Title: Nuoren tytön elämäntarina
Author: Levetzow, Cornelia
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Nuoren tytön elämäntarina" ***


NUOREN TYTÖN ELÄMÄNTARINA

Kirj.

J. [Cornelia Lewetzow]


Tanskankielestä suomentanut 10:nnestä painoksesta

E.E.K.



Kuopiossa,
U.W. Telén & C:o,
1905.



      Sensuurin hyväksymä, 9 p:nä lokak. 1905, Kuopiossa.



ENSIMMÄINEN LUKU.


Korkealla ullakkohuoneessa, jonka akkuna oli pimeään takapihaan
päin, Adelgaden varrella, näin minä ensi kerran päivän valon. Äitini
kuoli seuraavana vuonna. Isäni meni uusiin naimisiin, mutta pian
hänkin kuoli. En tiedä heistä mitään, ei kukaan ole minulle kertonut
äidistäni, ja äitipuoleltani olen vain kuullut, että isäni oli kelpo
työmies.

Tuuli puhalsi vinkuen sisään halenneesta ruudusta, savu tuprusi
uunista huoneeseen, eivätkä vähäiset puupalikat ottaneet edes kunnolla
syttyäkseen. Vanha Dorthe, äitipuoleni äiti, istui uuninnurkassa
jupisten itsekseen. Äitipuoleni kääräsi ison huivinsa hartioilleen ja
läksi ansiolle hankkiakseen leipää meille kolmelle. "Jospa minulla
olisi vain itseni elätettävänä", mutisi hän, "mutta kun on tuo vanha,
avuton äiti ja tuo lapsikin vielä lisäksi taakkana". Hän meni, ja minä
tunsin olevani taakkana sekä hänelle että itselleni. Vilusta väristen
painauduin uunia vasten ja purskahdin itkuun.

Kesä tuli, ja pieni huoneemme kävi silloin niin kuumaksi, että siellä
tuskin sai hengitetyksi. Minä seisoin tuntikausia tuolilla akkunan
ääressä kurkistaen milloin alas pihalle, joka oli kuin kapea, syvä
kaivo, milloin vastapäätä olevaan ullakkoakkunaan, missä riippui
linnunhäkki, ja räätälinsälli istui pöydällä vihellellen työnsä lomassa
kanarialinnulle. Kalpea ja laiha oli räätälinsälli ja niin oli hänen
vaimonsakin. He ompelivat lakkaamatta, ehtivät tuskin syödä ja nukkua,
mutta vaimolla oli kuitenkin aikaa suudella ja taputella pientä,
punatukkaista poikaansa, ja, niin köyhiä kuin he olivatkin, sai lintu
kuitenkin joka sunnuntai sokeripalasen ja pieni poika vehnäkyrsän.

Minä nyykäytin päätäni tuolle pienelle pojalle, mutta häntä kiellettiin
nyökkäämästä takaisin, sillä äitipuoleni ja räätälinsällin vaimo olivat
epäsovussa keskenään. Sitä paitsi oli poika puhdas ja siististi puettu,
eikä minun laiseni huonosti hoidettu pieni tyttö sopinut hänelle
seuraksi.

Vanha Dorthe, siinä minun seurani. Hän olikin ainoa, joka kanssani
puheli, vaan emme me silti toisiamme rakastaneet.

Ruma hän oli, hampaaton, kellervä-ihoinen ja ryppyinen, vuosien ja
vaivojen koukistama. Hän oli jo lapsettunut uudestaan, puheli paljon
itseksensä ja vähän vain minun kanssani. Minä kuuntelin molempia. Ei
hän pitänyt tyttärestään eikä myöskään minusta; nuuskaa ja kahvia,
niitä vain hän rakasti.

"Semmoista se on, kun sinulla on äitipuoli", sanoi hän, kun minä itkin
vilusta ja nälästä, "kyllä oikea äiti sinusta parempaa huolta pitäisi,
usko pois. Parempi olisi, ettet koskaan olisi syntynyt."

"Paljoa parempi", vastasin minä, ja kyyneleeni vuosivat virtanaan
ajatellessani, kuinka suloista olisi ollut, jos minua olisi hyväilty
kuten räätälinsällin pientä poikaa.

Äitipuoleni ei minua kuitenkaan oikeastaan pahoin pidellyt. Toisinaan
hän kyllä uhkasi kurittaa, mutta yleensä hän jätti minut oman onneni
nojaan.

Tultuani noin viisivuotiaaksi, oli minun jo lähdettävä elatusta
etsimään. Minut lähetettiin kerjuulle.

Tunsin itseni äärettömän pieneksi ja mitättömäksi kaikkien noiden
vieraitten ihmisten joukossa. Ei kukaan tuntenut minua, enkä minä
ketään. Sekä hymyilevät että vakavat kasvot näyttivät minusta
välittävän yhtä vähän. Heillä oli kaikilla omat ajatuksensa, oma
päämääränsä. Kuinka minä uskaltaisin heidät pysäyttää? Mutta minun oli
pakko se tehdä. Pelkäsin äitipuoltani enemmän kuin noita vieraita, eikä
mikään jalompi tunne minua pidättänyt. Kosketin erään hienon naisen
silkkihametta ja pyysin: "antakaa yksi killinki", mutta en saanut
mitään. Muuan Amager-tyttö antoi minulle omenan. Se oli toiselta puolen
pilaantunut, mutta maistui kuitenkin oivalliselta, tyydytti nälkääni ja
lohdutti. Minä rupesin uudestaan kerjäämään ja vihdoin onnistuinkin.

Omituinen oli lapsellisen sieluni tila. En ollut pahankurinen enkä
uppiniskainen, vaan heikko, sorrettu ja pelkurimainen. Maailmaa tunsin
ainoastaan Dorthen kuvauksista, ja omat kokemukseni hänen sanansa
vahvistivat. Maailmassa oli kahdenlaisia ihmisiä: toisilla oli pelkkää
iloa, rikkautta, onnea ja rakkautta, toisilla köyhyyttä, huolta ja
tuskaa, mutta toisinaan sen ohella rakkauttakin, jota ei kuitenkaan
minulle oltu suotu.

Kun alkoi hämärtää, menin kotiin pienine saaliineni. En uskaltanut,
vaikka kyllä usein teki mieleni, ostaa mitään omin päin. Minusta
tuntui, kuin olisi äitipuoleni ollut kaikkialla läsnä ja rankaisisi
minua hirveästi. Yksin kapusin ylös pimeitä, jyrkkiä portaita, läpi
eksyttävien käytävien, ja lempeimmät sanat, joilla vanha Dorthe minua
tervehti, olivat: "parempi ettet koskaan olisi syntynyt", tai kuten hän
vaihtelun vuoksi toisinaan sanoi: "hyvä olisi, jos jo olisit kuollut".

"Entä silloin, Dorthe, minne silloin olisin joutunut?"

"Minnekö joutunut", vastasi hän äkäisesti ja tuuppasi minua, "silloin
olisi sinulle onneksi kaikki lopussa".

Huomiokykyni oli sangen kehittynyt. Osasin lukea ihmisten kasvoista.
Joskus luin niistä sääliä, useimmiten välinpitämättömyyttä, välistä
ylönkatsetta. Pienet hienosti puetut lapset minua karttoivat, jotkut
minulle irvistelivätkin. Se minuun koski, vaan ei kuitenkaan niin
kovasti, kuin nähdä äidin hyväilevän lastaan. Silloin itkin -- ei
kukaan minua rakastanut -- ja kun oikein katkerasti itkin, pysähtyi
yksi ja toinen ja antoi minulle rahaa, mutta kukaan ei antanut
rakkautta.

Usein tirkistelin leikkikalukauppojen akkunoista sisään, mutta useimmin
seisoin kuitenkin leipurin akkunan edessä. Kuinka näyttikään leipä
houkuttelevalta, kuinka hyvältä se tuoksui! Vielä paremmalta se
maistui. Tiesin sen, sillä lauantaisin sain toisinaan vanhaa leipää
lahjaksi.

Kun heittäydyin pienelle vuoteelleni huoneen nurkkaan, kääriytyneenä
vanhaan päällystakkiin, joka toimitti sekä patjan että peitteen
virkaa, nukahdin heti ja näin unia, jotka kuitenkaan eivät olleet
varsin vaihtelevia. Milloin uneksin, että istuin räätälinsällin vaimon
sylissä, hän taputteli ja suuteli minua, ja minä olin niin iloinen,
mutta kun hänen miehensä tuli sisään kynttilä kädessä, ja vainio
näki, etten ollutkaan hänen oma lapsensa, kiskaisi hän akkunan auki
ja heitti minut ulos ahtaalle, syvälle pihalle. Säikähdin niin, että
heräsin. Milloin taas näin unta, että minulla oli koko korillinen
vastaleivottuja leipiä, jotka kaikki olivat omiani, mutta heräsin aina
ennenkuin ehdin niitä maistaa. Milloin vihdoin olin pudottavinani
hyllyltä suuret kahvikupit, joiden kylessä oli lehmä lypsäjineen, ja
rangaistukseksi tahtoi äitipuoleni viskata minut tuleen. Iloinen olin
kun avasin silmäni ja näin kuppien olevan ehjinä paikoillaan.

Nuo kupit olivat kurjan kotimme ainoa kaunistus. Usein kiipesin
tuolille ylettyäkseni niin korkealle että näkisin ne oikein läheltä.
Kerran otin ne alas, mutta samassa tuli äitipuoleni sisään, riuhtaisi
ne kädestäni, ravisti minua käsivarresta, kirosi ja sanoi, että
jos niihin vielä kerran koskisin, niin hukka minut perisi. Se oli
hirvittävä uhkaus. Epäselvyytensä vuoksi antoi se aihetta monenlaisiin
arveluihin ja tuntui sen vuoksi paljoa kamalammalta kuin tuo
tavallinen: "Minä lyön sinut murskaksi."

Toinen päivä oli toisen tapainen. Suru mielessä nousin aamulla
vuoteeltani, suruissani menin illalla levolle. Pienessä sydämmessäni
ei ollut toivoa eikä rohkeutta, ainoastaan tylsää alistuvaisuutta, ja
kuitenkin olin silmänräpäyksen ollut onnellinen. Minulla oli muisto,
pieni valoisa tapahtuma, josta uneksin, mutta en voinut toivoa, että se
koskaan enää uudistuisi.

Selvästi muistan kolkon, kostean syyspäivän, jolloin menin erääseen
taloon, sillä joskus uskalsin sen tehdä, ja soitin alakerroksen kelloa.
Kesti kauan ennenkuin tultiin avaamaan. Luulin jo ettei minun heikko,
arkaileva soittoni ollut kuulunut ja aioin sen uudistaa, kun oven avasi
lihava, vanha herra silmälasit nenällä ja musta patalakki päässä.

"Antakaa vähän rahaa", pyysin minä.

"Vähän rahaa", toisti hän matkien ääntäni, "isäsi hautajaisiksi, eikö
niin? Tai lääkkeiksi sairaalle äidille? Mutta oikeastaan ostaaksesi
itsellesi rintasokeria, vai mitä? Niin, niin, kyllä minä tuommoiset
pikku tytöt tunnen."

Sitä sanoessaan veti hän minut etehisen läpi kauniiseen, suureen
huoneeseen, jossa oli valmiiksi katettu komea ruokapöytä ja räiskyvä
takkavalkea.

"Täällä et saa penniäkään", virkkoi hän nostaen minut istumaan
tuolille, jonka hän siirti lähelle valkeaa, "olet tullut väärään
paikkaan, tupukkani".

En ollut koskaan nähnyt niin komeata huonetta. Lattiata peitti pehmeä,
kirjava matto, paksut keltaiset verhot riippuivat akkunain edessä,
pyöreä pöytä oli täynnänsä herkkuja, vaikka se oli katettu vain yhdelle
hengelle, tuolle vanhalle herralle. Hän katseli minua ystävällisesti,
mennä liikkasi sitten pöydän luo, asetti toisen jalkansa, joka oli
kääritty paksuksi mytyksi, korkealle jakkaralle ja asettui istumaan.

Hänen lautasellaan oli useita sanomalehtiä, ikäänkuin hänen olisi
pitänyt nekin syödä, mutta hän työnsi ne syrjään ja siveli voita
toiselle leipäviipaleelle toisen jälkeen semmoisella kiireellä että
oikein lämpeni, kunnes lautanen oli täynnä. Sen jälkeen pani hän eri
aineksia jokaiselle voileivälle ja ojensi minulle kaikki tyyni.

Lämmin raitis ilma ympäröi minua ja minä söin jotain semmoista,
joka maistui niin hyvälle, että vanha vehnäleipä joutui kokonaan
unohduksiin. Sen lisäksi katseli vanha herra minua oikein lempeästi
silmälasiensa takaa. Tunsin itseni onnelliseksi.

Kun olin syönyt, ojensi hän minulle lasin, jossa oli jotain punaista
nestettä. Minä join kiivaasti, mutta se poltti kurkussa, ja minua
rupesi kovasti yskittämään. Vanha herra löi minua selkään, kunnes yskä
lakkasi, antoi minulle sitten sokeripalasen ja työnsi minut hiljaa
ulos huoneesta, mutta ennenkuin hän sulki oven, nyökäytti hän minulle
päätään ja virkkoi:

"Pistäydy joskus vastakin tänne, pienokainen, mutta rahoja et koskaan
saa, et koskaan."

Tunsin itseni niin lämpimäksi, niin kylläiseksi ja iloiseksi. Olin
saanut luvan tulla sinne toistamiseen ja sitä kannatti ajatella ja
siitä iloita.

Kotona en kertonut mitään Dorthelle enkä äitipuolelleni, sillä muuten
olisivat he kenties vähentäneet kuivaa leipääni ja sikurikahviani, ja
minä tahdoin saada tavallisen määräni, vaikka se maistuikin sinä iltana
vielä huonommalta kuin tavallisesti.

Jo seuraavana aamuna läksin takaisin. Luulin tuon hyvän vanhan miehen
minua odottavan, olihan hän itse pyytänyt minua tulemaan.

Rohkeampana kuin edellisenä päivänä soitin kelloa, ja samassa
silmänräpäyksessä avasi oven tanakka, siististi puettu palvelijatar,
luuta kädessä. Minut nähdessään, tarttui hän käsivarteeni.

"Sinä mokoma, sinäkö se olit täällä eilen ja tahrasit maton likaisilla
kenkärajoillasi, niin ettei sitä enää saa puhtaaksi koskaan. Alas
portaita paikalla ja koetappa tulla vielä kerta, niin kyllä minä sinut
opetan."

Minä syöksyin pois surullisempana, toivottomampana kuin koskaan ennen.

Kesäisin oleskelin paljon Kongens Have'ssa. Katselin puita, linnaa,
suihkulähdettä, kukkasia. Kukkia teki mieleni poimia, mutta se ei
ollut luvallista. Istahdin yksinäiselle penkille mietiskelemään:
Kaikilla noilla lapsilla, jotka siellä iloisina leikkiä löivät, oli
joku huolenpitäjä, ei kukaan ollut niin yksin, niin onneton kuin
minä. Kas kuinka isä taputtaa pienen poikansa päätä! Tuolla kulkee
hoitajatar kolmen sievästi puetun lapsen kanssa, jotka pitävät
toisiaan kädestä; heitä on kolme. Tuolla äiti työntää pienokaistaan
vaunuissa ja karkoittaa hellällä huolella kärpäset lapsen poskelta.
Pieni avojalkainen tyttökin, joka myös pyytää apua, on onnellinen
hänkin, sillä sokea mies, joka istuu penkillä, on hänen iso-isänsä.
Hän suutelee tyttöä otsalle, ottaa hänen kätensä omaansa, ja tyttönen
taluttaa hänet kotiin.

Katso lempeästi köyhää lasta, kun annat sille lahjan. Se tuntuu
hyvältä, joskus paremmalta kuin itse lahjan saaminen.

Jos olisin silloin aavistanut, että oli olemassa olento, olennoista
korkein ja suurin, jolle kukaan ei ole liian alhainen tai vähäpätöinen,
jonka katse minuakin seurasi ja joka piti minustakin huolen, kuinka
olisinkaan tuntenut lohdutusta ja iloa, kuinka olisin sitä olentoa
rakastanut. Mutta jospa minä en häntä tuntenutkaan, niin hän minut
kuitenkin tunsi.

Eräänä polttavan kuumana kesäpäivänä olin yksinäni ylhäällä pienessä
huoneessamme. Dorthe oli lähtenyt ulos ostamaan nuuskaa, joka seikka
oli pidettävä salassa äitipuoleltani. Rahat hän oli salaa ottanut
laatikosta. Olin kyllästynyt katsomaan alas pihalle, kyllästynyt
tuijottamaan vastapäätä olevaan tyhjään akkunaan, sillä räätälinsällin
perhe oli muuttanut pois. Vedin tuolin, jolla oli vain kolme jalkaa,
huoneen nurkkaan hyllyn luo, katselin kuppeja, vedin ne lähemmäksi
hyllyn reunaa, kosketin niitä, rohkenin nostaa kupin lautaselta, otin
sen toiseen käteeni ja lautasen toiseen. Samassa joku kosketti ovea --
se oli vain kissa, minä luulin äitipuoleni tulevan -- säikähdyksissäni
päästin kupin ja lautasen käsistäni, ja ne särkyivät pieniksi
sirpaleiksi.

Hiukset nousivat pystyyn päässäni, olin kauhusta aivan hervoton,
mutta vain silmänräpäyksen. Seuraavassa olin jo ulkona huoneesta,
syöksyin alas portaita kadulle. Hän sen jo tiesi, hän ajoi minua takaa,
ajattelin ja kiiruhdin pois, huolimatta minne, kunhan hän vain ei
saanut minua käsiinsä. Vesterbro'lla pysähdyin hetkeksi hengähtämään ja
katselemaan ympärilleni, sillä siellä en ollut koskaan ennen käynyt.

Hitaammin jo uskalsin puistokatujen läpi kulkea. Siellä oli niin
suloisen viileätä, mutta olin liian peloissani voidakseni siitä
nauttia. Saapuessani aukealle kadulle, rupesin jälleen juoksemaan,
mutta pysähdyin äkkiä kuuntelemaan pientä lintua, joka liverteli aivan
samalla tapaa kuin räätälinsällin lintu oli livertänyt. Olikohan se
hänen lintunsa? Sen häkki oli avonaisessa akkunassa kukkien keskellä
kadun toisella puolen. Aioin juosta sinne sitä katsomaan, kun samassa
vaunut tulivat minua kohti. Luulin joutuvani niiden alle, mutta toinen
hevosista työnsi minut syrjään. Kaaduin ja löin ohimoni kovasti kiveä
vasten, mutta vaunut vierivät ohitseni minuun koskematta.



TOINEN LUKU.


"Laupias Jumala, mitä on tapahtunut? Hän vuotaa verta! Sano minulle,
lapsi, mihin koskee?"

Kohtasin huolestuneen katseen kahdesta kauniista, lempeästä silmästä.

"Päähän!"

Hän nosti minut syliinsä, ja minut valtasi outo ilo, kun tunsin kuinka
kovaan hänen sydämmensä sykki pelosta minun tähteni.

"Sinä pikku raukka, päähäsikö koskee? Mutta kyllä se pian paranee. Älä
pelkää tulla tänne sisään minun luokseni, minä vain pesen ja sidon
haavasi, ja sitten saat taas mennä."

Hän kantoi minut kaikkein somimpaan pieneen huoneeseen, asetti minut
tuolille akkunan viereen, juuri sen akkunan luo, jossa kanarialintu
liverteli, ja meni pois.

Kuinka siellä oli kaunista, vielä paljoa herttaisempaa kuin vanhan
herran luona. Molemmat akkunat olivat täynnä kukkaisruukkuja. Pöydällä
oli maljallinen ihania ruusuja, ja minua vastapäätä riippui suuri
taulu, joka esitti nuorta miestä upseerin univormussa. Hänen silmänsä
säteilivät hyvyyttä, ja suunsa oli kauniissa hymyssä. Unohdin kaiken
muun katsellakseni häntä. Tuntui kuin hän olisi tahtonut astua alas
kehyksistä tullakseen minua puhuttelemaan.

"Koskeeko kovasti", kysyi nuori rouva, joka samassa palasi pesumaljaa
kantaen.

"Koskee", vastasin minä, vaikka ei kovasti koskenutkaan, mutta oli niin
uutta, niin suloista tulla surkutelluksi ja hyväillyksi.

Hänen hautoessaan päätäni ja pestessään veren pois kasvoittani,
katselin minä häntä tarkkaan. Vaivuin kokonaan häntä ihailemaan, ja
hänen ystävällisyytensä sai sydämmeni kiitollisuudesta sykkimään. Mutta
pianhan minun oli taas mentävä pois.

"Jumalan kiitos, haava ei ole syvä." Hän painoi suudelman otsalleni,
ja se oli ensimmäinen, minkä koskaan olin saanut, hellä kuin äidin
suudelma, josta niin usein olin nähnyt unta.

"Pysy nyt kiltisti hiljaa tässä, haavasta vuotaa vielä vähän verta.
Minä hankin sinulle heti seuraa."

Hän avasi oven toiseen kauniiseen huoneeseen, jossa oli pyöreä pöytä,
sileät rottinkituolit ja akkunat auki puutarhaan päin.

"Minna", huusi hän, kumartuen ulos akkunasta, "Minna, tule sisään!"

Hetken kuluttua aukeni ovi, ja sievä, minun ikäiseni pieni tyttö
liehuvin kultakutrin ja punaisin poskin juoksi hengästyneenä sisään.
Toisessa kädessä oli hänellä vihreä ruiskukannu ja toisessa kimpullinen
retiisejä.

"Katsoppa, Minna, tämä pieni tyttö oli vähällä joutua hevosten
jalkoihin, mutta onneksi sai hän vain kolauksen ohimoonsa. Nyt sinun
pitää häntä vähän huvittaa."

Minna juoksi heti luokseni. Minä katselin häntä tarkkaan, jopa vähän
epäluuloisestikin, mutta hän loi minuun lempeän ja vilpittömän katseen
ja rupesi heti puhaltelemaan haavaa.

"Tämä pieni tyttö on kärsivällinen ja kiitti, ei hän ole ensinkään
itkenyt eikä huutanut. Minun Minnani ei olisi ollut niin kärsivällinen
vieraitten ihmisten luona."

"Niin, mutta olethan sinä täällä, äiti!"

"Pikku hupakko, et ajattele, mitä puhut. Minähän olen tälle lapselle
aivan vieras. -- Mikä on nimesi, pieni ystäväni?"

"Marie!"

"Katsoppa nyt, pikku Marie, nyt sidon tämän liinan pääsi ympärille, ja
sitten saat mennä. Sinä varmaankin ikävöit äitiäsi?"

"Ei minulla ole äitiä."

"No, isää sitten?"

Minä purskahdin itkuun. Niin kovasti ja katkerasti en ollut sitä ennen
koskaan itkenyt.

"Ei minulla ole isää eikä äitiä, ei minulla ole ketään."

Nuori rouva otti minut syliinsä ja puheli minulle hellästi ja
rauhoittavasti, ja minut valtasi niin outo tunne. Olin samalla kertaa
iloinen ja surullinen.

"Mutta mistä sinä sitten oletkaan?" kysyi Minna, joka näytti oikein
pelästyneettä.

Minä pyyhin pois kyyneleeni ja rupesin kertomaan niin hyvin kuin taisin
elämästäni ja kärsimyksistäni. Luulen koko ulkoasuni puhuneen selvempää
kieltä kuin katkonaiset, hajanaiset sanani. Nuoren rouvan suloiset
kasvot kävivät kalpeiksi, hän painoi minut lähemmäksi itseään, ja
tunsin kyyneleen putoavan poskelleni.

"Mitä nyt aiot tehdä, lapseni?"

"Aion mennä pois."

"Minne?"

"Pois, kokonaan pois."

"Voi, rakas pikku tyttöseni, ei voi mennä kokonaan pois, ei voi mennä
pois itsestään."

"Äiti", huudahti Minna punastuen innostuksesta, "eikö hän saa jäädä
tänne?"

"Vaiti, lapseni, vaiti."

Mutta Minna ei tahtonut vaieta. Hän kiipesi ylös tuolille, kietoi
pienet käsivartensa äitinsä kaulaan ja virkkoi rukoilevalla äänellä:
"Sinä olet kaikkein kultaisin äiti, jos annat hänen jäädä. Hänellä ei
ole mitään kotia ja nyt hän on täällä. Voi, äiti, annathan hänen jäädä!"

"Ole hiljaan, Minna", vastasi hän vakavasti, nousten ylös ja laskien
minut varovasti lattialle. "Älä pyydä tuolla tavoin. Ei ole kysymys
ainoastaan siitä, mitä mielelläni tahtoisin tehdä, sillä minä tahtoisin
todella mielelläni pitää tämän lapsen luonani, vaan siitä, mitä minun
tulee tehdä, mistä voin vastata Jumalalle, hänelle ja sinulle." Hän
läksi pois huoneesta. Minut valtasi semmoinen levottomuus, että kaikki
vereni virtasi sydämmeen.

"Älä ole peloissasi, kyllä sinä saat jäädä luoksemme ja sitten ei sinun
tarvitse koskaan enää itkeä, ei palella, eikä nähdä nälkää. Me leikimme
yhdessä, ja minä näytän sinulle nukkeni, sinä saat toisen niistä
omaksesi, sievemmän, sen jolla on molemmat käsivarret tallella."

"Voi ei, kyllä kai minun täytyy lähteä pois."

"Sitä en usko, äiti on niin hyvä ja isä myöskin, mutta hän on Jumalan
luona ylhäällä taivaassa. Tuo kuva, joka riippuu tuossa, on hänen
kuvansa. Katsos kuinka lempeästi hän meitä katselee, hän pitää paljon
pienistä lapsista, mutta ainoastaan silloin kun he ovat kilttejä."

Minä en häntä ymmärtänyt, katselin taivasta, katselin kirkasta
katsetta, jonka kuva minuun loi.

"Hän on sinun näköisesi."

"Niin sanovat kaikki, mutta miksikä näytät noin pelästyneeltä? Sinähän
aivan vapiset. Jumalan kiitos, tuossa tulee äiti."

Hänen astuessaan sisään lankesin minä ehdottomasti polvilleni nostaen
käteni häntä kohti.

"Marie, tahdotko olla nöyrä, tottelevainen ja hyvä pieni tyttö?"

"Tahdon, tahdon olla kaikkea, kunhan vain saan jäädä."

Hän nosti minut syliinsä. "No, jää sitten, lapseni, Jumala antakoon
siihen siunauksensa!"

Kuulin selvään hänen sanansa, mutta kuten ihminen, joka yön pimeydestä
äkkiä joutuu häikäisevään valoon, ehdottomasti sulkee silmänsä,
voimatta sitä kestää, suljin minä sydämmeni onnelta. Luulin näkeväni
unta. Mutta vihdoin kaikki minulle selveni. Niin, unta se olikin, mutta
niin ihanaa, etten sen vertaista koskaan ollut nähnyt. Jospa sitä vain
kestäisi kauan!

Minut vietiin pieneen huoneeseen, jossa oli kaksi lumivalkeata
vuodetta, toinen iso, toinen pieni, pesupöytä, kaappi ja pieni sohva.
"Se tulee olemaan sinun vuoteesi vastaiseksi", sanoivat he.

Minna hyppeli ilosta ja taputti käsiään, sillä aikaa kun hänen äitinsä
pesi minut ja kevein käsin varovaisesti suori ja palmikoitsi pitkän,
tummanruskean tukkani. Sitten minut puettiin kiireestä kantapäähän
Minnan vaatteisiin, jotka kaikki minulle sopivat, jopa pienet kiiltävät
kengätkin ja valkoiset sukat. Hame oli jotensakin väljä, mutta sitä ei
huomannut, kun pieni punaruutuinen esiliina tuli ylle.

"Nyt hänen pitää saada nähdä itsensä, eikö totta, äiti?"

He veivät minut vierashuoneeseen ja asettivat minut tuolille peilin
eteen. Näin siinä melkein vieraat kasvot, kalpeat, laihat, rumat pienet
kasvot, joiden ainoastaan hämärästi muistin joskus ennen nähneeni
kuvastuvan huonekalukauppiaitten näytteille ripustettuihin peileihin.
Niitä ei ilokseen katsellut, mutta puku oli niin soma, niin sileä
ja puhdas. Pieni kauhtunut puuvillaleninki, joka oli ylläni, tuntui
minusta kuninkaalliselta komeudelta. Olivatko nuo jalat kiiltävine
kenkineen todellakin minun? Minunko tukkani, joka ennen aina oli minua
vaivannut silmiin pyrkimällä ja tarttumalla kiinni joka paikkaan, sekö
nyt paksuina sileinä palmikkoina riippui hartioillani?

"No, tyttöseni, oletko nyt iloinen?"

"Olen hyvin iloinen."

"Mutta nälkäinen, eikö niin, kuten Minna ja minäkin? Kello onkin jo yli
kahdeksan."

Hän meni pois huoneesta. Olisin niin kernaasti häntä seurannut, vaan en
uskaltanut. Kunhan vain en heräisi, ennenkuin hän palaa, ajattelin.

"Tässä saat nähdä nukkeni. Tämä on Ingeborg, hänellä on vain yksi
käsivarsi, mutta sitä ei näe, kun hän makaa sängyssä, ja tämä on
Dagmar. Hän on poslinista, hänet voi pestä. Hänet sinä saat omaksesi.
Minulla on tässä myöskin mylly, pallo, kuvakirjoja ja sulkapallopeli."

Hän levitti kaikki kalleutensa eteeni, mutta minä en malttanut niitä
ihailla, katseeni oli kiinnitettynä oveen ja rauhoituin vasta, kun
Minnan äiti tuli takaisin.

Hän peitti pöydän valkoisella liinalla ja asetti sille lautasellisen
herkullisia voileipiä, maitokannun ja kolme somaa pientä kuppia. Minna
toi retiisit, jotka olivat poimitut hänen omasta ryytimaastaan. Kukin
sai kolme punaista ja kaksi valkoista. Ruoka maistui mainiolta, aivan
toiselta kuin se muuten maistui unessa. Olisinkohan hereillä? En, en,
en!

Minna makasi pienessä sängyssään ja minä sohvalla. Makasin niin
omituisen pehmeästi ja suloisesti lumivalkoisilla patjoilla.

"Hyvää yötä, äiti kulta."

Äiti kumartui Minnan vuoteen yli, taputti ja suuteli häntä. Minä
melkein kuulin, kuinka sydämmeni sykki. Mitä nyt tapahtuisi?

"Hyvää yötä, Marie."

Hän katseli yhtä hellästi minua, suudelmansa oli yhtä lämmin. Kiersin
käteni hänen kaulaansa.

"Mitä nuo rukoilevat silmät merkitsevät, pikku Marie?"

"Älä mene vielä pois, viivy vielä hetki, minä niin pelkään herääväni."

"Pikku tyttö raukkani, luuletko unta näkeväsi? Ei tämä ole unta, olet
aivan hereillä, mutta koetappa nyt nukkua kauniisti ja herätä vasta
huomenna, herätä täällä luonamme. Jumala siunatkoon pientä tyttöäni."

Hän sammutti kynttilän ja meni levolle.

Minä ponnistelin kaikin voimin unta vastaan, peläten herääväni. En
ymmärtänyt että siinä oli ristiriita. Mutta kaikesta huolimatta
nukahdin kuitenkin ja näin pahoja unia. Dorthe ja äitipuoleni olivat
ajavinaan minua takaa. Minä pakenin, mutta he lähenivät lähenemistään.
Silloin juoksin taloon, jossa vanha herra asui, piiloutuakseni sinne,
mutta hänen palvelijansa seisoi ovessa ja löi minua luudalla päähän,
niin että putosin päistikkaa portaita alas ja heräsin.

Kuu paistoi seinälle, molemmille sängyille ja minun päänalaselleni.
Kello naksutti. Hiivin hiljaa suurimman sängyn luo, katselin noita
kauniita tyyniä kasvoja, painoin huuleni kapeaa kättä vasten, joka
lepäsi peitolla, ja rupesin käsittämään, toivomaan, uskomaan, että tämä
oli todellisuutta, että olin päässyt onnettomien joukosta onnellisten
pariin.

Hiljaa kömmin takaisin vuoteeseeni, ummistin rauhallisena silmäni ja
nukuin levollista, virkistävää unta.

"Herää jo, unikeko!"

Minna seisoi täysin puettuna edessäni, kun avasin silmäni ja
kummastellen katselin ympärilleni. Hän kietoi pienet pyöreät
käsivartensa kaulani ympärille ja sanoi: "Hyvää huomenta, pikku sisko."

"Hyvää huomenta, pieni laiskajaakko! No, missä sinä heräsitkään? Untako
näit, vai olinko minä oikeassa? Sanoppa nyt huomenta äidillesi."

"Äidilleni?"

"Niin, äidillesi, etkö tahdo pitää minusta niinkuin omasta äidistäsi?"
-- Voi, kuinka olin onnellinen, niin onnellinen, että tuntui kuin
täytyisi minun kuitenkin vielä lähteä pois, kuin ei tätä mitenkään
voisi kauan kestää.

Maito ja voileivät odottivat pöydällä. He eivät tahtoneet ruveta
aterialle, ennenkuin uusi lapsi tuli mukaan.

"Aamuisin emme saa retiisejä", sanoi Minna, "sillä muuten ne liian pian
loppuisivat".

Äiti -- kuinka suloiselta tuntuikaan minusta tuo nimi -- vei minut
taulun luo.

"Katso häntä tarkkaan, pikku Marie, hän on sinun isäsi. Hän on nyt
autuas henki Jumalan luona, mutta rakkaus yhdistää hänet vielä meihin.
Hän suostuu kyllä myöskin siihen, että olet tullut minun lapsekseni,
siitä olen vakuutettu. Katso, kuinka hänen katseensa on hellä, hänen
sydämmensä oli vielä hellempi, ja katso kuinka hänen suunsa hymyilee;
hänen huuliltaan ei koskaan kuulunut katkeraa tai valheellista sanaa."

"Joudu, Marie, juoskaamme ulos puutarhaan. Osaatko sinä kastella?"

"En."

"No, minä opetan sinua. Ensiksi täytetään tämä pieni kannu vedellä,
näin, ja nyt saat nähdä."

Kastehelmet kimaltelivat lehdillä ja kukkasilla pienessä puutarhassa.
Sen jakoi kahtia käytävä, jonka päässä oli huvimaja. Toisella puolen
käytävää oli yksinomaan kukkia, toisella parhaasta päästä ruokakasveja.
Yhdessä nurkassa kasvoi kirsikkapuu, toisessa kaksi pähkinäpuuta.
Minnan penger oli aivan huvimajan vieressä. Siihen oli kylvetty
retiisejä ja porkkanoita. Keskellä oli kuihtunut tulpaani, mutta
aikoinaan se oli ollut komea. Minna veti maasta porkkanan, pyyhki sen
puhtaaksi ja antoi minulle.

"Tuo puoli, jossa kukat kasvavat, on professorin ja kirsikkapuu on
myöskin hänen omansa, mutta siinä on tuskin yhtään marjoja enää
jälellä, sillä linnut ovat syöneet sen putipuhtaaksi. Hän pitää niin
paljon linnuista, ettei ole siitä millänsäkään. Joka aamu antaa hän
niille ranskanleivän ja joulupäivänä saavat ne suuren joulukakun. --
Tuolla kulkee Mette, hän on sekä meidän että professorin palvelija.
Osaatko sinä puhua sormilla?"

Puhua sormilla oli jotakin, jota en laisinkaan voinut käsittää, vielä
vähemmin itse sitä tehdä.

"Kuuromykät ihmiset puhuvat aina sormillaan, ja sinäkin voit sen
helposti oppia. Katsoppa, tämä on A."

"Mitä on A?"

"Etkö osaa kirjaimia?"

"En."

"No sitten sinun täytyy ensin oppia ne."

Häpesin äärettömästi tietämättömyyttäni. Sill'aikaa tuli Mette
lähemmäksi taputtaen käsiään, nauraen ja vääntäen suutansa
eriskummallisella tavalla.

Hän ei ollut nuori eikä vanha, pienenlainen kasvultaan, pieni vihreä
samettimyssy päässä; pienet silmänsä olivat ystävälliset ja vilkkaat ja
liikkeensä erinomaisen ketterät.

Taikauskoisella kauhulla näin minä Minnan asettelevan pieniä sormiaan
jos jonkinlaisella tavalla. Mette ilmaisi häntä ymmärtävänsä ja sitten
hän vastasi Minnalle. Huomasin, että he puhuivat minusta, ja mieleni
teki juosta tieheni, mutta Mette poistui luotamme, ennenkuin ehdin
ryhtyä tuumasta toimeen, heittäytyi maahan ja rupesi kukkapenkereitä
puhdistamaan.

"Älä sinä pelkää Metteä. Minä pidän hänestä hyvin paljon. Näetkö kuinka
hän tuolla ruusua suutelee? Niin hän tekee aina löytäessään jonkun
oikein kauniin. Katsoppa tuonne, tuolla näet professorin."

Akkuna avautui ja pitkä, laiha mies, jonka vereviä kasvoja lumivalkea
tukka varjosti, tuli näkyviin. Vaalean siniset silmät loistivat
tyytyväisyydestä hänen murentaessaan ranskanleipää pieniksi muruiksi,
jotka hän heitti alas puutarhaan. Näytti siltä kuin linnut olisivat
niitä odottaneet, sillä heti ne kokoontuivat herkullisen aterian ääreen.

"Minna", huusi hän, kun viimeinen muru oli kadonnut, "tahdotko tulla
katsomaan poikaani, jonka vihdoinkin olen saanut valmiiksi".

Hänen poikansa oli valmis! Sepä kummalta kuului. En sitä ymmärtänyt,
mutta minähän ymmärsinkin niin vähän.

Minna riensi hänen luokseen, nousi ensin penkille, joka oli akkunan
alla, astui sitten rohkeasti hänen ojennetulle kädelleen, ja professori
nosti hänet siten sisään. Minä jäin ällistyneenä katsomaan hänen
jälkeensä.

"Sisaresi on pieni villikissa, Marieni, mutta me emme seuraa hänen
esimerkkiään, vaan menemme aina ovesta sisään, emmekä akkunasta."

Äiti otti minua kädestä, ja minusta tuntui niin turvalliselta hänen
seurassaan. Menimme sisälle ja äiti koputti ovea, joka oli meidän
oveamme vastapäätä.

Pitkä herra tuli ovea avaamaan, pudisti äidin kättä ja nyökäytti
päätään minulle. Huone oli meidän huoneemme tapainen, mutta kuitenkin
aivan toisenlainen. Siellä oli niin kovin paljon maalauksia ja muita
omituisia kapineita, mutta kokonaisuudessaan näytti se kuitenkin
kauniilta.

"Hyvää huomenta, hyvä professori. Onko Minna kertonut teille uudesta
sisarestaan? Mitä te asiasta arvelette?"

"Joka tapauksessa olisin siihen tyytyväinen, pitäisin sitä jalona
tekona, mutta nyt kun te olette sen tehnyt, on se myöskin oikein ja
järkevästi tehty, sillä tehän olette järkevin pikku rouva maailmassa."

Professori otti minua leuvasta kiinni, kohotti päätäni ja katseli minua
tarkkaan.

"Ole varuillasi, Marie kulta, professori taitaa jo olla aikeissa ottaa
sinut mallikseen", virkkoi äiti.

Minä vetäydyin pois. Hän oli varmaankin noitaukko, vaikka näytti niin
hyvältä eikä ensinkään muistuttanut niitä noitaukkoja, joista Dorthe
oli puhunut.

"Nyt täytyy teidän tulla katsomaan poikaani, hän on aivan valmis."

Painauduin äitiä vasten, sillä tuo valmis poika minua pelotti.

Menimme toiseen huoneeseen, ja minusta tuntui helpotukselta nähdessäni,
että se olikin vain maalattu poika, josta puhuttiin. Vähitellen sain
rohkeutta oikein tarkastaakin häntä ja kuta kauemmin katselin, sitä
elävämmäksi hän kävi.

Se oli köyhä, pieni poika. Hänen pukunsa oli repaleinen, pienet
jalkansa paljaat, kätensä ojennettu almua anomaan, mutta se oli
vain puoleksi ojennettu, sillä hän ei kernaasti pyytänyt, sen luin
hänen suurista, surullisista silmistään, jotka kuitenkin olivat
niin täynnä luottamusta, aivan kuin ei kukaan olisi voinut hänen
pyyntöänsä vastustaa. Hänen kasvonsa olivat kauniit, herttaiset, mutta
sanomattoman surulliset. Hän eli, hän hengitti, -- minä en voinut
hillitä itseäni, vaan purskahdin itkuun.

"Pieni poika raukka! Ja minulla kun on nyt niin hyvät päivät."

Professori paukutti ilosta käsiään. "Minä kelvoton", huudahti hän,
"kun voin iloita hänen kyynelistään. Semmoiset sanat luonnonlapsen
suusta ovat paras kiitos ja suloiset kuin ihanin soitto. Tehän itkette
myöskin, rouva kulta, mutta minä heittiö vain iloitsen siitä."

"Mielestäni ette koskaan ole maalannut tämän vertaista. Sen nähtyäni
iloitsen kaksin verroin siitä, että otin Marien luokseni."

"Taulu tulee riippumaan komeassa juhlasalissa. Eräs ylhäinen mies pyysi
minua maalaamaan itselleen taulun, aiheen sain itse valita, ja minä
valitsin tämän. Niin innostunut en ole koskaan ennen ollut, kuin sitä
maalatessani. On tuntunut kuin korkeampi olento olisi sivellintäni
johtanut. Kun kynttiläkruunut valaisevat suurta seuraa, silkkiä,
samettia ja kultaa, luovat ne myöskin loisteensa köyhään poikaan,
ja hänen rukoileva katseensa on Jumalan avulla herättävä sääliä
sydämmissä, joissa se ei ole kuollut, vaan ainoastaan nukkuu."

"Minusta taulu voisi olla vieläkin kauniimpi", sanoi Minna rohkeasti,
"jos olisit maalannut hyvän miehen pojan viereen, joka olisi antanut
hänelle rahaa, eikä silloin taulu myöskään olisi ollut läheskään niin
surullinen."

"Sinä, pikku hupakko", sanoi professori hymyillen. "Eihän kukaan olisi
pojalle apua antanut, jos hän jo olisi sitä saanut. Hän edustaa kaikkia
köyhiä pieniä poikia, ja hänen pyyntönsä on vuosi vuodelta sama. Hän
ei koskaan saa kylläkseen, niin kauan kuin köyhyyttä on maailmassa.
-- Käykää istumaan, hyvä rouva Staal, tähän isoäidin nojatuoliin.
Ette usko, kuinka olen iloinen. Kohottakoot minut sanomalehdissä ylös
pilviin tai repikööt minut alas, se on yhdentekevää. Sanokoot vaikka,
että taiteeni alkaa palata takaisin lapsuuteen, en siitä välitä. Olen
saanut kyllin kiitosta pitkiksi ajoiksi tämän lapsen suusta."

Hän nosti minut toiselle polvelleen ja Minnan toiselle ja rupesi
hyräilemään laulua, johon äiti ja Minna yhtyivät. Minä kuuntelin
hämilläni ja ihastuksissani.

"Professori Lange, minulla olisi teille muuan pyyntö tehtävä.
Tahdotteko mennä Marien äitipuolen luo puhumaan hänen kanssaan, sillä
emmehän voi pitää lasta luonamme muitta mutkitta, kuten mitäkin pientä
metsän lintua."

"Hän näyttää pikemmin kesyltä linnulta, hyvinkin kesyltä. Missä sinä
asuit, pienokaiseni?"

Minut valtasi sanomaton pelko. Voi, he varmaankin lähettäisivät minut
takaisin taas, kun saisivat tietää, missä äitipuoleni asui. En siitä
syystä uskaltanut sitä sanoa, vaan olin uppiniskaisesti vaiti.

"No, mutta miksi et vastaa? Onko lapsi järjiltään? Katsoo minuun aivan
kuin luulisi minun aikovan häntä pettää."

"Älkää huoliko pahastua, häntä on varmaankin usein petetty. Katsoppas
minuun, Marie, etkö usko, että minä sinusta pidän, luuletko että
tahtoisin sinusta erota juuri kun olen sinut saanut? Ethän toki voi
minua epäillä, vaan luotat minuun? Missä sinä asuitkaan?"

"Adelgaden varrella n:o --, ylhäällä pihan puoleisessa
ullakkohuoneessa."

"Te olette tuhattaituri, rouva Staal! Nyt minä lähden sinne kiireimmän
kaupalla vapauttaakseni pienen epäilijämme pelosta."

Hän ei kuitenkaan palannut ennenkuin iltapäivällä. Hän oli tavannut
tuttavia, ja kello oli neljä, vaikka hän ei luullut sen vielä olevan
kahtatoistakaan. Äitipuoleni ei ollut pannut vähintäkään vastaan, vaan
oli päinvastoin ilolla suostunut.

"Mutta se toinen", sanoi hän, "sepä vasta oli kummallinen otus, hyvin
kummallinen. Eikö hän osannut ennustaa korteista?"

"Ei."

"No, entä kahvipavuista? Aivan varmaan hän sen tempun taitaa."

En häntä oikein ymmärtänyt, mutta vastasin kuitenkin kieltävästi.

"No niin, ellei hänen olisikaan tapana ennustaa, on maailma kuitenkin
näkevä hänet povariakkana, sen minä takaan. -- Tässä on lapsen
kasteentodistus."

Äiti otti häneltä keltaisen, rypistyneen paperin, luki sen, silitti sen
ja kätki lippaaseen.

En tiennyt mitä paperi sisälsi, mutta pelkäsin sitä. Se oli minusta
kuin viimeinen side minun ja menneisyyden välillä. Olisin sydämmestäni
suonut, ettei sitä olisi ollut olemassa. Vielä kauan sen jälkeenkin
musteni mieleni joka kerta kun muistin tuon keltaisen, lippaaseen
kätketyn paperin.



KOLMAS LUKU.


Minä olin hyvin herkkätuntoinen lapsi. Olin taipuvainen kuin vaha sen
käsissä, jota rakastin. Jos pahat ihmiset olisivat minulle hellyyttä
osottaneet, olisin tullut heidän kaltaisekseen pahaksi ihmiseksi.
Mutta uuden äitini vaikutuksen alaisena koetin parastani ollakseni
huomaavainen ja hyvä, ja kuitenkin piili sydämmellisessä rakkaudessani
häneen pahan, kateuden tunteen siemen, joka Jumalan kiitos kuitenkin
vähitellen kokonaan tuli tukahutetuksi.

Jos äiti olisi kohdellut Minnaa suuremmalla hellyydellä kuin minua,
olisin tuntenut katkeruutta ja vihaa tuota herttaista pientä tyttöä
kohtaan, joka jakoi kaikki kanssani, mutta äiti kohteli meitä
molempia aivan samalla tavalla. Suurimmallakaan tarkkaavaisuudella
en voinut huomata eroa, päinvastoin hän melkein enemmän piti huolta
minusta, jota oli niin kaikin puolin laiminlyöty. Nytkään, kun
asiaa tarkemmin ajattelen, en luule hänen tehneen sitä yksinomaan
velvollisuudentunnosta. Velvollisuudesta voi ihminen tosin yleensä
käyttäytyä samalla tapaa, mutta sattuu tapauksia, jolloin rakkaus
kuitenkin pyrkii ilmi. Luulen että hänen säälinsä köyhää lasta kohtaan
oli niin syvä, tarkoituksensa pitää siitä huolta niin vilpitön, että
hän heti sulki sen sydämmeensä, kuin olisi se ollut hänen omansa,
ja todella sitä myöskin rakasti kuin omaa lastaan. Mutta vaikka
hartaasti toivoin, ettei äiti tekisi eroitusta meidän välillämme,
vaadin kuitenkin, että muut asettaisivat Minnan etusijaan. Selvään
huomasin ja huomasin sen ilokseni, jopa erityisellä ylpeydelläkin, että
hän oli kaikin puolin minua etevämpi. Äiti opetti minua lukemaan ja
auttoi Minnaa opettamaan minua leikkimään, ja minä opettelin kumpaakin
taitoa parhaasta päästä tehdäkseni heille mieliksi sekä osottaakseni
kiitollisuuttani. Mutta pian rupesivat leikit minua miellyttämään, ja
ensi vaikeudet voitettuani myöskin luvut. Huomasin vähitellen että
tyhjään pieneen päähäni mahtui koko joukko tietoja.

Kuinka sanomattoman suloiselta tuntuikaan omistaa koti, herttainen,
lämmin koti. Kuinka äiti aina oli lempeä ja tyytyväinen, kuinka vilkas
ja iloinen Minna. Kuinka hän oli ystävällinen ja kultainen varhaisesta
aamusta myöhään iltaan, mitä kaikkea hän keksikään, miten hän lauloi ja
tanssi; läksyjänsä hän vain ei aina osannut, ja ne osasin minä.

Meten auttamana valmisti äiti itse ruokamme, joka kaikessa
yksinkertaisuudessaan kuitenkin maistui niin mainiolta. Silloin en sitä
pitänyt yksinkertaisena, mutta sitä se oli, ja yksinkertaiset olivat
vaatteemmekin, vaikka olivatkin aistikkaat ja sievät.

Huomasin pian, että Mette vaihtoi rahaksi hienot, kauniit käsityöt,
joita äiti valmisti. Minua hiukan ihmetytti, että semmoinen oli tarpeen
onnellisten ihmisten oloissa, mutta koska työ näytti äidistä tuntuvan
hupaiselta, en sitä sen enempää ajatellut.

Paremmalla tavalla ei lapsille koskaan ole opetettu uskontoa kuin
meille. Äidin oman sydämmen oli uskonto kauttaaltaan täyttänyt. Jumalan
sana oli hänen lakinsa, sen mukaan hän toimi, siitä etsi lohdutusta ja
neuvoa, Kristus oli hänen herransa, jonka kautta hän rohkeasti, täynnä
rakkautta, kiitollisuutta ja kunnioitusta lähestyi Jumalaa. Hän opetti
meille, että olemme matkamiehiä, ja että oikea kotimme on taivaassa, ja
me uskoimme sen, siksi että hän sen sanoi, vaan kenties vielä enemmän
siksi, että hän sen elämällään todisti.

Äiti ja professori kiistelivät monesti totuudesta, puoleksi
todella, puoleksi leikillä. Äidin mielestä tuli olla ehdottomasti
totuudenmukainen. Professori ei pienessä hätävaleessa mitään pahaa
nähnyt, mutta äiti oli järkähtämätön.

"Ei suinkaan, ei pienintäkään hätävaletta, sillä se juuri osottaa,
kuinka totuutta halveksitaan, kun ei tahdota kärsiä vähintäkään
ikävyyttä, ei edes pientä hämmästystä, vaan mieluummin poiketaan
totuudesta. Sitä paitsi täytyy ihmisen, joka ei koskaan tahdo
valehdella, siitä syystä myöskin käyttäytyä paremmin kuin muut.
Hätävale ei kuitenkaan ole pahin valeen muoto, vaan pahin on mielestäni
teeskentely."

"Niin minustakin", huudahti professorimme, jota todellakaan ei voinut
siitä viasta soimata.

Mette oli ainoa ystävistäni, joka ei minuun oikein luottanut. Hän
katseli tarkkaan, etten ottanut mitään puutarhasta, varoitti useita
kertoja äitiä pitämään huolta hillopurnukoista ja sokerista ja luuli
aina, että minulla oli joku kepponen tekeillä, vaikkei koskaan
semmoista keksinyt. En ollut siitä Metelle vihoissani, päin vastoin
se minua melkein huvitti, sillä omatuntoni oli siinä suhteessa aivan
puhdas.

Meten rakkaus kukkiin oli todellakin liikuttava. Hän puheli niille
omalla tavallaan, ilman sanoja. Kun ne menestyivät ja olivat kauniit,
taputti ja suuteli hän niitä. Rumille kukkasille hän heristi sormea
ja puolikuihtuneita, heikkoja kasveja katsellessaan hän sääliväisestä
pudisti päätään.

Kesällä olivat hänen kukkaruukkunsa ulkona puutarhassa, talvella
akkunoissa ja hänen omassa pienessä huoneessaan pöydillä ja tuoleilla.
Vuosi vuodelta ne lisääntyivät, ja vuosi vuodelta kävi hänen huoneensa
hänelle itselleen ahtaammaksi. Hän oli hyvin kiintynyt professoriin,
mutta piti häntä kuitenkin hiukan pilanansa. Hän oli hullunkurisin mies
taivaan alla, sen Mette taisi todistaa, ja silloin liikkuivat hänen
sormensa vikkelämmin kuin vikkelin suu.

