Title: Sekasointuja - Runoja
Author: Onerva, L.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Sekasointuja - Runoja" ***


SEKASOINTUJA

Runoja


Kirj.

L. ONERVA



HelsiNgissä,
Lilius & Hertzberg Osakeyhtiö,
1904.



SISÄLLYS.

SEKASOINTUJA.

 Syystunnelma.
 Sotalaulu.
 Ennen -- nyt --.
 Te naiset -- --.
 Pohjatuulen tuvilla.
 Tropiikin alla.
 En tahdo -- --.
 Olis' kylläkin syytä -- --.
 Keinutan kaikua.
 Merimaisema.
 Resitatiivi I.
 Laulajan ladulta.
 Eräs pikakuva.
 Tule kanssani -- --.
 Rukous.
 Resitatiivi II.
 Vanha taru.
 Iltatunnelma.
 Elämälle.

LAULUJA YÖSSÄ.

 Minä viillätän yöllistä ulappaa -- --.
 Niin hyvin ma ymmärrän kaikki ne -- --.
 Minä kaihtien kujia kuljeksin -- --.
 Jospa voisi nukkua -- --.
 Nyt en minä enää itkekkään -- --.
 Ikuinen henki, ikuinen aine -- --.
 Niin kaukaa hiljaseen yöhön -- --.
 Sua katsoa mielisin kauvan silmiin -- --.
 Kun tunnettani hyvailet -- --.
 Muu päässäni huimaa hurjasti -- --.
 Minä mielisin hiljaa hellästi -- --.
 Nyt kun ne kaikki ohitse on -- --.
 Minä tunsin kuinka se syttyi taas -- --.
 Taas soivat ne suuret surut -- --.
 Oi terve lempeä tuonetar -- --.
 Tarjosi taivas minulle rauhan -- --.
 Minä tunnen kuinka se pulppuaa -- --.
 Minä kiivin syrjiä syvänteen -- --.
 Hiihdän yöhön aavikolle -- --.
 Yllätä ikuinen yö -- --.
 Suo anteheks' hullu hurjuutein -- --.

AFORISMEJA.

 Asehet alas -- --.
 Ei aina se ole musta -- --.
 Mihin vertaisin ma maisen maineen -- --.
 Mun tuntuu sille -- --.
 Kun kuoleman enkeli luokseni hiipii -- --.
 Valo kaunehin on, kun tummin on varjo -- --.
 Miks' tehtiin niin -- --.
 Näin sanotaan -- --.
 On maailma kuin meluava markkina -- --.
 Jäästä on silmän seinä -- --.
 Ma muille luovuttaisin elon pitkän -- --.



SEKASOINTUJA.



SYYSTUNNELMA


    Keltaset lehdet putoo -- -- --
    Kylmät pisaret ruutuhun rapsaa;
    hämähäkki seinähän seittiä kutoo,
    vanhassa puussa nakuttaa ja napsaa
    hävityksen mato. --
    Öiseen tuuleen huuhkaja huhuu:
    kaikesta kato!! -- -- --



SOTALAULU


    Raskas on maatua
    kahlehen painoon,
    kaunis on kaatua
    tuliterän vainoon.
    Keihäät kostoon,
    tapparat tanaan,
    vapaus nostoon,
    miehet Manaan!
    Ennättääpi
    yö yli meidän;
    lapset jääpi,
    aamu on heidän!



    ENNEN -- NYT --


    Soi sielussa ennen
    ne kielet herkät ja hienot,
    ne soinnut selvät ja vienot. --

    Ne johtivat eloni vuolevan juoksun,
    ne loivat sen riennolle valoisan tuoksun,
    ne kuiskivat kulkuni kaukaista määrää,
    ne väistivät vaanien välkettä väärää
    ja kiersivät punaisena päilyvää kukkaa
    ja juomasta kielsivät hunajansa hukkaa. --
    -- Ma sieluni sointuja vaieten kuulin
    ja Jumalan ääneksi tuntoni luulin. --

    Vaan vuodet vieri ja vaipui; --
    omatuntoni tuomiot haipui
    ja lakkasi lapsuuden laulut. --

