Title: Pikku herttua eli Rikhard Pelkäämätön
Author: Yonge, Charlotte M. (Charlotte Mary)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Pikku herttua eli Rikhard Pelkäämätön" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.

PELKÄÄMÄTÖN***


PIKKU HERTTUA

eli

RIKHARD PELKÄÄMÄTÖN

Kirj.

MISS YONGE

Suomentanut

Uuno Helve



Porvoossa,
Werner Söderström,
1897.



Ensimmäinen luku.


Eräänä kirkkaana syyspäivänä, ajassa takaperin aina vuoteen 943, oli
Bayeuxin linnassa Normandiassa kova kiire ja hälinä.

Sali oli suuri ja matala. Sen kaareva katto lepäsi lyhyiden, paksujen
patsaiden kannattamana, melkein kuin salapyhäkkö jossain vanhassa
tuomiokirkossa. Muurit olivat paksut ja lasittomat ikkunat tuiki
pienet sekä kiinnitetyt niin syvälle muuriin, että ikkunakomero oli
tarpeeksi leveä estääkseen sadetta huoneesen tunkeutumasta. Ja jospa
sitä olisi sisään tunkeutunutkin, ei siellä ollut mitään, joka olisi
voinut turmeltua, sillä seinät olivat karkeaksi hakatusta kivestä ja
lattia tiilestä. Tämän ison, pimeän huoneen molemmissa päissä paloi
suuri tuli, mutta mahtavan tulisijan päällä ei ollut savutorvea.
Siksi kierteli savu hitaasti ympäriinsä kaarevan katon alla paksuina
valkoisina pilvinä, kasvattaen yhä nokikerrosta, mikä teki salin
entistään pimeämmäksi.

Salin alapäässä palava tuli oli paljoa suurempi ja kuumempi kuin
toinen. Sen lieskassa riippui isoja mustia kattiloita ja ympärillä
askaroitsi palvelijoita, miehiä ja naisia. Heidän poskensa hohtivat
punaisina ja paljaat käsivarret olivat nokiset, kun he siinä häärivät
pitkine rautakoukkuineen, saviastioineen ja pannuineen. Salin
yläpäässä, joka oli kolmea askelmaa korkeammalla muuta lattiaa,
toimielivat toiset palvelijat. Kaksi nuorta tyttöä ripotteli
lattialle tuoreita kuusenhavuja. Miehet laativat karkeista laudoista
kannatinliepojen päälle pitkää pöytää. Tälle järjestivät he sitte
hopeamaljoja, juomasarvia ja puulautasia.

Useimpia vieraita varten pantiin penkit, mutta ihan pöydän edessä,
kunniapaikalla, komeili korkea tuoli. Sen karkeihin ristijalkoihin
ja käsinojiin oli taidokkaasti leikelty leijonan päitä ja jalkoja.
Tuolin edessä oli puiseva puujakkara ja samalla kohdalla pöydällä
seisoa sojotti suuri hopeakolpakko. Tämä oli kerrassaan sirompaa tekoa
kuin muut, runsaasti somisteltu kaikenmoisilla kuvioilla, niinkuin
viinirypäleillä ja lehdillä sekä pikkuisilla viininjumalan seuraajilla
eli pukinkoipisilla pojilla. Jos se olisi voinut kertoa historiansa,
olisi se varmaan ollut merkillinen. Malja oli näet tehty aikoja sitte
vanhaan roomalaisten aikaan ja muuan pohjoismaalainen merirosvo oli
tuonut sen ryöstösaaliinaan Italiasta.

Kaiken tämän toiminnan näyttämöltä toiselle liikkui muhkea, ijäkäs
nainen. Hänen pitkät vaaleat tuskin vielä harmaantuneet hiuksensa
olivat käärityt pään ympäri valkean myssyn sisään, joka oli solmittu
nauhalla leuan alta. Hänellä oli pitkä, lattiaa viiltävä tumma hame
laajoine, riippuville hihoineen sekä paksut kultaiset korvarenkaat ja
kaulanauha. Kukaties nämä viime mainitut olivat samoilta seuduilta
kotoisin kuin kolpakkokin. Hän jakeli käskyjä palvelusväelle, piti
silmällä sekä ruuanlaittoa että pöydän järjestämistä ja neuvotteli
vanhan hovimestarin kanssa. Silloin tällöin vilkasi hän ulos ikkunasta
hiukan levottomana ikäänkuin olisi odottanut jotakin. Lopulta alkoi
hän puhua pelkäävänsä, etteivät viipyvät pojat tulisi ajoissa kotiin
otustensa kanssa herttua Wilhelmin illalliseksi. Mutta samassa katsahti
hän ylös tyytyväisenä, sillä muutamia metsästystorven toitahduksia
kuului äkkiä sekä heti perästä kepeiden, rajujen askelten kapsetta.
Tuossa tuokiossa syöksyi saliin noin kahdeksan vuotias poikanen. Hänen
kasvonsa ja suuret siniset silmänsä säteilivät voimaa, terveyttä ja
eloisuutta ja vaaleanruskeat hiuksensa hulmusivat pään ympärillä, kun
hän juoksi esiin heiluttaen jousta kädessään ja huutaen innoissaan:
"Minä sen ammuin, se oli minun laukaukseni, joka osui! Kuuletteko,
rouva Astrida? Se on hirvi, joll'on kymmenen haaraa sarvissa, ja minä
ammuin sitä kaulaan."

"Tekö, prinssi Rikhard; tekö sen tapoitte?"

"Eikä mitä, minä ammuin vain ensi laukauksen. Osmondin nuoli se oli,
joka kävi sen silmään ja -- katsokaa vaan rouva Astrida -- se tuli
tällä lailla metsän lävitse ja minä seisoin jousineni melkein näin
suuren jalavan alla, kas näin" --. Ja Rikhardin piti juuri ruveta
näyttämään koko hirvenkaato-kohtausta, mutta Astrida rouvalla oli
liian kiire voidakseen kuunnella. Sen vuoksi keskeytti hän poikasen
kiihkeällä kysymyksellä: "Onko riista tuotu kotiin"?

"Walter tulee sen kanssa. Mull' oli pitkä nuoli." -- Samassa tuokiossa
nähtiin kookkaan metsästäjän otuksineen astuvan sisään. Rouva Astrida
riensi häntä vastaan antamaan käskyjään. Pikku Rikhard seurasi häntä
kaiken aikaa ja selitti niin tulisesti, kuin jos rouva todellakin olisi
häntä kuunnellut. Hän kuvasi miten hän itse ampui, miten Osmond ampui,
miten eläin hypähti ja mitenkä se kaatui. Ja sarvien haaroja luetellen,
lopetti hän aina näin: "Jopa tätä pätii isälle kertoa! Luuletteko hänen
kohta tulevan?"

Sill'aikaa astui saliin kaksi miestä, toinen noin viidenkymmenen
ikäinen ja toinen noin kahdenkymmenenkahden. Molemmat olivat puetut
yksinkertaiseen nahkaiseen metsästyspukuun ja vyötetyt leveillä
kirjo-ompeleisilla vöillä, joissa riippui puukko ja metsästystorvi.
Vanhempi oli harteva, päivettynyt, punakka ja muodoltaan hieman ankara.
Nuorempi oli solea, isokasvuinen ja vilkas, kirkkaine, terävine,
harmaine silmineen ja iloisine, hilpeine hymyilyineen.

Miehet olivat Astrida rouvan poika vapaaherra Eerikki de Centeville
ja hänen pojanpoikansa Osmond. Näiden huostaan oli Normandian herttua
Wilhelm uskonut ainoan lapsensa Rikhardin kasvatettavaksi.

Pohjolassa oli aina tapana jättää nuoret prinssit tällä tavoin
jonkun uskollisen vasallin huostaan, sen sijaan että ne olisi kotona
kasvatettu. Syynä minkä tähden herttua Wilhelm oli valinnut vapaaherra
de Centevillen poikansa kasvatusisäksi oli, että herra Eerikki
äitineen puhui ainoastaan tuota vanhaa pohjoismaalaista kieltä, jota
hän halusi nuoren Rikhardin oppivan hyvin ymmärtämään. Normannit
herttuakunnan toisissa osissa sitä vastoin olivat unohtaneet oman
kielensä ja ruvenneet käyttämään kieltä, mitä siihen aikaan kutsuttiin
_Languéd'oui_, ja mikä saksan ja latinan välinen kieli oli ensimmäisenä
alkuna ranskankielelle.

Herttua Wilhelmiä odotettiin itseään tänään Bayeuxiin poikaansa
tervehtimään, ennenkun lähtisi matkalle ratkaistakseen Flanderin ja
Montreulin kreivien väliset riidat. Tämä oli aiheena Astrida rouvan
suuriin valmistuksiin. Hän ei katsonutkaan, oliko hirvenpaistos,
jota pikku pojan piti käännellä tulessa, kunnollisesti vartaasen
asetettu, kun alkoi toista puuhaa: pukea nuorta Rikhard prinssiä.
Hän vei pojan kanssaan muutamaan linnan ylähuoneesen. Täällä oli
Rikhardilla viimeinkin hyvää aikaa pakinoida metsästysseikkailustaan.
Korkeasukuinen ja ylhäinen kun oli, kampasi ja silitteli rouva Astrida
itse hänen pitkiä, liehuvia kiharoitaan ja kiinnitti hänen tulipunaisen
liivitakkinsa. Tämä ylettyi ainoastaan polveen, jättäen kaulan,
käsivarret ja sääret paljaiksi.

Rikhard pyyteli hartaasti saada kantaa vyöllään lyhyttä,
runsaskoristeista tikaria, mutta tähän ei rouva Astrida ottanut
myöntyäkseen.

"Saanette vielä olla kylläksi tekemisissä teräksen ja tikarin kanssa,
jos elää saatte", sanoi hän, "tarvitsematta alotella ennen aikojaan".

"No se nyt on varma", vastasi Rikhard. "Minua tullaan kutsumaan Rikhard
Sotakirveeksi tahi Urhoolliseksi, sen lupaan teille, rouva Astrida.
Yhtä urhoollisia olemme me nykyajan pojat kuin Sigurd ja Ragnar, joista
te laulatte! Ollappa täällä Normandiassakin lohikäärmeitä voitettavana!"

"Pelkään, että tulette löytämään niitä liiaksikin", sanoi rouva
Astrida. "Pahuudella on lohikäärmeensä täällä ja jokapaikassa, aivan
yhtä myrkylliset kuin konsaan saduissani."

"Niitä vain en säikähdä", sanoi Rikhard, joka ainoastaan puoleksi
käsitti häntä, "jos te vain tahtoisitte antaa mulle tikarin. Mutta
kuulkaas, kuulkaas!" ja hän syöksyi ikkunaan. "Nyt ne tulevat, hei, nyt
ne tulevat! Tuoll'on Normandian lippu."

Onnellinen poika juoksi alas eikä pysähtynyt, ennenkun seisoi pitkien
jyrkkien kiviportaitten juurella, mitkä johtivat linnoitetulle portille.

Sinne tuli myöskin vapaaherra de Centeville poikineen vastaanottamaan
lääniherraansa. Rikhard katsoi rukoilevasti Osmondiin ja sanoi; "Anna
minun pitää hänen jalustintaan." Juoksi sitte riemukkaasti huutaen
esiin, kun kaarevasta porttikäytävästä näyttäytyi iso musta hevonen,
kantaen Normandian herttuan komeata vartaloa. Herttuan purppuraista
liivitakkia kiinnitti vyötäröön muhkea vyö kannattaen tuota tavatonta
asetta, joka oli hankkinut hänelle liikanimen "Pitkämiekka". Hänen
säärensä ja jalkansa olivat verhotut kimmeltävällä teräskankaalla
ja kultaiset kannukset kiiltelivät hänen kantapäissään. Lyhyttä,
ruskeata tukkaa peitti herttuallinen purppuralakki, joka oli koristettu
jalokivisolen kiinnittämällä turkisreunuksella ja höyhentöyhdöllä.
Hänen otsansa oli vakava ja syvämietteinen ja kasvoilla oli sekä surun
että arvokkaisuuden ilme. Tämä johdatti ensi silmäyksellä mieleen, että
hän oli varhain kadottanut nuoren, rakastetun puolisonsa, herttuatar
Emman, ja että monet vaivat ja huolet rasittivat häntä. Mutta toinen
silmäys teki tavallisesti ilahduttavamman vaikutuksen, niin lempeyttä
uhkuvat olivat hänen silmänsä ja niin paljon hyvänsuomaa oli piirteessä
suun ympärillä. Ja mikä hymyily kirkastikaan nyt hänen kasvojaan,
kun sai nähdä pikku Rikhardin ensimmäistä kertaa osoittamassa
kunnioitustaan ritaripoikana, pitämällä jalustinta, kun hän laskeutui
hevosen selästä. Sitte polvistui Rikhard vastaanottaakseen hänen
siunauksensa, mikä aina lapsen kohdatessa vanhempiaan oli tapana.
Herttua pani kätensä hänen päänsä päälle, sanoen: "Jumala armostaan
siunatkoon sinua, poikani." Nostaen hänet syliinsä ja sulkien
rinnoilleen, antoi hän Rikhardin kietoa käsivartensa kaulaansa ja
suudella kerran toisensa perästä. Sitte laski hän hänet taas alas,
herra Eerikin astuessa esiin, taivuttaessa polvensa, suudellessa
ruhtinaansa kättä ja toivottaessa hänet tervetulleeksi linnaansa.
Kävisi liian laveaksi toistaa kaikkia niitä sydämmellisiä ja
kohteliaita sanoja, joita lausuttiin, kuvailla herttuan ja jalon
Astrida rouvan tervehtimistä sekä lääninherransa saattojoukossa
tulleitten vapaaherrojen vastaanottoa.

Rikhardia käskettiin tervehtimään heitä, mutta vaikka hän ojensi
kätensä, vetäysi hän ihan isänsä sivulle, katsellen heitä pelolla ja
kainoudella.

Siellä oli Harcourtin kreivi Bernard, jota nimitettiin
"Tanskalaiseksi", vanukkeisine punatukkineen ja partoineen.
Jälkimäiselle oli harmaa vivahdus antanut oudon, epäluonnollisen värin.
Hänen tuimat ja hurjat silmänsä sädehtivät tuuheiden kulmakarvojen
alla, joista niistäkin toista rumensi miekaniskun poikittain sekä
poskelle että otsalle jättämä leveä tummanpunainen arpi. Tulijoiden
joukossa oli myöskin kookas vapaaherra Rainulf de Ferrières, puettuna
hienoteräsrenkaiseen sotisopaan, joka kalisi hänen kulkiessaan.
Lopuksi tulivat kypäri- ja kilpipukuiset taistelijat, jotka näyttivät
siltä kuin jos herra Eerikin salissa riippuvat sotatamineet olisivat
vironneet henkiin ja astelleet ympäriinsä.

Tulijat asettuivat rouva Astridan vieraspitopöytään, tuo vanha rouva
herttuan oikealle ja Harcourtin kreivi hänen vasemmalle puolelleen.
Osmond leikkasi herttualle ja Rikhard tarjosi hänen lautasensa ja
maljansa. Koko ruokailuajan puhelivat herttua ja hänen vasallinsa
vakavasti matkasta, jolle hankkiusivat, tavatakseen Flanderin kreiviä
Arnulfia eräällä Sommejoen saarella. Tarkoituksena tällä saarella
yhtymisellä oli sovinnon tekeminen, jonka kautta Arnulf suostuisi
hyvittämään ja korvaamaan muutamia Montreuilin Herluinille tekemiään
vääryyksiä.

Jotkut sanoivat nyt olevan paraimman tilaisuuden pakoittaa Arnulfia
luopumaan muutamista rajakaupungeista, joita Normandia jo kauan oli
omakseen vaatinut. Mutta herttua pudisti päätään, sanoen ettei hänen
tullut etsiä etuja omaksi hyväkseen silloin, kun oli kutsuttuna
ratkaisemaan toisten riitoja.

Rikhard väsyi hieman heidän vakavaan keskusteluunsa ja ateria oli
hänestä hyvin pitkä. Mutta vihdoinkin päättyi se, ruokarukous luettiin
ja pöytälaudat kannettiin pois. Kun päivää oli vielä tähteellä, meni
osa vieraita katsomaan hevosiaan, toiset taas tarkastelemaan herra
Eerikin hevosia ja koiria. Jälellä olevat keräytyivät pienempiin
ryhmiin.

Herttualla oli nyt aikaa antautuakseen pikku pojalleen. Rikhard istui
hänen polvellaan ja jutteli sydämmen halulla. Hän kertoi kaikista
huveistaan, kuinka hänen nuolensa oli osunut hirveen tänään, kuinka
herra Eerikki antoi hänen ratsastaa metsälle pienellä ponyllaan ja
kuinka Osmondilla oli tapana ottaa hänet kerallaan uimaan kirkkaassa,
raikkaassa virrassa. Sanoipa hän nähneensä naakan pesiäkin ylhäällä
vanhasta tornista.

Hymyillen kuunteli Wilhelm herttua häntä, näyttäen yhtä innokkaalta
kuulemaan kuin poika kertomaan. "No Rikhard", sanoi hän vihdoin, "eikö
sinulla ole mitään sanottavaa minulle Isä Luukkaasta ja hänen suuresta
kirjastaan? Mitä, eikö sanaakaan? Katsoppa silmiin, Rikhard, ja sano
minulle, mitenkä luvut luistavat?"

"Isä kulta", sanoi Rikhard matalalla äänellä katsellen alas ja leikkien
isänsä vyön solella. "Min' en pidä noista juonikkaista kirjaimista
kellastuneella pergamentilla."

"Mutta tokihan sinä koetat opetteleida niitä tuntemaan, toivon?", sanoi
herttua.

"Koetan, koetan, isä; mutta vaikeita ne ovat ja sanat niin kauhean
pitkiä. Isä Luukas saapuu aina silloin, kun aurinko helottaa
kirkkaimmin ja metsä vihertää kauneimmin, niin ett'en tiedä, kuinka
jaksankaan istua sisällä miettien miettimistään noita mustia koukeroita
ja viiruja."

"Poika poloinen!" sanoi herttua Wilhelm hymyillen.

Tämän yllyttämänä jatkoi Rikhard rohkeammin:

"Ettehän tekään, jalo isäni, osaa lukea?"

"En, valitettavasti suureksi ikäväkseni", sanoi herttua.

"Herra Eerikki ei osaa myöskään lukea, eikä Osmond, eikä joku
toinenkaan. Minkä tähden minun pitäisi sitte istua ja lukea ja
myötänään puristaa sulan pontta aivan kuin olisin mikäkin munkki
prinssin asemesta." Rikhard katsoi isäänsä kasvoihin ja oli allapäin,
ikäänkuin olisi puoliksi hävennyt, että oli pannut isän tahdon
mielevyyden epäilyksen alaiseksi. Mutta ilman tyytymättömyyden sävyä
vastasi herttua:

"Se kyllä on sinusta nyt vaikeata ja ikävää, sitä en ihmettele; mutta
siitä koituu sinulle paljon hyvää vastaisuudessa. Minä antaisin paljo,
jos kykenisin itse lukemaan niitä pyhiä kirjoja, joita nyt saan kuulla
ainoastaan papin esiinlukemina. Mutta sen perästä kun tämä halu minussa
heräsi, ei minulla ollut opetteluaikaa, kuten sinulla nyt."

"Mutta eiväthän ritarit ja jalosukuiset kuuna päivänä opetteleite
lukemaan", uskalsi Rikhard huomauttaa.

"Onko tämä sinun mielestäsi muka syy, jonka vuoksi he eivät lukutaitoa
tarvitseisikaan? Väärässä olet, poikani, sillä Ranskan ja Englannin
kuninkaat, Anjoun, Provencen ja Parisin kreivit, ja vieläpä Norjan
kuningas Hakonkin osaavat kaikki lukea. Sanon sulle, Rikhard, että kun
tehtiin sopimus, jonka kautta kuningas Ludvig sai takaisin Ranskan
valtaistuimen, hävetti minua huomatessani olevani yksi niitä harvoja
kruunun vasalleja, jotka eivät osanneet kirjoittaa nimeään sen alle."

"Mutta kukaan ei ole niin viisas ja hyvä kuin sinä, isä", sanoi Rikhard
ylpeillen. "Sen sanoo herra Eerikki usein."

"Herra Eerikki rakastaa ruhtinastaan liiaksi, huomatakseen hänen
vikojaan", sanoi herttua. "Mutta paljoa parempi ja viisaampi olisin
minä voinut olla, jos minulla olisi ollut semmoiset opettajat kuin
sinulla. Ja tiedä, Rikhard, ei ainoastaan kaikki meikäläiset ruhtinaat
taida lukea, vaanpa Englannissa kuningas Ethelstan tahtoo, että
jok'ainoan jalosukuisen tulee oppia se taito. He harjoittavat lukujaan
hänen omassa palatsissaan, yhdessä hänen veljiensä kanssa, lukien niitä
hyviä kirjoja, joita kuningas Alfred Oikeamielinen on kääntänyt heidän
kielelleen."

"Minä vihaan englantilaisia", sanoi Rikhard nostaessaan päätään
uhkamielinen ilme kasvoillaan.

"Vihaat heitä! Ja minkä vuoksi?"

"Koska murhasivat kavaluudella urhoollisen Ragnar merikuninkaan!
Astrida rouvalla on tapana laulaa hänen kuolinlauluaan, jota hän
lauloi, kun kyykäärmeet pistivät hänet kuoliaaksi ja hän riemuitsi
ajatellessaan, kuinka hänen poikansa tulisivat ja antaisivat korppien
herkutella anglosaksien ruumiilla. Voi, jos minä olisin ollut hänen
poikansa, kuinka olisinkaan kostanut, kuinka olisinkaan nauranut
saadessani hakata maahan noita kavaloita pettureja ja polttaa poroksi
heidän asuntojaan!" Rikhardin silmät salamoivat. Kun hän puhui tuota
vanhaa pohjoismaalaista kieltä, tulvivat hänen sanansa hurjana,
säännöttömänä runosäkeenä, johon muotoon nuo vanhat sankarisadut olivat
sepitetyt. Ehkä hän tietämättään niitä toistelikin.

Wilhelm herttua näytti totiselta.

"Rouva Astrida ei saa laulaa sinulle enää moisia lauluja", sanoi hän,
"jos ne täyttävät mielesi noin kostokkailla ajatuksilla, jotka sopivat
vain Odenin ja Thorin jumaloitsijoille. Ei Ragnar Lodbrok enemmän
kuin hänen poikansakaan ymmärtäneet sen parempaa kuin riemuita tästä
julmasta verikostosta. Mutta me, jotka olemme kristittyjä, tiedämme
velvollisuudeksemme antaa anteeksi."

"Englantilaiset olivat lyöneet ja surmanneet heidän isänsä," sanoi
Rikhard, katsoen kummastuneena ja pahoilla mielin isäänsä.

"Aivan niin, Rikhard, enkä minä moitikaan heitä, sillä olivathan he
juuri semmoisia kuin mekin olisimme olleet, jollei kuningas Harald
Kaunotukka olisi ajanut isoisääsi pois Norjasta. He eivät olleet
saaneet oppia totuutta; mutta meille on sanottu: 'anteeksi antakaat,
niin teille anteeksi annetaan'. Kuuntele tarkasti, poikani: joskin
kansamme tätä nykyä on kristitty, laiminlyödään tämä anteeksiannon
velvollisuus liian usein. Sinä puolestasi elä käyttäydy sillä lailla.
Muista, näitpä milloin tahansa sotalippuumme maalatun tahi kirkoissa
kiveen hakatun ristin, että se puhuu meille anteeksiannosta. Mutta
tästä anteeksiannosta emme saa koskaan nauttia, jollemme anna anteeksi
vihollisillemme. Käsitätkö minua, poikani, ja tahdotko panna sanani
mieleesi?"

Rikhard oli ensin kahden vaiheilla ja vastasi sitte: "Tahdon, isä.
Mutta min'en olisi voinut koskaan antaa anteeksi, jos olisin ollut joku
Ragnarin pojista."

"Voit mahdollisesti sinäkin joutua samaan asemaan, Rikhard", sanoi
herttua. "Jos minä kaatuisin, mikä helposti saattaa tapahtua, jossakin
niistä pikkusodista, jotka pilkkovat tätä onnetonta Ranskaa, niin
muista, mitä nyt sanon sinulle. Panen juhlallisesti velvollisuudeksesi
Jumalaa ja isääsi kohtaan, ettet saa ylläpitää mitään vainoa tahi
vihaa. Kostat minut parhaiten sillä, että kädellä ja sydämmellä
annat vihamiehillesi suurimman näytteen sovinnollisuudestasi. Anna
lupauksesi, että tahdot näin tehdä."

"Kyllä, isä", sanoi Rikhard hiljaa isän sanojen juhlallisen vakavuuden
kukistamana, nojaten päätään hänen poveaan vasten.

Hetkisen äänettömyys syntyi. Rikhard sai vähitellen entisen
eloisuutensa, alkoi sivellä herttuan lyhyttä, käherätä partaa ja
leikkiä hänen kirjaillulla kaulustimellaan.

Tätä tehdessään sattui hänen kätensä hopeavitjoihin. Kun hän nopealla
tempaisulla kiskasi ne esiin, näki hän niissä killuvan hopea-avaimen.
"Ai, mikä tämä on?" kysyi hän innokkaasti. "Mihinkä tämä avain käypi?"

"Suurimpaan aarteeseni", vastasi herttua Wilhelm piilottaessaan taaskin
vitjat avaimineen pukimensa alle.

"Suurimpaan aarteesesiko, isä? Kruunuko se sitte on?"

"Kai sen vielä kerran saat nähdä", sanoi hänen isänsä, pidättäen pikku
kättä liian likeisistä tutkimuksista.

Samassa astui muutamia vapaaherroja takaisin saliin ja herttua ei
joutanut enää kauempaa pakisemaan pikku poikansa kanssa.

Seuraavana päivänä, aamujumalanpalveluksen perästä kappelissa ja
suuruksen syötyä salissa, lähti herttua taas matkalleen. Mutta
Rikhardin jätti hän siihen toivoon, että hän ehkä neljäntoista päivän
päästä palaisi. Saipa hän Rikhardilta lupauksenkin, että olisi hyvin
kohtelias isä Luukkaalle ja totteleisi herra Eerikki de Centevilleä.



Toinen luku.


Eräänä iltana istui Astrida rouva korkealla tuolillaan liesinurkassa
kädessään kehrävarsi, josta hän veteli hienoa, sileätä pellavarihmaa,
värttinän hyrrätessä permannolla. Hänen vastapäätään istui herra
Eerikki nukkuen tuolillaan. Osmondilla oli paikkansa matalalla
rahilla hiillustan vieressä. Hän vuoleksi ja teroitti metsähanhen
sulkia, joidenka nyt piti oppia lentämään toisella tavoin kuin ennen,
helpoittaen terävän nuolen eikä rauhaisan hanhen lentoa.

Linnan palvelijat ja sotamiehet istuivat penkeillä salin toisella
seinustalla ja naiset toisella. Suuri takkavalkea katossa riippuvan
mahdottoman suuren, loimahtelevan lampun kera valaisi salia. Ikkunat
olivat suletut puuluukuilla, koko huone näytti miellyttävältä ja
hauskalta. Kaksi tahi kolme suurta koiraa virutteleikse laiskotellen
valkean edessä, ja niiden keskessä istui Normandian pikku Rikhard.
Milloin silitteli hän niiden leveitä silkkihienoja korvia, milloin
kutkutteli niiden suuria käpäliä Osmondin sulan kärellä tahi avasi
hiljaa unisen silmän. Koira ojensi silloin vaan koipiaan, ilmaisten
vastenmielisyyttään raskaalla örinällä. Pojan silmät olivat koko ajan
hievahtamatta kiinnitetyt Astrida rouvaan, ikäänkuin hän ei olisi
tahtonut hukata sanaakaan tämän tarinasta. Rouva Astrida kertoi, kuinka
Jaarli Rolf Rikhardin isoisä oli purjehtinut Seinen suuhun, ja kuinka
Rouenin arkkipiispa Franco oli tullut häntä vastaan ja jättänyt hänelle
kaupungin avaimet, ja kuinka nuo urhokkaat pohjoismaalaiset eivät
olleet tehneet mitään vahinkoa ainoallekaan Rouenin asukkaalle. Sitte
kertoi hän Jaarli Rolfin kasteesta, ja kuinka tämä niinä seitsemänä
päivänä, joina hänellä oli päällään valkea kastepuku, oli antanut
runsaita lahjoja kaikille herttuakuntansa Normandian arvokkaimmille
kirkoille.

"Mutta kertokaas uskollisuudenlupauksesta!" sanoi Rikhard, "ja kuinka
Sigurd Verikirves heitti nurinniskoin tuon typerän Kaarlo kuninkaan.
Voi kun minä olisin nauranut sitä nähdessäni."

"En, en, prinssi Rikhard", sanoi rouva, "minä en pidä siitä tarinasta.
Se oli ennen kuin pohjan miehet oppivat ritarillisuutta ja hyviä
tapoja, ja raakuus on aina pikemmin painettava unholaan kuin
muisteltava. Ei, tahdon mieluummin kertoa tulostamme Centevilleen ja
mitenkä yksitoikkoisia minusta olivat nämä aukeat tasangot ja leveät,
hiljalleen liukuvat joet, verraten isäni vuonoon Norjassa. Korkeat,
mustat, tummakuusikkoiset kalliot ne sitä ympäröivät ja etäällä näki
lumipeitteisten tunturien taivasta kohti kohouvan. Oi kuinka sinervänä
vesi väreilikään istuessani pitkät kesäpäivät isän venosessa pikku
vuonollamme ja --"

Tässä keskeytettiin äkkiä rouva Astrida kertomuksessaan. Torvi toitahti
linnan portilla. Koirat hyökkäsivät ylös kiivaasti haukkuen. Osmond
ponnahti myöskin ylös, huusi: "kuulkaa!" ja koetteli vaientaa koiria.
Rikhard kiiruhti herra Eerikin luokse, kiivaasti huutaen: "Herätkää,
herra Eerikki, herätkää, isä on tullut! voi joutukaa aukaisemaan
portteja ja laskemaan hänet sisään."

"Hiljaa koirat!" sanoi herra Eerikki, nousten verkalleen ylös, kun
torven toitotuksia toistettiin. "Mene, Osmond, portinvartijan kanssa
katsomaan, onko se, ken tähän aikaan tulee, ystävä vai vihollinen.
Jääkää te tänne, hyvä prinssi", lisäsi hän, kun Rikhard tahtoi juosta
Osmondin perästä. Pikku poika totteli, seisten alallaan, vaikka hänen
jok'ikinen jäsenensä vapisi malttamattomuudesta.

"Tietoja herttualta, luulisin", sanoi rouva Astrida. "Itse hän tuskin
lienee näin myöhäiseen liikkeellä."

"Voi niin, rakas rouva Astrida, se on varmasti hän", sanoi Rikhard.
"Hän sanoi tulevansa pian takaisin. Kuulkaa, kuuluu jo hevosten
poljenta pihalta. Olen varma, että se on hänen musta sotaratsunsa. Enkä
minä ole siellä pitämässä hänen jalustintaan! Voi herra Eerikki, suokaa
minun mennä!"

Herra Eerikki, aina harvapuheinen mies, pudisti vain päätään, ja
samassa tuokiossa kuului askeleita kiviportailta.

Taas tahtoi Rikhard kipaista ulos, kun Osmond samassa palasi
kasvoillaan ilme, joka heti ensi silmäyksellä osoitti, että joku
onnettomuus oli tapahtunut. Mutta kaikki mitä hän virkkoi oli vaan:
"Harcourtin kreivi Bernard ja vapaaherra Rainulf de Ferrières." Sitte
astui hän sivulle antaakseen tulijoille tietä.

Rikhard pysähtyi keskelle salia pettyneenä. Herra Eerikkiä tahi
muitakaan salissa olijoita tervehtimättä astui Harcourtin kreivi
Rikhardin luokse, taivutti polvensa hänen edessään ja sanoi
murtuneella, syvästi liikutetulla äänellä: "Rikhard, Normandian
herttua, olen sinun läänityksenalaisesi ja uskollinen vasallisi." Sitte
nousi hän ylös ja sill'aikaa, kuin Rainulf de Ferrières suoritti samat
temput, peitti tuo vanha mies kasvonsa ja itki ääneensä.

"Voipiko asiat olla niin käsin", sanoi vapaaherra de Centeville.
Saatuaan Ferrièreltä vastineeksi surumielisen silmäyksen, taivutti
hänkin polvensa pojan edessä, toistaen sanat: "Olen sinun
läänityksen-alaisesi ja uskollinen vasallisi ja vannon sinulle
uskollisuutta linnani ja Centevillen vapaaherrakunnan puolesta."

"Eihän, eihän!" huusi Rikhard, vetäisten kätensä pois tulisessa
tuskassa, tunteella semmoisella kuin jos olisi ollut kauhistuttavan
unennäön vallassa, josta ei voinut herätä. "Mitä tämä merkitsee? Voi
rouva Astrida, sanokaa minulle, mitä tämä merkitsee? Miksi ne tekevät
näin? Missä on isäni?"

"Voi lapsukaiseni", sanoi vanha rouva, kietoen käsivartensa hänen
ympärilleen ja vetäen hänet aivan itseensä kiinni kyynelten viljanaan
virratessa. Hänen syleilynsä tyynnyttämänä seisoi Rikhard. Silmät
selkiselällään ja syvin, läähättävin henkäyksin kuunteli hän noita
neljää jalosukuista, jotka hiljaa ja vakavasti puhelivat keskenään,
hänestä paljoa välittämättä.

"Herttua kuollut!" toisti herra Eerikki de Centeville melkein
tajuttomana ja kangistuneena kauhusta.

"Niin on", sanoi Rainulf hitaasti ja suruisesti, ja hiljaisuutta
häiritsi vain vanhan kreivin Bernardin raskaat, syvät nyyhkytykset.

"Mutta miten? missä? milloin?" puhkesi herra Eerikki vihdoin puhumaan.
"Eihän tietty mistään sodasta teidän täältä matkatessanne. Voi, miksi
en ollut hänen sivullaan!"

"Hän ei kaatunut sodassa", vastasi Rainulf kolkosti.

"Olisiko sitte tauti voinut päättää hänen päivänsä niin rutosti?"

"Eipä tautikaan", vastasi Ferrières. "Kavallus se oli. Hän kaatui
Pecquignyn saarella vilpillisen flaamilaisen käden kautta."

"Ja tuo kavaltaja elää vielä?" kiljahti vapaaherra de Centeville,
suonenvedontapaisesti tarttuen oivaan miekkaansa.

"Hän elää, riemuiten rikoksestaan", sanoi Ferrières, "turvallisena ja
huolettomana omissa linnoitetuissa kauppakaupungeissaan."

"Voin tuskin uskoa sanojanne, jalot herrat", sanoi herra Eerikki.
"Herttuamme salavainoisesti murhattuna, hänen vihollisensa turvan
takana, ja te täällä tätä kertomassa!"

"Toivon, että makaisin kankeana ja jähmettyneenä herrani vieressä!"
sanoi kreivi Bernard, "jollei vain pitäisi olla pystyssä Normandian ja
tämän lapsiraukan tähden, joka tietenkin tulee tarvitsemaan kaikkein
sukunsa ystäväin tukea. Toivoin, että silmäni olisivat soenneet
ikipäiviksi välttyäkseni näkemästä tätä näkyä. Ja jospa olisin edes
saanut kohottaa kalpani hänen puolustuksekseen! Kertokaa te, Rainulf,
kuinka se tapahtui. Minä en kykene sitä tekemään."

Hän heittäytyi penkille, peittäen kasvonsa vaipallaan. Rainulf jatkoi:
"Te tiedätte, kuinka hyvä herttuamme onnettomuuden hetkenä lupautui
kohtaamaan tuota arkaa Flanderin kreivi roistoa Pecquigny saarella.
Oli sovittu että molemmat sekä herttua että kreivi veisivät silloin
mukanaan saareen kaksitoista aseetonta miestä. Bretagnen herttua Allan
oli yksi meidän miehiämme, kreivi Bernard samaten, vanha kreivi Botho
ja minä niinikään. Meillä ei ollut ollenkaan aseita -- auta armias,
jos meillä oli ne! Mutta niin ei ollut flaamilaisten laita. Voi, voi!
elinpäivänäni en unhoita herttua Wilhelmin ruhtinaallista ryhtiä, kun
hän astui maihin ja otti barettinsa päästään tuota Arnulf roistoa
tervehtiessään."

"Niinpä kyllä", puuttui Bernard puheesen. "Ja ettekö pannut merkille
sen hylkiön sanoja? 'Ruhtinaani', sanoa liperteli hän, 'te olette
kilpeni ja suojelukseni.' Oi jos voisin halaista hänen kavalan kallonsa
sotakirveelläni!"

"Sitte kävivät he neuvotteluihin käsiksi", jatkoi Rainulf. "Ja
sanat kun eivät ole Arnulfille minkään arvoiset, lupasi hän kaiken
ajateltavan vahingonkorvauksen tuolle kurjalle Montreuilille ja
tarjoutuipa hyväkäs vielä tekemään herttuallemme uskollisuuden valankin
Flanderin puolesta. Tämän epäsi kuitenkin meidän Wilhelmimme, sanoen,
että olisi häpeällinen vääryys sekä Ranskan kuningasta Ludvigia että
Saksan keisaria Ottoa vastaan riistää heiltä vasallinsa. He jättivät
toisilleen hyvästit kaikella ritarillisella kohteliaisuudella, ja me
astuimme taas veneihimme. Herttua Wilhelmiä halutti soutaa yksinään
pikku veneessä, sitä vastoin kuin me toiset yksitoista olimme kaikki
toisessa. Juuri kun olimme miltei rannassamme, kuultiin jonkun flaamin
huutavan, että heidän kreivillään olisi vielä jotain lisää sanottavana
herttualle. Kieltäen meitä perästään tulemasta, käänsi herttua
veneensä ja souti takaisin. Mutta hän ei ollut vielä jalkaansa maihin
laskenut", jatkoi normanni, puristaen nyrkkejään ja purren hammasta,
melkein mielikatkeruuden masentamana, "kun saimme nähdä, miten muuan
flaami huitasi tarmonsa takaa, häntä airolla päähän. Herttua kaatui
taintuneena maahan, toiset heittäysivät hänen päälleen, ja tuokion
perästä heiluttelivat he pilkaten verisiä tikareitaan meitä kohti.
Te voitte kyllä mielessänne kuvailla, miten me kiljuimme ja ulvoimme
heille ja soudimme kuin mielettömät, mutta kaikki turhaan, he olivat jo
veneissään. Ennenkun olimme ennättäneet saarellekaan, olivat he jo joen
toisella puolella. Pian hyppäsivät he hevostensa selkään ja pakenivat
pelokkaalla kiireellä. Tuossa tuokiossa olivat he niin loittona, ettei
yhdenkään normannin kosto voinut heitä yllättää."

"Mutta kauan he eivät sitä vältä!" huudahti Rikhard, syöksyen esiin.
Hänen lapsellisesta mielikuvituksestaan tämä kauhistuttava kertomus
oli enemmän Astrida rouvan satujen tapainen kuin todellisuus. "Ollappa
minussa jo miehen mittaa heitä rangaistakseni! Mutta vielä kerran
saavat he nähdä --"

Hän malttoi äkkiä mielensä, muistaessaan kuinka hänen isänsä oli
kieltänyt häntä lausumasta kostonhimoisia sanoja. Mutta vapaaherrat
puuttuivat innokkaasti hänen sanoihinsa, sillä he, olematta vähääkään
sovinnollisia, pitivät verikoston pyhänä velvollisuutena. He vain
iloitsivat nähdessään uudessa herttuassaan sotaista luonnetta.

"Haa, niinkö sanotte, mun nuori ruhtinaani!" huudahti vanha Bernard
kreivi, nousten ylös. "Niin, näen tulen silmissänne, joka kertoo
minulle, että te eräänä päivänä kostatte salamurhan arvokkaasti."

Rikhard kohotti päätään, ja hänen sydämmensä sykki kovasti kun herra
Eerikki vastasi: "Sen hän totta tosiaan tulee tekemään! Saisitte hakea
koko Normandian, niinpä Norjankin, löytääksenne vapaampaa ja uljaampaa
luonnetta. Uskokaa pois, kreivi Bernard, nuoresta herttuastamme on
tuleva yhtä kuulu kuin kaikista hänen edeltäjistään."

"Mielelläni uskon sen", sanoi Bernard. "Ryhti kuin isoisällään Rolfilla
ja paljo muistuttaa se jaloa isäänsäkin! Mitä sanotte, prinssi Rikhard,
tahdotteko tulla normannilaisen heimon urhoolliseksi johtajaksi
vihollisiamme vastaan?"

"Tahdonpa tietenkin", sanoi Rikhard, hurmaantuneena siitä
mieltymyksestä, minkä hänen äsken lausumansa muutamat sanat olivat
herättäneet. "Tahdon ratsastaa etunenässä vielä tänä yönä, jos te vain
sallitte meidän matkata kurittamaan noita petollisia flaameja."

"Huomenna ratsastatte kanssamme, prinssi", vastasi Bernard. "Mutta
tämä matka on tehtävä Roueniin, pukeutuaksenne siellä herttualliseen
miekkaanne ja vaippaanne ja vastaanottaaksenne vasallienne
uskollisuudenlupaukset."

