Title: Jean Christophe III - Nuorukainen
Author: Rolland, Romain
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Jean Christophe III - Nuorukainen" ***


JEAN-CHRISTOPHE III

Nuorukainen


Kirj.

ROMAIN ROLLAND



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1918.



SISÄLLYS:

Eulerien talossa.
Sabina.
Aada.



I.

EULERIEN TALOSSA.



Koti oli tullut niin syvän hiljaiseksi. Isän kuoleman jälkeen oli
kaikki siellä kuin kuollutta. Nyt, kun Melchiorin hälisevä ääni oli
vaiennut, ei siellä enää kuulunut aamusta iltaan muuta kuin virran
uuvuttava kohina.

Christophe oli heittäytynyt itsepintaiseen työhön. Mykällä raivolla hän
näytti rankaisevan itseään siitä, että oli tahtonut olla onnellinen.
Surun valituksiin ja sääliviin sanoihin ei hän vastannut koskaan,
niin jäykistynyt hän oli ylpeyteensä. Virkkamatta mitään hän jatkoi
sitkeästi jokapäiväisiä tehtäviään ja antoi pianotuntinsa jäätävän
kylmällä tarkkuudella. Oppilaat, jotka tiesivät hänen onnettomuutensa,
olivat loukkaantuneet hänen tunteettomuudestaan. Mutta ne vanhemmat
henkilöt, jotka olivat elämässä kokeneet tuskaa, tiesivät, että tämä
näennäinen kylmyys saattoi lapsessa salata kärsimyksiä; ja heidän
tuli Christophea surku. Hän ei ollut suinkaan kiitollinen heidän
suopeudestaan. Ei edes musiikki tuottanut hänelle mitään helpoitusta.
Hän harjoitti sitä ilottomasti, aivan kuin jotain velvollisuutta. Olisi
voinut luulla hänen nauttivan siitä katkeruudesta, ettei hän saanut
iloa enää mistään, tai siitä, että hän vakuutti itselleen asianlaidan
olevan niin, koetti riistää itseltään kaikki syyt elää ja tahtoi
samalla elää kuitenkin.

Hänen molemmat veljensä olivat peljästyneet suruun vaipunutta kotia
ja olivat kiireesti paenneet sieltä pois. Rudolf oli mennyt enonsa
Theodorin kauppa-liikkeeseen ja asui hänen luonaan. Ernest oli paria
kolmea alaa koeteltuaan saanut paikan eräässä Rheinin-laivassa,
sellaisessa, jotka kulkevat Mainzin ja Kölnin väliä; häntä ei näkynyt
kotona muulloin kuin silloin, kun hän tarvitsi rahaa. Christophe jäi
siis äitinsä kanssa liian avaraan kotiin; ja varojen niukkuus ja
eräiden isän kuoleman jälkeen huomattujen velkain maksaminen olivat
saaneet heidät päättämään, että oli hankittava toinen, vaatimattomampi
ja halvempi asunto, vaikkakin heistä oli vaikeaa entisestä luopua.

He löysivätkin pienen huoneiston, -- kaksi, kolme kamaria toisessa
kerroksessa eräässä talossa Kauppakadun varrella. Se kaupunginkortteli
oli meluisa, keskellä kaupunkia, kaukana joen rannalta, metsiköistä
ja kaikista tutuista paikoista. Mutta täytyi totella järkeä eikä
tunteita; Christophelle tämä tarjosi erinomaisen tilaisuuden tyydyttää
synkkää itsekidutushaluaan. Sitä paitsi oli talon omistaja, vanha
oikeudenkirjuri Euler, isoisän ystävä ja tunsi perheen; se riitti hyvin
ratkaisemaan Louisan päätöksen, sillä autiossa kodissaan hän tunsi
itsensä kovin hyljätyksi, ja hänen mieltään veti vastustamattomasti
henkilöiden puoleen, jotka kätkivät muistossaan niitä olentoja, joita
hän oli rakastanut.

He varustautuivat muuttoon. He painuivat jo kauan sitä ennen maistamaan
viimeisten surullisen ja ainaiseksi jätettävän rakkaan kotilieden
ääressä vietettyjen päiväin katkeraa synkkämielisyyttä. He uskalsivat
tuskin antaa toisilleen tuskastaan vihiä; he häpesivät tai pelkäsivät
sitä tehdä. Kumpikin heistä ajatteli, ettei hän saanut toiselle
heikkouttaan näyttää. Pöydässä, kahden kesken kolkossa huoneessa, jonka
ikkunaluukut olivat melkeinpä suljetut, eivät he tohtineet kohottaa
ääntänsä, he söivät kiireesti ja karttelivat toistensa katseita,
peljäten, etteivät voisi salata mielenjärkytystään. He erosivat kohta
aterian jälkeen. Christophe lähti kaupungille asioilleen; mutta kun
hänellä oli tuokiokin vapautta, palasi hän kotiin, pujahti salaa
huoneeseensa, nousi varpaillaan kamariinsa tai ullakkokomeroonsa.
Siellä hän sulki oven, asettui nurkkaan jollekin vanhalle arkulle tai
ikkunan pieleen, ja siinä hän istui kauan ajatuksettomana, kuullen
korvissaan ainoastaan tuon vanhan talon määrittelemättömän hurinan,
joka heräsi eloon pienimmästäkin liikkeestä. Hänen sydämensä värähteli
kuin koko talokin. Hän tarkkasi tuskallisesti vienoimpiakin hiiskauksia
ulkoa ja talon sisältä, puisten lattiain natinaa, tuskin huomattavia
ja kotoisia ääniä: hän tunsi ne kaikki. Hänen tietoisuutensa raukeni,
menneet kuvat olivat täyttäneet hänen ajatuksensa; hän ei herännyt
tylsästä tilastaan ennenkuin pyhän Martin kellojen muistuttaessa
hänelle, että oli taas aika lähteä.

Kerrosta alempana liikuskeli Louisa aivan hiljaisin askelin.
Tuntikausiin ei niitä kuulunut ollenkaan; hän ei pitänyt pienintäkään
kolinaa. Christophe kuunteli teristäen korviaan. Sitten lähti hän alas,
hiukan rauhattomana, niinkuin ihminen on aina kauan jälkeen suurien
onnettomuuksien. Hän raotti äitinsä ovea: Louisa istui häneen selin;
hän askarteli seinäkaapin edessä, keskellä kaikenlaisia esineitä:
vaatetilkkuja, vanhoja, vajanaisia kapineita, muistoja, jotka hän oli
ottanut käsille muka niitä järjestääkseen. Mutta hänellä ei ollut
siihen voimaa; jokainen niistä toi jotain hänen mieleensä; hän katseli
ja käänteli niitä käsissään, ja raukeni uneksimaan; esine luisui pois
hänen sylistään; niin oleskeli hän monta tuntia, riippuvin käsin,
lamassa tuolillaan ja vaipuneena tuskalliseen tylsyyteen.

Louisa-parka eli nykyään enimmän osan päiviään menneisyydessä, --
tuossa surullisessa menneisyydessä, joka oli ollut hänelle niin
saita iloista; mutta hän oli niin tottunut kärsimään, että hän oli
nyt kiitollinen pienimmistäkin toisten ihmisten hyvistä töistä häntä
kohtaan, että kalpeimmatkin valonsäteet, jotka tuikkivat hänen
elämäänsä kaukaisesta menneisyydestä, riittivät sen kirkastamaan.
Kaikki paha, mitä Melchior oli hänelle tehnyt, oli unohtunut, hän ei
muistanut muuta kuin hyvät puolet. Aviotarina oli ollut hänen elämänsä
suurin romaani. Joskin Melchiorin oli vienyt siihen ainoastaan oikku,
jota hän oli pian katunut, niin oli Louisa puolestaan antanut itsensä
koko sydämellään; hän luuli, että häntä rakastettiin, niinkuin hän
itse rakasti; ja hänessä oli säilynyt Melchioria kohtaan liikuttava
kiitollisuuden tunne. Millaiseksi Melchior naimakaupan jälkeen oli
tullut, sitä ei Louisa koettanutkaan ymmärtää. Pystymättä näkemään
todellisuutta sellaisena, kuin se on, osasi Louisa ainoastaan kärsiä
sen sellaisena, kuin se on, nöyrän ja hyvän naisen tavalla, jolle ei
ole tarpeen ymmärtää elämää voidakseen elää. Ne seikat, joita hän
ei saattanut selvittää, hän jätti Jumalan selitettäviksi. Omituisen
hurskauden vaikutuksesta lykkäsi hän Jumalalle kaiken edesvastuun
monista vääryyksistä, joita hän oli ehkä kärsinyt Melchiorin ja muiden
puolelta, mutta ei laskenut ihmisten osalle muuta kuin heiltä saamansa
hyvän. Koko kurja elämä ei siis ollut jättänyt hänelle minkäänlaista
katkeraa muistoa. Louisa tunsi ainoastaan olevansa kulutettu noina
monina puutteen ja ponnistuksen vuosina, -- niin hentorakenteinen
kun hän oli; -- ja nyt, kun Melchioria ei ollut enää olemassa, kun
hänen kaksi poikaansa oli jo lentänyt pesästä pois ja kolmaskin
näytti saattavan lähteä hänen luotansa, menetti hän kaiken voimansa
toimia; hän oli väsynyt, untelo, hänen tahtonsa oli pökerryksissä.
Hänellä oli tuollainen neurasteniankautensa, jollainen usein tulee
uutterille ihmisille vanhuuden ikärajassa, kun odottamaton kohtalon
isku riistää heiltä kaiken syyn tehdä työtä. Hänellä ei ollut enää
tarmoa kutoa loppuun keskentekoista sukkaa, järjestää paikoilleen
tavaroita laatikkoon, josta hän etsi jotain, nousta sulkemaan ikkunaa:
hän istui vain paikallaan, ajatuksettomin päin, voimattomana, --
ainoastaan muistellakseen. Hän tunsi lamaannustilansa, ja hän punastui
sitä kuin jotain häpeällistä; hän ponnisti kaikki voimansa salatakseen
sitä pojaltaan; eikä Christophe huomannutkaan mitään, niin eristynyt
oli hän oman surunsa itsekkyyteen. Kyllä hän tosin useinkin sisässään
tuli kärsimättömäksi, kun näki äitinsä niin hitaaksi puheessa ja
pienimpienkin tehtävien toimittamisessa; mutta niin suuresti kuin
Louisan entinen toimeliaisuus oli muuttunutkin, ei Christophe sitä
tullut pitkään aikaan ajatelleeksi.

Hän huomasi sen ensi kertaa eräänä päivänä nähdessään kummakseen
äitinsä istuvan keskellä riepujaan, joista osa oli siellä täällä
permannolla, osa kasassa äidin jaloissa ja toiset jälleen hänen
helmassaan ja käsissään. Äiti istui kaula pitkällä, pää eteenpäin
ojennettuna, jäykin ja vääristynein kasvoin. Kun hän kuuli poikansa
tulevan sisään, niin hän vavahti; puna nousi hänen kalpeille
poskilleen; vaistomaisesti koetti hän pistää käsistään piiloon
esineitä, ja hän änkytteli nolona hymyillen:

-- Tässä minä, järjestelin...

Christophen valtasi ahdistava tunne, kun hän näki äiti-raukan noin
keskellä menneisyytensä pyhiä jäännöksiä, ja hänelle tuli sääli.
Kuitenkin tekeytyi hän hieman tiukaksi ja jöröksi, herättääkseen
äitinsä apaattisesta tilasta:

-- Kuulkaa nyt, äiti, ei saa olla tuolla tavalla, keskellä tuota tomua,
täällä, ummehtuneessa kamarissa! Se tekee pahaa. Täytyy ravistaa
itseään, täytyy jättää mokomat järjestelyt.

-- Niin, vastasi äiti lauhkeasti.

Ja hän koetti nousta ylös pannakseen muistonsa takaisin laatikkoon.
Mutta hän istui jälleen paikalleen ja pudotti lamautuneena käsistään
ottamansa esineet.

-- Oi, minä en voi, minä en voi, vaikeroi hän, minä en voi siitä päästä!

Christophe peljästyi. Hän kumartui äitinsä puoleen, hän silitteli
hellästi molemmin käsin hänen otsaansa.

-- Kuule nyt, äiti, mikä sinulla on? sanoi hän. Tahdotko, niin autan
sinua? Oletko sinä sairas?

Louisa ei vastannut. Hänelle tuli sisäinen nyyhkytyksen puuska.
Christophe otti häntä käsistä, hän laskeusi polvilleen äidin eteen,
että olisi nähnyt huoneen puolihämärässä paremmin hänen kasvonsa.

-- Äiti! sanoi hän rauhattomana.

Louisa painoi otsansa hänen olkaansa vasten, ja raju itku sai vallan.

-- Minun poikaseni, hoki Louisa painautuen hänen puoleensa, pikku
poikani!... Ethän sinä jätä minua? Lupaathan sen minulle?'

Sääli raastoi Christophen sydäntä:

-- En, äiti, minä en sinua jätä. Mistä sinulle on tullut sellainen
ajatus?

-- Minä olen niin onneton! Kaikki ovat jättäneet minut, kaikki...

Louisa näytti esineitä ympärillään, eikä Christophe voinut oikein
tietää, puhuiko hän niistä vai pojistaan tahi rakkaista vainajistaan.

-- Pysythän sinä luonani? Ethän sinä jätä minua?... Mihinkä minä
joutuisin, jos sinäkin lähtisit?

-- En minä lähde. Kuule nyt, me pysymme yhdessä. Älä nyt itke. Minä
lupaan sen sinulle.

Louisa itki vain, voimatta lakata. Christophe pyyhki taskuliinallaan
hänen silmänsä.

-- Mikä sinulla on, rakas äiti? Sinä kärsit?

-- En tiedä, en tiedä, mikä minulla on. Hän ponnisti voimansa
rauhoittuakseen ja koetti hymyillä.

-- Vaikka minä kuinka yrittäisin, minä alan aivan turhasta itkeä...
Kas niin, nyt näet, minä alan taas... Anna minulle anteeksi. Minä olen
typerä. Minä olen vanha. Minulla ei ole enää voimaa. Mikään ei enää
tunnu miltään. En kelpaa enää mihinkään. Tahtoisin hautaan kaiken tuon
muun kanssa...

Christophe painoi hänet rintaansa vasten aivankuin lapsen.

-- Älä kiduta itseäsi, lepää, älä ajattele sitä enää...

Louisa tyyntyi vähitellen.

-- Se on mieletöntä, minua hävettää...? Mutta mikä minulla on? Mitä se
on?

Tuo ahkera vanha nainen ei jaksanut käsittää, miksi hänen ryhtinsä
oli aivan murtunut; ja se oli hänelle nöyryytys, joka tuntui sydämen
pohjaan saakka. Christophe ei ollut muka sitä huomaavinaan.

-- Hiukan rasittunut vain, äiti, sanoi hän koettaen tekeytyä
huolettomaksi. Se ei ole mitään, saat nähdä...

Mutta kuitenkin hän oli huolissaan. Lapsesta saakka oli hän tottunut
näkemään äitinsä reippaana ja kestävän alistuvaisena ja hiljaa kaikki
koettelemukset. Ja tämä lamaantuminen peloitti Christophea.

Hän auttoi nyt äitiä ja he järjestivät permannolle hajalleen heitetyt
esineet. Vähän väliä jäi Louisa tarkastelemaan jotakin esinettä; mutta
Christophe otti silloin sen hellästi hänen käsistään, ja Louisa antoi
hänen ottaa.



Tästä päivästä piti Christophe velvollisuutenaan olla enemmän äidin
seurassa. Töistään päästyänsä ei hän enää sulkeutunut kamariinsa, vaan
tuli äitinsä luokse. Hän tiesi, kuinka yksin Louisa oli, ja ettei hän
ollut kyllin vahva kestämään sellaista: oli vaarallista jättää hänet
avuttomana siihen tilaan.

Christophe istahti illalla kotiin palattuaan äitinsä viereen,
avoimen ikkunan ääreen, joka oli kadulle päin. Maaseutu tuolla
himmeni vähitellen. Ihmiset palasivat kotiliettensä ääreen. Pikku
tulet syttyivät taloissa kaukana. He olivat nähneet tämän kaiken
tuhannenkin kertaa. Mutta kohta eivät he nyt sitä enää huomanneet.
He alkoivat puhua keskenään katkonaisin sanoin. He mainitsivat ennen
toisilleen kaikenlaisia jo arvattuja ja illan kuluessa sattuneita pikku
onnettomuuksia, yhä uudistuvalla mielenkiinnolla. Sitten he vaikenivat
taas pitkäksi aikaa; tai Louisa mainitsi ilman mitään näennäistä
syytä jonkin muiston, jonkin jo unohdetun tarinan, joka pälkähti
hänen päähänsä. Hänen kielensä vapautui vähitellen, kun hän nyt tunsi
rakastavan olennon läheisyyden. Hän ponnisti voimansa puhuakseen.
Se oli hänelle tosiaan vaikeaa: sillä hän oli tottunut vetäytymään
syrjään omiensa joukosta; hän oli pitänyt poikiaan ja puolisoaan liian
älykkäinä voidakseen puhella heidän kanssaan; hän ei ollut tohtinut
yhtyä heidän seurusteluunsa. Christophen hellä vaalinta oli nyt hänelle
jotain aivan uutta ja kovin suloista, mutta se nöyryytti häntä. Äiti
haeskeli sanoja, hänen oli vaikea ilmaista ajatuksiaan; hänen lauseensa
jäivät keskeneräisiksi, epäselviksi. Joskus hän häpesi, mitä oli
sanonut; hän vilkaisi poikaansa ja vaikeni keskellä jotakin tarinaa.
Mutta Christophe puristi hänen kättänsä, ja silloin äiti rauhoittui.
Christophen oli vallannut syvä rakkaus ja sääli tuota lapsellista ja
äidillistä olentoa kohtaan, johon hän lapsena oli turvautunut ja joka
nyt etsi hänestä itselleen tukea. Ja nuo pikkupakinat, joista muilla
kuin hänellä ei olisi ollut syytä laisinkaan välittää, nuo ilottomaksi
ja kesken kehitystään jääneen elämän vähäpätöiset muistot, joilla
Louisalle näytti kuitenkin olevan ääretön arvo, ne tuottivat nyt
Christophelle alakuloista huvia. Joskus koetti hän keskeyttää äitinsä
tarinat: hän pelkäsi muistojen tekevän äidin vieläkin surullisemmaksi;
ja hän vaati äitiään menemään levolle. Louisa ymmärsi hänen
tarkoituksensa ja vastasi hänelle katsoen häneen kiitollisuutta puhuvin
silmin:

-- Ei, vakuutan sinulle, tämä tekee minulle hyvää; ollaan nyt vielä
hetki näin.

He istuivat siinä aina myöhään yöhön, kunnes koko kaupunki ympärillä
nukkui. Silloin toivottivat he toisilleen hyvää yötä; Louisa oli saanut
hiukan keveämmäksi tuskiensa taakkaa, ja Christophe oli melkeinpä ylpeä
tästä uudesta kuormasta, jonka hän oli lisännyt entiseensä.

Sitten tuli muuttopäivä. Sen edellisenä iltana istuivat he tavallista
kauemmin äidin huoneessa sytyttämättä tulta. He eivät puhuneet mitään.
Silloin tällöin vaikeroi Louisa: "Voi, hyvä Jumala!" Christophe koetti
kääntää hänen huomiotaan kaikenlaisiin pikku seikkoihin, jotka koskivat
huomista muuttoa. Louisa ei tahtonut mennä levolle. Christophe pakotti
hänet siihen hellästi. Mutta hän itsekään ei mennyt maata pitkään
aikaan, vaikka oli jo noussut ylös kamariinsa. Hän seisoi ikkunan
ääressä ja koetti katseillaan tunkea läpi pimeyden, nähdä viimeisen
kerran joen häilyvät varjot tuolla alhaalla talon juuressa. Hän
kuuli tuulen suhisevan Minnan puutarhan suurissa puissa. Taivas oli
musta. Kulkijoita ei kaduilla. Alkoi langeta kylmä sade. Tuuliviirit
vingahtelivat. Jossakin naapuritalossa itki lapsi. Yö painoi maailmaa
ja sielua kuin murskaava murhe. Yksitoikkoiset hetket vierivät, puoli
ja neljännestunnit vaipuivat särähtävin äänin yksi toisensa jälkeen
mykkään hiljaisuuteen, jota säesti katoille ja kadun kivitykseen
ropiseva sade.

Kun Christophe viimein jähmettynein sydämin ja jäsenin voi vetäytyä
vuoteeseensa, kuuli hän, että alapuolella oleva ikkuna sulkeutui.
Sängyssään tunsi hän tuskallisin miettein, kuinka kovaa köyhäin
on kiintyä menneisyyteensä, sillä heillä ei ole oikeutta niinkuin
rikkailla omistaa menneisyyttä; heillä ei ole maan päällä kotia, ei
kontua, johon he voisivat muistonsa majoittaa: heidän ilonsa, tuskansa,
koko heidän elämänsä on hajoitettu tuuleen.



Seuraavana päivänä muuttivat he rankkasateessa vähäiset huonekalunsa
uuteen asuntoon. Vanha verhoilija Fischer oli lainannut heille
rattaansa ja pienen hevosensa; ja hän tuli itse heitä hiukan auttamaan.
Mutta he eivät voineet viedä uuteen paikkaan kaikkia huonekalujaan;
sillä huoneisto, johon he nyt siirtyivät, oli paljon ahtaampi kuin
entinen; Christophen täytyi pakoittaa äitinsä hylkäämään niistä
vanhemmat ja tarpeettomimmat. Se ei käynyt aivan helposti; kaikkein
vähäisimmilläkin oli äidille arvonsa; hän ei tahtonut jättää mitään:
ei jalkarikkoa pöytää eikä särkynyttä tuolia. Fischerin oli pakko
turvautua arvoonsa, joka hänellä oli isoisän vanhana ystävänä, ja
auttaa nuhtein Christophea, jopa luvata säilyttää omassa asunnossaan
joitakuita noista kalleista muistoista, kunnes Louisa itse joskus
voisi ottaa ne haltuunsa; sillä Fischer oli hyvä mies ja ymmärsi kyllä
Louisan surun. Silloin suostui Louisa eroamaan niistä, joskin sydämen
surulla.

Toisillekin veljeksille oli ilmoitettu muutosta; mutta Ernest oli
tullut edellisenä iltana ja sanonut, ettei hän voinut saapua muuttoon,
ja Rudolf ennätti tilaisuuteen ainoastaan tuokioksi, keskipäivällä;
hän katseli, kuinka huonekaluja kuormattiin, antoi neuvoja ja lähti
touhuavan näköisenä omille asioilleen.

Matkue alkoi kulkea pitkin likaisia katuja. Christophe talutti
suitsista liukkaalla kivityksellä kompastelevaa hevosta. Louisa
käveli poikansa vieressä ja koetti parhaansa mukaan varjella itseään
yhtämittaa lankeavalta sateelta. Ja viimein asetuttiin kosteaan
huoneistoon, joka näytti matalan taivaan kalpeassa hohteessa vieläkin
synkemmältä, kuin se jo laadultaan oli. He eivät olisi jaksaneet
vastustaa sielunsa lohduttomuutta, ellei uusi isäntäväki olisi ollut
läsnä. Mutta kun muuttorattaat olivat lähteneet takaisin ja heidän
huonekalunsa olivat kasattuina sekaisin huoneessa ja Christophe ja
Louisa istuivat illan pimetessä rentoina ja lamassa toinen jollakin
arkulla, toinen säkin päällä, kuulivat he ulkoa portailta kuivaa
ryiskelyä, ja sitten oveen naputettiin. Eulerin ukko astui sisään.
Hän pyysi kohteliain sanoin anteeksi, että oli tullut häiritsemään
rakkaita vuokralaisiaan; hän lisäsi toivovansa, että he tulisivat
hiukan juhlimaan hänen kotiinsa tämän onnellisen perillesaapumisen
ensimäistä iltaa ja syömään illallista hänen perheensä parissa. Louisa
oli niin suruunsa vaipunut, että tahtoi kieltäytyä, eikä myöskään
Christophea tällainen kodikas kokous liioin viehättänyt; mutta ukko
pyysi pyytämistään, ja kun Christophe ajatteli, että hänen äitinsä
olisi parempi päästä pois, ettei hän saisi olla tätä ensimmäistä iltaa
yksinään omine ajatuksineen uudessa asunnossa, niin hän vaati äitinsä
suostumaan kutsuun.

He menivät alakertaan; siellä he tapasivat koolla koko perheen. Siihen
kuuluivat tuo vanhus, hänen tyttärensä, hänen vävynsä Vogel ja hänen
tyttärensä lapset, poika ja tyttö, jotka olivat hiukan vanhempia
kuin Christophe. Kaikki kiiruhtivat tulijain ympärille, toivottivat
heidät tervetulleiksi, kysyivät, olivatko he väsyneitä, olivatko
tyytyväisiä huoneisiinsa, tarvitsivatko jotakin; tekivät heille
lukemattomia kysymyksiä, joita Christophe ei voinut ymmärtää, niin
päästä pyörällä hän oli, sillä he puhuivat kaikki yhtaikaa. Keitto
odotti jo pöydässä: he asettuivat aterialle. Mutta hälinä ei loppunut.
Amalia, Eulerin tytär, ryhtyi perehdyttämään Louisaa kaikenlaisiin
tämän kaupunginosan paikallisasioihin, sen topografiaan, talon tapoihin
ja hyviin puoliin; hän ilmoitti heti hetken, milloin maitokuski saapui
sinne, milloin siellä noustiin ylös, minkä kauppiaiden kanssa oltiin
asioissa ja mitä hintoja maksettiin. Amalia ei hellittänyt, ennenkuin
oli selittänyt kaikki juurta jaksain. Louisa koetti torkuksissaankin
seurata tarkkaavasti näitä opastuksia; mutta huomautuksista, joita hän
tohti tehdä, näkyi, ettei hän ollut ymmärtänyt mitään; ja ne saivat
Amalian kiihtymään, niin että hän oikein huudahteli ja purki uudestaan
neuvonsa. Euler, vanha oikeudenkirjuri, selitteli Christophelle
musikaalisen uran vaikeuksia. Toinen Christophen vierustovereista,
Amalian sisar Rosa, puhui yhtämittaa illallisen alusta alkaen, puhui
sellaisella halulla, ettei hänellä ollut aikaa henkäistäkään: hän oli
tikahtua keskellä lausetta; mutta hän alkoi aina uudestaan. Vogel
murisi jörönä moitteita ruuasta. Ja siitä asiasta syntyi nyt kiihkeitä
väittelyitä. Amalia, Euler ja pikku tyttö keskeyttivät toisten
puheita tahtoen hekin yhtyä väittelyyn; ja sitten syntyi loputtomia
erimielipiteitä kysymyksestä, oliko lihamuhennoksessa liiaksi suolaa
vai eikö tarpeeksikaan: he vaativat toisiaan todistajiksi; ja
luonnollisesti ei yksikään ollut samaa mieltä kuin toiset. Jokainen
halveksi nyt vierustoverinsa makua ja luuli omaansa ainoaksi oikeaksi
ja järkeväksi. Siitä olisi riittänyt väittelyä vaikka tuomiopäivään
saakka.

Mutta lopuksi kaikki saavuttivat yksimielisyyden ruikutellen ajan
yleistä pahuutta. Kaikki heltyivät tunteellisesti säälimään Louisan
ja Christophen huolia ja kiittelivät liikuttavin sanoin Christophea
ja hänen uljasta elämäänsä. He eivät rajoittuneet muistamaan
ainoastaan näiden vieraittensa onnettomuuksia, vaan myöskin omiaan ja
ystäviensä ja kaikkien niiden, jotka he tunsivat; ja he päättelivät
yksimielisesti, että kaikki hyvät ihmiset ovat aina onnettomia ja
etteivät muut kuin itsekkäät ja kunnottomat saa maailmassa iloa. He
lopettivat johtopäätökseen, että elämä on surullista, ettei se ole
minkään arvoista, vaan että olisi paljoa parempi olla kuollut, jos
ei. Jumalan tahto nähtävästi nimenomaan olisi, että meidän on täällä
elettävä kärsiäksemme. Koska nämä ajatukset lähenivät Christophen sen
aikuista pessimismiä, niin heräsi hänessä nyt vierasisäntiään kohtaan
suurempi kunnioitus, ja hän sulki silmänsä heidän pikku heikkouksiltaan.

Kun hän meni äitinsä kanssa takaisin omalle puolelleen, jossa kaikki
oli epäjärjestyksessä, tunsivat he itsensä alakuloisiksi ja väsyneiksi,
mutta eivät niin yksinäisiksi kuin ennen; ja kun Christophe sitten
loikoi silmät auki sängyssään ja tuijotteli yöhön, voimatta päästä
uneen liiasta väsymyksestä ja kaupunginosan melutessa ympärillä, kun
hän kuunteli siinä raskaiden ajoneuvojen rakennusta täristävää vierinää
ja alemmassa kerroksessa nukkuvan perheen kuorsauksia, niin koetti
hän suorastaan jo vakuuttaa itselleen, että hän oli nyt jos ei juuri
onnellinen, niin edes vähemmän onneton kuin ennen, -- täällä, noiden
kunnon naapureiden keskuudessa, jotka olivat tosin melkoisen ikäviä,
mutta kärsivät samoja vaivoja kuin hänkin ja näyttivät ymmärtävän
häntä, niinkuin hänkin luuli heitä ymmärtävänsä.

Mutta kun hän viimein hervahti uneen, heräsi hän aamun sarastaessa
kiusallisesti naapuriensa ääniin, jopa riitelyyn, joka kaikui alemmasta
kerroksesta, ja pumpun vinguntaan: joku nosti aivan vimmoissaan vettä
ja ryhtyi sitten huuhtelemaan koko pihaa ja portaita.



Justus Euler oli pieni, kumarainen vanhus; hänen silmänsä olivat
levottomat ja yrmeät, kasvot punaiset, ryppyiset ja karvaiset, ikenet
hampaattomat, ja parta, jota hän ei väsynyt alinomaa riuhtomasta,
huonossa kunnossa. Hän oli kelpo mies, hiukan ahdasmielinen, syvästi
siveellinen luonne; ja niinpä hän oli viihtynyt erinomaisesti isoisän
seurassa. Väitettiin, että hän muistuttikin isoisää. Ja todellakin
hän oli kyllä samaa sukupolvea ja kasvatettu samoihin periaatteihin;
mutta Jean-Michelin vankkaa fyysillistä elämää ei hänellä ollut; toisin
sanoen: vaikka hän ajattelikin lukuisissa seikoissa samoin kuin isoisä,
ei hän pohjaltaan muistuttanut häntä yhtään; sillä ihmisethän tekee
paljoa enemmän temperamentti kuin ajatukset; ja kuinka erilaisiksi
älypuoli luoneekin heidät joko teennäisesti tai todellisesti, johtuu
suurin erotus ihmisten kesken kuitenkin siitä, ovatko he hyvinvoipia
vai eivät. Eulerin ukko ei ollut ensinmainittua lajia ihmisiä. Hän
puhui moraaliasioista samalla tavalla kuin isoisä. Mutta hänen
moraalinsa ei ollut samanlaista kuin ukin: sillä ei ollut ukin vankkaa
vatsaa, hänen keuhkojaan eikä hänen joviaalia voimaansa. Kaikki hänessä
ja hänen läheisissään oli rakennettu itarammalle ja suppeammalle
pohjalle. Oltuaan neljäkymmentä vuotta virkamiehenä ja vetäydyttyään
yksityiselämään, kärsi hän nykyään tuota toimettomuuden tuskaa, joka
on niin raskas sellaisille vanhuksille, jotka eivät ole säästäneet
viimeisiksi ikävuosikseen sisällisen elämän varastoja. Kaikki hänen
luontaiset tai omistetut samoin kuin hänen ammattinsa antamatkin
tottumukset olivat painaneet häneen jotakin pelonomaista ja nureksivaa,
joka ilmeni jossakin määrin myöskin kaikissa hänen lapsissaan.

Justus Eulerin vävy, Vogel, linnankanslian virkamies, oli noin
viisikymmenvuotias. Hän oli kookas, vankka ja aivan kaljupäinen,
ohimot kultaisten silmälasien aisoissa. Ja vaikka hän olikin aika
hyvinvoivan näköinen, luuli hän olevansa sairas, ja olikin sitä
varmaan, vaikkeivät häntä tiettävästi vaivanneetkaan kaikki taudit,
joita hän uskoi itsellään olevan, vaan pelkästään saivartelevan ammatin
luoma henkinen ärtyisyys ja istuvasta elämästä seurannut vähäinen
ruumiillinen rappioituminen. Tuo muuten sangen uuttera ja lahjakaskin
mies, joka oli jossakin määrin sivistynytkin, oli nykyaikaisen
luonnottoman elämän uhri ja oli joutunut, niinkuin monet pulpettinsa
ääreen kytketyt virkailijat, hypokondrian pahanhengen valtaan. Hän
oli noita onnettomia, joita Goethe aikoinaan mainitsi sanoilla: "Ein
trauriger ungriechischer Hypochondrist" -- "synkkä epäkreikkalainen
hypokondristi"; -- sellaisia Goethe sääli, mutta karttoi kuitenkin
tarkoin heitä.

Amalia ei ollut perinyt kummankaan miehisen omaisensa tapoja. Hän
oli vankkatekoinen, hälisevä -- ja toimintahaluinen, eikä heltynyt
puolisonsa valitusvirsistä; hän ravisteli päin vastoin miestään rajusti
liikkeelle. Mutta ainaisessa yhdessäolossa ei mikään yksilöllinen voima
jaksa pitää puoliaan; ja jos avioliitossa toinen on neurasteenikko, on
hyvin mahdollista, että molemmat ovat sitä muutaman vuoden kuluttua.
Vaikka Amalia taisteli Vogelia vastaan tottumuksesta ja luonteensa
vaatimuksesta, niin joku hetki myöhemmin vaikeroi hän vielä ankarammin
kuin hänen miehensä kohtaloaan; ja koska hän siirtyi äskeisistä kiukun
puuskista ilman väliasteita ruikutuksiin, ei hän suinkaan ollut hyväksi
miehelleen; hän päinvastoin lisäsi kaksinverroin hänen vaivaansa
tullen hänen typeryyksiensä korviahuumaavaksi kaiuksi. Amalia ei
lopulta kuormannut kaikenlaisilla vaivoilla ainoastaan Vogel-poloista,
miestään, joka joutui suorastaan kauhun omaksi kuullessaan valituksensa
tämän kaiun suunnattoman suuriksi vahvistamina, vaan hän kuormasi
niillä koko maailman ja itsensäkin. Samoin otti Amalia lopulta
tavakseen ruikutella hänkin terveyttään, aivan aiheettomasti, sillä
se oli vankka; ja samoin isänsä, tyttärensä ja poikansa terveyttä. Se
tapa muuttui sitten hänessä maniaksi: kun hän aina sitä puhui, tuli hän
siitä vakuutetuksikin. Pieninkin vilustuminen otettiin traagillisesti
vastaan; kaikesta kasvoi huolten syy. Vieläpä enemmänkin: kun perheessä
voitiin hyvin, kiusasi Amalia kuitenkin itseään ajattelemalla
vastaisuudessa tulevia tauteja. Siten elettiin alinomaisessa
ahdistuksessa. Siitä huolimatta ei kuitenkaan voitu sen huonommin; ja
näyttipä siltä, kuin tämä ainaisten valitusten tila olisi vaan pitänyt
yllä perheen yleistä terveyttä. Kaikki sen jäsenet söivät, nukkuivat,
tekivät työtä kuin tavallisesti; eikä taloudellinen elämä siitä
suinkaan heikontunut. Amalian toiminnanhalu ei tyytynyt pelkästään
panemaan häntä itseään aamusta iltaan juoksemaan edestakaisin talon
yläkerroksesta pihaan saakka: kaikkien muidenkin piti häärätä hänen
ympärillään; ja päivät olivat alinomaista huonekalujen jyryyttämistä,
ikkunain pesua, permantojen luuttuamista, huutoja, hälinää, askelten
kolinaa, täristystä, iänikuista touhua.

Perheen kaksi lasta näyttivät nähneen luonnolliseksi asiaksi alistua
tähän hälisevään itsevaltiuteen, joka ei sallinut kenenkään olla
rauhassa. Poika, Leonhard, oli kasvoiltaan sievän näköinen, mutta
vähäpätöinen ja käytöstavoiltaan jäykän säännöllinen. Tytöllä,
tuolla Rosalla, joka oli vaaleanverikkö, olivat melkoisen kauniit,
siniset, lempeät ja tunteelliset silmät; hän olisi ollut miellyttävä,
varsinkin siksi, että hänen ihonvärinsä oli raikas ja hieno ja että
hän oli kiltin näköinen, ellei hänen nenänsä olisi ollut hiukan
liian iso ja suhteettomasti asettunut; se seikka teki hänen kasvonsa
jäykkämuotoisiksi ja hänet itsensä saamattoman näköiseksi. Hän
muistutti erästä Holbeinin nuorta tyttöä, joka on Baselin museossa,
-- pormestari Meierin tytär, -- tuo, joka istuu alasluoduin silmin,
kädet polvilla, vaaleat hiukset hajalla olkapäillä, aivan kuin nolona
ja häpeissään epäsiron nenänsä tähden. Mutta Rosa puolestaan ei ollut
siitä seikasta laisinkaan levoton, eikä se yhtään estänyt hänen
väsymätöntä palpatustaan. Yhtä mittaa kuului hänen kimeä äänensä, kun
hän kertoi kaupungin juttuja, kuului suorastaan tikahtumaisillaan,
niinkuin hän ei olisi mitenkään ehtinyt kertoa kaikkea, aina
kiihtyneenä ja kiivaana, jopa nuhteidenkin uhalla, joita hän sai
äidiltä, isältä ja isoisältä, nämä kun vimmastuivat häneen, joskaan ei
siksi, että hän puhui alinomaa, vaan enemmänkin sen vuoksi, että hän
esti heitä itseään puhumasta. Sillä noilla erinomaisilla ihmisillä,
sangen hyvillä, rehellisillä ja uskollisilla, -- he olivat oikein
kunnollisten ihmisten valioita, -- olivat melkein kaikki muut hyveet,
mutta yhtä olivat he vailla, sitä, joka on elämän suurin sulous:
vaikenemisen hyve.



Christophe oli nykyään kärsivällinen. Hänen surunsa olivat
lauhduttaneet hänen suvaitsematonta ja pikavihaista luonnettaan.
Hienonmaailman ihmisten julmasta sielun kylmyydestä saatu kokemus oli
opettanut hänet tuntemaan tuollaisten kunnon ihmisten arvon, kuin
nämä naapurit, ihmisten, jotka olivat tosin kömpelöitä ja hiiden
ikäviä, mutta joilla oli ankara käsitys elämästä ja jotka näyttivät
hänestä olevan heikkoutta vailla, siksi että he elivät ilman iloa.
Kun hän oli itsekseen päättänyt, että he olivat oivallisia ihmisiä
ja että hänen tietystikin täytyi pitää heistä, koetti hän, koska
hän oli Saksan lapsia, vakuuttaa itselleen, että he häntä tosiaan
miellyttivätkin. Mutta siinä hän ei onnistunut: hänellä ei ollut tuota
mukavaa germaanilaista ihanteellisuutta, joka ei tahdo nähdä eikä näe
sellaista, mikä olisi epämiellyttävää, ei tahdo nähdä siitä syystä,
että pelkää sellaisella häiritsevänsä arvostelunsa mukavaa rauhaa ja
elämänsä viehätystä. Christophe sen sijaan ei tuntenut koskaan paremmin
ihmisten puutteita kuin silloin, kun hän heitä rakasti, silloin, kun
hän olisi tahtonut rakastaa heitä kokonaisuudessaan, ilman pienintäkään
rajoitusta; jonkinlainen epätietoinen suoruus, vastustamaton totuuden
tarve teki hänet silloin selvänäköisemmäksi, vaativammaksi juuri sitä
kohtaan, joka oli hänelle kaikkein rakkainta. Niinpä alkoi hän nytkin
tuntea eräänlaista hämärää ärtyisyyttä uusien tuttaviensa vikojen
tähden. Nämä eivät suinkaan koettaneet niitä salata, niinkuin ihmiset
tavallisesti tekevät. Ei, he levittivät näkyville kaiken, mitä heissä
oli sietämätöntä; mutta parhain ja hyvä jäi heissä piiloon. Sitä
seikkaa syytti myöskin Christophe, kun hän ryhtyi itseään vääryydestä
moittien etenemään ensimmäisiä vaikutuksia syvemmälle ja etsimään noita
oivallisia ominaisuuksia, jotka nämä tuttavat niin tarkalla huolella
piilottivat itseensä.

Hän koetti päästä läheisiin pakinoihin vanhan Justus Eulerin kanssa,
joka juuri sitä toivoikin. Christophea veti hänen puoleensa jokin
salainen mieltymys, isoisän muisto, Jean-Michelin, joka oli Euleriä
rakastanut ja kehuskellut. Mutta kunnon Jean-Michelillä oli ollut
paljoa suurempi kyky kuin Christophella luoda itselleen harhakuvia
ystävistään; ja sen seikan Christophe pian huomasi. Turhaan koetti hän
nähdä Eulerin muistot isoisästä. Hän ei saanut esille Eulerista muuta
kuin haalistuneen kuvan Jean-Michelistä, senkin sievoisesti pilakuvaksi
vääristettynä, sekä muutamia merkityksettömiä keskinäisten pakinain
rippeitä. Aina ja alinomaa alkoivat Eulerin muistelmat näin:

-- Aivan kuin minä sanoin sinun isoisä-raukallesi...

Hän ei muistanut mitään muuta, ei ollut kuullut mitään muuta, kuin
minkä hän itse oli sanonut.

Ehkäpä ei myöskään Jean-Michel ollut kuunnellut toista sen
paremmin. Enimmät ystävyyssuhteet eivät ole muuta kuin keskinäisiä
mukavuusseuroja, joissa saa puhua itsestään toisen kanssa. Mutta
ainakin oli Jean-Michel, niin naivisti kuin hän antautuikin
pakinoitsemisiloonsa, aina valmiina innostukseen, jota hän tuhlasi
sinne tänne. Kaikki oli kiinnittänyt hänen mieltään; hän oli valittanut
aina, ettei hän ollut viisitoista-vuotias, jotta olisi saanut nähdä
nousevien sukupolvien ihmeelliset keksinnöt ja sulautua heidän
ajatuksiinsa. Hänellä oli elämän kallein ominaisuus: uteliaisuuden
tuoreus, jota vuodet eivät vanhentaneet ja joka syntyi joka aamu
uudestaan. Hänellä ei ollut tarpeeksi kykyä kehittää tätä lahjaansa
joksikin hyväksi; mutta kuinka moni kyvykäs ihminen olisikaan voinut
hänen innostustaan kadehtia! Enimmät ihmiset kuolevat kahden- ja
kolmenkymmenen ikävuoden välillä: sillä päästyään siitä iästä ovat
he enää ainoastaan omia varjojaan; loppuosa heidän elämäänsä kuluu
itse-apinoimisessa, toistaessa päivä päivältä yhä konemaisemmalla ja
vääristyneemmällä tavalla samaa, jota he tekivät, ajattelivat tai
rakastivat silloin, kun he tosiaan _olivat_.

Siitä kun Eulerin ukko oli _ollut_, oli niin kauan ja hän oli
ollut niin vähäinen, että se, mitä hänessä oli enää jäljellä, oli
kovin köyhää ja hiukan naurettavaakin. Entisen ammattialansa ja
perhe-elämänsä ulkopuolelta ei hän tiennyt mitään, eikä tahtonut mitään
tietää. Hänellä oli kaikista asioista valmiit ajatukset; ja ne olivat
alkuisin hänen poikavuosiltaan. Hän luuli tuntevansa taiteita, mutta
hän pysähtyi eräihin vanhastaan pyhitettyihin nimiin, joita lausuessaan
hän ei jättänyt uudestaan toitottamatta entisiä mahtipontisia
määritelmiä; kaikki muu oli hänelle tyhjää ja olematonta. Kun hänelle
puhuttiin nykyaikaisista taiteilijoista, ei hän kuunnellut, vaan
alkoi jutella jostakin muusta. Hän väitti intohimoisesti rakastavansa
musiikkia ja pyysi Christophea soittamaan. Mutta kun Christophe pari
kertaa antoi innostaa itsensä siihen ja alkoi soittaa, niin rupesi ukko
puhelemaan ääneensä miniänsä kanssa, ikäänkuin musiikki olisi vaan
kiihoittanut hänen mielenkiintoaan kaikkeen sellaiseen, joka ei ollut
musiikkia. Christophe nousi ylös ja lopetti katkerin mielin kesken
kappaletta: kukaan ei häntä huomannut. Oli ainoastaan muutamia vanhoja
kappaleita, -- niitä oli kolme neljä, -- toiset sangen kauniita, toiset
hyvin rumia, mutta kaikki rintanaan pyhiksi päätettyjä, joilla oli
yksinomainen oikeus saada näiltä kuuntelijoilta melkoista hiljaisuutta
ja heidän ehdottoman hyväksymisensä. Niiden ensimmäisten tahtien
kajahtaessa joutui ukko kiihkon valtaan ja kyyneleet tulivat hänelle
silmiin, ei niin paljoa nyt saadun ilon ja nautinnon vuoksi kuin sen
ilon, jota ne sävellykset ennen muinoin olivat hänelle tuottaneet.
Christophe alkoi viimein tuntea kauhua näitä kappaleita vastaan,
vaikka eräät niistä, kuten esimerkiksi Beethovenin Adelaide olivat
hänestä rakkaita: ukko rallatteli alinomaa ensimmäiset tahdit, eikä
jättänyt julistamatta että "tämä nyt oli musiikkia", ja vertaili sitä
halveksivin sanoin "kaikkeen tähän kirottuun moderniin musiikkiin,
jossa ei ole melodiaa". -- Totta puhuen ei hän tuntenut mitään siitä
modernista musiikista.

Hänen vävynsä tiedot olivat paremmat, ja hän pysyttelihe mukana
taiteellisissa virtauksissa; mutta se oli vieläkin pahempaa: sillä
hänen arvostelussaan oli alinomainen panetteleva henki. Hänellä oli
kuitenkin sekä makua että älyä; mutta hän ei vaan tohtinut ryhtyä
ihailemaan sellaista, mikä oli nykyaikaista. Hän olisi yhtä varmaan
kieltänyt Mozartin ja Beethovenin arvon, jos he olisivat olleet hänen
aikalaisiaan, ja tunnustanut Wagnerin tai Richard Straussin ansiot,
jos he olisivat kuolleet vuosisata sitten. Hänen ärtyisä vaistonsa
kieltäytyi tunnustamasta, että vielä nykyään, hänen aikanaan, saattoi
kasvaa eläviä suuria miehiä: se ajatus oli hänestä vastenmielinen. Hän
oli niin katkeroitunut tyhjään menneestä elämästään, että hän koetti
vakuuttaa itselleen elämän menneen tyhjään myöskin muilta ja vakuuttaa,
ettei asia voinutkaan muuten olla ja että toiset, jotka uskoivat
päinvastoin tai sellaista väittivät, olivat jyrkästi joko typeryksiä
tai ilvehtijöitä.

Niinpä ei hän puhunutkaan mistään uusista kuuluisuuksista muuta kuin
katkeran pisteliäästi; ja kun hän ei suinkaan ollut tyhmä, löysikin
hän heissä heti ensimmäisellä silmäyksellä heikot ja naurettavat
puolet. Jokainen uusi nimi sai hänet epäluulon kannalle; ennenkuin
hän tunsi asiaa, oli hänen arvostelunsa valmis, -- siksi, ettei hän
sitä tuntenut. Se, että hän oli suopeamielinen Christophea kohtaan,
johtui siitä, että hän luuli tuon ihmisiä katkerasti tarkkaavan
poikasen näkevän elämän pahaksi, niinkuin hänkin teki; sitäpaitsi
luuli hän Christophea lahjattomaksi. Mikään ei lähennä toisiinsa
pieniä, kituvia ja tyytymättömiä sieluja niinkuin heidän yhteisen
voimattomuutensa huomaaminen. Ja mikään ei lisää terveiden ja elämää
varten luotujen halua terveyteen ja elämään enemmän kuin kosketus
noiden keskinkertaisten ja sairaloisten pessimismiin, jotka kieltävät
toisten onnen siksi, että he itse ovat onnettomia. Christophe tunsi sen
pian. Nuo happamet ajatukset olivat kyllä hänelle hänestä itsestäänkin
tuttuja; mutta hän hämmästyi, kun kuuli ne nyt Vogelin suusta, ja
myöskin sitä, ettei hän silloin enää niitä ollut tunteakaan; jopa
muuttuivat ne silloin hänelle vastenmielisiksikin: ne loukkasivat häntä.

Vielä kiusallisemmat olivat hänestä Amalian tavat. Oikeastaan tuo kelpo
nainen sovitti ainoastaan käytäntöön Christophen itsensä teorioja
velvollisuudesta. Hänellä oli aina huulillaan sana velvollisuus. Hän
teki työtä lepäämättä, hän tahtoi, että kaikkien oli tehtävä työtä
niinkuin hän. Sen työn tarkoitus ei ollut tehdä onnellisemmaksi häntä
itseään ja toisia: päin vastoin! Saattoi melkein sanoa, sen suurimpana
määränä oli olla häiriöksi kaikille ja tehdä elämä niin ilkeäksi
kuin suinkin, että se olisi saanut pyhyyden leiman. Mikään ei olisi
voinut hetkeksikään saada Amaliaa keskeyttämään pyhiä uhrimenojaan
taloudenhoidossa, tuon jumalallisen laitoksen hoidossa, joka niin
monissa naisissa anastaa paikan kaikilta muilta moraalisilta ja
yhteiskunnallisilta velvollisuuksilta. Amalia olisi luullut itsensä
tuhon omaksi, ellei hän olisi aina samoina päivinä ja samoilla
hetkillä luutunnut permannolta, pessyt ikkunoita, hangannut ovenripoja
kiiltäviksi, pieksänyt, pöllyttänyt mattoja, jyryyttänyt tuoleja,
pöytiä, kaappeja. Hän ryhtyi sellaisiin toimiinsa suorastaan kiihkolla.
Olisi luullut hänen kunniansa riippuvan niistä kysymyksistä. Ja eivätkö
muuten monet naiset tunne siihen tapaan ja puolusta juuri siten muka
kunniaansa? Sehän on ikäänkuin huonekalu, joka täytyy pitää kiiltävänä,
jonkinlainen hyvin vahattu lattia, kylmä, kova, -- ja kompastuttava.
Velvollisuuden tarkka täyttäminen ei kuitenkaan tehnyt rouva Vogelia
sen rakastettavammaksi. Hän takertui taloudenpidon saivarteluihin,
niinkuin ne olisivat olleet Jumalan käsky. Ja hän halveksi suuresti
niitä, jotka eivät eläneet samoin kuin hän, jotka levähtivätkin,
jotka osasivat töittensä lomassa elämästä myöskin hiukan nauttia. Hän
hyökkäsi oikaisuretkille Louisan kamariin saakka, jossa viimemainittu
silloin tällöin keskellä töitään istahti uneksimaan. Louisa huokaili,
mutta alistui hajamielisesti hymyillen. Onneksi ei Christophe tiennyt
tästä asiasta mitään: Amalia odotti aina, kunnes Christophe oli mennyt
kotoa, ennenkuin hän lähti näille hyökkäyksille heidän huoneistoonsa;
ja toistaiseksi ei hän vielä ollut karannut suorastaan Christophen
kimppuun: sitä Christophe ei olisi suvainnutkaan. Christophe tunsi
Amalian parissa elävänsä laukeamattoman vihollisuuden tilassa. Kaikkein
vähemmän antoi Christophe Amalialle anteeksi hänen ainaista hälinäänsä.
Christophe eli talossa kuin maanpaossa. Hän sulkeutui kamariinsa, --
se oli pieni, matala huone pihan puolella, -- tukki tarkoin ikkunansa
ja kärsi raittiin ilman puutetta, jottei hänen olisi tarvinnut kuulla
talon yhtämittaista kotimeteliä, mutta kuitenkaan ei hänen onnistunut
siten itseään varjella. Tahtomattaankin joutui hän hermostuneessa
jännityksessä seuraamaan pienimpiäkin alhaalta kuuluvia ääniä; ja
kun tuo kauhea naisen ääni, joka tunkeusi läpi lukkojen, alkoi
lyhyen tyynen tuokion jälkeen aina uudestaan huutaa, valtasi hänet
raivo: hän karjui, polki jalkaansa, lennätti Amalialle läpi seinien
valikoidut varastot sadatuksia. Keskellä yleistä meteliä ei hänen
vihanpurkauksiaan edes huomattu: luultiin, että hän siellä sävelsi.
Hän manasi rouva Vogelin pirun valtaan. Hän ei häntä kunnioittanut, ei
pitänyt juuri missään arvossa. Hänestä tuntui joskus, että hän olisi
pitänyt kaikkein riettainta ja typerintä naista parempana kuin Amaliaa,
jos hän vain olisi vaiennut; parempana typeryyttä kuin kaikkea älyä,
kunniallisuutta ja muita hyveitä, jotka tuolla tavalla mekastavat!



Tämä metelin viha lähensi häntä Leonhardiin. Tuo nuori poika oli
keskellä yleistä touhua aina rauhallinen eikä kohottanut koskaan
ääntään tavallista kovemmaksi. Hän ilmaisi ajatuksensa harkitulla ja
selvällä tavalla, valiten jokaisen sanansa ja hätäilemättä. Kuohuvalla
Amalialla ei ollut kärsivällisyyttä odottaa, kunnes hän oli puhunut
loppuun; kaikki tuskittelivat hänen hitauttaan. Hän ei siitä tullut
sen kiireellisemmäksi. Mikään ei muuttanut hänen tyyneyttään ja hänen
kunnioittavaa maltillisuuttaan. Christophea veti sitäkin enemmän hänen
puoleensa, kun hän sai kuulla, että Leonhard aikoi kirkolliselle
alalle; ja se seikka kiihoitti suuresti hänen uteliaisuuttaan.