Mette oli kerran perinyt pienen rahasumman, ja koska hän sitä paitsi
tuskin kulutti puoltakaan palkkaansa, oli hänellä säästössä koko joukko
rahoja, joita hän säilytti vanhoissa sukissa. Nuo pussit olivat hänen
suurin ilonsa. Hän nimitti niitä hyviksi vanhuudenpäivikseen. Pankkiin
ei hän tahtonut niitä panna, sillä se olisi ollut näiden hukka, ei
niitä sen koommin enää koskaan olisi saanut nähdä, arveli hän. Ei hän
myöskään olisi tahtonut ostaa obligatsiooneja ja saada niistä vuotuisia
korkoja, sillä sen verran oli hänellä selvillä, ettei keinotteluihin
ollut hyvä ryhtyä; jos niihin ryhtyi, oli kyllä pian yhtä köyhä kuin
kirkon rotta. Eivät hyödyttäneet äidin ja professorin vakuutukset.
Hyvät vanhuuden päivät jäivät kuin jäivätkin Meten piironginlaatikkoon.

Raskas menneisyyteni jätti minuun jälkiä pitkiksi ajoiksi. Vaikka
olinkin sanomattoman onnellinen, olin kuitenkin hiljainen lapsi, sillä
minua vaivasi yksi huoli, nimittäin epämääräinen pelko siitä, ettei
tätä onnea voinut pitkältä kestää. En ollut avosydämminen ja vallaton
kuten Minna, vaan arka ja umpimielinen. Minnaa rakastin sydämmestäni,
mutta äitiä vielä syvemmin. Hän veti minua vastustamattomasti
puoleensa, ja sitä paitsi tunsin, että hän tiesi miltä suru tuntui
ja sen vuoksi ymmärsi minua paremmin kuin pieni sisareni, joka näki
maailman ja ihmiset mitä ruusunpunaisimmassa valossa.

Usein leikki äiti kanssamme iltasin. Hän oli silloin aivan kuin lapsi.

"Joku kolkuttaa ovea", huusi Minna eräänä iltana. Samassa astui
huoneeseen keskikokoinen mies, jolla oli harmahtavat hiukset ja syvä
vako kulmakarvojen välissä.

"Hyvää iltaa, hyvä pastori Skau, mitä ajattelettekaan minusta, kun olen
aivan hengästynyt hippasilla olosta."

"Ajattelen", vastasi hän ja hänen silmiinsä tuli sanomattoman lempeä
ilme, "sitä mitä aina ajattelen tänne tullessani, että täällä on pieni
satama, jonne maailman myrskyt eivät pääse tunkeutumaan".

Hän istui sohvaan ja puheli hiljaa äidin kanssa.

"Tule tänne, Marie!"

Pastori Skau nosti minut syliinsä. "Iloitsen vilpittömästi siitä,
rouva Staal, että tämä lapsi nyt on hyvässä turvassa. Te olette
tehnyt kauniin teon. Hän näyttää hyvältä pieneltä tytöltä, hiukan
alakuloiselta kenties, mutta se kyllä katoaa. -- Minäkin olen
masentunut, ja teidän täytyy minua lohduttaa, kuten niin usein olette
tehnyt. Olen väsynyt, ja omatuntoni minua siitä soimaa. Seurakunnassani
maalla tiesin saavani aikaan paljon hyvää, mutta täällä en edes
varmuudella tiedä, toimitanko mitään. Jumala tietää että koetan tehdä
parastani, mutta turmelus ja pahuus, jota näen ympärilläni, tekee
sydämmeni sairaaksi."

"Menkäämme ulos puutarhaan", kuiskasi Minna korvaani. -- Sisään
palatessamme oli syvä vako pastorin kulmakarvojen välistä melkein
kadonnut, ja väsynyt ilme oli väistynyt lujan ja innokkaan ilmeen
tieltä.

Melkein joka päivä, kun oli kaunis sää, menimme me Frederiksbergin
puistoon. Äidillä oli työ mukana ja hän istui penkillä siimeksessä
meidän telmiessä nurmikolla. Kun oli hyvin lämmin, joimme lasillisen
vettä lähteestä. Sitä vartioiva vanha punasilmäinen eukko nyökkäsi
aina meille ystävällisesti päätään. Näytti siltä kuin hän olisi meistä
pitänyt. Hän huuhtoi äidin lasia tavallista huolellisemmin, aivan
kuin olisi tahtonut teossakin ystävyyttään osottaa. Välistä ostimme
häneltä hunajakakun joutsenia varten Sepä vasta oli hauskaa! Ne olivat
mielestämme verrattoman kauniita eläimiä. Minna taputti käsiään, ja
äiti kertoi meille sadun rumasta ankanpojasta.

Eräänä sateisena, synkkänä joulukuun päivänä ryntäsi Minna sisään
huutaen: "Äiti, Karen on täällä, ja Jens Peter on mukana. Nyt saat
nähdä Karenin, Marie!"

Riensimme ulos eteiseen, jossa nuorenlainen, punaposkinen maalaisvaimo
ja pieni, melkein valkotukkainen poika eväsvakka kädessä pudistelivat
sadevettä päältään.

"Voi, kuinka on hauska nähdä teitä taas, rouva hyvä. Ota lakki
päästäsi, Jens Peter! Niin, päältäpäin me vain märkiä olemme, ei vesi
ole päässyt läpi tunkeutumaan."

Karen avasi ison, ruudukkaan sateenvarjonsa ja asetti sen nurkkaan,
jotta vesi valuisi pois; hän pudisti sen jälkeen vihreätä,
kotitekoista, villaista päällystakkiansa isoine raskaine kauluksineen
ulos ulko-ovesta ja ripusti sitten sen naulaan.

"Pyyhi nyt jalkasi, Jens Peter, paremmin vielä, poika, no, ja ojenna
sitten rouvalle vakka. Pitäkää hyvänänne muutamat omenani ja juustoni.
-- Voi tuota lasta, kuinka hän on herttainen."

Karen nosti Minnan käsivarrelleen ja suuteli häntä.

"Mene Meten luo, pikku Marie, ja pyydä häntä panemaan kahvivesi
tulelle", virkkoi äiti.

Arvasin että minut lähetettiin pois, jotta äiti voisi puhua minusta
Karenin kanssa, ja kun palasin, näinkin hyvin vakavan ilmeen äidin
kasvoilla ja tavallista tummemman punan hänen poskillaan. Karen koetti
näyttää ystävälliseltä.

"Tietysti on jokaisella lupa käyttää omaansa kuten itse tahtoo, mutta
minulla on nyt omat arveluni asiasta. Tuleppa tänne pienokainen, jotta
saan sinua katsella! No, näytäthän sinä siivon tapaiselta, mutta muista
myöskin käyttäytyä hyvästi, kun sinua köyhää lasta semmoinen onni on
kohdannut ja opetustakin saat päälle päätteeksi. Älä koskaan unohda,
mikä olet ollut, ja ole aina rouvalle kiitollinen."

"Marien tulee olla Jumalalle kiitollinen, kuten minäkin olen Hänelle
Mariesta kiitollinen."

Karen pudisti päätään, mutta onneksi keskeytti professorin tulo tämän
jotensakin ikävän kohtauksen. Hän riemastui Karenin nähdessään ja vei
hänet heti huoneeseensa uusimpia taulujaan katselemaan.

"Ne ovat kaikki kauniita", kuului Karenin jokseenkin pintapuolinen
arvostelu.

"Te olette aivan entisellänne, herra professori, te pysytte aina
nuorena, yhtä nuorena kuin olitte rouva-vainajan aikana. Muistatteko
kuinka olin teille suutuksissani, kun te nukahditte jättäen kynttilän
palamaan tai kun lattialla oli sikarintuhkaa tai likaisten jalkojen
jälkiä. No, kyllähän minä toruin, mutta jälestäpäin kaduin ja sitten
laitoin teille hyvitykseksi mielikakkujanne. Linnutkin saivat niistä
osansa, muutenhan ne eivät olisi teille maittaneetkaan. Niin, lapsi te
olette aina ollut."

Äiti ja professori nauroivat noille vanhoille muistoille. Karenkin
nauroi, ja vähitellen tuo kelpo nainen kokonaan leppyi. Hän katseli
minua, nyykäytti päätään ja sanoi:

"Sinä olet kiltti pikku tyttö, ja hauskaa on että toinen on
saanut sinut leikkitoverikseen. Kun tulet kesällä Farum'iin meitä
tervehtimään, niin saat nähdä, että Jens Peter kotona on toinen mies
kuin täällä, jossa hän mykkänä seisoa töllöttää."

Kun kahvi oli juotu mitä hupaisimman mielialan vallitessa, puki Karen
suuren vihreän päällystakkinsa taasen ylleen ja sulki sateenvarjon,
ja sitten Karen ja Jens Peter sanoivat jäähyväiset, äidin luvattua
kirjoittaa heille pari päivää ennen tuloamme.

"Haudoille viedään kyllä tuoreet kuusiseppeleet joulupäivänä", virkkoi
Karen viimeiseksi.

"Kenenkä haudoille?"

"Isän ja isoäidin haudoille. Hän oli oikeastaan isoäidin äiti, mutta
minä sanon häntä aina isoäidiksi, sillä niin sanovat professori ja
äiti. Karen oli hänen palvelijanaan kaksitoista vuotta, ja sen vuoksi
me pidämme hänestä niin paljon."

"Tahdotteko olla hyvä ja ottaa lapset hetkeksi huostaanne, professori
Lange", pyysi äiti jouluaattona, työntäen meidät sisään hänen
huoneeseensa, "mutta huoneessanne pitää olla oikein pimeä".

Salaperäisen näköisenä sammutti professori lampun, veti alas
akkunaverhon ja asetti varjostimen uunin eteen.

"Nyt on täällä pimeätä, eikö totta? Nostan teidät kummallekin
polvelleni, kas niin, ja sitten ajattelemme oikein hartaasti pientä
Jeesus-lasta seimessään, tähteä, joka johdatti kolmea pyhää kuningasta,
ja enkeleitä, jotka ilmestyivät paimenten luo."

"Tulkaa sisään!"

Me tulimme häikäisevään valomereen. Kuinka ihmeellisen ihanalta näytti
tuo viheriä kuusi punaisine ja valkoisille kynttilöineen ja monine
pienine liekkeineen! Minnakin jäi aivan äänettömäksi ihmetyksestä,
mutta vain hetkeksi.

Isän kuvaa ympäröi vihreä seppele, johon oli kiinnitetty kolme
ruusunnuppua. Ne oli Mette kasvattanut pienessä huoneessaan ja
lahjoittanut äidille.

Karenin omenat näyttivät niin koreilta. Me saimme poimia sekä ne että
kirjavissa verkoissa riippuvat pähkinät, jotka olivat omissa puissamme
kasvaneet. Saimme molemmat hamekankaan äidiltä lahjaksi. Professorilta
saimme Andersenin sadut sekä suklaa-ukon kumpikin. Äiti lahjoitti
Metelle uuden vihreän samettimyssyn ja esiliinan. Professorille oli
hän kutonut kauniin kaulahuivin. Semmoisen hän sai joka vuosi, sillä
kevätpuoleen kadotti hän aina viimeksi saamansa.

"Vapahtaja on syntynyt", sanoi äiti, "mutta onko hän syntynyt
meitäkin varten? Paras joululahja on tieto siitä, että hän on
päässyt voimakkaammin vaikuttamaan sielussamme, että olemme tulleet
lempeämmiksi ja nöyremmiksi. Siinä on todellinen joulu-ilo. -- Pikku
Marie, olen nähnyt monen hyvän ominaisuuden sinussa versovan, mutta
eräässä kohden täytyy minun sinua muistuttaa: Meitä rakastat sinä
hellästi, mutta vierailta on pieni sydämmesi melkein suljettu. Et ole
siihen itse syypää, mutta Jumalan avulla on sinun koetettava siinä
suhteessa muuttua. Sinä, Minnaseni, olet paljoa vähemmän itsepintainen
kuin ennen. Toivon voivani ensi vuonna sanoa, että myöskin olet
lujaluontoisempi."

"Entä minä", kysyi professori, "ettehän toki minua unohda".

"Tuskinpa minun sopinee teille neuvoja antaa ja sitä paitsi, ihaillessa
jaloja ominaisuuksianne, huomaa teissä ainoastaan lapsen vikoja."

"Eipä niinkään, tunnen itse paremmin itseni. Ajatelkaa vain
hätävalettakin, josta en voi luopua. -- Te piditte yhtä kaikki
hyvän puheen. Minä olen nyt pitänyt jumalanpalvelukseni, ja joulu
on tullut sydämmeeni. Kun menen Herran huoneeseen, on siellä paljon
semmoista, joka estää minua tarkkaavaisesti kuuntelemasta saarnaa,
olkoonpa se kuinka kaunis tahansa. Jos sitoisin peitteen silmilleni,
olisi minulla ehkä saarnasta hyötyä. Luonto on minun kirkkoni, mutta
sielläkin vierottavat luodut liiaksi sydämmeni Luojasta. Kun oikein
tahdon mieltäni ylentää, menen ulos yön hiljaisuuteen katselemaan
tähtitaivasta, syvennyn siihen kokonaan, ja kun silloin ajattelen,
että jokainen tähti on pallo ja monet niistä ovat maanpalloa monin
verroin suuremmat, tunnen selvästi äärettömän vähäpätöisyyteni, mutta
tunnen samalla itsessäni jotakin, joka ei voi kuolla, ja minä notkistan
polveni kiittäen ja ylistäen kaikkisuuden Herraa siitä, että olen
saanut kuolemattoman sielun."

Viimeinen pieni kynttilä sammui, kun hän vaikeni. Mette avasi oven
ruokahuoneeseen, jossa riisryynipuuro höyrysi pöydällä. Häntä oli
pyydetty aterioimaan kanssamme, josta hän iloitsi koko sydämmestään.

"Niin", sanoi professori, kun ateria oli päättynyt, "olemme viettäneet
täällä ihanasti joulujuhlaa. Nyt on minun lähdettävä suureen seuraan
sitä toisella tavalla viettämään."

En saanut pitkään aikaan unta, sillä olin niin virkeä ja iloinen.
Rukoilin hartaasti Jumalaa että seuraavaksi vuodeksi oppisin
rakastamaan kaikkia ihmisiä, kuten äiti tahtoi. Kellon lyödessä kaksi,
tuli professori kotiin. Kuulin hänen vääntävän avainta ovessaan ja
hyräilevän:

    Vier Elemente
    Innig gesellt --

Sen jälkeen vaivuin uneen.

Seuraavana aamuna ennen kirkkoon menoa olimme me professorin luona
katselemassa, kuinka hän murensi linnuille ison joulukakkunsa.

Uudenvuoden päivänä tuli pastori Skaun rouva meitä tervehtimään. Hän
oli hyvin koreassa puvussa, ja suuri töyhtö huojui hatussa. Hänen
kasvoillaan oli imelä ilme, joka ei minua miellyttänyt.

Äiti näytti niin hienolta ja kauniilta mustassa silkkipuvussaan
kirjavan rouva Skaun rinnalla. Vieraan rouvan teeskennelty käytös
sai sen lisäksi äidin luontevuuden ja vaatimattomuuden niin selvästi
näkyviin.

Rouva Skau hyväili Minnaa lakkaamatta, mutta minusta tuntui, kuin olisi
hän tehnyt sitä enemmän neuvottomuudesta kuin ystävällisyydestä. Hän
ei tiennyt mitä sanoisi äidille, syystä ettei heidän välillään ollut
minkäänlaista hengenheimolaisuutta.

"Minun täytyy välttämättömästi saada puhutella rakasta professoriamme",
sanoi hän, "hän on meille uskoton, ei koskaan käy luonamme, vaikka
hänet kerta kaikkea on kutsuttu joka sunnuntai-illaksi. Vieraamme
toivovat aina hänen tulevan, mutta turhaan. Hän on niin verrattoman
omituinen ja rakastettava."

"Marie, käy pyytämässä professoria tänne."

"Hyvä, että tulit minua varottamaan, pikku Mie", vastasi professori,
kun kerroin hänelle, että rouva Skau mielellään tahtoisi häntä tavata,
"kulkisin vaikka kymmenen peninkulmaa välttääkseni sitä akkaa. Vai
pitäisi minun tulla hänen vieraitansa huvittamaan kuin minkäkin
papukaijan tai muun ulkomaaneläimen! -- Minä en ole kotona, mutta sitä
et sinä saa sanoa, koska se ei ole totta, vaan sen voi Mette toimittaa".

Meten suu vetäytyi leveään hymyyn, kun asia hänelle selitettiin, ja hän
kiiruhti tavattoman vikkelästi äidin luo.

"Täytyy minun toki kuitenkin ennen lähtöäni pistäytyä suuren miehemme
huoneeseen katsomaan hänen uusimpia taulujaan", kuulimme rouva Skaun
sanovan käytävässä.

Hän rupesi vääntämään lukkoa, mutta professori työnsi hirveällä
kyydillä salvan eteen.

"No, nyt vasta hän on saanut kouraantuntuvan todistuksen siitä, kuinka
omituinen ja rakastettava tuo suuri mies on. -- Toru minua vain, pikku
Mie, olen sen rehellisesti ansainnut."

"Tahdotteko nähdä viimeisen työni?" kysyi professori eräänä
kevätpäivänä. Olimme hyvin uteliaita, sillä hän oli vastoin
tavallisuutta pitänyt ovea lukossa sitä maalatessaan.

En koskaan unohda miten kauhistuin sen nähdessäni. Se esitti meidän
huonettamme Adelgaden varrella, siinä näkyi akkuna, kolmijalkainen
tuoli, suuri vuode olkineen ja ryysyisine peittoineen. Vanha
Dorthe istui ilmi elävänä vuoteenreunalla, edessään pöytä ja sillä
nuuskarasia. Pullonsuuhun pistetty kynttilänpätkä valaisi himmeästi
korttipeliä, joka oli pöydällä levällään. Dorthen silmät loistivat,
hänen suunsa sopotti, etusormi oli koholla kuten tavallisesti hänen
puhuessaan. Kaunis nuori palvelijatar kori käsivarrella seisoi
hänen edessään. Hän oli kalpea ja säikähtynyt, ja katse oli hänellä
tähdättynä Dorthen huuliin, jolta ennustus kuului.

Taulu oli niin luonnollinen, että rupesin vapisemaan, ja kun olin sitä
jonkun aikaa katsellut, syöksyin pois meidän huoneeseemme ja piilouduin
pöydän alle.

"Tule esiin, pikku Mie! Et usko, kuinka paljon sinusta pidän. Eipä
todellakaan liene ketään ihmistä, johon tauluni tekisivät syvällisempää
vaikutusta. Sinähän oikein vapiset ruman Dorthen nähtyäsi. Olet kelpo
tyttö eikä sinun tarvitse pelätä, sillä pian minä hänet tästä talosta
karkoitan. Charlottenborgiin on hänen paikalla lähdettävä."

Eräänä päivänä tuli pastori Skau pienen tyttärensä kanssa noutamaan
Minnaa ja minua taulunäyttelyyn. Siellä oli paljon kauniita tauluja,
mutta ei mikään vetänyt vertoja professorimme kerjäläispojalle. "Se on
paras teos koko näyttelyssä", sanoi suurella varmuudella muuan lihava
herra, jolla oli silmälasit nenällä. Minna vilkutti minulle silmää,
ja me tunsimme itsemme hyvin ylpeiksi ja iloisiksi. Kuuluihan taulu
tavallaan meidän perheeseemme.

Muuan rikas englantilainen, joka kulki ympäri salia ankaran
arvostelijan näköisenä ja moitti kaikkea, joutui aivan haltioihinsa
nähdessään Dorthen kuvan. Hän osti sen heti paikalla ja jo saman viikon
kuluessa vei hän sen mukanaan Englantiin. Minut oli niin kova pelko
vallannut joka kerta kun sen näin, että tuntui suloiselta tietää sen
olevan kaukana poissa.

Rauhallisesti ja säännöllisesti kuluivat päivät. Olin sanomattoman
onnellinen ja hyvin ahkera, niin ahkera että pian saavutin sisareni.

"Saammeko sen itsellemme? Saammeko tehdä sitä?" pyyteli Minna monet
kerrat päivän kuluessa.

"Marie, miksi sinä et koskaan mitään pyydä?"

"Minähän saan kaikki, mitä toivon."

"Hän ei todella usein pyydä", huomautti professori Lange, "mutta hän
sopisi kuitenkin mainiosti rukoilevaksi lapseksi. Olen ajatellut
maalata hänet siksi ja Minnan enkeliksi, joka liitelee ilmassa hänen
yläpuolellaan."

"Älkää toki sitä tehkö? Minna ei ole mikään enkeli, ja Marie rukoilkoon
ainoastaan yksinäisyydessä eikä kaikkien nähden. Älkää todella sitä
tehkö."

"No, olkoon menneeksi sitten, rouva Staal, koska te kerta ette sitä
hyväksy, olette varmaankin siinä oikeassa, sillä tehän olette aina
oikeassa. Minun on usein tehnyt mieli maalata teidät, mutta en usko
siihen kykeneväni. Teidän kasvonpiirteenne ovat ristiriidassa ilmeen
kanssa, joka niissä kuvastuu. Joka kerta kun luotte minuun katseenne,
hämmästyttää se minua. Silmienne lapsellinen, lempeä, tahtoisin
miltei sanoa nöyrä ilme ei sovi säännöllisiin, melkeinpä ylpeisiin
piirteisiinne."

"Jos todellakin niin on laita, kuin sanotte, niin ihmistuntijahan voi
lukea elämäni historian kasvoistani."

Professori meni äidin luo ja painoi suudelman hänen kädelleen. Minä
katselin äidin kauniita piirteitä ja vielä paljoa kauniimpaa ilmettä,
ja koetin turhaan vaivata päätäni lukeakseni niistä hänen historiansa.

Joka kevät oli professorilla tapana kotimaassa ollessaan tehdä pitempi
ajeluretki.

"Nyt on pyökkeihin lehti puhjennut, tänään on meidän lähdettävä."

Hetken kuluttua pysähtyivät wieniläiset vaunut oven edustalle, ja me
kiidimme niissä pois. "Minä vihaan ajatusaikaa", sanoi professori.

Miten olimme iloisia niillä retkillä. Mette istui ajurin vieressä,
kääntyi tuon tuostakin meihin päin nyykäyttäen päätään tyytyväisyytensä
osotteeksi. Ajoimme tavallisesti pitkin Strandvejen'iä Klampenborg'iin
ja sieltä Eremitagen'iin. Kaunis oli linnan suuri sali komeine
seinineen, kattoineen ja lattioineen, mutta vielä kauniimpaa oli
puiston takaisella pienellä kummulla, josta ranta pilkisti esiin
vaalean vihreän metsän takaa, ja jolta ylt'ympärillä kasvavat kukkivat
orjantappurapensaat näyttivät suurilta lumipalloilta. Linnan toisella
puolen oli kauriita laitumella pienen lammikon partaalla. Minna alkoi
juosta niitä kohden, mutta niin nopsajalkainen kuin hän itse olikin,
pääsivät ne häntä kuitenkin pakoon, pysähtyivät sitten jonkun matkan
päähän, keikistelivät ja kohottivat sarviaan.

Kuljimme sitten villatehtaalle johtavaa kaunista polkua. Äidillä oli
lasi mukanaan, ja sillä me joimme lähteen metallikirkasta vettä.
Sitten tirkistelimme tehtaan akkunasta sisään. Kuinka siellä jyrisi ja
leimusi. Miesten voimakkaat vartalot näyttivät aivan mustilta liekkien
valossa.

"Ihmisraukat!" virkkoi äiti. Minna nyykäytti heille päätään, ja
professori oli keskittänyt koko sielunsa silmiin, painaakseen kuvan
unohtumattomasi mieleensä. Sen jälkeen ajoimme Rungsted'iin. Äiti
kävi hyvin surumieliseksi Ewald'in kummulla, ja professorin silmät
kyyneltyivät hänen ajatellessaan tuota onnetonta suurta runoilijaa.
Vedbäk'in ulkoravintolassa joimme teetä. Tuli puheeksi Tyko Brahe.
"Toiste lähdemme Hveen'iin", sanoi professori, mutta siitä ei koskaan
kuitenkaan mitään tullut. Minna halusi lähteä Ruotsiin, Norjaan,
Islantiin, mutta sitä ennen hän tahtoi käydä Möenillä ja Italiassa.

"Minä vien sinut mukanani", sanoi professori leikillään, "Marie saa
jäädä kotiin äidin turviin".

Elokuussa oli äidin aina tapana matkustaa Farum'iin. Silloin vallitsi
aivan toisenlainen mieliala. Äiti oli hiljainen, ja professori Langekin
surumielinen, milloin hän liittyi seuraamme. Minnalla ja minulla
oli kummallakin seppele sylissä, jotka Mette oli sitonut puutarhan
kauneimmista kukista oman erikoisen, mutta kuitenkin hauskan makunsa
mukaan. Me astuimme alas vaunuista Fiskebäkin talolla ja juotuamme
siellä lasillisen maitoa pienessä puutarharakennuksessa, jossa komeat
merkkausliinat upeilivat kehyksissään, läksimme kulkemaan kapeata,
rantaa pitkin kiemurtelevaa polkua Farumin tilalle.

Täällä oli niin kaunista, ettemme me lapset voineet pysyä vakavina.
Vilja lainehti tuulessa, linnut visertelivät iloisesti, Minna poimi
ruiskukkia ja lauleli. Minä yhdyin lauluun, mutta äiti ja professori
kävelivät hitaasti jälessä ja puhelivat menneistä ajoista.

Jens Peter seisoi keskellä kylää kasvavan jättiläispuun alla, heilutti
lakkiaan meidät nähdessään ja riensi sitten kotiinsa ilmoittamaan
tuloamme.

Karen ja hänen miehensä, Peter Larsen, tulivat portilla meitä vastaan.
Kahlekoira haukkui, kanat ja ankat nostivat hirveän melun, ja kolme
pientä poikaa, jotka olivat vielä ujompia ja vaaleampitukkaisia kuin
Jens Peter, pisti päänsä puoleksi ovesta ulos.

"Niin, lapsivekaroita meillä kyllä on riittämään asti", huomautti
Karen, "Per on hyvillään siitä, että ovat poikia, jotta hän aikaa
myöten saa heistä miehiä. Minä sitä vastoin kernaasti soisin, että
ainakin yksi olisi tyttö."

Peter Larsen puheli äidin kanssa koettaen parastaan, ja kun sanoja
milloin puuttui, vei hän tuon tuostakin ison verevän kätensä
liinaiseen tukkaansa, saaden sen aivan pörröiseksi. Professori jutteli
Karenin kanssa keittiössä, ja Jens Peter näytti meille kaikki talon
merkillisyydet.

Suuren tuvan isolle laatikkokirstulle oli asetettu pitkä jono kuppeja,
joille oli piirretty mille "Iloista juhlaa", mille "Toivotan onnea",
yhtä nerokkaasti kuin vaihtelevasti. Ne olivat Peter Larsenin Karenille
antamia syntymäpäivälahjoja. Ne kun laski tiesi tarkkaan, kauanko he
olivat olleet naimisissa.

Vasta sitten kun olimme syöneet sianpaistia, viiliä ja omenaviipaleita,
juoneet kahvia, nähneet kaikki Karenin myssyt, vaatteet ja kotona
kudotut kankaat, ja sen jälkeen kun Peter Larsen oli näyttänyt meille
vasikat ja pienet porsaat, pääsimme vihdoinkin lähtemään hautausmaalle.

Siellä seisoi kaksi valkoista ristiä, joita ympäröi kaunis
puksipensas-aita. Niiden yli levitti komea riippasaarni tuuheat
lehvänsä. Minna Gjertrude Staal, 82, Harald Staal, 29 vuotta, isoäiti
ja pojanpoika. Minä menin isoäidin ristin juurelle, painoin poskeni
sitä vasten ja ajattelin, tokko hän tahtoisi omistaa minut, vieraan,
omakseen. Isä sen kyllä tekisi, mutta suostuisiko hän?

Äiti ripusti seppeleen kummallekin ristille. Professorilla oli
kyyneleet silmissä. Sen jälkeen kävelimme pappilan mäelle ja ajoimme
sieltä kotiin. "Tämä on ollut ihana päivä", virkkoi äiti. Minua se
ihmetytti, sillä olihan hän ollut niin surumielinen.

Yhtä rauhaisaa kuin oli meidän elämämme, yhtä rauhattomasti kului
ystävämme ja asuintoverimme professori Langen elämä. Juuri kun luuli
hänen varmasti pysyvän kotona, valtasi hänet äkkiä matkustamisen halu,
ja pois hän lähti. Mutta kun häntä vähimmin arvasi odottaa, oli hän jo
taas palannut. Jokin kirje tai tutut kasvot olivat herättäneet hänessä
koti-ikävää, ja mikäli mahdollista seurasi hän aina mielijohteitaan.
Aina oli hän hyvissä voimissa ja hyvällä tuulella. Harva oli häntä
vilkkaampi ja innokkaampi. Usein kuulikin hänen sanovan, että voisi
luulla nuorilla tätä nykyä olevan vettä suonissaan veren sijasta, niin
levollisia ja hidasluontoisia he ovat. Hänen sydämmensä oli ystäville
aina avoinna, yhtä avoinna kuin kukkarokin, milloin siinä jotakin
oli. Salaisuutta ei hän voinut säilyttää, sen hän suoraan tunnusti.
Keppeihin, sateenvarjoihin, hansikkaisiin ja nenäliinoihin kului
häneltä paljon rahoja, sillä ne hän alinomaa kadotti tai unohti eikä
koskaan saanut niitä takaisin. Harvoin hän muisti vetää kelloansa,
vaan kantoi sitä siltä taskussaan, vaikkei se käynytkään. Usein
sattuikin siksi, että hän luuli aamua riittävän aina hämärään asti.
Ulkokullatuita ja teeskenteleviä ihmisiä hän ei suvainnut, mutta muuten
oli hän sävyisin ihminen taivaan alla. Kun häntä jonnekin pyydettiin,
lupasi hän aina tulla, mutta jäi kuitenkin usein menemättä, milloin
siitä syystä, että unohti kutsut, milloin siksi, että mieluummin vietti
päivänsä toisella tavoin. Ajoittain maalasi hän lakkaamatta, toisin
ajoin taas ei pitkiin aikoihin koskenutkaan sivellintään. Hiukan
turhamainen hän oli, vaan se ei häntä koskaan estänyt tunnustamasta
toisten ansioita ja iloitsemasta niistä. Hän unohti -- sitä en ikävä
kyllä voi kieltää, -- pienet velkansa ja lupauksensa, mutta lintujaan
hän ei koskaan unohtanut. Päättipä hän kuinka äkkiä tahansa lähteä
matkalle, muisti hän kuitenkin antaa äidille leipärahoja niitä varten.

Lienenköhän tässä esittänyt professorin oikein? En ole aivan
tyytyväinen kuvaukseeni. Hänen omituisuutensa olen kyllä muistanut,
mutta en ole ehkä kylliksi tullut puhuneeksi hänen puhtaasta, hellästä
sydämmestänsä ja valoisasta, lahjakkaasta sielustaan.



NELJÄS LUKU.


Minna ja minä olimme taipumuksiin nähden hyvin erilaiset. Hän oppi
toisia aineita hämmästyttävän helposti ja nopeasti, kun taas toiset
tuottivat hänelle suurta vaikeutta, jota vastoin minun täytyi
ponnistella yhtä paljon kaikissa aineissa. Kielioppi, laskento ja
vuosiluvut, siinä hänen alituiset kompastuskivensä. Muistan niin
selvään hänen pienten kasvojensa puoleksi hullunkurisen, puoleksi
epätoivoisen ilmeen ja rukoilevan katseen, minkä hän tuon tuostakin loi
äitiin, eikä äiti paraimmallakaan tahdollaan voinut olla hymyilemättä.

"Tuhma tyttö, mitä hyötyä siitä on, että osaat historiaa, kun et muista
ainoatakaan vuosilukua. Mitä se sinua hyödyttää, että ymmärrät vieraita
kieliä ja äännät niitä hyvästi, sillä ilman kieliopin taitoa et
kuitenkaan voi kirjoittaa ainoatakaan riviä. Ja mitä laskentoon tulee,
saat hävetä kaksin verroin. Isälläsi, jonka kaltainen niin mielelläsi
tahdot olla, oli mainio laskupää."

Sodan syttyessä v. 1848 sattui professori Lange olemaan Italiassa,
mutta tuota pikaa palasi hän kotiin, innostuneena kuin nuorukainen
hyvästä asiasta.

Vaikka Minna ja minä olimme vain kymmenen vuoden ikäisiä, rakastimme
me, varsinkin Minna, lämpimästi isänmaatamme.

"Olen varmaan hyvin viheliäinen ihminen", sanoi äiti uskolliselle
ystävällemme, pastori Skaulle, "kun toivoisin voivani kutsua puolisoni
takaisin taivaasta taistelemaan isänmaansa puolesta, jota hän niin
suuresti rakasti, ja joka nyt tarvitsee hänen laisiaan sotureita.
Ikävöin häntä hartaasti ja unohdan aivan, että siellä rauhan majoissa
arvostellaan sotaa, taistelua ihmisten välillä, toisin kuin täällä."

"Ei teillä ole syytä soimata itseänne, rouva Staal. Tunteenne ovat
niin luonnolliset, mutta voitte lohduttaa itseänne sillä, että se
urhoollisuuden, kestävyyden ja epäitsekkäisyyden henki, joka häntä
innostutti, vielä elää sekä päällikköjen että sotilasten rinnassa."

"Jumala on johdattava Tanskan voittoon!"

Tanskalainen sotamies -- siinä professorin ihanne. Hän maalasi hänet
istuvana ojan reunalla kukkivan seljapuun alla, polvillaan laukku, jota
vasten hän kirjoitti kirjettä kotiinsa. Hänellä oli aito tanskalaiset
kasvot. Silmissä loisti perin hyväntahtoinen, hiukan veitikkamainen
ilme, ja koko hänen olentonsa ilmaisi tyyntä vaatimattomuutta. -- Eräs
rikas upseerinrouva osti taulun hyvästä hinnasta, jonka professori
lahjoitti kaatuneiden omaisille.

Onnen päiviä olivat ne, joina sotilaat palasivat kotiin. Mekin
koristimme pienen talomme minkä parhaiten taisimme lipuilla ja
köynnöksillä.

Minna ja minä saimme luvan mennä professorin kanssa
ratsastushuoneeseen. Itse hän pani toimeen komeat päivälliset
kahdelletoista sotilaalle. Äiti toimi emäntänä. Keskellä pöytää seisoi
mahtava krokaani sukkeline, voittajille tarkoitettuine viittauksineen.
Jokaisen sotilaan lautasen vieressä oli vihkollinen ihania kukkasia,
jotka professori oli ostanut puutarhurilta kalliista hinnasta.

Hän oli valinnut vieraansa todellisen taiteilijan tavoin heidän
ulkomuotonsa mukaan. He olivat kaikki kookkaita, voimakkaita miehiä,
vaaleatukkaisia, sinisilmäisiä ja rehellisen näköisiä. Hän tunsi heistä
ennestään ainoastaan yhden, erään aliupseerin nimeltä Mads, joka oli
ollut isämme palvelija.

Äiti pyysi hänet sisään luoksemme, ja kun hän näki isän muotokuvan,
tulivat kyyneleet hänen silmiinsä.

"Niin, tuossa on minun luutnanttini semmoisena kuin hän seisoi
edessäni elämäni pahimpana hetkenä. Tietäkää, rouva, että hän on minut
pelastanut siitä, mikä on pahempi kuin kuolema."

Mads nyyhkytti ääneen ja jatkoi sitten matalalla äänellä:

"Varmaankin tuottaa se teille iloa, jos sen kerron; tänä onnellisena
hetkenä avaan kernaasti sydämmeni. -- Olin häneltä varastanut, rouva,
varastanut siltä mieheltä, joka aina oli ollut hyvä minua kohtaan.
Mutta hän huomasi sen ja syytti minua. Silloin lankesin polvilleni ja
rukoilin, ettei hän Vapahtajan tähden tekisi minua onnettomaksi. Hän
nuhteli minua ankarasti, mutta samalla kuitenkin hellästi, ja mitä
luulette hänen tehneen kuullessaan, että olin tehnyt tuon rikoksen
hankkiakseni varoja elättääkseni vanhaa, sairasta äitiäni? Hän antoi
minulle viisikymmentä riksiä äidilleni lähetettäviksi, summan, jonka
hän oli säästänyt jotakin matkaa varten. Jumala häntä siunatkoon!"

Mads toi muutkin sotilaat meidän huoneeseemme, ja he sitoivat
kukkavihkonsa yhteen ja ripustivat ne kuvan ympärille, jonka tehtyään
he poistuivat kajahuttaen raikkaan eläköön-huudon.

Iloitsimme suuresti Madsin kertomasta jutusta. Minna tahtoi kertoa sen
professorille, mutta äiti kielsi häntä.

"Madsin luottamusta emme saa väärinkäyttää, ja sitä paitsi, jos rakas
ystävämme saa kuulla kauniin piirteen jostain ihmisestä, leviää tieto
siitä pian ympäri koko kaupungin, ja olisiko oikein palkita Madsin
luottamusta sillä tavoin."

Meillekin alkoi vilkas aika. Moni isän entisistä asetovereista kävi
meitä tervehtimässä osottaakseen hänen leskelleen myötätuntoisuuttansa.

"Hän on isänsä näköinen", sanoi eräs nuori kapteeni Minnasta, "mutta
teidän toinen tyttärenne ei, kumma kyllä, muistuta häntä eikä
teitäkään".

"Hänessä on henkistä yhtäläisyyttä. Marie muistuttaa luullakseni
luonteeltaan sekä miestäni että minua."

Kapteenin sanat saivat poskeni hehkumaan, mutta äidin vastaus teki
minut sanomattoman onnelliseksi, sillä hän ei huomauttanut kapteenia
erehdyksestä, ei sanallakaan viitannut siihen, että olin vieras.

"Jospa olisin rikas", oli Minnan tapana sanoa, "ja minulla olisi suuri
talo keskellä metsää ja vaunut ja valkoiset hevoset niiden edessä.
Silloin sinä saisit ajella joka päivä, äiti kulta, ja me opettelisimme
ratsastamaan, ja puutarhassa olisi keinu ja paljon kauniita kukkia.
Niitä saisi Mette hoitaa. Professorille antaisin suurimman ja
valoisimman huoneen koko talossa, ja hän saisi jänispaistia ja
mielikakkujaan joka toinen päivä, ja kun hän lähtisi ulkomaille, niin
me seuraisimme häntä, eikö totta?"

"Älä semmoista toivo, Minna, hyvähän meidän on ollaksemme, olemmehan
niin onnelliset. Toivoisit vain, että tätä aina kestäisi."

"Anna hänen rakennella tuulentupia, pikku Marie, vaikka hän luullakseni
tuskin tulisi olemaan onnellisempi suuressa talossa metsän keskellä
kuin täälläkään. Onni, Minnaseni, ei riipu niin paljon ulkonaisista
oloista, kuin luulet. Sen koti on omassa pienessä sydämmessäsi,
lapseni. Kun se sykkii viattomana ja puhtaana, seuraa sinua rauha ja
ilo, millaisissa oloissa elänetkin. Sanotaan, että tosi onnea on vain
vähissä, juuri parhaiksi riittävissä varoissa olevilla ihmisillä,
mutta se väite on aivan väärä. Onni voi viihtyä yhtä hyvin kuninkaan
salissa kuin työmiehen ullakkohuoneessa. Jos sydämmemme olisi oikein
hyvässä suhteessa Jumalaan, sitä lausetapaa käyttääkseni, voisimme olla
äärettömän onnelliset Minnan suuressa talossa metsän keskellä."

Pastori Skau kävi usein luonamme. Äidillä oli merkillinen taito saada
kauas kaikkoamaan synkkä mieliala, jonka vallassa hän hyvin usein oli,
mikä varmaankin useimmiten johtui epäsovusta hänen ja hänen vaimonsa
välillä. Pastori ei ollut mikään tohvelisankari, ja rouva Skaun
täytyi tahtomattaankin tavallisesti taipua hänen tahtonsa mukaan,
mutta sen rouva kosti olemalla ärtyisä ja tyly heidän jokapäiväisessä
kotielämässään.

"Minkä vuoksi valitsi se mies juuri sen vaimon?" sanoi professori
hiukan ylenkatseellisesti.

"Te erehdytte" vastasi äiti, "ei hän valinnut häntä, vaan
hyväntahtoisen nuoren tytön, joka innolla omisti kaikki hänen
aatteensa. Kaikki avioliitot olisivat onnelliset, ellei kukaan antaisi
näennäisen pettää itseänsä."

Heillä oli yksi ainoa lapsi, pieni, meitä hiukan nuorempi tytär.
Nicoline oli sievä pieni tyttö. Hän oli perinyt isän hyvän sydämmen,
mutta äidin oikut. Toisinaan kävi hän meidän luonamme, mutta läheisesti
tutustuimme vasta tanssikoulussa, jota pidettiin hänen vanhempiensa
talossa.

Muistan vielä selvästi, kuinka ensi kertaa siellä ollessamme tunsin
itseni vieraaksi noiden monien lasten seurassa. Rouva Skau kulki
sivutsemme, ja minä näin selvään, että hän katseli meitä, mutta hän ei
virkkanut meille mitään, jota vastoin hän hyväilemällä hyväili erästä
pientä, koreasti puettua tyttöä, jonka hameessa oli koristeita kaikissa
mahdollisissa paikoissa. "Olipa se kuitenkin kummallista", kuiskasi
Minna minulle ja sitten hän juoksi suoraa päätä rouva Skaun luo ja
sanoi kainolla, mutta yhtä kaikki luottavalla tavallaan:

"Te ette varmaankaan tuntenut meitä? Äiti lähetti terveisiä!"

Papinrouvan kasvoille tuli omituinen ilme, joka oli olevinaan
ystävällinen. "Voi, sehän on oma pieni Minnani! En todellakaan
sinua tuntenut, olet tullut niin suureksi. Tervehdä äitiä ja pyydä
professoria pian käymään meillä."

Omituista oli kuinka me muutamissa suhtein tunsimme olevamme muita
lapsia paljoa nuoremmat, ja taas toisissa paljoa vanhemmat. Olimme
lukeneet, kuulleet ja ajatelleet paljoa enemmän kuin he.

Minnasta tuli pian kaikkien suosikki, mutta hän ei ruvennut mihinkään
ystävyyden liittoon, johon ei minua myöskin päästetty osalliseksi. Hän
oli niin pirteä ja sievä ja hän se myöskin tanssi suurimmalla sulolla,
eikä kuitenkaan näistä eduistaan tietänyt. Luulen sen johtuneen siitä,
ettei hän tutkinut itseään huomatakseen oman täydellisyytensä eikä
muita löytääkseen heidän vikansa, vaan mieluummin päinvastoin.

"Meillä on hauska ja hyvä olla täällä sisällä, lapset", sanoi äiti
eräänä kirkkaana joulukuunpäivänä, "mutta arvelen kuitenkin, että pieni
kävelyretki meitä virkistäisi. Panen vähän puita uuniin, jotta koti
tuntuisi lämpimältä ja mieluiselta kun palaamme."

Ilolla suostuimme hänen ehdotukseensa. Panimme työmme talteen ja
pu'imme lämpimät päällysvaatteet ylle.

Lumi narisi jalkaimme alla, aurinko paistoi puiden valkoisille oksille,
ja ne kimaltelivat kuin olisi niille satanut timantteja.

"Kaunis on talvikin valkoisessa puvussaan. Katsokaa, lapset, kuinka
taivas on sininen ja korkea. Ilma on niin puhdas, on kuin hengittäisi
itseensä terveyttä ja tyytyväisyyttä joka hengenvedolla."

Kävelimme Frederiksbergin puiston ympäri. Kanavat olivat jäässä, ja
Minnan teki mieli koettaa, kestäisikö se häntä.

"Häpeä toki, iso neljätoistavuotias tyttö! Tekeekö mielesi saada kylmä
kylpy? Koskahan sinäkin viisastunet?"

"Siihen on vielä äärettömän pitkä aika, äiti kulta", vastasi Minna ja
juoksi alas jäälle, joka ritisi hänen kepeitten jalkainsa alla.

Olimme hyvin iloisia ja vallattomia. Kotimatkalla tuli vastaamme useita
komeita rekiä.

"Voi, jospa kerran saisi omistaa tuommoisen tai edes vain ajaa
tuommoisessa reessä. Mikä kaunis verkko! Kuule, Marie, kuinka iloisesti
ja sievästi kulkuset soivat kirkkaassa ilmassa. Katsoppa tuonne, äiti,
tuolta tulee kaikkein komein."

Ylpeät, komeat hevoset juoksivat kuin tanssien kulkusten soiton mukaan.
Niitä peitti kallisarvoinen verkko. Hienossa reessä istui turkiksiin
kääriytynyt herra. Nähdessään meidät kuului hänen huuliltaan heikko
huudahdus, hän kumartui ulos reestä, ja näytti melkein siltä kuin olisi
hän ojentanut kätensä meitä kohti, mutta seuraavassa tuokiossa olivat
nuo kevyet ajoneuvot kadonneet näkyvistä.

"Kuka se oli?" huusimme Minna ja minä yht'aikaa.

Äiti oli hyvin kalpea ja vapisikin hiukan. "Se oli minun veljeni,
lapset."

Muuta hän ei sanonut, emmekä me uskaltaneet kysellä, joudutimme vain
askeleitamme.



VIIDES LUKU.


Kun tulimme kotiin, meni äiti makuuhuoneeseen, vaan kumpikaan meistä ei
häntä seurannut. Minna kiersi käsivartensa minun vyötäisteni ympäri,
oli aivan kalpea ja pelästynyt kuin pieni lintu. Minäkin tunsin
omituista levottomuutta eikä mieleni tehnyt katkaista äänettömyyttä.

Pieni huoneemme oli yhtä kodikas ja hauska kuin kaksi tuntia sitten,
kun me kevyin ja iloisin mielin sen jätimme. Auringon viimeiset
säteet leikkivät isän kuvalla, ja me lähestyimme sitä vaistomaisesti,
ikäänkuin olisimme toivoneet siltä selitystä ja lohdutusta.

Kun äiti palasi makuuhuoneesta, näytti hän tyyneltä, melkeinpä
tyytyväiseltä, mutta näin kuitenkin selvästi, että hän oli itkenyt. Hän
pisti pari puunkalikkaa uuniin, ja kun ne alkoivat iloisesti loimuta,
tuli hän luoksemme.

"En laisinkaan pidä siitä", virkkoi hän, "että pienet tyttöni ovat
niin miettiväisen ja huolestuneen näköisiä ja päälle päätteeksi aivan
ilman syytä. Mitä siis on tapahtunut? -- niin, sitä ette tiedä ja sen
vuoksi olette peloissanne. Mielikuvitus elämöi pahimmin pimeydessä,
jonka vuoksi aijonkin toimittaa teille valoa, ja koska nyt olette
uskottuni, aijon kertoa teille menneisyyteni, jotta voisitte päättää,
olenko menetellyt oikein veljeäni kohtaan, jonka ilokseni sain jälleen
nähdä pitkistä ajoista. Sillä vaikka emme ole tavanneet toisiamme
viiteentoista vuoteen, rakastan minä häntä ja tiedän myöskin, että hän
rakastaa minua."

Äiti asettui sohvaan ja me kummallekin puolen häntä. Hän painoi
kätensä otsaa vasten ikäänkuin kootakseen ajatuksiaan ja rupesi
sitten kertomaan: "Komea oli lapsuuteni koti, kaunis pieni linna,
jonka tornit kuvastuivat järven kalvoon. Keskellä suurta linnanpihaa
loiski suihkulähde, ja molemmin puolin linnaan vievää ajotietä
kasvoi satavuotisia lehmuksia, muodostaen pitkän, pitkän kujan.
Puutarha sijaitsi järveen viettävällä rinteellä ja oli täynnä mitä
harvinaisimpia kukkasia, ja suuressa ansarissa oli kesä keskellä
talvea. Kesällä oli meillä aina vieraita. Komeita ajoneuvoja vieri
tuon tuostakin linnan pihalle, jolla kaiken kokoiset ja rotuiset
koirat telmivät, ja livreijaan puettuja palvelijoita liikkui kiirein,
hiljaisin askelin kaikkialla. Vietimme lyhyesti sanoen todellista
suuremmoista herraskartanon elämää, jommoista te, lapsukaiseni, jotka
olette kasvaneet vaatimattomissa oloissa, tuskin voitte itsellenne
kuvaillakaan, niin loistavaa, etteivät Minnan uhkarohkeimmatkaan
mielikuvitukset ole voineet semmoista luoda. -- Isäni kuoli minun
pienenä ollessani. Hän oli paljoa vanhempi äitiäni, vähintäin
kolmekymmentä vuotta oli heidän välillään iässä eroa. Äitini ei
häntä rakastanut, kuten minulle sittemmin on kerrottu, vaan rakasti
ainoastaan miehensä rikkautta ja loistoa. En tiedä, onko se totta; hän
puhui hyvin harvoin isästäni, mutta käytti ainakin isäni kuoltua aina
surupukua."

Äitini oli erinomaisen kaunis, mutta ylpeilikin kauneudestaan. Muuten
hän oli lempeä ja hellä, ja ken hänet ohimennen tapasi, ei olisi voinut
aavistaa, miten kopea hän todellisuudessa oli.

"Veljeni Carl oli kahtatoista vuotta vanhempi minua. Meidän välillämme
oli kolme sisarusta kuollut. Carl oli kaunis poika, mutta hiukan
hento ja heikko, joita puutteita hän koetti peitellä osottamalla
suurta rohkeutta ja uskallusta. Hän kävi pää pystyssä, tietäen varsin
hyvin olevansa suvun pää, omaisuutemme perillinen, jota hän antoi
ympäristönsä, jopa äidinkin tuntea, vaikka tosin aina sävyisällä
tavalla. Minä rakastin häntä hartaasti ja hän palkitsi rakkauttani
sanomattomalla hellyydellä, joka ei ensinkään äitiä miellyttänyt, sillä
äiti tunsi, että rakastimme toisiamme enemmän kuin häntä. Lapset ovat
paljoa tarkkanäköisemmät kuin täysikasvuiset yleensä luulevat. Huomasin
selvään, että äiti hyväili minua enemmän muiden läsnäollessa, että hän
tahtoi näytellä kaunista, hellää äitiä, ja se minut hänestä vieroitti.
Sitä on raskasta ajatella, mutta velvollisuuteni on sanoa teille totuus."

Äidin ja Carlin kesken syntyi usein pieniä riitoja minun tähteni. Carl
väitti että kasvatustani laiminlyötiin, että minun olisi pitänyt saada
oppia paljoa enemmän, eikä aina saada tahtoani täytetyksi. Semmoisissa
tilaisuuksissa vastustin häntä, sillä vapauteni oli minulle hyvin
kallis ja kernaasti soin tahtoni täyttyvän, mutta hän oli oikeassa,
sillä minua todella hemmoteltiin ja laiminlyötiin.

Talossamme oli omituinen henkilö, joka oli yhtä omituisella tavalla
sinne joutunut. Kun isäni nuorempana kerran kävi Kööpenhaminassa,
tutustui hän erääseen nuoreen iloiseen mieheen, joka lueskeli
lakitiedettä. Isäni mieltyi häneen, pyysi häntä käymään luonaan maalla,
ja hän tulikin. Vierailut uudistuivat tiheään, siksi kunnes isä ei
enää tullut toimeen ilman häntä, ja tuo nuori mies siinä määrin oli
ehtinyt tottua ylellisyyteen ja mukavuuteen, että oli kadottanut kaiken
tarmonsa, kaiken halun omin neuvoin hankkia itselleen tulevaisuutta.
Hän tunsi olevansa kykenemätön jatkamaan opintojaan ja entistä
yksinkertaista elintapaansa ja jäi siis meille. Isä lupasi hänelle
määrätyn palkkion, ja korvaukseksi siitä oli hän talon huvimestari,
jonka aina piti olla valmis sukkeluuksineen jokaista huvittamaan.

Tämä on surullinen juttu, mutta kotona ollessani tuntui se minusta
hupaiselta.

Isäni kuoltua jäi herra Höppe, joka silloin jo oli vanhanpuoleinen
mies, rauhallisesti paikallensa. Äiti, jolle aika usein kävi pitkäksi,
ei voinut tulla toimeen ilman häntä. Herra Höppe luki hänelle ääneen,
kertoi hänelle paikkakunnan uutiset ja kehui hienoin peitetyin sanoin
hänen kauneuttaan ja rakastettavaisuuttaan. Carlin kanssa pelasi
hän biljardia ja höyhenpalloa, minua hän keinutti, kertoi taruja ja
leikkeli niihin kuvia.

Sinä näytät alakuloiselta tämän kertomuksen kuultuasi, pikku Marie, ja
se sisältääkin jotain ihmiskuntaa alentavaa, jotain kauhistuttavaa.
En käsitä kuinka silloin saatoin olla niin huvitettu hänen suuresta
ruokahalustaan, hänen herkullisuudestaan ja ahneudestaan. Palvelijoita
kohtaan oli hän yhtä kopea kuin meidän seurassamme nöyristelevä, jonka
vuoksi he kaikki häntä vihasivatkin.

