Title: Koulumestari ja hänen poikansa - Kertomus 30 vuotisen sodan ajoilta
Author: Caspari, Karl Heinrich
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Koulumestari ja hänen poikansa - Kertomus 30 vuotisen sodan ajoilta" ***


KOULUMESTARI JA HÄNEN POIKANSA

Kertomus 30-vuotisen sodan ajoilta

Kirj.

K. H. CASPARI

Suom. Emil Mannsten



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1897.

O. W. Backman'in kirjapaino, Kuopio.



SISÄLLYS:

Alkulause ensimmäiseen saksalaiseen painokseen.

  1. Kirjantekijän sääty ja sukuperä.
  2. Poika.
  3. Valentin käsityöläisopissa.
  4. Valentin kirjurina.
  5. Erlachin jääkäri.
  6. Varotus.
  7. Portinvartija.
  8. Hyökkäys.
  9. Ryöstö.
 10. Rikos tulee ilmi.
 11. Jumalan tuomio.
 12. Pako.
 13. Rutto.
 14. Kotiintulo.
 15. Kirje.
 16. Kirje (jatkoa).
 17. Kirje (jatkoa).
 18. Kirje (jatkoa).
 19. Kirje (jatkoa).
 20. Kirje (jatkoa).
 21. Kirje (jatkoa ja loppu).
 22. Valentinin kuolema.
 23. Toinenkin Jumalan tuomio.
 24. Loppu.



Alkulause ensimmäiseen saksalaiseen painokseen.


Mitä nykyiset, taulun muotoon laaditut kirkonkirjat luultenkaan eivät
tule jättämään jälkeentulevaisillemme, on minun usein suotu nähdä
_vanhoista_ kirkonkirjoista, -- ja on se ollut valaisevana katsauksena
sen ajan kirkolliseen seurakuntaelämään.

Sommerhausenissa, jossa ennen olin pappina, olen todelliseksi
mielenylennyksekseni usein lukenut sikäläisen vanhan koulumestarin,
_Udalrikus Gastin_, kolmikymmenvuotisen sodan aikana laatimaa
kirkonkirjaa. Sanotun miehen oli tapana asian ohella merkitä
kirkonkirjaan kaikenlaisia historiallisia tahi muuten herttaisesta,
yksinkertaisesta ja tosi kristillisestä mielestä johtuvia
muistoonpanojaan, jonka tähden tuo vanha koulumestari on käynyt minulle
hyvin rakkaaksi. Samoin kuin hänen lukuisista, seikkaperäisistä
reunamuistutuksistaan koetin tehdä itselleni selväksi hänen sisällisen
katsantotapansa, niin pyrin myöskin muodostamaan itselleni yhtenäisen
yleiskäsityksen hänen ulkonaisista elämänvaiheistaan. Johtona tähän
käytin erästä hänen kirjoittamaansa vanhaa kirjettä, jonka olin
sattunut saamaan käsiini, eräitä perhepapereita, erästä
vanhaa testamenttikirjaa ja vihdoin erästä mieltäkiinnittävää
käsinkirjoitettua Limpurg-huoneen aikakirjaa, jonka Sommerhausenin
omistaja, kreivi Ludvig von Rechteren ystävällisesti antoi minun
käytettäväkseni.

Mieluummin olen antanut kertomuksen sujua vanhan koulumestarin omasta
suusta; mutta tarkkanäköinen lukija huomaa sittenkin helposti, missä
kohdin hän itse todella puhuu ja missä minä ainoastaan _saatan_ hänen
puhumaan, koskapa, mitä kirjoitustapaankin tulee, olen vähemmällä
tarkkuudella koettanut seurata vanhentunutta kieltä kuin välttää nyt
käytännössä olevaa, mikä kertomistapaan nähden vaikuttaisi miltei
häiritsevästi.

Täten toivotan kirjaselleni suosiollisia lukijoita ja -- Jumalan
siunausta.

Eschau, lähellä Aschaffenburgia, 30 p. toukokuuta 1851.

_Tekijä_.



Ensimmäinen luku.

Kirjantekijän sääty ja sukuperä.


    Suuri voitto on olla jumalinen
    ja tyytyä onneensa.

                  1 Tim. 6: 6.

Jo vanhimpina aikoina saattoi joskus tapahtua, että mainiot miehet
jättivät jälkimaailmalle omakätisesti kirjoittamansa kirjan elämän
vaiheistansa. Varmaan ovat useatkin lukijoistani lukeneet koulussa
Julius Caesarin kommentaarioita ja talvi-illoin kotona miehekkään
ritari Götz von Berlichingenin elämäkertaa, ja varmaan on moni
mielessään tuuminut mitenkä sellaiset miehet ovat voineet
vahingoittumatta ja kunnialla suoriutua niin suurista vaaroista ja
vahingoista.

Sellainen lukija tuskin voinee olla nauramatta, kun minäkin Udalrikus
Gast Sommerhausenista Frankenlandissa, olen Jumalan avulla ryhtynyt
merkitsemään muistoon kokemuksiani näinä viime huolestuttavina aikoina.
Sillä mikään Caesar en ole enkä liioin ritarikaan, suoraan sanoen vaan
köyhä koulumestari, joka viidenkymmenen vuoden aikana joka päivä olen
opettanut rakkaalle nuorisollemme Jumalan sanaa; ja jos vaivaloinen
työni ei ole ollut hedelmiä vallan vailla, niin tiedän kyllä, kelvoton
palvelija, ettei sillä, joka kylvää ja kastaa, ole mitään ansiota, vaan
ainoastaan Herralla, joka antaa kasvun. Mutta, rakas lukijani, osaanpa
minäkin kertoa ihmeitä siitä Jumalasta, joka auttaa, ja Herrasta,
Herrasta, joka kuolemasta vapahtaa; ja koska Jumalan työ on aivan
yhtä suuri kuullessaan köyhäin ja hyljättyjen huokauksia, kuin
kuljettaessaan mahtavain hevoset ja vaunut voittoihin, ja koska Isä
taivaassa ei kuuntele ainoastaan ylpeän joutsenen kuolinlaulua rannan
ruohikossa, vaan myöskin varpusen yksitoikkoista sirkutusta, eikä
halveksi korpin käheätä vaauntaakaan piiloloukossansa, niin en tahdo
minäkään vai'eta, vaan annan korkealle kaikua tämän ylistyslauluni:

            Soli Deo Gloria!
    Herralle ainoalle olkoon hunnia!

Elämä, joka kuluu näitten raamatun sanojen mukaan: "Köyhyyttä ja
rikkautta älä minulle anna", ja jossa ei minkäänlaisia suurempia
tapauksia, olkoot ne sitten iloa tahi surua herättäviä, esiinny, on
kyllä erinomainen, -- mutta ei siitä toiselta puolen ole paljo
sanottavaakaan. Viisikymmentäyhdeksän vuotta olen minäkin vaeltanut
tietäni kuten tuhannet muut; sen jälkeen vasta Jumala on minua vallan
ihmeellisille teille johtanut. Mainittakoon siis lyhyesti vaan jotakin
tuosta viisikymmentäyhdeksän vuotta käsittävästä ajanjaksosta
johdannoksi varsinaiseen kertomukseen.

Herrassa nukkunut isäni, Paulus Gast oli ammatiltaan suutari ja asui
pienessä Winterhausenin kaupungissa. Äitiäni en ole koskaan tuntenut,
sillä synnytettyänsä minut maailmaan, hän kerkesi vain siunata minut ja
jättää minut isäni huostaan, niin Jumala kutsui hänet kotiin taivaan
valtakuntaan kolmen vanhemman sisareni luokse.

Koska olin isäni ainoa lapsi, niin hän toivoi, että saisin oppia jotain
parempaa ammattia kuin hän itse, ja määräsi minut opettajaksi.

Aluksi opin rehtori Holbergin johdolla hyvästi lukemaan, kirjoittamaan
ja laskemaan, luin sitte latinaa pastori Burkhardus Thüngersheim
vainajan luona ja vihdoin sain käytännöllisesti harjaantua
opettajatoimeeni vanhan rehtorini johdolla. Suoritettuani kunnolla
tutkinnot valitsi kaupungin maistraatti minut opettajaksi
Sommerhauseniin.

Moni iloitsi tämän johdosta kanssani, mutta erityistä iloa tuotti se
kahdelle henkilölle; vanhalle isälleni ja Margareeta Späthille, jolle
nyt saatoin antaa käteni Herran alttarin edessä --, sydämeni olin
antanut hänelle jo kymmenen vuotta sitten. Nyt on hänkin kotona Herran
tykönä puettuna juhlapukuun ja kantaen käsissänsä palmuja, jotavastoin
minun yksinäisen vanhuksen, täytyy edelleen kantaa arkipukua ja luoda
kyynelten himmentämän katseeni ylös päin, missä hän ja kaikki lapsemme
jo kauan ovat katsoneet Herraa kasvoista kasvoihin.

Vuonna 1610, seitsemäntenäneljättä syntymäpäivänäni, astuin virkaani
Sommerhausenissa, muuttaen Margareetani kanssa vilpoisaan asuntoomme,
jonka maistraatti meitä varten oli toimittanut ja johon samalla kuului
kaunoinen puutarha.

Vähäinen Sommerhausenin kaupunki on runsaasti siunatussa
Frankenlandissa. Sen vaakunaan on kuvattuna -- ja syystäpä onkin --
aurinko, joka säteillänsä valaisee kypsäksi tuleentunutta
rypäleterttua. Viljavainioita on siellä vähemmässä määrässä, mutta
sitävastoin paljo hedelmällisiä viinitarhoja. Ja kun kevät on täydessä
vihanuudessaan, niin ne näyttävät erinomaisen ihanilta. Kaupunki
kartanoineen ja torneilla kaunisteltuine muureineen vetäytyy silloin
niiden varjoon, niinkuin Herran siunauksen siipien suojaan. Kaupungin
muurien vieritse virtaa uhkea Mainjoki, joka Bayreuthistä tullen täällä
muodostaa rajan Sommerhausen ja Winterhausen nimisten maiden välillä.

Jumala siunatkoon sinua ja viinitarhojasi, rakas pieni kaupunki,
lapsiin ja lastenlapsiin. Täällä olen varhaisina aamuhetkinä hyvillä
mielin ja iloisin toivein alkanut päivätyöni, täällä olen kantanut
päivän kuorman ja helteen, ja täällä, jos Luoja suo, odotan myös
yhdettätoista hetkeä ja kun ilta joutuu ja hän kutsuu minua lepoon,
käyn viinitarhan Herralta vastaanottamaan armopalkkani. _Sitä Jumala
suokoon!_



Toinen luku.

Poika.


    Katso, lapset ovat Herran lahja!

                       Ps. 127: 3.

Lokakuun 12 päivänä 1613, kello kolme aamusella, syntyi ensimmäinen
poikamme. Oli kylmä, myrskyinen syksypäivä, mutta sydämessäni oli vain
päivänpaistetta ja riemullista iloa, luodessani katseeni taivasta
kohden, jolla ajelehti paksuja aamupilviä. Seistessäni Margareetan
vuoteen äärellä ja pidellessäni ensi kertaa pientä poikaamme
käsivarsillani, tuntui minusta juurikuin armorikas Jumala hartaammin
kuin ennen koskaan olisi painanut meidät isänsyliinsä, ja minä lausuin
Jaakobin sanoin: "Herra, minä olen mahdoton kaikkeen siihen armoon ja
kaikkeen totuuteen, jonka olet minulle osottanut."

Pyhässä kasteessa sai poikani nimen Valentin risti-isänsä, leipuri
Valentin Orplichin mukaan. Kulkiessani kirkosta kotia rukoilin
sydämessäni Jumalaa, että hän tekisi rakkaasta lapsestani oikean
kristillisen Valentinuksen, sankarin, joka kykenisi voimakkaasti
taistelemaan maailmaa ja sielun vihollista vastaan.

Kasvatin poikaa, niin pitkälti kuin heikon, lyhytnäköisen ihmisen on
mahdollista, kurituksessa ja Herran nuhteessa. Hyvää tahtoa ei
minulta siihen ainakaan puuttunut, ja vaimoni, joka sydämensä
yksinkertaisuudessa monasti tiesi neuvoja, kun minä olin neuvotonna,
oli minulle tässä kohden suurena apuna. Meissä oli kummassakin
kehittynyt varmaksi se vakaumus ettei Herra ole turhaan sanonut: "Jotka
_varhain_ minua etsivät, he löytävät minun." Hennon lapsen sydän on
kuin pehmyt vaha, johon Vapahtajamme suloisen majesteetillinen kuva
helposti painuu. Myöhemmin ei sydän ole enää niin vastaanottavainen, ja
sen pehmittämiseksi vaaditaan usein ankaria koettelemuksia. Pojan
täytettyä kuusi vuotta otin hänet omaan kouluuni, ja jo vuoden perästä
osasi hän kuuluvalla, selvällä äänellä lukea aamu- ja ehtoorukoukset;
sydämellisellä ilolla kuuntelimme häntä, sillä hän käytti aivan samaa
ääntämistapaa kuin pastori Theodorikus saarnoissaan. Kasvavana poikana
nautti Valentin suurta kunnioitusta kaupungin nuorison keskuudessa sekä
pelkäämättömyytensä että tavattoman ymmärryksensä tähden, joka ilmeni
hänen puheessaan. Toverina oli hän niin ikään yleisesti suosittu
ystävällisyytensä ja avuliaisuutensa tähden kaikkia kohtaan. Kuten,
hyvä lukija tiedät, suositaan enimmän sitä viiniä, mikä on samalla
voimakasta ja makeaa; aivan samoin pidetään enemmän semmoisesta
ihmisestä, joka samalla on urhokas sekä lempeä, rohkea sekä tuntehikas.
Todistuksena Valentinin rohkeudesta ja neuvokkaisuudesta kerron
seuraavan tapauksen. Majatalon isännän pieni poika sattui kerran
joutumaan kahden pillastuneen hevosen tielle, mutta samassa kun raskaat
vetorattaat olivat musertamaisillaan hänen päänsä, syöksi Valentin
esiin, ja tempasi oman henkensä uhalla hänet alta pois. Kun pienokainen
ei ollut heretä itkemästä, antoi poikani hänelle vaskisen
aurinkokellonsa ja lähti sitte tiehensä, niinkuin ei mitään
erinäisempää olisi tapahtunutkaan. Valentin oli silloin vain kymmenen
vuoden vanha.

Nälkävuonna 1622, jolloin onneton sota oli peräti köyhdyttänyt meidät,
jakeli hän useasti niukasta leipäpalasestaan puutetta kärsiville
naapurien lapsille, jotka koulupenkkien alta kokosivat parempiosaisten
lasten käsistä sinne ja tänne singonneita leivänmuruja.

Tiedämmehän kuitenkin, että ominaisuudet sellaiset kuin tuntehikkuus,
rohkeus ja ilomielisyys y.m.s. ovat vaan luonnonkirjoja, jotka eivät
missään suhteessa tee lasta Jumalan valtakunnalle soveliaaksi, vaikka
kaunistavatkin sitä ihmisten edessä. Mihin joutui Absalom
kaunopuheliaisuuslahjoineen, mihin kopeamielinen Saul? _Syvään
lankeemukseen_. Sellaisilla ominaisuuksilla varustettu ihminen on kuin
laiva, joka täysin purjein kiitää merellä selällisellä. Jos vankka
myötäinen tuuli puhaltelee purjeihin, laskee laiva upeasti satamaan,
mutta jos vastatuulet saavat laivan ajeltavakseen, kiitää se sitä
nopeammin vain perikatoansa kohden. _Herran Henki_ on oikea suotuisa
tuuli. Se olisi minun pitänyt oivaltaa ja muistaa, mutta kuka on se
isä, jonka korvia ei hyväilisi, kun kaikki kehuvat ja kiittävät hänen
lastansa?

Helluntaina v. 1626 meni poikani ensi kerran Herran ehtoolliselle.
Aamusella sanottuna päivänä laskeuduimme yhdessä polvillemme ja
rukoilimme että Jumala armossaan antaisi hänelle sielunsa
kaunistukseksi katuvaisen mielen ja vahvan uskon -- hänen ruumiinsa
kaunistamisen oli äitinsä ottanut toimekseen, kammannut hänen mustahkon
tukkansa, pukenut mustan takin hänen ylleen ja pistänyt hänelle käteen
tilaisuutta varten maasta nyhtämänsä kauniin rosmariinin. Nuoremmat
lapseni -- Jumala oli näette lahjoittanut minulle paitsi Valentinia
vielä kolme lasta, kaksi tytärtä ja pojan -- nähtyänsä veljensä niin
komeissa varustuksissa, panivat kätensä ristiin ja rohkenivat
tähystellä häntä ainoastaan matkan päästä. Valentin pyysi vielä kerran
vanhemmiltaan ja sisaruksiltaan anteeksi mitä oli rikkonut heitä
vastaan ja lähti sitte lapsijoukon mukana Herran huoneesen.

Tänä vuonna juuri kaksitoista lasta pyrki ensi kertaa ripille.
Nähdessäni heidän tulevan takaisin alttarilta, jota olivat lähestyneet
kaksittain, en voinut torjua alakuloisuutta mielestäni. Käytävät
kirkonpenkkien välissä olivat täynnä keisarin sotamiehiä, jotka viikkoa
ennen olivat majoittuneet kaupunkiimme. Nämä hurjat, parrakkaat,
rautahaarniskaiset miehet johtivat ehdottomasti ajattelemaan
raudankovaa aikaa, jota tuhoisan uskonsodan johdosta jo kokonaista
kahdeksan vuotta olimme huokaillen kärsineet.

Nähdessäni pienen, harrasmielisen lapsijoukon tunkeuvan ynseähenkisen
soturiparven lävitse, selveni minulle, miksi pastori Theodorikus oli
rippilapsille pitämänsä kehotuspuheen tekstiksi valinnut lauseen:
"Katso, minä lähetän teidät niinkuin lampaat susien keskelle." Niiden
kahdentoista joukossakin, jotka Herra valitsi opetuslapsikseen, oli
yksi Juudas, ja kuinkapa moni lammas luopuukaan paimenestaan, joutuen
suden saaliiksi, tänä murheenaikana sodan rautakavion suorittaessa
hirvittävää hävityskulkuaan Herran laidunten ylitse! Mitäpä merkitystä
sillä on, ajattelin itsekseni, että siveät tunteet nyt liikuttavat
näiden lasten ja poikasi sydäntä -- onkohan heillä öljyäkin
lampuissaan? Eikö moni taivaan laella kimalteleva tähtönen ole vain
pettävä lentotähti, joka putoaa alas, sammuen yöhön ja pimeään?

Tämänkaltaiset ajatukset valtasivat minut niin tyyten, että lopulta
rupesin pelkäämään, mutta silloin rukoilin: "Herra Jeesus, lammasten
ylin kaitsija, ota tämä pieni, köyhä lauma sekä minun Valentinini sinun
armolliseen hoitoosi. Kuljeta heitä tahtosi mukaan -- kukkuloilla tahi
laaksoissa, viheriöitsevillä niityillä tahi pimennoissa -- johdata
heitä vaan sillä tavalla, ettei yksikään heistä jäisi pois sinusta.
Etsi ja vie takaisin eksyneet, että tämäkin pieni joukko voisi liittyä
suureen laumaasi, jota sinä siellä ylhäällä käytät laitumilla ja
johdatat eläville vesilähteille. Amen."

_Hän on niin tehnyt -- hänen olkoon kunnia iankaikkisesta
iankaikkiseen!_



Kolmas luku.

Valentin käsityöläisopissa.


    Jo kuule, sotahuuto kaikuu kautta kaiken maan,
    Se rauhan vie, ja tuskan päivät tuopi tullessaan.
    Jo näkyy väike kypärien, kannusten,
    Jo kuuluu tinkaavana kalske kalpojen,
    Nyt turmio jo perii kodin rauhaisen.

                        _Vanha ballaadi_.

Olimme kauan pohtineet, mikä ura pojallemme oli valittava -- ja nyt
oltiin siitä vihdoin selvillä. Vaimoni oli tosin pojan syntyessä
riemuiten ajatellut saavansa, kuten sanoi, uhrata esikoisensa Herralle
ja toivonut näkevänsä sen päivän, jolloin poikansa oli seisova
saarnastuolissa ja lohduttava seurakuntaa, mutta -- "_ihminen päättää,
Jumala säätää_".

Kovat koettelemukset ja vastoinkäymiset olivat sillä välin kytkeneet
evankeelisen kirkon pauloihinsa, ja meilläkin, Limpurgin maassa näytti
siltä kuin olisi tahdottu sata vuotta kirkkaasti loistanut evankeliumin
kynttilä jälleen syöstä pois sijaltaan. Markt-Einersheimissä,
Possenheimissä ja Hellmizheimissä oli Würzburgin tuomiokapituli
sulkenut evankeeliset kirkot ja seurakunnan opettajien oli täytynyt
paeta Speekfeldiin, missä he joka sunnuntai suurimman vaaran uhalla
kokosivat kuulijansa, varottaen heitä Herran tähden kärsivällisesti
kestämään ne vääryydet, joita heille tehtiin, mutta kuitenkin
järkähtämättä pysymään oikeassa uskossa. Tämmöiset varotukset olivatkin
tarpeen, sillä ne, jotka näihin jumalanpalveluksiin saapuivat, olivat
alituisesti hengenvaarassa: milloin ottivat partiolaiset heidät kiinni,
rääkäten heitä monella tavalla, milloin vangittiin heidät ja suljettiin
Iphofenin vankitorniin, mistä heitä vasta kalliita lunnaita vastaan
päästettiin pois.

Tällaisina aikoina tulee vain sellaisten toimittaa paimenvirkaa, joita
Herra on siihen erityisesti kutsunut, sillä silloin susi pyrkii
lammaslaumaan. Voi sitä laumaa, jolla silloin sattuu olemaan
palkkapaimen, ja voi sitä paimentakin! Kun emme Jumalalta kuitenkaan
olleet saaneet selvää viittausta siitä, että hän tahtoi käyttää
Valentiniamme viinitarhansa palvelukseen, päätimme kuin päätimmekin
antaa hänen harjaantua johonkin ammattiin.

Halveksitko käsityöläisluokkaa, lukijani? _Minä_ en sitä tee. Kukapa
välittömämmin kuin käsityöläinen näkisi mitä hän Jumalan avulla on
kyennyt saamaan aikaan? Kuka voipi juhlailtana sanoa yhtä suurella
luottamuksella: "Päivätyöni on päättynyt, sitä tehdessäni en ole
hutiloinut enkä ole jättänyt tekemättä mitään siitä, minkä olin
määräkseni pannut?" Työn kunnolliseen suorittamiseen, olkoon se sitte
suuri tai pieni, ja että siitä koituisi Jumalalle kunniaa, vaaditaan
kolme ehtoa: tervettä ruumista, taitavaa kättä ja kristillistä mieltä..
Jos tapaat käsityöläisen, jolla on nämät ominaisuudet, niin usko minua,
silloin olet tavannut myöskin onnellisen ihmisen. Poikani täytettyä
neljätoista vuotta, vein hänet leipuri Valentin Orplichin luo ja
pyysin, että hän ottaisi kummipoikansa oppiin. Tosin sanoi hän pojan
mielestänsä näyttävän liiaksi hienolta ja ylhäiseltä seistakseen
leivinkaukalon ääressä; myöskin luuli hän huomanneensa Valentinin
mielen olevan kiintynyt korkeampiin asioihin, jossa tapauksessa hän
kenties ei soveltuisi käsityöläiseksi. Mutta minä vastasin: "Juuri
moisia siivekkäitä, turhia luuloja vastaan on Herra Jumala antanut
meille käskyn: 'Sinun tulee syödä leipääsi otsasi hiessä.' Ottakaa te
vaan vastaan poikani ja olkaa hänelle sekä oppi- että kuritusmestarina;
muusta pitäköön Jumala huolen."

Sitä vastaan ei leipurilla ollut mitään sanottavaa, ja me sovimme
siten, että Valentin vain päivin olisi mestarin työssä ja viettäisi
illat ja yöt kotona, sillä vaurastuaksensa täytyy lapsen saada
hengittää kodin ilmaa; "isän varjossa poika suureksi sukeutuu", sanoo
sananlasku.

Sopimusta seurattiin tarkalleen. Aamusilla, jo ennenkun lähdin
aamukelloja soittamaan, herätin poikani neljän lyömällä ja toimitin
hänet menemään mestarinsa luo. Minuun teki se iloisen vaikutuksen kun
aamusella varhain tuon tuostakin huomaamatonna seisoin leipurin ikkunan
edustalla katsellen, kuinka reippaasti poikani ryhtyi työhönsä, vaikka
yltympärillänsä kaikki vielä nukkuivat sikeintä untansa eikä
hiljaisuutta kadulla häirinnyt muu, kuin raastuvankaivon lotiseva vesi.
Leipuri, jolla ei ollut omia lapsia, rakasti Valentinia kuin omaa
poikaansa, ja tämä oli puolestansa niin kiintynyt isäntäväkeensä, että
koetti katseesta arvata heidän sisimmän tahtonsa. Tehtävänsä toimitti
hän vireästi ja kunnollisesti ja saavutti siinä ennen pitkää niin
suurta taitavuutta, että vanha isäntä yhä enemmän ja enemmän vetäytyi
liikkeestä syrjään, jättäen kaikki Valentinin käsiin. Niin ilahuttavaa
kuin tämä olikin, ja varsinkin, kun mestari vuoden kuluttua vielä oli
yhtä tyytyväinen poikaani, en saattanut kuitenkaan huolestumatta
ajatella vanhaa sananlaskua: "Ei aamusta päivää kehuminen." Mikä nämä
huolettavat ajatukset aiheutti, siitä tahdon seuraavassa kertoa.

Luin kerran vanhasta kirjasta kauniin, syvämielisen sadun, jota
esivanhemmillamme oli tapana kertoa. Ammoisimpina aikoina, kun pakanuus
hävitettiin ja elävän Jumalan palvelus pääsi saksalaisessa
synnyinmaassamme alkuun, pakenivat pakanajumalat, kertomuksen mukaan,
ristiä ja kätkeysivät n.s. Venusvuoreen. Täällä kuluttivat he aikaansa
pakanallisessa irstaudessa ja saatanallisissa huvitteluissa. He eivät
saaneet lähteä pois vuoresta, vaan olivat tuomitut olemaan siinä
tuomiopäivään asti. Kumminkin aukeni vuori tuon tuostakin ja
vuorenaukeamasta nousi pelimanni, joka maita mantereita kiertäen
puhalsi kummallisia säveliä pillistään. Joka kuuli nuo houkuttelevat
säveleet, tuli juurikuin lumotuksi, luopui isästä ja äidistä, vaimosta
ja lapsista eikä välittänyt ajallisesta eikä iankaikkisesta
menestyksestään -- sen mieli hehkui yksinomaan vaan seuraamaan
pelimannia ja hänen pilliään. Sanotun pelurin seurassa liikkui tosin
alinomaa muudan uskolliseksi Eckartiksi nimitetty mies, jonka toimena
oli varottaa ihmisiä antamasta lumoavien sävelten houkutella itseään,
mutta harvatpa ottivat hänen varotusäänensä kuultaviin. Määrän
täytyttyä vie pelimanni koko parven Venusvuoreen, jossa sen täytyy
valan nojalla luopua uskostaan ja yhtyä saatanallisiin kemuihin.

Sadun merkitystä on helppo jokaisen ymmärtää. Pelimanni ihmeellisen,
houkuttelevan pillinsä kanssa on kavala sielun vihollinen, joka
kullekin osaa virittää oikean äänen ja tarkkaa aina oikeaan virteen,
vierottaaksensa hänet pois Jumalasta ja tehdäksensä hänet
välinpitämättömäksi pelastuksestaan. Uskollinen Eckart on Jumalan sana
ja omatunto, jotka ihmiselle ilmoittavat totuuden sekä mitä kullekin
seuraa, joka antautuu kiusaajan viettelyksille alttiiksi. Useimmat
antavat kumminkin ikuiseksi vahingokseen Herran varotussaarnan kaikua
turhaan.

Täten selitettynä satu voidaan sovelluttaa kaikkiin aikoihin. Niinpä
oli muutama vuosi takaperin kaupungissamme juomaseura, jonka jäsenet
kuulivat pillin säveleet viinilasien kilinässä. Näiden kilahtaessa he
kilvan kiroilivat, riehuivat ja mellastivat, antaen täll'aikaa
vaimojensa ja lastensa kärsiä kurjuutta kotona, kunnes he viimein
kaikki suistuivat turmioon ja päättivät päivänsä onnettomalla
kuolemalla. Sitte oli siellä muudan ohrasaksa, Mikko Hamsterloch, joka
kuuli pillin saatanalliset houkutussäveleet kirkasten riksien
kilahtaessa pöytään. Tämä helinä kaikui hänen korvissaan kovemmin kuin
Herran käsky: "Älä ota kasvua eli korkoa", tahi kuin köyhien
huokaukset. Lopultapa Fuchstadtin ja Winterhausenin välisellä tiellä
muutamat keisarin sotamiehistä karkasivat hänen päällensä, ryöstivät
hänet puhtaaksi ja hirttivät hänet tienviereiseen puuhun. Oli siellä
vielä muudan Erlachin jääkäri, joka pelinoppain vierinnässä kuuli tuon
hornan soiton, kunnes silmänsä sälähtelivät ja kätensä halusta
värisivät, mutta hänenkin loppunsa oli surkea, josta tuonnempana vielä
kerron. Sitten oli siellä majatalon isännän tytär, kaunis Rosamunda,
joka kuuli viettelevät pillinäänet kun häntä kehuttiin seudun
kauneimmaksi tyttöseksi, kunnes hän rajussa huimuudessaan karkasi erään
värvääjän keralla ja tämän hylkäämänä vihdoin häpeätään peittääkseen
heittäytyi sillasta virtaan ja ajelehti jään alle. Minä olin kauan
aikaa hänen uskollinen Eckartinsa, mutta lopulta ei hän enää huolinut
minua kuulla.

Sadulla on minun mielestäni vielä erinäinenkin merkitys siinä
suhteessa, että nimenomaan sanotaan pelimannin _aika ajoin_ lähtevän
vuoresta ja puhaltavan hornan-säveleitään maailman kuulten. Näemmehän
kuinka kaikki saattaa mennä tasaista kulkuaan mainittavampaa
tapahtumatta pitkän vuosisarjan kuluessa. Mutta tulee sille yhtäkkiä
aikoja, jolloin hurja temmellyksen halu juovuttaa ihmiskunnan.
Talonpoika ei tahdo enää astua auransa perässä, vaan pyrkii herraksi;
käsityöläinen halveksii ammattiaan, joka kuitenkin kaikitenkin nojaa
kultaiseen maaperään, ja antautuu haaveiluihin miten vaivatta voisi
rikastua; nuorukaiselle käy elämä isänkodissa ahtaaksi; alamaiset
pyrkivät mestaroimaan vallanpitäjiä, seurakunta opettajaansa --
kelvottomat luulevat olevansa maailmanparantajia ja maankiertäjä
antautuu apostoliksi; halveksitaan mikä on pyhää ja heretään uskomasta
ja noudattamasta taivaallisen kuninkaan lakejakin. Koko maailma hourii,
pyritään korkeammalle lentämään, kuin siivet kannattavat ja nähdään
kaikkinaisia haavekuvia: mies mieheltä rähistään, että isien rakentama
huone on laho, että vaatetus, joka niin kauan on suojannut ja
lämmittänyt ruumista, on ahdas, ollaan kerkeitä repimään ja
hajottamaan, poisheittämään ja likaan polkemaan mitä esivanhemmat ovat
hyvänä pitäneet, luovutaan kutsumuksesta, onni ja tulevaisuus pannaan
uhkakoetuksille alttiiksi ja yleensä tahdotaan niittää sieltä, mihin ei
olla kylvetty. Nämä ovat aikoja, jolloin saatana on valloitusretkillään
ja hornanpilli soi, hurmaten ja lumoten ihmisiä, kunnes Korkeimman
kurittava vitsa heidät jälleen palauttaa järkiinsä ja masentaa heidän
mielensä.

Semmoinen aika oli meilläkin uskonsodan alkaessa, ja vaikka sodan ies
jossakin määrin oli lannistanut kiihkon vimmaa, ei kansa ollut ylpeyttä
seuranneesta toivottomuudesta vielä täysin toipunut. Ei haluttanut:
ketään hiljaisuudessa ja rukouksessa nauttia omaa leipäänsä. Maanmies
hylkäsi auransa, jättäen peltonsa orjantappuroita kasvamaan ja ryhtyi
kaivamaan aarteita tai liittyi rosvoilijoihin; käsityöläinen pani
höylän ja neulan syrjään ja ryhtyi valmistamaan kultaa tai
harjoittamaan muita noitakeinoja; tilalliset porvarit möivät tilansa
taloineen ja lähtivät vieraille maille onnensa etsintään; nuoret
tahtoivat mielemmin liehua maailmalla sotaväen mukana, kuin takoa
onnensa kotosalla isän ammattikunnassa. Yhtä väkinäisesti, kuin tämä
suku otti Jumalan sanan vastaan, uskoi se esi-isäin kristillisiin
tapoihin. Edellistä he pitivät vanhentuneina satuina, joille ei ollut
annettava mitään arvoa ja jälkimäisiä narrimaisena tapana, joilla
kumpaisillakin sopi mukavasti petkuttaa tyhmänsekaisia talonpoikia.

Tähän hillittömään raivostumiseen eivät vähimmin olleet syynä riettaat
sotamiehet, joita vuodesta vuoteen täällä majoitettiin ja olivat
herroja mielestänsä. Nämä hurjat roistot, jotka eivät peljänneet
Jumalaa eivätkä ihmisiä, herättivät nuorisossa vastenmielisyyttä uskoon
ja jumalanpelkoon, ahkeruuteen ja säästäväisyyteen, kuuliaisuuteen ja
nöyryyteen. Nuorukainen ei ollut mies mielestänsä ennenkun oli saanut
olkavyön, sulat hattuunsa ja miekan vyöllensä.

Parisen vuoden kuluttua aloin huomata, että mestari Orplich ei ollut
enää yhtä tyytyväinen poikaani kuin ensi alussa. Tosin ei hänellä ollut
erityistä moitittavaakaan, mutta kun pyysin häntä tarkemmin selittämään
syytä tyytymättömyyteensä, sain häneltä kulloinkin seuraavan vastineen:
"Minä en saata hänestä enää pitää, hänellä ei ole enää halua työhön,
eikä -- saattepa nähdä, -- tästä ikänä mitään hyvää seuraa." Useita
kertoja kehotin Valentinia vilpittömästi minulle tunnustamaan kaikki,
mutta hän keksi aina verukkeita. Sattuman kautta pääsin vihdoin
totuuden jäljille.



Neljäs luku.

Valentin kirjurina.


    Hän onnen jo parhaan saavutti,
    Sen armosta taivas häll' antoi;
    Mutt' orja, kaikki jolt' puuttuvi
    Ja raskaimman ikeen mi kantoi --
    Hän suotta vaan etsivi onneaan,
    Saa haudan hän palkaksi vaivoistaan.

                         _Schiller_.

Noustessani eräänä aamuna tavallisuuden mukaan huomenkelloja soittamaan
ja herättämään Valentinia, kuulin kadulta kovaäänistä puhelua ja
hevosjalkain töminää. Schönbergin rykmentti, joka oli majaillut
kaupungissamme miltei koko talvikauden, hankkiutui lähtöön. Joka
taholla riensi ratsumiehiä ulos taloista, taluttivat hevosensa
talleista ja pitelivät käsissänsä tulisoihtuja, joiden loistossa
kypärit välkkyivät ja rintavarukset tulena kiilsivät. Väki kävi
asemilleen aukialle kentälle kirkon edustalla, vastapäätä ikkunoitani.
Eversti Schönbergin komennettua "eteenpäin" kajahuttivat hevosmiehet
torvien säesteellä sotilaslaulun, jota näinä melskeisinä aikoina varsin
yleisesti laulettiin ja jossa soturin kaatumista isänmaan puolesta
kiitetään mitä ihanimmaksi ja suloisimmaksi. Laulu, jonka J.W. Zinkgref
on sepinnyt v. 1624, kantaa ilmeisesti sen aikakauden leimaa, jolloin
se on ilmestynyt ja alkaa näin ikään:

    Tääll' loppua ei jalompaa voi olla,
    Kuin eestä kuninkaan ja maansa kuolla;
    Jos niiden, eestä milloin kuolla saisin,
    Mä riemumiellä täältä eroaisin.

Minä olen rauhanmies, ja jos taivaallisen musiikin on vaikuttaminen
jotain sydämeeni, tulee sen urkujen sävelinä tungeita sinne. Mutta kun
torvien mahtava soitto ja ratsumiesten laulu niin selvänä ja täyteisenä
kajahti raikkaassa aamu-ilmassa, niin tuntui minunkin mielessäni outoa
herkkyyttä. Torvenäänelle on ominaista, että se sotaisella
räikynnällään saa tappelunhalun ihmisessä viriämään, eikäpä yksistään
ihmisessä, vaan jalommissa eläimissäkin. Raamatussa sanotaan hevosesta,
että se kulloinkin, kun torvet räikyvät, kuorsuu mahtavasti jo matkojen
päästä sodankahakkaa vaistoten. Enkä minä pidä sitä oikeana miehenä,
jonka povessa torvien ääni ei saa rohkeuden, uljuuden tunnevireitä
täyteen liekkiin leimahtamaan.

Mieli täynnä tällaisia ajatuksia menin poikani vähäiseen huoneesen,
jossa tapasin hänen seisomassa ikkunansa luona, kyyneleisin silmin
tähystellen poistuvia sotamiehiä. Vakaasti kehoitettuani häntä
ilmaisemaan aiheen suruunsa, lupasi hän viimeeltäkin tunnustaa kaikki.
Elämä, jota hänen tähän asti päivästä toiseen oli täytynyt viettää, ei
tyydyttänyt häntä, se oli liiaksi kurjaa ja mitätöntä, arveli hän.
Nähdessänsä sotamiesten lähtevän riemukkaasti laulellen niin kuin
elonleikkuumiehet, jotka kiiruhtavat vainioilleen, niin hän tunsi
itsensä kuin kahlehdituksi, torniin teljetyksi, kaihoten vapautta, iloa
ja mainetta. Hän halusi mielemmin kuolla, kuin jatkaa senkaltaista
elämän rehjintää. Leivinkaukalon ääressä hän ei enää halunnut seista --
kohtalonsa saattoi tuskin huonommaksi kääntyä, mutta paremmaksi kyllä.

Vihoissani kysyin häneltä, tahtoiko hän kernaammin totella rumpua
niinkuin niin monet muut pahantapaiset pojat, jotka uppiniskaisuutensa
takia olivat joutuneet syntiin ja häpeään ja saattaneet surua ja tuskaa
isälleen ja äidilleen. Hän vastasi:

"Enpä suinkaan; äsken vasta sattui kaupunginvouti näkemään käsialani ja
arveli vahingoksi, että minut oli tuomittu käsityöläiseksi. Hän sanoi
mielellään ottavansa minut kirjurikseen, jos vain itselläni oli halua
siihen. Olihan tuo selvä Jumalan viittaus ja teidän, isä, ei olisi
asetuttava onneni tielle, vaan hyväntahtoisesti ja mielellään
suostuttava ehdotukseen, että hyvällä omallatunnolla voisin uuden
kutsumukseni uran alkaa. Teille, rakkaat vanhemmat, tulisi minusta
silloin ihan varmaan iloa olemaan."