    Soi sielussa nyt,
    soi kielet hämärät kummat,
    epäsoinnut suuret ja tummat. --
    Ne ilkkuvat entistä sydämeni kieltä
    ja entistä selvää ja kirkasta mieltä,
    ne särkevät entisen totuuden kuvan
    ja hyvään ja pahaan ne antavat luvan
    oma itse on laki, joka antavi määrän,
    oma tahto on tuomari oikean väärän.
    -- Ma tyhjässä harhaan eksyvän lailla
    ja elämä on tyhjä ja määrää vailla. --

    Niin kaikki on sielussa toisin,
    että itkeä muutosta voisin,
    -- ja sentään en mielisi vaihtaa. --



TE NAISET -- --


    Te naiset, te naiset, te näyttelijät,
    te petätte, peitätte yhä,
    te lainaatte lapselta katsehen
    ja ilmenen tekopyhän.
    Te petätte itsenne, petätte muut,
    kun sidotte silmät, tukitte suut
    ja käytte kuin nunnien kuvat,
    kuin enkelit tusinataiturin
    palapiirtehin säveän säädyllisin,
    näin täyttäen luulot ja luvat. -- --

    Oi ollapa kerranki ihminen
    ja valimostanne vapaa!
    Te pelkäätte sääntöjen sävyä
    ja kotien kireää tapaa;
    vaan ponnisteltua uuvuksiin
    te lankeette kaapunne laskoksiin
    ja silloin joskus ma mietin:
    Mitä hyötyä näytellä enempää,
    tekin tahdotte miestä miellyttää
    ja koljette vireissä vietin -- --



POHJATUULEN TUVILLA.


    Kesän kukka, miksi kukitkaan,
    miksi nuppus' aukes' ollenkaan!
    Kesäpäiviä vain harva on,
    sekin harva kylmä, tunteeton;
    pian tuoksus' haihtuu tuulisäihin,
    poskes' kalpeneepi pohjan jäihin!

    Kesän kukka, miksi hymyilet,
    miksi elämätä lempinet!
    Vastarakkautta ethän saa:
    maailma ymmärrä ei rakastaa,
    pienen onnea ei elo siedä;
    hymyn sultakin se voipi viedä --

    Kesän kukka, älä tuudikkaan
    kukkasyöntäs' onnen unelmaan!
    Älä oota hellää suukkoa:
    maailman suukossa on -- kuolema;
    maailman lemmessä on vihaa alla,
    maailman heltehessä piilee -- halla --



TROPIIKIN ALLA.


    Yhden kerran elämässä tuliruusu aukee,
    yhden yön se kukoistaa ja aamulla jo raukee;
    sill' on syvä silmänluonti kutsuva ja kuuma,
    sill' on hehkuheteillänsä keskiöiden huuma.

    Sill' on lehti verinen ja purppurainen huuli,
    sill' on tuoksu huumaava kuin kevätaron tuuli.
    Taita tulikukkanen ja juo sen kuuma mesi,
    elä hetki, nauti hetki, kaadu paikallesi!



EN TAHDO -- --


    En tahdo ma polvea notkistaa,
    -- en niskani painua antaa;
    minä tohdin katsoa silmihin
    ja päätäni pystyssä kantaa.
    Oi kurja se ois, joka pelvosta
    ylivaltoa kunnioisi
    ja halpaa henkeä säästääkseen
    valevaakunan loistaa soisi!

    Mitä siitä jos ihmiset herjaavat
    ja siveyssaarnurit soimaa:
    ne kertovat notkeaa nöyryyttä
    ja kieltäymyksen voimaa. --
    Sun pitäiskö, henkeni, taipua,
    kun käskevi kääpiökansa!
    Ei, käy kuni valtias kruunattu,
    mi nauttivi uhmastansa! -- --



OLIS' KYLLÄKIN SYYTÄ -- --


    Olis' kylläkin syytä peljätä,
    että järkeni valo vaipuu,
    ja että henkeni rauhaton
    vielä harhateille haipuu,
    sillä virtaa se munkin suonissain
    se sairaan äitini veri,
    ja väliin se kiihtyen hämärtyy
    kuin yöllä rannaton meri.

    Olis' kylläkin syytä rukoilla,
    että sieluni voimat ei raukeis'
    ja ett' ei herkälle hengellein
    se ijäinen yöhyt aukeis',
    sillä merkin on äitini painanut
    mun mieleni tummaan paloon,
    on jättänyt yö vähän hämärää
    mun sieluni silmän valoon.