Kun olin yhdeksän vuoden ikäinen, en ollut vielä paljoakaan oppinut.
Osasin puhua ranskaa, tanssia ja vähän rimputtaa pianoa. Muu ei muka
ollut niin tärkeätä, ilmankin voi tulla varsin hyvin toimeen, arveli
äiti, kenties omasta kokemuksestaan. Carl sitävastoin oli opiskellut
verrattain paljon. Kahdessa ensimmäisessä tutkinnossa oli hän saanut
paraimman arvolauseen. Pitemmälle hän ei tahtonut pyrkiä. "Olisi
sopimatonta minun antautua jotain tieteenhaaraa tutkimaan", sanoi hän
hyvin arvokkaasti. "Luonnollisesti", arveli äiti, "se olisi mieletöntä
sinun asemassasi. Sinun pitäisi sen sijaan matkustaa ulkomaille", ja
sen hän tekikin.

Kun toisinaan käyttäydyin pahasti kamarineitiäni kohtaan, kutsui äiti
minut luoksensa ja piti pienen varoituspuheen, joka minusta siihen
aikaan tuntui korkeimmalta siveysopilta.

"Sinun tulee aina olla alentuvainen ja ystävällinen alhaisempia
ihmisiä kohtaan, pikku Louise, kun he osottavat sinulle tarpeellista
kunnioitusta. Meidän on myös annettava heille heidän pienet vikansa
anteeksi, josta Jumala meitä palkitsee, mutta jos he vähimmässäkään
määrässä laiminlyövät jotakin kunnioituksessaan meitä kohtaan, on
velvollisuutemme oman arvomme tähden rangaista heitä kovasti ja
ankarasti, kerrassaan masentaa heidät, ja ellei se auta, niin heti
paikalla talosta pois. Ymmärrätkö? Semmoisessa täytyy näet olla ankara.
Suutele nyt minua, pienokaiseni, ja lue sitten rukouksesi."

Minä panin käteni ristiin ja lausuin Isämeidän rukouksen. Äiti
oli minulle opettanut missä kohden minun piti katsoa ylöspäin ja
missä luoda katse alas. Semmoisina hetkinä tunsin itseni varmasti
vakuutetuksi siitä, että Jumalalla oli täysi syy olla minuun
tyytyväinen, joka tunne äidissä, hänen itsensä suhteen, varmaankin
lienee ollut vielä valtavampi.

Talvella vietimme pari kuukautta Kööpenhaminassa, missä alituiseen
pidettiin pitoja. Semmoinen elämä kulutti kovin äidin terveyttä, mutta
hän ei välittänyt yskästään eikä enentyvästä voimattomuudestaan.
Olihan hän vielä kynttiläkruunujen valossa, lumivalkeine ihoineen
mustaa pukua vasten, suurine silmineen ja säännöllisine piirteineen,
nuoriakin kaunottaria kauniimpi. Kun hän ja Carl palasivat kotiin
kutsuista, olivat he usein sangen pahalla tuulella. "Kaikenlaisten
ihmisten seuraan sitä tuleekin kutsutuksi!" huudahti äiti. "Niin, on se
kiusallista", vastasi Carl, "että tuommoiset sivistymättömät henkilöt
pääsevät tuppautumaan maan hienoimpien sukujen seuraan. Meillä, meidän
kutsuissamme on onneksi toisin. Me olemme yksimieliset siitä, äiti,
ettemme koskaan kutsu luoksemme ketään, joka ei kuulu meidän säätyymme,
ellei ole kysymys nerosta tai taiteilijasta, sillä heidän suhteensahan
on asian laita toinen."

Minä kuuntelin heidän puhettaan ja iloitsin siitä, että
suonissani virtasi hienonhienoa aatelisverta ja että sukuni oli
kuusitoista-polvinen. Luulisi, etteivät semmoiset seikat pieneen
lapseen vaikuttaisi, mutta niin ei ole laita. Carlin ja äidin alituiset
puheet arvostamme sekä palvelijain ja melkein kaikkien alempiarvoisten
imartelu täytti sydämmeni kopeudella. Huomasin, että ihmisiä oli monta
laatua, että itse kuuluin paraimpien joukkoon, ja iloitsin siitä.

Pastori Skau oli siihen aikaan kirkkoherrana Carlin maatilalla. Hän
kävi usein meillä ja puheli kauan ja vakavasti äidin kanssa. Hän
oli suora puheissaan ja innokas, aivan kuin nytkin, eikä sen vuoksi
miellyttänyt äitiä.

"Sepä vasta on omituinen mies", kuulin kerran äidin sanovan eräälle
ystävättärelleen, "kehottaa minua kristilliseen nöyryyteen, aivan
kuin en olisi ennestään jo nöyrä. Nöyryytänhän itseäni Jumalan edessä
ja olenhan opettanut lapsianikin sitä tekemään. Käyn joka sunnuntai
kirkossa ja olen sen lisäksi hyvä köyhille. Minun mielestäni pitäisi
papin kiittää ja kehua sitä, joka niin tekee, mutta syynä siihen on --
olen pahoillani, että minun täytyy se sanoa, koska hänellä muuten on
hyvinkin hyviä ominaisuuksia, -- se, että hän on ruvennut harrastamaan
vapaamielisiä aatteita."

Te ette voi sitä ymmärtää, pienet tyttöni, mutta kasvatus voi
ihmeellisellä tavalla himmentää ihmisen käsitystä asioista. Äitini
lausui, mitä ajatteli, varmasti vakuutettuna siitä, että ajatteli
oikein.

Luulen isäni kuitenkin olleen hiukan toisenlaisen, sillä pastori Skau
oli hänen ystävänsä, ja kuollessaan antoi isäni hänelle todisteen
luottamuksestaan määräämällä hänet holhojaksemme.

Kun tuo kunnon mies nosti minut syliinsä ja koetti pienten kertomusten
ja vertausten kautta antaa minulle vastamyrkkyä sitä myrkkyä vastaan,
jota joka päivä imin itseeni, huomasin heti hänen tarkoituksensa ja
suljin tunnollisesti sydämmeni kaikilta semmoisilta pelottavilta
aatteilta, jotka opettivat minulle aivan päinvastaista, kuin mitä
äidiltä, Carlilta ja herra Höpeltä olin kuullut. Viimeksi mainittu
vihasi pastoria koko sydämmestään ja teki hänet aina naurettavaksi
matkimalla meidän suureksi huviksemme hänen käytöstään, mikä
kieltämättä ei ollut aivan virheetön.

Kun olin kymmenen vuoden ikäinen, matkusti äitini erääseen saksalaiseen
kylpylaitokseen. Hän oli hyvin heikko eikä tahtonut minua mukaansa,
mutta Carl sai häntä seurata. Kuukauden kuluttua palasi Carl yksinään
takaisin.

Me kyllä itkimme hiukan, mutta osanotto, jota kaikilta puolin runsain
määrin tuli osaksemme, lohdutti pian orvoiksi jääneitä, niinkin pian,
että ystävämme ihmettelivät, ettemme niin hellää äitiä sen enempää
surreet. Mutta te varmaankin sen käsitätte. Hän oli elänyt enemmän
maailmaa kuin meitä varten, ja sen vuoksi kaipasimme häntä vähemmin,
kuin meidän maailman mielestä olisi pitänyt.

"Pikku Louise", sanoi minulle Carl jonkun aikaa sen jälkeen, "sinä olet
minun lemmikkini, paras aarteeni, monessa suhtein ylpeytenikin. Sinusta
pitää tulla ylpeyteni joka suhteessa, ja siksi me ryhdymme vakavasti
miettimään kasvatustasi. Tietosi eivät saa jäädä pintapuolisiksi, kuten
useimpien nuorten tyttöjen, vaan niiden pitää olla oikein loistavia.
Sen vuoksi on sinun tästä lähtien kuudenteentoista ikävuoteesi asti
ponnistettava kaikki voimasi, mutta voit myöskin olla vakuutettu
siitä, ettei sinulta vapaahetkinäsi kielletä minkäänlaista toivomaasi
virkistystä tai huvitusta."

Tämä puhe teki minuun syvän vaikutuksen. Tunsin äkkiä kunnianhimon
itsessäni heräävän. Sitä paitsi tahdoin kernaasti tehdä veljelleni
mieliksi ja rupesin heti ahkerasti lueksimaan. Carl hankki minulle
opettajattaren, joka oli yhtä taitava kuin kalliskin. Hänellä oli
laajat ja perinpohjaiset tiedot, mutta itse oli hän vähäpätöinen
henkilö, joka ei ensinkään vaikuttanut luonteeni kehitykseen. Herra
Höppe, joka rupesi tuntemaan olevansa jotakuinkin syrjäytetty,
tarjoutui hänkin opettamaan minua useissa aineissa, ja kello
kahdeksasta aamulla neljään iltapäivällä sullottiin joka päivä päähäni
tietoja, mutta neljän jälkeen olin vapaa, sain tehdä mitä halusin. Carl
toimitti minut ajelu-, ratsastus- ja purjehdusretkille, lastenkutsuihin
ja tanssiaisiinkin. Kaikkialla minua jumaloitiin, sillä ihmiset
huomasivat siten paraiten saavuttavansa veljeni ystävyyden. Etenkin ne
perheet, joissa oli nuoria naimaikäisiä tyttäriä, osottivat minulle
runsasta hellyyttä. Minusta tuli narrimaisen itserakas pieni otus.
Turhamaisuudessani ja kopeudessani loukkasin varmaankin tietämättäni
monta ihmistä, jota nyt jälkeenpäin mielipahalla ajattelen.

Carl oli aina sanomattoman hellä minua kohtaan. Alustalaisiaankin
kohtaan oli hän hyvänsävyinen ja köyhille antelias, etenkin kun he
osasivat häntä sopivalla tavalla imarrella. Hän oleskeli parhaasta
päästä Kööpenhaminassa, ja kun hän kävi maatilallaan, toi hän
tavallisesti joukon ystäviä mukanaan, jotka kuitenkaan eivät kaikki
olleet hänen säätyynsä kuuluvia, sillä oman tuttavapiirinsä suhteen ei
Carl ollut erittäin tarkka. "Nuorimies tehköön kernaasti poikkeuksen
valinnassaan, kun kysymyksessä on joku hauska veikko, varsinkin jos hän
on sotilas", arveli hän.

Noiden vieraiden joukossa oli isännekin. Taisin olla noin
kolmetoistavuotias, kun hänet ensi kerran näin. Hän näytti muita
viisaammalta, miehekkäämmältä ja reippaammalta. Muistan että katselin
häntä tarkkaan ja ihmettelin, ettei hän haukotellut ja ettei hänellä
kesken iloa näyttänyt olevan ikävä kuten muilla. Hän joi myöskin
vähemmin kuin muut eikä pitänyt herra Höppeä pilkkanaan.

"Onko tuo teidän äitinne?" kysyi hän minulta eräänä päivänä, osottaen
salin seinällä riippuvaa taulua, joka esitti äitiä luonnollisessa
koossa. Kun minä vastasin myöntävästi, katseli hän minua hyvin hellästi
ja sääliväisestä ja kysyi, muistinko äitiäni.

"On varmaankin suloista voida muistella niitä, jotka on kadottanut.
Minä olin ainoastaan kahden vuoden vanha, kun isäni, joka oli lääkärinä
Länsi-Intiassa, kuoli. Äitini kuoli lahjoittaessaan minulle elämän.
En käsittänyt miten äärettömän paljon olin kadottanut, kun minut
sitten lähetettiin laivalla takaisin tänne, jossa ainoa sukulaiseni,
isoäitini, otti minut huostaansa. Hän on ollut minulle kaikki kaikessa,
mutta siitä huolimatta olen usein toivonut, että olisin tuntenut
vanhempani, että muistaisin heidän hellyyttään, että olisin saanut
heidän siunauksensa, tajuten sen täydellisesti."

Hänen sanansa tekivät minuun omituisen valtavan vaikutuksen. Kertomus
tuosta pienestä lapsesta suurella aavalla merellä oli niin liikuttava.
Vahinko vain, että hänen isänsä oli ollut ainoastaan lääkäri
Länsi-Intiassa.

Paitsi opettajatarta ja herra Höppeä oli minulla talvikuukausina
kaupungissa ollessamme eri opettajat soittoa, piirustusta ja tanssia
varten. Viimeksi-mainittu tuli toisinaan kesälläkin luoksemme maalle,
sillä Carl tahtoi, että ryhtini, käyntini ja tanssimistapani olisi
moitteeton.

Surkeata on tavoitella täydellisyyttä kohotakseen sen avulla muita
korkeammalle. Tosin en tietänyt siten tekeväni syntiä, ja kun me
tietämättämme teemme väärin, säälii taivaallinen Isämme meitä ja avaa
silmämme, ennenkuin se on liian myöhäistä. Sen uskon varmasti. Minulle
on suotu ääretön armo, sillä minä olin kaukana Jumalasta, vaan Hän
valvoi parastani ja johdatti minut luoksensa.

Käydessäni rippikoulua pastori Skaun luona olin rakentanut sydämmeni
ympärille kaksinkertaiset varustukset. Olin näet ensiksikin päättänyt
olla lähemmin tutustumatta tovereihini, joista ei kukaan kuulunut
meidän tuttavapiiriimme, ja toiseksi vastustaa eräänlaisia pastorin
neuvoja ja kehotuksia, jotka, kuten minusta silloin tuntui, kävivät
melkein jumalattomaan suuntaan. Luulin tekeväni vilpittömän lupauksen
paeta perkelettä ja kaikkia hänen tekojaan, enkä aavistanut, että
kopeus asui sydämmessäni, ja että se juuri on hänen pääominaisuuksiaan.

Koko linna oli täynnä vieraita ripillepääsyni päivänä. Minä olin ilosta
aivan päästäni pyörällä, sillä nythän oli vaivaloinen työaikani loppuun
kulunut, nyt seisoin täydellisyyksillä koristettuna määrän päässä
valmiina niittämään, mitä olin kylvänyt. Sinä näytät epäluuloiselta,
Marie kulta, et voi oikein käsittää, että minä, äitisi, ajattelin
niin turhamaisia ja syntisiä ajatuksia niin juhlallisena päivänä, ja
kuitenkin on se, Jumala paratkoon, täyttä totta.

Seuraavana päivänä antoi Carl minulle äitini koristukset. Hän kiersi
käsivartensa vyötäisilleni, suuteli ensi kerran kättäni ja piti puheen,
joka selvästi ilmaisi, millä tapaa hän minua rakasti.

"Sinä olet nyt täysikasvuinen, Louise. Olet kaunis, lahjakas,
rakastettava, ylhäistä sukua ja voit päästä loistaviin naimisiin. Rikas
et sinä itse tosin ole, mutta sitä minä sen sijaan olen, ja koska sinua
sydämmestäni rakastan, on se yhdentekevää. Sitä paitsi merkitsevät
kreivitär Örnklo'n sukulaissuhteet enemmän kuin rikkaus. Älä siis
tyydy vähään, Louise, hylkää ja valikoi, kunnes löydät miehen, joka
kaikissa suhteissa sopii sinulle, on ylhäinen, rikas ja samalla kaunis
ja rakastettava. Eläkkeesi, 400 riksiä, ei tietysti riitä pukuusi.
Minä annan saman verran lisää, ja jos haluat jotain erikoista, jotain
erittäin kallista tavaraa, on sinun vain sanottava sananen, niin saat
sen. Iloitse elämästä, oma ystäväni, korista itseäsi, huvittele,
astu esiin ja saata itsesi huomatuksi. Toivon saavani sinusta paljon
kunniaa."

"Minä en voi kärsiä veljeäsi", huudahti Minna keskeyttäen äidin
kertomuksen, "oliko tuo sopivaa puhetta semmoisessa tilaisuudessa, hyi!"

"Ja kuitenkin hän rakasti minua, Minna, kuitenkin hän on hyvä ihminen,
huolimatta kaikista turhamaisista ennakkoluuloistaan, joihin hän
itse ja muut olivat hänet kietoneet. Näen Marien poskien hohtavan
kilpaa sinun poskiesi kanssa. Minäkin punastuin veljeni sanoista enkä
kiellä ylpeyteni nousseen ajatellessani, että kaikkia erinomaisia
ominaisuuksiani pidettäisiin keinona edullisen avioliiton solmimiseen."

Jonkun aikaa sen jälkeen matkustimme Italiaan, jossa tutustuin
professori Langeen. Taiteilijana oli hän arveluni mukaan tavallaan
seremonia-sääntöjen ulkopuolella, ja minä olin häneen hyvin mieltynyt.
Kaikki oli hänelle niin tuttua, Rooma oli kuin puoleksi hänen kotinsa,
ja suurella hyväntahtoisuudella hän sitä meille näytteli ja selitti
sen merkillisyyksiä. Tosin hän oli yhtä hyväntahtoinen muutamia muita
tanskalaisia naisia kohtaan, jotka mielestäni eivät millään tavoin
huomiota ansainneet, ja se ei minua miellyttänyt. Mutta hän oli nero,
suuri nero, ja niille on paljon anteeksi suotava, niin ajattelin.

Nyt, rakkaat lapseni, luulen teidän saaneen selvän ja todenmukaisen
käsityksen siitä, mimmoinen silloin olin. Sekä silmäni että sydämmeni
oli hunnun peitossa, ja kuitenkin olin itse täysin vakuutettu siitä,
että olin tavattoman tarkkanäköinen. Vielä on olemassa sentapaisia
ihmisiä, mutta luulen, että niiden luku vuosi vuodelta vähenee, sillä
valistus tunkeutuu tuon hunnun läpi.

Talvi kului humussa ja sumussa, pidoissa kotona ja muualla. Minä en
ehtinyt juuri lueksia, sillä aika meni vierailuihin ja pukupuuhiin,
mutta loistelin sillä, mitä olin oppinut. Moni kosija sai rukkaset.
Surulla en niitä jaellut, enkä myöskään luule kenenkään minua
rakkaudesta kosineen, ei, siitä kyllä voin olla varma.

Herra Höppe imarteli minua lakkaamatta. Carl täytti kaikki
toivomukseni, asetti minut etusijalle kaikissa tilaisuuksissa ja osotti
minulle aina mitä suurinta rakkautta. Minä sain toimia kutsuissamme
emäntänä, mikä minua suuresti huvitti. Teidän isänne oli ainoa veljeni
porvarillisista ystävistä, joka edelleen kävi luonamme. Veljeni pyysi
minua erityisesti olemaan hyvin kohtelias häntä kohtaan. "Hän on
kerrassaan kunnon poika", sanoi hän. "Vahinko ettei hän ole aatelista
syntyperää, sillä hänellä on tosi aatelismiehen sydän, rehellinen
kuin kulta. Hän on liian hyvä tähän kirottuun maailmaan. Uljas hän
on ja itsenäinen. Hän on ainoa niin sanotuista ystävistäni, joka ei
ole tahtonut käyttää minua hyödykseen, petkuttaa minua tavalla tai
toisella, onpa hän kieltäytynyt vastaanottamasta useita tarjouksiakin,
joita olen hänelle tehnyt. Vapaamielinen hän muuten on, mutta hän on
oikeudenmukainen jokaista kohtaan, ja jokaiselle suotakoon ajatuksen
vapaus."

Tämän suosittelun jälkeen käyttäydyin, kuten veljeni tahtoi, erittäin
kohteliaasti luutnantti Staalia kohtaan, mutta hän ei viihtynyt
seurassamme ja kävi sen vuoksi hyvin harvoin luonamme.

Siihen aikaan mieltyi veljeni erääseen hyvin kauniiseen, nuoreen
tyttöön, mutta ennen kosimistaan kysyi hän, oliko minulla mitään sitä
vastaan, sillä siinä tapauksessa hylkäisi hän koko tuuman. Se osotti
sydämmellistä rakkautta ja rajatonta luottamusta minuun, mutta samalla
siitä huomasi, ettei hänen rakkautensa tyttöön ollut juuri kaikkein
syvintä laatua.

Jos hän kerta tyydytti veljeäni, niin minä puolestani en olisi
voinut parempaa kälyä toivoa. Hän oli hyväntahtoisin, mukautuvaisin,
yksinkertaisin pieni olento, mitä ajatella voi. He menivät naimisiin ja
meidän kolmen välillä vallitsi erinomaisen hyvä suhde. Minä luovutin
hänelle emännän paikkani, mutta pysyin yhä kuitenkin etusijalla
niinhyvin mitä talon johtoon kuin veljeni rakkauteen tulee.

Kului kaksi vuotta. Me elimme entiseen iloiseen ja loistavaan tapaamme,
mutta semmoinen elämä ei enää minua tyydyttänyt. Ikävöin jotain
ylevämpää. Jumalallinen kipinä, joka on kätketty jokaisen ihmisen
sydämmeen, kaipasi ravintoa. Huomasin että paljon tässä hymyilevässä
maailmassa oli tyhjää ja pintapuolista, ja ikävöin jotain, tietämättäni
itsekään mitä. Carlin pieneen poikaan olin syvästi kiintynyt ja hänen
luonaan vietin suuren osan aikaani. Rupesin myöskin paremmin tajuamaan
luonnon viehätystä, mutta kaipasin kuitenkin alati jotain muuta, jotain
korkeampaa, elävää harrastusta.

Eräs hyvin kaunis nainen, jolle uskoin mielentilani, vakuutti, että
minussa varmaankin piili jokin luonnonlahja, joka vielä murtautuisi
esiin. Hänenkin laitansa oli ollut semmoinen, sanoi hän, mutta kun
hän oikein toden teolla oli ruvennut soitantoa harrastamaan, oli hän
saanut mielenrauhansa takaisin. -- Lapsena ollessani kehuttiin paljon
minun piirustustaitoani, jonka vuoksi minussa heräsi ajatus ruveta sitä
kehittämään.

Käännyin heti kunnon professorimme puoleen, mutta hän oli päättänyt
viettää kesänsä erään vanhan ystävättären luona Farumissa, eikä hänen
päätöstään voitu järkyttää. Carl ja hänen vaimonsa aikoivat lähteä
erääseen saksalaiseen kylpypaikkaan. Minua ei haluttanut seurata
heitä ja olin aivan epätoivoissani siitä, etten voinut käyttää heidän
poissaoloaan opetellakseni maalaamaan. En ollut tottunut esteitä
tapaamaan, ja ne vain kiihottivat minua. Vihdoin tuli Carl eräänä
päivänä luokseni ja sanoi:

"No, pikku siskoni, nyt voit saada tahtosi täytetyksi, jos vain itse
haluat. Professori ei tahdo päätöksestään luopua, mutta sinä saat
kernaasti, jos tyydyt vaatimattomiin oloihin, oleskella samassa
paikassa, jonne hän matkustaa, nimittäin erään papinlesken luona,
joka on luutnantti Staalin äidinäiti. Olen häneltä kuulustellut, ja
hän ottaa sinut kernaasti vastaan. Nyt sinulla on kokonaista kolme
kuukautta aikaa maalaamiseen, ja siellä maankolkassa ei sinua tietysti
kukaan tule häiritsemään, niin että toivon sinun maalanneen ja
piirtäneen tarpeeksi koko elämäsi ajaksi, kun me palaamme kotiin."

Kun Carl matkusti, sulki hän minut syliinsä virkkaen: "Yhdeksän
vuotta sitten, Louise, matkustin samaan kylpypaikkaan ja tulin kotiin
surupukuun puettuna. Jumala meitä tällä kertaa varjelkoon."

"Tuskin saatoin silloin hänestä irtautua ja siitä asti en ole häntä
nähnyt vasta kun tänään."

Äiti vaikeni. Kyyneleet vierivät pitkin hänen poskiaan. Tartuin hänen
käteensä, suutelin sitä ja pyysin häntä lopettamaan.

"Voi, äiti, olemme kuulleet tarpeeksi, voimme kuvailla itsellemme
loput, et saa toistamiseen surujasi elää."

"Erehdyt, Marie kulta, olen jo kertonut katkerimmat muistoni, jälellä
ovat vain enää muistot, jotka ylentävät mieltä itse tuskassakin.

"Ihmeellisesti Jumala minua johdatti! Ellei hän olisi antanut minulle
tuota maalaamisen halua, ei minusta koskaan olisi tullut sitä mikä
nyt olen. Älkää luulko, että tahdon itseäni ylistää. Olen heikko,
viheliäinen olento, mutta olen Jumalan lapsi. Olemmehan kaikki kolme
hänen luottavaisia lapsiansa.

"Komeat rotuhevoset korskuivat ja tömistelivät keveiden, sirotekoisten
wieniläisten vaunujen edessä. Vanha ajurimme levittelihe istuimellaan
sillä suurenmoisella arvokkuudella, joka on ominaista vanhoille
ajureille vanhoissa suvuissa. Nauhoitettu palvelija, jolla oli
valkoiset hansikkaat kädessä ja joka aina herrasväkensä nähden oli
nöyrä, mutta muita kohtaan kopea ja nenäkäs, seisoi takana, minun
ajaessani vastaiseen kotiini rouva Staalin luokse Farumiin. Hän ei
voinut ottaa vastaan kamarineitiäni, ja minä mietin siinä istuessani,
mitenkä tulisin toimeen omin neuvoin, joka tuntui minusta sekä
hullunkuriselta että vaikealta.

"Vihdoin pysähdyimme soman pienen yksikerroksisen talon edustalle. Sen
seiniä peittivät ruusu- ja viiniköynnökset aina katolle asti, jossa
muodostivat seppeleen kahden isonlaisen ullakkoakkunan ympärille. Talon
ympärillä oli sievä puutarha. Kirkkaat akkunat loistivat ilta-auringon
valossa. Pieni kanarialintu, jonka häkki riippui ulkopuolella, lauleli
iloisesti ja nokki vihreätä linnunruohoansa. Iltakello soi, ja
avonaisessa ovessa seisoi professori iloinen hymy huulilla, ja hänen
vieressään kaunis vanha nainen lumivalkoisin hiuksin sekä hymyilevä,
ruskeasilmäinen talonpoikaistyttö ottamassa minua vastaan."

"Se oli Karen!" huudahti Minna käsiään taputtaen.

"Niin, Karen se olikin. Hän nyykäytti minulle päätään. Professori
auttoi minut alas ja isoäiti ojensi minulle kätensä toivottaen minut
tervetulleeksi. Vaunut vierivät pois, ja minä astuin matalasta ovesta
kauniiseen pieneen huoneeseen, jossa kaikki oli niin kiiltävän
puhdasta, yhtä puhtoista kuin isoäidin sydämmessä. Mieleni kävi heti
tyyneksi ja rauhalliseksi, tuntui niin hyvältä ollakseni ja kuitenkin
ihmettelin, että niin todella oli laita."

Sohvan yläpuolella riippui isänne muotokuva. "Eikö se ole kaunis",
virkkoi isoäiti. "Sen antoi professori minulle joululahjaksi, ja
minusta tuntuu, kuin olisi hän ilmielävänä luonani; voin aivan noihin
silmiin katsomalla katsoa suoraan hänen rehelliseen sydämmeensä."

Pian huomasin, että olin joutunut ihmisten seuraan, jotka kokonaan
erosivat niistä, joiden kanssa ennen olin seurustellut. Vaikka isoäidin
näkö oli huono, vaikka hän käveli vaivaloisesti ja yleensä oli heikko,
puheli hän iloisesti ja nuorekkaasti, sillä hänen sydämmensä oli
pysynyt nuorena. Pitkä elämä monine suruineen ei ollut häneltä rauhaa
riistänyt, vaan oli sitä päinvastoin hänelle antanut. Tulevaisuus
häämötti valoisana isoäidin ajatuksissa, sillä hänen tekonsa eivät
valoa paenneet; palvelija oli saava palkkansa. Hän puhui tulevasta
elämästä semmoisella varmuudella, kuin olisi sitä jo kokenut, ja
kuolemasta, -- kuolemasta, jota meidän piireissämme mikäli mahdollista
koetettiin unohtaa, -- tyyneydellä, joka minua hämmästytti: "Vapahtaja
on oleva luonani viimeisenä hetkenäni. Luotan hänen armoonsa." Vaikka
minulle osotettiin suurta hienotuntoisuutta, tunsin kuitenkin selvään,
että he olisivat kohdelleet minua samalla tapaa, jos olisin ollut
vähäpätöinen, varaton tyttö, mutta en siitä loukkaantunut, päinvastoin,
se kohotti heitä silmissäni. Olin nähnyt niin paljon nöyristelyä ja
imartelua, että se oli käynyt minulle vastenmieliseksi.

Kuinka kunnianarvoiselta näyttikään isoäiti sileässä mustassa puvussaan
lumivalkeine kauluksineen ja myssyineen ja hopeanhohtoisine hiuksineen.
Kuinka oivallisesti pieni veitikkamainen hymy häntä somisti, sillä
isoäiti hymyili usein veitikkamaisesti, ja hän osasi laskea leikkiä,
jos kohta puhua vakavastikin milloin tarvittiin. Vaikka professori oli
yli viidenkymmenen ikäinen, oli hän kuitenkin isoäidin mielestä nuori
mies. Olihan isoäiti kantanut hänet kasteellekin ja oli siis tavallaan
oikeutettu pitämään professoria jonkinmoisen äidillisen vallan alla.

Vaieten kuuntelin minä heidän keskusteluaan. En ollut tottunut puhumaan
heidän tavallaan, mutta mielelläni heitä kuuntelin. Ainoa seikka, johon
en oikein voinut tottua, oli se, että Karen huoneessa askaroidessaan
sekaantui puheeseen. Hänen ystävällisyytensä minua kohtaan, tapa, jolla
hän sanoi: "Taitaa olla koti-ikävä, vai kuinka?" loukkasi minua niin,
että selvästi lausuin julki paheksumiseni.

"Te ette tunne Karenia", sanoi professori. "Hän on todellinen aarre.
Hän tuli tänne viidentoista vuotiaana ja on nyt kahdenkymmenenviiden
vanha. Hän elää kokonaan rouvaansa varten, auttaa häntä kaikessa
ja hoitelee häntä kaikin tavoin. Äskettäin kosi häntä muuan poika,
josta hän piti, mutta arvatkaa mitä hän vastasi: 'Minä en jätä vanhaa
rouvaani. Hänen ei tarvitse nähdä vierasta palvelijaa luonaan. Tiedän,
kuinka hän tahtoo kaikki askareet toimitettaviksi, ja olen täällä
loppuun asti. Jos tahdot odottaa, niin voit sen tehdä.' -- Ettekö nyt
myönnä, että Karenilla on oikeus puuttua puheeseen ja tavallaan pitää
itseään perheeseen kuuluvana?"

Lauantai iltapäivänä -- olin silloin ollut sieltä neljä päivää --
huomasin erikoisen ilon kuvastuvan kaikkien kasvoille ja sain pian
tietää syyn siihen: Talon poikaa odotettiin tulevaksi.

Hän näytti erinomaisen iloiselta tullessaan täyttä laukkaa ratsastain,
hyppäsi alas hevosen selästä ja suuteli isoäidin kättä varmaankin
parikymmentä kertaa. Ajattelin itsekseni, näyttikö hän niin iloiselta
sen vuoksi, että oli niin hyvä.

"Teillä on varmaankin täällä ikävä, kreivitär Örnklo", sanoi hän
minulle ystävällisesti, "mutta senhän sanoin jo edeltäpäin veljellenne".

"Ei millään muotoa", vastasin minä melkein loukkaantuneena.

Oli ihana ilta, ja me joimme teetä puutarhan lehtimajassa. Kuu pilkisti
lehmusten lomitse, puhe sujui vilkkaasti, nauru helkähteli. Karen
kääri isoäidin kiireestä kantapäähän villaisiin vaippoihin ja istuutui
sitten luoksemme lehtimajaan sinistä sukkaansa kutomaan; hän varmaankin
arveli, että noin ulko-ilmassa saattoi olla tavallista tuttavallisempi.

Myöhään me erosimme, mutta isänne oli lausunut sanoja, jotka
karkottivat unen silmistäni. "Kuinka surkeata onkaan niiden elämä,
jotka vaeltavat umpimähkään, ilman päämäärää, ilman valoa." Nuo hänen
sanansa kaikuivat alati korvissani.

"Mitä hän niillä tarkoitti?" kysyin minä aamulla isoäidiltä. "Kenties
ne koskevat miestä, jos kohta minä tunnenkin monta miestä, joilla
ei ole vähintäkään päämäärää, mutta meillä naisillahan ei ole sitä
koskaan."

"Rakas, nuori tyttöseni, meillä on kaikilla päämäärä: taivas.
Saavuttaaksemme sen, on meidän edistyttävä hyvässä ja Jumalan nimessä
toimittava siinä piirissä, -- olkoon se kuinka pieni tahansa, -- joka
on meille osotettu. Meidän on kehitettävä taipumuksiamme, käyttääksemme
niitä, samoin kuin muita saamiamme lahjoja, lähimmäistemme hyödyksi
ja Jumalan kunniaksi. Kaikilla meillä on myöskin valoa; se säteilee
raamatun lehdiltä osottaen meille tietä."

Niin hän sanoi, ja hänen sanansa olivat kuin valmistuksena saarnaan,
jonka kuulimme kirkossa: "Olkaa siveät ja nöyrät sydämmestä." -- Voi
minua, sillä sitä en minä ollut, mutta olisin toivonut sitä olleeni, ja
se on ensi askel parannukseen.

Kotiin tultuani koetin parhaani mukaan miellytellä Karenia. Olinhan
sitä ennen kopeudessani loukannut häntä.

Jonkun aikaa sen jälkeen sai isänne virkavapautta, ja silloin alkoi
ihanin aika elämässäni. Tunsin sydämmeni jalostuvan ja laajenevan.
Tuhannet vanhat sulut ja rajat särkyivät kuin saippuakuplat. Tosin
sain uusia velvollisuuksia, joita ennen en ollut tuntenut, mutta sain
myöskin oikeuksia, suuria oikeuksia, sillä minusta tuli Jumalan lapsi.

Miten sanomattomasti nautinkaan luonnosta! Minusta tuntui kuin olisi
maailma tullut uudeksi, uudeksi Jumalakin. Hän ei enää ollut se
kaukainen Jumala taivaan avaruudessa, jota ennen laimeat rukoukseni
olivat tarkoittaneet, vaan elävä, läsnäoleva, armorikas Jumala, joka
vaikutti voimakkaasti hengellänsä palvelijoittensa sydämmissä, niin
että he innolla työskentelivät kaiken hyvän palveluksessa.

En enää maalannut. Lahjani olivat vähäpätöiset, ja minulla oli muuta
tärkeämpää ajateltavaa. Aamulla varhain oli minun tapana istua
mietiskelyyn vaipuneena eräällä kauniilla paikalla talon läheisyydessä.
Käsitin entisen elämäni puutteet ja korotin ääneni kiitosvirreksi
Jumalan armoa ja rauhaa ylistäen.

Karenista ja minusta tuli hyvät ystävät, minä autoin häntä ja vaalin
isoäitiä ja professoria. Oli niin uutta ja mieltävirkistävää palvella
muita. Toisinaan voin melkein kuvitella mielessäni, että aina olin
ollut siellä, että olin talon omia lapsia.

Isänne elävään jumalanpelkoon ja ihmisrakkauteen perustuvat
mielipiteet, ne minussa muutoksen aikaansaivat, vaan rakkaudesta häneen
se ei suinkaan tapahtunut. Rakkaus tuli myöhemmin, se heräsi, kuten
nuoren tytön rakkauden aina tulee herätä, -- muuta en voi ajatella --
sen jälkeen kun olin huomannut, että hän rakasti minua.

En voi käsittää, kuinka hän saattoi minuun kiintyä. Olihan hän, isänne,
paljoa parempi minua, jalo, ylevämielinen, lujaluontoinen, todellinen
kelpo miehen perikuva.

Suoruutensa ja rehellisyytensä vuoksi ei hän voinut tunteitaan peittää,
joten minä, kauan ennen kuin hän minulle tunteensa tunnusti, olin
lukenut sen hänen katseistaan ja kuullut sen hänen äänestään.

Eräänä aamuna palatessani tavallista varemmin kävelyltäni, kuulin
isoäidin, professorin ja Haraldin innokkaasti puhelevan puutarhassa.
Aavistin, että he puhuivat minusta. Kuului siltä kuin isoäiti olisi
vastustanut molempien toisten väitteitä, ja minusta tuntui kuin tulisi
kohtaloni ratkaistavaksi.

Kun tulin ulos puutarhaan, oli isoäiti yksinään. "Ettekö ikävöi
takaisin veljenne luo?" kysyi hän.

"En ollenkaan, olen onnellinen täällä."

"Sitä tuskin voin uskoa. Varmaankin kaipaatte elintapaa, johon
olette tottunut, ja tuttavianne; täällä on kaikki niin tasaista ja
yksitoikkoista. Samantapaiset lapset kuitenkin paraiten leikkivät."

Minä menin vanhuksen luo, kiedoin käteni hänen kaulansa ympäri ja
itkin. "Ette varmaankaan ole minuun tyytyväinen", sanoin, "ette enää
pidä minusta".

"Juuri sen vuoksi että pidän teistä, arvelen niin."

"Jos te pitäisitte minusta, käsittäisitte hyvin, etten voi viettää
samaa elämää kuin ennen. Semmoinen ylellisyys, jossa olen elänyt on nyt
minusta syntiä, työttömyys on syntiä ja sentapainen puhe, jota siellä
tavallisesti käytetään, kopea, kevytmielinen puhe on syntiä. Minun
täytyy siis, varjellakseni sieluani, asettua tavallaan sotakannalle
heitä kaikkia vastaan. Siitä koituu kova aika ja välistä luulen, etten
tule sitä kestämään."

Isoäiti hymyili kyynelten läpi, painoi minut rintaansa vasten ja
virkkoi: "Tapahtukoon sitten Jumalan nimessä, mitä on tapahtuva." Hän
läksi pois, ja melkein samassa silmänräpäyksessä seisoi Harald edessäni.

"Jos pitäisin ylhäisyyttä ja rikkautta elämän onnena", alkoi hän, ja
hänen äänensä värähti mielenliikutuksesta, "siinä tapauksessa en, niin
syvästi kuin teitä rakastankin, koskaan pyytäisi teidän kättänne.
Mutta siinä ei ole elämän onni. Avioliitto, jossa mies ja vaimo
Jumalan pelossa, rakkaudessa ja yksimielisyydessä vaeltavat tietänsä,
lohduttaen ja tukien toisiaan, ollen rikkaita, siksi että ovat
tyytyväisiä, se minusta tuntuu elämän onnelta. En pyydä teiltä vielä
vastausta, punnitkaa asiaa tarkoin. Teidän täytyy luopua paljosta, jota
vailla ette koskaan ole tottunut olemaan. Teidän tulee myöskin ajatella
veljeänne. Mitä hän tästä arvelleekaan?"

Sanoin hänelle, etten tarvinnut ajatusaikaa, mutta etten vain oikein
voinut käsittää, minkä vuoksi hän minusta piti. Hän tarttui silloin
käteeni ja vei minut isoäidin luo. Isoäiti tuli iloiseksi, mutta hänen
iloonsa sekaantui hiukan surumielisyyttä. Professori, jonka vilkkaus on
teille tuttu, oli aivan haltioissaan, ja Karen pudotti -- ensi kertaa
elämässään -- kaksi lautasta pelkästä hämmästyksestä ja ilosta.

Minä olin onnellinen. Sanomattoman nöyränä ja kiitollisena otin vastaan
onneni ansaitsemattomana lahjana Luojan kädestä. Minkäänlaisia esteitä
en havainnut onnelleni. Niin olin itse muuttunut, että unohdin,
mimmoinen veljeni Carl oli. Olihan hän pitänyt Haraldia liian hyvänä
tätä maailmaa varten ja sitä paitsi oli hän aina arvostellut upseereja
eri tavoin kuin muita. Kirjoitin hänelle sydämmellisen kirjeen enkä
ensinkään pelännyt vastausta, vaan antauduin huolettomana onneni
valtaan.

Mutta lienen liian laajapuheinen, ja te olette kenties myöskin liian
nuoria tätä kuullaksenne, lapseni, mutta kun selailee muistojen kirjaa,
riistää se kokonaan ajatukset mukaansa. Katsokaa, kuinka kuu paistaa
kirkkaasti ja kauniisti! Niin se paistoi silloinkin, kun isänne ja minä
istuimme pappilan kummulla puhellen keskenämme, tai kun isoäiti meidän
käsivarsiemme nojassa käveli puutarhassa.

Vihdoinkin saapui veljeni vastaus. Saadessani kirjeen käteeni ja
nähdessäni tuon tutun vaakunan ja yhtä tutun käsialan, valtasi minut
pelko. Harhakuvitus haihtui, ja muistin veljeni semmoisena kuin hän
oli. Kuitenkaan en ollut tarpeeksi valmistautunut kirjeen sisältöä
varten. Veljeni oli raivoissaan. Solvauksia sateli isällenne ja
minulle. Sen jälkeen seurasi pyyntöjä ja mitä hellimpiä lupauksia.
Kaikki unohdettaisiin, minä pysyisin hänen rakkaana siskonaan, kunpa
vain purkaisin kihlaukseni, mutta ellen sitä tekisi, ellen paikalla
Haraldia jättäisi, silloin olisi kiittämätön sisar veljen ajatuksissa
kuollut, jalkani ei saisi koskaan astua hänen kynnyksensä yli, eikä hän
enää koskaan tahtoisi minua nähdä.

Tunsin katkeraa tuskaa, vaan en rahtuakaan epäilystä enkä epäröimistä.
En näyttänyt kirjettä kellekään, vaan lähetin sen holhojalleni
liittäen siihen seikkaperäisen kirjeen itseltäni, jossa kiitin häntä
siitä hyvästä, mitä hän oli tahtonut minuun istuttaa, ja jota nyt
ymmärsin pitää arvossa. Kuvasin siinä hänelle koko entisen ja nykyisen
sieluntilani sekä isoäidin, professori Langen ja Haraldin vaikutuksen
itseeni.

Kunnon pastori ei kirjoittanut, vaan tuli itse luokseni.

Hän syleili minua, laski kätensä pääni päälle ja lausui: "Kun te olitte
pieni tyttö ja istuitte minun sylissäni, rukoilin koko sydämmestäni
Herraa varjelemaan lammastaan ja hän kuuli rukoukseni. Olkoon nyt
entisyytenne teille kuollut, mutta sen ystävyyden perusteella, joka
vallitsi isänne ja minun välillä, annan teille hänen siunauksensa.
Tosin hän oli ylpeä mies, mutta hän pani arvoa tosi ansioon, missä
tahansa sitä tapasi. Hän ei olisi kieltänyt teiltä suostumustaan."

Ne sanat lohduttivat. Ensimmäistä kertaa silloin toden teolla isääni
ajattelin, ja ajatuksiini sekaantui katumusta siitä, etten ollut häntä
kaivannut, kuten tyttären aina pitäisi kaivata isäänsä.

Vähän aikaa sen jälkeen olivat häämme. Professori oli koristanut
puutarhan lipuilla ja huoneet komeilla georgiiniköynnöksillä. Hän
oli heittänyt kaikki huolet, kuten hän niin erinomaisesti taitaa, ja
oli iloinen kuin lapsi. Ihmeellistä kyllä olin minäkin levollinen,
luottavainen ja iloinen kuin lapsi. Taakka, joka oli minua painanut
siitä asti kuin sain Carlin kirjeen, oli kuin poishaihtunut. Puhtaampaa
iloa olisin tuskin voinut tuntea. Mutta isänne vaan pysyi vakavana.

"Louise", sanoi hän minulle, "oletko nyt vain varma siitä, että minä
voin olla sinulle kylläksi, ettet sinä koskaan --", mutta minä panin
käteni hänen suunsa eteen estäen häntä jatkamasta.

Karen, jonka kanssa olin ollut erinomaisen hyvissä väleissä,
hämmästytti minua pitämällä sangen ankaran puheen: "Te saatte
niin hyvän miehen, kuin suinkin voitte toivoa. Muistakaa nyt olla
mukautuvainen, näppärä, huolellinen ja säästäväinen vaimo, älkääkä
suinkaan ruvetko ylhäisiä oikkuja näyttämään, älkää tulko semmoiseksi
kuin olitte tähän taloon tullessanne, sillä silloinhan tuskin tiesitte,
viitsisittekö vastata, kun teitä puhutteli."

"En koskaan", vastasin minä, ja lepytettynä tavasta, jolla otin hänen
kehotuksensa vastaan, painoi Karen minut sydäntään vasten vakuuttaen,
että olin kaikkein herttaisin tyttö ja ainoa, joka sopi hänen nuorelle
herralleen.

Isoäiti laski kätensä päämme päälle ja lausui: "Minulla on ollut
sinusta iloa vanhuuteni päivinä, poikani, siitä hetkestä asti kun tulit
talooni, ja iloa tunnen myöskin valinnastasi."

Me asetuimme tähän nykyiseen asuntoomme asumaan, ja onni ja rauha
seurasi meitä. Uutta ja mieltäkiinnittävää oli minusta rahojen tarkka
laskeminen, säästäminen, ruuan valmistaminen ja kodin hoito. Isänne
oli niin hellä minua kohtaan, hän oli niin reipas ja hauska. Olimme
yhtä mieltä kaikissa tärkeimmissä kysymyksissä, mutta eri mieltä
pikkuasioissa, joka luullakseni on välttämätön ehto täysin onnelliselle
yhteiselämälle. Seuraavana vuonna syyskuussa lahjoitti Jumala meille
sinut, Minnaseni. Sanomaton rakkaus ympäröi kehtoasi. Isoäiti matkusti
sinua katsomaan. Isäsi lauleli sinulle, ja professori sinua tuuditti.
Karen keitti korppuvelliä, ja Mette sirotti kukkasia päänaluksellesi.
-- Se oli isoäidin viimeinen matka. Hiljaa ja rauhallisesti nukkui
hän pian sen jälkeen kuolon uneen Vapahtajaansa turvaten, aivan
niin kuin oli toivonut ja uskonut. Se oli meille kova isku, mutta
suruumme ei sekoittunut katkeruutta. Ainoastaan professori oli aivan
epätoivoissaan. Karenia lohdutti se tieto, että hän oli täyttänyt
velvollisuutensa. Hänen kosijansa, nuori talonpoika, oli häntä
odottanut, ja heidät kuulutettiin vähän aikaa isoäidin hautajaisten
jälkeen. -- Isoäidin pieni talo myytiin. Karen sai hänen tavaransa,
paitsi isänne muotokuvaa, kirjoja ja suurta nojatuolia, jonka olette
nähneet professorin huoneessa.

Äiti pysähtyi, ja me aioimme nousta. "Ei, lapseni, te saatte kuulla
enemmän, kaiken", sanoi hän.

"Pieni Minnamme ei oikein viihtynyt Kööpenhaminan ilmassa, jonka vuoksi
päätimme oleskella kuukauden Farumissa. Me vuokrasimme kaksi huonetta
isoäidin talon yläkerrassa. Tuo talo oli niin täynnä muistoja hänen
rakkaudestaan. Se oli ollut Haraldin koti hänen toisesta ikävuodestaan
pitäen. Kadettina ollessaan oli hän viettänyt loma-aikansa samassa
huoneessa, jossa Minnan kehto kiikkui, mutta isoäidin lempeän äänen
ja Karenin kaikuvan, joskaan ei kaunissointuisen laulun sijasta
kuului nyt alakerrasta melua ja kiistaa, kun talon uusi omistaja
torui huolimatonta palvelijaansa. Joka tapauksessa oli se ihana aika.
Me kuletimme sinua pienissä vaunuissa mukana kävelyillämme, Minna,
ja pian saimme nähdä ruusujen kukoistavan poskillasi. Eräänä yönä
keskellä heinäkuuta heräsimme kellojen soittoon ja meluun. Taivas oli
tulipunainen. Naapuritalo oli ilmi tulessa.

"Kiireesti me nousimme ja pukeuduimme. Isänne rupesi johtamaan
säikähtyneitä ihmisiä, joita tulvi paikalle joka taholta. Hän piti
huolta siitä, että ihmiset ja eläimet saatiin ulos, ja että ruiskut
pelastivat lähellä olevat rakennukset, sillä palavaa kartanoa ei
voitu pelastaa. Äkkiä kuului huuto: 'Hupsu Anna!' Hänet oli unohdettu
ylisille erääseen ulkohuoneeseen, jota liekit jo kokonaan ympäröivät.
Kukaan ei luullut häntä voitavan enää pelastaa. Silloin tuli isänne
luokseni ja katsoen minua rukoilevasti silmiin, sanoi hän: 'Louise,
saanko minä koettaa?' Minä kuulin mielipuolen huutavan, enkä voinut
kieltää. Isänne nousi savuavia tikapuita ylös.

"Hetken kuluttua palasi hän tuoden Annan mukanaan. Hän jätti hänet
ympärillä seisovien huostaan, mutta juuri kun luulin isänne
pelastetuksi, putosi hirsi hänen rintaansa vasten ja hän kaatui maahan.

"Kun hän avasi silmänsä, pyysi hän nähdä Minnaa. Hän hymyili sinulle
ja minulle ja sanoi: 'Kun sinä rupesit sotilaan vaimoksi, Louise,
täytyi sinun valmistautua siihen, että hän kaatuisi taistelussa. Tämä
oli taistelua luonnonvoimia vastaan. -- Olen ihmeellisen levollinen,
rakas vaimoni. Tiedän että Jumala pitää teistä huolen. Hänen haltuunsa
annan henkeni.' Hän kohotti päätänsä, vaipui sitten alas takaisin,
ja polvillani hänen vieressään olin minä, lapsi käsivarrellani; olin
leski, vaan en turvaton. Tuntui kuin olisi hymy, joka viipyi puolisoni
huulilla, antanut minulle aavistuksen taivaasta. Jumala oli ollut
minulle niin armollinen, että olin oppinut häntä rakastamaan, häneen
täysin luottamaan, turvautumaan näkymättömään aivan kuin olisin hänet
nähnyt, kuten Haraldinikin oli tehnyt.

"Kun Carl sai kuulla suuresta surusta, joka oli minua kohdannut,
kirjoitti hän, että jos tunnustaisin olleeni väärässä ja katuisin
tekoani, antaisi hän minulle anteeksi, koska Herra oli minua niin
ankarasti rangaissut. Vastaukseni oli lyhyt, ja siitä asti emme ole
olleet minkäänlaisessa yhteydessä keskenämme.

"Uskollisen ystävämme pastori Skaun kautta olen vuosittain
vastaanottanut minulle tulevat 400 riksiä. Veljeäni en ole koskaan
ennen tavannut, mutta olen tavannut herra Höppen. Hän katsoi minua
ivallisesti suoraan silmiin nostamatta lakkiaan. Kuitenkaan en häneen
voinut suuttua, vaan olisin voinut itkeä säälistä häntä kohtaan. Tuhat
kertaa parempi on saada osakseen pahuutta kuin itse tehdä pahaa.

"Ja nyt, rakkaat lapseni, ette saa liian kovasti tuomita veljeäni. Hänen
käsityksensä mukaan hän tuskin olisi voinut toisin menetellä. Hän oli
kysynyt minulta, hyväksyinkö minä hänen valittunsa, vaikka hän kaikin
puolin oli sopiva. Minä olin veljeni ylpeys, ja hän oli minusta suuria
toivonut. -- Kenties hän lopulta kuitenkin muuttaa mielensä, niin että
me vielä voimme sopia keskenämme. Mitä minuun tulee, en voi mitään
katua."

"Voi ei! Ei sinulla ole mitään kaduttavaa", huudahdimme Minna ja minä
yhteen ääneen ja syleilimme itkien äitiä.

"Älkää itkekö, Jumala on ollut hyvä minua kohtaan. Suuren ilon on hän
lahjoittanut minulle sinun kauttasi, Marie; olethan sinä minulle yhtä
rakas kuin Minna. Hän on meille aina antanut jokapäiväisen leivän ja
rauhansa, joka käy yli kaiken ymmärryksen."

Äiti nousi ja vielä puoleksi muistoihin vaipuneena meni hän akkunan
luo ja jäi tuijottamaan kirkasta taivasta kohti. Minä hiivin hiljaa
ulos huoneesta ja koputin professori Langen ovelle. Hän oli puettuna
hännystakkiin valmiina lähtemään pitoihin.

"Mitä näenkään", huudahti hän, "pikku Miekö se tulee minua
tervehtimään".

"Voi, näen että olette poislähtemässä. Olisin pyytänyt teitä tulemaan
luoksemme täksi iltaa. Äiti on kertonut meille menneisyydestä, ja
teidän seuranne olisi häntä ilahuttanut."

Anteeksiantamattomalla kevytmielisyydellä, jolla professori yleensä
kohteli kutsuja ja vaatteitaan, veti hän käsistä valkoiset hansikkaansa
niin kiivaasti, että ne repesivät, ja huudahti:

"Juhlijat tulevat minuttakin toimeen! Ensimmäistä kertaa sinä minulta
jotain pyydät, pikku Mie, enkä minä henno kieltää. Mene sinä nyt äidin
luo, ja kun minä olen saanut kaiken tämän joutavan päältäni pois, tulen
sitten kuin itsestäni."

