Title: Hajamietteitä kapinaviikolta III (of 3)
Author: Aho, Juhani
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Hajamietteitä kapinaviikolta III (of 3)" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.

(OF 3)***


HAJAMIETTEITÄ KAPINAVIIKOILTA III

Loppuviikot

Kirj.

JUHANI AHO



Porvoossa,
Werner Söderström Oy,
1919.



SISÄLLYSLUETTELO:

Sunnuntaina 10 p:nä maaliskuuta.
  Mitä emo laulaa, sitä poika visertää.
  Kotitarkastus sekin.
  Taas "kyyhkynen".
  Latinaa.
  Kuninkaan apua.
  Uhataan pärttylinyöllä.

Maanantaina 11 p:nä maaliskuuta.
  Senaattori Renvallin haastattelu.
  Myöhäistä paheksumista.
  Romahdusta kaikkialla.
  Pois sodan jaloista.
  Mietteitä Saksan avusta.
  Levoton yö.
  Sotatietoja.

Tiistaina 12 p:nä maaliskuuta.
  Elämäni ihanimpia näkyjä.
  Noormarkun murhat.
  Tohtori. O. Rosenqvist murhattu.
  Kaikki valetta.
  Viljaa muka tulee.
  Puuttuu punakaartilaisen puumerkki.

Keskiviikkona 13 p:nä maaliskuuta.
  "Tarmon" lähtö y.m. huhuja.
  Hyljännevät poikasensa.
  "Venäläinen sotilas, jonka nimeä ei tunneta".
  "Kaikille kaikkialle Eurooppaan".

Torstaina 14 p:nä maaliskuuta.
  "Vaikka me sen itse sanomme".
  Vakavata tulossa.
  Kai valkoistenkin sota on sotaa.
  Työläisten asema valkoisessa Suomessa "Tiedonantajan" mukaan.
  Kosteikko.

Perjantaina 15 p:nä maaliskuuta.
  Seinäjoki -- Suomen sotajoukon kokoontumispaikka.

Lauantaina 16 p:nä maaliskuuta.
  Suukopu ja muu kopu.
  Wilsonin tervehdys Moskovan kongressille.
  Rahat pakoretkillä.
  Jokapäiväinen kohtaus.

Sunnuntaina 17 p:nä maaliskuuta.
  Ei tirise tippaakaan.
  Eräs suurtilallinen ja eräs toinen.

Maanantaina 18 p:nä maaliskuuta.
  Vallankumouksen vuosipäivä.
  Toisen hepo, oma ruoska.
  Äijä on sinne mennehiä, vähän sieltä tullehia.
  Tietoja rintaman takaa.
  Ukko Ursin.
  Epämääräisiä uutisia.

Tiistaina 19 p:nä maaliskuuta.
  Yhä kiihtyy.
  Ehkä julkaisen nämä muistiinpanot.
  Venäjä ja me ja muu maailma.

Keskiviikkona 20 p:nä maaliskuuta.
  Kiittämätön talonpoika.
  "Tuho on ovella".
  Ilmeisesti tahallista yllytystä tihutöihin.

Torstaina 21 p:nä maaliskuuta.
  Suomi voisi olla suurvalta.
  Ensimmäinen rauhanääni.

Perjantaina 22 p:nä maaliskuuta.
  Uudet luudat.
  Kootaan matkarahoja.
  Millä kylvetään?
  Laulaen päin.
  "He ja me".
  Kevät saapuu -- eikä saavu.

Lauantaina 23 p:nä maaliskuuta.
  Ennenkuin suo sulaa.
  Nouseva kosto.

Palmusunnuntaina 24 p:nä maaliskuuta.
  Palmut ja punaiset paperiruusut.
  Maailman suurin vallankumous ja sen pienin.

Maanantaina 25 p:nä maaliskuuta.
  Tämä on myös uskonsota.
  Eräiden sosialistien selostus.
  Ei bolshevikkeja.
  Tietoja Tampereelta.

Tiistaina 26 p:nä maaliskuuta.
  Pyhä Ilion ei saa kaatua.
  Valpas tarjoo rauhanpiippua.
  Lakilapsonen.
  Eräs kokous.

Keskiviikkona 27 p:nä maaliskuuta.
  Vilppulan tappio -- provokatsion tulos.
  Yhteiset tietotoimistot.
  Junat menevät vain -- pohjoiseen.
  Maailma ylösalaisin.
  Komeaa.

Torstaina 28 p:nä maaliskuuta.
  Sosialidemokraatinen militarismi.
  Tulevat kieliolot.
  "Muutama sana nykyisestä vallankumoussota-asemasta".
  "Oman kuvansa mukaan".
  Kirjallisuutemme "punainen" loimi.
  Saksalaisia risteilijöitä nähty.

Pitkänäperjantaina 29 p:nä maaliskuuta.
  Godenhjelmien kylvämä siemen.

Lauantaina 30 p:nä maaliskuuta.
  Puhelimet suljettu.
  Hiiret.
  Saksalainen vaara.
  _Tämän_ isonvihan muistot.

Pääsiäissunnuntaina 31 p:nä maaliskuuta.
  Siperian vilja saapunut.
  "Jokainen jumalien luota pois astuttu askel vie ihmistä ylöspäin".
  Minä vain paikkaisin.

Maanantaina 1 p:nä huhtikuuta.
  Jos Saksa _ei_ voittaisi.

Tiistaina 2 p:nä huhtikuuta.
  Tokoi vertaa itseänsä Kristukseen.
  Tokoi ja isänmaa.
  Kaarti sijoitetaan kasarmeihin.

Keskiviikkona 3 p:nä huhtikuuta.
  Sirolan viimeinen puhe.
  Sirola jääkäreistä.
  Asema vahvistuu.
  Heränneitten lippu ja sotahuuto.
  Harakiri.

Torstaina 4 p:nä huhtikuuta.
  Loppuhälytystä.
  "Rauhallista" kaikilla rintamilla.
  Saksalaiset jo Karjalla.
  Senaatintalo tyhjenee.
  Varokeinoja pommituksen pelossa.

Perjantaina 5 p:nä huhtikuuta.
  Kansanvaltuuskunta matkalla omaan maahansa.
  Uusi hallitus.
  Täysin taistelukuntoinen punakaarti.
  "Venäläisiä on -- valkokaartissakin".
  Saksalaiset Hangossa ovat valkokaartilaisia.
  Saksan laivasto Helsingin edustalla.

Lauantaina 6 p:nä huhtikuuta.
  Eräs, joka tuntee pohjalaisen talonpojan.
  Kaikki yhteen kasaan.

Sunnuntaina 7 p:nä huhtikuuta.
  Hautajaissaatto.
  Puuttuu nimi ja allekirjoitus.

Maanantaina 8 p:nä huhtikuuta.
  "Tiedonantaja" lakannut ilmestymästä.
  Valppaan viimeinen tahto.
  Kaikki on menetetty.
  Saksalaiset marssivat.
  Pois!
  Smilga sähköttää.
  "Suomen vapaalle kansalle".

Tiistaina 9 p:nä huhtikuuta.
  Laivasto riisuttava aseista.
  Itä lähtee -- Länsi tulee!
  Uusia rintamia.
  Kun paino kerran poistetaan.
  Outo otus.
  Porvarit pinnalla.
  "Työmies" aavistelee diktatuuria.
  Irmari Rantamala yksin.
  Trotskin sähkösanoma.
  Saksalaiset yhä lähempänä.
  Kauppalaiva palaa.

Keskiviikkona 10 p:nä huhtikuuta.
  Rauhan "vaatimuksia".
  "Kyyhkynen" sekin.

Torstaina 11 p:nä huhtikuuta.
  Viimeinenkö päivä?
  Raamatunkäännöskomitea.
  Lentokone levitteli.
  Punaisten esikunta on paennut.
  Aika olikin jo lähteä.
  Kuuluu ammuntaa.
  Salaperäinen alus.
  Merkkitulia merellä.
  Hymni Punakaartille.
  Huomenna se ratkaistaan.

Perjantaina 12 p:nä huhtikuuta.
  Nainen aseissa.
  Nyt se alkaa.
  Kaduilla ammutaan.
  Saksalainen laivasto tulee.
  Valkoiset.
  Pian kai törmäävät yhteen.
  Laivasto lähenee.

Lauantaina 13 p:nä huhtikuuta.
  Voittajain päivä.
  Näen saksalaiset.
  Tähtitornin mäellä.
  Siltasaarella.
  Mikä päivä tämä näkemisineen ja elämisineen!
  Säänmuutos.
  Vankijono.

Sunnuntaina 14 p:nä huhtikuuta.
  Ihmiset pyhiinvaeltavat.
  Vanha raamattuni.
  Historiamaalarin aihe.
  Saksalaista meriväkeä.
  "Schneller!"
  Viimeinen "Työmies".

Maanantaina 15 p:nä huhtikuuta.
  Säätytalolla.
  Turunkasarmilla.
  Oli ehkä onni.
  Kotka ja leijona.
  "Freiheit"! -- ja "Freiheit".
  Ruumissaarna.
  "Der rote Unverstand".
  Tiistaina 16 p:nä huhtikuuta.
  Kaatuneiden haudat.
  Vankien kuulustelussa.
  Venäläiset tällä hetkellä.

Keskiviikkona 17 p:nä huhtikuuta.
  Kansantalo ja sen henki.

Lauantaina 20 p:nä huhtikuuta.
  Homo homini lupus.
  Helsinki tällä hetkellä.
  "-- Kun on niin paljon sikoja".

Torstaina 25 p:nä huhtikuuta.
  Valo- ja varjopuolia.
  Sotasanomat.
  Suomi ei kuulema olekaan tasavalta.

Perjantaina 26 p:nä huhtikuuta.
  "Armeliaisuus on verisintä julmuutta".

Sunnuntaina 28 p:nä huhtikuuta.
  Ei tunnu ilo ilolle.
  Saksalaiset vieraamme.
  Käynti "Posenilla".

Sunnuntaina 12 p:nä toukokuuta.
  Suomenlinnassa.

Lauantaina 25 p:nä toukokuuta.
  Heidän jälkimaineensa.

Jouluaattona 24 p:nä joulukuuta.
  "Nälkä on punikki".



Sunnuntaina 10 p:nä maaliskuuta.


Mitä emo laulaa, sitä poika visertää.

Lapset leikkivät vimmatusti punakaartilaisia kadulla ikkunani alla.
Heillä on punaiset nauhat lakissa ja punainen rieputöyhtö keppikiväärin
päässä. Marssitaan, juostaan, komentosanat ovat venäläiset. Joskus on
heillä potkukelkka automobiilina. Yksi vetää, toinen työntää, kolmas
istuu kivääri ojona ja neljäs on pitkällään, niin ikään kivääri ojona.

*

Koti-tarkastus sekin.

Erääseen taloon tulee tuollainen tavallinen aseidenetsijäretkikunta.
Talossa asuu ainoastaan naisia, pari vanhempaa tätiä. Etsijöille
koetetaan selittää, kuinka nurinkurista on epäillä, että täällä
voisi olla mitään aseita, mutta pyydetään samalla vain olemaan hyvät
ja katsomaan. Avataan aluksi laatikot, kaapit ja kaikki. Etsijäin
joukossa on huligaanimaisia nuoria miehiä, jotka esiintyvät röyhkeästi
ja mahtavasti ja näyttävät olevan johtavassa asemassa, mutta on myös
muuan vanhempi mies, joka koko ajan näyttää olevan nolo saamastaan
luottamustehtävästä, täytyen hänen kuitenkin seurata mukana. Vihdoinkin
ovat hakijat löytäneet jotakin. Avataan laatikko, jossa on kaikenlaisia
rautakaluja. -- "Ahaa, täällä on -- mitäs nämä on?" -- Yksi naisista
sanoo, että ne ovat entisten lasten leikkikaluja, mutta mikä mikin
kalu on ja mihin pienokaiset niitä aikoinaan ovat käyttäneet, sitä
hän ei enää osaa sanoa; eivät ole jättäneet selostusta koneittensa
käyttämisestä. Silloin astuu tuo vanhempi mies esiin ja painaa laatikon
kannen päättävästi kiinni. Ja kun toiset toverit ovat siitä poistuneet,
avaa hän sen taas ja ottaa jonkun vehkeen käsiinsä ja hypistellen ja
katsellen sitä sanoo liikutettuna: "Eihän sitä tiedä niiden pienten
raukkain, eihän niitä niiden asioita ymmärrä muut kuin ne itse." Ja
toverien jälkeen mennen: -- "Lähtekää pois, pojat, ei täällä ole
mitään, taisi tulla erehdys, kaikkeen ne komentavatkin." Hänellä oli
kai hänelläkin ollut lapsia, leikkikaluineen, joita hänellä ei enää
ollut.

*

Taas kyyhkynen.

Näin taas tänäänkin "kyyhkysen", hyvin korkealla, jossa kaarrellen
se häipyi hattarapilven taa Porkkalaan päin. Siellä on vielä jäät,
laivasto ei pääse tulemaan, mistä sitten aikoneekin. Mutta aurinko
sulattaa niitä, meren aalto syö reunaa, hakkaa ja murentaa ja sula
avartuu avartumistaan. Yli koko Suomenlahden ulottuvana kaarena
Hangosta Tallinnaan tunkee laineiden vapauttava rintama itää kohti.
Paljon sovittaa Saksa tällä teollaan sitä, mitä se ehkä tässä sodassa
on rikkonut. Sovittaa imperialistisen valloittajapolitiikkansa
erehdyksiä sekä Elsassissa että Etelä-Jyllannissa että muualla. Se
suorittaa ahdinkoon joutuneen onnettoman pelastustyötä. Se on ritarin
retki vangitun neidon vapauttamiseksi lohikäärmeen kouristuksesta.
Olemme kuin maanvieremän, kuin lumivyöryn, kuin hajonneen rakennuksen
alle joutuneita. Elämme vielä, äänemme kuuluu heikosti pelastajan
korvaan, hän tulee lapioineen, kirveineen, kuokkineen ja kaivaa
meidät ulos. Elämme vielä, "kyyhkynen" hyrrää meille sanomaa, että
odottaisimme vielä hetken, vielä kaksi. Se on suloista soittoa.
Pelastumisen varma toivo hivelee ihanasti rintaa. Ei saa huutaa, ei
hihkaista, on oltava, niinkuin ei mitään olisi. Mutta radiotietä kulkee
kiitokset tuhansin sydämensykinnöin.

*

Latinaa.

Ollessani tänään tavallisella uutistenkeruu-käynnillä tuotiin tieto,
että saksalaiset ovat vallanneet Turun. Siitä syntyi tietysti
iloinen hälinä läsnäolevien kesken. Siellä ne siis ovat, sieltä ovat
"kyyhkyset" tänne lennelleet. Mutta jos se onkin ankka? Ei, tieto on
aivan varmasta lähteestä. Eräs professori on sen kertonut, hän on
nähnyt sähkösanoman. Pitäisi soittaa ja kysyä. Menkää soittamaan!
Latinankielen lehtori menee puhelimeen. Keskustelu käy latinaksi, jotta
eivät punaiset ymmärtäisi. Jännittävä odotus. No, mitä, mitä? Hän
selostaa sanasta sanaan keskustelunsa.

_Professori:_ Tota Aboa est expugnata. Albi et germani Aboam
expurgaverunt.

_Lehtori:_ Unde id habes?

_Professori:_ Partim per telegramma, partim aliter.

_Lehtori:_ Vale!

_Professori:_ Sit tibi somnus felix.

P.S. Seuraavana päivänä luimme lehdistä, että Sirola vielä samana
päivänä, jona germaanien ja valkoisten olisi pitänyt vallata ja
puhdistaa vanha Auran kaupunki, oli puhunut siellä kaatuneiden
haudalla. Missä siis saksalaiset lienevätkin, Turussa ne ainakaan eivät
ole.

*

Kuninkaan apua.

Saksan ja Suomen välinen rauhansopimus on "Työmiehelle" tietenkin
"gefundenes Fressen". Se on saanut siitä lähetiltään Tukholmasta
tiedonannon, jonka mukaan sopimus sisältää m.m. sen, että molempien
maiden alamaiset saavat nauttia samoja oikeuksia kuin oman maan
kansalaiset. Vaikka ilmeisesti on kysymys ainoastaan _taloudellisista_
oikeuksista ja vaikka "Työmies" itsekin arvelee mahdollisesti niin
olevan, olettaa se kuitenkin, että on kysymys myöskin _valtiollisten_
oikeuksien myöntämisestä ja kirjoittaa sen johdosta suurella
sirolamaisella paatoksella Suomen riippumattomuuden menettämisestä.
Lehti ei ole tietävinäänkään, että siinä sopimuksessa, jonka
kansankavalluskunta juuri ikään teki venäläisten kanssa, näille
myönnetään täydet valtiolliset oikeudet.

Saksalais-suomalaisen sopimuksen ohella pitäisi myöskin olla olemassa
joku "lisäpöytäkirja". Mitä tämä sisältää, sitä "Työmies" ei tiedä,
mutta arvelee mahdolliseksi, että se ehkä sisältää "jonkin saksalaisen
prinssin asettamisen Suomen kuninkaaksi." -- Olisiko lehti ehkä saanut
tuntua virtauksista, joita täällä kyllä liikuskelee siihen suuntaan,
että meidän olisi Saksasta muun avun lisäksi saatava kuninkaan apuakin?

*

Uhataan pärttylinyöllä.

Meitä nähtävästi tällä hetkellä, punaisen vallan lopun lähestyessä,
uhkaa vakava vaara anarkististen ainesten puolelta. Viime yönä ja
tänään on kuulunut kaupungilta alinomaista ampumista. Kerrotaan, että
ryssät ja punaiset tappelevat keskenään aseista ja muista tavaroista,
joita nuo tahtovat viedä ja nämä pidättää. Toisten arvelujen mukaan he
vain "juhlivat" vallankumouksensa vuosipäivää.

On myöskin jo kauan kiertänyt huhuja, että anarkistien pääkalloklubi
Katajanokalla ryhtyisi käymään täällä porvaristoa vastaan samaa sotaa
kuin Venäjälläkin, tappamalla ja ryöstämällä. Näinä päivinä on tilanne
siinä suhteessa nähtävästi hyvinkin täpärällä, siitäkin päättäen, mitä
porua punaiset itse pitävät siitä. Heidän päällikkönsä (Haapalainen,
Wesley, Nyqvist ja Talvio) heittäytyivät miltei polvilleen venäläisten
toverien, matruusien ja sotilaiden, eteen, rukoillen heitä muodostamaan
"rintamaa anarkismia vastaan". Suuri vaara, anarkian vaara uhkaa! Tämä
vaara kasvaa kuin ohdakkeet nisupellossa. Elkää salliko rikollista
toimintaa enemmän kuin mekään! On sattunut -- valitettava kyllä --
tapauksia, jolloin epäjärjestyksen tai erehdysten tähden ovat joutuneet
kärsimään myös venäläiset toverit. Mutta elkää niiden tähden antako
katkeroittaa mieltänne j.n.e.

Näin ruikuttavat vain ne, joilla ei ole mitään muita keinoja
käytettävänään. Punakaartin johto ja Helsingin järjestyslaitos eivät
siis kykene torjumaan hävityksen vaaraa ja ylläpitämään järjestystä
millään muilla keinoilla kuin pyytämällä anteeksi, että heidän on
täytynyt sitä tehdä. Kurjempaa kuvaa niistä kehutuista vallankumouksen
suurista saavutuksista tuskin voi antaa, kuin minkä asianomaiset itse
antavat.

Tämänpäiväinen "Vapaa Sana" kirjoittaa tämän johdosta:

"Puhumattakaan siitä, että koko 'työväen vallankumous' ei ole mitään
muuta kuin puhdasta anarkiaa, on vielä piirejä, jotka kaikesta päättäen
katsovat nyt sen hetken koittaneen, jolloin on ryhdyttävä toteuttamaan
köyhälistön lopullista vapauttamista kaikista sitä rajoittavista
siteistä, m.m. niistä esteistä, joita sille asettaa yksityinen
omistusoikeus. Ne hätääntyneet julistukset, joita petturihallituksen
molemmat jalot äänenkannattajat sisältävät 'anarkiaa' vastaan,
osoittavat, että kysymyksessä ei ole mikään vähäpätöinen asia, vaan
virtaus, joka on punaisille mitä huolestuttavin. Kaikesta käy ilmi
sen olevan alkujaan lähtöisin sieltä, mistä punikeillemme muutenkin
kaikki hyvä tulee, nimittäin venäläisten keskuudesta. Ne tuhkatiheään
tapahtuvat laukaustenvaihdot Helsingin kaduilla, joita useampana
iltana on kuultu, ovat ensimmäisiä todistuksia siitä 'sydämellisestä'
suhteesta, joka nyttemmin vallitsee punikkien ja tavaritsien välillä.
Katsoen siihen kokemukseen, mikä tällaisista roistoväen liikehtimisistä
on, voi tyynesti sanoa, että ennenkuin tämä nykyinen leikki on
kokonaisuudessaan ohi, punaiset petturit ovat sangen tiukasti toistensa
kimpussa."

"Samaan aikaan kuin parutaan anarkiaa vastaan toisella palstalla,
kiihoitetaan toisella taas mitä kauheimpiin tekoihin. Voiton siinä
suhteessa vei 'Työmies', jossa kirjailija Irmari Rantamala mitä
kavalimmalla tavalla, apunaan herra Aarne Orjatsalon valheet, kiihoitti
Helsingin roskaväkeä panemaan säätyläisnaisten keskuudessa toimeen
'pärttylinyön' näytelmän. Mitään takeita siitä, ettei tämä kiihoitus
kanna hedelmää, ei tietysti ole, mutta paatuneimmankin luulisi sentään
ajattelevan, mitä tuollainen teko Suomen 'työväelle' lopuksikin
maksaisi".

Lehti kehoittaa kaikkia kunnon ihmisiä iltaisin noudattamaan
varovaisuutta ja sulkemaan tarkoin ovensa. Kun punaisten hirmuvalta
lähenee loppuansa, voivat ne ryhtyä epätoivon tekoihin, uusilla
murhilla kaunistaakseen "vallankumouksensa" historiaa. "Kun taistelun
päättyminen perinpohjaiseen ja tuhoisaan kukistumiseen on enää vain
lyhyemmän ajan kysymys, täytyy meidän pitää hermomme lujina ja mielemme
tyyninä sitä ihanaa hetkeä odotellessa."

En ollut tullut huomanneeksi Rantamalan yllämainittua kirjoitusta.
Hain sen käsiini ja siinä on todella tuohon suuntaan menevä kehoitus,
tai oikeastaan varoitus semmoiseen ryhtymisestä, mutta sittenkin
oikeastaan kehoitus. Kirjoituksen nimenä on "Valkeat rosvot" ja aiheena
on Orjatsalon väite, että valkoiset ovat muka ampuneet punaisen ristin
merkillä varustettuja naisiakin.

"Missä on porvarillisten naisten ääni silloin, kun heidän miehensä ja
poikansa ampuvat heidän sisariansa? Missä on niiden naisasiaa ajavien
naisten sydän nyt, kun miehet ampuvat heidän viattomia, turvattomia ja
aseettomia siskojansa silloinkin, kun ne tekevät rakkauden kauniita
tekoja? Heiltä olisi kuitenkin riittänyt yksi ainoa sana. Jos he
olisivat taisteluun lähtevälle pojallensa kuiskanneet: ole ritari ja
sankari ja elä satuta kättäsi turvattomaan sisareesi, naiseen, niin se
yksi ainoa kuiskaus olisi riittänyt jalostamaan nuorukaisen mielen. Nyt
täytyy uskoa, että porvarillinen nainen on kuiskannut sotaan lähtevän
poikansa korvaan aivan päinvastaisen neuvon ja siksi hiipivät eteemme
tuhon pimeät aavistukset ja aaveet."

"Minä nimittäin luulen tuntevani ihmissydäntä, ihmispsykologiaa ja
elämää jonkun verran ja siksi minä luulen, että porvarillinen äiti
ja sisko, kuiskatessaan sotaan lähtevän korvaan alhaisen sanan, tai
jättämällä sanomatta sen jalostavan sanan, joka naisen suusta tulleena
aina puhdistaa ja jalostaa miehen, huusi yllensä varman ja verisen
tuhon. Älköön nimittäin luultako, että mitkään inhimilliset varoitukset
riittävät enää sitten, jos miesten mielet valtaa raivo nähdessään
viattomien, parhaitten, uhrautuvaisten sisariensa veren vuotavan
kylmälle hangelle. Minä tahtoisin kyllä niille, joiden riveihin minä
nyt, kuten jokainen meikäläinen, tulen kuulumaan hirsipuuhun ja
sydämeni viimeiseen veripisaraan asti, huutaa: säälikää porvarillista
naista! Minä olen valmis asettumaan hetken tultua sen porvarillisen
naisen ovelle suojelemaan sitä viimeiseen veripisaraani asti kostolta,
mutta minä myös en liioittele omia voimiani. Minä tiedän, että jos
hetket tulevat, niin silloin lakkaa minun ja jokaisen muun yksityisen
sanoilta voima ja hartaimmiltakin rukouksilta teho, ja _totisesti, se
muistakaa, astuvat silloin lukemattomat porvarillisen yläluokan naiset
yhtenä päivänä manalaan_."

"Jos siis, te porvariston naiset, kuiskasitte poikienne korvaan sen
raaistuttavan sanan, jota ei barbaarinkaan äiti sotaan lähtevän
poikansa korvaan kuiskaa, niin muistakaa, että sillä hetkellä istahti
huoneenne harjalle tuho. Muistakaa yötä ja päivää, että te miltei
kaikki olette nykyjään alttiina niiden äärimmilleen katkeroittuneiden,
rosvotuiden miesten jalomieliselle armolle, joiden parhaita, jaloimpia
tyttäriä ampumaan olette poikanne lähettäneet, ja jos kerran turma
astuu ovillenne, _jos yllenne lyö ehkä keskellä kirkasta päivää
Pärttylinyön pimeys_, niin työläistyttäriä teurastamaan lähteneiden
poikienne miekat ovat liika lyhyet ulottuakseen teitä pelastamaan."



Maanantaina 11 p:nä maaliskuuta.


Senaattori Renvallin haastattelu.

Olen kuullut paljon puhuttavan haastattelusta, jonka eräs
kenraali Mannerheimin ja senaattori Renvallin puheilla Vaasassa
ollut ruotsalainen sanomalehtimies julkaisee, ja kovastikin
paheksuttavan sitä, mitä hra Renvall siinä haastattelussa on lausunut
kapinallisten rankaisemisesta. Nyt on tuo haastattelu, tietysti
mitä agitatorisimmassa tarkoituksessa, julaistu "Tiedonantajassa"
-- kuinka oikein, sitähän ei tietysti voi taata. Dokumentilla on
arvonsa varsinkin sikäli, miten siinä lausuttu ennakkotuomio on voinut
vaikuttaa niihin, joita se kohtaa. Haastattelusta saa muuten täällä
Etelä-Suomen säkkiin suljettu tietää kaikenlaista siitä, miten sillä
puolella rintaman toimitaan.

*

Myöhäisenä iltahetkenä saapuu haastattelija kenraali Mannerheimin
pääkortteeriin Seinäjoelle. Ylipäällikkö pitää asuntoaan sivuraiteille
siirretyssä junassa, jossa muuan makuuvaunu on varattu esikunnan
asuttavaksi. Vaunun eteinen on tungokseen asti täynnä puhelevia
upseereja ja siviilimiehiä. Hänet viedään ovelle, joka avataan äkkiä
ilmoituksella: -- "Kenraali Mannerheim!" -- ja siinä seisoo hänen
vastassaan muhkea, siviilipukuinen herrasmies, etsimänsä kenraali.

-- Millä voin palvella? kysyy hän tarjotessaan paikan laskupöydän
ääressä, joka on täynnä karttoja ja muistiinpanoja.

Haastattelija tekee kenraalille m.m. kysymyksen:

-- Voidaanko taistelun päätyttyä rakentaa yhdistävää siltaa
taistelevien kansalaisryhmien välille?

Selvästi ja täsmällisesti vastaa kenraali:

-- Jos ratkaisu riippuisi minusta, niin sanoisin, etteivät mitkään
sillat ole mahdollisia. Anarkistit ovat itse räjäyttäneet kaikki
sillat. He ovat karkoittaneet laillisen hallituksen, he ovat estäneet
valtiopäiväin toiminnan, vanginneet sen miehiä. He ovat syösseet Suomen
sisäiseen sotaan. Sosialidemokraatit ovat vähemmistö, joka pelolla
on yrittänyt hallita enemmistöä. Tällaisen jälkeen eivät sillat enää
ole mahdollisia. Ainoastaan yhdestä asiasta voidaan puhua ja se on
_rangaistuksesta_.

-- Ja rangaistus? kysyy haastattelija.

-- Se on lain määräämä. Vallankumoukselliset ovat tehneet itsensä
syyllisiksi kapinaan ja maanpetokseen ja rangaistus siitä on _kuolema_.
Tuota rangaistusta en minä määrää. Sen tekee laki ja sitä on
noudatettava.

Tämän jälkeen viedään haastattelija senaattori Renvallin luo viereiseen
vaunuun, ja hän tekee, hänelle m.m. seuraavan kysymyksen:

-- Millaisiksi tulevat olot muodostumaan sodan jälkeen tässä maassa?

-- Tällä hetkellä on vaikea sanoa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan,
mutta kuitenkin voin sanoa, että kaikki kapinaan osalliset saavat
rangaistuksensa. Heidät tuomitaan maanpetoksesta. Mahdollisesti
myöhemmin jollekin osalle annetaan armahdus, mutta vain sillä
edellytyksellä, että heiltä riistetään kansalaisoikeudet, joten he
eivät enää saa ottaa osaa maan poliittiseen elämään. Heidät muutetaan
paarialuokaksi.

-- Voiko amnestia koskea myöskin johtajia?

-- Ei missään tapauksessa. Heitä rangaistaan lain kaikella
ankaruudella. He eivät ole nousseet kapinaan tyrannillista hallitsijaa
vastaan, vaan laillista eduskuntaa vastaan, jolla Suomessa on korkein
valta. Sellaisesta rikoksesta on olemassa vain yksi rangaistus:
hirttäminen. En näe mitään muuta mahdollisuutta. Heidän on hengellään
hyvitettävä menettelyllään aiheuttamansa ihmishenkien hukkaaminen.

*

Olen tavannut niitä, jotka ovat täysin samalla kannalla. Mutta
on toisiakin, jotka paheksuvat tätä jyrkkää kantaa. Jos tässä
kapinallisten suureen joukkoon, sen enemmistöön, nähden kapinan
selvittelyssä asetutaan hra Renvallin kannalle, on siinä
selvittelemistä vuosikymmeniksi eikä siitä sittenkään tule selvää.
Tuosta longasta luoteessa, kun se yhtyy siihen sumuseinään, mikä hautoo
mieliä täällä lounaassa, syntyy harmaa synkkyys, joka tulee kauan ja
raskaana ruuhottamaan Suomen taivaalla.

Mikä uhkaa porvareja pärttylinyöllä, mikä työväkeä kommunardien
kohtalolla. Minua molemmat tympäisevät, etten sanoisi enempää.

*

Myöhäistä paheksumista.

Ollakseni tasapuolinen täytyy minun todeta, että punaiset lehdissään
viime aikoina ovat paheksuneet heidän tahollaan tehtyjä tihuja.
"Työmies" julkaisee seuraavan, mikä sille kirjoitetaan Hyvinkäältä,
otsakkeella "Ankarasti tuomittavia tekoja" -- kuitenkin vasta noin
kuukausi sen jälkeen, kun ne ovat tehdyt.

"V. k. 17 päivän iltana olivat jotkut punakaartin merkillä varustetut
henkilöt saapuneet Hyvinkäällä Ahdekallion maatilalle klo puoli 10
ajoissa sekä ottaneet sieltä mukaansa tilanhoitajan, agronoomi Martin
Olinin, jonka ammuttu ruumis seuraavana aamuna löydettiin maatilan
läheiseltä tieltä. Vainajaa jäivät kaipaamaan nuori vaimo ja pieni,
ainoastaan 9 päivän vanha tyttö. Koska O. oli tunnettu kyvykkääksi,
tunnolliseksi ja rauhalliseksi mieheksi, joka ei millään tavalla
ollut ottanut osaa nykyiseen taisteluun puolella eikä toisella, niin
tuntuu tällainen kansalaisen murha kovin järkyttävältä. Sitäkin
valitettavampaa, kun nyt asiaa lähemmin tiedusteltua on käynyt
selville, että murha on tehty erehdyksessä. Oli näet löydetty joku
lista, jossa oli ollut kahdeksan nimeä, seitsemän miestä ja yksi
nainen, näiden joukossa myöskin Olinin nimi. Lista oli vain luettelo
henkilöistä, jotka oli valittu johonkin kunnalliseen luottamustoimeen.
Arvattavasti ovat kaikki listalla olleet tulleet ammutuiksi, kuten
yllämainittu henkilökin. -- Hyvinkään punainen kaarti on luvannut pitää
tutkinnon ja saattaa syylliset, murhan tehneet henkilöt, ankaraan
rangaistukseen."

"Työmies" lainaa myöskin, mitä "Hämeen Voima" kertoo eri henkilöiltä
kirjeellisesti ja suullisesti saatujen tietojen mukaan:

"Lopella surmasivat punakaartin merkillä varustetut henkilöt
yhtenä ainoana päivänä 6 henkilöä. Syytä moisiin tekoihin ei
varmuudella tunneta, mutta se ainakin on varmaa, että surmatut
eivät edes käyttäneet aseellista vastarintaa surmaajiaan vastaan.
Yksi surmatuista, Lopen iäkäs kirkkoherra, makasi parhaallaan
sairasvuoteessa, kun hänet murhattiin."

"Hyvinkäällä tapahtui pari eri kertaa häpeällisiä murhatekoja, joissa
tuli murhatuksi yhteensä 13 henkeä, jotka kaikki lienevät olleet
aivan aseettomia. Erään murhatun ruumis oli sohittu täyteen pistimen
haavoja. Mainittakoon, että muuan naisihminen oli ilman tiettävää syytä
ampumalla murhattu asuntonsa portaille."

Näillä tällaisilla myöhästyneillä paheksumisilla ei tietysti tule
olemaan mitään tehoa, sitä vähemmän kun niiden yhteydessä heti
viitataan valkoisten muka tekemiin julmuuksiin, joita "ei saa ottaa
esikuvaksi", mutta jotka kuitenkin siksi otetaan, olipa niitä
tapahtunut tai ei.

On turha tätä toistaa ja toistaa, mutta kuinka toiset olisivatkaan
tämän taistelun lopputilit, jos sodankäyntitapa olisi toinen. Sitä
enemmän, kun silläkin taholla on mitalin parempikin puoli. Siellä on
mitä haaveellisinta, mitä pilventakaisinta idealismia, jonka huumeessa
käydään. Sehän saattaa olla teennäistä, mutta on niissä vilpitöntäkin
sävyä niissä monissa purkauksissa, joita jo olen pannut muistiin tämän
ajan hengen ymmärtämisen varalle ja joista liitän tähän taas muutaman
"Työmiehestä". Kirjoituksen nimenä on "Vapauden puolesta":

"Pohjolan pakkasen paukkuessa, tähtien tuikkiessa ja revontulien
välkähdellessä te, toverit, seisotte järkkymättöminä ja totisina
kivääri lujasti, lujasti puristettuna tukevaan kouraan. Jäätävä viima
puhaltaa lakeudelta ja tunkeutuu kehnojen vaatteittenne lävitse luihin
ja ytimiin. Teitä värisyttää, paleltaa -- hampaanne kalisevat suussa
-- mutta levollisina, lujasti kivääriä puristaen, te seisotte, katse
tähdättynä eteenpäin. Ruumiinne kärsii, mutta mielenne on rohkea ja
luja."

"Te luotatte totuuden voittoon. Vapauden, oikeuden tähden te kärsitte.
Vapauden tähden teidän ja veljienne veri punaa valkeita hankia.
Unelmienne Eedeniin, vapauden, oikeuden voittoon on niin pitkä ja
vaikea matka, välillä uhkaavina irvistelevät manalan henget tekevät
kaikkensa estääkseen voittokulkuanne. Mutta pilvettömin otsin, sykkivin
rinnoin te sinne riennätte, -- sillä vapauden käskyä ei voi kukaan
vastustaa. Tuhat kuolemaa väijyy tiellänne, mutta te ette välitä
niistä. Monet joukostanne väsyvät ja jäävät jälelle, toiset kaatuvat
vainolaisen luodin satuttamana, mutta vapauden armeijanne rientää
eteenpäin turmaa uhmaten."

"Te tiedätte: teidän kädessänne on luokkanne kohtalo. Taistelustanne
riippuu: joko vapaus ja kunniakas kuolema -- tahi orjuus ja häpeällinen
elämä. Mutta te, toverit, taistelette vapauden, oikeuden ja totuuden
puolesta. Teidän katseenne suuntautuu yli kivisen synkeän polun, yli
ilkkuvan vainolaislauman, kunnes se viimein kohtaa unelmienne maasta
viittovan vapauden hyvän hengettären. Marseljeesin raikuessa hulmahtaa
hänen kädessään punainen vaate, toisessa on palava soihtu, jonka
säihkystä korkealla taivaankaarella muodostuvat sanat: Vapaus, veljeys,
tasa-arvo."

*

Romahdusta kaikkialla.

Täällä meilläkin oli muka syntymäisillään rauhanaatteinen,
antimilitaristinen liike. Yhtenä ilmiönä siitä olivat Helsingin
sos,-dem. nuorisojärjestön toimikunnan toimeenpanemat kokoukset ja
mielenosoitukset asevelvollisuutta vastaan. Eräässä kokouksessa, jossa
minäkin olin mukana, hyväksyttiin ponsi, joka oli sepitetty niin
kaksimielisesti, että siitä saattoi tulla siihen käsitykseen, että
vastustettiin ainoastaan porvarillista aseistautumista. Epäilin jo
silloin, että noiden rauhanaatteen kannattajien mielestä _sosialistit_
kyllä olivat oikeutetut tarttumaan aseisiin asiainsa hyväksi. Nyt
ovat nämä rauhanaatteen sudet heittäneet lammasten vaatteensa. Tuo
toimikunta kehoittaa Helsingin sosialistista nuorisoa tarttumaan
aseisiin viimeistä miestä myöten. Järjestön jäsenistä muodostetaan
erikoinen _nuorisokomppania_, joka lähetetään heti rintamalle. Ei ollut
siis sen syvemmällä se tolstoilaisuus.

*

Pois sodan jaloista.

Kulkee itsepintaisia huhuja siitä, että venäläiset ennen lähtöään
tulisivat räjäyttämään laivojansa, joita niillä on vieri vieressään
kiinni Katajanokan laitureissa. Kun laivain räjäyttämisestä voisi
aiheutua tulipaloja ja räjäyksiä rantamakasiineissa, ovat rantakadun
varrella asuvat joutuneet huoliinsa ja alkaneet muuttaa. Siellä
näkee kuorman toisensa perästä pakolaisten tavaroita. Olin tänään
avustamassa erästä vanhaa rouvaa. Hän oli vienyt kaikki paremmat
tavaransa kellariin ja kuljettanut taide- ja arvoesineensä pois
uhatulta alueelta. Itse hän siirtyi pakopirtille Töölöön päin. Ajoimme
sinne tänään iltahämärässä. Maistui vähän niinkuin sodalle. Tällaisen
tulivuoren rinteellä täällä nyt eletään.

*

Mietteitä Saksan avusta.

Mitä nyt siihen Saksan avunantoon tulee, olen koettanut muodostaa
siitä itselleni jotakin varmaa mielipidettä, jotakin lopullista
suhtautumista siihen, mutta en ole päässyt siitä mihinkään järki- enkä
tunneselvyyteen.

_Jos_ olisi ollut niin ja niin -- jos olisimme voineet suoriutua
yksin... mutta _kun_ oli niin ja niin, kun emme voineet j.n.e. Ja emmekö
voineet? Punaisista kai mahdollisesti olisimme suoriutuneet ennemmin
tai myöhemmin, mutta venäläisistä kai emme. Niillä on puukko täällä
meidän kurkullamme. Sydämemme ympärillä tuolla Suomen sydämessä on jo
panssari, jonka läpi ei enää nuoli ja keihäs voi tunkea, mutta pää
täällä on suojaton, kypäritön. Tuolla ne ruuhottaa, panssarilaivat,
Helsingin ja Viaporin välillä, ja kai ne sittenkin voisivat, tai
ainakin niiden miehistöt yhdessä muiden kanssa, eikä vain venäläisten
punaisten, vaan omien punaistemme kanssa, saada hirveitä aikaan,
ryöstää, polttaa ja hävittää, jos Mannerheim viipyisi. Punainen kukko
laulaisi joka kaupungissa ja joka kylässä. Täältä käsin ilman apua emme
mahtaisi mitään. Täytyi siis saada apua, maksoi mitä maksoi.

Niin, mitä se maksaa? Siellä on tehty jonkinlainen kauppasopimus.
Mitkä lienevät ehdot? Mutta vähät rahasta. Aikain kuluessa kai saamme
velkamme maksaa kituutetuksi tavalla tai toisella. Kiristetään
suolivyötä, pidennetään työpäivää -- vapauden ja vapautuksen hinta ei
ole koskaan liian suuri.

Mutta on siinä toinenkin puoli. Olemmeko enää vapaa kansa? Jos
olisi vain kysymys sotaliitosta vierasta vastaan, vain venäläisten
karkoittamisesta ja turvasta heitä vastaan. Mutta tämähän on samalla
sisällinen sota. Meidän on täytynyt pyytää vierasta apua myöskin
omia kansalaisia vastaan. Se se tuntuu niin tuiki nöyryyttävältä.
Kansa, jonka täytyy niin tehdä, joka ei voi sitä muuten järjestää, ei
ole herra omassa maassaan, ei kykene omia asioitaan hoitamaan. Mitä
arvonantoa voi vastaisuudessa vaatia talossaan isäntä, joka hakee
naapurin kurittamaan omia poikiaan?

Jos voisi käydä edes niin, että Saksa karkoittaisi vain ryssät, valvoen
siis Brestin sopimuksen täytäntöön panoa, ja jättäisi omat punaiset
Mannerheimin hoidettaviksi.

Mutta kai sen täytyy näin mennä. Eihän tässä vankikopissaan osaa eikä
tahdokaan punnita, miten vankilan ovet avautuvat, kuka ne murtaa.
Mitkä vapauttajan vaikuttimet lienevätkin, mitkä hänen laskelmansa,
pääasia on, että tästä tulee loppu, ja niin pian kuin suinkin. Hattu
päästä ja kiitos! Ja minä tahdon kuvitella ja uskoa, että puhtaasti
ihmisystävälliset, jalot vaikuttimet ja impulsiivisen Kaiserin parhaat
tunteet ovat lopulta saaneet hänet, joka sitoi Belgian, vapauttamaan
Suomen. Ehkä hänellä myös on tulevissa rauhanneuvotteluissa tilaisuus
viitata hyväkseen tähän tekoon, pienen kansan epäitsekkääseen
pelastamiseen, kun toiset syyttävät tuosta toisesta. Se on tietysti
diplomatiaa, mutta se on ainakin sitä kauneinta. Meidän velkamme olisi
silloin myöskin pienempi, avuttomuutemme tunne helpompi kantaa.

Sosiaalinen vallankumous meillä joka tapauksessa pysähtyy tähän.
Se kai kerran tulee jossakin toisessa muodossa. Silloin sitä ei
tehdä idän pakosta venäläiseen, vaan johonkin länsimaiseen _made in
Germany_-malliin.

Jos näiden bolshevistinen vallankumous täällä olisi voittanut, ei
se kuitenkaan olisi jäänyt pysyväksi, jollei jotakin samantapaista
olisi sodan loputtua syntynyt Saksassa. Silloin se pannaan toimeen
parlamentaarisesti täällä, niinkuin kai sielläkin. Saamme siis
aikoinaan senkin sieltä, niinkuin meidän sanotaan saaneen kaikki
muukin. Saksa "järjestää" sen, myöskin oman vallankumouksensa, me
jäljittelemme heitä. Sanotaanhan, että ne ovat siellä ihmeellisellä
kaukonäköisyydellään, käytännöllisyydellään ja perinpohjaisuudellaan
järjestäyneet kaiken varalta. Ehkä niillä demobilisoimisohjelman
yhteydessä on salkku, jossa on kaikki tarvittavat paperit paikallaan,
ja nappula jossakin, jota painamalla pyörät lähtevät liikkeelle maan
häiritsemättömäksi ja reklementinmukaiseksi sosialidemokratioimiseksi.
En tunne Saksaa, onko siellä yleensä kaikki niin järjestettyä
ja varattua. Uskoskelen toistaiseksi, mitä asiantuntijat meillä
opinkappaleina vakuuttavat. Täällä ovat kaikki asiantuntijoita Saksaan
nähden. Tietysti Saksassa niin... tietysti Saksassa ei niin... Eikä
siihen pidä kenenkään mennä sanomaan toisin.

*

Levoton yö.

On ollut mahdotonta nukkua tänä yönä. Siellä ammutaan lakkaamatta,
yhteislaukaus toisensa perästä, ja raketteja rätisee ilmassa. Luulin
ensin, että ne nyt siis taas ovat alkaneet tuhota toisiaan, anarkistit
ja meidän punaiset. Sain sittemmin tietää, että venäläiset viettävät
lähtöjuhlaansa ampuen ja ilotulittaen. Ei näy valoa ainoastakaan
ikkunasta. Lyhdyt vain tuijottavat pimeyteen. Harva silmä Helsingissä
ummistunee tänä yönä. Tuhannet valvovat vuoteissaan, vetäytyneinä kuin
elukat loukkoihinsa pahan ilman aikana. Miliisipatrullit kiertävät
kaupunkia kiväärit olalla, joita niillä ei ole tähän asti ollut.
Samalla kuin ne suojelevat omaa vallankumoustaan anarkisteilta, ne
suojelevat meitä porvareitakin mahdollisilta pogromeilta. Saakoot siitä
sen kiitoksen, minkä ansaitsevat.

*

Sotatietoja.

Saksalaiset ovat nyt ainoastaan 4-5 penikulman päässä Turusta
(Korpoossa ja Rymättylässä), sanotaan. He ovat antaneet Turun
punaisille uhkavaatimuksen, että punakaartien on luovutettava
valkoisille aseensa sekä johtajansa, muuten rangaistaan heitä mitä
ankarimmin. Vakuutetaan, s.o. toivotaan varmasti, että saksalaiset ovat
astuneet maihin Ahvenanmaalla 29 laivalla, jotka suurimmaksi osaksi
ovat kuljetuslaivoja. Sinne lienee tuotu kokonainen armeijakunta.

Uuteenkaupunkiin saapui valkoisille toissa päivänä Maarianhaminasta
sähkösanoma: "Wir kommen" -- epäilen.

Vilppulan rintamalla on äsken 1000 punaista joutunut miinoitetulle
alueelle sekä tuhottu kokonaan -- en usko.

Tampereelta on mieliala punaisten keskuudessa hyvin lannistunut. Eräs
koulutalo on täynnä vangittuja työläisiä, jotka eivät ole hyväksyneet
nykyistä hirmuvaltaa tahi ovat kieltäytyneet menemästä rintamalle.
Vilppulan rintamalla taisteluissa olleista on myöskin vangittu monta,
jotka eivät ole suostuneet lähtemään uudelleen taisteluun.

Eilen poistui Helsingistä venäläistä sotaväkeä 1200 miestä, jotka
lähtivät kotiseuduilleen -- niitä lähtee ja lähtee ja kuitenkin niitä
riittää jäämäänkin.



Tiistaina 12 p:nä maaliskuuta.


Elämäni ihanimpia näkyjä.

Venäläiset sotalaivat pakenevat parhaallaan Pietaria kohti ja
niiden jättämä savupilvi leijailee vielä horisontissa. Tämä on
elämäni ihanimpia näkyjä ja tulee syöpymään lähtemättömäksi kuvaksi
silmäaivokalvooni.

Olen yli puolikymmentä vuotta asunut tässä Engel-aukean
merenpuoleisella liepeellä, näköala pöytäni äärestä etelään, niin
kauas kuin silmä kantaa. Idässä on Viapori ja sen ulkosatama, lännessä
häämöittävät saariston ulapat aina Porkkalaan saakka. Sotavuosina on
näillä vesillä ollut alinomaista Venäjän laivaston liikehtimistä. Siinä
on häärinyt pieniä torpedovenheitä, tullut ja mennyt miinain laskijoita
ja nostajoita, uiskennellut panssarihirviöitä, dreadnoughteja ja
minkänimellisiä ne lienevätkin kaikki olleet, onpa pyllyillyt
vedenalaisiakin ja räpistellyt vesitasoja. Niitä on tullut, mereltä
ja mennyt merelle, milloin hiljaa hiipien iltamyöhällä ja aamulla
ani varahin kuin vaanivat sudet saaliinsa etsintään, milloin ne ovat
näyttäneet rientävän toistensa apuun, peräkkäin, täyttä karkua. Ne
ovat astuneet yksiin jälkiinsä, niillä on ollut omat salapolkunsa,
tarkoin määrätyt väylänsä miinaporttien läpi. Joskus ne ovat
perkkailleet, luultavasti vihollisen pelossa, pois merkkipoijujansa,
toisen kerran taas munineet niitä peräpuolistaan karien väliin. Se
on ollut hyvin tärkeän näköistä touhua, maailmansotaa kai olevinaan,
mutta todellisuudessa leikkisotaa. On tosin joskus kuulunut vimmattua
ammuntaa mereltä ja minä olen luullut, että nyt, nyt siellä jo
viimeinkin repesi, kun rupesi, jo soipi sota meidänkin rannoillamme
ja ehkä ratkaisee kohtalomme. Mutta koeammuntaa se kai vain oli,
kurkun kakistelemista, joutilaiden jäsenten verryttelemistä. Jotain
siellä sentään joskus tapahtuukin. Retuutetaan sairasta laivaa, kahden
toisen välissä kuin kainaloista kanaa, Hietalahden laivasaunaan
sidottavaksi, kupattavaksi, korjattavaksi, mikä kalu heistä sitten lie
siellä tullut. Olipa kerran muutamalla kokkapuoli murskattuna, mutta
mene tiedä, millaisessa tappeluksessa, vaikka olisi ollut jossain
keskenäisessäänkin, ne lienevät vammansa saaneet. On ehkä vain ajettu
toinen toisensa päälle tai miinaan tai miksikäpä ei vaikkapa vain
laituriin paremman puskettavan puutteessa. Oikean vihollisen kanssa
en luule heidän olleen tekemisissä enemmän kuin muutkaan sotaveikot
täkäläisillä rintamilla.

Olen kuitenkin silloin tällöin laskenut, montako niitä menee ja
tulee, varsinkin suurempia panssarilaivoja. Kerran niitä Riianlahden
taistelujen aikoina meni viisi, mutta ei palannut kuin neljä. Hihkasin
tässä pöytäni ääressä hiljaisen hurraan -- liika hätäisen, sillä tuo
viides ei ollutkaan uponnut, vaan päinvastoin noussut maihin, kiivennyt
litteälle kalliolle keskellä reimattua väylää Mikonsaarten luona
Porkkalassa. Siellä se savusi, tännekin hyvin näkyen, useita aikoja,
kunnes sen jotenkuten saivat karilta, mikä oli yhtä suuri ihme kuin
se, että se oli sille ajanut. Sitten se on ollut muiden miesten mukana
näöltään ainakin yhtä taistelukuntoisena kuin toveritkin. Tuolla nyt
sekin menee!

Sentapaista se on ollut se heidän merisotansa. Täällä ne ovat
enimmäkseen haisseet satamassa, polttaneet, muka ollakseen aina
lähtövalmiina, tuhottomasti englantilaisten hienoja hiiliä,
vuosikausia melkein samoilla sijoillaan, Viaporin edustalla, koko
sodan ajan. Kesäisin ne tosin tekivät huviretkiä Lappvikiin, jossa
luovailin heidän lomitsensa sydän kurkussa. Siellä ei ollut siihen
aikaan sianruuan puutetta, sitä haavittiin, mereen heitettyä liikaa
leipää venelastittain. Joka talon lätin katolla oli limppumöhkäleitä
kuivamassa ja possuilla oli lihavat päivät. Käytiin, matruusit, maissa,
soudettiin saariin ja niemiin, poimittiin marjat, ammuttiin jäniksinä
lampaat, kalastettiin dynamiitilla, tehtiin tulia ja sytytettiin
ihmisten metsät. Sitä vaille, ettei palo kerran tullut meidänkin
kyläämme hiekkakanervakangasta. Ainoastaan suo sen keskeytti. Olisi
pian koko Hangon niemi muuttunut hiekkamereksi.

Mutta nyt, tänään ne haisivat siinä viimeisen kertansa. Lähtivät,
jotka vain kynnelle kykenivät. Tarvittiin vain langattoman saksalaisen
lennättimen sähköväräytys, että tulossa ollaan, korjatkaa itsenne
rediltä, jotta meillä olisi väljemmin tilaa tulla, niin jo mättäämään
kampsuja kokoon ja puita pesään ja saamaan höyryä päälle.

Kun näin lähtönä jutelman alkavan, nostin nojatuolin salin ovi-ikkunan
eteen ja istuin siinä kuin aitiossa ylentävän hetken. "On hetkiä
ihmiselämässä" j.n.e. sanotaan. On niin juhlallisia, että saakoon
raamatun sanat herahtaa kielelleni: "Nyt sinä, Herra, lasket
palvelijasi rauhaan menemään, sanasi mukaan, sillä silmäni ovat nähneet
sinun pelastuksesi kirkkaudeksi kansallesi Israelille."

Näin heidät, viisi suurta risteilijää, Viaporin sisäsatamasta työntävän
rumat ruhonsa Gustavsvärnin salmesta, siirtyvän siitä Groohaaran
majakalle, siitä valtavia savupilviä tupruttaen suoraan etelään
niinkuin aina ennenkin. Ennen ne tavallisesti jatkoivat matkaansa
suoraan Tallinnaan tai kääntyivät länteen. Nyt kääntyi kokka itään,
ensin yhden, sitten toisen, kaikkien, pois täältä, lännestä, nuo
entisen mahtavan Venäjän laivaston parhaat, kämpien sinne kotiinsa päin
sairaina, kuulema taisteluun kykenemättöminä, kanuunat epäkunnossa,
lukottomina, tähtäimettöminä, upseerit surmattuina tai karanneina,
koneet vain sen verran toimien, että miehistöjensä ryöstösaaliin
kuljetuslaivoina juuri ja juuri pääsevät nilkuttamaan jäänmurtajan
vanavedessä. Itse on leijona kiskonut torahampaat suustaan ja silponut
kyntensä. Ei kykene käymään saaliin kimppuun, täytyy vaania lampaita
karsinoista, tappaa ihminen tiellä, niinkuin Kipling kertoo vanhasta
tylsähampaisesta tiikeristä. _Sic transit!_

Käypä heitä melkein sääliksi nyt, kun ovat menneet, tulen miltei
sovinnolliselle päälle, huolimatta siitä, miten vimmatusti olen
heitä vihannut, tunnettuani heidän alinomaista uhkaansa ja
vuosikausien painostusta. Laivasto ja Viapori, nehän ovat olleet
vankilamme, kahleemme ja sen lukko, ja lukon avain on ollut viimeksi
häilähtelevämielisen matruusijoukon takana. Ei milloinkaan mitään
varmuutta siitä, mitä se joukko miettii ja aikoo tehdä. Kironnut heitä
olen. Eivätkä meiltä ne kahleet kuitenkaan olisi katkenneet ilman
heitä. Hyvästi jääkööt, kun sille tielleen jäänevät, mennäkseen eikä
koskaan takaisin tullakseen. Ulos itä, sisään länsi!

Jako ehkä jo huomenna höyryää saksalainen armaada heidän
ankkurisijoilleen?

Ja mitä tulee sitten?

Johtuu mieleeni Kramsun runon "Mustalaisen" säe:

    -- -- -- kukapa sen tietää?
    Tuskin tutkimistakaan asia tuo sietää.
    Kuihtuu kukka, kaatuu puu,
    Linnun laulu lakastuu,
    Niin käy elävitten,
    _Mitä tulee sitten?_

*

Noormarkun murhat.

Eivät ole kaikki matruusit vielä lähteneet. Noormarkussa heidän
kerrotaan tehneen hirveitä tuhoja. Ahlströmin taloissa on kaikki
rikottu, ryöstetty, turmeltu ja tahrattu. Ei ole jätetty muuta kuin
paperit seinille. Arkisto, kirjanpito, kaikki on hävitetty. On
sitten pidetty tansseja, joissa paikkakunnan tytöt ovat, rouvien ja
neitien silkkeihin puettuina, remunneet venäläisten kanssa. Vanha
kauppaneuvoksetar, joka työväkensä ja yleensä köyhäin hyväksi on
tässä maassa tehnyt enemmän kuin moni muu, on saanut piillä omassa
perustamassaan köyhäin turvakodissa. Liikkeen kaikki miesvirkailijat
on vangittu ja viisitoista niistä surmattu. Pelastaakseen tohtori
Bertel Ahlströmin, joka on Kauttuassa, on tohtori J. Lydecken täällä
kääntynyt "prokuraattori" Turkian ja hänen apulaisensa Arosen puoleen.
Turkia on nimitellyt omiaan rosvoiksi ja huligaaneiksi, eikä ole voinut
mennä takuuseen mistään, mitä matkalla voi tapahtua. Prokuraattori oli
puhuteltaessa ollut aivan rääsynä väsymyksestä ja mielenliikutuksesta
ja apulainen oli itkenyt. On sekin selskapia.

*

Tohtori O. Rosenqvist murhattu.

Viime yönä on tässä aivan lähistöllä tapahtunut inhoittava murha.
Tohtori O. Rosenqvist on noudettu kotoaan ja ammuttu automobiilissa,
josta ruumis oli heitetty Neitsytpolulle.

Oli nähty auton pysähtyvän Eiran puistikkoon ja pistimiä pyyhittävän
pensaihin, joissa sitten aamulla oli ollut verta.

*

Kaikki valetta.

Jos saksalaiset sanoja säikähtäisivät ja huutoja hätkähtäisivät, olisi
heidän kai pian lähdettävä paluumatkalle Ahvenanmaalta, saatuaan
sen radiosähkösanoman, minkä Suomen kansanvaltuuskunta torjuakseen
heidän tuloansa on heille viime yönä lähettänyt, heille ja "kaikille
kaikkialla Euroopassa".

Isäntäelein talonsa tanhualle ylpeästi asettuen, selkä Suomelaansa,
kasvot kaikkeen muuhun maailmaan, Manner, Tokoi ja Sirola manaavat
lähestyvää vierasta pois loihdulla, jossa on kaksi "Tiedonantajan"
palstallista sanoja, mutta ei ainoatakaan, joka sanoisi totta.

He sanovat olevansa "Suomen vapaan kansan nykyisen hallitusvallan
edustajia", jota he eivät ole, eikä ole myöskään Suomi vapaa, koska
suuri osa siitä on vieraan vankina.

He sanovat Suomen senaatin alkaneen kansalaissodan, Suomen työtätekevän
kansan itsepuolustuksekseen nousseen voitolliseen vallankumoukseen ja
joukkojensa voitollisesti edenneen -- kaikki valetta.

He sanovat, että Suomen senaatin jäsenillä ei ole ollut oikeutta Suomen
puolesta tehdä sopimuksia vieraan vallan kanssa ja että Suomen kansan
suuri enemmistö tuomitsee sellaiset sopimukset, kuin myös pitää vieraan
vallan joukkojen astumista Suomen alueelle maan itsenäisyyden syvänä
loukkauksena -- kaikki yhäkin valetta.

He sanovat olevansa todellisen kansanvallan kannattajia ja että
ainoastaan pieni vähemmistö tässä maassa enää kannattaa kukistunutta
harvainvaltaa -- edelleenkin valetta.

He -- kansanvaltuuskunnan jäsenet -- eivät ole minkään tilapäisen
kapinaliikkeen tai rosvojoukon edustajia, vaan todellisen kansantahdon
edustajia -- yhä edelleen valetta, paitsi, että he todella ovat sitä,
mitä myöskin kehuvat, kehtaavatkin kehua, olevansa: eduskunnan entisiä
puhemiehiä ja varapuhemiehiä ja "allekirjoittanut Tokoi myös Suomen
senaatin varapuheenjohtaja vuodelta 1917."

Ja koska nyt näin on ja koska me Manner, Tokoi ja Sirola tässä olemme
tämmöisiä miehiä, niin on parasta, että sinä Saksan hallitus siellä
veräjän takana käännyt hetikohta takaisin ja palajat omaan maahasi
ja luovut hyökkäämästä tämän talon kimppuun, tulemasta tämän talon
tanhuille, tahi ellet luovu, niin tiedä ja varo: Euroopan maiden
työväen liike ja valistunut yleinen mielipide tuomitsee sellaisen
hyökkäyksen ja suo voimakkaan siveellisen kannatuksen Suomen kansan
itsepuolustukselle ja vapaalle taistelulle.

Jonka manauksen jälkeen Saksa tietysti tekee työtä käskettyä ja
palaa Ahvenanmaalta -- jos se vain saa siitä tiedon, mikä ei liene
aivan varma, sillä on kuulema pidetty huolta, että tämä radiosanoma
"kaikille, kaikkialle Eurooppaan" ei enää pääsekään perille. Mikä on
minusta vahinko.

*

Viljaa muka tulee.

Asianomaiseen paikkaan on sähköteitse saapunut ilmoitus, että
ensimmäinen suomalainen viljajuna on t.k. 9 p:nä lähtenyt Tomskista.
Sitäpaitsi on samalla kertaa Omskista Suomeen lähetetty 44 vaunullista
viljaa venäläisillä vaunuilla. ("Tiedonantaja").

Uskaltaisin panna hyvin paljon hyvin vähää vastaan, että tämä vilja ei
koskaan tule saapumaan Suomeen.

*

Puuttuu punakaartilaisen puumerkki.

"Nyt on maa myöty!" huudahtaa tänään Irmari Rantamala. Ja hän
uskottelee saksalais-suomalaisesta sopimuksesta olevan seurauksena,
että Suomi joutuu saksalaisen virkamiesikeen alle, Saksan alusmaaksi,
ja muuta semmoista. "Mutta onneksi ei saksalaisen junkkarin miekka
sano maailmassa elämän viimeistä sanaa. Onneksi on oikeus lujempi kuin
miekan rauta ja kansojen vapautumisen edessä taittuvat lujimmatkin
pistimet." "Ei siis hätää Preussin prinssienkään edessä. Helpompi on
lannistaa valtamerien voima kuin kansojen vapautumisen ja työväen asia."

"Ja niinpä meidän silmämme nyt yhä toivovammin kääntyvät oman
punaisen sotilaamme puoleen. Mitähän tulleekin, niin niiden punaisten
vapaudensankarien veri on se vastalause, jota täytyy tulevaisuuden
nöyränä kuunnella ja kerran se laskuissansa täydestä kirjoihinsa
ottaa. Vilppula, Mäntyharju, Antrea y.m. ovat niitä historian uusia
nimiä, joiden rinnalla jäävät varjoon muinaiset teurastuskentät.
Muinaisilla teurastuskentillä teurastettiin kansoja yksinomaan
rosvoavien valtioiden ja rosvoavien luokkien asian hyväksi, sillä
niissä taisteluissa sotivat orjuuttajat orjista. Vilppulan,
Mäntyharjun, Antrean y.m. kentillä on punainen sotilas ensikertaa
astunut kirjoittamaan verellänsä uuden ajan historiaa. Sillä hetkellä,
jolloin punakaartilainen polki jalkansa niiden kenttien lumeen, saivat
ne historiallisen hohteensa. Niiltä kentiltä lähtevät nyt ne uudet
tiet, joita myöten on lähdettävä kulkemaan kaiken uhalla, kestäen
synkimmätkin yöt, pisimmätkin taipaleet, nousten ylös verisimmistäkin
haudoista. Punakaartilainen on niillä kentillä astunut historian
tekijäksi, ja vaikkapa sen ensi rivit sortuisivatkin verisiin
hautoihinsa, ei sen joukko enää sorru, vaan vie halki suurimpienkin
vaivojen asiansa lopulliseen voittoon, vie kuin riemukulussa, kuten
seppelöidyt sankarit, joiden asia on koko ihmiskunnan asia. Ei siis
vielä hätää, vaikka porvarit möivätkin maansa ja kansan. Se kauppakirja
ei kuitenkaan ole enää laillinen, ei tule pysymään, _sillä siitä
puuttuu_ tärkein, nimittäin kansan ja _punakaartilaisen puumerkki_.
Taistelu tulee ehkä olemaan pitkä, sen muodot vaihtelevat. Verisiltä
kentiltä se ehkä siirtyy -- ehkä useinkin -- rauhallisille, luoville
työmaille. Ehkä on niillä rauhan työmaillakin ostettu monet voitot
kalliilla hinnalla ja ehkä ne verettömien, joskin raskaiden taistelujen
voitot tulevat olemaan taistelun ratkaisevimpia sanoja, mutta niiden
rauhan taisteluiden punaisen armeijan silmiin tulevat aina kuvastumaan
nykyisen punaisen sotilaan verellä punatut kentät. Uudet nimet,
Vilppula, Mäntyharju ja muut ovat niitä pyhiä paikkoja, joilta nousevat
polvet hakevat rohkeutta ja voimaa taistelussa, joka, mitenkä sen
muodot muuttelevatkin, ei lakkaa, ennenkuin on tehty mitättömäksi sekin
kauppakirja, jolla porvaristo möi Saksalle maansa, kunniansa ja kaiken."

Olen tässä taas antanut sananvuoron virkaveljelle. Hänkin näyttää jo
katsovan taistelun menetetyksi -- ainakin tällä haavaa. Hän haaveilee
jo "rauhan taisteluiden punaisesta armeijasta." Siitä armeijasta
haaveilen minäkin, olkoon sen nimenä sitten punainen tai valkoinen.
Enkä tahdo kaikessa kieltää sitä, minkä merkityksen hän antaa sille
taistelulle, joka täällä nyt on päättymässä, niin pingoitettua kuin
hänen paatoksensa muuten onkin.



Keskiviikkona 13 p:nä maaliskuuta.


"Tarmon" lähtö y.m. huhuja.

Tämän päivän "huhut", jotka huvin vuoksi merkitsen muistiin, olkootpa
sitten tosia tai ei -- onhan niitä mukava vertailla kerran selviäviin
tositapahtumiin -- ovat m.m. seuraavat:

-- Saksalaiset ovat tulossa Turkuun, ovat tulossa Lappvikiin, ovat
tulossa Haminaan. -- "Tarmo" kun vallattiin, se vei samalla mukanaan
senaattoreja. Siitä kerrotaan näin: kapteenin luo tulee joitain hänen
tuttujaan, vanhoja merikapteeneja. Mennään salonkiin maistelemaan
puoliskuppisia. Tuodaan venäjänkielinen määräys, että jäänmurtajan on
lähdettävä päästämään jäistä jotain laivaa ulkopuolella Groohaaran.
Pitäisi keskeyttää kestit ja vanhojen ystävien olisi mentävä maihin,
kun kapteeninkin on lähdettävä kannelle. Silloin pyytävät ystävät
saada seurata mukana pienelle huviretkelle; ja kyllä perämies hoitaa
navigatsionin. Ei se nyt kapteenin mielestä ole oikein reklementtien
mukaista, mutta olkoon menneeksi. Kapteeni jää kannen alle ja laiva
lähtee satamasta. Juodaan jatkuvasti kahvia ja kippistellään ja
kerrotaan kaskuja. Jonkun ajan kuluttua kapteeni kuitenkin lähtee
kannelle haukkaamaan ilmaa. Silloin hän huomaa, että kurssi onkin
helkkariin päin ja alkaa tiuskata, että mitä tämä on. Suu kiinni!
Muuten saat tästä (browningista). Täytyy antautua. Tekee sen ehkä
mielelläänkin. Sillaikaa on epäluotettava miehistö vangittu. "Tarmo"
höyryää Rääveliin. Sen pituinen se. -- Tokoi on antanut määräyksen
kaikille työväenyhdistyksille, että jäsenluettelot ovat hävitettävät.
-- Sosialistinen puolue on päättänyt kahden äänen enemmistöllä, että
taistelu on lopetettava, jos saksalaiset tulevat. -- Turkulaiset
ovat lähteneet reippaasti Naantaliin saksalaisia vastaan, kehuen:
"Kerrankin saamme taistella oikeata vihollista vastaan!" Sopiihan
koettaa, onnea matkalle. Onhan se samalla suuremmoista, että muuan
punakaartilaisrykmentti lähtee rynnistämään maailman voimallisinta
militäärivaltaa vastaan. Sisua on.

*

Hyljännevät poikasensa.

Jos sosialistijohtajat olisivat sellaisia taktikkoja, kuin heidän
sanotaan olevan, he lopettaisivat sodan ilman enempää verenvuodatusta
ja laskisivat aseensa. Omille joukoilleen he voisivat sanoa: emme
voineet tällä kertaa enää mitään, mutta me aloitamme uudestaan, niin
pian kun se suuri sosiaalinen mullistus muualla maailmassa tulee
tapahtumaan. He olisivat pelastaneet armeijansa, säästäneet elävän
voimansa, jonka härkäpäinen uhma nyt luultavasti tulee tuhoamaan.
Heille jäisi vaikuttava agitatsiovaltti porvarillisia vastaan siitä,
että nämä ovat kutsuneet maahan vierasta sotaväkeä. Elleivät he sitä
tee, niinkuin luultavasti eivät teekään, sillä he ovat taktikkoja
ainoastaan pienessä, mutta eivät suuressa, vaan jatkavat turhaa
taistelua ja hyödytöntä teurastusta, tulee suotta vuodatettu veri
huutamaan kostoa varsinkin johtajille itselleen. Kenties he tämän
käsittävätkin, mutta eivät voi enää mitään, menetettyään luultavasti
kaiken vaikutusvallan omiin joukkoihinsa. Tietenkin siinä myöskin on
heillä oma pääkin kysymyksessä, he kun tietävät, ettei mikään armahdus
ainakaan heihin nähden tule kysymykseen. He valitettavasti eivät ole
se emo, joka vaaran uhatessa poikuetta heittäytyy vainolaisen eteen,
houkutellen häntä pois ja viivytellen häntä, kunnes poikaset ovat
ehtineet kätköihinsä, joista he vaaran ohi mentyä sitten vähitellen
liittyvät yhteen. He luultavasti itse ensimmäisinä nousevat siivilleen
ja jättävät poikasensa oman onnettomuutensa nojaan.

*

"Venäläinen sotilas, jonka nimeä ei tunneta."

Maanantaisessa "Tiedonantajassa" oli täällä Mäntymäellä haudattujen
luettelossa merkintä: "Venäläinen sotilas, jonka nimeä ei tunneta".
Tästä saa Anton Huotari aiheen kaiuttaa kanneltaan kaatuneen toverin
muistoksi. Hän tekee sen kylläkin tuntehikkaasti ja vaikuttavasti. Ja
miksei se vaikuttaisi. Kaikki on siinä, mistä päin ja millä silmillä
katsoo. Tunsin itsekin jotakuinkin samaa tuota vainajien luetteloa
silmäillessäni. Tunteen, säälin, anteeksiannon täytyy liidellä
sovittavana ja ymmärtävänä vihollistenkin hautojen yllä. Kun hän kaatuu
tai laskee aseensa, on hän ihmisveli eikä muuta. Me valkoiset emme
saa tai meidän ei ainakaan pitäisi saada olla raakalaisia eikä siksi
tulla. Vaikka minä tätä kirjoittaessani samalla tunnen ikäänkuin kylmä
viluinen viima suomalaisen sydämen vielä sulamattomasta routaisesta
suosta henkäisisi ympärilläni. Huotari kirjoittaa m.m.:

"Tämän tuntemattoman muistolle tahtoisin minä, jos olisin runoilija,
ylistysvirren virittää. Sillä mies, joka rientää tuntemattomana
sankarikuolemaan, on ansainnut ihailumme. Kukaan ei tiedä, mistä
hän tuli, missä oli kotilietensä, missä emonsa ja taattonsa maja;
ainoastaan hautansa tunnemme. Nimetönnä makaa hän sankaritoveriensa
vieressä kukkaiskummun alla. Oliko kotinsa Volgan varsilla, Uralin
mahtavain vuorten juurilla, Donin viljavilla mailla vaiko Krimin
autereisen taivaan alla, sitä emme tunne."

"Varmaankin oli innostuksesi suuri köyhälistön asiaa kohtaan, kun
vieraassa maassa astuit luokkatoveriesi joukkoon ja annoit hurmeesi
vuotaa kuiviin yhteisen asian puolesta antamatta taistelutovereillesi
tietoa omasta nimestäsikään. Vaatimattomana rintamamiehenä kaaduit.
Mutta luokkatoverisi muistavat sankarikuolemasi, vaikka emme nimeäsi
tiedäkään. Olit maailman kansalainen ja kannoit tärkeimpäsi, henkesi,
uhrialttarille. Siten tahdoit omalta osaltasi auttaa nykyisen kurjuuden
maailman kukistamista ja korkeamman ihmisyyden valtion muodostumista."

"Sinä makaat nyt kukkaiskummun alla rauhan unta. Kevään tultua laulavat
linnut hautasi äärellä ylistyslauluaan. Mutta kaukana kotimaassa
odotetaan sinua joka hetki kotiin palaavaksi. Vaan sinä et koskaan
heidän kaipuutaan täytä, sillä sinä makaat tuntemattomana Mäntymäen
kalmistossa. Odottava äiti, hartaasti ikävöivä puoliso, toivova morsian
tai kenties rakastavat pienokaisetkin saavat turhaan nimeäsi mainita,
sinä et enää heille koskaan vastaa."

*

"Kaikille kaikkialle Eurooppaan."

Kansanvaltuuskunta yrittää paitsi eilisellä julistuksellaan "kaikille
kaikkialle Eurooppaan" käännyttää saksalaisia toisellakin, jolla se
kääntyy suoraan saksalaisen laivaston miehistön puoleen. Saksalaisia
sotilaita ja merimiehiä kehoitetaan siinä pysymään puolueettomina.

"Tahdotteko todellakin -- kysytään siinä -- oman henkenne uhalla auttaa
Suomen verenhimoisia pyöveleitä masentamaan siunauksia tuottavaa
vallankumoustamme, jota kansamme suuri enemmistö muutoin kannattaa?"

"Ei, kunnialliset Saksan miehet, se olisi toki historiallinen häpeä!
Sellaista ette toki tule tekemään."

"Me olemme vallankumouksellisia, mutta emme mikään rosvo- ja
kapinoitsijajoukko, kuten teille on valehdeltu. _Punainen kaartimme_ on
nyt kansanvaltaisen Suomen uusi valtio armeija, -- valkoinen kaarti on
vain vastavallankumouksellinen kapinoitsijajoukko."

"Saksan työläiset, elkää antako väärinkäyttää itseänne meidän kansaamme
vastaan. Toivottavasti pakottaa Saksan kansan yleinen mielipide Saksan
hallituksen jo piankin kutsumaan teidät pois täältä. Siihen saakka
odottakaa puolueettomina pysyen!"

Lopuksi uhkaa kansanvaltuuskunta punakaartilla.

"Me haluaisimme ystävinä keskustella kanssanne. Mutta jos teidät
johdetaan taisteluun meitä vastaan, on myös Punainen Kaartimme valmis
kaikella voimallaan taistelemaan."



Torstaina 14 p:nä maaliskuuta.


"Vaikka me sen itse sanomme".

"Työmies" sanoo tätä kapinaa Suomen työväenluokan kypsyysnäytteeksi.
Kuluneet kuukaudet ovat sen todistaneet.

"No, miltä näyttävät tulokset?" -- kysyy lehti ja vastaa: "Varsin
hyviltä, vaikka me sen itse sanomme. Valtiokoneisto on käynnissä,
kunnalliset asiat hoidetaan, armeijamme on maasta polkien luotu ja
maan taloudellista koneistoa rustataan käyntiin kiireen kaupalla.
Vaikeuksista ei ole puutetta, se on totta. Mutta ne vain innostuttavat
ponnistamaan kaikki voimat niiden voittamiseksi".