Rikhard painoi päänsä alas vastaamatta, sillä tämä palautti hänet
tajuamaan, että hänen isänsä todella oli poissa, ja ettei hän koskaan
saisi enää nähdä häntä. Hän mietti kaikkia isänsä tuloa varten
laatimiaan tuumia, kuinka hän melkein oli laskenut tunnit, ja kuinka
hän olisi iloinnut saadessaan kertoa hänelle, että isä Luukas oli
häneen tyytyväinen. Ja nyt hän ei saisi enää milloinkaan suikertaa
hänen syliinsä, ei kuulla hänen ääntään eikä nähdä hänen lempeitten
silmiensä hellää säteilyä. Suuret kyynelet täyttivät hänen silmänsä,
mutta kun häntä hävetti niitä näyttää, asettausi hän jakkaralle Astrida
rouvan jalkojen juureen. Hän nojasi otsaansa käsiinsä ja kertoi
mielessään kaikki, mitä hänen isänsä heidän viime kerran yhdessä
ollessaan oli sanonut ja tehnyt. Hän ajatteli luvattua palausta ja
antoi mielikuvituksen kuvata eteensä tuon kohtaamisen ja tervehdyksen,
kunnes melkein onnistui saamaan itsensä vakuutetuksi, että tuo
kauhistuttava kertomus olikin vain unennäköä. Mutta kun hän katsahti
taas ylös, istuivat vapaaherrat siinä surullisin, vakavin kasvoin. He
keskustelivat ruhtinaallisesta ruumiista, jonka Bretagnen herttua Allan
vei Roueniin, siellä haudattavaksi vanhan Rolf herttuan ja herttuatar
Emman, Rikhardin äidin viereen. Kuinkahan tämä kankea, vertavuotava
ruumis voisi olla sama isä, jonka käsivarret äskettäin olivat sulkeneet
hänet syliinsä? Tietääköhän isä miten hän nyt ajattelee häntä? Näihin
uneksiviin aatelmiin nukahtui vihdoin isätön ja äiditön Normandian
herttua, vasalliensa unhoittamana vakavien neuvottelujensa vuoksi.
Hän selvisi tuskin siksikään hereille, että tarkkaavasti olisi voinut
lukea rukouksensa, kun Astrida rouva vihdoinkin muisti hänet viedä
vuoteelleen.

Kun Rikhard heräsi seuraavana aamuna, saattoi hän tuskin uskoa, että
kaikki, mitä illalla oli tapahtunut, oli totta. Mutta pian se hänelle
selvisi; kaikki oli järjestyksessä hänen matkaansa varten vasalliensa
kanssa Roueniin. Harcourtin kreivi oli tullut Bayeuxiin varta vasten
häntä noutaakseen. Rouva Astrida oli ihan onneton, kun "lapsen",
niinkuin hän kutsui Rikhardia, piti ratsastaa karskien sotilasten
kanssa. Mutta herra Eerikki nauroi hänen levottomuudelleen sanoen ei
koskaan käyvän päinsä, että Normandian herttua saapuisi ensikerran
pääkaupunkiinsa hoitajattaren vaalimana. Ja niin Astrida rouvan täytyi
tyytyä siihen, että saisi seurata heitä jonkun matkan päässä Walter
Metsästäjän suojelemana.

Näin jätti hän hyvästit Rikhardille, määräten sekä herra Eerikille,
että Osmondille velvollisuudeksi pitää hänestä mitä hellintä huolta.
Sitte sanoi Rikhard jäähyväiset kaikille linnanpalvelijoille,
vastaanotti isä Luukkaan siunauksen, nousi pikku hevosensa selkään ja
lähti matkaan, ratsastaen herra Eerikin ja kreivi Bernardin välissä.
Rikhard kun oli vain pikku poika, ei hän miettinyt suurin vahinkoaan
ratsastaessaan eteenpäin raikkaassa aamuilmassa. Hän tunsi olevansa
ruhtinas vasalliensa etunenässä, sukunsa lipun ylväästi hulmuillessa
edessään. Missä hän kulkikin, riensi rahvas virtana häntä näkemään ja
rukoilemaan hänelle siunausta. Rainulf de Ferrièrellä oli suuri, raskas
kukkaro, täynnä hopeata ja kultaa. Milloin he vain tapasivat tuommoisia
katselijajoukkoja, oli Rikhardista hyvin hauskaa pistää kätensä
kukkaroon ja kylvää rahoja väkijoukkoon, varsinkin missä näki pikku
lapsia.

He seisattuivat syödäkseen päivällistä ja levätäkseen päiväsydäntä
eräässä linnassa. Tämän isäntä, niinpian kuin päivällinen oli ohi,
nousi myöskin ratsaille ja seurasi heitä matkalla Roueniin. Aina tänne
saakka ei matka eronnut viimekertaisesta retkestä, jolloin Rikhard
matkusti isänsä luo joulua viettämään. Lähetessä kaupunkia, tunsi hän
leveän Seinevirran ja näki tuomiokirkon nelikulmaisen tornin. Hän
muisti, kuinka isänsä juuri tällä paikalla oli tullut häntä vastaan ja
kuinka hän oli saanut ratsastaa hänen sivullaan kaupunkiin, missä isä
oli sitte taluttanut hänet kädestä saliin.

Hänen mielensä oli hyvin apea muistaessaan, ettei nyt enään ollut
ketään, joka voisi tulla vastaan toivottamaan hänet tervetulleeksi,
tuskinpa ketään, jolle voisi edes ilmaista, mitä sydämmellä oli. Sillä
noilla kookkailla, totisilla vapaaherroilla ei ollut mitään sanottavaa
niin pienelle pojalle. Itse tuo kunnioitus ja muodollisuus, jolla
he kohtelivat häntä, saattoi hänen yhä enemmän arkailemaan heitä.
Etenkin kreivi Bernardia tuimine, arpisine kasvoineen hän melkein
pelkäsi. Osmond, hänen uskollinen ystävänsä ja leikkitoverinsa, oli
alhaisarvoisempana pakoitettu ratsastamaan kaukana jälessä.

Tehtiin juuri tuloa kaupunkiin, kun alkoi pimetä. Kreivi Bernard
katseli ympärilleen, järjestäen juhlakulun. Eerikki de Centeville
pyysi Rikhardin istumaan suorana eikä näyttäymään väsyneeltä. Sitte
seisattivat kaikki ritarit, pikku herttuan ratsastaessa yksinään
kappaleen matkaa heidän edellään porttiholvin läpi. Kaikui äänekäs
huuto: "eläköön nuori herttuamme!" Ihmisjoukkoja seisoi ylt'ympäriinsä
katselemassa hänen tuloaan, niin paljon, että rahapussi tyhjeni pian
hänen auliissa käsissään. Koko kaupunki näytti yhdeltä ainoalta
suurelta linnalta, jota vallit ja kaivanteet ympäröivät. Toisessa
päässä kohousi Rolfin torni. Tätä kohti tahtoi Rikhard ohjata
hevosensa, mutta Harcourtin kreivi sanoi: "Ei sinne, hyvä prinssi,
Neitsyt Marian kirkkoon."

Siihen aikaan pidettiin omaisten ja ystäväin velvollisuutena kuolleita
kohtaan käydä näitä katsomassa, kun he lepäsivät juhlallisilla
näytevuoteillaan. Tulipa vielä pirskoittaa muutamia tippoja pyhää
vettä vainajan päälle. Rikhardin piti nyt osoittaa isälleen tätä
kunnioitusta. Hän vapisi hiukan, vaikkapa tuon tehtävän suorittaminen
ei tuntunutkaan hänestä kammottavalta, koska hän siten sai tilaisuuden
vielä kerran nähdä isänsä kasvot. Hän ratsasti siis tuomiokirkolle.
Siihen aikaan tämä oli vallan toisen näköinen kuin nyt. Muurit
olivat hyvin paksut, ikkunat pienet ja melkein kätketyt raskaihin,
taidokkaasti laadittuihin holvikaarroksiin. Pilarit sisässä olivat
matalat ja kömpelötekoiset. Siellä oli tavallisesti niin hämärä, että
kaarevata kattoa tuskin erotti.

Mutta nyt virtaili tulvana valoa jok'ikisestä ikkunasta. Paitsi
kahta, alttarin molemmin puolin aina palavaa käsivarrenpaksuista
vahakynttilää, oli tällä kertaa kuorissakin kaksikerroksinen
kynttilärivi. Tämä oli järjestettynä nelikulmaan ja valoi kirkasta,
hiljaista loistettaan koko huoneustoon ja etenkin alttarin kulta- ja
hopeakoristuksiin.

Kynttiläin takana oli polvillaan rivi munkkeja mustissa kaapuissaan,
päät kumartuneina ristissä olevain kätten yli. He lauloivat virsiä
suloisin, juhlallisin sävelin. Tämän pyhitetyn piirin sisäpuolella oli
ruumispaarit ja niillä herttuan ojennettu ruumis.

Rikhardin valtasi vapisuttava kunnioitus. Hän olisi mielellään
seisattunut, mutta oli pakotettu menemään eteenpäin. Pistäen kätensä
pyhävesiastiaan ja tehden otsallaan ristinmerkin, astui hän verkalleen
esiin. Jälellä olevat tipat pirskoitti hän elottoman vartalon päälle
ja seisoi sitte alallaan. Tuntui kuin paino olisi levännyt hänen
sydämmellään, estäen hengittämästä ja liikkumasta.

Siinä makasi Wilhelm Pitkämiekka kuni hyvä ja uskollinen kristitty
soturi ainakin. Hän oli puettuna kiiltäviin sotatamineihinsa: miekka
sivulla, kilpi käsivarrella ja ristinkuva rinnan yli ristiinasetetuissa
käsissä. Herttuallinen kärpännahoilla sisustettu purppurasamettivaippa
oli vedettynä olkapäiden ympärille ja kypärin asemesta oli hänellä
kruunu päässään. Tämän kallisarvoisen juhlapuvun vastakohtana oli,
alaskäännettynä rautapaidan kauluksen yli, lieve karkeata jouhipaitaa,
jota herttua oli pitänyt ihokkaansa alla. Kukaan ei ollut tästä tiennyt
ennen kuin vasta sitte, kun hengettömän ruumiin päältä riisuttiin
veren tahrimat vaatteet. Herttuan kasvoilla oli tyynen, juhlallisen
rauhallisuuden ilme, ikäänkuin hän olisi vain hiljaa uinunut odottaen
ylösnousemiskehoitusta taas herätäkseen. Ei pienintäkään merkkiä
ulkonaisesta väkivallasta ollut näkyvissä, lukuunottamatta toisella
ohimolla näkyvää syvää purppurapunaista jälkeä. Tämä oli siinä kohti,
mihin aironlyönti, joka oli vienyt hänet tunnottomaksi, ensiksi oli
sattunut.

"Näettekö tätä, prinssi?" sanoi matalalla, syvänankaralla äänellä
kreivi Bernard, joka ensiksi katkasi äänettömyyden.

Rikhard oli viimeisten tuntien kuluessa kuullut tuskin muuta
mitään kuin neuvotteluja flaameja vastaan sekä katkeran vainon ja
kostontuumien ilmauksia. Murhatun isänsä näky yhdessä vainajaa niin
suuresti rakastaneen tanskalaisen katseen ja äänen kanssa, kiihoitti
hänen mieltänsä. Hän kiskaisihe irti äänettömästä kunnioituksen ja
surun horroksesta ja huudahti: "Minä näen sen, ja kalliisti saapi
kavala petturi tekonsa maksaa!" Ympärillä olevien jalosukuisten
hyväksyvien silmäysten yllyttämänä astui hän sen perästä uljaasti
esiin. Mielessä kierteli semmoinen tunne kuin jos hän olisi joku
Astrida rouvan laulujen sankareja. Hänen poskensa hohtivat, hänen
silmänsä säteilivät ja hän nostaisi päänsä niin korkealle, että
hiukset valahtivat takaisin otsalta. Laskien kätensä isänsä miekan
kahvaan, jatkoi hän puhettaan sanoilla, jotka ehkä hänen tietämättään,
juontuivat jostakin sankarisadusta. "Niin, Flanderin Arnulf, tiedä,
että Normandian herttua Wilhelm ei jää kostamatta! Kautta tämän oiva
miekan vannon, että niinpian kuin käsivarressani on kylliksi tarmoa --"

Loppu jäi sanomatta, sillä samassa muuan käsi laskeusi hänen
käsivarrelleen. Munkki, joka tähän saakka oli ollut polvistuneena
lähellä ruumiin päänalaista, oli noussut ylös, seisoen nyt jyhkeänä ja
synkkänä.

Kun Rikhard katsahti ylös, tunsi hän Martin, Jumiègesin apotin, isänsä
parhaimman neuvonantajan kalpeat, totiset kasvot.

"Normandian Rikhard, mitä sanotkaan?" lausui hän ankarasti. "Niin,
anna vain pääsi painua, eläkä toista moisia sanoja. Tuletko tänne
häiritsemään kuolleen rauhaa kostonhuudoillasi? Uskallatko _sinä_
vaatia ja vannoa sotaa tuon miekan nimessä, jota koskaan ei paljastettu
muuhun kuin köyhäin ja sorrettujen asian puolustukseksi? Tahdotko
reväistä itsesi irti Hänestä, jonka palvelukseen elämäsi on vihitty,
ja ruveta Hänen vihamiehekseen? Tätäkö olet oppinut autuaasti
edesmenneeltä isältäsi?"

Rikhard ei vastannut, peitti vaan kasvonsa käsillään salatakseen
kiihkeästi esille pyrkiviä kyyneleitä.

"Herra apotti, herra apotti, tämä menee liian pitkälle!" kiljasi
Bernard Tanskalainen. "Nuori herttuamme ei ole mikään munkki, emmekä me
tahdo nähdä, että jokainen jaloa ja sotaisata mielenlaatua osoittava
kipene tukahdutetaan heti leimahtaessaan."

"Harcourtin kreivi", sanoi apotti Martti. "Ovatko nämät raa'an pakanan
sanoja vai kristityn, joka on puhtaaksi pesty siunatussa kastemaljassa
tuolla? Niin kauan kuin minä saatan sitä estää, et sinä koskaan tule
pimittämään lapsen sielua syntisellä kostonhimollasi. Ole vakuutettu,
ettet kuolleen herrasi läheisyydessä ole saapa häväistä Hänen
temppeliänsä, joka ei tullut tuomitsemaan vaan anteeksi antamaan,
rikoksella, jota herttua eläissään sisimmästään inhosi. Tiedän vallan
hyvästi, että te, Normandian herrat, mielihyvällä vuodattaisitte
viimeisen veripisaranne, jos sillä voisitte palauttaa kalliin
herttuamme henkiin tahi suojata hänen isätöntä lastansa. Mutta jos
lienette rakastaneet isää, niin täyttäkää hänen käskynsä -- luopukaa
syntisestä vihan ja koston hengestänne. Jos rakastatte lasta, oo, elkää
sitte koettako vahingoittaa hänen sieluaan enemmän ja synkemmin kuin
hänen katkerin vihamiehensä, olkoonpa hän vaikka Arnulf itse, on voinut
tehdä."

Vapaaherrat jäivät mykiksi, mitä lienevätkin ajatelleet, ja Martti
apotti kääntyi Rikhardin puoleen. Tällä kyyneleet yhä vielä
pisarehtivat sormien lomitse, sillä isänsä viimeiset sanat muistuivat
hänelle yhä selvemmin mieleen. Apotti pani kätensä hänen päälaelleen
puhellen nyt lempeästi.

"Nämä kyynelet tulevat nöyrästä ja katuvaisesta sydämmestä, toivon",
sanoi hän. "Olen halukas uskomaan, että tuskin tiesit, mitä sanoit."

"Anteeksi!" sanoi sanoi Rikhard niin selvästi kuin taisi.

"Katsoppa tuota", virkkoi pappi, osoittaen suurta ristiä alttarin
takana, "sinä kai tunnet tuon pyhän ristin merkityksen?"

Rikhard nyökäytti päätään kunnioittavasti myöntäen.

"Se puhuu anteeksiannosta ja sovituksesta", jatkoi apotti. "Ja
tiedätkö, ken antoi tämän anteeksiannon? Poika antoi anteeksi
murhamiehilleen, Isä niille, jotka surmasivat hänen poikansa. Ja sinäkö
sitte kostoa pyytäisit?"

"Mutta oi", sanoi Rikhard, katsahtaen ylös. "Saapiko sitte tuo julma,
kavala murhamies rankaisematta ylvästellä rikoksellaan, sill'aikaa kuin
tuossa lepää --." Kyyneleet tukahduttivat hänen äänensä.

"Kosto on varmaan kohtaava rikollista", sanoi Martti. "Jumalan kosto,
ja sillä hetkellä kun Hän hyväksi katsoo. Mutta sinun ei tule kostoa
etsiä ja rukoilla. Ei, Rikhard, vaan juuri sinulla on edellä kaikkia
muita ihmisiä suurimpana velvollisuutena osoittaa kristillistä
rakkautta ja laupeutta Flanderin Arnulfille. Niin, kun Herran käsi
milloin on sattunut häneen ja nöyristänyt hänet maahan asti, tulee
sinun, joka olet saanut enimmän vääryyttä kärsiä hänen puoleltaan,
ojentaa auttava käsi ja vastaanottaa hänet anteeksiannolla ja rauhalla.
Jos haluat tehdä jonkun lupauksen autuaan isäsi miekalla ja vapahtajasi
pyhässä nimessä, niin olkoon lupauksesi siinä tapauksessa kristillinen."

Rikhard itki liian katkerasti voidakseen puhua, ja kreivi Bernard
tarttui hänen käteensä ja talutti hänet ulos kirkosta.



Kolmas luku.


Herttua Vilhelm Pitkämiekka haudattiin seuraavana aamuna suurella
juhlallisuudella ja komeudella. Monta rukousta ja virttä kohotettiin
hänen haudallaan.

Vajonneena raskaasen, unentapaiseen ihmettelyn ja surun horrokseen
oli Rikhard seisonut tahi ollut polvistuneena lähimpänä ruumista. Kun
hautaus oli ohitse, vietiin hänet takaisin palatsiin. Siellä riisuttiin
hänen pitkä, raskas surupukunsa ja hän puettiin tulipunaiseen
tunikkaan. Näin puettuna, hiukset huolellisesti järjestettyinä tuli
hän taas saliin. Suuri joukko vasalleja oli täällä kokoontuneina,
toiset sotatamineissa, toiset pitkiin, nahkareunusteisiin pukimiin
puettuina. He olivat kaikki olleet hänen isänsä hautajaisissa. Herra
Eerikki de Centevillen huomautuksesta otti Rikhard lakkinsa päästään ja
kumarsi syvään vastaukseksi niihin kunnioituksen osoituksiin, joilla
vieraat tervehtivät hänen tuloaan. Sen perästä meni hän hitaasti salin
poikki ja astui oven luona olevia portaita alas vasallien järjestyessä
juhlasaatoksi säädyn ja arvon mukaan. Ensimmäisenä kulki Bretagnen
herttua ja sitte muut aina köyhimpään ritariin saakka.

Näin etenivät he verkkaisessa ja juhlallisessa marssijärjestyksessä,
kunnes saapuivat tuomiokirkolle. Papisto oli jo siellä, asettuneena
riveihin kuorin molemmille puolille. Piispat seisoivat alttarin
ympärillä hiipoissaan ja kallisarvoisissa juhlapuvuissaan. Kun pikku
herttua astui sisään, korottivat kaikki kuorissa "_Te Deum laudamus_"
täysiäänisenä, helähtelevänä kuorolauluna, joka kajahteli mustissa
kattokaarroksissa. Laulun aikana astui Rikhard ylös kuoriin, suuren,
raskaan, loistokkaasti valmistetun tuolin luo, mikä seisoi ylhäällä
kaksiaskelmaisella korotteella, heti alttarirappujen alapuolella.
Siihen pysähtyi hän, Harcourtin Bernard ja Eerikki de Centeville
molemmilla sivuillaan sekä muut vasallinsa asetettuina sopivaan
järjestykseen kuorissa.

Kun tuo kaunis laulu oli lopussa, alkoi ehtoollismessu. Uhraamisajan
tultua antoi jokainen ritari kultaa ja hopeaa. Viimeksi astui Rainulf
de Ferrières alttarin kehyställe, kantaen vaatealustalla leveätä,
kultaista rengasta -- se oli herttuallinen kruunu. Aivan hänen
kintereillään seurasi eräs toinen vapaaherra. Hän kantoi pitkää,
raskasta miekkaa, jonka kahva oli ristinmuotoinen. Rouenin arkkipiispa
otti vastaan sekä kruunun että miekan ja asetti ne alttarille. Sen
perästä jatkettiin jumalanpalvelusta. Siihen aikaan toimitettiin
ripille laskenta jo pienokaisina ollessa. Rikhardin oli välittömästi
kasteen perästä päästänyt ripille isäkumminsa Rouenin arkkipiispa.
Juhlallisella kunnioituksella taivutti hän nyt polvensa ja vastaanotti
rippi-isänsä kädestä sakramentin, niinpian kun koko papisto oli
nauttinut ehtoollista.

Kun ehtoollisen jako oli loppunut, johtivat kreivi Bernard ja herra
Eerikki Rikhardin alttarin askelmalle. Laskien toisen kätensä hänen
ristissä oleville käsilleen, kysyi arkkipiispa Rikhardilta Jumalan ja
Normandian kansan nimessä, tahtoiko hän tulla hyväksi ja uskolliseksi
hallitusmieheksi, suojella heitä vihollisiltansa, ylläpitää totuutta ja
oikeutta, rangaista väkivaltaisuutta ja vääryyttä sekä suojella kirkkoa?

"Tahdon", vastasi Rikhard hennolla, vavahtelevalla äänellä, "niin totta
kuin Jumala minua auttakoon!" Sitte taivutti hän polvensa ja suuteli
niitä pyhiä evankeliumeja, joita arkkipiispa hänelle kurotti.

Se oli juhlallinen ja vastuullinen vala, ja hän vapisi ajatellessaan,
että oli sen tehnyt. Oltuaan vielä hetkisen polvistuneena, pani hän
molemmat kätensä kasvoilleen ja kuiskasi: "Jumala, Isäni, auta mua
pitämään valani!"

Arkkipiispa odotti, kunnes hän oli noussut ylös, käänsi sitte hänet
kansaan päin, sanoen: "Rikhard, Jumalan armosta puen minä päällesi
Normandian herttuallisen vaipan!"

Kaksi piispoista ripusti sitte hänen hartioilleen
kärpännahkareunusteisen purppurasamettivaipan. Mutta aikamiehelle tehty
kun oli, riippui se raskaana lapsiparan olkapäillä ja lepäsi syvissä
laskoksissa lattialla. Arkkipiispa pani sen jälkeen kultaisen kruunun
hänen pitkäkiharaiseen päähänsä. Kruunu oli kumminkin niin väljä, että
herra Eerikin täytyi panna kätensä väliin, pysyttääkseen sitä kyllin
ylhäällä. Viho viimeiseksi tuotiin pitkä, suora, kaksiteräinen miekka,
joka pantiin hänen käteensä juhlallisella kehoituksella käyttämään
sitä aina oikeuden voimassa pitämiseksi. Oikeastaan se olisi ollut
vyötettävä vyötäisille, niin että se olisi riippunut sivulla. Mutta tuo
suuri kalpa oli niin paljo pikku herttuata pitempi, että hänen täytyi
kurottaa kättänsä ylettyäkseen edes sen kahvaan.

Tämän jälkeen piti hänen palata valtaistuimelle takaisin, mikä ei
käynyt vaikeuksitta, sillä niin sälytetty hän oli. Mutta Osmond
kantoi hänen vaippansa laahosta, herra Eerikki piteli kruunua hänen
päässään ja itse piti hän tukevasti miekkaa, vaikka Harcourtin kreivi
tarjoutui kantamaan sitä hänen puolestaan. Rikhard nostettiin nyt ylös
valtaistuimelleen, ja sitte seurasi uskollisuuden lupaukset. Allan,
Bretagnen herttua, oli ensimmäinen, joka taivutti polvensa hänen
edessään. Käsi nuoren isäntänsä kädessä vannoi hän olevansa hänen
miehensä, tottelevansa häntä ja täyttävänsä läänitysvelvollisuutensa
Bretagnen herttuakunnan edestä. Sitä vastoin Rikhard vannoi olevansa
hänen hyvä herransa ja suojelevansa häntä kaikilta vihollisilta. Sitte
seurasi Bernard Tanskalainen ja monta muuta. Kaikki toistivat saman
uskollisuudenvalan, sill'aikaa kun heidän isoja, karkeita käsiään
ympäröi lapsen pienet pehmoiset sormet. Moni ystävällinen ja lemmekäs
silmä kiintyi osanotolla orpopoikaan. Moni tyly ääni vavahti valaa
tehdessä liikutuksen murtamana. Moni urhoollinen, sotaisa sydän tunsi
surun ja kaipauksen angervoa murhatun isän vuoksi. Rajuimpiakin
myrskyjä pohjoisilla merillä kestäneiden miesten ahavoittuneita
poskia pitkin vierivät nyt viljavat kyynelet, kun he kumartuivat tuon
isättömän pojan eteen, jota he rakastivat sekä hänen uljaan isoisänsä
että urhoollisen ja hurskaan isänsä vuoksi. Oli harva normanni, jonka
sydän ei olisi hehkunut melkein isällistä rakkautta koskettaessaan
nuoren herttuansa pikku kätösiä.

Uskollisuudenlupaus-menot kestivät kauan, ja niin toimitukseen
kiintynyt ja liikutettu kuin Rikhard alussa olikin, alkoi häntä
kuitenkin pian kovasti väsyttää. Kruunu ja vaippa olivat raskaat.
Uusia kasvoja seurasi lakkaamatta kuin loppumattomassa unelmassa. Tuo
alituinen samojen sanojen toisteleminen kävi uuvuttavaksi. Hän tuli
uniseksi, hän ikävöitsi saada hypätä seisoalleen ja nojautua oikealle
tahi vasemmalle, taikka virkkoa jotain muuta kuin tuon yksitoikkoisen
kaavan sanoja. Kerran haukotteli hän oikein juurta jaksain, mutta
näki silloin niin tuiman sävyn Bernardin ankarilla kasvoilla, että
hän täydellisesti valveutui useiksi minuuteiksi. Sitte istui hän
taas ihan suorana ja otti seuraavan vasallin vastaan yhtä suurella
huomaavaisuudella kuin mitä ensimmäiselle oli osoittanut. Mutta hän
katsoi rukoilevasti herra Eerikkiin, aivan kuin kysyäkseen, eikö jo
kohta olla lopussa. Viimein tuli loitompaa vapaaherrojen keskestä eräs,
jota nähdessään Rikhard hiukan elpyi. Se oli poikanen, vain paria
vuotta häntä vanhempi, noin kymmenvuotias. Hänellä oli miellyttävät,
tummanväriset kasvot, musta tukka ja eloisat mustat silmät, jotka
ystävällisyyden ja kunnioituksen välisellä ilmeellä katselivat pikku
herttuan viehättyneitä kasvoja. Rikhard kuulosti innokkaasti hänen
nimeään. Hän tunsi itsensä ihan tuon lapsellisen äänen virkistämäksi,
kun se lausui: "Minä, Alberic de Montémar, olen läänitysmiehesi ja
vasallisi linnani ja Montémarin vapaaherrakunnan puolesta Epten
varrella." Kun Alberic poistui, seurasi Rikhard häntä katseellaan niin
kauas kuin taisi.

Vihdoin loppuivat uskollisuudenlupaukset. Rikhard olisi tahtonut
mieluimmin juosta porhaltaa koko matkan palatsille päästäkseen
irtautumaan väsymyksestään, mutta hänen oli taas täytymys kulkea
verkalleen juhlakulkueen etunenässä. Ja vielä linnan saliin
päästyäänkään eivät vastukset olleet lopussa, sillä sinne oli laitettu
upi-uhkea juhla-ateria. Hänen täytyi nyt istua samalla korkealla
tuolilla, jolla hän muisti isänsä polville kiivenneenä istuneensa
viime jouluna koko sen ajan, kun vapaaherrat istuivat vieraspöydässä
vakavasti keskustellen. Rikhardin suurimpana lohdutuksena tällä
kertaa oli katsella Osmond de Centevilleä ja Alberic de Montémaria,
jotka muiden nuorukaisten kera, jotka eivät olleet vielä saaneet
ritarilyöntiä, palvelivat pöydässä istujia. Viimein väsyi hän niin
perinpohjin, että vaipui sikeään uneen suuren tuolinsa nurkkaan. Tästä
heräsi hän säpsähtäen Harcourtin Bernardin karkeasta äänestä, millä
tämä käski häntä heräämään, sanoakseen jäähyväiset Bretagnen herttualle.

"Lapsi raukka", sanoi herttua Allan, kun Rikhard unen pöpperössä kohosi
pystyyn, "hän on ihan uuvuksissa pitkästä päivätyöstään. Pidä hänestä
hyvää huolta, kreivi Bernard. Sinä olet hyvä ja uskollinen hoitaja,
vaikka hieman karkea noin pienelle lapselle. Vai niin, nuori herttuani,
te punastutte kun teitä sanotaan pikku lapseksi. Pyydän anteeksi, sillä
huomaan teissä olevan miehen alun. Ja kuulkaas, Normandian Rikhard,
minulla tuskin on syytä rakastaa sukuanne. Tuskinpa luullakseni Kaarlo
Yksinkertaisellakaan oli oikeutta tehdä meitä, vapaita bretagnelaisia,
ahnaan pohjoismaalais-merirosvosuvun läänityksenalaiseksi. Herttua
Rolfin ylivallalle ei isäni koskaan antanut uskollisuudenlupaustaan,
enkä minäkään herttua Vilhelmin pitkälle miekalle. Minä annoin sen
hänen jalomielisyydelleen ja ylevyydelleen ja nyt annan sen sinun
vähäväkisyydellesi ja hänen jalolle muistolleen. En epäile, jottei tuo
arka frankki Ludvig, jonka isäsi auttoi jälleen valtaistuimelleen,
yrittäisi käyttää sinun nuoruuttasi ja kykenemättömyyttäsi hyväkseen.
Jos niin kävisi, muista, että sinulla ei ole luotettavampaa ystävää
kuin Bretagnen Allan. Jää hyvästi tällä kertaa, nuori herttuani!"

"Hyvästi, hyvästi, jalo herra", sanoi Rikhard ja ojensi mielellään
kätensä ystävälliselle vasallille sekä seurasi häntä katseellaan, herra
Eerikin saattaessa herttuata salista.

"Kauniita sanoja, mutta minä en luota bretagnelaiseen", mutisi Bernard,
"viha on syöpynyt syvälle heihin."

"Hänen pitäisi tietää, mitä tuo ranskalainen kuningas hautoo
mielessään," sanoi Rainulf de Ferrières. "Hän kasvatettiin yhdessä
kuninkaan kanssa heidän molempain ollessa maanpakolaisina Ethelstanin
hovissa Englannissa."

"Niin, ja sekä Ludvig että Allan saavat kiittää herttua Wilhelmiä
siitä, etteivät vielä tänäkin päivänä ole maanpakolaisina. Nytpä
nähdään, kummanko kiitollisuus on suuremman arvoinen, frankinko vai
bretagnelaisen. Luulen vain, että parasta on luottautua tuohon vanhaan
pohjoismaalaiseen urhoollisuuteen."

"Niinpä lie, mutta mitäpä se pohjoismaalais-urhoollisuuskaan
ilman rahoja saapi aikaan? Kuka tietää, mitä löytyy herttuan
rahastohuoneessa?"

Syntyi neuvottelu matalalla äänellä ja ensimmäinen, mitä Rikhard tämän
perästä saattoi selvästi käsittää, oli että eräs ritari piti ylhäällä
hopeavitjoja ja avainta sanoen ne löydetyn herttuan povelta. Hän oli
tallettanut ne, otaksuen niiden johtavan johonkin tärkeään paikkaan.

"Ah niin", sanoi Rikhard vilkkaasti, "minäpä tiedän sen. Hän sanoi sen
olevan kalleimman aarteensa avaimen."

Normannilaiset kuuntelivat tätä suurella mieltymyksellä, ja päätettiin,
että muutamat luotettavimmista herroista, niinkuin Rouenin arkkipiispa,
Jumiègesin apotti Martti ja Harcourtin kreivi, lähtisivät heti etsimään
tätä kallisarvoista aarretta. Rikhard seurasi heitä ahtaita, jyrkkiä
kiviportaita myöten tuohon suureen, hämärään huoneesen, jossa hänen
isällänsä oli ollut tapana nukkua. Vaikka ruhtinaan makuukammari,
oli siellä tuiki vähän huonekaluja. Matala, uutimeton vuode, risti
jalustassaan päänalaisen vieressä, yksinkertainen pöytä, muutamia
tuoleja ja kaksi isoa arkkua olivat kaikki mitä siellä löytyi.
Harcourt koetti nostaa toisen arkun kantta. Se ei ollut lukittu;
havaittiin sen olevan täynnä käytettyjä pitovaatteita. Hän meni
toiselle, joka oli pienempi, taidokkaammasti leikelty ja koristettu
kauniilla rautakiskoilla. Se oli lukossa, ja kun pantiin avain
lukkoon, huomattiin sen käyvän, kierrettiin ympäri ja lukko aukesi.
Normannilaiset jalosukuiset tunkeutuivat kiivaasti katsomaan herttuansa
suurinta aarretta.

Siellä oli kaapu tummasta villakankaasta ja yksi pari sandaaleja,
semmoisia kuin munkit Jumiègesin luostarissa pitivät.

"Haa! Tässäkö kaikki? Mitä se olikaan, kun sanoit, lapsi," huudahti
Harcourtin kreivi pikaisesti.

"Hän sanoi minulle sen olevan suurimman aarteensa", toisti Rikhard.

"Ja niin se olikin!" lausui apotti Martti. Ja sitte kertoi tuo kelpo
apotti heille kertomuksen, jonka jotkut heistä jo osaksi tunsivat.
Noin vuotta viisi tahi kuusi takaperin oli herttua Wilhelm metsästänyt
Jumiègesin lähimetsässä. Silloin oli hän äkkiä tullut tuon vanhan
luostarin luo, jonka merikuningas Haakon kolme- tai neljäkymmentä
vuotta sitte oli hävittänyt raunioiksi. Kaksi ijäkästä munkkia
alkuperäisestä veljeskunnasta eleli vielä siellä ja tulivat nyt esiin
tervehtiäkseen herttuata ja tarjotakseen hänelle vierasvaraisuuttaan.

"Niinpä niin", sanoi Bernard, "ja minä muistan vielä hyvästi heidän
leipänsä. Kysäsimme, oliko se petäjän kuoresta leivottua, kuten
heimolaistemme Norjassa."

Wilhelm, ollen raju ja ajattelematon nuorempana ollessaan, kääntyi
inholla tästä viheliäisestä ruuasta, heitti muutamia kultarahoja
vanhoille munkeille ja nelistätti edemmäksi jatkaakseen metsästystään.
Tämän kestäessä jäi hän sattumalta yksikseen ja yhdytti metsäsijan,
joka heitti hänet maahan hevosen selästä, tallasi ja jätti hänet
taintuneena ja pahasti vahingoittuneena makaamaan tanterelle. Tässä
tilassa löysivät hänet seuralaisensa ja kantoivat takaisin raunioille,
ne kun olivat läheisin turvapaikka. Molemmat munkkivanhukset
vastaanottivat hänet halpaan asuntoonsa ilomielellä. Heti kun herttua
taas tuli tuntoihinsa, pyysi hän hartaasti anteeksi ylpeyttään ja
sitä ylenkatsetta, mitä oli osoittanut köyhyydelle ja kärsivälliselle
itsensäkieltäymykselle, joita hänen olisi pitänyt kunnioittaa.

Wilhelm oli aina ollut mies, joka valitsi hyvän ja hylkäsi pahan. Mutta
tämä onneton sattuma ja sitä seuraava pitkällinen sairaus teki hänestä
vielä syvämietteisemmän ja vakavamman. Suurimpana päämääränään oli
hänellä valmistautua kuolemaa ja ijankaikkisuutta varten; maallisia
asioitaan, sotiaan ja ruhtinaallista komeuttaan mietti hän vähemmän.
Hän rakennutti uudestaan tuon vanhan luostarin, antoi sille runsaasti
lahjoja ja lähetti noutamaan Martin Ranskasta sen apotiksi. Parhaimpana
ilonaan oli hänellä rukoilla siellä, keskustella apotin kanssa ja
kuulla hänen lukevan raamattua. Hän katsoi ajalliset asiansa sekä
arvolleen kuuluvan komeuden ja ulkopuolisen loiston niin suureksi
kiusaukseksi, että hän kerran oli tullut apotin luokse hartaasti
pyytäen saada jättää ne syrjään ja tulla veljeskunnan jäseneksi. Mutta
Martti oli kieltäytynyt vastaanottamasta hänen munkkilupaustaan.
Sanoi, ettei hänellä ollut oikeutta laiminlyödä tahi luopua niistä
velvollisuuksista, jotka kuuluivat sille paikalle, johon Jumala oli
hänet asettanut. Olisi synti jättää asema, jota oli pantu suojelemaan.
Hänelle viitoitettu tie palvella Jumalaa oli siinä, että käyttäisi
oikeutta kansansa keskuudessa sekä valtaansa hyvän suojelemiseen ja
ylläpitämiseen. Vasta sitte, kun olisi toimittanut määrätyt tehtävänsä
ja poikansa olisi kylliksi vanha täyttääkseen hänen paikkansa
hallitusmiehenä, saisi hän luopua ulkonaisista velvollisuuksistaan,
jättää maailman pauhaavat taistelut ja etsiä turvapaikkaa luostarissa.
Tämän rauhaisan pakopaikan toivossa oli Wilhelmillä ollut ilonsa
säilyttää aarteenaan tuota karkeata, halvannäköistä vaatetusta.
Sitä toivoi hän kerran saavansa pitää rauhassa ja pyhitetyssä
yksinäisyydessä.

"Ja, oi! mun jalo herttuani!" huudahti Martti apotti hyrskähtäen
itkemään lopettaessaan kertomuksensa. "Herra on ollut sangen armollinen
sinua kohtaan! Hän on ottanut sinut kotiinsa lepoon paljoa ennen kuin
uskalsit toivoakaan."

Verkalleen ja hiljaisten, juhlallisten tunteiden valtaamina poistuivat
normannilaiset herrat huoneesta. Rikhard, jonka he näyttivät milt'ei
unhottaneen, meni portaille etsiäkseen tietä siihen huoneesen, jossa
hän oli edellisen yön viettänyt. Ei ollut hän monta askelta ottanut,
kun kuuli Osmondin äänen lausuvan: "tulkaa tänne, hyvä prinssi". Hän
katsahti sinne päin, näki valkoisen myssyn eräässä aukiolevassa ovessa
vähän matkan päässä ylempänä, syöksyi yhdellä harppauksella sinne ja
lensi Astrida rouvan avattuun syliin.

Kuinka iloinen hän olikaan saadessaan nyt istua hänen polvillaan ja
painaa uupuneen päänsä hänen rintaansa vasten puhjetessaan raukealla ja
unisella äänellä puhumaan: "Voi, rouva Astrida! Minä olen hyvin, hyvin
väsynyt Normandian herttuana olemiseen!"



Neljäs luku.


Normandian Rikhard oli hyvin utelias saamaan enempi tietoja tuosta
pikku pojasta, jonka oli nähnyt vapaaherrainsa joukossa.

"Ah, Montémarin nuori vapaaherra", sanoi herra Eerikki. "Tunsin
hyvästi hänen isänsä, hän oli urhokas mies, vaikk'ei vereltään
pohjoismaalainen. Hän oli pantu rajain vartijaksi Epten varrelle ja
surmattiin isänne sivulla eräässä maahankarkauksessa, jonka Contenin
kreivi teki samaan aikaan kun te synnyitte, prinssi Rikhard."

"Mutta missä hän asuu? Enkö mä saa häntä enää nähdä?"

"Montémarin linna on Epten rannalla, alueella, jota ranskalaiset
vääryydellä vaativat omakseen, vaikka se kuuluu Normandiaan. Hän elää
siellä äitineen, ja ellei hän ole vielä lähtenyt kotimatkalleen, saatte
heti häntä tavata. Osmond, mene sinä ottamaan selkoa nuoren Montémarin
asunnosta. Sano, että herttua haluaa nähdä häntä."

Rikhardilla ei ollut koskaan ollut samanikäistä leikkitoveria. Hänen
intonsa saada tavata Alberic de Montémaria oli siis suuri. Hän seisoi
koko ajan ikkunassa ja näki viimein Osmondin tulevan linnan pihaan
sivullaan noin kymmen vuotias poika. Heidän perässään kulki vanha,
harmaahapsinen hovimestari, koristettuna kultavitjoilla, joiden tuli
osoittaa hänen olevan seneschallin eli voudin jossain linnassa.

Rikhard riensi ovelle häntä vastaan ja ojensi innokkaasti kätensä.
Alberic paljasti mustat, kiiltävät hiuksensa, kumarsi syvään ja
miellyttävästi. Mutta sitte jäi hän paikalleen, aivan kuin ei olisi
oikein tietänyt, mitä nyt oli tehtävä. Tästä ujostui Rikhardkin, ja nuo
kaksi poikaista seisoivat katsellen toisiaan saamattomina. Helposti
huomasi heidän olevan eri rotua, niin erilaiset olivat nuoren herttuan
siniset silmät, kullankeltainen tukka ja vaalakat kasvot verrattuina
ranskalaisen vasallinsa mustiin, tulisiin silmiin ja öljypuunruskeihin
poskiin. Vaikka tämä oli kahta vuotta vanhempi, oli hän tuskin
Rikhardia pitempi, eikä hänen solea, notkea ja nuortea vartalonsa
edellyttänyt vastaisen varalta yhtä paljon voimaa kuin Rikhardin
pyörevät jäsenet ja leveä rinta. Ne sitä vastoin näyttivät jo nyt
ennustavan hänelle yhtä voimakasta vartaloa kuin oli isoisällään Jaarli
Rolfilla, joka oli saanut liikanimen Gånge-Rolf, (Kävelijä-Rolf), koska
mikään hevonen ei voinut häntä kantaa.

