Title: Jean Christophe I - Sarastus
Author: Rolland, Romain
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Jean Christophe I - Sarastus" ***


JEAN-CHRISTOPHE I

Sarastus


Kirj.

ROMAIN ROLLAND



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1919.



I.


    "Kuink' auetessa usmain kosteoiden
    ja sankkain alkoi niiden puhki Päivän
    kuvastin ensin himmeästi kiiltää"...

                      _Dante_, Kiirastuli, XVII.

Virran pauhu kohoaa talon takaa sitä kohti. Sade on lyönyt ikkunaan
aamusta alkaen. Vesi valuu purosena ruutua pitkin, jonka yksi kulma on
rikkonainen. Kellertävän kalpea päivä sammuu. Huoneessa on lämmin ja
tympeä ilma.

Vastasyntynyt liikahtelee kehdossa. Vaikka vanhus on sisään tullessaan
jättänyt puukenkänsä oven pieleen, narisee permanto hänen astellessaan:
lapsi alkaa vikistä. Äiti kohotaikse sängystä ja kumartuu sitä
rauhoittamaan; isoisä sytyttää lampun, hapuillen epävarmasti hämärässä,
ettei pienokainen herätessään peljästyisi pimeää. Liekki valaisee
vanhan Jean-Michelin punertavaa naamaa, valkeaa ja karkeaa partaa,
jöröjä kasvonpiirteitä ja vilkkaita silmiä. Nyt tulee hän kehdon luo.
Hänen viittansa löyhkähtää märältä; hän laahustaa suuret, siniset
huopatossut jalassa. Louisa viittaa hänelle, ettei hänen pitäisi tulla
liian lähelle. Louisa on vaaleanverikkö, melkeinpä valkeatukkainen;
hänen piirteensä ovat rasittuneet ja riutuneet; hänen lauhkeat,
lammasmaiset kasvonsa ovat täynnä pisamia, hänen kalpeat ja paksut
huulensa eivät sulkeudu hyvin ja ne hymyilevät ylen arasti; hän
hyväilee silmin lastaan, -- kovin sinisin, kovin hämyisin silmin,
joiden terä on vain pieni piste, mutta jotka ovat sanomattoman hellät.

Lapsi herää ja itkee. Hänen hämärä katseensa pyörii sinne tänne
levottomana. Oi, mikä kauhistus! Pimeys, lampun rajusti käyvä valo,
kaaoksesta parhaiksi vapautuneen sielun outoja aistimuksia, ahdistava
ja humiseva yö ympärillä, pohjattomia varjoja, joiden syvyydestä
lentää aivan kuin sokaisevia heijastuksia, kirpeitä tuntuja, tuskaa,
haamuja: nuo valtavat olennot, jotka kumartuvat hänen ylitseen, nuo
silmät, jotka tunkeutuvat häneen, hänen lävitseen, joita hän ei
voi ymmärtää!... Hänellä ei ole voimaa huutaa; kauhu kahlii häntä
niin, että hän makaa liikkumatonna, silmät ja suu auki, läähättäen
nielustaan. Suuri, muodoton pää rypistyy surkeihin ja hullunkurisiin
irvistyksiin; kasvojen ja käsien hipiä on ruskea, vivahdellen
sinertävään; paikoin on siinä kellertäviä pilkkuja...

-- Hyvä isä, miten se on ruma! äännähti vanhus vakuutettuna.

Hän meni ja asetti lampun jälleen pöydälle.

Louisan kasvot olivat aivan kuin toria saaneen pienen tytön.
Jean-Michel katsoi häneen syrjäsilmällä ja naurahti.

-- Et suinkaan vaatine, että sanoisin häntä kauniiksi? Sitä et uskoisi
itsekään. Ja eihän se ole sinun vikasi. Nehän ovat kaikki pieninä
sellaisia.

Lapsi pääsi nyt tylsästä liikkumattomuuden tilasta, jossa lampun valo
ja vanhuksen katse oli häntä pitänyt. Se alkoi itkeä. Ehkäpä se tunsi
äidin silmissä vaistomaisesti jotain hyväilevää, joka neuvoi sitä
valittamaan. Louisa ojensi lasta kohti syli avoinna kätensä ja sanoi:

-- Nostakaa se minulle.

Ukko alkoi laverrella tavallisia periaatteitaan:

-- Ei saa antaa myöten lapsille, kun ne itkevät. Niiden pitää antaa
huutaa.

Mutta hän tuli kuitenkin kehdon luo, otti pienokaisen siitä ja
murahteli:

-- Minä en ole koskaan nähnyt näin rumaa lasta.

Louisa otti pienokaisen kuumeisen polttaviin käsiinsä ja painoi sen
poveaan vasten. Hän katseli sitä sekava ja autuaallinen hymy huulillaan:

-- Oi pikku raukkani, virkkoi hän aivan hämillään, miten sinä olet
ruma, ja miten minä rakastan sinua.

Jean-Michel kääntyi lieteen päin: kohenteli sitä jörön näköisenä; mutta
hymy ilmaisi kuitenkin, että vaikka kasvot olivat juhlallisuuteen
saakka nyrpeät, piili miehessä jotain muutakin. -- Hyvä, tyttöseni,
sanoi hän. Älä ole milläsikään, ennättäähän tuo muuttua. Ja mitä se
sitten oikeastaan tekee? Eihän häneltä vaaditakaan sen kummempaa kuin
että hänestä tulee kunnon mies.

Poika oli rauhoittunut tuntiessaan äidin lämpöisen ruumiin kosketuksen.
Hän imi niin, että kuului, ahnaasti ja läähättäen. Jean-Michel
heittäytyi mukavasti tuoliin istumaan ja toisti mahtipontisesti:

-- Ei ole mitään kauniimpaa kuin kunnon mies.

Hän vaikeni hetkisen ja aprikoi, eikö tuosta ajatuksesta voisi johtaa
muutakin puhuttavaa; mutta hän ei keksinyt mitään lisättävää, ja
vaiettuaan tuokion, jatkoi hän ärtyisällä äänellä:

-- Kuinka miehesi ei ole täällä?

-- Luultavasti hän on teatterissa, vastasi Louisa arasti. Siellä on
harjoitus.

-- Teatteri oli kiinni. Minä tulin juuri siitä ohitse. Se on vain hänen
tavallisia valheitaan.

-- Älkää nyt häntä aina moittiko! Minä käsitin kai väärin hänen
menonsa. Hän viipyy luultavasti antamassa tuntejaan.

-- Hänen pitäisi jo tähän aikaan olla kotona, vastasi ukko
tyytymättömänä. Hän epäröi tuokion ja kysyi sitten hiljaisemmalla
äänellä, hieman hämillään:

-- Onko hän sillä päällä... taas?...

-- Ei, isä, vastasi Louisa nopeasti.

Vanhus katsoi häneen; Louisa karttoi hänen katsettaan.

-- Se ei ole totta, sinä valehtelet minulle. Louisa itkeskeli hiljaa.

-- Taivaan Jumala! huudahti vanhus ja potkaisi uunia. Kohennusrauta
putosi rämisten permannolle. Äiti ja lapsi hätkähtivät peljästyksestä.

-- Isä, isä, älkää nyt, sanoi Louisa, se alkaa itkeä.

Lapsi oli hetkisen kahden vaiheilla, ruvetako huutamaan vai jatkaako
ateriaansa; mutta kun hän ei voinut tehdä molempia yhtaikaa, ryhtyi hän
jälleen aterioimaan.

Jean-Michel jatkoi hillitymmällä äänellä, jossa puuskahteli silloin
tällöin suuttumus:

-- Mitä minä olen tehnyt, että Jumala on antanut minulle tuollaisen
juopon pojan? Maksoiko vaivaa elää niinkuin minä olen elänyt,
puutteessa kaiken ikäni, saadakseni tämän. -- Mutta sinä, sinäkin, etkö
sinä osaa häntä hillitä? Sillä sehän on sinun tehtäväsi, hitto soi!
Pidättäisit häntä kotona!...

Louisa itki yhä katkerammin.

-- Älkää nyt toruko, minä olen jo niin onneton! Minä olen tehnyt
kaikki, mitä olen voinut. Jos tietäisitte, miten minä pelkään, kun olen
yksin! Minä olen aina kuulevinani hänen askeleensa portaissa. Ja minä
odotan, kunnes ovi aukeaa, ja ajattelen: Herra Jumala, minkälaisena
mahtaa hän nytkin ilmestyä... Kun sitä ajattelen, tulen aivan kipeäksi.

Nyyhkytykset täristivät häntä. Ukko tuli rauhattomaksi. Hän meni
Louisan luo, veti peiton jälleen hänen vavahteleville olkapäilleen ja
silitteli hänen päätään kömpelöllä kädellään.

-- No no, älähän pelkää, olenhan minä täällä. Pienokaisen vuoksi Louisa
hillitsi itsensä ja koetti hymyillä.

-- Tein väärin, kun puhuin teille tästä. Ukko pudisti päätään ja katsoi
häneen:

-- Tyttö rukkani, hänessä en antanut sinulle mitään hyvää lahjaa.

-- Se on minun oma vikani, vastasi Louisa. Hänen ei olisi pitänyt naida
minua. Hän katuu nyt sitä.

-- Ja mitä katumista siinä?

-- Tiedättehän sen itse. Olittehan tekin tyytymätön, kun minusta tuli
hänen vaimonsa.

-- Ei nyt enää puhuta siitä. Totta kyllä olin ensin siitä hiukan
pahoillani. Sellainen poika kuin hän, -- sen saatan rehellisesti sanoa,
ethän sinä siitä pahastu, -- poika, jota minä olin kasvattanut niin
suurella huolella, lahjakas musiikkimies, todellakin taiteilija, -- hän
olisi voinut tavoitella toisenmoisia naimakauppoja kuin sinua, jolla
ei ollut mitään, joka olit alempaa kansanluokkaa etkä ymmärtänyt itse
ammattiakaan. Että joku Krafft naisi tytön, joka ei ole musikaalinen,
sitä ei ollut tapahtunut sataan vuoteen! -- Mutta sinä tiedät hyvin,
etten ole ollut sinulle siitä vihainen ja että olen pitänyt sinusta
siitä asti kuin sinuun tutustuin. Ja mikä on tehty, on tehty, eikä auta
taakse katsominen: täytyy ainoastaan täyttää velvollisuutensa, täyttää
kunniallisesti.

Ukko kääntyi ja istahti jälleen, ja virkkoi sitten juhlallisesti,
niinkuin ainakin mietelmiään lausuessaan:

-- Pääasia elämässä on täyttää velvollisuutensa.

Hän odotti vastaväitteitä, sylkäisi tuleen; mutta kun ei enempää äiti
kuin lapsikaan inttäneet mitään, halusi hän jatkaa, -- ja vaikeni.



He eivät nyt puhuneet sanaakaan. Sekä Jean-Michel uunin ääressä että
Louisa, joka istui sängyssään, olivat vaipuneet suruisiin unelmiin.
Vanhus ajatteli kuitenkin katkerin mielin poikansa avioliittoa, vaikka
hän oli vakuuttanutkin toisin. Myöskin Louisa mietti sitä ja syytti
siitä itseään, vaikkei saattanut moittia itseään mistään.

Louisa oli ollut palvelijatar, kun hän kaikkien ja varsinkin omaksi
ihmeekseen meni naimisiin Melchior Krafftin, Jean-Michelin pojan
kanssa. Krafftit olivat varattomia, mutta heitä pidettiin arvossa
tuossa pienessä Rheinin rannalla olevassa kaupungissa, johon vanhus
oli lähes viisikymmentä vuotta sitten asettunut. He olivat olleet
musiikkimiehiä koko suku, ja kaikki maan muusikot Kölnistä Mannheimiin
saakka tunsivat heidät. Melchior oli viulunsoittaja _Hoftheaterissa_;
ja Jean-Michel oli ennen muinoin johtanut suurherttuan orkesteria;
Melchiorin avioliitto oli ollut vanhukselle ankara nöyryytys; hän oli
toivonut pojastaan suuria; hän oli tahtonut tehdä hänestä kuuluisan
miehen, sellaisen, joksi hänen itsensä ei ollut onnistunut päästä. Ja
silloin murskasi moinen oikku kaikki hänen unelmansa. Ensin hän siitä
raivostuikin ja sadatteli Melchioria ja Louisaa pahanpäiväisesti.
Mutta koska hän oli hyvä mies, antoi hän miniälleen anteeksi, kun oppi
hänet paremmin tuntemaan; ja hänessä heräsi Louisaa kohtaan isällinen
hellyyskin, jota hän kuitenkin ilmaisi enimmäkseen vain äkäilyllä.
Kukaan ei voinut ymmärtää, mikä oli saanut Melchiorin menemään
tällaisiin naimisiin, -- kaikkein vähimmin Melchior itse. Siihen ei
ollut varmaankaan syynä Louisan kauneus. Hänessä ei ollut mitään
viehättävää: hän oli pienikokoinen, kalpeahko ja hintelä; omituinen
vastakohta Melchiorille ja hänen isälleen, jotka kumpikin olivat pitkiä
ja hartiakkaita miehiä, oikeita jättiläisiä, joilla oli punainen naama
ja vankat nyrkit, hyvä ruokahalu, janoinen kurkku ja suuri taipumus
nauruun ja mekastamiseen. Näytti kuin olisi heidän läsnäolonsa voinut
hänet suorastaan musertaa; häntä tuskin huomasi heidän seurassaan, ja
hän itse koettikin painua silloin ikäänkuin näkymättömiin. Jos Melchior
olisi ollut hellätunteinen mies, olisi saattanut luulla, että hän oli
pitänyt Louisan kilttiä luonnetta kaikkia muita avuja parempana; mutta
hän oli niin turhamainen kuin suinkin olla saattaa. Avioliitto tuntui
olevan pelkästään kuin jonkin järjettömän vedonlyönnin tulos, sillä
kuinka olisi muuten hänenlaisensa poika, joka oli aika kaunis ja tiesi
hyvin kauneutensa, joka oli ylen turhamainen ja lisäksi melkoisen
lahjakaskin ja saattoi siis toivoa rikasta naimakauppaa, -- sillä
olisipa hän voinut ehkä, kuten kerskui, saada jonkun porvarillisen
oppilaansa pään pyörälle, -- kuinka olisi hän muuten yhtäkkiä valinnut
vaimokseen köyhän kansannaisen, joka ei ollut saanut kasvatusta eikä
ollut kauniskaan eikä edes omasta puolestaan Melchioria lähennellyt?

Mutta Melchior oli noita miehiä, jotka tekevät aina päinvastoin kuin
heiltä odotetaan tai Kuin he itsekään itseltään edottavat. Eivät
siitä syystä, etteivät saisi varoituksia, -- "varattu mies on kahden
veroinen", sanoo sananparsi... -- He väittävät, ettei heitä koskaan
voida pettää ja että he ohjaavat aluksensa erehtymättä määrättyyn
satamaan. Mutta he eivät ota huomioon omaa itseään; sillä he eivät
itseään tunne. Jollakin tyhjällä hetkellään, ja ne ovat heille
tavallisia, hellittävät he peräsimen kädestään; ja tapahtumilla
on, kun ne jätetään oman onnensa nojaan, pahanilkinen halu ryhtyä
juonittelemaan isäntäänsä vastaan. Perämiehen unohtama alus puskee
suoraan kariin; ja ovela Melchior nai kyökkipiian. Eikä hän kuitenkaan
ollut humalassa ja erikoisesti järjiltään sinä päivänä, jolloin hän
sitoutui elämään kaiken ikänsä Louisan kanssa; eikä hän noudattanut
silloin myöskään mitään intohimoista oikkua: kaukana siitä. Mutta
ehkäpä meissä löytyy vielä muitakin voimia kuin äly ja sydän, toisiakin
kuin aistit, -- salaperäisiä voimia, jotka anastavat käskyvallan juuri
niillä tyhjän-hetkillä, jolloin muut voimat vaipuvat uneen; ehkäpä
juuri nuo voimat kohtasivat Melchioria tytön sinertävistä silmistä, kun
ne katsoivat häneen arasti eräänä iltana, jolloin hän oli kohdannut
Louisan virran rannalla ja istahtanut hänen viereensä kaislikkoon, --
tietämättä itsekään, miksi, -- antaakseen hänelle iäksi kätensä.

Tuskin oli Melchior päässyt naimisiin, niin näytti hän joutuneen aivan
epätoivoon teostaan; eikä hän suinkaan salannut tätä Louisa-paralta,
joka nyt pyyteli häneltä kovin nöyränä anteeksi. Melchior ei ollut
paha, ja hän antoi mielellään anteeksi; mutta hetken päästä sai
katumus hänet jälleen valtaansa, varsinkin ystäviensä parissa tai
rikkaiden naisoppilaiden seurassa, jotka olivat nyt häntä kohtaan
vallan halveksuvia ja joiden käsi ei enää laisinkaan vavissut hänen
kosketuksestaan, kun hän oikaisi heidän sormiensa asentoa näppäimillä.
Hän tuli silloin kotiin aina synkän näköisenä, ja Louisa huomasi
ahdistus sydämessään ensi silmäyksellä hänen kasvoillaan nuo samaiset
moitteet; tai jäi Melchior matkalla kapakoihin ja ammensi sieltä
tyytyväisyyttä omaan itseensä ja anteeksiantoa muille. Sellaisina
iltoina hän palasi kotiin nauraa kajahutellen, mutta se nauru oli
Louisasta vieläkin surullisempaa kuin muiden päivien sala-ajatukset
ja mykkä kauna. Louisa tunsi olevansa jollakin tavoin vastuunalainen
näistä mielettömyyden puuskista, jotka hävittivät joka kerta paitsi
kodin vähiä varoja myöskin hänen miehensä älyn heikkoja tähteitä.
Melchior vaipui päivä päivältä syvemmälle. Siinä iässä, jolloin
hänen olisi pitänyt tehdä lepäämättä työtä keskinkertaisia lahjojaan
kehittääkseen, antoi hän itsensä luisua alas pitkin kaltevaa pintaa; ja
muut anastivat hänen paikkansa.

Mutta mitä huoli siitä tuo tuntematon voima, joka oli vienyt hänet
pellavahapsisen palvelijattaren yhteyteen? Melchior oli täyttänyt
tehtävänsä; ja pikku Jean-Christophe oli päässyt astumaan sen maan
kamaralle, johon hänen kohtalonsa häntä vaati.



Oli jo aivan pimeä. Louisan ääni herätti vanhan Jean-Michelin
tylsyydestä, johon hän oli vaipunut mietiskellessään uunin ääressä
nykyisiä ja menneitä surujaan.

-- Isä, mahtaa olla jo myöhä, virkkoi nuori miniä ystävällisesti.
Teidän täytyy lähteä kotiinne, teillä on sinne pitkä matka.

-- Minä odotan Melchioria, vastasi vanhus.

-- Ei, ei, ukki, minusta olisi parempi, ettette olisi täällä.

-- Miksikä niin?

Vanhus kohotti päätään ja katsoi Louisaa tarkkaavasti. Miniä ei
vastannut. Vanhus jatkoi:

-- Sinä pelkäät, sinä et tahdo, että minä hänet tapaisin?

-- No, niin se on: se vaan yhä pilaisi asiaa: te suuttuisitte; ja sitä
en tahdo. Menkää nyt vain!

Vanhus huokaisi, nousi ylös ja sanoi:

-- Olkoon sitten niin.

Hän tuli Louisan luo, hänen karkea partansa hipaisi Louisan poskea; hän
kysyi, eikö Louisa tarvinnut jotain, käänsi sitten lampun sammuksiin
ja lähti pois töytäten tuoleihin pimeässä huoneessa. Mutta tuskin ehti
hän porraskäytävään, niin hän ajatteli, että poika tulisi varmaankin
juovuksissa kotiin; ja hän pysähtyi nyt joka askelmalla; hän kuvitteli
mielessään tuhansia vaaroja, joita voisi sattua, jos hän antaisi
Melchiorin mennä yksin sisään...

Sängyssä, äidin vieressä alkoi lapsi jälleen liikahdella. Jokin
tuntematon kipu kohosi sen olemuksen syvyydestä. Hän nousi
vaistomaisesti sitä vastaan. Hän vääntelehti, hän puristi pikku
nyrkkejään ja rypisteli kulmiaan. Kipu kasvoi kasvamistaan, varmana
voimastaan. Hän ei tiennyt, mitä se oli ja mitä se aikoi. Se tuntui
hänestä äärettömältä, suorastaan loppumattomalta. Hän alkoi surkeasti
vaikeroida. Hänen äitinsä hellät kädet hyväilivät häntä. Silloin kipu
tuntui vähemmän kirpeältä. Mutta hän itki yhä edelleen; sillä hän
tunsi sen yhä itsessään, yhä sisällään. -- Kärsivä mies voi lievittää
vaivaansa, tietämällä, mistä se johtuu; ajatuksellaan supistaa hän
sen määrättyyn ruumiinsa kohtaan, joka voidaan parantaa, tarpeen
tullen vaikkapa irroittaa pois; hän määrittelee pahan ääriviivat,
eroittaa sen itsestään. -- Lapsella ei ole tätä petoksen apua. Hänen
ensimäinen kohtauksensa tuskan kanssa on traagillisempaa ja totisempaa.
Kuten, lapsen oma olemuskin, näyttää tuska siitä rajattomalta; hän
tuntee sen asettuneen rintaansa, sijoittuneen sydämeensä, valtiaaksi
koko ruumiiseensa. Siitä ei pääse mihinkään: kipu ei lähde matkaansa
ennenkuin on kaluttavansa kalunnut.

Äiti painaa lasta ruumistaan vastaan soperrellen helliä sanoja:

"Nyt on hyvä, nyt on hyvä, ei nyt itketä enää, piskuiseni,
kullannuppuseni"... Lapsi jatkaa yhä vain, puuskittain vaikerrustaan.
Luulisi, että tuo surkea ja tiedoton ja muodoton olento aavistaisi koko
vaivojen elämän, joka on hänelle valmistettu. Eikä mikään sitä voi
rauhoittaa...

Pyhän Martin kellot lauloivat yössä. Niiden ääni oli matala ja syvä.
Sade-kosteassa ilmassa se kulki kuin pehmein askelin sammalilla.
Lapsi vaikeni keskellä nyyhkytystä. Tuo ihmeellinen sävel virtasi
hellästi häneen, niinkuin maito. Yö kirkastui, ilma oli lempeä ja
lämmin. Kipu haipui pois, sydäntä alkoi naurattaa; ja hän solahti uneen
huolettomasti huokaisten.

Kolme kirkonkelloa soitti edelleen rauhallisesti huomista juhlaa.
Myöskin Louisa uneksi kuunnellen niiden ääntä: entisiä onnettomuuksia,
ja mitä tuosta pienestä, joka nukkui hänen vieressään, kerran tulisi.
Tuntikausia oli hän maannut vuoteessa, uupuneena ja ruumis pakotuksen
murtamana. Hänen käsiään ja jäseniään poltti, raskas höyhenpeite
vaivasi häntä, ja tuntui kuin olisi pimeys häntä rusentanut ja
tukehuttanut; mutta hän ei tohtinut liikahtaa. Hän katseli lasta; eikä
pimeyskään estänyt häntä sielussaan näkemästä sen ryppyisiä kasvoja.
Uni sai hänet valtaansa, kuumeiset kuvat kiersivät hänen aivoissaan.
Hän oli kuulevinaan Melchiorin avaavan oven, ja hänen sydämensä
säpsähti peljästyksestä. Joskus kohosi virran kohina äänekkäämpänä
hiljaisuudessa, aivan kuin villipedon murina. Ikkunaruudut rämisivät
vielä pari kertaa sateen sormien naputuksesta. Kellot lauloivat yhä
hiljaisemmin, ja viimein niiden ääni haipui; ja Louisa nukahti lapsensa
viereen.

Sillaikaa odotti vanha Jean-Michel yhä ulkona talon ovella, sateessa
väristen, parta tihkusta kosteana. Hän odotti surkean poikansa
kotiin tuloa; sillä hänen aivonsa, jotka eivät koskaan levänneet,
sommittelivat hänelle yhä uusia synkkiä tapauksia, joita juopumuksesta
saattaisi seurata; ja vaikka hän ei niitä oikein uskonutkaan, ei hän
olisi voinut ummistaa silmäänsä tänä yönä, jos hän olisi poistunut
näkemättä poikansa kotiin palaamista. Kirkonkellojen laulu teki hänen
mielensä surulliseksi; sillä hän muisti pettyneet toiveensa. Hän
ajatteli, miksi hän seisoi siellä kadulla, tähän aikaan vuorokaudesta;
ja hän itki häpeästä.



Päivien laaja virta vierii verkalleen eteenpäin. Alinomaa samanlaisina
nousevat ja laskevat päivät ja yöt, aivan kuin valtameren vuoksi ja
luode. Viikot ja kuukaudet juoksevat ohitse ja alkavat alusta. Ja
päivien jaksot ovat kuin yhtä ainoaa päivää.

Ääretöntä, mykkää päivää, jota varjon ja valon tahti jakaa osiin, ja
tuon tajuttomuuden tilassa kehdossa makaavan olennon elämän rytmi, --
hänen ehdottomasti täytettävät vaatimuksensa, tuskalliset tai iloiset,
niin säännölliset, että itse päivä ja yö, jotka niitä vaatimuksia
tuovat, tuntuvat olevan niiden ohjattavia.

Elämän heiluri liikkuu raskaasti. Koko olemus sulautuu veren hiljaiseen
sykintään. Kaikki muu on ainoastaan unta, unen katkelmia, muodottomia
ja sekavia, atoomien sattumallista tanssia, huimaavaa pyörrettä,
joka vilahtaa ohitse, naurattaa tai kauhistaa. Huutoja, liikkuvia
varjoja, irvistäviä hahmoja, tuskia, kauhun hetkiä, naurua, unelmia,
unta... -- Kaikki on pelkästään unta, sekä päivä että yö... -- Ja
keskeltä tätä kaaosta valo ystävällisistä silmistä, jotka hänelle
hymyilevät, ilon virta, joka leviää hänen ruumiiseensa äidin ruumiista,
hänen maitoa paisuvasta rinnastaan, -- ja lisäksi hänessä itsessään
löytyvä voima, suunnaton ja tiedoton, joka yhä lisääntyy; pauhaava
valtameri, joka ponnisteleikse tuon pienen lapsenruumiin vankilassa.
Ken voisi selitellä hänen sieluaan, näkisi siellä puolittain varjoihin
kietouneita maailmoita, tähtisumuja, jotka järjestyvät, kaikkeuksia,
jotka muodostuvat. Hänen olemuksellaan ei ole rajoja. Hän on kaikki,
mitä on olemassa...



Kuukaudet menevät... Muiston saaret alkavat kohota näkyviin elämän
virrasta. Ensin ovat ne pieniä, kaukaisia luotoja, kallioita, joiden
huippu kohoaa hiukan veden pinnan yläpuolelle. Niiden ympärillä ja
takana leviää yhä sarastavan päivän puolihämärässä suuri, rauhallinen
veden kalvo. Sitten ilmestyy uusia saaria, joita aurinko kultaa.

Niin kohoilee sielun syvyydestä eräänlaisia muotoja, eräitä omituisen
selviä näkyjä. Päättömän päivän keskuudessa, joka alkaa yhä uudestaan
aina samanlaisena, heilahdellen edestakaisin yksitoikkoisesti ja
valtavana, alkaa piirtyä näkyviin päivien kiertokulku, noiden päivien,
jotka antavat toisilleen kätensä ja näyttävät eri muotojaan, toiset
hymyileviä, toiset surullisia. Mutta tuon ketjun renkaat katkeavat
alinomaa, ja muistot yhtyvät umpeen viikkojen ja kuukausien pään
päällä...

Virta... Kellot... Niin kauas kuin lapsi muistaa, -- loitoimpiin
aikoihin, hänen elämänsä jok'ainoalla hetkellä, -- aina laulaa niiden
syvä ja tuttava ääni...

On yö, -- hän on puoleksi unessa: -- Kalpea valo kuultaa
ikkunaruudusta... Virta kohisee. Valtavana nousee sen ääni pimeydestä;
se hallitsee kaikkia eläviä. Milloin hyväilee se heidän unelmiaan, ja
tuntuu raukenevan kuin hekin uneen, sorisuttaen laineitaan, milloin
se vihastuu, se karjuu kuin raivostunut peto, joka tahtoo purra. Sen
äännähtely tulee nyt hiljaiseksi: nyt se on kuvaamattoman suloista
kuiskausta, hopeista helinää, kuin kirkkaita kelloja, ikäänkuin lasten
hilpeätä naurua, helliä lauluääniä, tanssivia säveleitä. Suurta
äidillistä ääntä, joka ei koskaan nuku! Se liekuttelee uneen lasta,
aivan kuin se on vuosisatoja liekutellut sukupolvia häntä ennen,
syntymästä kuolemaan saakka; se tunkeutuu hänen ajatuksiinsa, se syöpyy
hänen uniinsa, se kietoo hänet herkimpien sopusointujen vaippaan, joka
verhoaa häntä vielä silloinkin, kun hän makaa pienessä uneksivassa
kalmistossa Rhein-virran huuhtelemalla rannalla...

Kellot... Nyt on aamun sarastus! Ne vastaavat toisilleen, valitellen,
hieman surumielisinä, ystävällisesti, rauhallisina. Niiden verkkaisissa
sävelissä kohoavat unten liitelevät parvet, koko menneisyyden unten,
kaikki kadonneiden olentojen halut, toiveet, kaipuut, olentojen,
joita lapsi ei ole tuntenut, mutta jotka kuitenkin olivat yhtä juuri
hänen kanssaan, koska hän oli heissä ja koska he elävät hänessä.
Vuosisataiset muistot värähtelevät noissa sävelissä. Niin paljon
murheita, niin monia ilon juhlia! -- Ja kun kamarin perukasta ne
kuulee, on näkevinään liitävän ohitse keveässä ilmassa kauniita,
sointuvia aaltoja, näkevinään vapaita lintuja lennossaan ja tuulen
lämpöisen lauhkean henkäisyn. Kaista sinistä taivasta hymyilee
ikkunaruudusta. Pieni auringonsäde vilahtaa kehtoon uutimien raosta.
Tuttu pikku maailma lapsen silmissä, kaikki, minkä hän joka aamu näkee
vuoteestaan herätessään, kaikki se, jota hän parhaillaan suurella
vaivalla alkaa tuntea ja jolle hän ryhtyy antamaan nimiä, voidakseen
sitä hallita, -- koko tämä hänen kuningaskuntansa, se valkenee.
Tuossa on pöytä, jonka ääressä syödään, tuossa vaatekomero, johon hän
leikkiessään piiloutuu, vinoruutuinen kivipermanto, jolla hän ryömii,
ja seinäin tapetit, joiden irvistykset kertovat hänelle hullunkurisia
ja kauheita tarinoita, ja seinäkello, joka pakinoi hänelle ontuvia
sanoja, joita hän yksin saattaa ymmärtää. Miten monenlaista siellä
kamarissa onkaan! Hän ei tunnekaan sen kaikkia esineitä. Joka päivä hän
lähtee uusille tutkimusretkille tässä kaikkeudessa, joka on yksinomaan
hänen: -- kaikki on hänen. -- Mikään ei ole yhdentekevää, kaikella on
arvonsa, ihmisellä ja kärpäsellä; kaikki elävät, yhtä hyvin kissa, tuli
ja pöytä kuin tomuhiukkasetkin, jotka väreilevät auringonpaisteessa.
Kamari on kokonainen maa; päivä on koko elämä. Kuinka pitää hänen
sopeutua tällaiseen valtavan suureen tilaan? Maailma on niin avara!
Siihen eksyy. Ja kaikki olennot, liikkeet, viittaukset, äänet, nehän
sieppaavat hänet mukaansa alinomaiseen pyörteeseensä... Hän väsyy,
hänen silmänsä sulkeutuvat, hän nukahtaa. Suloiseen, syvään uneen,
joka anastaa yhtäkkiä hänet valtaansa, milloin vain ja missä tahansa,
äitinsä polvella, pöydän alla, jonne hän niin mielellään ryömii
piiloon!... Tämä on hyvää. Hänellä on mukavaa...

Ne ensimäiset päivät suhisevat hänen sielussaan kuin lainehtiva
viljapelto tai kuin metsä, jonka läpi tuuli tunkee ja jonka ylitse
pilvien suuret varjot vaeltavat...



Varjot pakenevat, aurinko pilkahtaa metsään. Christophe alkaa löytää
polkunsa päivien sokkeloissa.

Aamu... Hänen vanhempansa nukkuvat. Hän on pienessä vuoteessaan, makaa
seljällään. Hän tähystelee valoviiruja, jotka tanssivat laipiossa.
Se on hirveän hauskaa ajanviettoa. Yhtäkkiä hän nauraa ääneensä,
tuollaista viatonta lapsen naurua, joka tuntuu kuuntelijan sydämestä
niin hyvältä. Hänen äitinsä kumarraikse hänen puoleensa ja sanoo:
"Mikä sinulla on, pikku veitikka?" Silloin nauraa hän kahta uhemmin,
ja ehkäpä hän tahtoo nauraa tahallaankin, nyt, kun hänellä on yleisöä.
Äiti tekeytyy totisen näköiseksi ja panee sormen huulilleen, ettei
hänen pitäisi herättää isää; mutta äiti ei voi estää väsyneitä silmiään
hymyilemästä. He supattelevat yhdessä... Yhtäkkiä isän kiukkuinen
ärähdys. He hätkähtävät kumpikin. Äiti käännähtää nopeasti selin, aivan
kuin pahanteossa kiinni saatu tyttö, hän on nukkuvinaan. Christophe
painaikse vuoteensa pohjaan ja pidättää hengitystään... Haudan
hiljaisuus.

Jonkun tuokion päästä pistäysi pieni pää jälleen näkyviin piilosta
hurstin alta. Katolla tuuliviiri vinkuu. Räystäsränni tiputtelee.
Aamukellojen soitto kalahtelee. Kun tuuli puhuu idästä, vastaavat
toisten kellojen äänet hyvin kaukaa hänestä, virran toisella rannalla
olevista kylistä. Varpusparvi, joka on kokoontunut muratin peittämän
seinän viereen, pitää kiivasta räiskettä, josta kuuluu erikoisesti
kolme, neljä ääntä, aina samanlaisina ja muita kirkuvampina, kuten
joidenkuiden huudot leikkivästä lapsiparvesta. Kyyhkynen kuhertelee
savupiipun reunalla. Lapsi antaa noiden äänten tuuditella itseään, kuin
kehtolaulun. Hän hyräilee itsekseen, ensin aivan hiljaa, sitten yhä
kovemmin, viimein ihan kovasti, kunnes isän raivostunut ääni huutaa:
"Eikö tuo aasi nyt osaa olla hiljaa! Odotapas, kun tulen ja vedän
korvistasi." Silloin poika painautuu jälleen piiloon peitteihinsä, eikä
tiedä, nauraako vai itkeä. Hän on peloissaan ja nöyryytetty; mutta
samalla pälkähtää mieleen aasi, johon häntä on verrattu, ja se saa
hänet purskahtamaan nauruun. Ja peiton alla hän matkii hinkuvaa aasia.
Silloin hän saa selkäänsä. Hän vuodattaa kaikki kyyneleet, mitä hänestä
lähtee. Mitä hän on tehnyt? Hänen tekee niin mieli nauraa, tekee mieli
liikuskella! Ja häntä kielletään hievahtamastakin. Mitenkä he mahtavat
voida aina tuolla tavoin nukkua? Milloinka tästä saa nousta ylös?...

Eräänä päivänä ei hän jaksa enää sitä kestää. Hän kuuli kadulta jotakin
kummallista, jonkin kissan äänen, koiran äänen. Hän pujahtaa ylös
vuoteestaan ja hänen pienet paljaat jalkansa tepsuttavat horjahdellen
kivipermantoa; hän tahtoo mennä alas portaita näkemään; mutta ovi on
kiinni. Hän nousee tuolille sitä avatakseen: koko laitos luhistuu
maahan, hän kolauttaa itsensä pahoin, häneltä pääsee parku; ja kaupan
päällisiksi häntä vielä mukitetaan. Aina häntä vain mukitetaan...



Hän on ukin kanssa kirkossa. Hänellä on ikävä. Hänellä ei ole yhtään
mukava olla. Häntä kielletään liikkumasta, ja ihmiset puhuvat yhtaikaa
sanoja, joita hän ei ymmärrä, ja ovat sitten taas yhtaikaa vaiti. He
ovat kaikki juhlallisen ja jörön näköisiä. Sellaisia he eivät suinkaan
ole tavallisesti. Hän katselee heitä aristuen. Liina-muori, naapurin
vaimo, joka istuu hänen vieressään, näyttää nyt häijyltä. Joskus ei
poika itse ole tuntea entiseksi edes ukkiakaan; häntä hiukan peloittaa.
Sitten hän tottuu siihen ja koettaa huvittaa itseään kaikilla
keinoilla, mitä keksii. Hän heiluttaa ruumistaan edestakaisin, vääntää
kaulaansa kieroon ja tirkistelee kattoon, hän irvistelee, nykii isää
takin helmasta, tutkiskelee tuolinsa olkista istuinta, koettaa tehdä
siihen sormillaan reikää, kuuntelee lintujen ääniä, ja haukottelee
niin, että leuat ovat mennä sijoiltaan.

Yhtäkkiä kuin purkautuva kosken putous ääniä: urut soivat. Väristys
kulkee pitkin hänen selkärankaansa. Hän kääntyy ja kuuntelee leuka
tuolin selustaa vasten, ja on aivan kiltti. Hän ei ymmärrä mitään
tuosta pauhusta, eikä tiedä, mitä se merkitsee: se häikäisee, se
kieppuu pyörteenä, siitä ei voi mitään eroittaa. Mutta se on niin
hyvää. Ei tunnukaan enää, että on istunut tunnin tuolilla, joka koskee,
ikävässä ja vanhassa talossa. Tuntuu kuin leijuisi ilmassa, aivan
kuin lintu; ja kun säveltulva hyökkää läpi kirkon sen päästä toiseen,
täyttäen katto-holvit, ponnahtaen seinästä seinään, niin ne tempaavat
mukaansa ja lennättävät nuolen nopeudella, tuonne, tänne: ei muuta kuin
antaa viedä itseään. On vapaa, on niin onnellinen, aurinko paistaa...
Hän nukahtaa hiljalleen.

Ukki on häneen tyytymätön. Hän on tuhma kirkossa.



Hän on kotona, istuu maassa pitäen jalkojaan käsissään. Hän on
juuri päättänyt, että olkimatto on venhe ja permanto joki. Jos hän
lähtisi pois matolta, niin hän varmaan hukkuisi. Häntä kummastuttaa
ja harmittaakin, etteivät toiset ota sitä huomioonsa kulkiessaan
edestakaisin kamarissa. Hän pysäyttää äidin tarttuen häntä hameen
helmaan: "Etkö näe, tuo on vettä! Täytyy mennä siltaa myöten." --
Sillan taasen muodostavat eräät juovat punertavain kiviliuskain
välissä. -- Äiti menee vain edelleen välittämättä häntä kuunnella. Hän
loukkautuu, samoin kuin kirjailija, joka näkee yleisön juttelevan, kun
hänen näytelmäänsä esitetään.

