Title: Hirsipuumies - Sydäntalven tarina
Author: Schildt, Runar
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Hirsipuumies - Sydäntalven tarina" ***


HIRSIPUUMIES

Sydäntalven tarina

Kirj.

RUNAR SCHILDT

Suomentanut

Ilmari Ahma



Jyväskylässä,
K. J. GUMMERUS OSAKEYHTIÖ,
1923.



HENKILÖT:

EVERSTI CHRISTOFFER TOLL.
MARIA.

Tapahtuu eräänä talviyönä v. 1840 eversti Tollin huoneessa
Ylä-Grindas nimisessä talossa Räfsbackan kylässä.



Huone on yksinkertaisesti kalustettu kömpelöillä mahonkihuonekaluilla,
sänky ja yöpöytä oikealla, sohva, divaanipöytä ja nojatuoleja
vasemmalla, shifonjeeri ja kaksi kirjakaappia perällä. Ovi perällä,
kaksi ikkunaa, neljä pientä ruutua kussakin, molemmilla sivuilla.
Kukikas kaakeliuuni oikeassa nurkassa.

Väliverhon auetessa on näyttämöllä pimeä.

EVERSTI tulee kolistellen sisään perältä, turkki yllä ja pitkävartiset
saappaat jalassa, raskas säkki olkapäällä ja kivääri toisessa kädessä.

MARIA seuraa häntä näyttäen valoa talikynttilällä. Hän on
unenpöpperöinen ja puolipukeissa.

EVERSTI (heittää säkin lattialle niin että jysähtää ja asettaa kiväärin
nurkkaan oikealle). Piru vieköön, tässä minä olen seisonut puolen
tuntia ja kolkuttanut turhaan omaa oveani. Aioin juuri lyödä ikkunan
sisään, kun sinä tulit.

MARIA. Oli ikävä että minä nukuin niin sikeästi, mutta enhän osannut
aavistaa --

EVERSTI (kiivaasti keskeyttäen). Entä Sigrid, ja Elin?

MARIA (katselee häntä kummastellen). He ovat syntymäpäivillä
kirkonkylässä ja viipyvät siellä koko yön. Tietäähän eversti sen.

EVERSTI. Mainiota, Suurenmoista. Minä palkkaan kahta piikaa, ja kun
tahdon päästä sisälle omaan talooni, niin se on mahdotonta siksi että
piiat ovat kemuissa.

MARIA (sävyisästi). Antoihan eversti itse heille luvan. Everstin piti
olla yötä tuomarilla Staffansnäsissä. Niin oli puhe metsälle lähtiessä.

EVERSTI (heittää karvalakin pois: poimii taskuista ruutisarven,
kuulapussin y.m. ja latoo tavarat sohvapöydälle). Auta turkki yltäni.
(Maria vie sen porstuaan. Eversti istuu ja aikoo riisua saappaansa,
mutta jättää sen tekemättä ja katselee Mariaa siristäen silmiään.) --
Ja nyt saappaat. (Maria sävähtää, epäröi.) No, tuleeko siitä mitään?
(Maria polvistuu ja kiskoo vaivalla saappaat everstin jaloista: eversti
katselee häntä pilkallisesti hymyillen.) Ei taivu hevillä se ylväs
niska. Mutta taipuu sittenkin.

MARIA. Kun Sigrid ei ole täällä, niin se on kai velvollisuuteni.

EVERSTI. Mutta armollinen neiti ei mielellään palvele isäntäänsä tällä
tavoin.

MARIA. Minä en koskaan ole tehnyt sellaista ennen.

EVERSTI. Et tietenkään, sinä olet ansarikasvi. Onko totta mitä
kerrotaan, että olet Rönnvikin vanhan kenraalin äpärätytär?

MARIA (vaivaantuneena, mutta arvokkaasti). Äitini oli kamarineitsyenä
Rönnvikissä, siinä kaikki mitä minä tiedän.

EVERSTI. Ja eräs kotiopettaja oli isäsi. Sanoo kenraalska. Ja sentähden
sinä sait asua Rönnvikissä melkein talon tyttärenä, niin kauan kuin
kenraali eli. Sait hyviä vaatteita ja hiukkasen sivistystä. Vain
tuon kotiopettajan takia. Moitteetonta ja ylevämielistä, se täytyy
myöntää. Niinpä niin -- annahan kenkäni tänne. (Maria tottelee.) Mutta
kun sitten kenraali eräänä kauniina päivänä kuolla kupsahti aivan
odottamatta, niin sinusta tuli yht'äkkiä _persona ingrata_ siinä
talossa. Tiedätkös mitä se merkitsee?

MARIA. En sanakirjan mukaan, mutta ehkä muulla tavoin.

EVERSTI. Niin niin, elämän latina, sitä ymmärtääkseen ei tarvitse olla
oppinut.

MARIA. Mutta kaksi latinan sanaa minä ymmärrän oikein, paremmin kuin
oppineimmatkaan oppineet.

EVERSTI. Hoo, ja ne ovat?

MARIA. _Pater ignotus_. Ne ovat papinkirjassani.

EVERSTI (säpsähtää hänen äänensävyään). Älä sure sitä, Mari. Sinä olet
puoliverinen kuten minäkin -- niin niin, vihkiminen ja sen semmoinen ei
mitään merkitse, veri vain. Minun isälläni oli niinsanottu huono maku,
hän nai talonpoikaistytön. Mutta minusta tämmöinen puoliveri on hyvä,
se antaa ihmiselle niin mainion levottomuuden. Etkö ole huomannut?

MARIA (vältellen). En.

EVERSTI (tarkastaa julkeasti hänen vaillinaista pukuaan). Vai et. Sepä
vahinko.

MARIA (ymmärtää hänen katseensa, peittää nopeasti povensa). Käskeekö
eversti tuoda jotakin syötävää? Säilytyshuoneessa on kylmää ruokaa.

EVERSTI. Kylmää ruokaa? Vai sinä kehtaat tarjota minulle kylmää
ruokaa? Oletko liian laiska sytyttämään tulta takkaan, kun minä tulen
viluissani ja nälkäisenä metsältä?

MARIA. Ei, en minä laiskuuttani, en vain tullut sitä ajatelleeksi.
Kyllä minä heti --

EVERSTI. Anna olla. En minä tahdo mitään, en lämmintä enkä kylmää.
Yökättää kun ajattelenkin ruokaa.

MARIA. Mutta ehkä jotain juotavaa. Lasi iltamaitoa? Tai tuoppi
jouluolutta? Tynnyri ei ole vielä aivan tyhjä.

EVERSTI (kärsimättömästi). Ei ei, minä en tahdo mitään. (Nousee.) En
voi hyvin, minussa on jokin pirullinen vaiva toisinaan. Mutta tulta
pitää saada uuniin, täällähän on kylmä kuin samojedien helvetissä.
(Menee kaakeliuunin luo ja huomaa että siinä on puut valmiina sisällä.)
Kas vaan, puut on jo pantu pesään. Se oli onneksi sinulle, nyt sinun ei
tarvitse mennä ulos kylmään kyökinporstuaan.

MARIA. On vaarallista polttaa tulta juuri ennen maatamenoa. Kuuluvat
jotkut tukehtuneen häkään.

EVERSTI (repäisee tuohenkappaleen irti, sytyttää sen kynttilänliekissä
ja saa valkean syttymään). Ämmäin loruja. Enkä minä sitäpaitsi mene
nukkumaan vielä pitkiin aikoihin, niin että voit olla aivan huoletta.
Et sinä menetä talousmamsellinpaikkaasi sen tähden että isäntäsi kuoli
häkään. Oletko iloinen siitä? Vai joko sinä alat kaivata pois täältä?