Muutamia minuutteja seisoivat pikku herttua ja nuori vapaaherra
katsellen toisiaan sanaakaan virkkamatta. Asia ei parannut siitäkään,
että herra Eerikki lausui: "No hyvä prinssi, tässä hän nyt on. Eikö
teillä olekaan sen enempää haastamista?"

"Lapset kainostelevat", sanoi rouva Astrida nähdessään, miten molemmat
punastuivat. "Onko rouva äitinne tervennä, nuori herraseni?"

Alberic punastui yhä enemmän, kumarsi tuolle vanhalle
pohjoismaalaiselle rouvalle sekä vastasi pikaisesti ja matalalla
äänellä ranskaksi: "Min' en osaa puhua pohjoismaalaisten kieltä."

Rikhard, iloisena kun sai jotain sanottavaa hänkin, käänsi Astrida
rouvan sanat. Heti vastasi Alberic auliisti ja kohteliaasti, että
hänen äitinsä voi hyvin, ja hän kiitti jaloa Dame de Centevilleä
-- ranskalainen arvonimi, joka helähti uudelta ja oudolta Astrida
rouvan korvissa. Sitte oli taas entinen pula edessä, kunnes rouva
Astrida virkkoi: "Viekää hänet mukananne ulkosalle, prinssi Rikhard,
ja näytelkää hälle hevosia tallissa tai koiria tahi mitä hyvänsä
löytänettekin."

Rikhard ei ollut hidas tottelemaan, ja he menivät linnan pihaan Rolfin
tornin viereen. Raikkaassa ilmassa karkosi kainous tipotiehensä.
Rikhard näytti omaa pikku hevostaan ja Alberic kysyi, osasiko hän
hypätä satulaan asettamatta jalkaa jalustimeen. Ei, Rikhard ei osannut
tuota temppua, eikä Osmondkaan ollut nähnyt sitä tehtävän, sillä
ranskalaisen ritariston urheilut ja näppäryydet olivat vielä miltei
aivan outoja Normandiassa.

"Osaatkos sinä?" kysyi Rikhard, "ja etkö tahtoisi näyttää meillekin?"

"Omalla hevosellani minä kyllä sen osaan", sanoi Alberic, "sillä
Bertrand ei salli minun nousta muulla lailla ratsaille. Mutta
koetanmahan teidänkin hevosella, jos niin haluatte, hyvä prinssi."

Rikhardin pony talutettiin pihalle. Alberic tarttui toisella kädellään
sen harjaan ja oli yhdellä hyppäyksellä selässä. Osmondilta ja
Rikhardilta pääsi kummaltakin äänekäs ihmettelyn huudahdus.

"Mitä joutavia, tämähän nyt ei ole mitään", sanoi Alberic kainosti.
"Bertrand sanoo, jotta tämä ei ole niin mitään. Hän, vielä nuori
ja notkea ollessaan, hyppäsi satulaan tällä lailla aivan täysissä
sotatamineissa. Minun pitäisi toki suorittaa hyppy paljoa paremmasti."

Rikhard pyysi saada oppia hänkin konstin ja Alberic toisti hyppäyksen.
Sitte piti Rikhardin yrittää, mutta hevosen kärsivällisyys näytti
loppuneen. Alberic sanoi opetelleensa isolla puuhevolla ja
harjoitelleensa suurella susikoiralla. Senpä vuoksi Rikhardkin
jätti opettelun toiseen kertaan. Kuleskeltuaan vielä hetkisen
pihassa, kiipesivät he sitte kieruportaita tornin ylimmäiselle
harjalle. Sieltä näkivät he huoneenkattoja Rouenista jalkainsa alla
ja Seinevirran, kuinka se toisella haaralla kimalteli ja leveni
merta kohti kulkiessaan, ja toisella taholla taas kapeni siniseksi
nauhaksi luikerrellessaan kautta Normandian vehreiden tasankojen.
He nakkelivat alas piikiviä ja saviruukin muruja, saadakseen kuulla
niiden maahan putoavan, koettelivat kumpiko uskalsi olla reunimaisna
rintavarustuksella ilman että päätä olisi pyörryttänyt. Rikhard oli
vallan mielihyvissaän huomatessaan uskaltavansa mennä reunemmalle.
Hän alkoi kertoella Astrida rouvan tarinoita Norjan äkkisyvänteistä
ja jyrkistä tuntureista, joilla tämän, nuorena tyttönä ollessaan, oli
ollut tapana kapuilla joka paikassa kaiten karjaa pitkinä, valoisina
kesäpäivinä. Kun pojat sitte tulivat saliin päivälliselle, olivat he
niin tuttavallisia kuin olisivat tunteneet toisensa ilmasen ikänsä.
Päivällinen oli laitettu komeimman mukaan, ja Rikhardin täytyi kuten
ennenkin istua suuressa nojatuolissa. Toisella sivullaan oli vanha
Harcourtin kreivi, toisella hänen lohdutuksekseen Astrida rouva.

Päivällisen jälkeen nousi Alberic de Montémar sanoakseen jäähyväisensä,
hänen kun piti vielä tänä iltana ratsastaa puolimatkaan kotiinsa.

Kreivi Bernard, joka koko syöntiajan oli silmäillyt häntä tarkkaavasti
tuuheiden kulmakarvojensa alta, kääntyi tässä tuokiossa Rikhardiin,
jota hän muutoin tuskin milloinkaan puhutteli. "Kuuletteko,
hyvä prinssi, mitä sanoisitte, jos saisitte nuoren vapaaherran
toveriksenne?" sanoi hän.

"Jottako hän jäisikin meille?" huudahti Rikhard innokkaasti. "Voi
kiitos, herra kreivi -- saapiko hän ...?"

"Te olette herra täällä."

"Alberic, kuule!" huusi Rikhard, ponnahtaen alas korealta tuoliltaan
kiiruhtaakseen hänen luokseen. "Etkö tahdo jäädä luokseni ja tulla
veljekseni ja toverikseni?"

Alberic katseli alas kahden vaiheilla.

"Voi, sano jotta tahdot! Saat hevosia, koiria ja ajohaukkoja ja minä
pidän sinusta miltei yhtä paljon -- kuin Osmondista. Oi jää luokseni,
hyvä Alberic?"

"Minun täytyy totella teitä, prinssini", sanoi Alberic, "mutta --"

"No, nuori ranskalainen, ann' tulla", sanoi Bernard. "Ei mitään muttia,
puhu suoraan suusi puhtaaksi kuni normanni, jos sinussa on miestä niin
tekemään."

Tämä karkea puhuttelu näytti antavan nuorelle vapaaherralle
mielenmalttinsa. Hän katsoi ujostelemattomin ja avonaisin katsein tuon
vanhan tanskalaisen tuimiin kasvoihin sanoessaan: "Haluaisin mieluummin
täältä lähteä kuin tänne jäädä."

"Haa! ettekö tahdo palvella ruhtinastanne?"

"Tahdon palvella häntä kaikesta sydämmestäni, mutta tänne en jäisi
vallan mielelläni. Montémarin linna on minulle rakkaampi, eikä
äidillänikään ole muuta kuin minut."

"Hyvästi ja oikein vastattu, herra ranskalainen", sanoi vanha kreivi,
laskien ison kämmenensä Albericin päälaelle paljoa suosiollisemman
näköisenä kuin hänen kasvojensa jäykistä piirteistä saattoi odottaa.
Sitte kääntyi hän Bertrandin, Albericin voudin puoleen, sanoen: "Vie
Harcourtin kreivin terveiset jalolle Dame de Montémarille ja sano
hänelle, että pojallaan on avomielinen ja ritarillinen mieli. Sano
myöskin, että jos hän tahtoo kasvatuttaa hänet yhdessä herttuan kanssa,
hänen toverinaan ja asekumppalinaan, niin on hän sydämmellisesti
tervetullut tänne."

"Siispä, Alberic, tulet ehkä kuitenkin takaisin?" sanoi Rikhard.

"Täytyy tehdä sikäli kuin äiti tahtoo", vastasi Alberic hiljaa,
ja tavanmukaisten kohteliaisuuden osoitusten perästä lähti hän
hovimestarineen matkalle.

Neljä viisi kertaa päivässä tiedusteli sitte Rikhard Osmondilta
ja Astrida rouvalta, luulivatko he Albericin tulevan takaisin.
Kuullessaan kaikkien arvelevan, että rouva de Montémar tekisi hyvin
ymmärtämättömästi, jos hylkäisi näin hyvän tarjouksen, tuli hän vallan
hyvilleen. Rouva Astrida yksin ei ottanut oikein uskoakseen, että
Albericin äiti voisi luopua pojastaan. Mutta Montémarin vapaaherraa ei
vain näkynyt, ja pikku herttuan toiveet alkoivat pimetä. Vaan silloinpa
eräänä iltana, palatessaan ratsastukselta herra Eerikin ja Osmondin
kanssa, hän huomasi neljä ratsastajaa lähestyvän heitä, etunenässä
pieni poika.

"Se on Alberic itse, siitä olen varma", huudahti Rikhard riemukkaasti.
Ja niin olikin. Sill'aikaa kuin vouti lausui linnan rouvan tervehdykset
herra Eerikille, ratsasti Rikhard tervetullutta vierastaan tervehtimään.

"Hei, minä olen niin hyvilläni, kun äitisi laski sinut tulemaan!"

"Hän sanoi, ettei oikein kykenisi kasvattamaan nuorta sotilasta, jonka
tulee rajoja suojella", vastasi Alberic.

"Olitko kovasti ikävissäsi, kun piti lähteä?"

"Pian siitä päästänee, ja Bertrand tulee tänne joka kolmas kuukausi
noutamaan minua äitiä tervehtimään -- jos sallitte, hyvä prinssi."

Rikhard oli kerrassaan ihastunut ja luuli, ettei hän koskaan voisi
tehdä kylliksi, saadakseen Rouenin hauskaksi uudelle toverilleen.
Ensimmäisten päiväin perästä tuli tämä iloisemmaksi, kaipasi äitiään
vähemmän ja oppi pian puhumaan ranskan ja normandian välistä kieltä
Astrida rouvalle ja herra Eerikille. Hänestä sai Rikhard hyvin hauskan
ja arvokkaan toverin ja ystävän. Eräässä suhteessa oli Alberic parempi
leikkikumppali kuin Osmond de Centeville. Osmond näet, täysikasvuinen
kun oli, leikki lapsen huviksi eikä omakseen ja antoi usein Rikhardille
kaikki edut, niin että tämä oli kehittymässä kovin vallanhimoiseksi.
Tästä ei Alberic pitänyt; jos vain, kuten hän sanoi, aina pitäisi olla
ruhtinas ja vasalli, silloin hän ei välitä koko leikistä. Ja niinpä
heittäysi hän toisinaan niin haluttomaksi, että Rikhard aivan närkästyi.

"Sille min' en voi mitään", sanoi Alberic. "Jos teidän aina tulee
voittaa ja pitää kaikki edut omalla puolellanne, niin siitä ei ole
vähääkään huvia mulle. Minä teen mitä käskette, te kun olette herttua,
mutta tietenkään siitä ei ole minulle mitään hupia."

"Elä siitä huoli, jos minä olen herttua, leiki vain niinkuin
tavallisesti leikitäänkin."

"Ka leikitään sitten sillä lailla kuin me leikittiin Bertrandin poikien
kanssa Montémarissa. Minä olin heidän vapaaherransa, niinkuin te olette
minun herttuani, mutta äitini sanoi, ettei leikistä tulisi mitään,
jollemme unhottaisi arvonimiä leikkisillä ollessa."

"Tehdään sitten mekin sillä lailla. Alota uudestaan Alberic, ja nyt
sinä saat etuoikeuden."

Milloin leikit eivät olleet kysymyksessä, osoitti Alberic Rikhardille
hänelle kuuluvan arvon mukaista kohteliaisuutta ja kunnioitusta.
Alberic nimittäin oli oppinut äidiltään, jalosyntyiseltä
provenkaaliselta naiselta sulavampaa ja ritarillisempaa käytöstä kuin
mitä normannit olivat vielä ennättäneet omistaa. Linnan kappalainen
Montémarissa oli alkanut opastaa häntä lukemaan ja kirjoittamaan, ja
hänellä oli paljoa enemmän halua opiskelemiseen kuin Rikhardilla, joka
ei olisi yrittänytkään jatkaa lukujaan isä Luukkaan johdolla, jollei
apotti Martti olisi muistuttanut, että se oli isänsä nimenomainen
toivomus. Kaikkein vähimmän Rikhardia kuitenkin miellytti neuvostossa
istuminen. Harcourtin kreivihän se itse asiassa herttuakuntaa hallitsi,
vaikka mitään ei voinut tapahtua ilman herttuan suostumusta. Ainakin
kerta viikossa pidettiin Rolfin tornin suuressa salissa niin kutsuttu
_parlamentti_ eli "neuvottelu", jossa kreivi Bernard, arkkipiispa,
vapaaherra de Centeville, Jumiègesin apotti sekä muut ritarit, piispat
ja apotit, jotka sattumalta oleskelivat Rouenissa, neuvottelivat
valtion asioista. Neuvotteluissa piti pikku herttuan olla aina läsnä,
istua suorana korkealla tuolillaan ja ainakin kuunnella heidän
kysymyksiään ja tuumailujaan. Nämä koskivat enimmäkseen linnojen
kuntoonpanemista ja varustamista, lainanottamista vasalleilta ja
sensemmoista. Tuumittiin myöskin, mille kannalle tuli asettua hänen
naapureinsa, Ranskan kuninkaan Ludvigin, Anjoun kreivin Pulcon ja
Montreuilin kreivin Herluinin ryhtymien toimenpiteitten suhteen sekä
mihinkä määrin uskaltaisi luottaa Parisin Hugon ja Bretagnen Allanin
ystävyyden osoitteihin.

Kaikki tämä väsytti kovasti Rikhardia, varsinkin kun hän huomasi,
etteivät normannit olleet päättäneet alkaa sotaa Flanderin kehnoa
kreiviä vastaan. Hän huokaili väsymyksestä, haukotteli kerran toisensa
perästä ja kääntelihe kärsimättömänä kahapäin tuolillaan. Mutta konsa
tahansa kreivi Bernard näki hänen tekevän jotain sellaista, sai hän
samassa niin ankaran katseen ja viittauksen, että hän lopulta oikein
kauhistui karkean vanhan tanskalaisen uhkaavaa silmää.

Bernard ei koskaan puhunut hänelle ylisteleviä sanoja eikä omannut
erikoisempaa huomiota hänen puuhilleen. Hän kohteli Rikhardia
joko jäykällä, vakavalla kunnioituksella, joka hänelle herttuana
kuului, tahi virkkoi joskus jonkun kovan sanan nuhteeksi hänen
malttamattomuudestaan tahi jostain muusta lapsellisuudesta. Ja kun
Rikhard oli oppinut saamaan koko Centevillen perheen puolelta osakseen
mielistelyä ja hemmoittelua, tuntui kreivi Bernardin kohtelu sitäkin
karvaammalta. Hän pelkäsi ja kammoi vanhaa kreiviä ja sanoi useamman
kerran Alberic de Montémarille, että niinpian kun hän on täyttänyt
neljätoista vuotta, jolloin hänet julistetaan täysi-ikäiseksi, laittaa
hän heti kreivi Bernardin kotiinsa hoitamaan linnaansa. Hän ei tahdo,
että kreivi istuu synkkänä ja tylynä linnan salissa jokikinen ilta,
häiriten heidän huviaan.

Talvi oli tullut ja Osmondilla oli tapana viedä joka päivä pikku
herttua ja Alberic läheiselle jääradalle. Normannit näet upeilivat yhä
vieläkin luistelutaidollaan, vaikka jo ammon aikoja olivat jättäneet
Norjan jokien ja järvien jäät.

Eräänä päivänä, palatessaan jäältä ja ollessaan vielä linnan pihan
ulkopuolella, hämmästyivät he kuullessaan pihalta hevosten polkemista
ja ihmisääniä.

"Mitä tämä mahtanee merkitä", sanoi Osmond. "Siellä lienee varmaankin
koko joukkue vasalleja, Bretagnen herttua ehkä?"

"Oi", sanoi Rikhard huolestuneella äänellä, "meillä on jo ollut yksi
neuvottelu tällä viikolla. Toivon, ettei enää toista tarvitsisi istua."

"Jotain tärkeätä ja tavatonta on täytynyt tapahtua", jatkoi Osmond. "On
kova onni kun Harcourtin kreivin pitää nyt juuri olla poissa Rouenista."

Rikhardin mielestä tämä ei ollut miltään kova onni. Samassa tuokiossa
tuli Alberic, joka oli juossut kappaleen matkaa edellä, takaisin
huudahtaen:

"Ovat frankkeja! Ranskaa ne haastavat eikä normandiaa."

"Hyvä prinssi", sanoi Osmond, pysähtyen äkkiä. "Teidän
suostumuksellanne emme menekään suoraa päätä heidän joukkoonsa.
Toivoisinpa tietäväni mitä tässä olisi paras tehdä."

Osmond hieroi miettien otsaansa, molempain poikain katsoessa häneen
levottomasti. Tuossa tuokiossa, ennenkun hän oli vielä ehtinyt tehdä
mitään päätöstä, tuli normannilainen ratsastaja kahden muukalaisen
seuraamana portista ulos.

"Jalo herttuani", sanoi hän Rikhardille ranskaksi, "herra Eerikki
lähetti minut tuomaan teille tietoa, että Ranskan kuningas on tullut
vastaanottamaan teidän uskollisuudenlupauksenne."

"Kuningas!" huudahti Osmond.

"Niin", jatkoi normanni omalla kielellään, "Ludvig itse ja mukanaan
seurue, joka näyttää epäilyttävältä. Toivon, ettei se ennustaisi mitään
pahaa herttuallemme. Te näette, että minulla on saattaja, vaan arvelen
sen tapahtuneen sen vuoksi, että Ludvigin tarkoitus on estää minua
antamasta teille varoitusta etukäteen, jotta voisitte näpistää pojan
pois hänen kynsistään."

"Haa, mitä!" sanoi Rikhard levottomasti. "Minkä vuoksi on kuningas
tullut? Mitä minun on tehtävä?"

"Käykää esiin aluksi, koska siitä ei muulla lailla päästä", sanoi
Osmond. "Tervehtikää kuningasta, niinkuin velvollisuutenne vaatii,
taivuttakaa toinen polvenne ja vannokaa hälle uskollisuudenlupaus."

Rikhard toisti itsekseen uskollisuudenlupaus-kaavan, jottei siinä
sotkeutuisi, ja astui linnaan päin. Osmond, Alberic ja toiset kulkivat
muutamia askelia jälempänä hänen astuessaan sisään. Linnan piha oli
ahdettu täpösen täyteen aseellisia miehiä ja hevosia, ja ainoastaan
huutamalla minkä jaksoi: "herttua, herttua!" saattoi Osmond raivata
heille tietä joukon lävitse. Pian oli Rikhard rientänyt portaita ylös
ja seisoi nyt salissa.

Kunnia-istuimella huoneen yläpäässä istui pieni, hintelä, noin
kahdenkymmenen yhdeksän vuoden vanha mies, kalpea ja valkoverinen,
puettuna loistavasti sinisamettiin ja kultaan. Herra Eerikki ja joukko
muita seisoivat kunnioittavaisina hänen ympärillään. Hän oli juuri
keskustelemassa arkkipiispan kanssa, joka, kuten herra Eerikkikin,
heitti levottomia silmäyksiä pikku herttuaan tämän astuessa saliin.
Rikhard meni kuninkaan luo, taivutti toisen polvensa lattiaan ja oli
juuri sanomaisillaan: "Ludvig, Ranskan kuningas, minä --" kun kuningas
kieppasi hänet syliinsä ja suuteli häntä molemmille poskille. Sen
jälkeen pani kuningas hänet polvelleen ja huudahti: "Ja tämäkö on mun
uljaan ja jalon ystäväni, herttua Wilhelmin poika? Ah, olisihan minun
heti pitänyt tuntea hänet isänsä kuvaksi! Annas, kun syleilen vielä
kerran sinua, lapsi kulta, isäsi vuoksi!"

Rikhard tuli hieman hämilleen, mutta hänen mielestään oli kuningas
hyvin hyvä, varsinkin kun Ludvig alkoi ihailla hänen pituuttaan ja
uljasta ryhtiään sekä valitella, että hänen omat poikansa, Lothar ja
Carloman, olivat paljoa pienemmät ja heikommat kaikin puolin. Hän
liehakoi Rikhardia myötäänsä ja kehui häntä joka sanalla -- rouva
Astrida ei ollut tässä suhteessa niin mitään häneen verraten! -- niin
että Rikhard alkoi arvella itsekseen kreivi Bernardin menettelevän
ylen omituisesti ja tylysti keksiessään alituiseen hänessä vikoja
ja oikomisen aiheita, kun hän sen sijaan oli ansainnut niin paljon
ylistystä kuninkaalta itseltään.



Viides luku.


Normandian herttua Rikhard nukkui siinä huoneessa, joka oli ollut
hänen isällään. Alberic de Montémar, hänen hovipoikansa, makasi hänen
sänkynsä vieressä, Osmond de Centevillellä taas oli vuoteensa lattialla
ihan oven edessä, missä hän lepäsi miekka vierellään ollakseen nuoren
ruhtinaansa henkivartijana ja suojelijana.

Kaikki olivat nukkuneet rauhassa hetkisen, kun Osmond säpsähti siitä,
että ovea, jota ei voitu avata häntä herättämättä, hiljaa kosketettiin.
Tuossa paikassa oli hän tarttunut miekkaansa, samalla kuin ponnisti
harteillaan ovea vastaan pitääkseen sitä kiinni. Mutta se oli hänen
isänsä ääni, joka vastasi tähän liikuntaan muutamin norjankielin
kuiskatuin sanoin: "Se olen minä, aukaise!" Osmond jätti tien heti
vapaaksi ja vanha Eerikki pistäytyi sisään, hiipien varovasti paljain
jaloin. Hän paneutui vuoteelle istumaan, käskien viittauksella
pojankin tekemään samoin, jotta voisivat puhella hiljemmin. "Aivan
niin, Osmond!" sanoi hän, "parasta on olla varuillaan, sillä vaarat
vaanivat häntä joka puolelta. Frankilla on paha mielessä. Tiedän
luotettavalta taholta, että niillä, Flanderin Arnulfilla ja hänellä,
on ollut neuvottelu pikkuista ennen kuin hän tuli tänne mesikielin
imarrellakseen ja lumotakseen lapsi raukan."

"Katala petturi!" mutisi Osmond. "Ymmärrätkö hänen tarkoituksensa, isä?"

"Ihan varmaan on hänellä aikomus viedä poika mukanaan, ja täten toivoo
hän epäilemättä voivansa tuhota koko Rolfin aatelissuvun! Tiedän,
että hän aikoo viedä herttuan pois kruunun holhottina, ilkimys! Etkö
kuullut, kuinka hän viehätteli poikaa uskotteluillaan prinssien
toveruudesta? En voinut tosin ymmärtää kokonaan hänen ranskalaista
mongerrustaan, mutta näin kumminkin kyllin selvästi."

"Mutta sin'et antane sen koskaan tapahtua?"

"Jos hän viepi pojan täältä, täytyy sen tapahtua kuolleiden
ruumiittemme yli. Mutta kun päällemme on hyökätty näin äkkiarvaamatta,
ei vastarintamme paljoakaan auttane. Linna on kukkuroillaan
ranskalaisia, sali ja piha vilisee heitä. Ja vaikkapa voisimme koota
koko normannilaisen voiman, ei meitä olisi enemmän kuin tusinan verran
miehiä. Mitäpä muuta silloin voisimme kuin kuolla? Siihen olemmekin
valmiit, jos niiksi tulee, ennen kuin sallimme, että huostaamme
uskottu turvatti viedään pois tällä lailla, ilman mitään takeita hänen
turvallisuudestaan ja valtiosäätyjen tietämättä."

"Pahempaan aikaan kuningas ei olisi voinut tulla", sanoi Osmond.

"No eipä -- juuri nyt kun Bernard Tanskalainenkin on poissa. Jos hän
vain tietäisi, mitä on tapahtunut, voisi hän kutsua aseihin koko maan
ja tulla pelastukseksemme."

"Emmekö voisi lähettää jotakuta viemään tästä sanaa hänelle vielä tänä
yönä?"

"Enpä tiedä", virkkoi herra Eerikki aprikoiden. "Ranskalaiset ovat
ottaneet huostaansa kaikkien ovien ja porttien vartioimisen, ollen
niin hajallaan kaikkialla linnassa, että onpa niin ja näin tokko
saisin ainoatakaan meikäläistä käsiini. Sitä paitsi en voi lähettää
pois ainoatakaan miestä, jokikinen käsivarsi tarvitaan huomenna pojan
puolustukseksi."

"Herra Eerikki!" -- pienten paljasten jalkojen käyntiä kuului
nyt lattialta, ja Alberic de Montémar seisoi hänen edessään. --
"Aikomukseni suinkaan ei ollut kuunnella", sanoi poika, "mutta mihinkäs
minä korvani panin. Minusta ei ole vielä taistelijaksikaan herttuan
puolesta, mutta sanaa viemään kyllä pystyn."

"Jaa, miten tuo nyt olisi?" sanoi Osmond kiihkeästi. "Olisi hän vain
onnellisesti linnan ulkopuolella ja alhaalla kaupungissa, voisi hän
helposti yhdyttää jonkun, jonka saattaisi lähettää kreivin luokse. Hän
voisi mennä joko S:t Ouensin luostariin tahi, mikä olisi yhä parempi,
tuon uskollisen aseseppä Thibaultin luo, joka pian hankkisi ratsumiehen
kiidättämään sanaa kreiville."

"Niin! Eläpäs souda!" sanoi herra Eerikki. "Siitäpä taisi sukeutua
tepsivä keino. Mutta mitenkä hän pääsisi ulos?"

"Tiedän minä yhden tien", sanoi Alberic, "tässä viime viikolla kapusin
leveälle ulkonemalle itäisellä muurilla, kun pallimme oli tarttunut
murattiin. Nyt on nostosiltakin alhaalla."

"Jos Bernard vain tietäisi tästä, olisi ainakin muuan kivi nostettu
sydämmeltäni", sanoi herra Eerikki. "No niin, nuori ranskalaiseni, sinä
voisit tehdä meille nyt suuren palveluksen."

"Osmond", kuiskasi Alberic, alkaen joutuisasti sukia vaatteita
päälleen, "teeppä herra Eerikille muuan pyyntö -- jott'ei hän sinä
ilmoisna ikänä sanoisi minua enää 'nuoreksi ranskalaiseksi'!"

Herra Eerikki myhähti: "Osoittaudu sitte olevasi normanni, poikaseni!"

"Ja", lisäsi Osmond, "jos olisi sitte vielä mahdollista saada itse
herttua ulos linnasta varhain aamulla! Jos voisin viedä hänet mukanani
ulos pienestä takaportista ja saisin hänet kaupunkiin, niin olisi hän
turvassa. Tarvitseisi kutsua ainoastaan porvarit aseihin tahikka etsiä
turvaa tuomiokirkosta, kunnes kreivi ehtisi saapua. Saisi sitte Ludvig
herättyään huomata, että saalis onkin luiskahtanut hänen kynsistään."

"Tuuma olisi kyllä hyvä", vastasi herra Eerikki, "mutta epäilen
sen onnistumista. Ranskalaiset ovat kylliksi varuillaan estääkseen
hänet pujahtamasta heidän käsistään. Olet huomaava jokikisen oven
vartioiduksi!"

"Niin, mutta kaikki ranskalaiset eivät ole nähneet herttuata, ja jos
näkevät hovimestarin pikku hovipojan kanssa menevän ulos, ei tuon
luulisi herättävän heidän epäluuloaan."

"Aivan niin, jos herttua ottaisi vaan käyttäytyäkseen kuin pikku
hovipoika, mutta sitä et tarvitse toivoakaan. Kaiken hyvän lisäksi
ovat kuninkaan hyväilyt ja imartelut sokaisseet hänet siinä määrin,
että epäilenpä, tokko hän myöntyisi luopumaan hänestä kreivi Bernardin
vuoksi. Lapsi poloinen, hän taitaa kyllä heti saada oppia tuntemaan,
kutka ovat hänen tosiystäviään."

"Nyt olen valmis", sanoi Alberic puikahtaen esiin.

Vapaaherra de Centeville toisti määräyksensä ja otti vahtiakseen
ovea, sill'aikaa kun hänen poikansa piti huolta, että Alberic pääsi
onnellisesti alkamaan uskaliasta matkaansa. Osmond astui hiljaa hänen
kanssansa portaita myöten; sitte hiipivät he, kiertäen linnansalin,
joka kuhisi täynnään ranskalaisia, loitos kapean ikkunan luo. Tämä
oli suojeltuna rautatangoilla, jotka olivat siksi lähekkäin, jotta
ainoastaan niin hento ja solea vartalo kuin Albericin saattoi
tunkeutua niiden välitse. Matka maahan ei ollut kuin paroiksi kaksi
hänen omaa mittaansa, ja muuri oli niin sakean muratin peittämä,
jotta alaslaskeutuminen ketterälle ja norjalle pojalle ei voinut olla
erittäin vaaranalaista. Alberic olikin pian onnellisesti maassa ja
katseli ylös heiluttaen hattuaan. Sitte juoksi hän linnan kaivannetta
pitkin ja katosi kohta Osmondin näkyvistä pimeään.

Osmond palasi herttuan kammariin ja päästi isänsä vartioimasta, sillä
välin kuin Rikhard kaiken aikaa veteli rauhallisia uniaan yhtä vähän
aavistamatta vihollistensa salahankkeista kuin uskollisten alamaistensa
puuhista hänen suojeluksekseen.

Osmondista olikin tämä paljoa parempi, sillä hän luotti tuskin
nimeksikään Rikhardin kärsivällisyyteen ja mielenmalttiin. Hän toivoi
voivansa toimittaa hänet paljoa helpommasti huomiota herättämättä
linnasta, jos Rikhard itse ei tietäisi, kuinka paljon tästä riippui ja
kuinka vaarallinen hänen asemansa oli.

Kun Rikhard heräsi, kummastui lian kovasti nähdessään, ettei Alberic
ollut sisässä; mutta Osmond sanoi hänen menneen kaupunkiin aseseppä
Thibaultin luo. Tämä tuntui niin todenperäiseltä, että Rikhardissa ei
herännyt ollenkaan epäluuloja.

Pukeutuessaan puheli hän koko ajan kuninkaasta ja kaikista, mitä hän
aikoi näyttää hänelle tänä päivänä. Kun hän sitte oli valmis, oli hänen
ensi ajatuksenaan mennä kuten tavallisesti kappeliin aamurukousta
kuulemaan.

"Ei tätä tietä tänään hyvä prinssi", sanoi Osmond, kun Rikhard yritti
mennä linnan salin kautta. "Se on aivan täynnään ranskalaisia, jotka
ovat maanneet siellä yönsä. Tulkaa takaportille."

Osmond kääntyi puhellessaan ympäri ja astuskeli käytävän läpi nopein
askelin, ei ollenkaan tyytymättömänä siitä että Rikhard viipyi hiukan
jälellä, koska oli varminta, että hän itse kulki edellä. Takaportti
oli, kuten hän oli odottanutkin, kahden kookkaan, teräspukuisen
sotilaan vartioima, jotka samassa laskivat peitsensä ristiin oven eteen
sanoen: "Kukaan ei saa käydä tästä ilman erikoista lupaa."

"Kai me linnalaiset saamme toimittaa jokapäiväiset tehtävämme", sanoi
Osmond. "Eipä taida suunne liioin kostua aamiaisesta, jos estätte
kaiken yhteyden kaupungin kanssa."

"Teidän täytyy jättää lupatodistus", toisti toinen sotureista. Osmond
oli juuri sanomaisillaan olevansa linnan voudin poika, kun Rikhard
saapui hätään.

"Mitä tämä merkitsee? Onko näillä miehillä mieli tukkia tie meiltä?"
huudahti hän sillä käskevällä äänellä, jonka hän kruunauksensa perästä
vähitellen oli ottanut. "Päästäkää meidät menemään, hyvät ihmiset!"

Soturit katsoivat toisiaan ja vartioivat ovea vain yhä tarkemmin. Kun
Osmond näki turhaksi yrittääkään, tahtoi hän ainoastaan vetää nuoren
turvattinsa takaisin, jotta tätä ei olisi tunnettu. Mutta Rikhardpa
huudahtikin silloin kovalla äänellä: "Mitä tämä merkitsee?"

"Kuningas on määrännyt, ettei kukaan saa käydä tästä ilman
lupatodistusta", vastasi Osmond. "Meidän täytyy odottaa."

"Minä _tahdon_ mennä ulos!" tiuskasi Rikhard, kärttyisenä vastuksesta,
mihin hän niin tuiki vähän oli tottunut. "Mitä arvelet, Osmond? Tämä on
minun linnani, eikä kellään ole oikeutta tulla tukkimaan minulta tietä,
Kuuletteko, rutkaleet! Päästäkää minut menemään. Olen herttua!"

Vahtisoturit kumarsivat, mutta eivät virkkaneet sen enempää: "Meille
annetut käskyt ovat jyrkät ja varmat."

"Tietäkää, että olen Normandian herttua ja mennä tahdon minne
haluni pitää omassa linnassani!" kiljusi Rikhard syöksyen tulisesti
ristiinpantujen aseiden kimppuun raivatakseen tien väkivallalla niiden
läpi. Mutta toisen soturin tavattomat kämmenet tarttuivat häneen,
pitäen häntä kiinni.

"Hellitä minusta, katala!" kiljui hän, riehuen täyttä väkeään. "Osmond,
Osmond, auta!"

Tuossa paikassa, oli Osmond vapauttanut hänet ranskalaisen hyväilystä,
mutta pani sitte kätensä hänen olalleen, sanoen: "Ei, prinssi kulta,
teidän ei sovi kinata ja tapella mokomien kanssa."

"Minä tahdon tapella", huusi poika, "min'en vain suvaitsekaan, jotta
multa tie tukitaan omassa linnassani. Sanon kuninkaalle, kuinka nää
hänen typerät hunsvottinsa minua kohtelevat. Panetan heidät vankeuteen.
Herra Eerikki! Missä on herra Eerikki?"

Hän töytäsi portaille. Osmond kiiruhti hänen jälkeensä, peläten hänen
syöksyvän johonkin uuteen vaaraan, tahikka äänekkäällä huudollaan
kutsuvan sinne ranskalaisia, jotka silloin helposti voisivat ottaa
hänet vangiksi. Onneksi jo ensi portailla seisoi herra Eerikki, joka
oli liian levoton tämän pelastuskokeen onnistumisesta, voidakseen pysyä
loitolla. Rikhard, ollen liian suuttunut nähdäkseen eteensä, syöksähti
suoraan häntä vastaan. Kun vanha vapaaherra tarttui häneen käsin, alkoi
hän rajusti: "Herra Eerikki, herra Eerikki, nuo ranskalaiset ovat koko
roistoja! Eivät laske minua liikkumaan ..."

"Hiljaa, hiljaa, hyvä prinssi", sanoi herra Eerikki, "olkaa hiljaa ja
tulkaa tänne päin."

Kuinka vähän Rikhard muiden käskyistä välittikään, totteli hän toki
vanhan tavan vuoksi herra Eerikkiä, ja salli nyt vetää itseään nopeasti
ja ääneti ylös portaita, Osmondin seuratessa aivan kintereillä. He
nousivat toisia ja kolmansiakin portaita, jotka kiersivät ympyrässä
yhä ahtaammiksi ja jyrkemmiksi. Tulivat niin viimein ylös tornin
pieneen, pyöreään kammariin, jossa oli paksut muurit, pieni ovipahanen
ja ikkunoina pienet aukot. Täällä näki hän ihmeikseen Astrida rouvan
polvillaan, lukien rukousnauhaansa. Pari kolme palvelijatarta ja neljä
tahi viisi normannilaista ritaria ja soturia oli siellä myöskin.

"Sinä et siis onnistunut, Osmond?" sanoi vapaaherra.

"Mutta mitä ihmettä tämä kaikki on? Kuinka rouva Astrida, on tullut
tänne ylös? Enkö ma saa mennä kuninkaan luo hankkimaan noille
hävyttömille ranskalaisille rangaistuksensa?"

"Kuulkaas minua, prinssi Rikhard", sanoi herra Eerikki. "Tämä kuningas
liukkaine kielineen, jonka sanat lumosivat teidät niin eilisiltana,
on kiittämätön petturi. Frankit ovat aina vihanneet ja pelänneet
normanneja. Ja kun heissä ei ole miestä meitä voittamaan julkisodassa,
ovat he nyt ryhtyneet viekkauteen ja petokseen. Ludvig on tullut tänne
suoraan Flanderista, tuoden matkassaan tämän vankan joukon ranskalaisia
sotureita. Tarkoituksena hänellä on karattuaan äkkiarvaamatta
päällemme, vaatia teidät kruunun holhotiksi ja viedä teidät sitte
mukanaan johonkin vankilaan omassa maassaan."

"Vaan ettehän te minua päästä", sanoi Rikhard.

"Ei tietenkään, jos minä elän", sanoi herra Eerikki. "Alberic on mennyt
koettamaan saada sanaa Harcourtin kreiville, jotta hän kutsuisi kokoon
vasallit, ja me seisomme tässä valmiina puolustamaan tätä huonetta
viimeiseen hengenvetoon saakka. Mutta meitä on vähä, ranskalaisia paljo
ja apu saattaa olla vielä matkojen päässä."

"Olikos sun aikomuksesi viedä minut pois hänen käsistään, Osmond?"

"Oli, hyvä prinssi."

"Ja jos min'en olisi ollut niin paha enkä olisi sanonut, kuka olin,
olisin saattanut olla nyt turvassa! Oo herra Eerikki! herra Eerikki!
Ettehän anna niiden laahustaa minua ranskalaiseen vankilaansa?"

"Tule, lapseni", lausui rouva Astrida, ojentaen käsivartensa. "Herra
Eerikki on tekevä kaikki mitä voi puolestasi, mutta me olemme Jumalan
kädessä."

Rikhard meni ja nojautui häntä vastaan. "Kunpa en olisi ollutkaan
häjy!" sanoi hän surumielisenä hetkisen vaitiolon perästä, katsellen
rouvaa sitte kummissaan. "Mutta kuinka te tulitte näin ylös?"

"Pitkä matka tämä oli minun vanhoille jaloilleni", sanoi rouva Astrida
hymyillen, "mutta poikani auttoi minua. Hän luulee tämän olevan ainoan
turvallisen paikan linnassa."

"Turvallisimman," sanoi herra Eerikki, ja "sittenkään se ei paljoa
merkitse."

"Kuulkaa", sanoi Osmond, "mitä kolinata ja melua ranskalaiset pitävät.
Taitavat ruveta ihmettelemään, missä herttua on."

"Portaille, Osmond," sanoi herra Eerikki. "Ne ovat siksi ahtaat, että
yksi ainoa mies voipi pitää heitä loitolla kotvan aikaa. Sinä osaat
heidän kieltänsäkin ja voit siis keskustella heidän kanssaan."

"Ehkä he luulevat minun olevan poissa", kuiskasi Rikhard, "jos eivät
pääse jälilleni, ja menevät matkaansa".

Hänen puhuessaan sijouttaisivat Osmond ja kaksi normannia sopivaan
paikkaan ahtailla kieruportailla, missä tuskin oli yhdelle paraiksi
sijaa.

Osmond oli alinna, toiset hänen yläpuolellaan, joten vihollisen olisi
ollut ylen vaikea raivata tiensä heidän sivuitsensa.

Osmond saattoi selvästi kuulla ranskalaisten ääniä ja askeleita, kun
he neuvottelivat keskenään ja etsivät herttuata. Lopulta kuulosti
muuan haarniskoitu sotilas tulla kolisevan portaita myöten, kunnes
viimeisessä käänteessä yhdytti äkkiä nuoren de Centevillen.

"Haa, normanni!" huudahti hän, ällistyksestä taakse päin ponnahtaen,
"mitä te täällä teette?"

"Velvollisuuteni", vastasi Osmond yks'kantaan. "Olen tässä
vartioidukseni näitä portaita", ja paljastettu miekkansa ilmaisi samaa
tarkoitusta.

Ranskalainen vetäytyi takaisin. Kuiskien neuvoteltiin alempana ja pian
sen perästä kuului taas portaille päin ääni: "normanni -- rehellinen
normanni --"

"Mitä teillä on sanottavaa", kysyi Osmond, kun samassa toisen frankin
pää pilkisti näkyviin.

"Mitä tämä kaikki merkitsee, ystäväni", kysyi tämä. "Kuninkaamme
tulee luoksenne kuin vieras kuuna päivänä ja te vastaanotitte hänet
eilen kuin uskolliset vasallit ainakin. Minkä vuoksi olette siis nyt
vetäytyneet pakosalle ja kätkeneet nuoren herttuanne? Se totta vie ei
ennusta hyvää, että te tällä lailla koetatte pitää häntä piilossa. Sen
vuoksi vaatii kuningas hänet heti nähdäkseen."