*

Vakavata tulossa.

Että lännestä päin on jotain vakavampaa jo tulossa, vaikka "Työmies"
väittää huhut saksalaisten lähenemisestä Turkua kohden perättömiksi,
siihen näyttää viittaavan se, että Turun -- Toijalan ja Turun
-- Karjan välillä matkustaville on asetettu entistä ankarampia
matkalupamääräyksiä.

*

Kai valkoistenkin sota on sotaa.

Niin hartaasti kuin haluaisinkin voivani, en kuitenkaan voi sivuuttaa
alinomaa uudistuvia kertomuksia valkoistenkin harjoittamista
julmuuksista. Jokainen koettaa ja tahtoo uskoa omistaan kaikkea
mahdollisinta hyvää, valkoinen on enkeli, punainen on perkele. Mutta
kai tulee näyttäytymään, vastoin sitä, mitä täällä valkoisista ei
tahdota uskoa, että valkoinen sota on sotaa sekin, joka vie siihen
raaistumiseen, mihin se vie, kaikki sota, saati sitten sisällinen. Eräs
nimimerkki J. J. kertoo "Tiedonantajassa" seuraavaa.:

"Olen toimessa, missä on tilaisuus nähdä heti tuoreeltaan maalta,
rintamilta ja rintamain takaa tulleet raportit; olen tilaisuudessa
kuulustelemaan rintamain takaa tulleita pakolaisia. Jos luoksemme
saapuu karjalainen, savolainen tai pohjalainen, jos hän on tilallinen
tai tilaton, niin jokainen heistä poikkeuksetta kertoo aivan
samantapaisista valkokaartilaisten tekemistä hirmutöistä. Sellaisetkin
henkilöt, jotka eivät ole nähneet sanomalehdistä palaakaan koko
kansalaissodan aikana, eivätkä kuulleet sanaakaan tältä puolen
rintaman, kertovat aivan samoista tapauksista, joista sanomalehdet
joka päivä sisältävät uutisia. Kuinka voisi saada parempia todistuksia
ja minkälaisiin todistuksiin enää voisi uskoa, ellei juuri noiden
itse kokeneiden, eri tahoilta tulleiden pakolaisten kertomuksiin.
Valkokaartilaisten julmuuksista sitäpaitsi eivät kerro yksinomaan
vainoa kärsineet, vaan lisäksi asevelvollisuuspakolaiset ja vangiksi
otetut valkokaartilaisetkin sen tunnustavat. Tähänastisen työskentelyni
tuloksena olen tullut siihen vakaumukseen, että valkokaartilaisten
julmuudet eivät johdu mistään satunnaisista, hetkellisistä vaikutteista
tai yksityisestä kostonhalusta. Heillä näyttää olevan yleisenä ohjeena,
että minkäänlaisia keinoja ei tule säästää silloin, milloin vaan joku
vastustaja tai siksi oletettu tavataan."

*

Työläisten asema valkoisessa Suomessa "Tiedonantajan" mukaan.

Eräs kirjoittaja "Tiedonantajassa" koettaa mahdollisimman räikein
värein kuvata sitä asemaa, mihin valkoisella puolella toimeenpantu
yleinen asevelvollisuus on saattanut siellä olevat työläiset pakottaen
heitä tarttumaan aseihin omia tovereitaan vastaan. Itsesäilytysvaiston
pakottamana hänen täytyy kohottaa murha-ase todellisia veljiään
vastaan, ampua, ettei tulisi ammutuksi. Ja mietteensä visusti kätkeä
ja taistella. Muuta keinoa ei ole. Vastakkaiselta puolelta häneen muka
aseet kohdistetaan hänen tuhokseen ja synkkiä kirouksia manataan,
hänhän on valkokaartilainen. Hän, joka väkisin on sinne raahattu, saa
tuhonsa toveriensa kädestä. Eikä hän voi tehdä mitään päästäkseen tästä
saatanallisesta asemasta. Pako eteenpäin, varma surma, pako taaksepäin,
kuolema. Ja jos toveriensa luokse pääsisikin, niin siellä ei tunneta
muuksi kuin veriviholliseksi, valkokaartilaiseksi.

Jos valkoisten puolella semmoista pakkoa harjoitettaisiin, olisi se
tietenkin sydämetöntä ja anteeksi antamatonta. Mutta minä luulen,
ettei siellä semmoista tapahdu. Punaisia ei varmaankaan viedä väkisin
rintamille, jo siitäkin syystä, että oma selkäpuoli on turvattava.

*

Kosteikko.

Olen viikkomääriä rämpinyt läpi "Työmiehen" likaisten palstojen, läpi
valheen, yllytyksen, syytösten, vääristelyjen, tunnottoman petkutuksen,
intohimojen, veren ja vihan. Olen usein ajatellut kääntyä takaisin,
jättää lehdet lukematta ja työntää ne siihen viemäriin, mistä ne ovat
tulleet. Ja yhtäkkiä tunnen alla kiinteätä maata ja tulen kosteikkoon,
joka kuin ihmeenä on edessäni, vihreänä lehtona keskellä räkäistä
petäjikköä. Tuossa on kirjoitus, jonka alla on nimimerkki J. W. L:la,
otsakkeella "Siveysoppi kansakoulujen opetusohjelmassa".

Se on kokonainen ohjelma siveysopin opettamista varten kansakoulussa,
hatara kylläkin, mutta kuitenkin jotain. Saattaa olla mielenkiintoista
tulevaisuudessakin nähdä, mitä jotkut heidän tahollaan tänä aikana
näistä suunnittelivat.

Siveysopin yhteydessä olisi kirjoittajan mielestä kansakouluissa
esitettävä lyhyin piirtein uskontojen historian, uskonnollisten
käsitteiden alkujohtumia, etevämpien uskontojen kehitys, perusteet
ja ääriviivat. Näistä voi myös poimia tällaisen esityksen yhteydessä
näytteeksi arvokkaimmat siveysopilliset lauselmat, kuten esim.: "Kaikki
mitä tahdotte ihmisten teille tekevän, tehkää tekin heille", sekä
Mooseksen käskyistä ne, jotka koskettavat suhdetta lähimmäiseen, y.m.

Varsinaista siveysopetusta järjestettäessä olisi pidettävä silmällä
ja noudatettava perussääntönä: suhtaudu muihin ihmisiin niin, ettet
kenellekään tahallasi tuota vahinkoa, et ehdoin tahdoin, etkä oman
itsekkäisyytesi takia saata lähimmäisellesi edes hermoja (sielua)
kuluttavaa mieliharmia.

_Velvollisuudentunnon_ kehittämistä on harjoitettava ja valaistava
luonnosta, ihmiselämästä ja historiasta otetuilla esimerkeillä, joilla
voi osoittaa, että ihmisen on täytettävä velvollisuutensa yhteiskuntaa
kohtaan, jos mieli itselleen saada elämän- ja nautinnonoikeutta.
Velvollisuus niin hyvin itseämme kuin yhteiskuntaa kohtaan vaatii
noudattamaan säästäväisyyttä ja välttämään tuhlaavaisuutta. Elämästä
otettavilla esimerkeillä voidaan osoittaa, että säästäväisyydellä
on suuri arvo, samoin myös, että tuhlaavaisuus on pahe, jolla on
surulliset seuraukset. -- Velvollisuutenamme on suhtautua oikealla
tavalla, jopa suurella varovaisuudella, _rahaan_. Sillä rahalla
tuntuu olevan, kuten kokemus osoittaa, turmiollinen voima, nimittäin
kasvattamaan ahneutta ja omanvoitonpyyntiä, siis kehittämään alhaisia
viettejä. _Työn_ kasvattavaa ja kehittävää merkitystä on teroitettava.
On myös opetettava, että _rehellisyys_ perii maan.

Opetusohjelmassa on seuraava nykyisten tapausten valossa hyvinkin
tarpeelliselta näyttävä opetusohje: _oikeudentunto_ kasvattaa jalon
kansan. Siksipä on jo kouluopetuksessa sitä kehitettävä. Mitä seuraisi,
jos kukin saisi tehdä mitä tahtoo: tappaa, varastaa, valehdella
j.n.e. Yleinen sekasorto siitä olisi seurauksena, eikä kukaan olisi
turvattuna. Jokaisen täytyy siis ymmärtää, että järjestys on tarpeen ja
että kaikilla yhteiskunnan jäsenillä täytyy olla sekä rehellisyys- että
oikeustajunta.

On hiukan yllättävää, että tämä sosialisti-moralisti katsoo
tärkeäksi juuri nyt opettaa _suvaitsevaisuutta_. Kaikenlainen
yhteistoiminta edellyttää suvaitsevaisuutta toisinajatteleviakin
kohtaan. Vastustajiakin on opittava ymmärtämään ja kunnioittamaan. On
vastustajista tavallaan hyötyäkin. Olemme näet pakotetut tarkistamaan
ja yhä uudelleen arvioimaan omiakin käsityksiämme. Siten kehitymme
ajattelemisessa.

Myöskin _tunne-elämän jalostaminen ja hienostaminen_ mahtuu tämän
"Työmiehen" maailmanparantajan opetusohjelmaan. Tämä saattaa tapahtua
tutustumalla taiteeseen ja runouteen. Sitenkin osaltaan voidaan poistaa
tahi ainakin vähentää ihmisluonteesta raakuutta, alhaisia, epäjaloja
ja törkeitä mielikuvia. Saatetaan ihminen kehittää sellaiseksi, ettei
hän enää tunne nautintoa toisten kiusaamisesta ja kärsimyksistä, ei
panettelusta eikä parjauksistakaan, vaan päinvastoin inhoa. Sen sijaan
hän nauttii kaikesta jalosta ja ylevästä, mikä edistää yhteisonnea,
tuntien myötätuntoa ja iloa tästä samoinkuin kaikista uusista
tutkimustuloksista, joilla saavutetaan oikeudellinen voitto toisensa
perästä, korkeimman totuuden alalla.

Uusi kasvattaja koettaa hahmotella eteemme _ihanneihmisen_. Semmoiseksi
pääsemme siten, että milloin on tapahtunut rikkomus yhteiskuntaa tahi
toista ihmistä kohtaan, se on korjattava ja korvattava. Muutettava
entinen menettelytapa. Tehtävä siis selvä kääntymys. Tuo korjaus,
muutettu elämäntapa ja uusi suhtautuminen lähimmäisiin, kehittyen
uudeksi luonnoksi, sitten aikaa voittaen kyllä tyynnyttää sekä
lähimmäisen että asianomaisen itsensä, hänen katuvan mielensä ja
tuottaa tasapainon. Mitä korkeammalle ihminen jalostuu, tottuu
hyveisiin, sitä vähemmän hän tarvitsee mitään pakkokeinoja ulkoapäin.
Hän on ihanneihminen vapaasta tahdostaan ja ylevästä innostuksestaan.
Sopivat olosuhteet ja hyvin harkitut, ennakkoluuloista vapaat
kasvatuskeinot saattavat enemmän kuin vanhanaikainen kasvatus
kehittää ihmistä siveellisesti vapaaehtoiseksi olennoksi. Jos hän
näin tekee, ei hänen tarvitse kuolemaakaan pelätä. Aikansa elettyään
hän olemuksineen ja ajatuksineen siirtyy pois näyttämöltä jättääkseen
tilaa seuraaville olomuodoille ja kehitysasteille. Ja sen tekee
korkealle jalostunut ihminen odottamatta tahi vaatimatta itselleen
mitään ansiotonta ja ehdotonta armonosoitusta haudan toisella puolen.
Tahi jos hän ehkä vielä uskoisikin jotain jatkuvaa elämää jossain
muodossa olevan tarjolla, niin hän vapaasti alistuu ja tyytyy tietysti
siihen sellaisena kuin se, kuten muukin luonnon ikuisten lakien
välttämättömyys, hänelle ehkä eteen avautuu. Siinä mielessä hän on
valmis minä hetkenä tahansa, kun loppuun kulunut ikä ja fyysilliset
olosuhteet niin vaativat, laskemaan päänsä ikuiseen lepoon ilman
erikoisia tunnonvaivoja tahi hätäilemisiä. Rehellinen totuuden etsijä
ei säikähdy viimeistä hetkeään "sielunsa autuuden" takia.

Tällaisia periaatteita ja suuntaviivoja silmälläpitäen olisi
siveysopetusta annettava niin kansa- kuin oppikouluissakin, käyköönpä
tuo opetus sitten joko varsinaisen siveysopin nimellä, kuten kai on
luonnollisinta, tahi vaikkapa -- jos niin tahdottaisiin -- uuden
uskonnon nimellä.

Näin pitkälle J.W.L:la. Mutta ei yksi lintu kesää tee. Pian kai tämä
sosialististen ihanteiden keidas jää selän taa ja saan taas aikaa
tarsia "Työmiehen" siveellisen turmeluksen suota, jossa ei vielä
ainakaan tällä hetkellä näy rajaa eikä rantaa.



Perjantaina 15 p:nä maaliskuuta.


Seinäjoki -- Suomen sotajoukon kokoontumispaikka.

Olkoon tämä päivä omistettu jollekin aivan erikoiselle: kuvaukselle
rintaman takaa. Se on jo kuukauden vanha, mutta meille täällä tuores ja
tuoksuva kuin vasta leivottu vehnänen.

Ylläolevalla otsikolla on Stockholms Dagbladin helmik. 22 p:n
numerossa julaistuna lehden Suomeen lähettämän kirjeenvaihtajan kuvaus
leirielämästä Seinäjoella.


"Seinäjoki, helmik. 14 p:nä.

"Oli jo keskiyö, kun vaunumme vieri asemasillalle, jolla myöhäisestä
ajasta huolimatta vallitsi kuumeinen toiminta. Patrulleja tuli ja
lähti, lähettejä saapui ja toisia lähetettiin. Joukkoihin otettavia
'siviilisotilaita' liikkui kaikkialla. Junan mukana saapui suuri joukko
suojeluskuntalaisia, jotka soittokunta vastaanotti Suomen omalla 'Pojat
kansan urhokkaan' -marssilla ja voimakkailla eläköönhuudoilla. Innostus
oli sanoin kuvaamaton. Saapuneet nuoret pojat vastasivat Vaasan
marssilla, ennenkuin he astuivat vaunuista, ja uuden riemun vallitessa
astuivat he vaunuista riveihin marssiakseen määräpaikoilleen. Heidän
marssinsa tuskin oli sellaista, että ruotsalainen sotilas olisi
sitä hyväksynyt. Mutta jaloissa oli voimaa ja kivääriä kannettiin
hellästi, kuin olisi se ollut esikoinen. Moni ehkä kantoikin ensi
kertaa elämässään kivääriä. Suomessa ollut venäläinen sotaväki on kyllä
huolehtinut siitä, ettei kukaan ole saanut käsitellä näin vaarallisia
leikkikaluja. Muuan venäläinen vänrikki, joka ilmestyi -- jumala ties
mistä -- ja joka vasta pienen seikkailun jälkeen löysi paikkansa
Vaasaan menevästä junasta, katseli ihmettelyn ja ihailun sekaisella
ilmeellä poistuvia. Pyhän madonnan nimessä -- siinä oli toisenlaista
ainesta kuin hänen harmaatakkisissaan! -- Ja siinä oli toisenlaisia
poikiakin. Kansan armeija, jonka Suomi on loihtinut esiin maasta,
miten pitkässä ajassa ja millä tavalla, tuskin vielä tiedetäänkään,
on ainoa laatuaan, ei ainoastaan leijonarohkeutensa takia. Se ei ole
buuriarmeija, johon kuuluu rajaton määrä mestariampujia, ei myöskään
vakinainen sotilasarmeija aseistuksineen ja kurineen, sen muodostaa
joukko vapaussankareita, jotka ovat tarttuneet aseisiin suojellakseen
kotejaan. Jokainen heistä on lähtenyt sotaan vapaaehtoisesti, ei
tarvita nagaikkoja eikä revolverin periä heidän saamisekseen vihollista
vastaan. Eipä silloin tarvitse ihmetellä, että joukko vaikutti
venäläisraukkaan. -- Hurraa -- hurraa ja eläköön eläköön! kaikui
ylhäältä tieltä poikien lähtiessä".

"Kuljin hitaasti jälessä ja saavuin hyvissä ajoin nähdäkseni
vankikulkueen, joka tulee rintamalta. Kulkueessa on kymmenkunta
punakaartilaista, jotka oli otettu vangiksi samana iltapäivänä aseista
riisuttuina aivan Haapamäen eteläpuolella. Nolon näköisinä kulkevat
he vartiainsa välissä, vaarattomina, mutta kavala katse silmässä.
Ensimmäisenä on pitkä roikale, tukka otsalla ja rääsyisissä vaatteissa.
Hän koettaa ojentaa vartaloaan ja näyttää rohkeuttaan; mutta se ei ota
oikein onnistuakseen. Hän tietää, ettei hän enää ole lain yläpuolella,
ja valkoisten laki on ankara. Pari muuta tyyppiä on, ikäänkuin ne
olisivat kotoisin Tukholman poliisikomisario Svensonin galleriasta,
kun taas muut näyttävät sangen hyväntahtoisilta. Silminnähtävästi on
erilaisia muunnoksia oliosta, jonka nimi on 'punakaartilainen'." --

"Olin odottanut, että Seinäjoki olisi pieni yksinkertainen
maalaisasema, jossa olisi muutamia pieniä taloja ja yksi ainoa
'matkustajakoti' (kirjoitettu ruotsal. lehteen suomeksi). Se oli
kuitenkin kokonainen pieni hyvin järjestetty yhteiskunta katuineen ja
liikkeineen ja oli siellä monta matkustajakotia. Kaikki huoneet olivat
kuitenkin vuokratut, niinkuin olin odottanutkin, ja valmistauduin jo
'kineesaamaan' aseman odotussalissa, kun muuan Saksasta kotiinpalannut
jääkäriluutnantti tuli avukseni -- tarjoutuen jakamaan huoneensa
kanssani. Nukuin sen yön hyvin, mutta en tiennyt ennen kuin aamulla,
että olin nukkunut käsigranaattilaatikolla, joka sisälsi priima
saksalaisia 5,5 sek. granaatteja. Näistä olisi jokainen riittänyt
ainaiseksi ja täydellisesti siirtämään minut Seinäjoelta."

"Kun heräsin, tuntui minusta kuin olisin harjoituksissa. Komentosanat
kaikuivat ja ulkopuolella olevalta kentältä kuului marssivien askelten
tahdikas poljenta. Olin nopeasti jalkeilla ja sain ensimmäisen kerran
elämässäni nähdä suomalaisen joukko-osaston harjoittelevan marssimista.
Nämä olivat ilmeisesti poikia, jotka jo jonkun aikaa olivat olleet
täällä. Ainakin he olivat saavuttaneet jonkunlaisen ryhdin sekä
marssivat ja tekivät täyskäännöksiä liikuttavalla innolla. Univormun
muodostivat etupäässä sarkatakki ja pitkät housut sekä pieksut tai
suomalaisille ominaiset saappaat. Muuten oli tuskin kahta toisensa
näköistä miestä. Ainoa yhteinen merkki oli valkoinen side käsivarressa,
kunnan merkki, armeijan kunniamerkki. Eivät edes kiväärit olleet
samanlaisia ja päällystön aseistus oli mahdollisimman kirjavaa. Lakissa
kannettava kokardi ilmaisi arvon. -- Läheisellä kentällä harjoitteli
2 joukkuetta kiväärien käsittelyn vaikeata taitoa ja aseman edustalla
valmistautui paraillaan Suomen uusi ratsuväki ajamaan sekä nelistäen
että käyden. Siellä oli valittua väkeä, nuoria reippaita poikia, jotka
muutamassa päivässä olivat harjaantuneet hevosmiehiksi. Miekkaansa
kantoivat he ylpeästi ja muuan nuorukainen, jolla suomalaisen kudotun
lakkinsa päällä oli ranskalainen teräskypärä, oli kuin kuningas.
Yhdistelmä teki tosin jonkunverran omituisen vaikutuksen. Mutta
nuorukainen oli juoksijansa selässä niin reippaan näköinen, että se
väkisinkin tenhosi katselijan. -- Asemalla, missä esikunnan juna
oli valmiiksi lämmitettynä lähtemään minä hetkenä hyvänsä edelleen,
odotti paraillaan muuan pataljoona vapaaehtoisia kuljetusta etelään
-- rintamalle. Oli pureva pakkanen, mutta suojeluskuntalaiset
odottivat kärsivällisesti vaunuja laitettaessa kuntoon. He näkivät jo
mielikuvituksessaan Haapamäen ja Oriveden sekä Tampereen valtauksen, ja
salaa tarkastettiin, oliko patruunalaukku täynnä tai tutkittiin vielä
kerran kivääriä. Vihdoin oltiin valmiit nousemaan junaan. Pojat --
useat vasta 15-vuotisia -- hyppivät kevyesti vaunuihin, heidän isiensä
ja setiensä hitaammin kiivetessä jälessä. Vähitellen täyttyi juna ja
eläköön-huutojen kuuluessa asemalta sekä hyökkäysjoukkojen Vaasan
soiton kaikuessa lähdettiin päämääränä Orivesi. Jos perillä on sama
innostus ja into, niin ansaitsevat punaiset ehdottomasti onnittelun,
jos he kohtauksen jälkeen ovat enää onnittelun tarpeessa."

"Seinäjoella oli paljon väkeä. Pientä suoneniskua saattoi tuskin
huomatakaan. Ravintolarakennus, joka samalla oli päämaja, oli
alituisesti tungokseen asti täynnä ja teillä marssi joukko-osastoja
toisensa jälkeen. Siellä oli elämä ja liike sellaista kuin se voi
olla ainoastaan päämajassa, joka on täynnä palavia, vihollisen kanssa
taisteluun haluavia tahtoja. Seinäjoelle tai sen kautta onkin koko
Suomen kansan armeija ohjattu. Se on Suomen armeijan kokoontumispaikka.
Kaikki pääradat johtavat tänne. Helsingin -- Tornion päärata
haaraantuu täällä Vaasaan sekä Kristiinankaupunkiin ja Kaskisiin, ja
heti eteläpuolella olevalta Haapamäen asemalta lähtee rautatie itään
Jyväskylään. Kenraali Mannerheim on siis odottaessa Tampereen valtausta
valinnut strateegisesti tärkeän paikan päämajakseen. Selkä on vapaa
ja rautatielinjain avulla voidaan toimittaa siirtoja eri suuntiin.
-- Voittoisaa uusintoa janoavat suomalaiset eivät kuitenkaan halua
tietää muusta suunnasta kuin etelästä. Eteenpäin etelään -- Turkuun ja
Helsinkiin, sitten alkaa eteneminen itäänpäin. Vähempään ei kukaan aio
tyytyä, ja kun näkee noiden jäntevien nyrkkien tarttuvan kivääreihin,
ymmärtää, että tosi on kysymyksessä ja ettei kukaan aio pysähtyä ennen
kuin Terijoella."



Lauantaina 16 p:nä maaliskuuta.


Suukopu ja muu kopu.

Ruotsin, Suur-Britannian ja Ranskan konsulit panevat tänään
kansanvaltuuskunnalle asettamassaan kirjelmässä ankaran vastalauseen
punaisten "ihmisyyttä loukkaavia tekoja" vastaan. Ulkoasiain
valtuutettu Yrjö Sirola ei vastauksessaan kiellä sellaisia tapahtuneen
-- kuinka hän sitä voisikaan. Ei hän myöskään anna lupausta mistään
toimenpiteistä sellaisten tekojen vastaiseksi ehkäisemiseksi -- ja
kuinkapahan hän sitäkään voisi. Ainoa, johon hän hyväkseen vetoo, on,
että tuon tuostakin on _"teoreettisien"_ esitysten kautta osoitettu,
kuinka hyljättävät ovat _tarpeettomat_ väkivallan teot _varsinkin_
aseettomia vastustajia vastaan. Ainoa -- sanoin. Ei sentään aivan.
Sirolalla on pitkä luettelo rikkomuksista kansainvälistä oikeutta
vastaan, joihin valkoiset muka ovat tehneet itsensä syypääksi ja
joita vastaan konsulit eivät ole panneet vastalausettaan. Hänen
ajatuksenjuoksunsa on siis, että koska siellä niin, niin miksei
myöskin meillä. Sävy Sirolan vastauksessa on muuten sellainen, että
tuntuu kuin konsuleille pitäisi alkaa selvitä, että hullun vasikan
kanssa ei maksa vaivaa juosta kilpaa. Saksa onkin ryhtynyt kokolailla
käytännöllisempiin keinoihin. Sieltä päin tulee muu kopu kuin suukopu.

*

Wilsonin tervehdys Moskovan kongressille.

Torstaina avatun Venäjän neuvostojen kongressin avaustilaisuudessa on
luettu seuraava presidentti Wilsonin tervehdyssähkösanoma: "Käyttäen
hyväkseni neuvostojen kongressin kokoontumista minä haluaisin
Yhdysvaltain kansan puolesta ilmituoda vilpittömät sympatiantunteet
Venäjän kansaa kohtaan, etenkin nyt, kun Saksa on lähettänyt
sotavoimansa Venäjän sisäosiin vaikeuttaakseen sen taistelua vapauden
puolesta, tehdäkseen tyhjiksi kaikki sen valloitukset ja toteuttaakseen
saksalaisten pyyteitä, vaan ei Venäjän kansan tahtoa. Vaikkakaan
Yhdysvaltain hallitus nykyjään valitettavasti ei ole tilaisuudessa
antamaan Venäjälle sitä välitöntä ja tehokasta kannatusta, jota se
haluaisi antaa, niin minä kuitenkin haluaisin vakuuttaa Venäjän
kansalle kongressin kautta, että Yhdysvaltain hallitus tulee käyttämään
kaikki mahdollisuudet turvatakseen Venäjälle jälleen täydellisen
suvereniteetin ja täydellisen riippumattomuuden sen sisäisissä
asioissa sekä _asettaakseen sen sen entiseen tärkeään asemaan Europan
ja ihmiskunnan elämässä_. Yhdysvaltain kansa on täydestä sydämestään
myötätuntoinen Venäjän kansalle sen pyrkimyksissä vapautua kaikiksi
ajoiksi itsevaltiudesta ja tehdä itsensä oman onnensa sepäksi."

Mitäkö toteutunut toivomus Venäjän saattamisesta entiselleen
merkitsee meihin nähden? Mutta olisihan liikaa vaatia, että Wilson
voisi ottaa sitä huomioon koettaessaan rakentaa uudelleen itäistä
liittolaisrintamaa Saksaa vastaan!

Kongressin "terve tervehyttäjälle" on kauhallinen kylmää vettä -- sillä
ei liene vaikea arvata, miten Leninin vastaus käsitettäneen Amerikassa.
Kongressi puolestaan sähköttää näet kyllä "tunnustuksensa Amerikan
kansalle", mutta samalla "etupäässä Pohjois-Amerikan työtätekeville
ja _riistetyille_ luokille." Se tahtoo "käyttää hyväkseen presidentti
Wilsonin tervehdystä lausuakseen kaikille _imperialistisen_ sodan
kauhuista kärsiville kansoille lämpimän myötätuntonsa ja varman uskonsa
siihen, että lähellä on jo se onnellinen aika, jolloin kaikkien maiden
työtätekevät joukot _kukistavat kapitalismin ikeen ja järjestävät
sosialistisen yhteiskuntarakenteen_, joka tulee antamaan pysyvän
ja oikeudenmukaisen rauhan sekä tuomaan kulttuuria ja hyvinvointia
kaikille työntekijöille."

Onhan siinä aika pikkupirullinen vastaus tervehdykseen miljardöörien ja
grottemylly-kapitalismin maasta. Siinä kalskahti kaksi aatemaailmaa,
lännen ja idän, tosin hiukan nurinkurisessa järjestyksessä. Mitä
olisi toisaalta odottanut, tulikin toisaalta. Wilson toivoo Venäjän
pääsevän vanhaan mahtavuuteensa, Venäjä tekee reklaamia sosialistisen
yhteiskuntarakenteen hyväksi -- myöskin Amerikassa.

*

Rahat pakoretkillä.

Kun kapina puhkesi, säikähti siitä ensimmäiseksi tuo ylen arka elukka
raha ja pistäytyi, mikä sitä oli vapaalla jalalla, oitis paikalla
piiloon eikä tullut sieltä esiin houkuttelemallakaan. Kapinalliset
koettivat se-setellä ja kiss-kissitellä ja panivat esiin syöttejä ja
voileipiä ja maitokupposia, suositellen, maanitellen: tule hyvä raha
Suomen pankkiin, tule, kiltti kapitaali, meille korkoa kantamaan. Ei,
kapitaali oli hiljaa kuin sirkka seinän raossa päivällä, ja yöllä se
hiipi hiirenä taskusta taskuun, kiertäen omia teitään. Oli muutamia
miljoonia setelihiiriä Suomen pankin holveissa vankina, saapui
vapauttaja, Gylling mursi ristikot ja hiiret päästettiin menemään siinä
toivossa, että ainakin ne, hyvin kesytetyt, tulisivat takaisin tuttuun
taloon. Mutta tulikos ne? Puitivat sosialistisetelitkin porvarisetelien
luo piiloihin ja sinne hävisivät.

Niinkuin ainakin sota-aikana kaivautuivat aarteet maahan.
Eikä ainoastaan maahan, vaan sosialistien omiin, jopa itse
punakaartilaistenkin omiin taskuihin. Sinne päästyään ei raha
palaakaan luonnollista latuaan takaisin pankkiin, vaan jää teille
tietymättömille. Punakaartilaiset ompelevat palkkansa paitaan kiinni
ja vievät sen mukanaan yksin rintamillekin. Mistäkö minä sen tiedän?
Kansanvaltuuskunnan ja Punaisen kaartin yleisesikunnan omasta
julistuksesta kaartilaisille ja vetoomuksesta heihin. "Rintamalla
olevat tai sinne menevät pitävät rahoja mukanaan suurempia määriä" --
sanotaan julistuksessa. Mutta niin ei suinkaan pidä tehdä, sillä siitä
on se vaara, että "mies jouduttuaan vihollisen käsiin joko kaatuneena,
haavoittuneena tai vankina, puhdistetaan perinpohjin kaikesta, etenkin
rahasta. Meidän tulee muistaa, että jokainen markka, mikä näin joutuu
vihollisen käytettäväksi, tulee auttamaan sen vastustuskykyä ja siten
meidän vahingoksemme."

Sielläkin ne siis piileksivät, rintamilla punakaartilaisten omilla
povillakin, kansanvaltuuskunnan hiellä ja vaivalla esiinmurtamat tai
painattamat markat, viisaat porvariveitikat, valmiina livahtamaan
ruumiidenkin taskuteitä rintaman yli valkoiselle puolelle. Se
on mutkainen paikka, mutta jos on kovia, niin on keinojakin.
Kansanvaltuuskunnan raha-asiain osasto ilmoittaa ("kautta" Jalo
Kohonen), ettei punakaartin palkkoja nyt enää maksetakaan rahassa, vaan
kupongeissa, maksumääräys-shekeissä. Jos niitä joutuisikin vihollisen
haltuun, "ovat ne sille arvottomia, sillä tällainen shekki on asetettu
asianomaisen kaartilaisen nimelle ja voi sen muuttaa rahaksi ainoastaan
osoitetuissa paikoissa ainoastaan hän itse tahi hänen vaimonsa tai
rintaperillisensä."

Tämä kansanvaltuuskunnan viimeinen finanssioperatsio on sikälikin
veikeästi keksitty, että hallitus kaartilaisen kaatuessa tai joutuessa
vangiksi ei joudu suorittamaan sitä osaa hänen palkastaan, minkä hän
on vastaanottanut noissa shekeissä; kaartilainen saa shekin, mutta
valtio pitää sen arvon. Jokainen kaatunut shekkikaartilainen on
valtiolle puhdasta voittoa. Kuta enemmän kaatuneita, sitä vähemmän jää
rahapalkkaa perittäväksi.

Valtuuskunta vakuuttelee, että ei suinkaan pidä kenenkään epäillä,
että tuollainen maksukuitti olisi arvoton paperi. Ei, se on
talletustodistus, yhtä arvokas asianomaiselle kuin Suomen pankin
setelikin. Tietysti on tähän palkan maksutapaan ollut pakottavana
syynä se, että valtuuskunnalla ei enää ole muuta keinoa sitoumustensa
suorittamiseen; kassa on tyyten tyhjä. Setelit ovat lopussa ja täytyy
työntää paperia kouraan. Mutta näinköhän punakaartilainen sittenkin
on niinkuin ennen Iisalmessa Hupsu-Aapeli, joka ei osannut erottaa
olutpullon etikettiä viisimarkkasesta.

*

Jokapäiväinen kohtaus.

Olin tänään läsnä kohtauksessa, jollaisia luultavasti tapahtuu
eri haaroilla harva se päivä, harva se perhe, jossa ei olisi
sattunut jotain samantapaista. Istuimme, rouva, herra ja minä
jutellen tapahtumista, sekaan filosofoiden, arvostellen ja tulevia
aavistellen. Heillä on sukulaisia, rouvan sisaren mies ja tämän
poika, maatilanomistajia punaisimmalla Uudenmaan maaseudulla. He ovat
päässeet kotoaan pakenemaan ja ovat piileskelleet milloin missäkin.
Toivottavasti he ovat turvassa. Silloin soi ja rouva kutsutaan
puhelimeen. Kuulemme vaihdettavan muutamia sanoja ja kuulotorvi
rasahtaa paikoilleen. Rouva horjuu sisään, vaipuu tuolille, vaikeroi
vähän, nousee ja horjuu ja vaipuu toiselle tuolille käsiään kouristaen,
koettaen tointua. Hänen sukulaisensa ovat löydetyt, vangitut ja
viedyt, ei tiedetä minne. On hyvin pelättävää, että he tulevat saamaan
surmansa, sillä punaiset vihaavat heitä m.m. siitä, että he ovat olleet
mukana suojeluskuntaliikkeessä, sitä avustamassa sekä rahalla että
toiminnalla.



Sunnuntaina 17 p:nä maaliskuuta.


Ei tirise tippaakaan.

Nyt siis ruvetaan takavarikoimaan rahaakin. Helsingin Työväen
Toimeenpaneva Komitea käskee, että kaikkien Helsingin kaupungin
liikkeenharjoittajien on tuotava rahansa Suomen pankkiin. Niitä ei saa
pitää kirstun pohjalla, missä komitea kyllä tietää niitä olevan kuinka
paljon tahansa, vaan ne ovat välttämättä talletettavat pankkiin.

Sama ankara määräys koskee myöskin pikkuliikkeitä. "Vaikka heidän
hallussaan onkin vain pienempiä rahamääriä, merkitsee pikkuliikkeiden
lukuisuus kuitenkin niin paljon, että jos hekään eivät käytä pankkia
rahaliikkeessään, käteisen rahan liikkeestä häviäminen lisääntyy sen
kautta." Sen vuoksi käsketään pikkuliikkeitäkin sijoittamaan käteiset
varansa Suomen pankkiin.

Komitea on vielä tehnyt sen hämmästyttävän huomion, toisin
sanoen todennut, että myöskin yksityiset ihmiset pyrkivät
"vastavallankumouksellisessa tarkoituksessa" pitämään omat rahansa
omana takanaan. Semmoinenkin sopimaton menettely on heti lopetettava.
"Pidätetyt" rahat ovat päästettävät irti muutoin ne -- pidätetään.

Tämä pidättäminen tulee tapahtumaan seuraavalla tavalla: "jos Suomen
pankilta saamme tiedusteluumme vastauksen, ettei tätä käskyämme ole
toteltu suosiolla, tulemme jättämään Helsingin Kaupunginpäällikölle,
jolle Suomen Kansanvaltuuskunta on antanut ylimmän järjestyksenpito
vallan kaupungissa, tehtäväksi ryhtyä kaikella vallankumouksellisen
järjestyksenpidon ankaruudella toimenpiteisiin asianomaisten
liikkeenharjoittajain ja yksityisten saattamiseksi noudattamaan tätä
käskyämme."

Kai siis pian saamme nähdä miliisimiehet "lypsyllä", joka ilta
rahatakavarikolla liikkeiden ja yksityisten luona. Päivän maito
kaadetaan korvoon ja ajetaan autolla meijeriin Nikolainkadun varrelle.
Menomatkalla käydään ehkä tiinua tullauttamassa Oikarisen osastolla
Vuorimiehenkadun 1:ssä. Pelkään, että suuretkin karjat yhtäkkiä ehtyvät
niin, ettei tirise tippaakaan. Yksityisten lehmät tietenkin tulevat
olemaan vielä vaikeammat lypsää. Tullaan taloon, kysytään: "Missä
Raha-Muurikki?" -- "Olkaa hyvä ja etsikää." Etsitään elukkaa. Suinataan
lahvit, ettitään loorat, mutta ei mistään löyretä.

Tietäisin ainakin eräässä paikassa neuvoa, missä Muurikki makaa.
Tarvitsin rahaa, menin tuttavan luo. "Saathan toki, tulehan
tänne." Odotin, että pankkiirini kalistelisi avaimiaan ja avaisi
kassakirstunsa. Hän myhähteli, hyrähteli. "Paljonko tarvitset?" -- "Jos
saisin aluksi viisisatasen, silakkakin maksaa 7 mk. kilo." Hänellä on
paperi pöydällään. Siinä on tännäköinen muistiinpano.

    1,000 -- s. 35
      500 -- s. 47
      100 -- s. 66 j.n.e.

"Jahah, 500 sivu 47."

Ja edelleen hyrähdellen meni hän kirjakaapilleen, otti sieltä oikein
kaikkein ikävimmän näköisen vanhan volyymin "Suomi, Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran toimituksia", ja löysi kahden leikkaamattoman
lehden välistä minulle viisisatasen.

Ystäväni oli järkähtämättömän varma siitä, ettei tarkkavainuisimmankaan
punikin päähän koskaan pälkähtäisi etsiä hänen kapitaaliaan niin ikävän
ja kuivan näköisen kirjan sisästä. Siltä varalta, että hänet itsensä
veisivät, oli hän tallettanut kopion kassakirjastaan erään tuttavan luo.

*

Eräs suurtilallinen ja eräs toinen.

Erään suurtilallisen talot ja tavarat, karja ja kaikki muu
ovat joutuneet hänen alustalaistensa haltuun, takavarikoituina
vallankumouksen tarpeisiin. Sieltä viedään karjaa punaiselle
armeijalle, maito myödään ja syödään ja myöskin viljavarat käytetään
yhteiseksi hyväksi. Torpparit tekevät välttämättömiä töitä, milloin
viitsivät, ja ovat tekemättä, milloin pistää päähän. Työpäivä on,
lepohetket poistettuina, viisi tuntia, neljä tuntia, kolme tuntia,
kuinka säät sallivat. Kesällä ei kerkiä, talvella ei tarkene, syksyllä
on j.n.e. Se on nyt sitä yhteiskunnallistuttamista. Pehtori on
kadonnut ja löytyy sulan tultua luultavasti jostain männiköstä. Herra
itse pääsi työläisen valepukuun puettuna pakenemaan. Tapasin hänet
naamioituna valepartaan ja tummiin lasisilmiin, kun hän iltahämärässä
oli kävelemässä syrjäkadulla. Olemme hiukan tuttuja.

Hänen kohtalonsa tietenkin säälittää. Mitä hän lieneekin tehnyt
-- ja hän on tehnyt, tai jättänyt tekemättä, kaikenlaista, jota
minä hänen sijassaan en olisi -- mutta eihän rangaistus, jos sitä
siksi tahtoisikin nimittää, ole missään suhteessa siihen, mitä hän
olisi saattanut ja voinutkin olla tekemättä. Väkivallan tekijän
tuomio on aina väärä tuomio, luokkatuomari on aina puolueellinen ja
epäoikeudenmukainen.

Mutta johtuu kuitenkin väkisinkin mieleeni yhtä ja toista miehestä
ja siitä, miten hän on leiviskäänsä hoitanut, hänen suhteestaan
alustalaisiinsa, mikä, joskaan ei puolusta, niin kuitenkin selittää
sitä, mitä hänelle on tapahtunut. Se rupesi kai johtumaan mieleen
etupäässä sen jälkeen, mitä hän lausui erotessamme ja mistä ilmeni,
ettei hänellä ole etäisintäkään aavistusta siitä, että hän, että me
porvarit yleensä, olisimme vähimmässäkään määrin vastuussa siitä, mitä
on tapahtunut.

Hän on tyyppi suomenmaalaisesta maalaisjunkkerista, sanoisinko
baltilaisesta paroonista, sikäli kuin semmoiseen on edellytyksiä
meikäläisissä oloissa ja maaperässä. Sitä henkeä on kyllä muuten
enemmän kuin ehkä luullaankaan ja se puhkeaisi nähtävästi kauniiseen
kukkaan sille suotuisassa, vähemmän karussa maaperässä. Sitä
on liikemiehissä, virkamiehissä, on sanomalehtimiehissä, jopa
runoilijoissakin. Hän on rutiruotsikko. Vaikka kaikki hänen maatilansa
ovat suomalaisella asutusalueella, on hän lämmin "ruotsalaisen maan"
mies. Hänen pehtorinsa, kuskinsa, jopa pikettinsä ja piikansakin ovat
ruotsalaisia. Suomalainen kansanaines on hänelle alempaa rotua, hän ei
tosin sano alustalaisestaan "Unmenschen", niinkuin Viron saksalainen
omistaan, mutta suomalaiset ovat aina haisseet hänen nenäänsä, siksi
että ovat suomalaisia. Hän salaisessa sydämessään heitä inhoo ja hän
katsoo, että nykyinen punainen liike on suomalainen liike, josta
fennomanit osaksi ovat vastuussa. Houkuttelin sen helposti hänestä
esille. Hän ei suomalaisista ja suomenmielisistä puhuessaan koskaan
muista, että minäkin olen suomalainen ja suomenmielinen ja että sekin
veri on vettä sakeampaa.

Hänellä ei ole aavistustakaan siitä, että _hän_ olisi mitenkään syypää
siihen, mitä rahvaan ja työväen sivistämisessä ja kohottamisessa on
laiminlyöty. Kansan valistamiseksi hän ei ole tehnyt mitään muuta
kuin mitä hänen asemassaan on juuri ja juuri ollut virallisesti
välttämätöntä, etupäässä kunnan miehenä. Kansakoululle omassa
piirissään hän kyllä aikoinaan antoi tonttimaan ja jotain muutakin,
ylläpitikin sitä alussa, mutta lykkäsi sen sitten kunnan niskaan,
vaikka suurin osa koulun oppilaita on hänen alustalaisiaan.
Pitäjänsä ruotsalaisella alueella asuvan suomalaisen työväen
tarpeeksi perustettavia kouluja on hän kynsin hampain vastustanut.
Vuositutkinnoissa hovin naisten puolelta jaetaan jonkun verran
avustusta oman koulun köyhille oppilaille. Telefooni perustettiin hänen
alotteestaan, samoin palokunta. Mutta kun tuli kysymys läheisimmän
kansanopiston avustamisesta, ei penniäkään, koska se oli syntynyt
suometarlaisten alotteesta ja johtaja kuului vanhaan suomalaiseen
puolueeseen. Papit hän valitsee sen mukaan, minkä mielisiä ne ovat
kielipuolueellisesti. Ei mikään suomalainen, koko isänmaata tarkoittava
valistustyö ole saanut häneltä kannatusta, jota vastoin "kulturfonden"
kylläkin aulista. Eivät ole monet ne tikut, jotka _hän_ on pannut
ristiin sen joukon valistamiseksi ja kohottamiseksi, joka nyt lypsää
hänen lehmiään omaan kiuluunsa.

Sosialismia hän, niinkuin sanoin, vihaa erityisellä ruotsalaisella
lisävihalla siksi, että se, totta kylläkin, on suomalainen liike.
Punaisistahan kaikkein suurin osa puhuu suomea. Se, mikä sitä on
ruotsalaisilla seuduilla, on muka toisenlaista, sivistyneempää,
"mera hyfsadt". Bolshevismi ei tule menemään Ruotsiin, puhumattakaan
Saksasta. -- "Man vet aldrig", sanoin. -- "Nej, aldrig". Suomalaisella
rodulla ei ole ollut eikä ole valtiota muodostavaa kykyä. Se on
historiallinen tosiasia, joka nyt taas toteutuu. Tämä on hänen
mielilauseitaan.

Suku on tietysti ruotsalaista, germaanista juurta s.o. luulee ainakin
sitä olevansa. Hänen seinillään on vanhoja muotokuvia, kuinka
paljon taapäin niitä lieneekään. Siellä on sotilaita, korkeita
pystykauluksisia virkamiesvainajia, on vanhoja ruotsalaisia kenraaleja,
on myös venäläisiä univormuja. Hän näyttelee niitä ylpeillen ja
syystä kylläkin, sillä ne ovat kaikki palvelleet maataan, en tiedä
tarkoin kuinka suurella kunnialla, maalauttaneet ainakin sen muistoksi
itsensä säilymään jälkimaailmalle siinä paraatikomeudessa, jonka he
kai luulivat itsellään olevan. (Siinä salissa, missä heitä on seinän
täysi, on nyt kuulema tanssittu ja kemuiltu, omat alustalaiset ja
muut, helsinkiläiset matruusit vieraina noiden ylevien katseiden
ja siristettyjen silmien alla.) Yhteisenä perhepiirteenä tässä,
niinkuin muuten monessa muussa vanhassa aatelissuvussa, on suuri nenä
ja ulkoneva alaleuka, joka suvun nykyistä, hiukan degeneroitunutta
edustajaa lähetessä ulkonee ulkonemistaan.

Hänen voimakkaimpia vaistojaan on hänen perityn maaomaisuutensa
koossapitäminen ja laajentaminen, ja siinähän ei oikeastaan ole mitään
kummeksittavaa. Mutta maa on siinä määrin, niin periaatteellisesti
_hänen_, ettei hänelle luultavasti ole koskaan juolahtanut mieleenkään,
että sen arvon nousuun ja myös sen omistamisen oikeuteen olisivat
vähimmässäkään määrin vaikuttaneet ne työläiset, muonamiehet ja
torpparit, jotka ovat raivanneet hänelle uudismaata ja kuokkineet,
kyntäneet ja muokanneet sen kamaraa. Hän on maksanut heille palkan ja
täyttänyt heitä kohtaan kaiken vanhurskauden -- jos lienee sitäkään,
sillä resuiselta ja risaiselta hänen työväkensä näyttää; vaan en
nyt jouda siihen tässä yhteydessä syventymään. Maa on siihen määrin
hänen omansa, että jos joku takapalstalainen oikaistakseen kilometrin
väärän käy itselleen polun hänen niittynsä poikki, sakottaa hän sen,
ei vahingon tähden, vaan sen periaatteen juurruttamiseksi ja voimassa
pitämiseksi, että niitty on _hänen_. Eikä vain maa ole hänen, vaan
vesikin. Tietystikin kalavesi, -- mutta kun kylän lapset eivät saa
uida siltä sillalta, mistä hänen hevosiaan uitetaan. Se on kai nyt
sekin, niinkuin ollakin pitää, järjestyksen vuoksi tarpeellista, minä
sen kyllä ymmärrän, mutta on niitä, jotka sitä eivät ymmärrä ja joita
se on ärsyttänyt. Hän on sitä, mitä tähän aikaan ei enää pitäisi
olla tai ei ainakaan näyttää olevansa: herra, aina herra, liiaksi
herra ja isäntä ja parooni ja patruuna. Hän on "ylpeä", sana, jota
vastenmielisempää suomalainen talonpoika ja työmies ei tunne. Häntä
kohdatessaan alustalaisella ei ole mitään tunnetta yhdenvertaisuudesta,
yhteisihmisyydestä, samarotuisuudesta, samakansaisuudesta. Toinen on ja
tulee olemaan "parempi ihminen" kuin toinen. Ei mitään persoonallista,
perheellistä suhdetta hänen ja alustalaisten välillä. Ei seurustelua
edes varakkaampien ja siistimpien lampuotien kanssa, ei koskaan pyydetä
verontuojaa astumaan konttoria sisemmä. Sama, kuin jos pappi ei koskaan
tapaisi seurakuntalaisiaan muualla kuin palkanmaksussa. Tupakka ja
kuppi kahvia sulattaisi usein ihmeesti jäykkiä välejä. "Se on rahvaan
mies, annetaan armo" -- olen kuullut, että monen vallankumousoikeuden
vapauttava tuomio on ollut perustettu _vain_ siten.

Hänen ja minunkin välille on kiinnitetty melkein ylitsepääsemätön
luokka- ja rotujuopa, saati sitten hänen ja niiden, jotka _nyt_
ovat herroina hänen tiloillaan ja matkivat huoneenhallituksessaan
kaikkea, mikä hänen huoneenhallituksessaan oli moitittavinta. Ne
ovat nyt vuorostaan "herroja", luokkatietoisia, pitävät röyhkeästi,
niinkuin hän ennen ylpeästi, rajat selvinä, toteuttavat, mitä ovat
oppineet, kieltävät, käskevät, säännöstelevät, rettelöivät passeilla
joka karjakujalla. Olin siellä kerran kesällä, koetin luoda tuota
juopaa umpeen, mutta se vain syveni joka kohtauksen jälkeen. Vaikkakin
tahtoisi, ei hän osaa olla muuta kuin alentuvainen suomalaista kohtaan,
olipa se kuka hyvänsä. Liikkeet ovat kohteliaat, hän voi auttaa
takkiakin päällesi, mutta silmissä on ilme: näin minä olen kohtelias
-- ollakseni kohtelias. Koska yleensä olen kohtelias, en tahdo tehdä
poikkeusta. Ja hän on saattanut sanoa minulle, minua muka erikoisesti
kohottaakseen omalle tasolleen, mielitelläkseen, moittiessaan
suomenmielisiä, eritoten suometarlaisia: "du är naturligtvis en
_hygglig fennoman_" -- jota se ja se, oliko se nyt Koskinen vai Meurman
-- eivät olleet. Hänen olennossaan on jotain, joka tekee, että jos
pälkähtäisi päähäni puhutella häntä suomeksi, minun tuntuisi pitävän
joko alkaessani tai lopettaessani pyytää sitä anteeksi tai puhua sitä
ikäänkuin kurilla, leikin vuoksi, niinkuin hän itsekin joskus.

Nämähän ovat pikkuasioita nykyisten suurten rinnalla. Mutta joku
aateyhteys nyt kai loihti esiin syy-yhteyden. Jotain tekemistä niillä
on sen kanssa, miten on jouduttu tähän, missä ollaan. Se olisi
muuten aihe, johon maksaisi vaivaa syventyä enemmänkin, nykyistä
kapina-psykologiaa arvosteltaessa.

Näissä tämmöisissä piireissä täytyy tapahtua suuri herätys, tietoisuus
muistakin kuin kaikkein välttämättömimmistä velvollisuuksista kansaa
kohtaan. Mutta siitä ollaan nyt ja tullaan tämän kapinan kukistuttua
näissä poloisissa piireissä olemaan vielä kauempana kuin koskaan.
Erehdyin, en ymmärrä oikein kuinka, hahmottelemaan jotain tulevasta
Suomesta, mainitsin, että tällaisten tapausten uusiutumisen estämiseksi
meidän porvarillisten täytyy ryhtyä paljon voimaperäisemmin kansaa
sivistämään, panemaan toimeen parannuksia, reformeja. -- "Kiitoksia
paljon", sanoi hän. "Lyijyä ne tarvitsevat ja tulevat myöskin sitä
saamaan... Ammutan niistä roistoista joka kymmenennen." --

-- Miksi vain joka kymmenennen?

-- "Valitettavasti ei voi hävittää kaikkea työvoimaansa. Mutta _oikein_
se olisi."

Oli ollut syntymässä silta juopamme yli yhteisessä onnettomuudessamme,
kuunnellessani hänen kuvauksiaan väkivallan töistä hänen pitäjässään.
Se silta suistui syntyessään. En pääse sellaisten luo, en yli enkä
ympäri.

Muistuu mieleeni Ruoveden Aminoff, aatelismies liankin, suurtilallinen,
sukukuulu, mutta aivan toista maata kuin tämä. Hänet ammuttiin. Kenen
syntien sovitukseksi? Ja moni muu samanlainen kansan mies on ammuttu.
Mutta en luule, että Aminoff olisi ammuttanut ketään, en luule, että se
hänestä olisi ollut _oikein_.



Maanantaina 18 p:nä maaliskuuta.


Vallankumouksen vuosipäivä.

Nythän on vallankumouksen vuosipäivä, sen suuren venäläisen, jonka
olisi pitänyt "vapauttaa" meidätkin. Lienemme jokainen niinä päivinä
vähän käyskennelleet punainen tilkku napinlävessä, varsinkin
liikkuessamme keskikaupungilla. Siihen aikaan ei ollut oikein
turvallista liikkua ilman. Minä sain nauhani Matti Kivekkäältä ja
kannoin sitä talismanina taskussani, sillä se oli pelastanut erään
venäläisen meriupseerin hengen -- ainakin sillä kertaa. Kivekäs
oli ollut jossain kauppapuodissa. Sinne syöksyi upseeri ja pyysi
kaikkien pyhien nimessä saada jotain punaista. Kivekäs tavallisella
reippaudellaan ja nopeatuumaisuudellaan repäisi kahtia oman nauhansa
ja kääräisi sen upseerin käsivarteen, ennenkuin takaa-ajajat ehtivät
sisään. Matti luovutti sitten minulle puoliskon omasta puoliskostaan,
ja nuo rimsut kyllä riittivät tehostamaan meidän silloista
punaisuuttamme. Se oli sitä aikaansa.

Ja kannattihan kyllä vähän punaillakin Seynin ja Borovitinovin
ja keisarin menoksi. Ne meni, mutta "tavaritsit" jäivät ja yhä
niistä on vielä rippeitä jälellä. Silloin tuli vapaus idästä, nyt
puhaltaa sen tuuli pohjoisesta ja lounaasta. Ehkä kerran lauletaan:
"leyhytteli lounastuuli, pohjoinen kovin porotti". Eihän arvannut
siitä vapaudesta tätä tulevan, vaikka hermojen tuntosarvet jo silloin
kihelmöivät jonkin ilkeän ilman olevan tulossa. Tiesihän idän miehiä
täällä olevan, mutta ei niin hirveän paljon kuin mitä heitä yhtäkkiä
vyörähti kasarmeista kaduille ja toreille. Niitä tuli muuankin kaamea,
loppumaton, lumettunut sinellijono pyryssä Viaporin jäitä, isoja,
partaisia, rosoisia venäläisiä talonpoikia. "Auta armias", sanoi joku
heitä katsellessaan, "jos nuo saavat votkaa ja rupeavat remuamaan
ja ryöstämään." Ne pitivät pahanlaista meteliä, mutta jospa nyt
pitivätkin, olivathan tehneet suuren historiallisen teon meidänkin
hyväksemme. Hävetti tosin, nöyryytti, että ne yhä olivat suuna päänä
näyttämöllä ja me saimme katsella kurkolla kauloin juhlakulkueita.
Näinkö me siis saamme vapautemme kaupanpäälliseksi suuressa
ryssäläisessä rytäkässä, ja jäämme ikuiseen kiitollisuuden velkaan
niille, jotka tässä asiassa ovat vuodattaneet vertansa meidänkin
hyväksemme?

Onneksi -- sanon kuin sanonkin: onneksi on "velka" nyt monin kerroin
maksettu, kiitos punakapinan. Sanon kuin sanonkin: kiitos! Se kirottu
olkoon samalla kiitetty. _Siinä_ hengessä voimme nyt kaikessa
hiljaisuudessa juhlia vallankumouksen vuosipäivää mekin. Olisipa ollut
mukavaa, jos historian hengetär olisi jo täksi päiväksi veitikoinut
tänne Mannerheimin. Mutta tässä vapautemme vuodessa on jo ollut
niin monta kuukautta, että ei niin väliä, vaikka niitä tulee siihen
kahdentoista sijasta kolmetoistakin.

En olisi muuten tainnut muistaa koko vuosipäivää, ellei "Tiedonantaja"
olisi minua siitä muistuttanut. Sillä on tänään artikkeli päivän
merkityksen johdosta, aika merkillinen. Lehti toteaa, että kaikki
köyhälistön vallankumoukset tähän saakka ovat epäonnistuneet, s.o.
onnistuneet kyllä, mutta ainoastaan -- porvariston hyväksi. Niin
Lassalien vallankumous Berliinissä 1848. Siitä on Engels v:na 1885
sanonut: "Merkillinen mies tuo saksalainen poroporvari. Hän ei koskaan
ole tehnyt vallankumousta. V:n 1848 kumouksen suorittivat työmiehet
hänen hyväkseen". Ja ranskalainen Proudhon kirjoitti: "V:n 1848
vallankumous, taloudellinen vallankumous, on porvarillisin, mitä olla
voi. Meidän täytyy joko hyvällä tai pahalla suostua olemaan porvareita."

Ja tämän johdosta nyt "Tiedonantaja" omanakin mielipiteenään tekee
seuraavan koko merkillisen myönnytyksen: "Historia on myöhemmin
kaikille epäilijöille todistanut, että hän (Proudhon) oli ehdottomasti
oikeassa". Lehti siteeraa itseään Karl Marxia, joka kirjoitti New
York Tribunalessa v. 1852: "Käytännössä saadut kokemukset vuosien
1848-1849 vallankumouksesta vahvistavat teoriaa, että ensin täytyy
pikku porvarien demokratian päästä valtaan, ennenkuin kommunistinen
työväenluokka voi toivoa pysyvästi saavuttavansa vallan ja ennenkuin
palkkaorjuuden järjestelmä voidaan tyhjäksi tehdä." Siinä siis lyhyesti
sanottuna kokemuksen antama kallishintainen opetus 70 vuotta sitten
tehdystä vallankumouksesta, sanoo "Tiedonantaja" edelleen, ja myöntää,
että Pariisin kommunikapina antoi saman kokemuksen. Mihin tuloksiin nyt
tämä kotoinen kommunikapina on johtava? Lehti ei tahdo enää ennustella,
ei "arvioida edellytyksiä, ei seuloa syitä eikä seurauksia", ollakseen
tällä hetkellä herättämättä eripuraisuutta ja epäilyjä. Raukeasti,
miltei alistuvasti huokaa lehti: "suokoon historian hengetär käyvän
niin, että Suomen työväenluokan aloittama vallankumous johtaisi
köyhälistölle enemmän tuloksia tuottavaan päätökseen kuin edellä
kerrotut vallankumoukset vuosikymmeniä sitten."

Seison tai oikeastaan istun -- tässä hiukan hämmennyksissäni, sillä
ei tämä sävy enää ole oikein siltasaarelaista. Onko tämä tyyntä
myrskyn jälkeen vaiko sen edellä? Oltaisiinko siellä päin todella
ottamassa -- valitettavasti kyllä jo myöhäistä -- vaaria siitä
historian opetuksesta, että ainoastaan valtiolliset vallankumoukset
onnistuvat, mutta että taloudelliset vallankumoukset epäonnistuvat,
koska taloudellisia olotiloja ei voida maailman parantamiseksi yhtäkkiä
kumota ja repiä, ainoastaan hiljalleen purkaa, parannella ja rakennella
parlamentaarista ja muuta sensemmoista tietä.

*

Toisen hepo, oma ruoska.

"Tiedonantaja" ilmoittaa painomääränsä olevan tänään 110,000 kpl. Lehti
painetaan Hels. Sanomain koneessa. On siinä Erkon ruunaparka rääkissä.

*

Äijä on sinne mennehiä, vähän sieltä tullehia.

Toinen Suomesta lähetetty viljanhaku-juna on kuulema saapunut Omskiin.
Mutta milloin saapuu se sieltä takaisin?

*

Tietoja rintaman takaa

On aika mukavaa joskus joutessaan rakennella palasiksi revittyä
kirjan lehteä ennalleen, saadakseen jotain selvää sen sisällöstä. Jos
kaikki palat ovat tallella, voi se onnistua, niin että koko sivu,
lauseita ja repeämiä yhteensovittelemalla, käy tajuttavaksi; jos
palasia on poissa, täytyy tyhjät paikat panna arvailemalla. Tänään
on "Tiedonantaja" tuottanut minulle sen huvin. Siinä on "Punakynän"
kirjoitus, jossa selostellaan parin "Keski-Suomalaisen" tänne saapuneen
numeron sisältöä. Selostus on väritetty niin vahvasti kuin suinkin
mahdollista. On otettu vain semmoista, joka kelpaa agitatoorisesti
ja jonka johdosta voidaan nalkutella omaa väliin. Mutta joitain
rintamantakaisia tosiasioita valkoisesta Suomesta siitä kuitenkin saa
-- jos ne näet nekin eivät ole kokonaan tekaistuja. Ehkä huvittaa
näiden muistiinpanojen vastaisen lukijan joskus verrata.

Valkoisen armeijan muonitus näyttää siellä tapahtuvan suurimmaksi
osaksi yleisön avustuksella. Lehdessä kehoitetaan koteja lähettämään
ruokatarpeita majoituspaikkojen yhteisiin muonavarastoihin.
Jyväskylän pataljoonan tarpeeksi pyydetään eräässä ilmoituksessa
"yleisöä keräämään 600 kpl. tyhjiä peltisiä vaseliinipurkkeja".
Niitä otetaan vastaan muonituspiirin pääkonttorissa Jyväskylän
miesseminaarissa. Ilmoitus toteaa, että valtion koulutalo on otettu
valkoisten sikäläiseksi pääkortteeriksi. Tämän johdosta huudahtaa
"Punakynä": "Sellaista on porvarien pakkovalta Suomen Ateenassa!
Kansakoulunopettajain valmistuslaitos otettiin lahtariarmeijan
kasarmiksi!"

"Eduskunnan jäsenten kokous" on ollut Vaasassa. Vastaisten kokousten
puheenjohtajaksi valittiin Arajärvi ja varapuheenjohtajaksi Hahl.
Missähän piileksii Lundson? kysyy "Punakynä."

Kaksi kaatunutta on haudattu Jyväskylässä. Ne ovat kuuluneet Jyväskylän
rakuunarykmenttiin. Toinen, talollisenpoika Jalm. Heino Jyväskylän
pitäjästä ja toinen H. Päiviö Hämeenlinnasta. Molemmat ovat kaatuneet
Kuhmoisten taistelussa. Lehdessä olevain kuolinilmoitusten mukaan on
ähtäriläinen talollinen Herman Jokiniemi kaatunut Ruovedellä Seppälän
taistelussa ja pihtiputaalainen metsänvartiakoulunoppilas Kalle
Kumpulainen kuollut taistelussa saamastaan haavasta Tornion sairaalassa.

Pieksämäellä on juhlittu jonkun voiton johdosta. Yleisöä oli salin
täysi. Puhujana esiintyi kirkkoherra Salovaara. Hautausmaahan
kätkettiin monen surmansa saaneen nuorukaisen ruumiit. Saapuvilla oli
kenraali Toll. Kuopion läänin kuvernööri kiitti kenraalia hänen jalosta
työstään sekä lisäksi ruotsalaisia upseereja armeijan avustuksesta.
Siellä puhui myös Saksassa kouluutettu jääkäri Gulin. Lopuksi lauloi
taiteilija Väinö Sola.

"Keski-Suomalaisen" toimitukselle ovat jotkut sosialistiset naiset
lähettäneet kirjoituksen, jossa sanovat, "että kyllä se vääryys vielä
kerran voitetaan ja koston hetki porvareille kerran lyö. Se toivo pitää
meitä hengissä täällä kirotussa valkoisessa Jyväskylässä."

"Tiedonantajan" selostuksesta päättäen on siellä päin ollut jotain
kielikiistaa. Sikäläinen lehti on moittinut sitä, että jossakin
kansliassa puhutaan vain ruotsia. "K-S:laisen" kronikööri siitä moittii.

Lehdessä on ollut runo, jossa muun ohella lauletaan: "Eespäin, valon
sotilas! Vaikk' pimeyden voimat vimmalla käy vastahas! He epätoivon
partahalla taistelevat jo, Kun tuntevat, ett' pettureita odottaa
tuomio." Tämän johdosta huudahtaa "Punakynä":

"Vai epätoivon partaalla taistelee punakaarti! Ei se ainakaan näin
syrjäisen silmillä katsoen siltä näytä."

Päämajoitusmestari Ignatiuksen allekirjoittamissa "Ylipäällikön
tiedonannoissa" ilmoitetaan, että valkoiset ovat voittaneet näinä
päivinä kaikilla rintamilla.

Vaasaan on palannut Saksassa koulutettu jääkärijoukko ("lahtariparvi").
Sitä tervehti Mustasaaren kirkkoherra Björkman, Renvall ja Mannerheim.
Juhlaparaati täytyi keskeyttää pakkasen vuoksi. "Pidetyistä puheista
kuvasti, että tuohon jääkärien pienoiseen joukkueeseen pantiin kaikki
toivo vastavallankumouksen menestymiseksi", -- lisää "Tiedonantaja."

Vielä näkyy "Keski-Suomalainen" sisältäneen erään lääkärin tutkimuksen
Mäntyharjussa pistintaisteluissa surmattujen valkoisten saamista
haavoista, joista on käynyt ilmi, että on tapahtunut rääkkäystä.

"Punakynä" polemisoi "Keski-Suomalaista" vastaan, joka on kehunut,
ettei valkokaarti tee murhia eikä veritekoja. Varkauden punakaartin
johtaja Matti Autio ja Savonlinnan punaisten etumies Emil Parkkinen
ovat tuomitut heti kuolemaan ja ammuttu kumpikin yhteislaukauksella.
"Tämä verityö tapahtui heti Varkauden taistelun jälkeen, kun
punakaartilaisten täytyi ylivoimaisen vihollisen piirittämänä sitkeän
puolustuksen perästä antautua."

Toinen "Keski-Suomalaisen" n:o on t.k. 5:ltä.

Siinä julkaistuista ilmoituksista selviää, että valkoisella armeijalla
on puute sotatarpeista. Intendenttilaitos vetoaa arvoisan yleisön
apuun. "Yleisöltä kerjätään kummitavaroitakin. Käsketään tuomaan
kalossirajat, käyttökelvottomat autorenkaat, lastentutit y.m. sellaiset
esineet yhteiseen kekoon. Toisessa ilmoituksessa kerjätään suuria,
vähintään 50 litran suuruisia patoja. -- Aikonevat kai keittää
mielten virkistykseksi korpirojua". Siteerattu on "Punakynää", ei
"Keskisuomalaista".

Suojeluskuntien perustaja Martti Pihkala toimii puhujana, selostellen,
minkälainen "uusi Suomi" on nyt luotava saksalaisten avulla.

Eräs "keskisuomalainen sotilas" vaatii "Jyväskylän pataljoona"
-nimen muutettavaksi "Keski-Suomen pataljoonaksi". Hän sanoo, että
nykyinen nimi on harhaan johtava, "kun asia on kumminkin niin, että
jyväskyläläisiä on joukossa vain muutamia ja pataljoona todellisuudessa
on koottu monista Keski-Suomen kunnista".

Maaliskuun 5 p:nä saapui Jyväskylään satakunta jääkäriä. Niiden
kunniaksi pidettiin paraati kauppatorilla. Puhujalava pystytettiin
kunnallistalon edustalle. Sieltä puhui valkoisten päällikkö
seminaarin lehtori Arvo Vartia. Hän kuvasi, miten jääkäreitä on
levottomasti väräjävin mielin odotettu. "Teihin kohdistuu kaikki toivo
voitonmahdollisuudesta."

Kaikki nämä tiedot ovat seulotut esiin säkistä, joka muulta osaltaan
on täynnä selostajan siihen sekoittamia akanoita. Selviäähän niistä
sentään muutamia välähdyksiä sikäläisten toimista ja tuumista.
Luultavasti on lehdessä ollut paljon muutakin, jota "Tiedonantajan"
lukijoille ei ole uskallettu tarjota edes akanain mukana.

*

Ukko Ursin.

On heikkoja vanhempia, jotka kulkevat sinne, mihin heidän lapsensa
heitä vievät. Vaikka he kuinkakin paheksuisivat, jopa tuomitsisivat
sikiöittensä tekoja, tömisivät ja manaisivat, ei heillä ole voimaa
tehdä pesäeroa, vaan menevät, kolistelevat perässä yli kivien ja
kantojen, kunnes sortuvat ristiriitaan. Semmoiseen asemaan näkyy
joutuneen meidän sosialismimme isä, N. R. af Ursin Turussa. Monta
kertaa hän on joutunut konfliktiin valpas-mannerilaisten kanssa, he
ovat kieltäneet hänet ja hänkin heidät, mutta viimeisen tiukan tullen
hän sittenkin on seurannut mukana. Hän hyväksyy vallankumouksen --
sen julmuuksia lukuunottamatta -- ja toimii sen palveluksessa. Hän
sanoo -- eräässä kirjoituksessa "Sosialistissa" -- ymmärtävänsä vallan
hyvin, "että tämä verinen taistelu on välttämätön", että "monesti ilman
tämmöisiä tulisia taisteluita emme pääse eteenpäin todellisen vapauden
tiellä." Hänellä ei siis ole mitään sitä vastaan, että Suomenkin
köyhälistö kävi asein asiaansa ajamaan ja että Suomessa työväen asian
hyväksi tehtiin veriveljeysliitto venäläisten kanssa. Siihen asti
hän on mukana, mutta ei tahdo olla mukana siinä tavassa, jolla tätä
taistelua käydään. Hän panee "ihmisyyden nimessä" vastalauseensa
tihutöitä vastaan. Omatuntonsa pakottaa häntä nyt sanomaan niinkuin
"ylevämielinen Tolstoi": "En voi enää vaieta".

Jos tämä on katumusta, on se liika myöhäistä. Se on heikon ja häilyvän
hätäilemistä ja ponnetonta päivittelemistä. Isän olisi pitänyt aikoja
sitten tehdä ero omaisistaan. Kenties hänen sydämensä, tunteensa eivät
sitä sallineet, ja ehkä hän on valmis kantamaan vastuusta suuremmankin
osan, kuin mitä hänelle oikeastaan olisi tuleva. Hän ehkä mieluummin
kaatuu yhdessä heidän kanssaan kuin kieltää heidät. Saa nyt nähdä, se
on hänen asiansa.

On muuten sangen yllättävää, mikä seikka Ursinin mielestä tulee
ratkaisemaan, kuka tässä taistelussa lopullisesti on voittava.
"Sittenkin vihdoin se voittaa, joka harjoittaa _vähimmässä
määrässä julmuuksia_, vaikka asia tilapäisesti näyttäisi kuinkakin
epätoivoiselta." Hän nähtävästi uskoo, että julmuuksia on harjoitettu
vähemmän punaisten puolella ja että ne siis _sen_ vuoksi voittavat.
Mutta ehkä hän päinvastaisessakin tapauksessa taipuu _tilaston_ tuomion
alle. Ja mahdollisesti korkein tuomari, historia, lopulta ojentaakin
voitonpalmun sille, jonka hyväksi vaaka painuu tämän sodan aikana
harjoitettuja julmuuksia punnittaessa.

Tuo suuri tuomari ei ehkä kuitenkaan aseta puntarinsa nokkaan vain
tapahtuneita _tekoja_ yhteenlaskettuina, vaan punnitsee _hengenkin_,
sen mielentilan, vihan ja kostonhalun, mikä vallitsi puolella ja
toisella ei ainoastaan ennen sotaa ja sen aikana, vaan myöskin sen
jälkeen. Nythän taistellaan siitä, kuka tulee uutta Suomea rakentamaan
edelleen, kuka pääsee määräämään sen kohtalosta, saa sen onnen
ohjat käteensä. Sitä eivät ratkaise aseet, ei sodankäyntitapakaan,
vaan kylläkin siitä johtuva jatkuva mieliala. Kenessä on vähemmän
veljesvihaa, puoluevihaa, luokkavihaa ja enemmän ihmisyyttä,
ihmisrakkautta, yhteisisänmaallisuutta ja jalomielisyyttä ja
ymmärtämystä, sille tuo tehtävä uskotaan, lankee itsestään. Jollei
näitä ole kummassakaan, vaan _yhtä_ luuta on vuohensarvi, silloin
tarttuu joku kolmas, kuka liekin, sarveen ja pakottaa polvilleen.

Kuta lähemmä ratkaisu tulee, sitä useammin näkyy tämä asia askartelevan
mielessäni.

*

Epämääräisiä uutisia valkoisten voitoista Heinolan tienoilla. Yksityinen
tieto, että siellä perjantaina olisi alkanut suuri taistelu, jossa
punaiset ovat tappiolla. Heiltä on vallattu kanuunat. Ammunta kuuluu
Lahteen. -- Säkkijärvellä on muka myös muodostumassa rintama. Olisiko
siellä siis saksalaisia?



Tiistaina 19 p:nä maaliskuuta.


Yhä kiihtyy

äänen sävy, yhä hermosairaammaksi käyvät kirjoittajat. Samaa ja aina
samaa. Huudetaan ja huidotaan kuin uupuneelle hevoselle viimeisessä
vastamäessä. Eräs semmoinen kirjoitus "Työmiehessä" ("Porvariston
kavallus luokkataistelussa") päättyy näin:

"Suomen riistäjäluokan mahti on ollut hirvittävä. Tuhansien ja taas
tuhansien työorjien raadannasta ovat riistäjät rikastuneet. Maahamme
muodostui säälimättömän julma, röyhkeä ja saaliinhimoinen herrasluokka.
Se eleli laiskotellen ja herkutellen, köyhälistön kustannuksella.
-- Tuli pakko tarttua puolustusaseeseen. Tuli aika vetää porvaristo
tilille vääryyden työstä. -- Taistelumme on rehellistä luokkataistelua,
suurpiirteistä eikä salamurhaamista. Köyhälistön niskaan on hyökätty
valkokaartin puolelta salakavalasti. Hyökkäys on torjuttava, tai muuten
hukkuu köyhälistö verivirtoihin ja orjuuteen. Historian mahtavat
taistelukellot soivat. Ne kiirehtävät köyhälistöä rientämään kaikin
voimin voittoa kohti. Alas porvariston ja valkokaartin hirmuvalta!
Tilalle kukoistava Suomen työtätekevän luokan luoma sosialistinen
tasavalta!"

Lehti on tänään täynnä samantapaista. Yksistään etusivulla on neljä
kirjoitusta kuudella palstalla seitsemästä. Eräässä viidennessä "Meidän
ja vihollisen mieshukka" uskotellaan, että valkoisten mieshukka on
suunnattomasti suurempi kuin punaisten. "Kaikki tiedot punaisen kaartin
voitoista ovat tosia. Mieshukka valkoisten riveissä on suurempi
siksi, että heidän ensi riveissään on pakolla sinne vietyjä, jotka
tahallaan ampuvat yli, kun eivät tahdo ampua omia luokkatovereitaan.
Valkokaartilaiset yleensä ampuvat kehnosti, kun käyvät taisteluun
humalassa ja käyttävät yksinomaan dum-dum-kuulia, jotka pian turmelevat
heidän kiväärinsä". Ja vielä kerrotaan, että valkoiset ovat Padasjoella
silponeet yhdeksän punakaartilaista ja teurastaneet seitsemän heidän
vuoteisiinsa.

Nähtävästi on punaisilla ollut tavallista suurempi tappio, josta ei
vielä tiedetä, vaan joka ilmenee tässä muodossa.

*

Ehkä julkaisen nämä muistiinpanot.

Niin on ollutkin. Sain juuri käsiini silkkilehtisiä, useampiakin,
joista käy selville, mitä on jo tehty ja mitä on tekeillä. Luultavasti
alkaa näitä raportteja nyt tulla entistä enemmän. Pian aikaa muodostuu
kai tämä muistikirjani sotakronikaksi, mutta tulkoot nuo helposti
häviävät huhupaperit kuitenkin säilöön, sillä onhan mahdollista, että
julkaisen näin kokoontuneen käsikirjoituksen.

Tästä alkaakin paisua jo aikamoinen kirja. Hajanaisuudestaan huolimatta
siitä ehkä tulee tavallaan kokonainen. On omituista kirjoittaa kirjaa,
josta ei yhtään tiedä, kuinka se päättyy, eikä edes tätä lehteä
kirjoittaessa, mitä seuraava sisältää.

