Title: Oswego-joella - "Tienviitan" seikkailuja, intiaanikertomus
Author: Cooper, James Fenimore
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Oswego-joella - "Tienviitan" seikkailuja, intiaanikertomus" ***


OSWEGO-JOELLA

"Tienviitan" seikkailuja. Intiaanikertomus


Kirj.

J. F. COOPER



Mailta ja meriltä 30.



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1914.



Ensimäinen luku.


Amerikan suurissa metsissä on lukuisasti myrskyn tuhoamia paikkoja,
joissa on kasoittain kaatuneita puunrunkoja. Asukkaat sanovat niitä
tuulenteiksi, ja kun päivänpaiste synkissä metsissä ainoastaan
sellaisille paikoille pääsee tunkeutumaan, ovat ne ikäänkuin
kosteikkoja. Eräässä tuollaisessa kosteikossa oli kerran muuan seurue,
kaksi miestä ja kaksi naista, kiivennyt kolmekymmentä jalkaa korkealle
runkokasalle. Mainittu tuulentie sijaitsi korkealla paikalla, josta oli
laaja näköala.

Kaksi seurueen jäsentä, mies ja vaimo, olivat intiaaneja,
tuskaroraheimoon kuuluvia. Kolmas henkilö oli tavallinen merimies ja
neljäs hänen sisarensa tytär, nuori herttainen tyttö. Ihastuksissaan
hän katseli suunnatonta lehvämerta ilta-auringon sitä valaistessa.

"Eno", sanoi ihastunut tyttö seuralaisilleen, "tämä näköala muistuttaa
paljon valtamerta, joka teille on niin rakas," -- "Sen verran kuin
asioista tietämätön tyttö voi kuvitella, Magnet" -- tätä nimeä merimies
käytti kohdellessaan tyttöä hellyydellä -- "mutta ainoastaan lapsi voi
huomata yhtäläisyyttä olevan Atlantin valtameren ja tämän
lehväpaljouden välillä, jota ei ole kuin kourallinen. Missä ovat
vyöryvät aallot, siniset vedet, tyrskyt, valaskalat, rankkasateet ja
alituinen liikkuvaisuus tässä pienessä metsässä, lapseni? Missä vilu,
rajumyrskyt, pasaadituulet ja muut senkaltaiset ilmiöt täällä, ja
mitähän kaloja uiskentelee tällaisella kesyllä metsäpaikalla?" -- "Että
täällä on ollut myrskyjä, sen todistaa selvästi koko meitä ympäröivä
seutu, ja ellei kaloja niin toki eläimiä asustaa alla lehvien." --
"Sitä en tiedä!" vastasi eno lyhyesti kuten ainakin merimies.
"Albanyssa meille kerrottiin kaikenlaisia juttuja villeistä eläimistä,
joiden kanssa tulisimme tekemisiin, emmekä kuitenkaan ole nähneet sen
vertaa pelottavaa kuin edes hyljettä."

"Katsokaa!" huusi tyttö. "Tuolla savu luikertelee puiden latvoissa.
Nouseekohan se jostakin talosta?"

"Minäpä kutsun Nuolenkärjen katsomaan", merimies vastasi. "Missä savua,
siinä ateriapaikka."

Hän kosketti intiaanin olkapäätä ja näytti ohutta savupilveä, joka noin
englannin-peninkulman päässä heistä kohosi metsänpeitosta ja hajosi
näkymättömiksi terhenlangoiksi yläilmoihin. Tuskaroralla oli komea
sotilasvartalo, ja vaikka hän alituiseen oli tekemisissä siirtolaisten
kanssa ja tunsi heidän kielensä ja tapansa, niin oli hän kuitenkin
säilyttänyt intiaanipäämiehen koko luonteen. Hän vilkaisi äkkiä savuun.
Sitten hän nousi varpailleen ja seisoi samassa asennossa noin minuutin
ajan sieraimet suurina kuin hirvellä sen aavistaessa vaaran uhkaavan.

"Läheisyydessä taitaa olla oneida- tai tuskarora-intiaaneja,
Nuolenkärki", sanoi Cap Charles, se näet oli merimiehen nimi. "Eikö
olisi hyvä liittyä heidän seuraansa ja saada mukava yömaja heidän
teltassaan?"

"Ei siellä telttaa", Nuolenkärki vastasi liikkumattomana seisoen,
"liian paljon puita." -- "Mutta intiaaneja siellä täytyy olla, ehkä
teidän tovereitanne, Nuolenkärki." -- "Ei ole tuskarora-, ei oneida-,
ei mohawki-intiaaneja -- valkoihoisten tulta." -- "Piru taitaa olla,
Magnet! Tämä käy yli merimiehen ymmärryksen. Saanen luvan kysyä,
Nuolenkärki, miksi kuvittelette, että savu on valko- eikä
punaihoisten?" -- "Märkää puuta", vastasi sotilas rauhallisesti, "hyvin
märkää -- paljon savua; paljon vettä -- mustaa savua. Tuskarora on
liian viekas, ei tee tulta vedellä; valkoihoinen lukee kirjoja ja
polttaa paljon, paljon lukee -- vähän älyä." -- "Viisaasti sanottu",
jatkoi Cap, joka ei kirjoja rakastanut. "Päämiehellä on järkevä käsitys
asioista. Mutta kuinkahan pitävät paikkansa laskunne sen rapakon
suuruudesta, jota nimitätte Suureksi järveksi ja jonne jo päiväkausia
olemme pyrkineet?" Tuskarora katsahti merimiestä levollisen ylpeästi ja
sanoi: "Ontario on kuin taivas; aurinkoa vain, ja arvoisa matkustaja
saa sen kokea."

"Hyvä, mutta jos valkoihoisia on läheisyydessä, niin minun tekisi mieli
tehdä tuttavuutta."

Intiaani nyökäytti päätänsä hyväksyvästi, ja koko seurue laskeutui alas
korkeasta paikastaan. Kun he olivat saapuneet alas, käski intiaani
vaimonsa lähteä veneen luo, jonka he olivat jättäneet läheisen virran
rantaan. Vaimo, Junita, joka oli kärsivällinen ja alamainen eikä
koskaan kääntynyt miehensäkään puoleen muuten kuin kunnioituksen ja
pelon ja rakkauden katsein, noudatti käskyä; hän oli tarpeeksi jo
tottunut kuuliaisuuteen, yksinäisyyteen ja metsien synkkyyteen, eikä
hän pelosta paljoa tiennyt. Magnet, jonka oikea nimi oli Mabel Dunham,
yhtyi seuraamaan miehiä.

Nämä kiersivät tuulenkaataman paikan ja saapuivat sopukoiden läpi
metsän laitaan. Nuolenkärki silmäili paikkaa, josta savu tuli, ja
sanoi: "Suolavesi" -- näin hän nimitti seuralaistaan -- "nyt vain
silmänä, ei kielenä." -- "Hän arvelee, eno, että on syytä olla vaiti.
Nähtävästi hän ei luota ihmisiin, joita aiomme tavata." -- "Ah, se on
intiaanien tapa, kun he lähestyvät asuttua paikkaa. Sinä näet, että hän
tarkastelee pyssynsä lukkoa, eikä taitaisi olla pahaksi, jos minäkin
tekisin samoin."

Matkan ensi puoliskolla he eivät sen suurempiin varokeinoihin
ryhtyneet. Vaieten he jatkoivat matkaansa. Kuta lähemmä Nuolenkärki
nopein askelin pääsi sitä paikkaa, jossa hänen erehtymätön vainunsa
tiesi vierasta väkeä olevan, sitä keveämmiksi kävivät hänen askeleensa,
sitä valppaammaksi hänen silmänsä ja sitä suuremmaksi hänen huolensa
oman persoonansa piilottamisesta.

"Katso, Suolavesi", hän riemuiten sanoi, viitaten sormellaan kohti
erästä metsässä olevaa aukkopaikkaa, "valkoihoisten tulta!" --
"Jumal'avita, poika on oikeassa", Cap murisi. "Siinä he ovat ja
popsivat ruokaansa niin rauhallisina kuin istuisivat kolmimastoisen
kajuutassa." -- "Nuolenkärki on vain puoleksi oikeassa", Mabel
kuiskasi, "sillä intiaaneja on kaksi ja vain yksi valkoihoinen." --
"Valkoihoisia", intiaani sanoi ja näytti kahta sormeansa; "punainen
mies", hän jatkoi ja kohotti yhden sormen. "Hyvä", vastasi Cap, "on
vaikea sanoa kuka on oikeassa, kuka väärässä. Yksi on aivan
valkoihoinen ja hienon, kunnioitusta herättävän näköinen mies. Toinen
on niin punainen kuin värit ja luonto suinkin voivat aikaansaada. Mutta
kolmannesta ei voi sanoa, onko hän kala vai lintu." -- "Valkoihoisia",
sanoi Nuolenkärki uudestaan kohottaen kahta sormea; "punainen mies", ja
näytti yhtä. -- "Lienee hän oikeassa, eno, sillä hänen silmänsä ei
koskaan petä. Mutta on aivan välttämätöntä saada tietää, olemmeko
tekemisissä ystävien vaiko vihannesten kanssa. Saattaisivathan olla
vaikka ranskalaisia." -- "Punainen mies on mohikaani", sanoi intiaani,
"valkoihoiset englantilaisia." -- "Se tieto tulee kuin taivaasta",
Mabel kuiskaten puhui. "Englantilaisia! Menkäämme heidän luokseen,
rakas eno, ja esittäkäämme itsemme ystäviksi." -- "Hyvä", sanoi
intiaani, "punainen mies on kylmä ja viisas, valkoihoiset liioittelevia
ja tulta. Antaa tytön mennä." -- "Mitä", huusi Cap hämmästyen,
"lähettää pieni Magnet edeltäkäsin? Ennenkuin siihen suostun, niin
tahdon..." -- "Se on viisainta, eno", keskeytti hänet tyttö, "eikä
minulla ole mitään pelättävää. Ei yksikään kristitty ammu naista, jonka
näkee yksin luokse tulevan, ja minun läsnäoloni on takeena
rauhallisesta mielenlaadusta. Anna minun mennä edeltäkäsin, kuten
Nuolenkärki tahtoo, ja kaikki käy hyvin. Me olemme tähän saakka
pysyneet huomaamattomina ja yllätämme miehet synnyttämättä mitään
levottomuutta."

Eno suostui, ja intiaanin neuvottua tytölle muutamia
varovaisuustoimenpiteitä hän rohkaisi itsensä ja lähti kulkemaan kohti
valkean ääressä istuvia. Vaikka tytön sydän sykki tavallista nopeammin,
kulki hän kuitenkin varmoin askelin ja päättäväisenä edelleen.
Haudanhiljaisuus vallitsi metsässä. Henkilöt, joita hän lähestyi,
olivat siksi innokkaassa työssä nälkänsä sammuttamiseksi, etteivät
hetkeksikään siitä vapautuneet vilkaistakseen ympärilleen. Tultuaan
noin sadan askeleen päähän heistä Mabel polkaisi kuivettunutta risua,
ja vaikka rapsahdus oli perin heikko, oli se kuitenkin kyllin voimakas
herättämään mohikaani-intiaanin ja hänen seuralaistensa huomiota. He
kavahtivat pystyyn ja tarttuivat oitis pyssyihinsä. Mutta samassa he
havaitsivat tytön, intiaani mutisi jotakin tovereilleen ja jatkoi
senjälkeen syömistään ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Mutta
valkoihoinen mies alkoi astella kohti Mabelia.

Tämä huomasi tulijan todella kuuluvan samanväristen joukkoon kuin hän
itse, joskin hänen pukunsa oli niin punanahkojen käyttämän näköinen,
että Mabelin täytyi tarkasti häntä tutkia päästäkseen varmuuteen hänen
rodustaan. Hän oli keski-ikäinen, ja hänen tuskin kauniit kasvonsa
tekivät rehellisen vaikutuksen, niin että Mabel pian pääsi selville
siitä, ettei häntä vaara uhkaa.

"Älkää peljätkö, nuori neiti", sanoi metsästäjä, sillä siksi hänen
pukunsa hänet todisti; "olette täällä metsäläisseudussa tullut
tekemisiin kristittyjen ja miesten kanssa, jotka ymmärtävät kohdella
jokaista rauhallista ja oikeudenmukaista ihmistä inhimillisellä
tavalla. Olen näihin seutuihin hyvin perehtynyt, ja ehkä on jo joku
monista nimistäni sattunut teidänkin korviinne. Suuren järven
toisella puolen asuvat punanahat ja ranskalaiset nimittävät minua
'Pitkäpyssyksi', ja mohikaanit 'Haukansilmäksi', mutta tällä puolen
asuvat sotilaat ja metsästäjät 'Tienviitaksi' sen vuoksi, etten koskaan
matkan suunnasta eksy, kun kerran sen alun olen suunnannut."

Saatuaan tietää viimeisen liikanimen löi Mabel käsiänsä yhteen ja
huudahti:

"Tehän olette se ystävämme, jonka isäni on luvannut lähettää
vastaamme!"

"Jos olette kersantti Dunhamin tytär, niin ei Delawaren suuri profeetta
koskaan ole enemmän totta puhunut."