Hän oli hyvin tervetullut. Sytytettiin kaksi vahakynttilää lampun
lisäksi ja katettiin meidän tapoihimme nähden ylellinen illallispöytä.
Syötyä pelasimme sitten noppaa omien puittemme pähkinöillä. Kunnon
professori koetti parhaansa mukaan meitä huvittaa. Minna nauroi täyttä
kurkkua, ja tartutti naurunsa muihinkin. Äiti nauroi sydämmensä
pohjasta, ja minäkin muitten mukana, mutta kun olimme menneet levolle,
ja kuulin heidän tasaisesta hengityksestään, että he nukkuivat,
kohotin akkunaverhoa, katselin tähtikirkasta taivasta ja ajattelin
veljeä, joka ajoi komeassa reessään turkiksiin käärittynä, ja sisarta,
joka yksinkertaisessa päällystakissaan sai kulkea jalan. Ihmettelin
että veli voi hylätä sisarensa sen vuoksi, että tämä meni naimisiin
parhaimman miehen kanssa maan päällä. Mietiskelin, mitä korkein
olento, maailman ja tuon ihanan taivaan Herra, mahtoi arvella hänen
käytöksestään, ja sitten panin käteni ristiin ja pyysin Jumalaa
siunaamaan hyväntekijääni ja hänen lastansa.



KUUDES LUKU.


Kuultuamme äidin kertomuksen, rakastimme häntä, jos mahdollista, vielä
enemmän kuin ennen. Minna rakenteli tuulentupia, miten sisaren ja
veljen sovinto olisi tapahtuva, mutta äidille ei siitä mitään puhuttu.

"Hän tulee aivan varmaan kerran kolkuttamaan meidän oveamme, Marie,
tunnustamaan olevansa väärässä ja pyytämään äidiltä anteeksi. Sitten me
oikein paljon pidämme kiltistä Carl enosta, ja hänen lapsensa, pienet
herttaiset serkkumme, tulevat meitä tervehtimään. Hänen vaimostaan,
tädistä, -- on niin hauska ajatella että meillä on tätikin, -- hänestä
tulen äärettömästi pitämään, mutta herra Höppeä en voi kärsiä. Mutta
kenties hänkin on tullut toisenlaiseksi, paremmaksi ihmiseksi."

Kun Minna ja minä olimme kuudentoista ikäiset, kävimme rippikoulua
ystävämme pastori Skaun luona yhdessä hänen tyttärensä kanssa.

Pikku Nicoline raukka itki katkerasti, kun opetusaika oli kulunut, ja
isän selitykset kristinuskosta olivat saaneet kaikki hyvät tunteet
hänen sydämmessään hereille.

"Voi, minä olen niin paha, niin kovin paha! Se on totinen tosi.
Tulisihan minun aina olla semmoinen kuin olla pitäisi, vaikkapa vain
ilahuttaakseni isääni, omaa hyvää isääni. Ette tiedä kuinka hirmuisen
kärkäs minä olen pilkkaamaan ihmisiä ja valehtelemaan, niin, olen
lisäksi tottelematonkin. Eilen luin erästä kirjaa, jota isä oli
kieltänyt minua lukemasta. Mutta tästä lähtien koetan tulla paremmaksi.
Isällä on kyllin huolia muutenkin; minä en tahdo että hän saa useampia
ryppyjä otsalleen, vaan koetan poistaa nekin, jotka hänellä jo on."

Lohdutettuna tästä hyvästä päätöksestä pyyhki hän kyyneleet
poskiltaan, hengitti nenäliinallensa ja painoi sen kauniita ruskeita
silmiään vasten, pyörähti sitten peilin eteen, sitoi hattunsa
nauhat komeaksi ruususolmuksi, silitti tukkaa kädellään, näytteli
pikkuruisen valkoisia hampaitaan, järjesteli mantiljaansa, oikaisi
itseään ja kuiskasi mennessään ohitsemme: "Äiti ja minä ostimme eilen
silkkikangasta minulle puvuksi. Se on niin paksua, että melkein pysyy
pystyssä itsestään. Minä saan kellon ja kellonvitjat isoäidiltä sekä
timanttisoljen täti Janelta."

Meidän ajatellessamme ripillemenon tärkeyttä, kasteemme liiton
vahvistusta, tuntui siltä kuin muut toverimme -- eivät kaikki, mutta
useimmat -- olisivat pitäneet sitä ainoastaan tilaisuutena saada
kaikenlaisia koristeita, tulla täysikasvuiseksi ja päästä mukaan
seuraelämään. He toivoivat itselleen kaikkein parasta tavaraa, jota
vastoin me tahdoimme tuottaa äidille niin vähän kustannuksia ja vaivaa
kuin suinkin. Säästölaatikko, johon äiti monen vuoden kuluessa oli
pistänyt pienet säästönsä tätä tilaisuutta varten, särettiin ja sen
sisältö riitti hyvästi meidän tarpeisiimme.

Kun heräsin ripillemenon päivänä, oli Minna jo noussut. Minä kiiruhdin
etuhuoneeseen ja tapasin hänet seisomassa isän muotokuvan edessä.

"Marie, minä olen hartaasti rukoillut Jumalaa, että hän auttaisi
minua pitämään lupauksen, jonka tänään tulen tekemään, sillä omasta
voimastani en siihen kykene, sen tunnen niin selvään, ja ellen sitä
pitäisi, en enää koskaan voisi olla iloinen. Anna anteeksi, Marie,
kaikki millä olen mieltäsi pahoittanut."

"Voi, Minna, sinä saatat minut punastumaan. Mitäpä minä vastaisinkaan
sinulle, sinulle, joka aina olet ollut hyvä minua kohtaan. Sydämmeni
on täynnä kiitollisuutta Jumalaa, äitiä, sinua ja professoria kohtaan.
Olen sanomattoman iloinen, mutta kuitenkin minäkin pelkään, etten
aina ole semmoinen kuin olla pitäisi, niinhyvin pikkuseikoissa kuin
tärkeimmissäkin asioissa."

"Hyvää huomenta, lapseni! Joka seisoo, katsokoon ettei lankee. Iloitsen
kuullessani, ett'ette luota omiin voimiinne, vaan Jumalaan. Hän kyllä
teitä tukee. -- Jos sydämmenne ovat hänen omansa, tulette myöskin
toimimaan hänen tahtonsa mukaan."

Mette toi Minnalle erinomaisen sievän ruusunnupuista, kieloista
ja myrtinoksista solmitun kukkaisvihkon, jotka hän salassa oli
lemmikilleen kasvattanut pienessä kamarissaan. Minulle hän ojensi
kirjavan kimpun keltaisia, sinipunaisia ja valkoisia kevätsahrameja,
jotka hän oli poiminut puutarhasta.

Äiti ja Minna melkein suuttuivat Metelle tästä erotuksesta, mutta minä
kiitin häntä sydämmellisesti ja kehuin häntä siitä, että hän antoi
sisarelleni ne kukat, jotka hänelle paraiten sopivat.

"Mutta kevätsahramit eivät sovi sinulle, Marie", väitti professori.
"Jos Minna muistuttaa ruusuja, liljoja ja myrtinoksia, kuten hän
todella tekeekin, niin muistutat sinä kainoja orvokkeja, ja kimpun
niitä minä annan sinulle."

"Nyt on minun aika lähteä", sanoi ystävämme, kun palasimme kotiin
käytyämme yhdessä Herran ehtoollisella. "Maa on jo kauan polttanut
jalkojeni alla, ja olen viipynyt täällä näin kauan ainoastaan teidän
tähtenne, lapset. -- Tässä on rahaa lintujani varten, rouva Staal.
Hyvästi ja voikaa hyvin! Jospa kuitenkin voisin ottaa teidät mukaani
'la bella Italiaan'!"

Hän sulki meidät kaikki kolme syliinsä, suuteli jokaista erikseen
otsalle ja katseli meitä sanomattoman hellästi. En silloin voinut
aavistaa, kuinka toisenlaisessa ympäristössä hänet seuraavan kerran
tapaisin.

Kaikki rakkaat ystävämme jättivät meidät. Niinpä pastori Skaukin, joka
sai papinviran maaseudulla.

"Parhaasta päästä olen sitä hakenut Nicolinen tähden", sanoi hän
suoraan. "Hänen äitinsä varakas, laaja suku häntä hemmottelee ja pilaa.
Voidakseni säilyttää kotirauhan ja perheonnen, täytyy minun muuttaa
maalle. Voidakseni suojella lastani tulemasta huikentelevaiseksi,
kevytmieliseksi ja turhamaiseksi on minun muutettava maalle, ja
voidakseni jotain varsinaista toimittaa Herrani palveluksessa, on minun
myöskin muutettava maalle. Täällä kaupungissa en enää kelpaa. Olen
liian vanhanaikainen, en voi asettua nykyisen itseviisaan nuorison
kannalle, enkä sen vuoksi kykene heihin vaikuttamaan."

Rouva Skau oli epätoivon partaalla, mutta rauhoittui vähitellen
ajatellessaan suurempia tuloja ja vierailemista talvisaikaan
pääkaupungissa. Nicoline ei oikein tiennyt, ollako iloinen vai
surullinen.

"Ajatelkaa, mitä kaikkea minulta menee hukkaan", sanoi hän
jäähyvästellessään, "tanssiaiset, teatteri, meidän pienet
sunnuntaipitomme, Jane tädin kutsut! Jospa, minusta nyt edes tulisi
parempi ihminen, kuten isä luulee. Rupean oikein voimieni takaa
kirnuamaan voita, valmistamaan juustoa ja makkaroita. Lähetän
kyllä niitä teillekin. Ja sitten aion kävellä yksinäni suuressa
puutarhassamme haaveilemassa. Lupaattehan pian tulla meillä käymään ja
kirjoittaa minulle, te rakkaat, rakkaat tytöt. Arvatkaapa muuten, miten
Ludvig serkku minulle sanoi eilen, voinenkohan sitä kertoa? Ettehän
minua ankarasti tuomitse, äläkä sinä, Marie, heti rupea noin vakavan
näköiseksi, sillä enhän minä voi sille mitään, että Ludvig serkku puhuu
semmoisia tuhmuuksia, kuin että: 'kun tuommoinen näppärä, pieni sievä
Kööpenhaminatar joutuu maalle, panee hän kaikkien nuorten miesten päät
pyörälle kymmenen peninkulman alalla'."

"Luulen todellakin", sanoi äiti, joka oli kuullut hänen lörpötyksensä,
"että pikku Nicolinen on aika joutua toiseen seurapiiriin ja saada
toisia ajatuksia pieneen päähänsä".

Seurasi sitten ihana kesä. Äiti ja me olimme kuin ystävättäriä,
ja kuitenkin oli hän meitä niin paljon etevämpi, kuitenkin olivat
keskustelumme hänen kanssaan meille niin suuresti opettavaisia.
-- Miten selvään muistan suuren puun Söndermarkenissa ja sen
siimeksessä penkin, jolla istuimme lukien kukin vuoroomme ääneen David
Copperfield'iä. Meillä oli evästä mukanamme ja Minna jakoi osansa
lintujen, professorin lasten kanssa, joiksi hän niitä sanoi.

Me pidimme vuoroon talousviikkoa ja kilpailimme ruuan valmistamisessa
saadaksemme sen niin maukkaaksi kuin mahdollista, käyttämällä niin
vähän aineksia kuin suinkin.

Minna oli kasvanut pitkäksi ja solakaksi tytöksi. Hänellä ei tosin
ollut äidin moitteettoman kaunista profiilia, mutta kuitenkin hän
oli hyvin kaunis. Hänen ruusunpunaiset poskensa, kirkkaat, syvät
siniset silmänsä, kiiltävä tukkansa, mutta ennen kaikkea tuo melkein
häikäisevä hyvyyden ilme, joka kirkasti hänen kasvojaan, tekivät hänet
hurmaavaksi. Miten helläsydämminen ja avomielinen hän olikaan ja uskoi
hyvää kaikista ihmisistä aivan ihmeteltävässä määrässä. Olisi voinut
siihen katsoen luulla häntä hiukan typeräksi, ellei hän muuten olisi
ollut erittäin lahjakas tyttö. Tuo rajaton luottamus ihmisiin johtui
siitä, että hänen ylevä, viaton henkensä ehdottomasti luuli muidenkin
olevan yleviä ja viattomia. Kun hän kuuli jotakin pahaa, suri hän sitä,
mutta se ei opettanut häntä tarkemmin ihmisiä tuntemaan. Jokainen
yksityinen henkilö, jonka hän tapasi, oli yhtä kaikki hänen mielestään
hyvä ja oivallinen. -- "Autuaat ovat puhdassydämmiset."

Kun kuulin Minnan laulavan sointuvalla äänellään tai hänen raikkaan,
nuorekkaan naurunsa, kävin toisinaan hyvin alakuloiseksi ja rukoilin
hartaasti Jumalaa, että kun suru kerran tulisi, -- sillä kerran se oli
tuleva, tätä ei voinut alati kestää, -- se silloin ei kohtaisi häntä
eikä kohtaisi äitiä, vaan minua yksin. Mutta toinen oli Herran tahto.
Se kohtasi meitä kaikkia: Huhtikuussa, juuri vuosi ripillepääsymme
jälkeen sairastui äiti.

Ensiksi luulimme, että hän oli hiukan vilustunut, valmistimme hänelle
seljakeitettä sekä keitimme siirappia lusikassa kynttilän päällä, mutta
siitä ei ollut mitään apua. Hänen tilansa huononi huononemistaan, kuume
yltyi, äiti ei enää saanut öisin unta, ja me päätimme vihdoin äidin
vastustuksesta huolimatta kutsua lääkärin.

Valitsimme professori Langen monivuotisen ystävän, tohtori Stub'in.
Heti tuli hän luoksemme. Hän oli omituinen, kuivakiskoinen vanha herra,
joka aina piti takkiaan napitettuna kaulaan asti. Hänen kasvoistaan
näki kyllä, että hän oli kokenut, kyvykäs ja tunnollinen, mutta näki
myös, -- niin ainakin meistä tuntui, -- että hänen sydämmensä oli
tunteeton, ja vaikkakin hän tunnollisesti täytti velvollisuutensa, oli
tulos hänelle kuitenkin yhdentekevä.

"Se on keuhkokuumetta", vastasi hän tyynesti minun pelokkaaseen
kysymykseeni. Sitten hän kirjoitti reseptin ja antoi meille tarkkoja
ohjeita hoidon suhteen.

Seurasi pitkä, raskas aika. Me valvoimme vuorotellen ja huolestuneina
nukahdimme väliin pariksi tuntia, herätäksemme jälleen säikähtyneinä
levottomasta unesta. Äiti houraili usein, mutta oli houreissaankin
hellä ja herttainen. Hän melkein pyysi anteeksi sairaana oloaan ja
valitti hyvin harvoin.

"Marie", virkkoi Minna eräänä päivänä minulle, kyynelten vieriessä
pitkin hänen kalpeita poskiaan, "rukoilkaamme koko sydämmestämme
Jumalaa olemaan luonamme tänä aikana, että voisimme nöyrästi täyttää
velvollisuutemme loppuun asti, että hän antaisi meille voimaa kantamaan
kaikki, sillä jos hän tahtoo, täytyy meidän, eikö niin, sisko, nöyrästi
kantaa kaikki".

Hän sulki minut syliinsä, ja minä toistin: "Kaikki", mutta tunsin, että
yhtä en voisi kantaa, tunsin, että minun oli mahdoton edes rukoilla
voimaa sen kantamiseen.

"Armahda häntä, Herra! Varjele häntä, Herra! Laske kätesi hänen
päällensä, Vapahtajani, ja tee hänet terveeksi! Kaiken muun voin
kantaa, vaan en tätä." Nämä olivat ainoat rukoukseni, jotka lakkaamatta
kohosivat sydämmestäni. -- Minna oli tuhannen vertaa parempi minua.

Mette askaroi itkien keittiössä. Me emme uskaltaneet ollenkaan päästää
häntä sisään äidin luokse, sillä hän oli niin meluava surussaan.

"Onko vaaraa?" kysyi Minna lääkäriltä odottaen vavisten hänen
vastaustaan.

"Kyllä tämä on vaarallinen tulehdus", kuului hänen jääkylmä
vastauksensa.

"Jos se tulee vielä pahemmaksi, Marie, kirjoitan minä Carl enolle;
minusta olisi syntiä menetellä toisin. Voi, Marie, ole järkevä, Jumala
voi vielä meitä auttaa."

Pieni yölamppu valaisi himmeästi huonetta, kello naksutti
tuskastuttavan kuuluvasti. Minna lepäsi unen horroksissa sohvalla. Tuon
tuostakin nousi hän istualleen ja kysyi, miten oli äidin laita. Minulla
oli käsityö helmassani, mutta en siihen koskenut. Kirja oli avoinna
polvellani ja katseeni oli siihen luotuna, mutta rivit sulivat yhteen
silmissäni. Ajatukseni eivät siinä pysyneet, vaan palasivat alati
äidin luokse, joka kalpeana, mutta rauhallisena makasi vuoteellaan,
vaipuneena omituisen tyyneen uneen, jommoinen ei koskaan ennen ollut
häntä tavannut. Minua rupesi pelottamaan, kumarruin hänen ylitsensä,
panin käteni hänen sydämmelleen ja kuuntelin. Se sykki heikosti, mutta
kuitenkin jotensakin tasaisesti. -- Voi, se oli pitkä, pitkä yö. Kun
Minna aamulla nousi, makasi äiti vielä samassa asennossa. Minna tahtoi,
että kävisin nukkumaan, mutta minun olisi ollut mahdoton sitä tehdä.
Tunti kului tunnin jälkeen. Meidät valtasi entistä suurempi pelko.
Istuimme käsi kädessä ja katselimme äitiä.

Vihdoinkin tuli lääkäri. Tyynesti ja arvokkaasti astui hän vuoteen
ääreen, otti äidin pienen, laihan käden omaansa ja koetti valtasuonta.
Turhaan koetimme me hänen liikkumattomista kasvoistaan arvata hänen
ajatuksiaan.

"Kauanko tätä unta on kestänyt?"

"Kello kahdestatoista yöllä."

Jälleen koetti hän valtasuonta, kääntyi sitten meidän puoleemme ja
virkkoi vetäessään hansikasta käteensä: "Nyt voin ilmoittaa että vaara
on ohi."

"Sanokaa se vielä kerta."

Ikäänkuin olisi luullut meitä hiukan kuuroiksi, toisti hän lujemmalla,
mutta yhtä tyynellä äänellä: "Teidän äitinne elämä ei enää ole
vaarassa".

Minä heittäydyin Minnan syliin. Me itkimme molemmat, kuin olisivat
sydämmemme olleet pakahtumaisillaan.

"Olisi varmaan parasta, että menisitte toiseen huoneeseen. Jos sairas
sattuisi heräämään, ei mielenliikutus tekisi hänelle hyvää."

"Kuinka voimme teitä kiittää, herra tohtori?"

"Olen vain tehnyt velvollisuuteni, nuoret neitini. Muuten olisi minulla
muutamia määräyksiä annettavana, mutta odotan kernaammin huomiseen,
sillä tänään tuskin minua ymmärtäisitte."

Arvokkaasti astui hän ovesta ulos. Hänen kasvonsa ilmaisivat, että hän
syvästi paheksui meidän mielenliikutustamme ja iloamme.

Ilma huoneissa kävi minulle liian raskaaksi. Juoksin ulos pieneen
puutarhaamme, jossa en ollut käynyt yli kuukauteen. Silloin se oli
ollut autio, talvisen lumen peittämä, mutta nyt se oli ikäänkuin ihmeen
kautta, kuten minusta tuntui, puhjennut täyteen kevätkukoistukseensa.
Pähkinäpuut olivat tuoreen vihreät, syreenit kukkivat, tulpaanit
loistivat kirjavissa puvuissaan, linnut lauloivat, kirsikkapuun
valkokukkaiset oksat huojuivat leppeässä kevättuulessa.

Minut valtasi sanomaton onnen tunne. Lankesin polvilleni ja rukoilin
kuiskaten: "Suo minulle anteeksi, Jumala, etten murheen hetkellä
täydellä luottamuksella sanonut: tapahtukoon sinun tahtosi."

Kun tulin sisään, istui Minna kirjoittamassa.

"Onneni oli niin suuri, Marie, etten voinut sitä yksin kantaa, vaan
täytyi minun siitä jakaa professorille ja pastori Skaulle."

Hän oli niin suloisen näköinen. Hänen poskensa olivat jälleen käyneet
ruusunpunaisiksi. Näytti siltä kuin yövalvonta ja ponnistukset, nyt kun
suru oli poissa, eivät olisi jättäneet häneen mitään jälkiä.

Kun äiti vihdoin heräsi, näytti hän hyvin voimattomalta,
voimattomammalta kuin ennen, mutta hän oli aivan tyyni ja täydessä
tajunnassaan. Hän nyökkäsi minulle, veti pääni alas tyynylleen ja
suuteli minua otsalle.

"Nyt sinä pian paranet, äiti kulta."

"Niin, minä voin sen nähdä niin hyvin yhtäältä kuin toisaaltakin",
kuiskasi hän ja katseli hymyillen ensin Minnaan ja sitten minuun.

Seuraavana päivänä istuutui tohtori Stub sohvaan, osotteeksi että
hänellä oli meille tavallista enemmän sanottavaa.

"Tauti, tulehdus, on pian kokonaan parantuva, mutta sitä tulee
seuraamaan jotensakin pitkällinen, joskaan ei tuskallinen eikä
sairaalle epämiellyttävä, heikkous. Sitä on valvottava suurella
tarkkaavaisuudella. Lämpimämpi ilmanala olisi paras keino, mutta
joka tapauksessa on teidän muutettava maalle, sillä puhdas ilma on
potilaalle aivan välttämätön. Joka iltapuoli täytyy äitinne päästä
ajelemaan. Hänen ravintonaan pitää pääasiallisesti olla metsänriistaa,
ostereita, väkilientä. Myöskin pitää hänen saada lasillinen hyvää
viiniä aamu- sekä iltapäivin. Koska paraneminen näin huomattavassa
määrässä edistyy, arvelen minä, että piankin voitte matkustaa maalle."

Kun tohtori oli mennyt, katsahdimme Minna ja minä toisiimme, ja niin
kevyt ja iloinen oli mielemme, että ensi hetkellä purskahdimme nauruun.

"Mistä ne varat otetaan, Mie?"

Hätävarat, joita äiti aina säästi odottamattomia menoja varten, eivät
enää tulisi pitkälle riittämään. Niin, mistäpä sitten varoja saataisiin?

"Ne täytyy saada, Minna."

Me katsoimme huolestuneina toisiimme, ajattelimme molemmat samaa, mutta
kumpainenkaan emme tahtoneet sitä ensiksi sanoa.

"Mitä sinä ajattelet, Mie?"

"Samaa kuin sinäkin."

"Tuleeko meidän se tehdä? Olemme näet niin yksinkin! Jospa meillä edes
olisi rakas pastorimme neuvoa antamassa, sillä olemmehan niin nuoret
toimimaan omin päin. -- Olisiko isä suostunut siihen, että kääntyisimme
Carl enon puoleen?"

"Luulen että hän olisi suostunut, rakastihan hän äitiä ylitse kaiken.
Sitä paitsi voi kenties sovinto, jota niin usein olet toivonut, siten
tulla solmituksi."

Minna etsi heti paperin ja kynän. "Kun me toimimme parhaimman
ymmärryksemme mukaan, kääntää Jumala kyllä asiat parhain päin", sanoi
hän.

Minna kirjoitti herttaisen, mutta samalla kuitenkin ylpeän kirjeen. Hän
ei salannut käsitystään sedän käytöksestä, ei salannut sitä, ettei äiti
koskaan tahtoisi eikä voisi katua avioliittoaan.

"Vielä voimme hylätä tuuman", sanoi hän, kun oli kirjeen sulkenut ja
kirjoittanut päällekirjoituksen.

"Mutta sitä emme tee", vastasin minä siepaten sen häneltä ja vieden
sen kiireesti ulos Meten luo, joka uteliaana tarkasteli sen pitkää
päällekirjoitusta.



SEITSEMÄS LUKU.


Kolme päivää oli kulunut. Äiti oli paljon parempi, ja niin suuri riemu
meidät täytti nähdessämme hänen voimistuvan, että melkein kokonaan
voitimme levottomuuden, jolla muuten olisimme vastausta odottaneet.

Minna oli mennyt ulos hengittämään raitista ilmaa, kun kirjeenkantaja
kirjeen toi. Ajattelin viimeistä, jonka äiti sieltä päin oli saanut.
Mitä tämä sisältäisi, suruako vai iloa? Katselin hienoa kuorta, varmaa
käsialaa, vaakunaa, yhdeksänpalloista kruunua. Vapisevin käsin avasin
sen ja luin:

    "Rakas sisarentyttäreni!

    Kirjeesi tuotti minulle sekä surua että iloa, surua sen vuoksi,
    että kerroit äitisi olevan sairaana, ja iloa sen vuoksi, että
    näin hänen kuitenkin puhuneen tyttärellensä minusta ja puhuneen
    niin, että tunsit minua kyllin kääntyäksesi luottamuksella
    puoleeni, ja sitä et ole tehnyt turhaan.

    Syvemmin tuskin lienee vielä ketään rakastettu, kuin minä
    rakastin sisartani. En ole koskaan ollut täysin onnellinen siitä
    hetkestä asti, kun hän minut jätti.

    Vuodet ovat vihaani lauhduttaneet, oikeutettua vihaani. Olen
    kaivannut häntä niin paljon, että annan hänelle anteeksi, vaikkei
    hän syyllisyyttänsä tunnustaisikaan, kuten aikoja sitten olisin
    katuvaiselle anteeksi antanut. Sinä arvostelet isäsi tyttärenä
    asiaa toisella lailla, ja minä kyllä aina tulen pitämään arvossa
    tunteitasi. Isälläsi oli jaloja ja suuria ominaisuuksia, hän oli
    ystäväni. Kaksin verroin katkeralta tuntuu, kun meidät pettää se
    ihminen, johon rajattomasti luotamme.

    Pari päivää sen jälkeen kun olet tämän kirjeen saanut, tulen
    luoksenne ja suurella, jos kohta surunsekaisella ilolla tulen
    saattamaan sairaan sisareni ja hänen tyttärensä kotiini,
    jossa kaikki, mitä voidaan, koetetaan tehdä, jotta hän saisi
    terveytensä takaisin.

    Minulle on kerrottu, että äitisi on kasvattanut erästä lasta,
    luultavasti jotakin isäsi sukulaista. Jos hän vielä on teillä,
    jota tuskin kuitenkaan voin uskoa, lienee hän siinä iässä, että
    voi itse elättää itsensä. Minä en tietysti voi hänestä huolta
    pitää.

    Siinä toivossa että tapaan sisareni terveempänä, lopetan,
    kiittäen sinua avomielisestä, luottavaisesta kirjeestäsi.

                                              Enosi Carl,
                                            Örnklon kreivi."

Minä luin joka sanan, ja sydämmeni taukosi sykkimästä. Laupias Jumala,
minne minä joutuisin! Kuten lapsena ollessani toivoin pois, kauas pois,
jotta en olisi rakkailleni esteenä.

"Siinä iässä, että voi itsensä elättää." Niin, hän oli oikeassa, mutta
miten? Koetin turhaan koota ajatuksiani.

Tohtori Stub tuli samassa ja meni äidin luo. Hänet nähdessäni juolahti
mieleeni ajatus. Hän oli kerran kysynyt, tuntisimmeko me jonkun
nuoren tytön, joka tahtoisi paikan eräässä perheessä, vaan en oikein
muistanut, mikä tulisi hänen toimenansa siellä olemaan. Kenties olisi
se juuri minulle sopiva toimi.

Kokosin kaikki voimani ja koetin näyttää niin tyyneltä kuin mahdollista
-- mutta voi, kuinka levoton olinkaan pohjaltani -- ja pyysin saada
puhutella häntä.

Tuntui melkein siltä, kuin olisin puhunut lumiukolle, sillä niin
tyynenä hän istui, minun selittäessäni olosuhteitamme ja ansion
etsinnän välttämättömyyttä.

"Vai niin, en ole koskaan aavistanut, että te olette kasvattitytär.
Tahtoisitte paikan, josta olen puhunut, eikä se olekaan vielä täytetty,
mutta minä tuskin luulen sen teille sopivan."

"Olisiko minun opetettava lapsia?"

"Ei, lapset käyvät koulua. Teidän tulisi lukea ääneen, soittaa
pianoa, auttaa milloin missäkin, luulenpa myöskin vanhimman tyttären
pukemisessa, ja sen lisäksi olla lasten kanssa heidän joutoaikanaan,
jotteivät he liiaksi vaivaisi rouvaa, joka on heidän äitipuolensa.
Lapset ovat kahdentoista vuotiaat kaksoset. Palkka on viisi riksiä
kuukaudelta."

"Palkataanko minut kuukausittain?"

"Niin, ikävä kyllä. Myönnän, ettei se ole hyvä merkki. Mutta joka
tapauksessa täytyy teidän pian tehdä päätöksenne, sillä luulen
tietäväni toisen, joka paikkaa haluaa."

En uskaltanut ruveta asiaa tarkemmin ajattelemaan, sillä pelkäsin,
että voimani pettäisivät, pelkäsin, että Minna vastustaisi päätöstäni.
Tunsin että oli oikeinta ottaa vastaan tarjoumus ja että tulisin
levollisemmaksi, kun päätös oli peruuttamattomasti tehty. Heikko kuin
olin, oli minun heti sitouduttava.

"Tahdotteko suositella minua?"

"Sen kyllä teen, mutta voitteko astua virkaan näinä päivinä?"

"Vaikka vielä tänään."

"Hyvä, tänä iltana siis, teidän sisarenne voi varsin hyvästi yksin
hoitaa potilasta. Perhe on eversti Bärenschild'in, Bredgade n:o --,
ensimmäinen kerros."

Ovi sulkeutui hänen jälkeensä. Minä toivoin hartaasti, ettei Minna
vielä palaisi, jotta ajatukseni ehtisi sitä ennen tottua uuteen
tulevaisuuteeni.

"Marie pikkuinen, tule tänne luokseni, vedä ylös akkunaverho, anna
minun taas nähdä Jumalan kirkas taivas, anna minun jälleen tuntea hänen
siunausta tuottavan aurinkonsa lämpöä. Oi, olen niin iloinen tänään,
hengitän niin keveästi. Tule tänne, Marieseni, anna minun katsella
sinua. Poskesi ovat niin kalpeat ja vieläpä minun tähteni. Ansaitsenko
niin paljon rakkautta? -- Pelkäsit minut kadottavasi, tyttö riepu,
kyllä minä sen huomasin. Itse en luullut kuolevani. Minusta tuntui,
kuin olisi Herra kuullut rukouksenne, kuin olisi hän tahtonut palkita
niin suuren uhrautumisen ja hellyyden. Sitä paitsi minusta tuntui
siltä, kuin eivät pienet tyttöni vielä voisi tulla ilman minua toimeen."

Painoin itkien pääni alas tyynyyn, tuntui, kuin olisin ollut
rikoksentekijä. Ensi kertaa salasin jotakin äidiltä, ensi kertaa olin
ehdoin tahdoin tehnyt jotakin, joka tuottaisi hänelle tuskaa. Ja
kuitenkin, olisinko voinut menetellä toisin?

"Kutsu Mette tänne, en ole nähnyt häntä niin pitkään aikaan. Pyydä
häntä tuomaan minulle muutamia kukkasia."

Sitä ei tarvinnut Metelle sanoa kahteen kertaan. Hän karsi säälimättä
rakkaita puitaan ja pensaitaan, kunnes esiliina oli täynnä, riensi
sitten äidin luo, sirotti kirjavan taakkansa tyynylle, taputti käsiään
ja juoksi ympäri huonetta.

Äiti nauroi niin makeasti, että melkein unohdin kirjeen ja piakkoin
tapahtuvan eron.

Hetken kuluttua tuli Minna: "Terve, Marie, etpä usko kuinka ilma on
virkistävä ja suloinen. Pane kauniisti päällesi ja mene hiukan ulos."

En uskaltanut häneen katsoa: "Minna, minulla on sinulle suuri pyyntö.
Lupaa, ettet tee sitä, minkä täytyy tapahtua, vielä raskaammaksi
valituksilla ja soimauksilla. Rakkauden nimessä, jota minua kohtaan
tunnet, älä tee minua heikoksi, vaan vahvista minua."

"Hyvä Jumala, mitä sitten on tapahtunut?"

Kerroin hänelle paikasta, jonka olin saanut, kuvailin sitä valoisimmin
värein. Sen jälkeen luin hänelle kirjeen, joka, lukuunottamatta sitä
paikkaa, jossa minusta puhuttiin, oli ystävällisempi kuin olimme
uskaltaneet toivoa.

"Kuinka kadunkaan, että olen toivonut tätäkin parempaa kohtaloa. Voi,
Marie, minun olisi vain pitänyt rukoilla, ettei meitä erotettaisi.
-- En voi sitä vielä oikein uskoa, se soi korvissani, vaan ei tahdo
tunkeutua sydämmeeni. Semmoista mahdollisuutta en koskaan ole
ajatellut, että sinun pitäisi lähteä pois vieraitten ihmisten pariin.
En voi olla vahva, Marie, minun täytyy saada itkeä. Kuinka paljoa
mieluummin lähtisinkään itse pois. Minusta tuntuu, kuin melkein voisin
olla onnellinen missä tahansa, kun vain tietäisin, että sinä olisit
äidin tuona ja sinun olisi hyvä olla."

Ihminen on itsekäs, Minnan lämmin rakkaus ja hänen kyyneleensä
lohduttivat mäeltäni ja lievensivät suruani.

"Jumala on pannut raskaan ristin kannettavaksemme, Marie."

"Emme saa olla kiittämättömiä. Jumala suojeli äitiä. Jos olisimme
hänet kadottaneet, olisi se ollut niin raskas risti, että tämä
siihen verrattuna tuntuu minusta kevyeltä kuin höyhen. Sitä paitsi
on meille hyödyksi nähdä hiukan maailmaa, tulla hiukan itsenäisiksi.
Kirjoittakaamme toisillemme joka viikko, ja kun äiti on tullut täysin
terveeksi ja täysin on sopinut veljensä kanssa, silloin muutamme taas
yhteen ja nautimme entistä enemmän onnestamme."

"Isku tuli liian äkkiä, sisko. En voi rakentaa tuulentupia, en voi
toivoa. Mene istumaan äidin viereen, ole hänen luonaan niin kauan
kuin voit. Voi, Mie, kuinka minä voin sanoa sen hänelle, kuinka häntä
lohduttaa? Mutta, olen paha kun teen sinut surulliseksi, mene sinä vain
huoletta äidin luo, minä kyllä sill'aikaa pidän huolen tavaroistasi."

Pieni päivällispöytämme oli kukkasilla koristettu kuin juhlaksi,
mieliruokani olivat tarjolla, mutta me emme niihin koskeneet. Minna
salasi minulta kyyneleensä, kuten minä omani häneltä.

Iltapäivällä menin keittiöön Meten luokse sanomaan hänelle jäähyväiset.
Hän joutui aivan pois suunniltaan kuullessaan, että äiti ja Minna
pian matkustaisivat pois, minä nyt heti. Hän ei voinut sitä ensinkään
käsittää, se oli hänestä aivan uskomatonta. Hänen ajatuksensa menivät
vallan sekaisin. Uudestaan ja yhä uudestaan piti minun selittää
se hänelle, kunnes hän viimein ymmärsi. Siiloin hän kiirehti ylös
huoneeseensa ja palasi tuoden minulle yhden riksin. Minun täytyi
se ottaa vastaan. Vastustuksestani hän ei vähääkään välittänyt. Se
tuottaisi minulle onnea, vakuutti hän, tulisi olemaan oikea onnenraha.
Sen kyllä vielä saisin kokea.

Hyvin kaunistahan oli, että Mette antoi minulle osan "hyvistä
vanhuudenpäivistään". Hiivin sisään ja pistin sen talousrahastoon, joka
oli melkein tyhjiin kuivunut. Tuottakoon se onnea, ajattelin minä.

Äiti nukkui. Suutelin hänen otsaansa, hänen suljetuita silmiänsä,
kättänsä.

"Hyvästi, Minna."

"Hyvästi, sisko, sydämmeni on niin täynnä, etten voi sinulle mitään
sanoa."

Minunkin sydämmeni oli täynnä, niin täynnä, että tuntui olevan
pakahtumaisillaan. Kaikella ajatusvoimallani siunasin sitä kotia, johon
minut niin hellästi oli vastaanotettu, ja joka minun nyt piti jättää.

"Tulethan pian luonamme käymään, Marie."

"Tulen, tulen varmaan."

Lihakauppiaan renki, joka meitä välistä auttoi, kantoi matka-arkkuani.
Kiiruhdin pois uskaltamatta katsoa taakseni.

"Minuun koskee kipeästi, neiti hyvä, että teidänkin täytyy lähteä
maailmalle taistelemaan leivän edestä. Eipä totta tosiaan ole hauskaa
lähteä kotoa pois. Muistan kyllä kuinka minäkin kärsin, mutta kun vain
miehuullisesti kestää ensi ajan, menee se sitten itsestään. -- No, nyt
kai ollaan perillä."

Sydämmeni sykki ääneensä levottomuudesta, meidän noustessamme leveitä,
komeita portaita. Ole asetti arkkuni oven ulkopuolelle, lupasi viedä
terveisiä kotiin ja läksi pois. -- Voi, miten tunsin olevani yksin ja
turvaton, mutta ei, olihan Jumala luonani, isistä parhain kaitsi minua,
sen tunsin selvään. Uskoni oli sinä hetkenä vahvempi kuin koskaan. Hän,
jonka tahtomatta ainoakaan varpunen ei maahan putoa, oli kyllä pitävä
huolen minustakin.



KAHDEKSAS LUKU.


Ovi oli raollaan. Työnsin sen hiljaa auki ja astuin kauniiseen,
tilavaan etehiseen, jossa naulat ja pöydät olivat päällysvaatteita
täynnä. Siellä oli siis vieraita. Arastellen avasin oven, jonka kautta
tulin suureen ruokasaliin, missä hopealta hohtava illallispöytä oli
valmiiksi katettuna. Siellä ei näkynyt ketään, mutta viereisestä
huoneesta kuului silkkihameitten kahinaa, vilkasta, vaan ei millään
tavalla äänekästä puhelua, sekä sointuvaa, joskaan ei varsin
sydämmellistä naurua. En rohjennut mennä sinne enkä myöskään kernaasti
olisi jäänyt siihen, missä olin. Toivoin, että joku palvelijoista
tulisi viemään minut omaan huoneeseeni.

Seisottuani hyvän aikaa levottomana odottaen, kuulin vihdoin askeleita.
Nuori upseeri kulki kiirein askelin läpi huoneen. Hän ei huomannut
minua, ennenkuin seisoi aivan edessäni, jolloin hän tekeytyen
säikähtyneeksi astui kolme askelta taaksepäin ja huudahti:

"Näenkö aaveita keskellä kirkasta päivää!"

Hänellä oli omituiset kasvot. Niiden ilme olisi ollut kaunis ja
miellyttävä, ellei sitä olisi pilannut ivallinen piirre suun ympärillä.

"Oletteko elävä olento, vaiko henki?"

Veitikkamaisuus, hyväntahtoisuus ja ilkeys taistelivat yliherruudesta
hänen katseessaan ja äänessään.

"Olen saanut paikan tässä talossa, joka" --

"Joka! Niin, on parasta, ettette jatka, sillä kävisi liian laveaksi
luetella tulevia tehtäviänne. Olette siis mamseli Staal. -- Onko teitä
koskaan ennen mamseliksi sanottu?"

Hänen katseensa loukkasi minua. Vastasin hyvin kylmään kieltävästi.

"Eikö? No niin, siihen teidän täytyy tottua täällä. -- Koska meidän
on hiukan tutustuttava toisiimme, ja koska minä olen ensimmäinen,
jonka tapaatte, pyydän esitellä itseni: olen luutnantti Frederik Due,
everstinnan veli ja erittäin hyväluontoinen ihminen. Ei pidä itseään
kiitellä, mutta joka tapauksessa tahdon lisätä, -- herättääkseni teissä
luottamusta, -- että pidän itseäni yhtenä tämän rakastettavan perheen
parhaimmista jäsenistä."

Vereni kiehui. Mikä oikeutti häntä käyttäytymään noin tuttavallisesti
minua kohtaan.

"Kenties tahdotte olla hyvä ja käskeä jonkun osottamaan minulle
huoneeni."

"Kautta kunniani, tekisin sen kernaasti, mutta pelkään, että se käy
vaikeaksi, jopa mahdottomaksikin, koska mainittu huone -- minun
luullakseni -- löytyy ainoastaan mielikuvituksen maailmassa. Mutta
jos mamseli Staal tahtoo seurata minua, niin näytän teille, missä
sisäänkäytävä huoneeseenne on, jos semmoinen on olemassa, jota
kuitenkin, huomauttaakseni siitä vielä kerran, epäilen."

Hänen äänessään oli jotakin ärsyttävää, jos kohta se tavallaan oli
ystävällinenkin.

Menimme ulos pitkään käytävään. Ensimmäisen oven edessä hän pysähtyi,
kumarsi ja meni tiehensä.

Huoneessa, johon astuin, oli joukko kauniita huonekaluja ja tavaroita,
joita oli sinne asetettu ilman sanottavaa järjestystä. Nurkassa
seisoi englantilaisella peitteellä peitetty vuode, jolle oli viskelty
kukkasia, nauhoja ja muita koristeita. Suuri peili näytti minulle
kuvani kiireestä kantapäähän. Nuo kasvot olivat todella liian kalpeat
ja vakavat. Minun täytyi koetella rohkaista mieltäni.

Jospa täällä uskaltaisi hiukan siivota, ajattelin, sekä pyyhkiä tomun
kauniista kirjoituspöydän korutavaroista. Kun on tottunut kotonaan
täydelliseen järjestykseen ja puhtauteen, on vaikeata olla saattamatta
sitä käytäntöön kaikkialla, minne joutuu. En kuitenkaan uskaltanut
mitään muutosta tehdä, vaan tyydyin avaamaan akkunan, jotta väkevä
ruusuveden ja mantelin tuoksu huoneesta poistuisi.

Kaikesta päättäen oli tämä vanhimman tyttären huone. Minkähän lainen
olikaan hänen luonteensa? Sen mukaan, mitä täällä näin, kuvailin häntä
huikentelevaiseksi ja ajattelemattomaksi.

Viereisessä pienessä huoneessa oli kolme vuodetta, kaksi pientä ja
yksi iso, nukkekaappi, piironki, pesukaappi sekä hylly koulukirjoja
varten, kaikki hyvin yksinkertaista. Se huone ei minua ensinkään
miellyttänyt. Siellä tulisin siis asumaan lasten kanssa. Jospa siellä
olisi löytynyt edes joku hauskempi kolkka, mutta sitä ei ollut, ei
ainoatakaan paikkaa, johon olisin voinut mukavasti istahtaa rakkailleni
kirjoittamaan. Mutta, ajattelin minä, enpä huoli olla suruissani
semmoisesta ulkonaisesta seikasta. Lapsista ja minusta tulee oikein
hyvät ystävät, olenhan täällä etupäässä sen vuoksi, etteivät he
vaivaisi äitipuoltansa, pienet raukat. Ehkä he kaipaavat hellyyttä, ja
sitä koetan minä heillä antaa.

Istuuduin akkunan viereen etumaiseen huoneeseen ja odotin ikävöiden,
että joku tulisi. Arvelin ottaa kirjan suuresta kirjakaapista, jossa
näin monta rakasta, vanhaa tuttua, mutta en rohjennut eikä minulla
sitä paitsi olisi ollut kylliksi mielenrauhaa lukeakseni. Olihan tämä
kaikki tullut niin äkkiä, etten vielä aamulla voinut tämmöistä tapausta
aavistaakaan.

Rupesi jo hämärtämään, kun ovi äkkiä avautui, ja sisään astui kaunis,
nuori tyttö, jolla oli kiiltävä musta tukka, ruskeat silmät, komea
vartalo ja vielä komeampi puku.

Hän otti, luomatta minuun huomiota, pienen peilin käteensä, asettui
sitten selkä isoon peiliin päin tarkastamaan kuvaansa joka suunnalta,
jommoista temppua en koskaan ennen ollut nähnyt. Arvattavasti hän keksi
minut peilistä, sillä äkkiä hän kääntyi.

"Kas! Olette kai mamseli Staal." Hän ojensi kätensä. Ensin luulin, että
hän teki sen toivottaakseen vierasta tervetulleeksi kotiinsa, mutta
seuraavassa tuokiossa näin, että hän vain tahtoi saada hansikkaansa
napitetuksi.

"Pistäkää myöskin tukkani tukevammin kiinni, kas niin. Nyt lähetän minä
lapset luoksenne, heidän on mentävä nukkumaan. Pitäkää kaikella muotoa
huolta siitä, etteivät he pääse koskemaan minun koruihini. Voitte
muuten panna tavarani järjestykseen ja olette tietysti ylhäällä, kunnes
minä tulen."

Tätä sanoessaan katseli hän itseään lakkaamatta peilissä ja meni sitten
pois. Minä olin hämmästyksestä sanattomana. Hän oli tuskin minua
katsellut, vaan käyttäytyi, kuin olisin ikäni siellä ollut.

Hetken kuluttua ryntäsi sisään kaksi pientä tyttöä, jotka olivat
niin toistensa näköiset kuin kaksi kastehelmeä. Ensi silmäyksellä
näin kuitenkin ulkonaisesta yhtäläisyydestä huolimatta, että heidän
luonteensa olivat erilaiset, sillä toisen tarkastaessa minua rohkeasti,
melkeinpä uhkaavasti, loi toinen kainostellen katseensa alas.

"Hyvää iltaa, rakkaat pienokaiseni. Oikein ikävällä olen teitä
odottanut. Mikä on sinun nimesi ja sinun?"

Pieni kainoluontoinen vastasi: "Minun nimeni on Louise, hänen
Henriette."

"Me emme ole teidän rakkaita pienokaisianne", keskeytti hänet Henriette
kopeasti. "Tule, Louise, koettakaamme Amalian kaulaketjua."

"Ei, sen hän on kieltänyt, en voi sitä sallia."

"Mutta me teemme sen, joko te tahdotte, taikka ette."

Veri kohosi poskilleni. Minua rupesi suututtamaan. Kiireesti kokosin
kultakoristeet lippaaseen ja asetin sen kaapin päälle, mutta Henriette
kiipesi tuolille ottaakseen sen takaisin alas. Minun oli pakko ottaa
häntä vyötäisiltä ja väkisin kantaa hänet toiseen huoneeseen.

"Te ehkä luulette, mamseli, että saatte meitä komentaa, mutta siinä te
kokonaan erehdytte, sillä meillä päinvastoin on oikeus käskeä teitä.
Tule, Louise, riisukaamme itse päältämme."

Hänen silmänsä säkenöivät ja hän sulki oven välillämme.

Voi, miten olin suruissani, miten suutuksissa noihin lapsiin ja
kuitenkin vielä enemmän tyytymätön itseeni, kun en voinut vihaani
hillitä. Olinko siis ollut sävyisä ainoastaan sen vuoksi, ettei
ainoatakaan oljenkortta oltu pantu tielleni? Ehkä olinkin pohjaltani
kiivas, häijy, intohimoinen? Oliko minun taisteltava sekä ulkonaisia
ikäviä olosuhteita että sisäistä vihollista vastaan? Viha oli minulle
siihen asti ollut tuntematon. Lapsena olin ollut liiaksi tylsä ja
sorrettu vihaa tunteakseni, myöhemmin liiaksi rakastettu ja onnellinen.

Kävelin kiivaasti edes-takaisin huoneessa. Minkä vuoksi olinkaan
joutunut tänne? Tuo epäkohtelias, kopea lapsi ja tuo kylmä, nuori
tyttö olivat tehneet minuun mitä epämiellyttävimmän vaikutuksen. Mutta
kenties tarvitsin juuri tätä puhdistuakseni. Tämä oli koetus. Tulisinko
kestämään sen? -- Hänen avullaan, joka pelasti äidin hengen, toivoin
sen kestäväni.

Samoinkuin sairas kernaasti nauttii katkeran lääkkeen, kun hänelle
selviää, että se voi auttaa, samaten valmistauduin minäkin kernaasti
kärsimään kaiken, ja mieleni tyyntyi jälleen. Ajattelin kotolaisia,
näin Minnan puuhaavan ja järjestelevän yötä varten, näin hänen itkevän
minun tähteni.

"Onko mamseli Staal täällä? Mutta minkä ihmeen tähden ette ole
sytyttänyt kynttilöitä? Kylläpä on merkillistä kuinka tuommoiset
ihmiset ovat ajattelemattomia."

Kun autettuani Amaliaa tulin pieneen huoneeseemme, nukkuivat
lapset. Pieni Louise hymyili unissaan. Hänellä oli äitini nimi eikä
hän myöskään ollut käyttäytynyt sopimattomasti. Hänestä tulisin
pitämään, mutta tuosta toisesta -- niin, pitäisin hänestäkin. Kuinka
herttaiselta hän näytti nukkuessaan, voi, Jumalan kiitos, en enää
ollut suutuksissani. Minkä hän sille taisi, että häntä oli huonosti
kasvatettu. Kenties minulle oli suotu onni johtaa hänet parempaan päin.
-- Suutelin heitä varkain otsalle ennenkuin menin levolle.

Raskasta oli herääminen, mutta tultuani täyteen tuntooni kokosin kaiken
rohkeuteni, muistaen Olen hyväntahtoista neuvoa. Arkkuni oli tuotu
sisään. Olin vähällä menettää mielenrauhani tyhjentäessäni sitä ja
nähdessäni kuinka hellää huolta Minna oli minusta pitänyt, kuinka hän
oli riistänyt itseltänsä kaiken, mitä arveli minun tarvitsevan.

Kun olin valmis, heräsivät lapset. He kieltäytyivät apua ottamasta
pukeutuen äänettöminä ja nyrpeän näköisinä. Tuskin olivat he huoneesta
lähteneet, kun sisään astui sievä sisäkkö, joka tervehti niin
ystävällisesti, että oikein teki hyvää.

"Hyvää huomenta, te olette jo järjestänyt tavaranne, kuten näen, niin,
herrasväki täällä nousee myöhään, he juovat teetä vasta kello kymmenen,
mutta" -- sitä sanoessaan hiljensi hän ääntänsä melkoisesti ja viittasi
oveen päin -- "jos tahdotte kupin kahvia meidän toisten kanssa, niin
saatte sen kernaasti".

En ollut nauttinut mitään edellisestä aamupäivästä asti, jonka vuoksi
hänen tarjouksensa houkutteli minua, mutta salaperäinen tapa, jolla hän
sen esitti, sai minut kuitenkin kieltäytymään.

"No niin, kuten tahdotte. Voi sentään, kuinka mamseli on nuori, ei tämä
paikka sovi teille. Palkka on tosin kyllä hyvä ja saattaahan täällä sen
lisäksi koota hiukan juomarahojakin, mutta katkeralta tuntuu, kun ei
anneta arvoa enemmän kuin tomulle, jota tallataan. Everstinna varsinkin
on hirveän --"

"Älkää panko pahaksenne, mutta minä en todellakaan voi kuulla teidän
puhuvan sillä tapaa perheestä, jonka leivässä me molemmat olemme."

Tyttö mittasi minua kiireestä kantapäähän: "Vai niin, pikku mamseli,
olkaa hyvä ja kertokaa vain sisällä jok'ainoa sana, jonka olen sanonut,
mutta suurta kiitosta ette tule vaivastanne saamaan."

"Toivon, että opitte minut paremmin tuntemaan", sanoin. Tyttö vain
keikautti päätänsä. "Tahdotteko olla hyvä ja näyttää minulle tien
arkihuoneeseen."

Huone oli suuri, hieno ja miellyttävä, kaipasin vain kukkasia
akkunoissa, jotka kuitenkin koristavat enemmän kuin kirjavat matot ja
samettiverhot. Mutta kuka tuolla sohvan yläpuolella riippui! Tulin
niin sanomattoman iloiseksi, sillä vanha ystävänihän se oli, sotamies
kukkivan seljapuun alla. Kuinka hyvästi tunsinkaan hänen ylöspäin
luodun katseensa, josta ilmeni, ettei häneltä ajatuksia puuttunut, vaan
että hän vain etsi sanoja, joihin ne voisi pukea. Hän herätti minussa
paljon rakkaita muistoja. Eräänä päivänä olin kysynyt professori
Langelta, kenelle tuo sotilas kirjoitti.

"Tietysti morsiamelleen."

"Mutta eihän hänellä ole sormusta sormessaan."

Heti kohta ilmestyi hänen oikeaan käteensä paksu kultasormus, joka
vieläkin niin kirkkaana kiilsi.

"Eikö Minnalla ole mitään muistutettavaa?" kysyi professori sitten.

"On kyllä, hän voisi lähettää kirjeessään muutamia pieniä lemmikkejä,
joita tuolla ojassa kasvaa."

