Title: Jean Christophe IV - Kapinoitsija
Author: Rolland, Romain
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Jean Christophe IV - Kapinoitsija" ***


JEAN CHRISTOPHE IV

Kapinoitsija


Kirj.

ROMAIN ROLLAND



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1918.



SISÄLLYS:

    Alkulause.
 I. Lentohiekkaa.
II. Hiekka hautaa.



ROMAIN ROLLANDIN ALKULAUSE ENSIMÄISEEN PAINOKSEEN.


Jean-Christophen tarinan uuden sarjan ovella, sarjan, jossa tavattavat
tuimanlaiset arvostelut saattavat useinkin loukata kaikkiin
puoluekuntiin kuuluvia lukijoita, pyydän omia ja Jean-Christophen
ystäviä huomaamaan, etteivät koskaan käsitä tuomioitamme lopullisina.
Yksikään ajatuksistamme ei ole muuta kuin tuokio elämäämme. Mitä varten
eläisimme, ellemme korjataksemme vikojamme, voittaaksemme itsessämme
ennakkoluuloja ja laajentaaksemme päivä päivältä ajatuksiamme ja
sydäntämme? Malttia hieman! Odottakaa luottamuksella, jos erehdymme.
Tiedämme, että olemme erehtyväisiä. Kun huomaamme vikamme, tuomitsemme
ne ankarammin kuin te. Joka hetki koetamme saavuttaa yhäti hiukan
lisää totuutta. Kun on päästy matkan päähän, arvostellaan, miten
ponnistuksemme onnistui. Niinkuin vanha sananparsi sanoo, "loppu elämää
kiittää, ilta aamua."

Marraskuulla 1906.

R. R.



I

LENTOHIEKKAA



Vapaa! Hän tunsi olevansa vapaa!... Vapaa muista ja omasta itsestään!
Intohimojen verkko, joka oli häntä kytkenyt kokonaisen vuoden, oli
yhtäkkiä murtunut. Millä tavoin? Hän ei sitä laisinkaan tiennyt.
Silmukat olivat antaneet myöten, kun hänen olemuksensa ryntäsi. Se oli
tuollaista kasvuajan murroskautta, jolloin voimakkaat luonteet repivät
väkivaltaisesti rikki menneen vuoden kuolleen kotelon, entisen, nyt
heitä tukehuttavan sielunsa.

Christophe hengitti täysin keuhkoin, käsittämättä, mitä oikein oli
tapahtunut. Jäätävän kylmä pohjatuuli vinkui kaupungin suuren portin
holvissa, kun hän palasi maalta saattamasta Gottfriediä. Ihmiset
painoivat päänsä kumaraan rajuilmaa vastaan. Työhön menevät tytöt
ponnistivat vimmatusti päin tuulta, joka kiskoi heidän hameitaan; he
pysähtyivät hengästyksissään hetkeksi, punoittavin poskin ja nenin,
kiukustunein naamoin; näytti aivan siltä kuin heitä olisi itkettänyt.
Christophe nauroi riemusta. Hän ei välittänyt vähääkään myrskystä. Hän
ajatteli toista sisäistä myrskyä, josta hän viimeinkin oli päässyt.
Hän katseli talvista taivasta, lumen verhoamaa kaupunkia, eteenpäin
vaivalla ponnistelevia ihmisiä; hän katseli ympärilleen, katseli omaan
itseensä: mikään ei sitonut häntä enää mihinkään. Hän oli yksin!...
Yksin! Miten onnellista olla yksin, olla omaa itseään! Miten onnellista
tuntea päässeensä kahleista, muistojen kidutuksesta, rakastettujen tai
vihattujen kasvojen näkemisen harha-aistimuksista! Onnellista saada
viimeinkin elää, ja olla nyt, -- ei elämän raatelema uhri, vaan sen
herra!...

Hän tuli kotiin aivan valkeana lumesta. Hän ravisteli itseään iloissaan
kuin koira. Kun hän meni Louisan ohitse, joka oli lakaisemassa
porraskäytävää, nosti hän äitinsä koholle, huudahdellen epäselviä ja
helliä sanoja, aivan kuin jokelletaan pikku lapselle. Vanha Louisa
riuhtoi vastaan poikansa käsissä ja tuli märäksi sulavasta lumesta; hän
sanoi Christophea "suureksi hulluksi", ja nauroi iloista lapsen-naurua.

Christophe meni huoneeseensa, neljä porrasta kerrallaan harpaten.
Vaivoin saattoi hän erottaa itseään pienestä kuvastimestaan, niin
pilvinen oli päivä. Mutta hänen sydämensä riemuitsi. Tuo ahdas ja
matala kamari, jossa hän tuskin mahtui kääntymään, tuntui hänestä nyt
kokonaiselta kuningaskunnalta. Hän väänsi ovensa lukkoon ja nauroi
onnesta. Viimeinkin hän siis löysi itsensä! Kuinka kauan hän olikaan
ollut eksyksissä! Nyt oli hänellä kiire syöksyä ajatustensa syvyyksiin.
Ne tuntuivat hänestä ikäänkuin suurelta järveltä, joka sulautui
ilmanrannoilla kullanhohtavaan utuun. Näännyttävän kuumeyön jälkeen
hän huomasi olevansa rannalla, jalat raikkaassa vedessä, tuntien
ruumiissaan kesäaamun tuulen lempeän hyväilyn. Hän heittäytyi uimaan;
hän ei tiennyt, minne hän aikoi, eikä hän siitä välittänytkään: hänen
ilonsa oli uida minne vain sattui. Hän vaikeni, hän nauroi, kuunteli
sielunsa tuhansia ääniä: se oikein kiehui elämää. Hän ei voinut mitään
erottaa, hänen päätänsä pyörrytti; hän tunsi ainoastaan häikäisevän
onnen. Hän nautti, kun tiesi itsessään nuo lukemattomat oudot voimat;
ja laiskasti heitti hän tuonnemmaksi kokeilun voimansa suuruudella, hän
vaipui tuon sisäisen kukoistuksensa ylpeään huumaukseen, kukoistuksen,
joka puhkesi yhtäkkiä kevääksi, kärsittyään monta kuukautta armotonta
pakkovaltaa.

Äiti huusi häntä aamiaiselle. Hän meni alas, pää pyörällä aivan
kuin hän olisi ollut koko päivän ulkoilmassa; mutta hänestä säihkyi
sellainen ilo, että Louisa kysyi häneltä, mikä hänellä oli. Christophe
ei vastannut; hän tempasi äitiään vyötäröiltä ja pakotti hänet
tanssimaan kanssaan ympäri pöydän, jolla jo keittovati höyrysi. Louisa
voivotteli hengähdyksissään, että Christophe oli hullu; sitten löi hän
kämmenensä yhteen ja sanoi levottomana:

-- Herranen aika, olet varmaan taaskin rakastunut.

Christophe purskahti nauruun. Hän heitti lautasliinaansa ilmaan ja
huudahti:

-- Rakastunutko!... En, todentotta!... Ei, ei, nyt se jo riittää! Ole
sinä vain rauhassa. Nyt se loppui, loppui koko iäkseni!... Uh!

Ja Christophe kulahutti sisäänsä lasillisen vettä. Louisa katseli
häneen, rauhoittui, pudisti päätänsä ja hymyili:

-- Onpahan sekin vala, johon kannattanee luottaa! sanoi hän. Ehkä
kestää tähän iltaan.

-- No, sekin on jo jotakin, vastasi Christophe oikein hyvällä tuulella.

-- Kyllä niinkin! virkkoi Louisa. Mutta miksi sinä olet nyt niin
tyytyväinen?

-- Olen vain tyytyväinen. Siinä kaikki.

Christophe istui vastapäätä äitiään, kyynärpäät pöydällä ja koetti
kertoa hänelle kaikki, mitä hän aikoi kerran tehdä. Äiti kuunteli
häntä hellästi ja samalla epäilevästi hymyillen, ja muistutti hänelle
lempeästi, että keitto jäähtyy. Christophe tiesi kyllä, ettei äiti
ymmärtänyt, mitä hän sanoi; mutta siitä hän ei ollut millänsäkään: hän
puhuikin vain itselleen.

He katselivat hymyillen toisiaan: Christophe jutellen, Louisa ollenkaan
kuuntelematta. Vaikka äiti olikin ylpeä pojastaan, ei hän kuitenkaan
pitänyt hänen taiteilija-suunnitelmiaan liioin merkittävinä; hän
ajatteli vain: "Hän on onnellinen: se onkin tärkeintä". -- Juopuen
omista sanoistaan katseli Christophe äitinsä rakkaita kasvoja, mustaa
huivia, joka oli huolellisesti sidottu hänen päänsä ympärille, hänen
valkeaa tukkaansa, hänen nuorekkaita silmiään, jotka loistivat sulaa
hellyyttä, hänen ihanaa ja anteeksiantavaa tyyneyttään. Christophe näki
äitinsä kaikki ajatukset. Hän sanoi hänelle leikillään:

-- Kuulepas, sinulle on aivan yhdentekevää, mitä minä sinulle puhun?

Louisa intti heikosti vastaan:

-- Ei, eihän toki! Christophe syleili häntä:

-- Ohoh, onpas! Kuule, älä puolustele itseäsi. Ja sinä olet aivan
oikeassa. Rakasta sinä minua vain! Minä en tarvitse sitä, että ihmiset
minua ymmärtävät, -- enempää sinä kuin muutkaan. Minä en tarvitse nyt
ketään enkä mitään: minulla on kaikki itsessäni...

-- Kas niin, äännähti Louisa, nyt taas uusi hullunpuuska!... No, jos
sellainen kerran on välttämätön, on tämä kuitenkin parempi kuin entinen.



Miten suloista on antaa itsensä ajelehtia ajatustensa järvellä!...
Maaten venheen pohjalla, ruumis auringonpaisteen hyväilemänä, tuntien
kasvoillaan veden pintaa karehtivan herkän vihurin henkäykset
nukahtaa Christophe, aivan kuin leijuen sinisissä ilmoissa. Mukavasti
loikovan ruumiinsa ja keinahtelevan venheen alla tuntee hän syvien
aaltojen käynnin; ja hän kastaa tuohon syvyyteen veltosti kättänsä.
Siinä hän nousee hiukan ylös ja katselee leuka venheen reunaa vasten
aivan kuin lapsena, kuinka vesi väikkyy ohitse. Hän näkee aalloissa
kummallisten olentojen kuvaisia, jotka välkähtävät esiin ja katoavat
kuin salamat... Ja sitten toisia, taas toisia... Koskaan ne eivät ole
samoja. Hän nauraa kuvitelmainsa ihmeelliselle leikille, joka jatkuu
hänessä; nauraa omille ajatuksilleen; hänen ei tarvitse kiinnittää
niitä mihinkään erikoisesti. Miksi valitakaan jotakin noista tuhansista
unista? Kyllä ennättää vielä!... Myöhemmin!... Kun hän sitten tahtoo,
heittää hän vain verkkonsa ja vetää ylös nuo ihmeoliot, joiden hän
näkee kuultavan veden alta. Nyt antaa hän niiden mennä menojaan.
Myöhemmin!...

Kevyt venhe ajelehtii lempeän tuulen ja tuskin tuntuvan virran viemänä.
Kaikki on suloista, pelkkää aurinkoa, hiljaisuutta.



Vitkastellen ja mukavasti hän viimein laskee verkkonsa. Hän katselee
kumarassa karehtivaan veteen ja hänen silmänsä seuraavat verkkoja,
kunnes ne katoavat syvyyteen. Muutaman minutin istuu hän horteessa ja
nostaa sitten pyydyksensä hätäilemättä; sikäli kuin hän vetää, tulevat
ne yhä raskaammiksi; hän keskeyttää hetkeksi hengäistäkseen, juuri kun
ne nousevat vedestä. Hän tietää, että hänellä on nyt saalis, mutta ei,
mitä se on; hän pitkittää odotuksen iloa.

Lopulta hän päättää nostaa: kaloja ilmestyy ylös vedestä sateenkaarena
hohtavin suomuin; niitä kuhisee kuin käärmeen pesä. Christophe katselee
uteliaasti niitä, kääntelee sormellaan, hän tahtoo ottaa hetkeksi
kauneimmat käteensä; mutta tuskin ovat ne joutuneet vedestä pois, niin
niiden värivivahdukset kelmenevät, ne katoavat hänen sormiensa välistä.
Hän heittää ne takaisin veteen, ja ryhtyy pyytämään toisia. Hän tahtoo
kiihkeästi nähdä kaikki itsessään liikkuvat unet, toisen toisensa
jälkeen, kiihkeämmin kuin pitää niistä ainoatakaan: ne näyttävät
hänestä kauniimmilta uidessaan vapaina tuossa läpikuultavassa vedessä...

Hän pyysi kaikenlaisia kaloja, toinen toistaan eriskummaisempia.
Monta kuukautta olivat ne aatteet patoutuneet häneen eikä hän ollut
niitä käyttänyt, nyt hän oli koottuja rikkauksia täynnä, aivan
ratkeamaisillaan. Mutta kaikki ne olivat sikin sokin: hänen aivonsa
olivat yhtä sekamelskaa, ne olivat oikea juutalaisten narinkka, johon
oli kasattu harvinaisuusesineitä, kalliita kankaita, romurautaa ja
vanhoja vaatteita samaan huoneeseen. Hän ei osannut erottaa, mikä
siinä oli arvokkainta: kaikki huvitti häntä yhtä paljon. Siellä oli
hiveleviä ja puoleksi tukahutettuja akordeja, värejä, jotka kumahtivat
kuin kellon malmi, harmonioja, jotka sumisivat kuin mehiläiset,
melodioja niin hymyileviä kuin rakastavan huulet. Siellä oli hämyisiä
näkemyksiä: maisemia, ihmisolentoja, intohimoja, sielullisia katkelmia,
luonnekuvia, kirjallisia ja metafysiikan aatteita. Siellä oli suuria
suunnitelmia, niin valtavia, että ne kasvoivat mahdottomiksi,
neliosaisia, kymmenosaisia runoelmia, joissa hän tahtoi käsitellä
koko kaikkeuden ja maalata sen musiikilla. Ja enimmäkseen olivat ne
epäselviä ja esiinvälkähtäviä tuntuja, jotka heräsivät yhtäkkiä aivan
tyhjästä, kun vain kajahti jokin ääni, kun joku kulki kadulla, kun sade
rapisi tai jokin sisäinen rytmi värähti. -- Monien näiden suunnitelmain
olemassaolo supistui pelkkään nimeen; enimmät niistä rajoittuivat
pariin kolmeen kynänvetoon: siihen se jäi. Kuten kaikki nuoret ihmiset
luuli Christophe jo luoneensa sen, mitä hän uneksi luovansa.



Mutta hän oli liian elinvoimainen tyytyäkseen pitkäksi aikaa tällaiseen
tyhjään huuruun. Hän kyllästyi omistamisen kuvitteluun, hän tahtoi
saada unelmat kouraansa. -- Mihin hän kävisi ensin käsiksi? Ne
näyttivät hänestä kaikki yhtä tärkeiltä. Hän käänteli ja katseli niitä;
hän hylkäsi eräitä, hän otti ne taas esille... Ei, hän ei saanutkaan
esille niitä: sillä ne eivät olleet enää koskaan samanlaisia, ne
eivät antaneet itseään vangita kahdesti; alinomaa ne muuttuivat; ne
muuttuivat hänen käsissään, hänen silmissään, kun hän niitä katseli.
Hänen piti olla nopsa; mutta sellainen hän ei voinut olla: hän
hämmästyi, miten hidasta hänen puuhansa oli. Hän olisi tahtonut tehdä
kaiken yhdessä ainoassa päivässä, mutta hänen oli hirvittävän vaikeaa
saada aikaan pienintäkään. Pahinta oli se, että hän kyllästyi heti,
kun työ oli tuskin alussa. Unelmat väikkyivät ohitse, hän väikkyi
niiden mukana; tehdessään juuri jotakin hän oli pahoillaan, ettei
hän tehnytkin toista. Tuntui kuin hän olisi saanut valita jonkin
kauniista aiheistaan ainoastaan sitä varten, ettei se valinnan jälkeen
enää kiinnittäisi hänen mieltänsä. Niinpä ei hänen aarteistaan ollut
hänelle mitään hyötyä. Hänen ajatuksensa elivät ainoastaan sillä
ehdolla, ettei hän koskettanut niihin: kaikki, mihin hän sai pistetyksi
sormensa, kuoli heti. Se oli Tantaluksen tuskaa: käden ulottumilla
hedelmiä, jotka muuttuivat kiviksi heti kun hän tavoitti niitä; lähellä
hänen huuliaan juoksi raikas puro, mutta se väistyi syrjään, kun hän
kurottautui juomaan.

Janoa sammuttaakseen koetti hän saada virkistystä siitä lähteestä, joka
jo oli hänen, nimittäin entisistä teoksistaan... Miten innoittavaa
juomaa! Jo ensimäisen siemauksen sylki hän kiroten pois suustaan. Tuoko
haalea vesi, tuo surkea ja typerä musiikki oli hänen sävellystään? --
Hän luki kaikki entiset työnsä. Tulos kauhisti häntä: hän ei ymmärtänyt
enää mitään, hän ei ymmärtänyt, kuinka hän oli voinut kirjoittaa
sellaista. Hän punastui häpeästä. Kerran, kun hän oli lukenut erään
muita tyhmemmän sivun, kääntyi hän ja katsoi ympärilleen, oliko
kamarissa muita, ja meni ja painoi sitten kasvonsa vuoteensa pieluksiin
aivan kuin lapsi, jota hävettää. Toisen kerran tuntuivat hänen omat
teoksensa hänestä niin naurettavilta, että hän suorastaan unohti niiden
olevan juuri hänen tekemiään...

-- Oh, minkälainen idiootti! nauroi hän kirjoittajalle niin että oli
haljeta.

Mutta mitkään Christophen omista sävellyksistä eivät kiusanneet häntä
enemmän kuin ne, joissa hän oli muka koettanut kuvailla intohimoja:
rakkauden surua ja iloa. Niitä lukiessaan hän ponnahti ylös tuoliltaan
aivan kuin paarma olisi häntä pistänyt; hän nuiji pöytäänsä nyrkeillään
ja iski niillä päätänsä ja ärjähteli raivosta; hän antoi itselleen
törkeitä nimiä, sanoi olevansa sika, päähölmö, kirottu nauta ja klovni.
Sellaista nimien latelua saattoi kestää tuntikausia. Viimein meni hän
tulipunaisena ärjymisestä kuvastimensa ääreen; hän repi itseään leuasta
ja sanoi:

-- Katso, katso, lurjus, minkälainen aasin naama sinulla on! Kyllä minä
sinut opetan valehtelemaan, roisto! Järveen sinut pitäisi heittää,
hukuttaa!

Hän painoi päänsä pesuvatiin ja piti sitä veden alla, kunnes oli
tukehtua. Kun hän nousi suoraksi, oli hän tulipunainen, hänen silmänsä
pullottivat päästä Ja hän puuskutteli niinkuin hylje ja ryntäsi
pöytänsä ääreen ennättämättä edes pyyhkiä pois vettä, joka virtasi
hänen olkapäilleen; hän tempasi käsiinsä nuo kirotut sävellyksensä,
repi ne raivoten kappaleiksi ja ärähteli:

-- Kas niin, roisto!... Kas tällä tavalla!...

Se helpotti.

Varsinkin raivostutti Christophea hänen entisissä teoksissaan niiden
valheellisuus. Mikään niissä ei ollut todella tunnettua. Kaikki oli
ulkoa opittua, fraaseja, koulupojan retoriikkaa: hän oli puhunut
rakkaudesta kuin sokea väreistä; hän oli lorunnut siitä kuulopuheitten
mukaan, matkien tavallisia kuluneita lauselmia. Eikä ainoastaan
rakkaus, vaan kaikki muutkin intohimot olivat olleet hänelle tyhjän
deklamatsioonin aiheita. -- Ja kuitenkin hän oli aina koettanut olla
rehellinen. -- Mutta eipä riitä, että tahtoo olla rehellinen: täytyy
myöskin osata sellainen olla; ja kuinkapa voisi olla sellainen, kun
ei vielä tiedä elämästä mitään? Mutta juuri noiden viimeisten kuuden
kuukauden koettelemukset olivat vihdoinkin paljastaneet hänelle
valheellisuuden hänen töissänsä, kaivaneet yhtäkkiä kuilun hänen ja
hänen entisyytensä välille. Hän oli päässyt haavenäyistä; hänellä
oli nyt oma todellisuuden mittansa, jolla hän voi arvioida kaikki
ajatuksensa ja tuomita, missä määrin niissä oli totta tai valhetta.

Hänen entiset, ilman intohimoa syntyneet sävellyksensä inhoittivat
häntä niin, että hän päätti olla koskaan vasta kirjoittamatta mitään
muulloin kuin tuntiessaan rajun vakaumuksen pakottavan itseään siihen;
olihan sellainen yhdestä äärimmäisyydestä toiseen meneminen hänessä
niin tavallista. Nyt jätti hän kokonaan aiheiden haeskelun ja vannoi,
että hän luopuisi ainaiseksi musiikista, jos ei luomisinto vaatisi
häntä ukkosen voimalla siihen.



Hän puhui näin, koska hän tiesi, että myrsky oli tulossa.

Ukkonen iskee, milloin se tahtoo ja mihin tahtoo. Mutta on
vuorenhuippuja, jotka vetävät sitä itseensä. Eräät paikat, -- eräät
sielut, -- ovat oikeita ukkosen pesiä: ne synnyttävät ukkosta tai
vetävät sitä puoleensa kaikilta ilmanrannoilta; ja niinkuin eräinä
vuoden kuukausina, on eräinä aikoina ihmiselämässäkin ilma niin täynnä
sähköä, että salamat syntyvät -- elleivät juuri pelkästään toivomalla,
-- niin ainakin odotetulla hetkellä.

Koko ihmisen olemus on vireessä. Usein valmisteleikse rajuilma monta
pitkää päivää. Valkeaa taivasta verhoavat hehkuvat, pumpulimaiset
pilvet. Ei tuulen henkäystä. Liikkumaton ilma tuntuu käyvän, kiehuvan.
Maa on äänetön, raskaan horteen vallassa. Aivot kihisevät kuin
kuumeessa: koko luonto odottaa keväistä voimanräjähdystä, raskaasti
kohoavan moukarin iskua, joka on lyövä pilvien yhtenäiseen möykkyyn.
Laajat, synkät varjot väistyvät ohitse; tulinen tuuli herää; hermot
vapisevat kaikkialla ruumiissa kuin kuivat lehdet... Sitten tulee
jälleen hiljaisuus. Pilvet hautovat yhä salamaa sisässään.

Siinä odotuksessa on kumma hekkumallinen ahdistus. Vaikka tuntee
olennossaan ilkeän ahdistuksen, tuntee suonissaan myöskin koko
kaikkeutta polttavan tulen. Täpö-täysi sielu kiehuu sulattimessaan
aivan kuin rypälten mehu käy sammiossa. Tuhannet elämän ja kuoleman
idut taistelevat keskenään. Mitä siitä kehittyy? Sitä ei olentomme
tiedä. Niinkuin raskas nainen, se on vaiti, katse kiintyneenä omaan
olemukseensa, kuunnellen hätääntyneenä sisuksiensa vavahduksia ja
ajatellen: "Mitä syntyy minusta?"...

Joskus on odotus turhaa. Myrsky haihtuukin ukkoseksi purkautumatta; ja
ihminen herää raskain päin, pettyneenä, väsyneenä, innoittavin tunnuin.
Mutta tapahtuma on vain lykkäytynyt tuonnemmaksi: kerran se purkautuu
kuitenkin: ellei vielä tänään, niin huomenna; ja kuta enemmän se
myöhästyy, sitä rajumpi se on...

Nyt se hetki tuli!... Pilvet ovat nousseet kaikista olemuksen
salaisimmista kätköistä, sinisen mustina möhkäleinä, joiden välissä
salamat hurjina ja äkillisinä sinkoilevat, ne lähenevät vimmattua ja
raskasta vauhtia, pimentävät sielun näköpiirin, ja peittävät yhtäkkiä
siivillään läkähdyttävän taivaan, sammuttavat sen valon. Hulluuden
hetki!... Raivostuneet Elementit ovat päässeet vankilasta, jossa sielun
tasapainoa ja kaiken olemassaoloa säilyttävät Lait ovat niitä pitäneet,
ne vallitsevat muodottomina ja kummallisina tietoisuuden yössä. Silloin
tuntee kuolemanahdistuksen. Ei hengitä enää elääkseen; hengittää
ainoastaan päästäkseen loppuun, kuolemaan, joka vapauttaa.

Ja yhtäkkiä leimahtaa salama!

Christophe huusi väkivaltaisesta riemusta.



Riemusta, raivoisasta riemusta, auringolle, joka valaisee kaiken, mikä
on ja mikä on oleva, luomisen jumalaisesta riemusta! Ei ole muuta
iloa kuin luomisen. Ei muita eläviä olentoja kuin ne, jotka jotain
luovat. Kaikki muut ovat varjoja, maan kamaralla hiipiviä, elämälle
muukalaisia. Kaikki elämän ilot ovat luomisiloja: rakkaus, nerous,
toiminta, -- voiman roihuja, yhdestä ja ainoasta ahjosta singonneita.
Nekin, jotka eivät voi saada paikkaa tuon suuren lieden ympärillä, --
maineen tavoittelijat, itsekkäät ja hedelmättömät nautiskelijat, --
koettavat lämmitellä loitompana sen himmeässä hohteessa.

Luoda ruumiin tai sielun määräämällä tavalla on päästä ruumiinsa
vankilasta, rynnätä mukana elämän myrskyssä, olla Se joka On. Luoda on
surmata kuolema.

Onneton se hedelmätön sielu, joka jää yksinään ja unohdettuna maan
päälle, katselemaan kuivunutta ruumistansa ja sielunsa yötä, jossa ei
mikään elämän lieska koskaan leimahda! Onneton se sielu, joka ei tunne
olevansa hedelmällinen, raskaana elämää ja rakkautta, kuin kukkiva puu
keväällä! Maailma saa kukkuroida hänet kunnialla ja menestyksellä: se
panee kruunun kuolleen ruumiin päähän.



Kun valonläimäys kävi Christopheen, kulki sähkövirta läpi koko hänen
ruumiinsa; hänet valtasi vavistava tunne. Oli kuin hän olisi keskellä
merta ja keskellä yötä nähnyt yhtäkkiä nousevan eteensä maan. Tai
niinkuin hän kansantungoksessa olisi yhtäkkiä kohdannut outojen, syväin
silmien katseen. Usein yllätti hänet sellainen tila monituntisen
herpoutumisen jälkeen, lamaannuksen perästä, jolloin hänen sielunsa oli
harhaellut epätoivoisena tyhjyydessä. Mutta vieläkin useammin illoin,
kun hän ajatteli aivan muita asioita, puheli äitinsä kanssa tai asteli
pitkin katua. Jos se sattui, kadulla, esti jonkinlainen sopivaisuuden
tunne ihmisiä kohtaan häntä ilmaisemasta iloaan liian rajusti. Mutta
kotona ei häntä siitä pidättänyt mikään. Hän hyppi ja polki jalkaansa;
hän toitotti voiton-fanfaareja. Äiti tunsi kyllä nuo säveleet ja tottui
lopulta aina tietämään, mitä ne merkitsivät. Hän sanoi, että Christophe
oli kuin munimasta päässyt kana.

Sävelaiheet tunkeutuivat Christopheen joka taholta. Joskus olivat ne
täydellisiä, muodoltaan erillisiä musiikkilauselmia; useammin sensijaan
pelkkää suurta nebuloosaa, joka ympäröi koko luomusta: kappaleen
struktuuri, yleiset viivat saattoi aavistaa ainoastaan udun läpi, jota
paikka paikoin häikäisevät yksityisosat puhkaisivat, erottuen muun
varjosta kuvanveistoksellisen tarkasti. Sellainen tuli kuin salama,
ja katosi; joskus seurasi ensimäistä vielä toisia, välittömästi:
ja jokainen leimaus valaisi yön eri kulmia. Mutta tavallisesti tuo
oikullinen voima, joka oli kerran, ilmaissut itsensä aivan odottamatta,
katosi moniksi päiviksi takaisin salaperäisiin olinpaikkoihinsa,
jättäen jälkeensä valoviirun.

Se inspiratsioonin nautinto oli niin voimakas, että kaikki muu tuli
Christophelle vastenmieliseksi. Kokenut taiteilija tietää hyvin,
että inspiratsiooni on harvinaista ja että älyllisen toiminnan
täytyy muovata intuitsioonin työtä; se vasta sijoittaa ajatukset
viinipuristimeen ja pusertaa niistä viimeiseen pisaraan saakka
mehun, jota ne ovat täynnä; -- (eikä hän pelkää tarpeen tullen
miedonnella nestettä vedelläkään.) -- Christophe oli liian nuori ja
liian varma itsestään, joten hän halveksi moisia vaivaisia keinoja.
Hän uneksi sellaista mahdottomuutta, ettei hän loisi koskaan mitään
taideteosta, joka ei olisi hetkessä syntynyt, aivan kokonaan. Ellei
hän olisi tahallaan sokaissut itseään, olisi hän kyllä huomannut
suunnitelmansa mielettömyyden; mutta Christophe elikin nyt sellaista
sisäisen yltäkylläisyyden aikaa, ettei siinä ollut ainoatakaan rakoa
eikä tyhjää paikkaa, josta tyhjyys olisi voinut pujahtaa sisään.
Kaikesta hän sai sopivan syyn tähän ehtymättömään hedelmällisyyteen:
kaikesta, mitä hänen silmänsä näkivät, kaikesta, mitä hänen korvansa
kuulivat, kaikesta, mikä arkisessa, elämässä koski hänen olemukseensa;
jokainen katse, jokainen sana kiihdytti hänen sielussaan versomaan
kokonaiset unelmien laihot. Aatteittensa rajattomalla taivaalla näki
hän miljoonien vaaleasti kuultavien tähtien eläväin valovirtain
vierivän. -- Ja kuitenkin tuli jo siihenkin aikaan niitäkin tuokioita,
jolloin kaikki yhtäkkiä sammui. Ja joskaan pimeyttä ei kestänyt kauan,
joskaan hänellä ei ollut vielä aikaa edes kärsiä sielun pitkällisestä
äänettömyydestä, niin tunsi hän kuitenkin salaista kauhua tuota outoa
voimaa kohtaan, joka lensi silloin hänen luokseen ja jätti hänet, tuli
takaisin, katosi jälleen... Kuinka pitkäksi aikaa tälläkin kertaa?
Tulisiko se koskaan enää takaisin? -- Ylpeys masensi kaikki moiset
arvelut ja sanoi: "Tuo sisässäni oleva voima, se olen minä. Sinä
päivänä, jolloin sitä ei ole, ei ole enää minuakaan: silloin minä
itseni tapan." -- Ja kumminkin hän vapisi pelosta; mutta se vain lisäsi
nautintoa.

Vaikka nyt ei uhannutkaan vaara, että lähde toistaiseksi kuivuisi,
niin huomasi Christophe jo kuitenkin, ettei se ollut tarpeeksi runsas
täyttämään kokonaista, eheää teosta. Aatteet ilmestyivät melkein aina
alkeellisessa tilassa: ne täytyi vaivalloisesti hakata irti möhkäleestä
ja aina esiintyivät ne katkonaisina, hyppäyksittäin ja rikkonaisina;
jos mieli saada ne keskinäiseen yhteyteen, täytyi niihin sekoittaa
aineosa älyllistä harkintaa ja kylmää tahtoa, jotka takoivat niiden
aatteista uuden olemuksen. Christophe oli liian totinen taiteilija
jättääkseen sen tekemättä; mutta sitä hän ei tahtonut vielä myöntää;
hän koetti turhaan uskotella itselleen, että hän tyytyi pelkästään
kopioimaan sisäistä malliaan, kun hän oikeastaan oli pakotettu
muokkaamaan sen suuremmassa tai pienemmässä määrin aivan uuteen asuun
saadakseen sen käsitettäväksi. -- Sattuipa niinkin, että hän väärensi
täydellisesti alkuperäisen ajatuksen. Kuinka väkevästi musikaalinen
aihe häneen loikin, oli hänen monesti mahdoton sanoa mitä se oikeastaan
merkitsi. Se nousi hänen olemuksensa maanalaisista kätköistä, kaukaa
niiden rajain takaa, joiden luota tietoisuus alkaa; ja tuossa Voimassa,
joka oli pelkästään voimaa, ei muuta, ja joka karttoi yleisesti
tuttuja mittoja, ei tietoisuus jaksanut tuntea laisinkaan omia
mielenliikkeitään eikä mitään yleisinhimillisiä tunteita, joita se aina
määrittelee ja jakaa luokkiin; ilot, surut, kaikki olivat sekaisin
yhtenä suurena kiihkona, käsittämättömänä, koska se kiihko oli älyn
yläpuolella. Kuitenkin oli älyllisyydellä, ymmärsipä se tämän voiman
tai ei, tarve antaa sille nimi, sitoa se johonkin niistä loogillisista
rakenteista, joita ihminen uupumatta sommittelee aivoissaan niinkuin
mehiläinen tekee pesäänsä.

Niinpä vakuutti Christophe itselleen -- tahtoi itselleen vakuuttaa --
että se hämärä voima, joka häntä kiihdytti, oli tarkoitusperiltään
varma ja että sen tarkoitukset sointuivat myöskin hänen tahtoonsa. Tuo
vapaa vaisto, joka oli kummunnut tiedottomuuden syvyydestä, pantiin
pakostakin yhtymään järjen ohjaksissa selviin käsitteihin, joiden
kanssa sillä alkuaan ei ollut mitään tekemistä. Sellaisista teoksista
ei tullut muuta kuin valheellisia parituksia Christophen järjen
suunnittelemain suurten aiheiden ja niiden villien voimain kesken,
joiden sisältö oli aivan muuta ja joita Christophe itsekään ei tuntenut.



Hän kulki eteenpäin hapuilemalla, sokeasti puskien, niiden
ristiriitaisten voimain viemänä, jotka ryntäsivät hänessä toisiaan
vastaan, ja heitteli ympärilleen vielä kypsymättömissä teoksissa
usvaista ja hehkuvaa elämää, jota hän ei osannut selvästi tulkita,
mutta jonka voiman hän ylpeän riemukkaasti tunsi.

Koska hän oli tietoinen uudesta voimastaan, uskalsi hän nyt ensi
kertaa katsella kasvoista kasvoihin kaikkea, mikä häntä ympäröi,
kaikkea, jota häntä oli opetettu kunnioittamaan, minkä edessä hän
oli ennen arvostelematta alistunut; -- ja hän tuomitsi sitä nyt heti
häikäilemättömän vapaasti. Peittävä harso revittiin pois: hän näki
germaanilaisen valheen.

Kullakin rodulla, kunkin kansan taiteella on oma ulkokultaisuutensa.
Maailman ravintona on hiukkasen totuutta ja paljon valhetta. Ihmisjärki
on heikko; se ei jaksa kestää liioin puhdasta totuutta: sen uskonnon ja
moraalin, sen valtiomiesten, runoilijain ja taitelijain täytyy esittää
sille totuus valheisiin verhottuna. Nämä erilaiset valheet ovat kunkin
maan kansallishengen mukaisia; ne eroavat laadultaan toisistaan: ja
juuri ne tekevät kansoille niin vaikeaksi ymmärtää toisiaan ja niin
helpoksi toistensa halveksimisen. Itse totuus on sama kaikkialla; mutta
kullakin kansalla on oma valheensa, jota se nimittää ihanteikseen;
kaikki sen jäsenet hengittävät sitä sisäänsä syntymästä hautaan saakka:
siitä on tullut niiden elämänehto. Ainoastaan muutamat harvat nerot
jaksavat pitkien ja sankarillisten taisteluiden jälkeen, jossa he
ovat aina aivan yksin, vapautua tuosta ihanteellisuudesta ja pääsevät
ajatuksensa vapaaseen kaikkeuteen.

Eräs varsin merkityksetön tapaus paljasti Christophelle yhtäkkiä
saksalaisen taiteen valheen. Se, ettei hän ollut sitä vielä tähän
saakka nähnyt, ei johtunut siitä ettei se olisi aina ollut hänen
katseltavanaan; mutta hän oli ollut sitä liian lähellä, hänen
silmillään ei ollut välimatkaa mittailla sen suhteita. Nyt ilmaantui
vuori hänen eteensä, koska hän oli siitä päässyt tarpeeksi kauas.



Christophe oli konsertissa kaupungin musiikkihallissa: _Städtische
Tonhalle_. Konsertti annettiin suuressa salissa, jossa oli
kymmenen, kaksitoista pitkää riviä kahvilapöytiä, -- kaikkiaan
pari-, kolmesataa pöytää. Toisessa päässä oli näyttämö, orkesterin
paikka. Christophen ympärillä istui upseereja, pitkissä, tiukalle
puristetuissa, tummanvärisissä takeissaan, -- punaisin, jäykin ja
poroporvarillisin naamoin, joista parta oli siististi ajettu pois;
ja naisia, jotka juttelivat ja nauroivat hälisevällä äänellä, ollen
muka olevinaan vapaita ja luonnollisia; ja kilttejä nuoria tyttöjä,
jotka nauroivat ystävällisesti ja näyttivät kaikki hampaansa; ja
vanhoja herroja, kuin mitäkin lauhkeita, pyöreäsilmäisiä hämähäkkejä,
isoine partoineen ja silmälasit päässä. He kilistivät juomalasejaan
toistensa terveydeksi joka kerta nostaessaan ne. He toimittivat tuon
tempun suorastaan uskonnollisella hartaudella; heidän kasvonsa ja
äänensä muuttuivat silloin, he olivat aivan kuin messussa, ikäänkuin
alttarin ääressä nauttimassa ehtoollista, ja heidän juhlallisuuteensa
yhtyi kummallisella tavalla hullunkurisuus. Musiikki hukkui puheen
porinaan ja ruoka-astiain kalinaan, vaikka kaikki koettelivat muka
puhua ja syödä aivan hiljaa. "_Der Herr Konzertmeister_", kookas,
iäkäs, kumarainen mies, jonka valkea leukaparta riippui kuin pukilla,
ja jolla oli kyömynenä ja sillä silmälasit, oli näöltään kuin
mikäkin kielitieteilijä. -- Kaikki nämä tyypit olivat jo vanhastaan
Christophelle tuttuja. Mutta juuri sinä päivänä tuli hänelle (hän ei
tiennyt, minkä tähden), ilo nähdä heidät karrikatyyreinä. Sattuuhan
sellaisia hetkiä, jolloin ihmisten ja asiain naurettava puoli, jota me
emme tavallisessa elämässä huomaa, pistää ilman mitään ulkonaista syytä
odottamatta ja yhtäkkiä silmäämme.

Orkesterin ohjelmassa oli _Egmontin_ uvertyyri, muuan Waldteufelin
valssi, _Tannhäuserin toivioretki Roomaan_, Nikolain sepittämän
_Iloisten rouvien_ uvertyyri, uskonnollinen marssi _Athaliestä_
ja eräs fantasia _Pohjantähdestä_. Orkesteri soitti säntillisesti
Beethovenin uvertyyrin, ja valssin hurjalla vauhdilla. _Tannhäuserin
toivioretken_ aikana kuului pullonkorkkien paukkumista. Muuan lihava
mies, joka istui Christophen vieruspöydässä, löi tahtia _Iloisiin
rouviin_, ja irvisteli matkien Falstaffia. Eräs iäkkäänlainen ja lihava
rouva, jolla oli taivaansininen puku ja valkea vyö, kultasankaiset
kakkulat latuskaisella nenällä, punaiset käsivarret ja leveä vyötärö,
lauloi mahdikkaasti Schumannin ja Brahmsin _Liedejä_. Hän kohotteli
kulmakarvojaan, tähysti välistä kulisseihin päin, loi luomensa alas,
nyökkäsi päätään oikealle, vasemmalle, ja hymyili imelää, leveää hymyä,
joka paistoi koko hänen kasvoiltaan, laajoilta kun kuu; hän tuhlasi
niin tavatonta mimiikkiä, että näytös olisi suuresti muistuttanut
varieteetä, ellei hänestä samalla olisi paistanut majesteettinen
siveyden tunto. Tuo kunnon perheenemäntä koetti nähtävästi apinoida
nuoruuden hulluutta, veitikkamaisuutta ja intohimoa; ja niin saikin
Schumannin runo epäilyttävän ummehtuneen lastenkamarin sivuhajun.
Yleisö oli hurjana ihastuksesta. -- Mutta tarkkaavaisuus kasvoi
suorastaan hartaudeksi, kun lavalle ilmestyi laulukuoro "Etelä-Saksan
Lauluveikot", (Süddeutschen Männer Liedertafel), hymisten ja karjuen
vuorotellen tunteellisia ja hempeitä kuorolauluja, yhden toisensa
jälkeen. Heidän lukunsa oli neljäkymmentä ja he lauloivat niinkuin
neljä miestä. Heidän tarkoituksenaan näytti olevan hävittää esityksestä
kuorovaikutuksen pieninkin leima: esityksestä tuli pelkkä meloodisten
efektien tavoittelu, pienten, arkojen ja vetisteleväin vivahdusten,
kuulumattomiin haipuvien pianissimojen, hurjasti jyriseväin nousujen,
aivan kuin olisi lyöty bassorumpua; kokonaisuus täyteläisyyden ja
tasapainon puutetta; makeaa ja äitelää tyyliä, joka sai ihmisen
ajattelemaan _Kesäyön unelman_ Pulmaa:

"Antakaa minun näytellä jalopeuraa. Minä koetan karauttaa ääntäni, niin
että kiljun niin lystikkäästi kuin maitokyyhky; minä kiljun niin että
luulisitte kuulevanne satakieltä."

Alusta alkaen Christophen ällistys kasvoi kasvamistaan, kuunnellessa
moista, joka kuitenkaan ei ollut hänelle mitään uutta. Hän tunsi hyvin
nämä konsertit, tämän orkesterin ja saman yleisön. Mutta yhtäkkiä
tuntui hänestä kaikki valheelliselta, odottamattomalta. Kaikki,
yksinpä Egmontin uvertyyrikin, josta hän enimmän piti; sen mahtaileva
hillittömyys ja järkevä kiihko loukkasivat häntä tällä hetkellä aivan
kuin rehellisyyden puute. Tosin ei hän nyt kuunnellut Beethovenia
ja Schumannia itseään, vaan heidän naurettavia tulkkejaan ja heidän
märehtivää yleisöään, jonka laumamainen typeryys ympäröi mestariteokset
nyt kuin paksu sumu. -- Niin oli asia tosin; mutta kuitenkin tunsi
Christophe tällä hetkellä kauneimmissakin sävellyksissä jotakin, joka
teki hänet rauhattomaksi ja jota hän ei ollut koskaan ennen tuntenut...
Mitä se sitten oli? Hän ei uskaltanut asiaa aprikoida, sillä rakkaiden
mestariensa arvostelemista hän olisi pitänyt pyhyyden herjauksena.
Mutta vaikka hän kuinka koetti olla näkemättä, niin hän oli jo nähnyt.
Ja vasten tahtoaankin hän näki yhä enemmän; näki läpi sormiensa aivan
kuin Pisan _Vergognosa_.

Hän näki saksalaisen taiteen aivan alastomana. Kaikki, -- sekä
tosiaan suuret että joutavat taiteilijat, levittelivät sielujaan
nähtäville liikuttavan vilpittömästi. Tunteet kuohuivat kaikessa yli
laitojensa, ylevyys juoksi virtoina, sydän pursui haltioituneita
tunnelmia; kaikki sulkuluukut avattiin hirvittävälle germaanilaiselle
tunteellisuudelle; se teki väkevimpien tarmon vetiseksi, se hukutti
heikot sekaisiin lätäköihin: se oli oikeaa vedenpaisumista, joka painoi
saksalaisen ajatuksen piiloon ja hukutti allensa. Ja minkälaiset
olivatkaan joskus Mendelssohnin, Brahmsin, Schumannin ja kokonaisen
heidän seuraaja-liutansa ajatukset, tuon legioonan pikkusäveltäjiä,
jotka olivat synnyttäneet noita kyyneleisiä ja mahtailevia Liedejä!
Kaikki ne olivat lentohiekkaa. Ei vankkaa kalliota alla. Liukasta ja
muodotonta savea. -- Moinen tuntui niin typerältä ja lapselliselta,
ettei Christophe saattanut uskoa, kuinka se ei pistäisi yleisönkin
silmään. Christophe katseli nyt ympärilleen; mutta hän näki vain
autuudessa kylpeviä naamoja. Kuinka olisivat nuo ihmiset pystyneet
arvostelemaan, kun he olivat jo edeltäkäsin vakuutetut, että kaikki,
mitä he saivat täällä kuulla, oli kaunista ja että heidän täytyi siitä
iloita? He kunnioittivat ankarasti entisiä, pyhitettyjä nimiä. Mitäpä
he eivät muuten olisikaan kunnioittaneet? He kunnioittivat ohjelmaa,
joka oli heidän edessään, olutlasia, itseään. Tunsi, että he kaikessa
hiljaisuudessa antoivat arvonimen "Ylhäisyys" kaikelle, mikä läheisesti
tai kaukaisesti oli jotenkin heitä itseään.

Christophe tarkasteli vuorotellen yleisöä ja näitä sävellyksiä:
sävellyksissä heijastui yleisön kuva ja yleisössä sävellysten,
aivan kuin maisema lasisessa puutarha-pallossa. Christophea alkoi
naurattaa yhä enemmän, vaikka hän vielä hillitsi irvistyksensä. Mutta
kun "Etelä-Saksan Lauluveikot" astuivat taas esille ja toitottivat
juhlallisesti nuoren, punastuvan tytön _Tunnustusta_, niin ei
Christophe enää mahtanut itselleen mitään. Hän purskahti kaikuvaan
nauruun. Ympäriltä kuului suuttuneita: "Hyst, hyst". Vierustoverit
vilkaisivat kauhistuneina häneen; heidän ällistyneet eleensä
yllyttivät yhä enemmän Christophen riemua: hän nauroi kohti kurkkua,
hän nauroi, nauroi niin, että vedet silmistä vuotivat. Yhtäkkiä
suututtiin, alettiin huutaa: "Ulos, ulos!" Christophe nousi ja meni
matkaansa hartioitaan kohauttaen, nauru täristi hänen selkäänsä. Hänen
lähtönsäkin oli skandaali. Niin alkoi vihollisuus Christophen ja hänen
synnyinkaupunkinsa välillä.



Kun Christophe palasi tämän kokeilunsa perästä kotiin, pisti hänen
päähänsä lukea noiden pyhitettyjen mestarien teoksia. Ja silloin hän
tyrmistyi huomatessaan, että eräät heistä, joita hän oli rakastanut
kaikkein enimmän, olivat _valehdelleet_. Hän koetti epäillä omaa
arvosteluaan, koetti uskotella, että hän oli erehtynyt. -- Mutta ei, se
ei onnistunut... hän aivan ällistyi, mikä määrä keskinkertaisuutta ja
valheita voi muodostaa koko suuren kansan taiteellisen aarteen. Kuinka
harvat sivut läpäisivätkään tässä tutkinnossa!

Siitä alkaen ryhtyi hän suorastaan vapisevin sydämin lukemaan vielä
toisten mestarien teoksia, jotka olivat hänestä rakkaita... Oi, hän
oli kuin noiduttu, aina tunsi hän saman pettymyksen. Eräiden suurten
säveltäjäin suhteen huomasi hän tämän tuskaisin sydämin; tuntui kuin
hän olisi kadottanut rakastetun ystävän, kuin hän olisi huomannut,
että tuo ystävä, johon hän oli ehdottomasti luottanut, olisi häntä
vuosikausia pettänyt. Christophe itki sen tähden katkeria kyyneleitä.
Öisin ei hän voinut nukkua; hän kiusasi yhä itseään. Ja hän syytti
itseään: ehkäpä hän ei osannut arvostella asiaa? Oliko hän tullut
idiootiksi?... Ei, se ei ollut mahdollista, hän näki nykyään selvemmin
kuin koskaan ennen päivän säteilevän kauneuden, tunsi raikkaammin ja
rakkaampana kuin milloinkaan elämän ihanan yltäkylläisyyden; hänen
sydämensä ei pettänyt häntä...

Pitkään aikaan ei hän vielä uskaltanut koskea niihin, jotka olivat
hänestä parhaat, kaikkein puhtaimmat, kaikkien Pyhimysten Pyhimyksiä.
Hän vapisi ajatellessaankin, että hänen uskonsa heihin pettäisi.
Mutta mikä saattaa vastustaa rohkean ja totuutta rakastavan sielun
armotonta vaistoa, sielun, joka tahtoo syventyä pohjaan saakka
ja nähdä kaiken sellaisena, kuin se on, vaikka siitä seuraisikin
katkerin kärsimys? -- Christophe avasi siis nuokin pyhät teokset,
uhrasi viimeisen reservinsä, keisarillisen kaartinsa... Ensimäisellä
silmäyksellä hän näki, etteivät he olleet muita tahrattomampia.
Silloin hän ei uskaltanut jatkaa Joissakuissa kohdissa hän keskeytti,
hän sulki kirjan; niinkuin Nooakin poika hän peitti viitalla isänsä
alastomuuden...

Sitten seisoi hän siinä, murtuneena, keskellä raunioita. Hän olisi
mieluummin menettänyt toisen kätensä kuin tahtonut hävittää noita
kaikkein pyhimpiä illusioonejaan. Suru kalvoi hänen sydäntään. Mutta
hänessä kävi sellainen elämän mahla, niin suuri elämän uudistus, ettei
hänen luottamuksensa taiteeseen kuitenkaan horjunut. Nuorukaisen
yksinkertaisella uskalluksella alkoi hän elämän uudestaan, aivan
niinkuin ketään ei olisi elänyt ennen häntä. Uudistuneen voimansa
juopumuksessa hän tunsi, -- eikä ehkä syyttä, -- ettei, muutamia
poikkeuksia lukuunottamatta, ollut mitään yhteyttä elävien kiihkojen
ja niiden intohimon ilmausten välillä, joita taide vimmatuilla
ponnistuksilla koetti niille antaa. Mutta siinä hän erehtyi, kun luuli
itseään onnellisemmaksi tai taitavammaksi muita, ryhtyessään itse
ilmaisemaan niitä. Koska hän oli tulta täynnä, oli hänen helppo löytää
sitä myöskin kaiken sen takaa, mitä hän kirjoitti; mutta kukaan muu eli
olisi sitä tuntenut niiden epätäydellisten aakkosten alta, joilla hän
sitä merkitsi paperille. Monet hänen tuomitsemistaan taiteilijoista
olivat aivan samassa asemassa. Heissäkin oli elänyt syvä tunne ja he
olivat koettaneet sitä tulkita; mutta heidän oma salakielensä oli
kuollut heidän kerallaan.

Christophe ei ollut suinkaan psykoloogi, hän ei vaivannut itseään
kaikilla näillä aprikoimisilla: mikä hänestä oli kuollutta nyt,
oli hänestä ollut sellaista aina. Hän lausui kaikki menneisyyttä
koskevat tuomionsa nuoruuden koko itsestään-varmalla ja julmalla
väärämielisyydellä. Hän riisui alasti jaloimmatkin sielut eikä
säälinyt heidän naurettavia puoliaan. Siinä näki hän Mendelssohnin
komeilevan synkkämielisyyden, haeskellun mielikuvituksen,
oikeinajattelevan tyhjyyden. Siinä olivat Weberin lasinhauraat
helyt, hänen sydämen-kuivuutensa, hänen aivo-liikutuksensa. Siinä
Lisztin ylhäinen isämäisyys, sirkusratsastajan taito, joka tarjosi
samalla kertaa uusklassillisena ja markkinamaisena sekoituksena yhtä
paljon todellista ja väärää ylevyyttä, kuultavaa ihanteellisuutta
ja vastenmielistä virtuoosimaisuutta. Siinä oli myöskin Schubert,
joka hukkui tunnelmallisuuteen aivan kuin virstoja laajaan,
läpikuultavaan ja seisovaan järveen. Sankariaikain vanhoja viisaitakaan
ei säästetty, noita puolijumalia, Profeettoja, Kirkko-isiä. Ei
edes suuri Sebastian, kolmisen vuosisadan mestari, joka sulki
sisäänsä menneisyyden ja tulevaisuuden, ei edes hän, -- Bach --
ollut puhdas kaikesta valheesta, kaikesta muotisaivartelusta ja
kouluviisaudesta. Tuo mies, joka oli nähnyt Jumalan, tuo mies, joka
eli Jumalassa, tuntui Christophesta joskus alenevan älyttömään ja
sokerimaiseen uskonnollisuuteen, jesuiitta- ja rokoko-tyyliin.
Eräissä hänen kantaateissaan oli sävelmiä jotka olivat täynnä
haikeaa rakkauden-riutumusta -- (kiemailevaa kaksinpuhelua Sielun ja
Jeesuksen välillä). -- Ne inhoittivat Christophea erikoisesti: hän oli
näkevinään pulleaposkisia enkeleitä lihavine kinttuineen ja ilmassa
heiluvine uuma-verhoineen. Sitäpaitsi oli hän tuntevinaan, että tuo
nerokas _Cantor_ kirjoitti aina huoneessa lukon takana: se löyhki
ummehtuneelta; hänen musiikissaan ei ollut sitä raikasta ulkoilmaa,
joka puhaltaa sen sijaan toisista, jotka eivät ehkä ole yhtä suuria
muusikkoja, mutta suurempia persoonallisuuksia, -- miehekkäämpiä
olentoja, -- sellaiset kuin esimerkiksi Beethoven tai Händel.
Christophea kiusasi enimmän klassikoissakin heidän vapaudenpuutteensa:
melkein kaikki heidän teoksissaan oli "rakenneltua". Joskus kehiteltiin
jotakin tunnetta kaikilla musiikkiretoriikan kuluneilla fraaseilla,
toisinaan oli se ainoastaan pelkkä rytmi, jonkinlaista ornamentaalista
koristetta, jota toistettiin, käänneltiin ja sovitettiin kaikkiin
suuntiin aivan mekaanisesti Tällaiset symmetriset ja samaa asiaa
jankkaavat konstruktsioonit -- sonaatit ja sinfoniat -- raivostuttivat
Christophea, joka oli tähän aikaan sangen vähän altis järjestyksen
kauneudelle, laajoille ja hyvin sommitelluille perussuunnitelmille.
Sellainen tuntui hänestä paremminkin muurarin kuin säveltäjän työltä.

Ei tarvitse luulla, että hän oli lauhkeampi romantikkoja kohtaan.
Kummallista kyllä, -- seikka, joka häntä itseäänkin ensiksi ällistytti,
-- ei ollut olemassa säveltäjiä, jotka olisivat ärsyttäneet häntä
enemmän kuin ne, jotka olivat väittäneet olevansa (ja tosiaankin
olivat olleet) kaikkein vapaimpia, välittömimpiä, ne jotka olivat
luoneet kaikkein vähimmin rakentelemalla, -- nuo, jotka, niinkuin
esimerkiksi Schumann olivat lahjoittaneet ihmisille pisara pisaran
jälkeen joka minutti koko sisäisen elämänsä lukemattomina pikkutöinä.
Hän raivosi heitä vastaan sitäkin rajummin, koska hän tunsi heissä oman
nuoren sielunsa sekä kaiken sen joutavanpäiväisyyden, jonka hän oli
vannonut itsestään hävittävänsä. Todentotta ei kukaan voinut syyttää
puhdasmielistä Schumannia valheellisuudesta hän ei sanonut juuri
koskaan mitään sellaista, jota hän ei ollut tosiaan tuntenut. Mutta
hänen esimerkkinsä opetti Christophelle, ettei saksalaisen taiteen
suurin valheellisuus ollut sitä, että sen harjoittajat tahtoivat
ilmaista tunteita, joita eivät tunteneet, vaan enemmänkin siinä, että
he tahtoivat purkaa tunteita, joita he kyllä tunsivat, mutta jotka
olivat -- _valheellisia tunteita_. Musiikki on armoton sielunkuvastin.
Kuta naiivimpi ja herkkäuskoisempi saksalainen säveltäjä on, sitä
selvemmin näyttää hän saksalaisen hengen heikkoudet: tuon hengen
häilyvän perustan, sen velton sentimentaalisuuden ja suoruuden
puutteen, sen hieman luihun ihanteellisuuden; sen kyvyttömyyden nähdä
omaa itseään, pelon uskaltaa katsoa itseään kasvoista kasvoihin.
Tuollainen väärä ihanteellisuus oli suurempienkin vikana, --
esimerkiksi Wagnerin. Kun Christophe luki hänen teoksiaan, kiristeli
hän hampaitaan. _Lohengrin_ oli hänestä sellainen valhe, että se sai
suorastaan karjumaan. Hän vihasi moista rihkama-makasiinista tarjottua
ritarillisuutta ja ulkokultaista jumalisuutta; tuollaista sankaria,
joka oli peloton ja sydämetön, itsekäs ja kylmä, ruumiillistunut hyve,
joka ihailee itseään ja rakastaa erikoisella hellyydellä itseään.
Christophe tunsi sellaisen sankarin hyvin, hän oli nähnyt hänet monta
kertaa todellisessa elämässä, tuon saksalaisen fariseustyypin, joka
oli niin uljaileva, nuhteeton ja kova, joka palveli polvillaan omaa
kuvaansa ja uhrasi sangen helposti toiset sen kuvan jumalallisuuden
vuoksi. _Lentävän hollantilaisen_ jykeä tunnelmallisuus ja tylsä
ikävyys aivan lamasivat häntä. _Tetralogian_ dekadentti-barbaarit
tuntuivat hänestä rakastuneina inhoittavan äiteliltä. Siegmund lauloi
sisartaan ryöstäessään salonkiromanssin. _Götterdämmerungin_ Siegfried
ja Brünhilde olivat uin kunnon saksalainen aviopari, niin he lorusivat
toinen toisilleen ja varsinkin yleisölle aviollista autuuttaan,
mahtailevan hölläsuisesti. Kaikki valheet, mitä olla saattoi, olivat
kasaantuneet näihin sävellyksiin: niissä oli väärää ihanteellisuutta,
väärää kristillisyyttä, väärää goottilaisuutta, väärää satutunnelmaa,
väärää jumalallista ja inhimillistä. Koskaan ei vanha ja sovinnainen
ollut rehennellyt suuremmalla komeudella kuin juuri tuolla näyttämöllä
joka väitti kaatavansa kaiken sovinnaisuuden. Siitä ei silmä, sielu
eikä korva voineet erehtyä hetkeksikään; olisi tarvittu tahallista
omaa tahtoa pettämään niitä -- Ja eräillä tahoilla ne tahtoivatkin
itse pettyä. Koko Saksahan nautti tästä vanhan-hedelmättömästä ja
lapsellisesta taiteesta, jossa irtipäässeet hirviöt raivosivat pienten,
mystillisten ja makeain koulutyttöjen seassa.

Mutta vaikka Christophe arvostelikin näin: heti kuin hän kuuli tätä
musiikkia, valtasi hänet samoin kuin muutkin, vieläpä enemmänkin, sen
miehen demooninen tahto ja tunnevirta, joka oli päästänyt nuo sävelet
valloilleen. Christophe nauroi ja vapisi, hänen poskiaan poltti, hän
tunsi itsessään kokonaisten ratsaslaumain hurjat sotahuudot. Hän
ajatteli, että kaikki on sallittua niille, jotka kantavat moisia
aronmyrskyjä sisässään. Kuinka hän riemuitsikaan, kun hän tunsi
noiden yleisesti pyhitettyjen teosten, joita hän nykyään selaili
aina ylen arastellen, herättävän itsessään saman liikutuksen, jonka
ne olivat hänessä ennen synnyttäneet saman kiihkeän hurmauksen, jopa
niin puhtaana, ettei sitä mikään tahrannut! Sellaisissa kohdissa
oli hän ikäänkuin pelastanut haaksirikossa kunniakkaita sirpaleita.
Kuinka onnellinen hän silloin olikaan. Hänestä tuntui kuin hän olisi
pelastanut osan omaa itseään. Ja eivätkö ne olleetkin hänen omaa
itseään? Eivätkö nuo suuret saksalaiset, joita vastaan hän nousi
kapinaan, olleet hänen omaa lihaansa ja vertansa, hänen omaa kalleinta
olemustaan? Hän oli ankara heille ainoastaan sentähden, että hän oli
ankara itselleen. Kuka rakasti heitä enemmän kuin hän? Kuka tunsi
paremmin kuin hän Schubertin hyvyyden, Haydnin viattomuuden, Mozartin
hellyyden, Beethovenin suuren sankarisydämen? Kuka oli pyhemmin ja
hartaammin tuntein kuin Christophe paennut Weberin suhisevain metsien
turviin, ja Johan Sebastianin valtavien tuomiokirkkojen varjoon, jotka
kohottavat Saksan tasangoilla pohjolan harmaata taivasta kohti kivisiä
vuoriaan ynnä jättiläismäisiä tornejaan ja niiden läpileikkauksin
koristettuja viirejä? Mutta hän kärsi heidän valheistaan, hän ei voinut
heissä niitä unohtaa. Hän arvioi ne rodun syyksi, mutta noiden miesten
suuruuden sen sijaan heidän omaksi ansiokseen. Siinä hän erehtyi. Sekä
suuruus että heikot puolet ovat molemmat sen rodun ominaisuuksia, jonka
mahtava, vaikkakin samea ajatus vierii sellaisena musiikin ja runouden
virtana, että koko Europa sammuttaa siitä janoaan. Ja minkä muun kansan
keskuudessa olisi hän löytänyt sen yksinkertaisen puhtaudenkaan, joka
innosti häntä tällä hetkellä sinkoamaan kansastaan moisia tuomioita!

Sitä ei Christophe kuitenkaan aavistanut. Niinkuin hemmoiteltu lapsi
käänsi hän kiittämättömänä äidiltään saamansa aseet itse äitiään kohti.
Myöhemmin, myöhemmin oli hän tunteva, mitä hän oli hänelle velkapää, ja
kuinka syvästi hän häntä rakasti...

Mutta nyt oli hänellä silmitön reaktsioonikausi kaikkia lapsuutensa
epäjumalia vastaan. Hän oli vihainen itselleen ja niille, siitä, että
hän oli uskonut, intohimoisen antautuvasti niihin. -- Ja se hänen
kautensa olikin aivan paikallaan. On eräs jakso ihmisen elämässä,
jolloin täytyy uskaltaa olla väärämielinen, jolloin täytyy tohtia tehdä
selvää jälkeä kaikista opituista ihailun ja kunnioituksen esineistä,
täytyy kieltää kaikki -- sekä valheet että totuudet, -- kaikki, mitä ei
ole tuntenut todeksi omassa itsessään. Koko kasvatuksessaan ja kaikessa
ympäriltä nähdyssä ja kuullussa imee lapsi itseensä sellaisen määrän
valheita ja typeryyksiä elämän olennaisimpiin totuuksiin sekoitettuina,
että nuorukaisen ensimäinen velvollisuus on sylkeä kaikki tuo opittu
suustaan, jos hän aikoo olla terve mies.

Christophe eli kyllästymisen tervettä murroskautta. Vaisto pakotti
hänet vieroittamaan olennostaan kaikki sulamattomat ainekset, jotka
sitä rasittivat.

Ennen kaikkea koski tämä seikka sitä äitelää hempeämielisyyttä,
joka tihkuu saksalaisessa kansallishengessä kuin maanalaisessa,
homeelta löyhkävässä kellarissa. Valoa! Valoa! Raitista ja kuivaa
tuulta, pyyhkäisemään pois nuo rämehöyryt, tukahuttavat tuoksut,
kaikki nuo, joiden nimi on Lied, Liedchen, Liedlein, lukuisat kuin
pisarat sateella, pisarat, joissa vuolaanaan purkautuu germaanilainen
Gemüt. Pois nuo lukemattomat: _Sehnsucht_ (Kaipuu), _Heimweh_
(Koti-ikävä), _Aufschwung_, (Sielunlento) _Frage_ (Kysymys), _Warum_
(Miksi?), _an den Mond_ (Kuulle), _an die Sterne_ (Tähdille), _an
die Nachtigall_ (Satakielelle), _an den Frühling_ (Keväälle), _an
den Sonnenschein_ (Auringonpaisteelle); kaikki: _Frühlingslied_
(Laulu keväälle), _Frühlingslust_ (Kevätiloa), _Frühlingsgruss_
(Tervehdys keväälle), _Frühlingsfahrt_ (Kevätretki), _Frühlingsnacht_
(Kevätyö), _Frühlingsbotschaft_ (Kevätviesti); nuo _Stimme der
Liebe_ (Lemmenääni), _Sprache der Liebe_ (Lemmentunnustus), _Trauer
der Liebe_, (Lemmenmurhe) _Geist der Liebe_ (Rakkaudenhenki),
_Fülle der Liebe_ (Rakkaudenuhkeus) _Blumenlied_ (Kukkien laulu),
_Blumenbrief_ (Kukkaiskirje), _Blumengruss_ (Kukkien tervehdys); nuo
sadat: _Herzeleid_ (Sydäntuskaa), _mein Herz ist schwer_ ("Raskas
sydämein"), _mein Aug ist trüb_ ("Suruinen sydämein"); nuo pikkuimelät
vuoropuhelut, joissa pakisijoina ovat _Röslein_ (ruusunen), puronen,
kyyhkynen, pikku pääsky; kaikki nuo perusteettomat kysymykset: -- "_Jos
ruusunen okaitta olla vois_", -- "_Entisen armaansa kanssako pääskynen
pesänsä lois vai uudenko lemmen löytänyt ois_": -- koko tuo ummehtuneen
hellyyden, äitelän liikutuksen, hengettömän melankolian ja lattean
runouden tulva... Kuinka paljon kaunista sillä tavoin vedetään alas,
kuinka paljon harvinaisia asioita kulutetaan tarpeettomasti, jokaisen
aiheen tullen, ja aiheettomastikin! Sillä pahinta oli, että kaikki
tämä oli aivan hyödytöntä: se oli pelkkää tapaa paljastaa sydämensä
yleisölle, joutavanpäiväistä ja hempeämielistä kunnon saksalaisten
taipumusta purkaa hälisevästi itseään toisilleen. Ei mitään sanomista,
ja kuitenkin puhutaan kilpaa! Eikö moinen lörpöttely koskaan loppuisi?
-- Hei, pitäkää jo, kurnuttavat sammakot, suunne kiinni!

Varsinkin rakkaudenpuheissa tunsi Christophe kaikkein paksuimpana
valheen: sillä siinä asiassa hän osasi jo helpoimmin verrata sitä
todellisuuteen. Nämä sovinnaiset lemmenlaulut, kyyneleiset ja
siivot, eivät vastanneet missään määrin miehen kiivaita haluja eikä
naisen sydämentunteita. Mutta olivathan nuo, jotka olivat sellaista
kirjoittaneet, toki rakastaneet, ainakin kerran elämässään! Oliko
mahdollista, että he olivat rakastaneet tällä tavoin? Ei, he olivat
valehdelleet, valehdelleet niinkuin kaikessa muussakin, olivat
tahtoneet kaunistaa itseään ihanteellisiksi... Ihannoida! nimittäin:
peljätä nähdä elämää kasvoista kasvoihin, ei pystyä erottamaan
asioita miehen tavalla, sellaisina kuin ne ovat. -- Kaikkialla
samaa arkuutta, samaa miehisen rehellisyyden puutetta. Kaikkialla
samaa hengetöntä haltioitumista, samaa mahtavaa ja valheellista
juhlallisuutta, isänmaallisuudessa, juomapöydässä, uskonnossa. "_Die
Trinklieder_" (juomalaulut) olivat ylistyksiä viinille tai maljalle:
("Oi, ihana malja..."). Uskonto -- seikka, jonka piti olla välittömintä
maailmassa, puhjeta sielusta yhtäkkiä kuin odottamaton lähde, -- se
oli tehdastavaraa, kaupaksi sopivaa valmistetta. Isänmaalliset laulut
taasen rustatut lauhkeaa ja yhteen tahtiin määkivää lammaslaumaa
varten... Karjukaa siis!... Hitto vie, yhäkö te jaksatte valehdella
-- "_ihannoida_" -- teittepä sen sitten juopottelun, miestapon tai
mielettömyyden kunniaksi!...

Christophe oli päässyt sille kehitysasteelle, että hän vihasi kaikkea
ihanteellisuutta. Hän piti rehellistä raakuutta parempana kuin
tällaista valhetta. -- Pohjaltaan oli hän suurempi idealisti kuin muut,
eikä hänellä ollut, -- hänellä ei voinut olla, -- pahempia vihollisia
kuin nuo julkean selvät realistit, joista hän luuli pitävänpä.

Oma kiihkeä aate teki hänet sokeaksi. Häntä jääti tuo usva,
tuo verettömyyttä sairastava valheellisuus, nuo "auringottomat
aate-fantoomit". Hän kaipasi aurinkoa olemuksensa kaikilla voimilla.
Nuorekkaassa halveksumisessaan ulkokultaisuutta kohtaan, joka häntä
ympäröi tai jota hän ulkokultaisuutena piti, ei hän huomannut
sitä rotunsa suurta käytännöllistä viisautta, jonka avulla se oli
rakentanut vähitellen suurenmoisen ihanteellisuutensa, hillitäkseen
rajuja luonnonvaistojaan ja käyttääkseen niitä hyvän palvelukseen.
Rotujen sieluja eivät muuta eivätkä suuntaa uusille urille useinkaan
mielivaltaiset syyt, uskonnolliset tai moraaliset määräykset,
lainsäätäjät tai valtiomiehet, papit tai filosoofit: vuosisatoja
kestäneet onnettomuudet ja koettelemukset karkaisevat elämään ne
kansat, jotka tahtovat elää.



Samalla Christophe kuitenkin sävelsi, joskaan hänen sävellyksensä
eivät olleet vailla samoja vikoja, joita hän moitti muissa, sillä
taiteellinen luominen oli hänessä vastustamaton vaatimus, joka ei
alistunut hänen älynsä määräämiin sääntöihin. Taiteilija ei luo
järkisyistä. Hän luo pakosta. -- Silloin ei riitä, että on tuntenut
valheen ja enimmissä tunteissa piilevän liioittelun estääkseen
itseään niihin vikoihin suistumasta: siihen vaaditaan pitkäaikaista
ja vaivalloista ponnistusta; mikään ei ole vaikeampaa kuin olla
täysin rehellinen nykyaikaisessa yhteiskunnassa, sillä kullakin on
raskaana perintönä sukupolvesta toiseen siirtyneet mukavat tottumukset.
Ja vaikeinta se on sellaisille ihmisille ja kansoille, joilla on
itseään-hallitsematon tapa antaa sydämensä lakkaamatta puhua, vaikka
sen olisi useasti kaikkein parhainta vaieta.

Christophien sydän oli tässä suhteessa täysin saksalainen: hän ei
ollut vielä oppinut vaikenemisen hyvettä; eikähän se vielä ollut hänen
iälleen ominaistakaan. Hän oli siinä kohdin isäänsä, että hän tahtoi
puhua alinomaa ja puhua melua herättävästi. Hän tiesi sen vikansa,
ja hän taisteli sitä vastaan; mutta se taistelu lamautti osaltaan
hänen voimiaan. -- Sitäpaitsi oli Christophe saanut vielä toisenkin
perinnön, joka oli yhtä vaikea hävittää, se oli isoisältä tullut
suunnaton vaikeus ilmaista tarkan selvästi ajatuksiaan. -- Hän oli
virtuoosin poika. Ja hän tunsi virtuositeetin vaarallisen viehätyksen:
-- suorastaan fyysillisen ilon näyttää nopsaa taitavuuttaan, tyydyttää
lihastenkäyttely-haluaan, iloa voittaa, häikäistä omalla itsellään
suuri, tuhatpäinen yleisö; se ilo oli melkoisen anteeksiannettavaa,
melkeinpä viatonta laatua niin nuolessa miehessä kuin hän, mutta
kuitenkin oli se kuolettavaa myrkkyä hänen taiteelleen ja sielulleen:
-- Christophe tunsi, että se oli hänen veressään; hän halveksi sitä,
mutta kuitenkin antoi hän sille myöten.

Niin riuhtoivat häntä keskenään rodun ja hänen oman neronsa vaistot,
hänellä oli taakkana menneisyyden painolasti, loiskasvi, joka imi
hänen voimaansa ja josta hän ei jaksanut päästä irralleen. Siten hän
kulki eteenpäin haparoiden, ja siinä joutui hän paljoa lähemmäksi
kaikkea kelvottomaksi manaamaansa kuin hän luulikaan. Kaikki hänen
sävellyksensä olivat kummallista totuuden ja pöyhkeilevän paatoksen,
kirkkaan voiman ja sopertelevan typeryyden sekoitusta. Ainoastaan
muutamina harvoina tuokioina kykeni hänen oma itsensä tunkeutumaan
esille siitä outojen olennoiden kuolleesta kuoresta joka esti sen
liikkeitä.

Hän oli aivan yksin. Hänellä ei ollut minkäänlaista opasta, joka
olisi auttanut häntä nousemaan tuosta nevasta. Kun hän luuli
päässeensä siitä pois, niin hän olikin vain vaipunut syvemmälle.
Hän kulki edelleen sokkona ja hukkasi aikaansa ja voimiaan turhiin
yrityksiin. Hän ei säilynyt miltään katkerilta kokemuksilta; eikä
hän osannut tässä luomisintonsa kaaosmaisessa epäjärjestyksessä
arvostella, mikä kaikesta hänen luomastaan oli parhainta. Hän
sotkeutui mielettömiin suunnitelmiin, sinfoonisten runoelmien
haaveksimiseen, joiden tarkoituksen piti muka olla filosoofinen ja
jotka olivat suhteiltaan suorastaan eriskummaisia. Hänen henkensä
oli liian rehellinen, joten hän ei voinut kiintyä niihin pitkäksi
aikaa; hän hylkäsi ne suunnitelmansa äitelin mielin jo ennenkuin oli
luonnostellut niistä ensimäistäkään osaa. Joskus hän otti tulkitakseen
sävelillä runouden saavuttamattomimpia tuotteita. Silloin hän joutui
rämpimään alalla, joka ei ollut hänen omansa. Kun hän sommitteli itse
näyttämöasetuksiaan, -- (sillä hän ei epäröinyt ryhtyä mihin tahansa),
-- syntyi siitä suurinta mielettömyyttä; ja kun hän takertui Goethen,
Kleistin, Hebbelin tai Shakespearen mestariteoksiin, ymmärsi hän ne
aivan päin mäntyyn. Ei sentähden, ettei hänellä olisi ollut älyä, vaan
siksi, ettei hänellä ollut itsekritiikkiä. Hän ei voinut vielä ymmärtää
toisia, koska hänellä oli selvittämistä vielä itsessäänkin; minnepäin
hän kääntyikin, löysi hän aina vain oman lapsellisen ja pöyhistelevän
sielunsa.

Näiden jo ennakolta kuolemaantuomittujen epäsikiöiden ohella
kirjoitti hän myöskin joukon pikkuteoksia, jotka olivat hetkellisten
tunteiden välittömiä ilmauksia, -- ja ne juuri olivat luodut elämään:
sävelillä tulkittuja ajatuksia, _Liedejä_. Niissä asettui hän
kuten kaikessa muussakin rajusti entistä ja tavanomaista vastaan.
Hän valitsi kaikkein kuuluisimmat laulut, jotka olivat jo sävelin
käsiteltyjä, ja oli kyllin hävytön halussaan säveltää ne toisin ja
totuudenmukaisemmin kuin Schumann ja Schubert. Joskus koetti hän
antaa Goethen runoelmain olennoille, Mignonille, _Wilhelm Meisterin_
harpunsoittajalle niiden todella yksilöllisen luonteen, monista
vivahduksista kokoonpannun ja kuitenkin tarkan. Joskus iski hän
taasen kiinni eräihin lemmen-Liedeihin, jotka säveltäjän heikkous ja
yleisön latteus olivat pukeneet yhteisestä sopimuksesta äitelään ja
imelään sentimentaalisuuden asuun; hän riisui ne nyt armotta alasti ja
puhalsi niihin niiden alkuperäisen aistillisen ja villin rohkeuden.
Lyhyesti sanoen: hän koetti kaikin voimin antaa runouden olennoiden
ja niiden intohimojen elää omaa elämäänsä, etteivät ne olisi pelkkiä
leluja saksalaisten perheiden käsissä, jotka halusivat ainoastaan
helppotajuista taideherkytystä istuessaan sunnuntaisin oluen ääressä
jossakin _Biergartenissa_.

Mutta tavallisesti olivat runoilijat hänestä liian kirjallisia; ja
hän haki mielellään yksinkertaisempia tekstejä: vanhoja Liedejä,
muinaisia hengellisiä virsiä, joita hän oli lukenut eräästä
kuluneesta hartauskirjasta. Hän ei koettanut suinkaan säilyttää
niissä niiden kirkollista leimaa: hän käsitteli niitä häikäilemättä,
aivan maallisesti, vapaasti ja elämänmukaisesti. Tai hän valitsi
jonkin lyhyen raamatun psalmin, tai sananlaskuja, joskus pelkästään
ohikulkiessaan kuulemansa pakinan, katkelman rahvaanomaista juttelua,
lapsukaisten tuumia: -- monesti kömpelöitä ja proosallisia sanoja,
joiden alta kuulsi puhdas tunne. Sellaisia asioita käsitellessään hän
oli omalla alallaan, ja silloin hän saavutti syvyyden, jota hänen
muissa sävellyksissään ei ollut ja jota hän ei itsekään aavistanut.

Olivatpa hänen teoksensa hyviä tai huonoja, ja useimmin ne olivat
huonoja kuin hyviä, yleensä ne olivat täynnä ylitsekuohuvaa elämää.
Kaikki niissä ei ollut uutta: ei lähimainkaan. Christophe oli monta
kertaa lattea ja proosallinen, juuri rehellisyytensä tähden; monesti
hän toisti jo käytettyjä muotoja, siksi, että juuri ne tulkitsivat
hänen ajatustaan, siksi, että hän tunsi juuri sillä tavoin eikä
toisin. Millään ehdolla hän ei olisi pyrkinyt olemaan omintakeinen:
hänestä olisi mies, joka kiusasi itseään moisilla huolilla, ollut
melkoisen keskinkertainen. Hän tahtoi ainoastaan olla omaa itseään
ja sanoa juuri sellaista, mitä ajatteli, välittämättä siitä, oliko
se, mitä hän sanoi, sanottu jo ennen häntä vai ei. Hänellä oli ylpeä
usko luullakseen sitä parhaaksi tavaksi olla omintakeinen, ja usko,
ettei Jean-Christophea ollut koskaan ennen ollut ja ettei häntä tulisi
olemaan milloinkaan muuta kun yhden kerran. Häikäilemättömän varmana
kuin nuori ainakin tuntui hänestä kaikki vielä tekemättömältä: ja
kaikki näytti hänestä olevan tehtävissä, tahi tehtävissä uudestaan.
Tällainen sisäinen kyllyys, jota rajattomia lupaava elämä antoi, heitti
hänet huumaten ja hiukan varomattomasti onnen helmaan. Alinomaista
riemua. Se riemu ei kaivannut edes iloa, se pystyi ammentamaan voimansa
surustakin: sen lähteenä oli hänessä pursuva elämän yltäkylläisyys,
hänen oma voimansa, kaiken onnen ja kunnon synnyttäjä. Elää, elää
täydellisesti!... Se, joka ei tunne itsessään tuota voiman huimausta,
tuota elämisenhalun riemua, -- suurimmankin onnettomuuden keskellä, --
se ei ole taiteilija. Tämä on juuri kompastuskivi. Todellisen suuruuden
tunnusmerkki on se, että hän osaa sekä ilosta että surusta riemuita.
Jotkut Mendelssohn ja Brahms, lokakuisen usvan ja tihkusateen jumalat,
eivät ole koskaan tunteneet sitä jumalallista voimaa.

Christophe tunsi sen itsessään; ja hän levitteli iloaan varomatta ja
peittelemättä näytteille. Hän ei käsittänyt siinä mitään pahaa, hän
tahtoi ainoastaan jakaa omaansa myöskin muille. Hän ei huomannut, että
sellainen ilo oli enimmille ihmisille loukkaavaa, sellaisille, joilla
sitä ei ole koskaan ollut ja jotka sitä aina kadehtivat. Muuten: hän
välitti vähät siitä, oliko hän toisille mieleen vai ei; hän oli varma
itsestään, eikä mikään tuntunut hänestä yksinkertaisemmalta kuin
ilmaista vakaumuksensa toisille, -- ja voittaa. Tiedottomasti hän
vertaili omia rikkauksiaan muiden nuotinlykkääjien yleiseen köyhyyteen;
ja hän luuli, että hänen olisi sangen helppoa saada ylemmyytensä
tunnustetuksi. Liiankin helppoa. Hänen ei tarvinnut muka muuta kuin
näyttäytyä.

Ja hän näyttäytyi.



Häntä odotettiin.

Christophe ei ollut koskaan salannut mielipiteitään. Siitä hetkestä
alkaen, jolloin hän oli huomannut saksalaisen fariseismin, mikä ei
tahdo nähdä asioita sellaisina kuin ne ovat, oli hän vannonut olevansa
aina ehdottomasti ja armottoman rehellinen, olipa puhe mistä asiasta
tai henkilöstä tahansa. Ja koska hän ei voinut tehdä mitään menemättä
äärimmäisyyksiin, niin liioitteli hän kaikkea eriskummaisesti; hän
puhui suorastaan suunnattomuuksia ja kauhisti sellaiset ihmiset, jotka
eivät olleet tuhannetta osaakaan niin naiiveja kuin hän. Hän oli
tavattoman tietämätön. Hän julisti jokaiselle, kenen kohtasi, mitä hän
saksalaisesta taiteesta ajatteli, ja oli siitä teostaan tyytyväinen
kuin ainakin ihminen, joka ei tahdo kätkeä arvaamattoman kalliita
huomioitaan pelkästään itselleen. Hän ei kuvitellutkaan, että hänelle
saatettaisiin olla siitä vihaisia. Heti paikalla, kun hän keksi jonkin
pyhitetyn sävellyksen houkkamaisuuden, kiiruhti hän ilmoittamaan
siitä asiasta kaikille, jotka tulivat häntä vastaan, niin innoissaan
hän oli keksinnöstään. Hän lausui onnesta säteilevin kasvoin mitä
mielettömimpiä tuomioita. Ensin ei häntä käsitetty vakavasti; hänen
töykeyksilleen naurettiin. Mutta piankin huomattiin, että hän palasi
samaan asiaan liian usein ja hävyttömän itsepäisesti. Näytti tosiaankin
siltä kuin Christophe olisi omiin paradokseihinsa uskonut; ja tämä ei
ollut enää laisinkaan hauskaa. Hän sai aikaan julkista pahennusta;
keskellä konsertteja hän purki hälisevää ivaansa tai ilmaisi suuria
mestareita kohtaan halveksumisensa milloin tai missä tahansa.

Kaikki asiat levisivät kuin kulo pikkukaupungissa: ainoaakaan
hänen sanaansa ei unohdettu. Hänelle oltiin suuttuneita jo hänen
viimevuotisen elämänsä tähden. Ei oltu unohdettu, kuinka julkeasti hän
kuulutti seurusteluaan Aadan kanssa, eikä sitä tapausta seuranneita
epäilyttäviä aikoja. Itse hän ei muistanut siitä enää mitään; kukin
päivä vei tullessaan edellisen muistot, ja hän oli nykyään jo sangen
kaukana siitä, mitä hän oli ollut kaksi kuukautta aikaisemmin.
Mutta muut muistivat hänen puolestaan erinomaisesti: ne nimittäin,
joiden tehtävänä kaikissa pikkukaupungeissa on pistää tunnontarkasti
kirjoihinsa kaikki naapurien viat, kaikki heitä koskevat surulliset,
rumat ja loukkaavat tapahtumat, ettei mitään vain hukkaan joutuisi.
Christophen uudet kummallisuudet sijoitettiin nyt hänen nimelleen
kirjoihin hänen entisten syntiensä alle. Ne seikat valaisivat toinen
toistaan: moraalisten tunteiden loukkaamiseen lisäksi tuli nyt
sopimaton käyttäyminen. Suopeimmat sanoivat hänestä:

-- Hän tahtoo olla erikoinen.

Mutta enimmät vakuuttivat:

_Total verrückt!_ (Pähkähullu).

Sitäpaitsi alkoi levitä hänestä toinen yhtä ankara ja vielä
vaarallisempi mielipide, -- ja sen menestyksen takasi tuon mielipiteen
korkea alkuperä: kerrottiin, että Christophe linnassa, jossa hän
edelleen kävi säännöllisesti virallisessa tehtävässään, oli ollut
kerran niin epähieno, että oli itsensä suurherttuan kanssa puhuessaan
ilmaissut suorastaan vihastuttavalla tavalla mielipiteitään maan
kunnioitetuista mestareista. Hän oli, niin juteltiin, sanonut
Mendelssohnin _Eliasta_ "ulkokultaisen papin isämeidäksi", ja eräitä
Schumannin Liedejä halveksivasti "Backfisch-musiikiksi": -- ja sen
oli hän tehnyt juuri kun kunnioitettu ruhtinas oli tullut ilmaisemaan
erikoista mieltymystään noihin sävellyksiin. Suurherttua oli tehnyt
hänen nenäkkyydestään sievän lopun virkkaen kuivasti:

-- Teitä kuullessaan ei luulisi, herraseni, että te olette saksalainen.

Nämä niin korkealta tulleet rangaistuksen sanat upposivat myöskin
syvälle alas; eikä kukaan, jolla mielessään nyt oli jotakin kaunaa
Christophea kohtaan, joko hänen menestyksensä tähden tai jostakin
persoonallisesta, joskaan ei sen kiihkeämmästä syystä, jättänyt
muistamatta, ettei hän tosiaan ollut puhdas saksalainen. Hänen sukunsa
oli isän puolelta -- sen muistamme -- kotoisin Belgiasta. Ei siis ollut
yhtään kumma, että tuo hävytön siirtolainen koetti mustata kansallista
kunniaa. Tämä selitys valaisi kaiken; ja germaanilainen itserakkaus
löysi siitä erinomaisen syyn ihaillakseen vielä lisää omaa arvoaan,
halveksien samalla vastustajaansa.

Tätä aivan platoonista kostoa elähytti Christophe vielä itse sangen
tuntuvalla ravinnolla. On hyvin varomatonta arvostella muita
silloin, kun valmistautuu itse antamaan itsensä alttiiksi muiden
arvostelulle. Taitavampi ja vähemmän rehellinen taiteilija olisi
ollut häveliäämpi ja kunnioittavampi puhuessaan edeltäjistänsä. Mutta
Christophe ei ymmärtänyt olevan mitään syytä salata halveksumistaan
keskinkertaisuutta kohtaan, enempää kuin sitä onneakaan, jota hänen
oma voimansa hänelle tuotti. Ja hän toitotti tuota onnea suorastaan
tahdittomalla tavalla. Vaikka Christophe oli lapsuudesta asti tottunut
sulkeutumaan omaan kuoreensa, koska hänellä ei ollut seuraa, jolle
hän olisi voinut uskoa ajatuksiaan, tuli hänelle viime aikoina halu
purkaa muille sisuaan. Hänen ilonsa oli niin suuri, ettei hän voinut
yksin sitä kantaa; hänen rintansa liian pieni, että se olisi siihen
mahtunut: se olisi haljennut, ellei hän olisi saanut ilmaista iloaan
muille. Muun ystävän puutteessa oli hän nyt ottanut uskotukseen
vierustoverinsa orkesterissa, toisen _Kapellmeisterin_, nimeltään
Siegmund Ochs; hän oli nuori würtenbergiläinen, lauhkea ja ovela poika,
käytöksessään Christophea kohtaan aivan ylenpalttisen kunnioittava.
Christophe ei voinut epäillä häntä; ja vaikka hän olisi epäillytkin,
olisiko hän koskaan saattanut kuvitellakaan, että oli sopimatonta
uskoa iloaan jollekin oudollekin henkilölle tai vaikkapa suorastaan
viholliselle? Eikö kaikkien toisten päinvastoin pitänyt olla siitä
hänelle kiitollisia? Sillä eikö Christophe tehnyt työtä heidänkin
puolestaan? Hänellä oli onnea kaikille, ystäville ja vihollisille.
-- Hän ei aavistanut, ettei mikään ole vaikeampaa kuin pakottaa
ihmiset ottamaan vastaan jotain uutta onnea; he pitävät melkeinpä
entistä onnettomuuttaankin parempana kuin sitä: he tarvitsevat
vuosisatoja märehdittyä ravintoa. Mutta eräs seikka on heistä vieläkin
selittämättömämpää, se, että heidän pitäisi kiittää jotakuta toista
tuosta onnestaan. He eivät anna sitä loukkausta anteeksi muulloin
kuin ehdottomasta pakosta; ja silloinkin he valmistautuvat antamaan
lahjoittajan vielä kerran sen kalliisti maksaa.

Tuhannestakaan syystä ei Christophen luottavia mielenilmauksia siis
otettu kovin innokkaasti millään taholla vastaan. Mutta oli olemassa
noiden tuhannen päällisiksi vielä yksi syy lisää, miksi juuri Siegmund
Ochs ei sitä tehnyt. Ensimäinen Kapellmeister, Tobias Pfeiffer,
aikoi näet piakkoin vetäytyä yksityiselämään; ja vaikka Christophe
oli vielä sangen nuori, oli hänellä kaikki edellytykset päästä
hänen seuraajakseen. Siegmund Ochs oli liian saksalainen ollakseen
tunnustamatta, että Christophe ansaitsikin sen paikan, koska kerran
hovi häntä siihen puolusti. Mutta hänellä oli myös liian hyvä käsitys
itsestään ollakseen uskomatta, etteikö hän itse olisi ansainnut sitä
paikkaa paremmin, jos vain hovi olisi hänet paremmin tuntenut. Niinpä
ottikin hän Christophen kaikki mielenpurkaukset vastaan omituinen hymy
huulillaan, kun Christophe saapui aamuisin teatteriin ja alkoi puhua,
koettaen pysyä muka totisena, vaikka hänen koko kasvonsa säihkyivät
sisällistä intoa.

-- No, sanoi silloin Ochs hänelle salakavalasti hänen ohitseen
mennessään, onko taas jokin uusi mestariteos päässyt päivänvaloon?

Christophe pisti kätensä hänen kainaloonsa:

-- Ah, ystäväni, mikään entinen ei ole tämän veroista... Jos sinä sen
kuulisit!... Perhana vieköön, se on niin hyvä. Sellaista ei ole vielä
nähty, ei kuultu. Jumala auttakoon ihmisiä, kun se räjähtää heidän
korviinsa! Sen jälkeen tuntee sielussaan ainoastaan yhden halun: kuolla.

Nämä sanat eivät langenneet tien oheen. Ochs ei suinkaan hänelle nyt
hymyillyt eikä leikillisesti kujeillut hänen lapsellisen innostuksensa
kustannuksella, sillä silloin Christophe olisi varmaan ollut valmis
itse ensimäisenä nauramaan ja pyytämään anteeksi, jos hänelle vain
olisi ilmaistu, että hän oli naurettava; ei, Ochs päinvastoin alkoi
häntä petollisesti ylistellä; ja siten hän yllytti Christophen
päästämään uusia hullutuksia; ja kun hän oli eronnut Christophesta,
kiiruhti hän levittelemään niitä kaikkialle ja vääristeli ne vieläkin
naurettavammiksi. Niille hohotettiin musiikkimiesten toveripiirissä
kohti kurkkua, ja jokainen odotti jännityksessä vain tilaisuutta,
jolloin saisi tuomita perinpohjin Christophen poloiset sävellykset. --
Tuomio oli jo etukäteen aivan valmis.

Viimein se tilaisuus tuli.

Christophe oli valikoinut etevimmät koko sekasotkustaan. Ensin oli
ohjelmassa hänen Hebbelin _Judithiin_ säveltämänsä uvertyyri, runoon,
jonka hurja voima oli viehättänyt häntä, tavallisen saksalaisen
ponnettomuuden vastapainona; (tähän aiheeseensa hän oli alkanut jo
hiukan kyllästyä, sillä vaisto sai hänet aavistamaan, että Hebbel oli
ottanut tehtäväkseen näytellä neroa aina ja millä hinnalla tahansa).
Sitten seurasi sinfonia, jonka nimenä oli Arnold Böcklinin pateettinen:
_Elämä on unelma_, ja mottona _Vita somnium breve_. Loppuosan muodosti
sarja _Liedejä_ ja eräitä klassillisia kappaleita, ynnä muuan Ochsin
sepittämä _Festmarsch_, juhlamarssi, jonka Christophe oli tarjoutunut
toveruuden vuoksi ottamaan ohjelmaansa, vaikka hän pitikin sitä
melkoisen vähäpätöisenä.

Näistä sävellyksistä ei harjoituksissa mennyt paljoa hukkaan. Vaikkei
orkesteri laisinkaan ymmärtänyt näitä uusia esityksiään ja vaikka
jokainen sen jäsen olikin mielessään tällaisesta uudesta musiikista
ällistynyt, niin ei kukaan heistä vielä ollut ehtinyt muodostaa siitä
omaa mielipidettään, varsinkaan, koska kukaan heistä ei siihen pystynyt
ennenkuin yleisö oli ilmaissut siitä ajatuksensa. Sitäpaitsi teki
Christophen varmuus voimakkaan vaikutuksen noihin soittajiin, jotka
olivat tottelevaisia ja kuriin kasvatettuja niinkuin ainakin hyvässä
saksalaisessa orkesterissa. Ainoa tukaluus tuli laulajattaresta. Hän
oli tuo _Tonhallen_ konserttien sinipukuinen kuuluisuus. Hän oli siihen
aikaan maineessa kaikkialla Saksassa: tämä erinomainen perheenäiti
tulkitsi Brünhildeä ja Kundryä Dresdenissä ja Bayreuthissä keuhkojen
voimalla, jota vastaan ei ollut väittämistä. Mutta jos hän olikin
wagnerilaisessa koulussa oppinut sen taidon, josta tuo koulu syyllä
ylpeilee, nimittäin lausumaan selvästi, sinkauttamalla kerakkeet kauas
läpi ilman ja erottamaan ääntiöt ja nakkaamaan ne kuin nuijalla lyöden
ällistelevälle yleisölle, niin ei hän siellä kuitenkaan ollut oppinut
taitoa olla luonnollinen, -- senhän ymmärtää. Jokaisesta sanasta tuli
kohtalokas: kaikki oli korostettua; tavut kulkivat lyijyanturoin;
jok'ainoasta lauseesta muodostui oikea murhenäytelmä. Christophe
pyysi häntä hiukan hillitsemään dramaattista voimaansa. Laulajatar
suostui siihen ensin melkoisen taipuisasti; mutta sitten saivat hänen
luonteenomainen raskautensa ja halunsa näyttää äänivarojaan hänet
valtaansa. Christophe hermostui. Hän huomautti kunnianarvoiselle
naiselle, että hän tahtoi tulkita sanoilla eläviä ihmisiä eikä
Fafner-käärmettä puhetorvineen. Laulajatar otti, -- kuten voi arvata,
-- tämän nenäkkyyden hyvin pahakseen. Hän sanoi tietävänsä, Jumalan
kiitos, mitä oli laulaa, ja että hänellä oli ollut kunnia esittää
Brahmsin _Liedejä_ itsensä tuon suuren mestarin läsnäollessa, ja ettei
Brahms koskaan kyllästynyt kuulemaan niitä hänen esittäminään.

-- Sen pahempi! Sen pahempi! huudahti Christophe.

Laulajatar kysyi ylimielisesti hymyillen häneltä, mitä tuo
arvoituksellinen huudahdus merkitsi. Christophe vastasi, että koska
Brahms ei ollut kertaakaan elämässään tiennyt, mikä on luonnollista,
niin olivat hänen ylistyksensä niin pahaa moitetta kuin olla saattaa,
ja vaikka Christophe joskus oli sangen kohtelias, kuten laulajatar
tässä oli huomauttanut, niin koskaan ei hän olisi mennyt sanomaan
laulajattarelle mitään niin epäkohteliasta kuin tuo Brahms.

Inttelyä jatkui tähän tapaan; ja laulajatar esitti laulut yhä
itsepäisesti omaan kuosiinsa, pateettisesti ja työntäen ne täyteen
melodramaattisia efektejä, -- kunnes Christophe viimein sanoi hänelle
jyrkästi huomaavansa hyvin, että se oli laulajattaren luonteesta
johtuvaa ja ettei sitä voinut muuttaa; ja koska ei hänen _Liedejään_
osattu laulaa oikein, oli parasta olla esittämättä niitä ollenkaan:
Christophe sanoi pyyhkivänsä ne ohjelmasta. -- Silloin oli jo konsertin
edellinen ilta, noihin Liedeihin luotettiin paljon: laulajatar itsekin
oli niistä puhunut; hän oli tarpeeksi musikaalinen ymmärtääkseen edes
osaksi niiden arvon. Christophe asettui nyt häntä vastustamaan, mutta
koska hän ei ollut varma, etteikö huominen konsertti ehkä saattanut
perustaa tuon nuorenmiehen mainetta, niin hän ei tahtonut joutua
huonoihin väleihin ehkä nousevan tähden kanssa. Laulajatar taipui siis
yhtäkkiä; ja viimeisessä harjoituksessa alistui hän kärsivällisesti
kaikkeen, mitä Christophe häneltä vaati. Mutta kuitenkin hän oli
itsepintaisesti päättänyt noudattaa omaa makuaan, -- konsertissa.



Suuri päivä tuli. Christophe ei ollut yhtään rauhaton. Hän oli
liiaksi musiikkinsa vallassa voidakseen asiaa arvostella. Tosin hän
kuitenkin tunsi, että hänen teoksensa tarjosivat paikka paikoin
tilaisuuden naurettavalle tulkinnalle. Mutta mitä se nyt merkitsi?
Ei voi kirjoittaa mitään suurta joutumatta vaaraan olla naurettava.
Päästäkseen asian pohjaan täytyy uhmata yleistä mielipidettä,
kohteliaisuuden ja häveliäisyyden tapoja, olla välittämättä
yhteiskunnan valheista, joiden alla sielu nukkuu tukahdutettuna. Ellei
tahdo säikyttää ketään ja pyrkii ainoastaan menestykseen, täytyy
tyytyä koko iäkseen pysymään sovinnaisella keskitasolla ja antaa
keskinkertaisille ihmisille ainoastaan keskinkertaista totuutta,
sitäkin laimennettuna, vedellä sekoitettuna, sillä sitä he ainoastaan
kykenevät sulattamaan. Mutta oikean kyvyn tulee olla omalla puolellaan
elämää. Ei ole suuri, ellei ole tallannut tuollaista levottomuutta
jalkoihinsa. Christophe sen tallasi. Hänelle saatettiin kyllä viheltää:
hän oli varma, että välinpitämättömäksi ei yleisö jäisi. Häntä huvitti,
kun hän ajatteli, miten eräiden hänen tuttaviensa naamat vääntyisivät,
kun he kuulisivat sen tai sen hiukan uskalletun kappaleen. Hän odotti
tuimaa kritiikkiä: hän hymyili sille jo etukäteen. Joka tapauksessa
täytyi sellaisen olla sokea -- tai kuuro, joka -- kieltää, ettei hänen
tuotteissaan ollut voimaa, -- miellyttävää tai ei, mitä väliä sillä?...
Miellyttävää! Rakastettavaa!... Voima, se yksinään riitti. Sen oli
päästävä uomaansa ja vietävä kaikki mukanaan niinkuin Rhein...

