Talvi on vasta alkanut, pakkanen tulee kiihtymään, tulee
ankarammaksi, ja vihdoin -- saammeko milloinkaan jättää jälleen tämän
majan!"

"Mikä mieletön ja jumalaton pelko lapseni!" vastasi isoisä nuhtelevalla
äänellä. "Epäiletkö sinä Jumalan armoa ja hyvyyttä? Eikö Jumala ole
meitä tähän hetkeen asti suojellut, ja eikö meidän jo sentähden tule
panna luottamuksemme häneen? Häpeä toki poika! Mitä ikinä
tapahtuneekin, Jumalaan täytyy meidän alati järkähtymättömästi
luottaa!"

Jaakko näkyi todellakin katuvan luottamuksensa puutetta; hänen
silmissänsä välähti kirkkaampi loiste, ja hän oli juuri aikeissa antaa
isoisälle rauhoittavan vastauksen, kun vuohi äkkiä päästi valittavan
huudon, ja heti sen perästä kajahti susien ulvonta kaksinkertaisella
raivolla. Poika tuli kalman kalpeaksi, ja itse isoisän tähän saakka
niin rauhallisissa kasvoissa näyttäytyi jonkunmoinen jännitys.

"Ei epäillystäkään", sanoi hän vähän ajan kuluttua, -- "Valikin huuto on
antanut meidät ilmi, ja meidän täytyy olla valmiit taisteluun.
Kuuleppas, poikani, miten ahkerasti nuo pedot kaapivat lunta tieltänsä
pois! Ne yrittävät tunkeutua katon läpi, mutta he saavat kokea ettemme
me ole mitään pelkuria. Reippaasti, poikani, sytytä lamppu! Meidän
täytyy tarkastaa, mistä he tahtovat läpi. Rohkeutta vaan, lapseni!
Kattomme on jokseenkin vankka, ja sitä paitsi on meillä aseita,
joilla puolustautua, ja me voimme hätätilassa siirtyä keittiöstä
maitokamariin, ja siitäkin navettaan, siis toisesta varustuksesta
toiseen. Valoa Jaakko! Valoa kaikenmokomin!"

Vaikka poika ensi tuokiossa oli säikähtynyt, voitti hän kumminkin heti
jälleen rohkeutensa ja mielensä lujuuden sekä kiiruhti noudattamaan
isoisän osoituksia. Lamppu valaisi kirkkaasti tupaa ja matalan katon
sisimmäistä puolta, niin että heti oli huomattavissa, mistä paikasta
sudet tahtoivat murtautua sisään.

"Hankippas tänne kirves", sanoi isoisä, "ja tuo minulle heinähanko.
Ennenkuin he pääsevät sisään, pitää heidän verensä vuotaa!"

Jaakko totteli. Isoisä otti heinähangon ja Jaakko puristi kaksin käsin
kirveen vartta. Niin seisoivat he odottaen kuolemaa uhkaavata
hyökkäystä, sillä yhä lähemmältä kajahti susien ulvonta, ja selvästi
voitiin kuulla käpälien kuopiminen ja raapiminen lumessa. Isoisä loi
tutkivan katseen pojanpoikaansa, mutta hänellä oli täysi syy olla
tyytyväisnä pojan uskaliaisuuteen. Jaakossa ei näkynyt pelvon
jälkiäkään. Hänen silmänsä säkenöivät, hän puri hampaansa kiinni ja
koko hänen käytöksensä osoitti, ettei hän aikonut väistyä askeltakaan.

"Hyvä, poikani!" sanoi isoisä. "Odottakaamme vaan!"

He odottivat. Yhä lähemmältä ja uhkaavammalta kuului verenhimoisien,
nälkäisien petojen ulvonta, ja kohta luulivat he kuulevansa myös niiden
puhkumista. Kasvojen juonnettakaan vääntelemättä, kuunteli isoisä
jännittäen huomiotansa.

"He eivät olekaan täällä", sanoi hän äkkiä. "Minusta tuntuu siltä kuin
olisivat he suoraan maitokamarin yllä. Katsokaamme Jaakko!"

Jaakko otti lampun ja he läksivät maitokamariin. Aina ovelle saakka
seurasi heitä Valikki; mutta siihen se jäi seisomaan, osoitti
vilkkaimpia pelvon oireita eikä tahtonut yli kynnyksen.

"Oikeinpa onkin, vahvistaahan Valikkikin minun arveluani", sanoi
isoisä. "Kuuletko sinä, täällä kuulee paljon selvemmin kuin keittiössä
sen melun, minkä nuo pedot saavat aikaan. Se on meille erittäin hyvä,
että he juuri tänne tahtovat murtautua, sillä täällä voimme paraiten
puolustaa itseämme. Aseta lamppu nurkkaan, ettemme sitä taistelun
hälinässä sammuta. Niin! Siellä se seisoo hyvästi! Ja nyt suuri
tamminen pöytä tänne, Jaakko; siitä sinä kirveellä ilman vaivatta voit
yltää katonalaisiin asti. Aivan oikein! Aseta se tanakasti! Ja nyt
ylös!"

Yhdellä hyppäyksellä oli Jaakko pöydän päällä ja piteli kirvestänsä
valmiina hyökkäämään susien kimppuun. Muutamia silmänräpäyksiä
odotettiin hengittämättä. Silloin särähtivät äkkiä kattopäreet, ja
selvää oli, että sudet olivat tunkeutuneet lumen läpi. Seuraavassa
tuokiossa oli taistelu alkava.

"Rohkeutta!" kuiskasi isoisä.

Jaakko vastasi vaan säkeniä säihkyvällä katseella, ja puristi lujemmin
kirveensä vartta.

Nyt kajahti uusi ulvonta, kuului päreitten katkonnan rätinä, ja äkkiä
tunkeutui suden käpälä polvea myöten katon kautta sisään. Jaakko
heilautti kirvestänsä, ja niinkuin nuoli suhisi kirves halki ilman, ja
taittuneena lensi käpälä permantoon, samalla kuin hirveä kiljunta
kajahti ulkona katolla.

"Hyvästi tehty, Jaakko!" huusi isoisä. "Tuota emme ainakaan enää
tarvitse pelätä! Niitä on ainoastaan neljä tai korkeintaan viisi!
Varuillasi, Jaakko! Varuillasi!"

Nämä viimeiset sanat huusi isoisä kirkuen, sillä nopeasti laajentuneen
aukon kautta tunkeutui toisen suden pää, joka verisillä silmillä
verenhimoisena ja tulisen nälkäisenä katsoa tuijotteli vastustajiansa.
Jaakko ei väistynyt vähääkään nähdessänsä nämä kauheat kasvot. Hän
paiskasi kirveensä terän pedon pääkalloa vasten, ja käheällä tuskan
kirkunalla väistyi sekin takaisin.

Mutta siitä lähtien tuli taistelu ankarammaksi ja vaarallisemmaksi.
Vielä haavoittamattomia susia näkyi heidän toveriensa veri kiihoittavan
kiukkuisimpaan, äärimäisimpään raivoon, ja heidän vastustajansa
olisivat epäilemättä olleet hukassa, ellei heillä olisi ollut etu
asemastansa. Kolmas susi tunki puolella ruumiillansa läpi aukon, jota
neljäs laajensi hajoittaen pirstaleiksi terävillä kynsillänsä päreet ja
sysäten ne syrjään. Vielä silmänräpäys ja kumpaisetkin olisivat
tunkeutuneet huoneeseen. Mutta isoisä ei antanut tämän kalliin hetken
mennä menoansa sitä hyödyksensä käyttämättä. Kaikella voimallaan ajoi
hän heinähankonsa terävän rautasakaran suden rintaan, sillä välin kuin
Jaakon kirveen iskusta toinen käpälä taittuneena lensi lattiaan. Nyt
seurasi isku iskua, pisto pistoa. Susien raivokiljunta muuttui
vähitellen valittavaksi hätähuudoksi, heidän verensä virtasi useammista
haavoista katon aukon läpi, ja joku heistä olisi epäilemättä syössyt
alas majaan, elleivät poikittaiset katonalaiset, jotka eivät olleet
niin heikkoja kuin päreet, olisi estäneet putoamista huoneeseen. Sudet
pakenivat. Viimeiselle heistä antoi isoisä vielä syvän iskun
heinähangolla kupeeseen, ja siiloin sekin poistui ulvonnalla, joka,
niin surkealta kuin se kaikuikin, kumminkin vastustajiensa korvissa
kajahti suloisimmalta säveleeltä, jota he koskaan olivat kuulleet.

"Saa nähdä vieläkö he palaavat!" sanoi Jaakko, pyyhkien syvästi huokuen
hien ja veren otsastansa. "Arveletko että he tulevat takaisin, isoisä?"

"Minä ajattelen että he jättävät sen tekemättä, lapseni", vastasi ukko.
"He ovat saaneet tarpeeksensa meidän ensimmäisestä vastaanotostamme.
Kumminkin voimme vähäksi aikaa jäädä paikoillemme. Mutta ei se olekaan
tarpeellista, sillä heidän peräytymisensä on todellinen. He ovat
kadottaneet liian paljon verta, ja minä luulen että kahden tai kolmen
täytyy kuolla haavoihinsa, ennenkuin he ovat ehtineet juosta
neljännestunninkaan matkan. Mutta seis! Mitä se on? Etkö kuule?"

Jaakko puristi suonenvedon tapaisesti kirveensä vartta ja kuunteli.

"Ne on sudet", sanoi hän. "Mutta kaukana täältä. He eivät ulvo ja huuda
kumminkaan samalla tavalla kuin täällä ollessaan. Aivan toisin --
ikäänkuin he keskenänsä purisivat ja raatelisivat toisiansa!"

"Niin, niin, niin se on", vastasi isoisä. "Johan minä sen ajattelin.
Vahvemmat raatelevat heikompia, pahoin haavoitettuja kumppaniansa
ravitakseen itseänsä niiden lihalla. Aivan niin kuin arvelinkin, ja
nyt, Jaakko, olen minä vakuutettu, ettemme enää tarvitse heitä peljätä.
Sinä voit huoleti laskeutua alas pöydältä."

Jaakko hyppäsi alas ja juoksi isoisänsä syliin.

"Jumalalle kiitos, sydämmellinen kiitos, että hän sinua on suojellut!"
sanoi hän hehkuvilla tunteilla ja ilokyyneleet silmissä. "Se oli kauhea
hetki, isoisä!"

"Kauhein kaikista, minkä me täällä olemme eläneet, rakas lapseni!"
vastasi vanhus, painaen pojan lempeästi rintaansa. "Minä olin
peloissani sinun puolestasi, senhän minä nyt hyvin voin tunnustaa!
Mutta Jumala kuuli minun hartaan rukoukseni, jonka minä sieluni
syvyydestä lähetin hänen pyhän armoistuimensa ääreen. Hänelle olkoon
kunnia, kiitos ja ylistys! Oi lapseni, missä vaarassa me olemme olleet!
Mikä kohtalo olisikaan tullut meidän osaksemme, ellet sinä niin
rohkeasti ja urhoollisesti olisi puoltasi pitänyt! Tulla metsäpedoilta
raadeltaviksi, kuinka hirveätä!"

Kauan seisoivat he äänetönnä syleillen toisiansa, ja heidän ainoa
ajatuksensa oli kiitollisuus Jumalaa kohtaan ja tuo selittämätön
tyydytys sieluissa, että he olivat pelastaneet toisensa niin suuresta,
uhkaavasta kuoleman vaarasta. Vähitellen taukosi susien ulvonta, ja
vuohi vahvisti levollisuudellansa isoisän arvelun, että pedot olivat
poistuneet niin kauas etteivät enää palaisi. Siitä huolimatta he
tekivät tarpeellisia valmistuksia ollaksensa turvassa mahdollisesti
uudistettua hyökkäystä vastaan. He korjasivat katon peittäen susien
tekemän aukon vanhoilla laudoilla ja ruoteilla, ja työntäen lapion
paanojen väliin, lykkäsi Jaakko suuren kasan lunta aukon päälle, niin
että he voivat olla rauhoitettuna ei ainoastaan susien uudistettuja
hyökkäyksiä vastaan, vaan myös ettei pakkanen tunkeutuisi heidän
asuntoihinsa. Näissä toimituksissa tuli ehtoo, ja väsyneinä hakivat ja
löysivätkin isoisä ja pojanpoika virkistävää unta, jota he päivän
kiihoitusten ja ponnistusten perästä hartaasti kaipasivat.



