Title: Robinson-koulu - Seikkailuromaani Tyyneltämereltä
Author: Verne, Jules
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Robinson-koulu - Seikkailuromaani Tyyneltämereltä" ***


ROBINSON-KOULU

Seikkailuromaani Tyyneltämereltä

Kirj.

JULES VERNE

Suom. Valfrid Hedman



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1921.



SISÄLLYS:

     I. Halukkailla on tilaisuus ostaa saari Tyynestä valtamerestä.
    II. William W. Kolderup San Franciscosta kamppailee stocktonilaisen
        J.R. Taskinarin kanssa.
   III. Phina Hollaneyn ja Godfrey Morganin keskustelu pianon
        säestyksellä.
    IV. Artelett, jota nimitetään Tartelettiksi, esitellään
        asianmukaisesti lukijalle.
     V. Lähtövalmistuksia ja lopullinen matkallelähtö.
    VI. Lukija tutustutetaan uuteen henkilöön.
   VII. Havaitaan, että William W. Kolderup menetteli ehkä
        viisaasti vakuuttaessaan laivansa.
  VIII. Godfrey johtuu pahoittelemaan matkustusvimmaa.
    IX. Robinson-elämä ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista.
     X. Godfrey menettelee niinkuin jokainen muu haaksirikkoinen
        olisi samanlaisissa oloissa menetellyt.
    XI. Asuntokysymys ratkaistaan niin hyvin kuin mahdollista.
   XII. Komea ja onnekas salamanisku.
  XIII. Godfrey näkee taas hienoa savua nousevan eräältä toiselta
        kohdalta saarta.
   XIV. Godfrey löytää rannalle ajautuneen matkalaukun, joka on
        hänelle ja hänen toverilleen erinomaisen tervetullut.
    XV. Mitä välttämättömästi tapahtuu ainakin kerran jokaisen
        todellisen tai kuvitellun Robinsonin elämässä.
   XVI. Tapahtuu jotakin, mikä ei lukijaa kummastuttane.
  XVII. Opettaja tekee pyssyllään vallan ihmeitä.
 XVIII. Yksinkertaisen alkuasukkaan siveellistä ja ruumiillista
        kasvatusta.
   XIX. Tilanne mutkistuu yhä.
    XX. Tartelett hokee kaikissa äänilajeissa, että hän haluaisi
        jo päästä pois saarelta.
   XXI. Neekeri Karefinotu lausuu aivan hämmästyttävän mietteen.
  XXII. Selitys kaikkeen, mikä tähän asti on näyttänyt
        käsittämättömältä.



I.

Halukkailla on tilaisuus ostaa saari Tyynestä valtamerestä.


"Saari myytävänä käteismaksusta, kulungit lisäksi, enimmän
tarjoovalle!" toisteli huutokaupantoimittaja Dean Felporg hengähtämättä
yhä uudelleen tämän merkillisen myynnin ehtoja pohtiville ihmisille.
"Saari myytävänä! Saari myytävänä!" säesti vielä kaikuvammalla äänellä
huutaja Gingrass, joka kulki edestakaisin todella perin kiihtyneen
väkijoukon keskellä.

Väkeä siinä tosiaan oli tungeksimassa huutokauppakamarin avarassa
salissa Sacramento-kadun 10:ssä. Siellä oli paitsi useita
Kalifornian, Oregonin ja Utahin amerikkalaisia myöskin joitakuita
niistä ranskalaisista, jotka muodostivat runsaan kuudenneksen
asujamistosta, sarapiinsa kääriytyneitä meksikolaisia, leveähihaisiin
viittoihinsa puettuja kiinalaisia teräväkärkisissä kengissään ja
kartiomaiset hatut päässä, Etelämeren kanakeja, vieläpä muutamia
Kolminaisuus-virran varsilla kuljeskelevia Mustajalka-, Isomaha- tai
Litteäpää-intiaanejakin.

Rientäkäämme lisäämään, että näytelmää esitettiin Kalifornian valtion
pääkaupungissa, San Franciscossa, vaikkei siihen aikaan, jolloin uusien
kultakaivosten tavoittelu houkutteli kullanetsijöitä molemmilta
maapallon puoliskoilta -- vuodesta 1849 vuoteen 1852. San Francisco ei
enää ollut mitä se oli ollut alussa, karavaanimaja, maihinnousupaikka,
kortteeri yhden yön lepäämistä varten hoppuisille ihmisjoukoille niiden
kiirehtiessä Sierra Nevadan läntisellä rinteellä sijaitseville
kulta-alueille. Ei, noin kaksikymmentä vuotta sitten oli entinen
tuntematon Yerba Buena väistynyt ainoalaatuisen, satatuhatta asukasta
käsittävän, kahden kukkulan liepeille rakennetun kaupungin tieltä,
joka ei ollut löytänyt kyllin tilaa rantakaistaleelta, vaan oli
päättäväisesti alkanut laajentua takalistonsa äärimmäisille kukkuloille
asti, -- sanalla sanoen kaupungin, joka on syössyt valta-asemastaan
Liman, Santiagon, Valparaison ja kaikki muut kilpailijansa Uuden
mantereen länsirannikolla ja josta yhdysvaltalaiset ovat tehneet
Tyynenmeren kuningattaren, "länsirannikon loistotähden"!

Tuona päivänä -- toukokuun 15:nä -- oli vielä kylmä. Tässä maassa, joka
on välittömästi napaseudun merivirtojen vaikutuksen alaisena,
muistuttavat mainitun kuukauden ensimmäiset viikot pikemmin
Keski-Euroopan maaliskuun viime viikkoja. Mutta sitä ei olisi huomannut
tämän julkisen huutokauppasalin perällä. Lakkaamatta kilisevä kello oli
kutsunut sinne suuren ihmisjoukon, ja kesäinen lämpömäärä sai jokaisen
otsalle kihoilemaan hikihelmiä, jotka pakkanen ulkona olisi pian
jähmetyttänyt.

Älkää luulko, että kaikki nämä häärivät ihmiset olivat saapuneet
huutokauppakamariin ostotuumissa. Sanoisinpa, että siellä oli vain
uteliaita. Ken olisi ollut kyllin hupsu, vaikka olisi ollut riittävän
varakaskin, ostaakseen Tyynenmeren saaren, jonka hallitus kummallisesta
oikusta oli pannut vasaran alle? Arveltiin siis, että mitään riittävää
tarjousta ei tehtäisi, että kukaan harrastaja ei innostuisi huutamaan.
Se ei kuitenkaan ollut julkisen kuuluttajan vika, hän kun koetti
yllyttää ostajia huudoillaan, eleillään ja mitä houkuttelevimmilla
kuvilla koristetulla kaunopuheisella kehuskelullaan.

Naurettiin, mutta ei kilpailtu tarjouksissa.

"Saari! Saari myytävänä!" toisteli Gingrass.

"Mutta ei ostettavana", vastasi eräs irlantilainen, jonka taskusta ei
olisi löytynyt kolikoita pikku somerikonkaan hinnaksi.

"Saari, joka määrätyllä minimihinnalla ostettaessa ei nousisi edes
viiteentoista dollariin hehtaarilta!" huusi vasaramies Dean Felporg.

"Ja joka ei tuottaisi senttiä sadalta!" vastasi roteva maanviljelijä,
joka hyvin tunsi alaansa kuuluvat yritykset. "Saari, joka on
ympärimitaltaan kokonaista satakaksikymmentä kilometriä ja
pinta-alaltaan yhdeksänkymmenen tuhannen hehtaarin laajuinen!"

"Onko se edes vankalla perustalla?" kysyi meksikolainen, vanha
kapakkavieras, jonka oma perustus tällä hetkellä näytti varsin
horjuvalta.

"Saari, jolla vielä on koskemattomia aarniometsiä", jatkoi huutaja,
"sekä niittyjä, kukkuloita, puroja..."

"Taataanko se?" kysäisi eräs ranskalainen, joka ei juuri näyttänyt
halukkaalta tarttumaan syöttiin.

"Kyllä taataan!" vastasi toimitsija Felporg, liian varma ammatissaan
välittääkseen yleisön pilapuheista.

"Kahdeksi vuodeksi?"

"Maailman loppuun asti."

"Ja vielä senkin jälkeen!"

"Saari aivan omaksi!" toisteli huutaja. "Saari, jolla ei
ole ainoatakaan tuhoeläintä, ei petoa eikä matelijaa!"

"Eikö lintujakaan?" tokaisi joku velikulta.

"Eikä hyönteisiä?" säesti toinen.

"Saari enimmän tarjoovalle!" toisti Dean Felporg aivan hämmentymättä.
"No, kansalaiset! Hiukkasen kukkarosisua! Ken haluaa saaren hyvässä
kunnossa, melkein käyttämättömän saaren, joka sijaitsee Tyynessä
valtameressä, tuossa merien meressä? Sen pohjahinta on aivan mitätön.
Miljoona satatuhatta dollaria! Eikö siitä kukaan tarjoa miljoonaa
sataatuhatta?... Puhuuko kukaan?... Tekö hyvä herra? Tekö siellä... te,
joka liikutatte päätänne kuin porsliinimandariini?... Minulla on
saari!... Niin, saari! Ken haluaa saaren?"

"Näyttäkää tavara!" lausui joku, ikäänkuin olisi ollut kysymys taulusta
tai japanilaisesta porsliinimaljakosta.

Ja kaikki salissa olijat purskahtivat nauruun, mutta alkuhintaan ei
vain lisätty puolta dollariakaan.

Mutta vaikka itse tavaraa ei voitukaan siirtää kädestä käteen, oli
saaren asemakartta hankittu yleisön nähtäväksi. Harrastelijain täytyi
tietää mitä ajatella tästä julkisella huutokaupalla tarjotusta
maapallon palasesta. Mitään yllätystä ei ollut pelättävissä eikä mitään
vastoinkäymistä. Asema, ilmansuunnat, seudun luonne, maanpinnan
korkeussuhteet, eri vesistöjen verkko, ilmasto, kulkuyhteydet, kaikki
oli helposti edeltäpäin todettavissa. Ei siinä sikaa säkissä
ostettaisi, ja hyvinkin saattoi uskoa vakuutusta, ettei voinut olla
petoksen pelkoa kauppatavaran laatuun nähden. Sitäpaitsi olivat
Yhdysvaltain lukemattomat sanomalehdet, yhtä hyvin Kalifornian
paikallislehdet kuin suuret päivälehdet, kahdesti viikossa, kerran
viikossa, kahdesti kuussa tai kerran kuussa ilmestyvät julkaisut,
aikakauslehdet, loistolukemistot, tilapäislehdet ja muut jo useamman
kuukauden ajan lakkaamatta kiinnittäneet yleisön huomiota tähän
saareen, jonka huutokaupallamyynnin kongressi oli äänestyksellä
hyväksynyt.

Tämä saari oli Spencerin saari, joka sijaitsee länsilounaaseen San
Franciscon lahdesta, noin neljänsadankuudenkymmenen meripenikulman
päässä Kalifornian rannikolta, 32° 15' pohjoista leveyttä ja 142° 18'
läntistä pituutta Greenwichin meridiaanista.

Muuten oli mahdotonta kuvitella eristetympää asemaa kaiken laiva- ja
kauppaliikkeen ulkopuolella, vaikka Spencerin saari olikin verraten
lyhyen matkan päässä ja sijaitsi niin sanoaksemme amerikkalaisilla
vesillä. Mutta siellä ovat säännölliset, vinoon pohjoiseen tai etelään
kulkevat merivirrat muodostaneet ikäänkuin tyvenvetisen järven, jota
toisinaan nimitetään "Fleurieun pyörteeksi".

Tämän äärettömän, ilman huomattavaa suuntaa kuohuvan virranpyörteen
saartamassa suvannossa sijaitsee Spencerin saari. Vain harvat
laivatkaan saavat sen näköpiiriinsä. Tyynenmeren suuret kulkuväylät,
jotka yhdistävät uuden mantereen vanhaan kulkien joko Kiinaan tai
Japaniin, kääntyvät kaikki eteläisempään suuntaan. Purjealukset
tapasivat tämän Fleurieun pyörteen pinnalla alituista tyventä, eikä
suorinta tietä kiitävillä höyrylaivoillakaan olisi mitään hyötyä sen
yli kulkemisesta. Eivät siis kummatkaan tule välittäneeksi mitään
Spencerin saaresta, joka kohoaa siinä kuin jokin Ison valtameren
vedenalaisten vuorten yksinäinen huippu. Ihminen, joka tahtoisi paeta
maailman melua, etsien yksinäisyyden levollista rauhaa, ei tosiaan
voisi löytää mitään parempaa kuin tämän muutamien satojen kilometrien
päähän rannikosta kadonneen saaren! Vapaaehtoiselle Robinsonille se
olisi ollut ihanteellinen kolkka! Mutta siitä oli maksettava hinta.

Ja miksi sitten Yhdysvallat tahtoivat luopua tästä saaresta? Oliko se
oikku? Ei. Suuri kansa ei voi toimia oikusta kuin joku yksityinen
henkilö. Asian oikea laita oli näin: Siinä paikassa, jossa se
sijaitsee, oli Spencerin saari jo kauan näyttänyt aivan hyödyttömältä
asemalta. Sen asuttaminen ei olisi tuottanut mitään käytännöllisiä
tuloksia. Sotilaalliselta näkökannalta siihen ei liittynyt mitään
mielenkiintoista, koska siltä ei olisi voitu hallita muuta kuin aivan
autiota Tyynenmeren seutua. Kauppaliikenteen kannalta se olisi ollut
yhtä hyödytön, koska sen tuotteet eivät olisi korvanneet edes
viljelyskustannuksiaan eivätkä rahtikuluja.

Rangaistussiirtolaksi taas se olisi ollut liian lähellä rannikkoa,
joten sellaistakaan ei käynyt sinne perustaminen. Sanalla sanoen,
käyttipä sitä mihin tarkoitukseen hyvänsä, se olisi ollut liian
hankalaa ja kallista. Niinpä se olikin ollut autiona ikimuistoisista
ajoista asti, ja "erinomaisen käytännöllisten" miesten muodostama
kongressi oli nyt päättänyt myydä Spencerin saaren huutokaupalla --
sillä ehdolla kuitenkin, että ostaja oli vapaan Amerikan kansalainen.

Mutta saarta ei tahdottu antaa ilmaiseksi. Alkuhinnaksikin oli määrätty
miljoona satatuhatta dollaria. Jollekulle rahayhtiölle, joka olisi
pannut ostamansa omaisuuden viljelykseen ja hankkinut siitä voittoa,
moinen summa olisi ollut vain pikkuseikka, jos kauppa todellakin olisi
tarjonnut joitakin etuja. Mutta, emme voi sitä liian usein toistaa, se
ei tarjonnut mitään etuja. Asiantuntijat eivät välittäneet tästä
Yhdysvaltojen irtonaisesta pirstaleesta enempää kuin jostakin
napaseudun jäätikköihin kätkeytyneestä luodosta.

Yksityishenkilöille taas oli summa sittenkin melkoinen. Olisi tarvinnut
olla rikas maksaakseen moisesta päähänpistosta, joka missään
tapauksessa ei voinut tuottaa edes yhtä sadalta! Täytyipä olla ihan
äveriäs, sillä summa oli ehdottomasti käteisellä maksettava eli
"_cash_", käyttääksemme amerikkalaista sanantapaa; ja varmaa on, että
Yhdysvalloissakin ovat harvinaiset sellaiset pomot, joilla on miljoona
satatuhatta dollaria noin vain taskurahoina -- veteen viskattaviksi
ilman mitään voiton toivoa.

Ja kuitenkin oli kongressi päättänyt olla myymättä sitä alle mainitun
hinnan. Miljoona satatuhatta dollaria! Ei senttiäkään sen alle; muutoin
Spencerin saari jäisi Yhdysvaltain omaisuudeksi.

Täytyi siis otaksua, ettei kukaan huutaja olisi kylliksi hupsu
maksaakseen siitä sellaista hintaa.

Sitäpaitsi oli nimenomaan ennakolta määrätty, että omistaja, jos
sellainen konsaan ilmestyi, ei olisi Spencerin saaren kuningas, vaan
pienoistasavallan presidentti. Hänellä ei suinkaan olisi mitään
oikeutta pitää alamaisia, vaan ainoastaan kansalaisia, jotka
nimittäisivät hänet määrätyksi ajaksi ja voisivat hänet rajattomasti
yhä uudestaan valita. Joka tapauksessa oli kielletty istuttamasta
mitään itsevaltiasten sukupuuta. Koskaan eivät Yhdysvallat olisi
sietäneet pienoisimmankaan kuningaskunnan perustamista amerikkalaisille
vesille.

Tämä rajoittava ehto oli ehkä omiaan loitontamaan jonkun
kunnianhimoisen miljoonamiehen tai valtaistuimelta syöstyn nabobin,
joka olisi tahtonut kilpailla Sandwich-saarten, Marquesas-saarten,
Pomotu-saarten tai muiden Tyynen valtameren saariryhmien villien
kuningasten kanssa. Sanalla sanoen, olipa syynä mikä tahansa, ketään
halukasta ostajaa ei ilmestynyt. Aika kului, huutaja kirkui itsensä
hengästyksiin, yllyttääkseen tekemään tarjouksia, huutokaupantoimittaja
käytti äänivarojansa, mutta ei havaittu ainoatakaan merkitsevää
päänliikettä, jollaisia nämä arvoisat välittäjät ovat perin kerkeät
huomaamaan, eikä alkuhinnasta ryhdytty edes keskustelemaan.

Täytyy kuitenkin sanoa, että jos vasara lakkaamatta kohosikin pöydän
yli, niin ei väkijoukkokaan väsynyt odotukseen. Kokkapuheet risteilivät
yhä salissa, sukkeluudet kulkivat miehestä mieheen. Jotkut tarjosivat
saaresta kaksi dollaria, kulut mukaan luettuina. Toiset vaativat
hyvitystä siitä, että ottaisivat sen haltuunsa.

Ja yhä jatkuivat huutajan äänekkäät ilmoittelut:

"Saari myytävänä! Saari myytävänä!"

Eikä ketään ostajaa.

"Takaatteko, että siellä on kullanpitoista lietettä?" kysyi Merchant
Streetin maustekauppias Stumpy.

"En", vastasi huutokaupantoimittaja, "mutta mahdotontakaan se ei ole;
ja valtio luovuttaa ostajalle kaikki oikeudet tuollaisiin
kultakenttiin".

"Kaihan siellä ainakin on tulivuori?" kysyi Oakhurst.

"Ei ole tulivuorta", vastasi Dean Felporg, "muutoin se olisikin
kalliimpi".

Ääretön naurunrähäkkä seurasi tätä vastausta. "Saari myytävänä! Saari
myytävänä!" kirkui Gingrass, jonka keuhkot olivat uupumaisillaan.

"Ei enempää kuin dollari, vain puoli dollaria, vain sentti pohjahinnan
päälle", virkkoi huutokaupanpitäjä vielä viimeisen kerran, "ja sitten
minä lyön! Ensimmäinen kerta!... Toinen kerta!..."

Täydellinen äänettömyys.

"Jos kukaan ei sano mitään, niin huutokauppa peruutetaan! Ensimmäinen
kerta! Toinen karta!"

"Miljoona kaksisataatuhatta dollaria!" Nämä sanat kajahtivat salissa
kuin revolverinlaukaukset. Hetkeksi mykistyttyään kääntyi väkijoukko
huimapäätä kohti, joka oli uskaltanut pamauttaa tuon summan... Se oli
William W. Kolderup San Franciscosta.



II

William W. Kolderup San Franciscosta kamppailee stocktonilaisen J.R.
Taskinarin kanssa.


Oli kerran äärettömän rikas mies, joka käsitteli dollarimiljoonia
niinkuin muut käsittelevät tuhansia. Se oli William W. Kolderup.

Sanottiin hänen olevan rikkaamman kuin Westminsterin herttua, jonka
vuositulot nousivat kahdeksaansataantuhanteen puntaan ja joka saattoi
tuhlata viisikymmentätuhatta frangia päivässä eli kolmekymmentäkuusi
frangia minuutissa, -- rikkaamman kuin Nevadan senaattori
Jones, jolla oli kolmenkymmenenviiden miljoonan vuositulot, --
rikkaamman kuin itse herra Mackay, jolle hänen kahden miljoonan
seitsemänsadanviidenkymmenentuhannen punnan vuotuiset korkonsa
hankkivat seitsemäntuhatta kahdeksansataa frangia tunnissa eli kaksi
frangia ja jonkun centimen sekunnissa.

En puhu pikkumiljonääreistä: Rotschildeistä, Vanderbilteistä,
Northumberlandin herttuoista ja Stewarteista, enkä mahtavan Kalifornian
Pankin johtajista ja muista vanhan ja uuden maailman hyvätuloisista
henkilöistä, joille William W. Kolderup olisi kyennyt viskelemään
almuja. Hän olisi arastelematta lahjoittanut miljoonan aivan kuin te
tai minä antaisimme viisikymmenmarkkasen.

Kalifornian ensimmäisten kultakaivosten käsittelyssä tämä arvoisa
keinottelija oli laskenut arvaamattoman varallisuutensa vankat
perustukset.

Hän oli sveitsiläisen kapteeni Sutterin [Sutter jäi itse köyhäksi,
kolmekymmentä vuotta turhaan hakien omistusoikeuksilleen lain
tunnustusta. _Suom_.] pääasiallisin yhtiökumppani, hänen, jonka
tiluksilta ensimmäinen kultasuoni vuonna 1848 löydettiin. Tuon
ajankohdan jälkeen tapaamme hänet onnen ja neronsa avustamina
ottamassa osaa kaikkiin molempain pallonpuoliskojen suuriin
liikeyrityksiin. Silloin hän heittäytyi rohkeasti kaikkiin kauppa- ja
teollisuuskeinotteluihin. Hänen ehtymättömät rahastonsa käyttivät
satoja tehtaita, hänen laivansa kuljettivat niiden tuotteita kaikkeen
maailmaan. Hänen rikkautensa karttui siis ei ainoastaan aritmeettisen,
vaan geometrisenkin sarjan vauhdilla. Hänestä sanottiin, kuten
miljardimiehistä yleensä sanotaan, että hän ei tietänyt omaisuutensa
määrää. Tositeossa hän tiesi sen melkein dollarilleen, mutta ei siitä
juuri kerskannut.

Sillä hetkellä, jolloin hänet esittelemme lukijoillemme kaikella
arvonannolla, jota niin "vankalle pohjalla" seisova mies ansaitsee, oli
William W. Kolderupilla kaksituhatta toimistoa siroiteltuina kaikkiin
maailman ääriin, kahdeksankymmentätuhatta henkeä palveluksessaan
eri konttoreissaan Amerikassa, Euroopassa ja Australiassa,
kolmesataatuhatta liiketuttavaa sekä viidensadan aluksen laivasto, joka
alituisesti kynti meriä ja hankki hänelle voittoa. Ja hän käytti
kokonaisen miljoonan vuodessa tavaraleimoihin ja kirjeiden
postimaksuihin. Hän oli tosiaan uhkean Friscon (minkä pienen
hyväilynimen amerikkalaiset tuttavallisessa puheessa antavat
Kalifornian pääkaupungille) kunniana ja ylpeytenä.

William W. Kolderupin huudon täytyi ehdottomasti olla mitä vakavin
tarjous. Kun siis "huutokaupan" katselijat olivat todenneet, kuka se
oli, joka sadallatuhannella dollarilla oli ylittänyt Spencerin saarelle
pannun pohjahinnan, syntyi vastustamatonta liikettä, leikkipuheet
taukosivat heti, sanasutkaukset vaihtuivat ihastushuudoiksi, kajahtipa
myyntisalissa yksi ja toinen hurrauskin.

Sitten tätä hälinää seurasi syvä hiljaisuus. Silmät suurenivat, korvia
heristettiin. Mitä meihin tulee, niin jos olisimme olleet siellä, olisi
hengityksemme pysähtynyt, jottemme olisi menettäneet mitään
näytelmästä, joka seuraisi, jos joku muu harrastelija olisi antautunut
kamppailuun William W. Kolderupin kanssa.

Mutta oliko se luultavaa? Oliko se edes mahdollista?

Ei! Ja riitti kerta kaikkiaan vain vilkaista William W. Kolderupiin
ollakseen siitä varma, että hän ei milloinkaan antaisi perään asiassa,
jossa hänen rahamiesmahtinsa pantaisiin koetukselle.

Hän oli kookas, vahva, isopäinen ja laajaharteinen mies, jonka jäsenet
olivat tiukkaan kiinnitetyt rautaisen, lujasti naulatun kehän
ympärille. Hänen hyväluontoinen, mutta päättäväinen katseensa ei
kernaasti suuntautunut alaspäin. Hänen harmahtava tukkansa kiersi vielä
tiheänä pensastona hänen kalloansa, yhtä runsaana kuin nuorukaisen
iällä. Hänen nenänsä suorat ääriviivat muodostivat mittausopillisesti
piirretyn suorakulmaisen kolmion. Viiksiä hänellä ei ollut.
Amerikkalaismalliin leikattu parta kasvoi karheana leuassa, sen
molemmat ylähuiput tavoittelivat leukapieliä, ja sitten se jatkui
harmahtavana poskipartana ohimoille asti. Valkoiset hampaat olivat
sopusuhtaisessa järjestyksessä hienoa ja tiukkaa suuta koristamassa.
Siinä oli todellinen kommodorin pää, joka pystynä kohoaa myrskyssä ja
uhmaa rajuilmaa. Mikään tuulispää ei olisi sitä taivuttanut, niin
vankkana se seisoi voimakkaassa kaulassa, joka oli sitä kannattamassa.
Tässä ylitarjousten kamppailussa merkitsisi sen jokainen nyökähdys
ylhäältä alaspäin satatuhatta dollaria lisää.

Turhaa oli antautua otteluun.

"Miljoona kaksisataatuhatta dollaria, miljoona kaksisataatuhatta!"
lausui huutokaupanpitäjä sillä omituisella korostuksella, jota
välittäjä käyttää, kun vihdoinkin näkee, että hänen hommansa menestyy
ja tuottaa hyötyä.

"Miljoona kaksisataatuhatta dollaria on tarjottu!" toisteli huutaja
Gingrass.

"Oh, huoleti voi korottaa!" jupisi kapakoitsija Oakhurst. "William W.
Kolderup ei peräänny!"

"Hän tietää hyvin, että kukaan ei tohdi yrittää!" vastasi Merchant
Streetin maustekauppias.

Useampaan kertaan toisteltu "Hst!" pakotti nämä kunnon liikemiehet
täydellisesti vaikenemaan. Tahdottiin kuulla. Sydämet pamppailivat.
Rohkenisiko joku ääni kohota vastaamaan William W. Kolderupin huutoon?
Tämä itse pysyi hievahtamatta, ylvään näköisenä. Hän oli siinä niin
tyynenä kuin ei asia olisi häntä lainkaan liikuttanut. Mutta hänen
vieressään seisojat saattoivat havaita, että hänen silmänsä olivat kuin
kaksi vireeseen vedettyä dollareilla panostettua pistoolia, jotka ovat
valmiina laukeamaan.

"Eikö kukaan sano mitään?" kysyi Dean Felporg.

Kukaan ei sanonut mitään.

"Ensimmäinen kerta, toinen kerta!..."

"Ensimmäinen kerta, toinen kerta!..." toisteli Gingrass, perin
tottuneena tällaiseen pieneen kaksinpuheluun huutokaupanpitäjän kanssa.

"Minä lyön kaupan!"

"Me lyömme kaupan!"

"Miljoonalla kahdellasadallatuhannella dollarilla menee Spencerin saari
maineen mantuineen!"

"Miljoonalla kahdellasadallatuhannella dollarilla!"

"Oletteko harkinneet?... oletteko käsittäneet?"

"Eikö kukaan kadu?"

"Miljoonalla kahdellasadallatuhannella dollarilla Spencerin saari!"

Ahdistuneet rinnat kohosivat ja laskeutuivat suonenvedontapaisesti.
Vieläkö viimeisessä silmänräpäyksessä tehtäisiin jokin ylitarjous?

Oikea käsi kohotettuna pöydän yli heilutti huutokaupanpitäjä Felporg
norsunluista vasaraansa... Isku, vain yksi isku, ja kauppa olisi
päätetty!

Yleisöön ei olisi tehnyt suurempaa vaikutusta, jos se olisi katsellut
lynkkaus-lain summittaista sovelluttamista!

Vasara laskeutui verkalleen, melkein hipaisi pöytää, värisi hetkisen
kuin miekka silloin, kun se aiotaan työntää vastustajan rintaan. Sitten
se laskeutui nopeasti...

Mutta ennenkuin lyönti oli kumahtanut, kuultiin erään äänen lausuvan
sanat:

"Miljoona kolmesataatuhatta dollaria!"

Kuului ensin yleisen hämmästyksen "ah!" ja sitten toinen, ei vähemmän
yksimielisen tyytyväisyyden "ah!" Oli saapunut ylitarjooja. Syntyisi
siis kilvoittelua.

Mutta kuka oli se huimapää, joka tohti tulla rahamasseilla ottelemaan
San Franciscon William W. Kolderupin kanssa? Se oli J.R. Taskinar
Stocktonista.

J.R. Taskinar oli rikas, mutta hän oli vielä kuulumpi paksuudestaan.
Hän painoi neljäsataayhdeksänkymmentä naulaa. Jos hän oli päässyt vain
toiselle sijalle Chicagon "lihavien miesten kilpailussa", johtui se
siitä, että hänelle ei ollut suotu aikaa lopettaa päivällistään ja että
hän siten oli menettänyt kymmenkunta naulaa.

Tämä järkäle, jonka äärettömälle ruholle tarvittiin erikoinen tuoli
hänen istuakseen, asui Stocktonissa San Joachimin varrella.
Se on Kalifornian tärkeimpiä kaupunkeja, etelän kaivosalueen
varastokeskuksia, kilpaillen Sacramenton kanssa, johon taas
keskittyivät pohjoisten kaivosten tuotteet. Sieltä laivat lastaavat
suurimman määrän kalifornialaista viljaakin.

Eivät ainoastaan kaivosten tuotteet ja viljakauppa olleet antaneet J.R.
Taskinarille tilaisuutta äärettömän varallisuuden hankkimiseen, vaan
myöskin paloöljy oli kultaakantavana Paktolos-virtana juossut hänen
kassakirstunsa lävitse. Sitäpaitsi hän oli suuri peluri, onnellinen
peluri ja "pokeri", Länsi-Amerikan uhkapeli, oli aina osoittautunut
ihmeellisen suosiolliseksi ja tuhlaavan runsasantiseksi häntä kohtaan.
Mutta niin rikas kuin hän olikin, hän oli häijy ihminen, jonka nimeen
ei kernaasti liitetty seudulla niin yleisesti käytettyä lisäkettä
"arvoisa".

Kaikki lukuun ottaen hän oli niin sanoaksemme oivallinen syntipukki, ja
ehkä hänen selkäänsä sälytettiin enemmän kuin kohtuullista oli. Varmaa
ainakin on, että monissa tapauksissa hän ei häikäillyt käyttää
_derringeriä_ eli kalifornialaista revolveria.

Oli miten oli, J.R. Taskinar vihasi aivan erikoisesti William W.
Kolderupia. Hän kadehti tämän varallisuutta, asemaa, hyvää mainetta.
Hän halveksi kilpailijaansa niinkuin lihava mies halveksii miestä, jota
hänellä on oikeus pitää laihana. Tämä ei ollut ensi kerta, kun
Stocktonin liikemies yritti siepata San Franciscon liikemieheltä jonkin
kauppahomman, hyvän tai huonon, vain pelkästä kilpailunhalusta. William
W. Kolderup tunsi hänet perinpohjin ja osoitti hänelle joka kerta
ylenkatsetta, joka oli omansa häntä ärsyttämään.

Viimeinen menestys, jota J.R. Taskinar ei vastustajalleen antanut
anteeksi, oli se, että tämä oli hänet täydellisesti lyönyt äskeisissä
vaaleissa. Hänen ponnistuksistaan, uhkauksistaan ja panetteluistaan
huolimatta -- puhumattakaan niistä monista tuhansista dollareista,
jotka hänen vaalikätyrinsä olivat turhaan tuhlanneet, -- istui William
W. Kolderup paikallaan Sacramenton lakialaativassa neuvostossa.

Ja nyt oli J.R. Taskinar jollakin minulle tuntemattomalla tavalla
saanut kuulla, että William W. Kolderup aikoi hankkia Spencerin saaren
haltuunsa. Tuo saari olisi hänelle epäilemättä yhtä hyödytön kuin
myöskin kilpailijalle. Siitä viis! Tässä oli uusi tilaisuus ryhtyä
otteluun, kilvoitella ja ehkä voittaakin. J.R. Taskinar ei saattanut
päästää sitä tilaisuutta käsistään.

Ja senvuoksi oli J.R. Taskinar saapunut huutokauppakamariin kaikkien
noiden uteliaiden keskuuteen, jotka eivät voineet aavistaa hänen
aikeitansa. Sen vuoksi hän ainakin oli varustanut patterinsa ja ennen
toimeen tarttumista odottanut, kunnes hänen vastustajansa oli lisännyt
pohjahintaan, niin korkea kuin se jo olikin.

Vihdoin oli William W. Kolderup kajahduttanut huutonsa: "Miljoona
kaksisataatuhatta dollaria!"

Ja juuri silloin, kun William W. Kolderup luuli lopullisesti saaneensa
tämän saaren, oli J.R. Taskinar jättiläisäänellä pamauttanut: "Miljoona
kolmesataatuhatta dollaria!"

Kaikki olivat kääntyneet häntä katsomaan.

"Paksu Taskinar!"

Tuo nimi kulki suusta suuhun. Paksu Taskinar! Kyllä hänet tunnettiin!
Hänen lihavuutensa oli antanut aiheen useampaan kuin yhteen
kirjoitukseen Yhdysvaltain sanomalehdissä. En tiedä, kuka matemaatikko
oli korkealentoisin laskelmin osoittanut vielä senkin, että hänen
ruhonsa oli kyllin iso vaikuttaakseen meidän sivukiertolaiseemme ja
häiritäkseen tuntuvassa määrässä kuun radan suuntaa.

Mutta J.R. Taskinarin ruumiinrakennus ei tällä hetkellä herättänyt
salissaolijain mielenkiintoa. Se seikka, että hän antautui suoranaiseen
julkiseen kilpailuun William W. Kolderupin kanssa, lupasi heille paljoa
liikuttavamman näytelmän. Olihan syntymässä sankariottelu, jossa
dollareja käytettäisiin luoteina. Enkä tiedä, kumman rahakirstun
puolesta vedonlyöjät olisivat enemmän uskaltaneet.

Äärettömän rikkaita olivat molemmat, nämä kaksi verivihollista! Olisi
siis enää kysymys vain itserakkaudesta.

Kun ensimmäiset, nopeasti hillityt kiihtymyksen liikahdukset olivat
päättyneet, syntyi väkijoukossa uusi äänettömyys. Olisi kuullut
hämähäkinkin kutovan verkkoansa.

Huutokaupan toimittajan Dean Felporgin ääni katkaisi tämän painostavan
hiljaisuuden.

"Miljoonalla kolmellasadalla tuhannella dollarilla Spencerin saari!"
huusi hän nousten pystyyn, voidakseen paremmin seurata tarjousten
sarjaa.

William W. Kolderup oli kääntynyt J.R. Taskinariin päin. Läsnäolijat
olivat väistyneet sivummalle tehdäkseen tilaa molemmille riitapuolille.
Stocktonin mies ja San Franciscon mies saattoivat nähdä toisensa
kasvoista kasvoihin, tuijottaa toisiinsa mielensä mukaan. Totuus
pakottaa meidät sanomaan, että he eivät sitä laiminlyöneetkään. Koskaan
ei toinen olisi taipunut luomaan alas katsettansa toisen edessä.

"Miljoona neljäsataatuhatta dollaria", virkkoi William W. Kolderup.

"Miljoona viisisataatuhatta!" vastasi J.R. Taskinar.

"Satatuhatta lisää!"

"Miljoona seitsemänsataatuhatta!"

Eikö tämä tuo mieleenne kertomusta kahdesta Glasgowin
teollisuudenharjoittajasta, jotka onnettomuuden uhallakin kilpailivat
siitä, kumpi rakentaisi tehtaansa piipun korkeammaksi kuin toinen?
Mutta nyt rakennettiin torneja kultaharkoista.

J.R. Taskinarin ylitarjousten jälkeen William W. Kolderup kuitenkin jäi
jonkun hetken miettimään ennenkuin antautui uudestaan kamppailuun.
Taskinar sitävastoin räjähti kuin pommi eikä näkynyt haluavan
silmänräpäystäkään harkita.

"Miljoona seitsemänsataatuhatta dollaria!" toisti huutokaupanpitäjä.
"No, hyvät herrat, saarihan menee melkein ilmaiseksi!... Ihan
lahjaksi!"

Olisi saattanut luulla, että tuo arvoisa Felporg olisi
virkatottumuksensa kiihoittamana lisännyt: "Kehyskin maksaa enemmän!"

"Miljoona seitsemänsataatuhatta dollaria", kirkui huutaja Gingrass.

"Miljoona kahdeksansataatuhatta", vastasi William W. Kolderup.

"Miljoona yhdeksänsataatuhatta", säesti J.R. Taskinar.

"Kaksi miljoonaa!" huusi William W. Kolderup heti, tällä kertaa
odottamatta.

Hänen kasvonsa olivat hiukan kalvenneet hänen lausuessaan nämä viime
sanat, mutta koko hänen asentonsa muistutti miehestä, joka ei tahdo
luopua kamppailusta.

J.R. Taskinar hehkui kiihtymyksestä. Hänen tavattoman leveät kasvonsa
muistuttivat rautateillä käytettyjä merkkilevyjä, joiden punainen puoli
esille käännettynä tarkoittaa junan pysähdyttämistä. Mutta
luultavastikaan hänen kilpailijansa ei välittäisi varoitusmerkeistä,
vaan lisäisi höyryä.

J.R. Taskinar tunsi sen. Veri nousi hänen kasvoihinsa, jotka
pöhöttyivät kuin kaatuvatautisella. Hän mykerteli kallisarvoisilla
briljanteilla koristetuilla paksuilla sormillaan kellonsa raskaita
kultaperiä. Hän katseli vastustajaansa ja sulki sitten hetkiseksi
silmänsä avatakseen ne jälleen entistä vihaisempina.

"Kaksi ja puoli miljoonaa dollaria!" huudahti hän vihdoin toivoen tällä
jättiläishypyllä ehkäisevänsä enemmät lisätarjoukset.

"Kaksi miljoonaa seitsemänsataatuhatta!" vastasi William W. Kolderup
hyvin tyynellä äänellä.

"Kaksi miljoonaa yhdeksänsataatuhatta!"

"Kolme miljoonaa."

Niin, San Franciscon William W. Kolderup oli luvannut kolme miljoonaa
dollaria.

Kättentaputukset olivat jo paukahtaa. Ne pidättyivät kuitenkin
huutokaupan toimittajan äänen kajahtaessa, kun tämä toisti huudon ja
uhkasi vaistomaisella lihasten liikkeellä laskea kohotetun vasaran.
Olisi luullut, että Dean Felporg, niin tylsistynyt kuin hän olikin
julkisen huutokaupan yllätyksiä vastaan, oli kykenemätön kauemmin
hillitsemään itseään.

Kaikkien katseet olivat kääntyneet J.R. Taskinariin päin. Tuo
isoruhoinen mies tunsi niiden painon, mutta vielä enemmän noiden kolmen
miljoonan dollarin painon, joka näkyi hänet murskaavan. Hän aikoi
puhua, kaiketikin tehdäkseen ylitarjouksen, mutta ei saanut sanaa
suustansa. Hän koetti liikuttaa päätänsä... mutta ei enää kyennyt.

Vihdoin kuului hänen äänensä heikkona, mutta silti riittävän selvänä.

"Kolme ja puoli miljoonaa!" jupisi hän.

"Neljä miljoonaa", vastasi William W. Kolderup.

Se oli viimeinen nuijanisku. J.R. Taskinar lyyhistyi. Vasara kumahti
pöydän marmorilaattaan...

Spencerin saari oli myyty huutokaupalla neljästä miljoonasta dollarista
San Franciscon William W. Kolderupille.

-- Kyllä minä kostan! -- jupisi J.R. Taskinar.

Ja luotuansa vielä vihaisen silmäyksen vastustajaansa hän palasi
Occidental-hotelliin.

Sillä välin kajahtivat kolminkertaiset eläköön-huudot ja ihastuksen
remahdukset William W. Kolderupin korvissa saatellen häntä
Montgomery-kadulle asti. Ja niin suuri oli riemastuneiden
amerikkalaisten innostus ja hullaantuminen, etteivät he muistaneet edes
laulaa _Yankee Doodleansa_.



III

Phina Hollaneyn ja Godfrey Morganin keskustelu pianon säestyksellä.


William W. Kolderup oli siis palannut Montgomery-kadun varrella
sijaitsevaan palatsiinsa. Tämä katu on San Franciscon Regent Street,
Broadway, Boulevard des ltaliens. Tätä suurta valtasuonta pitkin, joka
kulkee kaupungin läpi yhdensuuntaisesti sen rantakatujen kanssa, käy
vilkas liike, kaikkialla näkyy mitä vauhdikkain touhu ja elämä. Siellä
kulkee monilukuisia raitioteitä, vierii hevosten tai muulien vetämiä
ajopelejä; kiirehtivät ihmiset tungeskelevat kivikäytävillä ja hyvin
uhkeiden kauppapuotien edustalla. Vielä lukuisampi on ihmistulva
kapakkain ovilla, ja niissä nautitaan mitä tyypillisimpiä
kalifornialaisia juomia.

Tarpeetonta on kuvailla Friscon pohatan asuntoa. Kun hänellä oli liian
paljon miljoonia, niin oli liiaksi ylellisyyttäkin. Enemmän mukavuutta
kuin makua. Vähemmän taiteellista kuin käytännöllistä vaistoa. Eihän
kaikki ollut yhtaikaa mahdollista.

Tyytyköön lukija tietoon, että siellä oli upea vastaanottohuone ja
tässä huoneessa piano, jonka sävelet kaikuivat palatsin kuuman
ilmapiirin läpi hetkellä, jolloin äveriäs Kolderup sinne astui.

-- Hyvä, -- tuumi hän, -- he ovat täällä! Sananen rahastonhoitajalleni,
ja sitten käymme heti juttelemaan!

Ja hän kääntyi työhuoneeseensa päin, päättääkseen tämän pienen
liikeasian, Spencerin saaren oston, jotta sitä ei enää tarvitsisi
ajatella. Sitä varten piti vain ottaa esille ja myydä muutamia
arvopapereita maksaakseen ostoksensa. Neljä riviä hänen
pörssivälittäjälleen, muuta ei tarvittu. Senjälkeen William W. Kolderup
ryhtyisi toiseen "laskelmaan", joka oli hänellä aivan eri tavalla
sydämenasiana.

Niin, Phina ja Godfrey olivat salissa: edellinen pianon ääressä,
jälkimmäinen loikoillen sohvalla ja raukeasti kuunnellen noita
harppumaisen heleitä säveliä, joita ihastuttavan tytön sormet loihtivat
soittokoneesta.

"Kuunteletko sinä?" kysyi viimemainittu.

"Tietysti."

"Niin, mutta käsitätkö sinä?"

"Käsitänkö, Phina! Et ole niitä _Auld Robin Grayn_ muunnelmia koskaan
soittanut näin hyvin."

"Enhän minä _Auld Robin Graytä_ soita, Godfrey... tämä kappale on
_Happy moment_..."

"Ah, minä luulin!" vastasi Godfrey välinpitämättömällä äänellä, jonka
merkityksestä ei olisi voinut erehtyä.

Nuori tyttö kohotti molemmat kätensä ja jätti hetkiseksi sormensa
haralleen pianon yli ikäänkuin aikoen jälleen näppäistä säveleen.
Sitten hän kääntäen puoliksi tuoliansa jäi muutamiksi silmänräpäyksiksi
katselemaan liian tyyntä Godfreytä, joka koetti välttää hänen
katsettansa.

Phina Hollaney oli William W. Kolderupin kummityttö. Huolehdittuaan
orvon kasvatuksesta hän oli antanut tytölle oikeuden pitää itseänsä
hänen tyttärenään, jonka tulisi rakastaa häntä isänänsä. Tyttö ei sitä
laiminlyönytkään. Hän oli nuori, "omalla tavallaan kaunis", kuten
sanotaan, ja ihan varmaan hurmaava kuusitoistavuotias vaaleaverinen
tyttö, jossa oli hiven ruskeatakin, kuten voi lukea hänen
tummansinisten silmiensä kristallista. Emme voisi olla vertaamatta
häntä liljaan, koska sitä vertausta parhaissa seurapiireissä
poikkeuksetta käytetään amerikkalaisista kaunottarista. Hän oli siis
lilja, jos suvaitsette, mutta johonkin vastustuskykyiseen ja
vankkaan metsäruusuun oksastettu. Epäilemättä hänellä oli paljon
sydämellisyyttä, tuolla nuorella missillä, mutta hänellä oli myöskin
paljon käytännöllistä tajua, hyvin omintakeinen esiintyminen, eikä hän
antautunut sukupuolensa ja ikäistensä haaveiluihin ja unelmiin enemmän
kuin oli sopivaa.

Unelmat menevät hyvin mukiin nukkuessa, mutta eivät valveilla ollessa.
Ja tällä hetkellä hän ei nukkunut, eikä häntä suinkaan edes nukuttanut.

"Godfrey", toisti hän.

"Phina", vastasi nuori mies.

"Missä sinä nyt olet?"

"Sinun lähelläsi... tässä salissa..."

"Ei, et ole minun lähelläni, Godfrey! Et ole tässä salissa!... Olet
kaukana, hyvin kaukana... merien tuolla puolen, eikö niin?"

Ja konemaisesti etsien pianoa Phinan käsi harhaili pienten septimien
sarjaan, jonka surumielisyys sanoi paljon ja jota ehkä ei ymmärtänyt
William W. Kolderupin sisarenpoika.

Sillä se tämä nuori mies oli, sellainen oli se sukulaisuuden side, joka
yhdisti hänet tämän talon rikkaaseen isäntään. Tämän saarenostajan jo
vuosikausia sitten orvoksi jääneenä sisarenpoikana oli Godfrey Morgan,
samoinkuin Phinakin, kasvatettu enonsa luona, jolle liikeasioiden
kuumeinen touhu ei koskaan ollut suonut väliaikaa naimista
ajatellakseen.

Godfrey oli nykyään kaksikolmattavuotias. Opistonsa päätettyään hän oli
jättäytynyt aivan joutilaaksi. Vaikka hän olikin suorittanut
yliopistollisen tutkinnon, ei hän ollut siitä paljoa viisastunut. Elämä
avasi hänelle vain helppoja teitä. Hän saattoi astua oikealle tai
vasemmalle: aina hän johonkin saapuisi, missä onni ei pettäisi häntä.

Sitäpaitsi Godfrey oli komean näköinen, hieno ja siro, eikä hän koskaan
ollut käyttänyt ylenmäärin koristeltuja kaulahuiveja, ei somistellut
sormiansa, kalvosimiansa tai paidanrintaansa kaikenlaisilla
oikullisilla jalokivisommitteluilla, joita hänen maanmiehensä pitivät
niin suuressa arvossa.

En hämmästyttäisi ketään sanomalla, että Godfrey Morgan oli naiva Phina
Hollaneyn. Olisiko voinut olla toisin? Sehän olisi ollut mitä sopivin
liitto. Sitäpaitsi William W. Kolderup itse toivoi tuota naimiskauppaa.
Siten hän takaisi omaisuutensa kahdelle henkilölle, jotka olivat
hänelle rakkaimmat maailmassa, puhumattakaan siitä, että Phina
miellytti Godfreytä ja että Godfreykään ei ollut Phinalle
vastenmielinen. Se oli tarpeellista kauppahuoneen hyvän kirjanpidonkin
vuoksi. Heidän syntymästään asti oli avattu tili nuorelle miehelle ja
toinen tytölle. Nuo tilit oli vain päätettävä ja talletuskirjat
siirrettävä uusittuina puolisoiden nimelle. Arvoisa liikemies otaksui,
että kaikki tuo sujuisi mainiosti ja että tilinpäätös lopullisesti
joutuisi tasapainoon ilman erehdyksiä tai laiminlyöntejä.

Mutta laiminlyöntiäpä siinä juuri olikin ja ehkä erehdystäkin, kuten
pian saamme osoittaa.

Erehdystä, koska Godfrey ei vielä tuntenut itseänsä täysin kypsyneeksi
avioliiton suureen asiaan; laiminlyöntiä, koska ei oltu tunnusteltu
hänen taipumuksiansa tässä suhteessa.

Opintonsa päätettyään Godfrey tunsi tosiaan ikäänkuin ennenaikaista
väsymystä maailmaan ja koko elämäänkin, jossa häneltä ei mitään
puuttuisi, jossa hänellä ei ollut ainoatakaan toivomusta lausuttavana,
jossa hänellä ei ollut mitään tehtävää! Silloin hänet valtasi ajatus
vaeltaa maailmaa ristiin rastiin: hän huomasi oppineensa kaikkea, mutta
ei matkustamaan. Vanhasta ja uudesta mantereesta hän ei totta puhuen
tuntenut muuta kuin yhden ainoan kohdan, San Franciscon, jossa oli
syntynyt ja josta ei ollut koskaan poistunut muutoin kuin ehkä unessa
ja unelmissaan.

Ja mitäpä, kysyn teiltä, on nuori mies, joka ei ole pariin, kolmeen
kertaan matkustanut maapallon ympäri, -- varsinkin jos hän on
amerikkalainen? Mihin hän voi vastedes kelvata? Tietääkö hän, miten
suoriutua erilaisista selkkauksista, joihin pitkäaikaisella matkalla
saattaa joutua? Jollei hän ole hiukan tottunut seikkailevaan elämään,
kuinka hän tahtoisi vastata itsestään? Ja eivätkö muutamat tuhannet
penikulmat, jotka on matkannut maailmassa katsellakseen ympärilleen,
tehdäkseen havaintoja ja hankkiakseen tietoja, ole välttämätön lisä
nuoren herrasmiehen kasvatukseen?

Niinpä oli tapahtunut, että Godfrey oli jo lähes vuosikauden ahminut
meidän aikakaudellamme niin runsaasti rehoittavaa kirjallisuutta
matkakertomusten alalta, ja tämä lukeminen oli hänet huumannut. Hän oli
Marco Polon kanssa löytänyt Kiinan, Kolumbuksen seurassa Amerikan,
Cookin mukana Tyynenmeren, Dumont d'Urvillen parissa etelänavan.
Hänessä oli syntynyt kiihkeä halu matkustaa sinne, missä nuo kuulut
purjehtijat olivat käyneet ilman häntä. Hän ei tosiaan olisi pitänyt
liian kalliisti ostettuna muutamia vuosikausia kestävää tutkimusretkeä,
vaikka olisikin joutunut useiden hyökkäysten alaiseksi malaijilaisten
merirosvojen taholta, ollut mukana laivojen yhteentörmäyksissä ja
haaksirikkoutunut autioille rannikoille, joilla olisi täytynyt viettää
Selkirkin tai Robinson Crusoen elämää. Niin, Robinson, kunpa rupeisikin
Robinsoniksi! Kukapa nuori sielu ei ole sitä hiukan haaveillut,
lukiessaan -- kuten Godfrey oli varsin usein, liiankin usein lukenut --
Daniel Defoen tai Wyssin kuviteltujen urhojen seikkailuja.

Niin, sellaista haaveili William W. Kolderupin oma sisarenpoika siihen
aikaan, jolloin eno aikoi kahlehtia hänet avioliiton umpisolmuisilla
siteillä. Mitä taas siihen tulee, että olisi matkustanut Phinan kanssa,
sitten kun tytöstä olisi tullut mrs Godfrey Morgan, -- ei, se ei käynyt
päinsä! Oli matkustettava yksinään tai oltava kokonaan matkustamatta.
Ja sitäpaitsi, eikö Godfrey tyydytettyään oikkunsa olisi ollut
kelvollisempi naimasopimusta allekirjoittamaan? Voiko mies tehdä naisen
onnelliseksi ja osaako hän itsekään avio-onnestaan nauttia, jollei
ensin ole käynyt Japanissa tai Kiinassa tai edes Euroopassa? Ei, ei
suinkaan!

Ja siksipä Godfrey nyt oli hajamielinen miss Phinan parissa,
välinpitämätön hänen sanoistaan, kuuro hänen soittelemilleen sävelille,
jotka ennen olivat häntä hurmanneet.

Vakavana ja harkitsevana tyttönä Phina oli sen kyllä huomannut. Jos
sanoisi, ettei se neitosta hiukan sapettanut, jopa huolestuttanutkin,
olisi se ollut aiheetonta panettelua. Mutta tottuneena katselemaan
asioita käytännöllisesti hän oli jo tuuminut:

-- Jos on välttämätöntä, että hän matkustaa, niin on parempi, että hän
matkustaa ennen häitä kuin niiden jälkeen!

Ja siksipä hän oli sanonut Godfreylle nuo yksinkertaiset, hyvin
merkilliset sanat:

"Ei, et ole minun lähelläni tällä hetkellä... olet kaukana merien
tuolla puolella!"

Godfrey oli noussut. Hän oli astunut muutaman askeleen salissa,
katsahtamatta Phinaan, ja huomaamattansa hän oli tullut etusormellaan
painaltaneeksi erästä pianon näppäimistä.

Suuri _dess_, oktaavia liian alhaalta, perin haikea sävel, vastasi
hänen kosketukseensa.

Phina oli käsittänyt ja enemmittä keskusteluitta aikoi niin sanoaksemme
jättää kihlattunsa muurin juurelle odottamaan että hän auttaisi
murtamaan siihen aukon, josta mies voisi paeta, minne mielensä teki.
Mutta silloin salin ovi avautui.

William W. Kolderup ilmestyi hiukan touhussaan kuten aina. Näemme
hänessä liikemiehen, joka oli päättänyt yhden kauppatoimen ja
valmistausi aloittamaan toista.

"No", virkkoi hän, "nyt ei enää ole kysymys muusta kuin päivän
määräämisestä".

"Minkä päivän?" sanoi Godfrey säpsähtäen. "Minkä päivän, jos
suvaitsette, eno?"

"Teidän molempain hääpäivän!" vastasi William W. Kolderup. "Ei suinkaan
ole puhetta minun hääpäivästäni!"

"Sillä olisi ehkä kiireempi!" virkkoi Phina.

"Häh...? Mitä...!" huudahti eno, "mitä tämä merkitsee...? Sanommeko
tämän kuun lopulla?"

"Kummi-isä Will", vastasi nuori tyttö, "tänään ei ole kysymys
hääpäivän, vaan lähtöpäivän määräämisestä!"

"Lähtöpäivän...?"

"Niin, Godfreyn lähtöpäivän", jatkoi miss Phina, "Godfreyn, joka ennen
avioliittoon menoa tuntee tarvetta matkailla hiukan maailmassa!"

"Aiotko sinä lähteä... sinä?" ihmetteli William W. Kolderup astuen
nuorta miestä kohti ja tarttui hänen käsivarteensa ikäänkuin peläten,
että "tuo sisarenpojan veitikka" pääsisi häneltä karkuun.

"Niin, eno Will", vastasi Godfrey rohkeasti.

"Ja kuinka pitkäksi ajaksi?"

"Puoleksitoista vuodeksi tai korkeintaan kahdeksi, jos..."

"Jos...?"

"Jos te vain sallitte ja jos Phina tahtoo minua siihen asti odottaa!"

"Sinua odottaa! Kas sitä sulhasta, joka ei pyydä muuta kuin saada
juosta tiehensä!" pilkkasi William W. Kolderup.