Näin kyllä ett'ei poikani sydän ollut uudestisyntynyt eikä nöyryyden
kukka ollut siihen juuriansa juontanut, yhtä hyvin kuin tajusin, ettei
kaupunginvouti ollut oikea mies parantamaan Valentinin ylpeyttä tai
saattamaan hänessä oikean kristillisen mielen taimimaan. Hän oli peräti
vähän elleihän ollenkaan tolkulla Jumalan sanasta ja kristillisyydestä,
jos kohta hän muuten oli hyvänsävyinen, hiljaismielinen mies; mutta
nykyisiin oloihin katsoen ei hänen tarjouksensa ollut ylenkatsottava.
Siihen siis myönnyin, vaikka tosin raskaalla mielellä, ja lähdin
kaupunginvoudin luoksi pyytääkseni, että hän ensin panisi poikani
koetteelle, nähdäkseen soveltuiko hän tarjona olevaan toimeen, johon
kysyttiin selvätajuista ymmärrystä ja sukkelaa, luotettavaa kättä. En
salannut häneltä huolianikaan, jotka poikani aatostapa oli minussa
herättänyt.

"Ulrik", hän sanoi, "te olette hurskas ja ymmärtäväinen mies
tavallanne, mutta luulette, että jokaisen kelvatakseen johonkin, täytyy
ajatella ja puhua kuin mikin pappi tahi koulumestari. Pojastanne ei
silti ole tuleva kumpaistakaan, vaan mies, joka oivaltaa miten
maailmassa on eteen päin pyrittävä -- siksipä antakaa hänen seurata
taipumustaan. Eihän poika ole tosin uusi ihminen, niinkuin teillä on
tapana sanoa, mutta on sen sijaan älykäs ja nöyrä, luonnostansa iloinen
sekä on hänellä kunniantuntoa. Tyytykää nyt toistaiseksi siihen, niin
kaikki on käyvä hyvin. Laittakaa te poika tänne, ja jos hän edelleen
edistyy yhtä hyvin kuin tähän saakka, tulemme sekä te että minä saamaan
kunniata hänestä."

Niin tehtiinkin. Margareeta puolisoni hymyili kyyneltensä takaa kun
poika oli riisunut yltään leipurin mekon ja seisoi hänen edessään
kauniissa mustassa puvussa, jonka kaupunginvouti oli hänelle teettänyt,
ja miekka kupeellaan. Kaupunginvouti kehui häntä ylenmäärin, mutta
minulla sitä vastoin ei hänestä siitä käsin ollut sanottavaa iloa. Mitä
kauemmin hän tuli olleeksi uuden isäntänsä seurassa, sitä enemmän hänen
sydämensä vierautui lapsuuden kodostaan. Ei hän tosin jumalanpelkoa
pitänyt pilkkanaan, multa silminnähtävää oli, ettei hän pannut
arvoakaan sille, kuin jumalanpelosta johtuu. Maine ja kaupunginvouti,
kas ne hänestä olivat paljoa korkeammat, kuin Jumala ja hänen sanansa;
isää ja äitiä kunnioitti hän rehellisinä, kunnon ihmisinä, mutta heidän
mielipiteensä olivat hänestä liiaksi typerät ja vanhentuneet
soveltuaksensa nykyaikaan. Tultuansa iltasilla kotiin ei hän enää
viihtynyt sisarustensa seurassa, vaan oli tyly ja kopea heitä kohtaan.
Aina keksi hän syitä lähteäksensä ulos myöhempään illalla ja palasi
vasta ehtoorukousten jälkeen; samoin lähti hän jo aamusillakin varhain
estyäksensä ottamasta osaa kotihartauteen. Selitettyäni mitä vauriota
sanan ja rukouksen laiminlyömistä seuraa, sanoi hän isämeitää voitavan
yhtähyvin rukoilla yksinäisyydessä ja että yhtä paljon kunnioittaa
Jumalaa, kun toimella ja ahkeruudella toimittaa maalliset tehtävänsä.

Poikani lopulliseen kääntymiseen hyvältä tieltä ei puuttunut enää
muuta, kuin huono seura, ja sitäkin valitettavasti kyllä piankin
tarjoutui.



Viides luku.

Erlachin jääkäri.


    Herra ei mielisty hevosten väkevyyteen, eikä hänelle kelpaa
    miehen sääriluut. Herralle kelpaavat ne, jotka häntä pelkäävät,
    ja jotka hänen laupiuteensa uskaltavat.

                                              Ps. 147: 10, 11.

Seinsheimin ruhtinaan kartanoon oli puoli vuotta takaperin otettu uusi
jääkäri, syntyänsä böömiläinen, joka sitä ennen oli palvellut
sotaväessä monta vuotta. Hän kävi joka jumalainen viikon päivä
kaupunkimme ravintolassa, jyllästi siellä sotamiesten kanssa, joi ja
pelasi; näöltänsä hän oli kuin paha omatunto. Hän ei sanonut hyvää
päivää eikä kiitoksia kellenkään eikä pitänyt ketään puhuttelun tahi
vastauksen arvoisena ei majatalossa, ei liioin muuallakaan, istuihan
vaan liikkumattomana ja mykkänä oluttuoppinsa ääressä, jok'ikistä
ikäänkuin vihaten tai halveksien. Vasta kun pelinopat otettiin esille
virkosi hän ikään kuin eloon. Vaikeata oli kumminkin sanoa kumpiko oli
hirvittävämpää: kauheat kirouksetko, joita tursusi hänen huuliltaan kun
hän menetti pelissä, tahi tuo ilettävä nauru, joka virnistytti hänen
kasvonsa katalan näköisiksi, kun onni oli hänelle suosiollinen.

Kun kansa sunnuntaisin meni kirkkoon, niin hän seisoi majatalon
edustalla, katsellen kirkkoon menijöiden jälkeen virkkamatta halaistua
sanaa. Huulillansa karkelehti perkeleellinen pilkanhymy ja toisella
kädellään silitteli hän halveksivan näköisesti pitkää partaansa.
Kun portinvartija Veit Geissendörfer tämän johdosta ilmaisi
paheksumisensa lisäten, että viranomaisten määräyksestä majatalon tuli
jumalanpalveluksen aikana olla suljettuna, niin hän sylkäsi Veitille
tiuskaten röyhkeästi, että kaupunginvouti saattoi rangaista häntä, jos
hänen teki mieli. Omasta puolestansa sanoi hän välittävänsä viisi
viranomaisista tahi heidän sunnuntaistaan.

Moisesta loukkauksesta närkästyneenä portinvartija ilmoitti asian
kaupunginvoudille, tarjoutuen panemaan jääkärin kiinnikin, mutta
jokainen koetti mahdollisuutta myöten karttaa tätä miestä eikä
kaupunginvoutiakaan haluttanut olla missään tekemisissä hänen
kanssansa, varsinkin kun jääkärillä oli sotamiesten joukossa paljon
puoltajia.

Kuinka olisin voinut aavistaakaan, että mokomalla hirtehisellä tulisi
olemaan jotakin yhteyttä minun rehellisen nimeni kanssa. Ja kuitenkin
hänen kanssaan juuri poikani Valentin tuli läheiseksi ystäväksi.
Lähimpänä aiheena siihen oli seuraava:

Jalon Ruotsin kuninkaan Kustaa Aadolfin kulkiessa joukkoinensa v. 1631
meidän paikkakuntamme läpi, hänelle kerrotuin millaiseen kurjuuteen
täkäläinen porvaristo, tunnustaen samaa uskoa kuin kuningaskin, oli
joutunut tavantakaa uudistuvain keisarin sotaväen majoitusten takia.
Kuninkaan sydän heltyi ja hän päätti hankkia meille huojennusta; meille
annettiin vapaakirja, jossa säädettiin, että Ruotsin sotaväki,
jalkamiehet tahi ratsuväki, ei saanut yhteen vuoteen asettua
Sommerhauseniin. Näen vieläkin edessäni hänet, tuon kunnianarvoisen,
ritarillisen sotaurhon, kuinka armiaasti ja alentuvasti hän otti
kuultaviinsa värisevän pormestarimme valituspuheen ja, kääntyen sitten
upseereihinsa, lausui jaloa harmistumista osottaen:

"Olisipa meidän puoleltamme kovasti huonoa, jos me ruotsalaiset
jättäisimme uskonveljillemme yhtäläisen muiston jälkeemme, kuin
keisarin väki, -- Jumala siitä varjelkoon! Meidän on hankkiminen apua
näille poloisille ihmisille."

Monet porvareista, jotka ruotsalaisten lähetessä pakenivat kaupungista,
tulivat nyt takaisin luottaen kuninkaan sanoihin; otettiin niin ikään
esille mitä ruokavaroja vielä oli jälellä sekä rahat ja kalleudet,
jotka olivat siellä ja täällä kätkössä olleet. Luultiin näet pahimmasta
nyt päästyn. Mutta ei aikaakaan niin saapui kaksi ruotsalaista
majoitusmestaria ilmoittaen, että neljäkymmentä rakuunaa oli heidän
perästään tulossa, ja käskivät kaupungin asukkaita heti toimittamaan
viiniä ja lihaa miehistölle sekä rehua hevosille. Kaupunginvouti näytti
Kustaa Aadolfin antamaa vapaakirjaa, mutta sitä ei huolittu ottaa
huomioon. Hätä ei lue lakia, oli heidän ainoa vastauksensa ja vielä he
väittivät, ettei heidän kuninkaansa, jos hän olisi saapuvilla, estäisi
sotilaitaan hankkimasta itselleen tarpeellista virkistystä; sitäpaitsi
oli kuningas tätä nykyä kaukana Reinin seuduilla päin. Kun
majoitusmestarit olivat tehneet tehtävänsä, lähtivät he ravintolaan,
missä jääkäri, joka tavallisuutensa mukaan istui oluttuoppinsa ääressä,
hetikohta liittyi heihin.

Muudan ruotsalaisista sotureista, eräs torvensoittaja, joka oli tuokion
aikaa terävästi silmäillyt jääkäriä, lausui yhtäkkiä:

"Eikö teidän nimenne ole Frans Sorawitz, ja ettekös palvellut
Friedlandin herttuan aikana?"

"Aivan niin", jääkäri vastasi.

"Sittepä olettekin sama konna, joka Helmstädtin luona salaa ampui
kuoliaaksi everstini, kun v. 1626 Tanskan kuninkaan käskystä saavuimme
luoksenne sovintoa hieromaan", huusi torvensoittaja vihasta vapisevalla
äänellä, "nyt vaadin maksua siitä" -- ja samassa veti hän miekkansa ja
hyökkäsi jääkärin kimppuun. Tämä torjui iskut kuvetapparallaan ja
hirveä rytäkkä leimahti nyt ravintolassa. Riidasta uhkasi sueta yleinen
kahakka, sillä laittoman majoituksen tähden vihoittuneet porvarit
kävivät jääkärin puolelle, mutta silloin kävi toinen ruotsalaisista
väliin ja ehkäisi riidan jatkumasta. Torvensoittaja vannoi kuitenkin
vielä kalliisti kostavansa jääkärille sekä porvaristollekin, joka
tahtoi suojella moista roistoa. Jääkäri selitti puolestansa, mitä
ruokottomimpia kiroja käyttäen, että torvensoittaja, tavatkoon hän
tämän missä tai milloin hyvänsä, saisi saman kohtalon kuin
everstinsäkin. Sitte kiipesivät ruotsalaiset ratsujensa selkään ja
ajoivat täyttä nelistä ulos kaupungista.

Sillä välin oli porvareita kokoontunut aukialle kadulle, jossa he
vilkkaasti keskenänsä neuvottelivat millaisiin toimiin olisi viisainta
ryhtyä olevina ahtaina aikoina. Yksi neuvoi yhtä, toinen toista.
Vanhemmat porvareista soimasivat niitä, jotka olivat puolustaneet
jääkäriä ja tarpeettomasti ärsyttäneet ruotsalaisia. Jääkäri, ollen
hänkin samassa joukossa ja ääneti kuunneltua tähän saakka neuvottelua,
puhui seuraavaan tapaan:

"Mitäs pelkurimaisia raukkoja te oikeastaan olette, kun turhanpäiten
pauhaatte tuosta ruotsalaisesta joukkiosta, joka kuitenkin pisimmän
aikaa on täällä oleskellut? En ole ainoankaan suusta vielä kuullut
oikeata miehen sanaa. Mitä varten teillä on muurit, tornit ja lujat
nyrkit, jollette aio käyttää niitä? Antakaa minulle kuusi nuorta
miestä, joilla on sen verran rohkeutta, että uskaltavat laukaista
kiväärin, niin minä kerrassaan autan teitä tästä pälkähästä. Jolla on
rohkeutta, tulkoon tänne luokseni!"

Puhe vaikutti kuin ruutipataan singonnut säen. Poikani Valentin seisoi
tuokiossa hänen vierellään ja hänen kerallansa kuusi nuorta miestä,
jotka korkean juhlallisesti lupasivat tekevänsä, mitä rohkeilta
miehiltä voi vaatia ja tahtoivat puolustautua viimeiseen hengenvetoon
asti. Huimaavan nopeasti riensivät nuorukaiset sekä jotkut
iäkkäämmistäkin noutamaan pyssyjä, piilukeihäitä ja peitsiä, telkesivät
portit ja asettuivat kovasti huutaen muurin suojustan taaksi seisomaan.
Poikani ja hänen kuusi toveriansa asettuivat jääkärin keralla suuren
portin viereen vihatuita kuokkavieraita odottamaan.

Illansuussa nähtiin ruotsalaisten tulevan tietä pitkin Ochsenfurtista
päin. Vastarintaa kohtaamatta ratsastivat he ihan portille asti.
Kaupunginvouti oli ankarasti kieltänyt väkivaltaa käyttämästä muutoin
kuin äärimmäisessä hädässä. Havaittuansa että portti oli suljettu,
ruotsalaiset kauheasti kiroten ja sadatellen vaativat sen aukaisemista.
Kaupunginvouti luki silloin korkealla äänellä kuningas Kustaa Aadolfin
kaupungille antaman vapaakirjan ja lupasi heti toimittaa heille leipää,
lihaa ja tynnyrin viiniä, jos he rauhallisesti lähtisivät etemmäksi.
Mutta ruotsalaiset huusivat, että porvarit olivat kavaltajia ja
laukasivat kiväärinsä ilmaan; etumaisina olevat kiipesivät maahan
hevostensa selästä ja hankkiutuivat porttia räjähyttämään.

Samassa tuli vuorta alas muudan Klaus Mändlein niminen nuori mies,
vetäen puukuormaansa; hänellä ei ollut aavistusta siitä, mitä kaupungin
portilla tapahtui; hän oli jo aamusta varhain lähtenyt metsään. Kun
ratsuiltansa maahan kiivenneet ruotsalaiset huomasivat hänet, niin he
törmäsivät häntä vastaan, köyttivät ja raahasivat hänet toveriensa luo.
Lyhyen neuvottelun jälkeen ratsasti torvensoittaja muurin lähitteelle
ilmoittaen, että jos kaupungin porttia ei heti avata, panevat he vangin
ensin "laulamaan" ja sitte hirttävät hänet lähimpään puuhun niinkuin
koiran. Poikani kysyi jääkäriltä mitä he tarkottivat sillä, että
panevat Klaun "laulamaan." Vankia laulattaminen merkitsi sotaväen
kielellä sitä, että hänen kielensä puhkaistaan ja reikään pujotellaan
jousi, jota vedetään sitte edestakaisin, jolloin tuskan äärettömyys
pusertaa vankiraukan povesta sydäntä raastavat tuskanhuudot.

Tämän kuultuansa Valentin huusi kovalla äänellä: "Toverit, auttakoon
meitä Jumala niin totta kuin nyt tahdomme auttaa veljeämme! Eespäin,
eespäin, pelastamaan häntä noiden konnien käsistä!"

Näin huutaen hän ryntää muurilta alas, ja ennenkun kukaan oli kerinnyt
estää, kiskotaan pönkät portin päältä pois ja vähäinen puolustajajoukko
syöksyy kovasti huutaen ulkopuolella portin olevain ruotsalaisten
päälle. Näille harvoille nuorukaisille olisi peli saattanut käydä
vaaralliseksi, ellei jääkäri, heti heidän törmättyään yhteen
ratsumiesten kanssa, olisi käskenyt suojuksen takana seisovia porvareja
laukaisemaan kiväärejä. Pamauksen kuultuaan ruotsalaiset peräytyivät,
vaikkei kehenkään heistä sattunut, mutta jääkäri, joka sill'aikaa oli
tarkasti pitänyt silmällä torvensoittajaa, laukaisi kiväärinsä ja ampui
luodin hänen päähänsä, niin että torvensoittaja ääntä päästämättä
suistui kuolleena hevosensa selästä. Soturit sieppasivat mukaansa
toverinsa ruumiin ja lähtivät täyttä nelistä ajamaan kaupungista pois,
välittämättä vangistansa sen enempää. Mutta Valentin tovereineen nosti
pelosta puolikuolleen Klaun maasta, ratkoi auki köydet, joilla
ruotsalaiset olivat hänet sitoneet ja vei hänet kerallansa kaupunkiin.

Kun porvarit alkoivat vastarintaan varustautua, lähdin minä kotiin.
Joskaan en kehottanut ryhtymään näihin toimiin, en kumminkaan pitänyt
vääränä rukoilla väestömme puolesta, niinkuin Mooses rukoili Israelin
lasten edestä heidän sotiessaan amaleekkilaisia vastaan, ja vaimoani ja
lapsianikin kehotin yhdessä kanssani rukoilemaan. Kuulimme sitten
laukauksia ja kotvan sen jälkeen kovaa, yhtämittaista huutoa, niin että
vaimoni, luullen vihollisjoukon hyökänneen kaupunkiin, tärisi kuin
haavan lehti ja tukkesi molemmat korvansa käsillään. Mutta kun pauhina
läheni, havaitsimme että se oli ilohuutoa. Kiiruhdimme ulos ja näimme
paljon kansaa tulevan yläportilta päin. Etumaisina joukossa kulkivat
jääkäri ja poikani Valentin käsikkäin, heitä seurasi Klaus, joka vapisi
vielä koko ruumiissaan, sekä nuo kuusi nuorta miestä, ja joukon jatkona
suunnaton ihmislauma, joukossa vaimoja ja lapsiakin. Kaupunginvouti oli
niin ikään kulkenut virran mukana ja nähtyänsä minut, riensi hän esiin,
ravisti kättäni ja sanoi:

"Koulumestari, teidän pojallanne on sydän kohdallaan. En totta maarin
unhoita koskaan hänen miehekästä esiintymistään tämänpäiväisessä
ottelussa." Sitte kertoi hän ylistellen Valentinin urosteosta, ja hänen
puhettansa kannatti ympärillä seisova taaja joukko, kehuen ylenmäärin
poikani jaloa sydäntä ja häikäilemätöntä rohkeutta. Kysyttyäni mihinkä
tämä suunnaton saattojoukko nyt oli menossa, vastasi kaupunginvouti:

"Majataloon -- siellä on nuorten miestemme tyhjennettävä ruotsalaisille
luvassa ollut viiniaami; onhan kaupunkimme urheille puolustajille edes
jonkunlaista hyvikettä hankittava."

Iloni, kun poikaani ylenmäärin kiiteltiin, ei ollut vallan puhdas --
olinhan nähnyt hänen tulevan käsikkäin jumalattoman jääkärin kera.
Minusta olisi myöskin ollut sopivampaa, jos väestö olisi kokoontunut
kirkkoon Herralle, Israelin pelastajalle, kiitostansa julkituomaan,
kuin mennyt ravintolaan tuhlaamaan aikaa turhuuteen, sillä Hän se
pelasti kaupunkimme uhkaavasta vaarasta, eikä Valentin eikä liioin
jääkäri. Mutta kaupunginvouti pyysi minua tällä kertaa synkistä
mietteistäni luopumaan ja lausuttuansa: "Suotakoon nuorisollekin jotain
iloa", hän liittyi jälleen riemukulkueesen. Majatalossa alkoi nyt
juominen ja mässääminen, reuhaaminen ja riemuileminen, jolle ei ollut
loppua tulla. Täten osottivat he iloaan hädästä pelastumisen johdosta.
Joitakuita lienee ollut, jotka sydämessänsä antoivat Jumalalle kunnian,
mutta ei ainoatakaan, joka julkisesti olisi uskaltanut tunnustaa
kiitollisuuttansa hänelle, paitsi Ebelingin Hannu, torninvartija, joka
ylhäiseltä olinpaikaltaan iltasilla puhalsi tuon ihanan virren: "Käy
nyt sieluni ja mielen', Herraa kunnioittamaan!" jota hänen oli tapana
puhaltaa milloin kaupunkimme ylitse rajuilma oli riehunut tekemättä
vahinkoa.

Poikani tuli kotiin vasta myöhään puoliyön jälkeen, silläkin kertaa
jääkäri seuramiehenänsä, joka portilla erotessa lujalla kädeniskulla
jätti poikaani hyvästi, virkkaen:

"Sen sulle sanon, että sittekun sotapalveluksen hylkäsin, olen aina
etsiskellyt itselleni toveria, jonka seurasta olisi hitusenkaan
kunniaa, mutta tänään vasta olen semmoiseen yhtynyt. Olkaamme täst'edes
tovereita." Vähältä etten huutanut niin paljon kuin kurkustani lähti:
"Poikani, jos pahanjuoniset sinua houkuttelevat, älä suostu heihin!"
Mutta Valentin vastasi:

"Tuohon käteen, niin olkoon."



Kuudes luku.

Varotus.


    Tuo mies on piikana, niin röyhkeästi
    Kaanaaksi puhelee -- hänt' siedä en.

                           _Alkemisti_.

Seuraavana päivänä kutsuin Valentinin huoneeseni ja kysyin raskaalla
mielellä ja kyynelsilmin häneltä: "Uskotko, poikani, että minä ja
äitisi rakastamme sinua?" Hänen vastattuaan: "Uskon kyllä, rakas isä",
jatkoin: "Koska niin on, poikani, niin tottele sitten isäsi kuritusta
äläkä ylenkatso äitisi neuvoja. Lapsena sairastit isoa rokkoa, josta
menetit näkösi eikä meillä ollut enää sinusta mitään toivoa. Äitisi ja
minä odotimme joka hetki viimeistä hengenvetoasi. Ja millainen oli
silloin mielemme? Sydämmissämme tunsimme kuin olisimme olleet
menettämäisillämme mitä meille maan päällä oli rakkainta. Vielä vähän
aikaa -- niin oli meiltä kalliin aarteemme palauttamattomasti
riistettävä. Sanomaton tuska täristytti sydänjänteitämme, ja kyynelten
sumentamat silmämme saattoivat huomata ikään kuin äärettömässä
etäisyydessä vain häiveen siitä lohdutuksen valosta, jota Herra
evankeliuminsa kautta vuodattaa syvimpäänkin murheen pimentolaan.
Mutta, Valentin, jos niinkin olisi käynyt kuin pelkäsimme, olisimme
sittekin nöyristyneet Jumalan edessä, ja sanoneet: Herra antoi ja Herra
otti; Herran nimi olkoon kiitetty. Vaikkemme sitte enää olisi
nähneetkään kasvojasi emmekä saaneet pitää sinua luonamme, olisi meidän
silti ollut sanomattoman lohdullista tietää, mistä meidän oli sinua
etsiminen ja mistä aikanamme sinut löytäisimme -- taivaasta, hyvästä
tallesta Jumalamme luotettavissa käsissä. Mitenkäs nyt, mikä nyt on
lohdutuksenamme ajatellessamme sinua, sano se, poikani?"

Valentin muuttui kasvoiltaan ja hän sopersi ällistyneenä:

"Mitä tarkotatte, isä. Minä en tajua mihin sananne tähtäävät?"

Silloin otin häntä kädestä ja sanoin: "Näetkös, poikani, sinä olet
taaskin sairaana, sairastat _kuolintautia_, ja meitä vapisuttaa ajatus,
että milloin hyvänsä saatamme sinut kadottaa. Mutta tällä kertaa ei
taivaallinen Isä tahdo temmata sinua sylistämme, vaan sielusi
vihollinen, joka on murhaaja alkuansa, joka kauan on vaaninut jälkiäsi
ja on nyt valmiina nielemään sinut saaliinansa. Minä kuulin eilen omin
korvin sinun ruvenneen ystävyysliittoon miehen kanssa, joka on myönyt
sielunsa saatanalle, joka ei välitä Jumalan sanasta ja käskyistä, joka
on irstas veijari, peluri ja kiroilija, Beliaalin lapsi, jonka kasvoja
ainoastaan tarvitsee nähdä päättääkseen minkä hengen lapsia hän on. Ja
semmoisen rinnalla tahdot sinä, poikani, joka olet luu meidän luustamme
ja liha meidän lihastamme, elää maailmassa. Katsos, siinä syy
huolestumiseemme, emmekä tällä kertaa huomaa edes lohdutuksen
häivettäkään." Näillä ja monilla muilla sanoilla, jotka Herran Henki ja
hellä, murehtiva isänsydän minussa herättivät, puhuttelin häntä sekä
pyysin ja kehotin, ettei hän hylkäisi vanhan isänsä neuvoa, vaan heti
luopuisi jääkärin toveruudesta. Muutoin oli hän saattava harmaat
hapsemme murheella hautaan.

Hän vastasi: "Jumala varjelkoon, että minusta tulisi kelvoton poika
tahi jumalaton ihminen. Ymmärränhän minä mitä minun tulee tehdä ja mikä
on oikeaa -- siitä ei minua järkähytetä hiuskarvan vertaa. Mutta
ystävällistä väliä jääkärin kanssa en voi rikkoa, sillä minun on häntä
kiittäminen hengestäni. Hänen uskonnollisia mielipiteitänsä en hyväksy
enkä häntä aio pyytääkään rippi-isäkseni tai sielunhoitajakseni, tahdon
vaan seurustella hänen kanssansa niinkuin hyvän toverin ainakin.
Myönnän, että hän mielellään pelaa ja että hän usein juo enemmän, kuin
mitä janottaa, eikä hän aina käytä tarpeeksi hienoa puhetapaa, mutta
semmoista on katsottava sormien läpi kun hän muuten on rehellinen mies
ja uskollinen toveri. Se mies on haistanut ruudin savua ja nähnyt
eläissänsä paljo, mitä ihmiset, tuntematta maailman menoa, eivät
aavistakaan. Älkää minun tähteni siis, rakkaat vanhemmat, olko
huolissanne, älkääkä vaatiko, että minun ainoana ilonani olisi raamattu
ja virsikirja, niinkuin Veit Geissendörfer vanhuksen. On hänkin
nuoruudessaan ollut toisenlainen. Pitäisi sitä toki sallia
nuorisollekin jotakin iloa elämästä, Muuten, isä, voitte kääntyä
esimieheni, kaupunginvoudin, puoleen ja ottaa häneltä tarkempaa selkoa
minusta -- enkä luule teidän koskaan saavan kuulla semmoista, mikä
olisi nimellenne häpeäksi."

Jälkimäisestä väitteestänsä sanoin minulla olevan niukalti lohdutusta,
sillä joskin kaupunginvouti porvarina oli tunnettu hyväksi ja oikeutta
harrastavaksi mieheksi, niin puuttui häneltä kokonaan kristillistä
totisuutta, eikä hän anna sille muissakaan arvoa. Sitä paitsi koetin
tehdä hänelle selväksi, että kaikki mitä hän oli puhunut, oli
paljasta kielenpieksäntää ja röyhkeätä kerskausta, että hänen
elämänkäsityksensä, Jumalan sanan kannalta arvosteltuna, kaikittain oli
kiero ja nurinkurinen, ja kuinka mahdoton ihmisen on sotia pahuutta
vastaan muilla aseilla kuin Jumalan sanalla ja rukouksella, niillä
aseilla, joita hän halveksi. Lopuksi muistutin häntä vakavasti, että
ellei hän piakkoin tee parannusta, niin hänen kohtalonsa oli surkealla
tavalla tuova ilmi sen lauseen totuuden, joka sanoo: Ylpeys käy
lankeemuksen edellä. Mutta mitä hyvänsä sanoin, kaikki oli kuin tuuleen
puhuttua.

Poika poloiseni oli kääntänyt sydämensä pois elävästä Jumalasta ja
samalla tietysti vanhemmistaan. Ja vaikka hän näki, kuinka kovasti
hänen huikentelevaisuutensa murti mieltämme, niin meidän suhteemme hän
oli aivan välinpitämätön. Entisten ystäväinsä parissa hän ei enää
viihtynyt. Yksin vanhaa Veitiäkin, joka oli rakastanut häntä kuin omaa
poikaansa, hän karttoi, sillä Veit oli kerran varottanut häntä jääkärin
seurasta. Kuinka monta laulua vanhus olikaan opettanut hänelle pitkinä
talvi-iltoina, ja keväisin kyhäillyt hänelle konstikkaita viheltimiä!

Toimituspaikastaan päästyään Valentin haki hetikohta jääkärin ja vietti
hänen kanssaan loppuosan päivää ja hyvän veron yötäkin, pelaten,
juopotellen. Rehellisten ihmisten varotuksiin hän vastasi ilkunnalla ja
haukkumasanoilla ja ennen pitkää alkoivat oikein ajattelevat henkilöt
pitää häntä huijailevana velikultana. Kaupunginvouti yksin oli asiasta
eri mieltä. Hän vakuutti nuorukaisen toimellisesti ja täsmälleen
toimittavan tehtävänsä -- hänen säännötöntä elämäänsä katseli hän
sormiensa lomitse. Paha hedelmä sai häiriintymättä kehittyä ja kypsyä,
jonka kaupunginvouti aikanansa sai häpeäksensä ja vahingoksensa kokea
sekä me, hänen poloiset vanhempansa, suureksi suruksemme tuntea.
Kaupunginvoudin täytyi viimein myöntää todeksi tunnettu sananparsi: "Ei
savua ilman tulta."

Mutta ennenkun jatkan kertomustani, tahdon omistaa muutaman sanan
vanhan, uskollisen ystäväni, portinvartija Veit Geissendörferin
muistolle, jonka nimen olen jo monta kertaa maininnut. Sen miehen
vertoja ei lie monta ollut maailmassa.



Seitsemäs luku.

Portinvartija.


    Jos suot mun vanhaksi,
    Jos annat elää kauan,
    Niin tule turvaksi
    Ja olo vahva sauvan'!
    Suo kärsivällisyys
    Sinuhun luottava,
    Suo kunnialla myös
    Hiuskarvain' harmeta!

Kymmenentenä sunnuntaina kolminaisuudenpäivästä v. 1632 lähti
kaupunginvouti Würzburgiin, jossa hänen oli nostettavana lähes tuhannen
taalerin suuruinen rahamäärä sinne sijoitetulle sotaväelle
hankkimistaan ohrista, kauroista ja viinistä. Seuraavana tiistaina oli
rahat jätettävät Speckfeldiin, mistä ruhtinas oli luvannut käydä niitä
noutamassa. Ajan rauhattomuuteen nähden oli asia päätetty toimittaa
salateitse. Asiasta ei ollut tietoa muilla kuin pojallani,
johon kaupunginvouti yhä edeskinpäin luotti, valiten hänet
matkakumppanikseenkin. Minä olin edellisenä päivänä lausunut
paheksumiseni siitä, että Herran päivänä oli ryhdytty maalliseen
toimeen, mutta poikani väitti kaupunginvoudin sanoneen: "Herraspalvelus
on tärkeämpi jumalanpalvelusta."

Iltapäivällä oli Margareeta lähtenyt lasten kanssa pieneen
viinitarhaamme kävelemään, ja kammarissa yksin istuskellessani muistui
niin elävästi mieleeni saarna, jonka puolipäivä-jumalanpalveluksessa
olin kuullut.

Arvoisa vanha pastorimme Hieronymus Theodorikus saarnasi nimittäin
päivän tekstin johdosta, joka kuten tiedetään, puhuu Jerusalemin
hävityksestä. Tutkimusaineessaan hän sattuvasti kuvasi evankeelisen
kirkkomme olevan samallaisessa tilassa, kuin Jerusalemi, jota
viholliset saartoivat ja piirittivät joka puolelta. Lopuksi hän
vakaasti terotti kuulijoittensa mieleen valvomisen ja rukouksen
tärkeyttä, että he paremmin kuin Jerusalemi tuntisivat etsikkoaikansa
ja jo siitä päivästä rupeisivat ajattelemaan mitä heidän rauhaansa
kuuluu. Veisattiin virsi: "Te synnin orjat, herätkäät ja kiirehesti
lähtekäät jo luoksi ystävänne", ja tuota ihanaa melodiaa uruilla
säestäissäni, valtasi sydäntäni niin suuri ahdistus ja mielenliikutus,
että kyyneleet vierivät poskiani pitkin. Urut voivat todellakin puhua
kieltä yhtä selvää kuin sanakielikin -- tulkitsevatpa välistä sitäkin,
mihin sanat eivät riitä. Niin usein kun kuulen tuota virttä, tuntuu
minusta maa ikään kuin vapisevan, haudat aukenevan ja ylienkeli
huutavan eläville ja kuolleille: "Katso, ylkä tulee; menkää ulos häntä
vastaan!" Se on lutherilainen Dies irae ylistyslaulu [munkki Tuomas
Celanolaisen sepitsemä hymni, jota alkusanojensa mukaan sanotaan "Vihan
päiväksi" (Dies irae). _Suom_.], jota ei kenenkään ihmislapsen pitäisi
voida kuulla ajattelematta, että meidän kaikkien on ylösnouseminen
Kristuksen tuomioistuimen eteen.

Istuessani ja miettiessäni -- saarnaa, veisuuta ja ahtaita aikoja,
astui vanhus Veit Geissendörfer kammariini, asetti nurkkaan keppinsä ja
rupesi viereeni istualle. Hän oli seitsemänkymmentä vuotta täyttänyt,
mutta ikäisekseen vielä reipas ja voimakas. Nuorempana hän oli herra
Konrad v. Limburgin aseenkantajana ottanut osaa retkeen kristikunnan
perivihollista, Turkkia vastaan ja palvelusaikanansa ollut tunnettu
urhoolliseksi soturiksi. Kerran hän miehekkäällä rohkeudellaan ja
nerokkaalla maltillisuudellaan pelasti herransa varmasta kuolemasta;
mutta hän ei ollut niitä pöyhkeileviä sotureita, jotka kerskaavat
urostöillään ja niin usein kertovat sepustettuja juttujaan perättömistä
sankariteoistaan, että viimein itsekin uskovat niitä tosiksi. Veit oli
luonteeltaan totuutta harrastava, rehellinen ja Jumalata pelkäävä mies,
joka inhosi maailman kevytmielistä touhinaa ja odotti iälliseksi
joutuneena Simeonin lailla pääsevänsä rauhaan. Kolmikymmentä vuotta
sitten hän erosi sotapalveluksesta ja sai senjälkeen tärkeän
portinvartijaviran kaupungissamme hoidettavakseen.

Veit vanhus oli lastenkin hyvä ystävä ja rakasti sanomattomasti
minunkin poikiani, Valentinia ja Johannesta.

Ei kellään ole syytä väittää minun erinäisemmin suosivan sotaväkeä,
mutta tässäkin säädyssä on joitakuita, joissa Jumalan armon oikealla
käyttämisellä hyvä omatunto, sydämen puhtaus ja mielen siveys ovat
säilyneet. Voinpa sotavanhusten suhteen väittää, että olen heissä,
useammin kuin muissa, tavannut oikeata lapsekasta yksinkertaisuutta.

Kun jumalanpalveluksen päätyttyä salpa otettiin portin edestä pois,
niin vanha portinvartija tuli tavallisesti joka sunnuntai- ja
juhlapäivä minun luokseni kotiin, viettääksensä rauhaisan hetken minun
parissani iloisessa kanssapuheessa. Tänäpänä hänellä oli nähtävästi
erikoisempaa sydämellään, sillä hän oli tavallista hiljaisempi ja
niukempi sanoiltaan ja kysyttyäni mikä häntä vaivasi, sanoi hän
nähneensä erimerkillisen unen, jonka hänen omilla sanoillansa nyt
kerroit Näin se kuului:

"Istuessani yöllä viime keskiviikkoa vasten odottamassa Würzburgista
tulevaa postivaunua, rupesi minua uni painostamaan, niin että nukuin
penkille, jolle olin istuutunut. Olin silloin seisovinani vahtia
synkässä metsässä, niinkuin minun Unkarissa usein oli täytynyt olla
sotapalvelukseni aikana, ja siellä näin pienen poikasi Johanneksen
istuvan puun juurella syli täynnä kukkia. Äkkiä syöksi verenhimoinen
susi kita ammollansa hänen päällensä, ja poika alkoi täyttä kurkkua
huutaa: 'Veit, auta, auta!' Minä riensin avuksi, hyökkäsin hukan
kimppuun, mutta en jaksanut sitä voittaa, vaan jouduin itsekin pedon
raadeltavaksi sittenkun keihääni oli murtunut kuin oljenkorsi sen
hampaissa. Pian senjälkeen olin makaavinani kaupunkimme portin vieressä
pienen asuintupani oven edessä. Samassa sinä, Ulrik, astuit ruumiini
luo ja sanoit: 'Pankaa Veit hautaansa, mutta noutakaa ensin soittajia
ja haudatkoon hänen komppaniansa hänet sotilasten tavan jälkeen, sillä
Veit on soturi vanhastaan ja on kuollut soturin kuoleman.' Mutta
kiväärin laukaukset kumahtivat niin kummallisesti ja sitä paraillaan
ihmetellessäni heräsin. Olin kuullut portilta kuormurin kolkutusta,
sillä hän oli jo hyvän aikaa vartonut vaunuinensa siellä päästäksensä
sisään. Luulen tätä unta merkiksi Jumalalta, että minun ennen pitkää on
kulkeminen kaiken maailman tietä."

En rohjennut olla niin julkea, että olisin vanhan ystäväni unta
ruvennut selittämään, mutta vakuutettuna siitä, että unia, jotka
kehottavat meitä pitämään vaaria sielustamme, ei ole halveksittava,
vaan että ne usein kulkevat viesteinä tahi viittauksina Jumalalta --
onhan Jumala usein unien kautta istuttanut terveellistä pelkoa
huikentelevaiseen maailman lapseen, usein suloisesti lohduttanut
murheellista Jumalan lasta -- vastasin:

"Unia kuin lumia, mutta saattavat ne olla Jumalastakin. Minun täytyy
sittekin sanoa Joosefin tavalla: 'Jumalan on selitys.' Jos hän tahtoo,
niin voitte elää vielä kauankin, mutta hiuksenne ovat harmenneet,
selkänne koukistunut ja olette jo ehtinyt niihin vuosiin, joista,
niinkuin saamamiehet sanovat, kaikki viehätys on kadonnut.
Elonlampustanne on jo öljy loppumaisillaan ja kukaties Jumala tällä
unella on tahtonut teille ilmoittaa, että hän pian sammuttaa senkin
valontuikkeen. Vanha ystävä, mitäpä tuosta? 'Minä olen ylösnousemus ja
elämä', sanoo Vapahtajamme, 'joka uskoo minuun, hän elää ehkä olisikin
kuollut, ja joka elää ja uskoo minuun, ei hän ole iankaikkisesti
kuoleva'. _Uskotkos sinä sitä_?"

"Niin, minä uskon", portinvartija vastasi: "nuo sanat toistan aina
itsekseni, kun kuollutta kannetaan kaupungin portista ulos ja kuulen
kirkkomaalla veisattavan:

    "Rakkaamme suru, tuska nyt
    On viimein tässä päättynyt;
    Hän kantoi kuorman Kristuksen
    Ja nukkui Herran nimehen."

Mutta hän halusi kernaasti tietää mitä se merkitsi, kun hän unissansa
oli kuullut minun sanovan, että hän kuoli sotilaan kuoleman, vaikka
siitä jo oli kolmikymmentä vuotta kulunut kun hän oli ollut viimeisellä
sotaretkellä mukana.