SEITSEMÄS LUKU.

Katkera kaipaus.


Vaikka Jaakolla olikin mitä suurin syy olla sydämmestänsä kiitollinen
Jumalalle omasta ja isoisänsä pelastuksesta tästä näin suuresta
vaarasta, ei hän kumminkaan seuraavana päivänä osoittanut onnellisen ja
nöyrän sydämmen koko hilpeyttä. Sudet eivät enää tehneet häntä
levottomaksi, sillä niistä ei näkynyt eikä kuulunut jälkeäkään, mutta
se ajatus ettei hän enää niinkuin ennen voinut hetkeksikään jättää
vankeuttansa, hengittääkseen ulkona raitista ilmaa ja virkistääkseen
silmiänsä tuolla avaralla näköalalla, sekä katselemalla aurinkoa ja
sinistä taivasta. Hän havaitsi välttämättömäksi jättää ovi ja ikkuna
lumen peittoon, sittenkun hän eilen oli tullut siihen kokemukseen, että
heidän tilansa ilman tätä vallitusta olisi sangen vaaranalainen.

Ennen susien käyntiä oli hän aina iloisella mielellä ajatellut tulevaa
päivää. Hän oli arvellut ja toivonut voivansa valmistaa isoisällekin
tilaisuuden nähdä aurinkoa; hän oli ajatellut voivansa johtaa valoa
tupaan sysäämällä lumen pois ikkunasta ja siten rajoittaa tuota
alinomaista yötä; hän oli aprikoinut kävelymatkoja isoisän kanssa
ulkoilmassa ja monia muita nykyisessä vankeudessansa saavutettavia
mukavuuksia, ja kaikki nämä toiveet, joista hän oli kuvitellut
itsellensä lohdutusta, rohkaisua ja iloa, olivat yhdellä ainoalla
iskulla kadonneet.

Hän ei enää uskaltaisi jättää majaa; hänen täytyisi perehtyä ajatukseen
jäädä sinne koko talven suljetuksi, viettää aikansa ikäänkuin
ruumisarkkuun haudattuna, vieläpä voisi pitää itsensä onnellisena, jos
raittiin ilman ja ruumiillisen liikkeen puute ei vaikuttaisi
sairaloisuutta, jolla häntä jo uhkaili ravintoaineitten vaihoksen
puute. Olihan heidän ravintonsa niin kovin niukkaa. Vuohen maito,
palanen kovaa leipää ja muutamia keitetyitä perunoita, suolalla
höystetyt, siinä kaikki, mitä heille oli tarjona. Ja sen ohessa täytyi
heidän vielä ylen säästäväisesti käyttää perunoitansa, sillä tuo
muutenkin vähäinen varasto hupeni päivä päivältä.

Kaikki nämä asianhaarat olivat melkein joka päiväisenä puheenaineena
kumpaisenkin vangitun välillä, ja isoisä käytti jokaista sellaista
tilaisuutta lohduttaakseen pojanpoikaansa ja saadakseen hänet tyytymään
kovaan kohtaloonsa. Useimmiten se onnistuikin; joskus taas ei
ensinkään, ja silloin täytyi ajatella jotakin hommaa, joka veti pojan
ajatukset toisaanne. Tilaisuutta tähän löytyi kyllä, sillä olkia oli
riittämään asti ja Jaakosta tuli oikein taitava oljenpalmikoitsija.
Vielä toinen ja todellakin hyvin tärkeä asia kiinnitti hänen
ajatuksiansa monta päivää perätysten. Kysymys oli valmistaa savulle
ulospääsyä majasta, kosk'ei voitu sellaisen savureiän puutteessa pitää
tulta takassa, joten heidän täytyi kärsiä paljon pakkasesta. Jaakko
löysi vanhan peltitorven navetasta ja nähdessänsä sen johtui hänelle
mieleen käyttää sitä kysymyksessä olevaan tarkoitukseen. Jos hänelle
vaan onnistuisi kovertaa pyöreä reikä puiseen savutorven luukkuun,
jonka kautta hän voisi johtaa torven ulos ulkoilmaan, niin ei hän
epäilisikään, että hän voittaisi tarkoituksensa. Mutta mitenkä hän
ensin pääsisi luukulle ja siellä ylhäällä pysyisi seisomassa
jotakuinkin tanakassa asemassa? Hän tuumaili asiasta isoisän kanssa, ja
tämä tiesi neuvon. Hän kiinnitti nuoran vetosolmunsilmukan tavoin
ylhäälle luukun salpaan; Jaakko kiipesi tankoa myöten ylös, pujotti
jalkansa silmukkaan ja siten oli hän saanut tuen, joka ei suinkaan
ollut mukava, mutta joka auttoi häntä kiinnipysymässä. Nyt kaiverti hän
vanhalla näverillä reiän luukkuun ja laajensi veitsellään aukkoa niin
suureksi, kunnes hän sai torven sinne mahtumaan. Tämä oli mitä
vaivaloisin työ, erittäinkin sen epämukavan aseman kautta, jossa hänen
tuli työskennellä, ja monta hikipisaraa hän sai vuodattaa, ennenkuin
hän pääsi tarkoituksensa perille. Kaikesta muusta oli hänellä paljon
vähemmän vaivaa. Hän asetti torven tarkoitettuun paikkaan, tukkesi
rievuilla raot sen ja luukun välillä, kiinnitti sen puutapeilla ja
havaitsi nyt että sen voi poistaa tästä asemastaan ainoastaan
väkivallalla. Hienolla kepillä kaivoi hän pois lumen, joka torvea ylös
työntäessä oli sen sisään tunkeutunut, ja nyt tehtiin koe mitenkä
tarkoituksenmukainen uusi laitos oli.

Koetus onnistui täydellisesti. Tuli leimahti iloisesti ylös, ja savu
tuprusi vastustusta kohtaamatta ulos ulkoilmaan, niin ettei se enää
vähääkään rasittanut majan asukkaita.

Tämä oli todellakin suuri etu meidän vankiraukoillemme, ja heillä oli
täysi syy olla iloisia tästä edullisesta parannuksesta.

Toinen tehtävä oli, että he oikein kelpolailla salpasivat majan
ikkunan, sitä tapausta varten, että sudet vielä palaisivat, tapausta,
jota yhä vieläkin pidettiin mahdollisena. Ikkuna, näet, tarjosi heille
paraimman ryntäyspisteen, ja sentähden se laadittiinkin paraimpaan
puolustuskuntoon siten, että se varustettiin huolellisesti seipäillä ja
navetasta tuoduilla seimien laudoilla.

Kohta sen perästä kun tämä oli tehty, johti satunnainen, itsessänsä
aivan vähäpätöinen tapahtuma löytöön, joka majaan suljetuille oli
erittäinkin tärkeä. He säilyttivät pienen öljyvarastonsa suuressa
kiviruukussa, joka seisoi keittiön nurkassa. Eräänä päivänä kaatoi
Jaakko varomattomuudessa ruukun kumoon, ja onni oli ettei se särkynyt,
sillä silloin olisi koko heidän öljyvaransa mennyt hukkaan siten, että
kova maapermanto heti olisi imenyt sen sisäänsä.

"Meidän tulee olla varuillamme, ettei sellainen sattuma uudistuisi",
sanoi isoisä, kun Jaakko kohotti ruukun ylös ja asetti sen vanhalle
paikalleen. "Parasta lienee että sinä teet pienen syvennyksen
permantoon, johon asetamme astian. Sellaisen reiän kaivamisessa ei ole
paljon työtä, ja meidän öljyvaramme on silloin paremmassa turvassa."

Jaakko oli luonnollisesti heti valmis panemaan toimeen isoisän
ehdotuksen ja toi sitä varten rautakangen navetasta. Mutta tuskin oli
hän sillä ensi iskua lyönyt, kun isoisä äkkiä huusi hänelle lakata
työstänsä. Jaakko vartoi ja isoisä tuli itse sinne, otti rautakangen
hänen käsistänsä ja alkoi itse kovertaa koloa tehden sitä suurimmalla
varovaisuudella.

"Miksi niin, isoisä?" kysyi Jaakko, joka heti huomasi, että tällä
tavattomalla varovaisuudella oli erityinen syynsä. "Näyttää melkein
kuin pelkäisit rikkoa jotain, joka on maahan kätketty."

"Olet arvannut oikein, lapseni", vastasi isoisä. "Minä luulen täältä
löytäväni pienen aarteen, ja toivon vakavasti, että se kohta tulee
päivän valoon. Seis! Katso tänne! Enpä olekaan pettynyt. Katso tänne,
Jaakko, -- pullo, ja minä uskallan vakuuttaa, ettei se ole täytetty
kelvottomammalla viinillä."

"Niin, todellakin, isoisä!" huusi Jaakko kovin ilostuneena. "Mutta sepä
on todellakin arvokas löytö! Tiesitkö sinä, että se oli sinne
kuopattu?"

"Totta kai piti minun sen tietää", vastasi isoisä hymyillen. "Minä itse
hautasin tähän paikkaan neljä tai viisi pulloa viiniä pitkät ajat
sitten, kun ne kesävarastostamme jäivät yli. Myöhemmin en ole asiata
ajatellutkaan; mutta ensi iskulta, jonka sinä rautakangella löydä
tärähytit permantoon, heräsi minun muistini ja minä kiiruhdin, ettet
sinä rikkoisi pulloja. Katsos, tässä on jo toinen! Tässä kolmas! Neljäs
ja viides eivät saata enää olla kaukana."

Todella kestikin ainoastaan muutamia minuuttia, kunnes kaksi viimeistä
pulloa oli löydetty, ja Jaakko oli ylen iloinen tästä verrattoman
kalliista lisäyksestä heidän varastoonsa. Hän ahdisteli isoisää heti
paikalla juomaan lasin tätä viiniä, ja isoisästä se maistui niin
hyvältä, että Jaakonkin piti ottaa siemaus. Sitte pantiin pullot
huolellisesti talteen suureen tammiseen kaappiin, ja päätös tehtiin,
että tätä oivallista nektaria nautittiin ainoastaan suurimmalla
säästäväisyydellä. Jaakko teki itsekseen salaisen päätöksen olla enää
maistamatta tippaakaan tästä, koska hän uskoi että tuolla vanhalla
viinillä oli erittäin hyvä vaikutus isoisänsä terveyden tilaan. Isoisä
oli vanha, heikko ja kivulloinen ja tarvitsi sellaista virvoketta, jota
vastoin poika tähän saakka ei vähääkään voinut valittaa terveyden
tilaansa tai voimiensa heikkenemistä.

Erakkoparat olivat ylen onnellisia tehdystä löydöstänsä ja katselivat
uudella uskalluksella tulevaisuutta kohden.

"Huomenna on meillä talven alku", sanoi isoisä aamulla 21 päivä
joulukuuta, kun Jaakko tavan mukaan sytytti tulen takkaan.

"Talven alkuko?" intti poika kovin hämmästyneenä. "Minä ajattelin että
me jo viikkoja sitten olimme keskitalven paikoilla."

"Niin kyllä, lumi ja pakkanen eivät kysy, milloin he saavat tulla; he
tulevat silloin kuin heitä haluttaa, ja täällä vuorilla aina
aikaisemmin kuin alhaalla laaksoissa tai lämpimämmillä tasangoilla",
vastasi isoisä. "Siitä minä en puhukaan, minä sanon vaan, huomenna on
talven alku, se on, tänään on aurinko meillä saavuttanut alhaisimman
asentonsa, meillä on lyhyin päivä, ja huomisesta alkavat päivät jälleen
vähitellen pidetä. Nyt on alkavien toiveitten aika, ja siltä kannalta
tahdomme mekin sitä käsittää. Vielä yhdeksänkymmentä päivää, ja kevät
on jälleen käsissä, Jaakko! Kevät nuppuineen ja kukkineen, kiireineen
ja rientoineen, lämpimämpine auringonsäteineen ja lauhkeampine
ilmoineen. Kevät, Jaakko, joka meille pitkän kärsimysajan perästä
vihdoinkin avaa majamme portit, joka jälleen antaa meille vapauden ja
sen kanssa omaisemme ja ystävämme. Vielä yhdeksänkymmentä päivää,
Jaakko, ehkä vähemmänkin, ja me saamme kulkea alas vanhastaan tunnettua
polkua myöten laaksoon omaan kotiimme."