"Herra ranskalainen", vastasi Osmond, "kuninkaanne vaatii herttuata
holhotikseen. Mutta millä oikeudella, siitä ei isälläni ole tietoa.
Mutta kun Normandian valtiosäädyt ovat antaneet hänelle toimeksi pojan
hoitamisen, katsoo hän olevansa velvollinen pitämään hänet huostassaan
siksi, kunnes muita määräyksiä niiltä saapuu."

"Se tietää sitä, hävytön normanni, että te aijotte salvata pojan
jonnekin ja pitää hänet omissa kapinoitsijankäsissänne. Tekisitte
parhaiten antaessanne perään -- se olisi viisainta sekä teille
että hänelle. Lapsi on kuninkaan holhotti eikä häntä jätetä
pohjolais-merirosvojen kasvatettavaksi röyhkeäksi ja kapinoitsijaksi."

Tällä hetkellä kajahti ulkoa sotahuuto, niin voimakas, että se voitti
äänellään tornin portailla puhujat, kirkuna, joka oli Osmondille
mieluinen ja jota tuhannet äänet toistelivat.

"Haro! Haro! pikku herttuamme!"

Tämä oli hyvin tunnettu normannilaisten sotahuuto. Niin oikeudenpitävä,
niin valmis rankaisemaan kaikkia lakivastaisia uhkatöitä oli vanha
Rolf herttua ollut, jotta vetoominen hänen paljaasen nimeensä oli kuin
laki vääryyttä vastaan. Heti kun joku vääryys oli tapahtunut, huusivat
normannit: "Ha Rolf!" eli lyhennettynä: "Haro!" Ja nyt tiesi Osmond,
että se kansa, jonka mieltymyksen Rolfin oikeudentunto oli voittanut,
oli kokoutunut suojelemaan hänen avutonta pojanpoikaansa. Vähälukuinen
linnan väki tornikammarissa kuuli myöskin huudon, ja tämä tuotti sille
toivoa ja iloa. Rikhard luuli olevansa jo hädästä kaukana, juoksi pois
Astrida rouvan kainalosta ja karkeloi ympäri huonetta ihastuksissaan.
Hän ikävöitsi vain nähdä uskollisia normannejaan, joiden äänten hän
kuuli ulkona kaikuvan, heidän huudellessaan pikku herttuataan ja
uhkaillessaan frankkeja. Ikkunat olivat kuitenkin niin ylhäällä, ettei
niistä näkynyt muuta kuin taivas. Vanha vapaaherra de Centeville oli
miltei yhtä malttamaton kuin Rikhard saamaan tietää, mitä sotavoimia
oli saapunut ja mihin toimenpiteihin siellä aijottiin ryhtyä. Hän avasi
oven ja huusi pojalleen, voiko tämä sanoa, mitä ulkona tapahtui. Mutta
Osmond tiesi yhtä vähän, sillä hän ei erottanut muuta kuin mustat,
tomuiset portaat edessään. Sitä paitsi ulkona yhä äänekkäämmäksi ja
uhkaavammaksi käyvä meteli sotki ranskalaisten jokaisen äänen, joka
muutoin olisi ylettynyt hänen kuuluvilleen linnasta. Vihdoin huusi
kuitenkin Osmond isälleen norjaksi:

"Tänne on tullut frankkilainen vapaaherra, joka tällä kertaa ylen
nöyrästi pyytää herttuata tulemaan kuninkaan pakeille."

"Sano hänelle", vastasi herra Eerikki, "ettei poika ilman
normannilaisen neuvoston suostumusta lähde minun käsistäni".

"Hän sanoo", huusi Osmond tuokion perästä uudelleen, "että te saatte
itse seurata mukana ja vartioida häntä niin monen miehen kanssa kuin
tahdotte. Hän vakuuttaa ritarismiessanallaan, ettei kuninkaalla ole
mitään pahaa mielessä. Hän tahtoo vain näyttää poikaa ulkona oleville
Rouenin asukkaille, jotka huutavat häntä, uhaten hajottaa koko tornin,
jolleivät saa nähdä pikku herttuataan. Vaadinko häneltä panttivankia?"

"Vastaa hänelle", lausui vapaaherra vastaan, "ettei herttua tästä
huoneesta poistu ennen kuin meille taataan hänen turvallisuutensa.
Eilisiltana istui kuninkaan vierimäisenä pöydässä muuan liehakoiva,
liukaskielinen kreivi, tulkoon hän tänne, -- siinä tapauksessa uskallan
kukaties päästää herttuan heidän joukkoonsa."

Osmond antoi halutun vastauksen, joka vietiin kuninkaalle. Silläaikaa
kiihtyi melu ulkona kiihtymistään, raivosi jo myrskynä, torvet
törähtelivät ja "_Dieu aide_!" huudot kajahtelivat yhdessä normannien
sotahuudon ja "_Harcourtin Pyhä Maria_!" huudon kanssa.

"Kuulkaa! kuulkaa!" huudahti herra Eerikki syvästi hengähtäen,
ikäänkuin puolet hänen levottomuudestaan olisi haihtunut. "Poika on
toimittanut asiansa ripeästi. Bernard on myöskin saapunut! Nyt kun hän
on luonamme, on vaara torjuttu."

"Tässä tulee kreivi", sanoi Osmond, avattuaan oven. Sisään astui
paksu, kookas mies, joka läähätti surkeasti noustuaan ylös jyrkkiä,
rappeutuneita portaita, eikä näyttänyt aivan tyytyväiseltäkään
joutuessaan mokomaan asemaan. Vapaaherra de Centeville piti kreivin
kiireellistä tuloa hyvän merkkinä. Hän arvasi että Ludvig oli levoton
arveluttavan asemansa vuoksi. Malttamatta kuunnella, mitä tällä
panttivangilla olisi ollut sanottavaa, viittasi hän kirstua, jolla hän
itse oli istunut, käskien yhden sotilaan asettumaan kummallekin puolen
kreiviä. Sitte sanoi hän Astrida rouvalle: "Nyt, äiti, tiedätte, mitä
teidän on tehtävä, jos lapselle sattuu jotakin pahaa. Tulkaa, prinssi
Rikhard!"

Rikhard lähestyi ovea. Herra Eerikki otti häntä kädestä, Osmond
pysyttelihe hänen kintereillään, ja kaikkien niiden soturien
seuraamana, joita ei tarvittu Astrida rouvan ja hänen panttivankinsa
vartioimiseen, laskeutui Rikhard portaita alas. Hän ei ollut ollenkaan
pahoillaan, että sai lähteä sieltä pois, sillä hän oli väsynyt istumaan
ahtaassa, suletussa tornihuoneessa, josta ei voinut nähdä tämän
taivaallista. Ei Rikhard tuntenut pelkäävänsäkään, niin kauan kuin
hänen kansansa huudot kaikuivat hänen korviinsa.

Hänet vietiin tuohon suureen neuvottelukammariin, joka oli linnan
salin päällä. Siellä astua vippasi kuningas edes takaisin kalpeampana
entistään. Tämä ei ollutkaan ihme, sillä meteli ulkona kävi yhä
hirvittävämmäksi ja kivi toisensa perään sinkahutettiin syvällä
muurissa olevaan ikkunaan.

Melkein samassa silmänräpäyksessä kuin Rikhard astui sisään toisesta,
ovesta, tuli kreivi Bernard toisesta. Hälinä ulkona taukosi myöskin.

"Mitä tämä merkitsee, herrat?" huudahti kuningas. "Minä tulen tänne
kaiken hyvän tarkoituksessa, lämpimän ystävyyteni muiston elähyttämänä
herttua Wilhelmiä kohtaan, ottaakseni hänen poikansa hoitaakseni
ja neuvotellakseni kanssanne keinosta, miten hänen kuolemansa
kostettaisiin, -- ja tämä on teidän tervehdyksenne! Kätkette lapsen
ja yllytätte Rouenin roskaväen kimppuuni. Näinkö te vastaan otatte
kuningastanne!"

"Herra kuningas", vastasi Bernard, "mitkä aikeenne lienevätkään, en
niitä tunne. Kaikki tietoni supistuu siihen, että Rouenin porvarit ovat
kovasti vihastuneet teihin, jopa siihen määrään, että yrittivät miltei
repiä minut kappaleiksi, kun olin poissa tästä tilaisuudesta. Sanovat
teidän pitävän lasta vankina hänen omassa linnassaan ja tahtovat
saada hänet haltuunsa, vaikkapa linnakin tulisi revittäväksi maahan
perustuksiaan myöten."

"Te olette rehellinen mies, uskollinen alamainen -- te käsitätte hyvät
tarkoitukseni", sanoi Ludvig vapisten, sillä norjalaiset olivat kauhean
pelättyjä. "Te ette tahtoisi ottaa päällenne häpeää, jos kaupunkinne ja
kansanne nousisi kapinaan. Neuvokaa minulle -- tahdon tehdä kaikki mitä
käskette -- kuinka minun on lepytettävä heidät?"

"Ottakaa poika, viekää hänet ikkunan luo ja vannokaa, ettette aijo
tehdä hänelle mitään pahaa ettekä ottaa häntä meiltä pois", sanoi
Bernard. "Vannokaa tämä kuningaskuntanne kautta."

"Kuninkaana -- kristittynä voin sen vannoa", sanoi Ludvig. "Tule tänne,
poikaseni! Minkä vuoksi karttelet minua? Mitä olen tehnyt sinulle,
jotta sinun tarvitsisi pelätä minua? Olet kuullut häjyjen kielten
parjaavan minua, lapseni. Tule luokseni!"

Harcourtin kreivin viitattua talutti herra Eerikki Rikhardin esiin
ja pani tämän käden kuninkaan käteen. Ludvig vei Rikhardin ikkunan
luo, nosti hänet ikkunan pielelle ja seisoi siinä käsivarsi hänen
ympärillään. "Eläköön Rikhard, pikku herttuamme!" kajahti silloin
uudelleen. Herra Eerikki poikineen katseli tällä välin kummissaan ukko
Harcourtia, joka pudisteli päätään ja mutisi omalla kielellään: "Tahdon
tehdä kaikki mitä voin. Mutta voimamme ovat vähäiset ja kuningas on
voiton puolella. Sotaa on meidän vielä toistaiseksi vältettävä."

"Kuulkaa! Hän aikoo puhua", huomautti Osmond.

"Hyvät herrat! Kelpo porvarit!" alkoi kuningas, kun huuto oli hieman
hiljennyt. "Minua ilahduttaa nähdä, minkälaista rakkautta osoitatte
nuorelle herttuallenne! Toivon, että kaikki alamaiseni olisivat minulle
yhtä uskollisia. Mutta miksikä pelkäätte minua, aivan kuin olisin
tullut vahingoittamaan häntä? Minua, joka olen tullut tänne ainoastaan
neuvotellakseni kanssanne, mitenkä meidän on kostettava hänen isänsä
kuolema, -- isänsä, joka auttoi minut tänne takaisin Englannista
ollessani maanpaossa, ilman ystäviä ja isänmaata. Ettekö tiedä, mitenkä
suuri tuo kiitollisuuden velka on, jossa olen herttua Wilhelmille? Hän
se teki minusta kuninkaan -- hän hankki minulle Germanian kuninkaan
ystävyyden, hän kantoi poikani kastettavaksi; -- häntä minun on
kiittäminen koko vallastani ja asemastani. Ainoa haluni on siis saada
hyvittää hänen poikaansa tästä, kosk'en valitettavasti voi palkita
hänelle itselleen: herttua Wilhelm lepää verisessä haudassaan! Minun
asiani on kutsua hänen murhamiehensä tilille ja rakastaa ja helliä
hänen poikaansa yhtä paljon kuin omia poikiani!"

Näin sanoen syleili Ludvig hellästi poikasta, ja kansa ulkona yltyi
huutamaan: "eläköön Ludvig kuningas! eläköön Rikhard!"

"Te kai ette päästä lasta käsistämme?" sanoi herra Eerikki tällä välin
Harcourtille.

"En ilman riittävätä takausta hänen turvallisuudestaan. Mutta sotaan
emme ole vielä varustautuneet ja välttääksemme sitä on ainoa keino
antaa hänen mennä mukana."

Eerikki murahti, puistellen päätään; mutta Harcourtin kreivin
mielipiteellä oli häneen siksi suuri merkitys, ettei tullut
kysymykseenkään panna sitä vastaan.

"Tuokaa tänne kaikki, mitä pidätte pyhinnä", sanoi kuningas, "ja minä
olen vannova niiden kautta juhlallisen valan ollakseni herttuanne
uskollisin ystävä."

Hetken viivyke syntyi, jolloin normannilais-jalosukuisilla oli aikaa
jatkaa tuumailujaan. Rikhard katseli heitä tarkasti, levottomana siitä,
mitenkä tässä kävisi. Hartaasti halusi hän myöskin kysäistä Albericia.

Äkkiä näki hän joukon tuomiokirkon pappeja tulevan sisään
juhlakulkueessa. He toivat mukanaan Uuden Testamentin, saman,
jolla Rikhard oli tehnyt kruunausvalansa, ynnä muita kirkon pyhiä
kalleuksia, säilytettyinä kultaisessa lippaassa. Pappien perästä tuli
muutamia normannilaisia ritareja ja jalosukuisia sekä useita Rouenin
arvokkaimpia porvareja. Suureksi mielihyväkseen huomasi Rikhard heidän
joukossaan Alberic de Montémarinkin. Molemmat pojat tirkistelivät
toisiaan innokkain, ikävöivin silmäyksin, valmistuksia tehtäessä
kuninkaan valaa varten.

Kivipöytä siirrettiin huoneen keskeltä sellaiseen paikkaan, että se
näytti jonkunlaiselta tuomiokirkon alttarilta. Harcourtin kreivi
asettausi sen eteen, tarttui kuninkaan käteen ja kysyi lupaisiko
hän olla Rikhardin, Normandian herttuan, ystävä, suojelija ja hyvä
valtaherra, suojella häntä kaikilta vihollisilta sekä edistää aina
hänen menestymistään. Ludvig vannoi käsi Testamentilla tekevänsä niin.

"Amen", sanoi Bernard Tanskalainen juhlallisesti. "Ja niin kuin sinä
pidät valasi isätöntä poikaa kohtaan, samalla mitalla maksakoon Herra
itsellesikin!"

Sitte seurasi edellisenä iltana kesken jäänyt toimitus: Rikhard
teki uskollisuuden ja kuuliaisuuden valan kuninkaalle, ja tämä
puolestaan otti hänet vasallikseen molempien Normandian ja Bretagnen
herttuakuntain hallitsijana. "Ja", lisäsi kuningas, nostaen pojan
käsivarrelleen ja suudellen häntä, "rakkaampaa vasallia ei minulla
ole koko valtakunnassani kuin tämä armas lapsi, murhatun ystäväni
ja hyväntekijäni poika -- yhtä kallis minulle kuin omat lapseni ja
puolisoni, minkä heti toivon saavani osoittaa." Rikhard ei paljoakaan
välittänyt hänen hyväilyistään. Mutta hän oli vakuutettu, ettei
kuninkaalla tosiaankaan ollut mielessä mitään pahaa häntä vastaan.
Siksipä häntä kummastuttikin kaikki Centevillein epäilemiset.

"Nyt, urhoolliset normannit", sanoi kuningas, "varustautukaa pian
hyökkäämään tuon kavaltajan Flanderin Arnulfin kimppuun. Holhottini
asia on minunkin asiani. Kohta soipi sotatorvi, koko valtakunnan
sotajoukko kutsutaan aseihin. Ja Arnulf on, nähdessään poroksi poltetut
kaupunkinsa ja vasallienpa veren, oppiva katkerasti katumaan päivää,
jona hän laski jalkansa Pecquigny saarelle! Kuinka monta normannia
voitte asettaa katselmukseen, herra kreivi?"

"Enpä osaa oikein sanoa -- ehkä muutamia satoja peitsiä", vastasi vanha
tanskalainen varovasti. "Riippuu niiden sotilasten luvusta, jotka
ovat ottaneet pestin italialaissotaan saraceenejä vastaan. Siihen
saatte kuitenkin kaikissa tapauksissa luottaa, herra kuningas, että
jokaikinen mies Normandiassa ja Bretagnessa, joka kykenee miekkaa
paljastamaan ja jousta jännittämään, on valmis käymään taisteluun
Wilhelm herttuan murhaa kostamaan. Niin, onpa autuaan vainajan muisto
käynyt ylen kalliiksi kaukaiselle kotiseudullemmekin Pohjolassa. Meidän
tarvitsee vain lähettää sana kuningas Harald Sinihampaalle, ja kohta
majailee Seinevirralla laivasto, täynnä urhoollisia tanskalaisia, jotka
panevat Flanderin jopa koko Ranskankin vapisemaan. Me pohjan miehet
emme niinkään hevin unhoita vanhaa ystävyyttä ja kiitollisuutta, herra
kuningas."

"Kyllä, kyllä, minä tunnen jo vanhastaan tuon pohjoismaalaisen
uskollisuuden", vastasi Ludvig levottomasti, "mutta emme taida tarvita
moisia hurjia liittolaisia kuin te ehdotatte. Parisin kreiviltä ja
Senliin Hubertilta on luullakseni myöskin apua toivottavissa!"

"Uskollisempaa ystävää Normandialla ei ole kuin viisas ja urhokas vanha
Hugo Valkonen!" sanoi Bernard. "Mitä taas Senliiseen tulee, on hän
pojan eno ja siis kahdestakin syystä liittolaisemme."

"Minua ilahduttaa nähdä luottamustanne", vastasi Ludvig. "Olen
antava teille kohta, itsestäni lähempiä tietoja. Kotiin on minun
kuitenkin palattava kootakseni sotavoimani ja mahtavimmat vasallini.
Ja luvallanne, urhoolliset normannit, tahdon ottaa rakkaan, nuoren
holhottini mukaani. Hänen läsnäolonsa puhuu paremmin hänen asiansa
puolesta kuin pontevimmatkaan sanat. Sitä paitsi saapi hän kasvaa
molempien poikieni kanssa rakkaudessa ja ystävyydessä ja oppia yhdessä
heidän kanssaan kaikkia hyviä tietoja ja harjoitella ritarillisia
urheiluja. Hänen ei tarvitse koskaan tuntea itseään isättömäksi ja
äidittömäksi, niin kauan kuin hän on kuningatar Gerbergen ja minun
hellässä huolenpidossa."

"Tahdotteko olla hyvä ja antaa pojan tulla tänne luokseni, herra
kuningas", vastasi Harcourt suorasukaisesti. "Minun täytyy puhua muuan
sana hänen kanssaan, ennenkun saatan tähän vastata."

"Mene sitte, Rikhard", sanoi Ludvig, "mene uskollisen vasallisi luo --
olet onnellinen kun sinulla on semmoinen ystävä. Toivon, että käsität
hänen ystävyytensä arvon."

"Kuulkaa, hyvä prinssi", sanoi kreivi äidinkielellään, kun Rikhard oli
jättänyt kuninkaan ja tullut hänen luokseen, "mitä tuumitte itse tästä
ehdotuksesta?"

"Kuningas on ylen hyvä", sanoi Rikhard. "Olen varma, että hän
tarkoittaa hyvää, mutta en tahdo lähteä Rouenista enkä Astrida rouvan
luota."

"Kuulkaa, hyvä prinssi", sanoi tanskalainen kumartuessaan alemmaksi
ja puhuessaan matalalla äänellä. "Kuningas on päättänyt ottaa teidät
kanssansa. Hän on tuonut mukanaan urhoollisimmat frankkinsa ja tullut
tänne niin odottamatta, että joskin minä onnistuisin pelastamaan teidät
hänen käsistään, se ei kuitenkaan kävisi päinsä ilman veristä tappelua.
Tässä te voisitte ehkä vahingoittua; he valloittaisivat meiltä linnan
ja kaupungin ja polttaisivat ne. Mutta muutamissa viikoissa ja
kuukausissa olemme ehtineet koota koko voimamme, joten Normandian ei
tarvitse säikähtää vihollista. Tämä väliaika täytyy teidän oleskella
hänen luonaan."

"Täytyykö minun -- ja ihanko yksin?"

"Ei, ei yksin, ei ilman luotettavimpaa suojelijaa, minkä voimme
löytää. Eerikki ystävä, mitä sinä sanot?" ja hän laski kätensä
vanhan vapaaherran olalle. "En tiedä kumminkaan, oletko sinä
sopivin. Uskollinen sinä kyllä olet kuni pohjan tunturi, mutta
tahtoisinpa tietää, onko pääsi kylliksi ovela oivaltamaan kaikkia
ranskalaisten juonia ja vehkeitä, niin tarkkanäköiseksi kuin viime yönä
osoittauduitkin."

"Osmondhan se oli, enkä minä", sanoi herra Eerikki, "Hän tuntee heidän
heveltävän kielensä paremmin kuin minä. Hänet olisi paras lähettää
poika paran kanssa, jos kerran niiksi tulee."

"Miettikäähän", sanoi kreivi matalalla äänellä. "Osmond on ainoa teidän
oivan, vanhan sukunne jälkeläinen, vanhuutenne toivo -- jos pelissä
on vilppiä, tietysti pojan suojelija on ensimmäinen, jota se tulee
kohtaamaan."

"Kun te kerran katsotte hyväksi panna koko Normandian ainoan toivon
vaaranalaiseksi, en minä ole mies, joka poikani estäisin menemästä
sinne, missä hän voipi olla ruhtinaalleen avuksi", lausui vanha
Eerikki surullisesti. "Poloinen pikku herttua on kyllä tunteva itsensä
yksinäiseksi ja hylätyksi tuolla vieraalla maalla, ja kovan kovaa,
sydämmetöntä olisi, jollei hänellä sivullaan olisi edes uskollista
toveria ja ystävää."

"Olkoon sitte niin!" sanoi Bernard. "Niin nuori kuin Osmond onkin,
uskon kuitenkin kernaammin lapsen hänen huostaansa kuin jonkun toisen,
sillä hän on terävä-ajatuksinen ja ripeä toimissaan."

"Niin, siinähän me olemme juuri koreasti joutuneetkin pahempaan
kuin pulaan", mutisi vanha Centeville, "kun meidän silloin, kuin
velvollisuutemme on pitää silmällä poikaa, täytyy lähettää hänet
paikkaan, johon ette ole liian kehakka laskemaan minunkaan poikaani."

Bernard ei kuunnellut kuitenkaan kauempaa häntä, vaan pyörähti
nyt kuninkaasen päin, vaatien häntä vannomaan uuden valan, jotta
Rikhardilla olisi yhtä turvallinen ja vapaa olo hänen hovissaan kuin
Rouenissa, eikä minkäänmoisen tekosyyn nojalla saisi erottaa nuorta
herttuata aseenkantajansa, Centevillen perillisen Osmond Fitz Eerikin
välittömästä hoidosta.

Kun nämä toimitukset oli suoritettu, halusi kuningas kiireimmän
kautta päästä matkalle, jota varten ryhdyttiin kaikkiin tarpeellisiin
valmistuksiin. Bernard kutsui Osmondin syrjään antaakseen hänelle
täydelliset määräykset, kuinka hänen tulisi käyttäytyä ja tarpeen
tullen antaa tietoja Normandiaan. Rikhard sanoi nyt hyvästit Astrida
rouvalle, joka on laskeutunut alas tornikammarista, tuoden mukanaan
panttivankina olleen kreivin. Hän itki kovasti pikku kerttustaan
ja rukoili Jumalaa antamaan hänen palata onnellisesti Normandiaan,
vaikkakaan hän itse ei saisi sitä eläissään nähdä. Hän varoitti poikaa
unhoittamasta niitä hyviä ja hurskaita opetuksia, joita hänelle
kasvaessa oli annettu, käski hänen hillitsemään luontoaan ja ennen
kaikkea lukemaan joka päivä rukouksensa. Mitä hänen pojanpoikaansa
Osmondiin tuli, näytti hän Rikhardin vuoksi melkein kokonaan unohtaneen
hänen huolehtimisensa. Tähdellisintä, mitä hän pani Osmondin
sydämmelle, hänen jäähyväisiä heittäessään, olivat määräykset ja
varoitukset lapsen hoidosta. Hän kuvaili myöskin Osmondille, kuinka
tämä nyt hänen osakseen tuleva suuri kunnia olisi hänen nimensä
ikiajoiksi tekevä kunnioitetuksi ja kuuluisaksi, jos hänessä vain
olisi miestä suorittamaan luottamustoimensa, tehtävän, joka oli
kallisarvoisinta, mitä normanni milloinkaan oli vastaanottanut.

"Parhaani mukaan, täti, lupaan sen tehdä", sanoi Osmond. "En koskaan
ole pettävä ruhtinastani, vaikkapa hänen tähtensä tuhonikin tulkoon!"

"Alberic", sanoi Rikhard, "oletko iloinen päästessäsi kotiisi
Montémariin?"

"Olen kyllä, hyvä prinssi", vastasi Alberic ujostelematta, "yhtä
iloissani kuin tekin tulette olemaan nähdessänne jälleen Rouenin."

"Ja kun se päivä valkenee, lähetän heti sinua noutamaan, Alberic. Sillä
min' en tule kuuna päivänä pitämään Lothar ja Carloman prinsseistä
puoltakaan sitä vertaa kuin sinusta."

"Herrani kuningas odottaa herttuata", keskeytti eräs ranskalainen
astuen esiin.

"Hyvästi sitte, rouva Astrida. Elkää itkekö, minä tulen kohta takaisin!
Hyvästi, Alberic, vie se juovikas haukka mukanasi Moutémariin ja pidä
se muistona minulta. Hyvästi, herra Eerikki -- hyvästi, kreivi Bernard!
Kun normannit tulevat Arnulfia kukistamaan, saan kai silloin nähdä
teidän johtavan joukkojamme. Voi armas, rakas Astrida rouva, hyvästi,
kerta vielä hyvästi!"

"Hyvästi, oma lemmittyni! Taivaan siunaus seuratkoon sinua ja
saattakoon sinut onnellisesti kotiin jälleen. Hyvästi, Osmond! Taivas
suojelkoon sinua ja antakoon sinulle voimaa olemaan hänen kilpensä ja
suojeluksensa!"



Kuudes luku.


Pois tuosta korkeasta, ahtaasta Rolfin torniin johtavasta
porttikäytävästä ynnä kaikkien ystävällisten, surumielisten kasvojen
luota, pois Rouenin pienistä taloista puoteineen, jotka näyttivät
markkinakojuilta, ja luota reippaiden porvarien, jotka äänekkäästi
huutelivat: "eläköön herttua Rikhard! eläköön kuningas Ludvig! kuolema
flaameille!" -- pois leveän Seinen seuduilta -- pois kodista ja
ystävien luota ratsasti Normandian nuori herttua Ranskan kuninkaan
ratsun rinnalla.

Kuningas osoitti hänelle erikoista huomiotaan, ajoi hänen sivullaan,
puheli hänen kanssaan, ihaili kaunista karjaa, joka huoletonna käyskeli
viheriällä, rehevällä tasangolla. Nähdessään peltojen hyötyisän,
tummanruskean maaperän, linnojen tornit, jotka kohousivat metsäin
takaa, luostarit, joita ympäröi varakkaat tilukset, nuo monet kylät
maalaiskukkojen ympärillä ja väestön paljouden, joka tulvasi katsomaan
retkyettä ja toistelemaan eläköönhuutoja kuninkaalle sekä toivomaan
siunausta pikku herttualle, -- silloin sanoi hän Rikhardille kerran
toisensa perästä, että hänen herttuakuntansa oli paras ja varakkain
niinhyvin Ranskassa kuin Saksassakin.

Kun heidän oli mentävä Epte joen yli, tahtoi kuningas Rikhardin omaan
veneesensä. Näin istuen Ludvigin vieressä ja haastellen innokkaasti
haukoista ja koirista, siirtyi pikku herttua oman herttuakuntansa rajan
yli.

Joen toisella puolella oleva seutu ei ollut Normandian kaltaista.
Ensiksi tulivat he suureen metsään, jossa ei näyttänyt olevan tietä ei
polkua. Kuningas määräsi oppaaksi muutaman soutajista, jonka molemmilla
puolilla kävi kaksi soturia, pakottaen oppaan astumaan etunenässä.
Toiset karsivat ja raivasivat miekoillaan ja sotakirveillään piikkisen
viidakon ja pensaikon tukkimaa tietä. Pitkin matkaa tähysteltiin
tarkasti, jottei rosvot äkkiarvaamatta yllättäisi. Siltä varalta
pidettiin aseet valmiina ensi tiukassa käytettäviksi. Kun näin oli
päästy metsän läpi, kohousi linna kulkijain nähtäviin. Vaikka ei vielä
ollut myöhäkään, päättivät he kuitenkin yöpyä siihen, senkin vuoksi
kun pikkusen matkan päässä oli rimpi, jonka yli ei ollut hyvä lähteä
iltahämärissä kulkemaan.

Linnan herra otti kuninkaan vastaan suurella kunnioituksella, vaan
Normandian herttualle ei hän osoittanut erikoisempaa huomaavaisuutta,
ja Rikhard huomasi ettei kuninkaan vierussijaa pöydässä annettu
hänelle. Hän sävähti tulipunaiseksi ja katsoi ensin kuninkaasen, sitte
Osmondiin. Mutta viimemainittu nosti varoittaen sormeaan. Rikhard
muisti, kuinka äkkipikaisuus vastikään oli saanut hänessä vallan ja
mitä tästä oli seurannut. Sen vuoksi päätti hän nyt koettaa hillitä
itseänsä. Tämän lisäksi pistäytyi samassa sisään vapaaherran tytär,
vieno ja miellyttävä, noin viiden- tahi kuudentoista vaiheilla oleva
tyttönen. Tämä alkoi pakista hänen kanssaan ja onnistui niin hyvin
kiinnityttämään Rikhardin huomion, että tämä kokonaan unhotti arvonsa
loukkaamisen.

Kun he taas jatkoivat matkaa, liittyi vapaaherra muutamain
käskyläistensä kanssa matkueesen näyttääkseen ainoata luotettavaa tietä
rämeikön yli. Tie oli hyvin niljakka, petollinen ja pahakulkuinen, niin
että hevosten jalat uppoutuivat syvään vesilätäköissä. Kuningas ja
linnan herra ratsastivat rinnakkain ja muut jalosukuiset ranskalaiset
heidän ympärillään. Rikhard jätettiin jälkijoukkoon. Vaikka
ranskalaiset soturit varoivat tarkasti päästämästä häntä näkösältään,
ei kumminkaan kukaan tarjonnut hänelle pienintäkään apua. Mutta
Osmond jätti oman hevosensa Sybaldille, eräälle häntä seuraavalle
normannilaiselle sotamiehelle, ja talutti Rikhardin hevosta ohjaksista
koko matkan tuota hetteistä polkua pitkin. Tehtävä varmaankaan ei
ollut helppo Osmondille, jolla oli päällään raskas rautapaitansa, jota
paitsi teräväkärkiset, rautahelaiset saappaat vajosivat joka askeleella
syvälle liejuun. Hän ei puhunut juuri mitään, mutta näytti tarkoin
panevan merkille jokaisen salavan kannon ja kiven, joka saattoi olla
tienviittana.

Suon toiselta rannalta alkoivat laajat, kolkot kanervikkokankaat,
ilman pienintäkään elon tahi ihmisasutuksen merkkiä. Täällä jätti
linnan herra hyvästit kuninkaalle ja pani matkaajille seuraksi
ainoastaan kolme asesotamiestä näyttämään tietä luostariin, jonka
piti olla seuraavana lepopaikkana. Hän lähetti kolme, koska yhden,
vaikka aseellisenkin, ei ollut viisasta ratsastaa yksinään. Oli
nimittäin pelättävä erään toisen vapaaherran hyökkäyksiä, joka vainosi
verisesti edellistä ja jonka ympäri samoilevat rosvojoukot tekivät koko
rajaseudun matkustajalle peräti vaaralliseksi.

Rikhard saattoi syystä kyllä huomauttaa, ettei hän pitänyt tästä
maakunnasta puoltakaan sitä vertaa kuin Normandiasta, arvelipa että
kansan täällä olisi pitänyt kuulua Astrida rouvan kertomukseen
kultaisista rannerenkaista, jotka vuosikauden hänen isoisänsä aikoina
olivat riippuneet puunoksassa metsässä.

Pitkin matkaa oli seutu likipitäen saman näköistä: kolkot kankaat, suot
ja metsät vaihtelivat. Linnat törröttivät korkeilla kunnailla, mistä
ne uhkaillen katselivat ympäristöönsä; alangossa olivat yhteenahdetut
kylät. Mutta asukkaat olivat joko puittaneet pakoon karjoineen
päivineen nähdessään aseellisen joukon, tahi jos olivat jääneet
aloilleen, näki vain laihoja, kurjia olentoja, joiden jäsenet kantoivat
nälän merkkiä ja kasvot taudin leimaa ja olipa muutamilla rautapantakin
kaulassa.

Jos poikkeukseksi näki paremmin voivan seudun viljavainioineen ja
viinitarhoineen kukkuloiden rinteillä, lihavine karjoineen ja terveine,
tyytyväisine maalaisineen, silloin saattoi olla varma, että sai nähdä
rivin pitkiä, mataloita, ristipäätyisiä kivirakennuksia. Näiden
keskellä oli aina lyhyt nelikulmainen kirkontorni ja kyläjästä ympäröi
käppyräiset, ijänikuiset omenapuut tahi vehmaat vihannestarhat, jotka
ulottuivat aina alas niityille. Jos kuningas -- jostain linnasta
otettujen soturien tahi vapisevan orjan asemesta, jota pakotettiin
palvelusta tekemään ja jota lyötiin, uhattiin ja pidettiin silmällä,
ettei saanut vilpistellä -- pyysi semmoisesta luostarista opasta,
niin otti tavallisesti joku luostarivelistä sauvansa taikka nousi
aasin selkään. Sitte opasti hän heitä rauhallisena ja kotimatkastaan
huoletonna, sillä hän tiesi köyhyytensä ja pyhän pukunsa suojelevan
häntä seudun vallattomimmankin rosvon päällekarkauksilta.

Tällä tavoin matkasivat he kunnes pääsivät kuninkaalliseen
Laon-linnaan. Tornissa liehuva liljoitettu lippu ilmoitti Ranskan
kuningattaren ja hänen molempain poikainsa läsnäoloa. Kuningas
ritareineen ratsasti ensiksi pihaan, ja ennenkun Rikhard ennätti
seurata häntä tuossa ahtaassa holvikkaassa porttikäytävässä, oli hän
jo hypännyt alas ratsailta, pistäytynyt linnaan ja kadonnut näkyvistä.
Osmond piti herttuan jalustinta ja seurasi häntä suureen linnan
saliin viepiä portaita. Sali oli väkeä täynnä, vaan kukaan ei antanut
tilaa Rikhardille, joka pysyttelihe aseenkantajansa kädessä kiinni ja
kysyväisenä hämillään katseli häneen.

"Herra hovimestari", sanoi Osmond, huomatessaan nyt muhkean, hartevan,
vanhan miehen, jolla oli harmaat hapset ja kaulassa kultaiset vitjat.
"Tämä on Normandian herttua -- pyydän teitä saattamaan hänet kuninkaan
luo."

Sen enempää ei Rikhardilla ollutkaan syytä valittaa laiminlyömisistä,
sillä hovimestari teki samassa silmänräpäyksessä hänelle syvän
kumarruksen ja huutaen: "tilaa, tilaa korkeasukuiselle ja mahtavalle
ruhtinaalle, hänen ylhäisyydelleen Normandian herttualle!" vei
hänet salin korotettuun osaan. Täällä seisoi kuningas ja kuningatar
keskenään puhellen. Kuningatar käännähti päin, kun Rikhard ilmoitettiin
tulevaksi, niin että tämä saattoi nähdä hänen kasvonsa. Mutta ne
olivat keltaisen kalvakat ja tuikean näköiset, jonka vuoksi ne eivät
Rikhardia miellyttäneet, vaan saivat hänen pysähtymään epäröivänä
vastenmielisyyden ilme kasvoillaan. Mutta Osmond nykäisi häntä
varoittaen hartioista muistuttaakseen, että hänen pitäisi astua esiin,
notkistaa toinen polvensa ja suudella kuningattaren kättä.

"Tuossa hän nyt on", sanoi kuningas.

"Sittepä hän on ainakin turvassa", sanoi kuningatar. "Mutta mitä varten
tuo pohjolaisjättiläinen riippuu ihan hänen kantapäillään?"

Ludvig suhahti jotain matalalla äänellä, ja tällä välin koki Osmond
kuiskuttaen saada nuoren herttuansa käymään esille tervehtimään
kuningatarta, kuten tapana oli.

"Min' en tahdo, sanon mä sulle", virkkoi Rikhard. "Näyttää niin
häjyltä, enkä minä pidä hänestä."

Onneksi puhui hän omaa kieltään; mutta hänen silmäyksensä ja äänensä
ilmaisivat kyllin riittävästi, mitä hän sanoi. Kuningatar Gerbergen
kasvoille kuvastui tämän vuoksi vieläkin tympäsevämpi ilme.

"Oikea pohjoismainen karhunpenikka", sanoi kuningas, "yhtä villi ja
hankalasti pideltävä kuin kaikki toisetkin. Käy tervehtimään niinkuin
pitää -- oletko unohtanut, missä olet?" lisäsi hän ankarasti.

Rikhard kumarsi, osaksi siitä syystä kun Osmond painoi häntä
hartioista. Mutta hän ajatteli vanhaa Rolfia ja Kaarlo Yksinkertaista
ja päätti ylväässä sydämmessään, ettei koskaan suutelisi tuon tylyn ja
vastenmielisen kuningattaren kättä. Se oli ylpeydestä ja uhmakkuudesta
syntynyt päätös, josta hän sai sittemmin kärsiä. Sen enempää ei
kuitenkaan tällä kertaa tapahtunut, sillä, kuningatar huomasi hänen
kasvatuksessaan ainoastaan sivistymättömän pohjoismaalaisen raakuutta.
Hän ylenkatsoi Rikhardia eikä välittänyt hänen kohteliaisuuden
osoituksestaan sen vertaa, että olisi sitä vaatinut. Hän paneusi
istumaan, kuningas samoin. Sitte jatkoivat he keskusteluaan, jolloin
kuningas luultavasti kertoi seikkailujaan Rouenissa. Rikhard taas
seisoi aloillaan korotteen portaalla synkeän näköisenä ja sydän
ylpeyttä kuohuen.

Oli kulunut lähes neljännestunti tällä tavoin, kun palvelijat
tulivat pöytää kattamaan. Rikhardin oli nyt pakko, harmistumisestaan
huolimatta, astua sivulle. Hän ihmetteli, miks'ei hän koko aikana ollut
nähnyt kumpaakaan prinssiä ja mietti mitenkä vaikeata hänestä olisi
ollut, jos oma isänsä olisi ollut kotona jo niin kauvan eikä hän olisi
saanut mennä sisään toivottamaan häntä tervetulleeksi. Viho viimein,
juuri kun ruoka jo oli pöydässä, avattiin eräs sivuovi ja hovimestari
huusi kovasti: "Tilaa ylhäisille ja mahtaville ruhtinaille, prinssi
Lotharille ja Carlomanille!" Kaksi poikaa astui sisään, toinen melkein
Rikhardin ikäinen, toinen vuoden verran nuorempi. Molemmat olivat
kalpeita, hoikkia lapsia tuikeine kasvonpiirteineen. Rikhard ojensihe
suoraksi kovasti hyvillään siitä, että hän oli niin paljon Lotharia
pitempi.

Pojat menivät muitta mutkitta isänsä luo ja suutelivat hänen
kättään. Tämä suuteli heitä otsaan ja sanoi: "Tuolla on teille uusi
leikkitoveri."

"Onko se se pikku normanni?" sanoi Carloman, kääntyen uteliain silmin
katselemaan Rikhardia. Tämä puolestaan tunsi itsensä kauheasti
loukatuksi, kun mokoma naatiainen kutsuisi häntä, isompaansa, pieneksi.

"On", sanoi kuningatar, "isänne on tuonut hänet tänne mukanaan."

Carloman lähestyi ojentaen arasti kätensä vieraalle, mutta veljensä
survasi hänet kiivaasti syrjään. "Minä olen vanhin, minun on mentävä
ensiksi! Vai niin nuori normanni, te olette tullut tänne leikkimään
kanssamme?"

Rikhard kävi yhäkin enemmän hämilleen kuullessaan itseään puhuteltavan
moisella käskevällä tavalla. Siksi jäi häneltä vastaamatta, hän seisoi
kuin puusta pudonnut, suuret sinisilmät seposelällään.

"Haa, minkä vuoksi sin'et vastaa? Etkö kuule? Etkö sinä osaa puhua
muuta kuin omaa pakanallista siansaksaasi?" jatkoi Lothar.

"Normandiankieli ei olekaan mitään pakanallista siansaksaa", sanoi
Rikhard, joka kovalla äänellä katkasi äkkiä vaitiolonsa. "Me olemme
yhtä hyviä kristittyjä kuin tekin, jopa paljoa parempiakin!"

"Vait, vait, hyvä prinssi", sanoi Osmond.

"Mitä nyt, herttua", puuttui kuningas puheesen vihaisella äänellä,
"alatteko jo ruveta röyhkeäksi? Oli totta tosiaankin paras aika, kun
otin teidät pois noilta metsäläisiltä. Herra aseenkantaja, pitäkää
huolta turvattinne paremmasta kurissapidosta, muutoin lähetän hänet
makuulle heti iltasetta."

"Hyvä prinssi, hyvä prinssi", kuiski Osmond, "ettekö huomaa, että
saatatte meidät kaikki häpeään?"