    Olis' kylläkin syytä soimata
    sitä kohtalon kättä pahaa,
    mi äidin on pannut muovaamaan
    mun henkeni heikkoa vahaa,
    vaan sentään äitiä kaihoan
    kun talvi peitteheks' lunta
    ja hellin häntä mä muistelen
    kuin kaukaista kauno-unta.

    Ja vaikk' olis' syytä arkailla
    tuot' äitini luomaa työtä:
    mun henkeni liikaa herkkyyttä
    ja sieluni salaista yötä,
    niin en minä konsana peljätä voi,
    että onnettuutta ne uhkaa,
    vaan surren niitä ma rakastan
    kuin äitini muiston tuhkaa -- --



KEINUTAN KAIKUA.


    Keinutan kaikua, souatan sointia,
    tuuditan tunteeni lasta.
    Puolet sen sielua omaani on,
    puolet on taivahasta.

    Sylkytän soittoa, liikutan laulua,
    heijutan herkkää mieltään,
    kuuntelen iltasin itseksein
    hopean kirkasta kieltään.

    Souatan säveltä, lempeni lasta;
    kasvaos kaunoisaksi:
    elä mulle iloksi, sieluni suloksi,
    onneksi ainoaksi!



MERIMAISEMA.


    Tuulien puistama puu,
    punanen kivi ja kallio luisu,
    laineen hiertämä heljä hiekka,
    suolanen salmen suu. --
    -- Ääretön soiluva sineä, vettä,
    päivää, kuultoa, hämärrettä,
    kohu kuin kosken juoksu; --
    kaukana säryinen kalpea peili,
    korkea, valkonen seili; --
    -- ylitse voimakas tuulen tuoksu --
    -- -- -- -- --
    Merta ja taivasta, taivaanrantaa
    kunnekka silmä kantaa -- --



RESITATIIVI I.


    Ei onnea luotu minulle,
    se luotiin muita vasten,
    se luotiin perhojen iloita
    ja leikkiä nukkelasten. --
    Jos en sitä itse ma särkiskään,
    sen särkevät multa toiset:
    nuo sääntöjen säveät seuraajat,
    nuo homeisten lakien loiset,
    joiden järki on jäykkä ja pimeä
    ja tunne kuin tahkottu kivi,
    mielipitehet museon hyllyltä
    ja sielu kuin kirjan rivi,
    joiden silmät on kierot ja karvahat
    sitä kaikkea kaunista kohti,
    joka lainakaapuja halveksii
    ja omilla liikkua tohtii. --
    -- -- -- -- --
    Te luulette, että mun henkeni
    valeviisauteenne viihtyy:
    mitä enemmän minua kiusaatte,
    sitä enemmän mieleni kiihtyy.
    Te luulette, että mun henkeni
    veriottelussamme taipuu:
    mitä enemmän minua sorratte,
    sitä enemmän valtanne vaipuu.
    Näennäisesti kenties taipua voin
    yli voimien käypään valtaan,
    vaan kahleissa sittekin säilytän
    oman henkeni uhri-altaan;
    ja jos ette elää salli mun,
    niin tappakaa minut vainen:
    minä olen vankina vaarallinen
    ja kelvoton alamainen! -- --



LAULAJAN LADULTA.


    -- Koske hiljaa kanteloon:
    kieli katkee,
    jänne laukee. --

    -- Jos on siksi, katketkoon:
    kauneimmillaan
    sävel raukee. --

    -- Säret sorjan soittimen:
    koppa halkee
    hajoo syliin. --

    -- Joutsenhymnin hyrisen
    sirpaleiden,
    säryin yli. --



ERÄS PIKAKUVA. --


    Kellä kulta kiiltää,
    hänt' ei laki koske, soimaa;
    häll' on voima. -- --
    Köyhällä on väärin;
    häntä saapi mielin määrin
    rintaan viiltää. -- --

    Rikas hyveen ostaa,
    heikon oikeuden tallaa
    jalan alla. -- --
    Köyhä kärsii väärän; --
    yhden tuntee enää määrän:
    saada kostaa. -- --



TULE KANSSANI -- --


    Tule kanssani lehtohon kultaisaan,
    tule leikkihin kukkien kanssa!
    Suvituoksut tuntuvi tuulissa,
    maa helkkyvi hohteissansa.

