Title: Perheonni
Author: Tolstoy, Leo, graf
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Perheonni" ***


PERHEONNI

Kirj.

LEO TOLSTOI

Suomennos



Kuopiossa,
Osakeyhtiö Kuopion Uudessa Kirjapainossa,
1906.



ENSIMÄINEN OSA.



I.


Murehdimme äitiämme, joka oli syksyllä kuollut, ja olimme koko talven
maalla, Katja, Sonja [lyhennykset nimistä Katariina ja Sofiia] ja minä.

Katja oli vanha perheenystävä, meidän kaikkein kotiopettaja ja
kasvattaja. Hänet muistan siitä saakka, kuin alan itseänikin muistaa,
ja aina olin häntä rakastanut.

Sonja oli nuorempi sisareni.

Vietimme raskaan ja surullisen talven maatilallamme Pokrovskovissa.
Säät olivat tuuliset ja kylmät, kinokset kohousivat ikkunoiden tasalle.
Ikkunat pysyivät melkein aina himmeinä ja jäisinä. Emme voineet juuri
koko talven aikana lähteä mihinkään ajelemaan emmekä kävelymatkoille,
ani harvoin tuli vieraita meitä katsomaan. Ja jos silloin tällöin joku
pistäysikin luoksemme, ei hän tuonut iloa eikä hilpeyttä kotiimme.
Kaikkein heidän kasvoistaan kuvastui murhe, kaikki puhuivat hiljaisella
äänellä, aivan kuin olisivat pelänneet jonkun herättävänsä. Ei kukaan
nauranut, kaikki huokailivat ja usea itkikin nähdessään minut ja
erittäinkin pienen Sonjan mustassa murhepuvussa.

Kodissamme vielä tuntui kuolema; kuolema, suru ja kauhistus oli vielä
ilmassa. Äidin huone oli lukittuna ja sydäntäni oikein vihlasi sitä
nähdessäni. Sittenkin oli siinä jotakin, joka veti minua katselemaan
tuota kylmää, tyhjää huonetta kulkiessani sen ohitse makuusuojaani.

Näinä aikoina olin seitsemäntoista vuotias, ja juuri kuolinvuotenansa
oli äitini aikonut muuttaa kaupunkiin asumaan, voidaksensa täydentää
kasvatustani. Äitini kadottaminen tuotti minulle syvää surua, mutta
tunnustaa täytyy, että paitsi tuota surua, tuntui kovin katkeralta
nuorena ja kauniina, niinkuin kaikkien sanojen mukaan olin, viettää
vielä toinenkin talvi turhaan maalla yksinäisyydessä.

Lopulla talvea oli tuo murheen, yksinäisyyden ja, suoraan sanoen,
ikävystymisen tunne kasvanut jo niin voimakkaaksi, etten huoneestani
lähtenyt, en avannut pianoani enkä ottanut kirjaa käteeni. Kun Katja
kehoitti minua yhtä tai toista tekemään, vastasin vain: ei minua
haluta, en minä voi, ja sydämmessäni kuulin kuiskeen: Mitävarten?
Mitävarten jotakin tekisikin, kun näin turhaan kuluu parhaimman
nuoruuteni aika, -- mitävarten? Ja tuolle kuiskaavalle "mitävarten?" ei
ollut minulla muuta vastausta, kuin kyyneleeni.

Sanottiin että olin laihtunut ja tullut rumemmaksi tuona aikana, mutta
tämäkin oli minusta yhdentekevää. Mitävarten? Kenen vuoksi...? Minusta
näytti, että minun täytyisi viettää koko elämäni tässä yksinolossa ja
auttamattomassa ikävässä, josta päästäkseni ei minulla itselläni ollut
voimaa eikä edes toivoakaan. Talven lopulla alkoi Katja tulla jo
rauhattomaksi minun tähteni ja päätti, tapahtuipa mitä hyvänsä, viedä
minut ulkomaille. Mutta tähän tarvittaisiin rahaa, ja me emme ollenkaan
tietäneet, mitä meille oli jäänyt äitimme kuoleman jälkeen. Joka päivä
odotimme holhoojaa, joka oli velvollinen tulemaan järjestelemään meidän
asioitamme.

Maaliskuussa tuli holhooja.

"No, Jumalan kiitos!" sanoi Katja minulle, kun taas kerran astelin
varjontapaisesti nurkasta nurkkaan mitään ajattelematta, toimimatta ja
toivomatta. "Sergei Michailitsh on tullut ja lähettänyt ilmoittamaan,
että hän tulee meille päivällisille, sinun täytyisi tointua, rakas
Mascha", lisäsi hän, "muutoin voisi hän ajatella sinusta mitä tahansa.
Hän on teitä kaikkia niin rakastanut."

Sergei Michailovitsh, läheinen naapurimme, oli ollut isävainajamme
ystävä, vaikka oli paljon nuorempi häntä. Paitsi sitä että hänen
tulonsa muutti kerrassaan meidän suunnitelmamme ja saattoi
mahdolliseksi maalta poispääsemisen, olin minä jo lapsesta saakka
tottunut häntä rakastamaan ja kunnioittamaan, ja kun Katja neuvoi minua
koettamaan virkistyä, tiesi hän hyvin, että kaikista tuttavistamme
kaikkein vähimmän tahdoin Sergei Michailovitshin edessä esiytyä
epämiellyttävässä valossa.

Rakastin häntä jo pelkästä tottumuksesta, niinkuin toisetkin perheemme
jäsenet tekivät, Katjasta ja hänen ristityttärestänsä Sonjasta ruveten
aina viimeiseen kuskiin saakka. Tämä taipumukseni häneen oli saanut
erityisemmän merkityksen niistä sanoista, jotka äitini oli minulle
aikanaan lausunut. Hän oli sanonut, että sellaisen miehen toivoisi hän
minulle puolisoksi. Minusta näytti silloin tämä kummalliselta, vieläpä
vastenmieliseltäkin; sankarini oli aivan toisen näköinen. Minun
sankarini oli hoikkanen, laihahko, vaalea ja surunvoittoinen. Sergei
Michailovitsh ei ollut enää mikään nuorukainen, sitäpaitsi oli hän
suuri, varsin väkevä ja, niinkuin minusta näytti, aina iloinen. Mutta
tästä huolimatta säilyivät äitini sanat mielikuvituksessani. Vielä
kuusi vuotta taaksepäin, kun olin yhdennellätoista, puhutteli hän minua
"sinä"-sanalla, leikki kanssani ja nimitti minua "orvokki-tytökseen".
Kuitenkaan en voinut olla välistä hienolla pelolla itsekseni
miettimättä, mitä tekisin, jos hän äkkiä pyytäisi minua vaimokseen.

Vähää ennen päivällistä, johon Katja oli laittanut tällä kertaa myös
piirakoita ja spenaattikastiketta, saapui Sergei Michailovitsh. Katsoin
ikkunasta, kun hän ajoi pienoisessa reessään kartanolle, mutta kohta,
kun hän ennätti nurkan taakse, kiiruhdin vierashuoneeseen ja koetin
tekeytyä sellaiseksi etten näyttäisi laisinkaan häntä odottavalta. Vaan
kuultuani etehisestä hänen askeleensa, jykeän äänensä ja Katjan
kävelyn, en saanut vähääkään lepoa enää, minä riensin häntä vastaan.

Hän piti Katjaa kädestä ja puhui hänelle kovalla äänellä, hymyillen.
Kun hän näki minut, jäi hän muutamaksi hetkeksi äänetönnä minua
katsomaan, tervehtimättä.

Minun tuli tukala ollakseni, tunsin punastuvani.

"Ah, tekö? Onko mahdollista?" sanoi hän suoralla lämpimällä tavalla, ja
kättään ojentaen lähestyi minua. "Onko mahdollista niin muuttua? Kuinka
te olette kasvanutkin! Äskettäin vielä pienoinen orvokki, nyt jo täysin
kukoistava ruusu."

Hän otti suurella kädellänsä minua kädestä ja puristi sitä niin
voimakkaasti ja kiihkeästi, että oikein kärsin siitä.

Olin ajatellut, että hän tervehtisi minua kättäni suudellen, ja
kumarruin jo häneen päin; mutta hän likisti vain vielä kerran kättäni
ja katsoi varmalla iloisella katseellaan suoraan silmiini.
[Venäläisillä on tapana usein tervehtiä toisiansa siten, että herra
suutelee naista kädelle, nainen herraa otsalle. Suoment.]

Kuuteen vuoteen en ollut nähnyt häntä. Hän oli kovin muuttunut: hän oli
vanhentunut, ruskettunut ja antanut kasvaa parran, joka ei ylipäätään
sopinut hänelle; mutta vieläkin oli hänellä luonnollisen luonteva
olotapansa, avoimet, rehelliset ja tarkkapiirteiset kasvonsa, viisaat,
loistavat silmänsä sekä hyväntahtoinen, melkein lapsellinen hymyilynsä.

Viiden minuutin kuluttua ei hän enää tuntunut vieraalta; hän oli taas
kuin omaa väkeä, ja kohteli sellaisena meitä kaikkia, palvelijoitakin,
jotka riensivät ilmaisemaan iloansa hänen tulostaan.

Ei hän ensinkään käyttäytynyt niinkuin tavallinen naapuri, joka äidin
kuoleman jälkeen tervehtimään tultuansa pitää asiaan kuuluvana
surumuodoin ja itkusilmin istua aivan ääneti; hän päinvastoin oli
hyvinkin puhelias ja iloinen, eikä maininnut sanaakaan äidistämme. Tämä
välinpitämättömyys näytti minusta alussa oudolta ja sopimattomalta niin
läheisen ystävämme puolelta, kuin Michailovitsh oli. Mutta pian
ymmärsin, ettei se ollutkaan välinpitämättömyyttä, vaan
sydämellisyyttä, ja siitä olin hänelle kiitollinen.

Illalla laittoi Katja meidät teelle vierashuoneeseen samalle paikalle,
jossa äidin eläessä oli tapanamme sitä juoda. Sonja ja minä istuimme
Katjan rinnalle. Vanha palvelijamme Grigorij toi Michailovitshille
isävainajan pitkän piipun, mistä lie sen löytänytkin, ja hän alkoi
aivan kuin entisaikoinakin poltella ja kävellä edestakaisin lattialla.

"Suuria muutoksia on tapahtunut tässä talossa, kun oikein ajattelee!"
sanoi hän seisomaan pysähtyen.

"Niin on", sanoi Katja huoaten ja samovaaria peitellen katsoi
vieraaseemme itkuun hyrähtämäisillään.

"Luulen, että muistatte vielä isäännekin", sanoi hän puoleeni kääntyen.

"Muistan vähän", vastasin hänelle.

"Hyvä olisi teidän nyt, jos hän vielä eläisi", sanoi hän hiljaisella
äänellä ja katseli ajatuksissaan pääni päällitse. "Minä pidin hyvin
paljon isästänne!" lisäsi hän vielä hiljempaa, ja minusta näytti, että
hänen silmissään kiilsi kosteata tätä sanoessaan.

"Ja sitten vei Jumala äidin luoksensa!" sanoi Katja, heittäen samalla
salveetin teekannulle, otti nenäliinan taskustansa ja hyrähti itkuun.

"Niin on... todellakin on kamalia muutoksia talossa tapahtunut", sanoi
hän uudestaan ja kääntyi pois päin... "Sonja, näytäpäs minulle
leikkikalusi", lisäsi hän hetken perästä ja meni saliin.

Kyynelissä silmin käänsin katseeni Katjaan, kun Sergei Michailovitsh
lähti vierashuoneesta.

"Sellainen kunnon ystävä!" sanoi Katja.

Ja todellakin lämpimältä ja hyvältä tuntuikin minulle tuon vieraan,
hyvän miehen osaaottavaisuus!

Kamarista kuului Sonjan vikinä ja Sergei Michailovitshin teuhaaminen
hänen kanssaan.

Annoin viedä hänelle teetä. Silloin kuulimme, että hän istui Sonjan
kanssa pianon edessä ja naputteli koskettimia Sonjan käsillä.

"Maria Aleksandrovna!" huusi hän sieltä. "Tulkaa tänne ja soittakaa
vähän!"

Tuntui niin hyvältä, kun hän tuollaisella suoralla ystävällisyydellä
pyysi minua. Nousin ja menin hänen luokseen.

"Tämä, -- soittakaapas se", sanoi hän avaten eteeni Beethovenin vihosta
adagion sonaattiin quasi una fantasia. "Näemme sitten, miten te
soitatte", jatkoi hän, ja meni teelasinensa salin nurkkaan istumaan.

En tiedä mintähden, mutta mahdotonta olisi ollut minun kieltää hänen
pyyntöänsä ja tehdä esteitä edes huonon soittoni perusteella.
Kuuliaisena istuin pianolle ja aloin soittaa niinkuin osasin, toivoen
ja peläten hänen arvosteluansa, sillä tiesin hänen olevan musiikin
tuntijan ja rakastavan sitä. Adagio oli samojen muistojen ja tunteiden
äänellinen ilmaisu, jotka keskustelumme ennen teetä oli minussa eloon
herättänyt ja soitin siis sen luonnollisesti jotenkin onnistuneesti.
Mutta _scherzoa_ ei hän antanut minun soittaa.

"Ei, te ette soita sitä hyvästi", sanoi hän, tullen luokseni, "se
jääköön. Mutta tuo edellinen ei ollut huonosti soitettu. Näyttää että
te ymmärrätte musiikkia."

Tämä kohtuullinen kiitos niin riemastutti minua, että tunsin
punastuvani. Oli uutta ja niin hupaista, kun eli tämä isäni vanha
ystävä ja hänen arvoisensa mies puheli minulle vakavasti kuin
vertaisellensa, eikä pitänyt enää minua lapsinulikkana, niinkuin
entisaikaan.

Katja meni laittamaan Sonjaa nukkumaan, ja me jäimme kahden saliin.

Michailovitsh kertoi minulle isästäni, kertoi kuinka he olivat
toistensa kanssa seurustelleet, kuinka iloisesti he olivat eläneet
aikoina, jolloin minä vielä istuskelin kirjasten ja leikkikalujen
ääressä. Näissä kertomuksissa kuvastui isäni minulle yksinkertaiseksi,
miellyttäväksi mieheksi, jommoiseksi en ollut tietänyt häntä ennen tätä
hetkeä. Hän myös kyseli minulta, mikä minua parhaiten miellyttäisi,
mitä minä luen, mitä aijon toimia, ja antoi neuvoja ja ohjeita. Hän ei
ollut enää iloinen ja huvittava leikkitoverini, hän oli vakaa,
yksinkertainen, lämminsydämminen ihminen, jota tunsin tahtomattani
kunnioittavani ja myötätuntoisuudella kohtelevani. Minun oli kevyt ja
hyvä olla hänen seurassaan, mutta samalla tunsin ehdotonta
jännittymistä puhuessani hänen kanssaan. Aristelin jokaista sanaani.
Olisin niin mielelläni tahtonut saavuttaa hänen rakkautensa, vaikka
vielä tahdoin olla sen saajana vain sentähden, että olin isäni, hänen
hyvän ystävänsä, tytär.

Kun Katja oli asettanut Sonjan vuoteeseen, palasi hän luoksemme ja
alkoi kertoa vieraallemme alakuloisuudestani, josta en ollut puhunut
hänelle sanaakaan.

"Ettepäs olekaan sitten pääasiata minulle sanonut", sanoi Sergei
Michailovitsh nauraen ja nyökytti nuhtelevasti päätänsä minulle.

"Mitäpä siitä olisinkaan puhunut", vastasin hänelle. "Tiettyhän on,
että tämä on ikävää, mutta meneehän ikävä ohitse."

Todellakin minusta näytti jo, ettei ikävä olisi ainoastaan hetkeksi
karkoittunut, vaan kokonaan kadonnut, ei koskaan takaisin tullakseen.

"Ei ole hyvä, jos ei yksinäisyyttään voi kantaa, ja olettehan jo
kehittynyt tyttö?" sanoi Michailovitsh.

"Ajattelen kumminkin olevani", vastasin nauraen.

"Mitäpä vielä, huono tyttö, joka elää vain niin kauan kuin elämä häntä
ihastuttaa, mutta kohta, kun joutuu yksiksensä olemaan, syöpyy suruunsa
ja kaikki alkaa tuntua niin raskaalta; ei, -- kaikki julkisuuden
vuoksi, mitään ei itsellenne."

"Luulette kai minusta hyvää", sanoin, edes jotakin sanoakseni.

"Luulen kyllä", vastasi hän hetken vaitioltuansa, "ette turhan tyhjään
ole isänne näköinen, teissä on _jotakin_ -- --" ja Michailovitshin
hyväntahtoinen silmäys kiintyi taas minuun uudelleen, yht'aikaa
ihastuttaen ja ujostuttaen minua.

Minä havaitsin, että hänen ensin niin iloiset kasvonsa, hänen omituinen
aluksi kirkas ja selvä katseensa muuttuivat yhä enemmän tarkkaaviksi ja
surullisiksi.

"Ei teidän tarvitse, ettekä te saakaan olla alakuloinen", puhui hän,
"teillä on musiikkinne, -- ja te ymmärrätte sitä, kirjanne, opintonne,
teillä on edessänne koko elämä, johon teidän pitäisi nyt niin
valmistua, ettei jälestäpäin tulisi kaduttavaksi. Vuoden päästä voi
olla jo myöhäistä."

Hän keskusteli kanssani, kuin isä tahi setä, ja tunsin että hän samalla
kaiken aikaa koetti pysyttäytyä kanssani yhdellä kannalla. Minua vähän
loukkasi se, että hän uskoi minun olevan häntä alhaisemmalla kannalla,
ja se taas ihastutti, kun hän noin paljon pani vaivaa ollaksensa
ystäväni.

Lopun iltaa puheli hän Katjan kanssa taloudellisista asioista.

"Ja nyt voikaa hyvin, rakkaat ystäväni!" sanoi hän nousten istumasta,
tuli luokseni ja puristi minua kädestä.

"Koska saamme jälleen nähdä teitä?" kysäsi Katja.

"Keväällä", vastasi hän pitäen vieläkin kättäni. "Nyt lähden minä
Danilowkaan (meidän toinen maatilamme) katsomaan miten siellä menee.
Järjesteltyäni siellä, mitä voin, menen omien asiaini vuoksi Moskovaan.
Mutta kesällä taas tapaamme toisemme."

"Mutta miksikä olette niin kauan poissa?" kysyin kovin surullisena.

Olin todella jo toivonut saavani nähdä häntä joka päivä, ja nyt valtasi
minun taas äkkiä suru ja pelko, että saisin jälleen uupua ikävääni.
Lienee tämä huoleni tullut jo huomattavillekin äänessäni ja
katseessani.