Ja professori maalasi kolme lemmikkiä laukulle alotetun kirjeen
viereen. Sen jälkeen hän kääntyi hymyillen äidin puoleen: "No, entä te,
rouva Staal?"

"Morsian tulisi varmaankin iloiseksi, jos saisi kiharan hänen
hiuksistaan."

Tuskin oli hän sen sanonut, kun sotilaan ohimon kohdalle ilmestyi selvä
jälki, ja paksu, keltainen, hiukan jäykkä kihara lemmikkien viereen.

Vaivuin kokonaan muistoihini enkä tullut ensinkään iloiseksi, kun
luutnantti Due astui sisään.

"Hyvää huomenta, mamseli Staal, näytätte olevan taideteosten tuntija."

"Ei tarvitse olla tuntija pitääkseen tätä kauniina."

"Kauniina? Tarkoitatte kai hyvin maalattuna, sillä kaunis se
todellakaan ei ole. Jos minä olisin maalari, niin maalaisin vain
semmoista, joka todella on kaunista."

"Minun mielestäni tarjoaa omituisuus, luonteenomaisuus yhtä paljon
mieltä kiinnittävää ja etenkin tämä taulu, jossa sotilas esittää
Tanskan kansallisuuden perikuvaa."

"Tuota Tanskan kansallisuuden perikuvaa", toisti hän, koettaen matkia
ääntäni, "ei minun, totta puhuen, suurestikaan tee mieli alituiseen
nähdä. Kenties johtuu se siitä että olen liian paljon tekemisissä
nahkapoikien kanssa, -- joista neljä viidestä ovat tuon näköisiä, --
antaakseni sille arvoa sen ansion mukaan. -- No, mitä arvelette talon
lapsista, eivätkö he ole verrattoman hyvin kasvatettuja, ja Amalia,
eikö hän ole lempeä kyyhkynen, nuoren tytön perikuva?"

"Olen ollut täällä liian lyhyen ajan voidakseni tuntea heitä vielä."

"Teissä taitaa olla hiukan valtioviisaan vikaa, luulen minä. -- Olette
varmaankin ensi kertaa poissa äidin siipien suojasta, eikö niin?"

"Niin olen." Otin työni, istuuduin akkunan ääreen ja näytin niin
kylmäkiskoiselta kuin suinkin. Hetken kuluttua tuli Amalia pieni
englantilainen sylikoira käsivarrellaan, ja heti sen jälkeen
everstinna. Hän oli kalpea, hento, nuorekas pieni nainen. Hän vastasi
tervehdykseeni pienellä päännyökkäyksellä ja tutki minua tarkoin
lorinetillaan. Poskiani poltti, niin kauan kuin tuo nöyryyttävä katse
oli minuun kiinnitettynä. Luin siitä hänen ajatuksensa: "mihinkähän
tuokin kelvannee". Se ilmaisi suurta epäluottamusta, ja tuntui siltä
kuin olisi hän voinut odottaa minulta mitä pahaa tahansa.

"Frederik, tunsin sikarisi hajun ruokasaliin asti. Älä hyvä ystävä
tuolla tavoin rummuta pöytää."

"Anteeksi, Helene, unohdin, että olet hermostunut."

"En minä ole hermostunut. -- Mamseli Staal, onhan nimenne Staal? Nyt
voitte laittaa teetä."

"Everstinna on kenties hyvä ja sanoo minulle, paljonko minun on
otettava."

"Mitä, ettekö edes osaa laittaa teetä! Amalia!"

Amalia nousi ja näytti minulle ivallisesti, paljonko teelehtiä minun
tuli ottaa.

"Se teidän tulee tietää", lausui everstinna pehmeällä, valittavalla
äänellä, "että saatte vastata sokerista, kahvista ja teestä. Minä
luonnollisesti tiedän, paljonko meidän on tapana kuluttaa, ja
vertailen."

"Niin, sisareni välistä laskee palasetkin sokerirasiassa. Olkaa siis
varuillanne, mamseli Staal."

He siis luulivat minun voivan varastaakin, mutta se ei minua
liikuttanut, se koski edeltäjiäni.

Kun teenjuonti jo melkein oli lopussa, astui eversti Bärenschild
sisään. Hän oli kookas, roteva mies, hänen kulmakarvansa olivat
kokoonrypistetyt, ja kasvonsa hyvin punaiset. Näytti aivan siltä kuin
olisi hänen ollut vaikea hengittää. Kiivaasti hän käveli edes-takaisin
huoneessa.

"Tuolla nousee raju-ilma", huomautti luutnantti Due osottaen kirkasta
taivasta, joka ei näyttänyt ensinkään uhkaavalta.

Eversti jatkoi marssimistaan. Joka kerta kun hän tuli pöydän luo, jossa
minä seisoin, kääntyi hän, luotuaan minuun uhkaavan katseen. Viimein
luulin sen sisältävän kehotuksen ja kysyin:

"Ehkä saan kaataa everstille teetä?"

Hän pysähtyi ja ärjäsi: "Mamseli, mikä teidän nimenne onkaan, sanon
teille kerta kaikkiaan, etten koskaan juo teetä ja tapani on itse
pyytää, kun jotakin tahdon."

Kyyneleet tulivat silmiini, sain ne töin tuskin pidätetyiksi.

"Karhu ei ole pahin eläin menaseriiassa", kuiskasi luutnantti
Due ystävällisesti, mutta en ollut sitä kuulevinani, sillä hänen
tuttavallisuutensa minua loukkasi.

Eversti avasi kaikki akkunat.

"Rakas Bärenschild, minä en siedä semmoista vetoa", huudahti everstinna.

"Miksi et sitä siedä? Siksi että olet terveytesi juurta jaksain
turmellut valvomisella ja alituisilla huvituksilla. Ei ainoatakaan
iltaa saa olla rauhassa."

"Päinvastoin, seurustelu tekee minulle hyvää, mutta mitä valvontaan
tulee, olet oikeassa. Syy siihen, että vieraat jäävät tänne niin
myöhään, on yksinomaan Amalian, joka aina tahtoo että tanssittaisiin."

"Voi, rakas isä kulta, ethän sinä toki voi pahastua siitä, että
mieluummin tahdon tanssia kuin istua jäykkänä tuolilla juttelemassa
ikäviä asioita. Sinä, joka tanssit niin kauniisti ja niin kernaasti
vielä pari vuotta sitten, suot varmaankin tyttärellesi sen ilon."

"Kyllä, kyllä, tyttöseni, kun täällä kerta vieraita on, saat kernaasti
tanssia. Olemme nuoria vain kerran elämässämme." Eversti suuteli häntä
ja meni melkoisesti leppyneenä tiehensä.

"En voi ymmärtää, Amalia hyvä, kuinka saatoit elää niin
vaatimattomasti, kuin sinun kuitenkin täytyi, ennenkuin isäsi ja minä
menimme naimisiin. Oletko aivan unohtanut sen ajan?"

"En, äiti, olet puhunut siitä niin usein, etten ole voinut sitä
unohtaa. Olin silloin lapsi, mutta muistan kuitenkin selvään, että
olomme olivat vähemmän suurenmoiset, mutta muutamissa suhtein
hauskemmat."

"Keskeyttäkäämme tämä keskustelu. -- Tässä on kirja, mamseli Staal,
josta teidän on luettava ääneen, sivulta 70, alimmaisesta kappaleesta
alkaen."

"Siitäpä tulee hauskaa lukemista", ilkkui hänen veljensä, "kun täytyy
alottaa keskeltä kirjaa, jota ei tunne".

"Ettekö voisi lukea vähän nopeammin?"

"Mitä ajatteletkaan, Amalia hyvä, minä juuri aijoin pyytää mamselia
lukemaan hitaammin."

"Joka tahtoo rakentaa talonsa joka miehen mielen mukaan, sen talo tulee
vinoksi", huomautti luutnantti. "Eikö tämä ole mielestänne tavattoman
yksimielinen perhe, mamseli Staal?"

Minun oli äärettömän vaikeata olla. --

"Onko tämä teidän työtänne?" kysyä Amalia, luettuani puolen tuntia,
"oletteko itse ommellut tuon korko-ompelun?"

"Olen."

"Sepä hauskaa! Voitte siis ehkä ommella tämän rintaliinan valmiiksi,
joka ei ota edistyäkseen minun käsissäni. Aijon käyttää sitä huomenna."

Hän otti vähääkään häikäilemättä kirjan kädestäni, ojensi minulle
käsityön ja rupesi itse lukemaan ääneen.

Vaikeata oli minun pysyä ulkonaisesti tyynenä, pidättää kyyneleitä,
rohkaista mieltäni.

"Välistä tulette syömään meidän kanssamme, välistä huoneessanne, miten
kulloinkin sattuu", sanoi everstinna päivällispöydässä.

Amalia oli pannut minut ankaraan työhön. Minun täytyi pitää kovaa
kiirettä, jotta rintaliina valmistuisi, ja kuitenkin häiritsi hän minua
mitä vähäpätöisimpien seikkojen tähden.

Iltapäivällä jäin pienen Louisen kanssa kahden kesken ja puhelin
hänelle ystävällisesti. Hän kuunteli minua kiltisti, mutta vetäytyi
heti kylmästi pois, kun sisar tuli sisään. -- Se koski sydämmeeni. Minä
ikävöin illan tuloa voidakseni muitten näkemättä ja kuulematta itkeä.

Pitkä ja surullinen se päivä oli, mutta vihdoin se kuitenkin päättyi,
kuten päättyy pisin ja surullisinkin päivä.



YHDEKSÄS LUKU.


Kolmantena päivänä tuloni jälkeen, lukiessani par'aikaa ääneen
"Setä Tuomon tupaa", toi palvelija minulle kirjeen. Ilossani ja
mielenliikutuksessani unohdin kokonaan asemani, panin kirjan pöydälle
ja riensin, sanottuani lyhyesti "anteeksi", pieneen huoneeseemme
aarteineni. Kirje oli Minnalta.

    "Äiti on parempi, Marie, olkoot nämä sanat ensimmäiset, jotka
    silmiisi sattuvat, sillä se tieto on kuitenkin sinulle tärkein.
    Hän on parempi, kaikesta huolimatta. Eilen hän oli jo jalkeilla,
    istui akkunan ääressä päivänpaisteessa ja odotti sinua, mutta
    sinä et tullut. Miksi et tullut, Mie? Minä olin varmaankin
    kaksikymmentä kertaa ovella kurkistamassa ulos kadulle, ja sisään
    palatessani kysyi äiti aina: 'Joko häntä näkyy?' mutta minun
    täytyi aina vastata kieltävästi. -- Ajattele, jo huomenna on
    meidän matkustettava. Carl-eno oli täällä eilen. Hän oli hyvin
    liikutettu. Heti minut nähdessänsä sulki hän minut syliinsä ja
    painoi minua rintaansa vasten, mutta päästi minut sitten äkkiä,
    aivan kuin olisi sydämmellisyyttään katunut. Verkalleen astui
    hän äidin vuoteen ääreen ja seisoi äänetönnä hänen edessään.
    Äiti ojensi hänelle kätensä ja hymyili hellästi kyynelsilmin.
    Hetken piti eno sitä omassaan, kiiruhti sitten etuhuoneeseen,
    heittäytyi sohvalle ja nyyhkytti kiivaasti ja kauan. Minun kävi
    häntä syvästi sääli, vaan en tiennyt, kuinka häntä lohduttaisin.
    Vihdoin hän kuitenkin nousi ja meni tyyntyneenä äidin luo. Hän
    puhui sitten taudista, matkasta, vaunuista, valmistuksistamme
    mitä hyväntahtoisimmalla tavalla, mutta ei virkkanut sanaakaan
    entisyydestä. Olisin mieluummin suonut, että hän olisi ryhtynyt
    selityksiin. Hänen kohteliaisuutensa tuntui myös hieman
    vieraalta, mutta se kyllä katoaa aikaa myöten, siitä olen varma.
    Voi, jospa sinä vain olisit luonamme, niin kaikki pian kääntyisi
    hyvin päin.

    On niin omituista kirjoittaa sinulle, Mie, niin vähän tyydyttävää
    keskusteluun verraten, ja kuitenkin tulee pian olemaan suurin
    ilomme kirjoittaa ja vastaanottaa kirjeitä. Et usko, sisko,
    kuinka sinua kaipaan, kuinka kärsin nähdessäni tyhjän vuoteesi ja
    tyhjän tuolisi. Tuhat kertaa päivässä tahtoisin puhua kanssasi,
    katsella sinua, kysyä sinulta neuvoa, minusta tuntuu kuin olisin
    niin epätäydellinen, kuin olisin puolinainen ihminen, ja äiti --
    mutta hän on kieltänyt minua puhumasta itsestään. Joudu, Marie,
    pane hattu ja takki päällesi ja riennä luoksemme, älä viivy
    hetkeäkään, sillä muistathan että tämä on viimeinen päivä.

                                                   Minna."

Nuo ystävälliset sanat lohduttivat alakuloista mieltäni. Oli niin
ihanaa ajatella saavansa nähdä heitä jälleen, ettei se tieto, jotta
se kestäisi vain hetken ja olisi viimeinen kerta pitkäksi aikaa,
ehtinyt mieltäni painaa. -- Mutta sallittaisiinko minun mennä heti? En
uskaltanut sitä toivoa.

"Minun täytyy pyytää anteeksi äkillisen poislähtöni vuoksi, mutta
kenties voi se minua hiukan puolustaa, että kirje sisälsi tietoja
eräästä rakkaasta sairaasta."

"En voi kieltää, hyvä mamseli, että teidän käytöksenne lievimmin sanoen
oli kovin sopimaton."

Hän näytti niin ankaralta ja kylmältä, huolimatta lempeästä, tyynestä
äänestään, että minulta katosi rohkeus kokonaan.

"Minulla olisi teille pyyntö, rouva everstinna. Saisinko tänään käydä
sukulaisteni luona?"

"Vai niin, te olette sitä lajia!" En saata kuvata sitä ärsyttävää
äänenpainoa, jolla hän lausui "sitä"-sanan. "Minulla on ollut useita
mamseleja, jotka alituiseen ovat tahtoneet juoksennella ulkona, mutta
nyt siitä ei tule mitään, sen sanon kerta kaikkiaan."

"Tästä lähtien tulen aina pysymään kotona, mutta omaiseni matkustavat
huomenna pois, ja minä tahtoisin vain sanoa heille jäähyväiset."

"Te puhutte ristiin, mamseli hyvä, äsken puhuitte sairaudesta,
nyt matkoista. Jos tahtoo kiertää totuutta, ei ainakaan saa olla
huonomuistinen."

Poskiani poltti, sydämmeni sykki kiivaasti, ja tunsin, että häntä
melkein vihasin.

"Äitini matkustaa juuri terveytensä vuoksi pois, -- älkää siksi
kieltäkö minua menemästä."

"Tekosyitä on helppo keksiä. Tänään hän matkustaa pois ja huomenna hän
palaa."

Hän katseli minua voittamattomalla epäluulolla.

"Minä uskon kautta autuuteni, että hän puhuu totta. Koeta luottaa
häneen, Helene?"

"Kukaan ei ole ollut herkkäuskoisempi kuin minä, Frederik, se on
oikeastaan luonteenvika minussa, mutta petos synnyttää epäluottamusta.
Tämän ainoan kerran olkoon kuitenkin menneeksi, saatte mennä, kun
olemme juoneet teetä."

"Voi, silloin on jo kovin myöhäistä enkä uskalla käydä yksin pimeässä."

"Anna palvelijan saattaa häntä, Helene."

"Mitä ihmettä sinä puhutkaan, Frederik, ikäänkuin palvelijalla ei olisi
muuta toimitettavaa."

"No, siinä tapauksessa saatan teitä itse, mutta luulen teidän pelkäävän
minua yhtä paljon kuin pimeyttä. Siihen teillä todellakaan ei ole
syytä."

"Kiitoksia paljon, mutta tahtoisin niin kernaasti mennä pian, kenties
voisin mennä päivällisen aikana?"

"Kuka sitten kahvin laittaa?"

Minä loin Amaliaan rukoilevan katseen, mutta hän ei kohottanut silmiään
keltaisesta villalanka-ruusustaan.

"Sen voi Lise-sisäkkö tehdä", vastasi luutnantti hetken kuluttua, "niin
se ainakin tulee maukkaampaa, kuin mitä Amalia toisinaan on meille
tarjonnut, sillä se on ollut joko laimeata, kylmää tai sameata."

Everstinna nauroi, Amalia puri huultaan.

"Saanko mennä?"

"Menkää, menkää, mutta tulee kestämään hyvin kauan ja riippumaan
käytöksestänne, saatteko luvan mennä toiste. Minä vihaan alituista
pyytelemistä, eikä teillä ole siitä vähintäkään apua."

Vihdoin viimein oli Amalia puettu. Minulla oli ollut todellinen
kärsivällisyyden koetus auttaessa häntä. Mutta nyt se oli kestetty,
olin vapaa ja voin mennä.

"Tiedättekö, mimmoisia vanhanaikaiset silkkikukkarot ovat, mamseli
Staal?" kysyi Amalia.

Tunsin ne hyvin, sillä isoäidin vihreä kukkaro oli vielä tallessa.
Sillä oli oma virkansa. Siihen pani äiti sen vähän, minkä taisi säästää
pienistä tuloistaan niitä varten, joilla oli vielä pienemmät. Se
sisälsi lesken rovon. Vastasin myöntävästi.

"Ostakaa sitten vihreätä silkkiä yhdeksi kukkaroksi ja älkää millään
muotoa olko kauan poissa, sillä sen pitää olla huomenna valmis."

Mieli kuohuksissa riensin melkein juosten läpi katujen. Olin
suutuksissani everstinnalle, iloitsin rakastettujen omaisteni
tapaamisesta ja ajattelin katkeruudella, että lyhyt yhdessäolon
hetkemme oli vielä lyhemmäksi tehty. Tultuani sillalle, alkoi
mieleni rauhoittua. Kuinka usein olinkaan kulkenut siellä äidin ja
Minnan kanssa, kuinka usein olimme katselleet kelloa, kuinka usein
surkutelleet vanhaa hedelmäinmyyjätärtä, joka istui kyyrysillään
kopissaan. Kodin muisteleminenkin jo yksistään rauhoitti, ja kun Minna
ovella sulki minut syliinsä ja kuiskasi: "Nyt olet siis vihdoinkin taas
luonani", alkoi suuttumus kadota, ja se rauha, joka hänen valtavasta
mielenliikutuksestaan, surustaan ja ilostaan huolimatta hänessä
vallitsi, vaikutti myöskin minuun.

Äiti istui akkunan ääressä. Kun tulin, ojensi hän kätensä vastaani.

"Mitä te molemmat lapset olettekaan tehneet? Marie, kuinka sinä
hennoit?"

Minä kätkin kasvoni hänen rintaansa vasten, itkin pois vihan ja
katkeruuden, itkin itseni hyväksi jälleen hänen hellää sydäntään vasten.

"Mimmoinen on perhe, jonka luona olet?"

"Siellä on kaksi somaa, pientä kaksoissisarta, joista minun on
pidettävä huolta, ja yksi sievä nuori tytär."

"Sinun pitää kirjoittaa hyvin usein, Marie, keventää sydäntäsi juurta
jaksain, kertoa meille kaikki. Tämä on katkera hetki, katkerimpia
elämässäni. Voi, kuinka koetan olla varovainen itseni suhteen, koska
yhtymisemme riippuu minun terveydestäni. -- Älä itke noin, Minnaseni.
Kun taas tavataan, ja uskokaa minua, lapset, Herra kyllä antaa meidän
tavata toisemme, niin tulemme tunnustamaan, että ero on ollut meille
hyödyksi, ja omasta elämämme kokemuksesta tulemme huomaamaan, että
kaikki vaiheet kääntyvät hyväksi niille, jotka rakastavat Jumalaa."

Minuutit kuluivat lentäen, kello löi kuusi. "Nyt minun täytyy mennä."

"Nyt jo, Marie! Ethän tarkoittane totta? Jää toki tänne täksi iltaa.
Emmehän päästä häntä mistään hinnasta, äiti?"

"En voi jäädä."

"Emme tahdo viekotella häntä laiminlyömään velvollisuuksiansa, sillä,
voi, onhan hän nyt riippuvainen muista. Kuinka mielelläni tahtoisinkaan
heidät tuntea, tietää mille perustalle lapseni lähin tulevaisuus on
rakennettu. Ei, en tahdo sinua kehottaa viipymään, en tahdo tuottaa
sinulle ikävyyksiä. Jumala ottakoon sinut turviinsa, hän siunatkoon ja
varjelkoon silmäterääni! Mene, Mie, mene, koska kerran niin on oleva."

Äiti sulki minut lujasti syliinsä sanoessaan: "mene", niin lujasti,
kuin ei olisi koskaan tahtonut minua hellittää, mutta minun täytyi
pois, viimeinen suutelo, Minnan vapiseva käsi päästi omani, ja minä
seisoin yksin kadulla. Kyyneleet himmensivät silmäni kiiruhtaessani
pois, ja kuitenkin olin paljoa onnellisempi kuin tulomatkalla.
Rikkaana lujassa luottamuksessa Jumalan armoon, rikkaana rakkaitteni
siunauksesta, lämpimästä molemminpuolisesta rakkaudestamme tunsin
omistavani voimia kärsivällisesti paljonkin kestämään. Sitä paitsi
oli minulla se suuri lohdutus, että heillä tulisi olemaan hyvä olla.
Verrattuna everstin perheeseen tuntui minusta äidin veli melkein
ylevältä olennolta. Hän oli tosin kopea, mutta halpamaisuuden rinnalla
kopeutta tuskin voi pitää paheenakaan. Äiti ja Minna kyllä voittaisivat
tuon kopeuden, hänen oli mahdoton vastustaa heitä.

Kun tulin kotiin, tuli luutnantti Due vastaani etehisessä.

"Oletteko te jo palannut", huudahti hän, "olisin ennemmin luullut,
ett'ette palaisi enää ollenkaan, ja niin totta kuin elän, en olisi
teitä siitä moittinut".

En vastannut mitään. Hänen kevytmielinen äänensä ei minua miellyttänyt,
vaikka olin hänelle kiitollinen siitä, että hän oli hankkinut minulle
luvan mennä.

Henriette ja Louise olivat Amalian huoneessa. Minä asetuin akkunan
ääreen ryhtyäkseni Amalian vihreätä kukkaroa valmistamaan.

"Tuleppa silkkiä pitämään, pikku Louise?"

Hän katsahti sisareen, mutta kun tämä näytti aivan välinpitämättömältä,
tuli hän lähemmäksi.

"Kiitos, palkaksi kerron sinulle tarinan tontusta muonakauppiaan luona."

"Sen olen kuullut."

"No, oletko kuullut viidestä yhdessä herneenpalossa?"

Kun rupesin kertomaan, seisoi Henriette katsomassa alas pihalle, mutta
vähitellen hän tuli lähemmäksi, liian ylpeänä salatakseen, että oli
sadustani huvitettu.

Voi, kuinka paljon iloa olivat Andersenin sadut meille tuottaneet.
Osasin ne melkein kaikki ulkoa. Professori Lange oli lukenut niitä
ääneen hupaisina talvi-iltoina, ja kun hän oli lopettanut ja äänekäs
mieltymyksemme soi äidille sananvuoron, oli hän selittänyt ne meille,
ja saimme tietää, että ne sisälsivät jotakin muuta, jotakin enemmän,
jotakin vielä herttaisempaa, kuin mitä me olimme ymmärtäneet. "Niissä
on voimaa hyvään", sanoi äiti. Minna ja minä luimme niitä yhdessä,
kun tulimme vanhemmiksi, ja vaivasimme päätämme saadaksemme selville
"tarinan tarinasta", joksi Minna sitä sanoi.

Kun olin lopettanut, syntyi hetken äänettömyys, jonka jälkeen Henriette
tuli luokseni, katsoi minua vakavasti silmiin ja virkkoi: "Siitä
kertomuksesta minä pidin paljon ja luulen myöskin, että vielä rupean
teistäkin pitämään."

Se tunnustus ilahutti minua sanomattomasti, paljoa enemmän kuin
uskalsin Henrietelle osottaa. Kunpa vain saisin hiukan vaikutusvaltaa
hänen suhteensa, voisin toivoa kaikkea hyvää luonteesta, joka, kuten
jo olin huomannut, tosin oli uhkamielinen ja ylpeä, mutta samalla
rehellinen ja suora. Päätin olla häntä liiaksi muistuttamatta, ja
koettaa etupäässä kylvää häneen hyvää siementä, vakuutettuna siitä että
hän omalla sielunvoimallansa voittaisi vikansa.

"Voi, kun minä en opi läksyäni!"

"Ehkä minä voin auttaa sinua, pikku Louise."

"Ei, sitä ette voi, sillä se on ranskankieltä."

"No, sitä parempi, sitä osaan jotensakin hyvin."

"Osaatteko te ranskaa? Sitä ei ole kukaan muu mamseli osannut."

Kukaan muu mamseli! Minua kauhistutti.

"Onko täällä siis ollut monta ennen minua?"

"Josko täällä on ollut! Täällä on ollut mamseli Paulsen, jolla oli
punainen nenä; silloin olin aivan pieni, ja mamseli Jensen, joka aina
tahtoi ulos, ja mamseli Schaum, joka pantiin pois, siksi että hän oli
nenäkäs, ja mamseli Munk, joka särki niin paljon tavaroita, ja mamseli
Olsen, joka myös oli nenäkäs ja varasti sokeria ja rahoja äidiltä, ja
mamseli Schmidt, viimeinen, jota sanoivat hutilukseksi, ja monta muuta
on täällä ollut, joita nyt en muista."

Eipä tuota kaikkea ollut hauska kuulla. Kaikki everstinnan kokemukset
tulivat tietysti minun niskoilleni. Minkähän mainesanan minä saisin
pois lähdettyäni?

"Tahtoisiko mamseli auttaa minuakin", kysyi Henriette.

"Oikein kernaasti." Suutelin häntä otsalle. Hän katseli minua hiukan
kummastellen, mutta kuitenkin ystävällisesti.

"Kertokaa meille vielä jotakin."

Kerroin heille "Uloimpana meressä" nimisen pienen tarinan, kerroin sen
enemmän itselleni kuin lapsille ja sain siitä lohdutusta.

Seuraavana aamuna istuin arkihuoneessa kukkaroa viimeistelemässä.
Ulkona oli kirkas ja kaunis sää. Tiesin, että he olivat lähteneet
kaupungista, että vierivät kauas pois, ja että olin yksin, ilman
ainoatakaan ihmistä, joka olisi voinut minua lohduttaa.

"Hyvää huomenta, mamseli Staal, no, kukkarohan on kohta valmis.
Tiedätte kai, että Amalia on sen itse valmistanut. Hänen on tapana
valmistaa kaikenlaisia töitä samalla tapaa. -- Me molemmat olemme
aikaisia ja saamme nyt huvittaa toisiamme miten parhaiten taidamme,
kunnes muut tulevat."

En keksinyt mitään sopivaa vastausta, jonka vuoksi olin vaiti.
Luutnantti rummutteli akkunanpieltä, avasi pienen lippaan ja sulki sen
jälleen -- hänen täytyi, kuten huomasin, aina jotakin hypistellä -- ja
jatkoi:

"Puhuimme äskettäin kansallisuuksista. Myöhemmin tulin ajatelleeksi,
että eri kansallisuuksilla on kullakin edustajansa tässä talossa.
Lankoni, kiivas ja rajuluontoinen, mutta pian leppyvä, rehellinen ja
vilpitön, voimatta kuitenkaan voittaa komeilemisen ja liioittelemisen
halua, on tietysti saksalainen. Amalia, vallanhimoinen, kopea, hän,
joka syrjäyttää kaiken muun saadakseen tahtonsa täytetyksi, on venakko.
Sisareni -- no, onneksi on hän harvinaisuus kaikkialla. Ja te, puhun
suoraan, mamseli Staal, te, joka aina näytätte niin tyyneltä, ja jonka
katseesta selvästi ilmenee: kolmen askeleen päähän minusta, mutta ei
lähemmäksi, te olette englantilainen missi. No, onpa hauska nähdä, että
voitte nauraa. -- Minä olen ranskalainen, kohtelias, hyväluontoinen,
pintapuolinen ranskalainen, joka ei tee pahaa eikä hyvää. Louise ja
Henriette ovat, Jumala paratkoon, nuori Tanska!"

"Minä toivon parasta nuoresta Tanskasta."

"Sitä minä en voi, ellei Englannin vaikutus mahdollisesti saisi
aikaan ihmeitä. Mutta, en ole vielä lopettanut: Espanjatarta,
donna Grandezzaa, joksi minä häntä sanon, ette vielä ole nähnyt.
Kukkaron, jota pitelette, on Amalia laatinut hänelle. Hän on vanha
nainen, Amalian isoäidin sisar. Oletteko koskaan kuullut puhuttavan
salaneuvoksetar Trollesta?"

"En."

"Hän tulee tänne tänään. Hän on itse ylpeys ja arvokkuus kiireestä
kantapäähän."

"Näyttää todella hullunkuriselta, äiti", huomautti Amalia myöhemmin,
"kun Louise täti tulee ajaen valkotukkaisen palvelijansa ja ajurin,
hänen poikansa kanssa, joka hänkin rupeaa käymään harmaaksi."

"Hullunkuriselta se kyllä näyttää, mutta sinusta sen ei oikeastaan
pitäisi tuntua niinkään hullunkuriselta. Tätisi on kertonut
määränneensä heille suuria lahjoja testamentissaan, ja sinähän tulet
siitä kärsimään, joka seikka on sitäkin surkuteltavampi, koska hän
minun tietääkseni on ainoa, jolta sinä voit toivoa periväsi."

"Siitä minä en ole millänikään, sillä sitä perintöä kyllä riittää.
En ole koskaan nähnyt niin kauniita koristeita kuin Louise-tädillä
on. Äidin eivät ole minkään näköisiä niiden rinnalla. Niiden joukossa
on etenkin eräs timanttikoriste, joka voittaa kaikki muut, ja sen
lisäksi on hänellä viisi kelloa vitjoineen, jotka ovat toinen toistaan
kauniimmat."

"Minun täytyy keskeyttää ihastuksesi, neitiseni", huomautti luutnantti
Due, "tuossa vaunut tulevat".

Komeat ajopelit pysähtyivät talon edustalle, valkohapsinen palvelija
auttoi rouvansa alas ja avasi portin, asettuen sitten jälleen
paikoilleen vaunujen taakse. Ajuri, hänen poikansa, napsahutti
piiskallaan, ja vaunut vierivät pois.

Salaneuvoksetar Trolle oli hyvin kaunis, vanha nainen, solakka ja suora
kuin salava, puettu mustaan silkkipukuun ja, toden totta, arvokas
kiireestä kantapäähän.

"Kuinka kiltti olit, pikku Amaliani, kun muistit vanhaa tätiäsi
lahjoittamalla hänelle kukkaron, joka päälle päätteeksi on aivan
samanlainen, kuin entinen kukkaroni."

"Sen valmistaminen huvitti minua suuresti, kun koko ajan toivoin, että
täti siitä tulisi pitämään."

"Amalia onkin oikea mestari naisten käsitöiden valmistamisessa",
huomautti luutnantti, "hänen tarvitsee vain koskea niihin, niin ne ovat
tuossa paikassa valmiit".

Kun salaneuvoksetar Trolle oli hetken aikaa jutellut everstinnan
kanssa, nousi hän ja lähestyi minua.

"Te olette siis talon uusi mamseli", virkkoi hän luoden minuun
terävän, tutkivan katseen, mutta vaikka punastuin, ei hänen katseensa
tuntunut epämiellyttävältä, päinvastoin tahdoin kernaasti olla hänen
tutkittavanaan.

"Olette hyvin nuori niin vastuunalaiseen toimeen, sillä onhan lasten
kasvatus koulun ulkopuolella suurimmaksi osaksi uskottu teille."

Vastuunalaisuus, kasvatus, ne olivat sanoja, joita ymmärsin, sanoja
jotka tapasivat minussa vastakaikua. Katsoin donna Grandezzaa suoraan
hänen kirkkaisiin, kieltämättä hiukan ankariin, harmaisiin silmiinsä ja
vastasin: "Se on todella suuri edesvastuu, mutta koetan tehdä, minkä
suinkin voin."

Hän nyykäytti päätään ja meni takaisin sohvan luo. --

Ne päivät, jolloin hän tuli meille, olivat todellisia juhlapäiviä
minulle. Niin ylpeä kuin hän olikin, osotti hän kuitenkin itsekullekin
tarpeellista kohteliaisuutta ja antoi jokaiselle tunnustusta
ansion mukaan. Hän oli itse kunnianarvoisuus. Se säteili hänen
sormenpäistään ja hänen silkkihameensa siroista poimuista. Minä
oikein lämmittelin itseäni sen loisteessa. Hän oli minusta kuin hyvä
hengetär. Amalia hillitsi kiivauttaan hänen läsnäollessaan, everstinna
pisteliäisyyttään, ja luutnantti Due, joka ei välittänyt hienoista
tavoista eikä mielellään luopunut huolettomasta käytöksestään, meni
tavallisesti tiehensä. -- Minun täytyi oikein hillitä itseäni ollakseni
katsomatta häneen liian ystävällisesti. Aikaa myöden rupesi minusta
tuntumaan, kuin olisi hänkin hiukan minuun mieltynyt.

"Te soitatte hyvin kauniisti, mamseli Staal", sanoi hän kerran,
"Amalialle tulee olemaan hyödyksi harjoitella teidän johdollanne."
Kerran hän huomautti: "Te olette kalpea, te kaipaatte varmaankin
liikettä. Noin nuorta tyttöä ei pitäisi sulkea huoneisiin. Kävelkää
reippaasti lasten kanssa, se tulee tekemään teille kaikille kolmelle
hyvää. Amalia, sinun täytyy pitää huolta siitä, että mamseli Staal
pääsee ulos, sillä hän on todellakin liian kalpea."

"Enhän minä voi pakottaa häntä menemään vastoin tahtoansa, täti kulta."

Salaneuvoksetar heristi minulle sormea. Hän ei aavistanut, että jos
olisin pyytänyt päästä kävelemään, olisin saanut ankaran kiellon.
Ulkoilmaan pääsin ainoastaan silloin, kun minun piti toimittaa ostoksia
Amalialle, joka kyllä tapahtui sangen usein.

Minulla oli alituinen kiire, sillä minun piti ommella koru- ja
liinaompelua, pestä pitsejä pullojen päällä, lukea ääneen, soittaa
pianoa ja aina olla valmiina auttamaan. Minun oli mahdoton uhrata
lapsille niin paljon aikaa, kuin olisin tahtonut.

Perheen suuri seurapiiri oli, kuten pian huomasin, hyvin harvoja
poikkeuksia lukuunottamatta parempi kuin perhe itse, jonka vuoksi
olinkin tyytyväisempi, kun meillä oli vieraita, vaikka olemassaoloani
silloin tuskin huomattiinkaan. Seurassa oli everstinna vilkas ja
kaunis, Amalia iloinen, lapsellisen avomielinen, hyväluontoinen ja
rakastettava. Tuskin heitä silloin tunsin samoiksi ihmisiksi, mutta
kun vieraat sydämmellisten jäähyväisten jälkeen olivat menneet pois,
rupesivat äiti ja tytär, ennenkuin vieraat vielä olivat ehtineet
portaita alaskaan, heitä panettelemaan ja säälimättömimmällä tavalla
pilkkaamaan heitä mitä vähäpätöisimmistä sanoista ja teoista. Se
teki minuun tuskallisen vaikutuksen. Tuskastuttavaa oli kuulla,
kuinka huolettomasti, aivan kuin leikkiä laskien everstinna kertoi
aviopuolisoiden epäsovusta ja perheonnettomuuksista, joille minä
ennemmin olisin itkenyt kuin nauranut, tuskalliselta tuntui lempeä ääni
ja imelät sanat, joilla hän taisi lausua mitä katkerimpia asioita.
-- Kun rouva Bärenschildiä päänsärky vaivasi, tunsi hän luullakseni
tarvetta antaa muitten tuntea hänen kipuaan, ja ikävä kyllä oli
hänellä usein päänsärky. Toisinaan olin häneen kovin vihoissani, mutta
milloin taas mieleni oli lempeä ja hyvä, säälin häntä syvästi. Kuinka
äärettömän surkealta mahtoikaan tuntua epäillä lähimpiä omaisiaan,
miestään, veljeään, niitä, joita hänen tuli pitää lapsinaan. Amalialla
oli päinvastainen vika: hän uskoi, -- ei, se ei ole oikea sana -- hän
vaati, että kaikki muut olisivat parempia kuin hän itse. Rahansa jätti
hän, minun pyynnöistäni huolimatta, aina esille. Palvelijan, joka oli
suoranaisesti hänen käskettävänään ja jonka sijalle minut oli asetettu,
piti olla toimelias, kätevä, huolellinen, kekseliäs, kärsivällinen ja
tottelevainen. Minulla ei ollut kaikkia näitä ominaisuuksia, jonka
vuoksi Amalia-neiti usein olikin minuun tyytymätön.

Everstin kanssa en ollut paljon tekemisissä. Kahdesti käännyin
kuitenkin hänen puoleensa. Kerran täytyi minun näet kysyä häneltä, ketä
minun oikeastaan tuli totella, hänen vaimoaanko vai tytärtään, koska
molemmat yhtaikaa tahtoivat käyttää apuani. Kysyin lyhyesti ja muitta
mutkitta, mikä oli hänen tahtonsa, sillä olin huomannut, että hän
rakasti suoraa puhetta.

"Everstinnalla on ranskalainen kamarineitinsä ja talon muut palvelijat
käskettävinään. On sen vuoksi kohtuullista, että te olette yksinomaan
tyttäreni käytettävänä", vastasi hän päättäväisesti. Olin iloinen kun
sain tietää, mitä minun oli tehtävä, mutta rouva Bärenschild ei koskaan
antanut anteeksi tekoani.

Toisen kerran menin everstin luo pyytääkseni lupaa päästä toisinaan
kirkkoon.

"Se on kohtuullinen pyyntö, mamseli Staal, pidän siitä, että taloni
väki käy kirkossa, tietysti sotilaskirkossa."

Aika kului. Kesä oli täydessä kukoistuksessaan, mutta minä huomasin sen
ainoastaan lämmöstä ja painostavasta ilmasta. Ei kulunut päivääkään,
jona minua ei olisi nöyryytetty tavalla tai toisella, vaikka tein
parastani täyttääkseni velvollisuuteni. Onneksi läksivät everstinna ja
Amalia usein ulos, ja yksin istuessani kului aika hupaisasti, vaikka
minulla olikin yltäkyllin työtä. Uneksin silloin entisyyden iloista
ja toivoin valoisampaa tulevaisuutta, vaikka toivoni tosin oli hyvin
heikko. Joka viikko sain kirjeen ja opin vähitellen pysymään tyynenä
työssäni, kätkien kirjeen ompelulippaaseeni sopivampaan tilaisuuteen.
Äitini tila oli jotensakin muuttumaton, hän oli kenties hiukan parempi,
mutta hyvin uneton.

"Carl-eno", kirjoitti Minna, "pitää äidistä hyvää huolta ja
on toisinaan hyvin helläkin häntä kohtaan, mutta tuntuu siltä
kuin pelkäisi hän sitä osottaa, kuin olisi hänessä vielä vanhaa
vihankaunaa, jota hän ei saa itsessään voitetuksi. Julia-täti on
lempeä ja hellä meitä kuten kaikkia kohtaan, serkut ovat herttaisia,
rakastettavia pieniä tyttöjä, ja Christian-serkku tekee parastaan meitä
ilahuttaakseen, -- ja kuitenkin, Marie, kuinka onnellisia olimmekaan
ennen! Me kaipaamme sinua aamusta iltaan, kaipaamme sinua tuhat kertaa
enemmän kuin sinä meitä. Älä luule että sanon sen soimatakseni sinua,
sisko, päinvastoin, Jumalan kiitos, että sinun on niin hyvä olla." --

Äiti ei oikeastaan olisi saanut kirjoittaa, mutta tavallisesti oli hän
kuitenkin itse liittänyt kirjeeseen pari riviä.

"Kirjeesi eivät minua tyydytä, Marie. Minusta tuntuu kuin jotakin
peittelisit. Ole suora, jos sinulla on ikävyyksiä, niin ja'a ne
kanssamme. Saat siitä lohdutusta ja minä myöskin, kun saan tietää
totuuden."

Mutta suora en voinut olla enkä myöskään tahtonut totuudesta poiketa.
Sen vuoksi tulivat kirjeet kieltämättä yksipuolisiksi. En maininnut
sanaakaan ikävyyksistä ja esitin pienimmänkin hyvän, mikä osakseni
tuli, niin edullisesti kuin mahdollista. Kirjeeni olivatkin minulle
vain puolinaisena helpotuksena. Ei niissä ollut ainoatakaan valheen
sanaa, ja kuitenkin tuntuivat ne minusta läpilukiessa valheellisilta,
kun niissä ilmeni vain elämäni valopuolet, ilman ainoatakaan varjoa.
Herttainen Minnani, rehellinen Minnani, joka kirjoitti suoraan
sydämmensä syvyydestä, antoi pettää itsensä, vaan ei äiti.

Kirjeissä kerrottiin, että herra Höppe oli saanut halvauksen, ei voinut
puhua eikä liikkua paikaltaan, mutta oli kuitenkin täydessä tajussa.
Häntä hoidettiin huolellisesti, mutta hän oli melkein aina yksin ja oli
sen vuoksi kaksin verroin kiitollinen äidille, kun äiti tuntikausia
istui hänen luonaan ja jutteli hänelle ystävällisesti, tai kun Minna
toi hänelle kukkia. Äidin käly oli kertonut, että herra Höppe aina oli
yllyttänyt hänen miestään vihaan äitiä kohtaan, mutta se ei muuttanut
mitenkään äidin käytöstä. Herra Höppe oli avuton, ja äiti tahtoi
lievittää ja lohduttaa, mikäli taisi.

Aikaa myöden kävivät pienet oppilaani, etenkin Henriette, minulle hyvin
rakkaiksi, ja ilokseni kiintyivät hekin kumpikin omalla tavallaan
sydämmellisesti minuun. Louise oli äärettömän altis vaikutuksille.
Vaikka hänellä oli hyvä sydän, ei hänellä ollut rohkeutta vastustaa
pahaa, omistaa hyvää, asettua virtaa vastaan. Sitä voimaa taas ei
puuttunut Henrieteltä, vaan hän oli vähän liiankin kova, vähän
riitaisa, kiivas, uhkamielinen, ylpeä, mutta jalomielinen, uskollinen
ja uhrauksiin kykenevä. Nämä ominaisuudet eivät luonnollisesti olleet
täysin kehittyneitä lapsen luonteessa, mutta ne olivat versomassa.

Usein istui pikku Henriette iltaisin vuoteessaan, kun Louise nukkui,
ja minä tein työtä, ja kiisteli kanssani oikeasta ja väärästä. Hän ei
kernaasti taipunut, mutta kun hän sen teki, oli hän vakuutettu olleensa
väärässä, ja hänen käytöksestään huomasin pian, että totuus oli
juurtunut hänen sydämmeensä.

"Voi, mamseli Staal, äiti ja Amalia ovat todellakin hyvin pahoja."

"Kavahda, Henriette, älä rupea muita tuomitsemaan. Meillä on kyllin
tekemistä itsessämmekin. Äidilläni oli aina tapana sanoa, että
lähimmäisemme viat eivät saa meissä herättää muuta tunnetta kuin surua
sekä halua peittää ne rakkauden vaipalla."

"Teidän äitinne on hyvin hyvä."

"Ja hyvin vaatimaton."

"Minä en ensinkään pidä erikoisen paljon vaatimattomuudesta. Se, jolla
kerran on jokin ansio, tietäköön siitä myös, minun mielestäni."

"Mitä mittaa sinä käytät arvostellessasi itseäsi, pikku Henny? Jos
mittaat itseäsi syntisten ihmisten mukaan, voit helposti tulla
suureksi, mutta jos mittaat itseäsi ainoan täydellisen olennon mukaan,
tulet äärettömän pieneksi, nöyräksi ja vaatimattomaksi. Eikö niin?"

"Niin kyllä."

"Nyt sinun pitää nukkua, Henriette. Hyvää yötä, uneksi kauniita unia,
pikku tyttöseni. Kun olen ommellut tämän viimeisen reunuksen Amalian
hameeseen, olen valmis ja menen minäkin nukkumaan."



KYMMENES LUKU.


Elokuu tuli. Lapset pääsivät kesälomalle ja se oli päätetty viettää
eräässä huvilassa Frederiksbergallee'n varrella. Amalia olisi
mieluimmin asunut Strandvejen'in varrella, mutta rouva Bärenschild
pani vastaan, ja luulenpa todella että hän teki sen vain Amaliaa
kiusatakseen.

"Teidän täytyy, mamseli Staal, lähteä edeltä sisäkön kanssa,
ripustamaan ylös akkunaverhot ja panemaan kaikki kuntoon."

Lise-sisäkkö, joka ensimmäisestä keskustelustamme asti oli osottanut
minulle tuntuvaa epäsuosiota, ei ollut ensinkään hyvillään tästä
toimenpiteestä. Hänen käsityksensä mukaan olin minä jonkinlainen
vakoilija, joksi everstinna todellakin oli kehottanut minua rupeamaan,
vaikka tosin menestyksettä.

Pöly tuprusi sisään täyteen ahdatun omnibuksen akkunoista, ajaessamme
Vesterbro-katua, tuota rakasta Vesterbro'ta, jolle en ollut kertaakaan
astunut eromme jälkeen. Minusta tuntui kuin tekisi entisen kotimme
näkeminen minulle hyvää. Pistin pääni akkunasta ulos, mutta mitä
näinkään! Talo oli melkein kokonaan alas revitty, rakas arkihuoneemme
oli avoinna kaikkien katseille, kauniit vihreät seinäpaperit riippuivat
repaleina. Ruokasalin läpi saatoin katsoa puutarhaan. Missä ennen oli
ollut kukkapenkereitä ja sieviä käytäviä, näkyi nyt soraläjiä ja kiviä.
Hetkinen vain, ja vaunut vierivät pois, mutta olin nähnyt kylläksi.
Tuntui, kuin olisin jäänyt kodittomaksi, ajattelin professorin
lintuja ja voin tuskin pidättää kyyneleitäni. Voi, olin aina luullut,
että muuttaisimme sitten kaikki vanhaan kotiimme, mutta tätenhän me
joutuisimmekin siis aivan vieraaseen ympäristöön. Pääsisimmekö edes
ollenkaan enää yhteen. Jumala sen yksin tiesi. Yhtymisemme tuntui
minusta entistä kaukaisemmalta ja epätodellisemmalta.

"Teille tulee vedet silmiin", virkkoi muuan lihava eukko, jonka
syli oli täynnä kääröjä ja laukkuja, ja joka lakkaamatta pyyhki
hikisiä kasvojaan, "se tulee pelkästä kuumuudesta, näen mä, eikä
minunkaan laitani ole juuri kehuttava, ja kuitenkin saamme me
Frederiksbergiläiset olla kiitollisia näistä siunatuista omnibuksista.
Ovat ne kuitenkin suurena helpotuksena, kun pääsee omia jalkojaan
vaivaamasta."

Vaikka en voinut olla hänen kanssaan yhtä mieltä siinä asiassa, olin
kuitenkin niin kiitollinen tuon lihavan eukon ystävällisistä katseista,
että tarjouduin pitämään kahta hänen kääröistään. Toinen sisälsi
kahvipapuja, kuten hajusta heti päätin, toisen, joka oli laukku, otin
vähällä pudottaa säikähdyksestä maahan, sillä sen sisältö liikkui
sangen epämiellyttävällä tavalla.

"Hyvänen aika, luulenpa että pelkäätte", huudahti eukko ja nauroi
haletakseen, "ei siinä ole kuin muutamia viattomia kaloja, jotka ostin
lapsilleni, sillä nähkääs, niillä on ollut hinkuyskä, eivätkä saa vietä
syödä lihaa."

Lise-sisäkkö veti hamettaan puoleensa, nyrpisti nenäänsä ja katsahti
kopeasti kalalaukkuun.

Olin koko päivän ankarassa työssä. Luutnantti Due tuli antamaan minulle
hiukan neuvoja huonekalujen sijoittamisessa, kuten hän sanoi. Se oli
suuri apu, sillä muuten olisin ollut sangen pahassa pulassa.

Herrasväki saapui illalla. Ei minua sanallakaan kiitetty, mutta ei
myöskään moitittu, ja sekin oli jo paljon.

Amalia oli saanut kaavapiirustukset pitsimantiljaan, joiden mukaan
minun piti ommella korko-ompelua. "Teidän täytyy pitää kiirettä,
mamseli Staal", sanoi hän, ja minä koitin kiirehtää minkä jaksoin.
Kävellä en ehtinyt, vaan istuin käsitöilleni puutarhassa iloiten
kukkaintuoksusta, vihreistä puista ja päivänpaisteesta.

Olimme siellä useammin yksinämme kuin kaupungissa ja yleensä vallitsi
ikävänlainen mieliala. Everstinnalle kävi aika pitkäksi ja hän oli
pahalla päällä. Amalialla oli ikävä, jonka vuoksi hän oli entistä
tuittupäisempi. Luutnantti Duella oli myös ikävä ja ajan kuluksi teki
hän herkeämättä pientä pilaa, etenkin sisarestaan. Everstistä sitä
vastoin tuntui hauskalta olo perheen keskuudessa, lukuunottamatta
muutamia ukkoskohtauksia. Hän oleskeli paljon lasten kanssa, jotka
rouva Bärenschild ja Amalia kokonaan laiminlöivät.

"Louise täti tulee tänne viikon päiviksi", ilmoitti Amalia eräänä
aamuna suuruspöydässä. Kukaan ei virkkanut mitään, mutta selvästi
näkyi, etteivät he olleet siitä hyvillään. Ainoastaan eräs iloitsi
vilpittömästi hänen tulostaan. --

Kun ensimmäinen auringonsäde pilkisti sisään huoneeseemme, joka
sijaitsi idänpuoleisessa tornissa, herätin minä pienet ystävättäreni,
ja nopeasti pukeuduttuamme menimme ulos huvimajaan, käyttääksemme
rauhalliset aamutunnit lukemiseen. Autoin heitä kirjoituksissa ja
läksyjenluvussa tutkintoa varten ja rupesin opettamaan heille vähän
englanninkieltä.

"Mikä salaliitto tämä on?" kuului eräänä aamuna odottamatta
salaneuvoksetar Trollen ääni, "näin teidän menevän ulos eilen ja nyt
taas tänään ja tulin siitä oikein uteliaaksi. -- Näytätte lukevan
oikein mielellänne. Te pidätte varmaankin paljon mamseli Staalista,
lapset?"

Louise päästi käteni, mutta Henriette kietoi käsivartensa ympärilleni.
"Me rakastamme häntä", sanoi hän.

Salaneuvoksetar istuutui, selaili hiukan kirjoja, ojensi minulle
ranskalaisen kirjan ja pyysi minua lukemaan ääneen.

"Hyvin, oikein hyvin. Ja nyt kerron teille erään tuuman, kuullakseni
hyväksyttekö sen, ennenkuin esitän sen everstinnalle. Suostuisitteko
te, mamseli Staal, -- sillä että kykenette, siitä olen varma, --
suostuisitteko opettamaan Louisea ja Henrietteä? Se olisi heille
suureksi hyödyksi. Voitte olla vakuutettu siitä, että olen huomannut
kuinka hyvä teidän vaikutuksenne heihin on ollut."

"Jos minä todella siihen kykenisin, suostuisin hyvin kernaasti."

Henriette riemuitsi, eikä Louisekaan iloaan peitellyt.

Salaneuvoksetar nyykäytti meille ystävällisesti päätään ja meni pois.
Hetken kuluttua hän palasi. Hänellä oli suuri itsensähillitsemis-kyky
ja hän olikin aivan tyyni, mutta poskilla näkyi kuitenkin tavallista
tummempi puna.

"Kuulen, hyvä mamseli Staal, että olette tuiki välttämätön nykyisessä
asemassanne, jonka vuoksi teillä kuitenkaan suinkaan ei ole syytä
siihen jäädä. Olen pitkän elämänvaellukseni aikana koonnut koko joukon
ihmistuntemusta, minulla on jotensakin terävä huomiokyky ja olen aikoja
sitten huomannut, että kasvatuksenne asettaa teidät aivan toiselle
sijalle, kuin missä nyt olette. -- Minun ei ole tapana helposti
lahjoittaa kellekään ystävyyttäni, mutta kun sen teen, toivon myöskin
antavani lämpimän ystävyyden, joka näyttäytyy enemmän teoissa kuin
sanoissa. Luulen helposti voivani hankkia teille kotiopettajan toimen
ja tulee olemaan todellinen ja suuri ilo auttaa teitä semmoiseen
paikkaan, jossa teille annetaan arvoa ansionne mukaan."