Christophe oli siihen aikaan uskonnonasioissa sangen merkillisessä
tilassa: hän ei itsekään tiennyt, millainen hänen tilansa oli. Hänellä
ei ollut koskaan ollut aikaa ajatella sellaista vakavasti. Hän ei
ollut saanut tarpeeksi oppia, ja hän oli liiaksi sekautunut elämisen
vaikeuksiin eritelläkseen sitä kysymystä ja järjestääkseen sitä
ajatuksissaan. Kiihkeäluonteisena, jollainen hän oli, heittelehti
hän yhdestä äärimmäisyydestä toiseen, eheästä uskosta jyrkkään
kieltämiseen, aprikoimatta, oliko hän sopusoinnussa vai ei. Kun hän
oli onnellinen, ei hän ajatellut laisinkaan Jumalaa, mutta oli hyvin
taipuisa siihen uskomaan. Ja kun hän oli onneton, ajatteli hän sitä,
mutta ei siihen suinkaan uskonut: hänestä tuntui mahdottomalta, että
Jumala olisi määrännyt ihmisille onnettomuuden ja vääryydet. Nämä
pulmat tuottivat hänelle muuten sangen vähän vaivaa. Pohjaltaan oli hän
liian uskonnollinen ajatellakseen paljon Jumalaa. Hän eli Jumalassa,
hänen ei tarvinnut siihen uskoa. Sellainen on tarpeen ainoastaan
niille, jotka ovat heikkoja tai paheiden tai vähäverisyyden pilaamia.
He vetävät itseensä ahnaasti Jumalaa niinkuin kasvi auringonpaistetta.
Kuoleva takertuu kiinni elämään, mutta se, jolla on sisässään aurinko
ja elämä, miksi menisi hän sitä hakemaan itsensä ulkopuolelta?

Christophe ei luultavasti koskaan olisi välittänyt näistä --
kysymyksistä, jos hän olisi elänyt yksin. Mutta yhteiskunnallisen
elämän vaatimukset pakoittivat hänet kiinnittämään ajatuksensa
niihin lapsellisiin ja joutaviin ongelmiin, jotka anastavat niin
epäsuhtaisen tilan maailmassa ja joihin nähden täytyy ratkaista
kantansa, koska niihin törmää joka askelella. Aivan kuin terveellä
ja hyvällä, voimaa ja rakkautta ylitulvivalla hengellä ei olisi
tuhannenkin kiireellisempää tehtävää kuin tuottaa itselleen huolta,
onko Jumala olemassa vai ei!... Ja jos ei edes vaadittaisi muuta kuin
uskomaan Jumalaan! Mutta täytyy uskoa yhteen Jumalaan, senkokoiseen ja
sennäköiseen, sen väriseen ja senrotuiseen! Tällainen ei pälkähtänyt
Christophen päähänkään. Jeesuksella ei ollut juuri minkäänlaista
paikkaa hänen ajatuksissaan. Se ei johtunut siitä, ettei hän häntä
rakastanut: hän rakasti Jeesusta silloin, kun ajatteli häntä; mutta hän
ei ajatellut häntä milloinkaan. Hän moitiskeli usein sentähden itseään,
hän oli suruissaankin, hän ei käsittänyt, miksi se seikka ei häneen
koskenut. Kuitenkin noudatti hän uskonnollisia menoja samoin kuin hänen
omaisensakin; hänen isoisänsä oli lukenut aina raamattua; hän itsekin
kävi säännöllisesti messussa; siitä oli hänelle hyötyäkin, jollakin
tavoin, koska hän oli nykyään urkuri; ja hän antautui tehtäväänsä
mallikelpoisen tunnollisesti. Mutta Christophe olisi joutunut sievään
pulaan, jos häntä olisi hänen kirkosta tullessaan vaadittu sanomaan,
mitä hän oli siellä ajatellut. Hän alkoi lueskella uskonnollisia
kirjoja, kiinnittääkseen ajatustaan johonkin, ja ne olivat hänelle
ajanrattoa, jopa miellyttivätkin häntä, mutta samoin kuin muutkin
kauniit ja omituiset kirjat, eivätkä hänestä eronneet olennaisesti
muista kirjoista, sellaisista, joita kukaan ei keksi sanoa pyhiksi.
Totta puhuaksemme: jos hän olikin mieltynyt Jeesukseen, oli hän
mieltynyt paljoa enemmän Beethoveniin. Ja istuessaan urkujensa edessä
Pyhän Florianin kirkossa, jossa hän soitti sunnuntaimessussa, oli hän
enemmän kiintynyt urkuihinsa kuin messuun; ja hän oli uskonnollisempi
niinä päivinä, jolloin kappeli soitti Bachia kuin sellaisina,
jolloin se soitti Mendelssohnia. Eräät jumalanpalvelusmenot saivat
hänet hartaaseen haltiotilaan. Mutta rakastiko hän silloin Jumalaa,
vai ainoastaan musiikkia? Sitä oli muuan varomaton pappi kysynyt
häneltä leikillään, ajattelematta, mihin aprikoimisiin tämä hänen
sutkauksensa Christophen heitti. Joku toinen ei olisi kysymyksestä
ollut millänsäkään eikä olisi yhtään muuttanut elämäntapojaan (niin
monet ihmisethän tyytyvät siihen, etteivät tiedä, mitä oikeastaan
ajattelevat). -- Mutta Christophea vaivasi kiusaava suoruuden tarve,
joka toi alinomaa hänelle miettimistä; ja kun hän kerran sai jonkin
aprikoitavan päähänsä, oli hänen mahdoton sitä siitä poistaa. Hän
kiusasi itseään, hänestä tuntui, että hän oli kaksinaisolento. Uskoiko
hän, vai eikö hän uskonut?... Hänellä ei ollut ei aineellisia eikä
älyllisiä keinoja ratkaista sitä ongelmaa, näin, yksinään, sillä
sellaiseen tarvitaan tietoja ja joutoaikaa. Ja kuitenkin täytyi se nyt
ratkaista, muuten olisi hän ollut välinpitämätön uskonnonasioista tai
ulkokullattu. Toden totta oli hän yhtä kykenemätön kumpaankin.

Hän koetti arasti tutkistella siinä suhteessa ympäristönsä ihmisiä.
Kaikki he näyttivät olevan varmoja itsestään. Christophe paloi
halusta oppia tuntemaan heidän uskonsa perussyyt. Niitä ei hänen
onnistunut saada tietoonsa. Melkein koskaan ei hänelle annettu tarkkaa
vastausta: aina luiskahti kysymys johonkin sivuasiaan. Toiset pitivät
häntä ylpeänä ja sanoivat, että sellaisista asioista ei väitellä,
ja että tuhannet älykkäämmät ja paremmat kuin hän olivat uskoneet
asiaa pohtimatta; hänen piti vain olla sellainen kuin hekin. Toiset
jälleen näyttivät närkästyneiltä, aivan kuin heitä olisi sellaisilla
kysymyksillä persoonallisesti loukattu; ja kuitenkaan eivät juuri he
olleet kaikkein varmimmat siinä asiassa. Toiset jälleen kohauttivat
olkapäitään ja sanoivat hymyillen: "No, ei suinkaan siinä nyt mitään
pahaa ole." Mutta heidän hymynsä ilmaisi: "Ja se nyt on mukavinta sillä
tavalla..." Heitä Christophe halveksi sydämensä pohjasta.

Hän oli koettanut ilmaista salaisen rauhattomuutensa eräälle papille;
mutta se yritys ei rohkaissut häntä laisinkaan. Christophe ei päässyt
vakavasti juttelemaan hänen kanssaan. Niin ystävällinen kuin hänen
puhuttelijansa olikin, antoi hän Christophen kohta tajuta, ettei hänen
ja Christophen välillä ollut mitään oikeaa yhdenvertaisuutta; näytti
alun pitäen sovitulta, että papin ylemmyys oli vastaaninttämätön
ja ettei puhe saanut mennä yli hänen määräämiensä rajojen, muuten
olisi se ollut sopimatonta; juttu muuttui siis aivan kärjettömäksi
leikiksi. Kun Christophe koetti päästä syvemmälle ja tehdä kysymyksiä,
joihin tuota arvon miestä ei huvittanut vastata, vetäytyi pappi omaan
rauhaansa suojelevasti hymyillen ja lausuen jonkin latinalaisen
lauseen ja kehoittaen Christophea rukoilemaan, rukoilemaan, että
Jumala häntä valaisisi. -- Christophe lähti papin luota nöyryytettynä
ja loukkaantuneena tuosta kohteliaasta ylemmyydestä. Millään ehdolla
maailmassa ei hän olisi sitten enää koskaan turvautunut pappiin, olipa
hän, Christophe, sitten oikeassa tai väärässä. Hän myönsi kyllä,
että nuo ihmiset saattoivat olla älyltään ja pyhän virkansa puolesta
ylempiä kuin hän; mutta keskusteltaessa näistä asioista ei saanut
olla enää ylempää, ei alempaa, ei virka-arvoja, ei ikää eikä nimeä;
mikään muu kuin totuus ei merkitse mitään: sen edessä on koko maailma
yhdenvertainen.

Siksi oli hän onnellinen, kun nyt löysi ikäisensä pojan, joka uskoi.
Hän itse ei toivonut muuta kuin voida uskoa; ja hän toivoi hartaasti,
että Leonhard selvittäisi hänelle syyt, miksi uskoa. Christophe
ryhtyi ensin pakinoihin. Leonhard vastasi lauhkeasti kuin aina,
mutta kiirehtimättä; eikä ensi pakinasta ollut mitään tulosta. Koska
talossa ei voitu keskustella rauhassa pitempää aikaa, sillä Amalia
tai vanhus keskeyttivät vähän väliä, niin esitti Christophe, että
mentäisiin kävelemään iltapuolella, heti päivällisen jälkeen. Leonhard
oli liian kohtelias kieltääkseen, vaikka hän olisikin mielellään
itseään sellaisesta säästänyt; sillä hänen untelo luonteensa pelkäsi
kävelemistä, keskustelua, kaikkea, mistä vain oli vaivaa.

Christophea nolostutti ryhtyä perinpohjin puhumaan asiasta. Lausuttuaan
pari kömpelöä ja ylimalkaista huomautusta joistakin muista pikku
seikoista, syöksyi hän sitten melkein kiukkuisen jyrkästi kysymykseen,
joka painoi hänen sydäntään. Hän tiedusteli Leonhardilta, aikoiko hän
tosiaan papiksi, ja tekikö hän sen oikeasta halusta. Puhuteltu Leonhard
loi häneen rauhattoman katseen; mutta kun hän näki, ettei Christophen
tarkoitus ollut vihamielinen, niin hän rauhoittui.

-- Kyllä, vastasi hän; kuinkapa muuten sitten?

-- Ah, äännähti Christophe, te olette onnellinen mies!

Leonhard tunsi Christophen äänessä kateuden vivahduksen ja hänen
itserakkauttaan hiveli. Hänen käytöksensä muuttui heti, hänelle tuli
puhumisen into, hänen kasvonsa kirkastuivat:

-- Kyllä, myönsi hän, minä olen onnellinen. Hän oikein säteili ilosta.

-- Kuinka te olette siihen päässyt? kysyi Christophe.

Ennenkuin Leonhard vastasi itse kysymykseen, ehdotti hän, että
asetuttaisiin tuohon penkille rauhalliseen paikkaan, Pyhän Martin
luostarin pylväskäytävään. Sinne näkyi kulmaus pientä toria, jolla
kasvoi istutettuja akaasioita, ja kauempaa kaupunki ja maaseutu,
kylpien illan uduissa. Rhein juoksi mäen alla. Vanha, hyljätty
kalmisto, jonka haudat olivat peittyneet korkeaan ruohikkoon, uinui
heidän vieressään suljetun portin takana.

Leonhard alkoi puhua. Hän sanoi tyytyväisyyttä loistavin silmin,
kuinka suloista oli päästä pois elämästä, löytää turvapaikka, jossa on
ainaiseksi suojassa. Vielä äityväin haavain kiduttamalla Christophella
oli kiihkeä halu lepoon ja unohdukseen; mutta siihen yhtyi myöskin
surua. Hän kysyi huokaisten:

-- Ja kumminkin, eikö teistä ole vaikeaa luopua siten kokonaan elämästä?

-- Oh, vastasi toinen rauhallisesti, mitä siinä on vaikeaa? Eikö elämä
ole surullista ja rumaa?

-- On siinä kaunistakin, virkkoi Christophe katsellen illan ihanuutta.

-- Kyllä, on kaunistakin, mutta vähän.

-- Tuo vähä, se on minulle vielä paljon.

-- Oh, mutta sehän on selvän älyn asia. Toisella puolella hyvää ja
paljon pahaa, ja toisella puolella jälleen ei hyvää eikä pahaa, täällä
maailmassa; ja senjälkeen loppumaton onni: voiko epäröidä valinnassa?

Christophe ei liioin rakastanut tätä laskutapaa. Niin säästeliäs elämä
tuntui hänestä sangen köyhältä. Hän koetti nyt kuitenkin vakuuttaa
itselleen, että se oli viisautta.

-- Te ette siis pelkää vaaraa, että antaisitte jonkin miellyttävän
hetken vietellä itsenne? kysyi hän hiukan ivallisesti.

-- Mitä hullua! Kun tietää, että se ilo kestää vain hetken, ja että
sitten seuraa koko iäisyys.

-- Te olette siis varma tuosta iäisyydestä?

-- Tietysti.

Christophe kyseli edelleen. Hän värisi halusta ja toivosta, että
Leonhard voisi antaa hänelle kumoamattomat todistukset uskoon! Kuinka
innokkaasti hän silloin olisi luopunut koko maailmasta ja seurannut
Leonhardia Jumalan luokse.

Leonhard oli ylpeä apostolintehtävästään ja vakuutettu muuten,
että Christophen epäilykset olivat ainoastaan pintaa, ja että ne
kohteliaasti ja hienosti alistuisivat ensimmäiset todistuskappaleet
kuullessaan; ja Leonhard turvautui ensiksi pyhiin kirjoihin,
evankeliumin auktoriteettiin, ihmeihin, traditsioniin. Mutta hän
tuli alakuloiseksi, kun Christophe keskeytti hänet muutaman minuutin
kuultuaan sanoen, että tämä oli kysymyksen vastaamista kysymyksellä ja
ettei hän pyytänyt Leonhardia esittämään itselleen juuri sitä, johon
hänen epäilyksensä kohdistui, vaan tahtoi apua sitä ratkaistakseen.
Leonhardin täytyi silloin todeta, että Christophe oli paljon sairaampi
kuin näyttikään ja että hän vaati itselleen vakuutusta ainoastaan
järjen keinoilla. Kumminkin ajatteli hän vielä, että Christophe vain
teeskenteli vapaa-ajattelijaa -- (Leonhard ei voinut kuvitella, että
ihminen voisi olla sitä tosissaan). -- Leonhard ei siis menettänyt
rohkeuttaan, vaan vetosi itsetietoisena nykyisestä opistaan koulussa
saamiinsa tietoihin; hän lateli sikin sokin, enemmän auktoriteetilla
kuin järjestyksessä, metafyysiset todistuksensa Jumalan olemassaolosta
ja sielun kuolemattomuudesta. Christophe kuunteli vaieten, jännittäen
älyään, ja otsa rypyssä ajatuksen ponnistuksesta; hän pani Leonhardin
esittämään todistelut uudestaan, yritti hartaasti tunkeutua niiden
sisältöön, syventyä itseensä, seurata todistelua. Sitten purkausi hän
yhtäkkiä julistamaan, että nyt hänen kustannuksellaan ilveiltiin; että
tuohan oli ainoastaan kujeilua, kaunosanaisten puhujain leikinlaskua,
sellaisten, jotka rustaavat sanoja ja huvittelevat luulottelemalla,
että ne sanat ovat myöskin asioita. Leonhard esitti närkästyneenä
takeeksi luettelemainsa kirjailijain vakaumuksen. Christophe kohautti
olkapäitään ja vannoi, että elleivät he olleet ilveilijöitä, olivat he
pelkästään vietävän kirjailijoita; ja hän vaati toisia todistuksia.

Kun Leonhard kauhukseen huomasi, että Christophe oli saanut
auttamattoman vian, ei hän enää välittänyt hänestä. Hän muisti, kuinka
häntä oli koulussa neuvottu: olemaan hukkaamatta aikaansa väittelyyn
uskottomien kanssa, -- varsinkin, jos he eivät tahallaan tahtoisi
uskoa; siinä saattoi joutua vaaraan: sekoittaa oman uskonsa, voimatta
kuitenkaan hyödyttää toista. Parempi oli jättää onneton Jumalan tahdon
haltuun, sillä Jumala osaa kyllä hänet valaista, jos se on hänen
aikomuksensa; ja jos se jälleen ei sitä ole, kuka uskaltaisi nousta
Jumalan tahtoa vastaani Leonhard ei siis yrittänyt enää pitkittää
keskustelua. Hän tyytyi pelkästään sanomaan lauhkeasti, että tällä
kertaa hän ei voinut enää mitään tehdä, etteivät mitkään perustelut
pystyneet näyttämään tietä sellaiselle, joka oli päättänyt olla sitä
näkemättä, että täytyy rukoilla, turvautua armoon: mikään ei ole ilman
sitä mahdollista; täytyy haluta, tahtoa voidakseen uskoa.

Tahtoa? ajatteli Christophe katkerasti. Jumala on siis olemassa
sentähden, että minä tahtoisin hänen olevan olemassa? Kuolemaa ei
siis olisi olemassa, jos minua huvittaisi se kieltää!... Niin niin,
kuinka elämä on helppo niille, joilla ei ole tarvetta nähdä totuutta,
joilla on taito nähdä se sellaisena, kuin sitä haluavat, ja sommitella
itselleen mieluisia unia ja nukkua pehmeillä patjoilla! Christophe oli
varma, ettei hänestä olisi koskaan sellaisessa vuoteessa nukkumaan...

Leonhard jatkoi pakinaansa. Hän oli nyt palannut mieli-asiaansa:
mietiskelevän elämän suloihin; ja tällä vaarattomalla alueella ei hänen
sana virtansa enää ehtynyt. Yksitoikkoisella, onnesta värisevällä
äänellä hän kuvaili iloja, joita elämä Jumalassa tuottaa, elämä
maailman ulkopuolella, yläpuolella, kaukana siitä touhusta, josta hän
nyt puhui odottamatta vihan vivahduksella (hän inhosi sitä melkeinpä
yhtä paljon kuin Christophe), kaukana raakuudesta, herjauksista,
kaukana kaikenlaisista pienistä surkeuksista, joita saa alinomaa
kärsiä, uskon varmassa ja lämpöisessä pesässä, josta voi katsella
rauhassa vieraan ja etäisen maailman onnettomuuksia. Christophe näki
hänen puhettaan kuunnellessaan selvästi moisen uskon itsekkyyden.
Leonhard alkoikin sitä aavistaa; hän kiiruhti siis puolustautumaan.
Mietiskelevä elämä ei suinkaan ollut joutilaan elämää. Päinvastoin:
rukouksella tekee paljoa enemmän hyvää kuin työllä; mitä olisi maailma
ilman rukousta? Rukoilija sovittaa syyt toisten puolesta, sälyttää
kannettavakseen heidän vikansa, tarjoaa heille ansionsa, välittää
maailman asioita Jumalan tykönä.

Christophe kuunteli häntä vaieten, mutta hänen vihamielisyytensä yhä
kasvoi. Hän ymmärsi tämän Leonhardin järkeilyn ulkokultaisuuden.
Hän ei ollut niin väärämielinen, että olisi luullut kaikkia uskovia
samanlaisiksi. Hän tiesi hyvin, että tämä elämästä luopuminen johtui
eräässä vähäisessä joukossa mahdottomuudesta elää, jäytävästä
epätoivosta, hätäisen turvautumisesta kuolemaan, -- että se aiheutui
eräissä vieläkin harvemmissa intohimoisesta haltioitumisesta... (Mutta
kuinka kauan sellaista tilaa heissä yleensä kestää?)... Mutta enimmissä
ihmisissä: eikö se liene kuitenkin sangen usein ainoastaan sellaisten
olentojen kylmää järkeilyä, jotka huolehtivat hartaammin omasta
rauhastaan kuin toisten onnesta tai totuudesta? Ja jos rehelliset sen
näkevät, niin kuinka he kärsivätkään huomatessaan ihannettaan näin
häpäistävän!...

Leonhard kuvaili nyt hyvin onnellisena maailman kauneuden sopusointua,
nimittäin jumalaisen ortensa korkeudesta katsottuna: tuolla alhaalla
kaikki oli synkkää, väärää, tuskaa; ylhäällä jälleen kaikki muuttui
kirkkaaksi, valoisaksi, järjestetyksi; maailmaa voi verrata
mallikelpoisesti rakennettuun kellokaappiin...

Christophe kuunteli jo sangen hajamielisesti. Hän mietti mielessään:
"Uskooko hän, vai luuleeko hän uskovansa?" Kuitenkaan ei hänen oma
uskonsa, hänen intohimoinen kaipuunsa uskoa ollut siitä horjunut.
Pelkästään sellaisen typeryksen kuin Leonhardin sielun keskinkertaisuus
ja vaivaiset järkeilyt eivät voineet saada sitä kukistetuksi...

Yö laskeutui kaupungin ylitse. Penkki, jolla he istuivat, jäi varjoon;
tähdet syttyivät, valkea usva nousi virrasta, sirkat sirisivät
kalmiston puitten alla. Kirkonkellot alkoivat soittaa; korkeaäänisin
ensin, yksinään, aivan kuin valittava lintu, pyytäen taivaalta
vastausta; sitten yhtyi toinen, terssin alempaa, sen valitukseen;
viimein äänsi matalaäänisin, kvintissä, ikäänkuin vastaten toisille.
Kaikki kolme kelloa yhtyivät soitossa. Siinä heidän istuessaan tornin
juuressa hurisi torni kuin jättiläiskokoinen mehiläispesä. Ilma vapisi,
ja samoin Christophen sydän. Hän pidätti hengitystään ja ajatteli,
kuinka köyhää säveltäjien musiikki on tämän musiikin valtameren
rinnalla, jossa tuhannet olennot ääntelevät: se on vapaitten eläinten
ääniä, sointujen kahleeton maailma; ulkopuolella sen kotiaskareisen,
talouskirjoja pitävän, hengettömillä sovinnaisleimoilla varustetun
maailman, jonka ihmisten äly on luonut. Hän tunsi haipuvansa tuohon
soivaan äärettömyyteen, jolla ei ollut rajaa, ei rantaa...

Kun mahtava kumina vaikeni, kun viimeiset värähdykset haipuivat ilmaan,
heräsi Christophe. Hän katsahti peljästyen ympärilleen... Hän ei
tuntenut enää mitään entistä. Kaikki oli muuttunut hänen ympärillään ja
hänessä itsessään. Jumalaa ei enää ollut...

Aivan kuin uskokin on uskon kadottaminen usein onnen tapaus, äkillinen
valon syttyminen. Järki ei sellaisessa merkitse mitään; siihen
tarvitaan vaan jokin vähäpätöisyys: sana, hiljaisuus, kellon ääni.
Ihminen vaeltaa, uneksii, ei voi odottaa mitään, yhtäkkiä kaikki
luhistuu kokoon. Näkee ympärillään rauniot. On yksin, ei usko enää.

Christophe oli kauhistunut, eikä voinut ymmärtää, kuinka se oli
tapahtunut. Se kävi niinkuin keväinen jäidenlähtö joesta...

Leonhardin ääni kuului yhä, järkeilevänä, yksitoikkoisena kuin
heinäsirkan siritys. Christophe ei kuunnellut sitä enää. Oli tullut
pilkkopimeä, Leonhard lopetti. Hän oli hämmästynyt Christophen
jäykkyyttä ja tullut levottomaksi, että oli jo myöhä, ja hän ehdotti
nyt, että palattaisiin jo kotiin. Christophe ei vastannut. Leonhard
tarttui häntä käsivarteen. Christophe hätkähti, ja katsoi Leonhardiin
hämmentynein silmin.

-- Christophe, nyt täytyy mennä kotiin, virkkoi Leonhard.

-- Mene hiiteen! huudahti Christophe hänelle raivoissaan.

-- Hyvä Jumala! Christophe, mitä olen teille tehnyt? kysyi Leonhard
peloissaan ja kauhistuen.

Christophe masensi mielensä.

-- Niin, sinä olet oikeassa, ystäväiseni, sanoi hän lempeämmällä
äänellä, en tiedä, mitä puhun. Mene! Mene Jumalan luo!

Hän jäi yksin. Hänen sydämensä oli niin lohduton.

-- Oi, taivaan Jumala! huudahti hän väännellen käsiään ja kohottaen
kasvonsa kiihkeästi mustaa taivasta kohti. Minkätähden en minä enää
usko? Minkätähden minä en voi uskoa enää? Mitä minussa on tapahtunut?...

Oli liian suuri epäsuhde hänen uskonsa perikadon ja äskeisen Leonhardin
kanssa tapahtuneen keskustelun välillä: oli selvää, ettei tuo pakina
voinut olla syynä tähän muutokseen, enempää kuin Amalian kirkumiset ja
talon isäntäväen naurettavuudet voivat olla syynä siihen mullistukseen,
joka oli viime aikoina hänen siveellisissä ajatuksissaan tapahtunut.
Ne olivat ainoastaan tekosyitä. Epäilys ei tullut häneen ulkoa päin.
Epäilys oli hänessä itsessään. Hän tunsi sielussaan liikkuvan outoja
hirviöitä, eikä hän uskaltanut kumartua tähystelemään ajatuksiinsa,
nähdäkseen tuota pahaansa kasvoista kasvoihin... Pahaansako? Oliko tämä
pahaa? Hänen lävitseen tunkeutui kaipuun tuntu, juopumus, hekumallinen
tuska. Hän ei ollut enää omassa vallassaan. Turhaan hän koetti kylmetä
jälleen entiseen stoalaisuuteensa. Kaikki luhistui yhdellä iskulla.
Hän tunsi yhtäkkiä uuden, avaran maailman: polttavan, hurjan, järjellä
käsittämättömän maailman... joka on Jumalasta kaukana...

Se tapahtui tuokiossa. Mutta koko hänen entisen elämänsä tasapaino oli
siitä alkaen hävitetty.



Koko talon väessä oli ainoastaan yksi henkilö, joka herätti
Christophessa jonkinlaista mielenkiintoa: se oli pikku Rosa. Tyttö
ei ollut laisinkaan kaunis; ja Christophe, joka itse oli kaukana
kauniista, oli sangen vaativainen mitä toisten kauneuteen tulee. Hän
oli tyynen julma kuin ainakin nuoret pojat rumia naisia kohtaan: jos
nainen on ruma, ei hän heille ole olemassa, ei ainakaan, ellei hän
ole jo yli helliä tunteita herättävän iän, jolloin naisella ei ole
oikeutta muuhun kuin vakaviin, rauhallisiin, melkeinpä uskonnollisiin
tunteisiin. Rosalla ei muuten ollut mitään erikoisia ja ansiokkaita
lahjoja, vaikka hän kylläkin oli älykäs, ja häntä vaivasi alinomainen
lörpöttelynhalu, joka sai Christophen pakenemaan häntä. Niinpä ei
Christophe ollut huolinut nähdä vaivaa edes häneen tutustua, sillä hän
luuli, ettei Rosassa olisi mitään tunteitakaan; enintään hän oli joskus
Rosaan katsahtanut.

Rosa oli kuitenkin parempi kuin monet muut nuoret tytöt; joka
tapauksessa hän oli parempi kuin Minna, tuo Christophen niin
kiihkeästi rakastama Minna. Hän oli kiltti pikku nainen, jossa ei
ollut kiemailua, ei turhamaisuutta. Christophen saapumiseen asti ei
hän ollut huomannut olevansa ruma, taikka ei ollut siitä välittänyt,
sillä omaistensa joukossa ei ihminen sellaisesta huolestu. Jos isoisä
taikka äiti sattuivat äkäillessään sanomaan hänelle, että hän oli ruma,
niin hän vain nauroi: hän ei sitä uskonut taikka ei sitä sen enempää
tullut ajatelleeksi; eivätkä nuo läheisetkään tarkoittaneet sillä sen
enempää. Niin monet muutkin tytöt, yhtä rumat ja rumemmatkin, olivat
löytäneet rakastavan sydämen! Saksalaiset ovat varustetut onnekkaalla
anteeksiantamiskyvyllä ruumiillisia epätäydellisyyksiä kohtaan:
he voivat olla niitä näkemättä, jopa saattavat he ne kaunistaakin
taipuisan mielikuvituksensa voimalla, sellaisella mielikuvituksella,
joka löytää odottamattomia yhtäläisyyksiä heidän rakastamansa naisen ja
ihmiskunnan kaikkein kauniimpien yksilöiden välillä. Eulerin vanhusta
ei olisi tarvinnut kauan puijata, jos olisi tahtonut saada hänet
uskomaan, että hänen tyttösellään oli esimerkiksi Ludovisin Junon
nenä. Onneksi hän oli liian ärtyisä ladellakseen kohteliaisuuksia,
ja Rosa oli täysin välinpitämätön nenänsä muodosta; eikä hänen
itsetuntonsa vaatinut muuta kuin, että hän täytti kotivelvollisuutensa
tarkasti noiden jo tunnettujen ja kuuluisain sääntöjen mukaan. Hän oli
hyväksynyt kaikki saamansa opetukset kuin raamatun sanat. Kun hän ei
laisinkaan käynyt kaupungilla, oli hänellä vähän vertailutilaisuuksia,
ja hän ihaili siis omaisiaan naivisti ja uskoi aina, mitä he sanoivat.
Ollen avomielinen, luottava, helposti tyytyvä luonne, koetti hän
sulautua kodin alakuloiseen henkeen ja matki lauhkeasti kuulemiaan
pessimistisiä mietelmiä. Hänellä oli hellin sydän koko perheessä, --
hän ajatteli aina toisia, koetti olla heille iloksi, tahtoi päästä
osalliseksi muitten huolista, tietää, mitä he kaipasivat; Rosalla oli
kaipuu rakastaa, ilman mitään palkan pyydettä. Luonnollisesti käyttivät
toiset hänen näitä ominaisuuksiaan väärin, vaikka he olivatkin hyviä
ja rakastivat häntä: ihmisellä on aina viettelys käyttää väärin niiden
rakkautta, jotka ovat hänelle täysin alttiita. Hänen kiintymyksestään
oltiin niin varmoja, ettei hänelle oltu edes kiitollisia: mitä Rosa
tekikin, niin yhä enemmän häneltä odotettiin. Sitäpaitsi oli Rosa
hiukan avuton; hän oli kömpelö, hätiköivä, hänen liikkeensä olivat
äkillisiä ja poikamaisia, hänen hellyytensä purkausi usein puuskina,
jotka saivat aikaan vahingoita. Hän särki laseja, kaatoi karahveja,
sulki paukauttaen ovia; kaikki tällaiset seikat ärsyttivät koko
perheen äkäilemään hänelle. Pikku Rosa sai alinomaa nuhteita, ja meni
johonkin nurkkaan itkemään. Ne kyyneleet eivät kauan vuotaneet. Hänen
kasvoilleen palasi pian ilo ja suuhun juttu, eikä hänessä säilynyt
hetkeäkään kaunaa ketään muita kohtaan.

Christophen tulo taloon oli huomattava merkkitapaus Rosan elämässä.
Hän oli kuullut usein hänestä puhuttavan. Christophella oli oma
paikkansa kaupungin juorupajoissa: hän oli jonkinlainen pikkukaupungin
kuuluisuus; hänen nimeään mainittiin siis usein perheen keskinäisissä
pakinoissa, varsinkin siihen aikaan, jolloin vanha Jean-Michel vielä
eli ja kuljetti poikansa pojasta ylpeänä Christophen kunniaa kaikkien
tuttaviensa koteihin. Rosa oli pari kertaa konsertissa huomannut
nuoren muusikon. Kun hän kuuli, että Christophe tulisi asumaan heidän
taloonsa, taputti hän käsiään. Hän sai ankarat torat, hän käyttäytyi
muka hyvin sopimattomasti; ja hän joutui aivan ymmälle. Hän ei
huomannut siinä mitään pahaa. Niin yksitoikkoisessa elämässä kuin
hänen, oli uusi tuttava hartaasti toivottu ajanratto. Häneltä menivät
viimeiset päivät ennen Christophen saapumista odotuksen kuumeessa.
Hän oli huolissaan, ettei heidän kotinsa miellyttäisi Christophea,
ja ryhtyi järjestämään huoneita niin viehättäviksi kuin mahdollista.
Veipä hän uusien vuokralaisten muuttoaamuna heidän uuninsa reunalle
kimpun kukkiakin, ikäänkuin tuliaistervehdykseksi. Mitä häneen itseensä
tuli, ei hän millään tavoin ollut ajatellutkaan näyttäytyä edukseen;
ja Christophelle riitti jo ensi silmäys osoittamaan, että Rosa oli
ruma ja epäaistikkaasti puettu. Rosa ei uneksinutkaan arvostella
Christophea samaan tapaan, vaikka hänellä olisivat olleet siihen
hyvätkin syynsä, sillä Christophe, jolla silloin oli kiire ja jonka
asu oli sitä mukaa huono, oli vieläkin rumempi kuin tavallista. Mutta
Rosan oli mahdotonta ajatella kenestäkään mitään pahaa; ja koska Rosa
piti vaariaan, isäänsä ja äitiään täydellisen kauniina olentoina,
ei hän jättänyt myöskään pitämättä Christophea sellaisena, jona oli
odottanut hänet näkevänsä; ja hän ihaili Christophea koko sydämestään.
Rosa oli arka, kun Christophe istui hänen pöytätoverinaan; ja pahaksi
onneksi hänen arkuutensa ilmeni ankarana sanatulvana, joka riisti
ensi hetkestä häneltä Christophen sympatiat. Rosa ei sitä huomannut,
ja tämä ensimäinen ilta jäi hänen muistoonsa onnellisena ja kirkkaana
kuvana. Vasta omassa huoneessaan sitten, kun vieraat olivat lähteneet
omalle puolelleen, hän kuunteli, kuinka vastasaapuneet liikuskelivat
yläkerrassa hänen päänsä päällä; ja se ääni kajahti iloisesti hänessä:
talo tuntui hänestä nyt heränneen eloon.

Seuraavana päivänä katsoi hän itseään ensi kertaa levottoman
tarkkaavasti kuvastimesta; ja vaikka hän ei vielä täydellisesti voinut
selvittää onnettomuutensa suuruutta, alkoi hän sen jo aavistaa. Hän
koetti arvioida kasvojensa ominaisuuksia, yhtä toisensa jälkeen;
mutta hän ei siinä onnistunut. Hänessä heräsi surullinen pelko. Hän
huokaili syvään, ja tahtoi nyt pukuunsa hiukan muutoksia. Siinä hän ei
onnistunut, hän teki itsensä vain yhä rumemmaksi. Hänelle tuli onneton
aate kiusata Christophea kohteliaisuudella. Vilpittömässä halussaan
nähdä aina noita uusia ystäviään ja autella heitä hän ravasi portaita
edestakaisin alinomaa, kantaen heille joka kerta jonkin tarpeettoman
esineen ja työntyen itsepintaisesti heitä auttamaan, nauraen, jutellen,
kirkuen yhtä mittaa. Ainoastaan Rosan äidin kärsimätön ääni, kun hän
huusi tytärtään luokseen, saattoi ehkäistä hänen intonsa ja pakinansa.
Christophe oli ärtyisän näköinen: hänen kiukkunsa olisi purkautunut
joka hetki, ellei hän etukäteen olisi tehnyt hyviä päätöksiä. Hän kesti
kaksi päivää; kolmantena väänsi hän ovensa lukkoon, Rosa kolkutti,
huusi häntä, ymmärsi yskän, palasi nolona alas eikä enää tullut
takaisin. Christophe selitti hänet tavatessaan, että hänellä oli ollut
kiireellistä työtä, joten hän ei voinut hukata aikaa. Rosa pyysi
nöyrästi anteeksi. Hän ei saattanut kuvitella viattomien yritystensä
epäonnistumisen suuruutta: ne olivat karkoittaneet Christophen heti
täydellisesti hänen luotaan. Christophe ei enää sitten välittänyt
salata pahaa tuultaan; hän ei kuunnellut edes Rosan juttuja, eikä
teeskennellytkään olevansa muuta kuin kärsimätön. Rosa tunsi, että
hänen pakinansa ärsyttivät Christophea; ja ponnistaen tahtoaan
onnistui hänen olla vaiti osan kokonaista iltaa; mutta halu oli häntä
voimakkaampi: yhtäkkiä alkoi hänen suunsa jälleen soittaa, ja sanat
ryntäsivät ulos kahta vimmatummalla voimalla. Christophe katkaisi
ne keskellä lausetta. Rosa ei ollut siitä hänelle vihainen. Hän oli
vihainen itselleen. Hän piti itseään hölmönä, ikävänä, naurettavana;
kaikki hänen vikansa tuntuivat hänestä nyt suunnattomilta, hän koetti
niitä hävittää itsestään; mutta ensimmäisten yritysten tappio oli
lamannut hänen rohkeutensa, hän ajatteli itsekseen, ettei hän siinä
koskaan onnistuisi, ettei hänellä olisi siihen voimaa. Kuitenkin koetti
hän yhä.

Mutta hänessä oli vielä muitakin puutteita, joita vastaan hän ei voinut
senkään vertaa. Mitä tehdä rumuudelleen? Sillä ruma hän oli, sitä ei
hän enää epäillyt. Se onnettomuus oli ilmestynyt yhtäkkiä varmana hänen
eteensä, kun hän eräänä päivänä katseli itseään kuvastimesta; ja se oli
kuin ukkosen isku! Luonnollisesti hän vielä liioittelikin puutettaan:
hän näki nenänsä kymmentä kertaa pitempänä kuin se oli, se anasti hänen
mielestään koko kasvot; hän ei uskaltanut itseään enää näyttää, hän
olisi tahtonut kuolla. Mutta nuoruudella on sellainen toivon voima,
että nämä lohduttomuuden puuskat eivät kestäneet laisinkaan kauan; hän
kuvitteli pian itselleen, että hän oli erehtynyt; hän koetti uskoa ja
onnistuikin joskus arvioimaan nenänsä aivan tavalliseksi ja melkeinpä
siromuotoiseksi. Vaisto neuvoi häntä sitten käyttelemään, joskin
hyvin kömpelösti, kaunistuksekseen eräitä lapsellisen ovelia keinoja:
eräänlaista hiuskampausta, joka antoi otsan paremmin näkyä eikä
huutanut niin pahoin julki kasvojen epäsuhtaisuutta. Siinä ei ollut
minkäänlaista kiemailua; rakkauden ajatuskaan ei ollut vielä vilahtanut
hänen päässään, tai oli se siinä tiedottomasti. Hän ei pyytänyt paljoa:
ei mitään muuta kuin hieman ystävyyttä; ja tuota vähäistä ei Christophe
nyt näyttänyt olevan halukas hänelle suomaan! Rosasta tuntui, että
hän olisi ollut iki-onnellinen, jos Christophe olisi ainoastaan
tahtonut toivottaa hänelle ystävällisesti ja kiltisti hyvää päivää
tai hyvää iltaa, kun he kohtasivat toisensa. Mutta Christophen katse
oli tavallisesti niin kova, niin kylmä! Se suorastaan hyyti tyttöä.
Christophe ei sanonut hänelle mitään pahaa; Rosa olisi rakastanut
enemmän soimauksia kuin tuota kauheaa vaikenemista.

Eräänä iltana istui Christophe soittaen pianonsa ääressä. Hän oli
valinnut asumuksekseen pienen ullakkokomeron, aivan ylimmäisen koko
talossa, jotta olisi saanut olla paremmin rauhassa. Rosa kuunteli
alemmassa kerroksessa, kuunteli heltyvin tuntein. Hän piti musiikista,
vaikka hänen makunsa oli huono, sillä sitä hän ei ollut koskaan
kasvattanut. Niin kauan kuin äiti oli huoneessa, pysyi Rosa kamarin
nurkassa, kumartuneena ompeluksensa puoleen; ja hän näytti kiintyneen
pelkästään työhönsä; mutta hänen sielunsa olikin siirtynyt säveliin,
jotka kaikuivat ylhäältä ja joista hän ei tahtonut yhtään ainoata
hukata. Heti, kun Amalia hänen ilokseen lähti huoneesta sanoen
juoksevansa pikimmiltään jonnekin naapurin luo, ponnahti Rosa ylös,
heitti työnsä ja hiipi sykkivin sydämin hiljaa ylös Christophen
ullakkokamarin ovelle. Hän pidätti hengitystään ja painoi korvansa ovea
vasten. Siinä hän seisoi, kunnes Amalia tuli takaisin alas kotiin.
Rosa lähti nyt varpaillaan paikaltansa ja koetti olla kolisematta;
mutta koska hän ei ollut liioin notkea ja kun hän sitäpaitsi
hätiköi aina, niin ei hän voinut milloinkaan kulkea kompastumatta
portaissa. Ja kerran, kun hän jälleen kuunteli mainitulla tavalla,
kumarassa Christophen oven takana ja poski lukkoa vasten, menetti hän
tasapainonsa ja jysähytti kaatuessaan oveen otsansa. Hän säikähti niin,
että hänen hengityksensä katkesi. Pianon ääni vaikeni heti: Rosalla
ei ollut voimaa lähteä pakoon. Hän nousi ylös maasta, mutta samassa
ovi aukesi. Christophe näki hänet, iski häneen raivostuneen katseen
ja työnsi sitten sanaakaan sanomatta hänet tylysti syrjään, meni
vimmoissaan alas, meni ulos. Hän tuli kotiin vasta päivälliselle, eikä
välittänyt yhtään Rosan lohduttomista silmäyksistä, jotka rukoilivat
häneltä anteeksi: oli niinkuin tyttöä ei olisi ollut hänelle olemassa;
ja moneen viikkoon ei Christophe sitten soittanut kertaakaan. Rosa
vuodatti salaa viljavia kyyneleitä; kukaan ei sitä huomannut, kukaan
ei tullut häntä ajatelleeksi. Hän rukoili kiihkeästi Jumalaa...
Minkä tähden? Hän ei sitä tiennyt. Hän olisi tahtonut uskoa surujaan
jollekin. Hän oli varma, että Christophe inhosi häntä.

Ja kuitenkin hän yhä toivoi. Christophen tarvitsi näyttää hänelle
ainoastaan pilkahduksen mielenkiintoa, hänen tarvitsi vain näyttää
kuuntelevan, mitä Rosa sanoi, puristaa hänen kättänsä hiukan
ystävällisemmin kuin tavallisesti...

Jotkut omaisten varomattomat sanat saivat kiihdytetyksi Rosan
mielikuvituksen ja syöksivät sen petolliselle tolalle.



Kaikki perheen jäsenet olivat Christophea kohtaan kovin suopeita.
Tuo vankka, seitsentoistavuotias poika, vakava ja yksinäinen, jolla
oli niin ankara käsitys velvollisuuksistaan, herätti heissä kaikissa
jonkinlaista kunnioitusta. Hänen pahantuulen puuskansa, hänen
itsepäinen vaiteliaisuutensa, hänen silloin tällöin synkät kasvonsa
ja äkkipikainen käytöksensä eivät pystyneet siinä talossa ketään
hämmästyttämään. Ei edes rouva Vogel, joka piti kaikkia taiteilijoita
tyhjäntoimittajina, tohtinut moittia Christophea suoranaisesti
hyökkäävällä tavalla, vaikka näki hänen viettävän tuntikausia illoin
ullakkoikkunansa ääressä, tuijotellen naakkoihin, liikkumatta,
katsellen kumarassa pihalle, kunnes tuli yö. Sillä Amalia tiesi, että
Christophe antoi koko muun osan päivää nääntymykseen saakka tunteja;
ja hän säästeli Christophea, -- niinkuin toisetkin, -- vielä jostain
erikoisestakin syystä, josta kukaan ei virkkanut mitään, mutta jonka
kaikki tiesivät.

Rosa oli huomannut vanhempiensa vilkaisevan toisiinsa ja supattelevan
salaperäisesti keskenään, kun hän jutteli Christophen kanssa. Ensin
ei Rosa tullut sitä sen enempää ajatelleeksi. Sitten kasvoi hänen
uteliaisuutensa, ja hän tunsi sydämessään jonkinlaista liikutusta;
hän paloi halusta tietää, mitä vanhemmat puhuivat, mutta hän ei olisi
uskaltanut sitä kysyä.

Kun hän eräänä iltana oli noussut puutarhassa penkille päästääkseen
solmusta nuoran, joka oli vedetty kahden puun väliin liinavaatteiden
kuivaamista varten, nojausi hän maahan hypätessään Christophen
olkapäähän. Samassa huomasi Rosa isoisänsä ja isänsä katseet, kun
miehet istuivat talon seinustalla piippujaan poltellen: he vilkaisivat
nopeasti toisiinsa; ja Justus Euler sanoi Vogelille:

-- Heistä tulee kaunis pari.

Vogel huomasi tytön kuuntelevan ja nykäisi vanhusta kyynärpäällään;
ja silloin Euler salasi ajatuksensa hyvin sukkelasti, -- (ainakin
hän luuli olevansa sukkela), -- hymähtämällä: "Hm! Hm!" mutta niin
kaikuvasti, että se olisi voinut kummastuttaa pitkänkin matkan päästä.
Christophe seisoi häneen selin eikä huomannut mitään; mutta Rosan
mieli meni siitä niin mullinmallin, ettei hän osannut enää oikein
hypätäkään, vaan niukahutti jalkansa. Hän olisi kaatunut maahan, ellei
Christophe olisi pitänyt häntä pystyssä, sadatellen sielussaan tytön
iänikuista kömpelyyttä. Rosa loukkasi jalkansa sangen pahoin; mutta
hän ei näyttänyt tuskaansa, hän tuskin sitä muistikaan, hän uneksi
vain tuota äsken kuulemaansa. Hän pakeni huoneeseensa; jokainen askel
vihloi häntä, hän oli aivan jäykkä koettaessaan salata, ettei hänen
kipuaan huomattaisi. Hänet oli vallannut suloinen huumaus kuin suuri
laine. Hän lysähti istumaan tuolille sänkynsä jalkopäähän ja painoi
kasvonsa vuoteen peitteihin. Hänen poskiaan poltti; hänellä hohtivat
kyyneleet silmissä, ja hän nauroi. Hän oli häpeissään, hän olisi
tahtonut kätkeytyä maankohtuun, hän ei jaksanut kohdistaa ajatuksiaan
mihinkään määrättyyn; hänen ohimosuonensa tykyttivät, hänen nilkkansa
sai hänet hytkähtelemään tuskasta, hän oli jonkinlaisen horroksen ja
kuumeen vallassa. Hän kuuli hämärästi äänet ulkoa, kadulla leikkivien
lasten huudot; ja isoisän sanat kaikuivat yhä hänen korvissaan; häntä
väristytti, hän nauroi hiljaa, hän punastui, kasvot työnnettyinä
untuvapielukseen, hän rukoili, hän kiitti, hän kaipasi kiihkeästi, hän
pelkäsi, -- hän rakasti.

Äiti huusi häntä. Rosa koetti nousta ylös. Ensi askelella tunsi hän
niin sietämätöntä kipua, että hän oli vähällä pyörtyä; hänen päässään
vilisi. Hän luuli kuolevansa, hän olisi tahtonut kuolla, ja samallaikaa
hän tahtoi elää olemuksensa koko voimalla, elää luvattua onnea varten.
Äiti tuli viimein huoneeseen, ja koko talo häivytettiin touhuun. Rosa
sai toria niinkuin aina, hänen jalkansa pantiin siteisiin, hän itse
vuoteeseen, ja hän turtui ruumiillisen tuskansa ja sisällisen ilonsa
sekavaan kuohuun. Suloinen yö... Tuon armaan illan pienimmätkin muistot
olivat hänelle pyhät. Hän ei ajatellut Christophea, hän ei tiennyt,
mitä hän ajatteli. Hän oli onnellinen.

Seuraavana päivänä tuli Christophe tiedustelemaan, miten hän voi,
sillä hän luuli olevansa jossakin määrin syyllinen tapaturmaan; ja
ensi kertaa oli hän nyt Rosalle näennäisesti hellä. Rosan valtasi syvä
kiitollisuus, hän siunasi onnettomuuttaan. Hän olisi tahtonut kärsiä
koko elämänsä saadakseen tuntea koko elämänsä tällaista iloa. --
Rosan täytyi pysyä vuoteessa liikkumatta monta päivää; hän vietti ne
seulomalla isoisän sanoja, ja pohtimalla niitä; sillä myöskin epäilys
oli jo tullut. Oliko isoisä sanonut:

-- Heistä tulee...

Vaiko:

-- Heistä tulisi...

Mutta olihan mahdollista, ettei hän ollut sanonutkaan mitään sellaista?
-- Ei, hän oli sanonut, siitä oli Rosa varma... Mutta, eivätkö he
sitten nähneet, että hän oli ruma ja että Christophe ei voinut häntä
kärsiä?... Oi, oli niin suloista toivoa! Rosan onnistuikin viimein
uskoa, että hän oli itse erehtynyt, ettei hän ollut niin ruma, kuin
hän itse luuli; hän nousi tuolille koettaen nähdä kuvastimeen,
joka riippui häntä vastapäätä; hän ei tiennyt enää, mitä ajatella.
Kuitenkin kaikitenkin, isoisä ja isä olivat parempia arvostelijoita
kuin hän: eihän ihminen voi arvostella itseään... Taivaan Jumala! Jos
se olisi mahdollista!... Jos, sittenkin... jos, vaikkei Rosa sitä
luullut, jos... jos hän olisikin sievä!... Ehkäpä hän sitäpaitsi
liioitteli luullessaan Christophen tunteita aivan kylmiksi, vaikka
Christophe kyllä näytti hyvin vähän suopealta? Varmaan ei Christophe
olisi onnettomuuden jälkeisenä päivänä ollut hänestä huolissaan, jos
olisi ollut hänestä aivan välinpitämätön; ei, vaikka entiset merkit
puhuivatkin toista; Christophe ei tosin sitten enää tiedustellut hänen
vointiaan; mutta Rosa keksi hänelle puolustuksia: Christophella oli
niin paljon muuta tehtävää; kuinka olisi hän ennättänyt ajatella häntä?
Ei saa tuomita taiteilijaa niinkuin muita ihmisiä.

Vaikka Rosan toiveet olivat vähäiset, ei hän kuitenkaan voinut olla
sittemmin odottamatta kiihkeästi sykkivin sydämin Christophelta suopeaa
sanaa, kun Christophe milloin meni hänen ohitseen. Yksi ainoa sana
vain, yksi ainoa katse... Rosan mielikuvitus piti huolen lopusta.
Rakkaus tarvitsee alussa niin vähän ravintoa! Riittää nähdä toisensa,
hipaista ohi mennessä toisiinsa; sellainen unelmien voima pursuaa
sielusta näillä alkuhetkillä, että se melkein yksinään pystyy luomaan
rakkautensa; tyhjänpäiväinen seikka kohottaa sielun haltiotilaan,
jossa ihminen myöhemmin tuskin enää tuntee itseään, silloin, kun
rakkaus on tullut vaativammaksi ja sikäli saanut tyydytyksensä ja
omistanut halujensa esineen. Rosa eli ruumiineen sieluineen, kenenkään
siitä mitään tietämättä, romaania, joka oli kokonaan hänen oma
sepittämänsä: Christophe rakasti häntä salaa eikä uskaltanut hänelle
sitä sanoa, varmaan arkuudesta tai jostakin muusta käsittämättömästä,
romaanimaisesta ja romantisesta syystä, joka viehätti tämän pienen
sentimentaalin kanasen mielikuvitusta. Rosa rakenteli sen rakkauden
perustalle loppumattomia tarinoita, joissa ei ollut pontta, ei perää:
hän tiesi sen kyllä, mutta ei tahtonut sitä tietää; hän valehteli
hekumakseen päivät pitkät, istuen kumartuneena ompeluksensa puoleen.
Siinä unohti hän puhumisenkin: koko sanatulva oli peräytynyt takaisin
hänen sisäänsä, aivan kuin yhtäkkiä maan alle katoava joki. Mutta
siellä kätkössä se otti vahinkonsa kaksinkerroin takaisin. Minkälaista
pakinain ja sanattomien keskusteluiden mässäystä, vaikkei sitä kukaan
kuullut paitsi Rosa itse! Joskus näkivät muut hänen liikuttavan
huuliaan, aivan kuin sellaisen kirjanlukijan, jonka tarvitsee
lukiessaan supista hiljaa tavut ymmärtääkseen sisältöä.

Noista unista herättyään oli Rosa aina onnellinen ja suruinen. Hän
tiesi hyvin, ettei totuus ollut sellainen, kuin hän oli sitä itselleen
kuvitellut; mutta siitä jäi häneen onnen heijastus, ja hän ryhtyi
jälleen suuremmalla luottamuksella elämään. Hän ei ollut vielä
toivoton, ettei voisi Christophea voittaa.

Ja hän ryhtyi toimeen sitä itselleen tunnustamatta. Hehkuvan tunteen
luomalla varmalla vaistolla osasikin tuo yksinkertainen ja kömpelö
tyttö ensi tavoittelulla keksiä tien, joka saattoi viedä hänen
ystävänsä sydämeen. Rosa ei kääntynyt suoraan Christophen puoleen.
Mutta heti, kun hän parani ja voi jälleen ravata talossa, hän lähenteli
Louisaa. Pienimmänkin verukkeen käytti hän hyväkseen. Hän keksi
tuhansia tapoja autella Louisaa. Kun Rosa lähti kaupungille, ei hän
koskaan jättänyt ottamatta Louisan asioita toimittaakseen; hän säästi
Louisalta monet torijuoksut, tingiskelyt kauppiaiden kanssa, hän nouti
hänelle vettä pihakaivosta, hän kävi käsiksi hänen kodinhoitoonsa,
hän pesi ikkunat, hän luuttusi lattiat, vaikka Louisa intti vastaan,
sillä häntä hävetti, ettei hän muka yksin täyttänyt tehtäviään; mutta
hän oli niin väsynyt, ettei hänellä ollut voimaa jyrkästi estää toista
itseään auttamasta. Christophe oli poissa kotoa kaiken päivää. Louisa
tunsi itsensä hylätyksi, ja hellän ja touhuavan tyttösen seura teki
hänelle hyvää. Rosa suorastaan asettui hänen luokseen majailemaan.
Hän toi vuokralaisten asuntoon työnsä, ja hän ja Louisa pakinoivat
siinä keskenään. Tyttö koetti kömpelön ovelasti kääntää puheen
Christopheen. Kuulla hänestä puhuttavan, kuulla ainoastaan hänen
nimensä teki hänet onnelliseksi; hänen kätensä vapisivat, hän ei
voinut nostaa katsettaan työstä. Louisa hurmautui saadessaan pakinoida
rakkaasta Christophestaan, ja hän kertoi Rosalle hänestä pieniä juttuja
lapsuuden ajalta, vähäpätöisiä ja hiukkasen naurettaviakin; mutta ei
tarvinnut pelätä, että Rosa olisi arvioinut ne sellaisiksi: hänelle toi
kuvaamattoman ja liikuttavan ilon kuvitella Christophea pikkupoikana,
tekemässä tyhmyyksiä ja pieniä kilttejä töitä; äidillinen hellyys, joka
asuu kaikkien naisten sydämissä, yhtyi hänessä nyt suloisesti toiseen
hellyyteen; hän nauroi täyttä suuta, ja hänen silmänsä olivat kosteat.
Louisa oli liikutettu Rosan mielenkiinnosta Christophea kohtaan. Hän
aavisti hämärästi, mitä tyttösen sydämessä liikkui; ja joskaan hän
ei näyttänyt sitä huomanneensa, nautti hän siitä: sillä yksin kotiin
jätettynä hän tunsi tuon sydämen arvon. Joskus keskeytti Louisa
juttunsa katsellakseen Rosaa. Rosa kummastui hänen vaikenemistaan ja
kohotti kasvonsa työstään. Louisa hymyili hänelle. Rosa heittäytyi
hänen syliinsä intohimoisen kiihkeästi ja kätki kasvonsa Louisan rintaa
vasten. Sitten alkoivat he jälleen askaroida ja pakista, aivan kuin ei
mitään olisi tapahtunut.