"Olen Mabel, ja tuolla puitten takana on enoni Cap piilossa ja hänen
mukanaan eräs tuskarora nimeltä Nuolenkärki. Toivoimme tapaavamme
teidät vasta Suuren järven lähellä." -- "Olisin toivonut, että
paremmanluontoinen intiaani olisi ollut oppaananne", sanoi Tienviitta,
"sillä en ole tuskarorain ystävä, ja Nuolenkärki on kunnianhimoinen
päällikkö." -- "Silloinpa lienee onnellinen sattuma, että tapasimme
toisemme." -- "Ei missään tapauksessa onneton; sillä minä olen
kersantille luvannut tuovani hänen tyttärensä linnoitukseen
vahingoittumattomana, vaikkakin itse joutuisin turmion omaksi.
Toivoimme tapaavamme teidät, ennenkuin olisitte ehtineet vesiputousten
luo, jonne olemme jättäneet oman veneemme; kuitenkin arvelimme, ettette
pahaksenne panisi, vaikka tulisimme muutamia peninkulmia edemmäksi
ollaksemme hätätilassa teille avuksi. Muuten on hyväkin, että niin
teimme, sillä epäilen, tokko Nuolenkärjessä on miestä viemään teidät
virran yli." -- "Tässä tulevat enoni ja tuskarora, nyt voimme yhtyä
seuraanne."

Samassa tulivat Cap ja Nuolenkärki lähemmä, sillä he näkivät, että
keskustelu oli ystävällistä. Muutamat sanat riittivät vakuuttamaan
heitä siitä, kenenkä kanssa olivat tekemisissä, ja he lähtivät miesten
luo, jotka rauhallisina yhä aterioitsivat valkean ääressä.



Toinen luku.


Mohikaani jatkoi syöntiään, mutta valkoihoinen nousi istualtaan ja
tervehti kohteliaasti Mabel Dunhamia. Mies oli nuori, terve ja voimakas
ja käytti pukua, joka ilmaisi hänenkin olevan merimiehen. Joskaan
Tienviitta ei enää ollut kukoistavimmassa iässä, niin turvautui Mabel
kuitenkin lähinnä häneen, joka seikka lienee aiheutunut siitä, että hän
oli jännityksellä tätä tapaamista odottanut. Mutta kun hänen ja nuotion
luona istuvan nuoren miehen katseet toisensa tapasivat, niin hän laski
katseensa maahan nähdessään sen ihailun, jolla nuori mies häntä
tarkkaili. Todella olikin molemminpuolinen mielenkiinto heissä herännyt
niinkuin samanikäisten ja -säätyisten välillä ensi näkemällä on
tavallista.

"Täällä", sanoi Tienviitta Mabelille, rehellinen hymy huulillaan, "ovat
ne ystävät, jotka teidän arvoisa isänne on lähettänyt teitä vastaan.
Tämä on suuri delawarelainen, joka aikoinaan oli ansiokas mies, ja joka
on kokenut monet vaarat ja vaivat. Hänen nimensä on Chingachgook, Suuri
Käärme. Älkää kuitenkaan luulko, että hän silti on petollinen, joka
ominaisuus on yleinen järven tuolla puolen asuvien punanahkojen
keskuudessa, mutta viisas ja viekas hän on niinkuin sotilaan tuleekin
olla. Nuolenkärki tietää mitä tarkoitan."

Tienviitan lausuessa nämä sanat tarkkasivat molemmat intiaanit
toisiansa hetken ajan kiintein katsein. Senjälkeen lähestyi tuskarora
toista ja puheli ystävällisesti.

"Minusta", Tienviitta jatkoi, "on kahden punanahan ystävällinen kohtaus
näissä metsissä yhtä mieluista kuin teille kahden ystävällismielisen
laivan kohtaus valtamerellä. Mutta koska tässä merestä tuli puhe, niin
muistuu mieleeni tämä nuori ystäväni, Jasper Westen, joka sellaisista
asioista jotain tiennee, koska on ikänsä viettänyt Ontario-järvellä."
-- "Minua ilahduttaa tavata teitä", sanoi Cap pudistaen samalla
sydämellisesti suolattoman veden purjehtijan kättä; "mutta teillä
lienee vielä paljon oppimista siinä koulussa, johon teidät on pantu.
Tässä on veljeni tytär Mabel. Sanon häntä Magnetiksi eräästä syystä,
jota hän et näy aavistavan, vaikka hän kylläkin lienee saanut
kasvatusta jo sen verran, että hänen pitäisi se arvata. Arvelen, että
te opetatte jonkinlaisia vaatimuksia sille, joka kompassin tuntee. Kas
tuossa on Tienviitta kiehuva pata kädessään ja kutsuu meitä ruualle.
Täytyy tunnustaa, ettei merellä metsänriistan paistia saa haistaakaan."

Seurue istuutui yhteisen padan ääreen, ja kukin koetti parhaimpansa
mukaan ahmia paistia.

"En epäile, herra Tienviitta", alkoi Cap, kun huomasi hänen pahimmasta
nälästään päässeen, "että sellainen elämä kuin teidän voi tuottaa
paljon tyydytystä. Teillä on vaihtelua, jota merimies rakastaa, mutta
meidän meren sijasta on teillä maa." -- "Haa, on meillä vesimatkojakin
tehtävänä", vastasi hänen viisas seuralaisensa. "Me raja-asukkaat
käytämme airoja ja atrainta yhtä usein kuin pyssyä ja puukkoa. En ole
vielä varsin vanha, mutta olen elänyt metsissä ja tutustunut jonkun
verran ihmisluonteeseen. Kaupunkilaisten tietoihin en ole koskaan
paljoa luottanut, sillä en ole vielä koskaan tavannut heidän joukossaan
yhtäkään, jolla olisi ollut tarkka silmä pyssyn käyttämisessä tai
metsäneläimen jälkien löytämisessä." -- "Aivan samaa mieltä olen
minäkin, herra Tienviitta. Tunnette lankomieheni, kersantin; hän on
tavallaan yhtä hyvin mies paikallaan kuin kuka toinen tahansa, joka
laivakorppua on murtanut; mutta mitäs se vielä? Hän on sotamies, tosin
kersantti, mutta tiedätte, ettei sellainen arvo paljoakaan merkitse.
Kun hän tahtoi naida sisareni Bridgetin, selitin tytölle, mitä merkitsi
täyttää velvollisuutensa puolisoa kohtaan ja mitä hänellä sellaiselta
aviomieheltä oli odotettavissa. Tiedätte kuitenkin, miten rakkaus
nuorten naisten järjen sokaisee." -- "Sotamiehen tehtävä on kunnon
virka, jos hän taistelee oikeuden puolesta", Tienviitta vastasi, "ja
koska ranskalaiset aina ovat huonoa väkeä ja hänen korkea
majesteettinsa ja nämä siirtokunnat aina oikeudenmukaisesti toimivat,
niin arvelen, että kersantilla on yhtä hyvä omatunto kuin hänellä on
rohkea luonto. En koskaan nuku makeammin kuin taisteltuani mingoin
kanssa, vaikka olenkin periaatteekseni ottanut taistella kuin
valkoihoinen enkä kuten intiaani. Tuolla Suurella Käärmeellä on tapansa
ja minulla omani; ja kuitenkin olemme vuosikausia yhdessä taistelleet
eikä kuitenkaan ole kertaakaan kumpikaan omaa tapaansa toisen
kustannuksella kehunut. Minä kerron hänelle, että huolimatta hänen
tottumuksistaan on olemassa ainoastaan yksi taivas ja yksi helvetti,
joskin niihin johtavia teitä on useita." -- "Se on järkevää, ja hänen
täytyy teitä uskoa, joskin arvelen, että tie viimemainittuun paikkaan
enimmäkseen on kuivalla maalla. Meri on, kuten sisareni tapasi sanoa,
puhdistuspaikka, ja ihminen on kaukana koettelemusten tieltä, kun ei
maata ole näkyvissä. Epäilen tokko sitä voidaan sanoa teidän
järvistänne."

Johtaja, joka huomasi toisen mieltymyksen mereen, jätti vastaamatta
hänen kysymykseensä. Keskustelua riitti senjälkeen milloin mistäkin
asiasta.

"Me emme kuvittele liian paljoa lahjoistamme", huomautti Tienviitta
hetkisen kuluttua, "ja tiedämme hyvin, että kaupungeissa ja
merenrannoilla asuville sattuu paljon sellaista, jota me täällä villin
luonnon keskuudessa emme koskaan saa kokea. Minun taitoni rajoittuu
pyssyn käyttämiseen ja jälkien löytämiseen metsästyksessä tai
tiedustelussa, ja joskin osaan airoja ja purjettakin käyttää, niin en
sillä voi mitään itselleni kuvitella. Siinä suhteessa on nuori Jasper,
joka tuolla keskustelee kersantin tyttären kera, ihan toista lajia,
sillä hän hengittää vettä kuin kala. Pohjoisrannan intiaanit ja
ranskalaiset sanovat häntä taipumustensa vuoksi Makeaksivedeksi. Hän
ymmärtää käyttää airoja ja touveja paremmin kuin valmistaa nuotion näin
matkalla oltaessa." -- "Myönnän", Cap sanoi, "että tämä tuli on
nolannut koko merimieselämäni. Nuolenkärki sanoi nimittäin, että savu
lähti valkoihoisten sytyttämästä tulesta. Hänellä täytyy olla terävä
silmä voidakseen huomata niin pienen erotuksen." -- "Hän olisi kehno
intiaani, ellei sitä tietäisi. Makeavesi on todella kantanut tuleen
pari märkää puukappaletta, ja vedestä lähtee musta savu, jonka seikan
te meren herrat tietysti tunnette, Nyt on sota-aika, eikä yksikään
intiaani uskalla lähteä liikkeelle, elleivät kaikki hänen aistinsa ole
terveet. Joka nahalla on oma luontonsa." -- "Ja kuitenkin me merimiehet
sanomme, että joka paikassa on ihmisillä samat taipumukset, niin
Kiinassa kuin Hollannissakin. Ja minä olen samaa mieltä; sillä olen
yleensä huomannut, että kaikki kansallisuudet himoitsevat kultaa ja
hopeaa ja melkeinpä kaikki miehet tupakkaa." -- "Silloin te merimiehet
perin vähän tunnette punanahkoja. Oletteko koskaan kuullut intiaanin
laulavan kuolinlauluaan, kun hänen ruumistaan on piikillä lävistetty ja
hänen jäseniään veitsillä silvottu, kun liekit hänen alastoman
ruumiinsa ympäröivät ja kuolema katseen kangisti?" -- "Ainoastaan
villit voivat niin hurjia leikkejä keksiä", sanoi Cap, heittäen
vastahakoisen katseen loppumattoman metsän synkkiin kätköihin. "Mutta
luulen, ettei järven tällä puolen ole yhtä ainoata ranskalaista villiä,
ja ellen erehdy, olette sanonut, että Ontario on suuri järvi?" --
"Leveältä se näyttää meidän silmissämme", vastasi Tienviitta edes
koettamatta salata sitä hymyilyä, joka levisi hänen auringon
paahtamille kasvoilleen; "en kuitenkaan tiedä, pitävätkö jotkut sitä
ehkä liian kapeana. Missään tapauksessa se ei kuitenkaan ole tarpeeksi
leveä pidättämään vihollista. Ontariolla on kaksi päätä, ja vihollinen,
joka pelkää kulkea suoraan järven yli, voi kiertää sen ympäri. Joka
tapauksessa olisi ilman metsissä saavuttamaani kokemusta ylimeno
syksyisissä oloissa vaarallinen yritys. Ontarion tällä rannalla on yhtä
paljon irokeeseja kuin toisellakin. Kersantti on senvuoksi tehnyt
sangen viisaasti, kun on lähettänyt meidät luoksenne neuvomaan tietä."
-- "Mitä? Uskaltavatko ne roistot liikkua niin lähellä hänen
majesteettinsa linnoituksen tykkejä?" -- "Eivätkö korpit pysyttele
kauriin raadon luona, vaikka metsästäjä on lähellä? Suuri Käärme on
tullut tänne toista ja minä toista virran rantaa urkkiaksemme näiden
roistojen olinpaikat, ja Jasper, rohkea merimies, on kuljettanut tänne
veneen." -- "Kiitämme häntä, kiitämme häntä ja tahdomme nyt ajatella
hänestä parempaa, joskin olen varma siitä, ettei hän suuresta vaarasta
olisi voinut suoriutua." -- "Ainoastaan vaarasta tulla ammutuksi
väijyksistä, kun hän ahtaissa virran mutkissa, katse pyörteisiin
kiinnitettynä, sauvoi venettä ylöspäin. Kaikista vaarallisista
matkoista on pahinta liikkuminen virralla, jonka rannat ovat tiheää
pensaikkoa, ja tällaisen matkan on Jasper tehnyt." -- "Ja miksi Kerran
nimessä pani kersantti minun tekemään tällaisen puolitoistasataa
peninkulmaa pitkän matkan? Olisipa minulla aava meri ja vihollinen
silmäin edessä, niin tahtoisin häntä vastaan käydä sotaa niin kauan
kuin häntä haluttaa; mutta tulla ammutuksi kuin nukkuva kilpikonna,
sitä ei minun luontoni anna myöten. Ellei minun olisi huolehdittava
pikku Magnetista, niin palaisin heti paikalla laivalle, matkustaisin
Yorkiin, ja jättäisin siksensä koko Ontarion, olkoonpa siinä sitten
makea tai suolainen vesi!" -- "Se ei paljonkaan teidän asiaanne
parantaisi, sillä paluumatka on paljon pitempi ja melkein yhtä
vaarallinen kuin se, joka on edessämme. Luottakaa kuitenkin siihen,
että joko viemme teidät ehytnahkaisena perille tai menetämme
päänahkamme."

Capilla oli kankea ankeriaisen nahkaan pujotettu kankipalmikko,
jotavastoin hänen päälakensa oli melkein paljas. Koneellisesti hän
siveli kädellään kumpaakin, ikäänkuin vakuuttaakseen itselleen, että ne
vielä olivat tallessa. Hän oli juurtajaksain hyvä mies ja oli monesti
levollisena katsonut kuolemaa silmiin, mutta ei koskaan niin
hirvittävässä muodossa, missä hänen pöytätoverinsa hänelle sitä
kuvaili. Liian myöhäistä oli palata, ja senvuoksi päätti hän mukautua
kohtaloonsa, joskaan hän ei voinut olla laskettelematta kirouksia siitä
välinpitämättömyydestä ja ajattelemattomuudesta, jolla hänen lankonsa
kersantti hänet tällaiseen onnettomaan tilaan oli saattanut.