MARIA (vältellen). Mistäpä minä saisin sopivamman palveluspaikan?
(Hiljaisemmin.) Ei minulle ole sijaa missään.

EVERSTI. Semmoista se on, kun on vähemmän kuin herrasneiti ja
enemmän kuin piika. Sinä et saa näppäillä harpun kieliä etkä ommella
ristipistokirjailua, ja astiainpesu, vuoteenteko ja siivous ei taas
miellytä sinua.

MARIA (havahtuen). Tosiaankin, minun pitää kai -- tehdä everstin vuode.

EVERSTI (istuu sohvapöydän ääreen ja katselee hellittämättä Mariaa
hänen laittaessaan kokoon päällys-peitettä). Jätä tuo, ehtii sen vielä
sitten.

MARIA. Kello on paljon, minä tahtoisin mennä levolle. Jos eversti ei
halua ruokaa eikä juotavaa, niin eihän minua enää tarvita täällä.

EVERSTI. Tarvitaan kyllä. Minä vaadin sinua jäämään. Istu tähän
sohvalle juttelemaan kanssani vähäksi aikaa. Minä en kuitenkaan saa
unta tänä yönä, sen tiedän. Tokko lie niin ollen liikaa, jos sinä
valvot hiukan pitempään kuin tavallisesti.

MARIA (vaiti, katse tutkivana).

EVERSTI (kärsimättömästi). Kas niin, istu tähän. Minulla on jotain
sanottavaa sinulle.

MARIA. En käsitä mitä everstillä voi olla minulle niin tärkeää
sanottavaa, että minun pitää saada kuulla se keskellä yötä.

EVERSTI (lyö kätensä pöytään). Sinä et tässä määrää milloin minä saan
puhua palvelusväkeni kanssa.

MARIA. Minua ei ole pestattu piiaksi tähän taloon. Muuttopäiväni voi
olla huomenna, jos niiksi tulee.

EVERSTI (hillitsee itsensä vaivoin. Katselee Mariaa synkästi, sitten
äkkiä melkein rukoilevasti. Äänettömyys. Maria astuu hitaasti sohvan
luo ja istuutuu). Älä välitä siitä, mitä minä sanoin äsken, ne olivat
vain ajattelemattomia sanoja.

MARIA. Minä olen ollut kolme kuukautta täällä Ylä-Grindaksessa.

EVERSTI. Mitä sinä sillä tarkoitat?

MARIA. Että minä tunnen everstin.

EVERSTI (pilkallisesti). Äläs! Vai sinä tunnet minut. Ruumiin ja sielun
puolesta, perin pohjin?

MARIA (hiljaa). Niin luulen.

EVERSTI (kuten äsken). Sapperment. Sitä ei kukaan toinen ole uskaltanut
väittää koko elämäni aikana. Mutta etkö usko että minussa voi olla
jokin pieni kellarinnurkka, johon sinun silmäsi ei ole päässyt
kurkistamaan? Etkö usko että minä voisin tehdä jotain -- yllättävää?

MARIA (pudistaa surullisesti päätään). En. En.

EVERSTI (siristellen silmiään). Saadaanpa nähdä. (Toisella äänellä.)
Mutta täällä on aivan liian pimeä, emme voi nähdä toisiamme niin
selvään kuin ehkä pitäisi. Enemmän valoa. (Maria aikoo nousta.) Ei
ei, istu sinä hiljaa, minä kyllä hoidan tämän asian. (Sytyttää kaksi
kynttilää lisää ja asettaa ne sohvapöydälle.) Nyt sinä olet ollut kolme
kuukautta palveluksessani, ja minä olen tuskin vaihtanut kymmentä
kunnon sanaa kanssasi. Kuinka se on käsitettävä?

MARIA. Pitääkö minun tietää se?

EVERSTI. Ei, eihän se luonnollisesti ole sinun asiasi. Sen tietäminen
eikä sen muuttaminen. Mutta kuinka sinä voit väittää tuntevasi minut
niin hyvin?

MARIA. Ihminen näkee ja kuulee.

EVERSTI. Juoruja. On ne mahtaneet olla juhlahetkiä kylän ämmille, kun
ovat saaneet oikein soittaa suutaan. Sinun pääsi on kai ahdettu täyteen
kamalia juttuja?

MARIA (on vaiti).

EVERSTI. Olet tietysti kuullut minun juopotteluseuroistani kaupungissa,
ja tappelustani Nykullan vuokraajan kanssa, ja mustalaistytöstä, joka
asui täällä minun luonani kuusi kuukautta?

MARIA (nyökkää).

EVERSTI. Ja markkinahullutuksesta, kun minä menin sirkustelttaan ja
tein samat temput kuin ne miehet siellä, mutta paljon paremmin? Ja
mylläristä, jonka minä heitin koskeen? Ja sysimiehen hevosesta? Ja
siitä kuuluisasta pääsiäisyöstä, jolloin Kyöpeliämmä ja minä keitimme
taikavoidetta?

MARIA. Niin, minä olen kuullut kaiken.

EVERSTI. No, miltäs tuntuu palvella semmoista hirviötä?

MARIA (on vaiti).

EVERSTI. Tuntuuko kolkolta? Peloittaako sinua?

MARIA. Ei.

EVERSTI. Kenties viihdyt hyvinkin tässä talossa? Saathan täällä hallita
ja vallita mielin määrin.

MARIA. Minä olen hyvin kiitollinen, kun olen päässyt tänne
palvelukseen. Mihin minä olisinkaan mennyt, kun en voinut enää olla
Rönnvikissä. Minä en koskaan unohda, että eversti ajatteli minua.

EVERSTI. Joutavia. Vanha Kristiina otti ja kuoli sopimattomaan
aikaan, minä aivan yksinkertaisesti tarvitsin sinua. Ei siinä mitään
kiittämistä ole.

MARIA. Onko eversti ollut tyytyväinen minuun? Vai eikö minusta ole
mihinkään?

EVERSTI. Jaa, totta puhuen minä en ole paljonkaan tullut ajatelleeksi
sinua näinä kuukausina. Kai sinä olet oikein hyvä, koska minä en ole
kiinnittänyt sinuun huomiota. Tuottaako väki sinulle vaikeuksia?

MARIA (epäröi).

EVERSTI. Tottelevatko he sinua?

MARIA. Kyllä. Joskus tosin vitkastelevat, mutta lopuksi sentään käy
minun käskyni mukaan.

EVERSTI. Käyttäytyvätkö he siivosti ja säädyllisesti sinua kohtaan?

MARIA (ilman vakaumusta). Ei ole valittamista.

EVERSTI. Pitävätkö he sinusta?

MARIA. Eivät, luullakseni. Ei ainakaan Sigrid eikä Elin.

EVERSTI. Mitä heillä on sinua vastaan?

MARIA. Samaa tiemmä kuin kaikilla muillakin pitäjäläisillä.

EVERSTI. Ja mitä se on?

MARIA. Että minä olen isätön ja kuitenkin tahdon olla muka -- tahdon
pitää itseni -- "Suottaryökkynäksi" ja "Piikakamari-armoksi" he minua
nimittelevät.

EVERSTI. Siitä sinun on tehtävä loppu.

MARIA. Selkäni takana he vain niin sanovat. Mutta minä olen kumminkin
saanut tietää sen.

EVERSTI. Hm. Tunsitko minun äitiäni?

MARIA. Lapsena ollessani näin hänet usein naapurien luona.