    Ketoruusut kastehin kimmeltää
    ja virrassa laineet laulaa,
    ja lainehen rannalla lemmikit
    sinisilkistä kiertää paulaa. --

    Kera ruusujen vaieten vietämme
    unijuhlia lehvien alla,
    ja unhohon jääkööt taivas ja maa
    ja huolien hyinen halla!



RUKOUS.


    Mulle vihas' kosta,
    Jumala,
    mutta hänet nosta,
    pelasta!
    Älä hälle enää
    huolta lisää,
    pyhä isä!

    Iske haava syvä
    rintahain,
    kunhan olet hyvä
    hälle vain. --
    Jos sa uhrin vaadit,
    minä lähden
    hänen tähden. --



RESITATIIVI II.


    Sinä kalpea, kylmä ja kaunis
    lumen kattama puu,
    yli otsasi valkea rauha
    kaareutuu,
    ja oksias kiertää
    tuhannet pehmeät huurteet,
    ne riippuvat vaiti
    kuin utuisten unien uurteet -- --
    -- -- -- -- --
    Mun välistä tuntuu
    kuin haluni ois
    elonnestehet pusertaa pois,
    pois kaiken tuntehen tuoreen -- --
    ja kuivua kokoon
    jäisehen kuoreen
    ja nukkua lauhaan
    valkeaan rauhaan -- --
    -- -- -- -- --
    Jos ihmehen voimaan
    ma luottaisin,
    niin väsynehin hetkin
    rukoilisin:
    Sinä korkea, muuttaos minut
    kivipatsahaks' elämän tiellä!
    niin seisoisin kuni kallio vakaa
    ja sallisin elämän kiihkojen kuohua yli
    ja ohitse virraten tulvia eestä ja takaa;
    ja jälki ei järkyttäisi
    mun mieleni rauhaa -- -- --



VANHA TARU.


    On kalliolohkaren reunalla
    sinikellonen hento ja nuori;
    sen päällä on aurinko loistoinen
    ja vuoteena harmaja vuori.

    Voi, kelloa kallion parmailla
    nyt suuteli leikkivä perho;
    vaan suukosta kellonen kuivettui,
    jäi silmähän sairas verho.

    Sinikellonen riutuen kalpenee
    ja kuolohon katseen sulkee. -- --
    Mut' perhonen riemuten lentelee
    ja kukasta kukkahan kulkee -- -- --



ILTATUNNELMA.


    Hämyn häivikössä
    laulun laineet leijaa,
    taivaan kätkyessä
    unten henget heijaa. --
    Hämyn sävelillä
    outo onpi tenho,
    illan kuuttarella
    kumma kultavenho. --

    Eksyn hämärissä
    henkein karkeloihin,
    unten usvakenttiin,
    hämyn lietesoihin. --
    Siitä hellät henget
    venohonsa korjaa
    soilumahan kanssaan
    kultavuota sorjaa.

    Soilun loistoyössä
    hengetärten myötä,
    laulun lainehia,
    unten utuvyötä.
    Hopeaisin kaarin
    laulun laineet leijaa,
    taivaan kätkyessä
    unten henget heijaa. --



ELÄMÄLLE.


    Oi elämä, nostata huulillein
    ilovirtojen hehkuva juoma
    ja loihtios sieluni sisimpään
    uus' Edeni riemujen luoma!
    Mua hurmaos onnesi sävelin
    yli äärien uhkuavaisin!
    Elon nautinnon hurjihin loimoihin
    koko henkeni upottaisin.

    Oi elämä, heitä mun herkuksein
    nyt onnesi ihanin hurma;
    se kaikki sun antisi entinen
    oli tuska ja sielun ja turma!
    Join pohjahan kärsimyspikarin
    tulikielin kirveltäväisin;
    nyt antaos maljake riemujen,
    oi, senki mä tyhjentäisin!

    Oli surujen suuressa uurnassa
    salamyrkkyä kurjan kurjaa;
    ja tiedän: se riemusi juomakin on
    vain kulutuksen liekkiä hurjaa. --
    Vaan tänne se sentään maljasi tuo,
    nyt riemuhun vaihdan huolen;
    kun myrkyllä kerran mun sairahaks' sait,
    niin myrkkyhys' kuitenki kuolen! --



LAULUJEN YÖSSÄ



MINÄ VIILLÄTÄN YÖLLISTÄ ULAPPAA -- --.