Kun Christophe illalla tuli kotiin, niin Louisa, joka oli Rosan
huolenpidosta kiitollinen ja noudatti tytön pikku suunnitelmaa, kiitti
kiittämästä päästyään nuorta naapuriaan. Christophe oli liikutettu
Rosan hyvyydestä. Hän näki, miten hyvää Rosan seura teki äidille, sillä
äidin kasvot muuttuivat yhä kirkkaammiksi; ja siitä kiitti Christophe
Rosaa mitä lämpimimmin. Rosa sammalsi jotain vastaan ja juoksi pois
salaten järkytystään; ja sellaisena näyttikin Rosa Christophesta
kymmenen kertaa älykkäämmältä ja miellyttävämmältä, kuin jos hän
olisi puhunut. Christophe katseli häntä jo hiukan suopeammin silmin,
eikä hän salannut hämmästystään, kun huomasi tytössä ominaisuuksia,
joita hän ei olisi voinut aavistaakaan. Rosa puolestaan näki tämän
muutoksen Christophessa; hän huomasi suopeuden lisääntyvän ja ajatteli,
että se suopeus opastaisi viimein rakkauteen. Hän heittäytyi entistä
hartaammin unelmiinsa. Hän oli valmis uskomaan, niinkuin nuoruuden
herkkäuskoisuudessa ainakin, että kaikki, mitä ihminen kiihkeästi
toivoo, lopulta myöskin täyttyy. -- Ja mitä järjetöntä hänen toivossaan
muuten olikaan? Eikö Christophen olisi pitänyt olla herkempi kuin monen
muun hänen hyvyydelleen, hänen hellälle kaipuulleen uhrata itsensä?

Mutta Christophe ei ajatellut Rosaa. Hän kunnioitti kyllä Rosaa:
mutta mitään paikkaa ei Rosalla ollut hänen ajatuksissaan. Hänellä
oli aivan toisenlaista mietittävää nykyään. Christophe ei ollut enää
Christophe. Hän ei enää tuntenut itseään. Valtava muutos lähestyi
hänessä täyttymystään, muutos, joka oli lakaiseva kaiken tieltään pois
ja mullistava hänet olemuksen juuriin saakka.



Christophe tunsi väsymystä ja äärimmäiseen saakka kiihtynyttä
rauhattomuutta. Hänen ruumiinsa oli ilman mitään tiettävää syytä kuin
murtunut, hänen päänsä raskas, silmissä, korvissa, kaikissa aisteissa
huumaava juopumus. Hänen oli mahdoton kiinnittää ajatustaan mihinkään.
Se hypähteli esineestä toiseen, aivan kuin väsyttävässä kuumeessa.
Kaikenlaisten kuvain alinomainen liihoittelu hänen sielussaan pyörrytti
häntä. Hän luuli sen ensin johtuvan kiivaasta työstä ja kevätpäivien
hermoherpautumisesta. Mutta kevät meni, ja hänen vaivansa ainoastaan
kasvoi.

Tämä oli sitä, jota runoilijat, koskettaessaan kaikkeen ainoastaan
hienostelevalla kädellä, sanovat nuoruuden levottomuudeksi, enkelien
sekaannukseksi, rakkauden kaipuun heräämiseksi nuoressa ruumiissa
ja sydämessä. Aivankuin tällaiseen lapselliseen tyhjänpäiväisyyteen
saisi sisältymään koko murtuvan, kuolevan ja joka suhteessa uudesti
syntyvän ihmisolennon hirvittävän murroskauden, tuon kaikkien perustain
mullistuksen, jonka nieluun olemus näyttää melkeinpä tuhoutuvan: usko,
ajatus, toiminta, elämä kaikkineen; jossa kaikki luodaan uudestaan,
tuskan ja riemun suonenvetoisissa väänteissä.

Koko hänen ruumiinsa ja sielunsa oli käymistilassa. Hän tarkkasi
niitä jaksamatta taistella, samalla uteliaana ja inhoksuen. Hän ei
laisinkaan ymmärtänyt, mitä hänessä tapahtui. Hänen koko olentonsa
hajosi. Hän vietti kokonaiset päivät ahdistavassa horteessa. Työ oli
hänelle kidutus. Yöllä oli hänen unensa painostavaa ja katkeilevaa,
unet eriskummaisia, hirveitä, halujen purkauksia: eläimen sielu karjui
hänessä. Tulenpolttavana, hien vallassa katseli hän kauhistuen itseään;
hän koetti karistaa pois irstaat ja mielettömät ajatuksensa ja kyseli
itseltään, oliko hän tullut hulluksi.

Päivä ei suojannut häntä älyttömän elukan ajatuksilta. Näissä
sielunsa lätäköissä hän tunsi hiljalleen hukkuvansa: ei ollut
mitään, josta pitää kiinni, ei mitään estettä eikä aitausta kaaosta
vastaan. Kaikki hänen aseensa, kaikki hänen neljä linnoitustaan,
jotka olivat niin korskeasti häntä ympäröineet ja turvanneet: Jumala,
taide, ylpeys, siveellinen ryhti, kaikki luhistui, hajosi pieniksi
muruiksi, erkani hänestä. Hän näki itsensä alastomaksi, sidotuksi,
voimattomaksi tekemään ainoatakaan liikettä, makaavansa siinä kuin
raato, jossa kuhisee matoja. Joskus hän kuohahti kapinaan: mutta
mihin oli joutunut hänen tahtonsa, josta hän oli ollut niin ylpeä?
Hän vetosi siihen turhaan, samoin kuin ihminen unessa ponnistaa
voimiaan, tietäen näkevänsä unta ja tahtoen siitä herätä; siinä ei
onnistu muuta kuin kierimään unesta toiseen, aivan kuin lyijymöhkä,
ja tuntemaan kahlitun sielunsa tukehdustilan yhä näännyttävämmäksi.
Viimein näki hän hiukan helpommaksi olla taistelematta. Hän teki sen
päätöksensä tylsästi kohtaloonsa alistuen ja rohkeutensa menettäen.
Hänen elämänsä virran säännöllinen juoksu oli häiritty. Milloin
tunkeutui se hiljaa maanalaisiin onkaloihin, jonne se näytti ainaiseksi
katoavan; milloin kuohahti se jälleen ilmoille jyrkällä voimalla.
Päivien ketju oli murrettu. Keskellä tuntien ääretöntä tasankoa aukesi
ammottavia kuiluja, joihin koko olemus suistui. Christophe seurasi
koko tätä näytelmää aivan kuin jotakin vierasta. Kaikki asiat ja
ihmiset, -- hän itsekin, -- muuttuivat hänelle vieraiksi. Hän kulki
yhä edelleen, täytti tehtävänsä konemaisesti; hänestä tuntui, kuin
hänen elämänsä koneisto voisi pysähtyä millä hetkellä tahansa: sen
rattaat olivat vääristyneet. Pöydässä äitinsä ja talon isäntäväen
kanssa, orkesterissa, keskellä soittajia ja yleisöä aukesi yhtäkkiä
tyhjiö hänen aivoissaan: hän katseli ällistyneenä irvisteleviä kuvia,
jotka häntä ympäröivät, eikä hän enää itseään käsittänyt. Hän kyseli
itseltään:

-- Mitä yhteyttä on noilla olennoilla ja...? Hän ei uskaltanut edes
sanoa:

-- ... ja minulla.

Sillä hän ei tiennyt, oliko hän enää olemassakaan. Hän puhui, ja hänen
äänensä tuntui hänestä tulevan ikäänkuin toisesta ruumiista. Hän
liikkui, ja hän näki eleensä kaukaa, korkealta, -- aivankuin jonkin
tornin huipusta. Hän kohotti kätensä otsalleen, sekaisen näköisenä. Hän
oli valmis melkeinpä mihin huimiin ja omituisiin tekoihin tahansa.

Niin kävi varsinkin silloin, kun hän oli enimmin ihmisten näkyvillä
ja kun hän jo etukäteen oli päättänyt vartioida itseään. Esimerkiksi
illoin linnassa tai hänen soittaessaan yleisölle. Hänet valtasi
yhtäkkiä vastustamaton halu irvistellä jollakin tavoin, puhua
mahdottomuuksia, nykäistä suurherttuaa nenästä tai potkaista jotakin
vallasnaista takalistoon. Hän ponnisteli kerran kokonaisen illan
orkesteria johtaessaan sellaista kummaa haluaan vastaan, että hän
tahtoi riisuutua yleisön edessä alasti; ja siitä hetkestä, jolloin
hän ryhtyi karkoittamaan pois tätä ajatusta, rupesi se häntä oikein
kiusaamaan; hänen täytyi ponnistaa kaikki voimansa, ettei olisi antanut
sille myötä. Päästyään tästä järjettömästä taistelusta hän kylpi hiessä
ja hänen aivonsa olivat tyhjät. Hänestä tuli suorastaan hullu. Hänen
tarvitsi ainoastaan ajatella, ettei sitä tai sitä saanut tehdä, niin
jokin vaati häntä tekemään juuri sen, vaati päähänpinttymän hassulla
sitkeydellä.

Niin oli hänen elämänsä uusien salattujen voimain ainaista ilmestymistä
ja syöksymistä tyhjyyteen. Raivoisaa erämaan tuulta. Mistä se pyörre
tuli? Mitä oli tämä hulluus? Mistä syvyyden kuilusta nousivat nuo
himot, jotka väänsivät hänen jäseniään ja aivojaan? Hän oli kuin
jousi, jota vimmattu käsi vetää vireeseen aina katkeamiseen saakka,
-- mitä tuntematonta maalia vartena -- ja jonka se sitten hylkää
pois aivan kuin kappaleen joutavaa puuta. Minkä oudon uhriksi hän
oli joutunut? Hän ei uskaltanut syventyä sitä tutkimaan. Hän tunsi
itsensä voitetuksi, nöyryytetyksi, ja hän karttoi katsoa tappiotaan
vasten kasvoja. Hän oli väsynyt ja raukkamainen. Hän ymmärsi nyt
itse ne ihmiset, joita hän oli ennen halveksinut: niitä, jotka eivät
tahdo nähdä ilkeää totuutta. Näinä tyhjyyden hetkinä, muistaessaan,
että aika vieri ja että hän oli jättänyt kaiken työn, näki hän
tulevaisuutensa hukattuna ja hänen olentoaan hyyti kauhu. Mutta se ei
kuitenkaan herättänyt häntä toimeen; ja hänen raukkamaisuutensa löysi
nyt puolustuksen tyhjyyden toivottomassa myöntämisessä; hän nautti
katkeraa hekumaa heittäytyessään sen toivottomuuden valtaan, aivan kuin
mikä merenajokas virran vietäväksi. Mitä varten taistella? Ei ollut
mitään, ei kaunista, ei hyvää, ei Jumalaa, ei elämää, ei minkäänmoista
oliota. Kun hän kulki kadulla, katosi maa yhtäkkiä hänen jalkainsa
alta; ei ollut perustaa, ei ilmaa, ei valoa, ei häntä itseään: ei ollut
mitään. Hän oli kaatua, hänen päänsä veti häntä alas, hän oli suistua
kasvoilleen; vaivoin, vasta viimeisellä hetkellä saattoi hän pysyä
pystyssä. Hän ajatteli kuolevansa, yhtäkkiä, kuin salaman iskusta. Hän
ajatteli, että hän oli kuollut...

Christophe loi uutta nahkaa. Christophe teki itselleen uutta sielua. Ja
nähdessään entisen lapsuudenaikaisen kuluneen ja lakastuneen sielunsa
putoavan yltään, ei hän aavistanut, että hänessä kasvoi sijaan uusi,
nuorempi ja väkevämpi. Aivan niinkuin elämän kuluessa ruumis vaihtuu,
niin vaihtuu sielukin; eikä muutos tapahdu aina hitaasti, päiväin
juoksun mukaan: on kriisikausia, jolloin kaikki uudistuu yhdellä
iskulla. Nuoruus vaihtaa sielua. Riisuttu entisyys kuolee. Kuolontuskan
hetkillä olemuksemme luulee kaiken olevan lopussa. Ja kaikki alkaakin!
Toinen elämä kuolee. Toinen on jo syntynyt.



Hän oli yksin huoneessaan, eräänä yönä, kyynäröisillään pöydän
ääressä, jolla paloi kynttilä. Hän istui selin ikkunaan. Työtä hän ei
tehnyt. Oli mennyt viikkoja, joiden pitkään hän ei ollut voinut tehdä
työtä. Kaikki kiersi hänen päässään yhtenä pyörteenä. Hän oli ottanut
aprikoidakseen kaikki yhtä aikaa: uskonnon, moraalin, taiteen, koko
elämän. Ja tässä hänen ajatustensa kaikkea käsittävässä hajaannuksessa
ei ollut mitään järjestystä, ei mitään metoodia, hän oli syöksynyt
lukemaan sekavaa joukkoa jos jotakin, mitä hän vain oli sattumalta
saanut käsiinsä isoisän eriskummaisesta taikka Vogelin kirjastosta:
teoloogisia, tieteellisiä, filosoofisia kirjoja, usein vaillinaisiakin;
niistä hän ei ymmärtänyt mitään, vaikka yritti saada tietää kaikki;
hän ei jaksanut lukea loppuun yhtään ainoaa noista teoksista ja eksyi
niiden seassa harhateille, loputtomiin haihatteluihin, jotka jättivät
jälkeensä uupumuksen, kuoleman-raskaan surun.

Hänen aatoksensa vaipuivat tänä iltana uuvuttavaan horteeseen. Kaikki
talossa nukkui. Hänen ikkunansa oli auki. Ei tuulen henkäystä pihalta.
Sankat pilvet samensivat taivasta. Christophe näki kuin älytön
kynttilänsä kuluvan loppuun tulistuneessa lokerossaan. Hän ei voinut
mennä levolle. Hän ei ajatellut mitään. Hän tunsi tuon tyhjyyden
nielun aukenevan aukenemistaan. Hän koetti olla näkemättä kuilua,
joka veti häntä puoleensa; ja vasten tahtoaankin hän kumartui siihen
kurkistamaan, hän tuijotti yön pohjaan. Tyhjyydessä liikkui kaaos,
varjot kihisivät. Hänen lävitseen tunki ahdistus, hänen selkäänsä
karmi, hänen pintaansa pöyristi, hän takertui kiinni pöytään, ettei
olisi kaatunut. Hän odotti suonenvetoisessa ponnistuksessa jotain
kertomatonta, jotain ihmettä, jotain jumalaa...

Yhtäkkiä kohahti hänen takanaan pihalla, aivan kuin aukeneva pato:
tulvana virtaava sade, raskas sade, romisi leveänä ja suorana maahan.
Liikkeetön ilma vavahti. Kuiva ja kovettunut maa helähti kuin kello. Ja
valtava maan tuoksu, polttavan ja lämpöisen kuin villipedon, kukkien,
hedelmäin ja rakkauteen syttyneen lihan tuoksu nousi ilmoihin vimman
ja suloisen ilon vavahduksin. Christophe värisi näiden aistimusten
kahleissa, olemus oli jännityksessä sisälmyksiinsä saakka. Hän
vapisi... Verho halkesi kahtia. Sen takaa sinkosi esiin häikäisevä
valo. Salaman hohteessa, yön syvyydessä, hän näki, että -- hän oli
Jumala. Jumala oli hänessä! Hän mursi kammionsa katon, murtautui
puhki talon seinäin; Hän sai olemassaolon rajat ratisemaan; Hän
täytti taivaan, kaikkeuden, tyhjyyden. Maailma ärjyi hänessä kuin
kosken putous. Tämän luhistumisen kauhussa ja riemunkiihkossa myöskin
Christophe luhistui, hänet vei pyörremyrsky, joka lakaisi ja ruhjoi
luonnonlait niinkuin ruumenet. Hän ei saanut henkäystä keuhkoistaan,
hän oli juopunut tästä Jumalaan syöksymisestä... Jumala-kuiluun!
Jumala-nieluun! Olemisen roihuun! Elämän hirmumyrskyyn! Hulluuteen
elää, -- ilman määrää, hillittömästi, järjettömästi, -- elämän raivosta!



Kun puuska haipui, raukesi hän sikeään, niin sikeään uneen, ettei
hän ollut sillä tavoin nukkunut pitkiin aikoihin. Seuraavana aamuna
herätessä pyörrytti hänen päätään; hänen ruumiinsa oli ruhjottu,
aivan kuin hän olisi juonut. Mutta sydämen perukassa oli hänellä yhä
heijastus tyhjästä ja valtavasta valosta, joka oli hänet eilisiltana
murskannut maahan. Hän koetti sytyttää sitä uudestaan. Turhaan! Kuta
enemmän hän sitä tavoitteli, sitä kiivaammin se häneltä pakeni. Siitä
alkaen jännitti hän kaiken tarmonsa koettaakseen herättää eloon hetken
harha-aistimuksia. Turha yritys. Haltiotila ei tullut laisinkaan tahdon
käskystä.

Kuitenkaan ei tämä mystillisen hurmion puuska jäänyt ainoaksi; se
toistui monta kertaa, mutta ei koskaan enää ensimäisen kiihkolla.
Sellainen tuli aina hetkillä, jolloin Christophe sitä vähimmin
odotti, lyhyillä hetkillä, niin lyhyillä ja äkillisillä, -- tuskin
ennätti kohottaa silmänsä tai ojentaa kätensä, -- että aistimus oli
jo kadonnut, ennenkuin hän ennätti ajatella, että se sitä oli; ja
hän ihmetteli sitten, eikö hän ollut nähnyt unta. Yössä loimunneen
tulipallon jälkeen oli se valonhohtavaa utua, pieniä, nopeita
välkähdyksiä, joita silmä tuskin jaksoi ohimennen erottaa. Mutta niitä
tuli uusia, yhä useammin; ne ympäröivät lopuksi Christophen ikuisen ja
sekavan unen utukehällä, unen, johon hänen sielunsa haihtui. Kaikki,
joka saattoi häntä tässä puolinaisessa harhanäkytilassa häiritä,
ärsytti häntä. Mahdotonta työskennellä: hän ei sitä ajatellutkaan enää.
Kaikki seura oli hänestä vihattavaa ja ennen kaikkea lähimpien seura,
yksinpä äidinkin, koska sellainen muka vaati itselleen oikeuksia hänen
sieluunsa.

Hän lähti pois kotoa, hänen tavakseen tuli viettää päiviään
kaupungilla, hän ei tullut takaisin ennenkuin yöllä. Hän etsi metsien
yksinäisyyttä, antautuakseen halunsa mukaan ja aivan kuin mielipuoli
aivoihinsa syöpyneiden ajatusten vainon haltuun. Mutta puhdistavassa,
vapaassa ilmassa, maan kosketuksessa tämä ajatusten vaino talttui,
hänen ajatuksensa menettivät haamujen luonteen. Hänen kiihkotilansa
ei suinkaan vähennyt, se päinvastoin kasvoi kaksin verroin; mutta se
ei ollut enää vaarallista järjen juopumusta, se oli koko olemuksen
tervettä juovuntaa: ruumiin ja sielun, jotka olivat hullut voimasta.

Hän näki uudestaan maailman, sellaisena, ettei hän koskaan ennen ollut
niin nähnyt. Se oli uusi lapsuus. Tuntui kuin taikasana olisi lausunut:
"Sesam, aukea!" Luonto loimusi riemua. Aurinko kiehui. Sula taivas
virtasi kuin läpikuultava joki. Maa ähkyi ja höyrysi hekumaa. Kasvit,
puut, hyönteiset, lukemattomat oliot olivat sen suuren elämän tulen
kieliä, joka kohosi humisten ilmoihin. Kaikki huusi riemun suloudesta.

Ja tämä ilo oli hänen. Tämä voima oli hänen. Hän ei erottanut
laisinkaan muita asioita. Siihen saakka, lapsuutensakin onnellisina
päivinä, joina hän jo oli katsellut luontoa palavan ja hurmaantuneen
uteliaasti, olivat nuo oliot näyttäneet hänestä pieniltä suljetuilta
maailmoilta, peloittavilta tai hullunkurisilta, joilla ei ollut
mitään yhteistä hänen kanssaan ja joita hän ei voinut ymmärtää.
Oliko hän varma edes siitä, että ne tunsivat, että elivät? Ne
olivat kuin kummallisia koneita; ja Christophe oli saattanut joskus
julman tiedottomasti kuin lapsi ainakin paloitella hyönteisparkoja,
ajattelematta, että ne kärsivät, -- ainoastaan ilosta nähdä niiden
hullunkurisesti vääntelehteviä jäseniä. Gottfried enon, joka oli
tavallisesti niin tyyni, täytyi silloin joskus riistää suuttuneena
hänen käsistään onneton kärpänen, jota hän rääkkäsi. Poikanen oli ensin
koettanut vain naureskella; sitten oli hän puhjennut itkuun, enon
liikutuksesta heltyneenä: hän alkoi ymmärtää, että hänen uhrinsa oli
tosiaan olemassa aivan niinkuin hän itsekin, ja että hän oli tehnyt
rikoksen. Mutta vaikka hän sittemmin ei tehnyt eläimille pahaa, ei hän
tuntenut niitä kohtaan mitään kiintymystä; hän kulki niiden ohitse
koettamatta tutkia, mitä niiden pikku koneistoissa liikkui; paremminkin
pelkäsi hän ajatella sitä; se oli hänestä kuin mikä paha uni. -- Ja nyt
kaikki tämä valkeni. Noista hämäristä tuntemuksista tuli vuorostaan
valon lähteitä.

Christophe makasi vatsallaan ruohikossa, jossa kuhisi pikku olentoja,
hyönteisten ääntä hurisevain puitten varjossa, ja katseli muurahaisten
kuumeista touhua, pitkäjalkaisia hämähäkkejä, jotka aivan kuin
tanssivat kulkiessaan, ponnahtelevia heinäsirkkoja, jotka hyppäävät
vinoon, raskaita ja kiiruhtavia maakiitäjiä, ja alastomia matoja,
liukkaita ja punertavia, joiden nahka on joustava ja kirjavoitu
valkeilla pilkuilla. Tai kuunteli hän kädet pään alla ja silmät kiinni
näkymätöntä orkesteria, vimmastuneessa piirihypyssä ja auringon
säteissä, tuoksuvassa kuusikossa hyrrääviä hyönteisiä, moskitokärpästen
fanfaareja, ampiaisten urkuääniä, metsäkimalaisten parveilua, kun ne
raikuvat kuin kellot puitten latvoissa; kuunteli heiluvain puitten
jumalaista huminaa, tuulen henkäyksen suloista värinää oksissa,
lainehtivain ruohikkojen hienoa kahinaa kuin veden viriä, joka vetää
järven kirkkaan otsan vakoihin, kuin keveän hamosen kahinaa ja
rakastetun askeleita, jotka lähestyvät, menevät ohitse ja haipuvat
ilmoihin, kuulumattomiin.

Kaikki nämä äänet, nämä huudot kuuli hän itsessään. Pienimmästä
suurimpaan saakka juoksi noissa olioissa elämän virta, se huuhtoi
myöskin häntä. Siis oli hän yksi heistä, hän oli heidän vertansa,
hän kuuli heidän ilojensa ja kärsimystensä veljellisen kaiun; heidän
voimansa sekaantui hänen voimaansa kuin tulvehtivaan jokeen, jota
tuhannet purot paisuttavat. Hän upottautui heihin. Hänen rintansa oli
melkein haljeta liian runsaasta ilmasta, niin väkevästä, että se rikkoi
olemuksen ikkunat ja kuohahti sisälle hänen sydämensä suljettuun ja
tukehuttavaan majaan. Muutos oli liian äkillinen: nähtyään tyhjyyden
kaikkialla, silloin, kun hän ei ollut huolehtinut muusta kuin omasta
olemassaolostaan ja tuntenut sen pakenevan ja sulautuvan pois niinkuin
sade, hän löysi nyt kaikkialla rajattoman ja mitattoman Olemassaolon,
nyt, jolloin hän pyrki unohtamaan itsensä syntyäkseen uudesti
kaikkeudessa. Hänestä tuntui kuin hän olisi noussut haudasta. Hän ui
hekumallisesti elämässä, joka virtaa tulvillaan yli rantojensa; ja sen
virran viemänä luuli hän olevansa täysin vapaa. Hän ei tiennyt, että
hän oli sitä nyt vähemmän kuin koskaan ennen, ei tiennyt, ettei mikään
olento ole vapaa, ettei itse kaikkeutta liikuttava lakikaan ole vapaa,
että yksin kuolema -- ehkä -- vapauttaa.

Mutta toukka, joka pääsi tukehuttavasta kotelostaan, venyttelihe
autuaan onnellisena uudessa verhossaan eikä ollut vielä ehtinyt tuntea
uuden vankilansa rajoja.



Alkoi uusi päivien jakso. Kultaisia ja kuumeisia päiviä, mystillisiä
ja lumottuja, aivan kuin silloin, kun hän oli lapsi ja teki huomioita
toinen toisensa jälkeen ensi kertaa. Sarastuksesta hämärään saakka
eli hän ainaisen ihmeen vallassa. Kaikki askareet olivat häneltä
jääneet. Tunnollinen poika, joka ei vuosikausiin ollut edes sairaana
lyönyt laimin ainoaakaan tuntiaan tai harjoituksia orkesterissa, haki
nyt joka hetki pahoja verukkeita karatakseen pois työstä. Hän ei
häikäillyt silloin valehdella. Siitä ei hänen tuntonsa moittinut häntä
laisinkaan. Stoalaisen elämän periaatteet, joiden ikeeseen hän tähän
saakka oli ilokseen tahtonsa alistanut: moraali, velvollisuus, ne
eivät tuntuneet hänestä nykyään olevan totta, järkeä. Niiden hillitön
hirmuvalta murskautui Luontoa vastaan. Terve, väkevä vapaa ihmisluonne,
siinä ainoa hyve, hiiteen kaikki muut. Saattoi tosiaan nauraa säälistä
nähdessään noita pieniä turhantarkkoja, älykkään viisauden tekemiä
sääntöjä, joita maailma kaunistaa nimellä moraali ja joihin se luulee
sulkeneensa elämän. Naurettavia myyränmättäitä, muurahaisten kansaa.
Elämä kohotaikse ja palauttaa ne järkiinsä. Sen tarvitsee vain
liihoittaa ohitse, ja kaikki on pyyhkäisty pois...

Christophe paisui niin voimaa, että hänelle tuli joskus halu hävittää,
polttaa ja särkeä: purkaa hillittömillä ja mielettömillä teoilla
voimaa, joka häntä tukahutti. Nämä puuskat päättyivät tavallisesti
rajuihin mielenpurkauksiin: hän itki, hän heittelehti maassa, hän
syleili maata, hän olisi tahtonut tunkea siihen hampaansa, kätensä,
syödä sitä, sekautua siihen; hän vapisi kuumeesta ja himosta.

Kerran illalla käveli hän erään metsän reunaa. Hänen silmiään sokaisi
valo, hänen päätänsä pyörrytti, hän oli sellaisessa kiihtymystilassa,
jossa kaikki asiat ja oliot saivat uuden muodon. Illan sametin-pehmyt
valo loi vielä lisää loihtuaan. Purppuraiset ja kultaiset säteet
läikähtelivät puiden alla. Fosforisia välkähdyksiä näytti kimmahtelevan
niityistä. Taivas oli hekumallinen ja suloinen kuin jotkin silmät.
Läheisellä niityllä korjasi muuan tyttö heinää. Lyhyt hame yllään,
paitahihaisillaan, kaula ja käsivarret paljaina hän karhitsi sitä ja
kokosi sen rukoihin. Hänellä oli lyhyt nenä, leveät posket, pyöreä
otsa, ja nenäliina hiusten verhona. Laskeva aurinko punasi hänen
ihoaan, joka oli palanut ruskeaksi kuin savikuppi ja näytti imevän
sisäänsä auringon viimeiset säteet.

Hän sai Christophen lumoukseen. Nojaten erästä pyökkiä vasten
näki Christophe hänen tulevan metsän reunaa kohti, näki kiihkeän
tarkkaavaisuuden vallassa. Kaikki muu oli kadonnut. Tyttö ei häntä
ajatellutkaan. Sitten sattui hän kohottamaan välinpitämättömän
katseensa: Christophe näki kovan-siniset silmät kelmeissä kasvoissa.
Tyttö meni Christophen ohitse niin läheltä, että kun hän kumartui
nyhtämään ruohoja, näkyi hiukan auenneen paidan alta valkeaa haiventa
niskassa ja selässä. Kummallinen himo, joka Christophea paisutti,
purkausi ilmi yhtäkkiä. Hän karkasi takaa tytön kimppuun, väänsi häntä
kaulasta ja vyötäreiltä, käänsi hänen päänsä taaksepäin, pusersi
suunsa hänen puoliavoimiin huuliinsa. Hän suuteli noita kuivia ja
sierettyneitä huulia, iski suunsa hampaihin, ja ne purivat kiukuissaan
häntä. Hänen kätensä tapailivat tytön kovapintaisia käsivarsia ja hänen
hikeä valuvaa paitaansa. Tyttö otteli vastaan. Christophe pusersi
häntä rajummin, hän olisi tahtonut hänet kuristaa. Tyttö riuhtautui
irti, huusi, sylkäisi, pyyhki kädellään huuliaan ja haukkui hänet
pahanpäiväisesti. Christophe oli päästänyt hänet menemään ja pakeni
poikki ketojen minne sattui. Tyttö kivitteli häntä ja laukoi yhä
hänen jälkeensä kokonaisen leterin riettaita nimityksiä. Christophe
punastui; ei suinkaan juuri sen tähden, mitä tyttö hänestä ajattelisi
ja muille sanoisi, vaan omain ajatustensa vuoksi. Tuo yhtäkkiä tullut
tila, jolloin hän ei ollut tiennyt, mitä teki, kauhisti häntä. Mitä
hän olikaan tehnyt? Mitä hän vielä oli tekevä? Se, mitä hän siitä
saattoi käsittää, inhoitti häntä rajattomasti. Ja kuitenkin tuo inho
vietteli häntä. Hän taisteli itseään vastaan, eikä hän tiennyt, millä
puolella oikea Christophe oli. Silmitön voima pakotti häntä, hän
pakeni sitä turhaan: se oli sama kuin paeta itseään. Mitä se voima
hänestä vielä tekisi? Mitä tekisi se huomenna... tuossa paikassa...
tuokiossa, joka menisi ainoastaan juostessa tämän kynnetyn pellon
poikki, päästäkseen maantielle?... Pääsisikö hän sinne edes? Eikö
hän pysähtyisi, lähtisi takaisin, ryntäisi tuon tytön perästä? Ja
silloin?... Hän muisti juovuttavan vimman sekunnin, jolloin hän oli
puristanut tyttöä kurkusta. Kaikki teot olivat mahdollisia. Kaikki teot
kelpasivat. Rikoskin?... Kyllä: vaikka rikos... Sydämen sekasorto sai
hänet läähättämään. Tielle päästyään hän pysähtyi henkäisemään sisäänsä
ilmaa. Tyttö jutteli tuolla alhaalla erään toisen tytön kanssa, joka
oli huudot kuullessaan juossut hätään; ja kädet puuskassa katselivat
tytöt häntä ja nauroivat kohti kurkkua. Christophe meni kotiin. Hän
sulkeutui huoneeseensa moneksi päivää, ei hievahtanutkaan sieltä, hän
ei mennyt ulos; ei edes kaupungillekaan muuta kuin välttämättömästä
pakosta. Hän karttoi peloissaan jokaista tilaisuutta, jolloin hän voi
joutua kaupungin porttien ulkopuolelle ja lähteä samoamaan maalle: hän
kammoi kohtaavansa siellä sen hulluuden puuskan, joka oli karannut
hänen kimppuunsa aivan kuin tuulenpuuska ennen myrskyä. Hän luuli,
että kaupungin muurit voivat hänet siitä suojella. Hän ei aavistanut,
että vihollisen riittää päästämään sisään huomaamaton rakokin, joka on
suljettujen ikkunaluukkujen välissä ja josta ainoastaan katse mahtuu
pujahtamaan.



II.

SABINA.



Yhdessä Eulerien talon siivessä, toisella puolella pihaa asui
pohjakerroksessa pikku tyttönsä kanssa eräs kaksikymmenvuotias nuori
nainen, joka oli muutama kuukausi sitten joutunut leskeksi. Rouva
Sabina Fröhlich oli näet niinikään Eulerin ukon vuokralaisia. Hänen
hallussaan oli kadulle päin oleva kauppa, ja pihanpuolella oli hänellä
lisäksi kaksi kamaria, sekä sitäpaitsi ilonaan pieni puutarhankolkka,
joka oli erotettu Eulerien puutarhasta yksinkertaisella ja muratin
köynnöstämällä rautalanka-aidalla. Siellä tarhassa nähtiin rouvaa
harvoin; hänen lapsensa huvittelihe siellä yksinään, aamusta iltaan,
kaivellen hiekkakasaa; ja pieni puutarha rehoitti omassa vallassaan
vanhan Justuksen suureksi mielipahaksi, sillä hän rakasti haravoituja
käytäviä ja yleensä sievästi järjestettyä luontoa. Hän oli koettanut
huomauttaa tuolle vuokralaiselleen siitä asiasta; mutta luultavasti
juuri siitä syystä ei rouvaa sitten näkynytkään; eikä puutarha siitä
hyötynyt mitään.

Rouva Fröhlichillä oli pieni sekatavarakauppa, jossa olisi voinut
käydä vilkas liike, koska se oli hyvän kauppakadun varrella, aivan
kaupungin sydämessä; mutta hän ei välittänyt siitä paljon enempää kuin
puutarhastaankaan. Hän ei hoitanut itse edes talouttaan, kuten itseään
kunnioittavan naisen olisi rouva Vogelin sanojen mukaan pitänyt tehdä,
-- varsinkin, ellei nainen ole sellaisessa varallisessa asemassa,
että se sallii joutilaisuuden, jos ei juuri annakaan sitä anteeksi;
rouva Fröhlich oli ottanut itselleen pienen, noin viisitoistavuotiaan
palvelustytön, joka tuli aamuisin muutamaksi tunniksi järjestämään
huoneita ja hoitamaan kauppaa, sillaikaa kuin nuori rouva loikoili
veltosti vuoteessa tai kuhnusteli pukeutumishommissaan.

Christophe huomasi usein ikkunastaan, kuinka hän liikkui kamarissaan
paljain jaloin, pitkässä paidassa, tai istui monesti tuntikausia
kuvastimen edessä; sillä rouva oli niin huoleton, että unohti sulkea
uutimensa; ja kun hän huomasi sen, oli hän niin välinpitämätön, ettei
viitsinyt nousta laskemaan niitä alas. Christophe oli häveliäämpi
kuin hän ja kääntyi pois ikkunansa äärestä, ettei olisi saattanut
pukeutujaa hämille; mutta kiusaus oli liian suuri. Hiukan punastuen
vilkaisi hän kuitenkin syrjästä noihin paljaisiin, laihanlaisiin
käsivarsiin, jotka kohosivat raukeankaipaavasti avattua tukkaa kohti,
vilkaisi rouvan käsiä, jotka liittyivät yhteen hänen kaulansa taakse ja
unohtuivat siihen asentoon, kunnes ne puutuivat ja nainen antoi niiden
hervahtaa alas. Christophe vakuutteli itselleen, että hän katseli
vain epähuomiossa tätä mieluisaa näytelmää ja ettei se häirinnyt
hänen musikaalisia tuumiskelujaan; mutta se tuntui hänestä mukavalta,
ja viimein hän menetti yhtä paljon aikaa katsellessaan Sabinarouvaa
kuin viimeksimainittukin menetti pukeutumiseensa. Ei silti, että tuo
leski olisi ollut koketti: hän oli paremminkin ja ainakin tavallisesti
ulkoasustaan vain välinpitämätön, eikä hän kohdistanut pukuunsa
sellaista tunnontarkkaa huolta kuin Amalia tai Rosa. Jos hän juuttuikin
pöytänsä ääreen pitkäksi aikaa, johtui se pelkästään laiskuudesta;
aina, kun hän pisti kiinni neulan, täytyi hänen moisen ponnistuksen
jälkeen levähtää, katsella kuvastimeen kärsivin elein. Iltapuolella
päivääkään ei hän ollut vielä täysin pukeutunut.

Usein lähti palvelijatar pois, ennenkuin Sabina oli valmis; ja joku
ostaja soitti kaupan ovikelloa. Leski antoi hänen soittaa ja huudella
pari kolme kertaa, ennenkuin tuli nousseeksi ylös tuoliltaan. Hän
ilmestyi kauppaan hymyillen, hätäilemättä, -- etsi ostettavaa, jota
häneltä pyydettiin kiirehtimättä ollenkaan, -- ja jos hän ei sitä
löytänyt hiukankin etsittyään tai jos hänen olisi täytynyt, kuten
joskus sattui, hieman vaivata itseään sitä käsiinsä saadakseen:
kantaa esimerkiksi hyllyportaat huoneen toisesta päästä toiseen, --
niin sanoi rouva tyynesti, ettei hänellä sitä ollut; ja kun hän ei
välittänyt vastakaan järjestää hiukan parempaan kuntoon kauppaansa tai
hankkia tavaroita, joita puuttui, niin ostajat kyllästyivät ja menivät
muualle. Aivan suuttumatta kyllä. Miten olisikaan voinut närkästellä
tuollaiselle rakastettavalle olennolle, joka puhui suloisella äänellä
eikä kiihtynyt mistään? Sanoipa hänelle mitä tahansa, hän oli aivan
välinpitämätön; sen tunsi niin hyvin, että ne, jotka alkoivat valittaa,
menettivät heti ryhtinsä eivätkä voineet jatkaa: he lähtivät matkaansa,
vastaten hymyllä hänen viehättävään hymyynsä, mutta takaisin eivät he
tulleet. Kaupan omistajatar ei siitä huolestunut. Hän hymyili yhä vain.

Hän oli nuoren firenzeläisnaisen näköinen. Kulmakarvat olivat korkeat
ja kauniisti piirtyvät, silmät harmaat ja puoliavoimet, ripsien
harsoamat. Alaluomi hiukan paisunut, sen juuressa keveä ryppy. Sievä
pikku nenä kohosi kärjestään somassa kaaressa; toinen pikku kaari
erotti sen ylähuulesta, joka kivertyi raollaan olevan suun päälle
nyrpistyvin, veltoin ja hymyilevin ilmein. Alempi huuli oli hieman
möyheä; kasvojen alapuoli pyöreä, ja sen ilme oli lapsellisen-vakava
kuin Filippo Lippin madonnain. Hipiän väri oli hiukan samea, tukka
vaaleanruskea, kiharat epäjärjestyksessä, ja niskatupsu oikeaa
peijakkaan kuontaloa. Hänen ruumiinsa oli pienehkö, jäsenet hennot,
liikkeet laiskat. Vaikkei hän kiinnittänytkään pukuunsa liioin huolta,
-- vaippa oli aina hiukan auki, koska siitä oli nappeja poissa, jalassa
oli rumat, kuluneet kengät, ja muutenkin oli rouva näöltään hieman
tuhruinen, -- niin hurmasi hän miehiä nuorekkaalla siroudellaan ja
suloudellaan, vaistomaisella maireudellaan. Kun hän meni hengittämään
raitista ilmaa kaupan ovelle, katselivat ohitsekulkevat nuoret miehet
häntä ilokseen; ja joskaan hän ei ollut heistä millänsäkään, ei
häneltä jäänyt se huomaamatta. Hänen silmiinsä tuli silloin tuollainen
kiitollinen ja iloinen ilme, jonka jokainen nainen saa tuntiessaan
itseään suopeasti katseltavan. Hän näytti sanovan:

-- Kiitän!... Vielä, vielä! Katselkaa vain!...

Mutta vaikka hänestä oli mieleistä miellyttää, koskaan ei hän viitsinyt
tehdä pienintäkään yritystä miellyttääkseen.

Euler-Vogeleille hän oli ainainen häpeän ja harmin esine.
Kaikki hänessä loukkasi heitä: hänen laiskuutensa, epäjärjestys
hänen kodissaan, hänen huolimaton ulkoasunsa, hänen kohtelias
välinpitämättömyytensä, jos he häntä jostakin huomauttivat, hänen
iänikuinen hymynsä, hänen julkea tyyneytensä, jos puhuttiin hänen
miehensä kuolemasta, hänen lapsensa heikot puolet, hänen huonot
raha-asiansa; se, että jokapäiväisen elämän kaikenlaiset pienet ja
suuret ikävyydet eivät laisinkaan voineet muuttaa hänen rakkaita
tottumuksiaan; hänen ainainen vetelehtimisensä: kaikki hänessä
heitä loukkasi; ja pahinta heistä oli, että hän siitä huolimatta
miellytti. Sitä ei rouva Vogel voinut antaa hänelle anteeksi. Tuntuihan
kuin Sabina olisi elänyt, näin ikäänkuin pilkalla ja väittääkseen
epäpäteviksi kaikki vanhat totutut tavat, oikeat periaatteet, typerät
velvollisuudet, työnteon ja ilon unohtamisen, touhun, metelin,
kinastukset, vaikeroimiset, koko sen pyhän pessimismin, joka oli
Eulerin perheen olemisen oikeutus niinkuin kaikkien muidenkin kunnon
ihmisten ja joka teki heidän elämästään ennenaikaisen kiirastulen.
Että nainen, joka ei tehnyt mitään, vaan vietti aamusta iltaan hyviä
päiviä, tohti ärsyttää heitä hävyttömällä rauhallaan, sillaikaa kun
he uursivat ja puursivat kuin kuritushuonevangit, -- ja että maailma
kaiken päällisiksi myönsi hänelle sen oikeuden, -- sehän meni jo yli
rajojensa, se vei rohkeuden kunnon ihmisiltä!... Onneksi oli maailmassa
vielä, Jumalan kiitos, muutamia älykkäitäkin ihmisiä; rouva Vogel
haki lohdutustaan heidän parissaan. Siinä piirissä vaihtoivat jäsenet
keskenään joka päivä huomioita, joita he väliajalla olivat tehneet
tuosta nuoresta leskestä, vaaniskellen häntä ikkunaverhojen takaa.
Nämä jaarittelut olivat perheen ilona iltaisin istuttaessa yhdessä
pöydän ääressä. Christophe kuunteli hajamielisenä. Hän oli niin
tottunut näkemään Vogelien asettuvan naapuriensa tapaintuomareiksi,
ettei tämä enää kiinnittänyt laisinkaan hänen huomiotaan. Sitäpaitsi
ei hän tuntenut Sabinarouvasta vielä muuta kuin hänen niskansa ja
paljaat käsivartensa, eivätkä ne, niin miellyttävät kuin ne olivatkin,
sallineet hänen vielä luoda itselleen varmaa mielipidettä hänen
persoonastaan. Kuitenkin tunsi hän olevansa täynnä anteeksiantoa leskeä
kohtaan; ja, niskuroimishalusta hän oli suopea Sabinalle varsinkin
siksi, ettei Sabina miellyttänyt Vogelin rouvaa.



Päivällisen jälkeen, illalla, kun oli hyvin kuuma, ei voitu oleskella
paahtavassa pihassa, jonne aurinko paistoi koko iltapuolen. Ainoa
paikka koko talossa, jossa saattoi hiukan vilvoitella, oli kadun
puoleinen kylki. Euler ja hänen vävynsä menivät joskus istumaan talon
pääoven kynnykselle Louisan kanssa. Vogelin rouva ja Rosa eivät sinne
tulleet muuta kuin tuokioksi: heitä estivät talouspuuhat; rouva Vogel
oli ottanut kunnia-asiakseen näyttää selvästi, ettei hänellä ollut
aikaa vetelehtiä; ja hän sanoi niin äänekkäästi, että kyllä kuultiin,
että nuo tuollaiset, jotka istuivat siellä ovillaan haukottelemassa
eivätkä panneet rikkaa ristiin, kävivät suorastaan hänen hermoilleen.
Kun hän ei voinut pakottaa heitä työhön -- (siitä hän oli tosiaan
pahoillaan), -- niin päätti hän olla heitä ollenkaan näkemättä, ja hän
meni sisään ja ryhtyi raivoisaan työhön. Rosa piti velvollisuutena
seurata hänen esimerkkiään. Euler ja Vogel vainusivat vetoa joka
paikassa, ja pelkäsivät ulkona vilustuvansa ja nousivat pian takaisin
sisään; he menivät aikaisin maata, ja olisivat luulleet tuhon perivän
itsensä, jos olisivat vähänkin horjahtaneet elämäntavoistaan. Kello
yhdeksästä illalla ei portailla ollut enää ketään muita kuin Louisa ja
Christophe. Louisa vietti kaiket päivät kamarissaan; ja illoin vaati
velvollisuus Christophea hänen mielestään olemaan äidin luona ulkona,
milloin vain voi, pakottaakseen äidin saamaan hiukan raitista ilmaa.
Yksin ei Louisa olisi koskaan tullut ulos: kadun meteli hirvitti
häntä. Lapset juoksivat perätysten ja kirkuivat, Kaikki korttelin
koirat vastasivat siihen huutoon haukunnalla. Kuului pianonsoittoa,
hiukan kauempaa klarinetin ääni, ja eräältä läheiseltä kadulta
kaikui läppäkornetti. Äänet hälisivät sekaisin. Ihmiset kulkivat
edestakaisin ryhmissä talojensa edustalla. Louisa olisi mielestään
ollut tuhon oma, jos hänet olisi jätetty yksin keskelle sellaista
ruminaa ja räminää. Mutta poikansa vieressä oli se hänelle melkeinpä
iloa. Meteli rauhoittui rauhoittumistaan. Lapset ja koirat menivät
ensin maata. Ryhmät hajaantuivat. Ilma tuli puhtaammaksi. Hiljaisuus
laskeutui kaduille. Louisa kertoi hennolla äänellään uutisia, joita
oli kuullut Amalialta ja Rosalta. Ne eivät olleet hänestä kovinkaan
mielenkiintoisia, mutta hän ei tiennyt, mistä muustakaan poikansa
kanssa puhua, ja hänellä oli halu lähentyä häntä, puhua hänelle
jotakin. Christophe tunsi sen, ja oli muka tarkasti seuraavinaan äidin
juttuja; mutta oikeastaan ei hän kuunnellut. Hän herposi hämärään
horteeseen ja muisteli päivän tapahtumia.

Eräänä iltana, kun he istuivat niin, -- äidin pakistessa sillä tavoin,
näki Christophe vieressä olevan kaupan oven aukeavan. Naishahmo tuli
hiljaa ulos ja istahti katuportailleen. Hänen ja Louisan tuolin
välillä oli vain joku askel. Nainen oli asettunut tummimpaan varjoon.
Christophe ei voinut nähdä hänen kasvojaan, mutta hän tunsi hänet.
Hänen horroksensa hälveni heti. Ilma tuntui suloisemmalta. Louisa
ei ollut huomannut Sabinan läsnäoloa, ja jatkoi hiljaisella äänellä
tyyniä pakinoitaan. Christophe kuunteli nyt tarkemmin, ja hänelle tuli
halu pistää niihin huomautuksiaan, puhua, puhella, ehkäpä ollakseen
kuunneltukin. Pieni naisen hahmo istui liikahtamatta, hieman kuin
lamaan vaipuneena, jalkaterät keveästi ristissä, kädet toistensa päällä
polvilla. Hän katseli eteensä, ei näyttänyt kuulevan mitään. Louisaa
alkoi nukuttaa. Hän meni sisään. Christophe sanoi haluavansa jäädä ulos
vielä vähäksi aikaa.

Kello oli lähes kymmenen. Katu oli tyhjä. Viimeiset naapurit menivät
yksi toisensa jälkeen sisään. Kuului kauppain ovien kolinaa, kun
niitä suljettiin. Ruskossa kiiltävät ikkunat iskivät silmää ja
sammuivat, pari niistä hohteli vielä: nyt kuoli niidenkin valo.
Vallitsi hiljaisuus... Nuo kaksi ulosjäänyttä eivät katselleet
toisiinsa, he pidättivät hengitystään, oli kuin he eivät olisi tienneet
olevansa toistensa lähettyvillä. Kaukaa maalta tuli niitetyn heinän
hajua ja eräältä läheiseltä parvekkeelta leukoijan tuoksua. Ilma
oli liikkumaton. Linnunrata kaartui heidän päänsä päällä. Oikealla
verenhohtava Jupiter. Erään savutorven kohdalla oli Otava alenemassa;
kalpean-vihertävällä taivaalla loistivat tähdet niinkuin päivänkukat.
Seurakunnan kirkossa löi kello yksitoista, sen soittoon vastasivat
ympäriltä toisten kirkkojen äänet, kirkkaat tai sameat, ja kodeista
seinäkellojen himmeät helähdykset tai käkikellojen käheä kukunta.

Istujat heräsivät yhtäkkiä unelmistaan, he nousivat yhtaikaa ylös. Ja
aikoessaan mennä sisään tervehtivät he toisiaan päännyökkäyksellä,
kumpikin oveltaan, puhumatta. Christophe nousi portaita ylös
kamariinsa. Hän sytytti kynttilänsä, istahti pöytänsä ääreen, ja istui
siinä kauan pää käsissä, ajattelematta mitään. Sitten hän huokaisi ja
meni maata.

Seuraavana aamuna lähestyi hän ajatuksettomasti ja vaistomaisesti
ikkunaa ja katsoi siitä Sabinan huoneeseen päin. Mutta siellä olivat
uutimet nyt suljetut. Ne pysyivät kiinni koko aamupäivän; pysyivät
kiinni siitä lähtien aina.



Christophe esitti seuraavana iltana äidilleen, että he menisivät
jälleen istumaan ulos talon ovelle. Se tuli Christophelle tavaksi.
Louisa iloitsi siitä: hän oli levoton, kun näki poikansa vetäytyvän
kamariinsa heti päivällisen jälkeen, sulkevan ikkunansa ja sen
ulkoluukutkin. -- Pikku nainen ei myöskään jäänyt ilmestymättä
totutulle paikalleen, ja istui siinä sitten kuin mykkä varjo. Hän ja
Christophe tervehtivät toisiaan nopealla päännyökkäyksellä, eikä Louisa
sitä huomannut. Christophe pakinoi äitinsä kanssa. Sabina hymyili
pikku tytölleen, joka leikki kadulla; puoli yhdeksän tienoissa meni
hän viemään tyttönsä maata ja tuli sitten hiljaa takaisin. Kun hän
viipyi hiukan, peloitti Christophea jo, ettei hän enää palaisikaan.
Hän kuunteli korva tarkkana ääniä sisältä, kuuli lapsen nauravan ja
inttävän, ettei hän tahdo ruveta nukkumaan; sitten erotti hän Sabinan
hameen kahinan, ennenkuin Sabina ilmestyi kauppansa kynnykselle.
Silloin käänsi Christophe katseensa sieltäpäin pois, ja puheli
vilkkaammalla äänellä äidilleen. Hänelle tuli joskus tuntu, että Sabina
katseli häntä. Ja hänkin puolestaan heitti Sabinaan salavihkaisia
katseita. Mutta koskaan eivät heidän silmänsä osuneet toisiinsa.

Pikku tyttö oli yhdyssiteenä heidän välillään. Hän juoksi kadulla
toisten lasten kanssa, jotka kaikki keksivät ärsyttää huvikseen
sävyisää koiraparkaa, joka torkkui kuono pitkin etukäpäliä; koira
raotti punertavaa silmäänsä ja päästi viimein tuskastuneen urahduksen:
silloin lapset hajaantuivat ja vinkaisivat pelosta ja ilosta. Pikku
tyttö kirkui kimeästi, ja vilkui taakseen, aivan kuin häntä olisi
ajettu takaa: hän juoksi ja heittäytyi Louisan helmoihin, ja Louisa
nauroi hellästi. Hän piti lasta luonaan, kyseli häneltä sitä ja tätä;
ja niin syntyi seurustelu Sabinan kanssa. Christophe ei ottanut siihen
laisinkaan osaa, hän ei puhunut Sabinalle. Eikä Sabina myöskään
hänelle. Aivan kuin hiljaisesta sopimuksesta eivät olleet muka
toisistaan tietävinään. Mutta Christophe ei menettänyt ainoaakaan
hänen päänsä ylitse vaihdetuista sanoista. Hänen vaikenemisensa tuntui
Louisasta vihamielisyyden ilmaukselta. Mutta Sabina ei arvostellut sitä
niin, vaikka se tekikin hänet hiukan araksi, joten hän sekaantui hieman
vastauksissaan. Silloin keksi hän tekosyyn mennä sisään.

Louisa vilustui ja pysyi kokonaisen viikon sisällä. Christophe ja
Sabina jäivät ulos kahden. Ensi kerralla he sitä pelästyivät. Sabina
tahtoi näyttää luontevammalta ja otti syliinsä pikku tyttönsä ja ahmi
häntä suudelmilla. Christophe oli kiusautunut, eikä hän tiennyt,
pitäisikö hänen olla yhä tiedoton siitä, mitä hänessä tapahtui. Se
kävi vaikeaksi: vaikka he eivät vielä olleet vaihtaneet sanaakaan,
oli tuttavuus jo tehty, Louisan avulla. Christophe koetti saada pari
sanaa ulos kurkustaan, mutta ne äänet pysähtyivät keskelle tietä. Pikku
tyttö auttoi heidät jälleen pulasta. Piilosille ruvetessaan pyöri hän
Christophen tuolin ympärillä, ja Christophe otti hänet siinä kiinni ja
syleili häntä. Christophe ei liioin rakastanut lapsia; mutta hän tunsi
omituista suloa syleillessään juuri tätä. Tyttönen koetti riuhtautua
irti, sillä hän oli innostunut leikkimään. Christophe ärsytteli
häntä, hän puri Christophea käteen; Christophe päästi hänet luisumaan
maahan. Sabina nauroi. He puhuivat tyttöön katsellen keskenään pari
vähäpätöistä sanaa. Sitten koetti Christophe -- (hän luuli sen nyt jo
velvollisuudekseen) -- alkaa pakinaa; mutta hänen sanavarastonsa ei
ollut kovin runsas; eikä Sabina helpoittanut hänen tehtäväänsä: hän
ainoastaan toisti, mitä Christophe oli sanonut:

-- Tänä iltana oli niin kaunista.