"Älkää siitä olko huolissanne", sanoin; "sanotaanhan sanassakin: 'Ei
ketään kruunata, joka ei rehellisesti ole taistellut?' Jokainen
kristittyhän sen mukaan kuolee sotilaan kuoleman, jos hänen viime
hetkensä kohtaa hänet tappotantereella tahi tautivuoteella yksinäisessä
portinvartijan mökissä. Suokoon Jumala teidän ja minun vaan
rehellisesti taistella ja autuaasti kuolla!"

"Olette oikeassa", virkahti vanhus, otti keppinsä ja lähti.



Kahdeksas luku.

Hyökkäys.


    Rakkaamme suru, tuska nyt
    On viimein tässä päättynyt;
    Hän kantoi kuorman Kristuksen
    Ja nukkui Herran nimehen.

Seuraavana päivänä vietti virkatoverini Johannes Kimtsch
Winterhausenissa hopeahäitään. Hän oli kantanut ristille poikani
Johanneksen, ja tämä pyysi sentähden päästä varhain aamusella
viinitarhaan, tuodaksensa sieltä pari viinirypäleterttua, jotka hän
edellisenä päivänä oli nähnyt olevan kypsinä; ne hän tahtoi viedä
risti-isälleen, mennessänsä tälle onnea toivottamaan. Portinvartija oli
luvannut laskea hyvissä ajoin hänet menemään kaupungin portista, jota
öisin aina pidettiin huolellisesti lukittuna. Pojan lähdettyä matkaan
nousin tapani mukaan kirkontorniin kelloja soittamaan. Samassa kuului
kellojen kuminaa Winterhausenistakin, ja minä olin iloinen, että
toverini juuri tänään vastasi niin täsmälleen: olimme nimittäin jo
monta vuotta takaperin sopineet siitä, että aamusoitto oli oleva
aamutervehdyksemme toinen toisillemme.

Sinä päivänä lähetin liikutetuin mielin hänelle tervehdykseni: joka
viisikolmatta vuotta on elänyt aviomiehenä, se on paljon kokenut hyvää,
jos pahaakin. Menneisyyteen päin aatokseni lennähti, muistelin sitä kun
kannoimme hänen ainoan lapsensa, Udalrikuksen kirkkomaahan. Kalpeana ja
lohdutonna kulki hän vierelläni ja kaikkiin lohdutuksiini ei hänellä
ollut vastattavana kuin: "Udalrikus, Udalrikus, riemun juhlapuvun olen
riisunut päältäni ja paneutunut murhevaatteisiin." Nyt sitä vastoin
saattoi hän levollisen rohkealla mielellä lähettää minulle
tervehdyksensä, vaikka minä, nähdessäni millaista hävitystä sodan
kauhistus oli saattanut nuorisossamme, katsoin olevan syytä usein
otaksua sen ajan olevan käsillä, josta on täytynyt valittaa: "Autuaat
ovat hedelmättömät, ja ne kohdut, jotka eivät synnyttäneet, ja ne
nisät, jotka eivät imettäneet."

Kun olin soiton lopettanut ja alkanut tulla alas, pysähdyin tuokion
ajaksi torniakkunan eteen silmäilläkseni kasteesta kimaltelevaa,
hymyilevän raikasta seutua, joka levitteleikse silmieni edessä. Aurinko
oli vastikään noussut levittäen kultaloistettaan korkealla sijaitsevain
viinitarhojen yli, vaikka laakso, virta ja pienoinen kaupunki nukkuvine
asujamineen vielä olivat tiheän sumuhunnun kietomina. Vastapäätä
kirkkoa kohouvalla vuorella näin samassa silmänräpäyksessä poikani
Johanneksen astuvan sumusta näkyviin ja lähtevän kulkemaan ylinnä
vuoren laella olevaa vanhaa kivirakennusta kohden, josta oli tehty
vahtikoju viinitarhain vartijoille.

Ammoisina aikoina, ennenkuin mitkään laivat vielä kyntelivät Mainjoen
vesiä tahi ennenkuin viinirypäleitä viljeltiin näillä seuduin, asui,
niin kertoo tarina, tuossa talossa isä seitsemän poikansa kanssa. Kun
pojista varttui miehiä, asettuivat he virran äyräille asumaan, siten
laskien perustuksen nykyiselle Sommerhausenin kaupungille. -- Niinkuin
jo mainitsin, näin Johanneksen kulkevan taloa kohden, ja arvasin hänen
päättäneen käydä toivottamassa hyväähuomenta Mündleinin Hannulle ja
tämän pojalle, Klaulle, jotka olivat olleet viinitarhoja vahdissa ja
sen tähden viettäneet yötä tuvassa. Pikku Johannes oli hiljaismielinen,
rakastettava lapsi, tottelevainen, siivo ja luonteeltansa ystävällinen,
ja olenpa vakuutettu, että Jumala oli siunauksellaan auttanut tämän
lapsen kasvatusta, valmistaaksensa isänsydämelleni jotakin makeutta
moniin katkeriin suruihin nähden, joita meillä oli Valentinista ollut.

Mutta poika oli tuskin päässyt kynnyksestäkään yli, kun näin hänen
ryntäävän takaisin ja tulista kyytiä juosta kiitävän vuoren rinnettä
alas. Hän juoksi kuin takaa ajettu naarashirvi yli kivien ja kantojen,
väliin kompastuen ja taas pystöön keikahtaen, sekä heittäytyi viimein
erään kiviaidan ylitse, juurikuin verivihollinen olisi ollut
kintereillään. Hämmästyneenä ja kauhistuneena tuijotin tuskaisesti
vuorta kohden tietämättä, mitä tuo merkitsisi ja näin samassa kaksi
miestä, kroaattien hyvin tunnetut punaiset viitat yllään, tulevan ulos
vahtituvasta ja lähtevän vinhaa kyytiä poikaa jälestä ajamaan; näinpä
vielä toisen heistä vetävän esille pistoolin, tähtäävän häntä kohti ja
ampuvan. Samassa tuokiossa kuulin valppaan portinvartijan puhaltavan
hälytystöräyksen.

Minun silmäni mustenivat; sen verran olin kuitenkin tolkulla, että
tiesin luodin menneen ohi määrästään, sillä poika juosta viletti
yhtä hurjasti kuin ennenkin. Silloin pinnistin itseni vapaaksi
huumauksestani, kiiruhdin tornin portaita alas ja juoksin, minkä
jaloiltani pääsin, kaupungin portille päin ja saavuinkin niin ajoissa
sinne, että sain siepanneeksi poikani syliini ennenkuin hän juoksusta
uupuneena vaipui maahan.

"Tänne, hyvät ihmiset, tänne! Auttakaa, auttakaa!" kuulin Veit
vanhuksen huutavan, koettaissaan kaikin voiminsa pitää vastaan,
estääkseen kahta kroaattia tunkeumasta kaupunkiin; mutta nämä, joilla
nyt oli parin kolmenkymmenen suuruinen miesjoukko kerallaan, työnsivät
auki portit ja uhkasivat katalasti kiroten portinvartijan tappaa, jos
hänen suustansa hiiskaustakaan kuuluisi. Mutta vanhus puolusti
asemataan miehekkäällä uljuudella, heitti torven olallensa, töytäsi
peitsen vihollista vastaan ja tiuskasi tuimasti: "Mitä asioitavaa
teillä täällä on? Totisesti ette ole mitään sotilaita, kurjaa joukkiota
oletten, kun hennotte hätyyttää viatonta lasta."

Silloin karjasi muudan ratsumiehistä, jolla oli höyhentöyhtö hatussa ja
näytti olevansa joukon johtaja:

"Pois tieltä, toverit, kyllä minä opetan häntä pilkkaamaan hänen
majesteettinsa keisarin värvääjää, kapteeni Nikol Paradeiseriä ja hänen
ravakoita poikiansa kurjaksi joukkioksi!" Näin sanottuaan kannusti hän
hevostansa, niin että se hypähti pystöön, ja heilutti uhkaavasti
miekkaansa Veitin pään päällä. Nyt aloin minäkin kaikin voimin huutaa
apua. Silloin kiiruhti läkkiseppä Marks Stumpf ynnä joitakuita muita
asunnoistaan ulos, mutta nähtyänsä kroaatit, jotka jo olivat
tunkeutuneet kaupungin portista sisään, ja ilman aseita kun olivat, he
katsoivat paraimmaksi pysyä erillään koko kahakasta.

Veit vanhus ei kumminkaan antanut niin hevillä perään, vaan asettui
hajasäärin maasotamiehen tavoin seisomaan ja tähtäsi peitsellään
johtajan hevoseen. Mutta kroaatti kohousi jalustimiensa varaan ja lyödä
huimasi Veitiä miekallaan niin kovasti päähän, että ukko
silmänräpäyksessä kaatui maahan. Sitten huusi joukon päämies:

"Maatkoon vanha narri siinä, hän on saanut ansaitun palkkansa; nyt
eteenpäin, seuratkaa minua!" ja niin lähti hän täyttä neliä
ratsastamaan kaupungin keskustassa olevalle kreivin linnalle päin, ja
muu joukko seurasi hänen jälkiänsä.

Johannes painautui likemmä rintaani, huutaen: "Juoskaamme, rakas isä,
muuten tappavat he meidät kaikki", mutta kroaatit kiitivät ohitsemme
meistä välittämättä. Riensin nyt kaupungin portille katsomaan miten oli
vanhan Veitin laita. Hän eli vielä; näytti olevan henkitoreissaan eikä
tuntenut meitä. Mutta kun minä ja Johannes huusimme häntä nimeltä,
aukaisi hän silmänsä ja puhui katkonaisin sanoin: "Siinähän olette
kumpikin, sinä Ulrik ja pikku Johannes, jonka susi tahtoi niellä -- nyt
on uneni käynyt toteen -- oi voi, oi voi, millaiset kauheat tuskat
minulla on!"

Kehotin kuolevaa ystävääni ajattelemaan loppuansa, joka oli lähellä, ja
sanoin, että nyt oli tarpeen oikein todenteolla rukoilla: "Herra
Jeesus, sinulle elän, Herra Jeesus, sinulle kuolen." Hän liikutti
samassa vähän päätänsä, juurikuin sanoaksensa "amen", veti pitkän
huokauksen, ja sielu erosi hänen ruumiistansa. Tällä välin oli paikalle
kerääntynyt useita naapureita; heidän avullaan nostimme hengettömän
ruumiin ja kannoimme sen portinvartijan tupaan.

Tämän tehtyä kysyin pojaltani syytä hänen hurjaan pakoonsa
vuorituvalta. Siitä hän kertoi: "Tuvan lähelle tultuani kuulin sisältä
hiljaista vaikeroimista, ja avattuani oven näin Mündleinin Hannun ja
Klaun makaavan lattialla, Klaulla haava rinnassansa, ylteistään
veressä, eikä elon kipinätä suonissaan. Isänsä, joka niin ikään oli
haavoitettu, oli satulahihnalla köytetty kiinni, ja vaikeroi ääneen.
Pesävalkean ääressä loikoili pari kroaattia syöden keitosta, jonka
viinitarhan vartijat olivat itseänsä varten valmistaneet. Nähtyänsä
minut karkasivat he pystyyn, syöksyivät jälestäni ja ampuivat minua
kohden. Kun laukaus kajahti syöksyi Lindelbachin tien viereisestä
notkosta esiin joukko ratsumiehiä, jotka kaikki lähtivät minua ajamaan
jälestä. Minä kun olin melkosen matkan edellä, kerkesin ennen heitä
kaupungin portille, jota Veit minun varalleni piti avoinna."

Sittekun poika oli päättänyt kertomuksensa otin häntä kädestä ja
kiiruhdin kotia, jossa tapasin vain vaimoni ja kaksi tytärtäni, jotka
eivät tapahtumasta tienneet vielä mitään. He olivat kuitenkin
peljästyksissään, nähtyänsä ensin minun rientävän torninrappusia alas
ja vähän ajan perästä kroaattien kiitävän ohi. Valentin oli äskettäin
mennyt ulos ottaaksensa, kuten oli sanonut, selkoa siitä missä aikeissa
vieras sotaväki oli hyökännyt kaupunkiin. Kiellettyäni omaisiani
lähtemästä kotoa jätin heidän toimeksensa telkitä huolellisesti portti
ja läksin kansanjoukon jälestä kreivin linnalle, sittekun Hannu
Mündleinin vaimolle sivumennen olin ilmoittanut hänen miehensä ja
poikansa onnettoman kohtalon.



Yhdeksäs luku.

Ryöstö.


    Me saaliin oivan saimme, veikot,
    Ratsaille siis!

           _Shakespearen_ "Henrik IV".

Kaupunginvoudin virkahuone oli samassa linnassa, jonka edustalla
olevalle aukialle torille kaupungin porvaristo tällä aikaa oli melkein
yksissä miehin kerääntynyt, ja katseli kauhulla kroaattien harjoittamaa
ilkivaltaisuutta. Linnan piha oli täynnä aukimurrettuja kirstuja ja
rikotuita viiniruukkuja, joita sotamiehet olivat kanniskelleet
kellareista. Sill'aikaa kuin muutamat, jotka murtautuivat voudin
konttoriin, siellä särkivät kaikki lukot ja pengastivat pohjia myöten
kaikki sopukat, seisoivat toiset pihalla paljastetuin miekoin ja joivat
viiniä huippulakeistaan. Juotuaan janonsa sammuksiin kaasivat he
tähteet viinistä maahan. Jotkut panivat kokoon ryöstämiänsä tavaroita
-- ja sitä tehdessään he kiivaasti riitelivät keskenään ja kiroilivat
mitä kauheimmin, joten kaunis linnanpiha, jonne nuorison oli tapana
kokoontua kesäilloin kisailemaan ja laulamaan, näytti muuttuneen
helvetin kuiluksi. Minä puhelin parhaallaan naapurini Gebhartin kanssa
siitä, mitä tämä vallattomuus oikeastaan merkitsi, kun kapteeni
Paradeiser ja muutamat hänen sotamiehistään tulivat ulos laahaten
kaupunginvoutia perässään ja pyssynperillään antoivat hänelle aika
potkuja ja kolauksia.

"Missä rahat ovat?" huusivat he kilvan; "missä ne tuhannen taaleria
ovat, jotka eilen toitte Würzburgista? Antakaa ne tänne, vanha saituri!
Jos vitkastelette, niin silvomme nahastanne hihnoja."

Kaupunginvouti rukoili armoa. "Minähän täytän ainoastaan
velvollisuuteni", sanoi hän, "rahat eivät ole minun vaan ruhtinaan;
niitä ei minun ole lupa antaa käsistäni."

Mutta kuurona kaikille rukouksille ja muistutuksille, paiskasi kapteeni
hänet maahan, painoi polvellaan hänen rintaansa, ja pannen miekan terän
hänen kurkullensa karjasi rajusti:

"Minä annan teille sen verran miettimisen aikaa, että kerkiätte kerran
lukea Isä meidän, mutta ellette sitten tunnusta, survaisen miekan
ruumiisenne, niin totta kuin nimeni on Nikol Paradeiser."

Näkyi että miehellä oli tosi mielessä -- kukapa muutoin olisi
tuommoiselta pedolta sääliä odottanutkaan -- raivosta hänen suunsa
oikein vaahtoa tursusi niin että sitä valui hänen taajalle parralleen
ja tippui kaupunginvoudin päälle, joka kuolon kalpeana vääntelehti
hänen polviensa alla. Paradeiserin silmät hehkuivat kuin tiikerin, kun
hän välistä silmäili ympärillä olevia, nähdäksensä uskaltaisiko joku
yrittää temmata saalista hänen kynsistänsä.

Silloin ilmausi äkkiä kaupunginvoudin vaimo, pieni poika käsivarrellaan
ja huusi, kääntyen minun puoleeni:

"Auttakaa, oi auttakaa häntä, herra koulumestari; hän olisi auttanut
teitä, jos te olisitte joutunut yhtäläiseen pulaan."

Minä menin silloin vähän lähemmäksi ja huusin kaupunginvoudille:

"Herra kaupunginvouti, antakaa te Jumalan nimessä hänelle rahat;
ruhtinas on kernaammin luopuva niistä, kuin uskollisesta
palvelijasta. Me todistamme jokainen teidän tunnollisesti
täyttäneen velvollisuutenne."

Kaupunginvouti pyysi nyt päästä irti, lupasi taipua ylivoiman alle ja
antaa rahat hallustaan. Paradeiserin seuraamana meni hän asuntoonsa ja
otti esille rahakirstun, jonka hän kiireessä oli piilottanut irrallisen
lattialaahkon alle, nähdessään saaliinhimoisen lauman olevan tulossa.
Kun johtaja uudestaan tuli ulos rahapussi kädessään, ratkesivat
saaliinahnaat sotamiehet ilohuutoihin, viskausivat hevostensa selkään
ja olivat siinä tuokiossa hävinneet.

Ylläkerrotut seikat olivat tapahtuneet niin sukkelaan, että jokainen
meistä oli vallan ymmällä, emmekä voineet käsittää, mitenkä asianlaita
oikein olikaan. Muutamat, joilta hälytyssignaali oli jäänyt kuulematta,
olivat äkäisiä portinvartijalle, joka ei paremmin ollut pitänyt huolta
toimestaan, vaan oli päästänyt kroaatit livahtamaan kaupunkiin,
ennenkuin oli ennättänyt sulkea portin; he vaativat kiivaasti nyt hänen
erottamistaan virasta. Minä vastasin:

"Portinvartija on jo vapautunut toimestansa ja on hänet kutsunut
tilinteolle vähän suurempi herra, kuin te olettekaan, ja olen
vakuutettu että hän siinä tilinteossa Jumalan armolla on kestävä.
Menkää portinvartijan mökille -- sieltä hänet löydätte."

Kun he sen kuulivat, niin he tulivat hyvin pahoillensa siitä, että
olivat vanhaa miestä väärin syyttäneet.

Päivänselvää oli, että ratsuväki, Veitin huomiota välttääkseen, oli
yötä lymynnyt hautuumaan takaisessa solassa ja siellä vartonut
portin aukaisemista. Viinitarhan vartijat olivat he saattaneet
vahingottomiksi, pyysivätpä vielä saada kiinni pikku poikanikin, ettei
melua syntyisi ennenkun heidän oli onnistunut suistua kaupunkiin;
laukaus oli ollut väijyksiin asettuneelle joukolle merkkinä
ryntäykseen, ennenkun portinvartija poikani varoituksesta olisi
ennättänyt sulkea portin. Heidän katala hankkeensa oli vain liiankin
hyvin onnistunut.

Joskin ryöstöt ja väkivallanteot näinä inhoina aikoina, Jumala
paratkoon, olivat varsin tavallisia, oli sentään ihan kuulumatonta,
että keisarin sotaväki selvällä päivällä olisi murtautunut johonkin
rauhalliseen kaupunkiin aikomuksenansa vain ryöstää rahaa, vallankin
kun ympäriseuduissa vielä vilisi ruotsalaista sotaväkeä varsin
taajassa. Porvareiden mielikarvaus moisesta hävyttömästä teosta tulikin
mitä kuuluvimmalla tavalla ilmi; kaupunginvouti sen sijaan huusi:

"Minusta nähden on kavallus tässä suhteessa paljo hävyttömämpi kuin
itse ilkityö. Tässä kaupungissa täytyy olla joku Juudas, joka on
pettänyt ruhtinaansa ja syntymäkaupunkinsa, koskapa se hirtehinen, joka
piteli minua niin pahoin, näytti ennakolta saaneen varmat tiedot
asiasta. Kuka tuo viekas kavaltaja on, en vielä varmuudella tiedä,
sillä ainoa henkilö, jolla oli rahoista tietoa, on kirjurini Valentin
Gast; hän oli kerallani kun Würzburgista rahat toin, mutta minä en suo
itselleni rauhaa, ennenkuin olen päässyt kavaltajan jäljille, ja
ansaitun palkkansa on hän saapa, niin totta kuin vanhurskas Jumala on
taivaissa."

En tiedä miksi, mutta kuultuani sanan "kavallus" kulki läpitseni kylmä
väristys. Ajatellessani kuinka kaikki tuulet ajelehtivat evankeelisen
kirkkomme yli Limburgissa, niin että sorronalainen kansa näytti
laumalta, joka huolissansa etsii katoksen tai vaikkapa vaan puunkin
suojaa, johon he voisivat kokoontua toinen toisensa turvaksi, niin
minusta tuntui suorastaan mahdottomalta, että joku omasta
keskuudestamme olisi tahtonut ansaita verirahoja sorrettujen veljiensä
kustannuksella. Kuitenkin minua vapisutti sitä ajatellessani ja
katselin ympärilleni, ikään kuin nähdäkseni petturin leimuavaa
poltinmerkkiä jonkun otsalla -- mutta Kainin merkkiä en sittekään
nähnyt. Mutta sanomaton tuskanpolte vaivasi kumminkin sydäntäni.
Levottomana etsin joukosta Valentinia, sillä olihan vaimoni sanonut
hänen lähteneen katsomaan mihin sotamiehet aikoivat ryhtyä -- mutta
häntä en nähnyt missään.



Kymmenes luku.

Rikos tulee ilmi.

    Vavisten luonto odottavi, kun
    Pilvistä synkistä ja raskaista
    Yht'äkkiä välähtää salama.

        _Thompsonin_ "Vuodenajoista".

Tällä välin oli Hannu Mündleinin vaimo lapsinensa lähtenyt
vuorituvalle; jotkut naapureista lähtivät mukaan ja tulivat nyt
takaisin, kantaen hänen miestänsä ja poikaansa kaksilla paareilla.
Poika, joka todellakin oli tavattu kuolleena, makasi kaapu verhonaan;
hänen ruumiinsa vietiin oitis raatihuoneesen, jonne portinvartijankin
eloton ruumis kaupunginvoudin käskystä oli saatettu. Sitä näkyä, joka
täällä esiytyi katseltavakseni, en elinaikanani unhoita.

Klaus oli asetettu suurelle pöydälle keskelle salia, ja kirurgi oli
paljastanut hänen rintansa, tutkiaksensa haavaa, joka oli vienyt hänet
tuonen tuville. Vainaja oli hiljaismielinen, oikeutta harrastava
nuorukainen ja vanhemmillensa kuuliainen poika. Todistuksena tähän
mainittakoon, että kun hänen isänsä viimekuluneena talvena sairauden
kautta oli kytketty vuoteesen eikä mitään kyennyt ansaitsemaan, Klaus
kättensä työllä hankki elatuksen koko perheelle. Isä vanhus huusikin
monta kertaa, kun häntä ja kuollutta poikaansa kannettiin sisään:

"Oi, poikani, poikani, olisipa Jumala sallinut minun kuolla sinun
edestäsi!"

Murtunut äiti oli polvillaan poikansa ruumiin ääressä; hän piti
poikansa kättä käsissänsä ja itki kiihkeästi. Päänaluksen kohdalla
seisoi Margareeta Friesen, nuori, siveä neito, joka vuosikauden jo oli
ollut vainajan morsiamena. Ei näkynyt hänen silmissänsä kyyneltä eikä
elonmerkkiä hänen kasvoillaan. Kalman valjuna ja liikkumatonna hän
siinä seisoi, juurikuin hänenkin henkensä olisi riisuutunut maallisesta
verhostansa ja yhdessä sulhonsa hengen kanssa astunut valon
iankaikkiseen valtakuntaan. Murhatun sisarukset itkivät jokainen
ääneen, että sydäntä vihloi sitä kuullessa -- kaikki, paitsi hänen
nuorin pikkuveljensä, kaksivuotinen pojansirunen, joka ääneti seisoi
äitinsä vierellä, kädessä pitäen pientä viiriä, jonka Klaus vasta
edellisenä iltana oli hänelle tehnyt; pienokainen silmäili oudoksuen
milloin kuollutta veljeänsä, milloin kirurgia, milloin itkevää
äitiänsä.

Oli vaikeata päättää mikä mieltä enimmän liikutti katsellessa:
katkerasti itkevä äitikö, kelmeä, liikkeissänsä jähmeä Margareetako
vaiko pikku Kasperi, joka surutonna leikitsi lippuinensa murhatun
vieressä. Sydän ihmisellä olisi pitänyt olla kiveä kovempi jos tämä
näky ei olisi kyyneltä silmään tuonut. Surevien ympärille oli
kokoontunut lukuisa joukko sukulaisia ja ystäviä, jotka osanotolla
yhtyivät vainajaa kiittämään tahi hänen kohtaloansa valittamaan.
Ystävien joukossa oli Valentinkin, joka piteli tuolista kiinni ja
vapisi koko ruumiissansa. Se ei minua kummastuttanut, sillä Klaus ja
hän olivat hyviä ystäviä olleet varhaisimmasta lapsuudestaan saakka;
koulussa he olivat istuneet vieretysten, ja ensi kertaa yhdessä ripillä
käyneet.

Veit vanhus makasi vähän syrjempänä toisella pöydällä. Olen monasti
huomannut suloisen kirkkauden, oikean taivaallisen rauhan
kuolinhetkellä leviävän niiden kasvoille, jotka Herrassa ovat
nukkuneet, vieläpä silloinkin, vaikka heidän on täytynyt maistaa
kuolemata sen katkerimmassa muodossa ja ollut kestettävänä kova
kamppaus. Yhtä selvästi en ole kuitenkaan nähnyt sitä ilmenevän muissa,
kuin tuossa vanhassa portinvartijassa. Siinä maatessansa näytti hän
vain nukkuvan, eikä mikään muu todistanut hänen kuolleen väkivaltaista
kuolemaa, kuin hänen verellä tahrattu valkoinen tukkansa. Hänen
silmänsä olivat kiinni ja hänen huulillansa asusti hymyily, joka tahtoi
ikäänkuin sanoa: "Nyt makaan ja nukun täydessä rauhassa." Koska
portinvartija oli iällinen mies ja kun hänellä ei ollut sukulaisia
kaupungissa, niin hän oli ensialuksi joutunut nuoren miehen rinnalla
unhotuksiin. Ainoastaan hänen uskollinen koiransa, Fidelis, jonka hän
itse oli kasvattanut ja jonka kanssa hän vuosikausia oli jakanut niukan
leipänsä, ei hetkeksikään väistynyt hänen viereltään; se oli pistänyt
mustan turpansa kuolleen isäntänsä oikeaan käteen -- käteen, joka oli
joka päivä ojentanut sille ruoan.

Tunteeni olivat perinjuurin lamauttaa minut muistellessani vainajan
osottamaa järkähtymätöntä ystävyyttä minua ja omaisiani kohtaan ja
ajatellessani hänen merkillistä untansa ja väkivaltaista loppuansa.
Kuinka ystävällisesti olikaan hän kuolinhetkelläänkin puhutellut minua
ja pientä poikaani! Kuultuansa minun itkevän, Fidelis, tuo viisas,
uskollinen eläin, kohotti hiukan päätään ja ulisi hiljaa, valittavasti
-- juurikuin olisi se ymmärtänyt suruni ja halunnut yhtyä kerallani
valittamaan hänen murhatun isäntänsä surmaa.

Viittasin Valentinin tulemaan luokseni ja sanoin hälle:

"Teet oikein, kun suret manalle mennyttä lapsuuden ystävääsi, mutta älä
sure yksistänsä häntä, katso, tässäkin on vanha ystävä, joka on
ansainnut kyyneleesi." Kerroin hänelle kuinka kuolema oli Veitiä
kohdannut sekä mainitsin kuinka hän oli uneksinut pelastavansa
kuolemansa kautta poikani Johanneksen hengen, ja että hänen unensa nyt
kurjimman ja katalimman petoksen kautta oli surullisella tavalla käynyt
toteen. Viimeiset sanat lausuttuani levisi poikani kasvoille sanomaton
tuskanilme, häntä ei haluttanut kuulla sen enempää vaan tunkihe
väkijoukon läpitse ovea kohden, huojuen puolelta toiselle, niinkuin hän
olisi ollut kaatumaisillansa.

Nyt oli Veitin vuoro joutua kirurgin tutkittavaksi. Tämä ilmoitti että
portinvartijan pääkallo oli murskattu. Minä kun en sietänyt katsella
vanhan ystäväni leikkelemistä, tuumin lähteä kotia, vaimoni ja lasteni
luo, mutta samassa töytäsi muudan Erlachin mies saliin, pyytäen päästä
kaupunginvoudin puheille. Kaupunginvoudin kysyttyä mitä hänellä oli
asiaa, mies kertoi seuraavaa:

"Lähdin tänään aamupäivällä Sommerhauseniin leivän ostoon; vähän matkan
päässä metsässä joukko ratsumiehiä vaati minua seisahtumaan, piiritti
minut ja kysyi minnekä olen matkalla. Sommerhauseniin, vastasin. Muudan
ratsumiehistä, jolla oli höyhentöyhtö hatussa ja näytti olevan joukon
päämies, kysyi, tunnenko kaupunginvoudin kirjuria, Valentin Gastia.
Tunnen minä hyvinkin, vastasin, olen monasti nähnyt häntä Erlachin
jääkärin kanssa yksissä seurustelemassa. Hän pyysi niin muodoin minua
sanomaan Valentinille terveisiä, että he ovat jo puolisen tuntia häntä
odottaneet ja että hän kiiruumman kautta kävisi noutamassa osinkonsa,
sillä heillä ei ollut aikaa kauemmin täällä viipyä. Vielä hän jätti
toimekseni sanoa teille, herra kaupunginvouti, että jättäisitte
kirjurinne hänen käsiinsä, sillä Valentin soveltui paremmin sissiksi
kuin musteentuhrijaksi. Hän sanoi olevansa kapteeni Nikol Paradeiser ja
käski sanoa, että jos mielenne tekee, niin hän on valmis ennen pitkää
käväsemään uudestaan luonanne, tehdäksensä itse asiasta selvän. Nauraen
lähtivät he sitte matkoihinsa, jotapaitsi vielä kuulin johtajan
huutavan: 'Se lintu on vihdoinkin tarttunut liimapuikkoon, mikä ei mene
viekoittamalla, menee pakoittamalla.' Kirjuri tuli minua kadulla
vastaan ja minä toimitin hänelle asian, mutta hän ei hiiskunut
sanaakaan vastineeksi, vaan töytäsi vihurina eteenpäin."

Ebelingin Hannu, kaupungin torni- ja yövahti, joka miehen kertoessa oli
tullut minua aivan lähelle, pani kätensä minun olalleni ja lausui
vakaasti:

"En tahdo kauemmin teiltä salata, että kroaattipäällikön kasvot ensi
hetkestä käsin näyttivät minusta tutuilta -- en vaan jaksanut muistaa,
missä olin niitä ennen nähnyt. Mutta nyt muistan vallan hyvin, että
minä viime lauantaina käydessäni myöhään iltasilla kapakan ohitse näin
hänet pelipöydän ääressä yhdessä Valentinin ja Erlachin jääkärin
kanssa. Kapteeni ei silloin vaan ollut sotapuvussa, jonka tähden luulin
häntä matkustavaksi ylioppilaaksi."

Sen kuultuani tulin yhtäläiselle mielelle kuin pappismies Eeli, hänen
saatuansa tiedon, että israelilaiset olivat paenneet filistealaisia,
että hänen molemmat poikansa olivat kaatuneet ja että Jumalan arkki oli
viety pois, tahi niinkuin patriarkka Jaakoppi, kun hän näki Joosefin
kirjavan hameen ja kuuli toisten poikainsa sanovan: "Tämän olemme
löytäneet; katso, onko se poikasi hame tahi ei." Kaupunginvouti ja
kaikki, jotka olivat läsnä, kiljahtivat hämmästyksissänsä ja
harmistuneina, ja Klaun äiti nousi seisoalle ojentaen kätensä taivasta
kohden, ikään kuin syyttääksensä poikansa murhaajaa Jumalan
tuomioistuimen edessä. Korvissani pauhasi, niinkuin olisin kuullut
väkevän virran kohinaa, huone tuntui minusta tärisevän perustuksillaan
ja katto olevan sisään luhistumaisillaan, silmissäni alkoi yhä enemmin
musteta, niin etten lopulta erottanut huoneessa muita, kuin Veitin
siinä missä hän makasi pöydällä, valkeat hiuksensa verissä ja
hymyssäsuin juurikuin kuiskaavan: "Nyt tiedän kaikki; senlaista palkkaa
en ollut ansainnut sinulta ja sinun lapsiltasi."

Kun kaupunginvouti ja muut läsnäolijat näkivät, miten minun laitani
oli, niin heidän kävi minua sääliksi, ja he yrittivät minua lohduttaa,
mutta silloin minä rohkasin mieleni ja huusin:

"Ei, sitä en saata uskoa, sitä en saata uskoa! Varkaaksi ja
kavaltajaksi en ole lastani kasvattanut." Sitten pyysin heitä
seuraamaan minua kotiani, että pojallani olisi tilaisuutta todistaa
syyttömyytensä.

Kaupunginvoudin ja pastori Theodorikuksen taluttamana lähdin heti
asunnolleni. Mutta siellä olin vasta saava tuntea, ettei Herra ollut
ainoastaan näön vuoksi heiluttanut kuritusruoskaansa päälläni, vaan
että hän neuvossansa oli päättänyt veriin asti koetella minua ja
omaisiani. Portilla kohtasin Johanneksen, jota äitinsä oli lähettänyt
kutsumaan minua kiiruimman kautta kotiin, sillä hän oli suuressa
tuskassa Valentinin tähden. Tämä oli näet kotvasta ennen lähtenyt kotoa
pieni nyytti kädessään. Johannekselle, joka tuli häntä vastaan
rappusissa -- pojan kerronnan mukaan oli veli ollut enemmän aaveen kuin
elävän ihmisen näköinen -- hän oli sanonut, että hänen täytyy lähteä
maailmalle ja käskenyt isälle ja äidille sanomaan terveisiä, koskei hän
saisi heitä milloinkaan enää nähdä.

Kykenin hillitsemään toivottomuuttani ainoastaan siksi, kunnes sain
vaimolleni ja lapsilleni kerrotuksi mitä tiesin ja kunnes vieraat
olivat poistuneet. Mutta sitte olivatkin voimani tyyten lopussa ja
henkeni tarmo suli ja hupeni kuin vaha ahdistuksen tulikuumennossa.
Vääntelin käsiäni ja saatoin vain kerran toisensa perään huudahtaa:
"Ikabod, Ikabod! kirkkaus on huoneestani poikessa."



Yhdestoista luku.

Jumalan tuomio.


    Sill' eivät jumalattomat
    Voi kestää tuomiolla,
    Ei irstaat, katumattomat
    Hurskasten seurass' olla;
    Herralle kelpaa hurskaan tie,
    Mut jumalattomia vie
    Hetkensä kadotukseen.

Mitä sinä päivänä omassa sekä vaimoni sydämessä tapahtui, tietää
ainoastaan Jumala. Tähän asti olimme, jos kohta huolehtien, niin aina
toki kunnialla vaeltaneet tietämme maailmassa, mutta nyt olimme
joutuneet koko kaupungin asujamiston pilkanesineeksi. Turhaan olin
rukoillut:

    Jos suot mun vanhaksi,
    Jos annat elää kauan,
    Niin tule turvaksi
    Ja ole vahva sauvan'!
    Suo kärsivällisyys
    Sinuhun luottava,
    Suo kunnialla myös
    Hiuskarvain' harmeta!

Ei ollut tätä helppo kantaa, ei -- ja sitäpaitsi tuli tähän lisää vielä
sisällisiäkin ahdistuksia. En tiedä onkohan sellaisia vanhempia, jotka
lastensa jouduttua harhateille voisivat lohduttaa itseänsä sillä, että
ovat kaikessa täyttäneet velvollisuutensa isänä ja äitinä -- ei se
ainakaan minun lohdutuksenani ollut. Monet laiminlyöntirikokset, joihin
olin Valentinin kasvatuksessa tehnyt itseni syypääksi ja joita tähän
saakka olin tuskin minkään arvoisina pitänyt, seisoivat nyt kuni
uhkaava aave edessäni ja saattoivat minulle niin suurta tuskaa, että
julistin Valentinin vallan viattomaksi ja itseni ainoaksi syylliseksi.
Tänä hetkenä ajattelin: sinun ei olisi pitänyt ensinkään määrätä
poikaasi käsityöläiseksi, sillä siksi hän ei soveltunut; toisena taas:
sinun olisi pitänyt antaa hänen edeskinpäin pysyä ammatissaan, niin hän
ei olisi paisunut pöyhkeäksi eikä joutunut huonoon seuraan. Väliin
soimasin itseäni siitä, etten ollut tarpeeksi _ankara_ häntä kohtaan,
väliin etten ollut tarpeeksi _lempeä ja armoitteleva_ häntä kohtaan.
Olin niin muodoin mitä ristiriitaisimpain ajatusteni uhri, ja joka
ajatuksessa oli oka, joka säälimättä tunkeutui sydämeeni.

Lapsiraukkani istuivat alakuloisina pöydässä, he eivät syöneet eivätkä
juoneet mitään ja uskalsivat vain hiljaa ja salavihkaan lausua toinen
toisillensa jokusen sanan. Mutta jos minun teki mieleni saada
pettämättömän oikea käsitys kurjuuteni suuruudesta, niin minun tarvitsi
vain katsoa poloiseen vaimooni. Kolme tuntia istui hän jäykkänä ja
liikkumattomana kuin marmorikuva, kädet helmassansa, enkä saanut
houkuttelemalla ainoatakaan sanaa hänen suustansa tahi kyyneltä
sirahtamaan hänen silmästänsä, sanoinpa hänelle mitä hyvänsä. Kun
sydänyö oli lähenemässä niin hän lausui vihdoinkin:

"Kyllä minun nyt on helpompi olla kun tiedän, että kaikki makaavat ja
ettei kukaan enää ajattele minua ja Valentinia. Jospahan löytäisin
Jumalani ja saisin hänen edessänsä itkeä ja rukoilla, ettei hän meitä
hylkäisi!"

Aamupuoleen yötä nukahti hän vähäksi aikaa paljaasta väsymyksestä,
mutta äkkiä hän heräsi ja huusi minua avukseen. Johonkin määrään
toinnuttuaan hän kertoi, nyyhkyttäen, että hän oli unissansa nähnyt
Valentinin. Hän oli ratsuväen joukossa ratsastanut ohi, mutta nähtyään
äitinsä valkaisutanhualla, hän oli kääntynyt takaisin päin ja huutanut:
"Jo olen täällä taas." Mutta joukon johtaja oli pitänyt häntä kiinni ja
laahannut häntä jälessänsä kun huimaa kyytiä samosivat tiehensä;
Valentin oli kuitenkin tavantakaa katsonut taaksensa ja kurottanut
häntä kohden käsiänsä.

Minun silmiini ei sinä yönä tullut unta: minä painiskelin Herran kanssa
niinkuin patriarkka Jaakoppi Jabbokin luotuspaikalla, ja vaikka
epätoivo ja heikkouskoisuus koettivatkin paneutua Jumalan ja minun
välilleni, niin huusin yht'myötään: "Minä en päästä sinua, jollet
siunaa minua." Aamuruskon noustua alkoi päivä koittaa minunkin
sielussani, ja vaikka suru vielä painoi minua maahan, niin sydämessäni
oli rauha ja minä saatoin uskon luottamuksella heittää kuormani Herran
päälle.

Nyt kykenin myös lohduttamaan vaimoani; niinkauan kun oma sydämeni oli
heikko ja epäilyksille altis, eivät lohdutussanani häneen tehonneet.
Jumalan sana on näet, kun sitä heikkouskoinen sielu käyttää, niinkuin
raskas miekka lapsen kädessä -- sillä ei ole voimaa osua oikeaan eikä
tunkea lävitse. Mutta nyt oli Herra vahvistanut uskoani, ja antoi
sittemmin siunauksen yksinkertaisille sanoilleni. Muun muassa kerroin
Margareetalleni esimerkin Augustinuksesta, joka suruksi hurskaalle
äidilleen salaa lähti epäsiveään Roomaan, jossa äitinsä varmasti
otaksui hänen turmeltuvan niin ruumiin kuin sielun puolesi, mutta juuri
siellä tuhlaajapoika Jumalan armollisella johdolla taittoi mielensä ja
kääntyi kokonaan Herransa ja Jumalansa puoleen. Päätimme niin muodoin
lakkaamatta rukoilla tuhlaajapoikamme edestä ja lujasti uskoa, että
Jumala oli kuuleva meidän, surevain vanhempain sydämestä lähtevät
rukoukset. Vahvistuneena ja vilpastuneena kutsui vaimoni luoksensa
lapset, määräten heille kullekin pienet tehtävänsä, ja minä lähdin
kouluun.