Tuli ensimäinen vastoinkäyminen. Suurherttua ei saapunut tilaisuuteen.
Ruhtinaallisessa aitiossa istui ainoastaan hovin vähäpätöisiä
statisteja: muutamia hovinaisia. Christophe ärtyi siitä, käsittämättä
oikein, miksi. Hän ajatteli: "Se hölmö tahtoo näyttää epäsuosiotaan.
Hän ei tiedä, miten suhtautua teoksiini: pelkää nolaavansa itsensä."
Hän kohautti hartioitaan eikä ollut välittävillään sellaisesta
joutavasta pikkuseikasta. Muut ottivat sen kyllä huomioonsa: se oli
ensimäinen kelpo läksy, ja uhkaus tulevaisuuden varalta.

Yleisö ei ollut sen halukkaampi kiiruhtamaan tilaisuuteen kuin sen
isäntäkään: kolmannes salia oli tyhjänä. Christophe ei saattanut estää
itseään katkerin mielin ajattelemasta, miten täynnä sali oli hänen
lapsuutensa konserteissa. Jos hän olisi ollut hiukan kokeneempi, ei
hän olisi tätä muutosta ällistynyt; Christophesta olisi nyt ollut
aivan luonnollista, että häntä kuulemassa oli vähemmän ihmisiä hänen
esittäessään jotakin arvokasta kuin hänen soittaessaan jotakin
joutavaa: sillä suurinta osaa yleisöstä ei vedä suinkaan puoleensa
musiikki, vaan itse soittaja; ja onhan luonnollista, että soittaja,
joka on täysikasvuinen ja samanlainen kuin muutkin ihmiset, kiinnittää
paljoa vähemmän mieltä kuin lapsenmekkoon puettu taiteilija, joka
liikuttaa helliä tunteita ja huvittaa töllistelijöitä.

Kun Christophe oli turhaan odottanut salin täyttymistä, päätti hän
alkaa. Hän koetti vakuuttaa itselleen, että näin oli parempi: "Vähän
ystäviä, mutta hyviä". -- Se hänen optimisminsa ei näyttäytynyt
kuitenkaan kauan hyvin perustelluksi.

Kappaleet seurasivat toisiaan hiiskumattoman hiljaisuuden vallitessa.
Yleisö saattaa kuunnellessaan olla vaiti sentähden, että sen tunne on
valmis joka hetki purkautumaan yli laitojensa, niin on se joutunut
esityksen valtaan. Mutta tässäpä hiljaisuudessa ei ollut yleisössä
mitään sisältöä. Ei kerrassaan mitään. Se oli pelkkää torkkumista.
Aivan tyhjää. Tunsi, että jokainen sävel suistui välinpitämättömyyden
kuiluun. Christophe seisoi yleisöön selin ja johti orkesteriaan,
mutta kuitenkin hän huomasi kaikki, millaista salissa oli, huomasi
sen sisäisillä tuntosarvillaan, jollaiset jokaisella oikealla
soittajalla on ja joilla hän voi aavistaa, saako hänen soittonsa
kaikua kuuntelijain sydämissä. Hän löi yhä tahtia ja koetti kiihdyttää
itseään, vaikka häntä hyytikin jo se ikävystymisen sumu, joka nousi
häntä kohti tuolta alhaalta katsomosta ja hänen takaansa aitioista.

Viimein loppui uvertyyri; ja sali taputti käsiään. Se taputti veltosti,
kylmästi, ja sitten se vaikeni. Christophesta olisi ollut parempi,
jos hänet olisi huudettu alas... Vihellys edes! Yksi ainoa vihellys!
Jonkinlainen elämänmerkki, ankara mielenilmaus hänen sävellystään
vastaan!... -- Christophe katseli yleisöä. Yleisö katseli häntä. He
tutkivat mielipidettä toistensa silmistä. He eivät kuitenkaan sitä
löytäneet ja vaipuivat välinpitämättömään tilaansa.

Soitto aikoi uudestaan. Nyt tuli sinfonian vuoro. -- Christophe tuskin
jaksoi johtaa sitä loppuun. Monta kertaa hän oli heittää tahtipuikkonsa
nurkkaan ja rynnätä matkaansa. Ympäröivä tylsyys tarttui häneen,
viimein hän ei ymmärtänyt itsekään, mitä hän johti, hän ei saanut
henkeä keuhkoistaan, hänellä oli tuntu, että hän vajosi auttamattomasti
ikävystymiseen. Ei tullut edes niitä pilkallisia supatuksia, joita hän
oli odottanut eräissä sävellysten kohdissa: yleisö oli painautunut
lueskelemaan ohjelmaa. Christophe kuuli takaansa ohjelmalehtien
jokaisen kuiva-äänisen kahahduksen; ja sitten seurasi taas hiljaisuus,
viimeiseen sointuun saakka, jolloin äskeiset veltot kättentaputukset
jälleen totesivat, että ymmärrettiin nyt sen sävellyksen loppuneen.
-- Ainoastaan pari kolme henkilöä taputti uudestaan käsiään, kun
muut lakkasivat: mutta ne taputukset eivät herättäneet vastakaikua,
ja sitten ne häpeissään vaikenivat: silloin tuntui tyhjyys yhä
tyhjemmältä, ja tuo pieni erehdys todisti yleisölle ainoastaan, miten
ikävä sillä oikeastaan oli ollut.

Christophe oli istuutunut keskelle orkesteriaan, hän ei uskaltanut
katsoa ei oikealle, ei vasemmalle. Häntä itketti, ja samalla hän
vapisi vihasta. Hän olisi tahtonut kavahtaa ylös ja huutaa kaikille:
"Ah, kuinka te olette minusta ikäviä! Te olette minusta sietämättömän
ikäviä! Minä en jaksa tätä kärsiä!... Menkää matkaanne kaikki,
kaikki!..."

Sitten vilkastui yleisö hiukan, sillä se odotti nyt laulajatarta, jolle
se oli tottunut antamaan suosiotaan. Tässä Christophen kummallisten
uutuuksien valtameressä, jossa yleisö harhaili ilman kompassia, oli
edes tuo laulajatar jotain varmaa; tunnettu ja vankka pohja, maa, jossa
ei tarvinnut peljätä eksyvänsä. Christophe aavisti yleisön ajatuksen;
ja hän nauroi ilkeästi. Laulajatar puolestaan tiesi hyvin yleisön
hartaan odotuksen: Christophe huomasi sen hänen kuningatarmaisista
kasvonilmeistään, mennessään ilmoittamaan hänelle, että nyt oli hänen
vuoronsa esiintyä. He katsoivat toisiinsa vihamielisesti. Christophe
ei tarjonnut hänelle käsivarttaan, vaan pisti päinvastoin kädet
taskuunsa ja antoi laulajattaren mennä näyttämölle yksin. Laulajatar
meni hänen ohitseen raivoissaan ja nolattuna. Christophe seurasi
häntä kyllästyneen näköisenä. Heti, kun laulajatar ilmestyi, puhkesi
sali osoittamaan ihastustaan hänelle: se oli koko yleisölle helpotus;
kaikkien kasvot kirkastuivat, ihmiset vilkastuivat, kaikki kiikarit
summattiin näyttämöä kohti. Varmana voimastaan iskeysi laulajatar
Christophen Liedeihin tietysti omalla tavallaan, välittämättä ollenkaan
niistä huomautuksista, joita Christophe oli hänelle tehnyt edellisenä
iltana. Christophe säesti häntä, ja kalpeni. Hän tunsi kohta tämän
kapinan. Heti, kun laulajatar teki ensimäisen muutoksen, löi Christophe
rajusti koskettimiin, ja sanoi vimmoissaan.

-- Ei!

Laulajatar jatkoi. Christophe puhalsi hänelle hänen selkänsä takaa,
käheällä ja raivostuneella äänellä:

-- Ei! Ei! Ei sillä tavalla...

Tuo raivoisa ärähtely, jota yleisö ei voinut kuulla, mutta josta
sanaakaan ei mennyt ohi orkesterin korvain, ärsytti laulajatarta ja
hän jatkoi itsepäisesti, venyttäen uhmallaan esitystä, tehden siihen
pausseja, voimakohtia. Christophe ei ottanut näitä muutoksia varteen
ja jatkoi vain omaa tahtiaan: niin meni kaikki lopulta hajalle. Yleisö
ei huomannut mitään: oli näet hyväksytty jo pitkän aikaa sitten
selviöksi, ettei Christophen musiikki voinut olla korvalle miellyttävää
eikä puhdasta. Mutta Christophe oli toista mieltä ja irvisteli kuin
mielipuoli; ja viimein hänen vimmansa purkausi. Hän lopetti keskellä
tahtia:

-- Riittää! huusi hän kohti kurkkua. Laulajatar jatkoi intonsa
vauhdista vielä puoli tahtia, ja sitten keskeytti hänkin vuorostaan.

-- Riittää! toisti Christophe kuivasti.

Salissa syntyi hetken ällistys. Jonkun sekunnin päästä sanoi Christophe
jäätävällä äänellä.

-- Aletaan alusta!

Laulajatar katsoi ymmällään häneen; hänen kätensä vapisivat; hänen
teki mieli heittää nuottivihko vasten Christophen kasvoja; myöhemmin
hän ei käsittänyt, kuinka hän ei ollut sitä tehnyt. Mutta hän oli nyt
täydellisesti Christophen käskevän voiman ja hänen vastustamattomien
sanainsa vallassa: -- hän alkoi alusta. Nyt lauloi hän koko
_Lieder_-sarjan seuraten tarkoin kaikkia neuvottuja vivahduksia: sillä
hän tunsi, ettei Christophe armahtaisi hatuistakaan häntä; ja hän
vapisi ajatellessaan, että tästä tulisi uusi kohtaus.

Kun hän lopetti, huusi yleisö haltioitumisen vimmassa hänet lavalle
takaisin. _Liedeille_ se ei taputtanut käsiään, vaan kuuluisalle ja
ammatissaan vanhenneelle laulajattarelle, sillä se tiesi, että hänelle
se voi taputtaa aina: se tiesi, että häntä se voi ihailla pelkäämättä
erehtyvänsä. Sitäpaitsi tahtoi yleisö antaa hänelle hyvitystä
äskeisestä kohtauksesta. Se aavisti hämärästi, vaikkei se ollutkaan
aivan varma asiasta, että laulajatar oli ollut väärässä, mutta siitä
oli sopimatonta, että Christophe oli uskaltanut laulajattarelle siitä
huomauttaa. Huudettiin: "Uudestaan, Uudestaan." Mutta Christophe painoi
päättävästi pianon kannen kiinni.

Laulajatar ei tätä uutta nenäkkyyttä edes huomannut; hän oli liian
kuohuksissaan voidakseen edes ajatellakaan laulaa uudestaan. Hän
poistui kiireesti näyttämöltä ja sulkeutui pukuhuoneeseensa; ja
siellä purki hän neljännestunnin sydäntään, joka kuohui suuttumusta
ja raivoa: hän sai hermokohtauksen, tuli oikea tulva kyyneleitä,
vihaisia haukkumisia, sadatuksia Christophea vastaan, -- mitään ei
puuttunut. Hänen raivoisa kirkunansa kuului läpi suljetun ovenkin.
Ne hänen ystävistään, joiden onnistui päästä sisään, kertoivat ulos
tullessaan, että Christophe oli käyttäytynyt kuin täysi kollo.
Yleinen mielipide leviää pian teatterissa. Ja kun Christophe ilmestyi
takaisin lavalle johtamaan viimeistä kappaletta, uhkasikin yleisö
suorastaan hirmumyrskyllä. Mutta se kappale ei ollutkaan hänen: se
oli tuo Ochsin _Festmarsch_, jonka Christophe oli toverillisesti
liittänyt ohjelmaansa. Yleisö, joka tunsi olonsa tätä vetelää
musiikkia kuunnellessaan kotoisaksi, löysi silloin yksinkertaisen
keinon ilmaistakseen tyytymättömyytensä Christopheen, keinon, jota
käyttäen sen ei tarvinnut olla niin rohkea, että se olisi Christophelle
viheltänyt: se taputti Ochsille hurjasti käsiään ja huusi tekijän
esille kaksi, kolme kertaa; eikä hän suinkaan jäänyt tulematta. Ja
sillä tavoin se konsertti loppui.

Arvaa helposti, että suurherttua ja hovi, -- koko tuo pieni,
juorunhaluinen ja ikävä maaseutukaupunki -- sai tarkoin tietoonsa
kaiken, mitä konsertissa oli tapahtunut. Ne sanomalahdet, jotka olivat
laulajattaren ystäviä, eivät vihjailleet millään tavoin skandaaliin;
mutta sen sijaan ne kaikki yksimielisesti ylistivät laulajatarta, ja
tyytyivät mainitsemaan ohjelmasta ohimennen ne _Liedit_, jotka hän oli
laulanut. Mitä taasen Christophen muihin sävellyksiin tuli, niistä
lausuttiin vain pari riviä, samat tai melkein samat kaikissa lehdissä:
"... Taitava kontrapunktissa. Monimutkainen kirjoitustapa. Heikko
mielikuvitus. Ei melodiaa. Kirjoitti päällään eikä sydämellään. Vailla
rehellisyyttä. Tahtoi olla omintakeinen..." -- Seurasi sitten opettava
lauselma todellisesta omintakeisuudesta, siitä, jota oli manalle
menneitten mestarien, Mozartin, Beethovenin, Loeven, Schubertin,
Brahmsin töissä, "noiden, jotka olivat omintakeisia ajattelematta
olla sellaisia". Sen jälkeen siirryttiin luontevasti puhumaan, että
suurherttuallisessa teatterissa oli päätetty esittää uudestaan Konradin
Kreutzerin ooppera _Nachtlager von Granada_, Granadan yövartio;
selitettiin pitkästi kuinka tämä "ihana musiikki oli aina yhtä raikasta
ja nuorekasta kuin muinoin ensimäisenä päivänään".

Parilla sanalla: Christophen sävellykset saivat suopeammankin
arvostelun puolelta osakseen täydellisen ja ällistelevän
ymmärtämättömyyden; -- ja niiltä, jotka eivät hänestä pitäneet,
salakavalaa vihamielisyyttä, joka varustautui jo vastaisuudenkin
varalta; -- suuri lauma taasen, jota ei vihamielinen tai ystävällinen
kritiikki liikuttanut, oli aivan vaiti. Omien ajatustensa varaan
jätettynä ei suuri yleisö ajattele mitään.



Christophe oli lamaan lyöty.

Eikä hänen vastoinkäymisensä kuitenkaan ollut yhtään kummastuttavaa.
Oli ainakin kolme syytä, jotka tekivät hänen teoksensa yleisölle
epämiellyttäviksi. Ne eivät olleet täysin kypsät. Ja lisäksi ne
olivat liian paljon edellä aikaansa, että ne olisi ensi kerralla
ymmärretty. Ja lopuksi oltiin sangen hyvillään, kun saatiin hiukan
läksyttää pöyhkeää nuorta miestä. -- Mutta Christophen äly ei ollut
niin tyyni, että hän olisi voinut huomata tappionsa jollakin tavalla
oikeutetuksi. Etenkin puuttui häneltä tuota kylmää selvänäköisyyttä,
jonka todelliselle taiteilijalle antaa tuskallinen kokemus, nimittäin
tietoisuus, etteivät ihmiset koskaan oikein opi ymmärtämään ja että
heidän tuhmuutensa on auttamaton. Christophen yksinkertainen luottamus
yleisöön ja menestykseen, jonka hän luuli saavuttavansa pelkästään
siitä syystä, että hän sen ansaitsi, luhistui tuossa tuokiossa. Hänestä
olisi ollut luonnollista, että hänellä oli vihamiehiä; mutta se
ällistytti häntä, ettei hänellä ollut ainoatakaan ystävää. Kenelläkään
niistä, joihin hän oli luottanut ja jotka tähän asti olivat näyttäneet
seuraavan harrastuksella hänen sävellyshommiaan, ei ollut konsertin
jälkeen hänelle yhtään ainoaa rohkaisevaa sanaa. Hän koetti saada
selville heidän mielipiteensä, mutta he vetäytyivät epämääräisten
pakinain suojaan. Sitten tahtoi hän itsepintaisesti saada tarkan selvän
heidän mielipiteistään: silloin vetivät suorimmat heistä turvakseen
hänen ensimäiset teoksensa, nuo aloittelijan typeryydet. -- Monta
kertaa hän oli myöhemmin saava kuulla, kuinka hänen uudet teoksensa
hyljättiin muka hänen entisten sävellyksiensä hyvyyden vuoksi, -- ja
sen tekivät samat henkilöt, jotka muutama vuosi ennen olivat tuominneet
huonoiksi juuri nuo entiset teokset, silloin, kun ne aikoinaan olivat
uusia: se on tavallinen sääntö. Mutta Christophe ei sitä ymmärtänyt;
hän päästi nurisevan vastalauseen. Häntä ei hyväksytty, yhdentekevää;
se oli hänestä vain mieleenkin, hän ei tahtonut olla kaiken maailman
ystävä. Mutta se, että oltiin hänestä pitävinään eikä kuitenkaan
suotu hänen kasvaa, että tahdottiin häntä pysymään kaiken ikänsä
entisellään, lapsena, se meni yli rajojensa! Sellainen, joka kelpaa
kaksitoista-vuotiaana, ei sovellu enää kaksikymmen-vuotiaana; ja hän
toivoi, ettei hän tähän nykyiseenkään pysähtyisi, vaan muuttuisi aina,
alinomaa... Millaisia hölmöjä, koettaa seisauttaa elämän juoksua!...
Mielenkiintoista hänen lapsuuden sävellyksissään ei ollut itse tuo
lapsellinen joutavuus, vaan voima, joka siinä piili ja joka lupasi
jotakin tulevina aikoina. Ja tämän tulevan he nyt tahtoivat häneltä
tappaa!... Ei, he eivät olleet koskaan ymmärtäneet, millainen hän
oli, he eivät olleet milloinkaan häntä rakastaneet, enempää ennen
kuin nytkään; he pitivät hänessä ainoastaan siitä, joka oli heikkoa,
matalasisältöistä, siitä, joka oli hänessä samaa kuin muissa,
keskinkertaisuuksissa, eivätkä suinkaan sellaisesta, mitä _hän_ todella
oli: heidän ystävyytensä perustui ainoastaan väärinkäsitykseen...

Christophe ehkä liioitteli. Mutta kuitenkin on hyvin tavallista, että
kunnon ihmiset eivät kykene pitämään mistään uudesta, vaan huomaavat
sen kauneuden vasta silloin, kun se on parikymmentä vuotta vanha.
Heidän huonoille päilleen on uudella elämällä liian väkevä haju: ajan
tuulen täytyy lieventää sen tuoksua. He ymmärtävät taideteoksen vasta
silloin, kun sen on peittänyt vuosien home.

Mutta Christophe ei hyväksynyt sitä, ettei häntä ymmärretty silloin,
kun hän itse oli läsnä, vaan vasta, kun hän oli mennyt. Hänestä oli
hauskempi uskoa, ettei häntä ymmärretty ollenkaan eikä milloinkaan
ymmärrettäisi. Ja hän raivosi. Hän teki nyt sen naurettavan virheen,
että koetti tehdä ymmärretyksi itsensä, selittää, väitellä, vaikkei
sellaisesta voi olla mitään apua: siinä suhteessa olisi täytynyt
muuttaa koko ajan maku toiseksi. Mutta hän ei epäillyt voimiaan. Hän
oli päättänyt puhdistaa väkivallalla ja täydellisesti saksalaisen maun.
Siihen hänellä ei ollut mitään keinoja: moinen ei onnistunut muutamilla
pakinoilla, hapuillen epämääräisiä sanoja, joilla hän karkasi rajusti
ja loukkaavasti suurien mestarien kimppuun, jopa niidenkin henkilöiden,
joille hän koetti asiaansa vakuuttaa. Sillä tavoin hän hankki itselleen
ainoastaan muutamia vihollisia lisää. Hänen olisi pitänyt kirkastaa
omat ajatuksensa, ja pakottaa sitten yleisö itseään kuuntelemaan...

Mutta silloin tarjosi onni -- tai paremminkin kova onni -- hänelle
siihen erään keinon.



Hän istui teatteriravintolan pöydän ääressä, keskellä
orkesteritovereita, jotka ottivat kovin pahakseen hänen taiteelliset
tuomionsa. He eivät suinkaan olleet aivan kokonaan toista mieltä kuin
hän; mutta kaikkia heitä kiehutti Christophen sanojen julkeus. Vanha
Krause, altto, kunnon mies ja hyvä soittaja, joka piti vilpittömästi
Christophesta, olisi tahtonut kääntää pakinan toisaalle; hän ryiskeli
ja odotti tilaisuutta lyödäkseen kaiken leikiksi. Mutta Christophe ei
häntä kuunnellut; hän jatkoi kahta uhemmin; ja Krause oli huolissaan ja
ajatteli:

-- Miksi hänen pitääkin nyt puhua kaikkea tuollaista? Jumala varjelkoon
miestä! Voihan sellaista ajatella: mutta eihän sitä sovi sanoa, piru
vie!

Omituisinta oli, että hän ajatteli itse "tuollaista" samoin kuin
Christophe; ainakin hän tunsi aavistuksellisesti samaa, ja Christophen
mielipiteet saivat kyllä hänessä heräämään kaikenlaisia oikeutettuja
epäilyjä. Mutta hänellä ei ollut tarpeeksi rohkeutta tunnustaa sitä
suoraan, ei ainakaan näin joukossa, -- esteenä oli osaksi pelko nolata
itsensä ja osaksi vaatimattomuus ja itseluottamuksen puute.

Weigl, kornetti, ei tahtonut oppia mitään; hän kaipasi ainoastaan
tilaisuutta ihailla, olipa ihailtava mitä tahansa, hyvää tai huonoa,
tähti tai kaasuvalo: kaikki oli hänelle samanarvoista; hänen
ihailullaan ei ollut mitään rajoituksia: hän ihaili, ihaili, ihaili. Se
oli hänelle sokea elintarve; hän kärsi, kun hänen ihailulleen tehtiin
aitoja.

Sellonsoittaja Kuh kärsi vielä enemmän kuin hän Christophen sanoista.
Hän rakasti sydämensä pohjasta huonoa musiikkia. Kaikki, mihin
Christophe kohdisti myrkyllisen ivansa ja herjauksensa, oli hänestä
kuvaamattoman rakasta: vaistomaisesti valitsi hän parhaikseen juuri
kaikkein sovinnaisimmat; hänen sielunsa oli oikea kaikenlaisen
kyynelöivän ja komeilevan liikutuksen säiliö. Tosin oli hänen hellä
nöyryytensä kaikkia vääriä suurmiehiä kohtaan rehellistä. Hän
valhetteli ainoastaan uskotellessaan itselleen, että hän jumaloi
todellisia suuruuksia, -- valhetteli kaikessa viattomuudessa. Onhan
olemassa niitä "Brahmineja", jotka luulevat epäjumalassaan tuntevansa
menneitten vuosisatain nerojen henkäystä: he rakastavat Brahmsissa
Beethovenia. Kuh teki vielä enemmän: hän rakasti Brahmsia Beethovenissa.

Mutta kaikkein vimmastunein Christophen paradokseista oli fagotti,
nimeltä Spitz. Hänessä ei loukkaantunut hänen musiikki vaistonsa niin
paljoa kuin hänen luontainen orjallisuudentunteensa. Ennen muinoin
oli muuan Rooman keisari, joka tahtoi kuolla seisoallaan. Spitz olisi
tahtonut kuolla nenällään, aivan samoin kuin hän oli elänytkin: se oli
hänen luonnollinen asentonsa; hän oli suorastaan autuas, kun sai maata
maan tomussa kaiken sellaisen edessä, joka oli yleisesti hyväksyttyä,
pyhitettyä, sellaisen, joka oli "onnistunut"; ja hän joutui aivan
suunniltaan, kun estettiin häntä tuollaisesta pikentinasemasta, jota
hän rakasti.

Niinpä siis Kuh nyt vaikeroitsi, Weigl viittilöi toivottomana, Krause
puhui puuta heinää, ja Spitz kirkui kimeästi. Mutta Christophe ei
horjunut, vaan piti äänensä ylinnä ja antoi sen kuulua, lasketellen
kauheita tuomioitaan Saksasta ja saksalaisista.

Lähellä toisessa pöydässä istui muuan nuori mies, joka kuunteli heitä
ja vääntelehti naurusta. Hänellä oli musta, kiharainen tukka, kauniit,
älykkäät silmät, kookas nenä, joka ei kärkipuolelle päästyään tiennyt,
kääntyisikö se oikealle vai vasemmalle vai ojentaisiko kasvunsa
suoraan, ja siksi se hajosikin kummallekin puolelle; hänen huulensa
olivat paksut ja kasvonsa yleensä vilkkaat ja sukkelat. Hän seurasi
tarkoin Christophen puhetta, tähystäen hänen huuliinsa, ja jokainen
Christophen sana heijastui hänen kasvoillaan mieltyneenä koiranleuan
ilmeenä; koko ajan meni hänen otsansa pieniin ryppyihin, samoin ohimot,
silmänurkat, sieraimien pielet ja posket. Hän irvisteli kuunnellessaan,
ja vähän väliä vääristi hänen koko ruumistaan tukahdutettu nauru.
Hän ei puuttunut keskusteluun, mutta ei hukannut siitä ainoatakaan
sanaa. Hän oli erikoisen ihastunut, kun hän näki Christophen eräässä
todistelussa Spitzin pistoksia vastaan sotkeutuvan sanoihinsa,
änkyttävän, joutuvan pussiin, mongertavan vimmoissaan, kunnes hän
löysi hakemansa sanan, -- kokonaisen kalliomöykyn, jolla hän tahtoi
murskata vastustajansa. Ja hänen riemunsa oli rajaton, kun kiihko vei
Christophen kauas ajatuksen ulkopuolelle ja hän sinkosi eriskummaisia
paradokseja, jotka saivat kuulijat karjumaan kuin metsänpedot.

Viimein väittelijät erosivat, väsyivät kukin omain parempain uskojensa
vakuuttamiseen. Juuri kun Christophe, joka oli jäänyt yksin saliin,
aikoi mennä ulos ovesta, tuli hänen luokseen tuo nuori mies, joka oli
kuunnellut häntä niin ihastuksissaan. Christophe ei ollut vielä silloin
häntä huomannut. Toinen otti kohteliaasti hatun päästään, hymyili ja
pyysi saada esitellä itsensä:

-- Franz Mannheim.

Hän anoi anteeksi epäkohteliaisuuttaan, että hän oli kuunnellut
äskeistä väittelyä, ja onnitteli Christophea moisen _maestrian_
johdosta, jolla hän oli musertanut vastustajansa. Ja hän nauroi yhä
sitä ajatellessaan. Christophe katsoi häneen iloissaan ja hiukan
epäluuloisesti:

-- Onkohan se totta? kysyi hän; kunhan ette kujeilisi kustannuksellani?

Toinen vannoi kaiken pyhän nimessä tarkoittavansa totta. Christophen
kasvot kirkastuivat:

-- Minä olen teistä siis oikeassa? Te olette samaa mieltä kuin minä?

-- Kuulkaa, sanoi Mannheim, totta puhuakseni minä en ole musiikkimies,
minä en ymmärrä laisinkaan musiikkia. Ainoa musiikki, josta minä pidän,
-- (tätä en sano teitä imarrellakseni), -- on juuri teidän... No niin,
sen sanon näyttääkseni teille, ettei makuni kuitenkaan ole kovin
huono...

-- Ahah! -- äännähti Christophe epäluuloisena ja kuitenkin imarreltuna,
-- se ei ole mikään todistus.

-- Teitä on vaikea tyydyttää... No hyvä!... Minä sanon siis, niinkuin
tekin: se ei ole mikään todistus. Enkä minä uskallakaan ryhtyä
arvostelemaan sitä, mitä te puhuitte Saksan musiikkimiehistä. Mutta
ainakin pitää se puheenne paikkansa saksalaisiin nähden yleensä,
vanhoihin saksalaisiin nimittäin, kaikkiin noihin romanttisiin
idiootteihin, joiden ajatus on härski, joiden mieli on kyyneleistä
heltymystä ja joiden ikäloppua lorua meitä vaaditaan ihailemaan, tuota
"_iäti Eilistä, joka aina on ollut ja aina on oleva, ja joka on laki
huomenna, koska se on laki tänään_..."

Hän lausui pari, tämän ajatuksen sisältävää säettä eräästä Schillerin
kuuluisasta runosta:

    "... ... ... Das ewig gestrige,
    Das immer war und immer wiederkehrt."

-- Ja häneen nähden ensimäisenä! -- huudahti Mannheim keskellä
lausumistaan.

-- Keneen? kysyi Christophe.

-- Torven päryyttäjään, joka tämän on kirjoittanut!

Christophe ei häntä ymmärtänyt, Mutta Mannheim jatkoi:

-- Minä omalta osaltani tahtoisin, että joka viideskymmenes vuosi
pantaisiin toimeen taiteen ja ajattelun kenraalisiivous eikä jätettäisi
jäljelle mitään, joka on sitä ennen ollut.

-- Sepä olisi perinpohjaista, sanoi Christophe hymyillen.

-- Eipä läheskään, vakuutan. Viisikymmentä vuotta, sekin on jo
liikaa; täytyy sanoa: aina kolmenkymmenen vuoden päästä... Tai vielä
useammin!... Terveydenhoitokin sitä vaatisi. Eihän meidän kotonammekaan
pidetä kokoelmittain isoisiämme. Heidät lähetetään, silloin kun he ovat
kuolleet, kohteliaasti muualle, ja pannaan kivi vatsan päälle, että
saadaan olla varmat, etteivät he tule takaisin. Laskevatpa muutamat
hienot sielut kivelle vielä kukkiakin. Tehkööt sen, sillä ei väliä.
Ainoa, mitä minä pyydän, on se, että he antavat minun olla rauhassa.
Minusta nähden he puolestaan saavat olla rauhassa! Kukin taholleen:
elävät toisaalle, kuolleet toisaalle.

-- Onpa kuolleita, jotka ovat elävämpiä kuin itse elävät.

-- Ei suinkaan! Parempi olisi sanoa, että on eläviä, jotka ovat
kuolleempia kuin kuolleet.

-- Ehkäpä. Joka tapauksessa on vanhaakin, joka on vielä nuorta.

-- No olkoon, jos se on vielä nuorta, kyllä me sen itsekin löydämme...
Mutta minä en sitä uskokaan. Se, mikä on ollut kerran hyvää, ei ole
sellaista enää toista kertaa. Mikään muu kuin muuttuminen ei ole hyvää.
Ennen kaikkea me tarvitsemme päästä irti vanhoista. Saksassa on liian
paljon vanhaa. Surma vanhoille!

Christophe kuunteli näitä kompia sangen tarkkaavasti, ja ponnisti
aivojaan vastatakseen niihin; ne miellyttivät häntä osaksi, hän tunsi
niissä eräitä omia ajatuksiaan; mutta samalla hän oli tavallaan nolo,
kun kuuli niitä esitettävän näin irvikuvallisessa asussa. Mutta koska
hän luuli, että muut olivat yhtä vakavia kun hänkin, niin ajatteli
hän, että ehkäpä Mannheim, joka näytti oppineemmalta kuin hän ja puhui
sujuvammin, oli oikeassa ja teki Christophen omista mielipiteistä
loogilliset johtopäätökset. Tuo ylpeä Christophe, jolle ihmiset eivät
voineet antaa anteeksi muka hänen itsetuntoaan, oli päinvastoin sangen
vaatimaton, joten ne, jotka olivat saaneet paremman kasvatuksen kuin
hän, voivat helposti vetää häntä nenästä, -- jos he vain suostuivat
olemaan kopeilematta siitä, epämiellyttävää kiistaa välttääkseen.
Mannheim huvitteli omilla paradokseillaan ja antoi kielensä laulaa niin
vapaasti, että joutui lopulta sellaisiin hulluihin loruihin, joille hän
itsekin sisällisesti nauroi; hän ei ollut tottunut siihen, että hänen
sanansa käsitettiin vakavasti; ja häntä huvitti tavattomasti, kun hän
näki, millä ankaralla ponnistuksella Christophe ryhtyi aivan todella
pohtimaan hänen sutkauksiaan ja koetti ymmärtää niitä. Ja vaikka hän
loikin oikeastaan asian leikiksi, oli hän hyvillään, että Christophe
piti häntä niin tärkeänä olentona; Christophe oli hänestä samalla
naurettava ja viehättävä.

He erosivat hyvinä ystävinä; eikä Christophe hämmästynyt yhtään, kun
hän sitten kolme tuntia myöhemmin samassa teatterissa, harjoitusten
ajalla, näki Mannheimin pään pistäytyvän sisään siitä pienestä ovesta,
joka toi orkesteriin, säteilevänä ja irvistelevin ilmein Ja iskien
hänelle salaperäisesti silmää. Kun harjoitus loppui, meni Christophe
Mannheimin luokse. Mannheim pisti kätensä tuttavallisesti hänen
kainaloonsa:

-- Onko teillä hetkinen aikaa?... Kuulkaapas, minulle tuli eräs
ajatus. Ehkä se teistä on aivan mieletön... ettekö tahtoisi kirjoittaa
kerran oikein perinpohjin, mitä ajattelette musiikista ja muusikoista?
Sen sijaan, että tuhlaatte vain sylkeä saarnatessanne neljälle
soittokuntanne hölmölle, joista ei ole muuhun kuin puhaltamaan ja
kihnaamaan puunkappaleita, eikö teidän olisi parempi kääntyä suuren
yleisön puoleen?

-- Eikö muka parempi? Ja että tahtoisinko?... Peijakas vie! Ja te
haluatte, että minun pitäisi kirjoittaa? Minun, kaikkea nyt!...

-- Tällainen on ehdotukseni... Meitä on muutamia, eräitä ystäviäni ja
minä: Adalbert von Waldhaus, Raphael Goldenring, Adolf Mai ja Lukianus
Ehrenfeld, -- jotka olemme perustaneet aikakauskirjan, kaupungin
ainoan kunnollisen aikakauskirjan, sen nimi on _Dionysos_... (Tunnette
kai jo sen?...) Me ihailemme teitä kaikki, ja me iloitsisimme,
jos te liittyisitte avustajiimme. Tahtoisitteko hoitaa siinä
musiikkiarvostelua?

Christophe joutui aivan ymmälle moisesta kunniasta: hän paloi halusta
myöntyä; mutta hän pelkäsi, ettei hän olisi siihen hommaan kyllin
arvokas: hän ei osannut kirjoittaa artikkeleita.

-- Mitä joutavia, sanoi Mannheim, olen varma, että te osaatte sangen
hyvin. Kun teistä tulee kriitikko, on teillä oikeus kaikkeen. Yleisöä
ei tarvitse kursailla. Se on aina auttamaton nauta. Taiteilija ei vielä
ole mitään: taiteilija on jonkinlainen komediantti, jonka kaikki saavat
viheltää ulos. Mutta kriitikko taas on mies, jolla on oikeus sanoa:
"Viheltäkää ulos tuo taiteilija!" Koko yleisö jättää ajattelemisen
vaikeudet hänen huolekseen. Ajatelkoon mitä tahansa, kun hän vain
on jotain ajattelevinaan. Kunhan vain annatte noille kaakattaville
ankoille ruuan, on samantekevä, mitä rehua ne syövät: ne ovat hyvin
kaikkiruokaisia.

Christophe suostui viimein ehdotukseen ja kiitti ylen hartaasti. Hän
vaati ainoastaan yhtä seikkaa, nimittäin oikeutta puhua kaikki, mitä
hän tahtoi.

-- Tietysti, tietysti, vastasi Mannheim. Täydellisin vapaus! Me olemme
kaikki vapaita.



Mannheim karkasi kolmannen kerran Christophen kimppuun eräänä iltana
näytännön jälkeen esitelläkseen hänet Adalbert von Waldhausille ja
toisille ystävilleen. He ottivat hänet sydämellisesti piiriinsä.

Paitsi Waldhausia, joka oli seudun vanhaa aatelissukua, olivat he
kaikki juutalaisia ja hyvin rikkaita: Mannheim oli pankkiirin poika;
Goldenring tunnetun viiniviljelysten omistajan; Mai taasen erään
metallitehtaan johtajan, ja Ehrenfeld mahtavan jalokivikauppiaan.
Heidän isänsä olivat tuota vanhaa israeliittiheimoa, uutteraa ja
sitkeää, joka pysyy lujasti kiinni rotunsa hengessä ja nostaa
varallisuutensa kukoistukseen tuimalla tarmolla, nauttien enemmän
juuri tuosta tarmosta kuin itse rahoista. Pojat näyttivät
vakituisesti luoduilta hävittämään, mitä isät olivat rakentaneet: he
pitivät pilkkanaan perheittensä ennakkoluuloja ja noiden vanhojen
kokoamiskiihkoa, joka muistutti säästäväin ja toimeliaiden muurahaisten
hommaa. He näyttelivät taiteilijaa ja olivat halveksivinaan rikkautta,
nakkelevinaan sitä muka tuuleen. Mutta tosiasiassa ei heidän käsistään
paljoakaan luiskahtanut; ja mitä hullutuksia he tekivätkin, aina he
säilyttivät jossakin määrin selvänäköisyytensä ja käytännöllisen
vaistonsa. Sitäpaitsi pitivät isäukot heitä silmällä ja tarpeen tullen
aisoissa. Mannheim, tuhlaavaisin heistä kaikista, olisi tosiaankin
antanut mennä kaiken, mitä hän omisti: mutta hän ei omistanut koskaan
mitään; ja vaikka hän sadatteli kamalasti isänsä ahneutta, nauroi
hän kuitenkin itsekseen sanoilleen partaansa, ja arveli, että ukko
on oikeassa. Kaiken kaikkiaan ei heistä ollut muita kun Waldhaus,
joka oli omaisuutensa herra; hän ottikin asian vakavasti ja antoi
rahaa ja piti taloudellisesti pystyssä aikakauskirjaa. Hän oli
runoniekka. Hän kirjoitti "Polymetrejä", Arno Holzin ja Walt Whitmanin
tyyliin, värssyjä, joista joka toinen rivi oli sangen pitkä ja joka
toinen hyvin lyhyt, joissa oli paljon pisteitä, kaksia ja kolmia
pisteitä, huutomerkkejä, ajatusviivoja, isojakirjaimia, harvennuksia,
alleviivauksia: ne näyttelivät niissä sangen suurta osaa, samoin kuin
alliteratsiooni ja toistaminenkin, -- yhden sanan, rivin tai kokonaisen
lauseen uudistaminen. Hän pujotti runoihinsa myöskin kaiken maailman
muukalaiskielisiä sanoja. Hän väitti noudattavansa runoilussaan
(ei tiedetty oikein, millä tavoin) Cezannea. Totta puhuaksemme hän
oli sievä runollinen sielu, jossa joutavat pikkuseikat herättivät
hienoja, erikoisia aistimuksia. Hän oli sentimentaali ja kuiva, naiivi
ja keikaileva; hänen suurella työllä rustatut runonsa kiemailivat
muka huolimattomalla ja hienostelevalla vapaudella. Hän olisi kyllä
kelvannut runoilijaksi hienoston piireissä. Mutta hänen tapaisiaan
oli jo yllin kyllin aikakauslehtien palstoilla ja salongeissa; ja
hän tahtoi olla ainoa laatuaan. Hän oli saanut päähänsä näytellä
ylimystä, joka on kaikkien luokkansa ennakkoluulojen yläpuolella.
Oikeastaan hän oli kiinni niissä lujemmin kuin moni muu; mutta sitä
hän ei tunnustanut. Hän oli keksinyt huvikseen ympäröidä johtamassaan
aikakauskirjassa itsensä juutalaisilla, ärsyttääkseen omaisiaan, jotka
olivat kiihkeitä antisemiittejä, ja näyttääkseen itselleen, että hän
oli vapaa henki. Hän käyttäytyi sanomalehtitovereitaan kohtaan muka
hyvin hienostuneen tasa-arvoisesti. Mutta pohjaltaan hän halveksi
tyynesti ja rajattomasti heitä. Hän tiesi hyvin, että he käyttivät
mielellään kyllä hänen nimeään ja rahojaan; ja hän salli heidän niin
tehdä, saadakseen suloisen ilon halveksia heitä.

Ja hekin puolestaan halveksivat häntä, että hän luulotteli muka sitä
jalomielisesti sallivansa, sillä he tiesivät sangen hyvin, että siitä
sallimisesta oli hänelle etua. Lahja lahjasta! Waldhaus luovutti
heille nimensä ja varallisuutensa; ja he toivat hänelle kykynsä,
liikevaistonsa ja tilaajia. He olivat älyllisesti paljoa vikkelämpiä
kuin hän. Eivät silti suurempia persoonallisuuksia. Päinvastoin
ehkä paljon pienempiä. Mutta tässä pikkukaupungissa olivat he,
kuten juutalaiset aina ja kaikkialla, -- rotueronsa vuoksi, joka on
vuosisatoja eristänyt heidät toisista ja teroittanut heidän ilkkuvaa
huomiokykyään, -- tässä kaupungissa he olivat muita kaukonäköisemmät,
kaikkein herkimmät huomaamaan naurettavat puolet kaikissa lahonneissa
laitoksissa ja vanhenneissa ajatuksissa. Mutta kun heidän luonteensa
ei ollut läheskään niin vapaa kuonasta kuin heidän älynsä, niin ei
tuo tarkkanäköisyys estänyt heitä suinkaan pilkatessakin käyttämästä
hyväkseen noita laitoksia ja ajatuksia, sensijaan, että he olisivat
ryhtyneet niitä uudistamaan. Vaikka he julistivat vapaita ja
riippumattomia oppeja, olivat he samoin kuin aatelismies Adalbert
pelkästään pikkukaupungin keikareita, rikkaita ja joutilaita
nuoriaherroja, jotka harjoittivat kirjallisuutta urheilun ja kuhertelun
kannalta. He pukeutuivat kyllä maailmanmullistajiksi, mutta olivatkin
sangen vaarattomia pikku piruja, jotka eivät koskaan karanneet muiden
kuin muutamien aseettomien ihmisten kimppuun, sellaisten, joiden he
eivät peljänneet pystyvän heitä vahingoittamaan. He varoivat rikkomasta
välejään yhteiskunnan kanssa, sillä he tiesivät, että siihen he
kerran joutuisivat itsekin, elääkseen siinä aivan rauhassa niinkuin
kaikki muutkin, tyytyen hyvin noihin ennakkoluuloihin, joita vastaan
he aikoinaan nuorina olivat taistelleet. Ja kun he joskus uskalsivat
tehdä valtiokeikauksen, tai reklaamikeikauksen, ja ryntäsivät pauhaten
taisteluun jotakin päivän epäjumalaa vastaan, -- sellaista nimittäin,
joka alkoi jalustallaan jo horjua, -- niin silloinkaan he eivät toki
polttaneet laivojaan; vaaran tullen he pujahtivat niihin takaisin. Ja
kuinka taistelu lopulta päättyikin, kun se päättyi, aina meni pitkä
aika ennenkuin alettiin uusi; poroporvarit saivat heistä nähden nukkua
rauhassa. Ainoa, mitä nämä uudet _Davidsbündlerit_ tahtoivat, oli
tunnustus, että he olisivat kyllä voineet olla kamalia, jos olisivat
tahtoneet: -- mutta sellaista eivät he tahtoneet. Heistä oli hauskempaa
sinutella taiteilijoita ja istua illallisilla sieväin näyttelijättärien
kanssa.

Christophe tunsi olonsa oudoksi tässä piirissä. Nuo herrat puhuivat
ennen kaikkea naisista ja hevosista; ja he puhuivat niistä sangen
mauttomalla tavalla. He olivat sangen oksattomia. Adalbertin ääni
oli väritön ja hidas, hän puheli perinpohjaisen hienostuneesti,
sekä ikävystyneen että ikävystyttävän kohteliaasti. Adolf Mai,
aikakauslehden sihteeri, raskastekoinen ja tanakka, pää painuksissa
hartioiden välissä, töykeän näköinen mies, tahtoi aina olla oikeassa;
hän sanoi aina lopullisen, ratkaisevan sanan, ei kuunnellut koskaan,
mitä muut hänelle väittivät, näytti halveksivan puhuttelutoverinsa
mielipiteitä ja vielä enemmän itse puhuttelijaa. Goldenringia,
kuvaamataiteiden taidearvostelijaa, vaivasivat hermonykäykset ja hänen
silmänsä räpyttivät alinomaa suurten silmälasien takaa, -- ja hän piti,
luultavasti taiteilijatuttaviaan matkiakseen, pitkää tukkaa, tupakoi
vaiti ja märehti lauselmia, joita hän ei koskaan puhunut loppuun
saakka, ja viittaili epämääräisesti peukalollaan ilmaan. Ehrenfeld,
joka oli peni, kaljupäinen, hymyilevä ja vaaleapartainen, hienon ja
rasittuneen näköinen, kyömynenä, kirjoitti aikakauskirjaan muodeista
ja ylhäismaailman pakinoita. Hän puhui leikittelevällä ja lauhkealla
äänellä mitä törkeimpiä asioita; hän oli älykäs, mutta ilkeä ja joskus
epäjalo. -- Kaikki nämä nuoret miljonäärit olivat anarkisteja kuten
heidän arvoonsa sopi: kun omistaa yhteiskunnassa kaiken mahdollisen, on
suurin ylellisyys kieltää tuo yhteiskunta; sillä tavoin pääsee kaikista
velvollisuuksista sitä kohtaan. On silloin kuin varas, joka ryösti
matkustajan ja sanoi hänelle: -- "Mitä sinä tässä vielä teet? Mene
matkaasi! Minä en tarvitse sinua enää."

Koko joukosta oli Christophe mieltynyt ainoastaan Mannheimiin: hän oli
tosiaan elävin heistä. Häntä huvitti kaikki, mitä hän itse sanoi ja
mitä yleensä sanottiin; hän änkytti, mongerteli, etsi sopertaen sanoja,
virnakoi, puhui, sekasotkua, hänen oli mahdotonta seurata minkään asian
järkevää pohdintaa tai tietää tarkoin, mitä hän itsekään ajatteli;
mutta hän oli hyvä poika, ei kantanut kaunaa kenellekään, eikä ollut
rahtuakaan kunnianhimoinen. Ehkä hän ei tosin ollut aivan rehellinen:
hän näytteli aina jotakin osaa, mutta sen hän teki viattomasti, eikä
hän sillä vahingoittanut ketään. Hän pillastui alinomaa joihinkin
eriskummaisiin utopioihin, -- jotka tavallisesti olivat hyvin yleviä.
Hän oli liian älykäs ja ilveilevä uskoakseen täydellisesti sellaiseen;
hän osasi hyvin säilyttää kylmäverisyytensä kiivaissakin kohtauksissa,
eikä hän koskaan nolannut itseään rupeamalla sovittamaan teorioitaan
käytäntöön. Mutta hän tarvitsi jotakin narrinnahkaa: sellainen oli
hänelle leikkiä, ja hän tahtoi aina uutta lelua. Nykyään oli hänen
narrinkulkusenaan hyvyys. Hänelle ei tietysti riittänyt se, että hän
olisi ollut pelkästään hyvä; hän tahtoi näyttää hyvältä; hän saarnasi
hyvyyttä, ja omisti itselleen sen ulkonaiset naamiot. Omaistensa kuivan
ja kylmän liikemieshengen ja saksalaisen rigorismin, militarismin ja
poroporvariuden vastustamishalusta hän oli tolstoilainen, Nirvanan
palvelija, evankelisti, buddhalainen, -- hän ei tiennyt itsekään, mitä
kaikkea hän oli, -- pehmeän, selkärangattoman, anteeksiantavan ja
siunaavan moraalin apostoli, moraalin, jonka mukaan oli hyvin helppo
elää ja joka antoi summakaupalla anteeksi kaikki synnit, varsinkin
liekkuman aiheuttamat; hän ei salannut suoranaista suopeuttaan noita
syntejä kohtaan, jopa antoi paljon niukemmin anteeksi hyveelle kuin
niille; tuo moraali oli siis pelkästään jonkinlainen huvittelusopimus,
joka oli tehty keskinäisen ymmärtämyksen pohjalle kevytmielisyyttä
varten ja koristettu huvin vuoksi sievällä pyhimyssäteiköllä.
Siinä piili pieni ulkokultaisuus, joka ei herkistä hajuhermoista
haiskahtanut oikein hyvältä ja olisi ollut aivanpa iljettävää, jos
asianomaiset olisivat ottaneet sen vakavasti. Mutta niin he eivät
tehneet; he huvittelivat sillä itsekin. Tällainen koirankurinen hyvyys
ja kristillisyys odotti muuten vain jotakin sopivaa tilaisuutta
valitakseen jonkin uuden narrinhiipan, minkä tahansa, yhdentekevää:
sen sopi olla esimerkiksi raa'an voiman, imperialismin, "nauravain
jalopeurain" ihailua. -- Mannheim näytteli tätä ilveilyä koko sydämensä
halusta; hän antautui siihen sieluineen; hän puki ylleen vuorotellen
kaikki sellaiset tunteet, joita hänellä ei todellisuudessa ollut, ja
riisui ne sitten päältään ja muuttui jälleen samaksi, vanhaksi kunnon
juutalaiseksi kuin nuo muutkin, säilyttäen koko ajan rotunsa älyn. Hän
oli sangen miellyttävä ja ärsyttävä olento.



Nyt otti Mannheim joksikin aikaa Christophen keppihevosekseen.
Mannheim käytti vannoskellessaan pelkkää Christophen nimeä; hän
toitotti sitä kaikkialle. Hän päryytti ystäviensä korvat lukkoon
virittäessään dityrambeja Christophelle. Niistä päättäen täytyi uskoa,
että Christophe oli nero, harvinainen mies, joka sävelsi hassunhyvää
musiikkia ja varsinkin puhui hämmästyttävällä tavalla ja oli kovin
älykäs, -- vieläpä kaupan päälle kaunis: puhdaspiirteinen suu, ihanat
hampaat! Mannheim lisäsi siihen vielä, että Christophe ihaili häntä.

Viimein hän vei Christophen kotiinsa eräänä iltana päivällisille. Ja
Christophe sai olla tuttavallisessa seurassa uuden ystävänsä Franzin
isän, pankkiiri Lothar Mannheimin, ja hänen sisarensa, Judithin kanssa.

Ensi kertaa hän nyt tunkeusi juutalaiseen kotiin. Vaikka juutalaisia
oli tuossa pikkukaupungissa sangen runsaasti ja vaikka heillä oli
siellä merkittävä paikka, koska he olivat rikkaita, koossapysyvät ja
älyllisesti huomattavia, niin elivät he kuitenkin melkoisesti erillään
muista kaupunkilaisista. Kansassa piili heitä kohtaan itsepintaisia
ennakkoluuloja ja salainen vihamielisyyskin, joka oli vahingotonta,
mutta kuitenkin halveksivaa. Samaa mieltä oli myöskin Christophen
suku. Hänen isoisänsä ei ollut pitänyt juutalaisista; mutta aivan kuin
kohtalon ivalla olivat hänen kaksi parasta oppilastaan -- (toisesta
tuli sittemmin säveltäjä, toisesta kuuluisa virtuoosi) -- olleet
molemmat juutalaisia. Siitä oli tuo kunnon mies aivan onneton: sillä
joskus hän olisi tahtonut halailla heitä hyvinä musiikkimiehinä,
mutta sitten hän murheekseen muisti, että he olivat ristiinnaulinneet
Jumalan; eikä hän ymmärtänyt, miten hän olisi saanut moiset erilaiset
tunteensa sopimaan yhteen. Lopulta hän kuitenkin syleili heitä. Hän
oli näet taipuisa uskomaan, että Jumala antaisi heille anteeksi, koska
he rakastivat niin suuresti musiikkia. -- Christophen isä, Melchior,
joka oli olevinaan vapaa-ajattelija, ei suinkaan häikäillyt ottaa
rahaa juutalaisten käsistä; ja se oli hänestä aivan parhaiksi, perästä
päin hän piti heitä pilkkanaan ja halveksi heitä. -- Mitä taasen tulee
Christophen äitiin, hän ei ollut varsin varma, etteikö hän tehnyt
syntiä myöntyessään palvelemaan juutalaisia keittäjättärenä. Ne,
joiden kanssa hän joutui tekemisiin, olivat muuten melkoisen ynseitä
häntä kohtaan; mutta siitä hän ei kantanut heille kaunaa, enempää kuin
yleensä muillekaan ihmisille; hän vain sääli noita poloisia, jotka
Jumala oli kironnut; hän suorastaan heltyi, kun näki jonkun tuollaisen
perheen nuoren tyttären ja kuuli juutalaisherrasväen lasten iloista
naurua:

-- Niin kaunis tyttö!... Niin suloisia pienokaisia!... Miten
onnetonta!... ajatteli Louisa.

Hän ei uskaltanut virkkaa Christophelle mitään, kun Christophe ilmoitti
mainittuna iltana menevänsä päivällisille Mannheimeille; mutta hieman
hänen sydäntään kuitenkin kouristi. Louisa ajatteli, että tosin
ei tarvinnut uskoa kaikkea pahaa, mitä juutalaisista puhuttiin --
(panetellaanhan koko maailmaa) -- ja että hyviä ihmisiä saattaa olla
kaikkialla, mutta että olisi kuitenkin parempi, jos kukin pysyisi
omalla paikallaan, juutalaiset tahollaan, kristityt omallaan.

Christophella ei ollut yhtään tällaisia ennakkoluuloja. Paremminkin
häntä veti tuon toisen rodun puoleen, sillä hänellähän oli ainainen
ja luontainen halu asettua omaa ympäristöään vastaan. Tuota rotua
kokonaisuudessaan hän ei laisinkaan vielä tuntenut. Hän oli ollut
tekemisissä pelkästään juutalaisväestön kaikkein alhaisimpien ainesten
kanssa: pikku kauppiaiden ja roskarahvaan, jota kuhisi eräillä
kapeilla kujilla Reinin ja tuomiokirkon välillä, muodostaen sinne
kaikissa ihmisissä piilevästä yhteenlykkäytymisvaistosta eräänlaisen
pikku ghetton. Hän maleksi sangen usein tuossa kaupunginkorttelissa,
tähystellen ohimennen hyvin uteliain ja suopeinkin silmin juutalaisia
naistyyppejä, joiden posket olivat painuneet, huulet ja poskipäät
ulospistävät ja joiden kasvoilla oli sellainen hymy kuin Vincin
madonnilla, vaikka hieman alhaisessa muodossa; noita naisia, joiden
karkea puhetapa ja puuskapäinen nauru häiritsivät ikävä kyllä heidän
muutoin lepäävien kasvojensa sopusointuista rauhaa. Yksinpä tässä
juutalaisten pohjakerroksessakin, noissa isopäisissä olennoissa,
joiden silmät olivat lasimaiset ja naama monesti eläimellinen ja
jotka olivat alamittaisia ja lyhytjalkaisia, niin, yksinpä näissäkin
maailman jaloimman rodun kaikkein rappeutuneimmissa jälkeläisissä
näkyi joskus paksussa ja löyhkäävässä rämeessä syttyviä kummallisia
fosfori-liekkejä, aivan kuin virvatulia, jotka soilla hyppelevät.
Siellä näki ihmeellisiä silmiä, huomasi loistavaa älyllisyyttä,
nopeasti välkähtävää sähköä, joka erosi omasta maaperästään ja joka
Christophea lumosi ja teki hänet rauhattomaksi. Hän ajatteli, että
siellä kitui kauniita, taistelevia sieluja, että siellä oli jaloja
sydämiä, jotka koettivat päästä rapakosta ylös. Ja hän olisi halunnut
tavata heitä, auttaa heitä; hän rakasti heitä tuntemattomina,
pelkäsikin hiukan heitä. Mutta koskaan hän ei ollut joutunut heidän
kanssaan tuttavallisiin väleihin. Eikä hän ollut ennen saanut
tilaisuutta lähestyä varsinkaan juutalaisen yhteiskuntaluokan valioita.

Mannheimien kodissa nautituilla päivällisillä oli hänelle siis uutuuden
viehätys ja samalla kertaa kielletyn hedelmän makeus. Se Eeva, joka
nyt tarjosi hänelle hedelmää, teki sen vieläkin maukkaammaksi. Heti,
kun Christophe tuli tuohon kotiin, ei hän huomannut enää ketään
muita kuin Judith Mannheimin. Judith kuului siihen kaikista muista
naisista eriävään naislajiin, jollaisia Christophe ei vielä ollut
siihen saakka tavannut. Judith oli kookas ja hoikka, laihanlainen,
mutta vahvarakenteinen. Kasvoja ympäröi musta tukka, joka ei ollut
kovin pitkä, mutta sakea; hiusmarto oli alhaalla, joten tukka kätki
ohimot ja luisevan, kullanhohtavan otsan. Hän oli hiukan likinäköinen,
silmäluomet olivat raskaat, silmät hieman ulkonevat, nenä melkoisen
iso ja sieraimet paisuneet, posket älykkäästi laihat, leuka
raskastekoinen, hipiä värikäs; hänellä oli kaunis profiili, tarmokas
ja selväpiirteinen; edestä päin oli sensijaan kasvojen ilme hämärämpi,
epävarmempi, sekatyylinen; silmät ja posket eivät oikein sointuneet
yhteen. Hänessä tunsi vahvan rodun olennon, mutta rodun alkuperäiseen
muottiin oli hänessä nakkautunut sekaisin kaikenlaisia ja moninaisia
epäilyttäviä ja eriarvoisia lisäaineksia, joista toiset olivat sangen
jaloja ja toiset halpoja. Kaunista hänessä oli varsinkin vaitelias suu
ja silmät, jotka näyttivät likinäköisyytensä tähden syvemmiltä koin
ne olivatkaan, samoin kuin sinertävät läikät niiden alla tekivät ne
luonnollistaankin tummemman näköisiksi.

Olisi tarvittu tottuneempaa katsetta kuin Christophien ymmärtääkseen,
että sellaiset silmät ovat enemmän rodun omaisuutta kuin yksilön, ja
nähdäkseen niiden kostean ja hehkuvan harson takaa oikealla tavalla
tuon naisen sielua, joka seisoi hänen edessään. Israelin kansan sielu,
se kohtasi Christophea noissa palavissa ja synkän-hohtavissa silmissä,
jotka kantoivat sitä tiedottomasti mukanaan. Christophe harhautui
niissä silmissä kokonaan. Vasta paljoa myöhemmin ja vähitellen oppi hän
löytämään oikean väylänsä tuolla itämaisella merellä, ajettuaan monta
kertaa sievästi eksyksiin.

Judith katseli Christophea; eikä mikään sekoittanut hänen katseensa
kirkkautta; missään suhteessa hän ei näyttänyt jäävän epätietoiseksi
tuosta kristitystä sielusta. Christophe tunsi sen. Hän tunsi tuon
naisellisen katseen viettelevän voiman takana miehisen tahdon, kootun
ja kylmän; ja se tahto tunkeutui hänen lävitseen melkein julkean
väkivaltaisesti. Siinä väkivallassa ei ollut mitään pahansuopaa.
Judith tempasi Christophen valtaansa. Ei suinkaan sillä tavoin kuin
jokin pikku koketti, joka tahtoo vain vietellä, välittämättä, kenen
hän viettelee. Hän oli kyllä koketti enemmän kuin kukaan muu; mutta
hän tiesi mahtinsa ja jätti luonnollisen vaistonsa asiaksi vaikuttaa
pelkästään vaiston voimalla, -- varsinkin, kun edessä oli niin helposti
pyydettävä saalis kuin Christophe. -- Oikeastaan kiinnitti hänen
mieltään enemmän tuntea tuo vastustajansa (kaikki miehet, kaikki
tuntemattomat olivat hänelle vastustajia, -- vihollisia, joiden kanssa
saattoi myöhemmin, jos sopi, tehdä liiton). Judith tahtoi tietää, mitä
Christophessa löytyi. Elämä oli peliä, jossa taitavin voitti, täytyi
nähdä vastustajansa kortit eikä näyttää omiaan. Kun hän onnistui siinä,
nautti hän voittonsa hekkumaa. Ei väliä, voiko hän käyttää sitä sitten
hyödykseen vai ei. Se oli hänelle huvitusta. Hän ihaili intohimoisesti
älyllisyyttä. Ei abstraktista älyä, vaikka hänen omat aivonsa olivat
kyllin vahvat, joten hän olisi voinut onnistua millä tieteenalalla
tahansa, jos olisi tahtonut, ja joten hän olisi paljoa paremmin
kuin hänen veljensä Franz ollut luotu pankkiiri Lothar Mannheimin
seuraajaksi. Ei, hän oli viehättynyt elävään älyyn, sellaiseen, joka
kohdistaa tutkimuksensa ihmisiin. Hän nautti saadessaan tarkastella
perinpohjin sieluja, punnita niiden arvoja -- (hän toimitti sen yhtä
tunnontarkasti kuin Matsyn Juutalaisnainen vaakaa kultarahojaan);
-- hänellä oli ihmeellinen taito keksiä heti paikalla heikko kohta
panssarissa, viat ja puutteet, jotka ovat sielun avain, ja saada
salaisuudet käsiinsä; sillä tavoin hän pääsi niiden omistajaksi. Mutta
hän ei välittänyt sitten enää yhtään voitostaan; eikä hän käyttänyt
saalistaan mihinkään tarpeeseen. Kun vain hänen uteliaisuutensa ja
ylpeytensä olivat tyydytetyt, ei koko juttu enää kiinnittänyt hänen
mieltänsä, ja hän alkoi tutkia toista olentoa. Koko hänen suuri
voimansa jäi siten hedelmättömäksi. Tuossa niin elävässä sielussa
oli jotakin kuollutta. Hänen älykäs henkensä oli uteliaisuuden ja
ikävystymisen henkeä.



Judith siis katseli Christophea, joka taas puolestaan katseli häntä.
Judith tuskin puhuikaan. Riitti melkein huomaamaton hymy, joka välähti
Judithin suupielessä: se jo hypnotisoi Christophen. Se hymy hälveni,
Judithin kasvot muuttuivat kylmiksi, silmät välinpitämättömiksi; hän
puhui palvelijoille ja piti huolta tarjoilusta; hän ei näyttänyt enää
kuuntelevankaan. Sitten kirkastuivat hänen silmänsä uudestaan: ja pari
kolme selvää, sanaa osoittivat, että Judith oli kuullut kaikki ja
ymmärtänyt kaikki.

Judith otti kylmästi tarkistaakseen veljensä Christophea koskevaa
arvostelua: hän tunsi ennestään hyvin Franzin kerskailut; ja hänen
taipuisuutensa ivaan sai hyvän syyn ilveilyyn heti, kun hän näki
Christophen ilmestyvän sisään, tuon ihmeen, jonka kauneutta ja
hienostunutta ulkomuotoa veli oli kehuskellut -- (tuntuipa kuin
Franzilla olisi ollut erikoinen kyky nähdä asiat aina ihan päinvastoin
kuin ne todellisuudessa olivat; tai sitten tuotti uskottelu Franzille
paradoksaalista huvia). Mutta kun Judith sitten tutki paremmin
Christophea, tunnusti hän, ettei kaikki Franzin kuvailussa ollut
väärää; ja sikäli kuin hän keksi uutta, huomasi hän Christophessa
vielä lisäksi jonkinlaista epävarmaa ja tasapainoonsa ennättämätöntä
voimaa, joka kuitenkin oli lujatekoista ja rohkeaa: se miellytti
häntä, sillä hän tiesi erinomaisen hyvin, miten harvinaista voima on
maailmassa. Judith osasi saada Christophen puhumaan kaikesta, mitä
vain tahtoi, paljastamaan kaikki ajatuksensa, näyttämään hänelle
sielullisten kykyjensä rajoitukset ja puutteet. Hän antoi Christophen
soittaa pianoa: hän ei pitänyt musiikista, mutta hän ymmärsi sitä; ja
hän huomasi selvästi Christophen säveltäjä-omintakeisuuden, joskaan nuo
sävellykset eivät herättäneet hänessä minkäänlaisia tunnelmia. Judith
teki Christophelle muutamia lyhyitä, sattuvia eikä suinkaan imartelevia
huomautuksia, ollen käytöksessään häntä kohtaan yhäti aivan kohteliaan
kylmä, kuten äskenkin; ne huomautukset osoittivat, minkälaista
mielenkiintoa Christophe hänessä yhä enemmän herätti.

Christophe keksi tämän seikan; ja hän oli ylpeä siitä; sillä hän
tunsi Judithin arvostelun päteväksi ja aavisti, kuinka harvoin
tuo nainen tuhlasi hyväksymistään. Christophe ei salannut haluaan
voittaa puolelleen Judithin hyväksymistä; ja sitä hän tavoitteli
niin lapsellisen hartaasti, että se huvitti hänen kestitsijöitään:
Christophe ei näet puhunut enää kenellekään muille kuin Judithille ja
Judithia varten; hän ei välittänyt noista toisista kahdesta henkilöstä
enää enempää kuin jos heitä ei olisi ollut olemassakaan.

Franz katseli, kun Christophe puhui; ja hän seurasi silmin Christophen
suun liikkeitä hänen puhuessaan, ja supisi huulin hänen sanojaan,
puoleksi ihaillen ja puoleksi pilkaten; hän oli purskahtaa silloin
tällöin nauruun, ja vilkaisi kujeilevasti isäänsä ja sisareensa;
viimeksimainittu ei ollut muka mitään huomaavinaan, vaan pysyi ankaran
vakavana.

Lothar Mannheim oli kookas vanhus, vankkatekoinen, hiukan kumarainen;
hänen kasvonsa olivat punertavat ja tukka harmaa, leikattu harjaksi,
viikset ja kulmakarvat pikimustat, kasvojen sävy raskas, mutta tarmokas
ja koirankurinen, ilmaisten henkilönsä valtavaa elintarmoa. Hänkin
oli koko päivällisten alkupuolen tutkinut Christophea, pisteliään
hyvänsävyisesti; ja hänkin oli kohta huomannut, että tuossa pojassa
"oli jotakin". Mutta hän ei ollut millään tavoin kiintynyt musiikkiin
eikä musiikkimiehiin: se ei ollut hänen alansa, hän ei tiennyt siitä
mitään, eikä hän sitä salannutkaan; päinvastoin hän sillä kerskui: --
(kun hänenlaisensa mies tunnustaa tietämättömyytensä, tekee hän sen
paremminkin omaksi kunniakseen). -- Kun Christophe sitten puolestaan
ilmaisi selvästi ja epäkohteliaasti, tahtomatta tietysti suinkaan olla
ilkeä, että hän tuli toimeen ilman herra pankkiirin seuraa ja että
keskustelu neiti Judith Mannheimin kanssa riitti hänelle täydellisesti
tänä iltana, niin vetäytyi vanha Lothar huvitettuna erilleen takan
ääreen; ja siinä hän luki sanomalehteään ja kuunteli ainoastaan
ohimennen ivallisella korvalla Christophen mielettömiä päähänpistoja
ja hänen omituisia sävellyksiään, jotka saivat hänet joskus sisäisesti
nauramaan, ajatellessa, että saattoi löytyä ihmisiä, jotka välittivät
tuollaisesta ja joita se huvitti. Pian ei hän sitten huolinut enää
seurata koko pakinaa; hän jätti tyttärensä työksi ilmoittaa hänelle
myöhemmin, mikä arvo tällä uudella vieraalla tarkalleen oli. Judith
täyttikin tunnollisesti tämän tehtävänsä.

Kun Christophe lähti pois, kysyi Lothar Judithilta:

-- No, sinä panit hänet oikein ripille: mitä sinä tuosta taiteilijasta
arvelet?

Judith naurahti, mietti hetken, laati loppupontensa ja vastasi:

-- Hän on hiukan hupelo, mutta hän ei ole tuhma.

-- Hyvä, virkkoi Lothar: siltä minustakin näytti. Hän siis saattaa
onnistua?

-- Kyllä, sen uskon. Hän on voimakas.

-- No niin, -- vastasi Lothar hänelle, noudattaen voimakkaiden oivaa
logiikkaa, yksilöiden, joiden mielenkiintoa ainoastaan voimakkaat
herättävät, -- häntä täytyy siis auttaa.



Christophe puolestaan ihaili suuresti Judith Mannheimia. Mutta
rakastunut hän ei häneen ollut, niinkuin Judith luuli. He molemmat
erehtyivät yhtä paljon toisistaan -- Judith tarkkanäköisyydestään ja
Christophe luonnollisesta vaistostaan huolimatta, vaistosta, joka
korvasi hänessä älyn. Christophea lumosi Judithin arvoituksellinen
olemus ja hänen intensiivinen ajatuselämänsä; mutta hän ei rakastanut
Judithia. Judith oli voittanut hänen silmänsä ja järkensä, mutta ei
hänen sydäntään. -- Miksikä niin? -- Sitä olisi vaikea arvata. Ehkä
aavisti Christophe hänessä jotakin epäilyttävää ja rauhattomaksi
tekevää? Toisissa olosuhteissa olisi tämä ollut Christophelle vain
lisäsyy rakastua Judithiin: rakkaus ei ole koskaan väkevämpi kuin
silloin, kun se pyrkii sellaista kohti, joka lupaa sille kärsimyksiä.
Ettei Christophe rakastanut Judithia, ei ollut heidän kummankaan
vika. Luultavastikin oli siihen syynä se heille molemmille melkoisen
nolo seikka, että Christophen viimeinen rakkaus oli vielä hänelle
liian läheinen. Kokemus ei suinkaan ollut tehnyt häntä viisaammaksi.
Mutta hän oli rakastanut Aadaa niin suuresti, hän oli tuhlannut
siinä intohimossaan niin paljon uskoa, voimaa ja kuvitelmia, ettei
niitä jäänyt enää häneen jäljelle tätä uutta intohimoa varten.
Ennenkuin uusi liekki voi leimahtaa, täytyi hänen koota sydämeensä
myöskin uutta polttoainetta; siihen saakka saattoi tulla kysymykseen
pelkästään pieniä, ohimeneviä tuikahduksia, suuren tulipalon jätteitä,
jotka pyrkivät palamaan, loivat lyhyttä ja loistavaa hohdetta ja
sammuivat sitten, kun niillä ei ollut, mitä polttaa. Ehkä hän olisi
jo kuusi kuukautta myöhemmin voinut rakastaa Judithia sokeasti. Nyt
ei hän nähnyt Judithissa muuta kuin ystävän, -- tosin sellaisen,
joka teki hänet hiukan levottomaksi; -- mutta hän koetti karkoittaa
mielestäen tuon levottomuuden: se pani muistelemaan Aadan aikoja,
eikä se muisto viehättänyt häntä laisinkaan: hänestä oli parempi olla
sitä ajattelematta. Christophea viehättivät Judithissa sellaiset
ominaisuudet, jotka tekivät hänet muita naisia erilaisemmaksi,
eivät suinkaan ne, jotka olivat kaikille naisille yhteisiä. Judith
oli ensimäinen älynainen, jonka hän vielä oli tavannut. Hän oli
kiireestä kantapäähän älyllinen. Yksinpä hänen kauneutensakin, --
hänen liikkeensä ja liikkumisensa, hänen kasvojensa piirteet, rypyt
suupielissä, hänen silmänsä, kätensä ja aistikas laihuutensa, --
kaikki kuvastelivat vain hänen älyään; äly oli muodostanut hänen
ruumiinsa viivat; jos hän ei olisi ollut älykäs, ei häntä olisi
huomattu; olisivatpa enimmät varmaan pitäneet häntä melkeinpä
rumanakin. Sellainen äly hurmasi Christophea. Hän luuli sitä
laajemmaksi ja vapaammaksi kuin se olikaan; hän ei ollut vielä kokenut,
mitä pettymyksiä sellainen saattoi kätkeä. Hän paloi halusta uskoa
ajatuksiaan Judithille, jakaa niitä hänen kanssaan. Hän ei ollut vielä
tähän asti kohdannut ihmistä, joka välitti hänen unelmistaan, hän
oli elänyt omaan kuoreensa sulkeutuneena: miten iloista olisi ollut
tavata ystävätär! Lapsena hän oli aina surrut sitä, ettei hänellä
ollut sisarta: hänestä oli tuntunut, että sisar olisi voinut ymmärtää
hänet paremmin kuin mikään veli. Kun hän nyt näki Judithin, tunsi hän
tuon lapsellisen ja kuvitellun sisarus-ystävyyden toivon heräävän
jälleen sydämessään. Christophe ei ajatellutkaan rakkautta. Koska
hän ei ollut rakastunut, näytti hänestä rakkaus ystävyyden rinnalla
keskinkertaiselta.

Judith huomasi pian tuon vivahduksen, ja se loukkasi häntä. Hän ei
rakastanut Christophea, ja useissa kaupungin rikkaissa ja paremmassa
yhteiskunta-asemassa olevissa nuorukaisissa herätti hän sitäpaitsi niin
voimakkaita intohimoja, ettei hän olisi saattanut tuntea kovinkaan
suurta iloa, jos olisi tiennyt Christophien rakastuneen häneen.
Mutta kun hän nyt tiesi, ettei Christophe ollut rakastunut, niin
ärsytti se häntä. Tosin oli hänestä mieluista, että Christophe uskoi
hänelle suunnitelmiaan, vaikkei se häntä kummastuttanutkaan; mutta
hieman loukkaavaa oli nähdä, ettei hän voinut vaikuttaa Christopheen
muuten kuin järkensä voimalla: (järjetön vaikutus on naisesta paljon
rakkaampaa). Eikä hänen valtansa ulottunut edes niinkään pitkälle:
järjessäkin piti Christophe oman päänsä. Judith oli vallanhaluinen.
Hän oli tottunut vääntämään tuntemiensa nuorten miesten pehmeitä
ajatuksia mielensä mukaan. Ja koska hän piti niitä ajatuksia yleensä
keskinkertaisina, ei häntä liioin huvittanut heitä hallitakaan.
Christopheen nähden taas lisääntyi tuo halu, sillä vaikeudet häntä
hallita olivat suuret. Christophen suunnitelmia kohtaan Judith oli
välinpitämätön; mutta hänestä oli hauskaa ohjata Christophen ajatuksia,
jotka olivat niin uusia, yleensä tuota huonosti hiottua voimaa ja
muovata sitä, -- tietysti omalla tavallaan, ei suinkaan Christophen,
sillä siitä hän ei välittänyt senkään vertaa, että olisi tullut sitä
edes ajatelleeksi. Judith näki heti, ettei sellainen onnistuisi
taistelutta; hän oli huomannut Christophessa kaikenlaisia jo etukäteen
tehtyjä varmoja mielipiteitä, aatteita, jotka tuntuivat hänestä
eriskummaisilta ja lapsellisilta: ne olivat Judithin järjen mitalla
punnittuina jonkinlaista rikkaruohoa; ja hän koetti nyt lujasti kitkeä
niitä pois. Hän ei kyennyt repimään irti yhtään ainoaa niistä. Siinä
suhteessa ei hänen itserakkautensa saanut pienintäkään tyydytystä.
Christophe oli mahdoton käsitellä. Kun hän ei ollut rakastunut, ei
hänellä ollut mitään syytä tinkiä aatteitaan.

Leikki kiihoitti Judithia, ja jonkun aikaa koetti hän vaistomaisesti
voittaa Christophea. Ei olisi tarvittu paljoa, niin Christophe olisi
silloisesta selväjärkisyydestään huolimatta mennyt uudestaan satimeen.
Miehet antavat pettää itseään helposti kaikella, mikä imartelee
heidän ylpeyttään ja kiihkojaan; ja taiteilijaa on kahta vertaa
helpompi pettää kuin muita miehiä, siksi, että hänellä on vilkkaampi
mielikuvitus. Ainoastaan Judithista itsestään riippui, oliko Christophe
joutuva jälleen uuteen vaaralliseen lemmenleikkiin, joka olisi
saattanut uudestaan repiä alas hänessä kaiken jo rakennetun, ehkäpä
vielä perinpohjaisemmin kuin ennen. Mutta tapansa mukaan väsyi Judith
nytkin nopeasti; hänen mielestään ei tämä valloitus maksanut vaivaa:
Christophe oli hänestä ikävä, Judith ei häntä enää ymmärtänyt.

Eräiden rajain ulkopuolelle jouduttuaan ei Judith ollenkaan käsittänyt
Christophea. Siihen saakka hän ymmärsi kaikki. Mutta pitemmälle ei
hänen ihailtava älynsä riittänyt: silloin olisi tarvittu sydäntä,
tai ainakin sitä, joka hetkellisesti näyttää olevan sydämen vastine:
rakkautta. Hän ymmärsi kyllä Christophen arvostelut kohdistettuina
ihmisiä ja kaikkea muuta vastaan: ne huvittivat häntä. Ja hän piti
niitä sangen sattuvina; niin, hän oli itsekin ollut monessa suhteessa
samaa mieltä. Mutta sitä kummaa hän ei saattanut ymmärtää, että
Christophen ajatukset voivat vaikuttaa hänen käytännölliseenkin
elämäänsä, vaikka niiden sovittaminen siihen oli vaarallista ja
epämukavaa. Christophen kapinallinen suhtauminen kaikkiin ja kaikkeen
ei näyttänyt toimittavan mitään: ei suinkaan Christophe kuvitellut
voivansa parantaa maailmaa... Mitä sellainen siis hyödytti?... Hukkasi
vain aikaansa ja iski päänsä seinään. Älykäs mies arvostelee kyllä
ihmisiä, pitää heitä salaa pilkkanaan, halveksiikin hieman heitä; mutta
hän menettelee aivan kuin hekin, ainoastaan jonkun verran viisaammin;
se on ainoa keino päästä valtiaaksi. Ajatuksen maailma on toinen ja
toiminnan toinen. Mikä pakko on ruveta aatteensa martyyriksi? Ajatella
oikein, se kyllä sopii. Mutta miksi sanoa totuutta? Koska ihmiset
ovat niin typeriä, etteivät voi kestää totuutta, niin täytyykö heitä
siihen pakottaa? Mutta jos sensijaan hyväksyy heidän heikkoutensa ja
on muka niihin taipuvinaan, mutta onkin vapaa niistä, halveksivassa
sydämessään, eikö juuri sellaisessa piile salainen nautintonsa?
Viisaan orjan nautintoa ehkä? Olkoonpa niinkin. Mutta orja kuin orja,
koska kerran lopputulos on joka tapauksessa se; ja kun vastalauseet
eivät mitään auta, on parempi, olla orja omasta tahdostaan ja karttaa
joutavia ja naurettavia taisteluita. Muuten: pahinta orjuutta on olla
oman aatteensa orja ja uhrata sille kaikki. Ei saa antaa itsensä
puijata itseään. -- Judith näki selvästi, että jos Christophe jatkaisi
yhä itsepäisesti tuota jyrkkää hyökkäystään saksalaisen taiteen ja
hengen ennakkoluuloja vastaan, ärsyttäisi hän kimppuunsa koko maailman,
yksinpä suojelijansakin: hän joutuisi auttamattomasti tappiolle. Judith
ei ymmärtänyt, minkä vuoksi Christophe kaikin mokomin tahtoi turmella
oman tulevaisuutensa.

Käsittääkseen tätä olisi Judithin täytynyt tajuta sekin, ettei
Christophen päämääränä ollut menestys, vaan hänen oma uskonsa.
Christophe uskoi taiteeseensa, juuri omaan taiteeseensa, uskoi
itseensä; ne olivat sellaisia tosiasioita, jotka olivat yläpuolella
paitsi hyötyseikkoja myöskin koko hänen elämäänsä. Christophe
tuli Judithin tätä kysymystä koskevista huomautuksista hiukan
kärsimättömäksi ja selitti hänelle asiansa naiivin vakuutettuna; mutta
Judith kohautti silloin olkapäitään, hän ei uskonut, että Christophe
todellakin tarkoitti totta. Hän luuli, että se kaikki oli vain suuria
sanoja, sellaisia kuin hän oli kuullut veljensäkin puhuvan, Franzin,
joka julisti vähän väliä tavattoman yleviä päätöksiä, mutta varoi
panemasta niitä koskaan täytäntöön. Ja kun hän viimein huomasi, että
Christophe oli tosiaankin omain sanainsa narri, arvosteli hän, että
Christophe oli hullu, eikä hän enää herättänyt Judithin mielenkiintoa.

Siitä alkaen ei Judith enää välittänyt näyttäytyä edukseen, vaan hän
ilmaisi, mitä hän oikeastaan oli: paljoa enemmän saksalainen, ja
aivan keskinkertainen saksalainen, kuin miltä hän ensin oli tuntunut
ja kuin hän ehkä itsekään luuli. -- Juutalaisia moititaan syyttä
usein, etteivät he kuulu mihinkään kansakuntaan, vaan muodostavat joka
Europan kulmassa erikoisen ja oman kansansa, johon ei ollenkaan pysty
niiden kansallisuuksien vaikutus, joiden keskuuteen he ovat loisiksi
asettuneet. Itse asiassa ei löydy ainoatakaan rotua, joka lamaisi
helpommin kuin juutalaiset sen maan leiman, missä se oleskelee; ja jos
Ranskan ja Saksan juutalainen ovatkin eräissä seikoissa luonteiltaan
samankaltaisia, niin sitä enemmän on heissä eroavia piirteitä, jotka
ovat kotoisin heidän kummankin uudesta isänmaasta, sillä sen henkiset
tavat he omistavat uskomattoman nopeasti: vieläpä, totta puhuen,
enemmän sen tavat kuin hengen. Mutta koska tottumus on kaikissa
ihmisissä toinen luonto, ja enimmissä heidän ainoa luontonsa, niin on
jonkin maan oikeain asukkaiden hullua syyttää juutalaisia siitä, ettei
heillä ole syvää ja perusteltua kansallishenkeä, jota heillä ei ole
missään määrin itselläänkään.

Naiset ovat aina arempia kuin miehet ulkonaisille vaikutuksille,
valmiimpia soveltumaan uusiin elämänehtoihin ja muuttumaan niiden
mukana, -- ja Israelin naiset omaksuvat kaikkialla Europassa, usein
liiallisuuksiinkin mennen, sen maan fyysilliset ja moraaliset muodit,
jossa he elävät, -- menettämättä kuitenkaan rotunsa hämyisää, raskasta,
lähelle työntäytyvää makua ja tuntua. Tämän seikan Christophe
kummakseen huomasi. Hän tapasi Mannheimeilla Judithin tätejä,
naisserkkuja ja ystävättäriä. Niin vähän saksalaisia kuin eräiden
heidän kasvonsa, nuo palavat ja lähekkäin sijoittuneet silmät, suuta
likelle painuneet nenät, voimakkaat kasvonpiirteet ja tumma veri paksun
ja ruskean hipiän alla olivatkin, -- niin vähän kuin he melkein kaikki
muistuttivat saksalaisia, kuitenkin olivat he aivan tarpeettomassa
määrin saksalaisia: sama tapa puhua, pukeutua, jopa loukkaavaan
matkimiseen saakka. Judith oli siinä suhteessa heitä kaikkia muita
ylempi; ja se vertaus toi näkyviin, mikä poikkeustapaus hänen älynsä
oikeastaan oli, miten suuresti hän oli oman kasvatuksensa tuote.
Siitä huolimatta oli hänellä melkein kaikki noiden muiden viat. Hän
oli moraaliseikoissa vapaampi kuin he -- lähes rajattomankin vapaa,
-- mutta kuitenkaan hän ei ollut sellainen enää yhteiskunnallisissa
asioissa; tai ainakin saattoi sanoa, että hänen käytännöllinen
vaistonsa alistui niissä hänen vapaan järkensä ohjattavaksi. Judith
uskoi yhteiskuntaan, luokkarajoituksiin ja ennakkoluuloihin siitä
syystä, että he lopultakin lupasivat hänelle etua. Hänen sopi kyllä
pilkata saksalaista kansallishenkeä; hän oli kuitenkin saksalaisten
tottumusten kahleissa. Hän saattoi älyllään tuntea sen tai sen kuulun
taiteilijan keskinkertaiseksi; mutta hän ei suinkaan ollut häntä
kunnioittamatta, koska hän oli kerran tunnustettu; ja jos hän joutui
henkilökohtaisiin tekemisiin sellaisen taiteilijan kanssa, ihaili hän
häntä: sillä moinen seurustelu mairi hänen itserakkauttaan. Judith ei
liioin välittänyt Brahmsin sävellyksistä, pohjaltaan hän epäili häntä
pelkäksi toisen luokan taiteilijaksi; mutta hänen maineensa huumasi
Judithia; ja kun hän sattui saamaan Brahmsilta viisi, kuusi kirjettä,
oli hänestä selvää, että hän oli aikansa suurin säveltäjä. Judith ei
suinkaan ollut epätietoinen siitä, mikä olento Christophe oikeastaan
arvoltaan oli, ja miten auttamattoman tuhma joku luutnantti Detlev
von Fleischer; mutta hän oli imarreltu siitä, että viimeksimainittu
hakkaili hänen miljoonainsa tähden häntä, paljoa enemmän imarreltu
kuin Christophen ystävyydestä: sillä tuhmakin upseeri oli toki toista
yhteiskunta-luokkaa; ja Saksan juutalaisen on vaikeampaa kuin kaikkien
muiden naisten päästä tuohon luokkaan. Joskaan Judith ei ollut mikään
narri uskoakseen sellaisia keskiajan säätytyperyyksiä ja vaikka hän
tiesi sangen hyvin, että jos hän menisi naimisiin luutnantti Detlev
von Fleischerin kanssa, soisi hän luutnantille suuren kunnian, eikä
suinkaan luutnantti hänelle, niin kuitenkin hän koetti kaikin mokomin
voittaa tuon luutnantin itselleen; hän alentui kiemailemaan hölmölle ja
imartelemaan hänen itserakkauttaan. Tämä ylpeä israelitar, jolla oli
runsaasti oikeita syitä ollakin ylpeä, pankkiiri Mannheimin älykäs ja
ihmisiä halveksiva tytär halusi luisua alas, -- tehdä samoin kuin kuka
muu hänen halveksimansa saksalainen pikkuporvarin tytär tahansa.



Nämä huomiot tehtiin nopeasti; Christophe kadotti kuvitelmansa
Judithista melkein yhtä pian kuin hän oli ne saanutkin. Judithin
ansaituksi puolustukseksi on kuitenkin myönnettävä, ettei hän
koettanutkaan säilyttää Christophessa noita kuvitelmia. Siitä hetkestä
alkaen, jolloin hänen tapaisensa nainen on arvioinut miehen ja
vetäytynyt erilleen hänestä, ei sitä miestä hänelle enää ole olemassa:
hän ei näe häntä enää, hän ei häikäile riisua miehen edessä sielultaan
sen viimeistäkin verhoa, yhtä välinpitämättömän tyynesti kuin hän
riisuutuu koiransa, kissansa tai jonkun muun kotieläimensä nähden
alasti. Christophe huomasi siis Judithin itsekkyyden, kylmyyden,
hänen koko keskolaisen luonteensa. Hän ei ollut vielä ehtinyt joutua
ansaan; mutta kuitenkin oli tämä hänelle kärsimys, se toi ikäänkuin
jonkinlaisen kalvavan kuumeen. Hän ei rakastanut Judithia, hän rakasti
sitä, mitä Judith olisi voinut olla -- mitä hänen olisi pitänyt olla.
Judithin kauniilla silmillä oli häneen tuskallinen lumousvoima: hän ei
saattanut niitä unhottaa; ja joskin hän nyt tiesi, miten untelo sielu
niiden pohjassa piili, näki hän ne kuitenkin yhä sellaisina kuin hän
tahtoi ne nähdä, sellaisina kuin hän oli ne nähnyt ensin. Christophen
tila oli tuollaista rakkaudettoman rakkauden harha-aistimusta,
jollaisilla taiteilijain sielussa on niin suuri osansa, milloin työ
ei kokonaan anasta heidän olemustaan. Ohitseväikkyvä hahmo riittää
antamaan taiteilijoille sellaisen harha-aistimuksen; he näkevät siinä
kaiken sen kauneuden, joka nähdyssä on hänen itsensä siitä tietämättä,
siitä välittämättä. Ja taiteilija rakastaa kiihkeästi sitä kauneutta
juuri sen vuoksi, ettei se itsestään välitä. Hän rakastaa sitä niinkuin
jotain sellaista kaunista, joka on tuomittu kuolemaan kenenkään
saamatta tietää sen arvoa, eikä edes sitä, että se kerran oli olemassa.

Kenties Christophe erehtyi uskossaan, kenties Judith Mannheim ei
voinutkaan olla enempää kuin mitä hän oli. Mutta Christophe oli kerran
häneen uskonut; lumouksen voima ei ollut vielä loppunut: hän ei siis
voinut arvostella Judithia puolueettomasti. Kaikki kaunis, mitä
Judithissa oli, näytti hänestä olevan juuri Judithin oikeaa olemusta,
juuri hän itse. Kaikki, mitä hänessä oli matalaa ja keskinkertaista,
oli Christophen mielestä hänen kaksinaisen rotukantansa syytä:
juutalaisuuden ja saksalaisuuden; ja ehkäpä tuntui viimeksimainittu
rotu hänestä siinä suhteessa syyllisemmältäkin, sillä hän oli itse
saanut sen puolelta kärsiä enemmän. Kun hän ei vielä tuntenut muita
kansakuntia, oli saksalainen kansallishenki tullut hänelle ikäänkuin
syntipukiksi: sen selkään kuormitti hän kaiken maailman synnit.
Judithin tuottama pettymys hankki Christophelle nyt uuden syyn
taistella saksalaisuutta vastaan: hän ei antanut sille anteeksi, että
se oli muka leikannut siivet sellaiselta sielulta kuin Judith.

Tällainen oli hänen ensimäinen kosketuksensa Israeliin. Hän oli
toivonut siitä paljon. Oli toivonut löytävänsä tuosta voimakkaasta ja
syrjäytetystä rodusta itselleen liittolaisen taisteluunsa. Nyt hän näki
turhaksi sen toivon, ja luonteenomaisella kiihkeällä nopeudellaan,
joka syöksi aina hänet yhdestä äärimmäisyydestä toiseen, uskotteli hän
nyt kohta itselleen, että se rotu olikin paljon heikompaa kuin yleensä
luultiin, ja paljon avonaisempaa, -- aivan liian avonaista -- ulkoapäin
tuleville vaikutuksille. Sillä oli omien heikkouksiensa lisäksi kaiken
maailman heikkoudet, jotka se oli matkan varrella kerännyt itselleen.
Siitä ei hän suinkaan arvellut löytävänsä sitä tukikohtaa, johon hän
voisi pystyttää taiteensa lipun. Paremminkin uhkasi häntä vaara vaipua
sen rodun joukossa erämaan hietaan.

Kun hän nyt huomasi vaaran, mutta ei tuntenut itseään kyllin vahvaksi
sitä välttämään, niin lopetti hän yhtäkkiä käyntinsä Mannheimien
perheessä. Häntä kutsuttiin sinne monta kertaa, mutta hän pyysi
anteeksi ja kieltäytyi, sanomatta mitään syytä. Sitä ennen oli hän
ollut tavattoman halukas sinne menemään, joten hänessä huomattiin
nyt kohta tämä muutos: se pantiin hänen "merkillisyytensä" laskuun;
mutta ainoakaan Mannheimien perheen kolmesta jäsenestä ei ollut
uskomatta, etteikö Judithin kauniilla silmillä ollut jotain osaa tuossa
muutoksessa; ja niinpä saivat Lothar ja Franz siitä aiheen laskea
alinomaa pöydässä leikkiä Judithille. Judith kohautti olkapäitään ja
sanoi, että kannattipa hänen nyt muka tuostakin voitosta ylpeillä; ja
hän kehoitti kuivasti veljeään "olemaan tekemättä hänelle nyt mitään
koiruutta". Kuitenkin koetti hän kaikin tavoin saada Christophen
tulemaan takaisin. Hän kirjoitti Christophelle, tekosyynä jokin
musiikkiasia, josta ainoastaan Christophe voi antaa hänelle tietoja;
ja kirjeen lopussa vihjasi hän varsin ystävällisesti, että Christophe
kävi nykyään heillä harvoin ja että iloittaisiin, jos saataisiin hänet
nähdä. Christophe vastasi kirjeellä, antoi pyydetyt tiedot, sanoi,
että hänellä oli nykyään paljon työtä; eikä noudattanut kutsua. Hän
ja Mannheimin perhe tapasivat toisiaan joskus teatterissa. Christophe
käänsi itsepintaisesti silmänsä pois Mannheimien aitiosta päin; hän ei
ollut muka näkevinään Judithia, jolla hänelle kuitenkin oli jo valmiina
kaikkein suloisin hymynsä. Judith ei huolinutkaan yrittää kauan. Kun
hän ei Christophesta välittänyt, oli hänestä sopimatonta, että moinen
pikku taiteilija antoi hänen tuhlata vaivojaan, jopa aivan hukkaan. Jos
Christophe tahtoi tulla takaisin, niin hän kai tulisikin. Ellei, -- no
niin, hänestä ei väliä...

Eikä hänestä väliä ollutkaan; hänen poistumisensa ei jättänyt tosiaan
minkäänlaista tyhjyyttä Mannheimien iltapiireihin. Mutta kaikesta
huolimatta Judith kantoi sittenkin Christophelle kaunaa. Hänestä oli
varsin luonnollista, ettei hän ollut välittänyt Christophesta, kun
Christophe oli läsnä; ja hän salli myöskin Christophen näyttää omaa
haluttomuuttaan; mutta että se tyytymättömyys saattaisi Christophen
katkaisemaan kaikki välit, se tuntui Judithista typerältä ylpeydeltä ja
todisti hänen mielestään paremminkin itserakkautta kuin rakkautta. --
Judith ei suvainnut toisissa ihmisissä omia vikojaan.

Kuitenkin hän seurasi tarkkaavasti kaikkea, mitä Christophe puuhaili
ja kirjoitteli. Hän käänsi usein veljensä puheen siihen suuntaan,
olematta muka valittavinaan niistä asioista, ja kerrotti Franzilla
itselleen, mitä hän silloin tai silloin oli Christophen kanssa puhunut;
ja siinä tilaisuudessa hän korosti eräitä Franzin kertomuksen kohtia
niin ivallisilla ja älykkäillä huomautuksilla, etteivät ne säästäneet
ainoaakaan Christophen naurettavaa piirrettä, vaan hävittivät
vähitellen Franzin innokkaan ihailun Christophea kohtaan, veljen
itsensä sitä edes huomaamatta.



Aikakauslehdessä sujui kaikki ensin aivan hyvin. Christophe ei
ollut vielä nähnyt virkatoveriensa täydellistä keskolaisuutta; ja
koska hän nyt oli heidän miehiään, tunnustivat he hänet puolestaan
neroksi. Mannheim, joka oli hänet löytänyt, toitotti joka taholle,
että Christophe oli suurenmoinen arvostelija, vaikkei hän lukenutkaan
koskaan, mitä Christophe kirjoitti; hän julisti, että Christophe oli
tähän saakka ollut eksyksissä oikealta uraltaan, mutta että hän,
Mannheim, oli sen nyt hänelle näyttänyt. He kaikki levittivät uutista
hänen artikkeleistaan jo etukäteen, niin salaperäisessä muodossa,
että se ärsytti yleisön uteliaisuutta; ja hänen ensimäinen pakinansa
olikin pikkukaupungin unteluudessa tosiaan kuin kivi, joka paiskataan
ankkalammikkoon. Sen nimenä oli: _Liiaksi musiikkia!_

-- "Liiaksi musiikkia, liiaksi juomaa, liiaksi ruokaa, -- kirjoitti
Christophe. -- Täällä syödään, juodaan ja kuunnellaan ilman korvaa,
janoa ja nälkää, ilman tarvetta, pelkästä hotkimisen halusta.
Strassburgin hanhien ruokajärjestystä. Tämä kansa sairastaa
kohtuuttomuutta. Siitä on yhdentekevää, mitä sille tarjotaan:
_Tristania_ tai _Trompeter von Säckingeniä_, Beethovenia tai Mascagnia,
jokin fuuga tai oktaavikulku, Adamia, Bachia, Puccinia, Mozartia tai
Marschneria: se ei tiedä, mitä se syö, pääasia on, että se vain syö.
Sitä ei syöminen edes huvitakaan. Ajatelkaamme vain jotakin konserttia.
Puhutaan saksalaisten iloisuudesta! Nuo olennot eivät tiedä, mitä ilo
onkaan: he ovat iloisia aina! Heidän ilonsa samoin kuin surunsakin
virtaa rankkasateena: se on tomuksi jauhettua iloa; se on voimatonta
ja velttoa. He saattaisivat tuntikausia imeä hämärästi hymyillen
säveleitä, säveleitä, säveleitä. He eivät ajattele mitään, he eivät
tunne mitään: he vain imevät kuin pesusienet. Todellista iloa tai
todellista tuskaa -- voimaa -- ei anniskella itselleen tunnittain,
niinkuin valutetaan tynnyristä olutta. Todellinen voima käy kurkkuumme
ja painaa maahan; sen perästä ei halua enää kulautella hieman lisää:
sitä ei jaksa tehdä!...

"Liiaksi musiikkia! Te tapatte itsenne ja tapatte musiikin. Että
te tapatte itsenne, se on oma asianne, siitä en sano mitään. Mutta
musiikkiin nähden taas, -- seis! En salli teidän vetää halvasti alas
kaikkea, mitä maailmassa on kaunista, pistämällä samaan pussiin
pyhät asiat ja joutavan roskan, sijoittaen, kuten te aina teette,
_Parsifalin_ preludion keskelle jonkin _Rykmentin tyttären_ fantasian
tai jonkin kansanomaisen kvartetin, taikka Beethovenin adagion
rinnalle jonkin cake-walk-säveleen tai minkä tahansa Leoncavallon
renkutuksen. Te kerskutte olevanne suuri musikaalinen kansa. Te
väitätte rakastavanne musiikkia. Mutta mitä musiikkia te rakastatte?
Hyvääkö vai huonoa? Te otatte molemmat yhtä suurella riemulla vastaan.
Valitkaa nyt jo niistä toinen! Kumpaista te oikeastaan tahdotte? Sitä
te ette halua tietää: te pelkäätte liiaksi kummallekaan puolelle
asettua, nolaavanne itsenne;... Piru vieköön teidän varovaisuutenne! --
Te olette muka puolueiden yläpuolella, niinkö sanotte? -- Yläpuolella:
nimittäin alapuolella..." Ja Christophe lainasi pari riviä vanhalta
Gottfried Kelleriltä, tuolta Zürichin jäykältä porvarilta, -- hän
oli niitä kirjailijoita, joista hän enimmän piti, hänen voimakkaan
rehellisyytensä ja tuiman maaperän-tuntunsa vuoksi:

    "Wer über den Parteien sich wahnt mit stolzen Mieuen,
    Der steht zumeist vielmehr beträchtlich unter ihnen."

("Se joka ylpeillen kerskuu olevansa puolueitten yläpuolella, on
paremminkin äärettömästi niiden alapuolella.")