-- Aivan niin, tänä iltana oli ihmeen kaunista.

-- Pihalla ei ollut raitista ilmaa.

-- Niin, siellä oli tukahuttavaa.

Keskustelu tuli kiusalliseksi. Sabina käytti hyväkseen sitä seikkaa,
että oli aika viedä tyttö sisään, ja poistui; eikä hän sitten enää
näyttäytynyt.

Christophe pelkäsi, että hän tekisi ehkä samoin seuraavanakin iltana
ja karttaisi joutumasta hänen pariinsa muulloin kuin Louisan ollessa
läsnä. Mutta asia oli päinvastoin; ja huomenna koetti Sabina ryhtyä
jälleen seurusteluun. Hän teki sen paremminkin pakosta kuin ilosta;
tunsi, että hänelle tuotti suurta vaivaa löytää keskustelun aiheita
ja että hänen pakinansa ikävystyttivät häntä itseäänkin: kysymykset
ja vastaukset tulivat katkonaisina, keskellä ilkeää vaikenemista.
Christophe muisti ensimmäiset hetket kahden kesken Oton kanssa; mutta
Sabinan parissa kävivät puheenaiheet vieläkin niukemmiksi, eikä Sabina
ollut yhtä malttavainen kuin Otto: kun hän näki yritystensä huonon
menestyksen, ei hän enää koettanutkaan. Siitä olisi ollut liikaa
vaivaa, hän ei siitä enää välittänyt. Sabina vaikeni, ja Christophe
noudatti hänen esimerkkiään.

Yhtäkkiä tuli kaikki silloin taas niin suloiseksi. Pimeys muuttui
jälleen rauhalliseksi, ja heidän sydämensä saivat takaisin ajatuksensa.
Sabina kiikkui hiljaa tuolillaan ja uneksi. Christophe uneksi myöskin
omalla tahollaan. He eivät puhuneet toisilleen mitään. Puolen tunnin
päästä kiihtyi Christophe ihastelemaan, aivan kuin itsekseen puhuen,
hiljaisella äänellä päihdyttävää tuoksua, jota tuuli toi mukanaan,
lentäessään jostakin mansikkamaan ylitse. Sabina vastasi pari kolme
sanaa. He vaikenivat molemmat jälleen. He nauttivat tällaisen
epämääräisen hiljaisuuden sulosta, näistä merkityksettömistä sanoista.
He vaipuivat samaan unelmaan, heidät täytti yhteinen ajatus; he eivät
tienneet, mikä se oli, he eivät tunnustaneet sitä itsellensäkään. Kun
kello löi yksitoista, erosivat he hymyillen.

Seuraavana päivänä eivät he enää koettaneetkaan solmia pakinaa: he
tyytyivät eiliseen rakkaaseen hiljaisuuteen. Silloin tällöin riittivät
jotkut harvat, lyhyet sanat vakuuttamaan heille, että he ajattelivat
samoja asioita.

Sabina naurahti ja sanoi:

-- Kuinka paljon parempi on, ettei pakota itseään puhumaan. Sellainen
puhuminen tuntuu velvollisuudelta, ja se on niin ikävää.

-- Ah! äännähti Christophe merkitsevästi, jos kaikki olisivat samaa
mieltä kuin te.

He nauroivat kumpikin. He ajattelivat rouva Vogelia.

-- Naisraukka! sanoi Sabina; kuinka hän on väsyttävä.

-- Hän itse ei väsy koskaan, jatkoi Christophe harmistuneen näköisenä.

Sabina ilostui hänen kasvojensa ilmeestä ja sanoistaan.

-- Teistä on se hauskaa? kysyi Christophe. Teille se kyllä onkin
mukavaa. Te kun olette turvassa.

-- Totta kyllä, virkkoi Sabina. Minä vetäydyn lukon taakse.

Sabina naurahti suloisesti, melkein hiljaa. Christophe kuunteli häntä
hurmaantuneena, keskellä hiljaista yötä. Hän hengitti nauttien raitista
ilmaa.

-- Ah, miten ihanaa on vaieta! huudahti Christophe venytellen
ruumistaan.

-- Ja miten tarpeetonta puhua! vastasi Sabina.

-- Niin, virkkoi Christophe, siten ymmärtää toista niin hyvin.

He vaipuivat jälleen vaikenemiseensa. Pimeys esti heitä näkemästä
toisiaan. He hymyilivät kumpikin.

Kuitenkaan eivät he yhdessä ollessaan tienneet toisistaan mitään,
vaikka tunsivat, -- tai kuvittelivat tuntevansa, -- asiat samalla
tavalla. Sabina ei siitä ollut millänsäkään. Christophe oli uteliaampi.
Eräänä iltana kysyi hän leskeltä:

-- Pidättekö te musiikista?

-- En, vastasi Sabina suoraan. Se on minusta ikävää, minä en siitä
ymmärrä yhtään mitään.

Moinen rehellisyys hurmasi Christophea. Hän oli lopen kyllästynyt
ihmisiin, jotka väittivät olevansa hullaantuneet musiikkiin ja olivat
kuolla ikävästä, kun heidän piti sitä kuunnella: Christophesta tuntui
nyt melkein hyvältä, ettei joku rakastanut musiikkia ja että hän
tunnusti sen suoraan. Hän tiedusteli, lukiko Sabina.

-- En. -- Hänellä ei ensistäänkin ollut kirjoja.

Christophe tarjosi hänelle omiaan.

-- Vakaviako kirjoja? kysyi Sabina rauhattomana.

-- Ei vakavia, -- ellei rouva tahtonut. Runoutta.

-- Mutta nehän ovat vakavia kirjoja.

-- Romaaneja sitten. Sabina nyrpisti suutaan.

-- Eikö sellainen rouvaa viehättänyt?

-- Kyllä, viehättihän; mutta ne olivat aina liian pitkiä; hän ei
koskaan jaksanut lukea loppuun. Hän unohti alkupuolen; hän hyppäsi
lukujen ylitse, eikä hän viimein ymmärtänyt mitään. Silloin heitti hän
kirjan nurkkaan.

-- Mainio todistus, miten sellainen teitä viehättää.

-- Pyh, se on parhaiksi tarinoille, jotka eivät ole totta. -- Hän
säilytti harrastelunsa muuta varten kuin kirjoja.

-- Teatteriako vartena

-- Oh, eipä liioin.

-- Eikö rouva siis käynyt teatterissa?

-- Ei. Siellä oli liian kuuma. Ja siellä oli liian paljon väkeä. Kotona
on mukavampaa. Valot koskevat silmiin ja näyttelijät ovat niin rumia.

Siitä oli Christophe yhtä mieltä hänen kanssaan. Mutta oli siellä
teatterissa vielä muutakin: itse näytelmät.

-- Kyllä, äännähti Sabina hajamielisesti. Mutta minulla ei ole siihen
aikaa.

-- Mitä te sitten teette aamusta iltaan? Sabina hymyili:

-- Onhan sitä tekemistä!

-- Aivan niin, virkkoi Christophe, teillähän on kauppanne.

-- Oh, hymähti Sabina rauhallisesti, se ei tuota minulle suurta huolta.

-- Tyttärenne vie siis teiltä kaiken aikanne?

-- Oh, ei, tuoko piskuiseni! Hän on niin kiltti, hän huvittelee aivan
yksin.

-- Mutta mikä sitten?

Christophe pyysi anteeksi utelemistaan. Mutta se vain huvitti Sabinaa.

-- On niin paljon, paljon, kaikenlaista!

-- Mitä?

Rouva ei voinut sanoa. Oli, jos jotakin. Vaikka ei olisikaan ollut
muuta kuin nousta vuoteelta, pukeutua, ajatella päivällistä, keittää
se, syödä se, ajatella illallista, järjestää hiukan huonettaan...
Siihen päivä jo loppui... Ja täytyihän olla vähän aikaa myöskin
ollakseen tekemättä mitään...

-- Eikö teille tule ikävä?

-- Ei koskaan.

-- Vaikka ette teekään mitään?

-- Juuri silloin, kun en tee mitään. Minusta on päinvastoin ikävää
tehdä jotain.

He katsoivat toisiinsa nauraen.

-- Kuinka onnellinen olette! sanoi Christophe. Minä, minä en osaa olla
tekemättä jotain.

-- Näyttääpä, kuin osaisitte erinomaisesti.

-- Olen viime päivinä oppinut.

-- Opitte kyllä, kun aika tulee.

Christophen sydän oli rauhallinen ja levännyt, kun hän palasi
kamariinsa Sabinan puheilta. Hänelle riitti ainoastaan nähdä Sabina.
Hän sai levähtää nyt tuosta levottomasta, ärtyneestä, hermostuneen
tuskallisesta mielentilasta, joka oli kiduttanut hänen sydäntään. Ei
mitään kiusaavaa puhellessa Sabinan kanssa. Ei mitään häiritsevää
hänestä uneksiessa. Hän ei uskaltanut sitä tunnustaa itselleen; mutta
heti, kun hän joutui Sabinan läheisyyteen, tunsi hän itsensä valtaavan
niin suloisen tylsyyden, että hän melkein nukahti. Öisin nukkui hän
paremmin kuin oli koskaan ennen nukkunut.



Työstä palatessaan vilkaisi Christophe usein Sabinan kauppaan. Tapahtui
harvoin, ettei hän Sabinaa silloin nähnyt. He tervehtivät hymyillen
toisiaan. Joskus oli Sabina ovella ja he juttelivat muutaman sanan; tai
raoitti Christophe ovea, huusi pikku tyttöä ja pisti hänen käteensä
tötterön namusia.

Eräänä päivänä päätti Christophe mennä sisään. Hän väitti tarvitsevansa
liivinnappeja. Sabina ryhtyi niitä etsimään; mutta hän ei löytänyt.
Kaikki napit olivat sekaisin: mahdotonta löytää niistä sopivia. Sabina
oli hiukan harmissaan, että Christophe näki tämän epäjärjestyksen.
Christophea se huvitti, ja hän kumartui uteliaana katsomaan
nappivarastoja.

-- Älkää! äännähti Sabina koettaen peittää laatikoita käsillään; älkää
katsoko, kaikki on nurin narin...

Sabina ryhtyi etsimään. Mutta Christophen läsnäolo kiusasi häntä. Hän
tuskastui, ja sanoi lykäten laatikon kiinni:

-- En minä nyt löydä. Menkää tuonne Liisin luo, toiselle kadulle, tässä
lähellä. Hänellä niitä on varmasti, hänellä on kaikkea, mitä tarvitaan.
Christophe nauroi moiselle liikeharrastukselle.

-- Lähetättekö te hänelle tällä tavoin kaikki ostajanne?

-- No, en tosiaan tee sitä ensi kertaa, vastasi Sabina iloisesti. Häntä
hävetti kuitenkin hiukan.

-- On niin ikävä järjestellä kaikkea, jatkoi Sabina. Minä lykkään sen
päivästä päivään... Mutta huomenna minä sen varmasti teen.

-- Tahdotteko, niin autan teitä? kysyi Christophe.

Sabina kielsi. Hän olisi kyllä halunnut siihen myöntyä, mutta hän ei
uskaltanut juorujen vuoksi, ja sitäpaitsi se oli hänestä nöyryyttävää.

He pakisivat sitten edelleen.

-- Entä ne napit? sanoi leski hetken päästä Christophelle. Ettekö
menekään Liisin luo?

-- En kuuna päivänä, vastasi Christophe. Odotan, kunnes ne teillä ovat
järjestyksessä.

-- Oh! äännähti Sabina, joka oli jo unohtanut viimeiset sanansa; älkää
odottako niin kauan!

Tämä Sabinan sydämen ääni riemastutti Christophea. Christophe lähestyi
laatikkoa, jonka Sabina oli sysännyt kiinni:

-- Antakaa minun hakea, eikö niin?

Sabina juoksi hänen luokseen estämään:

-- Ei, ei, älkää nyt, minä olen aivan varma, että minulla ei niitä
ole...

-- Lyönpä vetoa, että teillä on.

Ensimmäisellä yrityksellä veti Christophe riemuiten laatikosta yhden
sellaisen napin, jota puuttui. Hän tarvitsi vielä toisia, ja aikoi
kaivella nappikasaa; mutta Sabina tempaisi häneltä laatikon käsistä ja
ryhtyi valitsemaan itse, sillä hänen itserakkautensa oli loukkautunut.

Päivä aleni. Sabina meni ikkunan ääreen. Christophe istahti jonkun
askeleen päähän hänestä; pikku tyttö kiipesi hänen syliinsä. Christophe
oli kuuntelevinaan tytön lavertelua, ja vastasi hajamielisesti hänelle.
Hän katseli Sabinaa, joka tiesi hänen katselevan itseään ja kumartui
valitsemaan nappeja laatikosta. Christophe huomasi hänen niskansa
ja yläosan poskea. -- Ja häneen katsellessaan näki hän, että Sabina
punastui. Ja myöskin Christophe punastui.

Lapsi pakisi yhä. Kumpikaan heistä ei vastannut hänelle. Sabina ei
hievahtanutkaan. Christophe ei nähnyt, mitä hän teki: hän oli varma,
ettei Sabina tehnyt mitään, hän ei edes katsonut laatikkoon, jota hän
piteli sylissään. Hiljaisuutta jatkui. Tyttönen luisui levottomana alas
Christophen polvilta:

-- Minkä tähden te ette sano mitään?

Sabina käännähti yhtäkkiä, ja kietaisi tytön syliinsä. Laatikko putosi
permannolle, ja napit kierivät sinne tänne; tyttö päästi ilohuudon,
hän tavoitteli nelinkontin nappeja, jotka juoksivat huonekalujen alle.
Sabina meni takaisin ikkunan ääreen ja painoi kasvonsa ruutua vasten.
Hän näytti kiintyneen katsomaan tarkoin jotakin kadulle.

-- Hyvästi, sanoi Christophe järkkyneenä. Sabina ei liikauttanut
päätänsäkään ja vastasi aivan hiljaa:

-- Hyvästi.



Sunnuntaina, iltapäivällä jäi koko talo tyhjäksi. Kaikki menivät
kirkkoon kuulemaan iltamessua. Sabina ei sinne koskaan mennyt.
Christophe toruskeli kujeillaan häntä siitä, kerran, kun hän näki hänet
istumassa pihaovensa edessä, pienessä puutarhassaan, kirkonkellojen
huutaessa kohti kurkkua häntä tulemaan. Sabina vastasi samaan
leikilliseen tapaan kuin oli kysyttykin ja sanoi, että ainoastaan
päivämessu oli pakollinen; iltamessu ei sitä ollut, joten oli
tarpeetonta, hiukan tunkeilevaakin mennä liiallisuuksiin hartaudessaan;
ja Sabina ajatteli usein, että Jumala ei suinkaan ollut siitä hänelle
vihoissaan, vaan että se paremminkin oli hänestä hyvä.

-- Te luotte Jumalan oman muotonne mukaan, virkkoi Christophe.

-- Sellainen olisi näet minusta hänen asemassaan ikävää, jatkoi Sabina
vakuutetulla äänellä.

-- Te ette tosiaan välittäisi paljoa maailmasta, jos olisitte hänen
asemassaan.

-- Ainoa, mitä siltä pyytäisin, olisi se, ettei se välittäisi minusta.

-- Eikä maailma kulkisi ehkä silti sen pahemmin, virkkoi Christophe.

-- Hyst! huudahti Sabina; tämähän on jumalatonta.

-- Minusta ei ole jumalatonta, jos sanon, että Jumala kyllä siinä
asiassa muistuttaa teitä. Olenpa varma, että hän on niistä sanoista
imarreltu.

-- Oletteko hiljaa! sanoi Sabina puolittain nauraen, puolittain
suuttuen. Häntä alkoi peloittaa, että Jumala loukkaantuisi. Hän käänsi
nopeasti puheen muualle.

-- Ja sitäpaitsi, jatkoi hän, tämä on ainoa aika viikosta, jolloin saa
rauhassa nauttia puutarhassa.

-- Niin, virkkoi Christophe. He eivät ole nyt täällä. He katsahtivat
toisiinsa.

-- Kuinka hiljaista! äännähti Sabina. Ei ole tällaiseen tottunut... ei
tiedä enää, missä onkaan...

-- Oh! huudahti Christophe yhtäkkiä rajusti ja vihoissaan; joskus minun
tekisi mieleni hänet kuristaa!

Ei tarvinnut selittää, ketä hän tarkoitti.

-- Entäpä toiset? kysyi Sabina iloisesti.

-- Kyllä, virkkoi Christophe aremmin. Onhan Rosa.

-- Tyttöraukka! virkkoi Sabina.

He vaikenivat.

127

-- Jos olisi aina sellaista kuin nyt!... huokaisi Christophe.

Sabina loi häneen nauravat silmänsä, ja laski jälleen katseensa alas,
Christophe huomasi, että Sabina teki jotain.

-- Mitä te siellä teette? kysyi hän.

(Heitä erotti toisistaan sakea murattiköynnös, joka oli verhona
puutarhojen välillä.)

-- Katsokaa, vastasi Sabina kohottaen ylös vatia, jota hän piti
polvillaan; minä silvon sokeriherneitä.

Ja Sabina huokaisi raskaasti.

-- Ei taida olla työ hauskaa? virkkoi Christophe nauraen.

-- Oh! vastasi Sabina; on niin ikävää aina ajatella ruokiaan.

-- Lyönpä vetoa, virkkoi Christophe, että te mieluummin jättäisitte
päivällisen kuin valitsette ikävyyden, jota sen valmistus tuottaa, jos
valinta olisi mahdollista.

-- Se on varma! huudahti Sabina.

-- Kuulkaapas! Minä tulen teitä auttamaan. Christophe harppasi aidan
yli ja tuli hänen luokseen.

Sabina istui tuolilla kotinsa ovella. Christophe asettui portaille
hänen jalkainsa juureen. Hän otti tuon tuostakin kourallisen vihreitä
kuoria Sabinan helmasta, hameen laskoksesta, joka oli vedetty ylös
vatsalle; ja pienet, pyöreät hernepallot hän vieritti vatiin, joka oli
Sabinan polvien välissä. Christophe katseli maahan. Hän näki Sabinan
mustat sukat, niiden kätköstä huomasi hän hänen nilkkainsa muodot ja
jalat, joista toinen oli puolittain kohonnut kengästä pois. Hän ei
uskaltanut nostaa katsettaan Sabinaan.

Ilma oli raskas. Taivas oli häikäisevän valkea ja niin alhaalla; tuulen
henkäystä ei käynyt. Ainoakaan lehti ei liikahtanut. Puutarha-aluetta
ympäröi korkea muuri: maailma loppui siihen.

Pikku tyttö oli lähtenyt kaupungille erään naapurirouvan kanssa. He
olivat kahden. He eivät puhuneet mitään. Eivät voineet enää virkkaa
sanaakaan. Näkemättä mitään otti Christophe yhä herneenpalkoja Sabinan
helmasta. Hänen sormensa vapisivat, kun hän silloin kosketti Sabinaan:
hänen kätensä osui viileiden ja liukkaiden kuorien keskellä Sabinan
sormiin; ne vavahtivat silloin. Nyt eivät he voineet enää jatkaa.
He istuivat liikkumatta, toisiinsa katsomatta: Sabina selkäkenossa
tuolillaan, suu puoliavoinna, riippuvin käsivarsin; Christophe
hänen jalkainsa juuressa, häneen nojaten; hän tunsi olkapäissään
ja käsivarressaan Sabinan jalan lämmön. He hengittivät kiihkeästi.
Christophe painoi kätensä portaan kiveen, joka tuntui raikkaammalta;
hänen toinen kätensä sipui Sabinan kengästä noussutta jalkaa, ja jäi
jalkaterän päälle, eikä hän voinut sitä siitä poistaa. Väristys kulki
läpi heidän ruumiittensa. Heitä alkoi pyörryttää; Christophen sormet
puristivat Sabinan pienen jalan varpaita. Sabina kumartui vaieten ja
jäykistyneenä Christophen puoleen?...

He heräsivät tästä päihtymystilastaan tuttuihin ääniin, ja hätkähtivät.
Christophe ponnahti ylös ja harppasi aidan toiselle puolelle.
Sabina kokosi silpeet helmaansa ja meni sisään. Pihalla Christophe
kääntyi katsomaan taakseen. Sabina seisoi kynnyksellä. He katsoivat
toisiinsa. Pikku sadepisarat alkoivat soittaa puitten lehtiä... Sabina
sulki ovensa. Rouva Vogel ja Rosa tulivat sisään... Christophe meni
huoneeseensa...

Kun kellervä päivä sammui ja tukehtui rankkasateen virtoihin, nousi
Christophe vastustamattoman voiman tempaisemana pöytänsä äärestä; hän
riensi ikkunansa eteen, ja ojensi kätensä vastapäätä olevaa ikkunaa
kohti. Samassa oli hän huomaavinaan vastapäisessä ikkunassa, kamarin
puolihämärässä suljettujen ruutujen takana, Sabinan ojentavan ja
avaavan hänelle käsiään.

Hän ryntäsi ulos huoneestaan. Hän riensi portaita pihalle, juoksi
puutarhan väliaidan luo. Vaikka hänet olisi nähty, aikoi hän kavuta
aidan ylitse. Mutta kun hän katsahti ikkunaa, johon hän oli äsken
luullut Sabinan ilmestyneen, näki hän, että kaikki sisäluukut olivatkin
kiinni. Talo tuntui nukkuvan. Hän pysähtyi epäröiden, Eulerin ukko oli
menossa kellariin, huomasi hänet ja kutsui häntä. Christophe palasi
huoneeseensa, luullen nähneensä unta.



Rosa ei ollut kauankaan huomaamatta, mitä tapahtui. Hän ei ollut
epäluuloinen, eikä tiennyt vielä, mitä mustasukkaisuuden tunne on.
Hän oli valmis antamaan kaikki, eikä hän pyytänyt mitään takaisin.
Mutta jos hän alistuikin surullisena siihen, ettei Christophe häntä
laisinkaan rakastanut, ei hän ollut koskaan kuvitellut sellaista
mahdollisuutta, että Christophe rakastaisi toista.

Eräänä iltana päivällisaterian jälkeen sai hän valmiiksi ikävän
koruompeluksen, johon hän oli tehnyt työtä kuukausia. Hän oli siitä
onnellinen, ja hänelle tuli halu vapautua, kerrankin, mennä juttelemaan
Christophen kanssa. Hän käytti tilaisuutta, jolloin äiti käänsi häneen
selkänsä, ja pujahti huoneesta pois. Hän hiipi ulos niinkuin pahoja
tehnyt koulupoika. Hän nautti jo ajatellessaan, miten hän nolaisi
Christophen, joka oli pilkallisesti väittänyt, ettei hän saisi työtään
valmiiksi koskaan. Häntä huvitti yllättää Christophe yhtäkkiä kadulla.
Vaikka tyttöparka hyvinkin tiesi Christophen tunteet itseään kohtaan,
oli hän aina luonnostaan taipuisa luulemaan, että toiset iloitsisivat
hänet nähdessään samalla tavalla kuin hänkin tavatessaan toisia.

Rosa tuli ulos. Talon seinämällä istuivat Christophe ja Sabina, kuten
tavallisesti. Rosan sydäntä kouristi. Kuitenkaan ei hän pysähtynyt
vielä tämän järjettömän vaikutelman tähden; ja iloisesti hän huudahti
Christophea nimeltä. Hänen kimeän äänensä kajahdus sattui Christopheen
pimeän illan hiljaisuudessa kuin väärä ääni soitossa. Christophe
vavahti tuolillaan; ja hänen suunsa vääntyi vihasta irvistykseen.
Rosa heilutti voitonriemuissaan ompelustansa hänen nenänsä edessä.
Christophe työnsi sen kärsimättömästi pois.

-- Se on valmis, valmis! intti yhä Rosa.

-- No, jos on valmis, niin menkää ja ruvetkaa tekemään uutta! sanoi
Christophe kuivasti.

Rosa säikähti. Koko hänen ilonsa luhistui. Christophe jatkoi ilkeästi:

-- Ja kun olette ommellut niitä kolmekymmentä ja olette oikein vanha,
niin voitte ainakin sanoa, ettei elämänne ole mennyt hukkaan!

Rosaa itketti:

-- Hyvä Jumala, kuinka te olette paha, Christophe! sanoi hän.

Christophe häpesi ja virkkoi Rosalle jonkun ystävällisen sanan. Rosa
tyytyi niin vähään, että hän tuli silloin heti jälleen luottavaksi;
ja hän jatkoi kahta kiivaammin äänekästä laverrustaan: hän ei voinut
puhua hiljaa, hän huusi kohti kurkkua, niinkuin koko talon tapa oli.
Parhaalla tahdollaankaan ei Christophe jaksanut salata pahaa tuultaan.
Hän vastasi ensin ainoastaan jonkin ärtyneen sanan; sitten ei hän
virkkanut mitään, käänsi selkänsä, ja pyörähteli hermostuneesti
tuolillaan ja kuunteli hampaitaan kiristellen Rosan sanarätyä. Rosa
näki, että Christophe tuli kärsimättömäksi, hän tiesi, että hänen olisi
nyt pitänyt lopettaa; mutta kuitenkin jatkoi hän kahta äänekkäämmin.
Sabina istui varjossa muutaman askelen päässä ja kuunteli kohtausta
ivallisen levollisena. Sitten hän kyllästyi, ja tuntien, että ilta oli
mennyt hukkaan, nousi ylös ja poistui sisään. Christophe ei huomannut
hänen menoaan, ennenkuin hän oli kadonnut. Hän nousi heti ylös, ja
pyytämättä Rosalta edes anteeksi katosi sisään omasta ovestaan,
virkkaen kuivasti hyvää yötä.

Rosa jäi yksin kadulle ja katseli tyrmistyneenä ovea, josta Christophe
oli mennyt sisään. Kyynelet tunkeutuivat hänen silmiinsä. Hän kiiruhti
sisään, nousi aivan hiljaa kotiinsa, ettei hänen olisi tarvinnut puhua
äitinsä kanssa, riisuutui nopeasti, ja päästyään vuoteeseensa alkoi hän
nyyhkyttää kyyryssä peiton alla. Hän ei koettanut selvittää mielessään,
mitä oli tapahtunut; hän ei ajatellut, rakastiko Christophe Sabinaa
eikä sitä, etteivät Christophe ja Sabina voineet häntä kärsiä; hän
tunsi vain, että kaikki oli mennyttä, ettei elämällä ollut enää mitään
tarkoitusta, ettei hänellä ollut edessä muuta kuin kuolema.

Seuraavana aamuna palasi hänelle ajattelun kyky, ikuisin ja petollisin
toivein. Muistellessaan eilisiltaisia tapahtumia, hän vakuutteli
itselleen olleensa väärässä, kun oli pitänyt niitä merkittävinä.
Varmaan oli kyllä niin, ettei Christophe häntä rakastanut; hän alistui
siihen, salaten kuitenkin sydämensä pohjassa ajatuksen, jota hän ei
itselleenkään tunnustanut, nimittäin sen, että hän saisi Christophen
rakastamaan itseään, oman rakkautensa voimalla. Mutta mistä hän oli sen
saanut päähänsä, että Sabinan ja Christophen välillä olisi jotakin?
Kuinka olisi Christophe saattanut rakastaa tuollaista joutavanpäiväistä
naista, jonka vähäpätöisyys ja keskinkertaisuus pisti jokaisen silmiin,
Christophe, niin älykäs mies? Rosa tunsi rauhoittuvansa, -- ja alkoi
kuitenkin pitää Christophea silmällä. Koko sinä päivänä ei hän nähnyt
mitään, siksi, että ei ollut mitään näkemistä; mutta Christophe
puolestaan huomasi hänen hiiviskelevän kaiken päivää ympärillään,
sanomatta, miksi hän hiipi; ja se ärsytti häntä omituisesti. Ärtyisyys
nousi kukkuroilleen, kun Rosa illalla ilmestyi katuovelle, ja asettui
päättävästi Christophen ja Sabinan seuraan. Silloin uudistui eilinen
kohtaus: Rosa yksinään puhui; mutta Sabina ei odottanut kauan, vaan
lähti huoneistoonsa; ja Christophe noudatti hänen esimerkkiään.
Rosa ei voinut enää salata itseltään, että hänen läsnäolonsa oli
heille haitaksi; mutta tyttöpoloinen koetti yhä pettää itseään. Hän
ei käsittänyt, ettei hän voinut tehdä mitään hullumpaa, kuin tuo
tungettelu oli; ja luonteenomaisella kömpelyydellään yritti hän samaa
vielä toisinakin päivinä.

Seuraavana iltana odotti Christophe turhaan Sabinan ilmestymistä
portaille, sillä Rosa istui Christophen vieressä.

Ja sitä seuraavana istui Rosa portailla yksin. Christophe ja Sabina
olivat jättäneet ottelun. Mutta Rosa ei voittanut sillä mitään muuta
kuin sen, että Christophe kantoi hänelle nyt kaunaa, koska häneltä oli
riistetty hänen ainoa onnensa, nuo rakkaat illat. Christophe ei antanut
tätä Rosalle anteeksi, sen vähemmän, kun hänen päähänsä ei ollut
koskaan pälkähtänyt aavistella Rosan tunteita, niin suuri tekeminen
hänellä oli omissaan.

Sabina puolestaan oli tiennyt Rosan mielen pitkän aikaa: hän tiesi,
että Rosa oli mustasukkainen, tiesi jo ennenkuin sen, oliko hän itse
rakastunut; mutta hän ei hiiskunut niistä huomioistaan mitään; ja
julmana kuin jokainen kaunis ja voitostaan varma nainen katseli hän nyt
vain vaiti ja ilkkuen kilpasiskonsa kömpelöitä ja turhia ponnistuksia.



Jäätyään yksin taistelutanterelle katseli Rosa voittonsa viheliäisiä
tuloksia. Parasta olisi hänen ollut jättää nyt yrityksensä silleen ja
antaa Christophen olla rauhassa, ainakin toistaiseksi: juuri sitä hän
ei siis tehnytkään; ja koska pahin, mitä hän saattoi tehdä, oli ryhtyä
puhumaan Sabinasta, niin teki hän juuri sen.

Sykkivin sydämin ja arasti sanoi Rosa Christophelle, tutkiakseen
Christophen ajatuksia, että Sabina oli kaunis. Christophe vastasi
kuivasti, että Sabina oli hyvin kaunis. Ja vaikka Rosa oli jo
aavistanut, minkä vastauksen saisi, iski se julmasti hänen sydämeensä,
kun hän sen nyt kuuli. Hän tiesi kyllä, että Sabina oli kaunis; mutta
koskaan ei hän ollut tullut ottaneeksi sitä huomioonsa; hän näki
hänet nyt ensi kertaa, Christophen silmin arvosteltuna; hän näki
Sabinan hienot piirteet, hänen sievän nenänsä, hänen pikku suunsa,
soman ja siron ruumiinsa, hänen suloiset liikkeensä... Ah, sellaista
tuskaa!... Mitä Rosa olisi uhrannutkaan, jos olisi saanut olla Sabinan
ruumiissa! Hän ymmärsi liiankin hyvin, miksi sitä pidettiin parempana
kuin hänen omaansa!... Hänen muotonsa!... Mitä hän oli tehnyt, että
hänelle oli luotu sellainen?... Kuinka hänen ruumiinsa painoi häntä!
Miten se näytti hänestä rumalta. Se oli hänestä vihattava! Ja siitä
ei häntä voisi koskaan vapauttaa mikään muu kuin kuolema!... Hän
oli liian ylpeä ja samalla liian vaatimaton välittääkseen, ettei
häntä rakastettu: eihän hänellä ollut siihen mitään oikeuttakaan;
ja hän koetti olla vain yhä nöyrempi. Mutta hänen sisin vaistonsa
nousi moista vastaan... Ei, sellainen oli vääryyttä!... Miksi tämä
ruumis hänellä, miksi juuri hänellä, eikä Sabinalla?... Ja miksikä
Sabinaa rakastettiin? Mitä hän oli tehnyt rakkautta ansaitakseen...?
Rosa näki hänet: Sabina oli kylmä, laiska, huolimaton, itsekäs,
välinpitämätön kaikesta, ei hoitanut kotiaan, vaalinut lastaan enempää
kuin ketään muitakaan, rakasti ainoastaan itseään, eli pelkästään
nukkuakseen, vetelehtiäkseen, tekemättä kerrassaan mitään... Ja
sellainen miellytti... miellytti Christophea!... Christophea, joka
oli niin ankara, Christophea, joka osasi arvostella, Christophea,
jota hän kunnioitti ja ihaili enemmän kuin ketään muita! Ah, tämä oli
jo liian väärää! Ja se oli typerää!... Eikö Christophe sitä nähnyt?
-- Rosa ei voinut olla hiiskumatta silloin tällöin hänelle jotain
loukkaavaa huomautusta Sabinasta. Rosa ei sitä tahtonut, mutta se tuli
voimakkaampana häntä itseään. Aina hän katui sitä, sillä hän oli hyvä
eikä tahtonut puhua pahaa kenestäkään ihmisestä. Mutta sitä katkerammin
katui hän tätä menettelyään sen vuoksi, että hän sai sillä vain julmia
vastauksia, joista näki, miten rakastunut Christophe oli. Christophe ei
säälinyt silloin rahtuakaan. Hänen tunteitaan oli loukattu, hän koetti
nyt vain haavoittaa: ja siinä hän onnistuikin. Rosa ei vastannut, vaan
lähti pois pää kumarassa, purren huulensa yhteen, ettei olisi itkenyt.
Hän ajatteli, että se oli hänen oma vikansa, että se oli hänelle
parhaiksi, koska hän oli tehnyt pahaa Christophelle karaten hänen
rakastamansa ihmisen kimppuun.

Rosan äiti ei ollut näin kärsivällinen. Rouva Vogel näki yleensä
kaikki, eikä ollut kauan huomaamatta Christophen seurustelua nuoren
naapurittarensa kanssa; ja yhtä hyvin näki sen myöskin Eulerin
ukko: seikkailun sisältöä ei ollut vaikea aavistaa. Se ei sopinut
suunnitelmiin, joita he kaksi olivat salaa laatineet, nimittäin naittaa
Rosa kerran Christophelle; ja se tuntui heistä Christophen puolelta
persoonalliselta solvaukselta, vaikkeivät he ajatelleet, että hänen
kohtaloaan oli menty suunnittelemaan neuvottelematta hänen itsensä
kanssa. Mutta Amalian itsevaltaisuus ei suvainnut muiden ajattelevan
toisella tavoin kuin hän itse, ja hänestä tuntui nyt siis hävyttömältä,
että Christophe oli tohtinut jäädä vieraaksi sille halveksivalle
käsitykselle, jonka hän oli monta kertaa ilmaissut Sabinasta.

Amalia ei häikäillyt, vaan ilmaisi sen käsityksensä Christophelle
uudestaan. Aina, kun Christophe oli lähettyvillä, löysi Amalia tekosyyn
puhua vuokralaisrouvasta; hän etsi kaikkein loukkaavimmat sanottavat
hänestä, sellaiset, jotka kipeimmin saattoivat koskea Christopheen eikä
hänen selvänäköisyytensä ja suoran kielensä ollutkaan vaikea löytää
syitä. Hänen julma naisellinen vaistonsa, -- ja nainenhan on paljoa
etevämpi kuin mies, milloin vaaditaan taitoa tehdä pahaa samoin kuin
hyvääkin, -- neuvoi häntä vetämästä esille vähemmän Sabinan laiskuutta
ja hänen siveellisiä heikkouksiaan kuin hänen epäsiisteyttään. Amalian
tungetteleva ja joka paikan urkkiva katse oli etsinyt todistukset siitä
epäsiisteydestä läpi ikkunaruutujenkin, aina lesken asunnon perukoista
saakka, nimittäin Sabinan toilettisalaisuuksien keskeltä; ja hän
levitti nyt nuo todistuksensa karkean tyytyväisenä nähtäville. Kun hän
ei säädyllisyyden vuoksi voinut sanoa kaikkea, niin hän vihjaili niihin
kautta rantain.

Christophe kalpeni häpeästä ja vihasta; hän lensi valkeaksi kuin
palttina, ja hänen huulensa vapisivat. Rosa pelkäsi jotain pahaa ja
rukoili äitiään lopettamaan; koettipa hän puolustaakin Sabinaa. Mutta
silloin sai hän Amalian ainoastaan hyökkäämään kahta kiivaammin.

Ja yhtäkkiä Christophe ryntäsi ylös tuoliltaan. Hän löi kämmentään
pöytään ja alkoi äyskiä, että oli hävytöntä puhua tuolla tavoin
naisesta, urkkia häntä, levitellä hänen heikkouksiaan; vain ilkeä
luonne saattoi näin vainota hyvää, herttaista, rauhallista olentoa,
joka eli syrjässä muista, joka ei tehnyt kenellekään pahaa, joka ei
puhunut pahaa kenestäkään. Mutta oli suuri erehdys, jos luultiin
voitavan siten häntä vahingoittaa: Sabina tehtiin siten vain yhä
enemmän suopeutta ansaitsevaksi ja näytettiin sitä paremmin hänen
hyvyytensä.

Amalia tunsi menneensä liian pitkälle; mutta Christophen läksytys
loukkasi häntä; ja hän sanoi, siirtääkseen väittelyn toisille aloille,
että oli kaunista puhua hyvyydestä: sillä sanalla voi antaa kaikki
anteeksi. Taivahinen, olipa sangen helppo olla hyvä, tekemättä
koskaan mitään, välittämättä kenestäkään, täyttämättä maailmassa
velvollisuuttaan!

Siihen Christophe vastasi, että ihmisen ensimmäinen velvollisuus
oli tehdä elämä toisille miellyttäväksi; mutta että oli henkilöitä,
joille velvollisuutta on pelkästään kaikki ruma, ikävä, inhoittava,
kaikki, mikä häiritsee toisten vapautta, loukkaa, kiusaa, naapureita,
palvelijoita ja perhettä, jopa asianomaista henkilöä itseäänkin. Jumala
varjelkoon meitä moisista ihmisistä ja velvollisuuksista niinkuin
rutolta!...

Riita kiihtyi yhä. Amalia tuli myrkylliseksi. Christophe ei antanut
missään kohdin myötä. -- Ja selvin seuraus siitä oli, että Christophe
näyttäytyi tästä lähtien oikein tahallaan alinomaa Sabinan seurassa.
Hän meni kolkuttamaan lesken oveen; hän jutteli ja nauroi iloisesti
hänen kanssaan, ja hän teki sen aina juuri silloin, kun Amalia ja Rosa
voivat sen nähdä. Amalia kosti raivoisin sanoin. Mutta viattoman Rosan
sydäntä tämä perinpohjaisesti harkittu julmuus raateli; hän tunsi, että
Christophe inhosi häntä, että hän tahtoi kostaa; ja Rosa itkeskeli
katkerasti.

Sillä tavoin oppi Christophe, joka oli jo saanut niin monta kertaa
kärsiä vääryyttä, itse tekemään vääryyttä muille ja viattomille.



Joku aika sen jälkeen piti Sabinan veli, joka oli mylläri ja asui
muutaman penikulman päässä kaupungista, Landeggissä, poikansa
ristiäisiä. Sabina oli kutsuttu kummitädiksi. Hän hommasi myöskin
Christophen juhliin. Christophe ei pitänyt yleensä vieraskekkereistä;
mutta hän suostui nyt mielellään kutsuun, koska saattoi siten tehdä
kiusaa Vogeleille ja sai olla yhdessä Sabinan kanssa.

Sabina kutsui ilkeäksi ilokseen tilaisuuteen myöskin Amaliaa ja Rosaa,
varmana siitä, että he kieltäytyisivät. Ja he tekivätkin sen. Rosa oli
kuolla halusta lähteä sinne. Hän ei vihannut Sabinaa, hän päinvastoin
tunsi joskus sydämensä aivan sulavan hellyydestä Sabinaa kohtaan, sen
tähden, että Christophe häntä rakasti; hänen teki mielensä sanoa se
Sabinalle, heittäytyä hänen kaulaansa. Mutta äiti oli nyt läsnä, ja
äidin esimerkki esti. Rosa kangistui ylpeydessään uhmaan ja kieltäytyi
menemästä ristiäisiin. Mutta sitten, kun Christophe ja Sabina olivat
lähteneet, ajatteli Rosa, että nyt he olivat yhdessä, että he olivat
onnellisia, että he ajoivat paraikaa pitkin maantietä, tällaisena
kauniina heinäkuun päivänä, kun hänen taas piti jäädä sisälle kamariin,
pinkka paikattavia liinavaatteita edessä, alinomaa toruvan äidin luo;
ja silloin tuntui hänestä kuin häntä olisi tukahuttanut; ja hän vihasi
ylpeyttään. Ah, jos vielä olisi ennättänyt?... Jos vielä olisi ollut
aikaa, oi, hän olisi kuitenkin sinne lähtenyt...

Mylläri oli toimittanut hevosen noutamaan Christophea ja Sabinaa
kaupungista. He ottivat mukaansa matkan varrelta muutamia toisia
kutsuvieraita. Ilma oli raikas ja kuiva. Aurinko kirkasti pihlajien
punaiset tertut tienvarrella ja kirsikkapuiden marjat vainioilla
kiiltämään. Sabina hymyili. Viileä ilma sai hänen kalpeahkot
kasvonsa punertaviksi. Christophe piteli polvillaan pikku tyttöä.
He eivät koettaneetkaan puhella toisilleen, he juttelivat muille
matkatovereille, yhdentekevää kenelle ja mistä: he olivat tyytyväisiä,
kun vain kuulivat toistensa äänen, he olivat tyytyväisiä, kun saivat
ajaa samoilla rattailla. He katsahtivat toisiinsa lapselliseniloisin
silmin, osoittaen toisilleen milloin jotakin taloa, puuta tai
ohikulkijaa. Sabina piti maaseudusta; mutta hän ei lähtenyt sinne juuri
milloinkaan: hänen auttamaton laiskuutensa esti häntä kävelemästä;
melkein kokonaiseen vuoteen ei hän ollut käynyt kaupungin ulkopuolella:
niinpä nautti hän nyt pienimmistäkin seikoista, mitä hän matkalla
näki. Ne seikat eivät olleet Christophelle suinkaan mitään uutta;
mutta hän rakasti Sabinaa, ja niinkuin rakastuneet aina, näki hänkin
nyt kaikki Sabinan kautta; hän tunsi itsessään jokaisen Sabinan
mielihyvän-värähdyksen, ja hän kiihdytti itsessään Sabinan tunnelmat
vieläkin suuremmiksi: sillä sulautuessaan rakastamaansa naiseen antoi
hän hänelle koko ajatuksensakin.

Myllylle päästyään tapasivat he siellä pihalla koko myllytilan alusväen
ja muut kutsuvieraat, jotka ottivat heidät vastaan korvia huumaavalla
metelillä. Kanat, ankat ja koirat yhtyivät samaan kuoroon. Mylläri
Berthold, pitkä, vankka, vaaleahapsinen mies, jonka pää ja hartiat
olivat neliskulmaiset ja joka oli samaan kuosiin kookas kuin Sabina
oli hento, otti rattailta vastaan pikku sisarensa ja asetti hänet
maahan niin hellävaroen kuin olisi hän pelännyt Sabinan murskaavansa.
Christophe huomasi pian, että tuo pikku sisar teki valtavan kookkaalle
veljelleen aivan mitä vaan tahtoi niinkuin kaikille muillekin, ja
että veli oli hänen astuinlautansa, vaikka hän kömpelösti pilkkasikin
siskon oikkuja, laiskuutta ja tuhatta muuta vikaa. Sisar oli siihen
tottunut ja piti sitä luonnollisena asiana. Hän piti luonnollisena
asiana kaikkea, eikä yleensä hämmästynyt mistään. Hän ei tehnyt mitään
ollakseen rakastettu: hänestä tuntui aivan luonnolliselta, että häntä
rakastettiin; ja ellei häntä rakastettu, niin ei hän ollut siitä
millänsäkään: siksi jokainen rakastikin häntä.

Christophe teki pian erään toisen huomion, joka ei ilahuttanut häntä
niinkuin tämä, nimittäin sen, että ristiäisissä tarvitaan paitsi
kummitätiä myöskin miehistä kummia, ja että viimeksimainitulla on
tätiin oikeuksia, joista hän ei laisinkaan luovu, jos täti on nuori
ja kaunis. Christophe huomasi sen yhtäkkiä, kun hän näki erään
tilallisen, jolla oli vaalea, kiharainen tukka ja renkaat korvissa,
lähestyvän nauraen Sabinaa ja suutelevan häntä kummallekin poskelle.
Sen sijaan, että Christophe olisi nyt ajatellut, että hän oli tuhma,
kun oli sen asian unohtanut, ja vieläkin tuhmempi, kun pahastui siitä,
oli hän tapahtumasta äkäinen Sabinalle, aivan kuin Sabina olisi hänet
tahallaan houkutellut tällaiseen kiusaan. Christophen pahatuulisuus
lisääntyi vielä, kun hän joutui juhlatapain vuoksi erilleen Sabinasta.
Sabina kääntyi vähänväliä poikki ketojen kiemurtelevassa juhlasaatossa
vilkaisemaan taakseen ja loi Christopheen ystävällisen katseen. Mutta
Christophe ei ollut näkevinäänkään häntä. Sabina tunsi, että Christophe
oli vihoissaan, ja hän aavisti syyn; mutta siitä ei hän ollut yhtään
huolissaan: se huvitti häntä. Jos hän joskus olisi joutunut todellakin
riitaan jonkun kanssa, jota hän rakasti, ei hän koskaan olisi yrittänyt
vähääkään poistaa väärinkäsitystä, vaikka olisikin saanut siitä kärsiä:
moinen olisi ollut liian vaivaloista, kaikki meni parhaiten itsestään.

Ruokapöydässä oli Christophe sijoitettu myllärin emännän ja erään
kookkaan, punaposkisen tytön väliin, jonka parina hän oli ollut messuun
mentäessä, ja hän keksi nyt ryhtyä katselemaan tuota vierustoveriaan,
vaikkei hän ollut viitsinyt kiinnittää häneen sitä ennen ollenkaan
huomiotansa. Ja kun hän näki tytön mukiinmeneväksi, niin rupesi
hän kostonhalusta kuhertelemaan hänen kanssaan, niin hälisevällä
äänellä, että sen olisi pitänyt herättää Sabinan huomiota. Siinä
hän onnistuikin; mutta Sabina ei ollut sellainen nainen, joka olisi
voinut olla mustasukkainen mistään taikka kenestäkään: hänestä oli
yhdentekevää, rakastiko toinen muita tai ei, kunhan vaan häntä itseään
rakastettiin; eikä hän nyt ottanut tätä nokkaansa, vaan oli oikein
iloissaan, kun näki, että Christophella oli hauskaa. Sabina hymyili
toiselta puolelta pöytää Christophelle kaikkein suloisinta hymyään.
Christophe joutui silloin ymmälleen; hän oli nyt varma, että Sabina
oli hänestä välinpitämätön; ja siksi tuli hän niin mykäksi ja jöröksi,
ettei mikään voinut häntä herättää, ei kiemailu eivätkä viinipikarit.
Ja kun hän viimein alkoi lauhtua ja mietti katkerana, mitä varten hän
oli tullutkaan tänne, keskelle tällaista loputonta ruuan hotkimista,
ei hän kuullut edes myllärin ehdotusta, että lähdettäisiin nyt
venheretkelle, saattamaan eräitä kutsuvieraita kotiin. Eikä hän nähnyt
Sabinaa, joka teki hänelle merkkejä ja tahtoi häntä tulemaan kanssaan
samaan venheesen. Kun Christophe sen pyynnön älysi, ei siinä venheessä
ollut enää hänelle paikkaa; ja hänen täytyi mennä toiseen. Tämä uusi
vastoinkäyminen ei olisi tehnyt häntä suinkaan rakastettavammaksi,
ellei hän olisi pian huomannut, että hänen venhetoverinsa tippuivat
kohta melkein kaikki sinne tänne rannoille. Silloin tuli hän
iloisemmaksi ja oli heille ystävällisempi. Sitäpaitsi haihdutti kaunis
ilta ja kulku joella ja ilo saada soutaa sekä noiden toisten kunnon
ihmisten hilpeys viimein koko hänen pahantuulensa. Sabina ei ollut enää
näkemässä, Christophen ei siis tarvinnut olla varuillaan, vaan hän voi
huvitella vilpittömästi niinkuin muutkin.

Heitä oli kolme venhekuntaa. Venheet soutivat lähellä toisiaan,
koettaen päästä kukin toisten edelle. Retkeläiset lennättelivät
toisilleen venheistään ärsyttäviä ja iloisia kompia. Kun venheiden
kupeet sattuivat toisiinsa, näki Christophe Sabinan hymyilevät silmät;
eikä hänkään voinut silloin olla hymyilemättä Sabinalle: he tunsivat
tehneensä sulan sovinnon. Se merkitsi, että he pian yhtyisivät
toistensa seuraan.

Alettiin laulaa neliäänisiä lauluja. Kukin eri ryhmä lauloi vuorostaan
kuplettinsa; ja refrengeihin yhdyttiin kuorossa. Toisistaan jonkun
matkan päässä soutavat venheet vastasivat kaikuna toisilleen. Laulun
säveleet liitivät vedenpintaa kuin linnut. Silloin tällöin kääntyi
joku venheistä rantaa kohti: pari talonpoikaa nousi siitä maihin; he
jäivät rannalle, ja vilkuttivat matkaansa jatkaville venheille. Pieni
juhlajoukko harveni. Ääni toisensa jälkeen erosi laulusta. Viimein
jäivät he kolmisin, Christophe, Sabina ja mylläri.

He palasivat myllylle kaikki samalla venheellä, myötävirtaan, pitkin
jokea. Christophe ja Berthold istuivat airot kädessä, mutta eivät
soutaneet, Sabina oli perässä, Christophea vastapäätä, ja puheli
veljensä kanssa, mutta katseli Christopheen. Sellainen pakina salli
heidän katsella rauhassa toisiaan. Sitä eivät he olisi voineet
mitenkään tehdä, jos nuo pettävät sanat olisivat vaienneet. Sanat
ikäänkuin väittivät: "En minä teitä katsele." Mutta silmäykset
sanoivat: "Kuka sinä olet? Kuka olet, sinä, jota minä rakastan!...
Sinä, jota rakastan, sinä... olitpa ken tahansa!..."

Taivas meni pilveen, usva kohosi niityiltä, ranta huurusi, aurinko
sammui utujen keskeen. Sabina kietoi väristen pienen mustan saalinsa
hartioilleen ja päänsä ympärille. Hän näytti väsyneeltä. Kun venhe
pujahti pitkin rantaa liukuessaan raitojen oksain alle, jotka
pistivät ulos joelle, sulki hän silmänsä: hänen pikku kasvonsa olivat
kalmankalpeat; hänen suupielissään oli tuskallinen piirre; hän ei
liikahtanut, hän näytti kärsivän, -- kärsineeltä, -- kuolleelta.
Christophen sydäntä kouristi. Hän kumartui Sabinaan päin. Sabina avasi
silmänsä, näki Christophen katsovan häneen rauhattomin ja kysyvin
silmin, ja hän hymyili noille silmille. Se hymy oli Christophesta kuin
päivän säde. Hän kysyi matalalla äänellä:

-- Oletteko sairas?

Sabina pudisti kieltävästi päätään ja vastasi:

-- Minulla on kylmä.

Miehet levittivät viittansa hänen ympärilleen he kietoivat hänen
jalkateränsä, pohkeensa ja polvensa aivan kuin lapsi peitetään
vuoteeseen. Sabina antoi heidän tehdä sen, ja kiitti heitä katseellaan.
Alkoi sataa, hienoina ja jääkylminä pisaroina. Miehet rupesivat
soutamaan ja jouduttivat kotimatkaa. Raskaat pilvet pimensivät taivaan.
Joen pyörteet olivat kuin mustetta. Tulet syttyivät talojen ikkunoihin,
siellä täällä, minkä missäkin, peltojen takana. Kun he tulivat
myllylle, satoi kaatamalla, ja Sabina oli kylmästä kangistunut.

Keittiöön sytytettiin suuri roihu ja odotettiin, että rankkasade
loppuisi. Mutta se vaan yltyi, ja leikkiin yhtyi tuuli. Vierailla oli
kolme penikulmaa ajomatkaa kaupunkiin. Mylläri sanoi, ettei hän antaisi
Sabinan lähteä sinne tällaisella ilmalla, ja hän ehdotti, että he
molemmat jäisivät heille yöksi. Christophe epäröi, myöntyäkö vai ei;
hän etsi neuvoa Sabinan katseesta; mutta Sabinan silmät tuijottivat
vaan jäykästi lieden liekkeihin; tuntui kuin hän olisi pelännyt
vaikuttaa Christophen päätökseen. Mutta kun Christophe sitten sanoi
jäävänsä, käänsi Sabina häneen punastuvat kasvonsa -- (vai oliko se
ainoastaan tulen hohdetta?) -- ja Christophe näki, että Sabina oli
tyytyväinen.

Suloinen ilta... Sade pauhasi ulkona. Liekit sinkosivat mustaan
savutorveen kultaisia kipeneitä. He istuivat piirissä roihun ympärillä.
Heidän kummalliset varjonsa tanssivat seinillä. Mylläri näytti
Sabinan tyttärelle, kuinka käsillä tehdään varjokuvia. Tyttö nauroi,
ja hiukan se peloittikin. Sabina istui kumarassa tulen ääressä ja
kohenteli mietteissään sitä raskailla pihdeillä; hän oli hiukan raukea,
ja uneksiva hymy huulilla, hän nyökytti silloin tällöin päätänsä
kälylleen, joka laverteli talousasioitaan, kuuntelematta kuitenkaan
häntä. Christophe istui varjossa myllärin vieressä, ja veteli hiljaa
sormiensa välitse tyttösen hiuksia ja katseli Sabinan hymyä. Sabina
tiesi Christophen katselevan häntä. Christophe tiesi, että Sabina
hymyili hänelle. Heillä ei ollut koko iltana kertaakaan tilaisuutta
puhua keskenään eikä katsoa toisiaan kasvoihin: he eivät tahtoneetkaan
koettaa.