    Minä viillätän yöllistä ulappaa
    ja venhossa mull' ou vuoto,
    ja allani hyrskii kuoleman veet
    ja uhkaa piikkinen luoto. --



NIIN HYVIN MÄ YMMÄRRÄN KAIKKI NE -- --.


    Niin hyvin mä ymmärrän kaikki ne
    joita elämän hurjuus hurmaa,
    jotka kiihkojen kuumissa höyryissä
    hakevat surujen surmaa. --

    Niin hyvin mä ymmärrän kaikki ne,
    jotka elämän leikissä murtuu:
    toisilta järki hämärtyy,
    toisilta tuntehet turtuu. --

    Sillä harva on täällä se sankari,
    jok' on pystyssä loppuun saakka,
    jos vaan on polku liukasta
    ja harteilla suuri taakka. -- --



MINÄ KAIHTIEN KUJIA KULJEKSIN -- --.


    Minä kaihtien kujia kuljeksin
    kuin epatoks' ammuttu kauris;
    sen katse vilkkuvi varjoihin:
    solateillä jos vaanivi nuoli,
    käy sierainten välissä väristys
    ja silmissä sortuvan huoli.

    Minä maahan lymyhyn lyyhistyn
    kuin julmurin vauhko varsa;
    lyö kannus kylkeä rääkätyn,
    lyö uhria uupuvan arkaa: --
    se kuoleman tuskasta kiljahtaa
    ja hurjana taasen karkaa.

    Pako turhaa on, minä tiedän sen:
    mua kohtalo ajaa takaa;
    veri hiljaa tihkuvi kuivillen
    ja rinnassa hengitys painaa -- --
    Näin tuskani narri ma olla saan
    ja varjoaan säikkyvä vainaa -- --



JOSPA VOISIN NUKKUA -- --.


    Jospa voisin nukkua
    unten unhovyöhön,
    hiljallensa hukkua
    kuin ilta hukkuu yöhön,
    nukkua ja unhottaa,
    kadota ja kadottaa;
    sitten kaiken kaikottaa
    tunnon tuskan, pelon,
    sitten jälleen havahtua
    helmaan uuden elon! --

    Jospa voisi herätä
    uuden onnen uskoon,
    loimuellen liittyä
    kuin päivä aamuruskoon,
    elää elo uudelleen
    tuikkivine toiveineen;
    ja kun sitten, sitten taas
    joutais elon ilta,
    onnellisna kadota
    kuin päivä tunturilta. --



NYT EN MINÄ ENÄÄ ITKEKKÄÄN -- --.


    Nyt en minä enää itkekkään,
    käy huulihin häijy hymy:
    ivanaurun katkerat oirehet
    mun rinnassani jo lymyy. --

    Tuo nauru on kylmän kamalaa:
    sitä nauraa loukattu järki,
    sen takana tummat on tuntehet
    ja itsehen käännetty kärki.

    Tuo nauru se pahoja ennustaa,
    se tietävi talven säätä. --
    Ja sitten ei lämpimin päivytkään
    voi viedä sen talven jäätä. -- --



IKUINEN HENKI, IKUINEN AINE -- --.


    Ikuinen henki, ikuinen aine,
    ikuinen aate ja ajattomuus,
    kädessäsi värisevät kohtalon nuorat,
    vaakasi juurella aika uus'; --
    särkeös kerranki väärän valta,
    oikeus, nostata sorron alta! --
    Tule pian! -- uskoni hukkuu. --

    Ikuinen taivasta kantava totuus,
    ikuinen valo ja rakkaus,
    joko olet sammunut, joko olet kuollut,
    mikä on tahtosi tarkoitus!
    Ennen tuomarivaltahas luotin:
    hyvehen voittavan uskoin, vuotin -- --
    Tule pian! -- uskoni hukkuu. --



NIIN KAUKAA HILJASEEN YÖHÖN -- --.



    Niin kaukaa hiljaseen yöhön
    salaiset sävelet soittaa
    kuin elämän verhottu sinfonia. -- --
    En tahtoisi antaa koskaan
    selkeän aamun koittaa,
    joka repisi verhot pois -- --
    Mun on niin hyvä näin
    vain katsoa pimeään päin,
    joka särmien ylitse pehmenin lepää
    kuin sovituksen suuri suloisuus,
    kuin väsyneen maailman rauha,
    kuin pysähdetty kulutuksen ikuisuus -- --



SUA KATSOA MIELISIN KAUVAN SILMIIN -- --.