"Niin, koettakaa työskennellä ja raskasmielisyyttänne karkoittaa",
sanoi hän, minusta liian kylmällä ja levollisella äänellä. "Keväällä
tulen tutkimaan teitä, miten on -- --", jatkoi hän ja päästi käteni
minuun katsomatta.

Saatoimme häntä etehiseen. Kiireesti puki hän turkkia päällensä, ja
taas katseli hän minua.

"Näkee turhaa vaivaa -- --!" ajattelin itsekseni. "Kuinka hän luuleekin
sen minulle niin mieluista olevan, että hän minua katselee? Hyvä mies
hän on, kerrassaan hyvä -- -- -- mutta siinä kaikki -- --"

Kuitenkin se ilta hurahti pitkälle, ennenkuin Katja ja minä voimme
nukkua. Me juttelimme emme hänestä, vaan siitä, miten kesän
viettäisimme ja missä seuraavan talven olisimme. Tuo kamala kysymys:
"mitä varten!" ei kiusannut minua enää. Minusta näytti perin selvältä
ja yksinkertaiselta elää ja olla onnellisena, ja tulevaisuudesta
häämötti kohtaani paljon onnea. Vanha pimeä kotimme Pokrovskovissa sai
mielestäni äkkiä valoa ja elämää.



II.


Kevät oli tullut. Entinen raskasmielisyyteni oli kadonnut; se tuntui
muuttuneen unelmoivaksi toivelmain ja halujen luomaksi kevätkaihoksi.
En viettänyt enää samaa tyhjää elämää, kuin alkupuolella talvea, minä
hommailin alituiseen: hoidin Sonjaa, soittelin, luin kirjojani, tahi
menin puutarhaan ja astelin kauan, oikein kauan yhtä puistokäytävää tai
istuin penkillä, Jumala tietää, mitä ajatellen, toivoen, haluten -- --.
Välistä istuin koko yön illasta aamuun, varsinkin kun kuu valaisi,
kamarini ikkunan ääressä; välistä hiivin Katjan huomaamatta, keveässä
yöpuvussani puutarhaan, kiidin kasteista kenttää lammikolle. Kerran
menin pelloille saakka, ja kerran taas kiersin öiseen aikaan
ypöyksinäni koko puistomme.

Nyt minun on jo vaikea muistaa ja vielä valkeampaa ymmärtää noita
haaveiluja ja kuvitteluja, jotka siihen aikaan täyttivät heijastelevan
mieleni kuvastimen. Ja jos minun onnistuukin niitä vielä elävystyttää,
niin ei tunnu enää uskottavaltakaan, että ne ovat olleet minun
kuvitelmiani, niin ovat ne olleet tosi-elämälle vieraita ja kaukaisia.

Toukokuun lopussa palasi Sergei Michailovitsh matkoiltansa niinkuin oli
luvannutkin.

Ensi kerran tuli hän luoksemme iltasella semmoiseen aikaan, jona
kaikkein vähimmin voimme sitä odottaa. Istuimme terassilla ja olimme
aikeessa juoda teetä. Puutarhan oli jo kauttaaltaan verhonnut kesäinen
vihreys. Kukoistukseensa puhenneista lehdikoista kaikui koteutuneiden
satakielten suloinen laulu. Siellä täällä kohousivat kutrikkaat
sireenipensaat vaalakan vihreine kukkalatvoinensa, valmiina jo
varistamaan tuon ihanan kauneutensa. Koivikkokäytävän lehtien lävitse
kuulasti laskevan auringon valo ja terassia vilvastutti niiden latvojen
luoma varjostus. Vahva iltakaste helmeili jo ruohoston latvoilla.
Puutarhan takaiselta pihalta kuului päivän viimeisten toimien ääniä ja
kotiin kulkevan karjan ammumista. Vähän pöllähtänyt Nikon kulki sinne
tänne penkereeltä penkereelle kastelukannu kädessä. Kannun
ryöpsähtävästä sateesta syntyneet raittiin kylmät vesivirrat
kiertelivät georginein mustalle mullalle myllättyä ympärystää.

Edessämme terassilla kiehua suhisi valkoiselle pöytäliinalle pantuna
välkähtelevän kirkas samovaari, sen lähellä oli kerma-astia, leivoksia
ja rinkeliä. Katja emännöitsijänämme virutteli pyöreillä ja pehmeillä
käsillään teekuppia. Minä söin leipää paksun ja tuoreen kerman kanssa,
kun oli kylvyllä käydessäni tullut niin nälkä, etten malttanut teetä
odottaa. Päälläni oli avohihainen, liinanen nuttu ja päähäni, kosteille
hiuksilleni sidottuna valkoinen liina. -- Katja näki Sergei
Michailovitshin ensin ikkunasta...

"Oi, Sergei Michailovitsh!" huudahti hän, "juuri teistä puhumasta
pääsimmekin".

Nousin ja aijoin puikahtaa pois pukuani parantamaan, mutta hän pidätti
minut, kun olin juuri ovesta päästä.

"Noh, vieläkös tässä hienostelemaan minua kylässä!" sanoi hän
naurahtaen ja vilkaisten valkoista pääliinaani. "Ettepä kainostelle
Grigiakaan, minäkö sitten teistä olen Grigoria huonompi?"

Mutta juuri samalla kertaa olin hänestä huomaavinani, ettei hän
katsellutkaan minua aivan semmoisilla silmäyksillä, kuin Grigorilla oli
tapana katsella, ja se minua vähän kiusoitti.

"Kyllä minä joudun oitis takaisin", sanoin minä ja menin.

"Miksikäs tuo muka sitte olisi huono?" huusi hän jälkeeni. "Näytätte
huivissanne oivalta talonpoikaistyttöseltä."

"Miten kummallisesti hän minua katsoi!" ajattelin itsekseni mennessäni
kiireesti kamariini pukeutumaan. "Jumalan kiitos että hän nyt -- nyt
tulee taas iloista!" Katsahdettuani kuvastimeen kiidin rappusia alas,
koettamattakaan salata kiiruhtamistani. Tulin hengästyneenä terassille.

Sergei Michailovitsh istui pöydän vieressä ja puheli Katjan kanssa
taloudellisista asioistamme. Nähtyänsä minun tulevan nauraa hymähti hän
ja pitkitti puheluansa. Hänen vakuutuksensa mukaan oli taloutemme
parhaassa kunnossa. Nyt tarvitseisi meidän vain enää suven asua maalla,
sitten saisimme muuttaa Pietariin Sonjan kasvatuksesta huolta
pitääksemme, tahi matkustaa ulkomaille.

"Ai, jospa te matkustaisitte kanssamme ulkomaille", sanoi Katja;
"muutoin me saamme siellä harhailla, kuin suureen metsään eksyneet."

"Ah, kuinka mielelläni matkustaisinkin kanssanne vaikka maailman
ympäri!" vastasi hän puoliksi leikillään, puoliksi tosissaan.

"Mikäpäs sitten esteenä, matkustetaan vain kerran maailman ympäri",
pistin minä väliin.

Hän nauroi ja pudisti päätään.

"Mutta äitini? -- Ja talouteni?" sanoi hän. "No niin, jätetään nyt se
sikseen. Kertokaapas, miten olette tämän ajan viettäneet. Ettehän vain
ole uupuneet ikäviinne taas?"

Kun hänelle kerroin, että olen osannut tehdä työtä ilman hänettäkin ja
etten ole vähääkään ikävöinyt, -- ja Katja vahvisti puheeni, niin hän
kiitteli ja hyvitteli minua sanoilla ja silmäyksillä aivan kuin lasta,
niinkuin hänellä olisi ollut siihen erityinen oikeus. Minusta tuntui
välttämättömästi pitävän hänelle kertoa kaikki, mitä hyvää olin tehnyt,
ja myöskin tunnustaa kuin rippi-isälle kaiken, mitä olin tehnyt
semmoista, jota ei hän ehkä voisi hyväksyäkään.

Ilta oli kaunis. Juotuamme teetä jäimme vielä terassille istumaan ja
keskustelumme innostutti minua niin, etten huomannutkaan, kun
vähitellen kaikki ihmisten liike ja työskentelyn kolina oli tyyntynyt
ja tauonnut. Kaikilta puoliltamme virtaili kukkaisten voimakas tuoksu,
karttuneesta kasteesta kyyneltyi ruoho, satakieli visertää liritti
aivan lähellämme sireenipensaassa, vaan kuultuansa äänemme istui ääneti
oksallaan. Kaareva tähtitaivas näytti ikäänkuin verhoksemme
laskeutuvan...

Huomasin vasta sitten, että oli jo hämärä, kun nahkasiipinen
yölepakko keveästi lensi terassin purjekankaan alle ja kierrellä
lepatteli valkoista pääliinaani. Minä väistin äkkiä seinään päin
pelosta kirahtamaisillani, mutta lepakko samalla kuulumattomalla
räpyttelyllään, kuin oli tullutkin, meni matkaansa ja katosi puutarhan
puolihämärään.

"Minä oikein rakastan tätä Pokrovskovianne", sanoi Sergei Michailovitsh
muuttaakseen puheemme uuteen suuntaan; "koko elämän ikäni voisin istua
täällä terassilla."

"Noo, jos niin on hyvä, niin istukaa sitten", ehätti Katja sanomaan.

"Jaa, jaa, istukaa, sanotte, -- mutta elämä ei saa ollakaan istumista",
päätti Sergei Michailovitsh.

"Miksi te ette mene naimisiin?" kysäsi Katja. "Teistä tulisi
erinomainen aviomies."

"Siksi että rakastan istumista", vastasi hän nauraen. "Ei, ei, Katarina
Karlowna, meidän molempien on jo myöhäistä ajatella semmoisia. Kukaan
ei ole enää pitkiin aikoihin pitänyt minua aviomieheksi kelvollisena ja
itse puolestani olenkin jo kauan sitten sellaiset touhut jättänyt,
jonka jälkeen minun on ollut vallan hyvä olla."

Minusta tuntui kuitenkin, ettei hän tätä sanonut aivan luonnollisella
äänellä.

"Johan nyt", sanoi Katja, -- "kolmenkymmenen kuuden ikäisenä te
olisitte jo niin elähtänyt ja kyllästynyt!"

"Jopa tuota olenkin", vastasi hän, "olen niin väsynyt, etten muuta
toivo kuin saavani vain rauhassa istuskella lopun ikääni", jatkoi
Sergei Michailovitsh alettuun suuntaansa. "Joka aikoo naimisiin,
hänellä täytyy olla muuta tarjottavaa. Sopii kysyä Maschalta", jatkoi
hän nyökäyttäen päätään minuun päin. "Semmoisten nuorten sitä naimisiin
pitää mennä. Mutta me Katarina Karlowna, saamme iloita vain heidän
onnestaan."

Hänen ääntänsä väritti salainen kaiho ja itsensä hillitseminen, jota en
voinut olla huomaamatta. Puheensa hän hetkeksi keskeytti. Ei Katja enkä
minäkään vastannut mitään.

"Kuvailkaapas", jatkoi hän kääntyen taas pöytään päin, "että
minä äkkiä, jonkinlaisesta sattumuksesta menisin naimisiin
seitsentoistavuotiaan tytön, olkoonpa vaikka Mash... Maria
Aleksandrovnan kanssa. Tämä on juuri erinomainen esimerkki, olen oikein
iloissani, että se niin sopii... En olisi koskaan voinut parempaa
esimerkkiä löytää."

Minä aloin nauraa enkä ymmärtänyt laisinkaan, miksi hän oli iloinen, ja
miksi juuri tuo esimerkki sopi niin erinomaisesti.

"No hyvä, sanokaapas minulle, nyt oikein tosissanne, käsi sydämmellä",
jatkoi hän leikillään kääntyen minuun päin, "ettekö pitäisi suurena
onnettomuutena, jos teidän olisi ainiaaksi yhdistyminen elähtäneesen
mieheen, joka haluaa vain istua, kun teidän halunne juuri ovat
virkeimmillään ja kun te pyrkimällä pyritte ulos maailmaan, -- Jumala
tiesi minne asti."

Minun oli tukalaa. Istuin enkä puhunut uriin. Tuskin olisin tiennytkään
mitä vastata.

"En minä ensinkään tee teille mitään kosimisehdotuksia", sanoi hän
nauraen, "mutta sanokaa nyt vain suoraan, haaveksitteko todellakin
sellaista miestä kävellessänne iltahämärissä edestakaisin puutarhan
käytäviä. Sanokaa eikö se tuntuisi teistä suurelta onnettomuudelta?"

"Eipä niin onnettomuudeltakaan...", aloin minä.

"Mutta ei ainakaan onnelta", pisti hän väliin.

"Niin... mutta voihan olla että petynkin..."

Hän vei uudestaan sanat suustani.

"No niin, niin, te olette aivan oikeassa, ja olen teille kiitollinen
avomielisyydestänne ja kovin iloinen siitä, että asia tuli puheeksi
keskenämme! Paitsi sitä", -- lisäsi hän, "voisi se olla minulle
vieläkin suurempi onnettomuus..."

"Olettepa te omituinen ihminen, ettekä ole yhtään entisestänne
muuttunut!" sanoi Katja lähtien terassilta iltasta hommailemaan.

Katjan mentyä istuimme molemmat puhumatta sanaakaan. Koko ympäristömme
oli myöskin äännetönnä. Ainoastaan satakieli lauleli taas -- ei
niinkuin silloin, jolloin viserryksensä olivat irtonaisia epämääräisiä
katkelmia, vaan kun sillä on tapana öisin, rauhallista yhtäjaksoista
lauluaan. Koko puutarha helkähteli sen liverryksistä ja alhaalta
notkanteesta, kauempaa kaikui nyt ensi kerran tänä iltana toisenkin
satakielen vastalaulu. Läheisempi laulaja vaikeni, hetken toista
kuunnellakseen, ja jatkoi taas liverrystään entistänsä kirkkaammin ja
selvemmin. Juhlallisen rauhallisesti kaikui sen ääni öiseen maailmaan,
joka olikin sen valtakuntaa, mutta meille ihmisille jotakin
salaperäisen vierasta.

Puutarhuri kulki ohitsemme asettuakseen maata kasvihuoneeseen. Hänen
raskaat askeleensa kuuluivat yhä kauempaa. Jokin piipahti pari kertaa
vuoren taustalla, ja sitten taas oli kaikki hiljaa. Tuskin kuultavasti
alkoivat lehdet värähdellä, terassin vaate hulmehti ja puutarhan
kasvistosta kohosi voimakas tuoksu terassille meitä vastaan.
Äänettömyytemme tuli viimein minulle vastenmieliseksi. Mutta mitäpä
olisi minulla ollut sanottavaa?... Katselin häntä. Hänen silmänsä
loistivat puolipimeässä minuun kiintyneinä.

"Ihanaa on elää maailmassa!" lausui hän hiljakseen.

Minä huovahdin raskaasti itsekään tietämättä miksi.

"Mikä teidän on?" kysäsi hän. "Niin, kuinka ihanaa on elää maailmassa!"
sanoin hiljaa minäkin.

Ja taas vaivuimme me vaitioloomme, ja taas se minulle tuntui
tuskalliselta.

Lakkaamatta kiusasi minua ajatus, että olin saattanut hänen
surulliseksi myöntäessäni hänen olevan vanhan. Olisin niin mielelläni
ilahuttanut häntä, mutt'en tiennyt taaskaan miten olisin alkanut.

"No niin, hyvästi vaan sitten!" sanoi hän nousten seisomaan. "Äitini
odottaa minua iltaselle; en ole vielä tänään ennättänyt häntä edes
nähdäkään."

"Ja minä kun toivoin saavani soittaa teille yhden sonaatin."

"Toisten", sanoi hän jotenkin kylmästi, kuten minusta näytti. --
"Voikaa hyvin nyt!"

Entistään enemmän vaivasi minua nyt ajatus, että olin häntä loukannut,
se teki minut ihan alakuloiseksi. Katja ja minä saatoimme hänen
rappusista alas ja jäimme pihaan seisomaan ja katselemaan tielle,
kunnes hän katosi näkymättömiin. Kun hänen hevosensa kavioiden kapse
oli haihtunut kuulumattomiin, menin uudestaan terassille ja aloin
katsella puutarhaan ja kosteaan usvaan, josta kaikuivat yölliset äänet.
Kauan katselin ja kuuntelin kaikkea tuota, mitä niin halusin katsella
ja kuunnella ...

Hän kävi luonamme toisen, kolmannen kerran, ja ahdistava tunne, joka
vaivasi minua kummallisen keskustelumme jälkeen katosi kokonaan eikä
koskaan enää palannut.

Koko kesän ajan kävi hän luonamme pari kolme kertaa viikossa. Olin
häneen jo niin tottunut että kun hän pitemmän ajan viipyi poissa, minä
ihan kärsin yksinäisyydestäni. Loukkaannuin häneen ja minusta näytti,
että hän teki väärin jättäessään minun niin yksin olemaan. Hän
seurusteli kanssani kuin nuoren rakkaan toverinsa kera, kyseli minulta
asioita sydämmellisimmän avomielisesti ja antoi vuorostaan minullekin
neuvoja, piti minun pirteänä, välistä muistikin ja antoi minun joskus
jäädä syrjään. Mutta huolimatta siitä, että hän kaikin tavoin tarkoitti
olla aina vertaiseni, ei minun ollut vaikea huomata, että sen maailman
ulkopuolella, missä hänen kanssaan liikuimme ja jonka minä ymmärsin,
oli olemassa toinen, joka oli minulle suljettu ja johon hän ei pitänyt
tarpeellisenakaan minua päästää, -- ja juuri tämä asia kaikkein
voimakkaimmin nosti kunnioitustani häntä kohtaan ja kiinnitti minua
häneen. Olin saanut sekä Katjalta sekä naapureiltani hänestä tietoja.
Pitäen huolenpitoa vanhasta äidistään, jonka kanssa hän oli yhdessä,
paitsi omia asioitaan ja meitä koskevaa holhoustointansa oli hänellä
aatelis-asioita koskevia puuhia, jotka tuottivat hänelle paljon huolia.
Mutta hänen personallisista suhteista ja vakaumuksistaan, tuumistaan ja
toiveistaan en minä koskaan saanut mitään tietää. Kun vain koetinkin
puhettamme kääntää hänen tehtäviinsä, niin pisti hän otsansa
omituisella tavallaan, ikäänkuin sanoaksensa: "olkaa hyvä, älkää
jatkako, mitä on niistä teille!" Ja samalla hän itse ohjasi puheemme
johonkin muuhun. Ensin minua vähän loukkasi, vaan sitten jo totuin
siihen, että me puhelimme aina vaan minua koskevista asioista ja
lopulta oli se minusta ihan luonnollistakin.