-- "Tohtikaa olla rehellisiä, jatkoi Christophe. Tohtikaa olla rumia.
Jos rakastatte huonoa musiikkia, tunnustakaa se suoraan. Näyttäytykää,
nähkää itsenne sellaisina kuin olette. Peskää sielustanne pois kaikki
sovitteluiden ja kaksimielisyyden iljettävä ihomaali. Peskää se oikein
suovalla! Milloin näitte viimeksi kasvonne kuvastimesta? Minä näytän
ne nyt teille. Säveltäjä, kapellimestari, virtuoosi, laulaja, ja sinä,
rakas yleisö, te saatte kerta kaikkiaan tietää, mitä te olette...
Olkaa, mitä tahdotte; mutta olkaa, peijakas vie, sitä rehellisesti!
Olkaa rehellisiä, vaikka taiteilijat ja taide, -- vaikka minä kaikkein
ensimäisenä joutuisin siitä kärsimään! Elleivät taide ja totuus voi
elää yhdessä, kadotkoon taide! Totuus, se on elämä. Kuolema, se on
valhe."

Tämä nuorekas vuodatus, joka oli loukkaava alusta loppuun ja melkoisen
mauton, nosti tietysti aika hälyn. Mutta koska siinä oli ammuttu
ainoastaan maailmaa kokonaisuudessaan eikä ketään erikoisesti,
ei kukaan ollut siinä huomaavinaan itseään. Jokainen meistä on
mielestään paras totuuden ystävä tai sanoo sellainen olevansa: ei siis
tarvinnut peljätä, että karattaisiin artikkelin päätelmien kimppuun.
Närkästyttiin ainoastaan sen yleisestä sävystä; ja sovittiin, ettei se
ollut yhtään sovelias, varsinkaan puoli-julkisen taiteilijan kynästä
lähteneeksi. Eräät musiikkimiehet jo liikahtivat ja panivat tuiman
vastalauseensa: he aavistivat, ettei Christophe pysähtyisi vielä tähän.
Toiset olivat mielestään ovelampia, he onnittelivat Christophea siitä,
että hän oli ollut niin rohkea; mutta kuitenkin he olivat huolissaan,
mitä hän vasta kirjoittaisi.

Molemmat menettelytavat auttoivat yhtä vähän. Christophe oli päässyt
vauhtiin: mikään ei enää saattanut häntä pysäyttää; ja kuten hän oli
luvannut, saivat sekä säveltäjät että heidän tulkitsijansa pian osansa.

Ensimäinen isku kohtasi _Kapellmeistereitä_. Christophe ei tyytynyt
enää lausumaan vain yleisiä huomioita orkesterin johtamistaidosta. Hän
mainitsi nimeltä koti- tai naapurikaupungeissa asuvat virkaveljensä
tällä alalla; tai jos ei aivan nimeltä, niin vihjaili heihin niin
selvästi, ettei kukaan heistä voinut erehtyä. Kaikki tunsivat
esimerkiksi hovin orkesterinjohtajan, Alois von Wernerin tylsyyden,
tuon vakavan vanhuksen, joka oli koristettu kunniamerkeillä ja
pelkäsi kaikkea, oli sääliväinen kaikelle, arasteli tehdä ainoatakaan
huomautusta soittajilleen ja seurasi lauhkeasti heidän määräämiään
liikkeitä, eikä koskaan uskaltanut ottaa ohjelmaansa mitään, jota
ei kaksikymmen-vuotinen menestys ollut pyhittänyt tai joka ei
ainakin ollut saanut jotain akadeemista kunnialeimaa. Christophe
kiitteli sala-ivalla hänen rohkeuttaan; hän onnitteli häntä siitä,
että hän oli keksinyt Gaden, Dvorakin tahi Tshaikowskyn; hän puhui
haltioissaan hänen orkesterinsa metronoomisen täsmällisestä tahdista,
tuosta soitosta, joka oli aina niin _fein-nuanciert_ (hienosti
nyanseerattu). Hän suositteli hänelle ensi konserttiin Czernyn _Schule
der Geläufigheitiä_, nopeuden koulua; ja hän rukoili, ettei hänen
pitäisi itseään kovin väsyttää, ei kiihtyä liikaa, vaan että hänen
tulisi varjella kallista terveyttään. -- Toisen kerran puhkesi hän
vihastuneena puhumaan siitä tavasta, miten tuo sama mies oli johtanut
Beethovenin _Eroican_:

-- "Kanuuna, tuokaa kanuuna! Ampukaa maahan tuollaiset!... Mutta
teillähän ei ole käsitystä, mikä taistelu on, taistelu typeryyttä ja
ihmisten julkeutta vastaan, -- ei käsitystä voimasta, joka tallaa
ne jalkoihinsa, ilkkuen ilosta... Kuinkapa se teillä olisi? Teitä
vastaanhan se voima taisteleekin! Koko teidän sankaruutenne supistuu
siihen, että kuuntelette tai soitatte haukottelematta Beethovenin
_Eroicaa_, -- (sillä se on teistä ikävä... Tunnustakaa pois, se on
teistä niin ikävä, että olette kuolla ikävään sitä kuullessanne!)
tai että uhmaatte paljaspäin ja niska kuurussa vetoa, kun joku hänen
Korkeutensa kulkee teidän ohitsenne."

Christophen iva ei löytänyt rajojaan musiikkiakademian erehtymättömiä
paaveja kohtaan, noita, jotka olivat ottaneet tulkitakseen entisiä
suurmiehiä ja kutsuivat heitä "klassillisiksi".

-- "Klassillinen! siihen sanaan mahtuu kaikki. Vapaa intohimokin,
järjestettynä ja puhdistettuna koululaisia varten! Siihen mahtuu
elämä, tuo suunnaton, kaikkien tuulten viuhtoma tasanko, -- suljettuna
nyt jonkin lukion neljän seinän sisään! Värisevän sydämen villi ja
ylpeä rytmi pannaan nakuttamaan seinäkellon tikutuksen neljännesosan
tahtiin, joka kulkee rauhassa kääpiöaskeleitaan, ontuu ja nojautuu
tyynesti väkevämmältä ajalta lainattuun kainalosauvaan!... Voidaksemme
nauttia valtamerestä täytyy meidän sulkea se lasimaljakkoon, jossa ui
lisänä kultakaloja. Te ymmärrätte elämää vasta sitten, kun olette sen
tappaneet."

Jos Christophe ei ollut hellä noille "sohvatyynyn täyttäjille", kuten
hän heitä kutsui, niin vielä vähemmän hän oli sellainen orkesterin
sirkusratsastajille, kuuluisille _Kapellmeistereille_, jotka kulkivat
maaseutukiertueilla ihailuttamassa valkeiksi jauhottuja käsiään ja
pyöreitä tahtipuikonliikkeitään. He harjoittivat kätevyyttään suurten
mestarien kustannuksella ja koettivat kaikin mokomin vääristää
tunnetuimmatkin teokset tuntemattomiksi, heitellen häränpyllyä
C-mollisinfonian paperoitujen tynnyrinvanteiden läpi. Hän piti heitä
vanhoina kiemailevina naaroina, orkesterin primadonnina, mustalaisina
ja nuorallahyppijöinä.

Virtuoosit antoivat hänelle runsaan puheenaiheen. Hän sanoi olevansa
jäävi arvostelemaan heidän taikatemppujaan. Hän väitti, että heidän
mekaaniset harjoituksensa kuuluivat ammattikoulujen alaan ja että
musiikkikritiikin asia ei ollut punnita heidän työnsä ansioita, vaan
graafillisten koneiden, jotka mittaavat ja rekisteröivät nuottimerkkien
luvun ja käytetyn työvoiman suuruuden. Joskus kehoitti hän jotakin
kuuluisaa pianistia, joka oli kaksi tuntia kestävässä konsertissaan
hymy huulilla ja tukka silmillä voittanut kaikkein suunnattomimmat
vaikeudet, -- esittämään kerran vain jonkin Mozartin lapsellisen
_andanten_. -- Hän tiesi kyllä itsekin, minkä ilon vaikeuksien
voittaminen tuottaa. Hän oli nauttinut siitä itse: se oli hänelle eräs
elämän iloja. Mutta hänestä tuntui hullunkuriselta ja alentavalta,
ettei musiikkimies voinut nähdä muuta kuin asiansa automaattisimman
puolen ja että hän supisti koko taiteen suuruuden siihen. Hän ei voinut
leppyä noille pianon "leijonille" tai "tiikereille." Laupiaampi hän
ei ollut myöskään Saksassa kunnioitetuille kunnon pedanteille, jotka
pelkäävät, kovasti muuttaa rahtuakaan mestarin tekstiä ja estävät siten
kaiken aatteen lennon; he, kuten esimerkiksi Eugen Albert ja Hans
von Bülow näyttävät jotakin kiihkeää sonaattia soittaessaan antavan
pianotunteja.

Sitten saivat vuorostaan laulajat. Christophella oli paljon myrkkyä
sydämellään, kun hän alkoi haukkua heidän barbaarista raskauttaan ja
pikkukaupunkilaista paatostaan. Hänellä ei ollut muistossa pelkästään
ilkeä reistailunsa tuon äsken kuvaamamme sinisen naisen kanssa. Hänessä
piili pitkäaikainen kauna, jonka hän oli saanut monina kiduttavina
teatteri-iltoina. Hän tuskin tiesi, silmät vai korvatko noissa
näytännöissä enemmän kärsivät. Hänellä ei riittänyt vertauskuvia
huomauttaessaan, mikä niissä oli ruminta, kulissitko, aistittomat puvut
vai kirkuvat värit. Häntä kiusasi tyyppien, liikkeiden ja asentojen
hengettömyys, luonnoton näyttely, näyttelijäin kykenemättömyys eläytyä
esitettäviin henkilöihin, ja se hämmästyttävä välinpitämättömyys,
jolla he saattoivat siirtyä osasta toiseen, kunhan se vain suunnilleen
sopi samaan lauluääneen. Lihavat perheenmuorit, punaposkiset ja
rattoisat, ilmestyivät vuorotellen Isoldena ja Carmenina. Amfortas
näytteli Figarota. Mutta seikka, jolle Christophe oli arkatuntoisin,
oli ruma laulutapa, varsinkin esitettäessä klassillisia teoksia,
joissa meloodinen kauneus on oleellinen osa. Saksassa ei pystytty enää
laulamaan 1700-luvun loppupuolen täydellistä musiikkia: se ei maksanut
kai vaivaa. Gluckin ja Mozartin selvä ja puhdas tyyli, joka ikäänkuin
kylpee italialaisessa autereessa niinkuin Goethen runous, -- se tyyli
alkoi muuttua ja tulla jo Weberissä kiilteleväksi ja rehenteleväksi,
-- tuoksi tyyliksi, jonka naurettavuudet _Crociaton_ raskaiden
karrikatyyrien tekijä on osoittanut; -- ja viimein nuijasi sen selvän
tyylin kuoliaaksi Wagnerin riemukulku. Walkyriain hillitön lento ja
kimeä kirkuna olivat pimentäneet Hellaan taivaan. Odinin raskaat
pilvenlongat tukahduttivat valon. Kukaan ei enää laulanut musiikkia:
laulettiin runoelmia. Yksityiskohtaiset viat, hutiloidut pikkuseikat,
väärät äänetkin annettiin anteeksi sillä tekosyyllä, että ainoastaan
teoksen kokonaisuudella, aatteella, oli merkitystä...

-- "Aate, niin, puhukaammepa siitä! Ikäänkuin te sitä ymmärtäisitte!...
Mutta ymmärtäkääpä tai älkää, kunhan vain kunnioitatte muotoa, jossa se
ilmenee: musiikki on ja tulee olemaan ennen kaikkea musiikkia."

Muuten tuntui Christophesta pelkältä hassulta kujeelta se suuri
huoli, jonka saksalaiset taiteilijat olivat uhraavinaan ilmaisuun ja
ajatukseen. Mitä he tarkoittivat ilmaisulla, ajatuksella? Niin, he
työnsivät niitä kaikkialle, -- kaikkialle, samalla tavoin. He olisivat
voineet löytää vaikka villasukassa yhtä paljon ajatusta kuin jossakin
Michelangelon veistoksessa. He näyttelivät ketä tahansa ja mitä
tahansa samalla tavalla. Enimmistä heistä oli musiikissa oleellisinta
-- väitti Christophe -- äänen laajuus, musiikki-meteli. Laulajan
ilosta, joka on suuri Saksassa, oli sillä keinoin tullut jonkinlainen
ääni-atleetin urheilu. Kysymyksessä oli täyttää keuhkonsa paisuksiin
asti ilmalla ja paiskata se ulos voimakkaasti, tarmokkaasti, pitkään ja
hyvässä tahdissa. -- Eräälle suurelle laulajattarelle laati Christophe
kiitokseksi sen todistuksen, että hänen terveytensä oli hyvä.

Eikä Christophe tyytynyt löylyttämään pelkästään taiteilijoita. Hän
kapusi rampin ylitse katsomoon ja pieksi yleisöä, joka töllisteli suu
auki hänen esitystään. Yleisö ällistyi eikä tiennyt, pitikö sen nauraa
vai raivostua. Olihan sillä täysi oikeus huutaa, että sille tehtiin
vääryyttä: se oli näet ehdottomasti varonut sekautumista mihinkään
taiteellisiin otteluihin; se pysyi viisaasti kaikkien päivänpolttavien
kysymysten ulkopuolella; ja milloin se pelkäsi olevansa väärässä, se
taputti käsiään kaikelle. Ja nyt sanoi Christophe, että oli rikollista
taputtaa käsiään!... Suosia huonoja taideteoksia? -- Sekin oli jo ilkeä
nieltävä! Mutta Christophe antoi yleisölle vielä lisää: hän haukkui
sitä siitäkin, että se tohti osoittaa suosiotaan hyville sävellyksille:

-- "Humbuugia, sanoi hän sille, te koetatte uskotella, että teillä
on siihen oikein innostusta?... Joutavia, älkää luulkokaan, että me
uskotaan! Te näytätte itsestänne aivan päinvastaisen kuin mitä tahdotte
näyttää. Taputtakaa käsiänne, jos tahdotte, niille teoksille, jotka
jossakin määrin tavoittelevat teidän suosiotanne. Taputtakaa noille
pauhaaville finaaleille, jotka ovat luodut, kuten Mozart aikoinaan
sanoi, 'pitkiä korvia varten'. Tehkää se oikein sydämen pohjasta: se
määkynä on odotettua, se kuuluu ohjelmaan. -- Mutta silloin, kun on
soitettu Beethovenin _Missa Solemnis!_... Te raukat!... Se on viimeinen
Tuomio; te olette nähneet huimaavan _Glorian_ vyöryvän niinkuin myrsky
valtamerellä, te olette nähneet syöksyvän ohitsenne jättiläismäisen
tahdon ja raivoisan pyörteen, joka pysähtyy, murtuu, syöksyy pilviin,
takertuu kaksin käsin syvyyden päällä häilymään, ja ryntää jälleen,
täyttä lentoa avaruuteen. Myrsky karjuu, vääntelehtii. Kun se on
noussut väkevimmilleen, tulee yhtäkkiä modulatsiooni, välkähtää ääni,
joka raastaa auki taivaan pimeyden ja sinkauttaa kuten valoläikän
meren pinnalle, joka on kelmeä kuin ruumis. Se on loppu: murhanenkelin
raivoisa lento pysähtyy yhtäkkiä, sen levitetyt siivet lävistää kolme
salaman iskua. Kaikki humisee ja vapisee vielä ympärillä. Silmä
tuijottaa ankarasti eteensä. Sydän jyskyttää, hengitys tukkeutuu,
jäsenet ovat halvatut... Ja tuskin on viimeinen ääni kajahtanut,
niin te olette jo iloisia ja hupaisia, te huudatte, te nauratte,
arvostelette muka, osoitatte suosiota!... Mutta te ette ole kuulleet
mitään, tunteneet mitään, ymmärtäneet mitään, ette ole käsittäneet
kerrassaan mitään! Taiteilijan kärsimykset ovat teille pelkkää kujetta.
Teidän mielestänne ovat Beethovenin sieluntuskan kyyneleet hyvin
kuvatut. Te huudatte ristiinnaulitsemiselle: '_Bis, bis!_' Suuri
sielu vääntelehtii koko elämänsä tuskassa huvittaakseen tunnin teidän
hölmöyttänne..."

Näin puhui Christophe aavistamattaan saman suuren sanan kuin Goethe,
vaikkei hän vielä ollut päässyt hänen vihaiseen rauhaansa:

"Kansa ottaa ylevän leikikseen. Jos se näkisi sen sellaisena kuin se
on, ei sillä olisi rohkeutta näkyä kestää."

Kunpa Christophe olisi edes pysähtynyt siihen! Mutta vauhtinsa voimasta
lensi hän vielä yleisönkin ohitse ja ammahti kuin tykinkuula kaikkein
pyhimpään, tabernaakkeliin, keskinkertaisuuden loukkaamattomaan
turvapaikkaan: nimittäin kritiikkiin. Hän alkoi pommittaa virkaveljiään
sillä alalla. Eräs heistä oli suvainnut ahdistella ajan lahjakkainta
säveltäjää, uuden koulun etevintä edustajaa, Hassleria, oikullisen
omituisten, mutta nerokkaiden ohjelma-sinfoniain tekijää. Christophe,
joka oli esitetty Hasslerille jo lapsena, säilytti aina häntä kohtaan
erikoisen salatun hellyyden, kiitollisena siitä haltioitumisesta
ja liikutuksesta, joka hänet silloin oli vallannut. Ja että typerä
kriitikko, jonka tietämättömyyden Christophe hyvin tunsi, läksytteli
nyt Hasslerin kokoista miestä ja komenteli häntä järjestykseen ja
periaatteisiin, se sai Christophen suunniltaan:

-- "Järjestystä, järjestystä! hän huudahti; -- te ette tunne muuta
järjestystä kuin poliisijärjestyksen. Nero ei anna kuskata itseään
ennen tallatuille teille. Hän luo itse järjestyksensä, ja määrää
tahtonsa laiksi."

Tämän ylpeän julistuksen jälkeen hän iski onnettoman arvostelijan
kaulukseen, paljasti kaikki aasimaisuudet, mitä hän oli viime aikoina
kirjoittanut, ja antoi hänelle järjestelmällisen löylyn.

Koko arvostelu otti sen loukkauksen omakseen. Siihen saakka oli
se pysynyt ottelusta syrjässä. Se ei liioin tahtonut leikkiin: se
tunsi Christophen, tiesi hänen kykynsä ja ettei hän ollut liioin
kärsivällinen. Enintään olivat ainoastaan eräät heistä laupiaasti
valittaneet, että niin lahjakas säveltäjä kuin Christophe Krafft
erehtyi toimeen, joka ei kuulunut hänen alaansa. Mitä mieltä he muuten
olivatkin (silloin nimittäin, kun heillä oli jotain mieltä) ja kuinka
heitä Christophen arvostelut lienevätkin loukanneet, niin kunnioittivat
he niissä toki omaa etuoikeuttaan arvostella kaikkea tarvitsematta
itse olla arvosteltuina. Mutta heti, kun he näkivät Christophen
häikäilemättä rikkovan arvostelijain keskinäisen hiljaisen sopimuksen,
huomasivat he hänessä yleisen järjestyksen vihollisen. Heistä oli
yksimielisesti vihastuttavaa, ettei niin nuori mies kuin Christophe
suvainnut kunnioittaa kansallisia suuruuksia; ja he alkoivat sitkeän
sodankäynnin häntä vastaan. He eivät tuhlanneet pitkiä kirjoituksia
eivätkä vaivanneet itseään johdonmukaisilla vastaväitteillä -- (he
eivät mielellään lähteneet selvään taisteluun vihamiestä vastaan,
joka oli heitä paremmin asestettu, vaikka sanomalehtimiehillä yleensä
onkin erikoisen hyvä kyky väitellä asioista ottamatta huomioon toisten
vastasyitä, tai viitsimättä niitä edes lukeakaan); -- ei, pitkä kokemus
oli osoittanut heille, että lehden lukija on aina samaa mieltä kuin
sen tilaama lehtikin, joten he siis olisivat vain saattaneet arvonsa
epäilyksen alaiseksi, jos olisivat ryhtyneet väittelemään: lehdessä
täytyy ainoastaan myöntää, tai, vielä parempi, kieltää. (Kieltämisellä
on aina kahtavertaa suurempi voima kuin myöntämisellä; painokin
suoranaista seurausta: on helpompi pudottaa kivi alas kuin nakata se
ilmaan.) Sen vuoksi turvautuivat he eräänlaiseen omaan systeemiinsä:
he laativat tuon tuostakin salakavalia pikku uutisia, pilkallisia
ja loukkaavia, joita ilmestyi sopivalla paikalla joka päivä ja
koskaan ehtymättä. Ne tekivät hävyttömän Christophen naurunalaiseksi,
mainitsematta häntä aina edes nimeltä, vihjaten vain kuultavalla
tavalla juuri häneen. Ne vääristelivät hänen sanansa, niin että ne
muuttuivat järjettömiksi; ne levittivät hänestä kaikenlaisia juttuja,
joiden lähtökohta oli kyllä totta, mutta jatko pelkkää valheellista
sotkua, ja niiden laskettu tarkoitus oli saada hänet riitaan koko
kaupungin kanssa, ja vielä enemmänkin: itse hovin. Niissä hyökättiin
yksinpä hänen ulkomuotonsakin kimppuun: hänen kasvojensa, vaatteidensa;
ja ne saivatkin lopulta tehdyksi irvikuvan, joka tuntui luonnolliselta
sen tähden, että sitä alinomaa toistettiin.



Kaikki edellä kerrottu olisi Christophen ystävistä ollut jotakuinkin
yhdentekevää, ellei heidän aikakauslehtensäkin olisi saanut
taistelussa osakseen iskuja. Oikeastaan annettiin nämä iskut vasta
varoitukseksi; ei koetettukaan ärsyttää lehteä auttamattomaan riitaan,
tarkoituksena oli ainoastaan erottaa se Christophesta: kummasteltiin,
että aikakauslehti antoi sillä tavoin alentaa hyvää mainettaan,
ja osoitettiin sopivasti, että jos ei lehti ottaisi varoitusta
varteen, oltaisiin pakotetut karkaamaan koko toimituksen kimppuun,
niin vastenmielisesti kuin se tehtiinkin. Eräät melkoisen lauhkeat
alkuhyökkäykset Adolf Maita ja Mannheimia vastaan saivat pesueen
jo hieman levottomaksi. Mannheim tosin nauroi: hän ajatteli, että
tämähän saisi hänen isänsä, enonsa, serkkunsa ja koko hänen luvuttoman
sukunsa suorastaan raivon valtaan, nuo henkilöt, jotka anastivat muka
oikeudekseen valvoa kaikkia hänen tekojaan ja närkästyä niistä. Mutta
Adolf Mai käsitti asian paljoa vakavammin, ja hän moitti Christophea,
sanoen hänen saattavan aikakauslehden ikävään asemaan. Christophe
pyysi häntä pitämään huolta omasta alastaan. Toisista, joihin isku
ei kohdistunut, oli sangen huvittavaa, että Mai, joka istui heidän
kanssaan erehtymättömyyden istuimella, sai köniinsä heidän asemestaan.
Waldhaus nautti tästä salaisesti: hän sanoi, ettei mailmassa ole
taistelua, jossa eivät jotkut kallot halkea. Tietysti hän käsitti
asian niin, ettei hän suinkaan tahtoisi antaa siinä oman kallonsa
haljeta; hän luuli yhteiskunnallisen asemansa ja sukulaisuus- ja
muiden suhteittensa vuoksi olevansa turvassa iskuilta; eikä hänestä
suinkaan ollut paha, että noita juutalaisia, hänen liittolaisiaan,
hiukan peitottiin. Ehrenfeld ja Goldenring, jotka olivat siihen saakka
säilyneet vielä ehjin nahkoin, eivät olisi välittäneet pienistä
hyökkäyksistä: he pystyivät kyllä puolestaan vastaamaan. Mutta eräs
seikka heistä oli tuntuvampi, nimittäin Christophen itsepäinen tahto
saattaa heidät huonoihin väleihin kaikkien heidän ystäviensä ja
varsinkin ystävättäriensä kanssa. Ensimäisiä artikkeleita lukiessaan
olivat he nauraneet makeasti ja pitäneet koko asiaa erinomaisena
kujeena: he ihailivat, millä voimalla hän pommitti ikkunaruutuja puhki;
mutta he luulivat, ettei tarvittaisi muuta kuin sana, niin hänen
taisteluintonsa lauhtuisi, tai ainakin kääntyisivät hänen iskunsa
kohtaamasta niitä henkilöitä, joita he halusivat suojella. -- Mutta
asia ei ollut suinkaan sillä tavoin. Christophe ei totellut ketään:
hän ei ottanut huomioon mitään suosituksia, ja hän raivosi yhä kuin
hullu. Jos hänen antaisi valtoinaan temmeltää, ei koko kaupungissa
enää voisi elää. Heidän pikku ystävättärensä olivat jo itku kurkussa
ja vimmoissaan tulleet lehden toimitukseen ja saaneet aikaan ilkeitä
kohtauksia. Toimittajat turvautuivat nyt koko diplomaattiseen neroonsa
saadakseen Christophen lieventämään edes muutamia ankaria tuomioitaan:
Christophe ei muuttanut sanaakaan. Toiset suuttuivat: Christophe
suuttui myöskin, mutta ei muuttanut sittenkään. Waldhaus, jota toverien
levottomuus huvitti, sillä häneen se ei koskenut, asettui Christophen
puolelle, ärsyttääkseen toisia kumppaleita. Ehkäpä hän ymmärsi
paremmin kuin muut Christophen jalomielisen mielettömyyden arvon,
mielettömyyden, joka puski hillittömästi kaikkea vastaan ja katkaisi
kaikki pakotiensä eikä välittänyt yhtään tulevaisuutensa turvasta.
Mitä Mannheimiin tulee, hän nautti kuninkaallisesti tästä metakasta:
hänestä tuntui hyvältä ilveilyltä, että hän itse oli tuonut tuon hullun
tänne älykkäiden ja järkeväin pikku keikarien joukkoon, ja hän oli
haljeta naurusta, kun hän luki sekä Christophen huitomia että hänen
saamiaan iskuja. Vaikka hän siskonsa vaikutuksesta alkoikin jo uskoa,
että Christophe oli hiukan päästään vialla, piti hän vain sen enemmän
hänestä -- -- (hänen luonteensa melkein vaati, että ne, joita hän
suosi, olivat hieman naurettavia). -- Sen vuoksi tuki hän Waldhausin
kanssa yhä enemmän Christophea toisia vastaan.

Mannheim, joka oli melkoisen käytännöllinen, vaikka koettikin kaikin
voimin kuvitella, ettei hän sellainen ollut, sai sen hyvin perustellun
aatteen, että hänen ystävänsä Christophen olisi edullista solmia
asiansa maan silloisen edistyneimmän musikaalisen puolueen asiaan.

Siinäkin, kuten enimmissä saksalaisissa kaupungeissa, oli näet n.s.
_Wagner-Verein_, joka edusti uusia aatteita vanhoillista suuntaa
vastaan. -- Oikeastaan ei ollut enää kovinkaan vaarallista puolustaa
Wagneria, koskapa hänen maineensa oli jo tunnustettu ja hänen
teoksensa merkitty kaikkien Saksan oopperain repertoaareihin. Mutta
hänen voittonsa oli paremminkin tapahtunut väkivalloin kuin vapaasti
myönnetty; ja pohjaltaan säilyi enemmistö yhäti itsepintaisesti
vanhoillisena, varsinkin sellaisissa pikkukaupungeissa kuin tämä,
joka oli jäänyt hiukan syrjään nykyaikaisista virtauksista ja joka
eli vanhoilla kunniakkailla muistoilla. Enemmän kuin missään muualla
vallitsi siellä saksalaisille synnynnäinen epäluulo kaikkea uutta
kohtaan, ikäänkuin laiskuus, joka ei jaksa huolia mitään sellaista
totta ja voimakasta, jota ei ole jo ikäpolvia märehtimällä heikonnettu.
Se huomattiin parhaiten siitä, miten väkinäisesti kaikki sellaiset
uudet teokset, jotka kulkivat Wagnerin henkeen, otettiin vastaan,
joskaan ei uskallettu vastustaa itsensä Wagnerin sävellyksiä, sillä
sehän asia oli jo ratkaistu. Niinpä olisi näillä _Wagner-Vereineillä_
ollut sangen hyödyllinen tehtävä, jos he olisivat ottaneet sydämensä
asiaksi puolustaa nuoria ja taiteellisesti pystyviä voimia. Ja sen
ne tekivätkin joskus; Bruckner ja Hugo Wolf löysivät eräistä niistä
kaikkein parhaimmat liittolaisensa. Mutta usein tukehutti mestarin
itsekkyys hänen oppilaitaan; ja samoin kuin Bayreuthissä palveltiin
mahdottomasti jumaloiden pelkästään yhtä ainoata olentoa, niin
olivat Bayreuthin haaraosastotkin vain sellaisia pikku kirkkoja,
joissa veisattiin ikuisesti messuja yhden ainoan Jumalan kunniaksi.
Korkeintaan sallittiin sivukappaleissa loistaa niiden kaikkein
uskollisimpien oppilaiden, jotka noudattivat kirjaimellisesti pyhiä
uskonkappaleita ja palvelivat tomuun kumartuen tuota yhtä ainoaa,
totista Jumalaa, hänen monine kasvoineen: musiikkia, runoutta, draamaa
ja metafysiikkaa.

Sellainen oli tämänkin kaupungin Wagner-Verein. Se noudatti
toiminnassaan kuitenkin määrättyä järjestelmää: se pestasi mielellään
rekryyteikseen nuoria, lahjakkaita miehiä, joista sille saattoi
olla hyötyä; ja kauan se oli jo vaaniskellut halukkain silmin
Christophea. Se oli kautta rantain koettanut häntä jo lähestyäkin,
mutta Christophe ei ollut sellaisesta välittänyt, sillä hänellä ei
ollut mitään halua liittyä mihin tahansa. Hän ei ymmärtänyt, mikä
hiisi hänen maanmiehiään pakotti aina ryhmittymään kuin lampaat ja
miksi he eivät koskaan voineet tehdä mitään yksin: ei laulaa, ei
kävellä eikä juoda. Hän inhosi koko _Vereinswesen_ järjestelmää.
Mutta yleensä hän suosi kuitenkin enemmän jotakin _Wagner-Vereiniä_
kuin kaikkia muita _Vereinejä_: ainakin antoi tämä yhdistys silloin
tällöin tekosyyn hyvillekin konserteille; ja vaikkei hän ollutkaan joka
kohdassa taiteesta yhtä mieltä kuin wagnerianit, oli hän lähempänä
heitä kuin muita musikaalisia ryhmiä. Hänestä tuntui siltä kuin hän
olisi voinut löytää jonkin ymmärtämyskohdan itsensä ja tuon puolueen
välillä; sillä se puolue kohteli Brahmsia ja "Brahmineja" yhtä väärin
kuin hänkin. Christophe antoi siis esittää itsensä Wagner-Vereinille.
Mannheim välitti asian: hän tunsi kaiken maailman. Vaikkei hän
ollutkaan musiikkimies, oli hän _Wagner-Vereinin_ jäsenkin. Johtokunta
oli seurannut tarkkaavasti Christophien sodankäyntiä aikakauslehden
palstoilla. Eräät hyökkäysretket, joita Christophe oli tehnyt
vastakkaiseen leiriin, näyttivät osoittavan, että hänellä oli vankat
nyrkit ja että hän kelpaisi palvelukseen. Christophe oli tosin ampunut
muutamia hävyttömiä nuolia Wagnerseuran epäjumalaakin kohti; mutta
niitä ei oltu näkevinään; -- ja ehkäpä nämä Christophen ensimäiset ja
vielä melkoisen vaarattomat hyökkäykset saattoi helposti ymmärtää,
kun ajatteli, millä innolla vastapuolikin koetti nujertaa Christophen
jo ennenkuin hän ehti ilmaista ajatuksensa paremmin. Häneltä tultiin
siis sangen rakastettavasti pyytämään lupaa esittää eräitä hänen
sävellyksiään seuran tulevissa konserteissa. Christophea se imarteli ja
hän myöntyi: hän tuli _Wagner-Vereiniin_; ja Mannheimin yllyttämänä hän
antoi merkitä itsensä sen jäseneksi.

_Wagner-Vereinin_ johdossa oli siihen aikaan erityisesti kaksi
miestä, joista toinen oli sievoisen kuuluisa kirjailijana, toinen
orkesterinjohtajana. Kumpikin uskoivat he Wagneriin yhtä sokeasti kuin
muhamettilainen profeettaansa. Ensinmainittu heistä, Josias Kling, oli
sommitellut Wagner-sanakirjan, -- _Wagner-Lexikon_ -- josta saattoi
heti paikalla löytää mestarin ajatukset _de omni re scibili_; se oli
hänen elämänsä suurtyö. Hän osasi siitä ulkoa kokonaisia lukuja,
aivan kuin Ranskan maalaisporvaristo ennen laususkella _La Pucellen_
värssyjä. Josias Kling kirjoitti myöskin _Bayreuther Blätteriin_
artikkeleita Wagnerista ja aarialaisesta hengestä. On itsestään
selvää, että Wagner oli hänestä aarialaisuuden perityyppi; tyyppi,
joka oli löytänyt saksalaisessa rodussa turvapaikan latinalaisen ja
varsinkin ranskalaisen semitismin turmiollisia vaikutuksia vastaan.
Hän julisti epäpuhtaan gallialaisen hengen joutuneen auttamattomasti
tappiolle; mutta siitä huolimatta hän jatkoi joka päivä tuimasti
taistelua, niinkuin tuo iankaikkinen vihollinen olisi yhä uhannut.
Ranskassa ei hän tunnustanut löytyvän kuin yhden suurmiehen: se
oli kreivi de Gobineau. Kling oli pieni ukko, hyvin siisti, sangen
kohtelias, ja punasteli kuin vanhapiika. -- Toinen _Wagner-Vereinin_
pylväs, Erich Lauber oli ollut neljänkymmenen vuoden vanhaksi erään
kemiallisen tehtaan johtajana; sitten oli hän yhtäkkiä kääntänyt
kelkkansa ja ruvennut orkesterinjohtajaksi. Siihen hän olikin
lujalla tarmollaan ja myöskin rikkautensa voimalla päässyt. Hän
oli oikea Bayreuth-fanaatikko: kerrottiin, että hän oli kulkenut
jalkaisin Münchenistä Bayreuthiin, toivioretkeläisen töppösissä. Oli
kummallista, että tuo mies, joka oli lukenut ja matkustellut paljon,
koetellut monia ammattioloja ja näyttänyt aina olevansa tarmokas
persoonallisuus, muuttui aina, kun musiikkiin koskettiin, suuren
lauman lampaaksi; kaikki hänen omintakeisuutensa hävisi, ja hän oli
silloin vieläpä hiukan tuhmempi kuin muut. Koska hän oli musiikkialalla
sangen epävarma itsestään, ei hän luottanut omaan tunteeseensa, vaan
seurasi orjallisesti joka kohdassa Bayreuthin _Kapellmeisterien_
ja patenttitaiteilijain antamaa Wagner-tulkintaa. Kaikki kulissit
ja moniväriset pukulaitteet, jotka ihastuttivat Wahnfriedin pikku
hovin lapsellista ja barbaarista makua, olisi hän tahtonut jäljentää
pienimpiinkin yksityiskohtiin asti. Hän muistutti ihailussaan noita
Michelangelo-fanaatikkoja, jotka kopioivat häntä niin tarkoin, että
ottivat kopioonsa yksinpä ne rappaukseen syntyneet halkeamat ja
homepilkutkin, jotka aika oli hänen pyhiin teoksiinsa tehnyt ja sillä
tavalla pyhittänyt vioittumatkin.

Nämä kaksi herraa eivät tosin olleet liioin Christophen maun
mukaisia; mutta he olivat maailmanmiehiä, seuraihmisiä ja kumpikin
varsin oppineita; eikä Lauberin kanssa puheleminen ollut suinkaan
epäintressanttia, kun vain ei jouduttu puhumaan musiikista. Lauberilla
oli muuten jokin ruuvi irti, eikä sellainen ollut Christophesta
yleensä kovin vastenmielistä: se oli virkistävää vaihtelua järkeväin
ihmisten latteuden rinnalla. Christophe ei vielä tiennyt, ettei mikään
ole kiusaavampaa kuin puuta heinää puhuva ihminen, ja että niissä,
joita, aiheetta kyllä, "originelleiksi" sanotaan, on vielä harvemmin
omintakeisuutta kuin koko muussa yleisön laumassa. Sillä sellaiset
"originellit" ovat vain typeriä mielipuolia, joiden ajatus rajoittuu
pelkkiin määrättyihin kellokoneiston liikkeisiin.

Josias Kling ja Lauber olivat ensin Christophea kohtaan sangen
suopeita, koska he toivoivat voittavansa hänet puolelleen. Kling omisti
hänelle ylistävän artikkelin ja Lauber myöntyi seuraamaan tarkoin
kaikkia hänen ohjeitaan esittäessään Vereinin orkesterissa hänen
kappaleitaan. Se liikutti Christophea, mutta kovaksi onneksi turmeli
asianomaisten huono ymmärrys heidän auliin halunsa hedelmät. Hänellä
ei ollut kykyä kuvitella mitään erinomaisia ihmisistä pelkästään
siitä syystä, että he häntä ihailivat. Hän oli paljon vaativa olento.
Hän ei tahtonut itseään ihailtavan minkään sellaisen vuoksi, mitä
hän ei ollut; ja hän piti enemmän vihollisinaan kuin ystävinä niitä
ihmisiä jotka olivat tulleet erehdyksestä hänen ystävikseen. Niinpä
ei hän ollutkaan yhtään kiitollinen Klingille siitä, että Kling luuli
näkevänsä hänessä Wagnerin oppilaan ja haeskeli yhtymäkohtia hänen
_Liediensä_ ja eräiden _Tetralogian_ osien välillä, vaikka niissä ei
ollut muuta yhteistä kuin eräitä skaalaan kuuluvia nuotteja. Eikä hän
ollut laisinkaan iloinen, kun näki konsertissa kappaleensa muurattuna
kahden wagnerilaisen draamallisen kallionmöhkäleen väliin, -- ja erään
aivan arvottoman Wagnerin-apinoitsijan sokerileivoksen viereen.

Christophea alkoi piankin tässä pienessä kappelissa tukehduttaa.
Se oli pelkkä akademia, yhtä ahdas kuin kaikki entiset, ja vielä
suvaitsemattomampi, koska se oli nousukas taiteen alalla. Christophelta
alkoivat kadota kuvitelmat jonkun erikoisen taidemuodon tai aatteen
ehdottomasta arvosta. Tähän saakka hän oli luullut, että suuret
ajatukset hiovat kaikkialle valoansa. Nyt hän huomasi, että kuinka
aatteet koettavatkin muuttua, ihmiset pysyvät aina samoina; ja että
ainoastaan ihmiset merkitsivät tämän maailman menossa jotakin: aatteet
elivät omaa elämäänsä. Jos ihmiset syntyivät keskinkertaisina ja
orjamaisina, niin nerokin muuttui keskinkertaiseksi heidän sielujensa
läpi kulkemaan joutuessaan; ja vapautuksen huuto, joka sankarilta
pääsee, kun hän murtaa kahleensa, muuttuu tulevissa polvissa orjuuden
ilmausmuodoksi. -- Christophe ei voinut olla ilmaisematta näitä
tunteitaan. Hän ei lyönyt laimin ainoatakaan tilaisuutta, milloin voi
karata tällaisen taide-fetisismin kimppuun. Hän julisti, ettei niissä
asioissa tarvita enää epäjumalia eikä klassikoita, ei minkäänlaisia,
että ainoastaan sillä oli oikeus sanoa itseään Wagnerin hengen
perilliseksi, jolla oli kyky tallata jalkoihinsa itse Wagner ja astella
edelleen suoraa tietään, katsoen yhä eteen-, eikä koskaan taaksepäin,
-- ainoastaan sillä, jolla oli rohkeutta antaa kaiken sellaisen
kuolla, jonka oli aika kuolla, ja pysyä kiivaassa elämän yhteydessä.
Klingin tyhmyys sai ärsytetyksi Christophen hyökkäykseen. Christophe
paljasti kaikki viat ja naurettavuudet, mitä hän huomasi Wagnerissa.
Wagnerilaiset eivät jättäneet syyttämättä häntä narrillisesta
kateudesta heidän jumalaansa kohtaan. Christophe puolestaan ei
epäröinyt, että nuo samat herrat, jotka nyt ylistivät Wagneria, hänen
kuoltuaan, olisivat olleet ensimäiset tukehduttamaan hänet hänen
eläessään: -- siinä suhteessa hän teki kuitenkin heille väärin.
Jollakin Klingillä ja Lauberillakin oli ollut innostuksen aikansa;
parikymmentä vuotta sitten he olivat taistelleet eturivissä; mutta,
niinkuin ihmisistä enimmät, olivat he väsyneet keskelle tietä. Ihminen
on yleensä niin heikko, ettei hän voi jatkaa matkaansa päästyään
ensimäiselle vuorenpengermälle, vaan hengästyy pilalle; ylen harvoilla
riittää keuhkoja noustakseen vielä ylemmäksi.

Christophen jyrkkyys vieroitti pian hänestä uudet ystävät. Heidän
suopeutensa oli ollut jonkinlaista kauppatarjousta: hänen olisi
pitänyt olla heidän puolellaan, muuten eivät he häntä tukeneet; ja nyt
huomattiin hyvinkin pian, ettei Christophe tinkisi mitään itsestään:
hän ei pestautuisi rekryytiksi. Silloin kääntyi tuuli kohta. Se
ylistys, jonka hän kielsi puolueen jalustalle kohottamilta suurilta
tai pieniltä patenttijumalilta, kiellettiin nyt vuorostaan häneltä.
Hänen sävellyksiään ei enää otettu vastaan niin hartaasti kuin ennen;
ja eräät alkoivat jo jyrkästi paheksua, että hänen nimensä oli liian
usein ohjelmissa. Häntä pilkattiin takanapäin, ja kritiikki ärtyi
päivä päivältä; Kling ja Lauber olivat vaiti ja osoittivat siten
yhtyvänsä kritiikkiin. Kuitenkin varoivat he vielä rikkomasta välejään
Christophen kanssa: ensinnäkin siitä syystä, että Rheinin maiden
ihmiset pitivät yleensä ratkaisun lykkäämisestä, siis ratkaisuista,
jotka eivät ole mitään ratkaisuja, koska niillä on etuoikeutena jatkaa
äärettömiin epämääräisiä asiantiloja; ja toiseksi sentähden, että
toivottiin vielä voitavan tehdä hänelle, mitä vain tahdottiin: joskaan
ei luultu enää voitavan muuttaa hänen mielipiteitään, niin ainakin
uskottiin hänen väsyvän.

Christophe ei antanut heille aikaa heidän yrityksensä toteuttamiseen.
Jos hän milloin oli tuntevinaan, että joku oli pohjaltaan hänelle
epäsuopea, mutta ei tahtonut sitä tunnustaa ja koetti sen sijaan
kuvitella olevansa hänen miehiään pysyäkseen hänen kanssaan hyvissä
väleissä, niin hän ei levähtänyt ennenkuin hän sai tuolle henkilölle
osoitetuksi, että hän oli hänen vihollisensa. Ja kun hän eräänä iltana
Wagner-Vereinissä huomasi vastassaan niin ulkokullatun vihollisuuden
muurin, ettei hän enää jaksanut sitä sietää, ilmoitti hän Lauberille
kursailematta eroavansa seurasta, Lauber ei voinut ymmärtää tästä
mitään; ja Mannheim ryntäsi Christophen luokse ja koetti sovittaa
asiaa. Kuullessaan hänen ensimäiset sanansa, purkautui Christophen sisu:

-- Ei ei, ei, ja vielä kerran ei! Älä puhu minulle enää koko
joukkiosta. Minä en tahdo heitä nähdä... Minä en voi, minä en välitä
heistä enää... Olen hirveästi kyllästynyt ihmisiin; minä tuskin viitsin
katsoa heitä kasvoihin.

Mannheim nauroi sydämensä pohjasta. Hän ei ajatellut liioin, miten hän
voisi rauhoittaa kiihtynyttä Christophea, vaan miten hän itse saisi
iloa tästä kohtauksesta:

"Tiedän kyllä, etteivät he kauniita ole; mutta sehän ei ole mikään
uutuus; sanopas, mitä nyt oikein on tapahtunut?"

-- Ei kerrassaan mitään. Minä se vain olen saanut tarpeekseni, minä...
Niin, naura vain, pilkkaa sanojani: tietysti minä olen hullu. Viisaat
ihmiset noudattavat logiikan ja terveen järjen lakeja. Minä en ole
sellainen; minä olen mies, joka toimin omien vaikutusteni mukaan ja
välittömin puuskin. Kun minuun on kasaantunut varma määrä sähköä,
täytyy sen purkautua, maksoi mitä maksoi; ja sen pahempi muille, jos
se polttaa heidän nahkaansa! Ja vielä pahempi minulle itselleni! Minä
en ole luotu elämään ihmislaumassa. Tästä alkaen minä tahdon olla vain
itseni omaisuutta.

-- Et suinkaan aikone tulla toimeen ilman jotakin maailmaa? kysyi
Mannheim. Ethän voi soittaa yksin sävellyksiäsi. Sinä tarvitset
laulajia, laulajattaria, orkesteria, orkesterinjohtajia, yleisöä,
kättentaputusystäviä...

Christophe huudahteli:

-- En tarvitse, en, en!...

Mutta viimeisen sanan kuullessaan hän ryntäsi ylös:

-- Ystäviä sellaiseen! Etkö jo häpeä puhua?

-- En tarkoita ostettuja taputtajia (vaikka se, totta puhuen, onkin
ainoa vielä keksitty keino, jolla saadaan näytetyksi yleisölle jonkin
taideteoksen arvo). -- Mutta aina tarvitaan jonkinlainen apujoukko:
pieni ryhmä, joka ympäröi tekijää ja tottelee hänen viittauksiaan.
Siinä ovat ystävät tarpeen.

-- En tarvitse ystäviä!

-- Silloin sinulle vihelletään.

-- Ja minä tahdonkin, että minulle vihelletään! Mannheim oli varsin
voitonvarma.

-- Sitäkään iloa ei sinulle kauan kustanneta. Sinun teoksiasi ei
soiteta.

-- Hyvä, olkoot soittamatta. Luuletko sinä, että minä välitän
kavuta miksikään suuruudeksi? Kyllä, minä olin jo vähällä joutua
tavoittelemaan sitäkin päämäärää... Mitä tyhmyyttä! Mielettömyyttä!
Älyttömyyttä!... Aivan kuin tuon kaikkein alhaisimman ylpeyden
lajin tyydyttäminen olisi kyllin suuri palkinto kaikista sitä ennen
tehtävistä uhrauksista, -- ikävystymisestä, kärsimyksistä, töykeistä
loukkauksista, alentumisesta, häpeällisestä myöntymisestä -- kaikesta,
mikä on moisen kunnian hinta! Piru minut vieköön, jos annan koskaan
sellaisten huolten enää kiusata aivojani! Ei kysymystäkään siitä
enää! Minä en tahdo olla missään tekemisissä yleisön, yleisenä
olemisen kanssa. Julkisuus on konnain humbuugia. Minä tahdon olla
yksityishenkilö, ja elää itseäni ja niitä varten, joista minä pidän...

-- Aivan niin, myönsi Mannheim ivallisesti. Miksipä et rupeaisi
joksikin käsityöläiseksi. Esimerkiksi suutariksi?

-- Ah, jos minä olisinkin suutari, sellainen kuin esimerkiksi tuo
verraton Hans Sachs! huudahti Christophe. Kuinka elämä silloin olisi
iloista ja mukavaa! Suutari arkipäivisin, -- musiikkimies sunnuntaisin
ja ainoastaan pienessä tuttavapiirissä, omaksi ilokseni ja parin
ystävän? Se olisi ihmisen arvoista!... -- Olenko minä hullu, hukkaan
aikaani ja vaivaani saadakseni pelkästään ilon joutua kaikkien
nautain tuomioiden uhriksi? Eikö ole paljoa parempi ja kauniimpi
olla muutamien kunnon ihmisten rakastama ja ymmärtämä kuin tuhansien
idioottien ymmärtämä, arvostelema, naperoima, imelöimä?... Ylpeyden
ja kunnianhimon piru ei vedä minua enää koskaan nenästä: siihen saat
luottaa!

-- Sen uskon, sanoi Mannheim.

Mutta hän ajatteli:

-- Tunnin päästä hän puhuu aivan toisin.

Ja hän jatkoi rauhassa:

-- No niin, minä siis hieron jälleen sovinnot _Wagner-Vereinin_ kanssa?

Christophe kohotti molemmat kätensä:

-- Näin, näinkö olen kokonaisen tunnin kiusannut kurkkuani
vakuuttaakseni sinulle juuri päinvastaista!... Ei, sanon sinulle vielä
kerran jyrkästi, että minä en astu sinne enää jalallanikaan. Minä
vihaan kaikkia noita _Wagner-Vereinejä_, kaikkia _Vereinejä_, kaikkia
tuollaisia lammastarhoja, joita ihmiset tarvitsevat saadakseen pusertua
toisiaan vastaan ja määkyä yhteen ääneen. Mene sanomaan puolestani
noille lampaille, että minä olen susi, että minulla on hampaat, ja että
minä en ole luotu kaluamaan heidän laitumillaan!

-- Hyvä, hyvä, se heille sanotaan, myönsi Mannheim ja poistui, sangen
ihastuneena aamuunsa. Hän ajatteli:

-- Hän on hullu, aivan pähkähullu...

Hänen sisarensa, jolle hän sitten heti kertoi kohtauksen, kohautti
hartioitaan ja sanoi:

-- Hulluko? Kuvittelee vain sitä nyt meille!... Hän on tyhmä, ja
narrillisen ylpeä...



Kuitenkin Christophe jatkoi vimmattua sotaansa Waldhausin
aikakauslehdessä. Ei silti, että se olisi häntä huvittanut:
arvostelu-homma ikävystytti häntä, ja hän oli jo heittämäisillään
kaikki hiiteen. Mutta kun hänen suutansa koetettiin tukkia, niin hän
yltyi: hän jatkoi itsepäisesti, hän ei tahtonut näyttää siltä kuin
olisi antanut myöten.

Waldhaus alkoi tulla rauhattomaksi. Niin kauan kuin hän oli
säilynyt keskellä läimäyksiä koskemattomana, oli hän seurannut
sotaa tyynin mielin kuin mikäkin Olympon jumala. Mutta joku viikko
sitten näyttivät eräät lehdet kadottaneen tietoisuutensa hänen
persoonansa loukkaamattomasta laadusta; ne keksivät käydä hänen
kirjailija-itserakkautensa kimppuun, ja niin harvinaisen ovelasti, että
Waldhaus olisi aivan huomannut siinä jonkun tuttavan kynnet, jos olisi
ollut älykkäämpi. Itse asiassa nämä hyökkäilyt olivatkin Ehrenfeldin
ja Goldenringin salakavalaa keksintöä, jolla he olivat päättäneet,
kun eivät enää muuta neuvoa löytäneet, tehdä lopun Christophen
polemiikeista. He laskivat oikein. Waldhaus julisti heti paikalla,
että Christophe alkoi häntä hermostuttaa; eikä hän Christophea enää
kannattanut. Koko aikakauslehti vaivasi siitä lähtien päätänsä
saadakseen Christophen vaikenemaan. Mutta menepäs pistämään kuonokoppa
koiralle, joka parhaillaan ahmii saalistaan! Kaikki, mitä hänelle
sanottiin, ärsytti häntä kahta uhemmin. Christophe sanoi toisille, että
he olivat akkoja, ja väitti puhuvansa kaikki, -- kaikki, mitä hänen
velvollisuutensa oli puhua. Jos he tahtoivat potkia hänet pois, oli se
heidän asiansa! Koko kaupunki saisi silloin tietää, että he olivat yhtä
suuria raukkoja kuin muutkin; mutta hän puolestaan ei lähtisi lehdestä
omasta aloitteestaan.

Herrat katselivat ällistyneinä toisiinsa, ja sitten he haukuskelivat
Mannheimia, että hän oli hankkinut mokoman hullun heidän kimppuunsa.
Mannheim nauroi yhä vain, lupasi nolata kunnolleen Christophen, ja
löi vetoa, että Christophe jo seuraavassa artikkelissaan sekoittaisi
koko lailla vettä myrkkyynsä. Toiset eivät liioin häntä uskoneet;
mutta todellisuus näytti, ettei Mannheim ollut turhaa kerskunut.
Christophen seuraavassa kirjoituksessa ei ollut ainoaakaan solvaavaa
huomautusta kenellekään, vaikkei se ollutkaan mikään kohteliaisuuden
näyte. Mannheimin keino oli kovin yksinkertainen; kaikki ihmettelivät,
etteivät he olleet ennen sitä keksineet: Christophe ei lukenut
koskaan myöhemmin, mitä hän oli aikakauslehteen kirjoittanut; niin
ja näin luki hän edes korrehtuureja, ja teki senkin sangen nopeasti
ja huonosti. Adolf Mai oli monen monta kertaa tehnyt siinä suhteessa
hänelle happamen-makeita huomautuksia: hän sanoi, että painovirhe
vie siistin aikakauslehden arvon. Christophe ei käsittänyt tätä
arvostelua aivan vakavasti ja vastasi, että ne, joita hän haukkuu,
ymmärtävät kyllä asian painovirheineenkin. Mannheim käytti nyt
hyväkseen tätä Christophen laiminlyöntiä: hän sanoi, että Christophe
oli oikeassa, että korrehtuurin luku oli faktorin hommaa; ja hän halusi
vapauttaa Christophen siitä kokonaan. Christophe suorastaan heltyi
kiitollisuudesta; mutta kaikki toiset vakuuttivat hänelle yhteisestä
sopimuksesta, että sellainen järjestely oli heillekin hyödyksi, sillä
se säästi aikaa. Christophe jätti siis korrehtuurinsa Mannheimin
käsiin ja pyysi häntä korjaamaan ne hyvin. Mannheim ei jättänytkään
sitä tekemättä: se oli aivan uutta ja ihastuttavaa leikkiä. Ensin hän
ei uskaltanut muuta kuin laimentaa joitakuita liian jyrkkiä sanoja,
jättää pois sieltä täältä muutamia epäkohteliaita nimityksiä. Mutta
menestys rohkaisi häntä, hän tohti pitemmälle: hän alkoi muokata toisin
kokonaisia lauseita ja niiden ajatustakin; hän saavutti pian siinä
ammatissa erinomaisen kätevyyden. Koko temppu oli säilyttää lauseen
ulkonainen kuori ja sen karakteristinen muoto ja kuitenkin saada
sillä sanotuksi aivan päinvastaista kuin Christophe oli tarkoittanut.
Mannheim otti nähdäkseen suuremman vaivan väärentäessään Christophen
artikkeleita kuin hänellä olisi ollut, jos hän olisi tehnyt ne itse
kokonaan; koskaan hän ei ollut työskennellyt näin ankarasti. Mutta hän
nauttikin tuloksesta: moni musiikkimies, jota Christophe tähän asti
oli vainonnut myrkyllisiin sarkasmeihin saakka, aivan ällistyi, kun
näki hänen vähitellen lauhtuvan, jopa sulavan viimein häntä suorastaan
ylistelemäänkin. Aikakauslehti riemuitsi voitostaan. Mannheim luki
toimitukselle yöpesunsa tulokset. Ja kaikki nauroivat kohti kurkkuaan.
Ehrenfeld ja Goldenring sanoivat joskus Mannheimille:

-- Varohan itseäsi! Sinä menet liian pitkälle!

-- Ei se tee mitään, vastasi Mannheim.

Ja hän jatkoi kahta innokkaammin.

Christophe ei huomannut mitään. Hän pistäysi toimituksessa, jätti sinne
artikkelinsa, ja unohti sitten koko asian. Joskus vei hän kuitenkin
Mannheimin syrjään ja sanoi:

-- Nyt minä annoin heille oikein vasten suuta, niille huijareille.
Luepas tätä...

Mannheim luki.

-- No, mitäs siitä ajattelet?

-- Murhaavaa, hyvä veli! Heistä ei jää kuin märkä läikkä jäljelle.

-- Mitä luulet heidän nyt sanovan?

-- Oh, siitä nousee hemmetinmoinen meteli!

Mutta siitä ei noussut minkäänlaista meteliä. Päinvastoin: kaikki
kasvot kirkastuivat, mikäli Christophe huomasi; ihmiset, joita hän
vihasi, tervehtivät häntä kadulla kohteliaasti. Kerran hän tuli
toimitukseen rauhattomana ja otsa nyrpeästi rypyssä; hän heitti
pöydälle käyntikortin ja kysyi:

-- Mitä tämä merkitsee?

Kortti oli erään musiikkimiehen, jonka hän oli äskettäin haukkunut;
mutta sen reunaan oli kirjoitettu: "_Syvimmällä kiitollisuudella_."

Mannheim vastasi nauraen:

-- On olevinaan pilkallinen. Christophe henkäisi helpotuksesta:

-- Oh, sanoi hän, minä jo pelkäsin, että artikkelini olisi
miellyttänyt häntä.

-- Hän on vimmoissaan, virkkoi Ehrenfeld; mutta hän ei tahdo näyttää,
että asia niin on: hän on muka yläpuolella, hän pilkkaa.

-- Pilkkaako?... Se sika! äännähti Christophe, uudestaan kuohahtaen.
Teenpä siis toisen artikkelin. Ken viimeksi nauraa, se parhaiten nauraa.

-- Ei ei, sanoi Waldhaus rauhattomana. Minä en luule, että hän koettaa
pilkata. Se on nöyryyttä, hän on kunnon kristitty: kääntää toisen
poskensa, kun lyödään toiselle.

-- Sen parempi! sanoi Christophe. Oh, sellainen raukka! Kun tahtoo,
niin saa kunnon löylyn.

Waldhaus koetti sovittaa. Mutta toiset nauroivat.

-- Antaa mennä... sanoi Mannheim.

-- No niin... arveli silloin Waldhaus, rauhoittuen jälleen. Hiukka
lisää ei haittaa!...

Christophe lähti toimituksesta. Virkaveljet alkoivat hyppiä ilosta ja
nauroivat haljetakseen. Kun he olivat hiukan selvinneet, sanoi Waldhaus
Mannheimille:

-- Nyt sinä kuitenkin olit joutua vähällä kiinni itse työssä... Varo
itseäsi. Sinä panet meidät pahaan kiikkiin.

-- Pyh, vastasi Mannheim, siihen on paljon aikaa, ja iloista aikaa. Ja
sitäpaitsi: minähän hankin hänelle vain ystäviä.



II

HIEKKA HAUTAA



Näin pitkälle oli Christophe päässyt kömpelössä yrityksessään uudistaa
Saksan taidetta, kun kaupungin läpi sattumalta kulki ranskalainen
näyttelijäjoukkue. Oikeastaan sopisi paremminkin sanoa, että se oli
joukkio, sillä niinkuin tavallisesti, oli se kokoonhaalittu liuta
köyhiä raukkoja, se tiesi mistä esille ongittuja, ja tuntemattomia
nuoria näyttelijöitä, jotka olivat ylen tyytyväisiä mihin kohteluun
tahansa, kunhan vain saivat hieman esiintyä. Muuan kuuluisa ja
iäkäs näyttelijätär oli valjastanut heidät riemuvaunujensa eteen
kiertäessään itse esiintymässä Saksassa. Ja matkustaessaan tämän
pienen herttuakunnan pääkaupungin läpi, antoi hän nyt sielläkin kolme
näytäntöä.

Waldhausin aikakauslehdessä pidettiin tapahtumasta tavatonta melua.
Mannheim ja hänen ystävänsä olivat perillä Parisin kirjallisesta
ja hienon maailman elämästä, tai olivat olevinaan perillä; he
hakivat siitä aina joutavia pikku loruja, joita he olivat kaapanneet
parisilaisista bulevardilehdistä ja käsittäneet useinkin niin ja
näin: he edustivat ranskalaista henkeä Saksassa. Moinen näyte riitti
viemään Christophelta halun tutustua siihen henkeen lähemmin. Mannheim
väsytti hänet pahanpäiväisesti Parisin-ylistyksillään. Hän oli käynyt
siellä monta kertaa; siellä oli hänen sukuaankin: hänellä oli omaisia
kaikissa Europan maissa; ja kaikkialla olivat ne omaksuneet kunkin maan
kansallisuuden ja katsantokannat; tämän Abrahamin heimon jäseniä olivat
muun muassa eräs englantilainen parooni, belgialainen senaattori,
ranskalainen ministeri, eräs edustaja _Reichstagissa_, ja samoin muuan
kreivi paavin hovissa. Ja vaikka he kaikki kunnioittivat yksimielisesti
yhteistä sukujuurtaan, olivat he samalla vilpittömästi englantilaisia,
belgialaisia, ranskalaisia, saksalaisia tai paavilaisia; sillä heidän
ylpeytensä sanoi erehtymättä, että se maa, jonka kukin heistä oli
valinnut, oli parempi kaikkia muita. Mannheim yksinään huvittelihe
suvun paradoksina sillä, että piti parhaina kaikkia niitä maita,
joihin hän ei millään tavalla kuulunut. Hän puhui siis usein
haltioissaan Parisista; mutta kun hän ei tiennyt siitä koskaan mitään
muuta kuin liiallisuuksia ja kun hän parisilaisten kunniaksi esitti
heidät eräänlaisina hulluttelijoina, yöpukkeina ja rääkkyjinä, jotka
viettivät aikansa pelkästään huvituksissa ja vallankumouksissa,
käsittämättä koskaan elämää vakavasti, niin viehätti Christophea sangen
vähän tuo "Vogesien takainen, byzantilainen dekadensi-tasavalta".
Yksinkertaisessa uskossaan kuvitteli hän Parisia hieman sellaiseksi
kuin muuan typerä piirros, jonka hän oli nähnyt erään äskettäin
ilmestyneen saksalaisen taidekirjan nimilehdessä: etualalla oli siinä
Notre-Damen Piru kuukistuneena kaupungin kattojen ylitse ja sen alla
seuraava tarina:

    "Insatiable vampire l'éternelle Luxure
    Sur la grande Cité konvoite sa pâture."

Kunnon saksalaisena halveksi hän noita aistillisia "welschejä"
ja heidän kirjallisuuttaan, josta hän tunsi tuskin eräitä
joutavanpäiväisiä narrillisuuksia, sellaisia kuin _l'Aiglon, Madame
Sans-Gêne_ ja muutamat varietee-viisut. Se seikka, että pikkukaupungin
keikarimaisuus sai monet sellaiset henkilöt, jotka tunnetusti olivat
kyvyttömimpiä kiintymään taideasioihin, kiireesti ja suurella
hälinällä tilaamaan lippuja näytäntöön, teki Christophien aivan
välinpitämättömäksi ja halveksivaksi koko tuota ranskalaista suurta
komediantskaa kohtaan. Hän vannoi, ettei hän vaivaisi varvastaan
mennäkseen häntä näkemään. Ja sen valan täyttäminen kävi hänelle
sitäkin helpommaksi, koska lippujen hinnat olivat niin valtavat, ettei
hänellä ollut moiseen varaa.

Ohjelmistossa, jonka tuo ranskalainen joukkue toi Saksaan, oli pari
kolme klassillista kappaletta; mutta enimmäkseen oli se kyhätty kokoon
kaikenlaisista niistä joutavista roskista, jotka ovat parhainta
parisilaista vientitavaraa: sillä mikään ei ole kansainvälisempää
kuin keskinkertaisuus. Näyttelijättären matkalla oli ensimäisenä
oleva _Tosca_, jonka Christophe jo tunsi, sillä hän oli kuullut
sen käännöksenä, ja koristettuna kaikella tuolla sievistelevällä
rihkamalla, jolla pienet Reinin rantain teatterit aina somistelevat
ranskalaiset teokset. Niin ollen nauroi hän nyt pilkallisesti, kun
näki ystäviensä lähtevän teatteriin ja sanoi olevansa hyvillään,
kun hänen ei tarvinnut mennä Toscaa uudestaan kuulemaan. Siitä
huolimatta kuunteli hän seuraavana päivänä tarkoin korvin, kun nuo
ystävät haltioituneina kuvailivat edellistä iltaa: hän oli vimmoissaan
siitä, että oli riistänyt itseltään vallan väittää nyt heitä vastaan,
kieltäytymällä menemästä näkemään tuota kaiken maailman kehumaa
esitystä.

Toisena ilmoitettiin näyteltävän _Hamlet_ ranskalaisena käännöksenä.
Christophe ei ollut koskaan hyljännyt mitään tilaisuutta, jolloin
pääsi näkemään jotain Shakespearen kappaletta. Shakespeare oli hänelle
samoin kuin Beethoven ainainen ja ehtymätön elämän lähde. Hamletista
oli hän erikoisesti pitänyt juuri siihen äskeiseen aikaan, jolloin
hänen sielunsa oli ollut niin levoton ja täynnä kapinoivia epäilyksiä.
Vaikka hän pelkäsikin näkevänsä kuvansa tuossa taikapeilissä, niin
kuitenkin se häntä lumosi ja veti puoleensa; ja nyt kuljeskeli hän
teatterin ilmoitusten ympärillä, tunnustamatta kuitenkaan, miten hän
halusi mennä katsomaan Hamletia. Mutta hän oli niin itsepäinen, että
kun hän kerran oli puhunut ystävilleen sillä tavoin, ei hän tahtonut
muuttaa mielipidettään. Ja hän olisi jäänyt kotiin sinä iltana niinkuin
edellisenäkin, ellei hän sattumalta olisi tavannut Mannheimia,
astellessaan juuri jo suruisin mielin teatterilta päin pois.

Mannheim tarttui häntä käsipuoleen, ja kertoi hänelle raivostuneen
näköisenä, mutta samalla koirankujeisesti, että muuan vanha
sukulaislehmä, hänen isänsä sisar, oli tulla tupsahtanut perheineen
heille ja että heidän kaikkien täytyi nyt jäädä pitämään tulijoille
seuraa. Mannheim itse oli koettanut livistää tiehensä; mutta isä
ei ymmärtänyt leikkiä suku-etikettiä ja esivanhempien kunnioitusta
koskevissa asioissa; ja kun Franzin tällä kertaa täytyi säästää
isäänsä, sillä hän aikoi saada hänet hellittämään rahapussinsa nauhoja,
niin oli hänen pakko antaa myöten ja luopua koko näytännön lupaamasta
ilosta.

-- Oliko teillä jo liput? kysyi Christophe.

-- Perhana, erinomainen aitio; ja kaupan päällisiksi täytyy minun viedä
se nyt -- (sinne olen juuri menossa) -- tuolle idiootti Grünebaumille,
isän liiketoverille, että hän saa pöyhistellä siellä akka Grünebaumin
ja tytär-ankkansa kanssa. Se on iloinen tehtävä!... Ainakin koetan
keksiä jotakin pirunnahkaista heille sanoakseni. Mutta sehän on heistä
sama, kunhan vain saavat pääsyliput, -- joskin heistä olisi ollut
parempi, jos nämä liput olisivat olleet paperirahoja.

Yhtäkkiä keskeytti Mannheim suu auki ja katsahti Christopheen:

-- Oh!... Mutta siinähän se onkin... Sitä juuri tarvitaan!...

Ja Mannheim kotkottamaan:

-- Christophe, sinähän menet teatteriin?

-- En.

-- Kyllä, sinä menet. Minä pyydän sinulta sitä palvelusta. Sinä et voi
kieltäytyä.

Christophe ei tätä ymmärtänyt.

-- Eihän minulla ole siellä paikkaakaan.

-- Tässä niitä on montakin, sanoi Mannheim riemuissaan ja tunki väkisin
hänelle aitiokortin käteen.

-- Sinä olet hullu, sanoi Christophe. Entä isäsi asia?

Mannheim vääntelehti naurusta:

-- Hän suorastaan vimmastuu! vastasi hän. Sitten hän pyyhki silmänsä,
ja jatkoi:

-- Mutta minä vippaan häneltä jo heti huomisaamuna, ennenkuin hän vielä
tietää tästä mitään.

-- En minä tähän voi myöntyä, -- virkkoi Christophe, -- kun se kerran
on vasten hänen mieltään.

-- Sinunhan ei tarvitse tietää mitään, etkä sinä tiedä mitään; se ei
sinuun kuulu.

Christophe levitti auki kortin:

-- Ja mitä minä teen kokonaisella neljänhengenaitiolla?

-- Teepä, mitä tahdot. Makaa sen nurkassa, tanssi keskellä, jos tahdot.
Kisko naisia mukaasi. Tottahan sinulla joku on? Tarpeen tullen voin
sinulle lainata pari.

Christophe ojensi kortin Mannheimille takaisin:

-- Ei, aivan totta. Ota pois.

-- En ilmoisna ikänä, vastasi Mannheim ja vetäytyi muutaman askelen
päähän. Minä en voi sinua pakottaa sinne menemään, jos se on sinusta
ikävää; mutta takaisin minä en niitä ota. Saat työntää ne uuniin, tai
jos tahdot, sinä kunnian mies, viedä ne Grünebaumeille. Se asia ei
minuun enää kuulu. Hyvästi!

Ja Mannheim livisti pois ja jätti Christophen siihen keskelle katua
teatteriliput kädessä.

Christophe oli pahassa pulassa. Hän tunnusti kyllä itselleen, että
soveliainta olisi ollut viedä liput Grünebaumeille. Mutta se ajatus ei
tuntunut häntä kovin innostavan. Hän meni kotiinsa kahden vaiheilla;
ja kun hän tuli katsoneeksi kelloa, huomasi hän, ettei ollut aikaa
muuta kuin parhaiksi pukeutua ennen näytännön alkamista. Hänestä olisi
ollut typerää hukata sillä tavoin lippuja. Hän ehdotti silloin, että
äiti tulisi hänen kanssaan. Mutta Louisa sanoi menevänsä mieluimmin
nukkumaan. Ja Christophe lähti teatteriin yksinään. Pohjaltaan hän
iloitsi lapsellisesti tästä tapahtumasta. Ainoastaan yksi seikka oli
hänestä ikävä: se, että hän saisi tämän ilon yksinään. Hänen tuntoaan
ei suinkaan kaivellut se, että hän oli muka loukannut vanhempaa
Mannheimia tai Grünebaumeja viemällä heidän aitionsa; mutta hän
ajatteli niitä monia, jotka ehkä olisivat voineet jakaa tämän ilon
hänen kanssaan; ajatteli, kuinka suuresti useat sellaiset nuoret
miehet kuin hän olisivat tästä illasta nauttineet; ja hänestä oli
tuskallista, ettei hän voinut heille sitä iloa antaa. Hän mietti
ympäri päänsä sopivia henkilöitä, mutta ei keksinyt ketään, jonka
olisi voinut teatteriin kutsua. Sitäpaitsi oli jo myöhä, hänen täytyi
kiiruhtaa. Teatteriin saavuttuaan hän kulki aivan suljetun lippuluukun
editse, jonka päälle oli kiinnitetty lappu, ettei ollut enää yhtään
ainoaa paikkaa jäljellä. Ihmisten joukossa, jotka lähtivät teatterista
harmissaan tyhjin toimin takaisin, huomasi hän erään nuoren tytön,
jonka oli selvästikin hyvin vaikea poistua, niin kateellisen näköisenä
katseli hän onnellisia sisään päässeitä. Tytön puku oli sangen koruton,
musta; hän ei ollut kovin kookas; vartaloltaan hoikka, hieman heikon
näköinen; Christophella ei ollut tällä hetkellä aikaa huomata, oliko
hän ruma vai sievä. Christophe oli jo mennyt hänen ohitseen; yhtäkkiä
hän pysähtyi, kääntyi ja kysyi enempää aprikoimatta ja työntyen aivan
nenätysten neidin eteen:

-- Eikö teillä ole paikkaa, neiti?

Toinen punastui ja vastasi vieraalta murtavalla saksankielellä:

-- Ei, herra.

-- Minulla on aitio, jossa on tilaa niin etten tiedä, mihin panna.
Tahdotteko tulla kanssani sinne?

Tyttö punastui yhä enemmän, ja kiitti ja pyysi anteeksi, ettei voinut
tarjoukseen myöntyä. Christophe tuli hänen kiellostaan noloksi, pyyteli
puolestaan anteeksi ja koetti jälleen kutsua; mutta hän ei saanut
neitiä suostutetuksi, vaikka hän selvästikin kovin halusi tulla.
Christophe oli ylen häpeissään. Viimein päästi hän nopeasti:

-- Kuulkaa, vielä on eräs keino järjestää asia, ottakaa tämä piletti,
minä en siitä välitä, minä olen nähnyt sen jo kerran. -- (Ja Christophe
oli pöyhkeilevinään.) Se huvittaa teitä paljon enemmän kuin minua.
Ottakaa, se tulee hyvästä sydämestä.

Nuori tyttö heltyi niin tästä tarjouksesta ja sydämellisestä tavasta,
jolla Christophe sen teki, että hänelle tulivat melkein vedet silmiin.
Hän sopersi kiitollisuuttaan ja väitti, ettei hän millään tavoin
tahtonut riistää herran pilettiä.

-- No niin, tulkaa sitten kanssani vain, sanoi Christophe hymyillen.

Christophe näytti niin hyvältä ja suoralta, että tyttö aivan häpesi
kieltäytymistään; ja hän vastasi hieman hämillään:

-- No, minä tulen... Kiitoksia.



He menivät sisään. Mannheimien aitio oli vastapäätä näyttämöä ja hyvin
avonainen: siellä oli mahdotonta pysyä kätkössä. On tarpeetonta sanoa,
ettei heidän tulonsa jäänyt huomaamatta. Christophe osoitti nuorelle
tytölle paikan ensimäisessä tuolirivissä ja jäi itse taemmaksi, ettei
olisi häirinnyt häntä. Tyttö istui suorana ja jäykkänä ja uskalsi
tuskin kääntää päätänsä, niin kauhean häpeissään hän oli; hän katui
nyt koko sydämestään, että oli myöntynyt tulemaan. Christophe tahtoi
antaa hänelle aikaa rauhoittua ja kun hän ei sitäpaitsi tiennyt, mitä
hänelle puhua, oli hän katselevinaan muualle. Minnepäin hän käänsikin
silmänsä, oli hänen helppo huomata, että hänen läsnäolonsa tämän
tuntemattoman toverin seurassa keskellä komeaa aitioyleisöä oli tehnyt
pikkukaupungin juoruilevan väen uteliaaksi. Christophe leimautti
vihaisia katseita niihin, jotka häntä tähystelivät; häntä raivostutti,
että muut tahtoivat välttämättä pitää huolta hänestä, vaikkei hän
välittänyt heistä. Hän ei ajatellutkaan, että tämä uteliaisuus
kohdistui vielä enemmän hänen aitiotoveriinsa kuin häneen itseensä,
ja paljoa loukkaavammalla tavalla. Christophe tahtoi nyt näyttää,
ettei hän huolinut kerrassaan mitään siitä, mitä ihmiset sanoivat tai
ajattelivat, ja senvuoksi kumartui hän eteenpäin ja alkoi pakinoida
tytön kanssa. Tyttö näytti kauhistuvan niin tavattomasti sitä, että
Christophe puhutteli häntä, ja niin onnettomalta hän näytti, kun
hänen täytyi vastata Christophelle, saaden suustaan vaivalla tuskin
lyhyet: "on" tai "ei", uskaltamatta edes Christopheen katsahtaa, että
Christophen tuli hänen arkuuttaan sääli ja hän vetäytyi takaisin omaan
aitionurkkaansa. Onneksi alkoi samassa näytäntö.

Christophe ei ollut lukenut ohjelmaa eikä hän ollut välittänyt
ottaa selvää, mitä osaa tuo suuri näyttelijätär esitti: hän oli
noita viattomia ihmisiä, jotka menevät teatteriin katselemaan itse
kappaletta, eivätkä näyttelijöitä. Hän ei ollut tullut aprikoineeksi,
olisiko kuuluisa näyttelijätär nyt Ofelia vai Kuningatar; jos hän olisi
johtunut asiaa ajattelemaan, olisi hän olettanut, että hän näyttelisi
iäkkäämpää heistä, nimittäin Kuningatarta. Mutta seikka, jota hän
ei olisi kuunaan voinut kuvitellakaan, oli se ihme, että tuo nainen
näytteli _Hamletia_. Kun hän nyt näki Hamletin, kun hän kuuli tuon
puhuvaa nukkea muistuttavan äänen, niin hän tuskin uskoi korviaan; hän
luuli suorastaan näkevänsä unta...

-- Mutta kuka, mikä tuo on? kysyi hän itsekseen puoliääneen. Eihän tämä
toki ole...

Ja kun hänen täytyi todeta, että se oli "kuitenkin" Hamlet, niin
päästi hän pahan kirouksen, jota hänen nuori aitiotoverinsa ei onneksi
ymmärtänyt, sillä hän oli ulkomaalainen... mutta joka sitävastoin
ymmärrettiin erinomaisesti viereisessä aitiossa, koskapa hän heti
paikalla sai vihaisen käskyn olla hiljaa. Hän vetäytyi taemmaksi
aitionperukkaan saadakseen sadatella rauhassa. Hänen vihansa ei
lauhtunut. Jos hän olisi ollut oikeudenmukainen, olisi hän jossakin
määrin kunnioittanut taiteilijattaren valheasun aistikkuutta ja luonnon
ja taiteen yhteistä voimanäytettä, joka salli tuon kuusikymmen-vuotiaan
naisen esiintyä nuorukaisen puvussa, jopa näyttää siinä kauniiltakin,
-- ainakin suopeain katselijain mielestä. Mutta Christophe vihasi
akrobaattitemppuja ja kaikkea, mikä väärentää luontoa ja tekee sille
väkivaltaa. Hän tahtoi, että naisen on oltava nainen ja miehen mies.
(Se seikka ei nykyaikaan ole liioin tavallista.) Jo Beethovenin
Leonoran lapsellinen ja hieman naurettava valhehahmo oli hänestä
ilkeänlainen. Mutta Hamlet sellaisessa asussa: se meni hänestä jo
yli rajojensa, se oli hänestä mielettömyys. Tehdä tuosta rotevasta
Tanskan prinssistä, lihavasta ja kelmeästä, koleerisesta, ovelasta,
järkevästä ja harha-aistimuksia näkevästä olennosta nainen, -- eikä
nainenkaan: sillä nainen, joka näyttelee miestä, ei ole koskaan mitään
muuta kuin luonnoton kummitus, -- niin, tehdä Hamletista kuohilas,
kiero sekasikiö,... siihen vaadittiin koko nykyajan vetelyyttä, koko
kritiikin uskomatonta typeryyttä; muussa tapauksessa ei moista mautonta
joutavuutta olisi voitu kärsiä ainoatakaan päivää, se olisi vihelletty
heti ulos!... Näyttelijättären ääni sai Christophen lopullisesti
suunniltaan. Hänellä oli tuollainen laulava ja tasaisesti nakutteleva
lausunta, tuollainen yksitoikkoinen laulukieli, joka näyttää
Champmeslén ja Hôtel de Bourgognen päivistä saakka olevan maailman
runottomimman kansan parhaassa suosiossa. Christophea se kiusasi niin,
että hänen teki mieli piehtaroida maassa. Hän pyöräytti selkänsä
näyttämöön päin, hän irvisteli ja käänsi kasvonsa aition seinään,
aivan kuin lapsi, joka on pantu nurkkaan häpeämään. Onneksi ei hänen
teatteritoverinsa uskaltanut häneen katsoa; sillä jos hän olisi hänet
nähnyt, olisi hän luullut, että hän oli hullu.

Yhtäkkiä jätti Christophe irvistelynsä. Hän istui liikkumatta ja
vaiti. Hänen korviinsa oli kuulunut kaunis ja musikaalinen ääni, nuori
naisen ääni, vakava ja suloinen. Christophe teristi korviaan. Sikäli
kuin näyttelijätär puhui, kääntyi Christophe uteliaana tuolillaan,
nähdäkseen, mikä lintu se noin visersi. Hän näki Ofelian. Tosin sillä
ei ollut mitään tekemistä Shakespearen Ofelian kanssa. Se oli kaunis
tyttö, kookas, vankka ja samalla solakka, kuin jokin kreikkalainen
kuvanveistos, Elektra tai Kassandra. Näyttelijätär aivan pursui elämää.
Vaikka hän kuinka koetti sulkeutua osaansa, niin säteili nuoruus ja
riemu koko voimallaan hänen olennostaan, hänen liikkeistään, hänen
ruskeista silmistään, jotka nauroivat vastoin hänen tahtoaankin. Ja
niin suuri on kauneuden voima, että Christophe, joka äsken oli ollut
armottoman kylmä koko Hamletin tulkinnalle, ei nyt enää ollenkaan
johtunut suremaan, ettei Ofelia millään tavoin muistuttanut sitä
kuvaa, joka hänellä oli Ofeliasta; ja Christophe uhrasi arvelematta
entisen mielikuvansa. Tiedottomasti itseään pettäen, niinkuin helposti
kiihtyvät ihmiset aina, löysi hän nyt suorastaan elävän totuuden
tuossa nuorekkaassa hehkussa, joka paloi esiintyjän neitseellisen
sydämen pohjalla, puhtaan ja ajatuksiltaan epätietoisen. Mutta
suurimpana hurmauksen syynä oli hänen lumoava äänensä; se oli puhdas,
lämmin ja pehmeä kuin sametti: jokainen sana soi kuin kaunis akordi;
tavujen ympärillä tanssi aivan kuin ajuruohon tai metsämintun tuoksu,
Etelä-Ranskan naurava sävy ponnahtelevina rytmeinä. Kummallinen näky:
Ofelia Arlesin mailta. Näyttelijätär toi mukanaan hieman kultaista
aurinkoaan ja huimaa mistraliaan.

Unohtaen kokonaan aitiotoverinsa oli Christophe nyt siirtynyt hänen
rinnalleen etumaiselle tuoliriville; hän katseli katsomistaan kaunista
näyttelijätärtä, jonka nimeä hän ei tiennyt. Mutta yleisö ei suinkaan
ollut tullut kuuntelemaan tuntematonta eikä välittänyt hänestä
laisinkaan. Se ei taputtanut käsiään muulloin kuin nais-Hamletin
puhuessa. Silloin Christophe ärjähteli ja hänen huuliltaan pääsi:
"Aasit!" -- niin hiljaisella äänellä, että se kuului kymmenen metrin
päähän.

Vasta kun väliverho oli laskeutunut, muisti hän teatteritoverinsakin;
ja kun hän näki tytön yhä yhtä hämillään kuin ennen, niin ajatteli hän
hymyillen, kuinka hänen oma eriskummainen käytöksensä oli mahtanut
häntä peljästyttää. -- Eikä Christophe erehtynyt siinä: tuota nuorta
tyttöä, jonka sattuma oli tuonut muutamaksi lyhyeksi tunniksi
Christophen lähistölle, vaivasi näet melkein sairaalloinen arkuus:
ainoastaan se seikka, että hän oli tänä iltana ollut poikkeuksellisen
haltioitumisen tilassa, oli saanut hänet niin rohkeaksi, että hän
myöntyi Christophen kutsuun. Tuskin oli hän siihen suostunut, niin
hän toivoi jo kaikin mokomin, että pääsisi aitiosta pois, keksisi
jonkin tekosyyn paetakseen. Asia muuttui kahta kamalammaksi, kun hän
huomasi olevansa yleisön uteliaisuuden uhrina; ja hänen tuskansa kasvoi
kasvamistaan sikäli kuin hän kuuli selkänsä takaa -- (taakseen ei hän
tohtinut vilkaistakaan) seuratoverinsa julmat sadatukset ja kiukkuiset
ärähtelyt. Hän odotti Christophelta mitä tahansa; ja kun Christophe
tuli istumaan hänen viereensä, oli hän hyytyä kauhusta; niitähän tuon
miehen päähän vielä pistäisikään? Hän olisi tahtonut vaipua kymmenen
syltä maan alle. Hän vetäytyi vaistomaisesti kauemmaksi; häntä peloitti
koskettaakin Christopheen.

Mutta koko hänen pelkonsa haihtui heti, kun hän väliajalla kuuli
Christophen sanovan lauhkealla äänellä:

-- Minä olen hyvin epämiellyttävä naapuri, eikö niin? Antakaa minulle
anteeksi.

Silloin katsoi tyttö Christopheen ja näki saman ystävällisen hymyn,
joka oli saanut houkutelluksi hänet teatteriin.

Christophe jatkoi:

-- Minä en voi salata, mitä ajattelen... Mutta tämä oli liian
inhoittavaa!... Tuo nainen, vanha muori!...

Ja Christophe irvisti uudestaan inhosta.

Tyttö hymyili, ja sanoi aivan hiljaa:

-- Kuitenkin se oli kaunista.

Christophe huomasi hänen puhuvan murteellisesti saksaa, ja kysyi:

-- Oletteko ulkomaalainen?

-- Kyllä, vastasi tyttö.

Christophe katsahti hänen vaatimatonta pukuaan:

-- Opettajatarko? kysyi hän. Toinen punastui ja vastasi:

-- Niin.

-- Mistä ulkomailta? Tyttö vastasi:

-- Minä olen ranskalainen. Christophe teki hämmästyneen liikkeen:

-- Ranskalainen? En olisi sitä koskaan uskonut.

-- Miksikä ette? kysyi toinen arasti.

-- Te... te olette niin... vakava! vastasi Christophe.

(Tytöstä tämä ei ollut aivan suuri kohteliaisuus.)

-- On niitä Ranskassakin sellaisia, vastasi hän kovin hämillään.

Christophe katsahti hänen rehellisiä pikku kasvojaan, kaarevaa
otsaa, pientä, suoraa nenää, hienoa leukaa, kihahtavia poskia ja
kastanjanruskeaa tukkaa. Mutta hän ei häntä nähnyt: hän ajatteli tuota
kaunista näyttelijätärtä. Hän toisti:

-- Kummallista, että te olette ranskalainen!... Todellakin, olette
samasta maasta kuin Ofelia? Sitä ei voisi uskoa.

Hetken vaiti oltuaan Christophe lisäsi:

-- Kuinka hän on kaunis!

Hän ei yhtään huomannut, että hän ikäänkuin vertaili siten toisiinsa
vierustoveriaan ja tuota näyttelijätärtä ja oli ensinmainitulle
epäkohtelias. Tyttö ymmärsi sen heti; mutta hän ei ollut siitä
millänsäkään: sillä hän oli aivan samaa mieltä kuin Christophe. Nyt
koetteli Christophe saada häneltä joitakin tietoja näyttelijättärestä;
mutta tyttö ei hänestä tiennyt mitään; näki, ettei hän ollut juuri
perillä teatteriasioista.

-- Teistä on kai hauskaa kuulla vähän ranskaa? kysyi Christophe.

Christophe laski muka leikkiä, mutta se sattui oikeaan kohtaan.

-- Ah, äännähti tyttö niin vilpittömästi, että Christophea hämmästytti;
se tuntuu niin hyvältä! Minua tukahuttaa täällä.

Christophe katseli häntä nyt tarkkaavammin: tyttö puristi sormiansa
nyrkkiin ja näytti vaivatulta. Mutta sitten ajatteli tyttö pian, että
ehkäpä hänen sanansa loukkasivat Christophea, ja silloin hän jatkoi:

-- Oh, anteeksi, en tiedä oikein, mitä puhelen. Christophe purskahti
nauruun:

-- Älkää joutavaa puolustelko! Te olette aivan oikeassa. Ei tarvitse
olla ranskalainen, muutenkin täällä tukehtuu. Puh!

Christophe kohautti hartioitaan ja veti henkeä sisäänsä.

Mutta tyttöä hävetti, että hän oli niin paljastanut tunteitaan,
ja siitä alkaen hän oli vaiti. Lisäksi hän oli huomannut, että
vierusaitioista kuunneltiin tarkkaan heidän pakinaansa; ja myöskin
Christophe huomasi sen raivokseen. He keskeyttivät siis; ja
odottaessaan väliajan loppumista meni Christophe ulos teatterin
lämpiöön. Tuon tytön sanat soivat yhä hänen korvissaan; mutta kuitenkin
hän oli hajamielinen: Ofelian kuva häilyi hänen sielussaan. Seuraavien
näytösten aikana se valtasi hänet aivan täydellisesti; ja kun kaunis
näyttelijätär joutui viimein mielipuoli-kohtaukseen, rakkauden ja
kuoleman haikeihin lauluihin, sai hänen äänensä niin liikuttavan
sävyn, että se suorastaan järkytti Christophea: Christophe tunsi, että
hän purskahtaisi itkeä ulisemaan kuin koiranpenikka. Hän vimmastui,
että hän oli muka niin heikko -- (sillä hän ei hyväksynyt sitä, että
oikea taiteilija itkee), -- ja kun hän ei tahtonut joutua naurun
esineeksi, lähti hän yhtäkkiä aitiosta tiehensä. Teatterin käytävä ja
lämpiö olivat tyhjät. Huomaamatta minne oikein aikoi, laskeutui hän
kiihdyksissään alas teatterin portaita ja meni ulos. Hänen piti saada
hengittää yön kylmää ilmaa, harppailla pimeitä ja melkein autioita
katuja. Hän huomasi viimein seisovansa erään kanavan reunalla, nojaten
kaiteeseen ja katsellen hiljaiseen veteen, jossa kaasulyhtyjen
valovälkkeet varjojen keskellä läpättivät. Samanlainen oli hänen
sielunsakin: se oli tumma ja värisevä; hän ei voinut erottaa siinä
muuta kuin suuren ilon, joka hyppelehti pinnalla. Tornikellot löivät.
Hänen oli mahdotonta nyt palata teatteriin ja kuunnella kappaletta
loppuun. Nähdä Fortinbrasin voittoa? Ei, se ei häntä houkutellut...
Mokomakin voitto! Kukapa kadehtisi voittajaa? Kuka tahtoisi olla hän,
jonka kaikki julman ja naurettavan elämän villit voimat ovat saaneet
kouriinsa? Koko teos on kauhea syytös elämää vastaan. Mutta siinä
kuohuu kuitenkin sellainen elämän voima, että suru muuttuu riemuksi ja
katkeruus juovuttaa...

Christophe meni kotiinsa ajattelematta enää tuota tuntematonta nuorta
tyttöä, jonka hän oli jättänyt aitioon ja jonka nimeä hän ei edes
tiennyt.



Seuraavana aamuna lähti hän tapaamaan näyttelijätärtä, erääseen
kolmannenluokan pikku hotelliin, johon impressaario oli määrännyt hänet
ja hänen toverinsa, kun taas maailmankuulu näyttelijätär oli asettunut
kaupungin komeimpaan hotelliin. Christophea pyydettiin astumaan
pieneen, huonossa kunnossa olevaan saliin, jossa vetelehti vielä avatun
pianon kannella aamiaisen tähteitä, hiusneulain ja repeytyneitten,
epäsiistien nuottivihkojen rinnalla. Viereisessä huoneessa lauloi
Ofelia täyttä suuta, aivan kuin lapsi, joka iloitsee saadessaan
pitää kovaa ääntä. Kun hänelle ilmoitettiin, että oli tullut vieras,
keskeytti hän hetkeksi laulunsa ja kysyi iloisella äänellä, ja niin
kovalla, että voi arvata, ettei hän ollenkaan välittänyt, vaikka se
kuuluikin seinän toiselle puolelle:

-- Mitä se herra tahtoo? Mikä hänen nimensä On?... Christophe...
Christophe mikä?... Christophe Krafft?... Sepäs on vasta nimi!

(Näyttelijätär toisti pari kolme kertaa tuon nimen, tärisyttäen
tavattomasti r-kirjainta.)

-- Sehän on kuin kirous...

(Ja sitten päästi hän erään kirouksen.)

-- Onko hän nuori vai vanha?... Miellyttävä...

-- No hyvä on, minä menen.

Ja hän lauloi jälleen:

-- Ei mikää suloisempaa kuin lempeni lie...

Ja laulaessaan hän kolusi huoneessaan ja sadatteli etsien norsunluista
kampaansa, joka oli hukkunut keskelle yleistä sekamelskaa. Viimein
tuli hän kärsimättömäksi ja alkoi kiukutella ja temmeltää. Vaikkei
Christophe nähnyt häntä, kuvitteli hän kaikkia hänen liikkeitään ja
huitomisiaan seinän takana ja nauroi itsekseen makeasti. Viimein kuuli
hän lähestyvät askelet, ovi lensi voimalla auki; ja Ofelia ilmestyi
hänen eteensä.

Hän oli puolipukimissaan, yllänsä kampausviitta, jota hän puristi
kiinni vyötäröiltä, paljaat käsivarret näkyivät laajoista hihansuista,
tukka oli huonosti koottu, kiharoita heilui silmillä ja poskilla.
Hänen kauniit, ruskeat silmänsä nauroivat, suu nauroi, posket
nauroivat, pieni kuoppa leuassakin näytti nauravan. Kauniilla ja
syvänsoivalla äänellä hän pyysi anteeksi, mutta ei kovinkaan paljoa,
että hän näyttäytyi tällaisena. Hän tiesi, ettei siinä ollut mitään
anteeksi pyytämistä, vaan että vieras olisi siitä hänelle ainoastaan
kiitollinen. Hän luuli Christophea joksikin sanomalehtimieheksi,
joka oli tullut häntä haastattelemaan. Mutta hän ei suinkaan ollut
pettynyt, kun Christophe sanoi tulleensa vain omaksi ilokseen ja
sentähden, että hän ihaili häntä; näyttelijätär päinvastoin siitä
ihastui. Hän oli hyvä tyttö, helläsydäminen ja miellytyshaluinen;
eikä hän koettanutkaan salata: Christophen vierailu ja ihailu tekivät
hänet ylen onnelliseksi: -- (hän ei ollut, vielä liioin turmeltu
imarruksilla). -- Hän oli kaikissa liikkeissään, koko käytöksessään ja
yksinpä pikku turhamaisuudessaan ja lapsellisessa viehätyshalussaankin
niin luonnollinen, ettei hän joutunut yhtään hämilleen. He olivat
kohta aivan kuin vanhoja ystäviä. Christophe solkkasi hiukan ranskaa,
näyttelijätär jonkun sanan siansaksaa: tunnin kuluessa kertoivat he
toisilleen jo kaikki salaisuutensa. Näyttelijätär ei ajatellutkaan,
että Christophe oli ollut hänen luonaan jo niinkin kauan. Tuo terve
ja iloinen, älykäs ja hyväsydäminen Etelän nainen, joka oli kuolla
ikävään keskellä ahdasjärkisiä tovereitaan ja täällä vieraassa maassa,
jonka kieltä hän ei osannut ja jossa ei ollut hänelle ominaista
iloa, oli nyt onnellinen, kun löysi puhetoverin. Mitä Christopheen
tulee, hänestä tuntui kuvaamattoman hyvältä tavata tämä Ranskan vapaa
tyttö, joka uhkui kansanomaista raikkautta, keskellä kaupunkinsa
ahdasmielisiä ja kieroja pikkuporvareita. Hän ei tuntenut vielä
tällaisten luonteiden pintapuolisuutta, ei tiennyt, ettei heillä,
päinvastoin kuin saksalaisilla, ole päässä eikä sydämessä koskaan juuri
enempää kuin mitä he näyttävät, -- usein ei senkään vertaa. Mutta joka
tapauksessa oli näyttelijätär nuori ja elävä olento, hän sanoi suoraan
ja peittelemättä, mitä ajatteli; hän arvosteli kaikkea vapaasti,
raikkain ja selkein silmin; hänen läheisyydessään tunsi hieman hänen
kotimaansa mistralia, joka lakaisee pois kaikki usvat. Hän oli
lahjakaskin. Vaikkei hänellä ollutkaan sivistystä eikä ajattelukykyä,
niin aavisti hän heti paikalla ja koko sydämellään kaiken, mikä
oli kaunista ja hyvää, tunsi sen niin, että tuli vilpittömästi
liikutetuksi; ja tuokion päästä hän nauroi taas kohti kurkkua. Tosin
hän oli koketti, hän veikeili silmillään, hänestä ei ollut suinkaan
vastahakoista näyttää hiukan paljaita käsivarsiaan ja poveaan
kampausröijyn raosta: hän olisi mielellään vääntänyt Christophen pään
sekaisin; mutta sen teki hän pelkästään vaistosta. Siinä ei ollut
mitään laskelmaa; vielä mieluisempaa oli hänestä nauraa, jutella
iloisesti, olla hyvä toveri, "hyvä poika, ilman mutkia ja koukkuja".
Hän kuvaili Christophelle teatterielämän pikku varjopuolia, toveriensa
typerää kateellisuutta, Jezabelin, -- (sillä nimellä kutsui hän suurta
näyttelijätärtä). -- rettelöimisiä, -- kuinka tuo suuruus ei tahtonut
antaa hänen päästä loistamaan. Christophe puolestaan uskoi hänelle
harminsa saksalaisiin nähden: näyttelijätär taputti silloin käsiään
ja yhtyi riemuiten samaan virteen. Hän oli kyllä hyvä eikä tahtonut
puhua pahaa kenestäkään; mutta se ei kuitenkaan estänyt häntä sitä
tekemästä; ja vaikka hän syyttikin itseään häijyydestä, jos hän ilkkui
jollekulle, purki hän eräitä henkilöitä kohtaan hulluttelevana virtana
kaiken Etelä-Ranskan ihmisille ominaisen veitikkamaisen huumorinsa
ja realistisen huomiokykynsä: sitä hän ei voinut vastustaa, ja niin
piirsi hän nopeasti ja sattuvin sanoin monia muotokuvia. Sitten nauroi
hän iloisesti, vaalein huulin, jotka silloin näyttivät hänen pikku
pedon hampaansa; ja tummain piirien ympäröimät silmät säkenöivät hänen
ihomaalin kelmentämissä kasvoissaan.

Yhtäkkiä huomasivat he, että he olivat puhelleet jo toista tuntia.
Christophe ehdotti Corinnelle -- (se oli näyttelijättären teatterinimi)
-- että hän saisi tulla noutamaan Corinnea iltapuolella ja lähteä
näyttelemään hänelle kaupunkia. Corinnesta oli ajatus ihastuttava; ja
he sopivat, että he tapaisivat toisensa heti päivällisen jälkeen.

Määrätyllä hetkellä Christophe tuli sitten hotelliin. Corinne istui
pienessä salissa, lukien ääneen jotakin vihkoa, joka oli hänellä
kädessä. Hän otti Christophen vastaan iloista naurua loistavin silmin,
mutta ei kuitenkaan keskeyttänyt lukuaan ennenkuin oli lopettanut
lauseen. Sitten hän viittasi Christophea istumaan viereensä sohvaan:

-- Asettukaa tuohon, älkääkä jutelko mitään, sanoi Corinne; minä
silmäilen vielä rooliani. Siihen menee noin neljännestunti.

Corinne veti vihkoon sanain alle kynnellään viivoja ja luki hyvin
nopeasti ja hutiloiden, aivan kuin pikku tyttö, jolla on kiire.
Christophe tarjoutui kuulustelemaan hänen läksyään. Corinne antoi
hänelle vihkonsa, ja nousi aina ylös vastaamaan. Hän änkytteli, tai
aloitti kolme neljä kertaa uudestaan melkein jokaisen lauseen lopun,
ennenkuin pääsi seuraavaan. Hän pudisti päätään osaansa lausuillessaan,
ja hänen tukkaneulansa lensivät sinne tänne permannolle. Kun jokin
sana ei mitenkään tahtonut tarttua hänen muistiinsa, kiukustui hän
kuin huonosti kasvatettu lapsi; joskus pääsi hänen suustaan soma
kirous, tai karkeanlainenkin sana, -- eräs hyvinkin karkea ja aivan
lyhyt, jolla hän haukkui itseään. -- Christophe hämmästyi, kuinka
lahjakas ja lapsellinen hän oli yhtaikaa. Corinne saattoi löytää
aivan moitteettoman ja liikuttavan sanonnan; mutta keskellä ajatusta,
jossa hän näytti jo purkavan koko sielunsa, saattoi hän ladella
joukon sanoja aivan ilmeettömästi. Hän lasketteli läksyään aivan kuin
pikku papukaija, välittämättä, mitä se sisälsi: silloin tuli siitä
hassunkurista puuta heinää. Hän ei ollut siitä milläänkään; kun hän sen
huomasi, nauroi hän katketakseen. Viimein hän sanoi: "Piisaa!", tempasi
vihkon Christophen käsistä, lennätti sen salin toiseen nurkkaan, ja
julisti:

-- Väliaika! kello soi!... Mennään nyt kävelemään!