    Sua katsoa mielisin kauvan silmiin,
    syvähettehet sielusi loihtia ilmiin
    ja juoda niitä
    ja päihtyä siitä
    ja hukkua huumiooni. -- --



KUN TUNNETTANI HYVÄILET -- --.


    Kun tunnettani hyväilet,
    niin teet sa väärin, väärin,
    vaan tee se sentään, tee se vaan,
    oi vie minut houritun unten maan,
    ne hetken kehrään ma purppuraan
    ja kultakuoriin käärin -- --
    Kuin elämäni ainoat aartehet
    ne syvähän suljen rintaan
    ja niitä en vaihtais' onnehen maan,
    en muiden riemujen hintaan.
    Niin tarkoin muistosi talletan
    kuin kerjuri kultamurun,
    sen auvona kannan sielussain
    läpi suuren elämän surun.



MUN PÄÄSSÄNI HUIMAA HURJASTI -- --.


    Mun päässäni huimaa hurjasti
    joka kerta kun muistan sua
    kuin elämäni tulehen syttyä vois
    tai kokonaan seisahtua -- --

    Sinä sairahan ainoa ajatus,
    sinä tunteeni liekki kuuma;
    koko maailma sun tähtesi unhottuu
    ja arvotonta on kaikki muu
    paits' silmies' salainen huuma. --



MINÄ MIELISIN HILJAA, HELLÄSTI -- --.


    Minä mielisin hiljaa, hellästi
    käsivarteni kaulaas' kiertää,
    minä mielisin rikkoa rintasi jään
    ja tuskasi vuoret viertää.

    Minä mielisin pyyhkiä otsaltas'
    sen synkän uurtehen aiheen
    ja siirtää silmäsi välkkeestä
    pois kaiken katkeran kaihen.

    Vaan jos minä jällehen tulisin,
    sen ymmärtäisit väärin:
    minä olisin niinkuin kiusaaja,
    joka kuoleman verkkoja käärii.

    En tohdi ma astua lähemmäs,
    nuo haavehet täytyy häätää;
    minä tuulihin tuskani kuiskailen,
    yön viimat rintoa jäätää.



NYT KUN NE KAIKKI OHITSE ON -- --


    Nyt kun ne kaikki ohitse on, --
    niin mielehen kohoo muistot:
    valkonäkyinä vaeltavat
    kuin kadonneet Edenin puistot. --

    Liukuvat kukin vuorostaan
    mun sieluni silmän alle:
    kirkkahat kultaglooriat
    yötummalle taustalle.

    Helminä kiertyvät renkaaseen
    ne lyhkäset onnen hetket,
    kaukotaruina kajastavat
    ne kummat kuutamoretket.

    Tuijotan tuntehin huikaistuin
    kuin kauvaksi sinisaloon;
    kuvani kulkevat kuutamoon,
    satumaailmojen taikavaloon. --



MINÄ TUNSIN KUINKA SE SYTTYI TAAS -- --.


    Minä tunsin kuinka se syttyi taas
    se toivoni sammuva tuli,
    se loistoa loi ja se lämmitti
    ja riemuhun murehet suli.

    Nyt loimua liekkini korkeaan,
    älä pakene koskaan multa,
    sun paloasi pyhänä palvelen
    kuin Vestan alttaritulta.

    On soihtusi taivahan porraspuu,
    se jumalien juhliin kantaa,
    se elämän tyhjän täydentää
    ja lennon ja loiston antaa. --



TAAS SOIVAT NE SUURET SURUT -- --.


    Taas soivat ne suuret surut
    kuin kuoleman urut
    mun mieleni kulutetun;
    ne soivat uupuvan lauhaan
    kuin haudan rauhaan
    ne vihdoinki vihkisi mun. --



OI TERVE, LEMPEÄ TUONETAR -- --.


    Oi terve, lempeä tuonetar,
    joka lopetat vaikean työni,
    joka katkaset vankilakahleeni
    ja painavat pakkovyöni!