On oma viehätyksensä viettää aikansa näissä yksinpuheluissa, joihin
yleensä ei ole aikaa, tarvitsematta ajatella kompositsiota tai huoltaa
tyyliä. Tämä tavallaan on oman itsensä tuulikanteleena olemista.
Kun voisi harjoittaa tätä reportaasia laajemmalta. Ollapa nyt
näkymättömyyden hattu, jolla pääsisi Smolnaan ja Sörnäisiin ja rintaman
taa ja takaisin!

Niin, ne tämänpäivän sotasanomat ovat nyt nämä:

_Tiedonanto Ikaalisten rintamalta_. Pietarin punainen kaarti tuhottu
Ikaalisten Viljakkalassa. Suodenniemi otettu. Taistelut Karkussa,
Porissa punaiset.

_Oriveden rintamalta_. (Kirjeestä) "Kiiruhdan antamaan tietoja
viimeisistä tapahtumista, ennenkuin yhteys katkaistaan. Meidän
päävoimamme ovat nyt Hirsilässä ja etujoukot ottivat tänään Kangasalan".

"Lylyn taistelussa viime maanantaina saimme haltuumme 40 vaununlastia
elintarpeita ja ampumatarpeita, 21 kanuunaa ja 113 kuularuiskua."

Taistelu Väärinmajassa on ollut hyvin verinen kumpaisellekin. Valkoiset
ovat puhdistaneet kaikki.

Teisko ja Kuru ovat puhdistetut punaisista.

Punaiset ovat saarretut Hirsilän ja Kangasalan välillä. Väärinmajassa
tekivät valkoiset pistinhyökkäyksen laulaen "Hansin Jukkaa".

_Tampereelta_. (Kirjeestä). "Aamupäivällä tuli 5000 käsittävä punainen
joukkue pikamarssissa Kangasalta. Täällä ovat he vanginneet 3
päälliköistään. Miehistö ei tottele ketään. Helsinkiläinen päällikkö on
vangittu ja hänen miehistönsä on matkustanut pois; 2 täyttä junallista
tänään."

(Kirjeestä) "Täällä näkyy jo jälet sodasta. Pakolaisia on kaupunki
täynnä. Luulen, ettei kauan kestä, ennenkuin olemme sodan jaloissa.
Junat eivät mene kauaskaan pohjoiseen päin. Valkoiset ovat Teiskolan
kartanossa Teiskossa, tunnin matkan päässä Tampereelta. Sunnuntaina
tulivat ensimmäiset pakolaiset Kurusta tänne. Miehet olivat väsyneen ja
murtuneen näköisiä. Saa nähdä, mitä lähipäivät tuovat tullessaan."

(Toisesta kirjeestä) "Lähiseuduilla on Pelastusarmeija alkanut
suurta pelastustyötään. Ennen tämän viikon loppua odotamme tännekin
suuremmoista pelastusarmeijan kokousta. Siitä kai tulee oikea
pelastuskokous. Ilmoitan vain tämän Teille kaikille Pelastusarmeijan ja
pelastustyön ystäville."

(Kolmannesta kirjeestä) "Kaupunkimme on nyt entistä enemmän suuren
leirin näköinen, täynnä tuhansia pakenevia. Pakenevat punaiset ovat
nääntyneen näköisiä, kuormat erilaista tavaraa täynnä. Pitkin yötä
ja aamua on niitä paennut tänne päin. Varsinkin kerrotaan Muroleessa
taistellun ankarasti ja että ne valkoiset tulevat vain päin, niitä
ei pidätä mikään. Näin on vakuuttanut eräs koko sodan ajan kuulani
iskua hoitanut mies. Siis alta pois! 18 km:n rintamalla hyökkäävät
Hämeenkyröstä päin valkoiset, niiden edellä väistyy noin kolmetuhatta
punaista ja edistyy rintama noin 15 km päivässä.

"Vilppulan suunnalla menestyy valkoisten työ hyvin. Lylyn seuduilla
ottaneet, mikäli kerrotaan, 125 kuularuiskua, 26 tykkiä y.m. --
Orivedeltä paenneet punaiset kertoneet, että siellä vallitsi kamala
sekasorto punaisten kesken ja että valkoisia tuli joka suunnalta.
Orivesi pitäisi olla valloitettu ja punaisia on painettu Teiskon
erämaihin. Punaiset paikoin kapinoivat ja vangitsevat päälliköitään."

_Vilppulan rintamalta_. Nokia 18/3. "Vilppulan punikit saarretut.
Valkoiset ovat Orivedellä, johon tulivat viime yönä. Valkoisista toiset
painavat Tamperetta kohti. Kurusta ajoivat kaikki punikit pakosalle.
Siis ovat valkoiset Kurun herroja. Tykkien jyske kuuluu Kyröstä.
Viljakkalan ja Kurun joukot ovat päässeet yhtymään ja ryntäävät
Tamperetta kohti. Valkoisten ryntäys alkaa nyt Porissa, Tyrväällä,
Kiikassa, Karkussa, Kurussa ja Orivedellä. Luultavasti joutunee Tampere
tällä viikolla valkoisille. Joka tapauksessa on voitto meidän."

"Tiedonantajakin" myöntää, että pohjoisella rintamalla on asetuttu
uusiin asemiin. Siis ovat nämä tiedot Vilppulasta ainakin jossain
määrin oikeat.

*

Venäjä ja me ja muu maailma.

Turhaan -- mutta kuitenkin alinomaa -- herää, oikeastaan seisoo, aina
edessä kysymys, mitä varten tämä kaikki?

Historiahan on tehdessään lopputilejä ja lopputuomioita lausuessaan
aina todennut, että se ja se sota oli välttämätön, että muuten ei olisi
selvitty siitä ja siitä, ja tavallaan se sitten antaa, joskaan ei aina
siunaustaan, niin kuitenkin ymmärtämyksensä sille, mikä tapahtui.
Antaneeko se tälle meidänkin sodallemme, punaisten kannalta katsottuna?
Tekisi mieli elää niin kauan, että saisi nähdä sen "puolueettoman"
tuomion, sen viimeisen sanan, miten se perustelisi esim. tämmöisen
päätelmän: "Vaikka ei voikaan kieltää, että Suomen kapina tuotti tälle
maalle ja varsinkin tämän maan köyhälistölle näennäisesti paljon
vahinkoa j.n.e., niin täytyy kuitenkin myöntää, että siitä sen maan
köyhälistöllä ja köyhälistön asialla yleensä oli hyötyä siihen nähden,
että j.n.e."

Venäjä on mahtavuudellaan, suuruudellaan ja voimallaan kauan huumannut
maailmaa ja varsinkin meitä. Se on ollut sellainen suuri tuntematon,
joka aina on pitänyt ottaa laskuissa huomioon, vaikkei ole tiennyt,
miten se oikeastaan niihin vaikutti. Se on ollut kuin suunnaton korpi
viljellyn alueen rajalla. Eurooppa ei oikeastaan ole päässyt siihen
käsiksi enemmän kuin Tiibettiin ja Kiinaan. Mutta siellä on aina
mylvinyt, ryskänyt, ainakin hautunut, sieltä ovat tulleet rutot ja
rotat ja hirmukuolemat. Sieltä päin ovat kautta kaikkien historian
aikojen vaeltaneet kansat ja vallanneet niiden asuinsijoja, jotka ovat
sieltä ennen heitä tulleet. Rakennetaan tokeita, jotka aina lopulta
murtuvat. Milloin sitä vastaan taistellaan, milloin koetetaan rakentaa
hyviä välejä. Sen taivaalla seisoo aina ukkospilvi, sieltä on aina
minimipyörre uhkaamassa. Täytyy aina olla valmiina reivaamaan purjeita,
rakentaa purtensa sen puhkeamisen varalta eikä koskaan unohtaa, _että_
se tulee, vaikka ei tiedäkään _milloin_. Euroopan täytyy aina olla
valmiina seisomaan uhkaavassa idän ilmassa, mutta ei kukaan saa yksin
käyttää sitä hyödykseen toista vastaan, sillä vaara on yhteinen,
nyt enemmän kuin koskaan ennen; nyt kun sen pelon uhkapilvi näyttää
kadonneen ja taivas on Eurooppaan kohdistuvaan venäläisvaaraan nähden
kirkas, nyt on syytä olla kaikkein eniten varuillaan, sillä nyt Venäjä
bolshevistisessa muodossaan, joka on vain uusi muoto, mutta ei uusi
sisältö, näyttää, mitä se oikein on. Sen muunlaiset ainekset eivät
merkitse mitään. Eivätpä meihin nähden merkinneet mitään Kerenskit ja
Miljukovit, "ystävät" muka. Olkoonpa sen kulttuuri eräillä aloilla
kuinkakin korkea, se on helyä, joka karisee, koruompelusta, joka putoaa
pois, ja musikka puseroineen on siinä, herrashetaleet heitettyään.
Sen itämaisten vaistojen vaara on sitä suurempi nyt, kun sota on
näyttänyt, että venäläistä henkeä on sen maantieteellisiä rajoja
paljon lännempänäkin. Koko Eurooppa on tätä nykyä raakalaistilassa ja
Venäjältä tuleva lisä siihen on sen lopullista venäläistyttämistä,
aasialaistuttamista, turkkilaistuttamista. Niinkuin koko Eurooppa
monta kertaa lyötyään sulttaanit takaisin, sai lopulta vavista
turkkilaistuhon edessä, joka vasta Wienin porttien edessä padottiin,
samoin tulee käymään nytkin Venäjän suhteen, jahka Länsi-Eurooppa
oikein taistelee itsensä uuvuksiin. Aavikkojen myrsky on hetkeksi
vaimentunut, mutta ilmanvireet liikuskelevat ja hankkivat rumaa. Meillä
siitä on parhaallaan tuntua, täällä se jo vingahtelee ensi vinkumistaan
nurkissa. Mutta "vetoa" siitä jo tuntuu Skandinaviassa ja kai se jo
tunnetaan Saksassakin, vaikka bolshevismin vaikutuksista sieltä ei
saavukaan mitään luotettavia säätietoja.

Ei ole maailmassa koskaan ollut lyhytnäköisenpää liittoa kuin
länsimaisten liittoutuneiden ja Venäjän. Yhtyäpäs nyt Venäjän avulla
omaa rajavartiaansa Saksaa kukistamaan! Se on juuri sama kuin jos
Hollannissa sisällisen sodan aikana toinen taistelevista liittoutuisi
yhteisen vihollisen, meren kanssa, jotta meri tuhoisi sitä vastaan
rakennetut padot. Sen sijaan, että Suomea kai nyt suuressa Euroopassa
katsotaan syrjin karin siksi, että se pyysi Saksaa tänne, pitäisi
Englannin, Ranskan ja Ameriikan iloita, että täällä Saksan avulla
koetetaan korjata patoa, johon venäläisyys bolshevismin muodossa on
juuri repimässä ensimmäistä aukkoa, päästäkseen aluksi sitä tietä
tuhoamaan eurooppalaisia kulttuurivainioita. Mutta mitäs ne sitä
ymmärtäisivät! Ei enempää kuin meikäläiset punikit. Mutta kyllä kai
kerran ymmärtävät. Ja suotakoon meidän elää edes niin kauan, että
saamme näyttää pitkää nenää suurvalloille, vaikkei meistä tulvan
sisästä silloin enää näkyisikään muuta kuin pää hartioita myöten ja
nenä.

Vanhat suomalaiset -- ja monet muutkin meistä -- huumautuivat
Venäjän suuruudesta, viimeksi viimeisen keisarin kruunauksessa. Se
on niin kauhean komeaa, mahtavaa, ei sille mitään mahda, on oltava
ärsyttämättä, on alistuttava ja odotettava parempia aikoja. Ei, ei,
ei tässä auta vastaan paneminen. Ehkä hyvä herra ei suutu, kun ollaan
oikein siivolla ja totellaan ja sillä lailla ansaitaan suopeus ja
joitain etuja suomalaisuudelle ja -- myöskin vanhoillisuudelle. Ja
on se ruotsalaisuuskin sieltä kantanut itselleen almuja kurottavaan
käteensä. On, on, toinen ja toinen. Häpeä se on sanoa ja kipeä on ollut
ja on oleva kärsiä.

Punaiset huumautuivat luultavasti nekin myöskin Venäjän suuruudesta.
Ne hommasivat ja häärivät siellä, näkivät heidän vallankumouksensa
suuruuden, sen suunnattoman, imponeeraavan kuohuilun ja panivat hekin
myllynsä pyörimään siihen virtaan. Miksei se jauhaisi jotain heillekin!
Sen turvissa ja sen liitossa oli elettävä -- aivan niinkuin ennenkin
oli eletty. Se on mahtava, se jaksaa auttaa. Heillä, venäläisillä
veikoilla, oli niin repäisevä, esimerkiksi kelpaava meininki. Ne
näkivät, kuinka polssit siellä kumosi, kukisti, otti haltuunsa. Kun
ne niin nopeasti suoriutuivat omasta porvaristostaan, miksemme mekin
omastamme? Me olemme täällä yhtä voimakkaita kuin he siellä. Ja sitten
yhdessä heidän kanssaan koko maailman kimppuun. Kaikki yhtykäämme!

Mutta meillä eivät kaikki yhtyneetkään. Venäjällä ei porvaristo
saanut tukea ja apua mistään, meillä se sai. Ja siinä se tuli se
suuri laskuvirhe punaisille Venäjän mahtavuudesta. He unohtivat
yhden tärkeän tekijän, jota ei näkynyt täällä Helsingissä eikä
Pietarissa eikä muualla sosialismin pesäpaikoissa: Suomen talonpojan.
Suomen talonpoika lähti tekemään ensimmäisiä tokeita mylvivää,
sisäänmurtautuvaa merta vastaan. Pohjan poikiin ei Pietari eikä Moskova
koskaan ole imponeerannut. Heillä tulee olemaan historiassa sama paikka
kuin aikoinaan omasta ja maailman kansojen vapaudesta taistelevalla
Hollannilla Espanjaa vastaan. On sentään huimaavaa ajatella, että
Vilppulan voitto on lopulta voitto -- Englanninkin hyväksi.



Keskiviikkona 20 p:nä maaliskuuta.


Kiittämätön talonpoika.

Punaiset ovat lehdissään sekä houkutellen että uhaten koettaneet
saada puolelleen muutakin väkeä kuin varsinaista omaansa, sitä
tehdessään kummastellen, että mikä ihme siinä on, että ne kaikki
nuo vähäpalkkaiset, pikku virkamiehet, kansakoulunopettajat, köyhät
dosentit, kirjailijat, pientilalliset ja mitkä kaikki, miksi he
eivät saavu meidän puolellemme, johon heidän oikeastaan pitäisi
aatteellisesti ja aineellisesti kuulua ja jossa heillä olisi kaikki
voitettavana eikä mitään menetettävänä. Se on ollut sitä ihmisjahtia,
kaartin harjoittaessa omaansa -- ohimennen sanoen vangittiin tänään
tohtori P. Virkkunen. Nyt koettaa Rantamala kaiken paatoksensa
voimalla eilisessä "Työmiehessä" todistaa Suomen talonpojalle, että
hänen paikkansa olisi oleva tehtaalaisen ja muun maattoman työmiehen
rinnalla. Hän muistuttaa häntä herrain vanhasta sorrosta, virkamiesten
rosvouksista j.n.e., joten asian pitäisi olla yhteinen. Hän kuvailee
hellimmällä venäläis-karjalaisella vesselyydellään, kuinka tuiki
tarpeellinen tehtaalainen on talonpojalle, joka ilman hänen työtään ei
saisi vaatetta päällensä, ei kenkiä jalkaansa, ei kelloa taskuunsa,
sikaria suuhunsa. "Poistakaa tehdastyöläinen ja talonpoika vajoo oitis
raakalaisajan kurjaksi ja avuttomaksi olennoksi. Kaikki taivaan jumalat
yhteensä eivät riitä talonpojalle korvaukseksi tehdastyöläisestä." Ja
nyt tuo kiittämätön talonpoika ainaisten sortajiensa, halveksijainsa
ja rosvoojiensa, joutilaiden herrojen usuttamalla on karannut ainoan
ystävänsä, ainaisen auttajansa ja apunsa, työmiehen niskaan. Hätä ja
häpeä täyttää hänen mielensä sitä ajatellessa. Niinkö palkitsi Suomen
talonpoika ainoan apunsa? Pimeys ja yö on tulvinut talonpojan sydämeen.
Tuntuu kuin olisi päivä sanonut sen talonpojan sydämelle katkerat
hyvästinsä ja sen asujaksi hiipinyt ikuinen häpeä.

"Itkekää sitä te, joilla on vielä sydäntä hyvälle! Valittakaa sitä te
Suomen syvät korvet. Vedotkaa te tutkimattomat taivaat vieläkin sen
talonpojan sydämeen. Vedotkaa siihen kaiken hyvän ja oikean nimessä
ja talonpojan oman arvon ja kunnian nimessä. Minä itse en siihen
enää uskalla vedota. En pelkää sitä, että siitä talonpojan sydämestä
olisi nytkään vielä kaikki hyvä kuollut, mutta sanani vain raukeavat.
Tahtoisin huutaa apua, mutta ääneni jo väsyy. Vedotkaa siis tällä
tuskien hetkellä talonpojan sydämeen te, joilla ehkä on enemmän voimia
sen ovea avata. Selittäkää sille Suomen talonpojalle, että hän näinä
murheen ja yön päivinä seisoo tulevien sukupolvien ja koko maailman
tuomioistuimen edessä. Itä ja länsi, ottakaa hellimmät äänenne ja
rientäkää kiiruusti rukoilemaan sitä erehtyneen talonpojan sydäntä
hartailla sanoilla: Ystävä ja veli, elä surmaa työ- ja kärsimystoveria.
Elä lyö maahan omaa apuasi ja ystävääsi, sitä, joka on aina ollut
sinulle turva ja tuki, sillä jos ystäväsi petät, petät kunniasi ja
majaasi hiipii ikuinen yö ja häpeä."

Kun "Työmiehessä", jossa tähän saakka on vain yllytetty, uhattu
ja sadateltu, sallitaan tämä sävy, kun _rukoillaan_ tutkimattomia
taivaitakin, silloin ei Mannerheim enää mahtane olla kaukana ja silloin
lienee Saksan laivasto aivan lähellä ja tieto lopusta varma. Rantamala
on yleensä herkkä ilmapuntari, josta näyttää voivan lukea, mikä paine
punailmoissa on.

*

"Tuho on ovella."

Tähän päätin aamupäivällä. Saapui tämän illan "työmies". Siinä toteaa
Rantamala, että lopullinen tuho jo on tullut. "Tuho on ovella",
sillä Saksa on ovella, vihollinen aivan muulien edessä. Ja se on
tullut myöskin sikäli, että anarkismi verisine julmuuksineen "hiipii
vallankumouksen liepeillä." Nyt se on sanottu ja nyt sen tietävät
myöskin "Työmiehen" lukijat, jos ymmärtävät, mitä lukevat. Hiukan
ihmetyttää, että "Työmies" taistelun viimeisessä vaiheessa päästää
julkisuuteen niin lamauttavan tiedon. Olisiko se jotain Valppaan
toistaiseksi käsittämätöntä taktiikkaa?

Kirjoitus on muuten omansa herättämään sekavia tunteita meissäkin,
jotka odotamme tänne saksalaisia pelastajinamme. Rantamala, tietystikin
omissa tarkoituksissaan, maalaa pirun seinälle niin räikein värein,
kuin se hänelle suinkin on mahdollista. Mutta hänen purkauksissaan on
sekä nykyistä totta että näkemystä tulevaisuuteen, jota ei voi aivan
olkapäitään kohauttaenkaan sivuuttaa.

"Maailmassa on", kirjoittaa hän, "hyvin paljon, jopa aivan tuoreita
esimerkkejä siitä, kuinka joku suuri kansa on alkanut toisen kansan
valloituksen juuri siten, kuin Saksa nyt alkoi Suomen valloituksen.
Johan Rooman maailmanvalta käytti ajoittain samantapaista
menettelyä, s.o. hankki valloitettavassa maassa joitain poliittisia
tai taloudellisia oikeuksia ja käytti sitten niitä oikeuksiansa
hyväkseen kehittääkseen valtaustansa ensin rauhallisesti ja lopulta
niiden oikeuksiensa turvaamisen nimessä sekaantui kansan asioihin
asevoimalla, päättäen siten valtauksen. Aivan samaa tietä on myös
Englanti toteuttanut esim. Intian orjuutuksen. Saapuihan Intiaan
Englannin valtauksen edelläkävijänä n.s. englantilainen Itä-Intian
Kauppakomppania, joka laski Intiassa Englannin vallan perustuksen
rauhallisilla keinoilla, provoseerasi lopulta kapinan ja niin toimitti
Englannille näennäisesti oikeutetun tilaisuuden lähettää aseellisen
voiman tuon Kauppakomppaniansa oikeuksien valvonnan nimellä päättämään
valtauksen täydellisesti."

Lueteltuaan useita muita samantapaisia esimerkkejä ja sovittaen niitä
tietystikin hyvin väritetysti ja omalta kannaltaan Suomen asemaan
hän lopulta kysyy: "Missä on apu?", ja vastaa: "Vielä eivät ole
viimeiset sanat sanotut. Vieläkin voisivat esim. kansainväliset sanat
ja varsinkin köyhälistön sanat nousta yläpuolelle Saksan sanojen.
Poliittiset, uudet konstellatsionit ovat aina ja loppumattomasti
tarjolla. Ehkä ei tarvittaisi mitään äärimmäistä. Yleensähän
maailmassa silloin, kun vihollinen ja tuho on ovella, ovat sovinnon
sanat helpot. Ne aivan rukoilevat päästä sisälle. Muinoinen Rooma
haki kaupungista tyytymättöminä poistuvia plebeijiänsä takaisin
suostumalla niiden vaatimuksiin. Kun muinoin tuho uhkasi, niin Unkarin
kuningatar Maria Teresia lapsi sylissä kääntyi Unkarin magnaattien
puoleen, vetosi niiden sydämiin ja ne toivat avun. Ei vielä monta
kuukautta sitten täällä Ad interim-lehden miehet tekivät omalta
osaltansa kaikkensa estääksensä Saksan hegemonian valtaan pääsyn. Missä
ovat ne Ad interim-lehden miehet nyt? Niiden miesten joukossa oli
muutamia naisiakin. Missä on heidän joukossansa nyt se Maria Teresia,
jonka sydän kuulisi hätäkellojen hiljaisen soinnin ja joka silmät
kyyneleisinä astuisi omiensa eteen ilmoittamaan: saksalainen valta on
muulien edessä, tuho on ovella tulossa. Isänmaan nimessä siis oikeutta
plebeijeille!"

Jos Ad interim'in miehet tätä nykyä voisivat saada äänensä kuuluville,
niin he luultavasti vastaisivat, että he eivät enää mahda mitään, jos
tahtoisivatkin. Hukkuvan täytyy tarttua siihen pelastusrenkaaseen,
jonka hänelle heittää kuka tahansa, joka on hänen hätähuutonsa
kuullut. Ne, jotka nyt parkuvat tuosta tulevasta "tuhosta", ovat itse
pakottaneet sen tulemaan -- jos se nyt sitten _on_ tuho.

*

Ilmeisesti tahallista yllytystä tihutöihin.

Miten uskomattomaan määrään kiihoitus näinä aikoina kiihtyy punaisten
sanomalehdissä, siitä vielä yksi näyte. Samalla sivulla, missä
alikerrassa on vasta selostamani Rantamalan rukoileva ruikutus ja hänen
kauhunsa ilmaisu punaisten julmuuksista, on ylikerrassa melkein koko
palstan täyttävä kirjoitus "Vapaus ja porvaristo", jossa käydään kirkon
ja papiston kimppuun vetämällä esiin keskiaikaiset inkvisitsion kauhut.
Aivan yksityiskohtaisesti siinä palstanpituisesti kuvataan katolisen
uskonvimman hirmutekoja kerettiläisvainojen aikana seuraavaan tapaan:

"Erääseen latoon -- jossain Ranskassa -- teljettiin kerran 500 naista
ja sytytettiin se palamaan. Kun muutamat heistä hyppäsivät alas
rei'istä, ottivat peitsien kärjet heidät omalla tavallaan vastaan."

"Usein pantiin toimeen koko maita käsittäviä verilöylyjä. Eräässä
sellaisessa murhattiin 75,000 ihmiseen. Pinottuja ruumiita katseli m.m.
kuningas avioineen suurella ihastuksella."

"Matalissa, maanalaisissa luolissa, joissa ei voinut seisoa,
kidutettiin ihmisiä, niin että he lääkärin hoidosta huolimatta
ulospäästyään kuolivat heti."

"Erään maanalaisen luolan komerossa oli puinen neitsyt Maarian kuva
kultainen kehä pään ympärillä ja lippu oikeassa kädessä. Silkkihame
olkapäiltä varpaille asti laskeutui kauniisiin poimuihin. Mutta mitä
tuon silkkihameen alla oli? Koko etupuoli täynnä -- teräviä neuloja ja
pieniä veitsenteriä. Seinän takana oleva koneisto ojensi käsivarret
ja taivutti ne ikäänkuin hellään syleilyyn. Tuhannet ihmisraukat ovat
saaneet veriinsä nääntyä tässä 'kristillisen rakkauden' syleilyssä".

"Erästä yksinkertaisinta venytyslaitetta käytettiin niin, että uhri
riisuttiin alastomaksi ja kovalla, karkealla nuoralla sidottiin kädet
selän taakse. Tämä nuora kiinnitettiin nostovipuun, joka nosti ja laski
tehden samalla äkkinäisiä nykäyksiä, niin että kidutettavan raukan,
jonka jalkoihin oli lisäksi pantu raskaita painoja, vääntyivät raajat
sijoiltaan nuoran hangatessa syviä haavoja värisevään lihaan."

"Eräänlaisella rengaslaitteella niinikään kidutettiin suukapulalla
rääkättyjä ihmispoloisia."

"Ehkä jo nämä esimerkit riittävät osoittamaan kirkkojärjestelmän
perkeleellistä petomaisuutta, jota kristillisyyden nimessä on
harjoitettu."

"Yläluokka ei ole milloinkaan kammoksunut minkäänlaisia keinoja
tavoitellessaan valtaansa ja pyrkiessään anastamaan etuoikeuksia sekä
tyydyttämään itsekkäitä himojaan."

Näistä kuvauksista sitten sopivin ylimenoin siirrytään nykyaikaan,
Suomeen, ja "Työmiehen" lukija, punakaartilainen tekee niistä
omat johtopäätöksensä ja hänen mielialansa on valmistettu viemään
samantapaisiin. Täällä on jo alkanut kuulua huhuja silpomisista ja
muista kidutuksista, joita ei edes voi mainita. Psykologinen selitys
niihin ja kai vielä päivän valoon tulemattomiin hirmutöihin on
haettavana paitse muusta myös tämmöisten kuvausten aikaansaamasta
suggestiosta. Ei ole enää epäilystäkään siitä, ettei se lehden
toimituksen puolesta olisi täysin tietoista ja tahallista. Yksi ainoa
tämmöinen kirjoitus tekee tyhjäksi kaikki viralliset varoitukset ja
paheksumiset.



Torstaina 21 p:nä maaliskuuta.


_Suomi voisi olla suurvalta_, Niin olen joskus näinä aikoina tullut
haaveilemaan, ja kukapa sitä ei. Jos kaikki ne voimat, jotka nyt vetävät
eri köyttä, vetäisivät yhtä, mitä me kykenisimmekään saamaan aikaan,
ainakin omalla alueellamme! Jos ne kaksi härkää, punainen ja valkoinen,
sen sijaan, että panevat kaiken sarviensa, niskansa ja maasta
ponnistavien jalkojensa voiman toisiansa _vastaan_, saataisiin
isänmaallisen työn ikeen alle vetämään _yhteistä_ auraa, mikä syvä vako
siihen saataisiinkaan uurretuksi, mikä viljelysmaa muokatuksi! Jos tämä
tarmo koottuna olisi päässyt suuntaumaan verivihollista vastaan, ei
olisi Saksaa tarvittu. Sisua meillä näkyisi olevan niinkuin kärpällä,
joka pureutuu suurmetson kurkkuun eikä hellitä sen lentoonkaan
lähdettyä, ennenkuin voitto on hänen. Maratonin kansa me olisimme
voineet olla ja Salamiin kansaksi tulla. Mutta me emme olleet _sitä_,
olimme kuin joku orjuutettuna ollut sisäissotainen pieni Balkanin
kansa, jonka asioita vieraitten täytyi tulla järjestämään.

*

_Ensimmäinen rauhanääni_ on tullut kuuluville punaisten taholta. Joku
Edvin Wahlsten Turussa ehdottaa "Arbetet"-lehdessä ryhtymistä sovinnon
hierontaan. Lähtökohdaksi ajattelee hän -- kansanvaltuuskunnan
ehdotusta hallitusmuodoksi! Eikä siitä siis ole sen enempää sanomista.



Perjantaina 22 p:nä maaliskuuta.


Uudet luudat.

Punaisten sota-asiain johto on järjestetty uudelle kannalle.
Ylipäällikkö Haapalainen on saanut eron, sanokaamme potkun.
Ylipäällystön muodostavat nyt hänen sijaisensa Adolf Taimi, sekä
pohjoisen rintaman päällikkö Eino Rahja ja kansanv.-kunnan jäsen Evert
Eloranta. Samalla on päätetty hankkia entistä enemmän sota-asioita
tuntevaa avustusta, tietenkin lisää venäläisiä upseereja. Muutokset
tietänevät sitä, että tähänastinen ylijohto on osoittautunut
kelvottomaksi ja että on tapahtunut vallankumous vallankumouksessa.

Joka todettakoon tyydytyksellä.

*

Kootaan matkarahoja.

Yhä lisääntyvässä rahapulassaan on kansankavalluskunta laskenut
liikkeelle uusia seteleitä. Se on myös päättänyt, että mikäli
intendenttilaitos, punaisen kaartin muonituskomiteat, valtion laitokset
sekä elintarvelautakunnat tai kunnat joutuvat maksamaan yksityisille
henkilöille tai liikkeille suurempia summia, on näiden käteisrahan
asemasta pantava summa tämän henkilön tai liikkeen nimeen Suomen Pankin
lähimpään konttoriin juoksevalle tilille ja annettava maksuna saamansa
vasta- ja shekkikirjat.

Toisin sanoen: valtuuskunta ottaa tavarat ilmaiseksi. Se lyö kyllä
reilusti rahat tiskiin, mutta tavarat saatuaan se pyyhkäisee rahat
takaisin taskuunsa. Sillä se, mikä kerran joutuu nykyiseen Suomen
pankkiin, se ei sieltä koskaan palaja.

Myöskin yksityisten omaisuus aiotaan ottaa. Kunkin kaupungin ja ainakin
suuremman liikekeskustan Työväen Toimeenpanevan komitean käsketään
asettaa "tarkastajia", joilla on oikeus milloin tahansa ja keneltä
tahansa, jolla epäillään olevan hallussaan suuri kassa käytettävänään
vastavallankumoukselliseen tarkoitukseen, vaatia tarkastettavakseen
tilikirjat ja kassa sekä, jos tarpeelliseksi havaitsevat, toimittaa
kotietsintä tai tarkastus. Jos tarkastaja havaitsee, että liike tai
yksityinen henkilö pitää hallussaan tavallista suurempaa kassaa, on
tarkastajalla oikeus ottaa liikenevä määrä kassasta haltuunsa ja
sijoittaa se asianomaisen henkilön tai liikkeen nimellä Suomen Pankin
lähimpään konttoriin pano- ja ottotilille.

Kaikesta päättäen tarvitsee kansanvaltuuskunta itämaille kai piankin
matkustaessaan sekä matkaeväitä että matkarahoja ja ottaa ne sieltä,
missä luulee niitä olevan. Ruokapuolen laita Pietarissa on niin ja
näin, ja kun omat uudet punaiset setelit eivät siellä käyne eikä Suomen
työväen tasavallalla siellä liene luottoakaan, on koetettava saada
povelle valkoista porvarillista rahaa. _Se_ siellä on hyvässä kurssissa.

*

Millä kylvetään?

Tampere on julistettu piiritystilaan, kaikki työt siellä ovat
keskeytyneet. Nyt siellä siis alkaa. -- Turussa jaetaan täydet annokset
ruisleipää. Kuuluu olevan "Hankkijan" siemenviljaa, itäväisyyden mukaan
säkkeihin valmiiksi lajiteltua. Milläs elokuussa kylvetään? Elokuussa
-- kuka nyt niin pitkälle ajattelee, mokomiakin rauhanajan huomisia
pikkuhuolia. Kylväkööt lahtarit peltonsa, mitä se meihin kuuluu!

*

Laulaen päin.

Kuinka monennen sadannen kerran lieneekään alkanut heikäläinen
sanomalehtiartikkeli näillä sanoilla: "Porvariston valkoinen
kaarti hyökkäsi raivoisan pedon tavalla köyhälistön niskaan;
salakavalasti vainoten se oli jo kauan sitä väijynyt" -- joilla
taas muuan niistä alkaa. Siihen tottuu niin, että tuntuu tyhjältä,
kun se alkulause puuttuu. Nyt se on alkulauseena erään artikkelin
loppulauseeseen, joka kuuluu näin: "Yksimielisyyden yhteishengen
elähyttämää vallankumousarmeijaa ei voi mikään porvariston pakko- tai
palkkasoturijoukkio kukistaa. Valkokaartin joukkueet jo vapisevat
punaisten sotilaitten rautaisessa syleilyssä. Viestit kertovat,
että itäisellä rintamalla hyökkäävät punakaartilaiset laulaen päin
vihollisen tykkien jyrinää. Sellaisen urhoollisen joukon voittokulkua
ei mikään porvarismahti pysty pidättämään."

*

"He ja me".

Sattuu "Tiedonantajasta" silmääni erään naiskirjailijan Lyyli Avannon
näin kuuluva purkaus:

"Elkööt mainitko enää veljen nimeä. Sillä me emme enää tunne muun
perheen jäseniä, emmekä muita sukulaisiksemme laske, kuin ne, jotka
salaa ja julki meidät tunnustavat. Ja sen perheen isä on Tuska ja äiti
Kärsimys. Niitä eivät _he_ tunne, eivätkä siis voi, eivät tarvitse --
eivät saa tuntea meitä. Enempää kuin me heitä."

"Olkoot he tästä alkaen he. Me olemme me. Kaksi erilaisuutta. Kaksi
vennonvierasta heimoa, ilman minkäänlaista oikeutta tai velvollisuutta
toisiensa suhteen. Siis, pesäero niin täydellinen, niin päivänselvä,
ettei siinä ole enää parsimisen sijaa. Ei saa olla. Eikä tule koskaan
olemaan!"

"Sillä me, mekin osaamme jo katsoa pitkin nenänvartta alas. Eikä
katseemme enää ikinä nouse heitä kunnioittaen, ihaillen ihmettelemään."

"Mutta voi heitä nyt! Mistä nyt kantajan saavat, syöttäjän, juottajan,
lämmittäjän, suojelijan, puolustajan --? Mistä orjan, sylkyastian --?
Kenen nyt katuloakseen katsonevat --?"

Lyyli parka!

*

Kevät saapuu -- eikä saavu.

Kevät saapuu, kevään kevät. Aurinko jo lämmittää. Taivas kaareilee
korkeana, horisontti siintää. Muistuvat mieleen ajat, kun kadut olivat
sulaneet, rattaat rätisivät, huusin ajurin, nostin matkalaukkuni toisen
viereeni, toisen hänen jalkainsa alle ja lähdin ajamaan asemalle,
matkustaakseni Hankoon ja Hangosta ulkomaille -- valoisiin, iloisiin
maihin, virkistymään, oppimaan, tekemään työtä akaasiain alla,
helppoa, vaivatonta, kaikki mennen kuin myötätuulta lehtipurjeessa
viiletellen. Pää oli täynnä aurinkoisia aatteita, verissä oli joka aamu
uudistuneen elimistön tuntu -- ei tulle minulle enää se aika. Siellä
on kai vieläkin painostavampi harmaus kuin täällä, aurinko paistanee
ihmiskuntaa ivaten siellä niinkuin täällä. Miten mahtaisi olla jossain
valtameren saaressa? Ei ollutkaan maailma vain _minun_ ilokseni luotu,
niinkuin luulin. Pommilinnut liitelevät Pariisin yllä ja akaasiain alta
korjataan verinen koulutyttö ja katuoja kurahtaa punaisena likaviemärin
nieluun.



Lauantaina 23 p:nä maaliskuuta.


Ennenkuin suo sulaa...

Eräässä "Työmiehen" tämänpäiväisessä kirjoituksessa rakennellaan ehkä
hyvinkin toteutuvia toiveita Venäjän vallankumouksen leviämiseen
Länsi-Eurooppaan ja sen kautta Venäjän vallankumouksen pelastumiseen.
Niin toivottomalta kuin vallankumouksen asia Venäjällä Brestin
rauhansopimuksen jälkeen näyttääkin, se kuitenkin siitä suoriutuu.

Kahdelta taholta uhkaa nyt kansainvälinen imperialismi työväen
Venäjää. Täällä lännessä hioo hampaitaan ja heristelee miekkojaan
kiireestä kantapäähän aseistettu saksalais-itävaltalainen porvaristo ja
kaukaisessa idässä liikehtivät japanilais-kiinalaiset joukot. Luulisi
ensi katseella, että täydellinen tuho uhkaa Venäjän vallankumousta.
Mutta onko asianlaita niin? Eikö ole joitakin tekijöitä, jotka estävät
ainakin toistaiseksi Europan imperialismia hyökkäämästä suorastaan
häikäilemättä Venäjän työtätekevän kansan kimppuun?

"Onpa tietenkin", vastaa kirjoittaja näihin kysymyksiinsä.

"Kuten tunnettua, odotettiin äsken suurella mielenkiinnolla työväen
vallankumouksen puhkeamista Länsi-Europassa. Mutta vakavista
liikehtimisistä huolimatta se ei kumminkaan puhjennut ilmiliekkiin.
Siihen oli omat syynsä. Vallankumouksen voimat olivat siellä kyllä
kypsymässä, mutta ne eivät kypsyneet vielä valmiiksi, sillä niiden
kypsymiselle _ei ollut todellista maaperää, ei ollut sitä äärimmäisten
olojen kärjistymistä, joka sytyttää vihanliekin hiljaisimmissakin
luonteissa, niinkuin oli Venäjällä ja meidän maassamme_. Tämä pettymys
Europan vallankumouksen puhkeamiseen nähden pakotti Venäjän työväen
vallankumouksen perääntymään, solmimaan mitä raskaimman rauhan
Saksan imperialismin kanssa ja siirtämään kaiken varalta Venäjän
pääkaupungin Moskovaan. Mutta Europan maissa ei silti ole kaikki
rauhallista. Venäjän vallankumouksen heittämät kipinät kytevät siellä
ja _vallankumous voi minä hetkenä tahansa puhjeta ilmiliekkiin_. Tämä
on se _ensimäinm tekijä, joka pakottaa imperialistisien kenraalien_
menettelemään varovaisemmin työväen vallankumouksen tukahuttamisen
suhteen vieraissa maissa, punnitsemaan tarkemmin jokaisen
toimenpiteensä."

"Onpa olemassa vielä _toinenkin tekijä_, joka ehkä vieläkin suuremmassa
määrässä on esteenä imperialismin hyökkäyksille. Ja tämä tekijä on
erimielisyys, etujen ristiriitaisuus itse imperialististen valtioitten
kesken. Tämä riita ei ole vielä läheskään päättynyt. Lännessä jatkuu
vielä sota Saksan ja Englannin välillä. Se sitoo Saksan käsiä. Samalla
tulee Saksan aina muistaa, että Englanti ei tule koskaan sallimaan
Saksan liioin varmistua Idässä ja voi tulla, ainakin silloin, kun Saksa
heikkenee, sekottamaan tämän meininkejä. Vasta sitten, kun työväen
vallankumouksen liekki leimahtaa yli koko kapitalistisen maailman,
voivat imperialistit jättää syrjään omat keskinäiset riitansa ja
ryhtyä yksimielisesti taisteluun työväenluokkaa vastaan. Mutta silloin
ei taistelekaan enää yksin Venäjän työtätekevä kansa, vaan kaikkien
kapitalististen maitten köyhälistö. Se vapautuu silloin lopultakin
kaikkien sovitteluhaluisten 'johtajain' kahleista ja ottaa kohtalonsa
omiin käsiinsä. Ja tämä köyhälistön vapautuksen hetki ennemmin tai
myöhemmin lyö."

Voihan olla, että tämä ennustelu todella toteutuu, mutta ennustelenhan
minäkin: ennenkuin siltä yleiseurooppalaiselta vallankumoukselta apu
ehtii tänne suomalaisen vallankumouksen hätään, on se asia täällä
järjestetty. Meidän kurki kuolee, ennenkuin heidän suonsa sulaa.

*

Nouseva kosto.

Kukapa nykyjään joutaisi kiinnittämään huomiotaan noihin
köyhälistökorttelien pieniin ihmisvesoihin, jotka ennen leikkivät
talojen likaisilla takapihoilla ja katuvierustoilla. Mutta jos
hetkiseksi pysähtyy vilkaisemaan heidän leikkejään nyt, niin huomaapa
niiden muuttuneen ja huomaapa samalla myöskin, miten tarkasti nämä
vesat seuraavat aikaansa ja mikä älykkyys heissä ilmenee.

Miten tärkeännäköisinä he lähtevätkään aina aamupäivisin liikkeelle,
pojat kiireestä kantapäähän asti aseistettuina puupyssyillä ja
miekoilla, tytöt puettuina laupeudensisariksi.

Tällä sotajoukolla on omat virastonsa ja laitoksensa mitä
monipuolisimpine koneistoineen, aina arsenaalista ambulanssiin asti.
Ja erittäin tärkeää osaa näytteleekin ambulanssi, sen huomaa jo
näistä laupeudensisarista, kun he täysissä virkapukeissa rientävät
taistelevien joukkojen mukana.

Taistelutantereina ovat esim. Sörnäisissä autiot kalliot ja läheiset
metsät ja siellä taistellaan milloin Suomen itsenäisyyden, milloin
sosialistihallituksen puolesta. Melkein aina ovat kumminkin vastakkain
punakaartilaiset ja lahtarit. Lahtareiksi valitaan joukosta aina
sellaiset, joista toiset eivät oikein pidä, ja sitten käyvät joukot
vastakkain. Lahtarit koettavat luonnollisesti rimpuilla minkä jaksavat,
mutta useimmassa tapauksessa saavat he selkäänsä, että roikuu. Joskus
käy niin, että joukot ovat tasaväkiset ja silloin tarvitaan joku
puolueeton välittäjä, mutta eipä siihenkään kelpaa kaikki.

Eräässäkin tappelussa, jossa punaiset ovat tapelleet Suomen
itsenäisyyden puolesta saksalaisia, ruotsalaisia ja lahtareita vastaan,
ei ole tullut lopullista ratkaisua ja tarjoutuu sitten valtio jos
toinenkin välittäjäksi, mutta ketään ei kelvoiteta. Viimein tarjoutuu
Belgia ja se hyväksytään yksimielisesti. Pieni Belgia, jonka suurvallat
ovat maan tasalle ruhjoneet, se, se vain ymmärtää sorretun Suomen
kohtaloa.

Eräässä toisessa tappelussa taas, jossa punaiset ja lahtarit tappelevat
vastakkain, joku suuri pojanjolli ei tiedä, mihin joukkoon menisi,
liehuu vain aina sillä puolella, joka näyttää olevan voitolla. Eräs
punaisten pikkusimpia kimpaantuu silloin, hyökkää epävarman kimppuun ja
kovenee: "Mene tiitä, tenkin pikkupolvali, kun tiinä haihattelet, etkä
tietä, mihin joukkoon tinä kuulut!"

Eräässä tappelussa taas on voitettu kaikki Euroopan lahtarit,
sosialistit ovat aseman herroina ja lahtarit ovat paenneet Kiinaan.
Kiinasta kumminkin lahtarit hyökkäävät kiinalaisten avustamina,
siinäkös tappelu, jossa kiinalaiset niinkuin lahtaritkin saavat
viimeisen läksynsä.

Taistelutantereelta korjaavat laupeudensiskot kuolleet ja haavoittuneet
ja ensi apu annetaan kenttäsairaaloissa. Sitten tuodaan sairaat
kaupunkiin. Eräänkin talon takapihalla on pieni loukko, jota käytetään
sairaalana, ja täällä tapaa eräs talossa asuva äiti poikansa paareilla
näköjään aivan hengettömänä. Äidille hätä käteen:

-- Oletko sinä loukkaantunut? hätäilee hän.

Ei vastausta.

-- No herranen aika! äiti hätääntyy yhä enemmän. Etkö sinä voi edes
puhua? -- Hän aikaa ravistella kuollutta. Vihdoin kiivastuu kuollut ja
kivahtaa: -- Enhän minä voi puhua, kun minä olen myrkytetty. Lahtarit
ovat ampuneet myrkytetyllä kuulalla.

*

Yllä oleva kuvaus on erään "Järjestöpojan" "Työmieheen" kirjoittama.
Hänen on otsakekin. Hän jatkaa vielä:

"Nämä ovat vain lasten leikkejä, mutta nämä leikkijät varttuvat vielä."



Palmusunnuntaina 24 p:nä maaliskuuta.


Palmut ja punaiset paperiruusut.

"Seuraavana päivänä, kun suuri kansanjoukko, joka oli saapunut juhlaan,
kuuli, että Jeesus oli tulossa Jerusalemiin, ottivat he palmupuiden
oksia ja menivät häntä vastaan ja huusivat: 'Hosianna, siunattu olkoon
hän, joka tulee Herran nimeen, Israelin kuningas.' Ja saatuaan nuoren
aasin, Jeesus istui sen selkään."

Se on osa tämän päivän tekstistä, yksi sen kauniin kirjan kauneimpia,
josta se on otettu, voimakkaimpia siitä saamiani vaikutelmia,
suuren kärsimysdraaman värikäs alkukohtaus, joka jo lapsena levitti
mielikuvitukseni siivet. "Ottivat palmupuiden oksia, ja menivät häntä
vastaan ja huusivat: hoosianna!" Oli kuin olisin itse ollut siinä
saattueessa mukana, pyrkimässä niin lähelle kuin pääsin toisten
lomitse ja kainaloiden alaitse. Ja me menimme lapset hoitajinemme ja
kelkkoinemme varhaisena, kirkkaana kevättalviaamuna ulos hankiaiselle,
juoksimme ilakoiden yli narskuvien peltojen, pitkin nietostuneita
aitovarsia, ohi riihien, yli männikkökankaan metsäniitylle, jossa
kasvoi hyötyisä pajukko, täynnä "kissoja", kevään ensimmäisiä kukkia.
Siellä laskettiin hyviä mäkiä. Aurinko nousi ja alkoi lämmittää ja
imi esiin ja levitti tyyneen ilmaan koivuista ja kuusista urpujen
ja havuneulain tuoksua. Ja palataan kotiin, pappilaan, jossa on
aamiaispöytä katettu ja isä kirkkoasussa, parta ajettuna ja kaulassa
tiukalla valkea liina. Ja oksat asetetaan maljakkoihin kaikkialle
huoneihin, saleihin ja kamareihin. Ja me hivelemme pienin sormin
silkkinukkaisia nuppuja ja hyväilemme niillä omia ja toistemme huulia.
Nypimme niitä irtikin ja leikimme, että ne ovat lampaita.

Ja koulussa vähän vanhemmalla iällä on tähän päivään kiinnitetty
muistoja kävelyistä toverien ja tyttöjen kanssa kimmeltävien hankien
yli Kallaveden saariin, jonne toisia nuorukais- ja neitoparvia
menee ja toisia tulee, kaikilla käsissään ja hatuissa ja rinnoissa
pajupalmukimput, sydämessä "onnen" ensi aavistuksia. Taustana tummahko
Puijo ja sitä vastaan valkoinen kirkontorni ja tyyneen ilmaan
kohoilevat savupatsaat.

*

Tulen juuri aamukävelyltä. Näin tyttöjä koristettuina tänäisen juhlan
kunniaksi punaisilla paperiruusuilla. -- Ne, jotka eivät tahdo
olla missään tekemisissä kirkon ja sen juhlien kanssa, kuitenkin
koristautuvat sen juhlaan, tehden sen omakseen omalla tavallaan.
Rauhan symboolin sijasta sodan punainen. Vastalause vanhaa traditsiota
vastaan. Pois sinä, minä sijaan! Niinkuin valloittajakirkko ennen
pakanoita käännyttäessään sijoitti omat juhlansa heidän juhliensa
päiviksi, niin nyt nämä pakanat vuorostaan. Olisi hauska tietää,
tapahtuuko se tarkoituksellisesti, taktillisesti, vaiko vain naivisti
tyttöjen puolelta. Ovat kerta kaikkiaan tottuneet koristeleimaan tänä
päivänä ja valitsevat puolueensa värin, veriruusun, jolla muuten
kylläkin, koristelijain hattaramaisuudesta huolimatta, saattaa olla
hyvinkin syvästi aatteellinen merkitys.

*

Maailman suurin vallankumous ja sen pienin.

"Tiedonantajalla" on tänään omalaisensa juhlasaarna silläkin päivän
merkityksen johdosta, tekstinä oppi-isän Karl Marxin lauselma, joka
kuuluu näin:

"Vallankumouksellinen toiminta on ainoa keino, jolla voidaan lyhentää
vanhan yhteiskuntajärjestyksen kuolinkamppailua ja huojentaa uuden
yhteiskunnan verisiä synnytystuskia."

Ja sen mukaisesti lehti koettaa todistaa, että tämän ainoan keinon
välttämättömyys meilläkin oli olemassa.

Aseihin eivät Suomen työläiset tarttuneet kevytmielisesti ja tarkoin
ajattelematta, ei hetken harkitsemattoman päätöksen nojalla, vaan koko
kansan ja sen tulevan sukupolven onnea varten.

Tunnustus, että kapinaan siis käytiin pitkällisen harkinnan ja
kauan kypsytetyn päätöksen jälkeen, eikä, niinkuin tähän saakka
aina ja aina on uskoteltu ja väitetty, siitä syystä, että porvarit
aseistautumisenaan ja alkamalla hyökkäyksen pakottivat työväen
tarttumaan aseihin? -- todettakoon mielihyvällä. Kansanvaltuuskunnan
virallinen äänenkannattaja sen nyt itse myöntää, vihdoinkin,
peittelemättä. Kapina oli siltä taholta ainakin johdon puolelta
päätetty ja valmistettu oppi-isän ohjeita seuraten.

Tämä välttämättömyys perustellaankin. Heille, joita vastaan kapinaan
käytiin, sanotaan: "Te olitte kuuroja ja sokeita siihen aikaan, kun
työläisluokka kärsivällisesti, joskin vakavasti, viimeiseen asti koetti
rauhallisin keinoin saavuttaa oikeuksiaan. Te silloin ylimielisesti
pilkkasitte sen ponnistuksia ja uhkasitte virkavaltaisella väkivallalla
masentaa tyytymättömyyden ilmaukset. Työläisluokka rukoili: Kumotkaa
meitä niin raskaasti painavat orjalait, esim. torpparilaki. Valtaluokka
vastasi: Ei ainakaan ensi kiireessä. -- Työläisluokka anoi edelleen:
Vapauttakaa meidät valtiokirkon ikeestä. Vastattiin: Vielä me
tarvitsemme kirkkoa eräitä vuosikymmeniä. -- Kun nälänhätä ahdisti,
pyysi kansa: Jakakaa meidän kanssamme leipänne, jonka te olette meidän
avullamme saaneet, sillä mehän olemme kyntäneet ja kylväneet pellot! --
Silloin tuotiin ruutia ja helvetinkoneita: näistä saatte, mutta ette
leipää."

Siis torpparilaki, valtiokirkko ja lyijy ja helvetinkoneet
elintarpeiden sijasta -- niiden tähdenkö kaikki tämä? Syiden suunnaton
heikkous osoittaa, että mitään pakottavaa välttämättömyyttä sittenkään
ei ole voinut olla olemassa, sillä kuka täällä antoi lyijyä, ennenkuin
sillä täytyi puolustaa omaa henkeään. Ja milloin on käytetty
helvetinkoneita? Kumousta valmistettiin, muut esitetyt syyt ovat
tekosyitä.

Mutta kuinka minä kimmastunkin heihin -- kuitenkaan minä en voi itseäni
silmästä silmään katsoen kieltää, että syitä sittenkin on, joskaan
ei _tähän_ vallankumoukseen, niin ainakin _vähää vaille_ tähän, ja
että Marx saattaa olla oikeassa. Vallankumous ei ollut _meillä_ ainoa
keino, ei ainakaan tällä kertaa, mutta kuka tietää, eikö se joskus
olisi voinut tulla sitä olemaan, sillä miksipä meillä valtaluokat
pohjaltaan olisivat toisenlaiset kuin muuallakaan maailmassa, jossa
kaikkialla ja kaikkina aikoina lopulta on paaduttu ja päädytty
sälyttämään alaluokan niskaan niin paljon kannettavaa, että sen on
täytynyt voimanponnistuksin karistaa se hartioiltaan, katkoa köytensä
teräaseella, kun solmut ja silmukat eivät ole mitenkään muuten
auenneet. Eihän kukaan meistä valkoisimmistakaan ja yhteiskuntaa
säilyttävimmistäkään kiellä, että Ranskan vallankumous oli välttämätön
koko sen kansan pelastamiseksi, ja olemmehan täällä laillisimmatkin
pitäneet selviönä, että vallankumouksen Venäjälläkin täytyi tapahtua
verisesti, muuten ei siellä olisi päästy alkuunkaan. Ja me olemme
tyytyväiset, iloitsemme, että se tapahtui siellä niin meidänkin
hyväksemme. Säälimmehän tosin meriupseerien murhia, mutta kohautimme
samalla olkapäitämme: niiden joukossa oli luultavasti montakin
kohtalonsa ansainnutta. Ja kuka tässä maassa ei iloinnut, kun Bobrikoff
kaatui ja Plehve murhattiin -- sanokaamme teloitettiin -- koko
vapauteensa pyrkivän Suomen ja Venäjän nimessä ja puolesta ja hyväksi.

Hehän olivat _syyllisiä_, mutta tässä meidän kapinassa teurastetaan
syyttömiä. Mutta niitä syyttömiä on mennyt kaikissa vallankumouksissa,
persoonallisesti syyttömiä, mutta ei suinkaan Ranskan, vielä vähemmän
Venäjän vallankumouksen sen tähden mielestämme suinkaan olisi pitänyt
jäädä tekemättä.

Oikeastaan emme me, tai ne, jotka eivät hyväksy tätä aseellista
kumousta, lopulta sittenkään vallankumouksiin nähden valita muuta kuin
_tapaa_, sitä tapaa, millä tapetaan, ja myös ketä tapetaan, ei itse
tappamista. Mutta niin pian kuin kerran ollaan tappamisen oikeutuksen
kannalla, on verrattain toisarvoista, miten ja missä mitassa se
suoritetaan ja käytetään keinona sen takana olevan ja sitä elähyttävän
aatteen puolesta. Se, joka ei sitä yleensä, periaatteellisesti,
tuomitse, ei voi tuomita sitä sen hairahdustenkaan vuoksi. Siitä
ei pääse millään vikuroimisella. Ei siitä voi vikuroida pois edes
koettamalla osoittaa, että _se_ aseellinen vallankumous -- niin no, se
tietysti! -- oli oikeutettu, mutta _tämä_ -- totta kai! -- tämähän on
ihan toista!

Ne on aina ja kaikkialla yhtä tuomittavia, samoin kuin sota. Ja jos
yhden ymmärtää ja antaa anteeksi, niin täytyy suhtautua samalla tavalla
toiseenkin. Ne ovat molemmat historian kulkua, visseistä edellytyksistä
ja välttämättömyyksistä johtuneita. On tyhmä se kyntäjä, joka kiroo
kiven, joka katkaisee hänen auransa kären. Ja niin on sen, joka
joutuu lähemmässä tai kaukaisemmassa tulevaisuudessa langettamaan
tuomiota tästä meikäläisestä, tehtävä se aivan toisessa mielessä ja
mielentilassa, kuin mihin meillä näytään valmistauduttavan. Kapina on
tietysti kukistettava, s.o. paha kivi kaivettava maasta ja siirrettävä
pois, mutta _tapa_, millä se tehdään --? En enää epäilekään, että
suorituksemme tulee tapahtumaan kiukun ja koston ja äärimmilleen
ärtyneen hermostuneisuuden merkeissä, niinkuin Ranskassa 1871.
Sillä miten me valkoiset olisimme enkelimpiä kuin ihmiset yleensä,
samoinkuin punaisetkaan tuskin ovat olleet perkeleempiä kuin muutkaan
maailmanhistorian punaiset.

Tätäkö minä uskallan ajatella, jopa panna paperille osaksi viholliseni
hyväksi -- juuri nyt? Mutta minä tunnen kuin vaipuisi pohja jalkojeni
alta, ellen sitä sano ainakin itselleni.

Niin, nythän on, huomaan, vallankumouksen vuosipäivä, sen, joka alkoi
palmusunnuntaina vähää vaille kaksituhatta vuotta sitten. Se suuri
kumousmies ajoi silloin aasin selässä pääkaupunkiin, kansan huutaessa
hoosiannaa sille, joka tulee Herran nimeen. Hän suoritti sen omalla
tavallaan -- uhrasi _ainoastaan_ oman henkensä, mutta suoritti sen
sittenkin, historian ainoan, oikean, suurimman. Täällä suoritetaan yhtä
sen pienintä, sekä tarkoitukseen että tapaan nähden.



Maanantaina 25 p:nä maaliskuuta.


Tämä on myös uskonsota.

Jonossa seisoo vanha, hyvissä vaatteissa oleva työmies, jossa ei ole
vähimmässäkään määrässä huligaanimaisuutta eikä yllyttajämäistä, vaan
joka kaikesta päättäen on vain sellainen valveutunut, yhteisiä asioita
seuraava ja harrastava n.s. rehellinen työmies. Hän ei nähtävästi ole
kapinassa aktiivisesti mukana, tuskinpa niin vanhaa miestä pantaisiin
vahtiinkaan. Mutta kun tuulee ja rätkii räntää kolealta taivaalta ja
toinen huomauttaa, että ei niillä nyt ole hyvä olla tämmöisellä ilmalla
siellä rintamallakaan, huokaa hän: "ei ole; kun voisin, menisin heittiä
avustamaan, vaikka ma vain heitin hevosiaan ruokkoisin."

Tuo heidän vilpittömyytensä, hartautensa ja yhteenkuuluvaisuuden
tunteensa se minua aina järkyttää ja kammottaa tulevaisuuteen nähden.
Ne ovat niin tosissaan, niin hirvittävän tosissaan, ne uskovat, tämä on
heille uskonsotaa, taistelua enemmän uskon ja vakaumuksen kuin aineen
ja etujen puolesta. Kuunnelkaa vain äänen värähdystä, kun hän lausuu
sanat: "tämä työväen asia", "tämä köyhälistön asia". Se on muuttumassa
heille, osalle heistä, juuri yksinkertaisimmille, pyhäksi sodaksi, ja
vaikka heidät kukistetaan ja sitten heidän tilaansa parannetaan, jää
se polvesta polveen heidän, tällaisten, veriin ja muistotieto sitä
ylläpitää ja heidän runoutensa -- jota on -- sitä ihannoi. Ja kuta
huonommin heidän käy, sitä enemmän se siksi muuttuu, -- ja kuta enemmän
me teemme virheitä, sitä enemmän saapi se virikettä.

Jonossa kerrotaan, että Haapalainen on vangittu. Muuan nainen silloin
huudahtaa auton perään, joka ajaa ohi: -- Tuossa sitä nyt viedään. Se
on maailman suurin roisto! -- Mistä te sen tiedätte? -- Miksen sitä
tiedä, kun olin kymmenen vuotta naimisissa hänen kanssaan.

*

Eräiden sosialistien selostus.

Vapaa Sana n:o 20 julkaisee eräiden kapinaan osaaottamattomien ja
sitä vastustaneiden sosialistien selostuksen kulissien takaisista
interiöreistä ennen kapinan alkamista. Siinä väitetään, mikä
jo ennenkin on luultu tiedettävän, että punakaarti yhdessä
venäläisten kanssa teki kaappauksen myöskin työväen omassa
keskuudessa. "Kun valtiokaappaus toimeenpantiin, ei kysytty lainkaan
sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän mielipidettä, ja puolueneuvosto
kutsuttiin asiasta päättämään vasta viikon päästä tapahtuman jälkeen,
jolloin jokainen julkisesti vastaan asettuva olisi joutunut pistimien
kärkeen. Niinkuin tämä valtiokaappaus on tapahtunut yleisillä vaaleilla
valittua kansaneduskuntaa kohtaan, oli se kaappaus myöskin itse
puoluetta vastaan."

*

Ei bolshevikkeja.

Turussa olevat matruusit ovat saksalaisten tulosta tiedon saatuaan
ja heidän pelossaan naulanneet katukulmiin ilmoituksen, että heidän
aluekomiteansa on lakannut toimimasta. Päälliköilleen he ovat
ilmoittaneet, etteivät he ole bolshevikkeja. Siellä olevasta laivoista
ovat punaiset liput poistetut ja mastoon on nostettu Andreaksen lippu.

*

Tietoja Tampereelta.

Eräässä yksityisessä kirjeessä Tampereelta t.k. 22 p:ltä kerrotaan,
että Mannerheim on antanut vaatimuksen antautumisesta. "Määräaika meni
umpeen viime perjantaiaamuna t.k. 22 p:nä. Vaatimusta ei noudatettu.
Hänen joukkojaan on jo Kangasalan kirkolla ja Aitolahdella. Hänen
tiedustelijansa kulkevat kaikkialla kaupungin läheisessä ympäristössä.
Yöllä 22 p:ää vasten arveltiin hyökkäys tulevaksi ja jo k:lo 5
suljettiin kaikki liikenne kaduilla, mutta yö kului kuitenkin
rauhallisesti, joten k:lo 8 aamulla päästiin ulos. Herrasmiehet eivät
juuri voi liikkua kaduilla. Pakko-otto patteritöihin, varustuksia
Epilässä ja Pyynikillä. Kanuunoita kaupungin ympäristöissä. Tulta
aiotaan johtaa Tammelan kaupungin osassa keuhkotautiparantolasta,
minkä katolta on laaja näköala. Kuularuiskuja pääkatujen ullakoilla,
mutta muuten sotilaallisesti katsottuna kaupunki turvaton. Esikunnat
karkasivat vieden palkkarahat, sen vähän kuin rahoja olikaan.
Keskiviikkona valittiin uudet johtajat Salmela ja Rahja, samalla kuin
esikuntapäällikkö Hyrskymurto, jonka ei onnistunut paeta, vangittiin.
Hän muuten kovasti vaati kaupungin antautumista taistelutta, koska
puolustus on toivoton. Punaiset tarjoavat yksityisesti aseitaan sitä
vastaan, että saavat ruokaa ja turvaa. Niiden tila on ikävä. Näkevät
huutavaa nälkää, vieläpä täälläkin, rintamasta puhumattakaan. Viime
yönä kieltäytyi kaksisatamiehinen osasto lähtemästä ulos kaupungista
Kangasalle, koska heillä ei ollut ruokaa ja koska pitivät joukkojaan
liian pieninä ja väsyneinä. Valkoiset ovat kauhu, josta puhutaan kuin
kuolemasta. Täällä lasketaan noin 8,000 miehen saarroksiin joutuneina
olleen pakoitetun antautumaan Vilppulassa ja Korkeakoskella. Se
sotaliike ei kuitenkaan liene vielä päättynyt. Panssarijuniaan saavat
kiittää, että osakaan heidän joukoistaan pääsi perääntymään. Nämä
junat ovat myöskin tulleet kelvottomiksi. Toinen suistettiin kiskoilta
Siitamassa ja toinen ohjattiin yöllä eilistä vastaan kollisioniin
sen kanssa, jossa siitä toinen vaunu vikaantui, niin että molemmat
pikatykit menivät rikki, ja on se nyt täällä ratapihalla. Muuten on
täällä valmiina vetureja ja vaunuja kaikkien johtajien poisviemiseksi
kaupungista, eikä muuten kukaan vähänkään asiaa tunteva sosialisti enää
luota voittoon. Tänään ovat kuitenkin hieman rauhallisempia, sentähden
että etelästä on saapunut pienempiä apujoukkoja. Ne eivät kuitenkaan
vaikuta mitään. Aitolahden Kuikkaan kartanossa on valkoisten etujoukot.
Punaiset perääntyneet tänä aamuna kansanedustaja Linnan taloon,
joka on noin kaksi kilom. Tampereelta. Luopioisista punaiset ovat
perääntyneet Hauholle. Valkoiset Pälkäneen ja Kangasalan kirkonkylissä.
Kangasalan asema on vielä tätä kirjoitettaessa punaisilla. Helsingin
radan katkaisua Toijalassa odotetaan pian. Valkoisten etujoukkoja
on eilen iltapäivällä ollut Ylöjärven Pohtolassa, joka on kaupungin
länsipuolisella rajalla. Kaupunki eilenillasta piiritystilassa.
Pakko-otolla saatiin eilen aamulla satakahdeksan miestä vaihtoihin.
Porvarit loistavat poissaolollaan. Oriveden taistelussa punaiset
menettivät kaksikymmentäyksi kanuunaa."

*

Toistaiseksi ei myödä lippuja Hyvinkäätä edemmä. -- Tampereen huhutaan
olevan vallatun ja Lempäälän sillan räjäytetyn. Sähkösanomia ei mene
Poriin, Tampereelle eikä Turkuun.



Tiistaina 26 p:nä maaliskuuta.


Pyhä Ilion ei saa kaatua.

Olen aina rakastanut ja ihaillut Ranskaa, josta olen, lähinnä
Skandinaviaa, erittäinkin Norjaa, saanut henkisesti kaiken, minkä
voi ulkomaailmalta saada. Kun ensi kerran elämässäni, lähempänä
kolmeakymmentä, pääsin ulkomaille, kiidätettiin minut suoraan
Pariisiin. Siellä sain maailman näyttelyn panoraamaitse silmäillä
hiukan muihinkin maailmoihin, aina itämaille ja Afrikaan. Siellä sain
käsityksen siitä, mitä maailma on, mitä yleisihmisyys. Siellä ranskaa
oppien opin oman kielenikin ja ymmärtämään oman maani. Siellä sain
käsityksen taiteesta ja tyylistä. En siellä mitään opiskellut, mitään
erikoisesti tutkinut, se vain tuli eläen ja hengittäen. Näin siellä
joskus unta, että olin palannut kotimaahan. Se oli painajainen, josta
herättyäni tyynyni oli märkä. Olin itkenyt unessa sitä onnettomuutta.
Minussakin toteutui, mikä muissakin, että jokaisella meistä on kaksi
isänmaata, oma maamme ja Ranska.

Riemukaaren alla Champs Elysées'n päässä kertoi minulle opas
ylpeydellä, että sen alaitse eivät saksalaiset olleet kulkeneet, vaikka
marssivatkin ohi. Vaimot ja lapset olivat piirittäneet sen ahtautuen
yhteen sen alle ja ympärille, eivätkä voittajat sentään hennoneet
heitä ampua. Olin ylpeä kummankin puolesta, mutta kaikki myötätuntoni
tietysti oli ranskalaisten puolella, niinkuin se yleensä aina on ollut
voitettujen puolella -- tähän asti. Sodan alussa olivat tunteeni ja
niistähän nyt on puhe -- kokonaan Ranskan ja Belgian puolella. Iloitsin
Marnen voitoista. Ei moni Ranskan-ystävä tässä maassa sitä enää silloin
tehnyt.

Ja melkein kauhistuen minä nyt totean, että kun kuulen liittoutuneiden
tappioista, ja että Pariisia on pommitettu 120 kilometriä kantavilla
tykeillä ja täällä uskotaan ja toivotaan, että Pariisi kyllä
valloitetaan ja Saksa sanelee siellä rauhanehdot, minä siitä, joskin
häpeän iloita, en kuitenkaan tunne erikoisempaa suruakaan. Saksan
voitto ranskalaisista merkitsee nyt meidän lopullista voittoamme
venäläisistä. Semmoisia ne meissä ovat ne n.k. parhaat tunteemme. Oma
etu on aina piru temppelin harjalla.

Mutta ei sittenkään, Pariisia ei saa pommittaa, ei saa tulla se
päivä, jolloin pyhä Ilion kaatuu. Se on liian suuri maksu meidän
itsenäisyytemme hinnaksi. Liian suuri siksikin, että meillä ei olisi
varaa sitä hintaa siitä maksaa.

*

Valpas tarjoo rauhanpiippua.

Valpas, se vanha irokeesi-intiaani, joka kaiken ikänsä on ollut
sotapolulla, on nyt ehkä viimeinkin saanut tarpeekseen skalppeja
vyöhönsä, lähtenyt rauhanpolulle ja ehdottaa tomahavkin kaivamista
maahan ja rauhanpiipun sytyttämistä porvarillisten kanssa. Hän on
tavannut edusm. Lohen ja tarjonnut välitystään rauhan aikaansaamiseksi
millä ehdoilla hyvänsä. Lohi oli vastannut, ettei hän voi tehdä mitään
asiassa. Sopivissa tilaisuuksissa, kun joukot jollain hetkellä menevät
pitemmälle kuin missä hän uskaltaa olla mukana -- niinkuin viime
keväänä valtuusmiehiä vankina pidettäessä -- merkitsee Valpas aina
eriävän kantansa ja luultavasti on tämäkin sitä. Kettu kuulema joskus
pelastuu ajavien koirien käsistä viskautuen selälleen, heittäytyen
hyväksi ja nuollen niitä turpaan. Joskus se kuuluu onnistuvankin, mutta
vanhat kettukoirat eivät anna pettää itseään. Ja niin tulee käymään
nytkin.

Sittenkun punaisten johdossa oli tapahtunut palatsivallankumous ja
jyrkimmät ainekset päässeet voitolle uudistaen punaisen kaartin
johdonkin, on väsähtävä sävy saanut väistyä ja nyt puhalletaan
sotatorvea entistä kiihkeämmin ja voitonvarmemmin. "Nyt on tullut
suurten taistelujen vuoro. Köyhälistöltä kysytään nyt rautaisia hermoja
ja päättäväistä toimintaa. Mikään porvarismahti ei voi ehkäistä
yksimielisen vallankumouksellisen köyhälistöarmeijan voittokulkua! --
Aseelliseen hyökkäykseen maan työväkeä vastaan ryhtynyt riistäjäluokka
tuntee lopullisen kohtalonsa hetken pian lyövän. Nopeaan toimintaan,
toverit! Aseihin jokainen torpan ja töllin mies!" j.n.e.

*

Lakilapsonen.

Ovat vielä viimeisillään tekaisseet lakilapsosenkin, jolle on annettu
nimeksi "Laki väliaikaisesta vuokratalon verotuksesta kaupungissa".
Jokainen kiinteistön omistaja suorittakoon vuokratulon veroa 10 %
vuokratuloista. Laki "astuu voimaan heti" -- ja lakkaa yhtä pian
olemassa voimasta, jos koskaan astuukaan voimaan.

Mihin nämäkin pikkuäpäräparat joutunevat, kun aika isistä jättää.

*

Eräs kokous.

Eilen oli kokous, johon olin pyytänyt eräitä kansanvalistusta
ja edistystä harrastavia henkilöitä saapumaan keskustellaksemme
erään ehdotuksen johdosta, jonka olin heille tehnyt ryhtymisestä
isänmaalliseen taisteluun ja toimintaan kansan eetillisen kasvatuksen,
laillisuuden, oikeuden ja totuuden puolesta isänmaattomuutta,
laittomuutta, vääryyttä, valhetta ja siveettömyyttä vastaan.
[Ks. Hajamietteitä kapinaviikoilta II s. 114.] Olin ajatellut,
että tätä toimintaa varten olisi aikaansaatava toimisto kansaa
valistavien sanomalehtikirjoitusten hankkimiseksi, joita sitten
tarjottaisiin varsinkin maaseutulehdille. Kokous pidettiin salaisesti,
niinkuin tarpeellista oli, ja varmimmaksi paikaksi katsottiin
Kansanvalistusseuran toimisto kaukana Töölöössä. Siihen oli saapunut
kymmenkunta eri aloilla toimivaa henkilöä, joiden nimiä en pane tähän
julki, koska pääasia on, että heidän mielipiteensä tulevat merkityiksi
muistiin.

Kun olin avannut kokouksen selittämällä sen tarkoituksen ja esittämällä
aikaisemmin laatimani kirjoituksen nojalla ehdotuksen eetillisen
valistustoiminnan järjestämisestä, jonka päätarkoituksena olisi
etupäässä sanomalehti- ja muunlaatuisten kirjoitusten kautta taistella
sitä valhetta ja vääryyttä vastaan, joka on yhteiskuntaa vuosikausia
myrkyttänyt ja lopuksi kansamme veljessodan kauhuihin saattanut, ja
läsnäolleet suhtautuneet mitä myötätuntoisimmin esitettyyn ajatukseen,
valitsi kokous puheenjohtajaksi minut.

Kysymyksestä syntyi vilkas ja monessa kohden syvälle uurtava
keskustelu, johon nykypäiväin raskaat olosuhteet loivat vakavan
sävynsä. Ajatusten vaihdosta kävi ennen kaikkea selville suunnitellun
valistus- ja uudistustyön ehdoton tärkeys, johon nähden kaikki puhujat
olivat poikkeuksetta yksimieliset; ainoastaan käytännöllisissä
kysymyksissä ilmaantui jossain määrin eriäviä mielipiteitä. Eri
puhujain lausunnoista mainittakoon seuraavaa:

_Ensimäinen puhuja_, joka aloitti keskustelun, huomautti, että kyseessä
olevan toiminnan menestys tietysti kokonaan tulee riippumaan siitä,
missä hengessä ja millä tavalla työ suoritetaan. On olemassa ehtoja,
jotka ovat välttämättömästi toteutettavat, jos mieli tosituloksiin
päästä. On otettava huomioon se tilanne, joka rauhan päätyttyä
syntyy: suuria joukkoja punaisia tullee mahdollisesti lähetettäväksi
vankileireihin. Toisia heistä muuttanee Venäjälle. Tuhannet ovat
kaatuneet. Kaikkien näitten perheet joutuvat työttöminä tuuliajolle.
Tehtaat ovat seisahduksissa. Leipää ei piankaan saatane. Ja monessa
paikoin ei työnhaluisia punaisia varmastikaan oteta vastaan. Asiain
näin ollen, arveli puhuja, ei mainitunlaatuinen kirjallinen toiminta
yksinomaan paljoakaan tepsi. Sillä ei semmoisenaan tule olemaan
tarpeellista vastakaikua. Eetillinen opetus menee yli päitten. Onhan jo
monesti kuultu lastenkin herjaavan: "En perkele välitä Jumalasta enkä
saatanasta!" Se valistustyö, joka tässä on kyseessä, olisi sen vuoksi
siihen tapaan järjestettävä, että se todella niin hyvin aineellisesti
kuin henkisesti _nostaisi_. On asetuttava mikäli mahdollista
ymmärtävälle kannalle. Ei saa kaikkea syytä toisten niskoille
heittää. Porvarillisellakin taholla on virheitä tehty. Kasvatus on
kohdistettava myöskin -- ja ensinnä -- voittajiin. Kansallistunto on
osoittautunut heikoksi; siitä on lähdettävä. Yhteiskunnan kosto elköön
voiton huumassa nousko yli lain ankaruuden. Johtajia on kyllä kaikella
ankaruudella rangaistava, mutta muille on laajassa määrin myönnettävä
amnestia. Toisella puolella on jotain hyvitettävä. Vankileireissä
olevia ja heidän perheitään on autettava. Yleistä mielialaa on kautta
linjan rohkaistava. Rakentavaan suuntaan on toimittava, työkansassa on
herätettävä jälleen toivoa ja luottamusta. Nyt suunniteltu toiminta
elköön muodostuko _porvarilliseksi_ agitatsioksi: se vain nostaisi
vastapuoluelaisten vihaa. Yritys on niin tärkeä, että olisi suunnaton
vahinko, jos se supistuisi ainoastaan työksi, jonka kautta yläluokka
valaisisi alaluokkaa.