Mikä myöskin aluksi vaivasi ja vasta aikaa myöten miellytti minua, oli
se ettei hän ollenkaan välittänyt minun ulkomuodostani, vaan melkein
ylenkatsoi sitä. Koskaan hän ei sanallakaan eikä katseella osoittanut
pitävänsä minua kauniina -- päinvastoin hän rypisti otsaansa ja nauroi,
jos minua satuttiin hänen kuultensa sanomaan kauniiksi. Hän oli
hyvillään löytäessään minussa erilaisia vikoja, ja hän härnäsi minua
niitten vuoksi. Muotipukuni ja hiuskoristeeni, joilla Katja mielellänsä
kaunisteli minua juhlapäiväksi, antoivat nekin hänelle vain tilaisuutta
pilkkaan. Tämä loukkasi Katjaa suuresti eikä suinkaan syyttä, ja siksi
se minuakin suututti. Katja oli nyt kerran saanut päähänsä, että minä
miellytin Sergei Michailovitshia, eikä voinut mitenkään ymmärtää,
miksei hän siitä olisi pitänyt, että miellyttävä tyttö esiytyy
parhaimmassa valossaan. Minä käsitin kohta, miksi hän näin teki. Häntä
ei miellyttänyt nähdä minussa turhamaista keikailijaa. Ja kun tästä
tulin täysin vakuutetuksi, niin sitten ei enää näkynyt turhamaisuuden
varjoakaan puvussani, hiusteni laittelussa eikä muussa käytöksessäni.
Sen sijaan koetin minä hienostella yksinkertaisuudella, aikana, jolloin
en vielä ollut kypsynyt tätä taitoa käyttämään.

Tiesin, että hän piti minusta; mutta rakastiko hän minua niinkuin lasta
vai niinkuin naista, sitä kysymystä en ollut vielä ottanut
harkitakseni. Hänen rakkautensa oli minulle sanomattoman kallis.
Tiesin, että hän piti minua maailman parhaana tyttönä, enkä voinut olla
toivomatta, että hän aina pysyisi tässä harhaluulossa. Tunnustaakseni
minä päinvastoin tahallani pidin häntä siinä. Mutta näin menetellen
tulin samalla itse paremmaksi. Tunsin, että minun oli edullisempaa ja
arvokkaampaa näyttää hänelle hyviä sisällisiä ominaisuuksia, kuin
loistaa ulkomuodollani. Hiukseni, käteni, kasvoni, tottumukseni, --
millaisia tahansa lienevät sitten olleetkin, joko hyviä tai pahoja,
niihin hän ei tarvinnut kuin katsahtaa voidakseen niitä arvostella.
Sieluani ei hän tuntenut, sentähden että hän sitä rakasti; myöskin
sentähden, että se juuri tuona aikana kasvoi ja kehittyi, ja vihdoin
sentähden että tällä alalla helposti voin häntä hairauttaa, kuten
todella teinkin. Ja kuinka kevyeksi tuli oloni hänen seurassaan, kun
tämän asian selvästi pääsin ymmärtämään! Perusteeton ujouteni ja
levoton liikehtimisen tarve, jotka olivat ennen minua vaivanneet,
katosivat kerrassaan. Minä tunsin, että olinpa sitten hänen edessänsä
taikka sivullaan, istuinko taikka seisoin, näki hän minun aina, ja
olivatpa hiukseni ylöskammattuina taikka alas silitettyinä, tunsi hän
kaikissa tapauksissa minun läpikotaisin ja oli minuun tyytyväinen,
kuten itsekseni kuvailin, aivan semmoisenani kuin olin. Ajattelen, että
jos hän olisi vastoin tapaansa, yhtäkkiä niinkuin kaikki muut, sanonut
minua kauniiksi kasvoiltani, en olisi tästä ollut laisinkaan hyvilläni.
Mutta sen sijaan sanomaton mielihyvä täytti sisimmän sieluni, kun hän
jotakin sanottuani huomaavaisesti katsahti minuun ja virkki äänellä,
jolle koetti saada leikillisen värityksen peittääkseen sisällisen
liikutuksensa.

"Jaa, jaa, _teissä on jotakin_... Te olette kunnon tyttö, täytyy
sanoani..." Ja mistä sitten sainkaan häneltä tuommoisia kiitoksia,
jotka täyttivät sydämmeni ilolla ja ylpeydellä? Siitä, että
myötätuntoisesti kerroin vanhan Grigorin rakkaudesta tyttärensä
tyttäreen; siitä, että joku runoelma tai romaani liikutti mieltäni
kyyneliin saakka; tahi siitä, että ihailin Mozartia. Itsekin usein
ihmettelin kuinka suurella hienotunteisuudella saatoin arvata, mikä oli
hyvää ja arvossa pidettävää, vaikka en siihen aikaan suinkaan voinut
varmuudella selittää, mistä syystä oli niin tehtävä.

Ei melkein yksikään minun vanhemmista tottumuksistani eikä
makusuunnistani miellyttänyt häntä. Hänen tarvitsi vain silmäkulmiansa
rypistää tai pikimmältään vilaista minuun, kun jo tiesin, ettei se mitä
olin sanomaisillani ollutkaan hänen makunsa mukaista. Välistä hän ei
tarvinnut kuin katsahtaa puoleksi säälien puoleksi ylenkatseellisesti
minuun, niin en enää välittänyt siitä, mitä ennen olin rakastanut. Kun
sattui, että hän tahtoi antaa minulle jonkin neuvon, niin oli kuin
olisin heti ymmärtänyt, mitä hän tahtoi sanoa. Hän kyseli minulta
katsoen suoraan silmiini, ja tuo katse, se sai minun ilmaisemaan sen
ajatuksen, jota hän tahtoikin esille. Silloiset ajatukseni ja tunteeni
eivät olleet omiani, hänen ajatuksensa ja hänen tunteensa, jotka äkkiä
tulivat omikseni, täyttivät koko olentoni ja kirkastivat sen. Aivan
huomaamattani aloin katsoa kaikkea toisilla silmillä -- sekä Katjaa
että talonväkeä, Sonjaa, itseäni ja omia toimianikin. Kirjat, joita
olin ennen lukenut vain ikävästä päästäkseni, muuttuivat äkkiä elämän
parhaimmaksi huvitukseksi. Ja tämä kaikki johtui siitä, että me kaksi,
hän ja minä, niin usein keskustelimme kirjoista, luimme niitä yhdessä,
-- ja siitä, että hän ne minulle toi.

Kun olin ennen Sonjan kanssa työskennellyt häntä opettaen, olin minä
pitänyt näitä opetustunteja raskaana ja vaivaloisena velvollisuuden
työnä. Sergei Michailovitsh oli nyt usein läsnä tunneilla ja nyt tuotti
Sonjan edistymisen seuraaminen minullekin iloa.

Kokonaisen soittokappaleen ulkoa oppiminen oli minusta ennen tuntunut
mahdottomalta, mutta nyt kun tiesin, että Sergei Michailovitsh tulee
kuuntelemaan sitä, että hän mielellään soittoani kehaseekin, -- nyt
saatoin kolme- neljäkymmentä kertaa soittaa päästä päähän samaa
kappaletta samalla istumalla. Katja rukka sai tukkia pumpulilla
korviansa, mutta minusta ei soittoni vain ikävältä tuntunut. Iänikuiset
sonaattini saivat yhtäkkiä kokonaan uuden sisällön, sointuivat entistä
paljoa paremmin. Katjakin, jonka tunsin kuin itseni ja jota rakastin
koko sydämmestäni, oli muuttunut silmissäni. Nyt vasta ymmärsin, ettei
hän ollut ollenkaan velvollinen olemaan yhtäaikaa äitinämme ja
ystävänämme ja orjanamme. Nyt käsitin tämän rakastettavan olennon,
hänen uhraavaisuutensa ja mukautavaisuutensa, käsitin kuinka suuresti
kiitollinen pitäisi minun oleman hänelle kaikesta. Minä rakastin häntä
nyt sata kertaa enemmän kuin ennen.

Hän Sergei Michailovitsh, oli myös opettanut minua katsomaan väkeämme,
talonpoikia, talon palvelijoita, kokonaan toisilla silmillä.
Naurettavaa on ajatella, että seitsemääntoista ikävuoteeni saakka olin
elänyt heidän keskellänsä ja kuitenkin pysynyt yhtä vieraana heille
kuin niillekin, joita en ollut koskaan nähnyt. En ollut kertaakaan
ajatellut, että hekin rakastavat, toivovat ja kärsivät niinkuin minä.

Puutarhamme, metsämme ja peltomme olin tuntenut varhaisimmasta
lapsuudestani, mutta nyt näin niissä äkkiä ihan uutta viehätystä, uutta
kauneutta.

Turhaan ei ollut Sergei Michailovitsh sanonut, että elämässä on
olemassa ainoastaan yksi varma onni: -- elää toisille. Ensin näytti
tämä minusta oudolta, en voinut ymmärtää sitä, mutta tämä vakuutus
tunkeusi vähitellen käsittämättänikin sydämmeeni. Hän avasi minulle
kokonaisen uuden maailman, maailman täynnä nykyisyyden nautintoa --
vaikka ulkonaiset elintapani eivät ensinkään olleet muuttuneet tai
uudistuneet, jollen ota lukuun sitä, että olin nyt paljon alttiimpi
vaikutuksille. Kaikki, mikä lapsesta saakka oli uinunut ympärilläni
äänettömänä, heräsi nyt ikäänkuin kuolleista elämään. Kaikki sai nyt
äänensä puhuakseen sielulleni ja täyttääkseen sen onnella.

Usein tämänkin kesän ajalla menin ylhäälle, omaan huoneeseeni ja
heittäysin vuoteelleni voimatta nukkua. Mutta nyt en siksi valvonut,
että olisin ollut tyytymätön tai vajonnut kaikellaisiin tulevaisuuden
toivomuksiin ja unelmiin. Se levottomuus, joka nyt minua piti
valveilla, oli aivan toinen, -- se oli juuri nykyisyyden onni. Kun en
voinut ollenkaan saada unta, nousin ylös ja istuin Katjan vuoteelle, ja
kerroin hänelle, että olin täydellisesti onnellinen. Sitä, niinkuin nyt
muistan, ei olisi tarvinnut ensinkään sanoin kertoa; näkihän Katja sen
jo päältänikin.

Katja taas puolestaan kertoi minulle, että hänkin on sanomattoman
onnellinen, ettei häneltäkään mitään puuttunut, ja hän suuteli minua
hellästi. Minä uskoin häntä, sillä minusta näytti ihan asiaan
kuuluvalta, välttämättömyydeltä, että me kaikki olimme onnellisia.
Mutta Katja saattoi siltä ajatella untansakin, olla suuttuvinaan, ajaa
minut menemään vuoteeltansa ja nukahtaa. Minä olin hereilläni ja
mietiskelin kaikkea sitä, mikä minun teki niin onnelliseksi. Välistä
nousin vuoteeltani uudestansa ja rukoilin uudestaan iltarukoukseni,
kiittäen omilla sanoillani Jumalaa kaikesta siitä onnesta, jonka hän
oli suonut minulle.

Huoneessani oli silloin kaikki hiljaa, kuului vaan nukkuvan Katjan
rauhallinen ja tasainen hengitys ja kellon naksutus hänen läheltänsä
yöpöydältä. Kuiskailtuani muutamia sanoja asetuin jälleen maata, tein
ristinmerkkini ja suutelin kaularistiäni. Ovet olivat lukossa, ikkunat
varjostimilla peitetyt ja ainoana liikehtivänä surisi kärpänen jossain
nurkassa. Tuntui, etten olisi koskaan tahtonut lähteä tästä huoneesta.
Olisinpa voinut toivoa, ettei aamu koskaan valkenisikaan rikkomaan
tuota rauhallisen pehmeää hämäryyttä, ja hajalle puhaltamaan sieluni
utuista ilmakehää. Sen hennossa hämärässä tuntuivat unelmani,
ajatukseni ja rukoukseni eläviltä olennoilta, jotka lentelivät vuoteeni
ympärillä ja liitelivät pääni päällä.

Jokainen ajatukseni oli hänen ajatuksensa, ja jokainen tunteeni oli
hänen tunteensa -- hänen, minun onneni luojan. En vielä silloin
tiennyt, että tämä oli rakkautta. Ajattelin, että näin voisi olla aina,
että me saimme näin tuntea antamatta mitään omasta puolestamme.



III.


Eräänä päivänä elonleikkuun aikana menimme, Katja, Sonja ja minä,
päivällisten jälkeen puutarhaan ja asetuimme siellä mielipaikallemme
penkille lehmusten varjoon lähelle rotkotietä. Siihen avautui meille
vapaa näköala metsien ja peltojen ylitse.

Sergei Michailovitsh ei ollut käynyt luonamme kolmeen päivään. Nyt
odotimme häntä sitä varmemmin tulevaksi, kun hän oli sanonut
työnjohtajallemme, että hän tulee tänään pelloille töiden menoa
tarkastamaan.

Kahden aikaan näimmekin hänen ratsulla ajelevan ruisvainiolla. Katja
haetti persikoita ja kirsikoita, joista tiesi Sergei Michailovitshin
paljon pitävän.

Sitten katsahti Katja naurussa suin minuun, laskeusi penkille
pitkäkseen ja nukahti.

Minä taitoin tuuhean lehmuksen oksan, jonka nesteiset lehdet ja kuoret
kostuttivat käsiäni, ja Katjaa sillä löyhytellen jatkoin lukemistani.
Tämän tästäkin se keskeytyi, sillä silmäni katsoa hipaisivat tielle,
jota Sergei Michailovitshin täytyi tulla.

Sonja rakenteli vanhan lehmuksen juurille lehtimajaa nukelleen.

Päivä oli hyvin lämmin, tuuli ei henkäillytkään, ja voimakasta tuoksua
nousi kasvistosta.

Taivaanranta oli pilvistynyt ja jo aamusella synkistynyt ukkosilmaa
uhkaavaksi. Minä olin ollut hermostunut, kuin ainakin ukkosilman
edellä. Mutta puolen päivän jälkeen alkoivat pilvet hajota, aurinko
pilkisti paistamaan selvälle taivaalle, ja ainoastaan yhdeltä suunnalta
kuulimme kaukaa silloin tällöin jyrinätä ja raskaista pilvenlongista
heijastui salaman vinkuraviivaisia välkähdyksiä, jotka liikkuivat
äärimmäisellä taivaanrannalla ja näyttivät yhdistyvän ja sekautuvan
peltojen pölyyn. Näytti varmalta, ettei ainakaan tänään enää ollut
pahaa ilmaa pelättävänä.

Puutarhan takaiselta tieltä, joka näkyikin sieltä täältä puiden
aukoista, kuului ajelua. Milloin jytisivät siellä hiljalleen korkeita
lyhdekuormia kulettavat vankkurit, milloin rätisivät kiireesti palaavat
tyhjät vankkurit ja näkyi tuulessa liepsottava ajajan mekko. Tieltä
nousi sakeaa pölyä. Se ei laskeutunut maahan, sitä ei levittänyt tuuli.
Se jäi ilmaan leijumaan tai kulki aitovarsien yli puutarhaan
läpinäkyväin lehtipuiden läpi.

Kauempaa puima-aitauksesta päin kuului toisenlaisia ääniä ja toisten
rattaiden ratinaa. Vähitellen aitaukselle saapuneet keltaiset lyhteet
lentelivät siellä ilmassa, kokoutuivat kasoihin, muodostuivat pyöreiksi
aumoiksi, joiden yhä nousevilla huipuilla liikuskeli työmiehiä.

Edessäni, pölyisellä pellolla liikkui myöskin vankkureita, näkyi
kellertäväin lyhteiden lentämistä, ja vielä etempää kuului myöskin
ajoneuvojen rätinää, huutoja ja laulua.

Yhdeltä suunnalta tuli pelto yhä aukeammaksi ja yhä tyhjemmäksi.
Oikealla päin taas näin naisten valkosia pukuja. Kumarruksissa he
toimeliain käsin sitoivat siellä lyhteitä ja asettelivat niitä yhteen.
Pelto puhdistui kaadetusta viljasta ja täyteläisen kauniita lyhteitä
ilmautui sijaan.

Minusta tuntui, kuin olisi kesä tuossa noin silmin nähteni muuttunut
syksyksi.

Pölyä ja kuumuutta oli kaikkialla, paitsi meidän rakkaalla penkillämme
puutarhan lehmuksen varjossa. Kaikkialla tuossa pölyssä ja kuumuudessa,
paahtavassa auringon paisteessa työväki liikkui ja laski iloista
leikkiä.

Minä katsoin Katjaa, joka uinuili makeasti viileältä penkillämme, hieno
valkea nenäliinansa kasvojen peittona. Katsoin mehukkaita kirsikoita,
jotka hohtelivat tummina lautasella. -- Pukujamme, jotka olivat viileät
ja puhtaat -- kirkasta vettä, täytetyssä vesipullossa, jossa auringon
säteet leikkivät, monissa värivivahduksissa... Ja minä tunsin omituista
onnentunnetta. "Mitä olisi minun tehtävä?" ajattelin itsekseni; "olenko
itse ansainnut tätä onnellisuuttani? Miten voisin levittää onneani,
miten ja kenelle antautuisin kokonaan, omistaisin onneni...?"

Aurinko painui jo käytävän koivujen latvain taakse, tomu laskeusi
pelloilla, etäisyys näytti yhä kirkkaammalta ja helakammalta
risteilevässä valonsäteilyssä, pilvenjöngät olivat kokonaan kadonneet,
puima-aitauksen toiselta syrjältä näkyi kolme uutta eloauman huippua ja
työmiehet poistuivat niiltä. Vankkurit kulkivat kovalla ratinalla ja
kolinalla viimeistä kertaa ohitsemme. Naiset tulivat harava olalla
kotiin äänekkäästi laulaen, mutta Sergei Michailovitshiä ei vieläkään
kuulunut, vaikka olin hänen jo kauan sitten nähnyt laskevan etäämpää
ylänteeltä meille päin. Yhtäkkiä näin hänen ilmautuvan sille puolelle
lehtokujaa, josta en ollut ollenkaan häntä odottanut (hän oli tullut
rotkotien kautta). Ilosta loistavin kasvoin ja joutuisin askelin
lähestyi hän minua ottaen hatun käteensä. Kun hän huomasi Katjan
nukkuvan purasi hän huultansa, vilkutti silmäänsä ja lähestyi
varpaillaan. Oitis huomasin, että hän oli tuossa omituisessa
pohjattoman iloisuuden mielialassa, jota minä niin kovin hänessä
rakastin ja jota me tavallisesti sanoimme "villiksi iloisuudeksi". Hän
oli silloin, kuin opettajaltaan karkuun päässyt koulupoika. Koko hänen
olentonsa päästä kantapäihin asti hengehti tyytyväisyyttä, onnea ja
lapsellista, villiä iloisuutta.