Hetkisen päästä ei hän sitä enää muistakaan. Permanto ei ole enää
meri. Hän makaa nyt pitkin pituuttaan, nojaten leukaansa kiveen ja
hyräillen omia sepittämiään säveleitä ja imien totisena peukaloaan ja
valuttaen vettä suustaan. Hän on syventynyt aprikoimaan erästä rakoa
permantokivien välissä. Kiviliuskain kuviot vääntelevät kasvojaan aivan
kuin ihmiset. Tuskin huomattava rako suurenee, se laajenee laaksoksi;
sen ympärillä on vuoria. Tuhatjalkainen liikkuu siinä; se on iso kuin
elefantti. Vaikka ukkonen jyrähtäisi, lapsi ei sitä kuulisi.

Kukaan ei oleksi hänen kanssaan eikä hän ketään tarvitse. Hän viihtyy
omine mattovenheineen ja luolineen, joissa kummalliset eläimet asuvat.
Hänen oma ruumiinsa riittää hänelle seuraksi. Minkälainen ajanratto se
onkaan! Hän kuluttaa tunteja katsellen kynsiään ja nauraa kajahutellen.
Niillä on kaikilla erinäköiset naamat, ja ne ovat ihmisten näköisiä,
joita hän tuntee. Hän pakisuttaa ja tanssittaa niitä keskenään, tai
antaa niiden tapella. -- Entä muu ruumis sitten!... Hän tutkii edelleen
kaikkea tuota omaisuuttaan. Mikä määrä ihmeellisiä asioita! Niissä on
aivan hämmästyttäviä. Hän tarkastelee niitä uteliaasti.

Joskus hänet yllätettiin siinä, ja silloin häntä mukitettiin pahasti.



Eräinä päivinä pujahtaa hän ulos, käyttäen tilaisuutta, jolloin äiti
kääntyy selin. Ensimäiset kerrat juostaan hänen perästään ja saadaan
hänet kiinni. Sitten totutaan antamaan hänen mennä yksin, kun hän
ei vain mene liian etäälle. Talo on kaupungin reunassa; pellot ja
niityt alkavat heti talon vierestä. Niin kauan kuin hänet voidaan
nähdä ikkunoista, kävelee hän pysähtymättä, lyhyin, mahtavin askelin
ja hypähtäen silloin tällöin toisella jalallaan. Mutta kun hän on
tullut tien mutkan ohitse ja kun pensaat kätkevät hänet kaikkien
katseilta, muuttaa hän yhtäkkiä käyntitapaansa. Ensin hän pysähtyy
ja pistää sormen suuhunsa, päättääkseen, minkä tarinan hän tänään
kertoo itselleen; sillä hän on täynnänsä tarinoita. Ne ovat kyllä
toistensa kaltaisia ja jokainen niistä mahtuisi pariin, kolmeen riviin.
Hän valitsee niistä. Tavallisesti ottaa hän entisen, milloin siltä
kohdalta, johon se häneltä edellisenä päivänä jäi, millein alusta
alkaen, toisinnoilla muutellen; mutta aivan vähäpätöinen seikka, joku
sattumalta kuultu sana riittää suuntaamaan hänen ajatuksensa uudelle
tolalle.

Ja sattuma oli kovin rikas uutuuksista. Kukaan ei voi aavistaa, mitä
saattoi kehittää tavallisesta puupalasesta tai katkenneesta oksasta,
jollaisia aina löytää pensasaitain varsilta. (Ja jos ei löydä, niin
voihan oksan katkaista.) Sellainen oli oikea taikasauva. Jos se
oli pitkä ja suora, muuttui se keihääksi tai ehkäpä miekaksi; sitä
tarvitsi vain huiskauttaa, ja sotajoukot marssivat esiin. Christophe
oli kenraali, hän marssi niiden etunenässä, hän näytti heille urheaa
esimerkkiä valloittaen väkirynnäköllä penkereitä. Jos oksa oli notkea,
muuttui se ruoskaksi. Christophe hyppäsi ratsun selkään, laski laukkaa
yli kuilujen. Joskus hevonen kompastui ja ratsastaja löysi itsensä
ojan pohjasta ja katseli nolona likaisia sormiaan ja repeytyneitä
housunpolviaan. Jos sauva jälleen oli pieni, rupesi Christophe
orkesterin johtajaksi; hän oli samalla johtaja ja orkesteri; hän
heilutti tahtipuikkoa ja lauloi; ja lopuksi hän kumarsi pehkoille,
joiden pieniä, vihreitä päitä tuuli taivutteli.

Hän oli myöskin noita. Hän marssi pitkin askelin niittyä, katseli
taivaaseen ja heilutti käsiään. Hän komenteli pilviä, hän tahtoi,
että ne menisivät oikealle. Mutta ne menivät vasemmalle. Silloin hän
niitä toruskeli julmasti ja toisti käskynsä. Hän tirkisteli niitä
silmät sirrallaan ja sydän sykki kiivaasti hänen odottaessaan, eikö
edes jokin pieni pilven-hiutale tottelisi häntä; mutta ne menivät yhä
vain rauhallisesti vasemmalle. Silloin hän polkaisi jalkaa, uhkaili
heitä sauvallaan ja komensi heitä vihoissaan heti paikalla menemään
vasemmalle: ja, kas vain, tällä kertaa ne häntä tottelivat. Hän oli
onnellinen ja ylpeä voimastaan. Hän kosketteli kukkia vaatien niitä
muuttumaan kultaisiksi vaunuiksi, kuten hänelle oli kerrottu saduissa
tapahtuvan; ja vaikka niin ei koskaan käynytkään, oli hän kuitenkin
vakuutettu, että niin kävisi, kun hän vaan malttaisi odottaa. Hän
haki käsiinsä heinäsirkan tehdäkseen siitä hevosen: hän asetti hiljaa
sauvansa sen selkään ja virkkoi taikalauseen. Hyönteinen hyppäsi
tiehensä: Christophe tukki siltä tien. Jonkun hetken päästä makasi
hän maassa vatsallaan sen ääressä ja tarkasteli sitä. Noidan osa oli
unohdettu, ja hän huvitteli nyt itseään kääntämällä sirkka-parkaa
seljälleen ja nauroi kohti kurkkua sen kummallisille ruumiinliikkeille.

Hän keksi myöskin sitoa taikasauvaansa vanhan nuoranpätkän, ja nyt
heitteli hän sitä vakavana jokeen, odottaen kalan tulevan nykimään.
Kyllä hän tiesi, ettei kalojen ole tapa tulla nielemään koukkua,
jossa ei ole syöttiä; mutta hän ajatteli, että ne kerran kuitenkin,
hänen vuoksensa voisivat tehdä poikkeuksen säännöstä; ja hänen vahva
luottamuksensa kasvoi niin suureksi, että hän onki piiskalla kadulla
tie-rummun kivien raosta. Hän veti silloin tällöin piiskansa ylös,
kuvitellen järkytettynä, että siima oli tosiaan tällä kertaa raskaampi
ja että hän nostaisi sieltä aarteen, aivan kuin eräässä ukin kertomassa
sadussa tapahtui...

Keskellä kaikkia näitä leikkejä tuli hänelle vähän väliä omituisia
unen ja täydellisen unohtumisen hetkiä. Kaikki ympärillä oleva katosi
silloin kokonaan, hän ei tiennyt, mitä hän silloin teki, hän ei
muistanut silloin edes itseäänkään. Moinen tuli hänelle aivan yhtäkkiä.
Kulkiessaan ulkona tai noustessaan portaita aukeni hänessä yhtäkkiä
sellainen tyhjiö. Hän ei näyttänyt silloin ajattelevan kerrassaan
mitään. Mutta kun hän selvisi jälleen tietoihinsa, niin hänen päätänsä
pyörrytti, seistessään siinä samalla paikalla, pimeillä portailla. Oli
kuin hän olisi elänyt kokonaisen elämän, -- muutaman porrasaskelman
matkalla.



Isoisä otti hänet usein mukaansa iltakävelylle. Poikanen tepsutteli
hänen vieressään pitäen hänen kädestään kiinni. He kulkivat pitkin
tietä, poikki kynnettyjen peltojen, joista nousi miellyttävä ja
voimakas mullan tuoksu. Heinäsirkat sirisivät. Mahdottoman isot
varikset näkivät tien keskellä seistessään heidän kaukaa tulevan ja
lentää kannustivat matkaansa heidän lähestyessään.

Isoisä alkoi ryiskellä; Christophe tiesi hyvin, mitä tämä merkitsi.
Vanhuksella oli taas palava halu kertoa hänelle jokin tarina; mutta
hän tahtoi, että poikasen itsensä oli pyydettävä häntä kertomaan.
Christophe ei jättänytkään sitä tekemättä. He tulivat keskenään
hyvin toimeen. Vanhus piti suunnattomasti poikansa pojasta; ja hän
oli kovin tyytyväinen, kun sai itselleen Christophesta kiitollisen
kuuntelijan. Vanhus jutteli; mielellään pikku tapauksia elämästään ja
kertomuksia muinaisista ja nykyaikaisista suurista miehistä. Hänen
äänensä tuli silloin mahtipontiseksi ja liikutetuksi; hän vapisi
lapsellisesta ilosta, jota hän koetti salata. Huomasi, että hän
kuunteli hurmautuneena omia sanojaan. Kovaksi onneksi ei hän löytänyt
koskaan sanoja, kun hänen piti ruveta puhumaan. Se haitta oli hänelle
ominainen; sillä se uudistui yhtä usein kuin hänen kaunopuheisuuden
puuskansakin. Ja koska hän jokaisen yrityksen perästä unhotti tuon
vastoinkäymisensä, ei hän voinut olla myöskään yrittämättä uudestaan.

Hänen kertomuksensa henkilöinä olivat Regulus, Arminius, Lützow,
Koerner ja Fredrik Stabs, joka tahtoi surmata keisari Napoleonin.
Hänen kasvonsa loistivat hänen kertoessaan joitakuita valtavia
sankaruuden näytteitä. Hän lausui historialliset sanat niin
juhlallisella äänellä, että ne tulivat mahdottomiksi ymmärtää; ja
hän luuli kuuluvan mestaripuhujan taitoon antaa kuuntelijan odottaa
kaikkein jännittävimmillä hetkillä: hän keskeytti, oli saavinaan
jotain väärään kurkkuunsa, niisteli päristellen nenäänsä; ja hänen
sydämensä riemuitsi, kun pikku poika kysyi viimein kärsimättömyydestä
tukahtuvalla äänellä: "Entä sitten, ukki?"

Kerran tuli kyllä päivä, joikin Christophe oli kasvanut niin suureksi,
että käsitti isoisän viekastelun; ja silloin hän puolestaan keksi
tekeytyä tarinan jatkolle välinpitämättömäksi; ja tämä huolestutti
vanhus-parkaa pahoin. Nyt on Christophe kuitenkin vielä täydellisesti
kertojan vallassa. Hänen sydämensä sykki kiivaammin draamallisissa
kohdissa. Hän ei tiennyt, kuka kertomuksen sankari oikeastaan oli,
eikä myöskään, milloin nuo urotyöt olivat tapahtuneet ja tunsiko
ukki Arminiuksen tai oliko Regulus, -- Jumala ties, mistä syystä? --
muuan mies, jonka hän oli viime pyhänä nähnyt kirkossa. Mutta hänen
ja vanhuksen sydän paisui ilosta ja ylpeydestä noita sankaritöitä
kerrottaessa, aivan kuin he itse olisivat ne tehneet: sillä sekä vanhus
että lapsi olivat molemmat yhtä suuria lapsia.

Christophe ei ollut näin tyytyväinen silloin, kun ukki pisti keskelle
jotain pateettista kohtaa opettavaisia puheita, jollaiset olivat
hänelle varsin ominaisia. Ne olivat moraalisia tutkistelmia, jotka
johtivat enimmäkseen johonkin jaloon, vaikka hieman ylimalkaiseen
ajatukseen, kuten esimerkiksi: "Lempeys on parempi kuin viha", -- tai:
"Kunnia on kalliimpi elämää", -- taikka: "Parempi on olla hyvä kuin
paha"; ilmaisumuoto oli vain paljoa sekavampi kuin näissä lauselmissa.
Vanhus ei peljännyt nuoren kuuntelijansa arvostelua, vaan antautui
huoletta tavallisen mahtipontisuutensa valtaan; hän ei arastellut
toistaa samoja sanoja, eikä katkaista ajatusta, tahi puhua, milloin hän
oikein sekautui esitelmissään, mitä vain päähän pisti, täyttääkseen
ajatuksensa aukkoja. Ja antaakseen sanoilleen enemmän voimaa, vahvisti
hän niitä kädenliikkeillä, jotka eivät ollenkaan sopineet sisältöön.
Poikanen kuunteli hyvin kunnioittavasti; ja hän ajatteli, että ukki oli
kyllä hyvin kaunosanainen, mutta hiukan ikävä.

Kumpikin juttelivat he hyvin usein satumaista tarinaa korsikalaisesta
valloittajasta, joka oli voittanut koko Europan. Isoisä oli tuntenut
hänet. Hän oli melkeinpä taistellut häntä vastaan. Mutta hän oli
mies tunnustamaan vihollistensa suuruuden; parikymmentä kertaa oli
hän vakuuttanut, että hän olisi antanut vaikka oikean kätensä, jos
sellainen mies olisi syntynyt Rheinin sillä puolella. Kohtalo oli
säätänyt toisin: hän ihaili häntä, hän oli taistellut häntä vastaan,
-- nimittäin oli melkein joutunut taistelemaan häntä vastaan. Mutta
kun Napoleon oli enää ainoastaan viiden peninkulman päässä, ja kun he
marssivat häntä vastaan, valtasi pienen joukon yhtäkkiä kauhu ja se
hajosi metsään ja jokainen pakeni huutaen: "Meidät on kavallettu."
Turhaan oli ukki koettanut, kertoi hän, koota pakenevia taisteluun;
hän oli heittäynyt heidän eteensä maahan uhkaillen ja itkien, mutta
virta oli vienyt hänetkin mukanaan, ja seuraavana päivänä oli hän
huomannut olevansa hämmästyttävän matkan päässä taistelutantereelta,
-- niin kutsui isoisä peräytymispaikkaa. -- Mutta Christophe vaati
häntä kärsimättömästi kertomaan Napoleonin urotöistä; ja hän joutui
haltioihinsa sankarin ihmeellisestä ratsuriennosta halki maailman. Hän
näki hänet valtavain kansain seuraamana, jotka huusivat ilmi rakkauden
riemuaan ja ryntäsivät yhden ainoan viittauksen häneltä saatuaan kuin
hirmumyrsky aina pakenevain vihollisten kimppuun. Se oli kuin satua.
Isoisä lisäsi siihen hiukan omiaan, kaunistaakseen tarinaa; sankari
valloitti Espanjan ja melkein koko Englannin, jota hän ei voinut kärsiä.

Sattui kuitenkin, että Krafftin ukko sekoitti haltioituneihin
kuvauksiinsa sopimattomia sadatuksia sankariaan vastaan. Isänmaanystävä
heräsi hänessä, ehkäpä enemmän puhuttaessa keisarin tappioista kuin
Jenan taistelusta. Hän keskeytti tarinansa, heristi nyrkkiään virtaa
kohti, sylki halveksivasti ja lasketti yleväsanaisia parjauksia, --
halvempiin ei hän olisi alentunut. -- Hän kutsui keisaria nimillä:
kunnoton, villipeto, moraaliton mies. Mutta jos tämän sanankäyttelyn
tarkoitus oli antaa oikeudentunnolle sille tuleva valta-asema lapsen
sielussa, täytyy myöntää, ettei se vienyt maaliin; sillä lapsellinen
logiikka uskalsi tehdä tämän johtopäätöksen: "Jos niin suurella
miehellä kuin hän ei ollut moraalia, niin moraali ei varmaankaan ole
mikään tärkeä asia, vaan tärkeintä on olla suuri mies." Mutta vanhus
ei vähääkään aavistanut, millaiset ajatukset hänen vieressään kulkea
tepsuttelivat.

He vaikenivat sitten ja aprikoivat kumpikin omalla tavallaan näitä
ihmeellisiä tarinoita; -- nimittäin, ellei isoisä tiellä kehdannut
jotakin ylhäistä musiikkituttavaansa kävelyllä. Silloin hän
pysähtyi heti, tervehti sangen nöyrästi ja tuhlasi ylen alamaisia
kohteliaisuuslauselmia. Se sai lapsen punastumaan: hän ei ymmärtänyt,
miksi ukki oli noin nöyrä. Mutta isoisä kunnioitti pohjaltaan syvästi
perinnäistä esivaltaa, "parempia henkilöitä"; ja oli mahdollista, että
hän rakasti sankareita, joista hän tarinoita kertoi, ainoastaan siksi,
että hän näki heissä miehiä, joille oli käynyt paremmin ja jotka olivat
päässeet korkeammalle maailmassa kuin muut.

Kun oli hyvin kuuma, istahti Krafftin vanhus jonkun puun alle ja
nukahti siinä sitten pikku uneen. Silloin istahti myöskin Christophe
lähelle häntä, jollekin horjuvalle kivirauniolle, virstanpylväälle tai
muulle omituiselle ja epämukavalle istuimelle; hän heilutteli siinä
pieniä jalkojaan ja hyräili ja haaveksi. Tai hän kellahti seljälleen
ja katseli liiteleviä pilviä: niistä olivat toiset ikäänkuin härkiä,
toiset jättiläisiä, hattuja, vanhoja rouvia tai valtavia maisemia.
Hän pakisi hiljaa niiden kanssa; hän seurasi jännitettynä hattaran
kohtaloa, jonka suuri pilvi hotkaisi suuhunsa; hän pelkäsi niitä
lonkia, jotka olivat mustia, melkein mustansinisiä ja lensivät hyvin
nopeasti. Hänestä tuntui kuin ne olisivat anastaneet itselleen valtavan
paikan elämässä; ja häntä hämmästytti, etteivät isoisä ja äiti sitä
ajatelleet. Nehän olivat hirveitä olennoita, jos tahtoivat tehdä pahaa.
Onneksi liukuivat ne lauhkeina ja hiukan naurettavina edelleen eivätkä
pysähtyneet. Poikasen päätä alkoi pyörryttää, kun hän oli liiaksi
tähystellyt niitä, ja hän sätkytteli jalkojaan ja käsiään aivan kuin
olisi peljännyt putoavansa tuonne ylös avaruuteen. Hänen luomensa
alkavat räpyttää, hänelle tulee uni... Hiljaisuus... Lehdet värisevät
ja vapisevat vienosti auringon paisteessa, kevyt autere kohoaa ilmaan,
kärpäset pörähtelevät veltosti sinne tänne, ne hurisevat kuin urut;
kesästä juopuneet heinäsirkat sirisevät raisun riemukkaasti: kaikki
vaikenee... Metsäin lehtiholvien varjossa saa vihertikan viheltely
taikamaisen soinnun. Kaukana pellolla huudahtelee talonpoika härilleen;
hevosen kavio kapsaa valkealla tiellä. Christophen silmät painuvat
umpeen. Hänen vieressään kävelee muurahainen kuivaa risua pitkin vaon
poikki. Hän raukeaa unen tiedottomuuteen... Vuosisadat ovat kulkeneet
hänen sielussaan. Hän herää. Muurahainen ei ole ennättänyt risun
toiseen päähän.

Joskus nukkui isoisä sangen kauan; silloin hänen kasvonsa jäykistyivät,
hänen pitkä nenänsä pisti huomattavasti esiin, hänen suunsa ammotti.
Christophe katseli häntä levottomana ja pelkäsi tuon pään muuttuvan
vähitellen jonkin kummallisen olennon muotoiseksi. Hän lauloi
kovemmalla äänellä herättääkseen ukkia tai luisui kolisuttaen alas
raunioltaan. Eräänä päivänä keksi hän heitellä ukon naamaan muutamia
männynneulasia ja sanoa sitten niiden pudonneen puusta. Vanhus
uskoi häntä: Christophe nauroi nahkassaan. Mutta sitten teki hän
onnettomuudeksi samoin toisen kerran; ja juuri, kun hän kohotti kätensä
heittääkseen, näki hän isoisän katselevan silmät auki häneen. Se oli
ikävä juttu; vanhus oli ylen vakava eikä suinkaan antanut ilveillä
itselleen; kokonaisen viikon heidän välinsä olivat kylmät.

Kuta huonompi tie, sitä kauniimpi se oli Christophesta. Joka kivellä
oli hänelle oma merkityksensä; hän tunsi ne kaikki. Joku uusi pyörän
tekemä kohoama oli hänelle maantieteellinen merkkitapaus, melkein
samanarvoinen kuin Taunus-vuorten syntyminen. Hänellä oli päässään
kartta kaikista syvänteistä ja ylänteistä koko ympäristöllä kahden
virstan päähän kotoa. Jos hän siis muutti jollakin tavoin tuttujen
uurteiden järjestystä, luuli hän itseään hyvinkin yhtä merkitseväksi
henkilöksi kuin jokin työläisjoukkoa johtava insinööri; ja kun hän oli
anturallaan murskannut kuivuneen multakokkareen ja täyttänyt sillä sen
vieressä olevan laakson, oli päivä hänestä hyvin käytetty.

Joskus tuli valtatiellä talonpoika rattaillaan vastaan. Mies tunsi
isoisän ja antoi heidän nousta kärryihinsä. Se oli maallista
autuutta. Hevonen juoksi kovasti, ja Christophe huusi ilosta; mutta
jos kohdattiin toisia ajelijoita, sillein hän tekeytyi vakavan ja
välinpitämättömän näköiseksi, aivan kuin henkilö, joka on paljon
ajanut rattailla; mutta hänen sydämensä paisui pöyhkeydestä. Isoisä
ja mies pakinoivat keskenään ajattelematta häntä. Kyykyssä heidän
polviensa välissä ja heidän reisiensä puristuksessa, saamatta tuskin
istuinpaikkaa ja usein istumattakaan Christophe oli ylen onnellinen;
hän puheli ääneensä ajattelematta edes, että hänelle vastattaisiin. Hän
näki hevosen korvien liikkuvan. Ne vasta olivat kummallisia elukoita,
nuo korvat. Ne kääntyivät joka taholle, oikealle, vasemmalle, ne
puskivat eteenpäin, ne lepsahtivat alas, ne kääntyivät taaksepäin
niin hullunkurisella tavalla, että Christophe purskahti nauruun. Hän
nipisteli ukkia, että hänkin olisi ne huomannut. Mutta ukki ei niistä
välittänyt. Hän työnsi Christophen käden pois ja sanoi, että hänen
pitää olla hiljaa. Christophe aprikoitsi moista: hän ajatteli, että
kun on iso, niin ei mikään enää hämmästytä, silloin on vahva ja tietää
kaikki. Ja hänkin koetti olla iso, salata uteliaisuutensa ja näyttää
välinpitämättömältä.

Hän oli vaiti. Rattaiden hyrrytys painosti häntä. Hevosen kulkuset
hyppivät. Kilin-kalin, kilin-kalin. Säveliä heräsi eloon ilmoissa;
ne liihoittelivat hopeanaheliseväin tiukujen ympärillä, ne hyörivät
kuin mehiläisparvi; ne keinuivat iloisesti rattaiden tahdissa; se oli
loppumatonta laulujen hersyntää: toinen seurasi toista. Christophesta
ne olivat mainioita. Varsinkin yksi oli hänestä niin kaunis, että hän
halusi huomauttaa siitä isoisälleen. Hän lauloi sen ääneen. Siitä
ei oltu tietääkseen. Hän alkoi sen uudestaan, ääntä korkeammalta,
-- ja sitten taas, ja viimein huusi hän täyttä kurkkua, -- kunnes
vanha Jean-Michel sanoi hänelle äkäisenä: "Oletkos siinä hiljaa!
Sinähän päryytät korvat halki!" -- Christophen hengitys aivan katkesi;
hän punastui nenänpäähän asti ja vaikeni loukkaantuneena. Nyt hän
halveksi syvästi noita tökeröitä tyhmyreitä, jotka eivät ymmärtäneet,
miten kaunis hänen laulunsa oli, laulu, joka avasi hänelle taivaat!
Christophesta olivat nuo miehet rumia, he eivät olleet ajaneet
partaansa viikkoon, ja he haisivat pahalta.

Pian löysi hän jälleen ilonsa katselemalla hevosen varjoa. Sekin
oli kummallinen näky. Tuo pikimusta elukka juoksi pitkin tienviertä
kupeellaan maaten. Illan tullen se piteni ja peitti puolen niittyä;
ajettiin myllyn ohi, sen pää nousi ylös myllyn seinälle, ja asettui
jälleen paikalleen, kun oli päästy sivuitse; kuono oli pitkä ja
suikulainen kuin puhkaistu ilmapallo; korvat olivat suuret ja
teräväkärkiset kuin kirkon kynttilät. Oliko tuo tosiaan varjo, vai
oliko se elävä olento? Christophe ei suinkaan olisi tahtonut tulla
yksinään tiellä sitä vastaan. Sen perästä ei hän olisi juossut niinkuin
isoisän varjon, jonka päätä hän tavoitti jaloillaan tallatakseen. --
Puitten varjot auringon laskiessa toivat hänelle myöskin aprikoimista.
Ne rakensivat aitoja poikki tien. Ne olivat kuin mitäkin surullisia
ja hullunkurisia kummituksia, jotka sanoivat: "Älkää menkö enää"; ja
kitisevät pyöränrummut ja hevosen kaviot matkivat: "Älkää enää, älkää
enää."

Ukki ja isäntä eivät väsyneet iänikuiseen tarinaansa. Heidän äänensä
kiihtyi usein, varsinkin, kun he puhuivat paikkakunnan asioista tai
loukatuista eduistaan. Lapsi herkesi uneksimasta ja katseli heitä
levottomana. Hänestä näytti kuin he olisivat olleet toisilleen
vihaisia, ja hän pelkäsi, että he alkaisivat tapella. Mutta he olivat
päinvastoin sellaisia juuri silloin, kun olivat yksimielisiä vihassaan.
Mutta useammin eivät he vihanneet eivätkä olleet kiihdyksissä: he
pakisivat vain tavallisista asioista ja huusivat silloin kohti kurkkua,
pelkästä ilosta, kuten rahvaan on tapa. Mutta Christophe, joka ei
ymmärtänyt heidän pakinaansa, kuuli ainoastaan nuo räikkyvät äänet
ja näki heidän tuimasti rypistyneet kasvonsa ja ajatteli hädissään:
"Miten hän näyttää häijyltä; varmaan he vihaavat toisiaan. Miten
hän mullistelee silmiään, noin hänellä on suu ammollaan! Hän sylki
minua vasten naamaa kiukuissaan. Hyvä Jumala, varmaan hän lyö ukin
kuoliaaksi..."

Rattaat pysähtyivät. Isäntä sanoi: "Nyt olette perillä." Veriviholliset
puristivat toistensa kättä. Isoisä laskeusi ensin alas rattailta.
Isäntä antoi hänelle pikku pojan alas maahan. Hevonen sai lätkyn
piiskasta. Rattaat lähtivät vierimään pois, ja oltiin pienen
vuorenalustien päässä, lähellä Rheinin rantaa. Aurinko vaipui
viljapeltoihin. Polku kiemurteli melkein virran äyrästä pitkin. Rehevä
ja pehmyt ruoho taipui suhahdellen jalkain alla. Leppien lehvät
riippuivat veden kalvon yllä, rungot puoliväliin vedessä. Hyttysparvi
hyrräsi. Venhe liukui äänettömästi ohitse, leveissä pyörteissä
kiertävän virran rauhallisesti viemänä. Laineet imeskelivät piilipuiden
oksia hiljaisin, maiskahtavin äänin. Ilta oli utuinen ja vieno, ilma
raikas, joki hopeanharmaa. Tultiin kotiin, ja sirkat lauloivat. Ja
ovella jo hymyilivät äidin rakkaat kasvot...

Oi suloiset muistot, virvoittavat kuvat, jotka humisevat niinkuin
rauhoittava tuuli koko elämän iän!... Myöhemmin tehdyt matkat, suuret
kaupungit, pauhaavat meret, unelmien maisemat, rakastamiemme kasvot,
ne eivät syövy sieluun niin tarkoin piirtein kuin nuo lapsuutemme
ensimäiset kävelyt, taikkapa ainoastaan puutarhan kolkka, jonka silloin
näimme joka päivä ikkunasta, hikiharson läpi, jonka huolettoman lapsen
suu hengittää ruutuun painuessaan siihen kiinni...



Nyt on ilta suljetussa kodissa. Kodissa... varmassa turvapaikassa
kaikkea peljättävää vastaan: varjoja, yötä, kammoa, tuntemattomia
seikkoja. Mikään vihamielinen ei saa tulla sen kynnyksen yli... Tuli
loimuaa. Kullankeltainen hanhi pyörii hitaasti vartaassa. Suloinen
rasvan ja ruskeaksi paistuneen lihan tuoksu leviää huoneeseen. Mikä
verraton ilo on syödä, uskonnollinen hurmaus, sykähtelevä riemu!
Ruumista painostaa mukavasti armaassa lämmössä, päivän puuhista
väsyneenä, kuunnellessa tuttuja ääniä. Sulava ruoka saa jonkinlaiseen
haltiotilaan, jossa ihmisolennot, heidän varjonsa, lampun verho,
tulenkielet, jotka tanssivat säkeneparven kanssa mustassa liedessä,
kaikki saa hymyilevän ja taikamaisen muodon. Christophe painaa poskensa
lautasensa reunaan, nauttiakseen oikein kaikesta tästä onnesta...

Sitten hän on lämpöisessä vuoteessaan. Kuinka hän siihen joutui? Häntä
painaa miellyttävä väsymys. Huoneesta kuuluvien äänten sorina sekautuu
hänen aivoissaan päivän jättämiin kuviin. Isä ottaa viulunsa; kimeät
ja suloiset äänet vaikeroivat yössä. Mutta suurin onni on kuitenkin,
kun äiti tulee Christophen luo, ottaa jo puoleksi uneen vaipunutta
poikaa kädestä ja laulaa lapsen pyynnöstä hänen puoleensa kumartuneena
matalalla äänellä vanhan laulun, jonka sanat eivät oikeastaan ole
mitään. Isästä on sellainen laulu joutavanpäiväistä; mutta Christophe
ei koskaan siihen väsy. Hän pidättää hengitystään; hän tahtoisi nauraa
ja itkeä; hänen sydämensä on onnesta juopunut. Hän ei tiedä, missä hän
on, hänelle tulee rajaton hellyys; hän kietoo pienet kätensä äitinsä
kaulaan ja syleilee häntä kaikin voimin. Äiti sanoo hänelle nauraen:

-- Aiotko kuristaa minut?

Christophe puristaa yhä kovemmin. Kuinka hän rakastaa äitiä! Kuinka
hän rakastaa kaikkea! Kaikkia ihmisiä, kaikkea muuta! Kaikki on hyvää,
kaikki on kaunista... Hän nukahtaa. Sirkka sirittää uunin takana. Isän
kertomukset, sankarihahmot sulavat yhteen onnen yössä... Ollapa sankari
niinkuin he... niin, hänestä tulee... hän on...! Ah, miten hyvä on
elää!...



Mikä ylenpalttinen runsaus voimaa, iloa, ylpeyttä on tuossa pikku
olennossa! Miten suunnattomasti tarmoa! Ruumis ja sielu ovat alinomaa
liikkeessä, piiritanssissa, joka kieppuu lakkaamatta, kunnes siihen on
tikahtua. Kuten pieni salamanteri hän karkeloi yötä päivää liekissä.
Se on haltioitumista, joka ei koskaan väsy ja jota kaikki ruokkii.
Juovuttavaa unta, pursuva puro, ehtymätön varasto naurua, laulua,
ainaista hurmaa. Vielä ei mainen elämä ole saanut häntä haltuunsa; joka
hetki karkaa hän sen käsistä; hän häilyy äärettömyydessä. Kuinka hän on
onnellinen, luotu olemaan onnellinen! Hänessä ei ole mitään, joka ei
usko onneen, mitään, joka ei pyri siihen lapsen koko kiihkeillä pikku
voimilla...

Elämä on piankin saava hänet siinä suhteessa järkiinsä.



II.


    Jo aamun rusko voitti aamun varjon,
    mi eellä pakeni, niin että kaukaa
    ma meren läikän erottaa jo taisin.

                     _Dante_, Kiirastuli I.

Krafftit olivat kotoisin Antwerpenistä. Jean-Michelin oli täytynyt
nuoruuden hullutusten, erään ankaran tappelun tähden lähteä sieltä;
sellaisiin oli hän ollut aina valmis, -- hän oli näet peijakkaan
tappelunhaluinen, -- mutta tällä kertaa oli sillä ollut harmilliset
seuraukset. Hän oli muuttanut pois ja asettunut jo melkein puoli
vuosisataa sitten tuohon pieneen herttuakunnan kaupunkiin, jonka
punaiset katot, suipot päädyt ja loivalle rinteelle pengermittäin
istutetut puutarhat kuvastelivat _Vater Rheinin_ vaalean vihreihin
silmiin. Koska hän oli erinomainen soittotaiteilija, oli hän pian
noussut suureen arvoon maassa, jossa kaikki ovat musikaalisesti
lahjakkaita. Hän oli juurtunut sinne lopullisesti, kun nai
neljäkymmen-vuotiaana Clara Sartoriuksen, ruhtinaan kapellimestarin
tyttären; kapellimestari taasen oli hänen oma esimiehensä ja luovutti
hänelle aikanaan toimensa. Clara oli lauhkea saksatar, jolla oli
kaksi intohimoa: keittiöhommat ja musiikki. Hän jumaloi puolisoaan
siinä määrin kuin omaa isäänsä. Jean-Michel puolestaan ihaili yhtä
paljon vaimoaan. He elivät täydellisessä sovussa viisitoista vuotta;
he saivat neljä lasta. Sitten oli Clara kuollut; ja surtuaan häntä
kovasti, oli Jean-Michel viisi kuukautta myöhemmin nainut Ottilie
Schutzin, kaksikymmen-vuotiaan tytön, punaposkisen, vankan ja reippaan.
Ottiliella oli yhtä paljon avuja kuin Claralla, ja Jean-Michel rakasti
häntä yhtä suuresti kuin edellistä vaimoaan. Kahdeksan vuotta olivat
he naimisissa, silloin kuoli myöskin Ottilie vuorostaan, ennätettyään
synnyttää hänelle kuitenkin seitsemän lasta. Kaiken kaikkiaan oli
Jean-Michelillä yksitoista lasta, joista yksi ainoa eli täyteen
ikään. Vaikka hän oli rakastanut heitä kovin, eivät moiset kohtalon
iskut voineet murtaa hänen reipasta luonnettaan. Raskain koettelemus
oli ollut Ottilien kuolema, joka oli tapahtunut kolme vuotta sitten,
miehen ollessa jo siinä iässä, jolloin on vaikea alkaa elämä alusta ja
perustaa uusi koti. Mutta oltuaan vain hetkisen järkytetty, saavutti
vanha Jean-Michel jälleen henkisen tasapainonsa, sillä sitä eivät
mitkään onnettomuudet voineet häneltä riistää.

Hän oli herkkätunteinen mies; mutta terveys oli hänessä kaikkea muuta
voimakkaampi. Hänellä oli suorastaan ruumiillinen vastenmielisyys surua
kohtaan, ja suuri ilon tarve, kömpelön, flaamilaisen ilon, valtavan
ja lapsellisen naurun. Miten paljon hänellä olikin suruja, silti
ei hän kallistanut laseja sen niukemmin eikä antanut ruokapöydässä
ainoankaan lajin mennä suunsa ohitse; soittoharjoituksia ei hän lyönyt
koskaan laimin. Hänen johdollaan saavutti hoviorkesteri sievoisen
maineen Rheinin maakunnissa, jossa Jean-Michel oli tullut kuuluisaksi
atleettisista hartioistaan ja äkillisistä vihanpuuskistaan. Itseään
hän ei voinut hillitä kaikista ponnistuksistaan huolimatta: pohjaltaan
oli näet tuo mies kuitenkin arka ja pelkäsi nolaavansa itsensä;
hän rakasti kansalaiskunniaa ja varoi yleistä mielipidettä. Mutta
kiivas luonto tempasi hänet usein valtaansa: hän vimmastui kuin
härkä; ja hän kiihtyi usein mielettömäksi, eikä pelkästään orkesterin
harjoituksissa, vaan keskellä konserttiakin. Saattoi tapahtua, että
hän heitti herttuan edessä raivoissaan tahtipuikkonsa maahan, polki
jalkaansa kuin hullu ja haukkui jotakuta soittajaansa julmalla
äänellä solkaten. Herttuaa se huvitti; mutta asianomaiset taiteilijat
kantoivat hänelle siitä kaunaa. Jean-Michel häpesi hairahdustaan ja
meni toiseen äärimmäisyyteen, koetellen hetkistä myöhemmin sovittaa
heitä liiallisella kohteliaisuudella. Mutta ensimäisessä tilaisuudessa
purkausi hänen hillittömyytensä jälleen kahta rajumpana ilmi; ja tuo
suunnaton ärtyisyys lisääntyi iän mukana, tehden lopuksi hänen asemansa
sangen vaikeaksi. Hän huomasi sen itsekin; ja kun hän eräänä päivänä
oli raivon puuskallaan saanut koko orkesterin tekemään lakon, jätti hän
erohakemuksensa. Hän toivoi, ettei siihen tahdottaisi hänen entisten
ansioittensa vuoksi suostua, vaan että häntä pyydettäisiin jäämään;
mutta siten ei käynytkään; ja kun hän oli liian ylpeä peruuttaakseen
hakemuksensa, niin hän poistui, epätoivoissaan ja syytellen ihmisten
kiittämättömyyttä.

Tästä alkaen ei hän tiennyt, miten saada päivänsä kulumaan. Hän oli
yli seitsemänkymmenen ikäinen, mutta vielä sangen voimakas; ja hän
jatkoi työtä ja samosi kaupunkia aamusta iltaan, antaen tunteja, pitäen
puheita, saarnaten aatteitaan ja sekautuen kaikenlaisiin asioihin.
Hän oli kekseliäs ja löysi monenmoiset keinot aikansa ratoksi: hän
alkoi korjata vanhoja soittokoneita; hän mietti, kokeili ja keksikin
niihin joskus parannuksia. Hän myöskin sävelsi, tai paremmin sanoen,
koetti säveltää. Hänen kynästään oli ennen muinoin lähtenyt muuan
_Missa solennis_, josta hän usein puhui ja joka oli perheen ylpeys.
Sen luominen oli tuottanut hänelle niin suurta vaivaa, että hän oli
vähällä saada sitä kirjoittaessaan verensyöksyn. Hän koetti vakuuttaa
itselleen, että se oli nerontuote; mutta hän tiesi hyvin, miten
henkisesti tyhjänä hän oli sen sepittänyt; eikä hän enää tohtinut
katsella käsikirjoitustaan, sillä joka kerta, kun hän sen näki,
huomasi hän omiksi luulemissaan kohdissa palasia muilta säveltäjiltä,
katkelmia, jotka hän oli kovalla tahdonponnistuksella vaivalloisesti
juottanut yhteen. Se oli hänelle suuren surun aihe. Joskus sai hän
päähänsä aatteita, jotka tuntuivat hänestä nerokkailta. Hän juoksi
innosta vavisten pöydän ääreen: oliko tämä vihdoinkin inspiratsioonia?
-- Mutta tuskin oli hänellä kynä kädessä, niin hän huomasi jälleen
olevansa yksin, keskellä syvää hiljaisuutta; eikä kaikista
ponnistuksista, joilla hän koetti loihtia ilmi äskeisiä ääniä, ollut
muuta tulosta kuin että hän kuuli Mendelssohnin tai Brahmsin tuttuja
säveleitä.