En tiedä, rakas lukijani, oletko konsaan havainnut että murhe, jonka
Jumala lähettää, muun siunauksen ohella vaikuttaa senkin, että oppii
katsomaan ihmisveljiään aivan toisin silmin kuin siihen astikka. Tuntee
sydämmensä hehkuvan rakkaudesta heitä kohtaan ja tuomitsee heidän
virheitään lempeydellä, vieläpä niinkin, että mitä syvällisemmin tuntee
itsensä nöyryytetyksi, sitä korkeammalle kohoavat toiset meidän
silmissämme. En ikänä unhota millä sydämellisellä rakkaudella,
tahtoisinpa sanoa melkein pyhällä kunnioituksella katselin noita
köyhiä, nälistyneitä ja ryysyihin verhoutuneita lapsia, jotka tänä
tukalana aikana kävivät koulussani: olivathan he saman Isän lapsia,
jonka käsissä minunkin elämäni vaiheet olivat. Voimallisemmin kuin
koskaan ennen saatoin tänäpänä puhua heille siitä Jumalasta, joka on
laupias ystävilleen, mutta hirmuinen vihollisilleen.

Mutta kesken opetustani vaimoni kutsui minua ulos, sanoen itsellänsä
olevan minulle tärkeitä asioita ilmoitettavan. Hänen mielensä oli
kuohuksissa ja joka jäsen vapisi pelosta hänen kertoessaan, että
ylemmälle kaupunginportille oli saapunut mies kärryineen, joilla
Erlachin jääkäri makasi -- kuoliaana. Kaupungin portille kerääntyi
kansaa suurissa joukoissa, ja eräältä, joka sieltä oli tullut takaisin,
oli hän kuullut, etteivät porvarit olleet antaneet lupaa viedä
kuollutta kaupunkiin. Silminnähtävää oli että jääkäri oli kuristettu
kuoliaaksi, sillä hänen kasvonsa olivat olleet mustansinervät ja silmät
kuopistansa miltei tykkänään pullistuneet. Kansa arveli tuon julman
ihmisen olleen liitossa paholaisen kanssa ja että paholainen nyt oli
kouraissut hänet hengiltä, kun kontrahdin määräaika oli kulunut umpeen.

Tämän kuultuani laskin lapset hajalle ja riensin heti kaupungin
portille, missä kaikki oli niin kuin vaimoni oli kertonut. Tuntematon
mies kärryineen oli Sulzdorfin pyöveli. Hän kertoi muutamain
puunhakkaajain tulleen samana aamuna hänen tykönsä, pyytäneen häntä
valjastamaan hevosen kärryjen eteen ja seuraamaan heitä metsään.
Perille tultua oli hän nähnyt jääkärin loikovan poikittain kaatuneen
puunrungon päällä, pää riipuksissa maata vasten; jääkäri oli
silminnähtävästi kuristettu kuoliaaksi. Koska kaatunut puu oli
Sommerhausenin tiluksilla, oli Erlachin kylänvanhin, joka myös saapui
sinne, käskenyt pyövelin viedä hänet Sommerhauseniin. He --
erlachilaiset -- eivät suostuneet antamaan hänelle haudan sijaa omassa
kalmistossaan, eikä kukaan talonpojista tahtonut sormellaankaan kajota
häneen. Pyöveli oli tehnyt työtä käskettyä ja, kääntyen kansan puoleen,
lausui:

"Tuossa on jääkäri, pankaa hänet nyt mihin tahdotte."

Siihen kaikki yhdestä suusta huusivat, etteivät he tahdo olla
tekemisissä kuolleen kanssa; pyöveli saisi heittää hänet Mainjokeen
tahi haudata hänet hirttomäellä, yhdentekevää heistä, kumpaanko.

Pyöveli Hämmerling vastasi: "Kiitän kauniisti, sen voitte itsekin
tehdä; minä en estä, vaikka hänet keittäisitte tahi paistaisitte",
sitten nousi hän kärryihinsä, kourasi kuollutta jaloista ja paiskasi
hänet tielle. Sitte hän otti leipäkyrsän käsiinsä ja alkoi tyynesti
syödä sitä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan.

Samassa nähtiin vanha eukko käydä kepustavan tietä pitkin. Vanhus oli
ympärisseuduilla tunnettu, sillä hän kierteli mierolla, pyytäen
leipäänsä ihmisten ovilla. Tultuansa kaupungin portille ja nähtyänsä
jääkärin runnellun ruumiin, eukko kirkasi niin että korvia vihloi ja
käyttäytyi muutoinkin kuin hassu. Kauhusta vapisten hän muita
mahtavammin huusi: "Onpa tuon viheliäisen sielun itse saatana omassa
persoonassaan tänne hilannut!" Joinkin määrin tyynnyttyään hän kertoi:
"Kun eilen metsässä levätäkseni istuuduin puun varjoon vähän matkan
päässä tiestä, tuli jääkäri kohta jälestä ja rupesi tien viereen
kaatuneen puunrungon päälle istualle; hän veti povestaan pussillisen
rahaa ja alkoi niitä lukemaan. Koska hän jo monta kertaa oli uhannut
revittää koirillaan minut kuoliaaksi, jos tapaa minut metsässä,
kyykähdin kepperästi maata vasten ja ryömin nelinkontin niin kauas,
että hänen oli mahdoton minua nähdä. Ympärilläni oli niin hiljaista
että rahojen kilinä kaikui korviini, vaikka olin hyvän matkan päässä
jääkäristä. Äkkiä häiriintyi hiljaisuus ja siltä taholta, missä päin
tiesin jääkärin olevan, kuului kimeää kirkunaa, ja sitte oli taas
kaikki hiljaisia. Mutta ei aikaakaan kun taas alkoi kuulua jyminää,
muistuttaen raskasten saappaiden polentaa, sitte väkevää körinää ja
taas kirkunaa, joka tällä haavaa oli niin kimeän vihlovaa, että
hiukseni kohosivat pystöön. Pelosta puolikuoliaana huusin kaikkia
pyhimyksiä avukseni ja lähdin juoksemaan minkä vanhoilta jaloiltani
jaksoin vuorta alas, enkä seisattunut ennen kuin Kleinochsenfurtin
ravintolan edustalla, missä tätini niinkuin tiedätte pitää asuntoa.
Hänelle kerroin kaikki juurtajaksain ja pyysin samalla hänen luonansa
yösijaa, sillä en kuolemaksenikaan olisi sinä iltana enää uskaltanut
astua jalallani ulommaksi kynnystä. Töykeä kirkuna soi vieläkin
korvissani."

Seppä Yrjö Ebert oli tällä välin paljastanut kepillä jääkärin rinnan ja
kaulan, ja kaulassa näkyi suuria mustansinisiä merkkejä. Kauhulla
osottaen noita merkkejä hän huusi: "Katsokaa, katsokaa, hänet on itse
rumahenki kuristanut -- tuonlaisia merkkejä ei ihmiskäsi jätä."
Kaupunginvouti tosin sanoi rautapukuisen sotamiehen kouran tekevän
yhtäläisiä merkkiä, mutta väki pysyi järkähtymättä vakuutuksessaan,
sillä mikäli tiedettiin ei muita sotamiehiä ollut paikkakunnalla
näkynyt kuin Paradeiserin, ja näiden kanssahan jääkäri oli
ystävyydessä, kuten Ebelingin Hannu tiesi kertoa.

Oli asianlaita miten hyvänsä -- se kuitenkin oli varmaa, että Jumala
oli ollut tässä tuomarina ja antanut tämän sanan toteentua:
Jumalattomain loppu on kauhistavainen. Niin paljon pahaa kuin murhattu
oli minulle paljon kärsineelle mies paralle saattanutkin, niin olisin
kuitenkin suonut hänelle vielä jonkun verran parannusaikaa pestäksensä
pois syntinsä välimiehen veressä ja saadaksensa paremman kuoleman,
mutta "kuka on tietänyt Herran mielen ja kuka on ollut hänen
neuvonantajansa? Kuinka tutkimattomat ovat hänen tuomionsa ja
käsittämättömät hänen tiensä!"

Sittenkun porvarit ja kaupunginvouti olivat hyvän aikaa sinne ja tänne
keskustelleet ja kiistelleet, päätettiin antaa kuollut pyövelin haltuun
uudestaan, että pyöveli hänet hautaisi jonnekin hautuumaan syrjäiseen
nurkkaan, jonne muuten ei ketään rehellistä ihmistä haudata. Niin
seuraavana päivänä tapahtuikin. Kun hauta oli kaivettu, kierittivät
pyövelin rengit ruumiin muitta mutkitta siihen ja loivat haudan umpeen.
Tuota hautaa ei risti kaunista, ei edes ruohokaan tahdo siinä juurtua,
muutamat orjantappurapensaat vain levittävät rumia, okaisia oksiaan
siinä, missä jääkärin luut lepäävät tuomiopäivään saakka.

Minä näin jumalattoman, joka kerskasi väkevyydellään; hän levitti
itsensä niinkuin viheriäinen, vankasti juurtunut puu. Ihmiset kulkivat
hänestä ohi, ja katso, häntä ei enää ollut; minä kysyin häntä, mutta ei
häntä mistään löydetty. Ps. 37: 35, 36.



Kahdestoista luku.

Pako.


    Mitä meille rauha tuo? Riemua.
    Mitä sitten sota suo? Surua.
    Mitä rauha lahjoittaa? Varoja.
    Mitä sota tarjoaa? Hurmetta.
    Mitä rauha meille toi? Ravinnon.
    Mitä sota saattaa voi? Turmion.
    Rauha tulee taivahasta,
    Sodan pauhut saatanasta.

                       _Vanha sananlasku_.

Olen tähän asti, rakas lukija, ollut ylen seikkaperäinen ja laveasti
kertonut minun ja poikani elämän historian; nyt seuraavaa
seitsenvuotista jaksoa tahdon ainoastaan pääpiirteissänsä kosketella.

Kenties se, joka lukee mitä nyt olen kertova, ajattelee että Herran
käsi raskaimmin kuritti minua näinä vuosina -- mutta niin ei
todellakaan ollut laita. Minua kohdannut murhe ei ollut seurauksena
saatanan juonista tahi pahuudesta, ei, vaan se oli Jumalan laupias
käsi, joka ojensi minulle reunojen tasalle täytetyn murhemaljan, ja
minä saatoin sentähden tyhjentää sen uskon rohkealla kuuliaisuudella;
ja vaikka sieluni oli murheissaan kuolemaan asti saatoin kuitenkin
sanoa: Niin käy, kuin tahdot, Jumala, hyv' on sun tahtos ijän.

Jälkeentulevaisemme tuskin uskonevatkaan mitä hätää, levottomuutta ja
ahdistusta me, heidän isänsä, olemme kärsineet kalliin evankeelisen
uskomme säilyttämiseksi. Olemme uhranneet sen eteen muutakin kuin
maallisen omaisuutemme, -- tuohon kalleuteen yhtyvät veremme ja
kyyneltemmekin vuot. Herra sen tietää! Jos koittanee joskus aika,
jolloin evankeeliset kristityt eivät enää pidä tuota uskoa kalleimpana
omaisuutenaan, silloin täytyy meidän sukumme olla sukupuuttoon
hävinnyttä ja vieraan kansan asua heidän isiensä majoissa.

Kuten suosiollinen lukija ehkä edellisestä on havainnot, oli
kaupunkimme ympäriseutuineen uskonsodan johdosta viisitoista vuotta
takaperin melkein yhtämittaisena tuskan ja hädän näkymönä. Olimme
sentähden niin sanoakseni tottuneet nälkään, vaaroihin ja kurjuuteen,
että olimme miltei unohtaneet sellaisiakin aikoja olleen, jolloin
saatoimme olla iloisia työssä, jolloin iltasilla saimme laskea päämme
lepoon ajattelematta tulipaloja ja ryöstöjä. Mitä tähän asti olimme
kokeneet ei kuitenkaan ollut mitään sen iskun rinnalla, joka kohtasi
meitä Luojan sallimuksesta vuonna 1634.

Syyskuussa tänä vuonna jäivät ruotsalaiset verisessä Nördlingenin
tappelussa alakynteen, ja siitä seurasi, että jalon Ruotsin kuninkaan
karkottama keisarin sotaväki uudestaan marssi seutuihimme päin.
Ruotsalaiset itsekin tekivät meille paljon tuhoa, ryöstivät
Lindelbachin kylän, raastivat kalkin kirkosta ja polkivat hostian
jalkojensa alla. Jotka tällaista ilkivaltaisuutta harjoittivat, olivat
sentään vain tuommoisia tuimia hirtehisiä, joita on jokunen joka
kulmalla; heitä rangaistiinkin varsin ankarasti. Kuningas Kustaa
Aadolfin eläessä oli ruotsalainen sotaväki mitä paraimmassa maineessa
sotaväessä ylläpidettyyn jumalanpelkoon ja kurinpitoon nähden. Kun
syntyperäinen ruotsalainen tahi suomalainen ensin tuli Saksaan, niin
hän aina ennen ruoalle istuutumistaan luki ruokalukunsa ja syömästä
herettyä ojensi hän kätensä isännälle ja emännälle, kohteliaasti
kiittäen kestityksestä. Keisarin sotajoukko sitävastoin piti
sodankäyntiä ammattinaan ja leirissä kasvanut sotamies halveksi
porvarissäätyä eikä näyttänyt pelkäävän enemmän Jumalaa kuin
ihmisiäkään.

Syyskuun 8 päivänä hyökkäsi kaupunkiimme 150 miestä kenraali
Piccolominin rykmentistä. Hurjasti jyllästäen ja ampuen ajoivat he
katujamme pitkin, majoittuivat taloihin ja elämöivät niissä niin
hurjasti että avunhuutoja kuului joka taholta. He eivät pakottaneet
ainoastaan niitä, joilla vielä jotakin oli, panemaan viimeiset
ruokavaransa ja rahansa esille, vaan he rääkkäsivät julmasti niitäkin,
jotka tuskin tiesivät miltä leipä maistui; he kohtelivat naisia mitä
hävyttömimmällä tavalla, löivät miehiä, kun nämä epätoivossaan
yrittivät vastarintaan ruveta ja pistivät useita kuoliaaksi,
hätyyttivätpä joskus viattomia lapsiakin. Kahden päivän perästä ei
ollut jälellä ainoatakaan kanaa, saatikka lehmää tai vuohta koko
kaupungissa. Ratsuväen lähdettyä vihdoinkin matkaansa oli tuskin eheätä
ikkunaa tahi ovea taloissa; vähäiset sänkyvaatteitten jäännökset raa'at
sotamiehet olivat leikelleet puhki ja pudistelleet höyhenet kadulle.
Kaupunginvoudin konttorin he kaikkein ensin ryöstivät putipuhtaaksi,
sen jälkeen koko kaupungin. Kun kiusanhenkemme vihdoin olivat lähteneet
ja ihmiset uskalsivat tulla esiin piiloloukoistaan, niin ei kellään
ollut minkäänlaista omaisuutta, paitsi kurja henki vain, joka oli
vihollisilta säästynyt.

Kaikkein kauhuksi levisi nyt niin ikään tieto, että keisari Ferdinand
sotaväkineen aikoi piakkoin matkata kaupunkimme läpitse ja majoittua
linnaan muutamaksi päiväksi. Ja jokainen tiesi, ettei nyt ollut
parempaa odotettavissa, elleihän pahempaa vielä kuin tähän saakka
olimme kärsineet: tuo oli vain joutumista ojasta allikkoon. Useimmat
olivat sentähden sitä mieltä, että kun kuitenkaan ei ollut muuta
pelastettavaa kuin oma henki, niin voitaisiin yhtä hyvin Jumalan
nimessä lähteä pakoon ja jättää tyhjät huoneet vihollisen valtaan.
Kaikki kaupungin asukkaat, paitsi muutamat vanhat ja kuolintautia
sairastavat ihmiset, jotka arvelivat yhtähyvin voivansa, jos niin oli
Jumalan tahto, kuolla syntymäkaupungissaan kuin muualla, hankkivat siis
lähtöön. Koska rakas vanha pastorimme Theodorikus, korkeaan ikäänsä ja
voimattomuuteensa nähden, jo kauan sitten oli lähtenyt kaupungista,
päätin minäkin liittyä vaimoineni lapsineni matkueesen. Jotkut kulkivat
Mainjoen poikki Gau'iin; toiset sitävastoin, niiden joukossa minä
omaisineni, toivoivat Kitzingenissä ja sen ympäriseuduilla löytävänsä
turvapaikkaa.

Kaupungin portilla hajaannuimme niin muodoin kahteen joukkokuntaan,
lähtien kumpikin joukko omalle taholleen. Käännyttyämme oikealle
Steinbachia kohden ja kuullessani pakolaisraukkojen vaikeroivan, joista
muutamat kantoivat lapsiaan, toiset sairaitaan, tulin ajatelleeksi
Daavidia, kun hän väkinensä pakeni poikaansa Absalomia ja itkien nousi
Öljymäkeä ylös. Kulkiessamme syntyi matkalla epäjärjestystä ja tungosta
kulkijoissa, johon oli syynä se, että joku joukosta, kiivettyänsä
Altenberg vuorelle, oli nähnyt keisarin väen jo olevan tulossa
Ochsenfurtista päin. Jälkijoukko tunki edimmäisten päälle ja saattoi
täten sekasortoa aikaan. Tyynnyttääkseni kuohuisia mieliä otin
psalttarini ja luin siitä kuuluvalla äänellä seuraavat värsyt kuningas
Daavidin seitsemännestäkolmatta psalmista: Herra on minun valistukseni
ja autuuteni, ketä minä pelkään? Herra on minun henkeni väkevyys, ketä
minä vapisen? Ja vaikka sotaväki saartaisi minua, niin ei minun
sydämeni sentähden pelkäisi; jos sota nousisi minua vastaan, minä
turvaan sittenkin häneen. Yhtä minä Herralta anon, sitä minä etsin,
asuakseni Herran huoneessa kaiken elinaikani: että minä näkisin Herran
kauniin jumalanpalveluksen ja hänen temppelissänsä ajattelisin tilaani.

Väkijoukko rauhoittui tyyten ja kaikki kuuntelivat hartaasti mitä
heille luin; viimeistä värsyä lukiessani moni kääntyi kaupunkia kohden
ja loi toivon silmäyksiä temppeliin, jossa useimmat heistä olivat
kastetut sekä Herran pöytää lähestyneet, ja uskoivat sen kaikkivaltiaan
Jumalan huomaan. Kun sitten torninvartijamme Ebelingin Hannu pontevalla
äänellään alkoi laulaa Lutheruksen sankarillista virttä:

    Se sana seisoo vahvana,
    He ei voi sitä kestää;
    Kun kanssamme on Jumala,
    Ken meiltä voiton estää?
    Jos vaikka henkemme,
    Osamme, onnemme
    He veisi viekkaasti,
    Jää meille kuitenki
    Jumalan valtakunta,

yhtyivät siihen kaikki, laelta vuoren juurelle asti, semmoisella
voimalla, että tuo täysisointuinen veisuu tunki kaupunkiin jääneiden
sairasten ja iäkästen kuuluvillekin, ja moni, josta ero oli ollut
raskas ja katkera, tunsi saaneensa merkillisellä tavalla vahvistusta ja
lohdutusta, niinkuin välittömästi Jumalalta itseltään.

Meissäkin pakolaisissa elvytti laulu rohkeuden suureen voimaan. Itse
kaupunginvouti tuli luokseni ja lausui kyynelsilmin:

"En olisi milloinkaan luullut rukouksen ja laulun niin suuresti voivan
lohduttaa ihmistä hädän hetkenä." Vastasin: "Sentähden Herra juuri
lähettääkin meille murheita, että oppisimme rukoilemaan ja veisaamaan."
Nuo sanat olivat viimeiset, jotka sille miehelle lausuin. Hän ei näet
saanut enää palata kaupunkiimme, sillä hän sairastui ja kuoli
Kitzingenissä, josta seuraavassa kerron tarkemmin.

Vuorenlaelle tultuamme sitte hajaannuimme ja kukin suuntasi matkansa
sinne päin, mistä toivoi löytävänsä ystävän tai sukulaisen. Minä ja
omaiseni lähdimme Kitzingeniin, jossa Jumala valmisti meitä varten
ystävällisen vastaanoton erään vanhuksen luona, jota en sitä ennen
ollut nähnyt enkä tuntenut. Hänen sydämensä ja talonsa olivat
alttiina meille ja neljän viikon ajan hän hankki ruokaa ja juomaa
toimeentuloksemme. Hänen nimensä oli Sebastian Popp. Herra palkitkoon
häntä tuhatkertaisesti!



Kolmastoista luku.

Rutto.


    Käy viikatemies halki metsien,
    Puun toisensa rinnalle kaataen,
    Varo, ruusu rakka,
    Sun perivi hukka:
    On viikate
    Sunkin juurellas.

                    Vanha laulu.

Neljän viikon kuluttua tuli tiedoksemme, että keisarin sotaväki oli
lähtenyt Sommerhausenista, ja että useat kaupungin entiset asukkaat
olivat palanneet sinne takaisin. Mekään emme tahtoneet kauemmin olla
ystävälliselle isännällemme kuormaksi, vaan valmistauduimme matkaan
lähteäksemme kotiin. Kiivettyämme vuorta ales ja tultuamme
kirkkomaalle, tapasimme muutamia miehiä leveätä hautaa kaivamassa. He
olivat hyvin riutuneen ja poloisen näköisiä, nuo miehet, ja me
huomasimme, etteivät he jaksaneet pitemmän aikaa yhtäperin kaivaa, vaan
että toinen jätti lapion kädestään lähinnä seisovalle ja vaipui
hetikohta raukeana maahan. Meidät nähtyään sai vähäinen ilon kajastus
tuokion ajaksi heidän kalpeat kasvonsa hehkenemään, synketäksensä
seuraavassa silmänräpäyksessä entistä synkemmiksi. "Varsin lemmettömään
aikaan olette takaisin tulleet", sanoi muudan heistä; "keisarin väki on
jättänyt jälkeensä tarttuvaisen kulkutaudin, joka jo on temmannut
mukaansa monta kaupungin porvaria; joukko sairaita sotamiehiä makaa
niin ikään vielä kaupungissa. Kurjuuden kukkurana on kaupungissa ja sen
lähiseuduilla täydellinen ruokatavarain puute; näettehän kuinka
heikkoja mekin olemme, niin että jalat tuskin kannattavat. Pakosta
olemme kuitenkin ryhtyneet kaivamaan tätä hautaa, sillä sotamiehiä
makaa kuolleena pitkin taloja ja haudankaivaja Merten Gender vanhus on
kuollut kanssa."

Annoimme ihmisraukoille vähän leipää, jonka he halukkaasti ahmivat ja
sitte he ryhtyivät uudestaan työhönsä. Me pitkitimme matkaamme
kaupunkiin, asetuimme vanhaan kartanoomme asumaan ja havaitsimme
valitettavasti liiankin pian, etteivät miehet, joita puhuttelimme,
olleet liioitelleet.

Sotamiehet olivat jättäneet jälkeensä pahemman vihamiehen, kuin mitä
ikänä itse olivat -- kauhean _ruton_, joka nyt raivosi kaupunkiin
palaavien asukkaiden kesken, niinkuin ennen murhanenkeli Egyptinmaalla.
Kohta ei enää ollut sitä huonetta, missä ei kuollutta ollut.

Opin nyt tuntemaan kuolemaa sen hirvittävimmässä muodossaan.
Kirkonpalvelijana olin monessa tilaisuudessa saattanut vainajia heidän
viimeiseen leposijaansa. Sukulaisia ja tuttavia oli silloin aina
saattamassa vainajaa kirkkomaahan ja he vuodattivat hänen haudallaan
surun ja kaihon kyyneliä. Tosin sydämeni usein vuosi verta nähdessäni
rakastavia vanhempia, joiden pakosta täytyi luopua rakkaasta lapsesta,
tai lapsen, jonka elinkaudeksi täytyi erota isästä tai äidistä, mutta
minusta tuntui aina, kun kuulin siunausta lausuttavan Herrassa
nukkuneelle, kuin olisi ihanin osa tullutkin juuri tämän osaksi, sillä
eihän voi kovaksi kohtaloksi sanoa sitä, kun saapi maallisen rakkauden
sylistä joutua taivaallisen rakkauden helmoihin.

Jos maanpeittoon kätkettiin hurskas, mutta köyhä päivätyöläinen,
sellainen, jonka useasti olin nähnyt kuumana kesäpäivänä otsansa hiessä
puuhaavan työssänsä aukeilla viinamäillä, niin ajattelin Ilmestyskirjan
värsyjä: Ei heidän pidä enää isooman, eikä enää janooman, eikä aurinko
lankee heidän päällensä, ei myös yksikään palavuus. Sillä Karitsa, joka
istuimen keskellä on, kaitsee heitä ja johdattaa heitä eläville
vesilähteille. Kuolonkellojen sointi tuntui minusta pyhäaaton kellojen
kuminalta, joka kutsuu työntekijöitä lepoon, ja ainoana erona on vain,
että jälkimäinen soitto tarkottaa seurakuntaa kokonaisuudessaan, mutta
edellinen yksityistä sielua, joka on päässyt vaivoistansa.

Sitä tuhoa katsellessa, jonka rutto oli keskuudessamme saanut aikaan,
tuli ehdottomasti ajatelleeksi sanoja: Vihasi kautta me hukumme ja
julmuutesi kautta meidät pois temmataan. Kun omin silmin näki miten
ihmiset, jotka aamusilla vielä olivat terveet, illan tullen jo
lepäsivät kuolleena, kuinka isä, lapset ja lastenlapset, isännät ja
palkolliset usein yhtaikaa samassa talossa heittivät henkensä, silloin
ei kuolemaa enää voinut pitää Jumalan sanansaattajana, joka, jos
kohtakin se näyttää ankaralta, kuitenkin tuo suloisen sanoman --
levonsanoman väsyneelle työntekijälle, silloin se pikemmin oli
viikatettaan hiova niittomies, joka niittää ihmisiä kuin kedon ruohoa.
Ei myöskään katoovaisuuden mailla enää kuulunut Jumalan sanaa ja
lupauksia jälkeenjääneiden lohdutukseksi; veisuutta ja kellojen
soitotta vietiin ruumiit hautuumaahan ja kaikki samana päivänä kuolleet
heitettiin kirstuitta tahi käärevaatteitta yhteiseen hautaan, jonka
vuoksi jälkeenjääneiden oli mahdotonta saada selkoa sukulaistensa
lepopaikoista.

Mutta kauheinta oli että ihmisetkin näyttivät juurikuin muuttuneen.
Ensi alussa annettiin sairaille anisruohoa, koska muudan sanoi
kuulleensa äänen ylhäältä huutavan:

    "Syö anisruohoa,
    Et kuole pian sa."

Mutta kun tämäkään keino tuiki vähän tahi ei ollenkaan auttanut, niin
tyydyttiin siihen, että niinpian kun joku sairastui ruttotautiin
asetettiin vesiruukku hänen vuoteensa viereen ja hänet jätettiin sitte
oman onnensa nojaan. Kun sairas oli ummistanut silmänsä kuoleman uneen,
niin hänet toimitettiin hetikohta pois ja haudattiin. Harvoin oli
omaisia saapuvilla haudalla, jotka olisivat edes kyyneleen uhranneet
vainajan muistolle. Sattuipa niinkin että isä riisti pojaltaan, poika
isältään viimeiset leivänmurut, kun jompikumpi heistä sairastui, koska
toisen kuitenkin täytyi kuolla ilman vähintäkään pelastuksen toivoa.

Monta kristillistä avua saattaa ilmetä hädän ja koettelemusten aikoina,
mutta ihmisissä, joilta puuttuu kokonaan jumalanpelko, ilmenee sen
sijaan itsekkäisyys, joka ei pidä jumalallisia tai inhimillisiä lakeja
minkään arvoisina. Ne, jotka arvelevat ihmisen olevan luonnostansa
_hyvän_, voivat senkaltaisina aikoina oppia, ettei mikään peto
koskaan ole julmempi ja tunnottomampi kuin ihminen, joka antautuu
syntyperäisten taipumustensa valtaan, sillä Pyhän Hengen kuritustyö ei
ole häntä kesyttänyt eikä hän ole ylhäältä tulevan voiman kautta
uudestisyntynyt.

Herra oli neuvossansa päättänyt, että _minunkin_ huoneeni tuli tyhjetä;
samana aamuna tarttui rutto vaimooni ja tyttäriini Ottiliaan ja
Reginaan. Ennen ehtoota otti Herra Jeesus molemmat lapset tykönsä,
mutta vaimollani oli vielä muutaman tunnin kärsimykset kestettävänä.
Hän ei kuitenkaan tuntenut ketään, ei minuakaan; eikä hän puhunut
muuta, kuin joskus korkealla äänellä huudahti: "Valentin! Valentin!
poikani, poikani!" mutta sydänyön seuduilla kohosi hän yhtäkkiä
vuoteellaan istualle, käänsi säteilevät kasvonsa ylöspäin, ihan kuin
hän olisi nähnyt siellä jonkun, ja levittäen kätensä hän sointuvalla
äänellä lausui:

    "Jo tulee armas ystävän',
    Taivaasta luoksen' saapuu hän,
    Mull' armon tuo ja totuuden,
    Myös ilon iankaikkisen."

Sitten vaipui hän takaisin tilalleen ja oli kotonansa.

    "Sun syömmesi -- mun syömmeni,
    Mun leipäni -- sun leipäsi,
    Sun kipusi -- mun kipuni,
    Mun hätäni -- sun hätäsi",

niin kirjoitin hääpäivänämme hänen virsikirjaansa: se oli
avioliittokontrahtimme, jota me uskollisesti seurasimme, siksi kuin
Herra itse neljänkolmatta vuoden perästä sen purki.

Millainen oli mieleni sinä yönä, kun kuljin Johanneksen kanssa
käsikkäin toisen kuolinvuoteen luota toiselle, milloin hänen äitinsä,
milloin armaiden pikku sisarustensa luo, sitä en pysty selittämään.
Raskaat iskut, joiden Herra oli sallinut minua kohdata, olivat
saattaneet minut ikään kuin typerryksiin. Minä ja poikani kaivoimme
seuraavana päivänä Ebelingin Hannun avulla haudan Veit vanhuksen haudan
viereen, käärimme rakkaat vainajat valkoiseen liinavaatteesen ja
laskimme heidät, rukoillen ja kyyneliä vuodattaen, maan poveen.
Sittekun olimme surullisen toimituksemme päättäneet, tuli naapurini,
puuseppä, toi minulle ristin ja sanoi: "Koulumestari, tämä risti on
asetettava vaimonne haudalle. Eläessään hän oli jumalallisella
vaelluksellaan Kristuksen opin kaunistuksena kaikissa kohdin, sen
vuoksi tulee Kristuksen ristin olla kaunistuksena hänelle nyt
kuoltuaan." Herra suurena tuomiopäivänänsä palkitkoon hänellekin tämän
kristillisen rakkauden työn!

Kun nyt sekä vaimoni että molemmat tyttäreni olivat joutuneet
hirvittävän ruton uhriksi, tahdoin kuitenkin, jos niin oli Jumalan
tahto, koettaa pelastaa poikasi Johanneksen hengen. Sen vuoksi päätin
toimittaa hänet jo samana päivänä takaisin Kitzingeniin, jossa tiesin
hänen joutuvan kaupunginvoudin hyvään hoitoon. Kaupunginvouti vartosi
siellä ruton loppua ja niin toimitin viipymättä pojan matkaan erään
sananviejän mukana, että hän jo siksi illaksi ehtisi kaupunkiin.

Rankkasateessa minä saatoin häntä ylös vuorelle. Päästyämme vuoren
laelle jätimme toisiamme muutamalla sanalla hyvästi ja käännyimme
kyyneleisin silmin taaksemme katsomaan vuoren juurella jalkaimme
kohdalla olevaa hautuumaata. Oli herennyt satamasta, sumeiden pilvien
lomista pilkotti muutamia auringon säteitä, ja kas -- siinähän samassa
loistava sateenkaari kulki yli avaran laakson, toinen pää pilviä
pidellen, toinen hautuumaata tavottaen juuri siltä kohdalta, mihin
äsken olimme haudanneet omaisemme. Poikani näki sen ensin ja ratkesi
ilonsekaisella mielenliikutuksella sanomaan: "Katsohan, rakas isä,
Jumala on rakentanut kauniin sillan, jota myöten rakas äitini ja armaat
sisareni saattavat kohota ihanaan, valoisaan paratiisiin. Jospa minäkin
pian saisin kulkea tuota tietä sinun seurassasi, isä!" -- "Lapseni,
sinä minun iloni ja silmieni lohdutus, tapahtukoon Jumalan tahto",
vastasin antaen hänelle isällisen siunaukseni ja jätin hänet Jumalan
armon ja armeliasten ihmisten haltuun.

Ihminen päättää ja Jumala säätää!

Kaupunginvouti otti mielukkaasti poikani huoneeseen, mutta jo moniaan
päivän perästä ilmestyi rutto kaupunkiin, ja minä sain voudilta
kirjeen, jossa hän nykyoloihin nähden arveli parhaaksi lähettää poikani
kotiin. Koska vuorenylisellä tiellä liikkui sotaväkeä, niin hän aikoi
lähettää poikani erään laivurin mukana, jonka oli määrä kahdeksan
päivän kuluttua viimistäänkin purjehtia Würzburgim, jonne kuljettiin
Sommerhausenin ohitse.

Kirjeen sain vasta samana aamuna kun laivurin tuli kulkea kaupunkimme
sivutse, jonka vuoksi heti lähdin joen rannalle odottamaan laivan
tuloa. Vihdoin se saapui. Otaksuin poikani seisovan etukannella
tähystelemässsä minua -- mutta ei mitään Johannesta näkynyt. Kysyttyäni
laivurilta häntä, vei hän minut laivan perässä olevan pienen veneen
luoksi, jossa Johannes makasi purjeen päällä.

Kysyin laivurilta, nukkuiko poika. Hän pudisti päätään. "Onko hän kipeä
sitten?" kysyin samaan jatkoon, mutta siihenkin annettiin yhtäläinen
sanaton vastine. Silloin ymmärsin, että hän oli _kuollut_. Laivuri
kertoi heti samalla, että kaupunginvouti oli kuollut ruttoon, mutta
että hän ennen kuolemaansa oli antanut laivurille käskyn, että tämä
veisi poikani Johanneksen Sommerhauseniin. Kun poikakin pian senjälkeen
kuoli, kieltäytyi laivuri ensialussa ottamasta hänen ruumistansa
mukaansa, mutta mies, jonka luona kaupunginvouti oli asustanut, ei
päästänyt häntä lähtemään, ennenkun oli luvannut viedä kuollut lapsi
Sommerhauseniin. Johannes oli vielä viimehetkenäänkin mitä hartaimmin
pyytänyt tulla haudatuksi äitinsä ja sisartensa viereen.

Silloin otin taskustani taalerin, jota olin säästänyt siksi kuin oma
poikani taas olisi luonani, annoin sen laivurille ja toivotin hänelle
Jumalan siunausta, siksi että hän oli täyttänyt poikani viimeisen
toivomuksen, nostin kuolleen lapsen käsivarrelleni ja läksin kotia. En
tiedä olisiko surullinen uutinen jo kerinnyt levitä, mutta ihmiset,
jotka tulivat kadulla minua vastaan, seisahtuivat, ottivat
äänettöminä hatut päästään ja katselivat sääliväisesti minua. Kotiin
tultuani koristin poikaani parhaan taitoni mukaan, panin hänen
yhteensommitettujen käsiensä väliin hänen rakkaan virsikirjansa, ja
istahdin sitte hänen jalkojensa juureen, mutta kyyneltä ei vaan
kiertynyt silmiini. Illansuussa tulivat Ebelingin Hannu ja kolme hänen
naapuriansa meille, he panivat ruumiin kirstuun, nostivat sen olalleen
ja lähtivät viemään hautuumaalle. Minä seurasin jälestä. Vähäiseen
hautajaissaattoon liittyi joitakuita lapsia, poikani entisiä
kisakumppania, jotka vielä olivat murhaenkeliltä säilyneet.

Sittekun rakas pieni lapseni oli haudattu äitinsä viereen ja risti
pystytetty hänen haudallensa, niin minusta tuntui, ikäänkuin ne siteet,
jotka olivat rintaani tähän asti puristaneet kokoon, äkkiä olisivat
ratkenneet. Kyynelvuo herahti silmistäni, minä lankesin polvilleni
maahan ja huudahdin Barukin kanssa: "Menkää pois, rakkaat lapset; minä
olen yksinäni hyljätty. Olen riisunut riemupuvun päältäni ja pukeutunut
murhevaatteisin; minä tahdon huutaa Iankaikkiselle kaikkena minun
elinaikanani." Bar. 4: 19, 20.

Ebelingin Hannu astui silloin luokseni ja sanoi: "Jatkakaa, Ulrik,
jatkakaa, sillä näin lausuu Herra vielä sanassaan: 'Olen antanut teidän
mennä surulla ja itkulla; mutta Jumala on antava teidät minulle
takaisin iankaikkiseksi riemukseni ja ilokseni'." Bar. 4: 23. Sitte
osotti hän ylöspäin taivasta kohden ja huudahti: "Katsokaa _ylös_ päin,
rakas veli, katsokaa ylös päin älkääkä ainoastaan _alas_ päin. Sinun
kuolleesi elävät, sanoo Herra."

Matkalla kirkolta kotia puhui hän minulle paljo, ja hänen sanansa
tuottivat minulle kummallisen lohdutuksen, vaikka hän olikin vain
yksinkertainen, oppimaton mies. Kaikki mitä hän puhui oli minulle
tuttua ennestään, mutta sanalla on ikään kuin suurempi voima, kun sen
kuulee kristityn veljen suusta -- niinkuin lapsista naapurin leipä
maistuu paremmalle kuin kotoinen, vaikka ne ovat samoista jauhoista
leivotut.

Tänä elämäni surullisena hetkenä olisin mielelläni erinnyt täältä
ollakseni Vapahtajani luona, mutta samalla tuntui minua ikäänkuin
pidättävän maassa kiinni se ajatus, että Herra suuressa armossaan
kenties tahtoi antaa minun elää tuhlaajapoikani, oman Valentinini
tähden, ja sentähden tahdoin asiani kärsivällisyydellä jättää hänen
omaan huostaansa.

Väliin tunsin suuren lohdutuksen yksinäisyydessäni ylistäissäni Herraa
jollakin hengellisellä laululla, jossa suhteessa lähennyin -- vaikka
verrattomasti heikompana -- kuningas Daavidia, jonka myös oli tapana
vuodattaa psalmeilla ja kielisoittimilla ilonsa ja surunsa Jumalan
eteen. Niinä päivinä lausuin Jumalalle julki sekä surulliset että
lohdulliset ajatukseni seuraavan yksinkertaisen virren sanoilla:

    Oi, ankaraa
    On kuritukses, Jumalani!
    Sä miksi lyöt näin minua!
    Miks' täytyi minun erota
    Jo puolisosta, lapsistani?
    En muuta voi kuin valittaa:

    Oi ankaraa!
    Jos tahtos' on
    Mua raskaimmin viel' koetella,
    Jos vihas' maahan lyöpi mun,
    Niin tahdollesi antaun;
    Tomussa tahdon rukoella:
    Jos, Herra, niin sun tahtos on --
    Tapahtukoon!