"No, hyvää iltaa, nuori orvokkinen! Mitäs kuuluu, hyvää kai?" sanoi hän
kuiskaten luokseni tullessaan ja ojensi minulle kättänsä. Minä tein
hänelle saman kysymyksen. -- "Mainiosti", vastasi hän, -- "olen tänään
kuin kolmentoista vuotias poika, leikkisin vaikka varsain kanssa,
kiipeisin puihin..."

"Villinä ilosta", katkasin hänen puheensa ja vilaistessani häneen
nauravin silmin tunsin jo, että tuo villi iloisuus oli tarttunut
minuunkin.

"Niin juuri", vastasi hän vilkuttaen minulle toista silmäänsä ja
koettaen pidättää nauruansa. "Mutta miksikäs näpitte Katariina
Karlovnaa nenälle?"

Todellakaan en ollut huomannut, että hänen kanssaan puhuessani yhä
istuin ja lehmuksen oksalla löyhyttelin. Olin lyönyt nenäliinan Katjan
kasvoilta ja lehdet hipasivat niitä. Aloin nauraa. "Nytpä sopisi Katjan
tulla sanomaan, ettei hän ole ollenkaan nukkunutkaan", sanoin Sergei
Michailovitshille kuiskuttamalla, ettei muka Katja heräisi. Mutta toden
tunnustaakseni, en puhunutkaan Katjan takia hiljaa; minulle oli vaan
niin mieluista puhua Sergei Michailovitshin kanssa noin kuiskaillen.

Sergei Michailovitsh liikutti huuliansa ja matki minua, aivan kuin
olisin puhunut niin hiljaa, että oli mahdoton mitään kuulla.
Havaittuansa sitten kirsikkalautasen oli hän sen salaa anastavinaan,
meni Sonjan luokse lehmuksen juurelle ja istui hänen nukkensa päälle.
Sonja kiukustui aluksi, mutta kohta taas tuli sovinto jälleen, kun
Sergei Michailovitsh esitti leikin, jossa heidän piti syödä kilpaa
kirsikoita. "Tahdotteko, että käsken lisää tuomaan" sanoin, "taikka
menemmekö itse noutamaan?"

Hän otti lautasen, laski siihen Sonjan nuken ja lähdimme kolmisin
kasvihuoneelle. Sonja juoksi nauraen Sergei Michailovitshin perässä ja
veti häntä takista, että hän antaisi nuken pois. Hän antoikin sen
Sonjalle ja kääntyi vakavana minuun päin. "No, minkäs tähden te ette
myönnä olevanne orvokki?" kysyi hän minulta yhä kuiskaavalla äänellä,
vaikkei siellä, missä kuljimme, tarvinnut pelätä ketään herättävämme.
-- "Kun minä tulin luoksenne kaikesta tuosta pölystä, kuumuudesta ja
vaivasta, niin tuoksahti orvokki niin ihmeellisen hyvältä... ei se,
jolla on väkevä lemu, vaan, kuten hyvin tiedätte... joka nousee
kainosti kätköstään ja ensimäisenä tuoksuaa kinosten alta kevään
tuoreutta."

Minun täytyi sanoa jotain voidakseni salata sitä suloista
levottomuuttani, jonka hänen sanansa herättivät minussa.

"No, hyvinkö luonnistuu maatilamme asiat?"

"Varsin oivallisesti! Väki täällä on oikein kunnollista. Mitä paremmin
tulee sitä tuntemaan, sen enemmän täytyy sitä rakastaa."

"Niin kyllä", vastasin minä, "katsellessani puutarhasta heidän
työtänsä, aloin tuntea tunnossani pistoa siitä, että he noin reutovat
ja raastavat ja minun on niin helppo ja niin hyvä olla, niin hyvä
että..."

"Elkää korskeilko ystäväni, niillä tunteilla!" keskeytti Sergei
Michailovitsh minua taas vakavalla äänellä, mutta katsoi hyvin
ystävällisesti silmiini. "Nämät asiat ovat pyhiä. Varjelkoon Jumala
teitä pöyhistelemästä niillä tunteilla!"

"Minähän puhun ainoastaan _teille_ tästä."

"No niin, minä tiedän sen. No, mitenkäs kirsikoiden?"

Kasvihuone oli jo lukittuna eikä ollut yhtään puutarhuria saapuvilla.
(Sergei Michailovitsh oli lähettänyt heidät pellolle työhön). Sonja
juoksi avainta noutamaan, mutta Sergei Michailovitsh ei malttanut häntä
odottaa, vaan kiipesi nurkkaa myöten, kohotti verkkoa ja hyppäsi
kasvihuoneeseen sisään.

"Oletteko hyvä", kuului hänen äänensä sisäpuolelta, "ja annatte minulle
lautasen?"

"En anna, minä tahdon itse poimia kirsikoita", vastasin hänelle. "Menen
hakemaan itse avainta, Sonja ei näytä löytäneen".

Mutta samalla hetkellä sain halun tarkastaa, mitä Sergei Michailovitsh
kasvihuoneessa tekee, miltä näyttää, miten liikkuu, miten hän
käyttäytyy, kun ei luule kenenkään häntä näkevän. Taikka ehkäpä sen
vuoksi, etten nyt olisi tahtonut päästää häntä hetkeksikään
näkyvistäni. Hiivin varpaillani rikkaruohoston läpi toiselle puolelle
ansaria, jossa seinä oli matalin, nousin tyhjälle tynnyrille ja aloin
seinän ylitse, joka ulottui vain rintani kohdalle, katsella ansariin.
Etsin silmilläni koko ansarin alan, sen vanhat könkevät puut leveine
hammaslaitaisine lehtineen, joista raskaina ja oikoisina riippuivat
tummat mehuisat marjat. Nostettuani pääni varjostavaan verkkoon saakka,
havaitsin Sergei Michailovitshin erään vanhan kirsimarjapuun oksain
varjossa. Hän luuli aivan varmaan, että olin mennyt avainta hakemaan ja
ettei kukaan häntä nyt nähnyt. Hän oli ottanut lakin päästään, sulkenut
silmänsä ja istui vanhan kirsikkapuun rungolla. Sormiensa välissä
pyöritteli hän pihkapalasta kirsikkapuusta. Yhtäkkiä kohautti hän
olkapäitänsä, aukasi silmänsä ja lausui hymyillen jotakin itsekseen.
Tuo lausuminen ja hymyily oli niin vähän hänen tapaistansa, että minua
oikein hävetti salaa kuunnella ja katsella häntä. Minusta näytti että
hän lausui: "Mascha."

"Mahdotonta!" ajattelin minä, "ei hän niin lausunut."

"Rakas Mascha", lausui hän uudelleen vielä hiljempaa ja lempeämmästi.
Mutta tällä kertaa kuulin nuo kaksi sanaa selvästi. Sydämeni alkoi
sykkiä niin hätäisesti, minä tunsin sen täyttyvän niin sanomattomasta
ilosta, tulin niin liikutetuksi, että minun täytyi tarttua käsin
seinään voidakseni pysyä putoomatta paikaltani.

Hän kuuli samalla liikkumiseni, vilkasi hämmästyneenä ympärillensä,
painoi katseensa maahan ja lävähti tulipunaiseksi, kuin poikanulikka.
Hän tahtoi minulle jotakin sanoa, mutta ei voinut, punastui vain yhä
enemmän. Kumminkin hän naurahti minuun katsoessaan. Minä hymyilin myös.
Hänen kasvonsa loistivat ilosta. Hän ei ollut enää vanha setä, joka
minua hyväili ja neuvoskeli, -- hän oli arvoiseni mies, joka rakasti ja
pelkäsi minua ja jota minä rakastin ja pelkäsin. Me emme puhuneet
mitään toisillemme, katseemme olivat vain vastakkain. Mutta yhtäkkiä
rypisti hän silmäkulmiansa, nauru hänen huuliltansa hävisi, silmäin
loiste sammui ja taas hän oli edessäni tuollaisena kylmänä,
isällisenä, aivan kuin olisimme tehneet jotain pahaa ja hän herännyt
hairauksestansa täyteen järkeensä tahtoen minuakin auttaa heräämään.

"Laskeutukaa toki alas, voitte loukata itsenne", sanoi hän. "Ja
korjatkaapas sitten hiuksianne; kas millaiselta näytättekin!"

"Miksi hän noin teeskentelee? Miksi hän tahtoo saada mieleni
pahoitetuksi?" ajattelin harmistuneena. Samassa sain vastustamattoman
halun vielä kerran säikäyttää hänet ja koetella, kuinka pitkälle
vaikutusvaltani ulottui.

"En menekään; minä tahdon itse poimia kirsikoita", vastasin hänelle, ja
tarttuen käsin lähimpään oksaan pääsin kiipeämään seinälle. Hänellä ei
ollut aikaa estää eikä auttaa minua, ennenkuin olin jo hypännyt alas
kasvihuoneeseen paljaalle maalle.

"Mitä tuhmuuksia!" huudahti hän punehtuen uudestaan, ja koetti
säikäystänsä peittää suuttuneella muodolla. "Olisitte voinut
vahingoittua. Ja kuinkas täältä pois pääsette?"

Hän hämmentyi yhä enemmän, mutta hänen hämmennyksensä ei nyt minua
huvittanut, niinkuin ennen, vaan tuskastutti minua. Minäkin viimein
hämmennyin; minäkin punastuin, poistuin kauemmaksi hänestä, enkä
tietänyt, mitä olisi minun ollut sanottava. Aloin poimia kirsikoita,
mutta nyt en taas tiennyt, mihin ne laskisin kädestäni. Tuntoni soimasi
minua, kaduin, pelkäsin ja otaksuin, että olin teollani alentunut
ainaiseksi hänen silmissään. Olimme kumpikin vaiti, ja kumpaakin
rasitti tämä vaitiolo.

Sonja juoksi avainta tuoden ja vapautti meidät tuskallisesta
asemastamme. Kauan vielä sen jälkeenkin emme sanoneet sanaakaan
toisillemme, puhuimme kumpikin vain Sonjan kanssa.

Palattuamme Katjan luokse ja vastaanotettuani hänen vakuutuksensa,
ettei hän ollut ollenkaan nukkunut, vaan kuullut kaikki tyyni, aloin
taas rauhoittua. Sergei Michailovitsh koetti taas saada ääneensä
suojelevan, isällisen värityksen, mutta se ei hänelle tahtonut
onnistua.

Vilkkaassa muistossani oli keskustelu, joka meillä oli keskenämme
joitakuita päiviä takaperin.

Katja sanoi silloin, että miehen on paljoa huokeampaa rakastaa ja saada
rakkautensa ilmaistuksi kuin naisen.

"Mies voi sanoa, että hän rakastaa, mutta nainen ei voi sitä tehdä",
sanoi hän.

"Minä olen sitä mieltä, ettei miehen tarvitse eikä mies voikaan sanoa
rakastavansa", vastusti Sergei Michailovitsh.

"Minkätähden?" kysyin minä.

"Sentähden että se on aina valhetta. Millainen keksintö onkin tuo, että
ihminen muka rakastaa? Aivan kuin sillä, että hän vain tämän sanoo,
lupsahtaisi jokin linkkuun: jaha, -- hän rakastaa! Aivan kuin sanomalla
tuo ainoa sana 'rakastan', tapahtuisi jotakin aivan tavatonta,
jotakin yhtäläistä, kuin jos kaikilla kanuunilla yht'aikaa ampua
paukutettaisiin! -- Minun mielestäni", jatkoi Sergei Michailovitsh,
"ihmiset, jotka juhlallisesti vakuuttavat: minä rakastan teitä, -- joko
pettävät itsensä tahi muut".

"Miten voi sitten nainen tietää, että häntä rakastetaan, jollei sitä
sanota hänelle?" kysyi Katja.

"Sitä en minä tiedä", vastasi Sergei Michailovitsh. "Jokaisella on oma
tapansa saada asiansa ilmaistuksi. On tunteita, jotka kuvastavat
itsensä. Kun luen romaania, niin kuvittelen aina mielessäni, mitenkähän
venähtävät luutnantti Strelskin tai hra Alfreedin kasvot, kun hän saa
lausutuksi: 'Eleonoora, minä rakastan sinua!' He ovat varmaan
odottaneet jotakin erinomaista tämän jälkeen tapahtuvaksi, mutta sitten
ei tapahdukaan niin mitään kammallekaan, ei heille eikä Eleonooralle;
heidän suunsa, silmänsä, nenänsä, -- kaikki jää entiselleen!" Tunsin
silloin jo tuossa Sergei Michailovitshin leikissä vakavaa, minua
koskevaa ajatusta. Mutta Katja ei suvainnut, että niin kevyesti
meneteltäisiin romaanisankarien kanssa.

"Ijankaikkisia ihme-väitelmiä!" sanoi Katja.

"No, sanokaapas oikein totuudessa, ettekö ole kertaakaan sanonut
naiselle, että rakastatte häntä?"

"En ole vielä kertaakaan niin sanonut, en yhdenkään naisen eteen
polvistunut, enkä vast'edeskään aijo semmoista tehdä", vastasi hän
nauraen.

Ei hänen tarvitsekaan minulle sanoa, että hän minua rakastaa, ajattelin
nyt muistaen ihan elävästi tämän keskustelun. Hän rakastaa minua, ja
minä tiedän sen. Kaikki hänen puuhansa näyttääkseen välinpitämättömältä
eivät saa minua tästä vakaumuksestani.

Koko iltana puhui Sergei Michailovitsh hyvin vähän kanssani. Mutta
jokaisessa hänen sanassansa, jonka hän lausui Katjalle tai Sonjalle,
jokaisessa liikkeessään, silmäyksessään näin minä rakkautta. Nyt en
enää epäillytkään sitä. Minua ainoastaan suututti ja suretti, miksi hän
piti tarpeellisena sitä minulta vielä salata ja teeskennellä kylmyyttä,
kun kaikki kumminkin oli jo niin selvää ja me niin huokeasti ja vähällä
olisimme voineet olla onnellisia, -- niin sanomattoman onnellisia.
Mutta toisaalta taas kiusasi minua kuin rikoksen tehnyttä, että olin
kiivennyt hänen luoksensa kasvihuoneeseen. Vieläkin näytti, että hänen
täytyy lakata minua kunnioittamasta tämän vuoksi ja suuttua minuun.

Teetä juotuamme menin pianon luokse ja Sergei Michailovitsh tuli
perässäni.

"Soittakaa nyt jotakin. En olekaan kuullut teidän pitkään aikaan
soittavan"; sanoi hän saattaessaan minua saliin.

"Kyllä, kyllä -- aivan mielelläni... Sergei Michailovitsh!" sanoin ja
katsoin äkkiä häntä suoraan silmiin, "ettehän ole enää suuttunut
minuun?"

"Suuttunut? -- kuinka niin?"

"Sentähden, kun en totellut teitä päivällisten jälkeen", sanoin ja
punastuin.

Hän ymmärsi minua, pudisti päätänsä ja alkoi nauraa. Hänen katseestaan
näkyi, että hän olisi tahtonut näyttää vielä minua nuhtelevalta, mutta
siihen ei hän tuntenut olevan itsellään voimaa.

"Eihän siitä siis enää mitään, olemmehan taas ystäviä", sanoin
istuessani pianolle.

"Vieläkös mitä siitä nyt!" vastasi hän. Avarassa ja korkeassa
salissamme paloi vain kaksi kynttilää pianolla, muuten oli suuri sali
hämäränä. Kaikkialla oli hiljaista syvintä rauhaa, kuului vain Katjan
askeleet hänen kulkiessaan hämärän vierassalin läpitse ja Sergei
Michailovitshin hevosen päristelemistä ja tömistelemistä, sillä hän oli
sen sitonut ikkunan kohdalle. Sergei Michailovitsh istui takanani,
etten voinut häntä nähdä, mutta kaikkialla tässä hämärässä huoneessa,
soittoni sävelissä, itsessäni, kaikessa tunsin hänen läsnäolonsa. Hänen
jokainen katseensa, jokainen liikkeensä kajahti sydämmessäni, vaikken
voinut niitä nähdäkään.

Soitin Mozartin fantasia-sonaatin, jonka oli Sergei Michailovitsh
minulle tuonut ja jota olin opetellut hänen poissa ollessaan,
soittaakseni sen hänelle. En laisinkaan ajatellut, mitä soitin, mutta
luulin hyvästi soittavani ja tuntui, että se Sergei Michailovitshiäkin
miellytti. Tunsin samaa nautintoa, joka hänetkin piti vallassaan, ja
katsomattakin häneen tunsin katseen, joka sieltä takaani oli minuun
kiintyneenä. Antaessani sormieni tiedottomasti lipua koskettimilla,
katsahdin tahtomattani häneen. Näin hänen päänsä valoisan yötaivaan
taustaa vastaan. Hän istui pää käden nojassa ja katseli tarkasti minua,
loistavin silmin. Hymyilin, kun näin tämän katseen ja lakkasin
soittamasta. Hän hymyili myöskin ja nyökäytti päällänsä nuottiin päin,
että jatkaisin soittoani.

Kun lopetin soittoni, loisteli kuu jo korkealla taivaalla ja paitsi
vahakynttiläin heikkoa valoa, valaisi huonettamme kuunkin hopeinen
heijastus, joka virtasi ikkunasta lattialle.

Katja sanoi, ettei soitossani ole mitään sisältöä, pysähdän
kauniimmassa kohdassa, ja soitan huonosti. Mutta Sergei Michailovitsh
huomautti, etten ole koskaan kauniimmasti soittanut, kuin tänään. Hän
alkoi kävellä salin poikki hämärään eteishuoneeseen, ja vilkasi joka
kerta sivutse kulkiessaan hymyillen minuun. Minäkin hymyilin; olisinpa
voinut nauraa isoon ääneen aivan aiheetta, niin iloinen olin kaikesta
siitä, mitä tänään oli jo tapahtunut ja nyt taas tapahtui.

Kun Sergei Michailovitsh meni oven taakse näkymättömiin, kiepsahdin
syleilemään Katjaa, joka seisoi luonani pianon vieressä, ja suutelin
häntä kaulaan ja poskille. Kohta, kun Michailovitsh joutui taas
näkyville, tekeydyin minä hyvin vakavaksi ja koetin pidättää nauruani.

"Mikähän Maschalle nyt tänään on tullut?" sanoi Katja Sergei
Michailovitshille.

Hän ei vastannut yhtään mitään, vaan katsahti hymyillen minuun; hän
tiesi kyllä, mikä minulle oli tullut.