George Sand kirjoittaa: "On onnettomia neroja, joilla ei ole
ilmaisutaitoa; he vievät kaikki tuntemattomat tuumansa mukanaan
hautaansa, kuten sanoo tuollaisten kuulujen mykkien tai änkyttäväin
suuren perheen jäsen, Geoffroy Saint-Hilaire." -- Vanha Jean-Michel
kuului tuohon perheeseen. Hänen ei onnistunut ilmaista ajatuksiaan
paremmin sävelillä kuin sanoillakaan; ja kuitenkin kuvitteli hän aina
vain sen osaavansa; hän olisi niin mielellään puhunut, kirjoittanut,
ollut suuri säveltäjä, kaunopuhuja! Tämä oli hänen salainen, jäytävä
haavansa; hän ei ilmaissut sitä kenellekään, hän ei tunnustanut sitä
edes itselleen, hän koetti olla sitä muistamatta;, mutta hän ajatteli
sitä vasten tahtoaankin, ja se toi kalman esimaun hänen sieluunsa.

Vanhus-rukka! Missään hänen ei onnistunut olla täysin itseään. Hänessä
oli niin paljon kauniita ja voimakkaita siemeniä; mutta ne eivät
päässeet koskaan kasvuun. Syvä, liikuttava usko taiteen korkeuteen,
elämän moraaliseen arvoon; mutta enimmäkseen tulkitsi hän sitä
mahtipontisen pöyhkeällä ja naurettavalla tavalla. Moinen määrä jaloa
ylpeyttä; mutta elämässä kuitenkin melkein orjamainen kunnioitus
ylempiä kohtaan. Moinen riippumattomuuden halu; ja sen rinnalla rajaton
alistuvaisuus toisten tahtoon. Vahva usko olevansa voimakas yksilö; ja
sen ohella kaikenlaiset taikaluulot. Sankaruuden intohimoinen palvelu,
todellinen uljuus; ja kuitenkin mies niin arka! -- Keskelle matkaa
pysähtynyt luonne.



Jean-Michel oli siirtänyt kaikki omat kunnianhimonsa poikaansa; ja
Melchior näytti alussa lupaavan ne toteuttaa. Lapsesta saakka oli
hänellä suuret taipumukset musiikkiin. Hän oppi huomattavan helposti,
ja viulunsoitossa saavutti hän jo varhain taituruuden, joka teki
hänestä pitkäksi aikaa suosikin, melkeinpä epäjumalan hovikonserteissa.
Hän soitti miellyttävästi myöskin pianoa ja muita soittokoneita. Hän
oli hyvin suulas; kauniskasvuinen, vaikka hieman kömpelö; sellainen
tyyppi, jota sanotaan Saksassa klassillisen kauniiksi: leveä, ilmeetön
otsa, vankat, säännölliset kasvonpiirteet ja kiharainen parta: Rheinin
laakson Jupiter. Vanha Jean-Michel nautti poikansa menestyksestä; hän
joutui haltioihinsa virtuoosin mestaritempuista, hän, joka ei ollut
puhtaasti osannut koskaan käytellä mitään soitinta. Melchiorilla ei
tosiaan ollut syytä valittaa, ettei hän osannut ilmaista sitä, mitä
ajatteli.

Onnettomuus oli vain se, ettei hän ajatellut mitään; ja sitä hän
ei koettanutkaan tehdä. Henkisesti muistutti hän keskinkertaista
näyttelijää, joka pitää hyvää huolta lausunnosta, välittämättä
siitä, mitä sen on ilmaistava, ja ajattelee tuskallisen turhamaisena
ainoastaan sitä, minkä vaikutuksen lausunto tekee yleisöön.

Omituista: niin tarkkaa huolta kuin Melchior pitikin
näyttelijä-asennoista, niin pelokkaasti kuin hän kunnioittikin kaikkia
sovittuja yhteiskunnan tapoja, aivan kuin Jean-Michel, purkausi
hänessäkin vähän väliä ilmi jotakin puuskapäistä, odottamatonta,
silmitöntä, joka sai ihmiset sanomaan, että kaikilla Kraffteilla oli
jokin ruuvi irti. Siitä ei ollut hänelle aluksi vahinkoa; päinvastoin
tuntuivat nuo omituisuudet vahvistavan hänestä vallalla olevaa luuloa,
että hän oli nero; sillä onhan järki-ihmisten keskuudessa sovittu,
ettei taiteilijalla voi olla järkeä. Mutta piankin kiintyi huomio
näiden merkillisten puuskain luonteeseen: syynä niihin oli tavallisesti
pullo. Nietzsche sanoo, että Bacchus on musiikin jumala; ja Melchiorin
vaisto oli aivan samaa mieltä; mutta, se täytyi tunnustaa, hänen
jumalansa oli hänelle sangen tyly: se ei suinkaan antanut hänelle
ajatuksia, joita hänellä ei muuten ollut, vaan riisti häneltä ne
vähätkin, mitä hänellä oli. Järjettömän naimakauppansa jälkeen, --
järjettömän maailman silmissä ja siksi myöskin hänen omissaan, -- hän
heittäytyi yhä enemmän kohtalonsa valtaan. Hän hutiloi soitossaan,
-- ollen niin varma etevyydestään, että hän pian taitonsa kadotti.
Muut virtuoosit pääsivät hänen paikalleen yleisön suosioon: siitä
hän katkeroitui; mutta se ei suinkaan herättänyt hänen tarmoaan,
vaan jokainen vastoinkäyminen teki hänet yhä alakuloisemmaksi. Hän
kosti siten, että panetteli kapakkatoveriensa kanssa kilpailijoitaan.
Hassussa ylpeydessään oli hän uskonut pääsevänsä isänsä jälkeen
orkesterin johtajaksi: siihen paikkaan nimitettiin toinen. Hän
kuvitteli olevansa vainottu ja tekeytyi väärin ymmärretyksi neroksi.
Vanhan Krafftin tähden annettiin hänen pitää paikkansa viulunsoittajana
orkesterissa; mutta hän menetti vähitellen kaikki tuntinsa kaupungilla.
Ja jos isku haavoitti pahoin hänen itserakkauttaan, oli se sitäkin
tuntuvampi hänen kukkarolleen. Kaikenlaisten onnettomuuksien vuoksi
olivat taloustulot viime vuosina suuresti vähentyneet. Oikeasta
yltäkylläisestä asemasta oli koti joutunut rahahuoliin, jotka
lisääntyivät päivä päivältä. Melchior ei tahtonut sitä huomata; hän ei
säästänyt kolikkoakaan puvuissaan tai huvituksissaan.

Hän ei ollut luonteeltaan paha, vaan puolihyvä mies, seikka, joka
on ehkä vieläkin hullumpaa: heikko, jolla ei ollut rohkeutta eikä
moraalista voimaa ja joka luuli sitäpaitsi itseään kunnon isäksi,
hyväksi pojaksi, hyväksi puolisoksi ja hyväksi ihmiseksi; ja hyvä
ihminenhän ehkä olikin, jos siihen riittää ainoastaan se, että
on taipuisa, helposti heltyvä ja tuolla eläimellisellä vaistolla
varustettu, joka saa ihmisen rakastamaan lähimmäistään niinkuin osaa
omasta itsestään. Eikä voikaan sanoa häntä kovin itsekkääksi: siihen
puuttui häneltä tarpeellista yksilöllisyyttä. Hän ei ollut mitään.
Onko kauheampaa maailmassa kuin ihmiset, jotka eivät ole mitään.
Ikäänkuin hengettömät painot, jotka heitetään irti ilmassa, he putoavat
luonteensa vaatimuksesta, heidän täytyy ehdottomasti pudota; ja
sortuessaan he vetävät mukaansa kaikki ne, jotka heistä riippuvat.



Niihin aikoihin, jolloin perheen asema oli tullut vaikeimmilleen, alkoi
pikku Christophe käsittää, mitä hänen ympärillään tapahtui.

Hän ei ollut enää ainoa lapsi perheessä. Melchior teki vaimolleen joka
vuosi uuden lapsen, välittämättä lainkaan, miten niille kerran kävisi.
Kaksi niistä oli kuollut varhain. Kaksi eloon jäänyttä olivat kolmen
ja neljän vuoden ikäiset. Melchior ei heistä huolehtinut rahtuakaan.
Kun Louisan täytyi lähteä kaupungille, uskoi hän ne nyt kuusi-vuotiaan
Christophen hoitoon.

Se oli Christophelle kova asia, sillä hänen täytyi tämän velvollisuuden
vuoksi luopua hupaisista iltapäivistään ulkona luonnossa. Mutta hän oli
ylpeä siitä, että häntä kohdeltiin kuin aikuista ihmistä, ja hän täytti
tehtävänsä vakavasti. Hän koetti huvittaa pienempiä parhaansa mukaan,
näyttäen heille omia leikkejään; ja hän oppi puhumaan heille sillä
tavoin kuin oli kuullut äidinkin sokertavan pikku vauvan kanssa. Tai
hän kanteli heitä sylissään, toista toisensa jälkeen, kuten oli nähnyt
äidin kantelevan; hän horjahteli moisen painon alla, puri hammasta ja
painoi kaikin voimin pikkuveikkoa rintaansa vasten, ettei olisi lasta
pudottanut. Pienemmät tahtoivat aina kannattaa itseään, siihen eivät
he kyllästyneet koskaan; ja kun Christophe ei enää jaksanut, silloin
alkoi kirkuminen. Heistä oli hänelle sangen paljon vaivaa, eikä hän
useinkaan tiennyt, mitä enää tehdä; he tahrasivat itsensä ja olisivat
tarvinneet äidillistä hoitoa. Christophe ei ymmärtänyt, mihin ryhtyä.
He käyttivät väärin hänen hyvyyttään. Usein hänen teki mieli läväyttää
heitä korville; mutta hän ajatteli: "Ne ovat pieniä, ne eivät vielä
ymmärrä"; ja hän antoi jalomielisesti itseään nipistää, pieksää,
kiusata. Ernest kirkui vähimmästäkin; hän sätki jalkojaan, heittäytyen
permannolle kiukuissaan: hän oli arkahermoinen lapsi, ja Louisa oli
pyytänyt Christophea olemaan vastustelematta hänen oikkujaan. Rudolf
taasen oli ovela kuin apina; hän käytti aina hyväkseen tilaisuutta,
jolloin Christophe kantoi Ernestiä sylissään, tehdäkseen hänen selkänsä
takana kaikenlaisia elkeitä; hän rikkoi leikkikaluja, kaatoi veden,
tahrasi mekkonsa ja pudotti lautaset lattialle ja ronkki kaapin hyllyjä.

Ja siitä oli seurauksena, että kun Louisa tuli kotiin, ei hän kiitellyt
Christophea, vaan sanoi hänelle moisen hävityksen huomatessaan
ainoastaan huolestuneen näköisenä, joskaan ei toruen:

-- Poika-rukka, olet sinä vain saamaton.

Se oli Christophesta masentavaa ja hänen sydämensä tuntui raskaalta.



Louisa ei laiminlyönyt mitään tilaisuutta, jossa voi ansaita hiukan
rahaa, ja usein hän meni keittäjättäreksi satunnaisiin pitoihin, kuten
häihin ja ristiäisiin. Melchior ei ollut sitä huomaavinaan: se loukkasi
hänen turhamaisuuttaan; mutta hän ei ollut suinkaan pahoillaan, että
Louisa sen teki, kun se vain tapahtui hänen tietämättään. Pikku
Christophella ei ollut vielä aavistusta elämän vaikeuksista; hän ei
tuntenut tahdolleen muuta rajaa kuin vanhempiensa tahdon; eikä se ollut
kovinkaan haitallinen, koska hänen annettiin kasvaa melkeinpä oman
onnensa nojassa; hän ei kaivannut muuta kuin tulla isoksi saadakseen
tehdä kaikkea, mitä tahtoi. Hänellä ei ollut käsitystä vastuksista,
joihin ihminen törmää joka hetki elämässä, eikä hän olisi ainakaan
saattanut kuvitella, etteivät hänen vanhempansa olleet omia isäntiään.
Sinä päivänä, jolloin hän ensi kerran huomasi, että ihmisistä toiset
käskevät ja toisia käsketään ja etteivät hänen vanhempansa kuuluneet
ensinmainittujen luokkaan, nousi koko hänen olemuksensa vastarintaan:
se oli hänen elämänsä ensimäinen ankara taistelu.

Se tapahtui kerran iltapuolella. Äiti oli pukenut hänet puhtaimpiin
vaatteisiin, hyviltä ihmisiltä saatuun käytettyyn pukuun, jonka
kekseliäs ja kärsivällinen Louisa oli osannut korjailla pojalle
sopivaksi. Christophe lähti, kuten oli sovittu, noutamaan äitiään
siitä talosta, jossa Louisa nyt oli työssä. Christophe arasteli
kauheasti mennä sinne sisään yksin. Muuan lakeija seisoskeli joutilaana
porttikäytävässä; hän pysäytti pojan ja kysyi häneltä suojelevalla
äänellä, mitä varten hän tänne oli tullut. Christophe änkytteli
punastuen, että hän oli tullut hakemaan "rouva Krafftia", niinkuin
häntä oli neuvottu kysymään.

-- Rouva Krafftia? Mitä sinulla on rouva Krafftille asiaa? -- matki
pikentti, korostaen pilkallisesti sanaa: rouva. -- Onko hän äitisi?
Mene tuonne ylös. Siellä näet Louisan, keittiössä, käytävän päässä.

Christophe punastui kahta kauheammin ja meni; häntä hävetti, että outo
ihminen oli sanonut hänen äitiään tuttavallisesti Louisaksi; hän tunsi
olevansa nöyryytetty; hän olisi tahtonut paeta, juosta rakkaan virtansa
rannalle, lehtojensa kätköön, jossa hän sepitteli tarinoitaan.

Keittiössä hän joutui keskelle muuta palvelijaparvea; se alkoi hälistä
hänet nähdessään. Kauimpana hellan luona hymyili hänen äitinsä hänelle,
hellästi ja hiukan hämillään. Christophe juoksi äidin luokse ja
takertui hänen helmoihinsa. Äidillä oli edessä valkea esiliina, ja
kädessä kapusta. Hän saattoi Christophen yhä enemmän ymmälleen, sillä
hän tahtoi poikaa nyt nostamaan leukaansa niin, että nähtäisiin hänen
kasvonsa, ja menemään antamaan kättä kaikille keittiössä olijoille ja
sanomaan heille hyvää päivää. Siihen hän ei suostunut; hän kääntyi
seinään päin ja piiloitti kasvonsa kyynärkoukkunsa taakse. Vähitellen
hän kuitenkin tuli rohkeammaksi ja tohti vilkaista piilostaan
toisella kiiltävällä ja nauravalla silmällään; mutta aina, kun häneen
katsottiin, katosi silmä jälleen. Hän tarkasteli salavihkaa muita. Äiti
näytti olevan niin vakava ja kiireissään, ettei Christophe ollut häntä
tuntea; äiti liikkui kattilan luota toisen luo, maistellen, antaen
neuvoja ja selitellen ruokaohjeita talon tavalliselle keittäjättärelle,
varmalla äänellä, jota toinen kuunteli kunnioittavasti. Pojan sydän
paisui ylpeydestä, kun hän näki, miten suuressa arvossa hänen äitiään
pidettiin ja mitä osaa hän esitti tässä kauniissa huoneessa, joka oli
koristettu komeilla kullan- ja vaskenkiiltävillä keittoastioilla.

Yhtäkkiä kaikki vaikenivat. Ovi aukesi. Muuan vallasnainen tuli sisään,
kahisten jäykissä vaatteissa. Hän vilkaisi ikäänkuin epäilevästi
ympärilleen; hän ei ollut enää nuori; hänellä oli vaalea, leveähihainen
puku; hän piteli laahustintaan kädessään, ettei olisi koskettanut
mihinkään keittiössä. Se ei estänyt häntä kuitenkaan tulemasta hellan
ääreen, katselemasta ruokia, jopa niitä maistelemastakin. Kun hän
kohotti hiukan kättään, valahti hiha alas ja jätti käsivarren paljaaksi
kyynärpäähän asti; sitä Christophe piti rumana ja sopimattomana.
Miten kuivalla ja tylyllä äänellä hän puhui Louisalle! Ja kuinka
nöyrästi Louisa hänelle vastasi! Siitä Christophe aivan tyrmistyi. Hän
kätkeysi nurkkaansa, ettei häntä olisi huomattu; mutta se ei auttanut.
Vallasnainen kysyi, kuka tuo pikku poika oli; Louisa tuli ottamaan
poikaa näyttääkseen häntä; hän tarttui Christophea käteen ja esti
häntä peittämästä kasvojaan; ja vaikka Christophen teki kovin mieli
pinnistellä vastaan ja juosta karkuun, tunsi hän vaistomaisesti, että
nyt ei sopinut vastustella. Rouva näki lapsen peljästyneet eleet; ja
hänen ensimäinen, aivan äidillinen tunteensa vaati häntä hymyilemään
lempeästi pojalle. Mutta hän tekeytyi kohta jälleen ylhäisen ja
alentuvaisen näköiseksi ja teki Christophelle kysymyksiä, jotka
koskivat hänen kilttiyttään ja jumalanpelkoaan; niihin ei Christophe
vastannut mitään. Myöskin tarkasteli rouva, miten Christophen vaatteet
sopivat; ja Louisa kiirehti hänelle näyttämään, että ne olivat
erinomaiset; ja hän veti Christophen jakkua helmasta, ryppyjä siitä
oikaistakseen, niin kovasti, että Christophen teki mieli huutaa, sillä
hänen kurkkuaan kuristi. Hän ei ymmärtänyt, minkä tähden äiti vierasta
naista kiitteli.

Rouva otti Christophea kädestä ja sanoi vievänsä hänet lastensa luokse.
Christophe loi epätoivoisen katseen äitiinsä; mutta äiti hymyili
emännälleen niin alamaisesti, että Christophe näki, ettei hänellä ollut
äidiltä mitään apua toivomista; ja niinpä seurasi hän opastaan kuin
lammas teurastuspenkille.

He tulivat puutarhaan, jossa oli kaksi jörön näköistä lasta, toinen
poika, toinen tyttö, suunnilleen Christophen ikäisiä; mikäli tuntui,
olivat he nyt kovin ikävällä tuulella. Christophen saapuminen oli
heille vaihtelua. He lähestyivät tarkastelemaan tulokasta. Christophe,
jonka rouva oli jättänyt lasten pariin, seisoi keskellä hiekkakäytävää
paikallaan, uskaltamatta nostaa katsettaan maasta. Toiset lapset
seisoivat niinikään liikkumatta, jonkun askeleen päässä hänestä
ja tarkastelivat häntä kiireestä kantapäähän, nykivät toisiaan
kyynärpäillään ja tirskahtelivat keskenään. Viimein päättivät he ryhtyä
toimeen. He kysyivät häneltä, kuka hän oli, mistä hän tuli ja mitä
hänen isänsä teki. Christophe ei vastannut mitään hän oli suorastaan
kangistunut: häntä arastutti niin, että hän oli purskahtaa itkuun,
varsinkin tuen pienen tytön tähden, jolla oli vaaleat palmikot, lyhyt
hame ja paljaat sääret.

Herraslapset ryhtyivät leikkimään. Christophe alkoi jo hiukan
rauhoittua, mutta yhtäkkiä seisattui tuo pieni porvarisherra hänen
eteensä, nykäisi hänen vaatteitaan ja sanoi:

-- Katso, nuo ovat minun!

Christophe ei ymmärtänyt mitään; mutta hän suuttui väitteestä, että
hänen vaatteensa muka olisivat toisen, ja pudisti tarmokkaasti ja
kieltävästi päätänsä.

-- Kyllä minä ne tunnen, jatkoi poika; tuohan on minun vanha sininen
takkini; tuossa kohdassa pitää olla tahra.

Ja hän kosketti tahrapaikkaa sormellaan. Sitten hän jatkoi
tarkastustaan, tutki Christophen jalkoja ja kysyi häneltä, millä hänen
kenkäinsä kärjet olivat paikatut. Christophe lensi mustan punaiseksi.
Tyttö nyrpisti suutaan ja suhahti veljelleen, -- Christophe kuuli
sen, -- että hän oli pieni, köyhä poika. Se päästi Christophen kielen
kannan. Hän luuli saattavansa kumota helposti moisen hävyttömän
mielipiteen ja änkytti tukehtuvalla äänellä, että hän oli Melchior
Krafftin poika ja että hänen äitinsä oli Louisa, keittäjätär. -- Hänen
mielestään tämä arvonimi oli yhtä kaunis kun mikä muu tahansa; ja
siinä hän oli oikeassa. -- Mutta nuo toiset lapset, joista uutinen
oli kylläkin mielenkiintoisa, eivät tuntuneet sen tähden häntä
suinkaan kunnioittavan. He päinvastoin tekeytyivät hyvin alentuviksi.
He kysyivät häneltä, miksi hän rupeaa, kun tulee isoksi, tuleeko
hänestäkin kokki vai ehkä kuski. Christophe meni jälleen tuppisuuksi.
Hänestä tuntui kuin olisi jääpiikki työntynyt hänen sydämeensä.

Rikkaiden lapset koettivat nyt keksiä hänen vaikenemisensa rohkaisemina
jotain keinoa kiusatakseen huvikseen tuota köyhää parkaa, jota
kohtaan he yhtäkkiä alkoivat tuntea sellaista julmaa ja järjetöntä
vastenmielisyyttä kuin lasten on tavallista. Varsinkin tyttö oli
väsymätön. Hän huomasi, että Christophen oli vaikea juosta liian
ahtaassa puvussaan; ja hän keksi nyt aivan perinpohjaisen harkitun
huvin, nimittäin hyppäyttää hänellä estejuoksua. Rakennettiin aitaus
lastenpenkeistä ja käskettiin Christophea hyppäämään sen ylitse.
Poika-parka ei uskaltanut sanoa, mikä häntä esti hyppäämästä; hän
ponnisti kaikki voimansa, ryntäsi ja putosi nenälleen. Hän kuuli
toisten riemunaurun. Hänen täytyi koettaa uudestaan. Kyyneleet silmissä
hän teki epätoivoisen ponnistuksen, ja tällä kertaa hänen onnistui
hypätä esteen ylitse. Mutta siihen eivät hänen pyövelinsä suinkaan
tyytyneet, he selittivät, ettei este ollut tarpeeksi korkea; ja he
lisäsivät sitä uusilla rakenteilla, kunnes siitä tuli suorastaan varma
niskantaitturi. Christophe koetti pullistella vastaan; hän sanoi,
että hän ei enää hyppää. Silloin pikku tyttö moitti häntä raukaksi
ja sanoi, että hän pelkää. Sitä ei Christophe voinut sietää; ja
tietäen varmasti kaatuvansa hän hyppäsi, ja kaatui. Hänen jalkansa
takertuivat aitaukseen. Koko laitos romahti hänen mukanaan alas. Nahka
repeytyi hänen käsistään, ja hän oli halkaista päänsä; ja kaiken
onnettomuuden lisäksi ratkesivat hänen housunsa polvista ja muualtakin.
Hän oli vaipua maan alle häpeästä; hän kuuli toisten lasten tanssivan
ilosta ympärillään; hän kärsi hirvittäviä tuskia. Hän tunsi, että he
halveksivat, että he vihasivat häntä: miksi, miksi? Hän olisi tahtonut
kuolla! -- Ei ole julmempaa tuskaa kuin lapsen, joka ensi kerran huomaa
toisten pahuuden; hän luulee koko maailman vainoavan itseään, eikä
hänellä ole mitään tukea; ei ole enää mitään; kaikki on niin tyhjää!...
Christophe koetti nousta maasta: pikku porvari tyrkkäsi häntä ja
kaatoi hänet jälleen; tyttönen potki häntä. Hän koetti uudestaan, he
heittäysivät molemmat hänen kimppuunsa, istuivat hänen selkäänsä ja
painoivat hänen kasvojaan hiekkaan. Silloin valtasi hänet vimma: tämä
oli jo liian katkeraa! Hänen käsiään kirveli, hänen sievä pukunsa oli
repeytynyt, -- se oli hänelle hirveä onnettomuus! Häpeä, suru, kapina
vääryyttä vastaan, kaikki nuo yhtaikaa tulleet tuskat sulautuivat
hurjaksi raivoksi. Hän ponnistautui polviensa ja käsiensä varaan,
pudisteli selkäänsä kuin koira ja karisti kiusaajansa maahan; ja kun he
uudestaan karkasivat hänen kimppuunsa, ryntäsi hän niska kumarassa päin
heitä, löi tyttöä korvalle ja paiskasi pojan nyrkin iskulla keskelle
kukkalavaa.

Siitäkös nousi kirku. Lapset juoksivat pakoon, kimeästi itkien sisään,
ovet alkoivat paukkua, vihaisia huutoja kuului. Vallasnainen juoksi
puutarhaan niin nopeasti kuin hameenlaahustin salli. Christophe näki
hänen tulevan, mutta hän ei koettanut paeta; hän oli teostaan aivan
tyrmistynyt: se oli suorastaan suunnatonta, se oli rikos; mutta hän
ei katunut. Hän odotti. Hän oli tuhon oma. Mutta ei väliä! Hänet oli
kiusattu epätoivoon.

Vallasnainen ryntäsi hänen kimppuunsa. Christophe tunsi hänen
lyöntinsä, hän kuuli, että hän puhui hänelle vimmastuneella äänellä,
lennättäen kokonaisen virran sanoja; mutta hän ei eroittanut niistä
mitään. Hänen pikku vihollisensa olivat palanneet takaisin näkemään
hänen häpeäänsä, ja ne uikuttivat täyttä suuta. Palvelijoitakin riensi
sinne: siinä kaikui kaikenlaisia ääniä. Muun onnettomuuden päällisiksi
ilmestyi sinne myöskin Louisa, jota oli lähetetty hakemaan; ja
hänkin alkoi mukittaa Christophea, ennenkuin vielä tiesi mitään koko
asiasta, ja vaati poikaansa pyytämään anteeksi. Christophe kieltäytyi
raivoissaan sitä tekemästä. Louisa ravisteli häntä kovemmin ja kiskoi
hänet kädestä rouvan ja lasten luo ja käski häntä rupeamaan polvilleen.
Mutta Christophe potki, ulvoi, ja puri äitiään käteen. Hän vilisti
viimein pakoon läpi nauravan palvelijajoukon.

Hän meni matkaansa sydän kuohuksissa, vihasta ja saamistaan lyönneistä
palavin kasvoin. Hän koetteli olla ajattelematta, hän kiirehti
askeleitaan, sillä hän ei tahtonut itkeä kadulla. Hän olisi tahtonut
päästä kotiin keventääkseen tuskaansa kyyneleillä; hänen kurkkuaan
tukehutti, veri kiehui hänen päässään niin, että se oli haljeta.

Viimein tuli hän kotiin; hän nousi juosten vanhoja pimeitä portaita
tavalliseen komeroonsa, erään virralle päin olevan ikkunan
syvennykseen; hän heittäytyi tikahtumaisillaan siihen; ja itki
katketakseen. Hän ei oikein tiennyt, mitä hän itki; mutta hänen
täytyi itkeä; ja kun ensimäinen kyynelvirta oli tulvahtanut, niin hän
itki vielä, siksi, että hän tahtoi itkeä jonkinlaisesta raivosta ja
että hänen olisi ollut tuskallista, aivan kuin hän olisi rangaissut
toisiakin kiusatessaan itseään. Sitten hän muisti, että hänen isänsä
tuli kotiin, että äiti kertoisi hänelle kaikki ja etteivät hänen
onnettomuutensa vielä olleet lopussa. Hän päätti lähteä pakoon, minne
tahansa, eikä tulla koskaan takaisin.

Juuri kun hän laskeutui portaita, törmäsi hän kotiin palaavaa isäänsä
vastaan.

-- Mitä sinä täällä teet, poika? Minne sinä menet? kysyi Melchior.

Christophe ei vastannut.

-- Sinä olet tehnyt jotain tyhmyyksiä. Mitä sinä olet tehnyt?

Christophe vaikeni itsepäisesti.

-- Mitä sinä olet tehnyt? toisti Melchior. Vastaatko sinä?

Poika alkoi itkeä, ja Melchior huutaa, kumpikin yhä kovemmin ja
kovemmin, kunnes kuultiin Louisan nousevan kiireesti ylös portaita.
Louisa oli vielä aivan suunniltaan; ja hän alkoi jälleen torua
kiivaasti ja läväytellä Christophea korville, ja siihen kuritukseen
lisäsi Melchior heti, kun ymmärsi, mistä oli kysymys, -- tai
luultavasti jo ennenkin, -- niin ankaria puusteja, että ne olisivat
kaataneet vaikka härän. Vanhemmat huusivat nyt molemmat. Poika kirkui.
Viimein riitelivät vanhemmat keskenään, kumpikin yhtä vimmastuneina.
Löylytellen poikaansa sanoi Melchior, että tämä oli aivan oikeassa,
että tällaista siitä tulee, kun menee piiaksi ihmisille, jotka luulevat
kaiken olevan luvallista siksi, että heillä on rahaa. Ja Louisa
läiskytteli samoin Christophea ja huusi miehelleen, että Melchior
oli raaka ja ettei hän antaisi pieksää poikaansa ja että Melchior
oli jo kolhaissut Christophea pahoin. Christophen nenästä vuotikin
hiukan verta; mutta hän ei sitä ajatellut, eikä hän ollut laisinkaan
kiitollinen äidilleen siitä, että äiti hauteli rajukätisesti hänen
nenäänsä märällä liinalla, sättien yhä edelleen. Viimein lykättiin
hänet pimeään konttoriin, jossa hän sai olla lukon takana ilman
illallista.

Christophe kuuli heidän riitelevän kilvan keskenään eikä hän tiennyt,
kumpaa heistä hän enemmän inhosi. Hänestä tuntui, että hän inhosi
enemmän äitiään; sillä sellaista pahuutta ei hän ollut häneltä
koskaan odottanut. Kaikki päivän onnettomuudet ryntäsivät hänen
mieleensä yhtaikaa: kaikki, mitä hän oli kärsinyt, lasten ja tuon
rouvan tekemä vääryys, vanhempien vääryys, ja, -- senkin hän tunsi
polttavana haavana, vaikkei hän sitä tunnetta vielä täysin käsittänyt,
-- vanhempain alentuminen noiden ilkeäin ja halveksittavain ihmisten
edessä, hänen vanhempainsa, joista hän oli aina ollut niin ylpeä.
Moinen, nyt ensi kertaa elämässä hämärästi aavistettu raukkamaisuus,
tuntui hänestä häpeältä. Kaikki käsitteet horjuivat hänessä: ihailu
lähimpiään kohtaan, melkeinpä uskonnollinen kunnioitus, jota he
olivat hänessä aina ennen herättäneet, hänen luottamuksensa elämään,
lapsellinen tarpeensa saada rakastaa ja olla rakastettu, hänen sokea,
mutta horjumaton uskonsa oikeuteen. Luhistuminen oli täydellinen,
raaka voima murskasi häntä eikä hänellä ollut mitään keinoa puolustaa
itseään, ei mitään keinoa päästä sen käsistä. Häntä tukahutti.
Hän luuli suorastaan kuolevansa. Hänen koko olemuksensa jäykistyi
epätoivoiseen vastarintaan. Hän iski, potki, puski päällään seinää,
karjui, kunnes sai suonenvedon ja kaatui maahan, kolauttaen itseään
pahoin konttorissa oleviin huonekaluihin.

Vanhemmat juoksivat hätään ja ottivat hänet syliinsä. Ja nyt
kilpailtiin siitä, kumpi heistä olisi hellempi häntä kohtaan. Äiti
riisui hänet, kantoi hänet vuoteeseen, asettui hänen pääpuoleensa
ja istui siinä, kunnes Christer he oli hiukan rauhoittunut. Mutta
Christophe ei hellittänyt, hän ei antanut äidille mitään anteeksi, hän
oli nukkuvinaan, ettei hänen olisi tarvinnut äitiä halata. Äiti oli
hänestä paha ja pelkuri. Sillä hän ei aavistanut, miten vaikea Louisan
oli elää ja elättää poikaansa ja miten hän oli kärsinyt siitä, että
hänen oli täytynyt liittoutua lastansa vastaan.

Kun Christophe oli tyhjentänyt viimeiseen pisaraan saakka kaiken
kyynelvaraston, mitä lapsen silmiin mahtuu, tunsi hän hiukan
helpoittavan. Hän oli väsyksissä ja aivan ruhjottu; mutta hänen
hermonsa olivat liiaksi kiihdyksissä, niin ettei hän voinut nukkua.
Päivän kuvat alkoivat vilahdella puolihorroksissa hänen sielussaan.
Varsinkin tuon pikku tytön hän näki alinomaa, kirkkain silmin,
pieni nenä halveksivasti pystyssä, näki hänen tukkansa hajallaan
olkapäillä, hänen paljaat säärensä ja kuuli hänen teeskenteleväiset
lapsen-sanansa. Christophe hätkähti aina, kun oli kuulevinaan hänen
äänensä. Hän muisti, miten kömpelö hän oli ollut tytön edessä; ja
hän tunsi sisässään raivoisasti vihaavansa tyttöä; hän ei antanut
hänelle anteeksi, että tyttö oli nöyryyttänyt häntä, häntä kalvoi
halu nöyryyttää häntä puolestaan, saada hänen kyyneleensä vuotamaan.
Hän mietti keinoja, mutta ei keksinyt yhtään. Ei ollut laisinkaan
uskottavaa, että tyttö koskaan hänestä välittäisi mitään. Mutta
sydäntään keventääkseen Christophe oletti, että kävisi niinkuin hän
toivoi. Hän kuvitteli siis, että hänestä oli tullut hyvin mahtava
ja maineikas mies; ja samalla päätti hän, että tyttö oli häneen
rakastunut. Siten alkoi hän jälleen kertoa itselleen uutta, mahdotonta
tarinaa, jollaisia hän aina lopulta luuli todellisemmiksi itse
todellisuutta.

Tyttö riutui rakkaudesta; mutta Christophe halveksi häntä. Kun
Christophe kulki hänen talonsa ohitse, katseli tyttö häntä piilosta
ikkunan uudinten takaa; ja Christophe tiesi, että häntä katseltiin;
mutta hän ei ollut sitä näkevinään, hän puheli vain iloisesti. Hän
poistui seudultakin, hän matkusti sangen kauas, enentääkseen vielä
tytön tuskaa. Hän teki suurtöitä. -- Nyt sovitti hän tarinaansa eräitä
valittuja katkelmia isoisän sankarikertomuksista. -- Tyttö tuli
sillaikaa sairaaksi surusta. Hänen äitinsä, tuo ylpeä vallasnainen,
tuli rukoilemaan Christophea: "Minun tytärraukkani kuolee. Tulkaa,
Jumalan tähden, hänen luokseen." Christophe tuli. Tyttö oli vuoteessa.
Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja riutuneet. Hän ojensi käsiänsä. Hän ei
jaksanut enää puhua; mutta hän tarttui Christophen käsiin ja suuteli
itkien niitä. Silloin katseli Christophe häntä suunnattoman lempeästi
ja hellästi. Hän sanoi tytölle, että hänen täytyy tulla terveeksi,
ja suostui siihen, että tyttö rakasti häntä. Tähän tarinan kohtaan
saavuttuaan toisti hän mielessään monta kertaa henkilöittensä sanoja
ja asentoja erilaisissa kohtauksissa, kuten hänen muulloinkin oli
tapana tehdä lisätäkseen nautintoaan, ja niin tuli uni, ja hän nukahti
lohdutetuin mielin.

Mutta kun hän jälleen avasi silmänsä, oli tullut päivä; ja se päivä ei
paistanut enää yhtä huolettomasti kuin edellisenä aamuna: jotain oli
muuttunut maailmassa. Christophe oli tutustunut vääryyteen.



Kodissa oli todellisen puutteen aikoja. Ne tulivat yhä tavallisemmiksi.
Niinä päivinä olivat syömiset sangen laihoja. Kukaan ei huomannut
sitä paremmin kuin Christophe. Isä ei nähnyt mitään; hän otti
lautaselleen ensimäiseksi ja hänelle oli ruokaa aina tarpeeksi. Hän
puheli äänekkäästi ja nauraa kajahutteli omille sutkauksilleen; eikä
hän huomannut vaimonsa katsetta ja miten väkinäisesti Louisa nauroi ja
miten hänen silmänsä seurasivat Melchioria sillaikaa kuin hän täytti
lautasensa. Vati oli tyhjentynyt puolilleen, kun se lähti jälleen
isän kädestä kiertämään. Louisa jakeli ruokaa nuorimmille: kaksi
perunaa kummallekin. Kun Christophen vuoro tuli, ei vadissa useinkaan
ollut enää muuta kuin kolme, eikä äiti vielä ollut saanut mitään.
Christophe tiesi sen etukäteen, hän oli lukenut perunat jo ennenkuin
ne tulivat hänen kohdalleen. Silloin hän hillitsi luontonsa ja virkkoi
huolettomasti:

-- Yksi vain, äiti.

Louisa tuli hiukan levottomaksi.

-- Ei, vaan kaksi, niinkuin toisetkin.

-- Ei kiitos, yksi ainoastaan.

-- Eikö sinulla sitten ole nälkä?

-- Ei, ei ole oikein nälkä.

Äiti ei ottanut kuitenkaan enempää kuin yhden, ja he kaksi kuorivat
perunansa huolellisesti, leikkelivät ne aivan pieniksi palasiksi ja
koettivat syödä niin hitaasti kuin mahdollista. Äiti piti silmällä
Christophea. Kun poika oli lopettanut, sanoi hän:

-- No, ota vielä tuo!

-- Ei kiitos, äiti.

-- Mutta oletko sinä kipeä?

-- En minä ole kipeä, mutta olen kylläinen. Saattoi tapahtua, että isä
moitti häntä nirsuksi ja että hän vei vielä viimeisenkin perunan. Mutta
Christophe tuli siitä ovelaksi; hän otti perunan ja säästi sitä omalla
lautasellaan Ernestille, pikku veikolle, joka oli kovin ahmatti ja
kärkkyi sitä silmillään päivällisen alusta alkaen ja pyysi häneltä sitä
lopuksi:

-- Sinä et sitä syökään? Anna se minulle, Christophe.

Oh, miten Christophe halveksui isää, joka ei välittänyt mitään heistä
muista, ei edes aavistanutkaan, että söi heidän osansa. Hänen oli niin
nälkä, että hänen täytyi vihata isäänsä ja että hän olisi tahtonut sen
sanoa hänelle; mutta hän oli ylpeä ja ajatteli, ettei hänellä ollut
oikeutta sitä tehdä ennenkuin hän itse ansaitsi leipänsä. Leivän, jonka
isä häneltä riisti, oli isä itse toki ansainnut. Hän, Christophe, ei
kelvannut mihinkään; hän oli vain taakaksi muille; hänellä ei ollut
oikeutta puhua mitään. Kerran hän puhuisi, -- jos hän vain siihen
saakka kestäisi. Mutta oi, hän kuolisi kai nälkään sitä ennen!...