    Ah, lohduta!
    Sytytä heikkoon rintahani
    Vain säde hellän armosi,
    Suo nähdä isänneuvosi,
    Se yksin vaan voi vaivassani
    Rintaani lohdun vuodattaa.
    Siis lohduta!

    Ain! hyvin teet,
    Mua kivulla jos ravitsetkin,
    Ja juotat surun kalkilla,
    Niin suo, ett' silloin sinua
    Ylistän, niinkuin ilohetkin;
    Luut korjaat vihdoin särkyneet
    Ain' hyvin teet.

    Sun huomahas
    Mun omaiseni ota siellä.
    Taivaassa on he tallella
    Suruilta, synnin kivuilta.
    He läksi täältä ilomieliä;
    Nyt sielunsa on autuas
    Sun suojassas.

    Nyt hyvästi
    Te rakkaimmat, mi matkustitten
    Nyt kotihin Isämme luo!
    Hän teille täyden onnen suo
    Seurassa kaikkein autuitten,
    Se onni pysyy iäti.
    Nyt hyvästi!

    Mä seuraan
    Tahdosta Herran teitä kohta.
    Se riemun hetk' on oleva,
    Kun täältä vaivain poluilta
    Hän taivassaliin minut johtaa,
    Kaikk' teidät siellä nähdä saan.
    Mä seuraan.

    Amen, Amen! Niin on tapahtuva!



Neljästoista luku.

Kotiintulo.


    Ero tuottaa haikeutta,
    Yhtyminen rattoisuutta.

            _Vanha laulu_.

Ainaisessa sodantouhinassa oli kulunut viisi vuotta siitä kun hautasin
vaimoni ja lapseni, ja seitsemän vuotta sittekun poikani Valentin
karkasi luotamme. Oli nyt heinäkuu vuonna 1639.

Kevät oli taaskin tullut aurinkoineen, lämpimineen, mutta kaikkialla
vallitsi surkeus ja kurjuus. Kaupunkimme porvareista oli ainoastaan
noin viisikymmentä säilynyt rutolta, ja näiltäkin oli useimmilta vaimo
ja lapset haudan povessa. Sota julmine seuralaisineen, murhapolttoineen
ja nälänhätineen, raivosi yhä edelleen. Sommerhausenissa oli monta
taloa autiona, toisista tähteenä ainoastaan mustuneet rauniot, joten
sateet ja tuulet esteettä saivat hävityshaluansa tyydyttää; kadut,
joilla vähemmin liikuttiin, olivat yltäyleensä ruohottuneet. Kaupungin
läheisimpiä teitä reunustaneet hedelmäpuut olivat kaadetut ja poltetut,
pellot kuuhottivat kesantoina ja viinitarhoissa olivat rikkaruohot
tukahuttaneet muun kasvullisuuden -- maanmuokkaajain käsiä puuttui.
Maanteillä ylläpitivät yksinomaista valtaansa sotamiehet ja
rosvoilijat, näistä viimemainitut varsinkin kaikkialla vaanien. Jos
jolloinkulloin näki tavallisen matkamiehen, niin tämä hiiviskeli arasti
ja alakuloisena tietä pitkin, ja vavahti peljästyneenä niinkuin
vihollinen olisi ollut kintereillä, jos jänis tai repo sattui
kellerehtämään tien poikki.

Päivä oli ollut lämmin ja kaunis ja illan tultua kohosi kuu himmeän
välkkyvänä tummansiintävälle taivaslaelle ja pilkisti sisälle
yksinäiseen asuntooni. Pähkinäpensaikossa toisella puolen tarha-aitaa
satakieli riemukkaasti liverteli, niinkuin se jo monena iltana ennen
oli livertelyillään ilahuttanut sydäntäni, mutta ulkona kadulla
vallitsi niinkuin ainakin syvä hiljaisuus -- kuolonhiljaisuus. Yhtäkkiä
kuulin porstuvan ovea avattavan ja jonkun astuvan väsynein, raskain
askelin portaita ylös. Kuultuani kannusten kilinää luulin häntä
yömajaan pyrkiväksi sotamieheksi, ja aattelin kutsua sisään Fideliksin,
joka loikoi porstuvassa ja jolla siitä asti kun hänen isäntänsä
murhattiin, oli tapana rynnätä sotamiesten päälle, oli aika tahi paikka
mikä hyvänsä. Aukasin senvuoksi kiireesti oven ja menin kynttilä
kädessä porstuvaan. Koira ei näyttänyt lainkaan vihaiselta, ei
haukkunut, ei ärissyt, vaan kulki vieraan perästä iloisesti hieputellen
häntäänsä. Tulija oli kookas mies, puettu ratsumiehen pukuun, mutta
aseita vailla. Kädessä oli vain pieni nyytti.

Kiivettyänsä ylös portaista ja seisahduttuaan minun eteeni, hengähti hän
syvään ja sanoi:

"Jumalan rauha, rakas isä, tässä on poikasi Valentin!"

Oi kuinka tuo tervehdys kävi sydämeeni! Oliko mahdollista että minä,
yksinäinen, hyljätty vanhus, näin edessäni yhden omaisistani, joka oli
liha minun lihastani ja luu minun luistani, että näin edessäni
nuoruuteni pojan ja ikimenneen Margareetani ilmetyn kuvan, näin pojan,
jota olin kadonneena itkenyt, jota äitinsä kuolinhetkellään oli
huutanut! Mennyt aika muistoineen kuvautui elävästi mieleeni: surun ja
häpeän päivät, jolloin hän karkasi luotamme, hänen äitinsä viimeiset
sanat ja katse, hänen sisartensa kuolema, ja pikku veljensä, jonka
kaikkein viimeinnä hautasin, yksinäisyydessä viettämäni vuosikaudet,
jolloin herkeämättä olin hänen puolestansa rukoillut ja turhaan häntä
odotellut -- tuo kaikki avautui yhdessä silmänräpäyksessä sisimmän
katseeni eteen. Ilo ja ahdistus taistelivat keskenään silmäillessäni
tuota kookasta vartaloa, joka tuntui minusta samalla niin tutulta ja
niin vieraalta. Saisinko tuntea lohdutusta vai kipua, kun vielä kerran
ennen kuolemaani sain nähdä esikoispoikani? Ilo ja ahdistus, pelko ja
toivo masensivat minut kokonaan, kuullessani poikani syvän ja
miellyttävän äänen, jonka hyvin olisin erottanut tuhansien joukosta,
etten saanut sanaakaan suustani, vaan minun täytyi kääntyä takaisin ja
panna kynttilä pois käsistäni, koska muutoin olisin uupuneena vaipunut
maahan.

Silloin astui poikani hitain askelin pöydän luo, otti raamatun
käteensä, jota vastikään olin lukenut, käänsi muutamia lehtiä ja osotti
seuraaviin sanoihin Luukkaan 15 luvussa: "Isä, minä olen tehnyt syntiä
taivasta vastaan ja sinun edessäsi, enkä enää ansaitse tulla kutsutuksi
sinun pojaksesi." Nyt hälvenivät surulliset ajatukseni ja sieluni
riemuili: Tämä minun poikani oli kuollut ja virkosi eloon, hän oli
kadonnut ja on taas löydetty.

"Jumalan nimessä, ollos tervetullut, poikani", lausuin, kiersin käteni
hänen kaulaansa ja annoin hänelle suuta.

Valentin sitte istuutui ja kysyi:

"Missä on äitini?"

"Hän on kuollut", vastasin.

"Entäs pikku sisareni, Regina ja Ottilia, missä he ovat?"

"Oi, poikani, hekin ovat kuollet."

"Missäs pieni veljeni, Johannes?"

"Hänkin kuoli", sain hädin tuskin vastanneeksi, sillä poikani kysely
sai ammoiset haavani verta vuotamaan.

"Onko kaupunginvoutikin kuollut?" kysyi hän kotvan vaitiolon jälkeen.

"On, poikani."

"Kuolleet, kaikki, kaikki kuolleet", toisti hän hiljaa. "Oi, rakas isä,
minä olen samonnut kauan maailmaa ja olen väsynyt, niin peräti
väsynyt." Hän lausui tuon niin erinäisen surullisella äänellä, että se
vihlasi sydäntäni, ja vasta nyt katsoin häneen tarkemmin. Hänen pitkä,
musta tukkansa riippui olkapäihin saakka ja hänen kasvonpiirteensä
olivat vielä yhtä miellyttävät, mutta hänen silmissänsä oli omituinen
kiilto, hengityksensä oli lyhyttä ja pikaista kuten kuumesairaan, ja
hänen poskipäillään hehkui punaisia ruusuja, mutta ne eivät olleet
terveyden, vaan taudin pettäviä ruusuja; hänen kasvonsa olivat muuten
kalpeat kuin ruumiin.

"Kuinka on laitasi, lapseni?" kysyin; "kuinka sinua on onnestanut näinä
vuosina kuin olet ollut kotoa poissa?"

"Hyvin, isäni -- minä lähdin maailmalle ruumiiltani terveenä, mutta
palaan takaisin sielultani parantuneena. Vielä en ole ehtinyt kotia,
mutta pian, pian olen siellä. Maja, jossa sieluni on asustanut,
kukistuu maahan -- sen on mato jäytänyt turmiolle. Mutta kiitetty
olkoon Herra, joka on antanut sen kestää niin kauan, että voin sanoa:
Tuhlaajapoika on malttanut mielensä ja tahtoo palata takaisin
isänkotiin."

Poikani lausui sen niin juhlallisella äänenpainolla, etten kaualla
aikaa rohjennut virkkaa mitään. Viimein kysyin:

"Valentin, oletko kipeä?"

"Olen, olen, kipeä ja väsynyt, peräti väsynyt -- päiväni ovat luetut ja
minä haluan lepoa. Sano nyt, rakas isä, että annat minulle anteeksi
niinkuin Isäni taivaassa jo on tehnyt, ja anna minulle vuode, jossa
väsynyt ruumiini saa levätä. Ota sitte nyytistäni paperi -- se on
kirje, jonka kirjoitin sinulle maatessani sairaana Wertheimissä, kun en
uskonut enää saavani nähdä sinua. Kirje sisältää kaikki mitä toivon
sinun saavan tietää, ennenkun isänkätesi sulkee silmäni. En jaksa puhua
muuta -- olen kovin heikko."

Mitä lemmellisimmin sanoin vakuutin, että yhtä varmaan kuin hän nyt oli
päässyt rauhaan taivaallisen Isän kanssa, hän saattoi olla vakuutettu
siitä, että minäkin hänelle annoin anteeksi; minä vein hänet sitte
pieneen kammarin, jossa hän leipurinoppilaana oli asunut, järjestin
huoneen hänelle yöksi ja jätin hänet siihen, sittekun olin uskonut
hänen ruumiinsa ja sielunsa Jumalan haltuun.

Tultuani takaisin huoneeseni aukasin Valentinilta jääneen vähäisen
nyytin, jossa paitsi muutamia liinaisia vaatekappaleita oli
korkea-arvoisen Gordonin rykmentin everstin hänelle antama varsin
suosiollinen erotodistus, sekä musketin luoti paperiin käärittynä,
johon oli kirjoitettu: "Tämän luodin tähden, joka Nördlingenin
tappelussa tarttui rintavarukseeni, suojeli Jumala armossa henkeni
antaaksensa minulle vielä parannusaikaa. Hänen olkoon sentähden kiitos
ja ylistys!"

Lopulta löysin puheena olleen kirjeen; se oli suljettu mustalla lakalla
ja varustettu seuraavalla päällekirjoituksella: "Rakastetulle isälleni,
Udalrikus Gastille, koulumestarille Sommerhausenissa. Kenenkä käsiin
kirjeeni joutuneekaan, pyydän häntä Kristuksen tähden toimittamaan se
Sommerhauseniin Frankenlandissa, jossa se on tuottava lohdutusta
kadonnutta poikaansa sureville, murheellisten vanhempien sydämille."
Aukasin kirjeen ja luin siitä mitä nyt seuraa.



Viidestoista luku.

Kirje.


Wertheimissä, 20 p. toukokuuta 1639.

Isälleni Udalrikus Gastille ja äidilleni Margareetalle, omaa sukua
Späthin, Sommerhausenissa.

Ennenkun eriän tästä maailmasta ja Jumalan armon kautta joudun
taivaasen, tahdon teille, rakkaat vanhemmat, sanoa ensin jäähyväiset.
Toivoin raihnaisen ruumiini vielä sen aikaa kestävän, että olisin
saanut vielä kerran nähdä kasvonne ja pyytää anteeksi teiltä kaikki
sydämen surut, joita teille ikänne ehtoolla tulin saattaneeksi; mutta
huomaan kyllä, että päiväni ovat luetut ja että Jumala kiiruhtaa minua
pois tästä elämästä. Jollette anteeksipyyntöä kuulisikaan omilta
huuliltani, niin nämä rivit sanovat teille, ettei teidän enää tarvitse
odottaa Valentinianne, vaan että hän on rientänyt edeltä käsin ja
odottaa nyt teitä taivaallisessa isänkodissa. Älkää siis itkekö kun
saatte tämän kirjeen, vaan kiittäkää ennemmin Herraa ja ylistäkää hänen
nimeänsä. Hänen laupeutensa on ollut suuri minua, kurjaa syntistä
kohtaan.

Varas ja petturi en ollut, jos semmoiselta näytinkin teidän
silmissänne. Kuulkaa mitenkä asian oikea laita oli.

Kun eräänä lauantai-iltana tapani mukaan istuin ravintolassa,
pelaten ja juoden Erlachin jääkärin kanssa, annoin hänen suuressa
kevytmielisyydessäni houkutella itseltäni sen tiedon, että minun oli
määrä seuraavana päivänä lähteä kaupunginvoudin kanssa Würzburgiin,
ollakseni hänen apunansa niiden tuhannen taalerin ylöskannossa, jotka
hänen tuli saada sinne toimittamistaan ruokavaroista. Jo aikaa ennen
olin ilmaissut jääkärille että halusin päästä pois Sommerhausenista ja
toivoin saavani koettaa onnea sodassa. Hän kiihotti kaikella tavoin
haluani ja kehotti ryhtymään tuumasta toimeen. Olisi vahinko, arveli
hän, jos minunmoiseni reipas poika kuluttaisi nuoruutensa päivät
toimettomuudessa.

Samana iltana ilmausi ravintolaan mies, jota en tuntenut, mutta jonka
kanssa jääkäri oli tullut tuttavaksi palvellessaan sotaväessä. Sittekun
he olivat syrjässä jonkun aikaa kahdenkesken jutelleet, tuli jääkäri
taas luokseni kertoen, että vieras oli kapteeni Paradeiser, joka
paraikaa oli salaisella partioretkellä täällä. Hän lisäsi, että nyt oli
otollinen aika panna kauan kytenyt tuumani täytäntöön: minun sopi nyt
ottaa pesti ja ruveta ratsusotamieheksi kapteenin komppaniassa, jota
tuumaa hän mitä lämpimimmin kannatti. Pöyhkeilevä ja huikentelevainen
kun silloin olin sekä paljosta viininnauttimisesta huumautunut, ei
minulla heti ollut tarpeeksi malttia torjua ehdotusta, vaan lupasin
puolittain ottaa pestiä milloin kapteeni komppaniansa kanssa oli valmis
lähtemään paikkakunnalta, mikä sekä hänen että jääkärin lausunnon
mukaan saattoi tapahtua millä hetkellä hyvänsä. Kapteeni halusi oitis
saattaa kaikki selvälle tolalle, ja kun ahkerasti vielä olimme
jonkun aikaa kallistaneet laseja, niin hän ilmoitti kaikessa
luottavaisuudessa, että jos olisin voinut hankkia hänelle varmuutta
siitä, milloinka oli määrä viedä rahat Speckfeldiin, niin hän aikoisi
muutamien miesten kanssa asettua väijyksiin ja ryöstää ne
kaupunginvoudilta; sitte me molemmat jakaisimme saaliin ja muutaman
päivän perästä minä liittyisin hänen sotajoukkoonsa.

Kauhistuin ehdotusta, sanoin jääkäriä kavalaksi petturiksi, joka oli
ilmaissut mitä minä salaisuutena olin hänelle uskonut, ja kapteenia
sanoin veijariksi ja konnaksi. Kalpeana kiukusta oli tämä karata
päälleni, mutta jääkäri pidätti häntä, katsoi häneen merkitsevästi ja
sanoi nauraen: "Tämähän, veli hyvä, on vaan leikkiä." Takerruin viimein
luulemaan sitä siksi.

Koska tiesin että rahat vasta seuraavana tiistaina aiottiin viedä
Speckfeldiin, lupasin kapteenille, että hän, jos maanantaina lähtisi
Bambergiin, pestaisi minut komppaniaansa ja minä metsässä yhtyisin
joukkoon.

Kuitenkin oli jääkäri -- sen kertoi Paradeiserin ratsusotamies
sittemmin itselleni -- yllyttänyt kapteenia hyökkäämään maanantaina
aamulla varhain kaupunkiin ja ryöstämään kassa itse voudin konttorista,
jonka luuli helposti käyvän päinsä, kun ei yksikään ihminen aavistanut
vihollisen hyökkäystä. Jääkärin tuli saada verokseen sata taaleria
saaliista, mutta minut kapteeni ottaisi mukaansa, niin että hän,
jääkäri, ei joutuisi epäluulon alaiseksi. Jollen omin ehdoin
liittyisikään kapteenin seuraan, niin hän lupasi pitää huolta siitä,
että minä esiintyisin kavaltajana kaupunkilaisten silmissä ja uhkasi
pelotella minua niin, että tulen ja veden läpikin pyrkisin kapteenin
perästä.

Nuo kaksi konnaa panivatkin vallan oikein tuumansa täytäntöön ja
onnistuivat siinä, kuten tiedätte, mainion hyvin. Kun tuona surullisen
muistettavana aamuna näin vanhan Veitin ja lapsuuden ystäväni Klaun
murhattuina edessäni, kaupungin rahaston ryöstettynä, ja minä tunnon
vaivojen ja sydämen tuskien takia en tiennyt minne päin kääntyä, tuli
Erlachin talonpoika tuoden Paradeiserin tervehdyksen minulle.
Aikomukseni oli silloin kääntyä takaisin, tulla sinun luoksesi, rakas
isä, ja tunnustaa kaikki, mutta samassa seisoi jääkäri edessäni,
kehotti minua nopeasti pakenemaan, jos mielin olla surua ja häpeätä
saattamatta itselleni ja omaisilleni ja kuvaili, kuinka ovelasti kaikki
suoriutuisi, jos vain seuraisin kapteenia. Olihan tämä vain menetellyt
niinkuin sodassa yleiseen on tavallista, mutta minun ei koskaan
onnistuisi saada ketään ihmistä, kaupunginvoutia semminkään,
vakuutetuksi viattomuudestani.

Mitä hän puhui, tuntui minusta kaikki niin todenmukaiselta, niin
uskottavalta, että otin kehnon neuvon varteen ja lähdin Paradeiseria
etsimään. Jääkäri, joka epäluulojen välttämiseksi lähti kaupungista
hetkeä myöhemmin kuin minä, saavutti minut metsässä ja vei minut
kapteenin luo. Tämä otti ilkamoisella hymyilyllä minut vastaan.
Jääkäri kehotti minua rohkeuteen ja lupasi puhua puolestani
syntymäkaupungissani niin, että kun jonkun vuoden päästä palaisin
luutnanttina tahi ratsumestarina, jota hän ei lainkaan epäillyt, "ei
kellään enää olisi halkaistua sanaa sähistävänä tuosta vanhasta
jutusta."

Paradeiserin ratsusotamies kertoi sitte niin ikään, että hänen
luultensa jääkäri jo samana päivänä oli saanut hyvin ansaitun
palkkansa, Kun jääkäri oli poistunut saalisosinkoineen, olivat
nimittäin kapteeni ja muudan huonomaineinen veijari hänen
komppaniastaan, joka oli suostuvainen mihin hyvänsä, hiipineet hänen
perästänsä, ja heidän tultua takaisin, näki ratsusotamies kapteenin
vetävän povestaan ja viskaavan pensaikkoon tien toiselle puolen
samaisen nahkakukkaron, johon jääkäri oli lukenut saaliinsa; siitä teki
hän sen johtopäätöksen, että he olivat jääkärin murhanneet ja
omistaneet hänen rahansa. -- Kuinka lienee tapahtunut, tietää
ainoastaan vanhurskas Tuomari korkeudessa.



Kuudestoista luku.

Kirje. Jatkoa.


    Ajatusta vailla työ
    Parhaat toiveet maahan lyö!

Surumielin liityin raakaan sotamiesjoukkoon. Koko seutu oli täynnä
ruotsalaista sotaväkeä, ja meidän täytyi retkeillä mitä suurimmalla
varovaisuudella; yötä meidän oli määrä olla metsässä. Kun illansuussa
saavuimme syvään notkoon, jossa vihollisten huomaamatta saattoi
virittää valkeata, antoi kapteeni joukon pysähtyä ja asettua
yötiloille. Minäkin laskeuduin muiden mukana lepoon leirivalkean
ääreen, mutta taisin näyttää joltisenkin alakuloiselta.

"No, poikani", lausui kapteeni, pannen puhetta alkeille, "miltä sinusta
tuntuu soturina olo? Maistunee sentään paremmalta istua ravintolassa
viinituopin ääressä kuin maata paljaalla maalla ja tähystellä tähtiä,
vai kuinka? Reippautta vaan, ei meilläkään kaikki päivät ole kuluneen
kaltaiset. Meillä sanotaan: Märkä tänään, huomenna kuiva; tyhjä tänään,
huomenna täysi."

Vastasin: "Se minua vähimmän huolettaa, mieltäni vaan kaivaa se, että
minua syntymäkaupungissani nyt pidetään kavaltajana, ja arvossa
pidettyä isääni varkaan isänä, kun kuitenkin tuohon konnantekoon on
syypäänä tykkänään toinen henkilö, jota teidän paraiten tulisi tuntea."

"Pidä suusi, kuontalo", vastasi kapteeni, "tuommoinen kuotusraukka,
joka huulet törröllänsä istuu, ei kelpaa urhioitteni joukkoon."

"Eikö kelpaa!" sävähdin heti kuohuksiin, "Enpä totisesti tiedä,
haluttaako minua palvella teitä, saatikka teidän komppaniassanne.
Palaankin ehkä jo huomenna Sommerhauseniin ja tunnustan totuuden
juurtajaksain, tai menen ruotsalaisten puolelle -- on siitä minulle
ainakin enempi kunniaa, kuin rahan varastamisesta teidän ja
varasjoukkio sotamiestenne kanssa."

Kapteeni ratkesi nyt räikeään nauruun ja huusi:

"Sommerhauseniinko tai ruotsalaisten puolelle? Onko hävyttömämpää
kuultu! Mitä luulet minun siihen sanovan, hä? Koetahan! Siinä
tapauksessa lupaan minä ruoskia sinua tahi särkeä kallosi kuin minkä
saviruukun ikään. Ymmärrätkös, mokomakin katala musteentuhrija, että
sinä nyt olet minun saaliini, niinkuin kyyhkynen on jahtihaukan?
Katsohan minuun! Minä olen paholainen itse; joka minulle antaa sormen,
hänet vien luineen nahkoineen. Ylös siitä valkeata kohentamaan!"
karjasi hän; "kyllä minä sinusta kirjurin kujeet heltiämään saan", ja
näitä sanojansa hän vahvisti potkulla.

Vihasta kuohuen en enää kyennyt itseäni hillitsemään vaan töytäsin
hänen päällensä, kourasin häntä kurkusta, paiskasin hänet maahan
pitkäkseen ja löin häntä kivellä päähän. Mutta hetikohta hyökkäsivät
hänen miehensä päälleni ja rusikoivat minua aika pahoin. Kapteeni
virkosi myös pian tuntoihinsa ja polki molemmin jaloin rinnoilleni,
niin että kylkiluut rutisivat. Lauhdutettuaan vihaansa mitä raaimmalla
rääkkäyksellä käski hän sitoa minut nuoriin seuraavana päivänä
hirtettäväksi.

Minut paiskattiin käsistä ja jaloista sidottuna liejupyötikköön, jossa
minun täytyi maata seuraavaan aamuun. Sittekun hurjat hirtehiset olivat
varmat siitä, että minun oli mahdoton liikuttaa jäsentäkään ja siis
paetakin, paneutuivat he nukkumaan annettuaan yhdelle joukostaan käskyn
kiivetä puuhun pitämään vahtia.

Etten sinä yönä hetkeksikään saanut unta silmiini on helppo käsittää.
Vavisten rääkkäyksen tuottamien kipujen ja märän makuusijani
synnyttämän vilun tähden, loikoilin siinä varmasti vakuutettuna, että
tämä oli viimeinen yöni. Mutta vaikka oikeastaan ei ollut kuin askel
minusta kuolemaan, niin ei yhtään vakavaa kuoleman ajatusta liikkunut
sielussani, en ajatellut teitäkään, rakkaat vanhemmat -- kosto, kosto
oli ainoa, kaikki nielevä himo, joka yksin yrmyili sisälläni. Luulenpa
melkein, että olisin mennyt kuolemaan ilolla, jos sitä ennen vain
olisin saanut hengenviholliseni elämän sammuksiin. Ylistetty olkoon
Jumala, joka suuressa laupeudessaan ei silloin temmannut minua pois
synneissäni.

Olin maannut siinä jo hyvän aikaa kostotuumiani hautoen, kun kuulin
lähelläni rapsetta ja häädetyllä äänellä lausuttavan: "Halloo, kirjuri,
mitä sanoisitte, jos ratkoisin poikki siteenne ja me kaikessa
hiljaisuudessa hiipisimme pois ja menisimme ruotsalaisten puolelle?
Meillä on vain puolen tunnin matka Kitzingeniin. Sanokaa, päästänkö
teidät vapaaksi? Vastatkaa pian, mutta hiljaa -- mulla on veitsi
kerallani."

Kuutamossa tunsin hänet Paradeiserin ratsupalvelijaksi. "Siihen minä
suostun", vastasin, "mutta katkottuanne köydet, joilla olen sidottu,
lainatkaa minulle hetkeksi veistä."

"Mitä te sillä aiotte?" kysyi ratsupalvelija.

"Minä sen syöksen sen kirotun konnan sydämeen, joka on saattanut minut
onnettomuuteen ja pidellyt minua näin pahoin."

"Jos niin on, niin maatkaa sitte paikoillanne", sanoi ratsupalvelija,
"ja menkää aamulla hirteen. Oletteko mieltä vailla, kun vielä tahdotte
nostaa hälinää? Harkitkaa sitä, mutta joutuin, muussa tapauksessa
lähden yksin."

Hän ei tosiaankaan suostunut vapauttamaan minua, ennen kuin valan
ehdolla lupasin poistua hänen kanssaan ilman hälinättä. Silloin vasta
leikkeli hän poikki nuorat ja meidän onnistui päästä metsään kenenkään
heräämättä ja vahtimiehen meitä huomaamatta. Kun minä lapsuudestani
asti tunsin hyvin ympäriseudun paikat, niin me ehätimme jo puolen
tunnin kuluttua viinitarhoille Kitzingenin lähellä, ja päätimme viipyä
siinä päivän valkeamaan asti. Minä olin sitäpaitse levon tarpeessa,
sillä ruumiini oli armottomasta rääkkäyksestä yltäyleensä turvottunut
ja joka askel tuotti minulle mitä kovinta tuskaa.

Oleskellessamme täällä kahden muutamia tuntikausia tunnusti
ratsusotamies saaneensa osan Sommerhausenissa ryöstetyistä rahoista ja
tarjosi minullekin osaa niistä, mutta minä en tahtonut noista
verirahoista ainoatakaan omakseni. Kuitenkin iloitsin että jo toista
kertaa muudan pahanilkinen konna oli tullut toisen kautta rangaistuksi.

Aamun valettua ilmoittauduimme ruotsalaisten vahtisotamiehille, jonka
jälkeen meidät vietiin ylipäällikön puheille; tämä oli ystävällinen ja
alentuvainen mies. Hän tiedusteli minulta yhtä ja toista, ja
havaittuansa että joltisenkin hyvin olin perehtynyt musketin
käyttämiseen, vaan kernaammin kuitenkin halusin päästä ratsuväkeen,
määrättiin minut hänen rykmenttiinsä, jonka väki oli niin varustettua,
että sitä saattoi käyttää sekä ratsain että jalan; siitä oli aiheutunut
sananparsikin: "Jos rakuuna putoo hevosen selästä, nousee maasta
musketööri."

Jo samana päivänä täytyi minun erään ratsuväen osaston kanssa lähteä
matkalle Nyrnbergiin päin, jossa päävoimia koottiin yhteen.
Ratsusotamiehen myöhemmät vaiheet ovat minulle tuntemattomat.



Seitsemästoista luku.

Kirje. Jatkoa.


    Aamurusko heloittaa,
    Tietää mulle kuolemaa.
    Kohta raikuu torven ääni,
    Minut ja mon' ystäväni
    Kuolleina koht' kannetaan.

            _Kansanlaulu_.

Siten olin todenteolla antautunut sotilaan uralle. Alku sorea, loppu
surkea, mutta sekin oli kaikki parhaakseni.

Minun täytyy, rakkaat vanhemmat, tunnustaa että minä, Jumala paratkoon,
nyt vietin hurjempaa, hillittömämpää elämää kuin koskaan ennen. Minut
asetettiin riviin rekryyttien joukkoon, jotka parhaastaan olivat
nuorta, aivan äskettäin osaksi Ruotsista, osaksi Suomesta tullutta
väkeä, jonka oli määrä astua rakuunarykmenttiin. Useimmat olivat
rehellisten talonpoikien tahi kalastajien poikia ja olivat
käytöstavoiltaan niiden ruotsalaisten kaltaisia, jotka ensin nähtiin
Sommerhausenissa, joista te paljon piditte. He veisasivat aamu- ja
ehtoovirsiään ja lukivat ruokalukujaan, mutta saivat sen takia kärsiä
toisten puolelta paljon pilkkaa. Halveksivasti nimitettiin heitä
"ihmeellisiksi sotamiehiksi, jotka luulivat pääsevänsä taivaasen."

Me harjoitimme joka päivä yhdessä ampumista, ratsastamista ja
miekkailua, joilla aloilla he varsin hyvin näkyivät edistyvän, mutta
ylimalkain kartoin heidän seuraansa niin paljon kuin voin, vaikka
olimme sijoitetut yhdessä asumaan erääsen myllyyn. Muudan noita nuoria
rekryyttiä, nimeltä Olavinpoika oli aina minua kohtaan ystävällinen ja
teki minulle monta palvelusta, mutta minä vetäysin kernaammin
kevytmielisten sotamiesten seuraan, jotka pitemmän aikaa olivat olleet
palveluksessa. He olivat mielestäni vasta oikeita sotureita, vaikka
olivat jumalan- ja ihmispelon tyyten unhottaneet. Pidin kunnianani
pysyä heidän rinnallaan pelissä ja juomingeissa, tappeluissa ja
kiroilemisessa. Kun Olavinpoika eräänä päivänä muistutti minua
hillittömästä elämästäni, niin kysyin miksi hän oli lähtenyt sotaan,
kun hän kuitenkin mieluummin tahtoi olla rukousveli kuin soturi ja mitä
onnea hän luuli itsellensä koituvan. Hän vastasi ettei hän ollut
lähtenyt onnen etsintään, vaan auttamaan vanhan äitinsä kehotuksesta
kuningastansa taistelemaan evankeelisen uskon puolesta; hän tahtookin
rehellisesti täyttää velvollisuutensa ja jättää kaiken muun Jumalan
huoataan. -- Tovereittemme joukossa oli useita, jotka vastoin
vanhempiensa tahtoa ja heidän tietämättänsä olivat lähteneet sotaan ja
nämä aina, milloin vaan tilaisuutta sattui, pilkkasivat Olavinpoikaa,
joka sanoi äitinsä tahdosta lähteneensä sotaan. He kysyivät ilkkuen,
oliko hänen rouva äitinsä muistanut puuropataa ja oliko hän antanut
sotaan lähtevälle pojalleen tarpeeksi maitorahoja matkaan; mutta kaiken
tämmöisen pilkan hän kesti järkähtämättömällä tyyneydellä.

Kun Ruotsin kuninkaan rynnäkkö Wallensteinin leiriä vastaan oli
torjuttu, marssi hän 8 päivänä syyskuuta 1632 kaikkine väkinensä
liehuvilla lipuilla sekä rummun ja torven soitolla vihollisen ohitse
Neustadtiin Aischjoen varrella, mutta jätti Nyrnbergiin viisituhatta
jalkamiestä ja kolmesataa ratsumiestä. Viimeksi mainittujen joukossa
olin minäkin ja edellä mainitut toverini. Kun koko maa viiden
peninkulman alalla oli saatettu autioksi, seurasi kuninkaan lähdettyä
semmoinen ruoanpuute, ettemme useasti neljäntoista päivän mittaan
saaneet leipää maistaa. Siitä seurasi punatauteja ja poltteita ja
sairaala oli ylenmäärin täynnä sairastavia sotamiehiä. Kuolevaisuus oli
niin suuri, että kuolleitten ruumiit pinottiin läjiin sairashuoneen
pihalle siksi, kuin saatiin kaivetuksi syvä hauta, johon ne viskattiin.
Minä olin kaiken aikaa ihan terve, mutta huonon kiitoksen minä silti
Jumalalle siitä annoin.

Kun Wallensteininkin väki oli lähtenyt saimme käskyn yhdistyä kuninkaan
kanssa, joka taas oli aikeessa marssia Donauwörthiä kohden.
Rainkaupungin lähellä Lechin varrella olin ensi kerran tulessa. Tämän
pienen kaupungin oli Kustaa Aadolf kevätpuolella rynnäköllä
valloittanut, jossa kahakassa Tilly menetti henkensä, mutta eversti
Mütschefall oli neljä päivää takaperin jättänyt sen takaisin
baijerilaisille. Kuningas saatatti kavaltajan sotaoikeuden eteen; hänet
tuomittiin kuolemaan ja mestattiin sittemmin julkisesti Neuburgissa
Tonavan varrella. Nyt oli kaupunki uudestaan valloitettava, mutta
yleisesti sanottiin, että se oli vaikea tehtävä, sillä ne rykmentit,
jotka olivat olleet tappelussa osallisina keväällä, olivat menettäneet
paljon väkeä.

Kun varustukset tulevan päivän varalle olivat päätetyt asetuimme
iltasella leiriin tulien ympäri ja ammensimme rohkeutta tulevan
tappelun varalle siten, kuin jumalattomien soturien on tapana. Eräs
tovereista oli tuonut aamillisen viiniä, ja nytkös alkoi juominki ja
elämöiminen!

"Juokaa, pojat", huusi korpraali, "juokaa janonne tyrehyksiin viimeisen
kerran, helvetti on kuuma, ja sinne saa usea meistä huomenna retketä,
kun baijerilaiset alottavat kirotun ammuntansa!" Ja samalla heti hän
alkoi laulaa tunnettua sotilaslaulua:

    "Kun kylmävi nenää
    Ja halki on pää,
    Ei voimia enää
    Paljonkaan jää.
    Nyt ryyppy ja sitten taas eteenpäin,
    Tää retkemme hornahan päättyvi näin."

Minä tein kuten toiset; join hillittömästi kunnes tajunta oli
tyrehtynyt ja yhdyin ujostelematta häpeällisiin herjauslauluihin. --
_Armahda minua, o Herra_, äläkä kosta minulle pahain tekojeni jälkeen!

Kun puoliyön aikaan hajaannuimme ja minä tulin telttaani, näin
Olavinpojan istuvan siinä kynttilän ääressä. Kirkkaaksi hangatut
aseensa olivat hänen vieressään, ja hän oli niin syventynyt erään
kirjan lukemiseen, että tuskin huomasi minun tuloani. Kysyttyäni mitä
hän luki, vastasi hän: "Tämä on pieni psaltarini; tunsin tarvetta hakea
Jumalan sanasta ja rukouksesta vahvistusta ajatellessani mikä meitä
odottaa huomenna -- vakava seikka on mennä avoimin silmin kuolemaan --
ja myös ajatellessani äitiäni, jonka silmiä en mahdollisesti saa painaa
umpeen, ja rakasta isänmaatani, jota kenties en saa nähdä."

"Olisi ollut viisaampaa", minä sanoin, "että olisit tullut ilostamaan
mieltäsi meidän keralla, kuin täällä tupa-Jussina jököttää; siitä
olisit saanut rohkeutta huomispäivän taisteluun kuin karkeloihin ikään;
nyt ei ole otollinen aika saattaa mieltä alakuloiseksi synkkämielisillä
tutkistelemuksilla ja rukouksilla." Olavinpoika ravisti päätänsä ja
sanoi, että hän toivoi täyttävänsä velvollisuutensa, lausui minulle
hyvää yötä ja paneutui nukkumaan.

Seuraavana aamuna istuimme ratsailla jo neljän lyönnillä ja asetuimme
käskystä vahtiin erääsen metsikköön. Koko edellisen päivän ja koko yön
oli ahkerasti puuhattu siltaa Lechjoen yli, ja yrityksen salaamiseksi
vihollisilta oli kuningas antanut koota ja sytyttää tuleen joukon
palavia aineita, joista tuprueli sakeita savupilviä. Valmiiksi raketut
pukit olivat jo suistetut virtaan ja puolitiehen päällistetyt
laahkoilla, kun tuuli yhtäkkiä hajotti savun ja paljasti ruotsalaisten
vehkeet viholliselle, joka tällä välin oli tullut yhä likemmäksi.

Baijerilaiset alkoivat heti ammuskella siltaa hyvin suunnatulla
ristitulella ja me näimme kuinka sotamiehet, jotka olivat lankkuja
heittämässä, vihollisten luotien satuttamina joukottain suistuivat
virtaan. Yhdellä haavaa avasi keisarin väki kiihkeän luotituiskun
metsikköä kohti, jossa me seisoimme vahdissa, ja siitä alkoi pauke ja
ryske, juurikuin olisi tuhansittain parrenkaatajia ollut toimessa.
Luoti kaatoi väliin hevosen, väliin miehen tai kaatuva puu musersi ne
alleen; hevoset alkoivat säikkyä, nousivat pystyyn ja vaivalla saimme
vain ne hillityiksi, mutta meidän täytyi edelleenkin olla toimettomina,
sillä kuningas oli määrännyt, että meidän tuli pitää metsikkö
vallassamme siksi kuin silta saataisiin valmiiksi.

Virran rannalla muuttui tila yhä tukalammaksi. Tuskin oli sotamies
astunut sillalle kuin luoti hänet jo kaasi, ja vaikka ei puuttunut enää
kuin kolme laahkoa, jotta silta olisi ollut ajokunnossa, näytti melkein
mahdottomalta saada niitä enää pannuiksi, sillä, sittekun kuusikymmentä
miestä jo oli jäänyt paikalle, ei kukaan enää uskaltanut surmansilmään
yrittää.

Muudan korpraali ajaa karahutti silloin luoksemme ja huusi: "Hänen
majesteettinsa kuningas käskee kysyä, onko rakuunoiden joukossa ketään
halukasta, joka vapaaehtoisesti ottaa sillan valmistaakseen. Se joka
kestää loppuun saakka ja onnistuu hankkeessaan, saa kaksikymmentä
riikintaaleria palkkioksi." Kaikki sanoivat palkkiota kyllä hyväksi,
mutta sen, jota halutti niin suoraltaan surman suuhun hyökätä, täytyi
olla luodin tapaamattoman.

"_Ketäs haluttaa_?" kysyi korpraali nauraen; "eipä näy halukkaita
olevan _ainoatakaan_."