Christophe ja Sabina erosivat toisistaan varhain illalla. Heidän
kamarinsa olivat vieretysten. Väliovi vei toisesta toiseen. Christophe
huomasi ajatuksissaan, että lukko ovessa oli Sabinan puolella. Hän meni
levolle ja koetti väkisinkin nukkua. Sade pieksi ikkunanruutuja, tuuli
ulvahteli takan torvessa. Jokin ovi paukahteli ylemmässä kerroksessa.
Rajuilman viuhtoma poppeli rapisi ikkunan edessä. Christophe ei voinut
sulkea silmiään. Hän ajatteli, että hän oli saman katon alla Sabinan
kanssa. Ainoastaan seinä erotti heitä toisistaan. Hän ei kuullut
hiiskausta Sabinan kamarista. Mutta hän oli hänet aivan näkevinään.
Hän nousi istumaan vuoteessaan, hän kutsui häntä hiljaisella äänellä,
seinän takaa, hän kuiskasi hänelle helliä ja kiihkeitä sanoja. Ja hän
oli kuulevinaan tuon rakkaan äänen vastaavan itselleen, toistavan
hänen sanojaan, kutsuvan häntä hiljaa; hän ei tiennyt, hän itsekö se
vain kysyi ja vastasi, vai puhuiko Sabina tosiaan. Ollen kuulevinaan
äänekkäämmän kutsun ei hän voinut enää vastustaa: hän ponnahti pois
vuoteesta; pimeässä hapuillen hän lähestyi ovea; hän ei sitä tahtonut
avata, hän tunsi rauhoittuvansa, kun ovi oli lukossa. Ja kun hän
kosketti uudestaan sen ripaa, näki hän, että ovi aukesikin...

Hän tyrmistyi... Hän sulki sen hiljaa jälleen, avasi sen, ja sulki
taas. Eikö se äsken ollut lukossa? Oli, siitä oli Christophe varma.
Kuka sen siis oli avannut? Hän oli tukehtua sydämensä jyskytykseen.
Hän nojautui sänkyynsä, istahti siihen hengittääkseen. Hän oli hurjan
intohimon vallassa. Se vei häneltä näön ja kuulon voiman, hän ei
voinut liikkuakaan: hän vapisi kiireestä kantaan. Hän kauhistui tuota
tuntematonta iloa, jota hän oli tahtonut kuukausia, ja joka nyt oli
tuolla, lähellä häntä, niin ettei mikään häntä siitä erottanut. Kiivas
ja rakkauden kiihdyttämä nuorukainen tunsi nyt yhtäkkiä ainoastaan
kauhua ja vastenmielisyyttä toteutuvia kaipuitaan kohtaan. Hän häpesi
niitä; häpesi, mitä aikoi tehdä. Hän rakasti liian suuresti tohtiakseen
nauttia siitä, jota hän rakasti; hän paremminkin pelkäsi sitä: hän
olisi tehnyt vaikka mitä, ettei olisi ollut onnellinen. Rakastaa,
rakastaa, eikö se ole mahdollista muuten kuin alentamalla sitä, jota
rakastaa?...

Hän oli kääntynyt oven luona takaisin; ja hän vapisi rakkaudesta ja
pelosta, seisoi käsi ovenrivalla eikä voinut ovea aukaista.

Toisella puolella ovea seisoi Sabina, paljain jaloin permannon
paasilla, väristen vilusta.

Niin he pelkäsivät... kuinka kauan? Minutteja vai tunteja?... He eivät
tienneet edes olevansa siinä; ja kuitenkin tiesivät he sen. He avasivat
toisilleen syliään, -- Christophe niin kiivaan rakkauden lamaamana,
ettei hänellä ollut rohkeutta astua sisään, -- Sabina kutsuen häntä,
odottaen, ja vavisten, ettei hän tullut... Ja kun Christophe viimein
aikoi mennä sisään, oli Sabina jo tehnyt päätöksen ja työntänyt salvan
eteen.

Silloin tuli Christophe kuin hulluksi. Hän painoi ovea kaikin voimin.
Hän rukoili huulet avaimen reiässä:

-- Avatkaa!

Hän mainitsi Sabinaa nimeltä, aivan hiljaa; Sabina kuuli hänen
läähättävän hengityksensä. Sabina seisoi lähellä ovea, liikkumatta,
jäykistyneenä, kalisevin hampain, hänellä ei ollut voimaa avata eikä
mennä vuoteeseensa...

Hirmumyrsky ratisutti yhä puita ja paukutti talon ovia... He palasivat
jälleen sänkyihinsä, ruumis lamassa, sydän surun sortamana. Kukot
kiekuivat jo kähein äänin. Sarastuksen ensi hohde alkoi kuultaa
ikkunain takaa, joiden ruudut saviräiske oli tahrinut. Surkea, kalpea
sarastus, joka uupui itsepintaiseen sateeseen...

Christophe nousi ylös, kun jaksoi; hän meni alas keittiöön, puheli
ihmisten kanssa. Hän tahtoi lähteä kiireesti talosta, ja pelkäsi joutua
kahden Sabinan kanssa. Hänen mieltään melkein helpoitti, kun talon
omistaja tuli sanomaan, että Sabina oli hiukan sairas, että hän oli
vilustunut eilen huviretkellä ja ettei hän lähtisi sieltä vielä sinä
aamuna.

Christophen paluumatka oli kolkko. Hän ei ollut huolinut hevosta, vaan
palasi kaupunkiin jalkaisin, pitkin likaisia teitä, kellertävässä
sumussa, joka kietoi käärinliinaansa maat, puut, kylät. Niinkuin valo
näytti elämäkin sammuneelta. Kaikki ympärillä oli kuin aavetta. Hän
itsekin oli kuin mikä aave.



Kotona otettiin hänet vihaisin kasvoin vastaan. Kaikki olivat
kauhuissaan, että hän oli viettänyt yön, Jumala tiesi missä, Sabinan
kanssa. Christophe sulkeutui kamariinsa ja ryhtyi tekemään työtä.
Sabina palasi matkalta seuraavana päivänä ja sulkeutui samoin
huoneistoonsa. He varoivat tarkoin kohtaamasta toisiaan. Sitäpaitsi
oli ilma sateinen ja kylmä: kumpikin heistä ei poistunut sisältä.
He näkivät toisensa suljettujen ikkunainsa takaa. Sabina istui
vaippoihin kääriytyneenä takan ääressä ja uneksi. Christophe penkoi
uutterasti papereitaan. He tervehtivät toisiaan ikkunasta toiseen,
hiukan kylmästi ja tahdikkaasti, ja olivat sitten kumpikin painuvinaan
omiin asioihinsa. He eivät ottaneet liioin selvää, mitä he tunsivat:
he olivat siitä vihaisia toisilleen, vihaisia itselleen, vihaisia
sattumalle. Myllyllä vietettyä yötä eivät he tahtoneet ajatella: he
punastuivat sitä muistaessaan, eivätkä tienneet, punastuivatko yhä
hulluuttaan vai siksi, etteivät olleet antaneet sille valtaa. Heidän
oli tuskallista nähdä toisiaan: sillä se toi heidän mieleensä muiston,
jota he koettivat paeta; ja yhteisestä sopimuksesta vetäytyivät
he kumpikin omaan huoneensa perukkaan, unohtaakseen koko asian.
Mutta se ei ollut mahdollista, ja he kärsivät molemmat salaisesta
vihollisuudesta, jonka he tunsivat olevan välillään. Christophea
ahdisti se mykkä ja kaunaa kantava ilme, jonka hän näki kerran Sabinan
jäykillä kasvoilla. Yhtä paljon kärsi Sabinakin näistä ajatuksista;
vaikka hän koetti ne masentaa ja kieltää, ei hän voinut niistä
vapautua. Siihen tuli lisäksi häpeä, että Christophe oli aavistanut,
mitä hänen sielussaan silloin oli liikkunut; -- ja häpeä, että hän oli
tarjoutunut... tarjoutunut antautumatta kuitenkaan.

Christophe oli siis valmis lähtemään antamaan muutamia konsertteja
Kölnissä ja Düsseldorfissa, kun juuri nyt sattui tulemaan sellainen
tilaisuus. Hänestä oli hyvä nyt saada viettää pari kolme viikkoa poissa
kotoaan. Konserttien valmistaminen ja erään uuden teoksen säveltäminen,
jonka hän aikoi siellä esittää, veivät kokonaan hänen päivänsä, ja
lopulta hän unohtikin kiusaavat muistonsa. Ne haihtuivat Sabinankin
sielusta, ja hän vaipui tavalliseen unteloon tilaansa. He ajattelivat
toisiaan oikeinpa välinpitämättömästi. Olivatko he tosiaankin
rakastaneet toisiaan? Sitä he epäilivät. Christophe oli vähällä lähteä
Kölniin sanomatta Sabinalle hyvästiäkään.

Christophen lähdön edellisenä iltana lähensi heitä toisiinsa jokin
omituinen tunne. Oli jälleen tuollainen sunnuntain iltapäivä, jolloin
kaikki muut olivat kirkossa. Myöskin Christophe oli kaupungilla,
viimeistelemässä matkavalmistuksiaan. Sabina istui pikku puutarhassaan,
paistattaen päivää auringon viimeisten säteitten lämmössä. Christophe
tuli kaupungilta kotiin, hänellä oli kiire, ja hän aikoi ensin Sabinan
nähdessään tervehtiä häntä ja mennä sitten ohitse. Mutta jokin
pidätti häntä juuri, kun hän aikoi mennä sivuitse: lieneekö se ollut
Sabinan kalpeus, tai jokin määrittelemätön tunne: tunnonvaiva, pelko,
hellyys?... Christophe pysähtyi, kääntyi Sabinaan päin, ja toivotti
hänelle hyvää iltaa ja nojausi siinä puutarhan väliaitaan. Sabina
ojensi hänelle sanaakaan virkkamatta kätensä. Hänen hymynsä oli pelkkää
hyvyyttä, -- hyvyyttä sellaista, jota ei Christophe ollut hänessä
koskaan ennen nähnyt. Sabinan käden liike ikäänkuin sanoi: "Olkoon
rauha välillämme..." Christophe tarttui yli aidan Sabinan käteen, hän
kumartui sen puoleen ja suuteli sitä. Sabina ei koettanutkaan vetää
kättänsä pois. Christophe olisi tahtonut heittäytyä hänen jalkainsa
juureen, sanoa hänelle: "Minä rakastan teitä"... He katsoivat vaieten
toisiaan. Mutta he eivät puhuneet tunteitaan. Hetken päästä veti
Sabina kätensä pois, hän käänsi päänsä syrjään. Myöskin Christophe
kääntyi poispäin, salaten järkytystään. Sitten katselivat he toisiinsa
uudestaan, kirkastunein silmin. Aurinko laski. Nopeita, sinipunaisia,
oransin- ja malvankeltaisia värivivahduksia välähteli kylmällä ja
kuulaalla taivaalla. Sabina veti vilusta väristen tiukemmin saalia
olkapäilleen, liikkeellä, joka oli Christophelle jo ennestään tuttu.
Christophe kysyi:

-- Kuinka te voitte?

Sabina nyrpisti suutaan, ikäänkuin siihen ei olisi maksanut vaivaa
vastata. He katsoivat toisiinsa yhä, onnellisina. Heistä tuntui kuin
olisivat he olleet toisiltaan kadoksissa ja löytäneet nyt toisensa
jälleen.

Christophe lopetti viimein hiljaisuuden ja sanoi:

-- Minä lähden huomenna.

Sabinan kasvoille tuli pelästynyt ilme:

-- Te lähdette? toisti hän.

Christophe kiiruhti lisäämään:

-- Oh, ainoastaan pariksi, kolmeksi viikoksi.

-- Pariksi, kolmeksi viikoksi! sanoi Sabina tyrmistyneen näköisenä.

Christophe selitti, että hän oli sitoutunut konserttimatkalle; mutta
sitten, kotiin palattuaan, ei hän lähtisi mihinkään koko talvena.

-- Talvi, virkkoi Sabina, se on kaukana...

-- Eihän, väitti Christophe, se tulee pian. Sabina pudisti päätänsä
katsomatta Christopheen.

-- Milloin me näemme toisemme? kysyi hän hetken päästä.

Christophe ei oikein ymmärtänyt tätä kysymystä: hän oli äsken siihen jo
vastannut.

-- Heti, kun tulen takaisin: neljäntoista, enintään kahdenkymmenen
päivän päästä.

Sabina oli yhä yhtä järkkyneen näköinen. Christophe koetti lyödä asian
leikiksi:

-- Aika ei teistä ole pitkä, virkkoi hän; tehän nukutte.

-- Nukun, vastasi Sabina.

Hän katseli maahan, hän koetti hymyillä; mutta hänen suunsa vapisi.

-- Christophe!... sanoi hän yhtäkkiä suoristuen ja kallistuen hänen
puoleensa.

Hänen äänessään soi ahdistus. Tuntui kuin hän olisi aikonut sanoa:

-- Jääkää! Älkää lähtekö!...

Christophe otti häntä kädestä, katseli häntä, hän ei voinut ymmärtää,
miksi Sabina piti tuota kahden viikon matkaa niin tärkeänä; mutta hän
odotti ainoastaan sanaa luvatakseen hänelle:

-- Minä jään...

Juuri, kun Sabina aikoi puhua, aukesi kadulle vievä ovi ja Rosa
ilmestyi kynnykselle. Sabina veti kätensä pois Christophen kädestä ja
meni nopeasti sisään. Ovellansa katsoi hän vielä kerran Christopheen,
-- ja katosi.



Christophe luuli tapaavansa Sabinan vielä samana iltana. Mutta Vogelit
pitivät häntä silmällä, ja äiti seurasi häntä kaikkialle, hän oli
vitkastellut matkavalmistuksissaan niinkuin tavallisesti, eikä hän
saanut hetkeäkään aikaa pujahtaakseen pois kotoaan.

Seuraavana aamuna hän matkusti sangen varhain. Mennessään Sabinan
oven ohitse, teki hänen mielensä astua sisään tai naputtaa ikkunaan:
hänestä oli tuskallista jättää Sabina sanomatta hänelle hyvästi tai
näkemiin; -- sillä Rosa oli eilen keskeyttänyt heidän pakinansa
ennenkuin Christophe ehti sen tehdä. Mutta nyt ajatteli hän, että
Sabina nukkui ja olisi hänelle närkästynyt, jos hän hänet herättäisi.
Ja mitä Christophe sitten hänelle sanoisit Nyt oli liian myöhäistä
peruuttaa matkaa; ja miten kävisi, jos Sabina sitä häneltä pyytäisit...
Sitäpaitsi ei Christophesta ollut vastenmielistä tuntea mahtiaan
Sabinaan, vaikkei hän sitä itselleen tunnustanutkaan, -- jopa tuottaa
hänelle hiukan tuskaakin... Christophe ei käsittänyt vakavasti, miten
Sabina suri hänen lähtiessään; ja hän ajatteli pienen poissaolonsa vaan
kiihdyttävän hellyyttä, jota Sabina ehkä tunsi häntä kohtaan.

Hän juoksi asemalle. Kuitenkin oli hänellä jonkinlaisia tunnonvaivoja.
Mutta heti, kun juna lähti liikkeelle, unohti hän kaikki. Hänen
sydämensä paisui nuoruutta. Hän katseli iloisesti hyvästellen vanhaa
kaupunkia, jonka kattoja ja torneja aurinko punasi; ja huolettomana
kuin lähtevä ainakin hän virkkoi hyvästinsä jääville, eikä heitä enää
ajatellut.

Koko aikana Düsseldorfissa ja Kölnissä ei Sabina tullut kertaakaan
hänen mieleensä. Aamusta iltaan veivät hänen ajatuksensa harjoitukset
ja konsertit, päivälliset ja seurustelut; hänellä oli niin paljon
uutta nähtävää ja matkan ylpeä menestys täytti hänet sellaisella
tyydytyksellä, ettei hän ehtinyt muistella mitään. Yhden ainoan kerran,
viidentenä yönä lähtönsä jälkeen, heräsi hän yhtäkkiä, unesta, joka
ahdisti kuin painajainen; ja hän huomasi, että hän oli ajatellut
Sabinaa nukkuessaan ja että juuri se ajatus oli hänet herättänyt; mutta
hänen oli mahdotonta muistaa, millä tavoin hän oli häntä ajatellut.
Hän oli tuskallisessa ja kiihtyneessä tilassa. Se ei ollut mikään
ihme: hän oli soittanut edellisenä iltana, ja salista lähtiessään
oli hän antanut viedä itsensä vielä illallisille ja niillä hän oli
juonut muutaman lasin sampanjaa. Hän ei voinut nukkua, vaan nousi
ylös. Muuan musikaalinen ajatus kiihdytti häntä. Hän luuli, että se
juuri oli häntä kiusannut unessa, ja kirjoitti sen muistiin. Kun hän
sen luki, hämmästyi hän, että se oli niin surullinen. Hän ei ollut
suinkaan surullinen sitä kirjoittaessaan, niin hänestä ainakin tuntui.
Mutta hän muisti, ettei hän joskus muulloin voinut surullisella
tuulella ollessaan kirjoittaa muuta kuin iloista musiikkia, ja että
se iloisuus loukkasi sitten häntä. Eikä hän tullut nyt tätä sen
enempää ajatelleeksi. Hän oli tottunut sisäisen ihmisensä kummallisiin
yllätyksiin, ymmärtämättä niitä. Hän nukahti kohta uudestaan, eikä
muistanut seuraavana aamuna enää koko asiaa.

Hän pitensi matkaansa vielä kolme, neljä päivää. Hänestä oli hauskaa
pidentää sitä, koska hän tiesi, että hänen ei tarvitsisi muuta kuin
tahtoa, niin hän voisi palata kotiin heti paikalla: hänellä ei siis
ollut mitään kiirettä sinne. Vasta paluumatkalla rautatievaunussa tuli
Sabina jälleen hänen ajatuksiinsa. Hän ei ollut Sabinalle kirjoittanut.
Olipa hän ollut niinkin välinpitämätön, ettei ollut viitsinyt käydä
edes postissa kysymässä kirjeitä, joita mahdollisesti oli saattanut
sinne hänelle tulla. Hän nautti salaisesti tällaisesta kotoisten
tietojen puutteesta, hän oli varma, että siellä kotikaupungissa
odotettiin häntä, että häntä siellä rakastettiin... Rakastettiinko?
Koskaan ei Sabina ollut vielä hänelle sitä sanonut, eikä hänkään
Sabinalle. Epäilemättäkin tiesivät he molemmat sen, tarvitsematta sitä
toisilleen sanoa. Kuitenkaan: mikään ei ollut ihanampaa kuin tuollainen
tunnustus. Miksi olivat he niin kauan viivytelleet tekemästä sitä?
Aina, kun he olivat valmiit puhumaan, oli heitä jokin estänyt, jokin
sattuma, häiriö. Minkä tähden? Minkä tähden? Kuinka paljon aikaa he
olivat siten hukanneet!... Hän paloi halusta kuulla nuo rakkaat sanat
rakastetun suusta. Hän paloi halusta sanoa ne Sabinalle, ja lausuikin
ne ääneensä vaunuosastossa, jossa ei ollut ketään muita. Sikäli
kuin hän tuli lähemmäksi kaupunkia, kiihdytti kärsimättömyys häntä,
jonkinlainen hätä ja ahdistus... Nopeammin! Miksi ei nopeammin! Oh,
sitä ajatusta, että hän näkisi hänet tunnin päästä!...



Kello oli puoli seitsemän aamulla, kun hän tuli asuintaloonsa. Kukaan
siellä ei ollut vielä noussut ylös. Sabinan ikkunat olivat suljetut.
Christophe meni varpaisillaan pihaan, ettei Sabina kuulisi hänen
tuloaan. Häntä huvitti yllättää hänet. Hän meni ylös kotiinsa. Äiti
nukkui. Christophe muutti pukua, aivan hiljaa. Hänellä oli nälkä; mutta
hän pelkäsi herättävänsä Louisan, jos olisi mennyt ottamaan kaapista
ruokaa. Pihalta kuuli hän askeleita; hän avasi hiljaa ikkunansa, ja
näki Rosan, joka oli, kuten tavallisesti ensimmäisenä ylhäällä talossa
ja alkoi lakaista. Christophe huudahti hänelle matalalla äänellä. Rosa
käännähti, hämmästyi ja oli iloinen, kun näki Christophen; sitten hän
tuli totisen näköiseksi. Christophe ajatteli, että Rosa oli hänelle yhä
pahastunut; mutta hän itse oli nyt erinomaisella tuulella. Hän laskeusi
pihaan Rosan luo. -- Rosa, Rosa, sanoi hän iloisesti, anna minulle
ruokaa, tai syön sinut. Minä olen nälkäinen kuin susi!

Rosa hymyili ja vei hänet pohjakerroksessa olevaan keittiöön.
Kaataessaan hänelle kulhollisen maitoa, ei Rosa voinut hillitä itseään,
vaan lateli hänelle tavattoman joukon hänen matkaansa ja konserttejaan
koskevia kysymyksiä. Mutta vaikka Christophe oli nyt taipuisa
vastaamaankin, -- Christophe oli niin onnellinen kotiin palaamisesta,
että hän melkein iloitsi kuulla Rosan lavertelua, -- niin vaikeni Rosa
kuitenkin yhtäkkiä, kesken kysymyksiään, ja hänen kasvonsa venähtivät
pitkiksi ja hän käänsi katseensa pois ja näytti olevan huolissaan.
Sitten alkoi hän jälleen lavertaa, mutta tuntui moittivan itseään
siitä, ja yhtäkkiä keskeytti hän taas jyrkästi. Viimein Christophe
huomasi sen ja kysyi:

-- Mutta mikäs sinulla on, Rosa? Oletko sinä minulle äkäinen?

Rosa pudisti ehdottoman kieltävästi päätänsä; ja kääntyen Christophen
puoleen äkkiarvaamatta kuten tavallisesti, tarttui hän kaksin käsin
Christophen käsivarsiin:

-- Oh, Christophe...

Christophe tyrmistyi. Häneltä putosi leipäpala kädestä.

-- Mitä! Mikä nyt on? kysyi hän. Rosa toisti:

-- Oh, Christophe!... Tapahtunut sellainen onnettomuus...

Christophe työnsi pöydän edestään ja änkytti:

-- Täällä?

Rosa osoitti pihan toisella puolella olevaa taloa.

Christophe huudahti:

-- Sabina! Rosa itki:

-- On kuollut.

Christophe ei nähnyt enää mitään. Hän nousi ylös, hän tunsi kaatuvansa,
hän takertui pöytään, hän kaatoi siinä olevat esineet, hän tahtoi
huutaa. Hän kärsi hirveää tuskaa. Häntä annatti ylön.

Rosa juoksi kauhistuneena hänen luokseen; hän piteli Christophen päätä
ja itki.

Heti, kun Christophe saattoi puhua, sanoi hän:

-- Se ei ole totta!

Hän tiesi, että se oli totta. Mutta hän tahtoi sen kieltää, hän
tahtoi väkisinkin, ettei se olisi niin. Kun hän näki Rosan kyyneleitä
virtaavat kasvot, ei hän enää epäillyt, ja hän alkoi nyyhkiä.

Rosa kohotti päätänsä:

-- Christophe! sanoi hän.

Christophe oli hervahtanut pöytää vasten ja kätki kasvojaan: Rosa
kumartui sanomaan hänelle:

-- Christophe!... Äiti tulee!... Christophe kohottausi ylös:

-- Ei, ei, sanoi hän, minä en tahdo, että hän minut näkee.

Rosa otti Christophea kädestä ja johti hänet, joka hoippui kyyneltensä
sokaisemana, pieneen, pihalle päin olevaan halkovajaan. Rosa sulki
vajan oven takanaan. He olivat nyt pimeässä. Christophe horjahti
istumaan pölkylle, jonka päässä pilkottiin halkoja. Rosa jälleen
pinolle. Äänet ulkoa kuuluivat himmenneinä ja kaukaa. Siellä saattoi
Christophe itkeä tarvitsematta pelätä, että kukaan kuulisi. Hän
heittäytyi raivonvoimalla nyyhkimään. Rosa ei ollut koskaan kuullut
hänen edes äännähtävän tuskasta; hän ei ollut luullut Christophen
voivan itkeäkään; hän ei tuntenut muuta kuin pikku tytön kyyneleet,
ja moista miehen epätoivoa nähdessään valtasi hänet pelko ja sääli.
Hän rakasti Christophea koko sydämensä intohimolla. Siinä tunteessa
ei ollut mitään itsekästä: se oli rajatonta kaipuuta uhrata itsensä,
äidillistä itsensäkieltämistä, janoista halua uhrautua hänen tähtensä,
ottaa häneltä kaikki hänen kipunsa. Rosa kietoi äidillisesti kätensä
hänen ympärilleen.

-- Rakas Christophe, sanoi hän, älä itke! Christophe kääntyi poispäin:

-- Minä tahdon kuolla. Rosa pani kätensä vastatusten:

-- Älä sano niin, Christophe.

-- Minä tahdon kuolla. Minä en voi enää... en voi elää enää... Mitä
toimittaa elää?

-- Christophe, pikku Christophe. Sinä et ole yksin. Sinua rakastetaan...

-- Mitä se koskee minuun? Minä en rakasta enää mitään. Elivät tai
kuolivat muut, samantekevä. Minä en rakasta enää mitään, minä rakastin
vain häntä, vain häntä!

Christophe nyyhkytti rajummin, pusertaen päätänsä käsiinsä. Rosa ei
voinut enää sanoa mitään. Christophen intohimon itsekkyys viilsi häntä
kuin veitsi. Juuri hetkellä, jolloin hän luuli olevansa Christophea
lähimpänä, tunsi hän itsensä yksinäisemmäksi ja surkeammaksi kuin
koskaan ennen. Tuska ei ollut heitä lähentänyt, vaan erotti yhä lisää.
Rosa itki hillittömästi.

Jonkun hetken päästä keskeytyi Christophen itku ja hän kysyi:

-- Mutta millä, millä tavoin?...

Rosa ymmärsi:

-- Hän sai influensan, sinun lähtöiltanasi. Aivan kohta sitten hänet
vietiin...

Christophe voihki:

-- Mutta, hyvä Jumala, miksi minulle ei kirjoitettu?

Rosa vastasi.

-- Minä kirjoitin. En tiennyt sinun osoitettasi: sinä et ollut sitä
ilmoittanut. Minä kävin teatterissa kysymässä. Kukaan ei tiennyt sitä.

Christophe tunsi Rosan araksi ja arvasi, että se homma oli vaatinut
häneltä lujaa tahtoa. Hän kysyi nyt:

-- Pyysikö... pyysikö hän sinua sitä tekemään?

Rosa pudisti päätänsä:

-- Ei. Mutta ajattelin, että... Christophe loi häneen kiitollisen
katseen. Rosan sydän aivan suli.

-- Christophe, Christophe-raukkani! virkkoi hän. Ja hän heittäytyi
itkien Christophen kaulaan.

Christophe tunsi, miten kallis tuo tuollainen puhdas hellyys oli. Hän
kaipasi lohdutusta niin! Hän syleili Roosaa:

-- Sinä olet hyvä, sanoi hän, sinä siis rakastit häntä, niinhän?

Rosa vetäysi hänestä irti, heitti häneen intohimoisen katseen, eikä
vastannut mitään, vaan alkoi itkeä jälleen.

Tuo katse teki Christophelle selväksi erään asian, sillä se puhui:

-- En minä häntä rakastanut... Christophe näki viimein seikan, jota hän
ei ollut vielä tiennyt, jota hän ei ollut tahtonut nähdä kuukausiin.
Näki, että Rosa rakasti häntä.

-- Hyst! sanoi Rosa; minua huudetaan.

Kuului Amalian ääni.

Rosa kysyi:

-- Tahdotko mennä sisään huoneeseesi? Christophe vastasi.

-- En, minä en vielä voisi, en voisi puhua äitini kanssa... Sitten,
sitten vasta...

Rosa sanoi:

-- Ole täällä. Minä tulen heti takaisin.

Christophe jäi pimeään halkovajaan, jonne vain muutama päivänsäde
pääsi ahtaasta, hämähäkin verkkojen peittämästä ilmaluukusta. Kadulta
kuului jonkun kaupustelijan huutoja; seinän takana, vieressä olevassa
tallissa, päristeli ja kopisteli hevonen. Christophea ei äsken tehty
uusi huomio suinkaan ilahuttanut; mutta se kiinnitti hänen ajatuksensa
itseensä tuokioksi. Se selitti monet seikat, joita hän ei ollut
ymmärtänyt. Kokonainen sarja pikku asioita, joita hän ei ollut tullut
ajatelleeksi, palasi hänen mieleensä ja selvisi. Hän kummastui, kun
huomasi niitä ajattelevansa, hän suuttui itselleen, kun hetkenkin tässä
surkeudessaan saattoi huvittaa itseään sellaisella. Mutta se surkeus
oli niin julma, niin sietämätön, että itsesäilytysvaisto, joka oli
voimakkaampi kuin hänen tahtonsa, voimakkaampi kuin hänen rakkautensa,
vaati hänet kääntämään silmänsä onnettomuudestaan pois, heitti hänet
tähän uuteen ajatukseen, aivan kuin hukkuva tahtomattaankin tarttuu
epätoivoissaan ensimmäiseen esineeseen, joka auttaa häntä joskaan ei
pelastumaan, niin pysymään vielä edes hetken vedenpinnalla. Sitäpaitsi
tunsi hän nyt oman kärsimyksensä vuoksi myöskin, mitä toinen kärsi,
-- kärsi hänen tähtensä. Hän ymmärsi kyyneleet, jotka hän oli saanut
vuotamaan. Hän tunsi sääliä Rosaa kohtaan. Ajatteli, kuinka julma
hän oli ollut hänelle, -- kuinka julma hän vastakin olisi. Sillä hän
ei Rosaa rakastanut. Mitä auttoi, että Rosa häntä rakastit Pikku
tyttö-raukka!... Kyllähän Christophe voi sanoa, että Rosa oli hyvä (sen
oli Rosa jo saanut kuulla); mutta mitä se Rosan hyvyys auttoi? Mitä
koko hänen elämänsä?... Christophe ajatteli:

-- Miksi ei hän ole kuollut, ja toinen ole elossa?

Ja edelleen:

-- Hän elää, rakastaa minua, hän voi sen sanoa minulle, tänään,
huomenna, koko ikäni; -- se toinen, ainoa, jota rakastin, on kuollut
saamatta sanoa minulle, että hän minua rakasti, minä en hänelle saanut
sanoa, että rakastin häntä, koskaan en saa sitä hänen suustaan kuulla,
koskaan ei hän sitä saa tietää...

Ja yhtäkkiä tuli hänen mieleensä heidän viimeisen iltansa muisto: hän
muisti, että he aikoivat juuri puhua, kun Rosan tulo esti sen. Ja
silloin hän vihasi Rosaa...

Vajan ovi aukeni. Rosa mainitsi hiljaa Christophen nimeä ja etsi
haparoiden hänet. Hän otti Christophea kädestä. Christophesta oli
vastenmielistä tuntea häntä lähellään: turhaan moitti hän siitä
itseään, se tunne oli hänen tahtoansa voimakkaampi.

Rosa vaikeni: säälin syvyys oli opettanut hänet vaikenemaan. Christophe
oli hänelle kiitollinen, ettei hän häirinnyt hänen suruaan turhilla
sanoilla. Kuitenkin tahtoi hän vielä tietää... Rosa oli ainoa, joka
saattoi puhua hänelle hänestä. Christophe kysyi aivan hiljaa:

-- Milloinka hän...?

(Christophe ei uskaltanut sanoa: kuoli.)

Rosa vastasi;

-- Lauantaista viikko.

Eräs muisto välkähti Christophen päässä, hän kysyi:

-- Yölläkö?

Rosa katsahti häneen kummastuneena:

-- Niin, yöllä kello kahden ja kolmen välillä. Silloinen surun sävel
palasi Christophen mieleen.

Hän kysyi vavisten.

-- Kärsikö hän kovia tuskia?

-- Ei, ei, Jumalan kiitos, rakas Christophe, hän ei kärsinyt melkein
ollenkaan. Hän oli niin heikko. Hän ei tehnyt yhtään vastarintaa. Heti
huomattiin, että hän oli mennyttä.

-- Entä hän itse, huomasiko hän sen?

-- En tiedä. Minä luulen...

-- Sanoiko hän mitään?

-- Ei, ei mitään. Hän valitteli kuin pieni lapsi.

-- Sinä olit siellä?

-- Olin, kahtena ensimmäisenä päivänä olin siellä aivan yksin,
ennenkuin hänen veljensä tuli.

Christophe puristi Rosan kättä; sellainen kiitollisuuden puuska hänelle
tuli:

-- Kiitos!

Rosa tunsi veren syöksyvän sydämeensä. Hetken vaiettuaan sammalsi
Christophe kysymyksen, joka oli hänet tukahuttaa:

-- Hän ei puhunut mitään... mitään minulle aiottua?

Rosa pudisti surullisesti päätänsä. Hän olisi antanut vaikka mitä
voidakseen vastata niinkuin Christophe toivoi; hän melkein syytti
itseään, ettei valehdellut. Hän koetti lohduttaa Christophea:

-- Hän ei ollut enää tiedoissaan.

-- Ja hän puhui?

-- Ei voitu häntä enää oikein ymmärtää. Hän puhui niin hiljaa.

-- Missä on hänen pikku tyttönsä?

-- Hänen veljensä vei hänet luokseen sinne maalle.

-- Entä -- _hän_?

-- Hänkin on siellä. Viime viikon maanantaina hän lähti täältä.

He alkoivat taas itkeä.

Rouva Vogelin ääni huusi jälleen Rosaa. Christophe eli yksin jäätyään
uudestaan sielussaan päivät, joina Sabina oli sairastanut ja kuollut.
Siitä oli viikko, jo viikko!... Hyvä Jumala, mikä tuo rakastettu nyt
oli? Kuinka sen viikon ajan oli satanut, satanut maahan!... Ja hän
itse, Christophe, hän oli sen aikaa nauranut, ollut onnellinen!

Hän tunnusteli taskussaan muuatta silkki-paperiin käärittyä esinettä:
siinä olivat hopeiset kengänsoljet, jotka hän oli ostanut Sabinalle
tuomisiksi. Hän muisti illan, jolloin hänen kätensä oli laskeutunut
hänen pienen, kengästä nousseen jalkansa päälle. Nuo pikku jalat,
missä olivat ne nyt? Miten hänellä mahtoi olla vilu!... Hän ajatteli,
että tuo lämpöinen kosketus oli ainoa muisto, mitä hänellä oli Sabinan
rakkaasta ruumiista. Koskaan ei hän ollut tohtinut koskettaa sitä,
kietoa sitä syliinsä. Hän oli lähtenyt pois tyyten tuntemattomana.
Christophe ei tiennyt mitään hänestä, ei hänen sielustaan eikä
ruumiistaan. Hänellä ei ollut mitään muistoa hänen muodostaan, hänen
elämästään, hänen rakkaudestaan... Mitä todistusta hänellä siitä
olikaan?... Ei kirjettä, ei mitään pyhää jäännöstä, -- ei kerrassaan
mitään! Mistä tavoittaa hänet, mistä etsiä häntä, kadonneesta
itsestään, kaipaavan ulkopuolelta?... Oi tyhjyyttä! Hänelle ei jäänyt
Sabinasta mitään muuta kuin rakkaus, jota hän tunsi häntä kohtaan,
ei mitään muuta kuin hän, Christophe itse... -- Ja kuitenkin sai
Christophen raivoisa halu kiskoa Sabina pois hävityksen kynsistä, hänen
kiihkeä tarpeensa kieltää kuolema, hänet kiintymään juuri tähän ainoaan
siruun, mielipuolen vahvalla uskolla:

    "... Ne son gia morto; e ben c' albergo cangi,
    resto in te tivo, c' or mi vedi e piangi,
    se l'un nell' altro amante si trasforma"

    "... En ole kuollut, asuntoa olen muuttanut,
    eläväksi jään sinuun, joka minut näet ja minua itket.
    Rakastavan sieluksi muuttuu rakastettu sielu."

Christophe ei ollut koskaan lukenut näitä ylhäisiä sanoja; mutta ne
olivat hänessä. Jokainen nousee vuorostaan vuosisatojen kalmistosta.
Jokainen löytää menneitten aikain tuskat, jokainen niiden epätoivoisen
toivon ja mielettömyyden. Jokainen astuu jälleen niiden jälkiä, jotka
taistelivat ennen häntä kuolemaa vastaan, kielsivät kuoleman, -- ja
ovat kuolleet.



Hän sulkeutui kamariinsa. Hänen ikkunansa luukut olivat kiinni koko
päivän, jottei hän olisi nähnyt vastapäätä olevia ikkunoita. Hän
karttoi Vogelien perhettä: hän vihasi noita ihmisiä. Hänellä ei ollut
heissä moittimista: he olivat liian hyviä ja liian jumalisiakin,
joten he kyllä kätkivät omat tunteensa kuoleman kasvojen edessä. He
tiesivät Christophen tuskan ja kunnioittivat sitä, miten he sitä
arvostelivatkin; he välttivät lausua hänen kuullensa Sabinan nimeä.
Mutta he olivat olleet vainajan eläessä hänen vihollisiaan: se riitti
tekemään Christophesta heidän vihollisensa, nyt, kun Sabina oli kuollut.

Heidän meluava elämänsä ei muuten ollut laisinkaan muuttunut; ja
vaikka heissä olikin herännyt vilpitön, joskin hetkellinen sääli,
oli kuitenkin selvää, että tämä onnettomuus oli heille pohjaltaan
yhdentekevä asia, -- (ja sehän oli aivan luonnollista) --: ehkäpä se
oli heille suorastaan helpotuskin. Ainakin Christophe kuvitteli niin.
Nyt, kun Vogelien aikeet hänen suhteensa olivat hänelle selvinneet,
oli hän taipuisa niitä liioittelemaan. Itse asiassa toivoivat he
sangen vähän hänestä; ja hän piti itseään aivan liian tärkeänä. Mutta
hän ei aavistanut, ettei Sabinan kuolema, vaikka se poistikin hänen
isäntäväkensä suunnitelmille tärkeimmän esteen, suinkaan näyttänyt
heistä avaavan Rosalle sen enempää tietä. Ja hän inhosikin tosiaan
Rosaa. Yksinomaan se, että muut -- (Vogelit, Louisa, Rosa itsekin)
-- olivat ruvenneet määräilemään omin päin hänen tulevaa elämäänsä,
kysymättä edes hänen mieltään, olisi jo riittänyt hävittämään hänestä
kaiken tunteen sitä henkilöä kohtaan, jota hänen tahdottiin rakastavan,
olisivatpa asiat sitten muuten olleet miten tahansa. Christophe
nousi aina vastarintaan, jos näyttiin koetettavan käydä kiinni hänen
arkaan vapauteensa. Mutta nyt se ei ollut ainoa syy. Oikeus, jonka
toiset ottivat itselleen määräilläkseen hänen asioitaan, ei loukannut
ainoastaan hänen oikeuksiaan, vaan myöskin sen olennon oikeuksia, jolle
hän oli antanut sydämensä. Ja niinpä puolsi hän niitä tuimasti, vaikkei
kukaan niitä tahtonut häneltä riistaakaan. Hän epäili Rosan hyvyyttä,
tuon tytön, joka kärsi nähdessään hänen kärsivän ja tuli usein
kolkuttamaan hänen oveensa, lohduttaakseen häntä ja puhuakseen hänelle
tuosta toisesta. Christophe ei ajanut häntä pois: hänen täytyi saada
puhua Sabinasta jonkun kanssa, joka oli vainajan tuntenut, hän tahtoi
kuulla pienimmätkin sairauden aikana tapahtuneet seikat. Mutta hän ei
ollut siitä Rosalle kiitollinen, hän luuli, että Rosaa vetivät siihen
hänen omat vaikuttimensa. Sillä eikö hän nähnyt, että Rosan perhe, että
yksin Amaliakin salli nämä Rosan käynnit hänen luonaan ja nämä pitkät
puhelut, joita Amalia ei olisi koskaan hyväksynyt, ellei hänellä olisi
ollut mielessä omat etunsa? Eikö Rosa ollut yhdessä juonessa omaistensa
kanssa? Christophe ei voinut uskoa Rosan sääliä aivan vilpittömäksi ja
vapaaksi henkilökohtaisista aikeista.

Eikä se sitä ollutkaan. Rosa sääli Christophea koko sydämestään. Hän
koetti kaikin voimin nähdä Sabinan Christophen silmillä, rakastaa
häntä Christophen kautta; hän syytti itseään ankarasti niistä pahoista
tunteista, mitä hänellä ehkä oli ollut Sabinaa vastaan, ja pyysi
niitä vainajalta joka ilta rukouksissaan anteeksi. Mutta jaksoiko hän
unohtaa, että hän itse, hän, eli, että hän näki Christophen joka hetki
päivästä, että hän rakasti häntä, ettei hänen enää tarvinnut toista
pelätä, että toinen oli kadonnut ja että hänen muistonsakin vähitellen
katoaisi; siitä, että hän, Rosa, jäisi yksin, joten kerran ehkä...?
Voiko hän tukehuttaa keskellä tuskaansakaan, -- ja keskellä ystävänsä
tuskaa, joka oli hänelle kalliimpi kuin hänen omansa -- voiko hän
tukehuttaa aina yhtäkkiä purkautuvaa ilontunnettaan, perusteetonta
toivoaan? Aina sellaisen jälkeen hän kuitenkin soimasi itseään. Se
toivo välkähti vain salamana. Ei kauempaa. Christophe huomasi sen, ja
loi Rosaan katseen, joka suorastaan hyyti tytön sydäntä: Rosa näki
Christophen silmissä vihan; Christophe vihasi häntä siksi, että hän
eli, kun taas tuo toinen oli kuollut.

Mylläri tuli rattailla noutamaan Sabinan vähiä huonekaluja. Palatessaan
kaupungilta antamasta tunteja näki Christophe kerran hajallaan oven
edessä kadulla Sabinan sängyn, kaapin, vuodepatjat, liinavaatteet,
kaikki, mikä oli ollut Sabinan, kaikki, mitä hänestä oli jäljellä.
Se oli Christophesta vihattava näky. Hän riensi kiireesti ohitse.
Porttiholvissa hän töytäsi Bertholdia vastaan, joka pysäytti hänet.

-- Ah, tekö rakas herraseni, sanoi Berthold puristaen hartaasti hänen
kättänsä, -- oh, kuka olisi arvannut tällaista silloin, kun viimeksi
olimme yhdessä? Kuinka me kaikki olimme silloin tyytyväisiä! Ja
kuitenkin alkoi juuri sinä päivänä, siitä kirotusta venheretkestä
saakka hänen vointinsa pahentua. No niin, sellaisessa ei valitus auta!
Hän on kuollut. Tänään hänen vuoronsa, sitten tulee meidän. Sellaista
on elämä... Entäpä te, kuinka te voitte? Minä voin, Jumalan kiitos,
oikein hyvin!

Mies oli punainen, löyhki hieltä ja viiniltä. Ajatus, että tuo oli
Sabinan veli ja että hänellä oli oikeus hänen muistoihinsa, loukkasi
Christophea. Hän kärsi kuulla moisen miehen puhuvan olennosta, jota hän
rakasti. Mylläri jälleen oli päinvastoin onnellinen tavatessaan jonkun
ystävän, jonka kanssa hän saattoi puhella Sabinasta; hän ei ymmärtänyt
Christophen jäykkyyttä. Se johtui siitä, ettei hän laisinkaan
aavistanut, millaisen tuskan Christophen sielussa nostattivat hänen
läsnäolonsa ja maatilalla vietetyn päivän yhtäkkiä herätetty muisto,
muisto onnesta, joka nyt tuli raskaasti Christophen mieleen, ynnä nuo
Sabinan vähäiset, hajalleen maahan heitetyt esineet, jotka olivat
Christophelle pyhiä ja joita veli potki jutellessaan syrjään jalallaan.
Yksin Sabinan nimikin raateli nyt Christophen sielua, kaikuessaan tuon
miehen suusta. Christophe mietti verukkeita saadakseen Bertholdin
vaikenemaan. Hän nousi portailleen; mutta Berthold tarttui häneen, esti
hänet menemästä ja jatkoi tarinaansa. Viimein, kun mylläri kuvaili
hänelle Sabinan tautia, kuvaili omituisen tarkoin ja hartaasti kuin
eräät henkilöt ja varsinkin rahvas taudeista puhuessaan, vetäen julki
kaikki kiusalliset yksityiskohdat, ei Christophe enää sitä sietänyt:
hänen täytyi ponnistaa koko tahtonsa, ettei olisi huutanut tuskasta. Ja
hän keskeytti nyt jyrkästi, sanoen jäätävän kuivasti:

-- Anteeksi, minun täytyy nyt mennä.

Ja hän jätti myllärin hyvästelemättä. Moinen kylmä tunteettomuus
kuohutti myllärin mieltä. Hän oli erittäin hyvin aavistanut sisarensa
ja Christophen salaisuuden. Ja hänestä oli nyt suorastaan kauheaa,
että tuo nuori mies oli noin välinpitämätön: hän ajatteli, ettei
Christophella ollut sydäntä.

Christophe oli paennut huoneesensa: hän oli aivan nääntyä. Koko Sabinan
tavarain muuton aikana ei hän lähtenyt kamaristaan. Hän oli vannonut
itselleen, ettei hän katsoisi ulos ikkunasta, mutta hän ei jaksanut
olla sitä tekemättä ja seisten kätkössä uutimien takana seurasi hän nyt
noiden rakkaiden esineiden lähtöä tuskallisen tarkkaavasti. Kun hän
näki niiden ainaiseksi katoavan, oli hän juosta alas kadulle ja huutaa:
"Ei ei! Jättäkää ne minulle! Älkää viekö niitä minulta." Hän tahtoi
rukoilla, että hänelle annettaisiin edes yksi, yksi ainoa esine, ettei
häneltä otettaisi aivan kaikkea. Mutta kuinka olisi hän uskaltanut
pyytää sitä mylläriltä? Berthold oli hänelle aivan vieras. Hänen
rakkauttaan ei itse Sabinakaan ollut tiennyt: kuinka hän olisi voinut
paljastaa sen muille? Ja jos hän olisi koettanut sanankin virkkaa,
olisi hän purskahtanut itkuun. Ei, ei, täytyi olla vaiti, täytyi
kestää tämä kaiken katoaminen, voimatta, tohtimatta yrittää pelastaa
sirpalettakaan haaksirikosta...

Ja kun se kaikki loppui, kun Sabinan asunto oli tyhjä, kun pihan
ajoportti sulkeutui myllärin lähdettyä, kun hänen rattaidensa jyrinä
loittoni ikkunoita täristäen, kun niiden ääni haipui, heittäysi
Christophe permannolle; hänellä ei ollut enää kyyneltäkään, ei ainoaa
ajatusta kärsiäkseen tai taistellakseen; hän oli hyytynyt, hän oli kuin
itse kuolema.

Oveen kolkutettiin. Hän pysyi liikkumatta. Siihen kolkutettiin
uudestaan. Hän oli unohtanut vääntää sen lukkoon. Rosa tuli sisään,
hän huudahti nähdessään Christophen maassa, ja pysähtyi pelästyneenä.
Christophe kohotti vihastuen päätänsä:

-- Mitä sinä tahdot? Anna minun olla!

Rosa ei mennyt pois, hän jäi epäröiden seisomaan ovenpieleen, hän
sammalsi:

-- Christophe...

Christophe nousi vaieten ylös; hän häpesi, että Rosa oli nähnyt hänet
siinä niin. Ja pyyhkien pölyä vaatteistaan hän kysyi:

-- No niin, mitä sinä tahdot?

Rosa vastasi nöyrästi:

-- Anteeksi... Christophe... Tulin tänne... minä toin sinulle...

Christophe näki jotain Rosan kädessä.

-- Katso, sanoi Rosa ojentaen tuon esineen Christophelle. Minä pyysin
Bertholdilta itselleni jotakin muistoksi hänestä. Ajattelin, että se
olisi sinulle ehkä mieleen...

Se oli pieni, hopeoitu lasinpala, taskukuvastin, josta Sabina oli
katsellut itseään usein tuntikausia, ei niin paljon kiemaillakseen kuin
ajanvietoksi. Christophe tempasi kuvastimen itselleen, tarttui käteen,
joka hänelle sitä ojensi:

-- Oh, Resi!... äännähti hän.

Häntä järkytti Rosan hyvyys ja hänen oman vääryytensä tunne. Kiihkeästi
ja nopeasti hän laskeusi polvilleen Rosan eteen ja suuteli hänen
kättään:

-- Anteeksi... anteeksi... sanoi hän.

Rosa ei ensin ymmärtänyt; mutta sitten hän käsitti liiankin hyvin;
hän punastui, hän vapisi, hän puhkesi itkuun. Hän ymmärsi Christophen
tahtovan sanoa:

"Anteeksi, että teen väärin... anteeksi, etten sinua rakasta...
anteeksi, etten voi... en voi sinua rakastaa, etten koskaan sinua tule
rakastamaan!..."

Rosa ei vetänyt kättänsä pois: hän tiesi, että sitä ei Christophe
suudellessaan ajatellut. Ja poski Rosan kättä vasten itki Christophe
kuumia kyyneleitä, tietäen tytön näkevän hänen ajatuksensa: hän oli
katkeran surullinen, ettei soinut häntä rakastaa, vaan tuotti hänelle
kärsimystä.

Niin he seisoivat hämärässä huoneessa, itkien kumpikin.

Viimein veti Rosa kätensä pois. Christophe mutisi yhä:

-- Anteeksi!...

Rosa asetti lempeästi kätensä Christophen pään päälle. Christophe
nousi ylös. He suutelivat toisiaan vaieten, he tunsivat huulillaan
kyyneleittensä kirpeän maun.

-- Me olemme ystäviä aina, virkkoi Christophe aivan hiljaa.

Rosa nyökkäsi päätänsä ja lähti pois, liian suruisena voidakseen puhua.

He ajattelivat, miten tukala on maailma: sitä, joka rakastaa, ei
toinen rakasta. Jota rakastetaan, ei itse rakasta. Jota rakastaa ja
on rakastettu, erotetaan kerran rakkaastansa... Jokainen kärsii. Ja
tuottaa kärsimyksiä toiselle. Ja onnettomin ei ole aina se, joka kärsii.



Christophe alkoi kammota kotiaan. Hän ei voinut enää siellä elää. Hän
ei voinut nähdä vastapäätä olevia ikkunoita ilman uutimia, huoneistoa
tyhjänä.

Hänelle tuli katkerampikin tuska. Eulerin ukko vuokrasi kiireen
kaupalla pohjakerroksen uudelle asukkaalle. Eräänä päivänä näki
Christophe Sabinan kamarissa vieraita henkilöitä. Uusi elämä pyyhki
sieltä kadoksiin hävinneen elämän jäljet.

Christophen oli mahdotonta jäädä enää asuntoonsa. Hän vietti kaiket
päivät ulkosalla; hän ei palannut sinne ennenkuin yöllä, jolloin
hän ei voinut enää mitään nähdä. Nyt alkoi hän samoilla uudestaan
maaseudulla. Hänen askeleensa veivät hänet aivan väkisin Bertholdin
talolle. Mutta hän ei mennyt siellä sisään, hän ei uskaltanut sitä
lähestyä, hän kiersi sitä kauempaa. Hän oli löytänyt erään kukkulan
laella paikan, josta saattoi nähdä tuon talon, koko tasangon ja
virran: se oli hänen kävelyittensä tavallinen päämäärä. Sieltä katseli
hän joen mutkia, ja silloin pysähtyvät hänen silmänsä aina noihin
raitoihin, joiden alla hän oli nähnyt kuoleman varjon väikkyvän
Sabinan kasvoilla. Sieltä erotti hän ne kaksi ikkunaa, joiden takana
he olivat valvoneet yön, kumpikin kamarissaan, aivan vieretysten, niin
lähellä toisiaan, ja kuitenkin niin kaukana, ainoastaan ovi välillä,
-- ikuisuuden ovi. Sieltä hän silmäili myöskin kirkkomaata. Hän ei
mitenkään voinut mennä sinne: lapsesta asti oli hän inhonnut noita
mätämäkiä ja kieltäytynyt liittämästä niihin rakastamiensa olentojen
kuvia. Mutta täältä korkealta ja kaukaa katsottuna ei tuossa pienessä
kuolleitten kedossa ollut mitään synkkää? se oli rauhallinen, se nukkui
auringonpaisteessa... Nukkua!... Sabina rakasti unta! Tuolla ei mikään
häntä häirinnyt. Kukot vastasivat kiekuen toisilleen yli peltojen.
Bertholdin talosta kuului myllyn jyrinää, kaakatusta takapihalta,
leikkiväin lasten huutoja. Hän näki Sabinan pikku tyttären, näki hänen
juoksevan, erotti hänen naurunsakin toisten lasten äänistä. Kerran
väijyskeli hän tyttöä talon portilla, mäen vieruun leikatun aidan
vartta kiertävän tien mutkassa; Christophe tempaisi tytön kiinni, kun
tyttö juoksi ohitse, ja syleili häntä vimmatusti. Lapsi pelästyi ja
alkoi itkeä. Hän oli Christophen jo melkein unohtanut. Christophe kysyi:

-- Onko täällä hyvä olla?

-- On, täällä on hauskaa...

-- Et tahdo takaisin kaupunkiin?

-- En.

Christophe päästi hänet irti. Tuo lapsen välinpitämättömyys teki hänet
lohduttomaksi. Sabina-raukka!... Tyttö oli kuitenkin hän, hiukan hänen
kaltaisensa... mutta niin hiukan. Lapsi ei muistuttanut äitiään; hän
oli asunut hänessä, mutta oli säilyttänyt kadonneesta olennosta tuskin
heikon tuoksun tuolta mystilliseltä olinajaltaan: eräitä vaihteluita
äänessä, tavan mytistää hieman huuliaan, kallistaa päätänsä. Muu osa
hänestä oli kokonaan toista olentoa; ja tuo Sabinaan sekoittunut
olento oli Christophesta vastenmielinen, vaikkei hän sitä itselleen
tunnustanut. Ainoastaan itsessään löysi Christophe Sabinan kuvan.
Kaikkialle se häntä seurasi; mutta hän ei tuntenut todella olevansa
hänen kanssaan muulloin kuin ollessaan yksin. Missään ei Sabina ollut
häntä lähempänä kuin tuossa rauhan paikassa, tuolla kukkulalla, kaukana
katseilta, keskellä kotiseutuaan, joka oli täynnä hänen muistoaan. Hän
kulki penikulmat sinne, hän kiipesi sen rinnettä juosten ja jyskyttävin
sydämin, aivan kuin lemmenkohtaukseen: sitä se tosiaan olikin. Perille
saavuttuaan heittäytyi hän maahan, -- samaan maahan, jossa _hänen_
ruumiinsa nyt lepäsi; -- hän sulki silmänsä: ja Sabina täytti hänet.
Christophe ei nähnyt hänen piirteitään, ei kuullut hänen ääntänsä: sitä
hänen ei tarvinnutkaan; Sabina tuli häneen itseensä, otti hänet, hän
omisti Sabinan. Tässä kiihkoisessa näkyjen tilassa ei hän tiennyt, mitä
ympärillä tapahtui, hän ei tiennyt mitään, paitsi sen, että hän oli
hänen kanssansa.