"Olen teille sanomattoman kiitollinen suuresta ystävällisyydestänne,
mutta tarjoustanne en voi ottaa vastaan."

Salaneuvoksetar tuli luokseni, katsoi minua suoraan silmiin ja huudahti:

"Olisiko se mahdollista, voisitteko te noiden äidittömien tähden siinä
määrin uhrautua?"

"En, rouva salaneuvoksetar, minun olisi kyllä tosin hyvin vaikeata
erota lapsista, mutta syy on itsekkäämpää laatua."

"Saisinko kysyä, mikä se syy on?"

"Omaisistani tuntui raskaalta, että minun olosuhteitten pakosta täytyi
lähteä vierasten ihmisten pariin. He luulevat nyt, että olen löytänyt
kodin, jossa minun on hyvä olla. Jos vaihtaisin paikkaa, tuntisivat he
uudestaan samaa tuskaa, kuin heistä erotessani."

"Sekö oli se itsekäs syy?" Salaneuvoksetar Trolle laski kapean kätensä
hyväillen pääni päälle ja kuiskasi hellällä äänellä: "Te olette hyvä
pieni tyttö."

Iltapäivällä oli Amalia pahalla tuulella. "Te tuhlaatte liian paljon
aikaa lasten hyväksi", sanoi hän, "en ymmärrä kuka on pannut noita
opettajanoikkuja päähänne. Te laiminlyötte ompelemisen, eihän mantilja
ole vielä edes puoleksi valmis. Nyt täytyy teidän jättää kaikki muu,
poimia kukkia ja asettaa ne oikein kauniisti maljakkoihin."

Kapteeni Ridderspore, kosija, joksi luutnantti Due häntä nimitti, tuli
sitten illalla Amaliaa tervehtimään, ihaili kukkia ja sanoi: "Neiti on
varmaankin järjestänyt ne itse. Tuskin voi nähdä mitään sen ihanampaa."

"Kuinka te arvasitte, että minä olin ne järjestänyt", virkkoi Amalia
nauraen, "niin, luulenpa todella olevani jotensakin lahjakas siihen
suuntaan. Täytyyhän jollakin tavoin huvitella täällä maalla."

Kapteeni Ridderspore otti ruusunnupun ja kiinnitti sen rintaansa. Hän
ansaitsi todellakin kosijan nimen. Väsymättä hän palveli Amaliaa,
joka ei taipunut häntä ottamaan, mutta ei häntä hylkäämäänkään.
Aatelismiehenä, upseerina ja varakkaana miehenä ei hänelle sopinut
antaa rukkasia. Mutta hyvin vähälahjaisena sekä järjen että ulkomuodon
puolesta ei hän Amaliata varsin miellyttänyt, jonka vuoksi hän näki
parhaaksi antaa kapteenin odottaa. --

Palatessani eräänä sunnuntai-aamuna elokuun puolivälissä kirkosta,
ylläni vaalean sininen puku, äidin viimeinen joululahja, tuli Amalia
vastaani käytävässä.

"Mitä näenkään, mamseli Staal, tuommoinen kaunis puku yllä? Kuinka
sopimatonta! Olettehan aina ennen valinnut tummia kankaita. Minun
mielestäni on luonnollista, että aina olette siististi puettu, mutta
niin vähän silmäänpistävästi kuin mahdollista."

En tehnyt vastaväitteitä, vaan ripustin pois kauniin sinisen pukuni.
Sen alla olisikin todella kevyemmän sydämmen pitänyt sykkiä. Pukeuduin
vanhaan mustaan silkkipukuuni, joka mielestäni oli säädyllisin ja teki
minut enimmin näkymättömäksi.

Eräänä hyvin helteisenä päivänä läksi eversti ajelemaan lasten
kanssa metsään, rouva Bärenschild meni kylpemään, ja Amalia sekä
Frederik-luutnantti tulivat viileyttä etsimään huvimajaan, jossa minä
istuin.

"Mikä sietämätön helle! Ei voi kävellä, ei lukea eikä tehdä niin
mitään."

"Se on teidän mielipiteenne, Amalia, ja kieltämättä myöskin minun,
mutta neiti Staal näyttää olevan toista mieltä."

"Kaikki ihmiset eivät ole samassa asemassa. Näyttäisipä
hullunkuriselta, jos kaikki panisivat kätensä ristiin vähäisen
helteen tähden. En ymmärrä muuten, minkä vuoksi te, Frederik, viime
aikoina olette ruvennut sanomaan mamselia neidiksi. Se on todellakin
sopimatonta."

"Minulla on kyllin ikää toimiakseni omin päin, Amalia. Meidän entiset
mamselimme ovat tehneet sen nimen minulle vastenmieliseksi. Tätä nuorta
naista sanon minä ehdoin tahdoin neidiksi. Mutta mitä näenkään! Tuolla
tulee Helene ajaen upean ritarin rinnalla. Sehän on 'kosija', niin
totta kuin elän!"

Amalia odotti hetken, kunnes oli saanut nyrpeän ilmeen kasvoistansa
poistumaan, ja riensi sitten vaunujen luo.

"Kaunis tyttö", huomautti luutnantti katsellen hänen jälkeensä.

"Erinomaisen kaunis."

"Kuulkaa, neiti Staal, tahtoisin kysyä teiltä neuvoa eräässä asiassa.
Sallittehan." Hän otti ompelulippaastani lävistimen ja piirteli sillä
kuvioita pöytään. "Lupaatteko vastata suoraan?"

"Kyllä, toivoakseni."

"Luuletteko te, että Amalia voisi tehdä minut onnelliseksi? Luuletteko,
että me sopisimme hyvin toisillemme? Neuvotteko minua anomaan hänen
kättään?"

"Kuinka minä uskaltaisin siinä suhteessa neuvoa, tunteehan luutnantti
hänet paljoa paremmin kuin minä."

"Tuota en olisi uskonut teistä, neiti Staal, se ei ollut ystävän
vastaus. Jos pahin viholliseni seisoisi papin edessä Amalian kanssa,
tarttuisin hänen käsivarteensa ja huutaisin: seis, seis, ennenkuin on
myöhäistä."

"Minun täytyy tunnustaa, etten pitänyt mahdollisena, että te olisitte
Amalia-neitiin kiintynyt."

"No, se minua ilahuttaa. Mutta mitä arvelette siitä, että Helene
usein on viitannut siihen suuntaan, että minun pitäisi naida Amalia.
Sisar tahtoo päästä hänestä ja suo hänet veljelleen. Sydämmeni on
muuten kaukana poissa, kaukana Ruotsissa asti. Kyllä te todella olette
omituisin ihminen, minkä eläissäni olen tavannut. Nyt te ensimmäisen
kerran katsotte minuun oikein ystävällisesti, kun kuulette, että
sydämmeni on Ruotsissa. -- Minulle on käynyt sangen omituisesti. Olen
aina tavallani kammoksunut papintyttäriä, ruotsittaria, pitkiä naisia
yleensä ja etenkin Maija-nimisiä, ja ajatelkaa, lähden tervehtimään
pohjois-Ruotsissa asuvaa serkkuani ja kun palaan kotiin, olen kihloissa
pitkän, ruotsalaisen papintyttären kanssa, jonka nimi on Maija. Se on
syvä salaisuus, minulla on ainoastaan yksi ainoa uskottu. Teitä en
pyydä vaikenemaan, sillä vaikenette pyytämättäkin. Jos olisin vähääkään
tunteellinen, luettelisin kaikki hänen suloutensa ja hyvät avunsa,
mutta sitä en ole ja tyydyn sen vuoksi lyhyesti selittämään hänet
kaikkein herttaisimmaksi olennoksi maan päällä. Te muistutatte häntä,
niin käsittämätöntä kuin se onkin. Ulkonaista yhtäläisyyttä ei ole, hän
on -- ettehän pahastune, se onkin kenties vain minun luuloni -- hän
on teitä kauniimpi. Hän on avomielinen, te suljettu. Hän on iloinen,
te vakava. Eihän teillä tosin ole syytä ollakaan täällä muunlainen,
-- te sysäätte luotanne, peräydytte, hän tulee vastaan, ja kuitenkin
te mielestäni muistutatte häntä. Tuntuu siltä kuin teidän molempien
sydämmissä asuisi salainen voima, joka vastoinkäymisten kohdatessa
selvimmin ilmenisi. Minulla on rajaton luottamus teidän kumpaisenkin
menettelytapaan. Niin, se on arvoitus, jota en voi selittää, ja te ette
tietysti voi minua ymmärtää."

"Luulenpa kuitenkin voivani. Yhtäläisyys johtuu varmaankin siitä, että
palvelemme samaa isäntää."

"Niinkö luulette!" -- Luutnantti Due käänsi kasvonsa puoleksi poispäin,
painoi lävistimen niin syvälle vihreään puutarhapöytään, että kärki
katkesi, ja kysyi: "Enkö minä sitä isäntää palvele?"

"Minun täytyy sanoa: ette. Te ette ole ruvennut vakinaiseen
palvelukseen, mutta toisinaan, eikä niin aivan harvoinkaan, minun
luullakseni, työskentelette te talossa tunnittain. Mutta teillä
on ominaisuuksia, jotka asettavat teidät talon parhaimpien ja
hyödyllisimpien palvelijoiden joukkoon, kun te kerran otatte pestin
koko elinajaksenne, ja niin kyllä lopulta käykin."

"Ei mitään saarnaa, neiti Staal, taivaan tähden, ei mitään saarnaa!"
Luutnantti Due painoi sormillaan korvansa kiinni, juoksi pois
huvimajasta ja viskasi tietämättänsä pahoinpidellyn lävistimen
porkkanapenkereelle.

Hetken kuluttua hän palasi. "Tahdotteko nähdä hänet? Tämä on
valitettavasti sangen kurja kuva, erään vaeltavan tuhertajan maalaama."

"Erinomaisen miellyttävät kasvot. En väsyisi niitä katselemasta."

"Hän on komean näköinen todellisuudessa, paljoa komeampi kuin tuossa,
ja kun lisäksi ajattelee, kuinka hyvä ja herttainen hän on! Ainoastaan
yhdessä kohden on minulla muistuttamista häntä vastaan, mutta se onkin
seikka, jota en koskaan voi oikein antaa anteeksi, seikka, joka on
ristiriidassa kaikkien hänen hyvien ominaisuuksiensa kanssa. Voitteko
arvata, mikä se on?"

"En mitenkään!"

"Se, että hän valitsi minut, että hän voi minuun mieltyä, että
hän rakastaa minua uskollisen sydämmensä syvyydestä. Suuri vika
niin puhtaassa ja lujassa luonteessa on valita kevytmielinen,
huikentelevainen luutnantti elämäntoverikseen. Olen monta kertaa
sanonut Maijalle, että se alentaa häntä minun silmissäni. Mutta mitä
arvelette? Jos hän olisi antanut minulle rukkaset, olisin tullut
onnettomaksi elinajakseni. Kaikella tässä maailmassa on valo ja
varjopuolensa. -- Kun minä täytän kaksikymmentä viisi vuotta ja saan
itse omaisuuteni haltuuni, matkustan tyttöäni noutamaan, ja kun hän
vaimonani tulee tänne, niin varokoot ne sukulaiseni itseään, jotka
eivät tahdo osottaa hänelle kyllin suurta kunnioitusta. -- Olen avannut
teille sydämmeni, neiti Staal, osaksi sen vuoksi, että minun teki
mieli jutella teidän kanssanne Maijasta, ja osaksi siitä syystä, että
se oli ainoa keino, jonka kautta voimme joutua hauskaan, avomieliseen
suhteeseen keskenämme. Toivon, että tästä lähtien olemme hyviä ystäviä."

"Oikein hyviä ystäviä", vastasin minä puristaen lämpimästi hänen
kättään.

Tämä ystävyys tuotti minulle suurta lohdutusta. Me puhuimme usein
Maijasta, joka toisinaan lähetti minulle ystävällisen tervehdyksen.
Luutnantti Due osotti minulle aina sydämmellistä ja vakavaa
kohteliaisuutta, joka sangen räikeästi erosi hänen toisinaan melkein
sietämättömästä käytöksestään rouva Bärenschildiä ja Amaliaa kohtaan.
Nämä viimeksimainitut kohtelivat minua sensijaan entistä ankarammin ja
usein sain kuulla, että olin oikullinen, vaikka todellakaan en sitä
itse huomannut.

Luulen pohjalta heidän pitäneen suurimpana vikanani sitä, etten koskaan
alentunut kielimään enkä imartelemaan -- ne näet olivat ainoat tiet,
joita myöten luutnantti Duen vakuutuksen mukaan pääsi heidän suosioonsa.

Salaneuvoksetar Trolle puolusti aina minua voimakkaalla tavallaan,
ja kirjeissäni rakkaille omaisilleni ylistelin kaikin tavoin hänen
hyvyyttään, ja kuvailin myöskin uutta ystävääni, hänen Maijaansa sekä
suhdettani lapsiin. "Mutta kerro meille jotakin rouva Bärenschildistä
ja vanhimmasta tyttärestä. Miksi et koskaan heitä mainitse, Marie?"
ja minä vastasin, että rouva Bärenschild oli kivuloinen ja alituisen
päänkivun vaivaama, ja että tytär oli ruskeasilmäinen kaunotar ja
isänsä ylpeys. -- Päivää ennen poislähtöämme tuli Amalia juosten
arkihuoneeseen. "Ajatteleppas, äiti, kreivi Christian Örnklo on
pysähtynyt portille ja puhelee Frederikin kanssa. Toivottavasti hän ei
ratsasta tiehensä tulematta meitä tervehtimään."

Onneksi seisoin minä selin Amaliaan päin, sillä muuten hän olisi
huomannut mielenliikutukseni, mainitessaan äitini veljenpojan kreivi
Christian Örnklon nimen.

Muutaman minuutin kuluttua astui hän sisään, tervehti tuttavallisesti
rouvaa ja neitiä ja heittäytyi nojatuoliin, jossa minulla oli hyvä
tilaisuus häntä tarkastaa.

Hän oli äidin näköinen, siinä nimittäin, että kasvonpiirteet
muistuttivat toisiaan, mutta ilme oli aivan erilainen. Näki selvään,
että hänellä aina oli ollut hyvät päivät, että hän oli aika lailla
kopea, mutta samalla hyvänsävyinen, ja ettei hän koskaan ollut
ponnistanut sielunsa eikä ruumiinsa voimia.

Amalia keskusteli hänen kanssaan vilkkaasti hevosista ja koirista,
jotka nuori kreivi näytti perinpohjin tuntevan.

"Teidän täytyy nähdä minun pieni, englantilainen koirani. Spilop!
Spilop! Spilop!"

Spilop hyppäsi emäntänsä syliin ja heilutti keikaillen pitkiä korviaan.

"Se ei ole puhdasta englantilaista rotua", huomautti kreivi Örnklo
hiukan ylenkatseellisesti.

Se oli kipeä kohta Amaliassa. Frederik oli usein kiusannut häntä
samalla väitteellä, ja hän oli silloin suuttunut pahanpäiväisesti.
Nyt hän osasi hillitä itseänsä siinä määrin, että ainoastaan hiukan
punastui.

"Eikö se todellakaan ole puhdas englantilainen? Sitä tuskin voin uskoa.
Se oli ainakin sangen kallis. Katsokaa, kuinka komea häntä sillä on.
Mutta tietysti te sen asian paremmin ymmärrätte."

"Se on jotensakin puhdasrotuinen, mutta ei aivan. -- Minä tilasin
äskettäin yhden sen rotuisen Englannista, kaikkein somimman pienen
otuksen. Olin aikonut antaa sen eräälle serkulleni, mutta en saanut
suurtakaan kiitosta vaivastani, sillä hän lahjoitti sen pienelle
Therese siskolleni ja valitsi sen sijaan ison vaaleanharmaan,
ruskeatäpläisen jahtikoiran. Oikeastaan olin kyllä hyvilläni siitä,
että serkkuni tahtoi uskollisen, viisaan koiran, joka voi häntä
puolustaa hänen kuleksiessaan yksin metsissä, siis tavallaan ystävän,
kuin tyhmän, itsekkään pienen sylikoiran, joka ei kelpaa muuhun kuin
hyväiltäväksi ja hemmoteltavaksi."

Amalia puri huulta, kreivi Örnklo jutteli vielä hetkisen ja nousi
sitten sanoakseen jäähyväiset.

Hän ei aavistanut, mikä taistelu riehui sen vaatimattoman olennon
rinnassa, joka istui akkunan ääressä ommellen, kuinka kernaasti hän
olisi lähettänyt tervehdyksen serkulle ja kuinka tervetullut se
tervehdys olisi ollut. -- Mutta tuskin hän koskaan oli kuullut minusta
puhuttavankaan. Minä olin alhaisemmassa asemassa enkä tahtonut saattaa
häntä hämilleen.

"Hyvästi, hyvä kreivi Örnklo, suokaa meille pian taasen ilo nähdä
teitä. Sydämmelliset terveiset kreiville ja kreivittärelle."

Vastattuaan akkunasta hymyillen poisratsastavan kreivin tervehdykseen,
huudahti Amalia: "Mimmoinen tyhmä, epäkohtelias, hävytön poika!"

"Kerrassaan kelpo poika eikä niin tuhmakaan", väitti luutnantti,
"vaikka en tahdo väittää, että hän on ruudin keksijöitä. Hän on
kieltämättä hiukan narrimainen, mutta se johtuu varmaankin ainoastaan
siitä, ettei hän ole tahtonut mitään oppia. Sanotaan että hänen herra
isänsä, joka on puolittain tiedemies, on sitä kovasti surrut. Kreivitär
sitä vastoin oli poikansa puolella. Hänelläkään ei liene varsin
syvällisiä tietoja ja hänen kävi poikaa sääli. Tuo pikku mies, joka
muutoin on itse mukautuvaisuus, kuuluu opettajiansa kohtaan olleen
uppiniskainen kuin vanha kyyti hevonen."

"Nyt teidän pitää ryhtyä kokoamaan kapineita muuttoa varten, mamseli
Staal", käski everstinna.

Tein työtä minkä jaksoin, mutta käsien kootessa laseja,
posliinitavaroita ynnä muuta, seurasivat ajatukset siroa ja somaa
olentoa, joka laulellen riensi metsäpolkua pitkin, ison vaaleanharmaan,
ruskeatäpläisen jahtikoiran seuraamana.

Minusta tuntui tavallaan ikävältä jättää huvila ja muuttaa takaisin
suureen rakennukseen Bredgaden varrelle, jossa tunsin olevani enemmän
sisään teljetty ja jossa minulla oli harvemmin tilaisuutta olla
yksin. Frederiksbergin puistossa en ollut, vaikka se kuuluu melkein
uskomattomalta, kertaakaan käynyt. Ajaessamme Vesterbron yli, näin
minä suuren rakennuksen kohonneen meidän pienen talomme paikalle. Se
oli äskettäin saatu katon alle, sillä harjalla komeili vihreä seppele
liehuvine nauhoineen kirkasta taivasta vasten.



YHDESTOISTA LUKU.


On kerrassaan tuskallista poissaolevana, kysellessään rakkaan sairaan
tilaa, aina saada vastaukseksi: hän on hiukan parempi. Miten kernaasti
olisin itse tahtonut nähdä äitiä, voidakseni itse huomata, ettei häntä
muu vaivannut kuin vähäinen voimattomuus, joka johtui unettomuudesta.
Ajattelin usein tohtori Stubin neuvoa, lämpimämpää ilmanalaa, ja
toivoin, että äidin veli panisi toimeen matkan Italiaan. Mutta niin
omituisen ristiriitainen on ihmisluonto, että kun toivoni täyttyi, kun
minulle ilmoitettiin, että he todella matkustaisivat, tunsin ennemmin
surua kuin iloa. Kuinka moni olikaan lähtenyt kuolemaan sinne, missä
luuli paranevansa. Jospa edes olisin saanut tavata heitä kerran ennen
heidän lähtöänsä, mutta se oli mahdotonta, ja kirjeenvaihtommekin,
ainoa, mutta suuri lohdutukseni, oli siitä lähtien käyvä harvemmaksi ja
epäsäännöllisemmäksi kuin ennen.

Lokakuun viidentenätoista päivänä he matkustivat, äiti, Minna, kreivi
Örnklo ja hänen poikansa. Sää oli kesäisen kaunis. Minä koetin mikäli
mahdollista heittää kaikki huolet sekä uskolla ja toivolla ajatella
tulevaisuutta.

Henriette oli uskottuni. Hänelle minä ilmaisin pelkoni ja toivoni,
hänelle kuvailin niitä onnen päiviä, joita ennen olimme viettäneet,
eikä hän koskaan kyllästynyt kuuntelemaan eikä kyselemään. Näen niin
selvään ajatuksissani, kuinka hänen pienet kasvonsa loistivat ilosta,
kun hän toi minulle kirjeen. Luutnantti Duelle en puhunut rakkaistani,
sillä minusta tuntui, kuin hän ei olisi sen enempää heistä välittänyt.
Sitä paitsi en tahtonut kuulla hänen mainitsevan äidin ja Minnan
nimeä tavallisella kevyellä äänellään. Muuten oli hän minulle aina
erinomaisen ystävällinen, ja minä rupesin pitämään hänestä yhä enemmän.
Hänen hyvät puolensa tulivat selvimmin näkyviin, -- luulenpa oikeastaan
vastoin hänen tahtoansa, -- kun hän puhui ruotsalaisesta morsiamestaan
ja heidän tulevasta kodistaan. Sitä vastoin tulivat hänen pahat
puolensa ilmi, -- niitä hänellä valitettavasti myöskin oli, eikä hän
tosiaankaan koettanut niitä peittää, -- kun hän arvosteli muita ihmisiä
ja salaisella nautinnolla luetteli heidän vikojaan.

Salaneuvoksetar Trolle ja luutnantti Due, -- tuntuu omituiselta
mainita kaksi niin vastakkaista luonnetta yht'aikaa, -- koettivat joka
tilaisuudessa minua korottaa, kun taas everstinna ja Amalia, juuri
siitä syystä, koettivat alentaa minua ja osottaa, että olin ainoastaan
palvelija. Eversti minua tuskin huomasi. Kerran kun hänen vaimonsa
valitti hänelle olevansa minuun tyytymätön, kuulin hänen tosin sanovan:

"Helene hyvä, onhan kokemus nyt osottanut, ettei kukaan heistä kelpaa.
Tämä tuntuu minusta kuitenkin olevan kunnollisimpia. Hänen aikanaan
on täällä ainakin ollut rauha, eikä minun ole tarvinnut asioihin
sekaantua."

"Voi, niitä miehiä", huokasi rouva Bärenschild, "itsekkäitä ovat alusta
loppuun asti. Tyhmin teko, minkä koskaan olen tehnyt, on se, että menin
naimisiin. Kun sinä vain olet ikävyyksistä vapaa, hyvä Bärenschild, et
välitä vähääkään siitä, että minua syrjäytetään."

"Kun kaksi ihmistä yhdessä ovat tehneet tyhmyyden, menettelevät he
viisaimmin, kun ovat toisiaan siitä muistuttamatta", vastasi eversti
lähtien uhkaavan näköisenä huoneesta pois.

Kun Amalian piti mennä teatteriin, oli hänellä paljon puuhaa
puvustansa. Se antoi paljon miettimisen aihetta, sillä sen piti
tietysti olla viimeisen muodin mukainen, mutta siinä piti sen
lisäksi olla hänen oman persoonallisuutensa leima. Harvinainen ja
silmiinpistävä oli sovitettava yhteen suurimman aistikkaisuuden kanssa.
Rahoja ei säästetty, ja minusta tuntui, kuin olisi näytelmäkappale
ollut aivan sivuseikka, ja hän olisi mennyt sinne ainoastaan tullakseen
ihailluksi.

"Pitäkää huolta lampuista ja tulesta, mamseli Staal", sanoi everstinna
heidän mennessään pois, "joka tunti täytyy teidän käydä kaikissa
huoneissa. Palvelija ei saa lisätä puita uuneihin, minua pelottaa niin
kovasti. Te ette saa lähteä minuutiksikaan pois talosta. Kenties minä
lähetän tänne jonkun katsomaan, onko täällä kaikki hyvin."

Tuo uhkaus ei koskaan toteutunut, mutta everstinna luuli yhä
vielä, että minussa piili halu juosta pois, ja sen vuoksi hän piti
tarpeellisena minua pelottaa.

Tohtori Stub kävi vähän väliä hoitelemassa rouvan itsepäistä
päänsärkyä. Vaikka hän ei millään tavalla osottanut minua muistavansa,
oli minusta kuitenkin hauska nähdä hänen juhlallisuuttaan ja
liikkumattomia kasvojaan. Järkähtämättömän tyynesti kuunteli hän rouva
Bärenschildin valituksia, antoi tarpeelliset määräykset ja poistui
sitten, ilmielävänä jääpuikkona, kuten Frederik Due sanoi.

"Jospa sinä olisit täällä, Marie", kirjoitti Minna Neapelista, "olisi
onnemme täydellinen. Nyt olemme onnellisia ainoastaan siinä toivossa,
että tämä verraton ilma tekisi äidin terveeksi, jotta me voisimme
jälleen yhtyä. Ystävämme professori Lange iloitsee meidän täällä
olostamme. Hän on täällä kuin kotonaan. Ylhäiset ja alhaiset, kaikki he
hänestä pitävät, ja hän tietysti myös pitää heistä. Me kävelemme pitkiä
matkoja tässä paratiisillisessa seudussa ja puhumme silloin enimmäkseen
sinusta, Mie. Professori on hyvin pahoillaan siitä, että sinä et ole
täällä. Hän tahtoisi niin kernaasti näyttää sinulle maalauksiansa. Joka
tapauksessa on hän hyvillään siitä, että olet joutunut hyvien ihmisten
luo, sillä hän tuntee eversti Bärenschildin perheen ja pitää heistä
paljon, etenkin tyttärestä. Christiankin tuntee heidät ja kiittelee
heitä, joka on äidille suuri lohdutus, sillä hän on aina huolissaan
sinun tähtesi, sisko kulta, vaikka kirjeissäsi tunnutkin tyytyväiseltä.

"Olemme tutustuneet erääseen nuoreen tanskalaiseen tyttöön, Hedevig
Bang'iin, joka on täällä veljensä kanssa. Hänellä on keuhkotauti
eikä häntä voitane pelastaa kuolemasta. Voi, Marie, sitä on niin
raskasta ajatella. Päivä päivältä hän käy heikommaksi, mutta hän on
niin kärsivällinen, niin ystävällinen ja iloinen. Hän rakastaa äitiä.
Sinutkin hän hyvin tuntee meidän kertomuksistamme ja lähettää sinulle
sydämmellisimmät terveisensä.

"Christian serkku on omituisesti muuttunut, on aivan kuin toinen
ihminen. Hän lukee melkein herkeämättä, mutta hänellä onkin paljon
opittavaa, tiedätkö. Hän on myös vakavampi, ja eno kehuu häntä siksi,
että hän ajattelee ennenkuin puhuu, jota hän ei ole ennen tehnyt.
Kummallinen Christian joka tapauksessa on, mutta hän on niin hyvä ja
hellä äitiä kohtaan, että oikein hänestä pidän.

"Hyvästi, Marie. Professorin mielestä eivät kirjeesi ole tarpeeksi
pitkiä. Hän tahtoisi kuulla jotakin uutta rakkaasta Kööpenhaminastaan,
jotakin joka ei seiso sanomalehdissä, kuten hän sanoo. Äiti ja minä
tahdomme vain kuulla sinusta itsestäsi, ajatuksistasi ja tunteistasi.
Olethan oikein terve ja pidät hyvää huolta itsestäsi? Oletko kasvanut?

"Hyvästi, Mie, ja ajattele edes puoleksi niin paljon Minnaasi, kuin hän
ajattelee sinua.

"P.S. Asuntomme vieressä on pieni puutarha, josta on näköala merelle
päin. Siellä äiti istuu koko aamupäivän akaasia-puun alla ja
katsellessaan tuota ihmeen ihanaa näköalaa, uneksii hän kodista
Tanskassa, jossa hän saa nähdä näön, joka kuitenkin on hänelle kaikkein
rakkain: sinun kasvosi."

Niin hellästi minua rakastettiin. Se kevensi sydäntäni, antoi voimaa
olemaan kärsivällinen ja katkaisi loukkauksilta odan.

Kun meillä oli vieraita, täytyi minun usein tuntikausia soittaa pianoa
nuorten tanssiessa. Toisinaan minut silloin valtasi omituinen mieliala.
Olisin paljoa mieluummin itkenyt kuin noita iloisia säveliä virittänyt.
Kun kuulin naurua ja riemua, mietiskelin, olivatko he todella
sydämmestään iloisia, ja kun näin nuo komeat herrat ja kauniit naiset,
tunsin vilkasta halua tietää, olivatko he sisimmässäänkin kauniit,
oliko heidän ystävällisyytensä tarkoitettua, ja olivatko sanat, jotka
tulvivat heidän huuliltaan, tosia. Toisin ajoin taas, kun mieleni oli
tasapainossa, iloitsin soitosta, huomasin että minäkin olin nuori, ja
jalkani liikkui vaistomaisesti tahdin mukaan. Jospa edes yhden ainoan
kerran saisin tanssia muitten mukana! Mutta eihän se käynyt laatuun,
minä olin mamseli Staal, jonka ainoastaan tuli soittaa.

Eräänä päivänä oli meillä tavallista suuremmat pidot sen johdosta, että
eräs kaukainen sukulainen oli mennyt kihloihin rikkaan tilanomistajan
kanssa. Silloinkin tanssittiin, enkä minä voinut kylläkseni katsella
nuorta paria, etenkin morsianta, joka oli niin naisellisen suloinen
kainossa rakkaudessaan. Suuressa onnessaan ei hän voinut nähdä
huolestuneita eikä edes vakavia kasvoja lähellään, jonka vuoksi hän
tuli luokseni, laski kätensä olkapäälleni ja virkkoi:

"Nyt te olette soittanut meille niin kauniisti ja niin kauan, nyt
teidän todellakin pitää tanssia."

En koskaan unohda hänen ystävällisyyttään, hänen kaunista hymyään ja
hänen säteileviä silmiänsä. Hän veti minut lempeästi ylös tuolilta,
viittasi sulhaselleen ja istuutui minun paikalleni.

Tuo komea herra kumarsi minulle ja pian me olimme tanssin pyörteessä.
Olin aivan päästäni pyörällä, sillä se oli tapahtunut niin odottamatta.
Minun olisi varmaankin pitänyt kieltäytyä.

"Tehän tanssitte mainiosti", huudahti Frederik. "Teidän täytyy totta
totisesti tanssia minunkin kanssani."

Hän ei välittänyt kiellostani, ja jälleen olin minä tanssivien joukossa.

"Olkoon tämä viimeinen kerta, mamseli Staal, kun te panette toimeen
tämmöisiä kohtauksia", kuiskasi rouva Bärenschild, "muuten minun on
pakko, niin ikävältä kuin se tuntuukin, mamseli hyvä, muistuttaa teille
julkisesti, kuka olette."

Menin takaisin pianon ääreen, saatuani nöyryytyksellä maksaa lyhyen
iloni.

Hyvin usein sain kokea vääryyttä, mutta samaten kuin ansaitsematon
kiitos synnyttää salaista katkeruutta, samoin herättää vääryys
salaista tyydytystä. "Niin et minua arvostelisi, jos voisit katsoa
sydämmeeni." Se on katkera ajatus edellisessä tapauksessa ja tyydyttävä
jälkimäisessä.

Monena raskaana hetkenä ajattelin sanoja, joita äiti oli lausunut oman
kokemuksensa nojalla: "Kaikkinainen henkinen hyvä tulee osaksemme siinä
määrin, kuinka vakavasti ja hartaasti me sitä pyydämme." -- Kun koko
sydämmestäni rukoilin itselleni kärsivällisyyttä, sainkin sitä, en
omasta voimastani, vaan se annettiin minulle korkeudesta.

Amalia kiivastui toisinaan kaksin verroin, kun minä tyynenä ja
äänettömänä kuuntelin hänen moitteitaan:

"On kuin kaataisin vettä hanhen päälle. Luulenpa todellakin, ettei
mikään pysty tuohon ihmiseen!"

Tuli kolkko ja kostea joulukuu pimeine aamuineen ja pitkine iltoineen.
Minä sain tavallista enemmän puuhaa, sillä Amalian piti, luutnantin
sanoja käyttääkseni, valmistaa koko joukko tavaroita jouluksi. Hänen
omat pukunsa olivat kuitenkin tärkeimmät, ja niitä parannellessani
tulin ajatelleeksi yhtä ja toista. Minkä vuoksi tehtiin kaikkia näitä
valmistuksia? Tiesivätkö he mitä joulu merkitsi? Onhan kuitenkin tapana
viettää ainoastaan ystävien syntymäpäiviä, eikä vierasten, ja silloin
vietetään niitä tavalla, jonka tiedetään ystäviä miellyttävän ja
ilahuttavan. Ja kiinnittäessäni reunusteita hameeseen lukemattomilla
pienillä nauhasolmukkeilla, mietin, mitä joulun Herra mahtoi arvella
heidän käytöksestään, mutta samassa kaduin ajatuksiani ja pyysin
hartaasti, että hän lahjoittaisi minulle sääliväisen ja lempeän mielen.

Luutnantti Due matkusti joulukuun alussa Ruotsiin, serkkunsa luo, kuten
sanottiin. Hän oli saanut loman uudenvuoden päivään asti.

Koko perheen piti viettää joulu-iltaa everstin äidin luona, joka oli
hyvin iäkäs eikä koskaan liikkunut talostaan, mutta juhlatilaisuuksina
kokosi lapset ja lastenlapset ympärilleen.

Amalia oli kaunis ja iloinen sinä iltana. Hän oli isoäidin suosikki ja
odotti suuremmoista joululahjaa. Louise ja Henriette taputtivat käsiään
ja näyttivät valkoisissa puvuissaan pieniltä enkeleiltä. Heillä oli
joulu sydämmessä, vaikka siihen tosin sekaantui joulukuusi, makeiset ja
lahjat, kuten lasten ajatuksissa ainakin, mutta se oli siellä kuitenkin.

"Vartioikaa tulta, mamseli Staal, älkääkä taivaan nimessä panko liian
paljon puita uuniin! Te vastaatte koko talosta ja pysytte tietysti
kotona. -- Tule Henriette! Onpa todella naurettavaa nähdä tuota
liikuttavaa hyvästijättöä sinun ja mamselin välillä. Sinun pitäisi
muistaa, että jo olet suuri tyttö."

Ja pois he ajoivat jättäen minut yksin, mutta ensi kertaa ilman työtä.

Kävelin edestakaisin isossa arkihuoneessa, lankesin polvilleni kiittäen
Jumalaa siitä, että minäkin olin osallinen joulun ihanuudesta, itkin ja
olin kuitenkin niin iloinen. Sieluni kohosi yli ajan ja paikan, kohosi
sinne, jossa surua ja eron katkeruutta ei enää ole olemassa. En ollut
pitkään aikaan saanut kirjettä enkä kuitenkaan pelännyt rakkaitteni
puolesta. Uskoin huoleni Herran huomaan, armollisen, rakkaan Herrani,
joka kyllä heitä varjelisi. Ajattelin äidin kysymystä: "Olemmeko hänen
nimessään voittaneet jonkun vian tai omistaneet jonkun hyveen?" Mitä
minä vastaisin?

Kulunut vuosi oli opettanut minua täysin tuntemaan puutteeni, mutta
oli samalla myöskin opettanut, mistä saisin voimaa ne voittamaan.
Vastoinkäymisen koulu oli tehnyt minulle hyvää. Minusta tuntui kuin
olisin tullut lähemmäksi Jumalaa. Hän oli minua vahvistanut, kun
olin masentunut, hän oli antanut minulle uusia ystäviä siellä, missä
vähimmin olin luullut niitä löytäväni.

Missähän tulisin ensi jouluni viettämään? Vastaukseksi johtui mieleeni
C. Hauch'in sepittämä värssy Paul Gerhard'in mukaan:

    Se Herra, jonka Henki loi
    Sun maasta voimallansa,
    Myös varjella sun sielus voi
    Hyvässä huomassansa.
    Siis Herran aikaa vuota vaan,
    Kun kärsimykset kohtaa!
    Hän neuvon tietää ainiaan
    Ja kaikki parhain johtaa.

Joku koputti ovea, ja hämmästyksekseni astui Lise sisään.

"Voi, mamseli Staal, olen niin monta kertaa ajatellut sitä, mitä
te sanoitte, että minun piti oppia teitä paremmin tuntemaan. Pikku
Henriette-neiti arveli, että minun pitäisi sanoa se teille. Jumala
tietää minun useasti katuneen, että olin vähän nenäkäs teitä kohtaan
alussa, mutta nyt tunnen mamselin, olen nähnyt kuinka kärsivällinen te
olette ollut, ettekä koskaan ole puhunut pahaa kestään ihmisestä, vaan
päinvastoin olette koettanut puolustaa, kun vain suinkin olette voinut.
-- Isä-vainajani sanoi, että on sanoja, jotka tarttuvat kurkkuun, ja
minä huomaan, että 'anteeksi' on yksi niitä, mutta sanotuksi sen pitää
tulla joka tapauksessa."

"Kiitos, Lise, olette tuottanut minulle todellisen ilon."

"Onpa minulla teille parempaakin."

Lise avasi oven ruokasaliin, jossa sievä teepöytä oli katettuna.
Keskellä sitä komeili suuri joulukakku vahakynttilöiden ympäröimänä,
kuusenoksa pistettynä keskelle.

"Tämän on Henriette-neiti toimittanut. Hän pitää mamselista aivan
kuin olisitte hänen oma sisarensa, ja parempi sisar olettekin häntä
kohtaan kuin tuo toinen, no, se on totta, niin kai minun ei pitäisi
puhua. Olkaa nyt hyvä ja istukaa, mamseli Staal, ja pitäkää hyvänänne.
Joulukakku on herkullinen, sen tiedän varmaan, sillä sulhaseni, Anton
Jensen, on leipurinkisälli ja hän on sen itse leiponut."

"Ettekö tahdo jäädä juomaan teetä kanssani, Lise."

Hän kiitti, istuutui ujostellen tuolin laidalle ja rupesi leikkaamaan
joulukakkua. Ennenkuin tee oli juotu, tiesin minä, mimmoiselta Anton
Jensen näytti kiireestä kantapäähän, tunsin hänen hyvät ominaisuutensa
ja vikansa, joista suurin oli halu olla hieno ja hiukan keikaileva,
vika, josta Lise kuitenkin puhui tuntuvalla ylpeydellä.

Ovikello soi, ja Lise riensi miespalvelijan poissaollessa avaamaan.

"No, Jumalan kiitos, onhan teilläkin siis ystäviä, jotka tahtovat teitä
ilahuttaa. Tässä on teille kääry."

Italiasta! Riemu täytti rintani. Otin pienen, kevyen kääryn käteeni
ja suutelin sitä moneen kertaan. Sitten menin arkihuoneeseen, asetin
kaksi kynttilää pöydälle rakkaan sotilastaulun alle ja panin kääryni ja
Hennyn kuusenoksan kynttilöiden väliin. Lise vetäytyi pois, minä olin
yksinäni ja sain rauhassa iloita pienestä joulupöydästäni.

Vasta jonkun ajan kuluttua avasin kääryn. Se sisälsi kauniin
hiusrannerenkaan. Äidin ihanien ruskeiden hiuksien tummalle pohjalle
oli kiinnitetty kullankiiltävä lehtikiehkura Minnan kutreista. Lukko
oli norsunluusta, ja sille oli professori maalannut kauniin pienen
kyyhkysen vihreä lehti nokassa: kyyhkyn öljypuunlehtineen. Sillä oli
oma merkityksensä, sen tiesin, sillä hän ei olisi minua pettänyt
väärällä toivolla.

Sydämmeni oli täynnä ylistystä ja kiitosta, ja minä rukoilin siunausta
rakkailleni.

Mutta kenenkä hiuksista oli tuo musta seppele, joka lukkoa ympäröi? Sen
kai kirje minulle sanoisi. Voi, se oli Hedevigin tukkaa, tuon lempeän,
suloisen Hedevigin. Hän oli myös kirjoittanut muutamia rivejä:

    "Iloista joulua! Pidän teistä hyvin paljon ja tahtoisin niin
    kernaasti teitä nähdä, mutta se kyllä ei tapahdu. Ensi joulua
    tulen viettämään paremmassa paikassa. Mutta vaikka emme koskaan
    tapaisikaan toisiamme, toivon että kuitenkin suotte minulle
    toisinaan ystävällisen ajatuksen ettekä pahastu siitä, että
    minun hiukseni ovat yhdistetyt niihin, jotka ovat teille paljon
    rakkaammat, äitinne ja sisarenne hiuksiin. Koko sydämmestäni
    toivotan teille iloista joulua.

                                           Hedevig Bang."

Minna oli kirjoittanut mitä toivorikkaimman kirjeen, ja äiti
sanomattoman hellän, mutta samalla tutkivan. "Jos olisit luonani, pikku
Mie, täytyisi sinun tehdä tarkempaa selkoa asioista. Panisin sinut
oikein kovalle, sinä tuhma tyttö."

Hänen käsialansa oli entistä vakaantuneempi. Ilokseni sen huomasin.
Professorin kirje oli lystikäs ja iloinen. "Magneetti vetää minua
pohjoista kohti", kirjoitti hän.

Olin niin iloinen että vallan olin unohtanut uunit. Onneksi ei vielä
ollut myöhäistä ja kun valkea räiskyi kaikissa huoneissa, istuuduin
pianon ääreen ja lauloin "lapsesta, joka syntyi Betlehemissä".

Kello yksi tulivat vaunut. Minä juoksin alas ottamaan heitä vastaan,
hartaasti toivoen voivani jakaa heillekin hiukan joulu-ilostani.

"Iloista joulua!"

Everstinna katsoi minuun ikäänkuin olisi epäillyt minun sytyttäneen
talon palamaan tai varastaneen hopeatavarat. Amalia vastasi
koneellisesti: "Samaten".

"Hyi, kuinka minulla on ollut ikävä tänä iltana! Olipa se kuitenkin
harmillista että isoäidin piti antaa minulle kiinalainen saali ja vielä
aivan samanlainen kuin minulla jo ennestään on. Teidän täytyy käydä se
vaihtamassa, mamseli Staal."

Minä syleilin pientä Hennyä, kiittäen häntä toimittamastaan
yllätyksestä. Sitten näytin lapsille rannerenkaani.

"Luuletko sinä todellakin, että kyyhkynen merkitsee niin paljon.
Jumalan kiitos, silloin minun rukoukseni käy toteen, sillä rukoilin
aamulla oikein hartaasti, että sinä tulevana jouluna saisit olla äitisi
luona ja sinun olisi oikein hyvä olla."

"Hyi, Henny, kuinka voit semmoista toivoa? Ei Marie saa lähteä meiltä
pois, emme me tule toimeen ilman häntä, emme millään tavalla."

Suutelin heitä ja kiitin siitä rakkaudesta, jota he kumpikin omalla
tavallaan minulle osottivat.

Uudenvuoden aattona oli meillä suuret pidot tansseineen, arpajaisineen
ja joulupuineen. Joulukuusen koristaminen annettiin minun tehtäväkseni
ja aamusta varhain työskentelin minä numeroimisella ja ripustamisella.

Rypäleet, konvehdit, kallisarvoiset korutavarat sekä monenlaiset
ommellut esineet, jotka suurimmaksi osaksi olivat minun valmistamiani,
peittivät suuren kuusen melkein kokonaan, ja oikein oli vaikeata
saada tilaa kaikille kirjaville lampuille. Ajattelin meidän pientä
joulukuustamme kapeine vahakynttilöineen ja muutamine pähkinöineen
ja omenineen. Herättäisiköhän tämä puoleksikaan niin paljon iloa?
Ajattelin, että arpajaiset eivät ole minulle mieleen. Niistä puuttuu
se, mikä lahjassa enimmin miellyttää, nimittäin ystävällinen tapa
arvata ja täyttää toisen toivomus. Antaja ei ole rakkaudella lahjan
saajaa muistellut. Minun täten miettiessäni sain vihdoin puun valmiiksi
ja siinä se seisoi niin rikkaana, ylpeänä ja komeana, että en voinut
olla sitä ihailematta.

Vilkas ja iloinen oli se seura, joka illallisen jälkeen astui saliin
valaistua puuta ihailemaan. Kaikki kiittelivät Amaliata. "Neidillä
on verraton järjestämisen taito", sokelti kosija. Hän tarjoutui sen
jälkeen arpalippuja tarjoamaan ja tuli lopulta minunkin luokseni.
Minulla oli juuri aikomus kieltää, kun everstinna virkkoi:

"Mamseli ei ota osaa leikkiin, hän saa omansa huomenna."

Salaneuvoksetar Trolle lähestyi häntä ja kysyi hyvin kohteliaasti ja
tyynesti:

"Toivottavasti, rakas serkkuni, se ei ole kello."

"Kello?" toisti hämmästynyt everstinna.

"Sepä hyvä, ettei niin ole laita. Pelkäsin että olitte ehtineet ennen
minua. Minä olin jo aikoja sitten päättänyt antaa mamseli Staalille
tämän kellon kunnioitukseni ja ystävyyteni osotukseksi."

Kaikkien silmät olivat luotuina donna Grandezzaan ja minuun, kun hän
tavallista suuremmalla arvokkuudella otti vitjat ja kellon kaulastaan
ja ripusti ne minun kaulaani.

En tiedä, oliko hän todella edeltäpäin päättänyt sen tehdä, vai
päättikö hän nöyryytyksen hetkenä antaa minulle suurenmoisen hyvityksen.

"Ja nyt, rakas mamseli Staal", lisäsi hän hiljaa, "toivotan teille
parempaa vuotta ja uudistan kesäisen tarjoumukseni."

Kiitin häntä täydestä sydämmestäni, mutta kieltäydyin sekä kerroin,
että minulla oli entistä enemmän toivoa päästä takaisin omaisteni luo.

Niin ystävällisesti kuin salaneuvoksetar Trolle aina minua kohtelikin,
ei hän kuitenkaan ollut ensinkään tuttavallinen. Hänen hyvyytensä oli
vanhemman, ylhäisen naisen hyvyyttä vaatimatonta nuorta tyttöä kohtaan.

"Onnellista uutta vuotta, tuhat kertaa parempaa kuin edellinen on
ollut", huusi pikku Henny seuraavana aamuna.

"Onnellista uutta vuotta, ja toivon teidän pääsevän täältä pois", sanoi
Lise. "Ei elämä täällä ole nuorta ihmistä varten."

Kaikki ystäväni toivottivat minulle parempaa vuotta. Se varmaankin
merkitsi hyvää, ja minä alotin vuoden 1859 paraimmilla toiveilla.

Tullessani sisään sain minä "omani" yhdessä muitten palvelijain kanssa,
nimittäin kymmenen riksiä. Minua ei haluttanut käyttää niitä omiin
tarpeisiini, vaan päätin ostaa niillä kaksi hopealusikkaa Liselle ja
Anton Jensenille.

Luutnantti Due saapui kotiin iltapäivällä. Hän näytti onnelliselta ja
miehekkäältä. Ylimielisyys oli kuin poispuhallettu, mutta ei kestänyt
kauan ennenkuin rouva Bärenschildin ja Amalian pisteliäät huomautukset
saivat hänet entiselleen.

"Olen oikein ikävöinyt saada puhua kahden kesken kanssanne, hyvä neiti
Staal", sanoi hän seuraavana aamuna. "Minulla on teille kaikkein
lämpimimmät terveiset ja sen lisäksi kirje. Kenties tahdotte ensiksi
lukea sen."

Hän näytti kovin veitikkamaiselta ojentaessaan minulle kirjeen. Se
oli Maijalta, ja siinä hän mitä herttaisimmalla tavalla pyysi minua
pitämään hänen kotiansa omanani ja, niinpian kuin kevään tullen
matka kävisi vähemmän vaivaloiseksi, tulemaan sinne. Ystäviä heillä
oli melkein kaikkialla, kirjoitti hän. He ottaisivat minut avosylin
vastaan. Lähemmin voitaisiin asiasta sopia, kun olin tehnyt päätökseni.

"Totta puhuen, neiti Staal, ei minusta kirjeen pitäisi antaa itkun
aihetta."

"Minä itkenkin ilosta ja kiitollisuudesta. On suloista oppia tuntemaan
niin hyviä ihmisiä, mutta tarjoumusta en voi ottaa vastaan."

"Ette voi ottaa vastaan! No, sepä vasta on kaunis tapa osottaa iloaan
ja kiitollisuuttaan."

"Älkää toki pahastuko. Eihän semmoista tarjoumusta sovi hylätä väärästä
kunniantunnosta tai muista sentapaisista syistä. Empimättä ottaisin sen
vastaan, ellen toivoisi piakkoin voivani päästä takaisin omaisteni luo."

"Omaistenne luo! En anna tupakkapiippuakaan teidän omai... anteeksi.
Kuulkaapa nyt, hyvä neiti, kuvaus kodista, joka teille tarjotaan,
ennenkuin sen hylkäätte."

Luutnantti Due otti kahvimyllyn ompelulippaastani, asettui mukavasti
istumaan ja rupesi kertomaan, jota tehdessään hän lakkaamatta veti
kyynäränmitan ulos ja jauhoi sen takaisin sisään.

"Pappila on vanha ja rappeutunut, mutta niin vaatimattomia kuin
huonekalut ovatkin, tuntuvat nuo matalat, tilavat huoneet sanomattoman
hauskoilta ja kodikkailta. Puutarha on suuri ja täynnä ruusuja sekä
muita kukkasia. Niitä Maija yksin hoitaa. Eikö teitä haluttaisi
auttaa häntä? Seutu, -- no, semmoista minä en erikoisesti käsitä,
ihmiset ovat minusta pääasia. Alotan sen vuoksi talon isännästä. Älkää
odottako tapaavanne yhtä noita vakavia pappismiehiä, joiden synkistä
kasvoista kymmenen askeleen päästä voi lukea, että maailma on murheen
laakso. Päinvastoin, hän on iloinen, lystikäs, pitää puolenkillingin
vististä ja pienestä punssilasista hauskassa seurassa sekä muistoistaan
iloisilta ylioppilasajoiltansa. Hän rakastaa nuorisoa ja huvia, on
sukkela ja leikkisä, mutta -- niin, se seikka tulee kohottamaan häntä
teidän silmissänne -- eräässä asiassa ei hän kärsi pilaa. Kun joku
pastorin iloisen käytöksen rohkaisemana uskaltaa antaa ivan nuolien
eksyä uskonnon alalle, muuttuu vieraanvarainen isäntä aivan kokonaan,
ja tuo onneton ihminen saa kiittää onneaan, jos häntä ei ajeta ovesta
ulos. Hänen saarnojansa en rohkene arvostella, tiedän vain, että ne
Maijan mielestä ovat kauniit. Minä pidän enemmän teoista kuin sanoista
ja monena kylmänä, pimeänä yönä olen nähnyt hänen nurkumatta nousevan
vuoteeltaan lähteäkseen viemään sairaalle lohdutusta, eikä ainoastaan
henkistä, vaan Maijan täytyy myös pitää huolta siitä, että hän saa
vaunuihinsa korin, joka sisältää jotakin ravitsevaa potilaalle.
Auttaapa hän köyhiä seurakuntalaisiaan rahallakin, joita oikeastaan
ei olisi liikenemään asti, ja niin totta kuin elän, on hänen siitä
syystä pakko käyttää paikatuita saappaita juhlatilaisuuksissakin. Hänen
vaimonsa on itse hyväntahtoisuus. Hänen elämäntehtävänään on tehdä
vierasten -- siellä on aina vieraita -- ja talon omien asukkaiden
olo niin hauskaksi kuin mahdollista. Ken tahtoo hänet ystäväkseen,
ottakoon vain runsaasti lautaselleen hänen herkullisista ruuistaan.
Ihmisistä, joilla on huono ruokahalu, ei hän yleensä pidä. Mutta
teidän ei kuitenkaan tarvitse pelätä, että hän siitä syystä rupeaisi
teitä vihaamaan. Ei Maijakaan syö paljon. Kunnon anoppini pitää
lavertelemisesta hiukan enemmän kuin miehensä soisi, mutta ainakin
minun mielestäni se vain tekee hänet hauskemmaksi. Kas, semmoinen
on pariskunta. Nyt tulee Maijan vuoro ja minun täytyy koettaa
esittää hänet lyhyesti. Oikeastaanhan te hänet jo tunnette monista
kertomuksistani. Hän muistuttaa enimmin isäänsä ja on paras tyttö
taivaan alla. Hänen sydämmensä on avoin kaikkien suruille ja iloille
ja hän on aina valmis lohduttamaan, rohkaisemaan ja puolustamaan. --
Palvelijat ovat kaikki talon palveluksessa harmaantuneita. Minä tosin
vähän epäilen, että he salaa petkuttavat kelpo pastoriansa, mutta
mitäpä siitä, sitä enemmän he hänestä pitävät. No, neiti Staal, nyt
on kuvaukseni valmis. Pastori tulee olemaan isänne, hänen vaimonsa
äitinne, ja Maija sisarenne. Voitteko vastustaa semmoista sisarta,
hennotteko pahoittaa Maijan mieltä antamalla kieltävän vastauksen?"