"Minä kyllä olisin kohtelias, jos he olisivat minulle", vastasi
Rikhard, katsellessaan uhmaillen Lotharia, joka äkäsellä silmäyksellä
oli vetäytynyt äitinsä turviin. Kuningatar sanoi tällä välin
kuninkaalle: "Se on koko väkevä ja jykeäluinen tuo nuori metsäläinen!
Tulee varmaan pitelemään pahasti poikaparkojamme!"

"Elä ole siitä huolissasi!" sanoi Ludvig. "Kyllä häntä pidetään
silmällä. Mutta", lisäsi hän matalammalla äänellä, "ainakin
toistaiseksi täytyy meidän antaa asiain olla ennallaan. Senliin
Hubertin ja Parisin Hugon silmät pälyvat meitä, ja jos poika vain olisi
kateissa, toimittaisi tuima Harcourt ukko siinä silmänräpäyksessä
kaikki kotimaansa hurjat merirosvot niskaamme. Hän on kuitenkin nyt
käsissämme, ja siihen on meidän toistaiseksi tyytyminen. Ja nyt ruokaan
käsiksi!"

Iltasta syödessä istui Rikhard likinnä pientä Carlomania. Tämä
tirkisteli häneen tuon tuostakin pitkien silmäripsiensä alta, aivan
kuin olisi pelännyt. Mutta vihdoin, kaikkien muiden puhellessa niin
äänekkäästi, ettei hänen sanojaan voitu kuulla, hän puolittain kuiskasi
sangen totisella äänellä: "Kummastako sinä pidät enemmän, suolaisestako
vai tuoreesta lihasta?"

"Tuores minusta on parempaa", sanoi Rikhard yhtä totisesti. "Mutta me
syömme suolattua koko talven."

Taas syntyi äänettömyys, jonka jälkeen Carloman samalla juhlallisella
tavallaan kysäsi: "Miten vanha sinä olet?"

"Yhdeksän vuotias. Entäs sinä?"

"Minä täytin kahdeksan Martin messuna ja Lothar täytti yhdeksän kolmea
päivää takaperin."

Taas äänettömyys, mutta sill'aikaa kun Osmond tarjoili Rikhardille,
sai Carloman aihetta alottaa keskustelun uudelleen: "Onko tuo sinun
aseenkantajasi?" kysyi hän.

"On, se on Osmond de Centeville."

"Onpa sillä pituutta!"

"Niin, me normannit olemme paljon kookkaampia kuin te frankit."

"Elä sano sitä Lotharille, sillä silloin hän vihastuu."

"Mitenkä niin? Sehän on totinen tosi."

"Vaikka --" ja Carloman alensi äänensä -- "on muutamia asioita, joista
Lothar ei halua kuulla puhuttavan. Elä ärsytä häntä, sillä äiti
vihastuu silloin. Hän annatti Thierry de Lincourtille selkäsaunan, kun
tämän palli kävi Lotharin naamaan."

"Hän ei voi kurittaa minua -- olen vapaasukuinen ruhtinas", sanoi
Rikhard. "Mutta minkä tähden hän teki niin? Nakkasiko se poika
tahallaan pallilla Lotharia?"

"Ei, ei suinkaan."

"No, tulikos Lotharille jotain vahinkoa?"

"Vait! sinun pitää sanoa prinssi Lothar. Ei, sehän oli aivan pehmyt
palli."

"Vaan miksikä se sitte sai selkäsaunan?" kysyi Rikhard kummissaan.

"Sanoinhan minä jo, että sen vuoksi kun palli kävi Lothariin."

"Niin niin, mutta eikö hän nauranut ja sanonut, ettei tuo tehnyt tämän
enempää? Alberic heitti minut tässä muutamana päivänä kumoon isolla
lumipallolla, ja herra Eerikki ei kuin nauroi vaan, sanoen että minun
pitää seistä tanakammin."

"Onko sulla tapana olla lumisilla?"

"Onpa tietenkin. Eikös sulla?"

"Ei... lumi on niin kylmää."

"Juokse suolle! Sinä olet pikku raukka sinäkin!" sanoi Rikhard
etevämmän äänellä. Carloman kysyi, mitenkä sitä ollaan lumisilla,
ja vilkkaasti kuvaili Rikhard hänelle muutamata lumisotaa Rouenissa
neljätoista päivää sitte. Osmond ja eräät toiset nuorukaiset olivat
tehneet lumilinnan sekä puolustaneet sitä Rikhardin, Albericin ja
heihin liittyneen poikajoukon hyökkäykseltä. Tuima oli ollut ottelu
silloin... Carloman kuunteli ihastuksissaan ja selitti että kun ensi
kerran sataa lunta, laittavat hekin lumilinnan. Ja kun iltaselta
päästiin, oli noista pikku pojista tullut mitä parhaimmat ystävät.

Hetken kuluttua iltasesta oli poikain mentävä makuulle. Rikhardin huone
oli pienempi kuin mitä hänellä Rouenissa oli ollut. Mutta vasta sisään
astuessaan hän ihmeihinsä joutui. Pysähtyen hämmästyksestä tuumaili
hän, että "tämähän on aivan kuin kirkko."

"Onpa todellakin", sanoi Osmond. "Kummako sitte, jos nämä
ranskalais-nahjukset eivät kestä normannin peitsen edessä, kun eivät
osaa maata lasi-ikkunoitta. Olisipa soma kuulla, mitä isä tästä
tuumisi."

"Ja katsos, Osmond, katsos! Ovat panneet esirippuja ja koreita
peitteitä pitkin seiniä, aivan kuin tuomiokirkossamme suurina
juhlapäivinä. Kohtelevat meitä kuin mitäkin pyhimyksiä. Entäs kun on
vielä ripoteltu kuusenhavujakin lattialle. Tässä on varmasti erehdys --
taitaa tämä ollakin rukoushuone makuusuojan asemesta."

"Eikä mitä, teidän ylhäisyytenne, täällä näkyvät olevan sälymme, jotka
Sybaldin ja Henrikin käskin kulettaa huoneesemme. No niin, jo näillä
frankeilla on omat laitoksensa! Täti ei kuuna päivänä usko todeksi, kun
tästä hänelle kerromme. Lasiset ikkunat ja esirippuja makuuhuoneessa!
Minua vaan ei tämä miellytä -- olen varma, ettei meillä tule makuusta
mitään, kun tällä lailla suletaan taivaan raittiista ilmasta. Minä
varmaan herään vähä väliä ja uudestaan luullen olevani kotoisessa
kappelissa ja kuulevani isä Luukkaan veisata hojottavan aamumessuaan.
Sitä paitsi sättisi isä minut pahanpäiväiseksi, jos antaisin niiden
lellitellä teitä samalla tavalla kuin noita frankki-mamseleita. Pitää
ottaa pois nuo kallisarvoiset ruudut, jos vain ovat otettavissa."

Niin ylelliseltä kuin kaikki linnassa näyttikin nuoren normannin
mielestä, eivät lasi-ikkunat kuitenkaan olleet erittäin lujasti kiinni.
Ikkunain puitteet, joihin ruudut olivat kiinnitetyt, saattoi nimittäin
mielensä mukaan panna paikoilleen tahi ottaa pois. Ja kun koko hovilla
ei ollut muuta kuin yksi ainoa lasi-ikkunakerros, saikin tämä olla
alituisessa kulussa paikasta toiseen sitä mukaa kuin Ludvig muutti
Rheimsistä Soissoniin, Laoniin tahi johonkin muuhun kuninkaallisista
linnoistaan. Osmond oivalsi ettei siis olisi vaikeata päästää irti
ikkunoita ja laskea kirpasevaa talvikylmää sisään. Sanottu ja tehty,
jonka jälkeen hän ryhtyi pitämään nuorelle herralleen luentoa
epäkohteliaisuudesta. Osmond sanoi, ettei totta tosiaan ollut ensinkään
ihmeellistä, jos frankit arvelivat, ettei herttualla olisi sivistystä
enempää kuin Norjasta suoraan tulleella merirosvolla. Saivatpa ne sitä
paitsi kauniin käsityksen Centevillessä hänelle opetetuista tavoista,
kun mies ei osannut osoittaa tarpeellista kohteliaisuutta edes
kuningattarelle -- naiselle! Tällä laillako se Alberic'kin käyttäytyi
tullessaan Roueniin?

"Mutta rouva Astridapa ei kipristellytkään huuliaan hänelle eikä
kutsunut häntä nuoreksi metsäläiseksi", tenäsi Rikhard.

"Ka ei, Alberic kun ei antanut aihettakaan siihen. Hän tiesi että
ensimmäisiä ritarin opittavia oli kohteliaisuus naisia kohtaan,
olivatpa nämä sitte nuoria ja kauniita tahi vanhoja ja vastenmielisiä.
Ennen kuin te opitte huomaamaan tämän, prinssi Rikhard, ette ole
kultaisten kannuksienne arvoinen."

"Ja kuningas sanoi mulle, että kuningatar kohtelisi minua kuin äiti",
huudahti Rikhard. "Luuletko kuninkaan puhuvan totta, Osmond?"

"Sen saavat hänen tekonsa osoittaa", sanoi Osmond.

"Kuningas oli ylen hyvä minulle niin kauvan kuin oltiin Normandiassa.
Pidin hänestä paljoa enemmän kuin kreivi Harcourtista, mutta nyt minä
uskon, että kreivi sittekin on kaikkein paras! Lupaan sulle, Osmond,
etten ilmoisna ikänä sano enää tuota vanhaa Bernardia häjyksi!"

"Se olisikin oikeimmin, sillä uskollisempaa ja hartaampaa vasallia te
ette koskaan tule saamaan."

"Hyvä! kunpa oltaisiin taas Normandiassa Astrida rouvan ja Albericin
luona. Min'en siedä tuota Lotharia. Hän on ylpeä, vauhko ja
pikkumainen, siitä olen varma. En tule hänestä koskaan pitämään."

"Hiljaa, hiljaa, teidän ylhäisyytenne, varokaa puhumasta niin kovasti.
Ette ole omassa linnassanne."

"Ja Carloman on pieni pelkuriraukka," jatkoi Rikhard, välittämättä
varoituksesta. "Ei uskalla mies lunta käteensä ottaa eikä pallosille
ruveta, päälle päätteeksi pelkää koiraa, tiedäthän, tuota kaunista
susikoiraa."

"Ja hän on niin tuhon pikkunenkin", sanoi Osmond.

"Siitä olen varma, jotta minä en ollut tuommoinen hempula hänen
ijällään; vai olinko, Osmond? Etkö muista?"

"Kas niin, prinssi Rikhard, en voi antaa teidän istua tässä ylhäällä
kaikkia muistelemassa. Lukekaa iltasiunauksenne ja rukoilkaa, että
saisimme palata onnellisesti Roueniin ja ettette unhoittaisi kaikkia
niitä hyviä neuvoja, joita isä Luukas ja hurskas Martti apotti ovat
teille opettaneet."

Sen jälkeen luki Rikhard rukouksensa ja Osmond teki samalla tavalla.
Niin paneusi pikku herttua makaamaan ahtaasen sänkyynsä, Osmondin
pistäessä tikarinsa oveen sillä lailla, että se oli entistä parempana
salpana ja tarkastaessa seinäverhotukset hankkiakseen siten varmuutta,
ettei niiden takana, ollut mitään salakäytävää. Sitte kokosi hän kasan
kuusenlehväksiä ja rupesi niille pitkälleen vaippaansa kääriytyneenä,
poikkiteloin oven eteen. Herttua vaipui pian sikeään uneen, mutta
hänen uskollinen aseenkantajansa venyi kotvan aikaa valveilla. Hän
mietiskeli niitä vaaroja, jotka mahdollisesti saattoivat ympäröidä hänen
turvattiaan, sekä parhaimpia keinoja häntä niistä suojellakseen.



Seitsemäs luku.


Osmond de Centeville vakaantui pian siinä luulossa ettei mikään lähellä
oleva vaara uhannut nuorta herttuata Laonin linnassa. Ludvig näytti
aikovan täyttää valansa normanneille, antamalla pojan seurustella
omien poikainsa kanssa ja kohtelemalla häntä kaikin puolin arvonsa
mukaisesti. Rikhard sai oikean paikkansa pöydässä, häntä opetettiin,
ja yhdessä prinssien kanssa sai hän ratsastaa ja leikkiä. Ei ollut
mitään valittamistakaan, ellei ottanut lukuun tuota kylmyyttä ja
välinpitämättömyyttä, jolla sekä kuningas että kuningatar häntä
kohtelivat. Tässä suhteessa eivät he siis läheskään täyttäneet
lupaustansa olla vanhempina isättömälle ja äidittömälle holhotilleen.
Gerberge oli alusta pitäen pelännyt hänen väkevämmyyttään omiin
hintelöihin ja velttoihin poikiinsa nähden, luullen että Rikhard
pitelisi näitä liian kovakouraisesti. Ja kun Rikhardin käytös heidän
ensi yhtymässään ei ollut ollenkaan voittanut hänen mieltymystään,
kohteli hän Rikhardia aina tylyn ankarasti. Hän puhutteli häntä tuskin
nimeksikään, ellei vaan nuhdellakseen, ja nuhtelua Rikhard, se on
myönnettävä, usein ansaitsikin.

Carlomanin, tuon lempeän, aran ja hellän lapsen kanssa oli Rikhard
hyvin ystävällisissä väleissä. Rikhard katsoi tosin alasilmällä
häneen, mutta hyväpä hän sittenkin oli, -- eihän jalomielinen poika
itseään nuorempaa ja heikompaa kohtaan voinut muuta ollakaan. Hän oli
paljoa ystävällisempi kuin Lothar, jonka vuoksi Carloman pitikin heti
hänestä lämpimästi ja ihanteli hänen miehuuttaan ja voimiaan jalona ja
ihmeellisenä.

Mutta toisin oli Lotharin laita, vaikkakin Rikhard juuri häneltä ennen
kaikkia muita odotti myötätuntoisuutta. Lothar oli näet hänen isänsä
ristipoika, ja tällaista heimolaisuutta pidettiin näinä aikoina miltei
yhtä pyhänä kuin veriheimolaisuutta. Mutta Lotharin olivat kasvattaneet
heikko ja kuria käyttämätön äiti sekä hovimiehet, jotka eivät koskaan
tauonneet imartelemasta häntä kruununperillisenä. Niinpä oli hän
saanutkin päähänsä, että päästämällä valloilleen tuon jo luontojaankin
hirmuvaltaisen ja rajun luonteensa hän parhaiten osoittaa valtaansa
ja korkeata arvoaan. Aina oli hän saanut käymään kaikki mieltänsä
myöten eikä hänen pahoja taipumuksiaan oltu yritettykään hillitä. Arka
terveys oli hänet tehnyt äreäksi ja pelokasluontoiseksi, ja kun hän
tämän pelon itsekin tajusi, saattoi se hänet yhäkin julmemmaksi, joskus
säikähdyksen vuoksi, toiste taas kuvitellessaan sitä miehekkääksi.
Pieni veikkonsa Carloman oli aivan onneton hänen käsissään, niin
röyhkeästi hän kohteli häntä. Eihän tullut kysymykseenkään, että kukaan
uskaltaisi vastustaa kuninkaan vanhinta poikaa, sen vuoksi esiintyi hän
ylipäänsä samalla lailla kaikkia muitakin kohtaan. Ja varsinkin jos
eläinraukat milloin joutuivat hänen kiusoikseen, niin silloin Lothar
vasta näytti mahtinsa. Kun hevonen potki ja lopulta heitti hänet pois
selästään, seisoi hän ääressä ja lyötätti eläinparkaa kunnes veri
virtasi sen selästä. Kun koira, hänen koettaessaan temmata siltä pois
lihapalaa, millä oli sitä härnännyt, purasi häntä sormeen, pakotti hän
koiran otettavaksi hengiltä. Yhä pahempi oli seikka, kun haukka kerran
nokkasi häntä sormeen. Haava oli kyllä syvä, ja hurjassa raivossaan
käski hän kiireimmän kautta kuumentaa kaksi naulaa, puhkaisuttaakseen
niillä lintuparan silmät.

"Silmiä ei puhkaista!" huudahti Rikhard, joka luuli itseään
toteltavan täällä yhtä paljon kuin kotonaan. Mutta Lothar nauroi vaan
pilkallisesti, sanoen: "Luuletko sinä olevasi herra täällä, hyvä
merirosvo?"

"Min'en suvaitse sen tapahtuvan", vastasi Rikhard. "Hyi, saisit hävetä
noin jo alhaisen, epäritarillisen menettelyn ajattelemistakin."

"Minäkö hävetä! Tiedätkö, kelle sinä puhut, senkin metsäläinen?" kiljui
Lothar, kiukusta punastuen.

"Minä tiedän, ken nyt on metsäläinen", sanoi Rikhard. "Seis!" huusi
hän sitte käskevästi palvelijalle, joka tuli punaisina hehkuvat naulat
isoissa pihdeissä.

"Seiskö?" toisti Lothar. "Kellään muulla kuin mulla ja isälläni ei ole
valtaa täällä käskeä. Joudu Charlot -- missä on lintu? Pidä kiinni,
Giles!"

"Osmond, sinua voin minä käskeä --"

"Tulkaa pois täältä, teidän ylhäisyytenne", sanoi Osmond, keskeyttäen
Rikhardin käskyn. "Meillä ei ole täällä oikeutta käydä väliin, emmekä
voi sitä estää. Tulkaa pois niin vastenmielisestä näystä."

"Saisit hävetä, Osmond, sinäkin antaessasi tuollaisen tapahtua
koettamatta sitä estää!" huudahti Rikhard, kiskaseutuen omiin
koteihinsa ja syöksyen kuumia pihtejä pitelevän miehen kimppuun.
Ranskalaiset palvelijat eivät olleet eri halukkaita ryhtymään
käsirysyyn Normandian herttuata vastaan. Mies sitä paitsi niin
äimistyi Rikhardin rajusta ryntäyksestä, että pudotti pihdit maahan.
Mutta silloinpa Lothar, joka yhdellä tiellä säikähtyi ja vihastui,
koppi pihdit aseekseen ja tuskin tietäen mitä teki, lyödä sävähytti
niillä Rikhardia vasten naamaa. Onneksi eivät pihdit toki osuneet
silmään, ja olivat jo jonkun verran jäähtyneetkin. Mutta sattuessaan
poskeen, polttivat ne kuitenkin siksi paljon, että sangen kovat tuskat
seurasi. Kirkuen suuttumuksesta ja tuskista lensi Rikhard Lothariin
käsiksi, retuutti häntä tarmonsa takaa ja nakkasi hänet lopuksi nurin
niskoin tanterelle, niin pitkä kuin olikin. Mutta tähänpä päättyivät
Rikhardinkin urotyöt, sillä, aseenkantajansa kopristi hänet samassa
tuokiossa kiinni ja kantoi pois. Rikhard kyllä potki ja karhisteli
vastaan, aivan kuin Osmond olisi ollut hänen pahin vihollisensa. Mutta
nuoren normannin käsivarret pitivät häntä kuin pihdeissä. Rikhard
helpotti viimein vastarintansa kuullessaan kiivasta räpyttelemistä. Hän
katsahti ylös ja näki haukkaraukan kohouvan yhä ylemmäksi ja ylemmäksi
heidän päänsä päällitse myötäänsä pienenevissä kaarroksissa, kunnes
oli loitolla vainoojistaan. Palvelija, joka oli pidellyt haukkaa, oli
hellittänyt sen Lotharin kuperkeikasta syntyneen hämmästyksen vuoksi.
Nuolen nopeudella kohosi lintu nyt korkeutta kohden... taisi vakoilla
kirkkailla, keltaisilla silmillään, jotka Rikhard oli pelastanut, tietä
isäinsä kalliolle Islannissa.

"Nyt sill' ei ole hätää!" remahti Rikhard huutamaan riemukkaasti,
lakaten samalla rimpuilemasta. "Voi kuinka iloinen minä olen! Tuo pieni
ilkimys ei olisi kuuna päivänä saanut koskea sitä. Laske minut maahan,
veikkonen, mitä sinä joutavaa minusta ..."

"Pelastan teidät omasta -- ei, en voi sitä sanoa hulluudeksi -- sillä
olipa niin ja näin tokko olisin itsekään suonut teidän seisovan
aloillanne mokomata katsellen -- mutta antakaapas kun katsotaan
poskeanne!"

"Se nyt ei ole vähääkään vaarallista, ja välipä hänestä, kun haukka on
kerran turvan takana", sanoi Rikhard. Hän koetti tuumia levollisesti,
vaikka tiukkaa teki, jaksoiko hän hillitä leukojaan vapisemasta, ja
silmiään täytyi hänen räpäytellä myötänään salatakseen kyyneliä,
joita kirvely väkisinkin ajoi esille. Mutta vaikeroimista katsoi
hän normannin arvokkuutta alentavaksi ja seisoi sen vuoksi hiljaa,
kestäen tuskat urhokkaalla järkähtämättömyydellä, puristellen vaan
kovasti kouriaan, Osmondin polvistuessa haavaa tarkastamaan. "Ei ole
vaarallinen", sanoi Osmond itsekseen, "kaha naarmua ja palohaavaa --
ollappa täti täällä -- mutta kyllä se heti paranee! Se oli oikein! Te
kestätte sen kuin aikamies, eikä taida olla pahaksikaan, että teillä on
merkki näytettävänä. Eiväthän pääse sanomaan, että te yksinänne olette
pahojanne tehnyt."

"Ihankohan tuohon ikipäiviksi jääpi merkki näkymään?" kysyi Rikhard.
"Eiväthän vaan ruvenne kutsumaan minua Rikhard Arveksi, kun Normandiaan
palataan."

"Ja vaikkapa niinkin kävisi, elkää siitä huoliko -- tätä arpea ei
tarvitse ollenkaan hävetä, vaikkapa jäisikin näkymään, mitä kumminkaan
en luule."

"No en minä huolikaan, olen niin iloissani, kun tuo kaunis haukka pääsi
pakoon siltä lurjukselta", vastasi Rikhard hieman epävarmalla äänellä.

"Kirveleekö sitä kovasti? Hyvä, tulkaahan tänne, niin haudotaan
kylmällä vedellä -- vai vienkö minä teidät kuningattaren hovinaisten
vaalittavaksi?" lisäsi hän vähän veitikkamaisesti.

"Vieläpä sinä minne -- kuuhan annat mulle pikkusen vettä", sanoi
Rikhard, ja he menivät pihakaivolle. Mutta Osmond kerkesi paraiksi
ruveta hautomaan poskea jäänsekaisella vedellä -- karkealla
hellyydellä, peläten sekä opettamasta herttuata hentomieliseksi että
pitämästä hänestä niin tarkkaa huolta kuin Astrida rouva olisi tahtonut
-- kun jo sanansaattaja aika kyytiä tuli heidän luokseen. Tämä toi
semmoisen käskyn, että Normandian herttuan aseenkantajineen on heti
saavuttava kuninkaan luo.

Pojat tottelivat ja riensivät saliin. Lothar seisoi isänsä ja äitinsä
keskessä kunnia-istuimella, nojaten kuningattareen, joka oli kietonut
käsivartensa hänen ympärilleen. Hänen kasvonsa olivat kuumat ja
kyyneleiset; hän vapisi vielä kiivaista nyyhkytyksistä. Näki selvästi,
että hän oli äsken itkenyt rajusti.

"Mitä tämä merkitsee?" alkoi kuningas, kun Rikhard tuli sisään. "Mitä
merkitsee tämmöinen käytös, Normandian herttua? Tiedätkö, mitä olet
tehnyt lyödessäsi Ranskan perintöruhtinasta? Voisin tällä hetkellä
panna sinut vankeuteen, josta et sen koommin päivän valoa näkisi."

"Silloinpa tulisi Harcourtin Bernard vapauttamaan minut", vastasi
Rikhard pelottomasti.

"Tahdotko käydä sananvaihtosille kanssani -- lapsi? Pyydä tuossa
tuokiossa prinssi Lotharilta anteeksi, muutoin saat tekoasi katua."

"En ole tehnyt mitään, jota anteeksi tulisi pyytää. Olisin menetellyt
julmasti ja arkamaisesti, jos olisin sallinut hänen puhkoa silmät
tuolta haukkaraukalta", sanoi Rikhard. Aitonormannin ylväin tavoin
halveksien omia kipujaan piti hän halpamaisena mainita palaneesta
poskestaan. Olisihan kuninkaan pitänyt nähdä se selvästi ilmankin.

"Haukalta silmät?" toisti kuningas. "Puhu totta, herttua! Elä kartuta
entisiä vikojasi väärillä syytöksillä."

"Olen puhunut totta -- niin teen aina!" huudahti Rikhard. "Ken toisin
sanoo, on valehtelija!"

Tässä astui Osmond äkkiä väliin, pyytäen lupaa saada kertoa asian
oikean laidan. Haukka oli kallisarvoinen lintu, ja Ludvigin kasvot
synkistyivät kuullessaan, mitä Lothar oli aikonut tehdä. Prinssi
oli näet itse kertoessaan tapausta kuvannut sen niin, että Rikhard
oli ollut riidan alkajana, muka vaatinut laskemaan haukan irti.
Lopettaessaan kertomuksensa näytti Osmond Rikhardin poskea. Olihan
merkki siinä niin selvä palohaava, jottei ollut epäilystäkään, ettei
kuumalla raudalla ollut leikissä ollut osaansa. Kuningas katsahti
erääsen ritareistaan, pyytäen tätä todistamaan. Hiukkasen oltuaan
kahden vaiheilla ei tämä voinut muuta vastata kuin että asianlaita
näytti olevan aivan sillä lailla kuin nuori herra de Centeville oli
sanonut. Sen perästä torui Ludvig kovasti omaa väkeään, koska olivat
auttaneet prinssiä haukan vahingoittamisyrityksessä. Sitte kutsutti
hän luokseen paraimman haukkamiehensä, nuhteli häntä, kun ei pitänyt
parempaa huolta linnuistaan ja läksi viimein tämän kanssa ulos
koettamaan, voisiko haukan ehkä uudestaan vangita. Molemmat pojat jätti
hän aloilleen, ei rangaissut eikä anteeksiantanut.

"Vai niin, tällä kertaa sinä olet päässyt, pakoon", sanoi Gerberge
kylmästi Rikhardille, "mutta parasta on että pidät varasi toiste. Tule
kerallani, pikku Lothar parkani!"

Hän talutti poikansa pois mukanaan omiin huoneihinsa. Hovimiehet
alkoivat keskenään puoliääneen nurista, mitenkä mahdotonta oli
tehdä hallitsijansa mielen mukaan. Sillä jos he sanoivat jotain
prinssi Lotharia vastaan, kävi tämä niin ilkeäksi, että yllytti aina
kuningattaren heidän kimppuunsa. Tämä oli ajan oloon paljoa pahempi
kuin kuninkaan tyytymättömyys.

Osmond vei tällä välin Rikhardin ulos hautoakseen taas hänen kasvojaan.
Carloman pistäytyi nyt pihalle, surkutteli häntä ja ihmetteli, ettei
hän itkenyt. Hän sanoi olevansa hyvillään hänkin, kun tuo haukkaraukka
oli päässyt pakoon.

Poski pysyi edelleen pahana ja oli pöheissä jonkun aikaa, ja kotvan sen
perästä kun tuska taukosi, näkyi siinä syvä arpi. Mutta tätäpä Rikhard
hyvin vähän kävi ajattelemaan, kun ensimmäinen kirvely kerran oli
asettunut, eikä hän viitsinyt olla äissäänkään Lotharille tämän vuoksi.

Lothar lakkasi nyt pistelemästä Rikhardia hänen
normannilais-murteisesta kielestään ja nimittelemästä häntä pieneksi
merirosvoksi. Hän oli saanut oppia tuntemaan Rikhardin voimakkuutta
ja pelkäsi häntä, mutta ei suinkaan pitänyt hänestä siltä --
mielisuosiolla ei hän koskaan leikkinyt hänen kanssaan. Hän oli vain
harmissaan ja näytti synkeältä ja kateelliselta, jos isänsä tahi joku
ylhäisistä herroista vähänkään toimesivat pikku herttuan kanssa. Konsa
tämä vain ei ollut lähimailla, alkoi hän lasketella kaikkea pahaa
Rikhardista luontonsa koko katkeruudella.

Rikhard piti yhtä vähän Lotharista. Tämän pelkuruus karvasteli hänen
mieltään melkein yhtä paljon kuin hänen hirmuvaltaisuutensakin.
Herttuaksi tultuaan oli Rikhard osoittanut jonkunlaista taipumusta
ruveta itse käskijäksi, vaikka Astrida rouvan johto ja kreivi Bernardin
valta olivat aina pitäneet hänet ohjissa. Mutta koko hänen jalomielinen
luontonsa olisi toki noussut kapinaan, jos hän olisi kohdellut
Albericia tahi vain halvinta vasalliansakin, niinkuin Lothar kohteli
niitä onnettomia lapsia, jotka olivat hänen leikkitovereinaan. Ehkä se
olikin juuri tuo Lotharin hirmuvaltaisuuden näkeminen, joka saattoi
Rikhardin inhomaan sellaista. Kaikissa tapauksissa oivalsi hän siinä
olevan alhaisuutta ja teki sen vuoksi monta pontevata päätöstä, ettei
hallitsisi kansaansa sortovaltaisesti, kun kerran palaisi Normandiaan.
Hän kävi monesti väliin suojellakseen poikaraukkoja ja yleensä hyvällä
menestyksellä, sillä prinssi pelkäsi saada toista kertaa samallaista
heilausta, kuin Rikhard kerran oli hänelle antanut. Vaikka Lothar
tavallisesti kosti sittemmin uhreilleen, väisti hän toki tämmöisiä
tilaisuuksia.

Carloman, jonka Rikhard oli monesti pelastanut veljensä ilkeyksiltä,
kiintyi yhä lähemmin ja sydämmellisemmin häneen. Hän seurasi häntä
kaikkialle ja koki tehdä kaikki hänen mielikseen. Paljo piti
nuori prinssi Osmondistakin. Suurimpana ilonaan oli hänellä istua
ilta-aterian jälkeen Rikhardin kanssa jossain syvässä ikkunakomerossa,
kuunnellen kuinka Rikhard kertoi Astrida rouvan lempisatuja tahi
hänen tyhjentymättömiä kuvailujaan heidän leikeistään Centevillessä
tai Rolfin tornin vierellä. Joskus keskustelivat he niistä suurista
töistä, joita he kumpikin tulisivat suorittamaan täysikasvuisina ja
Rikhardin kerran hallitessa Normandiaa. He ehkä läksisivät yhdessä
Pyhälle Maallekin ja voittaisivat matkan varrella summattoman joukon
jättiläisiä ja lohikäärmeitä. Ei ollut kuitenkaan suuria toiveita, että
Carloman koskaan tulisi tekemään urotöitä. Hän näet oli ikäisekseen
kovin pieni, sairasti usein, väsyi pian, eikä kyennyt koskaan hurjiin
ja työläihin leikkeihin. Rikhard, jolla ei koskaan ollut syytä karttaa
semmoista, ei ymmärtänyt tätä alussa ja itketti sen vuoksi monta
kertaa Carlomania kiivaudellaan ja kovakouraisuudellaan. Mutta tämä
ikävystytti aina häntä itseäänkin jälestä päin, niin että hän tuli
varovammaksi ja koki semmoista välttää tarkemmin vastaisuudessa. Hän
oppi vähitellen kohtelemaan kivuloista pikku ystäväparkaansa niin
suurella lempeydellä ja kärsivällisyydellä, että se oikein ihmetytti
Osmondia -- seikka, jota hän tuskin kotoisissa otoissa onnen ja
menestyksen vallitessa olisi oppinut.

Carlomanin ja Osmondin seurassa viihtyi siis Rikhard Laonissa
kutakuinkin hyvästi. Mutta hän kaipasi muita rakkaita ystäviään ja
vasalliensa uskollisuuden osoituksia ja halusi hartaasti päästä jälleen
Roueniin. Hän tiedusteli Osmondilta melkein joka ilta, milloin he
saisivat palata, johon Osmond ainoastaan saattoi vastata, että hänen
täytyisi rukoilla taivasta saattamaan heidät onnellisesti kotiin
jälleen.

Osmond piti kuitenkin tarkasti silmällä kaikkea, mistä jokin vaara
näytti uhkaavan hänen herraansa. Tätä nykyä ei kuitenkaan näkynyt
mitään merkkiä, että pahaa olisi ollut tekeillä. Ainoa kohta,
jossa Ludvig ei näyttänyt täyttävän lupauksiaan normanneille, oli,
ettei mihinkään valmistuksiin ryhdytty Flanderin kreivin päälle
hyökkäämiseksi.

Pääsiäisenä sai kuningas vieraakseen Hugo Valkosen, Parisin suuren
kreivin, Ranskanmaan mahtavimman miehen, jota ainoastaan oma
uskollisuutensa ja rehellisyytensä esti ottamasta kruunua Kaarlo
Suuren heikon ja kehnontuneen aatelissuvun käsistä. Hän oli ollut
Wilhelm Pitkämiekan uskollinen ystävä, ja Osmond huomasi, kuinka näpeä
kuningas oli hänen oleillessaan linnassa osoittamaan Rikhardille
huomaavaisuuttaan, puhumaan hänestä hellien ja liehakoimaan häntä
melkein yhtä paljon kuin Rouenissakin. Kreivi itse oli hyvin hyvä ja
ystävällinen pikku herttualle. Hän piti Rikhardia usein vieressään,
näkyi olevan mieltynyt sivelemään pojan pitkiä, keltaisia kiharoita
ja katselemaan häntä kasvoihin surumielisenä ja vakavana, aivan
kuin olisi etsinyt jotakin yhtäläisyyttä hänen isänsä kanssa. Hän
tiedusteli, mistä Rikhard oli saanut arven poskeensa. Kuninkaan oli
pakko heti vastata, että se oli tullut tapaturmassa lasten leikkisillä
ollessa. Ludvig oli itse asiassa levoton ja näytti pitävän silmällä
Parisin kreiviä koko hänen kyläilyaikansa. Hän tahtoi siten estää
häntä salaisesta keskustelusta toisten hoviin kokoontuneiden mahtavien
vasallien kanssa. Hugo ei näyttänyt olevan huomaavinaan tätä ja
käyttäytyi levollisesti ja luontevasti, mutta varttoi samalla aikaa
ja tilaisuutta. Eräänä iltana syönnin jälkeen tuli hän ikkunan luo,
jossa Rikhard ja Carloman istuivat, kuten tavallisesti vaipuneina
sadunkerrontaan. Hän istahti kivipenkille, otti Rikhardin polvelleen ja
kysyi, oliko hänellä lähetettävänä terveisiä Harcourtin kreiville. Mikä
mielihyvän hohde nyt kuvastuikaan Rikhardin kasvoille!

"Voi herra kreivi!" huudahti hän, "menettekö Normandiaan?"

"En vielä, poikaseni; mutta kukaties minä tulen tapaamaan vanhan
Harcourtin Gisorsin jalavan luona."

"Voi jos minä saisin seurata teitä!"

"Toivoisin voivani ottaa sinut matkaani, mutta minun tuskin sopisi
varastaa Normandian perillistä. Mitä minun on sanottava hänelle?"

"Sanokaa hänelle", kuiskasi Rikhard, kietoen kätensä kreivin kaulaan ja
koettaen kurottaa hänen korvaansa, "sanokaa hänelle minun nyt katuvani
sitä, että tavallisesti tulin nyreilleni, kun hän torui minua. Tiedän
hänen olleen oikeassa. Ja, herra kreivi, jos hänellä on mukanaan
muuan Walter niminen metsästäjä, jolla on pitkä ja väärä nenä, niin
sanokaa hänelle pahottelevani sitä, että minä käskin häntä aina niin
epäystävällisesti. Pyytäkää myöskin kreivi Bernardia viemään terveiseni
Astrida rouvalle, herra Eerikille ja Albericille."

"Kerronko minä hänelle tuosta merkistä, minkä olet saanut poskeesi?"

"Elkää toki", sanoi Rikhard. "Hän pitäisi minua piimäsuuna, jos
huolisin moisesta pikkuasiasta."

Kreivi kysyi, mitenkä hän oli saanut sen ja Rikhard kertoi hänelle
tapauksen, sillä hän luuli voivansa uskoa tuolle ystävälliselle
kreiville kaikki; muistuttihan hetki näin paljon viimeisestä illasta,
jolloin hän oli istunut isänsä polvella. Kun Rikhard oli lopettanut,
kiersi Hugo käsivartensa hänen ympärilleen sanoen: "Hyvä! pikku
herttuani, olen yhtä iloinen kuin sinäkin tuon kauniin linnun
pelastumisesta. Tämäpä onkin tarina, jonka sopii kertoa omalle pikku
Hugolleni ja Eumacettelleni kotona. [Neljäntoista vanhana meni Rikhard
kihloihin Parisin Eumacetten kanssa, joka silloin oli vain kahdeksan
vuoden vanha. Hugo Valkonen pani niin suuren arvon vävyynsä, että
asetti kuolinvuoteellaan poikansa Hugo Capetin hänen holhouksensa alle,
vaikka herttua oli silloin tuskin kaksikymmen vuotias, ja julisti hänen
älyn ja ritarillisten hyveiden esikuvaksi.] Sinun täytyy kerran tulla
heidän kanssaan yhtä hyviksi ystäviksi kuin isäsi oli minun kanssani.
Luuletko aseenkantajasi voivan tulla huoneeseni myöhään illalla, kun
kaikki nukkuvat?"

Rikhard arveli Osmondin kyllä voivan tulla, ja kreivi laski hänet taas
sylistään ja palasi salin yläpäähän.

Illalla, ennen kreivin luokse menemistään, käski Osmond Sybaldin
herttuan ovea vartioimaan.

Heille syntyi pitkä keskustelu, sillä Hugo oli tullutkin Laoniin
pääasiassa nähdäkseen, mitenkä ystävänsä pojan laita oli, ja sen vuoksi
oli hän nyt utelias kuulemaan Osmondin ajatusta asiassa. He olivat yhtä
mieltä siitä, ettei tätä nykyä mitään pahaa näytty tarkoitettavan;
näytti pikemmin siltä kuin Ludvig olisi ainoastaan halunnut pitää häntä
rauhansäilyttämisen panttivankina Normandian rajoilla. Mutta Hugo
neuvoi Osmondia vartioimaan edelleen poikaa tarkasti ja lähettämään
hänelle sanan ensimmäisen epäilyttävän merkin ilmaannuttua.

Aamulla tämän perästä poistui Parisin kreivi Laonista ja kaikki
meni entistä menoaan helluntaijuhliin saakka, jolloin tavallisesti
ylenmäärin komeiltiin Ranskan hovissa. Kruunun vasallit saapuivat
silloin kunniatervehdyksille kuninkaan luo ja seurasivat häntä
kirkkoon. Suuria kemuja pidettiin myöskin, jolloin kuninkaalla ja
kuningattarella oli kruununsa päässä ja kaikki istuivat suurilla
juhlamenoilla pöytään, ottaen paikan kukin arvonsa mukaan.

Suuri juhlakulku kirkkoon oli ohitse. Rikhard oli kulkenut samassa
rivissä kuin Carloman. Prinssi oli puettuna siniseen samettiin, joka
oli kirjailtu kultaliljoilla, ja Rikhard tulipunaiseen kankaasen,
kultaristi rinnan kohdalla. Kaunis ja juhlallinen jumalanpalvelus oli
päättynyt ja kulkue oli taas palannut linnaan. Hovimestarin ollessa
täällä paraikaa kovalla äänellä kutsumassa "jaloa ja korkeasukuista
seuraa" juhlapitoihin, kuului portilta kavioiden kapsetta, mikä tiesi
uusien vieraiden saapumista. Hovimestari riensi heitä vastaanottamaan
ja heti sen perästä ilmoitti hän: "jalo ja korkeasukuinen herra Arnulf,
Flanderin kreivi."

Rikhard kalpeni -- hän kääntyi Carlomanin luota, jonka sivulla oli
seisonut, ja astui suoraan ulos salista sekä sitte ylös portaita
myöten, Osmondin seuratessa kintereillä. Muutamain minuuttien kuluttua
kuului hänen kammarinsa ovelta koputusta, ja eräs ranskalainen ritari
huusi oven takana: "Eikö herttua tule juhlapitoihin?"

"Ei", vastasi Osmond. "Hän ei käy syömään yhdessä isänsä murhaajan
kanssa."

"Mutta kuningas voipi panna pahakseen; lapsen vuoksi pitäisi teidän
olla varuillanne", sanoi ranskalainen epäröiden.

"Itsensä hänen pitäisi olla varuillaan", kiljasi Osmond harmistuneena.
"Ja pitäkääkin huolta, ettei hän kuleta sisään Wilhelm Pitkämiekan
petollista murhaajaa vapaasukuisen normannin läsnäollessa. Vaatisin
tuon kavaltajan tuossa tuokiossa kaksintaisteluun, jollei vaan tämän
pojan tähden pitäisi olla sitä tekemättä."

"Hyvä, voin teitä tuskin moittia, neuvon sentään olemaan varovaisia;
maa on epävarma jalkainne alla. Hyvästi!" Rikhard kerkesi tuskin
ilmaista mielipahaansa ja toivoa olevansa hänkin mies, kun jo palvelija
Lotharin seuraamana toi uuden sanan, että jollei herttua tahdo syödä
toisten kanssa, saa hän paastota.

"Sanokaa, prinssi Lothar", vastasi Rikhard, "etten minä ole
hänen moisensa syömäri -- tahdon kernaimmin nähdä nälkää, sillä
tukehtuisinhan minä, jos minun pitäisi syödä Arnulfin kanssa samassa
pöydässä."