Moinen paasto oli hänelle julmempi kärsimys kuin monille muille
lapsille. Se oli oikea kidutus hänen oivalliselle vatsalleen; joskus
hän suorastaan vapisi nälästä; hänen päätänsä särki; rinnassa oli aivan
kuin reikä, jota kalvoi ja joka levisi kuin siinä olisi kierretty
poraa. Mutta hän ei ruikutellut; hän tunsi äitinsä pitävän häntä
silmällä ja tekeytyi huolettoman näköiseksi. Louisa aavisteli sydämensä
tuskaksi, että hänen pikku pojunsa oli syömättä säästääkseen toisille
enemmän; hän hääti kyllä sen ajatuksen mielestään; mutta se tuli
siihen aina uudestaan. Hän ei uskaltanut ottaa selvää asiasta, kysyä
Christophelta, oliko se totta; sillä jos se oli totta, mitä olisi hän
sille voinut? Itse hän oli lapsesta saakka tottunut puutteihin. Mitä
auttaa vaikeroida, kun ei voi asiaa muuttaa? Hän, jonka terveys oli
heikko ja vaatimukset vähäiset, ei aavistanut, että lapsi saattoi
kärsiä vielä enemmän kuin hän. Louisa ei sanonut Christophelle mitään;
mutta pari kertaa, kun muut olivat lähteneet ulos, lapset kadulle,
Melchior asioilleen, pyysi hän vanhinta poikaansa jäämään kotiin ja
auttamaan vähän äitiä. Christophe piti lankavyyhteä ja äiti keri.
Yhtäkkiä heitti Louisa työn käsistään ja veti Christophen kiihkeästi
syliinsä; hän nosti hänet polvelleen, vaikka poika oli jo melkoisen
raskas, ja painoi hänet rintaansa vasten. Christophe kietaisi rajusti
kätensä äitinsä kaulaan, ja he itkivät molemmat, halaillen toisiaan
epätoivon vimmalla.

-- Minun pikku poika-parkani!...

-- Äiti, rakas äiti!...

He eivät puhuneet mitään muuta; mutta he ymmärsivät toisensa.



Meni melkoisen kauan ennenkuin Christophe huomasi, että isä joi.
Melchiorin kohtuuttomuus pysyi ainakin alussa jonkinlaisissa rajoissa.
Se ei ollut laisinkaan raakaa. Se ilmeni paremminkin tavattomina
ilonpuuskina. Hän lasketteli tuhmia, lauloi täyttä kurkkua tuntikausia,
lyöden kämmentään pöytään; ja joskus hän tahtoi kaikin mokomin
tanssia Louisan ja lasten kanssa. Christophe näki hyvin, että äiti
oli surullinen; että hän vetäytyi syrjään ja kumartui työnsä puoleen.
Äiti koetti olla katsomatta juopuneeseen; hän koetti lauhkeasti
tukkia hänen suutaan, kun hän puhui paksuuksia, jotka saivat äidin
punastumaan. Mutta Christophe ei ymmärtänyt mitään; hän kaipasi niin
kovasti hiukan iloa, että isän meluisa paluu oli hänelle melkeinpä
juhla. Koti oli niin surullinen; ja nämä hullutukset olivat pojalle
jonkinlaista virkistystä. Hän nauroi sydämensä pohjasta Melchiorin
hassunkurisille liikkeille ja typerille sutkauksille; hän lauloi ja
hyppi hänen kanssaan; ja hänestä oli äiti ilkeä, kun hän suuttuneella
äänellä kielsi siitä Christophea. Mitä pahaa siinä voi olla, tekihän
Christophen oma isä niin? Yhä ihaili hän isää, vaikka hänen pikku
älynsä, joka oli aina valveillaan eikä unohtanut koskaan, mitä hän
oli nähnyt, oli saanut hänet huomaamaan isän käytöksestä monenmoista,
joka ei ollut sopusoinnussa hänen lapsellisen ja lahjomattoman
oikeuskäsitteensä kanssa. Lapsen sielu vaatii sellaista ihailua! Se
on varmaankin jokin muoto iankaikkista itserakkautta. Kun ihminen
on tai tuntee olevansa liian heikko täyttämään toivomuksiaan tai
tyydyttämään ylpeyttään, siirtää hän sen työn lapsena vanhemmilleen,
aikuisena jälleen, jolloin elämä on hänet vuorostaan voittanut,
lapsilleen. Lapset ovat tai heistä tulee kaikkea sitä, mitä hän itse on
itsestään uneksinut: heistä tulee hänen taistelevia sankareitaan, hänen
kostajiaan. Ja tässä ylpeässä luopumisessa toisen hyväksi sekautuvat
rakkaus ja itsekkyys toisiinsa huumaavan väkevinä ja suloisina.
Christophe unohti siis täydellisesti kaunan isäänsä vastaan ja koetti
kaikin voimin keksiä syytä häntä ihaillakseen: hän ihaili hänen
vartaloaan, hänen paksuja käsivarsiaan, hänen ääntään, hänen nauruaan,
hänen iloisuuttaan; ja hän loisti ylpeydestä, kun joku kehuskeli
isän musiikkitaituruutta tai kun Melchior itse kertoi, minkälaisia
ylistyksiä hän elämässään oli saanut, niitä omistaan lisäten.
Christophe uskoi näitä kerskumisia; ja hän piti isäänsä nerona, jonakin
ukin kertomusten sankarina.

Eräänä iltana, kello seitsemän tienoissa oli Christophe yksin kotona.
Pikku veikot olivat ulkona kävelemässä Jean-Michelin kanssa. Louisa
oli vaatteiden pesussa rannassa. Ovi aukesi, ja Melchior ryntäsi siitä
sisään; hänellä ei ollut hattua, ja hänen rintamuksensa olivat auki;
päästäkseen kynnyksen yli, keikahteli hän muutamia tanssiaskeleita, ja
sitten hän hetkahti tuolille pöydän eteen. Christophe alkoi nauraa,
ajatellen, että tämä oli tavallista kujetta; ja hän meni isänsä luokse.
Mutta kun hän katseli isää tarkemmin, ei häntä enää naurattanut.
Melchior istui paikallaan, hervottomina riippuvin käsivarsin, hän
tuijotti eteensä katseettomin silmin ja luomiaan räpsytellen; kasvot
olivat tummanpunaiset; suu oli ammollaan, ja siitä lähti silloin
tällöin älytön naurun-kurahdus. Christophe tyrmistyi. Hän luuli ensin
isän kujeilevan; mutta kun hän näki, ettei isä liikahtanut, alkoi häntä
peloittaa.

-- Isä, isä! huudahti hän.

Melchior kurahteli yhä kuin kana. Christophe takertui epätoivoissaan
häntä käsivarteen ja pudisti häntä kaikin voimin:

-- Isä, hyvä isä, vastatkaa!

Melchiorin ruumis huojui kuin jokin kuollut esine, ja oli vähällä
kaatua; hänen päänsä kallistui Christophen päätä kohti; hän katseli
poikaa, ja murahteli katkonaisia ja vihastuneita sanoja. Kun
Christophen silmät osuivat noihin sekaviin silmiin, valtasi hänet
mieletön kauhu. Hän juoksi pakoon huoneen toiseen nurkkaan, putosi
polvilleen sängyn ääreen ja kätki kasvonsa vaatteihin. Niin olivat he
kahden pitkän aikaa. Melchior heilahteli raskaasti tuolillaan, suu
naurun irvistyksessä. Christophe työnsi sormet korviinsa, ettei olisi
kuullut, ja hän vapisi. Mitä hän sisällään tunsi, oli käsittämätöntä:
se oli hirvittävää mullistusta, kauhua, tuskaa, aivan kuin joku, jota
hän oli rakastanut ja kunnioittanut, olisi kuollut.

Ei tullut ketään sisään, he olivat edelleen kahden: ilta pimeni,
ja Christophen pelko lisääntyi joka hetki. Hän ei voinut olla
kuuntelematta, ja hänen sydäntään hyyti, kun hän kuuli tuon äänen,
jota ei tuntenut enää entiseksi: huoneen hiljaisuus teki sen vielä
kauheammaksi; seinäkellon onnahtava heiluri löi tahtia tuohon
järjettömään loruun. Christophe ei jaksanut tätä enää sietää, hän
tahtoi paeta. Mutta ulos mennäkseen olisi hänen pitänyt kulkea isän
ohitse; ja Christophea karmi jo ajatuskin, että hänen olisi täytynyt
nähdä taas nuo silmät: hänestä tuntui, että hän olisi kuollut siihen
paikkaan. Hän koetti ryömiä kamarin ovelle. Hän ei hengittänyt, ei
katsellut, hän pysähtyi nähdessään Melchiorin hiukankin liikahtavan.
Christophe näki hänen jalkansa pöydän alla. Juomarin toinen jalka
vapisi. Christophe pääsi ovelle; vapisevin käsin hän painoi ripaa;
mutta hätäpäissään päästi hän sen irti: se sulkeutui kalahtaen,
Melchior kääntyi katsomaan taakseen; tuoli, jolla hän heilahdellen
istui, kadotti tasapainonsa ja kaatui kolisten. Christophe peljästyi
niin, ettei voinut paeta. Hän seisoi hievahtamatta seinää vasten ja
katseli isäänsä, joka makasi hänen jaloissaan; ja hän huusi apua.

Putoaminen selvitti Melchioria hiukan. Kirottuaan, sadateltuaan ja
muokattuaan nyrkeillään tuolia, joka oli tehnyt hänelle tällaiset
jutkut, ja yritettyään turhaan nousta jaloilleen, hän asettui viimein
takalistolleen permannolle, nojaten selkäänsä pöytään; ja hän tunsi
jälleen ympäristönsä. Hän näki Christophen itkevän: hän kutsui häntä
luokseen. Christophe tahtoi paeta; hän ei voinut liikahtaa. Melchior
käski häntä uudestaan; ja kun lapsi ei tullut, niin hän kirosi
kiukuissaan. Christophe lähestyi nyt, hänen koko ruumiinsa vapisi.
Melchior veti hänet luokseen, polvelleen istumaan. Ensin nipisteli
hän poikaa korvista ja piti hänelle sekavalla ja sammaltavalla
äänellä saarnan, että lapsen täytyy kunnioittaa isäänsä. Sitten
hänen tuulensa yhtäkkiä vaihtui ja hän hypitteli poikaa käsiensä
varassa, lorusi hävyttömiä ja oli nauruunsa tikahtua. Siitä hän
siirtyi ilman väliasteita surullisiin ajatuksiin; hän säälitteli
poikaansa ja itseään; hän puristi Christophea rintaansa vastaan ja oli
hänet tukahuttaa suuteloihin ja kyyneleihin; ja viimein tuuditteli
hän häntä sylissään, alkaen veisata: _De profundis_. Christophe
ei koettanutkaan itseään vapauttaa; kauhu oli hänet suorastaan
kangistanut. Rusennuksissa isän rintaa vastaan, tuntien juopuneen
viiniltä löyhkäävän hengityksen ja hänen nikotuksensa kasvoillaan,
joita ilkeät suutelut ja kyyneleet kostuttivat, oli hän kuolla inhosta
ja pelosta. Hän olisi tahtonut huutaa, mutta hänen suustaan ei tullut
ääntä. Tätä kauheutta kesti iankaikkisesti, siltä hänestä tuntui, --
kunnes ovi aukesi, ja Louisa tuli pieni vaatekori kainalossa sisään.
Äiti huudahti, kori putosi häneltä, ja hän ryntäsi ottamaan Christophea
ja riisti hänet Melchiorin käsistä rajuudella, jollaista ei hänestä
olisi kukaan uskonut:

-- Ah, sinä surkea juoppo! huusi hän.

Ja hänen silmänsä säkenöivät suuttumuksesta.

Christophe luuli, että isä tappaisi äidin. Mutta vaimon uhkaava käytös
tyrmisti Melchiorin niin, ettei hän vastannut mitään, vaan alkoi itkeä.
Hän pyöriskeli pitkin permantoa; hän iski päätänsä huonekaluihin,
sanoen, että Louisa oli oikeassa, että hän oli juoppo, että hän oli
onnettomuus perheelleen, että hän saattoi lapsensa perikatoon, ja että
hän tahtoi kuolla. Louisa oli kääntänyt hänelle halveksivasti selkänsä,
hän kantoi Christophen viereiseen huoneeseen, hän hyväili poikaa, hän
koetti rauhoittaa häntä. Christophe vain vapisi, hän ei vastannut äidin
kysymyksiin; sitten hän puhkesi itkuun. Louisa pyyhki hänen kasvojaan
kylmällä vedellä; hän painoi hänet syliinsä, hän puhui hänelle
hellästi, hän itki hänen kanssaan. Viimein he kumpikin rauhoittuivat.
Louisa laskeutui polvilleen ja veti Christophen viereensä. He
rukoilivat, että hyvä Jumala parantaisi isän hänen kauheasta tavastaan
ja että Melchior tulisi jälleen hyväksi ja kunnolliseksi niinkuin
ennenkin. Louisa asetti lapsen sänkyyn. Christophe tahtoi, että äidin
oli oltava hänen vuoteensa vieressä ja pidettävä häntä kädestä. Louisa
vietti osan yötä Christophen vuoteen pääpuolessa, sillä pojalla oli
kuumetta. Juopunut kuorsasi permannolla.

Joku aika myöhemmin, kun Christophe vietti koulussa aikaansa tunnilla
katsellen kärpäsiä katossa ja tyrkki nyrkeillään vierustovereitaan
koettaen pudottaa heitä penkiltä, vihjasi opettaja, -- joka tunsi
vaistomaista vastenmielisyyttä Christophea kohtaan, sillä poika oli
aina rauhaton ja hänen naurunsa häiritsi lakkaamatta muita eikä
hän koskaan mitään oppinut, -- vihjasi loukkaavasti, samassa, kun
Christophe juuri itse putosi penkiltä permannolle, erääseen sangen
tunnettuun henkilöön, jonka jälkiä Christophe näytti kaikesta päättäen
haluavan loistavasti seurata. Kaikki toiset lapset purskahtivat
silloin nauruun; ja eräät heistä ottivat selventääkseen vertausta
helppotajuisilla ja innokkailla lisäyksillä. Christophe nousi maasta
punaisena häpeästä, sieppasi mustetolpponsa ja heitti sen kaikin
voimin ensimäistä kohti, jonka näki nauravan. Opettaja hyökkäsi hänen
kimppuunsa; hän sai selkäänsä, hänet komennettiin olemaan lopputunti
polvillaan ja sai tavattoman pitkän rankaisuläksyn.

Hän tuli kotiin kalman kalpeana ja kiehuen salattua raivoa; ja hän
julisti jyrkästi, ettei hän mene enää kouluun. Hänen sanoistaan ei
välitetty. Mutta kun äiti huomisaamuna muistutti hänelle, että oli
aika lähteä, vastasi hän tyynesti sanoneensa, ettei hän sinne enää
mene. Louisa rukoili, torui ja uhkasi: mikään ei auttanut. Christophe
istui nurkassaan uhmaavin otsin. Melchior antoi hänelle ankaran
löylyn: poika huusi kohti kitaa; mutta hän vastasi jokaista annosta
seuraaviin käskyihin yhä raivokkaammin: "En." Häntä pyydettiin edes
sanomaan, minkä tähden ei: hän puri hampaansa yhteen eikä vastannut.
Melchior tempaisi hänet syliinsä ja kantoi hänet kouluun ja jätti hänet
opettajan valtaan. Penkilleen jälleen jouduttuaan hän alkoi särkeä
järjestyksessä kaikkia esineitä, mitä lähellään tapasi: mustetolpponsa,
kynänsä; hän repi vihkonsa ja kirjansa, -- ja tämän teki hän hyvin
huomattavalla tavalla, katsellen opettajaan uhittelevasti. Hänet
pistettiin pimeään putkaan. -- Jonkun hetken päästä löysi opettaja
hänet siellä nenäliina solmussa kaulan ympärillä, vetämässä kaikin
voimin solmun huipuista: hän koetti kuristaa itseänsä.

Ei auttanut muu kuin antaa hänen mennä kotiin.



Christophe oli luja kestämään vaivoja. Hän oli perinyt isältään
ja isoisältään vahvan ruumiinrakenteen. Siinä suvussa ei oltu
arkapintaisia: oltiinpa sairaita tai ei, koskaan ei vaikeroitu,
ja mikään voima ei olisi voinut muuttaa Krafftien, isän ja pojan,
jokapäiväisiä elämäntapoja. He lähtivät ulos millaisella ilmalla
tahansa, oli kesä tai talvi; he kulkivat tuntikausia sateessa tai
auringonpaisteessa, usein paljaspäin ja takin rintamus auki, joko
huolimattomuudesta tai uhmalla; he voivat samota peninkulmia väsymättä
koskaan, ja katselivat halveksivan säälivästi Louisa-raukkaa, joka
ei mitään virkkanut, mutta jonka täytyi seisattua aivan valkeana
väsymyksestä, jalat pöhöttyneinä ja sydän sykkien niin, että oli
haljeta. Christophe oli melkein halveksia äitiä niinkuin hekin; hän ei
voinut ymmärtää, että ihminen saattoi olla sairas; kun hän kompastui
tai kolautti itseään, leikkasi tai poltti sormiaan, ei hän itkenyt;
mutta hän suuttui esineeseen, joka hänelle oli sen pahan tehnyt. Isän
ja pienten toverien töykeys, katupojat, joiden kanssa hän tappeli,
karkaisivat häntä yhä enemmän. Hän ei peljännyt paukkuja; ja monta
kertaa tuli hän kotiin nenä verissä ja kuhmu otsassa. Eräänä päivänä
täytyi aikuisten kiskoa hänet henkihieverissä keskeltä raivoissa
poikiin rykelmää, kun hän oli kaatunut sinne vastustajansa kanssa, joka
kolkutti hartiavoimin hänen päätään kiviin. Tämä oli hänestä aivan
luonnollista, koska hän oli valmis tekemään samaa muille kuin muut
hänelle.

Ja kuitenkin pelkäsi hän monenmoisia seikkoja; eikä mikään eräänä
aikana hänen lapsuuttaan tuottanut hänelle suurempia kärsimyksiä kuin
nuo ainaiset omat kauhun syyt, vaikkei kukaan niistä mitään tiennyt, --
sillä hän oli kovin ylpeä. Varsinkin pari kolme vuotta ne vaivasivat
häntä aivan kuin tauti.

Hän pelkäsi salaperäisyyksiä, joita pimeässä piilee, pahoja voimia,
jotka tuntuvat vaanivan ihmisen henkeä, hirmuolentojen laumaa, joka
kaikkien lasten aivoissa kihisee heille kauhua tuottaen ja joita
he sekoittavat kaikkeen näkemäänsä: varmaankin jonkin kadonneen
eläinmaailman viimeisiä muistoja, tyhjyyttä seuraavien ensimäisten
päiväin aikuisia aivohoureita, jätteitä peljättävästä unesta äidin
kohdussa ja elävän olennon heräämisestä aineen keskellä.

Christophe pelkäsi ullakon ovea. Ullakolle mentiin portailta ja ovi
oli melkein aina raollaan. Kun hänen piti kulkea sen ohi, alkoi
hänen sydämensä tykyttää; hän otti vauhtia ja juoksi sen sivuitse
taakseen katsomatta. Hänestä tuntui, kuin joku tai jokin olisi
tullut hänen perästään. Milloin ovi oli kiinni, kuuli hän selvästi
täysin sulkematta jätetystä kissanreiästä oven takaa rapinaa. Se ei
ollut juuri merkillistä, sillä ullakolla oli suuria rottia; mutta
hän sommitteli mielessään hirmuolennon; se oli kuin luuranko, lihat
riippuivat riekaleina, sillä oli hevosenpää, silmät, jotka surmasivat,
ja tolkuttomat muodot; hän ei tahtonut sitä ajatella, ja kuitenkin hän
sitä ajatteli. Hän otti vapisevin käsin selon, että linkku oli hyvin
kiinni; mutta se ei estänyt häntä kuitenkaan kymmenesti katsomasta
taakseen mennessään portaita alas.

Hän pelkäsi pimeässä ulkona. Joskus sattui, että hän viipyi myöhään
isoisän luona, jonne hänet oli lähetetty jollekin asialle. Krafftin
vanhus asui vähän matkaa kaupungin ulkopuolella, viimeisessä talossa
Kölniin vievän maantien varrella. Tästä talosta kaupungin ensimäisiin
valaistuihin ikkunoihin oli pari sataa askelta, mutta matka tuntui
Christophesta kolme kertaa pitemmältä. Muutamaksi sekunniksi
joutui tien mutkaan, josta ei nähnyt mitään tulia. Seutu kaupungin
ulkopuolella oli autio, ja ilta pimeni; maa muuttui synkäksi ja taivas
kamalan kalpeaksi. Kun pääsi tien varrella kasvavan pensaikon takaa ja
nousi reunapengermälle, näkyi vielä kaukana ilmanrannalla kellertävä
kajastus; mutta se ei valaissut ja oli vieläkin kauhistavampi kuin yö;
se teki pimeän ympärillään yhäkin synkemmäksi: se oli kalmiston-valoa.
Pilvet painuivat alas melkein maan kamaraan. Pensaat kasvoivat
valtaviksi hahmoiksi ja liikahtelivat. Lehdettömät puut olivat kuin
eriskummallisia ukkoja. Virstanpatsaat kuulsivat sinertävän kalpeina
kuin käärinliinat. Varjot liikahtelivat. Siellä istuskeli kääpiöitä
ojissa, tulia kiilui ruohikossa, siellä kahahtivat ilmassa peloittavat
siivet, kirahtelivat hyönteiset, joita tulvi, tiesi mistä. Christophe
eli ainaisessa tuskan jännityksessä, odottaen jotain kamalaa luonnon
päähänpistoa. Hän juoksi, ja sydän jyskytti rinnassa.

Kun hän näki tulen kuultavan isoisän huoneesta, niin hän rauhoittui.
Mutta pahinta oli, että ukko Krafft ei usein ollut vielä tullut kotiin.
Se oli yhä peloittavampaa. Tuo vanha, yksinäinen talo keskellä peltoja
ja niittyjä peloitti lasta jo kirkkaalla päivälläkin. Pelko unohtui,
kun isoisä oli siellä; mutta joskus vanhus poistui ja jätti hänet sinne
yksin, ilmoittamatta hänelle lähdöstään. Christophe ei ollut varautunut
sellaiseen. Kamari oli rauhallinen. Kaikki esineet olivat siellä
tuttuja ja ystävällisen näköisiä. Siellä oli suuri, valkeaksi maalattu
sänky; sängyn pääpuolessa oli iso raamattu pienellä lautahyllyllä,
uuninreunalla tekokukkia ja vanhuksen kahden vaimon ja yhdeksän lapsen
valokuvat, -- ukko oli kirjoittanut kuvien alareunaan näiden omaistensa
syntymä- ja kuolinvuodet. -- Seinillä oli raamatunlauseita kehyksissä,
ja huonoina värikuvina Mozart ja Beethoven. Yhdessä nurkassa pieni
piano, toisessa selloviulu; kirjoja kasassa siellä täällä, mustuneita
piippuja, ja ikkunalla ruukuissaan kurjenpolvi-kukkasia. Siellä hän
oli aivan kuin ystävien keskellä. Vanhuksen askeleet kuuluivat hänen
kävellessään viereisestä huoneesta; siellä hän höyläsi tai naulaili
jotakin; hän jutteli itsekseen, sanoi itseään hölmöksi, tai lauloi
matalalla äänellään: tuli jotain pot-pourria koraaleista, jokin
hempeätunteinen Lied, sotaisia marsseja ja juomalauluja. Siellä
tunsi olevansa turvassa. Christophe istui ikkunan luona suuressa
nojatuolissa, kirja polvilla; hän oli syventynyt katselemaan kuvia
niin, että oli aivan selkä koukussa; päivä alkoi hämärtää; hänen
silmissään himmeni; viimein ei hän katsellut enää, vaan vaipui utuisiin
unelmiin. Vankkurien pyörät kumisivat jossakin kaukana tiellä. Lehmä
ammui ulkona vainiolla. Kaupungin kellot soittivat väsyneinä ja
uneliaasti angelusta. Epämääräiset kaipuut, oudot aavistukset heräsivät
uneksivan lapsen sydämessä.

Yhtäkkiä heräsi Christophe kummalliseen levottomuuteen. Hän katsahti
ympärilleen: pimeää. Hän kuunteli: hiljaisuus. Isoisä oli mennyt
kaupunkiin. Christophea pöyristi. Hän painautui pilkistämään ulos
ikkunasta, koettaen vielä nähdä: tie oli aivan tyhjä; esineet alkoivat
muuttua uhkaavan muotoisiksi. Jumala, jos _se_ tulisi. -- Mikä? --
Sitä hän ei olisi voinut sanoa. _Se_, kauhea. -- Ovet olivat huonot
eivätkä pysyneet oikein kiinni. Nyt puiset portaat natisivat niinkuin
joku olisi siellä kävellyt. Lapsi hätkähti ja hypähti, hän raahasi
nojatuolin, kaksi muuta tuolia ja pöydän kamarin varmimpaan nurkkaan;
hän rakensi sinne jonkinlaisen muurin itselleen: nojatuoli seinää
vasten, yksi tuoli oikealle, toinen vasemmalle puolelle ja pöytä eteen.
Keskelle hän pystytti huonetikapuut; hän kapusi ylös niiden päähän,
varustettuna äskeisellä ja muilla kirjoilla, aivankuin heittoaseilla
siltä varalta, että tulisi piiritetyksi, ja hengähti nyt helpotuksesta,
sillä lapsen mielikuvitus oli päättänyt, ettei vihollinen missään
tapauksessa pääsisi yli muurin: _sitä_ ei saanut tehdä.

Mutta usein nousi vihollinen hänen eteensä itse kirjastakin. -- Niiden
vanhojen paksujen teosten joukossa, jotka isoisä oli sattumalta
itselleen hankkinut, oli myöskin kuvitettuja, ja ne kuvat tekivät
lapseen syvän vaikutuksen: ne häntä kiehtoivat ja peloittivat. Siellä
oli kummallisia mielikuvituksia: Pyhän Antoniuksen kiusauksia, joissa
lintujen luurangot asettuvat karahveihin, joissa myriaadeja munia
purkautuu kuin matoja sammakkojen avatuista vatsoista, joissa päät
kävelevät jaloillaan ja perät soittavat torvia ja talousastiat ja
eläinten ruumiit kulkevat juhlallisessa saatossa käärittyinä laajoihin
lakanoihin ja lyykistäen toisilleen kohteliaasti kuin vanhat rouvat.
Christophe kammoi niitä, juuri tuo kammo sai hänet niitä uudestaan
katselemaan. Hän katseli niitä kauan, ja vilkaisi tuon tuostakin
ympärilleen, nähdäkseen, mikä liikahti uudinten laskoksissa. --
Muuan nyljetty ihmisen kuva eräässä anatoomisessa teoksessa oli
hänestä vieläkin vihattavampi. Hän alkoi vapista, kun lähestyi lehtiä
käännellessään sitä paikkaa kirjasta, jossa se kuva oli. Kaikilla
näillä kirjavilla muodottomuuksilla oli häneen tavaton vaikutus.
Luomisvoima, joka on suljettu lasten aivoihin, täydensi kulissien
mitättömyyttä. Hän ei nähnyt eroitusta näiden joutavain kuvien ja
todellisuuden välillä, öisin elivät ne hänen unissaan voimakkaammin
kuin päivällä nähdyt todellisuuden kuvat.

Hän pelkäsi unta. Monta vuotta myrkyttivät painajaiset hänen leponsa:
-- Hän harhaili pimeissä kellareissa ja näki luukusta tulevan sisään
sen anatoomisen kirjan nyljetyn miehen. -- Hän oli yksin jossakin
kamarissa ja kuuli ulkoa käytävästä askelten tassutusta; hän ryntäsi
ovelle sulkeakseen sen, hän ennätti parhaiksi tarttua ripaan; mutta
ulkopuolelta veti joku siitä; hän ei saanut avainta kääntymään, hän ei
jaksanut enää, hän huusi apua. Ja toisaalta hän tiesi hyvin, _mikä_
sieltä pyrki sisään. -- Hän oli keskellä vanhempainsa ja sisarustensa
piiriä; ja yhtäkkiä heidän kasvonsa muuttuivat; he käyttäytyivät kuin
mielettömät. -- Hän istui rauhassa lukemassa ja tunsi, että jokin
näkymätön oli hänen _ympärillään_. Hän tahtoi paeta, mutta tunsi
olevansa sidottu. Hän tahtoi huutaa, hänellä oli kapula suussa. Hänen
kurkkuaan kuristi ilkeästi, niinkuin mikä olisi käärinyt kätensä hänen
kaulaansa. Hän heräsi melkein tukehtumaisillaan, hänen hampaansa
kalisivat ja hän vapisi vielä kauan herättyään; hän ei ollut mitenkään
päästä kauhustaan.

Huone, jossa hän nukkui, oli pieni, ikkunaton ja oveton komero;
ainoastaan vanha uutimenkappale, joka oli ripustettu tankoon aukon
eteen, eroitti sen vanhempien huoneesta. Ilma oli siellä ummehtunut ja
paksu. Veljet nukkuivat hänen kanssaan samassa sängyssä ja potkivat
unissaan häntä. Hänen päätänsä poltti ja hän kitui puolihorroksissa,
jossa kaikki päivän pikku huolet suurentuivat moninkertaisiksi. Tässä
äärimmäisessä hermojännityksen tilassa, joka oli painajaisen tapaista,
tuotti pieninkin kolahdus hänelle tuskaa. Hän säikähti, kun permanto
narahti. Isän hengitys kasvoi hänen mielessään fantastisella tavalla;
se ei ollut enää ihmisen hengitystä; tuo eriskummainen ääni oli hänestä
kamalaa: hänestä tuntui niinkuin viereisessä huoneessa olisi maannut
jokin kauhea eläin. Pimeys ahdisti ja rusensi häntä, se ei ollut
koskaan loppuva, se oli aina jatkuva; hän oli maannut siinä sillä
tavoin kuukausia. Hän läähätti, hän nousi kyynäröisilleen vuoteessa,
hän asettui istumaan, hän pyyhki paitansa hihalla hikisiä kasvojaan.
Joskus hän nykäisi Rudolfia, herättääkseen hänet; mutta veli ainoastaan
murahteli, veti itselleen viimeisenkin peiton kaistan ja nukkui
sikeästi. Näin loikoi hän kuumeisessa kauhussa, kunnes kalpea valoviiru
ilmestyi permannolle uutimen alapuolelle. Tämä kaukaisen sarastuksen
kaino kuulto toi hänelle yhtäkkiä rauhan. Hän tunsi sen pujahtavan
komeroon jo silloin kuin kukaan muu ei olisi voinut eroittaa sitä vielä
varjosta. Heti jätti kuume valtansa, hänen verensä rauhoittui kuin
tulvavirta, joka vetäytyy jälleen uomaansa; tasainen lämpö levisi hänen
ruumiiseensa, ja hänen unettomuudesta kirvelevät silmänsä sulkeutuivat
tiedottomasti.

Illoin tunsi hän kauhulla nukkumisen hetken tulevan. Hän vannoskeli
itsekseen pitävänsä nyt puolensa, valvovansa koko yön päästäkseen
painajaisen kauhusta. Mutta väsymys sai hänestä voiton; ja juuri
hetkellä, jolloin hän sitä kaikkein vähimmin odotti, ilmestyivät
hirviöt jälleen. Julma yö! Niin suloinen enimmille lapsille, niin
kauhea eräille heistä!... Hän pelkäsi vaipua uneen. Hän pelkäsi olla
valveilla. Nukkui tai valvoi, hänet ympäröivät hirvittävät kuvat, hänen
sielunsa aaveet, kummittelijat, jotka asustavat lapsuuden sarastavassa
hämärässä yhtä hyvin kuin sairauden synkässä valohämyssä.

Mutta nämä kuvitellut kauhut olivat kuitenkin pian haihtuvat sen suuren
Kammon tullen, joka jäytää kaikkia ihmisiä ja jota viisaus turhaan
koettaa unohtaa tai kieltää: Kuoleman.



Kun hän kerran kaiveli erästä kaappia, sai hän käsiinsä esineitä eikä
tiennyt, mitä ne oikein olivat: lapsen mekon ja juovikkaan myssyn. Hän
vei ne riemuissaan äidilleen, mutta äiti ei suinkaan hänelle hymyillyt,
vaan muuttui ankaran näköiseksi ja käski hänen viedä ne takaisin sinne,
mistä oli ne ottanutkin. Kun Christophe ei heti totellut, vaan kysyi,
minkä tähden, tempaisi äiti ne häneltä eikä vastannut, vaan lukitsi ne
erääseen laatikkoon, josta poika ei voinut niitä saada. Christophe tuli
ylen uteliaaksi ja ahdisteli äitiä kysymyksillä. Viimein äiti sanoi,
että ne olivat pikkuveikon, joka oli kuollut ennen kuin Christophe
oli maailmaan tullut. Christophe joutui hyvin ymmälleen: hän ei ollut
koskaan kuullut siitä veikosta puhuttavan. Hän oli hetken vaiti, mutta
sitten tahtoi hän tietää lisää. Äiti näytti tulleen hajamieliseksi;
hän vastasi kuitenkin, että veikon nimi oli ollut Christophe, niinkuin
hänenkin, mutta hän oli ollut kiltimpi. Christophe kyseli lisää;
mutta äitiä ei haluttanut vastata. Hän sanoi ainoastaan, että veikko
oli taivaassa ja rukoili siellä heidän kaikkien puolesta. Enempää ei
Christophe saanut hänestä lähtemään; äiti käski hänen olla hiljaa
ja antaa hänen tehdä työtään. Hän näytti tosiaan painuvan hartaasti
ompelemaan; mutta hän näytti huolestuneelta eikä katsonut ylös. Mutta
jonkun ajan päästä vilkaisi äiti kuitenkin nurkkaan, jossa Christophe
nyt mökötti, hymyili ja käski häntä lempeästi menemään ulos leikkimään.

Tämän pakinan hajanaiset kappaleet järkyttivät syvästi Christophea. Oli
siis ollut lapsi, hänen oman äitinsä pikku poika, joka oli ollut aivan
kuin hän, nimeltäänkin sama, melkein samanlainen kuin hän, ja hän oli
kuollut! -- Kuollut; hän ei oikein tiennyt, mitä se merkitsi; mutta se
oli varmasti jotakin kauheaa. -- Ja tuosta toisesta Christophesta ei
koskaan puhuttu; hän oli täydellisesti unohdettu. Hänenkin kävisi siis
samalla tavalla, jos nimittäin hänkin kuolisi? -- Tämä ajatus rasitti
hänen aivojaan yhä illallakin, kun hän istui perheen keskuudessa ja
näki toisten nauravan ja puhuvan kaikenlaisista pikkuseikoista. Ne
voisivat siis olla iloisia sittenkin, kun hän olisi kuollut! Oh, hän
ei ollut koskaan uskonut äitiään niin itsekkääksi, että hän voisi
nauraa pikku poikansa kuoleman jälkeen! Christophe inhosi noita toisia
kaikkia; häntä itketti oma itsensä, oma kuolemansa jo etukäteen.
Samalla hän olisi tahtonut tehdä koko joukon kysymyksiä; mutta hän ei
uskaltanut; hän muisti, millä äänellä äiti oli vaatinut häntä olemaan
hiljaa. -- Viimein ei hän enää malttanut; ja kun hän meni levolle,
kysyi hän, kun äiti aikoi suudella häntä:

-- Äiti, nukkuiko hän minun sängyssäni? Poloinen nainen hätkähti; ja
hän kysyi äänellä, jonka koetti tehdä välinpitämättömäksi:

-- Kuka?

-- Pikku poika... joka on kuollut, vastasi Christophe ja hiljensi
ääntään.

Äidin kädet tarttuivat häneen rajusti:

-- Ole vaiti, ole vaiti, sanoi hän.

Äidin ääni vapisi; Christophe, joka oli painanut päänsä hänen rintaansa
vasten, kuuli hänen sydämensä sykkivän kiivaasti. Seurasi hetken
hiljaisuus; sitten äiti sanoi:

-- Ei saa koskaan enää puhua siitä, kultaseni... Nuku nyt rauhassa...
Ei, tämä ei ole hänen sänkynsä.

Äiti suuteli häntä; Christophe oli tuntevinaan, että äidin poski oli
kostea, hän olisi tahtonut tietää sen varmaan. Hänen mielensä jo hukan
keveni; äiti siis sittenkin suri! Mutta sitten hän alkoi uudestaan
epäillä, hetki myöhemmin, kun hän kuuli äidin puhuvan viereisessä
huoneessa rauhallisella, aivan jokapäiväisellä äänellä. Mikä oli nyt
totta, äskeinenkö vai tämäkö puhe? -- Hän kieriskeli kauan vuoteessa
saamatta selitystä siihen. Hän olisi tahtonut, että äiti olisi ollut
suruissaan: ei silti, ettei hänestä olisi ollut tuskallista ajatella
sitäkin, että äiti oli suruinen; mutta kuitenkin se olisi tuntunut
hänestä niin hyvältä! Hän ei olisi tuntenut olevansa niin yksin. -- Hän
nukahti, ja huomenna hän ei sitä asiaa enää ajatellut.

Muutama viikko myöhemmin sattui, että eräs pojista, jonka kanssa hän
tavallisesti leikki kadulla, ei tullut sinne odotettuun aikaan. Joku
joukosta sanoi, että hän oli kipeä; ja sitten totuttiin siihen, ettei
häntä enää leikeissä nähty: siihen oli selitys, se oli yksinkertainen
asia. -- Eräänä iltana oli Christophe mennyt aikaisin levolle; ja
komerosta, jossa hänen sänkynsä oli, näki hän valon vanhempainsa
huoneesta. Koputettiin oveen. Muuan naapurin nainen tuli heille
pakisemaan. Christophe kuunteli hajamielisesti ja sepitteli tapansa
mukaan mielikuviaan ja satujaan; hän ei eroittanut keskustelusta muuta
kuin joitakuita sanoja. Yhtäkkiä kuuli hän naapurin naisen sanovan,
että "hän on kuollut". Christophen sydän melkein lakkasi sykkimästä;
sillä hän ymmärsi, mistä nyt oli kysymys. Hän kuunteli hengitystään
pidättäen. Hänen vanhempansa huudahtelivat; Melchiorin meluisa ääni
kaikui:

-- Christophe, kuuletkos? Fritz-raukka en kuollut.

Christophe ponnisti tahtonsa ja vastasi tyynellä äänellä:

-- Kyllä, isä.

Hänen rintaansa ahdisti kuin painon alla, Melchior jatkoi taas matkien:

-- Kyllä isä, muka! Eikö sinulla ole muuta sanomista? Etkö ole siitä
pahoillasi?

Louisa ymmärsi poikasta paremmin ja sanoi:

-- Hyst, anna hänen nukkua!