Magnet valmistautui jatkamaan matkaa. Hän ei ollut kuullut sanaakaan
edellisten keskustelusta, sillä Makeavesi hauskutti häntä kertomalla
siitä linnoituksesta, joka oli heidän päämääränänsä, ja hänen isästään,
jota hän ei ollut nähnyt sitten lapsuutensa ajan. Hetken kuluttua oli
koko seurue matkalla, mukanaan vähäinen muonavarasto. Vene, jolla Cap
saattoseurueineen oli tullut edellisestä, mohawkien luona olevasta
sotilasleiristä, oli virran rannassa, ja siihen astui nyt koko joukko
paitsi Tienviittaa, joka ensin antoi veneelle aimo sysäyksen ja sitten
hyppäsi siihen. Kun oli päästy keskelle virtaa, kääntyi vene ja alkoi
äänetönnä kiitää alaspäin Tienviitan ja nuoren Jasperin soutamana.
Keskusteltiin puoliääneen, sillä kaikki tajusivat, että varovaisuus oli
välttämätön, kun he eivät enää olleet metsän tiheikön suojassa.

Oswego oli sillä kohtaa synkän värinen eikä erittäin leveä, ja sen yli
riippuvat suurten puitten oksat himmensivät paikotellen päivän valon.
Milloin rannalla olevat jättiläispuut kumartuivat virran yli ja
yhtyneinä latvoistaan muodostivat ikäänkuin katon, jonka alitse
oli vaikea veneen pujottautua, milloin matalat pensaat ja puut
kastelivat oksiansa ja lehviänsä veteen ja tekivät rannikot synkän
läpitunkemattomiksi. Kun oli suoritettu pitkänlaisesti matkaa, kävi
hiljainen kumakka ääni läpi metsistön. Sen vaikutti kevyt ilmanhenkäys,
joka tuskin värettä synnytti vedenpinnalle.

"Tämä soi mieluisalta", sanoi Cap ja höristi korviansa kuin koira
kuullessaan etäistä haukuntaa. -- "Puolen peninkulman päässä virta
syöksyy alas kallioilta." -- "Onko virrassa putous?" kysyi Mabel. --
"Hitto vieköön, mestari Tienviitta, tai te, herra Makeavesi, ettekö voi
ohjata venettä toisaalle ja pysytellä lähempänä rantaa? Näillä
putouksilla on tavallisesti ankara vuolle." -- "Luottakaa meihin,
luottakaa meihin, Cap ystävämme", Tienviitta vastasi. "Me olemme
todella suolattoman veden purjehtijoita ja tunnemme tällaiset asiat
varsin hyvin; me tunnemme virran ja putoukset, ja kun niitä kuljemme,
emme säästä vaivoja pysyttääksemme kokemuksen kautta saavuttamamme
taidon kunniassa." -- "Ettäkö laskisimme koskea!" Cap huudahti. "Hitto
vieköön, ihminen! Tekö uneksitte voivanne laskea koskea tällaisella
pähkinänkuorella?" -- "Varmasti, me laskemme vielä monet kosket, ja se
on paljon helpompaa kuin veneen kuljettaminen maata pitkin
peninkulmittain."

Mabel käänsi kalpenevat kasvonsa veneen keulassa istuvaan nuoreen
mieheen, sillä samassa oli uusi tuulenhenkäys tuonut kosken pauhinan
selvemmin heidän korviinsa. Pauhina saattoi todella herättää kauhua,
kun sen syy nyt oli tietty.

"Me ajattelimme, että naiset ja molemmat intiaanit laskettaisiin
maihin", Jasper huomautti levollisesti, "siksi aikaa kuin me kolme
miestä, jotka merenkulkuun olemme tottuneet, kuljetamme veneen varmasti
alas, sillä me olemme jo useasti laskeneet nämä kosket." -- "Ja me
luotamme teidän apuunne, ystävämme merimies", lisäsi Tienviitta
vilkaisten Jasperiin, "sillä tehän olette tottunut aaltojen
myllerrykseen, ja ellei joku huolehdi matkatamineista, niin voivat
kaikki kersantin tyttären hienot tavarat hukkua laineisiin."

Cap oli hämillään, hän tajusi luonnonvoimain mahdin ja ihmisen
neuvottomuuden, kun hän joutuu niiden raivon kanssa tekemisiin. Mutta
hänen kunniantuntonsa vastusti ajatusta jättää alus, kun hän näki sen
lujuuden ja levollisuuden, millä toiset päättivät jatkaa matkaa
edelleen kerrotulla tavalla.

"Mitä sitten Magnetille teemme?" hän kysyi. "Emmehän voi laskea häntä
maihin, jos intiaaneja on läheisyydessä?" -- "Ei yksikään mingo uskalla
lähestyä tietä, sillä tämä seutu on liian aavaa heidän tehdä
konnuuksiaan", vastasi Tienviitta luottavaisesti.

"Viiletä, Makeavesi, tuon puunrungon kohdalle; laskemme kersantin
tyttären kuivin jaloin siitä maihin."

Makeavesi totteli, ja hetken kuluttua oli veneessä ainoastaan
Tienviitta ja molemmat merimiehet. Ilman kunnioitusta ammattiaan
kohtaan olisi Cap mielellään seurannut toisia maalle nousevia, ellei
hän olisi hävennyt osoittaa suolattoman veden purjehtijalle sellaista
heikkoutta. Vene erkani rannasta, ja sen päästyä virtaan Tienviitta
notkistui polvilleen ja jatkoi soutamista. Hän souti harvakseen ja
niin, ettei se toisen soutajan vaivoja lisännyt. Jälkimäinen oli vielä
pystyssä ja tarkasteli jotakin kohtaa putouksen alapuolella, nähtävästi
keksiäkseen sopivimman laskukohdan.

"Laske lännempää, nuori mies", Tienviitta mutisi; "tuosta, jossa vesi
vaahtoilee, suoraan kuivuneen tammen latvaa kohti."

Makeavesi ei puhunut halaistua sanaa. Vene oli nimittäin keskellä
virtaa, kokka käännettynä kohti putousta, ja sen vauhti alkoi
kiihtymistään kiihtyä, virran voimakkuus kun lisääntymistään lisääntyi.
Tällä hetkellä Cap olisi mielellään luopunut kaikista niistä
loistavista vaatimuksista, joita hän retkellä saattoi saavuttaa, jos
hän jollain kurin olisi voinut päästä maihin. Hän kuuli veden pauhinan
kuin kaukaisen ukkosen jylinän, joka alituiseen kasvoi ja kävi yhä
selvemmäksi, ja edessään hän näki viivan katkaisevan koko metsän, joka
etäämmällä taas näkyi entistä kirkkaampana. Näytti siltä, kuin olisivat
luonnonvoimat hävittäneet sen yhtenäisyyden.

"Pois perämela, mies!" hän huusi voimatta enää pidättää jännitystään,
kun vene saapui putouksen reunalle. -- "Ha-haa, alas tästä tullaan!"
Tienviitta vastasi, katsahtaen silmänräpäyksen ajan taaksensa iloisesti
hymyillen; "alas tästä tullaan varmasti! Pää pystyyn, mies, pää
pystyyn!"

Laskeminen suoritettiin tuulen nopeudella. Makeavesi vetäisi airolla
niin, että vene joutui väylään, ja hetkisen tuntui Capista, kuin hän
olisi ollut kiehuvassa padassa. Hän tunsi veneen keulan taipuvan, näki
raivoisan veden hurjana sivullaan mellastavan ja kepeän veneen
heittäytyvän kuin pähkinänkuoren sinne tänne. Silloin hän suureksi
ilokseen huomasi, että vene Jasperin soutamana kulki läpi rauhallisen
vesialtaan, joka oli putouksen alapuolella.

Tienviitta yhä hymyili, nousi pystyyn, otti tinakannun ynnä puulusikan
ja alkoi mitata sitä vesimäärää, joka veneeseen oli tunkeutunut
putousta laskettaessa.

"Kokonaista neljätoista lusikkaa, Makeavesi. Teidän täytyy myöntää,
että minä olen nähnyt teidän laskevan niin, että vene on kastunut
ainoastaan kymmenen lusikallista." -- "Herra Cap nojasi niin tanakasti
virtaa vastaan, että minulla oli täysi työ ohjatakseni venettä oikeaan
suuntaan", vastasi Jasper totisesti. -- "Voipa olla niin; enkä epäile,
ettei asian laita niin ole, koska te sitä väitätte. Mutta tiedän, että
te muuten olisitte ottanut vettä ainoastaan kymmenen lusikallista."

Ankarasti rykäisten Cap jälleen pääsi hengittämään, tarttui
kankipalmikkoonsa ollakseen vakuutettu siitä, että se vielä oli
paikoillaan, ja katsahti sitten taakseen mitatakseen ohimenneen vaaran
suuruutta; sillä että hän siitä oli suoriutunut, se oli hänellä pian
selvänä. Putous oli pystysuora ja noin 10-12 jalan korkuinen; mutta
keskellä putousta oli virran voima niin suuri, että vesi syöksyessään
alas teki neljänkymmenen viiden asteen kulman ja oli raivannut
itselleen kapean uoman kallion ylitse. Vene oli laskenut juuri tästä
kohdasta, jossa tottumaton laskija varmasti olisi joutunut turmioon.
Veneen keveys oli laskemisessa ollut eduksi; sillä kiitäen veden
harjalla ja vakavan silmän ja voimakkaan käden ohjaamana se hyppi kuin
höyhen vaahtoharjalta toiselle, niin että paljas osa tuskin kastui.

Jos sanomme, että Cap oli hämmästyksissään, niin emme sillä
puoleksikaan ilmaise hänen tunteitaan. Hänet täytti kunnioitus, sillä
sen pelon lisäksi, mikä merimiehillä on kallioista, tuli vielä
ihmettely siitä rohkeudesta, jolla tämä teko oli suoritettu. Hän ei
kuitenkaan ollut taipuvainen ilmaisemaan kaikkia tunteitaan, jotta ei
liiaksi joutuisi kehumaan merenkulkua suolattomassa vedessä.

Sillä valin ehti vene sille kohdalle, johon Jasper oli pensaikkoon
piilottanut oman veneensä. Koko seurue asettui uudestaan veneisiin.
Cap, Jasper ja nuori tyttönen toiseen, Tienviitta, Nuolenkärki ja tämän
vaimo toiseen. Mohikaani oli jo kulkenut edelleen rantoja pitkin
tarkastellen varovaisesti merkkejä vihollisista. Hetken aikaa oli hän
näkymättömissä ja ilmausi jälleen äkkiä eräälle kohdalle, jossa virta
juoksi tarpeeksi tyynenä veneitten laskea rantaan. Pian ne olivat
tuuhean pensaikon suojassa.

"Päämies ei ole sellainen mies, joka pitää kuollutta heimoa
vihollisena", metsästäjä puhui ystävälleen. "Miksi tahtoo hän pidättää
meidät?" -- "Mingo-intiaaneja, on metsissä." -- "Sitä olemme näinä
kahtena päivänä aavistaneet. Tietääkö päämies siitä?" Mohikaani kohotti
rauhallisena kivisen piipunkopan. "Hän löysi tuoreita jälkiä, jotka
johtivat suoraan linnoitusta kohti." -- "Tämä ennustaa pirun juonia".
Tienviitta sanoi; "olivatko ne aivan tuoreita, Chingachgook?" --
"Tupakka oli vielä kuumaa, kun sen löysin." -- "Tästä koituu meille
paljon vaivaa, päämies. Missä jäljet ovat?"

Mohikaani selitti paikan, joka oli tuskin sadan kyynärän päässä heistä.

Asia alkoi nyt kääntyä vakavaksi. Molemmat johtajat keskustelivat
hetkisen kahdenkesken, nousivat senjälkeen rannalle, etenivät sille
paikalle, jossa jälkiä oli näkynyt, ja tutkivat ne huolellisesti. Kun
he neljännestunnin olivat niitä tarkastelleet, palasi valkoinen mies
veneitten luo, kun taas punanahka katosi metsän peittoon.

"Mitä kuuluu, herra Tienviitta?" kysyi Cap, alentaen tavallisen
voimakkaan äänensä araksi kuiskaukseksi, joka olikin paikallaan
vaarojen vuoksi. "Onko vihollinen asettunut meidän ja meren väliin?"
-- "Sadan askeleen päässä on pelottava mingon jälki ja niin tuore kuin
suolaton metsänriista. Jos yksi näistä paholaisista on ohitsemme
päässyt, niin on myös koko tusina. Ja mikä pahinta, he ovat kulkeneet
linnoitukseen päin, eikä yksikään sielu voi heidän näkemättään
metsänaukon sivu päästä. Meillä on ainoastaan yksi tie. Tässä nyt
olemme, molemmat veneemme ovat korkean rantatörmän ja pensaikon
suojaamia, kukaan ei meitä näe, ellei joku noista pensasroistoista satu
tulemaan suoraan tälle kohdalle. Jääkäämme siis tänne ja pysykäämme
levollisina. Mutta miten me voimme johtaa nuo verenhimoiset roistot
takaisin virran yläjuoksun varsille? Haa, jo keksin keinon. Ellei se
hyödytä, ei se vahingoitakaan. Näettekö tuon virran mutkassa olevan
tuuhean kastanjapuun, Jasper?" -- "Tuon kaatuneen hongan luonako?" --
"Juuri sen. Ottakaa tulensytytysvehkeet, ryömikää sinne ja sytyttäkää
tuli. Ehkä savu houkuttelee heidät sinne. Sillä aikaa me tarpeellisen
varovaisesti kuljetamme veneet alemmaksi toiseen suojapaikkaan." --
"Koetan tehdä niin, Tienviitta", sanoi Jasper ja juoksi rannalle. --
"Ja valitkaa märkää puuta tällä kertaa", lisäsi toinen hänelle
ominaisella tavalla sydämellisesti hymyillen. "Jos savusta tulee puute,
niin tekee vesi sen ainakin sakeammaksi."