"Yhdeksänkymmentä päivää, isoisä! Se on toki pitkä, pitkä aika",
vastasi Jaakko. "Suokoon Jumala että ne olisivat ohitse!"

"Ne kyllä tulevat kulumaan, niinkuin edellisetkin päivät ovat kuluneet,
ja sitä nopeammin, mitä rohkeammin me katsomme niitä silmiin", vastasi
isoisä lohdutellen. "Meidän tulee joka päivä miettiä keinoja lyhentää
tämä aika työllä, sillä työ on epäilemättä paras ajanviete."

"Pitäisihän meidän tehdä työtä", vastasi Jaakko. "Mutta suurimman osan
päivää täytyy meidän istua pimeässä säästääksemme öljyä, ja pimeässähän
emme voi mitään työtä toimittaakaan."

"Kuka ties?" sanoi isoisä. "Me olemme tosin melkein samassa tilassa
kuin sokeat, mutta sokeatkin osaavat saada aikaan kaikellaisia töitä,
joitten täydellisyys useinkin panee meidät ihmettelemään. Koetelkaamme
ja tehkäämme niinkuin he."

Jaakko tarttui osoitettuun neuvoon halukkaasti ja koetteli jatkaa
oljenpalmikoimistansa pilkkosen pimeässä. Alussa ei se tosin käynyt
hyvästi; mutta jo muutaman ajan harjoitusten perästä meni se helpommin,
ja hän havaitsi pian että tuntoaisti johonkuhun määrään voi korvata
näköaistia. Hän harjoitteli ahkerasti edelleen ja saavutti muutamien
päivien perästä sellaisen taitavuuden, että hän pimeässäkin voi punoa
yhtä nopeasti ja yhtä somasti kuin palavan lampun ääressä, ja paljoa
harvemmin valitti hän nyt valon puutetta, joka häntä aikasemmin aina
oli asettanut toimettomuuteen ja samalla tuottanut myöskin ikävän.

Joulujuhla tuli. Mutta näille vankiraukoille ei tämä pyhä päivä ollut
mikään riemun päivä, mutta ainoastaan murheen. Suuremmalta ikävällä
kuin koskaan ajattelivat he kotoansa ja asettautuivat ajatuksissansa
rakkaittensa keskelle, joista he jo niin kauan olivat olleet
eroitettuina. Uskalsivatko he toivoakaan, että he koskaan saisivat
nähdä heidät jälleen? Uskalsivatko he toivoa saavansa viettää koskaan
taas tämän suloisimman juhlan, joulujuhlan, heidän seurassansa? Nämä
olivat kysymyksiä, joitten vastaukset jäivät syvään hämärään
kätketyiksi.

Tähän tuli vielä uusi huoli lisäksi, joka täytti Jaakon suurella
tuskalla. Isoisä oli, näet, sairastellut pari päivää sitten tavallista
enemmän ja valitti kovia tuskia kaikissa jäsenissään. Jaakko huomasi,
näet, että hänen jalkansa, erittäinkin kipeä jalka, olivat pöhöttyneet
ja sanomaton pelko ahdisti hänen sydäntänsä, kun hän ajatteli tuota
niin lähellä olevaa mahdollisuutta, että isoisä kävisi todellisesti
sairaaksi, ehkäpä voisi vielä kuolla ja erota hänestä, ennenkuin
hänelle saapuisi pelastus heidän kovasta vankeudestansa. Isoisää
itseänsäkin näkyivät samallaiset huolet painavan. Hän oli päivän
kuluessa tavattoman hiljainen ja itseensä suljettu, ja vasta illan
tullen tointui hän uneliaasta umpimielisyydestään.

"Miksi ovat meidän sydämmemme raskaat ja mielemme surulla täytetyt?"
sanoi hän. "Onko meillä oikeus nurkua tai valittaa kärsimyksiämme, kun
ajattelemme maailman Vapahtajaa, joka vapaaehtoisesti ihmiskunnan
lunastuksen tähden tyhjensi kärsimysten katkerimman kalkin? Mitä on
meidän kärsimyksemme hänen kärsimyksiinsä verraten? Meillä on suoja,
meillä on turva; Jumalan pojalla sitä vastoin ei ollut paikkaa, johon
voi päätänsä kallistaa! Me olemme tosin ihmisiltä unhotettuja; Jesus,
Vapahtajamme, sitä vastoin oli heiltä vainottu, häväisty, pilkattu,
vieläpä kuolemaan viety! Ei, Jaakko, meillä ei ole oikeutta olla
kärsimättömiä, eikä murheellisia! Meidän tulee kiittää ja ylistää
Jumalaa, että hän on meitä tähän asti suojellut ja varjellut!"

"Minä en tahdokaan nurkua enkä valittaa, isoisä", vastasi Jaakko.
"Mielelläni tahdon kestää kaikki, mitä Jumala meille lähettää, jos hän
ainoastaan säästää minulta kärsimysten katkerimman kalkin!"

"Ja mikä se sitten on, Jaakko?"

"Jos sinä tulet oikein kovasti sairaaksi, isoisä! Minä en voi sitä
kantaa, en voi nähdä sinun kärsivän!"

"Hyvä lapseni!" sanoi isoisä hymyillen. "Niin katkera kuin tämä kalkki
sinusta mahtanee näyttääkin, pitää sinun kumminkin tottua ajatukseen
asettaa se huulillesi. Minä olen vanha, minun ruumiini on heikko,
Jumala voi minä hetkenä hyvänsä asettaa määrän minun terveydelleni,
minun elämälleni. Ja miksi minä pelkäisin palata jälleen Jumalan
valtakuntaan, Jumalan kunniaan? Ainoastaan yksi ainoa toivo on minulla
vielä, nähdä sinut ennen kuolematani oman isäsi sylissä. Kun tämä toivo
on täytetty, tahdon mielelläni kuolla. Mutta otaksukaamme vielä sekin,
että Jumala ottaa minut luoksensa, ennenkuin me voimme palata laaksoon,
niin on minulla kumminkin se luottamus sinuun, että sinä kärsit minun
poismenoni ilman pelkoa ja ainakin ilman epätoivoa. Sano kumminkin
itse, lapseni, mitähän minä tätä nykyä olenkaan sinulle? En muuta kuin
kuorma, kahle, jota sinä laahaat perästäsi, ja jota ainoastaan sinun
lapsellinen rakkautesi minuun auttaa sinua kantamaan. Sinähän kaikki
työt täällä toimitat, ja minä vain korkeintaan joskus annan sinulle
neuvon. Mitä sinä siis minussa kadotat? Et saa, Jaakko, et saa peljätä
sattumaa, joka minä päivänä hyvänsä voi tapahtua! Ja miksi ennen
aikojansa saattaa itsellensä huolia? Vielä en minä ole niin heikko,
ettemme nyt niinkuin ennenkin voi toivossa elää. Sinun hellät huolesi
minusta, ja vähän varovaisuutta minun puoleltani voivat pitää voimassa
minun henkeäni kevääseen saakka, ja minä toivon vielä kerran ennen
kuolemaani saada nähdä metsien ja nurmikkojen uudelleen vihannoivan."

Isoisän puhe näkyi hyvin vähän lohduttavan Jaakkoa, sillä hän itki
itsekseen ja jäi koko päivän murheelliseksi ja pahoille mielin. Isoisä
huomasi silloin että hänen piti kääntää hänen ajatuksensa aivan toiseen
suuntaan ja keskeyttäen kokonaan tämän apean aiheen, puhutteli hän
häntä hilpeästi:

"Jaakko, minulle johtuu eräs asia mieleen. Mitä jos me koettelisimme
valmistaa juustoa siitä vuohenmaidosta, joka jää meiltä käyttämättä?
Oletko jo ehkä sitä ajatellut?"

Isoisä ei olisi paremmin voinut osua. Niin pian kuin Jaakko jollain
tavalla voi tulla tilaisuuteen olla hyödyllinen, unhotti hän heti
kaiken muun ja tarttui nuorison kaikella innolla ehdotettuun asiaan.

"Sepä vasta oli oiva ajatus, isoisä", sanoi hän, "ja huomenna jo tahdon
minä panna asian alkuun."

Ajatukset sairaudesta ja kuolemasta unhotettiin ja Jaakon mielen täytti
ainoastaan tuo uusi aate, joka vankiraukoille mahdollisesti voi tuottaa
suurtakin hyötyä.

Seuraavana päivänä hän kävi toimeen. Hän kokoeli maidon saviruukkuun ja
sekoitti siihen vähän viiniätikkää saadaksensa sen nopeasti juoksemaan.
Asia onnistuikin toivomuksen mukaan. Jaakko muovaeli juuston, pani
siihen tarpeeksi suolaa, ja juusto näytti niin herkulliselta, että
Jaakon sydän sitä nähdessänsä riemusta hypähti. Vahinko vaan ettei
isoisä voinut siinä määrässä ottaa tähän iloon osaa, kuin Jaakko olisi
toivonut. -- Vanhus tunsi itsensä niin heikoksi, ettei hän jaksanut
vuodetta jättää, ja kaikki tuskin karkoitetut huolet kietoutuivat
uudelleen pojanpojan sydämmen ympärille.

Isoisällä oli vaiva häntä rauhoittaa ja oli sentähden olevinaan
terveempi ja voimakkaampi kuin hän todella olikaan. Vanha kunnon mies
kärsi suuria tuskia, ja ehkäpä hän jo päivä päivältä tunsi, että hänen
voimansa nopeasti riutuivat voidakseen kestää vielä ensi kevääseen
asti. Mutta hän kätki huolensa, ettei Jaakko liian aikaiseen saisi
tuntea sitä katkeruutta, jota hänen poismenonsa tuottaisi.

Niin tuli uudenvuodenpäivä, ja jälleen tunsi Jaakko tänä päivänä,
niinkuin kuluneena pyhänä joulujuhlanakin tavallista katkerammin sen
surkean aseman, johon he isoisän kanssa olivat joutuneet. Kumminkin
meni sekin päivä rauhallisesti ohitse. Isoisä koki kaikin tavoin
Jaakkoa huvittaa ja saada hänet unhottamaan ikävänsä. Hän esitti
hänelle arvoituksia, hän antoi hänelle päässälaskuesimerkkejä, kertoi
hänelle kuluneita tapauksia ja huvitti häntä sen seitsemällä asialla,
jotka voivat pitää vireillä hänen vilkasta mielikuvitustansa. Vieläpä
vaati hän sitäkin että uudenvuoden ensimmäinen päivä vietettäisiin
jonkunlaisena juhlapäivänä, ja teki sen ehdotuksen, että sinä päivänä
oikein elettäisiin herkullisesti. Ensimmäinen juusto, jonka Jaakko oli
valmistanut, piti käytettämän siihen tarkoitukseen. Vankiraukat
nauttivat sen tuhkassa paistettujen perunoitten kanssa, joivat
siemauksen viiniä päälle, ja söivät siten aterian, joka maistui heille
niin makealta, kuin jos he olisivat oikein ylellisyydessä eläneet.
Mutta ei Valikkiakaan unhotettu tässä pienessä juhlatilaisuudessa.
Jaakko valikoi hänelle hyvänmakuisimmat heinät, antoi hänelle aivan
puhtaita olkia alaisimeksi, ilahutti häntä kaksinkertaisilla
suola-annoksilla ja osoitti hänelle kolmikertaisia hyväilyjä. Niin
päättyi tämä päivä, joka oli uhannut tuoda mukaansa ainoastaan surua ja
murhetta, onnellisemmin kuin moni muu, jotka ystävämme olivat
viettäneet syvässä yksinäisyydessänsä.