Ja sitten puhuttiin hiljempaa. Mutta Christophe kuunteli korva tarkkana
ja tutki kaikki tapauksen yksityiskohdat: taudin laadun, joka oli
lavantautikuumetta, kylmät kylvyt, hourailemisen, vanhempien surun. Hän
ei voinut hengittää; ikäänkuin jokin pallo nousi hänen kurkkuunsa ja
tukehutti häntä; hän värisi kuin horkassa: kaikki nuo kauheat seikat
syöpyivät hänen aivoihinsa. Ennen kaikkea huomasi hän, että paha oli
tarttuvaa, nimittäin, että hän itsekin voisi kuolla samalla tavalla:
ja pelko hyyti veren hänen suonissaan; sillä hän muisti, että hän oli
antanut Fritzille kättä, viime kerralla, kun oli häntä nähnyt, ja että
hän vielä tänään oli kulkenut sen talon ohi, jossa Fritz asui. -- Hän
pysyttelihe kuitenkin aivan hiljaa, ettei hänen olisi tarvinnut puhua;
ja kun isä kysyi naapurin naisen lähdettyä: "Christophe, nukutko sinä?"
niin ei hän vastannut. Silloin kuuli hän Melchiorin sanovan Louisalle:

-- Tuolla lapsella ei ole sydäntä.

Louisa ei vastannut mitään; mutta hetki myöhemmin tuli hän hiljaa ja
nosti komeron uudinta ja katsahti pikku sänkyyn. Christophe tuskin
ennätti sulkea silmänsä ja ruveta muka hengittämään raskaasti,
niinkuin hän kuuli veljiensä nukkuessaan hengittävän. Louisa poistui
varpaisillaan. Ja kuitenkin: kuinka mielellään Christophe olisi
tahtonut, että äiti olisi tullut sinne, että hän olisi voinut sanoa
äidille, miten hän pelkäsi, pyytää häntä itseään suojelemaan, edes
rauhoittamaan! Mutta hän pelkäsi, että häntä pilkattaisiin tai
sanottaisiin pelkuriksi: ja sitäpaitsi tiesi hän sangen hyvin, että
sanottaisiinpa mitä hyvänsä, se ei kuitenkaan auttaisi. Ja tuntikausia
hän loikoi nyt tuskissaan valveilla, luullen tuntevansa taudin hiipivän
itseensä, kipua päässä, ahdistusta sydämessä, ja hän ajatteli kauhusta
kangistuen: "Nyt se tuli, nyt minä olen sairas, minä kuolen, minä
kuolen varmaan!..." Kerran hän jo nousi vuoteessaan istumaan ja kutsui
äitiä hiljaisella äänellä; mutta kaikki nukkuivat, eikä hän uskaltanut
heitä herättää.

Tästä hetkestä alkaen myrkytti kuoleman ajatus koko hänen lapsuuttaan.
Hänen hermonsa tekivät hänet alinomaa pienten tautien uhriksi, joihin
ei todellisuudessa ollut alkuakaan: hengenahdistuksen, pistoksen,
tukehuttavain puuskain. Mielikuvitus hurjistui hänen ajatellessaan
näitä tauteja niin, että hän näki jokaisessa niistä murhaavan
villipedon, joka ottaisi hänen henkensä. Miten monta kertaa hän
kärsi todellisia kuolemantuskia, ainoastaan muutaman askeleen päässä
äidistä, joka istui hänen vieressään aavistamatta mitään! Sillä
raukkamaisuudestaan huolimatta oli pojalla rohkeus sulkea kauhu
sisäänsä. Se johtui kummallisesta tunteiden sekoituksesta: hän oli
liian ylpeä turvautuakseen toisiin, hän häpesi pelkuruuttaan ja hänen
hellä luonteensa ei sallinut hänen tuottaa muille ihmisille huolta.
Mutta hän ajatteli lakkaamatta: "Nyt minä olen kipeä, nyt olen
vaarallisesti sairas. Tämä on varmaan angiinaa..." Sattumalta oli hän
saanut kuulla sanan angiina... "Hyvä Jumala, ei vielä..."

Hänellä oli uskonnollisia mietteitä: hän uskoi vahvasti, mitä äitinsä
hänelle kertoi, nimittäin että sielu nousee kuoleman jälkeen Herran
eteen, ja että jos ihminen on ollut hurskas, se pääsee taivaan
yrttitarhaan. Mutta moinen matka kauhisti häntä paljoa enemmän kuin
viehätti. Hän ei kadehtinut laisinkaan niitä lapsia, jotka Jumala
otti täältä pois heidän maatessaan unessa ja kutsui luokseen, heidän
hurskautensa palkaksi, antamatta heidän ensin kärsiä, kuten äiti
sanoi. Häntä pöyristi maata ruvetessaan, että ehkäpä Jumalan päähän
pistäisi tehdä hänelle samoin. Mahtoi olla kamalaa tulla yhtäkkiä
temmaistuksi lämpöisestä vuoteesta ja viedyksi tyhjään avaruuteen
asetettavaksi Jumalan eteen. Hän kuvitteli Jumalaa valtavan suureksi
auringoksi, joka puhui ukkosmaisella äänellä: kuinka se mahtoikaan
koskea, se poltti silmiä, korvia ja koko sielua! Sitäpaitsi Jumala voi
rangaista: hänestä ei saanut olla koskaan varma... -- Lisäksi ei tämä
tieto estänyt laisinkaan muita kauhuja, joita hän ei tarkoin tuntenut,
mutta jotka hän aavisti kuulemistaan puheista: ruumis laatikossa, aivan
yksinään kuopan pohjassa, jätettynä keskelle muuta joukkoa tuonne
inhoittaviin kirkkomaihin, missä hän oli joskus käynyt toisten kanssa
rukoilemassa... Hyvä Jumala, miten surullista!... Sen lisäksi ei ollut
liioin iloista elääkään, kärsiä nälkää, nähdä isää juovuksissa, kestää
raakaa kohtelua ja kaikenlaisia muita tuskia, toisten lasten häijyyttä,
aikuisten loukkaavaa surkuttelua, saamatta ymmärtämystä ainoaltakaan,
ei edes äidiltä. Koko maailma nöyryyttää lapsukaista, kukaan ei häntä
rakasta, ihminen on yksin, ypöyksin, eikä häntä pidetä missään arvossa!
-- Niin kyllä; mutta juuri se kiihdytti hänen haluaan elää. Hän tunsi
sisässään vihan kiehuvana voimana. Miten omituinen se voima olikaan!
Vielä se ei pystynyt mihinkään; se oli ikäänkuin kaukana ja kahleihin
sidottuna, kapaloihin käärittynä, halvattuna; hän ei ollenkaan tiennyt,
mitä se tahtoi, mitä siitä kerran tulisi. Mutta se oli hänessä: hän
oli siitä varma, hän tunsi sen sisässään ponnistelevan ja uhkaavan.
Huomenna, kerran, kerran se on kostava! Hänellä oli raivoisa halu elää,
kostaakseen kaiken kärsimänsä pahan, kaikki vääryydet, rangaistakseen
häijyjä, tehdäkseen suuria töitä. "Oh, kun minä vain saisin elää..." --
hän aprikoi hetkisen -- "... ainoastaan kahdeksantoista-vuotiaaksi."
-- Toisen kerran hän ajatteli jo yksikolmatta-vuotiaaksi, mutta se
olikin viimeinen raja. Hän uskoi, että se riitti hänelle vallatakseen
koko maailman. Hän ajatteli sankareita, jotka olivat hänelle niin
rakkaita, Napoleonia, Aleksanteri Suurta, tuota toista vielä loitompaa
miestä, jota hän rakasti enemmän kuin ketään muuta heistä. Varmaan hän
kerran olisi sellainen kuin hekin, jos hän vielä eläisi ainoastaan
kaksitoista... kymmenen vuotta. Hän ei suinkaan surkutellut niitä,
jotka kuolivat kolmikymmen-vuotiaina. He olivat vanhoja; he olivat
nauttineet elämästä: jos se oli mennyt hukkaan, oli se heidän oma
vikansa. Mutta kuolla juuri nyt, mikä suunnaton tuska! On liian
onnetonta kadota aivan pienenä ja jäädä kaikkien ihmisten mieleen
iäksi pikku pojaksi, jota kaikilla on muka oikeus toruskella! Hän itki
raivosta, aivan kuin olisi jo ollut kuollut.

Se kuoleman hätä kiusasi häntä monta lapsuuden vuotta; -- sen paransi
vasta elämän inho, hänen oman elämänsä suru.



Keskellä elämän sankkaa pimeyttä, tukehuttavaa yötä, joka näytti hetki
hetkeltä synkkenevän hänen ympärillään, keskellä sitä alkoi kimmeltää
niinkuin kaukainen tähti hämärissä avaruuksissa valo, joka oli tekevä
hänen elämänsä kirkkaaksi: jumalainen musiikki...

Isoisä oli äskettäin lahjoittanut lapsilleen vanhan pianon, josta eräs
hänen oppilaistaan oli tahtonut päästä ja jonka hän kärsivällisesti
ja kekseliäästi oli korjannut melkoiseen kuntoon. Sitä lahjaa ei
otettu erikoisen suopeasti vastaan. Louisan mielestä oli asunto jo
entuudestaan pieni, niin ettei sinne tarvittu lisää vastuksia, ja
Melchior arveli, ettei Jean-Michel-ukki ollut sitä ostaessaan tehnyt
huonoa kauppaa: se oli oivallista polttopuuta. Ainoastaan pikku
Christophe oli tulokkaasta iloissaan, tietämättä, mistä syystä.
Hänestä oli se kuin jokin taikalipas, joka oli täynnä ihmeellisiä
tarinoita, aivan kuin tuo satukirja, -- Tuhat ja yksi Yötä, -- josta
ukki luki hänelle joskus muutaman sivun heidän kummankin ihastukseksi.
Christophe oli kuullut isänsä ensimäisenä päivänä koettelevan soitinta
ja päästävän siitä pienen vihman yhteenheliseviä säveleitä, sellaisia
kuin lämmin tuuli synnyttää pudotellessaan metsässä sadekuuron jälkeen
pisaroita oksilta. Christophe taputti käsiään ja huusi: "Vielä!";
mutta Melchior sulki halveksien pianon ja sanoi, että sillä ei tee
mitään. Christophe ei inttänyt enää; mutta sen jälkeen hän maleksi aina
soittimen ympärillä; ja heti, kun muut käänsivät selkänsä, kohotti
hän kantta ja nykäisi hiljaa jotakin näppäintä, aivan kuin koskettaen
minkäkin suuren kuoriaisen vihreää selkää: hän tahtoi saada sinne
suljetun eläimen tulemaan ulos. Joskus hän hätäpäissään napautti liian
kovaa; ja hänen äitinsä huusi: "Etkö voi pysyä siitä poissa? Älä pistä
kaikkeen hyppysiäsi!" Tai jäivät häneltä sormet pianoa sulkiessa
julmasti likistykseen sen kannen väliin, hänen naamansa vääntyi
surkeaksi ja hän imeskeli kipeää sormeaan...

Nyt on hänen suurin ilonsa, että äidin täytyy lähteä koko päiväksi
palvelemaan tai asioille kaupungille. Christophe kuulee hänen
laskeutuvan portaita; nyt askeleet kuuluvat kadulta, nyt ne
loittonevat. Hän on yksin. Hän avaa pianon, kantaa sen eteen tuolin,
hän kiipeää tuolille; hänen olkapäänsä ulottuvat näppäimistön laitaan:
se riittääkin hyvin. Minkä tähden hän odottaa, kunnes jää yksin?
Kukaan ei estäisi häntä soittamasta, kun hän vain soittaisi hiljaa.
Mutta hän häpeää toisia, hän ei uskalla. Ja sitäpaitsi: huoneessa
jutellaan, liikuskellaan; se pilaa ilon. On paljon kauniimpaa, kun saa
olla yksin! -- Christophe pidättää hengitystään, että olisi vieläkin
hiljaisempaa, ja myöskin siksi, että hän on hiukan järkytetty, aivan
kuin hän aikoisi laukaista kanuunan. Sydän sykähtää kiivaammin,
kun hän painaa sormellaan näppäintä; joskus hän nostaa sormensa
takaisin, laskettuaan sen jo melkein näppäimeen kiinni, ja sijoittaa
sen toiselle kohdalle. Mistäpä tietää, mitä tuosta lähtee, tai
tuosta toisesta? -- Yhtäkkiä ääniä kohoaa: niitä on syviä, niitä on
leikkaavia, toiset ovat kiliseviä, toiset murisevia. Poika kuuntelee
niitä yhtä toisensa jälkeen, kuinka ne raukenevat ja sammuvat; ne
heiluvat kuin kirkonkellot, joita kuulee ulkona vainiolla kävellessä
ja joiden ääntä tuuli vuorotellen tuo lähelle ja loitontaa; ja kun
sitten terästää korvansa, kuulee kaukaa toisia, erilaisia ääniä, jotka
hyrräävät yhdessä niinkuin lentävät hyönteiset; ne tuntuvat kutsuvan,
vetävän luokseen... kaukaa... yhä kauempaa, noista salaperäisistä
olinpaikoistaan, jonne ne painuvat ja katoavat... Nyt ne ovat
menneet!... Ei, ne humisevat vielä... Pieni siipien rävähdys... --
Miten merkillistä tämä on! Ne ovat ikäänkuin henkiä. Kuinka ne voivat
totella noin, olla vankina vanhassa laatikossa, se on selittämätöntä!

Mutta kauneinta kaikesta on kuitenkin, kun asettaa kaksi sormea
yhtaikaa kahdelle eri näppäimelle. Silloin ei voi koskaan aavistaa,
mitä saattaa tapahtua. Joskus ovat ne kaksi henkeä toistensa
vihollisia, ne suuttuvat, ne tappelevat, ne vihaavat toisiaan, ne
murisevat tyytymättömän näköisinä; niiden ääni kohoaa; se huutaa
milloin vihoissaan, milloin tuskissaan, Christophe on hurmaantunut
siihen: ne ovat kuin sidottuja hirviöitä, jotka pureksivat kahleitaan,
jotka koettavat murtaa vankilansa muureja; tuntuu kuin ne jaksaisivat
ne murtaa ja karkaisivat ulos, aivan kuin nuo satukirjain haltiat,
jotka on vangittu arabialaiseen lippaaseen Salomonin sinetillä. --
Toiset ovat taas liehiviä: ne koettavat mairitella; mutta tuntee, että
ne aikovat vain purra, ja että niillä on kuume. Christophe ei tiedä,
mitä ne tahtovat; mutta ne vetävät puoleensa häntä, tekevät hänet
rauhattomaksi; hän melkein punastuu niitä. -- Ja toisinaan jälleen hän
löytää ääniä, jotka rakastavat toisiaan: soinnut kietoutuvat toisiinsa,
aivan kuin suudellessa halataan käsivarsin; ne ovat siroja ja lempeitä.
Ne ovat hyviä henkiä; heidän kasvonsa ovat hymyilevät ja rypyttömät; he
rakastavat pikku Christophea, ja pikku Christophe rakastaa heitä; hän
kuuntelee heitä kyyneleet silmissä, eikä väsy kutsumasta heitä esille.
He ovat hänen ystäviään, hänen rakkaita, helliä ystäviään...

Niin vaeltaa lapsi sävelten humisevassa metsässä, ja hän kuulee
ympärillään tuhannet tuntemattomat voimat, jotka vaanivat tai kutsuvat
häntä, hyväilläkseen tai hänet syödäkseen...

Eräänä päivänä ei Christophe huomannut, kun isä tuli sisään hänen
istuessaan pianon edessä. Melchior sai karkealla äänellään pojan
suorastaan hypähtämään pelosta. Christophe luuli olevansa syyllinen ja
kohotti heti kätensä korvainsa suojaksi, säästääkseen niitä julmilta
puusteilta. Mutta Melchior ei torunutkaan, kummallista kyllä; hän oli
hyvällä tuulella, hän nauroi.

-- Onko se sinusta mieleistä, naskali? kysyi hän taputtaen häntä
ystävällisesti olkapäälle. Tahdotko, että opetan sinua soittamaan?

Sepä kysymys!... Christophe mutisi hurmaantuneena, että hän tahtoi. He
asettuivat nyt pianon ääreen kahden, Christophe tällä kertaa paksuista
kirjoista ladotun pinon päälle; ja sangen tarkkaavaisena otti hän nyt
ensimäisen tuntinsa. Hän oppi aluksi, että noilla hurisevilla hengillä
oli kullakin oma nimensä, omituiset kiinalaiskuosiset nimet, sillä
niissä oli ainoastaan yksi tavu tai pelkästään yksi ainoa kirjain.
Christophe kummastui, hän oli kuvitellut aivan toisenlaisia nimiä:
kauniita, hyväileviä nimiä, niinkuin prinsessoilla oli saduissa. Hän ei
pitänyt siitä, että hänen isänsä puhui niistä niin vapaasti. Sitäpaitsi
eivät ne olleet laisinkaan enää entisiä olentoja, kun Melchior kutsui
ne esille; ne tulivat välinpitämättömän näköisiksi hänen sormiensa
välitse juostessaan. Kuitenkin oli Christophe tyytyväinen, kun sai
oppia, missä suhteessa ne olivat keskenään, heidän hierarkiansa,
nuo sävelasteikot, jotka olivat kuin armeijoja johtavia kuninkaita
tai joukko neekereitä, jotka on sidottu yhteen nuoraan. Hän näki
ihmeekseen, että jokaisesta sotamiehestä tai jokaisesta neekeristä
saattoi vuorostaan tulla kuningas tai sellaisen komppanian johtaja,
ja että klaviatuurin yläpäästä alapäähän voi hälyyttää liikkeelle
moisia pataljoonia. Hänestä oli hauskaa pitää nauhasta, joka pani ne
marssimaan! Mutta kokonaisuudessaan oli asia muuttunut arvottomammaksi
kuin se hänestä oli tuntunut: hän ei enää vaeltanut lumotussa
metsässä. Siihen hän kuitenkin mukautui; sillä se ei ollut ikävää, ja
hän suorastaan hämmästyi, miten kärsivällinen isä oli. Melchior ei
yhtään väsynyt. Hän antoi Christophen alkaa kymmenisen kertaa saman
palasen. Christophe ei ymmärtänyt, miten isä otti nähdäkseen sellaista
vaivaa: isä rakasti häntä? Oi, miten hän oli hyvä! Lapsi teki työtä
kiitollisuudesta paisuvin sydämin.

Hän ei olisi ollut niin taipuisa, jos olisi tiennyt, mitä opettajan
päässä pyöri.



Siitä päivästä alkaen otti Melchior Christophen aina mukaansa
erään naapurin luo, jonka kotona pidettiin kolme kertaa viikossa
kamarimusiikki-illatsuja. Melchior soitti siellä ensimäistä viulua,
Jean-Michel selloa. Sitäpaitsi oli siellä eräs pankkivirkamies ja
muuan Schillerstrassen varrella asuva vanha kelloseppä. Joskus tuli
lisäksi apteekkari huiluineen. Kokoonnuttiin kello viisi, ja soitettiin
kello yhdeksään saakka. Joka kappaleen loputtua hörpittiin olutta.
Tuttavia tuli ja meni, he kuuntelivat sanaakaan virkkamatta, seisten
seinää vasten, nyökyttäen päätänsä, polkien tahtia jalallaan ja
täyttäen huoneen tupakansavulla. Käännettiin lehti toisensa jälkeen,
kappaleet seurasivat toisiaan, eivätkä uutterat soittajat väsyneet.
He eivät puhelleet, he istuivat ylen jännitettyinä, otsa rypyssä,
hörähtäen ilosta silloin tällöin, kykenemättä ilmaisemaan saneilla
jonkun kappaleen kauneutta tai sitä aina tuntemattakaan. He eivät
soittaneet aivan oikein eivätkä hyvässä tahdissa; mutta he eivät
rynnänneet koskaan tolalta, vaan seurasivat uskollisesti kaikkia
merkittyjä vivahduksia. Heillä oli tuollainen musiikkikätevyys, joka
tyytyy vähään; keskinkertainen täydellisyys, jota tavataan maailman
musikaalisimmaksi sanotussa rodussa niin runsaasti. Heidän makunsa oli
sitäpaitsi ahnas, eikä välittänyt liioin ravinnon laadusta, kunhan sitä
vain oli runsaasti: vankka ruokahalu, josta kaikki musiikki on hyvää,
jos se vain on voimakasta, -- joka ei eroittele toisistaan Brahmsia
eikä Beethovenia tai näiden mestareiden teoksissa onttoa konserttia
tunteellisesta sonaatista, koska ne kerran ovat kasvuisin samasta
maasta.

Christophe pysyttelihe erikoisessa nurkassaan pianon takana. Mikään ei
voinut häntä häiritä, sillä sinne päästäkseen oli pakko ryömiä nelin
kontin. Siellä oli melkein pimeä; ja pojan täytyi sinne loikomaan
mahtuakseen kääntyä kiemuraan permannolle. Tupakansavu kirveli hänen
silmiään ja kurkkuaan; ja samoin tomu, joka lenteli suurina hiutaleina
kuin lampaantakku; mutta hän ei siitä välittänyt, ja hän kuunteli
vakavana, istuen kuin turkkilainen jalat ristissä allaan ja kaivellen
pienillä, likaisilla sormillaan suuremmaksi reikää pianon peitteessä.
Hän ei pitänyt kaikesta, mitä soitettiin; mutta hän ei ikävystynyt
mihinkään soitettuun, eikä koettanut koskaan olla omaa mieltään; sillä
hän arveli olevansa liian pieni eikä ymmärtävänsä mitään. Mutta joskus
musiikki uuvutti häntä ja toisinaan se jälleen hänet herätti; koskaan
ei se ollut epämiellyttävä. Tietämättä kiihdytti häntä melkein aina
hyvä musiikki. Varmana siitä, ettei kukaan häntä näkisi, vääntyi hänen
koko naamansa lystikkäästi; hänen nenänsä rypistyi, hän puri hampaitaan
yhteen tai pisti kielensä pitkälle, hänen silmänsä säkenöivät vihasta
tai tulivat riutuviksi; hän heilutti käsiään ja jalkojaan uhittelevasti
ja uljaasti; hän olisi tahtonut marssia, hyökätä, murskata koko
maailman tomuksi. Hän touhusi niin, että viimein joku kurkisti pianon
taakse ja huusi hänelle: "Oletkos hullu, poika? Annatko pianon olla?
Ota pois kätesi! Odotapas, kun vedän sinua korvista!" -- ja se teki
hänet ylen noloksi ja vimmastutti häntä. Minkä tähden aina häirittiin
hänen iloaan? Hän ei tehnyt mitään pahaa, ja kuitenkin häntä aina
ahdistettiin! Isäkin yhtyi toisten virteen. Väitettiin, että hän telmii
eikä pidä musiikista. Hän uskoi lopuksi sen itsekin. -- Nuo kunnon
poroporvarit, jotka jankkasivat tunnollisesti musiikkikappaleita,
olisivat suuresti kummastuneet, jos joku olisi heille sanonut, että
ainoa todellakin musiikkia ymmärtävä heidän joukossaan oli tuo pikku
poika.

Jos tahdottiin häntä olemaan hiljaa, niin miksi sitten soitettiin
säveliä, jotka vaativat marssimaana Näissä nuoteissahan oli
hurjistuneita hevosia, miekkoja, sotahuutoja, voitonhurmausta; ja
häntä tahdottiin istumaan niinkuin nuo muutkin päätä nyökäten ja
polkien tahtia jalalla! Silloin olisi edes pitänyt soittaa lauhkeita
unennäkyjä tai tarinoivia pikku pätkiä, joiden pakinoilla ei ole mitään
sanomista; sellaisesta musiikista ei ole puutetta: esimerkiksi tuo
Goldmarkin kappale, josta vanha kelloseppä äsken sanoi hurmautuneena
hymyillen: "Tämä on kaunis. Siinä ei ole särmiä. Kaikki kulmat ovat
pyöristettyjä..." Silloin oli poika kyllä rauhallinen. Hän vaipui
kuin horteeseen, hän ei tiennyt, mitä soitettiin; ja lopuksi ei hän
sitä kuullutkaan; mutta hän oli onnellinen, kaikki hänen jäsenensä
hervahtivat lepoon, hän uneksi valveillaan.

Hänen unensa eivät olleet kokonaisia tarinoita; niillä ei ollut päätä
eikä häntää. Silloin tällöin vain hän näki selvämuotoisen kuvan: äiti
leipoi torttua ja raapi veitsellä pois sormiinsa tarttunutta taikinaa;
-- vesirotta, jonka hän oli nähnyt eilen, ui pitkin joen rantaa;
ruoska, jonka hän oli aikonut tehdä pajun varvusta... Jumala tietää,
miksi ne muistuivat hänen mieleensä juuri nyt. -- Mutta enimmäkseen
ei hän nähnyt mitään; ja kuitenkin oli hänellä suunnaton määrä eri
tuntuja; kuin olisi ollut tavattoman paljon ylen tärkeitä seikkoja,
joita ei voinut sanoa tai joita oli tarpeetonta sanoa, sillä ne
tiedettiin jo ja ne olivat olleet samanlaiset ilmoisen ikänsä. Toiset
olivat surullisia, kuolemaan saakka surullisia; mutta niissä ei ollut
mitään kiduttavaa, niinkuin elämässä tavatuissa; ne eivät olleet
rumia ja halventavia, kuten se, jota Christophe tunsi isän antaessa
hänelle korvapuusteja tai hänen itsensä muistellessa häpeästä sairain
sydämin jotakin vanhaa nöyryytystä; nämä täyttivät sielun alakuloisella
rauhalla. Ja toiset taasen olivat valoisia ja juoksivat ilon virtana;
ja Christophe ajatteli: "_Noin, noin_ juuri minä kerran soitan." Hän ei
tiennyt, mitä se _noin_ oikeastaan oli, eikä myöskään, miksi hän niin
sanoi; mutta hän tunsi, että hänen täytyi sanoa niin ja että se oli
selvä kuin päivä. Hän kuuli meren pauhaavan aivan lähellään, välillä
ainoastaan hiekkasärkkäin valli. Christophe ei ollenkaan tiennyt, mitä
se meri oli ja mitä se häneltä tahtoi; mutta hän tunsi hämärästi,
että kerran se nousisi yli esteitten ja että silloin!... Silloin
olisi vasta hyvä, silloin hän olisi aivan onnellinen. Nytkään hänen
ei tarvinnut muuta kuin kuulla läheltä sen suuren äänen liekkulaulua,
niin kaikki pienet surut ja nöyryytykset lauhtuivat; ne olivat kyllä
yhä surullisia, mutta ne eivät olleet enää häpeällisiä eivätkä
haavoittavia: kaikki tuntui luonnolliselta, niin, melkeinpä suloiselta.

Useinkin juovuttivat häntä tällä tavoin sangen keskinkertaiset
sävellykset. Niiden kirjoittajat olivat olleet poloisia mitättömyyksiä,
jotka eivät olleet ajatelleet muuta kuin ansaita hiukan rahaa tai
täyttää kuvitelmilla elämänsä tyhjyyttä, kooten nuotteja yhteen
tunnettujen ohjeiden mukaan, tahi kaikkia sääntöjä vastaan, --
ollakseen omintakeisia. Mutta sävelissä, vaikka niitä olisi käsitellyt
narri, on sellainen elämän voima, että ne voivat päästää koruttomassa
sielussa riehumaan oikeita myrskyjä. Ja ehkäpä ovat unet, joita
narrin vaikutus meihin tartuttaa, salaperäisempiä ja vapaampia kuin
mahtavan hengen meihin puhaltamat ja väkivallalla sysäämät kuvat; sillä
tarkoitukseton liike ja ajatukseton pakina eivät häiritse sieluamme sen
omissa näkemyksissä...

Niin istui poika nurkassa, unohdettuna ja unohtaen, pianon takana,
kunnes hän tunsi yhtäkkiä jalkojansa pitkin juoksevan aivan kuin
muurahaisia: niiden puutuvan. Ja silloin hän huomasi, että hän oli
vain pikku poika, jonka kynnet olivat mustat ja joka hieroi nenäänsä
valkeaksi rapattuun seinään ja piti jalkojaan käsissään.



Sinä päivänä, jolloin Melchior oli varpaillaan huoneeseen tullen
yllättänyt pojan hänelle liian korkean pianon ääressä, oli hän
tarkastanut hetken häntä; ja sitten oli hänen päähänsä pälkähtänyt
loistava ajatus: "Pieni ihmelapsi!... Kuinka en tullut tätä ennen
ajatelleeksi. Mikä onnenpotku perheelle!..." Tosin hän uskoi,
ettei tuosta nulikasta tulisi muuta kuin pikku tollo, kuten hänen
äitinsäkin oli. Mutta se ei maksanut enää vaivaa ajatella. Tästä
paisuisi kuitenkin onni. Hän kuljettaisi poikaa pitkin Saksaa, ehkäpä
ulkomaillakin. "Se olisi iloista elämää, ja sitäpaitsi jaloa." --
Melchior ei jättänyt koskaan hakematta teoistaan salattua jaloutta; ja
harvoin hän oli sen löytämättä, kun oli hiukan miettinyt.

Hän oli niin vahva vakuutuksessaan, että hän asetti kohta illallisen
jälkeen, kun tuskin viimeinen suupala oli nielty, lapsen uudestaan
pianon ääreen ja pakotti hänet kertaamaan päivän läksyä, kunnes
Christophen silmät menivät väsymyksestä aivan umpeen. Sama tehtiin
seuraavana päivänä kolme kertaa. Ja samoin ylihuomenna. Ja joka päivä
siitä alkaen. Christophe väsyi pian; hän ikävystyi kuollakseen; viimein
ei hän sitä enää sietänyt, hän koetti nousta vastarintaan. Eihän
tässä, mitä hänellä teetettiin, ollut mitään mieltä; oli ainoastaan
saatava sormensa juoksemaan näppäimillä niin nopeasti kuin suinkin,
oli väännettävä peukaloa tai kiusattava taipuisaksi neljättä sormea,
joka tökötti kömpelönä kahden naapurinsa välissä. Se särki hermoja;
eikä siinä ollut mitään kaunista. Kadonneet olivat nyt kaikki lumoavat
kaiut, taikavoimalla kiehtovat hirviöt, äärettömät unelmien maailmat,
joita hän oli hetken saanut aavistaa... Sävelaskelikot ja harjoitukset
seurasivat toinen toistaan, kuivina, yksitoikkoisina, hengettöminä,
köyhempinä kuin ateriakeskustelut, jotka olivat aina samanlaisia,
koskivat aina ruokaa, niin, samaa ruokaa. Poika alkoi kuulla isänsä
opetusta hajamielisesti. Hän sai ankaria toria, ja jatkoi sitten
vastenmielin. Ravistuksia ei tarvinnut kauan odottaa: hän vastasi
niihin pahatuulisuudella. Ja kaiken päällisiksi kuuli hän Melchiorin
eräänä iltana puhuvan viereisessä huoneessa suunnitelmistaan.
Häntä aiottiin siis näyttää kuin opetettua elukkaa, ja sentähden
kiusattiin häntä koko päivä tällä tavoin, pakotettiin hakkaamaan noita
norsunluu-palasia! Hänellä ei ollut enää aikaa käydä edes rakkaan
virtansa luona. Mistä syystä häntä niin leppymättömästi kidutettiin? --
Hän oli suuttunut, loukkautunut ylpeytensä ja vapautensa tallaamisesta.
Hän päätti, ettei hän enää soittaisi, tai soittaisi ainakin niin
huonosti kuin mahdollista, että isältä lähtisi se halu. Siitä tulisi
kyllä ankara ottelu; mutta täytyihän uhrata jotain vapautensa puolesta.

Seuraavalla tunnilla hän koetti toteuttaa aiettaan. Hän ryhtyi lyömään
vääriin näppäimiin ja soittamaan epäsointuja oikein järjesteellisesti.
Melchior torui, sitten hän karjui; ja sitten alkoi tuiskuta iskuja.
Hänellä oli paksu viivotin. Joka kerta, kun Christophe otti väärän
äänen, löi hän lasta sormille ja ärjyi samalla hänen korvaansa niin,
että rumpukalvo oli haljeta. Christophen suu vääntyi kivusta; hän puri
huuliaan, ettei olisi itkenyt, ja jatkoi stooalaisen kärsivällisyydellä
väärinsoittoaan, kohottaen hartiansa päänsä suojaksi joka kerta,
kun tunsi saavansa iskun. Mutta se menetelmä oli huono, sen hän
pian näki. Melchior oli yhtä itsepäinen kuin hänkin ja vannoskeli,
että vaikka heidän pitäisi istua siinä kaksi päivää ja yötä, ei hän
antaisi armoa ennenkuin Christophe oli soittanut oikein joka nuotin.
Sitäpaitsi Christophe oli liian perinpohjainen väärinsoitossaan, ja
Melchior alkoi epäillä viekkautta, kun hän joka näppäyksellä näki
pikku käden laskeutuvan raskaasti määrästään syrjään, selvästikin
aivan tahallisesti. Viivottimen iskut lisääntyivät nyt toisen verran.
Christophen sormissa ei ollut enää tuntoa, hän itki surkeasti,
itsekseen: vetäen nenäänsä ja niellen nyyhkytyksiään ja kyyneleitään.
Hän ymmärsi, ettei tämä keino mitään auttaisi ja että hänen täytyi
tehdä epätoivoinen päätös. Hän lakkasi soittamasta ja sanoi uljaasti,
vavisten jo etukäteen myrskyä, joka nyt purkausi:

-- Isä, minä en tahdo enää soittaa.

Melchior kiehahti.

-- Mitä, mitä sinä sanot!... huusi hän. Hän pudisti poikaa käsivarresta
niin kovasti, että se oli mennä sijoiltaan. Christophe vapisi yhä
kovemmin, kohotti kyynärpäänsä varjellakseen itseään iskuilta ja jatkoi:

-- Minä en tahdo enää soittaa. Sillä minä en ensinnäkään tahdo, että
minua piestään, ja sitten...

Hän ei saanut lausettaan loppuun. Hirveä korvapuusti tukki häneltä
melkein hengen kurkkuun. Melchior karjui:

-- Ahaa, sinä et tahdo, että sinua piestään? Vai et tahdo?...

Iskuja tuiskusi. Christophe kirkui läpi nyyhkytystensä:

-- Ja sitten... minä en pidä musiikista!... Minä en pidä musiikista!...

Hän vetäysi alas tuoliltaan. Melchior tempaisi hänet rajusti siihen
takaisin ja iski hänen ranteitaan pianon reunaan ja huusi:

-- Sinä soitat!

Ja Christophe huusi:

-- En, en, minä en soita!

Melchiorin ei auttanut muu kuin antaa myöten. Pieksettyään poikaa hän
tyrkkäsi hänet ulos ovesta, sanoen hänelle, ettei hän saisi ruokaa koko
päivänä, niin, ei koko kuukautena, ennenkuin hän oli oppinut soittamaan
jok'ainoan harjoituksen aivan puhtaasti. Hän lennätti pojan ulos
potkaisten häntä takapuoleen ja paiskasi oven kiinni.

Christophe näki olevansa portailla, likaisilla ja pimeillä, seisovansa
niiden lahonneella lauta-askelmalla. Rikkonaisesta pienen ikkunan
ruudusta kävi viima; kosteus kihosi seinistä. Christophe istuutui
likaiselle portaalle; hänen sydäntään kiehutti viha ja mielenliikutus.
Aivan hiljaa sadatteli hän isäänsä:

-- Nauta, se sinä olet! Raavas... raaka hölmö... niin, hirviö, hirviö
olet!... Ja minä vihaan, vihaan sinua... Oh, minä tahtoisin, että sinä
olisit kuollut, että olisit kuollut!

Hänen rintansa vapisi tuskasta. Hän katseli toivottomana tahmaisia
portaita, hämähäkin verkkoa, jota tuuli heilutteli särkyneen ruudun
nurkassa. Hän tunsi olevansa yksin, hyljätty onnettomuudessaan.
Hän katseli sitten porraskaiteen säleitä... Jos hän heittäytyisi
tuonne alas?... Tai ulos ikkunasta?... Niin, tappaisi itsensä
rangaistukseksi heille? Silloin saisivat he vasta omantunnon vaivan!
Hän oli kuulevinaan oman ruumiinsa putoavan alas portaiden juureen.
Ovi niiden yläpäässä aukesi nopeasti. Hätääntyneet, tuskaiset huudot
kuuluivat: "Hän on pudonnut alas!" Portaita juostiin niin että kolisi.
Hänen isänsä, hänen äitinsä heittäytyivät itkien syleilemään hänen
ruumistaan. Äiti nyyhkytteli: "Se on sinun syysi. Sinä se hänet
tapoit." Isä huitoi käsiään, heittäytyi polvilleen, iski päätänsä
kaiteeseen ja huusi: "Minä olen surkea raukka, surkea raukka!" -- Tämä
näytelmä lievitti Christophen tuskaa. Hänen tuli melkeinpä sääli noita
itkijöitään; mutta sitten hän ajatteli, että se oli heille parhaiksi,
ja hän nautti kostostaan...

Kun hän oli päässyt tarinansa loppuun, huomasi hän olevansa portaiden
yläpäässä, pimeässä; hän vilkaisi vielä kerran alas, eikä hänellä nyt
enää ollut laisinkaan halua heittäytyä sinne. Häntä oikein pöyristikin,
ja hän siirtyi kaiteen luota loitommaksi, peljäten, että hän voisi
sinne pudota. Silloin vasta hän tunsi olevansa auttamattomasti
vanki, aivan kuin lintu-raukka häkissä, ainaiseksi sinne suljettu,
tietämättä muuta pelastuskeinoa kuin murskata päänsä ja tehdä
itselleen jotain hyvin pahaa. Hän itki, itki; ja hän hieroi silmiään
pienillä, likaisilla käsillään, niin että hänen kasvonsa olivat pian
aivan töhräiset. Ja itkiessäänkin hän katseli lähistöllään olevia
esineitä; se oli jo hiukan ajanrattoa. Hän lakkasi nyyhkyttämästä,
katsellakseen nyt hämähäkin hommia, joka oli hiukan liikahtanut
paikaltaan. Sitten alkoi hän uudestaan itkeä, mutta ei niin vahvalla
vakaumuksella kuin äsken. Hän kuunteli omia nyyhkytyksiään, ja jatkoi
yhä tuota konemaista yrinäänsä, tietämättä enää oikein, mitä varten
hän sitä teki. Pian nousi hän ylös; ikkuna veti häntä puoleensa.
Hän asettui ikkunalaudalle, varovasti, aivan kulmaan, ja tähysteli
syrjästä hämähäkkiä, joka oli hänestä samalla sekä mieltäkiinnittävä ja
inhoittava.

Rhein virtasi siellä alhaalla, talon juuressa. Portaitten ikkunalla
voi istua aivan kuin ripustettuna joen päälle, niinkuin liikkuvaan
taivaaseen. Christophe ei ollut koskaan jättänyt katselematta virtaa
pitkän aikaa, kun hän kapsutteli alas portaita; mutta koskaan ei hän
ollut vielä nähnyt sitä sellaisena kuin tänään. Suru tekee aistit
teräviksi; on kuin kaikki syöpyisi tarkemmin silmiin, kun itku on
huuhtonut niistä pois entisten muistojen kuluneet jäljet. Joki oli
nyt lapsesta ikäänkuin elävä olento, -- selittämätön olento, mutta
paljon mahtavampi kuin kaikki muut, mitä hän tunsi. Christophe kumartui
ikkunaan nähdäkseen paremmin; hän painoi suunsa ruutuun ja nenänsä
siihen litteäksi. Minne _hän_ meni? Mitä _hän_ tahtoi? _Hän_ oli vapaa,
varma tiestään... Mikään ei voinut _häntä_ pysäyttää. Olipa mikä aika
tahansa, päivä tai yö, satoi tai paistoi aurinko, olipa talossa suru
tai ilo, hän jatkoi vain matkaansa; ja tunsi, että kaikki oli hänelle
yhdentekevää, ettei hänellä ollut huolta ja että hän nautti voimastaan.
Miten onnellista olisi olla sellainen kuin hän, juosta ohi niittyjen,
alitse piilipuiden oksain, sivuitse kiiluvain piikivien ja rapisevan
hiekan, eikä huolia mistään, ei tuntea mitään pakkoa, olla vapaa!...