"Täytyy Godfreyn antaa menetellä mielensä mukaan", vastasi nuori tyttö.
"Kummi-isä, minä olen miettinyt tuota kaikkea. Olen nuori, mutta
Godfrey on totta totisesti vielä nuorempi kuin minä! Matkat vanhentavat
häntä, ja minusta tuntuu, ettei saa vastustaa hänen mielitekojansa! Hän
tahtoo matkustaa, -- matkustakoon! Sitten hänelle tulee levon tarve, ja
palatessaan hän löytää minut taas."

"Mitä!" huudahti William W. Kolderup, "suostutko sinä laskemaan tämän
huimapään lentoon?"

"Niin, niiksi haluamikseen kahdeksi vuodeksi!"

"Ja sinä odotat häntä?..."

"Jollen kykenisi häntä odottamaan, niin en häntä rakastaisikaan!"

Tämän sanottuaan Phina palasi taas pianonsa ääreen ja joko hän sitten
tahtoi tai ei, soittivat hänen sormensa hillitysti hyvin muodikkaan
kappaleen "Kihlatun lähtö", joka oli tilaisuuteen varsin sopiva, se
täytyy myöntää. Mutta ehkä huomaamattansa hän soitti sen mollissa,
vaikka se oli sävelletty duuriin. Näinpä koko sävelmän tunne muuttui ja
sen valittava väritys tulkitsi hyvin nuoren tytön sisimmät vaikutelmat.

Hämmentynyt Godfrey ei tällä välin sanonut sanaakaan. Hänen enonsa oli
tarttunut hänen päähänsä ja käännettyään sen päivänvaloa kohti katseli
häntä. Tällä tavoin hän kyseli häneltä tarvitsematta puhua, ja poika
vastasi hänelle tarvitsematta mitään sanoin lausua.

"Kihlatun lähdön" valittavat säveleet kuuluivat yhä haikeina. Sitten
William W. Kolderup käveltyään lattian yli palasi Godfreyn luo, joka
seisoi kuin syyllinen tuomarinsa edessä. Sitten hän korotti ääntään:

"Onko se hyvin vakavaa?" kysyi hän.

"Hyvin vakavaa", vastasi miss Phina keskeyttämättä soittoansa, sillä
välin kun Godfrey tyytyi tekemään myöntävän liikkeen.

"_All right_", vastasi William W. Kolderup luoden sisarenpoikaansa
omituisen katseen.

Sitten olisi voinut kuulla hänen mutisevan hampaittensa välitse:

-- No, sinä tahdot maistaa, miltä matkat tuntuvat, ennenkuin menet
naimisiin Phinan kanssa! Hyvä on, saat siihen tilaisuuden, poikaseni!

Hän käveli vielä pari kolme askelta ja pysähtyen käsivarret ristissä
kysyi:

"Mihin sinä haluat matkustaa?"

"Kaikkialle."

"Ja milloin aiot lähteä?"

"Milloin te sallitte, eno Will."

"Parasta sitten, että lähdet mahdollisimman pian!"

Kun viimeiset sanat lausuttiin, oli Phina äkkiä keskeyttänyt soittonsa,
vasemman käden pikkusormi oli juuri näpännyt _dissin_... eikä
neljännesnuotti ollut päättynyt sävelen korkotavuun. Hän oli pysähtynyt
keskelle sanaa "haikea", kuten "Hugenottien" Raoul poistuessaan
Valentinen kanssa esittämänsä duetton jälkeen. Ehkä Phina-neidon sydän
oli hiukan paisuksissa, mutta hän oli lujasti päättänyt olla mitään
virkkamatta.

Silloin William W. Kolderup Godfreyhin katsahtamatta astui pianon luo.

"Phina", sanoi hän vakavasti, "ei saa koskaan pysähtyä 'haikeaan'!"

Ja laskien paksun sormensa kohtisuoraan näppäimelle. Hän kajahdutti
heleän _a:n_.



IV

T. Artelett, jota nimitetään Tartelettiksi, esitellään asianmukaisesti
lukijalle.


Jos T. Artelett olisi ollut ranskalainen, olisivat hänen maanmiehensä
ihan varmaan nimittäneet häntä leikillisesti Tartelettiksi.
[_Tartelette_ merkitsee: pikku torttu. _Suom_.] Ja koska se nimitys
hänelle sopii, emme epäröi sitä hänestä käyttää. Ja jollei Tartelett
ollutkaan ranskalainen, olisi hänen varsin hyvin sietänyt olla.

Teoksessaan "Matka Pariisista Jerusalemiin" kertoo Chateaubriand
pienestä miehestä, joka "oli puuteroitu ja piti tukkansa käherrettynä
kuten ennen vanhaan, käytti kypsymättömän omenan väristä nuttua, pitkiä
droguet-kankaisia liivejä, muslimista poimukaulusta ja kalvosimia
samasta aineesta, vingutti käsiviulua ja tanssitti irokeeseilla
_Madelon Friquetia_".

Kalifornialaiset eivät ole irokeeseja, se vielä puuttuisi, mutta
Tartelett toimi siitä huolimatta tanssin- ja plastiikan opettajana
Kalifornian pääkaupungissa. Jollei hänen oppituntejansa maksettukaan
majavannahoilla ja karhunliikkiöillä, kuten hänen edeltäjänsä, niin
maksettiin ne dollareilla. Jos hän oppilaistaan puhuessaan ei sanonut:
"nämä arvoisat villit ja nämä armolliset villittäret", johtui se siitä,
että hänen oppilaansa olivat varsin sivistyneitä, ja uskoaksemme
häntä itseänsä, hän ei suinkaan ollut vähän kohottanut heidän
sivistystasoansa.

Vanhapoika Tartelettilla oli viisiviidettä ikävuotta siihen aikaan, kun
hänet lukijoillemme esittelemme. Mutta kymmenkunta vuotta sitten oli
hänen avioliittonsa erään jo kypsyneen neitosen kanssa ollut
toteutumaisillaan.

Silloin ja sitä varten pyydettiin häneltä "pari, kolme riviä" iästään,
persoonastaan ja asemastaan, ja hän katsoi velvollisuudekseen vastata
seuraavaan tapaan, mikä säästää meiltä vaivan piirtää hänen kuvansa
siveellisessä samoin kuin ruumiillisessakin merkityksessä.

Hän on syntynyt 17. p. heinäkuuta vuonna 1835, neljännestä yli kolme
aamulla.

-- Hän on viiden jalan, kahden tuuman ja kolmen linjan pituinen.

-- Hänen paksuutensa lanteiden kohdalta on täsmälleen kaksi jalkaa ja
kolme tuumaa.

-- Hänen painonsa, joka viime vuodesta oli lisääntynyt kuudella
naulalla, on sataviisikymmentäyksi naulaa ja kaksi unssia.

-- Pää on pitkulainen,

-- Hiukset, joita otsalla on harvassa, ovat harmahtavan
kastanjanruskeat; otsa on korkea, kasvot soikeat, ihonväri tummahko.

-- Silmät -- oivallinen näkö -- ovat harmaanruskeat, silmäripset ja
kulmakarvat vaaleanruskeat; silmäluomet ovat jokseenkin syvälle
painuneet kuoppaansa kaartuvien kulmakarvojen alle.

-- Nenä on keskikokoa, ja siinä on sierettymä vasemman sieraimen
kohdalla.

-- Ohimot ja posket ovat litteät ja karvattomat.

-- Korvat ovat suuret ja litteät.

-- Keskikokoista suuta ei tärvele ainoakaan mädäntynyt hammas.

-- Ohimoita ja vain hiukan suippenevia huulia verhoavat tuuheat viikset
ja tuuhea pujoparta; leuka on pyöreä ja sitäkin varjostaa monivärinen
parta.

-- Pieni kauneustäplä koristaa hänen lihavaa kaulaansa niskan puolelta.

-- Hänen kylpemässä ollessaan saattaa vielä nähdä, että hänen hipiänsä
on valkoinen ja melkein karvaton.

-- Hän on luonnostaan tyyni ja säännöllinen. Vaikka hänen
ruumiinrakenteensa ei ole vankimpia, on hänen suuren kohtuullisuutensa
avulla onnistunut säilyttää terveytensä aivan täydellisenä syntymästään
asti. Hänen henkitorvensa pää on herkkä ja ärtyy helposti; siksipä hän
onkin välttänyt tupakoimispahetta. Hän ei myöskään käytä väkijuomia, ei
kahvia, ei liköörejä, ei edes miedontamatonta viiniä. Sanalla sanoen,
kaikesta, mikä voisi ärsyttää hänen hermostonsa, hän terveydenhoitonsa
vuoksi mitä ankarimmin kieltäytyy. Heikko olut ja veteen sekoitettu
viini ovat ainoat juomat, joita hän vaaratta voi nauttia.
Varovaisuuttaan saa hän kiittää siitä, että hänen ei ole koskaan
tarvinnut kääntyä lääkärin puoleen siitä asti kun maailmaan tuli.

-- Hänen eleensä ovat välittömät ja vilkkaat, hänen liikkeensä pirteät,
hänen luonteensa suora ja avonainen. Sitäpaitsi hän menee
hienotunteisuudessa ihan äärimmäisyyteen asti, ja niinpä hän pelosta,
että tekisi naisen onnettomaksi, on tähän saakka epäröinyt antautua
avioliiton siteihin.

Sellainen oli Tartelettin itsensä esittämä todistus, mutta niin
viehättävä kuin tämä kuva olisikin saattanut olla määrättyyn ikään
ehtineelle neitoselle, raukesi suunniteltu liitto. Opettaja jäi siis
vanhaksipojaksi ja jatkoi oppituntiensa antamista tanssissa ja hyvässä
ryhdissä.

Juuri siihen aikaan hän tätä varten saapui William W. Kolderupin
taloon. Kun sitten aikaa myöten oppilaat hänet vähitellen jättivät, jäi
hän ikäänkuin vaunujen viidenneksi pyöräksi tämän äveriään perheen
henkilökuntaan.

Hiukan naurettavista ominaisuuksistaan huolimatta hän oli joka
tapauksessa kunnon mies. Häneen kiinnyttiin. Hän rakasti Godfreytä,
samoin Phinaa, ja nämäkin vuorostaan pitivät hänestä. Eikä hänellä enää
ollut kuin yksi kunnianhimo maailmassa: istuttaa heidän mieleensä
kaunotaiteensa kaikki hienoudet, tehdä heistä hyvään ryhtiin nähden
kaksi täydellistä olentoa.

Ja nyt -- kukapa sitä uskoisi? -- juuri opettaja Tartelettin valitsi
William W. Kolderup sisarenpoikansa toveriksi tälle suunnitellulle
matkalle. Niin, hänellä oli jonkun verran aihetta luulla, että
Tartelettilla ei ollut varsin vähäistä osaa Godfreyn kiihkeään
matkustusintoon, jotta tämä vieraisiin maihin tutustumalla saisi
sopivan viimeistelyn kasvatukselleen. William W. Kolderup päätti siis
toimituttaa heidät yhdessä matkalle. Jo seuraavana päivänä, huhtikuun
16:na, hän kutsutti tanssinopettajan työhuoneeseensa.

Pohatan pyyntö oli Tartelettille käsky. Opettaja lähti huoneestansa
pieni viulunsa, _pochette_, kainalossaan ollakseen valmiina kaikkiin
tilanteihin. Hän nousi palatsin pääportaita akateemisen siroin askelin,
kuten tanssinopettajalle sopii, kolkutti työhuoneen ovelle, astui
sisään, ruumis puolikumarassa, kyynärpäät pyörennettyinä, hymysuin, ja
odotti kolmannessa asennossa sovitettuaan jalkansa ristiin toisen
toisensa edelle puolelta pituudeltaan, niin että nilkat hiukan
koskettivat toisiansa ja kärjet olivat käännetyt ulospäin.

Jokainen muu kuin opettaja Tartelett olisi tällaisessa vaappuvassa
tasapainossa horjahtanut kannaltaan, mutta hän osasi pysyä ehdottoman
suorana ja vavahtelematta.

"Herra Tartelett", virkkoi William W. Kolderup, "olen käskenyt kutsua
teidät ilmoittaakseni teille uutisen, joka luullakseni ei teitä
kummastutakaan".

"Onneks' olkoon!" vastasi opettaja, vaikkei William W. Kolderup ollut
laisinkaan aivastanut, kuten olisi saattanut luulla.

"Sisarenpoikani avioliitto lykätään tuonnemmaksi, vuoden tai
puolentoista päähän", jatkoi eno, "ja omasta pyynnöstään lähtee Godfrey
matkoille vanhan ja uuden maailman eri valtioihin".

"Hyvä herra", vastasi Tartelett, "oppilaani Godfrey tuottaa kunniaa
maalle, jossa hän on syntynyt, ja..."

"Ja myöskin plastiikan opettajalle, joka on kehittänyt hänessä hyvää
ryhtiä ja kaunista esiintymistapaa", virkkoi liikemies äänellä, johon
sisältyvää ivallista vivahdusta Tartelett ei ollenkaan huomannut.

Ja tosiaankin hän, luullen sopivaksi pyöräyttää "tanssiliikkeen",
siirteli jalkojansa vuorottain eräänlaisessa sivuille päin liukuvassa
tahdissa. Sitten hän taivuttaen keveännotkeasti polveaan kumarsi
William W. Kolderupille.

"Olen ajatellut", jatkoi tämä, "että teille varmaan olisi hiukan
tuskallista erota oppilaastanne".

"Se tuska tuntuisi varsin kipeältä", vastasi Tartelett, "mutta jos
täytyy..."

"Ei täydy", ehätti William W. Kolderup, jonka tummat kulmakarvat
rypistyivät.

"Ah!..." vastasi Tartelett.

Hiukan hätääntyneenä astahti viimemainittu poljennollisesti taaksepäin
siirtyäkseen kolmannesta asennosta neljänteen. Sitten hän jätti
molempain jalkojensa välille niiden leveyden suuruisen alan -- olematta
kenties täysin tietoinen tästä liikkeestänsä.

"Niin", lisäsi rahamies lyhyesti ja äänellä, joka ei sallinut
vastauksen varjoakaan, "olen ajatellut, että olisi tosiaan julmaa
eroittaa opettaja ja oppilas, jotka niin hyvin ymmärtävät toisiansa!"

"Tietysti... matkat!..." vastasi Tartelett, joka ei näkynyt tahtovan
käsittää.

"Niin... tietysti!..." toisti William W. Kolderup, "matkat eivät
ainoastaan tuo esille sisarenpoikani lahjoja, vaan myöskin sen
opettajan kyvyt, jota hän saa kiittää mallikelpoisesta ryhdistään!"

Koskaan ei tämän suuren lapsen päähän ollut pälkähtänyt, että hänen
jonakuna päivänä täytyi lähteä San Franciscosta, Kaliforniasta ja
Amerikasta pitkille merimatkoille. Nämä ajatukset eivät olisi voineet
juolahtaa sellaisen miehen mieleen, joka oli paremmin tutustunut
balettitaiteeseen kuin matkoihin ja joka vielä ei tuntenut edes
pääkaupungin ympäristöä muutaman kymmenen kilometrin laajuudelta. Ja
nyt hänelle tarjottiin tilaisuus -- ei, hänen annettiin ymmärtää, että,
tahtoi tai ei, hänen oli lähdettävä kotiseudultaan omassa nahassaan
kokemaan kaikki vaivat ja hankaluudet, joita tuo hänen Godfreylle
suosittelemansa liikkuva elämä toisi mukanaan! Siinä oli tosiaan
kylliksi hämmentämään niin vähän vankkoja aivoja kuin onnettoman
Tartelettin, joka ensi kertaa eläissään tunsi vaistomaisen väristyksen
viidenneljättä vuoden harjoitusten notkistamissa säärilihaksissaan!

"Mutta kenties..." virkkoi hän, koettaen palauttaa huulilleen
balettimestarin alituisen hymyn, joka oli niiltä hetkiseksi poistunut,
"kenties... en ole sovelias..."

"Kyllä kelpaatte!" vastasi William W. Kolderup, niinkuin vastaa mies,
jonka kanssa on turha väitellä.

Kieltäytyminen oli mahdotonta. Tartelett ei sitä edes ajatellutkaan.
Mitäpä hän tässä talossa oli? Kapine, mytty, tavarakolli, jonka saattoi
lähettää kaikkiin maailman ääriin! Mutta suunniteltu retki häntä
sittenkin hiukan hermostutti.

"Ja milloin on lähdettävä?" kysyi hän yrittäen asettua jälleen
akateemiseen asentoon.

"Kuukauden kuluessa."

"Ja mille myrskyisille merille herra Kolderup on päättänyt lähettää
minut oppilaani kanssa purjehtimaan?"

"Ensiksi Isolle valtamerelle."

"Ja missä maailman kolkassa saan ensi kerran astua maihin?"

"Uuden Seelannin maaperällä", vastasi William W. Kolderup. "Olen
huomannut, että uusseelantilaiset eivät pyöritä asianmukaisesti
kyynärpäitänsä!... Te korjaatte heissä sen vian!"

Näin valittiin tanssinopettaja Tartelett Godfrey Morganin
matkatoveriksi.

Liikemiehen päännyökkäys ilmaisi hänelle sitten, että keskustelu oli
loppunut. Hän poistui siis hieman liiaksi liikutettuna, jotta hänen
lähtönsä ja se erikoinen sirous, jota hän esiintymisessään aina käytti,
eivät tässä vaikeassa tehtävässä olisi jättäneet toivomisen varaa.

Ensi kertaa eläissään Tartelett, hämmästyksessään unohtaen taiteensa
alkeellisimmat säännöt, astui jalat sisäänpäin kääntyneinä.



V

Lähtövalmistuksia ja lopuksi todellinen matkallelähtö.


Asia oli nyt kerta kaikkiaan päätetty. Ennen tuota pitkää kahdenmatkaa
elämän läpi, jota nimitetään avioliitoksi, Godfrey tekisi kiertomatkan
maailmassa -- mikä toisinaan on vielä vaarallisempaa. Mutta hän uskoi
palaavansa perin karaistuna ja, lähdettyään nuorukaisena, olevansa
takaisin tullessaan täysi mies. Hän saisi nähdä, tehdä huomioita,
vertailla. Hänen uteliaisuutensa tulisi tyydytetyksi. Sitten hän voisi
huoleti elää tyyntä ja rauhallista elämää nauttien perheonnesta, jota
mikään kiusaus ei häntä enää viettelisi jättämään. Oliko hän väärässä
vai oikeassa? Oliko hän menossa hyvään ja terveelliseen kouluun, jossa
saavutettu oppi olisi hänelle eduksi? Jätämme tähän kysymykseen
vastaamisen tulevaisuuden huoleksi.

Sanalla sanoen, Godfrey oli riemuissaan.

Levottomana, vaikkei antanut kenenkään sitä huomata, alistui Phina
kihlattunsa opintomatkaan.

Opettaja Tartelett, joka tavallisesti oli niin jänteväsäärinen,
kaikissa tanssitaidon tasapainotempuissa koulittu, oli menettänyt
tavallisen ryhtinsä ja yritti turhaan saada sitä takaisin. Hän horjui
kamarinsa parkettilattiallakin ikäänkuin olisi jo astellut aaltojen
kiikuttamassa ja tyrskyjen puskemassa laivassa hyttinsä permannolla.

William W. Kolderup taas oli päätöksensä tehtyään käynyt
harvapuheiseksi, varsinkin sisarenpoikansa parissa. Hänen suljetut
huulensa ja luomien alle puoliksi kätketyt silmänsä ilmaisivat, että
jokin tuuma oli pälkähtänyt tuohon päähän, jossa tavallisesti
haudottiin suuria ja rohkeita liikeyrityksiä.

-- No, sinä tahdot matkustaa, -- jupisi hän toisinaan, -- matkustaa sen
sijaan, että menisit naimisiin, jäisit kotiisi aivan jouten nauttimaan
onnestasi!... Sama se, sinä saat matkustaa!

Valmisteluihin ryhdyttiin heti.

Kaikkein ensimmäiseksi nousi kysymys matkasuunnitelmasta; sitä oli
pohdittava ja lopuksi tehtävä päätös.

Lähtisikö Godfrey etelään, itään vai länteen päin? Se oli ensin
ratkaistava.

Jos hän lähtisi etelän kautta, niin Panamasta Kaliforniaan ja
Brittiläiseen Columbiaan liikettä välittävä höyrylaivayhtiö ja
senjälkeen Packet Southampton Rio Janeiro Company huolehtisivat hänen
saattamisestansa Eurooppaan.

Jos hän lähtisi itään päin, niin Tyynenmeren suuri rautatie voi
muutamassa päivässä kuljettaa hänet New Yorkiin ja sieltä hän saattoi
Cunard-, Inman-, White-Star-, Hampurin--Amerikan tai ranskalaisen
Transatlantique-linjan laivoilla purjehtia vanhan maailman rannikoille.

Jos hän tahtoi lähteä matkalleen lännen kautta Steam Transoceanic
Golden Age-linjalla, niin hänen olisi helppo saapua Melbourneen ja
sitten Suezin kannakselle Peninsular Oriental Steam Companyn
höyrylaivoilla.

Kulkuneuvoista ei ollut puutetta, ja niiden matemaattisen tarkasti
toisiinsa sovitettujen lähtöaikojen vuoksi on matka maailman ympäri
enää vain huviretki.

Mutta näin ei matkustaisi Friscon pohatan sisarenpoika ja perillinen.

Ei! William W. Kolderupilla oli kauppaliikettänsä varten kokonainen
laivasto purje- ja höyryaluksia. Hän oli siis päättänyt asettaa yhden
näistä laivoista nuoren Godfrey Morganin käytettäväksi aivan kuin olisi
ollut kysymyksessä huviretkelle aikova prinssi, joka matkustelee isänsä
alamaisten kustannuksella.

Hänen käskystään varustettiin vankka kuudensadan tonnin vetoinen ja
kahdensadan hevosen voimainen höyrylaiva _Dream_ (Unelma). Sen
päälliköksi tuli kapteeni Turcotte, vanha merikarhu, joka oli jo
purjehtinut kaikilla valtamerillä ja kaikilla leveysasteilla. Tällä
oivallisella ja karaistulla, pyörremyrskyihin, tyfoneihin ja tuimiin
tuulispäihin tottuneella viisikymmenvuotiaalla merimiehellä oli
ammatissaan jo neljänkymmenen vuoden kokemus. Panna huppulakki päähänsä
ja uhmata hirmumyrskyä oli vain leikkiä tälle "matruusille", jota ei
koskaan ollut kiusannut muu kuin "maakipu", milloin hän nimittäin oli
satamassa. Ja tästä alituisesta oleskelusta laivan keinuvalla kannella
hänelle oli jäänyt tapa aina vaappua oikealle, vasemmalle, eteenpäin ja
taaksepäin: hänen liikkeissään oli aaltojen ja tyrskyjen tahtia.

Perämies, koneenkäyttäjä, neljä lämmittäjää, kaksitoista
matruusia, kaikkiaan kahdeksantoista henkeä, oli määrätty _Dreamin_
miehistöksi; ja vaikka alus tyytyi rauhallisesti kulkemaan kahdeksan
meripenikulmaansa tunnissa, niin siitä huolimatta sillä oli oivallisia
meriominaisuuksia. Vaikkapa se ei ollutkaan kyllin nopea korkeassa
aallokossa laineen harjalla viillättämään, niin eipä aalto myöskään
kuohahtanut sen ylitse, mikä etu hyvin korvaa keskinkertaisen vauhdin,
varsinkin kun ei ole mitään kiirettä. Sitä Paitsi _Dream_ oli taklattu
kuunariksi, ja edullisen tuulen vallitessa se saattoi aina levittää
viidensadan neliömetrin laajuisen purjeittensa pinnan höyryvoimansa
avuksi.

Ei kuitenkaan pidä uskoa, että _Dreamin_ matka oli aiottu pelkäksi
huviretkeksi. William W. Kolderup oli liian käytännöllinen mies, jotta
ei olisi koettanut saada hyötyä viidentoista- tai kuudentoistatuhannen
meripenikulman retkestä, joka ulottui maapallon kaikille merille. Hänen
laivansa tosin lähti lastitta, mutta se oli helppo pitää hyvässä
liikkumiskunnossa täyttämällä vedellä sen _water-ballastin_. [Osastoja,
jotka voidaan laivaa ollessa lastittomana täyttää vedellä, niin että se
pysyy lastilinjassa.] Täten se olisi tarpeen tullen voitu upottaa
kannen tasalle. Myöskin oli rikas liikemies päättänyt antaa aluksen
matkalla poiketa erinäisiin toimistoihinsa. Niin se kulkisi
markkinapaikasta toiseen. Olkaa huoleti: kapteeni Turcotte kyllä osaisi
ansaita matkan kustannukset. Godfrey Morganin oikku ei tuottaisi enon
rahakirstuihin dollarinkaan tappiota! Näin menetellään hyvin
hoidetuissa kauppaliikkeissä.

Kaikki tämä päätettiin pitkissä, hyvin salaisissa neuvotteluissa, joita
William W. Kolderupilla oli kahdenkesken kapteeni Turcotten kanssa.
Mutta näytti siltä, että tämän kuitenkin niin yksinkertaisen asian
järjestely ei sujunut aivan itsestään, sillä kapteenin täytyi monet
kerrat käydä liikemiehen työhuoneessa. Hänen sieltä lähtiessään
olisivat teräväsilmäisemmät havaitsijat kuin talon vakinaiset vieraat
huomanneet, että hänen kasvoillaan oli omituinen ilme, että tukka oli
pystyssä kun tuulen tuivertama, ikäänkuin hän olisi kuumeisella kädellä
riuhtonut hiuksiansa, ja että koko hänen ruumiinsakin vaappui ja
kiikkui tavallista rajummin. Omituisista äänen korostuksista
olisi myöskin saattanut kuulla, että neuvottelut eivät käyneet
myrskyttömästi. Suorasuinen kapteeni Turcotte osasi näet varsin hyvin
pitää puoliaan William W. Kolderupia vastaan, joka rakasti ja
kunnioitti häntä kylliksi sietääkseen hänen vastaväitteitään.

Vihdoin näkyi kaikki järjestyvän. Ken oli antanut perään, William W.
Kolderup vai Turcotte? En uskalla siitä vielä lausua mielipidettäni,
kun en tunne heidän varsinaista väittelyjensä aihetta. Mutta pikemmin
löisin vetoa kapteenin puolesta. Oli miten oli, mutta viikon
keskustelujen jälkeen näkyivät liikemies ja merikarhu päässeen
yksimielisyyteen. Mutta sittenkin Turcotte yhä mutisi hampaittensa
välistä:

-- Vieköön minut viisisataatuhatta paholaista ja paiskatkoon minut
hornan mustan kattilan pohjaan, jos minä, Turcotte, koskaan olisin
aavistanut saavani tällaista hommaa!

_Dreamin_ varustaminen sujui varsin nopeasti, eikä sen kapteeni
laiminlyönyt mitään saattaakseen sen merikuntoon kesäkuun ehtiessä
puoliväliin. Se oli tarkastettu telakassa, ja sen huolellisesti
mönjävärillä maalattu pohjapuu välkkyi kirkkaan punaisena sen runkoa
vasten.

San Franciscon satamaan saapuu joukottain kaikenlaisia ja kaikkiin
kansallisuuksiin kuuluvia laivoja. Eivätkä kaupungin säännöllisesti
pitkin rannikkoa rakennetut satamasillat olisi enää moneen vuoteen
riittäneet tavaroiden lastaamiseen ja purkamiseen, jolleivät
insinöörit olisi keinotekoisesti rakentaneet useita mereen pistäviä
lisälaitureita. Punakuusisia paaluja oli upotettu veteen, ja niiden
varaan oli laskettu lankuista alaltaan muutaman neliömailin laajuisia
laitureita. Siten kylläkin samassa määrässä riistettiin alaa lahdelta;
mutta lahtihan oli avara. Täten oli saatu todellisia lastauspengermiä,
joita nostoranat ja tavaramytyt peittivät ja joiden luo molempain
suurempain valtamerten höyrylaivat, Kalifornian jokien höyryveneet,
kaikkien maiden kutterit ja amerikkalaiset rannikkoalukset voivat
toisiansa murskaamatta asettua mitä parhaimpaan järjestykseen.

Erääseen tällaiseen keinotekoiseen laivasiltaan, joka sijaitsi
Wharf-Mission-Streetin äärimmäisessä päässä, oli _Dream_ vankasti
köytetty, sitten kun se oli palannut telakalta.

Mitään ei laiminlyöty, jotta Godfreyn matkaa varten määrätty
höyrylaiva voisi purjehtia mitä parhaimmissa olosuhteissa.
Muonituksesta ja kaikesta muusta pidettiin mitä tarkin huoli. Taklaus
oli mallikelpoisessa kunnossa, kattila tarkastettu ja koneessa
oivallinen potkuri. Otettiinpa laivaan kaiken varalta ja helpottaakseen
yhteyttä satamien kanssa höyrypursikin, nopea ja uppoamaton, josta
olisi paljon hyötyä purjehduksen kestäessä.

Sanalla sanoen, kesäkuun 10 päivänä oli kaikki valmista. Ei muuta kuin
lähteä ulapalle. Kapteeni Turcotten purjeita hoitelemaan ja konetta
käyttämään hankkimat miehet olivat valioväkeä, ja niitä parempia tuskin
olisi seudulta ollut saatavissa. Varsinainen karja eläviä elukoita:
pitkäkuonoisia porsaskaniineja, lampaita, vuohia, kukkoja ja kanoja oli
sijoitettu välikannelle; vatsantarpeiden tyydyttämiseksi oli sitäpaitsi
vielä varattu monet laatikolliset parhaita säilykkeitä.

Mitä _Dreamin_ matkaohjelmaan tulee, oli se epäilemättä ollut noiden
pitkien neuvottelujen aiheena, joita William W. Kolderupilla ja hänen
kapteenillaan oli ollut. Tiedettiin vain, että ensimmäinen
poikkeamispaikka, mikä mainittiin, oli Uuden Seelannin pääkaupunki
Auckland -- paitsi milloin jatkuvista vastatuulista aiheutunut
kivihiilentarve pakottaisi hankkimaan lisää polttoainetta jostakin
Tyynen meren saariryhmästä tai jostakin Kiinan satamasta.

Kaikki nämä yksityisseikat eivät muuten paljoa huolestuttaneet
Godfreytä siitä hetkestä asti, kun hän tiesi pääsevänsä merille; eikä
niistä laisinkaan välittänyt Tartelett, joka häiriintyneessä mielessään
päivä päivältä yhä enemmän liioitteli matkan mahdollisia vaaroja ja
selkkauksia.

Enää oli vain yksi muodollisuus jäljellä: valokuvien hankkiminen.

Kihlautunut ei voi säädyllisesti lähteä pitkälle matkalle maapallon
ympäri viemättä mukanaan rakastettunsa valokuvaa ja jättämättä hänelle
omaansa.

Matkailijaksi puettuna meni siis Godfrey Montgomery-Streetin
valokuvaajain Stephenson & C:on käsiteltäväksi, ja kävelypuvussaan
uskoi Phinakin hurmaavat, mutta hiukan murheelliset piirteensä auringon
kiinnitettäviksi taitavien ammattimiesten levylle.

Sekin oli tavallaan yhdessämatkustamista. Phinan valokuvalla oli
erikoisesti määrätty paikkansa Godfreyn hytissä, sulhasmiehen kuvalla
taas nuoren tytön neitsytkammiossa. Mitä Tartelettiin tulee, joka ei
ollut sulhasmies eikä suinkaan siksi aikonutkaan, päätettiin kuitenkin
asiaankuuluvaksi uskoa hänenkin kuvansa valonaralle levylle. Mutta
olivatpa valokuvaajat kuinka taitavia tahansa, he eivät voineet saada
tyydyttävää mallikorttia. Häälyvä kuvalaatta ei koskaan näyttänyt muuta
kuin sekavaa sumua, josta olisi ollut mahdotonta tuntea kuuluisaa
tanssin- ja plastiikanopettajaa.

Se johtui siitä, että, mikä häntä sitten lienee vaivannutkin, kuvattava
ei voinut olla liikkumatta -- kaikista houkutteluista huolimatta, joita
tämänlaatuisissa kuvaamoissa käytetään.

Koetettiin toisia, nopeampia keinoja, koetettiin ottaa
silmänräpäyskuvia. Mahdotonta! Tartelett kiikkui ja keinui jo
ennakolta aivan kuin _Dream_-laivan kapteeni. Täytyi luopua yrityksestä
ikuistaa tämän merkillisen miehen piirteitä. Korvaamaton vahinko
jälkimaailmalle, jos -- mutta poistakaamme mielestämme sellainen
ajatus! -- jos Tartelett luullessaan lähtevänsä vanhaan maailmaan
matkustaisikin siihen toiseen maailmaan, josta kukaan ei palaa.

Kesäkuun 9 päivänä oltiin valmiit. _Dreamin_ tarvitsi vain nostaa
ankkuri ja levittää purjeensa. Sen paperit, lastikirjat, rahtisopimus,
vakuutuskirjat olivat kunnossa, ja kahta päivää aikaisemmin oli
Kolderupin liikkeen asiamies lähettänyt viimeisetkin allekirjoitukset.

Sinä päivänä tarjottiin Montgomery-Streetin palatsissa upeat
lähtöaamiaiset. Juotiin Godfreyn matkan onneksi ja toivottiin hänen
pian palaavan.

Godfreykin tunsi mielensä liikutetuksi eikä hän yrittänytkään sitä
salata. Phina osoittautui häntä lujemmaksi. Tartelett taas upotti
pelkonsa muutamaan lasilliseen samppanjaa, jonka vaikutus jatkui
lähtöhetkeen asti. |Hän oli unohtamaisillaan taskuviulunsakin, joka
tuotiin hänelle viime hetkellä, kun _Dream_ irroitettiin laiturista.

Viimeinen hyvästijättö tapahtui laivalla, viimeiset kädenpuristukset
vaihdettiin perähytissä. Sitten kone muutamalla potkurinkierrolla
loitonsi höyrylaivan rannasta.

"Hyvästi, Phina!"

"Jumalan haltuun, Godfrey!"

"Taivas teitä johtakoon!" toivotti eno.

-- Ja saatelkoon meidät ennen kaikkea takaisin, jupisi tanssimestari
Tartelett.

"Äläkä milloinkaan unohda, Godfrey", lisäsi William W. Kolderup,
"mietelausetta, joka _Dreamilla_ on peräpeilissään:

        "Confide, recte agens."

[Luota, kun teet oikein. _Suom_.]

"En milloinkaan, eno Will! Hyvästi, Phina!"

"Hyvästi, Godfrey!"

Höyrylaiva lähti liikkeelle, ja nenäliinoja heilutettiin niin kauan kun
se oli rantalaiturilta näkyvissä, vieläpä vähän kauemminkin.

Pian oli San Franciscon satamalahti, laajin maailmassa, kuljettu,
_Dream_ lipui ahtaan Golden Gaten, sataman suun, läpi ja sitten se
keulavantaallaan halkoi Tyynen valtameren aaltoja. Tuntui siltä kuin
tuo "kultaportti" olisi sulkeutunut sen jälkeen.



VI

Lukija tutustutetaan uuteen henkilöön.


Matka oli alkanut. Siinä alkamisessa ei mitään vaikeutta ollut, kuten
kernaasti myönnettäneen.

Niinpä toistelikin opettaja Tartelett usein ja kieltämättömän
johdonmukaisesti:

"Matka alkaa aina! Mutta mihin ja miten se päättyy, se on tärkeintä."

Godfreyn hallussa oleva hytti avautui _Dreamin_ peräkannelle
ruokasalina käytetyn nelikulmaisen suojan päälle. Nuori matkustajamme
sai siellä kaikkea mahdollista mukavuutta. Hän oli antanut Phinan
valokuvalle kaikkein parhaimman paikan kammionsa edullisimmin
valaistulla sivulla. Riippumatto nukkumista varten, hyvin
varustettu pesuteline, muutamia kaappeja pukujen ja liinavaatteiden
säilyttämiseksi, työpöytä, nojatuoli istuttavaksi, -- mitäpä tämä
kaksikolmattavuotias matkustaja muuta kaipasi? Näillä ehdoilla hän
olisi tehnyt kaksikolmatta kertaa matkan maan ympäri! Eikö hän ollut
sen käytännöllisen filosofian iässä, jonka muodostavat hyvä terveys ja
hilpeä luonne? Oi, nuorukaiset, matkustakaa, jos voitte ja ellette voi,
niin... matkustakaa kumminkin!

Mutta Tartelett ei ollut hyvällä tuulella. Hänen lähellä oppilaansa
hyttiä sijaitseva suojansa tuntui hänestä kovin ahtaalta, hänen
riippumattonsa perin kovalta ja hänen käytettävissään oleva kuuden
neliömetrin pinta-ala perin riittämättömältä, jotta hän sillä olisi
voinut toistella poljentojansa ja tanssiaskeleitansa. Eikö siis
matkustaja hänessä tukehduttanut tanssin ja plastiikan opettajaa? Ei!
Se oli hänellä veressä, ja jahka Tartelettille saapuu hetki laskeutua
nukkumaan viimeistä untansa, ovat hänen jalkansa vieläkin vaakasuorassa
viivassa, kantapäät toisiansa vasten, ensimmäisessä asennossa.

Ateriat piti nauttia yhdessä, ja niin tehtiinkin -- Godfrey ja
Tartelett istuivat vastapäätä toisiansa, kapteeni ja ensimmäinen
perämies kumpikin omassa päässänsä kiikkupöytää. Tuo hirvittävä nimitys
"kiikkupöytä" antoi jo aavistaa, että tanssinopettajan paikka jäisi
liian usein tyhjäksi!

Matkalle lähdettäessä kauniilla kesäkuulla puhalsi leppoisa
koillistuuli. Kapteeni Turcotte oli voinut vauhdin enentämiseksi
levittää purjeet, eikä _Dream_, joka kellui tarpeeksi syvällä ja
hyvässä tasapainossa, keinunut liiaksi puolelta toiselle. Ja kun aallot
iskivät siihen takaapäin, niin ei kiikkuminen sitä ylenmäärin
rasittanutkaan. Tällainen kulku ei saa matkustajia nyrpistämään
nenäänsä, ei heidän silmiänsä kauhusta onttonemaan, ei otsia
sinertymään lyijynvärisiksi eikä poista verta poskista. Olihan tämä
siedettävää. Laskettiin suoraan lounasta kohti suopean meren tuskin
väreilevällä ulapalla, jolla ei mitään vaahtoharjoja näkynyt. Pian oli
Amerikan rannikko kadonnut taivaanrannan taakse.

Kahden päivän ajalla ei purjehduksessa tapahtunut mitään mainitsemisen
arvoista. _Dreamin_ matka joutui. Retken alku oli siis suotuisa --
joskin kapteeni Turcotte silloin tällöin ilmaisi levottomuutta, jota
olisi turhaan yrittänyt salata. Joka päivä hän auringon kulkiessa
puolipäiväpiirin yli tarkkasi huolellisesti laivan asemaa. Mutta
saattoi huomata, että hän heti jälkeenpäin kutsui perämiehen hyttiinsä,
ja siellä he molemmin pitivät salaista neuvottelua, ikäänkuin heillä
olisi ollut jokin vakava ja uhkaava mahdollisuus pohdittavana. Tämä
seikka jäi epäilemättä huomaamatta Godfreyltä, joka ei ymmärtänyt
mitään purjehdusasuista, mutta muonitusmestari ja jotkut merimiehet
eivät olleet sitä kummastelematta.

Sitäkin enemmän olivat nämä kunnon miehet ihmeissään, kun ensimmäisen
viikon jälkeen _Dreamin_ suunta parisen kertaa muutettiin tuntuvasti
yön aikaan ja sitten palautettiin ennalleen päivän valjettua, vaikkei
tuota yöllistä liikettä mikään ollut tehnyt välttämättömäksi. Tämä
olisi ollut selitettävissä purjelaivalla, joka on ilmavirtojen
vaihtelusta riippuvainen, mutta höyryaluksen kannalta se oli
käsittämätöntä, koska se saattaa seurata suurten reittien suuntia ja
laskea purjeensa alas, milloin tuuli ei enää ole sille suotuisa.

Kesäkuun 12 päivän aamupuolella sattui laivassa odottamaton tapaus.

Kapteeni Turcotte, hänen ensimmäinen perämiehensä ja Godfrey olivat
asettumassa suuruspöytään, kun kannelta kuului outoa melua. Työntäen
oven auki ilmestyi melkein samassa muonitusmestari ruokasalin
kynnykselle.

"Kapteeni!" virkkoi hän.

"No, mitä nyt?" huudahti Turcotte vilkkaasti, kuten alati valppaalta
merimieheltä saattaa odottaa.

"Täällä on... kiinalainen!" vastasi muonitusmestari.

"Kiinalainenko?"

"Niin, oikea kiinalainen, jonka vast'ikään sattumalta keksimme
lastiruuman pohjalta!"

"Lastiruuman pohjalta!" huudahti kapteeni Turcotte. "Kautta kaikkien
Sacramenton pirujen, heittäkää hänet meren pohjaan!"

"_All right_!" vastasi muonitusmestari.

Ja tuntien sitä halveksumista, jota jokaisen kalifornialaisen on
tunnettava "taivaan valtakunnan" poikaa kohtaan, tuo kunnon mies piti
käskyä mitä luonnollisimpana ja aikoi häikäilemättä ryhtyä sitä
toimeenpanemaan.

Mutta kapteeni Turcotte oli tällä välin noussut pöydästä ja lähti
Godfreyn ja perämiehen seuraamana laivan perällä sijaitsevasta
ruokasalista, suunnaten askeleensa _Dreamin_ keulapuolella olevaa
miekkosta kohti.

Siellä kiinalainen tosiaankin kovassa pinnistyksessä reuhtoi kahden tai
kolmen merimiehen käsissä, jotka eivät kitsastelleet antaessaan hänelle
iskuja. Muukalainen oli kolmenkymmenen vuoden ikäinen mies, älykkään
näköinen, sopusuhtainen rakenteeltaan ja sileänaamainen, mutta hiukan
kalpea vietettyään kuusikymmentä tuntia ummehtuneessa lastiruumassa.
Vain sattumalta oli hänet löydetty hämärästä piilopaikastaan.

Kapteeni Turcotte viittasi heti miehilleen, että päästäisivät irti tuon
onnettoman tungettelijan.

"Kuka sinä olet?" kysyi hän keltarotuiselta.

"Auringon poika."

"Ja mikä on nimesi?"

"Seng-Vu", vastasi kiinalainen, jonka nimi hänen oman maansa kielellä
merkitsee sellaista, "joka ei elä".

"Ja mitä sinä täällä laivassa teet?"

"Minä purjehdin!..." vastasi Seng-Vu rauhallisesti. "Mutta en tuota
teille kuin mahdollisimman vähän vahinkoa."

"Tosiaan! Mahdollisimman vähän vahinkoa!... Ja olet kätkeytynyt
lähtöhetkellä lastiruumaan?"

"Kuten sanotte, kapteeni."

"Hankkiaksesi itsellesi vapaamatkan Amerikasta takaisin Kiinaan,
Tyynenmeren toiselle puolelle?"

"Jos niin suvaitsette."

"Mutta jollen sitä suvaitse, sinä keltanahkainen veijari, jos käsken
sinun olemaan hyvä ja matkustamaan Kiinaan uimalla?"

"Minä yrittäisin", vastasi kiinalainen hymyillen, "mutta on luultavaa,
että tekisin matkalla haaksirikon!"

"Kuulehan, kirottu John!" [lisänimi, jota amerikkalaiset käyttävät
kiinalaisista], huudahti kapteeni Turcotte, "kyllä minä opetan sinut
säästämään pilettirahoja!"

Paljon suuttuneempana kuin mihin tässä olisi aihetta ollut, olisi
kapteeni Turcotte ehkä pannut uhkauksensa täytäntöön, ellei Godfrey
olisi tullut väliin.

"Kapteeni", virkkoi hän, "yksi kiinalainen enemmän _Draw_-laivassa on
yksi kiinalainen vähemmän Kaliforniassa, jossa niitä on aika paljon!"

"Jossa niitä on liikaa!" vastasi kapteeni Turcotte.

"Liikaa tosiaan", toisti Godfrey. "No niin, koska tuo mies-raukka on
katsonut hyväksi vapauttaa San Franciscon läsnäolostaan, niin hän
ansaitsee senvuoksi jonkun verran sääliä!... Pyh, viskaamme hänet
maihin Shanghain rannikon ohi purjehtiessamme, emmekä hänestä sen
koommin enää kuule!"

Sanoessaan, että Kalifornian valtiossa oli liiaksi kiinalaisia, Godfrey
puhui oikean kalifornialaisen kieltä. On varmaa, että "taivaan
valtakunnan" poikien sinne siirtyminen -- niitä oli kolmesataa
miljoonaa Kiinassa kolmeakymmentä miljoonaa amerikkalaista vastaan
Yhdysvalloissa -- on koitunut vaaraksi kaukaisen lännen valloille.
Siksipä ovatkin näiden valtioiden -- Kalifornian, Oregonin, Nevadan ja
Utahin -- lainsäätäjät, jopa itse valtakunnan kongressikin, pohtineet
keinoja tämän uudenlaisen kulkutaudin leviämisen vastustamiseksi,
jonka "jänkit" ovat ristineet "keltarutoksi". Siihen aikaan
laskettiin yksistään Kalifornian valtiossa elävän enemmän kuin
viisikymmentätuhatta kiinalaista. Nämä ihmiset, jotka olivat perin
uutteria kullanhuuhdonnassa, myöskin hyvin kärsivällisiä, eläen
riisipivollisella, kulauksella teetä, opiumihaikusella, pyrkivät
alentamaan työpalkkoja maan omien uurastajain vahingoksi. Nämä
tulokkaat oli täytynyt vastoin amerikkalaista perustuslakia asettaa
erityisten säädösten alaisiksikin. Niinpä oli annettu asetuksia niiden
maahanmuutosta ja kielletty heiltä kansalaisoikeuden saanti, jotta
eivät lopuksi hankkisi itselleen enemmistöä kongressissa. Sitäpaitsi
pidellään heitä ylimalkaan pahoin, kuten intiaaneja ja neekereitä, ja
heille annetun "ruttoiset" nimityksen oikeuttamiseksi suljetaan heidät
useimmiten eri kaupunginosaan, jossa he huolellisesti säilyttävät
kotimaansa tavat ja tottumukset.

Kalifornian pääkaupungissa on toisrotuisen kansan puristus keskittänyt
heidät Sacramento-kadun seutua kohti, missä he asuvat merkkitauluillaan
ja lyhdyillään koristetuissa majoissansa. Täällä heitä tapaa
tuhansittain sipsuttamassa leveähihaisissa mekoissaan, kartionmuotoinen
lakki päässä ja keikkakärkiset kengät jalassa. Täällä he
enimmäkseen harjoittavat maustekauppiaan, puutarhurin ja pesijän
ammatteja, jolleivät kenties palvele kokkeina tai kuulu niihin
näyttelijäseurueihin, jotka esittävät kiinalaisia kappaleita San
Franciscon ranskalaisessa teatterissa.

Ja -- ei ole mitään syytä sitä salata -- Seng-Vu kuului tuollaiseen
sekalaiseen teatteriseurueeseen, jossa hänellä oli ensimmäisen
ilveilijän paikka, mikäli tätä eurooppalaisen näyttämön käsitettä voi
ollenkaan sovittaa mihinkään kiinalaiseen taiteilijaan. He ovat näet
perin vakavia leikkiä laskiessaankin, joten kalifornialainen
romaaninkirjoittaja Bret Harte saattoi sanoa, ettei ollut koskaan
nähnyt kiinalaisen näyttelijän nauravan; vieläpä hän myöntää, ettei
voinut tuntea, oliko eräs noita kappaleita, jota hän kävi katsomassa,
murhenäytelmä vai pelkkä ilveily.

Sanalla sanoen, Seng-Vu oli koomikko. Näyttämökauden lopussa hän
saavutettuaan runsaasti menestystä ja kenties kerättyään kolikoitakin
oli saanut halun palata kotimaahansa muussa muodossa kuin raatona.
[Kiinalaisten tapana on hautauttaa itsensä kotimaan poveen, ja eräät
laivat kuljettavat yksinomaan heidän ruumiitaan Kiinaan.] Senvuoksi hän
kaiken uhalla oli salaa pujahtanut _Dreamin_ lastiruumaan. Eväillä
varustettuna hän siis toivoi tuntemattomana tekevänsä tämän muutaman
viikon merimatkan ja sitten kenenkään näkemättä nousevansa maihin
jossakin Kiinan rannikolla, kuten oli laivaankin tullut.

Olihan se toki mahdollista. Eikä tuollainen tekonen kai mikään
hengenrikos ollut.

Oikeassa oli Godfrey ollutkin ryhtyessään puhumaan tungettelijan
puolesta, ja kapteeni Turcotte, joka tahtoi näyttää häijymmältä kuin
oli, luopui suuremmitta vastusteluitta aikomuksestaan heittää Seng-Vu
taistelemaan Tyynenmeren aaltojen kanssa.

Seng-Vu ei siis enää mennyt piilopaikkaansa laivan pohjalle, mutta hän
ei saanut tuottaa paljon haittaa kannellakaan. Hidasluontoisena,
järjestelmällisenä, vähäpuheisena hän vältti huolellisesti merimiehiä,
joilla aina oli joku kolaus hänen varalleen. Hän eli jäljellä
olevilla eväillään. Kaiken kaikkiaan hän oli kyllin laiha, jotta
hänen tuottamansa ylipaino ei tuntuvasti lisännyt _Dreamin_
purjehduskustannuksia. Jos Seng-Vu matkustikin ilmaiseksi, niin
varmaankaan hänen matkansa ei maksanut senttiäkään William W.
Kolderupin kukkarolle.

Hänen läsnäolonsa laivalla herätti kapteeni Turcottessa kuitenkin erään
mietelmän, jonka erikoisen merkityksen kaiketikin vain hänen
perämiehensä ymmärsi.

"Kyllä se tuottanee meille paljon kiusaa, se kirottu kiinalainen, jos
siksi tulee!... No, sitä pahempi hänelle!"

"Miksikä hän lie salavihkaa hiipinyt _Dreamiin_?" uteli ensimmäinen
perämies.

"Ennen kaikkea siksi, että pääsisi Shanghaihin!" vastas kapteeni
Turcotte. "Hiiteen John ja Johnin pojat!"



VII

Havaitaan, että William W. Kolderup menetteli ehkä
viisaasti vakuuttaessaan laivansa.


Seuraavien päivien, kesäkuun 13:n, 14:n ja 15:n, kuluessa laski
ilmapuntari verkalleen, mutta jatkuvasti, välillä nousematta, ja se
ilmaisi, että säässä kaiketi ei tapahtuisi äkkivaihteluja sateen tai
tuulen ja myrskyn välillä. Tuuli yltyi tuntuvasti kääntyen lounaaseen
päin. Se oli _Dreamille_ vastainen tuuli: laivan täytyi taistella
jokseenkin voimakkaita aaltoja vastaan, jotka iskivät edestä päin.
Purjeet reivattiin siis ja oli kuljettava potkurin avulla, mutta
keskinkertaisella vauhdilla, jotta vältettäisiin pahat sysäykset.

Godfrey kesti varsin hyvin nämä laivan keinumisen ja vaarumisen
aiheuttamat koetukset, hetkeksikään menettämättä hilpeätä mieltään.
Aivan ilmeisesti tämä reipas poika rakasti merta.

Mutta Tartelett ei suinkaan rakastanut merta, ja meri kosti sen hänelle
häijysti. Olisi pitänyt nähdä onneton ryhdin opettaja, joka ei enää
pysynyt ryhdissään, tanssimestari tanssimassa kaikkia taiteensa
sääntöjä vastaan.

Hytissä pysyminen näiden tölmäysten aikana, jotka järkyttivät
höyrylaivaa sen pohjaparruja myöten, oli hänelle mahdotonta.

"Ilmaa, ilmaa!" huokaili hän.

Hän ei enää poistunutkaan kannelta. Kun tyrsky heilahdutti laivaa,
lennähti hän toiselta laidalta toiselle. Kun laiva kallistui, viskautui
hän eteenpäin, viskautuakseen sitten melkein heti taaksepäin. Hän
piteli käsipuista, tarttui kiinni köysistä, otti asentoja, jotka
uudenaikaisen tanssiopin periaatteiden mukaan olivat ehdottomasti
tuomittavia! Ah, että hän ei voinut kohota palloliikkeellä ilmaan
välttääkseen tämän liikkuvan permannon keikkumista! Eräs tanssija hänen
esi-isiensä joukossa oli sanonut, että hän suostuessaan astumaan
jalallansa uudestaan näyttämölle teki sen vain, jotta ei nöyryyttäisi
tovereitansa. Tartelett taas ei olisi halunnut enää koskaan astua tälle
sillalle, jonka aaltojen iskut näkyivät upottavan pohjattomaan kuiluun.

Että William W. Kolderup pohatta olikin saanut päähänsä lähettää hänet
tänne!

"Kestääkö tätä pahaa ilmaa kauan?" kysyi hän kapteeni Turcottelta
kaksikymmentä kertaa päivässä.

"Hm, ilmapuntari ei rauhoita!" vastasi kapteeni poikkeuksetta ja
rypisti kulmakarvojansa.

"Pääsemmekö pian perille?"

"Pian, herra Tartelett!... Hm, pian!... Vielä tässä on taivalta
edessämme!"

"Ja tätäkö nimitetään Tyyneksi valtamereksi!" voivotteli onneton kahden
nikotuksen ja kahden heilahduksen välillä.

Sanokaamme vielä, että opettaja Tartelett ei kärsinyt ainoastaan
merikivusta, vaan että häntä myöskin peloitti, kun hän näki nuo isot
vaahtopäät laineet, jotka vyöryivät _Dreamin_ lippujen korkeudelle; kun
hän kuuli rajujen sysäysten nostattamina joidenkin läppien pamahtelevan
päästäessään höyryä pakenemaan laskuputkien kautta; ja kun hän tunsi
laivan heittelehtivän korkin lailla noilla vesivuorilla.

"Ei, sen täytyy mennä kumoon!" toisteli hän luoden oppilaaseensa
elottoman katseen.

"Tyyntykää, Tartelett!" vastasi Godfrey. "Laiva on luotu kellumaan,
tuhat tulimmaista! Siihen on omat syynsä!"

"Sanon teille, ettei ole!"

Ja näissä mietteissä opettaja oli turvautunut pelastusvyöhönsä. Se oli
hänellä yöt päivät tiukasti sidottuna rinnan päälle. Häntä ei olisi
saatu siitä luopumaan, vaikka olisi tarjottu kultaa. Aina kun meri soi
hänelle hetkisen hengähdysaikaa, pullistutti hän sen uudelleen
puhaltamalla siihen voimakkaasti ilmaa. Se ei tosiaan ollut hänestä
koskaan kyllin täysi!

Pyydämme lukijaa olemaan suopea säikähtynyttä Tartelettia kohtaan.
Sille, joka ei ole tottunut mereen, voivat sen raivonpuuskat kylläkin
aiheuttaa hiukan pelkoa, ja tiedetäänhän, että merimatkalle, jollaisen
hän nyt teki vasten tahtoaan, hän ei ollut tähän päivään uskaltanut
mennä edes San Franciscon lahden rauhallisilla vesillä. Siis voi
kylläkin antaa hänelle anteeksi pahoinvoinnin laivalla suuressa
myrskyssä ja vaahtopäisten laineiden herättämän säikähdyksen.

Sitäpaitsi kävi ilma yhä pahemmaksi uhaten _Dreamia_ jollakin
lähenevällä tuulispäällä, jonka sananlennättimet olisivat sille
ilmoittaneet, jos se olisi ollut rannikolta näkyvissä.

Vaikka laiva, joka päivän mittaan sai kauheita kolauksia, kulki enää
vain vähällä höyryllä, jotta ei pilaisi konettaan, niin sittenkin
potkuri tässä rajussa myllerryksessä vuoroin kohosi aalloista ja upposi
niiden alle. Siitä seurasi kamalia kylkitärähdyksiä syvimmässä
aallokossa tai tempaisuja vesilinjan alapuolelle, jotka voivat olla
vaarallisia vankallekin rakenteelle. Tällöin kuului _Dreamin_
peräpuolelta kumeita pamauksia, ja männät liikkuivat niin nopeasti,
että koneenkäyttäjä niitä töin tuskin hallitsi.