"Katsokaapas miten ihana yö!" sanoi Sergei Michailovitsh vierassalista,
johon hän oli pysähtynyt seisomaan puutarhaan antauvan balkongin oven
eteen.

Menimme hänen luokseen vierassaliin. Todellakin oli tämä yö, jollaista
en ole sittemmin nähnyt. Täysi kuu kuumotti asuntomme takaa, ettemme
voineet sitä nähdä, ja kattojen, pylvästen ja terassi-vaatteen varjot
lankesivat puutarhan hietikkokäytäville ja nurmikoille. Kaikkialla
muualla oli kirkasta; hopeaisina kimaltelivat helmet helakassa
kuutamossa. Leveä tie kukkien keskellä, jonka toisella sivulla
risteilivät georgiinein ja niiden tukipuikkojen lyhyet varjot ja
toisella kimaltelivat kulmikkaat piikivet, hupeni ja katosi etäisyyden
kylmään valaistukseen.

Puiden takaa näkyi kasvihuoneen valoisa katto, ja rotkotieltä kokoutui
tiheää usvaa. Jo vähän kuihtuneet sireenipensaat olivat pienimpään
oksaansa saakka valaistuina ja kasteen helmittämät kukkaset saattoi
kaikki eroittaa toisistansa. Lehtokujassa sekautui valo ja varjo niin,
ettei siinä eroittanut puita eikä tietä, vaan oli käytävä kokonaan
läpinäkymättömänä, vavahtelevana ja väräjävänä kupukatoksena. Oikealla
huoneen varjossa oli kaikki mustaa, määrätöntä, pelottavaa. Mutta
tuosta salaperäisestä hämärästä näytti senvuoksi vielä kirkkaampana
kohoutuvan poppelin latva. Se ei ollut kaukana rakennuksesta, se nousi
korkealle, kirkkaassa valovirrassa, ja näytti ikäänkuin siivet saaden
kohoutuvan tuonne, tuonne kauaksi tummansinistä taivasta kohden.

"Lähdetään vähän kävelemään", sanoin minä. Katja suostui, huomauttaen
vaan, että minä tarvitsisin päällyskenkiä.

"Ei se ole tarpeen, Katja, Sergei Michailovitsh antaa minulle
käsivartensa", vastasin Katjalle, ikäänkuin tuo Sergei Michailovitshin
käsivarsi olisi voinut estää minua jalkojani kastelemasta! -- Mutta
sillä hetkellä oli tämä meille kaikille ymmärrettävää eikä ensinkään
kummallista. Michailovitsh ei ollut koskaan ennen ojentanut minulle
käsivarttansa, mutta nyt otin minä itse sen, ja hän ei nähnyt siinä
olevan mitään luonnotonta. Menimme kolmisen terassille. Tämä koko
maailma, tuo taivas, tuo puutarha, ilma, eivät enää olleet samoja kuin
entiset.

Kun katselin edelleni lehtokujaan, jota astuskelimme, näytti minusta,
että tuonne kauemmaksi olisi mahdoton mennä, että kaikki loppui tähän,
ja että kaikki tämä jäisi ainaiseksi semmoisekseen ylevään
kauneuteensa. Mutta mitä edemmäksi menimme, sitä kauemmas väistyi tuo
kauneuden taikaseinä antaen meille vapaata tietä, ja kaikki taas oli
meille tunnettua, puutarha, puut, käytävät, kuivuneet lehdet. Me
kävelimme todellista tietä, kiertelimme valossa ja varjossa, todelliset
kuivat lehdet ratisivat jalkaimme alla, ja kosteat oksat hipasivat
kasvojani. Ja se oli todellakin Michailovitsh, joka tasaisesti ja
hitaasti asteli sivullani ja tuki minua kädestä; ja se oli todellakin
Katja, joka narisevin kengin käveli rinnallamme. Ja ehkäpä oli tuo
todellinen kuukin, joka korkealta taivaalta loi valoaan meihin
liikkumattomien oksain lävitse...

Mutta jokaisella askeleella nousi jälleen sekä eteemme että taaksemme
tuo kauneuden taikaseinä. Minun oli taas vaikea uskoa, että on
mahdollista mennä edemmäksi; vaikea kuvailla, että tämä oli
todellisuutta.

"Oh, sammakko!" huudahti Katja.

"Kuka nyt tuommoista puhuu... mitä se nyt merkitsee?" ajattelin; mutta
sitte havaitsin minä, että se olikin todella Katja, joka huudahti, ja
että hän pelkää kovin sammakoita. Minä katsoin jalkoihin. Pikkunen
sammakko hypähti ja pysähtyi eteeni tielle. Sen pieni varjo näkyi
valoisan tien päällä.

"Tehän ette pelkääkään?" sanoi Sergei Michailovitsh.

Minä katsoin häneen. Sillä kohdalla käytävää, jossa juuri kuljimme, ei
ollut ollenkaan lehmuksia, -- näin hänen kasvonsa selvästi ja ne
näyttivät niin kauniilta, onnellisilta...

"Tehän ette pelkääkään?" sanoi Sergei Michailovitsch, mutta minulle
oli, kuin hän olisi sanonut: "minä rakastan sinua, armas tyttöseni!...
rakastan, rakastan!" vakuutti hänen silmäyksensä, kätensä; ja valo,
varjo, ilma -- kaikki kertoi sitä samaa -- rakastan.

Kuljimme koko puutarhan lävitse. Katja käveli rinnallamme lyhyin
askelin ja raskaasti hengittäen väsymyksestä. Hän sanoi, että olisi jo
aika kääntyä kotiin, ja silloin tuntui hän minusta ikävältä, niin
ikävältä, -- Katja raukka. Ajattelin, miksi hän ei tunne sitä, mitä me
tunnemme. Miksi ei jokainen ole niin nuorekas ja onnellinen kuin tämä
yö ja me molemmat siinä.

Käännyimme takaisin kotiin, mutta Michailovitsh viipyi luonamme vielä
kauan, huolimatta siitä, että kaikki nukkuivat, kukko lauloi ja hänen
hevosensa yhä kärsimättömämpänä hirnahteli ja tömisti maata ikkunan
takana. Katja unhotti huomauttaa meitä, että oli jo myöhä, ja me
istuimme kaikellaisista vähäpätöisyyksistä puhellen huomaamattamme
kello kolmeen aamua. Kukko lauloi jo kolmannen kerran ja aamu alkoi
sarastaa, kun hän lähti luotamme. Hän jätti hyvästit meille, niinkuin
tavallisesti, sanomatta mitään merkillisempää; mutta minä tiesin, että
hän tästä päivästä oli minun ja etten enää koskaan häntä menetä. Kohta
kun olin itse vakuutettu, että rakastin häntä, kerroin kaikki Katjalle.
Hän oli iloinen ja liikutettuna siitä, että kerroin hänelle tämän,
mutta raukka ei voinut sitten koko yönä nukkua, ja minä kauan, kauan
kävelin vielä terassilla, harhailin puutarhassa ja kuljeskelin
käytävällä, jota Michailovitshin kanssa olimme kävelleet, muistellen
hänen jokaista sanaansa, jokaista liikettänsä. En voinut nukkua koko
yönä. Ensi kerran elämässäni näin kesäisen auringon nousun ja varhaisen
aamusarastuksen. Ja semmoista yötä ja semmoista aamua en ole enää
koskaan sittemmin nähnyt.

"Mutta miksi hän ei ole minulle yksinkertaisesti sanonut, että hän
rakastaa minua?" ajattelin itsekseni. "Miksi löytää hän kaikellaisia
esteitä, sanoo itsensä vanhaksi ukoksi, kun kaikki on niin
yksinkertaisen selvää ja kaunista. Miksi hukkaa hän kultaista aikaa,
joka kenties ei koskaan enää palaja. Jospa hän vain sanoisi: rakastan,
sanoisi tuon sanan semmoisenaan, -- ottaisi käteni käteensä,
kallistaisi vähän päätänsä ja sanoisi 'rakastan'; jospa hän vain
punastuisi ja painaisi silmänsä alas edessäni, sanoisin, kertoisin minä
kohta hänelle kaikki. Ei, en sanoisikaan, mutta syleilisin häntä,
heittäytyisin hänen rinnallensa ja itkisin. -- Mutta mitäs, jospa minä
vain erehdynkin, jospa hän ei rakastakaan minua?" välkähdytti äkkiä
ajatukseni...

Minä säikähdin omia tunteitani: hyvä Jumala, mihin lienenkin tullut ja
joutunut! Muistin hämmästyksemme kasvihuoneessa, kun kiipesin hänen
luoksensa, ja tämä muistoni ahdisti, kovin ahdisti raskasta sydäntäni.
Kyyneleet juoksivat silmistäni, aloin rukoilla. Samalla heräsi minussa
omituinen rauhoittava ajatus ja toivoni elpyi. Minä päätin alkaa
paastota tästä päivästä syntymäpäivääni saakka, päätin käydä silloin
ripillä ja juuri samana päivänä tulla Michailovitshin morsiameksi.

Mitä varten minä paastoisin ja millä tavalla se tapahtuisi, sitä en
tietänyt itsekään, mutta tänä hetkenä olin vakuutettu, että niin minä
tekisin. Oli jo kirkas päivä ja työväki alkoi liikkua, kun käännyin
takaisin huoneeseeni.



IV.


Oli Maarian taivaaseen astumisen edellinen paastoaika, eikä aikomukseni
paastota tuona aikana kummastuttanut ketään.

Koko viikon pitkään ei Sergei Michailovitsh tullut kertaakaan
luoksemme. En ensinkään ihmetellyt tätä, en huolestunut tai vihastunut
häneen, päinvastoin iloitsin ettei hän tullut, sillä odotin häntä vasta
syntymäpäiväkseni.

Tämän viikon kuluessa nousin joka aamu aikaisin. Sillä välin kuin
minulle valjastettiin hevosia, kävelin yksinäni puutarhassa ja kuvailin
mielessäni, mitä syntiä olin tehnyt edellisenä päivänä, mietiskelin,
mitä minun tarvitsisi tänään tehdä, jotta voisin olla tyytyväinen ja
viettää päiväni kertaakaan pahaan lankeematta.

Silloin oli minusta kovin huokeaa elää aivan virheetöntä elämää --
mielestäni riippui se vain siitä, että olin jonkun verran varoillani.

Kun hevoset olivat valjastetut, nousin Katjan tai jonkun palvelustytön
kanssa vaunuihin ja ajoin kolmen kilometrin päähän kirkkoon. Päästyäni
sinne muistin joka kerta rukoilla niiden edestä, jotka "Jumalan
pelvossa sisälle käyvät", ja erittäinkin vaivasin itseäni tällä
tunteella astuessani kirkon esihuoneen ruohottuneita portaita.

Kirkossa ei käynyt näinä aikoina enempää kuin kymmenkunta ripille
valmistuvaa talonpoikaa ja maaorjaa. Erityisellä nöyryydellä koetin
vastata heidän kumarruksiinsa ja, mikä minusta näytti oikein urotyöltä,
menin itse kynttilälaatikolle ottamaan vanhalta sotilaalta, joka hoiti
lukkarin virkaa, vahakynttilöitä ja asetin ne pyhäinkuvien eteen.

Kaikkein pyhimmän pääovesta näin alttarivaatteen, jonka äitini oli
ommellut. Pyhäinkuvien seinällä oli kaksi enkeliä tähtinensä, jotka
olivat näyttäneet minusta niin suurilta, kun olin vielä pieni, ja
kultaloisteinen kyyhkynen, joka myöskin oli lapselliseen mieleeni
voimakkaasti vaikuttanut. Kuorin takaa näkyi peitetty kastemalja, jossa
usean kerran olin orjaimme lapsia kummina kastattanut ja jossa kerran
olin itsekin kastettu.

Vanha pappi tuli messukasukassaan, joka oli tehty isäni ruumispaarien
vaatteesta ja alkoi nytkin jumalanpalveluksen aivan samalla
äänellä, jolla hän oli jo niin kauan, kuin voin muistaa, pitänyt
jumalanpalveluksia kotonamme, kastanut Sonjan, lukenut isäni
sielumessut ja siunannut äitini hautaan; sama lukkarin tärisevä ääni
kaikui kuorista, ja vanha nainen, jonka muistin aina nähneeni kirkossa
jokaisessa jumalanpalveluksessa, seisoi köyrysissään seinivierellä,
katseli kyynelsilmin kuoriin pyhäinkuvaa, piti ristiinpannuissa
käsissään vaaleentunutta liinaa ja mutisi hampaattomalla suullansa
jotakin itsekseen.

Ja tämä kaikki ei herättänyt minussa pelkkää uteliaisuutta ja pelkkiä
muistoja, -- kaikki oli nyt silmissäni pyhää ja suurta ja kaikella
tällä syvällinen tarkoituksensa.

Kuuntelin papin lukeman rukouksen joka sanaa tarkasti ja koetin
sisäisellä tunteellisuudella siihen vastata. Jos oli jotakin, jota en
ymmärtänyt, pyysin Jumalan valaisemaan ymmärrystäni tahi kohotin
omintakeisen rukoukseni ymmärtämättä jääneen asemesta.

Kun katumusrukoukset olivat luetut, aloin muistella mennyttä elämääni,
ja tuo lapsellisen puhdas menneisyyteni näytti minusta niin mustalta
nykyisen sieluni puhtauden kirkkaudessa että pelästyin omaa itseäni ja
tyrskähdin itkemään. Oitis sen ohessa tunsin kuitenkin, että saan
kaikki anteeksi ja että, jos vain olisi rikoksia ja mitä suurempia
olisivat, tuntuisi sitä ihanammalta katumukseni. Kun pappi
jumalanpalveluksen lopussa lausui: "Herra siunatkoon teitä", tuntui
kuin tuo siunaus olisi paikalla vaikuttanut ja jonkinlainen
ruumiillinen hyväntunne siitä olemukseeni virrannut, -- virrannut äkkiä
valoa ja lämpöä sydämmeeni.

Jumalanpalveluksen päätyttyä tuli pappivanhus luokseni kysymään,
tarvitseisiko ja milloin hänen tulla luoksemme pitämään iltakirkkoa.
Minä kiitin häntä nöyrästi siitä, että hän, kuten ajattelin, tahtoi
minun tähteni nähdä semmoista vaivaa ja ilmoitin, ettei tarvitse, että
minä kyllä kävelen tai ajan vaunuilla kirkkoon.

"Te tahdotte siis itse nähdä vaivan --?" sanoi pappi.

En tiennyt mitä vastasin, sillä pelkäsin tekeväni syntiä ylpeydestä.

Kirkolta lähetin aina hevoset takaisin, kun ei Katjaa ollut mukanani,
ja palasin yksinäni jalkaisin. Kaikkia vastaantulijoitani tervehdin
syvään ja nöyrästi kumartaen. Minä käytin jokaista tilaisuutta
lähimmäisiäni auttaakseni, ohjatakseni heitä ja uhratakseni jotakin
heidän tähtensä, jopa astuin likaiseen tiensyrjäänkin heille tietä
antaakseni.

Erään kerran iltasella kuulin, kun työnjohtaja kertoi Katjalle, että
eräs Semen niminen talonpoika oli käynyt pyytämässä häneltä lautaa
tyttärensä ruumisarkkuun ja ruplan rahaa sielumessua varten, ja oli
saanutkin ne.

"Onko hän sitten niin köyhä?" kysyin minä.

"Kovin köyhä, arvoisa neiti, elävät aivan suolatta leivättä", vastasi
työnjohtaja.

Sydäntäni kouristi kuullessani tätä, mutta sittenkin lohdutti minua,
kun sain sen tietää. Uskotettuani Katjaa, että aijon mennä kävelylle,
kiidin ylös huoneeseeni, otin kaikki rahani, mitä minulla oli (kovin
vähän kyllä, mutta toki kaikki, mitä minulla oli), tein ristinmerkin ja
riensin terassin poikki puutarhaan ja kylään Semenin mökille, joka oli
aivan kylän syrjässä. Ketään näkemättä menin ikkunan luokse, laskin
ikkunalle rahani ja naputin siihen. Silloin lähti joku mökistä, naristi
ovea ja huusi minua, mutta minä juoksin vavisten ja kylmänä pelosta
kotiini, kuin rikoksentekijä.

Katja kysyi minulta, missä olin käynyt ja mikä minun oli, mutta minä en
edes ymmärtänyt, mitä hän puhui, enkä vastannut mitään. Kaikki esiytyi
minulle yht'äkkiä niin mitättömältä ja pintapuoliselta. Lukitsin itseni
huoneeseeni ja kävelin kauan edestakaisin lattialla, en kyennyt mitään
tekemään, en ajattelemaan enkä selvittämään tunteitanikaan. Ajatukseni
kulkivat Semenin perheeseen; ajattelin, kuinkahan se tuli iloiseksi
lahjasta, millähän sanoilla kiittivät häntä, joka oli pannut rahat
ikkunalle, ja mieleni alkoi käydä raskaaksi siitä, etten ollut itse
antanut lahjaani heille. Ajattelin sitäkin, mitähän sanoisi Sergei
Michailovitsh, kun hän tietäisi tekoni, ja iloitsin siitä, ettei hän
eikä kukaan muukaan saa koskaan siitä tietoa.

Minun valtasi sellainen iloisuus, sellainen huumaus muiden ja oman
itseni täydellisyydestä, että kaikki näin kovin lempeässä valossa, ja
että yksin kuolemankin ajatus onnen unelmana tunkeutui minuun. Nauroin,
rukoilin ja itkin. Tällä hetkellä rakastin kaikkea maailmassa ja omaa
itseäni hehkuvalla kiihkoisuudella.

Jumalanpalveluksien välillä aloin lukea evankeliumia. Mitä enemmän
luin, sitä selvemmäksi ja käsitettävämmäksi tuli minulle tämä kirja,
sitä liikuttavammaksi ja yksinkertaisemmaksi tuo jumalallisen elämän
kertomus, ja sitä ylevämmäksi ja pohjattomammaksi tunteiden ja
ajatuksien syvyys lunastajani opissa. Selvältä ja yksinkertaiselta
näytti minulle kaikki, kun tuosta kirjastani käännyin taas katselemaan
ja miettimään elämää, joka minua ympäröi. Näytti, että olisi vaikeata
elää pahasti ja aivan helppoa rakastaa kaikkia ja olla kaikkien
rakastamana.

Jokainen oli minua kohtaan hyvä ja lempeä. Sonjakin, jota yhä vielä
opetin, oli aivan toiseksi muuttunut. Hän koetti ymmärtää kaikkea, mitä
opetin, tyydyttää minua kaikessa eikä koskaan yrittänytkään
tuskastuttamaan minua. Millainen olin muille, sellaisia olivat muut
minulle.