EVERSTI. Mutta et Rönnvikissä, etpä tietenkään. Sinne häntä ei
kutsuttu, ei ainakaan isän kuoltua. Isä kelpasi, hän, vaikka oli
patajuoppo ja heittiö, joka olisi päättänyt päivänsä mieronkiertäjänä,
ellei äiti olisi iskenyt silmiänsä häneen. Pidoissa isä joi
paloviinaa juomalasista, mutta kättä, joka piteli lasia, koristi
hieno sinettisormus, ja se hyvitti kaiken. Äiti oli selän takana
"Maatiaislöntys" ja "Lautamiehen pikku lämpimäislimppu." Hän sai kyllä
tavallaan kokea samaa kuin sinä omalla tavallasi.

MARIA. Hän kesti sen varmasti paremmin kuin minä. Hän _olikin_ parempi.
Kaikessa.

EVERSTI (katsoo poispäin, puhuu kuin ajattelisi ääneen). Minä olin
silloin Kaukaasiassa, kun hän kuoli. Sain kirjeen vasta kahta kuukautta
myöhemmin. Kun minä sitä luin siellä savimajassani, olivat seppeleet jo
aikoja sitten kuihtuneet hänen haudallaan.

MARIA (mietteissään). Miksi eversti pani kolme kynttilää pöydälle? Se
tietää kuolemaa.

EVERSTI (hätkähtäen). Kuolemaa?

MARIA. Niin vanhat ihmiset sanovat.

EVERSTI (nauraa väkinäisesti). Sinä se olet oikea sanakirja kaikessa
mikä koskee taikauskoa, olen huomannut sen jo ennenkin.

MARIA, Minulla on oma uskoni.

EVERSTI. Kuka sinulle on opettanut kaikki nuo merkit ja enteet?

MARIA. Aidinäitini. Hän eli minun viidenteentoista ikävuoteeni asti, ja
minä kävin usein hänen luonaan. Hän asui metsämökissä kaukana pitäjän
pohjoisrajalla, ei osannut lukea eikä kirjoittaa, ei ollut koskaan
nähnyt kaupunkia, mutta yhdellä tapaa hän tiesi maasta ja taivaasta
enemmän kuin kaikki herraskartanonherrat ja kaupungin maisterit
yhteensä.

EVERSTI (tähyillen tutkivasti). Vai niin. Niinkö sanot. Kertoiko hän
sinulle koskaan Hirsipuumiehestä?

MARIA. Hirsipuumiehestä? Ei, ei koskaan.

EVERSTI. Eikö? Vai ei. Hän tunsi kaikki vanhat taiat ja salatemput,
mutta ei koskaan maininnut mitään Hirsipuumiehestä. Sepä merkillistä.

MARIA. Mikä olento se on? Hyvä vai paha?

EVERSTI. Sekä hyvä että paha, kuinka vain tahtoo. Niinkuin yleensä
kaikki muukin tässä maailmassa.

MARIA. Minkä näköinen se on?

EVERSTI. Oo, ei se ole mikään elävä olento, se on vain pikkuinen,
puusta veistetty ukkeli, piru voisimme sanoa, joka tuottaa onnea
omistajalleen.

MARIA. Piru joka tuottaa onnea?

EVERSTI. No niin, piru ei ehkä ole oikea sana. Lyhyesti, kuva joka on
leikattu vanhasta hirsipuuaineesta. Se seuraa herraansa kaikkialle ja
tuottaa hänelle menestystä jollakin määrätyllä alalla, ei kaikessa.
Sitä ei voi lahjoittaa eikä heittää pois -- väitetään -- sitä ei voi
koskaan hävittää, se voidaan ainoastaan myydä. Ja merkillisintä on,
että se on joka kerta myytävä huokeampaan hintaan kuin edellisellä
kerralla.

MARIA. Sepä ihmeellistä...

EVERSTI. Niin ainakin kerrotaan tässä sadussa. Seuraus on, että jos
Hirsipuumies on kulkenut monien käsien kautta, niin sen voi saada
hyvin halvalla. (Naurahtaa.) Melkein ilmaiseksi, hahahaa. (Maria
katselee oudoksuen everstiä, jonka nauru käy yhä äänekkäämmäksi ja
selittämättömämmäksi.) Miks'et naura, Mari? Eikö ole hauskaa, että
maailmassa on jotain joka halpenee, hahahaa, kun kaikki muu kallistuu,
niin ettei kohta tiedä miten saisi irti hyppysellisen nuuskaa.

MARIA (totisesti). Mutta miksi kukaan tahtoisi heittää pois tai myydä
sellaista, mikä tuottaa onnea? Tai suorastaan hävittää sitä?

EVERSTI (luoden salavihkaisen silmäyksen, kevyellä äänellä). Katsos,
kerrotaan että Hirsipuumiehestä pitää päästä eroon ennen kuolemaansa.
Muuten ei saa rauhaa haudassaan. Jää vaille iankaikkista autuuttaan.
Niin kuuluu olevan.

(Äänettömyys.)

MARIA. Onko eversti nähnyt Hirsipuumiestä?

EVERSTI. Minäkö? Mitä sinä ajattelet? Kuinka minä olisin nähnyt!

MARIA. Minä vain ajattelin että eversti, joka on matkustanut niin
monissa maissa ja kokenut sellaisia tavattomia asioita --

EVERSTI (jyrkästi). Johan minä olen sanonut sinulle etten ole koskaan
nähnyt mitään Hirsipuumiestä. Jutun olen kuullut sotilailta nuotiolla.
Sodassa pitää valvoa paljon, ja silloin tarinoidaan kaikenlaista
hölynpölyä. (Nousee.) Onko kukaan hakenut minua poissaollessani?

MARIA. Kyllä, kauppias Åkerblad kävi täällä.

EVERSTI. Mitä se kanalja tahtoi?

MARIA. Sitä minä en tiedä.

EVERSTI. Valehtelet.

MARIA. Hän kieltäytyi sanomasta asiaansa.

EVERSTI. Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin että hän tuli karhuamaan.
Ja sinä tiedät ettei minulla ole rahaa millä maksaa hänelle. Se roisto,
kymmenen vuotta hän on minua puijannut ja nylkenyt, ja nyt hän aikoo
saattaa minut pulaan. Mutta periköön saataviaan oikeuden kautta,
laittakoon niin että Grindas joutuu vasaran alle, panettakoon minut
velkavankeuteen, tehköön mitä ikinä haluaa -- minä en vapaaehtoisesti
anna hänelle kopeekkaakaan.

MARIA. Emme voi tulla toimeen ilman hänen tavaroitaan.

EVERSTI. Minä hankin luottoa joltakulta toiselta sillinhirttäjältä. On
niitä kaupungissa riittämään asti.

MARIA (rohkeasti). Ei ole niinkään varmaa että eversti saa luottoa.

EVERSTI (raivoten). Jos minä tahdon, niin saan koko sen
kauppasaksa-roskaväen nuolemaan saappaankärkiäni, mutta minä vannoin
kerran valan -- (Hillitsee itsensä.) Me saamme tulla toimeen ilman
kauppiaantavaroita.

MARIA. Huomispäivänä tarvitaan uusia posliineja. Ei ole edes yhtä
ehyttä kahvikuppia, eversti on ampunut ne kaikki pirstoiksi.

EVERSTI. Tästedes minä juon aina tinatuopista ja syön puulautasilta.
Niin on tässä talossa tehty satoja vuosia ennen meidän aikaamme, saa se
kelvata meillekin. Kahvi on turha ja vahingollinen juoma, huomisesta
lähtien minä en huoli aamulla muuta kuin maitoa.

MARIA (varovaisesti). Pian lakkaa viimeinen lehmä lypsämästä. Meillä
kun ei ole heiniä.