Mutta Godfrey johtui tekemään huomion, jonka syytä hän ei heti
käsittänyt. Hän havaitsi nimittäin, että höyrylaivassa tuntuvat
sysäykset öisin olivat verrattomasti lievemmät kuin päivällä.

Oliko hänen siis tehtävä se johtopäätös, että tuuli silloin talttui ja
että auringonlaskun jälkeen seurasi hetkinen tyventä?

Tämä tuntui jo niin merkilliseltä, että hän kesäkuun 21 ja 22 päivän
välisenä yönä tahtoi ottaa selvän siitä, mitä tapahtui. Päivä olikin
juuri ollut erinomaisen myrskyinen: tuuli oli yltynyt, eikä näyttänyt
siltä, että aallokko yöksi alenisi, koska tuuli oli monet pitkät tunnit
hillittömän oikullisesti piessyt merta.

Godfrey nousi siis vuoteeltaan puoliyön tienoissa, pukeutui lämpimästi
ja astui kannelle.

Vartiovuorossa olevat miehet valvoivat etukeulassa. Kapteeni Turcotte
seisoi komentosillalla.

Tuulen rajuus ei suinkaan ollut vähentynyt. Mutta kuitenkin olivat
aaltojen sysäykset, joiden täytyi iskeä _Dreamin_ keulavanteeseen,
paljon heikontuneet.

Mutta kohottaessaan silmänsä laivan savutorvea kohti, jonka töyhtönä
oli musta savu, Godfrey havaitsi, että tuo savu, sensijaan että olisi
paennut keulan puolelta perään päin, leijailikin päinvastoin
peräpuolelta eteenpäin seuraten aluksen suuntaa.

-- Onkohan tuuli siis kääntynyt? -- ihmetteli hän.

Ja hyvin mielissään tästä seikasta hän astui komentosillalle ja lausui
kapteenia lähestyen:

"Kapteeni!"

Huppukauluksella varustettuun vahakankaiseen viittaansa puettu
laivanpäällikkö ei ollut kuullut hänen tulevan eikä alussa voinut
salata äkäistä liikettä nähdessään hänet vieressään.

"Tekö, herra Godfrey, tekö... komentosillalla?"

"Minä, kapteeni; ja minä tulen teiltä kysymään..."

"Mitä sitten?" vastasi kapteeni Turcotte vilkkaasti.

"Onko tuuli ehkä kääntynyt?"

"Ei, herra Godfrey, ei... ja valitettavasti näyttää siltä, että se
yltyy myrskyksi!"

"Mutta puhaltaahan se nyt takaamme!"

"Puhaltaa takaamme... tosiaankin... puhaltaa takaamme!..." vastasi
kapteeni ilmeisesti vimmoissaan tästä huomautuksesta. "Mutta se ei
suinkaan ole minun syyni!"

"Mitä sillä tarkoitatte?"

"Tarkoitan, että välttääkseni laivan joutumista vaaraan, minun on
täytynyt kääntyä päinvastaiseen suuntaan ja paeta tuulen edellä!"

"Siitäpä koituu meille perin ikävää viivytystä", virkkoi Godfrey.

"Perin ikävää todellakin", vastasi kapteeni Turcotte; "mutta heti
päivän tullen, jos aallokko vähän alenee, käytän tilaisuutta hyväkseni
kääntääkseni keulan jälleen länttä kohti. Kehoitan teitä siis, herra
Godfrey, palaamaan hyttiinne. Uskokaa minua, parasta on koettaa nukkua
niin kauan kuin viillätämme tuulen suuntaan! Ei tarvitse kokea niin
pahoja kolauksia!"

Godfrey nyökkäsi myöntävästi. Hän loi viimeisen levottoman silmäyksen
matalalla riippuviin pilviin, jotka ajelehtivat äärettömän nopeasti, ja
senjälkeen hän lähtien komentosillalta palasi hyttiinsä, jossa ennen
pitkää jatkoi keskeytynyttä untansa.

Seuraavana aamuna, kesäkuun 22 päivänä, palautettiin _Dream_ oikealle
suunnalleen, kuten kapteeni Turcotte oli luvannut, vaikka tuuli ei
ollutkaan huomattavasti vaimentunut.

Tätä purjehdusta päivisin läntiseen suuntaan ja öisin itää kohti kesti
vielä neljäkymmentäkahdeksan tuntia; mutta ilmapuntari osoitti
nousemisen oireita; sen heilahtelut harvenivat. Saattoi odottaa
rajuilman lakkaavan tuulten mukana, jotka alkoivat puhaltaa pohjoisesta
käsin.

Niin tosiaan tapahtuikin.

Siten oli hauska koillistuuli lakaissut pilviä kesäkuun 25 päivänä,
kun Godfrey kellon kahdeksaa käydessä aamulla nousi kannelle.
Auringonsäteet leikkivät taklauksessa ja siroittelivat tulitäpläsiään
kaikkiin laivanreunan ulkonemiin.

Tumman vihreä meri loisti silloin suurena ympyränä, johon säteilevä
valo suoraan iski. Tuuli kävi enää vain keveinä lehahduksina, jotka
kirjailivat aallonharjoja ohuella vaahdolla, ja alemmat purjeet
irroitettiin.

Oikeastaan eivät merta enää kuohuttaneetkaan varsinaiset laineet.
Pitkät mainingit vain lempeästi tuudittelivat höyrylaivaa.

Mutta maininkeja tai lakkapäitä laineita, samapa se oli opettaja
Tartelettista, joka oli sairaana yhtä hyvin silloin, kun oli "liian
leppoista", kun silloinkin, kun oli "liian tuimaa"! Hän venyi siis
puoleksi maaten kannella, suu raollaan kuin nikahtuvalla korpilla, joka
on nostettu vedestä kuivalle maalle.

Kaukoputki silmäinsä edessä seisoi ensimmäinen perämies takahytin
katolla ja tähysti pohjoista kohti.

Godfrey meni hänen luokseen.

"No, hyvä herra", sanoi hän tälle iloisesti, "tänään on hiukan parempaa
kuin eilen?"

"Niin on, herra Godfrey", vastasi toinen, "nyt olemme tyynillä
vesillä".

"Ja _Dream_ on kääntynyt oikeaan suuntaan?"

"Ei vielä!"

"Eikö vielä! Ja miksi ei?"

"Siksi, että se on ilmeisesti syrjäytynyt koilliseen tämän viimeisen
myrskyn aikana, ja meidän on täsmällisesti määrättävä sen asema. Mutta
onpa meillä kirkas aurinko, taivaanranta aivan puhtaana. Puolenpäivän
aikaan me auringon ollessa korkeimmillaan voimme suorittaa mittauksen
ja tehdä hyviä havaintoja, ja kapteeni ilmoittaa meille matkasuunnan."

"Missä on kapteeni?" kysyi Godfrey.

"Lähtenyt laivalta."

"Lähtenyt...?"

"Niin!... Tähystäjät luulivat meren valkeudesta päättäen havaitsevansa
idässä päin muutamia salakareja, joita ei ole laisinkaan merkitty
merikarttoihimme. Höyrypursi varustettiin siis, ja muonitusmestarin ja
kolmen merimiehen seuraamana läksi kapteeni Turcotte ottamaan asiasta
selvää."

"Kuinka kauan siitä on?"

"Noin puolitoista tuntia!"

"Ah", huudahti Godfrey, "olen pahoillani, ettei asiasta minulle
ilmoitettu! Olisin hyvin mielelläni lähtenyt mukaan."

"Te nukuitte, herra Godfrey", vastasi perämies, "eikä kapteeni tahtonut
teitä herättää".

"Olen siitä pahoillani; mutta sanokaahan minulle minnepäin höyrypursi
lähti?"

"Tuonne", vastasi perämies, "ankkurikelan oikealta puolelta... suoraan
koillista kohti".

"Ja eikö sitä voi kaukoputkella eroittaa?"

"Ei, se on liian etäällä!"

"Mutta täytyneehän sen pian palata?"

"Tietenkin pian", vastasi perämies, "sillä kapteeni tahtoo ehdottomasti
itse tehdä paikanmittauksensa, ja sitä varten hänen täytyy palata
laivaan ennen keskipäivää".

Tämän vastauksen saatuaan Godfrey meni istumaan keulakaton eteen
käskettyään ensin tuoda merikiikarinsa. Hän tahtoi vaania höyrypurren
palaamista. Mitä tuohon tarkastusretkeen tuli, jolle kapteeni Turcotte
oli lähtenyt, ei se voinut häntä ihmetyttää. Olihan luonnollista, ettei
_Dream_ uskaltaisi mennä sellaiselle kohdalle merta, missä oli
ilmoitettu olevan kareja.

Kaksi tuntia kului. Vasta puoli yhdentoista tienoissa alkoi hento
rihmamainen savujuova näkyä taivaanrannalla.

Epäilemättä se oli höyrypursi, joka tarkastelunsa suoritettuaan palasi
laivalle. Godfreytä huvitti seurata sitä kiikarinsa näköpiirissä. Hän
huomasi sen ääriviivain tulevan vähitellen yhä selvemmiksi, näki rungon
isonevan meren pinnalla; savujuova eroittui jo paremmin ja siihen
sekaantui muutamia huurukierukoita, jotka päilyivät taivaanrannan
kirkasta pohjaa vasten. Se oli oivallinen, hyvin nopeakulkuinen alus,
ja koska se porhalsi täydellä höyryllä, saattoi sen pian eroittaa
paljain silmin. Kello yhdentoista tienoissa havaittiin etupuolella sen
keulavantaan nostama valkoinen kuohu ja perässä laajeni pitkä
vaahtoinen vako kuin pyrstötähden pyrstö.

Neljännestä yli yhdentoista kapteeni Turcotte pääsi _Dreamin_ luo ja
hyppäsi komentosillalle.

"No, kapteeni, mitä uutisia?" kysyi Godfrey tullen puristamaan hänen
kättänsä.

"Ah, hyvää huomenta, herra Godfrey!"

"Entä ne karit?..."

"Pelkkää kuvittelua!" vastasi kapteeni Turcotte. "Emme ole nähneet
mitään epäilyttävää. Miehemme ovat erehtyneet. Ja kyllä minä sen
arvasinkin!"

"Siis matkalle!" virkkoi Godfrey.

"Niin, me palaamme suunnallemme; mutta sitä ennen täytyy minun tehdä
paikanmittaukseni."

"Annatteko määräyksen, että pursi otetaan laivaan?" kysyi ensimmäinen
perämies.

"En", vastasi kapteeni, "saatamme sitä vielä tarvita. Kiinnittäkää se
hinausköyteen!"

Kapteenin käskyt pantiin täytäntöön. Ja pursi, jolle jätettiin höyry
päälle, asettui _Dreamin_ perään.

Kolme neljännestuntia myöhemmin seisoi kapteeni Turcotte sekstantti
kädessään, määräsi auringon korkeuden ja ilmoitti, paikanmittauksensa
tehtyään, mihin suuntaan oli kuljettava.

Senjälkeen ja luotuaan vielä viimeisen silmäyksen taivaanrannalle hän
kutsui perämiehensä ja vei hänet hyttiinsä, jossa he molemmat viipyivät
verrattain kauan neuvottelemassa.

Päivä oli hyvin kaunis. _Dream_ saattoi kulkea ripeästi, tarvitsematta
purjeittensa apua, jotka oli reivattava. Tuuli oli hyvin heikko eikä
olisi, kun laiva kulki näin vinhasti, saanut kyllin voimaa niitä
pullistuttaa.

Godfrey oli riemuissaan. Eikö tämä purjehdus kauniilla merellä, kauniin
auringon heloittaessa ollut mitä vahvistavinta, eikö se antanut lentoa
aatteelle, mitä suurinta tyydytystä sielulle? Mutta tuskinpa edes
näissä suotuisissa olosuhteissa onnistui tanssinopettaja Tartelettin
hiukan virkistyä, käydä hiukan hilpeämmäksi. Vaikka meren muoto ei
hänessä enää synnyttänytkään välitöntä levottomuutta, oli hänen
fyysillisen olemuksensa kuitenkin vaikea taipua. Hän yritti syödä,
mutta ruoka ei tahtonut maistua. Godfrey olisi riisunut häneltä
pelastusvyön, joka puristi hänen rintaansa, mutta hän kieltäytyi siitä
jyrkästi. Eikö tuo raudasta ja puusta kokoonpantu hökötys, jota
nimitetään laivaksi, ollut vaarassa haljeta millä hetkellä tahansa?

Tuli ilta, ja sen mukana tiheä usva, joka ei kuitenkaan laskeutunut
merenpinnalle asti. Yö kävi paljon pimeämmäksi kuin mitä päivän
herttaisesta, kirkkaasta ilmasta olisi voinut aavistaa.

Mutta eipä ollut mitään vedenalaisia kallioita pelättävänä näillä
purjehdusvesillä, joiden aseman kapteeni Turcotte oli kartoiltaan
tarkasti määrännyt; mutta yhteentörmäykset ovat aina mahdollisia ja
niitä täytyy varoa sumuisina öinä.

Laivalyhdyt sytytettiin huolellisesti vähän jälkeen auringonlaskun;
valkoinen tuli kohotettiin keulamaston huippuun ja sivutulet, vihreä
oikealla, punainen vasemmalla puolella, vilkkuivat heleästi. Jos
_Dream_ törmäisi johonkin, niin ei se ainakaan olisi sen syy, -- mutta
laihaa lohtuapa se tieto tuotti. Uppoaminen on uppoamista silloinkin,
kun kaikki on tehty sääntöjen mukaan; ja jos joku laivassa näitä
seikkoja mietti, oli se varmaan opettaja Tartelett.

Nyt oli tuo kunnon herrasmies yhä hoiperrellen, yhä kiikkuen kuitenkin
siirtynyt hyttiinsä ja Godfrey omaansa, jälkimmäinen varmana, edellinen
vain toivoen, että saisi viettää rauhallisen yön, sillä _Dream_ tuskin
edes keinui noilla pitkillä aalloilla.

Jätettyään vartiovuoron perämiehelle astui kapteeni Turcottekin
perähyttiin nauttiakseen muutaman tunnin levosta. Kaikki oli kunnossa.
Höyrylaiva saattoi purjehtia täydessä turvassa, koska ei ollut
luultavaa, että usva taajenisi.

Kahdenkymmenen minuutin päästä oli Godfrey unen helmoissa, ja tapansa
mukaan täysissä pukimissaan vuoteeseensa laskeutuneen Tartelettin
unettomuutta ilmaisivat enää vain maininkimaiset huokaukset.

Yhtäkkiä -- kaiketikin kello yhden tienoissa aamuyöstä -- Godfrey
heräsi kauheaan meluun.

Hän hypähti riippumatostaan, sai tuokiossa housut ja puseron ylleen ja
veti merisaappaat jalkaansa.

Melkein heti kuultiin kannelta kamalia huutoja:

"Me uppoamme! Me uppoamme!"

Silmänräpäyksessä oli Godfrey ulkona hytistään ja syöksyi päällystön
ruokasaliin. Siellä hän tölmäsi muodottomaan röykkiöön, jota ei
tuntenut. Se ei voinut olla kukaan muu kuin opettaja Tartelett.

Koko miehistö oli kannella juosten kapteenin ja perämiehen antamia
käskyjä toimeenpanemaan.

"Yhteentörmäyskö?" kysyi Godfrey.

"En tiedä... en tiedä... eihän tässä kirotussa sumussa näe mitään",
vastasi perämies, "mutta me uppoamme!"

"Uppoammeko...?" toisti Godfrey.

Ja _Dream_, joka epäilemättä oli törmännyt karia vasten, vaipui
huomattavasti. Vesi nousi melkein kannen tasalle. Varmaankin oli
konetta käyttävä tuli jo tukehtunut uunin pohjalle.

"Mereen, mereen, herra Godfrey!" huusi kapteeni. "Ei ole hetkistäkään
hukattava! Alus vaipuu silmin nähden! Se nielaisee teidät
pyörteeseensä!..."

"Entä Tartelett?"

"Minä pidän hänestä huolen!... Emme ole kuin puolen kaapelinpituuden
päässä rannasta!"

"Mutta te?..."

"Velvollisuuteni on jäädä viimeiseksi laivaan, ja minä jään!" virkkoi
kapteeni. "Mutta paetkaa... paetkaa!"

Godfrey epäröi vielä heittäytyä mereen. Mutta vesi kohosi jo _Dreamin_
nimikilven tasalle.

Tietäen, että Godfrey ui kuin kala, kapteeni tarttui hänen hartiaansa
ja teki hänelle sen palveluksen, että tuuppasi hänet laivanpartaan yli
mereen.

Aika jo olikin. Jollei olisi ollut niin pilkkosen pimeä, olisi
epäilemättä nähty pyörteen kiemurtelevan sillä paikalla, missä _Dream_
nyt oli.

Mutta muutamilla vedoilla oli Godfreyn onnistunut ripeästi poistua tuon
kostevirran lailla puoleensavetävän suppilon läheisyydestä!

Kaikki tämä oli tapahtunut vähemmässä kuin minuutissa.

Muutamaa silmänräpäystä myöhemmin sammuivat laivan sivulyhdyt toinen
toisensa perästä epätoivon huutojen kaikuessa.

Ei enää ollut mitään epäilystä: _Dream_ oli juuri uponnut pohjaan!

Mitä Godfreyhin tulee, oli hän päässyt korkealle ja leveälle kalliolle
tyrskyiltä turvaan. Siellä hän, turhaan huudellen pimentoon, kuulematta
ainoankaan äänen vastaavan omaansa, tietämättä, oliko hän nyt
yksinäisellä kallioluodolla vai jonkun riutan päässä, ehkä ainoana
onnettomuudesta pelastuneena, ainoana eloonjääneenä, odotti päivän
koittoa.



VIII

Godfrey johtuu pahoittelemaan matkustusvimmaa.


Vielä kuluisi kolme pitkää tuntia, ennenkuin aurinko ilmestyisi jälleen
taivaanrannalle. Ne ovat tunteja, jotka tuntuvat vuosisatain
pituisilta.

Koettelemus oli kova aloittelijalle; mutta toistamme vieläkin, että
Godfrey ei ollut lähtenyt pelkälle huviretkelle. Hän oli merelle
lähtiessään sanonut itselleen, että häneltä nyt jäi perin onnellinen ja
levollinen elämä, jota ei seikkailuja etsiessään saisi nauttia. Täytyi
siis tulla toimeen asianhaarain mukaan.

Tällä hetkellä hän oli turvassa. Meri ei toki voinut pyyhkäistä häntä
tuolta kalliolta, jota vain hyökyjen pirskeet kostuttivat. Oliko hänen
pelättävä, että nousuvesi hänet pian saavuttaisi? Ei, sillä mietittyään
asiaa hän muisti, että haaksirikko oli tapahtunut uudenkuun korkeimman
vuoksen vallitessa.

Mutta oliko tämä kallio yksinäinen? Vai oliko se huippukohtana tällä
seudulla hajallisten salakarien ketjussa? Mikä oli tuo rannikko, jonka
kapteeni Turcotte luuli pimeän lävitse häämöittäneen? Mihin
mantereeseen se kuului? Oli liiankin varmaa, että _Dream_ oli
edellisten päivien myrskynpuuskissa viskautunut suunnaltaan. Laivan
asemaa ei siis oltu voitu täsmällisesti määrätä. Kuinka sitä epäillä,
koska kapteeni kaksi tuntia aikaisemmin oli vakuuttanut, ettei hänen
kartoillansa ollut merkittynä minkäänlaisia kareja näillä väylillä!
Olipa hän paremmaksi vakuudeksi vielä itse mennyt tarkastamaan, oliko
noita oletettuja salakallioita olemassa, joita hänen tähystäjänsä
olivat idässä näkevinänsä.

Heidän väitteensä oli kuitenkin liiankin totta, ja jos kapteeni
Turcotte olisi ulottanut tarkastuksensa etäämmälle, olisi onnettomuus
varmaan vältetty. Mutta mitäpä tämä menneiden muisteleminen hyödytti!

Tärkein kysymys Godfreylle, kun kerran näin oli käynyt, kysymys
elämästä ja kuolemasta -- oli siis tietää, oliko hän minkään maan
lähellä. Myöhemmin olisi kyllä aikaa mietiskellä, millä seudulla Tyyntä
valtamerta hän oli. Ennen kaikkea oli päivän tullen pyrittävä pois
tältä kalliolta, joka yläosaltaan ei ollut kahtakymmentä jalkaa leveä
enempää kuin pitkäkään. Mutta ihminen lähtee jostakin paikasta vain
toiseen paikkaan saapuakseen. Entä jos tuota toista paikkaa ei ollut
olemassa, jos kapteeni oli tässä sumussa erehtynyt, jos luodon
ympärillä levisi valtameren ääretön ulappa, jos kauimpana, mitä voi
nähdä, taivas ja vesi yhtyivät näköpiirin ainoaksi rajaksi.

Nuoren haaksirikkoisen ajatukset keskittyivät siis tähän seikkaan. Hän
käytti kaiken näkökykynsä tarkatakseen, eikö tämän synkän yön keskeltä
eroittaisi mitään sekavaa röykkiötä, kallioiden kasaantumia tai
rantatörmiä, jotka ilmaisisivat maan läheisyyttä luodon itäpuolella.

Godfrey ei nähnyt mitään. Ei mitään maantuoksua löyhähtänyt hänen
nenäänsä, hänen silmänsä eivät keksineet ainoatakaan valonvärähdystä,
hänen korviinsa ei kuulunut pienintäkään rasahdusta. Ainoakaan lintu ei
siivillään halkaissut noita tummia varjoja. Tuntui siltä kuin hänen
ympärillään olisi ainoastaan laaja vetten erämaa.

Godfrey ei salannut itseltään, että hänellä oli tuhat kertaa suurempi
mahdollisuus joutua tuhoon kuin pelastua. Ei ollut enää kysymys hauskan
kiertomatkan tekemisestä maan ympäri, vaan oli katseltava kuolemaa
kasvoista kasvoihin. Mutta tyynesti ja rohkeasti kohosivat hänen
ajatuksensa sen kaitselmuksen puoleen, joka voi tehdä kaikki
heikoimmankin luotunsa pelastukseksi, silloin kun tämä itse ei enää
mitään voi.

Mikäli hänestä itsestänsä riippui, ei Godfrey voinut muuta kuin odottaa
uutta päivää, alistua kohtaloonsa, jos pelastus oli mahdoton, mutta
päinvastoin koettaa kaikkensa, jos siihen jotakin tilaisuutta oli.

Näiden mietteiden vakavuuden tyynnyttämänä Godfrey oli istahtanut
kalliolle. Hän oli riisunut osan meriveden liottamista vaatteistansa,
villapuseronsa ja märkyydestä raskaat saappaansa, ollakseen valmis
heittäytymään uimaan, jos tarve vaati.

Mutta oliko mahdollista, että haaksirikkoisista ei kukaan ollut jäänyt
eloon? Mitä! Eikö ainoakaan _Dreamin_ miehistä ollut ajautunut maihin?
Olivatko he siis kaikki tulleet temmatuiksi siihen vastustamattomaan
kurimukseen, jonka laiva upotessaan kaivaa? Viimeinen, jota Godfrey oli
puhutellut, oli kapteeni Turcotte, joka päättäväisesti kieltäytyi
jättämästä laivaansa, niin kauan kuin siellä vielä oli yksikin hänen
matruusejansa! Kapteenipa hänetkin oli mereen heittänyt juuri sillä
hetkellä, jolloin _Dreamin_ kansi hävisi veden alle.

Mutta toiset, niiden joukossa onneton Tartelett ja kurja kiinalainen,
kaiketikin vedenpyörteen yllättäminä, edellinen perähytissä,
jälkimmäinen syvällä lastiruuman pohjalla, mihin he olivat joutuneet?
Hänkö yksinään siis oli pelastunut kaikista _Dreamissa_ olijoista? Ja
kuitenkin oli pursi jäänyt höyrylaivan perään. Eivätkö kutkaan olleet
ehtineet siihen paeta, kyllin ajoissa haaksirikon paikalta
poistuakseen? Niin, mutta eikö ollut pikemminkin pelättävissä, että
pursi oli tempautunut laivan mukana kuiluun ja lepäsi nyt meren
pohjassa kymmeniä syliä vedenpinnan alapuolella?

Godfrey tuumi silloin, että jollei hän tässä pimeässä yössä voinutkaan
nähdä, niin voi ainakin saattaa äänensä kuuluville. Mikään ei estänyt
häntä huutamasta, luikkaamasta tämän syvän hiljaisuuden keskellä. Ehkä
jonkun hänen toverinsa ääni vastaisi hänen omaansa.

Hän huusi siis useampaan kertaan, kajahduttaen pitkän kirkaisun, jonka
täytyi kuulua laajalti ympäri.

Ei ainoatakaan huutoa kuulunut vastaukseksi.

Hän uudisti yrityksensä moneen kertaan, kääntyen vuoroin kaikille
ilmansuunnille.

Ehdoton hiljaisuus.

-- Yksin, yksin! -- jupisi hän.

Hänen huutonsa ei ollut ainoastaan jäänyt vastauksetta, mutta ei mikään
kaikukaan ollut lähettänyt edes hänen omaa ääntänsä takaisin. Jos hän
olisi ollut rantajyrkänteen luona, kallioryhmän läheisyydessä,
jollaisia usein on rannikkoja vyöttämässä, olisi ollut varmaa, että
hänen huutonsa vastustusta kohdattuaan olisivat sen takaisin
kimmahduttamina palanneet hänen omiin korviinsa. Luodon itäpuolella oli
siis joko matala rannikko, joka ei kyennyt synnyttämään kaikua, tai,
mikä oli luultavampaa, läheisyydessä ei ollut ollenkaan maata.
Hajallinen karisto, jonka yhdelle kalliolle haaksirikkoinen oli päässyt
turvaan, oli siis erillinen.

Kolme tuntia kului näissä pöyristyttävissä mietteissä. Kylmästä
kangistuneena Godfrey käveli edestakaisin kallion ahtaalla laella vilun
tunnetta vastustaakseen. Vihdoin värittivät jotkut vaaleahkot viirut
keskitaivaalla riippuvia pilviä: se oli heijastus idän ensimmäisestä
rusosta.

Kääntyen sille suunnalle, -- ainoalle, missä maata saattoi olla,
Godfrey koetti tähystää, eikö pimennosta häämöittäisi mitään
rantatörmää. Kullaten sitä ensimmäisillä säteillään täytyi auringon jo
voimakkaammin tuoda esille sen ääriviivoja.

Mutta tuosta epävarmasta aamuruskosta ei vieläkään mitään pistänyt
esille. Keveä sumu kohosi merestä ja esti näkemästä edes kariston
laajuutta.

Siinä ei ollut varaa turhiin luulotteluihin. Jos Godfrey oli todella
viskautunut yksinäiselle kalliolle Tyynessämeressä, oli edessä pikainen
kuolema, nälkäkuolema, janoon menehtyminen tai, jos niin täytyi,
kuolema meren pohjalla viimeisenä neuvona!

Hän tähysti kuitenkin yhä, ja tuntui siltä kuin hänen katseensa voiman
olisi täytynyt suhteettomasti kasvaa, koska hän keskitti siihen koko
tahtonsa.

Vihdoin alkoi aamun sumu hälvetä. Godfrey sai nähdä riutan kallioiden
piirtyvän kohokuvina vedenpinnalle toisen toisensa jälkeen kuin
merihirviöjoukon. Siinä oli pitkä ja säännötön sarja mustahkoja,
kummallisesti leikeltyjä, kaikenkokoisia ja kaikennäköisiä
kivimöhkäleitä, joiden suunta kävi jokseenkin suoraan lännestä itään.
Mahtava kallio, jonka huipulla Godfrey oli, kohosi riutan länsisyrjästä
tuskin kolmenkymmenen sylen päässä siitä, minne _Dream_ oli uponnut.
Meren täytyi sillä kohtaa olla hyvin syvä, sillä höyrylaivasta ei
näkynyt enää mitään, ei edes mastonhuippuja. Ehkäpä se vedenalaiselle
kalliolle osuttuaan oli liukunut syvyyteen karin ulkopuolelle.

Yksi silmäys oli riittänyt Godfreylle tämän asianhaaran toteamiseksi.
Siltä suunnalta ei ollut pelastusta odotettavissa. Kaikki hänen
huomionsa kääntyi siis kariston toista kärkeä kohti, jonka sumu
kohotessaan vähitellen päästi näkyviin. On lisättävä, että meri, joka
tällä hetkellä oli matalalla, salli kallioiden täydellisemmin
paljastua. Niiden nähtiin ulottuvan yhä kauemmaksi ja laajentavan
kosteata perustaansa. Tuolla oli leveät väliulapat, täällä pelkät
lammikot niitä eroittamassa. Jos ne lopulta liittyivät johonkin
rannikkoon, niin ei olisi vaikea sinne päästä.

Muutoin ei ollut mitään merkkejä rannikosta, ei vielä mitään, joka
olisi ilmaissut mantereen tai isomman saaren läheisyyttä edes sillä
suunnalla.

Sumu hälveni yhä, ja samalla laajeni se näköpiiri, jonne Godfreyn silmä
herkeämättä tähtäili. Niinpä hän voi nähdä jo puolen meripenikulman
laajuudelta. Ilmestyipä muutamia hiekkatäpliäkin kallioiden väliin,
joita tahmeat meriruohot verhoilivat. Eikö tuo hiekka ainakin
osoittanut särkän olemassaoloa? Ja jos oli hiekkasärkkä, niin saattoiko
epäillä, että se liittyi jonkin isomman maan rantaan?

Lopuksi tuli esille pitkä jono isojen, selväpiirteisempien
graniittikallioiden tukemia matalia hiekkasärkkiä. Nuo kalliot näkyivät
sulkevan itäisen taivaanrannan. Aurinko oli imenyt aamun kaikki usvat,
ja sen kehrä puhkaisihe esiin hehkuvana, tulisena.

-- Maata, maata! -- huudahti Godfrey.

Ja hän ojensi käsivartensa tuota vankkaa tannerta kohti ja polvistui
kalliolle tuntien kiitollisuutta Jumalaa kohtaan.

Siellä oli tosiaan maata. Sillä kohtaa olivat karit vain etumaisimpana
kärkenä, ikäänkuin eteläisenä niemekkeenä lahdenpoukamassa, joka
kaartui ympärysmitaltaan noin kahden meripenikulman laajuiseksi
kehäksi. Tämän pohjukassa häämöitti ikäänkuin sileä hiekkaranta, jota
reunusti sarja pieniä, aaltomaisten kasvullisuusjuovain oikullisesti
kirjailemia, mutta jokseenkin matalia särkkiä.

Siltä paikalta, jossa Godfrey seisoi, saattoi hänen katseensa yhdellä
haavaa liitää yli koko rannikon.

Kahden erisuuruisen niemekkeen rajoittamana pohjoisessa se ei näkynyt
ulottuvan viittä tai kuutta meripenikulmaa laajemmaksi. Kuitenkin oli
mahdollista, että se kuului johonkin isompaan maahan. Oli miten
tahansa, niin se oli ainakin hetkellisenä pelastuksena. Sitä ei
Godfreyn tarvinnut ollenkaan epäillä. Hän ei ollut viskautunut
millekään eristetylle karille; hänellä oli syytä uskoa, että tuo
tuntemattoman mantereen ulkonema tarjoisi hänelle tilaisuuden tyydyttää
ensimmäiset tarpeensa.

-- Maihin, maihin! -- hymähti hän.

Mutta ennenkuin hän lähti kalliolta, kääntyi hän vielä kerran. Hän
tutki silmillään merta ulapan ääriin asti. Näkyisikö aalloilla mitään
laudankappaletta tai muuta jäännöstä ajelehtimassa, mitään _Dreamin_
pirstaletta, kenties joku eloonjäänyt haaksirikkoinen?

Ei mitään.

Edes höyrypurtta ei enää näkynyt. Senkin oli täytynyt upota yhteiseen
kuiluun.

Silloin juolahti Godfreyn mieleen, että näillä kareilla oli saattanut
löytää turvapaikan joku hänen tovereistansa, joka hänen laillaan
odotteli päivän valkenemista yrittääkseen rannikolle.

Ei ketään! Ei kalliolla eikä hietikolla. Riutta oli yhtä autio kuin
merikin!

Mutta jollei kukaan olisikaan jäänyt henkiin, eikö meri edes olisi
heittänyt povestaan joitakuita ruumiita? Eikö Godfrey löytäisi näiden
kallioiden välistä tyrskyn viimeiseltä rajalta jonkun toverinsa
elotonta ruumista?

Ei! Mitään ei näkynyt koko kariston alueella, jonka luoteen viimeiset
imaisut silloin paljastivat.

Godfrey oli yksinään! Hänen täytyi luottaa vain itseensä taistellessaan
häntä uhkaavia kaikenlaisia vaaroja vastaan! Mutta olkoon se hänen
kiitoksekseen mainittu, tämä nuori mies ei tahtonut menettää
rohkeuttaan kaamean todellisuuden edessä. Mutta koska hänen ennen
kaikkea oli otettava selvä sen maan laadusta, josta lyhykäinen
välimatka hänet eroitti, lähti hän kallion huipulta ja alkoi lähestyä
rantaa.

Jos välimatka, joka eroitti kalliot toisistaan, oli liian pitkä yhdellä
ponnahduksella harpattavaksi, heittäytyi hän veteen ja saavutti,
osittain kävellen, osittain uimiseen turvautuen, helposti lähimmän
kallion. Mutta milloin hänellä oli edessään vain parin metrin
leveydeltä vettä, hyppäsi hän paadelta toiselle. Kulkeminen näillä
liukkaan meriheinän verhoilemilla niljaisilla kivillä ei ollut helppoa,
ja taipale oli pitkä. Oli ponnisteltava tällä tavoin lähes
neljännesmaili.

Mutta taitava ja ketterä Godfrey astui vihdoinkin tuolle maankamaralle,
missä häntä odotti, ellei pian saapuva kuolema, niin ainakin kurja,
kuolemaakin katalampi elämä. Nälkä, jano, vilu, alastomuus,
kaikenlaiset vaarat uhkasivat siellä miestä, jolla ei ollut asetta
puolustautuakseen, ei pyssyä pyydystääkseen riistaa, ei mahdollisuutta
muuttaa vaatteita. Moiseen äärettömän tukalaan tilaan hän oli joutunut!

Voi sitä mieletöntä! Hän oli tahtonut tietää, kykenisikö suoriutumaan
vaikeista selkkauksista! No, nyt hän saisi koettaa! Hän oli kadehtinut
Robinsonin kohtaloa! Nyt hän näkisi, oliko se niin kadehdittava!

Ja nyt muistui hänen mieleensä entinen onnellinen elämänsä, huoleton
elämä San Franciscossa rikkaan ja rakastavan perheen keskuudessa, jonka
hän oli jättänyt antautuakseen seikkailuihin. Hän muisti eno Willin,
kihlattunsa Phinan, muisti ystävänsä, joita varmaankaan ei enää koskaan
näkisi! Näiden muistojen herääminen vihlaisi hänen sydäntänsä, ja hänen
päättäväisyydestään huolimatta kihosi kyynel silmäkulmaan.

Mutta kunhan hän ei olisi ollut yksinään, jos jonkun muunkin
haaksirikosta pelastuneen olisi, kuten hänen, onnistunut saavuttaa tämä
rannikko, vaikka se ei olisi ollut kapteeni tai perämieskään, vaan
vihoviimeinen hänen matruuseistaan ja vaikkapa vain opettaja Tartelett,
vaikka tuosta heikosta olennosta tositeossa olisi kuinka vähän tukea
tahansa, olisivat tulevaisuuden mahdollisuudet näyttäneet hänestä monin
verroin vähemmän kammottavilta! Tässä suhteessa hänellä vielä olikin
toiveita. Vaikka hän ei ollutkaan tavannut mitään jälkiä karien
pinnalla, niin eiköhän niitä saattanut tavata tällä hietikolla? Eikö
joku muu ollut jo ennen häntä noussut tälle rannikolle etsien toveria,
kuten hän nyt etsi?

Godfrey tarkasti vielä pitkällä silmäyksellä koko pohjoisen ja
eteläisen suunnan. Hän ei havainnut ainoatakaan ihmisolentoa. Kaikesta
päättäen tämä kolkka maata oli asumatonta. Majoista ei merkkiäkään,
hienointakaan savurihmaa ei kiemurrellut ilmaan.

-- Eteenpäin! -- tuumi Godfrey.

Ja nyt hän nousi hiekkarantaa pitkin pohjoista kohti ennenkuin
yrittäisi kiivetä noille hiekkasärkille, joilta hänen olisi mahdollista
tähystää maata laajemmalta.

Siellä oli haudanhiljaista. Hiekkaan ei ollut painettu ainoatakaan
jalanjälkeä. Joitakuita merilintuja, -- erilaatuisia lokkeja --
tepasteli kallioiden juurella. Ne olivat ainoat elävät olennot tässä
yksinäisyydessä.

Godfrey käveli näin neljännestunnin ajan. Vihdoin hän oli
nousemaisillaan vierua pitkin korkeimmalle noista särkistä, joilla
kasvoi siellä täällä vihvilää ja pensaikkoa, mutta pysähtyi äkkiä.

Joku muodoton, tavattomasti pullistunut möhkäle, ikäänkuin viime
myrskyn rantaan viskaaman merihirviön raato, virui viidenkymmenen
askeleen päässä hänestä rantakallion juurella.

Godfrey riensi juoksujalkaa sinnepäin.

Mitä lähemmäksi hän tuli, sitä nopeammin alkoi hänen sydämensä sykkiä.
Tässä rantaan ajautuneessa otuksessa hän oli tosiaan tuntevinaan
ihmishahmon! Hän ei enää ollut kymmenenkään askeleen päässä siitä, kun
hän pysähtyi kuin maahan naulattuna ja huudahti:

"Tartelett!"

Se oli tanssin ja plastiikan opettaja.

Godfrey ryntäsi toveriaan kohti, jossa kenties oli hengenhiven
jäljellä!

Silmänräpäystä myöhemmin hän havaitsi, että pelastusvyö oli tuon
pullistumisen aiheena ja antoi onnettomalle tanssiopettajalle
merihirviön muodon. Mutta vaikka Tartelett ei hievahtanut, niin kenties
hän ei ollut kuollut! Ehkä tuo uimavehje oli kannatellut häntä
vedenpinnalla aaltojen kuljettaessa häntä rantaan!

Godfrey ryhtyi työhön. Hän polvistui Tartelettin viereen, päästi hänen
kaulahuivinsa ja hieroi häntä tarmokkain käsin. Vihdoin hän huomasi
heikkoa huokumista raoitetuilla huulilla!... Hän laski kätensä
onnettoman sydämelle!... Se sykki vielä.

Godfrey huusi hänen nimeään.

Tartelett liikutti päätänsä, äännähti käheästi ja lausui sitten
katkonaisia sanoja.

Godfrey ravisti häntä rajusti.

Silloin Tartelett avasi silmänsä, laski vasemman käden otsalleen,
kohotti oikeata ja varmistui siitä, että hänen arvokas taskuviulunsa ja
sen jousi, joita hän tiukasti puristi, eivät olleet joutuneet häneltä
hukkaan.

"Tartelett, rakas Tartelettini!" huudahti Godfrey kohottaen hieman
hänen päätänsä.

Tuo pää, jonka harvat jäljellä olevat hiukset olivat pörröttyneet,
nyökähti myöntävästi.

"Minä tässä olen, minä, Godfrey!"

"Godfrey?" vastasi opettaja.

Ja kas, hän kääntyy, kohoaa polvilleen, katselee, hymyilee, nousee!...
Hän on tuntenut, että hänellä vihdoinkin on vankka tukikohta! Hän on
käsittänyt, että hän ei enää ole laivan kannella kaikkien vaarumisten
ja kiikkumisten vaarallisella alalla! Meri on lakannut häntä
kuljettamasta! Hän seisoo vankalla maaperällä!

Ja silloin opettaja Tartelett saa takaisin sen ryhdin, jonka matkalle
lähdettyä oli menettänyt. Hänen jalkansa asettuvat luonnollisesti
ulospäin säännönmukaiseen asentoon, vasen käsi tarttuu taskuviuluun,
oikea heiluttaa jousta. Ja sitten, tarmokkaasti kihnattujen kielien
päästäessä nihkeän, surumielisen kirkkaan säveleen, hänen hymyilevät
huulensa lausuvat sanat: "Asentoon, neitiseni!" Tuo kunnon mies
ajatteli Phinaa.



IX

Robinson-elämä ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista.


Senjälkeen heittäytyivät opettaja ja oppilas toistensa syliin.

"Rakas Godfreyni!" huudahti Tartelett.

"Kunnon Tartelettini!" vastasi Godfrey.

"Olemme siis vihdoinkin saapuneet satamaan!" huudahti opettaja
sellaisen ihmisen äänellä, joka on saanut kyllänsä purjehduksesta ja
seikkailuista.

Hän nimitti tätä "satamaan saapumiseksi!"

Godfrey ei halunnut siitä asiasta keskustella.

"Riisukaa pelastusvyönne", kehoitti hän. "Se vehje tuottaa teille
hengenahdistusta ja häiritsee liikkeitänne!"

"Luuletteko siis, että voin haitatta niin tehdä?" kysyi Tartelett.

"Aivan haitatta", vastasi Godfrey. "Ottakaa nyt taskuviulunne, ja
lähtekäämme tiedustelulle."

"Lähtekäämme!" vastasi opettaja. "Mutta jos suvaitsette, Godfrey, niin
pysähdymme ensimmäiseen ravintolaan. Minä olen nälkään kuolemaisillani,
ja tusina voileipiä muutaman portviinilasin huuhtelemina nostaisi minut
täydellisesti jaloilleni jälleen!"

"Niin, ensimmäiseen ravintolaan..." vastasi Godfrey kohauttaen
päätänsä, "ja viimeiseenkin... ellei ensimmäinen meille kelpaa!"

"Ja sitten", jatkoi Tartelett, "kysymme joltakulta ohikulkevalta, missä
on sähkölennätinkonttori, toimittaaksemme heti sähkösanoman enollenne
Kolderupille. Ajattelen, ettei se oivallinen herrasmies kieltäydy
lähettämästä meille tarpeellista rahasummaa palataksemme Montgomery
Streetille, sillä minulla ei ole senttiäkään taskussani!"

"Sovittu asia! Poikkeamme ensimmäiseen sähkölennätinkonttoriin",
vastasi Godfrey; "tai jollei tässä maassa sellaista ole, niin
ensimmäiseen postitoimistoon. Eteenpäin, Tartelett!"

Tanssinopettaja vapautti itsensä uimavehkeestään kietoen sen
ympärilleen kuin metsästystorven, ja niin suuntasivat molemmat kulkunsa
rannikkoa reunustavia hiekkasärkkiä kohti.

Erikoisesti olisi Godfrey, jolle Tartelettin kohtaaminen oli jälleen
tuonut hiukan toiveita, tahtonut saada selville, olivatko he ainoat
_Dreamin_ haaksirikosta eloonjääneet.

Rantariutan kynnykseltä lähdettyään ja astuttuaan noin neljännestunnin
molemmat tutkimusretkeilijämme kiipesivät kuudenkymmenen tai
kahdeksankymmenen jalan korkuisen särkän rinnettä ja saapuivat sen
harjalle. Sieltä he näkivät laajan alan rantamaa, ja heidän katseensa
tarkkasivat itäistä taivaanrantaa, jonka rannikon kumpulat olivat
heiltä siihen asti kätkeneet.

Kahden tai kolmen meripenikulman päässä sillä suunnalla oli taustana
toinen kukkulajono, joka sulki näköpiirin siltä puolelta.

Pohjoisessa näkyi rannikko kylläkin kapenevan kärjeksi, mutta oliko se
jatkoa johonkin taempaan niemekkeeseen, sitä ei vielä voinut varmasti
sanoa. Etelässä uursi syvä lahdenpoukama rannikkoa, ja ainakin sillä
suunnalla näkyi ulappa ulottuvan silmänkantamattomiin. Siitä saattoi
tehdä sen johtopäätöksen, että tämä Tyynenmeren maa varmaankin oli
niemi. Johonkin mantereeseen yhdistävää kannasta oli etsittävä
pohjoisesta tai koillisesta.

Oli miten oli, mutta karua tämä seutu ei suinkaan ollut, vaan
päinvastoin vehmaan kasvullisuuden verhoamaa. Oli pitkiä niittyjä,
joilla kiemurteli joitakuita kirkasvetisiä puroja, korkeita tuuheita
metsiä, joiden puut vihannoittivat mäkiä näyttämön taustalle asti.
Varsin herttainen maisema!

Mutta mitään kauppalaa, kylää, mökkiryhmää tai edes yksinäistä majaa ei
ollut näkyvissä! Maanviljelystä varten rakennetuista huoneryhmistä,
taloista tai tiluksista ei ollut merkkiäkään! Mikään ilmaan kohoava
savujuova ei ilmaissut puiden siimeksessä sijaitsevaa asuntoa!
Metsiköistä ei pistänyt esiin mitään kellotapulia, ei mikään tuulimylly
törröttänyt jollakulla eristetyllä kukkulalla. Taloista puhumattakaan,
ei ollut edes mökkiä, alkuasukasten majaa, lehvistä kyhättyä kojua tai
wigwamia! Ei, ei mitään! Jos ihmisolentoja eli tässä tuntemattomassa
maassa, eivät ne voineet asua sen pinnalla, vaan luolaihmisten tapaan
sen alla. Ei ollut tavattavissa mitään raivattua tietäkään, ei polkua,
ei edes askelten jälkiä. Näytti siltä kuin ihmisjalka ei olisi koskaan
polkenut tämän rantaman piikiviä tai hiekkaa, milloinkaan tallannut
ruohonkorttakaan sen kedoilla.

"Minä en näekään kaupunkia", huomautti Tartelett, joka tällöin kohosi
varpailleen.

"Se johtuu kaiketi siitä, että niitä ei tässä maakunnan osassa ole!"
vastasi Godfrey.

"Mutta edes jokin kylä?..."

"Ei liene kyliäkään!"

"Missä sitten olemme?"

"En ollenkaan tiedä."

"Mitä, ettekö ollenkaan tiedä!... Mutta, Godfrey, kaihan sen pian
saamme tietää?"

"Ken voi sanoa!"

"Miten meidän siis käy?" huudahti Tartelett kohottaen käsivartensa
kaaressa taivasta kohti.

"Ehkä meistä tulee Robinsoneja!"

Tämän vastauksen kuullessaan tanssinopettaja teki hyppäyksen, jollaista
tuskin kukaan klovni oli ennen häntä tehnyt.

Heistäkö Robinsoneja! Hänestäkö Robinson! Tuon Selkirkin jälkeläisiä,
joka asui pitkät vuodet Juan Fernandezin saarella! Siis Daniel Defoen
ja Wyssin kuviteltujen sankarien jäljittelijöitä -- noiden sankarien,
joiden seikkailuista he niin usein olivat lukeneet! He olisivat
hyljättyjä, oman onnensa nojaan jätettyjä kauaksi omaisistaan ja
ystävistään; tuhannet penikulmat eroittaisivat heidät lähimmäisistään;
heidän täytyisi taistella elämästään ehkä metsän petoja, kenties
villi-ihmisiä vastaan, jotka saattaisivat nousta täällä maihin. He
eläisivät kurjina ilman elämän välikappaleita, kärsien nälkää, kärsien
janoa, aseettomina, ilman työkaluja, melkein ilman vaatteitakin,
ponnistellen aivan yksinänsä!

Ei, se ei voinut olla mahdollista!

"Älkää minulle sellaisia puhuko, Godfrey", huudahti Tartelett! "Ei,
älkää laskeko moista leikkiä! Pelkkä ajatuskin sellaisesta voi minut
tappaa! Tahdoitte vain puhua leikkiä, eikö niin?"

"Niin, kunnon Tartelett", vastasi Godfrey, "rauhoittukaa; mutta
pitäkäämme nyt aluksi huolta välttämättömimmistä tarpeistamme!"

Oli tosiaan keksittävä luola, rotko tai jokin muu kolo yösijaksi ja
sitten etsittävä syötäviä simpukoita, mikäli niitä oli löydettävissä,
jotta voisi edes jossakin määrin tyydyttää vatsan vaatimuksia.

Godfrey ja Tartelett alkoivat siis astua jälleen hiekkasärkkäin vierua
alaspäin, suunnaten askeleensa riuttaa kohti. Godfrey osoittautui hyvin
innokkaaksi etsinnässään; Tartelett taasen oli kovin tylsistynyt
haaksirikon kauhuista. Edellinen katseli eteensä, jälkeensä, joka
puolelle; jälkimmäinen ei kyennyt näkemään kymmenen askeleen päähän.

Godfrey mietti itsekseen:

-- Jollei tässä maassa ole asukkaita, niin onko täällä edes eläimiä?

Hän tarkoitti tällä kotieläimiä tai oikeammin metsänriistaa -- ruuaksi
kelpaavia nisäkkäitä ja kanalintuja -- eikä noita suuria petoja, joita
on runsaasti troopillisessa vyöhykkeessä ja joista hänelle ei olisi
ollut mitään hyötyä. Vasta myöhemmillä etsimisillään hän saisi tästä
selvän. Joka tapauksessa liikkui sillä hetkellä joitakuita lintuparvia
rannikolla: ruo'onpäristäjiä, sepelhanhia, isokuoveja, tavisorsia,
jotka lentelivät, piipittivät ja täyttivät ilman pyrähtelyillään ja
huudoillaan ikäänkuin vastalauseena tämän alueen anastamisen johdosta.

Kun oli lintuja, niin Godfrey saattoi päätellä, että niillä oli
pesiäkin ja pesissä munia. Koska näitä siivekkäitä oli kerääntynyt
suuriin joukkoihin, täytyi kallioiden tarjota niille tuhansittain
koloja asuinsijoiksi. Etäämmällä ilmaisivat jotkut haikara- ja
taivaanvuohiparvet rämeen läheisyyttä.

Siivekkäistä ei siis ollut puutetta. Vaikeus oli vain niiden
tavoittamisessa, kun ei ollut tuliasetta niiden surmaamiseksi.
Toistaiseksi oli siis parasta käyttää niistä vain munia ja tyytyä
nauttimaan tätä alkuperäistä, mutta ravitsevaa ruokaa.

Mutta jos päivällisainekset saatiinkin kokoon, niin miten voi niitä
keittää? Miten voisi hankkia tulta? Tärkeä kysymys, jonka ratkaisu
jätettiin tuonnemmaksi.

Godfrey ja Tartelett palasivat suoraan riuttaa kohti, jonka yllä
kieppui joukoittain merilintuja.

Siellä odotti heitä mieluinen yllätys. Sillä eivätkö he noiden rannan
hiekalla juoksentelevien tai merenajokkaiden ja vesikasvien seassa
nokkivien alkuperäisten lintujen joukossa havainneet tusinan vertaa
amerikkalaisia kotikanoja ja paria kolmea samanrotuista kukkoa? Ei, se
ei ollut mikään näköharha, koska heidän lähestyessään kajahti ilmassa
kimeitä kiekumisia ikäänkuin merkkitorven toitotuksia.

Ja mitä olivat nuo nelijalkaiset tuolla edempänä? Ne pujottelivat
kallioiden välitse yrittäen saapua hiekkasärkkien ensimmäisille
rinteille, joilla rehoitti viheriöitseviä pensaskasveja? Godfrey ei
voinut siinäkään erehtyä. Siellä oli tusina pitkäkuonoisia
porsaskaniineja, viisi tai kuusi lammasta ja yhtä monta vuohta, jotka
pureskelivat rauhallisesti ensimmäisiä yrttejä ihan kedon laidassa.

"Kah, Tartelett", huudahti hän, "katsokaahan toki!"

Opettaja katsoi mitään näkemättä, sillä niin oli hänet tämä odottamaton
ilmiö hölmistyttänyt.

Godfreyn mieleen juolahti eräs ajatus, ja se olikin oikee: Nuo elukat
-- kanat, kaniinit, vuohet ja lampaat -- kuuluivat varmaankin _Dreamin_
elävään muonavarastoon. Olivathan siivekkäät laivan upotessa helposti
voineet päästä karille ja sitten rannikolle. Nelijalkaiset taas olivat
kylläkin voineet uimalla saavuttaa rantaseudun ensimmäiset kalliot.

"Siis sen, mihin kukaan onnettomista tovereistamme ei ole kyennyt",
huomautti Godfrey, "ovat luontokappaleet vaistonsa ohjaamina saaneet
toimeen! Kaikista _Dreamissa_ olijoista ovat pelastuneet ainoastaan
elukat...!"

"Me mukaan luettuina!" vastasi Tartelett yksinkertaisesti.

Ja hänen laitansa oli tosiaan kuin pelkän elukan. Itsetiedottomana,
siveellisen tarmonsa siihen millään tavoin vaikuttamatta, oli opettaja
pelastunut! Mutta vähätpä siitä! Molemmille haaksirikkoisille oli
peräti onnellinen sattuma, että jokunen määrä noita eläimiä oli päässyt
rantaan. Ne voitaisiin kerätä, sulkea aitaukseen tai panna liekaan, ja
koska ne olivat niin hedelmällistä, lisääntyvää lajia, ei olisi
mahdotonta kasvattaa melkoinen karja nisäkkäitä ja laittaa oikea
kanatarha siltä varalta, että oleskelu tässä seudussa kävisi
pitkäaikaiseksi.

Mutta tänään Godfreyta tahtoi tyytyä rannikon tarjoamiin ruokavaroihin:
muniin ja simpukkoihin. Opettaja Tartelettin kanssa hän alkoi siis
tonkia kivien rakoja meriruohojen alla jokseenkin hyvällä
menestyksellä. He olivat pian keränneet melkoisen joukon
ruokasimpukoita ja raakkuja, joita hätätilassa saattoi raakanakin
syödä. Muutama tusina sepelhanhenmunia löydettiin lisäksi korkeilta
kallioilta, jotka sulkivat lahdelman pohjan puolelta. Siinä olisi ollut
muonaa lukuisammillekin ruokavieraille. Kun nälkä ahdisti, eivät
Godfrey ja Tartelett suinkaan aikoneet olla liian vaateliaita
ensimmäiseen ateriaan nähden.

"Entä tulta?" kysäisi viimemainittu.

"Niin... tulta!" vastasi toinen.

Tämä oli perin tärkeä kysymys ja sai molemmat haaksirikkoiset
tarkastamaan taskunsa.

Opettajan taskut olivat tyhjät tai melkein tyhjät. Niissä ei ollut
muuta kuin joitakuita varakieliä hänen taskuviuluunsa ja palanen
hartsia jousta varten. Miten hitossa niillä vehkeillä voisi tulta
iskeä!

Godfrey ei ollut paremmin varustettu. Hyvin suureksi tyydytyksekseen hän
kuitenkin löysi taskuistaan oivallisen veitsen, jonka nahkatuppi oli
varjellut sitä meren kosketukselta. Tämä veitsi terineen, kairoineen,
pikku vesureineen ja sahoineen oli arvokas työase näissä olosuhteissa.
Mutta paitsi tätä kapinetta ei Godfreyllä ja hänen toverillaan ollut
muuta kuin paljaat kätensä. Eivätkä opettajan kädet edes olleet koskaan
harjaantuneet muuhun kuin taskuviulun soittamiseen ja kohteliaisiin
tervehdyksiin. Godfrey ajatteli siis, että hänen täytyi luottaa vain
omiinsa.

Hän tuumi kuitenkin käyttää Tartelettin käsiä tulen hankkimiseksi kahta
puupalasta ripeästi toistaan vastaan hankaamalla. Jotkut tuhassa
paistetut munat olisivat olleet erinomaisen maukkaita heidän toiseksi
ateriakseen eli puoliseksi.