Poika katseli ja kuunteli kiihkeästi; hänestä tuntui kuin olisi virta
ottanut hänet mukaansa, kuin he olisivat vierineet yhdessä... Kun hän
sulki silmänsä, näki hän värejä: sinistä, vihreää, keltaista, punaista,
ja ohi kiitäviä suuria varjoja, ja auringon läikkiä... Nyt kuvat
tarkistuvat. Kas tuossa on laaja keto, kaislikkoa, viljavainioita,
jotka lainehtivat, tuoreelta ruoholta ja mintulta tuoksuvassa tuulessa.
Kukkia joka puolella, ruiskukkia, unikoita ja orvokkeja. Miten
kaunista! Miten ilma on suloinen! Miten hupaisaa mahtaa olla heittäytyä
tuohon tuuheaan ja pehmeään heinikkoon!... Christophe tuntee olonsa
iloiseksi ja päässään hienon huumauksen, aivan kuin juhlapäivinä,
jolloin isä on kaatanut hänen suureen lasiinsa tilkan Rheinin viiniä...
-- Joki juoksee... Näky on muuttunut... Nyt taipuvat puitten oksat
virran kalvoa kohti; niiden hammaslaitaiset lehdet pistävät veteen
kuin pienet kädet, ne vapisevat ja kääntyvät laineiden painosta. Kylä
puitten varjossa kuvastuu pintaan. Kirkkomaan sypressit ja ristit
kuultavat valkean muurin yläpuolelta, jota virta huuhtoo. Ja sitten
tulee kallioita, jono vuoria, viinitarhoja niiden rinteillä, pieni
kuusimetsä, ja luhistuneita linnanraunioita... -- Ja jälleen tasankoja,
viljavainioita, lintuja, auringonpaistetta.

Virran vihreä vesivyöry liikkuu eteenpäin, yhtenäisenä kuin yksi ainoa
ajatus, laineettomana, melkein vireitä vailla, kiiltelevin ja möyhein
pyörtein, Christophe ei näe sitä enää; hän on sulkenut silmänsä aivan
umpeen, kuullakseen paremmin. Tuo ainainen kohu täyttää hänet ja huimaa
hänen päätään; hänen sieluaan vetää tähän iankaikkiseen ja valtavaan
unelmaan, joka matkaa tietämättömiä kohti. Veden telmävästä syvyydestä
ponnahtaa ylös kiivaita sointuja tulisen riemuisassa rytmissä. Ja
pitkin näitä rytmejä nousee säveleitä, aivan kuin viinirypäle kiertää
säleikköä pitkin: hopeisia pianon sointusarjoja, valittavia viulun ja
pehmoisesti pyöristettyjä huilun ääniä... Maisemat ovat kadonneet.
Virta on kadonnut. Kummallinen, hellä ja hämärätuntuinen ilma hänet
ympäröi. Christophen sydän värisee suloista rauhattomuutta. Mitä hän
nyt näkeekään? Ah, kuinka viehkeitä olentoja!... -- Nuori tyttö,
ruskein kiharoin, kutsuu häntä, riutuen ja ilveillen... Nuori poikanen
kalpein kasvoin ja sinisin silmin katselee häntä alakuloisesti...
Sitten taas toisia hymyileviä silmiä, -- uteliaita ja yllyttäviä,
joiden katse saa hänet punastumaan, -- alttiita ja tuskallisia, aivan
kuin koiran lempeä katse, -- ja käskeviä silmiä, ja kärsiviä silmiä...
Entä tuo nainen, kalman-kalpea, tukka musta ja suu yhteen purtu; silmät
näyttävät anastavan melkein puolet kasvoja ja kiintyvät häneen niin
väkivaltaisesti, että häneen koskee... Ja viimein kaikkein rakkaimmat
kasvot, jotka hymyilevät hänelle kirkkain, harmain silmin, suu hiukan
auki, pienet hampaat kiiltävät. Ah, sitä kaunista hymyä, lempeää ja
rakastavaa! Se sulattaa sydämen hellyydestä, se tuntuu niin hyvältä,
sitä täytyy rakastaa. Vielä, vielä! Hymyile minulle vielä! Älä mene
pois!... -- Oi, nyt se katosi! Mutta se jättää sydämeen kuvaamattoman
sulon. Siinä ei ole enää mitään pahaa, ei mitään surullista, siinä ei
ole yhtään mitään... Ei muuta kuin häilyvä uni, kirkkaat säveleet,
jotka värisevät auringon säteissä kuin kultaiset langat kauniina
kesäpäivänä. -- Mitä nuo ohi liidelleet ovat? Mitä ne kuvat, jotka
täyttävät lapsen surullisella ja suloisella levottomuudella? Hän ei
ollut koskaan ennen niitä nähnyt; ja kuitenkin hän ne tuntee; hän
tunsi ne entuudestaan. Mistä ne tulevat? Mistä? Olemassaolon hämärästä
syvyydestä? Ovatko ne sitä, joka oli... vai sitä, joka _tulee_...?

Nyt kaikki haipuu, kaikki muodot sulautuvat pois. -- Viimeisen kerran
näkyy, aivan kuin usvaharson takaa, kuten katselisi sitä hyvin
korkealta, sen yläpuolelta, tulvilleen paisunut virta, peittäen
vainiot, vierien mahtavana, hiljaa, melkein liikkumatonna. Ja kaukana,
kaukana, aivan kuin teräsviiru ilmanrannalla, suunnaton ulappa, veden
värisevä viiru, -- Meri. Virta juoksee sitä kohti. Meri näyttää
rientävän sitä vastaan. Se vetää sen itseensä, virta katoaa siihen...
-- Musiikki kieppuu, kauniit tanssirytmit leijuvat huumaavina; kaikki
tempautuu mukaan niiden voittoretken pyörteeseen... Vapautunut sielu
liitää avaruutta kuin pääskysten lento, kun ne ilmasta juopuneina
halkovat taivasta kimein viserryksin... Ääretöntä iloa! Mitään ei enää
ole!... Oi onnen rajattomuus!...

-- -- --

Tunnit olivat vierineet, ilta oli tullut, portaat pimentyneet. Virran
kalvoon muodostelivat sadepisarat ympyröitä, joita pyörteet veivät
karkeloiden mukanaan. Joskus kellui äänettömästi ohitse puunoksa
tahi tummia kaarnan kappaleita. Hämähäkki, murhamies, oli peräytynyt
pimeimpään koloonsa saaliista kylläisenä. -- Ja pikku Christophe
nojaili yhä luukun reunaan, kalpein, likaisiksi tuhrituin kasvoin,
jotka säteilivät onnesta. Hän nukkui.



III.


    Itäisen ilmankaarien kaiken nähnyt
    oon usein aamunkoissa ruskottavan...

                    _Dante_, Kiirastuli, XXX.

Christophen oli viimein täytynyt taipua. Hänen sankarillisesta ja
sitkeästä vastarinnastaan huolimatta olivat isän iskut voittaneet
pojan huonon halun. Kolme tuntia joka aamu ja kolme joka ilta täytyi
Christophen istua kidutuskoneen ääressä. Tarkkaamisen ja ikävystymisen
hermostuttamana, suuret tipahtelevat kyynelkarpalot poskillaan ja
pitkin nenää liikutteli hän valkeilla ja mustilla näppäimillä pieniä,
punaisia käsiään, jotka olivat usein kuin vilusta jäykät, niin pelkäsi
hän alinomaa uhkaavaa viivotinta, joka iski niihin, jos tuli pieninkin
erehdys, ja opettajan ääntä, joka oli hänestä vieläkin kamalampi kuin
lyönnit.

Melchior ajatteli, että Christophe vihasi musiikkia. Lapsi teki
kuitenkin työtä sellaisella vimmalla, ettei se voinut johtua ainoastaan
siitä, että hän pelkäsi isäänsä. Eräät isoisän sanat olivat tehneet
poikaan syvän vaikutuksen. Kun vanhus oli nähnyt pojanpoikansa itkevän,
sanoi hän hänelle vakavasti, kuten hän aina poikaa puhutteli, että
kannatti kyllä hiukan kärsiä sen taiteen puolesta, joka on kauneinta ja
jalointa, mitä ihmisille on lohduksi ja kunniaksi annettu. Christophe
oli isoisälle kiitollinen siitä, että hän puhutteli häntä kuten
aikuista miestä, ja häntä liikuttivat nuo pohjaltaan yksinkertaiset
sanat, jotka olivat niin täydellisesti sopusoinnussa hänen lapsellisen
kärsivällisyytensä ja heräävän ylpeytensä kanssa.

Mutta paremmin kuin mitkään selittelyt saattoivat eräitten
musikaalisten hetkien syvästi tunnelmalliset muistot Christophen koko
elämäkseen taiteen orjaksi vasten hänen tahtoaankin, tuon vihatun
taiteen, jota vastaan hän oli turhaan koettanut nousta kapinaan.

Kaupungissa oli, niinkuin Saksassa kaikkialla, teatteri, jossa
näyteltiin oopperoita, koomillisia oopperoita, operetteja, draamoja,
huvinäytelmiä ja ilveilyjä, kaikkea, mitä voitiin näytellä,
kaikenlaatuisia ja -tyylisiä kappaleita. Siellä näyteltiin kolme
kertaa viikossa, kello kuudesta yhdeksään illalla. Jean-Michel vanhus
ei lyönyt laimin ainoaakaan näytäntöiltaa, ja katseli kaikkea yhtä
suurella hartaudella. Kerran otti hän pienen pojanpoikansa mukaansa
teatteriin. Jo monta päivää ennen oli hän kertonut hänelle pitkästi
ja tarkoin näytelmän aiheen. Christophe ei ollut ymmärtänyt mitään;
mutta hänen mieleensä oli jäänyt, että siinä tapahtuisi kauheita
asioita; ja palaen innosta sitä nähdä hän samalla sitä pelkäsi kovasti,
vaikkei uskaltanut pelkoaan tunnustaa. Hän tiesi, että kappaleessa oli
ukonilma, ja hän kauhisteli, että ehkäpä ukkonen iskisi häneen; hän
tiesi, että siinä oli taistelukohtaus, eikä hän ollut aivan huoleton,
ettei häntä siinä tapettaisi. Näytäntöpäivän edellisenä iltana kärsi
hän vuoteessaan totista tuskaa; ja seuraavana päivänä hän melkein
toivoi, ettei isoisä voisikaan jostakin syystä päästä häntä noutamaan.
Mutta kun määräaika läheni eikä isoisää kuulunut, tuli hän suorastaan
lohduttomaksi ja vilkui joka hetki ulos ikkunasta. Viimein vanhus
ilmestyi, ja he lähtivät yhdessä teatteriin. Sydän jyskytti Christophen
rinnassa; hänen kielensä oli kuiva, eikä hän voinut virkkaa sanaakaan.

He saapuivat tuohon salaperäiseen rakennukseen, josta aikuiset kotona
olivat niin usein puhelleet. Ovella tapasi Jean-Michel tuttavia,
eikä pienokainen, joka piti lujasti ukkia kädestä, ettei vain olisi
ihmisjoukossa häntä hukannut, ymmärtänyt, kuinka he voivat pakinoida
rauhassa ja nauraa tällaisella hetkellä.

Isoisä asettui tavalliselle paikalleen, ensimäiselle tuoliriville
orkesterin taakse. Hän nojautui kaidetta vasten ja alkoi heti
kontrabasson kanssa loppumattomat pakinat. Hän oli siellä omassa
ilmakehässään; siellä kuunneltiin hänen sanojaan, koska hän oli
tunnustettu musiikkimies; ja hän käytti sitä hyväkseen: voipa sanoa,
että hän käytti sitä väärinkin. Christophen oli mahdoton kuunnella
mitään. Hänen sielunsa oli aivan sekaisin jännityksestä, katsomosta,
joka häikäisi häntä, yleisön tungoksesta, joka teki hänet kauhean
araksi. Hän ei tohtinut kääntää päätänsä, hän luuli, että kaikki
katselivat häntä.

Hän pyöritteli puolitajuttomana pikku hattuaan käsissään; ja hän
tuijotti pyörein silmin esirippuun, jonka takana nuo taikanäyt piilivät.

Viimein kajahti kolme lyöntiä. Isoisä niisti nenäänsä, veti taskustaan
tekstikirjan, jota hän aina tarkoin seurasi, jopa siinä määrin, että
unohti, mitä näyttämöllä tapahtui; ja orkesteri ryhtyi soittamaan.
Ensimäisten sointujen kajahtaessa tunsi Christophe rauhoittuvansa.
Tuossa sävelten maailmassa hän oli aivan kuin kotonaan; ja siitä
hetkestä alkaen oli kaikki hänestä täysin luonnollista, vaikka näytelmä
oli melkoisen eriskummainen.

Esirippu oli nostettu näyttämään paperiset puut ja eläviä olentoja,
jotka eivät olleet paljon luonnollisempia kuin nekään. Poikanen
katseli mykkänä ihastuksesta; mutta kummastunut hän ei ollut, vaikka
näyteltävä tapahtuikin satujen Itämailla, josta hänellä ei enää ollut
aavistustakaan. Runoelma oli yhtä ainoaa mahdottomuuksien kudosta,
jossa ei löytynyt kunnollista kohtaa. Christophe ei ymmärtänyt
hölynpölyä. Häneltä sekaantui kaikki, hän sotki henkilöt keskenään,
nyki isoisää takinhihasta tehden hänelle ylen hulluja kysymyksiä,
joista näki, ettei hän ollut käsittänyt mitään. Ja kuitenkaan ei
hänellä ollut ikävä, vaan hän seurasi intohimoisen tarkkaavasti.
Mielettömän tekstikirjan ohelle kyhäsi hän oman keksimänsä romaanin,
jolla ei ollut mitään yhteyttä näytelmän kanssa; joka hetki riitelivät
tapahtumat hänen sommitelmaansa vastaan, ja hänen täytyi niitä
muutella; mutta siitä ei poikanen ollut milläänkään. Hän oli valinnut
itselleen määrätyt henkilöt joukosta, joka risteili näyttämöllä
erilaatuiset huudot huulillaan, ja hän seurasi nyt henki kurkussa
niiden kohtaloita, joille hän oli suonut suosionsa. Varsinkin liikutti
häntä muuan, ei enää kovin nuori naishenkilö, jolla oli pitkä, hohtavan
keltainen tukka, suunnattoman leveiksi piirretyt silmät ja joka kulki
paljain jaloin. Näyttämöasetuksen hirvittävät epätodellisuudet eivät
ällistyttäneet häntä laisinkaan. Hänen muuten min tarkat lapsensilmänsä
eivät huomanneet paksuvatsaisten ja kömpelöiden näyttelijäin
hullunkurista rumuutta, ruumiiltaan huonomuotoisia kuorolaulajattaria,
jotka oli asetettu pituuteen katsomatta sekaisin kahteen riviin,
hölmöjä kädenliikkeitä, kirkumisesta vääntyneitä kasvoja, takkuisia
peruukkeja, tenorin korkeita kantapäitä ja hänen kauniin ystävättärensä
monivärisillä liiduilla tatuoituja kasvoja. Christophe oli aivan kuin
rakastunut, jota intohimo estää näkemästä lempensä esinettä sellaisena
kuin hän on. Lapsille ominainen ihmeellinen kuvitteluvoima pysäytti
kaikki epämiellyttävät vaikutteet keskellä tietä ja muutti ne kauniiksi.

Varsinkin musiikki teki suorastaan ihmeitä. Se ympäröi esineet
utuisella ilmapiirillä, jossa kaikki tuli kauniiksi, yleväksi ja
kaivattavaksi. Se herätti sielussa kiihkeän halun rakastaa, ja samalla
se tarjosi sille kaikkialta rakkauden aavekuvia, täyttäen tyhjyyden,
jonka se itse oli luonut. Pikku Christophe oli liikutuksesta päästä
pyörällä. Tuli sanoja, eleitä, säveleitä, jotka saivat hänet aivan
ymmälle; hän ei uskaltanut enää nostaa silmiään, hän ei tiennyt, oliko
se hyvää vai pahaa, hän vuorotellen punastui ja kalpeni; hiki helmeili
joskus hänen otsallaan; ja hän vapisi pelosta, että ympärillä olevat
ihmiset huomaisivat hänen mielenliikutuksensa. Kun viimein tulivat
välttämättömät murhekohtaukset, jotka iskevät oopperain neljännessä
näytöksessä rakastavaisiin antaakseen tenorille ja primadonnalle
tilaisuuden näyttää huutolahjojaan, tuntui pojasta kuin hän olisi
ollut tukehtua; kurkkua pakotti niinkuin hän olisi vilustunut; hän
puristeli kaulaansa käsillään, hän ei saanut sylkeään enää niellyksi;
hänen rintansa kuohui kyyneleitä; hänen kätensä ja jalkansa olivat
jääkylmät. Onneksi oli isoisä melkein yhtä liikutettu. Hän nautti
teatterista viattomasti kuin lapsi. Traagillisissa paikoissa hän
ryiskeli salatakseen liikutustaan; mutta Christophe huomasi sen
kyllä; ja hän oli siitä hyvillään. Oli hirveän kuuma, Christophe oli
nääntyä väsymyksestä; ja paikka oli kovin epämukava istua. Mutta hän
ajatteli ainoastaan: "Onkohan vielä paljon jäljellä? Kun se vain nyt
ei loppuisi!" Ja yhtäkkiä: kaikki loppui, pojan ymmärtämättä, miksi.
Esirippu laskeutui, ihmiset nousivat ylös, lumous oli kadonnut.

Yöllä tulivat he yhdessä kotiin, nuo kaksi lasta, vanhus ja poika.
Mikä ihana yö! Miten rauhallinen kuutamo! He olivat vaiti, kumpikin
mietiskellen muistojaan. Viimein vanhus sanoi:

-- No, oletko tyytyväinen, poikaseni?

Christophe ei voinut vastata; hän oli vielä aivan arka järkytyksestä,
hän ei tahtonut puhua, sillä siten hän olisi karkoittanut lumouksen;
hänen täytyi pakottaa itseään voidakseen kuiskata hiljaa ja syvään
huokaisten:

-- Oi, olen!

Vanhus hymyili. Hetken päästä hän jatkoi:

-- Ymmärrätkö nyt, miten ihana on musiikkimiehen ammatti? Luoda
tuollaisia olentoja, noita ihmeellisiä näytelmiä, onko mitään
kunniakkaampaa? Silloin on ihminen jumala maan päällä.

Poikanen ällistyi. Mitä, ihminenkö tuon kaiken oli tehnyt? Sitä ei
hän ollut uneksinutkaan! Hänestä melkein tuntui, että se oli syntynyt
itsestään, että se oli luonnon työtä. Ihminenkö, musiikkimies,
jollainen hänestä kerran tulisi! Ah, päästä niin pitkälle, vain
päiväksi, yhdeksi ainoaksi päiväksi! Ja sitten... sitten, saisi tulla
mitä hyvänsä! Kuolisi vaikka, jos täytyisi! Christophe kysyi:

-- Ukki, kuka tämän on tehnyt?

Isoisä puhui Frans-Maria Hasslerista, nuoresta saksalaisesta
säveltäjästä, joka asui Berlinissä ja jonka hän aikoinaan oli tavannut.
Christophe kuunteli pelkkänä korvana. Yhtäkkiä hän kysyi:

-- Entä sinä, ukki? Vanhus hätkähti.

-- Mitä niin? vastasi hän.

-- Oletko sinäkin tehnyt tällaista?

-- Kyllä, olen, vastasi vanhus nyreällä äänellä. Hän vaikeni; ja
jonkun askelen päästä hän huokaisi raskaasti. Sehän oli hänen elämänsä
katkerimpia suruja. Hän oli aina halunnut kirjoittaa näyttämöä varten;
mutta inspiratsiooni oli hänet aina pettänyt. Hänen papereissaan oli
valmiinakin muutamia hänen sommittelemiaan näytöksiä; mutta hän luotti
niin vähän niiden arvoon, ettei hän ollut koskaan uskaltanut vetää
niitä kenenkään arvosteltavaksi.

He eivät puhelleet enää sanaakaan, kunnes tulivat kotiin. Yöllä ei
kumpikaan heistä nukkunut. Vanhus tunsi tuskan itseään ahdistelevan.
Hän oli ottanut raamattunsa saadakseen siitä lohdutusta. -- Christophe
kertasi vuoteessa kaikki illan tapahtumat; hän muisti pienimmätkin
yksityisseikat, ja paljasjalkainen nainen ilmestyi hänelle yhä
uudestaan. Kun hän oli nukahtamaisillaan, kajahti hänen korvissaan joku
sävel, aivan yhtä selvästi kuin jos orkesteri olisi sen soittanut;
hänen koko ruumiinsa hätkähteli; hän kohosi kyynäräisilleen pieluksensa
varaan, aivot juovuksissa musiikista, ja hän ajatteli: "Kerran minäkin
sävellän samoin. Oh, osaankohan minä koskaan sellaista tehdä?"

Siitä hetkestä oli hänellä enää ainoastaan yksi toivomus: päästä
teatteriin; ja hän ryhtyi työhön sitä tulisemmalla innolla, kun
luvattiin palkita hänen ahkeruuttaan teatteriin pääsyllä. Hän ei
ajatellut enää mitään muuta kuin sitä: puolen viikkoa hän muisteli
viimeistä teatteri-iltaa, ja toisen puolen viikkoa ajatteli hän
seuraavaa näytelmää. Hänen päähänsä pälkähti pelko, että hän voisi
sairastua teatteri-päivänä, ja se sai hänet tuntemaan samalla kertaa
kolmen, neljän eri taudin oireita. Toivottuna päivänä ei hän syönyt
enää päivällistä, hän maleksi sinne tänne kuin vaivattu sielu, hän
meni katsomaan kelloa senkin seitsemän kertaa, hänestä ei ilta
tuntunut kuunaan tulevan; viimein ei hän enää sitä kestänyt, hän läksi
teatteriin tuntia ennen lippuluukun avaamista, peljäten, että ei saisi
enää paikkaa. Mutta kun hän istui ensimäisenä tyhjässä katsomossa,
tuli uusi huolen syy. Isoisä oli kertonut, että kun yleisöä ei pari
kertaa ollut tarpeeksi, olivat näyttelijät nähneet parhaaksi peruuttaa
näytännön ja antaneet pilettirahat takaisin. Christophe vilkui
tulevia, hän luki heidät, hän ajatteli: "Kolmekolmatta, neljäkolmatta,
viisikolmatta... oi, se ei riitä... niitä ei tule kylliksi." Ja kun
hän näki jonkun arvohenkilön tulevan aitioonsa tai orkesteripaikoille,
niin hänen mielensä keventyi; hän sanoi itsekseen: "Tuota ne eivät
uskalla pyytää lähtemään pois. Tuon tähden ne varmaan näyttelevät."
-- Mutta vieläkään ei hän ollut aivan vakuutettu; hän ei rauhoittunut
ennenkuin soittajat asettuivat paikoilleen. Ja sittenkin pelkäsi hän
vielä, että ilmoitettaisiin viimeisellä hetkellä ja esiripun kohotessa,
kuten äskettäin eräänä iltana, että näyteltäisiin toinen kappale
aiotun asemesta. Hän tirkisteli penillä ilveksensilmillä kontrabasson
nuottitelineihin, nähdäkseen oliko hänen nuottivihkossaan luvatun
oopperan otsikko. Ja vaikka hän näki, että se oli, niin parin minuutin
päästä hän tirkisteli uudestaan, saadakseen varman selon, ettei hän
ollut katsoessaan erehtynyt. -- Kapellimestari ei ollut vielä tullut.
Varmaan hän oli sairastunut. -- Esiripun takana kuljeksittiin, sieltä
kuului häliseviä ääniä ja kiirehtiviä askeleita. Oli varmaan sattunut
jokin tapaturma, jokin onnettomuus? -- Nyt syntyi jälleen hiljaisuus.
Kapellimestari seisoi paikallaan. Kaikki näytti olevan valmista...
Mutta ei aloitettu! Mutta mikä sitten nyt oli esteenä? -- Hän aivan
kuohui kärsimättömyyttä. -- Viimein kuului merkki. Hänen sydämensä
alkoi jyskyttää. Orkesteri viritti preludion; ja muutaman tunnin
Christophe leijui sitten autuudessa, jota häiritsi pelkästään tieto,
että se pian loppuisi.



Joku aika sen jälkeen kiihoitti eräs musikaalinen tapaus vielä enemmän
Christophen mielikuvitusta. Frans-Maria Hassler, ensimäisen Christophen
kuuleman oopperan tekijä, oli tuleva kaupunkiin. Hän aikoi antaa
siellä sävellyskonsertin. Koko kaupunki touhusi. Nuoren mestarin
teoksista väiteltiin kiivaasti koko Saksassa; ja kahteen viikkoon eivät
ihmiset jutelleet paljon mistään muusta kuin hänestä. Asia muuttui
kahta tärkeämmäksi, kun hän sitten itse saapui. Melchiorin ja vanhan
Jean-Michelin ystävät levittivät yhtä mittaa uutisia; ja he toivat ylen
liioiteltuja tietoja säveltäjän elämäntavoista ja omituisuuksista.
Poikanen kuunteli näitä kertomuksia kiihkeän tarkkaavasti. Ajatus,
että suurmies oli tässä kaupungissa, että hän hengitti samaa ilmaa
kuin hänkin ja kulki samoja katuja, se sai Christophen sanattomaksi
hurmauksesta. Hän eli nyt pelkästään toivossa saada hänet nähdä.

Hassler asui suurherttuan palatsissa, jonne hänet oli kutsuttu
vieraaksi. Hän kävi kaupungilla ainoastaan teatterissa harjoituksissa,
jonne Christophe ei päässyt, ja kun säveltäjä oli hyvin veltto, niin
ajoi hän tavallisesti herttuan vaunuilla. Christophella oli siis
sangen vähän tilaisuutta ihailla häntä, eikä hänen onnistunut muuta
kuin nähdä kerran ohimennen hänen turkisviittansa vaunujen perukassa,
vaikka poika seisoi tuntikaudet kadulla, hosuen ja sysien jaloillaan
oikealle ja vasemmalle, eteensä ja taaksensa, että olisi saanut tai
voinut säilyttää paikan uteliaitten eturivissä. Häntä lohdutti se, että
voi viettää puolet päivää tähystellen niihin linnan ikkunoihin, joiden
sanottiin kuuluvan mestarin huoneistoon. Tavallisesti ei hän nähnyt
muuta kuin suljetut ikkunaluukut; sillä Hassler nousi ylös myöhään, ja
hänen ikkunansa olivat kiinni melkein koko aamupäivän. Siitä johtui,
että asiantuntijat kertoivat, ettei Hassler sietänyt päivän valoa, vaan
eli alituisessa pimeydessä.

Viimeinkin sai Christophe lähestyä sankariaan. Oli konserttipäivä. Koko
kaupunki oli tilaisuudessa. Herttua ja hänen hovinsa istuivat suuressa
hovin aitiossa, jonka päällä ilmassa oli kruunu, kahden pulleaposkisen
ja pyöreäjalkaisen enkelin kantamana. Teatteri oli verhottu
loistoasuun. Näyttämö oli koristettu tammen oksilla ja kukkivilla
laakereilla. Kaikki vähänkin mainittavat musiikkimiehet olivat pitäneet
kunnia-asianaan hankkia itselleen tehtävän orkesterissa. Melchior
soitti siellä viulua, ja Jean-Michel johti kuoroja.

Kun Hassler ilmestyi, kaikui joka taholta ihailun huuto, ja naiset
nousivat ylös nähdäkseen paremmin. Christophe ahmi häntä silmillään.
Hasslerin kasvot olivat nuoret ja hienot, mutta jo hiukan pöhöttyneet
ja hervahtaneet; otsa oli käynyt lahdelmille; päälaella huomasi
vaaleita, kiharaisia hiuksia liian aikaisen kaljuuden keskellä.
Sinisten silmien katse oli hämärä. Hänellä oli pienet, vaaleat
viikset ja ilmeikäs suu, joka oli harvoin levollinen, sillä sitä
värähyttelivät tuhannet, melkein huomaamattomat nykäykset. Hän oli
kookas, ja hänen asentonsa huono, ei arkuudesta, vaan väsymyksestä
tai ikävystymisestä. Hän johti orkesteria oikukkaan notkeasti, koko
suurella, keikkuvalla ruumiillaan, joka notkuili aivan kuin hänen
musiikkinsa, vuoroin hyväilevin, vuoroin kulmikkain liikkein. Näki,
että hän oli suunnattoman hermostunut; ja hänen sävellyksensä olivat
täydellinen kuva hänestä itsestään. Moinen hapuileva ja puuskapäinen
elämänkiihko herätti orkesterin sen tavallisesta tylsyydentilasta.
Christophe läähätti; vaikka hän pelkäsikin kääntävänsä ihmisten
katseita puoleensa, oli hänen mahdoton pysyä aivan paikoillaan; hän
liikahteli, hän nousi ylös, ja musiikki täristi häntä niin ankarasti
ja odottamatta, että hänen oli pakko heilutella päätään, käsiään ja
jalkojaan, suureksi haitaksi vieressä istuville, jotka suojelivat
itseään tuolta tyrkkijältä miten parhaiten, voivat. Muuten oli koko
yleisö haltiotilassa, paremminkin säveltäjän menestyksen kuin hänen
teostensa häikäisemänä. Lopuksi nousi oikea kättentaputusten ja
hyvähuutojen myrsky, johon orkesterin torvet saksalaiseen tapaan
yhtyivät tervehtien voittajaa riemufanfaareilla. Christophe värisi
ylpeydestä, aivan kuin tuota kunnioitusta olisi osoitettu hänelle.
Hän nautti nähdessään Hasslerin kasvojen hohtavan lapsellista
tyytyväisyyttä. Naiset heittelivät kukkia, herrat heiluttivat
hattujaan; ja koko yleisö tungeksi lavaa kohti. Kaikki tahtoivat
puristaa mestarin kättä. Christophe näki erään ihailijattaren painavan
tuon käden huulilleen, ja toisen sieppaavan ja vievän nenäliinan, jonka
Hassler oli jättänyt nuottitelineelle. Christophe tahtoi hänkin päästä
lavan luo, vaikkei tiennyt oikein, miksi; sillä jos hän olisi tällä
hetkellä joutunut Hasslerin läheisyyteen, olisi hän heti liikutuksesta
ja peloissaan paennut. Mutta nyt puski hän kuin pässi kaikin voimin
päällään hameita ja jalkoja, jotka eroittivat hänet Hasslerista. -- Hän
oli liian pieni. Hän ei päässyt perille.

Onneksi tuli isoisä ulko-ovella hänen luokseen ja vei hänet mukaansa
serenaadiin, joka pidettiin Hasslerin kunniaksi. Oli yö, ja soihdut
hulmusivat. Kaikki orkesterin soittajat olivat siellä. Ei puhuttu
mistään muusta kuin äsken kuulluista ihmeellisistä teoksista. Tultiin
palatsin edustalle ja asetuttiin äänettömästi ikkunan alle. Oltiin muka
hyvin salaperäisiä, vaikka koko maailma tiesi, Hassler yhtä hyvin kuin
muutkin, mitä oli tekeillä. Kauniin yön hiljaisuudessa alettiin soittaa
Hasslerin kuuluisimpia kappaleita. Hän ilmestyi ikkunaan suurherttuan
seurassa, ja heidän kunniakseen hurrattiin. He tervehtivät, kumpikin.
Muuan palvelija tuli herttuan puolesta pyytämään soittajia sisään. He
menivät salien läpi, joiden seinät olivat verhotut maalauksilla: ne
esittivät alastomia miehiä kypärit päässä; niiden iho oli punainen ja
liikkeet uhkaavat; taivas oli täynnä paksuja, pesusienten tapaisia
pilviä. Siellä oli myöskin marmorisia miehiä ja naisia, joilla oli
peltivyöt. Matot olivat niin pehmeät, ettei askeleita kuulunut; ja
viimein tultiin suurimpaan saliin, jossa oli kirkasta kuin keskellä
päivää ja jossa pöydät notkuivat hienojen juomain ja herkkujen painosta.

Suurherttua oli tilaisuudessa, mutta Christophe ei nähnyt häntä:
hän ei voinut katsella muita kuin Hassleria. Hassler tuli soittajia
vastaan, hän kiitti heitä; hän tapaili sanoja, sotkeutui lauseissaan,
ja selvisi kiipelistä hullunkurisella ärähdyksellä, joka sai kaikki
nauramaan. Asetuttiin aterialle, Hassler kääntyi erikoisesti neljän,
viiden musiikkimiehen puoleen. Hän lausui erittäin, isoisälle muutamia
imartelevia sanoja; hän muisti, että Jean-Michel oli ollut hänen
teostensa ensimäisiä esittäjiä; ja hän sanoi usein kuulleensa hänen
ansioistaan eräältä ystävältä, joka oli ollut isoisän oppilas. Isoisä
aivan ratkesi kiitoksiin; hän vastasi niin suunnattomilla ylistyksillä,
että Christophea hävetti, niin suuresti kuin hän Hassleria jumaloikin;
mutta Hasslerista näyttivät ne kehut olevan sangen mieluisia ja
luonnollisia. Viimein isoisä, joka oli sekaantunut sanakuohuunsa, otti
Christophea kädestä ja esitteli hänet Hasslerille. Hassler hymyili
Christophelle ja taputti huolettomasti hänen päätään; ja kun hän sai
kuulla, että poika rakasti musiikkia ja ettei hän ollut nukkunut moneen
yöhön odottaessaan nähdä säveltäjää, otti hän Christophen syliinsä
ja kyseli häneltä kaikenlaista. Christophe oli punainen ja aivan
mykkä liikutuksesta eikä uskaltanut katsella Hassleria. Hassler otti
häntä leuasta ja nosti väkisin hänen naamaansa. Christophe päätti nyt
tohtia ja katsoi: Hasslerin silmät oli hyvät ja nauravat; myöskin
Christophe alkoi nauraa. Sitten tunsi hän itsensä niin onnelliseksi,
niin suunnattoman onnelliseksi jumaloidun suurmiehensä sylissä,
että purskahti itkuun. Hassleria liikutti moinen vilpitön rakkaus;
hän tuli yhä hellemmäksi, hän syleili poikasta ja puheli hänelle
äidillisen lempeästi. Ja samalla laski hän lystikästä pilaa ja kujeili
saadakseen Christophen nauramaan; eikä poika voinut olla nauramatta
kesken kyyneleitäänkin. Pian tuli hän aivan tuttavalliseksi ja vastasi
Hasslerille kursailematta; ja hän alkoi itsestään supatella Hasslerin
korvaan omia pikku suunnitelmiaan, aivan kuin he olisivat olleet
vanhoja ystäviä: että hän aikoi sellaiseksi säveltäjäksi kuin Hassler,
sepittää kauniita kappaleita kuin Hassler; tulla suureksi. Christophe,
joka tavallisesti oli niin arka, puhui nyt avomielisesti, hän ei
tiennyt, mitä hän sanoi, hän oli jonkinlaisessa haltiotilassa. Hassler
nauroi hänen pakinoilleen. Hän virkkoi:

-- Kun sinä tulet suureksi, kun sinusta tulee hyvä säveltäjä, täytyy
sinun käydä luonani Berlinissä. Minä teen sinusta jotakin.

Christophe oli liian hurmautunut vastatakseen. Hassler kiusoitteli
häntä:

-- Ahaa, sinä et tahdo?

Christophe nyökkäsi innokkaasti päätänsä, viisi, kuusi kertaa, että hän
tahtoo.

-- Jaha, se on siis sovittu?

Christophe alkoi uudestaan nyökkäillä.

-- No, kaulaa minua siitä edes?

Christophe kietaisi kätensä kaikin voimin Hasslerin kaulaan.

-- Älä, peijakas, sinähän kastelet minut! Päästä, niistä nenäsi!

Hassler nauroi, hän niisti itse häpeilevän ja onnellisen pojan nenän.
Hän laski hänet lattialle, otti häntä kädestä, vei pöydän luo, täytti
hänen taskunsa sokerileivoksilla ja jätti hänet sanoen: -- Näkemiin
sitten? Muistakin, mitä minulle olet luvannut.

Christophe oli suunnattoman onnellinen. Koko muusta maailmasta ei hän
tällä hetkellä tiennyt. Hän ei huomannut enää mitään, mitä sinä iltana
tapahtui; hän seurasi rakastuneesti kaikkia Hasslerin kasvojen ilmeitä
ja liikkeitä. Ja eräät sanat syöpyivät erikoisesti hänen mieleensä;
Hassler kohotti lasiaan; hän puhui, ja hänen kasvonsa olivat yhtäkkiä
tulleet koviksi. Hän sanoi:

-- Tällaisten päivien ilo älköön saako meitä unohtamaan vihollisiamme.
Vihollisia ei pidä koskaan unohtaa. Heistä ei ole johtunut, ettei
meitä ole murskattu. Meistä ei ole johtuva, etteivät he ehkä tule
murskatuiksi. Siksi minä nyt kohotan lasini, sanoakseni, että löytyy
ihmisiä, joiden terveydeksi... me _emme_ juo!

Kaikki taputtivat käsiään ja nauroivat tälle merkilliselle
maljapuheelle; ja Hassler nauroi niinkuin muutkin, ja tuli jälleen
hyvälle tuulelle Mutta Christophe oli hämillään. Vaikkei hän mitenkään
olisi tohtinut arvostella sankarinsa tekoja, ei häntä miellyttänyt,
että hän ajatteli rumia asioita tällaisena iltana, jolloin siellä olisi
pitänyt olla vain iloisia kasvoja, valoisia ajatuksia. Mutta Christophe
ei käsittänyt täysin, mitä hän tunsi; ja ilon ylenpalttisuus karkoitti
pian sen tunteen, samoin kuin pikku tilkka sampanjaa, jota hän sai
maistaa isoisän lasista.

Kotimatkalla isoisä puhui lakkaamatta itsekseen: ylistykset, joita hän
oli saanut Hasslerilta, saivat hänet suunniltaan. Hän huudahteli, että
Hassler oli nero, jollaisia ei synny kuin yksi vuosisadassa. Christophe
vaikeni, sulkien sydämeensä rakkauden huumauksensa: _Hän_ oli syleillyt
häntä, _Hän_ oli pitänyt häntä sylissään. Kuinka hyvä _Hän_ oli! Kuinka
suuri _Hän_ oli!

-- Ah, ajatteli poikanen maatessaan pikku sängyssään ja syleillen
kiihkeästi pielustansa, -- minä tahtoisin kuolla, kuolla hänen
puolestansa!