EVERSTI. Se on Erikssonin asia eikä sinun. Eikä siitä muuten ole
pelkoa, onhan meillä hyvät olkikatot ulkohuoneissamme. Niillä tulemme
kesään asti toimeen. Ja jos oljet loppuvat, vastoin luuloani, niin
teurastamme elukat ja syömme herkullisesti naudanpaistia joka ateriaksi.

MARIA (huokaa tuskin huomattavasti).

EVERSTI. Sinä koetat kasata mahdollisimman paljon vaikeuksia minun
eteeni. Sinä nautit kun saat näyttää, kuinka huonolla kannalla
Grindaksen asiat ovat, sinä suorastaan hekumoit ikävyyksissä.
Ihmettelen vain sitä, ettet ole jo kysynyt sudenpyynnistäni mitään,
sinä kun niin tarkkaan vainuat minun vastoinkäymiseni.

MARIA. Koska saan, niin kysyn -- minkätähden pyynnin kävi hullusti?

EVERSTI (kiivaasti). Minkätähden! Niin, piru ja hänen enkelinsä,
minkätähden! Sano se. Miksi kaikki menee minulta pirstoiksi tähän
aikaan? Sää oli kuin tilattu sudenhoukuttelua varten. Täysikuu, ei
pilvenhattaraa taivaalla, hiljainen tuuli. Minä lähden liikkeelle
oikeaan aikaan. Jo Myllymäellä kuulen susien ulvontaa. Puolta tuntia
myöhemmin olemme jäällä. Minä poljen ja nipistän porsasta, kunnes se
kiljuu täyttä kurkkua. Ajelemme edestakaisin vanhoilla paikoilla. Ei
yksikään häntyri suvaitse näyttäytyä: hiljaa ne myöskin pysyivät. Minä
poljen enemmän, ja nassu panee parastaan: se oli surkea ääni, jonka
olisi pitänyt kuulua peninkulman päähän joka taholle. Mutta ei. Sudet
olivat kuin poispuhalletut -- näytti meistä, kunnes yhtäkkiä näimme
niitä viisi tai kuusi kappaletta aivan kintereillämme. Olimme lähellä
rantaa, ja puiden alla oli hämärää, mutta joka tapauksessa minä sain
yhden niistä kirotuista pedoista varmasti tähtäimeeni. Silloin --
(Jyskyttää kiivaasti tuoliaan.) Juuri kun minun piti laukaista, tuli
pimeä. Niinkuin kynttilä olisi puhallettu sammuksiin. Pilvi oli noussut
ja peitti kuun.

MARIA (kuin lapselle, mutta ilman ylimielisyyttä). Oi, kuinka ikävää.
Ehkä huomenna on parempi onni.

EVERSTI (nauraa katkerasti). Susista minä viis, piru soikoon. Yksi
sinne tai tänne, ei se minua liikuta, olen minä tarpeeksi niitä ampunut
eläissäni. _Mutta mistä se pilvi tuli_, Mari, sen minä tahtoisin
tietää. Hetkistä aikaisemmin taivas oli kirkas, sen minä näin.

MARIA. Eversti on voinut erehtyä.

EVERSTI. Minä en erehtynyt. Enkä minä puhu vain tästä kerrasta --
kaikessa mitä minä nykyään teen, tai oikeammin sanoen aion tehdä, tulee
tuommoinen musta pilvenkokka väliin. Kuka ne lähettää, Mari? Minä en
aio tyytyä siihen, minä olen sotilas ja tahdon puolustaa itseäni.
Minä tahdon tapella, tapella ketä vastaan hyvänsä, joka hyökkää aina
kimppuuni väijyksistä, olipa se sitten perkele tai --

MARIA (kohottaa kätensä). Ei pitemmälle, eversti.

EVERSTI (tuijottaa häneen, tarttuu rintaansa, on vaiti).

MARIA. No, kuinka sitten kävi metsästyksen?

EVERSTI. Kuinka kävi? Mainiosti, se on tietty. Pimeys pysyi. Minä
odotin uhallakin tunnin, sillä ajattelin, että jos nyt keskeytän
pyynnin, niin taivas selkenee oitis kun olen ehtinyt sisälle
huoneeseen. Ja jos susi olisi tullut ja asettunut suoraan pyssynsuun
eteen, olisin kai saanut sen joka tapauksessa. Mutta kun ei tullut
sutta, niin minä pamautin karjua päähän. Se on tuossa säkissä.

MARIA. Se oli pahasti tehty ja aivan suotta. Täällä ei totisesti ole
liiaksi kotieläimiä talossa.

EVERSTI (naurahtaen). En kai minä voinut tulla tyhjin käsin kotiin.

MARIA (arasti). Ja miksi eversti tahtoi tulla kotiin? Miksei eversti
ajanut Staffansnäsiin niinkuin puhe oli?

EVERSTI. Mitä minulla on Staffansnäsissä tekemistä? Minä en mene sinne
enää ikinä.

MARIA. Tuomarihan on nykyään everstin lähin ystävä, sen jälkeen kuin
eversti riitaantui Sjöön kartanon paronien kanssa.

EVERSTI. Ystävä... Sanoitpas sanan. (Äänettömyys. Oikeanpuolisten
ikkunain takana valkenee, kuuvalo virtaa huoneeseen.)

EVERSTI. Tee minulle palvelus, Mari. Mene ja katso ulos ikkunasta.
(Maria tekee niin.) Mitä näet?

MARIA. Taivas on kirkkaassa tähdessä.

EVERSTI. Ja täysikuu paistaa, eikö totta? Sopiva sudenpyynti-ilma. Ei
pilvenhattaraa. (Pui nyrkkiään. Menee ja asettuu aivan Marian taakse.
He katsovat kauan ulos yöhön.)

MARIA. Tähti lensi.

EVERSTI (ivallisesti). Ehditkö toivoa mitään?

MARIA (empimättä). Ehdin.

EVERSTI. Tottahan toki. Sinun iässäsi ihmisellä on aina yltäkyllin
kaikenlaisia toivomuksia.

MARIA. Muuttuuko se asia myöhemmin?

EVERSTI (katsahtaen häneen). Aikanaan saat sen kyllä tietää.
(Äänettömyys.) Mistä se johtuu että sinä, joka olet nuori ja kaunis, et
kaipaa pois tästä valkoisesta haudasta?

MARIA. En tiedä. Ja onnihan se on etten minä sitä tee.

EVERSTI. Eikö sinulla ole ketään jota ajattelet ja kaipaat? Ei ketään
johon olet rakastunut?

MARIA (luo häneen pikaisen silmäyksen). Ei.

EVERSTI. Etkö sinä ylipäänsä ole koskaan ollut rakastunut?

MARIA. En koskaan.

EVERSTI. Sitten olet jäänyt paljoa vaille. Mistä se johtuu? Taipumuksen
puutteestako?

MARIA (ylenkatseella, jota hän tuskin huolii salata). Taipumus
rakkauteen? Sitä minä en ymmärrä.

EVERSTI. Etkö edes kaipaa seuraa? Talvi-iltoina täällä -- sinähän olet
kauhean yksin. Minun kanssani et uskalla puhua, piikain kanssa et
tahdo. Etkö sinä tuskaannu yksinäisyydestä?

MARIA. En ole täällä koskaan yksin. Katsokaahan, tuolla alhaalla on
riihiä ja latoja kuin karjaa laitumella. Tuolla häämöttää Nissaksen
lystikäs katto, joka tekee minut aina iloiseksi, ja tuolla loistaa
vielä valoa Ala-Grindaksen päätyikkunasta.

EVERSTI. Moukat näkyvät alkavan matkia parempain ihmisten yövalvontaa.

MARIA. Ehkä siellä on joku syntymässä. Tai joku joka on kuolemaisillaan.