Kolmas luku.


Nuori mies kiiruhti nopeasti määräpaikkaan. Mabel uskalsi sivumennen
huomauttaa yrityksen vaaranalaisuudesta, mutta siihen ei kiinnitetty
mitään huomiota, ja seurue valmistihe hetimiten muuttamaan asemaansa,
koska se voitiin nähdä siltä kohtaa, johon Jasperin piti sytyttää tuli.
Veneet kuljetettiin pensaikosta virtaa alas sellaiseen paikkaan, johon
ne eivät kastanjapuun luota näkyneet.

"Tuolta nousee savu", Tienviitta huusi nähdessään heikon tuulenhengen
kohottavan ilmoille savupatsaan, joka ylempänä hajosi ja laajeni yli
virran uoman. "Hyvä kivi, palanen terästä ja kasa kuivia lehtiä
sytyttävät nopeasti tulen. Mutta minusta on kylliksi savua ja meille
olisi edullisinta etsiä toinen piilopaikka. Nuori mies on savullaan
vallannut koko virran, ja luultavaa on, että mingo-intiaanit arvelevat
kokonaisen sotajoukon osaston olevan liikkeellä."

Näin puhuttuaan siirsi Tienviitta veneet pensaikosta uuteen paikkaan,
jossa virran mutka suojasi niitä savulta eikä niitä voitu nähdä
kastanjapuun luota. Seurue ei olisi voinut löytää soveliaampaa paikkaa
tarkoitustaan varten. Pensaikko oli tiheä, ja oksat riippuivat alas
veteen saakka, joten ne muodostivat täydellisen lehtimajan. Mutkan
perukassa oli kaitainen hiekkaranta, jolle suurin osa seuruetta
mukavuudekseen asettui. Muualta kuin suoraan vastapäätä olevalta
rannalta ei heitä voitu huomata. Pelko tulla sillä kohtaa huomatuksi
oli kuitenkin sangen pieni senvuoksi, että pensaikko siinä oli
tavallista tiheämpi ja maa sen takana niin märkä ja soinen, ettei ilman
suurta vaaraa ollut mahdollista tunkeutua rannalle.

"Tämä on hyvä piilopaikka", sanoi Tienviitta tarkasteltuaan tuntijan
silmillä asemaa, "mutta on tarpeellista suojata sitä vieläkin enemmän.
Herra Cap, teiltä en vaadi muuta kuin vaitioloa ja sitä, että annatte
kaikkien niiden etevien ominaisuuksienne, joita olette merellä
saavuttanut, levätä rauhassa, sillä aikaa kuin tuskarora ja minä
ryhdymme toimenpiteisiin mahdollisen vaaran varalta."

Johtaja etääntyi sen sanottuaan intiaanin kera pensaikon sisään, jossa
he katkoivat leppien ja muitten pensaitten runkoja käyttäen kuitenkin
suurinta varovaisuutta, jotta eivät aiheuttaisi kuuluvia rasahduksia.
Näiden pienten puitten alapäät pistettiin matalan veden liejuiseen
pohjaan, ja kymmenen minuutin kuluttua oli saatu aikaan tiheä suojus
vaaranalaiselle puolelle, niin että ainoastaan erittäin epäilevä silmä
olisi voinut aavistaa siinä piilopaikan olevan olemassa.

Jasper palasi pian työnsä tehtyään, ja kun hän ei enää nähnyt veneitä
entisessä paikassa, niin hän arvasi niiden olevan piilotettuina virran
seuraavassa polvekkeessa, josta ne eivät olleet näkyvissä
tulensytytyspaikalle. Tottuneena varovaisuuteen hän kahlasi vedessä,
jotta ei ilmaisisi yhteyttä olevan edellisen ja nykyisen piilopaikan
välillä. Seurue, joka uudelleen oli astunut veneisiin ja seurasi
piilostaan Jasperin liikkeitä, huomasi pian, ettei Jasper havainnut
Tienviitan laatimaa suojaa. Kun hän oli kulkenut virran mutkan sivu
eikä enää voinut tulta nähdä, pysähtyi hän ja alkoi tarkasti tutkia
rannikkoa. Sattumalta kulki hän vielä noin kahdeksan tai kymmenen
jalkaa eteenpäin ja pysähtyi uudistaakseen tarkastelemisensa. Silloin
sattui hän seurueen piilopaikkaa niin lähelle, että käsin olisi voinut
siihen ulottua. Mutta hän ei kuitenkaan sitä huomannut ja oli juuri
aikeessa jatkaa matkaansa, kun Tienviitta erotti oksia toisistaan ja
näin syntyneestä aukosta hiljaisella äänellä pyysi häntä tulemaan
joukkoon.

"Ei ole suoja huonoimpia", sanoi Tienviitta hymyillen. "Mutta jos
mingot tulisivat samaa tietä kuin Jasper, niin minä istutuksieni vuoksi
vapisisin. Virran toiselle rannalle se kyllä peittää heidän silmänsä,
mutta tuskin tässä lähellä."

"Me teemme viisaimmin siinä, että jätämme veneet", sanoi Mabel äkkiä,
"sillä minä tunnen, ettemme täällä ole turvassa."

"Te ette missään tapauksessa voi päästä täältä pois", sanoi Tienviitta.
"Meillä olisi edessämme enemmän kuin kahdenkymmenen peninkulman matka,
joka kulkisi läpi tiheikköjen ja soiden ja lisäksi vielä pimeydessä.
Seurueestamme jäisivät myös selvät ja huomattavat jäljet, ja meidän
täytyisi kaikissa tapauksissa raivata itsellemme tie linnoitukseen.
Odottakaamme mohikaania."

Tämän jälkeen ei enää puhuttu halaistua sanaa näistä asioista. Seurue
jakaantui nyt eri joukkioihin. Nuolenkärki vaimoineen istui erikseen
pensaikon suojassa ja he puhelivat hiljaisella äänellä keskenään.
Tienviitta ja Cap olivat valinneet itselleen paikan veneessä ja
kertoilivat toisilleen seikkailuistaan, jotavastoin Mabel, joka
Jasperin kera istui toisessa veneessä, keskusteli nuoren miehen kanssa
yhäti isästään.

"Kuuletteko mitään, Jasper?" kysäsi Tienviitta äkkiä.

"Suuri Käärme tulee."

"Katsokaamme, ovatko mohikaanin silmät tarkemmat kuin nuoren miehen,
jonka ammattina on vesillä liikkuminen."

Mohikaani seurasi samaa suuntaa kuin Jasper yhdistyäkseen
seuralaisiinsa, mutta sen sijaan, että olisi kulkenut suoraan,
painautui hän rannikon pensaikkoa vasten, jotta häntä ei nähtäisi
korkeilta paikoilta.

"Suuri Käärme näkee piilomme", Tienviitta kuiskasi. "Niin totta kuin
olen kristitty ja valkoihoinen, he ovat piirittäneet savun ja metku on
onnistunut." Kaikki seurasivat jännitetyn tarkkaavaisina Chingachgookin
äänetöntä etenemistä. Mohikaani pysyi kymmenen minuuttia
liikkumattomana kuin itse kallio, jolla hän seisoi; silloin oli hän
nähtävästi huomannut mieltäkiinnittävän seikan, sillä hän katseli
levotonna ja terävin silmäyksin virtaa pitkin ja liikkui nopeasti
alaspäin nostamatta jalkojansa matalan veden yläpuolelle. Hän oli
selvästi sangen rauhaton ja vilkaisi milloin taakseen, milloin eteensä,
etsien kohtaa, jossa veneet mahdollisesti olisivat kätkettyinä.

"Käskekää hänet tänne", kuiskasi Jasper voimatta pidättää
kärsimättömyyttään, "käskekää hänet tänne, ennenkuin on liian
myöhäistä. Katsokaa, hän saapuu juuri kohdallemme." -- "Ei toki, ei
toki, nuori mies; ei ole syytä", vastasi hänen seuralaisensa, "muuten
rupeaisi Käärme matelemaan. Herra auttakoon meitä ja antakoon meille
viisautta! Mutta minä luulen, että Chingachgook, jonka silmät ovat yhtä
luotettavat kuin koiran vainu, meidät sivuuttaa eikä huomaa meitä
tekemässämme suojapaikassa!"

Nämä sanat olivat liian aikaisin lausutut, sillä tuskin oli Tienviitta
lopettanut, kun intiaani, joka jo oli kulkenut muutamia askelia sivu
suojuksen, pysähtyi, tarkasteli sitä terävästi, palasi kohdalle,
kumartui ja taivutettuaan oksat erilleen ilmaantui toisten seuraan.

"Kirotut mingot!" sanoi Tienviitta, kun hänen ystävänsä oli päässyt
tarpeeksi lähelle, jotta vaaratta saattoi häntä puhutella. --
"Irokeeseja", huomautti lyhyesti intiaani. -- "Samantekevää!
Irokeeseja, paholaisia, mingoja, mengvejä tai raivottaria --
samantekevää. Minä sanon kaikkia roistoja mingoiksi. Tule tänne,
päämies, ja puhukaamme järkevästi keskenämme."

Molemmat vetäytyivät hiukan syrjään ja puhelivat totisen näköisinä
delawaren-kielellä. Kun he olivat lopettaneet keskustelunsa, siirtyi
Tienviitta kertomaan seuralaisilleen, mitä juuri oli saanut tietää.

Mohikaani oli seurannut vihollisten jälkiä pitkän matkaa linnoitukseen
päin, kunnes nämä huomasivat Jasperin sytyttämän tulen ja heti
keskeyttivät matkansa. Kun Chingachgook tämän johdosta joutui suureen
vaaraan tulla huomatuksi, täytyi hänen keksiä itselleen piilopaikka,
jossa voisi olla siksi, kunnes joukko oli ehtinyt ohi. Tämä kiiruhti
viisitoistamiehisenä nopeasti hänen sivutsensa, ja toinen kulki
toisensa jälkiä. Tultuaan sille paikalle, jossa Tienviitan ja
mohikaanin jäljet sekaantuivat heidän omiinsa, irokeesit suuntasivat
matkansa rannalle ja saapuivat sinne juuri kun Jasper oli kadonnut
virran mutkan taa. Paikan, josta savu kohosi, näkivät he nyt selvästi,
ja hajaantuivat metsään lähetäkseen huomaamatta tulta. Chingachgook
käytti hyväkseen tätä tilaisuutta astuakseen alas veteen ja
saavuttaakseen virran mutkan, joka voisi häntä suojata.

Irokeesien tarkoituksista mohikaani ei voinut tietää enempää kuin mitä
saattoi päättää heidän menettelystään. Hän arveli heidän huomanneen
tulensytyttämisellä tarkoitetun viekkauden ja vakaantuneen siinä
uskossa, että tarkoituksena on ollut heidän saattamisensa harhaan.
Sillä tutkittuaan nopeasti paikan he olivat hajaantuneet, toiset
metsiin, toiset noin kuusi luvultaan seuraamaan Jasperin jälkiä sille
kohdalle, jossa veneet ensin olivat olleet. Mihin he siitä olivat
matkansa suunnanneet, sitä ei mohikaani voinut varmuudella sanoa, koska
hänen oli ollut mahdoton enää vitkastella, jos mieli päästä
seuralaistensa luo. Muutamista merkeistä päättäen piti hän kuitenkin
todennäköisenä, että viholliset olivat tulleet virtaa alaspäin.
Varmuudella hän ei kuitenkaan voinut tätä väittää.

Tienviitta, joka seuralaisilleen tämän kertoi, vaikeni äkkiä,
tuntiessaan kosketuksen hartioissaan. Mabel nousi pystyyn veneessä, ja
hänen kevyt, täyteläinen muotonsa kumartui eteenpäin miellyttävän
totiseen asentoon, samalla kun hän, vieden sormensa huulilleen,
poiskäännetyin kasvoin suuntasi elävät silmänsä pensaikossa olevaan
aukkoon ja ojennetulla onkivavalla kosketti Tienviitan hartioita.
Tämäkin käänsi katseensa aukkoon, jonka lähelle hän vartavasten oli
asettunut, ja kuiskasi Jasperin korvaan:

"Kirotut mingot! Tarttukaa aseisiinne, miehet, mutta pysykää
rauhallisina kuin kuivuneitten puitten rungot!"

Jasper kiiruhti äänettömin askelin veneen luo ja kätki Mabelin niin,
että hänen koko ruumiinsa oli suojattuna. Sen tehtyään hän asettui
hänen lähelleen ja veti ladatun pyssynsä hanan auki. Nuolenkärki ja
Chingachgook ryömivät suojalaitoksen luo ja väijyivät kuin käärmeet,
aseet valmiina tarpeen tullen. Edellisen vaimo istui kumarruksissa
pitäen päätänsä polviensa välissä ja kietoutuen hameisiinsa pysyttelihe
rauhallisena ja liikkumattomana. Cap tarttui molempiin pistooleihinsa.
Tienviitta oli jo alussa valinnut itselleen asennon, joka teki hänelle
mahdolliseksi lehvien välistä seurata vihollisten liikkeitä.