_Toinen puhuja_ ilmoitti melkein kaikin puolin yhtyvänsä edelliseen
lausuntoon. Hän huomautti nykyhetken tehtävän jakaantuvan
kahdenpuoleiseksi: suoranaiseksi valistustyöksi ja valtiolliseksi
uudistustoiminnaksi. Mitä ensinmainittuun tulee, oli puhuja sitä
mieltä, ettei niitä henkilöitä, joita etupäässä tarkoitetaan, voida
saavuttaa, jos yksinomaan porvarillisissa lehdissä julkaistaan
kirjoituksia. Piti sen vuoksi lentolehtien levittämisen ja suullisen
toiminnan onnistuneempana, varsinkin jos esittämisen sävy on nostava
eikä alaspainostava, jommoista se suinkaan ei saisi olla. Mutta yleistä
mielipidettä oli pyrittävä ohjaamaan myöskin valtiollisiin tehtäviin
nähden, ja sen työn tuli kohdistua porvarilliseen yhteiskuntaan.
-- Valtiollisella alalla on taantumuksellista suuntaa vältettävä.
Äänioikeuteen ja kansalaisoikeuksiin ei pitäisi puuttua. Nykyinen
tilanne on parlamentaarista tietä korjattava. Torpparikysymys on ensi
tilassa ratkaistava. Kunnallissosialismia on toteutettava. Kuntien
on hankittava itselleen maata, ja sillä keinoin taloudellisesti
vahvistettava asemaansa, -- Muuten toivoi asian kehittyvän siihen
suuntaan kuin edellinen puhuja oli ehdottanut.

Huomautin tähän, että esittämäni suunnitelma kyllä on siksi laaja, että
siihen hyvästi mahtuu sekä kirjallinen että valtiollinen työ ja että
kirjoituksessani on selvästi viitattu myöskin porvariston syyllisyyteen.

_Kolmas puhuja_ oli sitä mieltä, että asian menestys riippuu etupäässä
edellä esitetystä näkökannasta. Porvaristoon nähden on ollut vallalla
mitä suurin epäluottamus. Ei mielellään oteta vastaan, mitä siltä
taholta sanotaan. Jos vielä kostotoimiin ruvetaan, niin yhä pahenee
asia. Luottamusta on saatava syntymään eri kansanluokkien välillä.
On tunnustettava, että on meilläkin paljon korjaamisen varaa.
Mitä pikimmin on ryhdyttävä uudistustöihin sekä taloudellisella
että henkisellä alalla ja niinmuodoin keskenäinen luottamus
herätettävä; ainoastaan sillä tavoin voimme toiminnallemme luoda
oikeata psykologista pohjaa, ainoastaan yhteiskuntaelämän syvemmälle
kyntämisellä valmistaa sivistyksen siemenelle hedelmällistä maaperää.
-- Oli samaa mieltä kuin ensimäinen puhuja: on ensiksi käännyttävä
sivistyneistöön.

_Neljäs puhuja_ kuvaili parilla esimerkillä, miten laajoissa
työväen piireissä vilpittömästi uskotaan punaisten taistelevan
oikeuden puolesta. Emmekö näe tuhansien heistä horjumatta uhrautuvan
uskotellun asiansa hyväksi? Siinä on vakavuutta takana. Meidän on
se tunnustettava. Emme voi enää palata vanhoihin muotoihin. Uutta
yhteiskuntaa on rakennettava. Synnintunnustuksella on aloitettava.
Syyt, jotka tähän tilanteeseen ovat johtaneet, on poistettava.
Kotikasvatusyhdistyksen toiminnassa on huomattu, että vain _asiat
puhuvat_. Pelkillä sanoilla ei pitkällekään päästä. -- Uudistustyö
olisi kohdistettava myös kirkolliselle alalle, sillä kirkkokaan ei ole
syyllisyydestä vapaa. Pääasia on, että autetaan eikä paineta alas.

_Viides puhuja_, kuten edellisetkin, huomautti, että sosialistien
puolella katkeruuden juuret ovat hyvin syvällä. Toiminnan muodot olisi
siitä syystä tarkoin punnittava. Tilannetta olisi arvioitava laajalta
kannalta ja puolueiden välisiä _liittymiskohtia_, niinkuin ylipäänsä
_tasoittavia toimenpiteitä_ ehdottomasti etsittävä. Sosialismia ei
ole pidettävä huliganismina -- vaikka meikäläisen sosialistisen
liikkeen differentiatsiokyky onkin osoittautunut heikoksi. Suurena
tekijänä kärsimiimme oloihin on ollut kansamme riippuvaisuus Venäjästä
ja myöskin se läheinen suhde Venäjän vallankumouksellisiin, jota
sosialistiset johtajat nähtävästi jo kauan ovat ylläpitäneet.
_Idän painajainen_ on tilanteeseen paljon vaikuttanut ehkäisten
maamme olojen tervettä kehitystä. -- Oli muuten sitä mieltä ettei
pitäisi tähän eetilliseen toimintaan laajemmassa määrin sekoittaa
konkreettista yhteiskunnallista reformityötä, jonka tekeminen kyllä on
katsottava erittäin tärkeäksi, mutta jota ei olisi yhdistettävä tähän
yleiseetilliseen valistustoimintaan. Siveellisen tunnon syventämistä
on nähtävästi aloitteentekijä tarkoittanut, ja puhuja tahtoi tätä
pyrkimystä kannattaa. Puoluetyöhön läheisesti liitettynä tämä
eetillinen pyrkimys ei saisi riittävää kantavuutta.

_Kuudes puhuja_ asettui uudistuskysymyksiin nähden samalle kannalle
kuin edellinen puhuja. Mitä syytöksiin porvaristoa kohtaan tulee,
halusi hän jyrkästi protesteerata sitä väitettä vastaan että sisäiseen
sotatilaan olisi vaikuttanut aikaisempain puhujain mainitsemat
yhteiskunnalliset puutteet. Epäkohtia on, mutta syy nykyiseen olotilaan
on venäläisten vaikutus, bolshevistinen henki, joka myrkyn tavalla
on meikäläisten vereen tarttunut. Ellei niin olisi, minkä vuoksi
käyttäisimme aseita punaisia vastaan?

_Seitsemäs puhuja_ kohdisti ajatuksensa etupäässä
tehdaspaikkakuntalaisiin ja nuorisoon. Kansanvalistustyö oli ollut
yksipuolista. Siihen oli sitten liittynyt suggestio utopistisesta
tulevaisuuden onnesta. Kun tämä utopismi nyt särkyy, aikaansaa se
kansan sydämeen haavan, joka ei liene helposti parannettavissa. Tämä
katkeruus tulee yhä kasvamaan, elleivät pettymyksestä kärsineet saa
vaikeassa tilassaan ymmärrystä osaksensa. Tärkeintä on nousevaan
polveen tähdätä työ. Jos se tapahtuu, voi nyt suunnittelun alaisesta
toiminnasta olla sangen hyviä tuloksia. -- Pyysi erityisesti saada
kiinnittää huomiota johtotoimen tärkeyteen.

_Ensimäinen puhuja_ vielä ilmoitti myöntävänsä, että kirjoituksilla
maalaislehdissä voisi kyllä hyvin paljon saada aikaan; sillä tavalla
voitaisiin esim. luoda opinioni, joka ei ehkä muuten syntyisi. Ja
kirjoitusten julkaisemiseen olisi heti rauhan palattua ryhdyttävä,
jotta sanomalehdistön suunta ja sävy alusta pitäen tulisi johdetuksi
oikeaan.

Kuitenkin tahtoi vielä painostaa sitä, että työttömille ja
leivättömille olisi ennen kaikkea hankittava elämisen mahdollisuus.
-- esim. siirtämällä ne maaseuduille, jossa vielä jonkun verran
leipää on ja missä apuväkeä maanviljelystöissä kylläkin kipeästi
tarvittaneen. Sillä tavoin saisi heille avatuksi uusia näköaloja. --
Tähän lisäsi, että kenties ei olisi paikallaan tässä liittyä mihinkään
tarkoin määriteltyyn poliittiseen ohjelmaan; kuitenkin olisi yhteisiä
suuntaviivoja ehdottomasti työlle löydettävä.

_Kolmas puhuja_ myönsi kuudennen puhujan olevan siinä oikeassa, että
suurimmat syyt epäilemättä ovat toisella puolella. Mutta tämä ei kumoa
sitä välttämättömyyttä, että luottamuksen suhde on saatava palautetuksi
ja että voittajan puolelta on lähdettävä liikkeelle.

_Toinen puhuja_ lopuksi totesi, että kaikilla näkyi olevan sama pohja
ainakin mitä työkansaan istutettujen vääräin käsitysten oikaisemiseen
tulee.

Periaatteellisen keskustelun tähän loputtua, tiedusteli puheenjohtaja,
olivatko läsnäolijat sitä mieltä, että toimintaan oli ryhdyttävä.
Yksimielisesti vastattiin tähän myönteisesti.

Päätettiin asettaa toimikunta, jonka tehtäväksi tuli laatia
seikkaperäisempi suunnitelma kyseessä olevaa toimintaa varten.



Keskiviikkona 27 p:nä maaliskuuta.


Vilppulan tappio -- provokatsion tulos.

Nyt on Vilppulan romahdus virallisesti myönnetty tapahtuneeksi.
Surusanomaa julistamaan on pantu vallankumouksen kaikkein korkein,
itse Manner. Niinkuin voisi ajatella, että _jos_ saksalaisten rintama
murtuisi, keisari Wilhelm, eikä Hindenburg tai Ludendorff, toisi siitä
sanan kansalleen ja pitäisi heti päälle rauhoittavan puheen.

Manner myöntää, että punainen armeija on ollut pakotettu peräytymään
Vilppulasta, että valkoisten joukot ovat jo Tampereella pommittaneet
sen esiseutuja, jopa ovat tunkeutuneet rautatielinjalle etelämpänäkin.
Ettei tämä pala olisi kovin karvas purra ja niellä, sokeroi Manner
sen nyt punaiselle mielelle niin makeaksi kuin mahdollista. Se on
tyylinäyte, jota en henno olla selostamatta.

Ketjumme ovat tähän asti edenneet kaikilla rintamilla. Siitä
huolimatta ei vihollista saatu ratkaisevasti lyödyksi, sillä se --
vekkuli -- vältteli huolellisesti ratkaisutaistelua. Mokoma hitaus ei
miellyttänyt vallankumouksellisia joukkoja. Tunkeuduttiin sitkeästi
eteenpäin varsinkin n.s. Vilppulan rintamalla. "Olosuhteitten vuoksi
se tapahtui syvissä kiiloissa. Rintama muodostui pakosta hevosenkengän
muotoiseksi ja venyi liian pitkäksi sekä samalla oheni. Tätä meille
epäedullista seikkaa käyttivät viholliset hyväkseen (!) ja suuntasivat
hyökkäysiskunsa kauemmas sivustoihin yrittäen saartaa pitkien
taistelujen väsyttämät joukkomme tuhotakseen ne. Viimeksi mainittu ei
kuitenkaan onnistunut. Vaikeasta asemasta pelastui kaartimme jotenkin
ehjänä, perääntyen Tampereelle ja sen lähistölle. Elävä voima säästyi.
Kaartin osastojen ja eräiden päälliköiden kylmä harkintakyky ja
tarmokkuus sen vaikutti. Aineellista menetystä ei kuitenkaan voitu
kokonaan välttää. Muutamia ensin käyttökelvottomiksi tehtyjä tykkejä,
vähän ampumatarpeita sekä vähän muuta tavaraa oli pakko jättää
kirvelevin mielin."

"Näin muodostuivat tapaukset viime viikolla pohjoisella, Tampereen
rintamalla, vallankumouksellisen taistelumme ensimäiseksi
vastoinkäymiseksi."

"Lahtarit eivät viivytelleet käyttämästä syntynyttä tilannetta
hyväkseen. Samalla kuin ne ahdistelivat Tampereelle perääntyneitä
joukkojamme kaupungin ympäristössä, heittäytyivät niiden toiset
joukot Kangasalta käsin Tampereen--Lempäälän rautatielinjaa kohden
ja näkyivät himoitsevan rautatielle hiukan etelämpänäkin. Tampereen
esiseutuja ne pommittelivat suurempaa vaurioita aikaan saamatta. Mutta
sekä Tampereella että Tampereen--Lempäälän rautatielinjalla pitävät
joukkomme puoliaan, jopa hyökkäilevät taas menestyksellä."

"Tampereen rintamalla kohtasi meitä ensimmäinen merkille pantava
vastoinkäymisemme. Älköön sitä sentään suuremmaksi tehtäkö, kuin mitä
se on. Vihollisemme nyt kyllä sen johdosta koettavat palkkalaistensa
laittamien nimettömien julistusten ja lähettämiensä kätyrien
avulla kylvää epätoivon ja epäluulon myrkkyä työläisjoukkoihin
rintaman takana, niinkuin ne ovat tehneet rintamallakin. Ovatpa ne
saaneet monia itsetiedottomia köyhälistöläisiäkin tarkoituksellisia
juorujaan ja valheitaan uskomaan ja levittämäänkin sekä siten
tekemään vastavallankumouksellisille suoranaista palvelusta.
Vallankumouksellisen armeijamme ja koko työväenluokan on noustava
moista vastaan kaikilla sekä aineellisilla että siveellisillä
voimillaan. Pidettäköön mielessä, että muilla rintamilla seisovat
joukkomme yhä lujina. Toisin paikoin ne etenevät varovasti, mutta
varmasti. Tampereen rintamalla saatu raskas isku ei murskannut Suomen
työväen nykyistä taisteluvoimaa. Vallankumouksellisen työväen lujissa
käsissä on sen asia edelleenkin."

Senkin valkoiset! Parjaavat, provoseeraavat, käyttävät heille edullisia
tilanteita hyväkseen.

Se Mannerista. Hän varoittaa lopuksi parjaajista ja provokaattoreista.
Ne on nyt ajettu matkaansa. Ja syystä kyllä. Sillä jos _niitä_ ei olisi
ollut, ei olisi tappiotakaan tullut.

Millaista tuo provokatsio oli, siitä kertoo "Työ"-lehti seuraavaa:

"Pohjoisella Vilppulan rintamalla olevien joukkojen ollessa
voitokkaassa taistelussa lahtarien kanssa, alkoi joukoissamme
levitä tietoja: 'Lahtarit tuhonneet oikean sivustamme kokonaan',--
'olemme kokonaan saarrettuja': -- huusivat joukkojen sekaan päässeet
provokaattorit. Tästä syntyi pakokauhu, kuten tunnettua, sellaisin
seurauksin, että joukkomme täytyi peräytyä. Kolme lahtarikaartilaista,
jotka ehken kaatuneilta tovereiltamme olivat saaneet korttimme ja
siten päässeet joukkoomme, päästivät taistelun kestäessä huudon,
että 'päällikkömme ovat pettäneet meidät ja järjestäneet niin, että
olemme kaikki tuhon omat', saaden tällä tavoin joukkomme hajalleen.
Jälkeenpäin asiaa tutkittua ja epäjärjestyksen saattaneet henkilöt
tarkastettua, löydettiin näiden paidankauluksesta lahtarikaartin
kortit."

"Nyt ovat asiat pohjoisella rintamalla taasen täydessä järjestyksessä
ja painaltavat poikamme hurjalla vimmalla eteenpäin ja saavat piankin
korjatuksi ne pienet vauriot, jotka lahtarien provoseeraus aikaan sai."

"Siis, korvat kuuroiksi provokatsionille ja ankarin tuomio sen
aikaansaattajille. Siitä riippuu taistelumme pikainen voitto!"

Ei näytä lopullinen voitto olevan kovinkaan tiukassa kantimessa, jos se
riippuu vain provokatsion torjumisesta.

Eiköhän tämä muuten jo ole liika paksua pajunköyttä?

Ovathan pohjalaiset poppamiehiä ja muutenkin suuria suustaan, mutta
tokkohan ne nyt sentään _sanan_ voimalla saivat Vilppulan rintaman
rikki?

*

Yhteiset tietotoimistot.

Suomen Kansanvaltuuskunnan Tietotoimisto on nyttemmin asettunut
suoranaiseen yhteyteen virallisen ranskalaisen tietotoimiston kanssa,
jolta se tulee saamaan säännöllisesti tietoja Ranskasta ja muualtakin
ulkomailta.

Tietäisikö tämä sitä, että Ranska on lähentänyt välejään niiden kanssa,
joiden kanssa sillä on yhteinen vihollinen, Saksa?

*

Eräs henkilö sanoi tänään jotakin, joka on laatuaan aika originellia.
Se ei ole enää valkoinen kanta, vaan oikein lumivalkoinen. Heti kun
kapina on kukistettu, pitäisi myöskin, sanoi hän, kukistaa Svinhufvudin
hallitus siksi, ettei se ollut paremmin selvillä asemasta eikä ryhtynyt
ajoissa tarpeellisiin varokeinoihin uhkaavan vaaran varalta. -- Jos
niin tapahtuisi, kumoutuisi ainakin mitä tehokkaimmin syytös, että
hallitus varustautumisellaan olisi _pakottanut_ työväen tarttumaan
aseihin.

*

Junat menevät vain -- pohjoiseen.

Että Tampere on, joskaan ei otettu, niin ainakin saarrettu, siitä on
todistuksena se, että junia ei enää ilmoiteta lähteviksi Tampereelle,
vaan pohjoiseen. Kai ne pian lähtevät vain itään -- ja sinne jäävät.
Sääli vetureita ja vaunuja.

Tampereelle on alkanut oikea kansanvaellus pohjoisesta. Kaikki, jotka
kynnelle kykenevät, pakenevat valkoisten tieltä.

Näsijärven jäällä liikkuu sankkoja joukkoja.

*

Järkevimmät sosialistit Tampereella, niiden joukossa osa
punakaartilaisiakin, olivat vaatineet suostuttavaksi Mannerheimin
uhkavaatimukseen, mutta eivät ole saaneet tahtoansa läpi. Tampere siis
täytyy Valloittaa väkirynnäköllä.

*

Maailma ylösalaisin.

Erään isännän luo Kalvolassa oli tullut kaksi hänen rintamalta
paennutta renkiään ja pyrkinyt sodasta tarpeensa saatuaan koreasti
töihin. Olisivat suostuneet rupeamaan vaikka ruokapalkoille,
rahapalkoista ei puhettakaan. -- "Eihän maar", sanoi isäntä, "kyll mä
sentään teitille palkankin maksan". Miehet neuvottiin halkometsään.
Menivät aamuhämärässä ja palasivat sieltä vasta 9:n tienoissa illalla.
Siinä tuli koko joukon yli 8 tunnin työpäivä. Isäntä veisteli miehille:
"Jos te aiotte näin hassusti huhtoa, loppuu minulta pianaikaa metsä."

*

Komeaa.

Sain vilkaista ruotsinmaalaiseen lehteen t.k. 19 p:ltä. Siinä
kerrotaan, että Svinhufvud on silloin ollut matkalla Berliinistä
Vaasaan. Berliinissä on ollut suuri banketti, jossa m.m. itse
Hindenburg on ollut läsnä. Hän on pitänyt puheen ja vakuuttanut,
että Suomi tulee saamaan Aunuksen ja Kuolan niemimaan. Malmössä
ovat Svinhufvudia vastassa olleet Suomen edustajat, Tukholmassa A.
Gripenberg, H. Gummerus ja H. G. Paloheimo. Myöskin ruotsalaisia
viranomaisia on ollut. Svinhufvudia on kutsuttu: "Hänen ylhäisyydekseen
Suomen tasavallan presidentiksi."

*

Sosialidemokraatinen militarismi.

Tähän kapinaan ryhtymisen puolustamiseksi ja perustelemiseksi on
punaiselta taholta esitetty senkin seitsemiä syitä, jotka tekivät sen
välttämättömäksi. Melkein joka päivä keksitään joku uusi. Viimeksi
uskotellaan tänään "Tiedonantajassa", että työväki tarttui aseisiin
pakollista asevelvollisuutta vastaan. Jos nykyinen luokkasota päättyisi
porvariston voittoon, olisi vakinaisen sotalaitoksen perustaminen
porvariston luokkavaltaa pönkittämään siitä varma seuraus. Sisäinen
militarismi olisi Suomeen luotu. Sen avulla kukistettaisiin n.s.
sisäinen vihollinen, sisäinen vaara, joka ei ole mikään muu kuin
sos.-dem. työväenliike. Sillä Rantakari on eduskunnassa sanonut,
että Bismarck on sanonut, että "sosialidemokraatinen kysymys on
militaristinen kysymys."

Ja sitäpä se todella ainakin tällä hetkellä tässä maassa onkin. Se
kysymys ei meillä ole mitään muuta kuin puhdas militaristinen kysymys,
kysymys siitä, kuinka _sosialidemokraatinen militarismi_ meillä saadaan
kukistetuksi.

*

Tulevat kieliolot.

Millaisiksi viralliset kieliolot meidän maassamme muodostuisivat, jos
kansanvaltuuskunta pääsisi niitä pitemmälle järjestämään, selviää
eräästä pienestä enteestä. Liikenneasiain valtuutettu Emil Elo ja
puhelinlaitoksen ylivalvoja Arthur Hellman määräävät, että sen jälkeen
kun venäläiset joukot ovat siirtyneet pois, ei ole enään tarpeellista,
että venäläisiä sotilaskomissarioita oleilee puhelinasemilla.
Koska maassamme oleilee sangen suuri venäläinen siirtokunta, joka
ei taida maamme kieltä, on puhelinasemain huolehdittava siitä,
että niillä kaikkina vuorokauden aikoina on venäjänkielentaitoisia
puhelinyhdistäjiä.

Niin kauan kuin Suomessa on venäläisiä, täytyy heitä siis palvella
heidän omalla kielellään. Saatuaan omakielisen _sanan_vaihdon
viralliseksi vaativat he tietysti siksi myöskin _kirjeen_vaihdon,
mikä tietysti myönnetään, koska heille on myönnetty kaikki muutkin
kansalaisoikeudet.

Lienevätköhän venäläiset joukot muuten todella jo siirtyneet täältä
pois? Satama on yhä laivoja täynnä ja musta- ja harmaatakkeja liikkuu
edelleen kaupungilla.

Tähän saakka on saanut liikkua kadulla klo 9:ään illalla, tästä lähtien
vain 8:aan. Ylihuomisesta alkaen suletaan kaikki yksityiset puhelimet.
-- Nämä määräykset vaikuttavat yhtä virkistävästi kuin "kyyhkyset".
Niitä ei ole tässä näkynytkään taas pitkään aikaan. Mutta luultavasti
tuli rukinsija jo katsotuksi.

*

"Muutama sana nykyisestä vallankumoussota-asemasta".

"Työmiehen" joku strateegi punoo ja punoo päätään sillä, että vaikka
asema yleensä ja varsinkin Vilppulassa on ollut niin erinomaisen hyvä,
niin mikä ihme siinä on, että Vilppulassa sittenkin tuli tappio.
Siellä oli tungettu kiilana eteenpäin, siellä oli sivustatkin saatu
nousemaan kiilan kären lähettyville ja kuitenkin tapahtui peräytyminen,
joka "jostain käsittämättömästä syystä sai paon luonteen". "Joukot on
vallannut joku käsittämätön joukkohermostuminen ja he ovat jättäneet
asemansa ja mitä edullisimmat puolustuskohtansa, joissa aivan pienillä
voimilla olisi voinut estää suurtenkin vihollisjoukkojen hyökkäykset.
Perääntymistä ei ole aiheuttanut valkokaartin voimakkuus, ei niiden
armeijan ylivoima, vaan, kuten jo sanottu, joukkojemme hermostuminen
-- ja sanottakoon suoraan -- käsittämätön hermostuminen. Sillä
sotilaallinen asema ei siihen voinut aihetta antaa. Seurauksena tuosta
perääntymisestä oli, että valkokaartilaiset pääsivät häiritsemään
äärimmäisen vasemman siiven liikennelinjoja ja etappi-yhteyttä ja siten
jonkun verran hidastuttamaan yhtenäistä sotatoimintaa ja tarkoituksia."

Mutta kun hätä on suurimmillaan, silloin on myös apu lähellä. On
keksitty keino vastaisten vaurioiden välttämiseksi.

"Yksi ja toinen on jo päässyt selville menettelytavasta, mitä tässä
luokkasodassakin on noudatettava, nimittäin yhtenäisen kiinteän
strategian sääntöjä. Rintama on luotava yhtenäiseksi ja lujaksi ja
liikunta tapahtuu eteenpäin koko linjojen siirtämiseksi. Sissisodan
luonnetta ei tällä sodalla ole ollut ja tuskin tulee olemaankaan. Eikä
sille sellaista saa asettaakaan, koska voitto saavutetaan mielestäni
vain yhtenäisen rintamatoiminnan kautta."

Sellainen yhtenäinen, kiinteä rintama on nyt olemassakin. Se on ainakin
Tampereella, siinä muodossa, että suuri osa punaista armeijaa on
saarrettu, niin että se ei pääse sieltä yli eikä ympäri. Vahvistaneeko
tämä uusi tilanne joukkohermoja, on toinen asia. "Työmiehen"
sota-asiain tuntija ainakin vakuuttaa, että sotilaallinen asema ei
anna aihetta huolestumiseen, vaikkei kuitenkaan sovi liikoja vaatia.
"Armeijamme voittaa, vaikkei kädenkäänteessä".

*

"Oman kuvansa mukaan".

Yhä selvemmäksi kehittyy punaisten lehtien taktiikka esittää
lukijoilleen asema niin edullisessa valossa kuin suinkin. Suurten
tappioitten jälkeen oli näkyvissä hetken hätkähdys, mutta nyt ovat
maltilliset ja järkevät ainekset sysätyt syrjään ja punaisimmat ja
mielettömimmät saaneet omien riviensä keskuudessa voiton -- ainoan,
minkä tähän asti ovat saaneet. Kaikki on suuremmoisessa kunnossa,
sekä siviilipuolella että sotapolulla. "Vallankumouksen voitokas
kulku on riemastuttava huomio tällä hetkellä". "Valtiohallinto,
kunnallishallinto, oikeuslaitos, kaikki on työtätekevä kansa hionut
oman kuvansa mukaan."

"Keski-Suomi ja Pohjois-Suomi ovat _vielä_ lahtarien hallussa." Mutta
pian toivotaan vallankumouksen punaisen lipun "liehuvan pelastuksen
merkkinä Pohjolassa."

Hyvää tuulta koetetaan ylläpitää myöskin lupauksilla Venäjältä pian
saapuvista viljajunista.

*

Kirjallisuutemme "punainen" loimi.

Jonkun esseistin pitäisi kirjoittaa tutkimus tämän vallankumouksen
aikana esiintyneistä kaunokirjailijoista. Olen tainnut jo ennenkin
kosketella tätä asiaa. Useilla heistä on jo jotenkin vakiintunut
tyylinsä, joka kylläkin vetää vertoja monen porvarillisen kirjailijan
tekeleille. Heillä on monesta meikäläisestä etuote sikäli, että
heillä on aatteensa ja asiansa, jonka puolesta he taistelevat. Sitä
selväperäisyyttä puuttuu meidän puoleltamme. Kirjailijat useimmiten
nousevat syvistä riveistä. Tämä aikakausi mahdollisesti herättää uusia
kirjailijoita siltä taholta. Syntyy sekä valkoinen kirjallisuus että
punainen, jotka iskevät yhteen, niin että säkenöi. Kummankin puolen
paatos kumpuu esiin eri lähteistä. Inspiratsio tulee saamaan aiheitaan
elämyksistä, muistoista ja aatteista, jotka elävät perimätietona niissä
kansan kerroksissa, joista kirjailijat nousevat. Oppositsiokirjallisuus
tulee olemaan hirvittävän punainen ja järkyttävä. Moni Homsantuu tulee
huutamaan eri äänilajeissa: "Teidän lakianne ja oikeuttannehan minun
pitikin ampuman!" -- Tähänastinen helisevä romanttinen isänmaallinen
runous on elänyt aikansa. On vuotanut verta, on olemassa hautoja,
syyttömienkin hautoja ja haamuja niiden ympärillä, jotka herättävät
syyttäjiä, Daniel Hjorteja. Sovittajat, lopullisen oikeuden jakajat,
tulevat vasta jälemmä. Johtuu mieleeni Zola ja V. Hugo, "Germinal"
ja "Les misérables". Se kurjuus, joka tästä sodasta seuraa, ne olot,
jotka olivat sitä ennen ja jatkuvat sen jälkeen, vaativat ruoskintaa
syyllisille. Ei ne hyvällä poistu, ei itsestään vieläkään, vaikka
olisi kuinkakin muka nyt herätty. Kun välitön vaara on ohi, ollaan
entiseltään. En _toivo_, vaan _pelkään_ niin olevan. Kumouksen henki ei
ole tukahdutettu, vaikka nykyinen kapina kukistetaankin. Kirjailijat
valmistavat sitä uutta kumousta, miten se sitten tapahtuneekin.
Köyhälistön vapautumisen ja valtaan pyrkimisen aate kulkee jo nyt
ja on kulkenut enemmän tai vähemmän läpikäyvänä tendenssilankana
suomalaisessa kirjallisuudessa. Kramsu, Minna Canth, Maila Talvio,
Arvid Järnefelt. Ne traditsiot tulevat yhä edelleen elämään ja
kehittämään uutta. Kirjallisuudessamme on "punaista" lointa enemmän
kuin on ehkä huomattukaan. Eivät ne Meurmannit y.m. yhteiskunnan
ja kirkon säilyttäjät turhaan omalta kannaltaan kauhistuneet ja
pauhanneet. Ja Nuija-sodan ihannoiminen -- mitä olivat Ilkat ja Poutut
muuta kuin aikansa "punaisia"? Heihin he usein vetoavatkin.

Ja Rantamala ja Lehtimäki! Sanottakoon nyt Rantamalasta mitä tahansa,
niin on hän, millä nimellä nyt liekin, ilkeimmissäkin pamfleteissaan
iskenyt, joskin useimmiten harhaan, niin myöskin usein oikeaan. Hänen
kirjailijapsyykensä tutkiminen olisi mitä mielenkiintoisin puhtaasti
psykiaatriseltakin kannalta. Hän kuuluu elävän täydellisenä erakkona,
harva hänet on nähnyt ja tuntee. Hänestä on tullut vallankumouksen
huuhkain. Ääni kuuluu, kaamea ääni rotkoisesta korvesta, josta hän
ilmiantaa, yllyttää ja usuttaa nimeltä mainitsemiensa henkilöiden
kimppuun, m.m. porvarillisten kirjailijavirkaveljiensäkin. Hänen
kauttansa pääsee tunkemaan koko pitkälle heikäläisten sieluun, sen
hyvään ja pahaan. On nähtävästi hurmioitunutta innostusta, mutta
samalla kataluutta, matalamielistä kateutta, joukahaismaisuutta.
Varsinkin Lassilana hän on tavattoman vähässä asiallisuudessa,
suunnattomassa kertautuvassa sanatulvaisuudessa ja onttoudessa näyte
niistä puolista suomalaista rotua yleensä ja varsinkin sosialistista
kirjailijaa.

*

Saksalaisia risteilijöitä nähty.

Eräs meriupseeri on kuulema kertonut, että Suomenlahdella jossain,
Helsingin kohdalla, olisi nähty neljä saksalaista risteilijää, joista
yhden nimi on "Mainz".



Pitkänäperjantaina 29 p:nä maaliskuuta.


Godenhjelmien kylvämä sienten.

Tänään, pitkänäperjantaina, avaa eräs kirjoittaja M. P. kirjoituksessa
"Ennen ja nyt" "Tiedonantajassa" monia mietteitä herättäviä
perspektiivejä menneisyyteen, katsoessaan sitä nykytapahtumien valossa.

"Viime sunnuntaina tulin", kirjoittaa hän, "Helsingissä kulkeneeksi
pitkin Ludviginkatua, Tultuani talon n:o 8 kohdalle näin siinä
sijainneen vanhan puurakennuksen olevan puretun, ainoastaan
kivijalka oli enää jälellä. Rakennuksen näkeminen raunioina sai
minut pysähtymään. Kuinka monta muistoa siihen liittyi, kuinka monta
ajatusta se toi mieleen! Tuossa kadonneessa rakennuksessahan oli
ollut _Godenhjelm_-puolisoiden koti, se lämmin liesi, josta valoa
ja rakkautta oli virrannut maamme tietoa kaipaavalle, kovaosaiselle
_suomalaiselle_ väestölle. Muistin, kuinka nuo molemmat manalle
menneet henkilöt olivat Helsingissä opettaneet tiedon alkeita
työväestölle aikana, jolloin ei vielä ollut maassamme kansakouluja
eikä opettajaseminaareja. Muistin, kuinka he olivat työskennelleet
kirjallisuuden alalla valistusta levittäen, kuinka he olivat mukana
suomalaista tyttökoulua perustamassa, kuinka se heidän vaalimanaan
kasvoi ja varttui levittäen tietoja ja sivistystä laajoihin piireihin.
Muistin aikoja, jolloin Suomessa ei ollut kuin neljä sivistynyttä
perhettä, joissa _suomi_ oli kotikielenä, ja heidän perheensä, heidän
kotinsa oli yksi näistä. -- Nyt oli se siinä edessäni raunioina, mutta
mitä siitä -- tämän kodin asukkaat olivat suorittaneet tehtävän, jonka
vaikutukset eivät katoa, vaan kantavat kauas tulevaisuuteen tuoden
kansallemme siunausta."

"Näin ajattelin, nyökkäsin päätäni vanhalle talolle jäähyväisiksi
ja jatkoin matkaani. Olin niin ajatuksiini vaipuneena, että tuskin
huomasin väkijoukkoa, joka oli keräytynyt lähellä olevan Erottajatorin
kulmaan. Jouduttuani sen keskelle, huomasin kaikkien silmäin olevan
luotuina Bulevardinkadulle päin, josta juuri alkoi tulla näkyviin
ruumissaattue niin pitkän pitkä -- valkoisia arkkuja, arkkuja, joissa
lepäsi nuoruutensa ja miehuutensa parhaassa voimassa kaatuneita
kansalaisiamme. Ja mikä oli heille surman tuottanut? Toisen kansalaisen
murha-ase. Nuo vainajat, jotka siinä viimeiseen lepoon saatettiin, ne
olivat työläisiä, ja ne, jotka heidät olivat surmanneet, ne olivat
maamme parempiosaiset, maamme sivistyneeseen yläluokkaan kuuluvat
henkilöt. Jäin kuin jähmettyneenä seisomaan paikalleni. Tämäkö oli
se siunaus, joka oli koituva kansallemme, kun tiedon valo pääsisi
leviämään kansan syviin kerroksiin?"

"Oi, te vanhat, jotka tiedon siemeniä kansaan levititte, ettekö
ymmärtäneet, että tiedon puun hedelmä antaa ymmärrystä, että kerran
tulee hetki, jolloin niiden silmät, jotka siitä hedelmästä ovat
syöneet, aukenevat ja he tulevat astumaan teidän eteenne sanoen:
Antakaa meille enemmän tietoa, antakaa meidän päästä tiedon lähteiden
luo. Elkää ravitko meitä henkisesti ja ruumiillisesti niillä muruilla,
jotka rikkaiden pöydiltä putoavat, vaan antakaa meidän istua samojen
pöytien ääreen, joiden ääressä itse istutte ja jossa nälkää ja janoa
kärsivä sielumme ja ruumiimme voi tulla ravituksi."

"Nyt on se hetki tullut, jolloin Suomen työväestö valveutuneena ja
itsetietoisena on astunut etuoikeutetun yläluokan eteen nuo sanat
huulillaan. Ja tällä yläluokalla, tällä sivistyneellä säädyllä, tällä
entisellä valistuksen levittäjällä ei ole ollut muuta vastausta antaa
kuin surman isku. Veriin asti kurittajana, tappajana esiintyy nyt tuo
entinen ystävä. Ja tätä teloittajan tointa harjoittaessaan puhuu hän
kerskaten uskonnollisuudestaan ja kristillisyydestään. Eikö huomaa hän,
kuinka kaukana hänen menettelynsä on siitä opista, jota hän tunnustaa?"

"Pois murha-aseet! Luopukaa, te elämän kukkuloilla eläjät, itsekkäistä
pyyteistänne ja luokkaeduistanne, lyökää veljen käsi työläiselle,
kansalaisellenne ja ihmisveljellenne, tuokaa tietonne ja sivistyksenne
niinkuin edelläkävijänne kansan vainiolle, ja se vainio on kasvava
viljaa, joka riittää henkiseksi ja ruumiilliseksi ravinnoksi jokaiselle
työtä tekevälle Suomen kansalaiselle."

Tämmöisiin mietteisiin hän johtuu, tuo vanha sosialisti. Sen kiitoksen
hän antaa noille kahdelle vanhalle. Kiittää kyllä ohimennen siitä,
mitä on saanut, mutta vaatii samassa enemmän, paneepa miltei heidän
syykseen sen, missä nyt ollaan. Kiittämättömyys tietysti on aina
maailman palkka. Moni lapsikin syyttää vanhempiaan siitä, mitä _ei_
ole saanut, muistamatta, mitä _on_ saanut. Monesta laiminlyömisestä
kai vanhoja suomenmielisiä esityöntekijöitä, samoin kuin heidän työnsä
jatkajiakin, voitaneen moittia. Mutta syyttää heitä ja meitä siitä,
että kansan valistamiseksi ei olisi tehty kaikkea, enemmänkin kuin
mitä kohtuudella voidaan vaatia, se on väärin. Kyllä tässä maassa
ainakin Godenhjelmien työn tapaista työtä on koetettu suorittaa
hengästyksiin, uupumukseen asti, sekä yksilöllistä että yleistä, ettei
sen suorittajia ainakaan pitäisi syyttää punakapinan syntymisestä. Ei
ole syy kansanvalistuksen antajain, vaan sen ottajain. "Valistusta"
on annettu yhtäkkiä ehkä liian paljonkin, jotta sitä olisi jaksettu
sulattaa. Mutta ne valistajat eivät ole Godenhjelmien työn jatkajia,
vaan sen tukehduttajia. Godenhjelmien hyvän hengen vako on kasvanut
rikkaruohoa, jota siihen pahat henget ovat kylväneet. Murha-aseet eivät
olleet heidän eivätkä he ole sodan uhreista missään vastuussa.

Tämänlaisia mietteitä olisi heidän talonsa, vanhan valonahjon, sijan
näkemisen pitänyt herättää, talon, joka purettiin uuden valonahjon
rakentamiseksi sijalle.

Sillä sijalle oli määrä kohottaa uusi talo Helsingin Sanomille,
jonka kapinalliset ensiksi valtasivat ja jossa väkivalloin painetaan
"Tiedonantajaa", kapinallisten ja suomalaisen sivistyksen suurimpain
vihollisten pää-äänenkannattajaa. Jos Godenhjelmien elämäntyön
riittämättömyyttä vaikeroidaan, olisi osoitteen pitänyt olla kokonaan
toinen, olisi ollut sanottava: Noin ne vanhat opettivat oikein, näin me
lapset käytimme sitä väärin.



Lauantaina 30 p:nä maaliskuuta.


Puhelimet suljettu.

Puhelinasemalta ei enää vastata. Täytyy siis alkaa toimittaa asioitaan
ilman sitä mukavuutta. Eipä sillä, että tuosta enää pitkään aikaan
olisi ollut mitään hyötyä, kun keskustelujen päiväntapahtumista ja
kysymyksistä kuitenkin on täytynyt kulkea toisia teitä. Tämä uusi vaihe
tuntuu, melkein vaihtelulle tässä yksitoikkoisuudessa. Ja onhan se taas
pieni askel lopun lähenemistä kohti. Sulku tuskin enää kestää kauankaan.

*

Hiiret.

Laivan upotessa pistävät kaikenlaiset pikku hiiret päänsä esille
piipittäen sovitteluista ja rauhanehdoista, nähtävästi vain oman
henkensä pelastukseksi. Niinpä asianajaja John Svanljung soitti minulle
ja pyysi päästä puheilleni. Edusmies Orasmaa kuuluu tarjonneen jollekin
rauhaa aivan mahdottomilla ehdoilla. Uuden hallitusmuodon pohjaksi
olisi pantava kansanvaltuuskunnan tekemä, ja hallitukseen otettava yhtä
monta sosialistia kuin porvarillista. Tarvinneeko sanoakaan, ettei se
semmoinen kävele. Valpaskin liikkunee taas samoissa hommissa.

*

Saksalainen vaara.

Luettuani sen, mitä tässä tulen siteeraamaan, minä kohautin
olkapäitäni ja nakkasin lehden luotani. Se nyt on sitä tavallista
kiukkua ja väärentelemistä. Koetetaan uhkailla oman voimattomuuden
ja vihan tunnossa milloin milläkin. En liitä sitä päiväkirjaani.
Mutta kun ajattelin vähän tarkemmin, tutkin itseäni, niin siteeraan
sen sittenkin. Eräs L. M--n "Työmiehessä" kirjoittaa siitä vaarasta,
jonka hän uskoo uhkaavan meitä saksalaisten puolelta, jahka ne, tänne
kutsuttuina, saavat täällä jalansijan.

"Saksan korkealla kehitysasteella oleva kansa voi helposti
saksalaistuttaa Suomen, se tietysti kuuluu Saksan suunnitelmiin,
paljaasta hyväntahtoisuudesta se ei avusta porvareita. Venäjän ei
sadan vuoden aikana onnistunut venäläistyttää tätä maata, mutta se
ei todista sitä, ettei saksalaiset siinä onnistuisi. Kun venäläiset
valloittivat Suomen, oli silloin koko kansa sitä vastustamassa.
Suomen onnistui Venäjän sortovaltikankin alla kohota aineellisesti
ja henkisesti korkeammalle tasolle orjuuttajaansa. Suomalaiset ovat
yksimielisinä olleet venäläistyttämistä vastustamassa, työväestö
on siinäkin paljon tehnyt. Kaikesta tästä on ollut seurauksena,
ettei Venäjän verisen tsaarivallan onnistunut muuttaa tätä maata
venäläiseksi kuvernementiksi, johon se hellittämättä kaikin keinoin
pyrki. Nyt on asia aivan toinen. Saksan sotajoukot tulevat tänne
'pelastajina'. Avosylin ottaa porvaristo vastaan ulkolaiset ruoskan
heiluttajat, hartaita rukouksia on saatu merien taakse lähettää,
ennenkuin tähän tulokseen on päästy. Tekivätpä saksalaiset täällä
mitä tahansa, porvaristo kuitenkaan ei vastusta. Onhan porvaristolla
ennestäänkin suhteita Saksaan. Oppineissa piireissä on tähänkin
saakka ollut sangen läheinen vuorovaikutus Saksan kanssa. Siellä
heidän mielestään kaikki on ollut mitä mallikelpoisinta, esimerkiksi
kelpaavaa. Nyt sitten saksalaiset, jos he todella tänne tulevat,
tuovat sitä kuulua järjestystään, kuuluja oppineitaan, sotaherrojaan
ja aatelisjunkkareita, teollisuuskapitalisteja ja virkaherroja.
Ylemmät virkapaikat annetaan saksalaisille herroille, saksalaiset
pohatat rupeavat määräilemään teollisuuden alalla ja saksalaiset
sotaherrat asetetaan sotajoukon johtoon. Edelleen saksankieli asetetaan
sellaiseen asemaan, että ilman sitä ei pääse vaatimattomimpaankaan
tehtävään. Se määrätään pakolliseksi aineeksi seminaareihin ja lopuksi
kansakouluihin. Ruotsalainen yläluokka mukautuu saksalaiseksi, eikä
siitä ole mitään haittaa, sehän on nykyäänkin puoleksi saksalaista.
Heistä siis muodostuu saksalaisten kanssa sellainen _muukalaisien_
yläluokka, joka kokoilee kaiken vallan käsiinsä, niin valtiollisella
kuin taloudellisella alalla. Suomalainen kansa, työväen luokka, saisi
olla juhdan asemassa, jota ehkä komennettaisiin sen omalla kielellä.
Sitä sortaisi ja nylkisi muukalainen yläluokka mielin määrin.
Ruoskijaksi ja pyöveliksi taitaisi suomenkielinen porvarikin sentään
kelvata."

Tähän sanon: _jos_ niin käy, niin kai täytyi. Mutta kuka sen siihen
vei? Ilman punaisten alkamaa kapinaa ja turvautumista venäläisiin
ja ilman heidän pidättämistään täällä ei olisi ollut pakko kutsua
saksalaista maahan. Sanotaanhan, että paha on pahalla poistettava.
Myrkyn täytyi saada vastamyrkkyä. Kahdesta pahasta on nyt kai Saksan
paha oleva vähempi kuin Venäjän oli ja varsinkin olisi tullut
olemaan. Jos oli valittava, ei ole epäilystä, kumpi oli valittava:
saksalais-porvarillinen -- vaiko bolshevistis-punakaartilainen.

*

Tämän isonvihan muistot.

Eikä ole vähemmän kaamea ja vähemmän uskottava se toinenkaan
tulevaisuudenkuva, jonka sama kirjoittaja maalaa mielensä katkeruuden
pohjalta.

Hän puhuu "lahtarien" tässä sodassa muka harjoittamista hirmutöistä,
murhista ja kuolemantuomioista. Ne tulevat aina pysymään muistissa,
ne elävät kansassa, äiti kertoo niistä lapselleen, lapsi jälleen
lapselleen. Niiden tekojen muisto, niiden kirous, kulkee perintönä
polvesta polveen. Työmies ja porvari tulevat tässä maassa olemaan
vastakkain. "Tuhkassa kytevä hiili saattaa pitkät ajat pysyä tulisena,
vaikka se näyttää aikoja sitten sammuneelta. Pienestäkin tuulen
henkäyksestä se saattaa liekkiin leimahtaa, sytyttää ympäröivän kulon,
metsät, kylät, kaupungit, eikä sitä silloin mikään voima kykene
sammuttamaan. Työväen nyt kärsimät veriteot, siihen isketyt haavat,
tulevat olemaan niitä tulisia hiiliä, jotka kytevät sen mielessä. Ison
vihan ajasta on kulunut jo 200 vuotta, mutta vielä tänäpäivänäkin tapaa
Suomen saloilla vanhuksia, jotka perimätietojen nojalla kertovat sen
ajan hirmutöistä. Ukkovaari on kertonut nuoremmille, tämä vuorostaan
lapsilleen. Ja vielä nytkin vuosisatojen takaa saattaa moni käsi
nyrkkiin puristua, moni kuuntelija kirouksen lausua, kuunnellessaan
menneitä kauhuntöitä. Nyt tehdyt hirmutyöt eivät tule katoamaan tämän
ajan verivirtoihin työläisten mielistä. Porvari ja työmies ovat
taistelukannalla niin kauan kuin anastukseen ja sortoon perustuva
järjestelmä on pystyssä. Uusi vallankumous tulee luonnon lain
välttämättömyydellä olemaan kehityksen tuloksena."

Täydennän tätä kuvaa sikäli, että sama viha, minkä kirjoittaja uskoo
tulevan elämään työläisissä porvarien hirmutöistä, elää myöskin
porvareissa punaisten monta vertaa kaameammista.

Olin unohtaa, että huomenna on pääsiäinen, jolloin sovittaja nousi
kuolleista.



Pääsiäissunnuntaina 31 p:nä maaliskuuta.


Siperian vilja saapunut.

Tokoi on nyt päivän sankari. Hän on saanut viljajunansa -- 30 vaunua
-- saapumaan Siperiasta Helsingin asemalle. Ainakin väitetään, että se
on viljaa ja että vilja, mikä on tullut, on tullut Siperiasta, jollei
kaikki ole tekaistua teatteria -- Aarne Orjatsalokin on siinä mukana
-- niin on juna lähtenyt täältä helmikuun 19 p:nä ja saapunut Omskiin
maaliskuun 7 p:nä, josta palattiin Pietariin t.k. 29 p:nä ja oltiin
täällä eilen illalla.

Se otettiin vastaan suurilla juhlallisuuksilla. Itse Manner oli
vastassa Riihimäellä ja piti tietenkin puheen. Väliasemalla junaa
tervehdittiin suurilla juhlallisuuksilla, jotka saavuttivat huippunsa
Helsingissä. Matka oli kestänyt 41 vuorokautta. Ei "Työmies" aivan
suotta kehaise, että tapaus on yksi historian merkkitapauksia.
Se on lyönyt porvarilliset provokaattorit ja työväen häpäisijät
auttamattomalla häpeällä ja osoittanut, että siihen, mihin
porvarillinen hallitus ei koskaan olisi pystynyt, pystyy työväki ja sen
asettama hallitus.

Junan pysähdyttyä Helsingin asemalle nousee sen etupäässä olevan
matkustajavaunun rappusille O. Tokoi ja lausuu junan miehistölle
tervehdykset. Hän huomauttaa maaliskuun päivien suuresta merkityksestä.
"Kolme vuotta sitten oli muutamia ihmisiä niistä piireistä, jotka
sen katsoivat tarpeelliseksi, kokoontunut samalle laiturille
vastaanottamaan Venäjän tsaaria, joka matoilla peitettyä laituria
myöten astui kaupunkiin. Vuosi taaksepäin otettiin samalla laiturilla
vastaan Venäjän porvarillisen vallankumoushallituksen lähetit Roditshev
ja vähän myöhemmin Stahovitsh ja Kerenski, ja tästä päivästä vuosi
takaperin otettiin vastaan entisen kukistuneen hallituksen päällikkö
Svinhufvud, jonka porvarilliset kukittivat. Nyt maaliskuun 30 p:nä
olemme kokoontuneet vastaanottamaan Suomen vallankumouksellisen
köyhälistön leipäjunaa, joka toisesta maasta ja suunnattomien matkojen
ja lukuisien vaikeuksien takaa on tuonut Suomen työläisille leipää,
joka on sittenkin elämän todellinen voiman ja elämän lähde. Se on ollut
mahdollista vain sen kansainvälisen solidarisuuden vuoksi, joka eri
maiden köyhälistöjen kesken vallitsee. Täten on pantu alku myöskin
todelliselle kansainväliselle kaupalle.

"Muistuttaen, että juna on päässyt perille kaikista niistä epäluuloista
ja valheista huolimatta, mitä sen johdosta on täällä levitetty, kohotti
Tokoi lopuksi 3-kertaisen eläköön-huudon ihmiskunnan tärkeimmälle
ravintoaineelle: leivälle.

"Saapuvilla olleet yhtyivät siihen riemulla.

"Tämän jälkeen Rautatieneuvoston puheenjohtaja Myrsky rautatiehallinnon
puolesta tervehti saapunutta junamiehistöä, kutsuen heidät kahville
rautateiden hallintorakennukseen, jonne myöskin soittokunta siirtyi.

"Hallintorakennuksen ravintolassa kajautti torvisoittokunta ripeän
marssin, minkä jälkeen taiteilija Aarne Orjatsalo lausui muutamia
reippaita sanoja tervehdykseksi pitkältä matkalta saapuneen junan
miehistölle, kohottaen 3-kertaisen eläköön-huudon".

Se, että kohotetaan eläköön-huuto leivälle, tapahtuu luultavasti ensi
kerran maailman historiassa. Ennen vanhaan syömään ruvettaessa vain
ristittiin kädet ja siunattiin jumalanvilja.

*

"Jokainen jumalien luota pois astuttu askel vie ihmistä ylöspäin."

Irmari Rantamala on valinnut tämän päivän selvittääkseen välinsä
itsensä ja jumalan kanssa. Kirjoitus, jonka nimenä on "Oman itsensä
edessä", on valaiseva tämän miehen samoinkuin monen muunkin sikäläisen
sisäisen minän ymmärtämiseksi. Se opettaa samalla, mihin perustuu se
kirkon ja sen opin viha, joka ei-kristillisissä sosialisteissa on
tunnusmerkillistä. Pitkästä kirjoituksesta lainaan näytteeksi vain
joitain otteita.

"Johdun tätä kirjoittamaan tietämättä miksi. En tiedä koskaan
tahtoneeni heittää jumalia kivillä, mikäli olen jaksanut hitusenkaan
uskoa niiden olemassaoloon. Mutta sitä uskon voimaa minulla ei
ole koskaan ollut. Jokainen hetki on vain synnyttänyt minuun yhä
syvemmälle sen vakaumuksen, että tarut jumalista on ihmiskunnan
suurin ja taikauskoisin petos. Olen tuhannesti koetellut kuunnella
pääsiäiskellojen soittoa elämän lakkaamattomasta syvyydestä, mutta aina
on niistä kelloista kantanut korviini se surullinen todistus, että
kristinusko ei ole jaksanut jalostaa ihmiskuntaa rahdunkaan vertaa,
ei Kristus-jumalan veri pestä ja puhdistaa ainoaakaan ihmissydämen
nurkkaa. Pakanamaailman syvyydestä voin poimia lukemattomia nimiä,
jotka edustavat korkeampaa moraalia kuin ainoakaan kristinuskon pappi.
-- Pakanamaailma ei ole polkenut ihmistä koskaan niin syvään orjuuteen
kuin on polkenut nykyinen, kristinuskon merkeissä vaeltava yhteiskunta,
ja kuvaavaa on, että sitä orjuutta, jonka on luonut juuri kristinuskon
ja nimenomaan Kristuksen uskon hegemonian alainen yhteiskunta,
sitä orjuutta hävittämään, orjia vapauttamaan ovat astuneet ne ja
ainoastaan ne miehet, jotka ovat tehneet kynnyksensä niin korkeiksi,
että jumalat eivät voi heidän huoneeseensa tulla. Onhan suorastaan
vihlovan hädän ja häpeän huuto sekin näky, että esim. Suomen orjien
hartioilla on samainen Kristus-jumala tuhansine pappeinensa tullut
milteipä raskaimmaksi kuormakiveksi. Hänet ristiinnaulittiin ryövärien
keskelle. Olisiko siinä elämän verinen, vihlova ja syvä ironia lausunut
tuskallistakin tuskallisimman ennustuksensa? Hänen pappinsako,
Kristuksen papit, ovat aina ylinnä elostelleet orjien hartioilla,
ryöväten ja riistäen nyt kuten muinoin? Olisiko todellakin Jeesus
Joosefinpojan elämän tragiikka ollut niin syvä, että hän elämänsä
päättyessä naulittiin ikuisiksi ajoiksi ristinpuuhun -- ryövärien
seuraan, riistäjien herraksi ja jumalaksi?"

"Kysyt. Et saa vastausta. Kun puhelen itseni edessä, kun etsin
itsestäni, minkä jalostavan vaikutuksen on kristinusko minuun itseeni
tehnyt, niin on kuin vajoaisin johonkin syvään pimeyteen, josta kuuluu
vain veristen pääsiäiskellojen etäinen ja salaperäinen sointi. Saat
aavistuksen jostain taikauskosta ja hätäännyt, et tiedä minkä edessä.
-- Kuitenkin hiipivät joskus huoneeseen hetket, jolloin maailma
tuntuu olevan entistäkin etäisempi. Mieleen virkoaa joku lapsuuden
hellä muisto hiljaa kuin yksinäinen kaino kukka keväthankien alta.
Kun tutkin itseäni ja monia mietteitäni, niin minun ylleni silloin
leviää se rauhallinen usko, että olen jo syntyissäni ollut irti
kaikista jumalista. Olen joskus yksinäisyydessä itkenyt yhtä ja toista
siellä kaukaa muistellessani. Olin tuhannesti sydämelläni tuntenut,
että jumalankieltämykseni, vaistomaisen halun tulla toimeen ilman
jumala-usvia olen perinyt jo isäni verestä, suomalaisen talonpojan
verestä, talonpojan, joka naivin lapsen hartaudella vähintäin kerran
päivässä kiersi pientaria myöten peltonsa nähdäkseen sen viljan
kasvun, toisten sille lapsen hartaudelle nauraessa. Muistan keväisen
hiljaisen tou'onteonpäivien päivän, jolloin isäni kylvi, minun --
olin noin kuusivuotias -- tapani mukaan hänen edellään 'siemenellä
kulkiessa' näyttääkseni kylvöksen nojaa. Isäni istahti hetkiseksi
siemensäkille, mietti ja puheli sitten minulle: 'Kylvetään. Sanotaan
jumalien lainaavan kasvun', alkoi hän ja lisäsi: 'Mutta jos, poika,
kerran kylvät, niin kylvä semmoinen siemen, että pellostasi häviävät
sekä jumalat että muut ohdakkeet.' Tämä on minulla sittenkin isäni
jättämä suurin, oikeastaan ainoa perintö ja monesti minä olen
tuntenut hiljaista rauhaa ja ylpeyttäkin siitä -- että se on juuri
talonpoikaisisän, suomalaisen talonpojan jättämä perintö. Vasta sitten,
kun minulle lopullisesti lakkasivat kuulumasta kaikkien jumalien äänet,
alkoivat minulle ennen autioon korvaani ilmestyä ja kuulua orjien ja
kärsivien apua anovat äänet. Paljonhan, oikeastaan kaikki olisi pitänyt
elämässäni olla toisin, mutta myöhä on syyttää itseänsä, ei sillä
mikään parane. Lamppu vain kituen palaa, pääni köyhtyy hiuksista, mieli
käy raajarikoksi. Isäni jättämä kylväjäperintö on jäänyt kylvämättä
silloin, kun vielä käsissäni, oli miten oli, tuntui olevan kylväjän
täysi voima. Nyt ovat kylvöaikani jo ohi, sillä kädet ovat jo aikoja
rauenneet. Se perintö, jonka suomalainen talonpoika kerran jätti
pojallensa, on jäänyt kuolleeksi peniksi, sillä nyt ovat päästäni
hiukset lähteneet, sanani ovat köyhät ja maailmani on huvennut pieneksi
hökkeliksi, jossa ei ole enää muuta kuin köyhyyden suuri rikkaus. Mutta
hyvä niinkin. Kylväkööt rikkaat kylväjät."

"Ja miten paljon siihen isän perintöön sisältyikään! Pääsiäiskellojen
varassa kulkenut ihmiskunta seisoo parastaikaa oman verisen
vararikkonsa edessä. Jumalien ja niiden kirkon johdolla vaeltanut
maailma seisoo syvimmän onnettomuutensa raunioilla. Inhimillinen
moraali, joka oli laskettu Kristuksen veren varaan, on näinä päivinä
lopullisesti vajonnut rikollisesti vuodattamansa ihmisveren mereen.
Huone ei ollut siis kalliolle rakennettu. Nyt kauheimman hädän hetkellä
oli ihmiskunnan pelastajiksi täytynyt astua juuri niiden, jotka ovat
ainaiseksi ovensa jumalilta lukinneet. Näissä ja monissa muissa
tuskallisen syvissä tosiasioissa on Suomenkin köyhälistölle vihjaus
siitä, mitä teitä kulkien sen on lähdettävä vapauttaakseen henkensä ja
vapautuakseen orjuudesta. Jokainen jumalien luota pois astuttu askel
vie ihmistä ylöspäin."

"Niin uskon, uskon levollisesti enkä katkeruudella. Vaikeahan on seisoa
sen tosiasian edessä, että jumalien vereen hukkuneen ihmiskunnan nyt
täytyy etsiä pelastusta omasta verestänsä, mutta sen lujan ja raskaan
tosiasian edessä ei auta enää muu kuin vaieta ja olin sen todistajana.
Ehkä on niin, että ihmiskunta ei voinut enää peseytyä ja puhdistua
muussa kuin omassa veressänsä. Sotaa, nykyistä syvää murhenäytelmäähän
on kristinuskon vaikutuksen alainen porvarillinen moraali suositellut
kansojen kasvattajana ja karkaisijana. Niin tekee esim. suomalainen
Snellman valtio-oppinsa filosofiassa, jossa hän ihannoi sotaa
ihmiskunnan ja kansojen fyysillisenä kasvattajana ja karkaisijana."

Ja samaan henkeen jatkuu tämä pääsiäissaarna palstamääriä.

*

Saksalaisten vakuutetaan aivan varmasti olevan Hangossa. Ensi viikon
kuluessa he ovat täällä.

*

Viime keskiviikkona on punakaartilla ollut kiihkeä kokous Säätytalolla.
Johtajia on vangittu. Enemmistö on vaatinut antautumista, mutta
vähemmistö on ajanut tahtonsa läpi.

Kansantalolla on myöskin ollut kaartiin kuulumattomien siviilimiesten
kokous. Sielläkin on aseiden laskemisen puolella ollut enemmistö;
vähemmistö ei kuitenkaan alistunut, vaan kutsui punakaartilaisia
avukseen. On ollut mellakkaakin.

*

Minä vain paikkaisin.

Voitaneenko mitään oikeastaan uudesta rakentaa? Eikö tässä maailmassa
sittenkin rakennettane uutta oikeastaan vain paikkaamalla. Mistä repeää
tai kuluu, siihen ommellaan uutta. Riippuu siitä, miten paikka pannaan,
kuromallako vai huolellisesti ompelemalla. Sillä lailla uudistuu vanha
ja paikattu on usein lujempi kuin kokonaan uusittu. Pienillä kansoilla
ei ole varaa rynnätä mullistelevasti uusimaan olojaan, enemmän kuin
köyhällä on varaa teettää uusi takki, ennenkuin vanhasta ei enää tule
paikatenkaan kalua. Niin on täällä meillä tehty ja on tehtävä. Näen
yhtäkkiä edessäni äitini, joka maata pannessani jäi parsimaan lastensa
vaatteita. Kun heräsin aamulla, oli hän vielä siinä. Kai hän oli
käväissyt levollakin, pannen myöhään maata ja nousten varhain, paikaten
ja parsien, ja saaden urakkansa täytetyksi, lapsilauman vaatteiden
repeämät korjatuksi. Sillä lailla siihen aikaan ylipäänsä kaikilla
tavoin Suomea, sitä vanhaa Suomea, ylläpidettiin. Nyt tätä uutta Suomea
rakennetaan niin, että repaleet saa takapuolesta roikkua, kunnes uudet
housut saadaan vaattureissa ommeltua ja rässättyä -- mutta ennenkuin
ne sieltä saadaan, täytyy esiintyä sansculotteina, housuttomina, ja
sitä aikaa on tämä tänäinen. Joka oli todistettava -- en tiedä sitten,
kuinka sitovasti syrjäisille, mutta ainakin minulle itselleni, oman
luonteeni mukaisesti, on asia selvä.



Maanantama 1 p:nä huhtikuuta.


Jos Saksa ei voittaisi --?

Tulemme olemaan kokonaan kytketyt Saksaan. Jos autamme Saksan vallan
laajentamista (Ahvenanmaa, Suursaaren laivastoasema, toinen Helgolanti,
sotasatama Jäämeren rannalle), joudumme sen kanssa Englantia,
Ranskaa ja Amerikkaa vastaan, ja myös Venäjää vastaan, sekä nyt
että varsinkin silloin, jos siellä vastavallankumous voittaa ja sen
liitto länsivaltain kanssa pysyy. Ellei Saksa voi auttaa meitä ajan
pitkään, tai se ei voi sanella rauhanehtoja -- kuinka sitten selviämme
Venäjästä? Onhan meillä nyt valttikuningas kädessämme, mutta kuningasta
korkeampi kortti on ässä, joka voi kaataa koko pakan, tai oikeastaan
äksä = suuri tuntematon.

*

Olenhan ollut näinä aikoina yhdessä monenlaisten ihmisten kanssa, mutta
en ole tavannut montakaan, jonka kanssa voisi keskustella asiallisesti
ja intohimottomasti, niinkuin historiallisesta asiasta. Ei kenelläkään
ole puolueettomuutta eikä myöskään mielikuvitusta. Joka paikassa kohtaa
minua fraasit, kliseet, pintapuolisuus ja mataluus. Ihmiset ovat
kaikesta selvillä, mutta lyhytnäköisesti. Niin tietysti minäkin, mutta
sen vuoksi etsin niitä, jotka ovat viisaampia ja kaukonäköisempiä kuin
minä.

Lienenkö koskaan elänyt niin intensiivistä sisäistä elämää, penkonut
itseäni niin perinpohjin, nähnyt kaikki niin lahjomattomasti, ottanut
itseni niin operatiivisesti. Luulin, että elämäni ja kehitykseni jo oli
valmis. Nyt se vasta oikein alkaneekin, s.o. voisi alkaa, jos olisi
minussa alkajaa. Mutta luultavasti solahdan vanhaan slentriaaniin,
sillä minussa on samalla vastustamaton nirvanaanvaipumis-halu, halu
päästä rauhaan. Tulee välistä huikaiseva ikävä, en tiedä mitä. Vihaan,
inhoan tätä maailmaa ja varsinkin tätä kansaa sen kaikkia kerroksia
myöten. Jos tähän lisäisin, niinkuin tavallisesti lisätään: mutta minä
rakastan sitä kuitenkin, niin olettelisin.



Tiistaina 2 p:nä huhtikuuta.


Tokoi vertaa itseänsä Kristukseen.

Tokoi on pitänyt monta suurta puhetta, joskus hyviäkin, niinkuin sen
suuren viimekesäisen vapauspuheensa, jonka jälkeen hän oli miltei
kansallissankari porvarienkin keskuudessa -- muutaman hetken. Hän
oli profeetta, mutta väärä, niitä kaikkein väärimpiä ja kieroimpia.
Nyt hän on taas pitänyt puheen, saarnan, jonka teksti on otettu
raamatusta. Minulla on hämärä aavistus siitä, että tämä hänen puheensa
on hänen viimeisensä tässä maassa. Tampere, joka niin monta kertaa
on valloitettu, lienee nyt todella valloitettu, viimeisen kerran ja
lopullisesti. Kaikesta päättäen ei enää ole aikaa puheiden pitoon,
Karkoittajan askeleet kuuluvat jo kujalla, maa tömisee hänen jalkojensa
alla.

Ja jopa totisesti on aika ajaa rienaaja temppelistä. Sillä Tokoi rienaa.

Hän on valinnut ja vallannut Kansallisteatterin näyttämön
saarnatuolikseen. Sieltä tämä piru nyt selittää raamattua. Päivä,
jonka hän oli valinnut ja jonka merkityksen johdosta hän puhui,
oli pitkäperjantai. Siellä oli heillä juhla Ensi-avun hyväksi.
Siellä esiintyi myöskin Orjatsalo, nämä kaksi tämän maan suurinta
humpuukimestaria, sirkustirehtööri ja hänen pajatsonsa.

Tokoi rienaa. Riittäisi, jos vain sanoisin, että hän vertaa itseänsä
Kristukseen -- hän! Mutta saakoon hän sanan vuoron vähän laajemmaltakin.

Hän kertoo, kuinka vieno naisääni hänen kadulla kulkiessaan heitti
häntä vastaan sanan: "Isänmaankavaltaja!" -- luullen näillä
sanoilla muka tulkitsevansa kansan yleisen mielipiteen, lausuneensa
syvän historiallisen totuuden. Niin juuri! huudahtaa Tokoi.
"Isänmaankavaltaja, maanpetturi" on aina kuulunut silloin, kun työväki
tai kuka tahansa on uskaltanut nousta vallassa olevaa järjestelmää
vastustamaan. Isänmaankavaltajana, kansan ja keisarin vihollisena,
yhteiskunnallisen järjestyksen häiritsijänä ristiinnaulittiin "eräs
mies" noin 2000 vuotta sitten ryövärien keskelle. "Nykyinen maailma
kunnioittaa häntä Vapahtajan nimellä. Niin paljon ovat mielipiteet
muuttuneet tämän ajanjakson kuluessa. Mutta myöhemminkin kautta
vuosisatojen on aina sama tuomio kuulunut silloin, kun joku on
rehellisesti, vakaumukselleen uskollisena, ryhtynyt vastustamaan
vallassa olevaa järjestelmää." Se tuomio on nyt soinut Suomen
työmiehenkin korviin. Mutta se tuomio on tälle työmiehelle yhtä
epäoikeutettu nyt, kuin se oli sille "miehelle" silloin. Työväki on
aina vastustanut militarismia. Mutta nyt sen täytyi tarttua aseisiin,
sillä "vastustajat olivat sen siihen pakottaneet." Ja se on tapahtunut
täydessä sopusoinnussa Kristuksen opin kanssa, jopa hänen nimenomaista
neuvoaan noudattaen. Sillä "sekin rauhanmies, jonka kuoleman
muistopäivää me nyt vietämme ja joka koko oppinsa perusti rauhaan,
hänkin tuskan hetkinä nähdessään ne yhteiskunnalliset ristiriidat,
jotka silloin vallitsivat, oli pakotettu lausumaan: 'Jolla on kaksi
hametta, hän myököön toisen ja ostakoon miekan'. Yhteiskunnalliset
olot muokkaavat mielipiteet, pakottavat vastustamattomalla voimalla
valitsemaan ne esiintymistavat, jotka kukin aika vaatii."

Ja näin on siis todettu, että tämä punakaartilaiskapina on Kristuksen
opin mukainen ja verrattava hänen historialliseen tehtäväänsä. Ja
vielä: jos Kristus olisi elänyt nyt, olisi hän menetellyt samoin kuin
täällä on menetelty. Olot olisivat pakottaneet hänet vastustamattomalla
voimalla valitsemaan ne esiintymistavat, ne punakaartilaistavat, mitkä
nykyaika vaatii.

Tokoin ajatuksen juoksu on siis: koska Kristus ei ollut maankavaltaja,
niin en minäkään sitä ole.

Ja niin on piru taas kerran selittänyt raamattua omalla tavallaan ja
omaksi edukseen. Mutta turhaan Tokoi tänä pitkänäperjantaina pesee
käsistään verta sillä verellä, joka vuoti tuona toisena.

*

Tokoi ja isänmaa.

Tokoin erikoisosa kapinaan nähden on, niinkuin tästäkin näkyy, esittää
siinä isänmaallisen, suomalaiskansallisen miehen osaa. Hän puhuu
aina siitä, kuinka paljon _Suomi_ tästä tulee hyötymään. Niinpä hän
pitkänperjantain puheessaankin tehostaa, että tähän taisteluun on
ryhdytty siksi, että työläisetkin saisivat omistaa tästä _isänmaastaan_
edes jonkun osan ja tuntea sen omaksi isänmaakseen. "Jos me voitamme,
tarjoutuu meille mahdollisuus rakentaa uudelleen tämä pirstoiksi mennyt
yhteiskunta. Silloin meillä on valta muodostaa tämä Suomi maaksi, jonka
me tunnemme isänmaaksemme, omaksemme."

Isänmaallisena miehenä hän maalaa seinälle paholaisen, joka Suomea
uhkaa Saksan puolelta, jonka kapitalismille porvarit "ovat antaneet
täydelliset riisto-oikeudet tässä maassa." Torikokouksessa maalisk.
3 p:nä pitämässään puheessa hän koko ajan kehui sitä Suomen kannalta
edullista kauppaa, minkä kansanvaltuuskunta oli tehnyt bolshevistisen
hallituksen kanssa järjestäessään näiden molempien työväen tasavaltojen
keskinäisiä välejä. Ei sanallakaan hän maininnut sen meille tuottamista
haitoista ja vaikeni kokonaan kansalaisoikeuksien myöntämisestä
venäläisille. Olisiko se ollut hänen äänetön vastalauseensa niitä
pykäliä vastaan, ehkä hän oli koettanut "isänmaalleen" saada enemmänkin
kuin oli voinut. Miten lie, ainakin katsoo hän tarpeelliseksi
näytellä suomalaista, kansallista, välttäen huolellisesti puhua
kansainvälisyydestä ja venäläisestä toveruudesta, jotka erikoisesti
näyttävät kuuluvan ulkoministeri Sirolan rooliin. Tokoi on viran
puolesta jonkunlainen supisuomalaisten sisäasiain ministeri, jonka
erikoistehtävät kuuluvat hänelle erittäinkin elintarvepäällikkönä.

*

Kaarti sijoitetaan kasarmeihin.

Punakaartilaisjoukot ovat tähän asti nähtävästi asuskelleet kukin
kotonaan, koska nyt käsketään, että heidät tästä lähin tullaan
sijoittamaan kasarmeihin. Piileskelyä, haluttomuutta ja niskoittelua on
kai ollut, koska semmoisesta uhataan saattaa säälimättä sotaoikeuteen
ei ainoastaan yksityisiä, vaan myöskin -- joukkoja. Tänään kuletettiin
Esplanadin poikki suurta joukkoa työläisiä, aseistettujen toverien
edessä kaartin kasarmille päin.



Keskiviikkona 3 p:nä huhtikuuta.


Sirolan viimeinen puhe.

Sirolakin on pitänyt pitkänäperjantaina puheen kansallisteatterissa. Se
on sen päivän pituinenkin. Sen lyhykäinen sisältö on tämä: Porvaristo
tahtoi täällä harvainvaltaa ja militarismia. Sitä varten se heitti
kansamme sekä sisälliseen sotaan että suurpoliittisiin seikkailuihin,
toivoen Saksan avulla saavuttavansa tarkoituksensa. Täällä aiottiin
panna toimeen pakonalainen asevelvollisuus, jonka määränä oli taistella
Suomen porvariston ja nähtävästi joidenkin suurimperialististen etujen
puolesta vierailla tantereilla. Saksa tulee käyttämään Suomen poikiakin
valloitustarkoitustensa hyväksi. Tätä kaikkea vastaan Suomen köyhälistö
on noussut pyhään sotaan Suomen kansan vapauden ja kansojen rauhan ja
maailman työläisten oikeuden puolesta. Jos Suomen kansan on suursodan
Molokille uhrinsa kannettava, niin kantakoon se ne siinä mielessä, että
syöstään istuimeltaan koko militarismin ihmisiä ahmiva, verta juova
peto.

Kun Sirolan puheen koko rakennus seisoo sen vanhan valheellisen
väitteen pohjalla, että Suomen porvaristo aloitti sodan ja sitä tahtoi,
romahtaa se siihen. Olen siitä oikeastaan maininnut heittääkseni
tällekin suurpuhujalle hyvästini, niinkauan kuin hän vielä on
näköpiirissäni. Sillä kai hänkin on pian tiessään. Heiluttaessani
kylmää kättä, sanon sentään vielä, että Sirolan puhe on muodollisesti
hyvin koottu ja taitavasti dialektinen. Hän muovailee hyvin sekaisen
savensa.

*

Sirola jääkäreistä.

Sirolan puheessa oli minulle jotain uuttakin -- en tiedä sitten,
kuinka _totta_ se on -- mitä hän kertoo kohtauksestaan joidenkuiden
jääkärien kanssa. Jotkut heistä olivat viime kesänä Tukholmassa
tiedustelleet häneltä, vieläkö heitä Venäjän vallankumouksen
jälkeen Suomen vapautukseksi tarvitaan. "Vastasin, ettei ole
sosialidemokraatien asia antaa heille ohjeita, kun emme ole olleet
heitä Saksaan lähettämässäkään, mutta -- viittasin -- että jos kova
kaledinilais-kornilovilainen taantumus Suomea uhkaisi, niin voisi
heidän sotataidostaan olla hyötyä -- mikäli sitten tahtoisivat
kansanvallan puolesta tapella. -- Nuo poikaset vakuuttivat, että heidän
joukossaan on huomattavasti sosialisteja ja on heillä useimmillakin
sympatioja sosialismia kohtaan. Osoitin heille, että sellaiset
'sympatiat' ovat sitä kaikkein huokeinta rihkamaa, mitä maailman
markkinoilla liikkuu, ja todistin, että vielä tullaan Suomessa
käymään porvariston ja köyhälistön kesken ankaria taisteluita maamme
itsenäisyyden sisällyksestä. Silloin nähtäisiin, ovatko he kansanvallan
vaiko herrasvallan puolella."

*

Asema "vahvistuu".

Samaan aikaan kuin tiedetään, että Tampere on valloitettu, ilmoittaa
punaisen kaartin esikunta, että heidän asemansa siellä _vahvistuu_
päivä päivältä. Raudussa ilmoitetaan valkokaartin hyökänneen, mutta
kärsineen raskaan tappion. He ovat muka menettäneet 800 miestä,
"kun sitä vastoin meikäläisten mieshukka supistuu pariin kymmeneen
kaatuneeseen ja 18 haavoittuneeseen. Vihollisen kymmenkertaiset voimat
lyötiin kokonaan hajalle."