Koko loppupäivän pysyttelihe Rikhard huoneessaan, vakaasti päättäneenä
pysyä loitolla Arnulfista. Aseenkantaja jäi hänen luokseen tähän
vapaatahtoiseen vankeuteen. He työskentelivät parhaansa mukaan Osmondin
sotatamineita puhdistaen ja kiilloittaen ja kertoivat toisilleen
vanhoja sankarisatuja. Kerran kuulivat he kovaa hälinätä pihalta;
molemmat olivat hyvin uteliaat tietämään syytä siihen, mutta he eivät
saaneet siitä selkoa, ennenkun vasta myöhään iltapäivällä.

Silloin hiipi Carloman heidän luokseen.

"Viho viimeinkin pääsin tänne!" huudahti hän. "Kas tässä, Rikhard,
tässä on mulla pala leipää sulle, kosk'et ole saanut mitään
päivälliseksi! Siinä on kaikki, mitä saatoin ottaa kanssani. Piiloitin
sen pöydän alle, jottei Lothar saisi nähdä sitä."

Rikhard kiitti Carlomania kaikesta sydämmestään, sillä hänen
oli kovasti nälkä. Hän oli iloinen saadessaan jakaa leivästään
Osmondillekin.

Sitte kysyi hän, kuinka kauan se kreivi-ilkiö viipyy täällä, ja ilostui
kuullessaan hänen matkustavan pois seuraavana aamuna kuninkaan kanssa.

"Mitä melua siell' oli pihalla?" kysyi Rikhard.

"Sitä minä tuskin sanon sinulle", vastasi Carloman salaperäisesti.

Rikhard pyyteli kuitenkin hartaasti ja täytyihän Carlomanin lopulta
kertoa, että molemmat normannilaiset asesotamiehet, Sybald ja Henrikki,
olivat riitautuneet Arnulfin seurueen flaamien kanssa. Taistelu oli
syntynyt ja seurauksena oli kolmen flaamin, erään frankin ja Sybaldin
itsensä kuolema. Mutta missä oli Henrikki? Niin, ei ollut siinä vielä
kylliksi mitä jo oli tapahtunut: -- kuningas oli tuominnut Henrikin
kuolemaan, ja hänet oli siinä tuokiossa hirtetty.

Suru ja viha synkistyttivät nuoren Rikhardin kasvot. Hän oli pitänyt
näistä kahdesta normannilaisesta palvelijastaan, hän luotti heidän
uskollisuuteensa ja hän olisi itkenyt heidät menetettyään, jos heidän
tuhonsa olisi tullut jollain muulla tavalla. Mutta nyt, kun sen oli
tuottanut heidän vihansa hänen isänsä vihamiehiin, flaameihin, nyt
kun toinen oli joukon väkivallan uhrina kaatunut ja toinen tuomittu
ja teloitettu ajattelemattomasti, julmasti ja vastoin oikeutta -- oli
menty jo liian pitkälle. Läheltä piti, ettei hän masentunut surusta ja
mieliharmista. Minkä vuoksi hän ei ollutkaan itse siellä suojelemassa
Henrikkiä, joka oli hänen oma alamaisensa? Ja vaikkapa ei olisi voinut
pelastaakaan häntä, olisihan saanut edes hyvästit sanoa. Sitte tahtoi
hän purkaa vihansa uhkauksia, mutta tunsi oman avuttomuutensa, häpesi
sitä, eikä voinut muuta kuin vuodatella haikeimman surun kyyneleitä,
eväten kaikki Carlomanin lohdutukset.

Osmond tuli kuitenkin vielä huolestuneemmaksi ja levottomammaksi.
Hän oli pannut arvaamattoman arvon molempiin normanneihin heidän
rohkeutensa ja uskollisuutensa vuoksi. Hän oli luottanut siihen,
että voisi näiden kautta lähettää tiedon Roueniin tarpeen sattuessa.
Hänestä näytti kuin himoten olisi käytetty ensimmäistä tilaisuutta
ottaa pikku herttualta pois nämä suojelijat, ja että Rikhardia vastaan
tehdyt hankkeet, olivatpa ne laatua mitä tahansa, pantaisiin nyt pian
toimeen. Osmond tuskin epäilikään, ettei hänen oma vuoronsa tulisi
tämän jälkeen. Siksipä päätti hän kestää kaikki ennen kuin antaisi
aihetta pienimpäänkään tekosyyhyn, jonka nojalla hänet voitaisiin
erottaa turvatistaan. Hän oli kärsivä solvauksiakin ja mieskohtaista
häväistystä maltillisesti, hän oli aina muistava, että hänen
huolenpidostaan riippui kokonaan avuttoman Rikhardin turvallisuus.

Että vaaroja todellakin keräytyi heidän ympärilleen, kävi päivä
päivältä yhä selvemmäksi, varsinkin kuninkaan ja Arnulfin yhdessä pois
mentyä. Ilma oli hyvin lämmin ja Rikhard alkoi ikävöidä tuota leveätä,
viileätä jokea Rouenissa, missä hänellä oli ollut tapana käydä uimassa
viime kesänä. Eräänä iltana saikin hän aseenkantajansa houkutelluksi
lähtemään kanssansa Oise joella, joka oli vähän matkan päässä linnasta.
Mutta he olivat tuskin ennättäneet lähteä matkaan, kun kolme tahi neljä
palvelijaa juosta kapristi heidän jälestään ilmoittaen kuningattaren
jyrkän käskyn, että heidän on heti käännyttävä takaisin. Pojat
tottelivat ja palattuaan tapasivat he kuningattaren salissa kauhean
vihastuneen näköisenä.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi hän suuttuneena. "Ettekö tiedä kuninkaan
määränneen, ettei herttua saa poistua linnasta hänen poissa ollessaan?"

"Olisin vain mennyt tuonne joelle", alkoi Rikhard; mutta Gerberge
keskeytti:

"Vaikene, lapsi -- en halua kuulla mitään verukkeita. Ehkä arvelette,
herra de Centeville, voivanne kuninkaan poissa ollessa ottaa vapauksia.
Mutta minä ilmoitan teille, että jos teidät kerrankin vielä tavataan
vallien ulkopuolelta, saatte syyttää itseänne, -- niin, ja hän myöskin!
Minä puhkaisutan nuo ylpeät silmänne, jollette tottele!"

Hän kääntyi ja meni matkoihinsa. Lothar katseli heitä tyydytetyllä
vahingon ilolla. "Et sinä kauankaan paremmillesi ylvästele, herra
merirosvo!" sanoi hän seuratessaan äitiään. Hän ei uskaltanut jäädä
saliin, sillä hän arveli pilkallisten sanojensa Rikhardissa ja
Osmondissa herättäneen mielikarvautta, josta he häntä ehkä kostaisivat.
Mutta Rikhard, joka puoli vuotta sitte ei voinut kärsiä pienintäkään
pettymystä, oli nykyisen pakon-, vaaran- ja nöyryytyksenalaisen
elämänsä aikana oppinut hillitsemään kiivautensa ja olemaan
suvaitsevainen, sen sijaan että olisi vimmoitellut ja uhkaillut. Hän
ajatteli nyt ainoastaan rakasta aseenkantajatansa.

"Voi Osmond, Osmond!" huudahti hän, "he eivät saa tehdä sinulle mitään
pahaa. Min'en lähde enää milloinkaan ulos. Min'en sano koskaan pikaista
sanaa. Min'en ärsytä kuuna päivänä prinssiä, jos vain antavat sinun
edelleenkin olla luonani!"



Kahdeksas luku.


Kauniina kesäiltana, kun Rikhard ja Carloman löivät pallia linnan
portailla, kuului alhaalta päin ääni, joka Pyhän Neitseen nimessä pyysi
almua jaloilta prinsseiltä. Molemmat pojat näkivät nyt pyhiinvaeltajan
seisovan portilla. Hän oli kääriytynyt pitkään villakaapuun, hänellä
oli ristikoristeinen sauva kädessä, pikkunen massi vyöllä, päässä
leveälierinen hattu, jonka hän nyt kuitenkin oli ottanut käteensä
seisoessaan siinä ja rukoillessaan syvään kumarrellen armeliaisuutta.

"Käykää sisään, hurskas pyhiinvaeltaja", sanoi Carloman. "On jo myöhä,
saatte syödä iltasta täällä ja levätä yönne."

"Taivas teitä siunatkoon, jalo prinssi", vastasi pyhiinvaeltaja,
ja tuossa tuokiossa huudahti Rikhard riemukkaasti: "Normanni,
normanni! Hän puhuu omaa rakasta äidinkieltäni! Voi hyvänen, oletteko
Normandiasta? Osmond, Osmond, hän tulee kotoa!"

"Prinssini! rakas herttuani!" huudahti pyhiinvaeltaja taivuttaen toisen
polvensa alimmalle portaalle ja suudellen nuoren herttuan kättä --
"tämä oli ilo, jota en elinpäivänäni uskaltanut toivoa."

"Walter! Walter Metsästäjä!" huusi Rikhard. "Sinäkö se olet? Voi,
mitenkä jaksaa rouva Astrida ja kaikki muut kotona?"

"Hyvin ne jaksavat, prinssini, mutta halajavat saada tietoa, miten
teidän laitanne on --" alkoi Walter. Mutta vallan toinen ääni samassa
huudahti pyhiinvaeltajan takana: "Mitä tämä kaikki merkitsee? Kuka
tukkii minulta tien? Mitä? Näyttääpä siltä kuin Rikhard olisi olevinaan
kuningas, jollei enempikin? Yhä julkeampaa hävyttömyyttä!" Se oli
Lothar, joka palasi palveluskuntansa kanssa metsästämästä, ja varsin
huonolla tuulella, sillä hän oli ampunut otusta osaamatta.

"Hän on normanni -- Rikhardin kansalainen", sanoi Carloman.

"Normanni, sekö hän on? Luulin jo päässeemme siitä rosvoilijakansasta.
Emme suvaitse täällä rosvoja! Anna hälle aimo lailla selkään, Perron,
niin että oppii olemaan loitompana minun tieltäni!"

"Hän on pyhiinvaeltaja, teidän ylhäisyytenne", rohkeni muuan
hovimiehistä muistuttaa.

"Sitä tässä ei katsota. Minä en suvaitse täällä normanneja, jotka
valepuvussa tulevat vain vakoillakseen. Lyökää sitä koiraa, sanon minä!
Laputtakaa tiehenne! Vakooja! Vakooja!"

"Ainoatakaan normannia ei lyödä minun saapuvilla ollessani!" sanoi
Rikhard, syöksyen esiin ja heittäytyen Walterin ja metsästäjän väliin,
joka jälkimäinen jo valmistihe tottelemaan Lotharin käskyjä. Normanni
vältti täten iskun, mutta Rikhard sai omaan kaulaansa niin navakan
sivauksen kirpeällä, notkealla nahkasiimalla, että siihen kohosi heti
pitkä, punainen juova. Lothar nauroi.

"Prinssini -- mitä olette tehnyt? Oi, jättäkää minut -- tämä ei
sovi teille!"- vaikeroi Walter syvimmän surun valtaamana. Mutta
Rikhard oli tarttunut piiskaan ja huusi kovalla äänellä: "Pois! Pois!
Juokse! Riennä! Kiirehdi!" Ja huudon toistivat Osmond, Carloman
ja useat ranskalaiset, jotka, vaikka pelkäsivätkin suututtaa
prinssiä, olivat kumminkin vastahakoisia sortamaan pyhiinvaeltajan
loukkaamattomuuden oikeuksia. Normanni, huomatessaan ettei muu keino
auttanut, totteli käskyä. Ranskalaiset antoivat tietä hänelle, ja
hän onnistui pakenemaan. Lothar riensi tällä välin hirmuista melua
pitäen ja kiivaasti uhkaillen äitinsä pakeille, riemuiten siitä
terävänäköisyydestä, millä hän oli keksinyt normannilaisen vakoojan
valepuvun alta.

Tässä ei Lothar ollutkaan aivan väärässä. Walter oli tosiaankin
tullut sinne vakuuttautuakseen pikku herttuan turvallisuudesta ja
hyvinvoinnista sekä koettaakseen päästä Osmondin kanssa puheikkain.
Viimeisessä aikeessaan hän kuitenkaan ei onnistunut, vaikka hän
oleskeli Laonin lähitienoilla useampia päiviä. Sillä Osmond ei
tuokioksikaan heittänyt yksikseen herttuata, joka, niinkuin jo olemme
nähneet, oli joka suhteessa, joskaan ei nimellisesti, tarkasti
vartioitu vanki linnan muurien sisällä. Pyhiinvaeltaja pääsi kuitenkin
tilaisuuteen saamaan tietoja, jotka ilmoittivat hänelle asiain
todellisen laidan. Hänelle kerrottiin myös Sybaldin ja Henrikin
kuolemasta, kuninkaan ja Arnulfin liitosta sekä siitä pakosta ja
kovuudesta, millä herttuata kohdeltiin. Näine tietoineen palasi hän
kiireimmän kautta takaisin Normandiaan.

Hetipaikalla hänen kotiin tultuaan kuulutettiin pidettäväksi
kolmipäiväinen paasto koko herttuakunnassa. Jokaisessa
kirkossa, Bayeuxin katedraalista aina pienimpään ja halvimpaan
kylärukoushuoneesen saakka, näki hartaita väkijoukkoja polvillaan --
monet hartaita kyyneleitä vuodattaen -- rukoilemassa Herraa, että
hän laupeudessaan katsoisi heidän puoleensa, antaisi heille takaisin
ruhtinaansa ja vapauttaisi lapsen vihamiestensä käsistä. Kuinka
palavia ja kaihoavia rukoukset olivat, jotka lähetettiin korkeuteen
Centevillessä, saattaa helposti mielessään kuvitella, eikä suru
Montémarissakaan Epten varrella ollut juuri lievempi. Aivan siitä
hetkestä kun nämä huolestuttavat sanomat olivat saapuneet, kävi Alberic
hyvin levottomaksi, haluten innokkaasti tehdä jotakin herttuansa
hyväksi. Eikä hän hellittänyt ennen kuin sai äitinsä lähtemään
kanssansa pyhiinvaellukselle Jumiègesin luostariin rukoilemaan siellä
rakkaan pikku herttuansa pelastukseksi.

Tällä välin oli Ludvig laittanut Laoniin sanan, viikon päästä
kotiutuvansa. Rikhard iloitsi tästä sanomasta, sillä kuningas oli aina
ollut hänelle vähemmän epäystävällinen kuin kuningatar. Hän toivoi
pääsevänsä vankeudestaan linnassa. Juuri tähän aikaan sairastui hän
pahasti. Kenties se oli vain seuraus viimeaikaisesta, sisäänsuletusta
elantotavasta, että hänen terveytensä nyt alkoi lamautua. Tunnettuaan
pari päivää itsensä raukeaksi ja pahoinvoivaksi, joutui hän eräänä yönä
kovaan kuumeesen.

Osmond tuli äärettömän levottomaksi. Hänellä ei ollut pienintäkään
käsitystä tautien hoidosta, ja mikä vielä pahempi, hän oli vakuutettu,
että lapsiparka oli myrkytetty. Sen vuoksi päätti hän olla kutsumatta
mitään apua. Hän seisoi koko yön kumarassa pojan yli, odottaen joka
silmänräpäys saavansa nähdä hänen heittävän henkensä. Osmond olisi
voinut repiä tukkansa raivoissaan ja epätoivossaan, mutta sittenkin
oli hänen täytymys hillitä itsensä ja noudattaa suurinta tyyneyttä ja
lempeyttä, koettaakseen lieventää sairaan lapsen tuskia.

Koko tämän yön heittelihe Rikhard edes takaisin ahtaassa vuoteessaan
tahi, kun hän levottomuudessaan tarvitsi milloin vaihdetta, istui
nojaten kivistävätä päätään Osmondin rintaa vasten; mutta hän oli liian
kipeä ja voipunut voidakseen puhua tahi ajatella selvästi. Kun päivä
yllätti ja hän edelleen oli liian sairas jättämään huonetta, tultiin
häntä monesti tiedustamaan. Osmond ei voinut silloin salata kauempaa
hänen sairauttaan, mutta hän puhutteli heitä vain oven läpi ja hylkäsi
kaikki avun tarjoukset. Hän ei laskenut edes Carlomaniakaan sisään,
vaikka Rikhard kuullessaan hänen äänensä hartaasti pyyteli saada
häntä nähdä. Ja kun kuningatar tarjoutui lähettämään vanhan, taitavan
ja kokeneen sairaanhoitajattaren potilaan luo määräämään hänelle
lääkityksiä, kielsi Osmond jyrkästi tämänkin tarjouksen. Sulettuaan
oven asteli hän kiivaasti edes takaisin lattialla ja mutisi itsekseen:
"Mokoma noita-akka! Häntä täällä vielä kaivattaisiin myrkytystään
päättämässä!"

Koko tämän ja seuraavan päivän oli Rikhard edelleen hyvin huonona,
mutta Osmond hoiteli häntä mitä huolellisimmin eikä ummistanut silmiään
siunaaman hetkeksikään. Kaiken ajan, jona poika ei tarvinnut hänen
apuaan, vietti hän rukoillen. Vihdoin vaipui Rikhard uneen, nukkui
sikeästi useita tunteja ja oli herättyään paljoa parempi. Osmond oli
ilon innoissaan. "Jumala olkoon ylistetty, tällä kertaa he eivät
onnistu, eivätkä uutta tilaisuutta tule koskaan saamaan. Olkoon Jumala
edelleenkin kanssamme!"

Rikhard oli liian heikko ja voipunut tiedustellakseen, mitä hän tällä
tarkoitti. Seuraavina päivinä piti Osmond hänestä mitä tarkinta
huolta. Mutta nyt, kun Rikhard kykeni taas syömään, ei Osmond millään
ehdolla sallinut hänen koskevan mihinkään, mitä hänelle tuotiin
kuninkaallisesta pöydästä, vaan meni aina itse hankkimaan elintarpeita
kyökistä. Täällä arveli hän muutamata keittäjistä ystäväkseen, joka
varmaankaan ei tahallaan myrkyttäisi poikaa. Kun Rikhard kykeni
käymään huoneen yli, käski Osmond hänen aina telkeä tikarilla oven
eikä koskaan aukaisemaan sitä muille kuin hänelle yksistään, ei edes
prinssi Carlomanillekaan. Rikhard ihmetteli tätä, mutta hänen oli pakko
totella. Hänellä oli nyt tarpeeksi tietoa heitä ympäröivistä vaaroista
käsittääkseen Osmondilla olevan syynsä tämmöiseen varovaisuuteen.

Näin oli kulunut useampia päiviä, kuningas oli palannut ja Rikhard
oli jo siksi parannut, että hän välttämättömästi tahtoi päästä saliin
jälleen. Mutta Osmond ei ottanut vielä tähän myöntyäkseen, vaikka
Rikhard ei ollut koko päivänä tehnyt muuta kuin astua varpannut
huoneen ympäri näyttääkseen voimiaan. "Nyt, hyvä prinssi, vartioikaa
tarkasti ovea!" sanoi Osmond, "ei siitä tule teille vahinkoakaan,
jos olette tämän päivän täällä, sillä kuningas on tuonut tullessaan
tänne Montreuilin Herluinin. Hänen tapaamisensa olisi teille melkein
yhtä vastenluontoista kuin flaaminkin. Ja lukekaa rukouksianne poissa
ollessani, jotta pyhimykset johtaisivat meidät pois vaarasta."

Osmond viipyi ulkona likemmä puoli tuntia ja kun hän palasi, oli
hänellä olallaan suunnaton olkikupo.

"Mihinkä sinä tätä?" huudahti Rikhard. "Minä odotan iltastani, ja sinä
kannat tänne olkikuvon."

"Tässäpä on iltasennekin," sanoi Osmond nakatessaan olet lattialle
ja ottaessaan käsille pienen pussin, jossa oli lihaa ja leipää.
"Mitäpä sanoisitte, hyvä prinssi, jos söisimmekin huomenna iltasta
Normandiassa!"

"Normandiassa!" hihkasi Rikhard, hypähtäen ylös ja taputtaen käsiään.
"Normandiassa! Voi Osmond, sanoitko sinä Normandiassa? Millä ihmeen
tavalla? Todellako? Voi, iloa ja riemua! Onko kreivi Bernard tullut?
Laskeeko se kuningas meidät?"

"Hiljaa, hiljaa, teidän ylhäisyytenne! Se riippuu ihan kokonaan meistä
itsestämme. Mutta kaikki menee päin mäntyyn, jollette ole hiljaa ja
varovainen, ja sitten me vasta ollaan huutavassa hukassa."

"Minä juoksen vaikka tuleen päästäkseni kotiin jälleen!"

"No, syökäähän sitte aluksi," sanoi Osmond.

"Mutta mitä sinä aijot tehdä? En minä nyt ole niin tuhma kuin silloin,
kun sinä koetit viedä minut Rolfin tornista ulos. Mutta tekisipä
mieleni sanoa Carlomanille hyvästit."

"Se ei käy päinsä," sanoi Osmond, "niiden täytyy luulla teidän vielä
olevan sairaana -- muutoin emme pääse pakenemaan."

"Ikävä sittenkin on, etten saa sanoa Carlomanille jäähyväisiä!"
tuumaili Rikhard. "Mutta saammehan nähdä taas rouva Astridan ja herra
Eerikin, niin, ja Albericin on heti tultava meille takaisin! Voi,
lähdetään heti tielle! Oo Normandia, mun rakas Normandiani!"

Rikhard saattoi innoltaan ja hätäisyydeltään tuskin syödäkään, Osmondin
tehdessä kiireen vilkkaan valmistuksiaan. Hän sitoi miekan vyölleen,
antoi Rikhardille tikarinsa vyöhön pistettäväksi. Ruuan tähteet työnsi
hän reppuansa, kääri paksun purppuravaipan herttuan ympärille ja
pyysi häntä sitten paneutumaan pitkälleen olille. "Minä kätken teidät
kupoon," sanoi hän, "ja kannan teidät ulko-eteisen läpi, aivan kuin
menisin hevostani vaalimaan."

"Onpa sulla omat konstisi ... sitä ne eivät koskaan arvaa," huusi
Rikhard nauraen. "Minä olen hiljaa kuin hiiri -- en päästä pienintäkään
ääntä, henkeänikin pidätän."

"No niin, muistakaa vain olla liikuttamatta kättä tahi jalkaa sekä
kahisuttamatta olkia. Täst'on leikki kaukana -- maksaa elämän tahi
kuoleman," sanoi Osmond käärien huolellisesti olkia pikku pojan
ympärille. "Kas sillä lailla -- voitteko huokua?"

"Kyllä", -- kuului Rikhardin ääni kuvosta. "Olenko minä nyt ihan
'uupiilossa'?"

"No kerrassaan! Muistakaa nyt vaan: Tapahtukoon mitä tahansa -- elkää
tikahtako! Taivas meitä siunatkoon! Nyt! Pyhimykset kanssamme!"

Lojuessaan olkikuvossa kuuli Rikhard, kuinka Osmond aukasi oven. Sitte
tunsi hän, miten hänet nostettiin lattialta ja kuinka Osmond kantoi
häntä portaita myöten, kuvon päiden lakaistessa kahisten muureja. Ainoa
tie ulkoportille meni alemman linnan salin kautta, ja siellä oli vaara
suurin. Rikhard kuuli ääniä, askeleita, äänekästä laulua ja naurua,
ikäänkuin juhlapidot olisivat olleet parhaallaan. Sen perästä kuului
joku sanovan: "Hoidatteko itse hevostanne, herra de Centeville?"

"Hoidan," vastasi Osmond. "Tiedättehän, että sen perästä kun kadotimme
palvelijamme, olisi Musta poloinen pahemmassa kuin pulassa, ellen itse
siitä pitäisi huolta."

Jo huomasi Carlomankin Osmondin, riensi luo ja kysyi: "Voi, Osmond de
Centeville! Onko Rikhard parempi?"

"Kiitos, teidän ylhäisyytenne, kyllä hän on parempi, mutta vaara ei ole
vielä ohi."

"Oi, toivon, että hän olisi terve! Vaan milloinka sallitte minun tulla
hänen luokseen, Osmond? Minä istuisin aivan todella ihan hiljaa enkä
häiritsisi häntä."

"Ei se vielä sovellu, hyvä prinssi, niin paljon kuin herttua teistä
pitääkin -- vastikään sanoi hän sen minulle."

"Sanoiko hän? Voi, sanokaa Rikhardille, että minäkin pidän hänestä niin
ihmeen paljon, enemmän kuin kestään muusta täällä, ja että minulla on
ilman häntä hyvin ikävä. Sanokaa hänelle näin, Osmond."

Rikhard malttoi tuskin olla huutamatta rakkaalle, pikku Carlomanilleen.
Mutta hän muisti kuningattaren uhkauksen, muisti, miten huonosti
Osmondin silmille saattaisi käydä ja piti sen vuoksi suunsa kiinni,
ajatellen että kyllä hän eräänä päivänä tekee Carlomanista Ranskan
kuninkaan. Olkien puoleksi tukehduttamana tunsi hän, kuinka taas
mentiin edelleen portin rappuja alas ja sitte pihan poikki. Pimeästä
ja Osmondin askelten toisenlaisesta kapseesta arvasi hän oltavan nyt
tallissa. Osmond laski hänet hiljaa alas kuiskaten: "Kaikki hyvin tähän
saakka. Voitteko huokua?"

"Enpä oikein! Etkö voi laskea minua jaloilleni?"

"En vielä, en millään ehdolla. Mutta sanokaahan, käännänkö kasvonne
alas päin, sillä itse en voi sitä tietää."

Osmond pani elävän olkikuvon poikittain satulaan, sitoi sen kiinni ja
talutti hevosen ulos, silmäillen samalla varovasti ympärilleen. Mutta
koko linnan väki vietti kemuja, eikä ollut ketään edes porttiakaan
vahtimassa. Rikhard kuuli hevosen kavioiden kumean kapseen nostosillan
poikki mentäessä ja tiesi nyt olevansa vapaa. Mutta Osmond piti
yhä vielä käsivarttaan hänen päällään eikä sallinut hänen liikkua
vielä muutamaan hetkeen. Vihdoin juuri kun Rikhard ei luullut enää
silmänräpäystäkään voivansa kestää tukehduttavaa olkien pistelemistä
eikä lymyä epämukavassa olinpaikassaan, seisautti Osmond hevosen, laski
kuvon nurmikolle ja vapautti hänet epämiellyttävästä vankeudestaan.
Rikhard katsahti ympärilleen -- he olivat viidakossa -- hämy oli
yllättämäisillään ja soreana soi lintujen laulu.

"Vapaa! Vapaa! Tämä on vapautta!" huudahti Rikhard, ponnahtaen
seisoalleen ja hurmaantuneena henkien leyhkeätä ilta-ilmaa.
"Kuningatar, Lothar ja se tuskauttava kammaripöksä, kaikki ovat nyt
kaukana takanani."

"Eivätpä vielä niinkään kaukana," sanoi Osmond. "Ette saata pitää
itseänne turvattuna, ennen kuin olemme Epten toisella puolen. Satulaan,
hyvä prinssi -- meidän täytyy ratsastaa henkemme edestä."

Osmond auttoi herttuan ratsun selkään, hyppäsi itse taakse, kannusti
hevosta ja ratsasti tujakasti eteenpäin, vaikk'ei täyttä kyytiä, sillä
hän aikoi säästää hevosta. Hämy muuttui pimeäksi. Tähdet tuikkivat
taivaalla ja yhä ratsasti hän käsivarsi kiedottuna pojan ympäri,
joka sitä myöten kuin yö eteni, väsyi ja vaipui horrokseen, tuntien
kuitenkin koko ajan hevosen ravaavan. Mutta jokainen askel kiidätti
häntä loitomma kuningatar Gerbergestä ja lähemmä Normandiaa, ja mitäpä
hän huolikaan väsymyksestä? Ainoastaan eteenpäin, eteenpäin!

Tähdet sammuivat taas ja ensimmäinen punainen aamunkoi purppuroi
itäistä taivaanrantaa. Aurinko nousi, yleni yhä korkeammalle, helotti
täydeltä terältään, ja kuumaksi, helteiseksi kävi päivä. Hevonen kulki
hitaammin, kompasteli ja vaikka Osmond laskeusi alas löyhentämään
satulan vyötä, kiinnitti se vain tuokion ajaksi juoksuaan. Osmondin
valtasi mitä suurin epätieto ja levottomuus, mutta he eivät olleet
ratsastaneet kauas, kun joukko kauppamiehiä tuli näkyviin. Nämät
matkustivat nummen poikki kerallaan pitkä rivi kuormitettuja muuleja ja
turvanaan joukko lujakouraisia miehiä, aivan kuin itämainen karavaani
erämaassa. He tuijottivat ihmeissään kookkaasen, nuoreen ritariin, joka
piteli lasta perin väsyneen hevosen selässä.

"Herra kauppamies", sanoi Osmond ensimmäiselle, "näettekö tätä
juoksijata? Paremmalla hevosella ei ole koskaan ratsastettu, mutta
se on nyt ihan upiuuvuksissa ja meidän täytyy rientää. Suokaa minun
vaihtaa tämä tuohon vahvaan pikku virkkuun tuolla. Tämä on kaksikertaa
sen arvoinen, mutta min'en jouda tässä tinkimään -- suostutteko vai
ette?"

Kauppamies, joka osasi Osmondin upealle mustalle oriille antaa oikean
arvonsa, hyväksyi ehdotuksen. Osmond muutti kohta satulan, nosti
Rikhardin uuden hevosensa selkään, istui siellä jo itsekin ja niin
sitä taas mennä porhallettiin eteenpäin läpi tuon kolkon seudun, missä
nuoren ritarin silmä tunsi jälleen tienviitat teräväjärkisyydellä,
jonka ihmiset saavat asumalla metsä- ja viljelemättömissä seuduissa.
Suuret rämeet olivat nyt paljoa vaarattomammat kuin talvella, ja he
pääsivät niiden yli onnellisesti. Tähän saakka ei ollut kuulunut mitään
takaa-ajosta. Osmondin ainoana pelkona oli vain, että hänen pikku
turvattiaan, joka ei ollut vielä voimistunut sairautensa perästä,
matka ja pitkä, helteinen kesäpäivä liian paljon rasittaisivat, sillä
poika alkoi jo nojata häneen eikä jaksanut liikuttaida eikä pitää auki
silmiään. Hän tuli tuskin virkeämmäksi auringon mailleen mentyä ja
raittiin tuulosen leppoisena alkaessa puhaltaa, mikä Osmondia itseään
virkisti paljon. Mutta vielä suurempi virkistys oli uskolliselle
aseenkantajalle, kun hän viho viimein näki sinertävän virran
mutkittelevan vehreiden laidunlakeuksien välissä, ja vastarannalla
kallion kukkulan, jolla kohosi linna tornineen ja hyvin varustettuine
vallineen.

"Epte! Epte! Tuolla on Normandia, hyvä prinssi! Silmätkääpä ylös ja
katsokaa omaa herttuakuntaanne."

"Normandia!" huudahti Rikhard, kavahtaen ylös. "Oo, mun oma rakas
kotini!"

Joki oli kumminkin leveä ja syvä eikä vaara vielä ollut ohitse. Osmond
katseli levottomana ympärilleen, mutta riemastui huomatessaan karjan
jälkiä, aivan kuin siinä olisi ollut kaalamopaikka. "Meidän täytyy
yrittää," sanoi hän. Laskeutuen maahan, astui hän sitte veteen, talutti
hevosta ja piti Rikhardia tukevasti kiinni satulassa. Vesi syveni
syvenemistään, nousi Rikhardin jalkoihin, sitte hevosen kaulaan ja
vihdoin ui hevonen ja Osmond rinnalla pitäen pitkin matkaa poikaa
tanakasti kiinni. Sen jälkeen kuului pohja taas, vuolteen voima väheni
ja he lähenivät rantaa. Mutta samassa tuokiossa huomasivat he kaksi
jousimiestä, jotka pitkillä jousillaan tähtäsivät heitä linnasta, ja
miehen, joka seisoi korkealla rannalla heidän edessään huutaen: "Seis!
ei kukaan saa käydä Montémarin kaalamon yli ilman jalon Dame Yolanden
lupaa."

"Ka Bertrand, herra hovimestari, tekö se olette?" huusi Osmond vastaan.

"Ken se on, joka mainitsee minua nimeltäni?" vastasi hovimestari.

"Minä se olen, Osmond de Centeville. Avatkaa porttinne niin pian kuin
mahdollista, herra hovimestari, sillä herttua on täällä ja hän on mitä
suurimmassa levon ja virkistyksen tarpeessa."

"Herttua!" huudahti Bertrand, kiiruhtaen alas maallenousupaikalle ja
heitellen ilosta hattuaan ilmaan.

"Herttua! Herttua!" kajahduttivat soturitkin muurilta. Seuraavassa
tuokiossa oli Osmond taluttanut hevosen maalle joesta ja huusi nyt
Rikhardille: "Silmät auki, teidän ylhäisyytenne, silmät auki! Olette
nyt omassa herttuakunnassanne taaskin. Tämä on Albericin linna."

"Tuhat kertaa tervetullut, ruhtinaallinen herrani! Siunattu olkoon
tämä päivä!" huusi hovimestari. "Mikä ilo armolliselle rouvalleni ja
nuorelle herralleni!"

"Hän on aivan nääntyä väsymyksestä," sanoi Osmond, levottomasti
katsahtaen Rikhardiin. Sillä eivät tervetulohuudotkaan, jotka selvästi
todistivat hänen olevan omassa, rakkaassa Normandiassaan, saaneet
Rikhardia nousemaan ylös tahi puhumaan. "Hän on ollut pahasti sairaana
ennen kuin pakenimme. Pelkäsin niiden myrkyttävän hänet enkä uskaltanut
viipyä Laonissa tuntiakaan sen jälkeen, kun hän oli siksi voimistunut,
että saattoi lähteä pakoretkelle. Mutta ilostukaahan nyt, teidän
ylhäisyytenne, nyt olette viimeinkin turvassa ja vapaa. Täällä on
myös kelpo Dame de Montémar, joka pitää teistä parempaa huolta kuin
minunlaiseni kovakourainen sotilas."

"Eikä mitä, sen pahempi!" sanoi hovimestari, "meidän jalo rouvamme
on lähtenyt nuoren Albericin kanssa pyhiinvaellukselle Jumiègesiin,
rukoillakseen herttuan turvallisuuden puolesta. Kuinkahan he
riemastuvatkaan saadessaan tietää, että heidän rukouksensa on kuultu."

Osmond ei voinut kuitenkaan juuri iloita tästä, sillä niin levoton hän
oli turvattinsa ylenpalttisesta väsymyksestä ja raukeudesta. Rikhard
näet, kun he veivät hänet linnan saliin, jaksoi tuskin puhua tahi
silmiään raottaa, saatikka syödä. He kantoivat hänet yläkertaan ja
panivat hänet Albericin vuoteelle, missä hän levottomasti heittelehti
edes takaisin, ollen liian uupunut nukkuakseen.

"Voi! voi!" päivitteli Osmond, "olen ollut liian hätäinen! Olen
pelastanut hänet frankkien käsistä ainoastaan tuottaakseni hänelle oman
varomattomuuteni kautta kuoleman."

"Mutta olkaa toki jo vaiti, herra de Centeville," sanoi
hovimestarin vaimo, joka samassa pistäytyä sisään -- "tuollaisella
päivittelemisellähän te voitte hänet surmata. Jättäkää poika minun
huostaani, hän on vain liiaksi rasittunut ja tarvitsee lepoa."

Osmond, joka nyt oli varma että herttuansa oli ystävien parissa, olisi
ilomielellä uskonut hänet vaimon hoitoon, ellei Rikhard kaikesta
heikkoudesta ja voipumuksesta huolimatta olisi aivan vaistomaisesti
nojautunut ihan Osmondiin kiinni, tahtomatta päästää häntä luotaan,
aivan kuin pitäen Osmondia ainoana ystävänään ja suojelijanaan. Hän ei
ollut vielä kylliksi tajussaan ymmärtääkseen olevansa Normandiassa ja
turvassa vihollistensa salavehkeiltä. Pari kolme tuntia valvoivat sen
tähden Osmond ja hovimestarin vaimo kahden puolen hänen vuodettaan,
koettaen tyynnyttää hänen levottomuuttaan sekä suositella häntä mitä
hellimmin. Tätä tekivät he siksi kunnes poika vähitellen rauhoittui ja
vaipui viimein sikeään, vahvistavaan uneen.

Aurinko oli jo ylhäällä taivaalla, kun Rikhard heräsi. Hän käännähti
ahtaalla, olilla täytetyllä tilallaan ja katseli ympärilleen
ihmeissään. Nämä eivät olleet vaipoilla peitetyt seinät hänen
kammarissaan Laonissa, jotka hän unen pöpperossään näki, vaan rosoiset
kivimuurit ja syvä, pyöreä tornihuoneen ikkunareikä. Osmond de
Centeville nukkui lattialla hänen vierellään, vaipuneena syvään, pitkää
valvomista ja ponnistusta seuranneesen uneen. Ja mitähän muuta vielä
Rikhard näkikään?

Hän näki iloisen pojan naaman ja sädehtivän silmäparin: Alberic de
Montémar siinä nojausi sängynjalkaa vasten, odottaen jännityksellä
Rikhardin heräämistä.

"Alberic, Alberic!"

"Prinssini, prinssini!"

Nopsasti kiepsahti Rikhard istualleen, ojensi molemmat käsivartensa
ja Alberic heittäysi hänen syliinsä. Innokkaina sylittelivät pojat
toisiaan, ja katkonaisia riemuhuutoja pääsi tuon tuostakin ilmoille,
kylliksi äänekkäitä herättämään kenen tahansa tavallisen nukkujat, vaan
ei Osmondia, joka oli niin tuiki väsynyt.

"Onko se totta? Olenko minä sitte todellakin Normandiassa taas?"
huudahti Rikhard vihdoin.

"Olette, olette, -- hyvä prinssi! Te olette Montémarissa. Kaikki on
teidän. Se juovikas haukka voi ylen hyvästi ja äitini tulee tänne
iltapuoleen -- hän antoi minun ratsastaa edeltä, heti kun saimme kuulla
sen suuren uutisen!"

"Ratsastimme kauan, kunnes tuli myöhä ja minä olin hyvin väsynyt,"
sanoi Rikhard. "Mutta nyt kun olemme kotona, en välitä siitä vähääkään.
Mutta minä tuskin saatan uskoa! Kuule, Alberic, olen viettänyt kauheita
päiviä!"

"Katsokaas tuonne, hyvä prinssi," sanoi Alberic ikkunan luota.
"Kurkistakaapa ulos tästä, niin huomaatte olevanne kotona jälleen."

Yhdellä hyppäyksellä oli Rikhard ikkunassa. Mikä näky sattuikaan
hänelle siinä silmään? Linnan piha oli täpösen täynnä ratsumiehiä
ja hevosia, aamuaurinko kimmelsi loistavilla pantsaripaidoilla ja
korkeilla pyöreillä kypäreillä, ja niiden yläpuolella hulmusi monta
ratsulippua ja sotamerkkiä, jotka Rikhard hyvästi tunsi jälleen. "Oo,
kas tuolla, kas tuolla!" huusi hän riemastuksissaan. "Tuoll'on
Ferrièren hevosenkenkä ja tuolla Varenneen juoksija! Ja kaikista paras,
tuoll'on -- tuoll'on meidän oma, Centevillen punainen ratsulippumme!
Oo, Alberic, Alberic! Onko herra Eerikki täällä? Minun täytyy mennä
hänen luoksensa!"

"Bernard lähetti heti teidän tultuanne sanan heille kaikille tulla
puolustamaan linnaamme, jos frankit ajaisivat teitä takaa. Mutta te
olette nyt turvassa, turvassa semmoisessa kuin Normandian peitset
voivat tuottaa -- Jumala olkoon kiitetty!"

"Niin, Jumala olkoon kiitetty!" toisti Rikhard, notkistaen hartaasti
polvensa muutamiksi minuuteiksi lukiessaan latinalaista rukoustaan.
Sitte nousi hän ylös ja sanoi katsahtaen Albericiin: "Minun pitää
todellakin kiittää Häntä, sillä Hän on pelastanut Osmondin ja minut
julman kuninkaan ja kuningattaren käsistä. Minun täytyy koettaa tulla
vähemmän kiivaaksi ja käskeväksi kuin olin ennen pois menoani, sillä
sen olen juhlallisesti luvannut tekeväni, jos konsa kotia tulisin.
Osmond parka, miten hyvästi hän vetelee unia! Tule Alberic näyttämään
mulle tietä herra Eerikin luo!" Ja tarttuen Albericin käteen,
poistui Rikhard huoneesta ja meni portaita alas linnan saliin. Monta
normannilaista ritaria ja vapaaherraa täysissä sotavaruksissa oli
tänne kokoontunut, mutta Rikhardin katse haki vain yhtä. Jo tunsi hän
jälleen herra Eerikin harmahtavat hapset ja sinisen sotisovan, vaikka
tämä seisoi selin häneen. Silmänräpäyksessä, ennen kuin kukaan oli
huomannut hänen siellä oloaan, juoksi hän vapaaherraa kohden ojennetuin
käsivarsin, huudahtaen: "Herra Eerikki! rakas herra Eerikki, nyt olen
viimeinkin täällä taas! Osmond on terve mies! Rouva Astrida voi kai
hyvin?"