Hetki oli tuskallinen. Kolme irokeesia ilmaantui virran mutkaan noin
sadan kyynärän päähän suojapaikasta ja alkoivat tutkien rannikon
pensaikkoa edetä virtaa alaspäin. Varustettuina vihollisten takaa-ajoa
varten tarpeellisilla aseilla ja sotaväreillänsä maalattuina etenivät
he päättäväisen näköisinä. Eräs heistä tarkkasi virtaa ylöspäin, toinen
tutki vastakkaista rantaa ja kolmannen tehtävänä oli urkkia alaspäin
johtavaa rannikkoa. Varmalta näytti, että osa jo oli palannut metsään,
ja näin ollen oli se hyöty, jota tulen sytyttämisestä oli odotettu,
kokonaan mennyttä. Tienviitta, joka oivalsi nopean toiminnan tärkeyden,
viittoi intiaanit ja Jasperin luokseen ja ilmoitti heille ajatuksensa.

"Näitä päänahkaa himoitsevia roistoja on vain kolme, ja meitä on viisi,
joista neljää voidaan pitää oivallisina sotureina. Makeavesi,
huolehtikaa te tuosta nuoresta miehestä, joka on kuoleman väreillä
maalattu, ja asettukaa tähtäysasentoon; sinulle, Chingachgook, uskon
huolenpidon itse päämiehestä ja teidän, Nuolenkärki, tulee tarkata
poikasta, kolmatta heistä. Erehdystä ei saa tehdä: sillä kahta kuulaa
ei saa tuhlata samaan ruumiiseen, kun tiedämme kersantin tyttären
olevan vaarassa. Minä itse olen reservinä, jos sattuisi neljäs
ilmaantumaan tai jonkun käsi osoittautuisi epävarmaksi. Älkää
kuitenkaan ampuko, ennenkuin minä käsken. Vasta viime tingassa on
pyssyjä käytettävä, koska toiset konnat voivat kuulla laukauksen.
Jasper, jos jotakin liikettä meidän takaa rannalta alkaa kuulua, niin
luotan siihen, että te viette kersantin tyttären veneessä
linnoitukseen, ja Jumalan nimessä niin nopeaan kuin suinkin!"

Tuskin oli Tienviitta näin järjestänyt puolustuksen, kun vihollisten
läheneminen jo vaati suurinta hiljaisuutta. Irokeesit etenivät hitaasti
virran reunaa alaspäin pysytellen aivan pensaikon vieressä. Pensasten
suhinasta ja oksien rasahduksista voitiin päättää toisenkin joukon
liikkuvan rantaa pitkin samaan suuntaan. Kun pakolaisten taitavasti
laatima suojus oli varsinaisesta rannasta hiukan ulompana, saattoivat
he nähdä molemmat joukot mutkan kohdalla. Ne pysähtyivät, ja niiden
johtajat keskustelivat hetken keskenään totisina ja hiljaisella
äänellä, ikäänkuin olisivat tahtoneet tehdä tyhjäksi salaisen
kuuntelijan tarkkaavaisuuden. He puhuivat murretta, jota molemmat
intiaanit ja Tienviittakin ymmärsivät.

"Vesi on huuhtonut jäljet näkymättömiksi", sanoi toinen heistä, joka
oli pakolaisia niin lähellä, että häntä olisi voinut onkivavalla
koskettaa. "Vesi on huuhtonut ne niin puhtaiksi, ettei yengeesin koira
voisi niitä vainuta." -- "Valkoihoiset ovat veneillänsä jatkaneet
matkaansa", toinen päämies vastasi rannalta. -- "Se on mahdotonta,
sillä alhaalla olevien sotilastemme pyssyt ovat tarkat." Tienviitta
katsahti merkitsevästi Jasperiin ja puri hampaitaan pidättääkseen
henkeänsä. "Antaapa nuorten miestemme tarkastaa ympäristöä, ovatko
heidän silmänsä yhtä tarkat kuin kotkan", sanoi vanhin vedessä
kahlaavista miehistä. "Me olemme kokonaisen kuukauden olleet
sotajalalla emmekä ole saaneet muuta kuin yhden päänahan. Heillä on
mukanaan tyttönen, ja muutamat meidän urhoistamme tarvitsevat vaimoja."

Kaikeksi onneksi ei Mabel ymmärtänyt näitä sanoja; mutta Jasperin otsa
rypistyi ja hänen kasvonsa hehkuivat.

Villit lopettivat nyt keskustelunsa, ja pakolaiset kuulivat rantaa
pitkin kulkevien vihollisten hitaat ja varovaiset liikkeet ja
rapsahdukset pensaikossa, jonka oksia he hiljalleen siirsivät syrjään.
He olivat jo ehtineet suojuksen sivu, mutta vedessä oleva päämies
seisoi vielä paikoillaan ja tutkisteli rannikkoa silmillään, jotka
hänen sotaväriensä vuoksi hehkuivat kuin palavat kekäleet. Parin kolmen
minuutin kuluttua jatkoivat nämäkin kolme miestä matkaansa askel
askeleelta kuin ihmiset, jotka kadonnutta esinettä etsivät.

Näin kulkivat he taitavasti tehdyn suojapaikan ohi, ja Tienviitta veti
suunsa hänelle ominaiseen sydämelliseen ja äänettömään hymyyn. Hänen
riemunsa oli kuitenkin ennenaikainen, sillä viimeinen joukosta katsahti
äkkiä taakseen ja pysähtyi. Tämä seikka herätti heissä heidän suureksi
kauhukseen samassa ajatuksen, että joku laiminlyönti oli herättänyt
huomiota. Sotilas palasi, kutsumatta takaisin seuralaisiaan, ja toisten
jatkaessa matkaansa eteenpäin lähestyi varovasti pensaita, joita hän
tarkasteli, kuin olisi tahtonut ne lumota. Muutamat lehdet olivat
auringon paahteesta kuivettuneet, ja tämä luonnonlaista poikkeava
seikka herätti intiaanin huomiota. Jännittävästä hetkestä huolimatta
seurasi koko joukko nuoren miehen kasvojen ilmeitä, joissa hänen
tunteittensa taistelu selvästi kuvastui. Auringon paahteen
lakastuttamat lepänlehdet olivat kuitenkin niin vähän tuoreista
eroavia, että irokeesi, kosketellen niitä käsillään, jo luuli
erehtyneensä. Ollessaan epäluuloinen koettaa kuitenkin jokainen saada
selvyyttä epäilykseensä, ja niinpä nuori sotilaskin varovaisesti
taivutti oksat erilleen ja oli samassa suojuksen sisällä, jossa hän
näki pakolaiset ikäänkuin hengettöminä patsaina, Vihollisen pidätetyn
huudahduksen ja säkenöivän katseen he tuskin kuulivat ja näkivät, kun
jo Chingachgookin tomahawki kohosi ja samassa vaipui vastustajan
pääkalloon. Irokeesi kohotti kiljuen kätensä ja syöksyi selälleen
veteen, joka kuljetti hänen nytkähtelevän ruumiinsa virtaa alas.
Delaware teki voimakkaan, mutta tuloksettoman yrityksen tarttuakseen
hänen käteensä toivossa saada hänen päänahkansa. Verestä punertuva vesi
kuljetti kuolleen mukanansa.

"Emme saa menettää silmänräpäystäkään", sanoi Jasper vakavalla, mutta
pidätetyllä äänellä taivuttaen pensassuojukset syrjään. "Tehkää
niinkuin minä, herra Cap, jos tahdotte pelastaa sisarentyttärenne, ja
te, Mabel, pankaa pitkäksenne veneen pohjalle."

Samassa tarttui hän keveän veneen keulaan ja kahlaten vedessä kuletti
sitä rantaa pitkin Capin auttaessa perästä -- kulkien niin lähellä
pensaikkoa kuin suinkin, jotta vihollinen ei heitä huomaisi. Hän koki
pyrkiä takaisin virran mutkaan, joka varmasti suojaisi heitä
vihollisilta. Tienviitan vene oli lähinnä rantaa, ja sen täytyi siis
vasta jälestäpäin lähteä liikkeelle. Delaware juoksi metsään pitäen
velvollisuutenaan tarkata vihollisia sillä aikaa kuin Tienviitta auttoi
seuralaisiaan veneisiin. Kaikki oli hetken työtä. Kun Tienviitta oli
ehtinyt virran mutkaan, tunsi hän äkkiä veneensä entistä keveämmäksi,
ja katsahtaessaan taakseen hän huomasi tuskaroran vaimoineen olevan
poissa. Hänessä leimahti ajatus, että he olivat pettäneet seurueen,
mutta ei ollut aikaa pysähtyä. Valitushuudot, joita alempaa virran
varrelta alkoi kuulua, tiesivät sitä, että nuoren intiaanin ruumis oli
jo ehtinyt hänen ystäviensä luo. Seurasi pyssynlaukaus, ja Tienviitta
näki, että Jasper, päästyään virran mutkaan, ohjasi venettään virran
poikki, itse seisoen keulassa ja Cap perässä istuen. Silmäys, päätös ja
toiminta seurasivat nopeasti toisiaan siinä miehessä, joka oli tottunut
rajamaasotien vaihtelevaisuuksiin. Hän juoksi nopeasti veneensä
peräpuoleen, lykkäsi sen voimakkaasti keskelle virtaa ja alkoi ohjata
sitä yli virran niin alhaalta kuin suinkin, jotta voisi olla vihollisen
maalitauluna, samalla kun hän hyvin tiesi, että toivomuksensa säilyttää
päänahkansa oli kaikkia muita tunteita voimakkaampi.

"Pysykää virran yläjuoksulla, Jasper", huusi jalosydäminen johtaja,
soutaessaan voimakkaasti venettään, "soutakaa toisella rannalla olevaa
leppäpensaikkoa kohti. Huolehtikaa ennen kaikkea kersantin tyttärestä
ja jättäkää minun ja Suuren Käärmeen hoidettavaksi tämä mingojoukko."
Jasper heilutti airoaan merkiksi siitä, että oli hänen tarkoituksensa
ymmärtänyt. Ja nyt seurasi laukaus laukauksen perästä, joista jokainen
oli tähdätty toisessa veneessä olevaa miestä kohti.

"Haa, ampukaa nyt pyssynne tyhjiksi, tomppelit!" sanoi Tienviitta, joka
metsien yksinäisyydessä oli vähitellen tottunut puhumaan itsekseen,
"ampukaa vain ja antakaa minulle aikaa voittaa kyynäränmatka toisensa
jälkeen minun ja teidän välillänne. Kas, se oli hyvin tähdätty, hän
nykähytti päätänsä, kun eräs luoti vei hiuskarvan hänen silmäkulmiltaan
-- mutta lyijypalanen, joka tuumankaan erehtyy, on yhtä hyödytön kuin
se, joka aina on pyssynpiipussa. Hyvin tehty, Jasper! Kersantin
herttainen tytär on pelastettava, vaikka me kaikki menettäisimme
päänahkamme."

Sillä välin oli Tienviitta ehtinyt virran keskikohdalle ja oli melkein
vastapäätä vihollisiansa, jotavastoin toinen vene oli lähellä toisella
rannalla olevaa määräpaikkaansa. Muutama aironveto, ja vene oli
pensaikossa. Mabel kiiruhti Jasperin kera maihin, ja sillä kertaa
olivat pakolaiset pelastetut.

Toisin oli Tienviitan laita. Hänen rohkea alttiiksiantavaisuutensa oli
saattanut hänet sangen vaaralliseen asemaan, jota pahensi lisäksi se
seikka, että kun virta oli sortanut veneen vihollisten sivu, nämä
seurasivat rantaa alemmaksi ja yhtyivät vedessä kahlaaviin ystäviinsä.
Oswego oli siltä kohtaa noin kaapelinmitan levyinen ja vene noin sata
kyynärää niistä pyssyistä, jotka herkeämättä paukkuivat sitä kohti.

Tässä toivottomassa asemassa oli Tienviitan lujuus ja taitavuus hänelle
suureksi hyödyksi. Hän älysi, että hänen paras turvansa oli alituinen
liikkuminen. Mutta ei pelkkä liikkuminen riittänyt. Sillä hänen
vihollisensa, jotka olivat tottuneet kaatamaan juoksevan metsäkauriin,
tiesivät nähtävästi tähdätä niin, että häneen osaisivat, jos hänen
liikkumisensa koko ajan oli yhdenmukaista. Hänen täytyi senvuoksi
muuttaa veneen suuntaa ja hän souti aluksi nuolen nopeudella virtaa
alaspäin, pysähtyi jälleen ja suuntasi veneensä virran poikki. Kaikeksi
onneksi eivät irokeesit vedessä voineet uudestaan ladata pyssyjänsä, ja
rannan pensaikko esti heitä näkemästä pakolaista, jos he nousivat
maalle. Nämä asianhaarat samoin kuin se, että viholliset olivat
ampuneet pyssynsä tyhjiksi, vaikutti sen, että Tienviitta ehti päästä
tarpeeksi etäälle heistä. Mutta samalla häntä uhkasi uusi, joskaan ei
odottamaton vaara.

Tämä vaara uhkasi sen joukon puolelta, joka oli kulkenut alemmaksi
väijyksiin ja josta intiaanit edellämainitussa keskustelussaan olivat
maininneet. Joukossa oli kymmenen miestä, ja kun he tietysti tahtoivat
käyttää hyväkseen kaikkia etuja verisen ammattinsa onnistumiseksi, niin
he olivat asettuneet sellaiseen paikkaan, jossa virta syöksyi kahden
kallion välistä ja muodosti ahtaan väylän. Tienviitta huomasi, että jos
hän tuohon ahtaaseen väylään joutuisi, niin hän samalla olisi
irokeesien kynsissä. Virta oli vastustamattoman kiivas, kallioitten
välistä ei toista laskukohtaa ollut, ja näin ollen olisi kuolema tai
vankeus varmana seurauksena, jos hän yrittäisi laskea alas. Hän
ponnisti sentähden kaikki voimansa päästäkseen läntiselle rannikolle,
sillä kaikki viholliset olivat itäisellä. Mutta sellainen yritys vaati
enemmän kuin yhden miehen voimia, ja jos hän olisikin koettanut
soutamalla viistoon ponnistaa virran voimaa vastaan, niin olisi veneen
liikkuminen suuresti vähentynyt ja viholliset olisivat siten saaneet
varman maalitaulun. Tässä hädässä teki Tienviitta totutulla
kekseliäisyydellään nopean päätöksen. Sen sijaan, että olisi pyrkinyt
väylään, ohjasi hän veneensä virran matalimmalle kohdalle ja
saavuttuaan sille sieppasi pyssynsä ja laukkunsa, hyppäsi veteen ja
alkoi kahlata kalliolta kalliolle pyrkien läntiselle rannalle. Vene
kiemurteli virran pyörteissä, liukui muutamien liukkaitten kivien yli,
täyttyi ja tyhjentyi ja saapui vihdoin rantaan muutaman kyynärän päähän
siitä paikasta, johon intiaanit olivat asettuneet.