Loistava lentotähti, joka oli kulkenut yhden illan pikkukaupungin
taivaalla, vaikutti ratkaisevasti Christophen sielunkehitykseen.
Koko lapsuuden ajan oli se elävänä mallina, jota Christophen silmät
tähtäsivät; ja hänen esimerkkiään noudattaen päätti tuo kuusi-vuotias
pikku mies säveltää hänkin. Totta puhuen oli hän tehnyt sitä
tietämättään jo kauan sitten; hän ei ollut odottanut säveltääkseen
tietoisuutta, että hän sävelsi.

Kaikki on musikaaliselle sielulle musiikkia. Kaikki, mikä värähtelee,
liikkuu, vapisee, sykkii, kesän aurinkoiset päivät, yöt, jolloin
tuuli vinkuu, valovirrat, säkenöivät tähdet, ukkonen, lintujen laulu,
hyönteisten surina, puitten humina, rakkaat tai vihatut äänet,
kotilieden tuttu suhina, kaikki narahtavasta ovesta yön hetkillä
suonissa sykähtävään vereen asti, -- kaikki, mikä on, on musiikkia: ei
muuta kuin osata sitä kuulla. Koko tämä musiikki soi Christophessa.
Kaikki, mitä hän näki, kaikki, mitä hän tunsi, muuttui musiikiksi hänen
sitä huomaamatta. Hän oli kuin mehiläispesä täynnä surisevia asukkaita.
Mutta kukaan ei sitä huomannut. Hän itse vähemmän kuin muut.

Niinkuin aina lapset, hän hyräili lakkaamatta. Joka aika päivästä,
tekipä hän mitä tahansa; -- kävellessään kadulla, hypellessään toisella
jalalla; -- maatessaan vatsallaan permannolla isoisän luona, pää käsien
nojassa, syventyneenä katselemaan kuvia kirjasta; -- istuskellessaan
jakkaralla keittiön pimeimmässä nurkassa, uneksien mitään ajattelematta
illan hämärässä; -- aina kuului hänen pienen suusoittimensa
yksitoikkoinen sumina, joko hän sitten hyrisi suu kiinni ja posket
pullollaan tai päristi huulet pitkällä. Sitä kesti tuntikausia, hän ei
siihen väsynyt. Hänen äitinsä ei tahtonut siitä välittää; mutta sitten
hän tuli yhtäkkiä kärsimättömäksi ja käski kiivaasti hänen olla hiljaa.

Kun hän sai tarpeekseen tästä melkein horrosmaisesta tilasta, tuli
hänelle halu liikuskella ja pitää ääntä. Silloin hän keksi musiikkia,
jota hän lauloi kohti kurkkua. Hän rustasi lauluja elämän kaikkia eri
tapauksia varten. Hänellä oli laulunsa sillä aamuhetkellä, jolloin
hän huiskutteli kuin ankanpoika vettä pesuvadissaan. Hänellä oli oma
laulunsa noustessaan pianotuolille, tuon kiusankoneen ääreen, -- ja
varsinkin, kun hän laskeutui siltä pois: -- se oli paljon komeampi
kuin ensinmainittu. -- Yksi sävel oli tehty sen hetken varalle,
jolloin äiti kantoi keittovadin pöytään: -- hän marssi silloin edeltä
soittaen fanfaareja. -- Hän esitti itselleen voittomarsseja lähtiessään
juhlallisesti ruokasalista makuuhuoneeseensa. Joskus järjesti hän
näissä tilaisuuksissa juhlakulkueita pikku veljiensä kanssa, kaikki
kolme kulkivat vakavina perätysten; ja kullakin oli oma marssinsa. --
Mutta Christophe pidätti itselleen täydellä oikeudella kauneimman.
Kukin sävelmä oli määrätty ankarasti omaan tarkoitukseensa; eikä
Christophe olisi millään muotoa niitä sekoittanut. Kaikki muut olisivat
voineet erehtyä; mutta hän huomasi pienimmänkin vivahduksen ylen
tarkasti.

Eräänä päivänä hän käveli isoisän kamarissa, pää kenossa ja vatsa
pystyssä, lyöden tahtia kantapäillään, kiersi yhtämittaa ympäri
permantoa, niin että melkein alkoi pyörryttää, ja lauloi jotakin
sävellystään. Vanhus ajoi partaansa, mutta keskeytti nyt yhtäkkiä
toimensa ja katsoi häneen naama aivan saippuassa ja sanoi:

-- Mitä sinä siinä laulat, poika?

Christophe vastasi, ettei hän tiennyt.

-- Ala alusta! sanoi Jean-Michel.

Christophe koetteli: mutta nyt hän ei saanut päästä kiinni. Ylpeänä
isoisän huomiosta tahtoi hän näyttää kaunista ääntään ja esitti omalla
tavallaan jotain suurta ooppera-aariaa. Mutta sitä ei vanhus laisinkaan
tahtonut. Jean-Michel ei virkkanut mitään eikä ollut enää asiasta
välittävinään. Mutta hän jätti oman huoneensa oven raolleen, kun
poikanen leikki yksinään viereisessä huoneessa.

Joku päivä myöhemmin näytteli Christophe jonkinlaista musikaalista
ilveilyä, jonka hän oli kyhännyt teatterimuistojensa rippeistä; hän oli
asettanut tuolit katselijoiksi piiriin ympärilleen; ja hän teki erään
menuetin säestyksellä kumarrusaskeleita Beethovenin kuvan edessä, joka
riippui seinällä pöydän yläpuolella; sangen vakavana, kuten oli nähnyt
muiden esittävän. Yhtäkkiä keskellä erästä hyppy-pyöräystä näki hän
puoliavoimen oven kynnyksellä isoisän katselemassa häntä. Christophe
ajatteli, että ukki pilkkasi häntä: hän häpesi kovasti ja pysähtyi
heti; ja hän juoksi ikkunan ääreen ja painoi kasvonsa ruutua vastaan,
aivan kuin siellä ulkona olisi ollut jotain hyvin tärkeää katselemista.
Mutta vanhus ei sanonut mitään: hän tuli pojan luo ja syleili häntä,
ja Christophe näki selvästi, että ukki oli tyytyväinen. Christophen
pikku itserakkaus ei lyönyt laimin muokata edelleen tätä aihetta:
hän oli kyllin ovela älytäkseen, että häntä ihailtiin: mutta hän ei
tiennyt tarkoin, mitä isoisä oli pitänyt hänessä suurimmassa arvossa:
hänen lahjojaan dramaattisena kirjailijana, säveltäjänä, laulajana vai
tanssijana. Hän itse arveli syyksi viimemainitun taipumuksia; sillä
niissä hän oli miestä mielestään.

Viikko myöhemmin, kun hän oli jo kaiken unohtanut, sanoi isoisä
hänelle salaperäisen näköisenä, että hänellä oli Christophelle
jotain näyttämistä. Hän avasi kirjoituspöytänsä laatikon, otti siitä
nuottivihkon, aukaisi sen pianotelineelle ja pyysi poikaa soittamaan.
Christophe oli hyvin utelias ja soitti nuotit, niin hyvin kuin osasi,
sillä ne oli kirjoitettu käsin, isoisän suurella käsialalla, erikoisen
selvästi juuri tätä tilaisuutta varten. Otsikot oli koristettu
koukeroilla ja kiemuroilla. -- Hetken päästä kysyi isoisä, joka istui
Christophen vieressä ja käänsi hänelle lehteä, mikä kappale tämä oli.
Christophe oli liian kiintynyt työhönsä huomatakseen, mitä hän soitti;
hän vastasi, ettei hän sitä tiennyt.

-- Olehan nyt tarkkaavainen. Etkö tunne tuota kohtaa?

Kyllä Christophe luuli sen tuntevansa; mutta hän ei tiennyt, missä hän
oli sen kuullut. -- Isoisä nauroi:

-- Muistelehan. Christophe pudisti päätänsä.

-- En minä muista.

Totta puhuen pälkähti hänen päähänsä eräs ajatus, hänestä tuntui
niinkuin nämä soinnut... Mutta ei, se ei ollut mahdollista!... Hän ei
uskaltanut... Hän ei tahtonut niitä tuntea:

-- Ukki, en minä muista. Christophe punastui.

-- Mutta, pikku tyhmyri, etkö huomaa, että nämähän ovat sinun
aarioitasi.

Christophe oli kyllä siitä jo varma; mutta kuullessaan sen sanottavan,
hänen sydämensä aivan hätkähti.

-- Oi, ukki!...

Vanhus selitteli hänelle ilosta säteillen koko vihkon:

-- Kas tuossa: _Aaria_. Tätä lauloit sinä tiistaina, kun loioit
vatsallasi permannolla. -- _Marssi_. Tätä minä pyysin sinua alkamaan
alusta menneellä viikolla, tätä, jota sinä et enää keksinyt. --
_Menuetti_. Tätä sinä tanssit nojatuolini edessä... Katsopas nyt.

Päällyslehteen oli kirjoitettu komeilla gootilaisilla kirjaimilla:

LAPSUUDEN ILOT: ARIA, MINUETTO, WALTZER, E MARCIA. OP. I, SÄVELSI
JEAN-CRISTOPHE KRAFFT.

Christophea aivan häikäisi. Hänen nimensä tuon kauniin otsakkeen alla,
suuressa nuottivihkossa, hänen sävellyksensä!... Hän ei voinut vielä
kuin änkyttää: -- "Oi, ukki, ukki!..."

Vanhus veti pojan luokseen. Christophe heittäytyi hänen syliinsä ja
piiloitti päänsä Jean-Michelin kainaloon. Hän oli punainen ilosta.
Vanhus oli ehkä vieläkin onnellisempi kuin Christophe. Hän jatkoi
äänellä, jota hän koetti saada välinpitämättömäksi, sillä hän tunsi,
että liikutus saisi hänet valtaansa:

-- Tietysti minä lisäsin siihen säestyksen, ja soinnutukset laulun
luonteen mukaan, ja sitäpaitsi... -- (ukko ryiskeli) -- ja sitäpaitsi
minä lisäsin menuettiin erään _trion_, siksi, että... että... se on
tavallista; ja minä luulen... luulen tosiaan, että se ei pahenna.

Vanhus soitti trionsa. -- Christophe oli hyvin ylpeä, kun sai olla
isoisän kanssa yksissä töissä.

-- Mutta sittenhän, ukki, täytyy sinunkin nimesi olla vihkossa.

-- Se ei maksa vaivaa. Kenenkään ei tarvitse saada sitä tietää paitsi
sinun. Mutta sitten... -- (nyt vapisi vanhuksen ääni) -- sitten,
kerran, kun minua ei enää ole, siitä muistat isoisääsi, eikö niin?
Ethän sinä häntä unohda?

Vanhus-raukka ei tunnustanut, ettei hän ollut jaksanut vastustaa
viatonta viettelystä pistää eräs onnettomista sävellyksistään
pojanpoikansa työhön, jonka hän aavisti elävän kauemmin hänen
teoksiaan; mutta hänen halunsa päästä osalliseksi tuohon kuviteltuun
kunniaan oli melkoisen vaatimatonta ja sangen liikuttavaa laatua, sillä
hän tyytyi ainoastaan jättämään nimettömänä jälkimaailmalle sirpaleen
omia ajatuksiaan, ettei olisi aivan kokonaan kadonnut ihmisten
sielusta. -- Christophe heltyi kovin ja suuteli suutelemistaan ukin
kasvoja. Vanhus tuli myöskin yhä liikutetummaksi ja silitteli hänen
tukkaansa.

-- Niinhän, että sinä muistat? Kerran, kun sinusta tulee oivallinen
musiikkimies, suuri taiteilija, joka on kunniaksi suvulleen,
taiteelleen ja isänmaalleen, kun sinusta tulee kuuluisa, niin sinä
muistat, että sinun vanha ukkisi se aavisti ensiksi lahjasi, että hän
ennusti, mitä sinusta tulee?

Vanhukselle tuli omaa ääntänsä kuullessaan vedet silmiin. Mutta hän ei
tahtonut näyttää tällä tavoin heikkouttaan. Hän sai yskäkohtauksen,
tekeytyi tuiman näköiseksi ja lähetti pojan pois luotaan ja lukitsi
käsikirjoituksen talteen laatikkoonsa.



Christophe palasi kotiin aivan päästä pyörällä ilosta. Kivet tanssivat
hänen ympärillään. Vastaanotto, jonka hän sai vanhemmiltaan, jäähdytti
hiukan hänen intoaan. Kun hän tietysti kiiruhti kertomaan heille
ylpeänä säveltäjän urotyötään, pääsi heiltä suuttumuksen hälinä.
Äiti laski pilaa hänen kustannuksellaan, Melchior julisti, että ukko
oli hullu ja että hänen olisi paljon parempi vaalia terveyttään kuin
työntää pojan päähän hassutuksia; mitä Christopheen tuli, hänen piti
olla hyvä ja jättää mielestään moiset tyhmyydet, istua heti paikalla
pianon ääreen ja soittaa harjoituksia neljä tuntia. Hänen täytyi ensin
koettaa edes oppia puhtaasti soittamaan; säveltämään hän kyllä vielä
kerkiäisi, sitten, kun hänellä ei olisi parempaa tekemistä.

Asia ei ollut siten kuin näistä Melchiorin älykkäistä sanoista
olisi voinut luulla, nimittäin, että isä olisi halunnut suojella
lastaan liian aikaisen ylpeyden vaaralliselta huumaukselta. Hän
oli aivan pian osoittava päinvastaista. Koska hän ei itse koskaan
ollut pystynyt ilmaisemaan mitään aatosta sävelillä ja koska hän
ei ollut tuntenut siihen edes pienintäkään halua, oli hän tottunut
virtuoosin typeryydessään pitämään säveltämistä jonkinlaisena toisen
luokan vaatimuksena, jolle ainoastaan esitystaide antoi arvon. Hän
ei tosin ollut tunteeton innostukselle, jota suuret säveltäjät,
kuten esimerkiksi Hassler, ihmisissä herättivät; hän piti näitä
kunnianosoituksia sellaisessa arvossa kuin aina kaikkea menestystä,
-- ja oli pohjaltaan hiukan kateellinenkin, -- sillä hänestä tuntui
kuin olisi ne suosionosoitukset ryöstetty häneltä; mutta hän tiesi
kokemuksesta, että suurien virtuoosien menestys on useinkin yhtä
hälisevä kuin säveltäjienkin ja että se on sitäpaitsi persoonallisempi
ja rikkaampi miellyttävistä ja imartelevista seurauksista. Hän
teeskenteli kunnioittavansa syvästi suuria musiikkineroja; mutta
hänelle tuotti suurta huvia kertoa heistä naurettavia elämäntarinoita,
jotka antoivat heidän älystään ja tavoistaan epäilyttävän kuvan. Hän
asetti virtuoosin taiteilija-asteikon ylimmälle pykälälle; sillä, sanoi
hän, onhan tunnettua, että kieli on ihmisruumiin jaloin jäsen; ja mitä
olisi ajatus ilman sanojaa Mitä olisi musiikki ilman esitystaituria?

Mikä näihin Christophen saamiin oikaisuihin lieneekin ollut syynä,
ne eivät kuitenkaan olleet hyödyttömiä, sillä ne palauttivat pojan
päähän jälleen järjen, jonka isoisän ylistykset olivat vähällä
häneltä riistää. Eivätkä ne vielä olleet edes riittäviäkään. Sillä
Christophe piti isoisää paljoa älykkäämpänä kuin isäänsä; ja joskin
hän nyt nurisematta asettui pianon ääreen, ei hän tehnyt sitä niin
paljon totellakseen, kuin saadakseen uneksia rauhassa, niinkuin hänen
oli tapana sill'aikaa kuin hänen sormensa hyppelivät konemaisesti
näppäimillä. Kesken iankaikkisia harjoituksiaankin kuuli hän sisällään
ylpeän äänen toistavan alinomaa: "Minä olen säveltäjä, suuri säveltäjä."

Siitä päivästä alkaen ryhtyi hän säveltämään, koska hän kerran oli
säveltäjä. Ennenkuin hän vielä osasi kirjoittaa kirjaimia, intoutui
hän tuhraamaan nuotteja ja kaaria paperinpalasille, joita hän repi
kotikirjanpito-vihkoista. Mutta ponnistuksesta keksiä, mitä hän
ajatteli, ja ilmaistakseen sen nuoteilla, johtui, ettei hän ajatellut
enää mitään muuta kuin ehkä sitä, että hän tahtoi jotakin ajatella.
Siitä huolimatta koetteli hän itsepintaisesti kyhätä musiikkilauselmia;
ja kun hän oli todellakin musikaalinen, onnistui hän, miten onnistui,
vaikkei tuloksissa ollutkaan mitään sisältöä. Silloin hän riemuissaan
riensi viemään niitä isoisälle, joka nyt itki ilosta, -- hän itki
nykyään vanhetessaan sangen helposti, -- ja julisti, että ne olivat
suurenmoisia.

Christophe oli tulla täten aivan pilatuksi. Onneksi pelasti hänet hänen
luonnollinen terve järkensä, ja erään miehen avulla, joka ei ollut
suinkaan luullut saavansa vaikuttaa kehenkään ja joka maailman silmissä
oli kaukana terveen järjen esikuvasta. -- Hän oli Louisan veli.

Hän oli pienikokoinen kuin sisarensakin, hintelä, kivuloinen ja
hiukan kumaraselkäinen. Kukaan ei tarkoin tiennyt hänen ikäänsä;
luultavastikaan ei hän ollut yli neljänkymmenen; mutta hän näytti
hyvinkin viisikymmenvuotiaalta, jopa vanhemmaltakin. Hänellä oli
pieni, ryppyinen, punertava naama, lempeät, siniset, ylen vaaleat
silmät, aivan kuin hiukan lakastuneet lemmikit. Kun hän otti pois hatun
päästään, jota hän piti siinä halusta kaikkialla, sillä hän pelkäsi
vetoa, niin näkyi pieni, kalju, ruusunpunertava ja suippokärkinen
kallo, joka oli aina Christophen ja hänen veljiensä ilon esineenä.
He eivät väsyneet ilveilemästä sen kustannuksella, he kysyivät
häneltä, minne hän oli hukannut tukkansa ja uhkasivat antaa hänelle
köniin, sillä Melchiorin kömpelöt sutkaukset yllyttivät heitä. Eno
nauroi itse ensimäisenä ja kesti leikin kärsivällisesti. Hän oli
ammatiltaan pikku kulkukauppias; hän kiersi kylästä kylään kantaen
seljässään suurta kääröä, jossa oli vaikka mitä: mausteaineita,
kirjoituspaperia, namusia, nenäliinoja, kaulahuiveja, jalkineita,
säilykkeitä, almanakkoja, viisuja ja rohtoja. Monta kertaa oli häntä
koetettu saada asettumaan paikoilleen, ostaa hänelle myyntivarasto,
perustaa sekatavarakauppa. Mutta hän ei voinut sellaisessa viihtyä:
jonakin yönä hän nousi ylös, pisti avaimen ovensa alle ja lähti
maleksimaan kääröineen. Saattoi mennä viikkoja, eikä häntä näkynyt.
Sitten hän ilmestyi jälleen: jonakin iltana kuultiin raapustelua
eteisen ovelta; ovi aukesi raolleen ja siitä pistihe sisälle pieni,
kalju pää, kohteliaasti paljastettuna, lempeine silmineen ja kaino hymy
huulilla. Hän sanoi: "Hyvää iltaa koko joukolle", kuivasi huolellisesti
jalkansa ennenkuin tuli sisään, antoi kättä jokaiselle vanhimmasta
alkaen ja meni sitten istumaan kamarin kaikkein vaatimattomimpaan
nurkkaan. Siellä hän sytytti piippunsa, kallistui kumaraan ja odotti
tyynenä tavallisten sutkauksien raekuuroa. Krafftit, sekä isoisä että
isä, kohtelivat häntä ilkeänkurisen halveksivasti. Moinen epäsikiö oli
heistä naurettava; ja heidän ylpeyttään loukkasi huonoasuisen reppurin
sukulaisuus. He antoivat hänen sen kalliisti maksaa; mutta hän ei
ollut sitä huomaavinaan, hän oli heitä kohtaan kovin kunnioittava,
mikä seikka teki heidät aseettomiksi, varsinkin vanhuksen, joka oli
varsin herkkä muiden kohteliaisuuksille. He tyytyivät syytämään hänen
niskaansa kömpelöitä sutkauksia, jotka saivat usein Louisan poskille
nousemaan kiivaan punan. Viimemainittu oli tottunut vastustamatta
taipumaan, tuntien Krafftien älyllisen ylemmyyden, eikä hän epäillyt,
ettei hänen miehensä ja appensa olleet oikeassa; mutta hän rakasti
hellästi veljeään, ja veli jälleen jumaloi hiljaisesti häntä. He
olivat kumpikin yksinäisiä ja viimeisiä koko suvusta, ja molemmat
nöyriä, elämän vähäpätöisiksi tekemiä ja murskaamia; keskinäinen sääli
ja yhteiset salaa kestetyt kärsimykset yhdistivät heitä toisiinsa
alakuloisella sulolla. Krafftien keskuudessa, noiden vankkojen,
häliseväin, raakaa voimaa paisuvain miesten, jotka näyttivät olevan
luodut elämää ja iloista elämää varten, ymmärsivät nämä sisarukset
toisiaan, nämä heikot ja hyväntahtoiset olennot, jotka olivat niin
sanoaksemme kehysten ulkopuolella, ulkopuolella elämän tai siitä
syrjässä, ja he säälivät toisiaan sitä koskaan sanallakaan ilmaisematta.

Christophe, kevytmielisen julmana kuin lapsi ainakin, ei jättänyt
yhtymättä isän ja isoisän halveksumiseen tuota pikku kulkukauppiasta
kohtaan. Hän huvitteli hänellä kuin jollakin hassulla esineellä; hän
kiusasi enoa typerillä päähänpistoilla, jotka uhri kärsi aina yhtä
rauhallisesti. Christophe piti hänestä kuitenkin tietämättään. Hän
rakasti häntä niinkuin mukavaa lelua, jota saa mukiloida, miten tahtoo;
hän rakasti häntä myöskin siksi, että enolla oli tullessaan aina
hänelle joitakin hyviä tuomisia; makeisia, jokin kuva, jokin hauska
keksintö. Tuon pienen miehen kotiin paluu oli lapsille ilon hetki;
sillä hänellä oli aina heille varattu jokin yllätys. Niin köyhä kuin
hän olikin, oli hänellä rahaa tuoda heille jokaiselle jokin pikku
muisto; eikä hän koskaan unohtanut yhdenkään perheenjäsenen nimi- tai
syntymäpäivää. Sellaisina juhlapäivinä nähtiin hänen täsmällisesti
tulevan vieraaksi, ja hän veti taskustaan jonkin ystävällisen,
huolellisesti valitun lahjan. Siihen oltiin niin totuttu, että tuskin
muistettiin häntä kiittääkään: se tuntui aivan luonnolliselta; ja
hänelle näytti riittävän palkinnoksi ilo saada lahjansa antaa. Mutta
Christophe, joka ei yleensä nukkunut hyvin ja joka öisin kertasi
ajatuksissaan päivän tapahtumia, johtui välistä ajattelemaan, että
eno oli kuitenkin kovin hyvä; ja hänelle tuli silloin omituisia
kiitollisuuden puuskia tuota mies-parkaa kohtaan; mutta kun päivä
koitti, ei hän niitä tunteitaan ilmaissutkaan, vaan mietti, miten nyt
kujeilla hänen kustannuksellaan. Hän oli muuten vielä liian pieni
antaakseen hyvyydelle sille tulevaa arvoa, lasten kielessä on sanoilla
_hyvä_ ja _tuhma_ melkein sama merkitys; Gottfried-eno näytti olevan
siitä väitteestä oivallinen esimerkki.

Eräänä iltana, kun Melchior oli sanonut syövänsä kaupungilla ja
Louisa nukutteli kahta pienintä lasta, jäi Gottfried yksin saliin ja
meni sitten ulos ja istuutui joen rannalle aivan lähelle rakennusta.
Christophe lähti joutessaan hänen perästään; ja kuten tavallista
alkoi hän ärsytellä enoa, hypellen hänen ympärillään niinkuin pieni
koiranpentu, kunnes hän viimein hengästyi ja pötkähti ruohikkoon hänen
jalkoihinsa. Hän kellotti vatsallaan ja painoi nenäänsä ruohoon. Kun
läähätys salli, mietti hän taas jotain uutta tuhmuutta sanoakseen
enolle; hän keksikin, ja huudahti sen enolle väänneskellen naurusta,
naama yhä maata vasten. Ei kuulunut vastausta. Hiljaisuus hämmästytti
Christophea, hän kehotti päätänsä ja aikoi toistaa sukkeluutensa.
Hänen katseensa kohtasi silloin Gottfriedin kasvot, joita päivän
viimeiset säteet valaisivat, auringon riutuessa kultaisiin usviin.
Sanat takertuivat Christophen kurkkuun, sillä Gottfried hymyili, suu
hiukan auki; hänen kärsivät kasvonsa olivat kuvaamattoman surulliset ja
vakavat. Christophe nousi toisen kyynärpäänsä varaan ja alkoi katsella
häntä. Ilta hämärtyi; Gottfriedin kasvot hälventyivät vähitellen
näkyvistä. Vallitsi syvä hiljaisuus. Christopheen tarttui nyt
vuorostaan salaperäinen tunnelma, joka heijastui Gottfriedin kasvoilla.
Hän vaipui epämääräisen tunnelman valtaan. Maailma oli varjossa. Taivas
hohti; tähdet alkoivat tuikkia, yksi toisensa jälkeen. Joen pikku
laineet solahtelivat rantaan. Lapsi joutui ikäänkuin horteeseen; hän
pureskeli jotain kortta; katselematta juuri mitään; sirkka sirisi hänen
lähellään. Hänestä tuntui kuin olisi hän ollut nukkua. -- Yhtäkkiä
alkoi Gottfried pimeässä laulaa. Hän lauloi heikolla, verhotulla, aivan
kuin sisältä tulevalla äänellä; sitä ei olisi kuullut kahdenkymmenen
askeleen päähän. Mutta siinä henki liikuttavaa totuutta, olisi voinut
sanoa että laulaja puhui ääneen, ja että noiden sointujen läpi saattoi
nähdä aina hänen sydämensä pohjaan kuin kuultavan veden. Koskaan
ei Christophe ollut kuullut kenenkään laulavan niin. Ja koskaan ei
hän ollut kuullut sellaista laulua. Verkkaan, yksinkertaisesti,
lapsellisena kulki sävel, hitain, surullisin, hiukan yksitoikkoisin
askelin, kiiruhtamatta laisinkaan, -- vaieten tuontuostakin pitkäksi
aikaa, -- lähtien jälleen vaeltamaan, ajattelematta päämääräänsä ja
haipuen yöhön. Se tuli ikäänkuin jostakin hyvin kaukaa ja meni jonnekin
tietymättömiin. Sen lempeä rauha oli täynnä tuskallista levottomuutta;
sen näennäisen tyyneyden alla nukkui vuosisatain ahdistus. Christophe
pidätti hengitystään, hän ei tohtinut hievahtaa, häntä liikutus aivan
jääti. Kun laulu loppui, laahautui hän Gottfriedin luo, ja hätä
kurkussa hän sanoi:

-- Eno...

Gottfried ei vastannut.

-- Eno, toisti lapsi, nousten käsin Gottfriedin polvea vasten ja
painaen siihen leukansa.

Gottfriedin lempeä ääni vastasi:

-- No, lapsukainen...

-- Mitä se oli, eno? Sano, mitä sinä lauloit?

-- Sitä en tiedä.

-- Sano, mitä se oli!

-- Enhän tiedä. Se on jokin laulu.

-- Onko se sinun tekemäsi?

-- Ei; minunko tekemäni! Jopahan sitten!... Se on vanha laulu.

-- Kuka sen on tehnyt?

-- Sitä ei tiedetä.

-- Ja milloin tehty?

-- Ei tiedetä...

-- Kun sinä olit pieni?

-- Ennenkuin minä olin maailmassa, ennenkuin minun isäni, isäni isä,
isäni isoisä olivat... Se on ollut aina.

-- Merkillistä! Siitä ei kukaan ole minulle puhunut.

Christophe mietti hetkisen:

-- Eno, osaatko sinä muita lauluja?

-- Kyllä.

-- Laula sitten toinen laulu.

-- Minkä tähden toinen? Yksi riittää. Ihminen laulaa, kun tarvitsee
laulaa, kun täytyy laulaa. Ei saa laulaa huvitellakseen.

-- Mutta kun tahtoo tehdä musiikkia?

-- Tämä ei ole musiikkia.

Poikanen tuli miettiväksi. Hän ei oikein ymmärtänyt. Kuitenkaan ei hän
pyytänyt selitystä: totta kyllä, tämä ei ollut musiikkia, tuollaista
tavallista musiikkia. Hän jatkoi:

-- Eno, oletko sinä niitä tehnyt?

-- Mitä?

-- Lauluja.

-- Laulujako? Oh, kuinka minä niitä olisin tehnyt? Sellaista ei tehdä.
Lapsi jatkoi kuitenkin itsepäisen loogillisesti:

-- Mutta, eno, kerranhan ne kuitenkin on tehty... Gottfried pudisti yhä
vain päätänsä:

-- Ne ovat olleet aina. Lapsi kuulusteli yhä vain:

-- Mutta, eno, voihan tehdä toisia, uusia lauluja?

-- Ja miksikä tehdä? Niitä on kaikkea varten. Toiset soveltuvat
silloin, kun olet surullinen, toiset, kun olet iloinen; toiset, kun
olet väsynyt ja ajattelet kotia, joka on kaukana; kun halveksit
itseäsi siksi, kun olet vaivainen syntinen ja maan mato; kun sinun
tekee mielesi itkeä sentähden, että ihmiset eivät ole olleet sinulle
hyviä; ja kun sydämesi iloitsee, koska aurinko paistaa ja näet Jumalan
taivaan, hänen, joka on aina hyvä ja näyttää sinulle hymyilevän...
Niin, on lauluja kaikkea, kaikkea varten. Minkä tähden tekisinkään
uusia?

-- Ollaksesi suuri mies, vastasi poika, jonka pää oli täynnä isoisän
opetuksia ja lapsellisia unelmia.

Gottfried naurahti lempeästi. Christophe kysäisi hiukan närkästyen:

-- Miksi sinä naurat?

Gottfried vastasi:

-- Oh, minähän en ole mitään.

Ja hän taputti poikaa päälaelle ja kysyi:

-- Sinä tahdot siis tulla suureksi mieheksi?

-- Niin tahdon, vastasi Christophe ylpeänä. Hän luuli, että Gottfried
ihailisi nyt häntä. Mutta Gottfried vastasi:

-- Mistä syystä?

Christophe aivan ällistyi. Hän mietti päänsä puhki ja virkkoi:

-- Tehdäkseni kauniita lauluja.

Gottfried naurahti uudestaan ja sanoi:

-- Sinä tahdot tehdä lauluja ollaksesi suuri mies; ja tahdot olla
suuri mies tehdäksesi lauluja. Sinähän olet kuin koira, joka pyörii
tavoitellen häntäänsä.

Christophe pahastui kovin. Muulloin ei hän olisi suvainnut, että eno,
jonka kustannuksella hän aina ilveili, olisi ilveillyt puolestaan hänen
kustannuksellaan; eikä hän sitäpaitsi ollut aavistanut, että Gottfried
kykeni älyllään pistämään hänet pussiin. Hän mietti jotain väitettä tai
nenäkästä vastausta, mutta ei keksinyt. Gottfried jatkoi:

-- Vaikka sinä olisit niin suuri, että ylettäisit täältä Koblenziin,
niin et osaisi silti tehdä yhtään laulua. Christophe intti vastaan:

-- Mutta kun tahdon tehdä!...

-- Kuta enemmän tahdot, sitä vähemmän osaat. Osatakseen tehdä lauluja
niinkuin nuo, kuuntelepas...

Kuu oli noussut pyöreänä ja loistavana vainioitten takaa. Keveä,
hopean hohtava utu hiipi pitkin maan pintaa ja veden kiiltävää kalvoa.
Sammakot kurahtelivat, ja niityltä kuului lehtikonnain kimeän huilun
sävel. Sirkkain terävä tremolo aivan kuin vastasi tähtien värinään.
Tuuli kahahteli hiljaa leppien lehdissä. Joen yläjuoksun varrelta
kukkuloilta soi satakielen hentoinen sävel.

-- Mitä sinun tarvitsee laulaa? huokaisi Gottfried, vaiettuaan
pitkän aikaa. -- (Ei olisi voinut päättää, puhuiko hän itselleen vai
Christophelle.) -- Eivätkö nuo laula paremmin kuin sinä koskaan osaisit?

Christophe oli monta kertaa kuullut nämä öiset äänet, ja hän rakasti
niitä. Mutta koskaan ei hän ollut tajunnut niitä sellaisina kuin nyt.
Tosiaan: mitä varten tarvitsi laulaa?... Hän tunsi hellyyden ja surun
paisuttavan sydäntään. Hän olisi tahtonut syleillä virtaa, niittyjä,
taivasta, rakkaita pikku tähtiä. Hän tunsi rakastavansa Gottfried-enoa,
joka nyt näytti hänestä paremmalta, kauniimmalta kaikkia muita ihmisiä.
Hän ajatteli, miten väärin hän oli enoa arvioinut; ja hän luuli enon
olevan suruissaan siitä, että hän oli arvostellut häntä huonosti. Hänen
tuntonsa soimasi häntä ankarasti. Häntä halutti huudahtaa enolle:
"Eno, älä ole enää pahoillasi, minä en ole enää häijy; anna minulle
anteeksi, minä pidän sinusta!" Mutta hän ei uskaltanut. -- Ja yhtäkkiä
hän heittäytyi Gottfriedin syliin; mutta se lause ei tahtonut päästä
hänen kurkustaan; hän supisi vain monta kertaa: "Minä pidän kovasti
sinusta!" ja hän syleili häntä kiihkeästi. Gottfried ällistyi ja tuli
liikutetuksi ja toisti: "No, mitä nyt, mitä nyt?" ja hyväili poikaa.
Sitten hän nousi ylös, otti Christophea kädestä ja sanoi: "Nyt meidän
täytyy mennä kotiin." Christophe tuli surulliseksi ja ajatteli, ettei
eno ollut häntä ymmärtänyt. Mutta kun he pääsivät lähelle taloa,
sanoi Gottfried hänelle: "Jonakin toisena iltana, jos tahdot, menemme
uudestaan kuulemaan Jumalan musiikkia, ja minä laulan sinulle toisia
lauluja." Ja kun Christophe syleili ylen kiitollisena häntä ja sanoi
hänelle hyvää yötä, huomasikin hän, että eno oli hänet ymmärtänyt.
Siitä alkaen lähtivät he usein yhdessä kävelylle; he kulkivat
äänettöminä pitkin joen rantaa tai vainioiden poikki. Gottfried
poltti piippuaan, ja Christophe piti häntä kädestä, hiukan peljäten
tummuvia varjoja. He istahtivat ruohikkoon; ja kun he olivat hetken
olleet vaiti, puhui Gottfried hänelle tähdistä ja pilvistä; hän opetti
Christophea tuntemaan maan ja ilman ja veden henkäykset, hämärissä
lentävän, matelevan, hyppelevän, uivan ja kuhisevan pikku maailman
laulut, huudot ja äänet, ja sadetta tai kaunista ilmaa ennustavat
merkit, kaikki yön sinfonian lukemattomat soittimet. Joskus Gottfried
lauloi, surullisia tai iloisia lauluja, mutta aina samantapaisia; ja
aina Christophe tuli niitä kuullessaan jollakin tavoin rauhattomaksi.
Mutta koskaan ei hän laulanut muuta kuin yhden laulun kunakin iltana;
ja Christophe oli huomannut, ettei hän mielellään laulanut silloin, kun
häntä pyydettiin; sen täytyi johtua itsestään, silloin, kun hän itse
halusi. Joskus sai odottaa kauan, aivan vaiti; ja juuri, kun Christophe
ajatteli: "Ei hän tänä iltana laulakaan...", silloin Gottfried alkoi
laulaa.

Eräänä iltana ei Gottfried tosiaan laulanut, ja silloin pälkähti
Christophen päähän esittää hänelle eräs omia sävellyksiään, joista
hänelle oli ollut niin paljon vaivaa ja joista hän oli niin ylpeä; hän
tahtoi näyttää, minkälainen taiteilija hän oli. Gottfried kuunteli
häntä tyynesti; sitten hän virkkoi:

-- Christophe-raukka, miten rumaa tuo oli! Se solvasi Christophea niin
pahoin, ettei hän keksinyt, mitä vastata. Gottfried jatkoi sääliväisesti:

-- Miksi sinä olet tehnyt tuollaista? Se oli niin rumaa; kukaan ei
sinua pakottanut sellaista tekemään.

Christophe väitti vihasta punastuen vastaan:

-- Ukki on sanonut, että minä sävellän kauniisti! huudahti hän.

-- Ahaa, virkkoi Gottfried yhtä rauhallisesti. Hän on varmaan oikeassa,
hän on hyvin oppinut. Hän ymmärtää, mikä on musiikkia. Minä en sitä
ymmärrä...

Ja hetken päästä hän lisäsi:

-- Mutta minusta se vain oli rumaa.

Hän katsoi tyynesti Christophea, näki miten pahoillaan hän oli, hymyili
ja virkkoi.

-- Oletko sinä tehnyt muitakin lauluja? Ehkä ne olisivat minusta
parempia.

Christophe ajatteli tosiaan, että hänen muut laulunsa tekisivät kenties
paremman vaikutuksen kuin ensimäinen; ja hän lauloi ne enolle kaikki.
Gottfried ei virkkanut ensin mitään; hän odotti, kunnes ne loppuivat.
Sitten hän pudisti päätänsä ja sanoi aivan vakuutettuna:

-- Nämä olivat vielä rumempia.

Christophe puri huulensa yhteen, ja hänen leukansa vapisi: hän oli
purskahtaa itkuun. Gottfried itsekin oli aivan järkyttynyt ja väitti
edelleen:

-- Miten rumaa! rumaa!

Christophe huudahti kyyneliin tukahtuvalla äänellä:

-- Mutta miksi sinä sanot, että se on rumaa?

Gottfried katsoi häneen rehellisin silmin:

-- Miksikö?... En tiedä... Odotapas... Se on rumaa... Ensiksikin sen
tähden, että se on typerää... Niin, sitä se on... Se on typerää, siinä
ei ole minkäänlaista ajatusta... Niin juuri. Kun sinä nämä kirjoitit,
ei sinulla ollut mitään sanomista. Miksi sinä ne siis kirjoitit?

-- En tiedä, vastasi Christophe valittavalla äänellä. Minä tahdoin
kirjoittaa jonkin kauniin pätkän.

-- Kas niin! Sinä kirjoitit ainoastaan kirjoittaaksesi. Sinä kirjoitit
sitä varten, että olisit suuri säveltäjä, että sinua ihailtaisiin.
Sinä olit ylpeä, olet valehdellut; ja siitä sait rangaistuksen.
Näetkös, ihminen saa aina rangaistuksen, kun on musiikissa ylpeä ja
valehtelee. Musiikki tahtoo olla vaatimaton ja rehellinen. Mitä se
muuten olisi? Törkeyttä, herjausta Jumalaa vastaan, joka on meille
lahjoittanut suloisen laulun sitä varten, että puhuisimme sillä totta
ja kunniallisesti.