*

Omituisuutena mainittakoon, että punakaartin raporteissa ei enää puhuta
"lahtareista" vaan "valkokaartilaisista".

*

Heränneitten lippu ja sotahuuto.

"Työmies" kertoo, että Pohjanmaan heränneillä on oma mustapohjainen
sotalippunsa, johon tunnuslauseeksi on suurilla kirjaimilla piirretty:
"Jeesuksen Kristuksen nimeen perkeleitä vastaan." Heidän sotahuutonsa
on: "Puukko oikeahan, puukko vasempahan, puukko punaisen rintahan."

*

Harakiri.

Vihdoinkin alkaa tapahtua enemmän ja enemmän. Pitkään aikaan ei ole
mitään tapahtunut. Kaduillakaan ei näy mitään. Mitä seinäin sisässä ja
vartioiduilla alueilla toimitetaan, ei kukaan tiedä. Vallankumouksesta
ei näe juuri muuta kuin vartiat pankkien y.m. virallisten talojen
edustalla; ne näyttävät ikävystyneiltä ja tehtäviinsä kyllästyneiltä,
useimmat nuoria poikia tai vanhempia miehiä. Luultavasti eräissä
porvarillisissa piireissä toimitaan, järjestetään, kenties
hiljaisuudessa harjoitetaankin. Kasvojen ilmeistä näkyy, että eletään
varman voiton toivossa. Ryhti on toinen ja tervehdykset kaduilla
reippaat. Naiset ompelevat pusseja, joihin mahtuu muonaa kolmeksi
vuorokaudeksi suojeluskaartilaiselle, kun hänen aikansa on astua
piilostaan esiin. Ei kuulu enää laukauksiakaan öisin, ainakaan tällä
puolen kaupunkia Eiran kaupunginosassa, kaukana keskustasta meren
rannalla. Mutta anna ajan kulua vielä vähän, niin juuri tämä tienoo
kai muuttuu yhdeksi Helsingin valloituksen päänäyttämöksi. Sillä jos
saksalaiset tulevat laivoineen, niin tuohon ne kai tulevat, niin että
mukavasti näen heidät ikkunastani. Ei ole näkynyt sieltä tulevia,
paitsi kahta "kyyhkystä", jotka taas leijailivat useita kierroksia
kaupungin yllä -- mutta meneviä olen nähnyt, ja se on tämän päivän
suuri jännittävä elämys.

Vihdoinkin jotain!

Ilmaantui taas pitkästä ajasta liikettä merelle. Viaporin salmesta
matelee jääsohjussa ulos pieni hinaaja kihnuttaen perässään pitkää
soikulaista esinettä, merikäärmettä, jolla on keskellä koroke ja jonka
pian älysin vedenalaiseksi. Sitten tulee niitä samanlaisia kaikkiaan
neljä suurempaa ja pienempää. Ne kasaantuvat jotenkin yhteen ryhmään
Groohaaran sisäpuolelle. Siitä niitä päivän pitkään siirretään
ulomma ja ulomma. Luulin ensin, että ne vietäneen nekin Kronstadtiin
saksalaisten tieltä, mutta niin pitkäksi niiden viimeinen matka ei
tullut. Ne asetettiin rykelmään lähelle toisiaan ja siinä touhussa
kului päivä noin klo 6:11 tienoille. Hinaajat palasivat pois ja
jättivät vedenalaiset sinne.

Oli kokoontunut yhä enemmän väkeä kadulle meidän talomme edustalle,
josta on vapaa näköala merelle yli Ursinin kallioiden ja uimahuoneiden.
Ehkä ne tietävät jotain siitä, mitä on tekeillä. Lähden alas. Rappuja
laskeutuessani heilahtaa yhtäkkiä koko talo, ovet lyövät loukkua
ja samassa kuuluu kova pamaus. Kun pääsen ulos, seisoo suuri musta
savupatsas sillä kohdalla, missä vedenalaiset olivat. Kun pilvi on
häipynyt, on kaksi laivaa kadonnut. Seisomme siinä ja kiikaroimme ja
odotamme, että toistenkin on käyvä samoin. Välähtää, pamahtaa niin,
että tuntuu ruumiissakin, seuraa musta savupilvi, se haihtuu ja jälellä
on vain kaksi laivaa. Pian kai nekin menee samaa tietä. Mutta ei
menekään. Jotain on nähtävästi joutunut epäkuntoon, helvetinkone ei
olekaan toiminut. Ja siihen ne jää. Hinaajat eivät näytä uskaltavan
mennä apuun. Sytytyslankahan voisi sittenkin kyteä hiljalleen.
Kuinka lie? Ihmiset odottavat turhaan ja poistuvat vähitellen pimeän
tultua. Vasta klo 10:n tienoissa kuuluu kolmas räjähdys mereltä ja
hinaajan lyhty kiiltää Groohaaran luona. Se oli sittenkin uskaltanut
mennä puhaltamaan hiillokseen ja saanut sen uudelleen syttymään. Oli
mennyt kolmas ja neljäskin englantilainen vedenalainen meren pohjaan
saksalaisia pakoon, upotettu monien miljoonain aarre. Ihmiset olivat
tavattoman hyvätuulisia, sillä kun englantilaiset kerran ryhtyvät
tällaisiin varokeinoihin, silloin he tietävät, että heidän laivansa
muussa tapauksessa varmasti joutuisivat vihollisen käsiin. Tyhjää
ne eivät säikähtäisi. Liekit, jotka loimahtivat mereltä, olivat
kuin merkkitulia vuorilta, ilotulia meille, tietotulia vapauttajan
pikaisesta saapumisesta.



Torstaina 4 p:nä huhtikuuta.


Loppuhälytystä.

Kapinan alussa löi heidän sanomalehdistään vastaan suuret otsakkeet ja
niiden alla monen palstan yli kulkevat lihavilla kirjaimilla painetut
julistukset. Lopun edellä leimahtaa sama liekki ennen sammumistaan.
Tämän aamun "Tiedonantajassa" on kaksi "_julistusta_" ja kaksi
"_päiväkäskyä_" kahdella palstalla paksuin kirjaimin.

Sävy on kuitenkin toinen, ero syttyvän ja sammuvan. Silloin
monisanaisia monilla nimillä varastettuja manifesteja valtuuskunnilta
ja järjestöiltä ja neuvostoilta, nyt lyhyitä käskyjä ja komennuksia,
joiden alla on persoonaton "Esikunta" tai vain "Helsingin paikallinen
esikunta", jolle kansanvaltuuskunta siis näkyy jättäneen pesänsä hoidon.

Silloin mobilisoitiin kaikki voimat hyökkäykseen, nyt kerätään
viimeiset rippeet puolustukseen. Lisätään vartiostoa rautateille,
maanteille, silloille, tiesolmuihin; kielletään liikkuminen kaikkialla,
missä se vain katsotaan tarpeelliseksi; panssariautojen, kuularuisku-,
kone- ja varuskuntien sekä tykkimiehistöjen käsketään joka hetki olla
valmiina panemaan toimeen niitä määräyksiä, joita esikunta antaa.
Kaikki valta sotilas- ja siviiliasioissa siirretään Esikunnalle, joten
on siis olemassa täydellinen sotilasdiktatuuri, piiritystila, sotatila,
vai miksi niitä noita tiloja oikein kutsuttaneen. Rakkaalla lapsella on
monta nimeä.

Huomenaamusta alkaa myös pakko-otto. Sitä koskeva päiväkäsky on näin
kuuluva: "Perjantai-aamusta klo 10 alkaen tullaan ottamaan työvoimaa
P. kaartin sotilaallisiin y.m. tarkoituksiin tarpeellisten töiden
suorittamista varten, ensi sijassa joutilaan katuyleisön keskuudesta."

Alkaa siis nähtävästi ihmismetsästys, orjajahti.

Kuuluuhan tämä kylläkin sotaiselta, jokainen julistus on kuularuiskun
rätisevä laukaus, mutta ei se kaikki enää tee juuri mitään vaikutusta.
Mörkö mörähtelee, turkki korvilla nurin, mutta ei kukaan häntä pelkää;
lapset tietävät jo, kuka siellä alla on: voimaton ja vaaraton.
Mahdollisesti napataan joku porvari kiinni, ehkä tulee teloituksia ja
ryöstöjäkin, mutta talot taitavat jo olla siksi hyvin varustetut, ettei
niiden asukkaiden ottamiseen uskalleta ryhtyä. Ja mihinkä ne veisivät
meitä töihinsä ja kuka meitä kaikkia vartioisi? Se on nähtävästi
kaikki turhaa häivytystä. En enää malta enkä viitsi lukea heidän
lehtiään. Merkitsen vain muistiin jonkun vastaisen tutkijan varalle,
että "Tiedonantajassa" on pääkirjoitus otsakkeella: "Taiteilijan
ja opiskelijan traagillinen kohtalo", jonka loppulauseesta päätän,
että siinä kehoitetaan näitä yhdennellätoista hetkellä liittymään
vallankumoukseen ja luvataan olla "lempeä ja jalo".

*

"Rauhallista" kaikilla rintamilla.

"Tiedonantajan" mukaan on kaikilla rintamilla "rauhallista" -- Viipurin
rintamalla, Heinolan rintamalla, Kouvolan rintamalla, Lappeenrannan
rintamalla. On ilmaantunut uusikin rintama -- Hämeenlinnan, jossa
sielläkin on "verrattain rauhallista", ainoastaan joitain pienempiä
taisteluja siellä täällä. Tästä päättäen on siis rintama Tampereelta jo
siirtynyt Hämeenlinnaan.

*

Saksalaiset jo Karjalla.

Aivan varmoista lähteistä saatu tieto kertoo, että saksalaiset ovat
nousseet maihin Hangossa ja edenneet Karjan asemalle, jossa on
taisteltu. Koko päivän on sakea sumu peittänyt meren. Klo 1:n tienoissa
kuului sieltä samanlainen räjähdys kuin eiliset. Luultavasti lensi
viimeinenkin vedenalainen ilmaan.

Kerrotaan, että ryssät ovat peloissaan saksalaisten tulosta, aikeissa
viedä satamalaitureissa vielä olevat kuljetuslaivansa Kruunuvuoren
selälle, muka puolueettomalle alueelle.

*

Senaatintalo tyhjenee.

On nähty kapsäkeillä täytetyn auton lähtevän senaatintalon luota
Hallituskadun puolelta ja ajavan asemalle. Luullaan niiden olevan
senaattorien ja senatoorskain matkakapistuksia. Olisin mennyt viemään
kukkia, jos olisin tiennyt tunnin ja hetken. Sillä minä olen iloinen
siitä siveellisestä tappiosta, jonka tällainen pako tuottaa. Paimenet
lähtevät ja jättävät laumansa oman onnensa nojaan. Ei heidän päänsä
ympärillä nyt ainakaan tule säteilemään marttyyrikruunun kehä.

*

Sain juuri kuulla, että valtuuskunnan lähtö on tapahtunut kaikenlaisin
hankaluuksin. Punakaarti ei ole tahtonut päästää heitä livistämään,
vaan on heidät vangittu asemalla ja viety Smolnaan. Hyvin puhein he
nähtävästi ovat sieltä päässeet irti, koska taas ovat ilmaantuneet
asemalle. Vielä kerran heidät kuitenkin vangittiin, mutta viimein
annettiin mennä. Kai he saivat armeijan johdon vakuutetuksi siitä,
että "hallituksen" ennen muita täytyy olla turvassa ja että jos se
vangitaan, joutuu kaikki "järjestys" hunningolle. Siirtyihän hallitus
Pariisistakin pois. Kerrotaan, että loppuargumenttina lähtölupaan on
ollut kuularuiskukin.

*

Varokeinoja pommituksen pelossa.

Tulevan pommituksen pelossa laittavat ihmiset ikkunoitaan avattavaan
kuntoon ilmanpaineen vaikutusta vastaan. Palvelijattaret naureskelevat
tälle rouvain touhulle, varmasti vakuutettuina siitä, että tämä
on vain porvarillista provokatsiota mielialan masentamiseksi ja
että saksalaiset eivät ole nousseet maihin, vaan että Hangosta
tulevat ovat vain saksalaisiksi pukeutuneita suojeluskuntalaisia.
Suojeluskuntalaisten pelossakohan englantilaiset piilottivat
vedenalaisensa meren pohjaan ja näitäkö pakoon kansanvaltuuskunta
muutti majaa?

*

Yhä niuhottaa usva merellä ja on sieltä levinnyt maihinkin. Se on
symboolinen usva, verho tietymättömän tulevaisuuden edessä. Ei tiedä,
mitä sen takana piilee, elämäkö vai kuolema.

*

Ryhtyvätkö ne täällä todellakin vastustamaan saksalaista vai
heittävätkö aseensa ja antautuvat? Jos Helsingissä ei vuotaisi verta,
helpottaisi se suuresti loppusuoritusta, jolle olisi eduksi, ettei
mieliala pääkaupungissa liiaksi kiihtyisi.

*

Kansanvaltuuskunta matkalla omaan maahansa.

Huhut kansanvaltuuskunnan lähdöstä toteutuvat. Se on kuin onkin
paennut ja siirtynyt Viipuriin. Punaisen kaartin esikunta ilmoittaa
"katsoneensa sen olevan välttämätöntä", ja käskee "kaikkia laitoksiaan
ja toimitsijoitaan antamaan kaikkea mahdollista apua tämän siirron
helpottamiseksi".

Käskyn lähteä antaa hallitukselle siis sotilasjohto, Punainen kaarti,
niinkuin Ranskan armeijan ylipäällikkö käski Poinrarén siirtymään
Bordeaux'hon. Koko komeaa! Valtuuskunta voi nyt pestä kätensä ja sanoa:
"Ka, olisinhan minä jäänyt... enhän minä... mutta kun ne nuo...
täytyihän totella, en mahtanut mitään".

Mutta ei tämä temppu kuitenkaan pitkälle auttane. Raukkamaiseksi,
kurjaksi paoksi sen tulevat leimaamaan ennen muita omat miehet, oman
nahkan pelastamiseksi, asian pettämiseksi, toverien jättämiseksi
oman onnensa nojaan. Viipuriin siirtyminen on silmäin lumetta, paon
todellisen tarkoituksen peittämistä, paon, joka ennen pitkää päättynee
Pietariin, ellei välillä napata kiinni.

Sinne siis menivät Tokoit, Mannerit, Sirolat, Gyllingit, Kuusiset,
Valppaat, Pärssiset -- kaikki. Idästä he ovat tulleet, idäksi pitää
heidän jälleen tuleman. Eikä taida mikään heitä sieltä enää kyetä eloon
herättämään.

*

Uusi hallitus.

Vanhan hallituksen mentyä on sijaan astunut uusi, suurten, tunnettujen
nimien tilalle pienet ja tuntemattomat: Ylin sotapäällikkö on nyt joku
F. E. Johansson, kulkulaitosten päällikkö G. A. Laitinen, työasiain
päällikkö Rob. Hurskainen, sairashuoneiden päällikkö H. Virtanen.

*

Täysin taistelukuntoinen punakaarti.

Vilppulasta lyötiin punaiset takaisin, Tampere kai jo on valloitettu,
vaikka "Tiedonantaja" myöntää vain sen, että se on joka puolelta
piiritetty ja eristetty, Raudussa on ollut täydellinen romahdus,
valtuuskunta on paennut -- mutta siitä huolimatta vakuuttaa
"Tiedonantaja", että "täysin taistelukuntoinen punakaarti on torjunut
-- kuten Raudussa ynnä muualla -- kaikki suuremmat yleisrynnäköt", ja
että "työväen luokan järjestettyä joukkovoimaa vastaan ei voi mikään
mahti seistä".

*

Venäläisiä on -- valkokaartissakin.

Venäjän kaksinaamaisen -- vai kaksipäinenkö se nyt oli -- kotkan
traditsiot elävät yhäkin bolshevistisessa ylösnousemisessaan. Moskovan
kansankomissaarien neuvosto on jostain syystä, nähtävästi saksalaisia
peläten, katsonut hyödylliseksi vakuuttaa, että mitään venäläisiä
osastoja ei Suomessa ole, ja jos olisi, kutsutaan ne pois. Jos siellä
kuitenkin niitä olisi, ovat ne vapaaehtoisia ryhmiä, joita on sekä
_valkokaartin_ että punakaartin riveissä.

*

Saksalaiset Hangossa ovat valkokaartilaisia.

Nyt täytyy "Tiedonantajankin" myöntää, että Hangossa on tapahtunut
maihinnousu. Siellä on "tuntematon" laivasto, jonka mukana
oli "Sampo". Se laski maihin 400 miehen suuruisen joukon --
valkokaartilaisia. Laivat tunnettiin sitten saksalaisiksi, "jotka
olivat tulleet katsomaan, kuinka valkokaartilaisten hommat onnistuvat".
Valkokaartilaiset valtasivat Hangon ja etenivät Tammisaareen ja
siitäkin ohi Karjalle päin. Siellä oli punakaartilaisia vastassa,
ja vihollisen täytyi peräytyä aina Tammisaareen asti. Niiden
karkoittamisessa ei ollut suurtakaan työtä. Tämä valkokaartilaisjoukko
oli "todennäköisesti koottu Ahvenanmaalla huseeraavista
valkokaartilaisista".

Ei, kyllä kai siellä on hiukan muutakin tulossa ja tekeillä.

*

Saksan laivasto Helsingin edustalla.

Ja nyt onkin näin kuuluva julistus heitetty alas lentokoneesta:

"Saksalaiset joukot tulevat aivan lähipäivinä ottamaan Helsingin
haltuunsa. Armoille antautuminen ilman ehtoja on välttämätön.
Monet ihmishenget voivat säästyä ja varusväen kohtaloa voidaan
paljon lieventää, jos kaikki satamassa olevat sota- ja kauppalaivat
luovutetaan vahingoittumattomina. -- Suomenlahdessa olevan Saksan
laivaston päällikkö lupaa vapauden ja palkintoja jokaisen laivan
miehistölle, joka luovutetaan vahingoittumatonna. Jokainen yksityinen
mies miehistöstä, joka saattaa laivansa käyttämättömäksi, saa siitä
ankarimman rangaistuksen. _Saksan merisotavoimat ovat jo Helsingin
lähellä_. Kaikki punaisten väkivaltaisuudet ja rauhallisten asukkaiden
hengen ja omaisuuden ottaminen rangaistaan mitä ankarimmin."

On nyt sitten ainakin _se_ varma, että ne tulevat -- ja ehkä ovatkin jo
tuolla sumuseinän takana.

Voisihan vielä ajatella, että tämäkin on "provokatsiota", että julistus
on tekaistu, mutta ainakin on sen alkuteksti, ruotsinnoksesta päättäen,
ollut saksankielinen.



Lauantaina 6 p:nä huhtikuuta.


Eräs, joka tuntee pohjalaisen talonpojan.

Tulee tässä vielä lehtiäkin silmäilleeksi niiden lopun edellä,
laiskahkosti ja välinpitämättömästi siirtyen otsakkeesta otsakkeeseen.
Niitä on tänään: "Tää on viimeinen taisto, rintamaamme yhtykää...";
"Köyhälistön voitto" (Santeri Mäkelän puhe Viipurissa); "Taistelun
tuoksinassa", puhe, jonka Viipurissa on pitänyt Hilja Pärssinen -- hän
on siis siellä; "Helsingin työväen tervehdykset punakaartilais- ja
työläistovereille Tampereella", -- joka on piiritetty ja jonne tervehdys
ei enää tule, koska se ehkä jo on vallattukin.

Toveri Santeri Mäkelä antaa puheessaan hyvin synkän kuvan meidän,
porvarien, voiton ja tulevaisuuden toiveista. On todettavissa se
tosiasia, sanoo hän, että vastustajamme voimat eivät ole niin
suuret ja kestävät kuin yleensä luullaan. Oikeastaan sen taistelu
on epätoivoista taistelua. Vihollisemme pyrkii epätoivon vimmalla
joihinkin ratkaiseviin tuloksiin, tietäen, että se hetken perästä on
myöhäistä. Mannerheimin valtakunnassa on nälkä. Pohjois-Pohjanmaalla on
jo tapahtunut nälkäkuolemia. Kevät lähestyy. Talonpoika alkaa ikävöidä
peltotöihin; ja enemmän: talonpojalle alkaa selvitä yhtä ja toista
tämän sodan kestäessä. -- "Olen eteläpohjalainen talonpoika, kotoisin
sieltä lahtarien körttiläismailta. Tunnen sen heimon, joka tällä
hetkellä jäykimmin taistelee omaa kansaansa, työväenluokkaa vastaan.
Voin teille pohjalaisena talonpoikana, pohjalaisten talonpoikien
puolesta mitä vakavimmin vakuuttaa, että eivät nämä talonpojat ole
alkuaan lähteneet kansalaissotaan -- nehän lähtivät vain ajamaan ryssää
maasta ja pitämään 'huligaaneja kurissa'."

Jos pohjalainen talonpoika lähti liikkeelle ajamaan ryssää ja
hulikaania maasta, niin se jatkaa tätä ajoaan, kunnes tarkoitus on
saavutettu, ja nythän niitä on vielä molempia tällä puolen rajan.

*

Kaikki yhteen kasaan.

On julaistu määräys, jossa kaikkien punaiseen kaartiin kuulumattomien
henkilöiden käsketään tänään klo 2 kokoontua kaartin kasarmin pihalle.
Joka ei tottele, uhataan ottaa väkisin. Nähtävästi tämä tarkoittaa
kaikkien niiden sekoittamista yhteen sakkiin, jotka eivät ole tahtoneet
olla aseellisesti mukana. Siten syntyneestä laumasta on vaikeampi
löytää varsinaiset kaartilaiset, jotka näin kai koettavat piiloutua
toisten selän taa.



Sunnuntaina 7 p:nä huhtikuuta.


Hautajaissaatto.

On tämän talven kuluessa ollut monta vaikeaa päivää, mitä
ristiriitaisimpien ja repivimpien mielialojen täyttämiä. Eihän
voitto aina ole ollut läheskään varma ja sitä mahdollisuutta on
ollut vaikea sulattaa. Silloinhan olisi kaikki pirstaleina. Nyt, kun
ainakin ulkonainen voitto on varma, nousevat aaveet toisaalta. Miten
sitten voitosta suoriudumme? Miten osaamme sen hedelmät korjata, tai
oikeammin: sen rauniot rakentaa. Sillä raunioita tästä tulee ja on jo
tullut, aineellisia, siveellisiä, aatteellisia.

Minut valtaa sanomaton, kyyneletön sääli tämän kapinan _uhreja_
kohtaan. Voittajan on helpompi nilkuttaa rampanakin, mutta taistelunsa
menettäneen, joka kainalosauvain varassa laahustaa kerjäten ovelta
ovelle ja saa leivän sijasta kiven ja kiven kera jälkeensä kirouksen,
syyllinen niinkuin syytönkin, sillä niitäkin on? Kaikki he saavat
eliniäkseen haukkumanimen "punikki". Se on hyvin suureksi osaksi
ansaittu, ja se siinä juuri onkin surkeinta. Mutta vielä surkeampaa
on, että tämä pitkä- ja salavihainen kansa vihaa kolmanteen ja
neljänteen polveen lapsia ja lastenlapsia. Se nauttii vihasta, sen
veret tarvitsevat sen virkistyksen, niinkuin äkäinen äijä aamuriidan
omaistensa kanssa.

On hirvittävää sen inhon ja vihan juopa, joka on revennyt kahden
kansanluokan väliin. On oleva ilkeää, sietämätöntä elää tässä maassa
loppuikänsä. Mahtaneeko voida karaista itsensä välinpitämättömäksi,
jatkaa elämäänsä, ollen olevinaan optimisti? Ottanenko asian syvemmin
ja herkemmin kuin on syytä? Soisin sen tekeväni.

Olin tänään sunnuntaikävelyllä ja satuin punaisten hautaussaattueen
tielle, Bulevardin kadulla, kirkkopuiston kohdalla. Kun en tahtonut
tunkea rivien läpi, pysähdyin. Minusta eivät vain hautaan saatettavat
vainajat olleet viimeisellä retkellään, vaan myös saattajat. Ne olivat
kaikki kuin kuolemaan tuomituita. Ei ollut enää mitään ryhtiä eikä
uhmaa. Liput kyllä liehuivat, mutta ilme niiden kantajien kasvoilla
oli kalsea ja tympeytynyt. Aseelliset olivat viimeistä reservijoukkoa,
joiden käteen kivääri mahdollisesti oli pistetty väkisin. Paras väki
on kai jo aikoja sitten viety manalle. Nuo tuollaisetko ne aikovat
käydä harjaantuneita, vanhoja Saksan sotureita vastaan? Jotkut
tytöt koettivat niskojaan nakellen heittää uhmakatseita siihen
porvarijoukkoon, joka reunusti kadun. Saattueen kulku tämän kujan
läpi oli kuin tuomittujen kulkua. Tuomio ei ollut vielä täytäntöön
pantu, mutta kyllä lausuttu. Se jomotti päättäväisen peruuttamattomana
jäykillä kasvoilla ja kiinteissä katseissa ja suun ympärystä
viiltävissä, ivallisissa nykäyksissä. Yllä hyrräsi saksalainen
lentokone kuin haaskalintu erämaan karavaanin päällä.

Lähdin seuraamaan saattuetta, kun matkani muutenkin oli Töölööseen
päin. Ylioppilastalon aukealla seisoi eräs vanha tuttavani,
herkkämielinen, vanha laulaja ja opettaja, jonka kanssa oli entisinä
aikoina innostuttu monet kansalliset innostukset, juotu monet maljat
ylioppilasjuhlissa isänmaan ja kansan onneksi. Hän, kansanvalistusmies,
seminaarinopettaja, nyökäytti päätään suruvoittoisesti, saamatta
sanotuksi muuta kuin: "Voi surkeutta, voi järjettömyyttä!" Oliko tämä
näkemämme tulos liian paljosta kansanvalistuksesta vaiko liian vähästä?

Kuljin saattueen rinnalla, se Henrikin katua, minä alempana Henrikin
puistossa, yhdessä ja kuitenkin erillään, yhtäsuuntaisesti ja
kuitenkaan koskaan yhtymättä. Töölöön tavara-aseman ratapiha on täynnä
kuolleita vaunuja. Siellä ei ole mitään liikettä, ei näy ainoatakaan
ihmistä. Yksi ainoa veturi on tuonnempana liikkeessä.

Menisinkö heidän kanssaan aina Mäntymäelle saakka? Ottamaan puhevuoron,
selittämään heille, että tämä on heissä mieletön harha, että heidän
aatteellaan on ystäviä muuallakin kuin heidän omassa luokassaan,
aatteella, mutta ei menettelyllä. Ei se mitään hyödyttäisi. Se olisi
ollut tehtävä ennen. Se on tehtävä toiste, kun nämä päivät ovat tulleet
päätökseensä. Enhän osaa puhua, mutta jos osaisinkin, saisin ehkä
kuulan otsaani; sitä useamman painetin piston, kuta paremmin olisin
puhunut. Sitä sanottaisiin provokatsioksi, minä olisin yllyttäjä,
"lahtarien" lähetti.

Poikkean Karamsinin taloon. Se on nyt museona. Siinä asui aikoinaan
Suomen hienoin ja ylhäisin ja hyväätekeväisin nainen. Hän istuskeli
parvekkeellaan ja näki tyynen kaislarantaisen lahden yli Kaisaniemen
koivut ja Sörnäsin kalliot, palan idyllistä sisäsaaristo-Suomea, ei
ratapihoja, ei kivimuureja, ei Kansantalon ryöväriritari-linnaa. Se oli
sitä aikaa, jolloin laineet loiskuivat luhtaniityille ja ruokakuormaa
ajavan maalaisen kärrynrätinä kuului maantieltä, ei viertotieltä,
muistuttaen pääkaupungin ja maaseudun silloin ystävällistä suhdetta.
Liekö tämän maan silloin ollut parempi vai pahempi kuin nyt?

Jatkan matkaani puistoon, istuudun sulalle kalliolle, jota aurinko
lämmittää. On aivan hiljaista muuten, paitsi että saattueen astunta
kuuluu heikkona rapinana katuun. Ei kukaan virka mitään. Eivät
puhele, eivät laula eivätkä soitakaan. Nyt soittavat. Jostain edempää
alkupäästä kuuluu vaimeneva "Ikuinen muisto". Olen päässyt kaikesta
katkeruudestani. Tämä on liian surkeaa ja säälittävää. Ei se ole heidän
_kaikkien_ syynsä. Eivät ne kaikki ole raatelijoita ja murhamiehiä.
Eivät ne ole älynneet tehneensä maanpetosta ja kavallusta. Se
suomalainen, joka venäläiseen turvaten käy oman kansansa kimppuun,
ei ymmärrä enää mitään. Hänen suurin rikoksensa on hänen paras
puolustajansa. Ja vielä enemmän sekaisin on se, joka puolustautuu
väitteellä, että vieraaseen apuunhan porvaritkin turvasivat, ettei siis
saksalaisen ja venäläisen välillä ole erotusta. Syylliset karkasivat ja
pelastivat nahkansa, syyntakeettomat jäivät heidän sijastaan kärsimään.
Heitä vielä viimeiseen saakka tuuditetaan siihen, että köyhälistö
voittaa, että voitto on varma. Ei se muka ole saksalainen lentokone,
joka leijailee heidän ylitsensä. Siinä on vain joitain valepukuisia
suojeluskuntalaisia. Hangossa ei ole ainoatakaan saksalaista laivaa
eikä miestä.

He eivät tiedä eivätkä ymmärrä paremmin. Mutta meidän toisten täytyy
ymmärtää paremmin. Sillä meillä on kaikki edellytykset menetellä
toisin. Meiltä _voi_ vaatia sitä ja me _vaadimme_ sen itseltämme. Sillä
tavalla tehden tästä voi alkaa uusi elämä ja siedettävät olot.

*

Puuttuu nimi ja allekirjoitus.

Tiedot saksalaisten pikaisesta tulosta vahvistuvat vahvistumistaan
ja ovat nähtävästi aikaansaaneet suurta hämminkiä ja masennusta
punaisella puolella. Sen torjumiseksi on ryhdytty monta kertaa
koeteltuun ja aina tehonneeseen keinoon, tosiasiain kieltämiseen ja
provokatsioksi selittämiseen. "Työväen pääneuvosto", jonka tietysti
täytyy tietää, kuinka asiat ovat, julistaa, että saksalaisten tulossa
Hankoon on ainoastaan sen verran perää, että lahtarit koettavat vain
saksalais_kauhulla_ lamauttaa punaisen armeijan sotilaita. Ei ole edes
todennäköistäkään, että saksalaiset tulevat. "Saksan imperialistinen
hallitus vitkastellee sellaiseen ryhtymästäkään, sillä Saksan työväki
ei voi äänettömänä sitä sallia." Niinikään venäläisen Itämeren
laivaston päällystö väittää, että Saksan Itämeren laivaston päällikön
täällä levitetty julistus laivaston tulosta on väärennys. Siinä ei ole
nimeä eikä allekirjoitusta. Saksalaiset eivät ole venäläisen laivaston
päällystölle antaneet mitään tietoa tulostaan.

Osa kansanvaltuuskuntaa näyttää vielä olevan Helsingissä. Ainakin
on Kullervo Manner vielä eilen allekirjoittanut täällä päivätyn
julistuksen, jossa määrätään pakollinen yleinen mobilisoiminen työ- ja
sotilastarkoituksiin.

*

Kansanvaltuuskunnan oikeusasiain osaston nimessä määräävät L.
Letonmäki ja A. Kiviranta, että Punakaartin sota- ja kenttäoikeudet
ovat oikeutetut tuomitsemaan vastavallankumouksellisten ainesten
saboteerauksesta vallankumousta vastaan, ja on niiden siinä sekä
tuomioiden täytäntöönpanossakin noudatettava sotaoikeuden mukaista
nopeutta ja ankaruutta.

Jos tähän saakka olisi ollut jotain turvaa mielivaltaista,
päähänpistoista punaterroria vastaan, ei sitäkään nyt enää ole
olemassa. Tässä julistuksessa ei ole aikaa eikä paikkaa niinkuin yllä.

*

Runoilija J. Siljo on kuollut haavoistaan -- se kaunisilmeinen poika,
ujo tulisielu.



Maanantaina 8 p:nä huhtikuuta.


"Tiedonantaja" lakannut ilmestymästä.

Isäntä Kansanvaltuuskunta lähti jo talostaan, mutta sen uskollinen
rakki "Tiedonantaja" jäi vielä pariksi päivää -- ehtiihän nopsajalka,
pystykorva jälempääkin. Sen päätoimittaja lienee ollut Eetu Salin,
puolueensa mefisto. Haukuttuaan täällä haukuttavansa -- ja hyvin se sen
tehtävänsä suoritti -- se tänään aamulla otti jalat alleen luultavasti
yhtyäkseen omaansa Viipurissa. Lehtipoika ilmoitti, että tämä on
viimeinen numero. Itse lehti sanoo: "Tiedonantaja ei ilmesty huomenna,
tiistaina."

Milloin ilmestyvät "Helsingin Sanomat?" Joko viikon päästä? Missä
kunnossa lienevät painokoneet? Onko kaikki paperi kulutettu? Erkko
istuu vankina Katajanokalla ja Ivalo Fenniassa, sairaana.

*

Valppaan viimeinen tahto.

"Tiedonantaja" lähti, "Työmies" jäi -- kuinka kauaksi? Ei se ainakaan
tänään vielä ole millänsäkään. Se on ehompi entistään. Siinä esiintyy
itse Valpas, joka koko kapinan ajan on ollut piilossa. Mies, jonka
henki toimii jokaisen punakaartilaisen ruumiissa, jonka omallatunnolla
on tuhansien veri, sekä punaisten että valkoisten, se mies tulee nyt
näiden ruumiiden yli tarjoomaan rauhaa ei n:nnellä hetkellä, vaan
sanokaamme viittä minuuttia vaille 12. Luulisi, että hän alistuu ja
taistelun menetettyä pyytää armoa ja rauhaa joillain siedettävillä
ehdoilla lieventääkseen joskaan ei omaansa, niin edes onnettomuuteen
saattamiensa kohtaloa. Mutta sitä hän ei tee. Hän lähtee siitä, että
molemmat taistelijat yhä ovat tasaväkiset, ja että sovitaan pois vanhat
vihat ja jäädään ennalleen.

Ensin on tehtävä aselepo sinä ja sinä huhtikuun päivänä sillä tavalla
kuin Punaisen ja Valkoisen Kaartin esikunnat lähemmin sopivat.
Kun se on tehty kokoontuu eduskunta. Eduskunta _hyväksyy_ Suomen
tasavallalle Valppaan laatiman valtiosäännön, jonka mukaan kaikki
lainsäädäntö- ja voimaansaattava valta kuuluu eduskunnalle. Eduskunta
valitsee hallituksen ja korkeimpien oikeuksien jäsenet enintään
viideksi vuodeksi kerrallaan. Hallituksen puheenjohtaja on samalla
tasavallan esimies, mutta tällä presidentillä ei ole mitään erityistä
lainsäädäntöoikeutta, eikä mitään muutakaan itsenäistä toimivaltaa.

Jollei eduskunta tälle pohjalle rakennettua valtiomuotoa hyväksyisi,
pannaan toimeen kansanäänestys kahdesta valtiosääntöehdotuksesta,
joista toisen "tulee olla" sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän
hyväksymä.

Ennen hajaantumistaan on eduskunnan hyväksyttävä laki vuokra-alueiden
muuttamisesta itsenäisiksi tiloiksi, jonka mukaan vuokraajat saavat
alueensa omakseen melkein ilman korvausta. Missä korvaus tulee
kysymykseen, suorittaa sen valtio.

Sodan takia elintarpeensa menettäneille on niitä toimitettava valtion
kustannuksella.

Armahdus kaikille muille paitsi sodan aikana yksityisiä rikoksia
tehneille. Jos yksityiset rupeaisivat vieromaan vallankumoukseen
osaaottaneita, niin etteivät nämä kunniallisella työllä saisi
elatustaan Suomessa, on heille valtion puolesta turvattava elämisen tai
maasta poistumisen mahdollisuus.

Siis punakaartille ei ainoastaan amnestiaa, vaan myöskin eläke siksi,
kunnes saavat kunniallista työtä -- tai matkarahat Amerikkaan.

Vakinaista sotaväkeä ei Suomen tasavalta aseta. Ainoastaan rajojensa
vartioimista varten saa se asettaa 3000-miehisen vartioväen, jonka
käyttämisohjeet eduskunta laatii 2/3 enemmistöllä. Jos siis sosialistit
eivät tahdo asettaa tätä vartioväkeä esim. Venäjän rajalle, saa ryssä
tulla vapaasti maahan, milloin sosialistit katsovat sen sopivaksi.

Se on kaikki tämä sitä paksuinta, sitä raainta pilaa, mitä Valpas
koskaan on laskenut. Tosissaan hän kuitenkin on olevinaan. Hän on
esittänyt sen jo joku aika sitten joillekuille porvarillisille, jotka
eivät ole olleet siitä tietääkseenkään, mikä "Työmiehen" mukaan on
todistuksena siitä, että "porvaristo ei halua sovintoa."

Niin kauan kuin eduskunta näistä juttuaisi tai niistä toimitettaisiin
kansanäänestys, seisoisivat valkoiset ja punaiset vastakkain
kuukausmääriä asemillaan ja luultavasti olisi myöskin saksalaisten
jäätävä odottamaan tätä äänestystä. Entä kevätkylvöt?

Tätä sopimusta käytäntöön panemaan ehdottaa Valpas toistaiseksi
asetettavaksi Väliaikainen Valtuuskunta-nimisen valtioelimen, jossa
tulisi olemaan kaksi tusinaa jäsentä, kaha kumpiakin, 12 sosialistisen
eduskuntaryhmän ja 12 porvarillisten valitsemaa, siis yhtä monta
punaista kuin valkoistakin. Nämä eivät saa tehdä päätöksiään sen mukaan
kuin satutaan olemaan saapuvilla tai voidaan tulla. Jos jonkun punaisen
täytyy poistua, täytyy jonkun valkoisenkin poistua. Valtuuskunnalla
on kaksi puheenjohtajaa, yksi sen molemmista ryhmistä. Kaksi kahta
vastaan, eikä edes puheenjohtajan ääni voi ratkaista, vaan ehkä syrjään
pantu lippu, arpa, milloin jumalan arpa, milloin pirun.

Sen pituinen se kompromissi-ehdotus. Se on kyllä paljoa pitempi, mutta
jo tämä selostuksenikin riittäköön näytteeksi Valppaan viimeisestä
tahdosta.

*

Kaikki on menetetty.

Nyt Rantamalakin myöntää "Työmiehen" pääkirjoituksessa "Suomalainen
murhenäytelmä", että kaikki on menetetty. "On mahdoton enää kenenkään
kieltää sitä tosiasiaa, että Suomen kansan ylle on heittäytynyt verinen
murhenäytelmä ja nyt seisomme siellä, missä saamme aavistuksen sen
murhenäytelmän peloittavasta syvyydestä."

*

Saksalaiset marssivat

Karjalta Hyvinkäätä kohti. Ovat jo Lohjalla. Toinen osasto marssii
Helsinkiä kohti ja on jo Kööklahdessa.

Laivasto voi olla täällä minä päivänä hyvänsä.

*

Punaisten rintama Toijalassa on murtumaisillaan!

*

_Pois!_

Hangossa käyneet venäläiset neuvottelijat ovat palatessaan tuoneet
tiedon, että venäläisten laivojen on oltava täältä poissa t.k. 12 p:nä.
Jos jäät estävät niiden lähdön tai ne eivät muuten kynnelle kykene, saa
laivastoon jäädä ainoastaan 8 miestä laivaa kohti.

*

Smilga sähköttää.

On kaapattu näin kuuluva sähkösanoma, jonka Smilga täältä on lähettänyt
Scheimannille Moskovaan: "Saksalaiset rientävät pikajunan vauhdilla
suurin voimin Hyvinkäätä ja Helsinkiä kohden. Tilanne toivoton. Toivon
kuitenkin ehtiväni tyhjentää Helsingin."

Ja sitten tipahtaa kirjelaatikkoon silkkipaperi, josta luen lopullisen
toteutuksen kahden kuukauden kaikille toiveille:

*

    'Suomen vapaalle kansalle.

    Te huudatte meitä hädässänne. Me tulemme ystävinä auttamaan teitä
    hädässänne murhaajalaumoja vastaan, jotka hävittävät järjestyksen,
    lain ja vapauden teidän maassanne. Meitä käskee siihen ihmisrakkauden
    ääni. Emme tule valloittajina emmekä tahdo omistaa itsellemme
    palaakaan kalliin isänmaanne alueesta, emme myöskään aio sekaantua
    sisäisiin puoluetaisteluihinne. Luottakaa siis meihin. Eteenpäin
    kansanne vapauttamiseksi!

                           Saksalaisten Suomen joukkojen ylipäällikkö
                                        von der Goltz.

    Huhtikuussa 1918.'

Siinä on nyt venäläisille nimi ja allekirjoitus, jota he kaipasivat.
Tervehdys on kirjoitettu ruotsiksi. Suomensin sen siitä. Käteni vapisi
ensin, vakaantui sitten riemuisaan kulkuun. Enkä välitä huolehtia
huomisesta. Tuli mikä tuli, kunhan kerran tuli _tästä_ loppu. En
tahdo nyt uskoa mitään entisistä pahoista aavistuksista. Ei tule
verta vuotamaan enemmän, kuin on kaikkein välttämättömintä. Punaiset
toivottavasti antautuvat ensimäisen laukauksen jälkeen. Järjestyksen
palauttaja saapuu tyynesti kuin Berliinin tottunut poliisi, saartaa,
sanoo: "kädet ylös!" Kädet nousevat ylös. Metelöitsijät viedään
poliisiasemalle, siellä pidetään lyhyt tutkinto, nimet merkitään,
saatte mennä, saapukaa silloin ja silloin oikeuteen vastaamaan omien
viranomaistenne edessä. Käännös ympäri, mars!

Ja sitten saksalainen varmuuden vuoksi patrulloi muutaman ajan.
Mannerheim saapuu, eduskunta kokoontuu, paraateja, juhlia, kukkia,
veljeytymistä -- hyvästi! Kiitos! Kyllä me nyt jo hoidamme itse itsemme.

Kevät tulee, muuttolinnut saapuu. Sitten kokoon kampsuni ja olen parin
viikon päästä Viitasaarella ongella. Ja kaikki oli vain pahaa unta.
Oliko?



Tiistaina 9 p:nä huhtikuuta.


Laivasto riisuttava aseista.

"Utro Pravdyn" tietojen mukaan on Saksan hallitus Suomen kanssa
tekemänsä sopimuksen mukaisesti vaatinut heti ryhdyttäväksi Itämerellä
olevaa Venäjän laivastoa aseista riisumaan. Tämän aseista riisumisen
tulee olla suoritettu 12 p:nä huhtikuuta klo 12.

Venäjän meriasiain komissario on antanut sähkösanoman sisällöstä tiedon
kansankomissarioiden neuvostolle Moskovaan ja vastaussähkösanomassa
kansankomissarioiden neuvosto käskee merivoimien päällikön heti
täyttää kaikki Saksan sähkösanomassa esitetyt vaatimukset. Tämän
kansankomissarioiden neuvoston määräyksen nojalla meriasiain
komissariaatti lähetti Itämeren laivaston päällikölle Shtshatnille
sähkösanomalla määräyksen aivan viipymättä ryhtyä täyttämään Saksan
vaatimuksia ja kiirehtiä siinä niin, että laivaston aseista riisuminen
on lopetettu 11 p:nä huhtikuuta. Laivoista riisutut tavarat on
lähetettävä Kronstadtiin.

*

Itä lähtee -- Länsi tulee!

Onhan täällä vuosien ja varsinkin näiden sotavuosien kuluessa saanut
nähdä jos jonkinlaista ryssän touhua, muun muassa, kuinka ne ovat
täällä laajentaneet valtakuntansa aluetta rakentamalla rötöksiään
kaikkialle, minne vain ovat voineet ja tarvinneet. Missä ryssä kulkee,
tuo hän mukanaan kauhean ruman kasarmin, lautaparakin, hevostallin,
kaikki tilapäistä, kotamaista, jonka ympärille hän kasvattaa tunkion,
niin että tuskin pääsee itse ovesta ulos. Nuo laitoksensa se
lätkäyttää mihin vain, välittäen yhtä vähän rakennusjärjestyksistä
kuin terveydenhoitosäännöksistä. Ennen sotavuosia se pysyi enimmäkseen
Töölöön takalistoilla kasakkakasarmeissaan, tunkien kuitenkin jo
silloinkin Kampin alueelle Turun kasarmia myöten. Jo ennen sotaa se
myös anasti Suomen sotaväen siistit kasarmit, ja mikä siivo siellä
sisällä oli ja on, sen voi aavistaa siitä, millaisessa kunnossa
valtakunnan katuosa on ollut esim. Kaartinkasarmin ympärillä. Mihin
he sijoittautuivatkin, mukana seurasi aina takapihakulttuuri. Kaikki
rapistui ja rähjäytyi. Emmehän ole hollantilaisen siistejä, emmekä
preussiläispedantteja mekään, eivät suomalais-ugrilaisetkaan nurkkain
ympärykset ole juuri vesiklosetteja, mutta mikä ero, mikä ero sentään!
Sotavuosina ilmaantui lautakojuja kaikkine niitä seuraavineen
keskikaupungillekin. Missä vain oli varattu joku alue valtakunnallisiin
tarkoituksiin, siellä se oli sen näköistä. Ja näiden yhteyttä
ylläpitivät ne varastopaikkojen, tallien ja kasarmien välillä liikkuvat
rämisevät tarantassijonot, ne laiskasti hiihdättelevät risavaatteiset
sotamieskulkueet, jotka hyvin muistamme -- ja muistakaamme aina. Se
kaikki olisi ollut nyt lähtönsä edellä valo- ja kinokuvin ikuistettava
ainaiseksi mementtomooriksi, jotta sen voisimme elvyttää eteemme joka
kerta, kun alkaa ilmetä oireita kansallistunteen heikkenemiseen,
veljeytymiseen ja yksiin ryysyihin rupeamiseen. Itsetutkistelumme
tässä suhteessa on meille kansallinen elinehto. Meidän ei pitäisi
itsemme vuoksi pestä pois kaikkea saastaa. Jonnekin olisi varattava
paikka jonkinlaiselle ryssänajan muistojen ulkomuseolle ja siihen oma
osastonsa punaryssä-ajan vastaaville reliikeille.

Eikä tämä lokaviemäriys, oikeammin lokatuomarius, kiertänyt meitä
syleilyynsä ainoastaan maan puolelta Töölööstä ja Pasilasta päin.
Se kiersi tukehduttamaan meitä merenkin puolelta. Mikä siivo
Hietalahdessa, Eteläsatamassa ja sen laitureilla, pitkin Katajanokan
niemen rantaa, aina Pitkälle sillalle ja Sornäsiin saakka, missä
Venäjän laivasto vuosikausia makasi kuin sikalauma siivoamattomassa
lätissä. Millaista se huusholli oli, siitä vain yksi esimerkki: kerran
Kulosaaren rantoja kävellessäni huomasin jotain ruskeaa kelluvan
vedenrajassa tahmeana nauhana; se oli Kruunuvuoren selällä makaavista
laivoista mereen heitettyä -- leipää. Laitureihin kerättiin ympäri
Suomen rantoja kaikki meidän siisteimmät ja hienoimmat kauppa- ja
matkustajalaivamme, tahrittiin harmaiksi, ruskeiksi, talvea varten
kerran ainakin muka valkeiksikin, jotteivät nämä jänikset vain näkyisi
Saksan maalle. Turha varovaisuus, sillä mitä silmä ei olisi ilmaissut
otuksen olinpaikaksi, sen olisi ilmaissut metsästäjän nenä. En luule,
että olisi tarvittu asettaa optillisia koneita ilmalaivoihin Venäjän
laivaston piilopaikan löytämiseksi.

Käyskentelin tänään pienellä tarkastusmatkalla Eteläsatamassa.
Näytti kuin kaikki lika ja loka lähtönsä edellä vielä kerran olisi
ulostautunut pinnalle ikäänkuin mukaan pyrkiäkseen tai ainakin hyvästiä
heittääkseen, sillä kai sikiö nyt aavistelee loppuaan. Laiturit
olivat limaiset mustasta sulavasta jäätiköstä. Viime talven lika
liittyy kesäiseen, jota ei ole huuhdottu pois vuosimääriin, muuta kuin
minkä sade on sitä tehnyt. Jää satamassa on jo viimeisillään, yhtenä
ainoana mustana sohjuna, pinta täynnä törkyä ja jätteitä, joilla
varislaumat herkuttelevat keväisen tyytyväisesti raakkuen. Lienee
siellä ruumiitakin, en ihmettelisi, jos näkisin kangistuneen käden,
sormussormet pois hakattuina, pistävän esiin jäätikön välistä.

Äsken olivat laivat laitureissa vierivieressään kiinni, limikkäin,
sentään vielä jonkunlaisessa järjestyksessä. Muutama päivä sitten
olivat siinä vielä entiset keisarilliset aluksetkin, nuo katinkultaansa
kiiltävät vanhat kaunottaret, kannella laudoista kyhättyjä vahtikojuja
ja katoksia. Oli siellä myös aseistettuja laivoja, niitä lienevät
olleet pienempiä miina- ja torpeedoaluksia outoine härrykkämäisine
kipinälennätinlaitteineen. Liput olivat olleet aikoinaan puhtaan
punaisia, mutta pitkään aikaan ei niissä ole ollut punaisuutta eikä
puhtautta, vaan jotain merirosvolaivueen maksankarvallista, kuin
hyytynyttä verta. _Se_ väri on nyt venäläis-suomalaisen vallankumouksen
lipun väri. Laivat seisovat sikin sokin, pitkin ja poikin, miten ovat
sattuneet siihen jäämään toisten lähtiessä. Kaikki paremmat ja vähänkin
omin voimin kynnelle kyenneet ovat tänään aamusta alkaen pyrkineet
merelle ja kääntyneet itään ja sinne kadonneet. Vielä on joitain,
jotka nähtävästi aiotaan pelastaa. Ne lastataan täyteen kaikkea, mitä
maista saadaan, rikkinäisiä sairaita autojakin, joita vähän terveemmät
hinaavat poisvietäviksi, pakolla otettuja. Tällaista on Smilgan
"evakuointi". Aseet jätetään, romu viedään, koska sillä kai vielä
Pietarissa on jotain rahanarvoa. Olen nähnyt kuletettavan fikuksiakin.
Paljon on laivoista jo myöty, mitä on irtisaatu, kaikki irtonaiset
metalli-osat, kompassit y.m. messingit. Toista tuodaan laivoihin,
toista viedään niistä maihin. Näin tänään lastattavan eräästä laivasta
tavara-autoon niitä telineitä, joihin laivoissa on ollut kiinnitettynä
kojeet merkinantoa varten kannelta koneeseen.

Laitureilla käy narinkkakauppa. Sotamiehet myövät paitoja, puseroita,
kenkää, jopa kiväärejäkin, eikä siinä kysytä, onko ostaja punainen vai
valkoinen. Ostajiako lie ollut odottamassa näkemäni risukasa näitä
kiväärejä, sikin sokin heitettyjä, kasan päällä rykelmä matrasseja,
vilttejä, sinellejä. Rahat jaetaan tasan matruusien kesken. Se on
täydellistä konkurssireliasatsiota, Venäjän tsaarivallan pesän
viimeisten rippeiden rahaksi muuttoa sen suurliikkeen suomenmaalaisessa
haaraosastossa.

On tulinen kiire ja touhu. Ne, jotka täällä eivät ole koko sodan
aikana muuta tehneet kuin vetelehtineet, politikoineet, maleksineet
kaduilla ja esplanaadeissa, tuttuilleet ja tyttöilleet, on yhtäkkiä
vallannut tarmokas toiminta, sillä saksalainen on sanonut tulevansa
perjantaina klo 12. Silloin on oltava tiessään. On lähdettävä, ei auta
pashaalustaminen. Pois, pois! Hevosia valjastetaan, luokka päälle,
rinnustin kiinni, vaikka valjaat merellä laukeaisivatkin. Olen nähnyt
tänään ikkunastani, kuinka joku laiva pysähtyy eikä pääse omin voimin,
mutta toiset auttavat, antavat köyden ja niin päästään taas jatkamaan
joku virstaväli. Ei ole tullut varatuksi hiiliä ajoissa, vaikka niitä
on kukkulamääriä rannoilla. Nyt hakataan niitä irti hiki hatussa,
kärrätään vaunuun. Mutta ei ole vetureja eikä hevosia. Hevoset on
myöty, veturit ovat punakaartin hallussa. Miehet itse saavat sysätä
vaunuja satamaan. Vaunu pysähtyy vastamäessä, sitä nytkytetään kankien
avulla tuuma tuumalta. Kai se on pienoiskuva siitä, miltä yleensä tätä
nykyä näyttää Venäjällä ja miltä täällä _kaikkialla_ olisi tullut
näyttämään.

Heitä ajetaan pois, he pakenevat, heidän liikkeissään on ilme melkein
nöyrä ja kiltti. Oli se herra herrallekin. Mikä romahdus! Onko
se todellakin totta? Olenko todella saanut elää niin kauan, että
sain nähdä tämän, omin silmin edes yhden kohtauksen siitä, kuinka
suuri-Venäjä kukistuu. Se on nemesistä, jonka edessä ei voi ilkkua,
vaikka tekisikin mieli. Kai täällä on maatansa rakastavia venäläisiä
tuota katsomassa, jostain Kaivopuiston ikkunasta. Mikä lie heidän
mielialansa?

Ei kestäne kauan, ennenkuin ne kaikki ovat poissa. Ylihuomenna tuskin
on ainoatakaan venäläistä laivaa, joka ei olisi lähtenyt, _jos_ suinkin
on päässyt. Saksa tulee, näkee, mutta ei tarvitse voittaa. On jo
voittanut. Se saa laskea hienot moottorinsa puhdistettuun laituriin.
Itä lähtee, Länsi tulee. Tulisipa nyt pian rankkasade huuhtomaan
laiturit, myrsky siivoamaan sataman likaisista jäistä ja panemaan sen
loiskimaan uutta aikaa.

Kevät on nopea regissööri. Se saa pian kyllä kulissinsa pystyyn. Ehkä
se nytkin yhdessä yössä saa näyttämönsä valmiiksi premiääriinsä.
Vuosisatainen draama voi päättyä ja uusi vuosisatainen alkaa meidän
nukkuessamme. Draama Idästä ja Lännestä, Aasiasta ja Euroopasta, niiden
lakkaamattomasta taistelusta, Ahrimanista ja Ormuzdista. Jota draamaa
ei missään ole esitetty niin havainnollisesti kuin nyt täällä Suomessa,
sekä ulkonaisesti että sisäisesti, sekä meistä, että meissä itsessämme.
Niin selvä ja samalla niin sekava. Ryssät tuolla merellä huppuroimassa
omaan maahansa, huutaen ja meluten ja mölisten, jääsohjun seassa, johon
saattavat upota vuotavissa veneissään. Saksat tyyninä, täsmällisinä
liukumassa hienoissa siisteissä risteilijöissään liput liehuen
vapautta, luvaten järjestystä ja lainalaisuutta. Siinä on selvät
aatteet vastakkain siinä draamassa, joka nyt kehittyy. Niin selvää
ja kuitenkin niin sotkuista. Sillä kuka täältä nyt oikeastaan lähtee
ja kuka tänne tulee? Mikä on tätä nykyä itä ja mikä länsi? Venäjän
vallankumous se on nyt sen näköistä, kuin mitä se tuossa on, mutta mitä
se _oikeastaan_ on? Suuresti katsoen se on kansan voitto sortajistaan,
vapautuneen demokratian voitto sitä tyrannisoineesta imperialismista.
Ja nyt kuitenkin imperialismi auttaa meidät demokratian sorrosta,
meidät, jotka olemme ja tahdomme olla demokraatteja. Siis ovat
vastakkain demokraattinen imperialismi ja imperialistinen demokratia,
itäisin länsi, ja läntisin itä -- on kuin kuulisin jonkun
Shakespeare-draaman filosofoivan narrittelijan ja narrittelevan
filosoofin pitävän yksinpuheluaan korvani juuressa. Mikä historiallisen
aatedraaman aihe, mikä aarreaitta realistiselle romaaninkirjoittajalle
Zolan _La débacle_-tyyliin. Mitkä kontrastivaikutukset, ristiriidat,
aatteelliset ja aineelliset vastakohdat, selvemmät, havainnollisemmat,
taiteellisemmin valmiiksi järjestetyt _tableaux vivantsit_, elävän
elämän elävätkuvat, kuin millään muulla rintamalla koko tässä
maailmansodassa.

Vaan olipahan se niin sekavaa kuin onkin, se nyt on ainakin selvää,
että maailmaa sen kaaoksesta uudelleen luova historian hengetär tällä
hetkellä liitelee Suomenlahden autioiden ja tyhjien vetten päällä,
koskettaakseen meitäkin taikasiipensä ainakin yhden höyhenensä kärjellä.

*

Uusia rintamia.

Työmies mainitsee rintamia, joista ei tähän asti vielä ole kuultu. On
olemassa Kotkan--Kouvolan ja Loviisan--Lahden rintama. Kai siellä siis
taistellaankin ja kukas muu olisi sen saanut käyntiin kuin saksalainen.
Ne tulevat nähtävästi vähän itsekustakin paikasta.

*

Kun paino kerran poistetaan.

Tuntuu omituiselta, melkein oudolta, että tästä alkaa tulla loppu.
Tähän rupesi jo vähitellen tottumaan, niinkuin epämukavaan asentoonkin
tottuu. Täytyy suoristua hiljalleen, ettei selkä katkeaisi.

Tottua, niin, kun _täytyi_. Mutta helppoa se ei ole ollut. Kidutus on
ollut enemmän sielullista kuin ruumiillista. Onhan täällä miten kuten
aineellisesti eletty eikä tietääkseni kukaan ole kuollut nälkään.
Mistä lienee saatukaan ruokaa, on sitä sentään ollut. Meillä on eletty
silakasta ja potatista. Runsas silakan saanti se pelasti Helsingin
nälkäkuolemasta. Vaan laihtuneet ovat kaikki, hyvin suureksi osaksi
varmaan myös sielullisesta jännityksestä.

Vapaudenpuute -- tuskin on ilkeämpää tunnetta, vaikeammin kärsittävää
vaivaa vapaalla miehellä, kuin kulkea väkivallan kytkytnuora
jalassaan. Milloin hyvänsä voidaan pidättää ja viedä jonnekin,
jossa ei ole oikeutta, ainoastaan armo, jos sille päälle sattuvat.
Tai pääset lahjuksilla. Onhan sodan aikana tottunut monenmoiseen
turhaan rettelöimiseen ja hankaluuteen; on täytynyt kulkea pimeässä,
pitää suurten sakkojen ja poliisin kiväärinkuulain pelossa ikkunat
verhottuina, varsinkin näissä merenpuolisissa taloissa, jottei
ainoakaan valonsäde pääsisi ulos tunkemaan. Mutta ei silloinkaan
ollut sitä, mikä nyt, että miltei mieskohtainen vihamieheni
määrää olemisestani ja elämisestäni ja kuolemastani, ehkä jonkun
kostonhimoisen tai kateellisen ilmiannosta. Istua kylässä kello
kourassa, hypätä kesken kaiken ylös kauhuissaan, että ehkä voi
myöhästyä ohi määrätyn kellonlyönnin, juosta läähättäen viimeinen
tonttiväli, tulla pidätetyksi, viedyksi poliisiasemalle, suletuksi
sinne moneksi yöksi ja päiväksi likaisiin koppeihin -- semmoista se
on monella ollut. Se herättää kirvelevää kiukkua, vihaa, sydän tulee
ladatuksi pahimmilla tunteillaan, ammoin menetetyiksi luulluilla
vaistoilla -- on ajan pitkään parhaalla tahdollaankin mahdoton välttyä
demoralisoitumasta, kun sitä kestää viikko viikolta kuukausmääriä.
Ei enää välitä, vaikka verta vuotaisi, vaikka jostain valkoisesta
väijytyksestä pamahtaisi ja punainen kiväärimies kaatuisi, ehkä
itsessään hyvinkin viaton ja hyväntahtoinen työmies, joka on
pakotettu pitämään asetta. On suorastaan ihme, että sittenkään
ei ainakaan minun tietääkseni ole sattunut ainoaakaan sellaista
tapausta. Helsinkiläisellä vastavallankumouksellisella on rautaiset
hermot, hirvittävä levollisuus toistaiseksi. Mutta kun veret kerran
kuohahtavat, niin kai kuohahtavat yhtäkkiä ja yhtaikaa kaikkien näiden
kuukausien paineesta.

Kerrotaan eräästä sairaalaan tuodusta nuoresta punakaartilaisesta,
joka kuolemaisillaan ollessaan oli pyytänyt rukoilemaan puolestaan.
Kysyttiin kummastellen kuinka hän semmoista pyytää. Hän voihki ja
valitti tehneensä niin kauheita, niin kauheita tekoja...

Outo otus.

Eräs haavoittunut punakaartilainen on kertonut Karjan tienoilta
seuraavan jutun. Heitä marssii kolmekymmentä miestä maantiellä, kun
huomaavat edessään oudon otuksen. Sillä on päässä kypärä, jollaista
täällä ei ole ennen nähty. Pukukin on sotilaan, mutta asetta sillä
ei näytä olevan muuta kuin kainalossa kävelykeppi, vähän niinkuin
ratsumiehen ruoska. Suupielessä on erikoisen pitkä sikari, vatsan
päällä riippuu remmissä niinkuin valokuvauskone. Se kävelee,
seisoskelee, töllistelee maantiellä. Ei ole niinä miehinäänkään, vaikka
näkee meitin tulevan. Me päätellään, että kyll' maar se sittenkin on
lahtari, mutta hullu lahtari mahtaa olla, kun ei väistä miehiä. Elukka
pitää ottaa elävänä. Muodostetaan ketju ja ruvetaan kiertämään. Silloin
se sormii kojettaan ja panee sen rätisemään ja ruiskauttaa, ja meittiä
kaatuu 28, ennenkuin ehritään itte laukaista. -- Outo olento oli
saksalainen tiedustelija -- mutta jutun todenperäisyyttä en takaa.

*

Porvarit pinnalla.

Näin tänään satamassa kauppatorin rannassa "NautiIuksen", joka
sodan aikana on ollut venäläisten ja nyt punaisten hallussa. Se oli
saapunut Makilosta Porkkalasta. Siinä oli joitain ryssiä, muutamia
punakaartilaisia ja heidän tyttöjään. Aseita niillä oli, mutta
näyttivät muuten hyvin noloilta ja turvattomilta. Joukko uteliaita
seisoi heitä katsomassa, silmäkulmissa äänetön ilkunta.

Yleisöä liikkuu tavallista runsaammin kaduilla ja toreilla, kaikki
porvareita, hyvätuulisia ja muhoilevia. Ihmiset tervehtivät toisiaan
ikäänkuin onnitellen. Työväkeä ei näe. Porvarilliset ovat jo
tosiasiallisesti ottaneet kaupungin haltuunsa.

*

"Työmies" aavistelee diktatuuria.

"Työmies" kuvittelee Suomen läheisempää tulevaisuutta
seuraavanlaiseksi, enkä luule, että se näissä luuloissaan aivan pahasti
erehtyykään.

Sikäli kuin lehti on kuullut, suunnittelevat porvarit, sen jälkeen kun
saksalaiset ovat miehittäneet Helsingin, lujaa järjestysvaltaa, joka
tulisi perustumaan diktatuuriin, diktaattorina valkokaartilaisarmeijan
päällikkö kenraali Mannerheim. Diktatuuria tulisi kestämään useampia
kuukausia, jona aikana toimitettaisiin maassa perusteellinen rauhoitus
ja puhdistus yhteiskunnallisesti vaarallisista aineksista.

Kun tämä on saavutettu, kutsutaan ennen vallankumousta ollut eduskunta
koolle sellaisena kuin miksi se on puhdistustyön jälkeen jäänyt.
Tällainen eduskunta tulee laatimaan vankan pohjan yhteiskuntaa
säilyttävälle terveelliselle tasapainolle, kuuluen tähän m.m.
_eduskunnan uudistaminen kaksikamariseksi_, sekä yhdistymis-,
kokoontumis-, lausunto- ja painovapauden ajanmukainen uusiminen.

Tämän ohjelman takana on, sikäli kuin "Työmies" luulee tietävänsä,
miltei koko ruotsalainen johtava poliittinen aines ja melkoinen määrä
suomalaista porvaristoa, osan kuitenkin katsellessa epäluulolla
tällaisen uudistustyön tehokkuutta.

*

Irmari Rantamala yksin.

Nyt näyttää se myrkkypesä "Työmiehen" toimituskin tyhjenneen
kyykäärmeistään. Varsinaiset toimittajat ovat ryömineet pois
koloistaan, maan nähtävästi kuumetessa. Yksi sinne on jäänyt tai
oikeastaan nyt vasta sinne ilmaantunut. Irmari Rantamala ilmoittaa
istuvansa ja kirjoittavansa toimistossa yksin. Hän on siellä ensi
kertaa elämässään. Kun kaikki muut ovat paenneet piiloihinsa, saapuu
Rantamala sinne omastaan ja ottaa hyljätyn talon hoiviinsa. En voi
kieltää, että siinä on jotain sovittavaa häneen nähden. Hän ei sano
persoonallisesti tuntevansa eikä edes nähneensäkään ainoatakaan
johtajaa. Ketään heistä hän ei ole tavannut, ei puhunut sanaakaan
heidän kanssaan; kun he ovat poistuneet, kurjasti jättäneet kaikki
tuuliajolle, istuu hän heidän pöytänsä ääreen ja ryhtyy puolustamaan
heitä, puhumaan heidän puolestaan. Hän ottaa kantaakseen kaikki heidän
syntinsä ja pyytää heille armoa ja anteeksiantoa. Hänellä näyttää
samalla olevan aavistus siitä, kuinka hänen itsensä käy. Hän puhuu
työväen asiasta, mutta samalla itsestäänkin. "Me astumme sankoin
joukoin hautaan, käymme riemulauluin kuolemaa kohti". Hän sanoo
luotettavalta punaisella nauhalla varustetulta työläiseltä kuulleensa,
että on niitä, jotka opettavat: ensin tapetaan porvarit ja sitten
omat johtajat. Hän varoittaa kuulemasta niitä ääniä. Samalla hän
koettaa rohkaista kestämään viimeiseen saakka. Hänen kirjoituksensa
otsikkona ja aiheena on: "Ei kuolema, vaan elämä." Ei kuolema, vaan
kuolleista ylösnouseminen on työväen luokan edessä. Jokaisen on
astuttava suojelemaan jokaisen työläistoverin jokaista hiuskarvaakin.
Työväenluokka voi elää ja voittaa ainoastaan silloin, kun se kaatuu
yhtenä miehenä, sillä ainoastaan siinä rautaisessa yhtenäisyyden
tunteessa on sen luokan voima, elämä ja tulevaisuus. Hän kehoittaa
edelleen kokoontumaan tätä ylösnousemusta ja uutta elämää varten
työväen talon ympärille. "Maailmalla on teillä köyhyys, ainoastaan
täällä omassa talossanne on teillä rikkaus ja ystävät. Siitä talosta
ei pidä lähteä silloinkaan, kun se ehkä joskus on autio, sen ovet
vihollisen lukolla lukitut. Silloinkin on teidän syvin elämänne
elettävä täällä ja täältä on taas alettava uusi tie entisten ystävienne
keralla."

Entisten? Siis niiden, jotka ovat vieneet työväen asian siihen,
missä se nyt on. Jättäneet sen oman onnensa nojaan ja pelastaneet
vain itsensä. Johtaneet kansalaissotaan kiihoittamalla luokkasotaan.
Ei ole minusta Rantamala koskaan ollut kovinkaan hyvä valtiollisena
kirjailijana, mutta on hän sittenkin liika hyvä puhumaan Mannerin,
Tokoin ja Sirolan y.m. puolesta. Sillä hän nähtävästi sittenkin on
pohjaltaan ollut rauhan mies. Tosin yhtenä päivänä yhtä, toisena
toista, kuka hänet oikein ymmärtänee. Hänessä kuvastuu kaikki ne eri
suunnat, jotka koko työväenliikkeessä tätä nykyä. Hän on milloin
rauhan mies, milloin sodan, milloin on asiaa ajettava miekoin, milloin
auroin. _Nyt_ hän taas tuomitsee sotaa, mitä sitten tehnee huomenna.
Hän uskottelee, ehkä uskookin, ja ehkä on hän osaksi oikeassakin
kirjoittaessaan, että "tästä talosta on tämänkin kansalaissodan aikana
lähetetty porvarien luo rauhan sana, vilpitön rauhan sana." Vielä
yhden sellaisen sanan hän sanoo olevan sieltä tulossa. "Juuri tätä
kirjoittaessani lennähti taas pöydälleni uusi rauhanlintunen."

Mikä lintu se lienee?

Lopuksi Rantamala tässä kirjoituksessa, joka vaikuttaa puheelta
_nykyisen_ työväenliikkeen haudalla, kehoittaa Suomen työväkeä "näinä
raskaina päivinä rientämään kuulemaan sydämensä jaloimpia ääniä."

Hyväpä niinkin, hyvä, että katumus tulee, vaikka viimeiselläkin
hetkellä. Mutta onko se vilpitöntä vaiko tekopyhää, miehen, joka
ainakin näinä kapinaviikkoina on usuttanut, kironnut, rienannut,
ilmiantanut raivoisammin ja tehoisammin kuin kukaan? Missään
tapauksessa ei hän enää saa pysäytetyksi mäen alla pyörää, joka murskaa
alleen työväen liikkeen ja sen tähän liikkeeseen panijat.'

*

Trotskin sähkösanoma.

Sanotaan olevan varmoja todistuksia siitä, että kapina alkoi
venäläisten suoranaisesta kehoituksesta. Trotskilta saapui sähkösanoma:
"Nyt on aika ryhtyä toimiin. Keskittäkää 15000 miestä Helsinkiin ja
ottakaa valta käsiinne."

*

Saksalaiset yhä lähempänä.

Saksalaiset ovat nyt Masabyn ja Bobäckin välillä, toisten tietojen
mukaan jo Grankullassa. Heitä on myöskin jo Mikkelspiltomissa Loviisan
radalla, matkalla Lahteen.

*

Kauppalaiva palaa.

Tänään on nähty suurta kauppalaivaa hinattavan Groohaaran
ulkopuolella. Siellä se sytytettiin palamaan. Vähitellen alkoivat
liekit leimahdella yhä korkeammalle. Se palaa parhaallaan eikä näytä
aikovan pian sammuakaan. Siinä sanotaan olevan monen miljoonan
arvosta kauppatavaraa, kankaita y.m., jotka näin estetään joutumasta
saksalaisten käsiin ja joita ei ehditty muulla tavoin realisoida. Laiva
ja tavarat lienevät englantilaisten.



Keskiviikkona 10 p:nä huhtikuuta.


Rauhan "vaatimuksia".

Se rauhanlintunen, jonka Rantamala eilen kertoi lennähtäneen
"Työmiehen" toimituksen pöydälle, oli eräs "ehdotus kansalaissodan
rauhalliseksi lopettamiseksi", jonka ovat tehneet eräät
sosialidemokraatit, jotka koko kansalaissodan ajan ovat olleet syrjässä
aktiivisesta toiminnasta. Nämä henkilöt ovat: Arrt. Aalto, Eri. Aarnio,
Julius Ailio, Väinö Hakkila, K. Heinonen, Lauri af Heurlin, Väinö
Hupli, Rieti Itkonen, J. A. Kemiläinen, J. W. Keto, K. Lindroos, Paavo
Raittinen, Matti Paasivuori, Toivo Salmio, Hannes Ryömä, A. Halme,
K. V. Saxell, Oskari Suutala, Väinö Tanner, Väinö Vuolijoki ja Miina
Sillanpää.

Ehdotus on melkolailla merkillinen historiallinen asiakirja, joskaan
ei muussa suhteessa, niin siinä, millaisia ehdotuksia sos.-dem.
puolueen tyynemmätkin ainekset vielä kaikkein kriitillisimmällä
hetkelläkin katsovat voivansa esittää. Vaikka esitys onkin kuolleena
syntynyt sikiö, en sitä sentään tahdo sivuuttaa. On erinomaisen
kuvaavaa, että he tämän rikollisen kapinan loppuselvitykseen
lähtiessään eivät katso olevan aihetta lähteä tutkimaan, kenen
syytä on sodan syttyminen, koska sen selville saaminen on tällä
hetkellä muka toisarvoinen asia. Tärkeintä on, että tämä sota mitä
pikimmin rauhallisella tavalla saadaan loppumaan, jottei se iskisi
parantumattomia haavoja kansaamme ja ehkäisisi sen tulevaa kehitystä.
Lopettaminen on sitäkin kiireellisempää, koska jo parin viikon
kuluttua täytyy maanviljelystöiden olla täydessä käynnissä, jos tässä
maassa mielitään turvata edes jotakin elämisen mahdollisuutta ensi
kulutuskauden varalle. Heille on siis tämä verinen kysymys etupäässä
elintarvekysymys, puhtaasti materiellisen pulman ratkaisu. Siltä
pohjalta lähdettäessä ei varmaankaan ketään ihmetytä, mitä sitten
seuraa, minkä perusteiden mukaan, millä tavalla ja millä ehdoilla rauha
heidän mielestään on solmittava. Soveliain riidan ratkaisija on heidän
mielestään Suomen Eduskunta, maan laillisesti valitut kansanedustajat.
Eduskunnalle pannaan siinä suhteessa eräitä ehtoja, jotka ovat
"ehdottomasti taattavat, jos yhteiskunnallisen rauhan säilyttämistä
ollenkaan ajatellaan." Ne ehdot selviävät seuraavasta.

Ennenkuin joukot kummallakaan puolella ovat taipuvaiset aseistaan
luopumaan, on löydettävä oikeamielinen ratkaisu vaikeimmalle kaikista
esiintyvistä kysymyksistä, nim. sille, missä määrin yhteiskunta ryhtyy
käyttämään lakiin perustuvaa rankaisuoikeuttaan kansalaissodan aikana
tapahtuneisiin rikoksiin nähden. Ehdottomana vaatimuksena on tällöin
pidettävä, että kaikille taisteleville joukoille, jotka toiminnassaan
ovat noudattaneet esikuntiensa määräyksiä sekä kansainvälisiä
taistelutapoja, taataan etukäteen täydellinen rankaisemattomuus. Muiden
rankaisemisesta tai rankaisematta jättämisestä päättäköön _vasta
valittava Eduskunta_.

Rauhantarjoojain käsityksenä on, että edelläoleva on ainoa mahdollinen
tie ristiriidan rauhalliseen ratkaisuun. Senvuoksi he rohkenevat
ehdottaa seuraavaa menettelytapaa tämän tuloksen saavuttamiseksi:

Suomen Kansanvaltuuskunta ja Punaisen Kaartin Yleisesikunta yhdessä
toiselta puolen sekä Suomen Senaatti ja Valkoisen kaartin Yleisesikunta
yhdessä toiselta puolen sopivat sotatoimien lakkauttamisesta kaikilla
kansalaissodan rintamilla huhtikuun -- päivänä 10 päiväksi sillä
tavoin, kuin edellä mainitut yleisesikunnat keskenään asiasta lähemmin
sopivat.

Heti välirauhan tultua allekirjoitetuksi kutsuu vuonna 1917 valitun
Eduskunnan puhemies Eduskunnan koolle _Turkuun_.

Eduskunta käsittelee senjälkeen lopullisen rauhan ehtoja ja tulee
sen päätökseksi ja molemmin puolin noudatettavaksi se, mistä
sosialidemokraatisen eduskuntaryhmän enemmistö toiselta puolen ja eri
porvarillisten ryhmien jäsenten enemmistö toiselta puolen yhteisesti
sopivat.