"_Minä lähden_", vastasi Olavinpoika, _"ja minä myös_", kajahutti
samalla muudan suomalaisten joukosta. Olavinpoika, jonka paikka oli
minun vierelläni, kiipesi ratsailta alas ja tahtoi jättää hevosensa
minun haltuuni, mutta minä ajattelin: "Mihin sinä pystyt, siihen pystyn
minäkin", hyppäsin maahan ja huusin: "_Minä lähden kolmantena_".

Me riensimme alas rantaan aivan kuninkaan sivuitse, joka ystävällisesti
nyökäytti meille päätään, sieppasimme kukin laahkon, juoksimme
murhaavassa luotituiskussa sillan yli ja kiinnitimme lankut sijoilleen.
Me palasimme heti kiireimmän kautta takaisin, mutta samassa jymähti
uusi laukaus baijerilaisten kanuunoista, suomalainen kaatui paikalla
kuoliaana maahan, Olavinpojalta ammuttiin päästä hattu -- minä yksin
säilyin vahingoittumattomana. Rykmenttimme törmäsi nyt täydellä
miesjoukolla sillan yli, useat menettäen henkensä, korpraalimme
ensimmäisten joukossa. Luoti sattui hänen hevosensa rintaan, eläinparka
nousi kahden jalan pystyyn ja suistui yhdessä ratsastajan kanssa
takaperin virtaan.

"Tottapa hän nyt tarpeeksi märkänä ja janottomana pääsee helvettiin",
sanoi muudan rakuuna, jolla vanhastaan oli vihankaunaa korpraalia
kohtaan, koska hän arveli itseään syrjäytetyn toisen tähden;
Olavinpoika sen sijaan virkkoi: "Jumala olkoon hänen sieluparallensa
armollinen!" Baijerilaisten etuvarustukset valloitettiin tuota pikaa ja
pieni kaupunki antautui enempää varstarintaa yrittämättä ruotsalaisten
käsiin. Seuraavana päivänä tarkasti kuningas joukkojaan; tultuansa
rakuunoiden luo hän kysyi, montako heistä vielä oli elossa ja käski
niitä kahta, jotka vapaaehtoisesti olivat sillan valmistamiseen
ryhtyneet, astumaan esiin. Teimme niin. Kuningas puhutteli meitä
ystävällisesti, kysyi minulta syntyperääni ja käski antaa minulle
luvatut kaksikymmentä riikintaaleria. Sitte tuli Olavinpojan vuoro ja
kuningas käski hänellekin maksaa luvatun palkkion. Mutta Olavinpoika
kieltäytyi rahoja ottamasta, sanoen tehneensä vain velvollisuutensa
rehellisenä soturina. Jos kuningas sen sijaan armossa näkisi hyväksi,
pyysi hän, että hänelle aiotut rahat lähetettäisiin hänen kaatuneen
toverinsa isälle. Tämä nimittäin oli vähävarainen mies ja seitsemän
lapsen isä, joille hän hankki elatuksen yksinomaan kalastuksella. --
"Pyyntösi täytetään, poikani", sanoi kuningas, silmäillen häntä hyvillä
mielin. "Urhoollisen toverisi kunnialla ansaitsemat kaksikymmentä
taaleria liitetään samalla mukaan. Sinä vasta oikea soturi näyt olevan.
-- Herra eversti", jatkoi hän, "antakaa tämän nuoren soturin astua
kaatuneen korpraalin sijalle, jottei hänen vallan tyhjin käsin
tarvitseisi täältä lähteä."

Olavinpojasta tuli niin muodoin korpraali, mutta minä ostin itselleni
oivan nahkavaruksen, käyttäen siihen osan kahdestakymmenestä
taaleristani, ja jäännösrahat kulutin toverieni kanssa juominkiin, ja
lasien kilistessä he vakuuttivat valalla, että kuninkaan ennemmin olisi
pitänyt nimittää minut korpraaliksi, sillä olinhan minä yhtä
ansiollinen siihen, kuin tuo maan venyjä Olavinpoika, joka tuskin vielä
oli korvantauksiltaan kuiva; mutta ruotsalainen kettu älysi miten
kuningasta oli mieliteltävä. Minua tuollaiset puheet miellyttivät,
mutta itsekseni ajattelin: "Viipyen erät paremmat, kauan ollen
kaunihimmat." Toivoin näet kohoavani vielä ainakin korpraaliksi.

Olavinpoika pysyi minun suhteeni entisellään. Hän pyysi etten kantaisi
nurjaa mieltä häntä kohtaan, jos onni olikin tällä kertaa häntä
paremmin suosinut. "Min' en tehnyt enempää kuin sinäkään", hän sanoi;
hän olikin kaikissa kohdin niin veljellinen ja ystävällinen minua
kohtaan, etten voinut olla hänelle vihainen.



Kahdeksastoista luku.

Kirje. Jatkoa.


Ensi tappelussa saavuttamani maine sokaisi minut siihen määrään, että
aloin toivoa mitä parahinta. Että minusta pian tulisi upseeri ja että
ennen pitkää pääsisin Olavinpojasta hyvän matkan edelle, sitä en
silmänräpäystäkään epäillyt. Kun tuon määrän perille olin päässyt aioin
kirjoittaa teille, rakkaat vanhemmat, sekä todistaa syyttömyyteni niin
hyvin teidän kuin kaupunginvoudin edessä ja näyttää, että teidän ei
tarvinnut hävetä Valentininne tähden, vaan pikemmin teillä oli syytä
iloon ja kehumiseen.

Öin päivin harkitsin miten saisin toivelmani täytäntöön. Olisin
kernaasti uhrannut henkeni ja vereni, kunhan vain olisin siinä
onnistunut, sillä sankarin kuolemaa pidin yhtä kunniakkaana kuin
virassa ylenemistä tahi onnen saavuttamista. Mutta rukoilla että Jumala
auttaisi minua voittamaan ja säilyttämään kunniani, -- se ei lainkaan
johtunut mieleeni, vaikka usein olin rauhaton, kun Olavinpojan puheesta
ja käytöksestä ylimalkain tajusin, että hän hoiti tehtäväänsä
hurskaalla mielellä, ja että se urhoollisuus, joka hänessä alituisesti
ilmeni, johtui siitä, että hän uskoi kantavansa miekkaa Jumalan
kunniaksi ja tahtoi sotamiesurallaan palvella Jumalaa. Minusta tuntui
myöskin niinkuin Olavinpoika olisi ollut onnellisempi minua,
esimerkiksi kun hän niin hyvällä omallatunnolla saattoi puhua vanhasta
äidistään tai vastaanottaa häneltä kirjeitä; minä en kumminkaan
nöyrtynyt enkä suinkaan tuskalla ja surulla ajatellut, että olin
tottelematon, kadotettu poika, jolla ei ollut menestystä ja siunausta
varrottavana. Ei -- ylpeydessäni hankin itselleni kelpo rintavaruksen
ja ylimalkain samallaiset tamineet kuin vihaisemmilla upseereilla oli,
komistin loistoloimella ratsuni, kiillotin varukseni ja aseeni ja pyrin
voittamaan kaikki toverini sotatemppujen sukkeluudessa. Korviani
hyväili kun nämä kehuivat minua toiseksi pyhäksi Yrjö ritariksi ja
vakuuttivat, että upseerin valtakirjaa ei enää kauan tarvinnut odottaa.

Lützenin tappelussa, jossa suuri kristitty sankari Kustaa Aadolf päästi
viimeisen henkäyksensä, en ollut mukana. Lähinnä seuraavina aikoina ei
ollutkaan kuin pienempiä kahakoita, mikä minua pahoin suututti, kunnes
Ruotsin joukot viimein yhdistyivät taisteluun Nördlingenin verisessä
teurastusleikissä.

Ennen tappelun alkua pidettiin kenraali Hornin käskystä aamurukous,
jossa tilaisuudessa kuningasvainajan itsensä sepitsemä virsi: "Äl'
pelkää, joukko piskuinen", laulettiin. Vaikka olinkin jumalaton ihminen
johtui samassa mieleeni tämä raamatun sana: "Tämä kansa lähestyy minua
suullansa ja kunnioittaa minua huulillansa, mutta heidän sydämensä on
kaukana minusta." Usein oli kuningas elämänsä loppuajoilla jo
valittanut, että jumalanpelko, kunniantunto ja rehellisyys sotaväen
keskuudessa olivat hälvenemään päin sittekun hänen oli pitänyt palkata
niin paljon vierasta sotaväkeä -- Nyrnbergin luona taisi hän koko
sotajoukon nähden vuodattaa katkeria kyyneliäkin tuon asianhaaran
tähden -- mutta kuninkaan kuoltua oli tila yhä huonontunut, ja sen
päiväisen tappelun onneton päätös oli kammottavana todistuksena
sanasta: "Synti on kansan turmio."

Kun tappelun päätös oli melkein varma, kun surusanoma seurasi toistansa
ja väkemme kaikilla tahoilla alkoi vetääntyä taakse päin, niin
vihollinen hyökkäsi meidänkin, jälkijoukossa olevan rykmentin kimppuun.
Vaikka kyllä arvasimme tappelun päättyvän meille onnettomasti, tehtiin
yhtäkaikki urheata vastarintaa. Minä ja kahdeksan toveriani olimme
sijoitetut metsikön taakse eräälle kukkulalle, mistä saattoi nähdä yli
koko tappotantereen; Olavinpoika oli komentajana. Luotien hirvittävä
suhina, aseitten ja varuksien kalske ja ryske, haavoitettujen ja
kuolevien valitus, torvien ja vaskirumpujen räiyntä, rumpujen pärinä --
tästä kaikesta muodostui kauhea kumina. Seisoimme liikkumattomina
asemillamme, mielet kovasti jännityksissä.

Pian alettiin kulettaa haavoitettuja siihen verrattaisesti turvaisaan
paikkaan, missä me oleskelimme; meidän hevosiamme juoksenteli
ympäriinsä tyhjin satuloin; kuormavankkureita vieri ohitsemme, ja
vähittäin ajettiin hajaantumaan pakotettu rykmentti yhä lähemmä
ylänköämme.

Kun urhoolliset rakuunamme, joita vihollinen yhä kiihkeämmin ahdisti,
olivat tulleet aivan lähelle meitä, näimme lipunkantajan kaatuvan, ja
eräs keisarin sotureista -- niitä oli näet hyvin monta riviemme
keskellä -- sivalsi hänen kädestänsä lipun, pitäen voitoniloisena sitä
korkealla. Kun jotkut ruotsalaisista keräytyivät yhteen ja kovasti
huutaen koettivat väkirynnäköllä anastaa häneltä lippua, niin hän
käänsi äkkiä ratsunsa ympäri ja alkoi paeta lipun kera omien
joukkojensa keskuuteen. Se hänelle onnistuikin, ja keisarillinen joukko
kulki ihan meidän ylänkömme ohitse meitä näennäisesti huomaamatta.

Väristys viilsi läpi ruumiini: nyt oli hetki tullut, nyt saatoin tehdä
urostyön, josta minulle oli tuleva kunniaa ja joka oli saattava kaikki
minua ihmettelemään. Olavinpoika istui kankeana kuin kuva satulassaan,
ja antoi tyynesti hevosensa pureskella kauroja kaulaan köytetystä
pussista.

Niinkuin olin vartonut töytäsi joukko keisarin sotaväkeä päistikkaa
ylänköämme kohti. Samalla hetkellä kun he tulivat suoraan eteemme,
höllitin marhaimia -- aivan kuin hiljaisesta sopimuksesta kannusti
Olavinpoikakin ratsuansa, ja ennenkun toverimme tiesivät asiasta
mitään, olimme jo keskellä vihollisjoukkoa. Olavinpoika antoi
lipunraastajalle semmoisen kolahuksen päähän, että mies horjahti, ja
minä kurotin samassa käteni siepatakseni lipputangon, kun näin
vihollisen kohottavan miekkaansa halkaistaksensa takaapäin
Olavinpojalta pään. Tuokion aikaa -- mutta ainoastaan tuokion --
kiusasi minua halu jättää Olavinpoika oman onnensa nojaan
saavuttaakseni itse tuon halutun palkkion, mutta salaman nopeudella
muistin kaiken sen rakkauden, jota hän aina ja kaikissa kohdin oli
minua kohtaan osottanut ja se sai minut antamaan hyökkääjälle
surmaniskun. Kaksi muuta ratsumiestä alkoi nyt ahdistella minua: toinen
laukasi pistoolinsa minua kohti, josta tunsin äkkinäistä kipua
rinnassani, toinen pisti kuoliaaksi hevoseni, niin että se yhdessä
minun kanssani vierähti maahan.

Ennenkuin pääsin irralle hevosestani ja taas pystyyn oli jo kaikki
lopussa. Toverimme olivat hyökänneet vihollisten päälle ja ajaneet
heidät pakoon. Olavinpoika seisoi yksin vieressäni, pyytäen tarmonsa
perään kiskoa minua hevosen alta pois. Hänen kasvonsa olivat verissä ja
maassa hänen vierellään oli lippu, jonka hän oli riistänyt viholliselta
takaisin.

Tätä nähdessäni en voinut pidättää itkuani. Luullen minun surevan
ratsuni häviötä, Olavinpoika lohdutteli minua sanoen: "Rauhoitu, veli.
Minulla on paitsi tätä toinenkin hevonen, jonka annan sulle, kunhan
tulemme takaisin rykmenttiimme. Vähät muusta -- lippu on pelastettu, ja
vaikka Jumala onkin vetänyt kätensä pois meiltä, sillä miehemme ovat
joko kaatuneet tahi paossa, niin tahdomme häntä kuitenkin kiittää."

Olavinpoika löyhensi rintavarustani, ja silloin huomasimme, että luoti
oli sattunut juuri sydämen kohdalle ja tunkeutunut nahkavarukseen asti.
Töytäys oli synnyttänyt kivun, jota tunsin pistoolin lauetessa, mutta
haavoittunut en ollut.

Olin lähenemässä epätoivon parrasta: hevoseni oli kuollut, toinen
jalkani pudotessa pahasti rutistunut ja vihollinen odotettavissa minä
hetkenä hyvänsä. Kehotin Olavinpoikaa pakenemaan, koska en pitänyt
lukua elämästä, jossa kova onni minua niin itsepintaisesti seuraili.
Sitä hän ei ottanut kuultaviinsakaan; irroitettuansa tangosta lipun,
jonka hän kääri ympärilleen, hän nosti minut etupuolelleen ratsunsa
selkään ja ajoi täyttä neliä pois vaaranpaikalta. Pääsimme onnellisesti
vihollistemme kynsistä, vietimme yön erään talonpojan asunnossa, joka
henkensä uhalla salasi meitä kuleksivilta keisarin joukoilta ja
virkisti meitä runsaasti ruoalla sekä juomalla -- pelkästä
kiitollisuudesta Olavinpoikaa kohtaan, joka kerran oli karkottanut
hänen talostaan joukon saaliinahnaita sotarosvoja. Seuraavana päivänä
saavutimme armeijan, joka tappionsa jälkeen taas oli kerännyt vähät
voimansa yhteen niin hyvin kuin oli ollut mahdollista. Eloonjääneet
olivat sentään peräti alakuloiset ja heidän mielensä tykkänään lamassa.
Kun yhdyimme heidän kanssaan ja eversti näki Olavinpojan, virkkoi hän:
"Jumalan kiitos, että hengissä pelastuit ja että silmäni vielä kerran
näkevät suoran ruotsalaisen soturin. Mutta poikani, lippumme on
menetetty, lippumme, jonka hänen majesteettinsa kuningatar omakätisesti
antoi meille Kalmarissa, kun astuimme laivoihin retketäksemme tähän
turmiolliseen sotaan. Kuinka saatamme astua kuninkaallisen
valtiattaremme eteen, kun täältä kerran palaamme? Voi että minun vielä
tuli elämässäni kokea moista häpeää!"

"Olkaa hyvillä mielin, herra eversti", vastasi Olavinpoika, "ei ole
asiat niin pahoin päin kuin luulette. Ja kuningattaremme on ommellut
hyvän vaalilauseen lippuumme: 'Jumala kanssamme', ja Jumala on
tosiaankin ollut minun ja toverini kanssa, joten onnistuimme saamaan
takaisin menetetyn arvaamattoman kalleutemme." Näin sanoen kehitti hän
lipun vyötäröiltään ja liehutti sitä korkealla päänsä päällä. Nähtyään
rakkaan lippunsa eversti juoksi Olavinpojan tykö, tempasi lipun hänen
kädestään, painoi sitä suudellen rintaansa vasten ja huudahti:
"Vänrikki Eerikinpoika, joka sitä kantoi, on kuollut -- en tiedä kuka
olisi ansiokkaampi tästedes sitä kantamaan ja kuka uskollisemmin sitä
puolustaisi kuin sinä Olavinpoika: _Onnea vaan, herra vänrikki_!"

Olavinpoika vastasi: "Minulla on täällä saksalainen toveri, joka on
uskaltanut henkensä ja verensä yhtä paljon kuin minäkin lippua
pelastaissamme." Eversti käski nyt kertoa tapauksen juurtajaksain ja
kääntyi sitte minun puoleeni lausuen: "Sinä olet kunnon soturi,
poikani, ja jos edelleenkin käyttäydyt yhtä miehevästi, et kauan ole
seisova rintamassa alhaisena sotamiehenä, mutta tällä kertaa sotaonni
on vähemmin suosinut sinua kuin Olavinpoikaa, ja asian täytyy nyt jäädä
silleen kuin olen sanonut."



Yhdeksästoista luku.

Kirje. Jatkoa.


    Tuskin olen alkanut
    Jo on halu haihtunut.

          _Vanha kansanlaulu_.

Jumalalle ja koko maailmalle vihoissani antauduin nyt hillittömämmin
kuin koskaan ennen koko olennollani hurjaan sotilaselämään. Kun minulla
oli rahaa, vietin päivät noppapelissä ja yöt viinituopin ääressä
muonakauppiaan luona, ja siksi yltäkylläisyyttä aina seurasi suuri
puute. Välimmiten olin silmittömästi kyllästynyt koko sotaan, kun
minulla kuitenkaan ei ollut onnea, välimmiten koetin kunnianhimoni
kannustamana panna kaiken tarmoni liikkeelle, että viimein edes
kunnialla ja kiitoksella palkittuna olisin saattanut näyttäytyä teille.
Väliin jätin toverit röyhkeilevässä vallattomuudessa kauas jälkeeni,
väliin jouduin niin synkkämieliseksi, että kartoin jok'ainoata ihmistä.
Olavinpoika teki usein minulle ystävällisiä muistutuksia, mutta se oli
kaikki tuuleen puhuttua, ja missä vain kävi päinsä, kartoin hänen
seuraansa, vaikka sydämessäni tunsin vetämystä hänen puoleensa. Olin
nimittäin tullut huomaamaan, että hän oli ainoa, jolla oli rehelliset
tarkotukset minua kohtaan -- toiset saattoivat tosin mielistellä ja
kehuskella minua silmäini edessä, mutta takanapäin puhuivat he pahaa ja
halveksivat minua ja olisivat kernaammin olleet valmiit minua kaatamaan
kuin auttamaan.

Mutta taivaallinen ystävä, joka silminnähtävästi oli asettanut
Olavinpojan rinnalleni parannussaarnaajaksi, ei heti päästänyt minua,
vaan osotti kolmannen kerran erityisen nöyrryttävällä tavalla, että
onnettomuus seuraa jumalattomia, joskin he luulevat jo tavottaneensa
onnen käteensä. Niinä sotavuosina jolloin minäkin olin mukana, tulin
samonneeksi melkein koko Saksanmaan ristin rastin, milloin minkin
sotapäällikön johdolla. Nyt oli rykmenttimme Weimarin herttuan
ylipäällikkyyden alla. Elokuun 9 p:nä 1638 oleskelimme Breisgaussa
Wittenweyer-kylän seuduilla vastapäätä keisarin väkeä ja baijerilaisia,
joita Juhana von Götz ja Saveliin herttua johtivat. Päivää ennen, joka
oli sunnuntai, olimme Briesenheimin kylän lähettyvillä äkkiarvaamatta
karanneet erään keisarin ratsuväenpatrullin niskaan, ottaneet vangiksi
luutnantin ja kahdeksan hevosmiestä ja ajaneet jälellä olevia takaa
ihan keisarin armeijan etuvartiolle saakka, josta urotyöstä herttua
meitä kiitti.

Herttua määräsi että seuraavana aamuna varhain pidettäisiin
jumalanpalvelus saarnan kanssa, joka eilispäivänä päällekarkauksen
tähden oli jäänyt pitämättä. Jumalanpalveluksen päätyttyä saimme
ainoastaan häthätää virkistää itsiämme ruoalla ja juomalla ja sitte
täytyi taas nousta ratsaille. Sotahuutomme oli tälläkin kertaa: "Jumala
kanssamme", tai kuten muukalainen sotaväki, joka ei osannut ruotsia
eikä saksaa, sanoi: "Immanuel." Vihollisen sotahuuto oli:
"Ferdinandus."

Jo tappelun alussa karkasi keisarin ja baijerilaisten paras väki,
kyrassierit, oikean sivustamme kimppuun, jota kenraalimajuri Taupadel
johti, ja ajoi sen takaisin. Peräännyimme aluksi vain askel askelelta,
mutta sittemmin yhä nopeammin ja nopeammin mikäli keisarin väki uudisti
rynnäkkönsä yhä suuremmalla kiivaudella; rykmentit joutuivat tappelun
aikana hajalle ja lopulta pyrkivät kaikki saavuttamaan jälkijoukkoa
mahdollisimman sukkelaan. Pakoa tehdessämme tulimme leveälle ja
syvälle, jyrkkä- ja liederantaiselle joelle, joka siinä kohdin laskee
Reinjokeen, ja jonka edellisen päivän ankara ukkossade oli nostanut
korkealle yli äyräittensä. Virran yli johti kivisilta ja sillan tämän
puolisessa päässä kohosi luja vanha torni, johon ruotsalaiset olivat
sijoittaneet osaston ranskalaista jalkaväkeä. Nähtyänsä pakolaisten
lähestyvän siltaa, ranskalaiset hyökkäsivät tornista ja olivat
ensimmäisiä pakenemaan sillan yli toiselle puolen jokea. Oli selvää
että jos vihollinen häiriintymättä olisi saanut anastaa valtaansa
tornin ja kulkea sillan yli, niin se olisi voinut saattaa meidän väelle
arvaamatonta vahinkoa ja estää eteenpäin kulkua, vaikka meidän olisi
onnistunutkin jälkijoukossa kokoontua yhteen. Huomattuansa tornin
olevan tyhjänä, kenraalimajuri Taupadel haukkui pahan päiväisesti
kehnoja ranskalaisia, pidätti ratsuansa ja huusi pakeneville
joukkokunnille: "Torni on miehitettävä ja puolustettava aina viimeiseen
henkäykseen saakka; muussa tapauksessa en astu askeltakaan etemmäksi,
vaan seison tässä paikoillani, maksakoon se minulle vaikka hengen."

Olavinpoika ja minä, -- edellisellä oli monta veristä haavaa ja hänen
voimansa olivat niin vähissä, että hän hädin tuskin kesti satulassa --
satuimme olemaan kenraalia lähinnä.

"Sven Olavinpoika", huusi kenraalimajuri, "te olette uljas mies,
ottakaa kaksikymmentä miestä mukaanne, hyökätkää torniin ja puolustakaa
sitä Jumalan tähden kunnes väki uudelleen ehtii jälkijoukossa yhtyä,
muuten Jumal'avita on kaikki hukassa!"

"Se on tapahtuva, herra kenraalimajuri", sanoi Olavinpoika. "Pian,
toverit, kuka seuraa minua?" huusi hän yrittäen kiipeemään alas
ratsailta. Mutta kun kenraalimajuri näki, että hän oli haavoittunut ja
verenvuodon tähden tuskin pysyi pystyssä, niin hän huudahti: "Ei, ei,
vänrikki, ei se käy laatuun, te olette liian heikko, toimittakaa
itsenne täältä pois, muuten jää herttua yhtä hyvää soturia vaille."

Sekasorto ja tungos tuli yhä rajummaksi, keisarin armeijan sotahuuto:
"Ferdinandus, Ferdinandus", kaikui yhä lähempää, ja kenraalimajuri
huusi: "Jollei täällä ole upseeria, joka ottaa tornia puolustaakseen,
teen sen itse!"

"Teidän luvallanne, herra kenraalimajuri", sanoi Olavinpoika, "se ei
käy päinsä. Jollei upseeriakaan olisi, esittäisin ystävääni tässä,
Valentinus Gastia, ja minä takaan kunniasanallani, ettei koko
sotajoukossa löydy miestä, joka paremmin tekisi tehtävänsä, jos kohta
hän ei olekaan muuta kuin alhainen sotamies."

"Haa, sinäkö siinä, rakuuna?" sanoi kenraalimajuri, "näin sinun eilen
urhoollisesti tappelevan, kun karkasimme ratsuväkipatrullin niskaan.
Tottakai sinun tekee mieli upseeriksi? Katsos tuota tornia! Puolusta
sitä puolen tuntia vain, että väki ennättää kokoontua, ja sinä olet
kunniani kautta huomenna oleva vänrikki. Kolmekymmentä taaleria
kullekin sotamiehelle, joka seuraa mukana! Totelkaa tuota miestä
niinkuin minua itseäni!"

Kaksikymmentä miestä meikäläisten joukosta oli hetikohta valmiina
seuraamaan kehotusta; kiipesimme sukkelasti alas ratsailta,
juoksimme tornin sisään ja suljimme portin, riensimme sitten portaita
ylös, viskasimme hatut päästämme ja työnsimme muskettimme ulos
ampumarei'istä, valmiina heti laukaisemaan. Näin meidän väkemme
kiiruhtavan pois ja Olavinpojan vielä kerran viittaavan kädellänsä
minulle jäähyväisiksi.

Tunsin voimani tuhatkertaisesti vahventuneen ja olin vähältä kajahuttaa
riemuhuudon, kuullessani keisarin joukkojen lähestyvän torvensoitolla.
Nythän se hetki oli tullut, jota kaikki pyrintöni olivat tähdänneet,
otollinen hetki maineen ja kunnian saavuttamiselle, ja minä huusin:
"Jumala kanssamme, toverit, nyt on ratkaisu käsissä! Kunnia ja elämä
tahi rehellinen kuolo!" "Kunnia ja elämä tahi rehellinen kuolo!"
huusivat kaikki yhdestä suusta, sillä he näkivät ilmeisesti, että pako
ei tässä voinut tulla kysymykseenkään.

Samassa tuokiossa ryntäsi keisarin väki esiin. Nähtyänsä portin olevan
lukossa, tornin miehitettynä ja uhkaavien musketinkitojen ammottavan
ampuma-aukoista, huusi ratsumestari: "Kuulkaas sen veijarit! Armo ja
kunniallinen lähtö on teille tarjona, jos heti ryömitte esiin
loukostanne ja aukaisette portin. Mutta se tehkää pian, muuten tulette,
jokainen maistamaan säilänterää." -- "Ja me", huusin minä, "tarjoomme
teille ruutia, luotia ja miekan tutkaimia! Toverit, antakaa tulta!" --
Kaksikymmentä muskettia laukesi yhdellä haavaa ja ratsumestari sekä
joitakuita etummaisista suistui kuolleena maahan. Mutta siinä tuokiossa
irrottivat muutamat lähinnä olevista kirveensä satulan sakarasta ja
hyökkäsivät sillalle porttia särkemään. Meidän täytyi rientää alas
estämään heitä siitä, mutta päästyämme paraiksi portaiden aliseen
päähän, kaatua rojahtivat molemmat portinpuolikkaat valtavalla
ryskeellä meitä kohden. Laskimme vielä yhden laukaiseman pyssyistämme,
mutta sitte muuttui tappelu jo käsikärhämäksi: mies taisteli miestä
vastaan ensin miekoilla ja musketin perillä ja sitten kun viholliset
entistä kiihkeämmin rynnäköivät, emmekä me mielineet peräytyä, --
tikareilla, nyrkeillä ja hampailla. Itsekukin kävi vihollisensa
miehustaan kiinni ja jollei onnistunut saamaan tätä hengiltä, koetti
ainakin nostaa taistelukumppaninsa ylös ilmaan ja syöstä jokeen; väliin
sattuivat molemmat vierähtämään veteen ja menivät pohjaan. Tappelun
jälkeisenä päivänä löydettiin useita, jotka vielä kuollessaankin
pitivät lujasti kiinni toinen toisistaan.

Tappelun kuumimmillaan ollessa nousi taas hirvittävä rajuilma -- taivas
oli mustanaan pilvistä, vasamia sinkoili ristittäin ja ukkosen jyrinä
oli niin kovaa, että maa vapisi. Mutta mitä hurjemmin luonnonvoimat
raivosivat, sitä kiivaammaksi yltyi taistelunhalu minussa -- hakkailin
ja pistin huikeasti ympärilleni äkkäämättä, että tovereistani enemmät
kuin puolet olivat jo kaatuneet.

Hurjaa ottelua oli kestänyt jo melkoisen aikaa, mutta ei yksikään
joukostamme vielä ollut peräytynyt edes tuumankaan vertaa; silloin
kaatui korpraali viereltäni kuolettavasti haavoitettuna jalkojeni
juureen. Yrittäessäni auttaa häntä seisaalle, sanoi hän: "Kirjuri, te
saatte kyllä vänrikin valtakirjanne paratiisissa; ottakaa minut sitte
korpraaliksenne -- minä menen jo ennakolta tilaamaan teille
kortteeria." Näin sanoen viittasi hän kädellään kroaattilaisjoukkoon,
joka hiljakseen oli hiipinyt yli tulvivan joen karatakseen meidän
selkäämme. "Sitä saatat yhtä hyvin tilata helvetissä", huusin
jumalattomalla röyhkeydellä ja iskin samassa keisarin sotamiestä
miekallani kypäriin, niin että miekka sinkosi kädestäni tuhansina
sirpaleina. Kuulin kuolevan korpraalin rukoilevan:

    "Mua uskoon vahvaan auta,
    O Jeesus Herrani,
    Sun kovan kuolos kautta
    Sä korjaa sieluni!
    Mä turvaan sananasi,
    Kun tulee lähtöni;
    Vie sielun' huostahasi
    Taivaasen iloosi! Amen."

Muudan keisarin soturi oli sillä välin astunut jalallaan hänen
ryntäilleen, antaaksensa hänelle armoniskun, mutta kuultuansa hänen
rukoilevan, hillitsi hän itseänsä siksi, kuin kuoleva oli sanonut
"amen", mutta samassa tuokiossa lävisti hän miekallaan korpraalin
sydämen.

Nyt olivat kroaatit ehtineet luoksemme, ja he tekivät leikistä pikaisen
lopun. Emme uskaltaneet kääntyä heitä vastaan, meillä kun oli täysi
tekeminen vihollisistamme edessämmekin, -- ja he ampuivat meistä yhden
toisensa perään kuoliaaksi, kunnes minä yksin olin jälellä. Muskettini
kun oli rikottu ja miekkani palasina, käännyin ympäri ja hyökkäsin
torniin, jonka seinällä olin nähnyt pertuskan riippumassa,
puolustautuakseni tällä aseella toverieni lailla viimeiseen
verenpisaraan. Keisarin väki seurasi kintereilläni ja muudan heistä
huusi: "Jokos nyt tahdot antautua, mies?" -- Ääni tuntui minusta
tutulta -- katsahdin taakseni ja näin edessäni konnan, joka nimitti
itseänsä kapteeni Paradeiseriksi.

"Jumalan kiitos, että olen saanut elää tähän päivään asti --
jommankumman meistä täytyy nyt kuolla", huusin temmaten pertuskan
seinältä, mutta ennen kun pääsin veriviholliseni luo, oli joku toinen
saanut kolautetuksi minua pyssynperällä päähän, niin että horjahdin ja
kaaduin. Tuokiossa hyökkäsi Paradeiser toverinensa päälleni ja he
ryöstivät minut putipuhtaaksi. Lopuksi raastoivat he vaatteet päältäni
ettei jäänyt muuta kuin paita, nostivat ylös ja heittivät minut
rintasuojan yli veteen, luullen minua kaiketi kuolleeksi.

Kylmässä vedessä toinnuin jälleen tajuntaan, mutta peläten keisarin
sotaväkeä, joka vielä piti tornia vallassaan, en uskaltanut nousta
vedestä, vaan tartuin virran yli riippuvaan pajunoksaan, niin että aika
ajoin saatoin nostaa päätäni vedestä hengittääkseni ilmaa. Toivoin että
viholliset, saatuaan sillan haltuunsa, lähtisivät eteenpäin, mutta sitä
he eivät tehneet, vaan näyttivät seisovan neuvottomina ja silmäilevän
yksivakain, tutkistelevin katsein joen vasemmalla puolen olevaa
tasankoa. En käsittänyt syytä tähän heidän kummalliseen menettelyynsä,
mutta pian sainkin selityksen: ruotsalaisten sotahuuto: "Jumala
kanssamme! Immanuel!" kuului nyt selkeästi ja yhä kovemmin ja kovemmin
siltä puolen virtaa.

Sillä välin näet kun oikean sivustamme jo heti alussa oli täytynyt
peräytyä, olivat eversti Rosa ja Nassaun kreivi torjuneet keisarin väen
oikean sivustan tekemän rynnäkön. Herttua Bernhard, joka komensi
keskustaa, oli johtanut luokseen oikean sivustamme, joka jälkijoukossa
oli päässyt kokoontumaan ja järjestymään, ja voitokkaasti ajanut
vihollisen vaalipaikalta. Keisarin sotaväki lähti samassa aukiolle
päin, missä tappelu jälleen oli leimahtanut, mutta jätti melkoisen
joukon tornin puolustukseksi, jonka tähden en vielä uskaltanut nousta
vedestä.

Kun ruotsalaiset vihdoin olivat voittaneet ja heidän virrenveisuunsa --
he veisasivat virttä 152: Jumala ompi linnamme -- kajahti sillan
korvalla hääriväin vihollisten korviin, alkoivat kroaatit tehdä lähtöä.
Minä sain siitä uutta rohkeutta ja toivoin ennen pitkää pelastuvani
tukalasta asemastani; -- oli jo ilta, ja uupunut kun olin, jaksoin
hädin tuskin vaan pidellä kiinni oksasta. Pahaksi onneksi sattuivat
muutamat lähtöä tekevistä kroaateista huomaamaan minut ja vetivät oitis
maalle. Piestyänsä minut vähiin henkiin aikoi muudan heistä lävistää
miekallaan rintani, jota terä jo kosketteli, mutta toinen joukosta
huusi: "Seis! hän on upseeri, minä näin hänen johtavan taistelua tänään
tornissa; saakoon hän armon, hänen vapaaksipääsöstään voi kiristää aimo
lunnaat." He sitoivat minut niin märkänä ja alastomana kuin olin
hevosen selkään ja kuljettivat, täyttä laukkaa ajaen, minut mukanaan.



Kahdeskymmenes luku.

Kirje. Jatkoa.


       Pian oi, pian oi,
    Mainen loisto haihtua voi!
    Ruusun väri, purppuran,
    Puna posken hehkuvan --
    Kuihtua ne kohta voi.
       Pian oi!

             _Kansanlaulu_.

Ratsastimme kaiken yötä pysähtymättä. Rajuilman jälkeen muuttui ilma
kolkoksi, joka tuntui minusta äärettömän kiusalliselta, oltuani
suurimman osan päivää vedessä ja kun ruumiini verhona ei ollut muuta
kuin märkä paita. Väliin oli minun niin vilu että hampaat kalisivat,
väliin tuntui niinkuin tuli olisi palanut suonissani, enkä muuta
luullut kuin että viimeinen hetkeni oli tullut.

Sama kroaattilainen, joka äskenkin oli pelastanut henkeni, armahti
minua vihdoin, tarjoten tilkan vettä sillä sammuttaakseni polttavaa
janoani. Niin ikään hän lupasi hankkia joitakuita ryöstetyitä
vaatekappaleitani takaisin. Hän ratsasti toveriensa luo, jotka olivat
jonkun matkaa jälellä päin, mutta palasi kohta tyhjin toimin takaisin.
Ainoa minkä hän tullessansa toi, oli paperiin kääritty luoti, sekä
terveiset vaatteeni anastajalta, luultavasti Paradeiserilta, että "hän
oli sen löytänyt kapineitteni joukosta ja että minun olisi viisainta
ajaa se pääni lävitse, niin kerrassaan olisin vapaa kaikista
kärsimyksistä." -- Se oli sama luoti, jonka Olavinpoika Nördlingenin
tappelun jälkeen löysi haarniskastani, ja jota senvuoksi säilytin
muistona. Huolimatta siitä että olin sairas ja että alinomaa kärsin
kuumetta, kulettivat he minua mukanansa Breisachiin yhdessä muutamien
muittenkin meidän miesten kanssa, joita olivat tappelussa vanginneet.

Rakkaat vanhemmat! Sitä tuskaa ja hätää, jota täällä kärsin, ei voi
sanoin kuvata. Ajattelin silloin usein Jerusalemin hävityshistoriaa,
jota kymmenentenä sunnuntaina kolminaisuuden päivästä joka vuosi
luettiin Sommerhausenin kirkossa. Kaikkia julmuuksia, joita samaisen
kertomuksen mukaan tapahtui Jerusalemissa, harjoitettiin
Breisachissakin, ja minä olin itse osallisena kaikkein pahimmassa. --
Olihan Vapahtajani jo vuosikausia minullekin huutanut: "Jos sinäkin
tietäisit, vieläpä tänä sinun päivänäsi, mitä sinun rauhaasi sopii,
niin sinä toisin ajattelisit", -- mutta se oli kätkettynä silmieni
edestä vielä nytkin, kunnes en enää saanut itseltäni salatuksi, että
hänen tuomionsa minun suhteeni alkoivat käydä toteen.

Tullessamme oli muonavarasto jo linnassa huvennut varsin vähiin sen
johdosta, että ruotsalaiset pitemmän aikaa olivat ehkäisseet tuonnin
linnaan kokonaan. Meidät vangit -- lukumme nousi viiteenkymmeneen
hyvinkin -- vietiin vankitorniin, missä minut ja kaksitoista
onnettomuustoveriani viskattiin kosteaan kellariin, joka oli varustettu
ainoastaan pienen pienellä ilmarei'ällä. Muutenkin oli se niin pimeä,
ettei toinen toistaan nähnyt, ja täällä me istuimme yöt päivät märkinä
ja viluissamme. Vuoteenamme oli puoleksi mädänneitä olkia ja ruokanamme
vähäpätöinen annos leipää, mutta senkin minulta anastivat toverit kun
olin liian sairas ja heikko pitämään puoltani. Näin en kuuteen päivään
tullut maistaneeksi leivän muruakaan. Tämä ei suuresti huolettanut
minua ensi päivinä, koska olin varma kuolemastani, mutta kun sitte taas
vähitellen aloin päästä voimiini, rupesi minua kauhea näläntuska
vaivaamaan -- mutta kurjuutemme mitta ei ollut vielä kukkurallaan.

Bernhard herttua, jolle eräs karkuri oli tuonut tiedon väestön
keskuudessa vallitsevasta nälänhädästä, rupesi nyt kaikin voiminsa
linnaa piirittämään. Ennen pitkää emme saaneet muuta syödäksemme kuin
vähäisen hevosen tai koiran lihaa, ja yhtäkaikki arveli vanginvartija,
"että se oli meille liiankin hyvää, kun hänen majesteettinsa keisarin
sotamiehilläkään ei ollut muuta syötävää." Joulukuusta alkaen --
piiritystä kesti vielä silloinkin -- emme saaneet sitäkään;
vanginvartija jäi tykkänään tulematta, ja luultiin että aikomus oli
tappaa meidät nälällä, jonkatähden muutamat vankikumppaneistani
alkoivat hirveästi elämöidä, ulista ja hakata ovea. Vihdoin tuli toki
vanginvartijakin. Hän sanoi poteneensa muutamia päiviä, mutta ettei hän
nytkään voinut meille ruokaa antaa, kun ruokaa ei ollut koko linnassa.
Linnanpäällikön oli itsensä täytynyt maksaa strassburgilaisen penningin
kuivatusta omenanpalasta; kaikki hevoset, koirat ja kissat olivat
teurastetut, sotamiehet käyttivät ravintonaan häränvuotia ja
lampaannahkoja, vieläpä he maasta kaivoivat ja söivät suuhunsa jo monta
päivää haudassa maanneita ruumiita. Sittenkään linnanpäällikkö ei
tahtonut jättää linnaa vihollisen valtaan. Meidän oli siis itsemme
pidettävä huoli henkemme ylläpidosta.