Valitettavasti ei seurannutkaan enää monta sellaista onnellista päivää,
ja isoisä näkyikin olevan vakuutettu tästä, sillä seuraavana aamuna
käski hän Jaakkoa noutamaan mustetta ja kynää sekä kirjoittamaan
paperille ne sanat, jotka hän aikoi hänelle sanoa. Nämä sanat
kuuluivat:

    'Herran, Jumalan nimessä, Amen!

    Voipi tapahtua että minä eroan omaisistani, voimatta sitä ennen
    heille ilmilausua viimeisen tahtoni. Minä en tahdo tehdä mitään
    yleisiä määräyksiä vähäpätöisestä omaisuudestani, mutta minun
    toivoni on jättää rakkaalle pojanpojalleni, täällä läsnä olevalle
    Jaakko Loprazille, todistuksen rakkaudestani ja kiitollisuudestani
    kaikesta hänen minulle osoittamastansa uskollisesta huolenpidosta,
    ja sentähden pyydän minä perillisiäni jättämään hänelle, ellen
    itse sitä enää voisi, seuraavat esineet:

    Minun taskulyömäkelloni.

    Minun tussaripyssyni.

    Minun raamattuni, joka jo oli minun isävainajani oma.

    Ja sitten vielä teräksisen nimileimasimeni, johon minun nimeni
    alkukirjasimet ovat kaiverretut.

    Minä toivon että nämä heikot osoitukset rakkaudestani tulevat
    hänelle olemaan kallisarvoisia sen sydämmellisen ja uskollisen
    rakkauden tähden, jota me tunnemme toisiamme kohtaan, ja jota
    itse kuolemakaan ei heikonna.

    Semmoinen on minun tahtoni.

    Asinden paimenmajassa, 2 päivä Tammikuuta 18--.

                                                Ludvig Lopraz.'

Jaakko itki, kun isoisä lausui hänelle nämät sanat kirjoitettaviksi, ja
lankesi nyyhkytellen hänen kaulaansa pantuaan kynän syrjään. Isoisä
itsekin oli syvästi liikutettu ja painoi pojan rintaansa vasten.

"Rauhoitu, lapseni, rauhoitu!" sanoi hän lempeästi kuiskaavalla
äänellä. "Mitä Jumala lähettää, tulee meidän kantaa, kantaa
valittamatta, vastustamatta, hiljaisella nöyryydellä! Karkaise
sydämmesi, poikani, ja ole valmis ottamaan vastaan mitä tapahtuneekin.
Jos minun pitäisikin sinusta erota, niin luota siihen, että minun
rakkauteni jää sinun luoksesi!"

Jaakko koetteli rauhoittaa kiihoittuneita tunteitansa ja onnistuikin
siinä. Vielähän isoisä eli, vielähän hänellä oli turvaa ja onnea hänen
läsnäolostansa, vielähän hän voi toivoa että sairas jälleen parantuisi
ja voittaisi takaisin riutuneet voimansa. Kaikella nuoruuden voimalla
tarttui hän kiinni tähän toivoon. Eihän hyvä, laupias Jumala voinut
sälyttää hänen hartioillensa sellaista, sellaista tuskaa! Ei, eihän
toki, olihan se mahdotonta! Miksi siis epäillä ja pelätä ja kantaa
huolia? Ei, ei! Jumala antaa varmaankin isoisän vielä elää yhden
kevään, vielä yhden ainoan, antaa hänen vielä kerran nähdä kotoisen
laaksonsa ja omaisensa ja auttaa häntä kaikkien tämän talven
kärsimyksien, surujen ja tuskien yli.

Sellaisilla toiveilla lohdutti Jaakko itseänsä, rohkaisi masentuneen
mielensä ja rukoili Jumalaa, että hän antaisi hänen toivomuksensa
täyttyä.

Sillä aikaa ei mitään muuttunut erakkoparkojemme tilassa; päivät
kuluivat vaan verkalleen eteenpäin. Pitkään aikaan ei ollut ääntäkään
kuulunut ulkoa heidän korviinsa; he olivat siis täydellisesti lumeen
haudatuita. Kumminkin toimitti tuo rautainen torvi, jonka Jaakko oli
asettanut savupiisiin, yhä edelleen tehtävänsä ja muodosti ainoan
yhdistyssiteen ulkomaailman kanssa, antaen välistä muutamia
lumihiutusia torven kautta pudota majan sisälle. Nämä talven valkoiset
lähettiläät olivat ainoat osoitukset siitä, että ulkona vielä kaikki
meni tavallista kulkuaan. Muita ei noilla vaivaisilla sisäänsuljetuilla
ollutkaan. Jos kello olisi sattunut seisahtumaan, eivät he edes olisi
tietäneet oliko aamu, puolipäivä tai ehtoo. Tuskin he voivat sen heikon
valonkajastuksen kautta, joka tunkeutui torvesta, eroittaa oliko yö tai
päivä.

Sitävastoin oli heillä etu, jota heidän tuli kiittää korkealle
kasaantuneita lumikinoksia. He eivät enää kärsineet muusta kuin vähän
pakkasesta tuossa hiljaisessa erakkokammiossansa, eikä heiltä puuttunut
raitista ilmaakaan, sillä rautatorvi luukussa oli tarpeeksi riittävä
sitä joka päivä uudistamaan. Jos vaan isoisä pysyisi välttävän
terveenä, jos ravintoaineita riittäisi, jos vuohen maitovarat eivät
ehtyisi, niin menisi kaikki vielä Jumalan avulla hyvästi!

Niin kyllä, _jos!_ Mutta Jumala oli tutkimattomassa viisaudessansa
toisin päättänyt, ja surullisia kärsimyksen päiviä, raskaita
koettelemuksen päiviä odotti vielä Jaakko parkaa tulevaisuudessa.

Oli kolmas päivä tammikuuta. Koko päivä oli mennyt ohitse melkein
rauhallisesti, ja vaikka isoisällä oli ollutkin vähemmän ruokahalua, ei
hän kumminkaan valittanut tuskia, vaan oli jokseenkin hilpeä aina
iltaan asti. Yksinkertaisen illallisen perästä asettui hän
uuninnurkkaan jutellaksensa tavallisuuden mukaan Jaakon kanssa. Mutta
äkkiä meni hän kalman kalpeaksi, kallistui syrjään ja oli vähällä
pudota tuleen, ellei Jaakko nopeasti olisi hypännyt ylös ja tullut
hänelle avuksi.

Poika parka päästi tuskan huudon, otti isoisän syliinsä ja kantoi hänet
ponnistuksella, joka melkein kävi hänen voimiensa yli, vuoteeseen,
johon hän hänet lempeästi asetti alas. Hänen kätensä, jalkansa, päänsä
olivat jääkylmiä, kaikki hänen verensä näkyi virranneen sydäntä kohti,
ja jonkun aikaa kului, ennenkuin isoisä jälleen oli palannut tajuntaan.

"Missä minä olen?" sanoi hän heikolla äänellä avaten silmiänsä. "Mitä?
Vuoteellaniko?"

"Niin, isoisä", vastasi Jaakko vielä pelvosta vavisten.
"Pyörtymyskohtaus tapasi sinut, ja sinä kadotit tajuntasi, ja silloin
minä kannoin sinut tänne."

"Sinäkö kannoit minut tänne asti!" toisti isoisä täynnä kummastusta.
"Jumalalle olkoon nyt kiitos, sinun voimasi näkyvät kasvavan samassa
määrässä kuin minun heikkenevät. Tule tänne lapseni, syleile minua,
niin voin sinua kiittää avustasi."

Jaakko heittäytyi alas isoisän viereen ja lähentelihe lempeästi hänen
sivullensa ottaaksensa vastaan hyvin ansaitun hyväilyn. Sen perästä
nouti Jaakko pullon viiniä ja kaatoi isoisälle täyden lasillisen, jonka
hän pakoitti hänet tyhjentämään. Tämä näkyi häntä virkistävän. Kohta
sen perästä tuli hän uniseksi ja nukkui, mutta Jaakko valvoi vielä
hetkisen hänen vuoteensa ääressä. Vihdoin hänkin laskeutui vuoteelleen,
ja yö kului rauhallisesti.

Seuraavana aamuna tunsi isoisä itsensä yhä vielä hyvin heikoksi, ja
Jaakko vaati häntä jäämään vuoteeseen lepäämään.

Tämä päivä ja seuraava yö eivät tuoneet mitään muutosta, mutta
viidentenä päivänä tammikuuta näkyi isoisän tila tulleen niin
arveluttavaksi, että hän piti välttämättömänä ilmoittaa Jaakolle, että
hänen tuli odottaa mitä ikävintä.

"Tule tänne, lapseni, istu tähän vuoteeni ääreen ja kuuntele minua
tarkkaan", sanoi hän. "Minä en voi kauemmin salata, että minun elämäni
loppu ei enää ole kaukana, ja että minun heikko ruumiini on tomuksi
muuttuva, ennenkuin sinun vapautesi päivä on tullut. Minun
heikkenemiseni lisääntyy nopeudella, joka ei minulle jätä toivon
kipinääkään jäljelle. Minä toivon kumminkin, enkä epäilekään, että sinä
enemmän suret minun poislähtöäni kuin yksinäsi jäämistäsi. Minä luotan
siinä suhteessa sinun rohkeuteesi, sinun hurskauteesi ja rakkauteesi
isääsi. Jumala on sinut jälleen johtava hänen syliinsä, ja tämä toivo
on sinua pystyssä pitävä. Ymmärräthän sinä, Jaakko, että sinulla minun
kuoltuani on vähemmin vaikeuksia vastustettavina kuin nykyisin, sillä
enhän ole ollut muuta kuin rasitukseksi sinulle. Vapaana tästä
rasituksesta tulet pian tuntemaan helpoitusta, ja kun aika tulee,
jolloin voit jättää majan, en minä enää ole sinulle esteeksi. Älä vaan
hätäile tässä suhteessa, äläkä pane itseäsi varomattomasti alttiiksi
vaaroille. Pari päivää myöhemmin tai aikaisemmin ei tee suurta
eroitusta niin pitkäaikaisessa vankeudessa, ja sinä panisit kaikki
alttiiksi, ellei sinulla olisi tarpeeksi kärsivällisyyttä odottaa
oikeata hetkeä."

"Minä kehoitan sinua siis kärsivällisyyteen, Jaakko! Miksi sinun
pitäisikään hätäillä? Sinun terveytesi on hyvä, eikä se ole vielä
mitään kärsinyt. Ikävä tulee sinua tosin vaivaamaan, kun sinulla ei ole
ketään, jolle haastella; mutta silloin tulee sinun ajatella, kuinka
monta vangittua on tuomittu kuukausiksi, jopa vuosimääriksikin
vaikenemaan, joilla ei edes ole se lohdutus, että he, niinkuin sinä
kärsit viattomasti. Siis toivon, ettei sinulta tule puuttumaan
kestäväisyyttä, ja ainoastaan yksi seikka tekee minut kovin
levottomaksi, nimittäin minun kuolemani vaikutus sinun mielialaasi. Kun
sinä näet minun vanhan, heikon, hengettömän ruumiini, niin sinua valtaa
kammo ja pelko, ehkäpä tuska ja kauhistus, ja sinulla tulee olemaan
suuri vaiva voittaa tämä tunnelma."

"Mutta miksi sinun oikeastaan tulisi peljätä isoisäsi maallisia
jäännöksiä? Puhukaamme lähemmin näistä asioista, Jaakko! Pelkäätkö sinä
minua, kun minä makaan? Pelkäsitkö sinä, kun minä äskettäin menin
tainnoksiin? Et! Miksi siis peljätä, kun sekin päivä on tuleva?
Tiedäthän sinä hyvin, että minä, sinun vanha isoisäsi, en koskaan
tekisi sinulle mitään pahaa!"