Miettiessäni, ketä vihollisia minulla olisi, joilta minun pitäisi
pyytää anteeksiantamusta ennen ripille menoani, muistin ainoastaan
yhden läheistössämme asuvan aatelisneidin, jonka olin saattanut
naurettavaksi vuosi takaperin vieraisilla ollessamme ja joka sen
perästä ei ollut enää käynyt meitä tervehtimässä. Minä kirjoitin
hänelle kirjeen, tunnustin siinä rikokseni ja pyysin anteeksi.

Hän vastasi minulle kirjeellä, jossa hän puolestaan pyysi anteeksi
minulta ja soi anteeksi minulle. Itkin ilosta lukiessani noita
yksinkertaisia rivejä, joissa minulle silloin ilmausi syvää ja
liikuttavaa tunnetta.

Emännöitsijämme tyrskähti myös itkuun, kun pyysin häneltä anteeksi.

"Minkätähden ovat kaikki niin hyviä minua kohtaan, millä olen ansainnut
sellaista rakkautta?" mietin itsekseni. Ja tahtomattani muistin Sergei
Michailovitshiä ja ajatukseni viivähtivät kauan hänessä. En voinut
muuta, enkä lukenutkaan tätä synniksi.

Mutta en ajatellut häntä samalla tavalla, kuin olin ajatellut sinä
yönä, jona ensikerran havaitsin, että hän rakasti minua -- ajattelin
häntä aivan kuin itseäni, yhdistin ehdottomasti hänen jokaiseen
tulevaisuuteni ajatukseen. Tukehduttava vaikutus, jota kärsin hänen
läsnäollessaan, katosi kerrassaan ajatuksistani. Tunsin itseni nyt
hänen vertaiseksensa ja siitä korkeudesta, minne hurskas mielialani oli
minut nostanut, käsitin häntä täydellisesti.

Se oli nyt minulle selvää, mikä hänessä ennen oli näyttänyt niin
vieraalta. Vasta nyt ymmärsin, minkätähden hän sanoi, että ainoastaan
toisten hyväksi eläminen on onnea.

Nyt olin minä täydellisesti yhtä mieltä hänen kanssaan. Ajattelin, että
me kaksi yhdessä voisimme juuri tuollaista rauhallista onnea nauttia.
En haaveksinut ulkomaan matkoja, suurta maailmaa, loistoa; vaan
kuvittelin aivan toista, tyyntä perhe-elämää maalla, ikuista itsensä
uhraavaisuutta, loppumatonta keskinäistä rakkautta ja ikuista
kaitselmuksen ylistystä, joka meitä niin hellävaroin hoiti.

Aikomukseni mukaan kävin ripillä syntymäpäivänäni. Palatessani kirkosta
mainittuna päivänä, täytti sydäntäni niin sanomaton onnellisuus, että
pelkäsin elämää, jokaista liikutusta, pelkäsin kaikkea mahdollista,
mikä vaan voisi onneani häiritä. Mutta tuskin pääsimme vaunuista
rappusille kun näimme tutut kaksipyöräiset ajoneuvot ja Sergei
Michailovitshin. Hän tuli onnittelemaan minua ja menimme yhdessä
vierassaliin. En vielä koskaan sillä ajalla, jona Sergei
Michailovitshin olin tuntenut, ollut voinut niin rauhallisena ja
itsetietoisena olla hänen lähellänsä, kuin tällä kerralla. Tunsin että
minussa oli kätkeytyneenä kokonainen uusi maailma, jota hän ei
ymmärtänyt ja joka kohoutui häntä ylemmäksi. En tuntenut hänen
läsnäolostaan vähintäkään ujoutta. Oli hyvin mahdollista, että hän
ymmärsi, mistä tämä tuli, sillä hän seurusteli kanssani erityisen
hellällä lempeydellä ja hienolla arvokkaisuudella.

Menin pianon luokse, mutta hän sulki sen ja pani avaimen taskuunsa.

"Älkää häiritkö mielentilaanne", sanoi hän, "sielussanne on nyt
musiikki, joka on kaikkia maailman musiikkia parempi."

Olin kiitollinen hänelle näistä hänen sanoistaan, vaan kumminkin
samalla oli kiusallista, että hän noin helposti ja varmasti oli
käsittänyt sen, minkä olisi pitänyt olla salaisuutena kaikille.

Syödessämme ilmoitti Sergei Michailovitsh tulleensa toivottamaan
minulle onnea ja sanomaan jäähyväisiä, sillä hänen oli matkustaminen
aamulla Moskovaan. Tätä sanoessaan katsoi hän Katjaan, ja sitten vain
vilkaisi minuun. Näin, että hän pelkäsi kasvojeni ilmaisevan jotakin
mielenliikutusta. Mutta minä en kummastunut, en hämmentynyt, enkä edes
kysynyt, pitkäksikö aikaa hän lähtee. Minä tiesin, että hän näin vaan
sanoi, eikä sitten matkustaisikaan.

Miten tämän tiesin, en voi enää itsekään käsittää; mutta tuona
unohtumattomana päivänä minusta näytti, että tiesin kaikki, mitä oli
tapahtunut ja mitä vastaisuudessa tapahtuu. Olin kuin semmoisessa
hyvässä unessa, jossa näkee kauaksi taaksepäin menneisyyden tapahtumat
ja kauaksi tulevaisuuteen, mitä siinä tulee tapahtumaan, vieläpä millä
tavalla tapahtuu.

Sergei Michailovitsh tahtoi lähteä oitis päivällisten jälkeen, mutta
Katja paneusi paikalla pöydästä noustuamme päivällislevolle, ja
Michailovitshin piti odottaa, kunnes Katja heräisi, saadaksensa hänelle
sanoa jäähyväiset.

Saliin heloitti päivä täysin sätein, -- me menimme terassille. Tuskin
olimme päässeet istumaan, kun aloin täysin rauhallisesti keskustelun,
jonka piti ratkaista rakkauteni kohtalon. Aloin puhua, en ennemmin enkä
myöhemmin, vaan juuri samalla silmänräpäyksellä, kuin istuimme. En
ollut vielä mitään sanonut, ei äänen värityksessä, eikä keskustelun
luonteessakaan mitään ilmautunut, mikä olisi estänyt minua sanomasta
sitä mitä aijoin. Itsekään en ymmärrä, mistä minulla oli sellainen
rauhallisuus, päättäväisyys ja mistä löysin tuon varman muodon
sanoilleni. Oli kuin en olisikaan itse puhunut, vaan joku tahdostani
riippumaton olisi minussa puhunut.

Sergei Michailovitsh istui minua vastapäätä ja nojautuen kaidepuuhun
riipi jostakin sireeninoksasta lehtiä. Kun aloin puhua, päästi hän
sireeninoksan käsistään ja kallisti päänsä käden nojaan. Hänen
asentonsa saattoi olla yhtä hyvin täysin rauhallisen, kuin kovin
liikutetunkin asentona.

"Minkätähden te matkustatte?" kysyin häneltä painavasti, ja katsoin
häntä sitten äänetönnä suoraan silmiin.

Hän ei heti vastannut.

"On asioita", hyrähti hän sitten ja painoi katseensa maahan.

Minä käsitin, kuinka työlästä hänen oli valehdella silmäini edessä ja
vielä noin vilpittömästi tekemääni kysymykseen vastatessaan.

"Kuulkaas nyt", aloin puhua, "te tiedätte, millainen päivä on tämä
päivä minulle. Se on monessa suhteessa minulle merkitsevä päivä. Kun
kysyn teiltä, en kysy vain näyttääkseni pelkkää osanottavaisuuttani, --
te tiedätte, että olen tottunut teihin ja rakastan teitä --, kysyn sen
vuoksi, kun minun täytyy saada se tietää... Minkätähden te
matkustatte?"

"Minun on hyvin vaikea sanoa teille suoraan totta, ja olla salaamatta
todellista syytä siihen, että lähden", vastasi Sergei Michailovitsh.
"Tällä viikolla olen paljon ajatellut itseäni ja teitä ja olen
päättänyt, että minun täytyy matkustaa... Te ymmärrätte, minkätähden,
ja jos rakastatte minua, niin ette kysy enempää minulta..."

Hän pyyhkäsi otsaansa kädellään ja käsi jäi sitten peittämään silmää...
"Minun on hyvin vaikea... ja te käsitätte miksi..."

Sydämeni alkoi tykyttää kiihkeästi.

"En minä voi sitä käsittää", sanoin minä, "minä en käsitä; mutta
sanokaa te, sanokaa Jumalan tähden, tämän syntymäpäiväni tähden,
sanokaa te; minä voin kuulla rauhallisena kaikki!"

Hän muutti asentoansa, katsoi minuun ja taivutti taas sireeninoksan
käsiinsä.

"Vaikka onkin", alkoi hän hetken vaitioltuansa äänellä, jonka hän
koetti saada kuulumaan varmalta, "vaikka onkin tuhmaa ja mahdotontakin
sitä sanoin kertoa, ja vaikka se on minulle sanomattoman vaikeata,
koetan kumminkin teille selvittää..." tässä rypisti hän otsansa, aivan
kuin olisi ruumiillista tuskaa kärsinyt.

"No?" sanoin minä.

"Kuvailkaapas mielessänne, että oli herrasmies, olkoon vaikka
esimerkiksi A, vanha elähtänyt mies, -- ja neitonen, vaikkapa B, nuori,
onnellinen, maailmaa, ihmisiä, elämää tuntematon. Erityisten
perheellisten asiain vuoksi kävi niin, että A alkoi rakastaa B:tä kuin
tytärtänsä eikä pelännyt, että olisi voinut ruveta häntä toisella
tavalla rakastamaan."

Michailovitsh oli taas vaiti, mutta minä en häntä keskeyttänyt.

"Mutta", jatkoi Michailovitsh yht'äkkiä kiireesti ja varmalla äänellä,
minuun katsomatta, "A oli unhottanut, että B oli nuori ja elämä hänelle
vielä leikkiä, ja että hän voisi helposti toisellakin tavalla rakastua
B:hen ja että B voisi ruveta pitämään sitä hauskana. Ja A yht'äkkiä
huomasikin, että toisellainen tunne, ihan kuin omantunnonvaivana jo
asustikin hänen sielussaan, ja hän pelästyi. Hän pelkäsi, että heidän
entinen ystävällinen välinsä tulisi rikkountumaan, ja päätti matkustaa,
ennenkuin sellainen muutos ennättäisi toteutua."

Puhuessansa pyyhkäsi hän taas silmiänsä aivan huomaamattansa ja käsi
jäi taas niitä peittämään.

"Ja minkätähden A pelkäsi rakastaa muulla rakkaudella?" kysyin tuskin
kuultavalla äänellä koettaen hillitä liikutustani. Ääneni oli kuitenkin
varma, vaan Sergei Michailovitshista näytti se tuntuvan leikilliseltä,
sillä hän vastasi loukkautumista ilmaisevalla äänellä:

"Te olette nuori, mutta minä en ole enää nuori. Teille sopii vielä
leikkiminen, mutta minä haluan jo jotakin muuta. Leikkikää vain, kunhan
ette minun kanssani leiki. Minä vakuutan, ettei se minulle tekisi hyvää
ja jälkeenpäin katuisitte itsekin sitä. -- Sen sanoi A", lisäsi hän.
"No, tämä on kaikki hullutusta, vaan te ymmärrätte nyt, minkä vuoksi
matkustan. Kuulkaahan, elkäämme enää puhuko tästä."

"Elkää, elkää, puhutaan vain", hätäilin sanomaan ja kyyneleet
tukauttivat ääntäni. "Rakastiko A häntä vai eikö?"

Sergei Michailovitsh ei vastannut mitään.

"Jos ei A rakastanut B:tä, niin miksi hän leikki hänen kanssaan, kuin
lapsen kanssa?" jatkoin minä.

"Niin, niin, A oli syypää", vastasi Michailovitsh kiiruhtaen
katkaisemaan puhettani.

"Mutta kaikki oli lopussa ja he erosivat... ystävinä."

"Mutta se on hirveätä! Eikö mikään muu ratkaisu ole mahdollinen?"...
sanoin aivan kuiskaavalla äänellä ja pelästyin omia sanojani.

"On kyllä", sanoi hän, ottaen kätensä kasvoiltansa, ja katsoi minua
suoraan silmiin. "On kyllä kaksi erilaista ratkaisua mahdollista.
Mutta, herran tähden, elkää keskeyttäkö minua enää, kuunnelkaa
rauhallisesti minua... Muutamat sanovat", alkoi hän nousten seisomaan
ja hymyillen surullisen raskaasti, -- "muutamat sanovat, että A oli
järjeltänsä, rakasti B:tä hulluuteen asti ja sanoi vielä sen B:lle... B
nauroi vain, sillä hänestä oli ollut kaikki leikkiä, mutta A:lle oli se
ollut elämän tärkein asia."

Minä oikein värisin ja tahdoin keskeyttää häntä, sanoa hänelle, ettei
hän enää puhuisi noin, mutta hän ei antanut minulle sananvuoroa.
Laskien kätensä minun käteni päälle hän sanoi vapisevalla äänellä: "Ei,
odottakaa vähän, toiset vielä sanoivat, että B oli tuntenut sääliä A:ta
kohtaan. Raukka, ei tuntenut maailmaa eikä ihmisiä; kuvaili todellakin
voivansa A:ta rakastaa ja suostui niin hänen vaimokseen. Ja A
järjiltänsä ollen uskoi samoin, uskoi todellakin, että nyt hänelle
alkaa uusi elämä. Mutta pian he molemmat huomasivat pettyneensä; A oli
pettänyt B:n ja B pettänyt A:n... Ei, ei puhuta enää tästä", lopetti
Michailovitsh nähtävästi itse voimatonna enää jatkamaan, ja asettui
äänetönnä istumaan vastapäätä minua.

Hän sanoi: "ei puhuta", mutta minä näin, että sisimmässään hän ei
mitään niin toivonut, kuin että olisin vastannut hänelle. Olisin
tahtonut puhua, mutta en voinut, sydäntäni ahdisti niin.

Minä katsoin häneen. Hän oli vaalea ja hänen alahuulensa vavahteli.
Tuli niin äärettömän surku häntä. Ponnistin voimiani uudestaan ja
yht'äkkiä onnistuinkin katkaisemaan äänettömyyteni, ja pakottamaan
suuni puhumaan, joka oli ennen pysynyt niin kankeana. Puhuin hänelle
hiljakseen, rauhallisella ja hillityllä äänellä, jonka pelkäsin joka
hetki taittuvan.

"Mutta on vielä kolmaskin ratkaisu", sanoin minä ja siihen taas
keskeytin.

Mutta Sergei Michailovitsh oli vaiti.

"Ja tämä kolmas ratkaisu on sellainen, että A ei rakastanutkaan B:tä,
vaan saattoi hänet onnettomaksi, kovin onnettomaksi luullessaan
olevansa oikeutettu hänet heittämään ja matkustamaan pois; -- hän vielä
ylpeilikin tästä. Teille, mutta ei minulle, teille yksin on kaikki
ollut leikkiä, -- ensimäisestä päivästä saakka olen minä rakastanut,
rakastanut teitä!" sanoin minä ja sanoessani "rakastanut" paisui
hillitty ääneni rajuksi huudahdukseksi, jota itsekin pelästyin.

Vaalenneena seisoi Michailovitsh edessäni. Hänen huulensa vapisivat
enemmän ja enemmän ja kaksi kyyneltä kiertyi hänen silmistään.

"Se on kurjasti teiltä!" sain melkein huutamalla suustani. Minä tunsin
kuinka lannistuminen ja pidätetyt kyyneleet tukehuttivat ääntäni. "Ja
minkätähden?" lisäsin ja nousin samalla seisoalleni jättääkseni hänet.

Mutta hän pidätti minut. Hän painoi päänsä polvilleni, hänen huulensa
suutelivat ja hänen kyyneleensä kostuttivat värähteleviä käsiäni.

"Jumalani, jospa olisin tämän tiennyt!" kuiskasi hän.

"Millä olen tämän ansainnut?" sanoin minä ja sydämmeni täytti sellainen
onni... niin, joka on kadonnut ainiaaksi, eikä ole milloinkaan
palannut.

Viittä minuuttia myöhemmin juoksi Sonja yläkertaan Katjan luokse ja
huusi, että koko talo kaikui:

"Mascha menee naimisiin Sergei Michailovitshin kanssa!"



V.


Meillä ei ollut mitään syytä lykätä häitämme. Minä en toivonut sitä
eikä hänkään, Michailovitsh. Totta kyllä, että Katja tahtoi matkustaa
Moskovaan tarpeita ostamaan ja tilaamaan myötäjäisiä. Michailovitshin
äiti tahtoi taas, että hänen poikansa ennen naimisiin menoaan
hankkisi uudet vaunut ja huonekalut sekä tapiseerauttaisi huoneet
uudestaan, mutta me kumpikin päätimme tehdä nämä häiden jälkeen, jos
näyttäisi välttämättömältä, ja viettää häämme kahden viikon päästä
syntymäpäivästäni aivan hiljaisesti, morsiuslahjoitta, vieraitta,
morsiusneidittä, hääherkuitta, sampanjatta, -- kerrassaan vain häät
kaikitta lisäyksittä, joita tavallisesti häissä käytetään.

Michailovitsh kertoi minulle äitinsä olevan kovin tuskissaan siitä,
että nyt häät muka menisivät ilman musiikkia, ilman tavarain
kasaantumista vuorenkorkuiselle ja panematta mullin mallin koko taloa.
Hänen omat häänsä ennen vanhaan, nehän maksoivatkin kolmekymmentä
tuhatta ruplaa! Sergeiltä salaa oli hän jo läpikotoisin myllännyt
varasto-arkkunsa ja vakavasti neuvotellut taloudenhoitajatar
Marjushkan kanssa meidän onnellemme välttämättömistä matoista,
ikkunanvarjostimista, teetarjottimista y.m.

Minun puolestani teki Katja aivan samoin emännöitsijämme Kusminishnan
kanssa. Ja näissä hommissa ei hänen kanssaan tarvinnut leikkiä laskea.
Hän oli aivan varma, että Sergei ja minä tulevaisuudestamme puhuessamme
kuiskailimme pelkkiä hellyyksiä toisillemme ja laskimme vain leikkiä,
niinkuin häitään odottavain rakastuneiden paha tapa on, ja että meidän
tulevainen onnemme riippuu alusvaatteiden tarkasta leikkaamisesta sekä
pöytäliinain ja salvettien saumoista ja päärmeistä.