Hän huomasi pojan harmin ja tahtoi hyväillä häntä; mutta Christophe
kääntyi vihoissaan häneen selin; ja monta päivää mökötti hän enolle.
Hän vihasi Gottfriediä. -- Mutta kuinka hän itselleen vakuuttikin: "Hän
on aasi! Hän ei ymmärrä mitään. Isoisä, joka on paljon älykkäämpi kuin
hän, pitää minun laulujani erinomaisina"; -- sielunsa syvyydessä tiesi
hän kuitenkin, että eno oli oikeassa; ja Gottfriedin sanat syöpyivät
syvälle hänen sydämeensä: hän häpesi, että oli valehdellut.

Ja vaikka hän itsepäisesti kantoi enolle kaunaa, ajatteli hän nykyään
alinomaa häntä, kun ryhtyi kirjoittamaan sävellyksiään; ja usein
repi hän tehdyn kappaleiksi, ajatellen häpeissään, mitä Gottfried
siitä sanoisi. Jos hän ei totellut sisäistä ääntään, vaan kirjoitti
sellaista, jota hän ei tuntenut aivan rehelliseksi, pisti hän työnsä
huolellisesti enolta piiloon; hän kammoi itsekseen enon arvostelua,
ja hän oli ylen onnellinen, kun Gottfried sanoi eräästä hänen
kappaleestaan vain: "Tämä ei ole kovinkaan ruma... Minä pidän tästä."

Joskus teki hän kostaakseen enolle aika kujeen, soitti hänelle omanaan
jonkin suuren säveltäjän kappaleen; ja hän oli haljeta riemusta,
kun Gottfried sattui pitämään sitäkin kauheana. Mutta Gottfried ei
nolaantunut ollenkaan. Hän nauroi herttaisesti Christophelle, joka
läiskytti käsiään ja hyppeli ilosta hänen ympärillään; ja hän toisti
alinomaa entistä väitettään: "Se voi kyllä olla hyvin kirjoitettu;
mutta siinä ei ole mitään sisältöä." -- Koskaan ei hän tahtonut olla
läsnä pikku konserteissa, joita kotona pidettiin. Olipa esitettävä
kappale miten kaunis tahansa, aina hän alkoi haukoitella ja tuli
ikävystyneen ja tylsän näköiseksi. Kauan ei hän sitä kestänyt, vaan
pujahti hiljaa pois. Hän sanoi:

-- Katsopas, pikku ystäväni: kaikki, mitä sinä kirjoitat kotona, se
ei ole vielä musiikkia. Huoneessa tehty musiikki on samanlaista kuin
päiväpaiste siellä. Todellinen musiikki on ainoastaan ulkona, jossa
saat hengittää hyvän Jumalan raitista ilmaa.

Hän puhui aina hyvästä Jumalasta; sillä hän oli hyvin hurskas,
Krafftien, isän ja pojan, vastakohta; he näet olivat olevinaan
vapaa-ajattelijoita, vaikka he pitivät perjantai-paastosta sangen
tarkasti vaarin.



Yhtäkkiä muutti Melchior mielipidettä, se tiesi, mistä syystä.
Hän hyväksyi sen, että isoisä kirjoitti muistiin Christophen
inspiratsioneja, jopa kulutti lisäksi pojan suureksi ihmeeksi monta
iltaa tekemällä konsepteista kopioita pari kolme kappaletta. Kaikkiin
kysymyksiin tässä asiassa vastasi hän juhlallisen näköisenä, että
"saadaanpa nähdä..."; tai hän hieroskeli tyytyväisenä käsiään, hankasi
kaikin voimin muka leikillään pojan päätä tai antoi hänelle iloissaan
aika läsäyksiä pakaroille. Christophe inhosi hirveästi tällaista
ystävällisyyttä; mutta hän näki, että isä oli tyytyväinen, vaikka ei
tiennytkään, miksi.

Sitten pitivät Melchior ja ukki salaperäisiä kokouksia. Ja eräänä
iltana sai Christophe kummakseen kuulla, että hän, Christophe, oli
omistanut H.K.K:lleen, Suurherttua Leopoldille _Lapsuuden Ilot_.
Melchior oli hankkinut selvän herttuan mielenlaadusta ja oli huomannut
hänet taipuvaksi ottamaan suosiollisesti omistuksen vastaan. Sitäpaitsi
julisti Melchior riemuissaan, että nyt oli silmänräpäystäkään
hukkaamatta: _pro primo_: laadittava virallinen anomus herttualle; --
_pro secundo_, julkaistava sävellys; -- _pro tertio_, järjestettävä
konsertti, jossa se esitettäisiin. Melchiorin ja Jean-Michelin kesken
jatkui vielä pitkiä neuvotteluja. Pari, kolme iltaa he pohtivat
innokkaasti asiaa. Oli kielletty ankarasti heitä häiritsemästä.
Melchior kirjoitti ja pyyhki, pyyhki ja kirjoitti. Ukko puhui ääneen,
aivan kuin laususkellen runoa. Joskus he molemmat suuttuivat ja löivät
nyrkillään pöytään, kun eivät keksineet sopivaa sanaa.

Sitten huudettiin Christophe sisään, hänet asetettiin pöydän
ääreen, työnnettiin kynä hänen käteensä, isän seistessä oikealla
puolella ja ukin vasemmalla; ja viimemainittu alkoi lausua hänen
kirjoitettavakseen jotain, josta hän ei ymmärtänyt mitään, koska
hänelle tuotti suunnattoman vaivan jo sanainkin piirtäminen, sillä
Melchior huusi hänen korvaansa ja vanhus laususkeli hänelle niin
mahtipontisella tavalla, ettei Christophe, jota sanojen kaiku häiritsi,
edes koettanutkaan ymmärtää niiden sisältöä. Vanhus oli aivan yhtä
järkytetty. Hän ei osannut istua paikallaan, vaan käveli edestakaisin
huoneessa, ja matki kasvojensa eleillä tekstin tunnelmia; mutta vähän
väliä hän tuli katselemaan pojan kirjoitusta; Christophe, joka joutui
aivan päästä pyörälle, kun nuo kaksi isoine päineen kurkistelivat hänen
olkansa takaa, voi enää tuskin pitää kynää kädessään; hän ponnisteli
kieli suusta ulkona, hänen silmissään vilisi ja hän veti liikoja
kirjaimen-alkuja tai tuhrasi kaiken jo kirjoitetun; -- Melchior ärjyi;
Jean-Michel kuohui; -- ja nyt täytyi alkaa koko kirjoitettava alusta,
ja sitten taas alusta; ja kun hän viimeinkin luuli pääsevänsä loppuun,
niin tipahti komea mustelöntti moitteettomalle sivulle: -- silloin
ravistettiin häntä korvista, ja hän purskahti itkemään; mutta häntä
kiellettiin itkemästä, sillä siten hän kasteli paperiarkin; -- ja koko
asia alettiin lausua hänelle uudestaan, ensimäisestä rivistä alkaen; ja
hän ajatteli, että tästä ei tulisi loppua ilmoisna ikänä.

Viimeinkin se saatiin tehdyksi; ja Jean-Michel seisoi uunia vasten ja
luki teoksen julki, äänellä, joka vapisi ilosta, kun taas Melchior
katseli nojatuolissa selkäkenossa kattoon, työnsi leukaansa pitkälle ja
nautti tuntijan tavalla seuraavan kirjeen muotokukkasista:

    "_Korkeasti Kunnioitettu, Sangen ylhäinen Korkeus! Sangen
    Armollinen herra!_

    "Jo neljännestä vuodestani alkoi Musiikki olla ensimäinen minun
    nuorekkaita ajanvietteitäni. Kohta, kun olin tehnyt tuttavuuden
    jalon Muusan kanssa, joka kannusti minun sieluani puhtaiden
    harmoniain jumaloimiseen, minä häntä rakastin; ja mikäli näin,
    hän palkitsi sen minulle. Nyt minä olen saavuttanut kuudennen
    vuosistani; ja jonkun aikaa on Muusani kuiskuttanut usein
    inspiratsioonin hetkillä minun korvaani: 'Uskalla! Uskalla!
    Kirjoita kerran muistiin sielusi harmoniat!' -- 'Kuusi-vuotias!
    ajattelin minä; kuinka minä voisin uskaltaa? Mitä minusta
    sanoisivat taiteen oppineet miehet?' -- Minä epäröin. Minä
    vapisin. Mutta Muusani sitä vaati: -- Minä tottelin. Minä
    kirjoitin.

    Olisiko minulla nyt,

        _oi, Sangen ylhäinen Korkeus!_

    olisiko minulla tohtiva uskallus laskea Sinun Valtaistuimesi
    askelmain juureen nuorten töitteni esikoishedelmät?... Olisiko
    minulla rohkeus toivoa, että Sinä suvaitsisit luoda niihin
    hyväksyvästi Sinun isällisten silmäisi majesteettisen katseen?...

    Oi, kyllä varmaan, sillä Tieteet ja Taiteet ovat aina löytäneet
    Sinussa älykkään Maecenaan, ylevämielisen esitaistelijansa; ja
    lahjat kukoistavat Sinun pyhän suojeluksesi Minervan-kilven alla.

    Tässä syvässä ja varmassa luottamuksessa minä siis tohdin
    lähestyä Sinua näillä nuorekkailla koetelmilla. Ota ne
    vastaan lapsellisen kunnioitukseni puhtaana uhrina, ja luo'os
    hyvyydessäsi,

        _oi, Sangen ylhäinen Korkeus!_

    silmäsi niiden ja nuoren tekijän puoleen, joka polvistuu Sinun
    jalkaisi juureen syvässä alamaisuudessaan!

        _Hänen Korkeasti Kunnioitetun, Sangen ylhäisen Korkeutensa
        kaikkein alamaisin ja nöyrin, uskollisin ja mitä kuuliaisin
        palvelija_,

                                      Jean-Christophe Krafft."

Christophe ei kuullut koko lukemista: hän oli tyytyväinen, kun oli
päässyt koko touhusta; ja peläten, että hänet pantaisiin alkamaan taas
alusta hän meni ulos karkuun. Hänellä ei ollut pienintäkään käsitystä,
mitä hän oli kirjoittanut, eikä hän siitä laisinkaan välittänyt.
Mutta kun vanhus oli lukenut omistuksen loppuun, luki hän sen vielä
kerran ääneen, nauttiakseen siitä uudestaan; ja kun se oli tehty, niin
julistivat Melchior ja hän, että se oli mestariteos. Samaa mieltä oli
suurherttuakin, jolle kirje tuotiin ja sen ohella kopio sävellyksestä;
hän suvaitsi hyvyydessään antaa vastata, että ne olivat molemmat
viehättävää tyyliä. Ja hän myöntyi konserttiin, käski antaa Melchiorin
käytettäväksi Musiikkiakademiansa salin, sekä suvaitsi luvata ottaa
puheilleen nuoren taiteilijan hänen esiintymispäivänään.

Melchior ryhtyi siis kiireesti puuhaamaan konserttia. Hän hommasi
avustajaksi _Hof Musik Vereinin_; ja koska näiden ensimäisten
toimenpiteiden menestys kiihoitti hänen suuruudenunelmiaan, niin
päätti hän samalla aikaa julkaista loistopainoksen _Lapsuuden iloja_.
Hän olisi tahtonut päällyslehdelle kaiverruskuvan Christophesta
pianon ääressä, hän itse, Melchior, seisomassa säveltäjän takana
viulu kädessä. Mutta siitä aikeesta täytyi hänen luopua; ei kalleuden
vuoksi, -- Melchior ei säikkynyt mitään uhrauksia, -- vaan ajan
niukkuuden tähden. Hän tyytyi siis vertauskuvalliseen vignettiin,
johon oli koottu kehto, torvi, rumpu ja puuhevonen, jotka ympäröivät
auringonsäteitä levittelevää lyyraa. Otsikkolehdessä oli paitsi pitkää
omistuskirjoitusta, jossa herttuan nimi esiintyi valtavin kirjaimin,
selitys, että "Herra Jean-Christophe Krafft oli kuusi-vuotias". --
Oikeastaan hän oli jo seitsemän ja puoli vuotta vanha. -- Nuottivihkon
kansikuva tuli sangen kalliiksi: kustannuksia maksaakseen täytyi
isoisän myydä muuan seitsemänneltätoista vuosisadalta periytynyt arkku,
joka oli koristettu kuvaleikkauksilla ja josta hän ei ollut tahtonut
luopua, vaikka muinaisesineiden kokooja Wormser oli monta kertaa
pyytänyt sitä häneltä. Mutta Melchior ei epäillyt, etteivät myydyt
kappaleet tuottaisi hyvinkin kustannuksia, jopa enemmänkin.

Vielä eräs toinenkin seikka tuotti hänelle huolta: nimittäin,
minkälaisessa puvussa Christophe esiintyisi konsertissa. Se asia
vaati uuden perheneuvottelun. Melchior olisi toivonut, että poika
näyttäytyisi lyhyessä mekossa ja paljain säärin niinkuin neli-vuotias
lapsi. Mutta Christophe oli ikäisekseen sangen kookas; ja kaikki
tunsivat hänet: oli mahdoton uskotella itselleen, että siinä suhteessa
voitaisiin ketään puijata. Silloin sai Melchior loistavan aatteen. Hän
päätti, että poika puettaisiin hännystakkiin ja valkeaan rusettiin.
Turhaan intti Louisa vastaan ja väitti, että hänen pikku raukkansa
tehtäisiin naurettavaksi. Melchior luotti juuri siihen hupaiseen
naurumenestykseen, jonka moisen ilmestyksen näkeminen synnyttäisi
yleisössä. Niin tehtiin, ja räätäli tuli ottamaan mittaa pikku
herrasta. Sitäpaitsi tarvittiin vielä hieno paita ja kiiltonahkaiset
kengät; sekin nieli vielä huimat summat. Christophen oli hyvin ilkeä
olla uusissa pukimissaan. Totuttaakseen häntä niihin, annettiin hänen
harjoitella monta kertaa kappaleitaan näissä vaatteissa. Kuukauden
päiviin ei hän päässyt pois pianotuolilta. Lisäksi opetettiin häntä
kumartamaan. Hän ei saanut enää hetkeäkään rauhaa. Hän kuohui
kiukkua, mutta ei uskaltanut nousta vastarintaan; sillä hän ajatteli,
että nyt hän tekisi suurtyön; ja hän oli samalla ylpeä ja pelkäsi.
Muuten hemmoteltiin häntä kovasti; peljättiin, että hän vilustuisi;
hänen kaulansa käärittiin paksuihin villahuiveihin; hänen kenkiään
lämmitettiin, sillä peljättiin, että ehkäpä ne olivat kosteat; ja
pöydässä sai hän parhaat palat.

Viimein koitti tuo suuri päivä. Kähertäjä tuli ja ryhtyi pukeutumisen
ensimäisiin toimiin ja kähersi Christophen uppiniskaiset haivenet;
hän ei hellittänyt, ennenkuin muutti ne kihariksi kuin lampaan villa.
Koko perhe marssi sitten Christophen editse ja julisti, että hän oli
mainio. Melchior käänteli ja katseli häntä vielä joka taholta, löi
sitten otsaansa ja juoksi hakemaan suuren kukan, jonka hän pisti pojan
napinläpeen. Mutta kun Louisa sen näki, kohautti hän kätensä taivasta
kohti ja huudahti huolissaan, että poikahan oli nyt aivan kuin apina;
tämä loukkasi kovasti Christophea. Hän itse ei tiennyt, pitikö hänen
olla hienoudestaan ylpeä vai häpeissään. Vaistomaisesti se oli hänestä
nöyryyttävää. Samaa hän tunsi vielä konsertissakin; ja se oli jäävä
hänelle vallitsevaksi tunteeksi koko tästä muistettavasta päivästä.



Konsertin piti kohta alkaa. Puoli salia oli tyhjää. Suurherttua
ei ollut tilaisuuteen saapunut. Muuan rakastettava ja asioista
perillä oleva ystävä, jollaisia aina saa, ei ollut jättänyt tuomatta
uutista, että herttualla oli, palatsissaan neuvoston kokous ja
että hän oli estetty: varmempaa syytä ei hän tiennyt. Melchior
kurkisteli masennuksissaan ulos ikkunasta. Vanha Jean-Michel oli
myöskin huolissaan, mutta ainoastaan pojanpoikansa tähden; hän
kiusasi Christophea loppumattomilla neuvoilla. Christopheen oli hänen
läheistensä kuume tarttunut; hän ei ollut levoton sävellyksistään;
mutta häntä vaivasi ajatus, että hänen täytyi kumartaa yleisölle, ja se
kasvoi vähitellen oikeaksi tuskaksi.

Kuitenkin täytyi nyt alkaa: yleisö tuli kärsimättömäksi. _Hof Musik
Vereinin_ orkesteri viritti uvertyyrin Coriolanuksesta. Poika ei
tuntenut Coriolanusta eikä Beethovenia; sillä vaikka hän oli usein
kuullut tämän sävellyksen, ei hän tiennyt, mikä se oli; koskaan hän
ei välittänyt, mitä hänen kuulemansa teokset olivat nimeltään; hän
antoi niille omat nimensä, jotka sopivat hänen pieniin tarinoihinsa
tai kuvittelemiinsa maisemiin; hän luokitteli ne tavallisesti kolmeen
ryhmään: tuleen, maahan ja veteen; niissä oli tuhansia eri vivahduksia.
Mozart kuului melkein aina veteen: hän oli ruohikko joen rannalla,
läpikuultava usva, joka häilyi virran kalvolla, pieni keväinen sade tai
sateenkaari. Beethoven oli tuli: milloin rovio jättiläismäisin liekein
ja valtavin savupatsain, milloin palava metsä, raskas, peljättävä
lonka, josta salama iskee, milloin suuri taivas täynnä väriseviä
tähtiä, joiden joukossa näkee sykkivin sydämin yhden tähden irtautuvan,
väikkyvän ja sammuvan hiljaa kauniina syyskuun yönä. Tälläkin kerralla
poltti tuon sankarisielun valtiashehku häntä niinkuin tuli. Kaikki muu
katosi: mitä merkitsi kaikki muu? Herttuan viipymisestä tyrmistynyt
Melchior, huolistunut Jean-Michel, koko touhuava ihmislauma, yleisö,
herttua, mitä oli Christophella heidän kanssaan tekemistä? Mitä
yhteyttä oli hänellä ja heillä? Oliko kaikessa tuossa hänestä mitään?
Hänestäkö? Hän eli ainoastaan sen väkevän voiman vallassa, joka
tempasi hänet mukaansa. Hän seurasi sitä hengästyksissään, kyyneleet
silmissä, puutunein jaloin, ruumiissa täristys kämmenistä jalkapohjiin
saakka; hänen verensä kiihdytti häntä kuin hyökkäykseen; hän vapisi
kiireestä kantapäähän. -- Ja kuunnellessaan siten jännitetyin korvin,
kätkössä erään kulissilaitteen takana, tunsi hän yhtäkkiä kiivaan
iskun sydämessään: orkesteri oli pysäyttänyt soiton, yhtäkkiä,
keskellä tahtia; ja lyhyen vaikenemisen jälkeen se viritti pauhaavin
läkkipuhaltimin ja rummuin sotilasmarssin, virallisen johdannon.
Siirtyminen musiikista toiseen oli niin jyrkkä ja odottamaton,
että Christophe kiristeli hampaitaan, polki raivoissaan jalkaansa
ja heristeli nyrkkiä seinille. Mutta Melchior oli riemuissaan:
suurherttua oli nyt tullut tilaisuuteen, ja orkesteri tervehti häntä
kansallislaululla. Ja Jean-Michel antoi vapisevin käsin pojanpojalleen
viimeiset neuvot.

Uvertyyri alettiin alusta ja soitettiin tällä kertaa loppuun asti.
Nyt tuli Christophen vuoro. Melchior oli sommitellut ohjelman niin
älykkäästi, että sekä pojan että isän taituruus nähtäisiin yhtaikaa:
heidän piti soittaa kahden muuan Mozartin sonaatti pianolle ja
viululle. Lisätäkseen tehokkuutta, oli päätetty, että Christophe
astuisi lavalle ensin yksinään. Hänet vietiin näyttämön ovelle, hänelle
osoitettiin sen etualalle asetettua pianoa, hänelle selitettiin
vieläkin kerta, mitä hänen piti tehdä, ja sitten hänet sysättiin esille
kulissien takaa.

Hän ei peljännyt kovinkaan, sillä hän oli tottunut jo kauan sitten
teatterisaleihin; mutta kun hän nyt näki olevansa yksinään näyttämöllä,
satojen silmien edessä, tuli hän yhtäkkiä niin araksi, että aikoi
vaistomaisesti peräytyä ja kääntyi takaisin kulisseihin päin mennäkseen
pois: mutta siellä hän näki isänsä, joka viittoili ja katsoi häneen
kamalasti. Christophen täytyi jatkaa matkaansa. Sitäpaitsi oli hänet
jo nähty salissa. Sikäli kuin hän marssi edelleen, alkoi kuulua
uteliaisuuden kasvavaa hurinaa, jota seurasi pian nauru leviten
katsojasta toiseen. Melchior ei ollut erehtynyt, poikasen puku teki
täysin toivotun vaikutuksen. Koko katsomo hohotti ääneensä tuolle
pienelle, pitkätukkaiselle pojannaskalille, joka oli ruskeahipiäinen
kuin mustalainen ja tepsutteli arasti maailmanmiehen iltapuvussa.
Ihmiset kohottautuivat näkemään häntä paremmin; ja pian kajahteli sali
yleistä hilpeyttä, joka ei ollut suinkaan pahansuopaa, mutta joka
olisi saanut itsetietoisimmankin virtuoosin rohkeuden lannistumaan.
Christophea kauhisti moinen elämä, katseet ja kiikarit, jotka
tähystelivät kaikkialta häneen, eikä hänellä ollut enää kuin yksi
ainoa ajatus: päästä mitä pikimmin pianon ääreen, joka oli hänestä
ainoa turvapaikka, saari keskellä merta. Niska kumarassa, katselematta
oikealle tai vasemmalle hän vilisti nyt pitkin rampin reunaa; ja
tultuaan keskelle näyttämöä unohti hän kumartaa yleisölle, kuten oli
sovittu, kääntyi siihen selin ja ryntäsi pianon luo. Tuoli oli liian
korkea, hän ei olisi päässyt sille ilman isän apua: mutta hän ei
odottanut sitä, vaan kiipesi hätäpäissään tuolille reittämällä. Se
lisäsi salissa riemua. Mutta nyt oli Christophe pelastettu: istuessaan
kasvotusten koneensa kanssa ei hän peljännyt ketään.

Melchior tuli viimein näyttämölle; häntä suosi yleisön hyvätuuli, hänet
otettiin vastaan melkoisen innokkain taputuksin. Sonaatti alkoi. Pikku
mies soitti järkähtämättömän varmasti, suu tarkkaavasti supussa, silmät
kohdistettuina näppäimiin, pienet jalat riipuksissa pitkin tuolia.
Sikäli kuin sävelet vierivät esiin, tuli hänen yhä parempi olla;
hän oli aivan kuin tutussa ystäväpiirissä. Ihastuksen humina kuului
katsomosta hänen korviinsa saakka; ja hänen päähänsä nousi puuskina
ylpeä tyytyväisyys, kun koko tuo ihmislauma vaikeni kuunnellakseen
häntä ja ihaili häntä. Tuskin hän oli lopettanut, niin hän alkoi
jälleen peljätä; ja hyvähuudot, joilla häntä tervehdittiin, saivat
hänet paremminkin häpeämään kuin iloiseksi. Ja se tunne lisääntyi,
kun Melchior otti häntä kädestä ja vei hänet näyttämön reunalle ja
kumarrutti häntä yleisölle. Hän totteli ja kumarsi hyvin syvään,
hupaisen kömpelösti; mutta hän tunsi olevansa nöyryytetty, hän punastui
niinkuin hän olisi tehnyt jotain rumaa tai alhaista.

Hänet nostettiin jälleen pianon ääreen; ja hän soitti yksinään
_Lapsuuden ilot_. Yleisö oli suunniltaan hurmauksesta. Joka osaston
jälkeen huudettiin haltioituneina; häntä tahdottiin aina toistamaan;
hän oli ylpeä menestyksestään, mutta samalla melkein loukattu noista
hyväksymishuudoista, jotka olivat kuin käskyjä. Viimein nousi koko
katsomo ylös ilmaistakseen hänelle ihastustaan; itse suurherttua
antoi merkin kättentaputuksiin. Mutta kun Christophe nyt oli yksin
näyttämöllä, ei hän uskaltanut tuoliltaan hievahtaakaan. Huutojen pauhu
kasvoi kaksin kerroin. Hän painoi niskansa yhä kumarampaan, tumman
punaisena ja nolon näköisenä; ja hän katseli itsepintaisesti aivan
toiselle puolelle eikä yleisöön. Melchior tuli ja otti hänet tuolilta;
hän kantoi poikaa sylissään ja käski hänen lähettämään lentomuiskuja:
hän osoitti hänelle ruhtinaan aitiota. Christophe ei ollut
tietääkseenkään. Melchior puristi häntä käsivarresta ja uhkasi häntä
hiljaa. Silloin suoritti Christophe konemaisesti koko vaaditun työn;
mutta hän ei katsellut kehenkään, hän ei nostanut silmiään maasta,
hän käänteli päätään sinne tänne, ja hän oli onneton: hän kärsi,
tietämättään, miksi; hänen itsetuntonsa oli loukattu, hän ei pitänyt
ollenkaan kaikista noista ihmisistä. He saivat taputtaa käsiään, miten
hyvänsä, hän ei antanut heille anteeksi, että he nauroivat hänelle ja
että hänen nöyryytyksensä huvitti heitä, hän ei antanut anteeksi sitä,
että he näkivät hänet tässä naurettavassa asemassa, riippumassa ilmassa
lentomuiskuja lähetellen; hän melkein vihasi heidän taputuksiaan. Ja
kun Melchior viimein laski hänet maahan, ryntäsi hän heti kulisseja
kohti. Muuan vallasnainen heitti hänelle pienen orvokkikimpun, joka
sipaisi hänen kasvojaan, hänet valtasi silmitön kauhu, hän juoksi,
minkä jaloistaan pääsi, ja kaatoi tuolin tiellään. Kuta kovemmin hän
juoksi, sitä kovemmin naurettiin; ja mitä kovemmin naurettiin, sitä
hurjemmin hän juoksi.

Viimein pääsi hän näyttämön ovelle, jossa tungeskeli jo joukko
uteliaita nähdäkseen häntä, puski päällään itselleen tien läpi kuhinan
ja juoksi piiloon aivan pukuhuoneen nurkkaan. Isoisä oli haltioissaan
ja kukkuroi hänet siunauksilla. Orkesterin soittajat purskahtivat
nauruun ja onnittelivat pienokaista, joka kieltäytyi näyttämästä
silmiään ja antamasta heille kättä. Melchior arvioi korva tarkkana
hyvähuutoja, jotka eivät ottaneet lakatakseen, ja tahtoi viedä
Christophen vielä kerran lavalle. Mutta poika kieltäytyi raivoissaan,
tarttui kiinni isoisän pitkäntakin helmaan ja kestitsi potkuilla
kaikkia, jotka uskalsivat häntä lähestyä. Lopulta sai hän kauhean
itkukohtauksen ja hänet täytyi jättää rauhaan.

Juuri silloin saapui muuan upseeri ilmoittamaan, että suurherttua
toivoi taiteilijoita aitioonsa; kuinka voi näyttää lasta tällaisessa
tilassa? Melchior kirosi kiukusta; ja hänen suuttumuksensa vain
kiihdytti Christophen itkua. Lopettaakseen vedenpaisumuksen lupasi
isoisä Christophelle naulan suklaata, jos hän vaikenisi; ja Christophe,
joka oli herkkusuu, lakkasi silloin heti, nieli kyyneleensä ja antoi
viedä itsensä; mutta hänelle täytyikin sitä ennen juhlallisesti vannoa,
ettei häntä puijattaisi eikä vietäisi enää näyttämölle.

Hoviaition takana olevassa pikku salissa työnnettiin Christophe
juhlapukuisen herran eteen, jolla oli doggin naama, pörhöttävät
viikset ja lyhyt, suippo leukaparta; muuten oli hän pienikokoinen,
punertava ja lihavahko; hän puhutteli Christophea hiukan kiusoittelevan
tuttavallisesti, taputti lihavilla käsillään hänen poskiaan ja kutsui
häntä arvonimellä: "Mozart redivivus!" Tuo herra oli suurherttua. --
Sitten siirtyi Christophe vuorotellen herttuattaren, hänen tyttärensä
ja heidän seurueensa käsiin. Mutta kun hän ei uskaltanut nostaa
katsettaan maasta, niin oli hänen ainoa vaikutteensa koko loistavasta
seurasta vilinä hameita ja univormuja, nähtyinä ainoastaan vyötäröistä
jalkoihin. Hän istui nyt nuoren prinsessan sylissä, eikä tohtinut
hievahtaa, tuskin hengittääkään. Prinsessa teki hänelle kysymyksiä,
joihin Melchior vastasi liehittelevästi ja matelevan alamaisin sanoin;
mutta tyttö ei kuunnellut Melchioria, vaan leikitteli poikasen kanssa.
Christophe tunsi punastuvansa yhä enemmän; ja ajatellessaan, että
kaikki huomaisivat hänen punastumisensa, tahtoi hän selittää asiaa ja
sanoi raskaasti huokaisten:

-- Minä olen punainen, minulla on niin kuuma.

Se sai nuoren neidin purskahtamaan nauruun. Mutta Christophe ei ollut
siitä hänelle vihainen, kuten äsken yleisölle; sillä se nauru oli
herttaista; ja neiti suuteli häntä: se ei ollut Christophesta yhtään
vastenmielistä.

Samassa näki hän käytävässä äitien ovella isoisän; vanhus loisti
onnesta ja seisoi hämillään; hän olisi myöskin tahtonut tulla sisään ja
ilmaista tunteitaan, mutta hän ei uskaltanut, sillä kukaan ei tullut
häntä puhuttelemaan; hän nautti sieltä kaukaa pojanpoikansa kunniasta.
Christophelle tuli hellyyden puuska, vastustamaton halu saada muut
antamaan ansaittua arvoa ukillekin ja tietämään, mitä hän osasi.
Christophen kielenkanta laukesi; hän nousi polvilleen ja kuiskasi uuden
ystävättärensä korvaan:

-- Minäpä kerron teille salaisuuden.

Neiti nauroi ja kysyi:

-- Mikä se on?

-- Kuulkaahan, jatkoi Christophe, se kaunis _trio_, joka on minun
_minuetossani_, siinä, jonka minä soitin... Muistatteko?... -- (Poika
hyräili hiljaa _trion_.) --... Niin, sen on tehnyt ukki, sitä en
tehnytkään minä. Kaikki muut osat ovat minun. Mutta se on kaikkein
kaunein. Se on ukin. Ukki ei tahdo, että sitä sanotaan. Ettehän sitä
kerro?... -- (Ja hän osoitti vanhusta): Tuolla ukki seisoo. Minä pidän
hänestä kovin, hän on minulle hyvin kiltti.

Nuori prinsessa nauroi herttaisesti, sanoi, että Christophe oli
suloinen töpsykkä, suuteli häntä moneen kertaan, ja Christophen
ja isoisän tyrmistykseksi hän kertoi heti kaikki. Muut yhtyivät
hänen nauruunsa ja ruhtinas onnitteli vanhusta, joka nolostui ja
koetti turhaan selitellä asiaa, änkytellen kuin rikollinen. Mutta
Christophe ei virkkanut enää nuorelle neidille sanaakaan; ja vaikka
hän kuinka koetti kujeilla pojan kanssa, Christophe oli vaiti ja
jäykkä: hän halveksi moista olentoa, joka oli syönyt sanansa. Hänen
korkea käsityksensä ruhtinaallisista sai ankaran kolauksen tuossa
uskottomuuden näytteessä. Hän oli niin suutuksissaan, ettei kuullut
enää mitään, mitä sanottiin, ei edes sitäkään, että ruhtinas nimitti
hänet leikillään vakinaiseksi pianistikseen, hovisäveltäjäksi, -- _Hof
Musicus_.

Hän lähti teatterista isän ja ukin kanssa ja näki ympärillään
käytävissä, jopa kadullakin ihmisiä, jotka onnittelivat häntä ja
syleilivät häntä, hänen suureksi harmikseen; sillä hän ei pitänyt
yleensäkään siitä, että häntä syleiltiin, eikä hän laisinkaan
suvainnut, että häntä käyteltiin kuinka tahansa, pyytämättä häneltä
lupaa.

Viimein tultiin kotiin, ja tuskin oli ovi suljettu, kun Melchior sanoi
häntä "pikku hölmöksi", siksi, että hän oli kertonut, ettei _trio_
ollut hänen omansa. Ja kun poika sangen hyvin tiesi, että hän oli
menetellyt siinä kauniisti ja ansaitsi siitä paremminkin kiitosta kuin
moitetta, niin hän kiihtyi ja vastasi nenäkkäästi. Melchior suuttui
puolestaan ja sanoi, että hän antaisi nyt häntä korville, ellei hän
olisi soittanut numeroita niin hyvin; sillä tuolla tyhmyydellään oli
hän turmellut koko konsertin vaikutuksen. Christophen oikeudentunto
oli ankara: hän meni mököttämään nurkkaan; hän halveksi nyt isäänsä,
prinsessaa, koko maailmaa yhteensä. Häntä loukkasi myöskin se, että
naapurit tulivat onnittelemaan hänen vanhempiaan ja naureskelemaan
heidän kanssaan aivan kuin hänen vanhempansa olisivat soittaneet nuo
kappaleet ja kuin Christophe olisi ollut heidän omaisuuttaan.

Sillä välin tuli eräs hovilakeija tuomaan suurherttualta pojalle
komean kultakellon ja nuorelta prinsessalta rasian hienoja makeisia.
Molemmista lahjoista iloitsi Christophe suuresti; hän ei tiennyt,
kumpaisesta enemmän; mutta hän oli nyt niin pahalla tuulella, ettei
hän tahtonut tunnustaa ihastustaan edes itselleenkään; ja hän jörötti
yhä vain ja katseli syrjäsilmällä namusiin ja mietti mielessään,
sopisiko hänen ottaa lahja henkilöltä, joka oli kavaltanut hänen
salaisuutensa. Juuri kun hän oli myöntymäisillään, tuli isä vaatimaan
häntä heti paikalla pöydän ääreen ja kirjoittamaan hänen lausuntonsa
mukaan kiitoskirjettä. Se meni jo yli ääriensä. Christophe oli kovin
hermostunut koko päivän touhusta, ja hän häpesi alkaa kirjettä niinkuin
Melchior tahtoi sanoilla:

"Teidän Korkeutenne pieni palvelija ja muusikko, -- _Knecht und
Musicus_..."

Hän purskahti itkuun eikä häntä saatu jatkamaan. Lakeija odotti
ivallisesti irvistellen. Melchiorin täytyi itsensä laatia kirje.
Se teki lakeijan lauhkeammaksi Christophea kohtaan. Kaiken pahan
päälliseksi poika pudotti kellonsa, ja se meni rikki. Nytkös häntä
toruttiin. Melchior huusi, ettei hän saa jälkiruokaa, Christophe
vastasi rajusti, että hän sitä tahtoo. Rangaistukseksi julisti Louisa
ottavansa takavarikkoon Christophen namuset. Christophe vastasi
katkeroituneena, ettei kenelläkään ollut siihen oikeutta, että rasia
oli hänen, juuri hänen: kukaan ei siihen koskisi. Hän sai korvapuustin,
hänet valtasi raivonpuuska, hän tempaisi rasian äidin käsistä, heitti
sen maahan ja tallasi sen siruiksi. Hänelle annettiin vitsaa, hänet
vietiin makuukoppiin, riisuttiin ja pantiin vuoteeseen.

Illan kuluessa kuuli hän vanhempiensa syövän ystäviensä kanssa hienoa
illallista, joka oli varustettu konsertin kunniaksi. Hän oli haljeta
raivosta ajatellessaan sellaista vääryyttä. Muut nauroivat ääneensä
ja kilistivät lasejansa. Kutsuvieraille oli sanottu, että pikkuinen
oli väsynyt; eikä kukaan hänestä välittänyt mitään. Mutta illallisen
jälkeen, kun vieraat hyvästelivät, kuuli Christophe jonkun tulevan
laahaavin askelin makuukomeroon, ja vanha Jean-Michel kumartui
Christophen vuoteen puoleen ja syleili poikaa liikutettuna ja sanoi:
"Minun rakas pikku Christopheni!..." Sitten hän katosi nopeasti, aivan
kuin olisi hävennyt, virkkamatta mitään muuta, pistettyään pojalle
muutamia hyviä paloja, jotka hän oli piiloittanut pöydästä taskuunsa.

Se oli Christophesta suloista. Mutta hän oli niin väsynyt päivän
monista liikutuksista, ettei hän jaksanut ajatella enempää ukin
tekoa; hän ei jaksanut edes koskea saamiinsa makeihin, hän oli aivan
väsymyksen murtama ja nukkui melkein heti.

Hänen unensa oli epätasainen. Tuon tuostakin oli hänellä
hermonykäyksiä, aivankuin sähköiskuja, jotka tärisyttivät koko hänen
ruumistaan. Hurja, kesytön musiikki häiritsi hänen untaan. Hän heräsi
keskellä yötä. Konsertissa kuultu Beethovenin uvertyyri pauhasi hänen
korvissaan. Se täytti kammion huohottavilla henkäyksillään. Christophe
nousi vuoteessa istualleen, hieroi silmiään ja korviaan ja kummasteli,
nukkuiko hän, -- ei, hän ei nukkunut. -- Hän tunsi nuo äänet hyvin. Hän
tunsi vihan ulvonnan, raivon haukunnan, hän kuuli rinnassa jyskävän
sydämensä vimmastuneet lyönnit, veren kapinallisen kuohun, hän tunsi
kasvoillaan raivoavat tuulenpuuskat, jotka ruoskivat kuin piiskalla
ja murskaavat ja pysähtyvät yhtäkkiä aivan kuin Herkuleen voiman
kahlimina. Tuo jättiläishenki tunkeusi hänen sisäänsä, jännitti hänen
jäsenensä, paisutti hänen sielunsa ja näytti tekevän sen suunnattoman
suureksi. Hän käveli yli maailman. Hän oli kuin vuori, ja ukkonen
jylisi hänen sisässään. Raivon myrsky! Tuskan hirmusää!... Ah, sitä
tuskaa!... Mutta ei väliä! Hän tunsi olevansa väkevä!... Kärsimään!
Kärsimään yhä!... Ah, miten on suloista olla väkevä! Miten on suloista
kärsiä, kun on väkevä!...

Hän nauroi. Nauru kajahti keskellä yön hiljaisuutta. Isä heräsi ja
huudahti:

-- Kuka siellä on?

Äiti supatti:

-- Hyst, lapsukainen uneksii.

He vaikenivat kaikki kolme. Ja yö vaikeni heidän ympärillään. Musiikki
haipui. Eikä kuulunut enää muuta kuin huoneessa nukkuvien tasainen
hengitys, onnettomuus-toverien, jotka kohtalo oli kytkenyt toistensa
viereen, työntänyt samaan hauraaseen haahteen, jota silmitön voima vei
pimeyteen.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Jean Christophe I - Sarastus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.