Sillä välin kun Godfrey puuhaili pesien ryöstämisessä niiden
omistajista huolimatta, jotka koettivat varjella vielä kuoressa uinuvia
poikueitaan, lähti siis tanssinopettaja keräämään risupuita, joita oli
runsaanlaisesti karttunut hiekkasärkkäin juurelle. Nämä polttoaineet
kannettiin sitten merituulelta suojatun kallion seinustalle. Tartelett
valitsi nyt kaksi hyvin kuivaa risua saadakseen niistä vähitellen
tulenkipunan hankaamalla niitä tarmokkaasti ja herkeämättä.

Tuon tempun osaavat aivan yleisesti tehdä Polynesian villit. Eikö
siis tanssinopettaja, joka mielestään oli paljon korkeammalla
kehitysasteella kuin ne, siihen kykenisi?

Hän siis hankasi hankaamistaan, jotta oli vähällä nyrjähdyttää olka- ja
käsivartensa lihakset. Mies-parka reuhtoi ikäänkuin vimmoissaan! Mutta
joko sitten puun laatu ei ollut sovelias tai se ei ollut kyllin kuivaa
tai hän menetteli typerästi eikä ollut tällaiseen tehtävään kyllin
kätevä -- jos hänen hiukankin onnistui kuumentaa noita kahta
puupalasta, sai hän paljoa enemmän kuumuutta lähtemään omasta
ruumiistansa. Niin tavatonta kuumuutta todellakin, että hänen otsansa
höyrysi hiestä, vaikka puu pysyi jokseenkin kylmänä.

Munien keruulta saaliineen palattuansa Godfrey tapasi Tartelettin hikeä
valuvana, sellaisessa kuumuudentilassa, jota hänen tanssiharjoituksensa
eivät varmaan koskaan olleet aiheuttaneet.

"Eikö käy?" kysyi hän.

"Ei, Godfrey, se ei käy", vastasi opettaja, "ja alankin jo uskoa, että
nuo villien keksinnöt eivät ole muuta kuin kuvitteluja, joilla
petkutetaan poloista maailmaa!"

"Eipä niin", vastasi Godfrey; "mutta tässä, kuten kaikessa muussakin,
täytyy tietää oikea menettelytapa".

"Nämä munat siis...?"

"Olisi vielä toinen keino", vastasi Godfrey. "Kun kiinnittää yhden
näistä munista rihman päähän, kieputtaa sitä nopeasti ympäri ja sitten
äkkiä pysäyttää kiertoliikkeen, niin ehkä tuo liike muuttuu lämmöksi,
ja silloin..."

"Silloin on muna kypsä?"

"Niin, jos kieppuminen olisi ollut kyllin vinhaa ja pysähtyminen
äkillistä... Mutta miten voi toimittaa tuon pysähdyksen munaa
murskaamatta? Kaikkein yksinkertaisinta, rakas Tartelettini, on siis
menetellä näin!"

Ja ottaen varovaisesti yhden sepelhanhenmunista Godfrey rikkoi kuoren
sen päästä ja "hotkaisi" muitta mutkitta varsin taitavasti sen
sisällön.

Tartelett ei saanut luonnoltaan häntä matkituksi, joten hänen täytyi
tyytyä osaansa simpukoita.

Oli vielä etsittävä luola, edes jonkinlainen kolo yön viettoa varten.

"Ennenkuulumatonta on", huomautti opettaja, "etteivät Robinsonit olisi
löytäneet edes luolaa, josta myöhemmin laittoivat itselleen asunnon!"

"Etsikäämme siis", vastasi Godfrey.

Jos se tähän asti oli ollutkin sääntönä, niin täytyy myöntää, että
tällä kertaa perinnäistarujen rengas katkesi. Turhaan he molemmat
etsivät lahdelman pohjoispuoliselta kallioiselta rannalta. Ei ollut
luolaa, ei onkaloa, ei ainoatakaan koloa, mikä olisi suojaksi
kelvannut. Täytyi luopua yrityksestä. Ja niinpä Godfrey päättikin mennä
tarkastelemaan taustan ensimmäiseen metsikköön asti hiekkarinteen
tuolle puolen.

Tartelett ja hän astuivat siis jälleen ensimmäisen särkkäjonon vierua
ylöspäin ja samosivat viheriöiväin ruohikkojen poikki, joista muutama
tunti sitten olivat nähneet vilahduksen.

Samalla sekä kummallisen että onnellisen sattuman nojalla seurasivat
muut haaksirikosta pelastuneet heitä kernaasti. Kaiketikin vaistonsa
vaikutuksesta olivat kukot, kanat, lampaat, vuohet ja kaniinit
ryhtyneet heitä seuraamaan. Epäilemättä ne tunsivat itsensä liian
yksinäisiksi tällä hiekkarannalla, joka ei tarjonnut niille kyllin
yrttejä tai kastematosia muonaksi.

Kolmea neljännestuntia myöhemmin saapuivat Godfrey ja Tartelett, jotka
tällä tutkimusretkellä olivat tuskin sanaa vaihtaneet, metsän reunaan.
Ei jälkeäkään asunnoista eikä asukkaista. Täydellinen yksinäisyys.
Saattoipa kysyä, oliko tätä seutua ihmisjalka koskaan polkenut!

Tässä kohdassa kohosi muutamia komeita puita eristetyissä ryhmissä, ja
toiset taajemmassa kasvavat muodostivat neljännespenikulman verran
etäämpänä todellisen metsän eri lajeineen.

Godfrey etsi jotakin vanhaa, vuosien uurtamaa puunrunkoa, joka voisi
seiniensä sisällä tarjota suojaa; mutta hänen etsimisensä oli
tulokseton, vaikka hän jatkoi sitä hämärään asti.

Nälkä nipisti heitä silloin tuntuvasti, ja heidän kummankin täytyi
tyytyä simpukoihin, joita sitä ennen olivat rannikolta runsaasti
poimineet. Sitten he ponnistuksistaan uupuneina laskeutuivat levolle
puun juurelle ja nukahtivat, kuten sanotaan, Herran huomaan.



X

Godfrey menettelee niinkuin jokainen muu haaksirikkoinen olisi
samanlaisissa oloissa menetellyt.


Yö kului ilman mitään selkkausta. Mielenliikutusten ja väsymyksen
murtamina olivat molemmat haaksirikkoiset levänneet niin rauhallisesti
kuin jos olisivat nukkuneet Montgomery Streetin komean talon
mukavimmassa suojassa.

Seuraavana aamuna, kesäkuun 27 päivänä, he heräsivät kukon kiekunaan
nousevan auringon ensi säteiden pilkistäessä esiin.

Godfrey palasi melkein heti tietoisuuteen tilanteesta, kun Tartelettin
sensijaan täytyi kauan hieroa silmiänsä ja oikoa käsivarsiansa,
ennenkuin havahti todellisuuteen ja käsitti asian oikean laidan.

"Onko tämänaamuinen suurus samanlainen kuin eilinen päivällinen?" kysyi
hän heti aluksi.

"Pelkäänpä, että se on", vastasi Godfrey, "mutta toivoakseni on
päivällisemme iltapuolella parempi!"

Tanssimestari ei voinut olla merkitsevästi nyrpistämättä suutansa.
Missä oli tee ja voileivät, joita tähän asti oli hänelle hänen
herätessään tuotu? Kuinka hän ilman tätä valmistavaa ateriaa jaksoi
odottaa aamiaistuntia, joka kenties ei koskaan saapuisi!

Mutta oli tehtävä jokin päätös. Godfrey tunsi nyt hyvin sen
velvollisuuden, joka häntä painoi, ainoastaan häntä, koska hän ei
voinut mitään odottaa toveriltaan. Tuossa tyhjässä kopassa, joka oli
tanssinopettajan pääkallona, ei saattanut syntyä mitään käytännöllistä
ajatusta. Godfreyn täytyi ajatella, tuumia, päättää kahden puolesta.

Hän soi ensimmäisen muistelman Phinalle, kihlatulleen, jota niin
yltiöpäisesti oli kieltäytynyt ottamasta vaimokseen; toiseksi hän
muisteli Will-enoansa, jonka oli niin ajattelematta jättänyt, ja
kääntyi sitten Tartelettiin:

"Vaihteeksi tavalliseen ruokalistaamme", virkkoi hän, "on tuossa vielä
muutamia simpukoita ja puoli tusinaa munia!"

"Eikä mitään keinoa niiden keittämiseksi!"

"Ei mitään!" myönsi Godfrey. "Mutta jos nämäkin muonat meiltä
puuttuisivat, niin mitä te, Tartelett, sitten sanoisitte?"

"Minä sanoisin, että tyhjä ei tyydytä", vastasi opettaja kuivasti,

Mutta täytyi kuin täytyikin tyytyä tähän perin hataraan ateriaan. Ja
siihen tyydyttiin.

Aivan luonnollisena ajatuksena juolahti silloin Godfreyn päähän ulottaa
eilen aloitettu tiedustelu pitemmälle. Ennen kaikkea oli, mikäli
suinkin mahdollista, tärkeätä tietää, mille kohtaa Tyyntämerta _Dream_
oli hukkunut, jotta voisi pyrkiä jollekin rantaman asutulle seudulle,
missä voisi joko järjestellä tavalla tai toisella paluumatkaa kotiin
tai odottaa jonkin ohikulkevan laivan poikkeavan rannikolle.

Godfrey huomasi, että jos voisi kulkea toisen kukkulajonon tuolle
puolen, jonka runolliset muodot siinsivät metsän yli, niin ehkä hän
voisi päästä asiasta varmuuteen. Eikä hän luullut tarvitsevansa siihen
enempää kuin parisen tuntia, ja tähän tärkeään tiedusteluun hän päätti
uhrata päivän ensimmäiset hetket. Hän katsahti ympärilleen. Kukot ja
kanat nokkivat parhaillaan korkeassa ruohikossa. Kaniinit, vuohet ja
lampaat käyskentelivät metsänlaidassa.

Godfrey ei sentään tahtonut raahata perässään koko tuota siivekkäiden
ja nelijalkaisten laumaa. Mutta pysyttääkseen ne varmemmin tällä
paikalla hänen täytyi jättää Tartelett niiden vartijaksi.

Tämä suostui jäämään yksikseen muutamiksi tunneiksi tätä karjaa
paimentamaan.

Hän huomautti vain:

"Mutta jos te eksytte, Godfrey?"

"Olkaa huoleti siinä suhteessa", vastasi nuori mies. "Minun tarvitsee
kulkea vain tämän metsän halki, ja kun te ette lähde sen syrjästä, niin
löydän teidät varmasti jälleen."

"Älkää unohtako lähettää sähkösanomaa Will-enollenne ja pyytäkää
häneltä muutamia satoja dollareita!"

"Sähkösanoma... tai kirje! Se on sovittu!" vastasi Godfrey, joka ei
halunnut riistää Tartelettilta hänen kuvittelujansa niin kauan kuin
seudun asemaa ei vielä ollut saatu selville.

Sitten hän puristettuaan opettajan kättä sukelsi puiden verhoon, joiden
tuuhean lehtipuvun välitse vain jotkut harvat päivänsäteet
vaivaloisesti tunkeutuivat. Niiden suunnan oli kuitenkin opastettava
nuorta tutkimusretkeilijäämme tuolle korkealle kukkulalle, joka
uutimien tavoin yhä peitti hänen katseiltaan koko itäisen
taivaanrannan.

Polkua ei siellä ollut. Mutta tanner ei sentään ollut aivan
neitseellisen koskematon. Paikoittain Godfrey huomasi eläinten jälkiä.
Pari kolme kertaa hän jo luuli näkevänsä nopeajalkaisten märehtijäin,
hirvien, kuusipeurain tai vapitien, kaikkoavan hänen tieltään; mutta
hän ei havainnut mitään tiikerien, jaguarien tai muiden isojen
petoeläinten jälkiä, eikä hänellä ollut syytä niiden puutetta
pahoitellakaan. Metsän korkea välikerros, nimittäin koko se osa, joka
oli puiden ensimmäisten haarojen ja oksanhuippujen välillä, tarjosi
turvapaikan monilukuisille linnuille. Siellä oli sadottain kesyttömiä
kyyhkysiä, hirsimetsän siimeksessä taas merikotkia, metsoja,
hummerinkynnen muotoisella nokalla varustettuja arakaareja; ja
korkeammalla leijaili aukeamien yläpuolella pari, kolme korppikotkaa,
joiden silmät muistuttivat kokardia. Mutta mikään näistä siivekkäistä
ei ollut kyllin erikoista lajia, jotta siitä olisi voinut päättää
seudun leveysasteen.

Samoin oli metsän puiden laita. Melkein samoja lajeja kuin
tavataan siinä Yhdysvaltain osassa, joka käsittää Ali-Kalifornian,
Monterey-lahden seudut ja Uuden Meksikon. Siellä kasvoi mansikkapuita,
isokukkaisia pensaskannukoita, vaahteria, koivuja, tammia ja neljä tai
viisi magnolian muunnosta sekä merimäntyjä, samoja mitä tavataan
Etelä-Carolinassa. Avarien aukeamien keskeltä kohosi öljy- ja
kastanjapuita. Pensaskasveista taas olivat edustettuina töyhtömäiset
tamarindit, myrtit, mastiksipuut ja muut lauhkean ilmanalan
eteläisimmän vyöhykkeen lajit.

Yleensä oli näiden puiden välillä kyllin tilaa, jotta voi kulkea
tarvitsematta raivata itselleen tietä tulella tai kirveellä. Merituuli
kierteli helposti korkeiden oksien välitse, ja siellä täällä välkkyi
maassa isoja valotäpliä.

Godfrey samoili siis kulkien vinoon suuntaan näiden isojen puiden
alitse. Mihinkään varokeinoihin ryhtyminen ei pälkähtänyt hänen
päähänsä. Halu saavuttaa kukkulat, jotka idässä reunustivat metsää,
kiinnitti kokonaan hänen huomionsa. Lehtikudoksen välistä hän tarkkasi
auringonsäteiden suuntaa kulkeakseen suorempaa tietä päämääräänsä
kohti. Hän ei edes nähnyt noita opaslintuja -- niin nimitettyjä, koska
ne lentää lepattelivat matkustajan askelten edellä, -- jotka
pysähtyivät, palasivat, lehahtivat jälleen lentoon, ikäänkuin tahtoen
näyttää hänelle tietä. Mikään ei voinut häntä häiritä.

Tämä mielen jännitys on hyvin käsitettävä. Ennenkuin kuluisi tunti,
olisi hänen kohtalonsa ratkaistu! Ennenkuin kuluisi tunti, tietäisi
hän; tietäisi hän, oliko hänellä tällä mantereella mahdollisuutta
päästä jollekin asutulle tienoolle! Tehden johtopäätöksiä sen mukaan,
mitä hän tiesi laivan kulkemasta suunnasta ja ennätyksestä
seitsemäntoista päivän purjehduksen aikana, Godfrey oli jo itsekseen
tuuminut, että rannikko, jolla se oli haaksirikkoutunut, ei voinut olla
muu kuin Japanin tai Kiinan. Sitäpaitsi osoitti auringon asema, se kun
yhä häneen nähden oli etelässä, kyllin selvästi, että _Dream_ ei ollut
voinut sivuuttaa päiväntasaajaa, siis saapua eteläiselle
pallonpuoliskolle.

Kaksi tuntia lähtönsä jälkeen Godfrey arvosteli kulkemansa matkan noin
viideksi mailiksi ottamalla huomioon eräät mutkat, joita metsän tiheys
oli joskus pakottanut hänet tekemään. Kukkuloiden toinen jakso ei enää
voinut olla kaukana. Jo alkoivat puut harveta muodostaen eristettyjä
ryhmiä, ja valonsäteet tunkivat helpommin korkeiden oksien välitse.
Tannerkin näkyi nousevan, ja ennen pitkää muuttui kaltevuus varsin
jyrkäksi rinteeksi.

Vaikka Godfrey oli melkoisen väsyksissä, oli hänellä kyllin
tahdonvoimaa kulkeakseen edelleen samalla vauhdilla. Varmaan hän olisi
yltynyt juoksemaankin, elleivät ensi rinteet olisi olleet niin jyrkät.

Pian hän oli kyllin korkealla voidakseen luoda yleissilmäyksen takanaan
leviävään viheriöivään kupuun, josta muutamat korkeimmat puunlatvat
siellä täällä pistivät esiin. Mutta Godfrey ei ajatellut taakseen
katselemista. Hän ei enää irroittanut silmiään tuosta alastomasta
harjanteesta, joka kohosi neljän- tai viidensadan askeleen päässä hänen
edessään ja yläpuolellaan. Se oli se väliseinä, joka häneltä yhä kätki
itäisen näköpiirin.

Pieni vinosti katkaistu kartio kohosi tuon epätasaisen viivan
yläpuolelle ja liittyi loivin rintein kukkulajonon mutkalliseen
harjaan.

-- Tuonne... tuonne! -- tuumi Godfrey. -- Tuolle kohdalle pitää
päästä...! Se on kartion huippu...! Ja mitä minä sieltä näen...?
Kaupunginko? Kylänkö? Vai erämaako siellä avautuu...?

Kovin kiihtyneenä Godfrey nousi nousemistaan puristaen kyynärpäitänsä
rintaansa vasten hillitäkseen sydämensä tykytystä. Hänen hiukan
läähättävä hengityksensä väsytti häntä, mutta hän ei olisi malttanut
pysähtyä hengähtämään. Vaikkapa hänen olisi täytynyt kaatua puoliksi
tainnuksissa kartion huipulle, joka enää oli vain satakunta jalkaa
hänen päänsä yläpuolella, ei hän tahtonut hukata hetkeäkään
viivyttelemiseen.

Vielä muutama silmänräpäys, ja hän olisi määränsä päässä. Rinne tuntui
hänestä tältä puolelta varsin jyrkältä, sen kaltevuus oli kolmekymmentä
tai kolmekymmentäviisi astetta. Hän ponnisteli käsin ja jaloin, tarttui
kiinni vierulla kasvaviin ohuihin ruohomättäisiin tai muutamiin
laihoihin mastiksi- ja myrttipensaisiin, joita kiipeili harjulle asti.

Vielä viimeinen ponnistus! Vihdoinkin ulottui hänen päänsä kartion
pinnan yläpuolelle. Vatsallaan maaten hän antoi katseensa ahnaasti
leijailla kautta koko itäisen näköpiirin...

Merta siellä vain oli, ja parikymmentä penikulmaa etäämpänä se yhtyi
taivaanrantaan! Hän kääntyi...

Merta taaskin! Merta idässä, lännessä, etelässä ja pohjoisessa...
avara, ääretön ulappa ympäröimässä häntä joka ilmansuunnalla! -- Saari!

Työntäessään suustansa tämän sanan Godfrey tunsi sydäntänsä kipeästi
kouristavan. Hän ei ollut tullut ajatelleeksi, että nyt oltiin
saarella! Ja niin oli kuitenkin asianlaita! Maakannas, joka olisi
voinut yhdistää hänet mantereeseen, oli äkkiä katkennut! Hänet valtasi
samanlainen tunne kuin tuuliajolle joutuneen, nukahtaneen ihmisen, joka
herätessään näkee olevansa ilman airoja tai purjeita, joiden avulla
voisi päästä rantaan!

Mutta Godfrey toipui pian. Hän teki päätöksensä ja oli valmis
alistumaan tilanteeseen. Koskapa pelastuksen mahdollisuudet eivät
voineet tulla ulkoapäin, oli hänen itsensä ne luotava.

Ennen kaikkea oli mahdollisimman tarkasti tutkittava tämän saaren
laatu, joka nyt koko laajuudeltaan lepäsi hänen katseensa ulottuvissa.
Hän arvosteli sen noin kuudenkymmenen mailin kokoiseksi ympärimitaten,
koska se silmämitalta oli kaksikymmentä mailia kulmaa pitkä etelästä
pohjoiseen ja kaksitoista mailia leveä idästä länteen. Sen keskiosan
peitti näkyvistä tiheä vihanta metsä, joka pysähtyi kartiosta
lähtevälle harjanteelle; ja kartion rinne vietti ulommalta puoleltaan
mereen.

Kaikki muu oli pelkkää lakeutta, jolla kasvoi puuryhmiä, tai kallioista
hietikkoa. Kallioiden äärimmäiset ulottumat taas pistäytyivät
oikullisesti kaventuneina kärkinä ja niemekkeinä mereen. Muutamat
pienet vuonot leikkelivät rantaa, mutta eivät olisi voineet tarjota
suojaa kuin parille, kolmelle kalastajaveneelle. Ainoastaan se
lahdelma, jonka pohjukassa _Dream_ oli haaksirikkoutunut, oli
seitsemän, kahdeksan penikulman laajuinen. Ulkosataman tavoin se
avautui kahdelta kolmannekseltaan ulapalle; laiva ei siellä olisi
löytänyt varmaa turvapaikkaa, paitsi tuulen puhaltaessa idästä.

Mutta mikä oli tämä saari? Mihin saariryhmään se kuului? Kuuluiko se
johonkin saaristoon vai oliko se pelkkä erillinen töyry Tyynenmeren
tässä osassa?

Ainakaan ei mitään muuta saarta, suurta tai pientä, korkeaa tai
matalaa, ollut näköpiirissä havaittavana.

Godfrey oli noussut seisaalle ja tähysteli ilmanrantaa.

Mitään ei näkynyt tuolla kaarevalla viivalla, joka yhdisti meren ja
taivaan. Jos jollakin taholla olikin joku saari tai mantereen rannikko,
täytyi sen olla melkoisen matkan päässä.

Godfrey johdatti mieleensä kaikki maantieteelliset muistelmansa
arvatakseen, mikä tämä Tyynen valtameren saari oli. Hänen
mietiskelyjensä tuloksena olivat seuraavat johtopäätökset:
Seitsemäntoista päivän ajan oli _Dream_ kulkenut jokseenkin
suoraan lounaaseen suuntaan. Sadastaviidestäkymmenestä
sataankahdeksaankymmeneen meripenikulmaan vaihtelevalla nopeudella
vuorokaudessa oli sen siis täytynyt kulkea lähes viidenkymmenen
leveysasteen matka. Toiselta puolelta oli käynyt selville, että se ei
ollut sivuuttanut päiväntasaajaa. Täytyi siis etsiä saaren tai
mahdollisen saariryhmän asema siltä seudulta, joka sijaitsi
sadannenkuudennenkymmenennen ja sadannenseitsemännenkymmenennen
pituusasteen välillä pohjoisella pallonpuoliskolla.

Godfrey kyllä muisteli, että kartta ei tältä Ison valtameren alueelta
olisi osoittanut muita saaristoja kuin Sandwich-saaret; mutta eikö
näiden ulkovesillä ollut erillisiä saaria, joiden nimiä hän ei
muistanut ja joita laajana hajallisena sarjana ulottui Kiinan
valtakunnan rantamille asti? Mutta vähänpä sillä oli väliä! Ei ollut
mitään keinoa lähteä etsimään jostakin toisesta valtameren osasta
vieraanvaraisempaa maata.

-- No, -- tuumi Godfrey, -- koska en tiedä tämän saaren nimeä, niin
nimitänpä sitä Phinan saareksi muistoksi hänestä, jota minun ei olisi
pitänyt jättää lähteäkseni maailmaa samoilemaan; ja tuottakoon se nimi
meille onnea!

Sitten Godfrey ryhtyi tutkimaan, oliko saari asuttu siltä osaltaan,
jossa hän ei vielä ollut ehtinyt käydä. Kartion huipulta hän ei nähnyt
mitään, joka olisi ilmaissut alkuasukkaiden olemassaoloa, ei asumuksia
lakeudella, ei majoja metsän syrjässä, ei edes yhtä ainoata
kalastajamökkiä rantamalla.

Mutta jos saari oli autio, niin sitä ympäröivä meri ei ollut vähemmän
autio, eikä ainoatakaan laivaa näyttäytynyt sen kehän piirissä, jolle
kartiomaisen huipun korkeus antoi melkoisen laajuuden.

Tämän tarkastelun suoritettuansa ei Godfreyllä ollut muuta tehtävää
kuin astua jälleen alas kukkulan juurelle ja palata samaa tietä metsän
läpi tullakseen takaisin Tartelettin luo. Mutta ennenkuin hän lähti
paikalta, kiintyi hänen katseensa korkeaan hirsimetsikköön, joka kohosi
pohjoisten ruoholakeuksien rajalla. Siinä oli ryhmä jättiläispuita,
joiden latvat ulottuivat kaikkia Godfreyn tähän asti näkemiä ylemmäksi.

-- Ehkäpä olisi syytä, -- tuumi hän, -- etsiä leiripaikkaa tuolta
taholta, varsinkin kun luullakseni näen siellä puron, jonka lähteen
täytyy olla jossakin harjun keskiosan tienoilla ja joka juoksee
lakeuden halki.

Tästä oli huomenna otettava selvä.

Etelässä oli saaren muoto vähän toisenlainen. Metsä ja ruohokentät
väistyivät aikaisemmin hietikon kellervän maton tieltä, ja paikoittain
kohosi rantaa vasten soman muotoisia kallioita.

Mutta kovinpa Godfrey kummastui havaitessaan tuon kallioisen
suojavallin takaa kohoavan ilmaan heikkoa savua.

-- Onko siellä siis joitakuita tovereistamme? -- huudahti hän. -- Mutta
ei, se ei ole mahdollista! Miksi he olisivat siirtyneet pois lahdelman
luota jo eilisestä ja lähteneet useamman penikulman päähän riutasta?
Olisiko siellä siis kalastajakylä tai jonkin alkuasukas-heimon leiri?

Godfrey tähysti mitä tarkkaavaisimmin. Olikohan se savua, tuo
irrallinen höyry, jota tuuli ajoi hiljalleen länttä kohti? Siitä
saattoi erehtyäkin. Joka tapauksessa se pian haihtui; muutamaa
minuuttia myöhemmin ei voinut enää mitään eroittaa.

Pettynyt toive.

Godfrey katsoi vieläkin kerran sille suunnalle; mutta kun ei enää
mitään havainnut, laski hän itsensä luisumaan jyrkännettä alas, astui
rinnettä pitkin vuoren juurelle ja sukelsi jälleen puiden sekaan.
Tuntia myöhemmin hän oli kulkenut läpi koko metsän ja oli jälleen sen
reunassa.

Siellä odotteli Tartelett kaksi- ja nelijalkaisen karjansa keskellä. Ja
mitä tuo itsepintainen opettaja puuhaili? Yhä vain samaa. Puupalanen
oikeassa kädessä, toinen vasemmassa, hän hankasi tarmonsa takaa,
mielien saada ne syttymään. Hän hieroi yhä niin uupumattomana, että
olisi ansainnut paremmankin palkan.

"No", kysyi hän jo kaukaa, heti Godfreyn huomattuaan, "kävittekö
sähkösanomakonttorissa?"

"Se ei ollut auki!" vastasi Godfrey, joka ei vielä rohjennut mainita
mitään todellisesta tilanteesta.

"Entä postitoimisto?"

"Oli suljettuna! Mutta käykäämme murkinoimaan!... Minulla on
sudennahka!... Sitten juttelemme."

Ja tänä aamuna Godfreyn ja hänen seuralaisensa täytyi taaskin tyytyä
liian laihaan muna- ja simpukka-ateriaansa.

"Hyvin terveellinen ruokajärjestelmä!" toisteli Godfrey Tartelettille,
joka ei ollut samaa mieltä ja maisteli vain väkinäisesti.



XI

Asuntokysymys ratkaistaan niin hyvin kuin mahdollista.


Päivä oli jokseenkin pitkälle ehtinyt. Ja niinpä Godfrey päättikin
vasta huomenna huolehtia uuteen paikkaan sijoittumisesta. Mutta toverin
innokkaisiin uteluihin hänen tutkimusretkensä johdosta täytyi vihdoin
vastata, että he molemmat olivat paiskautuneet saarelle -- Phinan
saarelle, -- ja että täytyi huolehtia keinoista, kuinka siellä elää,
ennenkuin joutuisi ajattelemaan keinoja sieltä lähtemiseksi.

"Saarelle!" huudahti Tartelett.

"Niin... saari tämä on!"

"Jota meri ympäröi...?"

"Tietysti."

"Mutta mikä saari?"

"Juurihan teille sanoin, että tämä on Phinan saari; ja käsittänettehän,
miksi olen tahtonut sille sen nimen antaa!"

"En...! En minä käsitä", vastasi Tartelett irvistäen; "en näe siinä
mitään yhtäläisyyttä. Miss Phinaahan ympäröi maa!"

Tämän surullisen mietelmän jälkeen varustauduttiin viettämään yö niin
mukavasti kuin se kävi laatuun. Godfrey palasi riutalle noutamaan uuden
varaston munia ja nilviäisiä, joihin täytyi tyytyä. Senjälkeen hän
väsymyksen uuvuttamana ennen pitkää nukahti puun juurelle, kun taas
Tartelett, jonka elämänkäsitykseen ei mahtunut tällainen asiaintila,
antautui mitä katkerimpiin mietelmiin.

Seuraavana päivänä, kesäkuun 28:na, molemmat olivat jalkeilla ennenkuin
kukko oli heidän unensa keskeyttänyt. Aluksi sitten aamiaisen tapainen
-- samanlainen kuin eilinenkin. Puron raikkaan veden asemesta oli
heillä kuitenkin onni saada hiukan maitoa, jota muuan vuohista antoi
lypsää utareistaan.

Ah, kelpo Tartelett! Missä oli nyt viileä minttugrogi, punaviiniin
sekoitettu kylmäkastike, jäähdytetty sitruunanmehuinen _sherry-kobbler_
ja jääkylmä punssi, joita hän tuskin koskaan maistoi, mutta joita olisi
joka hetki voinut tilata San Fransiscon ravintoloissa? Hän jo kadehti
siipikarjaakin, kaniineja, vuohia, jotka sammuttivat janonsa
kaipaamatta mitään sokerin- tai alkoholinpitoisia lisiä kirkkaaseen
lähdeveteen! Nuo elukat eivät tarvinneet tulta ruokansa keittämiseksi.
Juuret, yrtit ja siemenet riittivät, ja niiden suurus oli aina
täsmällisesti katettuna vihreällä pöytäliinalla.

"Matkaan!" komensi Godfrey.

Ja niin he molemmat läksivät, ja heitä seurasi kotieläinsaattue, joka
ei millään muotoa näkynyt tahtovan heitä jättää.

Godfreyn suunnitelmana oli mennä tutkimaan saaren pohjoispuolta, sitä
rannikon seutua, josta kohosi tuo hänen kartiokukkulan huipulta
havaitsemansa korkeiden puiden ryhmä. Mutta hän päätti kiertää sinne
rantaa pitkin. Kenties oli tyrsky siellä ajanut maihin joitakin
tähteitä haaksirikkoutuneesta laivasta. Ehkäpä tapaisivat sieltä
rannikon hiekalta muutamia _Dreamissa_ olleita tovereitaan hautaamatta
viruvina, jotka heidän pitäisi kristityllä tavalla kätkeä maan poveen.
Mitä elävien tapaamiseen tuli, niin hän omaa pelastumistaan ajatellen
ei enää odottanut, että ainoakaan matruuseista olisi elossa nyt, kun jo
oli kulunut kolmekymmentäkuusi tuntia onnettomuudesta.

He kulkivat siis ensimmäisen hiekkasärkkäjakson yli. Godfrey oli
tovereineen pian jälleen riutan äärellä; he tapasivat sen yhtä autiona
kuin se heidän lähtiessään oli ollut. Siellä he varovaisuudesta
uudistivat muna- ja simpukkaeväänsä siltä varalta, että näitäkään
laihoja eineitä ei saaren pohjoisosassa olisi tarjolla. Sitten he
seuraten äskeisen vuoksen luomaa päärmettä astuivat edelleen ja
tarkkasivat katseillaan koko tuota rannikon osaa. Ei mitään! Ei
vieläkään mitään!

Täytyy tosiaan myöntää, että jos kova onni oli määrännyt nämä kaksi
_Dreamista_ pelastunutta Robinsoneiksi, niin se oli osoittautunut
ankarammaksi heitä kuin heidän edeltäjiänsä kohtaan! Näille oli toki
aina jäänyt jotakin haaksirikkoutuneesta laivasta. Tuotuaan sieltä
joukon aivan välttämättömimpiä tarpeita he voivat vielä käyttää
hyväkseen sen pirstaleitakin. Siten he saivat joksikin aikaa
ruokavaroja, vaatteita, työkaluja ja aseita, sanalla sanoen, mikä oli
elämän alkeellisimmille vaatimuksille välttämätöntä. Mutta tässä
tapauksessa ei ollut mitään sellaista! Synkässä yössä oli laiva
kadonnut meren syvyyteen jättämättä karille pienintäkään laudansirua!
Oli ollut mahdotonta siitä mitään pelastaa... edes tulitikkua. Ja tuo
tulitikkupa heiltä juuri ennen kaikkea puuttuikin. Tiedän kyllä, että
monet kunnon ihmiset istuessaan mukavasti kammiossaan lämpimän kamiinin
edessä, missä palaa kivihiiliä tai puupökkelöitä, kernaasti sanovat:

"Mutta eihän mikään ole helpompaa kuin tulen hankkiminen! Onhan siihen
tuhansia keinoja! Kaksi piikiveä!... Hiukan kuivaa sammalta!...
Rahtunen kärventynyttä liinavaatetta... kuinkako tuota vaatetta
sytyttää...? Veitsenterääkin voi käyttää tuluksina... tai voitte aivan
yksinkertaisesti hangata kahta puupalasta kiivaasti yhteen, kuten
tekevät polynesialaiset...!"

Hyvä on, koettakaa!

Näin mietiskeli Godfrey kulkiessaan, ja hyvällä syyllä se kiinnittikin
hänen päähuomionsa. Kenties oli hänkin kamarinsa uunin arinalla
liekehtivää hiilivalkeata kohennellessaan ja matkakertomuksia
lukiessaan ajatellut niinkuin nuo kunnon ihmiset! Mutta koetukselle
pantuna hän ei ollut yrityksessään onnistunut, ja melkoisen levottomana
hän ajatteli, että oli tultava toimeen ilman tulta, tuota välttämätöntä
alkuainetta, jota mikään ei voi korvata.

Näihin ajatuksiin vaipuneena hän siis astui Tartelettin edellä, jonka
ainoana huolena oli huudoillaan pitää koossa lammas-, vuohi-,
kaniini- ja kanalaumaa.

Äkkiä osui Godfreyn silmä eräänlaisiin kirkkaan värinsä vuoksi
puoleensa vetäviin pieniin omenamaisiin hedelmiin, jotka riippuivat
tertuissa hiekkasärkkäin juurella satalukuisina kasvavien pensaiden
oksista. Hän tunsi heti, että ne olivat niin sanottuja "manzanilloja"
eli öljymarjoja, joita intiaanit muutamissa Kalifornian osissa
kernaasti käyttävät ravinnokseen.

"Kah", huudahti hän, "tuossa on vihdoinkin hiukan vaihtelua pelkkiä
munia ja simpukoita sisältävään ruokalistaamme!"

"Mitä, syödäänkö niitä?" kysäisi Tartelett, joka tapansa mukaan alkoi
muikistaa suutansa.

"Eiköhän vain!" vastasi Godfrey.

Ja hän poimi heti muutamia manzanilloja, joihin ahnaasti iski
hampaansa. Ne olivat vain villejä hedelmiä, mutta happamuudestaankin
huolimatta ne maistuivat hyviltä. Opettaja ei ollut hidas seuraamaan
toverinsa esimerkkiä, eikä hänkään osoittautunut kovin tyytymättömäksi
löytöön. Godfrey tuumi, ja siinä hän olikin aivan oikeassa, että näistä
hedelmistä voisi pusertaa juomaa, jonka annettaisiin käydä ja joka
silloin olisi toki silkkaa vettä parempaa.

Matkaa jatkettiin. Pian hukkui hiekkaisen särkän äärimmäinen kärki
ruoholakeuteen, jonka halki lirisi vilkasvetinen puro. Tämä oli sama,
jonka Godfrey oli havainnut kartion huipulta.

Kookkaiden puiden alue taas oli vähän loitompana; ja noin yhdeksän
penikulmaa taivallettuansa saapuivat tästä nelituntisesta kävelystään
jokseenkin uupuneet tutkimusretkeilijämme sinne jokunen minuutti
jälkeen puolenpäivän.

Paikka maksoi todella tämän vaivan; se oli katselemisen, valitsemisen
ja epäilemättä haltuun ottamisenkin arvoinen.

Siellä kohosi laajan, manzanilla-puiden ja muiden pensaskasvien
täplittämän kedon reunassa tosiaan parikymmentä jättiläispuuta, jotka
olisivat kyenneet kilpailemaan Kalifornian metsissä tavattavien samojen
lajien kanssa. Ne sijaitsivat puoliympyrässä. Niiden juurella leviävä
vihreä nurmi reunusti vielä puron vartta muutamia satoja askeleita, ja
sitten tuli pitkä, kallioiden katkoma, somerikon ja meriruo'on
paikoittain verhoilema hiekkaranta, jonka kärki pisti mereen kapeana
niemekkeenä saaren pohjoiskolkasta.

Nämä jättiläispuut- eli _big trees_, kuten niitä Pohjois-Amerikan
läntisissä seuduissa yleensä nimitetään, kuuluivat Kalifornian
mammuttipetäjäin eli _sequoia-puiden_ sukuun. Jos kysyisi
englantilaisilta, millä erikoisimmalla nimellä he niitä mainitsevat,
sanoisivat he niitä "wellingtonioiksi", mutta jos kysyisi
amerikkalaisilta, niin kuulisi niiden olevan "washingtonioita".

Heti näemme eroituksen.

Mutta muistuttakootpa ne sitten Wellingtonista, Waterloon taistelun
flegmaattisesta voittajasta, tai olkootpa muistona Washingtonista,
pohjois-amerikkalaisen tasavallan mainehikkaasta perustajasta, niin ne
sittenkin ovat Kalifornian ja Nevadan kasviston mahtavimmiksi tunnetut
tuotteet.

Muutamissa näiden valtioiden osissa onkin näitä havupuita kokonaisia
metsiä, sellaisia kuin Mariposan ja Calaveran metsiköt, joissa tavataan
ympärimitaltaan kuudenkymmenen, jopa kahdeksankinkymmenen jalan
paksuisia jättiläisiä, niiden pituuden ollessa kolmesataa jalkaa. Eräs
niistä, Yosemiten laakson suussa kasvanut, on kokonaista sata jalkaa
ympärimitaten. Sen eläessä -- sillä nyttemmin se on kaatunut --
olisivat sen ylimmät oksat saavuttaneet Strassburgin tuomiokirkon
korkeuden, toisin sanoen, se oli enemmän kuin neljäsataa jalkaa pitkä.

Mainitaan vielä "Metsän äiti", "Metsän kaunotar", "Uranuurtajan maja",
"Kaksi vartiosotilasta", "Kenraali Grant", "Emma-neiti", "Miss Mary",
"Brigham Young vaimoineen", "Kolme sulotarta", "Karhu", ynnä muita,
jotka tosiaan ovat kasvikunnan ihmeitä. Erään tyvestään sahatun puun
kannolle on rakennettu huvimaja, jossa kuusitoista tai kaksikymmentä
henkilöä voi helposti tanssia katrillia. Mutta oikea jättiläisten
jättiläinen vasta on valtiolle kuuluvan metsän keskellä, puolensadan
engl. penikulman päässä Murphystä kohoava "Metsän isä", vanha
neljäntuhannen vuoden ikäinen mammutpetäjä. Sen latva on
neljänsadanviidenkymmenenkahden jalan korkeudella maasta, korkeammalla
kuin Pietarin kirkon risti Roomassa, korkeammalla kuin Gizeh-pyramiidin
huippu, jopa korkeammalla kuin se rautainen pienoistorni, joka nykyisin
sijaitsee erään päätornin huipulla Rouenin tuomiokirkossa ja jota
täytyy pitää maailman korkeimpana muistomerkkinä.

Näitä jättiläisiä oli luonnon oikku kylvänyt parikymmenisen ryhmän
tänne saaren kärkeen kenties siihen aikaan kuin kuningas Salomo rakensi
Jerusalemiin sen temppelin, joka ei milloinkaan ole raunioistaan
jälleen kohonnut. Isoimmat saattoivat olla lähes kolmensadan jalan
pituiset, pienimmät kahdensadanviidenkymmenen. Muutamien vanhuuttaan
onttoutuneiden tyvessä oli jättiläisholvi, jonka alle olisi mahtunut
kokonainen ratsumiesjoukkue hevosineen.

Näiden luonnonihmeiden näkeminen pani Godfreyn hämmästymään, nuo puut
kun tavallisesti kasvoivat vain viiden-, kuudentuhannen jalan
korkeudella merenpinnasta. Hänestä olisi tämä ihmeellinen näky
yksinäänkin maksanut matkan vaivat. Mitään ei tosiaan voinut verrata
näihin vaaleanruskeihin pylväisiin, jotka huomattavasti suipentumatta
kohosivat juurestaan ensimmäiseen haaraantumaan asti. Nämä
silinterinmuotoiset rungot, jotka kahdeksankymmenen tai sadan jalan
korkeudella maanpinnasta haarautuivat tuuheiksi, jo sellaisinaan aika
mahtavien puunrunkojen vahvuisiksi oksiksi, kannattelivat tätä
kokonaista metsää ilmassa.

Yksi näistä jättiläiskokoisista mammutpetäjistä -- suurin ryhmästä --
kiinnitti erikoisesti Godfreyn huomion. Sen ontossa tyvessä oli neljän,
viiden jalan levyinen, kymmenen jalan korkuinen aukko, josta saattoi
tunkeutua sisälle. Jättiläisen sydän oli lahonnut pois, välikudos oli
murentunut löyhäksi, vaaleaksi tomuksi; mutta jos puu ei enää
seisonutkaan voimakkailla juurillaan muutoin kuin vankan kuorensa
kiinnittämänä, saattoi se täten vielä elää vuosisatoja.

"Luolan tai kallionkolon puutteessa", huudahti Godfrey, "on meille
tuossa valmis asunto, puinen rakennus, torni, jollaista ei ihmisten
ilmoilla tapaakaan! Siellä voimme olla seinäin sisällä ja katon alla.
Tulkaa, Tartelett, tulkaa!"

Ja laahaten perässään toveriansa nuori mies astui mammutpetäjän sisään.

Tannerta peitti siellä kasvitomun kerros, ja kammion läpimitta oli
hyvinkin kaksikymmentä engl. jalkaa. Mitä sen korkeuteen tuli, esti
hämärä eroittamasta holvin kaareutumista. Mutta mikään valonsäde ei
pujotellut tämän ontelon kaarnaseinien lävitse. Ei siis ollut rakoja
eikä halkeamia, joiden kautta sade tai tuuli olisi voinut tunkea
sisälle. Varmaa oli, että molemmat Robinsonimme täältä tapaisivat
siedettävät olosuhteet, mitään haittaa kärsimättä uhmaillakseen
rajuilmoja ja taivaan tuulia. Luola ei olisi ollut vankempi, kuivempi
ja suljetumpi. Mitään parempaa olisi tosiaan ollut vaikea löytää!

"No, Tartelett, mitä ajattelette tästä luonnon rakentamasta asunnosta?"
kysyi Godfrey.

"Niin, mutta kamiini?" virkkoi Tartelett.

"Ennenkuin tiukkaatte kamiinia", vastasi Godfrey, "odottakaahan edes
siksi, kun olemme voineet hankkia tulta!"

Se oli mitä järkevintä puhetta.

Godfrey lähti tutkimaan puuryhmän ympäristöä. Kuten sanottu,
ruohokenttä ulottui tähän mahtavaan sequoiaryhmään asti, joka oli sen
reunana. Viheriöivän nurmikkonsa halki juokseva puro ylläpiti näiden
hiukan helteisten kenttien keskellä terveellistä vilpoisuutta.
Erilaisia pensaita rehoitti sen partailla, muun muassa myrttejä,
mastiksipuita ja joukoittain noita manzanilla-kasveja, jotka takasivat
heille runsaasti "villiomenia".

Vähän etäämpänä kohosi muutamia puuryhmiä, joissa kasvoi tammeja,
pyökkejä, sykomoripuita ja jokunen _cellis australis_. Niitä oli
siroiteltuina kautta koko laajan ruohovyöhykkeen. Mutta vaikka nekin
olivat isokokoisia, olivat ne vain pensaita näiden mammutpetäjäin
rinnalla, joiden laajalle lankeavat varjot nouseva aurinko varmaan
pitensi mereen asti. Näiden ketojen yli kulki myös mutkaisina juovina
matalaa viidakkoa ja vihertäviä mättäitä, joita Godfrey päätti mennä
huomenna tarkastamaan.

Jos paikka oli häntä miellyttänyt, ei se näkynyt olevan epämieluinen
kotieläimillekään. Kaniinit, vuohet ja lampaat olivat ottaneet
haltuunsa tämän alueen, joka tarjosi niille yllin kyllin juuria
jyrsittäviksi ja ruohoisaa laidunmaata. Kanat taas nokkivat ahnaasti
siemeniä tai matoja puron reunoilla. Elävien olentojen paikalletulo
ilmaisi itsensä jo liikehtimisellä, hyppäyksillä, lennähdyksillä,
määkimisillä ja kaakatuksilla, jollaisia tällä seudulla varmaankaan ei
oltu koskaan ennen kuultu.

Sitten Godfrey palasi sequoia-metsikköön ja tarkasti huolellisemmin
puuta, jonka aikoi asumuksekseen valita. Hänestä näytti, jollei juuri
mahdottomalta, niin ainakin perin vaikealta hinata itsensä sen
alimmille oksille, varsinkaan ulkopuolelta, koska rungossa ei ollut
mitään ulkonemia; mutta sisäpuolella olisi nouseminen ehkä helpompaa,
jos puu oli haarautumaan asti ontto sydämen ja kuoren välistä.

Vaaran uhatessa saattoi olla hyödyllistä etsiä turvapaikkaa tiheässä
oksakudoksessa, jota mahtava runko kannatti. Siitä seikasta voi
myöhemmin ottaa selvää.

Kun tämä tarkastus oli päättynyt, oli aurinko jo jokseenkin matalalla
taivaanrannalla, ja näytti sopivalta jättää lopullisen sijoittumisen
valmistukset huomiseksi.

Mutta missä he ateriansa nautittuansa, jonka jälkiruokana olivat
"villiomenat", saattoivat paremmin viettää yönsä kuin tuon kasvitomun
päällä, joka peitti pohjaa mammutpetäjän sisuksessa?

Niin tehtiinkin ja antauduttiin kaitselmuksen huomaan. Mutta Godfrey ei
laiminlyönyt enonsa William W. Kolderupin muistoksi ristiä tätä
jättiläismäntyä "Willin puuksi", koskapa kaikilla sen vertaisilla
Kalifornian ja läheisten valtioiden metsissä on jonkun Amerikan
tasavallan suuren kansalaisen nimi.



XII

Komea ja onnekas salamanisku.


Miksipä emme sitä myöntäisi? Godfrey oli tulemaisillaan uudeksi
ihmiseksi tässä hänelle uudessa tilanteessa, vaikka oli ollut niin
turhamainen, niin kevytmielinen, niin harkitsematon silloin, kun hänen
ei tarvinnut muuta kuin vain elää. Eihän huoli huomisesta ollut vielä
koskaan hänen rauhaansa häirinnyt. Montgomery Streetin ylen uljaassa
talossa, jossa hän hievahtamatta nukkui kymmenen tuntiansa, ei vielä
ruusunlehden poimukaan ollut hänen untansa häirinnyt.

Mutta niin ei enää olisi laita. Tällä tuntemattomalla saarella, hän
näki olevansa ihan kokonaan eroitettuna muusta maailmasta, jätettynä
oman onnensa varaan. Hänen täytyi pakostakin ajatella elämän
välttämättömiä tarpeita olosuhteissa, joissa paljon käytännöllisempikin
ihminen olisi joutunut ymmälle. Kun _Dreamia_ ei kuulunut takaisin,
niin tietenkin lähdettäisiin sitä etsimään. Mutta mitäpä he kaksi
olivat? Tuhannenkin kertaa vähemmän kuin nuppineula heinäsuovassa,
pelkkä hiekanjyvänen merenpohjalla! Eno Kolderupin mittaamaton omaisuus
ei auttanut kaikessa!

Vaikka Godfrey siis olikin löytänyt melkein mukiin menevän suojapaikan,
oli hänen unensa kuitenkin levollista. Hänen aivonsa toimivat
kiihkeämmin kuin koskaan ennen. Niissä yhtyi näet kaikenlaisia
ajatuksia. Hän muisteli menneisyyttä, jota katkerasti kaipasi, ajatteli
nykyisyyttä, jolle etsi ratkaisua, tuumi tulevaisuutta, joka teki hänet
vieläkin levottomammaksi!

Mutta näiden kovien koettelemuksien vaikuttaessa vapautui järki
ja siitä aivan luonnollisesti kehittyvä harkinta vähitellen niistä
kapaloista, joissa ne tähän asti olivat uinuneet. Godfrey oli päättänyt
taistella kovaa kohtaloa vastaan, koettaa kaikkensa, mikä suinkin oli
mahdollista, päästäkseen tästä pälkähästä. Jos se hänelle onnistuisi,
niin tämä läksy olisi varmaan opiksi ja ojennukseksi vastaisuudessa.

Päivänkoitteessa hän oli jalkeilla aikoen ryhtyä täydellisempään
majanvalmistamiseen. Muonakysymys, varsinkin siihen liittyvä
tulentarve, painoi vaa'assa enemmän kuin kaikki muut, enemmän kuin
jotkut valmistettavat työkalut tai aseet ja varavaatteet, joita oli
hankittava, elleivät he mielineet pian olla puettuina ihan
polynesialaiseen kuosiin.

Tartelett nukkui vielä. Hämärässä ei häntä nähnyt, mutta kylläkin
kuuli. Tuosta haaksirikon säästämästä mies-poloisesta, joka
viisiviidettä-vuotiaana oli vielä yhtä kevytmielinen kuin hänen
oppilaansa oli tähän asti ollut, ei voinut hänelle olla suurta apua.
Vieläpä hän olisi lisätaakkanakin, koska täytyi pitää huolta hänen
kaikenlaisista tarpeistansa. Mutta hän oli sittenkin kumppani! Hän oli
sanalla sanoen suurempiarvoinen kuin älykkäinkään koira, vaikka hänestä
kai olikin vähemmän hyötyä! Hän oli olento, joka osasi puhua, joskin
haastoi typerästi ja nurinkurisesti; hän osasi jutella, vaikkakin
pelkistä vähäpätöisistä asioista, ja valittaa -- mitä muuten useimmiten
tekisikin! Kuitenkin kaikitenkin Godfrey kuuli ihmisäänen kajahtelevan
korvissaan. Se oli toki jotakin arvokkaampaa kuin Robinson Crusoen
papukaija! Edes Tartelettinkaan kanssa hän ei olisi yksinään; eikä
mikään olisi häntä niin lannistanut kuin täydellisen yksinäisyyden
uhka.

-- Robinson ennen Perjantaita, Robinson Perjantain saatuansa, mikä
eroitus! -- ajatteli hän.

Tänä aamuna, kesäkuun 29:nä, Godfrey ei sentään ollut pahoillaan
yksinäisyydestänsä, koska hän halusi panna täytäntöön suunnitelmansa
tutkia tämän sequoia-metsikön ympäristöä. Ehkä hänen onnistuisi löytää
jokin hedelmä, jokin syötävä juuri, jonka veisi opettajalleen tämän
suureksi tyydytykseksi. Hän jätti siis Tartelettin nukkumaan ja läksi.

Keveä sumu peitti vielä vaippaansa rannikon ja meren. Mutta pohjoisessa
ja idässä alkoi usva jo kohota auringonsäteiden vaikutuksesta, joiden
täytyi se vähitellen haihduttaa. Päivästä näkyi tulevan hyvin kaunis.

Veistettyään itselleen vankan sauvan Godfrey käveli parisen penikulmaa,
kunnes saapui sille rannikon osalle, jota ei tuntenut ja jonka kulma
oli Phinan saaren niemenä.

Täällä hän nautti eineekseen simpukoita ja nilviäisiä useitakin lajeja
sekä etenkin pieniä oivallisia ostereita, joita siellä oli perin
runsaasti.

-- Ei tässä tosiaan nälkään kuole! -- tuumi hän. -- Täällähän on
ostereita kymmenin tuhansin, niin paljon syötävää, että voi kyllä
vaientaa vatsan pahimmat naukumiset! Jos Tartelett valittaa, johtuu se
siitä, että hän ei pidä näistä nilviäisistä! No, kyllä ne vielä hänelle
maistuvat!

On totta, että vaikka osterit eivät voikaan ehdottomasti korvata leipää
ja lihaa, ovat ne kuitenkin varsin ravitsevaa ruokaa, jos niitä syö
runsain määrin. Mutta koska ne ovat hyvin helposti sulavia, voi niitä
vaaratta nauttia kylläkseen, jopa liiaksikin.

Murkinansa syötyään Godfrey tarttui jälleen sauvaansa ja kääntyi
viistoon kaakkoa kohti, puron oikealle rannalle. Tätä tietä hän
varmaankin joutuisi ruoholakeuden halki eilen havaitsemilleen
puuryhmille asti, tuolle puolen pitkiä pensas- ja viidakkojuovia, joita
hän myös tahtoi lähemmältä tarkastaa.

Godfrey kulki siis mainittuun suuntaan noin kahden penikulman matkan.
Hän seurasi puron vartta, missä kasvoi lyhyttä, sametintiivistä ruohoa.
Parvittain vesilintuja pakeni meluten oudon olennon tieltä, joka tuli
niiden rauhaa häiritsemään. Useanlaisia kalojakin vilahteli täällä
puron vilkkaassa vedessä. Tällä kohtaa saattoi arvostella joen leveyden
neljäksi tai viideksi metriksi.

Näiden kalojen pyydystäminen ei nähtävästi olisi vaikeata. Mutta niiden
paistamiseksi tarvittaisiin tulta. Se oli yhä ratkaisematon kysymys.

Kun Godfrey oli saapunut ensimmäisille pensasriveille, oli hänellä onni
löytää kahdenlaisia tuttuja juurihedelmiä, joista toiset nautittavaksi
kelvatakseen ovat käytettävät tulikokeen läpi, mutta toisia saattoi
syödä sellaisinaan. Näitä käyttävät Amerikan intiaanit alituisesti.

Toinen oli _cama_-niminen kasvi; se viihtyy sellaisellakin maaperällä,
joka ei muuhun viljelykseen kelpaa. Sen sipulinkaltaisista juurista
valmistetaan hyvin tymärikasta ja hyvin ravitsevaa jauhoa, ellei
mieluummin syödä niitä perunain tapaan. Mutta kummassakin tapauksessa
täytyy ne aina jollakin tavoin keittää tai paahtaa.

Toinen pensas kasvattaa eräänlaisia pitkulaisia sipuleja, jotka
tunnetaan alkuasukkaiden antamalla nimellä _jamf eli jam_, ja jos sillä
ehkä onkin vähemmän ravintoarvoa kuin kamalla, oli se näissä
olosuhteissa edullisempi, koska sitä voi syödä raakana.

Hyvin mielissään tästä löydöstään Godfrey söi vitkastelematta muutamia
näistä oivallisista juurista eikä itse tultuaan kylläiseksi unohtanut
Tartelettin aamiaista, vaan keräsi niitä ison kimpun, jonka heitti
olalleen, ja läksi taivaltamaan Willin puuta kohti.

Sanomattakin on selvää, että hän jam-kimppuineen sai hyvän vastaanoton.
Opettaja ahmi halukkaasti juuria, kunnes oppilaan täytyi kehoittaa
häntä kohtuullisuuteen.

"No no", vastasi hän, "tänään meillä on näitä juuria. Mutta ken tietää,
saammeko niitä huomenna?"

"Sitä ei tarvitse ollenkaan epäillä", vakuutti Godfrey. "Niitä riittää
huomiseksi, ylihuomiseksi, ainaiseksi! Tarvitsee vain vaivautua niitä
keräämään!"