Pokrovskovin ja Nikolskin välillä kulki joka päivä useampia salaisia
kuiskaustietoja siitä, mitä varusteltiin ja valmistettiin, ja vaikka
Katja ja Sergein äiti elivät näöltään hellimmässä ystävyydessä, tuntui
nyt heidän välillään olevan hienoa diplomaattista sotaa.

Tatjana Semenovna, Sergein äiti, jonka kanssa nyt lähemmin tutustuin,
oli teeskentelevä ja ankara talon haltijatar ja tavoiltaan menneen ajan
aatelisrouva. Sergei ei rakastanut häntä ainoastaan pojan
velvollisuudentunnosta, vaan sisällisestä taipumuksesta, sillä hän piti
äitinsä parhaimpana, ymmärtäväisimpänä, hellimpänä ja rakastettavimpana
naisena koko maailmassa. Tatjana Semenovna olikin meille aina hyvä,
minulle erittäinkin, ja iloitsi siitä, että hänen poikansa meni nyt
naimisiin. Mutta kun kävin morsianna ollessani hänen luonansa, näytti
hän tahtovan antaa minun tuntea, että hänen poikansa olisi kyllä voinut
joutua parempiinkin naimisiin ja että tekisin hyvin, jos aina pitäisin
tämän mielessäni. Ymmärsin häntä täydellisesti, vieläpä olin yhtä
mieltäkin hänen kanssaan.

Näiden viimeisten kahden viikon aikana näimme toisiamme joka päivä.
Michailovitsh tuli päivällisille meille ja viipyi puoleen yöhön. Mutta
siitä huolimatta, että hän sanoi -- ja minä puolestani tiesin hänen
sanovan totta --, että hän ei voisi minutta elää, ei hän koskaan ollut
koko päivää luonani, pitipä vielä huolta taloustoimistaankin aivan kuin
ennenkin.

Ulkopuolinen suhteemme pysyi morsiusaikani entisellään. Me
teitittelimme toisiamme totuttuun tapaan. Hän ei suudellut kättäni, hän
ei etsinyt tilaisuuksia kahdenkesken ollaksemme, vaan semmoisen
sattuessa kiiruhti pois luotani, ikäänkuin olisi pelännyt hellyytensä
saavan liian suuren ja vaarallisen vallan.

En tiedä, minäkö vai hänkö oli muuttunut, mutta tunsin nyt todellakin
itseni hänen vertaisekseen. En nähnyt hänessä enää tuota tahallista
vaatimattomuutta, josta en ollut ennen pitänyt. Usein mielihyvikseni
näin nyt edessäni entisen pelättävän ja kunnioitettavan miehen asemasta
lempeän, onnesta hämmentyneen poikasen. Ajattelin usein: "Noinpa on
hänkin ihminen juuri niin kuin minäkin, ei enempää eikä vähempää."
Mielestäni oli hän nyt selvänä edessäni, täydellisesti tunnettuna. Ja
kaikki, mitä hänestä tunsin, oli aivan yksinkertaista, omaa olemustani
vastaavaa. Hänen suunnitelmansa, joiden mukaan järjestäisimme tulevan
yhteiselämämme, olivat aivan kuin omiani, olihan vain se eroa, että hän
osasi selvemmin ja paremmasti valituilla sanoilla niitä esitellä.

Ilmat olivat näinä kahtena viikkona huonot ja vietimme sen vuoksi
aikaamme enimmäkseen sisällä huoneissa. Ihanimmat hetkemme vietimme
pianon ja ikkunan välisessä nurkassa. Tummaan ikkunan ruutuun heijastui
palavan kynttilän liekki ja ulkoa päin sitä vihmoivat sadepisarat,
jotka sitten valuivat ruutua pitkin alaspäin. Katoilta juosta loritteli
sadevesi räystäskouruja myöten rapakkoon. Ikkunoista imeytyi huoneeseen
kosteutta. Ja yhä kirkkaammalta, lämpimämmältä ja viihdyttävämmältä
tuntui vain meille nurkkamme.

"Mutta tiedättekös, että minulla on ollut jo kauan halu puhua teille
eräästä seikasta", sanoi Michailovitsh, kun jotenkin myöhällä iltasella
istuimme kahden nurkassamme. "Koko ajan teidän soittaessanne minä olen
sitä ajatellut."

"Mitäpäs minulle puhuisitte, minä tiedän sen jo kuitenkin", sanoin
minä.

"Niin, niinpä kyllä, ei siis puhutakkaan."

"Elkääs nyt, sanokaa sentään, mitä ajattelittekin sanoa", pyysin nyt.

"No hyvä. Muistatteko, kun minä kerroin teille tuon jutun A:sta ja
B:stä?"

"Ettenkö muistaisi tuota tuhmaa juttua! Hyvä oli, että se kumminkin
näin päättyi..."

"Niin kyllä, sillä vähällä olin turmella oman onneni, aivan itse. Te
pelastitte minut. Mutta pahinta kaikista on, että minä silloin
valehtelin, ja se on tunnollani. Nyt tahtoisin sanoa teille kaikki
suoraan..."

"Oi, minä pyydän, elkää nyt...!"

"Elkää pelätkö suotta", sanoi hän nauraen. "Minä sanon vain
puolustukseni. Kun aloin kanssanne puhua, oli tarkoitukseni vain tehdä
tutkimuksia..."

"Minkätähden tehdä tutkimuksia... Ei koskaan..."

"Niin, minä tein kyllä huonosti siinä. Kun elämäni harhailujen ja
pettymysten perästä käännyin takaisin maaelämään, olin itsekseni
vakuutettu, että rakkaus oli tehnyt jo loppusuorituksen minun
kohdaltani ja minulle jäänyt täytettäviksi vain vanhuuden
velvollisuudet. Senvuoksi en pitkään aikaan voinut selvittää tunteitani
teihin enkä sitä suuntaa, mihin ne minua johtivat. Minä toivoin -- enkä
toivonut. Milloin näytti minusta, että kiemailitte ja leikitte
kanssani, milloin taas epäilin sitä, ja silloin en tietänyt, mitä olisi
tehtävä. Mutta tuon illan jälkeen, -- muistattehan, kun me kävelimme
myöhään puutarhassa --, silloin minä aivan säikähdin: onneni ilmeni
minulle liian suurena, käsittämättömänä! Mitähän tapahtuisi, jos
antaisin toivolleni sijaa -- olisikohan kaikki turhaa? Mutta
itsekkäisyydessäni ajattelin tietysti vain omaa olemustani."

Hän vaikeni ja katsoi minuun.

"Mutta peräti hullua ei ollutkaan se, mitä silloin sanoin", jatkoi hän
taas. "Olisihan ollut mahdollista... minun täytyi pelätä. Minä sain
nauttia teistä niin paljon, ja itselläni oli niin vähän antaa. Olette
vielä lapsi, olette nuppunen, joka vasta puhkeaa, sillä rakastatte
ensimäisen kerran, -- mutta minä..."

"Jaa, jaa, sanokaa minulle vain suora totuus!" sanoin hänet
keskeyttäen, mutta yht'äkkiä alkoi minua pelottaa, mitä hän ehkä
sanoisikaan. "Oi, elkää puhuko", pyysin taas.

"Josko minä ennen olen rakastunut, sitäkö ei?" sanoi Michailovitsh.
arvaten ajatukseni. "Sen voin sanoa kyllä. En, en ole koskaan
rakastanut, en koskaan mitään tämänlaista tuntenut..." Mutta äkkiä
näytti siltä, kuin olisi surullinen muistelma juolahtanut hänen
mieleensä. "Tarvitsin teidän sydämenne, saadakseni oikeuden rakastaa
teitä", puhui hän surullisesti... "Minun täytyi tarkoin miettiä,
ennenkuin sanoin, että rakastan teitä. Mitä minulla on antaa teille?
Rakkauttako -- niin, rakastaa kyllä voin..."

"Olisiko se sitten niin vähän?" sanoin katsoen häntä suoraan silmiin.

"Vähän, ystäväni, vähän se on teille", jatkoi Michailovitsh. "Teillä on
vielä nuoruutenne ja kauneutenne...! Useastikaan en nuku yökausiin,
valtaavan suuren onneni vaikutuksesta. Ajattelen vain, miten elämme
yhdessä. Olen elänyt ja kokenut jo paljon, vaan näyttää siltä, että
nyt vasta käsitän, mitä onni ehtoinansa vaatii. Tyyni yksinäinen
maalais-elämä kaukaisessa kätkössämme, mahdollisuus tehdä hyvää
kansalle, jolle sitä on niin helppo tehdä, kun se ei ole siihen
tottunut; työ, työ, joka näyttää aina tuottavan hyötyä; virkistys,
luonto, kirjat, musiikki ja rakkaus meille läheisiin ihmisiin -- niissä
on onneni, jota ylevämpää en ole kuvitellutkaan. Ja sitten elämän
ystävä, sellainen kuin te, ja ehkäpä perhe, -- siinä kaikki, mitä
ihminen voi toivoa!"

"Niin on", sanoin minä.

"Niin on minulle, joka jo olen elänyt nuoruuteni, vaan ei teille",
jatkoi hän. "Te ette ole vielä elänyt nuoruuttanne. Te olisitte voinut
kyllä toisissa asioissa etsiä onneanne ja olisitte voinut kyllä
löytääkin sen. Te pidätte onnena sitä, mitä olen puhunut, vaan siksi
että minua rakastatte."

"Aina olen toivonut ja rakastanut vain tällaista rauhallista
perhe-elämää", sanoin minä. "Te sanoitte aivan samaa, mitä minä
ajattelin."

Michailovitsh hymyili.

"Teistä vain näyttää niin, lemmittyni, mutta sitten on se liian
vähäistä teille; teillä on vielä nuoruutenne ja kauneutenne jälellä",
uudisti hän ajattelevan näköisenä.

Minä olin melkeen tuskastua, kun hän ei ottanut uskoakseen minua ja
ikäänkuin olisi halunnut soimata minua nuoruudestani ja kauneudestani.

"No, minkä vuoksi rakastatte minua, nuoruuteniko vai minun itsenikö
vuoksi?" kysyin kärtyisenä.

"Sitä en tiedä, mutta rakastan vain!" vastasi hän, luoden minuun
tutkivan silmäyksensä, joka samalla oli niin miellyttävä.

Minä en vastannut hänelle mitään. Minun täytyi tahtomattanikin katsoa
häntä silmiin. Äkkiä tuli oloni kummalliseksi. Katseeni tylsistyi, en
nähnyt ympäristöäni, Michailovitshin kasvotkin hämärtyivät edestäni,
eroitin ainoastaan hänen loistavat silmänsä, jotka tähystivät suoraan
silmiini; nuo silmät näyttivät tunkeutuvan lävitseni, kaikki
sekavustui, en nähnyt enkä erottanut enää mitään, täytyi painaa silmäni
kiinni, temmatakseni itseni irti lumouksesta, joka oli samalla sekä
ihastusta että pelkoa...

       *       *       *       *       *

Hääpäivämme aattona selvesi ilma illan suussa ja pitkän sateen jälkeen,
jolla kesä päättyi, saimme ensimäisen kolean kirkkaan syysillan.
Kaikki oli virkeätä, kolkkoa, kylmähköltä kajahtelevan kirkasta.
Puutarhassamme saimme katsella ensimäisen kerran vapaata syksyistä
luontoa, sen terävän kirjavia värivivahduksia, ja kuihtuneen kesän
jättämää alastomuutta. Taivas oli kylmän valju. Menin maata ja
ajattelin onnellisena, että huomenna, hääpäivänämme, on kaunis ilma.
Aamulla heräsin auringon noustessa ja ajatus, että nyt on jo "tänään",
pelotti minua, samalla kun se minua oudosti ihmetytti.

Menin puutarhaan. Aurinko oli juuri noussut ja paisteli kellastuneitten
ja melkein lehdettömiksi varisseiden lehmusten välitse käytävälle. Tie
oli rasahtelevien lehtien peittämänä. Kurtistuneet pihlajanmarjatertut
punertelivat oksillansa pakkasesta kurtistuneiden lehtien ympäröiminä.
Georgiinit olivat ränsistyneet ja muuttuneet mustiksi. Ensi kertaa
kimalteli hopeainen yöhallan huurre vaalistuneella nurmella ja kartanon
viereen murtuneilla tikapuilla. Kylmän kirkkaalla taivaalla ei ollut
ainoatakaan pilveä nähtävänä.

"Joko todellakin on tänään?" ajattelin itsekseni, voimatta onneani
uskoa. "Huomennako en enää herää täällä, vaan tuolla vieraassa uudessa
kodissani Nikolskissa? Enkö enää saa täällä häntä odottaa, kiitää häntä
vastaanottamaan, hänestä täällä iltasin ja öisin Katjan kanssa puhua,
hänen vieressään pianon edessä salissamme istua, kulkea täällä hänen
rinnallaan hämärässä yössä, enkö?"

Muistin, että hän sanoi minulle eilis-iltana tulleensa viimeisen kerran
ja että Katja pakotti minua koettelemaan hääpukuani ja sanoi: "huomista
varten". Vuoroin uskoin ja vuoroin epäilin todellisuutta. Todellako jo
huomispäivänä elän tuolla Nikolskissa anoppini kanssa Nadeshdjatta,
Grigori-vanhuksetta, Katjatta? Eikö hoitajattareni enää maata
mennessään minua suutelekaan ja vanhan tottumuksensa mukaan ristien,
siunaten sanokaan: "hyvää yötä, neiti?" Enkö enää saa Sonjaa opettaa ja
hänen kanssaan leikkiä, aamusin kolkuttaa hänen suojansa seinään ja
kuulla hänen hilpeän raikasta nauruaan? Tänä päivänäkö tulen
itsellenikin vieraaksi ja alan uuden elämän? Tänä päivänä minun
toiveeni täyttyvät? Ja onkohan tämä uusi elämä ijäti kestävä?

Kärsimätönnä odotin Sergei Michailovitshiä, sillä raskailta tuntuivat
nuo ajatukset sielussani.

Hän tuli aikaisin aamulla, ja oitis hänen nähtyäni olin varmasti
vakuutettuna, että tänään olen hänen vaimonsa, eikä tämä ajatus enää
minua pelottanut.

Päivällisten edellä menimme kirkkoomme toimituttamaan sielumessun
isävainajalleni.

"Jospa hän olisi vielä elossa!" ajattelin minä kotiin palatessamme ja
nojasin äänetönnä sen miehen käsivarteen, joka oli ollut isän parhain
ystävä. Rukousten aikana, kun kumarruksissani painoin päätäni kylmää
lattian kiviliuskaa vastaan, kuvastui isäni niin selvästi mieleeni,
että uskoin hänen sielunsa ymmärtävän minua ja siunaavan vaaliani.
Mielestäni hänen henkensä leijaili ympärillämme meitä verhoten ja hänen
siunauksensa oikein tuntui olemuksessani. Muistelmat ja toiveet, onni
ja huolet sulautuivat minussa juhlalliseksi hyvän tunnoksi, jonka
valtavuutta lisäsi liikkumaton raikas ilma, rauhaisat, paljaat pellot
ja vaaleahko taivas syksyisen auringon kirkkaiden vaikka jo
voimattomain säteiden sopusointuisasti valaisemana. Samat säteet
paistoivat poskelleni, koettaen sitä turhaan paahduttaa. Minusta
näytti, että hän, jonka rinnalla astelin, ymmärsi tunteeni ja tunsi
samaa, kuin minäkin. Hän astui hitaasti äänetönnä ja hänen
kasvoissansa, joihin vähä väliä vilkasin, kuvastui sama surunvoittoinen
iloisuus, jota tuo kirkas syyspäivän ilmakin kuvasteli ja joka täytti
minunkin sydämmeni.

Hän kääntyi minuun. Näin, että hän aikoi sanoa minulle jotakin.
"Mitähän, puhuukohan hän minulle siitä, mitä olen itsekin ajatellut?"
välkähti mielessäni. Mutta hän alkoikin puhua isästäni nimittämättä
häntä.

"Erään kerran sanoi hän minulle leikillään: otapa vaimoksesi meidän
Mascha!"

"Kuinka onnellinen hän tänään olisikaan!" vastasin minä, vielä
tiukemmin nojautuen käsivarteen, jolla hän minua tuki.

"Niin, te olitte silloin vielä lapsi", jatkoi Michailovitsh, katsoen
minua silmiin. "Minä suutelin silloin noita silmiä ja rakastin niitä
ainoastaan sentähden, että ne olivat niin isän silmäin näköiset, En
voinut ajatella silloin, että kerran ovat ne minulle vielä oman itsensä
vuoksi kalliit. Siihen aikaan sanoin teitä Masshaksi."

"Sanokaa minua 'sinuksi'", sanoin minä.

"Olin juuri sanoakin sinua 'sinuksi'", vastasi Sergei. "Nyt vasta
näyttää minusta, että olet kokonaan omani."

Rauhallisen tyynellä ja sydämmellisellä katseella katsoi hän minuun.

Kulimme hitaasti ja levollisesti alastonta peltoa menevää tietä.
Kuulimme tuskin askeliamme, omaa ääntämme. Rotkotien toisella puolella
levisi kauaksi ruskeahko sänkipelto, lehtensä karistaneeseen viitakkoon
saakka. Eräs talonpoika käänsi sitä aurallaan meidän puoleisesta
sivustasta. Yhä leveämmäksi ja leveämmäksi kävi mustalle mullalle
käännetty juova. Metsän reunalta näkyi hajaantunut hevoslauma, näyttäen
olevan hyvinkin lähellä meitä. Toisella sivulla ja edessämme
viheriöitsi jo syyslaihoa peltosaroissa, jotka ulottuivat puutarhaamme
ja vielä sen taitse kartanolle saakka. Kaikkea valaisi aurinko
syksyisellä voimattomalla paisteellaan. Kaikkialta kimalteli pitkiä
hämähäkin verkkolankoja. Niitä lenteli ympärillämme ilmassa, laskeutui
kuuraiselle sänkipellolle, tarttui kasvoihimme, hiuksiimme ja
vaatteisiimme. Puhuessamme soinnahtelivat äänemme niin omituisesti,
kuin olisivat panneet kumisemaan tyynen ilman päämme päällä ja me
olleet aivan yksinämme keskellä suurta maailmaa, yksinämme tuon
sinervän taivaan alla, jolla värähtelevästi sädehtien leikkivät
syksyisen auringon voimattomat säteet.

Mielelläni olisin minäkin sanonut Sergeitä "sinuksi", mutta se
ujostutti niin!

"Miksikä sinä niin kiireesti käyt?" sain sanottua, nopeasti, melkein
kuiskaamalla, mutta samalla myöskin lävähdin punaiseksi.