Sellaista ei kestänyt pitkän aikaa. -- Totta puhuen ei hän ollut siinä
täysin rehellinen, muuta kuin yhden kerran. Seuraavana päivänä jo yhtyi
siihen hänen tahtonsakin. Ja siitä alkaen koetti Christophe turhaan
palauttaa entistä haltioitumistaan. Silloin vasta keksi hän vaatia
sielustaan esille varmaa muotoa ja selviä kasvoja Sabinasta: siihen
saakka ei hän ollut sitä ajatellutkaan. Se onnistui häneltä joskus,
välähdyksittäin, ja hän oli siitä ylen iloissaan. Mutta se tapahtuikin
vasta pimeän ja pitkän odottamisen avulla.

"Sabina-raukka! ajatteli hän; he unohtavat sinut kaikki, ei ole ketään
muita kuin minä, joka sinua rakastaisi ja säilyttäisi sinut ikuisesti,
oi kallis aarteeni! Sinä olet minulla, minä pidän sinut, minä en anna
sinun kadota..."

Christophe puhui näin siksi, että Sabina jo paraikaa katosi häneltä:
karkasi hänen ajatuksistaan niinkuin vesi sormien välitse. Christophe
tuli yhä uskollisesti kohtauspaikalle. Hän tahtoi ajatella Sabinaa,
ja hän sulki silmänsä. Mutta sattui, että hän joskus puolen tunnin,
kokonaisen tai parinkin tunnin päästä huomasi, ettei hän ollut
ajatellut mitään. Laakson erilaiset äänet, myllyn sulkuluukkujen
kohina, kahden kukkulalla syövän vuohen tiukujen kilinä, tuulen suhina
hoikissa pikku puissa, joiden varjossa Christophe loikoi, kaikki ne
äänet imeytyivät hänen huokoiseen ja pehmeään ajatukseensa kuin meri
sieneen. Hän suuttui ajatuksilleen: ne koettivat totella häntä ja
kiintyä kadonneeseen kuvaan, johon hän tahtoi elämänsä kytkeä; mutta
ajatukset hervahtivat jälleen väsyneinä ja tuskallisina kokoon, ja
sitten ne antautuivat helpotuksen huokauksella uudestaan tunnelmien
uneliaan virran vietäviksi.

Hän karisti tuon horteen pois itsestään. Hän samosi metsiä, maita,
sinne tänne, etsiskellen Sabinaa. Hän haki häntä kuvastimesta, jossa
Sabinan hymy oli väikkynyt. Hän haki häntä virran rannalta, jonka
vedessä hänen kätensä olivat kastuneet. Mutta kuvastin ja vesi antoivat
hänelle takaisin ainoastaan oman heijastuksensa. Raju kävely, raikas
ilma, väkevästi sykkivä veri herättivät hänessä säveleitä. Hän tahtoi
pettää itseään:

-- Oi Sabina!... huokasi hän.

Hän omisti hänelle laulujaan, hän aikoi herättää musiikissaan jälleen
eloon rakkautensa ja tuskansa... Kyllä niinkin: rakkaus ja tuska
heräsivät eloon; mutta Sabina-raukka ei päässyt niissä osilleen.
Rakkaus ja tuska katsoivat kohti tulevaisuutta, eivät menneisyyteen.
Christophe ei voinut mitään nuoruudelleen. Elämän mahla kuohahti
hänessä uudella vimmalla. Suru, katumus, puhdas ja kiihkeä rakkaus,
tukahutetut himot lisäsivät hänen kuumeensa rajuutta. Surusta
huolimatta sykki hänen sydämensä iloisessa ja väkivaltaisessa tahdissa;
hänen vauhkat laulunsa ponnahtelivat juopuneissa mitoissa: kaikki juhli
elämää, yksin surukin otti juhlariemuisen muodon. Christophe oli liian
rehellinen kuvitellakseen kauan aivan mahdottomia; hän alkoi halveksia
itseään. Mutta elämä tempasi hänet mukaansa; ja surullisena, sielu
kuoleman ja ruumis elämän omana hän heittäytyi uudestisyntyvän voimansa
valtaan, elämisen juovuttavaan ja järjettömään iloon, jota tuska,
sääli, epätoivo, auttamattomasti kadotetun jättämät haavat, kaikki
kuoleman kidutukset eivät voi väkevissä muuta kuin kiihdyttää, iskien
heidän kupeisiinsa raivoisin kannuksin.

Christophe tiesi muuten, että hänellä oli sielunsa pohjimmissa
perukoissa tavoittamaton, loukkaamaton turvapaikka, jonne Sabinan
varjo oli kätketty. Elämän virta ei saisi sitä paikaltaan temmatuksi.
Kullakin ihmisellä on syvyydessään aivan kuin pieni kalmisto niitä
varten, joita hän on kerran rakastanut. Siellä he nukkuvat vuosikausia,
mikään ei heitä häiritse. Mutta tulee joskus päivä, -- sen jokainen
tietää, -- jolloin hauta aukeaa. Kuolleet astuvat esiin kammioistaan,
ja hymyilevät vaalennein huulin -- rakkain vieläkin, -- rakastaneelle,
sille naiselle, miehelle, jonka rinnassa heidän muistonsa lepää
niinkuin lapsi äitinsä kohdussa nukkuen.



III.

AADA.



Sateisen kesän jälkeen tuli säteilevä syksy. Puutarhoissa paisuivat
hedelmät oksissaan. Punaiset omenat kiiltelivät kuin norsunluu-pallot.
Muutamat puut pukeutuivat jo kiireesti loistavaan loppukesän asuunsa:
tulen väriä, hedelmäin, kypsyneen meluunin, oranssin, sitruunan, väriä;
keittiön herkkujen, ruskeaksi käristetyn lihan tuntua. Hallavat liekit
syttyivät kaikkialla metsissä; ja niityiltä kohosivat kuultavain
myrkkyliljain punaiset liekit.

Christophe kulki alas erään kukkulan rinnettä. Oli sunnuntain
iltapuoli. Hän käveli suurin askelin, melkein juosten, mäki kiidätti
häntä. Hän lauloi erästä sävelmää, jonka tahti oli iskeytynyt
hänen päähänsä jo kävelyretken alussa. Punaisena, rinta paljaana
hän kulki, heilutellen käsiään ja pyöritellen silmiään kuin hullu,
kunnes hän yhtäkkiä tien kulmassa huomasi joutuneensa erään kookkaan,
vaaleaverisen tytön eteen, joka oli kiivennyt aitamuurille ja riipoi
sieltä kaikin voimin paksua puunoksaa ja popsi siitä halukkaasti
pieniä, sinertäviä luumuja. He ällistyivät molemmat yhtä paljon.
Tyttö katsoi häneen peljästyneenä, suu täynnä hedelmiä; sitten hän
purskahti nauruun. Christophe nauroi myöskin. Tyttö oli huvittava
nähdä, hänen pyöreitä kasvojaan ympäröivät kellertävät kiharat, jotka
kuulsivat niiden kehänä kuin auringon autere; hänen poskensa olivat
täyteläiset ja punaiset, silmät leveät ja siniset, nenä isonlainen ja
nenäkkään pysty, suu pieni ja hyvin punainen, hampaat valkeat, niistä
kulmahampaat lujat ja eteenpäin pistävät, leuka herkkusuun, ja koko
hänen uhkuva olemuksensa iso ja lihava, kaunis- ja vankkatekoinen.
Christophe huusi hänelle:

-- Hyvää ruokahalua!

Ja hän aikoi jatkaa matkaansa. Mutta tyttö kutsui häntä takaisin:

-- Kuulkaa, hyvä herra! Ettekö olisi kohtelias? Auttaisitte minut alas.
Minä en pääse...

Christophe tuli takaisin ja kysyi, kuinka hän sitten oli päässyt ylös.

-- Kynsilläni... Ylös on aina helppo päästä...

-- Varsinkin, kun makeat marjat houkuttelevat tuolla päänne päällä...

-- Niin... Mutta kun on syönyt, niin rohkeus pettää. Ei keksikään
paluutietä.

Christophe katseli häneen tutkivasti. Hän sanoi:

-- Siellähän on hyvä olla. Olkaa siinä vaan! Minä tulen teitä katsomaan
huomenna. Hyvästi!

Mutta Christophe ei kuitenkaan lähtenyt, vaan seisoi siinä tytön
alapuolella.

Tyttö oli pelkäävinään, ja rukoili sievän nyrpeänä, ettei herra
häntä jättäisi. He katselivat toisiaan naureskellen. Ja tyttö sanoi,
osoittaen oksaa, josta hän piti kiinni:

-- Tahdotteko tekin?

Kunnioitus toisten omaisuutta kohtaan ei ollut kehittynyt Christophessa
siitämöihin kuin hän oli samoillut Oton kanssa: hän myöntyi siis heti.
Tyttö nakkeli huvikseen Christophea luumuilla.

Ja kun Christophe oli saatavansa syönyt, sanoi tyttö:

-- No nyt!...

Christophe antoi koiruuksissaan hänen yhä odottaa. Tyttö tuli muurin
harjalla kärsimättömäksi. Viimein sanoi Christophe:

-- Antaa tulla! ja avasi hänelle sylinsä. Mutta juuri hyppäämäisillään
muutti tyttö mieltään:

-- Odottakaahan! Täytyy ensin ottaa muonaa matkalle?

Hän riuhtoi kaikkein kauneimmat luumut, mitä käsiinsä sai, ja täytti
niillä liiviröijynsä pullistuvan poven:

-- Varokaa! Älkää litsatko niitä! Christophen teki melkein mieli tehdä
se.

Tyttö painui muurilla kumaraan ja hyppäsi Christophen syliin. Vaikka
Christophe oli vankka poika, niin hän taipui painon alla ja oli kaatua
tytön kanssa selälleen. He olivat samankokoiset. Heidän kasvonsa
koskivat toisiinsa; Christophe suuteli hänen kosteita ja luumunmehun
sokeroimia huuliaan, ja tyttö vastasi kursailematta hänen muiskuunsa.

-- Minnekä te menette? kysyi Christophe.

-- En tiedä.

-- Oletteko te täällä yksin?

-- En. Minulla on tovereita. Mutta eksyin joukosta... Hohoi! huusi hän
yhtäkkiä kaikin voimin.

Ei kuulunut vastausta.

Tyttö ei siitä sen enempää välittänyt. He alkoivat nyt kävellä, minne
vaan, suoraan eteenpäin.

-- Entä minnekäs te menette? kysyi tyttö.

-- En tiedä minäkään.

-- Se sopii. Mennään sitten yhdessä.

Tyttö otti luumuja liiviensä rakosesta ja alkoi popsia niitä.

-- Te syötte itsenne kipeäksi, sanoi Christophe.

-- En sittenkään. Minä syön kaiket päivät. Liivien raosta näki
Christophe paidan.

-- Nyt ne ovat ihan lämpimiä, sanoi tyttö.

-- Ihankohan?

Tyttö antoi hänelle nauraen luumun. Christophe söi sen. Tyttö katsoi
häneen syrjäsilmällä, imeskellen hedelmiä kuin lapsi. Christophe
ei oikein tiennyt, miten seikkailu päättyisi. Eikä tyttökään sitä
aavistanut. Hän odotti.

-- Hohoi! huudettiin metsästä.

-- Hohoi! vastasi tyttö... Ah, tuolla ne ovat, sanoi hän Christophelle;
se ei ole paha.

Hän ajatteli päinvastoin: siis, että se oli paha. Mutta sanaa ei ole
annettu naiselle sitä varten, että hän puhuisi, mitä ajattelee. Jumalan
kiitos. Sillä muuten olisi siveys hukassa maailmassa.

Äänet lähestyivät... Tytön ystävät tulisivat tuossa paikassa
maantielle. Tyttö ponnahti yhdellä hypyllä yli maantien ojan, kiipesi
sen takana olevaa rinnettä ja piiloutui puiden taakse. Christophe
katseli ällistyneenä hänen menoaan, tyttö viittasi tiukasti häntä
tulemaan perästään. Christophe seurasi häntä. Toinen painui yhä
syvemmälle metsään.

-- Hohoi! huikahutti tyttö uudestaan, kun he joutuivat melkoisen
kauas... On hyvä, että he minua etsivät, selitti hän Christophelle.

Muut olivat pysähtyneet maantielle ja kuuntelivat, mistä ääni tuli;
ja he vastasivat ja tunkeusivat myöskin metsään. Mutta tyttö ei heitä
odottanut. Hän teki huviksensa suuria mutkia, oikealle, vasemmalle.
Toiset huusivat häntä tikahtuakseen. Hän antoi heidän huutaa, sitten
meni hän itse huutamaan aivan päinvastaiselle suunnalle. Viimein toiset
väsyivät, ja tietäen, että parhain keino saada hänet seuraan oli olla
häntä etsimättä, huusivat he:

-- Hyvästi sitten!

Ja he lähtivät laulaen pois.

Tyttö vimmastui siitä, etteivät toiset hänestä välittäneet. Hän oli
tosin koettanut päästä heistä erilleen; mutta hän ei suvainnut, että he
jättivät hänet noin helposti. Christophe oli nolo: tämä piilosillaolo
tytön kanssa, jota hän ei tuntenut, oli hänestä kuivanlaista leikkiä;
eikä hän suinkaan aikonut käyttää hyväkseen heidän yksinäisyyttään,
eikä tyttökään sitä aikonut: kiukuissaan hän unohti Christophen.

-- Oh, tämä on jo liikaa, sanoi tyttö iskien yhteen käsiään; että he
jättävät minut tänne!

Mutta, sanoi Christophe, itsehän te sitä tahdoitte.

-- Enkä tahtonut.

-- Tehän menitte heitä pakoon.

-- Jos menin heitä pakoon, se ei kuulu heihin. Heidän täytyy minua
etsiä. Ja miten olisi käynyt, jos olisin eksynyt...

Ja tyttö heltyi jo surkuttelemaan itseään, miten sitten olisi käynyt...
jos olisi käynyt päinvastoin kuin kävi.

-- Oh, kyllä nyt heidät läksytän, uhkasi hän. Ja hän lähti menemään
suurin askelin pitkin tietä.

Siinä menossa hän muisti Christophen, ja katsoi häneen uudestaan: Mutta
nyt oli jo liian myöhäistä, tyttö purskahti nauruun. Pikku pahahenki,
joka oli tullut hetki sitten häneen, oli jo mennyt pois. Odottaessaan
uuden tuloa katseli hän nyt Christopheen välinpitämättömin silmin. Ja
sitäpaitsi hänellä oli nälkä. Vatsa huomautti hänelle, että oli aika
saada illallista; hänellä oli kiire yhtyä ravintolassa ystäviinsä.
Hän otti Christophea käsipuolesta ja nojautui siihen koko painollaan,
voihkaili ja sanoi olevansa uuvuksissa. Se ei kuitenkaan estänyt häntä
vetämästä Christophea perästään pitkin rinnettä alas, juosten, huutaen
ja nauraen kuin hullu.

He alkoivat jutella yhtä ja toista. Tyttö sai kuulla, kuka Christophe
oli; hän ei tuntenut Christophen nimeä maineelta eikä näyttänyt
pitävän hänen muusikon virkaansa juuri kuin keskinkertaisessa
arvossa. Christophe sai tietää, että tyttö oli puotineitinä eräässä
muotiliikkeessä _Kaiserstrassen_ varrella, (se oli kaupungin hienoin
katu); hänen nimensä oli Adelheid, -- ystävien kesken Aada. Hänen
huviretki-toverinsa olivat eräitä hänen ystäviään, joilla oli toimi
samassa liikkeessä kuin hänelläkin, ja sitäpaitsi oli mukana kaksi
oikein kunnon nuortamiestä: toinen heistä oli virkailijana Weillerin
pankissa ja toinen eräässä suuressa kangaskaupassa. He olivat lähteneet
nauttimaan sunnuntaivapaudestaan; olivat päättäneet syödä päivällistä
Hauki-nimisessä ravintolassa, josta oli kaunis näköala Rheinille päin,
ja palata sitten kaupunkiin laivalla.

Muu seurue oli jo ravintolassa, kun he saapuivat sinne. Aada ei
unohtanut kiukutella ystävilleen; hän haukkui heitä, että he olivat
jättäneet hänet oman onnensa nojaan, ja esitteli sitten heille
Christophen, sanoen, että tämä herra oli hänet pelastanut. He eivät
olleet millänsäkään hänen ruikutuksistaan; mutta Christophen he
tunsivat, pankkivirkailija maineelta, ja konttoristi sanoi kuulleensa
eräitä hänen säveltämiään kappaleita, -- (hänestä oli tarpeen hyräillä
heti niistä eräitä kohtia.) Ja seurueen kunnioitus Christophea kohtaan
teki vaikutuksensa Aadaan, ja sitä enemmän se seikka, että Myrrha,
eräs toinen nuori neiti, kiiruhti hankkimaan herra _Hof-Musikus_
Krafftin suopeutta. Myrrha, -- (hänen nimensä oli oikeastaan Hansi,
eli Johanna), -- oli ruskeaverinen, hänen silmänsä olivat värittömät,
otsa luiseva, hiukset lujaan vedetyt, kasvot hiukan kiinalaismalliset,
ilmeeltään sirrottavat; mutta muuten hän oli älykkään vilkas eikä
vailla viehätystä, kilin-kuonoineen, kullanhohtavine, öljynkiiltävine
hipiöineen. Kaikki pyysivät Christophea kunnioittamaan läsnäolollaan
heidän ateriaansa.

Christophe ei ollut koskaan ennen ollut sellaisissa kekkereissä; ja
kaikki kukkuroivat hänet kohteliaisuuksilla, ja nuo kaksi naikkosta,
jotka olivat keskenään hyviä ystävättäriä, koettivat varastaa häntä
toisiltaan. Kumpikin he pyrkivät häntä hakkailemaan: Myrrha jäykän
juhlallisena, mutta silmät ovelina, hangaten hänen jalkaansa pöydän
alla, -- Aada aivan julkeasti, antaen kauniiden silmiensä säteillä,
kauniin suunsa hymyillä; upean ulkonäkönsä kaikilla keinoilla.
Tällainen melkoisen epähieno kiemailu sai Christophen noloksi ja
rauhattomaksi. Nuo rohkeat tytöt olivat hänelle aivan uutuuksia,
sillä tähän saakka oli hän elänyt pelkästään kotoisten sulottomien
olentojen seurassa. Myrrha oli hänestä mieltäkiinnittävä; hän aavisti,
että hän oli älykkäämpi kuin Aada; mutta hänen liehivä käytöksensä ja
kaksimielinen hymynsä vaikuttivat häneen samalla sekä vetävästi ja
luotaan lykkäävästi. Myrrha ei voinut kestää kilpailussa sen elämän
ja ilon säteilyn rinnalla, joka Aadasta lähti; ja Myrrha tiesi sen
sangen hyvin. Kun hän näki, että hän oli asiansa menettänyt, ei hän
enää koettanutkaan, vaan painui itseensä ja hymyili yhä edelleen, ja
odotti kärsivällisesti vuoroaan. Aada huomasi jääneensä voittajaksi
taistelutanterelle, ja silloin ei hän enää yrittänyt näytellä etujaan;
hän oli ryhtynyt tähän kiemailuun etupäässä ystävättärensä kiusalla,
hän oli onnistunut siinä, ja oli nyt tyytyväinen. Mutta se leikki oli
tempaissut mukaansa hänet itsensäkin. Hän näki Christophen silmissä
sytyttämänsä intohimon; ja se intohimo leimautti hänet itsensäkin
tuleen. Hän vaikeni, hän jätti joutavat veikistelyt: he katselivat
toisiaan hiljaa; he tunsivat huulillaan vielä äskeisen suudelman
maun. Silloin tällöin yhtyivät he puuskittain ja hälisevästi toisten
retkeilijäin ilveisiin; sitten he vaipuivat jälleen mykkyyteensä, ja
katselivat toisiinsa salaa. Viimein he eivät enää katselleetkaan;
tuntui aivan kuin he olisivat pelänneet paljastavansa itsensä. Omissa
mietteissään he hautoivat kaipuitaan.

Kun ateria loppui, päätti seurue lähteä. Matkaa oli laivalaiturille
kaksi kilometriä, metsän halki. Aada nousi ensimmäisenä ylös,
ja Christophe seurasi häntä. He odottivat kuistilla, kun toiset
pukeutuivat päällysvaatteisiinsa, -- seisoivat mitään virkkamatta,
vieretysten, sankassa usvassa, jonka läpi tuskin kuulsi portilta ainoa
lyhty, mitä ravintolassa oli sytytetty. -- Myrrha viivytteli sisässä
kuvastimen edessä.

Aada tarttui Christophen käteen ja veti hänet talon seinäviertä pitkin
puutarhaan päin, varjoon. He pistäysivät piiloon, erään parvekkeen
alle, jonka reunoilta riippui verhona alas villiviini. Raskas pimeys
ympäröi heidät. He eivät nähneet edes toisiaan. Tuuli häilytti kuusten
latvoja. Christophe tunsi Adan lämpöisten sormien puristavan hänen
sormiaan ja kietoutuvan niihin, ja tunsi Aadan povella värisevän
heliotroopin tuoksun.

Yhtäkkiä veti Ada häntä puoleensa; Christophen suu osui Aadan tukkaan,
jonka usva oli kostuttanut, hän suuteli Aadan silmiä, kulmia,
sieraimia, ja hänen täyteläisiä poskipäitään, hänen suupieltään,
etsien, löytäen huulet ja takertuen niihin.

Muut olivat lähteneet. Huudettiin:

-- Aada!...

He eivät hievahtaneet, he tuskin hengittivät, he pusersivat huuliaan
toistensa huuliin ja vartaloitaan toisiinsa. He kuulivat Myrrhan
sanovan:

-- He lähtivät jo edeltä.

Tuttavien äänet haipuivat pimeään. He puristivat toisiaan rajummin;
ympärillä hiljaista, kiihkeä mutina tukehtui heidän huulilleen.

Jonkin kylän kello löi kaukana. He tempautuivat irti syleilystään,
heidän täytyi nyt nopeasti juosta laiturille. Sanaakaan virkkamatta
lähtivät he menemään, käsivarret toistensa vyötäröillä, sormet sormissa
kiinni, astuen samaan tahtiin, -- lyhyin, nopein ja päättäväisin
askelin niinkuin Aada. Maantiellä ei ollut kulkijoita, missään ei
elävää olentoa, he eivät nähneet kymmentä askelta eteenpäin. He menivät
kirkkaina ja varmoina armaaseen pimeään. Kertaakaan eivät heidän
jalkansa kompastuneet kiviin. Koska he olivat myöhästyneet, lähtivät he
oikotietä. Polku, joka vei jonkun aikaa viinitarhain keskellä alaspäin,
alkoi jälleen kohota ja kiemurteli pitkissä mutkissa erään kummun
rinnettä. He kuulivat usvassa joen kohinan ja tulevan laivan kumeat
siipien roiskeet. He poikkesivat tieltä ja juoksivat peltojen yli.
Viimein he pääsivät Rheinin rantaan, mutta olivat vielä sangen kaukana
laiturilta. Heidän rauhansa ei siitä laisinkaan muuttunut. Aadalta oli
koko illan väsymys unohtunut. Heistä tuntui kuin olisivat he voineet
kävellä koko yön, näin, hiljaisia ruohikoita, häilyvissä usvissa,
jotka olivat täällä virran rannalla kosteampia ja sakeampia, valkeassa
kuutamossa. Höyrylaivan sireeni ulvoi, näkymätön hirviö loittoni
raskaasti. He nauroivat ja sanoivat:

-- Me mennään seuraavalla laivalla. Rannan somerolla sohahtelivat
laivan jättämät vastalaineet lauhkeasti heidän jalkoihinsa. Laiturilta
sanottiin heille:

-- Viimeinen laiva lähti jo.

Christophen sydän jyskytti. Aadan käsi puristi kiivaammin toverinsa
käsivartta:

-- Pyh, meneepähän jokin huomenna, sanoi hän.

Jonkun askeleen päässä kuulsi hämärästi pylvääseen kiinnitetty lyhty,
usvan valokehä ympärillään, pengermällä, virran rannalla. Hiukan
etempänä muutamia valaistuja ikkunoita, pieni majatalo.

He menivät pikku puutarhaan. Hiekka narisi heidän askeltensa alla.
Pimeässä hapuillen löysivät he portaat. Majatalossa alettiin jo
sammuttaa lamppuja, kun he tulivat, Aada kysyi huonetta, Christophe
käsipuolessaan. Kamari, johon heidät vietiin, oli puutarhaan päin.
Christophe näki, kun hän kumartui katselemaan ulos ikkunasta, joen
fosforisen hohteen ja lyhdyn silmän; lyhdyn lasiin lensivät ja
murskausivat isosiipiset hyttyset. Ovi painui kiinni. Aada seisoi
sängyn vieressä, hymyillen. Christophe ei uskaltanut katsoa häneen.
Eikä myöskään Aada katsonut Christopheen, mutta seurasi ripsiensä
raosta jokaista hänen liikettään. Permanto narisi joka askeleella.
Talossa kuului pieninkin hiiskahdus. He istahtivat sänkyyn, ja
syleilivät toisiaan vaieten.



Lekuttava lyhdyn kuulto puutarhassa on sammunut. Kaikki on sammunut...

Yö... Pohjaton syvyys... Ei valoa, ei tietoa... Olemassaoloa vaan.
Olemisen voima, outo ja kalvava. Kaikkivaltias ilo. Raivoava ilo. Ilo,
joka nielee olemuksen niinkuin avaruus kiven. Himon pyörre, se sieppaa
ajatuksen kuiluunsa. Järjetön, juovuttava sokeain ja päihtyneitten
maailmoiden Laki, maailmoiden, jotka kiertävät yössä...

On yö... Heidän hengityksensä sulaa yhdeksi... Kahden toisiinsa
raukeavan ruumiin kultainen lämpö, pohjaton horros, siihen he molemmat
syöksyivät... yö, johon sisältyvät monet yöt, hetkiä, jotka ovat
vuosisatoja, sekunteja, jotka ovat kuolema... Yhteisiä unia, suljetuin
luomin hiiskuttuja sanoja, suloisia ja salavihkaisia kosketuksia
paljain jaloin, jotka etsivät toisiaan puoliunessa, kyyneleitä ja
naurua, autuutta rakastaa toisiaan kaiken tyhjyydestä, jakaa yhdessä
unen tyhjyys; kiehuvia kuvia, jotka häilyvät aivoissa, kiihkeästi
pauhaavan yön harha-aistimuksia... Rhein liplattaa talon seinävieressä,
lahden poukamassa; kauempaa kuuluvat sen laineiden äänet aallonmurtajan
luota kuin hietikkoon lankeava sadekuuro. Laivan lauttasilta ratisee ja
uikahtelee veden paineesta. Ketjut, joilla se on rantaan kiinnitetty,
höltyvät ja niiden kuluneet rautaniveleet kilahtelevat. Virran ääni
kohoaa, se täyttää kamarin. Vuode on ikäänkuin venhe. Heitä viedään
yhdessä, vieretysten, huimaavaa virtaa, -- tyhjyyden päällä, niinkuin
leijailevia lintuja. Yö tulee yhä mustemmaksi, syvyys syvemmäksi. He
pusertuvat rajummin toisiaan vasten. Aada itkee, Christophen tietoisuus
katoaa, he vaipuvat molemmat yön aaltojen alle...

Yö... Kuolema... -- Miksi enää nousta eloon?...

Sarastuksen heikko valo sipuu kosteita ruutuja. Elämän tuike syttyy
hervonneissa ruumiissa. Christophe herää. Aadan silmät katselevat
häntä. Heidän päänsä lepäävät samalla pielustalla. Heidän käsivartensa
kietovat toisiaan. Huulet koskevat toisiinsa. Kokonainen elämä kulkee
muutamassa minutissa; auringonpaiste, suuruuden, tyyneyden päivät...

"Missä olen? Ja olenko minä kaksi? Olenko minä vielä olemassa? En tunne
olemustani. Äärettömyys minut ympäröi; minun sieluni on kuin mahtavan
kuvapatsaan: levein, tyynin silmin, täynnä jumalaista rauhaa..."

He uupuvat jälleen unen vuosisataiseen helmaan. Ja sarastuksen
kotoiset äänet, kaukaisten kellojen soitto, ohitsekulkeva venhe,
kaksi vettätippuvaa airoa, maantieltä kuuluvat askeleet hivelevät ja
hyväilevät häiritsemättä heidän nukahtanutta onneaan, muistuttaen
heille, että he elävät ja antaen heidän siitä nauttia...



Ikkunan editse pärskytellen kulkeva höyrylaiva tempaisi Christophen
valveille hänen horteestaan. He olivat päättäneet lähteä täältä kello
seitsemän, ennättääkseen ajoissa kaupunkiin tavallisiin toimiinsa.
Christophe supatti:

-- Kuulitko?

Aada ei avannut silmiään, hän hymyili, hän kurotti huuliaan, hän koetti
syleillä Christophea, sitten antoi hän päänsä hervahtaa Christophen
olkapäätä vasten... Ikkunaruutujen takana näkyi väikkyvän valkeaa
taivasta vasten laivan savutorvi, tyhjä komentosilta, ja mustaa,
tupruavaa sauhua. Christophe vaipui uudestaan horteeseen...

Meni tunti Christophen huomaamatta. Kuullessaan kellon lyövän, ponnahti
hän hämmästyneenä ylös:

-- Aada! sanoi hän hiljaa ystävättärensä korvaan. No, nouse nyt, toisti
hän. Kello on jo kahdeksan.

Aadan silmät olivat yhä kiinni, hän rypisti ärtyneenä kulmakarvojaan ja
suutaan.

-- Oh, anna minun nukkua! sanoi hän.

Ja irtautuen Christophen käsistä ja huokaisten uupumuksesta hän käänsi
Christophelle selkänsä ja nukkui toiselle kupeelleen.

Christophe loikoi hänen vieressään. Yhtätasainen lämpö vieri heidän
kummankin ruumiissa. Christophe alkoi uneksia. Hänen verensä virtasi
levein ja rauhallisin lainein. Hänen kirkkaat aistinsa ottivat
pienimmätkin vaikutukset vastaan vapaasti, raikkaasti. Hän nautti
voimastaan ja nuoruudestaan. Hän tunsi tietämättänsä olevansa mies.
Hän hymyili onnellensa, hän tunsi olevansa yksin: yksin, niinkuin hän
oli aina ollut, yksinäisempi ehkä kuin ennen, mutta aivan suruton,
jumalaisen yksinäinen. Ei kuumetta enää. Ei varjoja. Luonto sai
avoimena heijastua hänen päilyvään sieluunsa. Loikoen selällään, kasvot
ikkunaan päin, tähystellen valoisien usvain läpi säteilevään ilmaan hän
hymyili:

-- Ah, hyvä on elää!...

Elää!... Venhe kulki ohitse... Hän ajatteli yhtäkkiä niitä, jotka
eivät enää eläneet, erästä venhettä, jossa he olivat olleet yhdessä,
he, Christophe ja -- _hän_ -- ... Hän?... Ei tuo, joka nukkuu hänen
vieressään. Vaan hän, ainoa, rakastettu, pikku vainaja-raukka. --
Mutta mitä tuo tuossa sitten on? Kuinka hän on tuossa? Miten ovat he
tulleet tähän huoneeseen, tähän vuoteeseen? Christophe katselee häntä,
hän ei häntä tunne: hän on vieras; eilisaamuna ei vielä Aadaa hänelle
ollut olemassa. Mitä hän Aadasta tietää? -- Hän tietää, ettei Aada
suinkaan ole älykäs, tietää, ettei hän ole hyvä. Tietää, ettei hän
ole kauniskaan tällä hetkellä: hänen kalpeiksi valahtaneet ja unesta
pöhöttyneet kasvonsa ja hänen matala otsansa, hänen suunsa, joka
hengittää, on unessa auki, hänen paisuneet ja törröttävät huulensa,
jotka ovat kuin kuolleen kalan. Christophe tietää, ettei hän häntä
rakasta. Ja kirpeä tuska viiltää hänen lävitseen, kun hän ajattelee,
että hän on suudellut noita vieraita huulia, aivan ensi hetkellä; että
hän on ottanut tuon kauniin, välinpitämättömän ruumiin, jo ensimmäisenä
yönä sen päivän jälkeen, jolloin he tapasivat toisensa; -- ja että
hän oli nähnyt erään toisen olennon elävän ja kuolevan lähellään
uskaltamatta koskaan sivellä hiljaa hänen tukkaansa, saamatta enää
koskaan tuta hänen olemuksensa suloista tuoksua, olennon, jota hän
rakasti. Siitä olennosta ei ollut enää mitään. Kaikki on kadonnut. Maa
on häneltä kaikki riistänyt. Hän ei ole vainajaa varjellut...

Ja kun Christophe nyt kumartui aavistuksettoman nukkujan puoleen ja
eritteli hänen piirteitään, katseli häntä pahoin silmin, niin tunsi
Aada hänen katseensa. Hän tuli rauhattomaksi, kun näki Christophen
tarkastelevan itseään, hän ponnisti tahtonsa ja sai avatuksi raskaat
luomensa ja hymyili; ja hän virkkoi epämääräisellä äänellä, kuin
heräävä lapsi:

-- Älä katso minua, minä olen ruma... Aada hervahti jälleen
voittamattomaan uneen, hymyili vielä, sopersi:

-- Oh, minua niin... nukuttaa!... Ja unet veivät hänet mukanaan.

Christophe ei voinut olla nauramatta; hän suuteli hellästi Aadan huulia
ja lapsimaista nenää. Sitten katseli hän vielä hetken tuota kookasta
nukkuvaa pikkutyttöä, nousi istualleen ja harppasi hänen ruumiinsa
ylitse hiljaa pois vuoteesta. Aada huokaisi ikäänkuin helpotuksesta,
kun Christophe lähti, ja oikaisihe makaamaan pitkin pituuttaan,
poikittain leveässä sängyssä. Christophe varoi häntä herättämästä ja
pukeutui kovin hiljaa, vaikka se olikin tarpeetonta; ja kun hän tuli
valmiiksi, istahti hän tuolille ikkunan ääreen ja katseli usvaista
ja huuruavaa jokea, joka kieri aivan kuin jäisenä. Ja hän vaipui
horrosmaiseen unelmaan, jossa väikkyi haikean pastoraalin säveleitä.

Välistä avasi Aada silmiään, tirkisteli Christopheen, ei näyttänyt heti
aivan häntä tuntevan, hymyili hänelle, ja siirtyi unesta toiseen. Hän
kysyi Christophelta, mitä kello oli.

-- Neljännestä vaille yhdeksän. Aada aprikoi unen horteessaan:

-- Mitä se... neljännestä vaille yhdeksän?

Puoli kymmenen hän venyttelihe, huokaisi ja sanoi, että hän nousee ylös.

Kello tuli kymmenen, ennenkuin hän liikahtikaan. Hän suututtelihe:

-- Taas kello!... Aina se... aika menee...

Christophe nauroi ja tuli istumaan sängyn reunalle hänen luokseen. Aada
kietoi kätensä hänen kaulaansa, ja kertoi hänelle, mitä unia hän oli
nähnyt. Christophe ei kuunnellut liioin ja keskeytti silloin tällöin
hellällä sanasella, mutta Aada pyysi häntä olemaan hiljaa, ja jatkoi
sangen vakavana, ikäänkuin mitäkin ylen tärkeitä asioita:

-- Hän oli ollut juhlapäivällisillä: siellä oli suurherttua;
Myrrha oli, _ihan totta_, New Foundlandin koira... ei, ei, hän oli
kähärävillainen lammas ja tarjoili pöydässä... Aada oli keksinyt
keinon, miten kohota maasta ylös, kävellä, tanssia, loikoa ilmassa.
Kuulehan nyt: se oli aivan yksinkertaista: ei tarvinnut muuta kuin...
niin ja noin...; ja siinä se.

Christophe naureskeli hänelle. Myöskin Aada nauroi, hiukan
närkästyneenä, että Christophe nauroi. Hän kohautti olkapäitään ja
sanoi Christophelle:

-- Ah, sinä et mitään ymmärrä!...

He nauttivat aamiaisensa vuoteella, söivät yhteisellä lusikalla samasta
vadista.

Aada nousi viimein ylös; hän heitti yltään peitot, solautti kauniit,
komeat, valkeat jalkansa ja kaunismuotoiset, lihavat säärensä sängystä
ja laskeutui seisomaan sängynmatolle. Sitten hän istahti hiukan
henkäistäkseen ja katseli jalkateriään. Viimein hän löi käsiään yhteen
ja käski Christophea menemään ulos, ja kun Christophe ei hätäillyt,
tarttui hän häntä olkapäihin ja työnsi ulos ovesta ja väänsi sen
lukkoon.

Kun Aada sitten oli kelpo tavalla kuhnaillut, katsellut ja venytellyt
jokaista kaunista jäsentänsä, lauleskellut peseytyessään kokonaisen
hempeätunteisen Liedin, jossa oli neljätoista värssyä, heittänyt vettä
ikkunaan Christophen kasvoja kohti, sillä Christophe naputti siellä
ruutuun, ja temmaissut lähdettäessä puutarhasta viimeisen ruusun,
menivät he laivaan. Usva ei ollut vielä haihtunut; mutta aurinko
säteili sen läpi; leijuttiin kautta maitomaisen-vaalean valon. Aada
istui Christophen kanssa laivan perällä, unisen ja äreän näköisenä,
kiukutteli, että valo pisti häntä silmiin, että hänen päätänsä särkee
koko päivän. Ja kun Christophe ei käsittänyt näitä vaikerruksia
vakavasti, painautui Aada mököttämään. Hänen luomensa olivat tuskin
auki, ja hän oli huvittavan arvokkaan näköinen, niinkuin lapset
herätessään. Mutta kun seuraavalla laiturilla muuan hieno vallasnainen
tuli ja istuutui lähelle häntä, niin hän kirkastui heti ja koetti
puhella Christophelle tunnelmallisesti ja sivistyneesti. Hän puhutteli
nyt Christophea juhlallisen jäykästi sanalla "te". Christophe aprikoi,
mitä Aada sanoisi kauppansa omistajattarelle, kun oli nyt näin
myöhästynyt. Aada ei ollut siitä millänsäkään.

-- Turhia, tämä ei ole ensi kertaa.

-- Mitenkä niin?...

-- Että olen myöhästynyt, vastasi Aada kysymyksestä harmissaan.

Christophe ei uskaltanut kysyä syytä, miksi Aada oli sillä tavoin ennen
myöhästynyt.

-- Mitä sinä nyt sanot hänelle?

-- Että äitini tuli kipeäksi... kuoli... mitä vaan!

Christophea vaivasi, että Aada jutteli niin keveästi.

-- Minä en tahtoisi, että sinä valehtelet.

Aada närkästyi.

-- Ensinnäkin, minä en valehtele koskaan... Ja toiseksi, enhän voi
hänelle sanoa, että...

Christophe kysyi puoleksi kujeillen, puoleksi vakavasti:

-- Ja miksi et?

Aada nauroi, hän kohautti hartioitaan ja sanoi, että Christophe oli
hävytön ja huonosti kasvatettu; ja ettei hän ollut ottanut häntä
holhoojakseen.

-- Eikö minulla siihen ole oikeutta?

-- Ei suinkaan.

-- Sen jälkeen, mitä on tapahtunut?

-- Ei ole tapahtunut mitään.

Aada katsoi häneen nauraen, uhittelevasti; ja vaikka Aada sanoi sen
leikillä, niin pahempi oli, että Aada olisi voinut hyvinkin sanoa samaa
vakavasti (sen Christophe tunsi), ja myöskin uskoa sanoihinsa. Mutta
jokin hauska muisto ilahutti nyt varmaan Aadaa: sillä hän purskahti
nauruun, katseli Christopheen ja syleili häntä rajusti, välittämättä
muista matkustajista, jotka eivät muuten näyttäneet sitä yhtään
kummastelevankaan.



Christophe oli nyt mukana kaikilla noiden puoti-neitien ja
kauppa-apulaisherrain huviretkillä. Heidän matala henkensä ei häntä
juuri miellyttänyt, ja koettipa hän päästä heistä matkalla erilleenkin,
mutta Aada ei tahtonut enää lähteä metsiin, pelkästään omituisen, aina
vastahakoisen luonteensa tähden. Kun satoi tai kun ei jostakin muusta
syystä menty kaupungin ulkopuolelle, vei Christophe Aadan museoihin
tai _Thiergarteniin_, eläintarhaan; sillä Aada tahtoi näyttäytyä hänen
seurassaan. Aada oli halunnut Christophen kanssaan kirkkoonkin, mutta
Christophe oli niin ylen suora, ettei hän tahtonut astua jalkaansakaan
kirkkoon, hän ei kerran enää uskonut -- (hän oli luopunut jollakin
tekosyyllä urkurin toimestaankin); ja kuitenkin oli hän jäänyt
tietämättänsä niin uskonnolliseksi, ettei hän voinut pitää Aadan
ehdotusta muuna kuin pyhän asian herjauksena.

Illoin hän meni Aadan luokse. Siellä tapasi hän tavallisesti myöskin
Myrrhan, joka asui samassa talossa. Myrrha ei kantanut hänelle
kaunaa, vaan ojensi hänelle hyväilevän ja pehmeän kätensä, jutteli
kaikenlaisista keveistä ja vähäpätöisistä asioista, ja väistyi muuten
arkatuntoisesti syrjään. Koskaan nuo kaksi naista eivät olleet
näyttäneet paremmilta ystävyksiltä kuin sen jälkeen, kun heillä oli
vähimmän syytä sitä olla; he olivat nykyään aina yhdessä, Aadalla ei
ollut mitään salaisuuksia, joita hän ei olisi kohta kertonut Myrrhalle;
Myrrha kuunteli hartaasti: ne tuntuivat huvittavan heitä molempia yhtä
paljon. Christophella oli kyllä ikävä, silloin kun hän oli kolmantena
noiden tyttösten seurassa. Kuitenkin herätti hänen mielenkiintoaan
heidän ystävyytensä, heidän huvittavan merkilliset puheenpartensa,
heidän käytöksensä vapaus ja varsinkin Myrrhan näkemyksen karkeus
hänen puhuessaan maailmasta (ja kuitenkin puhui Myrrha kauniimmin
Christophen ollessa läsnä kuin hänen ollessaan seurasta poissa; mutta
Aadahan kertoi sitten perästäpäin Christophelle Myrrhan sanat). Niin,
häntä ihmetytti tyttöjen julkea ja hölläsuinen uteliaisuus, joka
kohdistui aina joutavanpäiväisiin tai aistillisiin asioihin, koko tuo
kaksimielinen ja hieman eläimellinen ilmapiiri, vaikka se kiusasikin
häntä kauheasti. Mielenkiintoon oli syynä se, ettei hän vielä sitä
ennen ollut sellaista tuntenut. Hän joutui aivan hämilleen kuullessaan
noiden pikku elukkain pakinoita: aina vaan juttua vaatteista ja muusta
joutavasta; aina he jaarittelivat ja nauroivat järjettömästi, ja heidän
silmänsä kiilsivät ilosta, kun he saivat jonkun hulivili-seikkailun
päästä kiinni. Christophe oli tyytyväinen, kun Myrrha lähti pois. Nuo
kaksi naikkosta olivat yhdessä kuin jokin vieras maa, jonka kieltä
Christophe ei osannut. Mahdotonta saada siinä kuuluville omaa ääntänsä:
he eivät huolineet kuunnellakaan, he välittivät muukalaisesta viisi!

Kahden kesken Aadan kanssa puhuivat he kyllä yhä edelleen eri kieltä,
mutta ainakin he koettivat ymmärtää toisiaan. Totta puhuen ymmärsi
Christophe Aadaa sitä vähemmän, kuta enemmän hän häntä ymmärsi. Aada
oli ensimmäinen nainen, jonka Christophe tunsi. Sillä joskin poloinen
Sabina oli ollut olemassa, ei Christophe ollut tiennyt hänestä mitään:
Sabina oli jäänyt hänen sydämensä unelmaksi. Aada auttoi häntä
saamaan hukatun ajan takaisin. Christophe koetti puolestaan ratkaista
naisellisuuden arvoitusta -- joka on ehkä arvoitus ainoastaan niille,
jotka etsivät siitä järkeä.

Aadalla ei ollut laisinkaan älyllisyyttä: se oli hänen pienin vikansa;
Christophe olisi jättänyt sen silleen, jos Aada itse olisi sen tehnyt.
Mutta vaikka Aadan mieltä kiinnittivät yksinomaan tyhjänpäiväisyydet,
vaati hän saada ymmärrellä myöskin älyllisiä asioita; ja hän tuomitsi
kaikkea varmoin mielipitein. Hän puhui musiikista, hän selitteli
Christophelle asioita, jotka Christophe ymmärsi tuhannen kertaa
paremmin kuin hän, hän laati jyrkkiä hyväksymis- ja hylkäysmääritelmiä.
Turha oli koettaa saada häntä toisenlaiseen vakaumukseen; hänellä
olivat omat vaatimuksensa ja herkät tunteensa kaikkeen nähden; hän
osasi mahtailla, oli itsepäinen, turhamainen; hän ei tahtonut, --
ei voinut ymmärtää mitään. Miksi ei Aada edes suostunut koettamaan
ymmärtää mitään! Kuinka paljon enemmän Christophe olisi häntä
rakastanut, jos hän olisi tyytynyt olemaan sitä, mitä oli, kaikkine
avuineen ja vikoineen.

Todellisuudessa ei Aada välittänyt liioin mistään ajattelemisesta. Hän
välitti syömisestä, juomisesta, lauluista, tanssista, huutamisesta,
nauramisesta, nukkumisesta; hän tahtoi olla onnellinen; ja sekin
olisi ollut hyvä, jos hän olisi edes siinä onnistunut. Mutta vaikka
hänellä oli kykyä juuri siihen, vaikka hän oli herkkusuu, laiska,
aistillinen, avosydämisen itsekäs, mikä samalla sekä suututti että
huvitti Christophea, parilla sanalla: vaikka hänellä olivat melkein
kaikki ne paheet, jotka tekevät omistajansa elämän miellyttäväksi
ja onnelliseksi, joskaan eivät hänen ystäviensä elämää -- (ja eikö
sitäpaitsi onnellisen ihmisen kasvot säteile onnea kaikkiin niihinkin,
jotka häntä lähestyvät, varsinkin, jos hän on kaunis?) -- niin, vaikka
Aadalla olivat näin monet edellytykset olla tyytyväinen elämäänsä
ja itseensä, ei hänellä ollut älyä olla sitäkään. Tuo kaunis ja
voimakas tyttö, raikas, hilpeä ja terveen näköinen tyttö, jossa ilo
oli ylitsekuohuva ja jonka ruokahalu oli hirveä, hän oli huolissaan
terveydestään. Hän vaikeroitsi heikkouttaan, ja söi kuin neljä miestä.
Hän ruikutteli kaikkea: hän ei jaksanut enää kulkea laahustaenkaan,
hän ei voinut hengittää, hänen päätänsä särki, hänen jalkojaan
kolotti, hänellä oli vaiva silmissä, vatsassa, sielussa. Hän pelkäsi
kaikenlaista, hän oli hassusti taikauskoinen, näki enteitä joka
paikassa; ruokapöydässä olivat veitset ja haarukat ristissä, vieraitten
lukumäärä oli paha, suola-astia kaatui: silloin tarvittiin kokonainen
jono menoja, että tuleva onnettomuus olisi saatu karkoitetuksi.
Kävelyretkillä hän luki varikset, eikä hän jättänyt tarkastamatta,
mihin ilmansuuntaan ne lensivät; hän tutki tuskissaan tietä edessään,
ja hän huokaili, kun näki aamulla matkansa varrella hämähäkin:
silloin tahtoi hän kääntyä takaisin; jos mieli jatkaa kävelyä, ei,
auttanut muu kuin vakuuttaa, että päivä oli jo ehtoopuolella, joten
enne oli muuttunut pahasta hyväksi. Aada pelkäsi uniaan: hän jutteli
niitä Christophelle pitkästi; hän mietiskeli tuntikausia jotakin
yksityiskohtaa, jos oli sen unohtanut; hän ei säästänyt Christophea
uniensa kiusasta, vaan kertoi ne kaikki: jonon järjettömiä kuvia,
joissa kiehui kummallisia häitä, vainajia, ompelijattaria, ruhtinaita,
hullunkurisuuksia ja joskus rivouttakin. Christophen täytyi niitä
kuunnella ja lausua niistä mielipiteensäkin. Joskus tekivät nuo
tolkuttomat kuvat Aadan moniksi päiviksi synkäksi. Hänestä oli maailman
järjestys huono, hän näki asiat ja ihmiset karkeassa valossa. Hän
runteli Christophea valitusvirsillään. Turhaan oli Christophe jättänyt
ärtyisät pikkuporvarinsa, Aadassa löysi hän sen ikuisen vihollisensa,
joka oli: _"ein trauriger ungriechischer Hypochondrist."_

Yhtäkkiä, keskellä jöröjä juonittelujaan valtasi Aadan jälleen ilo,
remuava, liioiteltu ilo. Siihen ei ollut enemmän syytä kuin äskeiseen
pahaan tuuleenkaan: aiheettomia naurunpuuskia, joista ei mitenkään
tahtonut tulla loppua, juoksua yli peltojen, hulluttelua, lapsen
leikittelyä, halua tehdä tyhmyyksiä, pelmuttaa multia, kaivella
likaisia esineitä, etsiä elukoita, hämähäkkejä, muurahaisia, matoja,
ärsyttää niitä, kiusata niitä, syöttää niitä toisillaan: lintuja
kissalla, matoja kanoilla, hämähäkkejä muurahaisilla, -- tahtomatta
sillä kuitenkaan tehdä pahaa, aivan viattomasta pahuudenvaistosta,
uteliaisuuden ja joutilaisuuden vuoksi. Se ilo oli väsymätöntä halua
jankata tyhmyyksiä, toistaa viisikymmentä kertaa sanoja, joissa
ei ollut mitään järkeä, ärsyttää, kiusata, häiritä, saada toinen
suunniltaan. Entä sitten hänen kiemailunsa, kun vaan joku, -- kuka
tahansa, -- tuli tiellä vastaan. Heti puheli Aada vilkkaammin, nauroi,
elämöi, veti suunsa irvistykseen, koetti saada itsensä huomatuksi,
ja hän käveli keinotekoisen tahdikkaasti. Silloin Christophe aivan
kauhistui, että Aada rupeaisi puhumaan jälleen vakavia asioita. -- Ja
sitä ei Aada jättänytkään tekemättä. Hän muuttui nyt sentimentaaliksi.
Siinä oli hän kohtuuton, niinkuin kaikessa muussakin; hän purki
tunteitaan kiihkeällä melulla. Se kiusasi Christophea, hänen teki
mieli Aadaa lyödä. Christophe ei voinut antaa Aadalle mitään vähemmin
anteeksi kuin sitä, ettei Aada ollut rehellinen. Christophe ei vielä
tiennyt, että suoruus on yhtä harvinainen lahja kuin äly ja kauneuskin
ja ettei sitä voi vääryyttä tekemättä kaikilta vaatia. Christophe ei
kärsinyt valhetta; ja Aada antoi hänelle sitä niin että riitti. Aada
valhetteli alinomaan, rauhallisesti, vasten ilmeisintäkin totuutta.
Hänen oli hämmästyttävän helppo unohtaa kaikki, mikä hänestä ei ollut
mieleistä, -- ja myöskin se, mikä häntä oli miellyttänyt, -- niinkuin
aina sellaisilla naisilla, jotka elävät päivästä päivään.

Ja kaikesta tästä huolimatta he kuitenkin rakastivat koko sydämestään
toisiaan. Aadan rakkaus oli yhtä vilpitön kuin Christophenkin. Vaikka
se tunne ei perustunutkaan älylliseen mielistymiseen, oli se silti
aivan totta; se ei millään tavoin ollut alhaista aistillisuutta. Se
oli kaunista, nuorta rakkautta; ja niin aistillista kuin se olikin, ei
siinä ollut mitään matalaa, sillä kaikki siinä oli nuorta; Christophe
oli naiivi, melkeinpä siveä, nautinnon viattoman hehkun pesemä. Vaikka
Aada ei ollut aivan yhtä tiedoton kuin Christophe, oli hänellä vielä
kuitenkin nuoren sydämen ja ruumiin jumalainen etuoikeus: tuo aistien
tuoreus, kirkas ja vilkas kuin puro, joka tuntuu melkein puhtaudelta
ja jota mikään ei voi korvata. Joskin hän tavallisessa elämässään
oli itsekäs, keskinkertainen, epärehellinen, niin teki rakkaus hänet
koruttomaksi, totiseksi, melkeinpä hyväksikin: hän alkoi jo ymmärtää,
minkä ilon ihminen saattaa löytää itsensä unohtamisessa toisen hyväksi.
Sellaisin hetkin katseli Christophe häntä hurmautuneena: ja silloin
olisi hän tahtonut kuolla Aadan puolesta. Kuka voi kertoa, mitä
kaikkea kuviteltua hupaisaa ja liikuttavaa rakastavan sielun rakkaus
sisältää! Christophen luonnollista rakkauden harhakuvitelmaa lisäsi
satakertaiseksi hänen synnynnäinen taiteellinen kuvittelu-voimansa.
Aadan hymy avasi hänelle joskus merkitykseltään pohjattomia syvyyksiä;
jokin tunteellinen sana oli hänelle todistus, että Aadan sydän oli
hyvä. Hän rakasti Aadassa kaikkea, mikä kaikkeudessa oli hyvää ja
kaunista. Hän kutsui häntä nimillä: oma itseni, sieluni, olemukseni. He
itkivät yhdessä rakkaudesta.

Heitä ei yhdistänyt ainoastaan huvi, vaan muistojen ja unelmien
määrittelemätön runous. -- Heidänkö unelmiensa? Vai niidenkö olentojen,
jotka olivat rakastaneet toisiaan ennen heitä, jotka olivat olleet
ennen heitä... heissä...?... He säilyttivät itsessään, sitä sanomatta,
sitä ehkä tietämättäkään, niiden ensimäisten hetkien lumouksen, jolloin
he olivat kohdanneet toisensa metsässä, niiden ensimmäisten päivien
ja ensimäisten öitten hurman, jotka he olivat viettäneet yhdessä,
silloisen uinunnan toistensa sylissä, liikkumatta, ajatuksettomina,
hukkuneina vaikenevan rakkauden ja ilon tulvaan. Näiden tunteiden,
kuvain, mykkäin ajatusten esiinloihtiminen sai heidät nykyäänkin, heitä
hipaistessaan, kalpenemaan salaa ja sulamaan hekkumasta, ympäröi heidät
aivan kuin mehiläisten hyrisevä parvi. Hehkuvaa ja hellää valoa...
Sydän raukenee ja vaikenee liian suuren suloisuuden painosta. Kevään
auringon ensi säteissä lepäävän maan hiljaisuutta, kuumeista kaipuuta,
mystillistä ja uupuvaa hymyä... Kahden nuoren ruumiin raikas rakkaus on
huhtikuinen aamu. Se menee ohitse kuin se kuukausi. Sydämen nuoruus on
auringon aamuinen ateria.