Tienviitta ei kuitenkaan vielä ollut läheskään turvassa. Laukaus
toisensa jälkeen pamahti, ja kuulat vinkuen suhisivat hänen korviensa
ohi. Hän kahlasi kuitenkin eteenpäin ikäänkuin lumottuna pelastaen
nahkansa, vaikka hänen harmaja takkinsa jo monesta kohti oli ammuttu
rikki. Kun hänen kerran täytyi kainaloita myöten vedessä kahlata
kantaen pyssyään ja ruutikoteloaan kohotetuin käsin, oli hän väsyä
ponnistuksistaan. Senvuoksi hän suuresti ilostui päästessään eräälle
kalliolle, joka oli sen verran vedenpinnan yläpuolella, että sen selkä
oli kuiva. Tälle kivelle hän asetti ruutikotelonsa ja asettui itse sen
taa, niin että ruumis oli osaksi suojattuna. Läntiselle rannalle ei
enää ollut enempää kuin viisikymmentä jalkaa, mutta rauhallisesti
juokseva, tumma virta teki hänet vakuutetuksi siitä, että hänen täytyi
uida rannalle.

Intiaanit, jotka vielä hetken jatkoivat ampumistaan, kokoontuivat
rannalle joutuneen veneen luo, ja kun he huomasivat airojenkin siinä
vielä olevan, niin he hankkiutuivat soutamaan yli virran.

"Tienviitta!" huudettiin läntisen rannan pensaikosta. "Olkaa huoletta!
Ystäviä on lähellä, eikä yksikään mingo tule virran yli sovittamatta
kuolemallaan rohkeuttansa. Teille olisi edullisinta jättää pyssynne
kalliolle ja uida yli, ennenkuin nuo roistot ehtivät lähteä veneeseen."

"Kunnon metsästäjä ei koskaan jätä hyvää pyssyä, niin kauan kuin ruutia
on kotelossa ja kuula on taskussa. Täytyyhän minun noille raukoille
jättää joku muisto nimestäni. Vesi ei jalkojani vahingoita. Näenpä tuon
lurjuksen, Nuolenkärjenkin, noitten roistojen joukossa, täytynee hänen
toki saada palkkansa. Toivottavasti ette ole kersantin tytärtä tuonut
tänne alas ampumamatkan päähän vihollisista, Jasper?" -- "Hän on
suojassa ainakin tällä hetkellä, jos nimittäin virta on meidän ja
vihollistemme välillä." -- "Tiedän varmuudella, ettei ole olemassa
yhtäkään venettä meidän ja linnoituksen välisellä virralla, paitsi
meidän kahta venettämme, ja arvelen, että soutaminen virran poikki
meidän pyssyjemme uhatessa käy yli intiaanin ymmärryksen. En tahdo
kehua, Jasper, mutta kaikissa rajaseuduissa tiedetään hyvin, ettei
Hirvenampuja erehdy." -- "Jos teillä olisi meidän veneemme, niin
luulisitteko pääsevänne kuivin vehkein rantaan?" -- "Mutta epäviisasta
olisi teidän lähteä sillä virtaa laskemaan, sillä nuo vintiöt
muistaisivat uudelleen pyssynsä ja ruutinsa." -- "Voimme hankkia teille
veneen itse antautumatta vaaraan. Herra Cap on palannut veneen luo ja
heittää puunrungon veteen tutkiakseen sen virran kulkua, joka
ylhäältäpäin juoksee teidän kalliotanne kohti. Katsokaa, tuossa se jo
ui. Jos se sattuu kohdalle, niin nostakaa kätenne, ja vene saapuu samaa
tietä. Joka tapauksessa kääntää alempana oleva pyörre veneen niin, että
minä siihen ulotun ja voin sen pelastaa."

Jasperin vielä puhuessa läheni uiva runko. Se lisäsi vauhtiaan virran
nopeuden kasvaessa ja saapui pian Tienviitan kallion luo. Hän tarttui
siihen ja piti sitä ilmassa. Cap ymmärsi merkin ja päästi veneen
virtaan. Se kulki samaa tietä kuin runkokin, ja hetken perästä
Tienviitta pidätti sen.

"Työntäkää vene rantaan kohti", Jasper huusi, "viistoon virtaa vastaan,
ja hypätkää siihen!"

Tienviitta työnsi veneen tarvittavalla voimalla, vene kulki suoraan
virran poikki, ja kun se oli ehtinyt lähelle rantaa, tarttui Jasper
siihen. Vietyään veneen pensaikon suojaan ystävykset lyhyesti
tervehtivät toisiaan sydämellisesti, ikäänkuin olisivat pitkän aikaa
olleet erossa toisistaan.

"Katsokaa, Jasper, kolme noista roistoista on juuri astunut veneeseen.
Arvelevat kai meidän paenneen, sillä muuten he eivät uskaltaisi pyrkiä
yli virran Hirvenampujan nähden."

Todella olikin kolme sotilasta tulossa veneellä yli virran. Kaksi
heistä oli polvillaan tähtäysasennossa valmiina laukaisemaan
kuolettavat aseensa; kolmas meloi venettä eteenpäin. Taitavasti ohjasi
hän veneen virtaa ylöspäin pyrkien ahtaan väylän yläpuolella olevaan
verrattain tyyneen paikkaan. Kepeästi kuin höyhen liukui vene.

"Annanko tulta?" kysyi Jasper palaen halusta saada alottaa taistelun.

"Ei vielä, nuori mies, ei vielä. Heitä on kolme, ja jos herra Cap
tietää, mitenkä hänen tulee käyttää pistoolejansa, niin voimme antaa
heidän tulla rannalle saakka. Silloin voimme anastaa heiltä veneen
takaisin." -- "Mutta Mabel?" -- "Älkää olko huolissanne kersantin
tyttärestä. Hänhän on, kuten sanoitte, turvassa puun ontelossa, jonka
aukon te sinivattupensaalla viisaasti olette --"

Tienviitta katkaisi tässä puheensa, sillä hän kuuli pyssynlaukauksen.
Venettä ohjaava intiaani hypähti korkealle ilmaan ja lensi airo
kädessään veteen. Hieno savupilvi kiemurtelihe vastaisen rannikon
pensaikossa ja haihtui pian ilmaan.

"Suuri Käärme sähisee!" huudahti Tienviitta iloisesti. "Rohkeampi ja
uskollisempi sydän kuin hänen ei koskaan ole delawaren rinnassa
sykkinyt. Minusta on ikävää, että hän on sekaantunut asiaamme, mutta
hänhän ei voinut tietää, missä me olimme."

Menetettyänsä ohjaajansa joutui vene pian ahtaan väylän omaksi.
Avuttomina ja hädissään silmäilivät veneessä olevat kaksi intiaania
ympärilleen, mutta eivät voineet luonnonvoimaa vastustaa. Onneksi oli
Chingachgookille, että suurin osa irokeeseja käänsi huomionsa hädässä
oleviin tovereihinsa, muuten olisi hänen pelastumisensa ollut sangen
vaikeata, miltei mahdotonta. Irokeesien joukossa ei kuitenkaan ollut
huomattavissa mitään muuta liikettä kuin että he piiloutuivat
pensaitten taa silmillään tarkkaavaisesti seuraten veneessä olevia.
Veneen jouduttua virran pyörteeseen heittäytyivät molemmat intiaanit
pitkäkseen voidakseen pitää venettä tasapainossa. Mutta ei siitäkään
ollut apua, sillä vene kolahti kallioon, kaatui, ja intiaanit joutuivat
veteen. Vesi ei tavallisesti ole syvä ahtaissa väyläpaikoissa. Virtaan
joutuneilla ei siis ollut erikoista hätää. Suurin vahinko oli se, että
he menettivät aseensa, Milloin kahlaten, milloin uiden he pyrkivät
ystäviensä luo. Mutta vene jäi kalliolle ja hetkeksi hyödyttömäksi niin
toiselle kuin toisellekin puolelle.

"Nyt on meidän vuoromme. Tienviitta", sanoi Jasper, kun molemmat
intiaanit kahlasivat matalimmalla kohdalla ja heidän ruumiinsa olivat
alttiit pyssynluodeille. "Yläpuolella olevasta miehestä minä pidän
huolta, ottakaa te osallenne alapuolella kahlaava!"

Nuori mies oli niin tulistunut tapahtuman yksityiskohtia seuratessaan,
että luoti lensi hänen pyssystään, ennenkuin hän oli ehtinyt loppuun
puhua. Pyssy oli nähtävästi tuloksetta laukaistu, sillä molemmat
intiaanit kohottivat halveksivasti kätensä. Tienviitta ei laukaissut.

"Ei niin, Makeavesi", hän vastasi, "minä en vuodata verta syyttä, ja
minun pyssyni on hyvin ja huolellisesti ladattu sitä hetkeä varten,
jolloin sitä tarvitaan. Yhden elämä on meille nyt tarpeellinen, ja
kohta saataneen tilaisuutta käyttää Hirvenampujaa Chingachgookin
puolustukseksi, joka on tehnyt uhkarohkean työn näyttäessään näille
vintiöille, että hän on heidän läheisyydessään. Niin totta kuin olen
kurja syntinen, hiipii jo muuan heistä rantaa pitkin häntä kohti!"

Eräs vihollisen nuorista sotilaista paloi halusta saada suorittaa
jonkun huomattavan urotyön ja poistui tovereittensa luota kohti sitä
pensasta, jonka takana Chingachgook piileili. Ja kun tämä, vihollisen
huomion ollessa käännettynä toisaalle, pysyi heistä välinpitämättömänä
puuhaten suojaamisekseen, oli irokeesi valinnut itselleen paikan, josta
hän näki delawarelaisen. Hän valmistautui laukaisemaan.

"Chingachgook lienee lähtenyt tiehensä", sanoi Tienviitta, joka ei
hetkeksikään kääntänyt katsettaan nuoresta sotilaasta. "Hän menettelee
muuten sangen merkillisesti, jos sallii tuollaisen verenhimoisen
mingoroiston niin läheltä --"

Tienviitta keskeytti äkkiä puheensa, kohotti pitkän pyssynsä ja
laukaisi samassa kun oli saanut sen tarpeeksi korkealle. Vastaisella
rannalla oleva irokeesi tähtäsi myöskin, kun Hirvenampujan luoti häneen
sattui. Hänenkin pyssynsä laukesi, mutta piippu käännettynä kohti
taivasta, ja hän itse syöksyi pensaikkoon haavoitettuna, ellei
kuolleena.

"Olemme Suurelle Käärmeelle tehneet saman palveluksen kuin hän meille",
sanoi Jasper. "Nuo lurjukset ovat joutuneet hämilleen ja palaavat
turvapaikkoihinsa, kun näkevät, että meidän pyssymme kantavat yli
virran. Katsokaa, onko tuo koira vai hirvi, joka ui rantaamme kohti!"

Tienviitta kavahti pystyyn, sillä hän näki, että joku olento ahtaan
väylän yläpuolelta pyrki virran poikki, mutta sortui virran painosta
yhä alemmaksi. Hän huomasi pian sen olevan intiaanin.

"Hän kuljettaa jotakin edessään, ja hänen päänsä on kuin pensas", sanoi
Jasper.

"Lienee intiaanien pirunjuonia, mutta kristillinen rehellisyys voittaa
kaikki heidän metkunsa."

Kun mies oli uinut kaksi kolmannesta virran leveyttä, selvisi hänen
tarkkaajilleen koko asia.

"Suuri Käärme, kautta silmäni!" huudahti Tienviitta tarkaten
seuralaistaan ja hymyillen ystävänsä onnellisen saapumisen johdosta
niin, että kyyneleet tihkuivat hänen silmistään. "Hän on sitonut
heinätukon päänsä päälle ja kätkenyt siihen ruutikotelonsa. Pyssyä hän
kuljettaa eräällä puunrungolla, jota työntää edellään. Hän palaa
ystäviensä luo."

Chingachgook saapui rantaan tovereittensa tykö, joiden aseman hän jo
toiselta rannalta nähtävästi oli käsittänyt. Noustuaan vedestä
pudisteli hän itseään kuin koira ja huudahti totuttuun tapaansa:
"Hugh!"

"Oliko hauskaa, Chingachgook", puhui Tienviitta hänelle, "olla yksin
väijyksissä kahtatoista mingoa vastaan? Totta on, että Hirvenampuja
harvoin ampuu harhaan, mutta sotilaalta vaaditaan yhtä paljon
viekkautta kuin rohkeuttakin, ja elleivät irokeesit olisi kiinnittäneet
huomiotansa veteen joutuneisiin tovereihinsa, niin olisivat ne sinut
varmasti kuumana pitäneet."

"Mitä tuumia delawarelaisella on?" huudahti Jasper nähdessään, että hän
äkkiä poistui Tienviitan luota ja kulki rantaan astuaksensa uudestaan
veteen. "Eihän hän toki liene niin hullu, että palaa takaisin toiselle
rannalle mahdollisesti hakemaan jotakin, jota on unohtanut? Katsokaa,
hän ui sen ruumiin luo, joka tuolla kalliolla keikkuu. Miksikä antautua
sellaiseen vaaraan?"