"Kun minä olen kuollut, Jaakko, niin kätke minun jäännökseni maahan.
Kaiva kuoppa maahan tuonne maitokamariin, johon emme koskaan tai
ainakin hyvin harvoin käymme, koska se nyt ei ole meille tarpeen. Sinun
pitää tehdä se niin syvä, että minun ruumiini mahtuu siihen, ja pane se
sinne alas ja anna sen siellä levätä, kunnes kevät tulee ja vapauttaa
sinut vankeudestasi. Sinun isäsi tulee kyllä sitte pitämään huolta,
että minut pannaan kirstuun ja haudataan kyläkuntamme hautausmaahan,
jossa minun vanhempani ja esi-isäni lepäävät hiljaisessa unessa."

"Kun olet täyttänyt kaikki nämä surulliset velvollisuudet, tulet tosin
tuntemaan itsesi sangen yksinäiseksi ahtaassa asunnossamme, sinä olet
vuodattava paljon kyyneleitä, sinä tulet minua huutamaan, ja minä en
voi kuulla sinun ääntäsi! Mutta silloin, Jaakko, lapseni, ole
varuillasi etteivät murheet mieltäsi murra. Käänny siiloin Hänen
puoleensa, joka aina meitä kuulee, kun me luottamuksella Hänen apuansa
anomme. Jumala, kaikkialla läsnä, on oleva sinun lohdutuksesi, sinun
turvasi, sinun vartijasi! lupaa minulle, Jaakko, kääntyä hänen
puoleensa, kun sinun sydämmesi on sortumaisillaan kärsimysten taakan
alle!"

Jaakko kuunteli kyynelsilmin, mutta hänen kädenpuristuksensa
ilmoittivat isoisälle, että hän oli päättänyt seurata hänen
opetuksiansa.

Muutamia päiviä vieri taas toivon ja epätoivon vaiheilla. Pimeys, joka
vallitsi suurimman osan päivästä, vaivasi sairasta, ja hän halusi
valoa, tahtomatta kumminkaan suvaita että lamppu paloi kaiken päivää.
Jaakon mieleen juolahti laatia jonkunlainen yölamppu. Hän täytti
juomalasin puoleksi vedellä, kaatoi vähän öljyä sen päälle, laati ohuen
sydämmen, jonka hän kiinnitti kolmeen korkkipalaseen ja pariin
rautalankaan, asetti tämän yksinkertaisen laitoksen öljyn päälle,
sytytti sydämmen ja niin hänellä oli valaistus, joka tosin oli sangen
heikko, vaan joka myöskin kulutti hyvin vähän öljyä, mutta antoi
kumminkin riittävän valon, joka oli paljoa parempi kuin tähän asti
vallitseva pilkko pimeys.

Isoisä osoitti suurta riemua pojanpoikansa pienelle keksinnölle: mutta
valitettavasti olikin tämä viimeinen, jolla Jaakko sai häntä
ilahduttaa. Hänen päivänsä pääte oli lähellä.

Yhdeksäntenä päivänä tammikuuta tapahtui, mitä Jaakko kauan oli
odottanut. Hänen isoisänsä, hänen kärsimyksiensä ainoa kallis kumppani,
otettiin Jumalan päätöksen mukaan pois hänen rinnaltansa.

Miten hän kantoi tämän suuren kaipauksen, miten hän häntä kaihoten
itki, miten yksinäisyyden, turvattomuuden kauhu syöksyi hänen
päällensä, sen näemme paraiten hänen omista sanoistansa, liittämällä
tähän muutamia katkelmia hänen päiväkirjastansa.

"Minun Jumalani, se on sinun tahtosi, sinä olet niin päättänyt!"
kirjoitti hän kymmenentenä päivänä vihkoonsa. "Minä olen yksin sinun
kanssasi, minun Jumalani, kauas eroitettu koko maailmasta! Eilen se
tapahtui... Mutta minulle on mahdotonta nyt jo kirjoittaa paperille
tuon surkean kertomuksen hänen kuolemastansa! Minun sydämmeni vuotaa
verta, ja minun kyyneleeni tulvivat tälle paperille."

12 päivä tammikuuta.

"Niin, tänään on kahdestoista päivä! Kaksi päivää on kulunut siitä, kun
minä yllä seisovat rivit olen kirjoittanut. Minun järkeni palaa, minä
tajuan jälleen, ja suokoon Jumala, etten uuteen epätoivoon sortuisi.
Oi, ellen tietäisi että Herra Jumala on minun luonani, niin kuolisin
tuskaan ja huoleen!"

15 päivä tammikuuta.

"Vielä kahdeksantena päivänä olin minä täynnä toivoa, sillä minun hyvä
isoisäni näytti voivan tavallista paremmin. Mutta tuskin olin iltasella
laskeutunut vuoteelleni, kun minä kuulin hänen huokailevan. Minä
juoksin ylös. Odottamatta että hän minua avuksensa huutaisi, heitin
minä vaatteet päälleni, sytytin aina valmisna seisovan yölampun ja
kysyin sairaalta, mikä häntä vaivaisi?"

"Tainnoskohtaus", vastasi hän, "tapahtuma niin kuin äsken, ellei
aivan..."

Tähän hän päätti.

"Tahdotteko ehkä ottaa lasin viiniä, rakas isoisä?" kysyin minä.

"Ei, lapseni", kuului vastaus. "Hiero ainoastaan minun käsiäni ja
kulmiani vähän viiniätikällä... ja sitte... mene noutamaan Kristuksen
Seuraamisesta, ja etsi se paikka, jonka minä tätä tilaisuutta varten
olen merkinnyt."

"Minä tottelin, ja kun minä olin kostuttanut hänen käsiänsä ja
kulmiansa viiniätikällä, sytytin minä lampun nähdäkseni paremmin.
Sitten heittäysin alas polvilleni ja luin seuraavan paikan neljännen
kirjan yhdeksännestä luvusta: 'Herra, minun Jumalani, sinun on kaikki
mitä taivaassa ja maan päällä on! Minä uhraan sinulle kaiken sen hyvän,
mitä minussa on, vaikka se onkin vähäistä ja vaillinaista; että sinä
sen puhdistaisit ja pyhittäisit. Ota se armollisesti vastaan ja kehitä
sitä paremmaksi ja saata minut, hidas ja kelvoton ihmisraukka,
autuaasen ja hyvään loppuun...'"

Näiden sanojen kohdalla keskeytti minua isoisä, otti minun käteni
omiensa väliin ja rukoili.

"Herra, minun Jumalani", puhui hän, "sinä hetkenä, jolloin minä olen
seisova sinun edessäsi, anna minulle anteeksi, etten ajattele
ainoastaan minun sieluni pelastusta, mutta myös tätä poika parkaa! Sinä
huudat minua luoksesi, ja yksinäisyyteen täytyy minun jättää tämä
lapsi! Minä vapisen ajatellessani hänen tulevia kärsimyksiänsä ja
koetuksiansa! Minä vapisen että hänen luottamuksensa sinuun voisi
horjua! Oi, Herra, anna Sinä hänelle voimia, opeta Sinä häntä, että hän
rauhassa eläisi, niinkuin minä olen valmis rauhassa kuolemaan!"

"Ah, minun Jumalani, minä olen toivonut saada hänen kanssansa käydä
alas näiltä vuorilta ja vielä kerran nähdä kevään! Sinun tahtosi ei
ollut minun tahtoni, Herra; mutta Sinä suonet, että hän jälleen saa
nähdä kotinsa! Lahjoita hänelle kestävyyttä, viisautta ja rohkeutta, ja
anna että hän myös minun kuolemani perästä kestävä ja kärsivällinen
olisi! Jos vaan hänet annetaan takaisin omaisillensa, niin siunaan minä
kohtaloani, sillä minä en epäile, että ne koettelemukset, jotka sinä
hänen päällensä panet, Herra, tulevat hänen sielunsa pelastukseksi. Hän
ei koskaan tule unhottamaan niitä liikutuksia, joita hän tässä
yksinäisyydessä on tuntenut."

"Anna anteeksi, Herra, että minä vaan hänestä puhun! Mutta minähän
ainoastaan hartaasti rukoilen hänen sielunsa pelastuksen puolesta, joka
minun sydäntäni vielä enemmän painaa kuin ne vaarat, jotka uhkaavat
hänen henkeänsä!"

Melkein näin kuuluivat armaan isoisän sanat. Hän puhui verkkaan ja
heikolla äänellä. Sitte pyysi hän minua rukoilemaan, ja lausui sillä
välin raamatunlauseita sellaisella alttiudella ja kristillisellä
nöyryydellä, että ne minua liikuttivat sisimpään sydämmen pohjukkaan
saakka. Eräs seikka, itsestänsä vähäpätöinen, enensi vielä minun
huoliani. Valikki, heräten tavattomasta valon hohteesta, alkoi
surkeimmalla äänellä määkyä.

"Valikki raukka!" sanoi isoisä. "Minun täytyy sitä vielä kerran
hyväillä. Mene, päästä hänet irti, lapseni, ja taluta hänet minun
vuoteeni ääreen."

Minä tein mitä hän tahtoi, ja Valikki, ollen tuttavallinen ja kesy,
asetti kumpaisetkin etujalkansa vuoteen reunalle ja nuuski sieltä ja
täältä, jos ei jotain annettaisi hänen maistella. Kun arvelin että se
olisi isoisälle mieliksi, annoin minä nopeasti kourallisen suoloja
kädestäni, ja Valikki pisti ne mielihyvällä poskeensa.

"Hyvä, hyvä on, Valikki", sanoi isoisä vielä kerran hyväellen ja
silitellen sitä. "Kunnosta itseäsi, elukkani, äläkä anna Jaakon joutua
maidon puutteeseen!" Sen perästä käänsi hän päänsä pois, ja minä
talutin Valikin jälleen loukkoonsa.

Siitä lähtien isoisä puhui ainoastaan vähän. Hän pyysi minua jäämään
luoksensa ja pitämään kiinni hänen kädestänsä; heikko vavistus värähti
aika ajoittain hänen jäsenissänsä, ja ainoastaan katseilla lausui hän
hellyytensä minua kohtaan. Minä haastelin hänelle muutamia lempeitä
sanoja, ja ne näkyivät tekevän hänelle iloa. Sentähden kumarruin minä
alas hänen puoleensa ja lausuin kaikella mielenmaltilla, minkä minä
voin saavuttaa: "Hyvästi, isoisä, hyvästi ja näkemiin saakka taivaassa!
En koskaan unhota sinun hyviä neuvojasi, vaan koettelen aina hartaasti
niitä noudattaa! Minä uskon isään Jumalaan, ja Vapahtajaan, hänen
ainoaan poikaansa! Älä huolehdi minun kohtaloani, isoisä! Sinä olet
minut niin hyvin valmistanut, että minä kaikessa löydän turvan
Jumalassa!"

Tässä puristi isoisä hartaasti kättäni ja yritti vastata minulle; mutta
hän ei jaksanut muuta kuin ainoastaan huokauksella ilmaista minulle
ilonsa.

"Oi, minä vakuutan, isoisä", jatkoin minä, "aina tulen muistelemaan
sinun neuvojasi, ja rakkaudesta sinuun en tule suinkaan laimin lyömään
mitään, joka voi pitää yllä minun henkeäni ja pelastaa minut tästä
tilasta. Hyvästi, rakas isoisä! Taivaassa tulet tapaamaan minun
äitiäni, ja myös isääni; sano heille että minun hartain pyrintöni aina
on oleva noudattaa heidän ja sinun esimerkkiäsi! Hyvästi, oi, hyvästi!"

Tunsin vielä vavistuksen, vienon heikon väristyksen, joka värähti hänen
jäsenissänsä; se olikin viimeinen. Hänen kätensä, joka vähitellen oli
kylmennyt, soljui minun kädestäni, "Jumala... sinun... kanssasi...
lapseni..." kuiskasi hän, ja sitte hän erosi tuskatta, vavahduksetta,
antamatta kuulua enää huokaustakaan.

Ensimmäiset hetket, jotka minä sen jälkeen elelin, olivat minulle
kauheita. Kun olin ensin hiukan jälleen tointunut siitä huumauksesta,
johon minun hyvän isoisäni kuolema oli minut saattanut, kun minä
havaitsin itseni tässä surkeassa asunnossani aivan yksin kuolleen
ruumiin kanssa, silloin, niin silloin värisytti vastustamaton kauhu
jäseniäni, erittäinkin kun nyt täysi yö kätki minut salaperäiseen
pimeäänsä.