"Hyvä on, Godfrey; entä nämä kamat sitten?"

"Niistä valmistamme jauhoja ja leipää, jahka saamme tulta!"

"Tulta!" huudahti opettaja ravistaen päätänsä. "Tulta! Ja kuinka sitä
saamme...!"

"En vielä ollenkaan tiedä", vastasi Godfrey; "mutta tavalla tai
toisella sitä hankkinemme!"

"Taivas kuulkoon toivomuksenne, rakas Godfrey! Ja ajatellessani, että
on niin paljon ihmisiä, joiden ei tarvitse muuta kuin raapaista
puunsirua kenkänsä anturaan tulta saadakseen, joudun ihan raivoihini!
Ei! Koskaan en olisi uskonut, että kova onni olisi saattanut minut
tällaiseen pulaan! Montgomery-kadulla ei tarvitsisi kulkea kolmea
askeltakaan ennenkuin tapaisi herrasmiehen sikaari suussa, joka
mielihyvällä antaisi kipunan tulta, ja täällä..."

"Täällä emme ole San Franciscossa emmekä Montgomery-kadulla, ja luulen,
että on viisainta olla luottamatta ohikulkijain hyväntahtoisuuteen!"

"Mutta miksikä leipää ja lihaa tarvitseekaan paistaa? Miksei luonto ole
meitä tehnyt sellaisiksi, että voisimme elää taivaan ilmasta?"

"Se käynee vielä mahdolliseksi", vastasi Godfrey hyväntuulisesti
hymyillen.

"Niinkö luulette...?"

"Luulen oppineiden sitä ainakin valmistelevan!"

"Onko se mahdollista? Ja mihin he perustavat laskelmansa etsiessään
tätä uutta ravitsemistapaa?"

"Siihen ajatukseen", vastasi Godfrey, "että ruuansulatus ja hengitys
ovat toisiinsa liittyviä toimintoja, joista toinen kenties voisi
korvata toisen. Sinä päivänä siis, jolloin kemian alalla on päästy niin
pitkälle, että ihmisen ravinnoksi tarpeelliset ainekset voidaan ilmasta
ottaa ja sulattaa hengityksessä, olisi kysymys ratkaistu. Siihen
tarvitaan vain, että tehdään ilma ravintopitoiseksi. Ihmiset
hengittävät päivällisensä, sensijaan että sen söisivät, -- siinä
kaikki!"

"Voi, kuinka ikävää, että tuota arvokasta keksintöä ei ole vielä
tehty!" huudahti opettaja. "Kuinka kernaasti minä hengittäisin sisääni
puolitusinaa voileipiä ja kimpaleen suolattua häränlihaa vain
ruokahaluni kiihoittamiseksi!"

Ja vaipuen hekumalliseen puolihorrokseen, jossa hän näki vilahduksia
mehevistä ilmapäivällisistä, Tartelett avasi vaistomaisesti suutansa ja
hengitti keuhkojensa täydeltä, unohtaen, että oli vaivoin varaa ravita
itseään edes tavallisin keinoin.

Godfrey herätti hänet mietiskelystään takaisin todellisuuteen.

Oli ryhdyttävä panemaan Willin puun sisustaa parempaan asumiskuntoon.

Ensimmäinen tehtävä oli tulevan asunnon siivoaminen. Aluksi piti
korjata pois usea sentneri tuota kasvitomua, joka peitti pohjan ja
johon vaipui puolisääreen asti. Kaksi tuntia tuskin riitti tähän
työlääseen hommaan, mutta vihdoin oli kammio puhdistettu pölyksi
hajoavasta kerrostumasta, joka vähimmästäkin liikuttamisesta kohisi
pilvenä ilmaan.

Pohja oli luja ja vankka kuin olisi ollut laitettu vahvoista
vuoliaisista, sillä sen pinnalla risteilivät vahvat mammutpetäjän
juuret tekivät sen tiiviiksi. Rosoinen se oli, mutta tukeva. Vuoteitten
paikaksi valittiin kaksi nurkkaa, ja muutamat niput auringon hyvin
kuivaamaa ruohoa saisivat korvata kaikki sänkyvaatteet. Mitä muihin
huonekaluihin -- pöytiin, jakkaroihin tai penkkeihin -- tuli, niin ei
olisi mahdotonta valmistaa välttämättömimpiä, koska Godfreyllä oli
oivallinen, sahalla ja vesurilla varustettu veitsi. Rumalla ilmalla
täytyikin pysyä puuntyven sisällä, syödä ja työskennellä siellä. Valoa
sieltä ei puuttunut, koska sitä tulvi aukosta. Jos myöhemmin kävisi
välttämättömäksi täydellisemmän turvallisuuden vuoksi sulkea tuo aukko,
niin Godfrey yrittäisi puhkaista puunkuoreen läven tai kaksi, jotka
olisivat ikkunoina.

Kuinka korkealle rungon ontelo ulottui, sitä ei Godfrey voinut valotta
tutkia. Ainoa, mitä hän saattoi todeta, oli, että kymmenen tai
kahdentoista jalan pituinen seiväs kohtasi vain tyhjää ilmaa, kun hän
sitä kuljetti pystyssä päänsä yläpuolella.

Mutta tämä kysymys ei ollut kiireellisimpiä. Siitä asiasta ehti kyllä
myöhemmin ottaa selvän.

Päiväkausi kului näissä töissä, joita ei saatu ennen auringonlaskua
päätetyiksi. Godfreystä ja Tartelettista, jotka olivat varsin
väsyksissä, olivat vuoteet oivalliset. Ne oli tehty yksinomaan siitä
kuivasta ruohosta, jota he olivat runsaasti keränneet. Mutta heidän
täytyi niitä puolustaa siivekkäitä vastaan, jotka mielellään olisivat
valinneet Willin puun sisustan asunnokseen. Godfrey ajatteli siis, että
olisi aihetta laittaa niille kanakoppi johonkin toiseen ryhmän puista;
eikä hän voinut estää niitä yhteiseen kammioon sisälle tunkeutumasta
muutoin kuin tukkimalla sen aukon risuilla. Kaikeksi onneksi eivät
lampaat, kaniinit ja vuohet pyrkineet sinne. Nämä elukat pysyivät
rauhallisesti ulkopuolella eivätkä ollenkaan tahtoneet tunkea
vajavaisen ovisulun lävitse.

Seuraavat päivät puuhailtiin erilaisissa majoittumis- ja
taloushommissa, munien ja simpukoiden keräämisessä, jam-juurien
kaivamisessa ja manzanilla-hedelmäin poimimisessa. Joka aamu he kävivät
rannikolla ostereita etsimässä. Kaikki tuo vei aikaa, ja tunnit
kuluivat nopeasti.

Talouskapineina oli vielä toistaiseksi ainoastaan muutamia isoja
kaksikoteloisten simpukkain kuoria, joita käytettiin laseina ja
lautasina. On totta, että sellaiseen ravintojärjestelmään, johon Willin
puun vieraiden täytyi tyytyä, ei muuta tarvittukaan. Myöskin oli
toimitettava liinavaatteiden pesua puron kirkkaassa vedessä; se jäi
Tartelettin hommaksi, johon hän käytti joutohetkiänsä. Eihän muuta
pestävää ollutkaan kuin kaksi paitaa, kaksi nenäliinaa ja kaksi paria
puolisukkia.

Tämän toimituksen aikana olivat Godfrey ja Tartelett puettuina
ainoastaan housuihinsa ja puseroihinsa; mutta tämän leveysasteen
polttavassa auringossa kaikki kuivui pian.

Näin kului heidän aikansa, heidän tarvitsematta kärsiä sateesta tai
myrskystä, heinäkuun 3 päivään asti.

Asunto oli jo saatu jokseenkin siedettävään kuntoon, kun ottaa huomioon
sen totisesti avuttoman tilan, johon Godfrey ja Tartelett olivat tälle
saarelle paiskautuessaan joutuneet.

Ei kuitenkaan saanut laiminlyödä pelastuksen mahdollisuuksia, jotka
saattoivat tulla vain ulkoapäin. Niinpä Godfrey menikin joka päivä
tarkastamaan merta koko sen ulapan laajuudelta, joka levisi idästä
luoteeseen niemekkeen tuolla puolen. Tämä Tyynenmeren osa oli aina
autio. Ei ainoatakaan laivaa, ei edes kalastajavenettä! Ei savun
pöllähdystäkään näkynyt taivaan rannalla osoittamassa, että joku
höyryalus kulki etäällä merellä. Näytti siltä että Phinan saari
sijaitsi kaikkien kauppareittien ja matkustajalaivain väylien
ulkopuolella. Täytyi siis kärsivällisesti odottaa ja jättää itsensä
Kaikkivaltiaan huomaan, joka ei koskaan heikkoja hylkää.

Milloin elämän välittömiltä tarpeilta siihen riitti aikaa, palasi
Godfrey, varsinkin Tartelettin yllyttämänä, vähän väliä tärkeään ja
ärsyttävään kysymykseen tulen saannista.

Hän koetti aluksi korvata taulan, joka häneltä onnettomuudeksi puuttui,
jollakin samanlaatuisella aineella. Olihan mahdollista, että jotkut
sienilajit, joita kasvoi vanhojen puiden koloissa, olisivat
pitkäaikaisen kuivumisen jälkeen muuttuneet helposti syttyväksi
aineeksi.

Useita tällaisia sieniä kerättiin siis ja jätettiin auringon säteiden
välittömän vaikutuksen alaisiksi, kunnes ne muuttuivat tomuksi. Sitten
löi Godfrey, käyttäen veitsensä hamaraa tulirautana, piikivestä
muutamia kipinöitä, jotta ne osuisivat tuohon sytykkeeseen... Se oli
hyödytöntä. Murentunut sieni ei syttynyt.

Godfreyn päähän pälkähti silloin ajatus käyttää tuota hienoa, monien
monituisten vuosisatain kuivaamaa kasvitomua, jota oli tavattu Willin
puun permannolta.

Yhtä huono menestys.

Viime keinona hän yritti vielä tuliraudallaan sytyttää eräänlaista
kallionsyrjäin alla kasvavaa sientä.

Hän ei siinäkään onnistunut. Piikiven kosketuksesta leimahtanut
teräshiukkanen putosi tuohon ainekseen, mutta sammui heti.

Godfrey ja Tartelett joutuivat ihan epätoivoon. Tuletta
toimeentuleminen oli mahdotonta. Näihin hedelmiin, juuriin ja
simpukkoihin he alkoivat jo kyllästyä, ja ennenpitkää alkaisi vatsa
kapinoida tällaista ravintoa vastaan. He katselivat -- varsinkin
opettaja -- noita lampaita, kaniineja ja kanoja, jotka käyskentelivät
Willin puun ympärillä. Äkillinen kova näläntunne valtasi heidät
silloin. He ahmivat silmillään tuota elävää lihaa!

Ei, tällaista ei voinut jatkua!

Mutta odottamaton tapaus -- sanokaamme kaitselmuksen suoma, jos niin
haluatte -- oli tulossa heidän avukseen.

Heinäkuun 3:nnen ja 4:nnen päivän välisenä yönä kääntyi sää, joka
muutaman päivän oli osoittanut muuttumisen oireita, myrskyksi
uuvuttavan helteen jälkeen, jota merituuli ei ollut kyennyt
lauhduttamaan.

Kello yhden tienoissa aamupuolella heräsivät Godfrey ja Tartelett
ukkosen jyrähdyksiin välähteleväin salamain loistavana ilotulituksena
valaistessa tienoota. Vielä ei satanut, mutta pian kyllä ropsahtaisi.
Silloin syöksyisi pilvikerroksesta sumujen nopean tiivistymisen vuoksi
vettä maahan kuin putouksen niskasta.

Godfrey nousi ja lähti ulos katsellakseen, miltä taivas näytti.

Kaikki oli yhtenä ainoana tulimerenä jättiläispuiden huippujen
yläpuolella, joiden oksakudokset hahmoittuivat hienosti leikattujen
varjokuvien tavoin tuota palavaa taivaankantta vasten.

Yhtäkkiä halkaisi avaruutta yleisen leimahtelun keskellä muita
kirkkaampi salama. Jyrähdys seurasi heti, ja sähkövirta viilsi Willin
puun latvasta tyveen asti.

Godfrey, joka tärähdyksestä oli puoliksi kaatunut, oli noussut
ympärilleen lankeavan tulisateen keskellä. Salama oli sytyttänyt kuivat
latvaoksat. Hehkuvina kekäleinä ne ratisten karisivat tanterelle.

Huutaen hän oli kutsunut toveriansa:

"Tulta, tulta!"

"Tulta!" oli Tartelett vastannut. "Siunattu olkoon taivas, joka sitä
meille lähettää!"

Molemmat olivat hyökänneet tavoittamaan kekäleitä, joista toiset vielä
leimusivat ja toiset kytivät liekittömästi. He keräsivät niitä sekä
samalla joukon kuivia risuja, joita ei puuttunut mammutpetäjän
juurelta. Sen runkoa oli salama vain vähäisen viiltänyt. Sitten he
palasivat hämärään asuntoonsa, samalla kuin suihkuina tulviva sade
sammutti tulipalon, joka uhkasi niellä Willin puun ylimmät oksat.



XIII

Godfrey näkee taas hienoa savua nousevan eräältä toiselta kohdalta
saarta.


Sepä oli rajuilma, joka saapui parahiksi! Godfreyn ja Tartelettin ei
ollut tarvinnut Prometheuksen tavoin uskaltautua avaruuteen
varastaakseen taivaan tulen! Taivas itse tosiaan oli, kuten Tartelett
sanoi, ollut kyllin armollinen lähettääkseen sen heille salaman
välityksellä. Heidän asiansa oli nyt sitä säilyttää!

"Ei, me emme sitä päästä sammumaan!" oli Godfrey huudahtanut.

"Varsinkaan, kun meiltä ei puutu puita sen ylläpitämiseksi!" oli
vastannut Tartelett, jonka tyytyväisyys purkautui pieniin
riemunhuudahduksiin.

"Niin, mutta ken sitä hoitelee?"

"Minä! Minä valvon yöt päivät, jos siksi tulee", vastasi Tartelett
heiluttaen liekehtivää kekälettä.

Ja niin hän tekikin auringon nousuun asti.

Kuten sanottu, oli mahtavain mammutpetäjäin laajassa siimeksessä yllin
kyllin kuivia risuja. Ja niinpä Godfrey ja opettaja kerättyään niitä
melkoisen kasan eivät suotta säästelleet, vaan heittelivät
päivänkoitosta asti yhä uutta polttoainetta salaman sytyttämään tuleen.
Erään puun viereen kahden juuren väliseen ahtaaseen kulmaukseen
laitettuna loimusi rovio kirkkaana ja iloisesti sähisten. Aivan
hengästyneenä lietsoi Tartelett tulta keuhkojensa kaikella voimalla,
vaikka se oli perin tarpeetonta. Tässä hän asettui mitä kuvaavimpiin
asentoihin silmillään seuratessaan harmahtavaa savua, jonka kiemurat
haihtuivat korkeaan neulaskattoon.

Mutta he eivät olleet tätä välttämätöntä tulta halunneet vain
ihaillakseen sitä tai sen loisteessa lämmitelläkseenkään. Se oli
määrätty hyödyllisempään tarkoitukseen. Nyt he saisivat lopettaa laihat
raaoista simpukoista ja jam-juurista laaditut ateriansa, joiden
aineksien ravitsevia osia ei kiehuva vesi tai edes tuhassa paahtaminen
vielä koskaan ollut syötäväksi muokannut. Tähän hommaan Godfrey ja
Tartelett käyttivätkin osan aamupäivästä.

"Syömme kai pari kananpoikaa!" huudahti Tartelett, jonka leukaluut jo
ennakolta naksahtelivat. "Ateriaan voinee lisätä kaniininpaistin,
lampaanreiden, neljänneksen vohlaa, muutaman otuksen kedolla
juoksentelevasta riistasta sekä pari kolme suolattoman veden kalaa ynnä
joitakuita merikaloja?"

"Ei niin väleen", vastasi Godfrey, jonka tämä jokseenkin kohtuuttoman
ruokalistan luetteleminen oli saanut hilpeälle tuulelle. "On varottava
syömästä itseänsä sairaaksi pahan paaston jälkeen! Säästäkäämme
varojamme, Tartelett! Kaksi kananpoikaa, olkoon menneeksi --
kummallekin yksi; -- ja jos leipä puuttuu, niin toivon kamajuuristamme
sopivalla valmistustavalla saavamme jokseenkin mukiinmenevää
sijaketta!"

Se maksoi kahden viattoman siivekkään hengen, jotka opettajan
höyhentäminä, perkaamina ja valmistamina pistettiin paistinvartaana
käytettyyn keppiin ja rätisevässä liekissä pian paistuivatkin.

Sillaikaa Godfrey hommaili kamajuurien laittamisessa sellaiseen
kuntoon, että niitä voitiin nauttia ensimmäisessä vakavassa murkinassa,
jonka he Phinan saarella söisivät.

Tehdäkseen ne nautittaviksi oli vain noudatettava intiaanien
menettelytapaa, joka amerikkalaisten täytyi tuntea useankin kerran
nähtyään sitä käytettävän Länsi-Amerikan ruohoaavikoilla.

Kas näin siinä Godfrey menetteli:

Asetettiin joukko rannalta kerättyjä litteitä kiviä ahjoon, niin että
ne oikein kovasti kuumentuivat. Tartelettin mielestä oli ehkä vahinko
käyttää näin hyvää tulta "kivien paistamiseen", mutta kun se ei millään
muotoa häirinnyt hänen kananpoikiensa valmistamista, ei hän sitä
sentään juuri valittanutkaan.

Sillä välin kun kivet täten kuumenivat, valitsi Godfrey maatilkkusen,
josta hän noin neliömetrin alalta repi kaiken ruohon pois. Sitten hän
iso näkinkenkä kummassakin kädessä kaivoi maata kymmenen tuuman
syvyydeltä. Tämän tehtyään hän pani kuopan pohjalle kuivaa puuta, jonka
sytytti, niin että se varsin tuntuvasti kuumensi pohjamultaa.

Sitten kun kaikki puu oli palanut ja tuhka poistettu, levitettiin sitä
ennen puhdistetut ja raapitut kamajuuret kuoppaan. Ne peitettiin
ohuella turvekerroksella ja sen päälle asetetut kuumat kivet olivat
pohjana uudelle nuotiolle, joka sytytettiin niiden pinnalle.

Sanalla sanoen, se oli erikoisella tavalla rakennettu uuni, ja varsin
lyhyen ajan -- korkeintaan puolen tunnin kuluttua -- saattoi
paistamista pitää valmiina.

Kun kivi- ja turvekerros poistettiin, havaittiin tosiaan, että tämä
voimakas paahtaminen oli muuttanut kamajuurien laadun. Niitä
murentamalla olisi saanut jauhoja, jotka olisivat olleet varsin
soveliaita eräänlaiseen leipään. Mutta jättämällä mukulat kokonaisiksi
saattoi niitä syödä perunain tapaan, ja hyvin ravitsevia ne olivatkin.

Viimemainitulla tavalla niitä tällä kertaa käytettiinkin, ja voitte
kuvitella, miltä ateria ystävyksille maistui, kun heillä oli nuorta
kananpaistia, jonka he ahmivat luita myöten, ja näitä oivallisia
juurikkaita, joita ei tarvinnut säästellä. Kenttä, jolla niitä kasvoi
yllin kyllin, ei ollut kaukana; tarvitsi vain kumartua kootakseen niitä
sadoittain.

Aterian päätyttyä Godfrey ryhtyi valmistamaan jonkun määrän noita
jauhoja, jotka säilyvät melkein kuinka kauan hyvänsä ja voidaan muuttaa
leiväksi kunkin päivän tarvetta varten.

Päivä kului näissä erilaisissa hommissa. Lieden tulta pidettiin mitä
huolellisimmin vireillä. Varsinkin pinottiin siihen polttoainetta
yöksi. Mutta siitä huolimatta nousi Tartelett useankin kerran
kohentelemaan hiiliä ja elvyttelemään lieskaa. Sitten hän palasi
makuusijalleen; mutta kun hän unissaankin kuvitteli tulen sammuvan,
nousi hän heti jälleen, ja tätä menoa jatkui päivänkoittoon asti.

Yö kului selkkauksitta. Rovion rätinä yhdessä kukon laulun kera herätti
Godfreyn ja hänen toverinsa, joka vihdoin oli nukahtanut.

Kaikkein ensimmäiseksi kummasteli Godfrey tuntiessaan ylhäältä Willin
puun sisuksesta tulevaa vetoa. Hän johtui siis ajattelemaan, että tämä
_sequoia gigantea_ oli ontto alimpain oksain haaraantumaan asti ja että
siellä oli aukko, joka oli tukittava, jos tahdottiin olla tiiviin katon
alla. -- On sentään omituista, -- tuumi Godfrey, -- että minä en ole
tuota ilmavirtaa edellisinä öinä havainnut. Olisikohan salama siihen
syynä...?

Ja saadakseen vastauksen näihin kysymyksiinsä hän päätti tarkastaa
mammutpetäjän runkoa ulkopuolelta. Sen tarkastuksen tehtyään Godfrey
oli nopeasti käsittänyt, mitä ukkosilmalla oli tapahtunut.

Salaman jäljet olivat puussa nähtävinä: sähkövirta oli sitä leveältä
kuorinut haaraantumasta juureen asti.

Jos sähkökipinä olisi pujahtanut mammutpuun sisukseen, sensijaan että
kulki ulkopintaa pitkin, olisi Godfrey tovereineen voinut saada
salamaniskun. Ei ollut epäilemistäkään, että he olivat olleet
todellisessa vaarassa.

-- Varoitetaan ukonilmalla etsimästä turvaa puiden alta! -- virkahti
Godfrey. -- Varsin hyvä neuvo niille, jotka voivat toisin menetellä!
Mutta mitä keinoja on meillä tuon vaaran välttämiseksi, koska me asumme
puussa! No, saammepa nähdä!

Sitten hän katseli mammutpetäjää siltä kohtaa, missä salaman repäisemä
pitkä vako alkoi.

-- On ilmeistä, -- ajatteli hän, -- että sillä kohtaa, mihin ukkonen on
iskenyt, se on rajusti pirstonut rungon päätä. Mutta koska ilma tunkee
sisään siitä aukosta, niin täytynee puun olla ontto koko pituudeltaan
ja elää enää vain kuorensa varassa. Siitäpä seikasta on otettava selvä!

Ja Godfrey alkoi etsiä pihkaista oksaa, josta voisi tehdä tulisoihdun.

Eräästä mäntyryhmästä hän saikin tarvitsemansa tulisoihdun; pihka
tihkui oksasta, joka kerran sytytettynä levitti hyvin kirkasta valoa.

Godfrey astui sitten onteloon, joka oli hänen asuntonansa. Hämärä
muuttui heti kirkkaudeksi, ja helppo oli nähdä, minkälainen Willin puun
sisusta oli.

Eräänlainen epätasaisesti veistetty holvi oli välikattona noin
viidentoista jalan korkeudella maasta.

Soihtuansa kohottaessaan Godfrey huomasi hyvin selvästi aukon ahtaaseen
putkimaiseen käytävään, jonka jatko häipyi pimeään. Kaiketikin oli puu
ontto koko pituudeltaan; mutta osia pintakerroksista oli ehkä vielä
lahoamattomina. Siinä tapauksessa olisi toki mahdollista, ehkäkään ei
helppoa, sen sisällä olevien epätasaisuuksien avulla nousta haaraan
asti.

Godfrey, joka ajatteli tulevaisuutta, päätti viivyttelemättä ottaa
selvän, mitä mahdollisuuksia siinä suhteessa oli.

Hänellä oli kaksi päämäärää: Ensiksikin hän tahtoi tiukasti tukkia tuon
aukon, josta tuuli ja sade olisivat voineet tunkeutua sisälle ja tehdä
Willin puun asunnoksi kelpaamattomaksi; sitäpaitsi hän tahtoi varmistua
siitä, tarjosivatko jättiläisen ylemmät oksat sopivan turvapaikan
vaaran uhatessa, petoeläinten tai alkuasukkaiden hyökkäystä vastaan.

Saattoihan joka tapauksessa koettaa. Jos häntä ahtaassa käytävässä
kohtaisi jokin voittamaton este, niin mitäpä siitä! Ainahan sieltä
jälleen alas pääsisi.

Pistettyään tulisoihtunsa kahden paksun juuren väliseen rakoon
lattialle alkoi Godfrey siis nousta kuoren ensimmäisille
sisäaskelmille. Hän oli ketterä, voimakas, taitava, tottunut
voimisteluun, kuten kaikki nuoret amerikkalaiset. Tämä kiipeäminen oli
hänelle vain lastenleikkiä. Pian hän oli tässä epätasaisessa torvessa
saavuttanut ahtaamman kohdan, jossa hän tukien itseänsä selällään ja
polvillaan saattoi kavuta nuohoojan tapaan. Hän pelkäsi vain, että
putki kävisi liian ahtaaksi ja ehkäisisi hänen matkansa ylöspäin.

Hän nousi kuitenkin yhä ja tavatessaan ulkoneman hän lepäsi sillä
hengähtääkseen.

Jollei Godfrey kolmen minuutin kuluttua maasta lähtemisensä jälkeen
ollut päässyt kuudenkymmenen jalan korkeuteen, niin ei siitä paljoa
voinut puuttuakaan, eikä hänellä siis enää ollut kuin parikymmentä
jalkaa noustavanaan.

Muuten hän tunsikin jo raikkaampaa viimaa kasvoillaan ja veti ahnaasti
ilmaa keuhkoihinsa; sillä mammuttipetäjän sisässä oli jokseenkin
ummehtunutta.

Levähdettyään minuutin ajan ja ravistettuaan itsestään irti seinämistä
tarttuneen hienon pölyn Godfrey jatkoi kiipeämistään putkessa, joka
vähitellen kävi yhä ahtaammaksi.

Mutta tällä hetkellä kiintyi hänen huomionsa rahinaan, joka hänestä
hyvälläkin syyllä kuulosti epäilyttävältä.

Puun sisästä kuului ikäänkuin raapimista. Melkein heti kajahti
eräänlainen vihellyskin.

Godfrey pysähtyi.

-- Mitähän se on? -- ihmetteli hän. -- Olisiko joku eläin etsinyt
turvapaikkaa tästä mammutpetäjästä? Entä jos se on käärme...? Ei...!
Emme ole niitä vielä koko saarella nähneet... Se on pikemminkin joku
lintu, joka pyrkii pakoon!

Godfrey ei erehtynyt, ja hänen jatkaessaan nousemistaan ilmaisi
kimeämpi rääkyminen vilkkaan siipienräpytyksen ohella, että siellä
jossakin kolossa oli lintu, jonka lepoa hän epäilemättä häiritsi.

Kun Godfrey oli usean kerran koko keuhkovoimallansa surahuttanut "frrr!
frrr!" sai hän tungettelijan pian lentää lehahtamaan pois.

Hän havaitsi, että lintu oli eräänlainen kookas naakka, joka nopeasti
pakeni reiästä ja hävisi kiireisesti Willin puun korkeaan latvaan.

Muutamaa silmänräpäystä myöhemmin kohosi Godfreyn pää samasta aukosta,
ja pian hän istui aika mukavasti puunhaarassa alempien oksien
yhtymäkohdassa, jota kahdeksankymmenen jalan välimatka eroitti maasta.

Siellä, kuten sanottu, kannatti mammutpuun mahtava runko kokonaista
metsää. Oikullisesti ojentuvien oksain ristikudos näytti taajalta
hirsimetsältä, jonka lävitse ei mistään raosta päässyt tunkeutumaan.

Kuitenkin onnistui Godfreyn, hiukan vaivaloisesti kylläkin, siirtyä
oksalta oksalle, kunnes hän vähitellen läheni tämän kasvikunnan ihmeen
ylimmäistä kerrosta.

Lukuisia lintuja pyrähteli parkuen lentoon hänen ilmestyessään. Ne
menivät etsimään turvapaikkaa ryhmän naapuripuista, joiden kaikkien
yläpuolelle Willin puun latva kohosi.

Tätä kiipeilemistään Godfrey jatkoi niin kauan kuin voi ja pysähtyi
vasta kun kaikkein ylimmät oksat alkoivat notkua hänen painostaan.

Laaja, silmänkantamattomiin ulottuva ulappa ympäröi Phinan saarta, joka
levisi hänen jalkojensa juuressa kuin korkokartta.

Hän silmäili ahnaasti tätä merenselkää. Se oli yhä autio.

Täytyi siis vielä kerran tehdä se johtopäätös, että saari oli kaikkien
Tyynenmeren kauppareittien ulkopuolella.

Godfrey tukahdutti raskaan huokauksen; sitten hänen katseensa laskeutui
tuota ahdasta aluetta kohti, jolla kohtalo oli tuominnut hänet elämään
kaiketikin pitkäksi aikaa, ehkä ainiaaksi!

Mutta kovinpa hän kummastui nähdessään taaskin, tällä kertaa
pohjoisesta, nousevan savujuovan, samanlaisen kuin mitä aikaisemmin oli
luullut etelässä huomanneensa. Hän tähysti siis mitä tarkkaavaisimmin.

Hyvin ohut savupatsas, kärjestään hiukan tummempi, kohosi suorana
tyyneen ja puhtaaseen ilmaan.

-- Ei, minä en erehdy! -- huudahti Godfrey. -- Siellä on savua ja siis
valkea, joka sen aiheuttaa...! Ja tuota tulta ei ole voinut sytyttää
kuin... kuin kuka...?

Godfrey tähysti sitten niin tarkasti kuin suinkin, millä kohtaa tuo
paikka oli.

Savu kohosi saaren koilliskulmasta, rannikkoa reunustavien korkeiden
kallioiden keskeltä. Siitä ei ollut mahdollista erehtyä. Sinne oli
vähintäänkin viisi mailia Willin puusta.

Samoten suoraan koillista kohti ruohikon yli ja sitten seuraten
rannikkoa täytyi välttämättömästi saapua kallioille, joita tuo kevyt
savutupru seppelöi.

Pamppailevin sydämin Godfrey laskeutui oksasokkeloa pitkin jälleen
haaraantumaan asti. Siellä hän viivähti hetkisen repiäkseen röykkiön
sammalta, naavaa ja havuja. Sen tehtyään hän pujottausi aukosta, jonka
tukki parhaansa mukaan, ja kapusi nopeasti maahan.

Virkettyään sanasen Tartelettille, jotta tämä ei kävisi levottomaksi
hänen viipymisestään, Godfrey kiirehti koilliseen suuntaan rannikkoa
kohti.

Matkaan kului kaksi tuntia. Ensin hän kulki viheriöivän ruohokentän
poikki harvassa seisovien puiden tai pitkien okaista värihernettä
kasvavien pensasjuovien välitse ja sitten pitkin rannikon reunaa.
Vihdoin hän saapui ensimmäisen kalliojonon luo.

Puunlatvasta näkemäänsä savua Godfrey haki kuitenkin turhaan
senjälkeen, kun oli astunut alas. Mutta koska oli tarkalleen pannut
merkille sen paikan aseman, mistä oli nähnyt savua nousevan, voi hän
erehtymättä sinne saapua. Siellä hän aloitti etsintänsä. Hän tutki
huolellisesti koko tuon rannikon osan. Hän huusi...

Kukaan ei vastannut hänen huutoonsa. Mitään ihmisolentoa ei näkynyt
hiekkarannalla. Ainoakaan kallio ei osoittanut äsken viritetyn tulen
merkkiä, missään ei näkynyt hiiliä eikä tuhkaa sammuneesta nuotiosta,
johon olisi voitu käyttää vuoksen rannikolle ajamia ja siinä kuivuneita
meriheiniä ja leviä.

-- Kuitenkaan ei ole mahdollista, että olen erehtynyt! -- toisteli
Godfrey itsekseen. -- Savua minä tosiaankin näin!

Koska ei ollut ajateltavissa, että hänen silmänsä olisivat pettäneet,
juolahti Godfreyn mieleen, että saarella kenties oli kuuma lähde,
jonkinlainen vuorotteleva _geyser_, joka oli tuon höyryn suitsuttanut,
mutta jonka paikkaa hän ei voinut löytää. Niin, miksei saarella voinut
olla useitakin tuollaisia luonnon suihkukaivoja?

Siinä tapauksessa olisi pelkkä tällainen geologinen ilmiö riittänyt
savupatsaan selitykseksi.

Lähtien rannikolta Godfrey palasi siis Willin puulle, nyt hiukan
lähemmin tarkkaillen seutua, mitä ei tullessaan ollut joutanut
tekemään.

Hän näki joitakuita märehtijöitä, muiden muassa wapitihirviä, mutta ne
vilistivät niin nopeasti, että niiden tavoittaminen olisi ollut
mahdotonta.

Kello neljää lähestyessä Godfrey palasi Willin puulle. Jo sadan
askeleen päästä hän kuuli taskuviulun kimeää vingahtelua, ja pian hän
seisoi tanssinopettaja Tartelettin edessä, joka Vestan neitsyen
asennossa hartaasti vaali hänen huostaansa uskottua pyhää tulta.



XIV

Godfrey löytää rannalle ajautuneen matkalaukun, joka on hänelle ja
hänen toverilleen erinomaisen tervetullut.


Kärsiä mitä ei voi välttää, se on filosofinen periaate, joka, vaikkei
se johtanekaan suuriin saavutuksiin, on kieltämättä perin
käytännöllinen ohje. Tähän välttämättömyyteen oli siis Godfreykin
päättänyt kaikissa toimissaan vastedes alistua. Koska oli tällä
saarella elettävä, niin viisainta oli elää parhaansa mukaan, kunnes
joskus saisi tilaisuuden lähteä sieltä pois.

Enemmittä viivyttelyittä ryhdyttiin hiukan järjestämään Willin puun
sisustaa. Elämän mukavuuksien puutteessa kohdistettiin päähuomio
siisteyteen. Ruokovuoteet uusittiin usein. Ruoka-astioina oli tosin
pelkkiä simpukankuoria, mutta amerikkalaisen keittiön lautaset ja vadit
eivät olisi olleet huolellisemmin puhdistettuja. Opettaja Tartelettin
kiitokseksi on mainittava, että hän oli oivallinen astiain pesijä.
Veitsensä avulla onnistui Godfreyn leveästä tasoitetusta
kaarnankappaleesta ja neljästä maahan työnnetystä jalasta rakentaa
pöytä huoneen keskelle. Jakkaroina käytettiin rosoisia puunkantoja.
Ruokailijain ei enää tarvinnut syödä polvistuneina, milloin sää ei
sallinut heidän aterioida ulkoilmassa.

Oli vielä vaatetuskysymys, joka heitä kylläkin melkoisesti huolestutti.
He säästelivät siis pukimiansa niin paljon kuin mahdollista. Tässä
ilmanalassa ja tällä leveysasteella ei puolialastomana oleskeleminen
tuottanut mitään haittaa. Mutta housut, pusero ja villainen
paita kuluivat kuitenkin käytännöstä. Kuinka ne voisi korvata?
Pukeutuisivatko he näiden lampaiden ja vuohien taljoihin? Saisivatko ne
heidän ruumistansa ravittuaan sitä vielä verhotakin? Epäilemättä kävisi
se välttämättömäksi. Sillävälin pesetti Godfrey usein niitä vähiä
vaatteita, mitä heillä oli. Tämäkin homma jäi pesijättäreksi muuttuneen
Tartelettin tehtäväksi. Ja yhteiseksi tyytyväisyydeksi hän sen
suorittikin.

Godfrey itse puuhaili etupäässä muonavarastojen uusimisessa ja talouden
järjestämisessä. Hän oli muun muassa keittiön hovihankkija. Syötäväin
juurien ja manzanillahedelmäin poimiminen vei häneltä päivittäin
muutaman tunnin, samoin kalastuskin, jota hän harjoitti vihvilöistä
punotuilla rysillä, heittäen niitä joko puron juoksevaan veteen tai
luoteen kuiviksi jättämiin rantakallioiden onkaloihin. Tämä
pyydystystapa oli kyllä varsin alkuperäistä, mutta tuon tuostakin hän
hankki Willin puun pöydälle komean äyriäisen tai mehevän kalan,
simpukoista puhumattakaan, joita vaivatta poimittiin käsin.

Mutta myönnämme, että pata -- ja jokainen tunnustanee sen kaikista
keittiöesineistä tärkeimmäksi -- aivan tavallinen malmi- tai rautapata
puuttui. Ja sen puutteen he tunsivat varsin kipeästi. Godfrey ei
tiennyt, millä korvata aivan yleisesti käytetyn, jokapäiväisen
kattilan. Koskaan ei saatu keitettyä lihaa vihannesten kanssa, ei
keitettyä kalaa, ei mitään muuta kuin paistettua ja käristettyä.
Koskaan ei aterian aluksi ollut lihalientä. Tartelett sen johdosta
toisinaan katkerasti valitteli, mutta milläpä sitä mies-poloista
saattoi tyydyttää!

Vielä muitakin hommia oli Godfreyllä ollut. Käydessään tarkastamassa
ryhmän eri puita hän oli löytänyt toisen kookkaan mammutpetäjän, jonka
ajan ontoksi kaluamassa tyvessä myöskin oli kyllin iso onkalo.

Sinne hän laittoi kanakopin, johon siivekkäät pian asettuivatkin
asumaan. Kukko ja kanat kotiutuivat sinne helposti: munat hautuivat
kuivassa ruohossa, kananpoikasia alkoi vilistä. Ne suljettiin koppiinsa
joka ilta suojaan petolinnuilta, jotka korkeilta oksilta väijyivät
näitä helposti kaapattavia uhreja ja olisivat ajan pitkään hävittäneet
kaikki poikueet.

Mitä kaniineihin, vuohiin ja lampaisiin tuli, oli toistaiseksi
osoittautunut tarpeettomaksi etsiä niille yöpaikkaa tai tallia.
Myrskyisen vuodenajan tullessa kai jokin keino keksittäisiin. Nyt ne
kyllä vielä viihtyivät mainiosti ruohokentän rehoittavalla laitumella;
siellä kasvoi yllin kyllin nurmiapilaa ja paljon syötäviä juuria, jotka
maistuivat erinomaisilta porsaskaniineille. Muutamat vuohet olivat
saarelle tulonsa jälkeen poikineet, mutta niiden sallittiin pitää
melkein kaikki maitonsa, jotta voisivat ravita vohliansa.

Kaikesta tästä johtui, että Willin puussa ja sen tienoilla oli nykyisin
varsin vilkasta elämää. Hyvin ravitut kotieläimet saapuivat päivän
helteisinä hetkinä etsimään sen siimeksestä suojaa auringon kuumuutta
vastaan. Ei tarvinnut laisinkaan pelätä, että ne kaikkoisivat liian
kauas ja eksyisivät, eikä niille ollut petoeläimistäkään mitään vaaraa,
koska Phinan saarella ei näkynyt olevan ainoatakaan vaarallista
eläintä.

Näin sitä elettiin jokseenkin turvallisina nykyisyyden puolesta, mutta
tulevaisuuden yhä tehdessä mielet levottomiksi, kun sitten eräänä
päivänä sattui jotakin, mikä oli omansa tuntuvasti parantamaan
tilannetta.

Oli päästy heinäkuun 29 päivään.

Godfrey harhaili aamusella pitkin sen suuren lahdelman hietarantaa,
jolle hän oli antanut nimen Dream-lahti. Hän tutki sitä nähdäkseen,
oliko se yhtä rikas simpukoista kuin pohjoisrannikko. Ehkäpä hän vielä
toivoi löytävänsä sieltä joitakin meren ajamia jätteitä, sillä niin
kummalliselta hänestä tuntui, että tyrsky ei ollut viskannut
ainoatakaan laivansirpaletta rantaan.

Ja sinä päivänä hän oli etääntynyt pohjoiskärkeen asti, joka oli aukean
hiekkarannikon huippuna, kun hänen huomionsa kiintyi kummallisen
muotoiseen paateen, joka kohosi levien ja merenajokkeiden viimeisen
juovan tasalle.

Joku aavistus sai hänet jouduttamaan askeleitansa. Kuinka suuri oli
hänen kummastuksensa ja myös ilonsa havaitessaan, että se, mitä hän oli
luullut kiveksi, oli puoleksi hiekkaan hautaantunut matkalaukku!

Kuuluiko se _Dreamin_ tavaroihin? Oliko se virunut siinä haaksirikosta
asti? Tai eikö se pikemminkin ollut kaikki, mitä oli jäljellä jostakin
myöhäisemmästä onnettomuudesta? Sitä olisi ollut vaikea sanoa. Mutta
tulipa se mistä tahansa ja sisälsipä se mitä hyvänsä, tuo matkalaukku
oli varmaan hyvä saalis.

Godfrey tarkasti sitä päältä päin, näkemättä siinä mitään merkkiä
osoitteesta. Ei mitään nimeä, ei edes ohueen metallilaattaan lyötyjä
isoja alkukirjaimia, jotka koristavat amerikkalaisia matkalaukkuja.
Ehkä siellä sisällä oli jokin paperi, josta näkisi, mistä se oli
kotoisin, joka ilmoittaisi omistajan kansallisuuden ja nimen. Tiukasti
suljettu se ainakin oli, joten saattoi toivoa, ettei sen sisällys ollut
merivedessä uiskennellessa tärveltynyt. Se oli tosiaan aika vahva,
paksulla nahalla päällystetty puinen matkalaukku, kaikista kulmistaan
messinkiheloilla vahvistettu ja joka puolelta leveillä hihnoilla
vyötetty.

Niin utelias kuin Godfrey olikin tutkimaan tuon matka-arkun sisältöä,
ei hän ajatellutkaan sitä särkeä, vaan avata sen vasta, kun oli
murtanut lukon. Dream-lahden pohjukasta Willin puun luo kannettavaksi
se oli liian raskas, sitä ei voinut ajatellakaan.

-- No, -- tuumi Godfrey, -- me tyhjennämme sen itse paikalla ja teemme
niin monta retkeä kuin tarvitaan sen koko sisällön kuljettamiseksi.

Matkan niemekkeen kärjestä mammutpetäjäin luo saattoi arvostella noin
neljäksi mailiksi. Homma vaati siis aikaa ja tuotti melkoisesti
vaivaakin. Mutta eihän aikaa puuttunut. Mitä taas vaivannäköön tuli,
niin ei tässä auttanut sitä surkeilla.

Mitähän tuossa matkalaukussa oli...? Ennen Willin puulle palaamistaan
Godfrey tahtoi edes yrittää sen avaamista.

Hän alkoi siis päästellä hihnoja ja saatuaan ne irroitetuiksi hän
taitavasti poisti lukkoa peittävän vaskisuojuksen. Mutta miten sen
voisi murtaa?

Siinä oli vaikein tehtävä. Godfreyllä ei ollut vipua, jolla olisi
voinut sen vääntää auki, ja hän varoi käyttämästä siihen veistänsä
peläten sen terän taittuvan. Hän etsi siis raskaan mukulakiven, jolla
yritti murtaa pielirautaa.

Hietikolla oli runsaasti kaikenmuotoisia kovia piikiviä, joita voi
käyttää vasarana.

Godfrey valitsi niistä yhden, nyrkinkokoisen, ja iski sillä
voimakkaasti messinkilaattaan.

Hänen suurimmaksi kummastuksekseen kirposi lukonsalpa heti sinkilästä.

Joko oli pielirauta iskusta särkynyt tai lukko ei ollut avaimella
suljettuna ollutkaan.

Godfreyn sydän pamppaili hurjasti hänen ryhtyessään nostamaan laukun
kantta!

Vihdoinkin se oli auki, ja jos se olisi tarvinnut särkeä, niin Godfrey
olisi siitä saanut aika paljon työtä.

Tämä laukku oli vahva kuin raudoitettu kassakirstu. Seinät olivat
sisäpuolelta sinkkilevyllä vuoratut, niin että merivesi ei voinut
tunkeutua sisälle. Siksipä täytyikin sen sisältämäin esineiden,
olivatpa ne kuinka arkoja tahansa, olla täydellisesti säilyneitä.

Ja mitä esineitä! Niitä esille purkaessaan Godfrey ei voinut pidättää
riemunhuudahduksia! Kaikesta päättäen oli tuo laukku kuulunut perin
käytännölliselle matkailijalle, joka luuli joutuvansa sellaiseen
maahan, missä olisi jätettynä kokonaan omien apuneuvojensa varaan.

Ensiksikin liinavaatteita: paitoja, lautasliinoja, lakanoita,
peitteitä; sitten pukuja: villapuseroita, villa- ja puuvillasukkia,
tukevia hamppukankaisia ja samettihousuja, kudottuja liivejä, nuttuja
paksusta ja kestävästä kankaasta; sitten vielä kaksi paria
pitkävartisia saappaita sekä metsästyslapikkaita ja huopahattuja.

Toiseksi siellä oli keittiö- ja taloustarpeita: pata -- tuo niin
kipeästi kaivattu pata! -- kattila, kahvipannu, teekannu, muutamia
lusikoita, haarukoita ja veitsiä, pieni kuvastin, kaikenlaisia harjoja;
ja lopuksi, mikä ei suinkaan ollut halveksittavaa, kolme kenttäleiliä,
jotka sisälsivät noin kahdeksan litraa konjakkia ja sokeriviinaa, sekä
useita nauloja teetä ja kahvia.

Kolmanneksi oli muutamia työkaluja: kaira, käsipora, käsisaha,
lajitelma nauloja, naskaleita, y.m., lapion- ja kihvelinteriä,
kuokanterä, kirves, piilukirves, j.n.e.

Neljänneksi aseita: kaksi metsästyspuukkoa nahkatuppineen, yksi
karbiini ja kaksi haulikkoa, kolme kuusipanoksista revolveria,
kymmenkunta naulaa ruutia, usea tuhat nallihattua ja melkoinen varasto
lyijyä ja luoteja -- kaikki nämä aseet ja ampumatarpeet ilmeisesti
englantilaista valmistetta; sitten vielä pieni taskuapteekki,
kaukoputki, kompassi ja koronometrikello.

Olipa vielä muutamia englanninkielisiä niteitä, useita kirjoja
valkoista paperia, lyijykyniä, teräskyniä ja mustetta, kalenteri, New
Yorkissa julkaistu raamattu ja "Täydellinen keittokirja".

Se oli tosiaan näissä olosuhteissa arvaamattoman tervetullut varasto.

Senpävuoksi ei Godfrey voinutkaan hillitä riemuansa. Jos koko
tämä lajitelma olisi vartavasten tilattu hätään joutuneille
haaksirikkoisille, niin se ei olisi voinut olla täydellisempi.

Lahjasta ansaitsi kyllä kiittää kaitselmusta, ja kaitselmus saikin
hartaasta sydämestä kohonneet kiitokset.

Godfrey oli huvikseen levittänyt kaikki aarteensa hiekkarannalle.
Jokaista esinettä hän oli tarkastanut, mutta matkalaukusta ei löytynyt
mitään paperia, josta olisi käynyt selville sen alkuperä tai mistä
laivasta se oli joutunut aaltoihin.

Muuten ei meri ollut tuonut lähettyville mitään jäännöstä äskettäin
tapahtuneesta haaksirikosta. Ei näkynyt mitään rantakivillä, ei mitään
hietikolla. Varmaankin oli nousuvesi kuljettanut laukun tänne,
sittenkun se pitemmän tai lyhyemmän aikaa oli meressä uiskennellut.
Painoonsa verrattuna se oli kyllin kookas pysyäkseen kellumassa.

Phinan saaren isännät näkivät siis aineellisen elämänsä tarpeet
joksikin aikaa turvatuiksi varsin runsaassa määrässä. Heillä oli
työkaluja, aseita, astioita, vaatteita, jotka erinomainen onnenpotkaus
oli heille lahjoittanut.

Oli itsestään selvää, että Godfrey ei voinut ajatella kaikkien näiden
esineiden kantamista Willin puulle. Niiden kuljettamiseen tarvittiin
useampia retkiä, mutta pahan sään pelosta oli kiirehdittävä.

Godfrey pani siis useimmat näistä erilaisista esineistä takaisin
matkalaukkuun. Yhden pyssyn, yhden revolverin, jonkun määrän ruutia ja
lyijyä, metsästyspuukon, kiikarin ja padan hän kuitenkin otti heti
mukaansa.

Sitten hän sulki huolellisesti laukun, kiinnitti hihnat jälleen
soljilla ja läksi nopeasti kulkemaan takaisin rannikolta.

Ah, kuinka hänet tuntia myöhemmin ottikaan vastaan Tartelett! Ja kuinka
mielissään olikaan opettaja, kun hänen oppilaansa oli hänelle luetellut
heidän uudet aarteensa! Pata, varsinkin pata, riemastutti häntä niin
suuresti, että hän ilmaisi ilonsa sarjalla hyppyaskeleita, jotka
päättyivät ylvääseen kuusikahdeksannes-tahtiin.

Oli vasta puolipäivä. Heti aamiaisen jälkeen mielikin Godfrey palata
Dream-lahdelle. Hän halusi kiireimmän kaupalla saada kaikki korjuun
Willin puuhun.

Tartelett ei osoittautunut vastahakoiseksi, vaan selitti olevansa
valmis lähtemään. Hänen ei enää tarvinnut edes vaalia loimuavaa
nuotiotulta. Ruudin avulla voi kaikkialla hankkia tulta. Mutta opettaja
tahtoi, että lihakeitto heidän poissaollessaan hiljalleen kiehuisi.

Tuokiossa oli purovedellä täytettyyn pataan paiskattu kaniinin
neljännes ja tusinan verta jam-juuria, jotka saisivat korvata
vihannekset, sekä lisäksi hyvä hyppysellinen rantakallioiden onteloista
löydettyä suolaa.

"Se kiehuu kyllä aivan yksikseen!" huudahti Tartelett, joka näkyi
olevan hyvin tyytyväinen työhönsä.

Ja niin he kevein askelin oikaisivat suorinta tietä Dream-lahtea kohti.

Matka-arkku oli yhä paikallaan. Godfrey avasi sen varovaisesti, ja
Tartelettin ihastushuutojen kaikuessa ryhdyttiin lajittelemaan eri
esineitä.

Ensimmäisellä matkallaan kykenivät Godfrey ja hänen toverinsa
kuormajuhdiksi muuttuneina kuljettamaan Willin puulle aseet,
ampumavarat ja osan vaatteista.

Sitten molemmat lepäsivät vaivoistaan pöydän ääressä, jolla höyrysi
kaniiniliemi. He myönsivät sen maistavan oivalliselta. Mitä lihaan
tulee, olisi opettajan sanojen mukaan ollut vaikea kuvitella mitään
herkullisempaa! Oi, mikä ihmeellinen vaikutus puutteella onkaan!

Seuraavana päivänä, heinäkuun 30:nä, lähtivät Godfrey ja Tartelett
aamunkoitteessa, ja vielä kolme matkaa tehtyään he olivat tyhjentäneet
ja kuljettaneet asuinpaikkaansa laukun koko sisällön.

Ennen iltaa olivat työkalut, aseet, astiat ja kaikki muut kojeet
kotona, järjestettyinä ja talteen pantuina Willin puun kammiossa.

Elokuun ensimmäisenä päivänä sitten itse matkalaukkukin, jota oli melko
työläästi laahattu hiekkarannikkoa pitkin, sijoitettiin asumukseen, ja
siitä tehtiin liinavaatekirstu.

Herkkä, kevytmielinen Tartelett näki nyt tulevaisuuden aivan
ruusunkarvaisena. Ei siis ihme, että hän sinä päivänä taskuviulu
kädessä saapui oppilaansa luo ja, aivan kuin olisivat olleet Kolderupin
upeassa salissa, kysyi häneltä ihan tosissaan:

"No, rakas Godfrey, eikö olisi aika jälleen aloittaa tanssituntejamme?"



XV

Mitä välttämättömästi tapahtuu ainakin kerran jokaisen todellisen tai
kuvitellun Robinsonin elämässä.


Tulevaisuus viittoi siis vähemmän synkkänä. Mutta jos Tartelett
nykyisin ei nähnytkään näiden kojeiden, työkalujen ja aseiden
omistamisessa muuta kuin keinon tehdä heidän erakkoelämänsä hiukan
hauskemmaksi, niin Godfrey ajatteli jo mahdollisuutta poistua Phinan
saarelta. Eikö hän nyt voisi rakentaa kyllin tukevaa alusta, jolla he
voisivat saavuttaa jonkin naapurimaan tai heidän näköpiiriinsä
ilmestyvän, ohi kulkevan laivan?

Sillä välin Tartelett ajatteli vain nykyisyyttä ja kohdisti huomionsa
erikoisesti lähinnä seuraaviin viikkoihin.

Pian olikin Willin puun vaatevarasto järjestetty, mutta päätettiin
käyttää kaikkea järkevää säästäväisyyttä, minkä tulevaisuuden
epävarmuus teki välttämättömäksi. Käytettäisiin noita pukuja vain
tiukimman tarpeen mukaan. Se oli sääntö, johon opettajan täytyi
alistua.

"Mitä se hyödyttää?" virkkoi tämä noituen. "Liiallista säästäväisyyttä,
rakas Godfrey! Emmehän me, lempo soikoon, ole villi-ihmisiä, jotka
kulkisimme puolialastomina."

"Anteeksi, Tartelett", vastasi Godfrey; "me olemme villi-ihmisiä,
emmekä mitään muuta!"

"Kuten tahdotte, mutta saattepa nähdä, että olemme jättäneet tämän
saaren, ennenkuin kulutamme nuo vaatteet!"

"Siitä en tiedä mitään, Tartelett, ja parempi on säästää vastaisuuden
varalle, vaikkapa sitten jäisi ylitsekin, kuin kärsiä puutetta."

"Tottahan edes sunnuntaisin saa itsensä hiukan somistella?"

"No kyllä sunnuntaisin ja myöskin juhlapäivinä", vastasi Godfrey, joka
ei vastaväitteillään tahtonut liian paljoa kiusoittaa kevytmielistä
toveriansa; "mutta kun tänään sattuu olemaan maanantai, on meillä
edessämme kokonainen viikko ennenkuin laitamme itsemme koreiksi!"

On sanomattakin selvää, että Godfrey saarelle saapumisestaan asti ei
ollut laiminlyönyt merkitä jokaista kulunutta päivää. Ja matkalaukusta
löydetyn kalenterin avulla hän oli voinut todeta, että tämä päivä
todellakin oli maanantai.

He olivat sitten jakaneet jokapäiväiset tehtävät kummankin kykyjen ja
taipumusten mukaan. Enää ei ollut tarvis valvoa yöt päivät tulen
ääressä, sen uudestaan sytyttämiseen kun nyt oli keinoja. Tartelett sai
siis jättää, vaikka hän teki sen hiukan kaihomielin, tuon toimen, joka
hänelle niin hyvin soveltui. Hänen huolekseen tuli nyt jam- ja
kamajuurien hankkiminen -- varsinkin viimemainittujen, joista
valmistettiin taloudessa tarvittava jokapäiväinen leipä. Niinpä
opettaja kävikin niitä joka päivä poimimassa pensasriveillä asti, jotka
reunustivat ruohikkoa Willin puun takana. Sinne oli mailin, parin
matka, mutta hän tottui kävelyynsä. Väliajoin hän kävi myöskin
poimimassa ostereja ja äyriäisiä, joita syötiin suuret määrät.

Godfrey itse oli ottanut huolehtiakseen kotieläimistä ja kanakarsinan
asukkaista. Teurastajan ammatti ei ollut hänelle hauska, mutta vihdoin
hän voitti vastenmielisyytensä. Hänen toimestaan ilmestyikin
lihakeittoa usein pöytään jonkin paistinpalan kera, joka tuotti
ruokajärjestelmään varsin tervetullutta vaihtelua. Riistaa taas vilisi
Phinan saaren metsissä, ja Godfrey aikoi ryhtyä sitä ampumaan niin pian
kuin hänelle muilta, kiireemmiltä hommilta jäisi siihen aikaa. Hän
aikoi kyllä käyttää varastonsa tuliaseita, ruutia ja lyijyä; mutta hän
halusi ensin laittaa talouden täyteen kuntoon.