Vanha vapaaherra käännähti päin. -- "Lapseni!" huudahti hän, sulkien
hänet rautaiseen syliinsä, kyynelten viljanaan virratessa hänen
ahavoittuneita kasvojaan pitkin, "kiitetty olkoon Jumala, että te
olette turvassa ja poikani on miehen tavoin täyttänyt velvollisuutensa!"

"Ja kuinka voi rouva Astrida?"

"Oikein hyvin, saatuaan kuulla teidän olevan turvassa. Mutta
katsokaahan ympärillenne, hyvä prinssi -- herttuaa ei sovi tällä
lailla riippua vanhan miehen kaulassa. Katsokaa, kuinka paljo teidän
uskollisia vasallejanne on täällä, suojellakseen teitä halpamielisiltä
frankeilta!"

Rikhard nousi ylös ja ojensi kätensä sekä vastasi kohteliaalla
kumarruksella jokaisen urhoollisen vapaaherran tervehdykseen,
käyttäytyen ihmeen miellyttävästi ja luontevasti, mitä taitoa hänellä
tietenkään ei ollut Normandiasta lähtiessään. Kasvanut hän oli myöskin,
ja vaikkakin hän oli hyvin kalpea eikä ollut erityisen huolellisesti
puettu, -- pukeminen kun oli käynyt kovassa kiireessä ja ilman muitten
apua kuin Albericin -- vaikka hänen hiuksensa olivat epäjärjestyksessä
eikä palohaavan arpi ollut vielä hävinnyt poskesta, -- oli hän
kuitenkin, tästä kaikesta huolimatta, kirkkaine sinisilmineen,
avonaisine katsantoineen ja rohkeamielisine ryhtineen lupaava ruhtinaan
alku. Ilolla ja ylpeydellä silmäilivät Normandian jalosukuiset häntä,
etenkin kun hän kenenkään kehoittamatta lausui: "Kiitän teitä, jalot
ritarit, kun olette tulleet tänne suojelemaan minua. Nyt en pelkää
koko Ranskanmaan sotalaumoja, kun olen joukossa omien uskollisten
normannieni."

Herra Eerikki vei hänet ylimmälle portaalle portin ulkopuolella, jotta
soturit saisivat nähdä hänet. Silloin kajahti huuto niin jymisevä
"eläköön herttua Rikhard! terve pikku herttuamme!" että se "rimasi ja
raikui" kaikilla kunnailla -- helähti takaisin vanhasta tornista --
herätti Osmondin unestaan ja Rikhard tuli nyt vakuutetuksi, jos hän
olisi enää lisätodistuksia kaivannut, että hän todellakin oli maassa,
jossa jokikinen sydän hehkui uskollista rakkautta häneen.

Ennenkun riemu oli lakannut, kuultiin torven toitahdus portin
ulkopuolelta. Herra Eerikki lähetti Bertrandin joutuisasti avaamaan
sanoen: "Se on Harcourtin kreivin tulomerkki." Alberic meni myös linnan
isäntänä mukaan vastaanottamaan vierasta.

Vanha kreivi ratsasti pihaan portaiden eteen, laskeusi alas hevosen
selästä, Albericin pitäessä jalustinta. Hän ei ollut käynyt monta
askelta portaita ylös päin, kun Rikhard vapaatahtoisesti tuli häntä
vastaan, mitä hän ei ollut koskaan ennen tehnyt, ojensi hänelle
kätensä ja lausui: "Terve tuloanne, kreivi Bernard, terve tuloanne!
Kiitos, että tahdotte tulla suojelemaan minua! Olen kovasti iloissani
saadessani nähdä teidät taas."

"Kiitos, nuori herttuani!" sanoi Bernard, "ja minä olen oikein iloinen
nähdessäni teidän onnellisesti päässeen frankkien kynsistä. Nyt te
luullakseni voitte jo erottaa ystävän vihollisesta!"

"Kyllä, voin totta tosiaan, kreivi Bernard. Tiedän nyt teidän
tarkoittaneen parastani, ja että minun olisi tullut kiittää teitä, sen
sijaan kuin vihastuin, nuhdellessanne minua. Odottakaa hetkinen, herra
kreivi, on eräs asia, jonka olen lupautunut sanomaan, jos konsa tulisin
tervennä takaisin rakastettuun kotiini. Walter -- Maurice -- Jeannot
-- te kaikki minun ja herra Eerikin palvelijat, tiedän että ennen
poismenoani en ollut mikään hyvä valtaherra teitä kohtaan. Olin kiivas,
ylpeä ja röyhkeä, mutta Jumala on minua tästä rangaissut ollessani
kaukana vihollisten keskessä sairaana ja yksinäisenä. Olen nyt hyvin
pahoillani siitä ja toivon teidän suovan minulle anteeksi; sillä olen
koettava -- Jumala minua siinä auttakoon -- välttää koskaan enää
olemasta kiivas ja ylpeä."

"Kas vain, herra Eerikki," sanoi Bernard, "kuuletteko, mitä poika
sanoo! Kun hän tuolla tavoin puhuu, noin vapaasti, avonaisesti ja
kenenkään kehoittamatta, ja jos hän pysyy sanassaan, niin luulenpa
varmaan, että Ranskan matka on ollut hänelle hyväksi opiksi ja että
vast'edes näemme hänestä paisuvan joka suhteessa isänsä moisen
ruhtinaan, -- siunattu olkoon hänen muistonsa!"

"Teidän on kiittäminen Osmondia kaikesta, mitä hän on tehnyt minulle,"
sanoi Rikhard, kun Osmond viimeinkin kylläkseen nukuttuaan tuli
alas. "Osmond se on auttanut minua kestämään suuret vaivani. Mitä
pelastukseemme tulee, niin hän se lensi minun kanssani pakoon kuin
vanha kotka poikasineen. Sanon sulle, Osmond, että sinun tästä lähin
on aina kannettava pari siipeä kilvessäsi ja ratsulipussasi, hyvin
onnistuneen pakoretkemme muistona."

"Niinkuin tahdotte, teidän ylhäisyytenne," sanoi Osmond vielä tuskin
kunnollisesti valveutuneena. "Se oli todellakin väki pitkä matka yhteen
kyytiin; mutta toivon, etten tarvitsisi enää koskaan paeta teidän tahi
omia vihollisiani."

Mikä iloinen kesäpäivä tämä olikaan! Nekin kolme tuntia, jotka
Rikhardin täytyi istua neuvottelussa, lisäsivät vain sitä mielihyvää,
jota hänelle sitte tuottivat Albericin tavaroiden katseleminen, omien
seikkailujen kertominen ja Laonissa opittujen ritarillisten taitojen
näyttäminen. Ilta muodostui yhä riemukkaammaksi, kun linnan portit
avattiin, nostosilta laskettiin alas, ja linnaan saapui ensiksi
Dame Yolande de Montémar ja tuskin neljännestunnin kuluttua siitä
Centevillen asesotilaat, joiden etunenässä nähtiin Astrida rouvan
oma, korkea myssy. Yhdellä hyppäyksellä oli Rikhard Astrida-rouvan
sylissä. Hellästi sulki hän poikasen poveaan vasten, mutta työnsi hänet
sitte vähän ulomma nähdäkseen, paljonko hän oli kasvanut, surkutteli
hänen arpeaan ja syleili häntä sitte lujemmin kuin milloinkaan ennen.
Mutta katseltuaan lähemmin häntä, selitti hän Osmondin antaneen hänen
tukkansa mennä pahemmin vanuksiin kuin kuningas Harald Nahkalakin.
Sitte otti hän elfenluisen kamman vyöllään olevasta laukusta ja alkoi
suoria pojan paksuja, sekavia kiharoita. Kun suoriminen ei käynyt
aivan hellä varoen, olisi Rikhardilla entisiin tapoihinsa nähden ollut
syytä tästä raivostua, mutta nyt hän vain hyväili Astrida rouvaa kahta
hellemmin.

Kun Osmond laskeusi polvilleen tätinsä eteen; siunasi tämä häntä,
itki hänen tähtensä ja nuhteli siitä, että oli rasittanut liiaksi
hänen lemmikkiään -- kaikkia yhtaikaa. Ja kun yö yllätti ja Rikhard
kuten muinoinkin oli lukenut rukouksensa rakkaan kasvattajansa polvien
ääressä, niin varmaa oli, ettei Normandiassa ollut onnellisempaa poikaa
kuin sen pikku herttua.



Yhdeksäs luku.


Montémarin linna oli liian lähellä rajaa ollakseen turvallinen
olopaikka pikku herttualle. Hänen enonsa Senliin kreivi Hubert oli
Harcourtin kreivi Bernardin kanssa yhtä mieltä siitä, että hän olisi
paremmassa turvassa herttuakuntansa rajain ulkopuolella, koska
Normandia luultavasti tulisi pian sotanäyttämöksi. Hänet lähetettiin
siis, vaikka vasten tahtoaankin, lukuisan ja hyvin varustetun seurueen
kera salaa ensiksi Coucyyn ja sittemmin Senliisen.

Hänen ainoana lohdutuksenaan oli, ettei hänen tarvinnut enää erota
ystävistään. Alberic, herra Eerikki, yksinpä rouva Astridakin
seurasivat häntä, samoin kuin hänen ainainen kumppalinsa Osmond.
Vapaaherra saattoi tuskin näkyvistään jättää poikaa, jota yhä vielä
pidettiin niin tarkasti silmällä, että vartioiminen näytti melkein
vankeudelta. Ei koskaan, ei edes kesälläkään eikä keskellä päivää
saanut hän lupaa mennä linnan vallien ulkopuolelle. Hänen suojelijansa
tahtoi kernaasti pitää salassa, että linnassa oleskeli niin korkea
vieras.

Osmondin seurasta ei Rikhard saattanut nauttia niin paljon kuin
tavallisesti, sillä tällä oli jotain hommaa asepajassa, eräässä
matalassa, holvikkaassa huoneessa, johon oli käytävä linnan pihasta.
Rikhard ja Alberic olivat hyvin uteliaita tietämään, mitä hän siellä
teki; mutta Osmond telkesi ovensa kiinni rautakangella, jotta poikain
oli pakko tyytyä vain kuuntelemaan vasaraniskuja, jotka naksuttelivat
samassa tahdissa kuin hilpeät äänet sisällä lauloivat muuatta laulua
Sigurdin miekasta ja sotaurhottaresta, joka nukkui liekkien häntä
syleillessä. Rouva Astrida sanoi Osmondin tekevän ihan oikein, sillä
kukaan kelpo aseseppä ei työskennellyt koskaan ovi selällään. Ja kun
pojat utelivat nuorelta Centevilleltä hänen työtään, myhäili hän vain
sanoen, että he kyllä saavat sen nähdä, konsa aseihin kutsunta saapuisi.

Sitä odotettiinkin joka hetki, sillä tietoja oli saapunut, että Ludvig
oli koonnut sotajoukkonsa ja samonnut Normandiaan ottaakseen uudestaan
huostaansa nuoren herttuan ja valloittaakseen maan. Mitään semmoista
kutsua ei kuitenkaan kuulunut, sen sijaan tuli vaan sana, että Rouen
oli jätetty kuninkaan käsiin. Rikhard vuodatti mieliharmin kyyneleitä.
"Isäni linna! Oma kaupunkini vihollisten vallassa! Bernard on sitte
kavaltaja! Kukaan ei voi estää minua kutsumasta häntä siksi. Miksikä
luotimmekaan häneen?"

"Elkää olko millännekään, teidän ylhäisyytenne", sanoi Osmond.
"Kun te tulette asekuntoiseksi, hankkii oma kelpo miekkanne teille
oikeutta, huolimatta kaikista vilpillisistä tanskalaisista ja vielä
vilpillisemmistä frankeista tässä maassa."

"Mitä, niinkö sinäkin Osmond poika haastelet? Luulin sinun toki
paremmin mielesi voivan hillitä kuin että olisit pettynyt miehen
suhteen, joka oli uskollinen Rolfin suvulle, ennen kuin sinä ja tuo
kukkopoikanen olitte syntyneetkään", sanoi vanha vapaaherra.

"Hän on luovuttanut herttuakuntani! On väärin kutsua häntä muuksi
kuin kavaltajaksi!" huudahti Rikhard kiivaasti. "Arka, petollinen,
liehakoiva...!"

"Kas niin, kas niin, hyvä prinssi", sanoi vapaaherra. "Bernardilla on
vanhassa, ovelassa päässään enemmän keinoja kuin teidän nuori ja minun
vanha järkeni kykenevät keksimäänkään. Mitä hän aikoo tehdä, en voi
nyt sanoa, mutta panen pääni pantiksi, että hänellä on sydän oikealla
paikallaan."

Rikhard vaikeni, muistaen jo kerran ennenkin häntä väärin tuominneensa,
mutta kovasti häntä kuitenkin harmitti ajatellessaan, että Rolfin torni
oli ranskalaisten hallussa. Asiat vaan yhä pahenivat, kun entisen
hyvän lisäksi kerrottiin kuninkaan olevan aikeessa jakaa Normandia
ranskalaisten vasalliensa kesken. Yhä kiivaamman harminhuudahtuksen
päästi Senliin linnan väki suruviestit kuultuaan. Mutta herra Eerikki
luotti edelleenkin lujasti ystäväänsä Bernardiin, vieläpä sittenkin
kun kuuli Centevillen linnan valitun tuon lihavan ranskalaisen kreivin
saaliiksi, joka oli ollut panttivankina Rouenissa.

"No, mitä sanotte nyt, hyvä prinssi", sanoi hän muutamana päivänä
keskusteltuaan pitemmän aikaa erään sanansaattajan kanssa portilla.
"Musta kotka on levittänyt siipensä. Viisikymmentä pitkää laivaa
purjehtii Seinellä ja Harald Sinihampaan Pitkä Käärme on niiden
etunenässä."

"Tanskan kuningas! Tullut minun avukseni!"

"Niin, niinpä vainenkin! Tullut Bernardin salaisesta kutsumuksesta
puolustamaan teidän oikeuksianne ja asettamaan teidät isänne
valtaistuimelle. Sanokaa nytkin rehellistä Harcourtia kavaltajaksi,
sen tähden ettei antanut ihanata herttuakuntaanne tulelle ja miekalle
alttiiksi!"

"_Minua_ ei ole hän kavaltanut", sanoi Rikhard hetkisen mietittyään.

"Eikö todellakaan; mutta mitä teillä sitte oli mielessä?"

"Tarkoitan, että kun minä pääsen valtakuntaani hallitsemaan, en tahdo
olla niin perin valtioviisas", sanoi Rikhard. "Tahdon olla julkinen
ystävä tahi julkinen vihollinen."

"Poika paisuu meitä mielevämmäksi", sanoi herra Eerikki hymyillen,
"mutta se tuli kuin isänsä suusta."

"Hän tulee päivä päivältä yhä enemmän isävainajaansa", sanoi rouva
Astrida.

"Mutta tanskalaiset, isä, tanskalaiset", sanoi Osmond. "Kohta ne kalvat
kalskahtelevat! Saan kait minäkin lähteä sotaväkeen ansaitsemaan
kannukseni?"

"Kyllä, aivan kernaasti", vastasi vapaaherra, "jos hänen ylhäisyytensä
herttua antaa sinulle luvan. Kunpa voisin minäkin jättää hänet ja tulla
mukaan! Tekisi hyvää minulle ihan sydänjuuriini saakka päästä kerran
vielä viikinkien pitkään laivaan."

"Tahdonpa mielelläni nähdä, mihin nämä pohjan miehet kelpaavat", sanoi
Osmond.

"Oh! nämä ovat vain tanskalaisia eivätkä norjalaisia, eikä oikeita
viikinkejä enää olekaan, sellaisia kuin ennen vanhaan kun Ragnar teki
tuhojaan..."

"Poika, poika! onko tämä oikeata puhetta lapsen kuullen?" keskeytti
rouva Astrida. "Sopivatko tämmöiset sanat kristitylle ritarille?"

"Suokaa anteeksi, äiti!" sanoi harmaahapsinen sotilas hellästi. "Mutta
vereni käyvät kuohuksiin kuullessani pohjoismaalaisen laivaston olevan
niin lähellä ja ajatellessani Osmondin saavan paljastaa miekkansa
merikuninkaan johdolla."

Seuraavana aamuna talutettiin Osmondin uljas sotaori oven eteen ja
kaikki soturit, jotka vaan voitiin luovuttaa Senliin linnan väestä,
olivat valmiit lähtemään mukaan. Pojat seisoivat portailla, toivoen
hekin olevansa kylliksi vanhoja lähtemään taistelutanterelle sekä
ihmettelivät, miksi Osmoud viipyi. Kun ovi vihdoinkin aukeni, näkivät
he ihmeekseen pajan matalassa holviportissa punaisen, hehkuvan
uunin edessä Osmondin seisovan puettuna kimmeltävään, teräksiseen
sotisopaan, jonka hienoista renkaista tulenliekki kirkkaana heijasti,
ja kypärissään oli hänellä pari kultasiipeä, joka merkki myös somisti
hänen pitkää suippoa kilpeään.

"Sinun siipesi! Meidän siipemme!" huudahti Rikhard, "Centevillen
vaakunamerkki!"

"Lentäkööt ne vihollisen perässä, vaan ei edellä", sanoi herra Eerikki.
"Lähde matkaan Jumala kerallasi, poikani -- osoittaudu mieheksi -- elä
anna tanskalaisille heimolaisillemme aihetta sanomaan meidän oppineen
ranskalaisia temppuja pohjoismaalaisten iskujen asemesta."

Tämmöisillä jäähyväissanoilla evästettynä lähti Osmond Senliistä.
Molemmat pojat riensivät ylös linnan harjalle seuratakseen häntä
silmillään niin kauan kuin hän oli näkyvissä. Korkein torni tuli siitä
hetkestä heidän pää-olinpaikakseen, ja alinomaa he tähystelivät sille
taholle, jonne Osmond oli kadonnut. Mutta ajan oloon he väsyivät
vahdinpitoonsa ja palasivat leikkeihinsä linnan pihaan.

Eräänä päivänä olivat he lohikäärmeisillä, ja Alberic oli olevinaan
lohikäärme. Hän makasi selällään, läähättäen täyttä väkeään, siten muka
osoittaen purskuttavansa hirmuisesti tulta ja savua Rikhardin, ritarin
päälle. Tämä taas koki suurine puumiekkoineen ja seiväspeitsineen
kolhia sitä kuoliaaksi. Mutta leikin kuumimmillaan ollessa taukosi
lohikäärme äkkiä puhkumasta, kapasi pystyyn ja osoitti sormellaan
vartijata ylhäällä tornissa. Tämä oli pannut torven suulleen ja tuossa
tuokiossa räikähti kimeä signaali tornista.

Äänekkäästi huutaen syöksyivät molemmat pojat suoraa päätä portaita
ylös ja tulivat tasakatolle niin hengästyksissään, etteivät voineet
edes vartijalta tiedustaa, mitä hän näki. Vartija osoitti sormellaan
tasangolle päin, ja tarkkanäköinen Alberic huudahti: "Minä näen
jotakin, hyvä prinssi, ettekö tekin erota mustaa pilkkua kaukana
nummella?"

"En, en niin mitään! Missä, oi, missä?"

"Se meni nyt kummun taa, mutta -- kas tuossa se on taas! Miten nopeasti
se ratsastaa!"

"Niin käypi kuin linnun lento", sanoi Rikhard, "niin nopeasti, niin
nopeasti..."

"Eihän karkuuttanekin vain pakoon", sanoi Alberic, hieman levottomana
katsahtaen vartijaan, sillä hän oli rajalta kotoisin ja kauhistuttavia
juttuja Contentin kreivin tuhoovasta maahankarkauksesta kerrottiin
päivät päästään Epten ympäristöllä.

"Eikä mitä, nuori herra", sanoi vartija, "sitä ei tarvitse pelätä.
Kyllä minä tiedän millä lailla miehet ratsastavat sodasta paetessaan."

"Ei tosiaankaan, tuon hevosen juoksu ei tiedä mitään pahaa", sanoi
herra Eerikki, joka nyt oli saapunut yhteen joukkoon.

"Minä näen hänet paremmin! Näen hevosen!" huusi Rikhard, hyppien
innoissaan, niin että herra Eerikin oli pakko tarttua häneen kiinni
ja varoittaa: "Jollette pysy aloillanne, prinssi, niin saatatte pian
luisua alas linnan harjalta. Enemmin kuulisin tappelussa hävityn kuin
soisin semmoisen tapahtuvan."

"Sill' on jotain kädessään", sanoi Alberic.

"Lippu tahi ratsulippu", sanoi vartija, "minusta hän ratsastaa nuoren
vapaaherran tavoin."

"Niin totta tosiaan! Ripeä poikani! Hän on suorittanut asiansa
oivallisesti!" huudahti herra Eerikki, ratsastajan tultua paremmin
näkyviin. "Tanskalaiset ovat saaneet nähdä, kuinka me kasvatamme
poikiamme!"

"Hänen siipensä tuovat hyviä uutisia", sanoi Rikhard. "Antakaa minun
mennä, herra Eerikki; minun täytyy kertoa tästä Astrida rouvalle."

Nostosilta laskettiin alas, raskas ristikkoportti avattiin ja linnan
kaikkien asukkaiden seistessä pihalla ajaa karahutti sisään soturi
kypärissä siivet ja kädessä liehuva lippu, jonka hän tullessaan laski
levälleen Normandian pikku herttuan jalkain juureen. Hämmästyksen
huuto pääsi kaikilta nähdessään lipussa Ranskan kultaiset liljat, ja
hätäilevin, loppumattomin kysymyksin keräytyivät he hänen ympärilleen.

"Suuri voitto -- kuningas vankina, Montreuil tapettu!"

Rikhard tarttui nuoren ritarin käteen, vieden hänet saliin, missä
kaikki sijottuivat hänen ympärilleen kuullakseen uutisia. Hänen
isänsä ensimmäinen kysymys oli, mitä hän piti heidän heimolaisistaan,
tanskalaisista.

"Sivistymättömiä tovereja, isä, se täytyy minun tunnustaa", sanoi
Osmond hymyillen ja päätään pudistaen. "Minä en voinut maljaani juoda
heidän onnekseen ihmisenkallosta -- niin kultakoristeinen kuin se
olikin."

"Mutta eivät siltä huonompia soturia," sanoi herra Eerikki. "No
niinpä niin, ja sinä tietenkin olit siksi hieno ja turhamainen,
ettet käsittänyt tuota vanhaa hyvää tapaa repiä koko lammasta
palasiksi. Sinun kai piti leikata viipaleesi hienolla ranskalaisella
veitsinykerölläsi."

Osmond ei voinut käsittää, että mies voisi olla urhoollisempi ollessaan
raaka kuin metsäläinen, mutta hän katsoi viisaammaksi olla vaiti ja
Rikhard pyysi kärsimätönnä saada kuulla taistelusta sekä missä se oli
suoritettu.

"Diven rannalla," sanoi Osmond. "Oi isä! syystäpä saatatte kutsua
vanhaa Harcourtia ovelaksi -- Revonsydän se pitäisi hänen nimensä olla,
eikä Karhunsydän! Kuulkaahan kummaa kun hän oli lähettänyt frankeille
sanan, että tanskalaiset olivat hyökänneet hänen päällensä koko
voimallaan, ja pyysi näitä tulemaan avukseen."

"Toivon, ettei siinä ollut kavallusta. Mitään vilppiä ei saa minun
nimessäni tehdä!" huudahti Rikhard semmoinen arvokkuus äänessä ja
liikkeissä, että he kaikki sillä hetkellä tunsivat hänet todellakin
ruhtinaakseen kokonaan unohtaen hänen nuoren ikänsä.

"Ei, luulisitteko minun sitte sotatapahtumista kertovan näin
ilomielin," sanoi Osmond. "Bernardin tarkoitus oli vain saattaa yhteen
kuninkaat näyttääkseen Ludvigille, että teillä, herttuani, oli ystäviä,
jotka kykenivät puolustamaan laillista asiaanne. Hän koetti vain
välttää verenvuodatusta."

"Entä sitte?"

"Tanskalaiset olivat leiriytyneet Liven rannalle, ja samassa kun
frankit tulivat näkyviin, lähetti Harald Sinihammas airueen Ludvigin
luo, kehoittamaan häntä poistumaan Normandiasta ja jättämään maan
teille, sen lailliselle haltijalle. Ludvig, joka mesikielin toivoi
voittavansa hänet puolelleen, halusi keskustella hänen kanssansa
persoonallisesti."

"Missä sinä olit, Osmond!"

"Siellä, missä tuskin maltoin olla. Bernard oli koonnut meidät kaikki,
rehelliset normannit, ja asettanut meidät kuninkaan ratsulipun, tämän
samaisen lipun alle, ikäänkuin puolustamaan sitä tanskalaisia vastaan.
Kaikesta päättäen oli hän ihan yhtä maata Ludvigin kanssa, johti
häntä neuvoillaan ja tuntui tosiaankin olevan hänen paras ystävänsä
ja neuvonantajansa. Mutta _yhdessä_ asiassa ei hän saanut valtaa:
tuo kiittämätön, arka konna, Montreuilin Herluin, tuli kuninkaan
mukana, nähtävästi toivossa saada olla osallisena saaliinjaossa meidän
jouduttua perikatoon. Kun Bernard neuvoi kuningasta lähettämään hänet
kotiinsa takaisin, koska yksikään uskollinen normanni ei sietänyt häntä
silmiensä edessä, vannoivat nuo tuittupäiset frankit, ettei ainoakaan
normanni voisi estää heitä tuomasta kerallaan ketä halusivat.

"Sitte pystytettiin teltta joen rannalle, jossa molemmat kuninkaat
yhdessä Bernardin Bretagnen Allanin ja kreivi Hugon kanssa pitivät
kokousta. Me kaikki seisoimme ulkopuolella, ja molemmat sotajoukot
alkoivat sekaantua toisiinsa, jolloin me normannit teimme tanskalaisten
tuttavuutta. Siellä oli muuan metsäläisen näköinen punatukkainen
miehenkarhu, joka sanoi olleensa Anlaffin kanssa Englannissa, ja tiesi
paljon kertoa Norjan kuninkaan Hakonin urostöistä. Äkkiä osoitti hän
muuatta lähellämme seisovata ritaria, joka puheli erään Continin
seuralaisen kanssa, ja tiedusti minulta hänen nimeään. Vereni kiehuivat
vastatessani, että se oli Montreuil itse. 'Hän, joka on ollut syynä
herttuanne kuolemaan!' huudahti tanskalainen. 'Haa! Te normannit olette
kehnoja, turmeltuneita Odinin poikia, salliessanne hänen elävän'."

"Toivon sinun sanoneen, poikani, ettemme noudata Odinin lakeja," lausui
Astrida rouva.

"Sanaakaan sanoa en kerinnyt, täti, kun tanskalaiset jo ottivat koston
itse toimekseen. Siinä silmänräpähtämässä syöksyivät he kamaline
sotakirveineen Herluinin kimppuun ja kurikoivat onnettoman kuoliaaksi.
Nyt se vasta rytäkkä nousi! Jokainen iski ympärilleen, tietämättä ketä
ja miksi. Muutamat huusivat _Thor auta_, toiset _Dieu aide_, jotkut
taas _Montjoie S:t Denis!_ Pohjoismaalaisveri frankkilaista vastaan
-- se oli ainoa ohjeemme. Minä seisoin tämän ratsulipun juurella ja
ankarasti oli minun oteltava ennen kuin sain sen lopultakin haltuuni."

"Entä kuninkaat?"

"He kiiruhtivat ulos teltasta, kuten näytti, yhtyäkseen taas miehiinsä.
Ludvig nousi ratsaille. Mutta tiedättehän vanhastaan, hyvä prinssi,
että hän on kehno ratsastaja, ja niinpä kiidätti hevonen miesparan ihan
tanskalaisten sankimpaan joukkoon. Kuningas Harald vangitsi hänet omin
käsin ja jätti hänet neljän ritarin vartioitavaksi. Mutta sitte se
hyväkäs onnistui joko lahjomaan vartijansa taikka, kuten he väittivät,
karkaamaan heidän ryöstäessään hänen telttaansa. Kuinka se kävi päinsä,
en osaa sanoa; se vaan oli varma, että kun Harald vaati kuningasta
takaisin, oli hän tipotiessään."

"Tiessään! Ja sinä sanot kuninkaan olevan vankina!"

"Malttakaahan. Hän ratsasti neljä peninkulmaa ja tapasi Rouenissa
erään katalan porvarin, jonka lahjoi kätkemään itsensä Halavaluotoon.
Bernard pani kuitenkin tarkan peräänkuulustelun ja sai selville, että
tuon veijarin oli nähty keskustelevan ranskalaisen ratsastajan kanssa.
Siitäpä Bernard veti kovalle hänen vaimonsa ja lapsensa, uhaten heidät
siihen paikkaansa surmata, jolleivät ilmaisisi salaisuutta. Kuninkaan
oli siis pakko ryömiä kauniisti esiin piilopaikastaan ja nyt istuu hän
lukkojen ja salpojen takana Rolfin tornissa, missä tanskalainen soturi
sotakirves olalla on jokaisessa portaiden käänteessä vartioimassa."

"Haa, haa!" huudahti Rikhard. "Tahtoisinpa tietää, mitä hän pitää
olostaan! Olisipa hauska kuulla, tokko hän enää muistaa, kuinka hän
nosti minut ikkunalle ja vannoi juhlallisesti tahtovansa ainoastaan --
minun parastani!"

"Niin, ja te uskoitte häntä, hyvä prinssi," sanoi Osmond
veitikkamaisesti.

"Olin silloin pikku poika," vastasi Rikhard ylpeästi. "Mutta nyt --
muurienkin täytyy muistuttaa häntä valastaan sekä Bernardin sanoista,
että taivas on maksava hänelle samalla mitalla kuin hän kohtelee minua."

"Muista se, lapseni, kavahda rikottuja valoja," lausui isä Luukas,
"mutta elä muistele vahingonilolla vihollisesi kaatumista. Olisi
parempi, että menisimme kaikki kappeliin lausumaan kiitoksemme Hänelle,
jolle ne yksin kuuluvat!"



Kymmenes luku.


Lähes vuosikautisen vankeuden perästä täytyi kuninkaan sitoutua
maksamaan lunnaat ja siihen saakka, kunnes oltiin yhtä mieltä ehdoista,
olivat hänen molemmat poikansa annettavat panttivangeiksi normanneille,
jota vastoin kuningas sai palata omaan valtakuntaansa. Prinssit piti
lähettää Bayeuxiin, jonne Rikhard oli palannut Centevillein katsannon
alla ja jossa hänellä oli nyt lupa kävellä tahi ratsastaa vapaasti
ympäriinsä, tosin suojelusvahdin seuraamana.

"Onpa hupaista, kun Carloman tulee tänne. Minä olen koettava parastani,
että hän viihtyy hyvin luonamme", sanoi Rikhard. "Mutta Lotharin en
toivoisi tulevan mukana."

"Kunpa hän sentään tulisi", sanoi hyvä isä Luukas, "jotta saisitte
tilaisuuden osoittaa, onko isänne viimeinen opetus saanut sijaa
sydämmessänne ja voitteko palkita pahan hyvällä."

Herttuan kasvot sävähtivät tulipunaisiksi, mutta hän ei virkkanut
mitään. Hän ja Alberic asettuivat uudestaan paikallensa vahtitornissa.
Vihdoin näkivät he ratsastajaparven lähenevän, keskellään hyvin
ummistettu kantotuoli, jota kaksi hevosta välillään kantoi. "Nuo eivät
voi olla prinssit," sanoi Alberic, "se on varmaankin joku sairas
nainen."

"Toivon, ettei olisi kuningatar!" huudahti Rikhard nurjalla
mielellä. "Mutta eläpäs, Lotharhan se on semmoinen pelkuri. Pelkäsi
vannaankin ratsastaa, eikä kuningatar arvatenkaan tohtinut lähettää
lemmikkiään matkaan, vaatehtimatta häntä kuin mitäkin pikku mamselia.
Mutta lähdetäänhän alas, Alberic; min'en sano mitään tylyjä sanoja
Lotharille, jos vain maltan olla sen tekemättä."

Rikhard tuli prinssejä vastaan pihalla, vaaleakiharainen pää paljaana.
Hän kumarsi tulleille niin miellyttävän kohteliaasti, että rouva
Astrida pukkasi poikaansa käsivarteen kysyen, eikö hänestä ollut heidän
pikku herttuansa kaunein ja rakastettavin lapsi koko kristikunnassa.

Synkin katsein laskeusi Lothar kantotuolista, mutta ei osoittanut
pikku herttualle vähintäkään huomaavaisuutta, menihän vaan saliin,
kärttyisästi käskien hovipoikansa Charlotin seuraamaan itseään. Täällä
hän sanaakaan sanomatta heittäysi ylimmäiselle kunnia-istuimelle ja
käski Charlotin hankkimaan viiniä.

Silläaikaa kurkisti Rikhard kantotuoliin ja näki Carlomanin ryömineen
yhteen nurkkaan vapisten ja nyyhkyttäen kauhistuksesta.

"Carloman, rakas pikku Carloman! Elä itke, tule ulos -- se olen minä,
sinun oma Rikhardisi. Etkö salli minun toivottaa sinua tervetulleeksi?"

Carloman silmäsi arasti ylös, tarttui innokkaasti ojennettuun käteen ja
heittäytyi Rikhardin kaulaan.

"Oo Rikhard, lähetä meidät takaisin! Elä anna niiden villien
tanskalaisten tappaa meitä."

"Kukaan ei tule tekemään teille vähintäkään pahaa. Ei täällä ole
tanskalaisia. Sinä olet minun vieraani, ystäväni, veljeni. Silmät auki!
Tässä on minun oma, hyvä kasvattajani, Astrida rouva."

"Mutta äiti sanoi normannien tappavan meidät, kun me pidimme sinua
vankina. Hän itki ja parkui eikä tahtonut päästää meitä, mutta ne häjyt
miehet hilasivat meidät pois väkisin. Voi, anna meidän mennä kotiin
jälleen!"

"En voi sitä tehdä," sanoi Rikhard, "te kun olette Tanskan kuninkaan
vankeja ettekä minun. Mutta minä pidän sinusta niin ihmeesti ja sinä
saat kaikki mitä minulla on, jollet vain itke, kiltti Carloman. Voi,
rouva Astrida, mitä minun pitää tehdä? Ettekö te voi lohduttaa häntä"
-- jatkoi herttua, kun poikaraukka nyyhkien riippui kiinni hänessä.

Rouva Astrida läheni, tahtoi tarttua hänen käteensä, puhutellen
häntä hyväilevin äänin, mutta Carloman hypähtäen vavahti takaisin
ja huudahti uudelleen kauhistuksesta. -- Kookkaine vartaloineen,
korkeine myssyineen ja ryppyisine kasvoineen näytti rouva Astrida
hänestä noita-akalta, ja kun hän ei osannut puhua ranskaa, ei Carloman
ymmärtänyt hänen ystävällisiä sanojaan. Vihdoin suostui prinssi
kuitenkin Rikhardin taluttamana lähtemään saliin, missä Lothar nyreänä
istui kunnia-istuimella toinen jalka allaan ja sormi suussa.

"No senpä sanonen, herttua herraseni," lausui hän, "eikö tässä
vanhassa hökkelissä ole niin mitään suuhun pantavaa? Eikö tilkkaakaan
Bourdeaux'ta?"

Rikhard voi vaivoin hillitä harmiaan tämän epäkohteliaan puhuttelemisen
johdosta. Tyynesti vastasi hän kuitenkin, ettei mitään sellaista
luullut löytyvän, mutta kyllä sen sijaan hyvää normannilaista
hedelmä- tahi omenaviiniä.

"Aivan kuin minä kävisinkin härppimään teidän talonpoikaisjuomianne!
Olen käskenyt tuomaan iltaseni sisään -- miksi sitä ei tule?"

"Siksi kun te ette ole herra tässä talossa", pyöri Rikhardin huulilla,
mutta hän hillitsihe ja vastasi, että iltanen olisi koht'sillään
valmis. Carloman katsoi rukoilevasti veljeensä sanoen: "Elä ärsytä
heitä, Lothar!"

"Mitä! Yhäkö sinä itket, tyhmä poika," sanoi Lothar. "Etkö tiedä,
että jos uskaltavat suututtaa meitä, niin isä kurittaa heitä ansionsa
mukaan? Tuokaa sisään iltanen, sanon minä, ja antakaa minulle
ortolan-piirakainen."

"Semmoisia ruokia ei meillä ole -- nyt ei ole se vuodenaika," sanoi
Rikhard.

"Ette kai arvele antaa minulle mitään, josta pidän? Sanon teille, että
se käypi teille kalliiksi."

"Kananpoikia paistavat paraikaa," yritti Rikhard.

"Minä vähät teidän kananpojistanne, -- olenhan sanonut tahtovani
ortolaneja."

"Jollen minä pian nöyryytä tuota poikaa, älköön nimeni olko Eerikki",
mutisi vapaaherra.

"Kuinkahan lapsiraukkamme onkaan saanut kärsiä hänen tähtensä",
päivitteli rouva Astrida, "mutta tuota toista poikasta tulee minun
surkuni. Niin pieni ja heikko! Mutta meidän pikku herttuatapa kannattaa
katsella, miten hellästi hän kohtelee häntä."

"Hän on liian uljas ja vahva ollakseen muuta kuin lempeä", sanoi
Osmond. Ja tuo vilkas, innokas poika oli tosiaankin lempeä ja hellä
kuni tyttö tälle heikolle, aralle lapselle. Ystävällisin sanoin
maanitteli hän hänet syömään, lohdutteli kaikilla tavoin ja sen sijaan
että olisi nauranut hänen pelolleen, pysyttelihe hänen ja suuren
verikoiran Hardigrasin välissä ja vei koiran aina edemmäksi, kun se
yritti tulla liian lähelle.

"Aja pellolle tuo koira!" sanoi Lothar käskevästi.

Ei kukaan liikahtanut totellakseen häntä, ja koira leivänmuruja
etsiessään läheni taas Lotharia.

"Aja pois se", toisti hän potkaisten sitä jalallaan. Koira härähti, ja
Rikhard hyppäsi pystyyn närkästyneenä. "Prinssi Lothar", sanoi hän, "en
pidä väliä mitä te muutoin suvaitsette tehdä, mutta koirani ja väkeni
on teidän annettava olla rauhassa."

"Sanon sinulle, että olen prinssi! Teen mitä tahdon! Haa, ken se on,
joka nauraa tuolla?" kirkui pahasisuinen poika, polkien lattiaan.

"Ei ole niinkään helppoa Ranskan prinssien pieksättää täällä
vapaasukuisia normanneja", lausui Walter Metsästäjän karkea ääni. "On
kaiketi vielä palkinto sitäkin piiskaniskua varten, jonka hänen armonsa
herttua kärsi minun tähteni."

"Vait, vait, Walter!" sanoi Rikhard. Mutta Lothar oli siepannut
käteensä jakkaran ja oli juuri lähättää sillä metsästäjää, kun joku
tarttui kiinni hänen käsivarteensa. Osmond, joka hyvin tunsi hänen
ilkeän tapansa, piteli häntä kiinni molemmin käsin, huolimatta hänen
hurjasta kirkumisestaan ja ponnistuksistaan, mikä muistutti metsäläisen
käytöksestä.

Herra Eerikki pauhasi sill'aikaa normandiansekaisella
ranskankielellään: "Teen tiettäväksenne, nuori herraseni, niin prinssi
kuin olettekin, että olette meidän vankimme ja saatte istua vankeudessa
vedellä ja leivällä, jollette ota mukautuaksenne."

Lothar, joka ei joko kuullut tai ei uskonut näitä sanoja, rimpuili vain
kahta kauheammin, mutta nuoren, karskin sotilaan kourat olivat kylliksi
kovat pitääkseen ponnistelijan aisoissa. Ja lopuksi kannettiin tuo
potkiva ja kirkuva poika Rikhardin rukoilemisista huolimatta salista
pois ja sulettiin yksikseen tyhjään huoneesen.

"Antaahan nulikan olla hetkisen itsekseen", sanoi herra Eerikki,
työntäen herttuan syrjään. "Kun hän on oppinut tuntemaan väkevämpänsä,
saadaan lepo ja rauha taloon jälleen."

Rikhardin täytyi kääntyä tyynnyttämään Carlomania, joka oli ryöminyt
pakoon pimeään nurkkaan, missä hän istui itkien ja vapisten kuin haavan
lehti. Hän aivan hätkähti kauhistuksesta, kun Rikhard kosketti häneen.

"Voi, elä pane minuakin vankeuteen! Min' en voi olla yksin pimeässä."

Rikhard koki taas lohduttaa häntä, mutta hän ei näyttänyt kuulevan
eikä huolivan siitä. "Oi, voi, meille sanottiin, että sinä löisit
ja kiusaisit meitä ja kostaisit siten kaiken sen ilkeyden, jolla me
kohtelimme sinua, mutta enhän ainakaan minä polttanut sinun poskeasi!"
vaikerteli hän.

"Emme tahdo sinua kiusata ei vaikka mikä olisi, kiltti Carloman! Eikä
Lothar ole vankeudessa, on vain sulettuna huoneesen, kunnes tulee
kiltiksi."

"Lothar se poltti sen", toisti Carloman. "Etkä sinä saa todellakaan
olla minulle paha, sillä äitini suuttui kauheasti, kun en pidättänyt
Osmondia tavatessani hänet olkikupoineen. Hän tuli niin vimmoihinsa,
että antoi minulle semmoisen sätkäyksen, että keperryin siinä paikassa
selälleni. Mutta olitko sinä todellakin siinä kuvossa, Rikhard?"