Eduskunnan tekemän lopullista rauhantekoa koskevan päätöksen tulee
sisältää m.m. vakuutus siitä, että: 1. Yhdistymis-, kokoontumis-
ja painovapauden säilyttäminen taataan; 2, Tähänastisten ja niiden
mukana myöskin vuoden 1917 Eduskunnan päättämien yhteiskunnallisten
lainsäädännöllisten saavutusten säilyttäminen taataan; 3. Kaikille
taisteleville joukoille, jotka ovat toiminnassaan noudattaneet
esikuntiensa määräyksiä, ja kansainvälisiä taistelutapoja, taataan
täydellinen rankaisemattomuus. Sen lisäksi tulee Eduskunnan laatia
ja hyväksyä ohjelma m.m. seuraavien kysymysten ratkaisua varten:
1. Suunnitelma Suomen uudeksi tasavaltaiseksi valtiosäännöksi
kansanvaltaisella pohjalla; 2. Suunnitelma torpparivapautusta
tarkoittavan lainsäädännön perusteista; 3. Suunnitelma kansanvaltaisen
järjestysvallan luomiseksi maalle sillä pohjalla, että se tulee
olemaan hallituksen käytettävänä; 4. Puolustuslaitoksen aikaansaamista
tarkoittavien ehdotusten hyväksymisestä tai hylkäämisestä on
päätettävä; 5. Kansalaissodan yhteydessä tapahtuneiden rikosten
anteeksiannon laajuudesta on päätettävä.

Jos lopullinen rauha edellämainituilla perusteilla saadaan solmituksi,
lopetetaan heti kaikki sotatoimet, armeijat lasketaan hajalle ja sekä
Kansanvaltuuskunta että Senaatti luopuvat tehtävistään.

Tämän jälkeen valitsee Eduskunta maalle uuden Väliaikaisen Hallituksen,
jonka käytettäväksi luovutetaan riittävän luja järjestysvalta sekä
tarpeellinen rajavartiosto samoin kuin oikeus väliaikaisesti säätää
lakeja elintarvekysymysten ja valtiotalouden alalla.

Tämän tapahduttua määrää Eduskunta uudet vaalit ja julistaa itsensä
hajaantuneeksi.

Tämä rauhanehdotus on tietysti kaikinpuolin mahdoton toteuttaa. Ei
ainoastaan siihen nähden, että se on tehty liian myöhään, vaan toiseksi
siitä syystä, että punaisen armeijan johto, jolla kansanvaltuuskunnan
paettua on kaikki määräämisvalta omalla puolellaan, ei siihen
suostuisi, ja jos suostuisi, ei se saisi eikä voisi saada hajallisia,
ominpäin toimivia joukkoja minkäänlaiseen sopimuksen tekoon. Sissisota,
murhat, ryöstöt jatkuisivat. Ja ennen kaikkea siksi, että eduskunnan
porvarillinen osa ei ikinä suostuisi minkäänlaisiin neuvotteluihin
Mannerin, Tokoin ja Sirolan y.m. kanssa ja tunnustamaan heitä sen
jälkeen, miten he ovat täällä venäläisten turvin ja avulla ja aseilla
menetelleet, yhdenvertaisiksi säännöllistä sotaa käyviksi puoliksi,
joille olisi annettava amnestia kaikista heidän rikoksistaan ja
vapautettava kaikesta vastuusta.

Täällä on joskus suunniteltu sos.-dem. puolueen tulevaisuuden
mahdollisuuksia tässä maassa jollain uudella pohjalla ja uusien miesten
johdolla. Eivät ainakaan nämä kapinasta syrjässä pysyneet kykene
puoluettaan uudesta luomaan. Ehdotuksellaan, jossa ei ole paheksumisen
sanaa tapahtuneiden hirmujen johdosta, he ovat repineet kaikki
sillanrakentamismahdollisuudet porvarillisen yhteiskunnan ja oman
ryhmänsä välillä.

Ainoa, joka heidän olisi pitänyt tehdä, olisi ollut kääntyä punakaartin
puoleen, osoittaa sille, kuinka johtajat ovat sen pettäneet ja
hyljänneet ja vaatia heidän luovuttamistaan ja rankaisemistaan omien
päiden päästimiksi ja sitten jatkuvan verenvuodon lopettamiseksi
valkoisen lipun nostamista ja armon anomista ilman mitään muita ehtoja
kuin mitä voittajan jalomielisyys ja inhimillisyys voivat tarjota. Ei
kai siitäkään nyt enää olisi ollut mitään käytännöllistä tulosta, mutta
olisivatpa ainakin pesseet kätensä ja sanoutuneet julkisuudessa irti,
nyt kun sen vihdoinkin voivat tehdä.

Siinä muodossa kuin "rauhan vaatimus" -- sillä siksi he sen nimittävät
-- nyt on tehty, on se sekä avuton että hävytön.

*

"Kyyhkynen" sekin.

Tapasin tänään kadulla "Helsingin Sanomain" toimitussihteerin, joka
pyysi minulta kirjoitusta lehtensä ensi sunnuntain n:oon. Oltaisiinko
siis jo niin pitkällä, että _sanomalehdet_ taas voisivat ruveta
ilmestymään!



Torstaina 11 p:nä huhtikuuta.


Viimeinenkö päivä?

Tämä päivä _voi_ olla vallankumouksen viimeinen. Saksalaiset ovat jo
aivan muurien ulkopuolella, missä asti, sitä ei vielä tiedetä -- tai en
ainakaan minä ja ne, joita tapaan.

*

Raamatunkäännöskomitea.

Olen viime päivinä istunut ja kääntänyt raamattua. Komiteamme
täytyi kapinan puhjetessa palata takaisin sen senaatintalon huoneen
suljetulta ovelta, jossa työskentelimme. Komitea ei kuitenkaan
lopettanut työtään, kaksi sen jäsentä työskenteli koko kapinan
ajan. Sitten kokoonnuttiin kaikki lopputarkastukseen. Luulen, että
olemme ainoa valtion komitea, joka on työskennellyt tänäkin aikana.
Se on vähän niinkuin vertauskuvallista. On se meidän työmme ollut
sitä vähän muutenkin. Meillä on ollut istuntohuoneemme enimmäkseen
Säätytalolla kaikkina näinä uuden eduskunnan monivaiheisina vuosina.
Eduskunta kokoontuu, salit ja käytävät täyttyvät, siellä touhutaan ja
tupakoidaan. Sosialistit oukailivat ja osoittelivat meitä, pitivät kai
meitä jonkinlaisina iänikuisen vanhan ajan huuhkaimina, jotka kyllä
ajetaan ulos tornistaan, jahka vain päästään tuulettamaan. Kerran jo
saivatkin meidät siirretyksi alikertaan välikerrasta, jossa meillä
oli huoneemme heidän ryhmäkokoussalinsa, entisen porvarissäädyn
istuntohuoneen viereisessä sivuhuoneessa. Oltiin liian lähellä, olisi
voitu kuulla, mitä oven takana toverit puhuivat. Sivistysvaliokunta
toisen oven takana ei meitä vieronut. Sosialistit ottivat meidän
huoneemme puoluekansliakseen. Mutta kun valtiopäivät olivat lopussa,
kömmimme takaisin. Oli taas hiljaista ja työrauhaista, ei kukaan tullut
kurkistelemaan papereihimme. Valtiopäivät monta kertaa hajaantuivat
tai hajoitettiin, me vain pysyimme. Joku teki vitsin: "Idén är evig,
skuggorna vika".

Mutta lopulta tuli lähtö koko Säätytalolta, ei auttanut. Tilanpuute
muka. Valiokunnat tarvitsivat tilaa, valiokunnat, jotka eivät saaneet
mitään aikaan. Meidät työnnettiin senaatin ahtaaseen kirjastoon, sieltä
sitten kahteen kamariin, joissa oli välkeä olla ja jonne saimme saijut
kirkollisasiain toimituskunnasta. Punakapinalliset ottivat tammikuussa
senkin haltuunsa. Nyt on työskennelty komitean jäsenen professori
Arthur Hjeltin luona. Vilpoisaa, leppoisata työtä niinkuin Lutherilla
Waitburgissa. Ei ole tarvittu pirua vielä mustepulloilla heittää.
Nähtävästi on hänellä ollut tärkeämpää toimittamista, kiljuvana
kulkiessaan. Mutta kovin meitä punakaartilaisvahdit Merilinnan kulmassa
kerran epäillen katselivat. Oli kulmain alla ilme, kuin olisivat
aikoneet viedä jonnekin sanan. Vaan ei ole äijää vielä näkynyt. Mutta
jotain harmia se varmaankin on tehnyt. Ei pidä hihkaista, ennenkuin on
päässyt ojan yli. Ei tiedä vielä, missä siivossa lienee meidän siisti
huoneemme senaatintalossa, arkistomme ja kirjat, jotka sinne jäivät.

*

Lentokone levitteli tänään näin kuuluvaa julistusta, jota miliisin
estelyistä ja ahdisteluista huolimatta on saatu käsiin joitakuita
kappaleita:

    'Saksalaiset joukot ovat astuneet Suomen mantereelle vapauttaakseen
    tämän maan ja saattaakseen jälleen voimaan järjestyksen. Laiton,
    punainen valta on pian luhistuva. Punaiset joukot ovat Karjan
    asemalla ja kaikkialla, missä ovat yhtyneet taisteluun, lyödyt
    perinpohjin. -- Ne, jotka laskevat aseensa ilman vastarintaa ja
    antautuvat, saavat pitää henkensä. Mutta se, joka kostonhimossaan
    punaisen puolueen tappion johdosta uskaltaa nostaa kätensä
    lainkuuliaisten kansalaisten henkeä vastaan tai tehdä pahaa
    saksalaisille joukoille, saa tuntea sotalakien koko ankaruuden.

                           Saksalaisten joukkojen ylipäällikkö.'

*

Punaisten esikunta on paennut.

Omat olivat koettaneet sitä estää asemalla, mutta käsipommeja
heittämällä olivat päässeet. Riihimäellä oli heidät vangittu ja tuotu
takaisin. Näin on kertonut eräs punaisten johtomiehen vaimo Keravalta.

*

Aika olikin jo lähteä.

Saksalaiset olivat jo eilen olleet Albergassa ja Kilossa. Vapauttajain
kanssa on jo oltu puhelinyhteydessäkin. Saksalainen upseeri on sieltä
jostain soittanut tänne eräälle professorille ja kysynyt, saako hän
olla yötä hänen huvilassaan. "Kernaasti, tervetuloa! Olisin mielelläni
tarjonnut ruokaakin ja lasin reininviiniä, jolleivät punaiset olisi
vieneet kaikkea mennessään. Saanko luvan kysyä, milloin tulette
Helsinkiin?" -- "Huomenna tai ylihuomenna".

Nyt kuuluukin jo kanuunain ammuntaa. Vaikka ilmeinen tosiasia siis on,
että saksalaiset todella ovat jo näin lähellä, eivät työläispiirit
eivätkä luultavasti monet porvarillisetkaan sitä vielä tiedä
eivätkä tahdo uskoa. Pistäysin tänään eräässä liikkeessä, jonka
hoitaja on sosialisti, vaikkei olekaan punainen. Hänellä ei ollut
aavistustakaan, että saksalaiset ovat näin lähellä. Puhe saksalaisista
on provokatsiota. Tiedustelin Töölöön raitiovaunun konduktööriltä,
näkyikö sielläpäin saksalaisia. Hän sanoi, ettei näkynyt eikä tulekaan
näkymään. Jos sieltä joitain on tulossa, ovat ne saksalaisiin
univormuihin puettuja suomalaisia. Toisaalla kuulin, että puhe
saksalaisten tulosta oli hälytystä, jolla porvarilliset saivat punaiset
lähtemään kaupungista. Tätä käsitystä, jonka kohtaa kaikkialla,
ilmeisesti levitetään siinä tarkoituksessa, että täällä vielä aseissa
olevat punakaartilaiset saataisiin estetyksi laskemasta aseitansa.
On nähtävästi aikomus ryhtyä viimeiseen vimmaiseen taisteluun sekä
kaupungin ulkopuolella että sen sisässä. Helsinki on kaikesta päättäen
valloitettava.

*

Kuuluu ammuntaa.

Nyt -- klo on vähän yli 2:11 -- kuuluu lännestä päin etäistä, kumeaa
kanuunan ammuntaa.

*

Nyt -- klo 6 -- on se jo paljon lähempänä, mahdollisesti Pitäjänmäellä.
Ammunta on niin järeää ja täsmällistä, että sen täytyy olla
harjaantuneen tykkiväen tulta. Mutta yhä uskotaan, että vain punaisten
tykistö Albergassa tai jossain siellä torjuu tulellaan jotain pientä
joukkoa, jossa ei ole ainoatakaan saksalaista.

*

Pimeän tultua lakkasi ammunta.

*

Sota, oikea sota, on siis tullut minunkin kuuluvilleni. On sekin elämys
olemassa. En saa sen tekemästä vaikutuksesta mitään irti. Lienee
tällaisten voimakasten sensatsioiden laita sama kuin ruumiin läpi
menneen kuulan, joka tuntuu vasta jonkun ajan kuluttua.

*

Salaperäinen alus.

Olin erään tuttavan luona Kauppatorin varrella. Hän kertoi jonkun
salaperäisen aluksen tulleen viime yönä klo 12 satamaan Keisarinnan
kiven kohdalle ja valaisseen sieltä Ruotsin konsulaatin ikkunoita.
Hetken päästä tuli auto ja ajoi laivalle. Aamulla oli laiva kadonnut.
Pimeässä ei voinut erottaa, millainen alus se oli, mutta kun siinä oli
valonheittäjä, oli se mahdollisesti joku saksalainen tiedustelija.

*

Merkkitulia merellä.

Nyt yöllä välkkää merellä omituisia valoja, ikäänkuin sähkötettäisiin
merkkitulilla. Ne kimmeltävät kuin tähdet pakkasessa pyryn edellä.
Ne näkyvät Tallinnasta päin jotenkin Äransgrundin yli. Mahdollisesti
siellä on saksalainen laivasto tulossa. Olisiko tuo salaperäinen
viimeöinen alus ollut siihen kuuluvia?

*

Hymni Punakaartille.

Rantamalalla on tänään "Työmiehessä" hymni Punakaartille. Se on hymni
sen haudalla ja sen ylösnousemiseksi.

"Punakaarti -- se nimi ei kuulu unohtuvien nimien köyhään joukkoon.
Nimi punakaarti ei ole niiden vaivaisten ja raajarikkoisten nimien
seuralainen, jotka ilmestyvät ainoastaan hautaansa vaeltamista varten.
Nimi punakaarti on Suomen työväen luokalle se suuri nimi, jonka luo
työväen luokka tulevaisuudessa rientää joka kerta, kun se tarvitsee
ottaa voimaa ja elämänuskoa muinaisuudestansa, nykyhetken voimakkaasta
elämästänsä. Nimi punakaarti ei ole niitä tämän maailman kitukasveja,
jonka voi panna halla tai joka surkastuu omaan heikkouteensa. Nimi
punakaarti on historian nimiä, se on maailman ja kansojen suuria,
elinvoimaisia nimiä. Se nimi on Suomen työväen luokan kalleimpia
nimiä. Se nimi on se nimi, jonka Suomen työväen luokka on kastanut ei
taikauskon saastuttamalla kastevedellä, vaan puhtaalla, parhaalla,
vapaudenhaluisella verellänsä. Se rikas, elinvoimasta äveriäs nimi on
Suomen työväen luokan suuri aarre, ja kun tulevaisuudessa tuntuvat
tulevan elämän köyhät hetket, tarvitsee sen työväen luokan vain mennä
sille aarteellensa ja se voi siitä täysin kourin ammentaa uutta
rikkautta, uutta uskoa omaan itseensä, tulevaisuuteensa ja elämään.
Se rikas ja karaistu nimi on luja ja pysyvä nimi. Se ei ruostu, ei
sammaloidu eikä peity elämän kuonan alle."

Sen miehen vasen käsi ei näy koskaan tietävän, mitä oikea käsi tekee.
Hänessä on yhteen nahkasäkkiin sullottuna kaikki se sekava sisältö,
mikä koko meidän sosialidemokraatisessa työväessä. Yhtenä päivänä
vallankumous, toisena parlamenttarismi, yhtäällä aseellinen, toisaalla
aseeton taktiikka. Hänellä on samassa n:ossa, samalla sivulla, missä
hän suosittaa punakaartia ja sen muistoa tulevan sosialidemokraatisen
toiminnan ihanteeksi ja voimalähteeksi, toinen kirjoitus, jossa hän
eräällä palstalla, mikä sattuu aivan edellisen alle, sanoo: "Työväen
luokan asiaa ei lopullisesti ratkaista ruumiillisilla, vaan henkisillä
voimilla. Käsivarren voima on siinä työssä liika tehoton, se on
työläisluokan aina muistettava. Kun nyt siis vanhat polut levittyvät
uusiksi teiksi, on Suomen työväen luokan lähdettävä kartuttamaan niitä
henkisiä voimiansa entistä suuremmalla tarmolla."

Rantamala samalla kehoittaa kaartia laskemaan aseensa -- "miehen
kaikella levollisuudella, yhtä tyynesti ja päättävästi kuin oli niihin
tarttunut". Mutta mikä tämä lopputarkoitus taas on, sen hän heti
samalla ilmaisee: "Työläisen veri on säästettävä _parempien aikojen
varalle_. Hän kertoo samassa, mitä kirjapainon vanha faktori juurikään
oli hänelle lausunut: 'Nyt ei juoda hautajais- vaan ristiäiskahvia,
sillä tuhasta täytyy luoda uutta'."

Se on, niinkuin sanottu, yhtä pyöreätä. Vaikka hän nyt onkin siellä
"ypöyksin", niinkuin sanoo, keskittää hän kuitenkin itseensä kaiken
pahan ja hyvän, mitä meidän työväenliikkeessä on ilmennyt. Siksi
olen kai sen sielunilmiöitä tämän kapinan aikana seuratessani tullut
palanneeksi häneen enemmän ja useammin kuin mitä hän itsessään
ansaitsisi. Mikä lienee hänen loppunsa? Hän nähtävästi jää istumaan
lehden toimistoon, Valppaan tuoliin, kunnes hänet sieltä noudetaan. Tuo
vanha, köyhä, rääsyinen, hurmahenkinen erakkomunkki -- kuinka paljon
korkeammalla hän sentään on kuin "paavi" ja kaikki hänen Pietariin
pakenevat punaiset kardinaalinsa!

*

Huomenna se ratkaistaan.

Muutamien tuntien mentyä koittaa aamu ja alkaa taistelu maan ja
meren puolelta. Aurinko vaeltaa kaikessa rauhassa yöllistä rataansa
horisontin alla, kurkottaa sen yli kaulansa, sitten kun hänen aikansa
on tullut. Sitä odottaessa me tässä kaupungissa ja sen ympäristössä
toiset valvomme, voimatta yrittääkään ummistaa silmiämme, toiset
horroksissa tai puolihorroksissa loikoen, jotkut ehkä nukkuenkin
niinkuin tavallisesti ainakin, antaen maailman hoitaa menojansa.
Ajateltaneenko uhreja, joita varmaankin tulee olemaan, sillä ei kai
tästä tule juhlaparaatia. Ketkä lienevät edeltä määrätyitä kuolemaan?
Harva luultavasti asetakse siihen mielentilaan, että _hänen_ nimensä
ehkä on listalla. Suojeluskunnat tietysti valvovat täysissä aseissa
ja tamineissaan, määrätyissä paikoissaan valmiina lähtemään, jos
aletaan ryöstää ja murhata. Sanotaan naistenkin levittäneen aseita
ja ampumatarpeita aivan punakaartilaisten nenän editse. Olen nähnyt
vanhojen arvokkaiden herrojen kantavan hiukan oudonnäköisiä laukkuja ja
salkkuja. On meidänkin talossa jotain ollut tekeillä.

Suurinta levottomuutta herättää realilyseolla vangittujen
kirkkonummelaisten kohtalo. He ovat tavallaan panttivankeja ja heidän
henkensä riippuu hiuskarvan varassa. Siellä on monen perheen ajatukset
ja tunteet tänä yönä. Mitä tunnettaneenkin, laajimmalle levinnyt
mieliala on varmaankin uteliaisuus saada nähdä, mitä tästä tulee ja
miten. Tulevatko saksalaiset ensin mereltä vai maitse, missä nousevat
maihin, kuinka monilukuisina? Moni neitonen jo varmaankin varustaa
kukkia ja muita tervetuliaisia pelastajille. Emännät valmistavat
voileipiä ja keräävät kokoon tupakkaa. Porvarien taholla tietysti
kaikkeen jännitykseen ennen draaman alkamista sisältyy turvallinen
tieto siitä, että mitkä sen vaiheet tullevatkin olemaan, se päättyy
heille hyvin. Ehkä on niitä, jotka ovat juhlanäytäntötuulella. Meillä
yleensä ollaan niin köykäisiä.

Miten lie punaisella taholla? Aavistettaneenko siellä jo, mitä totista
on tulossa? Kai totisemmat ja ymmärtäväisemmät sen tekevät. Heidän
osansa on tällä hetkellä vaikein. He ovat alunpitäen paheksuneet
kapinaa ja pysyneet siitä erillään. Mutta asia, jota on ajettu, on
sittenkin ollut heidän asiansa, ja he olisivat olleet iloiset, jos
kaappaus olisi onnistunut ja heidän uutta Suomeaan olisi päästy luomaan
tätä tietä. Ei-aktivistien eilinen rauhanehdotushan oli laadittu miltei
voittajan henkeen. He eivät voi iloita epäonnistumisesta, vaan kärsivät
siitä, kahdenkertaisesti, sekä alkamisesta että epäonnistumisesta.
Heidän kalkkinsa on karvain tyhjentää. Heillä, vanhoilla ja vakavilla,
on kestettävänä kaikki, niinkuin isällä ja äidillä, jotka eivät
voineet pidättää nuorta väkeään hairahduksista, mutta kärsivät niiden
seurauksista ehkä vielä enemmän kuin asianosaiset.

Mutta suurin osa sörnäisläisiä ei uskone eikä pelänne mitään, ennenkuin
näkee. Aseita lie työväentalolla jaettu kuka vain on tahtonut ottaa,
pikkupojillekin, naisillekin. Jos ei siellä uskotakaan voittoon,
niin valmistautaan viimeiseen, vimmaiseen otteluun. Siellä muuttunee
yhteistunne koston tunteeksi. Siellä on hirveätä sisua. Miksei se
pysyisi loppuun asti!

Kaikki on valmiina huomisen näytelmän alkamiseen, suurimman
historiallisen näytelmän, mitä Helsinki on nähnyt. Jos voisi kurkistaa
esiripun taa, nähdä kaikki esittäjät, konemestarit, kulissimiehet,
regissöörit, jotka odottavat gongongin kolmea lyöntiä. Jos voisi
katsoa kaikkiin aivoihin, lukea kaikki ajatukset. Jossain Albergan
takana viettävät sotilaat yötänsä leirikeittiöiden ääressä täysissä
varusteissa, upseerit huviloissa sikaria polttaen. Punaiset vähän
matkan päässä juoksuhaudoissa, tietämättä ehkä vielä, kuka on tulossa.
Merellä tuolla laivat, jos niitä siellä on, suuret harmaat kolossit,
hiljaa keinuen. Ei kuulu muuta ääntä kuin mitä laine lipattaa
teräksiseen laitaan ja minkä synnyttää yövartian kävely kannella.

Ja sitten punaisten vangit realilyseolla ja lääninvankilassa,
tietämättä muuta kuin mitä tämän päiväinen ammunta on heille kertonut,
odottaen vapauttamistaan tai teloitustaan.

Jännitystä purkautumisen edellä, täällä ja samoin muuallakin. Millaista
lienee ollutkaan Tampereella, jossa piiritys lie kestänyt viikkoja? Ja
mitä on tulossa Viipurissa? Kaikki tämä on pientä siihen verraten, mitä
on ollut ja on yhä maailmansodan rintamilla. Yhtämittainen jännitys
vuosikausia. Se on ollut niin kaukana. Nyt vasta sitä alkaa hiukan
ymmärtää. Ymmärtää ja ei anteeksi antaa, vaan tuomita, kirota ja inhota
sotaa ja sen syntymistä ja jatkumista sallivaa ihmiskuntaa.



Perjantaina 12 p:nä huhtikuuta.


On, niinkuin ei mitään ratkaisevaa olisikaan tulossa. Esirippu ei
nousekaan. Ei kuulu ammuntaa. Merellä on sakea sumu. Jos saksalainen
laivasto on Helsingin edustalla, ei se pääse sieltä tulemaan.

*

Nainen aseissa.

Menen ulos. Ihmiset liikkuvat niinkuin ainakin. Näin heidän tuolla
edessäni pysähtyvän ja katsovan taakseen ja jatkavan matkaansa
nykäyttäen olkapäitään. Sieltä tuleekin joku oudohko olento, niinkuin
pieni poikanen pitkässä päällystakissa, keskeltä vyötettynä, ja pään
jatkona suippeneva esine. Hän astuu terhakasti vastaani. Se on nyt
siis viimeinen muunnos punakaartilaisesta, ajattelen. Pyy pienenee
maailman lopun edellä. Viimeinen muunnos se onkin, mutta ei poika, vaan
nainen, tyllerö, paksu ja pyöreä, kivääri olalla, vyöllä patruunavyö,
jalassa keltaiset nyörikengät, päässä villainen hiihtomyssy -- sanalla
sanoen _nainen aseissa_. Se marssii terhakasti ja itsetietoisesti,
aivan silmiin pistävästi "aatteen puolesta"-ilme kasvoillaan, kuitenkin
osaksi pakotettu ja pinnistetty, ikäänkuin uhmaten: Katsokaa vain,
naurakaa vain, nähdään, kuka viimeksi nauraa! Nainen aseissa! Olen
_sen_ nähnyt! Nainen aseissa puolustamassa köyhälistön vallankumousta
saksalaisen sotaväen hyökkäystä vastaan maan ja meren puolelta,
vallankumouksen viimeinen mohikaani. Tahtoisin syleillä häntä
kiitollisena siitä riemusta, minkä tämä ilveily minulle tuottaa.
Nainen eduskunnassa, nainen tuomarina, nainen pappina, nainen pippinä
-- kaikki olkoon ja menköön, vaikka olen kallistumassa koko paljon
Ellen Keyn kannalle -- mutta nainen kivääri olalla? -- jään ilolla
vanhoilliseksi, jos uudenaikaisuus tästä alkaa. Minulle sanottiin:
"Oletko varma, ettei valkoisten puolellakin ole naisia aseissa?"
Vastasin: "Jos on, niin suhtaudun siihen samoin." -- "Onko niin suurta
eroa sillä, että nainen kantaa asetta, kun se kerran niitä valmistaa?"
-- "Eroa on, joskaan ei aivan suurta." -- "Heidän olisi siis pitänyt
kieltäytyä sorvaamasta shrapnelleja?" -- "Jospa sen olisivat
tehneetkin, olisi sota jo aikoja sitten ollut lopussa."

Raaka nauru remahti porttikäytävästä aseistetun naisen jälkeen: "Nyt ne
ovat asestaneet h--nsakin! Phtyi!"

Kulkeuduin esplanadille. Siellä lainehti entisen ajan Helsingin
yleisöä, entisen, joka nyt siis on nykyinen. Se äskeinen entinen on
ollut ja mennyt. Keskikaupungilla ei näy aseistettuja naisia, mutta
kyllä pikku poikia, joilla on itseänsä pidemmät pistimet ja jotka
mahtavoivat varsinkin Kauppatorilla uhaten varsinkin niitä, jotka
uskaltavat heihin katsoa. -- "Mitä siinä naurat? Naurapas, niin
tästä saat, lahtari!" -- Eräältä oli vanha herra riistänyt kiväärin,
paiskannut sen vääräksi katuun ja käskenyt pojan mennä kotiinsa niin
pian kuin suinkin. Ja poika totteli ja meni -- hakemaan apua, ja
palasi kymmenen samankokoisen pojan kanssa. Mutta nyt oli vanha herra
vuorostansa mennyt kotiinsa.

Naiset ja pikkupojat kiväärien kanssa -- on parasta pysyä kotona
vahingonlaukausten varalta.

Ilveilykö tästä tuleekin? Vai alkaako suuri draama vain näin?

*

Nyt se alkaa, kuuluu jo ammuntaa Töölöstä päin. Tapaan tuttavia, jotka
vakuuttavat varmaksi, että eilen illalla on telefonoitu, että
saksalaiset ovat Tilkan sairaalan tienoilla, siis jo tällä puolella
Huopalahden.

Lähden kiertämään Kauppatorilta Kaivopuistoon. Meitä on joukko tuttavia
tältä puolelta kaupungin. -- "Huomaatteko, että raitiotieliike on
pysähtynyt?" huomauttaa joku. --

Siis ovat saksalaiset jo Töölössä.

*

Kaduilla ammutaan.

Tulen kotiin, syön silakka-aamiaiseni ja heittäyn lepäämään. Minut
herättää ankara kanunanammunta ja kuularuiskun rätinä. Raotan ikkunaa.
Sitä kuuluu Töölöstä päin, mutta myös aivan lähellä ammutaan jossain
Pietarinkadun toisessa päässä, Kaivopuiston puolella. Tässä ihan
lähelläkin pamahtelee. Ihmisiä, enimmäkseen uteliaita tyttöjä, juoksee
kun kananpoikia kadulle kurkkimaan ja yhtä pian taas takaisin, kun
rätisee kovemmin. Helsinkiä valloitetaan, mutta kuka ja kuinka, siitä
ei saa mitään selvyyttä. Luulen erottavani ammuntaa ja vasta-ammuntaa,
eriäänisiä kiväärejä. On niinkuin kumahtaisi tummemmin ja heleämmin,
kellareista ja ullakoilta. Menen ulos Engel aukealle ikkunani
alle. Sinne kuuluu säännöllinen kanunanpauke Töölöstä päin. Siihen
vastataan. Taas räjähtelee lähempänä. Vetäyn asuntooni. Portilla
tapaan erään nuoren asianajajan, joka tulee samaan taloon. Hän on
suojeluskunnassa, määrätty tässä talossa saamaan aseensa ja odottamaan
uloslähtökäskyä. Meidänkin talomme on siis linnoitus. Näen kadulla
liikkuvan työläisnaisen puvussa olevia, jotka tähystelevät ikkunoihin.
Olisivatko ne vakoilijoita vai omia? Ikkunani edessä meren rannassa on
Ursinin uimahuone, sen edessä suunnaton kivihiili kasa, halkopinoja ja
lautakojuja ja lankkuaitoja. Siellä vilahtaa miehiä, ne tähystelevät ja
piilottuvat. Ovatko ne valkoisia vai punaisia?

Kun ammunta yhä yltyy, vetäyn ikkunani luota peremmä, pois
mahdollisesti harhaantuneen kuulan ulottuvista. Muu väki on asettunut
pimeään käytävään, jossa sähkölampun valossa istuvat ja tekevät
töitään. Niin on kai monessa kadunpuoleisessa huoneustossa tänä päivänä.

Kello on 3 i.p. En malta olla sisällä. Rapuissa seisoo alhaalla
herrasmies urheilupuvussa. Hän ilmoittaa, että ovi on sisältä lukittu
ja pyytää, etten menisi ulos.

Lakkaamatonta ammuntaa, välistä kovia räjäyksiä niinkuin
käsigranaateista. Sitten hiljaista, niin että kuuluu seinäkellon
käynti salin läpi ruokahuoneesta sänkyyni, jossa loikoilen. Se lyö 4,
tyynesti ja säyseästi toimittaen tämän tehtävänsä, pikkutärkeästi ja
velvollisuudentuntoisesti. Olihan miten oli, _sitä_ ei saa laiminlyödä.
Kello vie omaa aikaansa eteenpäin niinkuin kuularuiskut tuolla omaansa.

Sanotaan, että ihmisen entisyys jännittävinä, kriitillisinä hetkinä
vaeltaa hänen editsensä. Jotain sentapaista tapahtui minulle. Välähteli
esim. erityisesti kaikkein miellyttävimpiä muistoja lapsuuden ajoilta,
kesäisiä onkimamuistoja, metsästysmatkoja, hiljaisia, tyyniä vesiä
ja äänettömiä saloja, teiren kuherrusta ja käen kukuntaa. Se pappila
siellä erämaassa ja isä heränneine ukkoineen ratkaisemassa heidän
elämänsä ja aikansa suurimpia kysymyksiä. Ja mikä ääretön askel
suomalaisuuden ensi Suomesta tähän punaiseen, joka nyt päättyy, minkä
verran sitten päättynee? Paljon maailman taivalta kulkee yksikin
ihmiselämä. Ja ettei voi kulkea muuhun kuin mihin kuletetaan, ettei voi
eikä ymmärrä ohjata enemmän kuin on voinut ja on voitu!

Tiirat kirkuvat merellä.

Näyttää kuin usva siellä alkaisi haihtua. Lähimmät kalliot häämöittävät
jo sen sisästä... Nyt näkyy jo Groohaaran majakkamaa, mutta majakkaa ei
näy. Onko se räjäytetty?

Sitäkö tiesi yöllinen räjähdys? Ei, siellä se on, ja siellä on palaneen
laivan runko, mutta vedenalaisista ei näy jälkeäkään.

*

Saksalainen laivasto tulee -- yksi, kaksi, kolme, pitkä jono, peräkkäin
täyttä karkua! Kello on 6.

*

Valkoiset.

Engel-aukeata marssii alas kolonna nuoria miehiä, sinivalkoiset nauhat
käsivarressa, uudet kiväärit olalla, vaaleanvihreät uuden uutukaiset
reput selässä, niinkuin jossain oopperassa. Sinivalkoiset nauhat! Ne
miehet, joiden näin piiloutuvan rantaparakkien ja kivihiilikasan taa,
ilmaantuvat sieltä. Niilläkin on kiväärit ja sinivalkoiset nauhat!

Meidän talosta pelmahtaa samankokoinen joukko nuoria miehiä, asettuvat
riviin, hetken aikaa touhua, järjestäytymistä, ristiriitaisia
määräyksiä, pistellään taskuihin pommeja, kuuluu komennuksia
--"framåt marsch!" -- ja sitten reippaassa tahdissa virheettömästi
kuin preussilaiset lähtevät Armfeltintietä ylös kaupunkiin, niinkuin
paraatiin. Kuinka toinen ryhti kuin punakaartin raskaissa, jykevissä
riveissä! Kaksi kansanluokkaa, kaksi kansaa ja maailmaa ainakin tässä
kohtauksessa.

Joka ovesta tulvahtaa väkeä ulos, hurraten ja liinoja liehuttaen,
valkoisia liinoja.

Ei ole kulunut kymmentä minuuttia siitä, kuin _oli_, siihen, kuin _on_.
Punainen valta on muuttunut valkoiseksi. Historian kulissien vaihdos
niin äkillinen, että se tuntuu melkein epähistorialliselta.

*

Pian kai törmäävät yhteen.

Ovat jo törmänneet, kuuluu kiivasta ammuntaa Eiran puistikosta päin.
Luultavasti punaiset siellä hyökkäsivät. Ei kai sentään, ne ovat
piiloissaan ja ampuvat niistä, ullakoilta ja kellareista. Jokohan on
monta kaatunut niistä, jotka lähtivät aukealle kadulle?

*

Laivasto lähenee.

Laivasto on kasvanut kasvamistaan ylös merestä. Tultuaan Groohaaran
sisäpuolelle laivat ulvovat ja heittelevät raketteja ilmaan.
Ilotulitellen tulevat, soitatellen saapuvat sotahan. Kuuluuko tuo
Sörnäisiin ja ullakoille ja kellareihin, joista punaiset ampuvat?

Saksalaiset asettuvat ankkuriin juuri samoille sijoille ulkopuolelle
Viaporia, missä on ollut venäläisten ankkuripaikka. Pois sinä, minä
sijaan!

*

Aurinko on laskenut, hämärtää. Laivain tulet loistavat, ne heittävät
pitkiä valokimppuja merelle ja ympärilleen. Sieltä tulee toisia,
tulista päättäen Valokieli nuolaisee silloin tällöin minunkin salini
seinää.

*

Nähtävästi laivoista on jo laskettu väkeä maihin, koska kuulin
kiihkeätä rätinää Eteläsatamasta päin. Sitä kuuluu vielä klo 9 aikaan.
Tuntuu kuin koko patruunanauha menisi yhdessä henkäyksessä.

*

Saksalaiset olivat sanoneet tulevansa tänään jo kello 11. Sumun takia
ne myöhästyivät muutamia tunteja. Ne olivat niin täsmällisiä kuin
voivat. Oli se tyylikästä.

Luultavasti on koko kaupunki jo vallattu, koska nyt myöhällä ei kuulu
mitään, ei hiiskahdusta.

*

Askelia kadulla. Valkoiset patrullit kulkevat ohi.

*

Nyt, kello 11, kuuluu vielä kuularuiskun ääntä. Jos enää ammutaan,
niin ammutaan tietystikin siksi, että punaiset ovat jostain ampuneet.
Järjetöntä ärsyttämistä.

Enkä minä koskaan ole tuntenut tämän kaiken järjettömyyttä,
häpeää siinä määrin selvästi kuin nyt. Laitapas niin, että noiden
panssarikolossien tuhansine miehineen täytyi lähteä merien takaa
tänne mokomallekin asialle, niinkuin niillä ei siellä olisi ollut
tekemistä omissaan. Kunpa saisin sen siihen, että tässä lopulta
ja pääasiallisesti sittenkään ei ole kysymys meistä, ei meidän
pelastamisesta omista punaisistamme, vaan ryssistä. Mutta liekö täällä
enää ainoatakaan ryssää, ainakaan aseellista. Ja jos nämä omamme
olisivat olleet edes pieni ryöväri- ja anarkistijoukko, mutta kun
siihen sotkeutui koko suunnaton työläisluokka.

Olenhan iloinen, pitääkin olla, enkä kuitenkaan ole. Pääsen ainoastaan
keinotekoiseen tyydytykseen. Sanon itselleni sanomasta päästyä, taon
takomalla päähäni: nuo kauniit tulet tuossa noista laivoista, ne
välkkävät meille vapautta. Mutta mitä vapautta? Olihan mitä olikaan, se
on kuitenkin _vapautta_. Orjuutta se ei missään tapauksessa ole -- ja
jos olisikin, olisi se _lännen_ orjuutta idän orjuuden asemesta.

Ei, minun täytyy riipaista rintani täyteen kiitollisuutta ja hurrata
huomenna ritarille, joka vapautti kalpean immen lohikäärmeen kahleista.



Lauantaina 13 p:nä huhtikuuta.


Voittajain päivä.

"Kylmänä ja kirkkaana valkeni itsenäisen Suomen ensimmäinen vapauden
aamu. Edellisen päivän sumu, joka silloin vielä ruuhotti vanhan ajan
yllä kuin symboolisena vaippana, oli haihtunut" j.n.e. -- näin voi joku
tulevan ajan tusinaromaanin kirjoittaja kuvata tätä päivää, ja puhua
ilmastollisestikin historiallista totta, sillä semmoinen oli sää tänään.

Menin ulos ja koetin pyrkiä keskikaupungille. En päässyt paria
katukulmaa pidemmälle. Laivurin- ja Fredrikinkatujen risteyksessä
kohtelias miliisi, kellanvalkea nauha käsivarressa, pyysi palaamaan,
sillä kadut eivät ole varmat. Kaupunki on kyllä suurimmaksi osaksi
valloitettu, mutta ei puhdistettu. On vielä kaikkialla punaisia
"pesiä", taloja, joihin he ovat piiloutuneet ja joista viimeiset
villikot yhä ampuvat. Silloin tällöin räsähtelikin keskikaupungilla
päin. Se osa kaupunkia, joka on Tehtaankadun ja meren välillä, on
puhdas.

Lähdin sinnepäin ja tulin Tehtaankadun koululle. Sen porttikäytävässä
näin kaatuneen punakaartilaisen makaavan selällään, nenäliina
kasvoilla ja toinen haavan päällä, joka oli ammuttu rintaan. Joku
hienotunteinen ihminen oli tehnyt tämän palveluksen hänelle -- vaiko
vain ohikulkijoille. Se oli jäntterärakenteinen, keski-ikäinen mies,
voimakkaat kourat ja juurevat jalat, hihnoihin käärityt. Kuka hän lie,
hulikaaniko vai tavallinen työläinen, luultavasti perheellinen. Kuka
hänet siitä korjaa, saavatko omaiset hänet haudata? Se oli ensimmäinen
ammutun ihmisen ruumis, minkä olen iässäni nähnyt. Se riittikin minun
osalleni. Oli vielä nähtävä verilätäkkö Tehtaankadun torin kulmassa.

Tehtaankadun ja Kapteeninkadun kulmatalosta huutaa tuttu nais-ääni
nimeäni ja viittaa minua tulemaan. Katuoven lasit ovat säpäleinä
ja edusta täynnä siruja, joita talonmiehen vaimo lakaisee, siihen
pakotettuna, punainen puhdistamaan punaisten jälkiä. Talossa oli
suojeluskuntalaisten majapaikka, tuo vaimo antoi sen ilmi, punaiset
yrittivät hyökätä sisään, mutta torjuttiin takaisin käytävässä. Niitä
jälkiä nyt vaimo saa siivota, hän, kaikkien talon asukkaiden kauhu
kapinan aikana. On vähän happamen näköinen, ei muuta. Rappukäytävässä
niinikään ikkunat rikki. Myöhemmin kuulin kerrottavan, että talonmiehen
tavarat oli nostettu kadulle. Nyt ei kursailla.

Tulen tuttavieni luo. Koko talo on ollut kuin yhteinen linnoitus.
Valkoisten majaillessa siinä ovat he liikkuneet eri kerroksissa,
joissa heille on tarjottu, missä ruokaa, missä kahvia. Minulle
kuvataan jännitystä, jossa oli eletty odottaessa punaisten mahdollista
hyökkäystä, joka sitten oli tehtykin ja torjuttu heittämällä käsipommi
rappukäytävään. Kun tuli käsky lähteä, astuttiin kadulle. Kaikkialla
naapuritaloissa odotettiin tätä hetkeä. Kun se tuli, lensivät
kaikki ikkunat auki, huudettiin, hurrattiin ja liinat liehuivat,
suojeluskuntalaisten marssiessa ohi ottaakseen kaupunginosan haltuunsa.
Elettiin yhä vieläkin tämän vapautumisen tunteen ensimmäisen
vaikutuksen alaisina. Kaikki kertoivat kilvan, ei malttanut toinen
toiselleen antaa suunvuoroa. Minuakin muistettiin, niinkuin olisin
ollut yksi pelastajista. Tytär kantaa kahvia, toinen tuo voileivän,
herra tupakkaa.

Heillä on erityistä syytä tuntea vapautuksen ihanuus voimakkaammin
kuin monella muulla. Siihen perheeseen ovat keskittyneet melkein
kaikki kapinanaikaisen jännityksen eri aiheet ja syyt. Perheen isä,
viraston päällikkö, ei ole voinut olla kotosalla koko kapinan aikana.
Vangitsemista ja mahdollisesti henkensäkin menettämästä välttääkseen
hänen on täytynyt piillä useammassa paikassa. Häntä on tuon tuostakin
haettu, vähän väliä soitettu ja vaadittu viraston avaimia, etsitty
taas uudelleen ja pantu koko talo nurin. Nyt hän on kotona, tehtyään
matkansa toisesta päästä kaupunkia, kuulain vinkuessa ympärillä,
odottaen porttikäytävissä pahinta kuularuiskuryöpyn taukoamista.
Yksi pojista pääsi Keravan taistelun päivänä viimeisessä junassa
Tampereelle, mutta ei sitä edemmä. Samalla meni sinne talon vanhimman
tyttären mies, nuori maisteri ja kirjailija. Joskus on heiltä saapunut
kirjeitä, mutta nyt ei, sittenkun Tampereen piiritys alkoi, moneen
aikaan mitään tietoa, ovatko hengissä vai ei. Toinen pojista oli
Vimpelin koulussa, tuli jouluksi kotiin, liittyi Kirkkonummen joukkoon,
joutui vangiksi ja on istunut siitä lähtien Realilyseolla, omaistensa
tietämättä, mikä päivä on oleva hänen ja hänen kohtalotoveriensa
viimeinen. Ja siellä hän on vieläkin ja tämä päivä on kaikista
kriitillisin. Talon nuorin, pieni tyttö, täytyi alinomaa uudistuvien
kotitarkastusten tieltä lähettää toiseen paikkaan kaupunkia. Kapinan
aikana ei ollut täällä kotona muita kuin äiti ja kaksi tytärtä. He
iloitsevat nyt isänmaan pelastumisesta niin, että tuskin huomaa, mikä
epätietoisuus rakkaimpien kohtalosta vielä vaakkuu uhkaavana yllä.

Sankarimieltä meillä on. Joka mies näyttää nyt olevan peloton ja
nuhteeton. Henki ei ole ihmisille minkään arvoinen sen itsensä vuoksi.
Valkonauhaiset liikkuvat vaarallisilla kaduilta niinkuin konsaan rauhan
aikana. Ja heitä vaanii kuolema kuitenkin joka askeleella ullakoilta ja
kellareista, joissa punaisia sala-ampujia yhä piilee valiten tietenkin
maalikseen ja saaliikseen etupäässä niitä, joilla on ase ja asemiehen
merkki.

Kuljin Eira-sairaalan ohi. Kadulla kerrottiin siellä
aitorunebergilainen runon aihe. Sairaalaan tuotiin poikanen,
jonka solisluu oli ammuttu rikki. Kivuistaan huolimatta oli pikku
sankari reipas ja rohkea. Sidottuaan hänet sanoi lääkäri ohimennen
sairaanhoitajalle: "Se on vähän kalpea". -- "En minä ole kalpea",
väitti poika vastaan. Tohtori määräsi annettavaksi hänelle unipulverin.
Aikuisten annos on koko pulveri, lasten puoli. -- "Kuinka vanha sinä
olet?" kysyi tohtori. -- "Viisitoista vuotta", -- "Sitten sinulle
riittää puoli pulveria". -- "Minä täytän kohta kuusitoista", sanoi
poika.

Menin Pietarinkadun 5:een, jossa erään tuttavan luona, jolla ei ollut
talossaan muuta väkeä kuin talon oma, oli ollut "tietotoimisto" koko
kapinan ajan. Sinne kokoontui meitä silloin eri haaroilta kantaen
jokainen kortensa tietosaaliskasaan. Tämä talo oli eilisen päivän
kuluessa ollut ankaramman ammunnan alaisena kuin mikään muu ainakaan
tässä kaupunginosassa. Sielläkin oli ollut suojeluskuntalaisten
linnaleiri samoin kuin Kapteeninkadun talossa. Taloa on pommitettu
panssariautostakin, joka talosta heitetyn pommin jälkeen oli
vioittuneena poistunut. Eri kerroksissa olivat ikkunat säpäleinä.
Seinissä ja katoissa oli reikiä ja repeämiä kiväärin kuulien jäleltä.
Ei tätäkään taloa oltu voitu valloittaa, kaikki oli ollut mieletöntä ja
tarkoituksetonta huitomista niinkuin kaikkialla. Punaisten sotatoimissa
ei näytä olevan mitään johtoa, ja kuinkas olisikaan, kun johtajat
ja esikunnat ovat tiessään. Ne olivat tosiasiallisesti luovuttaneet
kaupungin jo ennen saksalaisten tuloa. Jälelle on jäänyt pienempi
joukko, jolla ei ole päätä, ainoastaan päähänpistoja. Joku ilmiantaa,
että siinä ja siinä talossa on valkoisia. Hyökätään sinne, ja kun ei
päästä sisään, aletaan umpimähkään ampua seiniä ja ikkunoita. Lasit
särkyy, siinä kaikki. Peloitetaan lapset ja saadaan joku vanha rouva
pyörtymään, aiheutetaan jollekin vanhalle herralle sydänkohtaus.
Ärsytetään mieliala äärimmilleen ja luodaan kiukku, joka luultavasti
vaatii lukuisat sovitusuhrit vangitsemisissa ja mahdollisesti
kuolemantuomioissa syyttömillekin. Jokainen tämmöinen teko vaikeuttaa
loppuselvityksen inhimillisyyttä ja kylmäverisyyttä. Tehdään
mahdottomaksi niiden työ, jotka vieläkin uskaltavat ajatella amnestiaa
jossakin muodossa.

Tuossa talossa oli sukulaisia ja joukko vanhoja tuttuja aina lapsuuteni
ajoilta, Savon entisiltä rauhaisilta rannoilta. Oli omituista tavata
heitä näissä oloissa ja tässä ympäristössä tarkastelemassa huoneitaan,
keräämässä kiväärinkuulia sänkyjen ja pöytien alta, koettamassa saada
ikkunoita väliaikaiseen kuntoon. Eivät ne erittäin kiukutelleet,
enintään päivittelivät, että pitipä vielä tämäkin nähdä.

Mitä vaikutuksia lapset ja nuori polvi vienevät elämänsä taipaleelle
näistä? Luultavasti kasvaa tästä koko lailla toisenlainen sukupolvi.
Joka on katsonut kuolemaa silmiin, ollut mukana kaikkea nykyistä
kokemassa, kuullut ammuntaa, nähnyt ruumiita ja verta, hän tullee
rakentamaan tulevaisuutensa toiselle aate- ja tunnepohjalle
kuin meikäläiset. Kai se karistaa pois hentomielisyyttä ja
turhaa tunteellisuutta. Kansan niin sanoakseni lyyrillisyys- ja
passiivisuuskausi on mennyt ja sijaan tulee draamallisuus ja
aktiivisuus, kannel ja seppele katoo vaakunasta ja sijaan tulee
sotatorvi ja miekka tai muu sellainen symbola. Ja niitä uusia kai
tarvitaan tunnustähdiksi, sillä tuskin tämä on muuta kuin alkua Suomen
sotaiseen nousuun.

On ollut ihmeellistä nähdä näinä päivinä, eilen ja tänään, kuinka
sielullisesti valmiita yhtäkkiä ollaan niin suunnattoman suureen
asiaan kuin henkensä uhraamiseen. Pelottomuus on nähtävästi
myöskin suomalainen avu. Mistä ovat nuo monet miehet, ylioppilaat,
kakkulasilmämaisterit, konttoristit, puotilaiset, virkamiehet,
kynämiehet yhtäkkiä saaneet nuo hermonsa, jotka sallivat heidän
katsoa kuolemaa silmiin miltei ripseä räpäyttämättä niinkuin vanhat,
siihen harjoitetut sotilaat? Jotka eivät ole saaneet siihen mitään
kouluutusta, tuskin tätä ennen nähneetkään kivääriä muualla kuin ryssän
sotamiehen olalla, vielä vähemmän sitä kantaneet ja käyttäneet. Ja nyt
he kivääri ojona marssivat katua, kiertävät katukulmia näkymättömän
vihollisen maalitauluna, osaavat ampua, heittää pommeja, laukaisevat
kanssaihmisen jälkeen kuin ketun tai jäniksen perään ja hymähtäen
vain kuperkeikalle ja tähdäten samalla toista otusta! En ihaile sitä
siksi, että ihailisin sotaa, jota semmoisena inhoan, ihailen ja
ihmettelen sitä vain psykoloogisena ilmiönä. On yhtäkkiä ilmennyt
piilevää, tähän saakka tuskin aavistettua voimaa, joka rauhan tullen
ja toisiin tehtäviin sijoittuneena saanee aikaan tuloksia, jotka meitä
itseämmekin ehkä ihmetyttävät. Tämä sielullinen karaisu on näinä
kuukausina tehnyt mellosta raudastamme terästä. Onko katajapensaikosta
tullut piikkilanka-aita? Eikö se enää taivu eikä myöskään taitu? Siinä
suhteessa on punakapinalla ollut oma tehtävänsä, loppujen loppu, josta
pitänee kiittää ryssääkin.

Mutta minnekä minä nyt jouduinkaan? Kaatuivatko jotkut teoriani? Ehkä
osaksi, mutta ainoastaan sikäli, kuin ne ovat kaadettavissa. Pyydän
saada sittenkin viitata "Rauhan erakkoon".

*

Ei annettu aikaa enempään aatteiluun, ei ehdi panna lyhimmittäkään
muistiin kaikkea, mitä painon alta päässyt ajatus pyrkisi panettamaan.
Kuuluu taas ammuntaa, järeätä tykkitulta niinkuin satamista tai jostain
Katajanokalta päin.

Soitan sinne vanhalle tädilleni, joka asuu Katajanokalla ja voi
ikkunastaan nähdä, mitä Eteläsatamassa tapahtuu. Hän kertoo
saksalaisten ampuvan miinavenheestä entistä keisarillista linnaa kohti,
josta myöskin ammutaan vastaan. Hän ei voi varmaan sanoa, ammutaanko
linnaa vaiko sen viereistä Standertskjöldin taloa. Myöskin venäläisen
kirkon suojasta ammutaan Kauppatorille päin.

Soitan myöskin eräälle toiselle tuttavalle, joka asuu Kauppatorin
varrella. Hän kertoo, että saksalainen miinavenhe on laiturissa
kiinni keisarinnan kiven kohdalla ja ampuu sieltä torin yli, voimatta
kuitenkaan sanoa, mitä taloa pommitetaan.

Smolna on antautunut ja sieltä tulee parhaallaan ulos punaisia kädet
ylhäällä. Ne sijoitetaan riviin torille.

Kun kuuluu ammuntaa Pitkältä sillalta päin, soitan vielä eräälle
tuttavalle Vuorikadulla. Hän kertoo Kansantalon palavan.

Kaupungin valloittaminen ei nähtävästi tulekaan olemaan mikään
paraatimarssi. He pakottavat savustamaan itsensä ulos.

*

Näen saksalaiset.

Tuli tieto, että saksalaiset ovat saapuneet meidän kaupunginosaamme ja
sijoittuneet Eiran puistikkoon. Menin sinne klo 11. Heitä oli siellä
pienempi komennuskunta täydessä kenttäasussa, rautakypäreissään,
selkärepuissaan, kivääreineen, kupeella riippuvine lyhyine pistimineen.
Kaikki rotevia, miellyttäviä miehiä, käytös joka miehellä arvokasta
ja sivistynyttä kuin upseerilla. Mikä ero heidän ja venäläisten
sotamiesten välillä! Siinä nyt oli "länsi". Puhtaita, parta ajettu.
Ei jälkeäkään väsymyksestä, vaikka ovat tulleet rientomarssissa monta
peninkulmaa päivässä, maanneet ulkona, valvoneet suurimman osan
vuorokaudesta. Itsetietoisia, arvokkaita, hiukan alentuvaisia heidän
ympärillään töllisteleville, mutta vastaten aina kohteliaasti ja
ystävällisesti lukemattomiin -- ja useimmittain samanlaisiin -- heille
tehtyihin kysymyksiin. Arvokkuus pysyy voileipääkin purressa. Heillä
nähtävästi on aikamoinen nälkä, mutta he syövät hitaasti ja hillitysti.
He ovat kaikesta päättäen valioväkeä. Tuollainen mies täysissä
tamineissaan on taideteos lajiaan. He tuovat mieleeni roomalaisia
veistoksia, varsinkin jotkut päät kypäreineen, joka on miehen kasvoja
kaunistava päähine. Se on maailmanvalloittajarotua. Näyttää kuin heillä
itselläänkin olisi tietoisuus siitä. Nyt vasta ymmärrän, mitä on se
kulttuuri, jonka preussiläinen kuri ja kasvatus on luonut. En voi
kieltää, että me näytämme toistaiseksi alkuasukkailta. Heitä lienee
Suomessa tätä nykyä parikymmentätuhatta miestä.

Onhan turvallista seisoa siinä ja katsella heitä. Mutta samalla
jotenkuten turvatonta. Ne ehkä eivät tahdo määrätä meitä enemmän kuin
mitä pyydämme määräämään, mutta _jos_ ne tahtoisivat, niin ne myöskin
voisivat sen tehdä. Kytketyt heihin me nyt joka tapauksessa olemme,
miten ja kuinka kauaksi, se on tietymätöntä. Kuljemmeko kädestä käteen.

Mahtoivatkohan nuo pojat kampsuineen tulla tänne ainoastaan
kukistaakseen punaiset ja paukauttaakseen säikäyttävää kämmentä
ryssille? Eiköhän tulon takana ole jotain muutakin? Mennevätkö
Pietariin jatkaakseen sieltä Jäämerelle? Tuntuisi olevan mieluista
tietää, että heillä on muutakin mielessä, kuta enemmän muuta kuin
meitä, sitä parempi meille. Tässä ei osaa muuta kuin aavistella ja
toivotella ja ottaa vastaan se, mikä valmiina annetaan. Nyt seisoo
meidän nyörit Berliinissä, Wilhelmillä on onnemme ohjat, Ludendorfilla
lykkymme avaimet...

*

Jotakin saksalaista upseeria on punainen ampunut selkään. Kuinka monta
henkeä se tuleekaan maksamaan?

Meille soitetaan, että Kaartinkasarmin pihalla on rivi vangittuja
punaisia ja toisella puolen pihaa on kuularuisku valmiina niittämään.

*

Tähtitornin mäellä.

Menin Tähtitornin mäelle. Sieltä saattoi nähdä kaksipiippuisen
kanuunavenheen laiturissa vastapäätä Standertskjöldin taloa. Sieltä
saattoi nähdä, mitä vähää aikaisemmin oli tapahtunut. Standertskjöldin
talon toinen päätykulma oli ammuttu rikki ja kaikki ikkunat ammottivat
mustina. Näkyi suuria aukkoja erään talon päädyssä Mariankadun
varrella. Borgströmin tupakkatehtaan pääty Pohjoissatamassa oli samassa
tilassa. Kaikki ne olivat nähtävästi olleet punaisten pesiä, joista
heidät oli kanuunatulella karkoitettu. Nyt on kaikki hiljaista. Kirkas
paiste. Satama päilyy tyynenä. Kanuunavenheen luona Kauppatorilla näkyy
musta ryhmä, luultavasti Smolnassa aikaisemmin antautuneita. Siinä ne
nyt seisoo liikkumattomina. Uskonevatko nyt, että saksalaiset todella
ovat tulleet? Vaan on siinä ollut sisua viimeiseen asti, kun käypäs
kivääritulella panssaroidun kanuunavenheen kimppuun. Sama kuin jos
heittäisi herneitä päällehyökkäävän härän silmille.

Meillä on sana "sisu", "paha sisu", jota ei liene missään muussa
kielessä. Se on se, joka nyt purkautuu ja tekee näitä tihujaan. Sitä
oli johtajissa, ja sen hengessä he veivät tähän. Kerrotaan, että
Viipurista olisi joku kiihoittaja lähetetty tänne vielä viimeisellä
hetkellä usuttamaan tähän järjettömään viimeiseen vastarintaan.
Siihen lienee saatu m.m. kiven kovaan vakuuttamalla, että saksalaiset
eivät tule. Ja mahdollisesti on ullakoilla ja kellareissa yhäkin
niitä, jotka ovat siinä uskossa, että taistelu yhäkin vielä vain käy
saksalaispukuisia "lahtareita" vastaan.

Vartiat Tähtitornin mäellä kehoittivat poistumaan sieltä, koska
lähitaloista oli äsken juuri ammuttu ja haavoitettu aseetonta yleisöä.

*

Siltasaarella.

Soitin klo 3,15 Siltasaarelle eräälle tuttavalle. Hän ei tiedä, miten
Kansantalon on käynyt, kun ei voi nähdä sitä ikkunastaan. _Sen_ hän
kuitenkin näkee, että talon tornia ei enää ole olemassa.

Siellä on ammuttu kaupungista päin Pitkänsillan yli. Nyt on ammunta
lakannut ja Sörnäisistä vaeltaa sillalle päin antautuvia.

*

Klo 4 kuului kiihkeää ammuntaa niinkuin mereltä päin. Merellä ei
kuitenkaan näkynyt mitään. Sitten selvisi, että ääni tuli Viaporista.
Mitä siellä ammutaan? Teloitetaanko? Ei, ammuttiin nähtävästi
Sörnäisissä, josta kaiku kantautui Viaporiin ja sieltä kimmahteli tänne.

*

Kallion kirkon tornissa -- soitetaan -- liehuu valkoinen lippu merkkinä
Sörnäisten antautumisesta.

Realikoulun vangit ovat päässeet vapaiksi.

Mikä päivä tämä näkemisineen ja elämisineen!

Mikä vastakohta kapina-aikaisen päivän ja tämän päivän välillä! Tuskin
nyt illalla enää muistaa, mitä tapahtui aamulla. On kuin olisin
sisäisesti elänyt historiallisia aikakausia. Nämä muistiinpanot
ovat vain heikko kajastus siitä, mitä niiden pitäisi olla. Enkähän
kuitenkaan ole ollut mukana juuri missään, en päätapahtumissa
keskikaupungilla, en saksalaisten tulossa Töölöstä, Ruotsalaisen
teatterin otossa, en Katajanokan, Kauppatorin ja Siltasaaren
tapahtumissa. Tuntuu melkein liika vaativalta kertoa siitä vähästä,
mitä itse on sattunut näkemään. Ja kuitenkin tuntuisi siinäkin olevan
aiheita elinajaksi. Ja kun kerran olen alkanut, kerron taas näistä
omista pienistäni jatkoa.

Lähden taas ulos klo 6:n tienoissa, kuultuani, että nyt pääsee jo
keskikaupungille.

Eräs suojeluskunnan merkkiä kantava herrasmies tervehtii minua. Hän on
tuttu mies, mutta en aluksi jaksa muistaa hänen nimeään, lienevätkö
aivoni niin väsyneet vai muuten ylen täydet. Hänhän on eräs kirjailija.
Hän on jossain esikunnassa, en muista missä, jossain kansliassa. Hän
arvelee, että kestää ainakin viikon, ennenkuin kaupunki on täysin
rauhoitettu ja puhdistettu ja kaikki asevarastot löydetyt. Täytyy
kulkea talo talolta, nuuskia ullakkojen kaikki komerot. Hän kertoo,
että Irmari Rantamala on vangittu ja että hänen luultavasti on käyvä
huonosti. En tiedä, mitä luulisin hänelle itselleen paremmaksi, ettäkö
hän saisi heti loppunsa, vaiko joutuisi istumaan elinkautisena.
Antaisin hänen elää, jos hän itse sitä pyytäisi, sekä siitä syystä,
että hän on vaaraton, että myöskin nähdäkseni, miten hän kirjailijana
kehittyisi. Ja kun kaikki ne "Työmiehen" muut kynämiehet kuitenkin ovat
saavuttamattomissa. Hän oli ainoa heistä, joka ei paennut.

Kadut tulvivat vilkkaasti liikkuvaa, touhuissaan olevaa väkeä. Kaikki
lukevat lehtiä, jotka juuri ovat ilmestyneet. Ostan Erottajalla ne
kaikki. On omituinen, suloinen tunne hyppysissä saada käsitellä
_porvarillista_ lehteä.

Kuuluu hurraahuutoja Henrikinkadulta. Töölöstä päin saapuu saksalainen
joukkue. Se on kuormasto. Siinä on vankkureita heinäkuormineen,
sinellejä, saappaita ja mitä kaikkea lie. Hauskin on kenttäkeittiö,
jossa pata on tulella, suuremmoinen primuskyökkilaitos, joka on
käynnissä matkaakin tehtäessä ja on valmistanut aterian siksi,
kun ollaan perillä. Kuormastomiehet ovat vanhempaa ja vähemmän
siistittyä väkeä kuin tämänaamuiset rintamasotilaat. Myhäileviä,
ystävällisiä, herttaisia naamoja, parroittuneitakin, nähtävästi
talonpoikia ja pikkuporvareita. Mitä ajattellevat maasta ja kansasta
ja kaupungista, joita tuskin ennen ovat kuulleet mainittavankaan,
tehtävästä, jonka ovat saaneet suorittaakseen? Minusta näyttää kuin
jokaisen heistä pitäisi olla sosialisti. Heille heitetään kääröjä,
kullakin on kädessään Hufvudstadsbladet, jossa on saksankielinen
tervehdys tulijoille. Ne heiluttavat sitä kiitokseksi saamistaan
hurraahuudoista. Tuskinpa on näitä trossimiehiä vielä koskaan ennen
näin riemujuhlittu. Kaikilla heillä on jotain suussaan, voileipä
tai sikari, jopa puree joku omenaakin. Posket pullollaan he ovat
tekevinään, kurillaan kai, armollisia liikkeitä päällä ja käsillä.
Heissä on ilmeisesti humoristeja, ja minä kuvittelen, kuinka tästä
"mutterille" ja "liebeskindereille" kerrotaan, kun kerran ollaan
kotona. Hevoset, joukossa joku muulikin, ovat pieniä ja takkuisia. Ei
ole ollut Saksassakaan suurusta antaa. Sielläkin on jo vuosia ollut
organisoitu nälkä. Ei ole kaikki sielläkään ensiluokkaista. On kuin
näkisin pahaenteisen repeämän rintamassa.

Seuraan heitä parisen kadunkulmaa ja käännyn heidän kanssaan
Kaartinkasarmille päin. Se on jo kokonaan saksalaisten hallussa,
siellä melutaan ja laulahdellaan ja nojataan avonaisista ikkunoista
juttelemaan yleisön kanssa. Tekee hyvää nähdä se ryssäin monivuotinen
rypypaikka oikeiden ihmisten hallussa.

Tulen Smolnaan, jonka kaikki ikkunat ovat rikki. Sitä on ammuttu
sekä Kauppatorin puolelta että Esplanadilta. Jos kielin voisi kertoa
näkönsä ja kuulonsa senkin talon seinät. Siellä Adlerbergit ja
Heydenit, Bobrikoffit, Seynit, Stahovitshit, sosiaalihallitus, jonka
punakaarti ajoi pois -- nyt siellä näyttää olevan suojeluskuntalaisia
ja saksalaisia.

Kun en pääse Kauppatorille, poikkean Unioninkadulle. Siinä oli äsken
vielä ainainen punakaartivartia istumassa Pohjoispankin ovikomerossa
jakkaralla. Jakkara on vielä paikoillaan, istuja on poissa. Vartioivat,
raukat, porvarien tavaraa, toivoen sitä kerran omakseen, koskaan
saamatta. Ja hullunkurisinta, ettei siellä sisällä liene ollut
montakaan markkaa koko kapinan aikana.

*

Säänmuutos.

Ei tullut pitkäksi purjehdukseni hyväntuulen myötälaitaisessa,
iloitsevassa ihmisvirrassa. Löi toinen virta ja toinen tuuli vastaani
ja minä tunnen, että, ainakin mitä minuun tulee, minulla on edessäni
vastatuulen soututaival ehkä monta vertaa tukalampi ja pitempi kuin
näiden kapinaviikkojen. Minä en voi mennä valkoisen virran mukana, ja
jos lukijani ei enää halua seurata minua edemmä, pysähtyköön tähän.

En ole vielä nähnyt paljoa siitä, mitä on tulossa, mutta hermoissani
tunnen säänmuutoksen, uudet rumat ilmat.

*

Vankijono.

Tultuani Senaatintorille Yliopiston kulmaan näen vankijonon tulevan
toria viistoon ja kulkevan sen yli Unioninkadulle. Siinä on miehiä ja
naisia kiväärejä kantavain vartiain saattamina. Edempänä Unioninkadulla
menee toinen jono ja katoo mäen taa. Tämä jono pysähtyy jostain syystä
kirjastotörmään, Nikolainkirkon rappujen eteen. Noin vuosi sitten
viime vappuna seisoin siinä samalla paikalla ja katselin loppumatonta
mielenosoituskulkuetta, joka lipuin ja vaakunoin, kaikki järjestöt,
yhdistykset, suomalaisia, venäläisiä, siviilejä ja sotamiehiä,
soittokuntineen marssi tästä Pitkälle sillalle ja sieltä Eläintarhaan.
Nyt oli Kambyseen pyörä pyörähtänyt. Valtiaat olivat vankeina. Lyhyen
hetken oli minulla voittajan tunne: siinä sen nyt näette, noin käy,
kuka käski! Mutta ainoastaan lyhyen hetken.

Siinä ne seisoivat kuin karjalauma, jota ajetaan, minne ajettaneen.
Puolikymmentä kiväärimiestä kättä kohottaen ja komennuksen antaen
panee sataisen lauman liikkeelle, määrää sen lähdön, käskee sen
pysähtymään. Rivit koettavat vaistomaisesti omasta halustaan pysyä
järjestyksessä, ne ovat siihen tottuneet, _se_ kuri on jo mennyt veriin
vapauden vuosina. Kaikki eivät kuitenkaan jaksa, vaan sekaantuvat
lammaskatrasmaisesti. Seis! Riviin! Siinä on kansaa kaikenlaista,
miehiä, naisia, huivipäitä, hattupäitä, huonoissa ja hyvissäkin
vaatteissa, nuoria ja vanhoja, pikkupoikasiakin. Niissä on kyllä
hätääntyneitä, vaikka koettavat olla sitä näyttämättä. On todella
välinpitämättömiäkin, joku koettaa olla ylenkatseellinen, muuan
hulikaanipoika röyhkeilee tupakka hampaissa. Joukossa on joku harmaa
sinelli ja musta matruusipuku. Niillä on alistunut, miltei laupias
ilme. Muuan vanha, roteva mies ei jaksa seisoa, vaan lyykähtää istumaan
kadulle heti, kun jono pysäytetään.

Meitä porvareita tunkee lähelle paremmin nähdäksemme otettuja otuksia.
Vai sennäköisiä te nyt olette! He eivät kunnioita meitä ainoallakaan
silmäyksellä.

Nainen pyörtyy ja miehet tukevat häntä. "Se kaatuu, siellä kaatuu
nainen! Elkää menkö!" huudetaan jonosta ja ympärillä olevasta yleisöstä
miliisimiehelle. "On meitäkin kaatunut!" vastaa miliisi, hiukan
hermostunut herrasmies. "Mutta sehän on nainen!" -- "Naiset ovat juuri
pahimmat."

Liekö tämä niitä ollut?

Jono lähtee ja naisenkin täytyy seurata mukana, toisten tukemana.
Elisabetinkadun kohdalla yleisö pysäytetään. Vankien jono jatkaa
matkaansa Pitkänsillan luo ja kääntyy sillan korvassa oikeaan rannalle
päin, jonnekin, minne? Pysähdymme katselemaan menevien jälkeen. Joku
arvelee, että saksalaiset ehkä vievät heidät suoraa päätä laivoihinsa
ja sitä tietä Saksaan pakkotöihin. -- "Paapelin vankeuteenko?" kivahtaa
eräs nuori mies, nähtävästi työläinen, joskaan ei punainen. "Eihän
toki, onhan Suomi itsenäinen valtio!" Joku toinen arvelee, että heitä
ehkä vain viedään johonkin kasarmiin, jossa he itse ovat pitäneet
vankejaan.

Mihin tahansa, vankeuteen joka tapauksessa. Jono toisensa perästä
niitä kulkee. Kaupunki nähtävästi puhdistetaan kaikista epäilyttävistä
aineksista. Ne kai aiotaan panna seulaan, erottaa syylliset
syyttömistä, sillä tämmöisessä summa-apajassa tietysti täytyy tulla
nuottaan syyttömiäkin. Vangitseminenhan ei voi tapahtua muun kuin
vaatteiden ja ulkonäön mukaan. Kai katsotaan kouriinkin. Punaisena
aikana oli känsäinen koura yhtä hyvä kuin passi, nyt se on pahin
ilmiantaja. Kertyy satoja, kertyy tuhansia. Mihin ne sijoitetaan?
Mistä niille saadaan ruoka? Kuka ne kaikki tutkii ja tuomitsee? Siitä
tulee kuukausien, vuosien prosessi. Sadat, tuhannet kädet joutuvat
työttömiksi? Entä heidän vaimonsa ja lapsensa? Entä orvot lapset,
sillä luultavasti joutuu hyvin usein isä ja äitikin kiinni. Sitä
päivitteleekin tuossa eräs vanha vaimo, joka ei ole punainen, minkä
näen koko hänen olennostaan. Hän ei ole punainen, mutta ehkä alkaa hän
pian punoittaa.

Olisiko ehkä sittenkin parempi, että joutuisivat Saksaan, tekemään
työtä ja saamaan ruokaa ja oppimaan kuria ja järjestystä?

Renvallin paariasluokka on jo syntymässä. Se on se vanha: voi
voitettuja! Ja myöskin: voi voittajia! -- jos he eivät tule olemaan
tehtävänsä tasalla. Mutta tottahan toki, sillä heidän _täytyy_. Sillä
muutoinhan olisi taistelu menetetty.

Palaan takaisin Senaatintorille. Täytyy liikkua vilkkaasti nähdäkseen
niin paljon kuin suinkin, sillä on oltava kotona klo 8. Siinä kohden ei
vielä ole muutosta. Mutta kuinka mielellään siihen nyt mukautuu!

Poliisikamarin ovella seisoo sankka ryhmä väkeä. Vuoroin sielläkin
on vallinnut toinen ja toinen. Kuinkahan monta kertaa nuo matalat,
likaiset suojat ovatkaan kulkeneet kädestä käteen? Sen se uusi
systeemi aina ensiksi valtaa ylläpitääkseen järjestystä. Järjestystä,
jonka luulisi pitävän olla puolueeton, mutta joka ei missään eikä
koskaan maailmassa ole sitä ollut. Nyt kamari on vanhan, laillisen
järjestysvallan hallussa.

Kadulla seisoo vangittuja ja uusia tuodaan. Viedään joitain sisään ja
toisia tuodaan ulos. Siellä nähtävästi pidetään jonkinmoista tutkintoa.
Vallitsee vielä ilmeinen sekasorto, kuuluu ristiriitaisia määräyksiä.
"Ei niitä saa tuoda tänne, ne on vietävä sinne". -- "Sieltä käskettiin
tuoda tänne!" -- "Viekää takaisin! Tai viekää Ratakadulle!"

Omaiset tuovat ruokaa vangituille. Eräs työläisvaimo valittaa eräälle
porvarirouvalle, joka kaikesta päättäen ottaa osaa hänen suruunsa:
"Sekin kun vietiin väkisin kaartiin vielä eilen klo 5." Varsinaiset
punakaartilaiset, jotka olivat panemassa kapinaa toimeen, eivät liene
enää täällä, vaan rintamalla. Poissa ovat myöskin johtajat. Jälellä on
tuota pakotettua joukkoa, jota on viety väkisin ja puoliväkisin. Niitä
kai ne ovat nämä vangitut suurimmaksi osaksi, sillä miten heitä muuten
olisi niin paljon. Joukossa on vielä tässäkin jonossa joku ryssäkin.
Muuan matruusi seisoo kädet ristissä siivona ja alistuvaisena.

Joudun täältä satamaan ja pääsen kalalammikon ympäri rautatiesillan
kohdalle. Mitä ihmettä! Kuuluuko korviini hanurin soittoa? Kai ne ovat
saksalaisia? Hanurihan on jo yleismaailmallinen soittokone. Mutta
hätkäyttää se kuitenkin hiukan. Siellä on yleisö jo päässyt yhteyteen
merimiesten kanssa. Laiturissa on pari pienempää kanuunavenhettä.
Meripojat ystävystyvät jo pikkuporvarineitosten kanssa. Ne ovat hiukan
hutikassa, vai ovatko muuten iloisia. Merimiesten meininki taitaa
yleensä olla samanlaista kaikissa kansoissa ja kaikissa satamissa.
Neitoset -- etten sanoisi "tytöt" -- koettavat panna liikkeelle
viimeisen saksansa ja ilmaista iloa, minkä tunsivat kuullessaan
äänen: tatata -- tatata -- tatata! -- "Mikä se oli se soittokone,
joka antoi semmoisen äänen? Tatata -- tatata!" -- "Ah, das war ein
Maschinengewehr!" Matruusi sanoo, että huomenna he nousevat maihin
ja tulevat musiikin kanssa ja soittavat. Ehkä pistetään torilla
tanssiksikin. Yhtäällä tanssitaan, toisaalla vangitaan ja ammutaan.
Niinkuin punaisenakin aikana.

*

Tulen kotiin. Risteilijät satamassa näkyvät mustina möhkäleinä. Niiden
leiritulet palavat ja ne lakaisevat valo viuhkoillaan merta.