    Elon sekavat vyyhdet sa selvität:
    näin väsyneen päiviä säästät,
    ja hiljaa raudasta irralleen
    sinä kuritusvangin päästät.

    Oi terve, lempeä tuonetar!
    Sun tiedän jo tulevan kohta:
    jo laulusi ilmassa leijailee
    ja valkeat vaattehes' hohtaa -- --



TARJOSI TAIVAS MINULLE RAUHAN -- --.


    Tarjosi taivas minulle rauhan,
    lämpösen lehdon ja lammen lauhan:
    taistohon uupuvan luuli.
    Uhmaten hylkäsin onnen moisen;
    kohtalon tahdon toisen, toisen,
    anna mulle myrsky ja tuuli!

    Mustan muran ja valkosen vahdon,
    nousun ja laskun ma nähdä tahdon,
    elämän vaihtojen ponnen,
    tahdon minä syntien ilomaljat juoda,
    tuntoni tuskasta Edenin luoda,
    kärsimyksistä onnen!



MINÄ TUNNEN KUINKA SE PULPPUAA -- --.


    Minä tunnen kuinka se pulppuaa
    mun suonteni sisäpuolla;
    on niinkuin nyt olis' elämä vaan
    ja huomenna vois jo kuolla. --

    Tule tuhoinen tuuli ja myrsky nyt
    ja ota minut omaksi kerta:
    minä tahdon hyrskyhyn sukeltaa
    ja hukkua keskelle merta. -- --



MINÄ HIIVIN SYRJIÄ SYVÄNTEEN -- --.


    Minä hiivin syrjiä syvänteen
    ja kuilut ne viittovat alla
    ja rotkojen syrjät liestyvät
    joka uudella astumalla. --

    Avohelmojen hautojen reunalla
    juon elämän kukkien huumaa,
    minä tanssin miinojen kupeilla
    ja jalkojen alla jo kuumaa. --

    Minä kuljen kuolemakypsänä,
    kuin katkeis' jo kannatinsilta,
    kuin jokainen päivä ois viimeinen,
    joka ilta mun elämäni ilta -- --



HIIHDÄN YÖHÖN AAVIKOLLE -- --.


    Hiihdän yöhön aavikolle -- --
    Kuultaa kenttä jäinen,
    kuu vain kulkee ylähällä
    yhtä yksinäinen -- --

    Kohti yötä, kohti tuulta,
    kohti pilven pintaa!
    Vauhdin kiihto, tuskan viihto!
    huutaa sairas rinta. --



YLLÄTÄ IKUINEN YÖ -- --.


    Yllätä ikuinen yö,
    loppuos elämän työ!
    Kahlittu henkeni pakkovyössä
    rautaansa lyö. --
    Hukkuos taivas ja maa,
    vaipuos varjojen taa!
    Levoton henkeni häviön yössä
    rauhan saa -- -- --



SUO ANTEHEKS' HULLU HURJUUTEIN -- --.


    Suo anteheks' hullu hurjuutein,
    sinä taivahan taatto hyvä,
    suo anteheks' uhmiva kurjuutein,
    sinä ainoa suuri ja syvä!

    Minä mieleltä olin kuin titaani
    ja uhmasin olla vuori;
    minä olinkin ihmisen lapsi vaan
    ja särkyvä kuplan kuori.

    Minä ryöstin uskolta unia
    ja toivolta siipien kultaa;
    niin toivoni raajarikkoutui
    ja uskoni kuoli multa.

    Minä varjojen kisoja kiusailin
    ja elämän yöllä mä leikin;
    vaan yö minun valoni sammutti
    ja varjot ne valtani veikin.

    Minä nöyränä katuen kumarrun
    sun etehes, suuri Luoja;
    olen sairas, heikko ja voitettu,
    sinä ainoa elämän tuoja. --



AFORISMEJA



ASEHET ALAS! -- --.


    Asehet alas!
    huudetaan meille.
    Katkokaa kahleet!
    vastaamme heille,
    sitten särjemme säilät.

    Aate on RAUHASTA
    kiero ja luto:
    hylkää miekan,
    kahletta kutoo. --
    Katkokaa kahleet:
    säilämme putoo! --



EI AINA SE OLE MUSTA -- --.


    Ei aina se ole musta,
    jok' on kohdattu yössä
    tai varjopuolella elon;
    ei aina se ole huono,
    jot' on herjattu työssä
    tai vierottu vaiheilla pelon.