Christophe oli hiukan rauhaton hänen näyttämötyöstään ja kysyi
tunnollisena kuin ainakin: -- Luuletteko, että tosiaan nyt osaatte?
Corinne vastasi varmasti:

-- Kyllä. Mutta kuiskaaja, mitä varten hän sitten on olemassa?

Sitten hän meni huoneeseensa pistämään hattua päähänsä. Odottaessaan
istui Christophe pianon ääreen ja heläytti muutamia akordeja. Corinne
huusi viereisestä huoneesta:

-- Oh, mitä tuo on? Soittakaa vielä! Sehän on kaunista!

Ja hän tuli takaisin, sovitellen neulalla kiinni hattua tukkaansa.
Christophe jatkoi. Kun hän lopetti, pyysi Corinne häntä soittamaan
vielä. Corinne haltioitui, hän jakeli silloin runsaasti sellaisia
pieniä, veikeitä ihastuksen huudahduksia, jotka ranskattarilta
lähtevät niin helposti, olipa sitten kysymyksessä _Tristan_ tai kuppi
suklaata. Christophe nauroi: tällainen ihastuksen ilmaisu oli hauskaa
saksalaisten valtavien, pilviäpiirtävien ja jyhkeäin huudahdusten
rinnalla. Molemmat ylistykset olivat liioittelua: toinen koetti
tehdä lelusta vuoren, toinen vuoresta lelun; kumpikin olivat ne yhtä
naurettavia; mutta tällä kertaa tuntui Christophista hauskemmalta se
niistä, joka tuli hänelle miellyttävästä suusta. -- Corinne tahtoi
tietää, mitä hän soitti; ja kun hän sai kuulla, että hän soitti omia
kappaleitaan, niin hän oikein kirkaisi. Christophe oli kyllä sanonut jo
hänelle tänä aamuna olevansa säveltäjä, mutta Corinne ei ollut tullut
sitä ollenkaan huomanneeksi. Nyt istahti Corinne hänen viereensä ja
pyysi häntä soittamaan kaikki, mitä hän oli säveltänyt. Kävelyretki
unohtui kokonaan. Se ei ollut suinkaan mitään pelkkää kohteliaisuutta
Corinnen puolelta: hän suorastaan jumaloi musiikkia, ja jos hänen
oppinsa sillä alalla olikin vähäinen, korvasi sen ihmeellisen hyvä
vaisto. Ensin ei Christophe käsittänyt häntä vakavasti, vaan soitti
hänelle muutamia kaikkein yksinkertaisimpiaan. Mutta kun hän sattumalta
osui soittamaan katkelman, josta hän itse erikoisesti piti, niin
huomasi hän, että Corinnekin piti juuri siitä, vaikkei Christophe
ollut siitä mitään hänelle puhunut; hän hämmästyi ja tuli iloiseksi.
Ja silloin sanoi Christophe, naiivin kummastuneena kuin yleensä
saksalaiset, kun kohtaavat musiikkia hyvin ymmärtävän ranskalaisen:

-- Sepä omituista. Teillähän on hyvä maku. Koskaan en olisi sitä
uskonut...

Corinne nauroi hänelle vasten kasvoja.

Nyt huvittelihe Christophe valitsemalla yhä vaikeatajuisempia
kappaleita, nähdäkseen, miten pitkälle Corinne jaksaisi häntä
seurata. Mutta näyttelijätär ei tuntunut säikkyvän uskalletuintakaan
omintakeista; ja kun Christophe soitti erään erikoisen omituisen
melodiansa, jonka taiteellisuutta hän muuten oli jo alkanut epäillä,
koska hän ei ollut saanut Saksassa ketään sitä hyväksymään, niin
kuinka hän hämmästyikään, kun Corinne pyysi häntä soittamaan sen
vielä uudestaan, ja nousi sitten ylös ja lauloi koko sävellyksen
ulkomuistista, erehtymättä juuri ainoassakaan kohdassa Christophe
käännähti hänen puoleensa ja tarttui kiihkeästi hänen käsiinsä:

-- Mutta tehän olette musiikki-ihminen! huudahti hän.

Corinne purskahti nauruun ja selitti, että hän oli alkanut
näyttämöuransa laulajattarena, eräässä maaseutuoopperassa, mutta muuan
turneella kiertävä impressaario oli huomannut hänen taipumuksensa
puhenäytelmään ja johtanut hänet sille alalle. Christophe julisti:

-- Mikä vahinko!

-- Kuinka niin? vastasi Corinne. Onhan näyttämörunouskin musiikkia.

Corinne antoi Christophen selittää _Lied_-sävellystensä sisällön;
Christophe lausui hänelle sanat saksaksi ja Corinne toisti niitä
apinamaisen helposti, matkien sanoja lausuessaan yksinpä Christophen
suupielten ja silmien rypistyksiäkin. Kun hänen sitten oli laulettava
ne ulkoa, teki hän hassunkurisia virheitä, ja milloin hän ei enää
muistanut sanoja, keksi hän toisia omasta päästään, sellaisia
barbaarisia kurkkuäänteitä, että he molemmat nauroivat kilpaa.
Corinne ei väsynyt soitattamaan Christophella eikä Christophe hänelle
soittamaan ja kuulemaan hänen kaunista ääntänsä, jossa ei tuntunut
rahtuakaan ammattitemppuja ja joka tuli hieman nielusta, aivan kuin
pikku tytön ääni, mutta jossa oli kuitenkin eräänlaista nuorekkaan
hentoa ja liikuttavaa. Corinne kertoi Christophelle yleensä kaikki,
mitä hän ajatteli. Joskaan hän ei voinut selittää, miksi hän ei
jostakin asiasta pitänyt tai mistä syystä hän siitä piti, niin hänen
arvostelussaan piili kuitenkin aina selvä syy. Kummallista: kaikkein
vähimmin miellyttivät häntä sellaiset teokset, joita Saksassa pidettiin
klassillisina, ja parhaimpina: hän lausui kyllä niistä jonkin
kohteliaisuuden, mutta saattoi huomata, etteivät ne puhuneet hänelle
mitään. Kun hänellä ei ollut musikaalista sivistystä, ei hänellä
ollut sitä iloa, jonka _jo ennen kuultu_ vaistomaisesti amatööreille,
jopa taiteilijoillekin tuottaa, ja pakottaa heidät itsensä useinkin
kopioimaan tiedottomasti tuota ennen kuultua tai pitämään jossakin
uudessa teoksessa juuri sellaisista muodoista tai kaavoista, joista
he ovat pitäneet jo entisissä sävellyksissä. Yhtä vähän oli hän
taipuisa saksalaiseen meloodiseen sentimentalisuuteen; (tai ainakin
oli hänen sentimentaalisuutensa toista laatua; eikä Christophe
tuntenut vielä sen huonoja puolia); Corinne ei haltioitunut laisinkaan
sellaisista hieman väljähtyneistä ja hempeistä kappaleista, joita
Saksassa pidettiin hyvinä; hän ei huomannut yhtään erästä Christophen
vähäpätöisintä _Liediä_, -- sävelmää, jonka hän itse oli jo aikonut
polttaa, sentähden, että hänen ystävänsä puhuivat alinomaa vain siitä,
hyvillään, kun voivat kehuskella hänelle jotain hänen tuotettaan.
Corinnen dramaattinen vaisto sai hänet pitämään parhaina niitä
melodioita, jotka kuvasivat selvästi todellista intohimoa: niille jo
hänen oma luonteensa antoi suurimman arvon. Sitävastoin hän ei jättänyt
ilmaisematta, etteivät eräät harmoniain särmikkyydet, jotka näyttivät
olevan Christophelle ominaisia, olleet hänestä juuri mieluisia:
Corinnea töykäisi, kun hän joutui sellaisiin kohtiin, hän keskeytti ja
kysyi "oliko tämä tosiaan niin". Kun Christophe vastasi, että oli, niin
Corinne koetti hypähtää vaikean paikan ylitse, mutta kuitenkin hänen
suussaan näkyi moittiva nyrpistys, jonka Christophe kyllä huomasi.
Joskus tahtoi hän hypätä ylitse kokonaisen tahdin. Silloin Christophe
soitti sen uudestaan pianolla ja kysyi häneltä:

-- Ettekö pidä tästä? Corinne nyrpisti nenäänsä.

-- Se on väärä, vastasi Corinne.

-- Eipäs ole, sanoi Christophe nauraen, se on aivan oikea.
Ajatelkaapas, mitä se sanoo. Eikö se ollut aivan _tämän_ mukaista?

(Ja Christophe viittasi sydämeensä.)

Mutta Corinne pudisti päätänsä:

-- Ehkä; mutta se on väärä, täällä nimittäin.

(Corinne vetäisi itseään korvasta.)

Samoin oli Corinne ällistynyt saksalaisen deklamatoorisen äänen
korkeista ponnahduksista:

-- Minkätähden hän nyt huutaa niin? kysyi hän. Onhan kertoja yksin.
Ettekö pelkää, että naapurit kuulevat? Tuntuu kuin... (Anteeksi,
ettehän te suutu?)... tuntuu kuin hän huutaisi venhettä salmen takaa.

Christophe ei suuttunut; hän nauroi sydämensä pohjasta ja ymmärsi,
että huomautuksissa oli jotain totta. Ne hauskuttivat häntä; kukaan
ei ollut hänelle tehnyt sellaisia ennen. He olivat yhtä mieltä
siitä, että laulettu sana väärentää usein luonnollisen sanan aivan
kuin suurennuslasi. Corinne pyysi Christophea kirjoittamaan musiikin
erääseen kappaleeseen, jossa hän halusi puhua orkesterin säestyksellä,
laulaen ainoastaan siellä täällä jonkun ajatuksen. Christophe innostui
heti tähän aatteeseen, ottamatta huomioon näyttämöllisiä vaikeuksia,
sillä hän luuli Corinnen musikaalisen äänen jaksavan ne voittaa; ja he
rakentelivat kaikenlaisia tuulentupia.

Kello oli melkeinpä viisi, kun he viimein muistivat, että olisi ollut
lähdettävä kävelemään. Siihen vuodenaikaan tuli pimeä varhain. Nyt ei
kävely enää voinut tulla kysymykseenkään. Illemmalla oli Corinnella
teatteriharjoitus; niihin ei ketään syrjäisiä saanut tulla. Corinne
vaati Christophea lupaamaan, että hän tulisi hotelliin seuraavana
päivänä iltapuolella; silloin he lähtisivät aiotulle kävelyretkelle.



Seuraavana päivänä oli uudistua sama musiikkiin unohtuminen. Christophe
tapasi Corinnen kuvastimen ääressä, kiivenneenä istumaan korkealle
tuolille, riiputtaen jalkojaan; hän koetteli peruukkia päähänsä.
Huoneessa oli myöskin Corinnen pukijatar ja muuan kaupungin kähertäjä,
jolle Corinne antoi neuvoja, miten hän tahtoi ylemmäksi erään
hiuskiehkuransa. Katsellen kuvastimeen huomasi hän Christophen, joka
hymyili hänen selkänsä takana: Corinne näytti hänelle kuvastimesta
kieltään. Kähertäjä poistui peruukkeineen, ja Corinne kääntyi
Christopheen päin:

-- Hyvää päivää, ystäväni! sanoi hän.

Ja hän ojensi Christophelle poskeaan suudeltavaksi. Christophe
ei odottanut moista tuttavallisuutta, mutta käytti tietysti sitä
hyväkseen. Corinne puolestaan ei pitänyt tätä suosionosoitustaan kovin
merkillisenä: se oli hänestä vain tavallinen hyvänpäiväntoivotus.

-- Oi, minä olen nyt niin iloinen! sanoi Corinne; tänä iltana se käy
hyvin. -- (Hän puhui peruukistaan.) -- Minä olin äsken niin onneton!
Jos olisitte tullut tänä aamuna, olisitte nähnyt minut niin onnettomana
kuin kukaan koskaan olla saattaa.

Christophe kysyi syytä.

Parisilainen kähertäjä oli tehnyt erehdyksen tavaroita matkalle
kootessaan ja pannut mukaan vaatetukseen, peruukin, joka ei ollenkaan
sopinut osaan.

-- Aivan sileän ja latuskan peruukin, sanoi Corinne, se riippui
tökerösti suoraan alas, Kun minä sain sen nähdä, niin minä itkin, itkin
kuin Magdalena. Eikö niin, madame Désirée?

-- Sisään tullessani, sanoi puhuteltu rouva, oikein peljästyin madamea,
Madame oli kalmankalpea. Madame oli kuin ruumis.

Christophe nauroi. Corinne näki sen kuvastimesta:

-- Nauratteko, te sydämetön? kysyi hän suuttuen. Sitten purskahti hän
itse nauruun.

Christophe kysyi häneltä, millaista oli ollut eilen harjoituksissa.

-- Kaikki oli mennyt hyvin. Hän olisi vain tahtonut typisteltävän
muitten osia, ei omaansa... Siinä juttelivat he niin hartaasti,
että osa iltapäivää meni. Corinne pukeutui hitaasti; ja hän
huvittelihe kysymällä Christophen mielipidettä pukuseikoissaan.
Christophe kiitteli hänen eleganssiaan, ja sanoi hänelle naiivisti,
ranskalais-saksalaisella sekasotkullaan, ettei hän ollut koskaan nähnyt
ketään naista, joka oli niin "luxurieux". -- Corinne katsahti häneen
ällistyneenä, ja purskahti kaikuvaan nauruun.

-- Mitä minä sitten sanoin? kysyi Christophe. Eikö sovi sanoa sillä
tavoin?

-- Kyllä, erittäin hyvin! huudahti Corinne ja nauroi katketakseen. Se
sattui aivan paikalleen.

Viimein he lähtivät ulos. Corinnen räikeä puku ja rehevä puhe
kohdistivat häneen yleisön huomion. Hän tarkasteli kaikkea ilveilevän
ranskattaren silmin, eikä salannut, millaisia vaikutuksia oli
saanut. Hän nauraa helähytti muotikauppain ikkunain edessä, ja
postikortti-myymäläin, joissa viimeksimainituissa oli sekaisin
hempeätunteisia, kömpelön-hullunkurisia ja rivoja kuvia, samassa
joukossa kaupungin katuheilakoita ja keisarillinen perhe: keisari
punaisessa univormussa, keisari vihreässä univormussa, keisari
merikarhuna käsi _Germania_-laivan peräsimessä ja uhmaten taivaan
merkkejä. Hän purskahti vielä kaikuvampaan nauruun nähdessään erään
pöytäserviisin, joka oli koristettu uneksivalla Wagnerin naamalla,
tai jonkun kähertäjänliikkeen, jonka ikkunassa komeili reklaamina
vahasta tehty ihmisen pää. Hän antoi ilonsa purkautua melkoisen
loukkaavalla tavalla erään isänmaallisen muistopatsaan edessä, joka
esitti keisarivainajaa matkatakissa ja piikkikypäri päässä, ympärillä
naisellisina hahmoina Preussi, Saksan liittovaltiot ja aivan alaston
Sodan hengetär. Hän sieppasi matkan varrella huomioonsa kaiken, mikä
oli naurettavaa ihmisten ulkomuodossa, heidän käynti- ja puhetavassaan.
Hänen uhrinsa eivät voineet erehtyä, mitä hänen ilveilevät silmäyksensä
merkitsivät: ne kokoilivat heidän hupaisia puoliaan. Apinoimistaito
sai hänet joskus huomaamatta matkimaan huulillaan ja sieraimillaan
ohitsekulkijain joko onnesta hurmautuneita tai harmista nyrpistyneitä
ilmeitä; hän pullisti poskensa pullolleen ja toisti lauseita tai
sananpätkiä, jotka olivat sattuneet hänen korvaansa ohimennen ja
tuntuivat hänestä hassumaisilta. Christophe nauroi hänelle sydämensä
pohjasta eikä ollut yhtään häpeissään hänen nenäkkyytensä tähden; sillä
hän itsekään ei liioin ketään kursaillut. Onneksi ei Christophen maine
enää voinut tulla sen huonommaksi kuin se jo oli; muuten olisi kävely
tällaisessa seurassa sen ilmoiseksi iäksi pilannut.

He menivät katsomaan tuomiokirkkoa. Corinne tahtoi kavuta välttämättä
ylös aina torninhuipun alle, vaikka hänen kengänkantansa olivat kovin
korkeat ja laahustimensa niin pitkä, että se lakaisi joka porrasta ja
tarttui niillä viimein johonkin terävään kulmaan; hän ei ollut siitä
millänsäkään, vaan kiskoi urheasti irti hamettaan niin että se ratisi,
ja kiipesi yhä ylemmäksi kohottaen peloittavasti helmojaan. Olipa
hän vähällä ruveta soittamaan kellojakin. Tornin ylimmästä luukusta
hän lausui Victor Hugota, josta Christophe ei ymmärtänyt mitään, ja
lauloi ranskalaisen kansanomaisen pätkän. Ja sitten näytteli hän
muhamettilaista muezzinia. -- Tuli iltahämärä. He laskeusivat nyt
kirkkoon; raskaat varjot hiipivät siellä ja kohosivat pitkin valtavia
muureja, joiden otsassa hohtivat värillisten ikkunain taikamaiset
silmät. Christophe näki eräässä sivukappelissa saman nuoren tytön,
joka oli ollut Hamlet-näytännössä hänen aitiotoverinaan, polvistuneena
rukoukseen. Tyttö oli niin syventynyt hartauteensa, ettei hän
huomannut Christophea; hänen kasvonsa näyttivät niin tuskallisilta ja
vaivautuneilta, että Christophea järkytti. Christophe olisi tahtonut
sanoa hänelle jotakin, tai edes tervehtiä häntä, mutta Corinne vei
hänet kiivaassa pyörteessään pois kirkosta. Pian he erosivat. Corinnen
täytyi valmistautua näytäntöön, joka alkoi saksalaiseen tapaan
aikaiseen illalla. Mutta tuskin oli Christophe tullut kotiin, niin
hänen ovikellonsa soi, ja hänelle tuotiin seuraava kirje Corinnelta:

    Onnenpotku! Jezabel kipeä! Näytäntö peruutettu! Eläköön
    vapaus!... Ystäväiseni, tulkaa heti, syödään pikku seksa yhdessä!

                                                   Ystävättärenne!
                                                     _Corinnette_.

    P.S. -- Tuokaa paljon sävellyksiä mukaan!...

Christophen oli ensin vaikea ymmärtää mitään. Kun hän sitten ymmärsi,
ihastui hän yhtä paljon kuin Corinne ja riensi kohta hotelliin. Hän
pelkäsi, että siellä olisi koko joukkue päivällisellä;, mutta siellä
ei ollutkaan ketään. Itse Corinnekin näytti kadonneen. Viimein kuuli
Christophe hänen hälisevän ja nauravan Jossakin huoneiston toisessa
päässä. Christophe lähti häntä hakemaan ja löysi hänet viimein
keittiöstä. Corinnen päähän oli pistänyt valmistaa erästä omaa
ruokaansa, eteläranskalaista herkkua; sen ylenpalttinen tuoksu täytti
pian koko kaupunginkorttelin ja olisi voinut herättää vaikka kivetkin
eloon. Hän oli erinomaisissa väleissä hotellin lihavan omistajattaren
kanssa, he solkkasivat keskenään jotakin hirvittävää kielisotkua,
jotain saksan, ranskan ja hottentotinkielen sekoitusta, jolle ei mikään
nimi sopinut. He nauroivat molemmat kilpaa ja maistattivat toisillaan
kumpikin keitoksiaan. Christophen tulo lisäsi meteliä. Hänet tahdottiin
työntää ulos ovesta; mutta hän piti puolensa ja sai myöskin maistaa
tuota erinomaista laitosta. Christophe irvisti sille happamesti, ja
Corinne sanoi silloin, että hän oli barbaari ja teutooni ja ettei
maksanut vaivaa koettaa parastaan hänen tähtensä.

He menivät nyt takaisin pieneen saliin, jossa oli jo pöytä katettu,
nimittäin kahdelle hengelle, Christophelle ja Corinnelle. Christophe
ei saattanut olla kysäisemättä, missä Corinnen toverit olivat. Corinne
vastasi huolimattomasti:

-- En tiedä.

-- Te ette syö yhdessä illallisia?

-- Emme koskaan! Siinä jo yllin kyllin, että täytyy olla teatterissa
yhdessä!... Vieläkö pitäisi nähdä heitä ruokapöydässä!...

Moinen poikkesi niin suuresti saksalaisista tavoista, että se
Christophea sekä hämmästytti että hurmasi:

-- Minä luulin, sanoi hän, että teikäläiset ovat seurakansaa!

-- No, enkö minä siis ole seuraolento?

-- Seurakansalla tarkoitan: elämistä yhteispiirissä, yhteiskunnassa.
Katsokaapa näitä meitä vain! Miehet, naiset ja lapset, kaikki he ovat
seurain osia ja jäseniä, syntymästä hautaan saakka. Kaikki tehdään
Seurassa: täällä syödään, lauletaan, ajatellaan Seuroissa. Kun Seura
aivastaa, niin jäsenkin aivastaa; ei juoda yhtään ainoaa pukkia
kilistämättä Seuran kanssa.

-- Se mahtaa olla viehättävää, vastasi Corinne. Miksikä ei yhtä hyvin
juoda samasta lasista?

-- Eikö se ole veljellistä?

-- Helkuttiin veljellisyys! Minä olen mielelläni "veli" niiden
kanssa, jotka miellyttävät minua, mutta muiden kanssa en ole... ush,
sellainenhan ei ole mitään seuraa, se on muurahaispesä!

-- Ajatelkaa siis, miten hauska minulla täällä on, minulla, joka
ajattelen samaan tapaan kuin tekin!

-- Tulkaa sitten meille!

Christophella ei ollut parempaa toivomusta. Hän kyseli Corinnelta
kaikenlaista Parisista ja ranskalaisista. Corinne vastasi hänelle
selityksillä, jotka eivät olleet täysin paikkaansa pitäviä. Hänen
etelämaiseen kerskuntaansa yhtyi nyt vaistomainen halu häikäistä
kuulijaansa. Hänen sanojensa mukaan olivat Parisissa kaikki ihmiset
vapaita; ja koska kaikki ihmiset Parisissa olivat älykkäitä, niin
jokainen käyttikin vapauttaan, kukaan ei käyttänyt sitä väärin;
jokainen teki, mitä halutti, ajatteli, uskoi, rakasti tai ei rakastanut
muuta kuin halunsa mukaan: siinä ei ollut kenelläkään mitään
sanomista. Siellä eivät ihmiset suinkaan tunkeutuneet kääntämään
toistensa vakaumuksia, urkkimaan omantunnon asioita, komentelemaan
aatteita. Siellä eivät myöskään poliittiset henkilöt sekaantuneet
taidetta ja kirjallisuutta koskeviin asioihin, eivätkä jakaneet
kunnianmerkkejä, paikkoja ja rahaa ystävilleen ja liiketutuilleen.
Parisissa eivät nurkkakunnat määräilleet taiteilijain menestystä ja
mainetta, sanomalehtimiehiä ei ostettu, kirjailijat eivät särkeneet
suitsutusastiaa toistensa päähän silloin, kun eivät voineet halkaista
sillä kilpailijansa kalloa. Parisissa ei arvostelu tukeauttanut
tuntemattomia kykyjä eikä polvistunut imartelemaan hyväksyttyjä
suuruuksia. Siellä ei pelkkä menestys, menestys millä hinnalla tahansa,
pyhittänyt kaikkia keinoja eikä hankkinut yksinään yleisön sokeaa
jumaloimista. Tavat olivat lempeät, ystävälliset, kohteliaat. Ihmisten
välillä ei katkeruutta. Koskaan ei ketään paneteltu. Kukin auttoi
toistaan. Jokainen uusi tulokas, jolla oli arvoa, sai olla varma
siitä, että hänet otettiin vastaan syli avoinna ja hänen tielleen
kylvettiin kukkia. Puhdas, kaunoinen rakkaus täytti ritarillisten
ja epäitsekkäiden ranskalaisten sielut; ja ainoa naurettava heissä
oli heidän idealisminsa, josta johtui, että he tunnetusta älystään
huolimatta antoivat muiden kansain pettää itseään.

Christophe kuunteli suu auki; ja kannattipa moista tosiaan
kummastellakin. Corinne ihmetteli jo itsekin, kuullessaan omia
sanojaan. Hän oli unohtanut, mitä hän eilen oli kertonut Christophelle
menneen elämänsä vaikeuksista; eikä Christophe tullut ajatelleeksi nyt
niitä enempää kuin hänkään.

Kuitenkaan ei Corinnelle riittänyt pelkästään se, että hän tahtoi
saada saksalaiset rakastamaan hänen isänmaataan: hän tahtoi yhtä
paljon rakkautta itsekin. Kokonainen ilta pienettä kuhertelutta
olisi hänestä tuntunut kuivahkolta ja hiukan naurettavaltakin. Hän
kiemaili Christophelle parhaansa mukaan; mutta se oli hukattua vaivaa:
Christophe ei sitä huomannutkaan. Christophe ei ymmärtänyt, mitä
pintapuolinen kuhertelu olikaan, hän rakasti kokonaan tai ei rakastanut
ollenkaan. Silloin, kun hän ei rakastanut, oli hän kaukana rakkauden
ajattelemisestakin. Hän oli suuresti kiintynyt Corinneen ystävänä. Tuo
etelämainen luonne, joka oli hänelle aivan uutta, veti häntä kovasti
puoleensa; Corinnen sydämellisyys, iloisuus ja vilkas ja vapaa äly
olivat epäilemättäkin syitä, jotka olisivat riittäneet saamaan miehen
rakastumaan; mutta "tuuli puhaltaa, kusta hän tahtoo", eikä se nyt
puhaltanut sinnepäin. Ja leikitellä rakkautta olematta rakastunut, se
ei olisi koskaan pälkähtänyt Christophen päähän.

Christophen kylmyys huvitti Corinnea. Hän istui Christophen vieressä
pianon edessä, ja kun Christophe soitti kappaleita, jotka hän oli
tuonut tullessaan, pisti Corinne kätensä hänen kaulaansa ja kumartui,
voidakseen paremmin seurata nuotteja, pianoa kohti ja painoi silloin
poskensa melkein ystävänsä poskeen kiinni. Christophe tunsi hänen
silmäripsiensä sipuvan hipiäänsä, ja näki aivan läheltä hänen
veitikkamaiset silmäteränsä, hänen viehkeän ja nokkelan pikku suunsa
ja hienot ihohaituvat hänen ylähuulessaan, joka meni suppuun aivan
kuin odottaen. -- Corinne odotti. Christophe ei ymmärtänyt kehoitusta;
Corinne oli tiellä hänen soittaessaan: muuta ei Christophe ajatellut.
Vaistomaisesti hän väistyi sivummalle, siirtäen tuolinsa erilleen
Corinnesta. Kun hän hetken päästä kääntyi Corinneen päin puhuakseen
hänelle jotain, näki hän, että Corinne oli purskahtaa nauruun; kuopat
hänen poskissaan värisivät ja nauroivat, ja hän puri huulensa yhteen ja
näytti tuskin jaksavan pidättää itseään.

-- Mikä nyt? kysyi Christophe kummastuneena.

Corinne katsoi häneen ja purskahti taas nauruun.

Christophe ei käsittänyt mitään:

-- Mitä te nauratte? kysyi hän; sanoinko minä jotain typerää?

Kuta enemmän Christophe vaati selitystä, sitä hullummin Corinne nauroi.
Kun hän lopetti, ei hänen tarvinnut muuta kuin katsahtaa Christopheen
ja nähdä, kuinka ällistynyt toinen oli, ja hän alkoi yhä hurjemmin
nauraa. Corinne nousi ylös, ryntäsi huoneen toiselle puolelle sohvalle,
painoi kasvonsa pieluksiin ja nauroi tikahtuakseen; koko hänen
ruumiinsa hytkyi naurusta. Hänen naurunsa tarttui Christopheenkin,
Christophe tuli luokse ja taputti häntä selkään. Kun Corinne oli
nauranut pohjaan asti, nosti hän päätään, pyyhki silmänsä, sillä hän
oli nauranut niin, että sai vedet silmiinsä, ja ojensi hänelle molemmat
kätensä:

-- Miten hyvä poika te olette! sanoi hän.

-- Kyllä kai, ilkeämpi monia.

Corinne sai taas naurunpuuskan, pitäen yhä Christophen käsiä käsissään.

-- Ei vakava tämä ranskalainen, la Françoise? kysyi Corinne.

(Hän lausui: _"Françouése"_.)

-- Te pilkkaatte minua, vastasi Christophe leppoisesti.

Corinne katsoi häneen lauhkeasti, pudisti voimakkaasti hänen käsiään ja
sanoi:

-- Ystäviä, eikö niin?

-- Kyllä, vastasi Christophe ja puristi puolestaan hänen kättään.

-- Sanokaa, ajattelettehan Corinnettea, kun hän ei ole enää täällä?
Ettehän ole vihainen _Françoiselle_, siitä, että hän ei ole vakava?

-- Ja _Françoise_ ei kai ole vihainen barbaarille ja teutoonille siitä,
että hän on niin tuhma?

-- Juuri sentähden hänestä pidetäänkin... Hän tulee kai näkemään minua
Parisiin?

-- Sen lupaan... Ja te, te kirjoitatte minulle?

-- Sen minä vannon... Sanokaa nyt tekin: Minä vannon.

-- Kyllä, sen vannon.

-- Ei, ei tuolla tavalla. Täytyy nostaa kätensä ylös.

Ja Corinne matki Horatiusten valaa. Corinne vaati Christophelta
lupauksen, että Christophen oli kirjoitettava häntä varten kappale,
melodraama, joka käännettäisiin ranskankielelle ja jonka Corinne
näyttelisi Pariisissa. Seuraavana päivänä oli Corinnen matkustettava
joukkueensa mukana kaupungista pois. Christophe lupasi mennä tapaamaan
häntä ylihuomenna Frankfurtiin, jossa seurue esiintyi vielä yhtenä
iltana. He juttelivat keskenään sievoisen ajan. Corinne lahjoitti
Christophelle valokuvansa, jossa hän esiintyi melkein alastomana,
ainoastaan harso rinnoillaan ja uumillaan. He erosivat iloisesti
ja suutelivat toisiaan kuin veli ja sisar. Siitä asti, kun Corinne
oli huomannut, että Christophe piti hänestä, mutta ei laisinkaan
ollut häneen rakastunut, oli hänkin tyytynyt pitämään hänestä ilman
rakkautta, aivan kuin hyvästä toverista.

Seuraavana yönä ei heidän kummankaan unensa häiriintynyt. Päivällä ei
Christophella ollut aikaa mennä Corinnea hyvästelemään, koska hänellä
silloin juuri oli harjoitus. Mutta sitä seuraavana päivänä järjesti
hän asiansa niin, että voi lähteä Frankfurtiin, kuten oli luvannut.
Sinne oli parin kolmen tunnin rautatiematka. Corinne ei uskonut liioin
Christophen lupaukseen; mutta Christophe oli käsittänyt asian aivan
vakavasti; ja täsmälleen näytöksen alussa tuli hän teatteriin. Ja kun
Christophe meni sitten väliajalla naputtamaan Corinnen pukuhuoneen
oveen, niin huudahteli Corinne ilosta ja hämmästyksestä ja heittäytyi
kesken pukeutumistaan hänen kaulaansa, ylenpalttisuuteen mennen
kuten tavallisesti. Hän oli Christophelle todella kiitollinen siitä,
että tämä oli tullut. Pahaksi onneksi Christophelle kuhisi tässä
kaupungissa Corinnen ympärillä paljon enemmän rikkaita ja älykkäitä
juutalaisia kuin äskeisessä näytäntöpaikassa; he tiesivät antaa
arvon hänen nykyiselle kauneudelleen ja aavistivat hänen tulevan
menestyksensä. Joka hetki naputettiin pukuhuoneen oveen; ja ovi aukesi
raolleen päästääkseen sisään kömpelöitä ja liuhusilmäisiä olentoja,
jotka karkealla kurkkuäänellä laususkelivat imeliä kohteliaisuuksia.
Corinne tietysti kiemaili kaikkien kanssa; ja puhellessaan sitten
Christophelle jäi hänelle sama teennäinen ja uskalias sanonta, ja
Christophe ärtyi siitä. Muuten ei Christophea laisinkaan huvittanut
se, että Corinne niin julkean tyynesti jatkoi pukeutumistaan hänen
läsnäollessaan; ja maalit ja rasvat, joilla hän voiteli käsivartensa,
povensa ja kasvonsa, iljettivät häntä. Hän oli vähällä matkustaa
pois heti näytännön jälkeen; mutta kun hän sanoi Corinnelle jo
hyvästit ja pyysi anteeksi, ettei hän voinut jäädä illallisille,
jotka annettiin Corinnen kunniaksi näytännön loputtua, näytti Corinne
olevan niin vilpittömän pahoillaan, että Christophen päätös alkoi
horjua. Corinne lähetti noutamaan rautateitten aikataulun ja todisti
hänelle, että hän voi -- että hänen täytyi vielä jäädä huomiseksi hänen
seuraansa. Christophe halusikin pohjaltaan tulla houkutelluksi, ja
hän jäi juhla-illallisille; hänen onnistuikin olla siellä melkeinpä
näyttämättä, miten ikäviä hänestä siellä puhutut joutavuudet olivat
ja miten hän oli ärtynyt siitä, että Corinne kiemaili jokaisen apinan
kanssa. Corinnelle oli mahdoton olla vihainen. Hän oli kiltti tyttö,
hänellä ei ollut moraalisia periaatteita, hän oli laiska, aistillinen,
huvinhimoinen ja lapsellisen koketti; mutta samalla oli hän kuitenkin
niin rehellinen ja hyvä, ja hänen vikansa olivat niin välittömiä ja
terveitä, ettei niille voinut muuta kuin nauraa, melkeinpä täytyi
niitä rakastaakin. Christophe istui pöydässä Corinnea vastapäätä ja
katseli, kuinka hän puhui, hänen eloisia kasvojaan, hänen kauniita,
sädehtiviä silmiään, hänen hieman liian vankkatekoisia leukapieliään,
italialaista hymyään, -- tuota hymyä, jossa on niin paljon hyvyyttä ja
hienoutta ja samalla ahnasta jäyhyyttä: hän näki Corinnen nyt selvemmin
kuin tähän asti. Muutamat piirteet hänessä muistuttivat Aadaa: eräät
kädenliikkeet, katseet, jotkut aistilliset, hieman karkeat sutkaukset:
-- se, mikä oli ikuisesti naisellista. Mutta Christophe piti Corinnessa
oikeastaan Etelän luonnosta. Se laupias luonto ei säästele lahjojaan,
se ei viitsi valmistaa salonkikaunottaria ja kirjoista oppineita älyjä,
vaan tosiaan sopusointuisia olentoja, joiden koko ruumis ja sielu on
luotu puhkeamaan kukkaan auringonpaisteessa ja vapaan taivaan alla. --
Kun Christophen oli lähdettävä, nousi Corinne ja tuli hyvästelemään
häntä syrjässä muista. He suutelivat vielä kerran toisiaan, lupasivat
kirjoittaa toisilleen ja tavata kerran.

Christophe lähti kotikaupunkiinsa viimeisellä junalla. Eräällä
väliasemalla seisoi muuan vastakkaiselta taholta tullut juna
odottamassa. Juuri siinä vaunussa, -- jonka viereen hänen vaununsa
pysähtyi, -- kolmannessa luokassa, -- näki Christophe saman nuoren
ranskattaren, joka oli ollut hänen kanssaan katsomassa Hamletia. Tyttö
näki myöskin Christophen, ja tunsi hänet. He tulivat liikutetuiksi
molemmat. He tervehtivät toisiaan äänettöminä, ja istuivat paikoillaan,
uskaltamatta katsoa toisiinsa. Vilaukselta oli Christophe kuitenkin
nähnyt, että tytöllä oli päässä pieni matkamyssy ja vieressä penkillä
kulunut matkalaukku. Hän ei tullut kuitenkaan ajatelleeksi, että
tyttö matkustaisi pois Saksasta; hän arveli vain hänen lähtevän
jonnekin muutamaksi päiväksi. Hän ei tiennyt oikein, olisiko hänen
pitänyt mennä häntä puhuttelemaan: hän epäröi ja vitkasteli, hänen
päässään pyöri, mitä hän hänelle sanoisi; sitten nousi hän vetämään
alas vaunun ikkunaa, virkkaakseen hänelle jotain, mutta silloin juuri
soi lähtösignaali: ja Christophe jätti puhumatta. Meni joku sekunti
ennenkuin juna pääsi liikkeelle. He katsoivat nyt toisiinsa. Kumpikin
yksin vaunuosastosaaan, kasvot ikkunaruutua vasten he tähystelivät
läpi yön toisiaan, ja heidän katseensa yhtyivät. Kaksi ikkunaa erotti
heidät. Jos he olisivat työntäneet kätensä ulos, olisivat heidän
sormensa voineet koskea toisiinsa. Niin lähellä. Niin kaukana. Vaunut
alkoivat rysähdellä raskaasti. Tyttö katsoi Christopheen yhäti, aivan
rohkeasti, nyt, kun he erosivat. He olivat niin unohtuneet toisiaan
katselemaan, etteivät edes muistaneet tervehtiä toisiaan viimeistä
kertaa. Nainen liukui hitaasti ohitse; Christophe näki hänen katoavan;
ja pimeys nieli junan, joka vei hänet. Niinkuin kaksi harhailevaa
taivaankappaletta olivat he osuneet tuokioksi lähetysten, äärettömässä
avaruudessa, ja loittonivat nyt kumpikin taholleen, ehkä ikuisiksi
ajoiksi.

Kun toinen oli kadonnut, tunsi Christophe tyhjyyden, jonka tuo
tuntematon oli jättänyt häneen; hän ei ymmärtänyt, mistä se johtui:
mutta tyhjyys hänen sisässään oli. Hän nojaili luomet puoliummessa
osaston nurkkaan, mutta hän tunsi silmissään yhä noiden tuntemattomien
silmien kosketuksen; ja kaikki hänen muut ajatuksensa vaikenivat, että
hän paremmin olisi voinut tuntea ainoastaan tämän. Corinnen kuva liehui
kuin perhonen hänen sydämensä ulkopuolella, kuin hyönteinen, joka
räpyttää siipiään toisella puolella ruutua; mutta sitä ei Christophe
päästänyt sisään.

Hän näki Corinnen mielessään jälleen, kun hän astui kotikaupungissaan
ulos junasta ja kun raikas yöilma ja kävely pitkin nukkuvia katuja
virkisti hänet horteestaan. Hän hymyili, muistellen viehkeää
näyttelijätärtä, puoleksi mielihyvästä ja harmista, aina riippuen
siitä, milloin hän ajatteli hänen ystävällisyyttään, milloin hänen
matalaa kiemailuaan.

-- Hiiden ranskalaiset! mutisi hän itsekseen ja naurahti
riisuutuessaan, aivan hiljaa, ettei olisi herättänyt äitiään, joka
nukkui viereisessä huoneessa.

Muuan sana, jonka hän oli kuullut silloin sinä iltana siellä
teatteriaitiossa, pälkähti hänen päähänsä:

-- On niitä Ranskassakin sellaisia.

Joutuessaan täten ensi kertaa kosketuksiin Ranskanmaan kanssa, johtui
hän ajattelemaan sen kaksinaisen luonteen arvoitusta. Mutta kuten
kaikki saksalaiset ei hänkään ryhtynyt liioin sitä ratkaisemaan; niin
ollen toisti hän rauhallisesti, ajatellen tuota nuorta tyttöä siellä
rautatievaunussa:

-- Hän ei muuten näyttänytkään ranskalaiselta.

Aivan kuin saksalainen voisi sanoa, mikä on ranskalaista ja mikä ei.



Olipa tyttö ranskalainen tai ei, hän oli kuitenkin Christophen
ajatuksissa; sillä keskellä yötä hän heräsi tuntien sydämessään
omituisen ahdistuksen: hän oli muistanut matkalaukun, joka oli ollut
penkillä tytön vieressä; ja yhtäkkiä vilahti hänen päässään, että tuo
nainen oli matkustanut pois ainaiseksi. Oikeastaan lienee se tuntu
ollut hänessä jo alusta alkaen; mutta hän ei ollut tullut ajatelleeksi
sitä. Nyt toi se hänelle kummallisen surun. Hän nytkäytti olkapäitään
vuoteessaan ja sanoi itsekseen:

-- Mutta mitäpä se sitten? Mitä se minuun kuuluu.

Ja hän nukahti uudestaan.

Mutta kun hän seuraavana päivänä meni ulos, niin ensimäinen henkilö,
jonka hän kadulla kohtasi, oli Mannheim, joka kutsui häntä nyt
arvonimellä "Blücher" ja kysyi häneltä, aikoiko hän valloittaa koko
Ranskan. Ja tuo elävä sanomalehti kertoi Christophelle, että sillä
aitioseikkailulla oli ollut suurempi menestys kuin Mannheim kuunaan oli
uskaltanut toivoa:

-- Kiitos ja kunnia sinun! huusi Mannheim. Sinä olet suuri mies. Minä
en ole kelvollinen sitomaan kengännauhojasi.

-- Mitä minä nyt olen tehnyt? kysyi Christophe. -- Sinäpä olet
erinomainen! jatkoi Mannheim. Minä olen sinulle kateellinen.
Siepatapa aitio Grünebaumien nenän alta ja kutsua heidän ranskalainen
kotiopettajattarensa heidän paikoilleen, -- ah, se on sellainen
kukkaiskimppu, jota minä en olisi koskaan keksinyt!

-- Oliko hän Grünebaumien kotiopettajatar? kysyi Christophe
ällistyneenä.

-- Ahaa, et muka tiedä, olet olevinasi viaton; se on hyvä!...
Grünebaumien pappa ei kadota enää punaa naamaltaan. Muut Grünebaumit
ovat raivoissaan!... Siitä tuli lyhyt leikki: he potkivat tytön luotaan
pois.

-- Kuinka! huudahti Christophe; he erottivat hänet?... Erottivat minun
tähteni.

-- Sinä et sitä tiennyt? kysyi Mannheim. Eikö hän kertonut sinulle sitä?

Christophe joutui aivan epätoivoon.

-- Älä pane pahaksesi turhista, ystäväni, sanoi Mannheim; tämähän ei
sinuun kuulu. Ja sehän oli jo odotettu asia, heti, kun Grünebaumit
saisivat tietää, että...

-- Että mitä? huudahti Christophe?

-- Että hän oli sinun rakastajattaresi, hitto soi!

-- Minä en häntä tunne, minä en edes tiedä, kuka hän on.

Mannheim hymyili aivan kuin sanoakseen:

-- Uskottele sinä mokomaa minulle! Christophe suuttui ja vaati
Mannheimia olemaan hyvän ja uskomaan, mitä hän vakuutti. Mannheim sanoi:

-- Silloin se on vieläkin lystikkäämpää.

Christophe kiihtyi, hän uhkasi mennä Grünebaumien luokse, selittää
heille asian, puolustaa neiti-parkaa. Mannheim neuvoi häntä jättämään
sen tekemättä:

-- Kuule, hyvä mies, sanoi hän, vakuutitpa heille mitä tahansa, uskovat
he sitä vahvemmin, että asia on aivan päinvastoin. Ja sitäpaitsi se on
jo myöhäistä. Tyttö on täältä jo kaukana.

Christophen sydän aivan rusentui; hän koetti saada selville, minne
opettajatar oli lähtenyt. Hän tahtoi kirjoittaa hänelle, pyytää
anteeksi. Mutta kukaan ei tiennyt hänestä mitään. Kun hän kääntyi
Grünebaumien puoleen, ajoivat he hänet ulos; he eivät tienneet
itsekään, minne neiti oli lähtenyt, eivätkä siitä välittäneetkään.
Tunne, että hän oli tehnyt pahaa aikoessaan tehdä hyvää, kidutti
Christophea: siitä tuli hänelle pitkä omantunnon vaiva. Mutta siihen
liittyi samalla kummallinen vetovoima, joka säteili kadonneen olennon
silmistä yhä hänen sieluunsa. Sitten tuntuivat vetovoima ja omantunnon
äänet hälvenevän, peittyvän uusien päivien ja ajatusten virtaan; mutta
pohjalla piilivät ne kuitenkin salassa. Christophe ei unohtanut sitä
olentoa, jota hän sanoi uhrikseen. Hän oli vannomalla päättänyt kerran
hänet tavata. Hän tiesi kyllä, kuinka vähän mahdollista hänen oli häntä
enää nähdä; ja kuitenkin hän oli varma, että hän hänet näkisi.

Mitä Corinneen tulee, hän ei vastannut ainoaankaan hänen kirjeeseensä.
Vasta kolme kuukautta myöhemmin, kun Christophe jo oli heittänyt
odottamisen, sai hän Corinnelta neljäkymmentä sanaa sisältävän
sähkösanoman, jossa Corinne lasketteli lorua sydämensä halusta, antoi
hänelle pieniä hyväilynimiä, ja kysyi "rakastettiinko toisiaan yhä
vielä". Sitten seurasi melkein kokonainen vuosi hiljaisuutta ja sen
jälkeen tuli lyhyt kirjelappu, raapusteltu Corinnen valtavan suurella,
lapsellisella ja ristiin rastiin keikkuvalla käsialalla, joka koetti
matkia maailmannaista; -- muutamia ystävällisiä ja hassuttelevia
sanoja. -- Ja siihen se sitten taas jäi. Corinne ei unohtanut
Christophea; mutta hänellä ei ollut aikaa häntä ajatella.



Ollessaan vielä Corinnen lumoissa ja täynnä niitä taidetta koskevia
aatteita, joita he olivat keskenään puhuneet, Christophe haaveksi
nyt kirjoittaa musiikin johonkin näytelmään, jonka pääosan Corinne
näyttelisi ja laulaisi siinä muutamia aarioita -- jonkinlaisen
runollisen melodraaman. Tämä taidelaji oli Saksassa muinoin suuressa
suosiossa ja sitä ihaili intohimoisesti Mozart, harrastivat kynällään
Beethoven, Weber, Mendelssohn, Schumann, kaikki klassilliset mestarit;
mutta kun wagnerismi oli saavuttanut loistavan voittonsa ja väitti
toteuttaneensa teatterin ja musiikin lopullisen yhteismuodon, niin
menetti tuo vanha taidelaji kannatuksensa. Mainiot Wagner-pedantit
eivät tyytyneet tuomitsemaan epäkelvoiksi ainoastaan kaikkia uusia
melodraamoja, vaan koettivat kaikin mokomin siistiä uuteen asuun
vanhoja melodraamoja ja oopperoita, he pyyhkivät tarkoin pois puhutun
vuoropuhelun viimeisetkin jäljet, ja kirjoittivat omia resitatiivejään
Mozartin, Beethovenin ja Weberin sävelille; he olivat vakuutettuja,
että he tekivät siten suuren palveluksen noille mestareille ja
lisäsivät heidän kunniaansa, täydentämällä tällä tavoin heidän
ajatustaan; niinpä he hurskaassa uskossa koristelivat mestariteoksia
omalla joutavalla roskallaan.

Corinnen arvostelu oli saanut Christophen tuntemaan entistä selvemmin
wagnerilaisen deklamatsioonin raskauden, ja useissa paikoin
rumuudenkin. Ja nyt hän mietti pitkät ajat mielessään, eikö ollut
järjetöntä ja luonnotonta kytkeä näyttämöllä toisiinsa puhetta ja
laulua: se tuntui samanlaiselta kuin olisi vaunujen eteen valjastettu
hevonen ja lintu. Lausutulla sanalla ja laululla oli kummallakin oma
rytminsä. Saattoi ehkä vielä ymmärtää, että tekijä uhrasi toisen
näistä taidelajeista, sen hyväksi niistä, johon hän oli mieltyneempi.
Mutta sovitella niitä keskenään merkitsi samaa kuin turmella he
molemmat: silloinhan tahdottiin, ettei sana olisi ollut enää sanaa
eikä laulu oikeaa laulua, silloin yritettiin vapaata virtaa sulloa
kahden yksitoikkoisen kanavan reunojen väliin, kuormittaa kauniin
olennon alastomat jäsenet kalleilla ja raskailla puvuilla, jotka
estivät ja jäykensivät sen liikkeitä ja askeleita. Miksi ei antaa
kummankin elää omaa spontaania elämäänsä ja liikkua luontonsa mukaan?
Sellaisena kuin kaunis tyttönen, joka kävelee onnellisena ja notkein
askelin pitkin puron rantaa ja unelmoi astellessaan: veden iloinen
solina vaivuttaa hänet haaveihin, ja tietämättään hän siinä sovittaa
vähitellen ajatuksensa ja askeleensa puron laulun tahtiin. Niin
olisi musiikin ja runouden kuljettava kummankin vapaina vieretysten,
uneksien kumpikin omaa unelmaansa ja yhdistäen unelmat toisiinsa. --
Totta kyllä ei kaikki musiikki soveltunut tällaiseen yhtymiseen, eikä
kaikki runouskaan. Melodraaman vastustajilla oli hyvät esimerkkinsä,
sillä oli nähty eräitä kömpelöitä yrityksiä siihen suuntaan ja yhtä
huonoja yrityksen tulkitsijoita kuin nuo tekeleetkin. Christophe oli
ollut kauan yhtä jäykkä melodraamaa kohtaan kuin hekin: musikaalisella
korvalla oli täysi oikeus kärsiä kuunnellessaan typeriä näyttelijöitä,
jotka ryhtyivät suorittamaan tuollaisia resitatiiveja soiton
säestyksellä, koettamatta sulattaa omaa ääntään soittoon ja yrittäen
päinvastoin saada ainoastaan oman äänensä kuuluville. Mutta siitä
alkaen, kun Christophe oli kuullut Corinnen sulosointuisen äänen, --
tuon kuulaan ja puhtaan äänen, joka liikkui musiikin sisällä aivan kuin
auringonsäde vedessä, äänen, joka taipui jokaiseen meloodisen lauselman
käänteeseen ja oli kuin kaikkein herkistynein ja vapain laulu, -- siitä
saakka oli Christophe huomannut tämän taidelajin mahdollisen kauneuden.

Ehkä Christophe oli oikeassa; mutta hän oli vielä liian vähän kokeillut
voidakseen vaarattomasti lähteä tälle alalle, joka on (jos mieli luoda
tosiaan jotain kaunista ja todella taiteellista) kaikista vaikein. Tämä
taidelaji vaatii varsinkin erästä seikkaa: täydellisen sopusoinnun
runoilijan, säveltäjän ja tulkitsijain yhteistyössä. -- Christophe
ei ottanut sitä huomioon: hän heittäytyi suinpäin luomaan tätä uutta
taidelajia, jonka lait hän vasta tunsi aavistukselta.

Hänen ensimäinen suunnitelmansa oli pukea musiikkiasuun jokin
Shakespearen satunäytelmä tai jokin näytös Faustin toisesta osasta.
Mutta teatterit olivat hyvin vähän halukkaita ryhtymään tähän
kokeiluun; se olisi käynyt kalliiksi ja tuntui eriskummaiselta. Tosin
myönnettiin, että Christophe oli kompetentti musiikkialalla; mutta
se, että hän suvaitsi julistella omia ajatuksiaan runoudesta ja
teatterista, sai ihmiset vain hymyilemään: hänen yrityksiään ei otettu
todeksi. Musiikin ja runouden maailmat näyttivät olevan toisilleen
vieraita, vieläpä salaisissa vihoissakin keskenään. Päästäkseen
tunkeutumaan runouden valtakuntaan, olisi Christophen täytynyt
hyväksyä jokin runoniekka avustajakseen työssä; ja sitä runoilijaa
ei hän sitäpaitsi saanut itse valita. Eikä hän olisi uskaltanutkaan
sitä valita: hän epäili runollista makuaan; hänelle oli vakuutettu,
ettei hän ymmärtänyt ollenkaan runoutta; ja onkin varma, ettei hän
ymmärtänyt sellaista runoutta, jota hänen ympärillään ihailtiin.
Rehellisesti ja perinpohjaisesti, jollainen hän aina oli, oli hän
oikeinpa voimiaan ponnistaen koettanut käsittää sen tai sen runollisen
tuotteen kauneutta; mutta aina hän oli saanut siinä pitkän nenän, ja
lopuksi hän häpesi itseään: ei, hän ei ollut todellakaan runoilija.
Oikeutta tehdäksemme sanomme, että hän rakasti intohimoisesti menneen
ajan runoilijoita; ja se oli toki hänelle lohdutus. Mutta varmaankin
hän rakasti niitä sillä tavoin kuin niitä ei pitänyt rakastaa. Sillä
eikö hän ollut kerran julistanut sitä hassunkurista ajatusta, että
ainoastaan ne runoilijat ovat suuria, jotka pysyvät suurina, vaikka
ne kääntäisi proosaksikin, tai vielä vieraalle kielelle proosaksi,
ja ettei sanoilla ole muuta arvoa kuin sen sielun arvo, jota ne
tulkitsevat? Ystävät pitivät häntä silloin pilkkanaan. Mannheim sanoi
häntä kamasaksaksi. Christophe ei koettanut itseään puolustella, ja
kun hän joka päivä näki ympärillään kirjailijoita, jotka puhuivat
musiikista niin naurettavasti kuin aina taiteilijat, jotka luulevat
voivansa arvostella muuta taidelajia kuin omaansa, niin tyytyi hän
uskomaan (joskin hieman epätietoisena sittenkin), ettei hän ollut
kykenevä arvostelemaan runoutta. Ja siksi suostui hän silmät ummessa
sellaisten tuomioihin, joiden hän arveli olevan paremmin asioista
perillä.

Niinpä antoikin hän nyt aikakauslehti-ystäviensä tunkea itselleen
toveriksi yhteistyöhön erään piirinsä jäsenen, dekadentti-nurkkakunnan
suuruuden, nimeltä Stephan von Hellmuth; ja hän toi sitten
Christophelle _Ifigeneian_, joka oli sepitetty hänen omaan tapaansa.
Silloin oli aika, jolloin saksalaiset runoilijat -- (aivan niinkuin
heidän ranskalaiset ammattiveljensäkin) -- koettivat kilpaa muokata
uudestaan kaikkia kreikkalaisia murhenäytelmiä. Stephan von Hellmuthin
teos oli noita kummallisia kreikkalaissaksalaisia runoelmia, joissa
yhtyvät sekaisin Ibsen, Homeros ja Oscar Wilde, -- tietysti lisänä
apu arkeoloogisista käsikirjoista. Agamemnon oli neurasteenikko,
Akilles heikkohenkinen: he vaikeroivat lavealti kurjaa tilaansa,
eikä tietystikään heidän vaikerruksensa sitä muuttanut. Koko draaman
energia oli keskitetty Ifigeneian osaan, -- hermosairaan, hysteerisen
ja pedanttisen Ifigeneian, joka läksytteli sankareita, laususkeli
vimmatusti pitkiä latereita ja levitteli nähtäville nietzscheläistä
pessimismiään, ja pisti viimein, kuolemanhalusta juovuksissa,
naurunkirkunalla veitsen kurkkuunsa.

Mikään ei saattanut olla Christophesta vastenmielisempää kuin
tuollainen itsestään suuria uskova kirjallisuus, kuin moinen
veltostunut barbaari pukeutuneena kreikkalaiseksi. Mutta hänen
ympärillään huudettiin, että se oli mestariteos. Hän oli arka ja
taipui sitä uskomaan. Totta puhuen: hänen sielunsa aivan kuohui
musiikkia, joten hän ajatteli paljoa enemmän sävellystä kuin tekstiä.
Teksti oli ainoastaan virran uoma, jota myöten hän saattoi päästää
kiihkeäin tunteittensa tulvat valloilleen. Hän oli vielä kaukana siitä
itsekieltävästä ja persoonattomasta älystä, jollaista siltä mieheltä
vaaditaan, joka tulkitsee runollista luomaa musiikilla. Hän ajatteli
ainoastaan itseään, eikä laisinkaan näytelmää. Mutta sitä heikkouttaan
hän ei aavistanut. Sitäpaitsi oli hänellä sekin kuvitelma, että hän
näki tässä runoelmassa kaikkea muuta kuin mitä siinä oli. Jo lapsena
oli hän usein sommitellut päässään aivan erilaisen kappaleen kuin hänen
edessään teatterissa näyteltiin.

Vasta harjoituksissa hän huomasi selvästi itse näytelmän. Kun hän
kerran kuunteli erästä sen kohtausta, näytti se hänestä niin typerältä,
että hän luuli näyttelijöiden sitä vääristelevän; ja hän uskalsi
silloin ilmaista näyttelijöille mielipiteensä, runoniekan läsnäollessa,
ja itselleen runoilijallekin, joka ryhtyi nyt puolustamaan ajatuksensa
tulkitsijoita. Runoelman tekijä otti nokkaansa ja sanoi pisteliäästi,
että kai hän itse tiesi parhaiten, mitä oli tahtonut kirjoittaa.
Christophe ei myöskään hellittänyt, ja hän väitti, ettei Hellmuth
ymmärtänyt runosta mitään. Yleinen iloisuus sai hänet viimein
huomaamaan, että hän oli tehnyt itsensä naurettavaksi. Hän vaikeni
ja myönsi mielessään, että eihän runon tekijä lopultakaan ollut
hän. Silloin näki hän näytelmän murskaavan tyhjyyden, ja hän aivan
tyrmistyi; hän ihmetteli itsekseen, kuinka hän oli voinut kuvitella
siitä jos mitä. Hän sanoi itseään hölmöksi, ja repi tukkaansa. Hän
koetti kyllä rauhoittaa itseään, mutisten: "Sinä et sellaista ymmärrä,
sehän ei ole sinun alasi. Pidä huolta vain musiikista". -- Hän häpesi
niin eräitä runoelman hölmöyksiä, sen pöyhkeää paatosta, sanojen,
eleiden, asentojen kirkuvaa valheellisuutta, ettei hän orkesteria
johtaessaan eräissä kohdin jaksanut nostaa tahtipuikkoaan: hänen teki
mielensä mennä piiloon kuiskaajan komeroon. Hän oli liian suora ja
liian vähän valtioviisas salatakseen, mitä ajatteli. Kaikki huomasivat
sen, ystävät, näyttelijät, tekijä. Hellmuth kysyi häneltä, pisteliäästi
hymyillen:

-- Eikö tällä liene vieläkään kunnia miellyttää teitä?

Christophe vastasi rohkeasti:

-- Totta puhuen: ei. Minä en tätä ymmärrä.

-- Ettekö sitten lukenut kappaletta ennenkuin sen sävelsitte?

-- Kyllä, vastasi Christophe naiivisti; mutta minä erehdyin siitä, minä
ymmärsin sen toisella tavoin.

-- Vahinko, ettette siinä tapauksessa kirjoittanut itse, minkä
ymmärsitte.

-- Ah, jos olisin vain osannut! huokasi Christophe. Runoilija ärtyi
vielä enemmän ja ryhtyi kostoksi arvostelemaan sävellystä. Hän valitti,
että se oli liian äänekästä ja esti sanat kuulumasta.

Jos runoilija ei ymmärtänyt säveltäjää eikä säveltäjä runoilijaa,
niin näyttelijät puolestaan eivät ymmärtäneet heitä kumpaakaan;
mutta siitä he eivät välittäneet. He haeskelivat osistaan ainoastaan
irrallisia lauselmia, joilla saattoivat näyttää tavallisia ulkonaisia
efektejään. Ei saatu mitenkään heidän lausuntaansa sopusointuun runon
ja musikaalisen rytmin kanssa: näyttelijät kääntyivät toisaalle,
musiikki toisaalle, saattaisi sanoa, että heidän laulunsa koko ajan
poikkesi nuoteista. Christophe kiristeli hampaitaan ja koetti väsyksiin
saakka kirkua heille nuottia: he antoivat hänen ärjyä, ja jatkoivat
järkähtämättä omaa tolaansa, ymmärtämättä edes, mitä hän heiltä tahtoi.

Christophe olisi heittänyt kaikki hiiteen, ellei harjoituksia olisi
ollut jo monta ja ellei oikeusjutun uhka olisi häntä sitonut. Mannheim,
jolle hän uskoi huolensa, löi asian leikiksi:

-- Mitä sinä joutavia? kysyi hän. Sehän menee erinomaisesti. Te
ette ymmärrä toisianne, sanot? Oh, mitäpä se tekee? Kuka on koskaan
ymmärtänyt jotakin teosta, paitsi tekijä itse? Onni, että hän itse edes
sen ymmärtää!

Christophea kiusasi runon joutavuus, joka hänen mielestään pilasi koko
hänen sävellyksensä. Mannheim ei laisinkaan kursaillut tunnustaa, ettei
runossa ollut rahtuakaan tervettä järkeä, ja että Hellmuth oli hölmö;
mutta hänen tähtensä ei pitänyt olla huolissaan: Hellmuth antoi hyviä
päivällisiä, ja hänellä oli sievä vaimo: mitäpä kritiikki enempää
vaatii? -- Christophe kohautti hartioitaan ja sanoi, ettei hänellä
ollut aikaa kuunnella loruja.

-- Vai loruja! sanoi Mannheim nauraen. Tuollaisia ne vakavat ihmiset
ovat! He eivät aavista, mikä elämässä jotain merkitsee.

Ja hän neuvoi Christophea, ettei hänen pitänyt välittää niin paljoa
Hellmuthin asiasta, vaan huolehtia sen sijaan omastaan. Hän kehoitteli
häntä tekemään hiukan reklaamia. Christophe vihastui ja kieltäytyi
jyrkästi. Eräälle reportterille, joka tuli haastattelemaan häntä ja
tietämään hänen elämänvaiheitaan, vastasi hän kiukuissaan:

-- Se ei kuulu teihin!

Ja kun eräs aikakauslehti lähetti pyytämään hänen valokuvaansa, polki
hän raivoissaan jalkaansa ja ärjäisi, ettei hän, Jumalan kiitos, ole
mikään keisari tarvitakseen panna naamaansa näyteikkunoihin. -- Häntä
oli mahdotonta saada suhteisiin vaikutusvaltaisten piirien kanssa.
Hän ei vastannut vierailukutsuihin; ja milloin hänen pakosta täytyi
niihin myöntyä, ei hän muistanut niihin mennä, tai hän esiintyi siellä
niin pahatuulisena kuin hän olisi ottanut elämäntehtäväkseen olla
epämiellyttävä koko maailmaa kohtaan.

Mutta kaikkein pahinta oli, että hän pari päivää ennen kuin kappale
esitettiin rikkoi välinsä oman aikakauslehtensä kanssa.



Mitä sopi odottaa, tapahtui. Mannheim oli yhä tarkistanut Christophen
artikkeleja; eikä hän nykyään häikäillyt pyyhkäistä pois kokonaisia
rivejä hänen moitteitaan ja asettaa niiden tilalle pelkkiä kiittelyitä.

Kerran vieraskutsuilla tapasi Christophe sattumalta erään virtuoosin,
keikailevan pianistin, jonka hän oli kelpo tavalla muokannut; mies
tuli nyt häntä kiittämään ja hymyili niin, että kaikki valkeat hampaat
loistivat. Christophe vastasi kursailematta, ettei sellaisesta tosiaan
kannattanut kiittää. Toinen väitti kannattavan ja oikein purki harrasta
kiitollisuuttaan. Christophe keskeytti lyhyeen ja sanoi hänelle, että
jos herra oli tyytyväinen artikkeliin, oli se hänen oma asiansa, mutta
artikkelin tarkoitus ei ollut tehdä häntä tyytyväiseksi. Ja Christophe
käänsi hänelle selkänsä. Virtuoosi arveli, että hän oli tuollainen
jörö hyväntekijä ja meni nauraen matkaansa. Mutta Christophe muisti
jo kerran ennen saaneensa eräältä toiselta uhriltaan kiitoskortin,
ja hänen päähänsä iski yhtäkkiä epäilys. Hän meni ulos, osti eräästä
sanomalehtikioskista viimeisen numeron aikakauslehteään, etsi siitä
artikkelinsa, luki sen... Hän luuli ensin tulleensa hulluksi. Sitten
hän alkoi aavistaa; ja raivosta suunniltaan hän juoksi _Dionysoksen_
toimitukseen.

Siellä juttelivat Waldhaus ja Mannheim paraikaa erään näyttelijättären
kanssa, joka oli heidän ystäväpiiriään. Heidän ei tarvinnut tiedustella
Christophen asiaa. Paiskaten aikakauslehden pöytään ja tuskin ennättäen
vetää henkeään haukkui Christophe heitä hirvittävällä tavalla, ärjyi,
sanoi heitä raukoiksi, lurjuksiksi, väärentäjiksi, ja jyskytti tuolia
permantoon. Mannheim koetti nauraa. Christophe aikoi potkaista häntä
takalistoon. Mannheim meni pakoon pöydän taakse, vääntelehtien
naurusta. Mutta Waldhaus otti asian juhlallisesti. Arvokkaana ja
ylpeästi hän koetti keskellä meteliä saada julistetuksi, ettei
hän sallisi puhutella itseään tuohon laatuun, että hän lähettäisi
Christophen luo sekundantin; ja hän ojensi hänelle korttinsa.
Christophe heitti sen hänelle vasten kasvoja:

-- Pöyhkäpää! Minä en tarvitse korttianne tietääkseni, mikä te
olette... Te olette vintiö ja väärentäjä! Ja te luulette, että minä
rupeaisin teidän kanssanne kaksintaisteluun? Kunnon selkäsauna, muuta
ette ansaitse!...

Christophen ääni kuului kadulle asti. Ihmiset pysähtyivät kuuntelemaan.
Mannheim sulki ikkunat. Näyttelijätär peljästyi ja koetti päästä
pakoon; mutta Christophe seisoi tukkeena ovella. Waldhaus
kalmankalpeana ja kuohuksissa, Mannheim änkytellen ja virnistellen
koettivat vastata. Christophe ei sallinut heidän puhua. Hän sinkosi
heille päin silmiä kaiken, mitä solvaavinta voi keksiä, eikä mennyt
matkaansa ennenkuin häneltä kaikki häväistyssanat ja henki keuhkoista
loppui. Waldhaus ja Mannheim pääsivät ääneen vasta sitten, kun hän oli
lähtenyt. Mannheim saavutti kohta tasapainonsa: hävyttömät loukkaukset
luiskahtivat hänestä kuin vesi ankan selästä. Mutta Waldhaus oli
syvästi loukkautunut: hänen arvokkuuttaan oli solvattu; ja se seikka,
että läsnä oli todistajia, teki häväistyksen vielä murhaavammaksi: hän
ei ollut antava koskaan sitä anteeksi. Muut ammattiveikot yhtyivät
kuorossa häneen. Koko aikakauslehden miehistä oli Mannheim ainoa, joka
ei kantanut Christophelle yhtään kaunaa: hän oli saanut mielinmäärin
huvitella hänen kustannuksellaan; hänestä ei huvi käynyt kalliiksi:
olihan hän muutaman tuiman sanan hinnalla hankkinut itselleen monta
kannua ilonainetta. Se oli ollut hänestä hyvä kuje: jos hän itse olisi
ollut sen uhrina, olisi hän nauranut ensimäisenä. Niinpä olikin hän
valmis puristamaan jälleen Christophen kättä, niinkuin ei mitään olisi
tapahtunut. Mutta Christophe oli leppymättömämpi, hän esti kaikki
lähentelyt. Mannheim ei ollut siitä millänsäkään; Christophe oli lelu,
jolla hän oli jo hauskutellut niin paljon kuin mahdollista; nyt alkoi
hän innostua tahtomaan toista tanssiukkoa. Yhtäkkiä loppuivat siten
heidän välinsä täydellisesti. Se ei estänyt kuitenkaan Mannheimia yhä
sanomasta, kun Christophesta hänen läsnäollessaan puhuttiin, että he
olivat läheisiä ystäviä. Ja ehkä Mannheim sanojansa uskoikin.

Kaksi päivää tämän riidan jälkeen oli _Ifigeneian_ premiääri. Siitä
tuli täydellinen fiasko. Waldhausin aikakauslehti kiitti tekstiä,
eikä puhunut mitään sävellyksestä. Toiset sanoma- ja aikakauslehdet
muokkasivat musiikkia sydämen ilokseen. Sille naurettiin, sille
vihellettiin. Esittäminen lopetettiin kolmannen illan jälkeen; mutta
pilkka ei lakannut niin nopeasti. Oltiin liian onnellisia, että
oli saatu tällainen tilaisuus käydä Christophen kimppuun; ja monta
viikkoa oli _Ifigeneia_ ehtymättömänä ilveilynaiheena. Tiedettiin,
ettei Christophella ollut enää asetta itseään puolustaakseen; ja
hänen turvattomuuttaan käytti kukin edukseen. Ainoa, mikä ahdistajia
vielä hillitsi, oli Christophen asema hovissa. Vaikka hänen välinsä
suurherttuan kanssa olivat tulleet melkoisen kylmiksi, sillä tuo
ruhtinas oli tehnyt hänelle monta kertaa kaikenlaisia huomautuksia,
joista Christophe ei välittänyt mitään, niin kävi Christophe
yhä ajoittain linnassa ja nautti sillä tavoin yleisön mielestä
jonkinlaista virallista suojelusta, kylläkin paljon enemmän kuviteltua
kuin todellista. -- Ja nyt Christophe itse ryhtyi hävittämään tätä
viimeistäkin tukeaan.



Christophe kärsi arvostelujen typeryydestä. Arvostelu ei hyljännyt
ainoastaan hänen musiikkiaan, vaan myöskin hänen aatteensa uudesta
taidemuodosta, jota ei nyt viitsitty edes koettaakaan ymmärtää:
(olihan helpompaa sitä vääristellä, kun tahtoi sen tehdä oikein
naurettavaksi). Christophe ei ollut vielä kyllin viisas huomaamaan,
että parhain vastaus, mitä voi antaa pahansuovalle kritiikille, on
olla antamatta sitä laisinkaan ja jatkaa luomistyötään. Muutamien
viimeisten kuukausien kuluessa oli hän saanut sen pahan tavan,
ettei hän jättänyt koskaan vastaamatta yhteenkään epäoikeutettuun
hyökkäykseen. Nytkin kirjoitti hän artikkelin, jossa hän ei suinkaan
säästänyt eräitä vastustajiaan. Ne kaksi oikein-ajattelevaa lehteä,
joille hän sitä tarjosi, lähettivät sen hänelle takaisin, pyytäen
ivallisen kohteliaasti anteeksi; etteivät ne voineet sitä julkaista.
Christophe yritti itsepäisesti yhä; hän muisti nyt kaupungin
sosialistisen lehden, joka oli jo ennen koettanut häntä lähennellä.
Hän tunsi erään sen toimittajista; heidän oli tapana joskus pakinoida
yhdessä. Christophea ilahutti tavata silloin tällöin joku, joka puhui
vapaasti valtiomahdista, armeijasta, tukahuttavista ja vanhanaikaisista
ennakkoluuloista. Mutta keskustelu ei voinut kehittyä kovin pitkälle;
sillä sosialistin suuhun tuli lopulta aina Karl Marx, joka ei
Christophea vähintäkään liikuttanut. Sitäpaitsi huomasi Christophe
tuon vapaan miehen jutteluissa -- paitsi materialismia, joka ei häntä
liioin viehättänyt, -- saivartelevan tuimuuden ja henkisen tyranniuden,
eräänlaisen salatun voimankunnioituksen, nurinkäännetyn militarismin,
joka ei eronnut hyvin paljoa siitä, mistä hän näki joka päivä Saksassa
esimerkkejä.

Kuitenkin muisti Christophe nyt hänet ja hänen lehtensä, kun toiset
toimitukset sulkivat häneltä ovensa. Hän tiesi kyllä, että tämä hänen
menettelynsä olisi skandaali: sosialistinen lehti oli häikäilemätön,
vihamielinen ja sai vähän väliä sakkoja; mutta kun Christophe ei sitä
lukenut, ajatteli hän ainoastaan sen aatteellista rohkeutta, joka ei
häntä peljästyttänyt, eikä sen kirjoitusten sävyn mataluutta, joka
olisi kyllä ollut hänestä vastenmielistä. Sitäpaitsi hän oli niin
vimmastunut, kun näki, miten salakavalasti liittoutuen muut lehdet
koettivat häntä tukahuttaa, että hän olisi luultavasti menetellyt
samoin kuin hän nyt menetteli, vaikka olisikin ollut sosialistilehden
laadusta paremmin perillä. Hän tahtoi näyttää ihmisille, ettei
hänestä niin helposti päästy. -- Senvuoksi vei hän kirjoituksensa
tuon sosialistilehden toimitukseen ja siellä otettiin hänet avo-sylin
vastaan. Seuraavana päivänä oli artikkeli jo lehdessä; ja lehti julisti
mahtipontisin sanoin, että se oli onnistunut saamaan avustajakseen
nuoren, lahjakkaan musiikkimiehen, toveri Jean-Christophe Krafftin,
jonka palava suopeus työläisluokan vaatimuksia kohtaan oli yleisesti
tunnettu.

Christophe ei lukenut tätä uutista eikä kirjoitustaankaan; sillä
silloin oli sunnuntai, ja hän oli lähtenyt sinä aamuna jo päivän
koittaessa samoilemaan maaseudulle. Hän oli loistavalla tuulella.
Nähdessään auringon nousun hän huudahteli, nauroi, joikui, hyppi
ja tanssi. Ei enää aikakauslehden puuhaa, ei tarvinnut kirjoittaa
arvosteluja! Oli kevät, taivaan ja maan musiikki, kaunein kaikista,
jälleen palannut. Poissa synkät konserttisalit, tukehuttavat ja
löyhkävät, poissa vastenmieliset toverit, hölmöt virtuoosit! Suhisevat
metsät virittivät ihmelauluansa; ja yli ketojen väikkyivät kuin aallot
Elämän juovuttavat hengähdykset, jotka mursivat kirren maasta ja
päästivät kaiken kuolleen haudastansa.

Kun hän palasi kävelyltään, valoa ja musiikkia humisevin aivoin, antoi
hänen äitinsä hänelle kirjeen, joka oli tuotu linnasta hänen poissa
ollessaan. Kirje, jossa häntä puhuteltiin kolmannessa persoonassa,
ilmoitti hra Krafftille, että hänen oli tultava palatsiin sinä aamuna.
-- Nyt oli aamu mennyt: kello oli lähes yksi. Christophe ei ollut
millänsäkään.

-- Se on jo myöhäistä, sanoi hän. Menenpä huomenna.

Mutta äiti oli levoton;

-- Ei, ei; hänen Korkeutensa kutsua ei voinut sillä tavalla jättää
noudattamatta; sinne oli mentävä heti. Ehkäpä siellä oli jokin tärkeä
asia.

Christophe kohautti hartioitaan:

-- Tärkeä? Niinkuin tuollaisilla joutavilla olisi koskaan mitään
tärkeää sanomista!... Hän kai koettaa tyrkytellä minulle mielipiteitään
musiikkiasioista. Se olisi hauskaa ajanvietettä! Kun hän ei vain olisi
saanut päähänsä ryhtyä kilpailemaan Siegfried Meyerin [pilanimi, jolla
saksalaisten pilkkakirjailijain tapana oli keskenään mainita Hänen
Majesteettiaan = S. M. (Seine Majestet), nimittäin keisaria] kanssa
ja säveltämään hänkin _Hymniä Aegirille!_ Se on varma, että silloin
en häntä säästä. Sanonpa hänelle: "Pitäkää huolta politiikasta. Sillä
alalla olette itse isäntänne: olette siis aina oikeassa. Mutta varokaa
puuttumasta taiteeseen. Taideasioissa teillä ei ole mitään turvaavaa
töyhtöä, ei kaskia päässä, ei uniformua, ei rahaa, titteleitä, ei
esi-isiä eikä santarmeja;... ja peijakas, mitä jääkään teistä silloin
enää jäljelle?"

Louisa-parka, joka käsitti kaiken täydeksi todeksi, kohotti siunaillen
kätensä taivasta kohti:

-- Älä toki sano hänelle niin!... Sinä olet hullu, aivan hullu!...

Christophesta oli hauska peloitella äitiä; ja hän kujeili hänen
herkkäuskoisuutensa kustannuksella, kunnes liioittelu tuli niin
vahvaksi, että Louisa ymmärsi poikansa laskevan leikkiä. Silloin
nykähytti hän olkapäitään:

-- Voi kuinka olet tuhma, poika-rukkani.

Christophe nauroi ja suuteli äitiään. Hän oli mainiolla tuulella: hän
oli saanut kävelymatkalla ihanan musikaalisen motiivin; ja hän tunsi
sen ponnistelevan itsessään niinkuin kala vedessä. Hän ei tahtonut
lähteä linnaan ennenkuin oli saanut ruokaa, sillä hän oli nälkäinen
kuin susi. Sitten Louisa siisti hänen vaatteensa; sillä Christophe
alkoi jälleen ärsytellä häntä, sanoen, että hän kelpasi sellaisenakin
linnaan, kuluneessa puvussaan ja pölyisin kengin. Siitä huolimatta
kiilloitti hän kuitenkin itse huolellisesti kenkänsä, viheltäen kuin
kottarainen ja matkien kaikkia orkesterin soittimia. Kun Christophe
lopetti sen työnsä, tarkasti äiti hänet vielä kerran ja solmi uudestaan
huolellisesti hänen kaulusliinansa. Christophe oli tavattoman
kärsivällinen, sillä hän oli nyt tyytyväinen itseensä, -- eikä sekään
ollut kovin tavallista. Sitten hän lähti ja sanoi menevänsä ryöstämään
prinsessa Adelaiden, -- suurherttuan tyttären, joka oli melkoisen
sievä nainen, erään saksalaisen pikku ruhtinaan puoliso; hän oli nyt
tullut muutamaksi viikoksi tänne vanhempainsa luokse. Prinsessa oli
ollut hieman ystävällinen Christophelle pikku Poikana; hän oli jollakin
tavoin Christophen "heikko paikka". Louisa väitti, että Christophe oli
häneen rakastunut; ja poika oli äidin huviksi sellainen olevinaankin.

Christophe ei pitänyt kiirettä linnaan kulkiessaan, vaan maleksi
kaupungilla, katsellen kauppojen ikkunoita, seisattuen silittelemään
koiraa, joka oli hänen vanha ystävänsä ja vietti joutoaikaa niinkuin
hänkin, loikoen syrjällään ja paistatellen päivää. Linnan luokse
saavuttuaan hän hyppäsi yli rauta-aitauksen, joka ympäröi sen pihaa,
-- suurta, neliskulmaista aukiota, jonka joka puolella oli taloja
ja rakennuksia, keskellä kaksi äänetöntä suihkulähdettä, ja kaksi
samanlaista ruohokenttää, puuttomia, varjottomia; niiden välissä
hiekkakäytävä, niinkuin jakaus otsassa, siististi haravoituna,
reunamillaan oranssipuita, jotka kasvoivat laatikoissa. Ja kaikkein
keskimmäisenä seisoi jonkun tuntemattoman suurherttuan muistopatsas,
Louis-Filippin aikaisessa puvussa, jalustan kupeilla neljä enkeliä,
jotka kuvasivat Hyveitä. Eräällä penkillä nukkui muuan yksinäinen
kävelijä sanomalehti kasvoillaan. Palatsin portilla taasen nukkuivat
tarpeettomat sotamiehet vartiopaikallaan. Linnan pengermän
hyödyttömän vallikaivannon takana haukotteli kaksi unista kanuunaa
nukkuvaa kaupunkia kohti. Christophe naurahti itsekseen kaikkea tätä
katsellessaan.

Hän meni linnaan huolimatta tekeytyä yhtään viralliseksi: tuskin
hän viitsi jättää edes hyräilemisensä; ja hänen sisällään jatkoivat
ajatukset vain iloista tanssiaan. Hän nakkasi huolettomasti
hattunsa etuhuoneen! pöydälle, ja lausui jonkin tuttavallisen sanan
vanhalle lakeijalle, jonka hän oli tuntenut jo poikavuosinaan: --
(tuo ukko oli linnassa jo silloin, kun Christophe oli tullut sinne
ensi kertaa vieraaksi isoisänsä kanssa, sinä iltana, jolloin hän
oli nähnyt säveltäjä Hasslerin): mutta vaikka vanhus tavallisesti
vastasi leppoisasti kaikkiin Christophen hiukan epäkunnioittaviin
sanansutkauksiin, tekeytyi hän tällä kertaa pöyhkeän näköiseksi.
Christophe ei tullut sitä huomanneeksi. Sitten kohtasi hän etuhuoneessa
erään kansliavirkailijan, joka yleensä oli hänelle hyvin puhelias ja
suulas ja tuhlasi hänelle ystävyydenosoituksiaan; nyt Christophe hiukan
kummastui, että tuo virkailija koetti päästä kiireesti hänen ohitseen
ja välttää puhelua hänen kanssaan. Kuitenkaan ei Christophe näistä
vaikutelmista sen enempää välittänyt, vaan jatkoi menoaan sisemmälle ja
pyysi, että hänen tulonsa ilmoitettaisiin ruhtinaalle.

Christophe astui sisään. Päivällinen oli juuri päättynyt. Hänen
Korkeutensa istui eräässä salissa; nojaillen kamiinin kulmaan hän
tupakoi ja keskusteli vieraittensa kanssa; niiden joukossa näki
Christophe myöskin tuon oman prinsessansa, joka niinikään poltti
paperossia, istuen huolettomassa asennossa nojatuolissa ja jutellen
kovalla äänellä eräiden upseerien kanssa, jotka seisoivat piirissä
hänen edessään. Seurustelu oli vilkasta, ja kaikki näyttivät sangen
iloisilta; ja juuri kun Christophe tuli sisään, kuuli hän suurherttuan
nauraa röhöttävän. Mutta se nauru lakkasi heti, kun hän huomasi
tulijan. Hän aivan ärjähti ja ryntäsi suoraan Christophen luokse:

-- Ahaa, siinäkö te nyt olette! huudahti suurherttua. Suvaitsette
viimeinkin siis tulla? Luuletteko te saavanne pitää minua aina
pilkkananne? Te olette lurjus, hyvä herra!

Christophe ällistyi tästä kanuunanlaukauksesta, joka pamahti hänelle
vasten rintaa, niin ettei hän tuokioon saanut suustaan sanaakaan. Hän
ajatteli vain myöhästymistään ja ettei se voinut oikeuttaa moista vihan
puuskaa. Hän änkytteli:

-- Teidän Korkeutenne, mitä olen tehnyt?

Hänen Korkeutensa ei kuunnellut, vaan jatkoi yhä kiihtyen:

-- Hiljaa! Minä en anna lurjusten solvata itseäni.

Christophe kalpeni, hän koetti saada sanat ulos kurkustaan, jota
kuristi. Ja viimein hän huudahti:

-- Teidän Korkeutenne, teillä ei ole oikeutta... Teillä ei ole oikeutta
loukata minua, sanomatta, mitä minä olen tehnyt.

Suurherttua kääntyi sihteerinsä puoleen, joka veti nyt taskustaan
erään sanomalehden ja antoi sen ruhtinaalle. Ruhtinas oli niin
kiihtynyt, ettei moinen voinut johtua pelkästään hänen pikavihaisesta
luonteestaan: siinä oli osansa myöskin liian voimakkailla viinien
höyryillä. Hän asettui nyt jalat levällään Christophen eteen ja huitoi
avattua ja rutistettua sanomalehteä hänen nenänsä alla niinkuin
espanjalainen toréador kaapuaan härälle ja ärjyi:

-- Teidän moskaanne, hyvä herra!... Sietäisi tunkea se teidän
sieraimiinne!

Christophe tunsi sosialistisen lehtensä:

-- Minä en ymmärrä, mitä pahaa minä olisin tehnyt, sanoi hän.

-- Mitä, mitä, nalkutti suurherttua. Teidän hävyttömyytenne menee yli
kaikkien rajain!... Tämä roistojen lehti, joka sättii minua joka päivä,
sylkee minua vastaan saastaisia herjauksia!...

-- Teidän Korkeutenne, vastasi Christophe, minä en ole sitä lukenut.

-- Te valehtelette! huudahti suurherttua.

-- Ette saa sanoa, että minä valehtelen, vastasi Christophe. Minä
en ole sitä lukenut, minä harrastan ainoastaan musiikkia. Ja muuten
minulla on oikeus kirjoittaa, mihin lehteen tahdon.

-- Teillä ei ole muuta oikeutta kuin olla vaiti. Minä olen ollut teitä
kohtaan liian hyvä. Minä olen tehnyt teille ylenpalttisesti hyvää,
teille ja teidän läheisillenne, vaikka teidän isänne ja oma sopimaton
käytöksenne olisi antanut minulle syyn erottaa teidät luotani. Minä
kiellän teitä kirjoittamasta lehteen, joka on minulle vihamielinen. Ja
sitäpaitsi kiellän minä teitä yleensä kirjoittamasta mitään, oli se
mitä tahansa, ilman minun lupaani. Minä olen saanut tarpeeksi teidän
musiikkipolemiikeistanne. Minä en suvaitse sitä, että henkilö, joka
nauttii suojelustani, kuluttaa aikaansa hyökkäillen kaiken kimppuun,
mikä on rakasta kaikille, joilla on sydäntä ja makua, kaikille
todellisille saksalaisille. Olisi parasta, että kirjoittaisitte
sensijaan parempia sävellyksiä, ja jos ette siihen pysty, soittaisitte
skaaloja ja harjoituksia. Minä en tarvitse mitään musiikin Bebeliä,
joka huvittelee heittämällä lokaan kaikki kansalliset, kunniakkaat
arvot, ja kylvää hämmennystä mieliin. Me tiedämme kyllä, mikä on
kaunista, Jumalan kiitos! Me emme ole odottaneet ennenkään siinä
suhteessa teidän neuvojanne. Mars, pianon ääreen, herra, ja antakaa
meidän olla rauhassa!

Tuo paksu mies seisoi aivan vastatusten Christophen kanssa ja mulkoili
häneen raivostunein silmin. Christophe oli kalpea kuin ruumis, ja
koetti puhua, hänen huulensa vapisivat, hän sai sammalletuksi:

-- Minä en ole teidän orjanne, minä puhun, mitä tahdon, kirjoitan, mitä
tahdon...

Hän oli tukehtua, häntä itketti häpeästä ja raivosta; hänen polvensa
vapisivat. Hän heilautti kyynärpäätään niin rajusti, että töykkäsi
kumoon jonkin esineen vieressään olevalta pöydältä. Hän ymmärsi
olevansa naurettava; ja tosiaan kuuli hän naurun tirskahduksia: kun hän
katsoi salin perälle, näki hän aivan kuin sumun lävitse prinsessan,
joka seurasi kohtausta ja vaihtoi toisten ylhäisten henkilöiden
kanssa joitakin hienonivallisia ja sääliviä sanoja. Samassa katosi
Christophelta tietoisuus, mitä sitten tapahtui. Suurherttua ärjyi,
Christophe ärjyi vielä kovemmin, tietämättä, mitä hän sanoikaan.
Ruhtinaan sihteeri ja eräs toinen virkailija tulivat hänen luokseen
ja koettivat saada hänet olemaan vaiti: Christophe sysäsi heidät
tieltään pois; puhuessaan jyskytti hän pöytään tuhkakuppia, jonka hän
oli ajatuksissaan ottanut käteensä samalta pöydältä, jota vastaan hän
nojaili. Hän kuuli sihteerin sanovan:

-- Pankaa pois, pankaa pois tuo!...

Hän kuuli, että hän itse huusi jotakin, mitä suuhun tuli, ja jyskytti
tuhkakuppia pöydän reunaan.

-- Ulos, ulos! huusi suurherttua vihan vimmassa. Menkää ulos! Minä ajan
teidät ulos!

Upseerit olivat tulleet ruhtinaan luo ja koettivat häntä rauhoittaa.
Ruhtinas oli saada halvauksen, hänen silmänsä pullistuivat päästä,
hän huusi, että tuo kanalja on paiskattava ovesta ulos. Christophen
silmissä maailma vilisi punaisena: hän oli vähällä lyödä nyrkkinsä
keskelle herttuan kuonoa; mutta häntä raatelivat sekavat ja
ristiriitaiset tunteet: häpeä, raivo, jokin rahtu arastelua,
germaanilaista lojaalisuutta, tavanomainen kunnioitus, ruhtinaan
läheisyydessä totuttu nöyrä käytös. Hän tahtoi puhua, hän ei voinut
puhua, hän tahtoi tehdä jotain, ei voinut; hän ei nähnyt enää mitään,
ei kuullut enää: hän antoi työntää itsensä ovesta ulos ja poistui.

Hän kulki palvelijakujan välitse, joka seisoi välinpitämättömänä
ovella, sillä se oli kuullut koko hälinän ja riidan ja oli tullut
oven taakse. Nuo kolmisenkymmentä askelta, jotka hänen piti kulkea
etuhuoneen läpi, tuntuivat hänestä kokonaiselta ikuisuudelta. Galleria
piteni vain mikäli hän kulki, aivan kuin siitä ei olisi koskaan tullut
loppua!... Lasioven läpi ulkoa hohtava valo oli hänelle pelastuksen
majakka. Hän kompuroi alas ulkoportaita; hän unohti olevansa vielä
paljain päin: vanha lakeija huusi häntä takaisin ottamaan hattuaan.
Hänen täytyi koota kaikki voimansa jaksaakseen mennä ulos linnasta,
käydä yli pihan, päästäkseen kotiinsa. Hänen hampaansa kalisivat. Kun
hän avasi kodin oven, niin kauhistui hänen äitinsä, niin kummallisen
näköinen hän oli. Hän vapisi, hän työnsi Louisan syrjään, ei vastannut
hänen kysymyksiinsä. Nousi huoneeseensa, sulkeusi lukon taakse ja
heittäytyi vuoteeseen. Häntä täristi sellainen kylmä puistatus, ettei
hän voinut riisuutua; hänen hengityksensä katkeili ja hänen jäsenensä
olivat kuin murtuneet... Ah, kun ei enää tarvitsisi nähdä, tuntea,
jaksaa kestää tätä kurjaa ruumista, taistella tätä matalaa elämää
vastaan; kun saisi vaipua, vaipua henkäystä vetämättä, ajattelematta,
jonnekin, olla olematta enää, missään!... -- Äärettömällä vaivalla
sai hän raastetuksi vaatteet yltään, heitti ne ympärilleen lattialle,
painautui sänkyynsä, silmiin saakka peitteiden kätköön. Huone tuli
hiiskumattoman hiljaiseksi: kuului vain, kuinka kapea rautasänky vapisi.

Louisa kuunteli oven takana; hän naputti turhaan oveen, pyysi hellästi
Christophea avaamaan: ei tullut vastausta; hän odotti, seurasi
tuskissaan, kuuluisiko hiljaisuuden keskeltä mitään; sitten hän hiipi
pois. Monta kertaa iltapuolella tuli hän takaisin kuuntelemaan, ja
vielä illallakin ennenkuin meni maata. Kului se päivä, kului yö: koti
oli mykkä. Christophe värisi kuumeessa; tuontuostakin hän puhkesi
itkuun: ja yön pimeydessä kavahti hän ylös ja heristi nyrkkiään. Kello
kahden tienoissa aamulla ponnahti hän vimman puuskassa sängystään, hien
vallassa ja puolialastomana: hän tahtoi mennä tappamaan suurherttuan.
Häntä raateli viha ja häpeä; hänen ruumiinsa ja sielunsa nääntyivät
kuin tulessa. -- Mutta tätä myrskyä ei näkynyt kamarin ulkopuolelle: ei
sanaa, ei hiiskahdusta sieltä. Hän kiristi hampaansa yhteen ja sulki
kaikki sisäänsä.



Seuraavana aamuna hän tuli alas huoneestaan tavalliseen aikaan. Hänen
kasvoissaan näkyivät myrskyn jäljet. Hän ei puhunut mitään, eikä hänen
äitinsä uskaltanut häneltä mitään kysyä: naapurit olivatkin tienneet
juoruta jo hänelle kaikki. Koko päivän istui, Christophe sitten takan
ääressä tuolillaan, vaiti, aivan kuin kuumeessa, selkä kyyryssä,
niinkuin vanhus; ja kun hän jäi yksin, itki hän hiljaa.

Iltapuolella tuli sosialistisen lehden toimittaja häntä näkemään.
Mies oli tietysti jo perillä tapahtumasta ja tahtoi kuulla sen
yksityiskohdittain. Christophe heltyi hänen tulostaan; yksinkertainen
kun oli, piti hän sitä jonkinlaisena ystävyydenosoituksena ja
anteeksipyyntönäkin niiden puolelta, jotka olivat saattaneet hänet
tähän asemaan; hänestä oli kunnianasia olla näyttämättä minkäänlaista
pahaamieltä, ja hän antautui puhumaan kaikki, mitä hänellä oli
sydämellään: hänen sydäntään kevensi, että hän sai ilmaista vapaasti
ajatuksiaan tuolle miehelle, joka vihasi sortoa samoin kuin
hänkin. Toinen kiihoitti häntä juttelemaan: hän huomasi tapahtuman
erinomaiseksi afääriksi lehdelleen; siitä hän sai jälleen tilaisuuden
kirjoittaa uuden häväistysjutun, johon Christophen nyt oli annettava
hänelle ainekset; jos nimittäin Christophe ei itse siitä kirjoittaisi,
vaikka hän toivoikin, että hovimuusikko luovuttaisi nyt, moista
kärsittyään, poleemikonlahjansa ja, mikä oli toimittajasta vielä
tärkeämpää, pienet salaisuutensakin hovista "hyvän asian palvelukseen".
Ja kun toimittaja ei ollut liioin hienotuntoinen, esitti hän
asiansa aivan kursailematta ja mitä raaimmassa valossa. Christophea
sellainen heti töykäisi: hän vastasi, ettei hän kirjoittaisi mitään;
selitykseksi hän sanoi, että hänen kaikki hyökkäyksensä suurherttuaa
vastaan tulkittaisiin nyt persoonalliseksi kostoksi; sitäpaitsi täytyi
hänen olla aivan pidättyvä, koska hän oli nyt vapaa, joten häntä ei
uhannut enää vaara sanoa, mitä ajatteli, niinkuin ennen ruhtinaasta
riippuvaisena ollessaan. Sanomalehtimies ei ymmärtänyt laisinkaan
tällaisia omituisia arveluita; hän piti Christophea pohjaltaan hieman
ahdasälyisenä ja turhan hurskaana; ja ennen kaikkea ajatteli hän, että
Christophe pelkäsi. Hän sanoi siis:

-- No niin, jättäkää asia meidän huoleksemme: minä kirjoitan siitä.
Teidän ei tarvitse sitä ajatellakaan.

Christophe rukoili häntä olemaan kirjoittamatta; mutta hänellä ei
ollut mitään keinoja estää toimittajaa siitä. Sitäpaitsi selitti
sanomalehtimies, ettei asia koskenut pelkästään Christophea: solvaus
sattui myöskin lehteen, sillä oli oikeus iskeä takaisin. Sellaista
perustelua ei voitu kumota; ainoa, mitä Christophe mahtoi, oli
vaatia toimittajalta hänen kunniasanansa, ettei hän käyttäisi väärin
etäitä tietoja, sillä ne hän oli antanut hänelle ystävänä eikä
sanomalehtimiehenä. Toimittaja lupasi sen hänelle empimättä. Kuitenkaan
ei Christophe siitä rauhoittunut. Hän huomasi nyt, mutta liian myöhään,
kuinka varomaton hän oli ollut. -- Yksin jäätyään muisteli hän kaikki,
mitä oli vieraalleen kertonut, ja silloin hän vapisi. Hetkeäkään
vitkastelematta kirjoitti hän toimittajalle ja vaati vannottaen häntä
olemaan hiiskumatta mitään siitä, mitä hän oli hänelle salaisuutena
uskonut: -- (ja hän, poloinen, toisti nuo samat salaisuudet nyt vielä
kirjeessä).

Ensimäinen, minkä hän seuraavana aamuna huomasi lehdessä, kun
hän kuumeisen kiihkon vallassa sen avasi, oli juuri tuo hänen
selkkauksensa; ensimäisellä sivulla, seikkaperäisesti kerrottuna. Siinä
juteltiin kaikki, mitä hän oli puhunut, mahdottomasti liioiteltuna,
niin kummallisesti muuttuneessa asussa kuin ainakin kaikki saa
kuljettuaan sanomalehtimiehen aivojen läpi. Kirjoitus karkasi törkein
haukkumasanoin suurherttuan hovin kimppuun. Eräät yksityiskohdat
siinä olivat niin tarkkoja, että lukija saattoi huomata ainoastaan
Christophen ne tietävän, joten sopi olettaa koko kirjoitusta hänen
tekemäkseen.

Tämä oli uusi murskaava isku Christophelle. Hän luki, ja kylmä hiki
kihosi hänen otsalleen. Lopetettuaan oli hänen päänsä mennä sekaisin.
Hän tahtoi juosta lehden toimitukseen; mutta äiti, joka täydellä
syyllä pelkäsi hänen kiivauttaan, esti hänet menemästä. Christophe
pelkäsi sitä itsekin; hän tunsi, että jos hän sinne menisi, tekisi
hän jonkin mahdottomuuden; ja hän jäi kotiin, -- ja teki uuden
erehdyksen. Hän lähetti sanomalehtimiehelle loukkautuneen kirjeen
ja moitti solvaavin sanoin hänen menettelyään, pani vastalauseen
artikkelia vastaan ja erosi koko puolueesta. Vastalause ei ilmestynyt
koskaan. Christophe kirjoitti uudestaan lehdelle ja vaati, että sen
oli julkaistava hänen kirjeensä. Hänelle lähetettiin jäljennös hänen
ensimäisestä kirjeestään, siitä, jonka hän oli kirjoittanut muutama
tunti sen jälkeen kuin hän oli puhellut toimittajan kanssa, ja häneltä
kysyttiin, pitikö sekin kirje julkaista. Christophe tunsi olevansa
lehden kynsissä. Päälle päätteeksi sattui hän kerran kadulla tapaamaan
tuon suupaltin haastattelijan, eikä hän silloin voinut olla purkamatta
halveksumistaan häntä kohtaan. Seuraavana päivänä oli lehdessä hävytön
pikku-uutinen, jossa puhuttiin hovilakeijoista: kuinka he ovat yhä
pikenttejä, eivätkä pysty vapautumaan, vaikka saavat potkut. Pienet
vihjaukset äskeiseen hovitapahtumaan ilmaisivat selvästi, että
tarkoitettiin Christophea.