"Ei se tule hänen mieltänsä pahoittamaan, vaan päinvastoin
ilahuttamaan, että minä pääsen omaisteni luo. Kun ensi kerran
kirjoitatte, annatte kai minun liittää pienen kirjelipun omaanne, jossa
saan häntä sydämmeni pohjasta kiittää."

"Enhän voi teitä pakottaa, mutta tätä en todellakaan olisi odottanut.
Käsitätte kai, että siitä, joka teistä pitää, ei tunnu hauskalta nähdä,
kuinka teitä täällä kohdellaan. Se tuntuu kerrassaan tuskalliselta,
varsinkin kun sekaantumalla asiaan ainoastaan pahentaisin asemaanne.
Te olette niitä ihmisiä, joista enimmin pidän, ja olin vilpittömästi
iloinnut siitä, että pääsisitte hyvään turvaan."

"Niin pääsenkin aikoinani. Kiitän teitä sydämmellisesti kaikesta
ystävällisyydestänne, eikä minun tarvinne sanoa, että minäkin pidän
paljon teistä."

"Sitä älkää tehkö. Minussa ei ole mitään, joka sitä ansaitsee. Uskokaa
pois, monta kertaa minä vihaan itseäni."

Luutnantti Due pyyhkäisi kädellä otsaansa ikäänkuin karkottaakseen
tulossa olevaa synkkää mielialaa, ja lisäsi puoleksi vakavalla,
puoleksi kevytmielisellä äänellä. "Minä olen pohjaltani kehno mies,
älkää naurako, siitä ei voi olla eri mieltä, että minä pohjaltani olen
kehno mies."



KAHDESTOISTA LUKU.


Äiti ja Minna eivät voineet aavistaa, mihin aikaan ja minkälaisissa
oloissa heille kirjoitin. He olisivat suuresti hämmästyneet, jos
olisivat nähneet minun istuvan yöllä kirjoittamassa päällystakki yllä
ja pesukaapin kansi pöytänä, pakkasen piirtäessä koreita kukkasiaan
akkunaruuduille. Meillä ei näet ollut uunia pienessä huoneessamme,
vaan oli tyydyttävä siihen lämpöön, minkä Amalia meille huoneestansa
soi, ja kuta kovempi pakkanen oli, sitä vähemmän hän tahtoi luovuttaa
muille. Välistä voin tuskin pitää kynää kädessäni, niin kohmettuneet
olivat sormeni. Jalat sitä vastoin olivat mukavasti asetetut pehmeään
nukensänkyyn, jonka Henriette oli minulle luovuttanut siihen
tarkoitukseen.

"Tässä on teille työtä, mamseli Staal", huudahti Amalia eräänä päivänä
kasvot ilosta loistavina. "Varmasti tulet kadehtimaan minua, äiti.
Katsoppa tätä nenäliinan mallia! Se on äskettäin tullut Parisista, ja
keisarinnalla on samanlainen. Eikö se ole kaunis? Nyt on vain saatava
nimi, joka siihen sopii. Teidän täytyy mennä Davidsenille, mamseli
Staal, sitä tilaamaan. Kuta pikemmin voimme alkaa, sitä parempi."

Katselin kauhistuksella leveätä reunusta, jonka muodostivat
kukkaiskiehkurat ja melkein näkymättömät rei'ät ja pohjat. Tulisinko
jäämään sinne niin pitkäksi aikaa, että saisin sen valmiiksi? Se hetki
tuntui melkein juhlalliselta, jolloin ensimmäiset pistot ompelin.

Kevät teki vähitellen tuloaan. Sain sen ensi tervehdykset
orvokkikimppujen kautta, jotka ostin pieneltä tyrkyttelevältä myyjältä.
Huhtikuun puolivälissä valmistui kahdeskymmenes osa nenäliinasta. Muistan
hyvin, kuinka mieleni oli raskas sinä päivänä. Salaneuvoksetar Trolle oli
matkustanut erään sukulaisen luo Holsteiniin epämääräiseksi ajaksi. En
ollut pitkään aikaan saanut kirjettä omaisiltani. Everstinna oli hyvin
ärtyisä, ja Henriette sai toria sen vuoksi, että hän -- aivan vastoin
tahtoani -- rupesi minua puolustamaan. Näytti siltä kuin kaikki olisi
kääntynyt minua vastaan tuottaakseen minulle huolta. Mutta iltapuolella
tuli Frederik tuoden jotakin kädessään.

"Tässä on teille vähän lohdutusta, jota te varmaan kovin kaipaattekin."

Se oli kirje Minnalta. Rouva Bärenschild huomasi iloni ja samassa
silmänräpäyksessä otti hän ompelupöydästään lankavyyhdin.

"Tulkaapa pitämään minulle tätä, mamseli Staal."

"Enkö minä saa, äiti, Marie tahtoo kernaasti lukea kirjettään."

"Et, Henriette, sinä pidät käsiäsi niin levottomasti. -- Kerimme nyt
yhdellä kertaa nämä kaksi naulaa mattoa varten, mamseli hyvä."

Teinkö väärin luullessani hänen keksineen sen minua kiusataksensa?
En voinut muuta. Mutta olihan kirje taskussani, ja se antoi minulle
voimaa pitää nuo kaksi naulaa loppuun asti hymyssä suin. Sen jälkeen
oli Amalia koristettava, he ajoivat pois, ja minä saatoin häiritsemättä
lukea kirjettäni.

"Minulla on niin paljon kerrottavaa, Marie, ja tänään tunnen vielä
tavallista selvemmin, kuinka huonosti kynä ja muste korvaavat suullisen
keskustelun. Osaisin niin helposti kertoa sinulle kaikki, mutta kaikkea
ei ole helppo kirjoittaa, ja kuitenkaan en voi pitää mitään sinulta
salassa.

"Ajatteleppa, Mie, Christian-serkku piti minusta, ymmärrätkö, hän piti
minusta niin paljon, että olisi tahtonut minut vaimokseen. Sinä et
voi hämmästyä enemmän kuin minä, kun sen kuulin. Minulla ei ollut
vähintäkään aavistusta siitä ja hämmästyin kovin, mutta kävin myös
hyvin surulliseksi. Hän oli niin vakava, niin kiihkeä, oli kuin hänen
elämänsä onni olisi riippunut minun vastauksestani, enkä kuitenkaan
voinut vastata myöntävästi. Jos minä joskus maailmassa menisin
naimisiin, täytyisi minun rakastaa miestäni enemmän kuin kaikkia
muita, mutta minä pidän äidistä ja sinusta kymmenen kertaa enemmän
kuin Christianista. Minuun koski sydänjuuria myöten nähdessäni, kuinka
onnettomaksi hän kiellostani tuli. Olin vihoissani itselleni enkä
kuitenkaan mistään hinnasta maailmassa olisi peruuttanut sanojani.
Viimein pyysin häntä menemään äidin luo, ja sen hän tekikin. Minä menin
ulos puutarhaan itkemään, mutta hetken kuluttua tuli Carl-eno luokseni,
sulki minut syliinsä, puhutteli hellillä hyväilysanoilla ja vei
minut sisään äidin luo. 'Kaikki on sovitettu, Louise', huudahti hän,
'tyttäresi on tehnyt kaiken hyväksi jälleen. Suhdettamme ei vähänkään
varjo enää saa synkistyttää. Jos kohta sinä olet minua vastaan
rikkonut, on tämä jalomielinen tyttö tehnyt niin suuren uhrauksen, että
se sovittaa kaikki.'

"Voitko käsittää sitä, Marie, että Carl-eno sanoo rakastavansa minua
kuin omaa tytärtään, ja kuitenkin on hän niin iloissaan siitä, etten
rupea hänen tyttärekseen. Minusta siinä on käsittämätön ristiriita. En
myöskään mitenkään saa häntä ymmärtämään, etten mitään uhrausta tehnyt,
kun annoin Christianille rukkaset. Sanonpa mitä hyvänsä, on hän siitä
kuitenkin vakuutettu. Se minua oikeastaan hiukan loukkaa, mutta hänen
rakkautensa ja hellyytensä on niin suuri, että minun on mahdotonta olla
hänelle suuttunut.

"Christian on nyt matkustanut pois maailmaa näkemään. Carl-enon mielestä
ei meidän ollenkaan olisi pitänyt puhua keskenämme, mutta siihen
minä en suostunut, se tuntui niin kylmältä ja tylyltä. Me kävelimme
yhdessä päivää ennen hänen lähtöänsä, hän avasi minulle koko sydämmensä
ja se kevensi hänen mieltään. 'Älä ole suruissasi minun tähteni,
Minna', sanoi hän, 'kyllä minä tulen onnelliseksi, monta vertaa
onnellisemmaksi, kuin jos en olisi sinuun tutustunut'.

"Carl-eno puhuu nyt usein isästä ja ottaa osaa keskusteluun, kun puhumme
sinusta, sisko, jota hän -- nyt voin sen sanoa -- ei ennen ole tehnyt.
Äiti voimistuu päivä päivältä, ja sitä on äärettömän hauska nähdä ja
suloista on ajatella, että pian saamme tavata toisiamme. Voi, kuinka
olisin onnellinen, jos Hedevig voisi parantua, mutta se on mahdotonta.
Hän ei enää voi olla jalkeilla. Hänen veljensä kantaa häntä joka päivä
vuoteelta sohvalle ja sohvalta vuoteelle. Voi, hän on niin huolissaan
ja kuitenkin hän sisartansa lohduttaa ja rohkaisee, jopa laskee
leikkiäkin hänen kanssaan. Välistä toivon, että Jumala kutsuisi minut
luokseen ja armahtaisi Hedevigiä. Sinulla ja äidillä on kuitenkin
toisenne, mutta Hedevigin veljellä ei ole ketään koko suuressa avarassa
maailmassa paitsi sisartaan. Kun he puhelevat keskenään tulevasta
elämästä, panen minä käteni ristiin. Sitä on ihanaa kuunnella, mutta
kuitenkin sydäntä särkevää. Professori ei voi sitä kestää; hän
menee ulos ja itkee. Äiti sitä vastoin ottaa osaa keskusteluun. He
rakastavatkin häntä sydämmellisesti.

"Tämä on surullinen kirje, Marie, enkä kuitenkaan kernaasti tahtoisi
mieltäsi pahoittaa. Olen meikein iloissani siitä, ettet ole täällä,
sisko. Suru valtaisi sinut liian voimakkaasti. -- Jumala olkoon
kanssamme koetuksen aikana!"

Äiti kirjoitti:

"Olen melkein entiselläni, tyttöseni! Pian voimme ruveta ajattelemaan
lähtöä, mutta onkohan meidän lähdettävä? Päätä itse, silmäteräni,
onko meidän jätettävä Hedevig? En sitä usko. Tiedät, kuinka ikävöin,
mutta nyt kun olen parempi, ei ikävöimiseni enää ole niin sairaloista.
Tunnen että täälläolomme lohduttaa sekä häntä että veljeä, enkä luule
koskaan voivani antaa itselleni anteeksi, jos jättäisin heidät yksin
murheineen."

Vastasin paikalla, ettei kukaan voinut tuntea ja arvostella äidin
läsnäolon siunausta paremmin kuin minä, ja etten millään ehdolla
tahtoisi sitä kuolevalta riistää. Minulla oli voimaa odottaa.

Mutta voimani ei ollut niin suuri, kuin sanoin sen olevan.
Epätietoisuus aina on tuskallista. Nyt en enää edes saanut toivoa heitä
takaisin, sillä samallahan olisin toivonut Hedevigin kuolemaa. Minnan
kirje antoi kyllä paljon ajattelemista. Christian raukka! Raskaalta
mahtoi tuntua rakastaa häntä ja tulla hyljätyksi, ja kuitenkin kiitin
Jumalaa, että niin oli käynyt, sillä mitä suruja ja nöyryytyksiä
olisivatkaan äiti ja Minna saaneet kokea, jos Minna olisi vastannut
Christianin tunteisiin.

Rouva Bärenschild oli huonoissa voimissa. Lääkäri määräsi merikylpyjä,
ja päätökseksi tuli, että me kesäkuun keskivaiheilla muuttaisimme ulos
Strandvejenin varrelle. Edellisenä kesänä kun Amalia sinne tahtoi,
olivat tuhannet seikat esteenä, mutta tällä kertaa ei vaikeuksia ollut
ensinkään. Lapset voivat joka aamu ajaa kouluun, ja kaikki voitiin
varsin hyvästi järjestää.

Pari päivää ennen muuttoa piti meillä olla suuret päivällispidot.
Everstinna tuli luokseni seisoessani pyyhkimässä tomua lukemattomista
hyllyille asetetuista pikkutavaroista.

"Ompelupöydälläni oli rubinisormus ja nyt se on poissa. Täällä ei ole
käynyt kukaan muu kuin te."

"En ole sitä nähnyt."

"Ettekö? Vai niin, mutta löytyä sen pitää."

Vasta silloin ymmärsin, mitä hän tarkoitti: "Voi, eihän se ole
mahdollista, rouva Bärenschild, ettehän toki minua epäile."

"Vastaiseksi en epäile ketään, mutta sormuksen pitää löytyä."

Hän loi minuun kylmän katseen ja meni huoneesta pois. Mitä oli minun
tehtävä? Kätkin kasvot käsiini ja nyyhkytin ääneen.

"Älkää olko houkkio, mamseli Staal", virkkoi Amalia puoleksi äkäisellä,
puoleksi lohduttavalla äänellä, "sormus kyllä löytyy. Tietysti te
olette viaton. Älkää huoliko välittää äidin puheista. -- Nyt teidän
todellakin pitää kuivata silmänne, sillä kokonainen korillinen kukkasia
on pantava maljakkoihin oikein kauniisti ja aistikkaasti. Kaikkein
hienoimmista on sidottava pieni vihko, joka asetetaan kunniasijan
eteen."

Minä tein kuten hän käski, mutta kyyneleeni putosivat kukkasille,
joilla niitä kuitenkaan kukaan ei nähnyt.

"Mutta äiti", huudahti Amalia myöhemmin, "sormushan on sormessasi".

"Niin, tietysti, se joka sen otti, pani sen takaisin."

"Niin totta kuin Jumalaa on olemassa, minä en ole sitä nähnyt."

"Älkää toki noin kiivastuko, mamseli hyvä. Valitin, kun se oli poissa,
nyt olen saanut sen jälleen, emmekä huoli puhua siitä sen enempää."

Eikö hän voinut huomata olleensa väärässä, vai eikö hän tahtonut? Tämä
oli katkerinta, mitä minulle koskaan oli tapahtunut. Pyysin Amalialta
saada jäädä huoneeseemme päivällisen ajaksi.

"Ei, se ei käy päinsä. Lapsia varten katetaan eri pöytä ruokasaliin ja
sen ääressä teidän täytyy istua."

Päätäni poltti ja silmäni olivat väsyneet itkusta, kun astuin
ruokasaliin pienten ystävättärieni kanssa, jotka turhaan olivat
kyselleet, mikä minua vaivasi.

"Kello on kymmenen minuuttia yli viisi", sanoi hymyilevä, rakastettava
emäntä vieraillensa, "pelkäänpä melkein, ettei hän tule ollenkaan. Se
olisi todellakin pettymys".

Amalia katsoi ulos akkunasta: "Oi, sepä ihanaa, tuolla hän tulee!"

Olin niin alakuloinen, että tuskin huomasin noita outoja
mielenilmauksia. Käänsin kuitenkin muitten tavoin katseeni oveen päin.
Se avautui ja -- pettivätkö silmäni? -- oma professorinihan sieltä
tuli. Ei, se ei ollut harhanäky, todellisuutta se oli. Hän ojensi
käsivartensa minua kohti, ja minä riensin hänen syliinsä.

Iloissani unohdin hetkeksi kaikki, mutta sitten vetäydyin hiljaa irti,
pitäen kuitenkin hänen kättään omassani, hänen uskollista kättään, joka
kyllä oli minua puolustava.

"Teitte kauniisti ja ystävällisesti, hyvä rouva Bärenschild", virkkoi
hän kääntyen hämmästyksestä sanattoman everstinnan puoleen, "kun
lähetitte palvelijanne höyrylaivalle tuomaan minut heti tänne, mutta
se oli, suoraan sanoen, turhaa. Olisin tullut joka tapauksessa, sillä
kaikkein ensimmäiseksi tahdoin tavata tätä lasta." Hän kohotti päätäni
ja katseli minua tarkkaan.

"Mutta, Mie kulta, sinähän näytät kovin kalpealta etkä ole sanottavasti
kehittynyt siitä kuin viimeksi sinut näin. -- Niin, hänellä on aina
ollut niin hellä sydän, kaipuu on syynä kaikkeen, ja kuitenkin olen
vakuutettu siitä, että olette tehneet parastanne häntä lohduttaaksenne
ja rohkaistaksenne, etenkin te, rakas neiti Amalia. Arvaan että teistä
ja Mariesta on tullut oikein hyvät ystävät, melkein kuin sisarukset."
Hän pani toisen käsivartensa Amalian vyötäisille, toisen minun
ympärilleni ja veti meidät aivan lähelle toisiamme. Amalia ei vastannut
mitään, mutta punastui korvia myöten.

Professori ei huomannut mitään. Hän suuteli minua otsalle, pisti käteni
kainaloonsa ja huudahti:

"Olette varmaankin jo odottanut minua, armollinen rouva, mutta nyt
teidän tosiaankaan ei tarvitse enää odottaa. Olen nyt aivan valmis
käymään pöytään. Niin, pienen neitini saan tietysti pitää."

Hän ei huolinut heikosta yrityksestäni vetää kättäni irti. Ei mikään
auttanut, minun täytyi häntä seurata. Luutnantti Due irvisteli
hullunkurisesti ja hyväntahtoisesti mennessämme hänen ohitsensa.

Siinä minä istuin, samalla kertaa onnellisena ja onnettomana
kunniavieraan vieressä. Pidot olivat meidän kunniaksemme. Se oli
hänestä luonnollinen asia, jota hän myöskään ei salannut.

"Sinä olet varmaankin sitonut kukkavihkoni? Kiitos, tyttö kultani,
oletko myös järjestänyt maljakot?"

Tällä kertaa ei Amalia kiitosta saanut.

Professori jutteli vilkkaasti ja iloisesti. Kaiken aikaa hän pakotti
minua ottamaan osaa keskusteluun. Hän piti minua päähenkilönä.
Everstinna istui äänetönnä, ja eversti näytti janoavan selitystä.
Amalia sitä vastoin koetti selvään professori Langea miellyttää.
Vierasten kesken vallitsi mitä iloisin mieliala.

"Kas niin, rakas ystäväni", sanoi eräs vakava herra, parooni Eberfeldt,
"nyt otan minä teidät takavarikkoon lopuksi iltaa. Se on vanha lupaus."

"Tulen heti paikalla", vastasi professori, "minun täytyy vain saada
puhua hiukan tyttöseni kanssa."

Menimme pieneen sivuhuoneeseen. Hän otti minut polvelleen, ja minä
suutelin hänen valkoista tukkaansa, hänen rakkaita silmiänsä, hänen
käsiänsä.

"No, Marie, kuinka Farumissa jaksetaan?"

"En ole käynyt siellä kertaakaan."

"Mitä! Miksi et ole pyytänyt, että pääsisit everstiIäisten vaunuissa
ajamaan sinne? Se ei ollut ystävällistä! Mette asuu Karenin luona ja
hänestä olisi varmaankin ollut hauska nähdä sinua."

"Kertokaa minulle vähän äidistä."

"Hyvin kernaasti. Hän kukoistaa uudelleen, on melkein samanlainen,
kuin teistä erotessaan. Niin, te olette saaneet kokea paljon surua sen
jälkeen. Ja Hedevig, voi Mie, hän on aivan kuin enkeli! Hänen nuori
sydämmensä on taivaassa, kun minua vanhaa miestä tuhannet siteet vielä
kiinnittävät maailmaan. -- Älkäämme ajatelko sitä. -- Et usko kuinka
kreivi Örnklo on hellä sisartansa kohtaan. Uskallanpa väittää, että hän
pitää enemmän sisarestaan kuin vaimostaan ja lapsistaan, ja kuitenkaan
ei tuolla muuten viisaalla miehellä vieläkään ole kaikki ruuvit
paikoillaan. Puhukaamme nyt Minnasta, hän on kuin ruusu! Pitkä, solakka
ja kaunis, sanomattoman kaunis hän on, ja kuitenkin hän itkee paljon
surusta ja säälistä sekä sinua ikävöidessään."

"Professori Lange, rohkenenko keskeyttää keskustelun, vaimoni odottaa
meitä."

"Tulen tuossa paikassa, hyvä parooni, kahden minuutin kuluttua.
-- Huomenna saamme puhua enemmän, Mie, matkustan Fyeniin varhain
ylihuomenna. Huomispäivän omistan sinulle. Minulla on vielä paljon
kerrottavaa, ei juuri semmoista, joka on tapahtunut, vaan jotain, joka
varmasti tapahtuu. Annan sinulle aineksia tuulentupien rakentamiseen,
ei tietysti mitään suurenmoisia. -- Tässä olen, herra parooni! Nöyrin
palvelijanne, armollinen rouva, ja kiitoksia näistä erinomaisen
hupaisista hetkistä. Huomenna palaan puhelemaan oikein kunnollisesti
tyttöseni kanssa."

Saatoin häntä portaita alas, oli niin vaikeaa hänestä erota.

"Pane yllesi ja tule mukaan, Marie! Eikö totta, hän on tervetullut?"

Parooni kumarsi ja sopersi muutamia kutsumasanoja.

"Kiitän nöyrimmästi, mutta se ei käy laatuun. Näkemiin asti."

Portti sulkeutui hänen jälkeensä. Menin hitaasti takaisin ylös,
peloissani odottaen mitä tuleman piti!

Rouva Bärenschild ja Amalia seisoivat keskeltä ruokasalin lattiaa.
Eversti käveli edestakaisin ja oli kuin purkautumaisillaan oleva
tulivuori.

"Onko teillä mitään sanottavaa puolustukseksenne?"

"Minkä vuoksi, rouva everstinna?"

"Tämäpä jo menee liian pitkälle, en ole koskaan sen hävittömämpää
kuullut! Miksi ette ennen kertonut, ihminen, että hän on teidän
sukulaisenne? Ellette olisi käyttäytynyt niin petollisesti, ei
semmoista häpeää olisi tapahtunut."

"Ette ole koskaan näyttänyt välittävänne oloistani tai kyselleet
omaisistani, yhtä vähän kuin koskaan olette kertonut minulle, keitä
tänne kutsuttaisiin. En aavistanut, että professori Langea odotettiin."

"Löytyneepä keino nenäkkäisyyttäkin vastaan. Menkää heti paikalla
huoneeseenne."

Eversti oli vaiti. Hän näytti siltä kuin olisi pitänyt puolustustani
verrattain järkevänä.

Viipyi kauan ennenkuin sain unta. Suru ja ilo, paha ja hyvä taistelivat
minussa ylivallasta. Päivä oli ollut surullisimpia ja kuitenkin oli
rakkaan vanhan ystäväni tapaaminen tuottanut minulle paljon iloa. Hän
oli luvannut palata huomenna. Mitäpä hän minulle kertoisi? Jotain
hyvää, sen olin lukenut hänen veitikkamaisista katseistaan. --
Ennenkuin vaivuin uneen, rukoilin Jumalalta voimaa antaakseni anteeksi
everstinnalle, pyysin häntä tukahuttamaan vihan, joka paha kyllä, kyti
sydämmessäni.

"Laittautukaa kuntoon, mamseli Staal", sanoi rouva Bärenschild
seuraavana aamuna, "lähteäksenne puolen tunnin kuluttua huvilalle
ottamaan vastaan tavaroita."

"Mutta huomennahan oli määrä lähteä."

"Olen muuttanut päätökseni."

"Enkö voisi viipyä kahteentoista, kenties silloin ehtisin tavata
professori Langea."

"Se ei käy päinsä."

"Olkaa vakuutettu siitä, neiti Staal", virkkoi hänen veljensä
kiivaasti, "että minä tulen kertomaan hänelle asian oikean laidan."

"Ei, sitä ette saa, en tahdo millään ehdolla häntä huolestuttaa.
Sanokaa hänelle lämpimimmät terveiseni, mutta älkää mitään kertoko. --
Rouva Bärenschild, suostukaa toki. Teette minulle äärettömän suuren
palveluksen, jos siirrätte asian huomiseksi. Suren suuresti, ellen saa
häntä enää nähdä."

"Kuinka monta kertaa minun täytyy sanoa, etten sitä salli."

Olisi ollut alentavaa enää pyytää ja sitä paitsi ei siitä olisi
hyötyä ollut. Koko tuuma oli kostoksi aijottu tai -- kuten everstinna
luultavasti sanoi -- rangaistus eilisestä.

"Oikein se on häpeällistä", sanoi Lise, "palvelija kertoi minulle koko
jutun. Eivät edes suoneet teille sitä iloa, että saisitte puhella
iso-isänne kanssa, tai mikä hän lienee."

Oli mitä ihanin sää ja kaikkialla niin kesäistä ja vihreätä, mutta
mieleni oli niin murheellinen, etten voinut siitä iloita. Huvila
sijaitsi Klampenborgin ja Charlottenlundin välillä. Se oli kaunis pieni
asunto, rakennus verannalla varustettu, edustalla puutarha täynnä
ruusupensaita.

Kun kaikki oli valmista illalla, olin kovin väsynyt, mutta tyynempi.
Katselin veden kirkkaaseen, siniseen kalvoon ja mietin professorin
sanoja: "Annan sinulle aineksia tuulentupien rakentamiseen."

Päivä kului kuten toinenkin. Nenäliina edistyi ripeään, sillä
"aamuhetki kullan kallis". Heinäkuussa sain Minnalta lyhyen,
liikuttavan kirjeen. Se oli tapahtunut, Hedevig oli kuollut. Ilman
tuskia oli hän nukahtanut, kuin väsynyt lapsi uneen vaipuu. Paperilta
näkyi kyynelten jälkiä. Kirjeessä ei ollut mainittu mitään matkasta
eikä heidän aikeistaan.

Ikävöiden odotin seuraavaa kirjettä, mutta viikko kului viikon jälkeen,
eikä mitään tullut. Eräänä päivänä valitin sitä Amalian läsnäollessa.

"Kyllä teille on tullut kirje", huudahti hän. "Kun viimeksi kävin
kaupungissa, pyysi Frederik minua ottamaan sen mukaani. Minä olin sen
aivan unohtanut! Se on varmaankin laukussani tai hatturasiassa tai
jossain muualla, en enää muista missä."

Etsin laukusta, hatturasiasta ja kaikista mahdollisista paikoista,
mutta turhaan.

"Minua suututtaa, että olen hukannut kirjeenne, mamseli Staal, mutta ei
minusta siitä kannata niin suurta melua nostaa. Eihän onnettomuus ole
korvaamaton. Kyllä te pian saatte uuden kirjeen."

Mutta onnettomuus oli minusta kuitenkin suuri. Kirjoitin ja ilmoitin
heille kuinka oli käynyt. Kuinka kauan tulisi kestämään, kunnes saisin
vastauksen? Mitähän kadonnut kirje lienee sisältänyt? Mitä päätöksiä he
olivat tehneet? Oliko onni lähellä, vai oliko se yhä vielä kaukainen
utukuva vain?

"En voi hyvin", sanoi Henriette eräänä aamuna. Hän oli luonnostaan
hyvin reipas eikä olisi syyttä valittanut. Koetin hänen otsaansa. Se
poltti. Hänen kaulansa oli kipeä, eikä hän voinut mitään syödä.

"Eikö everstinnan mielestä olisi parasta kutsua lääkäri?"

"En luule sitä tarpeelliseksi. Hän on varmaankin jo illalla terve,
ellei, tulee lääkäri ylihuomenna minun luokseni."

Otin työni ja menin Hennylle seuraksi. Hän makasi kärsivällisenä
vuoteellaan ja katseli minua ystävällisesti. "Jumalan kiitos että olet
täällä", sanoi hän.

Seuraavana päivänä sairastui Louise. Hän itki ja valitti. Menin taas
everstinnan luo.

"Eikö pitäisi kutsua lääkäri?"

"Oikein on naurettavaa, kuinka te lapsia hemmottelette. Olenhan
sanonut, että hän tulee huomenna."

"Teidän olisi pitänyt kutsua minut aikaisemmin", sanoi lääkäri
seuraavana päivänä, tutkittuaan tarkasti potilaita. "Heillä on
tuhkarokko. Akkunat ovat niin pian kuin mahdollista peitettävät. --
Saisinko kirjoitustarpeita."

"Teillä on tietysti ollut tuhkarokko", kysyi Amalia lääkärin lähdettyä.

"On."

"Minä arvasin sen, mutta minulla ei ole sitä ollut, jonka vuoksi minun
täytyy matkustaa kaupunkiin."

"Ja minä en kestä kaikkia näitä toimenpiteitä", valitti rouva
Bärenschild, "minun täytyy myöskin pois".

"Ei kukaan voi pakottaa teitä jäämään, neiti Staal", huudahti
luutnantti innokkaasti, "te lähdette myöskin kaupunkiin".

"Pakko ei tässä tule kysymykseenkään. Minun olisi päinvastoin hyvin
vaikea jättää rakkaat pienet potilaamme."

"Toisin ette voinut ajatella, olisihan minun pitänyt se tietää. --
Toivon, ett'ette luule minun pelkurimaisuudesta tai halpamaisuudesta
pakenevan tautia, vaan että matkustan sen vuoksi, että sopivaisuus, tuo
sydämmetön hirviö, ei salli meidän olla kahden täällä maalla."

"Huonekalut ja palvelijat viemme tietysti mukanamme", huomautti
everstinna, "mutta lähetämme tänne hoitajattaren Kööpenhaminasta öitä
valvomaan".

"Tässä on hajuvettä, kenties se saattaisi lapsia virkistää, ja tässä on
muutamia kalentereita ja pikkutavaroita heille huvitukseksi."

Olin Amalialle niin kiitollinen, kuin olisivat he olleet minun eikä
hänen sisariaan.

Eipä tuntunut varsin hauskalta olo tuossa autiossa talossa, jossa minä
yksin kuljeskelin. Puutarhan puoleisessa huoneessa oli pyöreä pöytä
ja muutamia tuoleja. Kaikki muut huoneet olivat tyhjät. Ikävöin hyvin
hoitajatarta, mutta kun hän vihdoin tuli, ei hän minua tyydyttänyt.
Hänellä oli epämiellyttävät kasvot, joista heti huomasin, että
sairaanhoito oli hänellä vain elinkeinona eikä yhtään sydämmen asiana.

"Minä en ollenkaan sovi maalla olemaan", sanoi hän, "kaikkein vähimmin
tämmöisessä syrjäisessä paikassa ilman miesväkeä, Jumal'auttakoon!"

Hän meni ulos puutarhaan, tutki tarkkaan akkunaluukut, pudisti päätään
ja läksi sitten keittiöön keittämään itselleen kahvitilkkasen, kuten
hän sanoi.

Myöhään illalla tuli eversti ratsastaen lapsia katsomaan. Hän oli hyvin
hellä heitä kohtaan ja minulle hän sanoi lähtiessään: "Hoitakaa nyt
lapsia oikein hyvin, mamseli Staal. Voitte olla vakuutettu siitä, että
runsaasti tulen korvaamaan vaivanne."

"Älä toki semmoista puhu, isä!" huudahti Henny, "sitä hoitoa, jota
Marie meille antaa, ei voida rahalla maksaa."

Eversti katsahti häneen kummastellen ja nyykäytti sitten minulle
päätään, joka varmaankin merkitsi, että hän pitäisi lupauksensa.

Kun tohtori Stub seuraavan kerran tuli, katseli hän ympärilleen ja
jotakin, joka muistutti tyytyväisyyttä, kuvastui hänen kasvoillaan.

"Herrasväki on matkustanut pois, näen minä. Olen hyvilläni siitä, että
hoito on uskottu teille, sillä silloin se tulee toimitetuksi tyynesti
ja tarkkaan."

Hänen sanansa eivät minua ilahuttaneet, huolimatta tunnustuksesta,
jonka sisälsivät, sillä hän ei näyttänyt paljoa välittävän omasta
mukavuudestani.

Tauti oli ankaraa laatua, etenkin Hennyn, ja kuitenkin hän oli heistä
kärsivällisempi. Hän tahtoi niin kernaasti minua säästää ja herätti
minut hyvin harvoin öisin. Pikku Louise raukalla ei ollut niin paljon
sielunvoimaa. Hän tahtoi, että aina olisin hänen läheisyydessään. Minun
piti kertoa hänelle juttuja, laulaa hänelle ja lohduttaa häntä. Olin
hyvilläni siitä, että Hennykin samalla siitä hyötyi.

"Tule tänne, Marie! Anna minulle vähän juotavaa. Voi, kaulani on niin
kipeä! Kuule, lupaathan jäädä tänne yöksi etkä anna tuon ilkeän matamin
tänne tulla. Huu, minä pelkään häntä, tulen kipeäksi, ellet lupaa."

Eversti tuli joka päivä ratsastaen lapsia tervehtimään. Tohtori Stub
kävi joka aamu potilaiden luona, joi lasillisen vettä, joka oli
asetettu valmiiksi häntä varten puutarhahuoneeseen, ja läksi jälleen
pois sanomatta muuta, kuin mikä oli aivan välttämätöntä.

Oli kulunut noin yhdeksän, kymmenen päivää. Kuumetta ei enää ollut
eikä minkäänlaista vaaraa. Olin nukahtanut sohvalle, kun Louise minut
herätti.

"Marie, ukkonen käy! Jumalan tähden, nouse ylös. Mitä nyt teemme!"

Siniset salamat välähtelivät akkunaluukkujen rakojen läpi himmentäen
kokonaan yölampun heikon valon. Koko rakennus tärisi joka jyräykseltä,
myrsky ulvoi savupiipussa, aallot kohisivat ulkopuolella.

"Marie, mitä me teemme, mitä me teemme!"

"Ole hiljaa, rakas lapsi, ja pysy vuoteessasi. Olit niin sairas, ja
Jumala on tehnyt sinut jo melkein terveeksi. Voit olla varma siitä että
hän antaa tämänkin tau'ota."

Samassa tempaistiin ovi auki ja hoitajatar syöksyi sisään kalman
kalpeana.

"Maailman loppu on tulossa", sanoi hän, "mutta vielä pahempaa on, että
puutarhassa liikkuu ja akkunain luona rapisee. Tämmöinen ilma on kuin
luotu varkaita ja rosvoja varten. Jumala armahtakoon meitä heikkoja
naisia!"

"Tuuli se vain on, joka saa puunoksat rapisemaan."

Salama seurasi toistaan; heidän valituksensa hämmentyivät voimakkaaseen
ukkosenjyrinään.

"Marie", kuiskasi Henriette, "etkö luule, että maailman loppu todella
on lähellä?"

"En, pikku Henny, sitä en luule ja tiedän, ettei Jumala meitä missään
tapauksessa hylkää. -- Teidän täytyy todellakin hiukan hillitä
itseänne, matami Olsen, lapset ovat muutoinkin peloissaan. Usko minua,
Louise, parin tunnin kuluttua on kaikki tämä oleva lopussa, ja päivä
koittaa entistä kauniimpana."

"Parin tunnin! Voi, sen ajan kuluessa saattaa paljon tapahtua. Mitä se
oli? Ettekö kuulleet jotakin, askeleita?"

"Ei, rankkasade sen aikaansai."

Vihdoin päivän koittaessa taukosi raju-ilma. Aurinko nousi kaikessa
komeudessaan, tomu oli huuhtoutunut lehdiltä ja kukkasilta, kaikki
näytti niin nuorentuneelta ja keväiseltä. Hengitin raitista,
puhdistunutta ilmaa verannalla ja kiitin Jumalaa, joka oli meitä
suojellut.

Hoitajatar oli mennyt ylös huoneeseensa. Lapset nukkuivat. Tunsin
olevani hyvin raukea, voimaton, rasittunut. Asetuin sohvan nurkkaan ja
elin pian unessa uudestaan tuon kamalan yön.



KOLMASTOISTA LUKU.


Kun avasin silmäni, näin hämmästyksekseni kookkaan olennon seisovan
edessäni. Pimeässä en voinut tuntea, kuka se oli, mutta kuulin pian
äänestä, että se oli salaneuvoksetar Trolle.

"Olen pahoillani, jos herätin teidät."

Hän ojensi minulle kätensä, ja minusta tuntui kuin se olisi hiukan
vapissut.

"En tiennyt tästä mitään ennenkuin eilen. Menkäämme tuonne toiseen
huoneeseen."

Kun tulimme valoisaan puutarhahuoneeseen, katsoi hän minua tutkivasti
silmiin.

"Äiti ja sisar matkustivat pois, ja te jäitte!"

"Onhan se luonnollista, kun minulla on tuhkarokko ollut."

"Onko sekin luonnollista, että teidät jätettiin tänne melkein yksin?
Onko se luonnollista, että täällä kaikki on niin epämiellyttävää
teille kuin suinkin? Onko luonnollista, että teidän nuoruuttanne ja
terveyttänne tuhlataan, ikäänkuin niillä ei olisi mitään arvoa? Minusta
tuntuu kuin kuuluisin minäkin syyllisten joukkoon, vain siksi että
kuulun sukuun."

Hän sulki minut syliinsä. Hän ei enää ollut donna Grandezza, ylhäisyys
oli haihtunut pois, ja hellä sydän yksin saanut vallan.

"Olette varmaan hyvin rasittunut, lapsi parkani. Näytätte siltä
kuin ette olisi saanut nukkua, ette sopivaa ravintoa nauttia ettekä
raitista ilmaa hengittää. Luulen melkein, että enimmin kaipaatte
viimeksimainittua. Senpä vuoksi lähetän teidät nyt vähän ajelemaan
vaunuissani ja jään siksi aikaa lasten luo."

Hän pani itse omin käsin saalin hartioilleni, sitoi hatunnauhat leukani
alle, saattoi minut ulos vaunujen luo ja antoi ajurille määräyksen ajaa
Rungstediin ja takaisin. "Aja alussa hiljaa", sanoi hän.

Palvelija työnsi oven kiinni, ajuri napsahutti piiskaansa ja niin sitä
mentiin. Kaikki oli kuin unta.

Raitis ilma ja outo liike vaikuttivat minuun hyvin voimakkaasti. Minua
oikein pöyrrytti aivan kuin keinussa kiikkuessa. Kirkas päivänpaiste
häikäisi pimeään tottuneita silmiäni. Yhä nopeammin kulkivat vaunut.
Asunnot, puutarhat, pellot ja metsät kiitivät ohitseni. Se tuntui
melkein tuskastuttavalta ja sen lisäksi painosti minua oma pienuuteni
ja vähäpätöisyyteni istuessani siinä yksin noissa komeissa vaunuissa.

"Huomenna uudistatte retken", sanoi salaneuvoksetar takaisin
palatessani. "Nyt lähden heti pois ja lähetän sitten kamarineitini
tänne, neitsy Baggen, josta sinä niin paljon pidät, Louise. Hän saa
pitää teistä huolen, niin että rakas Marienne voi vähän hoitaa itseään
ja levätä kunnollisesti."

Parin tunnin kuluttua saapui neitsy Bagge tuoden mukanaan koko
joukon kaikenlaista hyvää. Hän oli salaneuvoksettaren palveluksessa
harmaantunut, ja hänen ulkomuotonsa, jossa ilmeni tyyneyttä ja
hyväntahtoisuutta, hidasluontoisuutta ja yksinkertaisuutta, teki
väsyneeseen mieleen rauhoittavan vaikutuksen.

Hän levitti pöydälle liinan, otti korista esille viinipullon, muutamia
ostereita ja kylmän kananpojan sekä toivotti minulle hyvää ruokahalua.

Vaikka en laisinkaan ole herkkusuu, maistui ruoka mainiolta, vahvisti
ja teki oikein hyvää. Siitä oli kauan kun minulle oli tarjottu hellin
käsin valmistettu ateria. Viime aikoina olin elänyt kahvilla, sen
vuoksi että matami Olsen, joka itse rakasti kahvia enemmän kuin kaikkea
muuta, ei kernaasti tahtonut vaivautua valmistamaan minulle ruokaa.

Aterian jälkeen vei neitsy Bagge minut yläkertaan kauniiseen, ilmavaan
huoneeseen, jonne hän oli laatinut minulle hyvin houkuttelevan vuoteen.
Oikein ihastuin sen nähdessäni. Nuo häikäisevän valkoiset, pehmeät
tyynyt ja vihreä silkkipeite tekivät todellakin virkistävän vaikutuksen
siihen, joka kauan oli maannut kovalla sohvalla. Neitsy Bagge oli
tuonut kaiken mukanaan, hän katseli tyytyväisen näköisenä kättensä
töitä, sulki akkunat ja jätti minut yksin.

Sain siis antautua pitkällisen unen helmaan, jota ei häiritsisi pelko,
että lapset jotakin tarvitsisivat, tai etten heräisi Louisen kutsuessa.
Väsyneenä ja voimattomana katselin vuodetta. Voi, kuinka hyvältä uni
tulisi maistumaan! Kello oli vasta kuusi, ja minä saisin nukkua aamuun
asti. Kuinka tulisinkaan nauttimaan.

"Anteeksi, että häiritsen, mamseli Staal, mutta siellä on muuan herra,
joka tahtoo teitä tavata."

"Onko se eversti? Tai ehkä luutnantti Due?"

"Ei, se on aivan vieras herra."

"Silloin se varmaankin on erehdys."

Hetken kuluttua palasi neitsy Bagge. "Hän pyysi sanomaan olevansa
pastori -- niin, mikä se nyt olikaan."

"Voi, se oli varmaankin Skau, eräs vanha herra?"

"Nuori herra hän on, mutta eikö liene viisainta, että mamseli menee
alas häntä puhuttelemaan."

Kun tulin puutarhahuoneeseen, oli vieras mennyt verannalle. Hattunsa
hän oli jättänyt pöydälle. Sen ympärillä oli suruharso. Minut valtasi
outo tunne. Näin hänet lasioven läpi, hän oli kookas, tumma mies, ja
hänen kasvonsa olivat hyvin syvämietteiset ja kauniit, varsinkin mitä
niiden ilmeeseen tuli. En ollut häntä ennen koskaan nähnyt, sillä jos
hänet kerran olisi nähnyt, ei häntä olisi voinut unohtaa.

Siirsin tuolin herättääkseni hänen huomiotaan, ja samassa
silmänräpäyksessä hän astui sisään. Omituinen oli katse, jonka hän
minuun loi.

"Voi, ette taida olla oikein terve!" Hän tarttui tuttavallisesti
käteeni.

"En tiedä, ketä minun on kunnia puhutella?"

"Olen Gustav Bang, mutta ettekö siis ole saanut kirjettä?"

"Viime kirjeeni joutui hukkaan. Onko teillä uutisia Italiasta? Jumalan
tähden, eihän vain mitään pahaa?"

"Ei suinkaan, päinvastoin hyvää, toivoakseni. Te katselette minua
niin vieraasti, ja minä teitä niin tuttavallisesti. Teillä on jo
suuri sija Gustav Bangin sydämmessä, vaikka ette koskaan ole kuullut
hänestä puhuttavankaan. Ettekö myöskään ole kuullut Hedevig Bangia
mainittavan?" Surumielinen ilme hänen kasvoissaan synkkeni.

"Kyllä toki, tunnen sekä teidät että hänet. Minna on teistä niin paljon
kirjoittanut."

"Huomaan, ettei Minna ole ennenkuin tuossa kadonneessa kirjeessä
kirjoittanut mitään, joka voisi olla valmistuksena sille, mitä
minulla on teille sanottavaa. Pelkään melkein ettei se tule teitä
miellyttämään. Antakaa minulle kätenne, Marie, ja luvatkaa olla Minnan
sulhaselle hänen kadottamansa sisaren sijassa."

Minnan sulhaselle! Oliko se mahdollista! Katselin häntä tutkien, vaan
en nähnyt muuta kuin hyvää hänen kirkkaissa, syvissä silmissään.

"Niin, katsokaa minua vain, hän on aarre, kallis aarre, uskallatteko
uskoa hänet minulle?"

"Voi, kyllä, mutta älkää pahastuko, jos käyttäydyn vähän omituisesti,
sillä tämä tuli niin äkkiä. Olen aivan ymmälläni. Siitä siis kerrottiin
tuossa kirjeessä, ja minä kun olisin voinut jo kolme viikkoa sitten
saada sen tietää."

"Menkäämme istumaan ulos puutarhaan. Pelkään, että olen säikähyttänyt
teitä, aivanhan te vapisette, hyvä Marie."

"Kuinka äiti voi?"

"Varsin hyvin. Lääkäri on selittänyt, ettei ihaninkaan ilmanala voi
hänelle lahjoittaa sitä, mikä häneltä nyt puuttuu, ja se on hänen
hartaimman toiveensa täyttyminen."

Tuntui siitä, kuin olisin hänet jo kauan tuntenut, ja
kuitenkin vaikutti tämä kaikki niin oudosti minuun. Hän kertoi
sisar-vainajastaan, kertoi äidistä ja Minnasta. Erittäin miellyttävää
oli kuulla, kuinka oikea ja kaunis hänen käsityksensä heidän
luonteistaan oli.

"Ensi alussa", sanoi hän, "soimasin melkein itseäni siitä, että olin
sitonut Minnan kohtalon omaani, peläten, että hänen raitis, toivehikas
mielensä tulisi kärsimään vakavuudesta, joka on luonteelleni ominainen,
ja joka johtuu siitä, että tähän asti olen tuntenut parhaasta päästä
elämän varjopuolia. Mutta nyt olen tullut siihen päätökseen, että
me Jumalan avulla kyllä voimme vaikuttaa hyvää toisiimme. Hänen
luottavainen, anteeksiantava, hellä sydämmensä tulee lieventämään
ankaraa elämänkatsomusta, jonka minä kovissa elämäntaisteluissa olen
itselleni muodostanut, ja minä taas kokemukseni perusteella voin
suojella häntä pettymyksiltä. -- Mutta, rakas sisareni, puhukaamme nyt
teistä. Minusta tuntuu hyvin omituiselta, että olette täällä niin yksin
sairasten lasten kanssa tyhjässä, kolkossa talossa. Näytätte itse hyvin
rasittuneelta. Pelkäänpä melkein, että äidin aavistuksessa, jolle Minna
aina on nauranut, kuitenkin oli perää. He ovat varmaankin tunnottomia,
tylyjä ihmisiä."

Hänen tummat silmänsä ilmaisivat tahdonlujuutta hänen luodessaan minuun
läpitunkevan katseensa. En voinut häneltä salata asian todellista
laitaa, mutta vetosin hänen hyvään sydämmeensä pyytäen, ettei hän
enempää kyselisi.

"Tuo pyyntö todistaa arveluni oikeaksi. Marie raukka, kuinka
tulemmekaan teitä hoitelemaan, kun kerta olette luonamme. Ette edes
kysy milloin ja missä."

"En voi sitä oikein käsittää."

"Ensiksi pitää teidän saada tietää missä." Sitten hän kertoi
vanhanaikaisesta pappilasta Jyllannin itärannalla, sammaltuneesta
katosta haikaranpesineen, lammikosta kiviaitoineen ja salavapuineen,
puutarhan satavuotisesta lehmuksesta, sekä polusta, joka johti
kanervikkokumpujen yli lähteen sivutse läheiseen metsään. Näin kaiken
ilmielävänä edessäni, ja usko, että me todella tulisimme siellä yhdessä
elämään, rupesi juurtumaan sydämmessäni.

"Ja nyt tulemme kysymykseen: milloin. He ovat jo matkalla. Häät
vietetään ainoan sukulaiseni, isä-vainajani veljen luona, joka on
pappina Slesvigissä. Sinne me molemmat matkustamme heitä vastaan.
Syyskuun viidennen päivän, professorin syntymäpäivän, olemme valinneet
hääpäiväksemme. -- Mutta alkaa jo hämärtää! Minun täytyy rientää pois.
Huomenna palaan takaisin."

Hän meni, mutta minulle oli kaikki jo selvinnyt. Toivoni ei enää ollut
kaukainen, epämääräinen. Tiesin jo ajankin, jolloin se täyttyisi:
syyskuun viidentenä päivänä. Tänään oli elokuun kuudestoista päivä.
Kaksikymmentä päivää, oi Jumalani, voinko tätä onnea kestää!

"No, olipa hyvä että hän meni, että mamseli vihdoinkin pääsee levolle."

"Levolle?" Katselin häntä kummastellen. "Sitä en suinkaan aijo tehdä,
se on aivan mahdotonta. Menkää te levolle, neitsy Bagge, minä en voi."

"Marie, kerro minulle, mitä asiaa hänellä oli, se oli varmaankin jotain
hauskaa. Sinä ansaitset jotain hauskaa."

Kerroin pikku Hennylle kaikki. Hän taputti käsiään, mutta virkkoi
kuitenkin: "Meidän täytyy siis erota." Se minuun koski keskellä
riemuani.

Neitsy Bagge pani lopulta maata. Lapset nukkuivat; minä hiivin ulos
puutarhaan. Kuu paistoi kirkkaalta taivaalta. Se loi väräjävän loisteen
rannan aalloille, hopeaisen hohdon puutarhan georgiineille. Talo näytti
niin rauhalliselta. Ajattelin edellistä yötä ja sydämmeni oli täynnä
hartautta.

Kun salaneuvoksetar Trolle tuli ajaen seuraavana päivänä, seisoin minä
ovella häntä vastaanottamassa.

"No, totta tosiaankin", sanoi hän hymyillen, "yhden ainoan yön uni voi
tehdä ihmeitä."

Purskahdin nauruun. Siitä oli kauan kun viimeksi olin nauranut. Se
kuului omituiselta, aivan kuin ei olisi ollut omaa nauruani, ja
kuitenkin se teki niin hyvää.

Otin hänen kätensä ja suutelin sitä. "Suokaa anteeksi, teidän armonne,
mutta minä en ole ensinkään ollut levolla."

Sitten istuuduin jakkaralle hänen jalkainsa juureen ja kerroin hänelle
historiani. Hän kuunteli tarkkaan, ja kun olin lopettanut kertomukseni,
suuteli hän minua otsalle ja sanoi:

"Ylpeilisin teidän laisestanne tyttärestä ja kuitenkin minun täytyy
teitä torua. Pelkonne huolestuttaa omaisianne paikkaa vaihtamalla on
ollut oikein naurettavaa. Ette voi sitä puolustaa. Luulen, että jos
tätä olisi kestänyt vielä kauan, olisivat voimanne murtuneet. Ei, älkää
väittäkö vastaan. Henriette on kertonut minulle paljon, ja itsekin olen
huomannut yhtä ja toista. -- Louise Örnklo on siis kasvattiäitinne.
Olen hänet tuntenut, hän oli kaunein ja lahjakkain nuori tyttö, minkä
koskaan olen tavannut. Tiesin, että hän oli mennyt naimisiin erään
upseerin kanssa, mutta huhu kertoi, että mies oli tehnyt itsemurhan
velkojen tähden, ja että hänen vaimonsa sen johdosta menetti järkensä.
En ole koskaan huhuihin luottanut, mutta tämäpä vasta hullunkurista
oli. -- Nyt tahdon koettaa keventää mieltänne sen ainoan seikan
suhteen, joka vielä sitä painaa. Olette tietysti huolissanne lasten
tähden ja pelkäätte, että laiminlyönti ja aika tulevat turmelemaan,
mitä vaivoin olette istuttanut heidän nuoriin sydämmiinsä. Luottakaa
te huoletta minuun, minä lupaan heistä pitää hyvää huolta ja suojella
teidän kylvöänne."

Puutarhan portti avautui, joku tuli sisään. Ei sieltä kuulunut everstin
raskaita sotilasaskeleita, eikä luutnantin tanssimestarin-käyntiä,
vaan reipasta, miehekästä astuntaa. Vannaankin ne olivat uuden veljeni
askeleita, eikä aikaakaan, niin hän seisoi ovessa. Salaneuvoksetar
Trolle otti hänet hyvin kohteliaasti ja ystävällisesti vastaan, mutta
vanhalla arvokkuudellaan, jonka niin hyvin tunsin, mutta joka oli
haihtunut pois hänen suhteestaan minuun.

"Menkää nyt pukemaan yllenne, pikku ystäväni. Arvelen, että herra
lankonne kernaasti lähtee hiukan ajelemaan kanssanne."

Takaisin palatessani heristi hän minulle sormea. "Olkaa varoillanne,
mamseli Staal, olette nyt saanut päästökirjanne."