Rikhard kertoi jutun ja oli hyvillään nähdessään Carlomanin sille
hymyilevän. Sitte neuvoi rouva Astrida häntä saattamaan pikku ystävänsä
vuoteelle. Carloman ei tahtonut panna maata, ennenkun sai vieläkin
pitää Rikhardia kädestä. Eikä pikku herttuakaan säästänyt vaivojaan
tyynnyttääkseen ja hellitelläkseen ystäväänsä, sillä hän tiesi itse,
miten katkerata on olla hylättynä vankina kaukana omaistensa piiristä.

"Luulin, että sinä olisit minulle hyvä", sanoi Carloman. "Mitä
Lothariin tulee, niin teethän vallan oikein kohdellessasi häntä kuten
hän sinua."

"Ei toki, Carloman; jos minulla olisi veli, en koskaan puhuisi hänestä
sillä tavoin."

"Mutta Lothar on niin häjy."

"Niin kyllä, mutta meidän on oltava hyviä niille, jotka ovat meille
pahoja."

Lapsi nousi kyynärpäilleen ja katsoi Rikhardia totisena kasvoihin.
"Sitä ei ole kukaan sanonut minulle ennen."

"Kyllä, Carloman, eikö veli Hilarius ole?"

"En kuuntele koskaan veli Hilariusta -- hän on niin pitkäpiimäinen ja
väsyttävä. Sitä paitsi ei kukaan ole milloinkaan hyvä vihamiehilleen."

"Isäni oli..." sanoi Rikhard ajatuksissaan.

"Ja tappoivat hänet!" ihmetteli Carloman.

"Niin tekivät", jatkoi Rikhard, tehden ristinmerkin, "mutta hän on
mennyt taivaasen."

"Tahtoisinpa tietää, onko siellä onnellisempaa kuin täällä", sanoi
Carloman. "Min' en ole onnellinen. Mutta sanoppa mulle, minkä tähden
meidän tulee olla hyviä niille, jotka meitä vihaavat."

"Koska hurskaat pyhimykset olivat -- ja katso ristiinnaulitun kuvaa,
Carloman. _Ristiinnaulitseminen_ tapahtui niiden tähden, jotka
vihasivat Vapahtajaa. Ja etkö tiedä, mitä Paternosterimme sanoo?"

Pikku Carloman rukka osasi ainoastaan ulkomuistilta Herran rukouksen
latinaksi eikä hänellä ollut aavistustakaan sen sisällyksestä; Rikhard
sitä vastoin oli saanut siinä huolellista opetusta isä Luukkaalta.
Hän alkoi selittää sitä, mutta ei ennättänyt montakaan sanaa lausua,
kun pikku Carloman oli vaipunut uneen. Herttua hiipi hiljaa pois
pyytääkseen lupaa mennä Lotharin luo. Sitte astui hän huoneesen, jossa
oli aivan pimeä, kädessä tulisoihtu, joka hulmusi ilmanvedossa niin,
ettei hän alussa nähnyt mitään, mutta lopulta erotti epäselvän esineen
lattialta.

"Prinssi Lothar", sanoi hän, "täällä on..."

Lothar keskeytti hänet. "Liputa tiehesi", sanoi hän kiivaasti. "Jos
sinun vuorosi on nyt, niin kaiketi tässä vielä minunkin tulee. Toivon,
että äiti olisi pitänyt sanansa ja puhkaisuttanut silmäsi."

Rikhardin luontainen luonne ei ollut sitä laatua, että se olisi
sietänyt moista vastausta. "Teette häpeällisesti puhuessanne tuolla
tavalla, kun tulin tänne ainoastaan tehdäkseni teille hyvää. Mutta
samantekevä, minä annan teidän myöskin olla täällä koko yön, enkä pyydä
herra Eerikkiä laskemaan teitä ulos." Ja hän paukahutti raskaan oven
jälkeensä kiinni, niin että käytävissä kaikui. Mutta hänen omatuntonsa
soimasi häntä lukiessaan rukouksiaan ja muistaessaan, mitä hän
Carlomanille oli sanonut. Hän ei voinut nukkua lämpimällä vuoteellaan
Lotharin viruessa kylmän, tuulisen huoneen lattialla. Herra Eerikki oli
tosin sanonut että se tekisi hänelle hyvää; mutta herra Eerikki tuskin
tiesi, kuinka arkoja Ranskan prinssit olivat.

Rikhard hiipi siis takaisin pimeässä, veti pois salvan ja huusi
puoliääneen: "Prinssi, prinssi, olen pahoillani kun vihastuin. Tulkaa
pois ja koetetaan olla ystävykset."

"Mitä tarkoitatte?" sanoi Lothar.

"Tulkaa pois kylmästä ja pimeästä. Täällä minä olen. Näytän teille
tietä. Missä on kätenne? Ai, miten kylmä! Suokaa minun taluttaa teidät
alas takkavalkealle saliin."

Pelko, kylmä ja pimeä olivat lannistaneet Lotharin ja hän antoi
Rikhardin taluttaa itsensä tyynesti alas. Tulen ympärillä salin
alapäässä kuorsasi puoli tusinaa asesotamiehiä. Ylälieden ääressä
makasi ainoastaan Hardigras, joka poikain sisään tullessa kohotti
päätään. Rikhardin kuiskaukset ja ystävälliset viittoilemiset
rauhoittivat valppaan vartijan kuitenkin heti, ja molemmat pienet
prinssit istahtivat yhdessä lieden viereen, Lothar kummissaan mutta
nureamielisenä. Rikhard kohenteli hiiliä saadakseen ne hehkumaan
lämpimämmin ja sanoi sitte: "Prinssi, ettekö suvaitse, että olisimme
ystävykset?"

"Kaiketi minun täytyy, _jos_ olen vallassanne."

"Toivoisin teidän olevan vieraani ja toverini."

"Hyvä! minä olen, sitä kun ei voi auttaa."

Rikhard ajatteli itsekseen, että hänen ystävällisyytensä olisi Lotharin
puolelta ansainnut sydämmellisempääkin vastakaikua, ja kun ei Lotharin
vastaus kehoittanut häntä pitempiin puheihin, vei hän prinssin
vuoteelleen, heti kun hän oli tarpeekseen lämmitellyt.



Yhdestoista luku.


Kuten vapaaherra oli ennustanut, saatiin talossa nyt enemmän rauhaa,
Lotharin opittua tuntemaan, että hänen täytyi mukautua ja ettei
kukaan välittänyt hänen uhkauksistaan. Hän oli hyvin kärttyisä ja
nurpeissaan, ja otti Rikhardin kärsivällisyyden tiukalle, mutta mitään
uusia puuskia ei kuitenkaan sattunut, ja jonkun ajan perästä saattoi
huomata edistystä parempaan. Hän ei voinut aina kopeilla niin sävyisätä
ja herttaisen hyvää luontoa vastaan kuin pikku herttuan. Ja itse se
seikka, että häntä nyt pidettiin ohjissa, vaikutti häneen edullisesti,
hän kun tähän saakka oli saanut kotonaan harjoittaa mitä hurjinta
vallattomuutta.

Osmondinkin kuultiin kerran sanovan, että oli vahinko, kun poika ei
saanut olla panttivankina koko elinaikaansa, johon herra Eerikki
vastasi: "Niin, kun pääsisimme vain vaivasta kasvattaa hänet."

Pikku Carloman lakkasi kuitenkin vähitellen pelkäämästä linnan
asukkaita, paitsi Hardigraa, jonka lähestyessä hän aina vapisi ja
vetäysi pakoon. Hän uusi vanhan ystävyytensä Osmondin kanssa, ei
hätkähtänyt enää herra Eerikin sisään astuessa, nauroi Albericin
hilpeille ilveille ja istui mielellään rouva Astridan polvilla ja
kuunteli hänen lauluaan, vaikk'ei ymmärtänyt sanaakaan. Mutta suurinta
mieltymystä osoitti hän yhä vielä ensimmäistä ystävätään, herttua
Rikhardia kohtaan. Käsi kädessä kulkivat he kaikkialla yhdessä
ja Rikhard nosteli häntä jyrkissä portaissa sekä säälien hänen
heikkouttaan pysyi erillään meluisista leikeistä. Hän sai Carlomaninkin
ottamaan osaa opetukseen, jota kelpo isä Luukas joka perjantai- ja
sunnuntai-iltapuolina antoi lapsille linnan kappelissa. Tämä hyvä
pappi seisoi alttarin askelmalla lapset puoliympyrässä ympärillään:
asesepän poika ja tyttö, metsästäjän pikku poika, Montémarin nuori
vapaaherra, Normandian herttua ja Ranskan prinssi -- kaikkia hän
täällä yhtäläisesti opetti, selittäen heille asioita, joita heidän
oli opittava uskomaan ja tuntemaan. Eikä Carloman niin muodoin enää
ihmetellyt, miksi Rikhard piti oikeana olla hyvä vihollisilleen.
Vaikkakaan hän alussa ei ollut tiedoissa vetänyt vertoja tuolle
pienelle, karkeaan nahkaturkkiin puetulle metsästäjälle, näytti hän
kuitenkin oppivan pyhät opetukset syvemmin kuin kukaan muu, niin --
hän näytti koettavan noudattaakin niitä. Heikko terveytensä näytti
ainoastaan olevan hänelle apuna saamaan paljoa paremman käsityksen
niiden lohduttavasta merkityksestä, paremman kuin itse Rikhard ja
Alberic. Ja isä Luukas kertoi kohta rouva Astridalle, että tällä
lapsella oli pyhimyksen mieli.

Carlomanilla oli todella paljoa enemmän taipumusta syvempään
ajatuselämään juuri sen vuoksi, kun hän saattoi niin tuiki vähän
ottaa osaa toisten poikain leikkeihin. Kilpajuoksu pihan ympäri meni
hänen voimainsa yli, raitis tuuli ylhäällä linnan harjalla vilusti
ja värisytti häntä, ja äänekkäät, työläät leikit kauhistivat häntä
kerrassaan. Ennen oli hänellä ollut tapana itkeä, kun Lothar sanoi,
että hänen olisi parasta ajattaa tukkansa ja ruveta munkiksi; mutta nyt
hän vallan tyynenä sanoi mielelläänkin rupeavansa siksi, jos hän vain
voisi tulla kyllin hyväksi.

Rouva Astrida huokaili ja pudisti päätään, sillä hän pelkäsi, ettei
lapsiraukka koskaan eläisi tullakseen joksikin täällä maan päällä.
Vaikka erotus Carlomanin ja Rikhardin välillä oli jo alusta pitäen
ollut suuri, oli se kuitenkin nyt paljoa suurempi. Rikhard oli vain
kymmenvuotiaaksi harvinaisen iso ja vahva poika, oli suora ja harteva
korkeankaarevine rintoineen ja kasvoi rivakasti. Carloman sitä vastoin
näytti kuihtuvan, oli heikkoudesta eteenpäin kumarassa, ja hänellä oli
hienot, terävät, jyrkät kasvonpiirteet sekä kalpeat, kuopallaan olevat
kasvot. Hän näytti pimeässä kasvaneelta kasvilta.

Vanha vapaaherra sanoi kyllä karaisevien, terveellisten elämäntapojen
vahvistavan ja ripeyttävän sairaita lapsia, ja Lothar voimistui kyllä
terveydeltään ja samalla luonteeltaankin, mutta hänen pikku veikollaan
ei ollut tarpeeksi voimaa kestämään tämmöistä muutosta. Hän kuihtui ja
surkastui yhä enemmän päivä päivältä. Ja kun syksy saapui ja tuuli kävi
kylmäksi ja kosteaksi, huononi hän huononemistaan ja poistui tuskin
milloinkaan hyvän Astrida rouvan polvilta. Ei se ollut mitään tiettyä
tautiakaan, mutta siitä huolimatta heikkoni ja riutui hän vaan. Hänelle
tehtiin pieni vuode tulen ääreen ja suuri kunnia-istuin pantiin tämän
ja oven väliin, jottei veto kävisi. Siellä hän sitte parhaasta päästä
oleskeli kärsivällisesti tunti tunniltaan, puhuen heikolla äänellä tahi
hymyillen ja näyttäen tyytyväistä mieltä, kun joku, josta hän piti,
tuli hänen luokseen. Hyvillä mielin otti hän myös vastaan isä Luukkaan,
kun hän tuli rukouksia lukemaan, ja aina valaisi kalpeita kasvoja
ilonsäde, kun hänen rakas, pikku herttuansa tuli ja iloisella tavallaan
kertoili hänelle ratsastuksistaan ja metsästysseikkailuistaan. Sairas
vieraansa antoi Rikhardille paljo ajattelemisen aihetta. Hän ei
tahallaan viipynyt koskaan useampia tuntia poissa hänen luotaan eikä
unhoittanut koskaan olla hiljentämättä askeliaan ja ääntään astuessaan
saliin, ettei vaan häiritsisi Carlomania, jos hän olisi sattunut
nukahtamaan.

"Rikhard, sinäkö se olet?" sanoi tuo pikku poika eräänä päivänä, kun
nuori, jäntevä vartalo varovasti hiipi penkin ympäri jo hämärtävässä
huoneessa.

"Niin olen. Kuinka on ollaksesi nyt, Carloman, oletko parempi?"

"Kiitos, kiltti Rikhard, en ole parempi", ja pienet laihtuneet sormet
tapailivat hänen kätösiään.

"Onko särky taas tullut?"

"Ei, olen venynyt hiljaa vuoteessani ja ajatellut; -- Rikhard, kyllä
min'en koskaan parane..."

"Voi, elä sano niin! Paranet sinä, varmasti paranet, kunhan kevät
joutuu."

"Tuntuu kuin minun olisi kuoltava", sanoi pikku poika. "Uskon kyllä
niin käyvänkin, mutta elä sure, Rikhard. Min'en ole paljoa peloissani.
Sinä sanoit aikoja sitte siellä oltavan onnellisempia kuin täällä, ja
nyt minä sen tiedän."

"Siellä, missä rakastettu isäni on", sanoi Rikhard ajatuksissaan,
"mutta oi, sinä olet kovin nuori kuolemaan."

"En halua elää. On kova, riidanhaluinen maailma täällä alhaalla, täynnä
julmia, pahoja ihmisiä, mutta tuolla ylhäällä on rauha. Sinä olet vahva
ja rohkea, tulet tekemään heitä paremmiksi; mutta minä olen heikko ja
herkkämielinen, huokailisin vaan ja surisin."

"Oo Carloman! Carloman! Min'en voi olla ilman sinua. Pidän sinusta
aivan kuin olisit oma veljeni. Sin'et saa kuolla -- sinun täytyy elää
nähdäksesi jälleen vanhempasi!"

"Sano heille sydämmelliset terveiseni", sanoi Carloman. "Minä menen
Isäni luo taivaasen. Olen iloinen, että olen sinun luonasi, Rikhard
-- ennen en ole ollut koskaan näin onnellinen. Olisin kyllä pelännyt
kuolemata, jollei isä Luukas olisi opettanut minulle, kuinka syntini
ovat anteeksiannetut. Mutta nyt uskon, että enkelit ja pyhimykset
odottavat minua."

Hän puhui heikolla äänellä ja viimeiset sanat sammuivat tuskin
kuultavaan kuiskaukseen. Hän nukahti sitte, ja kun iltanen tuotiin
sisään, arveli Astrida rouva pienten kasvojen näyttävän tavallista
kalpeammilta ja kuultavammilta, mutta hän ei herännyt. Illalla
kantoivat he hänet sänkyynsä ja hän heräsi silloin puoleksi tuntoonsa
ja vaikeroi kun häntä muutettiin. Rouva Astrida ei tahtonut jättää
häntä, ja isä Luukas valvoi hänen kanssansa.

Puoliyön aikana heräsivät linnan asukkaat kuolinkellojen kumeisiin,
juhlallisiin läpsäyksiin, jotka kehoittivat heitä nousemaan ylös ja
rukouksiinsa sulkemaan sielun, joka teki lähtöä viimeiselle matkalleen.
Rikhard ja Lothar olivat tuota pikaa sängyn vieressä. Carloman nukkui
yhä edelleen, kädet ristissä rinnan yli, mutta hengitys tuntui
voipuneelta ja läähättävältä. Isä Luukas rukoili hänen puolestaan,
ja vahakynttilät olivat asetetut sängyn molemmille puolin. Kaikki
oli hiljaa, pojat eivät uskaltaneet puhua eikä paikaltaan hievahtaa.
Vihdoin he kuulivat pitkän hengenvedon ja sielu oli liihoitellut
toiseen maailmaan. Carloman oli poissa, hän oli tosiaankin mennyt
onnellisempaan kotiin, todellisempaan kuninkaallisuuteen kuin mitä
milloinkaan olisi voinut tulla hänen osakseen maan päällä.

Ja nyt riehahti poikain suru valloilleen. Lothar huusi ääneensä äitiään
ja parkui nyyhkyttäen, että hänkin kuolisi -- hänen täytyy matkustaa
kotiin. Rikhard seisoi mykkänä sängyn vieressä. Suuria kyyneleitä vieri
hiljalleen hänen poskensa yli ja hänen rintansa aaltoili hillityistä
nyyhkytyksistä. Astrida rouva talutti pojat pois huoneesta ja vei
heidät takaisin vuoteelleen. Lothar itki itsensä pian uneen; mutta
Rikhard venyi valveilla, suruisena ja syvissä mietteissä, juhlallisen
näyn Rouenin tuomiokirkossa taas hänelle näyttäytyessä. Vaikka siitä,
kun tuo näky oli hänen edessään ensi kerran, oli nyt lähes kaksi
vuotta, oli se jättänyt niin valtavan ja syvän vaikutuksen hänen
sydämmeensä, että hän nyt näki sen taas edessään yhä kirkkaammassa
valossa.

"Minnehän minä joutunen, konsa oma kuolinhetkeni tulee, jos en ole
kostanut pahaa hyvällä?" Ja päätös kypsyi pikku herttuan mielessä.

Kun aamu tuli, tajusi Rikhard vielä selvemmin, että hän oli kadottanut
ystävällisen pikku leikkitoverinsa. Ja hän itki taas, aivan kuin
ei koskaan voisi lohtua, nähdessään verhotun vuoteen, mistä tuo
kärsivällinen hymyily ei koskaan enää häntä tervehtinyt. Hän käsitti
nyt rakastaneensa Carlomania varsinkin juuri hänen heikkoutensa ja
avuttomuutensa vuoksi.

Mutta hänen surunsa, ei ollut Lotharin surun tapaista, sillä Lotharissa
oli se yhtyneenä itsekkääsen pelkoon: hän huusi myötäänsä kuolevansa,
jollei pääsisi vapaaksi. Kiivas itkeminen tekikin hänen päänsä kipeäksi
ja raskaaksi.

Pikku ruumis, palsamoituna ja lyijykirstuun sulettuna, oli lähetettävä
takaisin Ranskaan saadakseen levätä esi-isäinsä haudassa Rheimsin
kaupungissa. Lotharista tuntui tämä vieläkin kovemmalta kolaukselta.
Hän oli melkein pois suunniltaan epätoivosta ja rukoili kaikkia
ihmisiä, kutakin erikseen, lähettämään hänet kotiin, hyvin tietäen,
etteivät he voineet sitä tehdä.



Kahdestoista luku.


"Herra Eerikki", sanoi Rikhard, "sanoitte minulle, että Falaisessa
pidetään kreivi Bernardin ja Tanskan kuninkaan kesken neuvottelu. Aijon
olla siinä saapuvilla. Tahdotteko tulla kanssani, vai lähteekö Osmond
ja te jäätte tänne pitämään prinssiä silmällä?"

"Mikäs nyt on, prinssi Rikhard, teitähän ei tavallisesti huvita olla
mukana neuvotteluissa?"

"Mutta minulla on jotakin sanottavaa", vastasi Rikhard. Vapaaherra
ei tehnyt vastaväitteitä, sanoihan vaan äidilleen herttuan olevan
ihmeteltävän järkevän lapsen ja että hän kyllä pian voisi ottaa
hallituksen omaan huostaansa.

Lothar puhkesi uuteen valitukseen nähdessään, että Rikhard tuli
matkustamaan pois. Tämän läsnäollessa tuntui hänestä turvallisemmalta,
ja hän kuvitteli mielessään, että he nyt, kun Carloman oli kuollut,
kostaisivat hänelle hänen entiset vääryytensä. Herttua vakuutti hänelle
moneen kertaan ettei hän aikonut muuta kuin hyvää hänelle ja lisäsi:
"Kun tulen takaisin, saat tietää jotakin, Lothar." Uskoen hänet sitte
rouva Astridan, Osmondin ja Albericin hyväntahtoiseen huostaan, läksi
Rikhard matkalle, ratsastaen pikku hevosellaan herra Eerikin ja kolmen
soturin seuraamana. Rikhard tunsi mielensä angervoksi katsoessaan
takaisin Bayeuxin linnaan ja ajatellessaan, ettei siellä enää ollut
hänen rakasta pikku ystäväänsä. Mutta oli kirkas, raikas talviaamu,
kentät olivat hopeanvalkoisessa peitteessä, huurretta kimmelsivät
pensaat ja routautunut maa rimasi iloisesti hevosen kavioiden alla.
Sitä mukaa kuin aurinko kohousi vaivaloisesti läpi harmaiden sumujen,
jotka himmensivät sen kirkkautta, ja helotti lopulta täydessä
loistossaan sinisen taivaan laella, vilkastui myöskin Rikhardin mieli.
Hän nauroi ja päästi ilmoille kovia riemuhuutoja, kun jänis tahi
kaniini kiiti kanervikon halki tahi varis raakkuen lensi hänen päänsä
päällitse, räpytellen leveillä siivillään.

Yötä olivat he muutamassa luostarissa, missä saivat kuulla Parisin
Hugon kulkeneen ohitse, ollakseen hänkin saapuvilla Falaisen
kokouksessa. Seuraavana päivänä ratsastivat he edelleen.

Illan suussa osoitti vapaaherra sormellaan riviä korkeita kallioisia
kukkuloita, joidenka huipulla kohosi suunnattoman suuri linnoitettu
torni. "Tuolla loittona", sanoi hän Rikhardille, "on teidän linnanne
Falaise, Normandian lujin linnoitus."

Maa kävi yhä karummaksi ja epätasaisemmaksi, mitä enemmän he lähenivät.
Keskenään vaihtelivat korkeat, jyrkät vuoret ja ahtaat, metsäiset,
kallioiden siellä täällä sulkemat laaksot.

"Oivallisia metsästysmaita!" sanoi herra Eerikki ihaillen. Ja
kun Rikhard näki vuohipeuraparven syöksyvän salaman nopeudella
metsä-aukeaman ohi, huudahti hän, että heidän täytyi tulla tänne
syksyllä joksikin aikaa metsästämään.

Tuntui olevankin metsästäjiä metsässä, sillä kirkkaan talvi-ilman
halki kuului tuon tuostakin koirien haukuntaa, metsästäjäin huutoja
ja toisinaan kimakasti kaikuvia metsästystorven toitotuksia.
Rikhardin silmät loistivat, kasvot hehkuivat innosta kiihoittaessaan
ripsakkajalkaista hepoaan yhä kovemmin ja kovemmin eteenpäin,
välittämättä siitä, että seurueen raskaammat miehet ja hevoset eivät
voineet pysyä hänen rinnallaan epätasaisella maalla ja sakeassa
varvikossa.

Äkkiä kuului kummallista murinata ja ulvontaa ihan hänen läheltään.
Hevonen viskautui sivulle eikä sitä saanut eteenpäin menemään,
jonka tähden Rikhard laskeutui alas ja murtautui jalkaisin tiheikön
läpi. Eräällä aukealla paikalla jyrkän, synkän, murattia kasvavan
kallion juurella, joka kohousi pystysuorana kuin seinä, huomasi hän
hirveän suuren harmaan suden ja ison koiran ottelemassa elämästä ja
kuolemasta. Näytti kuin ne olisivat pudonneet tahi vierineet yhdessä
äkkijyrkännettä alas huomaamatta sitä raivoissaan. Molemmista vuoti
verta ja molempain silmät kiiluivat kuin hehkuvat hiilet pimeässä
varjossa kallion kupeella. Koira oli alla, melkein voitettuna, teki
enää heikkoa vastarintaa. Ja seuraavassa tuokiossa olisi susi valmis
syöksymään yksinään olevan lapsen kimppuun...

Mutta pelko ei siltä Rikhardia vallannut hänen itsensä vuoksi, --
koiran pelastaminen oli hänen ainoana ajatuksenaan. Silmänräpäyksessä
oli hän paljastanut tikarinsa, jota kantoi vyöllään, kiiruhti nyt
taistelevien eläinten luo ja survasi aseen koko voimallaan suden
kurkkuun, koiran kaikeksi onneksi pitäessä vielä sitä hampaillaan
kiinni.

Paininlyönti taukosi. Susi hellitti ja vierähti raskaasti sivulle
kuolleena. Koira, virui läähättäen ja hurmeissaan, ja Rikhard pelkäsi
sen olevan pahasti haavoitetun. "Poloinen poikaseni! Muhkea koira!
Mitä mä nyt teen sinua auttaakseni?" Ja hän silitteli säälien tummaa
täplikästä päätä.

Silloin kuului kimeä huuto. Tämän tutun äänen kuullessaan koetti
koira nousta ylös ja kohotti päätään, kun samassa metsästyspukuun
puettu mies näkyi laskeutuvan alas kallioista polkua. Tulija oli
tavattoman kookas mies, kaunisruumiinen, jaloine kasvonpiirteineen.
"Haa! Hollah! Vige! Vige! Miten on laitasi, rivakka koirani?" sanoi
hän pohjoismaalaiskielellä, vaikk'ei ihan samalla lailla ääntäen kuin
Rikhard oli tottunut kuulemaan. "Oletko vialla?"

"Pahoin raadeltuna pelkään", huusi Rikhard vastineeksi, kun uskollinen
eläin heilutti häntäänsä ja koki turhaan nousta mennäkseen herraansa
vastaan.

"Haa, poikani! Ken olet?" huudahti metsästäjä kummastuneena nähdessään
lapsen seisovan kuolleen suden ja haavoitetun koiran välillä. "Näytät
joltakin noista ranskalaistutetuista normannilais-aateliskeikareista
hienoine kiharoinesi ja koristettuine vöinesi, mutta sanasi ovat
pohjoismaalaiset. Kautta Thorin vasaran! Siinähän johottaa tikari suden
kurkussa!"

"Se on minun", sanoi Rikhard. "Tapasin koiranne puolikuolleena ja
riensin sitä pelastamaan."

"Niinkö teit? Hyvin tehty! Vigeä en olisi tahtonut menettää kaikista
Italian aarteista. Olen sulle kiitollisuuden velassa, urhea, nuori
ystäväni", sanoi vieras, kaiken aikaa tarkastellen ja hyväillen
koiraansa. "Mikä nimesi? Et voi olla etelämaalainen syntyjäsi."

Hänen puhuessaan kuului toisia ääniä huutelevan ja vapaaherra de
Centeville syöksähti esiin viidakosta, pitäen Rikhardin hevosta ohjista.

Samassa tuokiossa lähestyi niinikään metsästysseura polkua myöten.
Näiden etunenässä oli Bernard Tanskalainen.

"Haa!" huudahti hän, "mitäpä näen? Nuori herttuani! Mikä tuopi teidät
tänne?" Ja pikaisella kumarruksella vastaanotti Bernard Rikhardin
ojennetun käden.

"Tulin tänne ollakseni läsnä kokouksessa", vastasi Rikhard. "Minulla on
eräs armonosoitus pyydettävänä Tanskan kuninkaalta."

"Jokainen armonosoitus, joka Tanskan kuninkaalla on vallassaan sinulle
antaa, on jo myönnetty", sanoi koiran isäntä lyödessään pikku herttuata
olalle suoralla, sydämmellisellä tuttavallisuudella, mikä tätä
hämmästytti. Rikhard katsoi häneen ylpeyden sekaisella epävarmuudella,
kunnes totuus äkkiä selveni hänelle, ja hän otti lakin päästään
huudahtaen: "Kuningas Harald itse! Suokaa anteeksi, herra kuningas!"

"Anteeksi, jaarli Rikhard! Mitä tahdot minun anteeksiantamaan? Kunko
olet pelastanut Vigen hengen? Ei mitään ranskalaisia kohteliaisuuksia
minulle! Sano toivomuksesi ja se on täytetty! Otanko sinut kerallani
jollekin viikinkiretkelle rosvoamaan Irlannin lihavia munkkeja?"

Rikhard vetäysi hieman taakse päin uudesta ystävästään.

"Ohoh! unhoitin, että ovat tehneet sinusta kristityn, sen pahempi!
Näytät olevan niin kelpo pohjan poika, että vallan unohdin sen. Tule,
astu rinnalleni ja esitä pyyntösi. Sven, hoi, kanna Vige linnaan ja
hoida sen haavoja! Ja nyt, nuori jaarli, sano suoraan asiasi."

"Anomukseni on, että antaisitte vapauden prinssi Lotharille."

"Mitä, sille nuorelle frankilleko? Kuinka! Hehän pitivät sinua vankina,
polttivat poskesi ja olisivat tuhonneet koko miehen, jollei vain urhea
aseenkantajasi olisi sinua pelastanut."

"Se on ollutta ja mennyttä, Lothar on niin onneton. Veljensä on
kuollut, hän on surusta sairaana, sanoo kuolevansa hänkin, jollei pääse
kotiinsa."

"Se se vasta mainio asia olisikin, jos tuo kurja, petollinen suku
kuolisi hänessä! Miksi sinä hänestä huolehdit -- hän on sinun
vihollisesi?"

"Olen kristitty", vastasi Rikhard lyhyesti.

"Hyvä: lupasin sulle, mitä vain pyytäisit. Kaikista oikeuksistani,
joita minulla on hänen linnoihinsa tahi persoonaansa, olkoonpa hän
vapaa tahi vanki, luovun minä eduksesi. Sinun tarvitsee sopia niistä
ainoastaan omien jaarliesi ja vasalliesi kanssa."

Rikhard pelkäsi tämän käyvän vaikeaksikin, mutta apotti Martti saapui
kokoukseen ja asettui hänen puolelleen. Sitä paitsi ajatus, että heidän
panttivankinsa kuolisi heidän käsiinsä ja ettei heidän ja kuninkaan
välillä enää olisi siis mitään yhdyssidettä, painoi paljo vaakakupissa.
Ja pitkän neuvottelun perästä suostuivat he päästämään Lotharin
vapaaksi ilman lunnaita, mutta ainoastaan ehdolla, että Ludvig takaisi
Rikhardille maan rauhallisen omistuksen aina St. Clairiin asti Epten
varrella, mikä kauan oli ollut riidanalaisena -- joten Alberic nyt
kieltämättä tuli Normandian vasalliksi.

Rikhardille oli se päivä kenties elämänsä onnellisin, kun hän ratsasti
takaisin Bayeuxiin sanoakseen Lotharille, että hän saisi pian seurata
häntä S:t Clairiin, jossa hän jätettäisiin isänsä huostaan.

Täällä kohtasivat he kuningas Ludvigin, vakavana ja suruissaan,
kuultuaan pikku Carlomanin kuolleeksi ja ainakin tässä tilaisuudessa
näytti hän katuvan petollista menettelyään Normandian isätöntä
perillistä kohtaan.

Hän painoi herttuan syliinsä ja hänen suudelmansa oli tällä kertaa
vilpitön, kun hän sanoi: "Herttua Rikhard, emme ole tätä teiltä
ansainneet. En kohdellut minä teitä sillä tavoin, kuin te olette
kohdellut lapsiani. Tahdomme tästä lähtien olla toisillemme uskollisia
herrana ja vasallina."

Lotharin viimeiset sanat olivat: "Hyvästi Rikhard, jos eläisin yhdessä
kanssasi, voisin ehkä tulla niin hyväksi kuin sinä. En koskaan unhoita,
mitä olet minulle tehnyt."

Kun Rikhard vielä kerran saapui juhlakulussa Roueniin ja hänen
alamaisensa hurmaantuneina kohottivat riemuhuutoja hänen ympärillään,
niin valtasi hänet kuitenkin suloisempi tunnelma kuin mitä kaikki
tämä kunnia ja loistavuus saattoi hänessä synnyttää, astuessaan
tuomiokirkkoon ja notkistaessaan polvensa isänsä haudalla puhtaalla
omallatunnolla ja täydellä tiedolla siitä, että oli koettanut noudattaa
isänsä viimeistä tahtoa.



LOPPU.


Vuosia oli vierinyt. Ludvigin valat ja Lotharin lupaukset olivat
rikkoutuneet, ja Flanderin Arnulf, herttua Wilhelmin murhaaja,
oli kiihoittanut heitä uudistettuihin ja petollisiin hyökkäyksiin
Normandiaa vastaan, jotta Rikhardin oli täytynyt neljäntoista vanhasta
kuuteenkolmatta ikävuoteen saakka käydä lakkaamatonta sotaa maansa
puolustamiseksi. Mutta tämä oli ollut hänelle kunniakas sota, ja hänen
rohkeat urotyönsä olivat syystä hankkineet hänelle lisänimen "Rikhard
Pelkäämätön", nimi, jonka hän hyvin ansaitsi, sillä hän pelkäsi vain
yhtä seikkaa -- vääryyden tekemistä.

Vähitellen pääsi hän kuitenkin voitolle vihollisistaan ja rauha
palautui. Kun Flanderin Arnulf huomasi, ettei Rikhardia voitu
julkisella väkivallalla kukistaa, koetti hän kavaluudella kolmasti
salaa murhata hänet, niin kuin isänsäkin. Mutta kaikki nämä
murhayritykset olivat epäonnistuneet, ja nyt oli Rikhard saanut monena
vuonna nauttia häiritsemätöntä ja kunniakasta rauhaa, vihollisten
kadottua näkyvistään.

Kuningas Ludvig saavutti kuolemansa pudotessaan hevosen selästä.
Lothar kuoli varhaisessa nuoruudessaan ja hänessä loppui Kaarlo Suuren
veltostunut aatelissuku. Ranskan valtaistuimelle nousi Hugo Capet,
Rikhardin vanhan ystävän Hugo Valkosen poika. Ollen Rikhardin lanko ja
varma liittolainen, kääntyi hän aina tämän puoleen saadakseen neuvoja
ja apua kaikissa yrityksissään.

Rouva Astrida ja herra Eerikki olivat kauan uinuneet hiljaisissa
haudoissaan. Osmond ja Alberic olivat Rikhardin uskotuimpia
neuvonantajia ja parhaita sotapäälliköitä. Apotti Martti johti vielä
vanhoilla päivillään Jumiègesin luostaria. Mielellään kävi Rikhard,
niinkuin isänsäkin oli tehnyt, häntä siellä katsomassa puhellakseen
hänen kanssaan ja nauttiakseen rauhaisassa luostarissa virkistävää
lepoa hallitushuolien ja sodan myrskyjen jälkeen.

Ja Rikhard oli itse nyt harmaahapsinen mies kookkaine vartaloineen ja
majesteetillisine ryhtineen. Hänen vanhin poikansa oli nyt vanhempi
kuin hän itse oli ollut tullessaan "pikku herttuaksi". Ja isänsä
unelman tavoin halusi hän viettää vanhuutensa päivät rauhassa ja
yksinäisyydessä.

       *       *       *       *       *

Muutamana kesäiltana sattuu niin, että herttua Rikhard istui tuon
valkopartaisen apottivanhuksen rinnalla galleriassa luostarin portin
edessä, katsellen mailleen menevää aurinkoa, jonka vienot säteet
valaisivat pylväitä ja holvikaaria. He puhelevat keskenään Rouenin
hautajaisista ja hopea-avaimesta, sillä apotin suurin ilo on vieläkin
kertoa kertomasta päästyä kaikista Wilhelm Pitkämiekan hyvistä teoista
ja sanoista.

Heidän siinä istuessaan tulee luostarin portille vanha, ryppyinen ja
kumarassa käyvä mies heikoin ja horjuvin, mutta kuitenkin kiireisin
askelin, aivan kuin jonkun takaa-ajamana koettaen ponnistaa viimeiset
voimansa turvapaikkaan ennättääkseen.

"Voiko tuommoinen vanha ja heikko mies olla pahantekijä, jota takaa
ajetaan?" sanoo herttua kummastuneena.

Herttuan nähdessään välähtää pelästyksen salama vanhuksen silmistä. Hän
lyö tuskaisesti kätensä yhteen ja kääntyy ikäänkuin paetakseen, mutta
kun tuntee olevansa siihen kykenemätön, heittäytyy maahan Rikhardin
jalkain juureen.

"Armoa, armoa! jalo, korkeasukuinen herttua!" saa hän vaan änkytetyksi.

"Nouse ylös, elä polvistu minun edessäni! En voi sallia, että mies,
joka voisi olla isäni, tekee siltä tavoin", sanoo Rikhard, koettaan
nostaa häntä seisoalleen. Mutta vanha mies sanat kuullessaan päästää
valittavan liikutuksen ja käyristyy kokoon yhä enemmän.

"Ken olet?" kysyy herttua. "Tässä pyhässä huoneessa olet turvattu, mitä
tahansa lienet rikkonutkin. Puhu! -- ken olet?"

Etkö tunne minua? sanoo vanhus rukoilevasti, "oo, lupaa mulle
laupeutta, ennenkun kuulet nimeni."

"Nuo kasvot olen nähnyt kypärin alta", sanoo nyt herttua. "Olet
Flanderin Arnulf."

Syntyy syvä äänettömyys.

"Ja mitä varten tulet tänne?" kysyy taas herttua.

"En tahtonut tunnustaa heti Ranskan kuningasta, Hugoa. Hän on nyt
valloittanut kaupunkini ja hävittänyt maani. Jokainen ranskalainen
ja jokainen normanni on vannonut tappavansa minut, kostaakseen
teitä kohtaan, jalo herttua, tekemäni rikokset. Minua on ajettu
sinne ja tänne, olen ollut ainaisessa hengen vaarassa, kunnes
tulin ajatelleeksi, että herttua Rikhardia ylistetään paitsi
pelkäämättömyydestä, myöskin armeliaisuudesta, jolle yksikään ruhtinas
ei vertoja vedä. Koetin joutua tänne, toivossa, että pyhä isä,
apotti, nähdessään katkeran katumukseni, sovittaisi minut luonanne,
korkeasukuinen ruhtinas, ja hankkisi minulle anteeksiannon ja
turvallisuuden. Oo, jalo herttua, suokaa anteeksi, säälikää minua!"

"Nouskaa ylös, Arnulf", lausuu Rikhard. "Mihin Herran käsi on käynyt,
siinä ei ole ihmisten asia kostaa. Isäni kuoleman olen jo ammon aikoja
antanut anteeksi, ja teidän vehkeilynne minua itseäni vastaan ovat
Jumalan armon kautta tyhjiin rauenneet. Normanneilta ei teiltä ainakaan
ole mitään pelättävissä, ja huolenani tulee olemaan hankkia teille
lankoni, kuninkaan, anteeksianto. Tulkaa ruokasaliin -- tarvitsette
virkistystä -- kunnianarvoinen apotti on vieraan varaisesti ottava
teidät vastaan."

Kiitollisuuden ja vilpittömän katumuksen kyyneltulvalta ei Arnulf saa
sanaakaan lausutuksi. Hän antaa nostaa itsensä ylös maasta, vaikka
hänen noustessaan onkin pakko nojautua herttuan käsivarteen.

[Rikhardin toimesta annettiin Arnulfille takaisin Arras ja useita
muita flaamilaisia kaupunkeja. Rikhard kuoli kahdeksan vuotta sen
jälkeen, vuonna 996, jättäen jälkeensä useita lapsia. Näistä mainitaan
hänen tyttärensä Emma Englannin historiassa, jouduttuaan naimisiin
ensiksi Ethelred Vitkallisen kanssa ja sitte Knuutin, hänen ystävänsä
ja liittolaisensa pojanpojan, Harald Sinihampaan, kanssa. Hänen
poikansa oli Rikhard, jota sanottiin Hyväksi, hänen pojanpoikansa oli
Robert Muhkea, hänen pojanpojanpoikansa Wilhelm Valloittaja, jonka
kanssa nonnannilaisrotu siirtyi Englantiin. Harvat nimet historiassa
loistavat niin puhtaalla ja himmenemättömällä loistolla kuin Rikhardin,
jota ensiksi kutsuttiin Pikku herttuaksi, sitte "Richard aux longues
jambes", mutta aina "Richard sans peur". Tarkoituksena tällä pienellä
kertomuksella on ainoastaan ollut kuvata vaaroja hänen lapsuutensa
aikana. Hänen ensimmäinen miehuudenikänsä oli täynnä seikkailuja,
joissa hän osoittihe aina urhoolliseksi, jalomieliseksi, rehelliseksi,
hurskaaksi ja sovinnolliseksi. Mutta kaikki näinä seikkailut on
lukijaimme itsensä etsittävä Ranskan keskiajan historiasta. Ja kaikki,
mitä he sieltä sankaristamme löytävät, on ainoastaan omansa hänen
luonteensa jaloutta korottamaan.]

Kunnioitettava apotti nousee verkalleen istualtaan, kohottaa kätensä,
tehden sillä juhlallisen, siunaavan liikkeen ja lausuu:

"Armollisen Jumalan armo levätköön syntisen yli, joka pahalta tieltään
kääntyy! Kymmentuhatkertainen siunaus, armo ja rauha ovat jo tulleet
hänen osakseen, joka on ojentanut kätensä anteeksiantamaan, hyvittämään
ja auttamaan sitä, joka kerran oli hänen sovittamattomin vihollisensa!"





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Pikku herttua eli Rikhard Pelkäämätön" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.