Seuraavana aamuna sain minä kumminkin niin paljon mielentarmoa itseeni,
että minä voin vetää ylös seinäkellon ja lypsää Valikin. Pakkanen
muistutti minua että tuli oli tehtävä takkaan, mutta sen perästä
vaivuin minä synkkään horrostilaan, joka kesti iltaan saakka. Siihen
aikaan nousi ulkona jura myrsky sellaisella pauhinalla ja ulvonnalla,
että se tunkeutui minun majani suljettuun huoneesenikin, joka nyt
enemmän kuin koskaan oli ruumiskirstun kaltainen.

Minä istuin uunin nurkassa yölampun himmeässä valossa, selkä vuoteeseen
päin käännettynä; vähitellen tunsin minä jonkunlaisen kammon valtaavan
mieleni; minä en voinut pitää koossa ajatuksiani; kauhu kauhun perästä
hiipi minun selkäytimeni ylitse, ja minä olisin tuskasta ja pelvosta
kadottanut järkeni, ellen minä oikeaan aikaan vielä olisi rohkaissut
mieltäni.

"Mitä ihminen pelkää, siihen pitää hänen heti suorastaan kiinnittää
silmänsä", puhuin minä itselleni, muistutellen muutamia hyvän isoisäni
neuvoja, ja nousin ylös lähestyäkseni vuodetta. Minä katselin isoisää,
minä uskalsin häntä liikuttaakin. Se oli tuskallinen hetki; mutta minä
vastustin kammoani, minä uudistin katseeni, koskettelin häntä
uudelleen, ja tunsin miten kauhu vähitellen väistyi minusta.

Sen ajan perästä palasin minä jälleen vähäisen väliajan kuluttua
takaisin hyvän isoisäni kuolevaisen verhon luo ja toimitin tyynenä ja
rauhallisna kaikki ne pienet palvelukset, joita tavallisesti siihen
tottuneet ihmiset niin kylmäverisesti toimittavat. Ilmeet nukkuneen
kasvoissa olivat niin lempeitä ja rauhallisia, että ne vastustamatta
puristivat kyyneliä silmistäni.

"Ei", sanoin minä kyyneleet kurkussa itselleni, "vanhan, armaan
isoisäni maallisten jäännöksien ei pidä mitään pelkoa minussa
vaikuttaman."

Ja kumminkin palasi sama pelko jälleen, kun minä valmistauduin levolle
menemään; mutta minun tilassani ja minun iälläni ei voine kukaan sitä
tuskin ihmetellä. Pitikö minun nukkua kuolleen ruumiin vieressä? Minun
rohkeuteni ei ulottunut niin pitkälle, ja minä etsin, sitä en minä voi
kieltää, sangen heikon avun mieltäni masentavaa pelkoa vastaan, jonka
tunsin voimakkaasti palaavan. Minä menin Valikin luo ja heittäydyin sen
viereen. Lämpö, sykkivä elämä, jonka minä eläinparassa löysin, ja sen
säännöllinen hengitys antoivat minulle jonkunlaista turvaa.

Mutta miksikä minä vapisin uudestaan tuskasta kaikissa jäsenissäni, kun
tuo pieni yölamppu sattumalta sammui? Mieletön lapsi, niinhän olen!
Minkä turvan antaa minulle siis tämä heikko liekki? Voipiko se minua
varjella, pahasta suojella? Minun hengityksenihän sen sammuttaa, yksi
ainoa huokuminen antaa sen kadota, ja kumminkin annan minä rauhani ja
tajuntani siitä riippua!

Vihdoin tuli Kaikkivaltiaan, jota tuskissani rukoilin, minua sääli; hän
rauhoitti minun kiihottuneita hermojani; minä nukuin ja makasin
rauhallisesti ja sikeästi.

Seuraavana aamuna minä jatkoin rohkeusharjoituksiani. Pidettyäni huolta
vuohesta ja toimitettuani tärkeimmät askareet, lähestyin minä rohkeana
ruumista, enkä ainoastaan sitä kosketellut, mutta pidinpä vielä monta
hetkeä isoisän rakasta kunnianarvoista päätä käsieni välissä. Minun
pelkoni poistui, mutta minun suruni lisääntyi. Kumminkin oli tämä
vaihos, joka minusta näytti sekä luonnolliselta että järjelliseltä.

Minun ajatukseni kääntyivät nyt hautaamishuoliin, ja minä johduttelin
mieleeni, mitä minun hyvä isoisäni oli siinä suhteessa lausunut. Mutta
vielä oli se minusta liian aikaista käydä tähän työhön käsiksi. Minä
torjuin nämä ajatukset ja vietin päivän surullisissa mietelmissä.
Vihdoin laskeuduin jälleen levolle ja nukuin, niinkuin edellisenkin
yön, häiritsemättä ja sikeästi.

Seuraavana aamuna sen jälkeen koettelin kirjoittaa päiväkirjaani; mutta
minun täytyi se lykätä tähän päivään, jolloin minun mieleni on vähän
rauhallisempi ja tyynempi. Rukoukset Jumalaan antoivat minulle
rohkeutta ja mielenlujuutta jälleen; minun kiihkeä mielentilani asettui
vähitellen, ja minun pelkoni muuttui, niinkuin armas isoisäni oli
ennustanut, suruksi ja huoleksi.

Oi, kuinka monta kyyneltä minä olen vuodattanut sinun ruumiisi ylitse,
minun kallis, unhottumaton isoisäni! Minä en voinut hänestä erota!
Mutta vihdoin piti minun huolimatta vastahakoisuudestani ajatella hänen
hautaamistansa, muistellen pyhän raamatun sanoja, jossa on kirjoitettu:
multa pitää jälleen maahan tuleman, niinkuin se ollut on.

Minä otin työkaluni ja avasin maitokamarin oven. "Kaikellaisia toimia
sinun pitääkin täyttää", sanoin itselleni, kun astuin kynnyksen yli.
"Ensin sairaanhoitaja, sitte lääkäri ja nyt vihdoin haudankaivaja!"

Ensimmäinen isku, jonka löin maata vasten, koski sydämmeeni; minun
täytyi lakata. Käsivarteni eivät kyllä kieltäneet palvelustansa, -- ei,
mutta minun henkeni hervastui, ja tuska ryösti minulta tarmon. Jokainen
isku maahan tuotti kumean vastakaiun maitokamarissa, joka oli holvattu
kuin kellari. Minun täytyi ensin tottua tähän kaikuun, ja melkein
kokonaisen päivän tarvitsin minä työhön, johonka muuten tuskin olisi
mennyt kaksi tuntia. Maaperä olikin todella löyhä ja hiekkainen, niin
että minä voin sitä kihvelillä heittää syrjään käyttämättä lapiota, ja
minä kaivoin sentähden haudan niin syväksi kuin mahdollista. "Sillä",
sanoin minä itsekseni, "jos maja eräänä päivänä tulisi seisomaan
tyhjänä, olkoon sitte, että minä sen jätän tai kuolen, niin tahdon
tehdä ainakin kaiken mahdollisen suojellakseni hyvän isoisäni
jäännökset villipedoilta." Minä jatkoin siis verkalleen työtäni, kunnes
hauta oli niin syvä, että sen reunat yltivät minun pääni ylitse.

Kello löi kymmenen. Yö oli siis tullut, ja sen kanssa tulivat jälleen
synkät ajatukset. Minulla ei ollut rohkeutta käydä hautaamiseen
käsiksi, vaikka minun piti sanoa itselleni, että hidasteleminen ei
ollut paikallansa. Mutta minä en voinut voittaa itseäni ja sen sijaan
kuin minun olisi pitänyt käydä rohkeasti toimeen, kyyristyin alas
Valikin viereen ja lykkäsin vielä kerran tuon ikävän toimituksen
seuraavaan aamuun.

Tämä aamu tuli, ja nyt en saanut kauemmin vitkastella. Minä vahvistin
itseäni syömällä vähän leipää ja juomalla siemauksen viiniä, ja sitten
alotin raskaalla sydämmellä työtäni. Edeltäpäin olin jo kaikki siksi
valmistanut. Minä asetin rakkaan isoisäni ruumiin laudalle, sidoin
hänet huolellisesti siihen kiinni ja heitin viimeisen lempeän,
surullisen katseen häneen. Kun minä näin hänet mäin makaavan, pää
syrjään kallistuneena, kädet ristissä rinnan ylitse, murtui minulta
melkein sydän ja minä itkin katkeria kyyneleitä.

"Minun isoisäni!" huusin minä valittaen -- "sinä jätät minun! Sinä et
kuule minua enää! Sinä et anna minulle mitään vastausta! Ijäti, oi,
ijäti ovat sinun kalpeat huulesi suljetut!"

Minä tarvitsin muutaman ajan tointuakseni tästä tuskan purkauksesta.
Mutta täytyihän se tapahtua! Mitä voi hidasteleminen auttaa?

Vaivalla sain ruumiin kamariin ja haudan ääreen. Hiljalleen annoin
hänet soljua alas, ja kun hän nyt pohjalla lepäsi, istahdin minä maahan
haudan ääreen ja heittäydyin murheelleni. Kesti kauan ennenkuin voin
päättäytyä heittämään ensimmäisen lapiollisen multaa kuoppaan. Vihdoin
etsin voimaa rukouksessa. Lankesin polvilleni ja käänsin ajatukseni
Jumalaan. Rukoelin voimaa, lohdutusta ja alttiutta itselleni, rukoelin
ikuista rauhaa ja autuutta armaalle isoisälleni. Sitte nousin, peitin
karkealla liinavaatteella nukkuneen kasvot ja rinnan, ja sitte aloitin
toimeni. Käteni vapisivat, ja kyynelvirrat valuivat silmistäni,
lapioidessani multaa kuoppaan, mutta kerran alotettuna olikin kohta
tämä raskas ja surullinen tehtävä päätetty. Loppuosan päivästä kulutin
siten, että veitselläni leikkasin lautaan lyhyen hautakirjoituksen,
jonka tahdoin asettaa pään puolelle hautaa.

"Tässä lepää Pietari Ludvig Loprazin maalliset jäännökset", kirjoitin
minä; -- "kuollut yöllä 8 ja 9 päivän välillä tammikuuta 18--
pojanpoikansa Jaakko Loprazin syliin ja saman ikuiseen rauhaan
saattama."

Minä naulasin lautapalasen paaluun, istutin sen hautakummulle ja
suljettuani oven menin keittiöön takaisin, jossa minulla nyt ei ollut
ketään muuta kumppalia kuin Valikkini.

"Vaikka tunsin itseni levollisempana, nyt kun ruumis ei enää maannut
vuoteella, näin minä kumminkin kohta, etten vieläkään ollut _kokonaan_
voittanut heikkouttani. Minä pelkäsin yhä vielä vaan, ja ainoastaan
pelvosta olin sulkenut maitokamarin oven. Tämän heikkouden piti minun
voittaa ja minä tein lujan päätöksen. Avasin oven lukostansa, pidin sen
ainoastaan linkulla suljettuna, otin tavakseni käydä joka päivä
haudalla ja aina ilman valkeata ja toimittaa siellä rukoukseni ainakin
aamuin ja illoin. Kaksi päivää sitten olen sen tehnyt ja tunnen että
voitan itseni, että rauhani vähitellen palajaa. Ainoastaan tuo
surullinen ajatus vielä että olen yksin, aivan yksin, vaivaa minua yhä
ja painaa lyijypainolla sydäntäni."

Niin pitkälle Jaakkoparan päiväkirja, jossa hän suunnittelee heikon
kuvauksen niistä kauheista hetkistä, jolloin hän yksin eleli aikansa
kuolleen ääressä kammottavimmassa yksinäisyydessä. Hän vaipui nyt
synkkään alakuloisuuteen, jota hän turhaan koetteli voittaa tarttumalla
jälleen niihin töihin, jotka isoisän kuolema oli keskeyttänyt. Hänen ei
onnistunut virkistää suruun vaipunutta ja masentunutta sieluansa, ja
koko päivät pitkin istui hän kauan tylsämielisessä horroksessa ja
katsoa tuijotti takkavalkean tuleen löytämättä tajuntaansa selvää
ajatusta.