Työkalujensa avulla kävi hänelle mahdolliseksi valmistaa muutamia
penkkejä Willin puun sisään ja ulkopuolelle. Jakkarat veistettiin
kirveellä; sileämmäksi laitettu pöytä oli paremmin vatien, lautasien ja
muiden ruokakalujen arvoinen, joilla opettaja Tartelett sitä somisti.
Makuusijat pantiin puukehyksiin, ja niiden kuivista ruohoista laitetut
pehmikkeet kohenneltiin mukavammiksi. Jos vielä puuttuivatkin
jouhipatjat ja matrassit, niin olihan ainakin peitteitä. Erilaiset
keittiökalut eivät enää ajelehtineet permannolla, vaan niille oli
varattu paikka sisäseiniin kiinnitetyillä hyllyillä. Kapineet,
liinavaatteet ja puvut suljettiin visusti itse mammutpetäjän kuoreen
kaiverrettuihin komeroihin, jotta ne olisivat tomulta suojassa.
Tukeviin nauloihin ripustettiin aseet ja kalut, jotka sotisopain tapaan
somistivat seiniä.

Godfrey tahtoi myöskin sulkea asuntonsa, jotta kotieläimet eivät tulisi
öisin häiritsemään heidän untansa, vaikka muita nelijalkaisia ei
olisikaan. Koska hän ei ainoalla käsisahallaan, lehtisahalla,
voinut valmistaa lautoja, käytti hän taaskin leveitä ja paksuja
kaarnankappaleita, joita oli helppo leikellä. Täten hän laittoi kyllin
jykevän portin Willin puun oviaukon tukkimiseksi. Samalla hän puhkaisi
kaksi pientä ikkunaa toisiaan vastapäätä, niin että niistä pääsi valoa
ja ilmaa kammion sisälle. Yöksi voitiin ne sulkea luukuilla; mutta
aamusta iltaan ei ainakaan enää tarvinnut turvautua pihkaisiin
tuohuksiin, jotka savuttivat asunnon.

Mitä Godfrey myöhemmin keksisi pitkien talvi-iltain valaisemiseksi,
sitä hän ei vielä tiennyt. Onnistuisiko hänen valaa lampaantalista
muutamia kynttilöitä vai tyytyisikö hän huolellisemmin valmistettuihin
pihkapuikkoihin? Sen saisi sitten nähdä.

Vielä tuumittiin, miten voisi rakentaa Willin puun sisään
lämmitysuunin. Niin kauan kuin kaunista vuodenaikaa kesti, riitti
ulkopuolelle erään mammutpuun juurikoloon laadittu tulisija kaikkiin
keittiötarpeisiin; mutta kun rankat säät alkaisivat, kun sadetta tulisi
tulvimalla, kun oli taisteltava pakkasta vastaan, jonka tavatonta
ankaruutta oli muutamien viikkojen aikana syytä pelätä, silloin olisi
pakko keksiä keino tulen sytyttämiseksi asunnon sisäpuolelle ja laittaa
savulle riittävä räppänä. Tämä tärkeä kysymys oli aikoinaan
ratkaistava.

Hyvin hyödyllinen homma oli se, johon Godfrey ryhtyi yhdistääkseen
mammutpuu-ryhmän liepeillä lirisevän puron molemmat rannat. Jokseenkin
vaivaloisesti hän sai upotetuksi paaluja joenuoman pohjaan ja asetti
niiden päälle muutamia metsästä hakkaamiansa puita sillaksi. Täten
saattoi kulkea pohjoiselle rannalle tarvitsematta ensin kävellä
kaalamolle, mikä aiheutti kahden mailin kierroksen myötävirtaan.

Mutta vaikka Godfrey ryhtyikin kaikkiin varokeinoihin tehdäkseen
oleskelun tällä Tyynenmeren autiolla saarella jokseenkin siedettäväksi
-- siltä varalta, että hän tovereineen olisi tuomittu elämään siellä
kauan, jäämään sinne ehkä ainaiseksi! -- ei hän tahtonut kuitenkaan
mitään laiminlyödä, joka voisi lisätä pelastumismahdollisuuksia. Phinan
saari ei ollut laivojen kulkuväyläin varrella; se oli liiankin selvää.
Sillä ei ollut niille mitään leposatamaa tarjottavana, sieltä ei ollut
mitään uusia muonavaroja hankittavissa. Mikään ei voinut vietellä
aluksia saareen tutustumaan. Mutta eihän silti ollut mahdotonta, että
joku sota- tai kauppalaiva saapuisi näkyviin.

Oli siis keksittävä keino, jolla kiinnittäisi sellaisen huomiota ja
osoittaisi sille, että saari oli asuttu.

Siinä tarkoituksessa Godfrey katsoi velvollisuudekseen pystyttää
lipputangon mereen pistäytyvän pohjoisen niemenkärjen nenään, ja sitä
varten hän uhrasi puolikkaan yhdestä niistä lakanoista, jotka oli
matkalaukusta tavattu. Ja koska hän pelkäsi, ettei valkoinen väri
näkyisi kuin hyvin rajoitetulle alalle, koetti hän vielä värjätä
lippuaan erään hiekkasärkkäin juurella kasvavan pensaan marjojen
mehulla. Siten sai hän hyvinkin heleätä punaista, jota sitovan
syövytysaineen puutteessa ei voinut tehdä lähtemättömäksi, vaan se vika
oli korjattava värjäämällä kangas uudestaan, sitten kun tuuli tai sade
oli sen haalistuttanut.

Näihin erilaisiin hommiin kului hänen aikansa elokuun 15 päivään
asti. Viikkokausia oli taivas ollut melkein alituisesti kirkas,
lukuunottamatta paria, kolmea tavattoman rajua myrskyä; nämä olivat
syytäneet hyvin viljalti vettä, jonka maa oli ahnaasti imenyt sisäänsä.

Näihin aikoihin Godfrey ryhtyi metsästysammattiinsa. Mutta jos hän itse
olikin kyllin taitava pyssymies, ei hän voinut luottaa Tartelettiin,
joka pamauttaisi vasta ensimmäisen laukauksensa.

Godfrey käytti siis useita päiviä viikosta metsän nelijalkaisen ja
siivekkään riistan ampumiseen, jota ei tosin ollut aivan yllin kyllin,
mutta kuitenkin siksi viljalti, että sitä riittäisi Willin puun
asukkaille. Muutamat peltopyyt, jotkut punapyyt ja joukko kurppia
toivat hauskaa vaihtelua tavalliseen ruokalistaan. Pari, kolme
antilooppiakin kaatui nuoren metsästäjän luodista, ja vaikkei opettaja
laisinkaan ollut avustanut niiden pyydystämisessä, otti hän ne yhtä
suurella mielihyvällä vastaan, kun ne esiintyivät reisipaistina ja
kyljyksinä.

Mutta metsästäessään ei Godfrey laiminlyönyt tutustua täydellisemmin
saareensa. Hän tunkeutui noiden tiheiden metsien sydämeen, jotka
peittivät sen keskiosaa. Hän astui virran vartta sen lähteelle asti,
joka kukkulan länsirinteeltä saamallaan vedellään elätti sen juoksua.
Hän kiipesi uudelleen kartiokukkulan huipulle ja laskeutui vastakkaisia
rinteitä pitkin itärannikolle, jolla ei vielä ollut käynyt.

-- Kaikkien tutkimuksieni tuloksena, -- toisteli Godfrey usein
itsekseen, -- on tehtävä se johtopäätös, että Phinan saarella ei ole
tuho-eläimiä, ei petoja, ei käärmeitä eikä isoja sisiliskoja! En ole
huomannut ainoatakaan! Jos niitä olisi, niin laukaukseni olisivat ne
varmaan havahduttaneet! Se on onnellinen seikka! Jos olisi tarvinnut
turvata Willin puu niiden hyökkäyksiltä, en juuri tiedä, miten sen
olisimme voineet tehdä!

Sitten hän johtui toiseen aivan luonnolliseen mietelmään:

-- Tästä täytyy myöskin päätellä -- tuumi hän, -- että saari ei ole
asuttu. Jo kauan sitten olisivat alkuasukkaat tai haaksirikkoiset
juosseet esille laukausten paukkeesta! Ei siis ole muuta kuin tuo
käsittämätön savu, jonka jo kahdesti luulen huomanneeni...!

Tositeossa ei Godfrey koskaan ollut tavannut jälkiä minkäänlaisesta
tulesta. Mitä kiehuviin lähteisiin tuli, joiden höyryksi hän oli
luullut voivansa havaintonsa selittää, ei Phinan saarella, joka ei
suinkaan ollut tuliperäinen, näkynyt sellaisia olevan. Hänen oli siis
täytynyt kahdesti joutua saman ilvehtivän harhakuvan uhriksi.

Sitäpaitsi ei tuota savua tai höyryä sitten ollut näkynytkään. Kun
Godfrey toistamiseen nousi keskuskukkulan huipulle ja myöskin uudestaan
kiipesi Willin puun latvaoksille, ei hän havainnut mitään, joka olisi
hänen huomiotaan kiinnittänyt. Lopuksi hän siis unohtikin koko asian.

Useita viikkoja kului näihin erilaisiin taloushommiin ja
metsästysretkiin. Jokainen päivä toi mukanaan jonkun parannuksen
toverusten elämään.

Joka sunnuntai Tartelett pukeutui siroimpiin vaatteisiinsa, kuten oli
sovittu. Silloin hän ei ajatellut muuta kuin kävellä suurten puitten
alla taskuviuluansa soitellen. Hän sipsutteli tanssiaskelin, antaen
opetusta itselleen, koska hänen oppilaansa oli jyrkästi kieltäytynyt
kurssiansa jatkamasta.

"Mitä hyötyä siitä olisi?" vastusteli Godfrey opettajan kehoituksia.
"Kuvitteletteko, voitteko kuvitella Robinsonia ottamassa tanssin ja
plastiikan tunteja?"

"Ja miksikä ei?" väitti Tartelett tosissaan. "Minkätähden ei
Robinsonilta vaadittaisi hyvää ryhtiä? Siroja liikkeitä ja kaunista
käytöstä ei ole hankittava muiden, vaan itsensä vuoksi!"

Siihen ei Godfreyllä ollut mitään vastattavaa. Hän ei kuitenkaan
suostunut, ja opettaja sai "opettaa tyhjää ilmaa".

Syyskuun 13 päivä tuotti yhden suurimpia ja surullisimpia pettymyksiä,
mitä autiolle saarelle heitetyt haaksirikkoiset saattoivat kokea.

Vaikka Godfrey ei enää koskaan ollut nähnyt missään saaren kolkassa
tuota selittämätöntä ja tavoittamatonta savua, niin tänä päivänä kello
kolmen tienoissa iltapuolella kiintyi hänen huomionsa pitkään
höyryjuovaan, jonka alkuperästä ei voinut erehtyä.

Hän meni kävelemään Lippuniemekkeelle asti -- sen nimen hän oli antanut
maankärjelle, jolla kohosi hänen lipputankonsa. Ja silloin hän
kaukoputkellaan katsellessaan havaitsi taivaanrannalla savua, jota
länsituuli ajoi saarelle päin.

Godfreyn sydän sykähti rajusti.

-- Laiva! -- huudahti hän.

Mutta purjehtisiko tuo alus, tuo höyrylaiva, Phinan saaren näkyvissä?
Ja jos se niin tekisikin, tulisiko se kyllin lähelle, jotta merkinannot
voitaisiin sinne nähdä tai kuulla? Vai haihtuisiko tuo tuskin havaittu
savu laivan kanssa näköpiirin luoteis- tai lounaisrantaan?

Kahden tunnin ajan kuohuttivat Godfreyn mieltä vaihtelevat toivon ja
pelon väliset tunteet, joita on helpompi kuvitella kuin kuvailla.

Vähitellen alkoikin savujuova tulla isommaksi. Se taajeni höyrylaivan
lisätessä tultaan, mutta heikkeni jälleen miltei huomaamattomiin, kun
hiililapiollinen oli palanut. Mutta sittenkin lähestyi laiva
silminnähtävästi. Kello neljän tienoissa näyttäytyi sen runko taivaan
ja meren yhtymäkohdassa.

Se oli iso höyrylaiva matkalla koilliseen, -- sen Godfrey helposti
totesi. Jos se yhä pysyi sillä suunnalla, täytyi sen välttämättömästi
lähestyä Phinan saarta.

Godfrey oli aluksi aikonut juosta Willin puulle ilmoittaakseen asiasta
Tartelettille. Mutta mitäpä se olisi hyödyttänyt? Yhden ainoan merkkejä
antavan ihmisen näkeminen vaikutti yhtä paljon kuin kahdenkin. Hän jäi
siis paikalleen ja seisoi kiikari silmäin edessä, tahtoen tarkoin
seurata laivan jokaista liikettä.

Höyrylaiva läheni yhä rannikkoa, vaikkei se ollutkaan kääntänyt
keulaansa suoraan saarta kohti. Kellon viittä lähestyessä kohosi
taivaanranta jo sen runkoa korkeammalle ja sen kolme kuunarinmastoa
tuli näkyviin. Godfrey saattoi jo eroittaa sen lipputangossa lepattavat
värit.

Ne olivat Amerikan värit.

-- Mutta, -- mietti hän, -- jos minä näen tuon lipun, ei ole
mahdollista, että laivalta ei huomattaisi omaani! Tuuli levittää sitä
niin, että kaukoputkella voidaan se helposti nähdä! Entä jos antaisin
merkkejä kohottamalla ja alentamalla sitä useita kertoja, paremmin
ilmaistakseni, että maalta käsin tahdotaan päästä yhteyteen laivan
kanssa. Niin, tässä ei ole silmänräpäystäkään hukattava!

Tuuma oli hyvä. Juosten Lippuniemekkeen äärimmäiseen kärkeen Godfrey
alkoi liikuttaa lippuansa niin kuin tehdään tervehtiessä. Sitten hän
jätti sen puolitankoon, -- mikä meritapojen mukaan merkitsee, että
ollaan hädässä ja pyydetään apua.

Höyrylaiva lähestyi vielä, saapuen vähemmän kuin kolmen meripenikulman
päähän rannasta, mutta sen lippu pysyi yhä liikkumattomana
mesaanimaston sakarassa eikä vastannut Lippuniemekkeeltä annettuun
merkkiin.

Godfrey tunsi sydäntänsä ahdistavan. Kaiketikaan ei häntä oltu
nähty...! Kello oli puoli seitsemän, ja alkoi jo hämärtää!

Kohta ei höyrylaiva ollut enää kuin kahden penikulman päässä niemekkeen
kärjestä, jota kohti se porhalsi. Sillä hetkellä vaipui aurinko
taivaanrannan taakse. Yön ensimmäisten varjojen langetessa täytyi
hylätä kaikki toivo.

Godfrey alkoi uudestaan vuorottain nostaa ja laskea lippuansa, mutta
yhtä huonolla tuloksella... Hänelle ei vastattu.

Hän ampui sitten useita laukauksia, vaikka matka oli vielä pitkä eikä
tuuli puhaltanut siihen suuntaan...! Mitään pamausta ei kuulunut laivan
kannelta. Sillä välin tummeni ilta vähitellen yöksi; ennenpitkää oli
höyrylaivan runko häipynyt näkyvistä. Tunnin päästä se olisi
epäilemättä ehtinyt Phinan saaren ohi.

Tietämättä mitä tehdä, Godfrey päätti silloin sytyttää pihkaisen
puuryhmän, joka kasvoi Lippuniemekkeen takana. Hän viritti nallihatun
avulla kahmalollisen kuivia lehtiä ja pisti sitten tulen mäntyryhmään,
joka pian leimahti mahtavaksi soihduksi.

Mutta laivan tulet eivät vastanneet tähän maalla sytytettyyn
merkkivalkeaan, ja Godfrey palasi surumielin Willin puulle tuntien
itsensä ehkä hyljätymmäksi kuin oli tähän asti ollut!



XVI

Tapahtuu jotakin, mikä ei lukijaa kummustuttane.


Tämä oli kova isku Godfreylle. Tulisiko tuo häneltä livahtanut
tilaisuus enää koskaan takaisin? Saattoiko hän sitä toivoa? Ei! Tuon
laivan välinpitämättömyys sen purjehtiessa Phinan saaren ohitse
viitsimättä sitä edes tunnustella oli niin ilmeinen, että samoin
menettelisivät kaikki alukset, jotka uskaltautuisivat tälle Tyynenmeren
autiolle kohdalle. Miksipä toiset poikkeaisivat tänne paremmin kuin tuo
äskeinenkään laiva, koska saarella ei ollut mitään suojasatamaa.

Godfrey vietti surullisen yön. Tuon tuostakin hän hätkähti hereille
ollen kuulevinansa tykinlaukauksen ulapalta. Hän kyseli itseltään
silloin, oliko laivasta ehkä vihdoinkin havaittu rannalla vielä
loimuava suuri nuotio ja yritettiinkö sieltä kenties laukauksella
ilmoittaa, että oltiin saapuvilla.

Godfrey kuunteli... Kaikki tuo ei ollut muuta kuin hänen liiaksi
kiihoittuneiden aivojensa luoma harhavaikukutelma. Kun päivä oli
valjennut, alkoi hän jo itselleen uskotella, ettei tuo laivan
ilmestyminen ollut muuta ollutkaan kuin unta, joka oli alkanut eilen
kello kolmen tienoissa iltapäivällä!

Mutta ei! Oli liiankin varmaa, että laiva oli näyttäytynyt Phinan
saaren edustalla, ehkä vähemmän kuin kahden penikulman päässä siitä, ja
yhtä totta oli, että se ei ollut sinne poikennut!

Tästä pettymyksestään Godfrey ei ollut hiiskunut sanaakaan
Tartelettille. Mitä olisi hyödyttänyt hänelle siitä jutella? Eikö tuo
kevytmielinen mies sitäpaitsi koskaan ajatellut neljääkolmatta tuntia
pitemmälle. Hän ei enää edes odotellutkaan tilaisuutta, joka voisi
heidät saarelta vapauttaa. Hän ei kuvitellut, että tulevaisuus koskaan
voisi hänelle tarjota mitään tähdellistä. San Francisco alkoi häipyä
hänen muististaan. Hänellä ei ollut odottelevaa kihlattua, ei
Will-enoa, jonka luokse mieli paloi. Jos hän tällä maankolkalla olisi
voinut järjestää tanssikurssit, olisivat hänen toiveensa olleet
tyydytetyt -- vaikkapa ei olisi ollut enempää kuin yksi oppilas.

Mutta jos opettaja ei uskonut, että mikään välitön vaara voisi uhata
hänen turvallisuuttansa tällä saarella, jolla ei ollut petoja eikä
alkuasukkaita, niin hän oli väärässä. Vielä samana päivänä hänen
huoleton optimisminsa joutui kovalle koetukselle.

Kello neljän tienoilla iltapuolella Tartelett oli tapansa mukaan mennyt
poimimaan ostereita ja nilviäisiä Lippuniemekkeen takana sijaitsevalta
rannikon osalta, kun Godfrey näki hänen rientävän juoksujalkaa Willin
puulle. Hänen harvat hiuksensa törröttivät ohimoilla. Hän näytti
mieheltä, joka pakenee rohkenematta edes taaksensa vilkaista.

"Mitä nyt?" huudahti Godfrey hiukan levottomana ja astui toveriansa
vastaan.

"Tuolla... tuolla...!" virkkoi Tartelett osoittaen sitä kohtaa merta,
josta näkyi kapea kaistale pohjoisessa Willin puun isojen naapurien
lomitse.

"Mitä siellä sitten on?" kysyi Godfrey juosten ensi työkseen
mammutpuu-metsikön reunaan.

"Kanootti!"

"Kanoottiko?"

"Niin...! Villi-ihmisiä...! Kokonainen venekunta... Pieni laivue
villejä... Kenties ihmissyöjiä...!"

Godfrey oli katsahtanut osoitettuun suuntaan.

Ei siellä venekuntaa ollut, kuten suunniltaan säikähtynyt Tartelett oli
sanonut, mutta opettaja oli erehtynyt vain määrään nähden. Siellä oli
tosiaan pieni vene lipumassa puolisen penikulman päässä rannikosta
merellä, joka tällä hetkellä oli varsin tyyni, ja suunnaten kulkunsa
niin, että se kiertäisi Lippuniemekkeen.

"Ja miksi ne olisivat ihmissyöjiä?" kysyi Godfrey kääntyen opettajan
puoleen.

"Siksi", vastasi Tartelett, "että Robinsonien saarille aina ennemmin
tai myöhemmin saapuu ihmissyöjiä!"

"Eikö se pikemmin ole jonkun kauppalaivan vene?"

"Laivanko...?"

"Niin... höyrylaivan, joka tästä eilen iltapäivällä purjehti saaremme
näkyvissä."

"Ettekä ole maininnut siitä minulle mitään!" huudahti Tartelett
kohottaen epätoivoisesti käsivartensa taivasta kohti.

"Mitäpä hyötyä siitä olisi ollut", vastasi Godfrey, "kun luulin, että
laiva oli lopullisesti purjehtinut tiehensä. Mutta tuo kanootti voi
olla sieltä! Saammepa nähdä...!"

Godfrey palasi nopeasti Willin puuhun, otti sieltä kaukoputkensa ja
asettui sitten metsikön reunalle.

Siinä seisoen hän saattoi tarkkaavaisuuttansa ponnistaen nähdä veneen,
josta välttämättömästi täytyi havaita niemekkeellä liehuva lippu heikon
tuulen levittämänä.

Kaukoputki putosi Godfreyn silmiltä.

"Villejä...! Niin, villejä ne kyllä ovat!" huudahti hän.

Tartelett tunsi sääriensä tutisevan, ja pelonväristys puistatti koko
hänen ruumistansa.

Siellä oli todella veneellinen villi-ihmisiä, jotka olivat saapumassa
saarta kohti.

Vene oli rakennettu polynesialaisten ruuhien tapaan, sillä oli iso
bamburuo'oista punottu purje, ja vasemman laidan yli työnnetty liipotin
piti sitä tasapainossa, estäen sitä liiaksi kallistumasta tuulen alle.

Godfrey eroitti täydellisesti ruuhen muodon: se oli _prao_ -- ja siitä
päättäen ei Phinan saari voinut olla varsin kaukana malaijilaisesta
saaristosta. Mutta tuossa ruuhessa ei ollut malaijeja, vaan
puolialastomia neekereitä, joiden lukumäärän saattoi laskea tusinaksi.

Oli siis varsin vaarallista, jos heidät nähtäisiin. Nyt sai Godfrey
katua, että oli kohottanut tuon lipun, jota laivasta ei oltu huomattu,
mutta jonka tuo joukkio varmaan näki. Sen alaslaskeminen oli jo liian
myöhäistä.

Se oli tosiaan perin ikävä seikka. Jos oli todennäköistä, että näiden
villien päämääränä joltakin naapurisaarelta lähtiessään oli ollut
saavuttaa tämä saari, niin he kenties luulivat sitä asumattomaksi,
kuten se ennen Dreamin haaksirikkoa todella oli ollutkin. Mutta lippu
oli siellä osoittamassa ihmisolentojen asettumista tälle rannikolle!
Miten heitä siis välttää, jos he laskisivat maihin?

Godfrey ei tiennyt mitä tehdä. Joka tapauksessa oli tarkattava,
astuisivatko alkuasukkaat saarelle; se oli toistaiseksi tärkeintä.
Sitten saisi nähdä.

Kaukoputki silmäin edessä hän siis seurasi ruuhen liikkeitä. Hän näki
sen kääntyvän niemekkeen kärjen kohdalla ja sitten kiertävän sen.
Sitten se laski rannikkoa pitkin ja saapui lopuksi maihin juuri sen
joen suulla, joka kahta penikulmaa ylempänä virtasi Willin puun ohi.

Jos noiden alkuasukkaiden päähän siis pistäisi nousta pitkin puron
vartta, saapuisivat ne varsin pian mammut-petäjämetsikköön, eikä niitä
voisi siitä estää.

Godfrey ja Tartelett palasivat nopeasti asuntoonsa. Oli ennen kaikkea
ryhdyttävä joihinkin toimenpiteisiin sen turvaamiseksi yllätykseltä ja
ajoissa valmistauduttava sitä puolustamaan. Vain tätä ajatteli Godfrey.
Opettajan ajatukset taas suuntautuivat aivan toisaalle.

-- Ah, ah! -- voivotteli hän itsekseen. -- Onpa tämä kamalaa! Näinkö on
kohtalo määrännyt? Eikö sitä siis voi välttää? Eikö voi tulla
Robinsoniksi raakalaisten kanootin laskematta saarelle, kannibaalien
saapumatta sinne ennemmin tai myöhemmin? Olemme olleet täällä vain
kolme kuukautta ja tuolla ne jo tulevat! Ei herra Foe eikä herra Wyss
suinkaan ole liioitellut! Kylläpä kannattaa laittautua Robinsoniksi,
totisesti!

Tartelett hyvä, Robinsoniksi ei laittauduta, Robinsoniksi tullaan, etkä
sinä aavistanutkaan, kuinka oikeaan osasit verratessasi asemaasi
mainittujen kahden, englantilaisen ja sveitsiläisen, kertojan sankarien
kohtaloon.

Heti kun Godfrey oli palannut Willin puulle, ryhdyttiin seuraaviin
varokeinoihin: Mammutpetäjän juurikoloon sytytetty tuli sammutettiin ja
tuhka hajoitettiin tuuleen, jotta ei jäisi mitään jälkiä. Kukot, kanat
ja kananpojat olivat jo yöpyneet kanahuoneeseen, ja täytyi tukkia sen
aukko varvuilla salatakseen sen mahdollisimman hyvin. Muut elukat --
kaniinit, lampaat ja vuohet -- ajettiin niitylle, kun ei myöskin niitä,
ikävä kyllä, voitu sulkea mihinkään talliin. Kaikki vehkeet ja työkalut
vietiin asuntoon, ulkopuolelle ei jätetty mitään sellaista, mikä olisi
osoittanut siellä olevan tai siellä käyneen ihmisolentoja. Sitten
suljettiin ovi tiukasti, kun Godfrey ja Tartelett itsekin ensin olivat
vetäytyneet Willin puun sisään. Tämä mammutpetäjän kaarnasta leikattu
ovi liittyi hyvin rungon kuoreen ja jäisi villeiltä ehkä huomaamatta,
jolleivät ne sitä kovin läheltä tarkastaisi. Samoin oli kahden ikkunan
laita, joiden eteen työnnettiin luukut. Sitten sammutettiin kaikki tuli
asunnosta, joka jäi pilkkosen pimeäksi.

Kylläpä tämä yö tuntui pitkältä! Godfrey ja Tartelett kuuntelivat
pienimpiäkin rasahduksia ulkoa. Kuivan oksan naksahdus, tuulen henkäys
sai heidät säpsähtämään. He olivat kuulevinaan astuntaa puiden alta.
Heistä tuntui siltä kuin Willin puun ympärillä käveltäisiin. Silloin
Godfrey kohottaen itsensä toiseen ikkunoista raotti luukkua ja tähysti
levottomasti hämärään.

Ei vielä mitään.

Kuitenkin Godfrey kuuli pian askeleita tanterelta. Tällä kertaa eivät
hänen korvansa olleet voineet häntä pettää. Hän katseli vielä, mutta ei
nähnyt muuta kuin yhden vuohista, joka tuli etsimään suojaa puiden
alta.

Muuten oli Godfrey tehnyt päätöksensä siltä varalta, että jotkut
villeistä sattuisivat keksimään suunnattoman mammutpetäjän tyveen
kätketyn asunnon: Hän laahaisi Tartelettin mukanaan sisäkäytävää pitkin
ylös ja pakenisi latvaoksille asti, missä kykenisi paremmin tekemään
vastusta. Kun hänellä oli käytettävänään sekä pitkiä pyssyjä että
revolvereita ja ampumatarpeita yllin kyllin, olisi hänellä ehkä
mahdollisuutta saada voitto tusinasta metsäläisiä, joilla ei ollut
tuliaseita. Jos nämä, siinä tapauksessa, että olivat varustetut
jousilla ja nuolilla, hyökkäisivät alhaalta, ei ollut luultavaa, että
he pitäisivät puoliansa hyvin tähdättyjä pyssyjä vastaan ylhäältä päin.
Jos ne taas murtaisivat asunnon oven ja yrittäisivät sisäpuolelta
nousta korkeille oksille, kävisi se niille tukalaksi, koska oli
kuljettava ahtaan aukon kautta, jota piiritetyt voivat helposti
puolustaa.

Tästä mahdollisuudesta ei Godfrey muuten virkkanut mitään
Tartelettille. Mies-poloinen oli jo kyllin säikähtynyt ruuhen tulosta.
Ajatus, että hänen ehkä täytyisi paeta puun latvaan kuin kotka
pesäänsä, ei olisi ollut hänelle rauhoittava. Jos se äärimmäisessä
tapauksessa kävisi välttämättömäksi, niin Godfrey raahaisi hänet
muassaan antamatta hänelle edes miettimisen aikaa.

Yö kului pelon ja toivon vaiheilla. Mitään välitöntä hyökkäystä ei
tapahtunut. Villit eivät olleet vielä saapuneet mammutpetäjä-metsikköön
asti. Ehkä ne odottivat päivän valkenemista lähteäkseen seikkailemaan
saaren halki.

"Sen ne luultavasti tekevät", virkkoi Godfrey, "koska lippumme
ilmoittaa niille, että saari on asuttu! Mutta niitä on vain tusina, ja
niiden täytyy ryhtyä joihinkin varokeinoihin! Kuinka ne aavistaisivat
joutuvansa tekemisiin ainoastaan kahden haaksirikkoisen kanssa? Ei, ne
eivät uskalla tulla ennen kirkasta päivää... elleivät ehkä jää..."

"Tai kenties ne päivän tultua astuvat jälleen alukseensa ja lähtevät
pois", vastasi Tartelett.

"Lähtisivätkö pois? Mutta mitä varten ne sitten olisivat tulleet
yhdeksi yöksi Phinan saarelle?"

"En minä tiedä..." vastasi opettaja, joka kauhunsa vallassa ei voinut
selittää näiden villien tuloa muuten kuin että ne halusivat hotkia
ihmislihaa.

"Olkoon miten tahansa", sanoi Godfrey, "mutta jolleivät nuo villit
huomenaamulla ole saapuneet Willin puulle, niin lähdemme
tiedustelemaan".

"Mekö...?"

"Niin, me!... Mikään ei olisi varomattomampaa kuin erota toisistamme!
Ken tietää, vaikka meidän täytyisi paeta sisämetsiin ja lymytä muutamia
päiviä... kunnes vene lähtee täältä! Niin, me pysymme yhdessä,
Tartelett!"

"Hst...?" hillitsi opettaja vapisevalla äänellä. "Minusta tuntuu kuin
kuulisin jotakin ulkoa..."

Godfrey kohottausi taas ikkunaan ja laskeutui melkein heti jälleen.

"Ei!" sanoi hän. "Vielä ei kuulu mitään epäilyttävää! Elukkamme vain
tulevat metsikköön."

"Ehkä niitä hätyytetään!" virkkoi Tartelett.

"Ne tuntuvat päinvastoin hyvin rauhallisilta", vastasi Godfrey. "Minä
luulen niiden pikemmin tulevan vain etsimään suojaa aamukasteelta."

"Ah", voihkaisi Tartelett niin surkealla äänellä, että se vähemmän
vakavassa tilaisuudessa olisi Godfreytä naurattanut, "tällaista ei
meille sattuisi Kolderupin talossa Montgomery-kadun varrella!"

"Päivä valkenee ennen pitkää", virkkoi sitten Godfrey. "Jollei
alkuasukkaita ole tullut näkyville ennenkuin tunti on kulunut, niin
jätämme Willin puun ja lähdemme tiedusteluretkelle saaren pohjoisosaan.
-- Osannettehan te pidellä pyssyä, Tartelett?"

"Pidellä!... No kyllä!..."

"Ja ampua johonkin määrättyyn suuntaan?"

"Minä en tiedä!... En ole koskaan yrittänyt, ja voitte olla varma,
Godfrey, että luotini ei osu..."

"Kuka tietää, vaikka pelkkä pamauskin riittäisi peloittamaan villejä!"

Tuntia myöhemmin oli päivä kylliksi valjennut, jotta silmä voi kantaa
mammutpuu-metsikön tuolle puolen.

Godfrey avasi silloin vuoroittain, mutta varovaisesti molempain
ikkunain luukut. Siitä, joka oli etelään päin, ei näkynyt mitään
tavallisuudesta poikkeavaa. Kotieläimet käyskentelivät rauhallisesti
puitten alla eivätkä näyttäneet ollenkaan säikähtyneiltä.
Tarkastuksensa tehtyään Godfrey sulki sen ikkunan huolellisesti
jälleen. Pohjoisenpuolisesta ikkunanaukosta saattoi nähdä rannikolle
asti. Näköalaa riitti kahden mailin päässä olevaan Lippuniemekkeen
kärkeenkin; mutta joensuuta, sitä kohtaa, jossa villit olivat eilen
astuneet maihin, ei voinut eroittaa. Godfrey katseli ensin,
kaukoputkeansa käyttämättä, tarkatakseen Willin puun ympäristöä siltä
puolen. Kaikki oli täysin rauhallista.

Sitten hän, tarttuen kiikariinsa, tähysti kaartuvaa rantaa
Lippuniemekkeen kärkeen asti.

Kenties olivat alkuasukkaat, kuten Tartelett oli huomauttanut, maalla
vietetyn yön jälkeen purjehtineet takaisin, niin käsittämätöntä kuin se
olisi ollutkin, yrittämättä edes ottaa selvää, oliko saari asuttu.



XVII

Opettaja tekee pyssyllään vallan ihmeitä.


Mutta silloin pääsi Godfreyltä huudahdus, joka sai opettajan
säpsähtämään. Ei ollut enää epäilystäkään siitä, että villien täytyi
tietää saarella asuvan ihmisolentoja, koska olivat vieneet lipun, joka
tähän asti oli ollut niemen kärjessä kohotettuna, mutta joka ei enää
liehunutkaan Lippuniemekkeelle pystytetyn riu'un puolivälissä!

Laaditun suunnitelman toteuttamishetki oli siis tullut: oli lähdettävä
ottamaan selvää, olivatko villit vielä saarella ja mitä ne siellä
hommailivat.

"Lähtekäämme", virkkoi Godfrey toverilleen.

"Niin, mutta..." epäröi Tartelett.

"Tahdotteko mieluummin jäädä tänne?"

"Kyllä... teidän kanssanne, Godfrey."

"Ei, vaan yksiksenne?"

"Yksikseni...! En koskaan...!"

"Tulkaa siis..."

Käsittäen hyvin, että mikään ei saisi Godfreytä peräytymään
päätöksestään, Tartelett suostui häntä seuraamaan. Yksikseen Willin
puulle jäämiseen ei hänellä ollut rohkeutta.

Ennen lähtöänsä Godfrey tarkasti, että aseet olivat kunnossa. Molemmat
pyssyt panostettiin luodilla, ja toisen niistä sai opettaja käteensä ja
näytti olevan tuosta koneesta yhtä hämillään kuin joku Pomotun
saariryhmän alkuasukas olisi ollut. Sitäpaitsi hänen täytyi ripustaa
toinen metsästyspuukoista vyölleen, johon patruunakotelo jo oli
kiinnitetty. Hän oli kylläkin ajatellut ottaa mukaansa myöskin
taskuviulunsa -- kuvitellen ehkä, että noihin villeihin tehoisivat
tuon vinguttimen sulosäveleet, joiden kimeyttä ei parhainkaan
soittotaiteilija olisi voinut korvata.

Godfreyllä oli vähän vaivaa saadakseen hänet luopumaan tästä yhtä
naurettavasta kuin epäkäytännöllisestä tuumasta.

Kello lienee silloin ollut kuusi aamulla. Mammutpetäjäin latvat
rusoittivat auringon ensi säteissä.

Godfrey raotti ovea; hän astahti ulkopuolelle ja tarkasti puuryhmää.

Täydellinen hiljaisuus.

Elukat olivat palanneet laitumelle. Niiden nähtiin rauhallisesti
pureskelevan ruohoa neljännespenikulman päässä. Niiden eleissä ei
mikään osoittanut pienintäkään levottomuutta.

Godfrey viittasi Tartelettia mukaansa. Perin kömpelönä
taistelutamineissaan seurasi häntä opettaja näyttäen hiukan
epäröivältä.

Pian Godfrey sulki oven jälleen, huolehdittuaan siitä, että se liittyi
tarkasti mammutpetäjän kuoreen. Sitten hän viskattuaan puunjuurelle
risukimpun ja sen paineeksi muutamia isoja kiviä, suuntasi askeleensa
joelle, jonka vartta aikoi kulkea alaspäin, sen suulle asti, jos niin
tarvittiin.

Tartelett seurasi häntä, joka askeleella silmäillen levottomasti
ympärilleen näköalan ääreen asti; mutta yksikseen jäämisen pelosta hän
ei päästänyt toveriaan loittonemaan.

Heidän päästyään metsikön reunaan Godfrey pysähtyi. Ottaen silloin
kiikarin sen kotelosta hän tähysti mitä tarkkaavimmin koko sitä
rannikon osaa, joka ulottui Lippuniemekkeestä saaren koilliseen kulmaan
asti.

Ainoatakaan elävää olentoa ei näkynyt; edes leirivalkean savua ei
kohonnut ilmaan.

Niemenkärki oli samoin autio, mutta epäilemättä tapaisi siellä
runsaasti vereksiä jälkiä. Lipputankoon nähden Godfrey ei ollut
erehtynyt. Vaikka salko yhä kohosikin niemekkeen reunimmaisella
kalliolla, oli lippu siitä riistetty. Kaikesta päättäen olivat
alkuasukkaat saavuttuaan sille kohdalle kähveltäneet punaisen vaatteen,
joka luonnollisesti herätti niiden anastamishalua; sitten ne tietenkin
olivat palanneet maihinnousupaikalleen joensuulle.

Godfrey kääntyi silloin niin, että saattoi nähdä koko länsirannikon.

Siellä oli vain aava erämaa Lippuniemekkeestä Dream-lahtea kehystävälle
rannalle asti.

Merellä ei muuten näkynyt mitään alusta. Jos alkuasukkaat olivat
jälleen astuneet ruuheensa, täytyi päätellä, että se nyt kulki rantaa
pitkin kallioiden suojassa ja niin läheltä, ettei ollut mahdollista
sitä havaita.

Mutta Godfrey ei voinut eikä tahtonut olla epätietoisuudessa. Hänen oli
saatava selville, oliko vene lopullisesti jättänyt saaren vai eikö.

Sitä varten oli välttämätöntä päästä sille kohtaa, missä alkuasukkaat
edellisenä päivänä olivat astuneet maihin, toisin sanoen itse joen
suulle, jossa oli ahdas lahdelma.

Ja sitä heti yritettiinkin.

Pienen virran muutamien puuryhmien varjostamia rantoja peitti pensaikko
noin kahden penikulman pituudelta. Alempana, viiden-, kuudensadan
metrin päässä merestä juoksi joki avorannoin. Tämä seikka teki siis
mahdolliseksi saapua lähelle maihinnousupaikkaa, tarvitsematta pelätä
huomatuksi tulemista. Oli kuitenkin mahdollista, että villit olivat jo
rohkaistuneet nousemaan puron vartta. Tämän mahdollisuuden varalta
täytyikin edetä äärimmäisen varovaisesti.

Kuitenkin Godfrey ajatteli hyvällä syyllä, että alkuasukkaat, jotka
olivat pitkästä matkastaan väsyneitä, eivät tähän aikaan aamusta vielä
olisi lähteneet ankkuripaikaltaan. Kenties ne siellä vielä
nukkuisivatkin, joko ruuhessa tai maalla. Siinä tapauksessa olisi hyvä
ottaa selvää, eikö niitä kävisi yllättäminen.

Suunnitelmaa ryhdyttiin siis viivyttelemättä toimeenpanemaan. Oli
tärkeätä, että vihollinen ei ehtisi tehdä aloitetta. Sellaisissa
tilaisuuksissa onni suosii useimmiten ensimmäisiä iskuja. Pyssyt olivat
jo panostetut, tarkastettiin vain niiden nallit; samoin huolehdittiin
revolvereista; ja sitten alkoivat Godfrey ja Tartelett peräkanaa astua
puron vasempaa rantaa pitkin alaspäin.

Ympärillä oli kaikki tyyntä ja rauhallista. Lintuparvia pyrähteli
rannalta toiselle, ne ajoivat toisiansa takaa korkeilla oksilla eivätkä
osoittaneet mitään levottomuutta.

Godfrey astui ensimmäisenä; mutta voimme uskoa, että hänen toverinsa
täytyi ponnistella pysytelläkseen hänen kintereillään. Hiipien puulta
puulle pyrkivät molemmat täten merenrannikkoa kohti melkein ilman
havaituiksi tulemisen vaaraa. Täällä kätkivät viidakon pensaat heidät
toisen rannan näkyvistä, tuolla hävisivät heidän päänsäkin pitkään
ruohoon, jonka liikkuminen olisi pikemmin ilmaissut ihmisen kuin
eläimen kulun. Mutta joka tapauksessa saattoi jousi nuolesta tai kivi
lingosta aina äkkiarvaamatta lennähtää. Oli oltava varuillaan.

Kaikista saamistaan ohjeista huolimatta Tartelett kuitenkin kompastuen
aivan sopimattomaan aikaan joitakuita maanpinnasta kohoavia kantoja
vastaan teki pari, kolme kuperkeikkaa, jotka olisivat voineet pilata
koko tilanteen. Godfrey alkoi jo katua, että oli ottanut moisen tökerön
seuralaisekseen. Eikä tuosta mies-poloisesta voinut hänelle suurta apua
olla. Parempi olisi epäilemättä ollut jättää hänet Willin puuhun tai,
jos hän ei olisi tahtonut siihen suostua, kätkeä hänet metsään johonkin
vesakkoon; mutta nyt se oli jo liian myöhäistä.

Tunnin kuluttua heidän mammutpetäjäin luota lähdettyänsä Godfrey oli
kumppaneineen kulkenut mailin -- vain yhden mailin, -- sillä astuminen
ei ollut helppoa tässä korkeassa ruohikossa ja näiden pensasrivien
välissä. Kumpikaan ei ollut vielä nähnyt mitään epäilyttävää.

Tällä kohtaa puuttuivat puut vähintäänkin sadan metrin alalta; joki
virtasi alastomien äyräittensä välissä; maa näytti avonaisemmalta.

Godfrey pysähtyi. Hän tarkkasi huolellisesti koko ruohikkoa puron
oikealla ja vasemmalla puolella.

Mitään arveluttavaa ei vieläkään, ei mitään, joka olisi ilmaissut
villien lähestymistä. Totta kyllä, että nämä, jotka eivät voineet
luulla saaren olevan asumattoman, eivät tietenkään tunkeutuisi
eteenpäin ilman varokeinoja. He lähtisivät yhtä varovaisina pyrkimään
tämän pienen joen vartta ylöspäin kuin Godfrey oli sitä alaspäin
kulkiessaan. Täytyi siis otaksua, että jos heitä kiertelisi
lähettyvillä, hekään eivät laiminlöisi käyttää hyväkseen puiden tai
korkeiden mastiksi- ja myrttipensaiden tarjoamaa suojaa. Ne sijaitsivat
hyvin sopivasti, jotta välistä löytäisi väijytyspaikkoja.

Eriskummainen, mutta sittenkin varsin luonnollinen seikka oli,
että mitä kauemmaksi he etääntyivät Tartelettin näkemättä
ainoatakaan vihollista, sitä enemmän hävisi vähitellen viimemainitun
levottomuus, jopa hän alkoi puhua halveksivasti noista "naurettavista
ihmissyöjistä". Godfrey sensijaan näytti levottomammalta. Käyden kaksin
verroin varovaiseksi hän jatkoi alastoman kohdan jäätyä selän taakse
matkaa vasemmalla rannalla puiden suojassa.

Tunnin kävelyn perästä hän sitten saapui sille kohtaa, jossa rantoja ei
enää reunustanut muu kuin vaivaiskasvuiset pensaat ja jossa ohuemmaksi
käynyt ruohikko alkoi tuntea vaikutusta meren läheisyydestä.

Näissä olosuhteissa oli vaikea lymyillä, jollei tahtonut jatkaa
matkaansa maata pitkin kontaten.

Niin Godfrey tekikin ja niin hän käski myöskin Tartelettin tehdä.

"Ei ole enää villejä! Ei ole enää ihmissyöjiä! Ne ovat lähteneet!" hoki
tanssinopettaja.

"Niitä on!" väitti Godfrey innokkaasti, puhuen melkein kuiskaamalla.
"Niiden täytyy olla tuolla...! Vatsallenne, Tartelett, vatsallenne!
Olkaa valmis ampumaan, mutta älkää laukaisko ennenkuin minä käsken!"

Godfrey oli lausunut nuo sanat niin käskevään sävyyn, että opettaja,
joka tunsi jalkainsa horjuvan allaan, vaivatta ja ponnistuksetta
lysähti vaadittuun asentoon.

Ja siinä hän teki viisaasti!

Sillä Godfrey ei suinkaan ollut syyttä suotta puhunut niin pontevasti.

Siltä paikalta, jossa molemmat silloin olivat, ei voinut nähdä rantaa
eikä sitä kohtaa, missä joki laski mereen. Joen polvessa oleva töyränne
näet katkaisi jyrkästi näköalan sadan askeleen päästä; mutta
yläpuolella tätä ahdasta näköpiiriä, jonka rannan kohoutumat sulkivat,
nousi paksu savu suoraan ilmaan.

-- Olisikohan tuo savu samaa alkuperää kuin ne, joita jo kahdesti olen
vilaukselta nähnyt? -- tuumi hän. -- Olisiko siitä tehtävä se
johtopäätös, että alkuasukkaita on jo ennen astunut maihin saaren
pohjois- ja etelärannikolla ja että nuo savutuprut nousivat heidän
sytyttämistään nuotioista? Mutta ei, se ei ole mahdollista, koska en
ole milloinkaan tavannut tuhkaa, en jälkiä tulisijasta enkä sammuneita
hiiliä! Ah, tällä kertaa kyllä tiedän, mistä savu johtuu!

Ja nopealla mateluliikkeellä, jota Tartelett parhaansa mukaan matki,
hänen onnistui päätään ruohon yli kohottamatta ryömiä joen mutkaan
asti.

Sieltä hän voi helposti tarkata koko sitä rannikon osaa, jonka halki
pieni joki vyörytteli vettänsä.

Hän oli vähällä parkaista!... Hänen kätensä laskeutui opettajan
olkapäälle merkiksi, että tämä ei saisi hievahtaakaan...! Turhaan mennä
kauemmaksi...! Godfrey näki vihdoinkin sen, mitä katsomaan oli tullut.

Iso puista tehty, rantahietikolle matalien kallioiden väliin sytytetty
rovio tuprutti taivaalle savutöyhtöänsä. Tämän tulen ympärillä häärivät
eilen saapuneet villit syytäen sen virikkeeksi kahmaloittain uusia
risuja, joita olivat keränneet kasaan. Niiden kanootti oli kiinnitetty
isoon kiveen, ja nousevan vuoksen kohottelemana se keinui tyrskyn
pienillä laineilla.

Godfrey saattoi eroittaa kaikki, mitä rannalla tapahtui, tarvitsematta
käyttää kiikariansa. Hän ei ollut enempää kuin kahdensadan askeleen
päässä nuotiosta, jonka räiskymisenkin hän kuuli. Hän käsitti heti,
ettei hänen laisinkaan tarvinnut pelätä yllätystä takaapäin, koska
neekerit, joiden lukumäärän hän niiden ruuhessa ollessa oli laskenut,
olivat kaikki koolla.

Kymmenen kahdestatoista oli todella puuhassa, toiset nuotion
kohentelemisessa, toiset paalujen maahan lyömisessä, ilmeisesti aikoen
ripustaa niille paistinvartaan polynesialaiseen tapaan. Yhdestoista,
joka näytti päälliköltä, käveli rannikon hiekalla luoden usein silmänsä
saaren sisäosaa kohti, ikäänkuin peläten jotakin hyökkäystä.

Godfrey tunsi tämän alkuasukkaan hartioilla punaisen lippukankaan,
josta oli tullut koristusesine.

Kahdestoista villi taas virui pitkänään maassa, tiukasti vaajaan
sidottuna.

Godfrey käsitti liiankin hyvin, mikä kohtalo tätä onnetonta odotti. Tuo
varras oli hänen lävistämistään varten! Tuo tuli oli laitettu hänen
käristämisekseen...! Tartelett ei siis eilen ollut erehtynyt, kun hän
aavistuksissaan nimitti näitä tulokkaita ihmissyöjiksi!

Täytyy myöntää myöskin, että hän ei siinäkään ollut erehtynyt, kun
sanoi kaikkien Robinsonien, todellisten tai kuviteltujen, seikkailujen
olevan vain jäljennöksiä toisistaan! Aivan varmaan olivat Godfrey ja
hän nyt samassa tilanteessa kuin Daniel de Foen sankari villien
astuessa maihin hänen saarelleen. Molemmat saisivat epäilemättä olla
samanlaisen kaamean näytelmän katselijoina.

No, Godfrey oli päättänyt toimia tuon sankarin tavoin! Ei, hän ei
sallisi surmata vankia, jota noiden ihmissyöjäin vatsat odottivat! Hän
oli hyvin asestettu. Kahdella pyssyllään -- neljä laukausta, --
kahdella revolverillaan -- kaksitoista laukausta, -- hän kykeni
helposti saamaan voiton yhdestätoista roikaleesta, jotka pelkkä
tuliaseen pamauskin ehkä saisi lähtemään käpälämäkeen. Tämän päätöksen
tehtyään hän odotti aivan kylmäverisesti hetkeä, jolloin hän salamana
tulisi väliin.

Hänen ei tarvinnut pitkää aikaa odottaa.

Tuskin oli näet kahtakymmentä minuuttia kulunut, kun päällikkö lähestyi
nuotiota ja näytti sitten vankia kädellään, määräyksiä odotteleville
alkuasukkaille.

Godfrey nousi. Tietämättä miksi, noudatti Tartelett hänen
esimerkkiänsä. Hän ei edes tiennyt, mitä hänen toverillaan oli
mielessä, tämä kun ei ollut suunnitelmistaan hänelle mitään virkkanut.

Godfrey luulotteli kai, että villit hänet nähdessään tekisivät jonkun
liikkeen, joko pakenisivat ruuhelleen tai hyökkäisivät häntä kohti...

Mitään sellaista ei tapahtunut. Näyttipä siltä kuin ei häntä olisi
huomattukaan. Mutta sillä hetkellä teki päällikkö merkitsevämmän
eleen... Kolme hänen kumppaneistaan kääntyi vankiin päin; he päästivät
tämän irti ja pakottivat kävelemään tulen ääreen.

Tämä oli vielä nuori mies, joka tietäen viimeisen hetkensä tulleen
tahtoi tehdä vastarintaa. Päättäen, jos mahdollista, myydä henkensä
kalliista hinnasta hän alkoi työnnellä kiinni piteleviä alkuasukkaita
pois; mutta hänet oli pian kaadettu maahan, ja tarttuen eräänlaiseen
kivikirveeseen johtaja ryntäsi esille murskatakseen hänen päänsä.

Godfrey kirkaisi, ja sitten seurasi pamaus.

Luoti oli suhahtanut ilmassa, ja sen oli täytynyt kuolettavasti
haavoittaa päällikköä, sillä tämä tuupertui tantereelle.

Laukauksen pamahtaessa pysähtyivät villit hämmästyneinä ikäänkuin eivät
olisi koskaan pyssynpamausta kuulleet. Godfreyn nähdessään ne, jotka
pitelivät vankia, päästivät hänet hetkiseksi.

Heti nousi mies-rukka ja lähti juoksemaan siihen suuntaan, missä
huomasi odottamattoman pelastajansa.

Sillä hetkellä pamahti toinen laukaus.

Tartelett se oli, joka tähtäämättä -- se kunnon mies sulki silmänsä
siksi visusti! -- oli laukaissut pyssynsä, ja sen perästä hän sai
oikeaan poskeensa sellaisen täräyksen, että kukaan tanssin ja
plastiikan opettaja ei milloinkaan ollut moista kokenut.

Mutta mikä sattuman oikku! Toinen villi kellistyi päällikkönsä viereen.

Silloin valtasi pakokauhu mustat miehet. Kenties luulivat
jälkeenjääneet olevansa tekemisissä lukuisan alkuasukasjoukon kanssa,
jota eivät voisi vastustaa? Tai ehkä he aivan yksinkertaisesti
säikähtyivät huomatessaan nämä kaksi valkoihoista, jotka näkyivät
taskustaan sieppaavan salaman! Villit korjasivat molemmat haavoitetut,
veivät ne mukanaan ja syöksyivät ruuheensa alkaen meloa airoillaan
tarmonsa takaa, päästäkseen pois pienestä lahdenpoukamasta. Levittäen
purjeensa ne laskivat ulapalle suunnaten Lippuniemekkeen kärkeä kohti,
jonka pian sivuuttivat.

Godfrey ei ajatellut niiden enempää hätyyttelemistä. Mitä olisi
hyödyttänyt tappaa niistä useampia? Hän oli pelastanut heidän uhrinsa
ja ajanut heidät pakoon; se oli tärkeintä. Kaikki tämä oli tapahtunut
sellaisella tavalla, että ihmissyöjät varmaankaan eivät ikinä tahtoisi
palata Phinan saarelle. Kaikki oli siis kääntynyt parhain päin. Oli
vain nautittava voitosta, jonka tuottamasta kunniasta Tartelett ei
epäröinyt lukea suurta osaa omaksi ansiokseen.

Tällä välin oli vanki saapunut pelastajainsa luo. Hetkiseksi hän oli
pysähtynyt pelosta, jonka nämä yliluonnolliset olennot hänessä
herättivät, mutta oli melkein heti jatkanut kulkuansa. Päästyään kahden
valkoisen eteen hän kumartui maahan asti. Sitten hän tarttui Godfreyn
jalkaan ja asetti sen päänsä päälle alistumisen ja kuuliaisuuden
merkiksi.

Ihan olisi voinut luulla, että tämä Polynesian luonnonlapsikin oli
lukenut kertomuksen Robinson Crusoesta.



XVIII

Yksinkertaisen alkuasukkaan siveellistä ja ruumiillista kasvatusta.


Godfrey nosti heti maasta jalkojensa juureen langenneen mustan poloisen
ja katseli tarkkaan hänen kasvojansa.

Mies oli korkeintaan kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen, ja hänen
ainoana pukunaan oli nivusten ympärille kääritty riekale. Hänen
piirteistään samoin kuin päänmuodostuksesta saattoi tuntea hänen
kuuluvan afrikalaiseen neekerirotuun. Häntä ei mitenkään voinut
sekoittaa perin alhaisella asteella oleviin papualaisiin, jotka matalan
kallonsa ja pitkien käsivarsiensa vuoksi niin omituisesti muistuttavat
apinasta.

Mutta miten oli tämä Sudanin tai Abessinian neekeri joutunut Tyynessä
meressä sijaitsevan saariryhmän alkuasukkaiden käsiin? Sen olisi voinut
saada tietää, jos musta tulokas olisi puhunut englanninkieltä tai
jotakuta niistä kahdesta tai kolmesta eurooppalaisesta kielestä, joita
Godfrey kykeni ymmärtämään.

Mutta pian kävi selville, että tuo onneton ei käyttänyt muuta kuin
aivan käsittämätöntä kieltä -- luultavasti noiden alkuasukkaiden
murretta, joiden luo hän epäilemättä oli saapunut aivan nuorena.

Godfrey oli kyllä heti kysynyt häneltä jotakin englanninkielellä, mutta
saamatta mitään vastausta. Hän oli sitten eleillä ja merkeillä hiukan
vaivaloisesti antanut hänen ymmärtää, että halusi tietää hänen nimensä.