Kun vanginvartija oli meille tämän sanoman ilmoittanut, seurasi sitä
ensinnä yleinen itku ja nyyhkinä, mutta pianpa näytti niinkuin kaikki
olisivat tulleet hulluiksi. Jotkut, jotka vielä muistivat lapsuutensa
ajoilta rukouksen, alkoivat sitä ääneensä lukea, mutta keskellä
rukousta antoivat he mitä jumalattomimpain kirojen ja herjausten
vapaasti ja viljalti suustansa tursuta, toiset nauroivat kuin houkkiot,
toiset ryntäsivät kuin villieläimet toistensa niskaan ja kuristivat
kurkusta toisiansa kuoliaiksi; keskellä kaikkea tätä makasivat muutamat
henkihievereissään, mutta kuinka hautaamattomien ruumiiden kanssa
meneteltiin, sitä en tahdo kertoa, sillä te ette sitä kuitenkaan
uskoisi.[1] Olin vihoissani Jumalalle, joka oli syössyt minut tähän
katalaan viheliäisyyteen, enkä toivonut mitään niin hartaasti kuin
saada hetikohta kuolla. Kun päivä päivältä tulin yhä heikommaksi, aloin
toivoa että toivomukseni ennen pitkää oli täyttyvä, mutta Jumala
suuressa laupeudessaan ei sallinut minun sillä mielellä eritä täältä,
vaan antoi minulle vielä parannusaikaa.

    [1] Ettei Valentinimme liioittele, näemme erään sen aikuisen
    henkilön kuvauksesta:

    "Mitä julmaan kurjuuteen ja äärettömään nälänhätään tulee,
    jota kelpo breisachilaisten tuolla neljä kuukautta kestäneellä
    piirityksen, mutta eritoten viimeisten kahdeksan viikon ajalla
    täytyi kärsiä, sitä voi tuskin kynällä kertoa, sitä vähemmin
    uskoa. Sanotun kaupungin piiritys on todellakin yhtä merkittävä
    ja muistamista ansaitseva, kuin mikä vanhanajan historiassa
    esiintyvä tapaus tahansa. Oi, Breisach, mitäpä kertoisi sinusta,
    jonka oli pakko vihollistesi sitkeän ja ankaran piirityksen
    kestäessä turvautua semmoiseenkin, mikä meissä nyt herättää inhoa.

    "Eikö sinun pitänyt sydämen tuskalla kokea että yhtenä päivänä
    kahdeksan lastasi katosi, jotka kaiken todennäköisyyden mukaan
    nälistyneiden ihmisten hampaat raatelivat rikki? Eikö sinun
    verisin kyynelin täytynyt katsella, miten kuolleitten ruumiita,
    jotka olivat jo monta päivää maanneet haudassa, kaivettiin ylös,
    kuinka sisälmykset raastettiin niiden rinnasta ja syötiin?

    "Saatatko säälimättä ajatella vankiholveihin sulettuja
    sotamiesraukkoja, jotka näläntuskien pakoittamina sormillaan
    kaappivat seinistä vahingollista kalkkia nälkänsä sammutteeksi.
    Tai etkö kammottavalla vavistuksella saanut nähdä, mitenkä nälkää
    kärsivät sotamiehet ruoaksensa paloittelivat nälkään kuolleiden
    tovereidensa ruumiita?

    "Eikö sinua kauhistuta, kun omat soturisi leipää luvaten
    houkuttelevat köyhän lapsen kortteeriinsa ja siellä teurastavat
    ja syövät hänet?

    "Eikö sinun sydäntäsi särkenyt nähdessäsi, että aamusella
    kymmenkunta ruumista ja väliin enemmänkin makasi aukialla kadulla?

    "Eikö sinun tee mielesi itkeä ja repiä hiuksiasi, kun ajattelet
    entistä hyvinvointiasi ja nyt katkerin mielin huomaat, että kappa
    riisiä maksaa 132 floriinia, kananmuna 1 fl., naula hevosen
    suolia 28 kreuzeriä, koiran takareidet 7 fl., rotta 1 fl.? Että
    kolmatta tuhatta kalliilla hinnalla ostettua hevosen, härän,
    lehmän, vasikan ja lampaan nahkaa, sekä kaikki koirat ja kissat
    syötiin loppuun?

    "Mutta eihän mun auta tästä laajemmin puhua ja repiä auki haavasi,
    kun onnettomuutesi kuulu maine luultavasti jo on kerinnyt levitä
    ympäri koko maailman ja kaikkien kansojen kuuluviin, joista
    muutamat ovat sinua pilkanneet, toiset surreet ja säälineet."

    Ajan kuvauksena saakoon tässä myös sijansa muudan Breisachin
    valloituksen jälkeen sepitetty Distichon Chronologicum. Se
    oli näin kuuluva: Heroi invicto Bernhardo de Weymar, Germano
    Achilli, de expugnato Brisaco Carmen Chronologicum:

        "Invivto fortis Cecidit Briseis Achilli
        Iungitur & tanto Digna puella viro."

    Suomeksi: Kronolooginen kaksoissäe. Voittamattomalle sankarille
    Bernhard Weimarilaiselle, saksalaiselle Akilleelle, Breisachin
    valloituksen johdosta kronolooginen runo:

    "Uljas Briseis joutui voittamattoman Akilleen omaksi ja niin.
    suuren miehen ansaitseva neito yhdistetään häneen."

Viikkokautta ehkä ennen joulua tuli vanginvartija taas, aukasi oven ja
huusi meille alhaalla oleville -- luoksemme oli hänen mahdoton tulla
mätänevistä ruumiista leviävän sietämättömän löyhkän vuoksi -- että ne
vangit, jotka vielä olivat elossa, tulisivat pois vankitornista.
Linnanpäällikkö oli vihdoin taipunut määrätyillä ehdoilla jättämään
linnan herttuan haltuun. Meitä oli vielä kuusi miestä elossa; suurin
vaivoin pääsimme seisoalle ja kiipesimme horjuellen portaita ylös.
Tultuamme ulos vankiholvista meidät vietiin linnanpihaan, missä
väestölle jaeskeltiin leipää. Herttua oli näet heti linnan antauduttua
toimittanut sinne ruokavaroja. Saimme nyt omin silmin nähdä, että
vanginvartijan puhe sotamiesten hädästä ei ollut liioiteltua, sillä
nämä näyttivät pikemmin aaveilta kuin ihmisiltä. He horjuelivat puoleen
ja toiseen, ja moni, joka liian ahnaasti oli ahminut leipäosuutensa,
kaatuikin maahan -- muutamia nytkähdyksiä vain -- niin oli kaikki
lopussa. Kun meillekin oli annettu palanen leipää kullekin, lähdettiin
linnasta. Tehdyn sopimuksen mukaan oli linnanväen lähdettävä liehuvilla
lipuilla ja soiton helinällä linnasta, mutta Jumala paratkoon kuinka
surkealta tuo lähtö näytti: miehistö kesti töin tuskin pystyssä, ja
linnanpäällikköä, vapaaherra von Reinachia talutti kaksi ruotsalaista
upseeria. Puolustusväestä sallittiin niiden, joita halutti, antautua
Ruotsin sotapalvelukseen. Meidät vangit oli määrä lähettää takaisin
omaan rykmenttiimme.

Nähtyänsä meidät ja kuultuansa, että kolmekymmentä
onnettomuustoveriamme oli kuollut nälkään vankeudessa, suuttui herttua
silmittömästi ja astui von Reinachia vastaan, puhutellen häntä
seuraavin sanoin: "Sopimuksen mukaan saatte hätyyttämättä kulkea
armeijani läpi, mutta sitte annan teidän ja kaikkien sotamiestenne
maistaa miekkaa siksi, että olette vankiparkojanne kohdelleet näin
tyrannillisesti ja epäkristillisesti."

Linnanpäällikkö lankesi herttuan eteen polvilleen pyytäen armoa ja
sanoi, ettei hän ollut vankeja kohdellut pahemmin kuin omia
sotamiehiään. Wollmar herrakin, Breisachin kansleri, joka linnaan
tullessamme oli sanonut meitä "ruotsin roistoiksi", heittäytyi kolmasti
herttuan eteen polvilleen, anoen armoa. Viimein rupesivat muutamat
ruotsalaisten ylemmistä upseereista armoa anovien puolelle, jolloinka
herttua vasta, joskin vastahakoisesti, taipui seuraamaan välipuheessa
mainittuja ehtoja.

Sittenkun varustusväki, lukuunottamatta niitä harvoja, jotka rupesivat
Ruotsin sotapalvelukseen, oli saatettu aluksiin, jotka kuljettivat
heidät Reinjokea alaspäin, lähdin minäkin hitain askelin kulkea
hitustamaan pienelle kylälle päin, johon meidän rykmenttiänne sanottiin
olevan sijoitetun. Siellä toivoin ennen pitkää taas kostuvani ja
voimistuvani ja sitte oli aikomukseni muistuttaa kenraalimajuri
Taupadelia minulle tekemästään lupauksesta. Niin viheliäinen kuin
tilani muuten olikin, tuntui minusta hupaiselta ajatella toverieni
riemua, jota ilmestymiseni heidän keskuuteensa oli herättävä, he kun
eittämättä olivat luulleet minua jo aikoja sitte kuolleeksi, enkä
suonut itselleni lepoa, ennen kuin olin ehtinyt määräni perille,
kylään. Kohta näinkin joukon rakuunoita ja niiden joukossa muutamia,
joita ennen pidin hyvinä ystävinä ja tovereina. Menin lähelle ja
ojensin heille kättä tervehdykseksi, mutta he eivät tunteneet minua.
Eikä ihmettäkään, sillä minä olin näöltäni kuin luuranko, ja tukkani ja
partani, joilla koko pitkänä vankeusaikana ei ollut minkäänmoista
tekemistä ollut saksien tai partaveitsen kanssa, roikkuivat hurjassa
epäjärjestyksessä ympärilläni; vaatteiden verosta olin verhottu
huononpäiväisiin riekaleihin. Toverit kavahtivat paikoiltansa heidän
joukkoonsa tultuani ja kysyivät tuimasti, kuka olen ja mitä on asiaa.
Mainitsin nimeni, mutta silloinkos he vasta kohti kurkkua nauramaan ja
huusivat: "Mitä, tämäkö olisi kirjuri, toinen pyhä Yrjöritari, joka
aina oli sukkelata miestä mielestään ja joka Wittenweyertornin
puolustuksessa tuli upseeriksi. Mitäs tänne tulit ja millaisessa
asussakin?"

Vastasin olleeni vankina Breisachissa ja kärsineeni sanomattomasti sekä
pyysin heiltä vähän vaatetus- ja raha-apua. Siitä yltyivät he yhä
äänekkäämmin nauramaan ja huusivat: "Mene sinä lasarettiin; ei sinusta
enää näy hevosmieheksi olevan. Luultenkin on sinulla enemmän
syöpäläisiä kuin tukaatteja, mutta emme me siltä voi sinua auttaa,
sillä jälkimäiset ovat lakkareissamme käyneet harvinaisiksi, kun meidän
on ollut pakko kytryttää tämän rotanpesän liepeillä."

Hyvin tajusin että he pitivät minua kuolonlapsena, koska muuten eivät
olisi uskaltaneet minua sillä tavoin pilkata. Puhumatta heille sen
enempää, käännyin heihin selin ja lähdin sairaalaa kohden astumaan, ja
korviini kajahti vielä toinen naurunpuuska toisensa perään. Harmista
täyttyivät silmäni kyynelillä, sillä monelle heistä olin onnenpäivinäni
ojentanut auttavan käden; silloin maksoi kääntyä puoleeni ja minulle
sanottiin aina "veli hyvä", ja nyt he tuota veljen hyvyyttään osottivat
minua pilkkaamalla ja häpäisemällä.

Sairaalaan, joksi talonpoikaistupa oli varustettu, ei minua heti otettu
vastaan, sillä minussa kuhisi syöpäläisiä, vaan neuvottiin minua
erääseen sikoläättiin siksi aikaa kuin joku joutaisi minua pesemään ja
hankkimaan minulle puhtaat vaatteet. Väännäittyäni sikoläättiin,
taverruin voimatonna alas olille ja lämmin verivirta alkoi pulputa
suustani. Johtuiko se heikkoihin voimiini nähden liian rasittavasta
jalkamatkasta, vai oliko se seurauksena vankilassa kärsimistäni
vaivoista, en voi päättää. Vaikeroin ja voihkin ja yritin huutaa, mutta
kukaan ei kuullut tai välittänyt kuulla sitä. Verenvuodosta aloin mennä
tajuttomaksi, enkä muuta enää käsittänyt, kuin että tämä oli viimeinen
hetkeni.

Korvissani humisevan kohinan läpi kuulin yhtäkkiä tutunomaisen äänen
kovaan karjaisevan: "Tännekö te, tolvanat, hänet panitte?" Läätinovi
lennähti auki, minä raotin silmiäni nähdäkseni kuka sinne tuli --
Olavinpoika. Nähtyänsä minun makaavan verissäni, hän laskeutui
polvilleen viereeni, antoi minun suuta ja itki kuin lapsi. "Veli,
veli", virkkoi hän, "toivoin aina tapaavani sinut elossa, kun emme
missään löytäneet sinusta jälkiä, mutta ihan sydänjänteitäni viiltele
nähdessäni sinut _tämmöisenä_!"

Tartuin häntä käteen ja virkoin: "Jumala siunatkoon sinua, Olavinpoika!
Nyt kuolen mielelläni kun näin, että on edes _yksi_ ystävä minulla
jäljellä." Mutta hän vastasi: "Älköön Jumala, jolle mikään ei ole.
mahdotonta, salliko niin tapahtuvan; hänen kätensä on voimallinen
pysyttämään sinua hengissä." Ja samalla hän kertoi, ettei hän tässä
maailmassa luullut minun olevan vankien joukossa Breisachissa, mutta
sitten oli hän eräässä suurenmoisessa juhlassa, jonka herttua oli
toimeenpannut hovissaan linnan valloituksen juhlallista viettämistä
varten ja johon juhlaan hänkin oli saanut kutsun, sattumoiltaan tullut
silmäilleeksi vankien luetteloa ja nähnyt joukossa minunkin nimeni. Hän
riensi hetikohta etsimään minua mistä suinkin luuli löytävänsä, ja sai
lopulta tietää minun lähteneen sairaalaan.

Pyysin nyt häntä pitämään huolta siitä, että minut pestäisiin ja
otettaisiin sairaalaan, jossa sanoin halusta tahtovani kuolla. Mutta
Olavinpoika vastasi: "Mitä puhetta sinulta kuulen, veljeni? Mikä on
minun, se on sinunkin, ja missä minä olen, siellä tulee sinunkin olla."
Sitte riensi hän kutsumaan sairaalan johtajaa ja käski hänen heti
toimittaa minut asuntoonsa ja lähettämään luokseni välskärin.

Niin tehtiinkin. Tultuamme perille, riisui Olavinpoika yltäni vaatteet,
pesi minut omin käsin, puki puhtaan paidan päälleni ja pani minut omaan
vuoteesensa. Kun välskäri sitten oli käynyt ja antanut minulle
lääkkeitä, käski Olavinpoika levittää kuvon olkia vuoteeni viereen. Ei
hän kuitenkaan pannut maata, vaan istui kaiken yötä uskollisesti
vieressäni, ojensi joka tunnin päästä lääkettä, piteli hellästi kättäni
ja puhui minulle ystävällisiä lohdutuksen sanoja. Eikä hän tehnyt sitä
ainoastaan yhtenä yönä: kuuteen vuorokauteen ei hän poistunut vuoteeni
viereltä ei yöllä eikä päivällä, muutoin kuin virkansa vaatiessa. Tämä
huolellinen hoito näyttikin vaikuttavan tilassani jonkunlaista
parannusta.

Niin kyllä, rakkaat vanhemmat, se mies, jonka olin nähnyt käyttävän
miekkaansa minkin Giideonin lailla, joka tappelussa töytäsi eteenpäin
niinkuin saaliin niskaan hyökkäävä nuori jalopeura, hän oli minua
kohtaan laupias samarialainen, hän hoiti minua hellyydellä toisten
kääntyessä inhoten minusta pois, hän vaali minua yhtä hempeällä kädellä
kuin konsanaan äiti lastansa. Minusta oli ollut tähän saakka
käsittämätöntä, että tosikristitty saattoi samalla olla rohkea kuin
nuori jalopeura ja lauhkea kuin lammas, mutta nyt sen sain kokea. Oi,
Vapahtajani, sinä joka kerran olet sanova hurskaille: "Minä isosin ja
te ruokitte minun; minä janosin ja te juotitte minun; minä olin outo ja
te huoneesen otitte minun; alasti ja te vaatetitte minun; sairas ja te
opitte minua", älä unhota, mitä palvelijasi Olavinpoika on minulle,
kurjalle ihmiselle tehnyt, ja anna hänen suurena päivänäsi, suloisesti
koristettuna vanhurskauden kruunulla, seisoa oikealla puolellasi.

Niinkuin äsken mainitsin, tuntui tilani Olavinpojan hoidossa käyvän
jonkunverran paremmaksi, ja toivoin ennen pitkää perinpohjin taudista
kostuvani ja voivani taas astua palvelukseen. Olavinpojalta olin
kuullut kenraalimajuri Taupadelin joutuneen Wittenweyerin tappelussa
vangiksi, mutta että oli monta, jotka kuulivat kenraalimajurin
luvanneen vänrikin valtakirjan minulle. Olavinpoika oli itse eversti
Gordonin suosiossa ja eversti oli luvannut viivykkeittä antaa minulle
sen palkkion, jonka hyvin olin ansainnut, mutta kuume, jonka
Wittenweyerin taistelun jälkeisenä yönä olin saanut, ei ottanut vaan
hellittääkseen.

Eräänä päivänä, kun ilma oli lämmin ja kirkas, teki minun mieli lähteä
lyhyelle ratsastusretkelle Olavinpojan kanssa. Hevoseni, jota ystäväni
pitkällisen poissaoloni aikana oli huolellisesti hoitanut, tunsi vielä
minut ja hirnahti iloisesti, kun näki minun lähestyvän, mutta juuri kun
tuli kiivetä selkään, rupesi minua niin raukasemaan, ettei auttanut
muu, kuin kääntyä takaisin.

Iltasella kuulin Olavinpojan puhuvan välskärin kanssa porstuvassa ja
muun muassa kysyvän, kuinka oikeastaan oli laitani ja milloinka hän
arveli minun tulevan taas ihan terveeksi. -- "Hänen elämänsä lähenee
loppuaan", välskäri vastasi. "Ylenluonnolliset ponnistukset ja sodan
rasitukset ovat olleet hänelle surmaniskuna. Hänen elämänlankaansa
saatettanee vielä venyttää parin vuoden mittaan, jos hän luopuu
sotapalveluksesta ja paneutuu rauhaan. Häntä vaivaa parantumaton,
hivuttava kuume ja on hänen kaikissa tapauksissa ottaminen ero.
Ilmoittakaa se hänelle hellävaraan -- minun on surko nuorta miestä,
sillä hänellä ei näy itsellään olevan siitä aavistustakaan."

Enkä todellakaan sitä aavistanut. Olin elänyt siinä vahvassa uskossa,
että moniaan viikon perästä olisin terve ja entisissä voimissani.
"_Sellaisenko_ lopun olinkin määrätty saamaan?" lausuin katkeran
alakuloisesti; "pois siinä tapauksessa kaikki kunnian ja maineen
unelmat, pois hevoset ja miekat. Onneton kohtalo on seurannut minua
nuoruudestani pitäen -- sitä vastaan ei käy inttäminen."

Olavinpoika tuli vasta myöhään illalla tuoden sen tiedon, että koko
sotaväki oli seuraavana päivänä puolenpäivän tienoossa lähtevä
liikkeelle. Hän oli jo pitänyt huolta siitä, että minä saisin matkata
kuormavankkureissa. -- "Minä en lähde mukaan", sanoin Olavinpojalle. --
"Et lähde mukaan?" toisti hän oudoksuen, "mihin aiot sitte ryhtyä?" --
"Minä lähden kotia", vastasin, "kotia iällisten vanhempaini tykö,
joidenka luota häpeällä ja tahratuin mainein karkasin, tahdon astua
heidän eteensä kaikessa viheliäisyydessäni ja antaa ihmisten
kaupungissa osottaa minua sormellansa, sen tähden, että lähdin kotoa
heittiönä ja palaan takaisin kerjäläisenä." -- "Ei niin, veljeni",
sanoi Olavinpoika, "älä riitele Jumalalasi vastaan, sillä kuka on
tietänyt hänen mielensä ja kuka on ollut hänen neuvonantajansa? Taivu
hänen tahtonsa alle ja usko itsesi hänen haltuunsa. Sisällinen ääni
minulle kuiskaa, että sinä olet vielä häntä kiittävä." Minä ravistin
päätäni ja pyysin häntä vaan toimittamaan, että eversti myöntäisi
minulle eron jo huomenna. "Sinulla on siis tosi mielessä?" kysyi hän
surunvoittoisesti. -- "Niin, tosi minulla on mielessä", sanoin; "kuulin
kaikki, mitä välskäri sinulle puhui. Huomenna erotaan."

Olavinpoika meni varhain seuraavana aamuna everstiltä anomaan minulle
eroa virasta. Todistuksen kävin itse noutamassa, ja eversti ojensi
mulle ystävällisesti kättä lausuen, että hänen oli epämieluista
laskea minua; sitäpaitsi maksoi hän mulle täyden palkan niinkuin
lomattomastakin palveluksesta, ja toivotti Jumalan siunausta matkalle.

Tultuani takaisin asuntoomme tarjoutui Olavinpoika ostamaan hevoseni.
"Se on uskollinen, oiva elukka", hän sanoi, "ja minä hoidan sitä hyvin
ja pidän sitä sinun muistonasi." Tiesin hänen hakevan vain syytä,
antaaksensa minulle matkarahoja, sillä hevonen, jonka hän Nördlingenin
tappelun jälkeen itse oli minulle antanut, oli oikeittain hänen omansa,
mutta en tahtonut hämmentää hänen iloansa ja suostuin siis kauppaan.
Hän ojensi minulle suuren pussillisen tukaattia, mutta sitä en ottanut
vastaan, pyysin häneltä vain pienempää summaa. Sen sijaan sain
pikkuisen pötkön, johon oletin hänen säälineen muutaman taalerin pientä
rahaa. Otin sitten keppini ja pienen kantamukseni ja Olavinpojan kanssa
kahden astua tapasimme läpi leirin.

Rykmentit olivat lähtökunnossa ja jo riveihin järjestetyt. Kulkiessani
rakuunoiden ohi näin jokaisella hatussa viheriän oksan, he kajahuttivat
minulle ystävällisen jäähyväishuudon, johon minä vastasin. Vaikeinta
minusta oli nähdä ratsuani, jota Olavinpojan ratsupalvelija piteli
marhaimista -- minun täytyi kääntyä toisaanne päin salatakseni
kyyneliäni. Tultuamme jonkun matkaa leiriltä sanoimme toinen
toisillemme hyvästi. Samalla antoi Olavinpoika minulle pienen raamatun,
jota hän itse oli ahkeraan käyttänyt. Kiitin häntä kaikesta rakkaudesta
ja uskollisuudesta, jota hän oli minua kohtaan osottanut, olletikin nyt
viime aikana. Hän syleili ja suuteli minua ja sanoi, että jos emme
toisiamme enää täällä maailmassa kohtaakaan, niin hän toivoi varmaan,
että me saisimme nähdä toisemme taivaassa; sitten astui hän
riennätellen takaisin leiriin. Taakseni vilkasematta astuskelin
verkalleen ylängön harjua kohden, jonka poikki matkani kulki. Ylängön
laella en kuitenkaan malttanut olla seisahtamatta ja katsahtamatta
vielä kerran taakseni. Sotaväki lähti juuri liikkeelle, ratsastajia
kirmaili edestakaisin, rummut pärisivät, torvet räikyivät, liput
hulmusivat, ja mahtipontevilla halloohuudoilla ja soiton helinällä
marssi rykmentti toisensa perään pois, riemulaukauksia lasketellen.
-- "Mitäpä tämä enää sinua liikuttaa?" sanoin itsekseni, "sinun retkesi
on kumminkin pisin", käännyin pois ja lähdin matkaani.



Kahdeskymmenesensimmäinen luku.

Kirje. Jatkoa ja loppu.


    Rauhoitu jo sieluni,
    Seuraan tahtoa Herrani.

          _Kansanlaulu_.

Käveltyäni tuntikausia metsässä valtasi minut väsymys ihan kokonaan;
myöskin tunsin ankaria pistoksia rinnassani ja hengitys kävi lyhyeksi
ja vaikeaksi. Vähän tointuakseni ja vetäitäkseni suojaan auringosta,
joka paahtoi kuumasti, vaikka kevät oli vasta alullaan, kävin
pitkäkseni pyökin juurelle, joka tarjosi vilpoisata siimestä. Siinä
levätessäni otin käsille Olavinpojalta saamani rahakäärön laskeakseni,
pitkällekö matkarahojani suunnilleen riittäisi. Siinä tulin näkemään,
että uskollinen ystäväni oli turvautunut pieneen viekkauteen
varustaakseni minut rahoilla ei ainoastaan välttämättömimpiä, vaan
lukuisia muita tarpeitakin varten: otaksumaini pienten rahain sijasta
vieri kääröstä esiin pelkkiä kiiltäviä tukaattia ja niitä oli paljon
enemmän, kuin mitä hevosesta olisin ansainnut saada. Tämä ystävyys
minua sekä nöyrrytti että liikutti, ja otin povitaskustani esille
pienen raamatun, jonka häh omakätisesti minulle oli antanut. Pideltyäni
sitä vähän aikaa kädessäni, tein niinkuin taikauskoisten ihmisten on
tapana: aukasin umpimähkään kirjan, ottaakseni ensimmäisen lauseen,
johon katseeni kiintyisi ja sovelluttaakseni sen sitte itseeni. Herran
armollisella johdolla aukesi mulle Joosuan kirjan seitsemäs luku, jossa
kerrotaan Israelin lasten häviöstä tappelussa Ain kansaa vastaan,
jolloin "kansan sydän suli ja tuli niinkuin vedeksi", ja kuinka Herra
Joosuan kautta ilmoittaa heille syyn tähän onnettomuuteen. Katseeni
osui juuri kolmanteentoista värsyyn, jossa sanotaan: "Niin sanoo Herra
Israelin Jumala: _Kirous on sinun keskelläsi, Israel, sentähden et sinä
ole seisovainen vihamiestesi edessä, siihen asti kuin te sen kirouksen
siirrätte pois teidän seastanne_."

Yllämainitut sanat antoivat minulle paljo ajatuksen aihetta. Olihan
minun täytynyt jo viisi vuotta takaperin itselleni tunnustaa, että
kirous lepäsi päälläni, että onneton kohtalo seuraili minua ja asettui
alati poikkitelasin tielleni. Kuinkapas olinkaan ponnistanut
saavuttaakseni onnea ja mainetta! Olinhan taistellut miehen tavalla,
panemalla alttiiksi sekä henkeni että vereni halutun päämääräni
saavuttamiseksi! Olihan onni useasti ollut jo niin sanoakseni käsissäni
ja kuitenkin oli se joka kerta suoltautunut tiehensä.

Ajattelin Olavinpoikaa -- mitenkä tykkänään toisin hänen oli käynyt! Ei
hän ollut enempi minua, kun hän köyhänä maalaispoikana saapui
rykmenttiin ja makasi minun kanssani samassa asunnossa Nyrnbergin
lähitienoilta! Ei hän ollut urhoollisemmin taistellut kuin minäkään! Ei
hänellä ollut loistavampia toiveita kuin minullakaan! Ja kuitenkin hän
lähti nyt terveenä uusille urostöille sillä välin kuin minä,
kestettyäni kaikki rasitukset ja sodan vaarat, retkeilin kotia --
rutiköyhänä ja sairaana ja ainoastaan ennenaikainen maineeton kuolema
silmieni edessä. Miksi oli siunaus seurannut häntä ja kirous alati
painanut minua?

Silloin täytti henkinen valo yhtäkkiä sieluni, suomut putosivat
silmiltäni -- eroavaisuutta oli meissä, minun ja hänen välillään:
hänellä oli perintönään isänsä siunaus, ja vanhan äitinsä rukoukset ja
anomukset olivat valmistaneet hänelle tietä. Minä olin polkenut
jalkojeni alle käskyn, jota hän oli uskollisesti pitänyt, käskyn:
"Kunnioita isääsi ja äitiäsi." Herra oli ollut tuomarina välillämme:
Olavinpojassa hän oli toteuttanut lupauksensa: "Että menestyisit ja
kauan eläisit maan päällä"; minua hän oli antanut onnettomuuden seurata
ja aikaisin pannut elämälleni rajan. "Sinä olet tottelematon poika,
sinun hartioillasi ei lepää isän eikä äidin siunausta, siinä se kirous,
joka sinussa on!" näin puhui valtavalla äänellä heräävä omatuntoni.

Nyt tuntui minusta, kuin olisi muistossani äkkiä auennut vuosikausia
sulkeuksissa ollut ovi, jonka ohi tähän päivään saakka olin
välinpitämätönnä käynyt. Näin teidät, rakkaat vanhemmat, yhtäläisinä
kuin seitsemän vuottakin takaperin, ainoana erotuksena vain, että
hiuksesi, rakas isä, olivat harmenneet surusta esikoisesi tähden, joka
kerran oli ollut ilosi, että jalot kasvosi, rakas äiti, olivat surun
tähden uurtuneet ja vartalosi ylen raskaan kantamuksen alla
koukistunut. Näin teidän istuvan hiljaa ja murheissanne pienessä
huoneessa koulumestarin talossa ja kuulin teidän kertovan siskoilleni,
että elämänne ikä oli ollut "vähäinen ja paha", ja siihen oli syynä
tuhlaajapoikanne. Soturi-elämäni oli siirtynyt unelmana kauas taakseni,
sotisovan riisuttuani tuntui kuin olisin jälleen muuttunut siksi mikä
olin. Unenhorros, joka oli kietonut minut seitsemän vuotta, oli kuin
pois puhallettu -- tunsin eloisasti samaa sydämen tuskaa, kuin
karatessani luotasi, rakas isä, ja astuessani horjuvin askelin ulos
raastuvan salista. Tässä seisoin taaskin pieni nyytti kädessä, niinkuin
seisoin silloin edessäsi, rakas veljeni Johannes, kun olin päättänyt
paeta luotanne. "Voi, voi, voi!" minä huudahdin, "en ole ottanut vaaria
isäni kurituksesta ja olen ylenkatsonut äitini neuvon, siksi lepääkin
kirous päälläni ja lyhtyni on sammuva pimeydessä. Vanhurskas Jumala,
ole armollinen -- ainoastaan niin kauan kuin vielä kerran saan nähdä
vanhempaini kasvot, kunnes pyydän heiltä anteeksi heille saattamani
sydämen surun, kunnes olen nöyrryttänyt itseni heidän oikeiden
nuhteidensa alla ja kyynelilläni taivuttanut heidät armeliaisuuteen.
Tahdon rientää isäni luo ja sanoa hänelle: 'Isä, minä olen tehnyt
syntiä taivasta vastaan ja sinun edessäsi, enkä enää ansaitse tulla
kutsutuksi sinun pojaksesi'."

Niin nousin taas ja läksin pitkittämään matkaani -- retkeilin
levähtämättä päivän toisensa jälkeen, niinkauan kuin jalkani jaksoivat
minua kantaa. Voimat vähenivät vähenemistään, mutta koti-ikävä oli niin
valtava, etten suonut itselleni en lepoa enkä rauhaa.

Neljäntoista päivän perästä näin taas Mainjoen. Nyt toivoin piakkoin
pääseväni määrän perille, mutta Jumala oli päättänyt toisin. Makailen
sen sijaan täällä käyttäen hyväkseni joka rauhaisan hetken kertoakseni
teille surullisen elämäni historian. Mitäpä jollen saakaan teitä enää
nähdä!

Saavuttuani Bestenhaida nimiseen kylään vähän matkaa toisella puolen
Wertheimin, sain niin ankaria pistoksia että tuskin voin hengittää. Oli
jo alkanut hämärtää -- kun vaivuin uupuneena tien viereen, ja lämmin
veritulva alkoi taas virrata suusta, niinkuin Breisachistakin
tullessani. Kuinka kauan siinä makasin, en tiedä, mutta sitte ajoi eräs
maalaismies siitä ohi, ja kuultuansa minun vaikeroivan, hän nosti minut
ajoneuvoilleen ja ajoi etemmä. Minä menin tainnoksiin ja virkosin
eleille vasta tuntikausien perästä. Havahduttuani huomasin makaavani
sängyssä, suuressa tyhjässä huoneessa.

En kyennyt vuoteelta kohoumaan. Viimein tuli huoneesen pieni tyttö --
hän lienee ollut noin kymmenen vuoden ikäinen -- ja nähtyänsä minut
valveilla, hän siirtyi minua lähemmä ja toivotti hyvää huomenta. Kysyin
häneltä, missä minä olin. -- "Wertheimin vaivaistalossa", vastasi
lapsi, "eräs talonpoika toi teidät tänne eilisyönä. Rutto on raivonnut
täällä kaupungissa; tässäkin talossa ovat kuolleet kaikki, paitsi minä,
ja minä auttelen nyt sairaita."

"Kuka sinä olet, rakas lapsi?" minä kysyin.

"Olen isätön ja äiditön lapsi. Isälläni oli vuokralla kreivin omistama
talo, mutta eräänä päivänä tulivat rautapukuiset miehet, sytyttivät
talon tuleen ja tappoivat isän; äiti kuoli ruttoon ja minut pantiin
tänne vaivaistaloon."

"Sinäkin siis tiedät jotakin sodasta kertoa", sanoin; "sota se tuottaa
paljon onnettomuutta niin maalle kuin kansoillekin."

"Ei", sanoi lapsi, "kertoa minä en osaa, mutta _rukoilla_ osaan -- sitä
opetti minulle äitini, ja minä rukoilen joka päivä. Pitääkö minun
nytkin rukoilla?"

"Tee niin", vastasin, ja tyttö pani kätensä ristiin ja luki:

    Niin käy, kuin tahdot, Jumala,
    Hyv' on sun tahtos ijäti;
    Ken pysyvä on uskossa,
    Hän apusi saa pian!
    Meit' pelasti Sun poikasi,
    Siis tyköäs et heitä;
    Kun turvaamme
    Ja huudamme,
    Et hyljää, Herra, meitä.

    Sä olet toivon', turvani.
    Eloni, autuuteni;
    Sun haltuus annan itseni,
    Sä tiedät tarpeheni;
    Ei tahdottas
    Ja tiedottas
    Hiuskarva lähde päästä;
    Kaikk' armossas
    Sä voimallas
    Voit varjella ja säästää.

    Maailmass' olen kulkeva
    Vaivass' ja suruss' aina;
    Vaan aikan' kun on erota,
    Ja silmän' kiinni painaa,
    Sä huomahas
    Ja suojahas
    Mun sielun' silloin ota,
    Mun levossa
    Suo erota,
    Näin päätä synnin sota!

Niin, Herra, lasten ja imeväisten suusta olet sinä itsellesi kiitoksen
valmistanut. Saman virren olin minäkin lapsena oppinut, ja ikäänkuin
vanhan rakkaan ystävän kehotuksena nuo ihanat sanat tunkivat sydämeeni.
Tytön alottaessa toista värsyä yhdyin siihen minäkin kovalla äänellä,
ja kun olimme viimeisen värsyn lopettaneet, sanoin: "Herra olkoon
kiitetty -- sinun kauttasi, rakas lapsi, on hän ohjannut minut oikealle
tielle. Ja Herra, minun Jumalani on ainoa turvani, ainoa toivoni;
ihmisistä ei ole apua."

"Etköhän sinä tietäisi täällä sellaista hurskasmielistä pappia, joka
olisi halukas virvoittamaan sairaan ihmisparan sielua Jumalan sanalla?"
kysyin.

"Tiedän kylläkin", vastasi tyttö, "vanha pastorimme kävi jo täällä,
mutta te nukuitte silloin, eikä hän tahtonut herättää teitä unestanne;
hän tulee uudestaan iltasella."

Hän tuli todellakin samana iltana ja on nyt kymmenen viikon mittaan
joka päivä käynyt luonani ja ollut minulle rauhattomalle raukalle,
rauhan airuena. Kerrottuani hänelle elämäni vaiheet, kuinka kelvoton
poika olin ollut ja karannut vanhempieni luota, mutta nyt kaikesta
sydämestäni halusin kääntyä takaisin, nöyrtyä vanhempieni edessä ja
pyytää heiltä anteeksi, ja kuinka nyt, kun sairauteni näennäisesti
uhkasi ehkäistä paluuretkeäni, tahdoin kääntyä Jumalan puoleen ja
turvata häneen, että hän antaisi viimeisen toivoni toteentua, niin hän
silmäili minua ystävällisen vakaasti ja lausui: "Se on kyllä hyvää ja
kiitettävää, mutta en tahdo teiltä sittenkään salata, että pahuutenne
pesii vieläkin syvemmällä: teidän täytyy kaivaa _syvemmälle, paljo
syvemmälle_. Se jo, että olette maallisille vanhemmillenne saattanut
paljon surua, on tosin varsin pahaa, mutta paljo pahempaa on vielä,
että olette saattanut _taivaallisen_ Isänne murheelliseksi. Oikein on,
että tunnustatte syntinne isää ja äitiä vastaan, mutta oikeaksi
katumusrukoukseksi saattaa vasta sanoa sitä, joka on Daavidin
ensimmäisessäkuudetta psalmissa ja kuuluu näin: _Sinua, sinua ainoata
vastaan_ minä syntiä tein, ja pahasti tein sinun edessäsi, ettäs olisit
oikia sanoissas, ja puhdas tuomitessas. _Sitä_ katumusrukousta ette
näköjään ole vielä omaksunut. Suokoon Jumala että vielä kerran
näkisitte vanhempanne -- toivon kaikesta sydämestäni teille sitä iloa
-- mutta toisenlaisen halun täytyy tulla teille vieläkin rakkaammaksi,
sen nimittäin, että Jumala antaisi Kristuksen kautta teille syntinne
anteeksi, että hän poikansa esirukouksen tähden, jonka voimaa olette
tuntenut tähän hetkeen saakka, ei kutsuisi teitä pois, niinkuin teitä
varten ei pelastusta olisikaan, vaan ottaisi vielä yhdennellätoista
hetkellä teidät armoihinsa. Ennenkun haette sopua vanhempienne kanssa,
etsikää sitä Jumalan kanssa. Lyökää rintoihinne ja tunnustakaa ennen
kaikkia mitä surua ja tuskaa siitä seuraa, kun hylkää Herran Jumalan
eikä pelkää häntä, sillä vanhempienne halveksiminen johtuu juuri siitä,
että olette halveksinut Jumalaa ja hänen sanaansa. Kun tajuatte tätä
Pyhän hengen kautta, joka silminnähtävästi on tehnyt työnsä
sydämessänne, niin pyytäkää taivaalliselta Isältä anteeksi, sillä hän
ei tahdo syntisen kuolemaa, vaan että syntinen kääntyisi ja saisi
elämän, ja hän on antanut Poikansa Jeesuksen Kristuksen teille
Vapahtajaksi. Älkää enää laiminlyökö etsikkoaikaanne, älkää enää paetko
Vapahtajaanne, joka kulkee perässänne etsien teitä, vaan ajatelkaa sitä
kallista sanaa, että _Jeesus Kristus on tullut maailmaan pelastamaan
syntisiä_."