*

Olisiko mahdollista, että vangit vietäisiin Saksaan? Tulivatko ne
hakemaan työvoimaa kaatuneiden sijaan? Ojureita ja kuokkureita?
Sotavangit kuin sotavangit, onhan siellä jo entisiäkin, kaikilta
_muiltakin rintamilta_. Kertautuisiko historia niin kirjaimellisesti?
Onhan monet muutkin raakalaiskansojen sotatavat vastoin kaikkia
kansainvälisiä sopimuksia otettu käytäntöön -- käytännöllisinä.

Ja olisiko tuo meidän punaisillemme niin kamala ratkaisu? Vankeuteen,
vankileireihin, pakkotöihin niistä sentään suurin osa tullee. Mutta
me emme osaa teettää niillä työtä. Kestää, ennenkuin tehtaat saadaan
käyntiin, eikä kuukauteen vielä pääsisi pelloille. Maatöihin ei niitä
sitäpaitsi kukaan huoline ruokapalkoillakaan. Ja olisiko edes ruokaa,
ennenkuin päästään uutiseen?

Saksassa ovat maat valmiit ja teettää siellä osataan. Ei mukisemista,
ja ehkä olisi monella se oppi ja kurssi hyväksi. Pieni opintomatka
Saksaan. Onhan täältä ennenkin ollut siirtolaisuutta. Jossain meidän
täytyy maksaa, työssä tai rahassa. Mitä ne meidän rahalla! Heiltä
menee tuhansien miesten työ omassa maassa hukkaan, sota voi vielä
kestää vuosia. Tehdään vaihtokauppa. He lähettävät sotamiehiä tänne,
me työmiehiä sinne. Yksiä keisarin orjia, joista hän käy kauppaa. Se
on sitä oikeata realismusta, vähän idealismusta sekaan. Siellä on
Marxit ja siellä on Moltket. Diktatuuri kuin diktatuuri, köyhälistön ja
keisarin.

Paljon ovat puhuneet köyhälistön orjuudesta. Eivät tainneet aavistaa,
että sitä tulisi tämänlaistakin. En totisesti minäkään.

*

Mikä päivä tämä näkemisineen ja elämisineen, huhtikuun kolmastoista!



Sunnuntaina 14 p:nä huhtikuuta.


Ihmiset pyhiinvaeltavat valkoiseen Helsinkiin. Laumoittain kulkee heitä
omin silmin näkemään paikkoja, joihin eilen ei vielä päästy. Olen nähnyt
minäkin rikkiammutut talot. Siltasaarella en vielä ole käynyt, siellä
lienee Kansantalolla hävitys kylläkin suuri, mutta yleensä on Helsinki
päässyt vähällä. Muutamassa viikossa on reiät tukittu ja arvet ummessa.

Esplanadi ja Kauppatori ovat tapahtumain keskus. Varsinkin liikkeeseen
laiturien ympärillä keskittyy uteliaan yleisön huomio. Sinne saapuu
alinomaa vankeja Viaporiin vietäviksi. Pahimmat viedään sinne,
sittenkun ne kaupungissa, kouluilla ja kasarmeissa, on saatu seulotuksi.

*

Vanha raamattuni.

Käväisin kulkiessani katsomassa, missä kunnossa on
Raamatunkäännöskomitean huone Ritarikadun ja Aleksanterinkadun
kulmassa. Tämä kulmahuone on ollut muuan punaisten ulkovarustus
heidän senaatintaloa puolustaessaan. Ikkunassa oli kiväärinkuulien
ja kiväärien piippujen reikiä. Sisällä olijat ovat nostaneet
kirjapinkkoja (asetuskokoelmiako?) senaatin kirjavarastoista
ikkunalaudoille suojakseen! Kelpasivat lakikirjatkin johonkin. Sinne
jäi pöydälle vanha, jykevä vanhan kansan raamattu. Liekö se ollut
nojana tähdättäessä? On se kirja ollut ennenkin karkeissa käsissä; sen
lehdet näkyvät kestäneen vuosisatain selailua savupirtin pöydänpäässä.
Luultavasti on se tästäkin tulesta selvinnyt. Eikä ole myöskään
luultavaa, että Hilja Pärssinen on ottanut sen mukaansa Pietariin.
Mihinkäs minä sitten komiteassa vetoaisin?

*

Historiamaalarin aihe.

Satuin Päävahdin luo Katajanokan kanavaa vastaan, kun sinne saapuu
saksalainen kuularuiskuosasto Pohjoisrantaa pitkin. Ne sijoittuvat
seinämälle ja rupeavat laittamaan kuularuiskujaan ampumakuntoon. On
hauska nähdä, kuinka taitavasti, harkitusti ja hiljaisesti ne sen työn
suorittavat, melkein ilman mitään komentosanoja. Se on tehty tuhannet
kerrat ja luultavasti he umpisilmässäkin osaisivat liittää lukot ja
ruuvata ruuvit. Mikä mökä siinä olisi mahtanut käydäkään, jos ryssät
olisivat olleet panemassa kompeitaan kokoon! Kyllä kulttuuri ja kyky
osata asiansa missä muodossa tahansa sentään on suurta ja kaunista.
Ihailen näitä miehiä, jotka yhdessä toistensa ja yhdessä laitteittensa
kanssa muodostavat elimellisen kokonaisuuden. Montako kertaa lienevät
nämäkin miehet katsoneet kuolemaa silmiin ja tullevat vielä katsomaan,
ennenkuin maailmansota on päättynyt??

Mitä he ajatellevat tehtävästään tällä rintamalla? Liekö heille
selitetty, millä asioilla he ovat? Ainakin sen luulisi heille
selvinneen, mikä ero on suomalais-venäläisen bolshevikin ja heidän oman
maansa sosialidemokraatin välillä. Kotiin tultuaan pitänee heidän osata
varoittaa siitä vaarasta, joka täältä oli sinne tulossa. Heillä ja
meillä on yhteinen kulttuuritehtävä. Nyt niillä on tuossa kuularuisku
valmiina toimimaan, jos tarvittaisiin, nyt he käyvät ateriallaan ja
heittävät tukon heiniä hevostensa eteen. Vieraan maan miehet purevat
kuivaa kannikkaansa vartioiden meitä entisen venäläisen päävahdin
seinämällä Uspenskin katedraalin siimeksessä. Historiamaalarin aihe.

*

Saksalaista meriväkeä.

Kauppatorin rannassa on yhä se kanuunavenhe, joka karkoitti sen
ympärystaloista viimeiset punaiset. Peräkannella seisoo joukko
matruuseja siisteissä paraatipuvuissa. Maista tulee joku ylempi
upseeri. Ne eivät tee hänelle kunniaa viemällä kättä lakkiin,
ainoastaan ojentautuvat ja suoristavat kätensä kupeelleen. Upseeri
viittaa heitä lähemmä ja puhuu heille jotain hiljaa. Asennot laukeavat
hiukan, kiinnittyvät taas, on niinkuin miesjoukko noilla liikkeillä
ilmaisisi ymmärtäneensä. On mahdettu tarvita tavaton harjoitus
ja antaumus, ennenkuin tuollainen elimellisyys on saavutettu. Se
mielenkiinto, millä miehet kuuntelevat päällikköään, ei ole tehtyä,
vaan luontaista, pingoittumatonta, pieni näyte miljoona-armeijan
yhteisestä hermosta ja hengestä.

Se on sivistyneen kansan itse itselleen panemaa kuria ja vaikuttaa
miltei viihdyttävästi.

Niiden moottoreita tulee ja menee. Ne tulevat täyttä vauhtia maihin,
pysähtyvät juuri kun pitää, eivät töyttäile eivätkä kolhi, leikkaavat
kuin veitsen terällä. Elegantit, jäntevät pojat hyppäävät maihin,
iloisina, hyvätuulisina, asettuvat riviin ja lähtevät kaupungille
ihmettelevien, suosiollisten silmien heitä seuratessa. On vuosisatoja
kulunut siitä, kun itä lähti ja länsi tuli, eikä siitä ole kulunut
kuin muutamia päiviä. Viihdyttelen itseäni tässä eurooppalaisessa
ilmassa. Se on yhtäkkiä tulvahtanut yli koko Helsingin. Kaikki nuoret
miehet ja vanhemmatkin ovat jo univormuissa, enemmän tai vähemmän
sotilaallisissa. On mitä erilaisimpia nauhoja ja merkkejä hatuissa
ja käsivarsissa. Kaikki koettavat esiintyä saksalaisella ryhdillä.
Kaikki ainakin tervehtivät toisiaan sotilaallisesti. Ei se ole
vielä oikein vakuuttavaa, vaikuttaa hyvinkin opitulta ja yritetyltä
keikarimaisuudelta. Pian me olemme preussiläistyneet niin paljon kuin
voimme.

Ainakin päältä on kakku kaunis.

*

"Schneller!"

Toiset kasvattavat itse itseään, toisia kasvatetaan. Oli ollut
tällainen kohtaus eilen Kauppatorilla: Smolnasta tuodut vangit seisovat
yhteen ahdettuina laiturin laidassa. Toria ei ole siivottu, milloin
lie. Se on täynnä paperia, hevosenlantaa ja muita jätteitä. Saksalainen
ei pidä semmoisesta. Upseeri komentaa vangit puhdistamaan toria. Ei
ole luutia eikä lapioita, mutta on sitä enemmän joutilaita käsiä. Ne
pannaan puhdistustyöhön. Sormin saavat nokkia jok'ainoan paperossin
pätkän, kahmaloin kantaa kakarat läjään. Se ei tietenkään käy aina niin
nopeasti kuin upseerin mielestä voisi. "Schneller!" komentaa hän, ja
"schneller" sanoo hänen ratsupiiskansa entisen punakaartilaispäällikön,
Smolnan herran, äskeisen koko pääkaupungin käskijän selkään.

Ja tori on nyt niin puhdas kuin tanssisali. Siinä oli nyt sen leikin
loppu. Siihen orjuuteen vei se herruus. Ovat hallinneet ja vallinneet,
pilkanneet, rienanneet, terrorisoineet -- ja nyt? Liekö monesti
historiassa nähty näin äkkipikaista, näin perinpohjaista kukistumista.
Eikä luultavasti kuitenkaan ole tämä kukistuminen muuta kuin
väliaikainen.

*

Viimeinen "Työmies".

Luulin "Työmiehen" viime torstaina jo ilmestyneen loppuun. Se ilmestyi
vielä eilen, vielä samana päivänä, jolloin kaupunki jo oli vallattu.
Se on siksi merkillinen numero, että minun täytyy vielä asettaa se
pöydälleni ja poimia siitä viimeiset makupalat. Lehti kuoli niinkuin
elikin: väärennystä, valhetta ja yllytystä tulvillaan.

Siinä vielä yllytetään taisteluun ja vakuutetaan, että voitto on oleva
"meidän".

Siinä varoitetaan provokatsiosta -- kuinkas muuten.

"Valkokaartilaisten ja porvariston taholta on viimepäivinä Helsingissä
levitetty provokatoorisia juttuja, ja julistuksia jos jonkinlaisia.
On myös pudotettu lentolehtisiä, joissa kehoitetaan punakaartilaisia
heittämään pois aseensa, tarkoituksella saada täten hämminkiä ja
hajaannusta aikaan punakaartilaisten riveissä sekä porvariston haltuun
punakaartilaisten aseet."

"Jokaisen punakaartilaisen ja kaupungin asukkaan on oltava levollisia,
eikä antaa itseensä vaikuttaa näiden juttujen eikä myöskään levittää
niitä, sillä niistä on ainoastaan vahinkoa koko kaupungin asukkaille."

"Poikki siivet perättömiltä huhuilta. Levollisuutta, ja arvokasta
malttia, niin huhujen levittäjät joutuvat häpeään. Pois päätön
hermostuneisuus. Pois itsetietoinen ja itsetiedoton provokatsioni.
Olkaa järkeviä! Sillä ainoastaan maltillinen ja harkittu esiintyminen
voi viedä asiamme voittoon."

"Hävetkööt ne heikkouttaan, jotka hetkiseksi ovat hermostuneisuuden
antaneet itsensä vallata. Niin ei saa enää toiste tapahtua. Ja ne,
jotka itsetietoisina ovat päättömiä juttuja levittäneet, ne joutuvat
aikaisemmin tai myöhemmin siitä häpeän kantamaan. Kylmäverisyyttä
ja tyyntä päättäväisyyttä nykyisten huhujen aikakaudella vaaditaan
jokaiselta kansalliselta. Pitäkää tämä, toverit, muistissanne!"

Eräässä toisessa kirjoituksessa kerrotaan, että "eilen klo 10 aikaan
a.p. lensi kaupunkimme yli muuan lentokone, josta heitettiin alas
ruotsinkielisiä julistuksia, joissa, saksalaisten nimessä, pyydetään
punakaartilaisia riisumaan aseensa. Julistukset ovat kaikesta päättäen
painetut jossakin maaseudun kirjapainossa ja on niiden saksalainen
alkuperä hyvin epäilyksenalainen syystä, että julistusten alta puuttuu
saksalaisten joukko-osastojen päällikön nimi."

Sotaonni on yhtäkkiä kääntynyt punaisille suotuisaksi. Punainen kaarti
on alkanut hyökkäyksensä pohjoiseen ja valloittanut Oulun ilman
suurempaa vastarintaa. Valkokaartilaiset lienevät puolustautuneet
voimakkaanlaisesti, mutta ylivoiman edessä oli heidän väistyminen.
Samaten on kaartin joukkojen hallussa jo joku aika sitten ollut useita
pitäjiä Pohjois-Suomessa. Myöskin Tornio, Kemi ja Rovaniemi ovat
punaisen kaartin hallussa. Ja että näiden tietojen todenperäisyydestä
ei olisi epäilystäkään, ilmoitetaan, että ne ovat saadut porvarillisten
_omista_ maanalaisista lehtisistä.

Joutsenossa pitävät "meidän joukkomme" _loistavasti_ puoliaan.

Virolahdella maihinnousua yrittäneet valkokaartilaiset on lyöty
takaisin aina Suomenlahden uloimpiin saariin.

Samoin on melkein kaikilla muillakin rintamilla.

Ainoastaan Loviisan suunnalla "on joukkojemme asema ollut heikompi,
vaan saadaan ja osaksi on jo saatukin sitä korjatuksi."

Saksalaiset eivät olekaan saksalaisia, vaan "suurelta osaltaan
kotimaista tuotetta". Heistä sanotaan:

"Minkälaisia 'saksalaisia' vihollisemme, joita vastaan taistelemme,
oikeastaan ovat, se saatiin varsin selvästi nähdä m.m. sen joukon
suhteen, joka suuntasi matkansa Loviisasta Kotkaa kohti. Puvut olivat
saksalaiset, liikkeet nopeita ja miehet joko saksaa tai jotain
olematonta kieltä mongertavia, Joukossa on tavattu eräitä tohtoreita ja
muita kouluutettuja, joilla on saksankielen taito ja jotka eivät mitään
muuta kieltä puhu, ellei käy niin, että joutuvat niin hyvän tuntijan
eteen, joka tietää ja tuntee, että he ovat vain varsin tavallisia
suomalaisia valkokaartilaisia. Saksankieltä taitamattomille on opetettu
joku saksalainen lause, jota miehet sitten jauhavat joka tilaisuudessa,
kun puhua pitäisi. Näin oli saatu meidän joukkoihimme se luulo, että
nuo sitten ovat niitä luvattuja saksalaisia porvariston apureita kansan
kukistamisessa. Tämä luulo on jo sillä rintamansuunnalla kokonaan
Punaisen Kaartin joukoista hälvennyt."

"Että täälläkin _aiottiin_ 'laskea saksalaisia maihin', sitä osoittaa
m.m. sekin, kun täällä Helsingissä nyt on löydetty suuri määrä
saksalaisia sotilasvirkapukuja."

Ei ollut Rantamalan hymni punakaartille vielä hänen viimeisensä. Hänen
viimeinen veisunsa oli haltioitunut ylistys aseistuneelle naiselle. Se
on nimeltään "Suuria näkyjä":

"Kun tänään varhain aamulla saavuin hiljaiseen työhöni, astui vastaani
nuoria työläisneitosia kivääri olalla. Ne näyt ovat näkyjä, joita
katsoessasi saat mieleesi rohkeutta. Sitä näkyä nähdessäsi tunnet
seisovasi työväenluokan suuren ja ihanan päivännousun edessä. Niitä
näkyjä nähdessäsi saat suuren aavistuksen siitä ajasta, jolloin
työväenluokka seisoo vapaana, kahleet murskana jalkojen edessä. Reipas
työläisneitonen kivääri olalla on suurin ja pyhin lahja, mitä Suomen
työläisluokka on antanut ja koskaan voi antaa asiansa puolesta. Se
työläisneitonen kivääri olalla nostaa pakostakin kyyneleet katselijan
silmiin. Se kivääriä kantava, reipas työläisneitonen on työväenluokan
viimeinen sana, sen hillitön, järkkymätön ja luja päätös elää, voittaa,
saavuttaa vapaus, lyödä rikki kahleensa. Semmoisen päätöksen tehneen
joukon eteen ei koskaan uskalla astua häviö ja kuolema. Sen joukon luo
rientää aina voitto ja elämä."

"Sitä näkyä nähdessä ei mieli enää jaksaisikaan masentua. Se työväen
luokka, joka on ollut valmis asiansa puolesta uhraamaan niin
äärimmäiset uhrit, on kerta kaikkiaan itse astunut elämänsä ainoaksi
herraksi."

"Päivä nousee. Yö hälvenee. Kun monet ennustelivat jo pimeän tuloa,
astui työläisneitonen esille ja nosti taas elämään auringon, nosti
masentuvat mielet, riennätti hellin käsin rohkeutta miesten mieliin.
Missä se neitonen ilmestyy, siellä ei mies jaksa olla heikko, sillä
se kivääriä kantava työläisneitonen on kevään suuri ja lempeä voima
siellä, missä miesten täytyy seisoa elämänsä ja kohtalonsa raskaimpien
sanojen edessä. Työläisluokan koko koti on nyt astunut esille asiansa
puolesta ja missä niin tapahtuu, siellä ei tunneta yötä, vaan elämällä
on yksi ainoa luja tunnussana, sana: aamu."

Tämän luettuani luulen omistavani avaimen Rantamalan sielun
salaisuuksiin. Hän on heikkohermoinen, kaikille vaikutuksille ja
varsinkin tunneärsytyksille altis ikäloppu; on ollut sitä jo kauankin
ja kehittynyt siihen yhä enemmän tämän kapinan aikana. Nyt hän, tämä
anakoreetti, näki amatsooninsa, tämä kentauri nymfinsä, ja lyykähti
polvilleen hänen eteensä.



Maanantaina 15 p:nä huhtikuuta.


Säätytalolla.

Kapinan aikana oli mieltäni erikoisesti askaroitellut, miltä mahtoi
näyttää kaikkialla niiden laitosten ja virastojen huoneistoissa,
jotka punaiset olivat ottaneet haltuunsa. Olin kuullut kerrottavan
pöyristyttäviä juttuja siivosta, joka niissä vallitsi. Senaatissa
maattiin, keitettiin, syötiin ja juotiin. Satuin tänään kulkemaan
Säätytalon ohi, ja kun siellä on tuttu vahtimestari, pistäydyin sinne.
Vaikka hän olikin pitkällisestä jännityksestä ja valvomisesta aivan
lopussa, tuli hän kuitenkin kulettamaan minua huoneesta huoneeseen. Oli
sekin vaellus. Kun muistan nuo siistit, viralliset valiokuntahuoneet
vihreine verhoineen, joiden päällä kunkin tuolin kohdalla oli valmiiksi
vuoltu kynä ja puhdas paperi, kun muistan puheenjohtajan selkätuolin ja
hänen valtansa merkin, vasaran, ja miltä säätyjen istuntosaleissa ennen
näytti -- siellä papit, porvarit ja talonpojat, piispa Johanssoneineen,
Kurteneineen, Värreineen ja Ahmavaaroineen -- tyynet, parlamentaariset
keskustelut -- kaikki korrektia ja totista, joskin joskus hiukan
ikävääkin -- eikä se vanha sävy ollut paljoakaan päässyt katoamaan
uuden eduskunnankaan aikana, joskin tupakansavua silloin jo oli
käytävissä sakeammalta -- kun muistan kaiken sen ajan, jonka asioita
näissä huoneissa ajettiin --! Sitä oli nyt melkein mahdoton saada
kuvittelemallakaan esiin. Olivat tosin, ihme kyllä, melkein kaikki
entisten puhemiesten kuvat paikoillaan seinillä, mutta lattiat? Siellä
oli kaaos, ei se, mistä maailma oli tullut, vaan se, mihin se oli ollut
menemässä -- en saanut sitä mukaani, enkä saa tätä kirjoittaessanikaan
muistoon montakaan yksityiskohtaa. Ainoastaan yleisvaikutuksena sen,
että melkein joka salissa olivat pöydät hujan hajan, kiväärintelineitä
seinämillä, ruuanjätteitä, paperossin pätkiä, tupakkalaatikoita,
säilykepurkkeja. Kaikki, mitä on saatu irti, on viety. Kirjoituskoneet,
kansliatarpeet poissa. Eräässä huoneessa näyttää olleen naisten
pukuhuone. Siinä on linttaan astuttuja kenkiä, rikkinäisiä sukkia,
särkynyt peili, kampa, rusetti, joku villapeite. Ihme kyllä on jäänyt
punainen pöytäverka, joka on ollut vuodeverhona. Säkki, jossa on jotain
jauhon tapaista. On luettukin pöydällä loikoessa. Tapaan kirjallisuutta
K. Lehtimäen "Ylös helvetistä", ja V. Hugon "Kuolemaantuomitun
viimeinen päivä." Erääseen huoneeseen ylikerrassa on tehty sisäänmurto.
Ovi on säretty rautakangella, joka vielä seisoo seinää vasten. Sen
on joku lukinnut lähtiessään, sulkenut ja vienyt avaimen mukanaan,
toiset ovat siellä luulleet olevan jotain, mutta luultavasti eivät
mitään mieluistaan löytäneet tai ehtineet viedä, koska se on verrattain
siistissä kansliakunnossa.

Koko talo on sanalla sanoen kuin takapiha, kaatopaikka, ja semmoista
kai lie punaisen hallituksen jälki kaikkialla, missä heidän parempaa
yhteiskuntaa ja uutta Suomea järjestävä kätensä on kulkenut. Saavat
siinä luuta ja luutturiepu liikkua ja pesijättäret ryömiä, ennenkuin
pahinkaan likajättö on poistettu.

*

Turunkasarmilla.

Menen Turunkasarmille. Se on miltei kauttaaltaan rauniona, niinkuin
kuuluu olevan Kansantalo toisella puolen Töölön lahden. Sehän taisi
kansanvaltuuskunnan ja neuvostohallituksen tekemässä sopimuksessa olla
luvattuna Helsingin työväelle. Nyt siitä ei ole jälellä paljon muuta
kuin osa seiniä, ja kuinka monta työmiestä ja muuta miestä maanneekaan
sortuneiden kattojen alla. Siellä vieläkin kytee raunioissa, joita
kaivetaan. Ruumiiden joukossa lienee pakolaistenkin, jotka siinä
hakivat turvaa väistyessään esikaupungeista ja huvila-alueilta
saksalaisten tuloa. Miksei tätä Turunkasarmia samalla ammuttu maan
tasalle yhdeksi ainoaksi soraläjäksi? Vai olisiko parasta, että se
jäisi tähän ainiaksi muistuttamaan, että semmoinen tyyssija heillä
on täällä ollut ja semmoinen voi vielä nousta, jollei aina ja aina
muisteta mennyttä ja mitä se opettaa. Pitäisi olla joku paikka, johon
voisi viedä lapsensa ja sanoa: "Pidä huoli, poikaseni, ettei valta,
jonka tuossa näet täällä luhistuneena, koskaan tuon tuostaan nouse."
Onhan Pariisissa jätetty rakennuksia kommunin ajoilta varoittavaksi
muistoksi.

Joitain työväen luokkaan kuuluvia seisoskelee pihalla. Kuulen heidän
syyttelevän johtajia. Kai se mieliala alussa pääsee jonkun verran
valtaan, mutta kuinka kauaksi? Yhtenä syyttelyn aiheena on, että ei
annettu aikanaan tietoa saksalaisten tulosta. Sitä eivät uskoneet edes
ne, jotka olivat heitä lähinnä Albergan rintamalla. Mutta kun _minä_
alan moittia johtajia, rämähtää heti toinen ääni. Sanoin kuulleeni,
että punaiset ovat pakottaneet lapsia ja naisia menemään eturintaan
Pitkälläsillalla. Se on valhe, niin armottomia ne eivät ole, ne olivat
vain asestettuja naisia, jotka menivät olasta halustaan. Ja saattaahan
olla.

*

Oli ehkä onni, että tänne jääneet punakaartilaiset eivät uskoneet
saksalaisten tuloon. Varman tappionsa tietäen he kukaties viimeisessä
vimmassaan olisivat ryhtyneet tekemään hirveitä. Ainakaan eivät
kirkkonummelaiset Realilyseolla olisi säästyneet. Kun näkee sen sisun,
millä ullakkolaiset yhä ampuvat, olisi kaikki ollut mahdollista.
Tuon tuostakin yhä pamahtelee ja täytyy suojeluskuntalaisten ja
saksalaistenkin ryhtyä piirittämään taloja ja eristämään katuja.

Viimeinen semmoinen sissityö tapahtui eilen Kauppatorilla. Juuri
vähää ennen kreivi von der Goltzin tuloa ammuttiin Vuorion talosta
Unioninkadulla esikuntaa ja paraatia odottavaan väkijoukkoon.
Ilkityöstä oli seurauksena laukaus satamassa olevasta kanuunavenheestä,
ja talon kaunis, vihreä kupukatto lensi katuun.

*

Kotka ja leijona.

Von der Goltzin esikunta majailee nyt Kämpin hotellissa. Saksan
kotkalippu ja Suomen leijonalippu riippuvat siinä rinnan. Suomen lippu
on paljon suurempi kuin Saksan. _Pieni_ kotka ja _suuri_ leijona.
Hiukan epäsuhtaiset suhteet. Onko se saksalaisen huomaavaisuutta meitä
kohtaan, vai eikö meillä ollut pienempää saatavana? Oven edessä on
kaksi autoa aina valmiina lähtöön. Katukäytävällä seisoo kahden puolen
ovea kaksi ratsumiestä hevostensa selässä. Miehet kuin pronssiin
valetut, hevoset miltei yhtä liikkumattomat, perä seinässä kiinni.
Siitä meitä nyt toistaiseksi hallitaan. Esplanadissa vastapäätä
soittelee soittokunta, yleisöä niin paljon ympärillä, että tuskin läpi
pääsee.

*

"Freiheit"! -- ja "Freiheit."

Tapaan kadulla erään valtiopäivämiehen, jota kapinan aikana joskus
kävin tervehtimässä hänen piilopaikassaan. -- "Freiheit!" hän
huudahtaa. Hänkin sanoo kuulleensa, että on ollut kysymystä punavankien
siirtämisestä Saksaan seitsemäksi vuodeksi.

*

Ruumissaarna.

Eräs vaimo tapaa miehensä ruumiin kadulla jossain. Katseltuaan häntä
jonkun aikaa hän puhkeaa puhumaan: "Siinä sinä, saatana, nyt makaat.
Sanoinhan minä, ettet menisi punaiseen kaartiin. Mutta et totellut,
saatana. Sen siitä nyt sait, mutta saavat ne vielä lahtaritkin!"

*

Kerrotaan monesta tapauksesta, kuinka vangeille vietyihin
ruokakääröihin on ollut kätkettynä revolvereita, puukkoja y.m. aseita
-- josta tietysti on seurauksena, että vartioimista kiristetään ja
vangittujen tila pahenee.

*

"Der rote Unverstand".

Hbl:ssa on tänään erään saksalaisen upseerin runo, jossa hän m.m.
käyttää sanaa "der rote Unverstand". Hän näyttää siis käsittävän,
muukalainen paremmin kuin moni kotimainen runoilija, ettei tässä ole
vain roistomaisuutta ja huligaanimaisuutta, vaan myös älyttömyyttä,
ymmärtämättömyyttäkin. Jos hän saisi tuomita, mitä siitä kannasta
seuraisi vankien kohteluun ja tuomitsemiseen nähden? Olisiko Suomen
germaaneilla ehkä jotain oppimista Saksan germaanilta?

Olen tänä päivänä ja eilen seuraillut voittajan jälkiä ja minussa
pitäisi voida olla vallalla voittajan mieli. Mutta minussa alkaa
vakiintua yhä enemmän tunne: yksi tämmöinen voitto vielä ja me olemme
hukassa. Minä riemuitsen siitä, niinkuin kaikki muutkin. Tuttavat
ojentavat jo kaukaa kätensä toisiaan vastaan, jopa syleilevätkin
toisiaan. Mutta on kuin siinä olisi jotain teennäistä, jotain
pinnistettyä, niinkuin tahdottaisiin huumautua ja olla ajattelematta
ja näkemättä muuta kuin mitä nyt täytyy nähdä, ja torjua pois
tulevaisuuden aaveet. Toiminnan miehet kai nyt tarvitsevat kaiken
tarmonsa nykyhetken tehtäviin ja sitä tarmoa ei saa heikontaa
epäilyillä, ei ulkopolitisilla eikä sisäpolitisilla. Mutta tämmöiset
syrjästä katsojat kuin minä -- on niin paljon, joka kalvaa ja uhkaa ja
enteilee.

*

Meri tuossa edessäni on nyt vapaa jäistä. Rannat kuvastuvat tyyneen
veteen. Groohaaran majakka on sytytetty ja sen punainen tuli tuikkaa
niinkuin ennen rauhan aikoina.



Tiistaina 16 p:nä huhtikuuta.


Kaatuneiden haudat.

Vainajain palvelus on vanhin uskonnon muoto, yhteinen kaikille
kansoille kaikkina aikoina. Eloon jääneet tahtoivat heitä
kunnioittamalla saada heidän henkensä siirtymään eloon jääneihin, heitä
häpäisemällä tuhota heidän henkensä vaikutuksen. Kuinka monesti onkaan
pantheoneista balsamoituja poistettu ja toisia tuotu sijaan. Varsinkin
tämmöisinä sotaisina kuohunta-aikoina, kun alkuvaistot ja intohimot
kuohuvat pinnalle, huomaa, kuinka syvällä tämän kultin juuret ovat.
Suurissa mielenosoitussaattueissa täällä joka sunnuntai vallankumouksen
uhrit vietiin Mäntymäelle, jossa heidän muistollaan rohkaistiin mieliä
ja yllytettiin uusiin taisteluihin. Kuinka näiden vainajien nyt käynee,
saanevatko levätä siinä maassa, minkä heidän henkiheimoIaisensa heille
omalla tavallaan ja omilla menoillaan siunasivat? Kuuluu jo uhkauksia,
että arkut ovat kaivettavat ylös. En sitä voittajien sijassa tekisi,
antaisin haudan sovittaa kaiken.

Nyt on tullut meidän vuoromme haudata sankarimme kaikella sillä
juhlallisuudella, hartaudella ja kiitollisuudella, minkä olemme heille
velkaa. Vanhankirkon puistosta tulee valkoisten pyhä hautuumaa,
keskelle pääkaupunkia. Saksalaiset ja suomalaiset vapaussodassa
kaatuneet kätketään siihen kuin Suomen sydämeen. Hautain ääressä tekee
koko kansa kunniaa, ne katetaan kukkasilla ja seppeleillä, niiden
ääressä pidetään lohduttavia, rohkaisevia puheita ja ne koristetaan
ja ikuistutetaan parhaimmalla ja kauneimmalla, mitä taiteemme kykenee
luomaan.

En ollut juhlamenoissa läsnä. Kuljin siitä ohi hiukan myöhemmin.
Vierekkäin on siinä vielä peittämättömät kauniit kirstut,
sotilasrintamassa vielä kuoltuakin. Tuntuu kuin ne kerran noustessaan
nousisivat rivissä kunniaa tehden. Ohikulkijat pudottelevat kukkia
kirstuille... Ei mahtane koskaan tulla se aika, jolloin Suomessa on
vallassa se valta, joka kaivaisi maasta _nämä_ arkut.

*

Vankien kuulustelussa.

Vallankumousoikeudet ovat alkaneet työnsä. Kaikki kaupungin lakimiehet
ovat mobilisoidut pitämään vangittujen valmistavia tutkinnoita. Se on
urakka sitä lajia, jota minkään maan historia tuskin tuntenee toista.
Jo nyt lienee tutkittavien lukumäärä tuhansissa, ja yhä se kasvaa
aivan peloittavasti. Lauma lauman, katras katraan perästä vaeltaa
kiväärimiesten paimentamana katuja pitkin. Yhä uusia apajia vedetään.
Joka talo tarkastetaan kellarista ullakolle. Kaikki ilmiannetut tai
epäilyksenalaiset otetaan. Pian on suurin osa Helsingin työväkeä
pidätetty. Maaseudulta tulee lisää, miehiä ja naisia.

Yksi tutkintopaikka on Suomalaisen Normaalikoulun talo. Olen käynyt
tänään pariinkin kertaan siellä. Ovella odottaa pitkä jono vangittujen
omaisia saadakseen jättää veljelle, miehelle, tyttärellekin jotain
syötävää, sillä valtion puolesta ei ole vielä ehditty mitään siinä
suhteessa järjestää. Se on sitä laatuaan leipäjono. Ei siinä nyt
kuulu uhkauksia lahtareista, ei ainakaan äänekkäämmin. Jos joku
yrittää purkaa sisuaan, tukkivat toiset suun. Nyt pitää olla hiljaa
semmoisista. On itkua ja nyyhkytystä, hätäilyä ja voihkinaa.
Toiset koettavat olla reippaita ja hyvätuulisia ja vaikuttaa
vartioihin hymyhuulin ja herttaisin sanoin. Kirjoitetaan osoitteita
paperikääröihin ja lainataan kynä toinen toiselta. Yläkerran ikkunoista
näkyy kalpeita kasvoja.

Pääsen sisään mainitsemalla tutkintotuomarin nimen, jolta olen saanut
luvan tulla seuraamaan hänen kuulusteluaan. Suuressa eteisessä
odottaa joukko vankeja vuoroaan. Kiväärimiehet saattavat toisia
takaisin ja tuovat toisia suurista luokkahuoneista ylikerrasta. Saan
silmätä erääseen luokkahuoneeseen, jossa on joitain vaarallisimpia
punakaartilaisia. Kun tulemme vartian kanssa sisään, nousevat he
kiireesti ylös ja seisovat jäykkinä niinkuin vankilantirehtöörin
edessä. Näyttää siltä kuin nuo villit, luihun näköiset miehet
eivät ensi kertaa seisoisi vankilantirehtöörin edessä, niinkuin
ne tietäisivät entuudestaan, miten sellaisessa tilaisuudessa
on reklementin mukaisesti esiinnyttävä. Päästettiinhän täällä
kansanvaltuuskunnan mentyä vapauteen ja aseistettiin kaikki Sörnäisten
kuritushuoneen asukkaat. Yksi nukkuu tai on nukkuvinaan nurkassa.
Tekisi mieleni kuulustella noita omalla tavallani, mutta eihän se käy
päinsä. Kuulustelu tapahtuu monessa huoneessa. Siinä, minne minä menen,
on kolme tutkijakuntaa, kaksi lakimiestä kummassakin. Voin yhtaikaa
seurata niitä kaikkia ja valita mielenkiintoisimmat tapaukset ja tyypit.

Petyn. Täällä ei ainakaan minun ollessani ollut ainoatakaan
mielenkiintoisempaa tapausta. Yleensä tekevät kaikki surkean, usein
raukkamaisen vaikutuksen. Totean ja kuulen tutkijoilta, että ei yksi
ainoakaan tahdo tunnustaa väriä; ei ainoakaan ole omasta tahdostaan
aatteen vuoksi, köyhälistön asian vuoksi, sen aseman parantamiseksi
mennyt kaartiin. Asetta hän on kyllä kantanut, mutta ollut ainoastaan
vahdissa, kun siihen pakotettiin. Otettiin ensin töihin, täytyi mennä,
kun ei ollut muuta elämisen mahdollisuutta ja perhe olisi kuollut
nälkään. Se on melkein kaikkien puolustus, ja saattaa olla useimmassa
tapauksessa tosikin.

Ensimmäinen tutkittava teki kuitenkin jotenkin sekavan miehen
vaikutuksen. Hän sanoi olevansa entinen kirjaltaja, oli hyvin puettu,
tukka vähän venäläiseen malliin otsalle vedetty ja tasaiseksi leikattu,
niska paljaaksi ajettu. Hänenkin puolustuksensa oli työttömyys. Hän on
mielipiteiltään oikeastaan porvarillinen. Hänellä on Porissa valkoisia
sukulaisia, jotka voivat sen todistaa. Hän katuu erehdystään. Hän
koettaa olla varma ja huoleton, jolla ei ole syytä mitään pelätä,
mutta hänen varmuutensa on tehtyä. Ei pääse vapaaksi, ennenkuin hänen
antamiensa tietojen todenperäisyyttä tutkitaan.

Tuodaan eteen nuori ruotsia puhuva nainen, joka on vangittu
Kaartinkasarmissa. Hänkin on kirjaltaja, ja kun ei ollut mistä elää,
meni siivoojattareksi kasarmiin. Ei hän ole "mikään huono nainen".
Mene tiedä. Hän itkee ja vapisee. Hänet vapautetaan sillä kertaa sillä
perusteella, että hän ei voi olla mikään yhteiskunnalle vaarallinen
henkilö.

Samoin vapautetaan nuori mies, sairas ja surkea, joka saa todistetuksi,
että hän ei ole kantanut kivääriä. Siellä on useita siistejä ja
kasvoista ja esiintymisestä päättäen kunnon työmiehiä. Ne eivät ole
olleet aseellisesti mukana, mutta nähtävästi mukana jossain virastossa.
Tutkijat näyttävät usein olevan pahassa pulassa, mitä tehdä. Useimpien
asia lykätään, harva voidaan vapauttaa.

Tuodaan sisään suuri, komea, mustaverinen mies, tyypillinen
punakaartilainen, jolla on kaartin kinttukääreet ja ruskeat patiinit.
Tuo nyt varmaan vastaa röyhkeästi: "Kyllä minä olen kivääriä
kantanut ja vastaan puolestani." Hänellä on sormi kääreessä ja on
siis ilmeisesti ollut taistelussa mukana. Niin hän on ollutkin ja
haavoittunut hän myöskin on. Hänet otettiin ja vietiin junaan, jossa
pistettiin kivääri käteen. Ei olisi mitenkään antanut luonto myöten
siihen tarttua, sillä ei ole koskaan elämässään pyssyä käsitellyt. On
antimilitaristi, ei hyväksy sotaa minkäänlaista, on rauhan mies. Hänet
vietiin Muolan rintamalle. Ennenkuin lähti ampumaan toisia, ampui itse
itseään käteen ja pääsi vapaaksi. -- Pidätettiin edelleen.

Tutkijoilla ei toistaiseksi näyttänyt olevan varmoja ohjeita, ja
minunkin siellä ollessani saapui uusia määräyksiä, jotka rajoittivat
heidän ennen saamiaan valtuuksia. Alussa lienee niitä ajateltu jotenkin
laajoiksi siihen nähden, että tutkijan harkittavaksi jätettiin vangitun
vaarattomuus yleiselle turvallisuudelle. Vaan eikö liene tarpeeksi
luotettu tutkijain tarkkanäköisyyteen ja ihmistuntemiseen, koska
vaarattomuuden mittapuuksi sitten asetettiin, oliko vangittu tavattu
tai todistettu kantaneen asetta. Vangit saivat vedota todistajiin,
joiden tietysti täytyi olla luotettavia porvareita. Semmoisten
todistusten nojalla useita vapautettiin, mutta myöskin syytettiin ja
pidätettiin.

Sain sen vaikutuksen, kuin tässä olisi tulossa huikea prosessi,
aivan ylivoimainen tehtävä, josta porvarillisen yhteiskunnan on
oleva aivan mahdoton selviytyä, vaikkei noudatettaisikaan tavallisia
oikeudenkäynti-menettelytapoja. Ovathan nämä vuohet ja lampaat ihan
yhdenkarvaiset ja sotketut pakko-otonkin kautta niin yhteen, että
selvitteleminen on suorastaan mahdoton. Ja kun näin Helsingissä, mitä
sitten koko maassa? Siinä menee kevät ja menee kesä ja tulee syksy,
ennenkuin harvakaan seula on ehtinyt erottaa jyvät ja ruumenet.

Minusta tuntuu kuin toistaiseksi olisi tyydyttävä toimenpiteihin, jotka
takaavat yhteiskunnan turvallisuuden, sen, ettei kapina uudestaan
puhkea. Se ei olisi voinut koskaan puhjeta, jos valkoisilla olisi ollut
aseita ja ryssät olleet maasta poissa. Nyt on valkoisilla aseita ja
ryssät ovat poissa. Kun olisi päästy rauhallisempiin oloihin, olisi
ollut aika käydä ottamaan kiinni ja rankaisemaan suurimmat syylliset ja
varsinaiset rikolliset. Ja kun suurimmat syylliset kuitenkin ovat ja
kai tulevat olemaan saavuttamattomissa rajan takana.

*

Venäläiset tällä hetkellä.

Tämä päivä päättyi minulle sangen merkilliseen elämykseen. On
annettu määräys, että ainoastaan ne venäläiset, jotka voivat esittää
suosituksen joltain luotettavalta henkilöltä, saavat jäädä maahan,
muut toimitetaan rajan taa. Eräs kirjailija ja tiedemies, johon
kapinan aikana tutustuin, tulee minulta sitä pyytämään ja saa sen ja
voi luultavasti toistaiseksi jäädä tänne. Omassa maassaan odottaisi
häntä vankila, mahdollisesti kuolema. Onhan maailma hiukan muuttunut,
kun kadetti, Kerenskin mies, entisen suuren ja mahtavan Venäjän
kansalainen...! Hän oli kovin kiitollinen minulle, minä ehkä vielä
enemmän hänelle.

Näitä tämmöisiä oli maaherran virkahuoneen eteinen ja rappukäytävä
täynnä, nöyriä, hätääntyneitä. Millä tavalla he maksanevat meille
velkansa vieraanvaraisuudestamme ja asyylioikeudestaan? Toivottavasti
he kerran tahtovat ja voivat sen tehdä. He saavat kiittää Suomen
itsenäisyyttä hengestään.



Keskiviikkona 17 p:nä huhtikuuta.


Kansantalo ja sen henki.

Kansantalo Siltasaarella on -- tunnustan sen suoraan -- aina herättänyt
minussa sekavia tunteita.

Miksi on työväentalo rakennettu kuin miksikin ritarilinnaksi? olen
usein kysynyt. Olen sitä ja sen läheisyyttä miltei kammonut, vaikka
olisin tahtonut suhtautua siihen kokonaan toisin tuntein. Seisoihan se
siinä kuin mikä keskiajan ryövärilinna salmen rannalla, sillan korvassa
kahden valtakunnan rajalla. Siitä voitiin hyökätä ja puolustautua. Se
hallitsi ympäristöään, vartioi kulkuteitä köyhälistön maasta muuhun
maahan, jakoi kansan kahtia, käski ja määräsi, valmiina valloittamaan
ja kukistamaan.

Toisina hetkinä, ymmärtämyksen ja sovittelevan mielialan hetkinä,
se esiintyi minulle toisenlaisessa valaistuksessa. Olen ollut
näkevinäni, olen _tahtonut_ nähdä siinä kirkon ilman ristiä, aatteen
kirkon, kansanvallan pyhäkön, yhdenvertaisuuden ja veljeyden siteiden
takojain työpajan. Ne aatteet, jotka työväen liikettä elähyttivät,
joita se parhaimmillaan ollen ajoi, olivathan ne olleet muidenkin,
meidänkin, koko sen polven, johon kuulun. Ne olivat suomalaisuuden
miesten suusta kuuluneet Töölön lahden toisella rannalla paljoa ennen
kuin työväen liikettä ja sosialismia oli olemassakaan. Kaisaniemen
rannoilla ja sen vanhan ravintolan parvekkeilla ja verannoilla ja sen
riippuoksaisten koivujen alla oli suomenmielinen ylioppilasnuoriso
aina Snellmanin ajoista asti niiden palvelukseen vannoutunut.
Paljonhan siellä haaveiltiin ja paljon puhuttiin tuuleen, mutta paljon
niitä aatteita hiljaisessa työssä toteutettiinkin. Suomalaisuuden
asia ei ainakaan meikäläiselle polvelle enää ollut vain kieliasia,
ei virkakieliasia, ei kulttuuriasia ahtaammassa kirjallisessa
merkityksessä, vaan myöskin yhteiskunnallinen kysymys. Tahdottiin
kansallistuttaa ja kansanvaltaistuttaa virkamiehistö, parantaa köyhän
kansan asemaa, ja tästä polvesta nousivat ne, jotka todellakin ovat
saaneet aikaan jotain, uudistuksia ja parannuksia, kaiken, mikä
suinkin oli mahdollista. Näytti kuin työväenliikkeen olisi pitänyt
olla ja olisi se voinutkin olla suoranaista jatkoa suomalaisuuden
liikkeelle. Suomalaisuuden liike radikaalisemmissa haarautumissaan
yhteiskunnallisella ja taloudellisella alalla tarkoitti melkein
yksinomaan köyhän kansan parasta, oli mitä demokraatisinta ajatella
voi. Se se lopulta vei sen haaveiden ja kansanvaltaisten ihanteiden
pisimmille perille, yksikamariin, jota pitemmälle ei enää voitu päästä.

Se kamari oli sen hengen tuote, ja siinä Kaisaniemen ajan traditsiot
puhkesivat lopulliseen muotoonsa. Ja sen hengen olisi luullut pitävän
voida elähyttää niitäkin, jotka olivat rakentaneet työtalonsa lahden
toiselle puolelle, Siltasaareen. Koetin ja tahdoin viimeiseen saakka
uskoa, että tuo rakennus uhmaavista torneistaan ja uhkaavista
muureistaan huolimatta ei ollut ryöväriritarien linna, vaan
rehellisten, vilpittömäin, tervejärkisten työntekijäin talo, heidän
aatteidensa (ja meidän aatteidemme) ajajien työtupa, jossa tehtiin
tasaisen parlamenttaarisen kehityksen mukaista reformityötä, otettiin
aloitteita eduskuntaa varten sen kautta laillista tietä toteutettaviksi.

Ja kai sitä työtä siellä Kansantalossa osaksi tehtiinkin. Varmaankin
puhuttiin siellä monta asiallisestikin herättävää, aatteellisesti
sytyttävää, vilpitöntä, kansan parasta tarkoittavaa sanaa, ainakin
ensi aikoina. Mutta ennen pitkää muuttui työväen asian ajamisen
henki, kai jotakuinkin samoihin aikoihin kuin kohosi se linna, joka
nyt on raunioina ja jonka sen henki tuhosi. Tasaisen, laillisia
teitä maaliinsa pyrkivän kehityksen henki muuttui kumouksellisuuteen
kiihoittavaksi, luokkavihaan ja luokkataisteluun, valloitus- ja
anastussotaan yllyttäväksi. Kuta pitemmälle aika kului, sitä suuremman
vallan sai linnan muurien sisällä se henki. "Kussa on jumalan
kirkko, pirun on kappeli lähellä", sanoo sananlasku. Työväen talon
välittömässä yhteydessä, sen läheisessä naapuruudessa on "Työmiehen"
toimitus. Valppaan ja hänen miestensä basillipesä levitti tartuntaansa,
kiihoitti, yllytti epäluuloon ja vihaan valheella, väärennyksillä,
totuutta salaamalla ja polkemalla. Kaikki, mikä päärakennuksessa
suurissa kokouksissa ja järjestöissä päätettiin ja toteutettiin, oli
uhkunut paavin ja hänen punaisten kardinaaliensa salaisista kammioista.

Mikä "Työmiehen" henki on ollut, sitä ei tarvitse tässä johtaa
mieliin. Se sai oikeauskoisen seurakunnan lopulta siihen, että
kaikki muu maailma linnan ympärillä oli vihollismaata, joka oli
valloitettava, kaikki muu kansa viholliskansaa, joka oli hävitettävä,
tuhottava. Missään muualla kuin siellä ei ollut, ei saanut olla
ainoatakaan työväen asian ystävää, ei mitään hyvää tahtoa köyhälistön
tilan parantamiseksi. Olipa porvarillinen, ei-sosialistinen aloite
kuinka vilpitön, kuinka laajalle tähtäävä tahansa, se leimattiin
vahingolliseksi, ainoastaan epäluuloa ansaitsevaksi. Mieluummin
ei mitään siltä taholta kuin kuinka paljon tahansa. Ei mikään
vapaaehtoisesti annettu kelvannut, kaikki oli saatava väkisin,
pakottamalla, tuotava linnaan kiristettynä tai väkisin vallattuna
saaliina; vasta semmoisena oli sillä jotain arvoa. Paljoa ennen, kuin
verinen valtaus pantiin toimeen, siihen tässä talossa valmistauduttiin.
Työväen talolla koulittiin ja harjoitettiin ne kiihoittajat, ne huovit,
jotka sieltä komennettiin kiertämään maita mantereita kaukaisimpia
metsäkyliä myöten, värväämään mieliä veristä vallananastusta varten.
Luotiin rautaisen luokkakurin sotilaallinen henki. Kun tämä henki
oli luotu, loi se punakaartin. Kansantalo muuttui sen kasarmiksi.
Sillä kaartilla ei ollut aavistustakaan rauhallisen parlamenttaarisen
menettelyn hengestä, niistä tarkoitusperistä ja päämaaleista ja
toimintatavoista, jotka olivat olleet työväenliikkeen aatteen henkisen
äidin. Äiti ei tuntenut poikaansa eikä poika tunnustanut äitiään.

Enhän ole voinut olla kuulemassa kaikkea sitä suullista
kiihoitusta kumoukselliseen toimintaan, jota tuossa kansanvallan
linnassa on harjoitettu. Tiedän kuitenkin, että siellä Suomen
itsenäisyysjuhlissakin venäläiset anarkistit suomalaisten toveriensa
tulkitsemina ovat saaneet suositella oman maansa menettelytapoja
meikäläisenkin porvariston pään menoksi: hirttonuoraa ja kaulan
katkaisemista -- nuorten sunnuntaipukuisten tyttöjen hyväksyen
hihittäessä. Se henki siinä talossa on vallinnut jo kauan.
Bolshevikkien oli helppo pistää tuli sen tappuroihin.

Nyt on tämä linna raunioina. Siitä ei jääne montakaan kiveä kiven
päälle. Torni on luhistunut, välikatot puhki, seinät seisovat,
mutta näyttää siltä, kuin hiukankin kovempi tuulenpuuska voisi ne
kukistaa. Ainoastaan perustus ja alikerros ovat jälellä. Mitä niille
rakennettaneen, sen tietäköön tulevaisuus, mutta entisentapaista linnaa
sille sijalle ei tule koskaan kohoamaan.

Se henki, joka tähän taloon pesi, pysyi siinä viimeiseen hetkeen
saakka. Se oli savustettava siitä ulos. Ja se savustettiin -- niinkuin
Turunkasarmin palon kanssa _sen_ henki, venäläinen veljeshenki.
Omituinen kohtalon surkea opetus, että molemmat melkein samaan aikaan
suistuivat samaan tuleen.

Ei ollut saksalainen pommi se, joka sai aikaan Kansantalon hävityksen.
Se sortui omaan henkeensä, vihansa, yllytyksen, katkeruuden ja valheen
kiroukseen. Siitä kylvöstä aiheutui aivan välittömästikin sen pommitus.
Vielä viimeiseen asti johtajat, jotka itse olivat lähteneet saksalaista
pakoon, uskottelivat, että hän ei ole saapunutkaan. Jos mieletön ja
hyödytön vastarinta ei olisi jatkunut, jos työväen talon äskeiset
isännät, kapinan johtajat, eivät olisi lähettäneet tänne viimeistä
kiihoittajaansa, olisi talo säilynyt. Ehkä tahdottiin tällä viivyttää
kapinan kukistajaa vielä hetkinen, jotta itse päästäisiin hiukkasta
pitemmälle pakenemaan. Työväen liikkeen taktiikan turmiollisuus teki
siinä viimeisen rikollisen, tyhmän, tolkuttoman tekonsa. Pimitys
korjasi viimeisen satonsa kuolleina ja haavoittuneina. Vielä kuolemansa
edellä loihdittu kansa teki kuin hypnotisoituna, vaistomaisesti, niitä
liikkeitä, joita sen noidat olivat sille opettaneet. Se ei osannut
muuta, ei ymmärtänyt muuta, ei uskonut muihin kuin pettäjiinsä ja
pimittäjiinsä. Ruumis reuhtoi, mitä henki käski.

Siinä nyt harhailee tämän hengen pettämä kansa kotinsa raunioilla
niinkuin muinoin eräs toinen kansa maan tasalle jaoitetun temppelinsä
raunioilla. Roomalaismallinen kypärä päässään vartioi sotilas portilla.
Suuri osa tästä kansasta värjöttelee tällä hetkellä vieraalla
maalla. Viaporin äsken vielä venäläisissä kasarmeissa, syylliset ja
syyttömätkin. Kuvittelin kerran tätä saarta toiseksi seurasaareksi,
kansan sunnuntaisaareksi. Tulikin sen tyrmäsaari.

En tiedä, millä silmällä he katsellevat ja millä mielellä he
muistellevat oman harhaantumisensa, eksytyksensä ja typeryytensä
näkyväisintä tulosta. Ottanevatko opiksensa ja milloin? Ehkeivät
vieläkään, ehkeivät koskaan. Yksi ehkä itkee, toinen ehkä jo katuu,
mutta varmaankin kolmas yhä kiukuttelee ja hautoo kostoa. Olen
nähnyt vankijonoissa alasluotuja katseita, mutta yhtä usein uhmaavia
ilmeitä. Olen nähnyt naisten saarnaavan "Työmiehen" tekstistä vielä
vankien kuletuslaivankin kupeella Eteläsatamassa. Ullakoilta ammutaan
edelleenkin. Aseita tavataan palvelijattarien vuoteista ja niitä
leivotaan Viaporin vankien kakkuihin. Vanha vihan henki vielä elää,
kosto kytee, oltaisiin kai valmiit aloittamaan uudestaan, jos suinkin
voitaisiin.

Mutta tässä maassa ei saa tapahtua toista kertaa, että työväen asiaa,
että mitään asiaa, käydään ajamaan venäläisten aseiden avulla,
yleensä minkään aseiden. Puukon puristajan ranteeseen on nyt ja aina
tartuttava niin nopealla ja lujalla otteella, niin voimakkaalla
vastapuristuksella, että sormet samassa oikenevat ja ase putoo
ainaiseksi. Meikäläinen puukkohenki, takaa väijyvä sissihenki, jota
tämä työväen villitsijäin kapina oli alkaessaan ja jommoisena se yhä
jatkuu, on karkoitettava kansan sielusta.

Mahdettaneenko se saada sieltä lähtemään ja miten?

Kansantalo on rakennettava raunioistaan uuteen kuntoon, kokonaan
toiseen tyyliin ja toista tarkoitusta varten. Siihen on sijoitettava
opisto sosiaalisen sivistyksen, yhteiskunnallisen ja valtiollisen
kasvatuksen antamista varten. Siltasaareen, porvaristoa ja työväkeä
tähän asti erottaneen pitkän sillan päähän, ei saa enää rakentaa
linnaa, joka erottaa kaksi maailmaa, uhaten toista toisella, vaan
asema, joka välittää liikettä toisesta toiseen, keskusasema, johon
kaikki demokraatisen reformityön johtolangat yhdistetään totuuden,
ymmärtämyksen ja isänmaallisen työn hengessä, tekemään kaikinpuolista
työtä köyhälistön valistamiseksi ja sen tilan parantamiseksi,
johtotähtinä Kaisaniemen ajan ja sen jälkiajan edistysmielisen
suomalaisuuden ihanteet, sekä päämääriin että keinoihin nähden.

Haavetta, utopiaa! Ei tämä kansa muka osaa rakentaa eikä rakastaa,
se osaa vain hävittää ja vihata. Olkoon. Opetettakoon sitä sitten
edelleenkin vihaamaan, uudessakin talossaan, jos niin välttämättä
täytyy. Mutta vihaamaan omaa vihaansa, vihaamaan niitä, jotka ovat
sitä siihen kiihoittaneet ja edelleen ja vastedes kiihoittavat.
Lietsottakoon siinä ikuista vihaa sille punaiselle hengelle, joka on
ollut "Työmiehen", sen Valppaiden, Mannerien, Tokoiden, Haapalaisten
ja Rantamalain henki. Sama se, jos edes tämän väärän kautta päästään
siihen suoraan, mihin pyritään.

Mutta kaikesta huolimatta ja kaiken uhalla minä sittenkin uskon, että
tämä kansa osaa ja tahtoo muutakin kuin kumota, kostaa ja vihata...
Elköönkä missään tapauksessa vihan ja koston henki pääskö leviämään
saaresta sillan yli. Sillekin vihalle, valkoisellekin vihalle ikuinen
viha!



Lauantaina 20 p:nä huhtikuuta.


Homo homini lupus.

En ole näinä päivinä enää tehnyt muistiinpanoja, niinkuin tähän
asti. On parempaakin tekemistä, on työtä tosissakin. Sanomalehdet
ovat sitäpaitsi niin täynnä tapahtumia, ja ulkona kohtaa niin paljon
vaikutteita, että lyhyetkin mietteet niiden johdosta ovat mahdottomat.
Ajatus pysähtyy ja kynä herpautuu niistä suunnattomista rikoksista,
ryöstöistä ja ilkitöistä, jotka nyt pääsevät päivän valoon. On täällä
niistä jotain tietty, mutta eihän läheskään sinnepäinkään. Surkeinta
ja hirveintä tässä on, että niitä nähtävästi ei voi panna ainoastaan
yksityisten ammattimiesten laskuun. Tällä hetkellä on mahdotonta
sanoa, missä määrin työväenluokan paremmatkin ainekset ovat tai
eivät ole olleet mukana, jollain tavalla, ainakin vaitiolollaan ja
passiivisuudellaan hyväksymässä, ja myötävaikuttamassa. Ja se ei voi
enää olla vain tartuntaa, se on elimistössä itsessään piillyttä ja
siinä sisäisesti kehittynyttä ja _siitä_ puhjennutta. Turhaa on siitä
syyttää vain ryssää ja yllytystäkään. Se on niin toivotonta, ettei
jaksa etsiä syitä, ei ajatella parannuskeinoja. Lähimmät yhteiskuntaa
suojelevat ja sen tulevaa turvallisuutta takaavat toimenpiteet eivät
liene löydettävissä muusta kuin leikkauksesta ja eristämisestä.
Vankileirit ja kuolemantuomiot -- siihen on nyt tultu. Mutta ei näytä
kaikki tulevan käymään koston tunteesta vapaan tuomarin tyyneydellä ja
puolueettomuudella. Oikeuden jakajan vaaka vaappuu ja miekka huitoo
hermostuneissa, kiihtyneissä käsissä. Aivan nuoret ja "keltaiset"
toimivat tunteidensa valtuuksilla. Humanistit ja armahtajat, vaikka
saisivatkin sydämensä parhaat tunteet itsessään puhumaan -- mihin usein
pääsee vain suurin ponnistuksin -- eivät saisi sen ääntä kenenkään
kuuluville. Nyt kulkee yli maan rangaistusretkihengen ukonilma ja
raesade. Mikä tapahtuu, se tapahtuu sitäpaitsi esiripun takana, jota
sanomalehdetkään eivät nosta. Vasta historia sen nostanee ja sen
olkoon, ja tulee olemaan, puolueeton tuomio myöskin tuomareista.
Tunnen, etten tällä hetkellä voi yrittääkään mitään ennakkoarvostelua,
vielä vähemmän tuomiota, toiminnasta puhumattakaan. Olen ulkonaisesti
vapaa, mutta sisäisesti yleisen mielipiteen vanki. Olen sentähden
täydellisesti herpaantunut henkisesti ja ruumiillisesti. Miksi en ole
voimakas kuin Simson, ja mikseivät kaikki, sekä ne, jotka tunnustavat
Dagonia, että ne, jotka tunnustavat Jahvea (joilla ei lie ollut
suurtakaan erotusta), ole ympärilläni, koko tämä punainen Suomi ja
tämä valkoinen Suomi, jotta yhdellä nykäisyllä saisin haudatuksi
tämän kiihkoisan ja kostoisan ja intohimoisen ja sisäisesti sokean
yhteiskunnan yhdessä itseni kanssa sen temppelin raunioihin, joka
kerran kuitenkin kukistuu. Minä luulin, että kasvatustyö, opetustyö,
herätystyö voisi alkaa heti, että avustuksen, säälin ja kristillisen
rakkauden suuri, lämmin tunnelaine löisi harhaantuneita, petetyitä ja
ymmärtämättömiä vastaan, heitä huuhtoakseen heidän likaisimmillaan
ollessaan, ei pois, vaan puhtaaksi. Mutta minä en näe siitä enkä sen
tarpeellisuudestakaan ainoatakaan julkista ilmausta. Sanomalehdet
lyövät alas sen tunteen, niin pian kuin sitä edes epäilevätkin olevan
nousemassa. En viitsi esittää näytteitä. Ne ovat siellä ja ne tulevat
sieltä kyllä aikoinaan esiin.

Enkä minä heitä osaa heitäkään tuomita. He kai toimivat vilpittömästi
_sen_ oikeudentuntonsa mukaisesti, mikä _heillä_ on. He eivät ymmärrä
eivätkä ennen kaikkea _osaa_ muuta. Ei nämä enemmän kuin nuokaan. Kuka
se olikaan, joka kerran kauan, kauan sitten sanoi: Herra, anna heille
anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät, ja joka käski rakastamaan
vihamiehiäänkin? Taisi olla ja olikin suuri haaveilija, joka vain vähän
aikaa maan päällä vaeltaen ei oppinut tuntemaan ihmisiä ja heidän
sielujansa eikä vaistojansa, eikä siis ole voinut vaikuttaa heihin,
saada heistä pois sitä, mitä he oikeastaan ovat, -- ei enemmän kuin sai
kulutetuksi vuorta se tarun lintu, joka kerta tuhannessa vuodessa sitä
siivellään kosketti. Se raakalaisvaistojen vuori seisoo yhä kaikkialla
maailmassa taivasta uhmaten, rapautumatonna graniittimöhkäleenä. Tällä
maailmalla on omat lakinsa, oma siveysoppinsa ja oikeudentuntonsa,
jotka käskevät olemaan ja tekemään maailmassa maailman tavalla
tai maailmasta pois. Se ristiinnaulitsee rinnakkain ryövärinsä ja
vapahtajansa.

En ole taaskaan pitkästä ajasta ymmärtänyt niin hyvin kuin nyt
erakoita, jotka pyrkivät korkeille vuorille ja luostareihin ja
erämaihin, ei päästäkseen itse rauhaan, sillä sitä he eivät sielläkään
saa, vaan nähtyään ja lopullisesti todettuaan, että heillä ei
kuitenkaan ole täällä mitään tekemistä. Sillä _homo homini lupus_. Ja
niinkö pitänee olla? Jos ei susi syö sutta, niin syöpi susi suden.
Kesyttämään toisiaan eivät ihmissudet ole kyenneet.

"Mutta, hyvä mies, täytyyhän... nehän alkoivat, nehän kävivät ensiksi
kimppuun?" -- "Hyvä, hyvä, täytyy, täytyy..." -- "Siis kuitenkin
myönnät?" -- "Minä myönnän, että _jotakin_ täytyy, mutta en, että
_kaikkea_." -- "Mitä et?" -- "En nyt jaksa enempää..."

*

Helsinki tällä hetkellä.

Helsinki käy yhä sotaisemmaksi. Pidetään suuria herätyskokouksia,
joissa vanhat valtiomiehet puhuvat kehoittaen nuoria ilmoittautumaan
sotapalvelukseen ja joissa nuoret neitoset merkitsevät tarjokkaita
kirjoihin.

Kaikilla toreilla on rekryyttien harjoitus täydessä käynnissä.
Jokainen koulu on jo kasarmi. Kaskipäisiä miehiä marssii katuja
pitkin. Ikkunani edessä rantakallioilla heittäytyvät ketjut maahan
ampuma-asentoon, nousevat, juoksevat, mätkähtävät taas mahalleen.
Marssinta on jo aika täsmällistä. Tuikeat katseet kypärien alla. Olemme
muutamassa kuukaudessa sotilasvaltio. Saksalaiset jo kasvattavat
meitä, saksalainen instruktööri kuiskaa komentosanan suomalaiselle,
joka lausuu sen ääneen. Saksalainen huomauttaa hänelle virheestä,
suomalainen ojentaa miehiä sen mukaisesti. Äsken seisoin hetken aikaa
rivin edessä Uudenkirkon urheilukentällä. Rekryyttien joukossa oli
vanhempiakin miehiä. Kivääritemput kävivät vielä miten kuten... yks...
kaks... oikeaan ja vasempaan, ja kasvolihakset ja suu ja kieli
suussa pyrkivät väkisinkin toistaiseksi tekemään seuraa. Saksalainen
aliupseeri huomauttaa jotain harjoitusmestarille, joka sen suomentaa:
"Huomio! On pidettävä kieli suussa, eikä saa irvistää." Mimikkojen
joukossa oli muuan näyttelijäkin, joka ei vielä hänkään ollut ehtinyt
tässä roolissa päästä kasvolihastensa herraksi, vaikka hän yleensä
hallitsee hyvin taiteelliset ilmaisukeinonsa.

*

"-- Kun on niin paljon sikoja."

Eräässä paikassa kerrottiin, miten "sattuvasti" eräs jonottajarouva
oli vastannut toiselle jonottajalle, työläisvaimolle, joka ei ollut
malttanut mieltään, kun suojeluskuntaosasto marssi ohi. "On siinä
nyt lahtareita!" Porvarirouva vastasi: "On lahtareita ja lahtareita
tarvitaankin, kun on niin paljon sikoja."

*

Katajanokan laituriin on ilmaantunut suunnattoman suuria saksalaisia
kuljetuslaivoja. Niillä ei ole nimeä, vaan mahdottoman isot numerot ja
kirjaimet kylessä. Niistä puretaan saksalaisen sotaväen muonaa, rehua,
sotatarpeita. Heillä on kaikki mukanaan, ovat tulleet omin eväineen ja
on niillä hiukan verran meillekin antaa. Sotamiehiltä saa ostaa leipää
40 markasta limpun. Saanee ostaa miestä väkevämpääkin.

Vankeja käytetään rantajätkinä. Niitä tuodaan laivallinen Viaporista
ja viedään sinne takaisin päivätyön päätyttyä. Miltä tuntunee avustaa
armeijaa, joka on lähdössä itäänpäin "tovereita" vastaan? Vankijonoissa
näkee miehiä, jotka yhä ovat hyvin uhmaavan näköisiä. _Henki_ ei ole
vielä läheskään sammunut eikä taida aivan pian sammuakaan. Kestää
kauan, ennenkuin tämä sukupolvi taipuu.

Alan kaivata tänne Mannerheimin talonpoikia. Niiden näkemisellä olisi
punaisiin mieliin varmasti voimakkaampi moraalinen vaikutus kuin
saksalaisilla ja herrasporvarillisella vartio väellä. Kiväärin teho on
siinä kädessäkin, joka sitä puristaa.



Torstaina 25 p:nä huhtikuuta.


Valo- ja varjopuolia.

Ei tule koskaan se, joka eli täällä puolikolmatta kuukautta punaisen
painostuksen alla, unhottamaan näitä päiviä, jotka seurasivat
vapautusta. Se on kuin lehden puhkeamisen aikaa -- ulkonaisesti. Routa
ei ole vielä sulanut, mutta maa vihertää kuitenkin -- päivän puolella.
Varjon puolella huokuu hyy ja elintarvejonot yhä pitenevät. Vankien
muonittaminen vaatii jättiläisponnistuksia niiltä, joiden huolena se
on. Viaporissa saanevat jonkun perunan ja sillin ja vähän kaalisoppaa.
Kuta enemmän heidän lukuaan täytyy lisätä, sitä vaikeammaksi käy.
Kuinka siitä ollenkaan suoriudutaan, sillä Saksan ruoka-avusta ei liene
suuriakaan toiveita? Nälkä täällä on vähän itsekullakin. Nälkä tulee
varmasti tappamaan vankileiriläisiä, ellei apua tule. Mutta mistä se
apu tulisi? Kun ladot ovat tyhjät ja karja navetassa huutaa nälissään,
on isännällä kaksi mahdollisuutta: avata ovet tai teurastaa. Tälle
ihmiskarjalle ei voida avata ovia, eikä myöskään teurastaa. Tapasin
erään vankilantirehtöörin. En tuntenut häntä ensin, niin kuihtunut hän
oli. Sanoi laihtuvansa kilon vuorokaudessa vain sen nälkäkurjuuden
näkemisestä, jota ei voi auttaa.

Mutta siitä huolimatta on mieliala, mikäli sitä kadulla voi nähdä,
miltei hilpeä. Ilma on keväinen, aurinkoinen ja lämmin. Kaikkialla
parveilee sotilaita sekä univormuissa että ilman. Siviiliherratkin
ovat univormuissa, omissa tekemissään, nähtävästi hyvinkin oman
mielikuvituksensa mukaisissa, sääryksissä, sotilaslakeissa jos
jonkinlaisissa, koettaen liikkua sotilaallisen ryhdikkäästi. Ei ole
mies eikä mikään, joka ei kanna käsivarressaan nauhaa, merkkinä
kuulumisestaan johonkin virastoon, kansliaan, komppaniaan, joissa
suorittavat yhteiskunnallista asevelvollisuuttaan. Selkärankana,
taustana ovat saksalaisten upseerien ja maasotilaiden tummanvihreät
ryhmät. Ei tietysti ainoatakaan venäläistä vormua, mutta ei myöskään
ainoatakaan slaavilaista naamaa. Ei kuulu heidän kieltänsä.
Tietysti heitä täällä on, mutta he pysyttelevät syrjässä ja
puhunevat nyt saksaa. Tämä äsken puoli venäläinen kaupunki on nyt
suomalais-saksalainen, joka soppeaan myöten. Suomi on kai joskus kauan,
kauan sitten kyllä ollut osa Venäjän valtakuntaa, mutta nyt se aika
on kuin historiallinen muisto, joka tuskin johtuu mieleenkään. Kun
se muistuu, vetäisee henkeään, ja särpäisee omaa, raitista Helsingin
kevätmeri-ilmaa keuhkoihinsa, huokaisten vapauttavan: aah!

*

Sotasanomat.

Sotasanomat ovat toistaiseksi olleet niukkoja. Ei ole ollut juuri
muita tiedonantoja kuin että sotatoimet kehittyvät säännöllisesti.
Tieto Hyvinkään ottamisesta tuli 20 p:nä ja Riihimäki valloitettiin 23
p:nä. Lahden ja Riihimäen väli on vielä punaisilla, mutta yhteys itään
on katkaistu. Pian kai on Suomen tasavallan pää yhteydessä ruumiinsa
kanssa ja vapautuneet veret pääsevät virtaamaan läpi koko elimistön.

*

Suomi ei kuulema olekaan tasavalta.

Kirjoitin tuon muutama päivä sitten. "Tasavallanko pääkaupunki?" Kuulin
melkoiseksi hämmästyksekseni erään tuttavan väittävän, että Suomi ei
olekaan tasavalta.

Mutta sehän julistettiin silloin ja silloin, eduskunnassa,
yksimielisesti? Sen vapauttamiseksihan tässä on --?

-- Jaa, se oli silloin, se julistaminen oli vain ylimalkaista,
periaatteellista laatua, sillä teolla ei ole mitään käytännöllistä
merkitystä, niin kauan kuin ei ole hyväksytty uutta hallitusmuotoa.
Vanha hallitusmuoto on olemassa, sitä ei ole kumottu. Asia on avoin. Me
voimme valita monarkkisen hallitusmuodon yhtä hyvin kuin tasavaltaisen.

-- No, onko teillä jo ehkä kuningaskin tiedossa?

-- On.

-- Ahaa, onko asia jo kehittynyt niin pitkälle? Ken hän on? Joku
saksalainen ruhtinas tietysti?

-- Tietysti. On mainittu Adolf Mecklenburgilaista.

-- Mitä hän on miehiään, kuka urohiaan?

Ei ystäväni hänestä tiedä juuri enempää kuin minäkään. Nyt muistan,
että joku kirjoittaja, oliko se nyt "Fria Ordissa", toivotti
saksalaisia tervetulleiksi astumaan "Suomen kuningaskunnan" rannoille.
Pidin sitä savuna ilman tulta, niinkuin yleensä näitä huhuja, mutta
ei näy todella olevan mitään savua ilman tulta. Onko ehkä sittenkin
olemassa Saksan kanssa salainen "lisäpöytäkirja", niinkuin "Työmies"
sanoi tietävänsä.

Vai meille siis etsitään kuningasta vieraasta maasta?

Mutta miksi?

Rupesi kaikumaan jotakin mielessäni. Rurik ja Venäjä -- kuinka se nyt
olikaan? Hain kotiin tultuani käsiini Weberin historian (sovitteli J.
R. Danielsson, suomensi Aatto S.), josta luin: "Kun vihdoinkin aseilla
tahdottiin riidat ratkaista, syntyi yhteiseksi turmioksi sisällinen
sota heimojen kesken. Siinä onnettomuudessa saatiin vihdoinkin toimeen
sovinnollinen keskustelu, jossa päätettiin sisällisen ja ulkonaisen
turvallisuuden saavuttamiseksi kutsua hallitsija heimojen ulkopuolelta.
Varustettiin lähetyskunta -- laiva (Tarmo?) suoritettiin vesille ja
tsuudilaiset veivät lähetyskunnan 'Ruotsi-Varankojen' maahan, jossa
lähetyskunta (Svinhufvud?) ilmoitti asiansa: 'Meidän maamme on suuri
ja varakas (Huom.! _meidän_ maamme ei juuri ole suuri ja varakas,
mutta voihan se siksi tulla, kun Mannerheim valtaa Vienan-Karjalan ja
Pietarin), mutta _meillä ei ole järjestystä_ (niinkuin ei meilläkään),
tulkaa meille ruhtinaiksi meitä hallitsemaan'."

Silloiset tsuudit pyysivät yhdessä muiden heimojen kanssa kolmea
veljestä kuninkaakseen, mutta yksi heistä, Rurik, siksi lopulta
tuli. Tästä tsuudien noutamasta kuninkaasta tuli lopulta _Venäjän_
hallitsija. Hän otti haltuunsa Novgorodin, hänen sukunsa novgorodistui
ja novgorodisti tsuuditkin. Mutta eihän ole sanottu, että meidän
saksalainen Rurik tekisi samoin ja että meidän kävisi samoin nyt kuin
heidän silloin.

Ottakaamme siis oppia historiasta tänäisen tarpeen varalta, elkäämmekä
huolehtiko historian huomisista.

Mutta mitä muuten sanonevat näistä tuumista Pohjan pojat ja Savon
ja Karjalan miehet, ja mitä Vaasan Kustaa, joka kai pian on täällä
"taalalaistensa" kanssa? Olisivatko he ja hän ehkä lukeneet
historiaansa jostain toisesta paikasta, esim. siitä, jossa kerrotaan
miehestä, joka _vapautti_ maansa vieraasta sorrosta ja kykeni sitten
myöskin ylläpitämään järjestystä?



Perjantaina 26 p:nä huhtikuuta.


"Armeliaisuus on verisintä julmuutta".