EVERSTI (kiivaasti). Kuolemaisillaan? Juovat ne siellä tai harjoittavat
haureutta, sitä ne tekevät. Minä kyllä ne tunnen, minä. Mutta nyt minä
olen saanut tarpeekseni kauniista kuutamosta, riittäköön jo. (Menee
nopeasti porstuaan. Nähdään kuinka ikkunaluukut suljetaan ulkoapäin
ja kuullaan kuinka ne ruuvataan kiinni. Maria seisoo ajatuksiinsa
vaipuneena; alkaa sitten konemaisesti ja kömpelösti tehdä vuodetta.)

EVERSTI (tulee sisään, hoputtaa lumen jaloistaan porstuassa; istuutuu
nojatuoliin ja katselee itsepintaisesti Mariaa). Oikein. Mari. Tee sinä
pehmoinen vuode. Oman morsiusvuoteesi teet siitä. (Maria suoristautuu
äkkiä, jää seisomaan liikkumattomana selin everstiin. Tämä menee
ovelle, lukitsee sen huolellisesti ja pistää avaimen taskuunsa.)

EVERSTI. No, sinä joka tunnet minut niin hyvin, tätä et kai ollut
sentään osannut ajatella. (Maria vaiti.) Myönnätkö että minä tuotin
yllätyksen?

MARIA. En.

EVERSTI. Hitto. Oletko odottanut sitä?

MARIA. Olen. Viime päivinä olen kyllä odottanut.

EVERSTI. Kenties suorastaan toivonut. Ja minä nauta ja pölkkypää kun en
ole hoksannut sitä ennenkuin tänä iltana.

MARIA (vaientaa hänet katseellaan). Koko viime ajat olen sitä
odottanut. Olen nähnyt teidän häijyytenne kasvavan päivästä päivään,
nähnyt kuinka levottomuus ajoi teitä pahemmasta pahimpaan. Teidän
sydämenne on niin täynnä myrkkyä että sen täytyi vuotaa ylitse.

EVERSTI. Tiedätkö että koko paikkakunta pitää sinua minun
jalkavaimonani?

MARIA (luo silmänsä maahan). Kuulin sen äskettäin.

EVERSTI. Ja kuitenkin olet tyynesti jäänyt minun talooni.

MARIA. Lähtöni tai jäämiseni ei riipu vieraista ihmisistä.

EVERSTI. Vaan minun käytöksestäni. Mainiota. On kuin lukisi
hartauskirjaa. (Vaiti hetkisen.) Luuletko sinä niinkuin kylän
talonpojat, että minä olen hullu?

MARIA. En. Tiedänhän ettei niin ole laita.

EVERSTI. Mitä sinä sitten arvelet minusta?

MARIA (on vaiti).

EVERSTI. Peloittaako sinua, kun minä satun sille päälle että tuon
oriini isoon saliin ja ratsastan ympäri pitkin seiniä? Ja kun minä
ammun posliinitavaroita karbiinillani?

MARIA. Kyllä, kovin.

EVERSTI (hyvillään). Sen saatoin arvatakin.

MARIA. En minä pelkää omasta puolestani, vaan everstin takia.

EVERSTI. Hoo. Tuo on kai olevinaan sääliä. Mutta etkö tosiaan ole
koskaan pelännyt omasta puolestasi, että jotakin voisi tapahtua sinulle
itsellesi?

MARIA. En koskaan.

EVERSTI (katselee häntä terävästi). Sitten saat oppia sen tänä yönä.

MARIA. Minä en ole vastuussa siitä, mitä tapahtuu kuolleelle
ruumiilleni.

EVERSTI (nauraen). Hohoo. Draamallinen pelastus itsemurhan avulla.
Kuinka sen pitäisi tapahtua? Pyssy on lataamaton, sen sanon etukäteen.
Kuula on syvällä karjun kallossa.

MARIA (katsoo häntä lujasti silmiin). Jos eversti tekee minulle
väkivaltaa, niin minä pidätän hengitystäni kunnes kuolen.

EVERSTI. Yksinkertainen keino ja sinänsä vallan mainio. Mutta niin
lujaa tahtoa ei ole kellään ihmisellä ollut maailman luomisesta saakka.

MARIA (hiljaisen hurmion vallassa). Niinpä minusta tulee ensimmäinen.

EVERSTI (katselee häntä epävarmasti, naurahtelee hämillään). Se ei
ollut hullummin sanottu, tuo viimeinen. Jumaliste, kolme kuukautta minä
olen asunut saman katon alla Jeanne d'Arc'in tai Charlotte Cordayn
kanssa älyämättä tuon taivaallista. Muuten, minä laskin leikkiä äsken.
Ei minun tarvitse käyttää semmoisia keinoja. Tästä saat avaimen.
(Heittää sen hänelle; se jää lattialle Marian jalkain juureen.) Jos
haluat, niin minä menen ulos ja avaan ikkunaluukutkin. On aivan turhaa
että sinä tunnet itsesi vangituksi. Minä olen yhtä kaikki varma
asiastani. (Istuutuu nojatuoliin.)

MARIA (lopettaa vuoteenteon).

EVERSTI. Annatko avaimen maata lattialla?

MARIA. Mitä minä sillä. Se avain ei avaa kuitenkaan oikeata ovea.

(Äänettömyys. Eversti nousee ja astelee levottomana huoneessa
edestakaisin. Höllentää kaulahuivin solmua.)

MARIA (ottaa tyhjän karahvin yöpöydältä). Onko tämä täytettävä yöksi?

EVERSTI (pysähtyy, mielenkiinto uudelleen heränneenä). Aiotko täyttää
sen keittiössä?

MARIA. Missäs muualla?

EVERSTI (hetken epäröityään). Tietysti se on täytettävä. (Ottaa
lattialta avaimen, aukaisee oven raolleen. Maria lähestyy.) Adolfista
sinä et saa turvaa, oletko ajatellut sitä? Hän tottelee minua sokeasti.

MARIA. Sen tiedän.

EVERSTI (vaanien). Vai tiedät. Hyvä on. Mutta jos aiot mennä kylään,
niin älä unohda pukea jotain lämmintä yllesi. Pakkanen kiihtyy.

MARIA. Mitä varten minä menisin kylään, kun vettä on keittiössä?

EVERSTI. Ei, ei, mitäpä sinä sinne. (Avaa oven selko selälleen.)
Olkaa niin hyvä, teidän armonne. (Maria ulos. Eversti seuraa häntä
silmillään. Kävelee edestakaisin huoneessa, vaipuu yhä syvemmälle
ajatuksiinsa. Tyhjentää konemaisesti kuulapussin ja laskee puoliääneen
kuulat, kerran toisensa perästä. Penkoo umpimähkään kirjakaappeja,
vetää auki shifonjeerin laatikoita. Hiipii äkkiä ovelle ja kuulostaa
innokkaasti. Takaisin shifonjeerin luo, ottaa yhden laatikoista ja
nostaa sen sohvapöydälle. Se on täynnä ritarimerkkejä, mitaleja,
solkia, ruusukkeita ja nauhoja, joita hän tarkastelee miettiväisenä,
vaihtelevin kaihon ja ylenkatseen ilmein. Pitkä äänettömyys.)

MARIA (tulee sisään täytetty karahvi kädessä: hän on mustassa puvussa
ja hyvin kalpea).

EVERSTI (säpsähtää, vetää syvään henkeä, mutta katsomatta ylös). Sinä
viivyit kauan, Mari. Eihän sinun vain pitänyt mennä kaivolle asti?

MARIA. En minä veden takia viipynyt. Minun täytyi ottaa ylleni
sopivampi puku.