Muutamien turhien yritysten perästä tämä neekeri, joka
kasvonpiirteiltään näytti tosiaan varsin järkevältä, jopa
rehelliseltäkin, vastasi hänelle tehtyyn kysymykseen tällä ainoalla
sanalla:

"Karefinotu."

"Karefinotu!" huudahti Tartelett. "Kuuletteko, mikä nimi...? Minä
ehdottaisin puolestani, että nimittäisimme häntä 'Keskiviikoksi', koska
tänään on keskiviikko. Niinhän tehdään aina Robinsonien saarilla! Onko
luvallista nimittää itseään Karefinotuksi?"

"Jos se on tämän miehen nimi", vastasi Godfrey, "niin miksi hän ei
saisi sitä pitää?"

Ja sillä hetkellä hän tunsi käden laskeutuvan rintaansa vasten, samalla
kun neekerin koko naama näkyi häneltä kysyvän, mikä _hänen_ nimensä
oli.

"Godfrey!" vastasi nuori mies.

Neekeri koetti matkia nimeä; mutta vaikka Godfrey oli sen hänelle
toistanut usean kerran, ei hän kyennyt sitä lausumaan käsitettävästi.
Silloin hän kääntyi opettajan puoleen, ikäänkuin tahtoen tietää hänen
nimensä.

"Tartelett", vastasi tämä ystävällisesti.

Tuo tavuyhtymä oli kaiketikin sopiva neekerin puhe-elimille, sillä hän
lausui sen hyvin selvästi.

Siitä näkyi opettaja olevan erinomaisen ylpeä ja mielissään. Ja olihan
siihen syytäkin!

Sitten Godfrey, tahtoen koetella miehen älyä, yritti saada hänet
käsittämään, että hän halusi tietää saaren nimen. Hän näytti hänelle
siis kädellään metsien, ruohikkojen ja kukkulain muodostamaa
kokonaisuutta, sitten niitä kehystävää rantaa ja meren ulappaa sekä
katsoi häneen kysyvästi.

Karefinotu, joka ei heti käsittänyt hänen tarkoitustansa, matki
Godfreyn liikkeitä ja kääntyi ympärinsä silmäillen koko seutua.

"Arneka", virkkoi hän vihdoin.

"Arneka?" matki Godfrey polkien jalallaan maata paremmin korostaakseen
kysymystänsä.

"Arneka!" toisti musta.

Tästä ei Godfrey saanut selville mitään, ei saaren oikeata
maantieteellistä nimeä eikä sen asemaa Tyynessämeressä. Muististaan hän
ei laisinkaan löytänyt tuollaista nimeä; se oli luultavasti
alkuasukasten antama nimitys ja kartanpiirustajille ehkä tuntematon.

Tällä välin Karefinotu katseli herkeämättä ja hämmästyneenäkin näitä
kahta valkoihoista, kulkien toisen luota toisen luo ikäänkuin tahtoen
painaa tarkasti mieleensä heille ominaiset eroavaisuudet. Hänen
hymyilevä suunsa paljasti komeat, hohtavan valkoiset hampaat, joita
Tartelett tarkkasi hiukan arastellen.

"Jos nuo hampaat", sanoi hän, "eivät koskaan ole purreet ihmislihaa,
niin räjähtäköön pikku viuluni kädessäni!"

"Ainakaan, Tartelett", vastasi Godfrey, "ei uusi kumppanimme enää näytä
sellaiselta kurjalta raukalta, joka paistetaan ja syödään! Se on
pääasia!"

Enimmin kiinnittivät Karefinotun huomiota Godfreyn ja Tartelettin
kantamat aseet, yhtä hyvin pyssyt, jotka heillä oli kädessä, kuin
vyöllä riippuvat revolveritkin.

Godfrey huomasi helposti tuon uteliaisuuden. Oli ilmeistä, että villi
ei koskaan ennen ollut nähnyt tuliasetta. Ajatteliko hän, että joku
noista rautaputkista oli singahduttanut salaman, tuoden hänelle
itselleen pelastuksen? Sitä saattoi aavistaa.

Godfrey tahtoi silloin antaa hänelle, viisaasti kyllä, ylevän
käsityksen valkoisten voimasta. Hän viritti pyssynsä hanan ja näyttäen
sitten Karefinotulle ruohokentällä noin viidenkymmenen jalan päässä
pyrähtelevää peltopyytä kohotti pyssyn nopeasti olkapäätänsä vasten ja
laukaisi. Lintu putosi maahan.

Pamauksen kuullessaan neekeri oli tehnyt mainion hyppäyksen, jota
Tartelett ei voinut olla ihailematta tanssitaiteelliselta näkökannalta.
Voittaen sitten pelkonsa ja nähdessään linnun siipirikkona laahustavan
ruohossa neekeri ponnahti ja juoksi nopeana kuin ajokoira saalista
noutamaan. Puolittain riemuissaan, puolittain hämmästyneenä hypähdellen
hän toi sen herralleen.

Silloin pisti Tartelettin päähän näyttää Karefinotulle, että Suurhenki
oli hänellekin suonut kyvyn luoda salamaa. Ja kun hän havaitsi
jäävarpusen levollisena istumassa vanhalla kannolla joen partaalla,
nosti hän pyssyn poskelleen ja tähtäsi.

"Ei!" kielsi Godfrey heti. "Älkää ampuko, Tartelett!"

"Ja miksikä en?"

"Ajatelkaahan toki, että jos vahingossa ampuisitte ohi, niin tuon
neekerin käsitys meistä alenisi!"

"Ja miksikä ampuisin ohi?" vastasi Tartelett hiukan suutahtaen. "Enkö
minä taistelussa, vaikka käsittelin pyssyä ensi kertaa, enemmän kuin
sadan askeleen päästä osannut suoraan rintaan yhtä noista
ihmissyöjistä?"

"Epäilemättä osasitte", myönsi Godfrey, "koskapa se kellistyi. Mutta
uskokaa minua, Tartelett, älkää yhteisen etumme nimessä uhmailko onnea
toistamiseen!"

Opettaja närkästyi hiukan, mutta taipui kuitenkin. Hän laski pyssynsä
jälleen olalleen -- hyvin mahtailevasti, -- ja molemmat palasivat
Karefinotun seuraamina Willin puulle.

Täällä Phinan saaren uusi asukas todella hämmästyi nähdessään tämän
mammutpetäjän tyveen niin onnellisesti laaditun majan. Hänelle täytyi
ennen kaikkea esimerkeillä näyttää, mihin näitä työkaluja, kojeita ja
astioita käytettiin. Karefinotu kuului kaikesta päättäen alimmalla
kehitysasteella oleviin villeihin tai oli kauan elänyt sellaisten
parissa, sillä rautakin näkyi olevan hänelle tuntematonta. Hän ei
käsittänyt, että pata ei syttynyt, kun se asetettiin hehkuville
hiilille. Hän tahtoi nostaa sen tulelta pois suureksi kiusaksi
Tartelettille, jonka toimena oli valvoa liemen kehitystä. Kuvastimen
edessä, joka hänelle näytettiin, hän osoitti myöskin täydellistä
kummastusta. Hän käänsi sitä ja käänsi uudestaan, nähdäkseen oliko hän
itse siellä takana.

"Mutta hänhän on tuskin edes apina, tuo murjaani!" huudahti opettaja
virnistäen halveksivasti.

"Ei, Tartelett", vastasi Godfrey, "hän on enemmän kuin apina, koska hän
katsoo kuvastimen taakse, -- se osoittaa hänessä järkevää ajattelua,
johon ei mikään elukka pystyisi!"

"No, olkoon menneeksi, myöntäkäämme, että hän ei ole apina", virkkoi
Tartelett pudistaen päätänsä varsin epäilevästi. "Mutta saammepa nähdä,
että moisesta oliosta ei ole mitään apua."

"On varmaan!" vastasi Godfrey.

Kuitenkaan ei Karefinotu hylkinyt ruokia, joita hänelle tarjottiin. Hän
haisteli ensin, maistoi sitten huulillaan, ja loppujen lopuksi riitti
hänen nauttimansa aamiainen, kaniiniliemi, osa Godfreyn tappamasta
peltopyystä ja lampaan olkalapa kama- ja jam-juurien kera tuskin
sammuttamaan hänen sisälmyksiänsä kalvavaa nälkää.

"Mies-raukalla näkyy olevan hyvä ruokahalu", virkkoi Godfrey.

"On niinkin", vastasi Tartelett, "ja parasta on olla varuillaan sen
veitikan kannibaalivaistoja vastaan!"

"No, no, Tartelett! Kyllä me osaamme vieroittaa hänet ihmislihaa
himoitsemasta, jos hän joskus olisikin sen makuun päässyt!"

"En mene siitä valalle", vastasi opettaja. "Sanotaan, että kun on sitä
kerran maistanut...!"

Toisten täten jutellessa Karefinotu kuunteli mitä tarkkaavaisimmin.
Hänen silmänsä loistivat älykkyydestä. Huomasi, että hän olisi tahtonut
ymmärtää, mitä hänen kuultensa sanottiin. Sitten hän puhui itsekin ja
tavattoman vuolaasti; mutta kaikki oli pelkkiä luonnonääniä
muistuttavia, merkityksettömiä tavuja ja kimeitä huudahduksia, joissa
pääaineksena olivat a- ja u-ääntiöt, kuten on laita useimmissa
polynesialaisissa kielissä.

Mutta kuka tuo sallimuksen toimesta pelastettu neekeri lienee ollutkin,
hän oli toki uusi toveri, sanokaamme, että hän oli määrätty
uskolliseksi palvelijaksi, todelliseksi orjaksi, jonka mitä
odottamattomin sattuma oli lähettänyt Willin puun isännille. Hän oli
roteva, ketterä ja vilkas, eikä häntä siis mikään työ tympäissyt. Hän
osoitti todellista kykyä matkimaan kaikkea, mitä näki tehtävän. Täten
Godfrey ryhtyikin häntä kasvattamaan. Kotieläinten hoito, juurien ja
hedelmien keruu, päivän ravinnoksi tarvittavien lampaiden tai kaniinien
teurastaminen ja paloitteleminen, eräänlaisen juoman, manzanillan
villeistä "omenista" puristetun hedelmäviinin valmistus jätettiin hänen
toimekseen, ja hän suoritti kaikki huolellisesti, kun ensin oli nähnyt,
miten toiset menettelivät.

Mitä Tartelett lienee ajatellutkin, niin Godfrey ei koskaan tuntenut
minkäänlaista epäluuloa tätä villiä kohtaan, ja näytti siltä, että
hänen ei koskaan tarvitsisi luottamustansa katua. Jos hän oli levoton,
johtui se siitä, että hän pelkäsi ihmissyöjien joskus palaavan, ne kun
nyt tunsivat Phinan saaren aseman.

Ensimmäisestä päivästä asti oli Karefinotulle varattu vuode Willin puun
kammiossa; mutta jos ei satanut, nukkui hän mieluummin ulkona jossakin
puunkolossa, ikäänkuin olisi tahtonut olla sellaisessa paikassa, mistä
voi paremmin vartioida asuntoa.

Kahden viikon ajalla senjälkeen, kun oli saapunut saarelle, seurasi
Karefinotu useita kertoja Godfreytä metsästysretkelle. Hänen
kummastuksensa oli silloin aina tavaton, kun hän näki otusten putoavan
tuolla tavoin matkan päästä iskettyinä; mutta tällöin hän teki
koiranvirkaa niin innokkaasti ja ripeästi, että mikään este --
viidakko, pensasryhmä tai puro -- ei voinut häntä pysähdyttää.
Vähitellen Godfrey siis varsin vakavasti kiintyi tähän neekeriin. Ei
ollut muuta kuin yksi asia, johon Karefinotu ei laisinkaan näkynyt
pystyvän, nimittäin englanninkielen oppiminen. Kuinka paljon hän
ponnistelikin, hän ei kyennyt lausumaan tavallisimpiakaan sanoja, joita
Godfrey ja varsinkin tanssimestari Tartelett itsepintaisesti yrittivät
hänelle opettaa.

Näin kului aika. Mutta vaikka nykyisyys niin onnellisten sattumain
yhdyttyä olikin jokseenkin siedettävä, vaikka mikään välitön vaara ei
ollut uhkaamassa, täytyihän Godfreyn toki miettiä, kuinka joskus
pääsisi pois tältä saarelta, millä keinoin vihdoinkin voisi palata
kotimaahan! Ei kulunut päivääkään hänen ajattelemattansa Will-enoa ja
kihlattuansa! Hän ei voinut salaista pelkoa tuntematta nähdä sateisen
ja myrskyisen talvikauden lähenevän, se kun kohottaisi hänen ja hänen
ystäviensä ja perheensä välille vieläkin ylipääsemättömämmän
rajamuurin!

Syyskuun 27 päivänä tapahtui jotakin. Jos se tuottikin lisähommia
Godfreylle ja hänen kahdelle kumppanilleen, takasi se samalla runsaan
lisävaraston heidän muonaansa.

Godfrey ja Karefinotu olivat simpukoita poimimassa Dream-lahden
äärimmäisessä pohjukassa, kun huomasivat tuulen alla suunnattoman
määrän pieniä liikkuvia luotoja, joita nousuvesi keinutteli hiljalleen
rantaa kohti. Se oli ikäänkuin uiva saaristo, ja sen pinnalla käveli
tai pyrähteli muutamia noista laajasiipisistä linnuista, joita
toisinaan nimitetään merihaukoiksi.

Mitä siis olivat nuo röykkiöt, jotka ajelehtivat yhdessä, nousten ja
laskeutuen aaltojen mukaan?

Godfrey ei tiennyt, mitä siitä ajatella, kunnes Karefinotu heittäytyi
vatsalleen maahan ja työntäen sitten päänsä syvälle hartiainsa väliin
ja taivuttaen käsivartensa ja säärensä alleen alkoi matkia eläimen
liikkeitä, joka hitaasti ryömii maassa.

Godfrey katseli häntä käsittämättä mitään tuosta kummallisesta
voimistelusta.

"Kilpikonnia!" huudahti hän sitten yhtäkkiä.

Karefinotu ei ollut pettynyt. Siellä oli neljännespenikulman alalla
kymmeniä tuhansia kilpikonnia, jotka uivat vedenkalvossa. Sadan sylen
päässä rannasta hävisivät useimmat sukeltamalla, ja merihaukat, jotka
menettivät tukikohtansa, kohosivat laajoissa kierteissä ilmaan. Mutta
onneksi päätyi satakunta matelijaa rannikolle.

Godfrey ja neekeri olivat juoksujalkaa rientäneet rantahietikolle tätä
merisaalista vastaan, josta jokainen elukka oli ainakin kaksi tai kolme
jalkaa läpimitaten. Ja ainoa keino estää kilpikonnia pääsemästä
takaisin mereen oli kääntää ne selälleen. Tähän raskaaseen hommaan
Godfrey ja Karefinotu siis ryhtyivät, ja aika väsyttävää se olikin.

Seuraavat päivät käytettiin kaiken tämän saaliin keräämiseen.
Kilpikonnanlihaa, joka on oivallista sekä tuoreena että säilytettynä,
voitiin heti käyttää ja myös panna varastoon. Talven varalle Godfrey
suolautti suurimman osan lihoista, voidakseen käyttää niitä
jokapäiväiseksi tarpeeksi, mutta jonkun aikaa oli pöydällä erilaisia
kilpikonnanliemiä, joita ei ainoastaan Tartelett pitänyt herkullisina.

Tätä tapausta lukuunottamatta ei elämän yksitoikkoisuutta enää mikään
häirinnyt. Joka päivä käytettiin samat tunnit samoihin hommiin. Ja eikö
tämä olo kävisi vielä synkemmäksi, sitten kun talvikausi pakottaisi
Godfreyn tovereineen sulkeutumaan Willin puuhun? Sitä ajatellessaan
Godfrey tunsi aina levottomuutta. Mutta mitäpä sille mahtoi?

Sillä välin hän jatkoi Phinan saaren tutkimista; hän käytti
metsästykseen kaiken ajan, jota ei tarvinnut kiireellisempiin puuhiin.
Useimmiten oli Karefinotu hänen mukanaan, mutta Tartelett pysyi kotona.

Tämä ei varmaankaan ollut erämies, vaikka hänen ensimmäinen yrityksensä
olikin ollut mestarilaukaus!

Näillä retkillä sitten kerran sattui odottamaton tapaus, senlaatuinen,
että se tiesi Willin puun asukkaiden vastaiselle turvallisuudelle perin
vakavaa vaaraa.

Godfrey ja neekeri olivat menneet otusten pyyntiin isoon keskusmetsään
sen harjanteen juurelle, joka oli Phinan saaren varsinaisena
selkärankana. Aamusta asti he eivät olleet nähneet kuin parin
antiloopin juoksevan korkeiden ikäpuiden välitse, mutta liian etäällä,
jotta niiden kaatamiseen olisi ollut mitään otaksuttavaa
mahdollisuutta.

Mutta koska Godfrey, joka ei laisinkaan ollut pikkuriistaa ampumassa,
ei yrittänytkään surmata vain surmaamisen vuoksi, päätti hän palata
ilman saalista. Kai hän sitä hiukan pahoitteli, mutta ei niin paljon
antiloopin lihan kuin näiden märehtijäin taljojen vuoksi, joita hän
aikoi käyttää hyvään tarpeeseen.

Kello oli jo kolme iltapäivällä. Ennen aamiaista, jonka hän tovereineen
oli nauttinut puiden juurella, yhtä vähän kuin sen jälkeenkään ei häntä
ollut metsästysonni suosinut. Molemmat laittautuivat siis päivälliseksi
palaamaan Willin puulle, kun Karefinotu heidän juuri metsästä ulos
tullessaan äkkiä hätkähti. Sitten hän syöksyen Godfreytä kohti tarttui
tämän hartioihin ja laahasi niin tarmokkaasti mukanaan, että toinen ei
kyennyt vastustamaan.

Kaksikymmentä askelta etäämpänä Godfrey pysähtyi, veti henkeänsä ja
kääntyen Karefinotuun päin loi häneen kysyvän katseen.

Suunniltaan säikähtynyt neekeri osoitti ojennetulla kädellään vähemmän
kuin viidenkymmenen askeleen päässä liikkumatta kyyröttävää eläintä.

Se oli harmaakarhu, joka käpälillään syleili puunrunkoa ja nuokutti
isoa päätänsä ikäänkuin juuri olisi hyökkäämäisillään molempain
metsästäjäin kimppuun.

Asiaa edes miettimättä Godfrey veti pyssynsä hanan heti vireeseen ja
laukaisi, ennenkuin Karefinotu oli ehtinyt häntä siitä estää.

Oliko luoti osunut mahtavaan kämmenjalkaiseen? Luultavasti. Oliko se
saanut surmansa? Siitä ei voinut mennä takuuseen; mutta sen käpälät
irtaantuivat ja se kierähti puun juurelle.

Ei ollut viivyteltävä. Käsikähmästä noin peloittavan eläimen kanssa
olisi saattanut olla mitä kamalimmat seuraukset. Tiedetään, että noiden
karhujen hyökkäys Kalifornian metsissä saattaa ammattimetsästäjätkin
mitä kauheimpaan vaaraan.

Niinpä neekeri tarttuikin Godfreyn käsivarteen raahatakseen hänet mitä
nopeimmin sieltä pois. Ja käsittäen, että tässä ei voinut olla liian
varovainen, nuori mies totteli.



XIX

Tilanne mutkistuu yhä.


Jokainen myöntänee, että pelottavan villipedon ilmestyminen Phinan
saarelle oli seikka, joka ei voinut olla mitä suurimmassa määrässä
huolestuttamatta kovan kohtalon sinne sulkemia ihmisparkoja.

Godfrey -- joka siinä ehkä menetteli epäviisaasti -- ei pitänyt
itseänsä oikeutettuna salaamaan Tartelettilta, mitä oli tapahtunut.

"Karhu!" huudahti Tartelett katsoen säikähtyneenä ympärilleen,
ikäänkuin lauma noita petoja olisi hyökkäillyt Willin puun
lähettyvillä. "Minkätähden karhu? Eihän tähän asti ole ollut karhuja
saarellamme! Jos niitä on yksi, niin voi olla useampiakin, vieläpä
suuri joukko muitakin raatelevia petoja: jaguareja, panttereja,
tiikerejä, hyeenoja, leijonia!"

Tartelett näki Phinan saaren joutuneen jo kokonaisen häkistään ulos
murtautuneen eläinkokoelman haltuun.

Godfrey vastasi hänelle, ettei saanut mitään liioitella. Hän oli nähnyt
karhun, se oli varmaa. Miksi ei ainoakaan noista pedoista ollut tähän
asti näyttäytynyt hänen samoillessaan saaren metsiä, sitä hän ei voinut
selittää, ja se oli todella selittämätöntä. Mutta siitä oli pitkä matka
johtopäätökseen, että saaren metsissä ja ruohikoilla vilisisi
kaikenlaisia petoeläimiä. Oli kuitenkin oltava varuillaan eikä enää
lähdettävä ulos muutoin kuin hyvin asestettuna.

Onneton Tartelett! Tästä päivästä lähtien oli hänen elämänsä alituista
levottomuutta, mielenliikutusta, kauhua ja yhä uusiintuvaa järjetöntä
säikähtymistä, mikä sai hänet kovin kipeästi ikävöimään takaisin
kotimaahansa.

"Ei", toisteli hän, "ei! Jos täällä on petoja... niin olen saanut
kylläkseni ja tahdon päästä täältä pois!"

Mutta keinot puuttuivat.

Godfreyn tovereineen oli siis tästedes oltava varuillaan. Hyökkäys
saattoi tapahtua ei ainoastaan rannikon ja ruohikon puolelta, vaan itse
mammutpetäjä-metsikössäkin. Senpävuoksi ryhdyttiin vakaviin
toimenpiteisiin asunnon turvaamiseksi äkillisiltä päällekarkauksilta.
Portti suljettiin visusti, niin että se saattoi vastustaa petoeläimen
kynsiä. Mitä kotieläimiin tulee, olisi Godfrey mielellään laittanut
niille tallin, johon olisi voinut ne sulkea, ainakin yöksi, mutta se ei
ollut helppoa. Tyydyttiin siis pysyttämään ne, mikäli mahdollista,
Willin puun lähettyvillä eräänlaisessa oksista tehdyssä aitauksessa,
josta ne eivät voineet päästä ulos. Mutta tämä aitaus ei ollut kyllin
vahva eikä kyllin korkea voidakseen pidättää karhun tai hyeenan
murtautumasta sen lävitse tai hyppäämästä sen yli.

Mutta kun Karefinotu kaikista varoituksista huolimatta yhä vartioi
öisin majan ulkopuolella, toivoi Godfrey yhä voivansa välttää
suoranaisen hyökkäyksen.

Tosin kyllä antausi Karefinotu vaaraan, ollessaan täten Willin puun
vartijana; mutta hän oli kaiketi käsittänyt, että hän siten tekisi
palveluksen pelastajilleen, ja pysyi itsepintaisesti päätöksessään
entiseen tapaansa valvoa yhteistä turvallisuutta, sanoipa Godfrey
hänelle mitä tahansa.

Viikko kului, eikä mitään tuollaista peloittavaa vierasta ollut sillä
tienoolla näkynyt. Muuten ei Godfrey enää poistunutkaan asunnolta,
paitsi milloin se oli välttämätöntä. Kun lampaat, vuodet ja muu karja
kävivät laitumella lähiniityllä, ei niitä päästetty näkyvistä.
Useimmiten toimitti Karefinotu paimenen virkaa. Hän ei ottanut mukaansa
pyssyä, sillä näytti siltä, että hän ei ollut oppinut käsittämään
tuliaseiden käyttelyä; mutta toinen metsästyspuukoista riippui hänen
vyöstään, ja oikeassa kädessään hänellä oli kirves.

Täten asestettuna ei tarmokas neekeri olisi epäröinyt hyökätä tiikeriä
tai mitä muuta pahimmanlaatuista petoa vastaan tahansa.

Mutta kun ei karhua eikä mitään muutakaan suurta petoa ollut viime
kohtauksen jälkeen näyttäytynyt, alkoi Godfrey rauhoittua. Vähitellen
hän ryhtyi uudestaan tutkimuksiinsa ja metsästykseen, mutta
etääntymättä niin kauaksi saaren sisäosaan. Tällöin, kun neekeri oli
Godfreyn mukana, ei Willin puuhun visusti sulkeutunut Tartelett olisi
uskaltautunut sieltä ulos, vaikka olisi ollut tanssitunti annettavana!
Toisinaan Godfrey taas lähti yksinään, ja balettimestarilla oli silloin
toveri, jonka opettamiseen hän itsepäisesti uhrautui.

Niin! Tartelett oli ensin aikonut opettaa Karefinotulle englanninkielen
tavallisimmat sanat; mutta hänen täytyi siitä yrityksestä luopua, sillä
niin huonosti näkyivät neekerin äänijänteet soveltuvan sen sanojen
lausumiseen.

-- No, -- oli Tartelett tuuminut, -- koska en kelpaa hänen
opettajakseen, niin olen hänen oppilaansa!

Niinpä hän oli saanut päähänsä oppia Karefinotun puhumaa kieltä.

Turhaan selitti hänelle Godfrey, että siitä ei olisi heille suurta
hyötyä; Tartelett ei antanut perään. Hän keksi siis keinoja tehdäkseen
Karefinotulle käsitettäväksi, että tahtoi tätä omalla kielellään
nimittämään ne esineet, joita hän kädellään osoitti.

Täytyy tosiaan uskoa, että oppilas Tartelettilla oli hyvää taipumusta,
sillä kahden viikon päästä hän taisi viitisentoista sanaa! Hän tiesi,
että Karefinotu sanoi _hirsi_ tarkoittaessaan valkeata, _aradu_, kun
oli kysymys taivaasta; _mervira_ merkitsi hänen kielellään merta,
_dura_ oli puu ja niin edespäin. Tartelett oli tästä taidostaan yhtä
ylpeä kuin jos olisi saanut ensimmäisen palkinnon Polynesian kielessä
suurissa tutkintokilpailuissa.

Silloin hän kiitollisena tahtoi antaa tunnustuksensa opettajalleen
siitä, mitä tämä oli hänen hyväkseen tehnyt, -- ei enää pakottamalla
häntä mongertamaan englantilaisia sanoja, vaan opettamalla hänelle
eurooppalaisen tanssitaiteen sirot liikkeet ja oikeat periaatteet.

Nyt ei Godfrey voinut olla sydämestään nauramatta! Kuluihan siihen
ainakin aika, ja sunnuntaisin, kun ei enää ollut mitään tehtävää, hän
oli mielellään saapuvilla San Franciscon kuuluisan tanssiopettajan
esityksissä.

Se oli tosiaan näkemisen arvoista! Onneton Karefinotu ähki, puhki ja
hikoili kuin höyrypannu alistuessaan tanssin alkeisharjoituksiin! Hän
oli kuitenkin opinhaluinen ja koetti parastaan; mutta olihan hän
kaikkien heimolaistensa tapaan pystyhartiainen ja eikö hänen
rotuominaisuuksiinsa kuulunut ulkoneva vatsa, sisäänpäin kääntyneet
polvet ja jalat? Kasvattakaa sitten moisella tavalla rakennetusta
villistä joku Vestris tai Saint-Leon!

Kuitenkin kaikitenkin oli opettaja hellittämätön. Ja vaikka tämä
harjoitus Karefinotulle olikin kidutusta, oli hän sittenkin innokas.
Mitä saikaan hän kärsiä vain asettaakseen jalkansa ensimmäiseen
asentoon, sitä ei voisi kuvaillakaan! Ja kun oli siirryttävä toiseen ja
sitten kolmanteen, oli se vieläkin vaikeampaa!

"Mutta katsohan toki minua, visapää!" huusi Tartelett, joka esimerkillä
avusti ohjaustansa. "Jalat ulospäin! Vielä enemmän ulospäin! Tuon
varpaat toisen kantapään kohdalle! Avaa polvesi, vintiö! Alenna
olkapäitäsi, tolvana! Pää suoraan...! Käsivarret kaareen...!"

"Mutta tehän vaaditte häneltä mahdottomia!" huomautti Godfrey.

"Mikään ei ole mahdotonta älykkäälle ihmiselle!" vastasi Tartelett
poikkeuksetta.

"Mutta hänen ruumiinrakenteensa ei siihen sovellu..."

"Mutta sen täytyy sopia; kyllä se vielä sopiikin! Se on välttämätöntä,
siitä ei mihinkään pääse; ja myöhemmin saa tuo villi kiittää minua
ainakin siitä, että osaa säädyllisesti esiintyä salongissa!"

"Mutta eihän tuo neekeri koskaan joudu salonkiin!"

"No, no, mistäpä te sen tiedätte, Godfrey?" vastasi opettaja
ylvästellen. "Eikö tulevaisuus ole nousukkaiden, jotka osaavat ottaa
ajasta vaarin?"

Tämä oli Tartelettin kaikkien väitteiden loppuponsi. Ja sitten opettaja
otti taskuviulunsa ja veti jousellaan pieniä kimeitä säveliä, jotka
riemastuttivat Karefinotua. Muuta kiihoitusta ei tarvittu! --
Välittämättä tanssitaidon säännöistä neekeri hyppi, vääntelihe ja
kieppui kuin mikäkin hyrrä!

Ja nähdessään tämän Polynesian lapsen käyttäytyvän tähän tapaan
Tartelett mietti uinaillen, eivätkö nuo ehkä hiukan liian rohkeat ja
omaperäiset askeleet olleet ihmiselle aivan luonnollisia, vaikkakin ne
uhmailivat kaikkia taiteen periaatteita!

Mutta jättäkäämme tanssin ja plastiikan opettaja näihin filosofisiin
mietteisiinsä palataksemme kysymyksiin, jotka ovat sekä hyödyllisempiä
että tärkeimpiä.

Viimeisillä retkeilyillään metsässä tai kentällä, joko sitten yksinään
tai Karefinotun seurassa, ei Godfrey ollut havainnut mitään muuta
petoa. Hän ei edes ollut nähnyt niiden jälkiä. Puron partaalla, jonne
ne tietenkin olisivat tulleet janoansa sammuttamaan, ei ollut
ainoatakaan merkkiä niiden käpälistä. Öisin ei kuulunut ulvontaa eikä
epäilyttävää mörinää. Sitäpaitsi eivät kotieläimet vieläkään
osoittaneet minkäänlaista levottomuutta.

-- Tuo on omituista, -- ajatteli Godfrey toisinaan, -- enkä minä
kuitenkaan ole erehtynyt! Eikä myöskään Karefinotu. Karhun hän minulle
tosiaan näytti. Ihan varmaa on, että ammuin karhua! Otaksuen, että sen
tapoin, olisiko tuo siis ollut kämmenjalkaisten viimeinen edustaja
saarellamme?

Se oli aivan selittämätöntä! Sitäpaitsi olisi Godfreyn, jos hän oli
karhun kaatanut, täytynyt löytää sen ruumis paikalta, missä oli sitä
ampunut. Mutta turhaan hän oli sitä sieltä etsinyt! Täytyikö hänen siis
uskoa, että eläin oli kuolettavasti haavoitettuna heittänyt henkensä
kaukana sieltä jossakin luolassa? Olihan se kyllä mahdollista; mutta
silloin tuolla kohdalla puun juurella olisi näkynyt hyytynyttä verta,
jota siellä ei kuitenkaan ollut.

-- Olkoon sen asian laita miten tahansa, -- tuumi Godfrey, -- mutta
olkaamme aina varuillamme!

Marraskuun alkupäivinä saattoi sanoa ankaran vuodenajan alkaneen tällä
tuntemattomalla leveysasteella. Kylmää sadetta tuli jo tuntikausia.
Myöhemmin kai seuraisi loppumattomia rankkasateita, jotka jatkuvat
taukoamatta viikkomäärin ja ovat ominaisia tämän leveyspiirin
sateisille talvikuukausille.

Godfreyn täytyi nyt ryhtyä laittamaan tulisijaa itse Willin puun
sisukseen, -- välttämätöntä tulisijaa, jonka avulla talvella sekä
lämmitettäisiin asuntoa että keitettäisiin ruokaa suojassa
sadekuuroilta ja tuulenpuuskilta.

Tulisijan saattoi kyllä aina laittaa asunnon nurkkaan isojen kivien
väliin, joista toiset sovitettiin lappeelleen ja toiset syrjälleen.
Vaikein kysymys oli savun ulosjohtaminen, sillä sen päästäminen
pitkästä torvesta, joka kulki mammutpetäjän sisässä tyvirungon päähän
asti, ei ollut käytännöllistä.

Godfreyn mieleen juolahti silloin tehdä putki muutamista pitkistä ja
paksuista bamburuo'oista, joita kasvoi paikoittain joen partailla.

Täytyy myöntää, että Karefinotusta oli hänelle siinä hommassa hyvin
suurta apua. Musta mies käsitti, ei aivan vaikeuksitta, mitä Godfrey
halusi. Neekeri seurasi hänen mennessään kahden penikulman päähän
Willin puusta valitsemaan paksuimpia bambuja; hän avusti myöskin takan
rakentamisessa. Kivet sijoitettiin lattialle kammion perälle vastapäätä
ovea. Bamburuo'oista, joiden ydin oli poistettu ja joiden oksien
kohdalle oli leikattu kierteitä, tehtiin, kun ne sovitettiin päistään
toinen toisensa sisään, kylliksi pitkä putki, joka päättyi
mammutpetäjän kuoreen puhkaistuun aukkoon. Tämän täytyi siis riittää,
kunhan vain pidettiin tarkka huoli, että bambu ei syttynyt tuleen.
Ilokseen Godfrey näki hauskan tulen pian loimuavan, savun tärvelemättä
puun sisustaa tai tekemättä siellä oleskelemista tukalaksi.

Hän oli tehnyt viisaasti ryhtyessään tähän laitokseen ja vielä
viisaammin kiirehtiessään sen valmistumista.

Sillä marraskuun 3 päivästä sen 10 päivään asti satoi ihan lakkaamatta
kuin saavista kaataen. Olisi ollut mahdotonta ylläpitää tulta
ulkoilmassa. Näiden synkkien päivien kuluessa täytyi pysytellä majassa.
Ei voinut lähteä ulos muutoin kuin karjan ja kanatarhan välttämättömiä
tarpeita varten.

Näissä olosuhteissa sattui _kama_-varasto loppumaan. Se oli heidän
varsinainen leipäaineksensa, ja sen puute kävi pian tuntuvaksi. Eräänä
päivänä -- marraskuun 10:nä -- Godfrey siis ilmoitti Tartelettille,
että hän lähtisi Karefinotun kera kaman mukuloita hakemaan, heti kun
sää näkyisi asettuvan.

Tartelett, jota ei suinkaan haluttanut lähteä samoilemaan kahden
penikulman päähän liejuiseksi lionneen ruohikon läpi, suostui jäämään
kotimieheksi Godfreyn poissaollessa.

Illalla alkoivat taivaalta todellakin hälvetä paksut pilvet, joita
länsituuli oli kasannut kuukauden alusta asti. Sade taukosi vähitellen,
aurinko heitti joitakuita himmeitä valonsäteitä. Saattoi toivoa, että
huomispäivä toisi tullessaan hiukkasen seestä, jota täytyi käyttää
hyväkseen.

"Huomenna", virkkoi Godfrey, "minä lähden aamulla varhain ja Karefinotu
tulee mukaan".

"Se on sovittu", vastasi Tartelett.

Illan tullen, sitten kun ehtoollinen oli syöty ja usvista seljenneelle
taivaalle välähtänyt muutamia tähtiä, aikoi neekeri sijoittua
tavalliselle paikalleen majan ulkopuolelle, joka hänen oli täytynyt
jättää edellisinä sadeöinä. Godfrey yritti kuitenkin saada hänet
käsittämään, että olisi parasta pysyä huoneessa ja että lisävalppaus ei
ollut tarpeen, koska ainoakaan peto ei sen koommin ollut antanut
merkkejä itsestään. Mutta Karefinotu pysyi itsepintaisesti tuumassaan.
Hänen täytyi antaa pitää päänsä.

Kuten Godfrey oli aavistanut, havaittiin aamulla, että sitten eilisen
ei ollut satanut. Ja kun hän läksi Willin puusta kellon seitsemää
käydessä, kultailivat auringon ensi säteet keveästi mammutpetäjäin
tiivistä holvia.

Karefinotu oli paikallaan, missä oli viettänyt yönsä. Hän odotteli.
Hyvin asestettuina ja isot säkit mukanaan he sitten heti sanoivat
Tartelettille hyvästi ja suuntasivat kulkunsa joelle, jonka vasempaa
vartta he aikoivat kulkea ylöspäin kama-pensaikoille asti.

Tunnin kuluttua he olivat päässeet perille mitään vaarallista
kohtaamatta.

Juuria kaivettiin nopeasti riittävän runsas määrä molempien säkkien
täyttämiseksi. Se vei kolme tuntia, niin että kello oli noin yksitoista
aamupuolella, kun Godfrey toverinsa kanssa lähti paluumatkalle Willin
puuta kohti.

Astuen lähetysten ja tyytyen katselemaan toinen toistansa, koska eivät
voineet puhella, he saapuivat puron tekemään mutkaan, jonka yli kaartui
isoja puita niin sijoittuneina, että ne näyttivät rannalta toiselle
laitetulta luonnonkedolta. Tässä Godfrey äkkiä pysähtyi.

Nyt hän vuorostaan näytti Karefinotulle liikkumatonta eläintä, joka
seisoi puun juurella ja jonka silmistä hohti kummallinen kiilto.
"Tiikeri!" huudahti hän.

Godfrey ei siinä erehtynyt. Tiikeri se kyllä oli, kookas tiikeri,
takajaloilleen nousseena ja kynsillään kuorien puunrunkoa, sanalla
sanoen valmiina hyökkäämään.

Silmänräpäyksessä oli Godfrey pudottanut juurisäkkinsä. Panostettu
pyssy siirtyi hänen oikeaan käteensä, hän viritti hanan, nosti perän
olkapäätänsä vasten, tähtäsi ja laukaisi.

"Hurraa, hurraa!" huusi hän.

Tällä kertaa ei ollut epäilemistäkään: luodin kohtaama tiikeri oli
hypähtänyt taaksepäin. Mutta kenties se ei ollut saanut kuolinhaavaa,
ehkä se hyökkäisi jälleen eteenpäin yhä enemmän vimmastuneena...

Godfrey piti kivääriänsä tähtäysasennossa ja toisella laukauksellaan
hän yhä uhkasi petoa.

Mutta ennenkuin Godfrey oli ehtinyt sitä estää, oli Karefinotu
rynnännyt sinnepäin, minne tiikeri oli hävinnyt, metsästyspuukko
kädessään..

Godfrey huusi häntä pysähtymään, tulemaan takaisin. Se oli turhaa.
Neekeri, joka henkensäkin uhalla oli päättänyt lopettaa eläimen, jos se
oli vain haavoittunut, ei häntä kuullut tai ei tahtonut kuulla.

Godfrey riensi siis hänen jälkeensä...

Kun hän saapui virran partaalle, näki hän Karefinotun mittelemässä
voimiaan tiikerin kanssa puristaen sitä kurkusta, ponnistellen
kauheassa kamppailussa ja vihdoin antaen tarmokkaalla kädellään sille
puukoniskun sydämeen.

Tiikeri kierähti silloin jokeen asti, jonka äskeisistä sateista
paisuneet laineet tempasivat sen vuolaan pyörteen tavoin mukaansa.
Eläimen raato, joka vain hetkisen kellui veden pinnalla, kulkeutui
vinhaa vauhtia merta kohti.

Karhu, tiikeri! Ei enää ollut epäilemistäkään, että saarella piili
kauheita petoeläimiä!

Tultuaan jälleen Karefinotun luo Godfrey oli kuitenkin havainnut, että
neekeri oli ottelussa saanut vain muutamia lieviä naarmuja. Sitten hän
hyvin huolissaan siitä, mikä heitä tulevaisuudessa mahdollisesti
odotti, jatkoi matkaansa Willin puuta kohti.



XX

Tartelett hokee kaikissa äänilajeissa, että hän haluaisi
jo päästä pois saarelta.


Kun Tartelett sai kuulla, että saarella ei ollut ainoastaan karhuja,
vaan tiikerejäkin, alkoivat hänen valituksensa jälleen entistä
surkeampina. Nyt ei enää uskaltaisi lähteä ulos! Lopuksi nuo pedot
osaisivat Willin puullekin!

Enää ei olisi turvassa missään! Peloissaan vaatikin opettaja suojakseen
vähintäänkin vallituksia, -- niin, kivisiä muureja vallihautoineen ja
vastahautoineen, välivarustuksineen ja linnakkeineen, sanalla sanoen
varustuksia, jotka täydellisesti turvaisivat koko sequoia-ryhmän.
Muutoin hän tahtoi tai ainakin tahtoisi lähteä pois.

"Niin minäkin", vastasi Godfrey koruttomasti.

Tositeossa eivät olosuhteet, joissa Phinan saaren isännät olivat tähän
asti eläneet, enää olleet samat. Heidän oli onnistunut taistella
puutetta vastaan ja hankkia itselleen elämän välttämättömimmät tarpeet,
kun onnelliset asianhaarat olivat tulleet heille avuksi. Sadekautta,
talvea ja sen uhkaa vastaan he myöskin osaisivat pitää puoliansa. Mutta
puolustautua villipetoja vastaan, jotka saattoivat karata heidän
kimppuunsa millä hetkellä tahansa, oli toista, ja siihen heiltä puuttui
keinojakin.

Täten mutkistunut tilanne kävi siis varsin vakavaksi, ja pelättävä oli,
että se muuttuisi kestämättömäksi.

-- Mutta kuinka on mahdollista, -- toisteli Godfrey lakkaamatta
itsekseen, -- ettemme neljän kuukauden ajalla nähneet ainoatakaan petoa
saarella ja että meidän nyt kahden viikon kuluessa on täytynyt otella
karhua ja tiikeriä vastaan. Mitä se merkitsee?

Sellainen asiaintila saattoi olla selittämätön, mutta se oli liiankin
totta, se täytyi myöntää.

Godfrey, jonka kylmäverisyys ja rohkeus karttuivat koettelemuksissa, ei
kuitenkaan antanut mielensä lannistua. Koska vaarallisia petoja oli nyt
pientä siirtolaa uhkaamassa, täytyi viipymättä ryhtyä varokeinoihin
niiden hyökkäyksiä vastaan.

Mutta miten siinä oli meneteltävä?

Päätettiin ensiksikin, että retkiä metsään tai rannikolle tehtäisiin
harvemmin ja ettei lähdettäisi ulkosalle muuten kuin hyvin asestettuna
ja ainoastaan, milloin se elämäntarpeiden vuoksi oli ehdottomasti
välttämätöntä.

"Näissä kahdessa kohtauksessa", sanoi Godfrey usein, "on onni meitä
kyllä suosinut, mutta kolmannella kerralla ehkä emme pääse niin
huokealla! Ei siis saa antautua vaaraan, milloin se ei ole ihan
välttämätöntä!"

Kuitenkaan ei riittänyt, että vain vältettiin tarpeettomia retkiä. Oli
kaikin mokomin suojeltava Willin puuta samoin kuin talouden
lisärakenteitakin: kanakarsinaa, karjahakaa ja niin edespäin, joissa
pedot eivät olisi häikäilleet aiheuttaa korvaamattomia vahinkoja.

Godfrey päätti siis, jollei juuri linnoittaa Willin puuta Tartelettin
suurenmoisten suunnitelmien mukaan, niin ainakin yhdistää samaan
piiriin sitä ympäröivät neljä tai viisi mahtavaa mammutpetäjää. Jos
voitiin rakentaa vankka ja korkea paaluaita toisesta rungosta toiseen,
saattaisi sen sisällä olla verraten hyvässä turvassa tai ainakin
äkkihyökkäykseltä suojattuna.

Sen pystyttäminen oli mahdollista -- Godfrey oli ottanut siitä selvän,
ensin tarkoin tutkittuaan seutua, -- mutta se oli tosiaan aikamoinen
urakka. Vaikkapa supisti kehän mahdollisimman pieneksi, olisi tuota
paalutusta kuitenkin laitettava vähintään kolmesataa jalkaa. Arvaa
siis, millainen puumäärä oli valittava, kaadettava, karsittava,
kuljetettava paikalle ja pystytettävä, ennenkuin aitaus olisi valmis.

Godfrey ei antanut työn paljouden itseänsä pelottaa. Hän ilmaisi
suunnitelmansa Tartelettille, joka sen hyväksyi luvaten tarmokasta
apua; mutta vielä tärkeämpää oli, että hänen onnistui saada se
selitetyksi Karefinotulle, joka oli aulis häntä auttamaan.

Ryhdyttiin viipymättä työhön.

Erään joenmutkan luona vajaan mailin päässä Willin puusta ylöspäin oli
pieni metsä, jossa kasvoi keskikokoisia merimäntyjä; näiden runkoja
saattoi lankkujen puutteessa asettaa vieretysten, tarvitsematta niitä
sitä ennen hakata nelitahkoisiksi, ja siten rakentaa vankan
paaluaitauksen.

Tuohon metsään siis lähtivät Godfrey ja hänen kaksi toveriansa heti
aamunkoitteessa seuraavana päivänä eli marraskuun 12:na. He olivat
hyvin asestetut ja etenivät perin varovaisesti.

"Minä en näistä retkistä paljoa pidä!" jupisi Tartelett, jonka uudet
koettelemukset tekivät yhä äreämmäksi. "Minä tahdon lähteä täältä
pois!"

Mutta Godfrey ei viitsinyt hänelle enää vastata. Tässä tilaisuudessa ei
otettu huomioon hänen halujansa, ei edes vedottu hänen älyynsä.
Yhteishyvä vaati vain hänen käsivarttensa apua. Hänen oli alistuttava
vetojuhdan virkaan.

Mitään ikävää kohtausta ei muuten sattunut tällä mailin taipaleella
Willin puulta pieneen metsään. Turhaan oli näreikköjä huolellisesti
tutkittu, ruohokenttää tähystetty äärestä ääreen. Kotieläimet, jotka
oli täytynyt päästää sinne laitumelle, eivät osoittaneet mitään
säikähdyksen merkkejä. Linnut kisailivat kuten tavallista, osoittamatta
minkäänlaista huolestumista.

Työt alkoivat heti. Syystä jätti Godfrey rakennusaineiden kuljettamisen
siksi, kunnes kaikki tarvittavat puut olivat kaadetut. Niitä voitaisiin
veistää turvallisemmin sitten, kun ne olivat paikalla.

Tässä raskaassa urakassa oli Karefinotusta hyvin paljon apua. Hänestä
oli tullut hyvin taitava kirveen ja sahan käyttäjä. Hänen sitkeä
voimansa teki hänelle mahdolliseksi työn jatkamisen silloinkin, kun
Godfreyn jo täytyi pysähtyä tuokioksi levähtämään ja kun Tartelett,
kädet rakoilla ja jäsenet pehmeinä, ei enää olisi jaksanut edes
taskuviuluansa kohottaa.

Kuitenkin oli Godfrey onnettomalle, puunhakkaajaksi muuttuneelle
tanssin ja plastiikan opettajalle varannut tehtävän huokeimman osan,
nimittäin pikkuoksain karsimisen. Siitä huolimatta olisi Tartelett,
vaikkei hänelle olisi maksettu kuin puoli dollaria päivässä, saanut
neljä viidennestä palkastaan ansiotta!

Kuuden päivän aikana, marraskuun 12 päivästä 17 päivään, jatkettiin
työtä herkeämättä. Lähdettiin työpaikalle päivänkoitteessa, otettiin
evästä mukaan ja palattiin Willin puulle vasta illallista syömään.
Taivas ei ollut aivan selkeä. Toisinaan kasaantui suuria pilviä. Oli
vihurien aika, sade ja päiväpaiste vuorottelivat. Sadekuurojen
ropsahtaessa etsivätkin metsänhakkaajat parhaansa mukaan suojaa puiden
alta, ryhtyen sitten jälleen työhönsä, joka oli hetkiseksi keskeytynyt.

Marraskuun 18 päivänä viruivat kaikki puut latvottuina ja oksittuina
maassa, valmiina Willin puulle kuljetettaviksi. Tällä välin ei
ainoatakaan petoeläintä ollut näyttäytynyt joen lähettyvillä. Saattoi
kysyä, oliko niitä enää saarella jäljellä. Olivatko surmaniskun saaneet
karhu ja tiikeri -- perin vähän luultavaa! -- olleet lajinsa ainoat
edustajat? Oli miten oli, ei Godfrey suinkaan tahtonut luopua
suunnitelmastaan pystyttää vankka paaluaita turvaksi yhtä hyvin villien
alkuasukkaiden hyökkäystä kuin karhujen ja tiikerien käpäläniskuja
vastaan. Sitäpaitsi oli jo raskain työ suoritettu, koska enää oli vain
kuljetettava puut paikalle, missä ne käytettäisiin tarkoitukseensa.

Sanomme, että "raskain työ oli suoritettu", vaikka voisi näyttää siltä,
että tuon kuljettamisen täytyi olla äärettömän työlästä. Että niin ei
kuitenkaan ollut asianlaita, johtui siitä, että Godfrey oli keksinyt
käytännöllisen keinon, joka mitä suurimmassa määrässä huojentaisi
hommaa. Käytettäisiin nimittäin tulvivaa jokea, joka äskeisten sateiden
paisuttamana oli käynyt kyllin vuolaaksi kuljettaakseen kaikki nuo
tukit. Ne sidottaisiin pieniksi kapeiksi lautoiksi ja soluisivat siten
mukavasti sequoia-metsikölle asti, jonka läpi puro juoksi vinoon.
Siellä pieni silta ne aivan luonnollisena salpapuomina pysähdyttäisi.
Siltä kohdalta oli Willin puulle tuskin viittäkolmatta askelta. Jos ken
oli erinomaisen tyytyväinen tähän menettelytapaan, joka salli hänen
korjata epäedulliseen valoon joutunutta ihmisarvoansa, niin se oli
opettaja Tartelett. Kahdeksantenatoista päivänä lautattiin ensimmäiset
puut. Ne ajelehtivat vastuksia kohtaamatta sulkupuomille. Vähemmässä
kuin kolmessa päivässä oli kaikki kuljetettu, niin että marraskuun 20
päivänä kaikki hakkaukset olivat määräpaikallaan.

Seuraavana päivänä pystytettiin ensimmäiset rungot kahden jalan
pituudelta maahan upotettuina, ja aita alkoi kohota Willin puuta
ympäröiväin suurimpain mammutpetäjäin välille. Tukevista ja taipuvista
oksista tehdyt siteet lujittivat rakenteen, jossa paalujen latvat
olivat kirveellä teräviksi suipennetut.

Godfrey katseli työn edistymistä tyytyväisenä ja toivoi hartaasti, että
se pian olisi valmis.

"Kun paaluaita kerran on pystyssä", sanoi hän Tartelettille, "niin
olemme todella kotonamme".

"Emme ole todella kotonamme", vastasi opettaja kuivakiskoisesti,
"ennenkuin olemme huoneissamme Kolderupin talossa Montgomery-kadun
varrella!"

Siitä asiastahan ei voinut olla kahta mieltä.

Marraskuun 26 päivänä oli paalutus kolmelta neljännekseltään valmis.
Sen toisiinsa liittämien mammutpetäjäin joukossa oli myöskin se, jonka
runkoon kanahuone oli järjestetty, ja Godfrey aikoi laittaa kehän
sisälle myöskin tallin.

Vielä kolme tai neljä päivää, ja koko aitaus olisi pystyssä. Enää olisi
vain laitettava siihen tukeva portti, joka lopullisesti turvaisi Willin
puun suljetun alueen.

Mutta seuraavana päivänä, marraskuun 27:nä, keskeytti työn välitapaus,
joka meidän on kerrottava verrattain seikkaperäisesti, koska se kuuluu
Phinan saarelle ominaisten käsittämättömien seikkojen joukkoon.

Kello kahdeksan tienoissa aamusella oli Karefinotu kiskonut itsensä
sisätorvea pitkin mammutpetäjän haaraan sulkeakseen tiukasti aukon,
jonka lävitse kylmä viima ja sade voivat tunkeutua sisään. Silloin hän
päästi omituisen huudon.

Aitauksella työskentelevä Godfrey kohotti päätänsä ja huomasi neekerin,
joka ilmeikkäin elein viittoi häntä viipymättä saapumaan luokseen.

Arvaten, että Karefinotu ei suinkaan tahtonut ilman vakavaa aihetta
häntä vaivata, otti Godfrey kaukoputkensa, nousi sisätorveen,
pujottausi aukosta ja istui pian hajareisin eräällä emäoksista.

Osoittaen silloin käsivarrellaan Phinan saaren koilliskolkassa olevaa
pyöreätä kulmausta kohti näytti Karefinotu pitkän höyhentöyhdön tapaan
ilmaan kohoavaa savua tai höyryä.

"Vieläkin!" huudahti Godfrey.

Ja suunnaten kaukoputkensa osoitettua paikkaa kohti täytyi hänen tällä
kertaa todeta, että mikään näköhäiriö ei ollut mahdollinen, vaan että
siellä todellakin oli savua, jonka täytyi kohota melkoisesta roviosta,
koska sen selvästi huomasi lähes viiden mailin päähän.

Godfrey kääntyi neekeriä kohti.

Tämä ilmaisi kummastuksensa katseillaan, huudahduksillaan, koko
asennollaankin. Epäilemättä hän ei ollut vähemmän hämmästynyt tästä
ilmiöstä kuin Godfrey itse.

Muuten ei ulapalla eikä rannikolla näkynyt mitään laivaa, ei
alkuasukasten ruuhta eikä muutakaan, mikä olisi ilmaissut, että
äskettäin oli noustu maihin.

"Ah, tällä kertaa kyllä osaan ottaa selvän siitä, mikä tuon savun
aiheuttaa!" huudahti Godfrey.

Ja osoittaen saaren koilliskulmaa ja sitten mammutpetäjän tyveä hän
ilmoitti kädenliikkeellä Karefinotulle, että hän tahtoi hetkistäkään
hukkaamatta mennä sinne.

Karefinotu käsitti hänen tarkoituksensa, vieläpä päännyökkäyksellä
ilmaisi aietta kannattavansakin.

-- Niin, -- tuumi Godfrey, -- jos siellä on ihmisolento, täytyy tietää,
kuka hän on ja mistä hän on tullut! On saatava selville, miksi se
piileskelee! Siitä riippuu meidän kaikkien turvallisuus!

Hetkistä myöhemmin hän oli Karefinotun kera astunut alas Willin puun
juurelle. Siellä Godfrey mainiten Tartelettille, mitä oli nähnyt ja
mitä aikoi tehdä, ehdotti tälle, että hän lähtisi heidän kerallaan
rannikon pohjoisosaan.

Kymmenisen mailin samoilu päivässä ei ollut houkuttelevaa henkilölle,
joka piti sääriään ruumiinsa arvokkaimpana osana, yksinomaan jaloihin
harjoituksiin luotuina. Hän vastasi siis mieluummin jäävänsä kotiin.

"Jääkää sitten!" vastasi Godfrey. "Me lähdemme kahden; mutta älkää
odottako meitä ennen iltaa!"

Sitten Karefinotu ja hän, ottaen evästä mukaansa, jotta voisivat
matkalla murkinoida, lähtivät liikkeelle sanottuaan hyvästi
opettajalle, jonka mielestä he eivät mitään löytäisi, vaan
väsyttäisivät itsensä ilman aikojaan.

Godfrey otti pyssynsä ja revolverinsa, neekeri taas kirveen ja
metsästyspuukon, josta oli tullut hänen mieliaseensa. He astuivat
puusillan yli, saapuivat joen oikealle rannalle ja samosivat sitten
ruohikon poikki sille rannikon suunnalle, josta oli nähty savun
nousevan kallioiden välistä.

Se oli kauempana idässä kuin se paikka, jossa Godfrey oli toisella
tutkimusretkellään turhaan käynyt.

Molemmat astuivat ripeästi, kuitenkin tarkastaen, oliko tie
turvallinen, eikö pensaissa ja vesakoissa ollut mitään eläintä, jonka
hyökkäys olisi ollut pelottava.