Kun nyt varmasti huomattiin, ettei Christophella ollut enää
minkäänlaista tukea, niin sai hän yhtäkkiä sellaisen lauman vihollisia,
ettei hän ollut ennen moista aavistanutkaan. Kaikki, joita hän oli
loukannut, joko välittömästi tai huhupuheiden mukaan, persoonallisella
kritiikillään tahi taistellen heidän aatteitaan tai makuaan vastaan,
karkasivat heti hänen kimppuunsa ja maksoivat korkojen kanssa takaisin.
Suuri yleisö, jota Christophe oli koettanut ravistaa hereille tylsyyden
tilasta, oli tyytyväinen, kun näki kuritettavan tuota hävytöntä nuorta
miestä, joka oli uskaltanut ryhtyä uudistamaan katsantokantoja ja
häiritsemään kunniallisten ihmisten unta. Christophe oli pudonnut
virtaan. Jokainen teki parhaansa pitääkseen hänen päänsä veden alla.

He eivät karanneet kaikki yhtaikaa hänen kimppuunsa. Joku yksityinen
alkoi ensin. Ikäänkuin tunnustellen, tohtisiko. Kun Christophe
ei vastannut, puraisi hän uudestaan. Silloin seurasivat toiset
esimerkkiä; ja viimein hyökkäsi koko lauma. Toiset lähtivät leikkiin
pelkästään huvikseen, aivan kuin koiranpenikat, joista on mieluisaa
tykätä säädyttömyyksiään kauniisiin paikkoihin: he olivat huonojen
sanomalehtimiesten lentävä kohortti, tuollaisten, jotka eivät tiedä
mitään ja koettavat salata tietämättömyytensä palvelemalla voittajia
ja häpäisemällä voitettuja. Toiset taasen käyttivät periaatteidensa
koko painoa, he iskivät kuin sokeat; missä he työskentelivät, ei jäänyt
rahtuakaan mistään jäljelle: he edustivat vakavampaa kritiikkiä, --
sitä kritiikkiä, joka tappaa.

Onnekseen ei Christophe yleensä sanomalehtiä lukenut. Muutamat
uskolliset ystävät olivat kyllä pitäneet huolen siitä, että lähettivät
hänelle pari kappaletta kaikkein hävyttömimpiä; mutta hän antoi
kasaantua niiden pöydälleen, välittämättä niitä edes avata. Vasta
pitkän ajan perästä pisti hänen silmäänsä eräässä niistä suuri punainen
pyörylä jonkin uutisen ympärillä: ja uutisesta hän luki että hänen
_Liedinsä_ muistuttivat villipedon karjuntaa, että hänen sinfoniansa
olivat kuin houruinhuoneesta laskettuja, että hänen taiteensa oli
hysteeristä, että hänen harmooniset kouristuksensa tahtoivat vain
peittää sydämen kuivuutta ja ajatuksen tyhjyyttä. Tunnettu kriitikko
lopetti tähän tapaan:

"Hra Krafft on äskettäin antanut uutisreportterina sellaisen
ihmeellisen näytteen tyylistään ja maustaan, että se on herättänyt
musiikkipiireissä tavatonta iloisuutta. Silloin neuvottiin häntä
ystävällisesti antautumaan uutistenhankkijan toimesta pelkästään
sävellyshommaan. Hänen viimeiset tuotteensa ovat kuitenkin osoittaneet,
että tämä tosin hyvässä tarkoituksessa annettu neuvo oli kuitenkin
huono. Hra Krafftin pitäisi tosiaan ruveta reportteriksi."

Kun Christophe luki tämän palasen, ei hän voinut työskennellä koko
aamuna, ja nyt ryhtyi hän tietysti etsimään muitakin vihollislehtiä.
Ne olisivat vieneet häneltä viimeisenkin moraalisen rohkeuden, mutta
onneksi oli Louisalla yleensä vimma raivata pois kaikki joutavat
paperit, joten hän oli nuo lehdet muka "siis tiessään" polttanut. Ensin
Christophe siitä suuttui, mutta sitten oli se hänelle helpotus; ja
hän ojensi nyt Louisalle sen viimeisenkin lehden ja sanoi, että olisi
pitänyt polttaa sekin.

Mutta tuli vielä tuntuvampiakin vastoinkäymisiä. Hän oli lähettänyt
eräälle arvokkaalle frankfurtilaiselle musiikkiseuralle erään
kvartettinsa käsikirjoituksen, mutta nyt hyljättiin se yksimielisesti,
aivan selittelemättä. Muuan kölniläinen orkesteri oli jo näyttänyt
halukkaalta esittämään erään hänen uvertyyrinsä, mutta nyt, kuukausia
kestäneen odotuksen jälkeen, palautettiin sekin hänelle, sellaisin
vastauksin, että se oli mahdoton soittaa. Pahimman koettelemuksen
valmisti Christophelle eräs kotikaupungin orkesteriseura. Sen
_Kapellmeister_, nimeltä H. Euphrat, seuran orkesterin johtaja, oli
melkoisen hyvä musiikkimies, mutta hänellä ei ollut minkäänlaista
henkistä uteliaisuutta, kuten ei yleensä monilla muillakaan
_Kapellmeistereillä_; häntä vaivasi -- (vaikka hän siitä voikin
erinomaisen hyvin) -- hänen ammattikunnassaan laajalle levinnyt
tauti, nimittäin halu jauhaa alinomaa ja lakkaamatta pelkästään
tunnettuja kappaleita ja karttaa kuin myrkkyä kaikkia todella uusia
taideluomia. Hän ei väsynyt järjestämästä Beethovenin, Mozartin ja
Schumannin juhlia: sillä heidän teoksiaan esittäessään tarvitsi hänen
ainoastaan antaa noiden valmiiden ja tuttujen ryhmien hyminän lullata
itsensä uneen. Sitävastoin oli hänen oman aikansa musiikki hänestä
sietämätöntä. Hän ei uskaltanut kuitenkaan sitä tunnustaa, ja hän
väitti olevansa sangen suopeamielinen kaikille nuorille kyvyille; ja se
olikin totta silloin, kun hänelle tuotiin jokin vanhan kaavan mukaan
valettu teos, -- jonkinlainen kalkkeeraus sellaisista sävellyksistä,
jotka olivat olleet uusia viisikymmentä vuotta sitten; silloin otti
hän sen hyvin kauniisti vastaan, jopa hän ryhtyi voimallisesti
ajamaan sitä läpi yleisönkin keskuudessa. Sehän ei näet häirinnyt
hänen tunnemaailmaansa eikä myöskään sitä järjestystä, jonka mukaan
yleisöllä oli tapana tulla taiteesta liikutetuksi. Mutta kaikkea,
joka uhkasi häiritä tuota erinomaista järjestystä ja pakottaa hänet
uuteen voimanponnistukseen, hän halveksi ja vihasikin. Halveksinta oli
ehdottomasti voimakkaampi vihaa, ellei uudistajalla näyttänyt olevan
mahdollisuutta kohota kerran huomatuksi. Mutta jos tuntui siltä, että
hän joskus onnistuisi, oli tunne vihaa, -- luonnollisesti ainoastaan
siihen hetkeen saakka, kunnes nuori oli täydellisesti läpäissyt.

Christophe ei ollut vielä onnistunut: kaukana siitä. Siksi hän nyt
hämmästyikin suuresti, kun hän sai kautta rantain tietää, että Herr
H. Euphrat halusi mielellään soittaa eräitä hänen sävellyksiään.
Christophella oli vielä vähemmän syytä toivoa sitä, koska hän tiesi,
että tuo _Kapellmeister_ oli kiivas Brahmsin ja eräiden toisten
sellaisten säveltäjäin ihailija, joita Christophe oli peitonnut pahoin
kirjoituksissaan. Mutta koska hän oli herkkäuskoinen ihminen, niin hän
luuli, että hänen vastustajansa olivat yhtä jalomielisiä kuin hän itse
olisi ollut, jos olisi voittanut heidät: Christophe oletti, että kun he
nyt näkivät hänet aivan murskatuksi, niin he tahtoivat osoittaa hänelle
olevansa pikkumaisen vihan yläpuolella. Hän tuli aivan liikutetuksi
ja kirjoitti ylen kiitollisen kirjeen H. Euphratille ja lähetti
hänelle erään sinfoonisen runoelmansa. Euphrat teetti kirjurillaan
hänelle vastauksen: kylmän, mutta kohteliaan, jossa ilmoitettiin,
että hänen käsikirjoituksensa oli saatu, ja lisättiin, että sinfonia
jaettaisiin seuran sääntöjen mukaan piakkoin orkesterille ja että
sitä koetettaisiin yhden kerran kokonaisrepetitsioonissa ennenkuin se
hyväksyttiin yleisölle esitettäväksi. Sääntö on sääntö: Christophen
täytyi siihen taipua. Oikeastaan se olikin pelkkä muodollisuus, jonka
avulla karkoitettiin pois hiellä ja vaivalla tuhrailevia amatöörejä,
jotka joskus kävivät sangen tunkeliaiksi.

Pari kolme viikkoa myöhemmin sai Christophe ilmoituksen, että nyt
joutuu hänen teoksensa repetitsiooniin. Sääntöjen mukaan pidettiin se
aina suljettujen ovien takana, eikä edes taiteilija itse saanut olla
siinä läsnä; mutta tavaksi tullut suvaitsevaisuus salli taiteilijan
kuitenkin päästä sinne, vaikkei hänen siellä sopinut näyttäytyä
kenellekään. Kaikki tiesivät sen, eikä kukaan ollut sitä tietävinään.
Mainittuna päivänä tuli muuan ystävä Christophea noutamaan ja vei
hänet saliin ja sijoitti sinne erään aition sopukkaan. Christophea
kummastutti muuan seikka, nimittäin se, että vaikka repetitsioonin
piti tapahtua suljettujen ovien takana, niin oli sali -- ainakin
permantopaikat -- melkeinpä täynnä väkeä: siellä kuhisi ja kaakatti
dilettantteja, vetelehtijöitä ja arvostelijoita. Mutta orkesteri ei
ollut heidän läsnäolostaan tietävinään.

Ensin esitettiin Brahmsin _Rapsodia_ altolle, mieskuorolle ja
orkesterille, sävelletty erääseen katkelmaan Goethen runosta _Harzreise
im Winter_. Christophe, joka inhosi tämän kappaleen mahtipontista
hempeätunteisuutta, arveli, että Brahminit kai nyt kostivat
kohteliaasti hänelle tällä tavoin: pakottivat hänet kuuntelemaan
sävellystä, jota hän oli arvosteluissaan sangen vähän kunnioittanut.
Se keksintö nauratti häntä, ja hänen hyvä tuulensa vain lisääntyi,
kun _Rapsodian_ jälkeen tuli kaksi muuta juuri sellaisten tunnettujen
säveltäjien tuotetta, joita hän oli haukkunut: tarkoitus oli hänestä
aivan selvä. Hän oli kyllä happamissaan, mutta ajatteli, että tämä
oli toki edes rehellistä sotaa; ja ellei hän antanutkaan arvoa
tälle musiikille, niin antoi hän sen kyllä moiselle kujeelle. Häntä
huvitti niin, että hänkin yhtyi pilkallaan yleisön kättentaputuksiin,
palkittaessa Brahmsia ja hänen virkaveikkojaan myrskyävillä
suosionosoituksilla.

Viimein tuli Christophen sinfonian vuoro. Katseista, joita luotiin
orkesterista ja permannolta hänen aitiotaan kohti, saattoi huomata,
että tiedettiin hänen olevan läsnä. Christophe vetäytyi kätköön. Ja hän
odotti esitystä ahdistus sydämessä, niinkuin jokainen säveltäjä sillä
hetkellä, jolloin kapellimestarin tahtipuikko kohoaa ja musiikin tulva
hiljaa kokoutuu ja valmistuu murtamaan patonsa. Koskaan hän ei ollut
kuullut vielä sävellystään orkesterissa. Miltähän näyttäisivät nämä
hänen unelmansa olennot elävinä? Kuinka kaikuisivat niiden äänet? Hän
tunsi niiden humisevan sielussaan; ja kallistuen tuijottamaan äänten
syvyyteen, odotti hän nyt jännityksessä, mitä siitä nousisi.

Mutta se, mitä siitä nousi, oli jotain niin muodotonta sekamelskaa,
ettei sille voinut nimeä keksiä. Vankkain pylväitten tehtävästä, joiden
piti kannattaa rakennuksen päätyä, syöksyivät soinnut sekaisin ja
sortuivat kuin raunioiksi luhistuva rakennus; ei voinut erottaa muuta
kuin rappauksesta tupruavaa pölyä. Meni aikaa ennenkuin Christophe
saattoi uskoa, että soitettiin hänen kappalettaan. Turhaan etsi hän
esityksestä ajatuksensa viivoja ja rytmiä; ajatus kulki änkytellen
ja hoippuen, aivan kuin juopunut seiniä pitkin; ja hän oli vaipua
häpeästä maahan, niinkuin hänet itsensä olisi nähty tässä tilassa.
Hän tiesi kyllä, että sillä tavoin hän ei ollut kirjoittanut; mutta
kun älytön tulkitsija vääristelee taiteilijan sanat, niin saattaa
taiteilija jollakin epäilyksensä hetkellä tosiaan kysyä itseltään, onko
hän tästä typeryydestä vastuunalainen. Yleisö puolestaan ei koskaan
sellaista kysele: se uskoo esittäjiin, laulajiin, orkesteriin, jota se
on tottunut kuulemaan aivan yhtä hartaasti kuin se uskoo jokapäiväistä
sanomalehteänsä: ne eivät tietysti voi erehtyä; jos ne puhuvat
mahdottomia, johtuu se siitä, että tekijä on mahdoton. Nyt uskoi yleisö
sitä kahta halukkaammin, koska se tässä tilaisuudessa nimenomaan
tahtoi sitä uskoa. -- Christophe koetteli vakuuttaa itselleen,
että _Kapellmeister_ huomaisi sekasotkun, että hän keskeyttäisi ja
alkaisi alusta. Eri soittimet eivät kulkeneet enää edes samaa tahtia.
Valt-torven soittaja viivytteli ja yhtyi yhden tahdin liian myöhään;
hän jatkoi muutaman minutin, ja vaikeni sitten aivan rauhassa ja alkoi
tyhjentää instrumenttiaan. Eräät oboe-kohdat olivat hävinneet kokonaan.
Koulituimmankin korvan oli mahdotonta löytää kappaleesta musikaalisen
ajatuksen johtolankaa, eikä edes aavistaa, että siinä sitä olikaan.
Muutamat fantastiset ja humoristiset instrumentatsioonit tulivat
naurettaviksi suorituksen kömpelyyden vuoksi. Kaikki oli hirveän
tyhmää, idiootin, mielipuolen työtä, sellaisen, joka ei ymmärtänyt
rahtuakaan musiikkia. Christophe repi tukkaansa. Hän tahtoi keskeyttää
soiton; mutta ystävä, joka oli hänen kanssaan aitiossa, esti häntä ja
vakuutti, että _Herr Kapellmeister_ huomaisi kyllä itse suorituksen
viat, -- sekä ettei Christophen pitänyt näyttäytyä ja että huomautus
hänen puoleltaan tekisi huonon vaikutuksen. Hän pakotti Christophen
vetäytymään aivan aition perukkaan. Christophe totteli, mutta pui
päätään nyrkeillään; ja jokaista uutta hirvittävyyttä kuullessaan hän
korahteli vihaa ja tuskaa.

-- Ne kurjat, raukat!... vaikeroi hän; ja hän puri käsiään, ettei olisi
huutanut.

Nyt kohosi hänen korviinsa paitsi vääriä ääniä myöskin yleisön
levoton sorina: salissa alettiin liikkua ja metelöidä. Se kuului
ensin ainoastaan suhinana. Mutta pian ei Christophelle jäänyt
epäilystäkään: ne nauroivat siellä. Orkesterin jäsenet olivat antaneet
alkumerkin; eräät heistä eivät salanneet laisinkaan iloisuuttaan.
Silloin tuli yleisö vakuutetuksi, että teosta oli naurettava, ja se
heittelehti naurusta. Nousi yleinen riemu; se kasvoi huippuunsa erään
sangen rytmillisen aiheen toistuessa, jonka kontrabassot korostivat
hassunkurisella tavalla. Ainoastaan _Kapellmeister_ seisoi järkkymättä
ja löi keskellä yleistä sekavaa melua tahtia.

Viimein tuli loppu: (paraskin loppuu aikanaan). -- Nyt oli yleisön
sananvuoro. Ja se päästi ilonsa irti valtavana räjähdyksenä, jota
kesti monta minuttia. Toiset vihelsivät, toiset taputtivat pilkalla
käsiään; älyltään sukkelimmat huusivat: _Bis!_ Muuan bassoääni alkoi
eräässä etuaitiossa matkia äsken kuultua hassunkurista motiivia.
Toiset ilveniekat tahtoivat päästä mukaan leikkiin ja matkivat hekin
vuorostaan samaa. Joku huusi: "_Tekijä esille_!" Pitkään aikaan eivät
nuo nerot olleet saaneet näin hauskaa huvia.

Kun meteli oli viimein hiukan tyyntynyt, kääntyi _Kapellmeister_
järkkymättömänä puolittain yleisöön päin, jota hän ei kyllä ollut muka
näkevinään -- (sillä eihän yleisöä tietysti vieläkään ollut läsnä);
-- hän antoi merkin orkesterille, että hän tahtoi puhua. Huudettiin:
"Hyst, hyst"; ja kaikki vaikenivat. Kapellmeister odotti vielä
hetkisen; sitten sanoi hän äänellä, joka oli selvä, kylmä ja murhaava:

-- Hyvät herrat, minä en olisi missään tapauksessa soitattanut loppuun
asti _tällaista_, ellen olisi tahtonut kerrankin merkitä herraa, joka
on uskaltanut kirjoitella julkeuksia suuresta mestaristamme Brahmsista.

Sen hän sanoi, ja hyppäsi sitten alas korokkeeltaan ja poistui, koko
salin myrskyisten suosionosoitusten saattamana. Häntä tahdottiin
takaisin; käsiä taputettiin vielä pari minuttia. Mutta hän ei tullut.
Orkesteri meni matkaansa, ja yleisönkin täytyi tyytyä lähtemään.
Konsertti oli loppunut.

Mutta hauska tilaisuus se oli ollut.



Christophe oli silloin jo mennyt pois. Tuskin näki hän tuon viheliäisen
orkesterinjohtajan laskeutuvan korokkeeltaan, niin hän ryntäsi
aitiostaan; hän hoippuroi alas portaita ensimäiseen kerrokseen,
saadakseen hänet kiinni ja lyödäkseen häntä korvalle. Se ystävä,
joka oli tuonut hänet tilaisuuteen, juoksi hänen perästään ja koetti
pidättää häntä: mutta Christophe tyrkkäsi hänet tieltään ja oli
paiskata hänet portailta alas: (Christophellahan oli täysi syy uskoa,
että tuokin oli osallinen juonessa). H. Euphratin ja Christophen
itsensä onneksi oli näyttämön ovi jo lukossa, eikä se auennut, vaikka
Christophe kuinka raivoissaan takoi sitä nyrkeillään. Sillävälin alkoi
yleisö lähteä teatterista. Christophe ei voinut jäädä sinne. Hän
syöksyi pakoon.

Hänen tilaansa on mahdoton kuvata. Hän kulki minne sattui, heilutteli
käsiään, hänen silmänsä pyörivät ja hän puhui itsekseen kuin hullu;
hän koetti tukahuttaa suuttumustaan ja raivonhuutojaan. Katu oli
melkein tyhjä. Konserttipalatsi oli rakennettu edellisenä vuonna uuteen
kortteliin, vähän matkaa kaupungin ulkopuolelle; ja vaistomaisesti
samosi Christophe nyt maaseudulle päin, tyhjien tonttien välitse,
joilla oli ainoastaan yksinäisiä kojuja ja muutamia rakennustelineitä,
lauta-aitain keskellä. Hänelle oli tullut kuin murhanhimo, hän
olisi tahtonut tappaa tuon miehen, joka oli häntä niin julmasti
loukannut... Ohoi, vaikka hän olisi hänet tappanut, ei hän olisi
silti muuttanut koko sen suuren lauman vihamielisyyttä, jonka hävytön
nauru kaikui vielä hänen korvissaan. Niitä oli liian monta, hän ei
voinut mitään heitä vastaan; he olivat kaikki yhtä mieltä -- silloin,
kun tahtoivat solvata häntä ja musertaa hänet -- nuo, joilla oli
keskenään kyllä kinastusta. Tämä ei ollut enää väärinymmärtämistä:
se oli selvää vihaa. Mitä hän oli noille kaikille oikeastaan tehnyt?
Hänellä oli sisällään suuri kauneuden maailma, sellainen, joka voi
laajentaa sielua ja virvoittaa sydäntä; hän olisi tahtonut ilmaista
sen muille, antaa muiden siitä nauttia; hän luuli, että he olisivat
siitä onnellisia niinkuin hänkin. Ellei se maailma heitä miellyttänyt,
olisi heidän kuitenkin pitänyt olla hänelle kiitollisia edes siitä,
että hän tarkoitti hyvää; heillä oli enintään oikeus ystävällisesti
näyttää hänelle, missä suhteessa hän oli erehtynyt; mutta kuinka oli
mahdollinen tuollainen ilkeä ilo, halu häväistä hänen ajatuksiaan,
väärentämällä ne inhoittavasti, halu tallata ne jalkoihinsa, tappaa
ne naurettaviksi tekemällä? Kiihtyneessä tilassaan luuli Christophe
heidän vihaansakin liian suureksi; hän kuvitteli noita keskinkertaisia
olentoja niin vakaviksi, että he todellisuudessa eivät pystyneet
mitenkään moiseen. Hän nyyhkytteli: "Mitä minä olen heille tehnyt?"
Häntä tukehutti, hän tunsi olevansa tuhon oma, niinkuin ennen lapsena,
silloin, kun hän ensi kertaa oli huomannut ihmisten ilkeyden.

Ja kun hän katseli ympärilleen ja eteensä, näki hän tulleensa
myllyjoen rannalle samaan paikkaan, johon hänen isänsä vuosia sitten
oli hukuttanut itsensä. Ja hänen sisässään välkähti ajatus heittäytyä
jokeen ja hukkua. Heti hän oli valmis hyppäämään.

Mutta kun hän kumartui, joen tyynen ja kirkkaan syvyyden lumoamana,
tuijottamaan veteen, alkoi läheisessä puussa laulaa pikkulintu,
-- laulaa kuin vimmattu. Christophe nosti päänsä ja kuunteli.
Vesi solisi. Kuului kukkivien kurjenmiekkain värinä, pehmeässä
kesätuulessa keinahtelevien; poppelit värähtelivät. Eräässä puutarhassa
tien toisella puolella täyttivät mehiläispesän asukkaat ilman
tuoksuvalla musiikillaan. Joen takana lepäsi lehmä ja uneksi kaunein,
kiiltäväreunaisin silmin. Vaaleahapsinen pikku tyttö istui eräällä
aitamuurilla, harvareunainen vasu olkapäällä, istui aivan kuin pieni
siivekäs enkeli, uneksi hänkin, heilutellen paljaita jalkojaan ja
hyräillen pientä, sanatonta lapsenlaulua. Kauempana niityllä hyppeli
valkea koira, pitkiä kierroksia juosten. Christophe nojailihe puuta
vasten, kuunteli, katseli keväistä luontoa; ja hänelle tuli noiden
toisten olentojen rauha ja ilo: hän unohti, unohti. Yhtäkkiä pusersi
hän syliinsä upeaa puuta, jota vastaan hän oli poskensa painanut. Hän
heittäytyi maahan; hän kätki kasvonsa ruohistoon; hän nauroi, nauroi
riemusta. Kauneus, luonnon sulous, elämän lumous valtasi hänet, syöpyi
häneen, tunkeutui häneen aivan kuin vesi merisieneen. Hän ajatteli.

-- Miksi sinä, elämä, olet niin kaunis, ja he -- ihmiset -- niin rumia?

Ei väliä! Hän rakasti elämää, hän rakasti sitä, hän tunsi, että hän
aina rakastaisi sitä, ettei mikään voisi saada häntä kyllästymään
siilien. Hän syleili haltioissaan maata. Hän syleili elämää:

-- Sinä olet minulla! Sinä olet minun. He eivät voi ryöstää minulta
sinua. Turha yritys! Tehkööt vain minulle kärsimyksiä!... Kärsiä, sehän
on elämää!



Christophe ryhtyi jälleen uljaasti työhön. Hän ei tahtonut enää olla
missään tekemisissä "kirjallisten" henkilöiden kanssa, tosiaan sen
arvonimen ansainneiden, sanasankarien, hedelmättömien suunpieksäjäin,
sanomalehtimiesten, arvostelijain ja taiteella kaupustelijain. Mitä
taas musiikkimiehiin tuli, hän ei halunnut enää hukata aikaansa
koettamalla tapella heidän ennakkoluulojaan ja kateuttaan vastaan.
He eivät sietäneet häntä? -- Samantekevä, hänkään ei sietänyt heitä.
Hänen oli tehtävä oma työnsä: hän tekisi sen. Hovi antoi hänelle hänen
vapautensa takaisin: hän kiitti kauniisti. Hän kiitti kaikkia siitä,
että olivat hänen vihollisiaan: nyt saisi hän tehdä työtä rauhassa.

Louisa iloitsi tästä koko sydämestään. Hänessä ei ollut kunnianhimon
rahtuakaan: hän ei ollut mikään Krafft; hän ei muistuttanut Christophen
isää eikä isoisää. Hän ei tahtonut pojalleen ei kunniaa eikä mainetta.
Tosin olisi hän ollut hyvillään, jos Christophe olisi ollut rikas ja
kuuluisa; mutta koska kerran nuo edut piti maksaa moisten kiusain
hinnalla, oli hänestä paljoa parempi, että koko pyrkimykset heitettiin
sikseen. Silloin, kun Christophen ja hovin välit rikkoutuivat, oli hän
ollut paljoa enemmän tuskissaan Christophen surusta kuin itse tuosta
tapahtumasta; ja pohjaltaan oli hän oikein ihastunut siitä, että
hän oli riitautunut sanomalehtimiesten ja lehtien kanssa. Hän tunsi
painettua kohtaan talonpoikaista epäluuloa: kaikki nuo tuotteet olivat
hänestä ainoastaan ajanhukkaa ja monenlaisen harmin lähde. Louisa
oli kuullut joskus, mitä nuo aikakauslehden nuoret herrat puhelivat
Christophen kanssa: ja hän kauhistui heidän pahuuttaan; kaikki he
repivät kappaleiksi ja julistivat hirvittäviä uutuuksia; ja kuta
paremmin he siinä onnistuivat, sitä tyytyväisempiä he olivat. Louisa
ei pitänyt heistä ollenkaan. He olivat kai varmaan sangen viisaita ja
oppineitakin. Mutta he eivät olleet hyviä ihmisiä: Louisasta oli oikein
mainiota, ettei Christophe seurustellut enää heidän kanssaan. Hän oli
yhtä mieltä kuin Christophe: mitäpä Christophe heitä tarvitsi?

-- Sanokoot, mitä tahansa, kirjoittakoot ja ajatelkoot, mitä tahtovat,
virkkoi Christophe: he eivät voi estää minua olemasta oma itseni. Mitä
minuun kuuluu heidän taiteensa, heidän ajatuksensa? Minä ne kiellän!



On kyllä kaunista kieltää maailma. Mutta maailma ei anna kieltää
itseään nuorukaisen suurilla sanoilla. Christophe oli kyllä rehellinen
aikeessaan; mutta sen onnistuminen oli kuitenkin kuvitelmaa, hän ei
tuntenut hyvin itseään. Hän ei ollut mikään munkki, hänen luonteensa
ei voinut tyytyä kieltäytymään maailmasta; ja ennen kaikkea se ei
soveltunut hänen ikäänsä. Ensi aikoina ei hän tästä kovin kärsinyt:
hän oli syventynyt sävellystyöhönsä; ja työn kestäessä hän ei tuntenut
puuttuvansa mitään. Mutta kun tuli sitten se hervahtamisaika, joka
aina seuraa työn täyttymisen jälkeen ja jota jatkuu, kunnes uusi
aihe valtaa sielun, niin hän alkoi katsella ympärilleen; ja kun hän
ajatteli, miten hyljätty hän oli, niin häntä suorastaan hyyti. Hän
kyseli itseltään, minkä tähden hän oikeastaan kirjoitti. Silloin kun
kirjoittaa, ei se kysymys voi tulla päähänkään: kirjoittaa siksi, että
täytyy kirjoittaa. Sitten näkee valmiina synnytetyn työnsä; mahtava
vaisto, joka on purkanut sen luojansa sisuksista, vaikenee; ei ymmärrä,
mitä varten työ on syntynyt; silloin tuskin tuntee siinä itseään, se on
melkeinpä vieras, tahtoisi sen unohtaa. Mutta unohtaminen on mahdotonta
niin kauan kuin teos ei ole julkaistu, esitetty, niin kauan kuin se
ei saa elää omaa elämäänsä maailmassa. Siihen asti on äskensyntynyt
ollut äitiinsä sidottu, elävä olento, joka on ollut kytketty meidän
omaan lihaamme: nyt täytyy se leikata irti millä ehdolla tahansa, että
voisimme elää. Kuta enemmän Christophe sävelsi, sitä raskaammaksi
kasvoi niiden hänestä lähteneiden olentojen paino, jotka eivät voineet
nyt elää eivätkä kuolla. Mikä hänet niistä vapauttaisi? Hämärä voima
liikkui hänen aatteidensa lapsissa; ne tahtoivat epätoivoisesti
irtaantua jo hänestä, päästä leviämään toisiinkin sieluihin. Aivan kuin
elävät ja hedelmöittävät siemenet, joita tuuli kaikkeudessa lennättää.
Täytyisikö niiden jäädä hedelmättömän pakon muurien sisälle? Sitä
tuntiessaan oli Christophe haljeta raivosta.

Koska kaikki muut uomat -- teatterit, konsertit, -- olivat
Christophelta tukitut, ja koska hän ei kerrassaan millään ehdolla
olisi alentunut kumartamaan jälleen tirehtöörejä, jotka olivat
hänet kerran ulos kuskanneet, ei hänelle jäänyt muuta keinoa kuin
julkaista sävellyksensä; mutta hän ei voinut haaveksia löytävänsä
kustantajaa tuotteidensa levittäjiksi sen helpommin kuin orkestereja
niitä soittamaan. Hän teki pari ylen kömpelöä yritystä siihen
suuntaan, mutta ne jo riittivät; hän aikoi maksaa ennen itse kaikki
kustannukset kuin alistua uudestaan saamaan reppuja tai hieromaan
kauppoja noiden musiikin afäärimiesten kanssa ja sietämään heidän
suojelevaa alentuvaisuuttaan. Tämäkin aikomus oli hulluutta: Christophe
oli saanut ennen huvipaikastaan ja muutamista konserteistaan vähän
säästöön rahoja, mutta ne säästöt olivat jo hyvin pienentyneet, ja
kauan menisi ennenkuin hän voisi uutta rahaa hankkia. Olisi ollut
viisainta pidellä varovasti tuota pikku omaisuutta; se olisi auttanut
hänet kestämään helpommin sinä vaikeana aikana, johon hän nyt joutui.
Mutta sitä hän ei tehnyt. Päinvastoin: kun ne säästötkään eivät
kustannuskuluihin riittäneet, niin lainasi hän pelkäämättä lisää.
Louisa ei uskaltanut sanoa mitään; hänestä se kyllä oli järjetöntä,
eikä hän ymmärtänyt, minkä tähden ihmisten piti hukata rahojaan, että
saisivat nimensä jonkin kirjan kanteen; mutta koska Christophe oli
sellaista puuhatessaan onnellisempi ja koska hän sillä tavoin sai pitää
Christophen kotona, niin hän iloitsi ja tyytyi.

Christophe ei tarjonnut yleisölle niitä sävellyksiään, jotka
noudattivat enimmän yleistä makusuuntaa; ei suinkaan: hän valitsi
käsikirjoituksistaan sarjan kaikkein omintakeisimpia töitään, niitä,
joista hän piti paljon. Ne olivat pianokappaleita, joukossa joku
_Lied_, eräät hyvin lyhyitä ja sävyltään kansanomaisia, toiset
sangen kehitettyjä ja melkeinpä dramaattisia. Kaikkiaan muodostivat
ne jakson iloisia ja suruisia vaikutelmia, jotka liittyivät
toisiinsa luonnollisesti ja tulkittiin vuorotellen pianolla tai
laululla, yksinään tai säestyksen avulla. "Sillä", sanoi Christophe,
"uneksiessani minä en määrittele aina, mitä minä tunnen: minä kärsin,
olen onnellinen niin sanoakseni ilman sanoja; mutta sitten tulee hetki,
jolloin minun täytyy puhua, laulaa, sitä itsekään ajattelematta:
joskus ovat ne vain epämääräisiä sanoja, irrallisia lauselmia, joskus
taas kokonaisia runoelmia; ja sitten vaivun jälleen uneksimaan. Niin
menee päivä: ja juuri sellaisen päivän olen tahtonut esittää. Miksi
julkaistaan sellaisia kokoelmia, joissa on pelkästään lauluja tai
pelkästään pianokappaleita? Se on ylen teennäistä ja epäharmoonista.
Täytyy koettaa ilmaista sielun vapaata leikkiä." -- Sen vuoksi antoi
hän sarjalleen nimeksi: _Muuan päivä_. Julkaisun eri osilla oli
alaotsikkonsa, jotka selittivät lyhyesti kunkin eri unelman sisällön.
Niihin oli Christophe kirjoittanut syrjäisille salaperäisiä omistuksia,
nimien alkukirjaimia ja päivämääriä, jotka hän yksinään ymmärsi ja
jotka toivat hänen mieleensä eräiden menneiden runollisten hetkien
muistoja tai entisiä rakkaita olentoja: nauravan Corinnen, kaihoisan
Sabinan, ja tuon tuntemattoman pienen ranskalaisen tytön.

Paitsi tätä teostaan julkaisi hän toisenkin, johon hän valitsi
kolmisenkymmentä _Liediään_, -- ne, joista hän piti kaikkein enimmän
ja joista siis yleisö piti kaikkein vähimmän. Hän valikoi tarkasti,
ettei hän ottanut vihkoon "meloodisimpia" melodioitaan; ei, hän otti
niistä kaikkein ominaisimmat. (Sehän tiedetään, että "oikeat" ihmiset
pelkäävät aina kaikkea, joka on "ominaista". Heitä miellyttää enemmän
sellainen, jossa ei ole mitään omaa, ei luonnetta.)

Nämä _Liedit_ olivat sävelletyt eräihin vanhoihin, 1700-luvulla
eläneiden schlesialaisten runoilijain tekemiin lauluihin; Christophe
oli löytänyt ne eräästä helppotajuisesta runojulkaisusta ja hän piti
niistä niiden koruttomuuden ja rehellisyyden vuoksi. Varsinkin kaksi
noista runoilijoista oli hänelle rakkaita kuin veljet, neroutta
säkenöiviä miehiä, molemmat kuolleet kolmikymmen-vuotiaina: toinen
oli ihana Paul Fleming, Kaukasian ja Ispahanin vapaa samooja,
joka oli säilyttänyt puhtaan, rakastettavan ja kirkkaan sielunsa
keskellä sodan raakuutta, elämänsuruja ja ajan turmelusta; ja toinen
Johann Christian Günther, hillitön nero, joka raivoisassa riemussa
ja synkässä epätoivossa poltti itsensä loppuun, hajoitti elämänsä
kuin tuhkan tuuleen. Güntherin sanoilla oli hän tulkinnut kostavan
uhman- ja pilkanhuutonsa Jumalaa vastaan, jota hän vihasi, jolla
oli voima murskata, kahlitun titaanin raivoisat kiroukset ja hänen
taivasta vastaan takaisin sinkoamansa salamat. Flemingiltä sai hän
rakkaudenlaulut Anemonelle ja Basilenelle, lempeille ja suloisille kuin
kukat, -- ja kirkkaiden ja iloisten sydänten laulun, tähtitanssin,
_Tanzliedin_ (tanssilaulun), -- sekä tyynen sankarisonetin: _Itselleni_
(An Sich), jota Christophe usein aamuisin luki itsekseen kuin rukousta.

Samoin hurmasi Christophea hurskaan Paul Gerhardtin optimismi. Se oli
hänelle lepoa kärsittyjen surujen jälkeen. Hän rakasti tätä Jumalana
olevan luonnon viatonta visioonia, kasteisia ketoja, niittyjä, joilla
haikarat juhlallisesti astelevat tulpaanien ja valkeain narsissien
keskellä, pitkin purojen reunaa, joiden vesi soittaa hiekassa,
läpikuultavaa ilmaa, missä pääskyset lentävät siroin siivin ja
kyyhkyset lehahtelevat; iloista auringonpaistetta läpi sateen, ja
loistavaa taivasta, joka hymyilee pilvien raosta, illan majesteettista
tyyneyttä, metsien, karjain, kaupunkien ja majain lepoa. Hän oli
kyllin julkea säveltääkseen uudestaan useita vanhoja Gerhardtin
virsiä, joita laulettiin vielä protestanttisissa kirkoissa. Eikä hän
suinkaan säilyttänyt niiden virrenluonnetta. Kaukana siitä: sellainen
olisi ollut hänelle kauhistus; hän antoi niille vapaan ja elävän
muodon. Muinaista Gerhardtia olisi varmaan pöyristänyt, jos hän olisi
kuullut, mitä saatanallista ylpeyttä eräät hänen _Kristityn matkamiehen
laulunsa_ säkeet nyt paisuivat, tai millainen pakanuus kuohui yli
reunojensa hänen vienossa _Kesälaulussaan_.

Julkaisu saatiin aikaan, ja tietysti toimitettiin se vasten kaikkea
järkeä. Kustantaja, jolle Christophe maksoi _Liediensä_ painattamisen
ja jakelun, ei ollut joutunut tähän kustannusyritykseen sen paremmalla
syyllä kuin että hän oli Christophen naapuri. Hän ei pystynyt näin
tärkeään hommaan: painatus myöhästyi kuukausia; tuli painovirheitä ja
kalliita korjauksia. Christophe ei tuntenut ollenkaan kirjapainoasioita
ja antoi maksattaa itsellään kolmanneksen liikaa; kustannukset nousivat
niin suuriksi, ettei hän ollut moista aavistanutkaan. Ja kun viimein
kaikki oli valmista, ei Christophe lopuksi tiennyt, mitä hän nyt
tekisi tuolla valtavan suurella painoksella. Kustantajalla ei ollut
ostajapiiriä; hän ei tehnyt mitään levittääkseen julkaisua. Hänen
velttoutensa sopi muuten erinomaisesti Christophenkin mielialaan. Kun
kustantaja tuntoaan rauhoittaakseen pyysi Christophea kirjoittamaan
jonkun rivin teoksesta reklaamiksi, vastasi Christophe "ettei hän
tahdo reklaamia: jos hänen musiikkinsa on hyvä, niin se puhukoon
itse puolestaan". Toinen kunnioitti pyhästi Christophien tahtoa: hän
nimittäin sulloi painoksen kauppansa takimmaiseen perukkaan. Siellä
säilyikin se hyvin; sillä kuuteen kuukauteen ei sitä myyty yhtään
ainoata kappaletta.



Odottaessaan, että yleisö lopultakin taipuisi häntä lähestymään, oli
Christophen pakko keksiä jokin keino, että se tyhjä paikka olisi
täyttynyt, joka oli syntynyt hänen säästöihinsä; siinä suhteessa
ei auttanut mikään kursailu, sillä olihan elettävä ja maksettava
velkansa. Viimeksimainitut olivat kuitenkin paljoa suuremmat kuin hän
oli aavistanutkaan, ja kun hän katseli kassaansa, huomasi hän sen
pienemmäksi kuin oli laskenut. Oliko hän hukannut rahaa huomaamattaan,
vai oliko hän laskenut väärin, -- mikä oli paljoa uskottavampaa? (Sillä
koskaan ei hän ollut osannut oikein yhteenlaskua.) Olipa miten tahansa,
rahaa vain ei ollut, se oli varma asia. Louisan täytyi ponnistaa
kaikki voimansa auttaakseen poikaansa. Christophea poltti tunnontuska,
ja hän koetti selvitä asioistaan niin pian kuin mahdollista, maksoi
mitä maksoi. Hän ryhtyi siis etsimään pianonopetus-tunteja, vaikka
hänestä olikin hirveän kiusallista mennä niitä anelemaan ja saada usein
jyrkkä kielto vastaukseksi. Hänen suosionsa yleisön keskuudessa oli
laskeutunut; suurella vaivalla sai hän muutamia oppilaita.

Niin ollen hän oli hyvin iloissaan, kun puhuttiin, että eräässä
koulussa oli musiikinopettajan paikka avoinna.

Koulu oli puolittain uskonnollinen laitos. Rehtori, ovela mies, huomasi
heti, vaikkei hänellä ollutkaan taipumuksia musiikkiin, mitä etua hänen
asioilleen voisi olla Christophesta, jopa sangen halvalla hinnalla;
hän oli siis taipuisa ottamaan Christophen virkaan, ja tarjosi huonon
palkan. Kun Christophe rohkeni huomauttaa hänelle hiukan tuosta
palkasta, niin ilmaisi rehtori hänelle suopeasti hymyillen, että kun
viranhakijalla ei nykyään ollut tunnettua arvonimeään, ei hän voinut
vaatiakaan enempää.

Mikä surullinen ammatti! Ei ollut kysymyksessä opettaa oppilaille
musiikkia, vaan uskotella heidän vanhemmilleen, että lapset sitä
osasivat. Tärkeintä oli saada heidät harjoitetuiksi jonkin verran
laulamaan koulujuhlissa, joihin yleisöllä oli pääsy. Samantekevä,
millä keinoilla. Christophea inhoitti sellainen; hän ei voinut
lohduttaa itseään edes sillä, että hän oli tehnyt velvollisuutensa
täyttäessään hyödyllistä työtä: hänen tuntonsa sanoi hänelle, että se
oli petosta. Hän koetti opettaa lapsia perusteellisemmin, innostaa
heitä tuntemaan ja rakastamaan musiikkia; mutta oppilaat eivät liioin
siitä välittäneet. Christophe ei saanut heitä kuuntelemaan opetusta;
hänellä ei ollut auktoriteettia; ja totta puhuen: hän ei ollut luotu
lasten opettajaksi. Christophen mieltä eivät heidän jokelluksensa
musiikkiasioissa kiinnittäneet; hän tahtoi selvittää heille heti koko
musiikin teorian. Kun hänen oli annettava pianotunti, pani hän oppilaan
istumaan jonkin Beethovenin sinfonian eteen ja soitti sitä hänen
kanssaan nelikätisesti. Tietystikään siitä ei tullut mitään; Christophe
vihastui, ajoi oppilaan pianotuolilta pois ja soitti yksinään kauan
hänen paikallaan. -- Samoin kohteli hän yksityisoppilaitaanko
perheissä. Hänellä ei ollut pisaraakaan kärsivällisyyttä: hän sanoi
esimerkiksi jollekin pienelle, kiltille tytölle, joka tahtoi näytellä
ylimysnaista, että hän soitti kuin kyökkipiika; taikka hän kirjoitti
hänen äidilleen, että hän jättää nämä tunnit, että hän kuolee, jos
hänen täytyy yhä jatkaa moisen ihmisen kanssa, jolla ei ole taipumuksia
laisinkaan. -- Tällainen ei tietysti parantanut hänen raha-asioitaan.
Hänen vähät oppilaansa jättivät hänet: ainoaakaan heistä ei hän
jaksanut pitää kahta kuukautta kauempaa. Äiti koetti saada häntä
järkiinsä, samoin hän itsekin. Louisa vaati häneltä lupauksen, ettei
hän rupeaisi rettelöimään ainakaan koulussa, jossa hän oli saanut
paikan, sillä, jos hän menettäisi sen, niin millä ihmeellä hän sitten
eläisi? Christophe alistuikin koulutoimeensa, inhostaan välittämättä:
hän oli mallikelpoisen täsmällinen. Mutta kuinka hän olisi voinut
salata ajatuksiaan, kun jokin oppilas-aasi katkaisi kymmenennen kerran
saman kohdan tai kun hänen täytyi seuraavaan koulukonserttiin, opettaa
luokkansa laulamaan jokin järjetön köörilaulu. (Sillä hän ei itse
saanut edes valita ohjelmaansa: hänen makuaan pidettiin huonona.)
Ymmärtää helposti, ettei hän voinut sellaiseen innostua. Mutta hän
jatkoi kuitenkin, äänettömänä, jörönä, ilmaisematta sisäistä raivoaan
muulla tavoin kuin iskien joskus nyrkkinsä pöytään, niin että oppilaat
koholla hyppivät. Mutta joskus oli pilleri liian katkera: hän ei
jaksanut enää sitä niellä. Keskellä kappaletta hän käski laulajainsa
vaieta:

-- Oh, antakaa nyt olla! Minä soitan teille vaikka -- Wagneria!

Se oli oppilaista erinomaista. He pelasivat korttia hänen selkänsä
takana. Joku oli aina niin viisas, että kanteli rehtorille; ja
Christophelle huomautettiin silloin, ettei häntä oltu pantu innostamaan
oppilaita rakastamaan musiikkia, vaan opettamaan heidät laulamaan. Hän
vapisi kuullessaan näitä toria; mutta hän otti ne äänettömänä vastaan:
hän ei tahtonut rikkoa välejään koulussa. -- Kuka olisi arvannut
muutamia vuosia sitten, jolloin hänen uransa näytti niin loistavalta
ja varmalta (vaikkei hän vielä ollutkaan mitään tehnyt), että hänen
täytyisi maistaa tällaisia nöyryytyksiä, juuri silloin, kun hän alkoi
jo olla jotakin?

Jos Christophen itserakkaus kärsi hänen asemastaan koulussa, niin yhtä
kiusallista oli hänestä sekin, että hänen täytyi käydä tavanomaisilla
vierailuilla virkatoveriensa luona. Hän lähti pari kertaa heidän
luokseen, valikoimatta vierasisäntiään; mutta se oli hänestä niin
sietämättömän ikävää, ettei hän jaksanut mennä enää uudestaan sinne.
Nuo kaksi etuoikeuden saanutta eivät olleet hänelle siitä millään
tavoin kiitollisia; mutta toiset loukkautuivat pahoin, kun hän ei
käynyt heidänkin luonansa. Kaikki pitivät Christophea sekä älyn että
aseman puolesta itseään alempana; ja he kohtelivat häntä suojelevasti
kuin järkevämmät ainakin. Se kiusasi Christophea joskus niin, että hän
tuskin jaksoi sitä kestää: sillä he olivat niin varmoja itsestään ja
omista mielipiteistään häneen nähden, että hänen täytyi olla melkein
samaa mieltä kuin hekin; hän tuli aivan älyttömäksi heidän seurassaan;
mitä hänellä olisi ollut heille sanomista? He olivat pelkkää omaa
uraansa eivätkä nähneet yhtään sen ulkopuolelle. He eivät olleet eläviä
ihmisiä. Kunpa he olisivat olleet edes kirjoja! Mutta he olivat pelkkiä
kirjain nootteja, filoloogisia selityksiä.

Christophe koetti kaikin voimin välttää, ettei olisi joutunut heidän
joukkoonsa; mutta joskus pakotettiin hänet siihen. Rehtori piti
vieraskutsut kerta kuukaudessa, iltapuolella päivää; ja hän vaati, että
hänen kaikkien opettajiensa oli saavuttava tilaisuuteen. Christophe
oli luiskahtanut pois ensimäisistä kutsuista, lähettämättä rehtorille
edes peruutusta, ikäänkuin heittäytyen kuolleeksi, sillä hänellä
oli petollinen toivo, ettei hänen poissaoloaan huomattaisi. Mutta
seuraavana päivänä hän sai siitä menettelystään kaikessa ystävyydessä
kirpeän huomautuksen. Tulevalla kerralla läksytteli äiti häntä,
joten hän päätti mennä; mutta hän oli yhtä innostunut siitä kuin
hautajaiskutsusta.

Hän joutui keskelle oman opistonsa ja eräiden muiden koulujen
opettajia ja heidän rouviaan ja tyttäriään. Kaikki he istuivat ylen
ahtaaseen saliin suljettuina, mutta siitä huolimatta oli heidät pantu
säntilliseen arvo-järjestykseen. Christophea ei kukaan huomannut. Lähin
ryhmä puhui pedagogiikasta ja keittiöasioista. Kaikilla opettajain
rouvilla oli omat keittoreseptinsä, joista he luennoivat ylikuohuvan
innostuneesti ja yksityiskohtaisen tarkasti. Miehet olivat yhtä
innostuneet näihin asioihin, ja luultavasti yhtä pystyviäkin. He olivat
yhtä ylpeitä rouvainsa taloudellisista lahjoista kuin rouvat miestensä
oppineisuudesta. Christophe seisoi seinää vasten, ikkunan vieressä,
eikä tiennyt, miten oikein olla: milloin hän hymyili hölmösti, milloin
tuli tuiman synkäksi ja tuijotti jäykistynein kasvoin eteensä; hän
oli läkähtyä ikävästä. Jonkun askelen päässä hänestä istui ikkunan
syvennyksessä muuan nuori nainen, jolle kukaan ei puhunut mitään ja
jolla oli yhtä ikävä kuin hänelläkin. Molemmat katsoivat he saliin
päin, eivät toisiinsa. Meni melkoinen aika ennenkuin he huomasivat
toisensa, juuri, kun kumpikin heistä kääntyi syrjään haukotellakseen.
Silloin heidän katseensa yhtyivät Heidän silmistään puhui täydellinen
kanssarikollisuus. Christophe meni tuon naisen luokse. Nainen sanoi
hänelle hiljaa:

-- Täällä huvitellaan?

Christophe käänsi selkänsä saliin, katsoi ikkunaan päin ja pisti
kielensä ulos suusta. Nainen purskahti nauruun, malttoi sitten mielensä
ja viittasi Christophea istumaan viereensä. Siinä tutustuivat he
toisiinsa. Nainen oli professori Reinhartin rouva; hänen miehensä
opetti koulussa luonnonhistoriaa; he olivat äskettäin tulleet tähän
kaupunkiin, eivätkä tunteneet siellä vielä ketään. Rouva ei ollut
laisinkaan kaunis, hänen nenänsä oli kömpelö, hampaat rumat, iho ei
raikas; mutta hänen silmänsä olivat vilkkaat ja melkoisen älykkäät,
ja hän hymyili ystävällisesti kuin lapsi. Hän puhua säkätti kuin
harakka: Christophe nakkeli hänelle nopeita vastauksia; rouva oli
niin suora, että teki oikein hyvää, täynnä hauskoja sutkauksia.
He puhuivat toisilleen vaikutelmiaan, aivan ääneen, välittämättä
muista läsnäolijoista. Toiset, jotka eivät olleet suvainneet heihin
vakaistakaan, vaikka pelkkä ihmisrakkauskin olisi jo vaatinut heitä
auttamaan noita yksinään ja ikävissään kituvia, loivat heihin nyt
tyytymättömiä ja uteliaita silmäyksiä: oli sopimatonta tuolla tavoin
iloitella... Mutta näistä kahdesta suunsoittajasta oli yhdentekevää,
mitä heistä ajateltiin: he kostivat puheissa keskenään.

Viimein esitteli rouva Reinhart Christophen miehelleen. Professori
oli tavattoman ruma: kelmeä, rokonarpinen naama, jossa ei kasvanut
parranhaiventakaan; mutta ilme oli kuitenkin kovin ystävällinen.
Hän puhui kurkustaan ja lausui sanat tarkoitusperäisen opettavasti,
jankkaamalla, pysähtyen joka tavun välillä.

Reinhartit olivat olleet naimisissa muutamia kuukausia, ja nuo
kuvatukset olivat kovin rakastuneet toisiinsa: keskellä muuta
ihmisjoukkoa katselivat he toisiaan hellästi, pakinoivat keskenään,
ottivat toisiaan kädestä; -- se oli koomillista ja liikuttavaa.
Mitä toinen tahtoi, aina tahtoi sitä toinenkin. He pyysivät nyt
heti Christophea tulemaan luokseen illalliselle, tämän vastaanoton
jälkeen. Christophe kielteli ensin tulemasta, laski leikkiä, että
parasta olisi tänä iltana jo mennä nukkumaan: ihminen oli niin väsynyt
ikävästä kuin olisi taivaltanut viisi peninkulmaa. Mutta rouva Reinhart
vastasi, että juuri nyt oli vaarallista heittäytyä viettämään yötänsä
hautaustunnelmassa. Christophe antoi ottaa itseltään lupauksen mennä
Reinharteille. Yksinäisyydessään tuntui hänestä hyvältä, että hän oli
kohdannut nämä kiltit ihmiset, jotka eivät olleet tosin hienostuneita,
mutta koruttomia ja _gemyytlisiä_.



Reinhartien pieni koti oli "gemyytlinen" niinkuin he itsekin. Se oli
hiukan suulasta _Gemütiä_, päällekirjoituksilla varustettua _Gemütiä_.
Huonekalut, talousastiat, kaikki siellä puhuivat, hokivat alinomaa
iloaan saada nähdä "rakkaan vieraansa", ne kyselivät hänen terveyttään,
antoivat hänelle ystävällisiä neuvoja ja hyveellisiä ohjeita. Sohvalla
-- joka oli muuten varsin kova -- komeili pieni korvapielus, joka
supisi ystävällisesti:

-- Ainoastaan neljännestunnin torkahdus! (_Nur ein Viertelstündchen_!)

Kahvikuppi, joka Christophelle tarjottiin, vaati välttämättä häntä
ottamaan uutta lisää:

-- Vielä pikku tilkka! (_Noch ein Schlückchen_!)

Lautaset höystivät moraalilla ruokaa, joka muuten oli aina erinomaista.
Yksi niistä sanoi:

-- Ajattele kaikkea: muuten ei sinulle hyvin käy. Toinen virkkoi:

-- Hyvyys ja kiitollisuus ovat kaikille ihmisille mieluisia.
Riittämättömyys ei kenellekään.

Vaikkei Christophe polttanut tupakkaa, ei uunin reunalla oleva
tuhkakuppi malttanut olla hänelle ehdottamatta:

-- Pikku levähdyspaikka palaville sikareille. (_Ruheplätzchen für
brennende Cigarren_).

Hän aikoi pestä käsiään. Saippua pesupöydällä sanoi:

-- Rakkaalle vieraallemme. (_Für unseren lieben Gast_.)

Ja opetushaluinen pyyheliina, aivan kuin kohtelias ihminen, jolla ei
ole mitään sanomista, mutta jonka mielestä on kuitenkin velvollisuus
jotain virkkaa, lausui hänelle sen järkevän, mutta varsin vähän
paikalleen sopivan mietelmän, että "täytyy nousta varhain ylös ja
nauttia aamusta".

-- _Morgenstund hat Gold im Mund_.

Christophe ei lopulta uskaltanut tuolillaan käännähtää, niin hän
pelkäsi kaikenlaisten muiden äänten sekautuvan huoneen joka nurkasta
juttuun. Hänen teki mielensä sanoa niille:

-- Olkaa hiljaa, pikku hirviöt! Eihän tässä kuule omaa ääntään. Ja
yhtäkkiä hänelle tuli niin hurja naurunhalu, että hänen täytyi koettaa
sitä jotenkin selittää isännilleen; hän väitti siihen syyksi muka
sitä, että oli nyt muistanut äskeisen istunnon koulunrehtorin luona.
Millään ehdolla hän ei olisi tahtonut isäntiään loukata. Muuten hän
ei ollutkaan kovin herkkä naurettaville huomioille. Hän tottui sangen
pian näiden esineiden ja ihmisten suulaaseen sydämellisyyteen. Mitäpä
hän ei heille olisikaan antanut anteeksi! He olivat niin hyviä. He
eivät olleet ikäviäkään; ja jos heillä ei ollut makua, olivat he silti
melkoisen älykkäitä.

Reinhartien pari oli vielä hiukan ymmällään tästä seudusta, sillä he
olivat muuttaneet sinne aivan äskettäin. Pikkukaupungin sietämätön
arkanahkaisuus ei suvainnut, että sen piiriin tultiin kuin mihin
myllyyn, nimittäin anomatta sääntöjen mukaisesti kunniaa astua sen
jäseneksi. Tuota maaseutukaupunkien juhlamenojärjestystä, joka määrää
tulokkaiden velvollisuudet heitä ennen kaupungissa asuneita kohtaan,
eivät Reinhartin olleet ottaneet tarpeeksi huomioonsa. Tiukan tullen
olisi kyllä itse Reinhart nyt alistunut mekaanisesti sellaiseen. Mutta
hänen vaimoaan ikävystytti moinen vierailu-urakka hirveästi, ja kun hän
oli luonteeltaan kursailematon, lykkäsi hän kyläilyt päivästä päivään.
Hän valitsi sitten vierailujen luettelosta ainoastaan ne, jotka hänestä
olivat vähimmin ikäviä, ja teki ne ensin; muut hän jätti epämääräiseen
aikaan. Mutta tähän viimeiseen ryhmään joutuneet kaupungin arvohenkilöt
suuttuivat moisesta halventavasta epäkohteliaisuudesta kovasti.
Angelika Reinhart -- (hänen miehensä kutsui häntä tavallisella
nimellä Lili) -- oli tavoiltaan melkoisen vapaa; hän ei voinut
sulautua jäykkään, viralliseen sävyyn. Hän puhutteli hierarkisia
ylempiään tuttavallisesti, ja silloin lensivät puhutellut punaisiksi
närkästyksestä; niin, hän ei peljännyt tarpeen tullen oikaistakaan
heidän mielipiteitään. Hänen kielensä oli löysässä kannassa, hänellä
oli halu puhua aina kaikki, mitä vain hänen päähänsä pälkähti; joskus
olivat hänen sanansa tavattomia tyhmyyksiä, joten hänelle naurettiin
niiden tähden hänen selkänsä takana; mutta ne saattoivat olla myöskin
häijyjä, vasten naamaa annettuja pistoksia, ja silloin ne hankkivat
hänelle verivihollisia. Hän oikein puri kieltään, kun ne tulivat
kielelle, sillä hän olisi tahtonut niitä pidättää: mutta se oli aina
liian myöhäistä, hän oli ne jo lausunut. Hänen miehensä oli ihmisiä
kohtaan niin lauhkea ja kunnioittava kuin suinkin olla saattaa, ja
hän teki vaimolleen tässä suhteessa arkoja huomautuksia. Silloin Lili
syleili miestään ja sanoi hänelle olevansa typerys ja myönsi miehen
olevan oikeassa. Mutta tuokion päästä hän jo alkoi uudestaan saman, ja
jopa juuri sellaisella hetkellä, jolloin olisi tullut kaikkein vähimmin
puhua eräitä asioita, Lili Reinhart niistä puhui: hän olisi läkähtynyt
siihen paikkaan, ellei hän olisi saanut silloin puhua. -- Hän oli kuin
luotu sopimaan Christophen seuraan. Niiden monien mielettömyyksien
joukossa, joista ei olisi saanut puhua ja joista Angelika Reinhart siis
puhui, oli hänellä nykyään erikoisena intona vertailla toisiinsa Saksan
ja Ranskan oloja. Hän oli kyllä itse saksatar -- (kukaan ei ollut
sellainen enempää kuin hän), -- mutta hänet oli kasvatettu Elsassissa,
ja kun hän siten oli joutunut yhteyteen ja ystävyyteenkin Elsassin
ranskalaisten kanssa, oli latinalaisen kultuurin vetovoima vaikuttanut
häneen suuresti, tuo voima, jota niin monet saksalaiset ranskalaisilta
anastetuissa maakunnissa eivät voi vastustaa, eivätkä varsinkaan ne
heistä, joiden luulisi parhaiten siihen pystyvän. Ja tätä vetovoimaa
oli lisännyt pohjaltaan myöskin jonkinlainen vastaanhangoittelunhalu;
ehkä se oli syntynyt silloin, kun Lili meni naimisiin nykyisen miehensä
kanssa, sillä tämä oli pohjois-saksalainen, joten vaimo joutui hänen
parissaan mitä täydellisimpään germaanilaiseen ympäristöön.

Jo ensimäisenä iltana, kun Christophe oli heillä, tarttui Lili nyt
tähän tavalliseen väittelynaiheeseensa. Hän alkoi kehua ranskalaisten
rakastettavaa vapautta pakinoissa. Christophe yhtyi innokkaasti hänen
mielipiteeseensä. Ranska oli hänelle Corinne; se oli hänelle Corinnen
kauniit, loistavat silmät, nuori ja naurava suu, hänen suora ja vapaa
käytöksensä, hänen kauniisti soiva äänensä. Christophe halusi nyt
suuresti tuntea sitä hyvää vielä enemmän.

Lili Reinhart taputti käsiään, kun Christophe oli samaa mieltä hänen
kanssaan.

-- Mikä vahinko, sanoi hän, ettei minun pikku ranskalainen
ystävättäreni ole enää täällä; mutta hän ei jaksanut tätä sietää: hän
matkusti pois.

Corinnen kuva sammui heti Christophen mielestä. Aivan kuin haipuva
savu antaa yhtäkkiä tummalta taivaalta näkyä tähtien suloisen ja syvän
tuikkeen ilmestyi hänelle nytkin eräs toinen kuva, ilmestyivät erään
toisen henkilön silmät.

Kuka? kysyi Christophe ponnahtaen tuoliltaan. Tuoko pieni
kotiopettajatar?

-- Kuinka, tunnetteko tekin hänet? äännähti rouva Reinhart.

He kuvailivat nyt toisilleen tuota tyttöä: piirteet sopivat
täydellisesti yhteen.

-- Te tunnette hänet? toisti Christophe. Oh, kertokaa minulle kaikki,
mitä hänestä tiedätte!...

Rouva Reinhart alkoi silloin sillä vakuutuksella, että he olivat
aivan läheisiä ystäviä ja että he uskoivat toisilleen kaikki asiansa.
Mutta kun hänen sitten piti joutua yksityiskohtiin, supistuivatkin
ne sangen niukoiksi. He olivat tavanneet toisensa ensi kerran
eräillä vieraskutsuilla. Rouva Reinhart oli lähestynyt ensin tuota
nuorta tyttöä; ja sydämellisenä niinkuin aina oli hän pyytänyt häntä
tulemaan itseään katsomaan. Tyttö oli käynytkin hänen luonaan pari
kolme kertaa, ja he olivat jutelleet keskenään. Mutta ainoastaan
suurella vaivalla oli utelias Lili päässyt saamaan joitakin tietoja
pikku ranskattaren elämästä: tuo tyttö oli kovin suljettu; häneltä
sai nyppiä hänen elämänsä tarinan kappale kappaleelta. Rouva Reinhart
tiesi parhaiksi, että hänen nimensä oli Antoinette Jeannin; hänellä
ei ollut mitään varoja, ja omaisia ainoastaan nuori veli, joka oli
jäänyt Parisiin ja jota Antoinette piti kovin uhrautuvasti yllä. Hän
puhui veljestään lakkaamatta: se oli ainoa asia, johon koskettaessa
hän tuli avomieliseksi; ja olipa Lili Reinhart saavuttanut suorastaan
hänen luottamuksensa pelkästään sillä, että hän ilmaisi säälinsä ja
suopeutensa tuota nuorta poikasta kohtaan, joka oli yksinään siellä
Parisissa, ilman omaisia ja ystäviä, erään lukion täyshoitolaisena.
Antoinette oli suureksi osaksi ainoastaan siksi, että olisi saanut
lisätuloja veljensä kasvatukseen, hankkinut itselleen paikan
ulkomailla. Mutta sitten eivät nuo lapsi-raukat voineetkaan elää ilman
toisiaan; he kirjoittivat toisilleen joka päivä; ja jos odotettu kirje
viivästyi hetkenkin, joutuivat he molemmat aivanpa sairaalloisen
levottomuuden valtaan. Antoinette eli veljensä tähden alinomaisessa
huolessa: pojalla näet ei ollut aina uljuutta salata häneltä surullista
ja yksinäistä elämäänsä; ja veikon valitukset kaikuivat Antoinetten
sydämessä vihlovina; hän tuskitteli, että veli kärsi, ja kuvitteli
usein, että hän oli sairas, vaikkei tahtonut siskolleen sitä tunnustaa.
Rouva Reinhartin oli täytynyt monta kertaa kaikessa ystävyydessä torua
Antoinettea tällaisen aiheettoman pelon vuoksi; ja hänen onnistuikin
ainakin siksi hetkeksi saada Antoinette rauhalliseksi. -- Antoinetten
kaukaisemmista sukulaisista, hänen yhteiskunta-asemastaan ja syvemmistä
sielullisista ominaisuuksistaan ei rouva Reinhart ollut päässyt
sen tarkemmin perille. Kuullessaan häneltä ensimäisen kysymyksen
siihen suuntaan vetäytyi nuori tyttö ihmisarkana kuoreensa. Siitä
vähästä, mitä hän jutteli, huomasi, että hän oli saanut oppia ja oli
älykäs; hänellä näytti olevan varhaisvanhan kokemuksia; hän tuntui
olevan samalla kertaa naiivi ja elämän opettama, harras uskossaan ja
samalla kuitenkin kaikki kuvittelunsa kadottanut. Antoinette ei ollut
onnellinen täällä, tuossa perheessä, jossa ei ollut kohteliaisuutta
eikä hyvyyttä. Hän ei sitä valittanut, mutta saattoi huomata, että
hän kärsi siitä. -- Kuinka hän oli johtunut täältä lähtemään, sitä ei
rouva Reinhart oikein tiennyt. Väittivät, että hän olisi viettänyt
huonoa elämää. Angelika ei sellaista uskonut; hän olisi antanut vaikka
katkaista kaulansa, että se oli inhoittavaa juorua, tämän typerän ja
ilkeän kaupungin arvon mukaista. Mutta jotain pientä siinä oli ollut
alla; saman tekevä, mitä, eikö niin?

-- Kyllä, vastasi Christophe painaen päänsä alas.

-- Ja sitten hän matkusti.

-- Ja mitä hän teille sanoi lähtiessään?

-- Ah, minulle sattui kova onni! vastasi Lili Reinhart. Minä olin juuri
silloin matkustanut kahdeksi päiväksi Kölniin. Kun tulin takaisin...
_Zu spät!_ (Liian myöhäistä!)... nuhteli rouva samassa sisäkköään, joka
toi liian myöhään sitruunaa hänen teehensä.

Ja Lili Reinhart lisäsi totisen viisaasti, niinkuin ainakin saksalaiset
sekoittaen juhlalliset asiat jokapäiväisiin perhetoimituksiinsa:

-- Liian myöhäistä, kuten usein elämässä!

(Ei käynyt selville, koskiko tämä huomautus sitruunaa vai äsken
keskeytynyttä tarinaa). Rouva Reinhart jatkoi:

-- Palatessani sain häneltä pari sanaa, hän kiitti minua kaikesta ja
sanoi matkustavansa täältä pois: menevänsä takaisin Parisiin. Hän ei
ilmoittanut mitään osoitetta.

-- Eikä ole sitten enää kirjoittanut?

-- Ei mitään.

Christophe näki noiden alakuloisten kasvojen ja silmien katoavan
jälleen yöhön, silmien, jotka olivat äsken yhtäkkiä johtuneet hänen
mieleensä sellaisina kuin hän oli nähnyt ne viimeisen kerran läpi junan
ikkunoiden.



Kysymys Ranskan oloista tuli sitten esille entistä hartaammin.
Christophe ei väsynyt tiedustelemasta rouva Reinhartilta kaikenlaista
tuosta maasta, jonka rouva väitti tuntevansa. Eikä Lili, vaikkei hän
ollut koskaan käynyt Ranskassa, jättänyt jakamatta Christophelle näitä
tietojaan. Reinhart itse oli mallikelpoinen saksalainen patriootti
ja täynnä ennakkoluuloja Ranskaa vastaan, jota hän ei tuntenut sen
paremmin kuin hänen vaimonsakaan; ja niinpä uskalsi hän joskus tinkiä
vaimonsa sanoja, milloin Lilin ihastus nousi aivan ylenpalttiseksi;
mutta silloin jatkoi rouva väitteitään kahta suuremmalla tarmolla, ja
Christophe yhtyi ehdottomasti häneen, pelkästä luottamuksesta ja asiaa
laisinkaan tuntematta.

Mutta vielä arvokkaampia kuin Lili Reinhartin tiedot Ranskasta olivat
Christophelle hänen ranskalaiset kirjansa. Rouva oli hankkinut
itselleen pienen ranskalaisen kirjaston: kouluissa käytettyjä
valikoimia, muutamia romaaneja ja umpimähkään ostettuja teoksia.
Christophesta, joka oli ylen halukas oppimaan jotain Ranskasta eikä
tiennyt siitä vielä mitään, olivat nuo kirjat, kun Reinhart meni niitä
etsimään ja antoi ne sitten ystävällisesti ja kohteliaasti hänen
käytettäväkseen, oikea suuri aarre.

Aluksi kävi Christophe käsiksi niihin niistä, jotka sisälsivät
valittuja kappaleita Ranskan kirjallisuudesta; ne olivat koulukirjoja,
joita sekä Lili Reinhart että hänen miehensä olivat ennen koulussa
ollessaan lukeneet. Reinhart vakuutti hänelle, että hänen täytyi alkaa
niillä, jos halusi olla eksymättä keskellä hänelle outoa ranskalaista
kirjallisuutta. Christophe kunnioitti syvästi yleensä kaikkia
henkilöitä, jotka tiesivät enemmän kuin hän itse, ja hän totteli siis
hartaasti; ja jo samana iltana hän ryhtyi lukemaan. Hän koetti ensin
saada ylimalkaisen käsityksen siitä, mitä kaikkia rikkauksia hänellä
oli nautittavinaan.

Hän tutustui seuraaviin ranskalaisiin kirjailijoihin: Théodore-Henri
Barrau, François Péris de la Croix, Frédéric Baudry, Emile Delérot,
Charles-Auguste-Désiré Filon, Samuel Descombaz ja Prosper Baur.
Hän luki runoja, joiden tekijöitä olivat abbé Joseph Reyre, Pierre
Lachambaudie, herttua de Nivernois, André van Hasselt, d'Andrieux, M:me
Calet, Salm-Dyckin, ruhtinatar Constance-Marie, Henriette Hollard,
Gabriel-Jean-Baptiste-Ernest-Wilfrid Legouvé, Hippolyte Violeau, Jean
Reboul, Jean Racine, Jean de Béranger, Frédéric Béchard, Gustave
Nadaud, Edouard Plouvier, Eugène Mannel, Hugo, Millevoye, Chênedollé,
James Lacour Delâtre, Félix Chavannes, François-Edouard-Joachim s.o.
François Coppée ja Louis Belmontet. Tähän runouden vedenpaisumukseen
oli Christophe hukkua aivan umpikorviin, ja siirtyi sitten
proosaan. Hänen kirjoistaan löytyi Gustave de Molinari, Fléchier,
Ferdinand-Edouard Buisson, Mérimée, Malte-Brun, Voltaire, Lamé-Fleury,
Dumas vanhempi, J.-J. Rousseau, Mézières, Mirabeau, de Mazade,
Claretie, Cortambert, Fredrik II ja monsieur de Vogue. Ranskalaisista
historioitsijoista lainailtiin useimmin Maximilien-Samson-Frédéric
Schoellin sanoja. Christophe löysi tässä ranskalaisessa antologiassa
uuden Saksan valtakunnan perustamisjulistuksen; ja hän sai lukea
Frédéric-Constant de Rougemontin saksalaisista tekemän kuvauksen, jossa
opetettiin, että "_saksalainen syntyy elääkseen hengen maailmassa. Hän
ei ole metelöivän ja keveän iloinen niinkuin ranskalainen. Hän on hyvin
sielukas; hän on tunteiltaan hellä, hyvä. Hän on väsymätön työssä ja
sitkeä yrityksessä. Ei löydy siveellisempää kansaa, eikä ihmisten ikä
ole missään, niin pitkä kuin Saksassa. Saksalla on joukko erinomaisia
kaunokirjailijoita. Sillä on nerokas taipumus taiteisiin. Kun muut
kansat pitävät suurimpana kunnianaan olla pelkästään ranskalaisia,
englantilaisia, espanjalaisia, niin saksalaisen rakkauteen sulkeutuu
koko ihmiskunta. Lisäksi: koska Saksan maantieteellinen asema on
Europan keskeisin, niin näyttää Saksan kansakunta olevan yhtaikaa
ihmiskunnan sekä sydän että ylempi järki_."

Christophe kummastui ja väsyi, painoi kirjan kiinni ja ajatteli:

-- Ranskalaiset ovat kilttejä poikia; mutta aivan selväpäisiä he eivät
ole.

Hän tarttui toiseen kirjaan. Se oli tarkoitettu korkeampaa tasoa,
isompia kouluja varten. Musset oli saanut siinä kolme sivua, ja
Victor Duruy kolmekymmentä. Lamartine seitsemän sivua, mutta Thiers
lähes neljäkymmentä. Le Cid annettiin kokonaisuudessaan, -- melkein
kokonaisuudessaan: (-- oli poistettu ainoastaan don Diegon ja Rodrigon
monoloogit, pitkäveteisyyden vuoksi). -- Lanfrey ylisteli Preussia
Napoleon I:stä vastaan: hänelle ei oltukaan annettu tilaa mittaamalla;
hän oli saanut yksinään enemmän kuin kaikki 1700-luvun suuret
klassikot. Lukuisia kuvauksia ranskalaisten tappioista vuonna 1870
oli ammennettu Zolan _la Débâclesta_. Kokoelmassa ei näkynyt yhtään
sennimisiä miehiä kuin Montaigne, Rochefoucauld, Bruyère, Diderot,
Stendhal, Balzac, Flaubert. Sensijaan ilmestyi Pascal, joka oli
edellisestä kirjasta poissa, ihmeeksi ja kummaksi tässä; ja Christophe
oppi ohimennen, että tuo vetotautinen "oli Port-Royalin luostarin,
lähellä Parisia olevan nuorten tyttöjen kasvatusopiston munkkeja..."

[Ne valikoimat ranskalaista kirjallisuutta, jotka Christophe sai
lainaksi ystäviltään Reinharteilta ovat:

I. _Valikoima ranskalaista kirjallisuutta ylempien koulujen tarpeeksi_,
tehnyt Hubert H. Wingerath, filosofian tohtori, Strassburgin Pyhän
Johanneksen koulun johtaja. -- Toinen osa, keskiluokkia varten. -- 7:s
painos, 1902, Dumont-Shaubergin kustannuksella.

II. L. Henrig ja G. F. Burguy: _Ranskan kirjallisuutta_; parannellut
F. Tendering, Hampurin Johanneum-reaalilukion rehtori, -- 1904.
Braunschweig.]

Christophe oli vähällä heittää koko kirjat nurkkaan: hänen päässään
vilisi; hän ei käsittänyt enää mitään. Hän sanoi itsekseen: "Näistä
en tule hullua hurskaammaksi." Hänen oli mahdoton muodostaa itselleen
arvostelua. Hän selaili tuntikausia kirjojaan, käsittämättä, minne
hän joutui. Hänen oli verrattain vaikea lukea ranskaa; ja kun hän oli
suurella vaivalla saanut selvän jostakin lauseesta, oli se melkeinpä
aina jotain merkityksetöntä ja mahtipontisen pöyhkeilevää.

Tässä kaaoksessa välkähti kuitenkin jo valonsäkeniä, aivan kuin
miekaniskut; ruoskivia ja vinhaisevia sanoja, sankarien naurunpuuskia.
Vähitellen erkani jokin määritelty vaikutelma tästä ensimäisestä
lukemisesta, luultavasti juuri luetun tendensimäisen perusrakennelman
vuoksi. Saksalaiset kustantajat olivat joko ehdoin tahdoin tahi
huomaamattaan valinneet ranskalaisesta kirjallisuudesta kaiken
sen, joka saattoi näyttää ranskalaisten viat ja saksalaisten
paremmuuden, ranskalaisten omain todistusten nojalla. Mutta sitä
eivät kustantajat epäilleetkään, että he vetivät ennakkoluulottoman
sielun silmissä, jollainen Christophe oli, sillä tavoin ainoastaan
päivänvaloon ranskalaisten hämmästyttävän henkisen vapauden,
koskapa he arvostelivat itseäänkin ja kiittelivät vastustajiaan.
Michelet ylisti Fredrik II:sta, Lanfrey englantilaisia Trafalgarin
taistelun sankareita, Charras vuoden 1813 Preussia. Kukaan Napoleonin
vihollisista ei ollut uskaltanut puhua hänestä niin tuimasti kuin
tämä mies. Kaikkein kunnioitetuimmatkaan asiat eivät olleet turvassa
ranskalaisten moitiskelunhalulta. Suuren Kuninkaan ajoista saakka
olivat peruukkipäiset runoilijat suorasuita. Molière ei säästänyt
mitään. La Fontaine irvisteli kaikkea. Yksinpä sellainen kuin Boileau
muokkasi ylimystöä. Voltaire herjasi sotaa, ruoski uskontoa, pilkkasi
isänmaata. Moralistit, satiirikot, häväistyskirjain tekijät kilpailivat
keskenään iloisessa tai synkässä rohkeudessa. Siinä kirjallisuudessa
vallitsi yleinen epäkunnioitus. Kunnon saksalaiset kustantajat
suorastaan kauhistuivat sellaista; heille oli tullut halu rauhoittaa
omaatuntoaan, ja he koettivat puolustella Pascalia, kun tämä pisti
samaan pussiin kokit, murtovarkaat, sotamiehet ja kollot; he väittivät
näet alamuistutuksessa, ettei Pascal olisi puhunut näin, jos hän olisi
tuntenut nykyaikaiset jalot armeijat. He eivät jättäneet myöskään
huomauttamatta, miten onnistuneesti Lessing oli korjannut La Fontainen
Satuja, muuttaen, geneveläisen Rousseaun neuvon mukaan, mestari Korpin
juuston myrkytetyksi lihankappaleeksi, johon katala kettu kuolee:

"_Olkoon myrkky osanne aina, kirotut imartelijat_."

He räpyttivät silmiään alastoman totuuden edessä; mutta Christophe
nautti siitä: hän rakasti valoa. Silloin tällöin se kolahti
kyllä häntäkin vastaan; hän ei ollut tottunut tähän hillittömään
riippumattomuuteen, joka vaikuttaa vapaimmankin saksalaisen silmissä
anarkialta, koska hän on sittenkin piintynyt järjestykseen ja
yhteiskunnalliseen kuriin. Sitäpaitsi saattoi ranskalainen ironia
Christophen usein ymmälle: hän käsitti muutamat paikat liian vakavasti;
toiset taasen, jotka olivat leppymätöntä kieltämistä, tuntuivat
hänestä päinvastoin leikitteleviltä paradokseilta. Mutta se ei paljoa
haitannut. Olipa hän hämmästynyt tai sai töytäyksiä vastaansa, niin nuo
ajatukset vetivät häntä kuitenkin vähitellen yhä enemmän puoleensa. Hän
oli jättänyt vaikutelmien luokittelemisen; hän siirtyi jo tunnelmasta
toiseen: hän eli. Ranskalaisen kerronnan hauskuus -- Chamfort, Dumas
vanhempi, Mérimée, sekaisinkin hotkittuina, -- vapautti hänen sieluaan;
ja silloin tällöin leyhähti joltakin sivulta Vallankumousten huumaava
ja hurja tuoksu.

Aamu alkoi jo lähestyä, kun Louisa, joka nukkui viereisessä huoneessa,
heräsi ja näki valon kiiltävän Christophen oven raosta. Äiti koputti
seinään ja kysyi oliko Christophe sairas. Tuoli narisi lattiaa
vasten, ovi Louisan huoneeseen aukesi; ja Christophe ilmestyi ovelle,
kalpeahkona, paitasillaan, kirja ja kynttilä kädessä, kummallisin
elein, juhlallisen kömpelöin ja hassunkurisin. Louisa peljästyi ja
nousi vuoteessaan istualleen, ajatellen, että hulluko Christophe oli.
Christophe alkoi nauraa, ja heilutellen kynttiläänsä hän luki ääneen
erästä Molièren näytelmän kohtausta. Keskellä lausetta hän purskahti
taas nauruun; hän istahti äidin vuoteen jalkopuoleen, selvitäkseen
naurusta, johon oli tikahtua; kynttilä vapisi hänen kädessään. Louisa
rauhoittui ja parpatti hellästi:

-- Mikä nyt? Mikä nyt on? Menetkö siitä makaamaan!... Poika-parka,
ihanko sinä joudut päästä sekaisin?...

Mutta Christophe jatkoi kahta uhemmin:

-- Sinun täytyy kuunnella tätä!

Ja hän asettui istumaan sängyn viereen ja ryhtyi lukemaan äidille
näytelmää, alusta alkaen jälleen. Hän oli aivan näkevinään Corinnen;
hän kuuli hänen lörpöttelevän äänensä, kivakan ja kirkkaan. Louisa
tiuski vastaan:

-- Mene, mene matkaasi! Sinä vilustut siinä. Sinä kiusaat minua. Anna
minun maata!

Christophe jatkoi heltymättä. Hän paisutti ääntään, hän heilutti
käsiään, oli katketa naurusta. Ja hän kysyi äidiltään, eikö se ollut
erinomaista. Louisa oli kääntynyt häneen selin, kiskonut peiton
ympärilleen ja tukki korviaan ja sanoi:

-- Anna minun maata!...

Mutta itsekseen hän kuitenkin nauraa tyrski kuunnellessaan Christophen
naurua. Viimein hän lakkasi inttämästä vastaan. Ja kun Christophe
lopetti ensimäisen näytöksen ja vaati Louisaa turhaan näyttämään
mielenkiintoaan luettua kohtaan ja kumartui häntä katsomaan, näki hän,
että äiti nukkui. Silloin hän hymyili, suuteli hellästi äidin tukkaa ja
meni hiljaa omaan kamariinsa.



Christophe meni ottamaan uutta ranskalaista lukemista Reinhartien
kirjastosta. Kaikki sen kirjat joutuivat sikin sokin hänen käsiinsä.
Christophe ahmi ne kaikki. Hänellä oli niin suuri halu rakastaa
Corinnen ja tuntemattoman tytön maata ja innostua kaikkeen sitä
koskevaan, että hän sen tekikin. Toisenkin luokan teoksissa saattoi
jokin sivu, jokin herkkä sana antaa hänelle oikean vapaan ilman
tuulahduksen. Hän liioitteli sen vapauden suuruutta, varsinkin
puhuessaan siitä rouva Reinhartille, joka puolestaan vielä lisäili
sitä monin verroin. Vaikka hän olikin Ranskasta tietämätön kuin
turska, asetti hän usein mitä suurimmaksi ilokseen ranskalaisen
kultuurin saksalaisen rinnalle ja haukkui viimeksimainittua tuon toisen
kunniaksi, tahtoen siten enimmäkseen ainoastaan ärsyttää miestään
ja kostaa ikävyyksiä, joita hän oli saanut sietää tämän saksalaisen
pikkukaupungin puolelta.

Herra Reinhart vihastui hyvin usein moisesta. Paitsi oman alansa
tietoja oli hän, mitä Ranskaan tuli, pysähtynyt kouluopetuksen
alkeisiin. Hänestä olivat ranskalaiset suoria, älykkäitä
käytännöllisissä asioissa ja miellyttäviä, erinomaisia pakinoissa,
mutta keveitä, herkkiä, kerskuvia, pystymättömiä mihinkään vakavaan,
mihinkään tunteeseen, minkäänlaiseen totiseen, -- kansa, jolla ei
ollut musiikkia, ei filosofiaa, ei runoutta (lukuunottamatta Bouleaun
"Runousoppia", Beranger'ta ja François Coppéeta), -- paatoksen, komeain
eleiden, liioiteltujen sanain ja pornografian kansa. Hän ei löytänyt
tarpeeksi vahvoja sanoja ruoskiakseen latinalaista siveettömyyttä; ja
paremman puutteessa käytti hän aliomaa uudestaan sanaa _frivooli_, joka
hänen suussaan, samoin kuin useimpain muidenkin hänen kansalaistensa,
sai eräällä tavalla erityisesti halventavan merkityksen. Ja kaikki
päättyi lopultakin jalon Saksan kansan ylistysvirteen, -- moraalisen
kansan ("_Siinä suhteessa_, sanoo Herder, _eroaa se kaikista muista
kansoista_"), uskollisen kansan (_treues Volk... Treu_, joka merkitsee:
rehellinen, uskollinen, vilpitön ja suora), -- _kansana_ valion, kuten
Fichte sanoo; -- niin, saksalaisen Voiman, kaiken oikeuden ja totuuden
vertauskuvan, ylistykseen, -- saksalaisen Ajatuksen, -- saksalaisen
_Gemütin_, -- saksankielen, ainoan alkuperäisen ja puhtaana säilyneen
niinkuin rotu itsekin, -- Saksan naisten, Saksan viinin, Saksan laulun
riemuhuutoon... "_Saksa, Saksa kaikkialle_!"

Christophe intti Reinhartia vastaan, rouva nauraa räkätti. He huusivat
kaikki kolme kilpaa. He sopivat mainiosti yhteen: he tiesivät kaikki
kolme olevansa kunnon saksalaisia.

Christophe tuli usein juttelemaan ja päivällisellekin näiden uusien
ystäviensä luokse, ja kävi teidän kanssaan kävelemässä. Lili Reinhart
hemmoitteli häntä, varusti hänelle hyviä illallisia: hän oli
mielissään, kun sai näin tekosyyn tyydyttää omaa herkutteluhaluaan.
Hän keksi kaikenlaisia tunteellisia ruoka-asioihin liittyviä
kohteliaisuuksia. Christophen syntymäpäiväksi leipoi hän kakun, johon
oli pistetty kaksikymmentä kynttilää ja jonka keskellä seisoi pieni
sokeriolento, kreikkalaisessa puvussa, esittäen muka Ifigeneiaa
kukkakimppu kädessä. Christophe, joka oli omaksi harmikseenkin syvästi
saksalainen, heltyi tällaisista todellisista ystävyydenilmauksista,
joskin ne olivat hiukan meluavia ja mauttomiakin.

Kunnon Reinhartit keksivät muitakin ja hienompia keinoja osoittaakseen
ystävyyttään. Vaimonsa kehoituksesta oli Reinhart, joka tuskin tunsi
nuotteja, ostanut parikymmentä vihkoa Christophen _Liedejä_ (ensimäiset
kappaleet, mitä kustantajan varastosta vielä oli lähtenyt); -- hän oli
levittänyt niitä Saksaan kaikkialle, yliopistotuttaviensa joukkoon;
hän oli lähetyttänyt niitä myöskin jonkun määrän niille Leipzigin
ja Berlinin kirjakauppiaille, joiden kanssa hän oli koulumiehenä
suhteissa. Tämä liikuttava ja kömpelö yritys, josta Christophe ei
tietänyt mitään, ei muuten kantanut hedelmää, ei ainakaan vielä.
Sinne tänne lähetetyt _Liedit_ näyttivät hukkuneen huomaamatta sille
tielleen: kukaan ei niistä hiiskunut mitään; ja Reinhartit, joita
tällainen välinpitämättömyys suretti, olivat hyvillään, kun eivät
olleet puhuneet Christophelle hommastaan mitään; sillä jos hän
olisi tiennyt tuloksen, olisi se enemmän häntä tuskastuttanut kuin
lohduttanut. -- Mutta todellisuudessa ei mikään maailmassa katoa, se
on meillä monesti tilaisuus elämässä huomata; mikään yritys ei mene
hukkaan. Vuosikausiin ei usein työn tehosta tiedetä mitään: sitten
yhtäkkiä, jonakin päivänä huomaa, että ajatus onkin edistynyt. Kuka
tietää, eivätkö Christophen _Liedit_ olleet joutuneet joidenkin
maaseutukolkissa asuvien kunnon ihmisten sydämiin, jotka olivat liian
arkoja, tai liian laiskoja ilmaistakseen hänelle ihailuaan!

Yksi ainoa kirjoitti Christophelle. Kaksi kolme kuukautta siitä,
kun Reinhart oli lähettänyt nuo vihkot, tuli Christophelle kirje:
liikutettu, juhlallinen, haltioitunut, sanamuodoltaan yli-ikäinen;
se tuli eräästä Türingenin pikkukaupungista ja allekirjoittaja oli
"_Universitätsmusikdirector Professor D:r Peter Schulz_."

Tämä oli suuri ilo Christophelle, ja vielä enemmän iloitsivat
Reinhartit, kun hän avasi tuon kirjeen heidän luonaan, unhoitettuaan
sen ensin kahdeksi päiväksi taskuunsa. He lukivat sen yhdessä. Reinhart
loi vaimoonsa salavihkaa silmäyksiä, joita Christophe ei huomannut.
Christophe näytti säteilevän riemusta, kunnes Reinhart yhtäkkiä näki
hänen synkkenevän ja keskeyttävän kirjeen lukemisen, aivan keskellä
sitä.

-- No, miksi sinä keskeytät? kysyi Reinhart.

(He sinuttelivat jo toisiaan.)

Christophe heitti kirjeen vimmoissaan pöydälle.

-- Ei, tämä on jo liikaa! sanoi hän.

-- Mikä niin?

-- Lue!

Hän käänsi selkänsä pöytään ja meni itsekseen nurkkaan jöröttämään.

Reinhart luki vaimonsa kanssa, eikä huomannut kirjeessä muuta kuin
aivan haltioituneita ihailunilmauksia.

-- En minä mitään erikoista tässä näe, sanoi Reinhart hämmästyneenä.

-- Etkö näe? Etkö sinä nyt näe?... -- huusi Christophe ottaen jälleen
kirjeen ja levittäen sen Reinhartin nenän eteen. -- Etkö sinä osaa
lukea? Etkö näe, että hänkin on "_Brahmini_?"

Silloin vasta Reinhart huomasi, että _Universitätsmusikdirector_
vertaili eräissä kirjeensä riveissä Christophen Liedejä Brahmsin
sävellyksiin. -- Christophe voihki:

-- Ystävä, vihdoinkin olen löytänyt ystävän!... Ja tuskin hänet sain,
niin siihen jo kadotin!...

Häntä läkähdytti tuollainen vertaus. Jos hänen olisi annettu, olisi hän
heti paikalla vastannut Schulzille pelkillä typeryyksillä täytetyllä
kirjeellä. Tai ehkä hän tarkemmin asiaa punniten olisi pitänyt sangen
viisaana ja jalomielisenä olla vastaamatta hänelle mitään. Onneksi
Reinhartit estivät häntä tekemästä jotain uutta eriskummaista, lyöden
hänen pahan tuulensa leikiksi. He saivat hänet kirjoittamaan pari riviä
kiitokseksi. Mutta nuo rivit, jotka Christophe väkinäisesti kirjoitti,
olivat kylmät ja teeskennellyt. Siitä huolimatta ei Peter Schulzin
innostus laimentunut: hän lähetti Christophelle vielä kaksi kirjettä,
jotka tulvivat ihastusta. Christophe ei ollut erikoisen vahva kirjeiden
kirjoittamisessa; ja vaikka hän hiukan leppyikin tuntemattomalle
ystävälleen nähdessään vilpittömän ja todellisen mieltymyksen sävyn
hänen riviensä välistä, jätti hän kirjevaihdon silleen. Myöskin Schulz
vaikeni lopulta, eikä Christophe enää asiaa muistanutkaan.

Hän tapasi nyt Reinharteja joka päivä, ja usein montakin kertaa
päivässä. He viettivät melkein kaikki iltansa yhdessä. Oltuaan koko
päivän yksin ja keskittyneenä itseensä, tunsi Christophe suorastaan
ruumiillista tarvetta puhua, ilmaista ajatuksiaan, vaikkei häntä
ymmärrettäisikään, nauraa syystä tai aivan syyttä, tuhlata itseään,
virkistäytyä.

Christophe soitti heille. Koska hänellä ei ollut muuta keinoa osoittaa
kiitollisuuttaan, istahti hän pianon ääreen ja soitti tuntikausia.
Rouva Reinhart ei ollut laisinkaan musikaalinen ja hänen oli vaikea
olla haukottelematta; mutta hän oli suuresti mieltynyt Christopheen ja
oli muka kovin tarkoin seuraavinaan, mitä Christophe soitti. Reinhart
ei ollut paljoa musikaalisempi kuin hänen vaimonsakaan, mutta häntä
liikuttivat eräät soitetut kappaleet, eräät sivut, tahdit, joskin aivan
puisevalla tavalla; ja silloin hän järkyttyi rajusti, jopa niin, että
sai vedet silmiinsä: ja se tuntui hänestä itsestään idioottimaiselta.
Muulloin ei hän tuntenut mitään: kaikki oli hänelle pelkkää räminää.
Yleisenä sääntönä muuten oli: häntä ei saanut liikutetuksi mikään
muu kuin jokin heikoin puoli teoksessa, -- aivan merkityksettömät
kohdat. -- Reinhartit koettivat vakuuttaa kumpikin itselleen,
että he ymmärsivät Christophea; ja myöskin Christophe tahtoi sitä
itselleen uskotella. Tosin hänelle tuli silloin tällöin halu ilveillä
heidän kustannuksellaan; hän viritti heille loukun: soitti heille
sellaista, jossa ei ollut mitään järkeä, typerää sekasotkua, ja väitti
soittavansa omia sävellyksiään. Ja kun he sitten olivat häntä oikein
ihailleet, sanoi hän heille, mitä tuo soitettu oli. Silloin tulivat he
epäluuloisiksi; ja kun Christophe sitten tekeytyi hyvin salaperäiseksi
ruvetessaan heille jotain soittamaan, luulivat he, että hän aikoi
nytkin heitä puijata; ja he arvostelivat kappaletta ankarasti.
Christophe antoi heidän puhua, yhtyi samaan virteen, myönsi, ettei
tuosta musiikista ollut hiiteenkään, ja sitten hän yht'äkkiä purskahti
nauruun:

-- Senkin peijakkaat! Te olette aivan oikeassa!... Sehän on minun
sävellyksiäni!

Hän oli ylen iloissaan, kun sai heidät pussiin. Rouva Reinhart
närkästyi hiukkasen ja tuli ja läimäytti häntä poskelle; mutta
Christophe nauroi niin onnellisena, että he yhtyivät nauruun. He eivät
vaatineetkaan olla erehtymättömiä. Ja kun he eivät nyt enää tienneet,
mille puolelle kallistua, niin otti Lili Reinhart osakseen moittia
kaikkea, ja hänen miehensä kiittää kaikkea: siten he olivat varmat,
että jompikumpi heistä oli samaa mieltä kuin Christophe.

Muuten ei heitä Christophessa viehättänytkään niin paljon musiikkimies
kuin kunnon poika, hiukan löysäjärkinen, mutta hyväsydäminen ja vilkas.
Kaikki pahat jutut, mitä heille oli hänestä kerrottu, olivat vain
tehneet heidät suosiollisemmiksi häntä kohtaan: heitäkin tukahutti
pikkukaupungin ilmakehä niinkuin Christophea; he olivat suoria niinkuin
hänkin, ja arvostelivat asioita omalla päällään; ja Christophea he
pitivät ikäänkuin suurena lapsena, joka ei liioin soveltunut elämään ja
oli rehellisyytensä uhri.

Christophe ei kuvitellut liikoja uusista ystävistään; ja hänen täytyi
alakuloisesti itselleen tunnustaa, etteivät he ymmärtäneet hänen
syvintä olemustaan, etteivät he koskaan tulisi sitä ymmärtämään. Mutta
hän oli nykyisin niin suuresti vieroitettu kaikesta ystävyydestä ja
kaipasi sitä niin palavasti, että oli heille rajattoman kiitollinen,
kun he häntä hiukan rakastivat. Hän oli saanut oppia viime vuoden
kokemuksista: hän ei myöntänyt enää itselleen oikeutta olla kovin
vaatelias. Kaksi vuotta aikaisemmin ei hän olisi ollut näin
kärsivällinen. Hän muisti tunnonvaivakseen ja samalla huvitettuna,
kuinka tuima hän oli ollut ikäviä, mutta kunniallisia Eulerejä kohtaan.
Oi, kuinka hän oli muuttunut viisaaksi!... Se pani aivan huokaisemaan.
Salainen ääni kuiskasi hänelle.

-- Kyllä, mutta kuinka pitkäksi aikaa?

Se sai hänet jälleen hymyilemään, ja hän oli tyytyväinen.

Kuinka hän olisikaan ollut valmis uhraamaan kaiken, jos hänellä olisi
ollut ystävä, yksi ainoa sellainen ystävä, joka ymmärsi täydellisesti
hänen sielunsa! -- Mutta vaikka hän oli vielä aivan nuori, oli hänellä
kyllin kokemusta maailmasta tietääkseen, että se hänen toivomuksensa
oli niitä, joita elämä kaikkein vähimmän toteuttaa, ja ettei hän
saattanut vaatia, suurempaa onnellisuutta kuin useimmat häntä ennen
eläneetkään oikeat taiteilijat. Hän oli saanut lukea eräiden heidän
elämäntarinoitaankin. Jotkut Reinhartien kirjastosta lainatut kirjat
olivat näyttäneet hänelle ne hirvittävät koettelemukset, joita Saksan
musiikkimiehet seitsemännellätoista vuosisadalla olivat saaneet kestää,
ja sen tyynen miehuuden, jota yksi noista suurista hengistä oli
osoittanut -- suurin heistä kaikista: sankarillinen Schütz, joka kulki
horjumatta tietään keskellä sotia, poltettujen kaupunkien raunioita,
ruton saastuttamia maita, valloitetussa, koko Europan sotalaumain
jalkoihinsa tallaamassa isänmaassaan, ja joka, -- mikä oli pahinta
kaikista, -- ei lopultakaan, murrettuna, uupuneena, onnettomuuden
sortamana, enää koettanut taistella, vaan oli välinpitämätön kaikesta
ja kaipasi ainoastaan lepoa. Christophe ajatteli: "Kenellä olisi syytä
valitella sellaista esimerkkiä muistellessaan? Heillä ei ollut yleisöä,
ei tulevaisuutta; he sävelsivät pelkästään itselleen ja Jumalalle;
sen, minkä, he yhtenä päivänä kirjoittivat, hävitti ehkä seuraava
perinpohjin. Ja kuitenkin he kirjoittivat, eivätkä olleet suinkaan
surullisia: mikään ei voinut hävittää heidän sitkeää ja leppoisaa
hyväätuultaan; he tyydyttivät itsensä laulullaan, he eivät anoneet
elämältä enempää kuin saada elää, kuin ansaita leivänmurunsa, purkaa
sielustaan, mitä ajattelivat, ja löytää ystävikseen pari kolme kunnon
ihmistä, yksinkertaista ja hyvää, jos ei taiteilijoita, niin sellaisia,
jotka eivät varmaankaan ymmärtäneet heitä, mutta jotka luottivat heihin
ja joihin he puolestaan luottivat. -- Kuinka hän olisi uskaltanut
vaatia enempää kuin hekään? On jonkinlainen onnen minimi-määrä, jota
ihmisen sopii pyytää. Mutta kenelläkään ei ole oikeutta enempään:
kunkin oma asia on itse antaa itselleen lisää; se ei ole muiden
tehtävä."

Nämä ajatukset tekivät hänen mielensä jälleen kirkkaaksi; ja hän
rakasti yhä enemmän kunnon ystäviään Reinharteja. Hän ei aavistanut,
että häneltä tahdottiin riistää tämä viimeinenkin osanotto ja hellyys.