EVERSTI (nostaa silmänsä, huutaa kiivaasti). Oletko tullut hulluksi vai
minkätähden pukeudut yht'äkkiä hautajaisvaatteisiin!

MARIA. Tämä on ainoa hyvä puku mitä minulla on.

EVERSTI. Arkipukusi on kyllin hyvä.

MARIA. Mielestäni se ei sopinut tänä yönä. Enhän minä valvo täällä
emännöitsijänä.

EVERSTI (katselee häntä valittelevin ilmein: sitten). Musta ja valkea
kuin Venetsian naiset. Ei ole paha. Katsoitko peiliin? Tiedätkö
että olet kauniimpi nyt kuin ennen? Jumaliste, sinussa on jotain
kuninkaallista. Sinulla on oikeus odottaa minulta kuninkaallista lahjaa
(Ottaa kahmalollisen ritarimerkkejä ja koristeita, pudottaa ne takaisin
laatikkoon niin että kilisee.) Nämä kaikki ovat sinun.

MARIA. Mitä ne ovat?

EVERSTI (hitaasti) Mitä ne ovat... Leluja... Tässä on solki... sain
sen kerran eräältä suuriruhtinattarelta... Ja nämä... Tähtiä taivaalta
niin sanoakseni. (Naurahtaa.) Varisseita hedelmiä Meidän Herramme
puutarhasta... Katsos tätä pellinpalasta, se on vaarallinen kappale.
Kun kolmikymmenvuotias sen saa, niin hän tulee hulluksi ja kuvittelee
olevansa Jumalan vertainen... Ota kaikki, Mari, kulta ja jalokivet ovat
vielä arvossaan. (Tyhjentää laatikon, muutamia silkkinauhalla sidottuja
kirjepinkkoja putoaa ulos.) Kirjeitä... (Selailee niitä. Nousee ja
heittää ne tuleen. Maria astuu hiljaa ja istuutuu sohvalle, ottaa
korut yksitellen käteensä ja tarkastelee niitä surullisesti hymyillen,
pudottaa ne takaisin. Äänettömyys.)

EVERSTI (kertoen, ei kerskaavasti). Tiedätkö että minä olen palvellut
eräässä tämän maailman loistavimmassa kaartissa, että olin hovin
suuressa suosiossa ja mahtava mies Venäjällä?

MARIA. Olen kuullut. Teistä puhuttiin paljon lapsuudessani, jo
ennenkuin palasitte kotiin.

EVERSTI. Tiedätkö että jätin kaiken omasta vapaasta tahdostani? Ja niin
äkkiä, etten huolinut edes pyytää eroa virastani?

MARIA. Sitä en tietänyt. Täällä kulki paljon ihmeellisiä huhuja
paluunne syistä.

EVERSTI. Entä sinä? Mitä sinä arvelit?

MARIA. Että jokin kai ajoi teidät kotiin, jokin voimakkaampi kuin
kaikki kaartinjoukot ja keisarinhovit maan päällä.

(Äänettömyys.)

EVERSTI (kamppailee yltyvää levottomuutta vastaan). Jos minä herätän
Adolfin ja lähetän hänet kaupunkiin reellä, luuletko että tohtori
lähtisi hänen mukanaan tänne -- meidän luoksemme?

MARIA. Tohtori...

EVERSTI (kärsimättömästi). Niin niin, tohtori, onko se niin
käsittämätöntä?

MARIA. Eversti ei ole koskaan ollut sairaana, sanotaan. Sen täytyy olla
jotain hyvin vakavaa --

EVERSTI (keskeyttäen). Mitä siitä, luuletko hänen tulevan? -- se on
pääasia.

MARIA. Kaiken sen jälkeen, mitä eversti on sanonut ja tehnyt hänelle
tämän viimeisen vuoden aikana, hän voi tuskin olla erikoisen suopea
everstille. Mieluimmin hän kai vastaisi kieltävästi, mutta hänen
täytynee noudattaa lääkäri valaansa.

EVERSTI. Valaansa! Valaansa! Senkö perhanaa minä hänen valastaan --
en minä häntä tarvitse. En ole koskaan ennenkään antautunut lääkärin
kynsiin, niin että tulen kai toimeen ilman puoskareita nytkin?
(Miettii, käy yhä levottomammaksi.) Mutta Adolf voisi ajaa tuomaria
hakemaan... niin niin, se on parasta. Pyydän sinua, Mari, juokse heti
kuskinkamariin ja herätä hänet. Hän saa ottaa oriin eikä tarvitse sitä
säästää. Päinvastoin, sano hänelle erityisesti, että ori saa maata
kuoliaana portaitteni vieressä, kunhan vain tuomari on pian täällä.

MARIA (katsoo salatun tuskaisesti hänen levottomuuttaan).
Staffansnäsiin on kahden tunnin matka ja sama takaisin. Tuomari ei voi
olla täällä ennen kuin päivänkoitteessa.

EVERSTI. Sinä olet hullu! Päivänkoitteessa! Kuinka sinä tiedät että
tulee päivä tämän yön jälkeen!

MARIA (vapisevalla äänellä). Laskuni pitää kyllä paikkansa: tuomari ei
voi ehtiä tänne aikaisemmin.

EVERSTI. Mutta ei suinkaan hän ole ainoa ihminen maan päällä. Lähetä
hakemaan Sjöön paroneja, tai rovastia -- ei, ei rovastia -- -- tai
miks'ei, yhdentekevä, olkoon pappi, tai lukkari, tai urkujenpolkija,
tai hulluinhuoneelainen, mutta minun täytyy saada tänne ihminen.

MARIA (seisoo ja katselee häntä katselemistaan, kirkaisten). Sinulla on
Hirsipuumies ja sinä tiedät kuoleman tulevan...

EVERSTI (horjahtaa ja on kaatumaisillaan, saa kiinni tuolinselustasta,
pyyhkäisee kädellä kasvojaan, suoristautuu ankaralla ponnistuksella:
naurahtaa, alkaa puhua, käheästi ja katkonaisesti). Mitä hullutuksia...
Hirsipuumies... ja milloinka minä... olen antanut piioilleni luvan
sinutella minua...

MARIA (vääntelee levottomasti käsiään, mutisee tukahdutettujen
nyyhkytysten lomassa). Hänellä on Hirsipuumies... hänellä on
Hirsipuumies...

EVERSTI. Anna minulle lasi vettä. (Lysähtää tuolille.)

MARIA (rientää luo). Tässä, tässä. (Eversti juo, sipaisee tukkaansa,
oikoo kaulaliinaansa. Maria koskettaa kevyesti hänen otsaansa, hän
ei näytä huomaavan sitä, mutta rauhoittuu taas vähitellen. Pitkä
äänettömyys.)

MARIA (epäröiden). Menenkö herättämään Adolfin?

EVERSTI (vielä puolittain pökerryksissä). Mitä sinä sanoit?

MARIA. Pitääkö Adolfin valjastaa hevonen?

EVERSTI. Ei, se on turhaa.

(Äänettömyys.)

MARIA. Jos everstillä on tarvis vain ihmistä jolle uskoutua -- enkö
minä voi olla kuulijana?

EVERSTI (katselee häntä katkerasti hymyillen). Eversti Toll kävi
heikoksi ja etsi apua tyttöletukalta.

MARIA (ottaa jakkaran ja istuutuu hänen jalkainsa juureen). Älkää
katsoko minua, uskokaa että tässä on joku toinen, joku joka -- jolla on
suurempi oikeus istua tässä.