Ainoastaan kaksi tapahtumaa löytyy tässä päiväkirjassa merkittynä,
jotka tempasivat hänet vähäksi aikaa pois tuskiinsa vaipumasta, ja
jotka häneen tekivät hyvän vaikutuksen.

Ensimmäinen tapahtui heti hänen isoisänsä hautaamisen jälkeen. Heikko
melu piisissä herätti hänen huomionsa, kun hän eräänä iltana oli
aikeessa sammuttaa tulen liedessä ja lamppunsa. Lähestyen hän huomasi,
että kappale kalkkia kokonansa karstalla peitetty oli ylhäältä
savutorvesta pudonnut alas. Karsta kiilui, ja huolistuneena että koko
savutorvi olisi tulessa, asettui Jaakko sen alle tutkiaksensa asiaa ja
ollaksensa varuillansa turvallisuudestansa. Ensi katseella ylöspäin hän
huomasi että hänen huolensa olivat aiheettomia. Mutta kun hän niin
seisoi pää takaisin päin käännettynä ja katseet ylöspäin, havaitsi hän
jotain, josta ikäänkuin lohduttavan toiveen säde lankesi hänen
sieluunsa. Loistava tähti näyttäytyi nimittäin rautaisen savutorven
reunalla; Jaakko näki sen verkalleen kulkevan ohitse ja heti katoavan
toisen reunan ulkopuolelle. Koko ilmiö kesti ainoastaan muutamia
silmänräpäyksiä, ja kumminkin oli tämä tarpeeksi herättämään hänessä
vilkkaan liikutuksen. Tähti, joka lähetti säteensä hänen synkkään
hautaansa ja kävi häntä hänen yksinäisyydessänsä tervehtimässä, näytti
hänestä lohduttavalta tunnusmerkiltä, Herran lupaukselta, ettei hän
kokonaan ollut unhotettu ja hyljätty, ja hän lankesi alas polvillensa
kiittääksensä Jumalata tästä iänikuisen rakkautensa säteestä. Iloisesti
liikutettuna hän meni levolle ja toivoi seuraavana iltana vielä kerran
näkevänsä saman tähden, mutta hänen toiveensa pettyi, vaikka hän
tarkoilleen oli pannut mieleensä hetken, jolloin se oli näkynyt. Tähti
ei enää palannut jälleen, vaan jätti hänelle ainoastaan lohduttavan
muiston, joka muutamia päiviä sulostutti hänen yksinäisyytensä
kärsimyksiä.

Mutta kauan ei tämä lohdutus riittänyt. Entinen, tuskin voitettu synkkä
alakuloisuus palasi jälleen. Hän tunsi itsensä kovin onnettomana.
Kuolettava ikävä kalvoi häntä ja hivutti hänen voimiansa. Hän olisi
luultavasti vaipunut parantumattomaan raskasmielisyyteen, ellei toinen
tapahtuma voimakkaasti olisi kiskonut hänet siitä irti.

Se tapahtui 23 päivä tammikuuta. Jo muutamia päiviä sitte teki Jaakko
sen havainnon, että ilma ulkona varmaankin oli lauhtunut. Hän
tarvitsikin vähemmin lämmittää kuin muuten eikä savu vetäytynyt niin
helposti kuin tähän saakka savutorven kautta. Silloin kuuli hän äkkiä,
kellon kahta käydessä iltapäivällä, kaukaisen, kumean pauhinan
ikäänkuin ukkosen jyrinän, jyske ja pauke kiihtyi kauhealla voimalla,
ja äkkiä hän tunsi ankaran jysäyksen, joka pakoitti hänet säikähtyneenä
juoksemaan ylös paikaltaan.

Hän päästi kauhistuksen huudon. Kaikenlaisia talouskaluja keittiössä
kaatuivat kumoon; paksu tomu täytti meikein tukehuttaen ilman, ja jo
ennen oli Jaakko kattopalkkien ryskeestä voinut päättää, että
paimenmaja oli saanut kauhean sysäyksen.

Ensimmäisessä säikähdyksessä luuli hän jo että kaikki oli pirstoiksi
hajonnut hänen päänsä päällä. Mutta kohta hän tuli siihen vakuutukseen,
että ainakin keittiö vielä oli aivan hyvässä kunnossa, ja hän teki nyt
kiertokulkunsa majan ympäri hankkiaksensa varmoja tietoja, josko joka
paikassa oli asian laita niin. Mutta tuskin hän oli tullut navettaan,
kun jo ensi katseella näki hirvittävimmän hävityksen jälkiä. Joukko
pirstaleita peitti permannon; seinät seisoivat kyllä vielä paikoillaan,
mutta ne olivat nähtävästi saumoiltaan siirtyneet ja uhkasivat joka
tuokiossa langeta alas; osa katosta oli sortunut, ja kalkkia,
kattopäreitä, kiviä ja hirsienpäitä makasi hajallansa permannolla. Joku
raskas esine oli silminnähtävästi vyörynyt majaa vasten. Luultavasti
joku kalliolohkare, joka majan yläpuolella oli irtautunut vuoresta, tai
lumivyöryke, joka korkeammalla olevalta äyräältä oli vyörynyt alas,
mutta jolla ei kumminkaan ollut tarpeeksi voimaa ruhjoa kaikki rikki
allensa ja haudata ne painollansa.

Jaakko kiitti Jumalaa, että Hän oli suojellut häntä tästä uudesta
vaarasta, ja hänen pelastuksensa näytti hänestä olevan varma
tunnusmerkki siitä, että Jumalan isällinen silmä nyt niinkuin aina
ennenkin valvoi hänen ylitsensä. Hän voitti jälleen rohkeutta; hänen
masentunut mielensä toipui ja hän saavutti uutta luottamusta
tulevaisuuteen.

Mutta todella olikin rohkeutta tarpeen tuolle onnettomalle
Jaakkoparalle. Kova onni ei vielä väsynyt häntä vainoamasta. Tapahtui
mitä jo isoisä salaisesti oli aavistanut: _Vuohi alkoi antaa vähemmän
maitoa_.

Jaakko huomasi sen vasta tammikuun keskivaiheilla, ja viidentenä
kolmatta päivänä hän ei enää voinut sitä epäilläkään. Hänelle johtui
mieleen isoisän sanat, jotka hän kerran oli lausunut: "Mitä tekisimme,
Jaakko, jos vuohen maitolähteet ehtyisivät? Epäilemättä tulisi meidän
teurastaa Valikki ja käyttää ravinnoksemme sen liha!"

Mutta tappaa Valikki, hänen kärsimyksiensä uskollinen toveri?
Ei, sitä ei Jaakko hennonut tehdä! Ainakin päätti hän lykätä tämän
hetken niin kauas kuin mahdollista ja sillävälin tyytyä kaikkein
välttämättömimpään. Toistaiseksi Valikki vielä antoi vähän maitoa.
Juustoa ei Jaakko tosin enää voinut siitä valmistaa, mutta hänellähän
olikin vielä muutamia säästössä, ja kukaties Valikin asiat vieläkin
voisivat parantua. Tämä piti kumminkin kohta tapahtuman, jos siitä apua
olisi. Tarkoin tarkastettuaan kaikkia varojaan laski Jaakko, että hän
korkeintaan viisitoista tai kuusitoista päivää voisi tulla näillä
toimeen. Ja vielä oltiin tammikuussa, eikä hän siis voinut ajatellakaan
voivansa jättää paimenmajaa!

Aina tammikuun 30 päivään ehtyi Valikki päivä päivältä, kunnes Jaakon
mieleen johtui antaa sille kaksinkertaisen annoksen suolaa. Mutta
tästäkin oli vaan apua yhdeksi päiväksi, ja neljäntenä päivänä
helmikuuta sai hän ainoastaan muutamia tippoja. Jaakko oli siis
pakoitettu tekemään jonkunlainen päätös Valikin suhteen, niin vaikealta
kuin se hänestä tuntuikin.

Kahdeksantena päivänä helmikuuta havaitsi Jaakko Valikin maitolähteet
kokonansa ehtyneiksi. Se ei antanut hänelle enää tippaakaan. Hän
istahti permannolle elukkaraukan viereen, kietoi käsivartensa sen
kaulan ympäri ja itki katkerasti. Tuo ikävä hetki oli siis tullut.
Hänen piti, hänen täytyi tappaa kärsimyksiensä lempeä toveri, ainoa
elävä olento, joka oli sulostuttanut hänen yksinäisyyttänsä; uskollisen
elättäjänsä piti, täytyi hänen surmata, täytyi pistää veitsen sen
kurkkuun, täytyi tuottaa sille tuskaa, vaikkakin se oli hänelle
osoittanut ainoastaan pelkkää hyvyyttä!

Hän ei voinut vielä päättäytyä tähän julmaan ja kumminkin niin
välttämättömään tehtävään. Hän lykkäsi tehtävänsä toistaiseksi. Olihan
hänellä ravintoaineita muutamiksi päiviksi, hän tahtoi niitä
säästäväisesti, ylen säästäväisesti käyttää.

12 päivä helmikuuta merkitsi hän päiväkirjaansa: "Mahdotonta on minulle
niitten tuskien ja murheitten keskellä, jotka minua ympäröivät, panna
kaikkia paperille. Minun ravintoaineeni tyhjentyvät, ja kumminkaan en
enää voi ilman vaaratta terveydelleni päivän annoksiani supistaa.
Valikki sitä vastoin tulee yhä lihavammaksi, tarjoutuu yhä paremmaksi
ravintoaineeksi. Ja kumminkin... minä en voi siinä suhteessa voittaa
itseäni."

13 päivä helmikuuta.

Minä olen toimittanut uusia tutkimuksia, etsinyt läpi koko majan,
monessa paikassa tonkinut maata, -- turhaan! Minä en löydä mitään
ravintoainetta enää, ja minun ponnistukseni ovat vaan kiihoittaneet
minun nälkääni. Mitenkä käynee minulle ja Valikkiraukalle? Oi Jumala,
auta sinä meitä!

17 päivä helmikuuta.

Pakkanen on eilisestä asti niin paljon kiihtynyt, että minun on ollut
pakko kaiken päivää lämmittää. Tämä olisi oivallinen ilma säilyttää
Valikkiparan lihaa, se jäätyisi ja pysyisi sentähden turmeltumatta.
Mutia eikö pakkanen voi jälleen lauhtua? Jos niin kävisi, niin
puuttuisi minulta suolaa, suolatakseni lihaa. Ei, minä tahdon vielä
odottaa! Odottaa viimeiseen saakka!

18 päivä helmikuuta.

Pakkanen voittaa ylivaltaa ja muistuttaa minulle susien hyökkäystä. Ei
mikään nyt estä heitä jälleen vaeltamasta vuoristossa. Jumalani,
varjele minua heidän kynsistänsä! Tulla heidän hampaittensa
raadeltavaksi, mikä kauhea kohtalo! Mieluummin soisin että lumipyry
minut hautaisi. Sellainen kuolema olisi suloinen tuohon toiseen
verraten!

20 päivä helmikuuta.

Minä olen tehnyt rohkean päätöksen. Niin, minä huomenna jätän
paimenmajan, ja sitä tapausta varten, että minua joku onnettomuus
kohtaisi, tahdon päiväkirjaani kirjoittaa, mikä minua on tähän
päätökseen saattanut. Eilen herätti minua Valikin määkyminen hirveästä
unesta. Minä näin unta, että vereen tahratuilla käsillä hakkasin
Valikin palasiksi, ja että eläinparka yhä vielä kirkui kauheasti ja
katseli minua haikeamielisillä katseillaan. Tämän huudon kuullessa
heräsin minä. Kasvoni olivat kyyneleistä tulvillaan, mutta
ihastuksekseni havaitsin, että Valikki oli vielä ihka elävänä. Minä
juoksin hänen luoksensa, minä hyväilin häntä herttaisimmalla tavalla...
mutta minun riemastukseni katosi jälleen. Mitä minua viivytys auttoi?
Vielä kaksi päivää ja minun elantovarani olivat aivan lopussa. Minun
piti tehdä päätökseni... minä tartuin puukkooni... minä syöksyin
Valikin kimppuun antaakseni sille kuoleman iskun!... Mutta en voinut.
Minusta tuntui, ikäänkuin olisin tahtonut tehdä murhan, puukko putosi
kädestäni ja sen sijaan että minun olisi pitänyt tappaa Valikki,
syleilin sitä uudelleen.