Mikään ei ollut enemmän omiaan lujittamaan Christophen ja Aadan
lemmensiteitä kuin tapa, jolla maailma sitä suhdetta arvosteli.

Jo heidän ensimmäistä kohtaustansa seuranneena päivänä sai koko
kortteli tietää asian. Aada ei millään tavoin salannut seikkailua,
hän ylpeili voitollaan. Christophe olisi mielellään toivonut
hienotunteisempaa vaiteliaisuutta, mutta hän tunsi ihmisten
uteliaisuuden ärsyttävän häntä, ja kun hän ei tahtonut näyttää
karttavansa Aadaa, saattoi hän itsensä hänen kanssaan julkiseen
huutoon. Koko pikkukaupunki juorusi. Christophen orkesteritoverit
onnittelivat kujeilevasti häntä, mutta heille hän ei vastannut,
sillä hän ei sallinut suinkaan muiden sekaantua asioihinsa. Linnassa
moitittiin, ettei hänellä ollut omanarvon tuntoa. Porvaristo tuomitsi
hänen käytöstään ankarasti. Hän menetti soittotuntinsa, eräissä
perheissä. Toisissa jälleen pitivät äidit velvollisuutenaan olla
vastedes itse läsnä tyttärensä soitto-harjoituksissa, he epäilivät
Christophea aivan kuin hän olisi aikonut ryöstää heiltä nuo kalliit
tyttöset. Vallasneidit eivät olleet muka mistään tietävinään.
Luonnollisesti tiesivät he kaikki; ja samalla kun he kohtelivat
Christophea hänen huonon makunsa tähden ylen kylmästi, paloivat he
kiihkosta saada kuulla vielä lisää yksityiskohtia. Christophe oli
enää suosittu ainoastaan pikku liikemiesten ja kauppa-apulaisten
joukossa; mutta sitä suosiota ei kauan riittänyt: häntä ärsytti sekä
toisten hyväksyminen että toisten paheksuminen; ja kun hän ei voinut
mitään paheksujia vastaan, piti hän huolen siitä, ettei hänellä
ollut hyväksyjöitäkään: se ei tietysti ollut vaikeaakaan. Hän oli
loukkautunut yleisön julkeista loruista.

Kiihtyneimmät olivat hänelle Justus Euler ja Vogelien perhe.
Christophen paha käytös tuntui heistä personalliselta solvaukselta.
Ja kuitenkaan eivät he olleet tehneet häneen nähden mitään vakavia
suunnitelmia: he epäilivät hänenlaisiaan taiteilijaluonteita, --
varsinkin rouva Vogel. Mutta kun he olivat yleensä katkeraluontoisia
ja aina taipuisia luulemaan itseään kohtalon vainoamiksi, niin
uskottelivat he nyt itselleen halunneensa Christophen ja Rosan
avioliittoa, uskottelivat heti, kun olivat varmat, ettei siitä
avioliitosta tulisi mitään: se oli heistä taas heidän tavallisen
kovan onnensa ilmaus. Logiikan vaatimusten mukaan ei Christophen
olisi nyt pitänyt olla syypää heidän pettymykseensä, jos kerran kova
onni oli siihen vikana; mutta Vogeleilla oli logiikkana aina se,
joka salli heidän parhaiten löytää syitä valitukseen. He ajattelivat
siis, ettei Christophe käyttäytynyt huonosti pelkästään omaksi
huvikseen, vaan nimenomaan loukatakseen heitä. Sitäpaitsi olivat
heidän siveelliset tunteensa tosiaan tästä asiasta kauhuissaan. He
olivat sangen uskonnollisia, moraalisia, täydellisillä perhehyveillä
varustettuja ihmisiä, ja lihansynti oli heille siis häpeällisintä
kaikista, se oli suurin, melkeinpä ainoa synti, siksi, että se on
ainoa, jota heidänlaistensa tarvitsee itsessään peljätä, -- (onhan näet
selvää, etteivät kunnon ihmiset koskaan joudu kiusaukseen varastaa
tai murhata). -- Niinpä tuntuikin Christophe heistä perinpohjin
turmeltuneelta, ja heidän käytöksensä häntä kohtaan muuttui kokonaan.
He tekeytyivät hänet nähdessään jääkylmiksi, ja kääntyivät katsomaan
muualle, kun hän tuli vastaan. Christophe, joka ei laisinkaan kaivannut
päästä pakinoihin heidän kanssaan, kohautti vain hartioitaan moiselle
teeskentelylle. Hän ei ollut muka huomaavinaankaan Amalia Vogelin
ärsyttävää epäkohteliaisuutta, Rosan äitiä, joka teki kaikkensa
joutuakseen hänen kanssaan sananvaihtoon, vaikka olikin häntä
halveksivasti karttavinaan; Amalia tahtoi päästä sanomaan hänelle, mitä
hänellä oli sydämellään.

Christophen tunteisiin koski ainoastaan Rosan käytös. Nuori tyttö
tuomitsi häntä ankarammin kuin kaikki muut hänen omaisensa. Ei
siitä syystä, että tämä Christophen uusi rakastuminen hävitti hänen
mielestään viimeisetkin toiveet, että Christophe rakastaisi kerran
häntä: Rosa tiesi kyllä jo ennestään, ettei hänellä ollut minkäänlaisia
toiveita -- (samalla kun hän kumminkin ehkä yhä vain toivoi... sillä
hän toivoi aina!). -- Mutta hän oli luonut Christophesta itselleen
epäjumalan, ja tuo epäjumala luhistui nyt korkeudestaan. Se oli
tuskista katkerin... julmempi tuska hänen viattomalle sydämelleen kuin
olla Christophen halveksima ja unohtama. Hän oli kasvatettu ankarasti,
ahtaan moraalin kehissä, moraalin, johon hän uskoi intohimoisesti;
ja se, mitä hän nyt kuuli Christophesta, ei tehnyt häntä pelkästään
lohduttomaksi, vaan se iljetti häntä. Hän oli kärsinyt jo silloin, kun
Christophe oli rakastunut Sabinaan; hän oli jo silloin alkanut kadottaa
eräitä kuvitelmiaan sankaristaan: että Christophe saattoi rakastaa niin
keskinkertaista sielua kuin Sabinaa, tuntui hänestä selittämättömältä
ja sangen vähän kunniaa tuottavalta. Mutta ainakin se rakkaus oli
puhdasta, eikä Sabina siinä mitenkään alentanut. Viimein oli kuolema
vetänyt kaikki varjoonsa ja pyhittänyt kaikki... Mutta että Christophe
kohta sen jälkeen rakasti toista, -- ja minkälaista toista! -- Se
oli matalaa, se oli vihattavaa! Rosa ikäänkuin otti puolustaakseen
vainajaa Christophea vastaan. Hän ei antanut Christophelle anteeksi
Sabinan unhottamista... Oi, Christophe ajatteli sitä asiaa enemmän kuin
Rosa, mutta Rosa ei saattanut aavistaa, että voimakkaassa sydämessä
saattaa olla yhtaikaa tilaa kahdelle rakkauden tunteelle; hän ei
luullut, että ihminen voi olla uskollinen menneelle uhraamatta silti
nykyhetkeä. Rosa oli puhdas ja kylmä, eikä hänellä ollut aavistusta
elämästä eikä Christophesta; kaiken piti hänestä olla puhdasta,
ahdasta, velvollisuuden alaista, niinkuin hän itsekin. Kun hän oli koko
sielunelämältään ja olennoltaan vaatimaton, oli hänellä yksi ainoa
ylpeyden esine: se oli puhtaus; hän vaati sitä itseltään ja muilta.
Että Christophe oli tällä tavoin alentunut, sitä ei hän antanut hänelle
anteeksi, ei ollut antava milloinkaan.

Christophe halusi puhella hänen kanssaan, ellei juuri
selvittääkseenkään asiaa hänelle. (Mitä hän olisi voinut sanoa siitä
ahtaan moraaliselle ja yksinkertaiselle pikku tytölle?) -- Christophe
olisi tahtonut vakuuttaa, että hän oli hänen ystävänsä, että hän vaati
Rosaa kunnioittamaan häntä, että hänellä oli siihen pyhästi täysi
oikeus. Hän olisi tahtonut estää Rosaa loittonemasta järjettömillä
syillä luotaan. -- Mutta Rosa pakeni häntä, ankarana ja vaieten; ja
Christophe tunsi, että Rosa häntä halveksi.

Christophe suri sitä ja oli siitä vihoissaan. Hän tunsi, ettei
hän ansainnut sellaista halveksimista; ja kuitenkin hän lopuksi
joutui siitä suunniltaan: hän luuli olevansa syyllinen. Katkerimmat
tunnonvaivansa sai hän ajatellessaan Sabinaa. Hän kiusasi itseään.

-- Hyvä Jumala, kuinka se on mahdollista? Kuinka minä voin olla näin?...

Mutta hän ei jaksanut vastustaa virtaa, joka vei häntä mukanaan. Hän
ajatteli nyt, että elämä yleensä on luonteeltaan rikollinen; ja hän
sulki silmänsä, ettei olisi sitä nähnyt, ja tahtoi elää. Hänessä oli
niin valtava kaipuu elää, olla onnellinen, rakastaa, uskoa!... Ei,
hänen rakkaudessaan ei ollut mitään halveksittavaa. Hän tiesi, ettei
hän Aadaa rakastaessaan saattanut olla liioin järkevä, älykäs tai edes
onnellinenkaan; mutta oliko se nyt mikään pahe? Jos vaikka oletti --
(Christophe koetti olettaa sellaistakin), ettei Aadan siveellinen arvo
ollut kovin suuri, niin oliko hänen oma rakkautensa Aadaa kohtaan
kuitenkaan epäpuhdas? Rakkaus on rakastavassa, eikä siinä olennossa,
jota hän rakastaa. Sen arvo on rakastavassa ihmisessä itsessään,
rakkaudessa. Kaikki on puhdasta puhtaissa. Kaikki on puhdasta väkevissä
ja niissä, jotka ovat terveitä. Rakkaus, joka puettaa eräät linnut
kaikkein kauneimmilla väreillään, kohottaa kunniallisista sieluista
esille niiden jaloimmat ominaisuudet. Kaipuu, joka vaatii olemaan
näyttämättä toiselle mitään muuta kuin sitä, mikä näyttäjän arvoon
sopii, saa aikaan sen, ettei ihminen pidä mistään muista ajatuksista ja
teoista kuin niistä, jotka ovat sopusoinnussa rakkauden luoman kauniin
kuvan kanssa. Ja nuoruuden kylpy, jossa sielu silloin peseikse, voiman
ja riemun pyhä säteily ovat kauniita ja vaikutuksiltaan terveellisiä ja
tekevät sydämet suuremmiksi.

Christophea katkeroitti, etteivät hänen ystävänsä ymmärtäneet häntä
oikein. Mutta raskainta oli, että hänen äitinsäkin alkoi huolestua.

Tuo kunnon nainen ei yhtynyt suinkaan luonnostaan Vogelien ahtaihin
periaatteihin. Hän oli nähnyt liian läheltä todelliset surut
koettaakseen keksiä suruja lisää. Hän oli nöyrä, elämän murtama, oli
saanut siltä vähän iloja ja niitä vielä vähemmän pyytänyt; hän otti
alistuen tulevaiset vastaan, koettamattakaan niitä ymmärtää; hän
puolestaan olisi tarkoin varonut ryhtyä tuomitsemaan ja sensuroimaan
toisia: hän ei luullut itsellään olevan oikeutta siihen. Hän arvioi
itseään liian typeräksikin väittämään, että muut olivat väärässä,
joskin ajattelivat toisin kuin hän; ja hänestä olisi ollut naurettavaa
vaatia muita noudattamaan hänen moraalinsa ja uskonsa järkkymättömiä
sääntöjä. Muuten olivat hänen moraalinsa ja uskonsakin aivan vaiston
asioita: ollen itse hurskas ja puhdas sulki hän silmänsä toisten
käytökseltä, niinkuin ainakin rahvaan ihminen, sillä sellaiset ovat
eräitä heikkouksia kohtaan anteeksiantavaisia. Se ominaisuus olikin
ennen ollut hänen appensa, Jean-Michelin nurkumisen syynä: Louisa ei
muka tarpeeksi eroittanut toisistaan kunnon ihmisiä ja niitä, jotka
eivät sitä olleet: hän ei kursaillut kaduilla tai torilla pysähtyä
puristamaan jonkun korttelissa hyvin tunnetun kevytluontoisen tytön
kättä ja puhumaan hänen kanssaan ystävällisesti, vaikka muiden
kunniallisten naisten ei sopinut olla moista näkevinäänkään. Louisa
jätti Jumalan asiaksi eroittaa pahan hyvästä ja rangaista tai antaa
anteeksi. Hän ei vaatinut muilta kuin hieman tuota hellää suopeutta,
joka on niin tarpeellinen elämän helpoittamiseksi ihmisten kesken.
Hyvyys oli hänelle tärkeintä. Mutta Vogelien taloon muutettuansa
ryhdyttiin häntä muokkaamaan toisenlaiseksi. Ja tuon perheen halventava
henki sai hänet uhrikseen sitä helpommin, koska hän oli silloin niin
masentunut ja voimaton vastarintaan. Amalia anasti hänet valtaansa;
ja kun hän ja Louisa istuivat aamusta iltaan kahden tehden käsitöitä
ja Amalia sai puhua hänelle aivan yksinään, niin tuli passiiviselle
ja murtuneelle Louisalle vähitellen hänen tahtomattaan tapa tuomita
ja arvostella kaikkea. Rouva Vogel ei nyt jättänyt sanomatta hänelle,
mitä hän Christophen käytöksestä arveli. Louisan tyyneys ärsytti häntä.
Hänestä oli säädytöntä, että Louisa välitti niin vähän seikasta, joka
sai heidät kaikki muut suunniltaan; hän ei tyyntynyt, ennen kuin
onnistui saamaan Louisan aivan sekaisin. Christophe huomasi sen. Louisa
ei tohtinut häntä moittia; mutta joka päivä antoi Louisa kuitenkin
arkoja, rauhattomia, itsepäisiä huomautuksia; ja kun Christophe vastasi
niihin kärsimättömästi ja rajusti, niin ei Louisa tosin virkkanut
niihin mitään, mutta Christophe näki yhä vain huolen äitinsä silmistä;
ja joskus huomasi hän kotiin palatessaan, että äiti oli itkenyt.
Hän tunsi liian hyvin äitinsä, joten hän oli varma, ettei moinen
levottomuus johtunut hänestä itsestään. -- Ja hän tiesi, mistä päin se
oli sukuisin.

Christophe päätti tehdä siitä lopun. Kun Louisa ei eräänä iltana
voinut enää pidättää kyyneleitään, vaan nousi pöydän äärestä kesken
ateriaa sanomatta Christophelle, mikä häntä vaivasi, lähti Christophe
alakertaan, harpaten neljä porrasaskelmaa kerrallaan, ja kolkutti
Vogelien oveen. Hän kiehui vihasta. Hän ei ollut suuttunut ainoastaan
siitä, miten rouva Vogel käsitteli hänen äitiään; hänen oli kostettava
myöskin se, mitä Amalia oli ajanut Rosan päähän häntä vastaan, Amalian
rettelöt Sabinaa vastaan, kaikki, mitä hänen oli täytynyt kärsiä
kuukausia Amalian puolelta. Monta kuukautta oli Christophe kantanut yhä
lisääntyvää kaunan kuormaa, josta hän nyt tahtoi kiireesti päästä.

Hän ryntäsi rouva Vogelin luokse ja kysyi häneltä, äänellä, joka koetti
olla tyyni, mutta vapisi raivosta, mitä rouva oli hänen äidilleen
kertonut, koska äiti oli sellaisessa tilassa.

Amalia otti sen kovin pahakseen: hän vastasi, että hän sai puhua, mitä
tahtoi, ettei hänen tarvinnut tehdä käytöksestään tiliä kenellekään,
ei ainakaan Christophelle. Ja käyttäen tilaisuutta hyväkseen purki
Amalia nyt jo kauan valmistamansa puheen ja lisäsi, että jos Louisa
oli onneton, ei Christophen tarvinnut etsiä siihen syytä muualta kuin
omasta käytöksestään, joka oli hänelle häpeäksi ja kaikista muista
skandaali.

Christophe odotti vain hyökkäystä karatakseen puolestaan kimppuun. Hän
huusi kuohahtaen, ettei hänen käytöksensä liikuttanut ketään muita,
ja että hän välitti vähät, miellyttikö se rouva Vogelia vai ei; että
jos rouvalla oli siinä valittamista, valittakoon hänelle itselleen;
että rouva saa huoletta sanoa hänelle, mitä tahtoi, se ei koskenut
Christopheen sen enempää kuin tuulen tohina; mutta äidilleen hän
_kielsi_ rouvaa puhumasta mitään (ymmärsikö rouva sen?), hän _kielsi_;
ja oli raukkamaista kiusata sillä tavoin vanhaa, sairasta naista!

Rouva Vogelilta pääsi vähän väliä kiivas huudahdus. Koskaan ei kukaan
ollut uskaltanut puhua hänelle tähän tapaan. Hän sanoi, ettei hän
antaisi poikanulikan opettaa itseään, -- vieläpä omassa talossaan. --
Hän kohteli Christophea loukkaavasti.

Kuullessaan kiivaan sanavaihdon tulivat toisetkin perheen jäsenet
huoneeseen, -- paitsi Vogel, joka karttoi kaikkea, mikä saattoi
häiritä hänen terveyttään. Eulerin ukko, jonka suuttunut Amalia
otti todistajakseen, pyysi Christophea ankarasti säästämään vasta
huomautuksiaan ja jättämään käyntinsä heillä. Hän sanoi, ettei
Christophen tarvinnut opettaa hänelle, mitä heidän oli tehtävä, sillä
he tekivät velvollisuutensa, ja tekisivät sen aina.

Christophe julisti, että hän lähtee, eikä astu heidän luoksensa enää
jalkaansa. Hän ei lähtenyt, kuitenkaan, ennenkuin oli keventänyt
sydämensä kaikesta, mitä hänellä oli heille vielä sanottavaa tuosta
erinomaisesta Velvollisuudesta, josta oli viime aikoina tullut hänen
persoonallinen vihollisensa. Hän sanoi, että sellainen Velvollisuus
voi saada hänet rakastamaan suorastaan pahetta. Juuri heidänlaisensa
ihmiset masensivat kaiken hyvän, sovittaen sitä käytäntöön
sellaisella tavalla, että hyvä tuli inhoittavaksi. He olivat syynä
siihen viehätykseen, joka meihin on usein vastakohdan vaikutuksesta
kylläkin kunnottomilla, mutta muuten rakastettavilla ja iloisilla
ihmisillä. On velvollisuus-sanan alentamista liittää se kaikkiin aivan
joutavanpäiväisiin pikku askareihin, asioihin, jotka eivät merkitse
mitään, ja sellaisella jäykällä ankaruudella ja pöyhkeydellä, että se
synkensi ja myrkytti koko elämän. Velvollisuus on poikkeustapaukselleen
asia: sitä täytyy säästää todellisia uhrautumishetkiä varten, eikä
peitellä sillä nimellä omaa pahaa tuultaan ja halua olla epämiellyttävä
muille. Se, että itse on typeryytensä tai onnettomuutensa tähden
surullinen, ei oikeuta tahtomaan, että kaikki olisivat samanlaisia,
ja vaatimaan muilta sairas-järjestystä. Ensimmäinen ihmisen hyveistä
on ilo. Hyveen kasvot olkoot onnelliset, vapaat, pelottomat. Ihmisen,
joka tekee hyvää, täytyy miellyttää myöskin itseään. Mutta tuo vaadittu
iänikuinen velvollisuus, tuo koulumaisterin tyrannia, tuo mariseva
äänensävy, joutavat saivartelut, äreä ja lapsellinen nalkutus,
metelöiminen, sulouden puute, koko tuollainen elämä, josta kaikki
viehätys, kaikki kohteliaisuus, rauha on riistetty, moinen viheliäinen
pessimismi, joka ei jätä vetämättä esiin mitään, mikä voi tehdä
olemassaolon vielä köyhemmäksi kuin se on, ja pöyhkeä älyttömyys,
jollaisesta on mukavampi halveksia muita kuin ymmärtää heitä, koko
moinen porvarismoraali, jossa ei ole suuruutta, ei onnea, ei kauneutta:
kaikki mainittu on vihattavaa ja vahingollista: se saa näyttämään
paheen inhimillisemmältä kuin hyveen.

Näin ajatteli Christophe; ja halussaan loukata sitä, joka oli häntä
loukannut, ei hän huomannut, että hän arvosteli yhtä väärin kuin nekin
ihmiset, joista hän puhui.

Totta kyllä nuo ihmis-raukat olivat melkein sellaisia kuin minä hän
heidät näki. Mutta se ei ollut heidän oma vikansa: se oli heidän
epäkiitollisen kohtalonsa, joka oli tehnyt heidän muotonsa, heidän
käytöksensä ja hedelmättömät ajatuksensa. He olivat vioittuneet
kurjuuden käsissä: ei sellaisen suuren kurjuuden, joka yhdellä iskulla
tappaa tahi luo uudeksi, -- vaan alinomaa uudistuvan pahan onnen,
pikku kurjuuden, joka vuotaa pisara pisaralta ensimmäisestä päivästä
viimeiseen saakka... Miten surullista! Sillä näiden rosoisten kuorten
alla piili kuitenkin varastossa runsaita aarteita suoruutta, hyvyyttä,
hiljaista sankaruutta!... Kokonaisen kansan voima, koko tulevaisuuden
parhain mehu.



Christophe ei ollut väärässä ajatellessaan, että velvollisuus on
poikkeustapaukselleen asia. Mutta rakkaus on sitä myöskin. Kaikki on
poikkeuksellista. Kaikki, joka, on jonkin arvoista, ei tiedä pahempaa
vihollista kuin ne seikat, jotka ovat -- ei suinkaan jotain pahaa
(sillä paheellakin on oma merkityksensä), vaan tavanomaisiksi tulleita.
Sielun suurin surma on ajan kulutus.

Aada alkoi kyllästyä. Hän ei ollut tarpeeksi älykäs osatakseen
uudistaa rakkauttaan syventymällä sellaiseen rehevään luonteeseen
kuin Christophen oli. Hänen aistillisuutensa ja turhamaisuutensa
olivat puristaneet rakkaudestaan kaiken ilon, mitä se hänelle voi
antaa. Hänelle ei jäänyt jäljelle mitään muuta kuin hän itse.
Hänellä oli sama salainen vaisto kuin monilla muillakin sellaisilla
naisilla, hyvilläkin, ja useilla sellaisilla älykkäilläkin miehillä,
jotka eivät luo jotain hengen töitä, lapsia, elämän toimintaa, --
mitä tahansa: elämää, -- ja joissa kuitenkin on niin paljon elämää,
etteivät he jaksa kestää hyödyttömyyttään apaattisina ja hiljaa
alistuen. Sellaiset luonteet tahtoisivat näet, että muutkin olisivat
yhtä hyödyttömiä kuin he. Ja he tekevät parhaansa saadakseen heidät
samanlaisiksi kuin he itse ovat. Joskus tekevät he sen tahtomattaan;
ja kun he huomaavat itsessään tuon rikollisen halun, karkoittavat he
sen itsellensä suuttuneina mielestään. Mutta tavallisesti suosivat
he sitä ominaisuuttaan; ja he ryhtyvät voimainsa mukaan, -- toiset
vaatimattomasti ja pienessä, tuttavallisessa piirissään, -- toiset
suuressa mitassa ja yleisön näyttämöillä, -- hävittämään kaikkea, mikä
elää, mikä rakastaa elämää, mikä ansaitsee saada elää. Arvostelu, joka
ryhtyy itsepintaisesti kiskomaan mataliksi suurten miesten hahmoja
ja suuria ajatuksia, -- ja tyttö, jonka huvi on tehdä rakastajiaan
halvoiksi, -- ovat molemmat samanlaisia vahingollisia tyhmyreitä. --
Mutta viimeksimainittu laji heitä on viehkeämpi.

Aada olisi siis tahtonut vääristää hiukan Christophen tervettä
luonnetta nöyryyttääkseen häntä. Totta puhuen ei hänellä siihen ollut
voimaa. Sellaiseen turmelemiseenkin olisi tarvittu enemmän älyä. Aada
tunsi sen; ja se, ettei hänen rakkautensa voinut tehdä Christophelle
mitään pahaa, oli hänen kanssansa suurimpia, salaisia syitä häntä
vastaan. Aada ei tunnustanut itselleen, että hän halusi tehdä sen
Christophelle; hän ei ehkä olisi sitä tehnytkään, jos olisi sen voinut
tehdä. Mutta hänestä oli sietämätöntä, ettei hän voinut sitä. Jos
naiselle ei jätä kuvittelua, että hänellä on ehdoton hyvää tai pahaa
tekevä valta mieheen, joka häntä rakastaa, niin osoittaa mies hänelle
sillä rakkautensa puutetta ja syöksee naisen ehdottomasti koettelemaan
valtansa suuruutta. Christophe ei osannut tätä varoa. Kun Aada kysyi
häneltä leikillään:

-- Jätätkö musiikkialasi minun tähteni? (vaikkei Aada sitä suinkaan
tahtonutkaan), vastasi Christophe suoraan:

-- Oh, kultaseni, siinä et sinä eikä kukaan voi mitään. Minä olen
musiikkimies aina.

-- Ja sinä väität rakastavasi minua? huudahti Aada närkästyneenä.

Aada vihasi tuota musiikkia, -- sitä enemmän, kun hän ei siitä
ymmärtänyt mitään ja kun hänen oli mahdotonta löytää oikeaa heikkoa
paikkaa iskeäkseen tuohon näkymättömään viholliseensa, haavoittaakseen
Christophea hänen intohimossaan. Jos hän koetti puhua halveksivasti
musiikista tai arvostella pilkallisesti Christophen sävellyksiä,
nauroi Christophe hänelle täyttä kurkkua; ja karvaudestaan huolimatta
oli Aadasta viisainta silloin vaieta, sillä hän huomasi olevansa
naurettava. Mutta vaikka hän ei voinut tehdä mitään sillä taholla,
niin oli hän löytänyt Christophessa toisen heikon kohdan, johon oli
helpompi osua: se oli hänen moraalinen uskonsa. Huolimatta epäsovusta
Vogelien kanssa ja nuoruuden huumauksestaan oli Christophe säilyttänyt
vaistomaisen häveliäisyytensä, puhtauden vaatimuksen, josta hän ei
ollut tietoinen, mutta jonka täytyi pakostakin ensin hämmästyttää,
viehättää ja hurmata ja sitten huvittaa sellaista naista kuin Aada
oli, ja tehdä hänet kärsimättömäksi ja ärsyttää vihaan saakka. Aada
ei karannut suoraan tuon Christophen puhtauden kimppuun. Hän kysyi
petollisesti:

-- Rakastatko sinä minua?

-- Rakastan.

-- Kuinka paljon sinä rakastat minua?

-- Niin paljon kuin voin.

-- Se ei ole paljoa... No niin, mitä teet minun tähteni?

-- Kaikkea, mitä tahdot.

-- Teetkö vaikka jonkin kunnottoman työn?

-- Sepä merkillinen tapa rakastaa.

-- Se ei kuulu tähän. Teetkö sen?

-- Se ei ole koskaan tarpeen.

-- Niin, mutta jos minä sitä tahtoisin?

-- Sinä olisit väärässä.

-- Ehkäpä... Tekisitkö sen?

Christophe tahtoi häntä syleillä. Mutta Aada työnsi hänet pois.

-- Tekisitkö sen vai et?

-- En, rakas ystävä.

Aada käänsi hänelle raivoissaan selkänsä.

-- Sinä et rakasta minua, sinä et tiedä, mitä rakkaus on.

-- Hyvin mahdollista, vastasi Christophe suopeasti.

Christophe tiesi hyvin, että hän olisi pystynyt yhtä hyvin kuin kuka
muu tahansa jollakin intohimon hetkellä tekemään tyhmyyksiä, jopa
kunnottoman töitäkin, ja, -- kukapa tietää? -- vielä enempääkin; mutta
hänestä oli hävytöntä kerskua kylmästi sellaisella, ja vaarallista
tunnustaa se Aadalle. Jokin vaisto sanoi hänelle, että rakas vihollinen
vaaniskeli nyt häntä ja otti varteen jokaisen hänen sanansa: hän ei
tahtonut päästää häntä niskaansa.

Toisen kerran yritti Aada uudestaan; hän kysyi Christophelta:

Rakastatko minua sen tähden, että minua rakastat, vai sen tähden, että
minä rakastan sinua?

-- Sen tähden, että minä rakastan sinua.

-- Siis sinä rakastaisit minua vielä silloinkin, jos minä en rakastaisi
sinua?

-- Niin.

-- Ja jos minä rakastaisin toista, rakastaisitko sinä minua yhä?

-- Ah, sitä en tiedä... Enpä luule... Joka tapauksessa olisit sinä
viimeinen, jolle enää tulisin sitä sanomaan.

-- Mitä siinä sitten olisi muuttunut?

-- Paljonkin. Ehkä minä itse. Mutta varmasti sinä.

-- Mitä se siihen vaikuttaisi, jos minä olisin muuttunut?

-- Se vaikuttaisi kaiken. Minä rakastan sinua sellaisena kuin nyt
olet. Jos sinusta tulisi toisenlainen, en vastaisi, että sinua enää
rakastaisin.

-- Sinä et minua rakasta, et minua rakasta! Mitä tuo tuollainen
saivartelu on. Ihminen rakastaa tai ei rakasta. Jos sinä rakastat minua
täytyy sinun rakastaa minua sellaisena kuin olen, teinpä mitä tahansa,
aina...

-- Silloin sinua rakastaisin typeryksen tavalla.

-- Sellaisena juuri minä tahdon rakkautta.

-- Siinä tapauksessa olet erehtynyt, sutkautti Christophe; minä en ole
se mies, jota siihen kaipaat. Minä tahtoisin, etten silloin voisi sinua
rakastaa. Enkä minä tahdo rakastaa siten.

-- Sinä olet kovin ylpeä älystäsi. Sinä rakastat enemmän älyäsi kuin
minua.

-- Enpäs, minä rakastan sinua, sinä hävytön, enemmän kuin sinä itse
itseäsi. Rakastan sinua sitä enemmän, kuta kauniimpi ja parempi sinä
olet.

-- Sinä olet koulumestari, vastasi Aada harmissaan.

-- Niinkö luulet? Minä rakastan sitä, mikä on kaunista. Ruma minua
inhoittaa.

-- Minussakinko?

-- Varsinkin sinussa.

Aada polkaisi vimmoissaan jalkaansa:

-- Minä en tarvitse tuomareita.

-- Syytä siis minua siitä, että sinua suosin ja rakastan, virkkoi
Christophe hellästi, rauhoittaakseen häntä.

Aada antoi ottaa itsensä syliin ja soipa Christophelle hymynkin ja
salli hänen suudella itseään. Mutta tuokion päästä, kun Christophe
luuli jo hänen unohtaneen asian, kysyi hän levottomana:

-- Mikä se ruma on, jota sinä minussa näet?

Christophe varoi sitä hänelle sanomasta; hän vastasi pelkurimaisesti:

-- Minä en näe sinussa mitään rumaa. Aada aprikoi hetken, hymyili ja
sanoi:

-- Kuulepas, Christli, sinä olet sanonut, että sinä et pidä valheesta?

-- Minä halveksin sitä.

-- Siinä olet oikeassa, virkkoi Aada, minä myöskin sitä halveksin.
Muuten: ole aivan huoletta, minä en valhettele koskaan.

Christophe katsoi häneen: Aada oli vilpitön. Moinen tiedottomuus teki
Christophen aseettomaksi.

-- Niin ollen, jatkoi Aada kietoen kätensä hänen kaulaansa, miksi siis
olisit minulle vihoissasi, jos minä rakastaisin toista ja sanoisin sen
sinulle.

-- Älä kiusaa minua aina.

-- Enhän minä kiusaa: en sano, että rakastan toista; päin vastoin: minä
en rakasta... Mutta joskus, jos minä rakastaisin...?

-- No niin, miksi sitä nyt ajatella?

-- Mutta minä tahdon sitä ajatella... Ethän olisi siitä minulle
vihainen? Ethän voisi olla siitä vihainen?

-- En olisi vihainen, minä sinut vain jättäisin, siinä kaikki.

-- Jättäisit minut? Mutta minkä tähden? Jos minä sinua yhä rakastaisin.

-- Rakastaen samalla toista?

-- Niin. Sellaistakin tapahtuu.

-- Kyllä; mutta sitä ei tapahdu meille.

-- Miksi ei?

-- Siksi, että silloin, kun sinä rakastat toista, minä en sinua
rakasta, hyvä ystäväni, en millään ehdolla maailmassa.

-- Äsken sinä juuri sanoit, että ehkä... Ah, siinä nyt näet, sinä et
minua rakasta.

-- Olkoon sitten niin. Se onkin sinulle parempi.

-- Miksikä?...

-- Siksi, että jos rakastaisin sinua silloin, kun sinä rakastaisit
toista, niin voisi käydä hullusti sekä sinun että minun ja sen toisen.

-- Kas nyt!... Sinä olet hullu! Minä olen siis tuomittu olemaan sinun
kanssasi kaiken ikäni.

-- Rauhoituhan. Sinä olet vapaa. Sinä saat jättää minut milloin tahdot.
Mutta silloin emme sano: näkemiin, vaan: hyvästi.

-- Mutta jos minä yhä silloinkin sinua rakastan?

-- Kun jotkut rakastavat, niin he uhraavat itsensä toistensa puolesta.

-- No niin, uhraa sinä itsesi.

Christophe ei voinut olla nauramatta Aadan itsekkyydelle. Ja Aada
itsekin nauroi.

-- Toisen uhrautuminen on vain yhden rakkautta, sanoi Christophe.

-- Ei suinkaan. Se luo molempain rakkauden. Minä rakastaisin sinua
paljoa enemmän, jos sinä uhraisit itsesi tähteni. Ja ajattelehan,
Christli, kuinka suuresti sinä puolestasi rakastaisit minua silloin,
koska uhraisit itsesi; kuinka onnellinen sinä olisit.

He nauroivat molemmat, tyytyväisinä, kun olivat saaneet
erimielisyytensä käännetyksi iloisempaan suuntaan.

Christophe nauroi ja katseli Aadaa. Pohjaltaan ei Aadalla ollut,
niinkuin hän nyt sanoikin, mitään halua jättää Christophea; vaikka
Christophe usein teki hänet ärtyiseksi ja ikävystytti häntä, niin
tiesi hän kuitenkin, minkä arvoinen sellainen uskollisuus kuin
Christophen oli; eikä Aada rakastanut ketään muita. Aada puhui näin
vain leikillään, puoleksi sen tähden, että hän tiesi sen olevan
Christophesta epämiellyttävää, puoleksi siksi, että hänelle tuotti
huvia leikitellä epäilyttävillä ja epäsiisteillä ajatuksilla, aivan
kuin jostakin lapsesta on suurin hauskuus tallustella likaisessa
vedessä. Christophe tiesi sen seikan. Hän ei ollut siitä Aadalle
vihoissaan. Mutta hän oli kyllästynyt näihin sairaloisiin pakinoihin,
tuohon käsittämättömään taisteluun, joka jo oli alkanut hänessä
Aadan epämääräistä ja sameaa luonnetta vastaan, olentoa vastaan,
jota hän rakasti ja joka ehkä rakasti häntä; hän oli väsynyt niihin
ponnistuksiin, joihin hänen täytyi antautua pettääkseen itseään Aadaan
nähden, väsynyt joskus kyyneleihin saakka. Hän ajatteli joskus: "Miksi,
miksi hän on sellainen? Miksi ihminen on sellainen? Kuinka elämä on
matalaa!..." Samall'aikaa hän hymyili katsellen Aadan sieviä kasvoja,
jotka kallistuivat hänen puoleensa, hänen sinisiä silmiään, kukoistavaa
ihoaan, hänen nauruaan, hänen lavertelevaa ja hieman typerää suutaan,
jonka rakosesta loistivat tuoreesti kieli ja kostean-kiiltävät hampaat.
Heidän huulensa melkein koskivat toisiinsa; ja kuitenkin Christophe
katseli häntä ikäänkuin kaukaa, sangen kaukaa, toisesta maailmasta;
hän näki Aadan loittonevan usvaan. Ja sitten ei hän häntä enää nähnyt,
ei hänen ääntänsä kuullut. Hän raukeni aivan kuin jonkinlaiseen
hymyilevään unohdukseen, jonka vallassa hän ajatteli säveleitään,
unelmiaan, tuhansia Aadalle aivan outoja asioita. Hän kuuli korvissaan
erään laulun. Hän sävelteli tyynesti... Ah, musiikin ihanuutta!... Niin
surullista, kuolemaan saakka! ja kuitenkin niin hyvää, rakastavaa, ah,
se tuntuu hyvältä!... Se juuri on sitä, se juuri... Muu kaikki ei ole
ollut totta.

Häntä ravistettiin käsivarresta. Ääni ärhensi hänelle:

-- No, mikä sinulla? Ihan totta, sinähän olet hullua Miksi sinä
katselet minua tuolla tavoin? Miksi sinä et vastaa?

Christophe näki nuo häntä katselevat silmät. Kuka tuo oli?... -- Ah
niin... -- Christophe huokaisi.

Aada tutkisteli häntä. Hän koetti saada tietää, mitä Christophe
ajatteli. Aada ei häntä ymmärtänyt, mutta hän tiesi, että tekipä hän
mitä tahansa, hän ei saanut Christophea kokonaan käsiinsä, aina oli
eräs ovi, josta hän pääsi häneltä pakoon. Aada kiehui salaa kiukkua.

-- Minkä tähden sinä itket? kysyi hän kerran, kun Christophe palasi
jälleen tuollaiselta ihmeelliseltä matkaltaan toisesta maailmasta.

Christophe kohotti kätensä silmilleen. Hän tunsi, että ne olivat
kyynelten kostuttamat.

-- En tiedä, vastasi Christophe.

-- Miksi sinä et vastaa? Minä olen kysynyt sinulta kolmesti samaa asiaa.

-- Mitä sinä sitten tahdot? kysyi Christophe lauhkeasti.

Aada ryhtyi jälleen eriskummallisiin puheisiinsa. Christophe teki
väsyneen eleen.

-- Kyllä, kyllä, minä lopetan heti. Yksi ainoa sana vain!

Ja Aada alkoi täyttä vauhtia. Christophe ravisteli itseään vihasta.

-- Jätä jo minut rauhaan noilta roskaisuuksilta!

-- Minähän lasken vain leikkiä.

-- Keksi puhtaampia aiheita!

-- Selitä edes. Sano, miksi sinä et siitä pidä.

-- Ei kannata selittää, miksi tunkio haisee! Se haisee, sillä hyvä.
Minä tukin nenäni, ja menen pois.

Christophe lähti vimmoissaan Aadan luota; hän käveli katua pitkin
askelin ja hengitti sisäänsä kylmää ilmaa.

Mutta Aada alkoi taas uudestaan, kerran, kaksi, kymmenesti. Hän veti
laudalle kaikki asiat, jotka voivat Christophea loukata ja olla hänen
tunnolleen vastenmielisiä.

Christophe ajatteli, että se oli vain neurasteenisen tytön sairaloista
leikittelyä ja että Aadaa huvitti ärsytellä häntä. Hän kohautti
hartioitaan, eikä ollut kuulevinaankaan: hän ei uskonut Aadan
tarkoittavan totta. Siitä huolimatta teki hänen mielensä usein paiskata
Aada ulos ikkunasta; sillä neurastenia ja neurasteeniset ihmiset eivät
olleet laisinkaan hänen makunsa mukaisia...

Mutta kun hän oli ollut erossa Aadasta ainoastaan kymmenen minuttia,
unohti hän kaiken, mikä hänestä oli Aadassa ollut vastenmielistä. Hän
tuli takaisin Aadan luo koottuaan tuossa yksinäisyydessään kokonaisen
varaston toiveita ja uusia, kauniita kuvitelmia. Hän rakasti Aadaa.
Rakkaus on ainaista uskontoimitusta. Ei koske asiaan, onko Jumala
olemassa vai ei: häneen uskotaan siksi, että vaan uskotaan. Samoin
rakastetaan siksi, että rakastetaan: siihen ei tarvita järkisyitä!...



Sen jälkeen kuin Christophe oli haukkunut Vogelit, oli hänen ja hänen
äitinsä mahdotonta enää jäädä taloon asumaan, ja Louisan oli täytynyt
etsiä pojalleen ja itselleen uusi huoneisto.

Eräänä päivänä tulla tupsahti yhtäkkiä heidän luokseen Christophen
nuorin veli Ernest, josta ei oltu saatu tietoja pitkiin aikoihin.
Hänellä ei ollut nyt tointa, sillä kaikkialta, missä hän oli koettanut
olla, oli hänet potkittu pois yhdestä paikasta toisensa jälkeen. Hänen
kukkaronsa oli tyhjä ja terveytensä vialla: niinpä oli hän nyt nähnyt
hyväksi tulla virkistymään äidin kodissa.

Ernest ei ollut huonoissa väleissä kummankaan veljensä kanssa; he eivät
kyllä pitäneet häntä minkään arvoisena, ja sen hän tiesi; mutta hän ei
ollut siitä heille millänsäkään, sillä se oli hänestä aivan yhdentekevä
asia. Eivätkä veljetkään olleet hänelle vihaisia. Se olisi ollut
hukattua vaivaa. Kaikki, mitä hänelle sanottiin, luiskahti hänestä
syrjään jättämättä jälkeäkään. Hän hymyili kaunein, mielistelevin
silmin, koetti tekeytyä naamaltaan katuvaiseksi, mutta ajatteli aivan
muita asioita, myönsi kaikki, kiitti neuvoista, ja kiristi lopultakin
rahaa kumpaiseltakin veljeltään. Vasten tahtoaankin oli Christophe
kiintynyt tuohon sopuisaan veitikkaan, joka muistutti heidän isäänsä
Melchioria niinkuin hän itse, vieläpä enemmänkin. Ernest oli kookas
ja vankka kuten Christophe, hänen kasvonsa olivat säännölliset ja
ilme reilu, silmät kirkkaat, nenä suora, suu hymyilevä, hampaat
kauniit ja käytös viehkeä. Kun Christophe näki hänet, joutui hän aina
aseettomaksi eikä voinut moittia häntä puoleksikaan sen vertaa kuin oli
päättänyt: pohjaltaan tunsi hän jonkinlaista äidillistä mieltymystä
tuota kaunista poikaa kohtaan, joka oli samaa verta kuin hänkin ja
oli hänelle ainakin ruumiinmuotojen puolesta kunniaksi. Christophe ei
uskonut häntä pahaksi; Ernest ei ollut suinkaan typerä; vaikkei hän
ollutkaan saanut sivistystä, oli hänellä kuitenkin älyä; hän ei ollut
pystymätön kiintymään myöskin älyllisiin asioihin. Hän nautti jollakin
tavoin kuunnellessaan musiikkia; ja joskaan hän ei ymmärtänyt veljensä
sävellyksiä, kuunteli hän niitä uteliaisuuden vuoksi. Christophe, jota
ei omaisten suopeudella oltu pilattu, iloitsi nähdessään Ernestin
eräissä konserteissaan.

Mutta huomattavin Ernestin kyvyistä oli veljien luonteiden tuntemus ja
etevyys käyttää tuota taitoa hyväkseen. Christophe tiesi hyvin hänen
itsekkyytensä ja välinpitämättömyytensä, hän näki kyllä, ettei Ernest
ajatellut äitiä eikä häntä muulloin kuin itse heitä tarvitessaan:
kuitenkin antoi hän Ernestin leppoisan käytöksen vetää häntä nenästä
ja sangen harvoin jaksoi hän kieltää Ernestiltä mitään. Ernest oli
hänestä paljoa mieleisempi kuin hänen toinen veljensä Rudolf, joka
oli ankarasti järjestystä noudattava ja moitteeton, liikeasioihinsa
kiintynyt, vahvasti moraalinen, ei pyytänyt rahaa eikä olisi sitä
muillekaan antanut, ja tuli katsomaan äitiään säännöllisesti, aina
sunnuntaisin, istuen heillä tunnin puhumatta kenestäkään muista
kuin itsestään, kehuen itseään, kehuen liikettä, jossa palveli, ja
kaikkea, mikä häneen koski, ei kysellyt toisten vointia, ei heistä
laisinkaan välittänyt, ja meni matkaansa täsmällisesti tunnin loputtua
tyytyväisenä, että oli täyttänyt velvollisuutensa. Tuollaista
veljeä ei Christophe voinut kärsiä. Hän hommautui aina pois kotoa,
kun Rudolf tuli heille. Rudolf kadehti Christophea; hän halveksi
taiteilijoita, ja Christophen säveltäjämenestykset kiusasivat häntä,
mutta kuitenkaan ei hän jättänyt käyttämättä edukseen perheen pikku
kuuluisuutta niissä kauppapiireissä, joissa hän itse liikuskeli;
mutta koskaan ei hän virkkanut tuosta maineesta sanaakaan äidille ja
Christophelle: hän ei ollut heitä huomaavinaankaan. Sitä vastoin tiesi
hän aina pienimmätkin epämieluiset tapahtumat, joita Christophelle
sattui. Christophe halveksi hänen pikkumaisuuttaan, eikä ollut muka
hänen huomautuksistaan tietääkseen; mutta pahempi seikka, sellainen,
jota hän ei ensin aavistanutkaan, oli se, että osa niitä pahansuopia
tietoja, jotka Rudolf hänestä sai, oli lähtenyt Ernestin suusta. Tuo
pikkulurjus ymmärsi kyllä Christophen ja Rudolfin erilaisen arvon: ei
ollut epäilemistäkään, että hän tunsi Christophen ylemmyyden ja että
hän ehkä oli suopeakin hänelle hänen vilpittömyytensä tähden, joskin
hiukan ivallisella tavalla. Mutta hän piti hyvän huolen siitä, että voi
käyttää tuota vilpittömyyttä hyväksensä; ja samalla, kun hän halveksi
Rudolfin mataluutta, kiskoi hän siitäkin hävyttömästi itselleen
hyötyä. Ernest mairitteli Rudolfin turhamaisuutta ja kateutta, otti
nöyrästi vastaan hänen haukkumisensa, varusti hänet tuoreilla tiedoilla
kaupungin julkisista juoruista, varsinkin Christophea koskevista,
-- ja niistä onki hän aina ihmeellisen tarkat tiedot. Hän saavutti
tarkoituksensa; ja vaikka Rudolf olikin kovin saita, antoi hän Ernestin
kyniä itseään, samoin kuin Christophekin.

Siten kiskoi Ernest heitä molempia ja pilkkasi samalla mitalla heitä
kumpaakin. Ja molemmat he pitivät hänestä.



Kaikesta ovelista tempuistaan huolimatta oli Ernest kurjassa tilassa
nyt äitinsä luokse ilmestyessään. Hän tuli Münchenistä, jossa hän oli
saanut ja melkein heti tapansa mukaan menettänyt paikkansa. Hänen oli
täytynyt kulkea jalkaisin suurin osa matkaa, pahimpana sade-aikana
ja nukkuen Herra tiesi missä. Hän oli loan vallassa, vaatteet rikki,
kuin mikä kerjäläinen, ja hän yski surkeasti; sillä hän oli matkalla
saanut pahan keuhkokatarrin. Louisa tyrmistyi, ja Christophe juoksi
liikutettuna hänen luokseen heti, kun he näkivät hänen astuvan sisään.
Ernestin oli helppo heruttaa kyyneleitä, eikä hän jättänyt tätä
vaikuttavaa keinoa käyttämättä; kohtauksesta tuli yleinen heltyminen:
he itkivät kaikki kolme sylitysten.

Christophe antoi Ernestille huoneensa; hankittiin sängynlämmitin, ja
sairas, joka näytti tuossa paikassa heittävän henkensä, sijoitettiin
vuoteeseen. Louisa ja Christophe istuivat hänen pääpuolessaan
vuorotellen öisin häntä vaalimassa. Tarvittiin lääkäri, lääkettä,
lämmittää kamari hyvin, erikoista ruokaa.

Sitten täytyi hänet hommata uusiin vaatteisiin kiireestä kantaan:
aluspuvut, kengät, päällysasu, kaikki oli hankittava kokonaan
uudestaan. Ernest antoi hoidella itseään. Louisa ja Christophe iskivät
ankarasti suontansa saadakseen jotain säästymään näihin menoihin.
Heidän raha-asiansa olivat nykyään sangen vaikeat: muutto uuteen
paikkaan, kalliimpi huoneisto kuin entinen, joskin yhtä epämukava,
Christophella entistä vähemmän tunteja ja kuitenkin menot lisääntyneet.
He tuskin saivat pysymään asiat tasapainossa. Heidän täytyi ponnistaa
kaikki voimansa. Christophe olisi kyllä saattanut kääntyä Rudolfin
puoleen, joka oli paremmissa varoissa kuin hän; mutta sitä hän ei
tahtonut tehdä: hänestä oli kunnianasia pitää itse huoli veljestänsä.
Hän luuli sen velvollisuudekseen, koska hän oli veljeksistä vanhin,
-- ja koska hän oli Christophe. Häpeästä suunniltaan täytyi hänen nyt
lähteä itse hyväksymään eräs tarjous, jonka hän oli pari viikkoa sitten
vihoissaan hyljännyt, nimittäin erään rikkaan ja maineettoman amatöörin
ehdotus, jonka jälleen muuan välittäjä oli esittänyt Christophelle: tuo
amatööri tahtoi ostaa Christophelta jonkin sävellyksen julkaistakseen
sen omalla nimellään. Louisa taas sitoutui korjailemaan kaiket päivät
ihmisten liinavaatteita. Hän ja Christophe salasivat toisiltaan nämä
uhrautumishommansa. He valehtelivat toisilleen, mistä olivat saaneet
rahaa, kun toivat sitä kotiin.

Taudista toipuessaan tunnusti Ernest eräänä päivänä istuen kuurussa
takkavalkean ääressä ja yskien rajusti pitkän aikaa, että hänellä
oli eräitä velkojakin. Ne velat maksettiin. Kukaan ei häntä niistä
soimannut. Sellainen ei olisi ollut kaunista sairasta ja tuhlaajapoikaa
kohtaan, joka tuli katuvaisena kotiin. Sillä koettelemukset näyttivät
Ernestin muuttaneen. Hän puhui kyyneleet silmissä entisistä
harha-askeleistaan. Ja Louisa syleili häntä ja pyysi häntä olemaan
enää niitä ajattelematta. Ernest oli mielistelevä olento: hän oli aina
osannut mairia äitiään hellyydellä; Christophe oli ennen ollut siitä
hänelle hiukan kateellinenkin. Mutta nyt oli hänestä luonnollista,
että nuorempi ja heikompi veli sai enemmän rakkauttakin osakseen. Hän
itse piti Ernestiä paremminkin poikanaan kuin veljenään, vaikka heidän
ikäeronsa olikin vähäinen. Ernest käyttäytyi sangen kunnioittavaisesti
häntä kohtaan; hän vihjaili joskus, minkälaisen taakan Christophe
oli ottanut hartioilleen, puhui hänen rahallisista uhrauksistaan...;
mutta silloin ei Christophe antanut hänen jatkaa, ja Ernest alistui
kiittämään ainoastaan nöyrällä ja liikutetulla katseella. Hän myönteli
Christophen neuvot oikeiksi; hän näytti voivan alkaa uutta elämää,
pystyvän ryhtymään parannuttuaan vakavasti työhön.

Ernest parani; mutta toipumisaika oli pitkä. Lääkäri selitti, että
hänen kovin väärinkäytetty terveytensä tarvitsi vielä varovaista
hoitelua. Ernest jäi siis yhä edelleen kotiin äidin luokse, jäi osille
Christophen vuoteesta, söi hyvällä ruokahalulla veljensä ansaitsemaa
leipää ja pieniä herkkuruokia, joita Louisa koetti kaikin keinoin
hänelle hankkia. Hän ei ollut lähdöstä tietääkseenkään. Eivätkä
Louisa ja Christophe siitä hänelle suinkaan puhuneet. He olivat liian
onnellisia, kun olivat jälleen löytäneet rakastetun pojan ja veljen.

Vähitellen alkoi Christophe viettäessään illat pitkät Ernestin kanssa
jutella hänelle välittömämmin omia asioitaan. Hänen teki mieli avata
sydäntänsä jollekulle. Ernest oli älykäs; hänellä oli nopea tajunta ja
hän ymmärsi -- tai näytti ymmärtävän -- kaiken puolella sanalla. Hänen
kanssaan oli ilo jutella. Kuitenkaan ei Christophe uskaltanut virkkaa
vielä mitään siitä, mikä oli lähinnä hänen sydäntään: rakkaudestaan.
Sillä häntä hillitsi jonkinlainen kainous. Ernest, joka tiesi jo
kaikki, ei ollut tietävinään mitään.

Eräänä päivänä lähti Ernest, nyt täysin terveenä, kävelemään
iltapuolella auringon paisteessa pitkin Rheinin rantaa. Vähän matkaa
kaupungista huomasi hän eräässä hälisevässä ravintolassa, jonne
kaupungista tultiin sunnuntaisin tanssimaan ja kallistamaan pikaria,
Christophen Aadan ja Myrrhan seurassa samassa pöydässä. Tytöt pitivät
kovaa ääntä. Christophe näki puolestaan Ernestin ja punastui. Ernest
tekeytyi hienotunteiseksi, ja meni ohitse tulematta heidän luokseen.

Christophe oli kovin hämillään tästä kohtauksesta: se sai tuntemaan
hänet paremmin, millaisessa seurassa hän oleskeli; ja hänestä oli
tuskallista, että veli hänet näki siellä: ei ainoastaan siksi, että
hän arveli tästä lähtien menettävänsä oikeutensa tuomita Ernestin
käytöstä, vaan myöskin sen tähden, että hänellä oli vanhimman veljen
velvollisuuksista sangen korkea, yksinkertainen ja hieman arkamainen
käsitys, sellainen, että se olisi monista muista tuntunut suorastaan
naurettavalta: hän ajatteli, että jos hän löi laimin velvollisuutensa
niinkuin hän teki, alensi hän itseään omissa silmissään.