Niin puhui tämä Jumalan mies, ja Jumala avasi sydämeni, niin että hyvät
sanat putosivat hyvään maahan. Herran kurittava armo oli kärsimysteni
kautta ikään kuin terävällä auranvantaalla piirrellyt syviä vakoja
sydämeni peltoon, ja noihin vakoihin sinkosi jumalaisen sanan siemen ja
rupesi orastamaan. Minä olin kauan näkevin silmin ollut sokea,
huikentelevaisuudessa ja jumalattomuudessa samonnut turmion tietä,
mutta viimeisenä hetkenä, kun oli minun ja helvetin väliä vaan askeleen
mitta, otti Herra peitteen silmiltäni -- minä havaitsin vaaran ja
ojensin jalkani elämän tielle. Minä olen se pahantekijä, joka omien
pahain tekojensa tähden on saatettu ristiin, mutta Hän, joka kerran
kärsi, vanhurskas syntisten edestä, on minullekin sanonut: Totisesti
minä sanon sinulle: tänä päivänä olet sinä minun kanssani paratiisissa.

Siitä käsin olen usein huokaillut, usein vaikeroinut ja usein kärsinyt
epäilyksistä ja ahdistuksista. Usein on sieluni, kuten psalmissa
sanotaan, ollut murheissansa minussa ja elämäni on ollut sangen likellä
helvettiä. Olen huokaillut itseni väsyksiin asti, Daavidin lailla olen
uittanut vuoteeni yli yötä ja kastanut leposijani kyynelilläni, mutta
alati ja yhä uudestaan olen saanut tuntea Herran ja Vapahtajani sanan:
Älä pelkää, minä olen sinut lunastanut, minä olen kutsunut sinua
nimeltä: sinä olet minun. Siksi tunnen sanomatonta rauhaakin. Oi, minä
olen havainnut, että Jumalan sana on elävä ja voimallinen ja terävämpi
kuin kaksiteräinen miekka, olen nähnyt, että se tunkee lävitse, siihen
asti kuin se erottaa sielun ja hengen, jäsenet ja ytimet, mutta olen
myöskin kokenut, että se on voide, joka Gileadissa parantaa kaikki
haavat. Jumala siunatkoon sua, Olavinpoika, ettäs vielä kerran olit
laupias samarialaiseni ja annoit öljyä ja viiniä myös puutteenalaiselle
sielulleni. Oi, Jumalani, minulla oli sydämessäni paljon surua, mutta
lohdutuksesi saattoi sieluni iloiseksi.

Jumala on todistajani, miten hartaasti yhä edeskin päin toivon vielä
kerran näkeväni teitä, rakkaat vanhempani, kuullakseni anteeksi
antamuksen sanat teidän omilta huuliltanne, mutta voi, voimani
hupenevat päivä päivältä, ja näyttää niinkuin Jumala olisi päättänyt
toisin. Mielelläni toki mukaudun Jumalan neuvopäätökseen. Jos hän on
osottanut minulle suurinta armoa, sitä armoa, että synnin kahleet,
joihin olen ollut kytkettynä, minusta raueten kirpoavat, niin en tahdo
nureksia, ellei hän tätä vähempää armoa minulle sallisikaan. Kun olen
saanut hyvää Jumalalta, enkö ottaisi vastaan pahaakin?

    Miksikä mä valittaisin?
    Minulla
    Tallella
    Kristus on, pois ken sen saisi.
    Minullen,
    Uskon sen,
    Taivaissa suo autuuden.

Siispä eläkää jalosti, rakkaat vanhemmat! Palkitkoon Jumala teille
jokaisen jumalaisen sanan siemenjyvän, jotka aikuisimmasta
lapsuudestani sieluuni istutitte -- ne ovat viimeinkin puhjenneet
oraalle, saatuansa murheiden viljavoittavista sadevihmoista idinvoiman.
Anteeksi, oi anteeksi antakaa kaikki mitä olen rikkonut teitä vastaan.
Kummoinenpa onkaan oleva ilonne, kun Herran suurena päivänä näette
koolla koko pienoisen lauman, joka täällä alhossa oli uskottu
kaitsentoonne -- koolla siellä, missä Ylipaimen on antava teidän löytää
kadonnut lampaannekin. -- Ja te, rakkaat siskot, muistelkaa taas minua
rakkaudella, ja rukoilkaa, että Jumala varjelisi teitä poikkeamasta
sille tielle, jota minä vaelsin, sillä sitä tietä kulkevilla on sanottu
olevan: _Lyhyt virsi, pitkä hirsi_.

Kymmenen päivää olen kyhännyt tätä kirjettä ja kostuttanut sitä
runsailla kyynelillä. Tänään minun täytyy se lopettaa, -- silmäni ovat
himmenneet, käteni vapisee eikä enää jaksa liikuttaa kynää, ja
ajatukseni hiutuvat sammuksiin kuten lamppu, josta öljy on
loppumaisillaan. Tervehtikää niin ikään kaupunginvoutia ja sanokaa,
että pyydän anteeksi häneltä kaikkea sitä pahaa, mitä olen hänelle
matkaan saattanut. Hän osotti aina minua kohtaan sangen suurta
hyväntahtoisuutta eikä suinkaan ole kieltävä kuolevaisen viimeistä
pyyntöä. Isä, kun tämä kirje saapuu käsiisi, niin toimita että pastori
lähinnä seuraavana sunnuntaina, niinkuin tavallista on, ilmoittaa
saarnatuolista, että Valentin Gast on Herrassa nukkunut, ja koska eriän
täältä katuvaisena, mutta armoitettuna syntisenä, uskossa Vapahtajaani,
älköön hän olko vastahakoinen lausumaan minustakin nuo tavanmukaiset
sanat: Jumala olkoon hänen sielullensa armollinen ja suokoon hänelle ja
meille kaikille viimeisenä päivänä riemullisen ylösnousemuksen.

Nyt vasta voin sanoa: Niin käy, kuin tahdot, Jumala, hyv' on sun tahtos
ijän! Kristus on minulle elämä, ja kuolema on minulle voitto.

Kuudesta murheesta on Herra minut pelastanut, ja seitsemännessä ei
minua mikään vaara voi enää kohdata. Herra meidän Jumalamme, joka
vitsallaan ja sauvallaan kuljettaa minua nyt pimeän laakson lävitse,
johtakoon hän teitäkin, isää, äitiä ja siskoja siihen asti, kun saamme
nähdä toisiamme taivaallisessa Jerusalemissa, ylhäisessä kaupungissa.
Siihen asti voikaa hyvin ja muistelkaa minua rakkaudella, sitä pyytää

                                       uskollinen poikanne
                                          Valentin Gast,
                                 kadotettu mutta jälleen löydetty.

3 p. Kesäkuuta 1639.

J.K. Jos Herra näkee hyväksi vielä kerran vuodattaa vähäisen öljyä
eloni lamppuun, joka nyt on sammumaisillaan, niin lähden heti
kotimatkalle. Siitä, että retki on tuleva minulle rasittavaksi, en pidä
lukua. Jos en saavutakaan toiveitteni päämaalia ja jos viimeinen
hetkeni äkkiä kohtaa minua matkalla, niin on kristityistä ihmisistä
kuitenkin joku saattava teidän käsiinne tämän kirjeen -- mitä vähäistä
säilynnäistä minulla vielä on, saakoon hän ne palkkiokseen. Jos taas
kuolen _täällä_, on Wertheimin pastori varmaan toimittava teille
kirjeen, niin pian kuin keisarin väki jättää tiet avonaisiksi. --
Nähnenkö vielä teitä? Jospa joku taitaisi sen minulle sanoa! Ulkoapäin
päättäen näyttää tilani joskus vähän paremmalta, mutta mato jäytää
salassa.

Tapahtukoon kumminkin Herran tahto! Amen, Amen!



Kahdeskymmenestoinen luku.

Valentinin kuolema.


    Ei nuoruuteen voi turvata,
    Ei terveyteen täällä:
    Vanhemmat usein lapsensa
    Saa nähdä paarein päällä.
    Ei meiltä kuolo kysele:
    Pois täältä josko soisimme,
    Vai jäämään oisko halu.

Sittekun yön hiljaisina hetkinä olin lukenut poikani kirjeen, ymmärsin
selvemmin kuin koskaan sen raamatun sanan, että Jumala loppumattomassa
hyvyydessään tekee paljo yli sen kuin voimme pyytää tahi ajatellakaan.
Elämäni raskaimmista hetkistä, kyynelten ja epätoivon yöstä oli Herra
antanut suloisen kirkkauden puhjeta. Poikani lankeemus oli Jumalan
armosta kääntynyt ylösnousemukseksi, ja sieluni riemuitsi Jumalassa,
Vapahtajassani.

Silloin tulin myöskin aatelleeksi rakkaita omaisiani ylhäällä taivaassa
-- vaimoani, tyttäriäni ja Johannesta -- kuinka he jo aikaa ennen, kuin
olin tuon Herran kirkkauden nähnyt leimahtavankaan, kun minä vielä
kuljin täällä alhaalla surren ja itkien, jo olivat täynnä riemua
ylistäneet Herraa Valentinin pelastuksesta, sillä taivaassa on
suurempi ilo yhdestä syntisestä, joka tekee parannuksen, kuin
yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä vanhurskaasta, jotka parannusta eivät
tarvitse. Tähän asti olin aina ajatellut ikimenneitä rakkaita omaisiani
murhetaakasta vapautuneiksi, nyt näin heidät lisäksi vielä
_autuainakin_, vaatetettuina valkoisilla vaatteilla ja kantaen palmuja
käsissään. Samalla valtasi minutkin sanomaton halu seurata mukana, kun
poikani Valentinin oli määrä lähteä kotiin. Mutta Jumalan ajatukset
eivät olleet minun ajatukseni -- vanhan mitättömän rungon tuli seista
kuuhottaa jonkun aikaa tuulessa ja myrskyssä vielä jälkeen senkin, kun
sen kukkea latva ja oksat olivat karsitut.

Vielä kolme päivää sain hoitaa rakasta poikaani enkä poistunut hänen
vuoteensa ääreltä en yöllä enkä päivällä. Juttelin hänelle äidistään ja
siskoistaan, leikkitovereistaan, jotka melkein kaikki järjestään olivat
suistuneet ruton ja muiden onnettomuuksien uhrina, rukoilin hänen
kerallaan ja luettelin hänelle semmoisia raamatun sanoja ja sydämen
huokauksia, joiden tiesin virkistävän sairaita ja kuolevaisia.
Kolmannen päivän iltasella huomasin hänen viimeisen hetkensä tulleen,
ja jätin hänet silloin uskollisen Jumalan käsiin, rukoillen että hän,
joka armossa oli ohjannut poikani takaisin elämän tielle, tekisi hänen
lähtönsäkin täältä maailmasta siunatuksi. Valentin oli täydessä
tajunnassaan, mutta kotiatulostansa asti olivat hänen ajatuksensa
saaneet korkeamman lennon, kuten useasti nähdään sairaissa ja
kuolevaisissa, ja hänen sanansa olivat kuin veisuu "ylemmässä kuorissa"
ja tuntuivat minusta melkein profeetallisilta, mikä on varmana merkkinä
siitä että sielu on valmis kiitämään yli rajan, sillä ihmissielun laita
on sama kuin harpun, jonka kieliä jännitetään ylenkovasti, liian
korkeaan vireesen: ne katkiavat pian.

Poikani makasi vuoteella, ei nukkuen, ainoastaan raukeana, sillä hän
oli paljo puhunut päivän pitkään ja muun muassa ilmoittanut tahtovansa
tulla haudatuksi äitinsä, siskojensa ja Veit vanhuksen viereen; minä
rukoilin konsa ääneen, konsa ääneti, aina sen mukaan koskiko rukous
häntä vai itseäni.

Yhdentoista aikana yövahti Hannu Ebeling, joka kulki tavallisella
kiertoretkellään kaduilla, seisattui ikkunamme alle -- hän oli puheena
olevina päivinä usein käynyt tervehtimässä poikaani -- ja lauloi
tuntimäärän huudettuansa, seuraavan ajatelman:

    Yksitoista oppilasta
    Pysyi uskollisena --
    Herra meidän loppuun asti
    Pysyä suo vahvoina.

Silloin aukasi poikani silmänsä, ja muistaen pastori Theodorikuksen
pitämää saarnaa hänen ripillepääsöpäivänänsä, hän sanoi: "Ne
yksitoista, jotka yhdessä minun kanssani kävivät Herran ehtoolliselle
ja tekivät Herralle Jeesukselle uskollisuuslupauksensa, ovat pysyneet
uskollisena ja menneet Herransa iloon, mutta minusta -- oli vähältä
tulla Juudas, jos ei Herra Jeesus armossa olisi lempikatsein minuun
katsonut ja sen kautta tehnyt minusta Pietarin; hän on katsonut
karvaita kyyneliäni ja jälleen ottanut minut liittoonsa; nyt saan pian,
jopa hyvin pian yhdessä yhdentoista veljeni kanssa, jotka ovat edeltä
käsin entäneet, viettää suurta ehtoollista ja syödä leipää Jumalan
valtakunnassa. -- Jumala siunatkoon sinua, Olavinpoika!"

Ajattelin rukousta, jonka sinä päivänä olin noiden kahdentoista edestä
Jumalalle lähettänyt, ja kiitin Herraa siitä, että hän oli rukoukseni
kuullut.

Sen jälkeen makasi Valentin hiljaa, mutta hänen huulensa liikkuivat
ikään kuin rukouksessa, ja kätensä hän oli pannut ristiin. Puoliyön
tienoossa hänen hengityksensä kävi raskaaksi ja korisevaksi, hän ei
enää voinut puhua, puristi ainoastaan aika ajoin kättäni ja viittasi
ylös päin taivainen loiste silmissään. Hänen kasvoistansa kuvastui niin
vakaamielistä rauhaa, että minusta tuntui, vaikka olinkin hyvin
murheellinen, ikäänkuin olisin seisonut _voitonsankarin_, enkä
_kuolevaisen_ vuoteen äärellä.

Kello löi yhtä. Silloin Valentin pidätti hengitystään ikään kuin
kuulostaakseen kadulta läheneviä askeleita -- taaskin vanha yövahti
seisoi ikkunaimme alla huutaen tuntimäärän ja, luultavasti Valentiniani
tarkottaen lauloi liikutuksesta väräjävällä äänellä:

    O Isä rakas, armostas
    Suo meille loppu autuas!

"Uskollinen Jumala!" huudahti poikani, silmäsi minua vielä viimeisen
kerran ja vaipui takaisin päänalukselle. "Amen", lisäsin siihen minä ja
kumarruin hänen puoleensa -- hänen sydämensä oli sykähtänyt viimeisen
kerran.

Seisoin kauan aikaa liikkumatonna rakastetun poikani vuoteen vieressä
katsellen hänen vielä kuoltuaankin kauniita kasvonpiirteitään, jotka
olivat juurikuin ilmetty jäljennös hänen ikimenneestä äidistään, ja
huusin sydämessäni Herran puoleen.

Äkkiä häiriintyi juhlallinen hiljaisuus siitä, että kadulta alkoi
kuulua meluavia ääniä ja hevosjalkain töminää. Jo monta päivää
perätysten oli sotaväkeä suurissa joukoissa kokoontunut Würzburgin
tienoille, sillä ruotsalaiset varustautuivat tappeluun ja
Ochsenfurthista kulkeva ratsuväen eskadroona retkeili paraikaa
kaupunkimme lävitse. Sotajoukko seisattui aukioimelle kentälle kirkon
edustalle ja musiikki soitti marssia -- samaa marssia, joka kerran oli
saanut katkeria kyyneliä vierimään poikani Valentinin silmistä, kun
hän, joka silloin vielä oli melkein lapsi, ikävöivin katsein seurasi
poiskulkevia sotureita. Silloin syvän liikutuksen tunteet valtasivat
sydämeni ja äänekkäästi itkien huudahdin: "Voi sua, Valentin parka!
Mitä on tullut korkealle tähdänneistä nuoruuden unelmistasi? Kuolo,
jota niin halusit, kuolo taistotantereella ei sinua tavannut, vaan on
vienyt sinut kotia pieneen kammioosi ja siellä vasta lausunut 'tule'
sanansa, antaaksensa sinun maistaa sitä sen täydessä karvaudessa. Mutta
kumminkin, kuinka suuri syy onkaan minulla, Jumalani, sinua kiittää,
että olet lannistanut hänen ylpeytensä ja vastoinkäymisen sauvalla
vienyt hänet armosi viheriöitsevälle niitylle, että minulle halvalle,
kovan koetuksen kestäneelle miehelle suotaisiin lohdutus nähdä hänen
lähtevän rauhassa täältä ja että tietäisin hänen taas kerran löytäväni.
Herra antoi ja Herra otti; Herran nimi olkoon kiitetty!"

Tähän tapaan puhellessani ja rukoillessani astui Ebelingin Hannu
sisään. Nähtyänsä Valentinin kuolleena hän istuutui viereeni ja alkoi
kerallani itkeä; loppuosan yötä hän viipyi niin ikään luonani ja koki
lohduttaa minua monilla lemmellisillä sanoilla.



Kahdeskymmeneskolmas luku.

Toinenkin Jumalan tuomio.


    Laaksot ja kukkulat eivät tapaa toisiansa,
    mutta ihmiset kylläkin.

                            _Sananlasku_.

Aamusella tuli pastorilta sana, että ottaisin rippiastiat ja lähtisin
hetikohta hänen kerallansa Eibelstadtiin; muudan sotamies oli pudonnut
hevosen selästä, ja kun hänet nostettiin maasta, niin hän oli jo
kuoleman kielissä ja halusi nyt Ehtoollista. Kiiruhdin noudattamaan
käskyä eikä aikaakaan niin olimme pastorin kanssa jo matkalla
Eibelstadtiin.

Ratsumies, joka oli käynyt noutamassa pastoria, seurasi mukanamme ja
kertoi matkalla, että kun hän toverinsa kera kello yhden ajoissa yöllä
retkeili kaupunkimme läpi, oli portinvartijan tuvanovi, joka muutamia
päiviä sitte oli maalattu valkeaksi, ollut auki, yksi hevosista oli
säikähtynyt valkoista väikettä, karahtanut pystyyn ja viskannut
selästänsä miehen, jonka pää oli käynyt pihtipieleen ja vallan pahoin
ruhjoutunut. Heidän oli täytynyt ottaa loukkautunut mukaansa, mutta
hänellä ei ollut monta hetkeä jälellä, jonkatähden ratsumestari oli
lähettänyt noutamaan pastoria.

Eibelstadtiin tultuamme vietiin meidät vapaaherra von Greifenklaun
taloon. Siellä makasi sängyssä haavoittunut ratsuri äänekkäästi
valittaen. Viritettyäni tulen kynttilöihin ja asetettuani rippiastiat
esiin, tahdoin jättää pastorin sairaan kanssa kahdenkesken ja menin sen
vuoksi raastuvan eteiselle torille, jättäytyen surullisten ajatusteni
valtaan.

Keskellä toria oli ruotsalaisten lippu pystytetty, ja joukko sotamiehiä
seisoskeli tahi makaili sen ympärillä, mutta minä en sen tarkemmin
kiinnittänyt siihen huomiotani -- ajatukseni liikkuivat kuolleen luona.

Luokseni tuli samassa ratsumestari, pitkä, pulska mies, parta ja
hiukset vaaleahkot, niinkuin ruotsalaisilla useimmilla oli, tervehti
ystävällisesti minua ja kysyi, oliko pastori jo tullut sairaan luo.
Vastasin: "Jo, noin neljännestunti sitten." Ratsumestari jatkoi:
"Pelkäänpä hänen joutuneen syntisniskurin kanssa tekemisiin; minä
tahdoin kumminkin täyttää velvollisuuteni ja kutsutin hänet.
Sotasaarnaajamme nähkääs ei ole vielä ehtinyt saapua ja minä sain,
kulkiessamme kaupunkinne läpi, sattumalta tietää tämän tunnustavan
evankeelista uskoa, vaikka luulin olevamme katoolisen maan keskuksessa.
Mikä on pikku kaupunkinne nimi?"

"Sommerhausen", vastasin.

"Sommerhausen", toisti ratsumestari, juurikuin olisi kaupunkimme nimi
herättänyt vanhan muiston hänessä eloon. "Mahtaneekohan olla kahta
samannimistä paikkaa? Meidän rykmentissä palveli vielä muutamia
kuukausia takaperin sommerhausenilainen rakuuna."

"Hyvin mahdollista", vastasin, "jälkivuosina on sieltä useita nuoria
miehiä antautunut sotapalvelukseen", ja samalla katsahdin torille
sijoittuneisiin sotamiehiin -- nämä olivat Ruotsin rakuunoita, minkä
nyt vasta huomasin.

"Oliko hän kelpo mies se rakuuna?" kysäsin, sydämeni rajusti sykkien.

"Kelpo mies ja urhoollinen soturi, mutta tokkopas hän lieneekään enää
elossa. Seitsemän vuotta palvelimme yhdessä hyvinä ystävinä ja
tovereina, mutta hänellä miesparalla ei ollut onnea. Näettekös tuota
lippua? Sen me kerran kahdenkesken otimme takaisin monta vertaa
lukuisammalta vihollisjoukolta, ja niin totta kuin nyt näette minut
silmäinne edessä olisin minä jo aikaa maannut kolme kyynärää
alapuolella maanpinnan Nördlingenin tappotantereella, jos ei tämän
ystävän käsi Jumalan avulla olisi pelastanut minut. Minä olen nyt
ratsumestari, mutta hän ei ylennyt miksikään, vaan hänen täytyi
murtuneena miehenä erota, eikä luultenkaan enää koskaan palaa kotiin."

"Hyvä herra ratsumestari, älkää panko pahaksenne, jos rohkenen kysyä
mikä teidän nimenne on?" sanoin syvästi liikutettuna, vaikka minun oli
kyyneliltäni vaikea saada noitakaan harvoja sanoja lausutuksi.

"Nimeni on Olavinpoika, Sven Olavinpoika", hän vastasi, "ja olen jo
neljättä kuukautta ratsumestarina Gordonin rakuunarykmentissä, ja
ystäväni, josta vastikään puhuin, oli Gast nimeltään -- Valentinus oli
hänen ristimänimensä. Onko teille tuttu se nimi?" Hyvä Jumala,
tarvitsiko jonkun minulle sanoa, mikä oli poikani ristimänimi!

"Josko se nimi on minulle tuttu?" vastasin. "Sen nimellinen oli oma
poikani! Ja teidätkin, arvoisa herra, minä tunnen. Te olette pojalleni
Valentinille tehnyt paljo enemmän, kuin mitä hän teidän hyväksenne on
voinut tehdä: te olette lähinnä Jumalaa pelastanut hänet iankaikkisesta
kuolemasta."

"Mitä kuulenkaan?" virkkoi ratsumestari, tullen lähemmäksi ja tarttui
molempiin käsiini; "hän siis elää ja on saapunut kotiin?"

"Kyllä", vastasin, "hän on _saapunut_ kotiin -- kolme päivää takaperin
minun, _maallisen_ isänsä luokse ja _maalliseen_ kotiinsa, ja viime
yönä, kun te torvensoitolla kulitte kaupunkimme läpi, _taivaallisen_
Isänsä luokse ja _taivaalliseen_ kotiinsa. Viime hetkeen saakka siunasi
hän teitä."

Minun täytyi nyt juurtajaksain kertoa mitä tiesin poikani kotiintulosta
ja viimein hänen kuolemastaan. Ja kun uudestaan isänsydämeni syvyydestä
kiitin häntä, että hän oli niin hellästi vaalinut poikaani sekä ruumiin
että sielun puolesta ja sen kautta tullut Jumalan sallimuksesta
välineeksi poikani pelastamiseen ijankaikkisesta kuolemasta, vastasi
hän, että niin vähästä, kuin hän oli voinut tehdä, ei ansainnut
kiittää. "Olen itsekin", hän sanoi, "oppimaton mies ja tarvitsen
käyttää kaiken uutteruuteni pysyäkseni oikealla tiellä; Valentin taasen
oli silminnähtävällä tavalla ollut Jumalan erityisen huolenpidon
alaisena, niin että minä erotessamme olin ihan varma, että peite
viimein oli putoava hänenkin silmiltään. Hän oli aina totuutta
harrastava, ja vilpittömien antaa Jumala menestyä."

Sen jälkeen jutteli hän vielä monta seikkaa poikani elämästä, jotka
isänsydämeeni vaikuttivat hyvää, hänen ystävällisyydestään ja
uskollisuudestaan sekä siitä, mitenkä synkkämielisyys oli viimeaikoina
ruvennut poikaani vaivaamaan. Lopuksi hän sanoi, että hän toivoi vielä
kerran näkevänsä minua ja vainajaa, jos heidän sallittaisiin, niinkuin
hän varmaan luuli, viipyä täällä vielä yli huomisen päivän.

Meidän vielä puhellessa tuli pastori kalpeana ja mieli kuohuksissa
huoneesta, jossa sairas makasi, meni ratsumestarin luo ja sanoi:

"Minä en millään muotoa voi pyhää Ehtoollista jakaa haavoittuneelle.
Hän on ihan hurjana, syytää mitä kauheimpia herjauksia suustaan, inttää
nähneensä henkiä ja näyttää kaikittain tuiki jumalattomalta ihmiseltä.
Te voitte, herra ratsumestari, itse tulla katsomaan."

Ratsumestari vastasi: "Se mies on ollut erään itävaltalaisen
vapaajoukon johtajana ja elusti parhaillaan joukkoinensa Breisachissa,
kun ruotsalaiset piirittivät tämän kaupungin, mutta sittekun linna oli
antautunut, hän meni varustusväen puolelle, koska se sopimuksen mukaan
oli sallittu poislähteville. Koska hän kumminkin jo oli tehnyt itsensä
syypääksi monenlaisiin konnantöihin eikä hyvät sanat tahi rankaisut
tehonneet häneen vähääkään, oli everstin pakko alentaa hänet alhaiseksi
sotamieheksi. Menen yhtäkaikki itse häntä katsomaan." Sitte menimme
kolmenkesken sairaan luo.

Täällä kohtasi meitä kauhistava näky. Sairas oli istuallaan sängyssä ja
tahtoi väkisin karata ylös, mutta kaksi toveriansa piti häntä kiinni;
vaahtoa tursusi hänen suustaan ja hänen silmänsä mulkoilivat hurjasti.
"Pois tieltä, pois tieltä", huusi hän käheällä äänellä, "pois tieltä,
ukko! Enkös jo kerran halaissut kallosi? -- katsos kuinka verissä
harmajat hiuksesi ovat -- ja nyt olet taas elävänä, ja seisot siinä
valkoiseen paitaasi puettuna ja ojennat kuivuneen, luisevan kätesi
minua kohden, kuin mikin pellonpelätti, säikäyttääksesi hevostani! --
Eespäin, eespäin, uljas komppaniani! Kannukset kylkeen survaiskaa!
Tänään lähtee tukaattia -- _kaikki_ jaetaan veljellisesti -- mutta
vihreätakkinen jääköön yksin minun osalleni. Kouraise häntä takaa päin,
toveri. Minä kuristan häntä kurkusta -- niin, asetuppa nyt vaan
vastarintaan, Frans, nyt on viime hetkesi tullut! --- meitä on kaksi
yhtä vastaan -- ha, ha, ha! katsos miten silmänsä mullistuvat
kuopistaan! -- noin vaan, annas hänen maata siinä, hän ei enää
ylösnouse. Mutta ukko, hän on vironnut jälleen eloon, hänen tarvitsee
saada vielä läimäys! Päästä minut sivu, sinä tunnet hyvin minua!"

"Herran tähden", huusin minä, "tuohan on Nikol Paradeiser, joka tappoi
Veit vanhuksen!"

"Nikol Paradeiser", huusi haavoittunut taasen, "kuka konna sen nimen on
teille kannellut? Sinä valehtelet, minä olen gordonilainen rakuuna!
Hyvät toverikullat, vierittäkää syrjään tuo kivi, ettei hevoseni
kompastu siihen, voi, vierittäkää syrjään se, sanon minä, vierittäkää
syrjään se! -- Kas niin, nyt on hyvin -- uh, siinäpäs se on taaskin! --
Hei, kiidä, huima ratsuni! Voi päätäni, voi päätäni, oi, oi, oi! --
Heitä irti minut, vanha löntti, sin' et kumminkaan minulle mitään
mahda."

"Jumalan tuomio, herra ratsumestari", sanoin, "minä näin omin silmin,
kun tämä mies teki murhan Sommerhausenin portilla."

"Niin, Jumalan tuomio se on", vakuutti kauhusta vavisten toinen
sairasta kiinni pitelevistä sotamiehistä, ja kylmä hiki virtaili hänen
otsallaan; -- "minä olin silloin hänen ratsupalvelijanaan. Ja minä voin
vaikka vannoa, että vanhus, jonka hän murhasi, tänä aamuna seisoi
portilla, kun me ratsastimme kaupungin läpi, ja hän kohotti kättänsä
ikään kuin uhatakseen häntä. Me puhelimme juuri tuosta vanhasta
jutusta, kun Paradeiser yhtäkkiä huudahti: 'Tuossa hän seisoo.' Olin
peljästyksestä melkein kuin halvaantunut, sillä ukko seisoi tosiaankin
siinä ilmielävänä."

"Ei", vastasin minä, "Veit vanhus _ei seisonut_ siinä -- vaan paha
omatuntonne loihti eteenne hänen kuvansa; valkoinen ovi on kuvastanut
haamuna teidän silmiinne. _Autuaat ovat kuolleet, jotka Herrassa
tästälähin kuolevat_. Mutta raamattu todistaa, että Herra on
jumalattomille antava 'pelkääväisen sydämen' ja 'kuihtuneen sielun',
niin että värjyilevän lehden kahina on vainoava heitä, ja heidän pitää
pakeneman niinkuin miekkaa pakenisivat, ja kaatuman miss' ei kukaan aja
heitä takaa."

"Ei kukaan aja heitä takaa?" huusi haavoittunut; "tuossahan hän seisoo!
Eikös se ole hän? Mutta min' en aiokaan antautua takaa ajettavaksi --
vuotas, tuosta saat hengenloppu-iskun -- tuosta saat -- tuosta saat" --
ja jättiläisvoimalla hän sinkautti molemmat sotamiehet luotansa, ja
syöksyi ylös sängystä? Ratsumestari riensi häntä hillitsemään, mutta
ennenkun hän oli saanut teutovasta kiinni, kaatui houraileva maahan, ja
iski päänsä lattiaan niin että jymähti -- ja kuoli.

Moinen hirvittävä Jumalan tuomio silmäimme edessä ei kukaan meistä
pitkään aikaan saanut sanaa suustaan, vaan seisoimme kuin salaman
satuttamina. Vihdoin käski ratsumestari sotamiesten nostaa kuollut
lattialta ja panna hänet sänkyyn. Mutta pastori ja minä lähdimme
takaisin Sommerhauseniin, sittekun olin sanonut hyvästi ratsumestarille
siltä varalta, etten sattuisi häntä enää näkemään.



Kahdeskymmenesneljäs luku.

Loppu.


    Suo, Herra, ruumiilleni
    Lepoa haudassa,
    Suo, Jeesus, sieluseni
    Tykönäs asua.

Seuraavana aamuna olivat poikani maalliset jäännökset saatettavat
viimeiseen leposijaansa. Ratsumestaria ei kuulunut, joten otaksuin
hänen saaneen määräyksen lähteä ja poistuneen joukkoinensa.

Ebelingin Hannu oli sirostanut vaimoni ja lasteni kuin myös Veit
vanhuksen haudan ja koristanut ne kauniilla kukkasilla. Valentinin
toivomuksen mukaan oli hänelle hauta varattu äitinsä ja veljensä
Johanneksen välille. Kaikki kaupunkilaiset, eli oikeimmiten niin monta
kuin rutolta ja nälänhädältä oli säilynyt, kokoontuivat kello yhdeksän
ajoissa saattamaan vainajata hautausmaahan; monet pistäysivät
ruumishuoneesenkin nähdäksensä vielä kerran hänen kasvonsa ennenkuin
hän peitettiin maan poveen. Niiden joukossa oli muun muassa Hannu
Mündleinin leski. Kysyin häneltä, kantoiko hän vielä vihankaunaa tätä
Herran niin kovasti kurittamaa kohtaan siitä, että tämä oli syyllinen
hänen poikansa kuolemaan; hän vastasi: "Jumala minua semmoisesta
varjelkoon! Ajattelen perin vastoin kuinka hän, ruotsalaisten
rynnätessä kaupunkiin, oman henkensä uhalla pelasti poikani varmasta
kuolemasta." Ja muillakin läsnäolijoilla oli jokaisella kerrottavana
joku ystävyyden osotus tahi muunlainen palvelus, josta heidän oli
Valentinia kiittäminen. Tämähän kaikki oli minulle suureksi
lohdutukseksi murheessani.

Yhdeksän lyönnillä kuultiin raskaita määräperäisiä askelia kadulta ja
jonkun mahtipontevalla äänellä komentavan: "Seis." Nämä olivat
ruotsalaisia rakuunoita, Valentinin entisiä tovereita, jotka täydessä
paraatiunivormussa, miekankahvat suruharsoon verhottuina marssivat
kaupunkiin. Ratsumestari tuli kohta perästä, seurassansa kymmenen
rakuunaa, joista eräs kantoi haarniskaa, miekkaa ja kannuksia. He
loivat vielä kerran katseen kuolleesen toveriinsa ja asettuivat sitten,
äänettöminä ja totisina, riviin molemmin puolin kirstua. Ratsumestari
itse astui lähemmä, puristi poikani ristittyjä käsiä ja lausui
viljavien surukyynelten tulviessa: "Minä murehdin sinua, veljeni
Jonatan. Sinä olet minulle ollut sangen rakas ja sinun rakkautesi on
ollut suurempi minulle kuin vaimoin rakkaus." Kun kirstu oli naulattu
umpeen, kiinnitti hän omin käsin sen kanteen haarniskan, miekan ja
kannukset, jonka jälkeen neljä rakuunaa tarttui paareihin ja kantoi ne
kadulle, mihin muu sotaväki oli sijoitettu, ja nyt lähti surusaatto
liikkeelle hautuumaata kohden.

Eellimäisinä kulkivat koululapset, niiden perästä porvarit ja sitten
minun harjoittamani kirkkokööri, joka veisasi kauniin virren:
"Jerusalem, ylhäällä oleva." Kun oli laulettu kolme värsyä puhalsi
ruotsalaisten soittokunta, joka kulki lähinnä ruumiin edellä, kauniin
surumarssin, niinkuin on tapana sotilashenkilöitä haudattaessa. Likinnä
ruumista seurasin minä, vainajan sureva iällinen isä, Ebelingin Hannu
ja pastori rinnallani, ja viimeisenä ratsumestari rakuunoittensa
etunenässä, jotka seurasivat saaton perässä.

Haudalla piti pastori hautauspuheen Jobin 9: 25: "Minun päiväni ovat
olleet nopiammat kuin juoksija: ne ovat paenneet eikä mitään hyvää
nähneet" sanojen, johdosta; ja kun hautausvirsi: "Tään ruumiin maahan
hautaamme", oli veisattu, komensi ratsumestari ja rakuunat ampuivat
kolme laukausta haudan yli. Kun hauta oli lapioitu unpeen, lähdimme
kukin omiin toimiimme. Valentinilla oli niin muodoin kunnialliset,
vieläpä komeatkin hautajaiset, jommoisia Sommerhausenissa ei oltu nähty
ennen. Hänen hautansa on suuren kiviristin kohdalla, ja hänen
sivullansa on vielä yksi paikka tyhjänä, jonne minun maalliset
jäännökseni kerran kätketään, että olisimme kaikki yhdessä, kun suuri
Jumala kerran tahtoo kutsua meitä riemulliseen ylösnousemukseen.
Kiittäen ja kyyneliä vuodattaen jätin hyvästi ratsumestarille --
mutt'en ainiaaksi, ei, ainoastaan siksi lyhyeksi aikaa, kuin
pyhiinvaelluksemme on määrätty täällä maan päällä kestämään.

       *       *       *       *       *

Rakas lukija, tottakai nyt kysyt millaiselle mielelle kaikki nämä
koettelemukset olivat minut saattaneet. -- Ensi vuosina, vaimoni ja
lasteni kuoltua, halusin usein eritä täältä ja olla Kristuksen kanssa,
mutta tähän surunalhoon kiinnitti minua kuitenkin ajatus, että minun
tuli odottaa poikaani Valentinia; mutta sittekun hän tuli ja taas jätti
minut, olin kuulevinani Margareetani huutavan: "Tule", ja lasteni
huutavan: "Tule, tule, rakas isä, maan päällä sinulla ei ole enää
mitään asioitavaa, mutta täällä ylhäällä on paikkasi vielä tyhjänä."
Niin usein kuin kuulin heidän äänensä, huokailin: "Vartija, mitä yö
kuluu?" Poikani Valentinin kuoltua olen alati ollut yhtäläisessä
mielentilassa, niinkuin sanotaan virressä, joka veisattiin hänen
haudallaan:

    "Jerusalem, ylhäällä oleva,
    Sua toivon päivin, öin;
    Mä kaikki täällä hylkään ilolla,
    Mut sua ikävöin.
    Luoksesi siivin liidän
    Yl' vuorten, laaksojen,
    Jo eeltäpäin mä kiidän
    Ja riennän riemuiten."

Herrani ja Jumalani, oi milloinka koittaa hetki, ettäs sanot
palvelijallesi: "Tule", ja minä yksinäinen, hyljätty ikämies saan
muuttaa yhteen monista asunnoistasi?

Tätä kirjoittaessani on sota nyt päättynyt ja rauha alkanut verkalleen
parannella miekan kolmenakymmenenä vuonna iskemiä syviä haavoja.
Sieluni ikävöi kuitenkin nähdäksensä korkeampaa, pysyväisempää rauhaa.
Olen päättänyt tilini maailman kanssa, haahteni on rannassa valmiina
lähtöön, odottaen vain käskyäsi. Ja luulenkin ettei tätä käskyä
tarvittane kauan odottaa. _Pian, pian annat, o Herra, palvelijasi mennä
rauhaan!_ Matkalla poikki elämän meren on haahteni ollut alttiina
monille myrskyille ja ollut syöstynä moniin syvyyksiin, mutta sinä,
Jumalani, olet aina suonut minulle armon, niin että myrskyissä ja
rajuilmoilla, pimeässä ja yön synkkyydessä, ahdistuksessa ja hädässä
olen saanut nähdä pelastuksesi, ja niin usein kuin heikkouskoisen
Pietarin tavalla olen ollut vajoamaisillani ja huutanut: "Herra, auta
minua", yhtä usein on uskollinen Vapahtajani ojentanut minulle kätensä
ja pitänyt minua ylhäällä.

Rakas lukija, jos sinun silmäsi ovat nähneet tätä pelastusta ja
pitäneet sitä näkyvissään tähän hetkeen saakka, niin tule ja yhdy
kerallani tähän ylistyslauluun:

          Soli Deo Gloria!
    Herralle ainoalle olkoon hunnia!
               Amen!

Kirjoitettu Sommerhausenissa Kesäkuussa v. 1650 j.Kr.

          Udalrikus Gast,
    täkäläinen, neljäkymmentä vuotta palvellut
          kouluopettaja.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Koulumestari ja hänen poikansa - Kertomus 30 vuotisen sodan ajoilta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.