EVERSTI. Ei ole ketään sellaista. Minä en ole kenellekään
tilivelvollinen, eikä kellään ole oikeutta vaatia minua edesvastuuseen.
Itse olen ollut lakini ja tuomarini siitä asti kuin isäni kuoli ja
minä jouduin maailmalle. Se kävi äkkiä ja välinpitämättömästi kuin
veden kaato tynnyristä, eikä ollut hansikkaita niissä käsissä, jotka
minuun tarttuivat ja pistivät minut Venäjän sotaväkeen. Kun reki ajoi
tuonne portaiden eteen ja minun täytyi astua siihen, niin olin kuin
nurinkäännetty kinnas. Mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin mieleni
muuttui ja minä olisin melkein suudellut sitä kovaa kättä. (Lämpenee,
innostuu muistoistaan.) Kun sain ensimmäisen kornetin-univormuni,
silloin Napoleon ryntäsi Venäjälle suurine armeijoineen. Olimme
Pietarissa, varroimme ja kuulostimme. Sydän pysähtyi rinnassa, me
tiesimme että maailman suurin sotavoima hyökkäsi meitä kohti. --
Luulimme näkevämme Euroopan lattian notkuvan sen saappaiden alla.
Kaikki alkoi keinua, kaikki oli irrallaan. Se oli aikaa, Mari, verevien
ihmisten aikaa. Ei mikään ollut mahdotonta, ei mikään liian korkeaa
tavoiteltavaksi, ei mikään toive liian rohkea. Kunniaa ja arvonimiä,
naisia ja rahaa, maata, valtaa, kuningaskruunuja, kaikkea oli jossakin
siellä ulkona rajumyrskyssä, tuli vain käydä käsiksi oikealla tavalla
ja pitää kovasti kiinni. Ja sitten se alkoi.

MARIA. Se oli sinä vuonna, jolloin minä synnyin.

EVERSTI. Minä heittäydyin sotaan niinkuin saukko pulahtaa mereen. Mutta
kaikki kävi aivan toisin kuin olin ajatellut. Minä yritin kunnostautua,
nousta muiden yläpuolelle, löytää suuren tilaisuuden -- mutta oli kuin
huono onni itse olisi istunut edessäni satulassa. Saavuin liian myöhään
perille tai läksin liian aikaisin, minä olin urhoollinen ja kestävä,
mutta en saanut tehdyksi mitään jota tuhannet muut eivät tehneet
yhtä hyvin. Moskova paloi, suuri armeija lähti pakoon, me voitimme
taisteluissa ja taisteluitta, voitimme perin pohjin, mutta minusta
se tuntui kirvelevältä tappiolta. Minä en ollut voittanut mitään tai
kyllä sentään hiukan, ylenin yhden asteen ja sain ristin rintaani,
ensimmäisen noista. (Osoittaa ritarimerkkejä.) Sitten majailimme pitkän
aikaa Puolassa, ja siellä -- -- (Vaikenee.)

MARIA. Mitä siellä tapahtui?

EVERSTI. Siellä minä löysin Hirsipuumiehen. Se osui tielleni.

MARIA. Kaikkea on olemassa ympärillämme. Me itse valitsemme.

EVERSTI. Sinä tuomitset. Se on helppoa, sinulle. Et tunne
kunnianjanoa, ei mikään polta niinkuin se. Ostin Hirsipuumiehen
eräältä kuolemaantuomitulta juutalaiselta, köyhältä rabbiinilta, joka
oli nuoruudessaan ostanut sen oppiakseen ymmärtämään heidän pyhien
kirjojensa hämärät kohdat, joita ei kukaan osannut enää selittää. Nyt
hän vapisi tuskasta peläten kuolevansa Hirsipuumiehen omistajana ja
rukoili minua ostamaan sen. Enkä minä epäröinyt kauaa.

MARIA (huudahtaen). Niin, niin. Muu ei ole mahdollista...

EVERSTI (voimakkaasti). En epäröinyt kauaa. Vain hinta tuotti
vaikeuksia, sillä kaikki maailman rahalajit olivat jo aikoja sitten
käyneet liian suuriksi. Rabbiini oli suorittanut siitä kulauksen
likaista Weichselin vettä, ja minä keksin antaa hänelle hiekkajyväsen,
jonka poimin maantieltä ja jonka hän kätki huolellisesti kauhtanansa
taskuun. Sitten ojensin käteni ottaakseni Hirsipuumiehen, mutta hän
pidätti minua ja sanoi, että toivomus oli ensin lausuttava.

MARIA (hiljaa). Luulen tietäväni kuinka se tuli kuulumaan. Valtaa.

EVERSTI. Oikein, mitäpä muuta. _Valtaa hallita ihmisiä_. Ja sen
sanottuani hän antoi minulle Hirsipuumiehen. (Pistää kätensä
povitaskuun ja ottaa sieltä Hirsipuumiehen, katselee sitä kauan ja
laskee sen sitten pöydälle. Maria katsoo sitä tuskaisin silmin.) Kun
ratsastin kotiin sinä iltana, niin juutalainen riippui jo eräässä
tienvarren poppelissa. Voin nähdä hänet vieläkin edessäni: rasvaiset
kiharat liehuivat ja väljä kauhtana lepatti tuulessa. (Tutisee kuin
vilutaudissa.) Kieli pisti mustana ulos suusta: oli kuin hän olisi
näyttänyt sitä minulle.

(Äänettömyys. Maria huojuttaa päätään käsiensä välissä.)

EVERSTI. Olin synkällä tuulella, kun saavuin perille herraskartanoon,
jossa asuimme. Mutta sitä ei kestänyt kauan, sillä Hirsipuumies alkoi
pian näyttää voimaansa.

Rykmentinpäällikköni vaimo oli tullut miestänsä tervehtimään. Olin
usein tavannut hänet Pietarissa, hän oli ehkä kaunein nainen mitä olen
koskaan nähnyt, ja minä rakastin häntä kuin mielipuoli. Hän tiesi
sen hyvin ja nauroi aina ilkkuen minulle -- kuinkas muuten, minähän
olin ruma ja köyhä niin moniin muihin upseereihin verrattuna. Mutta
sinä iltana, jolloin tulin kotiin Hirsipuumiehen omistajana, sinä
iltana tapahtui jotain ihmeellistä. Minä istuin ja ajattelin häntä...
himoitsin häntä... ja hän tuli minun luokseni huoneeseeni, tuli
kuin unissakävijä, ohi miehensä ja tovereitteni huoneiden, vaaroista
huolimatta. Minä lankesin polvilleni hänen eteensä ja itkin. Ja kun
pidin kädessäni hänen valkoista rintaansa, silloin ajattelin: tähän
ympyrään on koko elämän salaisuus kirjoitettu.

Mutta en minä kauaksi aikaa jäänyt sellaisiin ajatuksiin. Tuli hetkiä,
jolloin Hirsipuumies sai veren kuohumaan vielä kiihkeämmin suonissani,
ja se tapahtui silloin kun minä taistelukentällä voitin sotilaitteni
kuolemanpelon ja katseellani pakotin heidät tekemään mahdottomia. Olin
mukana kaikilla Venäjän sotaretkillä, kaikissa rajakahakoissa, minä
tappelin Saksan lakeuksilla ja Kaukasuksen vuorisolissa, ja _nyt_
minulla ei enää ollut vihollista edessäni satulassa. Sotilaiden ruumiit
ja naisten lempi, kaikki muodostui minulle porras-astimiksi, ja minä
ylenin. -- Yhdeksänkolmatta ikäisenä olin eversti, kolmenkymmenenviiden
vuoden iässä oli kenraaliksi-nimitykseni päätetty asia -- mutta
silloin --

MARIA. Mitä silloin tuli väliin? Sanokaa että se oli --

EVERSTI (keskeyttäen). Ei mitään se ollut. Ei mitään nimeltä
mainittavaa. On olemassa tauti, joka saa lihan häviämään ihmisen
jäsenistä, ne kuihtuvat ja surkastuvat, kunnes lopuksi on vain kova
luu jäljellä kuivan nahan alla. Kuihtumus nousee nousemistaan, kunnes
se jonakin päivänä ulottuu liian lähelle sydäntä -- silloin on
loppu käsissä. Sellainen tauti voi olla ihmisessä muullakin tavoin,
näkymättömänä. Se on yhtä kamala ja yhtä vaarallinen.