Pakkanen oli ankara, minun täytyi sytyttää tuli, ja kun minä sen
ääressä lämmittelin, ajattelin itsekseni: "Koska sudet juoksentelevat
lumessa, miksi et sinä voisi tehdä samoin?"

Tämä ajatus pani minut ilosta vapisemaan; mutta kohta sen perästä
rupesin jälleen pelkäämään. Etten tarvitseisi uhrata Valikkia, tahdoin
siis itse antautua vaaraan, joutua susien kitaan?

Kumminkin -- niin ajattelin minä vielä -- jos tappaisin Valikin,
tietäisinkö varmuudella, että sen liha riittäisi siksi kuin pelastusta
minulle tuotaisiin? Välistä ovat Juravuoret lumen peitossa kesään
saakka, ja niin hyvää tilaisuutta kuin nyt, jolloin hanki kannattaa, ei
ehkä tarjoudukaan uudelleen. Vihdoin on susienkin hyökkäys hyvin
epätiedossa, ja kun kelkassa ajaa alas vuorelta, niin pääsee nopeasti
rientämään paikasta paikkaan, ja koetelkoot sudet, miten he minut
saavuttavat.

Ajatus lähteä kelkassa ajamaan ratkaisi asian. Minä aioin
vitkastelematta ruveta kelkkaa valmistamaan ja arvelin käyttää siihen
soveliaimmat puut, mitkä löytäisin. Kelkka piti oleman hyvästi tehty,
tarpeeksi vahva, suuri ja leveä kantaaksensa minua ja Valikkia. Muuten
minä kyllä ymmärtäisin ohjata kelkkaa huimaavammassakin vauhdissaan.
Valikilta sitoisin jalat kiinni, ettei se olisi minulle esteeksi, ja
asettaisin sen taakseni, ja niin lähtisimme uskaliaasti Jumalan nimessä
pakoretkellemme.

Kumminkin tunsin olevani vaihtelevien tunteitteni vallassa. En voinut
ilman sääliä jättää tätä majaa, jossa olin niin paljon kärsinyt, ja
jossa minun armaan isoisäni tomu lepäsi! Minä ajattelen kauhulla sitä
pitkää matkaa, joka eroittaa minua kylästämme; mutta kumminkaan en tule
päätöstäni muuttamaan. "Jos sinä, oi Jumala, vaan olet minun turvani ja
suojani, niin en minä mitään pelkää."

Eikä Jaakko horjunut aikomuksessansa, niin uskaliaalta ja vaaralliselta
kuin se näytti ja niin surkeasti kuin se mahdollisesti voisi
päättyäkin. Varhain aamulla 21 päivä helmikuuta heräsi hän. Pakkanen
tuntui olevan ankarampi kuin koskaan ennen, mutta pakkanenhan juuri
suosisikin hänen yritystänsä, ja sentähden hän ei kadottanut
tuokiotakaan. Ensiksi hänen piti kovertaa itsellensä tie läpi lumen;
mutta kun hän lykätäksensä lumen syrjään ainoastaan tarvitsi heittää
sen majan sisään, ei se hänestä tuntunut liian vaikealta. Lapiolla
ryhtyi hän rynnäkköön kauan miettimättä ja teki työtä sellaisella
innolla, että vihdoin väsyi ja piti hiukan levähtää. Hän meni majaan ja
teki tulen.

Mutta tuskin tuprusi savu piisistä ulos, kun hän äkkiä kuuli melua
ulkoa. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, että mahtoi olla susia, jotka
olivat vainunneet hänen siellä olonsa ja tulivat nyt häntä raatelemaan.
Mutta hänen pelkonsa ei kauan kestänyt. Susien ulvonnan asemesta hän
kuuli ihmisääniä, eroittipa vielä oman nimensäkin, ja nyt hän päästi
riemuitsevan ihastushuudon, johon ulkoa vastattiin samaan tapaan.

Uudelleen tarttui nyt Jaakko, puoleksi tunnottomana ilosta, lapioonsa
ja ponnisteli voimakkaasti päästäkseen läpi lumen pelastajiansa,
vapauttajiansa vastaan. Kohta eroitti hän yhä selvemmin äänet ja kuuli,
kuinka ihmiset ulkona kiihoittivat toisiansa työhön. Ja nyt... suuri
Jumala, mikä autuus! -- nyt tunsi hän isänsäkin äänen, joka kaikui
hänen korviinsa ja pani hänen sydämmensä värisemään. Hän riemuitsi, hän
ponnisti voimiansa kaksin kerroin, ja ulkoapäin riennettiin
voimakkaasti hänelle avuksi, ja vihdoin, pitkien minuuttien kuluttua,
oli lumikinos, joka vielä eroitti hänet ystävistään, murrettu.

Jaakon isä, joka oli täynnä kiihkeätä malttamattomuutta, ei
malttanutkaan odottaa siksi, kuin aukko oli saatu mukavaksi. Hän
tunkeutui läpi, hän riensi eteenpäin ja riemuhuudolla syleili hän
poikaansa ja rakkautensa kaikella voimalla hän painoi hänet rintaansa
vasten.

"Entäs isoisäsi, poika?" huusi hän.

Jaakko oli niin liikutettu ja tunteittensa valtaamana, ettei hän voinut
vastata. Hän vei isänsä maitokamariin, heittäytyi alas isoisänsä
haudalle ja puhkesi kyyneleihin. Hänen isänsä arvasi kaikki, ja
lautapalanen kummun päässä vahvisti hänen aavistuksensa. Jaakko
koetteli antaa isällensä kuvauksen kaikista kestetyistä kärsimyksistä,
mutta hän oli vielä liian kiivaassa mielenliikutuksessa, ja yritys meni
hänen voimiensa yli.

"Myöhemmin, lapseni, myöhemmin!" sanoi isä itsekin syvästi
liikutettuna. "Seuraa minua, emme saa antautua alttiiksi uusille
vaaroille ja aika rientää. Muutenkin palausmatka ei mahtane tulla
helpoksi."

Sillä välin olivat myös muut tunkeutuneet aukon läpi, ja kun he
astuivat majaan, tunsi Jaakko kaksi setäänsä, -- isänsä veljet -- ja
renki-Pekan. Kaikki syleilivät häntä ja toivottivat onnea hänen
vapautukseensa. Sitte kiiruhtivat he matkaile lähtöä. He olivat tulleet
suksilla, ja kaksi paria olivat he vielä tuoneet mukanansa, joista
toiset valitettavasti olivat liikaa. Toisille piti Jaakon nousta.

Pekka otti kelkan hinatakseen ja Valikki sidottiin sen päälle, eikä
susia peljättykään. Sudet saivat tulla, milloin heitä halutti.
Vapauttajat olivat hyvästi aseilla varustettuna ja Jaakkokin sai
pyssyn, jonka hänen isänsä ripusti hänen olkapäillensä ja tarttui sitte
hänen käteensä.

"Nyt ei ole tilaisuus", sanoi hän, "ottaa mukanamme armaan isoisäsi
jäännökset. Keväällä palaamme jälleen ja silloin pidämme huolen, että
hän saa kristillisen hautauksen kylämme kirkkotarhassa. Mutta rukoella
tahdomme vielä kerran hänen haudallansa!"

He astuivat kaikki maitokamariin ja polvistuivat isoisän hautakummulle.

"Jää hyvästi, rakas, kallis vanhus", lausui Jaakon isä liikutetulla
äänellä. "Minä noudatan varmaan sinun tahtoasi, kun saatan tämän
lapsen, niin pian kuin voin, hyvään turvaan! Jää hyvästi, ja levätköön
tomusi rauhassa!"

Kaikkien silmät seisoivat täynnänsä kyyneliä, kun he jättivät
paimenmajan, jonka oven he huolellisesti sulkivat. Alaskulkeminen meni
nopeasti, mutta oli vaivalloinen. Jaakon silmiä, jotka niin kauan
olivat pimeyteen tottuneet, häikäisi valkean lumen kiilto. Sen ohessa
oli todellakin pakkanen ankara; vaan Jaakko ei sitä vähääkään
valittanut, sillä pakkanenhan juuri olikin pelastanut hänen henkensä ja
Valikinkin, joka vilusta väristen makasi kelkassa.

Ilman muuta onnettomuutta, kuin että he välistä upposivat polvia myöten
lumeen, saapuivat he vuoren juurelle ja tapasivat täällä jo valmiiksi
tasoitetun tien, jonka kylän asukkaat kauheilla ponnistuksilla olivat
raivanneet läpi lumen. Jaakkoa hämmästytti se mahdottoman suuri vaiva
ja työ, jonka tämän tien aikaan saaminen oli kysynyt.

"Niin, todellakin se oli vaikea tehtävä", sanoi hänen isänsä. "Me
olisimme jo joulukuussa vapauttaneet sinut, jos pakkanen vaan olisi
pysynyt paikoillaan. Ei meiltä, rakas Jaakkoni, eikä meidän
naapureiltakaan ole puuttunut uskollista intoa, mutta miesmuistiin ei
ole ollut sellaista lumen paljoutta. Neljä kertaa olemme raivanneet
tien ja neljä kertaa on se jälleen pyrynnyt kiinni!"

"Oliko siis tie jo ensimmäisestä päivästä alkaen käyttämätön?" kysyi
Jaakko.

"Ei ensimmäisestä päivästä", vastasi isä, "mutta toinen este viivytti
sinun pelastustasi."

Ja nyt hän kertoi, miten hän laskeutuessaan alas vuorelta lumimyrskyssä
oli vähällä menettää henkensä. Tunnotonna oli hänet löydetty jyrkänteen
reunalta, eikä kaukana siitä isoisän alppisauva; siis luultiin hänen ja
Jaakonkin joutuneen turmion omaksi. Kolme päivää oli isä horjunut
elämän ja kuoleman välillä, ja kun hän vihdoin tajuntaan palasi, oli
lumi päässyt sellaiseen voimaan, että lumeen haudattujen pelastusta ei
enää toistaiseksi voinut ajatellakaan. Vasta kovan pakkasen tultua oli
kylän asukasten väsymättömät ponnistukset onnistuneet, ja he
tervehtivät nyt palaavaa Jaakkoa sellaisella rakkaudella ja riemulla,
että hän kävi hämilleen koskaan epäilleenkään heidän harrastuksiansa.

Jokainen tahtoi häntä nähdä, jokainen Valikkia. Kumpaistakin hyväiltiin
ylenmäärin. Valikkia siliteltiin lempeästi ja kaikilta haaroilta
tuotiin heille monenlaisia makupaloja.

"Jumala on henkeni pelastanut, ja minä ylistän hänen armoansa!"
kirjoitti Jaakko päivänä vapautuksensa perästä päiväkirjaansa. "Ei
ollut hänen pyhä tahtonsa, että minun kallis isoisäni näkisi jälleen
perheensä; mutta tämä uskollinen mies, jota minä aina tulen suremaan,
on minulle opettanut, ett'ei koskaan saa nurkua Sallimuksen ohjauksia
vastaan. Minä en napisekaan, mutta varmaan Jumala ei vihastune, jos
minun sydämmeni on täynnänsä surua kadotettuani isällisen ystäväni. Oi,
minun Jumalani, jos minä Sinua sydämmestäni rakastaisin ja Sinua olisin
oppinut tuntemaan, niin kiitän siitä ainoastaan häntä, tuota kallista,
hellätunteista isää? Suo, oi Jumala, että minä olisin luja uskossa ja
vakava hurskaudessa niinkuin hän, että minä hänet taivaassa jälleen
tapaisisin, kun kerran pääsen käymään sinun kunniaasi. Amen!"





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Lumeen haudattuna" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.