"Hän tahtoo saada päänahan, joka hänen käsityksensä mukaan tuottaa
hänelle suurempaa kunniaa kuin kokonainen kenttä kuolleita, joilla on
hiukset päässä. Tunsin erään nuoren vänrikin, joka kietoutui lippuunsa
nukkuaksensa siinä veristä kuolemanunta. Nämä ovat Chingachgookin
lippuja, hän säilyttää ne näyttääkseen niitä lastenlapsilleen." Tässä
keskeytti Tienviitta puheensa, pudisti päätään ja jatkoi: "Mitä
puhunkaan! Vanhalla mohikaanipäälliköllä ei enää ole yhtäkään
jälkeläistä. Hänellä ei ole lapsia, joita voisi ilahduttaa
voitonmerkeillään, ei heimoa, joka ylistäisi hänen tekojansa. Hän on
yksinäinen mies tässä maailmassa, ja kuitenkin hän pysyy uskollisena
kasvatuksellensa ja luonteellensa! Siinä on jotain kunnioitettavaa,
Jasper, teidän täytyy se myöntää; niin, siinä on jotain arvokasta."

Samassa nostivat irokeesit kauhean melun ja alottivat vilkkaan
ammunnan. Pelastaakseen toverivainajansa delawarelaisen käsistä
kiihtyivät irokeesit niin, että koko tusina heitä syöksyi veteen, osa
edeten aina noin sata jalkaa rannasta. Näytti siltä, kuin he aikoisivat
todella tehdä yleisen hyökkäyksen. Mutta Chingachgook jatkoi
rauhallisesti matkaansa pelastuttuansa heidän luodeiltansa ja suoritti
loppuun työnsä tavalla, joka todisti pitkää tottumusta. Senjälkeen hän
heilutti ilmassa vertavuotavaa voitonmerkkiään ja kajahutti
sotahuutonsa.



Neljäs luku.


"Jasper", lausui Tienviitta mohikaanin palattua, "menkää herra Capin
luo ja käskekää hänen tulla tänne. Meillä on vain vähän aikaa
neuvottelemiseen, ja senvuoksi on päätös pian tehtävä. Sillä ennen
pitkää mingot valmistelevat meille tuhoa."

Nuori mies totteli, ja pian olivat kaikki neljä koossa rannalla
neuvottelemassa pysytellen kuitenkin suojassa ja seuraten tarkasti
vihollisten puuhia. Vähitellen oli aurinko jo laskenut taivaanrannan
taa ja hämärästä tuli äkkiä pilkkopimeä yö. Seurue kiinnitti juuri
tähän seikkaan suurimmat toiveensa, joskaan ei sekään ollut vaaratta,
sillä samalla kun se heidän pakoretkeänsä edisti, salasi se myöskin
kavalain vihollisten liikkeet.

"Miehet", alkoi Tienviitta, "se hetki on tullut, jolloin meidän
päättäväisesti täytyy tehdä suunnitelmamme, voidaksemme toimia yhdessä
parhaan ymmärryksemme mukaan. Kohta ovat metsät pilkkopimeät, ja jos
tahdomme linnoitukseen päästä, täytyy sen tapahtua pimeän turvissa.
Mitä sanotte, herra Cap?"

"Minun ajatukseni mukaan ei meillä ole muuta tehtävää kuin astua
veneeseen ja heti, kun on tarpeeksi pimeä, niin etteivät viholliset
meitä voi huomata, kiiruhtaa kohti satamaa mahdollisimman nopeasti."

"Olen herra Capin kanssa samaa mieltä", lisäsi Jasper. "Mabel on liian
hento kulkeakseen öiseen aikaan yli rämeitten ja puunrunkojen."

"Teidän mielipiteillänne, ystävät, on sekä hyvät että huonot puolensa",
jatkoi Tienviitta. "Vene liukuu nopeaan ja mukavasti, kun sitä virta
vie, ja hennolle kersantintyttärelle on tällainen matka terveellinen.
Mutta toiselta puolen ei virralla ole mitään suojaa, ja tästä
linnoitukseen asti on runsaasti kuusi peninkulmaa. Polkua taas on
vaikea löytää pimeässä metsässä."

"Jos Suuri Käärme ja minä uimme kalliolle ja tuomme toisen veneen",
nuori merimies lisäsi, "niin on matka virtaa myöten varmin."

"Niin, jos! -- Kuitenkin käynee se päinsä, kun vielä hiukkasen pimeämpi
tulee. Hyvä, kun asiata perinjuurin ajattelen, niin lienee se sittenkin
parasta. Tahdotteko koettaa?"

"Tahdon tehdä kaiken voitavani Mabelin suojaamiseksi."

"Hyvin puhuttu, Chingachgook voi teitä auttaa."

Kun näin oli matkasuunnitelmasta sovittu, valmistautuivat seurueen
jäsenet panemaan sitä täytäntöön. Jahka pimeys oli saanut sellaisen
vallan, ettei enää voitu erottaa toista rantaa, alettiin yritystä
toteuttaa. Aika kiiruhti, Jasper ja mohikaani puuhasivat vedessä
suurimmalla varovaisuudella, jotta eivät liikkumisellaan herättäisi
huomiota. Tienviitta haki Mabelin puunontelosta ja käski hänen Capin
kera kulkea ahtaan väylän kohdalle, jonne hän itse siirsi toisen
veneen. Mabel ja Cap astuivat siihen entisille paikoilleen. Tienviitta
seisoi keulassa pitäen kiinni pensaasta, jotta ei virta venettä
tempaisi mukaansa. Jännitetyn tarkkaavina seurasivat he tovereittensa
rohkeata yritystä.

Molemmat seikkailijat saapuivat rinnakkain uiden ahtaalle väylälle,
jossa pohjasivat. Pitäen toisiansa kädestä kahlasivat he varovaisesti
sitä paikkaa kohti, jossa vene oli. Pimeys kuitenkin sai heidät
vakuutetuiksi siitä, että he eivät näkemällä voineet venettä löytää.
Näin ollen antoi Jasper delawarelaisen, jonka tottumukseen hän
täydellisesti luotti, johtaa itseään. Helppoa ei kuitenkaan ollut
pilkkopimeässä keskellä pauhaavaa koskea kahlata ja painaa mieleensä
jokainen kohta, jotta ei harhaan joutuminen olisi edessä. Molemmat
rannat olivat heistä vain synkkiä massoja, ja puiden latvojen
muodostama viiva taivasta vastaan tuskin huomattava. Kerran toisensa
perästä he muuttivat suuntaa tultuaan odottamatta syvänteelle, sillä he
tiesivät, että vene oli virran matalimmalla kohdalla. Tämä seikka
olikin heillä ainoana varsinaisena johtona. He kahlailivat noin
neljännestunnin ajan, joka Jasperista tuntui loppumattomalta, eivätkä
kuitenkaan olleet lähempänä päämääräänsä kuin alussakaan. Samassa kun
delawarelainen neuvoi kääntymään takaisin rantaan ja yrittämään
uudestaan, näki hän edessään noin käsivarren pituisen matkan päässä
miehen liikkuvan vedessä. Jasper oli Chingachgookin vieressä, ja heille
selvisi heti, että irokeesit ovat samassa puuhassa kuin hekin.

"Mingo!" kuiskasi Chingachgook Jasperin korvaan. -- "Suuri Käärme on
näyttävä veljelleen, mitä viekkaus on."

Käsittäen välttämättömäksi antautua kokonaan delawarelaisen
johdettavaksi Jasper pysyi paikoillaan sillä aikaa kuin hänen toverinsa
kahlasi samaan suuntaan kuin outo mies. Seuraavassa silmänräpäyksessä
näyttäytyi hän jälleen ja kulki kohti seikkailijoitamme. Chingachgook
käänsi päätänsä ja sanoi nopeasti Jasperille: "Anna Suuren Käärmeen
yksin olla viekas."

"Hugh!" vieras intiaani huudahti, jatkaen omalla kielellään: -- "vene
on löytynyt, mutta ei ole ketään minua auttamassa. Tulkaa avuksi, että
saamme sen irti kalliolta." -- "Mielellämme", vastasi Chingachgook,
joka osasi samaa murretta kuin vieras; "näytä tietä, me tulemme
perästä."

Irokeesi, joka pauhinan vuoksi ei voinut erottaa äänen erilaista sävyä,
johti heidät määräpaikkaan. Edellinen tarttui veneen toiseen, Jasper
toiseen päähän ja Chingachgook keskilaitaan. Tärkeätä oli nimittäin,
ettei irokeesi näkisi valkoihoisen kasvoja.

"Nostakaa!" sanoi irokeesi heimolaistensa tapaan lyhyesti, ja vähällä
vaivalla irtaantui vene kalliosta. Käännettyään sen ylösalaisin
tyhjentääkseen sen vedestä lähtivät he sitä kuljettamaan. Kaikki kolme
he pitivät siitä kiinni, jotta ei voimakas virta sitä veisi, ja
irokeesi, joka keulapuolesta kuljetti, suuntasi matkan kohti itäistä
rannikkoa, jossa hänen seuralaisensa olivat.

Huomatessaan, ettei intiaani heitä ja heidän tarkoitustaan tuntenut, ja
aavistaen, että virrassa oli useita irokeeseja, delawarelainen ja
Jasper noudattivat mitä suurinta varovaisuutta.

Vähitellen lähestyi irokeesi, joka suunnan määräsi, tovereittensa
rantaa kiskoen vastahakoiset seuralaisensa muassaan. Kerran
Chingachgook jo kohotti tomahawkinsa upottaakseen sen pahaa
aavistamattoman naapurinsa kalloon. Pelko siitä, että kuolinkirkaisu
tai uiva ruumis herättäisi huomiota, pidätti kuitenkin hänet sitä
tekemästä. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän kuitenkin katui
päättämättömyyttään, sillä äkkiä ilmaantui veneen ympärille neljä muuta
irokeesia, jotka hekin venettä etsivät.

Tämä joukon lisäys oli niin odottamaton ja antoi viholliselle sellaisen
ylivoiman, että itse delawarelainenkin hetkeksi joutui hämilleen,
Irokeesit, jotka täydellisesti oivalsivat löytämänsä veneen hyödyn,
kiiruhtivat se mukanansa rantaan ryhtymättä mihinkään keskusteluun.
Heidän tarkoituksenaan oli nähtävästi hakea airot, jotka he jo
edeltäkäsin olivat saaneet haltuunsa, ja senjälkeen lähettää kolme tai
neljä sotilasta pyssyineen ja ruutikoteloineen virran toiselle
puolelle.

Näin saapuivat ystävät ja viholliset yhdessä virran itäisen rannan
puolelle, jossa vesi, samoinkuin läntisellä, oli liian syvää
kahlattavaksi. Pysähdyttiin hetkeksi, sillä oli päätettävä, millä
tavalla vene oli virran poikki ohjattava. Eräs niistä neljästä, jotka
vastikään olivat veneen luo saapuneet, oli päämies, ja kun Amerikan
intiaani on tottunut kunnioittamaan ansiokkuutta ja tottumusta, niin
olivat toiset vaiti hänen puhuessaan.

Tämän pysähtymisen vuoksi Jasper entistä enemmän pelkäsi tulevansa
tunnetuksi, vaikkakin hän varmuuden vuoksi oli heittänyt lakkinsa
veneeseen. Intiaanit eivät kuitenkaan yön synkkyydessä tulleet
kiinnittäneeksi häneen huomiotansa, kun hän lisäksi oli riisunut
takkinsa ja paitansa ja seisoi veneen peräpuolessa toisten
keskustellessa keulassa. Toisin oli Chingachgookin laita, joka oli
keskellä verivihollisiaan eikä voinut liikkua koskettamatta heitä. Hän
pysyi kuitenkin levollisena, vaikka kaikki hänen aistinsa olivat
jännityksissä ja hän joka hetki oli valmis joko poistumaan sopivassa
silmänräpäyksessä tai käymään vihollistensa kimppuun. Vaaraa tulla
huomatuksi vähensi vielä se seikka, että hän ei kertaakaan kääntänyt
kasvojansa niitä intiaaneja kohti, jotka olivat hänen takanaan, ja niin
odotti hän intiaanin tavattomalla kärsivällisyydellä sitä hetkeä,
jolloin hänen tulisi toimia.

"Menkööt kaikki nuoret miehet maihin hakemaan aseitaan paitsi ne kaksi,
jotka ovat veneen keulassa ja perässä. Viekööt he veneen virran poikki
rantaan."

Intiaanit kuuntelivat rauhallisina ja jättivät Jasperin veneen perään
ja sen intiaanin, joka veneen oli löytänyt, keulalaidalle. Chingachgook
sukelsi niin syvään, että hän huomaamatta pääsi toisten ohi.
Pulikoiminen vedessä tiesi sitä, että ne neljä intiaania, jotka
jälestäpäin olivat ilmaantuneet veneen luo, uivat rantaa kohti. Kun
delawarelainen tuli vakuutetuksi siitä, niin hän asettui entiselle
paikalleen ja vartoi hetkeä, jolloin hänen tuli toimia.

Mies, jolla on vähemmän itsensähillitsemiskykyä kuin tällä sotilaalla,
olisi varmaankin heti ryhtynyt ratkaisevaan tekoon. Mutta Chingachgook
tiesi, että vielä enemmän irokeeseja oli heidän takanansa virrassa, ja
hän oli liian kokenut sotilas tehdäkseen mitään hyödytöntä. Hän antoi
senvuoksi irokeesin syöksyä syvään veteen, ja kaikki kolme uivat
veneineen kohti itäistä rantaa. Mutta sen sijaan, että olisivat
edistäneet veneen kuljetusta yli virran, Jasper ja delawarelainen
alkoivat keskellä voimakkainta virtaa uida suuntaan, joka teki
mahdottomaksi veneen kuljetuksen rantaan. Näin tehden he kuitenkin
menettelivät viekkaasti ja vähitellen, ja intiaani luuli taistelevansa
virran voimaa vastaan. Hetken kuluttua sorti virta veneen tämän
vastavaikutuksen vuoksi ahtaan väylän yläpuolella olevaan tyveneen
kohtaan. Silloin käsitti irokeesi, ettei virta ollut syynä heidän
puuhansa epäonnistumiseen, ja kun hän katsahti taakseen, selvisi
hänelle, että syynä siihen olivat hänen apumiehensä.