    Ei aina se ole kirkas,
    joka päivältä näyttää
    ja kerskuen katsehet sietää;
    ei aina se ole hyvä,
    joka säännöt täyttää
    ja kulkee keskellä tietä. --



MIHIN VERTAISIN MA MAISEN MAINEEN? -- --.


    Mihin vertaisin ma maisen maineen?
         Nousee lailla vaahtopäisen laineen,
         leikkii hurjan kevätkarkelon,
         hetken päästä -- kadoksissa on. --

    Muisto, mitä muisto sitten on?
         Jälki, latu laineen karkelon,
         uurre piirrettynä aavan rantaan,
         viiva, jonka aalto leikkaa santaan,
         jonka seuraava jo huuhtoo pois -- --



MUN TUNTUU SILLE -- --.


    Mun tuntuu sille
    kuin kaikk' ois turha
    ja usko onneen
    vain onnen murha,
    ja raskaana huokaa rinta:
    Jos onnen kaipuu
    on valhe väärä
    ja tunnon tuska
    vain elon määrä,
    sen loppu ois toivottavinta.



KUN KUOLEMAN ENKELI LUOKSENI HIIPII -- --.


    Kun kuoleman enkeli luokseni hiipii
    ja päälläni leijaa sen musta siipi
    ja sen viikate ilmassa välkkyy,
    niin huudetaan mulle:
    Nyt heittäös työ,
    nyt kellot lyö,
    nyt on ilta ja ehtii yö,
    nyt kaiken loppu jo tullee!

    Miks' et sinä tuonen hiljanen haamu
    vois olla hengetär uuden aamun
    yhtä hyvin kuin haltija illan;
    elo yöllinen häivä
    ja päättymätön työ,
    vain tuska mi syö,
    vain katkeava kapalovyö
    ja kuolo se suuri päivä. -- --



VALO KAUNEHIN ON, KUN TUMMIN ON VARJO -- --.


    Valo kaunehin on, kun tummin on varjo,
    kun yöhyt päivälle taustan tarjoo,
    maa taittavi taivahan tarhan. --

    Elo ihanin on, kun pohja on mustin,
    tie riemujen täplätty tuhansin tuskin,
    hyvä nostettu helmasta harhan. --



MIKS' TEHTIIN NIIN? -- --.


    Miks' tehtiin niin?
    Me leikittiin.
    -- Vai leikittiin! --
    Elon taistossa leikki on
    niin virkistävää, hyvää,
    jos ei joku varomaton
    puno leikkihin totta ja syvää. -- --

    Miks' tehtiin niin?
    Erehdyttiin.
    -- Vai niin, vai niin! --
    Kovin heikko on lapsonen maan;
    kai Luoja sen anteheks' antaa,
    jos itse me jaksamme vaan
    sen seurauksia kantaa. -- --



NÄIN SANOTAAN -- --.


    Näin sanotaan:
    Se on suurta kun sankari voittoon käy
    ja sotainen kunnia soittaa!
    Mä sanon vaan,
    että suurempi vielä se suuruus lie,
    kun heikko voittonsa voittaa. --



ON MAAILMA KUIN MELUAVA MARKKINA -- --.


    On maailma kuin meluava markkina,
    jossa rihkamareppurit hyörii,
    jossa narrit nauraen ilvehtii
    ja onnenonkijat pyörii.

    Ja varas on kasvoilla kaikkien
    ja ahmivan eläimen eleet,
    vaan nutussa kiiltävät kirjovyöt
    ja heiluvat kunniaheleet. --



JÄÄSTÄ ON SILMÄN SEINÄ -- --.


    Jäästä on silmän seinä, --
    tulien tuhkaa sen viluinen viille;
    railosta siintää sininen kyynel,
    särkynyt kyynel, --
    epätoivon kiroinen kiille -- --
    -- Siitä on kulkenut tuska. --



MA MUILLE LUOVUTTAISIN ELON PITKÄN -- --.


    Ma muille luovuttaisin elon pitkän
    ja valmiin työn,
    kun vaan ma saisin yhden suuren päivän
    ja suuren yön. --
    Ma syttyisin
    sen suuren päivän yli
    ja sammuisin
    sen suuren yöni syliin. --





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Sekasointuja - Runoja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.