Hän ei ottanut huomioon pikkukaupungin ilkeämielisyyttä. Siellä on
kauna pitkävihaista, -- sitä pitempää, kuta tarkoituksettomampaa
se on. Oikea viha, joka tietää, mitä se tahtoo, lauhtuu, kun se on
tahtomansa saanut. Mutta ihmiset, jotka tekevät pahaa ikävystymisensä
tähden, eivät heitä aseitaan pois koskaan; sillä heillä on aina
ikävä. Christophe oli heidän joutilaisuudelleen sopiva uhri. Hän
oli kyllä lyöty mies; mutta sellainen, joka uskalsi olla millään
tavoin näyttämättä lannistumistaan. Hänestä ei ollut enää kenellekään
huolta; mutta hän ei itsekään ollut muista huolissaan. Hän ei anellut
ihmisiltä mitään; häntä vastaan ei voitu mitään. Hän oli onnellinen
uusien ystäviensä parissa ja aivan välinpitämätön siitä, mitä hänestä
sanottiinkin. Moista ei kaupunki voinut sietää. Ja rouva Reinhart
ärsytti kaupunkia vieläkin enemmän kuin Christophe. Ystävällinen suhde,
jossa hän oli vastoin koko kaupungin tahtoa julkisesti Christophien
kanssa, tuntui rouvan puolelta suorastaan yleisen mielipiteen
uhmaamiselta. Kunnon Lili Reinhart ei epäillyt ketään eikä mitään:
hänen päähänsäkään ei pälkähtänyt ihmisiä uhmata; hän teki niinkuin
hänestä oli hyvä, välittämättä kysellä muiden mieltä. Mutta se olikin
pahinta ärsytystä.

Heidän kahden käytöstä vaaniskeltiin. He eivät olleet tarpeeksi
epäluuloisia. Toinen heistä oli kummallisuuksiin menevä, toinen
huimapää, eivätkä he siis noudattaneet viisauden sääntöjä, kun lähtivät
yhdessä ulos tai juttelivat ja nauroivat illoin kotona nojaten
ulkoparvekkeen kaiteeseen. He sutkauttelivat kaikessa viattomuudessa
ja tuttavuudessa sellaisia sanoja ja käyttäytyivät niin vapaasti, että
hävytön juoru sai helposti vettä myllyynsä.

Eräänä aamuna tuli Christophelle nimetön kirje. Häntä syytettiin
julkein ja halpamielisin sanoin rouva Reinhartin rakastajaksi. Hänen
kätensä hervahtivat alas. Koskaan ei hänen mieleensä ollut tullut
ajatusta rakkaudesta tai edes leikittelevästä veikeilystä Lili
Reinhartin kanssa: Christophe oli siihen liian kunniallinen, hänellä
oli aviorikosta kohtaan puritaaninen kauhu: tuollaisen epäpuhtaan
jakamisen ajatuskin tuotti hänelle ruumiillista ja sielullista
vastenmielisyyttä. Ottaa vaimo ystävältä olisi hänestä ollut rikos; ja
Lili Reinhart olisi ollut viimeinen olento maailmassa, jonka kanssa hän
olisi yrittänytkään sitä tehdä. Tuo naisparka ei ollut tosiaan kaunis;
Christophen intohimo ei siis olisi löytänyt edes puolustusta.

Christophe meni ystäviensä luokse seuraavalla kerralla häpeissään
ja häiriytyneenä. Sielläkin hän huomasi samanlaista häiriytymistä.
Kumpikin Reinharteista oli puolestaan saanut samansuuntaisen kirjeen;
mutta he eivät uskaltaneet sitä toisilleen sanoa; ja kaikki kolme
tekivät he nyt huomioita toisistaan, ja tarkastivat itseään, eivätkä
uskaltaneet enää liikahtaakaan, eivätkä puhua, vaan tekivät alinomaa
pelkkiä tyhmyyksiä. Jos Lili Reinhartin huoleton luonne silloin tällöin
pääsikin voitolle ja jos hän alkoi jälleen nauraa ja lasketella
päättömyyksiä, niin yhtäkkiä hän nolostui miehensä tai Christophen
katsetta. Tuo saatu kirje johtui taas hänen mieleensä; hän keskeytti
yhtäkkiä lauseensa ja sekaantui; samoin joutuivat Christophe ja
Reinhart ymmälle. Jokainen heistä ajatteli:

-- Eivätköhän toiset mitään tiedä?

Kuitenkaan eivät he virkkaneet toisilleen mitään, vaan koettivat elää
kuten ennenkin.

Mutta nimettömiä kirjeitä tuli yhä lisää, yhä hävyttömämpiä ja
likaisempia; ne syöksivät heidät sietämättömään hermostumisen tilaan ja
häpeäntunteeseen. He pistivät ne piiloon, kun saivat ne, eikä heillä
ollut voimaa niitä polttaa lukematta niitä: he avasivat kukin yksinään
kirjeitään, vapisevin käsin; ja rohkeus tahtoi pettää, kun he käänsivät
sivua; ja sitten, lukiessaan viimein sellaista, mitä jo pelkäsivät, --
mikä tavaton määrä toisintoja samasta asiasta olikaan noissa kirjeissä:
pahaantekoon taipuisan luonteen kaikki ovelat ja epäjalot keksinnöt,
-- niin he itkivät itsekseen. He koettivat kukin kaikin mokomin päästä
perille, kuka se kurja oli, joka oli ottanut tehtäväkseen vainota heitä.

Eräänä päivänä ei rouva Reinhart tätä enää jaksanut, vaan tunnusti
miehelleen, minkälaisen vimman uhriksi hän oli joutunut; ja mieskin
tunnusti silloin kyyneleet silmissä hänelle, että samoin oli hänenkin
laitansa. Puhuisivatko he asiansa Christophelle? He eivät uskaltaneet
sitä tehdä. Kuitenkin täytyisi Christophea varoittaa, että hän
osaisi olla tarpeeksi älykäs. -- Heti, kun rouva Reinhart punastuen
alkoi Christophelle tästä puhua, näki hän ällistyneenä, että myöskin
Christophe oli saanut noita kirjeitä. Moinen perinpohjainen ilkeys
saattoi heidät suunniltaan. Rouva Reinhart oli aivan vakuutettu,
että koko kaupunki nyt uskoi tällaisia salaisuuksia. Sen sijaan,
että he olisivat tukeneet keskenään toisiaan, he menettivät lopulta
täydellisesti rohkeutensa. He eivät tienneet, mitä enää tehdä.
Christophe sanoi menevänsä ja halkaisevansa kallon joltakulta! --
Mutta keneltä? Ja sittenpä vasta juorut pääsisivät voimaan!...
Ilmoittaako kirjeistä poliisille? -- Se olisi ollut samaa kuin tehdä
niiden salavihjaukset julkisiksi. Ei olisi muka muuta keinoa kuin
olla niistä välittämättä. Mutta sekään ei ollut enää mahdollista.
Heidän ystävyyssuhteensa oli jo turmeltu. Reinhart saattoi luottaa
ehdottomasti vaimonsa ja Christophen kunniallisuuteen: hän epäili
vastoin tahtoaankin heitä. Hän tunsi itse, miten järjettömiä ja
häpeällisiä tuollaiset epäilykset olivat; hän tahtoi olla niistä
välittämättä ja jättää Christophen ja vaimonsa kahden kesken toistensa
seuraan. Mutta hän kärsi; ja hänen vaimonsa näki sen hyvin.

Vielä pahempi oli rouvan laita. Koskaan ei hän ollut ajatellutkaan
kiemailla Christophelle, enempää kuin nuorukainenkaan hänelle. Mutta
nuo juorut saivat hiipimään hänen mieleensä sellaisen naurettavan
ajatuksen, että ehkäpä Christophe sittenkin tunsi häntä kohtaan jotakin
hellempää; ja vaikkei hän millään ehdolla ilmaissut sitä luuloaan
Christophelle, piti hän tarpeellisena kuitenkin puoltaa itseään
sellaiselta, ei varmoilla vihjauksilla, vaan kaikenlaisilla kömpelöillä
tempuilla, joita Christophe ei ensin ymmärtänyt ja joista hän joutui,
kun hän ne viimein ymmärsi, aivan suunniltaan. Ei tiennyt, nauraako
vai itkeä, niin typerää tällainen oli! Hänkö rakastunut tuohon pikku
porvarittareen, kilttiin, mutta rumaan ja keskolaiseen!... Ja että Lili
Reinhart luuli sellaista!... Ja vielä sekin ilkeä, ettei hän voinut
puolustaa itseään, sanoa hänelle, hänen miehelleen:

-- Mitä joutavia! Olkaa rauhassa! Täältä ei tule vaaraa!...

Mutta ei, hän ei voinut solvata sillä tavoin noita hyviä ihmisiä. Ja
sitäpaitsi Christophe harkitsi mielessään, että jos Lili Reinhart
varjeli itseään muka hänen rakkaudeltaan, johtui se varmaan siitä, että
hän alkoi itse häntä salaisesti rakastaa: nuo nimettömät kirjeet olivat
saaneet aikaan sen kauniin tuloksen, että olivat työntäneet hänen
päähänsä moisia romanttisia typeryyksiä.

Asema oli tullut samalla niin kiusalliseksi ja järjettömäksi, että sitä
oli mahdoton enää jatkaa. Lili Reinhart, jolla ei sanakerskailusta
huolimatta ollut luonteen voimaa, menettikin lopulta pikkukaupungin
kytevän vihamielisyyden ympäröimänä kaiken malttinsa. Reinhartit
keksivät noloja tekosyitä, ettei heidän olisi enää tarvinnut
Christophea tavata:

"Rouva Reinhart oli hiukan sairas... Reinhartilla oli työtä... He
olivat lähteneet muutamaksi päiväksi matkoille..."

Kömpelöitä valheita, jotka sattuma pian iloksensa paljasti.

Christophe oli vilpittömämpi, hän sanoi:

-- Erotkaamme, ystävä-raukat. Meillä ei ole tähän voimaa.

Reinhartit itkivät. -- Mutta heistä tuntui helpoitukselta, kun se
seurustelu loppui.

Kaupunki saattoi nyt tosiaan riemuita. Christophe oli viimeinkin aivan
yksin. Häneltä oli ryöstetty kaikki, viimeinenkin ilma, jota hän voi
hengittää: -- lähimmäisten rakkaus, jota vailla, olipa se vaikka
pienikin, yksikään ihminen ei jaksa elää.



III

VAPAUTUS



Hänellä ei ollut enää ketään. Kaikki hänen ystävänsä olivat kadonneet.
Ja rakas Gottfried, joka oli auttanut häntä vaikeina hetkinä ja
jota hän olisi nyt niin kipeästi tarvinnut, oli poistunut kuukausia
sitten, tällä kertaa ainaiseksi. Eräänä iltana edellisenä kesänä oli
suurella käsialalla kirjoitettu kirje, jossa oli erään kaukaisen
kylän postileima, ilmoittanut Louisalle, että hänen veljensä oli
kuollut, tuollaisella tavallisella kuljeskelumatkallaan, joita pikku
kaupustelija yhä edelleen teki, heikosta terveydestään välittämättä.
Hänet oli haudattu sinne kylän kirkkotarhaan. Viimeinen miehekäs ja
kirkas ystävyys, joka olisi saattanut Christophea tukea, oli vaipunut
pohjattomaan syvyyteen. Christophe jäi yksin jo vanhenevan äitinsä
kanssa, joka oli välinpitämätön hänen aatteilleen, -- joka saattoi
häntä ainoastaan rakastaa, eikä häntä ymmärtänyt. Hänen ympärillään oli
ääretön saksalainen alanko, tuima valtameri. Koettaessaan päästä siitä
ylös, upposi hän joka ponnistuksella uudestaan. Vihamielinen kaupunki
katseli hänen hukkumistaan...

Ja kun hän siinä ponnisteli, välkähti hänelle yhtäkkiä keskellä tätä
yötä mieleen Hasslerin muisto, tuon suuren säveltäjän, jota hän
oli lapsena niin rakastanut ja jonka kunnia nyt säteili yli koko
Saksanmaan. Hän muisti Hasslerin antaneen hänelle erään lupauksen
ennen muinoin. Ja Christophe takertui nyt heti epätoivonsa koko
voimalla tähän oljenkorteen. Hassler voi hänet pelastaa! Hasslerin
täytyi hänet pelastaa! Mitä Christophe häneltä pyysi? Ei apua, ei
rahaa, ei minkäänlaista aineellista tukea. Ei mitään muuta kuin että
Hassler häntä ymmärtäisi. Hassler oli ollut vainottu niinkuin hänkin.
Hassler oli vapaa mies. Hän ymmärtäisi vapaata miestä, jota saksalainen
keskimittaisuus katkeraa kaunaa kantaen ahdisteli, koettaen hänet
murskata. Hasslerilla ja hänellä oli yhteinen taistelu.

Heti, kun hänelle tuli tämä aatos mieleen, pani hän sen toimeen. Hän
ilmoitti äidilleen lähtevänsä matkoille viikon ajaksi: ja jo samana
iltana hän lähti junalla siihen suureen Pohjois-Saksan kaupunkiin,
jossa Hassler oli _Kapellmeisterin_ toimessa. Hän ei jaksanut
odottaa enää. Se oli hänen viimeinen ponnistuksensa saadakseen ilmaa
keuhkoihinsa.



Hassler oli kuuluisa. Hänen vihollisensa eivät tosin olleet lauhtuneet;
mutta hänen ystävänsä huusivat, että hän oli nykyajan, menneisyyden
ja tulevaisuuden suurin säveltäjä. Häntä ympäröivät yhtä suuresti
järjettömiin menevät puoluelaiset kuin häpäisevät kieltäjät. Kun hän ei
ollut kovin karaistu luonne, olivat ensinmainitut hänet katkeroittaneet
ja toiset tehneet veltoksi. Hän ponnisti tarmonsa tehdäkseen kaikkea
sellaista, joka ei ollut mieleistä hänen moittijoilleen, sellaista,
joka sai heidät kirkumaan kiukusta; hän oli kuin kolttosiin
villiytynyt poika. Nuo kolttoset olivat usein mitä vastenmielisintä
laatua: hän ei ainoastaan käyttänyt suuria lahjojaan eriskummaisiin
musikaalisiin päähänpistoihin, jotka nostivat hiukset pystyyn
säveltaiteen ylimmäisten pappien päässä, vaan hän ilmaisi erikoista
uppiniskaista mieltymystä narrimaisiin sävellettäviin teksteihin,
omituisiin aiheisiin, usein myöskin kaksimielisiin ja rivonsekaisiin
kohtauksiin, sanalla sanoen: kaikkeen sellaiseen, joka vain suinkin
voi loukata tavanomaista tervettä järkeä ja säädyllisyyttä. Hän
oli tyytyväinen, kun porvaristo ulvoi vimmasta; eikä porvaristo
unohtanutkaan sitä tehdä. Yksinpä keisarikin, joka, niinkuin jokainen
tietää, sekautui taideasioihin häikäilemättömän omahyväisesti, kuten
nousukkaiden ja ruhtinaiden tapa on, piti Hasslerin mainetta julkisena
skandaalina, eikä jättänyt mitään tilaisuutta ilmaisematta halveksivaa
välinpitämättömyyttä hänen julkeita töitään kohtaan. Hassler raivostui
ja hurmaantui näin ylhäisestä vastarinnasta, josta Saksan taiteen
edistyneimmille puolueille oli muuten tullut melkeinpä pyhä esimerkki;
ja hän jatkoi kahta uhemmin temmellystään. Ja aina, kun hän oli tehnyt
uuden tyhmyyden, huusivat hänen ystävänsä haltioissaan, että hän oli
nero.

Hasslerin nurkkakunnan muodostivat etupäässä dekadenttiset kirjailijat,
maalarit ja arvostelijat, joiden ansio oli tosin kieltämättä se, että
he edustivat taantumusta vastustavaa kapinapuoluetta -- taantumusta
joka aina uhkaa Pohjois-Saksassa; -- he olivat ahtaan hengellisyyden
ja valtiomoraalin vastustajia; mutta heidän vapautensa oli ärtynyt
naurettavuuteen asti taistelussa, ja sitä he eivät itse huomanneet;
sillä joskin monilla heistä oli jonkinverran jäyhää kykyä, niin
älyllisyyttä heillä oli vähän, ja vielä vähemmän makua. He eivät
pystyneet enää pääsemään siitä keinotekoisesta ilmapiiristä, jonka
he olivat ympärilleen luoneet; ja, niinkuin kaikki kamaritaidetta
harrastelevat nurkkaryhmät, he olivat lopulta menettäneet kokonaan
todellisen elämäntajunnan. He säätelivät lakeja itselleen ja sille
ehkä pariinsataan nousevalle tyhmyrijoukolle, joka luki heidän
aikakauslehtiään ja hyväksyi suu auki kaiken, mitä he suvaitsivat
itsevaltiaasti julistaa. Heidän jumaloimisensa oli Hasslerille
kohtalokas, sillä se teki hänet itselleen liian myöntyväiseksi. Hän
hyväksyi tutkimatta kaikki musikaaliset aatteet, mitkä hänen päähänsä
vain pälkähtivät; ja hän oli lujasti vakuutettu, että joskin hän
saattoi kirjoittaa huonompaa kuin olisi voinut, niin oli se kuitenkin
parempaa kuin kaikkein muiden säveltäjien työ. Vaikka tämä ajatus
olikin, pahaksi onneksi, useimmissa tapauksissa sangen totta, ei siitä
seurannut, että se olisi ollut varsin terve ja omansa synnyttämään
suuria taideteoksia. Hasslerissa piili pohjalla ehdoton halveksiminen
ystäviään ja vihamiehiään kohtaan; ja tämä katkera ja koirankurinen
halveksiminen ulottui häneen itseensäkin ja koko elämään. Ja hän
piintyi sitä syvemmälle irooniseen skeptillisyyteensä, kun hän ennen
muinoin oli uskonut moniin yksinkertaisiin ja jaloihin aatteisiin. Kun
hänellä ei ollut voimaa puolustautua oman ikänsä hiljaista kulutusta
vastaan eikä ulkokultaisuutta vakuuttaa itselleen uskovansa mitään
sellaista, jota hän ei enää uskonut, niin hän vimmastui ruoskimaan
entisiä muistojaan. Hänen luonteensa oli etelä-saksalainen, veltto,
pehmyt, huonosti sopiva vastustamaan liikaa onnea tai onnettomuutta,
kuumaa tai kylmää, luonne, joka tarvitsee tasapainonsa säilyttämiseksi
parahultaista lämpömäärää. Hän oli antanut itsensä luisua vähitellen
ja huomaamatta nauttimaan laiskasti elämästä: hän rakasti herkkuja,
voimakkaita juomia, joutilasta makailua ja pehmeitä ajatuksia. Koko
hänen taiteessaan näkyivät siitä merkit, vaikka hän olikin tarpeeksi
lahjakas, että hänen neronsa säkeniä sinkoili joskus vieläkin
keskeltä hänen höltynyttä ja muotimakua noudattamaan heittäytynyttä
musiikkiaan. Kukaan ei tuntenut tätä hänen alennustilaansa paremmin
kuin hän itse. Oikeastaan hän oli ainoa, joka sen tunsi, -- muutamina
harvoina hetkinä, joita hän tietystikin koetti karttaa. Silloin
hän oli ihmisvihollinen, hillittömästi pahantuulensa vallassa,
piintynyt itsekkäisiin hommiinsa, pitämään huolta terveydestään,
-- ja välinpitämätön kaikkeen sellaiseen nähden, mikä muinoin oli
kiihdyttänyt hänen innostustaan tai vihaansa.



Sellainen oli mies, jonka luokse Christophe tuli etsimään itselleen
tukea. Minkälaisella ilolla ja kuinka kaunein toivein hän eräänä
kylmänä ja sateisena aamuna saapuikaan mainittuun kaupunkiin, jossa tuo
hänen mielestään taiteen vapaata henkeä vertauskuvallisesti edustava
olento asui! Hän odotti häneltä sitä ystävyyden ja rohkaisun sanaa,
jota hän kaipasi voidakseen jatkaa kaikille oikeille taiteilijoille
välttämättä tulevaa epäkiitollista taistelua maailmaa vastaan,
taistelua viimeiseen hengenvetoonsa saakka, riisumatta aseitaan
ainoaksikaan hetkeksi: sillä kuten Schiller sanoo, "_ainoa suhde
yleisöön, jota ei koskaan kadu, -- on sota_".

Christophe oli niin innoissaan, että hän tuskin ennätti jättää
matkalaukkunsa ensimäiseen hotelliin mikä eteen sattui, lähellä
asemaa; sitten hän juoksi teatteriin tiedustelemaan Hasslerin
osoitetta. Hassler asui melkoisen kaukana keskustasta, eräässä
esikaupungissa. Christophe lähti sinne raitiovaunulla, purren
matkalla halukkaasti pientä leipäkimpaletta. Hänen sydämensä alkoi
jyskyttää, kun hän läheni päämaaliaan. Se kortteli, josta Hassler
oli valinnut itselleen asumuksen, oli melkein kokonaan rakennettu
tuohon omituiseen uuteen rakennustyyliin, jossa nuori Saksa peittelee
oppinutta barbaarisuuttaan ja koettaa kovilla ponnistuksilla todistaa
olevansa nero. Keskellä tavallista ja arkista kaupunkia, sen suoria
ja persoonallista luonnetta puuttuvia katuja, ilmestyi yhtäkkiä
egyptiläisiä hautakammioita, norjalaisia tunturimajoja, luostareita,
linnoituksia, yleisen maailmannäyttelyn paviljonkeja, möhömahaisia
taloja, umpikujia, maan sisään kaivautuvia hautoja, kuolleita päätyjä,
joissa oli yksi ainoa eloton ja suunnattoman suuri silmä, vankilan
rautaristikoita, louhittuja kiviportteja, rautavanteita, kultaisia
salakirjoituksia häkeillä varustetuissa ikkunoissa, hirviöitä
kita ammollaan sisäänkäytäväin ovien päällä, fajanssineliöitä
iskostettuina sinne tänne, kaikkialle, sellaisiin paikkoihin, joissa
niitä ei juuri odottanut näkevänsä; räikeänvärisiä mosaiikkeja,
jotka esittivät Aatamia ja Eevaa, ja kattoja, jotka olivat peitetyt
väriltään yhteensointumattomilla tiileillä; kalliolinnanmuotoisia
taloja, viimeisessä kerroksessa sakarat kuin keskiaikaisten palatsien
muureissa, muodottomien eläinten kuvioita päädyissä; yhdellä puolella
ei ikkunoita ollenkaan, sitten yhtäkkiä toisella sivulla ammottavia
läpiä, nelikulmaisia, suunnikkaan muotoisia, kolmiomaisia tai ikäänkuin
viillettyjä haavoja; suuret alat tyhjää muuripintaa, josta puhkesi
yhtäkkiä jykevä ja yhdellä ainoalla ikkunalla varustettu parveke, --
sellainen parveke, jota Niebelungenin kariatiidit pönkittivät alta
ja josta työntyi ulos parrakkaiden ja kaljupäiden vanhusten mykeviä
päitä, kivisen kaiteen läpi tirkistellen, Böcklinin ihmis-kalojen
naamoja. Erään tällaisen vankilan, -- faaraoiden kuosiin rakennetun,
yksikerroksisen matalan talon päätyyn, talon, jonka ovella seisoi kaksi
valtavaa alastonta jättiläisen hahmoa, -- oli arkkitehti piirtänyt:

    "Taideniekka sun kaikkeutes näytä,
    se, jot' ei ollut ja vasta ei tullut."

    "Seine Welt Zeige der Künstler,
    die niemals war noch jemals sein wird."

Christophe oli niin täydellisesti rajoittunut ajattelemaan vain
Hassleria, että hän katseli kaikkea tätä typertynein silmin eikä
koettanutkaan sitä ymmärtää. Hän löysi tuon etsimänsä talon, joka oli
kaikkein yksinkertaisimpia, -- karolinkilaista tyyliä. Sisällä oli
pöyhkeää ja halpahintaista loistoa; sisäportaissa liiaksi kuumennetun
lämpöjohdon raskas ilma; vielä näki hän siellä ahtaan hissin, mutta
sitä hän ei käyttänyt hyväkseen, koska hän tahtoi saada vielä aikaa
valmistautuakseen menemään sisään. Niin kiipesi hän lyhyin askelin
neljänteen kerrokseen, vapisevin jaloin ja liikutuksesta värisevin
sydämin. Näinä lyhyinä hetkinä tuli hänen mieleensä, aivan kuin eilinen
tapaus, hänen muinainen kohtauksensa Hasslerin kanssa, hänen oma
lapsellinen innostuksensa ja isoisä.

Kello oli lähes yksitoista, kun hän soitti Hasslerin ovella. Hänet otti
vastaan viekkaan veikeä kamarineiti, jonkinlainen _serva padrona_,
joka katseli häntä hävyttömästi, ja alkoi selittää, että "herra ei voi
ottaa vastaan, sillä herra on väsynyt". Sitten huvitti häntä kuitenkin
varmaan se vaatimaton pettymys, jonka hän näki Christophen kasvoilla,
sillä kun hän oli kursailematta lakannut tutkimasta kiireestä kantaan
Christophea, lauhtui hän yhtäkkiä, antoi Christophen astua Hasslerin
työhuoneeseen ja sanoi koettavansa saada herran ottamaan hänet vastaan.
Kaupan päälle heitti hän Christophelle sukkelan silmäyksen ja sulki
oven.

Seinillä oli joitakuita impressionistisia tauluja ja lemmenseikkailuja
käsitteleviä kaiverruksia, ranskalaista työtä kahdeksanneltatoista
vuosisadalta: sillä Hassler oli tuntevinaan hyvin kaikkia taiteita;
ja hänen makunsa sulatti vaivatta yhteen Manet'n ja Watteaun,
ohjeiden nojalla, jotka hän oli saanut nurkkakunnaltaan. Sama
tyyli ilmeni kalustossakin; varsin kaunista Ludvig XIV:n aikuista
kirjoituspöytää ympäröivät "uustyyliset" nojatuolit ja itämainen
divaani, jolle oli kasattu kokonainen vuori pieluksia. Ovet olivat
koristetut kuvastimilla; ja hyllyillä oli lukemattomia japanilaisia
pikkukoruja, samoin kuin uunin reunallakin, jossa komeili Hasslerin
rintakuva. Eräänlaisella jakkaralla maljakossa oli levällään valtava
määrä laulajatarten, ihailijatarten ja ystävien valokuvia, niissä
omistuksina älykkäitä sukkeluuksia ja haltioituneita huudahduksia.
Kirjoituspöydällä vallitsi suunnaton epäjärjestys; piano oli auki;
tupakantuhkaa näkyi hyllyillä, ja puoleksi poltettujen sikarien pätkiä
kaikkialla.

Christophe kuuli viereisestä huoneesta ikävystyneen ja toruskelevan
äänen; siihen vastasi pikku kamarineiti komentelevin ja tiukoin sanoin.
Huomattavastikaan ei Hassler ollut kovin halukas näyttäytymään. Ja oli
selvää, että neiti oli lujasti päättänyt saada hänet näyttäytymään;
eikä hän kursaillut vastata Hasslerille niin tutunomaisesti kuin
suinkin lienee mahdollista: hänen kimeä äänensä tunkeusi läpi
seinienkin. Christophea oikein nolostutti kuulla eräitä huomautuksia,
joita tuo nainen teki herralleen. Mutta Hassler ei niitä pannut
pahakseen. Päinvastoin: tuntui kuin olisivat ne hävyttömyydet häntä
huvittaneet; ja yhä edelleen motkotellen hän ärsytteli pilalla ja
koiruuksissaan tyttöä. Viimein kuuli Christophe, että jokin ovi aukeni
ja että Hassler lähestyi, jörön pisteliäästi yhä leikkiä laskien ja
laahustellen hitaasti jalkojaan.

Hassler astui sisään. Christophen sydäntä kouristi. Hän tunsi
Hasslerin. Olisipa Jumala suonut, ettei hän olisi häntä tuntenut! Se
oli Hassler, eikä se ollut hän. Hänellä oli kuin ennenkin korkea otsa,
jossa ei ollut ainoaakaan vakoa, ja kasvot, joissa ei näkynyt yhtään
ryppyä enempää kuin lapsella; mutta hän oli kalju, hänen hipiänsä
ikäänkuin näljäinen, ihonväri keltainen, koko muoto untelo, alahuuli
hiukan riippuva, suu ikävystynyt ja tyly. Hän kulki selkä kumarassa,
työntäen käsiään pikku takkinsa taskuihin, takin, jonka rintapielet
olivat levällään, kiskoen huolimattomasti kenkiä jaloissaan; paita
pullotti vatsan kohdalta koholla housuista, joiden nappeja hän ei edes
ollut viitsinyt pistää kaikkia kiinni. Hän katseli Christophea unisin
silmin; eivätkä ne silmät kirkastuneet sittenkään, kun nuorukainen
oli sammaltanut nimensä. Hän kumarsi automaattisesti, virkkamatta
sanaakaan, viittasi vain päällään Christophelle tuolia ja hervahti itse
huokaisten divaanille, kasaten sen pielukset korkealle ympärilleen.
Christophe toisti:

-- Minulla on jo ollut kunnia... Te olette hyvyydessänne... Minä olen
Christophe Krafft...

Hassler oli vaipunut divaanin kuoppaan, istui pitkät jalat nilkoista
ristissä, ja laihat kädet oikealla polvella, jonka hän oli kohottanut
aivan leukaansa asti, ja vastasi:

-- En tunne.

Christophe koetti ahdistus kurkussa muistuttaa hänelle heidän
muinaista kohtaustaan. Hänelle olisi ollut vaikeaa jo jossakin
toisenlaisessakin tilaisuudessa puhua omista sisäisistä muistoistaan;
tässä kävi se suorastaan kidutukseksi: hän sotkeutui lauseissaan, ei
löytänyt sanoja ja puhui järjettömyyksiä, jotka nostivat punan hänen
poskilleen. Hassler antoi hänen solkata, katsellen häntä yhä samein ja
välinpitämättömin silmin. Kun Christophe oli päässyt juttunsa loppuun,
heilutteli Hassler tuokion polveaan ja oli vaiti niinkuin olisi
odottanut Christophen yhä jatkavan. Sitten hän sanoi:

-- Niin... Sillä tavoin sitä vanhetaan...

Sitten hän haukotteli ja jatkoi:

-- ... Pyydän anteeksi... Ei nukuttua... Illallisella teatterissa,
viime yönä... Ja hän haukotteli uudestaan.

Christophe toivoi, että Hassler edes vihjailisi niihin asioihin,
mitä hän nyt oli hänelle kertonut, mutta Hassleria ei koko tuo
juttu viehättänyt laisinkaan, hän ei siitä puhunut; eikä hän tehnyt
Christophelle mitään kysymyksiä hänen elämästään. Kun hän oli
lopettanut haukottelunsa, virkkoi hän:

-- Oletteko ollut kauan Berlinissä?

-- Minä tulin tänä aamuna, vastasi Christophe.

-- Ahaa, äännähti Hassler, enempää kummastelematta. Mikä hotelli?

Ja näyttämättä odottavankaan vastausta hän nousi laiskasti koholleen,
sai käsiinsä sähkönapin ja soitti.

-- Suokaa anteeksi, sanoi hän.

Tuo hävyttömän näköinen pikku kamarineitsyt ilmestyi ovelle.

-- Kitty, sanoi Hassler, eikö sinulla ole pienintäkään aikomusta tuoda
minulle aamiaista tänään?

-- Ette suinkaan tahtone, vastasi tyttö, että minä tuon teille ruuan
tänne silloin, kun teillä on täällä vieras?

-- Miksikä ei? -- virkkoi Hassler, iskien kujeilevasti Christophelle
silmää. -- Hän ruokkii sieluani; minä ravitsen ruumistani.

-- Häpeäisitte näytellä hänelle syömistänne kuin mikäkin menaserian
elukka!

Hassler ei suinkaan suuttunut, vaan nauroi ja korjasi:

-- Kuin menaashin elukka...

-- Tuohan vain, jatkoi hän sitten; nielen häpeän muun joukossa.

Tyttö poistui, kohauttaen olkapäitään.

Kun Christophe näki, ettei Hassler edelleenkään koettanut tiedustella,
mitä hän täällä teki, yritti hän johtaa juttua jälleen tarvittavalle
uralle. Hän puhui, kuinka vaikeaa maaseutuoloissa oli elää,
ihmisten matalasta tasosta, heidän henkisestä ahtaudestaan, omasta
yksinäisyydestään. Hän koetti herättää Hasslerissa mielenkiintoa
apeaan moraaliseen tilaansa. Mutta Hassler loikoi vain divaaninsa
pohjassa, pää pieluksella takakenossa, silmät puoli ummessa, ja antoi
hänen puhua, ikäänkuin ei olisi häntä kuunnellutkaan; tai sitten
hän kohotti hieman luomiaan ja sinkautti maaseutukaupunkilaisista
jonkin kylmän ja iroonisen sanan, huvittavan hävyttömyyden, niin
välinpitämättömällä tavalla, että Christophen yritys päästä läheisemmin
juttelemaan, auttamattomasti meni myttyyn. Kitty oli tullut takaisin
tuoden aamutarjottimen: kahvia, voita, liikkiötä y.m. Hän sijoitti
sen ärtyisesti kirjoituspöydälle, keskelle paperien sekamelskaa.
Christophe odotti, kunnes neiti oli mennyt ulos, ja jatkoi sitten tuota
tuskallista tarinaansa, jota hänen oli niin vaikea saada sujumaan.

Hassler oli vetänyt tarjottimen eteensä; kaatoi itselleen kahvia
ja työnsi siihen huuliaan; sitten keskeytti hän tuttavallisesti
ja suopeasti ja samalla hiukan yli olkainsa Christophen tarinan
tarjoamalla:

-- Kuppi lämmintä?

Christophe ei huolinut. Hän koetti taas löytää äskeisen puheensa
langan; mutta hän joutui yhä enemmän ymmälle eikä tiennyt, mitä enää
sanoi. Hän tuli aivan hajamieliseksi, kun näki Hasslerin tuossa,
liina kaulassa kuin lapsi, ahmivan sisäänsä rasvaisia torttuja ja
sianlihaviipaleita, käyden niihin kiinni sormillaan. Christophen
onnistui kuitenkin kertoa, että hän sävelsi, että hän oli saanut
esitetyksi uvertyyrin Hebbelin _Judithiin_. Hassler kuunteli
hajamielisesti.

-- Was? (Minkä?) kysyi hän.

Christophe toisti kappaleensa nimen.

-- Ach! so, so! (Aha, hyvä, hyvä!), virkkoi Hassler, työntäen sormensa
ja korppunsa kahvikuppiin.

Ei muuta.

Christophelta meni jo rohkeus, hän oli jo nousta ylös ja lähteä pois;
mutta hän ajatteli pitkää ja turhaan tehtyä matkaansa; ja kooten kaiken
rohkeutensa hän ehdotti nyt Hasslerille änkytellen, että hän saisi
soittaa hänelle joitakuita kappaleitaan. Ensimäiset sanat kuullessaan
Hassler keskeytti.

-- Ei ei, enhän minä ymmärrä sellaista hölynpölyä, -- sanoi hän
ilkkuvan ivallisesti ja hieman häikäilemättä. -- Ja sitäpaitsi ei
minulla ole aikaa.

Christophelle tulivat vedet silmiin. Mutta hän oli nyt päättänyt
kerrankin, ettei hän lähtisi täältä ennenkuin olisi saanut kuulla
Hasslerin mielipiteen töistään. Hän sanoi siis puoleksi nolona ja
puoleksi vihoissaan:

-- Pyydän teiltä anteeksi; te olette kerran luvannut minua kuulla; minä
olen tullut tänne Saksan sydämestä pelkästään sitä varten: teidän on
kuultava.

Hassler, joka ei ollut tottunut moiseen ryhtiin, katseli tuota
kömpelöä nuorukaista, joka seisoi siinä vihoissaan ja punastuneena
ja melkeinpä itku suulla: se oli hänestä huvittavaa; hän kohautti
kyllästyneesti olkapäitään, osoitti hänelle sormellaan pianoa, ja
virkkoi hullunkurisen alistuvaisena:

-- No... antaa siis tulla!...

Sitten hän vääntäytyi divaanille aivan kuin aikoen torkahtaa,
pöyhötteli pieluksia nyrkin iskuilla, asetti ne itseään venytellen
käsivarsiensa alle, sulki puolittain silmänsä, aukaisi ne tuokioksi
nähdäkseen, minkälaisen määrän nuottikääröjä Christophe oli vetänyt
taskustaan, päästi pienen huokauksen ja varustausi ikävissään
kuuntelemaan.

Christophe alkoi nöyryytettynä ja muserretuin mielin soittaa.
Hassler avasi piankin sekä silmänsä että korvansa; sen sai aikaan
ammatti-mielenkiinto, tuollainen harrastus, joka kyvykkäässä
taiteilijassa aina herää, kun hänet vasten tahtoaankin tempaa
jokin kaunis mukaansa. Ensin hän ei virkkanut mitään, loikoi vain
liikkumatta; mutta sameus hänen silmistään väheni, ja hänen jöröt
huulensa liikahtelivat. Sitten hän virkosi täydellisesti ja murahteli
hämmästyksestä ja hyväksyvästi. Ne olivat pelkkiä sanattomia
huudahduksia; mutta sävystä saattoi hänen ajatuksensa ehdottomasti
arvata; ja se tuntui Christophesta kuvaamattoman hyvältä. Hassler ei
enää muistanut soittamattomien tai jo soitettujen kappaleiden määrää.
Kun Christophe oli lopettanut kappaleen, sanoi Hassler:

-- Entä sitten, sitten!...

Hän alkoi jo puhua kuin ihminen.

-- Hyvä, tuo on hyvä!... (huudahti hän.) Famoosia!... Hirveän
famoosia! (_Schrecklich famos!_)... Mutta, mitä hiittä! (murisi hän
ällistyneenä), mitä tuo on?

Hän oli noussut istumaan divaanille, kurotti päätään eteenpäin,
asetti kouransa kuulotorveksi korvalleen, puhui itsekseen, nauroi
ihastuksesta, ja muutamissa omituisen harvinaisissa harmoniakohdissa
pisti hiukan kieltään ulos suustaan, aivan kuin nuolaisten huuliaan.
Jollakin odottamattomalla modulatsioonilla oli häneen sellainen
vaikutus, että hän kavahti yhtäkkiä ylös, huudahti ja tuli istumaan
pianon ääreen, Christophien viereen. Hän ei näyttänyt huomaavankaan,
että Christophe oli siinä. Hän välitti ainoastaan musiikista. Ja kun
kappale loppui, otti hän vihkon, luki avoinna olevat sivut, luki
sitten seuraavatkin, äännähdellen yhä itsekseen ihastuksesta ja
hämmästyksestä, aivan kuin olisi ollut yksinään huoneessa:

-- Mitä hemmettiä!... intousi hän. Mistä tuo kollo on tämän keksinyt?...

Hän sysäsi Christophen olkapäästä syrjään ja soitti itse muutamia
kohtia. Hänellä oli ihanat pianonsoittajan sormet, sangen pehmeät,
hyväilevät ja keveät. Christophe huomasi hänen kapeat, hyvin hoidetut,
melkein sairaalloisen aristokraatiset kätensä, jotka sopivat niin
huonosti hänen muuhun olemukseensa. Hassler pysähtyi eräihin
akordeihin, soitti ne uudestaan, räpytellen silmiään ja laksauttaen
kieltään; hän hyräili niitä huultensa päillä, matkien eri soittimien
ääntä, ja hän sekoitteli yhä soittoon omia huudahduksiaan, joissa
ilmeni samalla sekä mielihyvää että harmia: hän ei voinut vastustaa
itsessään jonkinlaista ärtymistä, ikäänkuin kateutta; ja kuitenkin hän
nautti ahnaasti.

Vaikka Hassler puhuikin itsepintaisesti edelleen ainoastaan itselleen,
ikäänkuin Christophea ei olisi ollut olemassakaan, ei Christophe,
joka oli tullut mielihyvästä punaiseksi, voinut olla ottamatta omaan
tiliinsä noita Hasslerin huudahduksia; ja nyt hän siis selitti, mitä
hän oli tarkoittanut siinä tai siinä kappaleessa. Hassler ei näyttänyt
ensin huomaavankaan, mitä nuorukainen sanoi, vaan puhui yhä edelleen
ääneen ainoastaan omia mietteitään; sitten iskivät eräät Christophen
sanat häneen niin, että hän vaikeni, ja istui yhä nuottivihkoa
katsellen ja kuunteli Christophea vihkoa selaillen, vaikkei ollut muka
häntä kuuntelevinaan. Christophe vilkastui puolestaan yhä enemmän. Ja
viimein avasi hän kokonaan sydämensä: hän puhui naiivin kiihtyneenä
kaikista suunnitelmistaan ja koko elämästään.

Hassler oli vaiti, hän oli joutunut jälleen tavalliseen irooniseen
mielialaansa. Hän oli antanut Christophen ottaa vihkon pois käsistään;
nojaten kyynärpäätään pianonreunaan ja otsaansa käteensä katseli hän
nyt Christophea, joka selitteli nuorekkaan innostuneena ja liikutettuna
teostaan. Ja hän hymyili katkerasti, kun muisti omia esikoisiaan,
senaikaisia unelmiaan, ja ajatteli Christophea ja hänen toiveitaan ja
niitä pettymyksiä, jotka varmasti odottivat häntä.

Christophe puhui maahan katsellen ja peljäten, ettei enää tietäisi,
mitä puhuikaan. Hasslerin äänettömyys lamasi hänen mieltään. Hän
tunsi, että Hassler tarkasteli häntä, että hän seurasi hänen jokaista
sanaansa; hänestä näytti siltä kuin hän, olisi jo saanut murretuksi
jään, joka heitä erotti, ja hänen sydämensä säteili iloa. Kun hän
sitten lopetti, nosti hän arasti ja luottavasti päätänsä ja katsoi
Hassleriin. Silloin koko hänen äskeinen ilonsa hyytyi yhtäkkiä, aivan
kuin liian varhain puhjenneet silmut; niin vaikuttivat häneen Hasslerin
tylyt ja ilveilevät silmät, jotka tarkastelivat häntä, ilman mitään
hyvyyttä. Christophe vaikeni.

Jäätävän hiljaisuuden jälkeen Hassler puhui, kuivalla äänellä. Hän
oli nyt jälleen muuttunut: hän näytteli muka tarpeellista ankaruutta
nuorta miestä kohtaan; hän muokkasi julmasti hänen aikeitaan, hänen
menestyksentoiveitaan, aivan kuin sisäisimmillä hetkillään tahtoessaan
suomia itseään. Hän hävitti itsepintaisen kylmästi Christophen uskoa
elämään, hänen uskoaan taiteeseen, hänen uskoaan omaan voimaansa. Hän
esitti esimerkkinä oman itsensä, katkerasti, puhuen pilkallisesti
nykyisistä teoksistaan.

-- Sellaista tunkkaa! sanoi hän. Sellainen se niihin sikoihin menee!
Luuletteko, että maailmassa on kymmentä ihmistä, jotka rakastavat
musiikkia, tai onko siinä niitä yhtä ainoaa?

-- Olen minä! sanoi Christophe välittömästi. Hassler katsahti häneen,
kohautti olkapäitään ja vastasi kyllästyneellä äänellä:

-- Olette kuin muutkin. Sellainen kuin toisetkin. Koetatte onnistua,
saada huvinne, niinkuin muutkin... Ja te olette oikeassa...

Christophe yritti inttää vastaan; mutta Hassler vei häneltä sanat
suusta, otti taas hänen vihkonsa ja alkoi tiukasti tuomita samoja
töitä, joita hän oli äsken kiittänyt. Hän ei ainoastaan haavoittavan
tylysti korostanut todellisia laiminlyöntejä, kirjoitusvirheitä, pikku
vikoja maku- ja ilmaisuseikoissa, joita nuorelta mieheltä oli sattunut
tulemaan; vaan hän arvosteli häntä niin kohtuuttomasti kuin kaikkein
ahtain ja takapajulle jäänein niistä musiikkimiehistä, joiden tähden
hän itse, Hassler, oli saanut koko ikänsä kärsiä. Hän kysyi, mitähän
järkeä nyt tuossakin oli. Hän ei enää arvostellutkaan, hän suorastaan
kielsi: tuntui kuin hän olisi koettanut vihamielisesti hävittää koko
sen vaikutuksen, minkä Christophen työt olivat äsken tehneet häneen
vasten hänen tahtoaankin.

Christophe oli aivan lamaantunut eikä koettanut vastata. Mitä virkkaa
tuollaisiin mahdottomuuksiin? Ne olivat sellaisia, että hän häpesi
niitä kuulla tuon kunnioittamansa ja rakastamansa miehen suusta. Eikä
Hassler kuunnellutkaan häntä. Hän istui vain siinä nojallansa, suljettu
nuottivihko kädessä, ilmeettömin silmin, katkerin huulin. Lopuksi hän
sanoi, niinkuin olisi taas unohtanut Christophen läsnäolon:

-- Ah, pahin surkeus on se, ettei ole ainoaakaan, joka kykenisi meitä
ymmärtämään.

Christophe tunsi heltyvänsä sydänjuuriin saakka; hän kääntyi yhtäkkiä,
laski kätensä Hasslerin kädelle ja toisti rakkautta uhkuvin sydämin:

-- Olen minä!

Mutta Hasslerin käsi ei liikahtanut; ja jos jotain hänen sydämessään
vavahtikin, lyhyen tuokion vain, kun hän kuuli tuon nuorekkaan äänen,
niin pienintäkään valoa ei syttynyt hänen sammuneihin silmiinsä, jotka
nyt katselivat Christopheen. Elämänviha ja itsekkyys pääsivät taas
voitolle. Hän liikautti yläruumistaan, kumarsi juhlallisesti ja samalla
koomillisesti.

-- Kiitän nöyrimmästi, sanoi hän.

Hän ajatteli:

-- Sellaisten ymmärtämisille minä annan palttua! Luuletko sinä, että
minä sinun tähtesi olen hukannut elämäni?

Hassler nousi, heitti nuottivihkon pianon kannelle ja meni jälleen
äskeiselle paikalleen divaanille, pitkin ja huojahtelevin jaloin.
Christophe, joka oli nopeasti ymmärtänyt hänen ajatuksensa ja
tuntenut sen solvaavan merkityksen, yritti vastata ylpeänä, ettei ole
tarviskaan, että kaikki ihmistä ymmärtävät: eräät henget ovat yksinään
enemmän arvoisia kuin koko kansa; ne ajattelevat häntä varten; ja sitä,
mitä he ovat ajatelleet, täytyy hänenkin ajatella. -- Mutta Hassler ei
kuunnellut enää. Hän oli vaipunut taas apaattiseen tilaansa, hänessä
nukkuvan elämän väsymykseen. Christophe oli liian terve ymmärtääkseen
tällaista muutosta, mutta tunsi nyt hämärästi, että kaikki oli
menetetty; ja kuitenkaan hän ei voinut sellaiseen alistua, koska oli
jo melkein luullut voittavansa. Hän teki siis epätoivoisesti kaikkensa
saadakseen Hasslerin mielenkiinnon heräämään; hän otti nuottivihkonsa
ja koetti selittää niiden epäsäännöllisyyksien syitä, joista Hassler
äsken oli huomauttanut. Hassler lojui pehmeässä sohvassa ja pysyi
jörösti vaiti; hän ei myöntänyt eikä vastustanut mitään: hän odotti
vain, että tämä loppuisi.

Christophe näki, ettei hän täällä voisi mitään. Keskellä lausetta
hän siis vaikeni. Hän kiersi kokoon vihkonsa ja nousi ylös. Hassler
nousi samoin. Christophe pyysi häpeissään ja nöyryytettynä anteeksi.
Hassler kumarsi keveästi, samalla ylhäisen hienosti ja ikävystyneestä
ja ojensi hänelle kätensä, kylmästi ja kohteliaasti. Sitten saattoi hän
Christophen eteisen ovelle, pidättämättä häntä enää sanallakaan tai
kutsumatta häntä tulemaan takaisin.



Christophe oli jälleen kadulla, perinpohjin lannistuneena. Hän meni
umpimähkään minne sattui. Kuljettuaan kuin kone paria kolmea katua
joutui hän sille raitiotiepysäkille, josta hän oli tänne tullut.
Hän nousi raitiovaunuun, ajattelematta, mitä oikein teki. Siinä
hän lyyhistyi penkille istumaan, käsivarret ja jalat hervottomina.
Mahdotonta mitään ajatella, selvittää aivojaan: hän ei ajatellut
mitään. Häntä peloitti katsella omaan itseensä. Siellä oli tyhjyys. Ja
hänestä tuntui, että se tyhjyys oli hänen ympärillään ja tuli juuri
tästä kaupungista; hän ei voinut täällä enää hengittää: tämä sumu, nuo
jäykät ja jykevät rakennukset tukahduttivat häntä. Hänellä oli mielessä
enää yksi ainoa seikka: paeta, paeta, mitä nopeimmin, -- aivan kuin hän
olisi paetessaan voinut jättää kaupunkiin sen katkeran pettymyksen,
jonka hän oli siellä kokenut.

Hän palasi hotelliinsa. Kello ei ollut vielä puolta yhtä. Kaksi tuntia
sitten oli hän sinne tullut, -- sellainen valonhohde sydämessään! -- Ja
nyt oli kaikki sammunut.

Hän ei syönyt päivällistä. Eikä mennyt edes huoneeseensa. Ihmisten
kummaksi pyysi hän laskunsa, maksoi sen kuten olisi ollut hotellissa
yötä, ja sanoi lähtevänsä pois. Turhaan selitettiin hänelle, ettei
hänen tarvinnut kiirehtiä, että se juna, jolla hän aikoi matkustaa
takaisin kotipuolelleen, lähti vasta usean tunnin päästä, joten
hänen olisi ollut parempi olla hotellissa. Hän tahtoi mennä heti
paikalla asemalle: hän oli aivan kuin lapsi, hän tahtoi lähteä aivan
ensimäisellä junalla, millä tahansa, ei enää jäädä hetkeksikään
tähän kaupunkiin. Vaikka hän oli tehnyt näin pitkän matkan suurin
kustannuksin -- vaikka hän oli iloinnut paitsi siitä, että saisi nähdä
Hasslerin, myöskin aikomuksestaan käydä museoissa, konserteissa, nähdä
eräitä tunnettuja henkilöitä, -- niin nyt ei hänellä enää ollut muuta
ajatusta kuin päästä pois...

Hän tuli takaisin asemalle. Kuten hänelle oli sanottu, lähti hänen
junansa vasta runsaan kolmen tunnin perästä. Sitäpaitsi ei se juna
ollut pikajuna, -- (sillä Christophen oli pakko tyytyä matkustamaan
viimeisessä luokassa) -- joten se pysähtyi usein välillä; Christophen
olisi ollut mukavampi matkustaa seuraavalla junalla; se lähti kaksi
tuntia myöhemmin ja tavoitti tämän ensimäisen matkalla. Mutta silloin
olisi hänen täytynyt viipyä täällä kaksi tuntia kauemmin, ja sitä
hän ei nyt voinut sietää. Hän ei poistunut junaa odotellessaan
edes asemaltakaan, -- synkkää odotusta noissa avarissa ja tyhjissä
saleissa, meluavissa ja kolkoissa, joissa rientää aina outoja olentoja
edestakaisin, kiireissään ja juoksujalkaa, kaikki vento-vieraita
ja välinpitämättömiä, ei ketään tuttavaa, ei ainoankaan ystävän
kasvoja. Kelmeä päivä sammui. Sähkölamput kuulsivat valoläiskinä sumun
keskeltä, pimeästä, jonka ne tuntuivat tekevän yhäkin synkemmäksi.
Christophesta tuntui jokainen hetki entistä ahdistavammalta, hän
odotti tuska sielussaan lähtöhetkeä. Kymmenesti hän tunnin kuluessa
meni tarkastelemaan rautatien aikataulua, ettei vain ollut erehtynyt.
Ja kun hän nyt lueskeli sitä, vielä kerta alusta loppuun, aikansa
kuluksi, niin hän huomasi erään paikannimen, jonka hän tunsi
hämärästi tutuksi; vasta hetken päästä hän muisti, että sehän oli
sen vanhan Schulzin kotikaupunki, joka oli kirjoitellut hänelle niin
kilttejä ja ihastuneita kirjeitä. Kohta tuli hänelle sekasortoisessa
sieluntilassaan aatos lähteä katsomaan tuota tuntematonta ystävää.
Se kaupunki ei ollut aivan hänen paluutiensä varrella, vaan parin
tunnin matkan päässä erästä paikallisrataa; se matka veisi kokonaisen
yön, ja junaa täytyi muuttaa kolmisen kertaa ja odottaa sietämättömän
kauan vaihtopaikoissa: Christophe ei sitä nyt laskenut. Aivan heti hän
päätti lähteä sinne: hänellä oli vaistomainen tarve takertua jonkun
ystävyyteen. Malttamatta pohtia asiaa hän sommitteli sähkösanoman ja
ilmoitti Schulzille saapuvansa hänen luokseen seuraavana aamuna. Tuskin
oli hän sähkösanoman lähettänyt, niin hän sitä jo katui. Hän ivaili
katkerasti mielessään iänikuisia turhia kuvitelmiaan. Miksi mennä
hankkimaan itselleen uutta tuskaa? -- Mutta nyt se oli tehty. Nyt oli
liian myöhäistä muuttaa aikomusta.

Näissä ajatuksissa vietti hän viimeisen odotustunnin. -- Vihdoinkin
tuli hänen junansa raiteille. Hän nousi siihen kaikkein ensimäisenä; ja
niin lapsellisen kiihtynyt hän oli, että hän hengitti vapaammin vasta
sitten, kun juna tärähti liikkeelle ja vaunun ikkunasta näkyi taakse
jäävä, harmaaseen taivaaseen varjokuvana sulautuva kaupunki, suruisessa
rankkasateessa, painuen yöhön. Hänestä tuntui, että hän olisi kuollut,
jos hänen olisi täytynyt olla siellä yötä.

Samaan aikaan, -- noin kello kuusi illalla, -- tuli Hasslerilta kirje
Christophelle hänen hotelliinsa. Christophen käynti oli herättänyt
hänessä kaikenlaisia tunteita ja ajatuksia. Koko iltapuolen hän oli
ajatellut katkerin muistoin eikä suinkaan epäsuopeasti tuota köyhää
poikaa, joka oli tullut hänen luokseen niin innokkaana ja liikutettuna
ja jota hän oli kohdellut aivan jäisellä tavalla. Hän katui nyt tuota
vastaanottoaan. Totta puhuen se ei ollutkaan muuta kuin hänen varsin
tavallisia jöröjä oikuttelunpuuskiaan. Hän päätti nyt korjata vian
ja lähetti nuorukaiselle oopperapiletin ja pikku kirjelapun, pyytäen
Christophea tulemaan tapaamaan häntä näytännön loputtua teatterin
ovella. Christophe ei koskaan saanut tietää mitään siitä kirjeestä. Ja
kun Christophe ei tullut, ajatteli Hassler:

-- Hän äkämystyi. Oma vahinkonsa!

Hän kohautti olkapäitään, eikä etsiskellyt Christophea enempää.
Seuraavana päivänä ei hän enää muistanutkaan häntä.

Sinä päivänä oli Christophe jo kaukana Hasslerista, niin kaukana, ettei
kokonainen ikuisuus olisi riittänyt lähentämään heitä toisiinsa. Ja he
jäivät kumpikin ainaiseksi toisistaan erilleen, yksinäisiksi.



Peter Schulz oli seitsemänkymmentäviisi vuotta vanha. Hänen terveytensä
oli aina ollut heikko, eikä myöskään ikä ollut häntä säästänyt. Hän
oli melkoisen kookas, mutta kumarainen, ja hänen päänsä oli painunut
alas rintaa vastaan; häntä vaivasi alinomainen lievä keuhkokatarri ja
hän hengitti vaivalloisesti. Hengenahdistus, katarri ja bronkiitis
runtelivat häntä; ja ne taistelut, joita ne hänelle tuottivat --
kokonaiset yöt täytyi hänen istua vuoteessaan, ruumis kumarassa ja
hien vallassa, tukehtumaisillaan ja saadakseen pihauksenkin ilmaa
rintaansa, -- ne taistelut olivat uurtaneet tuskalliset rypyt hänen
pitkänsoikeihin, laihoihin ja parrattomiin kasvoihinsa. Nenä oli
pitkä ja huipusta hiukan pöhöttynyt. Syvät vaot lähtivät silmien
alapuolelta ja viiruttivat leukapielistä onttoja poskia poikittain.
Ikä ja sairaudet eivät olleet yksinään muovailleet tuota surullista ja
runneltua naamiota; elämän suruilla oli myöskin siinä työssä osansa.
-- Ja kuitenkaan hän ei kaikesta huolimatta ollut surullinen. Suuri,
rauhallinen suu oli kirkaspiirteinen ja hyvä. Mutta varsinkin silmät
antoivat hänen vanhoille kasvoilleen liikuttavan lempeän leiman; ne
olivat vaalean-harmaat, kirkkaat ja läpikuultavat; ne katsoivat suoraan
eteen, tyyninä ja puhtaina; ne eivät salanneet mitään, mitä hänen
sielussaan oli: niistä olisi voinut lukea hänen olentonsa pohjimmaisiin
syvyyksiin.

Hänen elämänsä oli ollut köyhä tapahtumista. Vuosia oli hän jo ollut
yksin. Hänen vaimonsa oli kuollut, vaimo, joka ei ollut varsin hyvä,
ei älykäs eikä liioin kauniskaan. Mutta hän säilytti vainajaa hellässä
muistossaan. Viisikolmatta vuotta sitten oli hän menettänyt hänet, ja
ainoanakaan iltana ei hän vieläkään nukkunut ennenkuin oli pitänyt
pienen sielullisen seurustelun, surullisen ja hellän, vaimonsa kanssa;
hän muisteli vaimoaan kaikissa päivän toimissa. -- Hänellä ei ollut
lapsia: se oli hänen suurin elämänsurunsa. Kaipuunsa saada antaa
jollekulle hellyyttään oli hän nyt kohdistanut oppilaihinsa, joihin
hän oli kiintynyt kuin isä poikiinsa. Siitä oli hän saanut sangen
vähän vastalahjaa. Vanha ihminen saattaa tuntea olevansa lähellä
nuorta, melkeinpä kehitykseltään samanikäinen kuin hän: kuitenkin
hän tietää, että lyhyen vuosimäärän päästä heidän on erottava. Mutta
nuori ei sellaista ajattele: vanhus on hänelle toisen ajanjakson
mies: sitäpaitsi on nuori liiaksi kiintynyt silloisen hetkensä
huoliin, ja hän kääntää siis vaistomaisesti kasvonsa pois näkemästä
ponnistustensa synkkää päämaalia. Schulz-vanhus oli joskus saanut
hiukan kiitollisuuttakin oppilailtaan, jotka olivat heltyneet hänen
lämpöisestä ja nuorekkaasta harrastuksestaan kaikkea heitä koskevaa
kohtaan, olipa se sitten onnellista tai onnetonta; he tulivat silloin
tällöin häntä katsomaan; he kirjoittivat hänelle ja kiittivät häntä
yliopistosta lähtiessään; jotkut kirjoittivat vielä myöhemminkin
hänelle, pari kolme kertaa lähimpinä vuosina. Sitten ei vanha Schulz
kuullut enää heistä mitään, paitsi että näki sanomalehdistä uutisia
heidän edistymisestään, kenen milläkin tavalla: ja hän nautti heidän
menestyksestään aivan kuin se olisi ollut hänen omaansa. Hän ei ollut
närkästynyt siitä, etteivät he hänelle enää kirjoittaneet: hän tiesi
monia puolustavia seikkoja siihen; hän ei suinkaan uskonut heidän
sydäntään huonoksi, vaan luulotteli, että kaikkein itsekkäimmätkin
heistä olivat tunteiltaan häntä kohtaan samanlaisia kuin hän heitä
kohtaan.

Mutta kirjat olivat kuitenkin hänen suurin ilonsa: ne ainakaan eivät
unohtaneet eivätkä pettäneet. Ne henget, joita hän niissä rakasti,
olivat nyt jo pelastuneet ajan aalloista: ne olivat jo muuttumattomia,
kiinnitettyjä iankaikkisiksi ajoiksi muotoon siinä rakkaudessa, jota ne
herättivät lukijassa ja jonka ne itse näyttivät aivan kuin tuntevan,
säteillen vuorostaan rakkautta heitä rakastaville. Tuo estetiikan ja
musiikkihistorian opettaja oli kuin vanha, lintujen laulua helisevä
metsä. Eräät noista lauluista kuuluivat sangen kaukaa, ne kaikuivat
vuosisatain syvyydestä: silti olivat ne ainakin yhtä suloisia ja
salaperäisiä kuin muut. -- Toiset äänet olivat hänelle läheisempiä ja
tuttavallisempia: ne olivat hänen rakkaiden toveriensa ääniä; jokaisen
heidän lauseensa hän muisti, yhdistäen ne menneen elämänsä iloihin ja
suruihin, joko tietoisesti tai tiedottomasti (sillä jokaisen päivän
peitossa, jota auringon valo kirkastaa, vierii myöskin toisia päiviä,
joita valaisevat tuntemattomat valot). Sitäpaitsi oli muitakin ääniä,
joita ei oltu vielä koskaan kuultu ja jotka puhuivat asioita, joita
oli kauan odotettu, kaikkea kaivattua: sydän aukesi niille kuin maa
sateelle. Niin kuunteli vanha Schulz yksinäisen elämänsä hiljaisuudessa
tuon lintuja vilisevän metsän ääntä; ja kuten sadun munkilta,
joka nukkui onnen hurmiossa taikalinnun lauluun, vierivät vuodet
häneltäkin, ja elämän ilta oli nyt tullut: mutta hänen sielunsa oli yhä
kaksikymmenvuotiaan.

Hänen rikkautenaan ei ollut pelkästään musiikki. Hän rakasti
runoilijoita, -- muinaisia ja uusia. Hän piti erikoisesti oman maansa
runoniekoista, varsinkin Goethestä; mutta hän rakasti toistenkin maiden
runoutta. Hän oli oppinut, osasi useampia kieliä. Hän oli hengeltään
Herderin ja suurten _Weltbürgerien_ aikalainen, -- kahdeksannentoista
vuosisadan "maailmankansalainen". Hän oli elänyt vuotta 70 ympäröivät
huimain taisteluiden vuodet, ja niiden avarat ajatukset olivat
tunkeutuneet häneen. Ja vaikka hän jumaloikin omaa Saksaansa, ei hän
ollut siitä pöyhkeä. Hän ajatteli Herderin tavalla "_että kaikista
ylpeistä on kansallisuudellaan ylpeilevä tyhmistä tyhmin_", tai
niinkuin Schiller: "_sangen surkea ihanne on kirjoittaa ainoastaan
yhtä kansaa varten_". Hänen älynsä oli joskus arka; mutta hänen
sydämensä oli ihailtavan laaja ja valmis ottamaan rakkaudella vastaan
kaiken, mitä maailmassa oli kaunista. Ehkäpä hän oli liian armelias
keskinkertaisuutta kohtaan; mutta siitä, mikä oli parhainta, ei hänen
vaistonsa koskaan erehtynyt; ja joskaan hänellä ei ollut voimaa tuomita
kelvottomiksi niitä huonoja taiteilijoita, joita yleisön mielipide
ihaili, oli hänellä aina ryhtiä puolustaa omintakeisia ja voimakkaita
taitelijoita, joita yleinen mielipide ei ymmärtänyt. Hänen hyvyytensä
johti hänet usein harhaan; hän kauhistui, jos ajatteli tekevänsä
vääryyttä; ja milloin hän ei rakastanut samaa kuin toiset rakastivat,
ei hän saattanut kuvitellakaan muuta kuin että hän se oli erehtynyt;
ja siksi hän rakasti lopulta sitäkin. Hänestä oli niin ihanaa saada
rakastaa! Rakkaus ja muiden ihaileminen olivat hänen sielulleen
vielä tarpeellisempia kuin puhdas ilma hänen rinta-raukalleen.
Kuinka kiitollinen hän olikaan niille, jotka antoivat hänelle uuden
tilaisuuden näyttää rakkauttaan! -- Christophe ei saattanut aavistaa,
mitä hänen _Liedinsä_ olivat merkinneet Schulzille. Hän ei ollut itse
niitä luodessaan tuntenut niitä laisinkaan niin voimakkaasti kuin
Schulz. Se johtui siitä, etteivät nämä laulut olleet hänelle muuta kuin
joitakuita hänen sisäisestä ahjostaan singonneita säkeniä: he olivat
lentäneet siitä, niitä lentäisi paljon lisää. Mutta Schulz-vanhukselle
aukesi niissä kokonainen uusi maailma, yhdellä ainoalla välähdyksellä,
-- kokonainen maailma, jota hän sai rakastaa. Se valaisi pitkäksi aikaa
koko hänen elämänsä.



Vuosi sitten oli hänen täytynyt luopua toimistaan yliopistossa:
yhä huonontuva terveys ei sallinut hänen enää niissä olla. Hän oli
sairaana, vuoteenomana, kun kirjakauppias Wolf oli lähettänyt hänelle
tapansa mukaan paketin viimeisiä musiikkiuutuuksia, joiden joukossa
tällä kertaa olivat myöskin Christophen _Liedit_. Schulz oli silloin
aivan yksin. Ei ollut ainoaakaan omaista, joka olisi ollut hänen
luonaan; hänen vähät sukulaisensa olivat kuolleet kaikki jo kauan
sitten. Hän oli joutunut vanhan emännöitsijänsä hoitoon, joka käytti
väärin hänen heikkouttaan ja komenteli häntä aivan miten tahtoi.
Pari kolme ystävää, ei juuri nuorempia kuin hänkään, tuli silloin
tällöin häntä katsomaan; mutta hekään eivät olleet paljoa parempia
terveydeltään, ja kun oli huono ilma, niin he pysyttäysivät sisällä
ja jättivät nämä kyläilynsä. Silloin sattuikin olemaan talvi, kadut
olivat täynnä puolisulaa lumiräntää: Schulz ei ollut nähnyt ketään koko
päivänä. Hänen kamarissaan oli synkkää: kelmeä sumu painui sakeana
kuin verho vasten ikkunoita ja esti näkemästä ulos: takan lämmin
oli raskas ja väsyttävä. Läheisestä kirkontornista kuului vanhan,
seitsemännellätoista vuosisadalla sommitellun kellosoittimen sävel,
joka neljännes tunti, onnahtelevalla ja hirveän väärällä äänellä;
yksitoikkoinen virren katkelma, jonka laupias sävy tuntui hieman
ulkokultaiselta, silloin, kun ihminen itse ei ollut varsin iloisella
tuulella. Vanha Schulz istui vuoteessa, nojaten selkäänsä pieluskasaan.
Hän koetti jälleen lukea Montaignea, josta hän piti; mutta se lukeminen
ei ilahuttanut häntä sinä päivänä niinkuin tavallisesti; hän antoi
kirjan painua vuoteelle, hän hengitti vaivalloisesti, ja uneksi.
Nuottipaketti oli siinä, sängyssä: hän ei tohtinut nyt sitä avata; hän
tunsi sydämensä surulliseksi. Viimein hän huokaisi, ja avattuaan sangen
huolellisesti sidenuoran, pisti päähänsä silmälasit ja alkoi lukea
noita nuotteja. Hänen ajatuksensa kulkivat muualla: ne palasivat aina
hänen entisiin muistoihinsa, joita hän koetti karttaa.

Vihko, joka hänellä oli kädessä, oli juuri Christophen sävellyksiä.
Hänen silmiinsä osui nyt ensin muuan vanha hengellinen virsi, jonka
sanat Christophe oli lainannut eräältä naiivilta ja hurskaalta
1600-luvulla eläneeltä runoilijalta, uudistaen niiden ilmaisun. Se oli
Paul Gerhardtin "_Christliches Wanderlied_" (Kristityn vaeltajan laulu).

    Hoff, o du arme Seele.
    Hoff und sei urverzagt!
    -- -- -- -- --
    Erwarte nur die Zeit,
    So wirst du schon erblicken
    Die Sonn der Schönsten Freud.

    Oi toivo, sielu-parka,
    Ja luota, usko vain!
    -- -- -- -- --
    Kun aikas tullut on,
    Saat nähdä ihanimman
    Sä ilon auringon.

Schulz-vanhus tunsi hyvin nämä viattomat sanat; mutta koskaan ne
eivät olleet vielä puhuneet hänelle näin, tällä tavalla... Ne eivät
olleet enää sitä levollista hurskautta, joka yksitoikkoisesti sielun
tyynnyttää ja nukuttaa. Niissä oli aivan kuin hänen sielunsa, ne olivat
hänen omaa sieluaan mutta nuorempaa ja voimakkaampaa, joka kärsi, joka
tahtoi toivoa, tahtoi nähdä Ilon, ja joka sen näki! Schulzin kädet
vapisivat, kuumat kyyneleet juoksivat pitkin hänen poskiaan. Hän jatkoi:

    Auf, auf! gieb deinem Schmerze
    Und Sorgen gute Nacht!
    Lass fahren, was das Herze
    Betrübt und traurig macht!

    Nous' ylös, hyvää yötä
    Suruilles lausu vain!
    Suo huolen mennä myötä
    Jo tuskain katkerain!

Christophe antoi noille ajatuksille nyt nuorekkaan, kiivaan hehkun,
jonka sankarinauru kajahti riemuiten ilmi tässä viimeisessä luottamusta
ilmaisevassa ja naiivissa säkeistössä:

    Bist du doch nicht Regente,
    Der alles führen soll,
    Gott sitzt im Regimente
    Und führet alles wohl.

    Et liekään kuninkaana,
    Sua toinen johtelee,
    Jumala valtiaana
    maan hyvin hallitsee.

Ja kun tuli tämä korkeinta uhmaa henkivä säkeistö, jonka Christophe
nuoressa barbaarijulkeudessaan oli häikäilemättä temmannut sen
alkuperäiseltä paikalta, runon keskeltä, ja sijoittanut sen _Liedinsä_
loppukohdaksi:

    Und ob gleich alle Teufel
    Hier wollten widerstehn
    So wird doch ohne Zweifel
    Gott nicht zurücke gehn:

    Was er ihm vorgenommen,
    Und was er haben will,
    Das muss doch endlich kommen
    Zu seinem Zweck und Ziel.

    Ja vaikka hornan valta
    Sua kaikki vastustais,
    Ei tiedä Jumalalta
    Se vaaksan vertaa sais:

    Hän mitä päätti kerran
    Ja mitä neuvossaan
    Hän tahtoo, tahto Herran
    Se täyttyy aikanaan!

... silloin kaikui laulussa sellainen riemunhurmaus ja taisteluninto
kuin jonkun roomalaisen _Imperatorin_ voitonsävel.

Vanhuksen koko ruumis vapisi. Hän seurasi huohottaen tuota väkivalloin
mukaansa vievää musiikkia, aivan kuin lapsi, jota kumppani vetää
kanssaan juoksemaan, pitäen häntä kädestä kiinni. Hänen sydämensä
jyskytti. Kyyneleet vuotivat virtanaan. Hän soperteli:

Oih, hyvä Jumala!... Oih, hyvä Jumala!... Hän alkoi nyyhkyttää, ja hän
nauroi: hän oli onnellinen. Hän oli tukehtua. Hänelle tuli hirvittävä
yskänpuuska. Salome, tuo vanha emännöitsijä, juoksi hänen luokseen ja
luuli ukon kuolevan siihen paikkaan. Schulz itki yhä, yski ja hoki:

Oih, hyvä Jumala!... Hyvä Jumala!... Ja milloin hän vähän sai henkeä
sisäänsä, kahden yskänpuuskan välissä, nauroi hän kimeästi ja
tyytyväisen hellästi.

Salome luuli, että hän oli tullut hassuksi. Kun hän viimein sai tietää
syyn tähän mielenkuohuun, torui hän Schulzia tuimasti:

-- Mokoman tähden heittäytyä tuollaiseksi!... Antakaa se vihko tänne.
Minä vien sen! Sitä ette enää saa nähdä.

Mutta ukko piti puolensa, yhä yskien, ja käski Salomea antamaan
hänen olla rauhassa. Ja kun Salome yhä väitti vastaan, joutui hän
vimmaan, hän kiroili oli tikahtua sadatteluihinsa. Koskaan ei Salome
ollut nähnyt hänen suuttuvan ja uskaltavan pullikoida häntä vastaan.
Salome aivan ällistyi, ja jätti vihkon hänelle; mutta sensijaan ei
hän jättänyt häntä ankarasti moittimatta: hän sanoi häntä vanhaksi
hassuksi; luuli muka joutuneensa tekemisiin hyvin kasvatetun miehen
kanssa, mutta huomasi nyt erehtyneensä, sillä päästelihän Schulz
sellaisia hävyttömyyksiä kuin kuormarenki, ja hänen silmänsä ihan
pullottivat ulos päästä: ne tuijottivat niin, että olivat ampua toisen
kuoliaaksi... Tällaista virttä olisi Salomella riittänyt pitemmältäkin,
jollei Schulz olisi raivoissaan kavahtanut ylös pielustensa varaan ja
huutanut hänelle:

-- Menkää ulos!

niin tinkimättömällä tavalla, että Salome lähti, lyöden mennessään oven
paukauksella kiinni ja julistaen, että kutsukoon Schulz nyt häntä, hän
ei hievahdakaan, hänestä nähden hän saa kuolla kupsahtaa yksinään.
Silloin palasi hiljaisuus jälleen Schulzin kamariin, joka jo pimeni.
Ja taas kuului kirkon kellosoiton virsi rauhaisessa illassa, nyppien
levollisesti ja kummallisen kömpelösti irti ääniä laulettavastaan.
Schulz-vanhus odotteli, hieman häpeissään kiivastumisestaan, että
hänen sydämensä kuohunta asettuisi, liikkumatta, selällään maaten ja
huohottaen hän pusersi rintaansa vasten noita kalliita Liedejä, ja
nauroi aivan kuin lapsi.



Sitten seurasi yksinäisiä päiviä jonkinlaisessa haltioituneessa
tilassa. Schulz ei ajatellut enää sairauttaan, ei talvea, ei surullista
hämäryyttä eikä yksinäisyyttään. Kaikki hänen ympärillään oli valoisaa.
Lähellä kuolemaansa hän tunsi elävänsä edelleen vielä nuoren,
tuntemattoman ystävän sielussa.

Hän koetti kuvitella, minkä näköinen Christophe olisi. Hän ei nähnyt
häntä laisinkaan sellaisena kuin hän todellisuudessa oli, vaan
kuvitteli hänet hiukan oman ihannoidun kuvansa muotoiseksi, sellaiseksi
kuin hän olisi itse tahtonut olla: vaaleaverinen, hentorakenteinen,
silmät siniset, hieman heikolla ja hillityllä äänellä puhuva, lauhkea,
arka ja hellä. Mutta hän olikin valmis ihannoimaan kaikki asiat.
Hän ihannoi koko ympäristönsä: oppilaansa, naapurinsa, ystävänsä,
vanhan emännöitsijänsä. Hänen tunteellinen lempeytensä ja arvostelun
puutteensa, -- joka oli osittain tahallistakin, koska hän tahtoi
karkoittaa pois kaikki rauhattomaksi tekevät ajatukset, -- loivat hänen
ympärilleen yhtä kirkkaita ja puhtaita olentoja kuin hän oli itse.
Se oli sitä hyvyyden valhetta, jota hän tarvitsi voidakseen elää.
Hän ei suinkaan ollut huomaamatta sitä valheeksi; ja usein hän yöllä
vuoteessaan huokaisi ajatellessaan kaikenlaisia päivällä sattuneita
pikku asioita, jotka kumosivat ehdottomasti hänen idealismiaan. Hän
tiesi kyllä, että Salome-muori pilkkasi häntä naapurimuijien kanssa
hänen selkänsä takana ja että hän varasti häneltä säännöllisesti
jokaisessa viikkotilissä. Hän tiesi hyvin, että hänen oppilaansa
liehakoivat kyllä häntä niin kauan kuin häntä tarvitsivat, mutta
sitten, kun olivat saaneet häneltä kaikki palvelukset, millä luulivat
hänen voivan auttaa heitä, jättivät hänet oman onnensa nojaan. Hän
tiesi, että hänen entiset virkatoverinsa yliopistossa olivat unohtaneet
hänet kokonaan, sitten, kun hän oli vetäytynyt yksityiselämään, ja
että hänen seuraajansa näpisteli kappaleita hänen kirjoituksistaan
mainitsematta lähdettä, tai mainitsi ne varsin kavalalla ja häijyllä
tavalla, lainaten niistä arvottomimpia lauseita näyttääkseen
hänen erehdyksiään: -- (arvostelijapiireissä sangen tavallinen
menettelytapa). -- Hän tiesi, että hänen vanha ystävänsä, Kunz, oli
viimeksi saman päivän iltapuolella syöttänyt hänelle paksun valheen, ja
ettei hän saisi koskaan enää nähdä niitä kirjoja, jotka hänen toinen
ystävänsä, Pottpetschmidt, oli lainannut häneltä ainoastaan muutamiksi
päiviksi, -- sangen tuskallinen tieto sellaiselle olennolle kuin hän,
joka oli kiintynyt kirjoihinsa kuin eläviin ihmisiin. Paljon muita
sellaisia surullisia totuuksia, vanhoja ja uusia, johtui usein hänen
mieleensä; hän ei tahtonut niitä ajatella; mutta ne olivat siellä
kuitenkin: hän tunsi ne. Niiden muisto viilsi vähän väliä kuin pistävä
tuska.

-- Oih, hyvä Jumala, Jumala! vaikeroi hän keskellä hiljaista yötä.
-- Sitten karkoitti hän nuo kiusalliset ajatukset: hän kielsi ne; hän
tahtoi olla luottavainen, optimisti, uskoa ihmisiin: ja hän uskoi
heihin. Kuinka monta kertaa olivatkaan hänen kuvitelmansa joutuneet
armottomasti häviölle! -- Mutta hän synnytti aina uusia, yhä vain...
Hän ei voinut tulla ilman niitä toimeen.

Tuntemattomasta Christophesta tuli valonantaja hänen elämälleen.
Ensimäisen kylmän ja jörön kirjeen, jonka hän häneltä sai, olisi
pitänyt tuottaa hänelle tuskaa; -- (ja ehkäpä se tuottikin); -- mutta
hän ei tahtonut sitä itselleen myöntää, ja hän iloitsi kuin lapsi
tuosta kirjeestä. Hän oli niin vaatimaton, hän pyysi niin vähän
ihmisiltä, että se hiukka, minkä hän heiltä sai, riitti tyydyttämään
hänen kaipuutaan rakastaa heitä ja olla heille kiitollinen. Jos hän
olisi saanut nähdä Christophen, olisi se ollut hänelle niin suuri
onni, ettei hän ollut moista koskaan enää toivonut: sillä hän oli jo
liian vanha lähteäkseen matkoille pitkin Rheinin rannikkoja; ja hänen
päähänsä ei edes pälkähtänytkään vaivata Christophea pyytämällä häntä
tulemaan luokseen.

Christophen sähkösanoma saapui juuri, kun hän illalla oli rupeamassa
aterialle. Hän ei ensin ymmärtänyt asiaa: lähettäjä tuntui hänestä
oudolta, hän luuli erehtyneensä, ajatteli, ettei se sähkösanoma
ollut hänelle; hän luki sen kolmeen kertaan; hän oli niin kiihtynyt,
etteivät silmälasit tahtoneet pysyä nenällä, lamppu valaisi huonosti,
kirjaimet hyppivät hänen silmissään. Kun hän viimein ymmärsi, meni
hän niin sekaisin ilosta, että unohti illallisensa. Salomen oli turha
komennella häntä: Schulzin oli nyt mahdotonta syödä palaakaan. Hän
heitti ruokaliinansa pöydälle, kääntämättä sitä edes sievästi kokoon,
niinkuin hän aina tavallisesti teki; hän nousi kompuroivin jaloin ylös,
meni hakemaan hattunsa ja keppinsä ja lähti ulos. Saadessaan moisen
onnen oli kunnon Schulzin ensimäinen ajatus kiiruhtaa jakamaan sitä
muillekin, ilmoittamaan ystävilleen, että Christophe tulee.

Hänellä oli kaksi ystävää, musiikki-intoilijoita niinkuin hänkin,
joihin hän oli saanut tartutetuksi Christophe-ihailunsa; ne
olivat tuomari Samuel Kunz ja hammaslääkäri Oscar Pottpetschmidt,
viimeksimainittu erinomainen laulaja. Nuo kolme vanhaa ystävystä
olivat usein puhuneet keskenään Christophesta; ja he olivat
soittaneet kaikki hänen sävellyksensä, mitä olivat käsiinsä saaneet.
Pottpetschmidt lauloi, Schulz säesti, ja Kunz kuunteli. Siten
viettivät he haltioissaan tuntikausia. Monta kertaa olivat he sanoneet
musiikki-iltoinaan:

-- Ah, olisipa Krafft täällä!

Schulz nauroi yksinään kadulla, omasta ilostaan, ja ilosta, jonka hän
nyt saisi ilmoittaa noille toisille. Tuli jo yö; ja Kunz asui eräässä
pienessä kylässä puolen tunnin matkan päässä kaupungista. Mutta taivas
oli kuulas: oli suloisen lauhkea huhtikuun ilta; satakielet lauloivat.
Vanhan Schulzin sydän tulvi onnea; hänen hengitystään ei nyt edes
ahdistanut, ja hän käveli keveästi kuin kaksikymmen-vuotias poika.
Hän marssi hilpein mielin, välittämättä kivistä, joihin hän iski
hämärässä tuon tuostakin jalkansa. Hän kiipesi urheasti tien reunalle
pengermälle, kun ihmisiä ajoi vastaan, ja hän toivotti iloisesti hyvää
iltaa kuskareille, jotka katsahtivat kummissaan lyhtyjensä valossa
tuota ylös pengermälle kavunnutta ukkoa.

Oli sydänyö, kun hän saapui Kunzin talon luokse; se oli hiukan kylän
ulkopuolella, keskellä pientä puutarhaa. Schulz jyskytti hänen oveensa
ja kutsui täyttä suuta huutaen häntä ulos. Ikkuna aukesi, ja Kunz
ilmestyi peljästyneenä siihen. Hän koetti nähdä -- pimeyteen, ja kysyi:

-- Kuka se on? Mitä siellä tahdotaan?

Schulz huusi läähättäen ja iloissaan:

-- Krafft... Krafft tulee huomenna...

Kunz ei ymmärtänyt mitään; mutta hän tunsi äänen:

-- Schulz!... Mitä nyt! Tähän aikaan? Mikä sinulla on?

Schulz toisti:

-- Hän tulee huomisaamuna!...

-- Kuka? kysyi Kunz yhä ällistyksissään.

-- Krafft! huusi Schulz.

Kunz näytti miettivän hetken, mitä tämä sana merkitsi; sitten ilmaisi
kajahtava huudahdus, että hän oli ymmärtänyt.

-- Minä tulen ulos! vastasi Kunz huudolla.

Ikkuna sulkeutui. Hän ilmestyi portaille, lamppu kädessä, ja
tuli sitten alas puutarhaan. Hän oli pöhövatsainen, pieni ukko,
hänen iso päänsä oli harmaa, parta punainen, kasvoissa ja käsissä
kesakkopilkkuja. Hän kepsutteli lyhyin askelin, suussa porsliinipiippu.
Tuo lauhkea ja hiukan unelias mies ei ollut koskaan huolinut tehdä
itseään tyhjästä rauhattomaksi. Mutta tämä uutinen, jonka Schulz nyt
hänelle toi, riitti hänet tempaamaan hänen tavallisesta tyynestä
tilastaan; ja hän heilutteli lyhyitä käsivarsiaan ja lamppua, ja kysyi:

-- Mitä, onko se totta? Tuleeko hän?

-- Huomisaamuna! riemuitsi Schulz huiskuttaen sähkösanomaa.

Iäkkäät ystävykset menivät istumaan penkille lehtimajaan. Schulz otti
haltuunsa lampun. Kunz avasi huolellisesti sähkösanoman, luki sitä
hitaasti, hiljaisella äänellä. Schulz sensijaan luki sen nyt uudestaan
kovalla äänellä, tähystellen Kunzin olkapään ylitse. Kunz tarkasti
vielä leimat, jotka reunustivat sähkösanomaa, katsoi, milloin se oli
lähetetty, millä tunnilla se oli saapunut ja montako sanaa siinä oli.
Sitten hän antoi tuon kalliin paperin Schulzille, ja Schulz nauroi
hyvillään, katseli sitä päätään pudistaen ja hoki:

-- Ah, niin hyvä, hyvä!...

Sitten Kunz mietiskeli hetken, imien piippuaan ja tuprauttaen ulos
suuren savupilven, painoi kätensä Schulzin polvelle ja sanoi:

-- Täytyy ilmoittaa Pottpetschmidtille.

-- Minä menen sinne, sanoi Schulz.

-- Minä tulen mukaan, sanoi Kunz.

Kunz vei lampun sisään ja palasi kohta ulos. Ja vanhat ystävykset
lähtivät menemään, kainalokoukkua. Pottpetschmidt asui kylän toisessa
päässä. Schulz ja Kunz juttelivat hajamielisinä keskenään jonkin sanan,
hautoen päässään yhä tuota uutista. Yhtäkkiä Kunz pysähtyi, koputti
kepillään maahan ja sanoi:

-- Ah, peijakas! Hän ei ole nyt täällä!...

Hän muisti, että Pottpetschmidtin piti lähteä iltapuolella
lääkärin-matkoilleen erääseen läheiseen kylään, jossa hän aikoi viipyä
tämän yön ja vielä pari päivää lisäksi. Schulz joutui tästä uutisesta
aivan ymmälleen. Samoin kävi myöskin Kunzin. Pottpetschmidt oli
heidän ylpeytensä; he olisivat tahtoneet hiukan mahtailla hänellä. He
seisoivat nyt keskellä tietä, ymmärtämättä, mitä tehdä.

-- Mitä tehdä? mitä tehdä? kysyi Kunz.

-- Krafftin täytyy välttämättä saada kuulla, kun Pottpetschmidt laulaa.

Hän mietti hetken ja jatkoi:

-- Hänelle täytyy sähköttää.

He menivät sähkösanomatoimistoon ja tekivät yhdessä pitkän ja
tunteellisen sähkösanoman, josta oli sangen vaikea ymmärtää mitään.
Sitten he tulivat takaisin. Schulz teki laskelmia:

-- Pottpetschmidt voi joutua tänne jo tänä aamuna, kun hän lähtee
ensimäisellä junalla.

Mutta Kunz huomautti, että nyt oli jo myöhäistä ja että sähkösanoma
vietäisiin hänelle vasta huomenna. Schulz pudisti silloin päätänsä; ja
he hokivat yhdessä:

-- Se oli onnettomuus!

He erosivat Kunzin portilla; sillä vaikka Kunzin ystävyys olikin
suuri Schulzia kohtaan, ei se ulottunut niin pitkälle, että hän
varomattomasti olisi lähtenyt saattamaan Schulzia kylän ulkopuolelle,
ei edes ensimäiseen tienmutkaan, sillä silloin olisi hänen täytynyt
palata yksinään pimeässä kotiin. Sovittiin, että Kunz tulisi huomenna
Schulzin luo päivälliselle. Schulz katseli huolissaan taivasta:

-- Kunpa huomenna vain olisi kaunista. Ja hänen sydämeltään putosi
suorastaan paino, kun Kunz, joka oli erinomaisen ilmojentuntijan
maineessa, vastasi, vakavasti taivasta tarkasteltuaan -- -- (sillä
hänkin toivoi yhtä hartaasti kuin Schulz, että Christophe näkisi heidän
pikkukaupunkinsa kaikessa sen kauneudessa):

Huomenna on kaunista.



Schulz lähti takaisin kaupunkiin päin, ja saapuikin viimein sinne,
kompastuttuaan monta kertaa pyöränjälkiin ja kivikasoihin, joita oli
pitkin matkaa. Hän ei mennyt kuitenkaan vielä kotiinsa ennenkuin
oli saanut puheilleen leipurin ja tilatuksi häneltä eräänlaisen
kakun, jollaisista kaupunki oli kuuluisa. Sitten vasta hän lähti
asuintaloonsa; mutta juuri kun hän aikoi astua sisään, peräytyikin
hän vielä samaa tietä takaisin, ja meni nyt tiedustelemaan asemalta
tarkoin aikaa, milloin juna tuli. Viimein hän palasi sieltä kotiin,
kutsui Salomen puheilleen ja pohti hänen kanssaan pitkälti, millainen
päivällinen huomenna olisi valmistettava. Sitten vasta hän meni
vuoteeseen, lopen uupuneena; mutta hän oli niin kiihtynyt kuin lapsi
jouluaamuna, ja kääntelehti kaiken yötä peitteessään ja hursteissaan
saamatta ollenkaan unta silmäänsä. Noin kello yksi aamulla pälkähti
hänen päähänsä, että olisi vielä mentävä pyytämään Salomea tekemään
päivälliseksi ruutana-muhennosta; sillä sen valmistamisessa oli Salome
erinomainen mestari. Mutta kuitenkaan hän ei mennyt: ja siinä hän teki
varmaan viisaasti. Kumminkin hän nousi ylös ja alkoi järjestellä yhtä
ja toista siinä huoneessa, johon hän aikoi Christophien sijoittaa; hän
oli liikkuessaan ylen varovainen, ettei Salome olisi kuullut, sillä
hän pelkäsi, että silloin emännöitsijä tulisi äyskimään. Koko yön hän
vapisi että myöhästyisi junalta. Vaikka Christophien saapumiseen oli
aikaa kello kahdeksaan, nousi hän ylös sangen varhain. Ensi työkseen
hän vilkaisi taivaalle: Kunz ei ollut erehtynyt, oli mainion kaunis
ilma. Varpaisillaan hiipi Schulz kellariinsa, jossa hän ei ollut
käynyt enää pitkiin aikoihin, sillä hänen täytyi varoa kosteutta ja
jyrkkiä portaita; siellä valitsi hän nyt pulloistaan hienoimmat,
iski sieltä noustessaan päänsä kipeästi kivikattoon, ja luuli siihen
paikkaan tikahtuvansa, kun pääsi raskas kori olallaan portaista ylös.
Sitten hän meni puutarhasakset kädessä ulos; hän leikkasi, armotta
kauneimmat ruusunsa ja syreeniensä ensimäiset kukkivat oksat. Sen
jälkeen hän nousi takaisin kamariinsa, ajoi kuumeisella kiireellä
partansa, leikkasi siinä pari kertaa poskeensa, pukeutui siististi ja
lähti asemalle. Kello oli seitsemän. Salome ei saanut häntä maistamaan
aamuista maitokahvia; sillä Schulz oletti, ettei Christophe ollut vielä
varmaankaan saanut minkäänlaista aamiaista ennen saapumistaan, ja
väitti, että he syövät sitten yhdessä asemalta tultuaan.

Hän joutui asemalle kolme neljännestuntia liian aikaiseen. Hän aivan
kontistui Christophea odottaessaan, ja lopuksi ei hän häntä edes
löytänytkään. Hän ei näet malttanut kärsivällisesti jäädä ulko-ovelle,
vaan meni asemasillalle, ja joutui aivan sekaisin päästään saapuvien
ja lähtevien matkustajien tungoksessa. Vastoin sähkösanoman selviä
sanoja oli hän kuvitellut, se tiesi miksi, että Christophe tulisi
eräällä toisella junalla kuin sillä, jolla hän todellisuudessa
oli tullut. Ja sitäpaitsi ei hänen päähänsä pälkähtänytkään, että
Christophe laskeutuisi asemasillalle neljännestä luokasta. Schulz jäi
vielä odottamaan asemalle yli puolen tuntia, kun taas Christophe, joka
oli jo kauan sitten saapunut, oli mennyt suoraa päätä kolkuttelemaan
Schulzin oveen. Muun onnettomuuden lisäksi oli Salomekin lähtenyt
ulos toriostoksilleen: Christophe näki siis, että ovi oli lukossa.
Naapurimuija, jonka Salome oli pyytänyt, jos joku tulisi kysymään,
sanomaan ainoastaan, että hän palaisi pian kaupungilta kotiin, suoritti
tuon tehtävänsä kirjaimellisen vähäsanaisesti. Mutta kun Christophe ei
ollut matkustanut näkemään Salomea eikä tiennyt edes kuka hän olikaan,
niin tuntui tämä vastaanotto hänestä suorastaan ilkeältä ilveeltä. Hän
kysyi vieläkin varmuuden vuoksi, eikö _Herr Universitätsmusikdirector_
Schulz ollut kaupungissa, ja kun hänelle vastattiin, ettei tiedetty,
mihin hän äsken oli lähtenyt, niin meni Christophe matkaansa.

Kun Schulz-vanhus tuli pitkin nenin kotiin ja sai kuulla Salomelta,
joka myöskin parhaiksi palasi torilta, mitä oli tapahtunut, joutui
hän sellaiseen epätoivoon, että oli vähällä itkeä. Hän vimmasteli
palvelijalleen, että tämä typerys oli lähtenyt hänen poissa ollessaan
kotoa eikä ollut osannut käskeä naapureita edes pyytämään Christophea
odottamaan. Salome puolestaan vastasi yhtä tuikeasti, ettei hän ollut
luullut herraa niin hassuksi, että eksyi vieraasta, jota oli mennyt
vartavasten asemalta hakemaan. Mutta nyt ei ukolla ollut aikaa ruveta
hänen kanssaan enää jankkaamaan; silmänräpäystäkään hukkaamatta hän
köpelehti taas alas portaita ja lähti haeskelemaan Christophea niiden
heikkojen ohjeiden mukaan, mitä naapurit voivat hänestä antaa.

Christophe oli ylen pahastunut, ettei hän ollut tavannut Schulzilla
ketään, ja ettei moista vastaanottoa oltu edes pyydetty anteeksi.
Kun hän ei tiennyt, mitä tehdä ennen seuraavan junan lähtöä, oli
hän mennyt kaupungille kävelemään, ja sitten sitä ympäröivälle
vainiolle, joka näytti hänestä niin kauniilta. Kaupunki oli
rauhallinen ja varsin pieni, leväten pehmeämuotoisten kumpujen
suojassa; talojen ympärillä rehoittivat puutarhat: niissä oli kukkivia
kirsikkapuita, vihreitä ruohokenttiä, runsaasti siimestä; niissä näkyi
valhe-antiikkisia raunioita, entisten prinsessain valkeita rintakuvia,
marmori-jalustoillaan keskellä luonnon vihreyttä; ja ihmiset olivat
ystävällisen ja kohteliaan näköisiä. Kaikkialla kaupungin ympärillä oli
niittymaita ja kumpuja. Kukkivissa viidakoissa vihelsivät kottaraiset
vimmatusti, aivan kuin leikittelevät ja kirkkaat pikku huilut
orkesterissa. Christophen pahatuuli katosi piankin: hän unohti Peter
Schulzin.

Vanhus juoksenteli turhaan ihmisiltä kysellen pitkin katuja; hän
kiipesi vanhaan linnaankin, joka oli kummulla ylempänä kaupunkia.
Ja sieltä hän tuli nyt harmissaan takaisin, kunnes hän yhtäkkiä
tarkoilla silmillään, jotka erottivat sangen kauas, näki jonkun matkan
päässä miehen loikomassa niityllä pensaan varjossa. Hän ei tuntenut
Christophea eikä siis saattanut tietää, oliko se hän. Mies makasi selin
häneen, pää puolittain ruohikon sisässä. Schulz maleksi edestakaisin
tiellä, kääntyi sykkivin sydämin niitylle päin:

-- Se on hän... Ei, ei se ole hän...

Hän ei tohtinut huutaa miehelle ja kysyä, kuka hän oli. Silloin tuli
hänelle aate: hän alkoi laulaa Christophen _Liedin_ ensimäistä säettä:
"Auf! Auf! Nous' ylös!..."

Christophe ponnahti kuin salakka rannalle, ja lauloi lopun värssyä
kohti kurkkua. Hän oli kääntynyt heti iloissaan, hänen kasvonsa
hohtivat punaisina, hänellä oli ruohoa hiuksissa. He kysyivät nyt
toisiltaan, ketä he olivat, ja juoksivat toistensa luokse. Schulz
harppasi poikki maantien ojan, Christophe hyppäsi yli reunusaidan.
He puristivat rajusti toistensa kättä ja palasivat yhdessä kotiin,
nauraen ja puhuen kovalla äänellä. Vanhus kertoi äskeisen huonon
onnensa. Christophe, joka oli hetki ennen jo päättänyt jatkaa matkaa
kotikaupunkiin koettamatta enää tavata Schulzia, näki kohta vanhuksen
sielun vilpittömän hyvyyden, ja alkoi pitää hänestä. Ennenkuin
he ehtivät kotiin, olivat he jo uskoneet toisilleen kaikenlaisia
sydämenasioita.

Kun he joutuivat perille, tapasivat he siellä Kunzin; hän oli jäänyt
Schulzin asuntoon kaikessa rauhassa odottamaan, kun oli kuullut, että
Schulz oli lähtenyt etsimään Christophea. Tarjottiin ensin maitokahvia.
Mutta Christophe sanoi, että hän oli jo syönyt aamiaista eräässä
kaupungin hotellissa. Vanhus oli siitä kovin pahoillaan; hän suorastaan
suri, ettei Christophe ollut nauttinut ensimäistä ateriaansa, minkä
hän seudulla söi, juuri hänen luonaan; tällaisilla pikku seikoilla
oli hänen tunteelliselle sydämelleen tavattoman suuri merkitys.
Christophe ymmärsi hänet, se tuotti hänelle salaista huvia, ja hän
piti nyt vanhuksesta entistäkin enemmän. Schulzia lohduttaakseen hän
vakuutti heti, että hänellä oli yleensä niin hyvä ruokahalu, että voi
syödä vaikkapa kaksikin aamiaista perätysten; ja sen väitteensä hän
vierasisännälleen selvästi todistikin oikeaksi.

Kaikki ikävyydet olivat jo haihtuneet hänen päästään: hän tunsi
nyt olevansa todellisten ystävien parissa, ja tuli vilkkaaksi
ja avomieliseksi. Hän kertoi humoristisesti matkastaan ja sen
pettymyksestä: hän oli kuin koulupoika lomalla. Schulz katseli häntä
yhä, onnesta säteillen, ja nauroi sydämensä pohjasta.

Keskustelu siirtyi nopeasti siihen asiaan, joka oli heidän kaikkien
kolmen salaisena yhdyssiteenä: Christophen sävellyksiin. Schulz oli
pakahtua halusta kuulla Christophen soittavan joitakin kappaleitaan;
mutta hän ei uskaltanut sitä häneltä pyytää. Christophe harppaili
yhtämittaa jutellen edestakaisin huoneessa. Schulz vaaniskeli hänen
askeleitaan, kun hän meni avatun pianon sivuitse; ja hän toivoi
kovasti, että Christophe jo siihen pysähtyisi. Kunzilla oli sama
asia mielessä. Heidän sydämensä rupesivat sykkimään, kun he näkivät
Christophen istahtavan noin vain ohimennen pianotuolille, lakkaamatta
kuitenkaan puhumasta, ja sitten sivelevän soittimeen katsomattakaan sen
koskettimia. Ja kun Schulz odotti hartaimmillaan, vetikin Christophe
jonkin harppumaisen sointusarjan ja kun hän sen teki, niin sävel
valtasi hänet; hän päästi nyt pianosta uusia akordeja, yhä edelleen
jutellen; sitten syntyi niistä kokonaisia musiikkilauselmia; ja silloin
hän vaikeni ja alkoi soittaa. Ukot vilkaisivat toisiinsa viekkaasti ja
onnellisina.

-- Tunnetteko tätä? kysyi Christophe soittaen erästä _Liediään_.

-- Että tunnenko! huudahti Schulz hurmautuneena.