Se toinen luontomme, jonka tottumus kasvattaa, sanoi irokeesille, että
hän oli yksin vihollistensa kera. Nopeasti syöksyi hän Chingachgookin
kimppuun ja tarttui häntä kurkkuun. Molemmat raivosivat kuin tiikerit,
jättäen veneen valloillensa. Yön synkkyydessä ja sellaisen
luonnonvoiman vallassa, jossa kuolinkamppailu tuntui kauhealta,
näkyivät he unohtaneen kaiken muun paitsi verisen vihansa ja
pyrkimyksensä päästä voitolle.

Vene jäi kokonaan Jasperin haltuun. Hänen ensi ajatuksensa oli
kiiruhtaa delawarelaisen avuksi. Mutta tärkeätä oli kuljettaa vene
taattuun turvaan, ja vaikka hän kuulikin toisiansa kurkuistaan
kiristävien taistelevien sorahduksia, kiiruhti hän, niin nopeasti kuin
voi, läntistä rantaa kohti. Pian oli hän jälleen ystäviensä seurassa,
joille hän lyhyesti teki selkoa veneen pelastamisesta ja delawarelaisen
kohtalosta.

Jasperin lopetettua kertomuksensa vallitsi hetken ajan syvä hiljaisuus
ja kukin kuunteli jännitettynä saadakseen selville, miten vedessä
alotettu taistelu päättyisi. Mutta muuta he eivät kuulleet kuin kosken
pauhinan.

"Ottakaa tämä airo, Jasper", sanoi Tienviitta levollisena, joskin
toisten mielestä hänen äänensä oli tavallista alakuloisempi, "ja
seuratkaa minua veneellänne. Minusta on parasta, että heti lähdemme."
--"Entä Chingachgook?" -- "Suuri Käärme on jumaliensa luona, ja me
kukin elämme ja kuolemme sallimuksen määräysten mukaan. Me emme voi
häntä auttaa, vaan uskallamme liikoja, jos jäämme tänne vaikeroimaan
kuin naiset onnettomuuden sattuessa. Tämä pimeys on kallisarvoinen."

Heleä, pitkä, läpitunkeva huuto kaikui toiselta rannalta ja keskeytti
Tienviitan sanat.

"Mitä tämä melu tietää, Tienviitta?" kysyi Cap.

"Se on voitonriemua, jonka voittajat kajahuttavat; ei ole epäilystäkään
siitä, että Chingachgook on heidän vallassaan."

"Ja me --"? huudahti Jasper jalon katumuksen valtaamana, sillä häntä
vaivasi ajatus, että olisi voinut toverinsa pelastaa, ellei olisi häntä
jättänyt. -- "Me emme voi häntä pelastaa, nuori mies, vaan meidän
täytyy tästä lähteä heti." -- "Edes yrittämättä hänen pelastamistaan?
Tietämättä, onko hän elossa vai kuollut?" -- "Jasper on oikeassa",
sanoi Mabel, joka kyllä saattoi puhua, joskin käheällä äänellä. "Minä
en pelkää, eno, ja jään tänne, kunnes tiedän, miten ystävämme on
käynyt." -- "Taitaa olla viisainta, Tienviitta", huomautti Cap. "Kunnon
merimies ei hevillä voi jättää toveriansa pulaan, ja minua ilahduttaa,
että näillä makeanveden ihmisillä on niin oikeat periaatteet." -- "Ei
auta, ei auta", vastasi malttamaton Tienviitta samalla sysäten veneen
virtaan. "Te ette tunne asioita ja senvuoksi ette myöskään ymmärrä
pelätä. Mutta jos teille elämä on kallis, niin kiiruhtakaamme
linnoitukseen ja jättäkäämme delawarelainen sallimuksen huostaan!"

Yön pimeys alkoi hälvetä, kun pilvet hajaantuivat, mutta rantojen puut
ja pensaat synkistivät vielä virtaa kuin pilkkopimeä yö, ja veneet
liukuivat kuin mustaan onkaloon virtaa alas. Veneissä olevat eivät
kuitenkaan voineet olla aivan varmoja turvallisuudestaan, ja Jasper
seurasi tarkalleen jokaista outoa metsästä kuuluvaa ääntä. Keveästi ja
suurimmalla huolella hoidettiin airoja, sillä vähänkään kovempi loiske
olisi herättänyt valppaiden intiaanien huomiota. Jasper lausui juuri
mielipiteenään, että he kahdessa tunnissa ehtisivät virran suulle, kun
Tienviitan valpas korva kuuli kuivan puunoksan rapsahduksen itäiseltä
rannalta.

"Miehen askelia kuuluu rannalta", sanoi Tienviitta Jasperille puoleksi
kuiskaten, mutta kuitenkin niin kovaa, että se kuului jonkun matkan
päähän. "Joko nuo kirotut irokeesit ovat aseineen päivineen veneettä
päässeet yli virran?" -- "Se voi olla delawarelainen. Mahdollisesti hän
on seurannut meidän kulkuamme alaspäin tietäen missä meidät voi tavata.
Minä lähden lähemmäksi rantaa ottamaan asiasta tarkempaa selkoa." --
"Menkää, nuori mies, mutta olkaa varovainen älkääkä laskeko rantaan,
ellette ole varma asiastanne."

Tuskallinen hetki seurasi Jasperin veneen katoamista, ja seurue jatkoi
matkaansa toisella veneellä uskaltaen tuskin hengittää kuullakseen
rannalta pienimmänkin äännähdyksen. Juhlallinen, ylevä hiljaisuus
vallitsi, ainoastaan veden loiskinta ja puiden humina häiritsi luonnon
unta. Kuului jälleen kuivien oksien ratinaa, ja Tienviitta oli
kuulevinaan hiljaista puhetta.

"Mahdollisesti erehdys, sillä ihminen mielellään ajattelee asiat
sellaisiksi kuin sydän toivoo; mutta luulen että kuulin delawarelaisen
äänen." -- "Näen jotakin liikkuvan veden pinnalla", kuiskasi Mabel,
joka koko ajan kiintein katsein seurasi virran synkkää uomaa,
senjälkeen kuin Jasper oli eronnut heistä. -- "Se on toinen veneemme",
vastasi Tienviitta riemastuen. "Asiat ovat hyvin, sillä muuten nuori
mies kyllä olisi merkin antanut."

Seuraavassa hetkessä molemmat veneet jälleen liukuivat rinnakkain, ja
Jasperin tunsivat toisessa veneessä olevat helposti. Ennen pitkää
pääsivät he myös selville siitä, että toinen miehistä oli
delawarelainen.

"Chingachgook -- veljeni!" sanoi Tienviitta liikutettuna tämän
kielellä. -- "Mohikaanien päämies! Olen suuresti iloinen. Usein olemme
yhdessä taistelleet, mutta minä jo pelkäsin, ettemme enää saisi tavata
toisiamme." -- "Hugh -- mingot ovat naisia! Kolme päänahkaa riippuu
vyössäni. He eivät saa delawarein Suurta Käärmettä hengiltä. Heidän
sydämessään ei ole verta, ja he aikovat palata takaisin Suuren järven
taa." -- "Oletko ollut heidän joukossaan, päämies, ja miten kävi sen
sotilaan, jonka kanssa taistelit vedessä?" -- "Hänestä tuli kala ja nyt
hän makaa pohjassa ankeriasten kera. Onkikoot hänen veljensä hänet
sieltä. Tienviitta, minä olen vihollisten lukumäärän laskenut ja heidän
pyssyjänsä pidellyt." -- "Ah! minä arvasin, että hän olisi uhkarohkea",
huudahti Tienviitta englanninkielellä. "Tuo uskalias mies on ollut
heidän keskellänsä ja tuo meille tarkat tiedot heistä. Puhu,
Chingachgook, jotta ystävillemme voin kertoa, mitä tiedämme."

Delawarelainen kertoi nyt levollisena ja totisena taistelunsa jälkeen
tekemistään havainnoista. Vastustajansa kohtalosta ei hän sen enempää
puhunut, koska sotilaan tapana ei ole kertoa yksityisseikkoja.
Voittajana erottuaan tuosta verisestä käsikähmästä hän ui itäiselle
rannalle, nousi varovaisesti maalle ja kulki pimeän suojassa
irokeesijoukon keskitse. Kerran häntä kutsuttiin, mutta kun hän sanoi
olevansa Nuolenkärki, ei häneen sen enempää huomiota kiinnitetty.
Heidän puheistaan hän pian oli päässyt selville, että he nimenomaan
vaanivat Mabelia ja Capia, joiden arvoasteesta heillä nähtävästi oli
väärä käsitys. Hän oli saanut tietoonsa myöskin sen, että Nuolenkärki
oli pettänyt heidät, vaikka ei voinut käsittää syytä siihen, kun hän
näin ollen menetti Mabelin isän lupaaman palkinnon palveluksestaan.

"Epäilemättä tapaamme heidät vielä seuraavassa ahtaassa salmessa",
huomautti Tienviitta, "ja siinä meidän täytyy joko päästä heidän
sivutsensa tai joutua heidän käsiinsä."

"Viisainta olisi, että Mabel muuttaisi toiseen veneeseen", Jasper
ehdotti. "Minun veneeni on tyhjä, ja Tienviitta myöntää veden päällä
liikkuessamme minun silmäni tarkemmaksi kuin omansa."

"Siihen suostun mielelläni, nuori mies; vesihän on teidän erikoinen
alanne. Tuokaa vene lähemmäksi, että Mabel voi siirtyä siihen."

Mabelin muutettua Jasperin veneeseen erkanivat veneet toisistaan
jatkaen matkaansa samalla varovaisuudella kuin siihenkin saakka.
Tuskallisen tunteen herätti jokaisessa ahtaan salmen lähestyminen,
sillä melkein varmaan saattoi aavistaa vihollisten tekevän kaikkensa
päästäkseen sille kohdalle ennen heitä, -- ja yritys päästä pimeässä
salmen läpi näytti tuskin mahdolliselta, kun Tienviitalla oli se
käsitys, että intiaanit olivat jakaantuneet kahteen osastoon kulkien
kumpaakin rantaa pitkin ja odottivat tilaisuutta anastaa veneet, kun ne
lähestyisivät rantoja. Jos vene kolahtaisi kalliota vasten, niin se
jäisi siihen, ellei särkyisi palasiksi, ja silloin Mabel varmasti
joutuisi vainoojien käsiin. Suurinta varovaisuutta tuli sentähden
noudattaa. Veneet jatkoivat rauhassa matkaansa, kosken kohina alkoi
kuulua, ja ennen pitkää oli virta vienyt ne ahtaaseen väylään.
Parikymmentä kertaa uhkasi kuohu täyttää veneen, mutta vankan käden
ohjaamana suoriutui se aina onnellisesti. Kerran näytti siltä, kuin
Jasper olisi menettänyt mahtinsa kosken pyörteissä, ja vene pyörähti
ympäri; mutta ponnistaen kaikki voimansa sai hän kuitenkin veneen
oikeaan väylään, ja hetken kuluttua se liukui jälleen rauhallisesti
kosken alapuolella tyynesti juoksevaa vedenpintaa.

"Ei hätää enää", huudahti nuori mies iloissaan, "Vaara on ohi, ja te
voitte toivoa jo tänä yönä saavanne tervehtiä isäänne." -- "Jumalan
kiitos, Jasper! Teitä kiitän suuresta onnestani." -- "Tienviitta voi
täydellä syyllä omistaa suuren osan tätä ansiota. Mutta mihin on toinen
vene joutunut?" -- "Minä näen jotain veden pinnalla läheisyydessänne.
Eikö se liene ystäviemme vene?"

Muutamalla aironvedolla oli Jasper kysymyksessä olevan esineen
rinnalla. Se oli toinen vene, mutta tyhjänä ja kumollaan. Kuori mies
oli tuskin päässyt täyteen selvyyteen asiasta, kun hän jo alkoi
katsella ympärilleen nähdäkseen uivia seuralaisiaan. Suureksi ilokseen
hän näki Capin uivan virtaa alaspäin. Vanha merimies oli pitänyt
hukkumista parempana kuin joutumista villien kynsiin. Hänet saatiin
suurella vaivalla nostetuksi veneeseen. Mitä Tienviittaan tuli, niin
arvasi Jasper hänen kahlanneen rantaan, sillä hän tiesi, ettei hän
jättänyt käsistään rakasta pyssyänsä.

Loppumatka suoritettiin nopeasti. Jonkun ajan kuluttua alkoi kuulua
kaukaista kohinaa. Jasper selitti seuralaisilleen sen olevan järven
aaltojen tyrskyntää. Heidän eteensä aukeni matalia niemekkeitä, joiden
välissä oli lahtia.

Tällaiseen lahteen ohjattiin vene, ja se liukui äänetönnä
hiekkarantaan. Hetken kuluttua seurue kulki linnoituksen etuvartioston
ohi, portti avattiin, ja Mabel kohtasi syleilyssä isänsä, joka hänelle
oli ollut kuin vieras.

       *       *       *       *       *

Tienviitan muista seikkailuista kerrotaan myöhemmin ilmestyvässä
kirjassa, jonka nimi on "Taistelu Tuhatsaarilla".





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Oswego-joella - "Tienviitan" seikkailuja, intiaanikertomus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.