Siinä me istuimme yhdessä, ja se oli yht'aikaa niin käsittämätöntä
ja niin luonnollista. Katsoin hänen miehekkäisiin ja kuitenkin niin
lempeisiin kasvoihinsa ja tein hänelle tuhansia kysymyksiä. Kirkas,
valoisa auringonpaiste ei minua tänään häikäissyt. Se ei ollut
valoisempaa kuin toiveeni. En nyt ollut yksin, hyljättynä, sillä ystävä
ja veli istui vieressäni.

Meri siinti niin sinisenä. Laivojen ja veneitten valkoiset purjet
näyttivät niin hauskoilta. Maakartanot puutarhoineen olivat niin
viehättäviä, eikä metsä ollut mielestäni koskaan ollut niin viheriä.
Tuon tuostakin näki vilahdukselta peltoja ahkerine leikkuumiehineen.
Pienet porsaat juoksivat tien poikki. Rattaita vieri sivutsemme.
Kaikkialla näki iloisia kasvoja. Sydämmessäni lauloin:

    Maa on niin kaunis,
    Kirkas Luojan taivas,
    Ihana on sielujen toiviotie.

Mutta kuka tuolla tuli ratsastaen? Voi, sehän oli ystäväni Frederik
luutnantti. Nyykäytin hänelle päätäni. Hän ei vastannut tervehdykseeni,
niin hämmästyksissään hän oli, jäi vaan tuijottamaan jälkeemme. Mutta
olihan siinä todella näky, joka olisi voinut muuttaa hänet vaikka
suolapatsaaksi, nähdä minut ajavan salaneuvoksetar Trollen vaunuissa
vieraan herran vieressä.

Gustav puhui sydämmellisesti ja kiitellen Christian Örnklosta.

"Mitä Minnan eno oikeastaan pitää liitostanne?" kysyin.

Hän hymyili, ja minä huomasin kuinka hymy kaunistaa vakavia kasvoja.

"Se on hyvin sopiva liitto hänen isänsä tyttärelle. Sitä paitsi
luulen sen tiedon enoa rauhoittavan, että Minna on peruuttamattomasti
sidottu." --

"Teidän täytyy totella minua, kuin olisitte pieni lapsi", sanoi
salaneuvoksetar, kun tulimme kotiin, "ensiksi juotte tämän lihaliemen
ja sitten menette nukkumaan".

"Älkää toki semmoista vaatiko! En saata nukkua näin ihanana, valoisana
päivänä."

"Te saatatte kyllä ja teidän täytyy se tehdä. Menkää nyt heti,
ja neitsy Bagge ei saa teitä jättää, ennenkuin nukutte. Olkaa
tottelevainen lapsi ja sanokaa hyvää yötä. Nyt pastori ja minä ajamme
tiehemme."

Luulin että minun olisi mahdoton nukkua, mutta kun olin hetken
aikaa maannut katsellen neitsy Baggea, joka kaikessa rauhassa istui
akkunan ääressä sukkaa kutoen, menivät silmäni ehdottomasti umpeen,
ja minä vaivuin uneen hänen sukkapuikkojensa hiljaa, yksitoikkoisesti
raksuttaessa.

Kun heräsin, oli aamu. Olin nukkunut seitsemäntoista tuntia yhtä mittaa
ja tunsin saaneeni runsaasti uusia voimia. Kiireesti pukeuduin ja
juoksin alas puutarhaan. Korvissani soi lakkaamatta: kahdeksantoista
päivää, vain kahdeksantoista päivää.

Poimin koko joukon kukkasia, annoin Henrietelle ja Louiselle
kummallekin kimpun ja panin yhden tohtorin lasin viereen, ajattelematta
tarkemmin, mitä tein.

Tullessaan antoi hän lapsille luvan olla hiukan jalkeilla. Sen jälkeen
hän kääntyi minun puoleeni kysyen:

"Kuka on pannut kukkaset lasini viereen?"

Minusta tuntui kuin olisin tehnyt rikoksen. Olin vähällä pyytää häneltä
anteeksi.

"Kyllä minä olen ne pannut, antakaa anteeksi, olin niin iloinen."

"Pidän kaikkea liikanaista iloa ja surua sairaloisena", vastasi hän
jörösti.

Näin kuitenkin ihmeekseni, että hän poislähtiessään kiinnitti kukkaset
napinläpeen.

Myöhemmin iltapäivällä tuli salaneuvoksetar Gustavin seurassa. He
näyttivät sangen vakavilta.

"Saakoon hän kuulla sen samalla, koska se joka tapauksessa on
sanottava", virkkoi hän.

Jäätävä pelon tunne valtasi sydämmeni.

"Älkää pelästykö, ei mitään onnettomuutta ole tapahtunut, vaikka
se, mitä tulen teille kertomaan, ei juuri ole hauskaakaan. Olin
everstiläisten puheilla, ja he suorastaan eivät salli teidän
lähteä ennen lokakuun ensimmäistä päivää. He vetoavat siihen, että
irtisanominen on tapahtuva ennen kuukauden puoliväliä. Sijaisesta eivät
he tahdo kuulla puhuttavankaan. Olen hyvin pahoillani, mutta pelkään,
että teidän täytyy siihen mukautua."

"Parasta on siis että häät siirretään tuonnemmaksi", arveli Gustav.

"Ei millään ehdolla. Mieleni tulee olemaan paljoa kevyempi ja iloisempi
kun tiedän, että se on tapahtunut, kun voin ajatella teidät kaikki
hyvässä rauhassa kotilieden ääressä."

"Tämä on katkera pettymys! Mitä sanonkaan heille, kun palaan yksinäni?"

"Mitä teidän on sanottava äidille, en tiedä. Minnalle voitte vain
kertoa, etteivät everstiläiset mitenkään voineet tulla toimeen
ilman minua. Olen vakuutettu siitä, että hän selittää sen kaikkein
parhaimmalla tavalla."

Hymyilimme molemmat, mutta sydämmeni oli raskas. Taaskin lykkäys!
Päämäärä tuntui minusta hyvin kaukaiselta. Neljäkymmentä kolme päivää,
ajattelin.



NELJÄSTOISTA LUKU.


Muutaman päivän kuluttua matkusti Gustav laittamaan pappilaa kuntoon,
ja pari päivää sen jälkeen muutimme me kaupunkiin.

"En ole ikänä moista kuullut", sanoi Amalia, "kuin että aijotte lähteä
pois. En sitä myöskään oikein usko. Kyllä te vielä muutatte mieltänne.
Jos päätätte jäädä, korotetaan palkkaanne."

"En ole valittanut palkan pienuutta, neiti Amalia, mutta te kyllä
ymmärrätte, että kernaasti palaan takaisin rakkaitten omaisteni luo."

"En, sitä en ymmärrä. Hyi, tuota ikävää Jyllantia! Sinnehän te aijotte
matkustaa. Jääkää tänne, mamseli Staal. Saatte enemmän vapautta,
pääsette teatteriin vähintäin neljää kertaa talven kuluessa. Kukaan ei
tule panemaan oljenkorttakaan tiellenne."

Kun hän huomasi ettei päätöstäni voinut järkyttää, kääntyi hän Louisen
puoleen, jonka pyyntöjä ja kyyneleitä hän ei luullut minun jaksavan
vastustaa.

Se oli varsin epämiellyttävää. Tuo herttainen tyttö itki, pyyteli
ja soimasi välinpitämättömyyttäni joka kerta kun minut näki. Mutta
lohdutin itseäni sillä, että hän näytti olevan yhtä tyytyväinen kuin
ennenkin, milloin en ollut läsnä.

Ja päivät kuluivat, mutta kuluivat äärettömän hitaasti. Milloin oli
mieleni toivehikas, milloin alakuloinen, aina levoton. Voi, varmaankin
tulisi vielä joitakin esteitä. Välistä tunsin itseni hyvin heikoksi.
Ajattelin kuolemaa. Ennen en ollut koskaan sitä pelännyt, mutta nyt
se ajatus minua kauhistutti. Ompelin ompelemistani nenäliinaa, pistin
piston toisensa jälkeen. En voinut sitä kestää, vaan minun täytyi tuon
tuostakin hypähtää ylös hengähtämään!

"Taistelin urhoollisesti sen puolesta, että pääsisitte täältä pois",
sanoi luutnantti Due. "Mutta minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että
tunsin itsekästä iloa, kun se kuitenkaan ei tapahtunut. En olisi
kernaasti tahtonut kadottaa teitä niin pian ja niin äkkiä. Meillä
on ollut niin hauskaa yhdessä aamusin, vaikka te harvoin tai tuskin
koskaan olette myöntänyt valitukseni oikeutetuiksi. -- Uskokaa
pois, tuntuu hyvin raskaalta kun ei voi pitää niistä, joihin on
veren siteillä sidottu. Tuskin on olemassa kahta niin vastakkaista
luonnetta kuin Helenen ja minun. Me olemme sitä paitsi toisistaan
eronneitten vanhempien kasvattamat, hän äidin, minä isän. Myönnän,
että minä suureksi osaksi olen syypää kiistoihimme. Ärsytän, kiusaan
ja pilkkaan, mutta en koskaan ilman syytä. Itseänihän se vähimmin
hyödyttää, sillä se tekee minut ilkeäksi. -- Mutta mitä minä tässä
juttelenkaan. Te kai tuskin enää tunnette vanhaa ystäväänne, sillä hän
ei tunne itseään. Varmaankin ovat happamet karhunvaaramet, joita eilen
söimme, vaikuttaneet minuun pahasti ja saaneet minut synkkämieliseksi.
-- Maaliskuussa täytän kaksikymmentä viisi vuotta ja sen jälkeen en
viivy täällä ainoatakaan päivää enää. Katsokaapa, neiti Marie, minun
on odotettava puoli vuotta ja olen kuitenkin kärsivällinen, teidän
ainoastaan kuukausi ja teistä se on hirveätä. Pidän teistä hyvin
paljon, mutta tuo jännitys on todellakin vähän naurettavaa. Olette
tunteellinen, neiti Staal, liian tunteellinen. Teidän pitäisi koettaa
pysyä levollisempana."

"Mitä aijot lahjoittaa sisarellesi?" kysyi pikku Henny.

Se oli vaikea kysymys. Ei voinut olla puhettakaan siitä, että ompelisin
jotakin. Ajattelin ostaa korko-ompeleilla kirjatun nenäliinan, mutta en
sitä sitten kuitenkaan tehnyt. Minna olisi siitä pitänyt, luullen sitä
minun tekemäkseni. Se olisi tuntunut petokselta. Antaisinko hänelle
jonkun hopeakalun? Hyi, ei, en voinut antaa hopeakalua Minnalle.
Loppupäätökseksi tuli, että läksin erään puutarhurin luo, sidoin
myrttiseppeleen hänen ansarissaan ja lähetin sen kosteisiin sammaleihin
käärittynä morsiamelle.

Syyskuun viides päivä oli sunnuntai. Menin kirkkoon, vaan en kuunnellut
saarnaa yhtä tarkkaan kuin tavallisesti, ja kuitenkin palvelin Jumalaa
sydämmessäni. Näin rakkaani ajatuksissani, tiesin että heidän onnessaan
oli aukko, kun en ollut heidän luonaan, enkä ollut parempi kuin että
iloitsin siitä.

Iltapäivällä ajoin salaneuvoksetar Trollen kanssa Frederiksbergiin.
Joimme vettä lähteestä, ja vanha vartijatar tunsi minut.

"Kas, tekö se olette? Siitä on hirveän pitkä aika kun te viimeksi
olitte täällä. Niinhän se on, niinhän se on. -- Eivätkö äitinne ja
sisarenne enää elä?"

"Elävät kyllä, Jumalan kiitos, molemmat."

Kolme päivää sen jälkeen, juuri kun ajattelin Minnaa, kuinka herttainen
hän mahtoi olla emäntänä, ja äitiä, näyttikö hän oikein terveeltä ja
laskiko hänkin päiviä, ilmoitti palvelija kreivi Örnklon.

"Sepä minua ilahuttaa, kreivi Örnklo, on sangen ystävällistä, että
tulette tänne niin pian kotiintulonne jälkeen."

"Minun täytyy tunnustaa, rouva everstinna, että tällä kertaa koskee
tuloni pääasiallisesti serkkuani, neiti Staalia."

Everstinna kävi aivan jäykäksi, ja Amalian kauniit silmät laajenivat
tavallista suuremmiksi.

"Tuon teille tuhansia terveisiä, Marie hyvä, tädiltä ja Minnalta.
Viimeksimainitulta on minulla myös moitteita. Hän sanoi, ettei mikään
voima maailmassa olisi voinut estää häntä olemasta teidän luonanne
semmoisessa tilaisuudessa."

"Syy on minun", virkkoi Amalia kiireesti, "en tahtonut päästää häntä
niin vähällä".

"En luullut neitiä itsekkääksi. -- Kenties voimme mennä tuonne
viereiseen huoneeseen, serkku hyvä, puhelemaan lähemmin keskenämme."

Hän kertoi minulle juhlasta vilkkaasti ja tarkkaan yksityiskohtia
myöten. Hän oli suuresti muuttunut, lausui ajatuksensa paljoa paremmin,
näytti miehekkäämmältä ja vakavammalta sekä vähemmän tyytyväiseltä
itseensä, vaan ei oloonsa, joka minua hiukan kummastutti.

"Eikö ole omituista mielestänne, että minulla, sen jälkeen mitä on
tapahtunut, -- jonka tietysti tiedätte -- oli halua tulla häihin?"

"Se minua päinvastoin ilahuttaa."

"Älkää luulko, että olen kevytmielinen. Alussa surin syvästi, mutta
kauan ei kestänyt, ennenkuin minulle yht'äkkiä selveni, etten minä
ollut se mies, joka hänelle olisi sopinut. Hän oli minua etevämpi joka
suhteessa, ja sitä ei vaimon tule olla. Se olisi ollut epäsäätyinen
avioliitto, ei minulle, vaan hänelle. Kun kuulin hänen menneen
kihloihin, en tuntenut rahtuakaan mustasukkaisuutta ja minulle selveni,
että olin häntä oikeastaan rakastanut kuin ihannetta, kuten rakastin
tätiäni, ensimmäisiä olentoja, jotka olivat herättäneet eloon paremman
itseni. Ilman koetusta en kuitenkaan uskaltanut luottaa muuttuneisiin
tunteisiini. Häät olivat se koetus, ja minä olen sen kestänyt. En
aijo, kuten ensi silmänräpäyksessä päätin, jäädä poikamieheksi elämäni
ajaksi, aijon aikanani mennä naimisiin ja toivon, ettei valintani ole
tuottava häpeää sille naisihanteelle, jonka Minna on minulle luonut."

En ole koskaan voinut kärsiä naimiskauppain välittäjiä, mutta kun
hän seisoi siinä niin avomielisesti puhuen, solmin ehdottomasti
ajatuksissani liiton hänen ja pikku Hennyni välillä. He tulisivat
varmaankin sopimaan hyvin toisilleen.

Kun hän oli mennyt, tuli Amalia luokseni ja pani kätensä ystävällisesti
olkapäälleni. "Saatte kiittää itseänne kaikista ikävyyksistä, joita
teillä tässä talossa on ollut. Teidän olisi heti pitänyt esiintyä
itsenäisesti, puhua omaisistanne, eikä pysyä niin vaatimattomana, ettei
kukaan voinut aavistaa, että kuuluitte kunnollisten ihmisten joukkoon."

"Minun mielestäni, neiti Amalia, on jokainen, joka täyttää
velvollisuutensa ja sen lisäksi esiintyy vaatimattomasti, kunnollinen
ihminen ja on häntä semmoisena kohdeltava."

"Niin, mutta huonommat ihmiset eivät koskaan tee tehtäviään, ellei
heitä pidetä kovalla. He ovat niin kovin välinpitämättömiä, semmoiset
ihmiset. -- Kuulkaa, hyvä ystävä, olkaa nyt oikein herttainen ja kiltti
tyttö ja jääkää tänne. Kaikki asiat kyllä järjestetään paremmalle
kannalle."

Pudistin päätäni.

Siitä päivästä alkaen kohteli Amalia minua vuoroin uskottuna
ystävättärenä, vuoroin alamaisena. Rouva Bärenschild ei käytöstään
muuttanut. Everstin mielestä -- luulen minä -- nosti Amalia liian
suuren melun mamselista.

Rakas ystäväni salaneuvoksetar Trolle, joka koskaan ei tehnyt mitään
puolinaista, piti minusta äidillistä huolta.

"Näyttää siltä kuin luutnantti Due pitäisi teistä sangen paljon", sanoi
hän eräänä päivänä luoden minuun niin läpitunkevan katseen, etten
voinut olla nauramatta.

"Sen toivonkin hänen tekevän, ainakin pidän minä hänestä paljon. Sitä
paitsi voin salaneuvoksettarelle kertoa, että olen hänen uskottunsa."

Hän hymyili tyytyväisesti.

"On todellakin naurettavan surkeaa", sanoi hän toiste, "kuinka kiire
teillä on. Tuskinpa voitte uhrata hetkeäkään omiin vaatteisiinne.
Lähetän tänne neitsy Baggen pariksi tunniksi päivässä, jotta saatte
vaatevarastonne kuntoon."

Kukkaroni oli hyvin varustettu, koska tuskin olin ensinkään palkkaani
kajonnut. Tuo kunnon neitsy Bagge osti ja ompeli minulle uuden, mustan
silkkipuvun -- vanha oli pantava viralta -- ja toimitti minulle kaikki,
mitä tarvitsin. Pikku Henny auttoi häntä uskollisesti.

Minut oli vallannut omituinen rauhattomuus. Ainoastaan suurimmalla
voimanponnistuksella saatoin siinä määrin malttaa mieltäni, etten
laiminlyönyt tai unohtanut velvollisuuksiani.

Syyskuun kahdentenakymmenentenä kahdeksantena päivänä leikkasin irti
nenäliinan ja ompelin pitsit sen ympärille. Tuntui kuin olisi taakka
pudonnut hartioiltani.

Amalia oli haltioissaan ihastuksesta, ja everstinna katseli sitä
kateellisin silmin.

"Siinä on melkein liian paljon koristuksia", sanoi hän. "Minun
mielestäni, Amalia hyvä, olisit voinut käyttää mamselin aikaa
hyödyllisemmällä tavalla."

"En mitenkään! Voi, se on ihana, se on kaunein nenäliina koko maassa."

Hän heilutti sitä ilmassa. Kosija sattui juuri olemaan läsnä. Hän
katseli ihastuksella Amalian lapsellista iloa.

"Minulla on vain yhdessä kohden muistuttamista liinan suhteen", sanoi
hän, "nimittäin että siinä on A.B. Minun silmissäni olisi se vasta
täydellisen kaunis, jos siinä olisi A.R."

"Sitä te ette ymmärrä arvostella, herra kapteeni", vastasi Amalia
lapsekkaasti. "Näyttää paljon kauniimmalta, kun kirjain pyöristyy
sisäänpäin kuin ulospäin. -- Voi, kiitoksia hyvä mamseli Staal, mikä
kaunis muisto teistä tämä on. Nyt on vain yksi asia jälellä, jota
teiltä pyytäisin. Tuskin uskallan sitä sanoakaan. Kaikki minun pitsini!
Te pesette ne niin verrattomasti ettekä kieltäydy sitä tekemästä, jos
teidät tunnen oikein."

Taaskin tuli minulle kiire. Pullot olivat päällystettävät
villavaatteella ja pitsit harsittavat päälle. Luutnantti härnäsi
Amaliaa minun puolestani. Salaneuvoksetar moitti häntä myöskin, mutta
hän sai tahtonsa täytetyksi, ja se oli pääasia.

Henriette ei hetkeksikään minua jättänyt. "Kun tulemme
täysikasvuisiksi, tulemme sinua tervehtimään, Marie. Siihen asti
kirjoitamme oikein usein. Kuinka usein saamme sinulle kirjoittaa?"

"Kerran viikossa. Minä sitten vastaan teille myöskin kerran viikossa,
ja sinun täytyy luvata, Henny kulta, olla hyvin hyvä mamselia kohtaan,
joka tulee minun jälkeeni, ja sinun pitää oikein koettaa olla isällesi
mieliksi ja tehdä, mikäli voit, hänen olonsa hauskaksi, josta hän niin
paljon pitää."

Vihdoin valkeni viimeinen päivä. Pitsit olivat valmiit ja tavarani
matkakunnossa päivällisaikaan.

"Nousen aina hyvin varhain", sanoi salaneuvoksetar, "ja huomenaamuna
tulen teitä vaunuillani noutamaan. Älkää ollenkaan vastustelko, olen
monesti tehnyt sen palveluksen läheisimmille sukulaisilleni, ja harva
heistä on sydäntäni niin lähellä kuin te, lapseni."

Illalla sanoin jäähyväiset. "Hyvästi, rouva Bärenschild."

En tiedä, tunsiko hän suuttumusta minua kohtaan, mutta sen vain tiedän,
että minä tunsin sitä häntä kohtaan. Mielialani ei ollut semmoinen,
kuin olisin tahtonut. En tosin suorastaan häntä vihannut, vaan olin
tyly, arvostelin häntä ankarasti, ja huomaanpa, että vielä nytkin sen
teen.

"Hyvästi, mamseli."

"Toivotan teille paljon onnea", sanoi eversti. "Voitte olla vakuutettu
siitä, että saatte kaikkein parhaimman suosittelutodistuksen."

"Tuhannet kiitokset, mutta sitä ei tarvita. Lähden nyt kotiin."

"Kenties olisi se kuitenkin myöhemmin hyvä olemassa."

Uudistin toistamiseen etten sellaista tarvitse. Hän pudisti kättäni ja
niin me erosimme. Jos hän olisi suvainnut luoda minuun hiukan enemmän
huomiota, luulen että meistä olisi tullut hyvät ystävät. Näin ollen hän
tuskin tunsi minua ollenkaan. Minä sitä vastoin tunsin häntä tarpeeksi
kunnioittaakseni häntä.

"Hyvästi, te paha tyttö." Amalia suuteli minua. "Kuinka hauska meillä
nyt olisi voinut olla yhdessä, jos olisitte jäänyt. Olen varma siitä,
että tulen teitä monta kertaa kaipaamaan."

Viimeiset ja lämpimimmät jäähyväiseni sai sotamies. Kuinka kernaasti
olisinkaan ottanut hänet mukaani.

Kuu oli viimeisellä neljänneksellään, sen valo himmeni päivän
sarastukseen, kun salaneuvoksetar tuli minua noutamaan.

"Olisin voinut vannoa, etten koskaan tulisi ajamaan donna Grandezzan
vaunuissa", kuiskasi Frederik nauraen, kun hänelle tarjottiin
sijaa. Kylmä aamutuuli puhalsi suoraan vasten kasvojani. Istuin
salaneuvoksetar Trollen vieressä pitäen hänen kättään omassani.
Luutnantti Due istui lasten välissä koettaen näyttää iloiselta.
Henriette teki samoin, mutta Louise itki.

Astuessani alas vaunuista, näin Lise-sisäkön olevan minua vastassa.
Hän oli tullut Antoninsa kanssa kiittämään minua hopealusikoista.
Leipurinsälli-parka oli hämillään ja uninen. Ei hän aivan vastannut
Lisen kaunistettua kuvausta. Hän levitteli käsivarsiaan, joka
varmaankin oli olevinaan hienoa, ja rupesi pitämään pientä puhetta,
josta kuitenkin tuli sangen epäonnistunut, vaikka tarkoitus oli
hyvä. Mutta kuka se tuolla seisoi kylmäkiskoisena ja jäykkänä, takki
napitettuna kaulaan asti? Voinko uskoa silmiäni, vaivautuisiko tohtori
Stub näin varhain nousemaan sanoakseen minulle jäähyväiset?

"Tämä on aivan liikaa ystävällisyyttä, herra tohtori. Olen siitä
sanomattoman kiitollinen."

Tuskin olin sen sanonut, kun kaduin. Olin varmaan kuitenkin erehtynyt.
Hän ei näyttänyt ollenkaan siltä, kuin olisi tullut minun tähteni. Joka
tapauksessa tarttui hän kuitenkin ensi kertaa käteeni ja puristi sitä
omituisella tavalla.

Salaneuvoksetar uskoi minut kapteenin huostaan. Sen jälkeen hän syleili
minua.

"Jumala teitä siunatkoon, rakas lapseni. Jos elän, kun te tulevan
kerran käytte Kööpenhaminassa, vaadin minä teidät vieraakseni."

Henriette riippui kaulassani. Hän ei enää voinut pidättää itkuaan.
Louise painautui vastaani. Frederik kuiskasi: "Kesällä tulen teitä
tervehtimään vaimoni kanssa." Kello soi, ja siinä seisoin sitten
yksinäni höyrylaivan kannella nyökäyttäen päätäni ystävilleni, noille
uskollisille ystäville, joille olin niin suuressa kiitollisuuden
velassa, joiden hellyys ja hyvyys oli helpottanut niin monta katkeraa
hetkeä. He olivat kaikki suruissaan eronhetkellä, mutta minä en voinut
surra. Siteet, jotka minua vetivät Jyllannin rannikolle, olivat paljoa
vahvemmat kuin ne, jotka minua Själlantiin kiinnittivät.



VIIDESTOISTA LUKU.


Taivas oli harmaa ja tuuli jokseenkin tuima. Useimmat naiset
vetäytyivät kannen alle, mutta minun ei tehnyt mieli seurata heidän
esimerkkiään. En saanut rauhaa, vaan kävelin, niin hyvin kuin kävi
laatuun, keinuvalla kannella edestakaisin. Meritauti ei jännitettyyn
mieleeni pystynyt.

"Neiti on hyvin rohkea", sanoi kapteeni ja koetti sitten ryhtyä
keskusteluun kanssani, mutta se ei oikein onnistunut. Lyhyet
hajamieliset vastaukseni varmaankin kummastuttivat tuota kohteliasta
miestä.

"Nyt olemme pian Aarhusissa."

Tuo tieto tuli melkein liian äkkiä, ja kuitenkin olin vastikään
ajatellut, ettei matkasta koskaan loppua tule.

Kun laiva laski maihin, sattui silmäni heti Gustaviin. Hän tervehti
iloisesti ja antoi merkin että kaikki oli hyvin. Minuutin kuluttua oli
hän luonani.

"Tervetuloa, rakas sisareni, onnea ja siunausta. -- Minna jäi äidin
luo, meistä se oli parasta."

Niin, se olikin parasta, mieleni keveni sen kuullessani. Hän tarjosi
minulle käsivartensa ja vei minut varovasti tungoksen läpi.

"Vaunut ovat tässä aivan lähellä, mutta etkö -- Minna on käskenyt minun
sanoa sinä -- etkö tahtoisi jotain virvoketta?"

"Voi en, ikävöin vain päästä matkalle."

Me kiiruhdimme pienten vaunujen luo. Leveäharteinen jyllantilainen
ajuri kohotti lakkiaan ja tervehti minua ystävällisesti sanoen: "Hyvää
iltaa ja tervetuloa."

Kun on syvän mielenliikutuksen vallassa, tekee omituisen vaikutuksen
katsella aivan levollisia kasvoja, ja semmoiset olivat ajuri
Sörenin. Hän oli hyvinvoivan, sanomattoman itseensä-tyytyväisen ja
hyväluontoisen näköinen. Kuitenkin vilkkui veitikkamaisuus hänen
pienistä, tirkistelevistä, sinisistä silmistään. Tyynesti ja varovasti
levitti hän lämpimän viitan ja kääri sen sitten ympärilleni.

"Matami sanoi, että tämä pantaisiin neitsyn päälle." Tottunein käsin
veti hän sen kokoon kaulan ympäriltä ja pani hakaan.

"Kuka on matami?"

"Hyvä ystävä, sehän on Minna."

En voinut olla nauramatta. En ollut voinut ajatella, että Minnaa
nimitettäisiin matamiksi, ketterää, solakkaa, pientä Minnaani. Matamit,
jotka olin nähnyt, olivat kaikki olleet suuria, paksuja ja hirveän
proosallisia. Onneksi ei Sören ymmärtänyt syytä nauruuni. Itse naurusta
hän kyllä piti. Ajatteli varmaankin, että tuo matamin sisar oli aika
iloinen neitsy.

"Koska saavumme perille?"

Sören käänsi päätään. "Nyt ovat hevoiskonit saaneet niin kauan
levähtää, että voidaan mennä hyvää kyytiä kotiin päin. Tulemme kai
perille ennen kuin kunnolla rupeaa hämärtämään."

"Katso, Marie, katso toki tuomiokirkkoa!"

Vanhalla kunnianarvoisella kirkolla oli suuri syy loukkaantua minuun.
Tähystelin sitä kyllä, mutta sieluni ei saanut minkäänlaista pysyvää
vaikutusta siitä, mitä silmäni näkivät.

"Onko äiti ajanut näissä vaunuissa?"

"Monta kertaa."

"Onko hän istunut tässä, missä minä istun?"

"Juuri siinä, ja Minna minun paikallani."

"Lupaathan sanoa minulle, koska aletaan kotia lähestyä."

"Sanon missä kotipitäjä alkaa." Hän kertoi sitten ajankuluksi jos
jotakin, seudun asukkaista, kamarineuvoksen perheestä herraskartanossa
eli kartanossa, joksi talonpojat sitä sanoivat, lähimmistä
naapureistamme. "Hyvin kelpo väkeä", sanoi hän, "sanomattoman
vieraanvaraisia", mutta näytti niin veitikkamaiselta, että nuo kelpo
ihmiset taisivat kuitenkin olla hiukan naurettavia.

Alkoi jo hämärtää kun poikkesimme toiselle tielle.

"Tässä pitäjä alkaa, Marie, voit nähdä kirkon tuolla ylhäällä mäellä."

"Anna vaunujen pysähtyä, Gustav hyvä, tahtoisin nousta pois, en uskalla
jäädä tähän istumaan, tahtoisin mieluummin kävellä."

Sören kuuli sanani ja selitti ne omalla tavallaan. "Hyvänen aika, onko
neitsy semmoinen pelkuri, on niitä pahempiakin mäkiä näillä seuduin
kuin tämä. Pysykää te vain rauhassa paikoillanne."

"Olisi monin verroin pahempi, jos nousisit pois, rakas ystävä. Koska
sinä sitten uskaltaisit tulla sisään? Tuskinpa ennen huomispäivää."

Hän hymyili ja otti käteni omaansa. Hänen luja kädenpuristuksensa
rauhoitti minua. Oikeastaan häpesin häntä. Hän varmaan paheksui
käytöstäni. Katsahdin salaa hänen kasvoihinsa, vaan en nähnyt niissä
ankaraa ilmettä, päinvastoin oikein lempeän ja hyvän.

"Näitkö mustan olennon, joka juoksi niityn poikki? Panenpa pääni
pantiksi siitä, että se oli Mette, joka on ollut vakoilemassa ja joka
nyt juoksee kotiin ilmoittamaan vaunujen olevan tulossa. Tässä on
lammikko ja tässä pappilan puutarha. Vahti antaa jo äänensä kuulua, ja
tuossa on Diana. Rohkeutta, Marie hyvä, rohkeutta!"

Nyt olin perillä! Voi, tuossa he seisoivat ovensuussa! En ollut enää
levoton, vaan rauhallinen, pyhä tunne valtasi sydämmeni.

"Tässä hän nyt on hyvässä tallessa", sanoi Gustav nostaessaan minut
alas.

Lepäsin heidän sylissään, ja me vuoroin itkimme, vuoroin nauroimme.
He veivät minut sisään hauskaan valaistuun arkihuoneeseen, riisuivat
minulta päällysvaatteet, kuin olisin ollut pieni lapsi. Oi, kuinka oli
suloista heitä katsella, kuulla heidän ääntään, puristaa heidän käsiään.

Äiti oli niin liikutettu, Minna niin iloinen, niin huoltapitäväinen.
Hän askaroitsi teepöydän ääressä. "Sinä varmaankin tarvitset jotain
lämmittävää, Mie."

Tarkastin häntä oikein tyystin. Hän oli muuttunut, mutta, jos
mahdollista, vielä kauniimmaksi ja suloisemmaksi kuin ennen. Surut
olivat häneen niin syvästi vaikuttaneet, että olivat jättäneet jälkiä.
Mutta katkeruutta ja vihaa eivät ne olleet sydämmessä synnyttäneet,
sillä ne eivät olleet ihmisten aikaansaamia, vaan Jumalan lähettämiä
suruja, ja olivat vain tehneet hänet entistä lempeämmäksi ja
hurskaammaksi.

Tuossa seisoi kirjakaappi ja kirjoituspöytä, ja tuossa riippui isän
muotokuva! Sydämmeni oli tunteista tulvillaan. Menin viereiseen
pimeään huoneeseen, heittäydyin polvilleni ja kiitin Jumalaa. Kaikki
tuska ja levottomuus olisi voinut säästyä, jos olisin turvallisesti
antanut kaikki hänen käsiinsä. -- He olivat tuolla sisällä, oi, se oli
ihastuttava ajatus. Valo tunkeutui sisään ovenraosta, siellä sisällä
tiesin rakkaitteni olevan.

"Mutta Marie, sinä, mitä teet siellä pimeässä huoneessa? En käsitä
sinua ja äitiä. Hän on myös mennyt huoneeseensa. Minun mielestäni
meidän nyt pitäisi olla yhdessä, kun niin kauan olemme toisiamme
kaivanneet."

"Tässä on sinun huoneesi, Mie", sanoi Minna illalla, "aivan äidin
huoneen vieressä. Ovi kai tulee olemaan auki välillänne, arvaan minä.
Voi, Jumalan kiitos, että olet luonamme, sisko!"

"Niin, Jumalan kiitos!" Äiti sulki minut syliinsä.

Olin kauan valveilla. Kellon lyödessä kaksitoista nousin ylös. En
tosin luullut unta näkeväni, kuten lapsena ensi kertaa nukkuessani
äidin katon alla, mutta halusin hartaasti äitiä nähdä. Hän nukkui
rauhallisesti, hän hymyili unissaan. Voi, olisin voinut seisoa koko yön
häntä katsellen, mutta siitä hän olisi torunut. Hiivin hiljaa takaisin
vuoteeseeni.

Aamulla heräsin -- kuten niin monesti entisinä aikoina -- hopeanheleään
nauruun. Kun avasin silmäni, seisoi Minna kumartuneena ylitseni, tuttu,
veitikkamainen hymy huulillaan.

"Hyvää huomenta, Marie! Etkö häpeä, kello on jo yli yhdeksän. Sinä ja
äiti saatte rangaistukseksi olla ilman teetä. Olen kolme kertaa sitä
kulettanut tänne, ja te vaan olette nukkuneet. Nyt on pian kahvinaika.
-- En voi tätä käsittää, sillä äiti tavallisesti herää kello neljä."
Samassa äiti astui sisään. Hän näytti terveeltä ja nuorekkaalta ja
tervehti meitä herttaisella, iloisella hymyllään.

"Minkä vuoksi olen maannut valveilla, Minnaseni? Sen vuoksi että olen
mietiskellyt, kuinka oli lapseni laita siellä kaukana, mimmoinen oli
hänen olonsa. Kas, se oli syynä unettomuuteen, jota lääkärit eivät
kyenneet karkoittamaan. Tänään heräsin myöskin kello neljä, mutta
silloin ajattelin, että Marie makaa tuolla vieressä hyvässä tallessa,
ja sitten käännyin toiselle kylelle ja vaivuin uudestaan uneen. -- Mene
sinä nyt, rakas tyttöseni, me tulemme kohta."

Äiti istuutui vuoteeni viereen ja tarttui molempiin käsiini.

"Nyt et pääse ylös, tupukkani, ennenkuin olet kertonut minulle kaikki,
mistä et kirjeissäsi puhunut. Alappa nyt heti kauniisti."

Mitä piti minun tehdä? Olin lujasti päättänyt vaieta, mutta äiti katsoi
niin tutkivasti silmiini, sydämmeni oli aina ennen ollut hänelle avoin
kirja. En voinut vastustaa, vaan hän sai tietää kaikki.

"Voi, sinä rakas lapsi parka! Mutta nythän se on kestetty.
Kiittäkäämme Jumalaa kärsimyksistäkin. Ne tekevät meidät paremmiksi,
tyytyväisemmiksi ja kiitollisemmiksi."

Kiireesti nousin, kurkistin puutarhaan, jossa Mette hypisteli niitä
harvoja kukkasia, joita siellä kasvoi. Olin niin onnellinen, mieleni
oli niin nuori ja kevyt. Juoksin arkihuoneeseen Minnan luo.

Se oli hyvin kodikas huone. Huonekalut ja tapetit olivat uudet ja
kauniit, akkunat täynnä kukkaruukkuja. Tosin näytti hirsikatto
ja kahden jalan nojassa oleva iso uuni vähän omituiselta, mutta
yleisvaikutus oli kuitenkin hauska.

Otin Minnaa vyötäisiltä ja pyöräytin häntä ympäri. "Sinä olet kaikkein
suloisin pikku matami koko avarassa maailmassa", sanoin.

"Marielle on tehnyt hyvää olla ulkona maailmassa. Everstiläiset ovat
paremmin ymmärtäneet herättää hänessä elävyyttä kuin me."

"Olet aina ollut erittäin teräväjärkinen, oma rakkaani", vastasi äiti
pyyhkäisten hellästi hiukset hänen korkealta, avoimelta otsaltaan.

Minna luuli hänen tarkoittavan täyttä totta tällä kiitoksella, siivilöi
kahvin vielä kerran ja lähestyi hiljaa akkunaa, jonka ääressä Gustav
istui lukemassa. Hän painoi hymyilevät huulensa Gustavin vakaville
silmille ja katsoi häneen sanomattoman hellästi ja luottavasti. Voi,
olisi ollut raskasta, äärettömän raskasta nähdä Minnan luovan semmoisen
katseen henkilöön, joka ei olisi sitä ansainnut, mutta Gustav sen kyllä
täysin ansaitsi.

Kun olimme juoneet kahvia, kävin tarkastamassa koko taloa, ja siinä
oli niin paljon tilaa ja mukavuuksia, että kyllä antoi anteeksi,
ettei kaikki ollut aivan kauneuden sääntöjen mukaista. Sen jälkeen
juoksin yksinäni ulos puutarhaan, ja Diana, Minnan suuri vaaleanharmaa
jahtikoira seurasi minua.

Seisoin mäellä lehmuksen alla ja katselin kartanoa, jossa
kamarineuvoksen herrasväki asui. Talo oli valkoinen, punakattoinen,
taustana metsä kellanruskeassa syyspuvussaan. Käännyin sitten
pappilaa katsomaan, joka näytti niin hauskalta savuavine piippuineen,
tyhjine haikaranpesineen ja monine kirkkaine akkunoineen. Siellä he
olivat! Minun ei tarvinnut astua kuin muutama askel, niin olin heidän
luonaan. Avasin portin, läksin astelemaan polkua pitkin, kanervakummun
yli, lähteen ohitse metsään. Diana juoksenteli edestakaisin aivan
haltioissaan. Keltaiset lehdet tanssivat jalkaini edessä, kävi vinha
tuuli ja tuon tuostakin tipahteli suuria, raskaita sadepisaroita.
Taivas oli lyijynharmaa, mutta minusta kaikki sittenkin oli ihanaa.

Iloni puhkesi lauluksi. Juoksin yhä edemmäksi metsään ja käännyin
sitten äkkiä takaisin. Olisin tahtonut syleillä koko maailmaa!
Nyykäytin päätäni pienelle kesakkokasvoiselle pojalle, joka oli
kiivennyt pähkinäpuuhun, torpparinvaimolle, joka nouti vettä kaivosta
lapsi käsivarrellaan, vanhalle rengille ja karjanhoitajalle, joka
ajoi karjaa lammelle juomaan, ja he nyökkäsivät kaikki ystävällisesti
minulle takaisin. Karjanhoitaja otti punaisen myssyn päästään, ja suu
vetäytyi leveään hymyyn, kun hän virkkoi: "Hyvää päivää ja tervetuloa,
pikku neitsy."



KUUDESTOISTA LUKU.


En tiedä mitään sen ihanampaa kuin, oman itsenäisen tahtonsa voimalla
pyrkien hyvää kohti, elää ihmisten parissa, jotka tietää itseään
paremmiksi, tuntea olevansa kaikkein pienin, avata sydämmensä
vastaanottamaan kaikkea sitä hyvää ja siunaustatuottavaa, mitä sanotaan
ja tehdään. Voi, kuinka olikaan puhe everstin talossa minua kiduttanut
ja loukannut, silloinkin kun se ei ensinkään minua itseäni koskenut.
Ajattelin melkein aina päinvastoin kuin he, mutta minun täytyi vaieta
ja sulkea itseeni, mitä minussa oli parasta.

Jaoimme vähitellen taloudenhoidon keskenämme, tietysti siten,
että nuorelle emännälle jätettiin hallitsijattaren oikeudet. Ei
aikaakaan, niin iloisuutemme -- olemme kaikki kolme iloisia, kukin
omalla tavallaan -- tarttui Gustaviin, ja entinen synkkä varjo näkyy
vain harvoin hänen kasvoillaan ja katoaa nopeasti. Kun hän katselee
suloista vaimoaan, joka askaroi niin naisellisena, niin herttaisena,
niin kokonaan tiedottomana omasta rakastettavuudestaan, luen hänen
katseistaan, että hän siunaa vaimoaan. Välistä hän silloin tarttuu
Minnan käteen ja kuiskaa: "Minna, me olemme äärettömän onnelliset." --

On kerrassaan uskomatonta, kuinka aika kuluu, kun elää hiljaista,
toimeliasta elämää. Olen ollut täällä yli kolme vuotta ja kuitenkin
tuntuu kuin se aika olisi ollut yksi ainoa pitkä pyhäpäivä.

Joka sunnuntai käymme kirkossa. Se on aivan vaatimaton, eikä ole urkuja
virrenveisuuta säestämässä, mutta se on täynnä rehellisiä, hartaita,
jyllantilaisia kasvoja, ja saarna on kaunis ja yksinkertainen. Me
tiedämme, ja seurakunta tietää, että pappi lujasti uskoo sanaa, jota
julistaa, että hän hengessä ja totuudessa sen mukaan toimii ja että
hän teoissaan osottaa rakkautta lähimmäistään kohtaan. Ja joskohta
hän onkin hiukan ankara, vaatii hän kuitenkin enimmin itseltään. Kun
hän saarnansa lopettaa, kiiltää kyynel monen silmässä ja monella
vanhalla, ryppyisellä poskella. Itse vanha, lystikäs kamarineuvoskin,
joka säännöllisesti istuu tyttärineen heidän omassa suletussa
penkissään, pyyhkii silmiään isolla silkkinenäliinalla ja ajattelee
vaimo-vainajaansa.

"Teidän täytyy syödä päivällistä meillä naisväkenne kanssa, herra
pastori. Minä en minkäänlaisista kielloista välitä", sanoo hän, kun
tapaamme toisemme kirkon edustalla, ja tyttäret, kaksi kaunista
nuorta tyttöä, yhtyvät pyyntöön niin ystävällisesti, että melkein on
mahdotonta kieltää.

Kartanossa on hyvin hupaista, kestitään vain hiukan liiaksi.
Aluksi luulivat he, että olimme joko sairaita, herkkusuita tai
teeskentelijöitä, sen vuoksi ettemme voineet alituiseen syödä.

"Kertokaa meille vähän Kööpenhaminasta. Ajatelkaa, emme koskaan
ole olleet siellä ja kuitenkin on meillä siellä setä, joka on
tukkukauppias, ja veli, joka on opiskelemassa. Kertokaa meille vähän
teattereista, tanssiaisista, Tivolista, Rundetaarnista ja Rosenborgin
puistosta."

"Ja muodeista", lisäsi vanhin, "lienee oikeastaan hirveän ikävää
kööpenhaminattaresta asua täällä".

Voi, he eivät paljoa tietäneet!

Kamarineuvos puhui toiseen tapaan: "Elämä maalla on terveellisintä ja
onnellisinta, lapset. Katsokaa vain neiti Staalia, kuinka reippaalta ja
terveeltä hän nyt näyttää, ja kun hän tuli tänne, olisi tyttöä voinut
luulla keuhkotautiseksi. Siihen oli syynä pääkaupungin huono ilma ja
hieno elintapa."

Kävimme tervehtimässä lähiseudun pappeja ja muutamia muita perheitä.
Kaikkialla meidät otettiin vieraanvaraisesti ja ystävällisesti vastaan.
Joulun aikaan pidetään täällä kaikkialla pieniä pitoja, ja kun me
iloisina ja lämpiminä tanssista ja leikeistä, joita äiti ja Gustav
kuitenkin vain syrjästä katsovat, ajamme kotiin kuunvalossa, täytyy
meidän aina myöntää että meillä on ollut erittäin hauska, vaikka yksi
ja toinen seikka olikin kenties ollut vähän omituista.

Meidän pappi, matami, rouva ja neitsy ovat kaikki suuressa suosiossa
kansan keskuudessa. Etenkin on rouva kovin alentuvainen puhelemaan
kaikkien kanssa.

Istuessamme yhdessä hämyhetkinä, puhumme usein rakkaista vainajista,
isoäidistä, isästä ja Hedevigistä, ja omituista on, etten ole ketään
heistä nähnyt, ja kuitenkin ovat he minulle niin rakkaat. Ajattelen
omia vanhempiani ja suloista on kuvitella, että heidän siunauksensa,
lämmin, harras siunaus, ympäröi äitiä kaikesta hänen sanomattomasta
hyvyydestään heidän lastaan kohtaan.

Joka viikko saan kirjeen pieniltä ystävättäriltäni ja kirjoitan heille
vastauksen. Huomaan selvästi, että vaikutusvaltani heihin on säilynyt.
He pääsevät keväällä ripille ja käyvät sitten meitä tervehtimässä. --
Silloin tällöin saan muutamia rivejä salaneuvoksetar Trollelta. Amalia
on mennyt kihloihin kosijansa kanssa ja viettää pian häitä.

Äidin veli käy meillä kesäisin. Pidän hänestä paljon, vaikka hänen
käytöksensä minua kohtaan onkin vähän omituinen. Epäkohtelias ei hän
suinkaan ole, päinvastoin, mutta hän ei voi -- tai oikeammin sanoen ei
tahdo -- mitenkään saada muuta päähänsä, kuin että olen Gustavin sisar.

Karen on ollut täällä pienen seitsenvuotiaan Louisensa kanssa.
Oli ollut merkillinen tapahtuma Karenille kulkea vettä myöten
höyrylaivassa. Hän oli saanut matkalla kokea äärettömän paljon, enemmän
kuin koko elämänsä aikana. Ja jyllantilaiset katselivat Karenia, ja
Karen katseli jyllantilaisia.

"Jopa puhuvat kummallista kieltä", virkkoi Karen hymyillen, mutta me
ajattelimme, ettei juuri ollut kehumisen varaa kummallakaan puolella.

"Nyt meidän täytyy matkustaa kotiin", sanoi hän oltuaan meillä kaksi
viikkoa, "täällä on ollut kaikin puolin hyvä, mutta en enää voi
laiskotella tällä tavalla".

Onnellinen Frederik on ollut täällä kahdesti nuoren, ruotsalaisen
vaimonsa kanssa. Hän on yhtä leikkisä ja vallaton kuin ennenkin, mutta
ei läheskään niin pilkallinen, ja jos hän milloin yrittääkin, saa
yksi ainoa rukoileva katse Maijan suurista, lempeistä silmistä hänet
vaikenemaan.

Tohtori Stub on kuollut. Sanomattomaksi hämmästyksekseni on hän
testamentannut minulle viisituhatta riksiä. Muuan nuori lääketieteen
ylioppilas, ja vanha kakkujenmyyjätär, joka harjoitti kauppaansa
tohtorin portin suussa, saivat kumpikin samankokoisen rahasumman. Muun
osan omaisuuttaan lahjoitti hän sairashuoneille. Tämä hänen hyvyytensä
teki minuun omituisen vaikutuksen; en tiedä itsekään, tuntuiko se
miellyttävältä vaiko epämiellyttävältä. Kuinka usein olinkaan katsellut
hänen tyyniä kasvojaan, toivoen saavani nähdä ystävällisen katseen
hänen silmistään, mutta turhaan.

Toisena kesänä lisääntyi perheemme uudella jäsenellä, kauniilla
pienellä pojalla, jolla on isänsä otsa ja äitinsä ja äidinisänsä
silmät. Kaunista on nähdä hänen istuvan nuoren äitinsä käsivarrella ja
taputtavan isänsä poskia pienillä pyöreillä kätösillään. Kaunista myös
on nähdä isoäidin hypyttelevän häntä polvellaan.

"Eikö ole merkillistä etten voi tuntea olevani vanha", sanoo hän
hymyillen, "olenhan jo kuitenkin isoäiti ja näin aamulla paljon
harmaita hiuksia päässäni".

Mette rakastaa pikku Haraldia melkein jumaloiden. Hän joutuu aivan pois
suunniltaan, kun joku uskaltaa jotakin Haraldilta kieltää. Puutarha
kaikkine kukkasineen, joita me muut ainoastaan Meten erityisellä
luvalla saamme poimia, on hänen käytettävänään. Mette sitoo tuoreista
provanssiruusuista paksuja seppeleitä, jotka hän kietoo lapsen pienten
vaunujen ympärille, työntäessään häntä puutarhassa. Kihlakunnanvouti
on laatinut Meten testamentin. Koko hänen omaisuutensa -- ja Meten
mielestä se on melkoinen -- saa Harald periä. Ja Mette ottaa esille
sukanjalkansa ja ravistaa ylpeillen niiden kiiltävän sisällön lapsen
jalkojen eteen, joka sitä viattomin silmin katselee.

Joka aamu ennen teenjuontia istuu pikku Harald Marie tädin käsivarrella
-- hän pitää jokseenkin paljon Marie-tädistä -- ja murentaa suuren
leipäpalasen linnuille.

Viime jouluaattona istuessamme paraikaa odottamassa, että Minna
avaisi oven saliin, rupesi Vahti kovasti haukkumaan. Samassa kuului
postitorven toitotus, ja avonaiset vaunut ajoivat pihaan.

Tuokion kuluttua astui rakas professori Langemme, jonka luulimme olevan
hyvissä turvissa lämpimässä Italiassa, valkoisena kuin lumiukko ovesta
sisään.

"Tulen kai hyvissä ajoin", huudahti hän. "Eihän joulupuu vielä ole
sytytetty?"

Mikä ilo siinä syntyi! Kaikki me häntä syleilimme. Mette aivan
raivostui ihastuksesta.

"Antakaa minun nähdä lapsi."

Minna ojensi hänelle äidillisellä ylpeydellä pienokaisen, joka
oli nukahtanut isoäidin helmaan. Professori katseli häntä vakavan
näköisenä, mutta kun Harald heräsi ja avasi suuret, hymyilevät
sinisilmänsä, nosti professori hänet korkealle ilmaan ja huudahti:
"Tämä poika on varmaan kevyesti kulkeva elämänsä läpi."

"Muistatteko, rouva Staal, kuinka isoäidin oli tapana torua sen
vuoksi, että ilta aina minut yllätti? Samaten on myöskin elämäni illan
laita. Huomasin äskettäin, että nyt olen vanha mies, seitsemänkymmentä
seitsemän vuotias, ja rupesin pelkäämään, etten enää saisi teitä nähdä.
Tuntui siltä kuin sydämmeni kaipaisi lämpöä, ja sitä tiesin löytäväni
täällä, ja nyt aijon asettua tänne lepoon pitemmäksi aikaa."

Siinä hän istui juhlapöydän ääressä, tuo kaunis valkohapsinen vanhus,
ja katseli meitä niin hellin katsein, siinä hän seisoi joulupuun
vieressä Harald käsivarrellaan ja oli itse kuin lapsi.

Tänään on uudenvuodenpäivä 1863. Kuule, kuinka kauniisti kellot
kutsuvat kirkkoon. Aurinko paistaa niin kirkkaasti tänne sisään,
mieleni on niin rauhallinen, olen täysin onnellinen. Ystäväni, --
eivät läheisimpäni, vaan muut hyvät ystävät kyllä puhuvat minulle
itsenäisestä onnesta, jostakin omasta, antavatpa sille määrätyn muodon
ja nimenkin, mutta minä en muutosta kaipaa. Koko sielustani rakastan
ympäristöäni, ja he rakastavat minua, kaipaisivat minua. Oi Jumala,
anna tämän kestää! Mutta ellei se voi tapahtua, en kuitenkaan pelkää.
Se Herra, joka lahjoitti köyhälle, hylätylle lapselle onnellisen kodin,
se Herra, joka piti hänet ja hänen rakkaansa huomassaan murheen päivinä
ja yhdisti heidät, se Herra ei koskaan häntä hylkää. En kysy mitä uusi
vuosi helmassaan kantaa, sillä tiedän, että Jumala minut johdattaa
perille tavalla, jonka minulle parhaaksi näkee, tulkoonpa sitten surua
tai iloa.

    Ei rakas Isä, tiedän sen,
    Suruihin sorra lastaan;
    Myös johto teille murheiden
    On armo ainoastaan.
    Mun vaikka merten kuohuihin
    Kätensä voima heittäis,
    Niin Herran Henki sielläkin
    Mun rauhan siivin peittäis.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Nuoren tytön elämäntarina" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.