Christophe virkkoi, keskeyttämättä soittoaan ja kääntäen hiukan
päätänsä:

-- Ohoh, eipä ole hyvä tämä teidän pianonne!

Vanhus tuli hyvin murheiseksi. Hän pyysi anteeksi:

-- Se on vanha, sanoi hän nöyrästi, se on niinkuin minä.

Christophe kääntyi kokonaan ja katsoi vanhusta, joka tuntui pyytävän
häneltä anteeksi vanhuuttaan, ja otti häntä kaksin käsin ja nauraen
kädestä. Hän katsoi Schulzin viattomiin silmiin.

-- Oh, sanoi Christophe, te olette paljoa nuorempi kuin minä.

Schulz, nauroi ystävällistä nauruaan ja puhui ruumiinsa vanhuudesta,
sairaudestaan.

-- No ei, ei, sanoi Christophe; siitä ei nyt ole kysymys, muuta minä
tarkoitan. Eikö väitteeni ole totta, Kunz?

(Hän ei maininnut enää uusia tuttaviaan puhuttelusanalla: "herrat".)

Kunz yhtyi kaikella innolla hänen mielipiteeseensä.

Schulz koetti kääntää asian vanhan pianonsakin eduksi.

-- Siinä on vielä sangen kauniita ääniä, sanoi hän nöyrästi.

Ja hän kosketti niitä: neljä, viisi ääntä helähti aika raikkaasti
keskirekisterissä. Christophe ymmärsi, että tuo piano oli Schulzin
vanha ystävä, ja hän sanoi hienosti, -- ajatellen Schulzin silmiä:

-- Niin, sillä on vielä kauniit silmät.

Schulzin kasvot kirkastuivat. Hän alkoi sekavasti sotkien ylistellä
vanhaa pianoaan, mutta vaikeni heti: sillä Christophe oli alkanut
jälleen soittaa. _Lied_ seurasi nyt toistaan; Christophe lauloi
matalalla äänellä. Schulz ihaili vesissä silmin hänen jokaista
liikettään. Kunz pisti kätensä vatsan päälle ristiin ja sulki silmänsä
nauttiakseen paremmin. Silloin tällöin kääntyi Christophe noihin
vanhuksiin päin, näki heidät haltioissaan, ja säteili ilosta; ja hän
sanoi naiivin innostuneena, eivätkä toiset ajatelleetkaan nauraa
hänelle:

-- Heh! Oliko tämä kaunis!... Entä tämä sitten! Mitäs sanotte tästä?
Entä tämä!... Tämä on kaikista kaunein... -- Nyt minä soitan teille
sellaisen pätkän, että hiukset nousevat päässänne pystyyn...

Kun hän juuri lopetti erästä unelmoivaa kappaletta, alkoi käkikello
kukkua. Christophe ponnahti ylös ja ärjähti vimmasta. Kunz hätkähti
hereille, ja silmät pyörivät peljästyneinä hänen päässään. Schulz
taasen ei tiennyt, mitä tehdä; ja kun hän näki Christophen puivan
nyrkkiä kellossa kumartelevalle käelle ja kuuli hänen vaativan huutaen,
että oli taivaan tähden vietävä pois tuo idiootti, tuo vatsastaan
puhuva kummitus, huomasi Schulz heti, nyt ensi kertaa elämässään,
että kellon kukunta oli tosiaan sietämätöntä; ja hän otti itse tuolin
ja aikoi kavuta sille repiäkseen juhlanhäiritsijän seinästä irti.
Mutta hän oli vähällä pudota, ja Kunz esti häntä nousemasta uudestaan
tuolille; silloin kutsui hän Salomen sisään; emännöitsijä tuli
kuten tavallisesti kiirehtimättä ja ällistyi suuresti, kun hänelle
työnnettiin syliin seinäkello, jonka Christophe oli jo ennättänyt
irroittaa paikoiltaan.

-- Mitä minun tälle on tehtävä? kysyi Salome.

-- Mitä vain tahdot. Vie se pois! ja sitä ei saa enää näkyä täällä,
sanoi Schulz yhtä kärsimättömänä kuin Christophe.

Hän kummasteli, kuinka hän oli voinut niin kauan sietää moista
kauhistusta.

Salome arveli, että heiltä oli jokaiselta varmaan päässyt jokin ruuvi
irti.

Piano alkoi jälleen soida. Tunnit vierivät nopeasti. Salome tuli
ilmoittamaan, että pöytä oli katettu. Schulz käski hänen olla hiljaa.
Hän tuli takaisin kymmenen minutin päästä. Ja sitten taas kymmenen.
Tällä kertaa hän oli suorastaan kiukusta läkähtyä, mutta koetti
tekeytyä ylen kylmäksi, asettui keskelle lattiaa ja huusi kuin torvi,
välittämättä Schulzin epätoivoisista viittauksista:

-- Tahtovatko herrat syödä päivällisensä kylmänä ja pohjaan palaneena?
-- Salomesta se oli yhdentekevää; hän odotti vain käskyä.

Schulz joutui tästä äkillisestä hyökkäyksestä ymmälle ja aikoi panna
palvelijansa koville, mutta Christophe purskahti nauruun. Kunz noudatti
hänen esimerkkiään, ja lopulta alkoi myöskin Schulz nauraa. Salome oli
menettelynsä vaikutukseen tyytyväinen ja käännähti kannoillaan kuin
kuningatar, joka tahtoo antaa katuville alamaisilleen anteeksi.

-- Siinäpä tiukka nainen! sanoi Christophe nousten pianon äärestä.
Mikään ei olekaan sietämättömämpää kuin kesken konserttia saapuva
yleisö!

He asettuivat pöytään. Se oli valtava ja maistuva ateria. Schulz oli
mairitellut Salomen itserakkautta, eikä emännöitsijä vaatinutkaan muuta
kuin jotain tekosyytä saadakseen näyttää koko taitonsa. Häneltä ei
puuttunutkaan koskaan siihen tilaisuutta, sillä nuo vanhat ystävykset
olivat hyvin herkkusuita. Koko Kunzin muoto muuttui ruokapöydässä;
hän kirkastui kuin aurinko; hän olisi kelvannut ravintoloitsijan
kyltiksi. Schulz oli yhtä altis makealle; mutta hänen huono terveytensä
pakotti hänet enemmän hillitsemään itseään. Tosin hän ei tavallisesti
siitä välittänyt, ja sai sen perästä päin kalliisti maksaa. Nyt
hän ei nurkunutkaan: jos hän tulisi sairaaksi, niin tietäisi hän
ainakin, että kannatti tulla. Hänellä oli samoin kuin Kunzillakin
ruuanvalmistusreseptejä, jotka olivat kulkeneet perintönä heidän
suvuissaan isiltä pojille. Salome oli siis tottunut työskentelemään
asiantuntijain arvostelemana. Mutta tällä kertaa hän oli pannut
erikoisesti parastaan saadakseen mahtumaan yhteen ainoaan ohjelmaan
kaikki mestariteoksensa: ateria oli kuin saksalaisen keittotaidon
näyttely, tavattoman voimallisia ruokia, varmoja, ei sekoituksista
valmistettuja; siinä olivat kaikkien mausteiden kaikki hyvät hajut,
paksut kastit, aina asiaankuuluvat keitot, mallikelpoinen lihaliemi,
valtavia ruutanoita, hapankaaliksia; siinä saatiin hanhet, kotikakut,
aniisi- ja kuminaleivät. Christophe aivan huudahteli haltioissaan,
suu ruokaa täynnä; hänellä oli isänsä ja isoisänsä suunnaton
ruuansulatuskyky: nuo miehethän olisivat syöneet vaikka kokonaisen
hanhen kerrallaan. Mutta samalla saattoi Christophe elää viikonpäivät
pelkällä leivällä ja juustolla, yhtä hyvin kuin syödä haljetakseen,
jos tilaisuus sattui. Schulz katseli häntä sydämellisin ja juhlallisin
pöytäisännän elein, katseli heltyvin silmin ja valeli häntä kaikilla
Rheinin viineillä. Kunz paistoi punaisena ja tunnusti Christophen
veljekseen ruuanmuistajana. Salomen naama oli leveässä naurussa.
-- Ensin, kun Christophe tuli heille, oli emännöitsijä pettynyt.
Schulz oli puhunut hänelle Christophesta sillä tavalla, että Salome
oli kuvitellut häntä jonkinlaiseksi Ylhäisyydeksi, arvonimineen
ja kunnianmerkkeineen. Ja nähdessään sitten Christophen oli hän
huudahtanut:

-- Kuinka, tuollainenko se olikin? Mutta pöydässä saavutti Christophe
nyt koko hänen suosionsa; Salome ei ollut nähnyt ketään, joka olisi
tunnustanut hänen lahjansa niin loistavasti. Emännöitsijä ei nyt voinut
mennä takaisin keittiöön, vaan jäi ovelle katselemaan Christophea, joka
söi minkä kerkisi. Ja Salome seisoi kädet puuskassa ja nauroi ilosta
kohti kurkkua. Kaikki olivat hilpeällä päällä. Heidän onnessaan oli
ainoastaan yksi musta pilkku: Pottpetschmidt ei ollut läsnä. Sitä asiaa
valittivat he usein:

-- Ah, jos hän olisi täällä! Se mies osaa syödä! Se se osaa juoda! Se
se osaa laulaa!

He eivät väsyneet poissaolevaa ylistämään.

-- "Jospa Christophe olisi saanut kuulla häntä! Mutta ehkäpä hän vielä
saisikin. Ehkäpä Pottpetschmidt tulisi kaupunkiin jo sinä iltana, tai
viimeistään seuraavana yönä..."

-- Oh, ensi yönä minä olen jo kaukana, sanoi Christophe.

Schulzin säteilevät kasvot synkkenivät.

-- Kaukanako! toisti lian vapisevalla äänellä. -- Mutta ette kai te nyt
lähde pois?

-- Lähden, sanoi Christophe iloisesti; tänään iltajunalla.

Schulz tuli aivan lohduttomaksi. Hän oli ajatellut, että Christophe
viipyisi sen yön, ehkäpä useammankin hänen luonaan. Hän soperteli:

-- Ei, ei vielä. Se ei ole mahdollista!...

Kunz yhtyi häneen:

-- Entä Pottpetschmidt!...

Christophe katsoi noihin kahteen: pettymys, joka näkyi heidän
kilteillä, ystävällisillä kasvoillaan, oli liikuttava; hän sanoi:

-- Kuinka te olette hyviä!... Minä lähden huomisaamuna; haluatteko niin?

Schulz puristi häntä kädestä.

-- Ah! huudahti hän! Minä olen niin onnellinen! Kiitoksia! Kiitoksia!

Schulz oli aivan kuin lapsi, josta huomispäivä tuntuu niin kaukaiselta,
ettei hän voi sitä ajatella. Christophe ei lähtisi vielä tänään, heillä
oli vielä koko se päivä jäljellä, he viettäisivät koko illan yhdessä,
Christophe nukkuisi hänen kattonsa alla; muuta ei Schulz nähnyt; hän ei
tahtonut kauemmaksi katsoa.

Ilo palasi jälleen. Schulz nousi yhtäkkiä seisomaan, tekeytyi
juhlalliseksi ja piti liikutetun ja mahtipontisen maljapuheen
vieraalleen, joka oli suonut hänelle suunnattoman ilon ja kunnian
tulemalla hänen pieneen kotikaupunkiinsa ja hänen matalaan majaansa;
hän joi maljan sille toivomukselleen, että Christophe palaisi sinne
pian takaisin, saavuttaisi maailmalla menestystä, mainetta, kaiken
onnen, jonka Schulz salli hänelle koko sielustaan. Sitten joi hän
uuden maljan "jalon musiikin kunniaksi", -- ja vielä yhden, -- se oli
hänen vanhan ystävänsä Kunzin malja, -- ja sitten taas, kevään maljan;
-- eikä hän unohtanut myöskään Pottpetschmidtiä. Kunz vuorostaan joi
Schulzin ja eräiden toisten maljan: ja Christophe kohotti lopuksi
maljan "rouva" Salomelle, joka silloin lensi aivan tummanpunaiseksi; ja
sitten hän viritti, antamatta muille aikaa vastata hänen puheeseensa,
erään tunnetun laulun, johon vanhukset hänen kanssaan yhtyivät, ja
sen jälkeen toisen, ja vieläkin yhden kolmiäänisesti, jossa puhuttiin
ystävyydestä, musiikista ja viinistä: ja lauluja säesti kaikuva nauru
ja lasien alinomainen kilahtelu vastatusten.

Kello oli puoli neljä, kun he nousivat pöydästä. He olivat hyvällä
nousutuulella. Kunz vajosi nojatuoliin; hän olisi mielellään hiukan
torkahtanut. Schulzin jalat olivat aivan hervottomat aamullisesta
mielenliikutuksesta, ja samoin nyt lasien sisällöstä. He toivoivat
molemmat, että Christophe asettuisi jälleen pianon ääreen ja soittaisi
monta tuntia yhtämittaa. Mutta tuo hirmuinen poika olikin niin täydessä
kunnossa, että tuskin hän oli heläyttänyt pianosta pari kolme sointua,
kun hän sulki sen yhtäkkiä, katseli ulos ikkunasta ja kysyi, eikö
tästä lähdettäisi kävelemään, illalliseen asti. Luonto veti häntä
puoleensa. Kunz ei näyttänyt liian ihastuvan ehdotukseen, mutta
Schulzista oli aate heti mainio; täytyihän vieraalle näyttää edes
_Schönbuchwälderin_ puisto; Kunz veti hiukan suutansa irviin, mutta ei
asettunut vastarintaan; vaan nousi ylös niinkuin muutkin: hän halusi
yhtä hartaasti kuin Schulz näytellä Christophelle seutunsa kauneuksia.

He lähtivät kävelemään. Christophe oli ottanut Schulzia käsipuolesta
ja vei häntä hiukan nopeammin kuin vanhus olisi tahtonut. Kunz kulki
otsaansa pyyhkiellen heidän perästään. He juttelivat kovaäänisesti
ja iloisesti. Ihmiset seisoivat porteilla ja katsoivat, kun he
menivät ohitse, ja heidän mielestään oli _Herr Professor_ Schulz
aivan kuin nuori mies. Kaupungista päästyään he lähtivät menemään
suoraan niittymaiden poikki. Kunz valitti, että oli kovin kuuma. Mutta
armoton Christophe väitti, että ilma oli mainio. Vanhusten onneksi
pysähdyttiin vähän väliä innokkaasti juttelemaan asioista, ja pakinat
saivat heidät unhottamaan matkan pituuden. Tultiin metsään. Schulz
laususkeli Goethen ja Edvard Möriken runoja. Christophe piti paljon
runoista; mutta hän ei jaksanut seurata mukana, kun niitä luettiin: hän
joutui aina kuunnellessaan omain epämääräisten unelmiensa valtaan, ja
silloin tulivat säveleet sanojen sijaan ja saivat hänet ne unohtamaan.
Hän ihaili Schulzin erinomaista muistia. Millainen tämä vilkas vanhus
olikaan: sairas, melkein ikäloppu, suljettu huoneeseensa suureksi
osaksi vuotta, joutunut pikkukaupunkiin melkein koko iäkseen, -- ja
mikä häneen verraten tuo Hassler, nuori, kuuluisa ja taiteellisen
elämän keskipisteessä asuva, matkustanut lisäksi ristiin rastiin
koko Europan konserttimatkoillaan, mutta kuitenkin tylsä kaikelle,
haluton tutustumaan mihinkään! Sitäpaitsi ei Schulz ollut perillä
ainoastaan kaikista niistä nykyaikaisen taiteen ilmauksista, mitä
Christophe tunsi, vaan hän tiesi suunnattoman määrän menneistä ja
ulkomaalaisista musiikkimiehistä, joista Christophe ei vielä ollut
kuullut puhuttavankaan. Hänen muistinsa oli kuin syvä kaivo, johon
kaikki taivaan kauniit vedet olivat kokoontuneet. Christophe ei
väsynyt siitä kaivosta ammentamaan; ja Schulz oli onnellinen, kun
Christophe niin hartaasti tahtoi kuulla. Hän oli joskus kyllä tavannut
suopeita kuuntelijoita tai kilttejä oppilaita; mutta koskaan hän ei
ollut kohdannut sellaista nuorta ja palavaa sielua, jonka kanssa hän
voi yhdessä innostua, hän, joka oli usein aivan tukahtua suureen
hartauteensa.

He olivat jo erinomaisia ystäviä, kun vanhus yhtäkkiä varomattomasti
ilmaisi ihailunsa Brahmsia kohtaan. Christophien valtasi silloin
jäykkä viha: hän vetäisi kätensä pois Schulzin kainalosta ja sanoi
tylyllä äänellä, että se, joka rakasti Brahmsia, ei voinut olla hänen
ystävänsä. Heidän ilonsa sai aivan kuin kylmää vettä niskaansa.
Schulz oli liian arka ryhtyäkseen väittelemään ja liian kunniallinen
valehdellakseen; ja nyt hän vain änkytteli ja koetti selittää
ajatustaan. Mutta Christophe keskeytti hänet jyrkästi:

-- Riittää!

Eikä hän sietänyt vastaväitteitä. Tuli kolkko hiljaisuus. He kävelivät
edelleen. Vanhukset eivät uskaltaneet katsahtaa toisiinsa. Kunz
ryiskeli ja koetti saada pakinan jälleen käyntiin, puhumalla metsästä
ja kauniista ilmasta; mutta Christophe oli niin jörö, ettei välittänyt
enää mistään eikä vastannut kuin muutaman lyhyen sanan. Ja kun Kunz
ei saanut sanoilleen kaikua sillä taholla, koetti hän hiljaisuutta
lopettaakseen pakinoida Schulzin kanssa; mutta Schulzin kurkkua aivan
ahdisti, hän ei voinut puhua. Christophe vilkaisi häntä syrjästä, ja
oli purskahtaa nauruun: hän oli antanut hänelle jo anteeksi. Hän ei
ollutkaan Schulzille vakavasti vihoissaan; jopa hän tuomitsi olevansa
aika kollo, kun tuotti sillä tavoin surua tuolle vanhus-raukalle; mutta
kun hän jo oli käyttänyt väärin voimaansa, ei hän tahtonut näyttää
katuvansa, mitä oli sanonut. He kulkivat sillä tavoin äänettöminä
metsän reunaan saakka: kuului ainoastaan noiden kahden perinpohjin
väsyneen vanhuksen raskaat ja jäykät askelet; Christophe vihelteli,
eikä ollut heitä huomaavinaan. Yhtäkkiä hän ei enää jaksanut. Hän
purskahti nauruun, kääntyi Schulziin päin ja puristi vankoilla
kourillaan häntä käsivarsista:

-- Hyvä, vanha Schulz! huudahti hän, katsoen Schulziin hellästi; täällä
on niin kaunista, kaunista!...

Hän puhui luonnosta ja kauniista päivästä; mutta hänen nauravat
silmänsä tahtoivat sanoa:

-- Sinä olet niin hyvä! Minä olen nauta. Anna minulle anteeksi. Minä
rakastan sinua.

Vanhuksen sydän aivan suli. Tuntui kuin olisi aurinko taas ilmestynyt
pimennyksen jälkeen. Tuokioon hän ei vielä voinut virkkaa sanaakaan.
Christophe oli ottanut häntä uudestaan käsipuolesta ja puhutteli
häntä entistä lempeämmin; innoissaan hän käveli nyt kahta kiivaammin,
huomaamatta, että hän rasitti tällä tavoin kovin tovereitaan. Schulz
ei valittanut; hän ei edes huomannut väsymystään, niin tyytyväinen
hän oli. Hän tiesi kyllä, että hän saisi maksaa kaikki tämänpäiväiset
varomattomuutensa. Mutta hän ajatteli itsekseen:

-- Se on huomisen asia! Kun _hän_ on lähtenyt pois, on minulla aikaa
levätä.

Mutta Kunz, joka ei ollut niin harras, seurasi kymmenen askelta
taempana surkeannäköisenä. Christophe huomasi sen viimein. Hän
pyysi silloin aivan nolona anteeksi, ja ehdotti, että asetuttaisiin
loikoilemaan nurmikolle, poppelien siimekseen. Schulz tietysti suostui
ehdotukseen, arvelematta hetkeäkään, mitä hänen katarrinsa siitä
pitäisi. Onneksi Kunz ajatteli sitä asiaa hänen puolestaan; tai ainakin
hän otti sen tekosyyksi, ettei hänen itsensä olisi tarvinnut antautua
vilustumaan kosteassa maassa näin likomäräksi hiostuneena. Hän ehdotti,
että mentäisiin läheiselle asemalle ja palattaisiin sieltä junalla
kaupunkiin. Niin tehtiinkin. Vaikka he olivat väsyneitä, täytyi heidän
nyt kulkea yhä kovemmin, etteivät olisi myöhästyneet junalta: he
joutuivat asemalle juuri kun juna ajoi sinne.

Heidät nähdessään ryntäsi muuan kookas mies ulos vaunusillalle ja
ärjähteli Schulzin ja Kunzin nimiä, jatkaen niitä kokonaisella
luettelolla heidän titteleitään ja arvonimiään, ja huitoen käsiään kuin
hullu. Schulz ja Kunz vastasivat hänelle, ilosta nauraen, ja heiluttaen
hekin käsiään; he juoksivat kiireesti tuon ison miehen vaunua kohti,
ja mies jälleen hyökkäsi heitä vastaan, töytäten syrjään muita
matkustajia. Christophe ällistyi ja juoksi mukana:

-- Mikä se on?

Toiset huusivat hänelle riemuissaan:

-- Se on Pottpetschmidt!

Siitä nimestä ei Christophe tullut hullua hurskaammaksi: hän oli jo
unohtanut päivällisaterialla juodut maljat. Pottpetschmidt seisoi
vaunusillalla, Schulz ja Kunz alhaalla asemalla, ja he melusivat kaikki
kilpaa, ihmettelivät tällaista onnenpotkua. He kapusivat kaikki ylös
lähtevään junaan. Schulz esitteli Christophen. Pottpetschmidt tervehti
häntä, ja silloin hänen kasvonsa aivan kuin jähmettyivät yhtäkkiä,
hän tuli jäykäksi kuin seiväs; mutta tuosta lyhyestä muodollisuudesta
päästyään tarrasi hän kiinni Christophen käteen ja ravisti sitä viisi,
kuusi kertaa niin, että se oli irtautua nikamistaan; ja sitten alkoi
mies jälleen hölistä. Christophe ymmärsi hänen huudoistaan, että
hän ylisti Jumalaa tästä harvinaisesta sattumasta. Se ei estänyt
häntä hetki myöhemmin haukkumasta, käsillään lantioitansa pieksäen,
kovaa onneaan, että hän olikin lähtenyt kaupungista, -- hän, joka ei
ollut sieltä poissa paljon milloinkaan, -- juuri silloin, kun _Herr
Kapellmeister_ saapui. Schulzin sähkösanoma oli tuotu hänelle vasta
aamulla, tunti ensimäisen junan lähdön jälkeen; hän oli nukkunut
vielä, kun se tuli, ja olivat nähneet hyväksi olla häntä herättämättä.
Hän oli haukkunut kaiken aamua hotellilaisia. Ja hän myrskysi heitä
vastaan vieläkin. Hän ei ollut ottanut vastaan potilaitaan, oli antanut
palttua afääriasioille ja lähtenyt heti seuraavalla junalla, sellainen
kiire hänellä oli kaupunkiin; mutta se perhanan juna ei yhtynytkään
pääradan junaan: eräällä väliasemalla oli Pottpetschmidtin täytynyt
odottaa kolme tuntia. Hän oli tyhjentänyt kaikki sanastossaan löytyvät
kirousvarat, ja kertonut pahan onnensa parikymmentä kertaa toisille
matkustajille, jotka odottivat asemalla pääradan junaa samoin kuin
hänkin. Viimein oli hän päässyt lähtemään. Hän aivan vapisi, ettei vain
joutuisi liian myöhään... Mutta, Jumalan kiitos!... Jumalan kiitos!...

Hän tarttui uudestaan Christophen käsiin ja rusensi niitä isoissa,
karvasormisissa kourissaan. Hän oli satumaisen kookas, ja suhteiltaan
suurenmoinen; pää neliskulmainen möhkäle, tukka punainen ja pitkin
pintaa leikattu, naama rokonarpinen, parta pois ajettu, silmät suuret,
nenä iso, huulet paksut, leuka kaksinkertainen, kaula lyhyt, hartiat
hirvittävän leveät, vatsa kuin tynnyri; käsivarret harrottivat
hajallaan ruumiista, jalkoterät ja kädet valtavan kokoiset; koko
mies jättiläismäinen, ruuan ja oluen liikakäytöstä epämuodostunut
lihamöhkä; tuollainen ihmiskasvoinen tupakkahuhmar, jollaisia joskus
näkee vyöryvän Baierin kaupunkien kaduilla; ihmislaji, jossa piilee
salaisuus, kuinka ihminen voi jonkinlaisella samansuuntaisella
lihoituksella kuin paistiksi hoidetun siipikarjan muuttua sellaiseksi.
Hän hikoili ilosta ja kuumissaan aivan kuin voikimpale; eikä hän
väsynyt puheluun, istuessaan siinä, kädet hajalleen levitetyillä
polvillaan, tai vierustoverien polvilla, vaan vieritti saksalaisia
konsonanttejaan oikealla katapultin, jyrinällä. Joskus puhkesi hän
sellaiseen nauruun, että koko hänen ruumiinsa tärisi: silloin nakkasi
hän päänsä taaksepäin, avasi suunsa ja nauroi, kuorsaten, rohisten,
tikahtumaisillaan. Hänen naurunsa tarttui Schulziin ja Kunziinkin; ja
aina, kun he siitä puuskasta pääsivät, katselivat he Christopheen vettä
silmistään pyyhkien. He näyttivät ikäänkuin kysyvän:

-- Kas tuollainen hän on!... Mitäs hänestä sanotte?

Christophe ei sanonut mitään; hän ajatteli kauhuissaan:

-- Tuoko hirviö laulaa sävellyksiäni?

He menivät Schulzin kotiin. Christophe toivoi saavansa pelastua
Pottpetschmidtin laululta, eikä hän kehoitellut häntä vähääkään
laulamaan, vaikka Pottpetschmidt paloi halusta näyttää taitoaan ja
vihjaili tuon tuostakin siihen suuntaan. Mutta Schulz ja Kunz halusivat
liian hartaasti tuottaa ystävälleen kunniaa: laulusta ei päästy!
Christophe asettui pianon ääreen melkoisen vastahakoisesti; hän
ajatteli:

-- Möhkäle-parka, sinä et tiedä, mikä sinua odottaa: varo nahkaasi!
Minä en säästä sinua.

Hän tiesi kyllä, että hän pahoittaisi siten Schulzin mieltä, ja
se oli hänestä kovin ikävää; mutta siitä huolimatta hän päätti
vaikkapa mieluummin tuottaa hänelle surua kuin antaa tuollaisen sir
John Falstaffin ruhjoa ja nuijia sävellyksiään. Mutta Christophen
ei tarvinnut kärsiä tunnonvaivoja eikä tehdä vanhaa ystäväänsä
murheelliseksi: iso mies lauloi ihailtavasti. Jo ensimäiset tahdit
kuullessaan Christophe vavahti hämmästyksestä. Schulz, joka katseli
koko ajan tarkoin Christophea, vapisi sen nähdessään: hän luuli, ettei
Christophe ollut tyytyväinen; eikä hän rauhoittunut ennenkuin näki
hänen kasvojensa kirkastuvan yhä enemmän sikäli kuin hän soitti. Hän
itsekin alkoi hohtaa Christophen ilon heijastusta; ja kun kappale
loppui ja Christophe kääntyi ja huudahti, ettei hän koskaan vielä
ollut kuullut _Liedejään_ laulettavan näin hyvin, oli Schulzin hurmaus
vieläkin suloisempaa ja syvempää kuin Christophen tyytyväisyys ja
Pottpetscmidtin voitonriemu; sillä heillä kahdella oli aina oma ilonsa,
mutta Schulz riemuitsi heidän molempien ilosta. Konserttia jatkui.
Christophe huudahteli hämmästyksestä: hän ei jaksanut käsittää,
kuinka tuo kömpelö ja jokapäiväinen olento saattoi tulkita niin
hyvin hänen _Liediensä_ ajatuksen. Tosin eivät kaikki vivahdukset
olleet aivan tarkkoja, mutta laulussa oli sellainen vauhti, intohimo,
ettei hän milloinkaan ollut saanut puhalletuksi moista täydellisesti
ammattilaulajiin. Hän katsahti Pottpetschmidtiin, ja mietti itsekseen:

-- Onko tuo tosiaan niin herkkä?

Mutta hän ei huomannut laulajan silmissä muuta tulta kuin tyydytetyn
turhamaisuuden ilon. Itsetiedoton voima pani liikkeelle tuon massan.
Se sokea ja passiivinen voima oli ikäänkuin armeija, joka taistelee
tietämättä, ketä vastaan ja mitä varten. _Liedien_ henki valtasi sen ja
se totteli riemuiten: sillä se kaipasi toimintaa. Oman onnensa valtaan
jätettynä se ei olisi tiennyt, kuinka tämä tapahtui.

Christophe ajatteli, että suuri veistäjä ei ollut luomispäivänä
huolinut ottaa vaivakseen pistää oikeille paikoilleen kutakin
karkeishakattujen ihmishahmojensa jäsentä, vaan oli hän ne jaellut
heille miten sattui, välittämättä, sopivatko ne jäsenet aina yhteen,
sillä tavoin olivat kunkin ihmisen kappaleet hyvin kirjavaa syntyperää,
ja sama mies oli siis hajoiteltu viiden, kuuden toisen osalle: aivot
olivat yhdellä, sydän toisella, sieluun sopiva ruumis kolmannella;
soitin oli yhdellä ja soittimenkäyttäjä toisella. Jotkut ihmiset
olivat kuin ihania viuluja, jotka pysyivät kaiken ikänsä laatikossa
sentähden, ettei sattunut ketään sopivaa soittamaan heitä. Ja ne,
jotka olivat luodut heitä soittamaan, olivat kaiken elämänsä ajan
pakotetut tyytymään surkeihin rämppiin. Christophella oli sitä suurempi
oikeus ajatella tällä tavoin, koska hän oli vimmoissaan itselleen,
ettei hän ollut milloinkaan osannut laulaa puhtaasti ainoaakaan omaa
sävellystään. Hänellä oli väärä ääni, eikä hän voinut kuunnella sitä
kuin suurimmaksi kauhukseen.

Mutta sitten alkoi Pottpetschmidt, menestyksestään juopuneena, "panna
ilmettä" Christophen _Liedeihin_; hän pisti siis oman ilmeensä
Christophen sävyn sijaan. Christophesta ei muutos tietystikään ollut
hänen sävellystensä eduksi; ja hän synkkeni. Schulz huomasi sen. Hän
oli niin vailla arvostelukykyä ja ihaili niin suuresti ystäviään,
ettei hän omasta aloitteestaan olisi huomannut, kuinka huono
Pottpetschmidtin maku oli. Mutta hänen kiintymyksensä Christopheen sai
hänet nyt nopeasti ymmärtämään nuorukaisen ajatuksen salaisimmatkin
vivahdukset: hän ei ollut enää itseään, hän oli siirtynyt Christopheen,
ja nyt kiusasi häntä Pottpetschmidtin ontto mahtipontisuus. Hän
koetti kaikin mokomin estää laulajaa luisumasta tälle vaaralliselle
jyrkänteelle. Pottpetschmidtiä ei ollut helppo saada vaikenemaan.
Suurimmalla vaivalla onnistui Schulzin tukkia hänen suunsa, kun hän
tahtoi Christophen ohjelmavaraston tyhjennettyään kajauttaa jatkoksi
vielä eräitä niin joutavanpäiväisiä muita tekeleitä, että Christophen
tukka nousi pystyyn kuin piikkisian harjakset jo pelkän niiden nimen
kuullessaankin.

Onneksi pisti illalliskutsu kuonokopan Pottpetschmidtille. Se tarjosi
hänelle toisen alan näyttää kuntoaan: ja siinä hän oli voittamaton;
Christophe, jota aamuinen pöytäottelu väsytti yhä, ei koettanutkaan
kilpailla Pottpetschmidtin kanssa.

Ilta kului nopeasti. Nuo kolme vanhusta istuivat pöydän ääressä ja
katselivat kaikki Christopheen; he oikein ahmivat hänen sanojaan.
Christophesta tuntui merkilliseltä, että hän istui nyt tässä,
pikkukaupungissa, syrjäseudulla, noiden ukkojen keskellä, joita
hän ei ollut ennen tätä päivää nähnyt, ja oli heidän kanssaan
tuttavallisemmissa väleissä kuin parhaitten omaistensa. Hän ajatteli,
miten taiteilijalle yleensä tekisi hyvää, jos hän saattaisi aavistaa,
minkälaisia tuntemattomia ystäviä hänen aatteensa ovat maailmassa
tavanneet, -- kuinka sellainen lämmittäisi hänen sydäntään ja lisäisi
hänen voimiaan... Mutta niin ei suinkaan useimmiten käy: ja kukin jää
yksin ja kuolee yksin, peljäten sanoa, mitä tuntee, peljäten sitä
enemmän, kuta enemmän hän tuntee ja kuta hartaammin hän kaipaisi
ajatuksiaan ilmaista. Joutavien kohteliaisuuksien latelijain ei ole
vaikeaa puhua. Mutta niiden, jotka enimmän tarvitseisivat ilmaista
tunteitaan, on pakko avata suunsa väkisin voidakseen hiiskua
rakkaudestaan. Niinpä täytyykin olla kiitollinen henkilöille,
jotka uskaltavat puhua: he ovat epäilemättä taiteilijan apulaisia
hänen työssään. -- Christophe tunsi harrasta kiitollisuutta vanhaa
Schulzia kohtaan. Hän osasi kyllä erottaa hänet noista hänen kahdesta
ystävästään: hän tunsi, että Schulz oli tuon pienen kolmikon sielu;
toiset olivat ainoastaan hänen lämpöisen hyvyytensä ja rakkautensa
heijastusta. Kunzin ja Pottpetschmidtin ystävyys Christophea kohtaan
oli aivan toisenlaista kuin Schulzin. Kunz oli egoisti: musiikki tuotti
hänelle jonkinlaista fyysillistä hyvinvoipaa tyydytystä, aivan kuin
hän olisi silitellyt isoa kissaa. Pottpetschmidt sai siitä nautintoa
turhamaisuudelleen ja ruumiilleen liikuntoa. Kumpikaan ei heistä
kaivannutkaan häntä ymmärtää. Mutta Schulz unohti kokonaan itsensä: hän
rakasti.

Oli jo myöhä. Schulzin ystävät lähtivät kotiinsa, yön selkään.
Christophe jäi kahden kesken Schulzin kanssa. Hän sanoi Schulzille:

-- Nyt minä soitan yksinomaan teille.

Hän asettui pianon ääreen ja soitti, -- niinkuin hän osasi soittaa,
silloin, kun häntä lähellä oli joku, josta hän suuresti piti. Hän
soitti uusimpia sävellyksiään. Vanhus oli haltioissaan. Hän istui
lähellä Christophea, eikä jättänyt häntä silmistään, ja aivan pidätti
hengitystään. Sydämenhyvyydessään ja osaamatta ottaa mitään onnea
pelkästään itselleen hoki hän väkisinkin:

-- Ah, miten ikävää, ettei Kunz ole enää täällä!

(Tämä teki Christophen hieman kärsimättömäksi).

Christophe soitti yhä; he eivät olleet puhuneet keskenään sanaakaan.
Kun Christophe lopetti, eivät he puhuneet vieläkään mitään
kumpainenkaan. Kaikki oli hiljaista: koko talo ja katu nukkuivat.
Christophe kääntyi ja näki, että vanhus itki: hän nousi, meni ja
syleili häntä. He juttelivat keskenään hiljaa, hiiskumattoman
rauhallisessa yössä. Seinäkellon tikutus kuului heikosti viereisestä
huoneesta. Schulz puhui matalalla äänellä, kädet ristissä, ruumis
kumarassa, hän kertoi elämänsä surut Christophelle, joka kyseli häneltä
yhtä ja toista; joka hetki oli hänellä tunnonvaiva, että hän muka
nurkui, hän tahtoi melkein sanoa:

-- Minä olen väärässä... minulla ei ole oikeutta valittaa... maailma on
ollut minulle kovin hyvä...

Eikä hän tosiaan valittanut: ainoastaan alakuloisuus henki hänen
tahtomattaan hänen yksinäisen, elämänsä koruttomasta tarusta. Hän
sekoitti tuskallisimmilla hetkillä kertomukseensa ylen hämäriä ja
sentimentaaleja idealismin uskontunnustuksia, jotka ärsyttivät kylläkin
Christophea, mutta joita vastaan hänestä olisi ollut julmaa nyt
väittää. Pohjaltaan ne olivat Schulzissa paljoa vähemmin varmaa ja
selvää uskoa kuin ainoastaan kiihkeää kaipuuta uskoa, -- epätietoista
toivoa, johon hän takertui kiinni kuin pelastusrenkaaseen. Hän etsi
sanoilleen vahvistusta Christophen silmistä. Christophe huomasi
vanhan ystävänsä silmien anomuksen, ystävän, joka kiintyi liikuttavan
luottavasti häneen, joka rukoili häneltä vastausta -- laatien sen
itse jo valmiiksi. Silloin puhui Christophe Schulzille tyynen uskon
ja omaan itseensä luottavan voiman sanoja, joita vanhus odottikin ja
jotka tekivät hänelle hyvää. Vanha ja nuori olivat nyt unohtaneet
heitä erottavat ikävuodet: he olivat niin lähellä toisiaan kuin kaksi
samanikäistä veljeä, jotka rakastavat toisiaan ja ovat toisilleen
keskinäisenä apuna; heikompi haki tukea voimakkaammasta: vanhus
turvautui nuoren miehen sieluun.

He erosivat, kun kello oli yli kaksitoista. Christophien oli
noustava ylös varhain lähteäkseen kaupungista samalla junalla, jolla
hän oli tullutkin. Hän ei vetelehtinyt riisuutuessaan. Vanhus oli
varustanut vieraalleen huoneen sellaiseen kuntoon kuin olisi ajatellut
Christophien asuvan siinä kuukausia. Hän oli asettanut pöydälle
ruusuja, ja laakerinoksan. Kirjoituspöydälle oli hän levittänyt aivan
uuden imupaperin. Hän oli kannattanut sinne heti aamulla pianinon.
Hän oli valinnut ja järjestänyt hyllylle sängyn pääpuoleen kirjoja,
jotka olivat hänestä kaikkein kalleimmat ja rakkaimmat. Ei löytynyt
pikkuseikkaa, jota hän ei ollut hellyydellä miettinyt. Mutta se
oli hukattua vaivaa: Christophe ei edes huomannutkaan mitään. Hän
heittäytyi vuoteeseen ja nukkui heti sikeään uneen.

Schulz ei nukkunut ollenkaan. Hän pohti päässään kaikkia iloja, mitä
hän oli tänään saanut. Ja tunsi jo myöskin surua, siksi, että ystävä
lähtisi pois. Hän muisteli alusta alkaen kaikkea, mitä he keskenään
olivat puhelleet. Hän ajatteli, että hänen rakas Christophensa nukkui
lähellä häntä, seinän toisella puolella, sänky aivan siinä kiinni.
Schulz oli lopen uupunut, hänen jäseniään pakotti ja henkeä ahdisti;
hän aavisti, että hän oli vilustunut kävelymatkalla ja että hän saisi
taas uuden taudinpuuskan; mutta hän ajatteli ainoastaan:

-- Kunhan pysyn tällaisena hänen lähtöönsä asti!

Ja hän pelkäsi herättävänsä Christophen, kun hänelle tuli yskänkohtaus.
Hän oli kuvaamattoman kiitollinen Jumalalle, ja hän alkoi nyt sepittää
runoa muinaisen Simeonin kiitosvirren sanoihin: _Nunc dimittis_... Hän
nousi vuoteesta, hien vallassa, kirjoittamaan runoaan, ja hän istui
pöytänsä ääressä, kunnes oli saanut värssynsä huolellisesti puhtaiksi,
liittäen niihin nöyryyttä uhkuvan omistuksen ja merkiten alle nimensä
ja päivämäärän. Sitten hän meni jälleen sänkyynsä, vilunväreet
ruumiissaan, eikä saanut koko yönä itseään lämpenemään.

Aamu alkoi hämärtää. Schulz ajatteli murheisin mielin eilistä aamua.
Mutta samalla hän moitti itseään ankarasti, että hän turmeli näillä
ajatuksilla nekin vähäiset onnenhetket, mitä hänellä oli vielä
jäljellä; hän tiesi kyllä, että hän katuisi huomenna hetkiä, joiden
hän antaisi tänään mennä turhaan; hän päätti olla mitään kadottamatta.
Hän seurasi korva tarkkana, kuuluisiko vierashuoneesta mitään ääntä.
Mutta Christophe ei liikahtanutkaan. Hän nukkui aivan samassa asennossa
kuin oli nukkumaan ruvennut; hän ei ollut hievahtanut kertaakaan.
Kello löi puoli seitsemän, ja hän nukkui yhä. Varsin helppo olisi
ollut antaa hänen myöhästyä junasta, ja varmaankin olisi Christophe
sille kepposelle vain nauranut. Mutta vanhus oli liian tunnollinen
määrätäkseen sillä tavoin ystävän asioissa ilman hänen suostumustaan.
Hän selitteli tosin itselleen:

-- Se ei ole suinkaan minun vikani. Eihän se ole varsin minun syyni.
Tarvitsee ainoastaan olla herättämättä häntä. Ja jos hän ei herää
ajoissa, niin saan viettää vielä kokonaisen päivän hänen kanssaan.

Mutta sitten hän vastasi itselleen:

-- Ei, minulla ei ole siihen oikeutta.

Ja hän piti velvollisuutenaan nousta herättämään Christophea. Hän
kolkutti hänen oveensa. Christophe ei kuullut heti; täytyi koputtaa
uudestaan. Se oli vaikeaa ukosta, hän ajatteli:

-- Ah, kuinka hän nukkui hyvin! Hän olisi maannut siinä vaikka puoleen
päivään!...

Viimein vastasi Christophen iloinen ääni lukon takaa. Kun hän kuuli,
mitä kello oli, niin hän oikein huudahti; ja saattoi huomata, kuinka
hän alkoi kiireesti liikkua huoneessaan, pukeutui esineitä kolisuttaen,
lauloi aarian pätkiä, kysellen samalla ystävällisesti milloin mitäkin
Schulzilta seinän takaa ja päästellen sukkeluuksia, joille vanhuksen
oli suruissaankin pakko nauraa. Ovi aukesi: Christophe ilmestyi
virkkuna, levänneenä, loistavin kasvoin; hän ei ajatellutkaan suurta
huolta, jonka hän tuolle vanhukselle tuotti. Oikeastaan ei hänellä
olisi ollut mitään kiirettä lähteä, hänelle ei olisi tullut mitään
vahinkoa, jos hän olisi jäänyt sinne vielä muutamaksi päiväksi; ja
mikä ilo se olisi Schulzille ollutkaan! Mutta Christophe ei voinut
täydellisesti sen ilon suuruutta aavistaa. Ja muuten: vaikka hän
pitikin vanhuksesta, tuntui hänestä hyvältä nyt lähteäkin: hän oli
väsynyt eilispäivän alinomaiseen juttelemiseen noiden olentojen kanssa,
jotka takertuivat aivan epätoivon vimmalla häneen kiinni. Ja sitäpaitsi
hän oli nuori, hän ajatteli, että kyllä he vielä näkisivät toisensa;
eihän tästä ollut lähtö maailman loppuun! -- Vanhus tiesi puolestaan
kyllä, että hän olisi pian maailman reunaa kauempanakin; ja hän katseli
Christophea jo koko ikuisuuden varalta.

Schulz saattoi Christophen asemalle, vaikka olikin lopen väsynyt. Satoi
kylmää tihkusadetta, aivan äänetöntä. Kun Christophe avasi asemalla
kukkaronsa, huomasi hän, ettei hänellä ollut enää rahaa tarpeeksi
ostaakseen pilettiä kotiasemalle saakka. Hän tiesi, että Schulz
lainaisi hänelle ilomielin; mutta hän ei tahtonut häneltä pyytää...
Miksi ei? Miksi kieltää henkilöltä, joka meitä rakastaa -- onni auttaa
meitä?... Hän ei tahtonut sitä, hienotuntoisuuden tähden, -- tai ehkä
ylpeydestä. Hän osti lipun ainoastaan eräälle väliasemalle, ja sanoi,
että hän halusi kulkea lopun matkaa jalkaisin.

Lähtökello soi. He syleilivät toisiaan vaunusillan portaalla. Schulz
pisti Christophen kouraan yöllä kirjoittamansa runon. Hän seisoi
asemasillalla, vaunun kohdalla. Heillä ei ollut enää mitään toisilleen
sanomista, kuten usein pitkillä jäähyväishetkillä käy; mutta Schulzin
silmät, ne puhuivat: ne eivät irronneet Christophen kasvoista ennenkuin
juna oli lähtenyt.

Vaunu katosi rautatien mutkan taakse. Schulz oli taas yksin. Hän meni
takaisin kotiinsa, likaista puistokujaa; hän kulki vaivalla, tunsi
yhtäkkiä koko väsymyksensä, vilun, sateisen päivän surullisuuden.
Tuskin jaksoi hän kotiin ja nousta ylös portaansa. Hän pääsi parhaiksi
kamariinsa, silloin tuli hänelle yskä ja tukeutuskohtaus. Salome tuli
auttamaan häntä. Kesken valituksia, jotka purkausivat ilmi valastenkin,
Schulz hoki:

-- Miten hyvä... miten hyvä, että se kesti tähän asti!...

Hän tunsi vointinsa sangen huonoksi. Hän meni vuoteeseen. Salome
lähti noutamaan lääkäriä. Vuoteessa Schulzin koko ruumis hervahti
kasaan kuin ryysy. Hän ei olisi voinut itseään liikauttaa; ainoastaan
hänen rintansa läähätti kun pajan palkeet. Hänen päänsä oli raskas
ja kuumeinen. Koko sen päivän eli hän uudelleen mielessään eilisen
päivän tapaukset, sen jokaisen hetken: näillä muistelmilla hän itseään
yhä kidutti, ja moitti vielä itseään, että valitti sellaisen onnen
saatuaan. Kädet ristissä ja rakkaudesta paisuvin sydämin hän kiitti
Jumalaa.



Christophe palasi kotiseudulleen; se päivä oli jälleen kirkastanut
hänen mielensä, ja pikkukaupunkiin jääneiden ystävien suuri kiintymys
oli kohottanut hänen itseluottamustaan. Kun hän oli ajanut junalla
niin pitkälle kuin hänen ostamansa piletti salli, laskeusi hän
iloisesti junasta ja alkoi taivaltaa jalkaisin. Hänellä, oli edessään
noin kuudenkymmenen kilometrin matka. Hän ei pitänyt kiirettä, vaan
kulki laiskasti kuin koulupoika. Oli huhtikuu. Luonto ei ollut vielä
varsin kehittynyt. Lehtien silmut aukesivat kuin ryppyiset pikkukädet
mustien oksien päissä; omenapuut olivat kukassa, ja rennot orjanruusut
hymyilivät pitkin pensasaitain varsia. Lehdettömän metsän yläpuolella,
joka alkoi jo herkän-vihertävänä silmikoida, kohosi vanha, romantinen
linna pienen kukkulan laella, ikäänkuin voitonmerkki keihään kärjessä.
Aran-sinisellä taivaalla väikkyi mustanpuhuvia pilviä. Varjot
kiitelivät pitkin keväisiä maita; silloin tällöin ropisi rankkasade;
sitten paistoi jälleen kirkas aurinko, ja linnut lauloivat.

Christophe huomasi, että hän oli jonkun hetken ajatellut
Gottfried-enoa. Pitkään aikaan hän ei ollut yleensä muistanut tuota
miesparkaa; ja nyt hän kummasteli, miksi hän tuli juuri nyt hänen
mieleensä, aivan itsepintaisesti; se vaivasi hänen ajatuksiaan, kun hän
siinä kulki erästä poppeleita kasvavaa lehtikujaa pitkin, välkkyvän
kanavan rantaa; ja se kuva seurasi häntä niin voimakkaasti, että hän
oli näkevinään Gottfriedin ilmielävänä tulevan vastaansa, kääntyessään
erään korkean aitamuurin kulman taakse.

Taivas oli synkennyt. Rankkasade ja raekuuro romahti, ja ukkonen
jyrisi kaukana. Christophe oli tullut lähelle kylää; hän näki sen
ruusunpunaisten päätyjen ja punaisten kattojen kohoavan jo tuuheasta
metsiköstä. Hän joudutti askeleitaan, ja meni pitämään sadetta
ensimäisen talon kattoulkoneman alle. Rakeita tuli sakeanaan;
ne pieksivät kalisten kattotiilejä ja ponnahtivat tielle kuin
lyijypallot. Tien ravit täyttyivät äyräitään myöten vedellä. Kukkivien
hedelmätarhain ylitse viritti sateenkaari loistavan ja räikeän
nauhansa, synkän-sinisten pilvien yläpuolelle.

Talon ovella seisoi muuan nuori tyttö, sukankudin kädessä. Hän pyysi
ystävällisesti Christophea käymään sisään. Christophe suostui.
Huone, johon hän meni, oli samalla kertaa ruokasali ja makuukamari.
Peränurkassa riippui pata roihuavalla tulella. Muuan maalaisnainen
puhdisteli siellä vihanneksia, toivotti Christophelle hyvää päivää
ja pyysi häntä tulemaan lieden ääreen kuivaamaan itseään. Nuori
tyttö meni noutamaan pullon viiniä ja tarjosi Christophelle juoda.
Istuen toisella puolella pöytää hän kutoi edelleen, helmoissaan kaksi
häärivää pienokaista, jotka leikkivät, heittäytyen vihanneskasaan.
Hän ryhtyi pakinoihin Christophen kanssa. Christophe huomasi vasta
hetken päästä, että hän oli sokea. Hän ei ollut suinkaan kaunis.
Muuten oli hän lujatekoinen tyttö, posket punaiset, hampaat valkeat,
mutta kasvonpiirteissä ei ollut säännöllisyyttä. Hänen kasvonsa olivat
hymyilevät ja hiukan ilmeettömät niinkuin monilla sokeilla; ja samoin
oli hänellä vimma haastaa ihmisistä ja asioista sillä tavoin kuin hän
olisi ne nähnyt. Ensin Christophe ällistyi ja ajatteli, pitikö tuo
häntä pilkkanaan, kun tyttö sanoi rauhallisesti hänelle, että luonto
oli tänään niin kaunis. Mutta kun hän sitten katseli vuoroin sokeaa
ja vuoroin vihanneksia puhdistavaa naista, näki hän, ettei täällä
tytön sanoja kummasteltu. -- Nuo kaksi naista kyselivät Christophelta
ystävällisesti, mistä hän oli matkalla ja mitä kautta hän oli tullut.
Sokea sekautui puheeseen, hiukan liioitellun innokkaasti; hän myönteli
Christophen matkan varrella luonnosta tekemät huomiot oikeiksi tai
lausui niistä oman, eriävän ajatuksensa. Tietysti osuivat hänen
huomautuksensa usein päin seiniä. Tyttö näytti koettavan vakuutella
itselleen, että hän näki yhtähyvin kuin vieraskin.

Sillä välin oli muuta talon väkeä tullut sisään: noin
kolmekymmen-vuotias, vankka talonpoika ja hänen nuori vaimonsa.
Christophe jutteli hiljalleen heidän kaikkien kanssa; ja hän katseli
taivaalle, joka nyt kirkastui, ja odotti, että voisi lähteä jälleen
jatkamaan matkaansa. Sokea alkoi hyräillä erästä laulua, antaen samalla
sukkapuikkojensa ahkerasti liikkua. Se laulu toi Christophen mieleen
monia entisiä muistoja.

-- Kuinka tekin tunnette tuon laulun? kysyi hän.

(Gottfried oli aikoinaan opettanut sen Christophelle.)

Christophe hyräili lopun laulua. Tyttö alkoi nauraa. Hän lauloi nyt
säkeiden alut ja Christophe huviksensa loput. Hän nousi jo, mennäkseen
katselemaan ulos ilmaa, ja kulki siinä huoneen läpi ovelle, tähystellen
ohimennen ja muuten vain sinne tänne huoneen nurkkiin; silloin huomasi
hän nurkassa, astiapöydän vieressä erään esineen, joka sai hänet aivan
säpsähtämään. Se oli pitkä, koukkupäinen sauva, jonka kädensijaan oli
leikattu kömpelösti pienen kumartavan ja hattuaan nostavan miehen kuva.
Christophe tunsi hyvin tuon sauvan: hän oli leikkinyt sillä pienenä.
Hän ryntäsi, tempasi sauvan käteensä, ja kysyi ahtaalla äänellä:

-- Mistä... mistä te olette saaneet tämän?

Isäntä katsahti häneen ja vastasi:

-- Muuan ystävä heitti sen tänne; vanha ystävä, joka nyt on kuollut.

Christophe huudahti:

-- Gottfried?

Kaikki kääntyivät ja kysyivät.

-- Mistä te hänet tunnette?

Ja kun Christophe sanoi, että Gottfried oli hänen enonsa, hämmästyivät
he kaikki ja tulivat liikutetuiksi. Sokea nousi, hänen lankakeränsä
kieri pitkin permantoa, hän tallasi kudintaan jalkoihinsa, tarttui
Christophen käteen ja toisti järkytettynä:

-- Oletteko te hänen sisarensa poika? Kaikki puhuivat yhtä suuta.
Christophe puolestaan kysyi:

-- Mutta te, kuinka te hänet tunsitte?

Mies vastasi:

-- Hän kuoli meillä.

Istuttiin jälleen; ja kun kiihtymys oli hiukan rauhoittunut, kertoi
äiti jälleen työhönsä ryhtyen, että Gottfried oli käynyt heillä
monet vuodet; joka kerran hän poikkesi heille, sekä meno- että
tulomatkoillaan, kaupusteluretkillään. Kun hän viime kerran oli tullut
-- (viime heinäkuussa), -- oli hän näyttänyt hyvin väsyneeltä; ja
laskettuaan käärön selästään ei hän ollut hyvään aikaan saanut sanaa
suustaan; mutta siitä ei oltu sen enempää välitetty, sillä oli totuttu,
että hän oli sellainen tullessaan, ja tiedettiin, että häntä kiusasi
hengenahdistus. Gottfried ei valittanut vaivaansa. Milloinkaan ei hän
yleensä vaikeroinut. Aina keksi hän jotain hyvää pahoissakin asioissa.
Kun hän oli väsyttävässä työssä, niin hän iloitsi ajatellen, miten
mukavaa olisi sitten, illalla, kun pääsisi vuoteeseen; ja kun hän oli
kipeä, sanoi hän, kuinka hyvä sitten olisi olla, kun ei enää kärsisi...

-- Ja paha se on, herra, että ihminen on aina tyytyväinen, lisäsi
emäntä; sillä kun ei valita vaivojaan, niin eivät muutkaan sääli. Minä
toki valitan aina...

Gottfriedistä ei siis oltu ajateltu sen kummempaa. Olipa laskettu
leikkiäkin, niin leppoisalta hän näytti; ja Modesta -- (se oli tuon
sokean tytön nimi), -- oli kysynyt häneltä kääröä hänen selästään
ottaessaan, eikö hän aikonut koskaan väsyä kiertelemästä tuolla
tavoin kuin mikäkin nuori mies. Gottfried vastasi ainoastaan hymyllä;
sillä hän ei jaksanut puhua. Hän istahti penkille tuonne oven eteen.
Kukin talonväestä lähti työhönsä: miehet pellolle, äiti keittiöön.
Modesta meni ulos penkin luokse: seisoi sima ovenpieltä vasten, kudin
käsissä, ja jutteli Gottfriedille. Gottfried ei vastannut hänelle;
Modesta ei pyytänytkään vastausta, kertoi hänelle vain, mitä siellä
oli Gottfriedin viime käynnin jälkeen tapahtunut. Gottfried hengitti
vaivalloisesti. Modesta kuuli, että hän koetti puhua. Mutta Modesta ei
tullut siitä rauhattomaksi, sanoi hänelle ainoastaan:

-- Älä puhu, lepää siinä. Ennätäthän vielä puhua... Kulkeapas ja
väsyttää itsensä noin!...

Sitten ei Gottfried enää puhunut, ei koettanutkaan. Modesta alkoi
jälleen jutella tarinaansa, luullen, että toinen kuunteli. Gottfried
huokasi, ja oli vaiti. Kun äiti vähän ajan päästä meni ulos, näki hän
Modestan yhä juttelemassa siinä, ja Gottfriedin istuvan pää taaksepäin
hervahtaneena ja katse taivasta kohti. Modesta oli jo jonkun aikaa
jutellut ruumiille. Modesta ymmärsi silloin, että mies-raukka oli
tahtonut jotain sanoa ennenkuin kuoli, mutta ei ollut voinut; silloin
oli hän alistunut, suruisesti hymyillen, ja niin oli hän ummistanut
silmänsä, keskellä kesäillan rauhaa...

Oli lakannut satamasta. Miniä meni läävään; poika otti kuokan ja
puhdisti oven edessä olevan viemäriojan, jonka muta oli tukkinut.
Modesta oli kadonnut, kun toiset alkoivat kertoa kuolemantapauksesta.
Christophe jäi nyt huoneeseen kahden kesken emännän kanssa. Hän oli
liikutettu ja vaiti. Mutta vanha emäntä, pieni ja kielevä ihminen,
ei voinut kauan kestää vaitioloa; ja hän alkoi kertoa Christophelle
juurtajaksain, kuinka hän oli tutustunut Gottfriediin. Se oli
tapahtunut jo hyvin kauan sitten. Kun hän oli vielä nuori tyttö,
rakasti Gottfried häntä. Gottfried ei uskaltanut sanoa sitä hänelle;
mutta siitä asiasta laskettiin aina leikkiä; ja hän piti Gottfriediä
vain pilkkanaan: (sellaisia hänelle oltiin joka paikassa, missä hän
liikkui.) -- Siitä huolimatta tuli Gottfried heille alinomaa joka
vuosi. Hänestä oli luonnollista, että häntä pilkattiin, luonnollista,
ettei tuo tyttö häntä rakastanut, luonnollista, että hän meni naimisiin
toisen kanssa ja tuli onnelliseksi. Mutta emännän onni tyttönä oli
ollut liikaa, hän oli liiaksi sillä ylpeillyt: onnettomuus tuli. Hänen
miehensä kuoli yhtäkkiä. Sitten hänen tyttärensä, -- kaunis, terve
ja voimakas tyttö, jota kaikki ihastelivat ja jonka seudun rikkain
tilallisen poika aikoi juuri naida, -- menetti näkönsä, tapaturmasta.
Kun Modesta eräänä päivänä oli kiivennyt suureen päärynäpuuhun, tuolla,
rakennuksen takana, ottamaan hedelmiä, niin luiskahtivat tikapuut:
pudotessa töykkäsi katkennut oksa häntä pahasti lähelle silmää. Ensin
luultiin, että hän pääsisi pelkällä arvella; mutta sitten tuli hänelle
alinomainen vihlova tuska otsaan: toinen silmä oli pimennyt ensin,
sitten toinen. Eikä ollut auttanut mikään lääke eikä hoito. Silloin
oli tietysti naimahomma mennyt myttyyn; sulhanen oli hävinnyt sille
tielleen, selittelemättä; eikä niistä pojista, jotka kuukausi sitten
olisivat vaikka tappaneet toisensa saadakseen tanssia kerran Modestan
kanssa, ainoakaan ollut uskaltanut, -- (senhän käsittää) -- ottaa
taakakseen sairasta ihmistä. Silloin joutui Modesta, joka oli ennen
ollut niin huoleton ja iloinen, sellaiseen epätoivoon, että hän ei
tahtonut elää, ei huolinut enää ruokaa, vaan itki aamusta iltaan, ja
yölläkin kuului hänen valittelunsa vuoteesta. Ei tiedetty, mitä tehdä;
ei voitu muuta kuin surra hänen kanssaan; ja silloin hän itki yhä
kipeämmin. Lopulta niihin hänen valituksiinsa kyllästyttiin; silloin
alettiin hänelle tiuskia, ja hän sanoi heittäytyvänsä kanavaan. Pappi
kävi joskus talossa: hän haasteli Modestalle taivaallisesta isästä,
ikuisuuden asioista, palkasta, jonka hän saisi toisessa elämässä,
kun kärsisi täällä maailmassa; mutta siitä ei Modesta saanut yhtään
lohdutusta. Eräänä päivänä tuli Gottfried jälleen heille. Modesta ei
ollut koskaan ollut liioin hyvä hänelle. Ei silti, että hän olisi ollut
luonteeltaan paha, mutta hän käyttäytyi pilkallisesti; ja hänestä oli
hauskaa kujeilla, tulematta sitä sen enempää ajatelleeksi. Ei ollut
ilkeyttä, jota hän ei olisi Gottfriedille sanonut tai tehnyt. Kun
Gottfried nyt sai kuulla Modestan tapahtuman, niin hän tyrmistyi aivan
kuin olisi ollut perheen jäsen. Kuitenkaan hän ei ilmaissut Modestalle
tunteitaan, kun näki hänet seuraavan kerran. Hän meni istumaan Modestan
viereen, eikä vihjaillut sanallakaan onnettomuuteen, vaan jutteli
hänen kanssaan, rauhallisesti kuten ennenkin. Hän ei surkutellut häntä
laisinkaan; hän oli aivan kuin ei olisi huomannutkaan, että Modesta
oli sokea. Kuitenkaan hän ei puhunut koskaan Modestalle sellaisista
seikoista, joita tyttö ei voinut nähdä. Hän haasteli hänelle ainoastaan
niistä, jotka hän saattoi kuulla tai muuten huomata, sokeanakin; ja sen
hän teki yksinkertaisesti, ikäänkuin luonnollisena asiana; niinkuin
hän itsekin olisi ollut sokeana. Ensin ei Modesta kuunnellut häntä,
vaan itki yhä. Mutta seuraavana päivänä hän jo kuunteli paremmin, ja
puhuikin jo hiukan Gottfriedille...

-- Enkä tiedä, mitä Gottfried mahtoi hänelle sanoa, jatkoi emäntä.
Sillä oli heinänteko, eikä minulla ollut aikaa Modestan asioihin.
Mutta kun me illalla tulimme niityltä, näimme Modestan jo puhelevan
rauhallisesti, ja sen jälkeen hän vähitellen virkistyi. Hän näytti
unohtaneen pahansa. Silloin tällöin tuli hänelle kyllä vieläkin
raskas olo: hän itki aivan yksin, tai koetti puhua Gottfriedille
kaikkea surullista; mutta Gottfried ei ollut häntä kuulevinaan, tai ei
vastannut samanlaatuisesti hän puheli edelleen rauhallisesti, melkeinpä
iloisesti, sellaisesta, mikä Modestaa tyynnytti tai johon hän oli
kiintynyt. Viimein hän päätti viedä Modestan ulos kävelemään, vaikkei
tyttö ollut tapaturmasta saakka tahtonut lähteä sisältä. Hän ohjaili
Modestaa ensin muutaman askelen puutarhassa, sitten vei kauemmaksi
teille ja poluille. Ja Modesta on nyt tottunut kuljeksimaan kaikkialla
ja huomaamaan joka asian, aivan kuin hän olisi näkevä. Hän keksii
kaikenlaista sellaistakin, jota meikäläiset eivät huomaa; ja hän on
innostunut kaikesta, hän, joka ei ennen välittänyt paljon muusta kuin
omasta itsestään. Sillä kertaa Gottfried viipyi talossa tavallista
kauemmin. Me emme uskaltaneet pyytää häntä jättämään matkaansa
tuonnemmaksi; mutta hän jäi tänne itsestään, kunnes näki Modestan
levollisemmaksi. Ja kerran, -- Modesta oli silloin tuolla pihalla,
-- kuulin tytön nauravan. En voi kuvailla, miltä se minusta tuntui.
Gottfried näytti niinikään tyytyväiseltä. Hän istui minun vieressäni.
Me katsoimme toisiimme, eikä minua hävetä sanoa, herra, että annoin
hänelle suuta, ja oikein sydämen pohjasta. Silloin hän sanoi minulle:

-- Nyt minä taidankin jo voida tästä lähteä. Ei minua enää tarvita.

Minä koetin estellä häntä. Mutta hän sanoi:

-- Ei, kyllä minun nyt täytyy lähteä. En voi olla täällä enää.

Koko maailma tiesi, että hän oli kuin mikäkin Jerusalemin suutari: ei
voinut pysyä yksillä tienoin. Häntä vastaan ei siis nyt intettykään, ja
hän lähti. Mutta hän sovitti sen jälkeen matkansa sillä tavoin, että
kulki aina tästä kautta; ja se oli Modestalle suuri ilo: aina, kun hän
kävi täällä, tuli Modesta paremmaksi. Hän rupesi talon toimiin entiseen
tapaansa. Hänen veljensä otti vaimon, ja Modesta hoitelee nyt lapsia,
eikä hän valita enää koskaan, vaan näyttää aina onnelliselta. Joskus
oikein ihmettelen, olisiko hän näin onnellinen, jos olisi saanut pitää
näkönsä. Ja usein tuntuu, hyvä herra, että haluaisin olla mieluummin
sellainen kuin hän, ettei tarvitsisi nähdä kaikkia kelvottomia
ihmisiä eikä ilkeitä asioita. Rumaksi tulee maailma; pahemmaksi päivä
päivältä... Ja kuitenkin peloittaa että kunhan ei Luoja luulisi ihmisen
totta tarkoittavan; sillä sittenkin minä näen mielelläni maailmaa,
olipa se vaikka pahakin...

Modesta tuli ovelle, ja juttu katkesi. Christophe tahtoi lähteä, nyt,
kun ilma oli jo selvinnyt; mutta talonväki ei siihen suostunut. Hänen
täytyi jäädä heille illalliselle, jopa yöksikin. Modesta istahti
Christophien viereen, eikä eronnut hänestä koko iltana. Christophe
halusi puhella läheisemmin tuon nuoren tytön kanssa, jonka kohtaloa hän
syvästi sääli. Mutta Modesta ei antanut hänelle siihen tilaisuutta. Hän
tahtoi yhä vain kuulla Gottfriedistä. Kun Christophe kertoi hänestä
jotain, jota Modesta ei vielä tiennyt, oli tyttö hyvillään ja hiukan
kateellinen. Hän ei puolestaan kertonut Gottfriedistä mitään muuta
kuin väkisin. Saattoi huomata, ettei hän puhunut kaikkea, tai jos
hän ehkä puhuikin, niin hän katui sitä kohta; hänen muistonsa olivat
hänen omaisuuttaan, jota hän ei mielellään antanut muille; siinä
omistushalussaan oli hän yksinkertaisen kiivas kuin maatilkkuunsa
kiintynyt talonpoika: hänestä oli ilkeää ajatella, että joku muu
piti Gottfriedistä yhtä paljon kuin hän. Oikeastaan ei Modesta sitä
uskonutkaan; ja kun Christophe huomasi sen seikan, antoi hän tytön
pitää sen ilonsa. Kuunnellessaan Modestan puhetta, hän huomasi, että
vaikka tyttö oli kyllä nähnyt Gottfriedin, jopa nähnyt hänet sangen
säälimättömillä silmillä, oli hän nyt sokeaksi tultuaan luonut hänestä
aivan toisenlaisen kuvan kuin Gottfried todellisuudessa oli; ja tuohon
ihannehahmoonsa hän oli kohdistanut kaiken purkautumaan pyrkivän
rakkaudenkaipuunsa. Mikään ei ollut särkenyt tätä kuvitelman työtä. Hän
sanoi Christophelle, sokeain horjumattomalla varmuudella, joka aivan
tyynesti sepustaa itse kaiken sellaisen, mitä ei tiedä:

-- Te olette hänen näköisensä.

Christophe ymmärsi, että Modesta oli näinä vuosina tottunut elämään
ikäänkuin suljettujen ikkunaluukkujen takana, joten totuus ei sinne
enää päässyt. Ja nyt, kun hän oli tottunut näkemään pimeässä, joka
hänet aina ympäröi, vieläpä unohtamaan pimeän, hän ehkä olisi
peljästynytkin, jos valon säde olisi tunkeutunut tuohon tummuuteen.
Christophien kanssa pakinoidessaan hän palautti muistiin joukon
tyhjiä, jokapäiväisiä ja hiukan typeriä asioita, jutellen hajanaisesti
ja hymyillen; sellainen ei Christophea liioin tyydyttänyt. Tuo
loruaminen hermostuttikin häntä, hän ei voinut ymmärtää, kuinka niin
paljon kärsinyt olento ei ollut kärsimyksessään kehittynyt hiukan
totisemmaksi, vaan saattoi tyytyä moisiin mitättömyyksiin; hän koetti
silloin tällöin puhua Modestalle vakavammista asioista; mutta se ei
herättänyt tytössä vastakaikua: Modesta ei voinut -- tai ei tahtonut --
Christophen ajatuksia seurata.

Mentiin sitten levolle. Pitkään aikaan ei Christophe voinut nukkua.
Hän ajatteli Gottfriediä, koettaen saada hänen todellisen kuvansa irti
Modestan lapsellisista muistelmista. Se ei onnistunut ilman melkoista
vaivaa, ja se harmitti Christophea. Hänen sydäntänsä ahdisti, kun
hän ajatteli, että eno oli kuollut täällä, että hänen ruumiinsa oli
varmaan maannut tässä vuoteessa. Hän koetti tuntea samaa kuin eno
viimeisinä kuolemantuskan hetkinään, silloin, kun hän ei voinut puhua
eikä selittää mitään sokealle, silloin, kun hän oli ummistanut silmänsä
kuollakseen. Christophe olisi niin hartaasti tahtonut saada nostaa
noita silmäluomia ja nähdä niiden alla piilevät ajatukset, tuon sielun
salaisuudet, joka oli lähtenyt pois, pysyttäytyen tuntemattomana,
tuskin tuntien itsekään itseään! Se sielu ei sitä koetellut; koko hänen
viisautensa perustui siihen, ettei hän tahtonut viisautta, ei alistaa
mitään asiaa omaan tahtoonsa, vaan antautui tapahtumain virtaan, myönsi
kaiken ja rakasti. Sillä tavoin hän sulatti itseensä koko olemassaolon
salaisimman ytimen, sitä tietämättä; ja se, että hän oli tehnyt niin
paljon hyvää tuolle sokealle, hyvää Christophelle ja varmaan monelle
muullekin, tekoja, jotka pysyisivät aina tuntemattomina, johtui
siitä, ettei hän julistanut kenellekään tavanmukaisia sanoja ihmisten
taistelusta luontoa vastaan, vaan toi tullessaan heille rahtusen
luonnon välinpitämätöntä rauhaa, ja sovitti ja alisti sielun siihen.
Hänen hyvät työnsä olivat sitä laatua kuin metsien ja ketojen, sen
saman luonnon, joka oli hänen sieluunsa aivan syöpynyt... Christophe
johdatteli muistoonsa Gottfriedin kanssa muinoin ulkosalla vietetyt
illat, lapsuuden soutumatkat, sadut ja laulut öisin. Hän muisti
viimeisen kävelyretkensä enon kanssa, rinteellä kaupungin vieressä,
eräänä epätoivoisena talvi-aamuna; ja hänelle tulivat vedet silmiin.
Hän ei tahtonut nukkua, vaan yhä ajatella muistojaan; ei hukata
hetkeäkään tätä pyhää iltaa, täällä pikku kylässä, joka oli täynnä
Gottfriedin sielua, ja jonne Christophien askelet olivat tuoneet hänet
aivan kuin tuntemattoman voiman pakosta. Mutta kuunnellessaan pihalla
olevan johtokaivon sorinaa, kuinka vesi tippui siitä epätasaisesti
ja sysäyksittäin, ja yölepakkojen kimeitä ääniä voitti nuoruuden
perinpohjainen väsymys kuitenkin hänen tahtonsa; ja hän hervahti uneen.

Kun hän heräsi, paistoi aurinko kirkkaasti, koko maalaistalo oli jo
työssä. Hän ei tavannut enää alahuoneessa muita kuin vanhan emännän
ja pienet lapset. Nuoret olivat pellolla, ja Modesta oli mennyt
lypsämään; häntä haettiin turhaan, ei löytynyt mistään. Christophe ei
tahtonut odottaa Modestaa: syvimmässään hän ei välittänyt paljoa hänen
näkemisestään, ja nyt hän sanoi, että hänellä oli kiire. Hän lähti
jälleen matkaan, pyytäen vanhaa emäntää sanomaan hänen puolestaan
hyvästit muille.

Ehdittyään kylän ulkopuolelle näki hän eräässä tienmutkassa, ylempänä
rinteellä sokean tytön istumassa orapihlajan juurella. Modesta nousi,
kun kuuli hänen askelensa, tuli hymyillen hänen luoksensa, otti häntä
kädestä ja sanoi:

-- Tulkaa!

He kulkivat ylämäkeen pitkin nurmikoita ja tulivat pienelle
hautausmaalle, jossa oli varjostavia puita ja koko kylä. Modesta vei
Christophen erään haudan luo ja sanoi hänelle:

-- Tässä se on.

He laskeutuivat polvilleen. Christophe muisti erään toisen haudan,
jonka ääreen hän oli polvistunut Gottfriedin kanssa; ja hän ajatteli.

-- Pian on minun vuoroni.

Mutta siinä ajatuksessa ei ollut nyt mitään surullista. Suuri rauha
nousi maasta, Christophe kumartui ja kuiski kiihkeästi alas hautaan
Gottfriedille.

-- Tule minuun!...

Modesta rukoili kädet ristissä, liikuttaen hiljaa huuliaan. Sitten
kulki hän haudan ympäri polvillaan, hapuillen ruohoa ja kukkia; niitä
hän aivan kuin hyväili; hänen älykkäät sormensa näkivät: ne vetivät
hellävaroen pois kuolleiden murattien rönsyt ja lakastuneet orvokit.
Päästäkseen ylös hän nojasi kättänsä hautapaateen; Christophe näki
hänen sormiensa sivelevän salavihkaa Gottfriedin nimeä, kosketellen
jokaista kirjainta. Modesta sanoi:

-- Maa on suloista tänä aamuna.

Hän ojensi Christophelle kätensä; Christophe antoi hänelle omansa.
Modesta painoi Christophen käden lämmintä ja kosteata maata vasten.
Christophe ei hellittänyt sokean kättä; heidän sormensa työntyivät
toisissaan kiinni multaan. Hän syleili Modestaa. Modesta samoin
Christophea.

He nousivat. Modesta antoi hänelle muutamia poimimiaan tuoreita
orvokkeja, ja kätki lakastuneet povelleen. Pyyhittyään mullan
polvistaan he lähtivät pois, hiiskumatta sanaakaan. Kiurut lauloivat
pelloilla. Valkeat perhoset lepattivat heidän päänsä ympärillä. He
istahtivat nurmikolle, jonkun askelen päähän toisistaan. Kylästä nousi
sauhu suoraan taivasta kohti, joka oli kirkastunut sateesta. Kanavan
liikkumaton vesi välkähteli poppelien lomitse. Sinertävä, utuinen valo
harsosi pehmeästi vainiot ja metsät.

Tuokion hiljaisuuden jälkeen alkoi Modesta puhua. Hän puhui puoliääneen
päivän kauneudesta, sellaisena kuin hän sen näki. Hänen huulensa
olivat raollaan, hän aivan kuin joi ilmaa; hän seurasi tarkoin elävien
olentojen ja kaikkia ääniä. Christophe tiesi myöskin tuollaisen
musiikin arvon. Hän puhui nyt sanoja, joita Modesta ajatteli, vaikkei
olisi voinut niitä ilmaista. Hän mainitsi nimeltä eräitä huutoja ja
tuskin tuntuvia värähdyksiä, joita kuului ruohistosta ja ilmojen
syvyyksistä. Modesta kysyi häneltä.

-- Ah, näettekö te nekin? Christophe vastasi, että Gottfried oli
opettanut hänet ne erottamaan.

-- Teitäkö niinikään opetti? kysyi Modesta hiukan kateellisena.

Christophen teki mieli sanoa hänelle:

-- Älkää olko minulle mustasukkainen.

Mutta hän näki jumalaisen valon, joka heitä ympäröi, ja katsoi sitten
noita elottomia silmiä, ja hänelle tuli kiihkeä sääli.

-- Gottfried on siis teille ne opettanut? kysyi hän.

Modesta vastasi myöntävästi; ja sanoi nauttivansa nykyään paljon
enemmän entistä... -- (Hän ei sanonut "kuin ennen"; hän karttoi lausua
sanoja "silmät", tai "sokea".)

He olivat vaiti, tuokion. Christophe katseli Modestaa surkutellen.
Tyttö tunsi itseään katseltavan. Christophe olisi tahtonut sanoa
hänelle, kuinka hän sääli häntä, olisi tahtonut, että tyttö olisi
tuntenut sääliä itseään kohtaan ja uskonut surunsa hänelle. Christophe
kysyi hellästi:

-- Oletteko ollut hyvin onneton?

Modesta oli vaiti ja aivan kuin jäykistyi. Hän tempoi ruohonkorsia ja
pureksi niitä hiljaa. Jonkun hetkisen perästä, -- (leivon viserrys
kiiri taivaankantta kohti), -- sanoi Christophe, että Gottfried oli
tehnyt hänelle hyvän työn. Hän kertoi surunsa, vastoinkäymisensä, aivan
kuin ajatellen ääneen tai puhuen sisarelle. Sokean kasvot kirkastuivat,
kun hän kuunteli tätä kertomusta tarkkaavasti. Christophe katsoi
häneen, näki, että hän aikoi jo ruveta puhumaan: Modesta liikahti
jo häntä lähemmäksi ja antoi hänelle kätensä. Christophe siirtyi
myöskin likemmäksi; -- mutta silloin Modesta vetäytyi jälleen entiseen
tunteettomuuteensa; ja kun Christophe lopetti, ei hän vastannut hänen
juttuunsa muuta kuin joitakin jokapäiväisiä sanoja. Hänen mykevässä,
rypyttömässä otsassaan oli talonpoikainen sulkeutuneisuus, kova kuin
kivi. Modesta sanoi, että hänen täytyi nyt mennä kotiin, katsomaan
veljensä lapsia: hän puhui aivan levollisesti ja iloisesti. Christophe
kysyi häneltä:

-- Te olette onnellinen?

Modesta näytti sitäkin onnellisemmalta, kun kuuli toisen niin sanovan.
Hän vastasi myöntävästi; hän keksi monenmoisia syitä, joiden vuoksi
hänen täytyi olla onnellinen, hän koetti saada Christophen vakuutetuksi
asiasta; hän puhui lapsista, talosta, kaikesta, mitä hänellä oli siellä
tehtävää...

Oh, minä olen oikein onnellinen! sanoi hän.

Christophe ei vastannut mitään. Modesta nousi ja aikoi lähteä;
Christophe nousi myöskin. He hyvästelivät toisiaan välinpitämättömän
iloisella äänellä. Modestan käsi vapisi hiukan Christophen kädessä. Hän
sanoi Christophelle:

-- Teillä on tänään kaunis ilma kävellä.

Ja hän neuvoi häntä, että siinä ja siinä tienhaarassa ei saanut mennä
väärää polkua. Tuntui kuin Christophe olisi heistä ollut sokea eikä
Modesta.

He erosivat. Christophe laskeusi alas rinteeltä. Kun hän tuli
maantielle, kääntyi hän katsomaan taakseen. Tyttö seisoi mäellä,
äskeisellä paikallaan; hän huiskutti nenäliinaansa, ja viittoili
hänelle aivan kuin olisi hänet nähnyt.

Tuossa itsepintaisessa vammansa kieltämisessä oli jotain sankarimaista
ja naurettavaa, joka liikutti Christophea ja oli hänestä samalla
ilkeää. Hän tunsi, että Modesta ansaitsi samalla sekä suurta sääliä
että ihailua; eikä kuitenkaan olisi voinut elää kahta päivääkään hänen
seurassaan. -- Kulkiessaan kukkivien pensasaitain välitse ajatteli
hän nyt myöskin ukko Schulzia, hänen vanhuksen-silmiään, kirkkaita
ja helliä, jotka olivat nähneet niin monet surut, mutta jotka eivät
tahtoneet huomata loukkaavaa todellisuutta, eivätkä sitä huomanneet.

-- Minkälaisena hän nähnee minut, mietti Christophe. Minä olen
erilainen kuin hänen käsityksensä minusta! Minä olen hänelle sellainen
kuin hän tahtoisi minun olevan. Olentoni on hänen muotonsa mukaista,
puhdasta ja jaloa niinkuin hän itse. Hän ei jaksa sietää elämää, jos
hän näkisi sen sellaisena kuin se on.

Ja hän ajatteli tuota tyttöä, jonka oli yllättänyt sokeuden yö, mutta
joka kielsi yönsä, ja koetti vakuuttaa itselleen olemattomaksi sen,
mikä oli, samoin kuin olemattoman olevaiseksi.

Silloin näki hän saksalaisen idealismin suurenmoisen puolen,
idealismin, jota hän oli niin monta kertaa vihannut, koska se
keskinkertaisissa ihmisissä on teeskentelyn ja typeryyden lähde.
Hän näki tuon uskon suuruuden, joka luo itselleen keskelle maailmaa
maailman, ja aivan erilaisen kuin ympäristö on, ikäänkuin saaren
valtamereen. -- Mutta hän ei voinut omalta kohdaltaan sietää tuota
uskoa, hän kieltäytyi pakenemasta siihen Kuolleiden saareen... Elämää!
Totuutta! Hän ei tahtonut olla valheellinen sankari. Ehkä oli moinen
optimistinen valhe, jonka muuan Saksan keisari aikoi säätää laiksi koko
kansalleen, tarpeellinen heikoille sieluille, heidän elämänsä ainoa
tuki; ja Christophesta olisikin ollut rikos riistää noilta onnettomilta
tämä heitä pystyssä pitävä kuvitelma. Mutta hän puolestaan ei voinut
turvautua sellaisiin hätävaroihin: hän tahtoi mieluummin kuolla, kuin
elää kuvitelmissa... Eikö sitten taidekin ollut kuvitelma? -- Ei, se
ei saanut sellainen olla. Totuutta! totuutta! Hengittää silmät auki ja
täysin rinnoin elämän väkevää tuulta, nähdä kaikki sellaisena, kuin se
oli, katsoa onnettomuuttaan kasvoista kasvoihin, -- ja sille nauraa!



Meni useita kuukausia. Christophe oli kadottanut kaiken toivonsa päästä
pois kotikaupungistaan. Ainoa, joka olisi hänet voinut pelastaa,
Hassler, oli kieltänyt häneltä apunsa. Ja vanhan Schulzin ystävyys
oli annettu hänelle ikäänkuin sitä varten, että se häneltä kohta
riistettäisiin.

Christophe oli kirjoittanut hänelle kerran tuon matkansa jälkeen;
ja hän oli saanut kaksi sydämellistä kirjettä; mutta jonkinlaisen
kyllästymisen ja senkin vuoksi, että hänen oli vaikea ilmaista
ajatuksiaan kirjeellisesti, jäi häneltä kiittämättä vanhusta hänen
kalliista sanoistaan; hän lykkäsi vastauksen laatimisen päivästä
päivään. Ja kun hän viimein päätti kirjoittaa, sai hän Kunzilta pari
riviä, ilmoituksen, että hänen vanha toverinsa oli kuollut. Schulzille
oli tullut, kertoi Kunz, jälleen kova katarri, joka oli pahentunut
keuhkotulehdukseksi; Schulz oli kieltänyt häntä häiritsemästä
Christophea, josta hän puhui alinomaa, tällä sairausuutisella.
Vaikka Schulz oli hyvin heikko ja sairastanut monet vuodet, ei hän
ollut säästynyt pitkästä ja tuskallisesta lopusta. Hän oli pyytänyt
Kunzia ilmoittamaan kuolemastaan Christophelle, lähettäen terveiset,
että hän oli viimeiseen saakka ajatellut häntä ja että hän kiitti
Christophea kaikesta onnesta, mitä oli häneltä saanut, ja siunasi häntä
kaikilla hänen elämänretkillään. -- Ainoastaan erästä seikkaa ei Kunz
ilmoittanut, nimittäin sitä, että luultavasti oli taudinkohtaukseen ja
kuolemaan syynä se Christophen kanssa vietetty päivä.

Christophe itki itsekseen; ja silloin tunsi hän kadotetun ystävän
koko arvon, ja kuinka hän oli häntä rakastanut; ja hän kärsi jälleen,
niinkuin tavallisesti, siitä, ettei ollut rakkauttaan paremmin
ilmaissut. Nyt se oli liian myöhäistä. Mitä oli Christophella enää
jäljellä? Kiltti Schulz oli ilmestynyt parhaiksi niin lyhyeksi aikaa,
että tyhjyys tuntui sitten sitä tyhjemmältä ja yö kahta synkemmältä,
kun häntä ei enää ollut. -- Mitä Kunziin ja Pottpetschmidtiin tulee,
heillä ei ollut Christophelle muuta arvoa kuin heidän ystävyytensä
Schulzia ja Schulzin ystävyys heitä kohtaan. Christophe osasi
arvostella heidän luonnettaan. Hän kirjoitti heille yhden ainoan
kerran, ja siihen ne välit sitten loppuivat. -- Hän koetti kirjoittaa
myöskin Modestalle, mutta tyttö teetti hänelle joutavanpäiväisen
vastauksen, jossa hän kertoi kaikenlaisista pienistä ja tavallisista
asioista, vähääkään syventymättä. Christophe jätti senkin
ystävyyssuhteen silleen. Hän ei kirjoittanut enää kenellekään, eikä
kukaan hänelle.

Syvä hiljaisuus. Päivä päivältä hiljaisuuden raskas asu painoi yhä
enemmän Christophea. Se vaipui hänen päällensä kuin murskaava murhe.
Ilta näytti jo tulevan; ja Christophe oli tuskin vielä elämään päässyt:
hän ei tahtonut alistua moiseen. Ei ollut vielä nukkumisen aika. Oli
elettävä.

Mutta hän ei voinut enää elää Saksassa. Kärsimys, jonka pikkukaupungin
ahtaus hänelle tuotti, tukehutti hänen neroaan, katkeroitti hänet
väärämielisyyteen saakka. Hänen hermonsa olivat raastetut paljaiksi:
kaikki haavoitti häntä sydänjuuriin asti. Hän oli kuin nuo villit
metsänpedot, jotka kituivat kuoliaaksi kopeissaan tai häkeissään
_Stadtgartenissa_ (kaupungin puistossa). Christophe kävi niitä
katsomassa, veljellisestä säälistä; hän tuijotti kauan niiden
ihmeellisiä silmiä, joissa loimusi -- päivä päivältä himmeten --
hurja ja epätoivoinen liekki. Ah, ne olisivat kai toivoneet armotonta
pyssynlaukausta, joka olisi ne vapauttanut, tai rautaa vertavuotaviin
sisälmyksiinsä! Kaikki mieluummin kuin nuo julmat, välinpitämättömät
ihmiset, jotka estivät niitä elämästä ja kuolemasta.

Kaikkein tukahuttavinta ei Christophesta ollut ihmisten vihamielisyys,
vaan heidän epämääräinen luonteensa, muodoton ja pohjaton. Ei tiennyt,
miten heitä ymmärtää. Parempi olisi ollut jonkun ahdaskalloisen
ja kovan rodun itsepäinen oppositsiooni, joka kieltäytyi jyrkästi
käsittämästä mitään uutta aatetta, kuin noiden hyllyminen. Voimaa
vastaan on toisellakin voima, porat ja ruutia, joilla hän voi
kallionkin halkaista. Mutta mitä tehdä pehmeälle massalle, joka antaa
myöten kuin hyytelö, painuu vähimmästäkin puserruksesta, ja nousee
taas, eikä jätä mitään jälkeä? Kaikki aatteet, ponnistukset menivät
hukkaan tuohon rapakiveen: kun kappale irtaantui, jokin rako pinnassa
tuskin värähti; kita aukesi ja sulkeutui heti jälleen: tehdystä ei
jäänyt merkkiäkään.

He eivät olleet edes vihollisia. Olisipa Jumala suonut, että he
olisivat olleet vihollisia! Ei, he olivat olentoja, joilla ei ollut
voimaa rakastaa, ei uskoa eikä olla uskomatta, -- enemmän uskonnon ja
taiteen asioissa tai politiikassa kuin jokapäiväisessä elämässäänkään:
-- kaikki heidän kykynsä tarkoitti ainoastaan sovitella keskenään
ehdottomasti sovittamattomia asioita. Varsinkin Saksan voittojen
jälkeen yrittivät he kaikin mokomin tehdä kompromissia, keittää
innoittavaa sekasotkua maan uudesta voimasta ja sen muinaisista
periaatteista. Vanhaa idealismia ei hyljätty: se olisi ollut suoruutta,
johon he eivät pystyneet; tyydyttiin pelkästään sitä väärentämään,
että se olisi kelvannut Saksan hyödyn palvelukseen. Hegeliä seurasi
järkevä ja kaksimielinen schwabilaisuus, joka Leipzigin ja Waterloon
taistelujen jälkeen sulatti filosofiansa asian Preussin valtioasiaan;
-- periaatteet olivat muuttuneet etujen mukaan. Silloin, kun Saksa
kärsi tappioita, oli sanottu, että sen ihanne oli ihmisyys. Mutta nyt,
kun lyötiin toisia, sanottiinkin, että Saksa oli ihmisyyden ihanne.
Kun muut isänmaat olivat mahtavampia, sanottiin Lessingin tapaan,
että "_isänmaanrakkaus oli sankarillinen heikkous, josta voi vaivatta
päästä_", ja kutsuttiin itseään nimellä: "_maailman kansalainen_".
Nyt, kun oltiin voittajia, ei osattu kyllin syvästi halveksia
"utopioita Ranskan muotiin": kansainvälistä rauhaa, veljeyttä, rauhan
edistysaskeleita, ihmisen oikeutta, luonnollista yhdenvertaisuutta.
Väitettiin, että voimakkaammalla kansalla on toisia kohtaan ehdoton
oikeus, ja ettei toisilla, heikommilla, ole oikeutta voimaa vastaan.
Voima oli elävä Jumala ja lihaksi tullut Aate, jonka edistysaskelet
saavutettiin sodalla, väkivallalla, sorrolla. Voimasta tuli pyhä
silloin, kun siitä tuli oma. Voima muuttui maan ainoaksi idealismiksi
ja hengeksi.

Totta puhuen oli Saksa kärsinyt niin paljon, monet vuosisadat,
idealistina, mutta voimaa vailla, joten ymmärtää helposti, jos
se tekikin sellaisten koettelemusten jälkeen tämän murheellisen
tunnustuksen: tarvitsemme ennen kaikkea Voimaa, minkälaista tahansa.
Mutta mikä katkeruus piilikään tässä Herderin ja Goethen kansan
tunnustuksessa! Ja mikä perinpohjainen saksalaisesta ihanteesta
luopuminen ja alentuminen Saksan voitto olikaan!... Ah, helposti kävi
se luopuminen päinsä, koska saksalaisen luonteen suurin, valitettava
taipumus on juuri alistuvaisuus.

-- "_Saksalaisille luonteenomaisinta on tottelevaisuus_", sanoi Moser
jo vuosisatoja sitten.

Ja M--me de Staël:

-- "_He ovat pontevasti alistuvaisia. He käyttävät filosoofista
järkeilyä selittääkseen asiaa, joka on kaikkein vähimmän filosoofista
maailmassa: koettavat järjellä perustella kunnioitustaan voimaa
kohtaan, ja pelosta johtuvaa herkkämielisyyttään, joka muuttaa tuon
kunnioituksen suorastaan ihailuksi._"

Christophe näki tämän taipumuksen kaikissa saksalaisissa, suurimmasta
pienimpään asti; -- se oli Schillerin Wilhelm Tellissä, tuossa
tunnoltaan turhantarkassa porvarissa, jolla on rengin lihakset ja
joka kulkiessaan Gesslerin, "rakkaan herran", pystyttämän hattupaalun
ohitse luo silmänsä maahan siitä syystä, että hän koettaa sovitella
yhteen kunniankäsitettä ja pelkoa, koska hän silloin voi uskotella,
ettei hän ole ollut tottelematon, kun ei kerran nähnyt muka hattua, --
sanoo vapaa ja rohkea Boerne. Ja sama tunne kuin hänessä oli esimerkiksi
sellaisessakin kuin vanhassa ja kunnioitettavassa professori Weissessä:
hän oli seitsemänkymmenvuotias ja kaupungin huomatuimpia tiedemiehiä,
mutta kun hän näki kaupungilla tulevan vastaansa jonkin _Herr
Lieutenantin_, niin hän antoi kiireesti hänelle paikan katukäytävällä
ja väistyi itse alas ajotielle. Christophen veri kiehui, kun hän
huomasi tuollaisia alinomaisia orjamaisuuden ilmauksia. Hän kärsi
sellaisesta niinkuin hän olisi itse häpäissyt ihmisyyttään. Upseerien
ylimielinen käytös, jonka hän näki, kulkiessaan heidän ohitseen
kadulla, heidän hävytön pöyhkeytensä sai hänet salaisen vihan vammaan:
hän ei välittänyt laisinkaan häiritä mukavuuttaan antamalla heille
tietä; ja hän sinkautti heille takaisin heidän hölmön-ylpeät katseensa.
Vähällä oli hän monta kertaa joutua sellaisesta ilkeään selkkaukseen.
Näytti aivan kuin hän olisi hakenut tilaisuutta kaksintaisteluun.
Kuitenkin oli hän ensimäinen huomaamaan, että sellaiset vaaralliset
urotyöt olivat aivan hyödyttömiä; mutta siitä tiedostaan huolimatta
hän joskus vimmastui: pakko, johon hänen täytyi alinomaa kuristaa
kerääntyneet vankat voimansa, saamatta niitä mihinkään purkaa, teki
hänet aivan raivoisaksi. Sellaisilla hetkillä hän oli valmis mihin
tyhmyyteen tahansa; hän tunsi, että jos hän olisi siellä vielä vuoden,
hän tekisi tuhot itselleen. Hän vihasi töykeää militarismia, tunsi sen
itseään painavan, vihasi noita pitkin katukäytäviä kalisevia sapeleita,
pystyyn kytkettyjä kivääreitä ja tykkejä kasarmien porteilla kidat
ammollaan kaupunkia kohti, valmiina lauaistaviksi. Skandaalijutut,
joita oli siihen aikaan tavattomasti, paljastivat kasarmien pieniä
ja suuria turmeluksia; upseerit esitettiin pahantekijöinä, jotka
eivät osanneet paitsi automaattista ammattihommaansa tehdä muuta kuin
vetelehtiä, juoda, pelata, upottaa itsensä korviin saakka velkoihin,
antaa sukulaistensa elättää itseään, panetella toisiaan, ja käyttää
ylimmästä alimpaan saakka sapelivaltaansa toisia kansalaisia kohtaan.
Jo se ajatuskin, että hänen kerran täytyisi totella noita, kuristi
Christophen kurkkua. Hän ei jaksaisi sietää sellaista, häpäistä itseään
omissa silmissään taipumalla heidän nöyryytyksiinsä ja vääryyksiinsä...
Hän ei tiennyt, mitä moraalista suuruutta eräissä heissä saattoi olla,
ja mitä kaikkea he itse kärsivät: niin paljon pettyneitä kuvitelmia,
väärinkäytettyä voimaa, nuoruutta, kunniallisuutta, uskoa, syvää
uhrautumisintoa, joka kaikki meni hukkaan heidän järjettömällä
alallaan; alalla, joka, jos se on pelkästään virkaura, niin ettei
sen päämääränä ole uhrautuminen, on ainoastaan tylsää meiskausta,
tolkutonta paraadia, ulkoaluettua läksyä, jota jankataan, mutta ei
uskota, mitä luetaan.

Isänmaa ei enää riittänyt Christophelle. Hän tunsi sisällään
tuon oudon voiman, joka herää voittamattomana yhtäkkiä eräissä
linnuissa, määrätyillä ajoilla, aivan kuin meren luode ja vuoksi: --
muuttolintujen vaiston. Lukiessaan Herderin ja Fichten teoksia, jotka
Schulz-vainaja oli hänelle testamentannut, hän löysi niistä samanlaisia
henkiä kuin hän oli itsekin, -- ei "maanpoikia", orjamaisesti
turpeeseen takertuneita, vaan "sieluja, auringon lapsia", jotka
pyrkivät vastustamatta valoa kohti, mistä se tulleekin.

Minne hän lähtisi? Hän ei sitä oikein tiennyt. Mutta vaistomaisesti
tähystivät hänen silmänsä latinalaista Etelää kohti. Ja ensinnä
Ranskaa. Ranskaa, Saksan alinomaista hätävaraa! Kuinka monta kertaa
olikaan Saksan aate turvautunut siihen, sitä yhä kuitenkin panetellen!
Mikä vetovoima olikaan, yksinpä vuoden 70 jälkeenkin, tuolla
Kaupungilla, joka oli sauhunnut ja sortunut soraksi saksalaisten
kanuunain edessä! Vallankumouksellisimmat ja taantuneimmat aatteiden ja
taiteiden muodot olivat löytäneet siinä kaupungissa, joko vuorotellen
tai usein aivan yhtaikaakin, itselleen esimerkkejä tahi herättävää
inspiratsioonia. Christophe, niinkuin monet muutkin suuret saksalaiset
säveltäjät, kääntyi lohduttomassa tilassaan Parisin puoleen... Mitä
tunsi hän ranskalaisista? -- Parin naisen kasvot ja muutamia sattumalta
käsiinsä joutuneita kirjoja. Se riitti saamaan hänet kuvittelemaan
maata, joka oli pelkkää valoa, iloa, rohkeutta, näkemään asioita hieman
suurisuiseen gallialaiskuosiin: sehän ei suinkaan ollut sopimatonta
rohkeasieluiselle nuorelle. Hän uskoi siihen maahan sentähden, että
hänellä oli ehdoton sisäinen kaipuu uskoa siihen, sentähden, että hän
toivoi koko sielustaan, että se maa olisi hänen toivojensa mukainen.



Hän päätti lähteä. -- Mutta hän ei voinut lähteä, äitinsä tähden.

Louisa tuli jo vanhaksi. Hän jumaloi poikaansa, joka oli hänen ainoa
ilonsa; ja Christophe puolestaan rakasti äitiään enimmän maailmassa.
Kuitenkin he tuottivat toisilleen kärsimystä. Louisa ei ymmärtänyt
laisinkaan Christophea, eikä tullut edes ajatelleeksi häntä ymmärtää:
hän tahtoi ainoastaan rakastaa. Hänen järkensä oli ahdas, arka,
epäselvä, ja sydän ihailtava: siinä asui ääretön tarve rakastaa ja.
saada rakkautta, sellainen, että se oli samalla sekä liikuttavaa
että vaivaksi. Hän kunnioitti poikaansa siksi, että Christophe oli
hänestä sangen oppinut; mutta hänen nerouttaan hän kaikin tavoin
tukahutti. Äiti ajatteli, että Christophe olisi kaiken ikänsä hänen
luonaan, siellä pikkukaupungissa. Vuosikausia he olivat eläneet
yhdessä, eikä Louisa jaksanut enää kuvitella, ettei Christophe olisi
siellä aina. Äiti oli onnellinen tällä tavoin eläen: kuinkapa hän ei
olisi ollutkaan? Hänen unelmansa pojasta eivät menneet sen pitemmälle
kuin että hän toivoi Christophen ottavan vaimokseen jonkun varakkaan
kaupunkilaistytön; saavansa itse kuulla hänen soittelevan urkuja
sunnuntaisin omassa kirkossa ja tietää, ettei Christophe koskaan
jättäisi häntä. Hän näki poikansa sellaisena kuin olisi hän ollut yhä
kaksitoista-vuotias; hän ei olisi tahtonut häntä sen varttuneemmaksi.
Niin kiusasi hän kaikessa viattomuudessaan onnetonta miestä, jota
moinen ahdas ilmakehä tukahutti.