He eivät kohdanneet mitään vaarallista.

Keskipäivällä he, sittenkun olivat einehtineet, mutta muutoin eivät
hetkeksikään pysähtyneet, saapuivat ensimmäiselle rannikkoa
reunustavalle kalliovyöhykkeelle. Savu, joka yhä oli näkyvissä, kohosi
enää tuskin neljännesmailin matkan päässä. Tarvitsi enää vain kulkea
suorassa viivassa päämäärään saapuakseen.

He kiirehtivät siis askeleitaan, mutta asettuen hiukan varuilleen,
jotta voisivat yllättää eivätkä itse tulisi yllätetyiksi.

Kahta minuuttia myöhemmin haihtui savu, ikäänkuin tuli olisi yhtäkkiä
sammutettu.

Mutta Godfrey oli pannut tarkasti merkille paikan, mistä se oli
kohonnut. Siinä oli jyrkän, omituisesti muodostuneen kallion, ikäänkuin
katkaistun pyramiidin huipputynkä, jonka saattoi helposti tuntea.
Osoittaen sitä toverilleen hän astui suoraan sitä kohti.

Neljännesmaili oli nopeasti kuljettu; kiivettyään takaapäin olivat
Godfrey ja Karefinotu rantahietikolla vähemmän kuin viidenkymmenen
askeleen päässä tuosta kalliosta.

He juoksivat sinne... ei ketään...! Mutta tällä kertaa osoitti tuskin
sammunut valkea ja puoliksi hiipunut hiillos kylläkin selvästi, että
paikalla oli äskettäin ollut tuli sytytettynä.

"Täällä oli joku", huudahti Godfrey, "joku oli täällä tuokio sitten!
Siitä on otettava selvä...!"

Hän huusi... Ei vastausta...! Karefinotu hihkaisi kaikuvasti... Ketään
ei näkynyt!

Sitten he ryhtyivät molemmat tutkimaan naapurikallioita etsien luolaa
tai koloa, joka olisi voinut tarjota suojaa haaksirikkoiselle,
alkuasukkaalle, metsäläiselle...

Turhaan he tarkoin nuuskivat rannikon pienimmätkin kolot ja lokerot.
Mitään vanhan tai uuden leiripaikan merkkejä ei näkynyt, ei jälkeäkään
minkäänlaisen ihmisolennon käynnistä.

"Eikä se kuitenkaan", toisteli Godfrey, "voinut tällä kertaa olla
mitään kuuman lähteen höyryä! Se oli tosiaan palavan puun ja ruohon
savua, eikä tuo tuli ole voinut itsestään syttyä!"

Kaikki etsiskelyt olivat turhia, ja niin lähtivät Godfrey ja Karefinotu
kellon kahta käydessä paluumatkalle Willin puulle yhtä levottomina kuin
ällistyneinäkin sen johdosta, etteivät olleet mitään löytäneet.

Kukaan ei ihmettele, että Godfrey lähti sieltä hyvin miettiväisenä.
Hänestä tuntui, että hänen saarellaan nyt hallitsi jokin salattu voima.
Tuon savun uusiutuminen, petoeläinten ilmestyminen, eikö se kaikki
viitannut johonkin merkilliseen, käsittämättömään ja aavistamattomaan?

Ja eikö hänen täytynyt yhä enemmän varmistua tässä ajatuksessa, kun hän
tuntia myöhemmin ruohikolle saavuttuaan kuuli omituista ratinaa tai
kalinaa...? Karefinotu työnsi häntä sivulle, samalla kun ruohoon
kiertynyt käärme oli hyökkäämäisillään hänen kimppuunsa.

"Käärmeitä, vielä käärmeitäkin, sitten kun jo olemme tavanneet karhuja
ja tiikerejä!" huudahti hän.

Niin, se oli yksi noita matelijoita, jotka voi helposti tuntea niiden
paetessaan aiheuttamasta kalinasta -- kalkkarokäärme myrkyllisintä
lajia, oikea sukunsa jättiläinen.

Karefinotu oli heittäytynyt Godfreyn ja matelijan väliin, joka riensi
pakenemaan tiheään varvikkoon.

Mutta ajaen sitä takaa neekeri saavutti sen ja katkaisi siltä pään
kirveeniskulla. Kun Godfrey saapui hänen luokseen, vavahtelivat
matelijan tyngät verisellä maalla.

Muitakin yhtä vaarallisia käärmeitä näyttäytyi sitten lukuisasti koko
sillä osalla ruohikkoa, jonka joki eroitti Willin puusta.

Oliko siis äkkiä tapahtunut matelijain rynnäkkö? Oliko Phinan saaresta
tuleva kilpailija muinoiselle Tenos-saarelle, jonka hirvittävät
käärmeet ennen vanhaan tekivät kuuluisaksi ja joka kyykäärmeelle antoi
nimensäkin?

"Rientäkäämme, rientäkäämme!" huudahti Godfrey viitaten Karefinotulle,
että tämä kiirehtäisi askeliansa.

Hän oli levoton. Häntä puistattivat kamalat aavistukset eikä hän voinut
niitä vaimentaa.

Niiden vaikutuksen alaisena, jotakin läheistä vaaraa aavistaen, hänellä
oli kiire päästä Willin puulle takaisin.

Mitä sitten, kun hän lähestyi puron yli kyhättyä siltaa!

Säikähdyshuutoja kaikui mammutpetäjäin ryhmästä. Huudettiin apua niin
pelästyneellä äänellä, että siitä ei voinut erehtyä!

"Se on Tartelett!" sanoi Godfrey. "Poloisen kimppuun on hyökätty...!
Nopeasti, nopeasti...!"

Kun he olivat kulkeneet sillan yli, näkivät he Tartelettin
kahdenkymmenen askeleen päässä juosta vilistävän minkä sääret
kantoivat.

Ääretön, joesta noussut krokotiili ajoi häntä takaa kita avoinna.
Sensijaan, että olisi poikkeillut oikealle ja vasemmalle, juoksi
säikähtynyt mies-parka pelosta hulluna suoraan eteenpäin, antautuen
siten vaaraan, että peto hänet saavuttaisi... Äkkiä hän kompastui,
kaatui... Hän oli hukassa...

Godfrey pysähtyi. Tämän välittömän vaaran uhatessa ei hänen
kylmäverisyytensä hetkeksikään jättänyt häntä. Hän kohotti pyssynsä ja
tähtäsi krokotiilia silmän alle.

Hyvin tähdätty luoti murskasi hirviön pään. Eläin ponnahti sivulle,
mätkähti jälleen maahan eikä sitten enää hievahtanut.

Kiirehtien sitten Tartelettin luo Karefinotu nosti hänet pystyyn...
Tanssinopettaja oli päässyt pelkällä säikähdyksellä. Mutta kylläpä hän
oli säikähtynyt!

Kello oli kuusi illalla.

Hetkistä myöhemmin Godfrey oli molempine kumppaneineen vetäytynyt
Willin puuhun.

Kuinka katkerin miettein he söivätkään ilta-ateriansa! Mitä pitkiä
unettomuuden hetkiä olikaan varalla näille Phinan saaren asukkaille,
joita vastaan kova onni nyt raivokkaana riehui!

Mitä tanssinopettajaan tulee, ei hän tuskissaan osannut muuta kuin
toistaa lauseen, johon lyhyesti sisältyivät kaikki hänen ajatuksensa:

"Minäpä tahtoisin lähteä täältä pois!"



XXI

Neekeri Karefinotu lausuu aivan hämmästyttävän mietteen.


Talvikausi, perin ankara näillä leveysasteilla, oli vihdoin tullut.
Ensimmäisiä pakkasia alkoi jo tuntua, ja täytyi otaksua säiden
muuttuvan tavattoman kolkoiksi. Godfrey oli siis syystä hyvillään, että
oli laittanut tulisijan asunnon sisään. Sanomattakin on selvää, että
paaluaita oli tehty valmiiksi ja että vankka portti nyttemmin sulki
siten eristetyn tarhan.

Lähinnä seuraavien kuuden viikon aikana eli puoliväliin joulukuuta oli
kovin myrskyisiä päiviä, jolloin ei ollut mahdollista lähteä ulkosalle.
Ensiksikin tuiskahti hirveitä tuulenpuuskia. Ne horjuttivat metsikön
mammutpetäjiä tyveen asti ja peittivät maan taittuneilla oksilla, joita
kerättiin runsas varasto polttopuiksi.

Willin puun asukkaat pukeutuivat silloin mahdollisimman lämpimästi.
Matkalaukusta tavattuja villavaatteita käytettiin niillä retkeilyillä,
jotka muonitusta varten olivat välttämättömät. Mutta sää kävi niin
kurjaksi, että oli pakko pysyä pirtissä.

Kaikki metsästys kävi mahdottomaksi, ja lunta tuiskutti pian niin
kosolta, että Godfrey olisi voinut luulla olevansa Jäämeren
epäystävällisillä rannoilla.

Tiedetäänhän, että pohjatuulten mitään ehkäisevää estettä kohtaamatta
pieksemä Pohjois-Amerikka on maapallon kylmimpiä seutuja. Talvea jatkuu
siellä yli huhtikuun puolivälin. Sitä vastaan kamppaillakseen täytyy
ryhtyä erikoisiin varokeinoihin. Tämä sai ajattelemaan, että Phinan
saari sijaitsi paljon korkeammalla leveysasteella kuin Godfrey oli
otaksunut.

Senvuoksi oli välttämätöntä laittaa Willin puun sisusta niin mukavaksi
kuin mahdollista. Mutta kauheasti saatiin kärsiä pakkasesta ja
kylmästä. Muonatarpeet olivat, sen pahempi, riittämättömät, säilytetty
kilpikonnanliha hupeni vähitellen. Monta kertaa täytyi uhrata jokunen
pää karjasta, joku lammas, porsaskaniini tai vuohi, joiden lukumäärä
niiden saarelle saavuttua oli vain vähän lisääntynyt.

Mitä surullisia mietteitä toivatkaan nämä uudet koettelemukset Godfreyn
mieleen!

Tapahtuipa vielä, että ankara kuume lannisti hänet pariksi viikoksi.
Ilman pientä kotiapteekkia, joka sisälsi hänen hoitoonsa tarpeellisia
rohtoja, hän ehkä ei olisi vironnutkaan. Tartelett muuten ei juuri
kyennyt antamaan hänelle tämän ankaran taudin aikana tarpeellista apua.
Karefinotua hänen oli toipumisestaan etupäässä kiitettävä.

Mutta mitä muistoja ja mitä kaipuuta! Eikä hän voinut syyttää ketään
muuta kuin itseänsä tilasta, jonka loppuakaan hän ei enää nähnyt! Monet
monituiset kerrat hän houraillessaan kutsui Phinaa, jota ei enää
koskaan luullut näkevänsä, Will-enoansa, josta luuli olevansa iäksi
eroitettu! Ah, kylläpä hän nyt tinki tuosta Robinsonien elämästä, jonka
hänen lapsellinen mielikuvituksensa oli maalannut niin ihanteelliseksi!
Nyt hän näki kamppailevansa ankaran todellisuuden kanssa! Hän ei enää
voinut edes toivoa, että koskaan pääsisi kotilieden ääreen!

Näin kului tämä surullinen joulukuu, jonka lopulla Godfrey alkoi saada
hiukan voimia takaisin.

Mitä Tartelettiin tulee, oli hänelle tosin erityisenä armona suotu,
että hän aina oli terve. Mutta mitä lakkaamattomia valituksia, mitä
loppumattomia jeremiaadeja! Kuten Kalypson luola Odysseuksen lähdettyä,
ei Willin puukaan "enää kajahdellut hänen laulustaan" -- nimittäin
pienen viulurämän pakkasenkangistamain kielien sävelistä!

On vielä mainittava, että Godfreyn raskaimpia huolia oli, paitsi
vaarallisten eläinten ilmestymisen pelkoa, myöskin pelko siitä, että
villit monilukuisina saapuisivat uudestaan Phinan saarelle, jonka asema
oli niille tunnettu. Sellaista hyökkäystä vastaan olisi paaluaitaus
ollut varsin riittämätön suojavarustus.

Kun kaikkea tarkoin mietti, näytti mammutpetäjän korkeiden oksien
tarjoama turvapaikka vieläkin varmemmalta, ja sinne pääsyä ryhdyttiin
tekemään helpommaksi. Aina olisi helppo puolustaa ahdasta aukkoa, jonka
läpi oli tunkeuduttava tyvirungon huipulle päästäkseen.

Karefinotun avulla Godfreyn onnistuikin laittaa säännöllisten
välimatkojen päähän jalan vastineita seinästä toiseen ikäänkuin
tikapuiden askelmia, jotka kiinnitettiin pitkällä kasviköydellä ja
joita pitkin saattoi nopeammin nousta sisätorvea ylös.

"Kah", virkkoi Godfrey hymyillen, kun tämä työ oli päättynyt, "nyt on
meillä talvimaja alhaalla ja kesähuvila ylhäällä!"

"Minä asuisin mieluummin kellarissa, kunhan se vain olisi
Montgomery-kadun varrella!" vastasi Tartelett.

Saapui joulu -- tuo kaikkialla Pohjois-Amerikassa niin juhlittu
_christmas!_ Sitten tuli uudenvuoden päivä monine lapsuudenmuistoineen,
joka sateisena, lumisena, kylmänä ja synkkänä aloitti uuden vuosiluvun
mitä kaameimmin entein!

Nyt oli kulunut kuusi kuukautta siitä, kun _Dreamin_ haaksirikkoiset
viimeksi olivat olleet yhteydessä muun maailman kanssa.

Vuoden alku ei ollut onnellisimpia. Se sai ajattelemaan, että Godfrey
tovereineen joutuisi vielä julmempia koettelemuksia kestämään.

Lumipyryä kesti aina tammikuun 18 päivään asti. Täytyi antaa karjan
käydä laitumella ulkona, jotta se voisi hankkia ravinnokseen mitä
löytäisi.

Päivän lopulla verhosi koko saaren kovin kostea ja kylmä yö, ja
mammutpetäjäin alusta vaipui sysimustaan pimeyteen.

Vuoteillaan mammutpuun sisustassa loikovat Godfrey ja Karefinotu
yrittivät turhaan nukkua. Pihkasoihdun epävarmassa valossa Godfrey
selaili raamattua.

Kellon kymmenettä käydessä kuului etäistä melua, joka vähitellen läheni
ja tuntui tulevan saaren pohjoisosasta.

Siitä ei voinut erehtyä. Petoeläimet siellä kiertelivät ympäristöllä
ja, mikä vielä kamalampaa, tiikerin ja hyenan ulvonta yhtyi tällä
kertaa pantterin ja leijonan karjunnan kanssa hirvittäväksi
konsertiksi.

Godfrey, Tartelett ja neekeri olivat äkkiä nousseet sanomattoman kauhun
vallassa. Jos Karefinotu tämän selittämättömän petojen hyökkäyksen
uhatessa säikähtyi yhtä paljon kuin toisetkin, täytyy sen lisäksi
myöntää, että hänen hämmästyksensä oli ainakin yhtä suuri kuin hänen
pelkonsakin.

Kahden kamalan tunnin kuluessa kaikki kolme heristivät korviansa.
Ajoittain kajahti ulvonta varsin läheltä, sitten äkkiä lakatakseen,
ikäänkuin vaaniskeleva petolauma samoilemaansa seutua tuntematta
harhailisi umpimähkään. Kenties silloin Willin puukin säilyisi
hyökkäykseltä!

-- Vähätpä siitä apua! -- ajatteli Godfrey. -- Jollei meidän onnistu
hävittää noita eläimiä sukupuuttoon, niin ei ole enää mitään turvaa
saarellamme!

Vähän jälkeen keskiyön alkoivat karjumiset kajahdella entistä
voimakkaampina ja lyhyemmän matkan päästä. Oli mahdotonta epäillä, että
ulvova joukko lähestyi Willin puuta.

Niin, se oli liiankin varmaa! Mutta mistä nuo pedot sitten oikeastaan
olivat tulleet? Eivät ne olleet voineet aivan äskettäin nousta maihin
Phinan saarelle! Niiden oli täytynyt siis olla siellä ennen Godfreyn
tuloa! Mutta miten sitten koko tuo lauma oli voinut niin hyvin lymytä,
että hän eräretkillään enempää kuin samoiluillaan keskimetsissä ja
saaren uloimmilla eteläisillä rannikoilla ei ollut koskaan tavannut
niistä jälkeäkään! Missä oli se salaperäinen luola, joka oli oksentanut
kidastaan nuo leijonat, pantterit ja tiikerit? Eikö tämä kaikkien
tähänastisten selittämättömien seikkojen joukossa ollut
selittämättömin?

Karefinotu ei voinut uskoa korviansa. Kuten sanottu, oli juuri hänen
kummastuksensa kaikkein suurin. Willin puun sisustaa valaisevan liekin
hohteessa olisi hänen mustalla naamallaan voinut havaita mitä
omituisimpia irvistyksiä.

Tartelett puolestaan voihki, valitti ja nurisi loukossaan. Hän tahtoi
kysellä Godfreyltä tätä kaikkea; mutta nuori mies ei voinut hänelle
vastata eikä ollut sillä tuulellakaan. Hän aavisti ääretöntä vaaraa,
mietti keinoja sen välttämiseksi. Kerran, pari hän Karefinotun kanssa
etääntyi aitauksen keskelle. He tahtoivat tarkastaa, oliko tarhan
portti sisäpuolelta vankasti suljettuna.

Yhtäkkiä syöksyi eläinjoukko lumivyöryn tapaan Willin puuta kohti.

Se oli vasta vain vuohi-, lammas- ja kaniinilauma. Säikähtyneinä
kuulemastaan petoeläinten mölystä ja vainuten niiden lähenemisen nämä
elukat olivat paenneet kuin hullut laitumelta ja saapuivat etsimään
suojaa paalutuksen takaa. "Niille täytyy avata!" sanoi Godfrey.
Karefinotu nyökkäsi. Hänen ei tarvinnut puhua samaa kieltä kuin Godfrey
lausuakseen ajatuksensa.

Portti avattiin, ja koko säikähtynyt lauma syöksyi aitaukseen.

Mutta sillä hetkellä välähti avatun aukon läpi kiiluvia silmiä tuosta
pimennosta, jonka mammutpetäjäin muodostama katto teki vielä
synkemmäksi. Ei ollut enää aikaa tarhan sulkemiseen! Tarttua Godfreyn
niskaan, laahata hänet vastoin tahtoansa mukaansa ja työntää kammioon,
jonka oven hän rajusti sulki -- tuon kaiken teki Karefinotu
salamannopeasti.

Uudet karjahdukset ilmaisivat, että kolme tai neljä petoa oli
tunkeutunut aitauksen sisäpuolelle.

Silloin sekaantui näihin kauheihin karjahduksiin moniäänistä
säikähdyksen määkinää ja mörinää. Kotieläinten lauma oli kuin satimeen
ajettuna jäänyt hyökkääjäin kynsien raadeltavaksi.

Godfrey ja Karefinotu, jotka olivat kavunneet mammutpetäjän kuoreen
puhkaistuihin ikkunoihin, koettivat nähdä, mitä pimeässä tapahtui.

Kaiketikin olivat pedot -- tiikerit tai leijonat, pantterit tai
hyeenat, sitä ei vielä voinut tietää -- karanneet karjan kimppuun ja
alkaneet teurastuksensa.

Sillä hetkellä tarttui Tartelett, sokean pelon vallassa ja kauhusta
suunniltaan yhteen pyssyistä, tahtoen umpimähkään ampua toisen ikkunan
aukosta!

Godfrey pidätti häntä.

"Ei!" kielsi hän. "Tässä pimeydessä on perin vähän mahdollisuutta, että
luodit osuvat. Emme saa turhaan tuhlata ampumavaroja. Odottakaamme
aamua!"

Hän oli oikeassa. Luodit olisivat yhtä hyvin voineet osua kotieläimiin
kuin villipetoihin -- vieläpä varmemminkin, koska edellisiä oli
runsaammin. Niiden pelastaminen oli nyt mahdotonta. Kun ne olivat
uhratut, niin kenties kylläiset pedot olisivat ennen päivännousua
lähteneet tarhasta. Sitten olisi aikaa miettiä, kuinka tulisi menetellä
puolustautuakseen uutta hyökkäystä vastaan.

Parempi oli myöskin, että tänä kovin pimeänä yönä mahdollisuuden mukaan
salattaisiin pedoilta ihmisolentojen läsnäolo, koska ne ehkä olisivat
pitäneet ihmisenlihaa parempana. Siten ehkä vältettäisiin suoranainen
hyökkäys Willin puuta vastaan.

Koska Tartelett ei kyennyt ymmärtämään tämänlaatuista perustelua
enempää kuin mitään muunlaistakaan, tyytyi Godfrey sieppaamaan häneltä
aseen pois. Opettaja heittäysi silloin vuoteelleen noituen matkoja ja
matkustajia, riiviöitä, jotka eivät ymmärrä rauhallisesti pysyä
kotilieden ääressä!

Hänen kaksi toveriansa oli jälleen noussut ikkunoihin tähystämään.
Siellä he havaitsivat, voimatta mennä väliin, pimennossa tapahtuvan
kauhean verilöylyn. Lampaiden ja vuohien määkinä hiljentyi vähitellen,
joko sitten ne kaikki olivat surmatut tai suurin osa päässyt pakenemaan
ulos, jossa niitä odotti yhtä varma kuolema. Se olisi pienelle
siirtolalle arvaamaton menetys; mutta Godfrey ei enää joutanut
tulevaisuutta ajattelemaan. Nykyhetki oli kyllin vavistuttava
kiinnittääkseen kaiken hänen huomionsa. Ei voinut mitään tehdä, mitään
yrittää tämän tihutyön ehkäisemiseksi.

Kello oli varmaankin noin yksi yöllä, kun kiljunta hetkiseksi taukosi.

Godfrey ja Karefinotu tähystivät yhä: heistä näytti kuin olisi isoja
varjoja vielä hiiviskellyt aitauksessa, samalla kun uusi askelten
töminä kuului heidän korviinsa. Kaiketi olivat jotkut myöhästyneet
petoeläimet ilmaan nousevan verenhajun vietteleminä vainunneet
erikoisia huuruja Willin puun ympäriltä. Ne kuljeksivat edestakaisin
kiertäen puuta ja päästäen käheitä vihaisia mörähdyksiä. Muutamat
näistä varjoista hypiskelivät maassa kuin jättiläiskissat. Teurastettu
lauma ei ollut riittänyt tyydyttämään niiden raivoa.

Ei Godfrey eivätkä hänen toverinsa hievahtaneet. Jos he pysyisivät
aivan liikkumatta, niin ehkä voisivat välttää suoranaisen hyökkäyksen.

Onneton laukaus ilmaisi pian heidän läsnäolonsa ja saattoi heidät mitä
suurimmille vaaroille alttiiksi.

Todellisen mielenhairahduksen vallassa oli Tartelett noussut. Hän oli
siepannut revolverin ja, ennenkuin Godfrey tai Karefinotu tällä kertaa
ehti häntä siitä estää, oli hän, tietämättä mitä teki, luullen ehkä
näkevänsä tiikerin kohoavan pystyyn edessään, laukaissut...! Luoti oli
lävistänyt Willin puun oven.

"Onneton!" huudahti Godfrey hyökäten Tartelettin kimppuun, jolta
neekeri riuhtaisi aseen.

Se oli liian myöhäistä. Kun hälytys oli annettu, kajahti karjunta
entistä hurjempana oven ulkopuolelta. Kuultiin hirveiden kynsien
raapivan mammutpuun kuorta. Kauheat sysäykset horjuttivat ovea, joka
oli liian heikko tätä ryntäystä kestääkseen.

"Puolustautukaamme", huusi Godfrey.

Ja pyssy kädessä, patruunakotelo vyöllään, hän asettui jälleen toisen
ikkunan luo.

Hänen suureksi kummastuksekseen oli Karefinotu tehnyt samoin! Niin,
tarttuen toiseen pyssyyn -- aseeseen, jota hän ei siihen asti
kuitenkaan ollut koskaan käsitellyt -- neekeri täytti taskunsa
ammuksilla ja asettui toisen ikkunan pieleen.

Silloin alkoivat laukaukset kajahdella näistä ampumarei'istä. Niiden
leimausten valossa Godfrey saattoi puoleltaan ja Karefinotu toiselta
nähdä, millaisten vihollisten kanssa he olivat tekemisissä.

Siellä aitauksessa, raoista ulvoen, möristen pamausten ärsyttäminä,
kieriskellen luotien haavoittamina, jotka muutamiin osuivat, hyppeli
leijonia, tiikerejä, hyeenoja, panttereita -- vähintäänkin
kaksikymmentä raivokasta eläintä! Niiden kauaksi kaikuvan mölyn
vaikutuksesta riensi kai toisia petoja paikalle. Saattoikin jo kuulla
etäisempiä ulvahduksia, jotka lähenivät Willin puun ympäristöä. Tuntui
siltä kuin kokonainen petoeläinten näyttely olisi äkkiä tyhjennetty
saarelle!

Tällä välin Godfrey ja Karefinotu, välittämättä Tartelettista, josta ei
voinut olla heille mitään hyötyä, säilyttivät kylmäverisyytensä ja
koettivat tähdätä varmasti. Tahtomatta tuhlata turhaan ainoatakaan
panosta he odottivat, kunnes joku varjo vilahti ohi. Silloin pamahti
laukaus ja luoti osui maaliinsa, sillä heti ilmaisi tuskanulvahdus,
että eläintä oli haavoitettu.

Neljännestunnin perästä tuli jonkinlainen aselepo. Väsyivätkö siis
pedot hyökkäykseen, joka oli maksanut monelle niistä hengen, vai
odottivatko ne päivän valkenemista aloittaakseen sen uudestaan
suotuisammissa olosuhteissa? Oli miten oli, mutta Godfrey ja Karefinotu
eivät olleet tahtoneet jättää asemaansa. Neekeri ei ollut käyttänyt
pyssyänsä vähemmän taitavasti kuin Godfrey. Jos se oli pelkkää
matkimisvaistoa, niin täytyy myöntää, että se oli ihmeteltävää.

Kellon lähestyessä kahta aamusella hälytti heidät uusi hyökkäys, ja
ottelu yltyi entistä tulisemmaksi. Vaara oli välittömästi uhkaava,
asema Willin puun sisässä alkoi käydä mahdottomaksi.

Jo kuului uutta kajahtelevaa karjuntaa mammutpetäjän juurelta. Ikkunain
aseman vuoksi, ne kun olivat puhkaistut sivuille, ei Godfrey eikä
Karefinotu voinut eroittaa hyökkääjiä eikä siis luodeillaan niihin
osata.

Nyt ryntäsivät pedot ovea vasten, ja liiankin varmaa oli, että se
murtuisi niiden sysäyksistä tai kynneniskuista.

Godfrey ja neekeri olivat jälleen laskeutuneet permannolle. Ovi horjui
jo ulkoapäin tulevista iskuista... Tunnettiin kuuman hengityksen
huokuvan sisälle kaarnanhalkeamista.

Godfrey ja Karefinotu koettivat lujittaa ovea pönkittämällä sitä
vuoteittensa tukina käytetyillä paaluilla, mutta se ei voinut riittää.

Oli ilmeistä, että kaarnaportti ennen pitkää puhkaistaisiin, sillä
pedot kävivät raivokkaasti kimppuun, varsinkin sitten, kun pyssyjen
luodit eivät enää voineet niitä tavoittaa.

Godfrey oli siis tehty voimattomaksi. Jos hän tovereineen vielä oli
Willin puun sisustassa, silloin kun hyökkääjät sinne syöksyisivät,
eivät heidän aseensa olisi kyllin tehokkaat puolustukseen.

Godfrey seisoi käsivarret ristissä rinnallaan. Hän näki kaarnalevyjen
vähitellen höltyvän... Hän ei voinut mitään.

Hetkiseksi huumaantuneena hän laski kätensä otsalleen kuin
epätoivoissaan. Mutta melkein heti hän sai mielenmalttinsa takaisin.

"Ylös", komensi hän, "ylös!... kaikki!" Ja hän osoitti kapeaa käytävää,
joka kohosi Willin puun koloa pitkin päättyen haaraantumaan.

Ottaen pyssyt ja revolverit varustautuivat Karefinotu ja hän
ammuksilla.

Nyt oli pakotettava Tartelett seuraamaan heitä tuohon korkeuteen, johon
hän ei vielä koskaan ollut tahtonut eikä tohtinut nousta.

Tartelettia ei enää ollut siellä. Hän oli jo toiminut edeltäpäin,
sillaikaa kun hänen toverinsa ampuivat.

"Ylös!" toisti Godfrey.

Siellä oli viimeinen pakopaikka, jossa toki olisi pedoilta turvassa.
Joka tapauksessa olisi helppo puolustaa aukkoa, jonka lävitse eläimen
oli tunkeuduttava, jos joku niistä -- tiikeri tai pantteri --
yrittäisikin nousta mammutpetäjän haaraantumaan.

Godfrey ja Karefinotu eivät olleet ehtineet kolmenkymmenenkään jalan
korkeudelle, kun kiljahdukset kajahtivat jo Willin puun sisästä.

Jos he olisivat viipyneet siellä jonkun silmänräpäyksen lisää, olisivat
pedot heidät yllättäneet. Ovi oli lennähtänyt sisään.

Molemmat kiirehtivät kiipeämistänsä ja pääsivät rungon yläaukolle.

Heitä vastaan kajahti säikähdyksen huuto. Sen päästi Tartelett, joka
luuli näkevänsä pantterin tai tiikerin tulevan! Onneton opettaja oli
oksaan kiinni tarrautuneena, kauheasti peläten putoavansa.

Karefinotu meni hänen luokseen ja pakotti hänet nojautumaan erästä
sivuhaaraa vasten, johon lujasti sitoi hänet vyöllään.

Sitten Karefinotu, sillä välin kun Godfrey asettui paikalle, josta
saattoi hallita aukkoa, etsi toisen paikan, sijoittuen niin, että he
voivat aikaansaada ristitulen.

Ja he odottivat.

Näissä olosuhteissa oli todella mahdollista, että saarretut olisivat
turvassa kaikilta hätyytyksiltä.

Godfrey yritti kuitenkin nähdä, mitä tapahtui hänen allaan, mutta yö
oli vielä liian synkkä. Sitten hän koetti kuunnella, ja hänen korviinsa
alati nousevat karjumiset ilmaisivat selvästi, että hyökkääjät eivät
aikoneet poistua paikalta.

Yhtäkkiä, noin neljän tienoissa aamulla, leimahti kirkas valo puun
tyvestä. Pian kajastivat liekit ovesta ja ikkunoista. Samalla purkautui
yläaukosta kitkerää savua, joka haihtui korkeihin oksiin.

"Mitä nyt vielä?" huudahti Godfrey.

Asia oli liiankin selvä. Reuhatessaan Willin puun sisässä pedot olivat
hajoittaneet tulisijan hiilet. Valkea oli heti tarttunut huoneessa
oleviin esineihin. Liekki oli jo saavuttanut kuoren, jonka kuivuus teki
sen hyvin tulenaraksi. Jättiläissuuri mammutpetäjä paloi kannastaan.

Asema kävi siis vielä kauheammaksi kuin se tähän asti oli ollut.

Tällä hetkellä saattoi tulipalon hohteessa, joka valaisi kirkkaasti
sequoia-ryhmän alustaa, nähdä petojen hyppelevän Willin puun juurella.

Melkein samassa kuului hirvittävä räjähdys. Kauheasti tärähtäen vapisi
mammutpetäjä juurista äärimmäisiin latvaoksiin saakka.

Jäljelle jäänyt ruutivarasto oli räjähtänyt Willin puun sisässä, ja
rajusta painostuksesta syöksyi ilma aukon läpi kuin kanuunankidasta
työntyneet kaasut.

Godfrey ja Karefinotu olivat vähällä suistua paikoiltaan. Jollei
Tartelett olisi ollut lujasti kiinnisidottuna, olisi hän varmaan pudota
mätkähtänyt maahan.

Räjähdyksen säikähdyttämät, enemmän tai vähemmän haavoittuneet pedot
olivat juuri pötkineet pakoon.

Mutta samalla levisi valkea tämän äkillisen ruudinpalon kiihoittamana
yhä laajemmalle. Liekki elpyi noustessaan ylöspäin mahtavan rungon
sisustaa pitkin kuin se olisi ollut savupiippu. Se nuoleskeli jo
sisäseinämiä, ja pian hulmahtivat ylimmät lieskat jo haaraantumaan asti,
kuivan puun paukkuessa kuin revolverin laukaukset. Ääretön hohde
valaisi ei ainoastaan jättiläispuiden ryhmää, vaan vieläpä koko
rannikon Lippuniemekkeestä Dream-lahteen pistävään eteläkärkeen saakka.

Pian oli tulipalo saavuttanut mammutpetäjän alimmat oksat uhaten sitä
kohtaa, jonne Godfrey kahden toverinsa kanssa oli paennut.

Joutuisivatko he siis tuon tulen uhriksi, jota vastaan eivät voineet
taistella, vai eikö heillä olisi muuta neuvoa kuin syöksyä puusta alas
liekeiltä pelastuakseen?

Kummassakin tapauksessa oli kuolema varma.

Godfrey tutki vielä, olisiko mitään mahdollisuutta päästä tästä
pälkähästä. Hän ei keksinyt mitään! Alimmat oksat olivat jo ilmitulessa
ja paksu savu hämärsi idästä nousevan päivän ensimmäiset valoviirut.

Tällä hetkellä kuului hirvittävä rysähdys. Mammutpetäjä, joka nyt oli
palanut juuriinsa asti, tärähti pahasti, kallistui, kaatui...

Mutta alas romahtaessaan kohtasi taittunut runko naapuripuita. Sen
vankat oksat sekaantuivat niiden oksiin, ja niin se jäi vinoon
nojalleen ainoastaan viisiviidettäasteisessa kulmassa tantereesta.

Mammutpetäjän kaatuessa luulivat Godfrey ja hänen toverinsa, että
heidän viimeinen hetkensä oli lyönyt...!

"Yhdeksästoista tammikuuta!" huudahti silloin ääni, jonka Godfrey
ällistyksestään huolimatta tunsi...

Se oli Karefinotu -- niin, Karefinotu, joka oli lausunut nuo sanat ja
lausunut ne sillä englanninkielellä, jota hän tähän asti ei ollut
näkynyt voivan puhua eikä ymmärtää!

"Mitä sanot...?" kysyi Godfrey, joka oli luisuttanut itsensä oksien
välitse hänen luokseen.

"Sanon", vastasi Karefinotu, "että tänään on päivä, jolloin teidän
Will-enonne pitäisi saapua, -- ja jos hän ei saavu, niin hukka meidät
perii!"



XXII

Selitys kaikkeen, mikä tähän asti on näyttänyt käsittämättömältä.


Sillä hetkellä ja ennenkuin Godfrey oli ehtinyt vastata, kuului
pyssynlaukauksia vähän matkan päästä Willin puusta.

Juuri silloin eräs noita rajuja rankkasateita, jotka vyöryttävät vettä
ihan kaatamalla, humahti juuri parahiksi vuodattamaan vuolaat suihkunsa
hetkellä, jolloin ensimmäisiä oksia ahmivat liekit uhkasivat levitä
niihin puihin, joita vastaan Willin puu oli nojallaan.

Mitä oli Godfreyn ajateltava tästä selittämättömästä tapausten
sarjasta? Karefinotu puhui englanninkieltä kuin Lontoon asukas, kutsui
häntä nimeltä, ilmoitti Will-enon piakkoin saapuvan, ja sitten nuo
äkkiä paukahtaneet pyssynlaukaukset!

Hän pelkäsi tulleensa hulluksi, mutta hänellä oli tuskin aikaa tehdä
itselleen nämä ratkaisemattomat kysymykset.

Sillä hetkellä -- tuskin viittä minuuttia ensi laukausten jälkeen --
ilmestyi näkyviin puiden suojassa hiipivä merimiesjoukko.

Godfrey ja Karefinotu luisuttivat itsensä heti alas runkoa pitkin,
jonka sisäseinämät vielä paloivat.

Mutta heti kun Godfreyn jalat koskettivat maata, kuuli hän itseänsä
kutsuvan kahden äänen, joita hän hädässäänkään ei olisi voinut olla
tuntematta.

"Godfrey-poikaseni, minulla on kunnia sinua tervehtää!"

"Godfrey! Rakas Godfrey!"

"Eno Will...! Phina!... Tekö...!" huudahti Godfrey hämmästyneenä.

Kolme sekuntia myöhemmin oli hän enonsa sylissä ja painoi tyttöä
omaansa.

Samaan aikaan kiipesi kaksi matruusia pientä joukkoa johtavan kapteenin
Turcotten käskystä mammutpetäjän runkoa ylös vapauttamaan Tartelettin,
jonka he "korjasivat" kaikkea hänen olemukselleen kuuluvaa
huomaavaisuutta noudattaen.

Ja sitten vaihdettiin kysymyksiä, vastauksia ja selityksiä toinen
toisensa perään.

"Eno Will, tekö?"

"Niin, me!"

"Ja miten olette voineet löytää Phinan saaren?"

"Phinan saaren!" vastasi William W. Kolderup. "Tarkoitat Spencerin
saarta. Kah, sehän ei ollut vaikeata, -- minähän sen kuusi kuukautta
sitten ostin!"

"Spencerin saaren?"

"Jolle sinä siis olit antanut minun nimeni, rakas Godfrey", virkkoi
nuori tyttö.

"Tämä uusi nimi miellyttää minua, ja me säilytämme sen saarelle",
vastasi eno; "mutta tähän asti ja maantieteilijöille se on yhä
Spencerin saari, joka on vain kolmen päivän matkan päässä San
Franciscosta ja jolle olin katsonut hyödylliseksi lähettää sinut
Robinsonin elämään tutustumaan!"

"Oi, eno, eno Will, mitä sanottekaan?" huudahti Godfrey. "Ah, jos
puhutte totta, en voi suinkaan väittää, että en olisi tätä ansainnut!
Mutta, rakas eno, entä se _Dreamin_ haaksirikko...?"

"Valehaaksirikko!" vastasi William W. Kolderup, joka ei ollut koskaan
ollut paremmalla tuulella. "_Dream_ vaipui rauhallisesti pohjaan
täyttämällä vesiruumansa Turcottelle antamieni ohjeitten mukaan. Sinä
arvelit sen uponneen tykkänään ikipäiviksi; mutta kun kapteeni näki
Tartelettin ja sinun pääsevän turvallisesti rantaan, käänsi hän
koneensa takaperin. Kolme päivää myöhemmin purjehti alus San Franciscon
satamaan, ja se on meidät nyt sovittuna päivänä tuonut Spencerin
saarelle."

"Ketään laivamiehistöstä ei siis tuhoutunut haaksirikossa!" kysyi
Godfrey.

"Ei ketään... jollei ehkä se viheliäinen kiinalainen, joka oli
kätkeytynyt laivaan ja jota ei sieltä voitu löytää!"

"Entä se kanootti...?"

"Tekaistu, vartavasten veistättämäni!"

"Mutta ne villit...?"

"Valevillejä, joihin sinun luotisi eivät onneksi osuneet!"

"Entä Karefinotu sitten...?"

"Valehenkilö oli Karefinotukin. Hänhän on uskollinen Jup Brassini,
joka, näen mä, on oivallisesti esittänyt Perjantain osaa!"

"Niin on", vastasi Godfrey, "ja hän on kahdesti pelastanut henkeni,
kohtauksessa karhun ja tiikerin kanssa..."

"Valekarhu, valetiikeri!" huudahti William W. Kolderup nauraa
hötköttäen mielissään. "Täytettyjä ne olivat kumpikin, ja sinun
huomaamattasi toi Jup Brass tovereineen ne saarelle!"

"Mutta ne liikuttivat päätänsä ja käpäliänsä!"

"Koneiston avulla, jota Jup Brass yöllä kävi vetämässä muutamaa tuntia
ennen niitä kohtauksia, jotka hän sinulle valmisti!"

"Mitä! Niinkö se kaikki oli...?" toisteli Godfrey hiukan häpeillään
siitä, että oli antanut itseänsä mokomilla kepposilla petkuttaa.

"Niin, sinä elelit saarellasi liian mukavasti, rakas sisarenpoikani, ja
täytyi hankkia sinulle vähän mielenjännitystä!"

"Mutta", vastasi Godfrey, yhtyen yleiseen iloon, "jos tahdoitte minua
tuolla tavoin koetella, eno Will, miksi sitten lähetitte matkalaukun ja
siinä kaikenlaisia esineitä, joita me niin kipeästi tarvitsimme?"

"Matkalaukun?" ihmetteli William W. Kolderup. "Minkä matkalaukun? En
ole konsaan lähettänyt sinulle matkalaukkua! Olisiko ehkä...?"

Näin sanoen kääntyi eno Phinaan päin, joka loi silmänsä alas ja käänsi
päänsä sivulle.

"Ah, tosiaan! Matkalaukku on lähetetty, mutta silloin on Phinalla
täytynyt olla rikostoveri..."

Ja Will-eno kääntyi kapteeni Turcotteen päin, joka rämähti isoon
nauruun.

"Mitäpä sille mahtoi, herra Kolderup?" vastasi hän. "Voin joskus
vastustaa teitä... mutta Phina-neitiä... ei, se on liian vaikeata! Ja
kun te neljä kuukautta sitten lähetitte minut saarelle tarkastelemaan,
otin minä mainitun matkalaukun veneeseeni..."

"Rakas Phina, rakas Phinani!" virkkoi Godfrey ojentaen nuorelle tytölle
kätensä.

"Te, Turcotte, olitte kuitenkin minulle luvannut pitää asian salassa",
vastasi Phina punehtuen.

Ja ravistaen isoa päätänsä koetti eno William W. Kolderup turhaan
salata suurta liikutustansa.

Mutta jos Godfrey ei ollutkaan voinut pidättää hyvätuulista hymyä
kuunnellessaan Will-enon antamia selityksiä, niin opettaja Tartelett ei
suinkaan nauranut. Hän oli kovin kiukuissaan kuulemastansa! Ettäkö
häntä, tanssin ja plastiikan opettajaa, oli moisilla kujeilla vedetty
nenästä! Siksipä hän hyvin arvokkaana astui esille ja kysyi:

"Herra William W. Kolderup ei kaiketikaan väitä, että suunnaton
krokotiili, jonka onnettomaksi uhriksi olin joutumaisillani, oli
pontimilla liikkuva pahvinukke?"

"Krokotiili?" ihmetteli eno.

"Niin, herra Kolderup", puuttui puheeseen Karefinotu, jolle täytyy
palauttaa oikea nimensä, Jup Brass, "niin, todellinen krokotiili, joka
ahdisti herra Tartelettia. Eikä minulla kuitenkaan ollut sellaista
kokoelmassani!"

Godfrey kertoi sitten, mitä viimeksi oli tapahtunut: runsaslukuisten
petoeläinten, todellisten leijonain, tiikerien ja pantterien
äkillisestä ilmestymisestä saarelle sekä käärmetulvasta, vaikka
ainoatakaan näytettä moisista matelijoista ei ollut siellä neljänä ensi
kuukautena havaittu! William W. Kolderup joutui nyt vuorostaan
hämilleen eikä käsittänyt tästä kaikesta mitään. Spencerin saarella --
sehän oli jo aikoja sitten tunnettu asia -- ei oleksinut ainoatakaan
petoa, ja kauppasopimuksen mukaan ei siellä saanut olla minkäänlaista
tuhoeläintä.

Hän ei myöskään käsittänyt, mitä Godfrey hänelle kertoi kaikista
yrityksistään ottaa selvää savusta, joka oli näyttäytynyt eri kohdilta
saarta. Samaten hän tuntui kovin ällistyvän paljastuksista, jotka
vihjaisivat hänelle, että kaikki ei ollut käynyt hänen ohjeittensa
mukaan, sen ohjelman puitteissa, jonka tekemiseen hänellä yksin oli
ollut oikeus.

Mitä Tartelettiin tulee, niin hän ei ottanut noita selityksiä kuuleviin
korviinsa. Hän näet ei tahtonut mitään myöntää, ei valehaaksirikkoa, ei
valevillejä, ei kuvaeläimiä, ja kaikkein vähimmin hän tahtoi luopua
saavuttamastaan kunniasta, että oli ensimmäisellä laukauksellaan
kellistänyt polynesialaisheimon päällikön -- erään Kolderupin
palvelijakunnasta, joka muuten voi yhtä hyvin kuin hän itsekin.

Kaikki oli sanottu, kaikki selitetty, paitsi tärkeä kysymys
todellisista pedoista ja tuntemattomasta savusta. Sen johdosta oli jo
Will-enokin vaipumaisillaan syviin mietteisiin. Mutta käytännöllisenä
miehenä hän siirsi näiden kysymysten ratkaisun toistaiseksi ja sanoi
kääntyen sisarenpoikaansa kohti:

"Godfrey, sinä olet aina niin paljon pitänyt saarista, että varmaan
tuotan sinulle suuren ilon ja täytän toivomuksesi ilmoittamalla tämän
saaren kuuluvan sinulle, yksinomaan sinulle. Minä lahjoitan sen
sinulle! Sinä saat nauttia saarestasi niin paljon kuin vain tahdot! En
aio pakottaa sinua täältä lähtemään, en yritä väkisin eroittaa sinua
saarestasi. Pysy siis Robinsonina koko elämäsi päivät, jos sydämesi
sitä halajaa..."

"Minäkö", huudahti Godfrey, "kaikiksi ajoiksi!"

Phina lähestyi vuorostaan:

"Godfrey", kysyi hän, "tahdotko sinä todella jäädä saarellesi?"

"Mieluummin kuolisin!" vastasi nuori mies suoristautuen niin
kimmoisesti, että hänen sanojensa vilpittömyyttä ei voinut epäillä.

Mutta sitten hän heti muutti mielensä.

"No, kyllä sentään", jatkoi hän tarttuen neitosen käteen, "kyllä jään
tänne, mutta vain kolmella ehdolla, ensiksikin sinun on jäätävä tänne
minun kanssani, rakas Phina, toiseksi täytyy Will-enon suostua asumaan
täällä meidän kanssamme, ja kolmanneksi pitää _Dreamin_ laivapapin
vielä tänään tulla meidät vihkimään!"

"_Dreamissa_ ei ole pappia, Godfrey", vastasi Will-eno, "sen kyllä
tiedät; mutta luullakseni on niitä vielä San Franciscossa, ja kaiketi
sieltä tapaisimme useammankin kuin yhden arvokkaamman pastorin, joka
suostuisi tekemään meille tämän pienen palveluksen! Arvelen siis
noudattavani mielihaluasi sanoessani sinulle, että huomenna astumme
jälleen laivaan!"

Sitten Phina ja Will-eno tahtoivat, että Godfrey olisi hyvä ja
näyttäisi heille saartansa. Hän opasteli heitä siis mammutpetäjäin
juurella ja vähäisen joen vartta pienelle sillalle asti.

Voi, Willin puun majasta ei enää ollut mitään jäljellä! Tuli oli
kokonaan polttanut poroksi puun tyveen laaditun asunnon. Jollei
William W. Kolderup olisi saapunut, niin nyt, kun heidän pienet
talouskapineensa ja työkalunsa olivat hävitetyt ja ilmieläviä petoja
juoksenteli saarella, olisi Robinsoniemme kohtalo talven tullen ollut
varsin surkuteltava.

"Eno Will", virkkoi sitten Godfrey, "jos olin antanut tälle saarelle
Phinan nimen, niin sallikaa minun lisätä, että mammuttipetäjän, jossa
asuimme, olin ristinyt Willin puuksi".

"Hyvä on", vastasi eno, "me otamme sen siemeniä mukaamme kylvääksemme
niitä Friscossa puutarhaani!"

Tämän kävelyn aikana havaittiin etäältä muutamia petoeläimiä, mutta ne
eivät tohtineet hyökätä _Dreamin_ lukuisan ja hyvin aseistetun
matruusijoukon kimppuun. Siitä huolimatta oli niiden olemassaolo yhtä
käsittämätön tosiasia.

Sitten noustiin laivaan, kun Tartelett ensin oli pyytänyt, että saisi
ottaa mukaan "krokotiilinsa" todistuskappaleeksi -- mikä hänelle
myönnettiin.

Illalla, kun kaikki olivat kokoontuneet Dreamin ruokasaliin, juhlittiin
iloisella aterialla Godfrey Morganin koettelemusten päättymistä ja
hänen kihlaustaan Phina Hollaneyn kanssa.

Seuraavana päivänä, tammikuun 20:ntenä, _Dream_ oli lähtökunnossa
kapteeni Turcotten komentaessa. Kello kahdeksalta aamulla Godfrey näki,
jonkun verran heltyen, lännen taivaanrannalle varjona haihtuvan tuon
saaren, jolla hän oli ollut viisi kuukautta koulussa ja oppinut
unohtumattomia läksyjä.

Matka sujui nopeasti kauniilla säällä ja suotuisalla tuulella, joka
salli _Dreamin_ levittää purjeensa. Ah, tällä kertaa se ohjasi suoraan
maaliinsa, se ei yrittänyt ketään pettää! Se ei tehnyt lukemattomia
mutkia, kuten ensimmäisellä matkallaan! Se ei perääntynyt yöllä, minkä
oli päivän kuluessa kulkenut!

Niinpä se tammikuun 23 päivänä, laskettuaan Kultaportista San
Franciscon laajaan satamalahteen saapui kello kahdentoista aikaan
tyynesti Merchant Streetin laiturin viereen.

Ja mitä silloin nähtiin?

Nähtiin laivan ruumasta astuvan esille miehen, jonka saavuttuaan
uimalla _Dreamiin_ sen ankkuroidessa Phinan saaren edustalla oli
onnistunut kätkeytyä vielä toistamiseen.

Ja kuka se mies oli?

Se oli kiinalainen Seng-Vu, joka oli tehnyt paluumatkansa samalla
tavalla kuin ensi retkensäkin!

Seng-Vu astui William W. Kolderupia kohti.

"Suokoon herra Kolderup anteeksi", sanoi hän hyvin kohteliaasti.
"Astuessani Dream-laivaan luulin sen purjehtivan suoraan Shanghaihin,
jonne tahdoin päästä -- takaisin kotimaahani; mutta sen palatessa San
Franciscoon minä astun laivasta!"

Hämmästyneinä tästä kummituksesta he eivät osanneet vastata mitään
tungettelijalle, joka hymyillen katseli heitä.

"Mutta", sanoi vihdoin William W. Kolderup, "et kaiketikaan ole
viipynyt kuutta kuukautta lastiruuman pohjalla?"

"En", vastasi Seng-Vu.

"Missä sinä sitten piileskelit?"

"Saarella!"

"Sinäkö?" huudahti Godfrey.

"Minä!"

"Ne savut siis...?"

"Täytyihän toki tehdä tulta!"

"Etkö sinä yrittänyt saapua meidän luoksemme, elämään yhdessä meidän
kanssamme?"

"Kiinalainen viihtyy yksinään", vastasi Seng-Vu tyynesti. "Hän on
kylliksi itselleen eikä kaipaa ketään!"

Näin sanoen tuo olento kumarsi William W. Kolderupille, lähti laivasta
ja hävisi.

"Siitä näet, mistä puusta oikeat Robinsonit ovat veistetyt!" huudahti
eno Will. "Katsele häntä ja sano, oletko hänen kaltaisensa!
Samantekevää, mutta anglosaksilaisen rodun ei ole hyvä sulattaa
itseensä tuollaisia ihmisiä!"

"Hyvä", virkkoi silloin Godfrey; "savun näkymisen selittää Seng-Vun
oleskelu saarella; mutta ne pedot...?"

"Ja minun krokotiilini?" tiukkasi Tartelett. "Selitettäköön toki
minulle minun krokotiilini!"

Kovin hämmästyneenä tästä seikasta kosketti eno William W. Kolderup
neuvottomana otsaansa, ikäänkuin karkoittaakseen pilven.

"Kyllä sen myöhemmin saamme selville", sanoi hän. "Kaikki selviää
lopuksi sille, joka osaa tiedustella."

Muutamia päiviä myöhemmin vietettiin suurella loistolla William W.
Kolderupin sisarenpojan ja kasvattityttären häitä. Voitte arvata, että
kaikki upporikkaan kauppiaan tuttavat juhlivat ja onnittelivat nuorta
paria.

Näissä juhlamenoissa Tartelett esiintyi perin siroryhtisesti ja
hienosti, aivan _comme il faut_; ja oppilaskin puolestaan tuotti
kunniaa kuuluisalle tanssin ja plastiikan opettajalle.

Tartelettin mieleen juolahti oiva ajatus. Kun hän ei voinut pistää
krokotiiliansa neulaan -- mitä hän pahoitteli, -- päätti hän aivan
yksinkertaisesti täyttää sen oljilla.

Tällä tavoin olisi eläin hyvin laitettuna, kita puoliammollaan, jalat
harallaan, kattoon ripustettuna hänen kamarinsa uhkein koristus.

Krokotiili lähetettiin siis taitavalle eläintentäyttäjälle, joka toi
sen taloon muutamia päiviä myöhemmin.

Silloin saapuivat kaikki ihmettelemään "hirviötä", jonka ateriaksi
Tartelett oli ollut joutumaisillaan.

"Tiedättekö, herra Kolderup, mistä tuo eläin on kotoisin?" kysyi
kuuluisa täyttäjä esittäessään laskunsa.

"En", vastasi Will-eno.

"Mutta olihan sen selkäkilven alle kiinnitetty osoitelappu."

"Osoitelappu!" huudahti Godfrey.

"Kas tässä!" vastasi kuuluisa ammattimies.

Ja hän näytti nahanpalasta, johon oli lähtemättömällä musteella
piirretty:

    Hagenbeckittä, Hampurista, J.R. Taskinarille Stocktoniin,
                              U.S.A.

Kun William W. Kolderup oli lukenut nämä sanat, purskahti hän
räjähtävään nauruun.

Hän oli käsittänyt kaikki.

Hänen vastustajansa J.R. Taskinar, hänen laudalta lyöty kilpailijansa
oli ostanut kokonaisen laivanlastin suuria petoja, matelijoita ja muita
tuhoeläimiä molempain pallonpuoliskojen eläinnäyttelyjen hyvin
tunnetulta hankkijalta ja kostaakseen kuljettanut ne öiseen aikaan
useammissa erissä Spencerin saarelle. Se oli käynyt hänelle epäilemättä
kalliiksi, mutta hänen oli onnistunut tärvellä kilpailijansa
omaisuus, kuten englantilaiset, jos saamme tarinaa uskoa, tekivät
Martinique-saarella ennenkuin luovuttivat sen ranskalaisille.

Nyt ei enää ollut mitään selittämätöntä Phinan saaren muistettavissa
tapauksissa.

"Hyvin pelattu!" huudahti William W. Kolderup. "Minä en olisi osannut
tehdä paremmin kuin tuo vanha Taskinarin lurjus!"

"Mutta noine hirvittävine vieraineen", huomautti Phina, "on nyt
Spencerin saari...!"

"Phinan saari..." oikaisi Godfrey.

"Phinan saari", toisti nuori rouva hymyillen, "aivan kelpaamaton
asuttavaksi!"

"Pyh",, vastasi Will-eno, "odotetaan siksi, kun sen viimeinen leijona
on syönyt viimeisen tiikerin!"

"Ja etkö silloin, rakas Phina", kysyi Godfrey, "pelkää lähteä sinne
kesäkaudeksi minun kanssani?"

"Sinun kanssasi, rakas puolisoni, en pelkää mitään missään!" vastasi
Phina. "Ja koska sinä siis et olekaan tehnyt kiertomatkaasi maapallon
ympäri..."

"Niin teemme sen yhdessä!" huudahti Godfrey. "Ja jos kova onni joskus
tekisi minusta todellisen Robinsonin..."

"Niin minä olen uskollisimpana Robinsonittarena rinnallasi!"





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Robinson-koulu - Seikkailuromaani Tyyneltämereltä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.