Kun Christophe ja Ernest tulivat molemmat illalla yhteiseen kamariinsa,
odotti Christophe, että Ernest vihjailisi jollakin tavalla tuohon
päivän tapahtumaan, mutta Ernest oli viisaasti vaiti, ja hänkin odotti.
Silloin, riisutuessaan, päätti Christophe puhua hänelle rakkaudestaan.
Christophe oli niin hämmennyksissään, ettei hän tohtinut katsoa
Ernestiin; ja arkuudessaan turvautui hän jöröön ja katkonaiseen
puhetapaan. Ernest ei auttanut häntä sulavuuteen; hän oli vaiti, eikä
katsonut myöskään puolestaan Christopheen, mutta näki hänet kuitenkin:
häneltä ei jäänyt huomaamatta, miten paljon Christophen kömpelöissä
ja avuttomissa sanoissa oli koomillista. Christophe tuskin uskalsi
hiiskua Aadan nimeä; ja kuva, jonka hän Aadasta antoi, olisi sopinut
mihin rakastettavaan naiseen tahansa. Mutta hän puhui rakkaudestaan; ja
heittäytyen vähitellen hellyyden valtaan, joka täytti hänen sydämensä,
hän sanoi, mikä onni on rakastaa, kuinka ihminen on viheliäinen ennen
kuin hän on nähnyt tuon valonsa yössä, ja ettei elämä ole mitään
ilman pyhää ja syvää rakkautta. Toinen kuunteli vakavana; hän vastasi
hienovaistoisesti eikä tehnyt minkäänlaisia kysymyksiä; mutta heltynyt
kädenpuristus osoitti muka, että hän oli samaa mieltä kuin Christophe.
He purkivat toisilleen ajatuksiaan rakkaudesta ja elämästä. Christophe
oli onnellinen, että häntä oli niin ymmärretty. He syleilivät toisiaan
veljellisesti ennenkuin asettuivat nukkumaan.

Christophelle tuli sitten tavaksi uskoa rakkausasioitaan Ernestille,
jonka vaiteliaisuus oli hänet aivan rauhoittanut, mutta teki sen
kuitenkin hyvin arkatuntoisesti eikä paljastanut mitään liikaa. Hän
antoi Ernestin huomata kautta rantain huolensa Aadaan nähden; mutta
koskaan ei hän Aadaa syyttänyt: hän soimasi ainoastaan itseään,
ja kyyneleet silmissä hän julisti, ettei hän voisi elää jos Aadan
kadottaisi.

Hän ei unohtanut puhua Aadalle myöskään Ernestistä: hän kiitti Ernestin
älyä ja kauneutta.

Ernest ei pyytänyt Christophea esittelemään itseään Aadalle; mutta
hän sulkeutui alakuloisesti kamariin ja kieltäytyi lähtemästä sieltä
mihinkään, sanoen, ettei hän tuntenut kaupungissa ketään. Christophe
moitti itseään siitä, että hän lähti sunnuntaisin maalle kävelyretkille
Aadan kanssa ja jätti veljensä yksin kotiin. Kuitenkin tuntui hänestä
kiusalliselta, ettei hän olisi saanut olla yksin ystävättärensä kanssa;
mutta hän syytti itseään itsekkäisyydestä ja ehdotti viimein, että
Ernest tulisi heidän mukaansa.

Esittely tapahtui Aadan ovella, hänen asuintalonsa sisäportailla.
Ernest ja Aada tervehtivät toisiaan jäykän kohteliaasti. Aada tuli
sitten ulos, ja hänen perästään hänen eroittamaton ystävättärensä
Myrrha. Kun viimemainittu näki Ernestin, puhkesi hänen huuliltaan
hämmästyksen huudahdus. Ernest hymyili, lähestyi ja syleili Myrrhaa,
joka näytti pitävän sitä aivan luonnollisena asiana.

-- Kuinka! Tehän tunnette toisenne? kysyi Christophe ällistyneenä.

-- Erinomaisesti! vastasi Myrrha nauraen.

-- Milloinka te olette tutustuneet?'

-- Kauan sitten!

-- Ja sinä tiesit sen? kysyi Christophe Aadalta? Miksi et sitä minulle
sanonut?

-- Minä nyt muka tuntisin Myrrhan kaikki rakastajat, virkkoi Aada
kohauttaen olkapäitään.

Myrrha sai puheen jälleen vilkastumaan ollen muka suuttuvinaan.
Christophen tiedot supistuivat siihen. Hän oli tullut surulliseksi.
Hänestä tuntui, että Ernest, Myrrha ja Aada olivat olleet hänelle
vilpillisiä, vaikka hän ei totta sanoen voinut syyttää heitä mistään
valheesta; mutta olihan vaikea uskoa, että Myrrha, jolla ei ollut
mitään salaisuutta Aadalle, olisi peitellyt tätäkään asiaa häneltä,
enempää kuin sitäkään, etteivät Ernest ja Aada olisi tunteneet
toisiaan jo aikaisemmin. Christophe piti heitä silmällä. Mutta Ernest
ja Aada puhuivat keskenään vain jonkun jokapäiväisen sanan ja koko
kävelyretken aikana ei Ernest sitten välittänyt muusta kuin Myrrhasta.
Aada puolestaan puheli ainoastaan Christophelle; ja hän oli Christophea
kohtaan paljoa rakastettavampi kuin tavallisesti.

Siitä alkaen tuli Ernest mukaan kaikille heidän kävelyretkilleen.
Christophe olisi mielellään tahtonut hänestä päästä, mutta hän ei
uskaltanut sitä sanoa. Ei silti, että hänellä olisi ollut muita
syitä erottaa veljeään seurasta kuin se, että hän häpesi pitää häntä
huvittelu-toverinaan. Christophe ei epäillyt mitään eikä Ernest
antanutkaan hänelle siihen aihetta. Hän näytti kiintyneen Myrrhaan, ja
Aadaa kohtaan käyttäytyi hän kohteliaasti ja syrjään vetäytyvästi, jopa
melkein sopimattoman hienotunteisesti; näytti kuin hän olisi tahtonut
antaa hieman veljensä rakastajattarellekin sitä kunnioitusta, jota hän
tunsi Christophea itseään kohtaan. Aada ei sitä kummastunut, ja hän
piti tarkan vaarin itsestään.

He tekivät yhdessä pitkiä kävelyretkiä. Veljekset kulkivat edeltä;
Aada ja Myrrha seurasivat heitä, nauraen ja supatellen, parin askeleen
päässä. He pysähtyivät usein pitkäksi aikaa juttelemaan toistensa
kanssa, keskellä maantietä. Christophe ja Ernest seisahtuivat myöskin
heitä odottamaan. Viimein tuli Christophe kärsimättömäksi ja lähti
menemään; mutta pian hän kääntyi harmissaan takaisin, kuin kuuli
Ernestin nauravan ja puhuvan jotakin noiden kahden lavertelijan kanssa.
Hän olisi tahtonut tietää, mitä he keskustelivat; mutta kun hän pääsi
heidän luoksensa lakkasi heidän pakinansa.

-- Mitä salavehkeitä teillä aina on? kysyi hän. Hänelle vastattiin
jotain leikillistä. Nuo kolme vetivät yhtä köyttä kuin varkaat.



Christophe riiteli eräänä sunnuntai-aamuna Aadan kanssa. Sitten
mököttivät he toisilleen koko alkupuolen huvimatkaa. Aada ei ollut
arvokkaan ja loukatun näköinen niinkuin hän tavallisesti sellaisissa
tapauksissa menetteli, kostaen siten, että koetti olla niin
sietämättömän ikävä kuin mahdollista. Tällä kertaa hän sensijaan ei
ollut muka tietääkseen koko Christophesta, vaan pakisi kävelyretkellä
toisten toverusten kanssa ja oli erinomaisella tuulella heidän
seurassaan. Tuntui kuin hän pohjaltaan olisi oikein toivonut tätä
riitaa.

Christophe olisi hyvin mielellänsä tahtonut tehdä jälleen sovinnon;
hän oli rakastuneempi kuin koskaan ennen. Hänen hellyyteensä yhtyi
kiitollisuus kaikesta, mitä hyvää heidän rakkautensa oli hänelle
tuonut, ja hän suri, että he tuhlasivat aikaa tällaisilla älyttömillä
riidoilla, -- ja pelkäsikin jotain merkillistä: se oli salaperäistä
tunnetta, että tämä rakkaus oli loppuva. Hän katseli alakuloisena Aadan
kauniita kasvoja, Aadan, joka ei nyt ollut häntä näkevinäänkään, vaan
naureskeli toisten kanssa; nuo kasvot herättivät hänessä niin paljon
kalliita muistoja, hyvän rakkauden ja läheisen yhdessäolon muistoja;
ja niissä hurmaavissa kasvoissa oli joskus, -- (samoin tälläkin
hetkellä) -- niin paljon hyvää ja puhtaan hymyilevää, että Christophe
kummasteli mielessään, miksi heidän välinsä eivät olleet paremmat,
miksi he turmelivat tahallaan ilonsa, miksi Aada koetti itsepintaisesti
unohtaa heidän onnelliset hetkensä, väittää ne olemattomiksi, ja
taistella kaikkea vastaan, mikä hänessä oli hyvää ja kunniallista; --
mitä omituista tyydytystä Aadalle tuottikaan häiritä ja tahrata heidän
tunteittensa puhtautta, vaikkapa ainoastaan ajatuksilla. Christophe
kaipasi suunnattomasti saada uskoa siihen olentoon, jota hän rakasti,
ja hän koetti nyt viimeisen kerran rauhoittaa itseään kuvitelmilla. Hän
syytti itseään: hän oli muka väärässä; hänen tuntonsa kolkutti, kun hän
ajatteli, millaiseksi hän syytti Aadaa mielessään; ja hän oli muka itse
liian tyly.

Christophe lähestyi Aadaa, hän koetti päästä puheisiin hänen kanssaan:
Aada ei vastannut hänelle muuta kuin pari kuivaa sanaa: hän ei
tahtonut laisinkaan tehdä hänen kanssaan sovintoa. Christophe toivoi
sitä ehdottomasti, hän kuiskasi Aadan korvaan ja pyysi häntä hiukan
puheilleen, syrjemmällä muista. Aada seurasi häntä nyrpeän näköisenä.
Kun he olivat jääneet jonkun askeleen päähän toisista eivätkä Myrrha
ja Ernest voineet heitä enää nähdä, tarttui Christophe rajusti Aadan
käsiin, hän pyysi häneltä anteeksi, polvistui hänen eteensä, metsässä,
keskellä lakastuneita lehtiä. Christophe sanoi, ettei hän voinut
elää näin, riidassa Aadan kanssa; hän ei voinut enää nauttia koko
kävelyretkestä, ei kauniista päivästä, hän ei voinut nauttia mistään,
ei enää edes hengittääkään, kun tiesi Aadan häntä vihaavan; hän kaipasi
niin suuresti Aadan rakkautta. Niin, hän oli usein väärämielinen,
väkivaltainen, epämiellyttävä; hän pyysi Aadaa antamaan hänelle
anteeksi: syynä siihen kaikkeen oli hänen rakkautensa; hän ei voinut
sietää Aadassa mitään keskinkertaista, mitään joka ei ollut Aadan ja
heidän kauniin yhdessäolonsa muistojen arvoista. Christophe palautti ne
muistot Aadan mieleen, kertoi hänelle heidän ensimmäisen kohtauksensa,
ensimmäiset yhdessä vietetyt päivät; hän sanoi, että hän rakasti
Aadaa yhä niinkuin ennen, että hän rakastaisi häntä aina. Älköön Aada
jättäkö häntä! Aada oli hänelle kaikki kaikessa... Aada kuunteli häntä,
hymyillen, hämmentyneenä, melkein heltyneenä. Hän katseli Christophea
jälleen suloisin silmin, katsein, jotka ilmaisivat, että rakkaus eli ja
etteivät he enää olleet toisilleen suutuksissa. He suutelivat toisiaan
ja painuivat kädet tiukasti toistensa ympärillä edelleen lehdettömään
metsään. Christophe oli Aadasta kiltti, ja hän oli kiitollinen hänelle
noista hellistä sanoista; mutta hän ei silti luopunut pahankurisista
oikuistaan, jotka hän oli saanut päähänsä. Kumminkin hän nyt epäröi
hiukan, hän ei ollut aivan luja päätöksessään. Ja sittenkään ei
hän jättänyt tekemättä, mitä oli ajatellut. Minkä tähden? Kuka sen
voi selittää?... Senkö vuoksi, että hän oli varmasti päättänyt sen
tehdä?... Kuka tietää? Hänestä tuntui ehkä omintakeisemmalta ja
makeammalta pettää ystäväänsä juuri sinä päivänä, näyttääkseen hänelle
ja itselleen, että hän oli vapaa. Hän ei ajatellut, että hän voisi
kadottaa Christophen: sitä ei hän olisi tahtonut. Hän luuli olevansa
hänestä varmempi kuin koskaan ennen.

Seurue oli tullut aholle. Siitä haarautui kaksi eri tietä! Christophe
lähti menemään toista niistä. Ernest väitti, että toinen veisi
suorempaan sille kukkulalle, jonne he nyt aikoivat mennä. Aada oli
samaa mieltä hänen kanssaan. Christophe tunsi tien hyvin, sillä hän
oli kulkenut sitä usein, ja väitti, että nuo toiset olivat väärässä.
He pysyivät jyrkästi mielipiteessään, ja silloin sovittiin, että
koetettaisiin; ja kumpikin puoli löi vetoa saapuvansa omaa tietänsä
ensin perille. Aada lähti Ernestin kanssa toista polkua, Myrrha
seurasi Christophea; hän oli muka aivan vakuutettu että Christophe oli
oikeassa; ja siihen hän lisäsi:

"Kuten aina." Christophe oli käsittänyt vedon vakavasti; ja kun hän
ei koskaan halunnut joutua tappiolle, kulki hän nopein askelin, niin,
liian nopeasti Myrrhan mielestä, jolla ei ollut laisinkaan niin kiire
kuin Christophella.

-- Älä hätäile, hyvä ystävä, sanoi hän Christophelle pilkallisesti ja
tyynesti; kyllä me joka tapauksessa joudumme ennen.

Christophelle tuli jokin epäilys:

-- Se on totta, sanoi hän; ehkä kuljemme liian nopeasti: se ei kuulu
vetoon.

Hän hiljensi askeleitaan.

-- Mutta minä tunnen heidät, jatkoi Christophe; olen varma, että he
juoksevat ennättääkseen sinne ennen meitä.

Myrrha purskahti nauruun:

-- Ei ei, älä ole milläsikään siitä!

Myrrha riippui Christophen käsipuolessa, hän painautui aivan
Christophea vasten. Hän oli hiukan lyhyempi kuin Christophe ja
katseli kävellessään ylös häneen, älykkäin ja hyväilevin silmin. Hän
oli tosiaan sievä ja kiehtova. Christophe tuskin tunsi häntä nyt:
kukaan ei ollut alttiimpi hetkellisille muutoksille kuin Myrrha;
tavallisesti olivat hänen kasvonsa kelmeät ja pöhöiset; mutta ei
tarvittu muuta kuin pieni kiihdytys, jokin iloinen ajatus tai halu
miellyttää, niin tuo vanhamainen ilme katosi ja Myrrhan poskille
syttyi puna, rypyt silmäluomista, silmien alta ja ympäriltä hävisivät,
hänen katseensa syttyi, ja hänen koko muotonsa sai sellaisen
nuoruuden, elämän ja älykkyyden sävyn, ettei Aadan piirteissä ollut
moisesta merkkiäkään. Christophe hämmästyi Myrrhassa huomaamaansa
muutosta, hän käänsi katseensa pois välttäen Myrrhan silmiä: hän oli
hieman hämmennyksissään, näin kahden kesken Myrrhan kanssa. Myrrhan
läsnäolo vaivasi häntä; hän ei kuunnellut, mitä tyttö sanoi, eikä
vastannut hänelle, tai hän vastasi aivan päin honkia: hän ajatteli,
tahtoi ajatella pelkästään Aadaa. Hän muisteli miten kauniisti Aada
oli juuri äsken häneen katsellut, muisteli hänen hymyään, hänen
suudelmaansa; ja hänen sydämensä täytti ylenpalttinen rakkaus. Myrrha
koetti puhua hänelle, kuinka kaunis metsä oli: nuo pienet ja hienot
oksat, taustanaan kuulas taivas; niin, kaikki oli kaunista: pilvi oli
haihtunut, Christophe oli saanut Aadan takaisin; hänen oli onnistunut
sulattaa jää heidän väliltään, he rakastivat jälleen toisiaan; olivatpa
toisiaan lähellä tai kaukana ja erillään, olivat he kuitenkin aivan
yhtä. Christophe huokaisi helpoituksesta; kuinka keveä ilma nyt oli!
Aada oli tullut hänelle takaisin... Kaikki muistutti hänelle Aadasta...
Sää oli hiukan kostea: eiköhän Aadalla ollut kylmät... Kauniita puita
verhosi kuura: mikä vahinko, ettei Aada niitä puita nähnyt!... Mutta
Christophe muisti lyödyn vedon, ja hän kiirehti taas askeleitaan; hän
varoi tarkoin, ettei vain eksyisi tieltä. Ja hän huudahti riemuissaan
päästyään perille:

-- Me jouduttiin ensimmäisinä.

Hän heilutti iloisesti hattuaan. Myrrha katseli häneen hymyillen.

Kukkula, jonka laella he nyt seisoivat, oli pitkä kalliojyrkänne
keskellä metsää. Tuota huippua ympäröivät pähkinä- ja
vaivaistammipensaat, ja sieltä näkyi kauas: metsäisiä rinteitä
punasinervien ja usvan harsoamien kuusenlatvojen takaa, sekä
Rhein-virta, joka kiemurteli nauhana sinertävässä laaksossa. Ei
linnunviserrystä kuulunut. Ei ääntä, ei tuulen henkäystä. Oli
liikkumaton ja hartaan-tyyni talvinen päivä, joka lämmitteli viluissaan
värähdellen auringon turtuneessa valossa. Silloin tällöin kajahti
kaukaa laaksosta junan lyhyt vihellys. Christophe seisoi jyrkänteen
reunalla ja katseli maisemaa. Myrrha tarkasteli Christophea.

Christophe kääntyi Myrrhan puoleen, selvästi oikein hyvällä tuulella.

-- Kas niin, ne laiskurit, virkkoi hän; johan sanoin sen heille!... No,
mitäpä muuta, täytyy heitä odottaa...

Hän heittäytyi loikomaan auringonpaisteeseen, pengermälle, joka oli
rakoillut kuivuudesta.

-- Aivan niin, odotetaan, sanoi Myrrha ottaen hatun pois päästään.

Myrrhan äänessä oli jotain niin pilkallista, että Christophe kohottausi
ylös ja katsoi häneen.

-- No, mitä nyt? kysyi Myrrha rauhallisesti.

-- Mitä sinä sanoit?

-- Minä sanoin, että odotetaan vaan. Ei kannattanut, kuten näet,
juoksuttaa minua niin kiireesti.

-- Se on totta.

He odottivat, loikoen molemmat rosoisella pengermällä. Myrrha hyräili
jotakin laulua. Christophe hyräili myöskin muutamia säkeitä. Mutta hän
keskeytti vähän väliä kuunnellen korva tarkkana:

-- Nyt he taitavat tulla, olin kuulevinani. Myrrha lauloi yhä vaan.

-- Ole nyt hiljaa, hetkinen. Myrrha keskeytti.

-- Ei, se ei ollut mitään. Myrrha alkoi taas laulaa. Christophe ei
pysynyt enää paikallaan:

-- Ehkäpä he ovat eksyneet.

-- Eksyneetkö? Ei täällä voi eksyä. Ernest tuntee kaikki tiet.

Omituinen ajatus pälkähti Christophen päähän.

-- Jospa he pääsivät tänne ennen meitä, ja lähtivät takaisin jo
ennenkuin me tulimme?

Myrrha makasi seljällään maassa ja katseli taivaaseen, ja puhkesi
keskellä lauluaan niin hurjaan nauruun, että oli tikahtua. Christophe
pysyi itsepintaisesti mielipiteessään. Hän tahtoi nyt lähteä asemalle,
ja sanoi, että ystävät olivat varmaan jo siellä. Myrrha päätti jättää
kylmän salailunsa.

-- Se olisi hyvä keino juuri joutuaksemme heistä erilleen!... Eihän ole
sovittu mitään asemalla kohtaamisesta. Mehän päätimme tavata toisemme
täällä.

Christophe istahti häntä lähelle. Myrrhaa Christophen odottelu huvitti.
Christophe tunsi, että Myrrha tarkasteli häntä ivallisin silmin.
Hän alkoi nyt tosiaan tulla rauhattomaksi, -- rauhattomaksi, mihin
Aada ja Ernest olivat joutuneet: hän ei heitä laisinkaan epäillyt.
Hän nousi jälleen ylös. Hän sanoi, että nyt täytyisi mennä takaisin
metsään, etsiä ja huutaa heitä. Myrrhan kurkusta kuului silloin pieni
naurunkurahdus; hän oli ottanut taskustaan neulan ja sakset, alkoi nyt
ratkoa hatustaan irti sulkia, ja ompeli sitten ne siihen kiinni uudella
tavalla: hän näytti aikovan jäädä tähän kaikeksi päivää.

-- Ei, hölmöseni, vastasi hän Christophelle. Jos he tahtoisivat tulla,
luuletko, etteivät he osaisi tänne?

Se iski Christophea suoraan sydämeen. Hän käännähti Myrrhaan päin;
tyttö ei häneen katsellut, vaan jatkoi työtään. Christophe meni
lähemmäksi häntä:

Myrrha! sanoi hän.

-- No? äännähti Myrrha keskeyttämättä ompeluaan.

Christophe asettui polvilleen voidakseen tarkastaa häntä paremmin.

-- Myrrha! toisti Christophe.

-- No, mikä nyt? kysyi Myrrha nostaen silmänsä työstä ja katsellen
häneen hymyillen. Mikä sinulla on?

Nähdessään, että Christophe oli aivan tyrmistynyt, tuli Myrrha
ilveilevän näköiseksi.

-- Myrrha! kysyi Christophe kurkkuun takertuvin äänin, sano, mitä sinä
tästä ajattelet...

Myrrha kohautti olkapäitään, hymyili, ja ryhtyi jälleen työhönsä.

Christophe tarttui hänen käteensä ja tempaisi häneltä pois hatun, jota
hän korjaili:

-- Jätä tuo, jätä, ja sano minulle... Myrrha katsoi häntä silmiin ja
odotti. Hän näki Christophen huulten vapisevan.

-- Sinä ajattelet, virkkoi Christophe hiljaa, että Ernest ja Aada...?

Myrrha hymyili:

-- Hm, mitäs muuta!

Christophe ponnahti loukkautuneena ylös:

-- Ei, ei! Se ei ole mahdollista. Et ajattele sellaista!... Ei! Ei!

Myrrha pisti kätensä hänen olkapäälleen ja vääntelehti naurusta.

-- Kuinka sinä olet tuhma, niin tuhma, ystäväni!

Christophe ravisti häntä rajusti:

-- Älä naura! Minkä tähden sinä naurat? Sinä et nauraisi, jos se olisi
totta! Sinä pidät Ernestistä...

Myrrha nauroi vain. Ja vetäen Christophea luokseen suuteli hän häntä.
Vasten tahtoaankin Christophe suuteli Myrrhaa. Mutta kun hän tunsi
hänen huultensa kosketusten, noiden huulten, jotka olivat vielä
lämpöiset hänen veljensä suudelmista, riuhtausi hän taaksepäin, piti
Myrrhan päätä kiinni edessään ja kysyi:

-- Sinä tiesit sen? Oliko se teidän kesken sovittu?

Myrrha äännähti: "Oli", ja nauroi.

Christophelta ei päässyt ääntä, hänessä ei näkynyt vihan merkkiäkään.
Hän aukoi suutansa, niinkuin hänen olisi ollut vaikea hengittää;
hän sulki silmänsä, ja pusersi käsin rintaansa: hänen sydämensä oli
pakahtua. Sitten hän heittäytyi maahan, painoi päänsä käsiinsä, ja
häntä täristi raju inhon ja epätoivon puuska, samanlainen kuin usein
ennen lapsena.

Myrrhan tuli sääli häntä, vaikkei hän yleensä ollutkaan kovin
helläluonteinen; tiedottomasti valtasi hänet äidillinen hellyyden
tunne. Hän kumartui Christophen puoleen, hän puhui hänelle lohdutellen,
hän tahtoi, että hänen olisi pitänyt haistella hänen hajuvesipulloaan.
Mutta Christophe sysäsi sen kauhuissaan luotaan ja nousi ylös niin
rajusti, että Myrrhaa peloitti. Christophella ei ollut voimaa eikä
halua kostaa. Hän katseli Myrrhaa, ja hänen kasvonsa olivat tuskasta
väännyksissä:

-- Viheliäinen, sanoi hän menehtyvällä äänellä; sinä et tiedä, mitä
pahaa sinä teet...

Myrrha koetti estää Christophea lähtemästä. Christophe ryntäsi pois
kukkulalta, läpi metsän, syljeskellen inhosta ajatellessaan moista
julkeaa törkeyttä, moisia saastaisia sieluja ja sukurutsaista jakelua,
johon he tahtoivat häntä osalliseksi. Hän itki, hän vapisi, nyyhkytti
inhosta. Hänelle tuli kauhu Aadaa, kaikkea, omaa itseään, ruumistaan ja
sydäntään kohtaan. Halveksimisen myrsky purkausi hänessä valloilleen:
kauan aikaa oli se jo uhkaavana kohonnut; ennemmin tai myöhemmin täytyi
hänessä syntyä vastarinta tuollaista mataluutta, moisia häpäiseviä
sovinnoita ja ummehtunutta ja myrkyllistä ilmapiiriä vastaan, jossa
hän oli elänyt muutamia kuukausia; mutta hänen kaipuunsa rakastaa ja
pettää itseään näkemästä oikeassa muodossaan sitä olentoa, jota hän
rakasti, oli viivyttänyt tuota auttamatonta purkausta, niin kauan kuin
se oli suinkin mahdollista. Nyt se kuohahti ilmi yhtäkkiä; ja näin oli
parempi. Vapauttava, raitis ja tuiman puhdas tuulenhenkäys, jääkylmä
viima pyyhkäisi tuossa tuokiossa pois hänestä nuo myrkkyhöyryt. Inho
tappoi yhdellä iskulla hänen rakkautensa Aadaa kohtaan.

Jos Aada oli luullut vahvistavansa valtaansa Christopheen tällä
teollaan, todisti se vain vielä kerran, miten typerän törkeästi hän
ymmärsi sen olennon, joka häntä rakasti. Mustasukkaisuus, joka kyllä
saattaa kiinnittää toisiinsa tahraisia sydämiä, nosti ainoastaan
kapinaan sellaisen nuoren, ylpeän ja puhtaan luonteen kuin Christophe.
Mutta varsinkin eräs seikka, jota Christophe ei antanut anteeksi,
jota hän ei voinut antaa koskaan anteeksi, se, ettei tämä Aadan petos
johtunut intohimosta eikä varmaankaan edes noista mielettömistä ja
turmeltuneista oikuistakaan, joiden vastustamattomia puuskia naisen
äly ei juuri jaksa estää. Ei, -- nyt Christophe sen ymmärsi, -- se
johtui Aadassa vaan salaisesta halusta alentaa häntä, nöyryyttää
häntä, rangaista häntä hänen moraalisen jäykkyytensä tähden, hänen
uskonsa tähden, joka oli Aadalle vihallinen; saada hänet suistumaan
alas yleiselle matalalle tasolle, polkea hänet jalkoihinsa, tuntea
oma epäterveellinen voimansa. Ja kauhuissaan Christophe ajatteli:
mikä ihmeellinen halu onkaan enimmillä ihmisillä tahrata: -- tahrata
kaikkea, mikä heissä ja muissa on puhdasta, -- noilla tunkiosieluilla,
jotka nauttivat hekkumaa saadessaan kieriskellä loassa, jotka ovat
onnellisia, kun heidän pinnassaan ei ole enää yhtään ainoaa puhdasta
paikkaa!...

Aada odotti kaksi päivää, että Christophe tulisi takaisin. Sitten alkoi
hän tulla levottomaksi ja hän lähetti Christophelle suloisen kirjeen,
jossa hän ei vihjaillut vähääkään tapahtuneeseen. Christophe ei siihen
edes vastannut. Hän vihasi Aadaa nyt niin syvästi, ettei hänellä ollut
enää edes sanoja vihaansa ilmaistakseen. Hän oli pyyhkäissyt Aadan pois
elämästään. Aadaa ei ollut hänelle enää olemassa.



Christophe oli vapautunut Aadasta, mutta itsestään ei hän ollut
vapautunut. Turhaan koetti hän sitä kuvitella ja päästä takaisin
entiseen puhtaaseen ja voimakkaaseen tyyneyteen. Entisyyteensä ei
ihminen koskaan palaa. Hänen täytyy jatkaa matkaansa; eikä hyödytä
kääntyä takaisin, paitsi katsoakseen niitä paikkoja, joiden ohitse
kulki, niiden majain sauhuja, joiden katon alla nukkui, kuinka ne
haipuvat ilmanrannalla muistojen utuun. Mutta mikään ei vie meitä
nopeammin erillemme entisestä sielustamme kuin lyhyet intohimon
ajat. Tie kääntyy yhtäkkiä, maisema muuttuu uudeksi; tuntuu kuin
joutuisimme sanomaan viimeisen kerran hyvästit sille, jonka jätämme
taaksemme. Christophe ei voinut alistua sellaiseen. Hän ojensi käsiään
menneisyyttä kohti. Hän koetti itsepintaisesti saada jälleen heräämään
eloon entisen sielunsa, yksinäisenä ja alistuvana. Mutta sitä sielua
ei enää ollut olemassa. Intohimo on vaarattomampi itsessään kuin
sen kasaamien raunioiden tähden. Christophe saattoi kyllä olla enää
rakastamatta, hän saattoi halveksia rakkautta: -- lyhyen aikaa, -- se
oli jo kuitenkin jättänyt häneen kyntensä merkit; hänen sydämeensä oli
jäänyt tyhjyys, joka täytyi täyttää. Tuon hirvittävän hellyyden ja ilon
kaipuun vuoksi, joka kalvaa elämän onnea maistaneita olentoja, tarvitsi
hän jotain muuta intohimoa, vaikkapa jotakin aivan entiselle vastaista:
halveksumisen, ylpeilevän puhtauden, hyveeseen uskomisen intohimoa.
-- Ne tunteet eivät kuitenkaan riittäneet; ne eivät jaksaneet enää
masentaa hänen nälkäänsä; ne eivät olleet muuta kuin tuokion ravintoa.
Hänen elämänsä oli yhtäjaksoisia rajuja vastavaikutuksia, -- hyppyjä
yhdestä äärimmäisyydestä toiseen. Milloin tahtoi hän nyt pakoittaa
itsensä epäinhimillisen pidättyväisyyden sääntöihin; hän ei syönyt
enää, joi vain vettä, kiusasi ruumistaan kävelyillä, ponnistuksilla,
valvomalla, kielsi itseltään kaiken ilon. Milloin hän jälleen vakuutti
itselleen, että voima on hänenlaistensa ihmisten ainoa moraali; ja
hän syöksyi tavoittelemaan ainoastaan iloa. Kummassakin tapauksessa
oli hän onneton. Hän ei enää voinut olla yksin. Se kävi hänelle yhä
mahdottomammaksi.

Hänen ainoa pelastuksensa olisi löytää ollut oikeaa ystävyyttä, --
esimerkiksi Rosan: siitä hän olisi saanut turvansa. Mutta noiden kahden
perheen välit olivat nykyään auttamattomasti rikki; ne eivät enää
tavanneetkaan toisiaan. Yhden ainoan kerran oli Christophe kohdannut
Rosan. Nuori tyttö tuli kirkosta. Christophe epäröi, yrittääkö hänen
seuraansa; ja Rosa puolestaan teki hänet nähdessään sellaisen liikkeen,
kuin olisi aikonut tulla häntä tapaamaan; mutta kun Christophe jo
halusi mennä Rosan luokse, läpi uskovaisten tungoksen, joka laskeutui
alas portaita, käänsi Rosa katseensa hänestä pois; ja kun Christophe
tuli häntä lähelle, tervehti Rosa häntä kylmästi, ja meni sivuitse.
Hän tunsi, että nuori tyttö halveksi häntä perinpohjaisesti ja
kylmäsydämisesti. Eikä Christophe tuntenut, että Rosa rakasti häntä yhä
ja olisi tahtonut sen hänelle sanoa, vaikka hän moittikin sentähden
itseään kuin jostakin viasta tai typeryydestä; hän piti Christophea
kunnottomana ja turmeltuneena, itselleen kaukaisempana kuin koskaan
ennen. Sitten kadottivat he toisensa ainaiseksi. Se oli ehkä hyväksi
heille molemmille. Hyvyydestään huolimatta ei Rosa ollut tarpeeksi
eloisa Christophea ymmärtämään. Vaikka Christophe tarvitsi kiihkeästi
hellyyttä ja kunnioitusta, olisi hän tukehtunut keskinkertaisessa ja
suljetussa elämässä, jossa ei ollut iloa eikä tuskaa, ei ilmaa. He
olisivat kärsineet kumpikin. Olisivat kärsineet siitä, että olisivat
tuottaneet -- toisilleen kärsimyksiä. Kova onni, joka heidät eroitti
toisistaan, oli siis ehkä lopultakin hyvä onni, niinkuin usein on, --
ja on aina niiden, jotka ovat väkeviä ja kestävät.

Mutta tällä hetkellä oli se heille suuri surun syy ja suuri
onnettomuus. Varsinkin Christophelle. Moinen hyveellinen
suvaitsemattomuus, henkinen ahtaus, joka joskus näyttää kadottavan
täydellisesti älyn juuri niiden päästä, joilla sitä on enimmän, ja
hyvyyden niiden sydämestä, jotka ovat parhaita, ärsytti, loukkasi
Christophea, syöksi hänet uhmaan ja entistä vapaampaan elämään.

Kierrellessään ennen Aadan kanssa ulkoravintoloissa kaupungin ympärillä
oli Christophe tutustunut eräihin reiluihin poikiin -- bohêmeihin,
joiden huolettomuus ja tapojen vapaus eivät olleet hänestä liioin
vastenmielisiä. Eräs heistä, nimeltään Friedemann, muusikko niinkuin
Christophe, kolmisenkymmentä vuotta urkurina elänyt mies, ei ollut
henkisyyttä vailla, ja tunsi hyvin ammattinsa, mutta oli auttamattoman
laiska ja olisi mieluummin kuollut nälkään, jopa janoonkin, kuin
ponnistanut hiukan voimiaan päästäkseen keskolaisuudestaan. Hän
lohdutti vetelyydessään itseään haukkumalla niitä, jotka elämässä
touhuavat; ja hänen hieman kömpelöt pilapuheensa olivat naurattavan
sukkeliakin. Hän oli tovereitaan vapaampi eikä peljännyt singota
tyytymättömyyttään vallassa oleviin henkilöihin, -- vaikka hän tekikin
sen vielä arasti, ikäänkuin silmää iskien, salavihjauksilla --; olipa
hän kyllin uskalikko hyljätäkseen valmiit ja yleisesti hyväksytyt
mielipiteet musiikista, ja salasisuisesti iski hän piikkinsä päivän
suuruuksiin, jotka olivat anastamalla siepanneet maineensa. Naiset
eivät saaneet myöskään häneltä armoa. Hän omisti heille leikkiä laskien
erään muinaisen naisia vihaavan munkin lauselman, jonka tuimuudesta
Christophe nautti nykyään hartaammin kuin moni muu:

_"Femina mors animae."_

Sielullisessa sekasorrossaan löysi Christophe jotain ajanrattoa
pakinoissa Friedemannin kanssa. Hän arvosteli kyllä tuota ystäväänsä;
hän ei voinut kauan aikaa tyytyä niin matalasti pilkkaavaan henkeen:
moinen alinomainen ilveily ja kieltäminen tuli hänelle ärsyttäväksi,
se tuntui voimattomuudelta; mutta se kevensi kuitenkin hänen mieltään,
sillä se oli poroporvarillisen vastakohta. Vaikka hän pohjaltaan
halveksikin toveriaan, ei hän voinut olla enää ilmankaan Friedemannia.
Heidät nähtiin aina yhdessä, rappiolle joutuneiden ja epäilyttävien
olennoiden pöydässä, jotka olivat Friedemannin seuraa ja henkiseltä
arvoltaan vielä vähäisempiä kuin hän. He pelasivat, he purkivat
aatteitaan, he joivat yhtämittaa kaiket iltaa. Christophe heräsi
yhtäkkiä inhoittavaan makkarakaupan ja tupakan hajuun; hän katsoi
seurapiiriään silmät pyörällä: hän ei tuntenut heitä enää; hän ajatteli
hädissään:

-- Missä minä olen? Mitä nuo tuossa ovat? Mitä minulla on näiden kanssa
tekemistä?

Heidän sutkauksensa ja naurunsa iljettivät häntä. Mutta hänellä ei
ollut voimaa erota heistä: häntä peloitti mennä kotiinsa, jäädä yksin,
kahden kesken sielunsa ja kaipuittensa ja tunnontuskiensa kanssa. Hän
vaipui, hän tiesi, että hän vaipui; hän tutki ja -- näki Friedemannissa
peloittavan selkeästi kuvan siitä rappioituneesta olennosta, jollainen
hän itsekin kerran tätä jatkaen olisi; mutta hän oli nykyään niin
masentunut, ettei se uhkauskaan häntä herättänyt, vaan löi hänet sitä
pahemmin alas.

Hän olisi joutunut hukkaan, jos se hänelle mitenkään olisi ollut
mahdollista. Onneksi oli hänellä niinkuin kaikilla hänen laatuisillaan
apu ja turva hävitystä vastaan, sellainen, jota toisilla ei ole:
ensinnäkin hänen oma voimansa, elämänvaistonsa, joka estää ihmistä
antamasta itsensä kuolla ja joka on älykkäämpi itse miehen älyä,
voimakkaampi hänen tahtoaan. Ja sitäpaitsi oli hänellä tietämättään
sellainen taiteilijauteliaisuus, intohimoinen persoonattomuus, joka
on kaikilla tosiaan luovilla olennoilla. Vaikka hän olisi kuinka
rakastanut, kärsinyt, kuinka täydellisesti antautunut kaikkien
intohimojensa valtaan, niin kuitenkin hän ne _näki_. Ne asuivat
hänessä, mutta ne eivät olleet vielä _hän_. Myriaadi pikku sieluja
kiersi ja kuhisi sekavasti hänessä pyrkien tasapainolakia totellen
jotakin kiinteää pistettä kohti, tuntematonta ja varmaa: niinkuin
planeettain kierto, joka avaruudesta hakee jotakin salaperäistä
keskikohtaa. Tuo ainainen tiedottoman kaksinaisuuden tila ilmeni
varsinkin niinä huumaavina hetkinä, jolloin jokapäiväinen elämä nukahtaa
ja jolloin unen syvyydestä kohoaa esiin sfinksin katse, olemassaolon
monimuotoiset kasvot. Erittäinkin viimeisenä vuonna vaivasi Christophea
usein uni, jossa hän selvästi ja tinkimättömän elävänä kuvitteluna
luuli olevansa samassa sekunnissa useita eri olentoja, jotka olivat
monesti toisilleen kaukaisia, kokonaisten maailmain ja vuosisatain
toisistaan eroittamia. Valveilla ollessaan jäi siitä Christophelle
hämärä hourekuva, mutta hän ei muistanut, mistä moinen uni oli hänelle
tullut. Se oli kuin jotakin piintyneen ajatuksen jättämää väsymystä,
josta jää merkki jäljelle, vaikkei saatakaan ymmärtää itse ajatusta.
Mutta sillaikaa kuin hänen sielunsa ponnisteli tuskissaan toisiaan
seuraavien päivien ansassa, oli hänessä myöskin toinen sielu, joka
katseli tarkkaavana ja kirkkain mielin hänen epätoivoisia yrityksiään.
Christophe ei sitä nähnyt; mutta se heitti häneen salaisen valonsa
heijasteen. Se sielu tahtoi iloisesti ja ahnaasti tuntea kaikki, kärsiä
kaikki, tarkastaa ja ymmärtää miehet ja naiset, koko tämän maan,
haluineen, intohimoineen, ajatuksineen, jotka saivat olla kiduttavia,
mataloita, jopa alhaisiakin; -- ja se riitti antamaan kaikelle hiukan
valoaan, pelastaman Christophen tyhjyydestä. Se sai hänet tuntemaan --
hän ei tiennyt, millä tavoin -- ettei hän ollut aivan yksin kuitenkaan.
Moinen halu olla kaikkea ja tuntea kaikki, tuo toinen sielu, rakensi
Christophelle varustuksen hävittäviä intohimoja vastaan.

Mutta vaikka se pystyi pitämään hänen päänsä vedenpinnan yläpuolella,
ei se sallinut hänen nousta aalloista omin voimin. Christophe ei
jaksanut nähdä selvästi itseensä, hallita ja koota itseään. Kaikki
työ oli hänelle nykyään mahdotonta. Hän eli älyllisen taistelunsa
kautta elämänsä hedelmällisintä: sillä koko hänen vastainen elämänsä
oli siinä jo oraalla; -- mutta tuo sisäinen rikkaus ilmeni nykyään
vasta eriskummaisuuksina; eivätkä moisen yltäkylläisyyden tulokset
eronneet liioin kaikkein auttamattomimman hedelmättömyyden tuloksista.
Christophe oli joutunut elämänsä tulva-aaltojen alle. Kaikki hänen
voimansa olivat saaneet valtavan kasvunpuuskan ja nousseet liian
nopeasti, kaikki yhtäaikaa, yhdellä iskulla. Mutta hänen tahtonsa ei
ollut kehittynyt yhtä nopeasti; se oli joutunut suunniltaan nähdessään
tuon kummallisuuksien lauman. Hänen persoonallisuutensa ratisi joka
liitoksessaan. Toiset eivät tätä maanjäristystä, tätä sisäistä
mullistusta laisinkaan huomanneet. Christophe itsekään ei nähnyt muuta
kuin, että hän oli voimaton tahtomaan, luomaan, voimattomuutensa
elämään. Kiihkot, vaistot, ajatukset purkausivat esiin toinen toisensa
perästä aivan kuin rikkipilvet tulivuoren halkeamista; ja hän kysyi
itseltään alinomaa:

-- Ja mitä nyt sitten vielä ilmestyy? Mitä minusta tulee? Onko aina
näin, ja onko kaikki jo loppunut? Eikö minusta tule koskaan mitään?

Ja niinpä pursuivat nyt esiin perinnölliset vaistot: niiden olentojen
paheet, jotka olivat eläneet ennen häntä. -- Hän rupesi juomaan.



Hän tuli kotiinsa viiniltä löyhkäen, nauraen, horjuen.

Louisa-parka katseli häntä, huokaili, ei virkkanut mitään, vaan rukoili.

Mutta eräänä iltana, kun Christophe tuli ulos eräästä kaupungin
porttien edustalla olevasta kapakasta, huomasi hän tiellä, jonkun
askeleen päässä itsestään Gottfried-enon hupaisen hahmon, kaupustelijan
käärö selässä. Kuukausiin ei tuo pikkuolento ollut käynyt kaupungissa,
ja hän viipyi nykyään yleensä yhä pitemmät ajat omilla teillään.
Christophe hoihkaisi hänelle ylen iloissaan. Gottfried kääntyi
katsomaan taakseen, kyyryssä taakkansa alla; hän näki Christophen,
jonka kasvot olivat omituisessa ilon irvistyksessä, ja hän pysähtyi
ja istahti portin töykkärikivelle Christophea odottamaan. Christophe
lähestyi häntä vilkkain elein ja heittelehtien, ja hän puristi
innokkaasti ja ylen tunteellisesti enon kättä. Gottfried katsoi häneen
pitkään, sitten sanoi hän:

-- Hyvää iltaa, Melchior.

Christophe luuli enon erehtyneen ja purskahti nauruun:

-- Ukkoparka alkaa tulla vanhaksi, ajatteli hän; häneltä menee jo
muisti.

Gottfried oli tosiaan vanhan näköinen, käpertynyt, kutistunut,
kyyristynyt; hänen hengityksensä kulki vaivaloisesti ja pihisten.
Christophe hoki yhä innoissaan jotain sekavaa. Gottfried nosti käärön
selkäänsä ja lähti jälleen hiljaa menemään. He kulkivat kotiin,
vieretysten, Christophe heilutellen käsiään ja haastaen täyttä suuta,
Gottfried yskähdellen, vaieten. Ja kun Christophe kysyi häneltä
jotakin, sanoi Gottfried häntä yhä vain Melchioriksi. Tällä kertaa
kysyi Christophe häneltä:

-- Mitä, miksi sinä kutsut minua Melchioriksi? Minä olen Christophe,
tottahan sen tiedät. Oletko sinä unohtanut nimeni?

Gottfried ei pysähtynyt, hän loi silmänsä ylös Christopheen, katseli
häntä, pudisti päätänsä ja sanoi tyynesti:

-- Ei, Melchior sinä olet, kyllä minä sinut tunnen.

Christophe seisahtui tyrmistyneenä. Gottfried kulkea keppasi edelleen,
Christophe seurasi häntä vastaamatta. Hän oli ikäänkuin selvinnyt. Kun
kuljettiin erään konserttikahvilan editse, pysähtyi Christophe sameain
lasiruutujen ääreen, joihin eteisen kaasuvalot ja tyhjän kadun kivet
heijastuivat; ja hän katseli itseään: hän tunsi Melchiorin ja väistyi
tyrmistyneenä takaisin.

Hän vietti yönsä, -- tuskallisen yön, -- sieluaan tutkien,
tarkastellen. Hän ymmärsi nyt. Niin, hän tunsi nuo paheelliset vaistot,
jotka olivat nousseet hänessä eloon: ne kauhistivat häntä. Hän muisti
Melchiorin ruumiin ääressä valvotun yön, kaikki siinä tekemänsä valat,
ja hän katsahti koko elämänsä siitä alkaen: hän oli ne valat kaikki
pettänyt! Mitä hän oli tehnyt tänä kokonaisena vuotena? Mitä hän oli
tehnyt Jumalansa puolesta, taiteensa, sielunsa? Mitä hän oli tehnyt
ikuisuutensa hyväksi? Ei ainoaakaan päivää, joka ei ollut mennyt
hukkaan, pilattu, tahrattu. Ei ainoatakaan työtä, yhtään ajatusta,
kestävän tuloksen jättävää ponnistusta. Kaaos kiihkoja, jotka
hävittivät toisiaan. Tuulta, tomua, tyhjää vain... Mitä toimitti,
vaikka hän oli tahtonut? Hän ei ollut tehnyt mitään, niitä oli
tahtonut, hän oli tehnyt päinvastaista, kuin oli tahtonut. Hänestä oli
tullut sellainen, joka hän ei tahtonut olla: kas siinä hänen elämänsä
pesänselvitys!

Koko yönä ei hän asettunut vuoteeseen. Kello kuuden tienoissa aamulla,
(oli vielä pimeä), kuuli hän Gottfriedin liikkuvan ja varustautuvan
lähtemään heiltä. -- Sillä Gottfried ei ollut tahtonut jäädä heille
pitemmäksi aikaa. Matkalla läpi kaupungin oli hän tapansa mukaan tullut
ainoastaan näkemään siskoaan ja sisarensa poikaa: mutta hän oli eilen
sanonut lähtevänsä jälleen tänä aamuna pois.

Christophe meni alas. Gottfried näki hänen kelmeät, tuskan yön uurtamat
kasvonsa. Hän hymyili Christophelle lempeästi ja kysyi häneltä, eikö
hän saattaisi häntä vähän matkaa. He lähtivät yhdessä ulos, ennen
sarastusta. Heidän ei tarvinnut toisilleen puhua: he ymmärsivät
toisensa. Kun he kulkivat hautausmaan ohitse, sanoi Gottfried:

-- Mennään tuonne, vai mitä?

Koskaan ei hän jättänyt käymättä tervehtimässä Jean-Micheliä ja
Melchioria, kun hän tuli kaupunkiin. Christophe ei ollut käynyt
hautausmaalla kokonaiseen vuoteen. Gottfried laskeusi polvilleen
Melchiorin kummun eteen ja sanoi:

-- Rukoilkaamme, että he nukkuisivat rauhassa, eivätkä meille tuottaisi
tuskia.

Gottfriedin ajatukset olivat kummallista taikauskon ja selvän järjen
sekoitusta: ne ällistyttivät Christophea usein; mutta tällä kertaa
ymmärsi hän ne liiankin hyvin. He eivät puhuneet toisilleen mitään
ennenkuin tulivat takaisin hautausmaalta.

Kun he olivat sulkeneet valittavasti vingahtavan portin ja kulkivat
muurin kuvetta pientä polkua pitkin herääville viluisille vainioille
päin, hautasypressien havuisten oksien alitse, joista rapisi lunta,
alkoi Christophe itkeä:

-- Oi eno, virkkoi hän, minä kärsin niin kovasti!

Hän ei uskaltanut puhua rakkaudesta saamistaan kokemuksista,
sillä hän pelkäsi kummallisesti saattavansa Gottfriedin hämilleen
tai loukkaavansa häntä; mutta hän puhui häpeällisestä tilastaan,
keskinkertaisuudestaan, raukkamaisuudestaan, petetyistä lupauksistaan.

-- Eno, mitä minä sille voin? Minä olen koettanut, olen taistellut; ja
vuosi on mennyt, ja minä olen samalla asteella kuin ennenkin. En edes
samallakaan! Minä olen luisunut takaisin! Minä en kelpaa mihinkään, en
mihinkään! Olen hukannut elämäni, olen väärän valan tekijä!...

He nousivat ylämäkeen kaupungin vieressä olevalle harjulle. Gottfried
sanoi lempeästi:

-- Se ei ole viimeinen kerta, hyvä ystävä. Ihminen ei tee sitä, mitä
tahtoo. Hän tahtoo, ja hän elää; se on kaksi eri asiaa. Täytyy osata
tyyntyä. Pääasia on, näetkös, ettei väsy tahtomaan ja elämään. Muu ei
riipu meistä itsestämme.

Christophe hoki yhä epätoivoissaan:

-- Väärän valan tekijä olen!

-- Kuuletkos noita? kysyi Gottfried... (Kukot kiekuivat maataloissa.)

-- Ne lauloivat kerran myöskin eräälle, joka oli vannonut väärän valan.
Ne laulavat meille jokaiselle joka aamu.

-- Tulee päivä, virkkoi Christophe katkerasti, jona ne eivät enää
minulle laula... Valkenematon päivä. Ja mihin sitä ennen käytin elämäni?

-- Huomen tulee aina, virkkoi Gottfried.

-- Mutta mitä tehdä, kun ei tahtomisesta ole apua?

-- Valvo ja rukoile.

-- Minä en usko enää. Gottfried hymyili:

-- Sinä et eläisikään, jos et uskoisi. Jokainen uskoo. Rukoile.

-- Rukoile, mitä?

Gottfried osoitti aurinkoa, joka nousi taivaan rannalla punaisena ja
jäisen-hohtavana:

-- Ole hurskas ylenevän päivän edessä! Älä ajattele sitä, mitä tulee
vuoden päästä, kymmenen vuoden päästä. Ajattele ainoastaan tätä
päivää. Jätä teoriat. Kaikki teoriat, näetkös, hyveenkin teoriat, ovat
pahoja, ovat typeriä, saavat aikaan ainoastaan pahaa. Älä pakoita
elämää kaavoihin. Elä _nyt_ juuri. Ole hurskas kutakin päivää kohtaan.
Rakasta sitä, kunnioita sitä, älä ainakaan sitä häväise, älä estä sitä
kukkimasta. Rakasta sitä silloinkin, kun se on harmaa ja suruinen niin
kuin tänään. Älä ole huolissasi. Katsoppas: nyt on meillä talvi. Kaikki
nukkuu. Mutta rakas maa herää kerran. Ei tarvitse muuta kuin olla hyvä
kuin maa, ja kärsivällinen niinkuin se. Ole hurskas, odota. Jos sinä
olet hyvä, kaikki käy hyvin. Jos et sitä ole, jos et onnistu, niin ole
onnellinen vielä silläkin tavoin. Se johtuu epäilemättäkin siitä, että
et voi enempää. Miksikä siis tahtoa sen enempää? Miksi olla huolissaan
siitä, mitä et voi tehdä? Täytyy tehdä se, minkä voi... _Als ich kann_.

-- Se on liian vähän, virkkoi Christophe ja hänen suunsa vääntyi.

Gottfried nauroi suopeasti:

-- Se on enemmän kuin kukaan tekee. Sinä olet ylpeä, sinä. Sinä
tahdot olla sankari. Sentähden sinä teetkin pelkästään tyhmyyksiä...
Sankari... Minä en oikein tiedä, mitä sellainen on; mutta kuules, minä
kuvittelen vain: sankari on ihminen, joka _tekee_ sen, mitä voi. Muut
eivät sitä tee.

-- Ah! huokaisi Christophe; miksi sitten elää? Sellainen ei maksa
vaivaa. Onhan toki ihmisiä, jotka sanovat, että minkä tahtoo, sen
tekee!...

Gottfried naurahti jälleen, ja sanoi lauhkeasti:

-- Vai niin?... No, sellaiset ihmiset ovat aika valhettelijoita,
ystäväni. Tahi sitten eivät he liikoja tahdokaan...

He olivat tulleet erään harjun laelle. He syleilivät toisiaan hellästi.
Pikku kaupustelija lähti menemään, väsynein jaloin. Christophe jäi
katselemaan ajatuksissaan häntä. Näki hänen loittonevan. Hän mutisi
itsekseen enon sanoja:

-- _Als ich kann_. (Sen, mitä voin).

Ja hän hymyili ajatellessaan:

-- Niin... Toden totta... Se riittää.

Hän lähti takaisin kaupunkia kohti. Kova lumi narskui hänen anturainsa
alla. Talven tuima pohjoinen viima varisti kukkulalla vaivaisiksi
kiusaantuneiden puiden lehdettömiä oksia. Se syöksi hänen poskiinsa
punan, se poltti hänen hipiänsä, se pani hänen verensä aaltoilemaan.
Tuolta alhaalta loistivat nauraen talojen punaiset katot, säteilevässä
ja kylmässä auringonpaisteessa. Ilma oli väkevää ja kovaa. Jäätynyt maa
näytti huudahtelevan tuimaa riemua. Christophen sydän oli samanlainen
kuin sekin. Hän ajatteli:

-- Minä herään niinkuin sekin.

Hänellä olivat vielä kyyneleet silmissä. Hän pyyhki pois ne kätensä
seljällä, ja katseli nauraen aurinkoon, joka himmeni utujen verhoon.
Lumesta raskaat pilvet nousivat yli kaupungin, viiman pieksäminä.
Christophe näytti niille pitkää nenää. Jääkylmä tuuli puhalsi...

-- Puhalla, puhalla!... Tee minusta mitä tahdot! Vie minut mukanasi!...
Minä tiedän kyllä, minne minä menen.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Jean Christophe III - Nuorukainen" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.