Ja kuitenkin oli tuossa tiedottomassa äidin filosofiassa, joka ei
voinut ymmärtää kunnianhimoa, vaan käsitti koko elämänonnen pelkkinä
perhetunteina ja vaatimattomana velvollisuuden täyttämisenä, paljon
totuutta, -- moraalista suuruutta. Louisa oli olento, joka tahtoi
rakastaa, eikä tahtonut muuta kuin saada rakastaa. Ennen sai mennä
elämä, järjellisyys ja muu, logiikka, koko todellisuuden maailma kuin
rakkaus! Ja se rakkaus oli rajatonta, se oli vetoavaa, vaativaa;
se antoi kaikki, ja tahtoi, että sille oli kaikki annettava; se
luopui rakkautensa puolesta omasta elämästään, ja tahtoi, että
toisten, hänen rakastamainsa ihmisten, oli luovuttava samoin. Se oli
yksinkertaisen sielun mahtavaa rakkauden voimaa! Se antoi hänen löytää
ensimäisellä kosketuksella sen, mitä neron sellaisen kuin Tolstoin
epävarmat järjelliset hapuilut tai kuolevan kultuurin liikahienostunut
taito saavuttavat vasta koko elämän -- vuosisatojen -- kestäneiden
epätoivoisten taisteluiden jälkeen ja hirvittävillä ponnistuksilla!

Mutta Christophen sisässä pauhaava mahtava maailma tahtoi noudattaa
toisia lakeja ja vaati toisenlaista viisautta.

Kauan oli Christophe jo aikonut ilmoittaa päätöksestään äidilleen.
Mutta ajatus, minkä surun hän äidille siten tuottaisi, toi hänelle
tuskaa; ja aina, kun hän yritti puhua, tuli hänelle pelkuruus, ja hän
jätti asian vielä tuonnemmaksi. Pari kolme kertaa hän kuitenkin jo
vihjaili arasti aikeeseensa lähteä ulkomaille; mutta Louisa ei pitänyt
sitä totena: -- tai ehkä hän vain ei ollut pitävinään sitä totena,
vaan koetti vakuuttaa itselleen, että Christophe laski ainoastaan
leikkiä. Silloin ei Christophe tohtinut jatkaa; mutta hän tuli synkäksi
ja hajamieliseksi; ja saattoi aavistaa, että hänellä oli sydämellään
vaivaava salaisuus. Nais-raukka aavisti kai vaistomaisesti, mikä se
salaisuus oli, ja koetti peloissaan lykätä tuonnemmaksi niin paljon
kuin mahdollista hetkeä, jolloin Christophe sen tunnustaisi. Kun he
illoin istuivat yhdessä lampunvalossa, ja tuli äänetön tuokio, tunsi
Louisa yhtäkkiä, että nyt Christophe aikoisi sen sanoa; ja silloin
valtasi hänet kauhu, ja hän rupesi heti juttelemaan jos jotakin, hyvin
nopeasti, mitä hyvänsä: hän tuskin tiesi, mitä hän puhui; mutta millä
hinnalla tahansa oli nyt estettävä Christophe puhumasta. Tavallisesti
neuvoi vaisto hänelle parhaimman syyn, joka pani Christophen pysymään
hiljaa. Louisa näet valitteli liikuttavasti heikkoa terveyttään,
että hänen kätensä ja jalkansa olivat niin pöhöttyneet, että jalkoja
jäykisti; hän kuvaili vaivojaan aivan liiallisesti, sanoi itseään
ikäkuluksi, josta ei enää ollut mihinkään. Christophe huomasi kyllä
hänen naiivin oveluutensa; hän katsoi äitiään surullisena, mykästi
moittien; ja hetken päästä hän nousi ja poistui, sanoen olevansa muka
väsynyt ja menevänsä nukkumaan.

Mutta mitkään temput eivät voineet kauan pelastaa Louisaa. Eräänä
iltana, kun hänen täytyi taas niihin turvautua, kokosi Christophe
kaiken rohkeutensa, laski kätensä vanhuksen kädelle ja sanoi hänelle:

-- Ei, äiti, kuulkaahan, minulla on teille puhumista.

Louisa tyrmistyi, mutta hän koetti olla iloisen näköinen, ja vastasi
sydän kurkussa:

-- Ja mitä sitten, poikani?

Christophe ilmoitti sammaltaen aikeensa lähteä ulkomaille. Louisa
koetti käsittää asian leikkinä ja kääntää jutun toiselle tolalle,
niinkuin tavallisesti; mutta nyt ei Christophe tullutkaan hänen
sutkauksistaan hilpeäksi, vaan jatkoi niin päättäväisen ja totisen
näköisenä, ettei hänen tarkoituksestaan ollut enää epäilemistä. Silloin
äiti vaikeni, veri lakkasi virtaamasta suonissa, ja hän istui mykkänä
ja jäykistyneenä, katsellen Christopheen kauhistunein silmin. Ja
sellainen tuska kohosi äidin silmiin sikäli kuin Christophe puhui, että
hänenkin sanansa viimein katkesivat; ja he olivat kumpikin aivan vaiti.
Kun Louisa vihdoin sai hengen kulkemaan kurkussaan, sanoi hän, -- (ja
hänen huulensa vapisivat) --:

-- Se ei ole mahdollista... Se ei ole mahdollista...

Kaksi suurta kyyneltä juoksi hänen poskiaan pitkin. Christophe käänsi
päänsä lohduttomana pois, ja painoi kasvonsa käsiinsä. He itkivät.
Jonkun hetken päästä meni Christophe kamariinsa ja sulkeutui sinne
huomiseen asti. Silloin eivät he vihjailleet sanallakaan eiliseen
tapahtumaan; ja kun Christophe ei enää siitä puhunut, niin koetti
Louisa vakuuttaa itselleen, että hän olikin jo luopunut aikeistaan.
Mutta silti hän eli ainaisessa kuolemankauhussa.

Tuli kuitenkin hetki, jolloin Christophe ei enää voinut olla vaiti.
Täytyi puhua, vaikka hän olisi murskannut äidin sydämen: hän kärsi itse
liian katkerasti. Oman tuskan itsekkyys masensi häneltä ajatuksen, mitä
tuskaa hän sillä puhumisellaan tuottaisi äidille. Ja hän puhui. Puhui
pohjaan saakka, karttaen silloin katsoa äitiinsä, sillä hän pelkäsi
antavansa jälleen keskeyttää itsensä. Hän määräsi jo lähtöpäivänkin,
ettei hänen olisi tarvinnut kestää toista keskustelua tästä asiasta: --
(Christophe ei ollut varma, voisiko hän toisen kerran olla niin rohkea
kuin nyt, tässä surullisessa tilaisuudessa). -- Louisa huudahteli:

-- Ei, ei, ole hiljaa!...

Christophe tiukkeni, ja jatkoi päättävästi, hellittämättä. Kun hän
lopetti, -- (Louisa nyyhki), -- sulki hän äidin kädet käsiinsä ja
koetti kaikin tavoin selittää hänelle, kuinka ehdottoman välttämätöntä
oli hänen taiteelleen, hänen elämälleen, että hän lähtisi ulkomaille
joksikin aikaa. Louisa kieltäytyi häntä kuuntelemasta, hän itki, hän
hoki:

-- Ei, ei. Minä en tahdo sitä!...

Kun Christophe oli turhaan koettanut saada häntä ymmärtämään asiaa,
lähti hän hänen luotaan, toivoen, että äidin mieli muuttuisi yön
kuluessa. Mutta kun he sitten seuraavana päivänä tapasivat toisensa
ruokapöydässä, alkoi hän taas armotta puhua tuosta suunnitelmastaan.
Louisalta putosi leipäpala, jota hän oli juuri pistämässä suuhunsa,
kädestä, ja hän sanoi tuskallisen moittivalla äänellä:

-- Miksi sinä tuolla tavoin minua aina kiusaat?

Christophe heltyi, mutta sanoi kuitenkin:

-- Rakas äiti, täytyy.

-- Ei, mitenkä niin! toisti vain Louisa; ei sellaista täydy... Sinä
tahdot vain minua kiusata... Sehän on hassu päähänpisto...

He koettivat selittää toisilleen, mutta he eivät kuunnelleet
toistensa sanoja. Christophe huomasi, että väittely oli turhaa, se
ainoastaan katkeroittaisi heidän tuskaansa; ja hän ryhtyi itsepäisesti
matkavalmistuksiin.

Kun Louisa näki, etteivät mitkään rukoukset auttaneet, vaipui hän
synkän surun valtaan. Hän vietti päiväkaudet kamariinsa sulkeutuneena,
sytyttämättä illoin lamppuakaan; hän ei puhunut mitään; ei enää
syönytkään; Christophe kuuli hänen yöllä itkevän. Se raateli hänen
sydäntään. Hän olisi tahtonut vuoteessaan huutaa tuskasta, tahi
vääntelehti hän kaiken yötä unta saamatta, tunnonvaivoissa. Hän
rakasti niin kovin äitiä! Minkätähden täytyi hänen tuottaa hänelle
kärsimystä?... Oi, äiti ei ollut oleva ainoa, jolle hän sitä
tuottaisi... sen näki Christophe selvästi... Miksi oli kohtalo luonut
häneen halun ja voiman sellaiseen elämäntehtävään, jonka täytyi tuottaa
tuskaa niille, jotka häntä rakastivat?

-- Ah, ajatteli Christophe, jos minä olisin vapaa, jos ei tuo julma
voima, joka vaatii minua olemaan se, mikä olen, pakottaisi minua
itseään tottelemaan, tai ellen tottele, kuolemaan häpeästä ja itseäni
inhoten, kuinka minä silloin tekisin teidät onnellisiksi, kaikki ne,
joita rakastan! Antakaa minun ensin elää, toimia, kamppailla, kärsiä;
ja sitten minä tulen teidän luoksenne takaisin, entistä alttiimpana.
Oi, en tahtoisi muuta kuin rakastaa, rakastaa, rakastaa!...

Christophella ei olisi ollut voimaa kestää ylen onnettoman Louisan
ainaisia moitteita, jos ne moitteet olisivat vain jaksaneet pysyä
vaiti. Mutta Louisa oli heikko ja hiukan löyhä suustaan, eikä
voinut pitää sisällään tukahuttavaa tuskaansa. Hän puhui asiasta
naapureille. Hän puhui siitä kahdelle toiselle pojalleen. Veljet
eivät voineet jättää käyttämättä hyväkseen tilaisuutta, kun saivat
kerrankin hiukan oikaista Christophea. Ei varsinkaan Rudolf, joka
kadehti yhä vanhempaa veljeään, vaikkei hänellä nykyään liioin ollut
siihen syytä. Niin, Rudolf, jota pieninkin ylistys, mitä hän kuuli
Christophesta, katkeroitti ja joka pelkäsi, joskaan hän ei uskaltanut
sitä alhaista ajatusta tunnustaa, Christophen tulevaa menestystä,
-- (sillä hän oli tarpeeksi älykäs nähdäkseen veljensä voiman ja
aavistaakseen, että ehkäpä muutkin ihmiset sen vielä tuntisivat),
-- Rudolf oli nyt oikein onnellinen, kun sai nujertaa Christophea
arvollaan. Hän ei ollut koskaan välittänyt paljoa äidistään, vaikka
tiesi hänen tukalan asemansa; hän oli kyllä hyvissä varoissa
auttaakseen Louisaa, mutta jättikin sen asian yksinomaan Christophen
huoleksi. Kun hän nyt kuuli Christophen suunnitelmasta, niin näytti
hän heti koko sydämensä odottamattoman hellyyden. Hän vihastui,
että Christophe tohti aikoakin hyljätä äitinsä, ja nimitti moista
tekoa luonnottomaksi itsekkyydeksi. Hän ei kursaillut mennä sanomaan
sitä suoraan itselleen Christophellekin. Hän läksytteli Christophea
juhlallisesti ja vakavasti, kuin lasta, jonka pitäisi saada vitsaa;
hän muistutti kopeannäköisenä Christophelle hänen velvollisuuksistaan
äitiä kohtaan, ja puhui kaikista uhrauksista, mitä äiti oli hänen
tähtensä tehnyt. Christophe oli haljeta raivosta. Hän lennätti Rudolfin
ulos ovesta, potkaisten häntä takalistoon, ja sanoi häntä veijariksi
ja ulkokullatuksi koiraksi. Rudolf kosti hänelle, ärsyttämällä
äitiä häntä vastaan. Hänen yllytyksestään alkoikin Louisa uskotella
itselleen, että Christophe käyttäytyi tässä asiassa huonon pojan
tavalla. Hän kuuli itselleen väitettävän, ettei Christophella ollut
oikeutta lähteä, ja niitä sanoja hän mielellään uskoi. Sen sijaan,
että olisi turvautunut kyyneliinsä, jotka olivat hänen vahvin aseensa,
moitti hän Christophea katkerasti ja väärämielisesti; ja se kiihoitti
Christophen vastarintaan. He puhuivat nyt toisilleen monta kiusallista
sanaa; ja tulos oli, että Christophe, joka tähän asti oli vielä
epäröinyt, ryhtyi nyt todentotta jouduttamaan matkaansa. Hän tiesi,
että armeliaat naapurit surkuttelivat hänen äitiään, ja että korttelin
yleinen mielipide esitti Louisan jonkinlaisena uhrina ja hänet itsensä
pyövelinä. Christophe puri hammasta, eikä tinkinyt päätöksestään.

Päivät menivät. Christophe ja Louisa tuskin puhuttelivat toisiaan.
Nauttimatta viimeiseen pisaraan saakka niistä hetkistä, mitä he vielä
saivat viettää yhdessä, hukkasivat nuo toisiaan rakastavat ihmiset
nyt vähää kallista aikaansa -- niinkuin usein käy -- hedelmättömään
jöröyteen, joka hävittää monet hellät tunteenilmaukset. He eivät
tavanneet toisiaan muulloin kuin ruokapöydässä; siinä he istuivat
vastatusten, mutta eivät puhuneet keskenään, koettivat syödä jonkin
palan, ei juuri syödäkseen, vaan näyttääkseen muka rauhallista
ryhtiään. Christophe sai tuskin jonkun sanan kurkustaan: mutta
Louisa ei vastannut hänelle; ja kun hän puolestaan tahtoi puhua,
niin oli Christophe vaiti. Tällainen asema kävi heille molemmille
sietämättömäksi; ja kuta kauemmin sitä kesti, sitä vaikeampi oli siitä
päästä. Pitikö heidän nyt lopulta erota tällä tavalla? Louisa alkoi
vähitellen huomata, että hän oli tehnyt vääryyttä ja ollut typerä;
mutta hän kärsi liiaksi jaksaakseen ymmärtää, kuinka hän saattaisi
voittaa takaisin poikansa sydämen, jonka hän luuli kadottaneensa, ja
estääkseen hänet miten hyvänsä lähtemästä matkalle, sillä sitä ajatusta
hän ei itsepintaisuudessaan tahtonut käsittää. Christophe katseli
salavihkaa äitinsä kalpeita ja itkusta pöhöttyneitä kasvoja, ja häntä
runteli tunnonvaiva; ja kun hän oli jo päättänyt lähteä, ja tiesi, että
se oli hänen elämänsä ehto, niin toivoi hän pelkuristi mielessään, että
hän olisi jo lähtenyt, niin hän olisi välttänyt nämä tuntonsa raatelut.

Lähdön piti tapahtua ylihuomenna. Eräs heidän viimeisiä yhdessäolonsa
surullisia hetkiä oli päättynyt. Illallisen jälkeen, jota syödessä
he eivät olleet virkkaneet toisilleen sanaakaan, oli Christophe
poistunut kamariinsa. Ja siellä hän istui nyt pöydän ääressä, pää
käden nojassa, voimatta tehdä mitään työtä, ja kidutti itseään. Yö
kului, oli jo melkein kello yksi. Yhtäkkiä hän kuuli kolauksen, tuoli
kaatui vierashuoneessa; ovi aukesi ja äiti, paitasillaan ja paljain
jaloin, heittäytyi hänen kaulaansa nyyhkyttäen. Häntä poltti aivan kuin
kuume, hän suuteli poikaansa, ja hän valitteli kesken epätoivoisia
nyyhkytyksiään:

-- Älä lähde! Älä lähde! Minä pyydän, rukoilen sitä! Poika-kultani,
älä lähde!... Minä kuolen, jos lähdet... Minä en voi, minä en voi sitä
kestää!...

Tyrmistyneenä ja peljästyneenä Christophe suuteli häntä, hokien:

-- Rakas äiti, rauhoitu, rauhoitu nyt!

Mutta Louisa jatkoi:

-- Minä en jaksa sitä kestää. Minulla ei ole enää ketään muita kuin
sinä. Jos lähdet, mitä minusta tulee? Minä kuolen, jos lähdet. Minä en
tahdo kuolla sinusta erilläni. Odota, kunnes minä olen kuollut!...

Nuo sanat raatelivat Christophen sydäntä. Hän ei tiennyt, miten äitiä
lohduttaa. Sillä mitkä perustelut pystyivät tuollaiseen hillittömään
rakkauteen ja tuskaan! Christophe veti äidin syliinsä ja koetti häntä
rauhoittaa suuteloin ja hellin sanoin. Vanhus vaikeni vähitellen ja
itki hiljaa. Kun hän oli hiukan tyyntynyt, sanoi Christophe hänelle:

-- Mene nukkumaan, sinä vilustut.

Äiti sanoi yhä:

-- Älä lähde!

Christophe vastasi, aivan hiljaa:

-- Minä en lähde.

Louisa säpsähti, ja otti häntä kädestä:

-- Onko se totta? kysyi hän. Ihanko totta?

Christophe käänsi kasvonsa poispäin, lohduttomana:

-- Huomenna, virkkoi hän, huomenna sanon sen sinulle... Jätä nyt minut,
minä rukoilen!...

Louisa nousi sävyisästi ja meni kamariinsa.

Seuraavana aamuna hän häpesi tätä epätoivon puuskaa, joka oli noussut
hänen päähänsä keskellä yötä; ja hän kauhisteli, mitä hänen poikansa
nyt sanoisi; hän odotti Christophea, istuen kamarinsa nurkassa; hän oli
ottanut käsille neulomuksen; mutta sormet herposivat sitä pitelemästä,
hän antoi sen pudota maahan. Christophe tuli sisään. He toivottivat
toisilleen hyvää huomenta, katsomatta toisiaan kasvoihin. Christophe
oli synkkä, hän meni ikkunan ääreen seisomaan, selin äitiinsä, eikä
puhunut. Hän kävi ankaraa sisäistä taistelua; hän tiesi hyvin jo
ennakolta tuloksen, ja hän koetti lykätä sitä tuonnemmaksi. Louisa ei
tohtinut virkkaa hänelle mitään, hän pelkäsi vaatia tuota vastausta,
jota hän kauhulla odotti. Hän pakotti itsensä ottamaan neulomuksensa
käsiinsä; mutta hän ei nähnyt eteensä, kutoi, ja silmukat menivät
sekaisin. Ulkona satoi. Pitkän äänettömyyden jälkeen Christophe tuli
hänen viereensä. Louisa ei liikahtanut; mutta hänen sydämensä, sykki
kovasti. Christophe katsoi häneen, hievahtamatta paikaltaan; sitten
hän yhtäkkiä heittäytyi polvilleen, kätki kasvonsa äidin helmaan, ja
virkkamatta sanaakaan hän itki. Silloin huomasi äiti, että Christophe
jäisi, ja hänen sydämensä pääsi aivankuin kuolemankauhusta; -- mutta
sitten tuli hänelle heti tunnonvaiva: sillä hän tunsi, miten paljon
hänen poikansa uhrasi hänen tähtensä; ja hän alkoi itse kärsiä kaikkea
samaa, mitä Christophe kärsi silloin, kun hän aikoi uhrata äitinsä.
Hän kumartui Christophen puoleen ja suuteli monesti hänen tukkaansa ja
otsaansa. He itkivät yhdessä hiljaa tuskiaan. Viimein Christophe nosti
päätänsä; ja Louisa otti hänen päänsä kättensä väliin ja katsoi häntä
suoraan silmiin. Hän olisi tahtonut Christophelle sanoa:

-- Lähde!

Mutta hän ei voinut.

Olisi tahtonut sanoa hänelle:

-- Minä olen onnellinen jäädessänikin. Hän ei voinut sitä tehdä.

Asia oli mahdoton selvittää; kumpikaan heistä ei voinut sitä muuttaa.
Louisa huokasi tuskallisessa rakkaudessaan.

-- Oi, jos ihmiset syntyisivät yhdessä saadakseen kuolla yhdessä!

Se yksinkertainen tunnustus liikutti ja järkytti Christophea; hän
pyyhki kyyneleensä, ja sanoi, koettaen hymyillä:

-- Me kuolemme yhdessä.

Louisa ei oikein uskonut:

-- Onko se varma? Etkö sinä lähde?

Christophe nousi ylös:

-- Se on sanottu. Ei puhuta siitä enää. Tarpeetonta siihen palata.

Christophe piti sanansa; hän ei lähdöstään enää puhunut. Mutta se ei
ollut hänen syynsä, ettei hän voinut sitä olla ajattelematta. Hän jäi
kotiin; mutta hän sai maksaa kalliisti tämän uhrinsa äidin hyväksi,
surulla ja synkkämielisyydellä. Ja Louisa oli niin kömpelö, -- mikä
oli sitäkin järjettömämpää, kun hän itse tiesi olevansa typerä, mutta
teki kuitenkin ehdoin tahdoin sellaista, jota hänen ei olisi pitänyt
tehdä, -- Louisa oli sellainen, että vaikka hän tunsi varsin hyvin
syyn Christophen suruun, vaati hän häntä puhumaan, mitä hän muka
suri. Hän kiusasi Christophea hellyydenosoituksillaan, ainaisella
levottomuudellaan, saarnaamalla järkeä; se muistutti Christophelle
alinomaa, miten erilaisia he olivat, -- ja juuri senhän Christophe
tahtoi nyt unohtaa. Kuinka monesti hän olisi halunnut avata äidille
luottavan sydämensä! Mutta kun hänen piti puhua, kohosi heidän
välilleen Kiinan muuri; ja Christophe kätki jälleen salaisuutensa
sisäänsä. Louisa aavisti hänen mielialansa; mutta hän ei uskaltanut
antaa hänen purkaa tunteitaan, tai hän ei osannut sitä tehdä. Kun hän
koetti, niin hän vain painoi yhä syvemmälle nuo salaisuudet, jotka
rasittivat Christophea niin, että hän olisi välttämättä tahtonut ne
ilmaista.

Tuhannet pikkuseikat, eräät Louisan viattomat pahat tottumukset
ärsyttivät sitäpaitsi Christophea ja eroittivat häntä äidistä. Kunnon
vanhus oli hiukan laverteleva. Hänellä oli tarve jutella naapureista,
tai jutella helliä imettäjänasioita, -- tuollaisia, jotka välttämättä
pyrkivät muistuttelemaan mieleemme ensimäisten elämänvuosiemme
joutavuuksia, kaikkia sellaisia seikkoja, jotka koskevat kehtoamme.
Ihmisen on ollut niin vaikea siitä tilasta päästä, kasvaa mieheksi!
Ja nyt tulee moinen Julian imettäjä ja levittelee aina eteemme
likaisia kapalovöitä, keskolaisia ajatuksia, koko tuota onnetonta ja
kohtalokasta aikaa, jolloin syntyvä sielu kamppailee halpaa materiaa ja
tukehuttavan ahdasta piiriänsä vastaan!

Keskellä kaikkea tätä tuli Louisalle liikuttavan rajuja
hellyydenpuuskia, -- aivan kuin pientä lasta kohtaan --; sellainen osui
Christophea suoraan sydämeen, ja hän heittäytyi sen hellyyden valtaan
-- aivan kuin pikku lapsi.

Pahinta oli elää yhdessä aamusta iltaan, kuten he tekivät, aina kahden
kesken, erillään kaikista muista ihmisistä. Kun kaksi kärsii voimatta
lievittää toistensa tuskia, on vaarallista tulla katkeraksi: kumpikin
ryhtyy lopuksi syyttämään toista siitä, mitä itse kärsii; ja kumpikin
alkaa sitä luuloaan uskoa. Parempi on olla yksin: kärsimyksessä on
ihminen yksin.

Jokainen päivä oli heille yhtä samaa kidutusta. -- He eivät olisi
siitä koskaan päässeet, ellei olisi sattunut, niinkuin usein käy,
eräs tapahtuma, joka, näköjään onnettomalla tavalla -- pohjaltaan
onnellisella -- lopetti heidän julman epäröimisensä, josta he itse
turhaan koettivat vapautua.



Oli lokakuinen sunnuntai. Kello neljä iltapuolta. Säteilevän kirkas
ilma. Christophe oli istunut koko päivän kotona huoneessaan,
tutkistellen itseään, hautoen alakuloisuuttaan.

Lopulta hän ei sitä enää sietänyt, hänelle tuli vimmattu halu päästä
ulos, kävellä, purkaa voimaansa, väsyttää itseään ponnistuksilla, että
olisi saanut nuo ajatuksensa pois.

Hän oli ollut eilisestä äitinsä kanssa kylmissä väleissä. Nyt hän oli
vähällä lähteä sanomatta Louisalle hyvästejä. Mutta porraskäytävässä
hän ajatteli, miten suruinen äiti olisi siitä kaiken iltaa, jäädessään
yksin kotiin. Christophe meni sisään, sen tekosyyn varjolla, että hän
oli muka unohtanut jotain huoneeseensa. Äidin kamarin ovi oli raollaan.
Christophe pisti päänsä sisään ovesta; hän näki äitinsä, ainoastaan
muutaman sekunnin... (Mikä sija noilla sekunneilla tulikaan sitten
olemaan koko hänen elämässään!)...

Louisa oli juuri tullut kotiin messusta. Hän istui mielipaikallaan,
ikkunan kulmauksessa. Vastapäätä olevan talon seinä, likaisen
valkea ja halkeillut, tukki näköalan; mutta siitä syvennyksestä,
jossa Louisa istui, saattoi nähdä oikealta puolelta, naapuritalojen
pihain ylitse, pienen nenäliinan laajuisen nurmikaistan. Ikkunan
pielessä kiipeili päivänkierto ruukustaan rihmoja pitkin ja levitti
noilla ilmatikapuillaan hienoja verkkojaan, joita auringonsäteet
kultasivat. Louisa istui matalalla tuolilla, selkä koukussa, suuri
raamattu helmassa; mutta sitä hän ei lukenut. Kämmenensä hän oli
laskenut kirjalle, nuo kädet, joissa suonet olivat paisuneet, kynnet
työntekijän, nelikulmaiset ja hiukan kuperat; -- hän katseli hellin
silmin pikku kukkaansa, ja kapeaa taivaan kaistaa, joka näkyi ikkunasta
kukan lehtien läpi. Kullan-vihreisiin lehtiin sattuva auringonsäde
valaisi hänen väsyneitä kasvojaan, jotka olivat hiukan kesakkoiset,
hänen hienoa, vaaleaa, ei varsin sakeaa tukkaansa, ja suuta, joka oli
puoliavoimia ja hymyili. Hän nautti tästä levosta, se oli hänen parhain
hetkisensä koko viikossa. Hän käytti sen vaipuakseen tuohon sureville
olennoille suloiseen tilaan, jolloin ihminen ei ajattele mitään, vaan
on ikäänkuin horteeseen rauennut, ja jolloin ainoastaan sydän puhuu,
unelmiinsa uupuneena.

-- Äiti, sanoi Christophe, minun mieleni tekee ulos. Minä lähden
kävelemään Buiriin päin; tulen kotiin melkoisen myöhään.

Melkeinpä torkahteleva Louisa vavahti hiukan. Sitten käänsi hän
päätänsä Christopheen, ja katsoi häneen, rauhallisilla, hyvillä
silmillään.

-- Mene, rakkaani, sanoi hän: sinä olet oikeassa: käytä hyväksesi
kaunista ilmaa.

Louisa hymyili Christophelle, Christophe hänelle. He katsoivat tuokion
toisiaan; sitten he toivottivat toisilleen hellästi ja lyhyesti hyvää
yötä, silmillään ja päätä nyökäten.

Christophe sulki hiljaa oven. Louisa vaipui jälleen unelmiinsa, joihin
pojan hymy loi nyt valoisaa heijastustaan, niinkuin auringonsäde tuossa
kukkasen kalpeille lehdille.

Niin erosi Christophe hänestä -- koko iäkseen.



Lokakuun ilta. Päivänpaiste on lämmin ja kalpea. Maaseutu vaipuu
riutuvaan lepoon. Kyläkirkkojen kellot kalahtelevat verkalleen luonnon
hiljaisuudessa. Keskeltä kynnöksiä kohoaa hitaasti sauhupatsaita. Ohut
utu häilyy kaukana. Valkeat usvat, jotka hiipivät pitkin kostean maan
pintaa, odottavat yötä ylemmäksi noustakseen... Metsästyskoira, kuono
maassa, juoksee pieniä piirejä tehden valkojuurikaspelloilla. Harmaalla
taivaalla lentelee suuria korppilaumoja.

Christophe kulki unelmissaan ja varmaa määrää ajattelematta kuitenkin
vaistomaisesti tiettyä paikkaa kohti. Jo muutamia viikkoja olivat
hänen kävelynsä kaupungin ympäristössä vieneet hänet aina, tahtoi
hän tai ei, muuatta kylää kohti, jossa hän oli varma näkevänsä erään
kauniin tytön. Tuo tyttö se häntä sinne viehätti; se tunne ei ollut
muuta kuin ulkonaista viehätystä, mutta sangen kiivasta ja hieman
epäselvää. Christophe ei koskaan voinut olla rakastamatta jotakuta;
hänen sydämensä oli harvoin tyhjä: aina oli siinä jokin kaunis olento
jumalana alttarilla. Tavallisesti oli hänestä yhdentekevää, tiesikö
epäjumala, että hän sitä rakasti: hänen tarvitsi vain rakastaa; tuli ei
saanut koskaan sammua, ettei pimeys olisi tullut hänen sydämeensä.

Tuon uuden lemmen esine oli tällä kertaa muuan talonpoikaistyttö,
jonka hän oli kohdannut, kuten Eliasar muinoin Rebekan, kaivolla;
mutta tämä Rebekka ei ollut tarjonnut vettä hänen juodakseen, vaan
oli heittänyt sitä hänelle vasten naamaa. Tyttö oli ollut pesemässä
pyykkiä joen rannalla, vuoren painanteessa, kahden raidan välissä,
joiden maasta kohoavat juuret muodostivat hänen ympärilleen ikäänkuin
linnunpesän; hän ahersi voimakkaasti, eikä hänen kielensä ollut
laiskempi kuin hänen käsivartensakaan: hän jutteli ja nauraa hälisi
kilpaa toisten kyläntyttöjen kanssa, jotka pesivät puron toisella
puolella, vastapäätä häntä. Christophe oli heittäytynyt ruohikkoon,
muutaman askelen päähän, ja nojaten poskeaan käteensä hän katseli
tyttöjä. Siitä eivät tytöt olleet millänsäkään: he lorusivat kuin
ennenkin, jotkut sangen rehevästi höystettyyn tyyliin. Christophe
tuskin kuunteli heidän sanojaan: hän erotti ainoastaan heidän
nauravat äänensä ja karttujen paukkeen, kauempaa laitumelta lehmäin
ammuntaa; ja niin hän uneksi, tähystellen koko ajan tuota kaunista
pyykinpesijäänsä. Nuorten, hilpeäin kasvojen näkeminen antoi hänelle
iloa koko päiväksi. -- Piankin huomasivat muut tytöt, ketä hän
niin piti silmällä; he vihjailivat kurillaan asiasta keskenään; ja
Christophen valittu teki hänestä aivan yhtä purevia huomautuksia kuin
muutkin. Kun Christophe ei liikahtanut, oikaisihe tyttö, otti kasan
pestyjä, jo väännettyjä vaatteita, ja alkoi levitellä niitä pensaihin
kuivamaan, tullen lähemmäksi Christophea ja päästen sen tekosyyn
nojalla katselemaan häntä. Mennessään Christophen lähitse lätkäytti
hän ikäänkuin vahingossa häntä märillä vaatteilla ja katsoi häneen
kursailematta ja nauraen. Tyttö oli laiha ja lujatekoinen, leuka
vahva, hiukan ämmänleuka, nenä lyhyt, kulmakarvat kauniinkaarevat,
silmät tummansiniset, rohkeasti sädehtivät ja kovat; huulet paksut,
suu kaunis, hiukan ulkoneva, aivan kuin kreikkalaisen naamion, vaaleat
hiukset kierretyt nutturalle niskaan; ja hipiä päivettynyt. Hän
piti päänsä pystyssä, laski sutkauksen joka sanalla ja käveli kuin
mies, heilutellen ruskettuneita käsiään. Nyt levitteli hän pyykkiään
kuivamaan, ja katsoi Christopheen rohkaisevin ja uhittelevin silmin, --
odottaen, että tämä puhuisi. Christophe tarkasteli myöskin häntä, mutta
hänen ei laisinkaan tehnyt mieli tyttöä puhutella. Viimein purskahti
tyttö nauramaan hänelle päin silmiä ja kääntyi takaisin ystävättäriensä
puoleen. Christophe jäi loikomaan paikalleen iltahämärään saakka,
kunnes näki tytön lähtevän pois, vaatekori selässä, paljaat käsivarret
ristissä rinnoilla, hartiat kumarassa, yhä jutellen ja nauraen.

Hän näki pari päivää senjälkeen saman tytön kaupungin kauppatorilla,
keskellä porkkana-, tomaatti-, kurkku- ja kaalisvuorta. Christophe
kuljeskeli siellä katselemassa kauppiaita, jotka seisoivat
koriensa ääressä, rivissä niinkuin kaupattavat orjat. Poliisi
kulki heidän editseen ja pysähtyi kunkin luokse rahapussineen ja
vastalippu-kääröineen, saaden kultakin lantin ja antaen poletin.
Kahvinmyyjätär kulki pitkin tuota riviä, kantaen vasua, joka oli
täynnä pieniä kahvipannuja. Muuan vanha nunna, rattoisa ja pyylevä,
teki torikierrostaan, kainalossa kaksi isoa koria, kerjäillen yhtään
nöyristelemättä vihanneksia ja puhellen hyvästä Jumalasta. Huudot
kaikuivat; vanhain vaakain vihreiksi maalatut kupit kalisivat ja
kilistivät ketjujaan; suuret koirat, jotka oli valjastettu pienten
rattaiden alle, haukkuivat iloissaan ja ylpeinä tärkeästä tehtävästään.
Keskellä kuhinaa Christophe huomasi Rebekkansa. -- Tytön oikea
nimi oli Lorchen (Eleonora). -- Vaalean tukkansa päälle oli tyttö
pistänyt kaalinlehden, vihreän- ja valkean-kirjavan; se oli hänen
päässään kuin mikäkin kirjauksilla kaunistettu ja pykäläreunainen
kypäri. Hän istui korin kannella, myytäväin tavarainsa edessä:
kullan-kiiltävien sipulien, ruusunpunaisten rediisien, viheriäin
herneiden ja hohtavanpunaisten omenain; ja hän syödä rauskutti omenia,
yhden toisensa jälkeen, välittämättä niitä liioin kaupitella. Siihen
syöntiin hän ei näyttänyt kyllästyvän. Silloin tällöin hän pyyhki
leukaansa ja kaulaansa esiliinalla, kohotti käsivarrellaan tukkaansa,
hieroi kaulaansa olkapäähän, tai nenäänsä kädensyrjällä. Tai hän istui
kädet sylissä ja solutteli ajan kuluksi herneitä kädestä toiseen.
Hän katseli ympärilleen, oikealle ja vasemmalle, joutilaan ja velton
näköisenä. Mutta häneltä ei jäänyt huomaamatta mitään, mitä ympärillä
sattui, ja hän sieppasi heti kaikki katseet, jotka olivat hänelle
tarkoitetut, vaikkei muka ollut niistä tietävinään. Hän näki kyllä
Christophen. Pakinoidessaan ostajien kanssa oli hänellä tapana rypistää
kulmakarvojaan ja vilkaista kulmiensa alitse ja ostajien pään ohi
ihailijaansa. Hän oli silloin arvokas ja vakava kuin pappi; mutta
mielessään hän naureskeli Christophelle. Christophe ansaitsikin sen:
hän seisoi koko ajan siinä samalla paikalla, muutaman askelen päässä
hänestä, hotkien Lorchenia silmillään; ja sitten hän meni hänelle
mitään virkkamatta matkaansa. Hänen ei ollenkaan tehnyt mieli tyttöä
puhutella.

Christophe tuli monta kertaa maleksimaan torille tai sen kylän
teille, jossa tyttö asui. Jos Lorchen sattui kotinsa pihalle,
seisattui Christophe häntä katselemaan. Christophe ei myöntänyt
itselleen tulleensa sinne tuon tytön tähden; ja tosiaankin: hän oli
tullut melkeinpä sitä asiaa ajattelematta. Kun hän oli syventynyt
sommittelemaan jotain teosta, oli hän aina hiukan kuin unissakulkija:
kun hänen tietoinen sielunsa noudatti hänen musikaalisia ajatuksiaan,
oli muu osa hänen olemustaan toisen ja tiedottoman sielun hallussa,
joka odotti vain hänen jokaista hajamielistä hetkeään livistääkseen
karkuun. Hänen päätään usein aivan huumasi musikaalisten ajatusten
surina, juuri siinäkin, kun hän seisoi Lorchenin edessä ja unelmoi,
katsellen samalla tyttöön. Hän ei olisi saattanut sanoa häntä
rakastavansa, hän ei sellaista edes uneksinutkaan; mutta hänelle tuotti
mielihyvää nähdä häntä: muuta se ei ollut. Hän ei ajatellutkaan, mitkä
halut veivät häntä tytön lähettyville.

Moinen alinomainen kiertely sai juorut liikkeelle. Kylässä laskettiin
siitä pilaa, ja tiedettiin lopulta, kuka Christophe oli. Mutta rauhassa
hän sai olla; sillä hänestä ei ollut vaaraa. Suoraan sanoen hän näytti
aivan tolkuttomalta: hänestä ei oltu millänsäkään.



Oli kyläjuhlat. Pikku pojat paukuttivat palavia hiiliä kahden kiven
välissä ja huusivat: "Eläköön keisari". ("Kaiser lebe! Hoch!") Lehmä
ammui läävässä, miehet naukkivat ja lauloivat kapakassa. Leijat
lensivät pelloilla ilmassa, pyrstötähden-häntineen; kanat raaputtivat
innoissaan kultatunkiota: tuuli pörhisteli niiden höyheniä kuin
vanhan akan helmoja. Punertava sika kellotti mukavasti kyljellään
auringonpaisteessa.

Christophe kuljeksi "Kolmen kuninkaan" ravintolaa kohti, jonka katolla
liehui pieni lippu. Talon oven päälle oli ripustettu köynnökseksi
sipulirihmoja, ja ikkunat oli kaunistettu punaisilla ja keltaisilla
krassinkukilla. Hän meni kapakkasaliin, joka oli täynnä tupakansavua;
seinillä loisti koreita kellastuneita kuvia, kunniapaikalla
värillinen Keisari-kuningas, tammenlehdillä seppelöitynä. Tanssi
pyöri parhaillaan. Christophe oli varma, että hänen kaunis tyttönsä
oli siellä. Ja tosiaan, hän näki hänet ensimäiseksi. Christophe
asettui sellaiseen salin kolkkaan, että hän saattoi rauhassa katsella
tanssivain liikkeitä. Mutta vaikka hän koettikin vetäytyä kätköön,
huomasi Lorchen kyllä hänet sieltä nurkasta. Lentäen valssista
toiseen hän loi Christopheen parinsa olan yli vilkkaita silmäyksiä,
nähdäkseen, katseliko Christophe yhä häntä; ja häntä huvitti kiihoittaa
Christophea: hän kiemaili kylänpojille, kaunismuotoinen suu nauraessa
levällään. Hän puhui ääneensä, ja lorusi aivan samaan tapaan kuin
nuoret herrastytötkin, jotka pitävät tarpeellisena nauraa, kun heitä
katsellaan, touhuta, näyttää tyhmyyttään, sen sijaan, että kätkisivät
sen itseensä. -- Eivätkä he siinä suhteessa olekaan varsin tyhmiä,
sillä hehän tietävät, ettei heitä kuunnellakaan, vaan katsellaan. --
Christophe istui kyynärpäin pöydän nojassa ja leuka nyrkkien varassa,
ja seurasi tytön temppuja säkenöivin ja vimmastunein silmin: hänen
järkensä oli kyllin vapaa, niin että hän huomasi tytön kujeet, mutta
ei niin vapaa, ettei hän olisi antanut niiden itseään kiehtoa; ja nyt
hän vuoroin ärähteli kiukusta sille, että hän meni satimeen, ja vuoroin
vain nauroi partaansa ja kohautti olkapäitään.

Eräs toinenkin henkilö katseli Christophea: hän oli Lorchenin isä.
Pieni, vanttera, kaljupäinen ukko, -- iso pää, lyhyt nenä, -- päälaki
päivän rusketuttama; tukka, joka oli ollut vaaleaa, kiersi tiheinä ja
pieninä kiharoina tuota kaljua paikkaa kuin milläkin Dürerin Pyhällä
Johanneksella; kylmistä kasvoista oli parta tarkoin ajeltu. Hän jutteli
tuolla, pitkävartinen piippu suupielissä, hitaasti toisten talonpoikien
kanssa, seuraten syrjäsilmällä koko ajan Christophen naaman eleitä;
ja mielessään hän niille ilkkui. Nyt hän ryiskeli, ilvehtivä tuike
välkähti hänen pienissä, harmaissa silmissään, ja hän tuli istumaan
Christophen viereen pöydän ääreen. Christophe rypisti kasvojaan ja
kääntyi tyytymättömänä häneen päin. Hän näki vanhuksen ovelat silmät;
ottamatta pois piippua suustaan mies alkoi puhella hänelle, varsin
tuttavallisesti; Christophe tunsi hänet: hän tiesi, että ukko oli
vanha kettu; mutta heikkous hänen tytärtään kohtaan teki Christophen
armeliaaksi isällekin, ja hänestä oli omituisen hauskaakin seurustella
nyt hänen kanssaan. Tuo vanha veitikka huomasikin sen kohta; puhuttuaan
sateista ja poudasta ja sutkautettuaan jotain noista kauniista
tytöistä tuolla, ja ettei Christophe tanssinut, arveli hän lopuksi,
että Christophe oli oikeassa, kun ei viitsinyt joutavaa vaivaa nähdä,
sillä parempi oli tässä pöydän luona könöttää haarikkansa ääressä; ja
kursailematta tarjousi hän tyhjentämään yhden seidelin. Hörppiessään
jutteli ukko yhä verkalleen, niinkuin äskenkin. Hän puheli pienistä
afääreistään, toimeentulon vaikeudesta näinä pahoina aikoina, kaiken
kalleudesta. Christophe ei kuunnellut häntä yhtään, ja vastasi silloin
tällöin ainoastaan murahduksella; ne asiat eivät häntä liikuttaneet:
hän katseli Lorchenia. Syntyi tuon tuostakin hiljaisuus, isäntä odotti
puhetta; ei tullut vastausta: ja hän jatkoi sitten yhä itse. Christophe
ihmetteli, mistähän hyvästä tuo ukko tuli hänen seuraansa ja uskoi
hänelle asioitaan. Mutta lopuksi hän sai sen tietää. Valiteltuaan
niitä ja näitä siirtyi ukko nyt uuteen lukuun: hän kehui erinomaisia
maantuotteitaan, vihanneksiaan, siipikarjaansa, kananmuniaan, maitoaan.
Ja yhtäkkiä hän kysyi, eikö Christophe hankkisi hänelle ostajia
herttuallisesta linnasta. Christophe käännähti jyrkästi:

-- Mistä hiidestä isäntä tiesi?... Hän siis tunsi hänet?

-- Kyllähän, vastasi ukko; kaikki tiedetään...

Hän ei lisännyt:

-- ... kun ottaa vaivakseen vähän itse nuuskia.

Mutta Christophe lisäsi sen hänen puolestaan. Ilkeäksi ilokseen hän
läksytti ukkoa, että vaikka "kaikki tiedettiin", niin ei varmaankaan
tiedetty, että hän oli sotkenut hyvät välinsä tuon pikku hovin
kanssa, ja että jos hän milloin olisikin voinut kerskua omaavansa
luottamusta linnan ruoka-aittain ja keittiön puolella, -- (eikä hän
pitänyt sitäkään seikkaa varsin varmana), -- niin oli se luotto nyt
ollutta ja mennyttä. Ukko rypisti tuskin huomattavasti suutaan. Mutta
kuitenkaan hän ei menettänyt vielä toivoansa; ja hetken perästä hän
kysyi Christophelta, eikö tämä voinut suositella häntä herrasperheille.
Ja hän mainitsi todellakin nimeltä kaikki ne perheet, joissa
Christophe ennen oli käynyt: sillä isäntä oli ottanut kauppatorilla
niistä tarkan selon; ja siitä voi olla varma, ettei hän unohtanut
ainoaakaan pikkuasiaa, josta saattoi olla hänelle etua. Christophe
olisi vimmastunut moisesta nuuskimisesta, ellei häntä olisi nyt
sydämellisesti naurattanut, kun hän ajatteli, että ukko sai kaikesta
oveluudestaan huolimatta pitkän nenän (luottaessaan täydellisesti
noihin toivomiinsa Christophen suosituksiin, jotka olisivat paremminkin
vieneet häneltä ostajat kuin pystyneet hankkimaan hänelle uusia).
Christophe antoi siis isännän punoa aivan hukkaan pieniä kömpelöitä
oveluuksiaan; eikä hän vastannut ukolle muuta kuin "kyllä" tai "ei".
Mutta ukko ei hellittänyt; ja viimein takertui hän paremman puutteessa
itseensä Christopheen ja Louisaan, säästäen heidät hätävaraksi, ja
koetti tyrkyttämällä tyrkyttää heille maitoaan, voitaan ja kermaansa.
Hän väitti, että koska Christophe oli "musikisti", niin mikä oli
sen parempaa hänelle kuin nielaista joka aamu ja ilta raaka muna:
ja hän vannoskeli hommaavansa ne hänelle aivan lämpimältään kanan
hännästä. Se, että ukko luuli häntä laulajaksi, purskahutti Christophen
äänekkääseen nauruun. Talonpoika käytti hyväkseen hänen iloisuuttaan
tilaamalla uuden putelin pöytään. Sitten lypsi hän Christophelta
kaikki edut, mitä tällä hetkellä sai hänestä irti, ja meni maksamatta
matkaansa.

Oli tullut jo yö. Tanssi oli yhä vilkastunut. Lorchen ei enää huomannut
Christophea: hänellä oli kylliksi urakkaa koettaessaan saada erään
kylän hulivilin päätä pyörälle, rikkaan talon pojan, josta kaikki tytöt
keskenään riitelivät. Christophea huvitti katsella tuota ottelua:
nuo neitoset hymyilivät toisilleen, ja olisivat raapineet mielellään
silmät toistensa päästä. Christophe, jota ei kateus kalvanut, unohti
oman asiansa ja toivoi sydämestään, että Lorchen voittaisi kiistassa.
Mutta kun Lorchen sitten sai tuon pojan itseään tanssittamaan, tunsi
Christophe mielensä hiukan surulliseksi. Hän moitti siitä itseään;
hän ei ollut Lorcheniin rakastunut, hän ei tahtonutkaan, että tyttö
olisi hänestä pitänyt: olihan luonnollista, että Lorchen piti kenestä
tahtoi. -- Se on selvä. Mutta hän ei ollut kovin iloissaan, kun hänen
osakseen tuli niin vähän suosiota, hänen, joka sillä hetkellä kaipasi
niin suuresti sitä antaa ja saada. Täälläkin hän oli yksin niinkuin
kaupungissa. Kukaan noista talonpojista ei välittänyt hänestä muuta
kuin kiskoakseen hänestä jotakin hyötyä, ja nauraakseen hänelle
takanapäin. Christophe huokaisi, katsahti hymyillen Lorcheniin, joka
nyt oli kymmenen kertaa entistä sievempi, ärsyteltyään kilpasiskonsa
raivoihin; ja Christophe varustautui jo lähtemään tanssipaikasta. Kello
oli lähes yhdeksän illalla: hänellä oli hyvinkin kymmenen kilometrin
matka takaisin kaupunkiin.

Hän nousi jo pöydästä, kun ovi aukesi, ja kapakkaan ryntäsi kymmenkunta
sotamiestä. Heidän tulonsa mykisti koko tanssipaikan. Ihmiset alkoivat
supista keskenään, eräät parit lakkasivat yhtäkkiä tanssimasta ja
loivat tulokkaihin levottomia silmäyksiä. Oven suussa seisoskelevat
talonpojat käänsivät heihin selkänsä ja olivat muka juttelevinaan
toistensa kanssa; mutta he antoivat heille hyvin viisaasti kuitenkin
tilaa, vaikkeivät olleet muka tietävinään siitä kohteliaisuudestaan.
-- Jo muutaman ajan oli lähiseutu ollut pikku sodassa kaupunkia
ympäröivien linnoitusten sotilaiden kanssa. Sotilaat olivat läkähtyä
ikävään, ja he kostivat talonpojille; he pilkkasivat heitä törkeästi
vasten naamaa, he pitelivät heitä pahoin, ja kohtelivat tyttöjä aivan
kuin voittosaaliitaan. Edellisellä viikolla olivat jotkut heistä
menneet humalassa häiritsemään erään naapurikylän juhlaa ja pieksäneet
siellä melkein hengiltä erään isännän. Christophe oli sattunut
kuulemaan tästä tapahtumasta ja oli samanlaisessa mielentilassa kuin
talonpojatkin sotamiehiä kohtaan; nyt hän istuutui jälleen paikalleen
ja odotti, mitä tapahtuisi.

Sotamiehet eivät välittäneet pahansuovasta sävystä, jolla heidät
otettiin vastaan, vaan menivät meluten istumaan jo täysiin pöytiin,
ja tyrkkivät ihmiset niistä pois, päästäkseen itse paikoille: se kävi
tuossa tuokiossa. Enimmät väistyivät nuristen syrjään. Muuan ukko
istui erään penkin päässä eikä siirtynyt tarpeeksi: sotilaat nostivat
penkkiä, ja vanhus putosi takalistolleen permannolle, ja aika nauru
remahti. Christophe tunsi veren syöksyvän päähänsä; hän kavahti
suuttuneena ylös; mutta juuri, kun hän oli mennä väliin, näki hän
vanhuksen jo pyytävän vaivalloisesti permannolta kömpiessään sotilailta
ylen matelevasti anteeksi, sen sijaan, että olisi heitä moittinut.
Kaksi sotamiestä tuli Christophen pöytään: hän näki heidän tulevan ja
puristi kätensä nyrkkiin. Mutta hänen ei tarvinnutkaan vielä puolustaa
itseään. Miehet olivat jättiläis-kookkaita, suopeita lalluksia, jotka
seurasivat kuin lampaat paria huimapäätä ja koettelivat heitä matkia.
Nyt masensi Christophen ylemmyys ja jyrkkä muoto heti heidät; ja kun
hän sanoi heille kuivasti:

-- Pöytä on käytössä!

niin he pyysivät anteeksi ja vetäytyivät kohta pöydän toiseen päähän,
etteivät olisi häntä häirinneet. Christophen äänessä oli käskemään
luodun olennon sävy: sotamiesten luonnollinen orjamaisuus voitti
heidät. He näkivät hyvin, ettei Christophe ollut talonpoika.

Christophe lauhtui hiukan tästä alistumisesta, ja saattoi nyt seurata
kylmäverisemmin tapahtumain kulkua. Hän huomasi helposti, että koko
joukkiota johti muuan aliupseeri, -- pieni, tylysilmäinen buldoggi,
naama ulkokullatun ja ilkeän lakeijan: hän oli yksi viimesunnuntaisia
tappelusankareita. Hän asettui Christophen vieruspöytään; oli jo
juovuksissa, katsoa mullisteli ihmisiin ja nakkeli heille hävyttömiä
pistoksia, mutta niitä he eivät olleet muka kuulevinaan. Varsinkin
tanssijoita hän vainosi, kuvaillen heidän ruumiillisia hyviä puoliaan
ja vikojaan niin julkein sanoin, että hänen toverinsa nauroivat kohti
kurkkua. Tytöt punastelivat, ja kyyneleet tulivat heille silmiin; pojat
purivat hammasta ja heidän sisunsa kuohui. Tuo hirtehinen tarkasteli
salin joka puolen eikä säästänyt ketään: Christophe näki irvistelijän
kääntävän päätänsä jo häneenkin päin. Hän tarttui seideliinsä, käänsi
sen alassuin pöydälle, ja oli valmis heittämään sen miehen kalloon
heti, kun ensimäinen haukkumasana tulisi. Hän ajatteli:

-- Minä olen hullu. Nyt olisi parasta lähteä ulos. Minä voin pistättää
täällä vatsani puhki; ja jos pääsen sitten livistämään, niin minut
pannaan vankilaan: se huvi ei maksa vaivaa. Lähdenpä ennenkuin he
ehtivät minua ärsyttää.

Mutta hänen ylpeytensä kielsi häntä lähtemästä: hän ei tahtonut
näyttää väistyvänsä moisten joutavien edestä. -- Aliupseerin luihu ja
raaka katse suuntausi nyt Christopheen. Christophe suoristautui ja
katsoi häntä vihaisesti, silmästä silmään. Aliupseeri mulkoili häneen
hetken: hän oli kai huomaavinaan Christophen naamassa jotain hauskaa,
hän nykäisi kyynärpäällään vierustoveriaan ja osoitti hänelle jo
pilkallisesti nuorukaista, ja avasi suunsa sättiäkseen. Christophen
valtasi pikavihaisuus, hän oli aivan heittämäisillään seidelinsä päin
miestä. -- Sattuma pelasti hänet vielä tälläkin kertaa. Samassa, kun
juopunut aikoi avata suunsa, töytäsi muuan kömpelö tanssiva pari häneen
ja pudotti hänen seidelinsä lattialle. Hän käännähti raivoissaan, ja
tyhjensi nyt tuon parin niskaan oikean tunkion häväistyssanoja. Hänen
huomionsa oli kääntynyt muualle, hän ei ajatellut enää Christophea.
Christophe odotti vielä muutaman minutin; kun hän sitten näki, ettei
vihollinen enää ryhtynyt jatkamaan seurustelua, nousi hän ylös, otti
hattunsa ja lähti kiirehtimättä ovelle päin. Koko ajan hän katsoi
siihen penkkiin, jolla aliupseeri istui, osoittaakseen hänelle, ettei
hän hänen tähtensä lähtenyt. Mutta aliupseeri oli varmaan hänet jo
unohtanut: kukaan ei häntä huomannut.

Christophe tarttui jo oven ripaan: joku sekunti vielä, ja hän olisi
ollut ulkona. Mutta oli sallittu, ettei hän niin pääsisi sieltä. Salin
perukassa nousi samassa kova rähinä. Sotamiehet olivat maisteltuaan
päättäneet tanssia; ja koska kaikilla tytöillä jo oli tanssittajansa,
niin sotamiehet ajoivat tanssijat pois, ja nämä alistuivatkin. Mutta
Lorchen ei suostunut siihen suutaan avaamatta. Turhanpäiten eivät
hänen silmänsä olleet tuikeat ja leukansa itsepäinen; nepä ne hänessä
Christophea miellyttivätkin. Hän tanssi parhaillaan oikein sydämen
halusta, kun tuo aliupseeri, joka oli valinnut hänet uhrikseen, tuli
riistämään häntä hänen pariltaan. Lorchen polki jalkaa, tyrkkäsi
sotilasta rintaan, ja sanoi, ettei hän tanssi milloinkaan sellaisen
kollon kanssa kuin hän. Mies ryntäsi hänen perästään. Hän iski
nyrkillään ihmisiä, joiden taakse Lorchen koetti vetäytyä; viimein
tyttö pakeni erään pöydän taakse; ja kun hän siellä sai tuokion olla
mieheltä turvassa, hengähti hän hetken ja haukkui sitten häntä taas;
hän näki, ettei vastarinta auttaisi, ja hän oli haljeta kiukusta, ja
haki nyt kaikki mahdolliset loukkaavat sanat, vertaili aliupseeria
kaikkiin takapihan elukoihin. Sotilas kurottelihe hänen kimppuunsa
pöydän yli, hän hymyili häijysti ja nolosti, ja hänen silmänsä
kiiltelivät vihasta. Yhtäkkiä hän otti vauhtia ja hyppäsi yli pöydän.
Hän otti Lorchenin kiinni, Lorchen tappeli nyrkeillä ja potkuilla
vastaan, oikein karjatytön voimalla, niinkuin hän olikin. Sotamies ei
ollut varsin tukeva jaloiltaan ja oli lentää tytön tuustista nurin.
Raivoissaan hän työnsi silloin Lorchenin seinää vasten ja löi häntä
korvalle. Hän ei ennättänyt lyödä uudestaan: joku oli rynnännyt hänen
niskaansa, heitteli häntä kahden puolen korville ja paiskasi hänet
keskelle ryypiskelevää joukkoa takalistoon potkaisten. Christophe oli
rynnännyt hänen kimppuunsa, kaataen pöydät ja ihmiset, hetkeäkään
harkitsematta. Aliupseeri kääntyi häneen päin, hulluna raivosta, hän
veti esiin sapelinsa. Ennenkuin hän ehti sitä nostaa, kaatoi Christophe
hänet maahan ravintolatuolin iskulla. Kaikki kävi niin nopeasti, ettei
kukaan katselijoista ennättänyt tulla väliin. Mutta kun sotamies
keikahti permannolle kuin härkä, nousi kauhea meteli. Toiset sotamiehet
juoksivat päin Christophea, paljaat sapelit kädessä. Talonpojat
karkasivat heidän kimppuunsa. Syntyi yleinen temmellys. Seidelit
lensivät ilmassa, pöydät kaatuivat. Talonpoikien vimma heräsi: heillä
oli vanhaa velkaa maksettavana. Miehet pyöriskelivät permannolla, ja
purivat raivoissaan toisiaan. Lorchenin häädetty tanssittaja, vankka
renki, oli tarttunut erääseen sotamieheen, joka oli häntä äsken
haukkunut, ja jyskytti hänen päätään kaikin voimin seinään. Lorchen
oli saanut käteensä paksun ja pitkän kalikan ja huitoi sillä kuin
silmitön. Muut tytöt pakenivat kirkuen, paitsi paria kolmea, jotka
yhtyivät sydämenhalusta leikkiin. Yksi heistä, -- lihava, vaaleaverinen
tallukka, -- näki erään jättiläiskokoisen sotamiehen, -- saman, joka
oli istuutunut äsken Christophen pöytään -- rusentelevan polvellaan
kaatuneen vastustajansa rintaa; tyttö juoksi pankon luokse, tuli
takaisin, kiskaisi julmurin pään taaksepäin ja nakkasi hänen silmiinsä
kourallisen palavaa tuhkaa. Mies ölisi tuskasta. Tyttö riemuitsi,
haukkui aseetonta vihollistaan mielensä mukaan, ja talonpojat
rusikoivat häntä. Viimein lähtivät sotamiehet, joita oli liian vähän,
ulos salista, jättäen kaksi toveriaan tanssipaikan permannolle.
Tappelua jatkui sitten kylän kadulla. Sotamiehet hyökkäsivät taloihin,
karjuivat kuolemanuhkauksia ja tahtoivat ryöstää kaikki. Talonpojat
ajoivat heitä tadikot kädessä takaa; he asuttivat kiukkuiset koiransa
vihollisen kimppuun. Kolmas sotamies kaatui, vatsassa hangonpiston
haava. Toisten täytyi paeta, heitä ajettiin aina kylän ulkopuolelle
asti; mutta kauempaa, peltojen poikki pakoon juostessaan he huusivat
menevänsä hakemaan lisää tovereita ja tulevansa kohta takaisin.

Talonpojat olivat päässeet voittajiksi ja palasivat nyt kapakkaan. He
riemuitsivat; se oli kauan odotettu kosto kärsityistä häväistyksistä.
He eivät ajatelleet vielä kahakan seurauksia. He haastoivat kaikki
yhtaikaa ja jokainen kerskui urotöitään. He olivat hyvää pataa
Christophen kanssa, joka oli hyvillään, että he olivat nyt häntä
lähestyneet. Lorchen tuli ja otti häntä kädestä, ja seisoi hetken ja
piteli sitä kovassa kourassaan, kujeillen hänelle vasten kasvoja.
Christophe ei enää ollut hänestä naurettava.

Sitten pidettiin huolta haavoittuneista. Kylän väelle ei ollut
tapahtunut muuta kuin että oli lyöty irti muutamia hampaita,
joiltakuilta oli katkennut kylkiluu, jotkut olivat saaneet kuhmuja
ja mustelmia; ne vammat eivät olleet vaarallisia. Mutta toisin oli
sotamiesten laita. Kolme heistä oli vahingoittunut vakavasti: siltä
jättiläiseltä, jolta silmät oli poltettu, oli toinen olkapää isketty
kirveellä melkein irti; se heistä, jota oli pistetty vatsaan, korahteli
jo; ja kolmas oli Christophien kaatama aliupseeri. Heidät oli nostettu
permannolle lähelle takkaa. Lievimmin haavoitettu heistä, aliupseeri,
oli avannut silmänsä. Hän katseli kauan ja vihaa kiehuvin silmin
talonpoikia, jotka olivat kumartuneet hänen puoleensa. Ja tuskin pääsi
hän selvyyteen, mitä oli tapahtunut, niin hän alkoi heitä sättiä.
Hän vannoi kostavansa, maksavansa heille kaikille, hän oli tukehtua
raivosta; näki, että hän olisi heidät tappanut, jos olisi voinut.
Talonpojat koettivat nauraa, mutta nauru oli väkinäistä. Eräs nuori
isäntä huusi haavoitetulle:

-- Pidä turpasi, tai minä sinut tapan!

Aliupseeri koetti vääntäytyä pystyyn, ja luoden puhujaan verestyneet
silmänsä hän sanoi:

-- Tunkiojussit, tappakaa vain! Silloin joudutte hirteen.

Upseeri haukkui yhä edelleen. Sotamies, jolta vatsa oli puhkaistu,
kirkui kimeästi, niinkuin tapettava sika. Kolmas makasi liikkumatta
ja jäykkänä kuin ruumis. Jäätävä kauhu valtasi talonpojat. Lorchen
ja eräät muut naiset kantoivat haavoitetut pois toiseen huoneeseen.
Aliupseerin sadattelut ja kuolevan huudot hiljenivät. Talonpojat olivat
nyt vaiti: he jäivät äskeiselle paikalleen, piiriin, aivan kuin nuo
kolme sotamiestä olisivat vielä maanneet heidän jaloissaan; he eivät
uskaltaneet liikahtaa, ja katsoivat toisiinsa pelon vallassa. Viimein
sanoi Lorchenin isä:

-- Kyllä teitte kauniit tekoset!

Vastaukseksi kuului hätääntynyt mutina: miehet nielivät sylkeään,
sitten he alkoivat kaikki yhtaikaa puhua. Ensin he supattelivat, aivan
kuin heitä kuunneltaisiin ovella. Mutta pian tulivat sanat kuuluviksi,
ja tuimiksi: he syyttelivät toisiaan; he moittivat toinen toistaan
siitä ja siitä iskusta. Väittely kiivastui: he olivat ryhtymäisillään
jo käsirysyyn, siltä näytti. Lorchenin isä sai heidät sovintoon.
Käsivarret ristissä ryntäillä kääntyi hän Christopheen päin ja viittasi
leuallaan häneen:

-- Entä tuo tuossa, mitä hänellä täällä oli tekemistä?

Koko joukon viha kohdistui Christopheen.

-- Niin juuri! huudettiin; hän se aloitti. Jos ei häntä olisi ollut, ei
olisi mitään tullut.

Christophe ällistyi ja koetti vastata:

-- Sen, mitä tein, en tehnyt itseni, vaan teidän tähtenne, sen tiedätte
hyvin.

Mutta talonpojat vastasivat raivostuneina:

-- Emmekö me osaa itse puolustautua? Tarvitsemmeko me täällä kaupungin
herroja neuvomassa, mitä on tehtävä? Kuka teiltä on neuvoja kysynyt? Ja
kuka teitä on tänne käskenyt tulemaan? Olisitte ollut kotonanne?

Christophe kohautti hartioitaan, ja lähti ovea kohti. Mutta Lorchenin
isä tukki häneltä tien, ja huusi vinkuvalla äänellä:

-- Kas, kas niin, nyt hän yrittää lipettiin, kun on ensin pistänyt
meidät kiipeliin. Tämä mies ei lähde!

Talonpojat rääkyivät:

-- Hän ei lähde! Hänen syynsä on koko asia. Hänen se on maksettava,
kaikkien edestä.

He tulivat nyrkkejään heristellen Christophen ympärille. Christophe
näki joka puolella uhkaavia naamoja; pelko sai heidät vihan vimmaan.
Christophe ei virkkanut sanaakaan. Irvisti halveksivasti, nakkasi
hattunsa eräälle tuolille ja meni istumaan salin perälle selin heihin.

Mutta Lorchen ryntäsi vihastuneena keskelle talonpoikaparvea. Hänen
kauniit kasvonsa olivat tulipunaiset ja rypyssä kiukusta. Hän tyrkki
nyrkillään tieltään ne, jotka ympäröivät Christophea.

-- Pelkurit! Lampaat! huusi hän. Ettekö häpeä? Te koetatte syytellä,
että hän muka on tehnyt kaikki! Niinkuin tässä ei teitä olisi nähty!
Niinkuin ei jokainen teistä olisi heilunut parhaansa mukaan!... Jos
täällä olisi ainoakin, joka olisi istunut kädet ristissä, kun muut
tappelivat, minä sylkisin häntä silmille, ja sanoisin: Raukka, kelvoton
raukka!...

Talonpojat ällistyivät tästä väliintulosta ja olivat hetken hiljaa; ja
sitten alkoivat he taas rähistä:

-- Mutta hän se alkoi! Jos ei hän olisi ollut täällä, ei olisi mitään
tullut.

Lorchenin isä vaati silmäniskuina tytärtään vaikenemaan, mutta turhaan;
tyttö jatkoi:

-- Niin, tosiaan, hän se alkoi! Sillä ei kannata teidän kehua! Jos ei
häntä olisi ollut, antaisitte te haukkua itseänne, antaisitte häväistä
meitä, pelkurit, jänikset!

Hän sätti tanssitoveriaankin:

-- Entä sinä sitten, sinä et sanonut mitään, sinä puit nyrkkiä
taskussasi, sinä pyllistit takalistosi ja annoit potkaista; kas, kun
et vielä kiittänyt! Etkö häpeä? Teillä ei ole häpyä kenelläkään. Te
ette ole miehiä ettekä mitään! Arkoja kuin lampaat, aina häntä koipien
välissä? Tuon täytyi näyttää teille esimerkkiä! -- Ja nyt te tahdotte
lykätä syyn hänen niskoilleen?... Mutta siitä ei tule mitään, sen minä
sanon! Hän antoi meidän puolestamme; joko nyt hänet pelastatte tai
joudutte hänen kanssansa samaan karsinaan: siitä minä pidän huolen!

Lorchenin isä kiskoi tytärtään käsivarresta, hän oli suunniltaan ja
kirkui:

-- Pidä suusi kiinni... Pidätkö siinä, letukka! Mutta Lorchen tyrkkäsi
isänsä tieltään ja jatkoi kahta uhemmin. Talonpojat huusivat ja
rähisivät, Lorchen heitäkin kovemmin, kimeällä äänellä, niin että
toisten korvat olivat haljeta:

-- Sinäkin siinä, mitä siinä mölötät? Luuletko, etten minä nähnyt
sinun äsken survovan kantapäinesi tuota miestä, joka on tuolla
vierushuoneessa kuolemaisillaan? Ja näytäpäs sinä kätesi!... Ne ovat
vielä veressä. Ettenkö minä muka nähnyt sinua puukko kädessä? Minä
haastan kaikki, mitä näin, jos te olette hävyttömiä hänelle. Minä
toimitan teidät kaikki linnaan. Talonpojat katkeroituivat, työnsivät
vimmastuneet naamansa aivan Lorchenin kasvoihin kiinni ja karjuivat
hänelle. Yksi heistä näytti aikovan antaa hänelle vasten suutakin;
mutta Lorchenin hyvä ystävä tarttui häntä niskaan, ja he ravistelivat
nyt toisiaan, ja olivat vähällä ruveta tappelemaan. Muuan ukko sanoi
Lorchenille:

-- Jos meidät tuomitaan linnaan, niin tuomitaan sinutkin.

-- Niin tuomitaankin, vastasi tyttö. Minä en olekaan niin pelkuri kuin
te.

Ja hän alkoi taas haukkua.

Talonpojat eivät enää tienneet, mitä tehdä. He kääntyivät isän puoleen.

-- Etkö sinä voi tukkia hänen suutansa?

Ukko käsitti, ettei ollut hyvä ärsyttää Lorchenia aivan pahimmilleen.
Hän kehoitti viittauksin heitä rauhoittumaan. Tuli hiljaisuus. Lorchen
puhui nyt yksinään; ja kun hän ei saanut vastausta, niin hän keskeytti,
aivan kuin tuli sammuu polttoaineen loppuessa. Tuokion päästä ryiskeli
hänen isänsä, ja sanoi:

-- No, mitä sinä sitten tahdot? Et suinkaan halua meitä turmioon?

Lorchen vastasi:

-- Minä tahdon, että hänet pelastetaan.

Miehet ryhtyivät asiaa pohtimaan. Christophe ei ollut liikahtanut
paikaltaan: ylpeässä uhmassaan hän ei näyttänyt kuulevankaan, että
asia koski häntä; mutta Lorchenin hätääntulo liikutti häntä. Myöskin
Lorchen käyttäysi kuin Christophea ei siellä olisi ollutkaan: hän
nojaili pöytään, jonka ääressä Christophe istui, ja katseli halveksivan
näköisenä talonpoikiin, jotka polttivat piippujaan ja tuijottivat
permantoon. Viimein sanoi hänen isänsä, imeskeltyään hetken piippuaan:

-- Puhutaanpa sitä tai tätä, -- jos hän jää tänne, hänen juttunsa on
selvä. Majoitusmestari tuntee hänet: hän ei häntä armahda. Ei ole muuta
kuin yksi keino, hänen täytyy heti livistää rajan tuolle puolelle.

Ukko oli näet tullut siihen johtopäätökseen, että heille olisi
edullista, jos Christophe lähtisi pakoon: sillä tavoin hän ilmaisisi
itsensä syylliseksi; ja kun hän ei olisi täällä itseään puolustamassa,
ei mikään estäisi panemasta hänen niskoilleen koko kahakkaa. Toiset
hyväksyivät hänen mielipiteensä. He ymmärsivät asiansa hyvin. -- Nyt,
kun he olivat tehneet päätöksensä, tuli heille hoppu saada Christophe
pois. Häpeämättä laisinkaan äskeisiä puheitaan lähestyivät he nyt häntä
muka hyvin huolissaan hänen kohtalostaan.

-- Ei saa hukata minuttiakaan, herra, sanoi Lorchenin isä. He tulevat
pian takaisin. Puolen tunnin matka linnoitukseen. Sama sieltä
takaisin... Ei ole aikaa kuin parhaiksi päästä livistämään.

Christophe oli noussut. Hänkin oli harkinnut asiansa. Hän tiesi, että
jos hän jäisi, olisi hän tuhon oma. Mutta lähteä, lähteä näkemättä
äitiä?... Ei, se oli mahdotonta. Hän sanoi käyvänsä vielä kaupungissa;
hänelle jäisi vielä aikaa paeta yön pimeässä ja ehtiä yli rajan. Mutta
talonpojat alkoivat silloin huutaen häntä vastustaa. Juuri äsken
olivat he tukkineet häneltä oven, ettei hän olisi päässyt pakoon: nyt
he kiivastuivat siitä, ettei hän lähtenyt pakoon. Mennä kaupunkiin
oli sama kuin antaa itsensä kiikkiin, se oli aivan varma: ennenkuin
hän kotiinsa ehtisi, ilmoitettaisiin kaupunkiin asiasta; hänet
vangittaisiin kotonaan. -- Mutta Christophe ei tahtonut lähteä käymättä
kaupungissa. Lorchen oli ymmärtänyt hänet:

-- Te tahdotte nähdä äitinne?... Minä menen teidän puolestanne hänen
luokseen.

-- Milloin?

-- Tänä yönä.

-- Aivanko totta? Teettekö sen?

-- Minä menen.

Lorchen otti huivinsa ja kääri sen päähänsä.

-- Kirjoittakaa hänelle jotain, minä vien. Tulkaa tuonne, annan teille
mustetta.

Lorchen veti Christophen mukanaan peräkamariin. Kynnyksellä hän
kääntyi; ja huutaen tanssitoveriaan hän sanoi:

-- Ja sinä, varustaudu matkaan, sinä saatat hänet rajalle. Sinä et jätä
häntä ennenkuin näet hänet toisella puolella rajan.

-- Hyvä, hyvä, vastasi poika.

Hänellä oli yhtä kiire kuin muillakin saada Christophe Ranskaan, ja
vaikkapa kymmenen kertaa kauemmaksi, jos mahdollista.

Christophe meni Lorchenin kanssa toiseen huoneeseen. Hän epäröi yhä.
Hänen sydäntään viilsi tuska, kun hän ajatteli, ettei hän saisi edes
syleillä äitiään. Milloin näkisikään hän äidin vasta? Äiti oli niin
vanha, niin väsynyt, niin yksin. Tämä uusi isku olisi hänelle sama
kuin kuolema. Mihin hän joutuisi ilman poikaansa?... Mutta mihinkä
hän joutuisi, jos hän, Christophe, antaisi itsensä kiinni, ja tulisi
tuomituksi vuosikausiksi vankilaan? Eikö äiti silloin vielä varmemmin
joutuisi avuttomaksi ja kurjuuteen? Kun Christophe oli vapaa, vaikkapa
kaukanakin, saattoi hän toki auttaa äitiään, ja äiti tavata häntä.
-- Christophella ei nyt ollut aikaa selvitellä tarkoin ajatuksiaan.
Lorchen oli tarttunut hänen käsiinsä; hän seisoi aivan lähellä
Christophea ja katseli häntä; heidän kasvonsa melkein koskettivat
toisiinsa; hän heittäytyi Christophen kaulaan ja suuteli häntä:

-- Joutuin, joutuin! sanoi hän aivan hiljaa ja osoitti hänelle pöytää.

Christophe ei enää koettanut harkita. Hän istahti. Lorchen repäisi
eräästä talouskirjasta neliskulmaisen, punaviivaisen paperilehden.

Christophe kirjoitti:

"Rakas äiti. Anna anteeksi! Minä tein sinulle suuren surun. Minä en
voinut muutoin menetellä. Minä en tehnyt mitään väärää. Mutta nyt minun
täytyy paeta ja jättää maa. Henkilö, joka tuo sinulle tämän kirjeen,
kertoo sinulle kaikki. Minä tahdoin tulla hyvästelemään sinua. Ei
suostuta. Väittävät, että minut ennätetään vangita. Minä olen niin
onneton, etten jaksa itse päättää. Lähden yli rajan, mutta pysyn
siellä lähellä, kunnes saan sinulta kirjeen; henkilö, joka tuo sinulle
kirjeeni, toimittaa minulle vastauksen sinulta. Ilmoita minulle, mitä
minun on tehtävä. Sano vain, minä teen. Tahdotko, niin minä tulen
takasin? Pyydä minua tulemaan. Minä en jaksa kestää sitä, että jätän
sinut yksin. Kuinka sinä tulet sitten toimeen? Anna anteeksi! Anna
minulle anteeksi! Minä sinua rakastan ja suutelen..."

-- Joudutaan, herra, muuten on liian myöhäistä, sanoi Lorchenin ystävä
raottaen ovea.

Christophe kirjoitti nopeasti nimensä alle, ja antoi kirjeen
Lorchenille.

-- Te viette sen itse?

-- Minä lähden heti, vastasi Lorchen. Hän oli jo valmis menemään.

-- Huomenna, jatkoi tyttö, tuon minä teille vastauksen: te odotatte
minua Leidenissä, -- (ensimäinen asema Ranskan puolella) --
asemasillalla.

Utelias tyttö oli lukenut Christophen kirjeen hänen olkansa takaa, kun
hän sitä kirjoitti.

-- Te kerrotte minulle kaikki, kuinka hän kesti tämän iskun, ja kaikki,
mitä hän teille sanoo? Te ette salaa minulta mitään? aneli Christophe.

-- Minä kerron teille kaikki.

He eivät enää voineet rauhassa puhua kahdenkesken: tuo nuori mies
katseli heitä ovelta.

-- Ja sitten, herra Christophe, sanoi Lorchen, minä tulen teitä joskus
katsomaan, ja lähetän teille tietoja: älkää olko mistään levoton.

Lorchen löi hänelle kättä, lujasti kuin mies.

-- Nyt mennään, sanoi nuori talonpoika.

-- Mennään, vastasi Christophe.

He lähtivät ulos, kaikki kolme. Tiellä he erosivat. Lorchen lähti
yhtäälle. Christophe oppaansa kanssa toisaalle; he eivät puhelleet
keskenään mitään. Usvan ympäröimä puolikuu katosi metsien taakse.
Kalpea valonhohde kuulsi vainioilla. Painanteista oli noussut usvaa,
sakeaa ja valkeaa kuin maito. Puut värisivät kosteassa ilmassa. Tuskin
olivat he kulkeneet pari minuttia kylästä, niin talonpoika pysähtyi
yhtäkkiä, ja käski merkillä Christophea pysähtymään. He kuuntelivat.
Tieltä heidän edestään kuului lähenevää, tahdikasta miesjoukon
astuntaa. Opas harppasi pensasaidan ylitse ja katosi sen toiselle
puolelle pellolle. Christophe noudatti esimerkkiä. He riensivät yli
kynnösten. He kuulivat, miten sotamiehet marssivat maantietä pitkin
ohitse. Talonpoika heristi heille nyrkkiään pimeässä. Christophen
sydäntä ahdisti, aivan kuin ajetun elukan, kun se kuulee koiralauman
ryntäävän sivuitse. He jatkoivat matkaa, karttaen kyliä ja yksinäisiä
taloja, joissa koirien haukunta olisi ilmaissut heidät koko seudulle.
Metsäisen harjanteen takana kaukana huomasivat he rautatielinjan
punaiset tulet. He päättelivät näistä valoista, missä paikoin he
olivat, ja aikoivat nyt mennä ensimäiselle asemalle. Se ei käynyt aivan
leikillä. Kuta alemmaksi laaksoon he laskeutuivat, sitä enemmän he
sumussa eksyivät. Pari kolme kertaa saivat he hypätä pienien jokien
ylitse. Viimein joutuivat he suunnattomalle aukeamalle, jossa kasvoi
valkojuurikasta tai jossa maa oli kynnetty paljaalle mullalle; he eivät
luulleet kuunaan siitä selviävänsä. Tasanko oli kumpuinen: siinä oli
alinomaa notkelmia ja hautoja, joihin he olivat vähän väliä pudota.
Viimeinkin, umpimähkään sumussa harhailtuaan, huomasivat he yhtäkkiä
rautatien merkkilyhdyn aivan edessään penkereellä. He kiipesivät ylös
radalle. Peljäten joutuvansa kiinni he kulkivat pitkin rataa noin sadan
askelen päähän asemasta: siinä he laskeusivat taas maantielle. He
tulivat asemalle kaksikymmentä minuttia ennen junan lähtöä. Lorchenin
kehoituksesta välittämättä jätti Christophen opas hänet ilman muuta
siihen: hän tahtoi nopeasti takaisin, näkemään, miten muiden ja hänen
asiansa oli käynyt.

Christophe osti lipun Leideniin, ja odotteli yksinään tyhjässä
kolmannen luokan salissa. Muuan virkailija, joka oli torkkunut
penkillä, tuli junan saavuttua tarkastamaan Christophen pilettiä
ja avasi hänelle oven asemasillalle. Vaunussa ei ketään. Junassa
kaikki nukkuivat. Koko seutu nukkui. Christophe yksinään ei vain
nukkunut, niin väsynyt, kuin olikin. Sikäli kuin juna raskain pyörin
läheni rajaa, yltyi hänen vapiseva kiihkonsa päästä tästä odotuksen
jännityksestä. Tunti vielä, ja hän olisi vapaa. Mutta siihen mennessä:
yksi ainoa sana, ja hänet vangittaisiin!... Vangittaisiin! Se ajatus
vimmastutti hänet kapinaan. Vihatun väkivallan tukehutettavaksi!...
Sitä kuvitellessaan hän ei voinut suorastaan hengittää. Äiti, isänmaa,
jonka hän jätti, olivat hänen mielestään kadonneet. Uhatun vapautensa
itsekkyydessä hän ei ajatellut muuta kuin tuota vapauttaan, henkeään,
jonka hän tahtoi pelastaa. Millä hinnalla hyvänsä! Niin, vaikka tulisi
rikos... Hän katui katkerasti, että hän oli tullut junaan, eikä mennyt
jalkaisin rajalle asti. Hän olisi tahtonut näin voittaa muutaman tunnin
aikaa. Mitäpä se auttoi! Hän oli kuitenkin joutuva suden kitaan. Sillä
varmaan häntä rajalla odotettiin; sinne oli tietysti annettu määräys:
hänet vangittaisiin... Christophe aikoi hypätä junasta ennen ensimäistä
asemaa; hän avasi jo vaunun oven; mutta se oli liian myöhäistä: tultiin
asemalle. Juna pysähtyi. Viisi minuttia. Niinkuin iankaikkisuus.
Christophe oli vetäytynyt osastonsa perimmäiseen nurkkaan, ikkunaverhon
taakse, ja tuijotti kuolemantuskassa asemalle, jossa seisoi santarmi
liikkumatta. Asemapäällikkö tuli konttoristaan, sähkösanoma kädessä,
ja meni nopeasti santarmin luo. Christophe oli varma, että asia koski
häntä. Hän etsi asetta. Ei löytynyt muuta kuin luja, kaksiteräinen
linkkuveitsi. Hän aukaisi sen taskussaan. Muuan asemamies, lyhty
rintaan kiinnitettynä, oli tullut asemapäällikköä vastaan, ja juoksi
nyt pitkin junan sivua. Christophe näki hänen lähestyvän. Hän puristi
veitsen päätä kouraansa, hän ajatteli:

-- Tuho tulee!

Hän oli niin luonnottomasti kiihtynyt, että olisi voinut iskeä
puukkonsa tuon miehen rintaan, jos toinen onnettomuudekseen olisi
sattunut tulemaan häntä kohti ja avannut hänen vaunuosastonsa oven.
Mutta virkailija seisattuikin viereisen vaunun kohdalle, tarkastamaan
erään vaunuun nousseen matkustajan pilettiä. Juna lähti liikkeelle.
Christophe koetti hillitä sydämensä kiivasta sykintää. Hän ei
hievahtanut. Hän tuskin uskalsi hiiskua itselleen, että oli pelastettu.
Hän ei tahtonut sanoa sitä ennenkuin oli päässyt rajan yli... Aamu
alkoi sarastaa. Puut erottuivat varjoina hämärästä. Jotkin ajoneuvot
kulkivat ohi tuolla tiellä, kuin kummallinen haamu, kalisevin kulkusin
ja tuli lyhdyssä... Christophe painoi kasvonsa ikkunaruutuun ja koetti
nähdä keisarillisin vaakunoin koristetun rajapylvään, joka merkitsi
hänen orjuutensa loppua. Hän tähysteli sitä vielä, kun juna päivän
koitteessa vihelsi jo saapumistaan ensimäiselle belgialaiselle asemalle.

Christophe nousi, aukaisi oven selälleen, veti sisäänsä aamun kylmää
ilmaa. Vapaa! Koko elämä hänen edessään! Riemu saada elää!... -- Ja
silloin valtasi hänet kuin yhdellä iskulla jo kaiken jätetyn suru,
huoli, mitä hänellä olisi edessä; ja tämän yön ponnistukset ja
mielenliikutukset väsyttivät häntä hirveästi. Hän heittäytyi loikomaan
penkille. Tuskin oli enää minutin matkaa asemalle. Kun muuan virkailija
minutin päästä avasi vaunun oven, näki hän Christophen siellä nukkuvan.
Hän ravisti häntä käsivarresta, Christophe heräsi pökerryksissään,
ja luuli nukkuneensa kokonaisen tunnin; hän laskeusi raskain jaloin
asemalle ja kulki hiljaa tullikonttoriin; ja kun hän nyt lopultakin oli
joutunut vieraalle maalle eikä hänen enää tarvinnut itseään puolustaa,
heittäytyi hän rauhassa makaamaan odotussalin penkille, ja vaipui uneen
kuin tukki.

Hän heräsi noin kello kaksitoista. Lorchen ei voinut saapua ennen
kello kahta tai kolmea. Odottaessaan Saksasta tulevia junia Christophe
kuljeksi edestakaisin pienen aseman lyhyellä asemasillalla. Siinä
jatkoi hän kulkuaan myöskin kauemmaksi tasangolle. Oli harmaa ja iloton
päivä, siinä tuntui jo lähestyvän talven tulo. Valo oli horteinen.
Ainoastaan raiteita vaihtavan junan vihellys kajahti surullisessa
hiljaisuudessa. Christophe pysähtyi muutaman askelen päähän rajasta,
aution luonnon keskelle. Hänen edessään oli pieni lammikko, läiskä
kuultavaa vettä, joka heijasti alakuloisen taivaan. Lammikkoa ympäröi
aitaus, ja reunalla kasvoi kaksi puuta. Oikealla puolella värisi
poppeli lehdettömin latvoin. Sen takana oli suuri pähkinäpuu, mustin
ja paljain oksin, kuin kummallinen mustekala. Korppiparvet keikkuivat
raskaasti sen oksilla. Viimeiset kelmenneet lehdet irtaantuivat
itsestään puista, ja tippuivat liikkumattomaan lammikkoon...

Christophesta tuntui kuin hän olisi jo nähnyt tämän: nuo puut,
lammikon... -- Ja yhtäkkiä tuli hänelle taas tuokion huimaus, jollaisia
hänen elämänsä tasaisessa kulussa aukesi silloin tällöin kuin kuilu.
Syöksy Ajan syvyyksiin. Ei tiedä, missä on, kuka on, missä vuosisadassa
elää, montako sataa vuotta on sellaista ollut. Christophesta tuntui
kuin tämä olisi jo tapahtunut, kuin nyt olevainen ei olisi ollut tällä
hetkellä, vaan jossakin toisina aikoina. Hän ei ollut enää itseään.
Hän näki itsensä ulkopuolelta itseään, sangen kaukana, niinkuin
jonkun toisen olennon, joka oli seissyt tässä, tällä paikalla. Hän
kuuli tuhantisen parven muistoja ja tuntemattomia olentoja surisevan
sielussaan; hänen veressään soi:

Niin... Niin... Samoin... samoin... Vuosisatojen pauhu kulki hänen
lävitsensä... Moni muu Krafft oli ennen häntä kärsinyt samoja
koettelemuksia kuin hän tänään, ja maistanut samaa viimeisen
synnyinmaassa vietetyn hetken lohduttomuutta. Aina harhaillutta sukua,
kaikkialta pois kirottua, riippumattomuutensa ja levottomuutensa
tähden. Rotua, joka oli sisäisen demooninsa vallassa, demoonin, joka
ei antanut sen asettua minnekään. Rotua, joka oli kuitenkin kiintynyt
siihen maahan, josta se temmattiin irti, ja jota se ei voinut olla
rakastamatta.

Christophe kulki nyt vuorostaan entisten tuskallisten pysäyspaikkojen
kautta. Ja hänen jalkansa löysivät tiellään niiden olentojen jäljet,
jotka olivat siitä ennen häntä kulkeneet. Hän näki kyyneleet silmissä
isien maan hämmentyvän tuonne usviin, maan, jolle hänen täytyi nyt
sanoa jäähyväiset... Eikö hän ollut palavasti tahtonutkin jättää sen?
Kyllä; mutta nyt, kun hän sen tosiaan jätti, tunsi hän ahdistavaa
tuskaa. Ainoastaan tylsäpäinen saattaa erota synnyinmaasta ilman
mielenliikutusta. Ihminen on elänyt siinä ja sen mukana, olipa hän
sitten ollut siellä onnellinen tai onneton; se maa on ollut hänen
äitinsä ja toverinsa: hän on nukkunut siinä, sen kamaralla, se on
syöpynyt häneen; se kätkee poveensa meidän unelmiemme aarteet, koko
menneen elämämme; ja niiden tomun, jotka ovat meitä rakastaneet.
Christophe näki koko entisten päiväinsä juoksun ja ne rakkaat olennot,
jotka hän jätti tuohon maahan, tai sen alle. Hänen kärsimyksensä siellä
olivat hänelle yhtä kalliit kuin hänen ilonsakin siellä. Minna, Sabina,
Aada, isä, isoisä, Gottfried-eno, vanha Schulz, -- kaikki ilmestyivät
nyt hänen sieluunsa, muutaman minutin kuluessa. Hän ei voinut tempautua
irti näistä vainajistaan, (sillä Aadankin hän luki kuolleiden
joukkoon). Ajatus, että hän jätti äitinsä, ainoan elävän rakkaansa,
noiden aaveiden joukkoon, oli hänestä sietämätön. Hän oli vähällä
lähteä yli rajan takaisin: niin raukkamainen hän mielestään oli, kun
oli paennut. Hän päätti mennä kotiin, kävi miten kävi, jos siinä
vastauksessa, jonka Lorchen hänelle äidiltä toisi, ilmeneisi kovin
katkera suru. Mutta jospa hän ei saisikaan vastausta? Jospa Lorchen
ei ollut päässyt Louisan luokse, tai ei voisikaan tuoda vastausta?
Silloin, silloin lähtisi hän itse kotiin.

Christophe palasi asemalle. Kolkon odotuksen jälkeen juna viimein tuli.
Christophe tähysteli vaunujen oville, nähdäkseen raisun Lorchenin:
sillä hän oli varma, että tyttö pitäisi sanansa. Mutta Lorchenia ei
näkynytkään. Christophe juoksi levottomana vaunulta toiselle: hän
päätteli itsekseen, että jos Lorchen olisi tullut junalla, olisi hän
kai ensimäisenä hypännyt alas. Niin töytäsi Christophe matkustajain
virtaa vastaan, joka tungeksi asemalla, ja nyt huomasi hän erään
olennon, joka ei hänestä näyttänyt aivan tuntemattomalta. Hän oli
noin kolme-, neljätoista-vuotias tyttö, jäntterä, pulloposkinen,
punainen kuin omena; hänellä oli pieni ja paksu nykerönenä, iso suu,
ja vankka, pään ympärille kiedottu palmikko. Katsellessaan tyttöä
tarkemmin, huomasi Christophe, että hänellä oli kädessä matkalaukku,
joka muistutti hänen omaansa. Tyttö katsoi samoin Christopheen,
syrjäsilmällä kuin lintu; ja kun hän keksi, että Christophe katseli
häntä, tuli hän pari askelta Christophea kohti, mutta töksähti sitten
siihen Christophen eteen ja tarkasteli häntä sanaakaan virkkamatta
pienillä hiirensilmillään. Christophe tunsi hänet, se oli Lorchenin
talon pieni piikatyttö. Christophe osoitti matkalaukkua ja virkkoi:

-- Tuo on minun, eikö niin?

Tyttö ei liikkunut paikaltaan, ja vastasi hölmön näköisenä:

-- Ken tietää. Ensin, mistä tullaan?

-- Buirista.

-- Ja kuka tämän teille lähetti?

-- Lorchen. No, antakaa nyt.

Vintiö ojensi hänelle matkalaukkua:

-- Tuossa on.

Ja sitten hän lisäsi:

-- Kyllä minä teidät heti tunsin.

-- No, mitä sinä sitten vitkastelit?

-- Odotin, kunnes sanoisitte, että se olitte te.

-- Entä Lorchen? kysyi Christophe. Miksi hän ei tullut?

Tyttö ei vastannut. Christophe ymmärsi, ettei hän tahtonut puhua näin
keskellä väkijoukkoa. Heidän täytyi ensin mennä tulliin tarkastuttamaan
matkatavaransa. Kun siitä päästiin, vei Christophe tytön asemasillan
toiseen päähän:

-- Poliisit tulivat sinne, kertoi tytön-veitikka, muuttuen nyt aivan
suulaaksi. Ne tulivat melkein heti, kun te olitte lähtenyt. Ne
tunkeutuivat taloihin ja kuulustelivat kaikkia, he vangitsivat pitkän
Samin, ja Kristianin, ja ukko Kasperin. Ja Melanian ja Kertunkin,
vaikka he huusivat, etteivät he olleet tehneet mitään, ja itkivät; ja
Kerttu raapi santarmeja. Ei auttanut, vaikka sanoivat, että te olitte
tehnyt kaikki.

-- Minäkö kaikki! huudahti Christophe.

-- Niin, tietysti, vastasi tyttö rauhallisesti. Mitä se nyt haittasi,
vai kuinka, kun te olitte päässyt pakoon? Silloin hakivat he teitä joka
paikasta; ja lähetettiin ajamaan teitä takaa joka suunnalle.

-- Entä Lorchen?

-- Lorchen ei siellä ollut. Hän tuli vasta myöhemmin, käytyään
kaupungissa.

-- Tapasiko hän minun äitini?

-- Tapasi, tässä on kirje. Lorchen tahtoi tulla itse, mutta hänetkin
ottivat kiinni.

-- Ja kuinka sinä sitten pääsit?

-- Sillä tavoin, että hän tuli kylään poliisin näkemättä; ja hän aikoi
juuri lähteä ulos. Mutta Irmina, Kertun sisar, antoi hänet ilmi, ja
poliisit tulivat häntä ottamaan. Silloin hän, kun näki santarmien
tulevan, juoksi yliskamariinsa, ja huusi heille, että hän tulee
kohta alas, kun saa vaatteet päällensä. Minä olin kartanon takana
viinitarhassa, hän äänsi minulle hiljaa ikkunasta: "Lydia, Lydia!" Minä
menin hänen luokseen; hän antoi minulle laukkunne ja kirjeen, jonka
oli saanut äidiltänne; ja selitti, missä teidät tapaisin; käski minua
juoksemaan, eikä antamaan itseäni kiinni. Minä juoksin, ja tässä nyt
olen.

-- Lorchen ei puhunut mitään muuta?

-- Kyllä. Hän käski minua antamaan teille tämän huivinsa, että
näkisitte minun tulevan hänen asemestaan.

Christophe tunsi tuon valkean, punarimpsuisen ja kukilla kirjatun
huivin, jonka Lorchen oli eilisiltana pistänyt päähänsä hänestä
erotessaan. Eikä Christophe suinkaan nauranut sille kömpelölle
verukkeelle, jolla Lorchen lähetti hänelle tämän pienen lemmenmuistonsa.

-- Nyt tulee juna toisaalta päin, sanoi pikku tyttö; minun täytyy
matkustaa takaisin kotiin. Hyvästi.

-- Odotahan, sanoi Christophe. Entä millä rahoilla sinä matkustit?

-- Lorchen antoi minulle.

-- Ota nyt kuitenkin nämä, sanoi Christophe ja pisti hänen kouraansa
muutaman kolikon.

Hän pidätti vielä käsivarresta tyttöä, joka tahtoi jo lähteä.

-- Ja sitten,... virkkoi Christophe.

Ja hän kumartui ja suuteli tyttöä kummallekin poskelle. Tyttö oli
närkästyvinään.

-- Älä suutu, sanoi Christophe kujeillen. Eivät ne olleet sinulle.

-- Oh, sen minä kyllä arvaan, sanoi tytön-veitikka kujeillen; ne ovat
Lorchenille.

Mutta Christophe ei suudellut pelkästään Lorchenia, kun hän suuteli
tuon pikku piian poskia: hän hyvästeli näin koko Saksaansa.

Tyttö riuhtaisi itsensä irti ja juoksi junan luo, joka jo liikkui. Hän
jäi vaunusillalle seisomaan, ja heilutti Christophelle nenäliinaansa
kunnes Christophea ei enää nähnyt. Christophe tähysteli hetken tuota
maalais-airuttaan, joka toi hänelle viimeisen tuulahduksen isänmaasta
ja niistä henkilöistä, joita hän rakasti.

Kun tyttö oli näkyvistä kadonnut, jäi Christophe nyt tosiaan aivan
yksin, muukalaiseksi vieraalle maalle. Hänellä oli kädessä äidin kirje
ja lempivän tytön huivi. Hän painoi huivia rintaansa vasten, ja tahtoi
avata kirjeen; mutta silloin vapisi hänen kätensä. Mitä siinä kirjeessä
lukisikaan? Minkä kärsimyksen hän näkisi siinä? Ei, hän ei jaksaisi
kantaa sitä murheellista moitetta, jonka hän oli jo kuulevinaan; hän
menisi takaisin kotiin.

Christophe avasi viimein kirjeen ja luki:

"Lapsi-raukkani, älä ole suruissasi minusta. Minä olen järkevä. Jumala
on rangaissut minua. Minun ei pitänyt olla itsekäs eikä vaatia sinua
pysymään täällä. Mene Parisiin. Ehkäpä sinun on siellä parempi. Älä ole
huolissasi minusta. Minä kyllä pystyn selviämään asioista. Tärkeintä
on, että sinä olet onnellinen. Suutelen sinua, poikani. Äiti".

"Kirjoita minulle, kun voit." Christophe istahti matkalaukulleen ja
itki.



Aseman ovimies huusi matkustajille, että juna lähtee Parisiin. Raskas
juna tuli jyristen raiteille. Christophe pyyhki kyyneleensä, nousi ja
sanoi itsekseen:

-- Täytyy.

Hän katseli taivasta, sinne päin, jossa Parisin piti olla. Taivas,
synkkä kaikkialta, oli synkin sieltä. Se oli kuin mikäkin pohjaton,
hämärä syvyys. Christophen sydäntä kouristi; mutta hän toisti itsekseen:

-- Täytyy.

Hän nousi junaan, ja kumarassa ikkunaa vasten katseli hän yhä uhkaavaa
ilmanrantaa:

-- Oi, Parisi! ajatteli hän; Parisi, tule avukseni! Pelasta minut!
Pelasta minun aatteeni!

Synkkä sumu sakeni. Christophen takana, tuon maan kohdalla, jonka hän
jätti, hymyili pieni kaista taivasta, kalpean-sininen, avonaisena
niinkuin kauniit silmät, -- kuin Sabinan silmät, -- surullisesti
raskaiden, hämärtäväin pilvien keskeltä, ja sammui. Juna lähti. Tuli
sade. Tuli yö.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Jean Christophe IV - Kapinoitsija" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.