Olen kai osaltani pauhannut, minkä olen voinut, punaisten alkamaa
kapinaa, heidän raakuuksiaan ja julmuuksiaan vastaan. Olen noussut
siveelliseen kauhistumisen jalustalle niin korkealle kuin olen päässyt
ja sieltä jakanut oikeutta, niinkuin se minusta on ollut jaettava ja
niinkuin puhtaalla omallatunnolla myös olen katsonut olevani oikeutettu
jakamaan. Olen ollut sillä kannalla, että me valkoiset olemme syyttömät
ja että me siis voimme heittää ensimmäisen kiven -- ja myös viimeisen.
Sillä _me_ emme ole harjoittaneet julmuuksia, emme rangaisseet
syyttömiä, emme antaneet koston tunteelle valtaa, emmekä tule antamaan.
Inholla, vannoenkin, olen torjunut kaikkien meidän puolestamme
sellaiset epäilyt, sellaiset syytökset, kun niitä on minulle
lausuttu. _He_ ovat raakalaisia, aasialaisia, pakanoita, me olemme
länsimaista sivistyskansaa, eurooppalaisia, ennen kaikkea kristityitä,
armeliaisuuden, rakkauden ja humaanisuuden läpitunkemia. Ja me olemme
samalla valtiollisesti kaukonäköisiä, ymmärtäviä psykoloogeja, jotka
tiedämme, että voittomme ei saa eikä voi olla ainoastaan aseiden voitto
ruumiista, vaan myös hyvien töiden voitto sieluista ja mielistä,
joita meidän senkin nojalla tulee päästä johtamaan. Heidän tulee
kerran myöntää meistä, että joskin olimme rintamaa murtaessamme
ja taistellessamme pakosta vereytyneet olimme sen murrettuamme ja
taistelun loputtua valkoisia, valkoisia sydämiltämme ja teoiltamme,
ojentaen ritareina kätemme voitetuille ja ottaen hoitaaksemme heidän
haavojaan samalla kuin omiamme.

Ja näyttää, että voimakas virta on ollut nousemassa kantamaan näitä
ihanteita esiin. Semmoinen työ, joka tällä haavaa kiireellisimmän
tarpeen vaatimana on etupäässä yksityisen armeliaisuuden työtä,
suoritetaan hiljaisuudessa. Lienee syntynyt kansalaisten yhtymiä, jotka
tahtovat ottaa huolekseen sotaleskien ja sotaorpojen, vankien vaimojen
ja heidän lastensa viemisen pahimpien päivien yli, niiden, joille ei
ole työtä eikä ruokaa, eikä rahaa paljon muuta kuin Mannerin vääriä
seteleitä. Listoja on ollut liikkeellä avun keräämiseksi.

Luulisi nyt, että kun kristillinen, inhimillinen tunne vaatii näkemään
jokaisessa kärsivässä, rikollisimmassakin, ennen kaikkea ihmisen ja
veljen, tämä tunne saisi kenenkään häiritsemättä etsiä vastakaikua ja
panna liikkeelle voimiaan. Luulisi, että se, jos mikään, on luvallista
vapaata kansalaistyötä, ja oikeutettu vaatimaan itselleen samaa
loukkaamattomuutta kuin uskonnon harjoittaminen.

"Uudessa Päivässä" on tänään kirjoitus (nim. V. Si.), jota minun on
kyllä yhtä vaikea, vielä vaikeampi selostaa kuin "Tiedonantajan" ja
"Työmiehen" kirjoituksia; on miltei fyysillisesti vastenmielistä
pidellä lehteä kädessään. Mutta kun olen selvinnyt noista, niin täytyy
selvitä tästäkin. Onhan se historiallinen todistuskappale eräänlaisen
meikäläisen hengen ilmauksista, joka ei saa puuttua tästä kokoelmastani.

Kirjoituksen otsakkeena on: "Milloin armeliaisuus on verisintä
julmuutta?" Siinä mainitaan punaisten julmuuksista Riihimäellä ja
muualla, ja sanotaan:

"Me harjoitamme itsekin verisintä julmuutta kansaamme ja sen
tulevaisuutta kohtaan! Miten niin? -- Kiinnitämmehän huomiomme ja
aikamme armeliaisuuteen sillä hetkellä, kun isänmaa muuta vaatii."

Sitten kirjoittaja jatkaa (harvennukset ovat minun):

"Helsingin n.s. porvaristo on armeliaisuudessaan sokea. Se on valmis
hellimään ja hoivaamaan sitä tuhansiin nousevaa punaisten kätyrien
ja spioonien laumaa, _joka vielä kaksi viikkoa sitten yllätti meidät
oviemme takana kuulostellen, ja useasti ilmiantoi meitä!_ -- Tästä
joukosta kasvatamme Suomelle uuden punaisen kauhun."

"Te surkuttelette, te Suomen porvarit, avuttomia punakaartilaisten
vaimoja, perheitä, samaan aikaan, kun _nuo naiset_ leipovat aseita
vankeina oleville omaisilleen lähetettäviin leipiin, ja samaan aikaan,
kun _nuo naiset_ meidän kuultemme uhkaavat kostaa ja puristelevat
nyrkkiä ja solvaavat meitä. _Niille naisilleko_, jotka tekopyhyyden ja
valekurjuuden hahmossa, kiväärinsä äkkiä pois heitettyään, palaavat
teiltä ruokaa anomaan, käärmeen mieltä kantaen, niille naisilleko
te armeliaisuutta kansalta haette? Jos näin on, miksi ovat parhaat
poikamme lähteneet kaatumaan, kun te, lyhytnäköiset, elätätte ja
hoivaatte vain vihollista."

"Te surkuttelette naisia, mutta ettekö ole nähneet, että naisen
julmuudelle ei miehen julmuus riitä lainkaan." -- --

"Suomen hempeämieliset porvarinaiset ja Valkonauhat, minä pelkään,
että samaiset naiset voivat teidät houkutella paulaan ja pettää teidät
näennäisellä viattomuudellaan. Siksi ei aika nyt ole armeliaisuuden,
vaan pahojen töiden palkan."

"On suorastaan yhteiskunnan itsemurhaa se, että niitä joukkoja, jotka
aseissa ollessaan ovat miekkaa kantaneet maamme rauhallisinta väestöä
vastaan ja sen keskuudessa kaameita tihutöitään harjoittaneet, _nyt
elätetään_ kansan niukoilla varoilla kaikella huolenpidolla samaan
aikaan, kun omat valkeat sotilaamme saavat hyvinkin niukasti ruokaa."

"Kansan pitää nähdä rikoksen palkka, muutoin ei rikos häviä, muutoin
vain, kuten nyt, meille takanapäin nauretaan."

"Kuinka leväperäisesti on tähän asti suhtauduttu rangaistuksen
toimeenpanoon, sen ovat viime päivät näyttäneet. Ei edes ole annettu
ankaraa uhkavaatimusta sala-ampumisen lopettamisesta. _Jokaista
salamurhattua valkoista tai saksalaista kohti pitäisi heti ampua
vähintäin 10 punaisinta vankia_. Yksityiset saksalaiset ovat
ihmetelleet viranomaisten leväperäisyyttä tässä suhteessa."

"Lopputulos: Nyt ei ole aika armeliaisuuden, mikäli se ei koske
punaisten tihutöiden aiheuttamien kärsimysten lieventämistä, nyt on
aika pahojen töiden palkan."

Minua ei kummastuta niin paljon se, että on niitä, jotka joutuvat
tällaisen kiihkon valtaan, joilta pää ja kaikki sen sisältämät
käsitteet tämmöisinä aikoina menevät sekaisin. Mutta sitä minä
kummastelen, että on sanomalehtiäkin, joihin tuo mielettömyys tarttuu
ja jotka tartuttavat sitä edelleen. Sillä eihän nyt ole kysymys vain
"niistä naisista" ja "noista naisista", jotka ovat ilmiantaneet ja
kivääriä kantaneet j.n.e. Armeliaisuus tietysti tarkoittaa kärsiviä
ja nälkäkuoleman partaalla olevia yleensä. Se tarkoittaa lapsia,
kaikkien lapsia, kaikkein punaisimpienkin, ja sen täytyy saada heitäkin
tarkoittaa, äitien ja isien rikoksiin katsomatta. Ja vaikka apua
tarvitsevien ja avun saaneiden joukossa olisi puhtaasti rikollisiakin,
kaikkein punaisimpiakin, niin ei heitäkään saa yhteiskunnan oman
arvonkaan vuoksi päästää nälkäkuolemaan. Jos punaisuuden hävittämiseksi
tästä kansasta ei ole muuta keinoa kuin sillä hiljaisella tulella
polttaminen, jota on nälkään näännyttäminen, niin ei se täältä
silläkään tavalla häviä. Ja jos ei pahojen töiden velkaa kyetä muulla
tavalla perimään, niin jääköön se ennemmin perimättä. Juuri näin
kasvatetaan Suomeen uusi punainen kauhu.

Jos joku villiintynyt akka tekee kostomurhan, niin siitä on ammuttava
10 vankia! Ketä ovat nämä vangit? Heidän joukossaan on pakolla kaartiin
otettuja, on ehkä niitäkin, joita ei vielä ole edes tutkittu ja jotka
voivat olla täysin syyttömiäkin siihen, mistä heitä syytetään.

Eivätkö riitä kenttäoikeusteloitukset, joista jo alkaa kuulua?
Ruvetaanko täällä punaisten tavoin teurastamaan panttivankeja, tekemään
juuri sitä, joka on nostattanut siveellisimmän kauhumme? Meillä on
ollut punainen terrori, pitääkö meille tulla vielä valkoinenkin? Tietä
sille jo tehdään, yleistä mielipidettä siihen valmistetaan.

Jos tahdotte panna toimeen peloituksen, niin ampukaa heidät sitten
samassa kaikki, mutta elkää kiduttako nälällä.



Sunnuntaina 28 p:nä huhtikuuta.


Ei tunnu ilo ilolle.

Kai ovat juhlat ja liputtamiset ja soittajaiset tarpeen mielten
virkistämiseksi ja voittajatunteiden tulkitsemiseksi ja taisteluhengen
jatkuvaksi ylläpitämiseksi. Kai ihmisten täytyy saada ilmaista
näkyvästi ja kuuluvasti, mitä heillä on sisässään. Mutta ei minusta
ilo ilolle tunnu, en saa itsessäni riemua remahtamaan. Jos voisin
olla mukana jossain _Te deumissa_, olisi se surujumalanpalvelus. Ei
ainoastaan meidän omien vainajiemme ja sankariemme muistoksi, vaan koko
tämän kansallisen onnettomuuden johdosta. Tämä ei ollut voitto, vaan
tappio -- kaikkien, koko Suomen. Voitto veljessodassa ei ole voitto,
josta voittaja voi seppelöidä itsensä. Jos liputtaisin, liputtaisin
puolitangossa. Juhlarunot karsivat korviani. On jotain epäsoinnukasta
ja epätyylikästä tässä kaikessa.

*

Saksalaiset vieraamme.

Helsinkiläiset osoittavat tätä nykyä vapauttajia kohtaan
kiitollisuuttaan sekä julkisesti että yksityisesti. Esitelmillä
ja museoissa ja laitoksissa käyttämällä koetetaan saksalaisia
tutustuttaa meidän kulttuuriimme. Ahkerasti ja hartaasti vieraat
pyrkivät perehtymään ja syventymään siihen, mitä meillä on.
On vahinko, että heillä on varsin vähän mahdollisuutta päästä
kosketuksiin niiden suomalaisen hengen ilmiöiden kanssa, jotka
piilevät kirjallisuudessamme. Se on kaikki heille hepreaa. Kovin vähän
on suomenkielistä kirjallisuutta saksankielelle käännettynä. Olisi
välttämättä perustettava seura suomalaisen kirjallisuuden kääntämiseksi
suurille kulttuurikielille, etupäässä saksankielelle. Suomen olisi
sitäkin tietä pyrittävä kansakuntien joukkoon.

Yksityinen vieraanvaraisuus on kaikesta päättäen suuremmoinen. Harva on
se perhe, joka ei olisi ottanut hoiviinsa jotain saksalaista upseeria
tai sotilasta. Tuskin ainoatakaan, joka ei olisi pitänyt kutsuja, tai
muulla tavoin maksanut vieraanvaraisuusveroaan. Viimeisetkin vehnäs-
ja sokerisäästöt kaivetaan esiin, siihen määrin, että saksalaiset
jo alkavat epäillä, etteihän täällä mitään todellista hätää ja
elintarvepulaa olekaan. Huomaa, kuinka ihastuneita he ovat tullessaan
omalla kielellään toimeen, missä vain liikkuvat, mitä vain kadulla
kysyvät. Heitä, jotka tätä nykyä ovat maailman vihatuin kansa ja joilla
siellä ei ole ainoatakaan ystävää, joita on haukuttu barbaareiksi
ja hunneiksi, kohtaa täällä yhtäkkiä rakkaus edes yhdenkään kansan
puolelta. Näin varmaan punotaan siteitä, jotka tulevat kauan
kestämään. Herttaisia ja hyväntahtoisia miehiä. En ainakaan minä ole
tavannut heissä sitä preussiläistä töykeyttä ja itsehyväisyyttä ja
ylimielisyyttä, josta niin paljon puhutaan. Joskus vilahtaa salattu
hymy silmäkulmassa meidän neitosten ja rouvain naivisuudelle, eikähän
herrainkaan konversatsioni ole varsin henkevää, kielenkin ollessa
esteenä syvempiin otteihin sekä todessa että leikissä. Mutta tuntuu
kuin olisi heimolaisuus "gemyyttiin" nähden suurempi saksalaisen ja
suomalaisen kuin ruotsinmaalaisen ja suomalaisen välillä. Saattaa
sanoa, että välit ovat luontevan "herttaiset", ja kun tätä jatkuu,
he varmaan saavat meistä kehitetyksi ominaisuuksia, joita meissä --
piilee. Virtaahan heidän vertaan muuten meidän ylemmän luokan suonissa
ehkä enemmän kuin ruotsalaista.

Jouduin äsken sattumalta perheeseen, jossa oli kutsut. Pari kolme
meriupseeria ja yksi tavallinen sotamies, tykkimies. Upseerit iloisia,
elegantteja nuoria miehiä. Sotamies mukava, myhäilevä talonpoika.
Istuttiin ja lasketeltiin juttuja näihin aikoihin ihastuttavan
kukkurallaan olevan kahvi- ja kakkupöydän ääressä. Seurustelu
kursailematonta, niinkuin tuttavuuden solmiaminenkin. Rouvia kulkee
eilen kadulla, tulee nätti poika vastaan, hänelle kukka rintaan, käykää
meilläkin, osoite se ja se, ja tänään tuli nuori mies ja toi toverin
tullessaan. Sotamies samoin kadulta kaapattu vastikään. Yhdessä sitten
istutaan ruokasalissa -- kuitenkaan ei sotamies samassa pöydässä,
vaikkakin samat tupakat ja muut tarjoamiset. Huomenna tykkimies lähtee
itää kohti, virittää vehkeensä, suussa sikari, joita talon pikkuneiti
tunkee hänelle taskun pullolleen, ja ehkä kaatuu itse punikkien
kuulista, niitettyään sitä ennen kasan näitä venäläisiä ohdakkeita
jollain hämäläisellä vainiolla.

*

Käynti "Posenilla".

Olimme eilen vastavierailulla näiden upseerien luona. Etelä-Satamassa
odottaa sinne sekunnilleen saapuva moottoripursi. Saksalainen laivasto
on siirtynyt ulkosatamasta Kruunuvuoren selälle, jossa niitä on
useita suuria risteilijöitä. Me ajamme hirmuista vauhtia "S. M.
S. Posenin" laskuportaan viereen, jossa eiliset tuttavamme ovat
vastassa ylen kohteliaina isäntinä. Huolimatta siitä, että vieraita
otetaan vastaan yhtämittaa, jaksavat he säilyttää ystävällisen
kohteliaisuutensa kulumatonna. Ne ovat hermoa, jännettä ja terästä
joka liikkeessä. Tämä jättiläislaivakin on jännettä ja terästä.
Sen hermot ovat levossa, piilossa, rautapanssarinahkan alla, mutta
auta armias, kun ne värähtävät ja hirviö kouristaa kyntensä ja avaa
tulikitansa. Emmehän pääse kuin selkää silittämään, käyskelemään
kannella ja vähän ylimmän kannen alla, komentosilloilla ja tähystys-
ja ohjaustorneissa, emme saa nähdä, mitä uumenissa piilee, kaikkia
koneita, voimalähteitä, ammusvarastoja, joiden toiminta on keskitetty
ainoastaan muutamiin rautaputkiin, mutta aavistaa voimme, mitä kieltä
se puhuu, kun se aika on tullut ja tulpat poistetut kanunain kitain
edestä. Yksi ainoa hyvin tähdätty laukaus ja sen itsensä kokoinen
jossain tuolla taivaan rannalla vavahtaa, horjahtaa ja menee menojaan
meren pohjaan, jättäen jonkun murskautuneen kaiteen, pelastusrenkaan
tai matruusilakin kehumaan pinnalle. Ja seuraavana päivänä se yhtäkkiä
voi itse tuuskahtaa turvalleen tai painahtaa perälleen ja mennä sen
tiensä tuhansine miehineen vedenalaisen torpeedon satuttamana. Ja
siinä meni tuo miellyttävä, sivistynyt, nuori upseeri, jonka kammiossa
istumme ja juomme kahvia, keskustellen kirjallisuudesta ja taiteesta ja
hänen näytellessään meille valokuvia vaimostaan ja lapsistaan, joiden
kuvat hänellä on edessään työpöydällään ja sen yläpuolella seinässä
oma maalaamansa taiteenharrastajamaisema kotihuvilasta jossain Kielin
esikaupungissa pensasrantaisen lammikon rannalla, missä kelluu venhe ja
uiskentelee valkoinen joutsen, taustana kirkontorni. Hänellä on siitä
kuvapostikortti, siitä ja tästä laivastaan ja Kielin Schlossgartenista
"mit Universität und Kaiser Wilhelm Denkmal", jotka hän lähtiessään
pistää meille muistoksi.

Tämä maailma, tämä näiden ihmisten elämä, johon yhtäkkiä tulin
heitetyksi ja josta yhtä pian poistetuksi, on minulle siihen määrin
uusi ja outo, ettei siitä jää minulle muuta kuvaa, kuin että olin ollut
jossain yltyleensä rautaisessa, harmaassa, uinuvassa, murjottavassa,
hirmuisen lujassa ja raskaassa, joka kuitenkin kelluu veden pinnalla,
ja elää ja voi liikkua ja tuossa tuokiossa puhjeta salamoimaan ja
jyrisemään ja vavahdella joka liitoksessaan, ja jonka avulla tuo
hienohipiäinen nuori vähän hentomielinen upseeri, ennenkuin minä tässä
hänen sohvallaan olen ehtinyt polttaa hänen tarjoamansa sikarin, voisi
käväistä jaottamassa maan tasalle Nikolainkirkon ja kaikki, mitä sen
ympärille on vuosisadan kuluessa rakentunut, tai Kallion kirkon ja
Kansantalon ja koko Sörnäisten kulman. Hän tulee takaisin ja täyttää
kuppini ja sanoo: "Bitte, mein Herr", ja minä tarjoan hänelle tulta,
luullen hänen sikarinsa sammuneen. "Danke sehr!" -- se ei ollutkaan
ehtinyt sammua. Se _on_ "grossartig", se on "kolllosssal"...

Mutta oli vielä jotain muutakin, jota näin, joka oli kuin kaihi silmäni
edessä upseerin kajutassa, joka ilmestyi siihen taas paluumatkalla
moottoripurressa laivan amiraalin ja minun väliin -- erään kannella
kyyryssä istuvan, jotain messinkiä kiilloittavan matruusin katse,
kun hän kulmainsa alta loi sen meihin meidän kulkiessamme ohi. Siinä
oli jotain äärettömästi kyllästynyttä, ikävystynyttä, halveksivaa,
katkeraa, joka tuntuu yhä vieläkin pahalta, vaikka en tiedä miksi.



Sunnuntaina 12 p:nä toukokuuta.


Suomenlinnassa.

On tullut kahden viikon aukko päiväkirjaani. Kohta kai tyrehtyy tämä
kynätulva, ja taitaapa olla jo aikakin. Eikähän nämä enää ala ollakaan
_kapina-_ajan mietteitä, koska kapina on kukistettu. Vaasan senaatti on
saapunut ja Suomen senaatti kokoontunut ja eduskunta kokoontuu parin
päivän perästä. Kirjoitan tähän vielä tänä päivänä näkemäni.

Oli ihanin päivä, mitä ajatella voi, entinen vanha Helsingin
toukokuunsunnuntai, kun pyhäpukuiset ihmiset parveilivat Kauppatorilla
rientäen liputettuihin laivoihin, jotka veivät heitä merelle,
saariin ja huviretkille. Nytkin oli siellä liputettuja laivoja ja
niiden lähtöä odottavia retkelle lähtijöitä, heidän katselijoitaan
ja saattajiaan. Kaikkialla liikkui sotilaita, saksalaisia omissa
tarkasti samankuosisissa ja samanvärisissä puvuissaan, suomalaisia
mitä erilaisimmissa mielikuvitusvormuissaan, lakki ja jalkineet tuskin
monellakaan samanlaiset, ruotsalaisia, Helsingin suojeluskuntalaisia,
jääkäreitä ja Mannerheimin poikia, joita juuri on alkanut saapua
suureen vapausparaatiin. Tässä on jotain naamiohuvimaista.
Kasvonaamareita heillä ei ole, mutta täytyy tulla lähelle, ennenkuin
tuttavansa tuntee.

Tämä se on uutta, mutta samalla vanhaa, miltei muinaisaikaista.
Satamassa on vanha "Eläköön", jota ennen kutsuttiin Suomen
amiraalilaivaksi. Kiiltolakkisia hallitus- ja virastoherroja saapuu
laivaan, koko kapinan edellinen senaatti. Ne menevät sinne, suuret
herrat, ja me pienemmät, sanomalehtimiehet y.m., astumme pienempään
höyrypurteen. Vanhaa, kotoista on sekin, että viivytellään paljon
yli määräajan; saksalaiset sotilashenkilöt ovat ainoat täsmälleen
saapuneet. "Eläköön" lähtee edellä, me sen vanavedessä. _On_
juhlallinen hetki ja tunne, kun Suomen hallitus menee ottamaan Viaporia
haltuunsa, -- Viaporia! -- sillä sinne on nyt matka. Äskeisestä,
entisestä, pitkästä kylläkin, lähes kaksikymmenvuotisesta sortoajasta
ja Venäjän vallasta ei muistuta mikään -- ei mikään muu kuin Uspenski
ja Resvoin kappeli ja Katajanokan päähän uponneen kanunavenheen mastot.
Soittokunta puhaltaa amiraalilaivassa. Kuljetaan ohi Blekholman, mutta
ei käännytä ulos merelle, niinkuin ennen, kun joitain ulkomaalaisia
kongressilaisia, isäntänä Mechelin, käytiin juhlapäivällisten jälkeen
tuulettamassa Suomenlahdella, ei ohi Viaporin, sen vieraan kaupungin,
vaan suoraan sitä kohti, jonne harva meistä, tuskin kukaan, on ennen
jalallaan astunut.

"Historiallisia hetkiä" on ollut harva se päivä. Mutta tuntuu tämä
sentään niistä kaikista historiallisimmalta, kun noustaan maihin
entisen Venäjän rannalle ja Suomen sotilaita ja vapauttajia seisoo
laiturilla tekemässä kunniaa suomalaisin sanoin annetun komennuksen
mukaan Suomen valtionhoitajalle ja Suomen senaatille, ja Saksan
amiraalille ja hänen seurueelleen, ja taisi siellä olla joitain
ruotsalaisiakin upseereja ja jonkun ulkovallan edustajakin.

Kuljetaan jonkun pitkän kasarmimaisen rakennuksen alaitse, sivuutetaan
toisia kasarmeja, kirkko, Ehrensvärdin hauta. Tullaan torille, jossa
on komppania suomalaisia sotureita, oikeita sotilaita, rintamalla
olleita ja ahavoituneita. Heidän pukunsa ja ryhtinsä ei tosin ole
paraatimainen, ne ovat vähän uupuneenkin näköisiä, mutta ne ovat
meikäläisiä, suomalaisia, joita täällä ei siinä tehtävässä ole ollut
sataan kymmeneen vuoteen. Tullaan jollekin sillalle, joka yhdistää
kaksi saarta ja astutaan muurin vartta, hyvin vanhan muurin, ja
taas holvin alaitse. Vaikutukset ovat sekavat kuin romukaupassa.
Vanhaa ja uutta vierekkäin, ruotsalaista linnaholviromantiikkaa,
venäläistä kasarmirealismia kaikkein räikeintä lajia, vanhoja valleja
ja uudenaikaisia, yhtäkkiä näköala meren sinisille ulapoille,
toinen sisäsaaristoon metsätaustoineen, palanen Helsinkiä, kiiltävä
venäjänkirkon kupooli ja vähän matkan päässä suunnaton rikkaläjä.
Kunpa saisi mennä sisään, kurkistamaan johonkin noista kasarmeista ja
varastomakasiineista, -- mutta ei, siellä voisi kohdata vangit ja koko
tämä juhlatunnelma, jossa nyt _tahdon_ pysyä, olisi ehkä mennyt.

Olemmehan nyt valloitus- tai oikeastaan haltuunottoretkellä, nykyisen
Suomen puolesta virallisesti valtaamassa takaisin sitä, mikä
oikeastaan ei koskaan ole ollut meidän, vaan ensin Ruotsin ja sitten
Venäjän, mutta jonka olisi pitänyt olla meidän. Tässä kohtauksessa
on toistaiseksi varsin vähän komeutta ja juhlallisuutta, sittenkun
astuttiin maihin liputetuista laivoista. Tallustellaan jotenkin
pienessä ja kovin vähän koristeellisessa joukossa. Olisi pitänyt
odottaa siksi, kunnes Mannerheim saapui joukkoineen, ja panna toimeen
suuremmoinen paraati ja antaa koko Helsingin tulla kansoittamaan tiet
ja torit ja vallit sinä päivänä, kun Suomen lippu vetäistiin tankoon.
Mutta päivä oli kuitenkin nyt hyvin valittu, Snellmanin päivä, joten
tästä päivästä tuli ei vain Suomen päivä, vaan myös suomalaisuuden
päivä. Ja tulee se päivä toinenkin jonain toisena vuonna, jolloin
laitteet voivat olla toisenmoiset.

Edessämme kohoo korkea valliharju ja sen harjun harjalla lipputanko,
josta Venäjän lippu on liehunut toista sataa vuotta, julistaen
Suomenlahden ulapalle sen herruutta ja Suomen orjuutta. Harjulla
kuvastuvat taivasta vasten vartiasotilasten vartalot. Ryhmitymme tuon
tangon eteen, vallin alle. Soitto soi ja sen aikana nousee Suomen
lippu nousemistaan, hitaasti, arvokkaasti, aste asteeltaan vallaten
venäläiseen valliin upotetun venäläisen tangon, hulmahtaen sen huippuun
ja joukein liikkein hiljaisessa tuulessa julistaen yli sinisen ulapan,
että se ulappakin nyt on Suomen, niin kauas kuin silmä kantaa: meidän
nuo linnoitetut saaretkin, Rysskärit ja muut Porkkalaa myöten Hankoon
asti ja siitä vielä lännemmä.

Kömpii karhu kukkulalle, Suomen mies, sen valtionhoitaja,
kiiltonapiton, silkkihatuton, koruton ja rehti, lautamiesgentlemanni,
yhtä maata kuin ne sarkatakkiset sotilaat, jotka häntä ympäröivät.

Heidän ja meidän tunteet tulkiten hän julistaa:

"Nyt on Suomi vapaa. Nyt liehuu Suomen lippu tämän vanhan linnoituksen
harjanteilla. Sen muistoksi on senaatti päättänyt, että Viaporin
linnoituksen nimi tästä lähtien on oleva Suomenlinna. Älköön mikään
vihollinen koskaan kyetkö vetämään alas tätä lippua, vaan liehukoon se
tässä aina! Kohottakaamme kolmikertainen eläköön-huuto Suomenlinnan ja
isänmaan kunniaksi!"

En ollut tätä käännettä aavistanut, en, että tässä tapahtuisi
nimenkin muutos. Mutta aate oli minusta nerokkaimpia. Ruotsinlinnaa
-- Sveaborgia, Ryssänlinnaa -- Sveaborgia ei ole enää olemassa. On
olemassa Suomenlinna. Snellmanin päivänä, entisenä suurena kansallisena
nimenmuuttopäivänä muutettiin tänä vuonna vain yksi nimi, mutta se
riitti.

Noita sanoja ei lausuttu suurin elein, ei ulkonaisesti haltioituen,
mutta aate oli sisäisen innoituksen antama. Se ei ollut yksin
puhujan aate eikä hänen virkatoveriensa. Se oli kai ilmassa, se oli
tullut tuulen mukana saloilta ja kankailta, mistä olivat tulleet
ne salojen miehetkin, jotka seisoivat kunniavartiona ympärillä.
Päätös oli syntynyt ilman pitkiä puheita ja perusteltuja lausuntoja
ja pöytäkirjoja. Päätöstä Suomenlinnan nimestä ei oltu tehty
virastoseinien sisällä, ei vihreän veran ääressä, vaan vihannalla
rinteellä meren hengessä ja ulapan siinteessä. Sanotaan sen syntyneen
Eläköön-laivalla matkalla ja tehdyn vähää ennen lipun kohoamista.

Päätös on perusteltavissa ei vain tunteellisesti, vaan varsinkin
asiallisesti ja ennen kaikkea historiallisesti. Sveaborg on aina
esiintynyt sen vallan vahvimpana tukena, joka on meidän maatamme
hallinnut ja vallinnut. Linnoitusta ei rakennettu vain Helsingin
sataman suojaksi, vaan myöskin ja etupäässä ruotsalaisen vallan lujaksi
turvaksi Suomessa, voittamattomaksi puolustuslaitokseksi Venäjää
vastaan. Sen voimaan ja voittamattomuuteen luotti Suomen armeija v:na
1808 kovassa taistelussa venäläistä ylivoimaa vastaan. Kun Sveaborg
kavallettiin viholliselle, ratkaistiin sota. Luovuttamalla Sveaborg
luovutettiin Suomi.

"Venäjän vallan aikana oli Sveaborg vieras alue Suomelle. Sen harmaat
muurit tuntuivat uhkaavilta, vihollismielisiltä niinäkin aikoina,
jolloin suhde suomalaisten ja venäläisten välillä ei ollut erittäin
kireä. Suomen pääkaupungille on Sveaborg venäläisten käsissä ollut
valtiollisesti vaikeina aikoina ainaisena uhkana. Joka kerta kun
venäläiset vallanpitäjät ovat pelänneet jotain päättäväisempää ilmausta
kansamme isänmaallisesta hengestä, ovat linnoituksen kanunat olleet
suunnattuina 'separatistipesää' Helsinkiä kohtaan." Näin kirjoitti
tänään Hbl.

Tätä kaikkea ja paljon muuta samanlaista on meille ollut se Sveaborg,
jota ei enää ole olemassa. Ne olivat ne tunteet ja ne muistot,
joita sen nimi meissä herätti, jotka olivat siihen kiinnitetyt.
Ruotsalaisella ja venäläisellä Sveaborgilla ei ole ollut suomalaiselle
Suomelle mitään isänmaallisesti ja historiallisesti mieluisaa omaa
traditsiota, ainoastaan petoksen ja väkivallan painostava muisto on
meille ollut sen historiallinen nimi.

Nyt sillä linnalla on toiset tarkoitukset. "Nyt on Sveaborg
meidän", kirjoitti Hbl. "Se on Suomen vapauden ja sen pääkaupungin
turva. Kansamme tulee ylläpitämään tätä linnaa ei uhatakseen
ketään eikä hallitakseen ja vallitakseen ketään. Ainoastaan maamme
riippumattomuuden ja loukkaamattomuuden suojaaminen on tästä lähtien
oleva Sveaborgin tarkoituksena. Leijonalippu on hulmuava kevättuulessa
merkkinä uuden ajan tulosta, turvallisuuden ja onnen ajasta kovaa
kokeneelle maallemme."

_Tämän_ linnan nimeksi ei totisesti olisi voinut, jos nimien yleensä
täytyy saada jotakin tulkita ja merkitä, jäädä sen entinen. Sen nimeksi
täytyi tulla "Suomenlinna" -- uudistamaan ja yhdistämään. Minkään
muunnimisen linnan valleilla ei leijonalippu, "riippumattoman Suomen
ylväs valtiosymbooli", olisi voinut liehua hetkeäkään kauemmin, kuin se
oli siihen nostettu.

Näin minä mietin ja tunsin, sisäisesti haltioituneena odottaessani
vuoroani päästä nousemaan lipputangon luo ja puristamaan sen miehen
kättä, joka oli lausunut nuo koruttomat ja samalla niin sisältörikkaat
muutamat sanat. Minun ei olisi pitänyt mennä sinne, vaan vetäytyä
vallin taa meren puolelle, katsomaan sen aurinkoiseen kaukaisuuteen ja
kuvittelemaan, että Suomessa on nyt sisäänpäinkin yhtä rauhaisaa ja
sopusointuisaa kuin tuonne ulos.

Mutta minä menin sinne ja tapasin Svinhufvudin lipputangon juurella
mitä kiihkeimmän ahdistelun ja sadattelun alaisena, tyynenä,
hymyilevänä, vaikka kylläkin hiukan nolona ja hämillään. Hänen
kimpussaan oli yliopiston professoreita, tohtoreita -- tekisi mieli
mainita nimetkin, mutta jääköön -- jotka huudahtelivat, sähisivät:
"Se on häpeällistä! Vielä kerran on Sveaborg kavallettu -- det är
ett helgerån!" -- tämä heitettynä hänelle vasten kasvoja saksalaisen
amiraalin ja muiden ulkomaalaisten kuullen, ja omain suomalaisten
sotilasten kuullen, Suomen ensimmäisen miehen silmille, sen
valtionhoitajan.

Tämän maan sisäinen kuri ja esivallan auktoriteetti seisoo vielä
haurailla jaloilla, kun sellainen kohtaus on mahdollinen ja saa
tapahtua. Ei suotta sanonut minulle eräs entinen senaattori, intoisa
kuningasmielinen: -- "Tuosta sen nyt näkee, kuinka tarpeellinen meillä
olisi kuningas. Sellainen valtion päämiehen häväistys ei olisi ollut
mahdollinen, jos hän olisi ollut kuningas." Minäkin olen sitä mieltä,
että _jos_ meillä kuningasta tarvittaisiin, semmoinen tarvittaisiin
näiden tämmöisten maan korkeimman kulttuurin edustajain kurissa
pitämiseksi.



Lauantaina 25 p:nä toukokuuta.


Heidän jälkimaineensa.

Tämä maa on täynnä raunioita, poltettuja taloja, ryöstettyjä koteja.
Kaameaa on nähdä soraläjät sortuneiden rakennusten paikoilla sodan
jalkoihin sortuneissa kaupungeissa ja kylissä. Kauhun tunnetta
moninkertaistuttaa tieto siitä, miten tämä on tapahtunut, kuka sen
on saanut aikaan. Se ei ole sodan jälkeä, vaan murhapolttajan, oman
kotinsa mielettömän hävittäjän. Sillä olihan suuri osa hävitetystä
kaikille yhteistä kansallisomaisuutta. Ja ovathan he hävittäneet
omintakin omaansa, omia huoneitaan ja työväentalojaan, ryöstäneet
pikkutaloja ja torppiakin.

Puhtainta jälkeä heidän omilla alueillaan on kirokuukausien kulo tehnyt
eduskunnassa, josta vähää vaille puolet äsken vielä oli heidän omaansa.
Olin siellä ensi istunnossa kapinan kukistamisen jälkeen. Saattoihan
jo kuvitella, millainen olisi se näky, joka siellä kohtaisi, mutta
niin voimakkaaksi en kuitenkaan olisi osannut ajatella vaikutusta.
Siellä heitä ei ollut jäänyt kiveä kiven päälle, kaikki oli valkoinen
myrsky pyyhkäissyt, yhtä lukuunottamatta. Matti Paasivuoren läsnäolo
vain lisäsi näyn kaameutta. Tyhjät sijat hänen ympärillään ammottivat
kuin yhteinen joukkohauta jossain kalmistossa. Vasemmiston ennen niin
äänekkäällä puolella vallitsi kuolon hiljaisuus. Ei kuulunut vastausta
nimien huutoon. Yhdeksänkymmentä huudettiin, yksi vastasi. Aukinaisesta
ovesta heidän kokoushuoneeseensa ammotti tyhjä, taustana harmaa seinä,
kuin vankilan käytävän muuri.

Tyhjä vaikutti miltei aavemaisesti. Tai ei oikeastaan tyhjyys, ei se,
että ne, jotka siinä olivat olleet, olivat nyt poissa, vaan se, että
paikat olivat olleet heidän täyttämänsä. Että ne miehet vuosikausia
olivat voineet ja saaneet olla kansansa ensimmäisinä luottamusmiehinä.
Olihan heidän joukossaan eduskunnan entinen puhemieskin ja Suomen
ensimmäinen hallitusmies, senaatin varapuheenjohtaja, Manner, Tokoi, ja
kaikki muut.

Mitä miehiään he olivatkaan!

On ennenkin ollut demagogeja, kansan villitsijöitä, mutta liekö
historialla montakaan esimerkkiä tuhontekijöistä tätä meikäläistä
lajia. Niidenkin teoissa, jotka ovat kantaneet nurjaa kilpeä
omaa isänmaataan vastaan, on usein ollut jotain suurta, jotain
traagillisesti sovittavaa. Meidän sosialidemokratiamme tähänastinen
historia ei tule tietämään ainoastakaan huomatummassa asemassa
olleesta aatteen miehestä, ylevämmästä johtajaluonteesta, puhdas-
ja suoraviivaisesta henkilöstä, ei ainoastakaan suurpiirteisestä
miehestä eikä mistään suuresta, mieltä ylentävästä teosta. Noissa,
noiden tyhjäin paikkain täyttäjissä ei lopulta liene ollut monta
edes tavallisilla kansalaishyveillä varustettua miestä, mutta sen
sijaan joukko kuritushuonerikosten tielle vähitellen luisuneita:
murtovarkaita, rosvoja, pettureita yleensä ja maansa pettureita
erittäin, väärentäjiä, väärän rahan tekijöitä, pankkirosvoja -- ja mitä
kaikkea tulevat tutkimukset vielä tuonevatkaan heistä ilmi.

Mahtavina, suurisuisina he leventelivät, venyttelivät noilla sijoilla,
jotka nyt ovat heistä tyhjät. Olin kuuntelemassa ja katselemassa heitä
istuntokautena ennen kapinaa useimmissa tärkeimmissä istunnoissa.
Heissä oli minuun heti marraskuun lakon jälkeen, jolloin heidän
puoleltaan uskallettiin esittää armahdusta joukkomurhaajille ja
joukkoryöstäjille, jonkunlainen salainen vetovoima. Joka ottaa siihen
määrin lieventelevästi ajaakseen petomaisuuden ja väkivaltaisuuden
ymmärtämistä ja anteeksiantoa kuin sosialistiset edusmiehet Turun
mellakoista puhuessaan ja niiden vaikuttimia selitellessään,
mahtaa olla itsekin pedon sukua. Koetin tutkia heidän kasvojaan,
ilmeitään, ääntä ja liikkeitä ja olin välistä näkevinäni vain
outoja eläimiä, niinkuin jossakin eläintarhassa: susia, kettuja,
mäyriä, shakaaleja heille kuuluvine vaistoineen. Kuta enemmän heitä
koetin ymmärtää, heidän oman ajamansa asian hyödyn kannalta, sitä
vaikeampi minun oli selittää itselleni heidän kuuluisan taktiikkansa
tarkoituksenmukaisuuttakaan. Kun en saanut itseäni vakuutetuksi
siitä, että vallankaappauksen toimeenpano ja julkiliitto venäläisten
kanssa olisi heidänkään teokseen mahdollinen, oli minusta joka askel,
minkä he siihen suuntaan ottivat, heidän asiansa turmioon viemistä.
Nythän sen kaiken hyvin ymmärtää: salavihkaa kiiluvat silmät, vihaa
värähtelevät suupielet, kyynillisyyden, vaanivan ilvesmäisen ilkeyden,
julkeuden, ja varsinkin naisissa vaivoin pidätetyn hysteerisen raivon.
Ei ainoatakaan vastuunalaisuudestaan tietoisen miehen sanaa, ei yhtään
ylevämpää aatteellista otetta, ainoastaan onttoa mahtipontisuutta.
Helppohintaisia sukkeluuksia, hollitupa-irvistelyjä lehteriyleisön
iloksi, mieskohtaisia solvauksia, jopa ilmiantojakin. Harja aina
pystyssä porvareita vastaan, olipa asia kuinka vähäpätöinen tahansa,
ikenet aina täydessä irvessä pienimmässäkin kahakassa. Tyhmyyttä,
retestelevää omansa kehumista, itseoppineen itserakasta omahyväisyyttä,
puoliherrain narrimaisuutta ja heidän pikkuälynsä ilmausten
yksitoikkoisuutta aina samaan nuottiin toistuvissa puheissa.

Oli paha ollakseni heitä kuullessani, usein en saanut unta yökausiin
heitä kuultuani.

Siitä arvaten, kuinka he eduskunnassa esiintyivät, miten ovatkaan
he mahtaneet puhua ja toimia sen ulkopuolella, omissa suljetuissa
kokouksissaan, missä heillä ei ollut mitään julkisuuden kontrollia!
Kuinka lieneekään siellä kiihoitettu, lietsottu, väärennetty,
pimitetty, huumattu niinkuin ulvovat dervishit oikeauskoista laumaa!
Pyrkiväthän pärrytyspuheet välistä huumaamaan varuillaankin olevaa
kuulijaa, ärsyttämään vastustusvoimaisempiakin aivoja ja hermoja.
Sillä ulkonaista varmuutta ja muodollista esiintymistaitoa ja
voimasanaisuutta heillä oli ja dialektiikkaa ja valhelogiikkaa
he osasivat käyttää. Heissä oli sana-, ääni- ja eletaitureita,
vaahtosuisia, tuimakatseisia loitsijoita, toiset kylmiä hypnotisoijia.
Monen yllyttäjäpuhujan voima oli hänen itsehurmautumisessaan, omien
valeidensa uskomisessakin, ainakin niin kauan kuin sitä tarvittiin,
kunnes puhe oli päättynyt ja tehnyt tarkoitetun vaikutuksen ja
pirunpappi sai kantaa kappansa lisääntyneinä jäsenmaksuina. Nekin,
kaikki köyhän kansan kassat, ovat nyt missä lienevät siellä, missä
kassööritkin, heidän omissa taskuissaan -- jos nyt miljoonamiehet enää
semmoisista pikkusummista välittävät.

Sellaisen vaikutuksen se väki yleensä teki syrjästä katsojaan.
Heidän paikkansa eduskunnassa ovat nyt tyhjät enkä luule, että ne
ovat täydemmät heidän valitsijainsa sydämissäkään. He kehuivat usein
olevansa valmiit milloin hyvänsä tulemaan tilille "kansan" eteen.
Tehkööt hyvin ja tulkoot, omat tuomarit odottavat. Uskaltaisin antaa
heidät valaoikeuden haltuun, joka olisi kokoonpantu pelkistä punaisista.

He olivat suomalaisia miehiä. Ja kuitenkaan he eivät olleet suomalaisia
eivätkä myöskään miehiä. He turvautuivat maansa veriviholliseen. He
pidättivät hänet täällä, koettivat estää heitä menemästä, loivatpa
vielä rajan takaa toisia, kun toiset olivat menneet. Millä paikalla
lieneekään sen suomalaisen sydän, miten rakennetut sen suomalaisen
aivot, jonka tunne ja järki ei noussut tämmöistä vastaan? Olivathan he
sittenkin kaiken ikänsä tallanneet tämän maan kamaraa, hengittäneet
tämän maan ilmaa, lukeneet tämän kansan historiaa, heidän ainoa
koulutuksensa ja kulttuurinsa oli tässä maassa saatu, meidän kieltämme
he puhuivat, useimmat ainoanaan. Olihan heillä olevinaan jotain
ohjelmaa Suomen itsenäisyydestä ja riippumattomuudesta. Miten heistä
saattoi tulla punaryssiä, sitä en koetakaan ratkaista muuten kuin
kieltämällä heidän suomisyntyisyytensä.

Eihän tietysti kapinan kaikkia hirmutekoja, jokaista murhaa, rosvousta,
ryöstöä ja kidutusta voi panna sen alkuunpanijain ja johtajain
yksityiseen laskuun. Ehkei heillä ollut mahdollisuutta niitä estää.
Mutta kun ne alkoivat, kun niitä jatkettiin, eivätkä johtomiehet
panneet itseään ja viime tingassa henkeäänkin vaakaan niitä vastaan,
silloin he osoittivat olevansa samaa maata kuin varsinaiset rikolliset.
Sitä paitsi heidän suoranaiseksi syykseen tuli heti ensimmäisinä
kapinapäivinä heidän aloitteestaan toimeenpantu Suomen Pankin murto ja
ryöstö ja sittemmin väärän rahan teko ja sen pakollinen tyrkyttely, --
teot, joita kriminellisempiä rikoslaki ei tunne. Puhumattakaan kaikista
muista kapinanajamiskeinoista, omien pettämisistä, valheellisista
tiedonannoista viimeiseen saakka, Suomen sopimuksellisesta myömisestä
Venäjälle. Ja lopulta kurja pako ja miljoonien maasta vienti
ryöstösaaliina sekä rahassa että tavarassa. Ei mikään aate eikä asia
vapauta sellaisia tulemasta asetetuksi tavallisten maantierosvojen
ja varkaiden tasolle. Historia on ehkä oleva ymmärtävämpi ja
anteeksiantavampi psykoloogi. Tuomitkoon se kernaasti heidätkin
käytettävinään olevien lieventävien asianhaarain mukaan. Tätä nykyä
heistä voi olla olemassa ainoastaan heidän aikansa tuomio, joka tuomio
tietysti on vain syytös, mutta tosiasiain, kumoamattomien tosiasiain
syytös.

Joka sellaisiin lainautuu, puuttuu siveellistä selkärankaa, sen
eetillisessä ytimessä on täytynyt olla vika. Kokonaisvaikutukseni tästä
koplasta -- sana on heidän omiaan -- on kaikkien heidän tekojensa
valossa, että he olivat seikkailijoita, jotka lopulta päätyivät
rikollisuuteen, vailla alkeellisinta oikeuden- ja kunniantuntoa,
luihuja, pelkureita, kapteeneja, jotka, sen sijaan että viimeisinä
pelastautuisivat, jättävät laivansa ensimmäisinä antaen sen upota
niiden kanssa, joita itse ovat houkutelleet mukaan, ja vielä
yhdennellätoista hetkellä uskottelevat, ettei mitään vaaraa ole edes
olemassakaan. Jos he olisivat olleet toista rotua, olisivat he astuneet
esiin ja sanoneet: "Me olemme oikeat ja ainoat syylliset, ottakaa
meidät, vapauttakaa muut" -- silloin olisi kapinan loppusuoritus ja
siinä toimineiden tuomio voinut olla toinen.

Mutta kaikki oli heissä niin pientä, niin alhaista, niin -- vaan mitäpä
kasata enempiä sanoja...

Sellaista joukkoa se yleensä oli, tai sellaiseksi se ainakin tuli.
Ja heidän käsiinsä oli kokonainen kansanluokka kerran pannut
tulevaisuutensa asian ajamisen, uskonut kohtalonsa ohjat. Siihen sitä
ei ollut saanut mikään ulkonainen pakko, ei väkivalta eikä asevoima,
vaan tämän luokan herkkäuskoinen, lapsellisesti luottavainen vapaa
valinta. Suomessa ei ennen ole ollut demagogeja, mutta sitten niitä
tulikin yhdellä purkauksella kaikkien aikojen edestä.

Että ne saivat tilaisuuden ja mahdollisuuden täällä tehdä sitä jälkeä,
minkä tekivät, on ehkä kaikista kaameinta -- sana pyörähtää vähän väliä
kynääni. Ja samalla peloittavinta vastaisuutta ajatellessa. Nuo kansan
silmän kääntäjät, sen järjen pimittäjät, sen hengen haltijat, sen
loitsijapaholaiset vielä elävät. Ja vaikkeivät he itse enää pääsisikään
tänne noitarumpujaan päristämään, on taito varmaan jo periytynyt.
Heillä tulee olemaan oppilaita ja seuraajia. Ei vihan ja kiihoituksen
henki ole kuollut. Se elää verissä, sitä verta ei ole voitu eikä voida
vuodattaa kuiviin, vaikka tänne jääneiden pikkunoitain ja heidän
uhriensa suhteen pantaisiin toimeen kuinka ankara prosessi tahansa.
Vaikka otettaisiin oikeudentunnon tyydyttämiseksi kuinka monen tahansa
fanatikon ja henkisen tasapainonsa menettäneen henki, ei semmoisella
katkaista muuta kuin ohdakkeen kukka: juuret jäävät ja rikkaruoho
versoo, niin kauan kuin maaperä pysyy entisellään. Kyllä nälkäinen
Sörnäinen pitää huolen siitä, että yllyttäjäpapittarien seurakunta
ei vähene. Vaikka valpurimessuja ei enää päiväiseen aikaan voidakaan
pitää Mäntymäellä ja vaikka noita-akat suljettaisiin millaisten telkien
taa, kyllä ne öiseen aikaan löytävät luutansa ratsastaakseen niiden
selässä kahareisin ullakoille ja sieltä hiipiäkseen kellarikerroksiin
käärmepatojaan kiehuttamaan. Sen keiton syöjiä ja syöjättäriä synnyttää
paremman ruumiillisen ja henkisen ravinnon puute.

Siitä puutteesta, jota me parempitietoiset tähän asti olemme osanneet
niin huonosti poistaa, on tämän kansan hengen tauti alkuisin, se se on
jättänyt sen alttiiksi kotoiselle ja rajantakaiselle tartunnalle.

Ei tässä auta sotaoikeudet, ei sensuurit eikä diktatuurit, armeijat ja
monarkiat.

On kysymys, kapinan uhreihin nähden, henkisesti vajanaisista, sielujen
sairaalloisista ilmiöistä.

Sellaiset tarvitsevat sielun lääkäreitä eikä kirurgeja, hoitoa, ei
leikkausta.

*

Missä on se luonnonlääke, ne luonnonparantajat, jotka ajavat
elimistöstä myrkyn, minkä myrkkymiehet siihen ruiskuttivat? Onko
heidän omasta piiristään tuleva ne lääkärit joihin he luottavat?
Kuinka saadaan nuo tyhjät tuolit täytetyiksi miehillä, jotka kykenevät
_rakentamaan_ kaiken, minkä nuo ovat _rikkoneet_? Sillä kerran kai
nekin ovat täytettävät.

Se on yksi nykyhetken monista kiireistä ratkaisua odottavista
kysymyksistä. Siihen ei voi tällä hetkellä mitään vastata. Ja
sentähdenkö nuo tyhjät tuolit, nuo elävien ruumiiden haudat
vaikuttanevat niin aavemaisesti. Kalmiston pelko ei aina ole vain
taikauskoisen tunnelmaa.



Jouluaattona 24 p:nä joulukuuta.


[Vaikka tämä kuvaus ei varsinaisesti kuulukaan kapinanaikaisiin, otan
sen kuitenkin kokonaisuutta täydentävänä mukaan, se kun on puhjennut
mielialoista, jotka kirjoittajassa vallitsivat jo siihen aikaan, kun
edellä olevat mietelmät ja tunnelmat kirjoitettiin.]


"Nälkä on punikki."

Olin elintarpeidenkeruu-retkellä ja olin saanut täyden repun, kooten
kilon sieltä, toisen täältä, lompakon laihtuessa melkoista näkyvämmin
kuin reppu lihoi. Olihan olevinaan vähin tunnonvaivojakin, että rikon
taas lakia minäkin, mutta kun muutkin rikkoo ja kun ne kuitenkin
ottaisivat, jollen minä; ja kun nyt oma suu on lähempänä kuin kontin
suu eivätkä ne, joiden pitäisi, näy kykenevän sitä elintarveasiaa
järjestämään j.n.e. Olihan ollut vähän vastenmielistä, kun kaupat oli
pitänyt tehdä salaa, kamarissa kuiskuttamalla, ettei syrjäinen kuulisi
ja antaisi ilmi. Eräässä paikassa ei ollut mitään saatavana, niin kauan
kuin köyhä työläisvaimo istui ovensuussa, mutta kun hän oli lähtenyt
tyhjine kasseineen, löytyi minulle heti kilo sitä, toinen tätä.

Lähdin tuonnoisena sunnuntai-iltana astelemaan asemalle. Oli
hajapilvinen kaamea kuutamo-ilta, maat paljaat, pellot mustat,
metsänreuna synkkä, siellä täällä aaveileva lumitäplä.

Kävelin metsätaipaleen tavallista ravakammin. Eihän tiedä mitään taata,
on taas päästetty punavankeja irti. Ei ole minulla muuta asetta kuin
keppini eikä minusta olisi missään tapauksessa tappelemaan. Jos kuuluu
joku tulevan edestä tai takaa, väistyn metsään, kunnes ovat ohi. Mutta
ei ketään kuulunut, vaikka silloin tällöin pysähdyinkin kuulostamaan.
Tultuani aukeammalle istahdin katajamäkeen tien viereen kivelle
levähtämään.

Tämä oli muuten kylläkin kolkkoa seutua. Tässä oli ollut rintama
jonkun aikaa. Tässä oli kaatunut paljon väkeä taistelussa; tuossa
samassa metsässä, jonka läpi olin tullut, oli teurastettu valkoisia
ja siihen oli kuopattu ammuttuja punaisia hautoihin, joita he itse
olivat saaneet kaivaa ennen kuolemaansa. Siitä kaikesta olin kuullut
kauhukertomuksia kylissä. Sanon ehkä väärin "kauhu"-kertomuksia, sillä
oli vallan ihmeellinen se tyyneys ja intohimottomuus, sanoisinko kolea
välinpitämättömyys, millä kaikista noista kerrottiin, ihmeellinen
varsinkin niissä, jotka itse olivat olleet teloittamassa. Koetin
udella, miltä tuntuu ampua tuttu mies, entinen renki, oma torppari.
"Ei siinä sen enempää, potkihan ne vähän, siihen tottuu." -- Aletaanko
siihen semmoiseen tottua? Onko jo rauhoituttu? Nähtävästi. Kai
punaisetkin rauhoittuvat. Ollaanhan yhtä juurta punaiset ja valkoiset.
Hermojännitys laukeaa molemmilta. Ollaan ja eletään, niinkuin ei mitään
olisi ollut, mitä vähän ehkä vielä unissa nähtäneen. Ollaan vielä
enemmän entisellään kuin ennen. Veljet tappoivat veljiä kummallakin
puolen. Tekojen alkusyyt olivat erilaiset, lopputulos oli sama. En
huomannut niissäkään taloissa, joissa isäntä ja poika oli murhattu,
enää mitään mielenliikutusta tai koston kuohua. Kuolema kuin kuolema,
täytyy jatkaa elämää ja asua taloa ja hoitaa karjaa ja saada tavara
kaupaksi enin tarjoavalle niinkuin ennenkin. Valitettiinhan jossakin
paikassa -- sitä, että oli hyvä työmies mennyt, kun ei saatu irti
vankilasta, vaikka koetettiin ja annettiin takuutkin. Jäivät kaurat
kuhilaille itämään eikä tahdottu saada syyskyntöjä tehdyksi. Millainen
lie ollut mieli punaisten omaisten ja leskien mäkituvissa ja torpissa,
siitä en päässyt ottamaan selkoa. Mutta ainakin ne näkyivät nekin
raatavan, kyntävän valkoisten vainioita niinkuin ennenkin, tekevän
heidän työtään ja kantavan heiltä palkkaa ja muonaa. Hirmumyrsky kulki
yli maan ja lakosi metsän, nyt riotaan rungot ja latvat ja aletaan
kuokkia sijalle peltoa. Ja minä vaivuin mielelläni siihen ainaiseen
optimismiini, että kun loppu on hyvä, niin olkoon kaikki hyvä. Ja
tuntui kuin elintarvetaakkani olisi ollut keveämpi kantaa, nostaessani
sitä kiveltä olalleni.

*

-- Iltaa, kuului joku sanovan. Säikähdin melkolailla. Mistä se tuli?
Kuka oli missä? Tuossa istui mies aivan lähellä, toisella kivellä
katajapensaan suojassa. Ääni kuulosti tutulta.

-- Kirjailija ei tunne minua, mutta minä tunnen kyllä kirjailijan.

Nythän minäkin tunsin hänet tai oikeastaan sain hahmotelluksi hänet
siksi, mikä hän oli ollut ennen. Noustiin kättelemään ja istuttiin
sitten kumpikin kivellemme. Pannen lihaa luiden ympärille takin alle,
joka riippui löyhänä vanhan miehen hartioilla, toisen värin tukkaan,
toisen ilmeen silmään, toisen ryhdin ja toiset vaatteet -- ääni vain
oli entinen -- löysin siitä vanhan nuoruuden tuttavan ja aatetoverin
henkisen käymiskauteni alkuajoilta.

-- On kauan siitä kuin viimeksi tavattiin.

-- On siitä aikaa.

Oli ennenaikaan kotipuolessamme harrasteltu kaikenlaista kansallista
ja aatteellista. Hänellä oli ollut pikku talo, josta hävisi,
osti torpan, jossa ei menestynyt, joutui viimein tavalliseksi
työläiseksi. Hän oli luku- ja tiedonhaluinen, lainasi minulta
kirjoja, kirjoitteli sanomalehtiin, joita sittemmin toimittelin.
Kävin usein hänen kotonaan, niin kauan kuin hänellä semmoinen oli,
kalastelemassa ja metsästelemässä. Hän oli tuollainen hyväpäinen,
kaikista aatteellisista, yhteiskunnallisista ja valtiollisista asioista
ja kysymyksistä innostunut savolainen kansanmies, joka ajanhengen
ja kohtalonsa kantamana ajautui sosialismiin ja lopulta sortui
punakaartiin.

Miten hänen siellä viimeksi oli käynyt, se näkyi siitä, että en
ollut tuntenut häntä kuutamossa, tuskin olisin tuntenut hänet
päivänvalossakaan. Olin niin varma siitä, että hän oli ollut
vankileirissä ja sieltä päässyt, että kysyin ainoastaan, _missä_
vankileirissä hän oli ollut.

-- Tammisaaressa.

Enempää en tahtonut eikä tarvinnut kysyä. Minä olin viettänyt saman
ajan saaristossa, ei kaukana sieltä, aurinkoisilla ulapoilla, yhden
ihanimmista kesistäni, kalastellen ja purjehtien.

-- Vai sinne Anttikin sortui.

-- Sinnehän tuota.

-- Ja aseeseen tartuitte?

-- Tuli tartutuksi aatteen puolesta.

-- Ei ollut hyvä siellä.

Hän oli kaikesta huolimatta säilyttänyt savolaisuutensa ja sanoi
hilpeäksi kohentautuen, niin että ensin petyin hänen tarkoittavan totta:

-- Ei aivan pahakaan. Se oli meille mainio kasvatuslaitos. Sain
käydä valtion koulun vielä vanhoillani minäkin. Annettiin ilmaiseksi
kasarmissa oppi, ruoka ja täysihoito, saunaa vaille. Jos olisi ollut
lauantailöyly ja muutinpaita pyhäksi ja vähemmän syöpäläisiä... tahtoi
välistä tulla tuima tupakastakin, kun on ikänsä tottunut vetelemään.
Vaan opiksihan oli.

-- Todellako?

-- Kah, se meidän vallankumous oli tyhmä ote. Tuli ajattomaan aikaan,
kun tämä Suomen köyhälistö kyllä malttoi keittää, mutta ei malttanut
jäähdyttää. Olisi maltettu odottaa vielä vähän, niin olisi tämä maailma
pyllähtänyt ilman meitäkin. Ei olisi pitänyt meidän lyödä pökkelötä,
niin ei olisi pökkelö lyönyt meitä. Olisi pitänyt tämän porvarillisten
kapitaaliyhteiskunnan antaa hajota heidän omiin käsiinsä. Kohta se
olisi kuitenkin kaatunut omaa huonouttaan maailman myrskyssä. Näyttää,
kuin tässä olisi pian nousemassa jumalanilma, joka tekee lakoa
muuallakin.

Hän oli siis entisensä. Vuosien päästä tavatessa lähti häneltä puhe
heti ilman esipuheita aatteellisille ja valtiollisille aloille.
Tuskin oli kättä pistetty, niin aina oli keskustelu kohta käynnissä,
mielipiteet ja kysymykset valmiina.

-- En usko, että meillä enää sen siitään romahtaa, mikä ei jo ole
romahtanut.

-- Eipä saata enää, herra kirjailijapahan sen paremmin tiennee.

Sen silmän valkuainen mulahti kuitenkin kuutamon valossa.

-- Pysyitte siellä sentään hengissä.

-- Näissä vähissäni. Tuomitsivathan ne jo minutkin, ja jo vietiin mies
männikköönkin, mutta mikä lie ollut vika herrain papereissa, kun ei
pamautettukaan. Ilman papereita ne eivät silloin enää pamautelleet.
Eikö lie ollut oikeat orterit ja allekirjoitukset.

-- Olitte pyytänyt armoa?

-- Ei tullut pyydetyksi, kun ei ollut tietoa, olisiko tuon tämmöinen
saanut. Ja aattelin, että joudanhan minä vanha mies mennä, kun meni
nuoremmatkin, poikanikin.

-- Missä hänet ammuttiin?

-- Varkaudessa.

-- Oliko hän johtajia?

-- Ei ollut. Taisi tulla ereys.

Olin aikonut tarjota hänelle tupakkaa, mutta en saanut sitä tehdyksi.
Takertui kurkkuun surunvalittelunikin. Olin aikoinani sitä poikaa
kiikutellut polvellani, taisin olla kirjoitettu sen kummiksikin. Hänen
äänessään oli kuin syytös -- myöskinkö minua kohtaan? Eihän niiden
ilmeestä koskaan saa selvää, ei päivällä, saati sitten kuutamohämyssä.

Oltiin hetken aikaa vaiti, sitten hän kysyi yhtä rauhallisesti kuin
ennenkin:

-- Elintarveasiollako kuletaan?

-- Niillä, millä kaikki muutkin tähän aikaan

-- Saalistiko edes joulupuuron silmäksi?

-- Onhan tässä vähän puuroksikin.

-- Näkyyhän raha vastineensa löytäneen. Täysi reppu kuin ennen metson
soitimessa. Rahalla saa ja pyssyllä putoaa. Sepä hyvä, että on metsä
mielimään pitänyt.

-- Antilla ei taida olla paljoakaan repussaan?

-- On tässä kannikka pari ja voikipenekin, sen verran kuin tarvitsenkin
lyhyen taipaleen varaksi. Minun ei tarvitse ostaa. Antavat almuna
taloista sen, mikä pysyy sisässä... väljenivät suolet vähän liiaksi
siellä leirissä, kun piti uitella suolasilakoita alas paljon vesivellin
voimalla.

-- Vai on tässä maassa vielä niitä, jotka antavat matkamiehelle
ilmaiseksi suuhunpantavaa?

-- Antaahan ne, kun osaa heille suuta myöten haastaa.

-- Mitä te heille haastatte?

-- Sitä vain, ettei pidä suotta aikojaan antaa elintarvelautakunnille
rajahintoihin, vaan että pitää aina vain saada rokarilta se kaikkein
korkein.

-- Tekö semmoista puhutte?

-- Ne kun hyvästyvät siitä, että vanha punikki näin puhuu, niin että
syöttävät ja juottavat ja kahvittelevat, ja evästäisivät taipalellekin
iloisen sanoman julistajan ja pyytävät julistamaan toisessakin talossa.
Minä teen työtä toivottua, kuleskelen hiljalleen, en pidä kiirettä.
En lähtenyt junassa, vaikka pistivät piletin kouraan. Vaihdoin
sillä suojeluskuntalaiselta tupakkaa. Sattui olemaan hyvä mies se
vormuveikko. Kysäisin muutamakseen: "Lähdetkö, manttaalipomon poika,
takavarikoimaan väkisin isäsi viljaa, jos esivaltasi käskee?" -- "En
maar perkele lährekään!" kirosi ja ramautti kivääriään. "Vai minä
punikeille varastoja kokoomaan! Tuuhean kuusen latvassa on parempi
piilopaikka." -- "Se on oikein puhuttu", minä sanoin. "Ammu sinä
vain se, joka tulee oravaasi ottamaan", minä sanoin. -- Semmoinen
niissä on henki, ei niille tarvitsisi paljoa puhua, mutta puhummahan
lystikseni. Tuli tässä takavuosina ja he tullut vähän jälemmäkin
olluksi akutaattorina, niin töhertelen häntä vieläkin näiden Hämeen
akkain iloksi, kun on joutilasta aikaa; Savossa eivät taitaisi oikein
uskoa, ne on siellä viisaampia kuin täällä, -- Hyvä tästä tulee pian,
ilman tekemättäkin, hän sitten naurahti. Kaikki näkyy rupeavan käymään
itsestään. Lainkuuliainen kansa ei tottele omaa esivaltaansa, uhkaa
nostaa aseensa omaa hallitustaan vastaan. On vanhan punikin iloista
nähdä, että porvarillisessa yhteiskunnassa ei kukaan enää noudata
perustuslakia, vaan että kaikki sitä kilvan kiistaten rikkoo. Se meidän
kapinarikos oli tupenrapinarikosta sen suhteen, mikä nyt on tulossa.
Annahan viikon vierähtää, niin ovat tukkanuottasilla keskenään.
Käyvät tuottajat ja kuluttajat toistensa kimppuun, niin että paikat
paukkaa. Syntyy uusia punikkeja valkoisista. Me vanhat punikit häärimme
kintereillä. Ensin tappavat toisiaan aseillaan ja loput kuolee nälkään.

-- Mutta mitä te luulette tuollaisella kiihotuksella saavanne aikaan
omaksi hyväksenne?

Hän väisti kysymykseni aitosavolaisella käänteellä:

-- Minäkö? En _minä_ saa mitään aikaan. En minä enää paljoakaan jaksa
enkä viitsi, kuin minkä vähän henkipitimikseni ja omiksi iloikseni.
Mutta muut jaksaa ja viitsii paremmin. Näkyisi se muuten menevän
vähin akiteerauksin. Niillä on jokaisella oma kotipirunsa korvaan
kuiskuttamassa. Ne on nekin, jos lienemme mekin, käyneet ryssän koulun.
Paraat herratkin varastavat, ja sorkaavat kuin saksat. Kyllä tästä hyvä
tulee itsestään. Meidän miehet pitivät silloin turhaa kiirettä.

-- Kysyn vieläkin, mitä hyvää siitä seuraa?

-- Mitäkö hyvää? kivahti hän ja hänen sävynsä yhtäkkiä kiristyi. --
Siitä seuraa se hyvä, että kun kansa näkee, että maa on joutunut
semmoisille yksityisille, jotka kavaltavat sen antimet omaksi edukseen
välittämättä, kuoleeko maaton kansa nälkään, vaikka antamista olisi
-- syöttävät sioillaan ja polttavat viinaan -- niin maat otetaan pois
yksityisiltä ja takavarikoidaan yhteiskunnalle. Sillä maa kuulukoon
kaikille. Sitä me suunniteltiin, ja otettu me olisi, jos ennätettiin
eikä tullut se saksalainen siihen sorkkimaan. Mutta nytkin se menee
siihen. Menee valkoista tietä, ja sitä mekin tässä ollaan mukana
tekemässä. Herra kirjailijakin tekee sitä tietä, kun ostaa kätkettyä
ja kansalta salattua tavaraa ja pistää omaan suuhunsa, mikä oli lain
mukaan meinattu kaikkiin suihin.

-- Täytyyhän minun, kun kaikki muutkin.

-- Täytyypä täytyy, siinäpä se juuri onkin, että täytyy. Kaikkien
täytyy, senaattorin, ylituomarin, ehkä itsensä elintarveresitentinkin,
kun rahalla saa, mutta kortilla ei saa. Siihenpä juuri minä perustan,
että täytyy, että kaikkien täytyy ja että se ei enää muuten mene eikä
ole mitenkään muuten ratkaistavissa, sillä tässä porvarillisessa
yhteiskunnassa se ei olekaan muuten ratkaistavissa. Sentähden sen
täytyy romahtaa ja siihen romahtamiseen pitää meidänkin vähän
peräpuolesta pukata, minkä minäkin. Eikö ole oikein puhuttu punikilta,
herra valkeapää?

-- Kai tässä jotain romahtaa, mutta ehkä ei sentään aivan sinnepäin,
mihin te sitä suunnittelette.

-- Sama se, minnepäin romahtaa, kunhan vain romahtaa. -- Hän kiihtyi
kiihtymistään omista sanoistaan: -- Tässä maassa ei ole pitkään
aikaan ollut yhtä ainoata rehellistä miestä, joka voisi katsoa toista
rehellistä miestä silmiin, jos semmoinen ihmeeksi sattuisi tulemaan
tiellä vastaan. Ei yhtä lakia rikkomatonta kansalaista, joka voisi
lainrikkomisesta toisen tuomita. Kaikki ollaan yhtä jääviä joukkoa
Jumalan edessä, ja se on niinkuin ollakin pitää, sillä elkää tuomitko,
sanoo Herra, mutta herrat sanovat: tuomitkaa, elkää armahtako!

-- Onhan armahdettu.

-- Kun oli pakko, kun täytyi rehun puutteessa päästää karja kylmään
metsään kaluamaan.

-- Lie täällä nyt sentään joitain rehellisiäkin.

-- Lie joitain, jotka ovat niin saamattomia ja vähäväkisiä ja vanhoja,
etteivät kykene enää syntiä tekemään; jotka eivät kätke eivätkä
varasta siksi, etteivät jaksa, vaan täytyy kitua ja kuolla paikoilleen
rehellisyyteensä. Te olette, porvarit, tekemässä punakapinan
oikeutetuksi, ja siinä me avustamme teitä pyytämättänne. Sillä jos
se kapina ei olisi silloin tullut, olisi se tullut nyt! Meidät te
voititte, mutta ette kyenneet voittamaan itseänne, omaa vihaanne,
kostonhimoanne ja ahneuttanne. Kapinan olisi kuitenkin pitänyt puhjeta
ja sisällisen sodan syttyä nyt, jos sitä ei olisi sytytetty silloin.
Sillä koska näkyy, että siltä, jolla on, kuitenkin viime tingassa
täytyy ottaa väkisin, jotta saisi osansa sekin, jolla ei ole. Se
on nyt samantekevä, mitä otetaan, jota ei ottamatta saa: valtaako
vai viljaa. Teidänkin täytyy tapella, kun ette saa asiata muulla
tavalla selväksi. Ja kunpa tappelisittekin! Mutta ei teistä taida
olla tappelemaan ilman meitä. Mutta me tulemme mielellämme avuksi,
minkä enää kykenemme. Meillä ei ole itsellämme aseita, mutta teillä
on meillekin asti. Ei siellä armeijassa taida olla montakaan kymmentä
rosenttia omavaraiseläjäin poikia. Tässä tulee käymään niin, että
otetaan väkipakolla, kun ei saada hyvin puhein houkutellen. Sillä
nälkä ei tunnusta lakia. Nälkä on punikki. Pian täällä rovio roihuaa
ja punaheltta kiekuu. Te perustatte niitä edistys- ja kokoomus-
ja säilytys- ja suojeluskoplianne ja aiotte piirittää Pietarit ja
valloittaa Venäjän-Karjalat; ja ojennatte kätenne kuninkaihinne ja
huudatte hukkuessanne: auta, herra, me hukumme. Vaan ei hänestä
ole teille apua, vaikka hän tulisi tänne kuivin jaloin meren yli
kävellen, sillä ei teillä ole uskoa, ei itseenne eikä herraannekaan.
Muistatteko, mitä pappanne kerran... Ja sen minä sanon, että ne hommat
ovat vain risuja rovioon, joka on jo rakennettuna, sitä vaille, ettei
sytytetty. Pian on siihen tuli raapaistu. On meitä ja muita, jotka
liehdomme liekkiin, jos sammuisi. Sammuta sinä, minä sytytän! Hih,
kuinka sitten tulipunaiset kipenet lentää joka kylässä! Ja meitä saapuu
saaliin jakoon idästä ja lännestä, pohjoisesta ja etelästä, maitse ja
meritse. Sen tulen sammuttaisi vain vapaaehtoinen viljan luovutus ja
ihmisrakkaus ja hyvä tahto, mutta hyvän tahdon ruiskut on ruostuneet
ja ihmisrakkauden kaivot on kuivuneet, ja te olette ahneuden ja
itsekkyyden sokeudella lyödyt, jotta kirjoitukset kävisivät toteen ja
Herran tahto täytettäisiin ja Jumalan vihan vedenpaisumus... niinkuin
isänne tänä tuomiosunnuntaina...

Hänet keskeytti yskäkohtaus, pitkä, vanhan tupakkamiehen vatsayskä,
joka retkautti hänet melkein kaksinkerroin routaiseen mättääseen.

Autoin hänet ylös, ja kun hän oli päässyt siitä tointumaan ja
rinta vähän rauhoittunut, pistin hänelle sikarin suuhun ja sytytin
sen. Ahneesti särpi hän savuja röhisevään rintaansa, kasvot vielä
väännyksissä ja silmät verestäen. Virkoin:

-- Saattaahan se siihenkin mennä, mutta jos se siihen menee ja syttyy
ryöstö ja sota, niin eihän sitten saada elintarpeita jaetuksi tasan,
enkä ymmärrä, mikä ilo ja voitto siitä _teille_ on.

-- On se ilo ja voitto, minkä jo sanoin.

-- Ette ainakaan tuolla lailla aja köyhälistön asiaa. Loppuu siinä
leipä teiltäkin.

-- Ei ihminen elä ainoastaan leivästä.

-- Mistä sitten?

-- Kosto on ruokani ja viha on juomani ja aatteen voitto särpimeni.
Meitä on kuollut rintamilla ja leireissä ja Santahaminoissa,
Tammisaarissa ja Hennaloissa ja maanpaossa niin paljon, ettei lisä enää
isoakaan lovea tee. Meitä kuolee, mutta teitä kuolee kanssa. Mutta kun
meitä on enemmän, jää meitä eloonkin enemmän kuin teitä. -- Onpa hyviä
nämä haikunne.

Hän oli taas puhunut raukeasti ja tyynesti, syventyneenä sikariinsa.

-- Taidatte nuolaista, ennenkuin tipahtaa, sanoin. Mannerheim kukistaa
kapinan tällä kerralla niinkuin viimeiselläkin. Hän kuuluu saavan
Amerikasta viljaa.

-- Saako Mannerheim Amerikasta viljaa?

-- Niin luvataan.

-- No sitten. Mutta jos se _ei saa?_

-- Silloin kai käy, niinkuin te toivotte.

-- Minä toivon.

Nousin lähteäkseni.

-- Ja nyt minä menen ja vien ainakin omasta puolestani
elintarvelautakunnalle nämä evääni.

-- Syökää te vaan sapuskanne, mitkä olette saanut. Ei pisara meressä
tunnu. Ja jos Mannerheimin Amerikan vilja sattuisi olemaan samanlaista
takuusten takaista kuin se Tokoin Siperian vilja, ja teille tulisi
siellä Helsingissä tarvis, niin minä puhun vanhassa kotipuolessanne,
että samalla kuin itselleen varaavat jonkun tuttavan talon niittylatoon
vähän teitäkin varten. Ehkä ne varaa, kun koreasti puhun. -- Tuota,
että... mitä minun pitikään... niin, että minä vielä vähän siitä
Amerikan viljasta. Vaikka se tulisikin, niin se tulee liika myöhään
tähän meidän asiaamme. Kätköt jäivät penkomatta. Ne kun saivat pitää
sen nyt, niin pitävät sen vastakin. Nyt tiedetään, että se, jolla ei
ole maata, sillä ei myöskään ole leipää, vaan saa kuolla nälkään,
vaikka toisella olkoon. Talonpoika ei tässä maassa suurinkaan surmin,
ei nälkäsurminkaan avannut säkkinsä suuta _hyvällä_. Niin että sitä
pääasiaa se ei muuta se Amerikan vilja.

Hänkin oli noussut lähteäkseen. Pistettiin rauhankämmentä ja erottiin.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Hajamietteitä kapinaviikolta III (of 3)" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.