MARIA. Taudit voidaan parantaa. On vain ajoissa etsittävä apua.

EVERSTI. Sitä parannusta minä olen etsinyt monesta maasta. En säästänyt
itseäni enkä rikkauksiani. Turhaa kaikki. Sitten eräänä päivänä otin
itse hevoseni tallista, valjastin sen ja ajoin yksinäni pohjoiseen,
pohjoiseen, Suomea kohti, Ylä-Grindasta kohti. Päivä päivältä,
viikko viikolta, kunnes vihdoin kirkonkylän kellotapuli pisti esiin
metsänreunan yläpuolella. Hautausmaan ahteessa hevoseni kaatui, ja
viimeisen peninkulman sain käydä jalkaisin. Oli sunnuntaiaamu ja kellot
soivat, kuulin niiden äänen jo kauas tielle.

MARIA. Sinä pyhänä minäkin olin kirkossa -- Rönnvikin herrasväen
kanssa. Kirkkoväki puhui kaatuneesta hevosesta ja vieraasta herrasta,
joka jätti rekensä tielle ja käveli eteenpäin. Kovin sitä ihmeteltiin
kaikissa penkeissä.

EVERSTI. Ei kukaan tuntenut minua. He tuijottivat minua kuin mitäkin --
niinkuin tuijottavat vielä tänä päivänä.

MARIA. Siitä on kulunut kymmenen vuotta, kymmenen pitkää vuotta.

EVERSTI. Niin, ja kuitenkin se saattaisi hyvin olla tapahtunut
eilispäivänä. Minusta nähden ei mikään ole muuttunut. Jos minä
jotakin etsin -- sitä ei ollut täällä. Kaikki on niinkuin silloinkin.
(Naurahtaa.) Olemme täällä vain me kaksi, Hirsipuumies ja minä.

MARIA (arasti). Eikö eversti ole koskaan koettanut päästä eroon
Hirsipuumiehestä?

EVERSTI. Olen koettanut murskata sitä moukarilla, olen ampunut sitä
karbiinilla. Se on ollut masuunissa ja uinut alas monet kosket. Kaikki
oli turhaa, niinkuin rabbiini oli ennustanut.

MARIA. Entä eikö ole koskaan ilmestynyt ketään, joka olisi olisi
halunnut ostaa sen?

EVERSTI. Sanoppa minulle sinä, joka olet niin varhaisviisas, mikä
on ihmisten kesken halvemmassa hinnassa kuin maantieltä poimittu
hiekkajyvä?

MARIA (nousee, menee pöydän ääreen ja katselee miettiväisesti
Hirsipuumiestä). Sitä ei tosiaan ole helppo keksiä.

EVERSTI (nousee, yhä kiihtyen). Minä en saa lepoa elämässä
Hirsipuumiehen takia, ja jos kuolen sen omistajana, en saa rauhaa
toisessakaan maailmassa (Kävelee kiivaasti edestakaisin.) Mutta niin
ollen, Mari, minä otankin osani viimeiseen kolikkoon asti. Minä olen
kirottu ja tahdon ansaita sen. Lattiapalkit ovat liian valkoisia
minulle! (Sieppaa mustepullon shifonjeesilta ja viskaa sen lattiaan.)
Ja sinä, Mari, en voi säästää sinua, olet ehkä viimeinen ilo, joka
minun on maksettava iankaikkisella tuskalla. Silloin kymmenen
vuotta sitten minä vannoin, etten enää milloinkaan käytä hyväkseni
Hirsipuumiehen voimaa, mutta nyt tahdon tulla valapatoksikin. Ei mitään
pidä puuttuman syntiluettelostani. Sinä et ole niin kaunis kuin hän, se
ensimmäinen nainen, jonka Hirsipuumies antoi minun valtaani, mutta olet
kuitenkin siksi kaunis, ettet pilaa pitkää riviä. Älä yritä paeta, älä
huuda apua, se on turhaa. Minä en säästä sinua.

MARIA (astuu askelen taaksepäin, seisoo jäykkänä silmät ummessa).
Minulla ei ole muuta elämässä kuin puhtauteni ja rakkauteni. Raiskaa
ne, minä annan sinulle luvan siihen. Vastineeksi sinun on annettava
minulle Hirsipuumies.

(Pitkä äänettömyys.)

EVERSTI (on peräytynyt). Sinä -- sinä tahdot ostaa minut vapaaksi?

MARIA. Tahdon.

EVERSTI (järkytettynä). Ja tarkoitat että tekosi on ihmisten silmissä
vähemmänarvoinen kuin maantien pienin hiekkajyvä?

MARIA. En ole nähnyt paljon maailmaa, mutta sellainen on uskoni.

EVERSTI. Ja mitä sinä pyydät itsellesi Hirsipuumieheltä?

MARIA. En mitään. En mitään minä pyydä.

EVERSTI. Mari!

MARIA. Ja nyt, kun toivomus on lausuttu, nyt se kuuluu minulle. (Ottaa
Hirsipuumiehen. Eversti rientää esiin sitä estääkseen, mutta Maria
pitelee jo taikaesinettä molemmin käsin ja painaa sitä rintaansa
vasten.)

EVERSTI. Mari!

MARIA (kummissaan). Katso. (Riemuiten.) Hirsipuumies on hajonnut
tomuksi. (Antaa tomun valua sormiensa välitse maahan.)

EVERSTI (katsoo häntä, vaipuu yht'äkkiä lattialle).

MARIA. Christoffer! (Rientää luo, koettaa nostaa häntä ylös.)

EVERSTI (tulee tuntoihinsa). Ei ei, älä yritä, se on liian raskasta
sinulle. Annahan minulle päänalus, lapsi. (Maria asettaa tyynyjä hänen
päänsä alle, istuutuu lattialle hänen viereensä, ottaa hänen kätensä
molempien käsiensä väliin. Äänettömyys.)

EVERSTI (hiljaa). Kuuletko kuinka on hiljaista. Täällä on maailman
loppu, tänne kaikki tiet päättyvät. Sentähden minä tulin tänne. On
hyvä kuolla äitinsä talossa. (Maria pyyhkii hänen kosteata otsaansa.
Äänettömyys.) Kuinka sinä voitkaan antaa minulle anteeksi, Mari?

MARIA (kumartuu hänen puoleensa, kuiskaa). Minä rakastan sinua,
Christoffer. Minun täytyy saada sanoa se nyt, ennenkuin sinä kuolet.

EVERSTI. Kätesi, Mari. Pane kätesi otsalleni, kun vaikein tulee.
(Hiljaisuus.) Minä kuulen vinninportaiden narisevan äidin askelista,
kuulen kuinka avain kiertyy lukossa. Hän tulee herättämään minua,
nythän on jo valoisa päivä ja vellikello soi... Ei, ei, se ei ole...
vellikello... se on... jotain muuta...

MARIA (hiljaa itkien). Christoffer! (Hän nousee hitaasti, ottaa
pöydältä kaksi kynttilää ja asettaa ne molemmille puolille everstin
päätä. Kumartuu ja suutelee hänen otsaansa.) Jää hyvästi, Christoffer.

Väliverho.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Hirsipuumies - Sydäntalven tarina" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.