Hän alkoi käydä hitaammin ja katseli minua entistä hellemmällä
iloisuudella ja onnellisuudella. Kun palasimme kotiin, oli siellä jo
Sergein äiti ja ne vieraat, joita kutsumatta emme voineet olla. Nyt en
taas saanut olla Sergein kanssa kahden siihen hetkeen saakka, kun
kirkosta lähdettyämme istuimme vaunuun ajaaksemme Nikolskiin.

Kirkko oli melkein tyhjä. Vilaistessani ympärilleni näin Sergein äidin
istuvan matolla lähellä kuoria, edempänä Katjan viheriänauhaisessa
myssyssään kyyneleet poskilla ja pari kolme orjaamme, jotka uteliain
katsein tähystelivät minua. Sergeitä en nähnyt, vaan tunsin hänen
lähellä olonsa.

Kuulin rukouksen sanat ja kertasin ne kyllä itsekseni, mutta sielussani
ne eivät saaneet mitään vastakaikua. En voinut rukoilla, katselin vain
typerästi pyhäinkuvia, kynttilöitä, messukasukan ristiä papin selällä,
alttaritaulua ja kirkon ikkunaa enkä ymmärtänyt yhtään mitään. Tunsin
vain hämärästi, että nyt tapahtuu jotakin tavatonta minussa.

Kun pappi ristinensä kääntyi meihin päin, toivotti onnea ja sanoi, että
hän on minun ristinyt ja nyt Jumala on sallinut hänen vielä vihkiäkin,
-- kun Katja ja Sergein äiti suutelivat meitä ja kuulin vanhan Grigorin
äänen huutavan vaunuja tulemaan, silloin ihmettelin ja hämmästyin, että
jokos onkin kaikki päättynyt, eikä ole tapahtunut mitään erinomaista,
en edes tuntenut tuon pyhän toimituksen vaikutusta sielussani.

Suutelimme toisiamme, ja tuo suudelma oli outo, vieras meidän
tunteillemme. "Tällaistako vain?" ajattelin minä.

Menimme kirkosta ulos. Ajopelien ratina kumahteli kirkon holvistossa.
Raitis ilma kosketteli miellyttävästi kasvojani.

Otettuaan hattunsa auttoi Sergei minua kädestä vaunuihin. Vaunun
ikkunasta näin kylmän kuun...

Sergei istui rinnalleni ja sulki vaunun oven. Sydäntäni vihlasi, aivan
kuin olisi loukannut minua se varmuus, jolla hän oven sulki. Katjan
ääni kuului huutavan, että minun pitää peittää pääni. Vaunujen pyörät
kolahtelivat kiviin, pyörivät sitten tasaista tietä ja matkamme joutui.

Vaunun nurkkaan kyyristyneenä katselin ikkunasta kauaksi pelloille ja
kuun kylmähkösti valaisemalle tielle. En katsonut Sergeihin, vaan
tunsin kumminkin, että hän oli lähelläni, aivan vieressäni. "Tässäkö on
kaikki mitä tämä hetki, josta niin paljon odotin, on minulle antanut?"
ajattelin itsekseni. Tuntui nöyryyttävältä ja loukkaavalta, kun sain
istua niin yksinäni ja kumminkin niin lähellä häntä. Käännyin häneen
päin aikoen sanoa jotakin hänelle. Mutta en saanutkaan sanaa suustani.
Entinen hellyyden tunne näytti kadonneen, ja loukkaantumisen ja pelon
tunteet saaneen vallan.

"Tähän hetkeen saakka en ole voinut uskoa, että tämä olisi todellakin
mahdollista", vastasi Sergei lempeästi katseeseeni.

"Minua pelottaa, en tiedä, miksikähän", sanoin minä.

"Minunko vuokseni pelottaa, rakkaani?" kysyi Sergei ja, ottaen minua
kädestä, kumartui puoleeni. Käteni oli elotonna hänen kädessään ja
tunsin sydämmessäni kylmyyttä ja kaihoa.

"Niin", kuiskasin minä.

Mutta yht'äkkiä alkoi sydämmeni sykkiä voimakkaasti ja käteni
vavahdella. Tartuin hänen käteensä. Minä lämpenin, silmäni etsivät
puolihämärässä hänen katsettaan ja tunsin nyt, etten pelännytkään
häntä, vaan että tämä pelko oli ollut rakkautta, hellempää ja
voimakkaampaa rakkautta kuin entinen. Tunsin, että olen nyt kokonaan
hänen ja että olen onnellisena hänen vallassaan.



TOINEN OSA.



I.


Päivät, viikot, kaksi kuukautta meni yksinäisessä maalaiselämässä ihan
meidän huomaamattamme. Ja kuitenkin olisivat tunteemme, mielialamme ja
onnemme näiden kahden kuukauden ajalla riittäneet täyttämään kokonaisen
elämän.

Meidän unelmat maalaiselämämme järjestämisestä eivät täyttyneetkään
sillä tavalla, kuin olimme odottaneet. Mutta todellinen elämämme ei
siltä ollut odotettua huonompi. Siitä ei tullut ankaran työskentelyn,
velvollisuuksien täyttämisen ja uhraavaisuuden elämää, niinkuin olin
morsianna ollessani kuvaillut. Päinvastoin oli elämämme täynnä
itsekästä rakkautta toinen toiseemme, keskeymättömän lempimisen halua,
aiheetonta hurmautumista ja kaiken ulkopuolellamme olevan täydellistä
unohtumista.

Totta kyllä, että Sergei välistä meni työhuoneeseensa tehdäksensä
jotakin, välistä ajoi kaupunkiin asioille tahi katsomaan talonsa
hoitoa; mutta näin selvästi kuinka vaikea hänen oli hetkeksikään luopua
minusta. Ja sittemmin hän tunnustikin, että kaikkialla, missä minua ei
ollut, hänestä tuntui niin tyhjältä ja turhalta, ettei hän edes
ymmärtänyt, mitä tehdä.

Minun laitani on samanlainen. Minä luin, soittelin, tein äidin kanssa
askareita, pidin koulua, kuitenkin vain sentähden, että jokainen noista
toimistani oli jossain suhteessa Sergeihin ja tuotti hänelle iloa.
Mutta kun vain ajattelinkin töitä, jotka eivät häneen yhdistyneet, niin
hervostuen vaipuivat oitis käteni. Oikein tuntuu naurettavalta
ajatella, että maailmassa olisi muutakin, kuin Sergeini. Mahdollisesti
oli se huono, itsekäs tunne, mutta sittenkin teki se minun onnelliseksi
ja kohotti kaikkea muuta korkeammalle. Hän oli maailmassa ainoa, joka
kuului minulle, ja pidin häntä kauniimpana ja puhtaimpana ihmisenä maan
päällä. Tästä seurasi, etten voinut elää yhdellekään muulle kuin
hänelle, -- enkä mitään muuta varten kuin pysyäkseni hänen silmissään
sinä, jona hän minua piti.

Ja hän pitikin minua oivallisimpana ja täydellisimpänä naisena, mitä
olla saattaa, luullen minun olemuksestani kaikkea mahdollista
täydellisyyttä. Minä koetinkin olla ja pysyä sellaisena naisena hänen
silmissään, -- hän itse oli maailman oivallisin ja parhain mies.

Erään kerran tuli Sergei luokseni huoneeseeni hetkenä, jolloin
rukoilin. Hän istui pöydän viereen, ettei olisi minua häirinnyt ja
avasi kirjan. Minusta tuntui, että hän katseli minua, ja minä käännyin
häneen päin. Hän hymyili, ja minua alkoi naurattaa, etten voinut jatkaa
rukoustani.

"Oletko sinä jo rukoillut?" kysyin häneltä.

"Olen. Jatka nyt vain, minä menen pois."

"Mutta rukoile nyt minunkin kanssani, minä pyydän."

Hän aikoi mennä vastaamatta minulle, mutta minä pidätin häntä.

"Rakkaani, kuule nyt, minun vuokseni, rukoile nyt kanssani."

Hän asettui rinnalleni seisomaan, antoi tottumattoman kankeasti vaipua
kätensä ja alkoi vakavan näköisenä lukea rukousta paikkulaspäisellä
äänellä. Aina vähän päästä kääntyi hän minuun päin, ikäänkuin
saadakseen nähdä hyväksymisen ilmeen ja tukea hartaudelleen.

Kun hän pääsi loppuun, tyrskähdin nauramaan ja kapsahdin hänen
kaulaansa.

"Veitikka, sinä veitikka! Olen kuin kymmenen vuotias taas -- --" sanoi
Sergei punastuen ja suuteli kättäni.

Talomme oli noita vanhoja maalaistaloja, joissa toisiaan kunnioittaen
ja rakastaen on elänyt useita polvia samaa sukua. Kaikista hengehti
kauniita ja kunniakkaita perhemuistoja, jotka heti, kun taloon tulin,
muuttuivat myös minun omiksi muistoikseni.

Talon järjestykset ja elintavat menivät edelleen entisellä tavallaan
Tatjana Semenownan johdannolla. En voi sanoa, että kaikki olisi ollut
siroa ja kaunista, vaan kaikki oli varakasta, siistiä, yksinkertaista
ja kelvollista sekä kunnioitusta herättävää palvelusväestä
huonekaluihin ja ruoka-aterioihin saakka.

Sali oli sisustettu sopusuhtaisesti. Seinällä riippui muotokuvia,
lattiaa verhosivat kotikutoiset, kuvitetut ja kirjaellut matot. Isossa
vierassalissa oli vanha soittokone, kaksi erilaista hienotekoista
piironkia, sohva ja leikkauskoristeisia pöytiä. Minun työhuoneessani,
jonka vanha Tatjana Semenowna oli erityisesti laitellut, olivat
parhaimmat kalut, usealta vuosisadalta alkuaan ja useata kuosia. Muun
muassa oli sinne sijansa saanut vanha peili, johon ensimältä ihan
pelotti katsoa, mutta joka lopulta muuttui minulle arvokkaaksi vanhaksi
ystäväksi.

Tatjana Semenownan ääntä ei koskaan kuulunut, mutta kaikki kävi siltä
talossamme kuin säännöllisesti vedetty kello. Vaikka oli paljon
liikaakin palvelusväkeä, pysyi kaikki hiljaisena, sillä jokaisen heistä
täytyi kävellä pehmeissä korottomissa kengissä. Tatjana Semenowna kun
piti kenkien parkunaa ja korkojen kopsetta hirveimpinä asioina
maailmassa. Palvelusväki näytti ylpeilevän asemastaan, vapisevan vanhan
rouvan edessä, katselevan hyväntahtoisella, vähän alentuvalla suosiolla
minua ja miestäni, ja tekevän tehtävänsä erityisen tyytyväisesti.

Säännöllisesti jokaisena lauantaina pestiin lattiat ja tomutettiin
matot; jokaisen kuun ensimäisenä päivänä pidettiin jumalanpalvelus ja
vihittiin vesi; jokaisena Tatjana Semenownan, hänen poikansa ja minun
(ensi kerran tänä syksynä) syntymäpäivänäni pidettiin vieraspidot koko
naapuristolle. Ja näin oli tehty jo vanhoista ajoista, ainakin niin
pitkälle kuin Tatjana Semenowna muisti.

Mieheni ei sekoittunut ollenkaan talousasioihin, hän johti vain omia
ulkotöitään ja talonpoikia, toimien ylipäänsä hyvin paljon. Hän nousi
aikaisin, myöskin talvella. Herätessäni oli hän aina jo mennyt
toimilleen. Tavallisesti hän tuli aamusella takaisin teelle, jota
joimme kahden kesken, ja oli silloin melkein aina, huolimatta kaikista
vaivoista ja vastoinkäymisistä, joita talon hoito tuottaa, tuolla
erinomaisen iloisella tuulellaan, jota nimitimme "villiksi
iloisuudeksi". Useinkin vaadin hänen kertomaan, mitä hän oli tehnyt
siihen saakka, ja hän kertoi sitten minulle sellaisia järjettömyyksiä,
että molemmin ratkesimme nauruun. Joskus vaadin häntä kertomaan
totisesti, ja hän kertoikin, nauruaan pidätellen. Silloin katsoin häntä
silmiin, tarkkasin hänen huuliensa liikuntoa enkä ymmärtänyt mitään,
iloitsin vain siitä, että sain katsoa häntä ja kuulla hänen ääntänsä.

"No, mitäs minä olen nyt sinulle kertonut? Kerropas nyt!" sanoi hän.

Enhän minä voinut mitään kertoa.

Ihmeellistä kyllä, ei hän puhunut tällöin koskaan itsestään eikä
minusta, vaan aina jostakin muista asioista. Hyvän aikaa jälkeenpäin
opin vasta vähän ymmärtämään hänen tehtäviään ja mieltymään niihin.

Tatjana Semenowna ei tullut ennen päivällistä näkyville. Hän joi teensä
yksinään ja toivotti meille lähettilään kautta hyvää huomenta, Meidän
yksityisessä, onnellisessa pikku maailmassamme kuuluivat tiedonannot
hänen arvoisasta ja hyvin järjestetystä kolkastansa niin kummallisen
oudoilta, että useasti en voinut pidättää nauruani vastatessani hänen
kamarineitsyellensä, joka ristissä käsin hillityn hiljaisella äänellä
kertoi, että "Tatjana Semenowna käski kysymään, miten herrasväki on
eilisen kävelymatkan jälkeen nukkunut, ja ilmoittaa, että koko yön
kolotti armollisen rouvan sivuja ja naapurin haukkuva rakki häiritsi
hänen untansa. Ja vielä käski kysymään, miltä maistuivat leivokset
tänään, ja hyväntahtoisesti huomaamaan, että tänään ei ole niitä
leiponut Taras, vaan Nikolaus kokeen vuoksi ensimäisen kerran eikä
olekaan aivan huonosti onnistunut, nimittäin rinkelissä, vaikka korput
ovat vähän karvaanlaisia".

Ennen päivällisiä olimme vähän yhdessä. Minä soitin ja luin yksinäni.
Sergei kirjoitti tai oli uudestaan ulkona töillään. Neljättä käydessä
menimme ruokasaliin päivällisille. Silloin vanha rouvakin tuli
huoneestaan. Lisäksi ilmautui meille köyhiä aatelismiehiä ja
pyhiinvaeltajia, joita pari kolme melkein aina majaili meillä.
Säännöllisesti joka päivä tarjosi Sergei vanhan tavan mukaan
käsivartensa äidillensä päivällisille mennessä, ja äiti vaati aina
antamaan minulle toisen, ja joka päivä me näin vähän litistyneinä ja
epäonnistuneesti tunkeuduimme ovesta.

Päivällisiä johti vanha rouva itse ja keskustelu kulki varovaisena,
melkeinpä juhlallisena. Mieheni ja minun vaatimattomat puheet olivat
sopivana vaihteluna tässä päivällis-juhlallisuudessa. Välistä puhelivat
äiti ja poika toisilleen hiukan kinastellen ja pistävällä pilanteolla.
Mutta minua miellyttivät juuri nuo pienet riitaisuudet, sillä niissä
paraiten esiytyi heidän keskinäinen hellä ja vakava rakkautensa, joka
äitiä ja poikaa kiinnitti toisiinsa. Päivällisiltä päästyä istui äiti
salin suureen nojatuoliin ja hierusteli tupakkaa tai leikkeli uusien
kirjain lehtiä auki. Me luimme ääneen tahi menimme suureen
vierashuoneeseen pianon ääreen istumaan. Tähän aikaan luimme paljonkin
yhdessä, mutta musiikki oli kuitenkin lempiaineemme. Joka kerta se
löysi sydämmistämme uusia kieliä kosketeltavakseen ja soinnutti meistä
yhä uutta sisältöä toisillemme. Kun soitin hänen lempikappaleitaan,
asettui hän istumaan kauaksi sohvaan, josta en voinut juuri ollenkaan
häntä nähdä, ja arastellen koetti peitellä sitä hellyttävää vaikutusta,
jonka musiikki häneen teki. Mutta usein, kun hän ei ollenkaan sitä
odottanut, nousin pianolta, kiidin hänen luokseen ja koetin saada nähdä
liikutuksen väreitä hänen kasvoillansa, ja hänen silmäinsä kosteutta ja
luonnotonta kiiltoa, jota kaikkea hän turhaan koetti minulta salata.

Äiti halusi usein nähdä meitä suuressa vierashuoneessa, mutta hän
pelkäsi häiritsevänsä meitä ja meni vierashuoneen lävitse, ikäänkuin ei
olisi katsonutkaan meihin, noin vaan vakavin ja välinpitämättömin
kasvoin. Mutta tiesihän sen, ettei äiti sulansuotta mennyt huoneeseensa
oitis takaisin tullakseen.

Iltasin valmistin teen suureen saliin ja silloin taas kokoutui sinne
kaikki kotiväki pöydän ympärille. Tuo juhlallinen istuminen kiiltävän
samovaarin ääressä ja teekuppien ja lasien tarjoileminen ujostutti
minua pitkän aikaa. Mielestäni en vielä ansainnut tätä kunniaa, pidin
itseni liian nuorena ja huikentelevaisena saamaan hoitooni noin suurta
samovaaria, asettamaan teelasia tarjottimelle ja määräilemään: "Pietari
Ivanoville, Marja Minitshnalle", taikka kysymään: "Onkohan se nyt
kyllin imelää?" ja lähettämään sitten sokeriastian emännöitsijälle ja
palvelusväelle.

"Mainiota, erinomaista!" sanoi mieheni useasti, "aivan kuin
täysikasvuisen valmistamaa", ja tämä vielä entistä enemmän hämmensi
minua. Teen jälkeen pelasi äiti "pasianssia" tahi kuunteli Marja
Minitshnan pelaamista. Sitten suuteli ja ristitsi hän meitä molempia,
ja me menimme huoneeseemme. Enimmäkseen valvoimme kahden puoleen yöhön,
ja se oli meidän kauniinta ja ihaninta aikaamme. Sergei kertoili
minulle menneisyyttänsä, teimme suunnituksia ja filosofeerasimme
joskus, koettaen puhua hiljaisella äänellä, ettei puhelumme kuuluisi
yläkertaan ja häiritseisi Tatjana Semenownaa, joka koetti pitää huolta,
että menisimme aikaisin nukkumaan. Joskus tuli meille iltasin uudestaan
nälkä. Silloin hiivimme hiljaa "puhvettiin" ja saimme sieltä Nikitan
suojeluksesta kylmää iltaruokaa, jonka söimme minun työhuoneessani
yhden ainoan kynttilän valossa.

Mieheni ja minä elelimme melkein kuin vieraina tässä suuressa, vanhassa
talossa, jossa kaikkialla puhalteli vanhan ajan ja Tatjana Semenownan
ankara henki. Ei ainoastaan hän, Tatjana Semenowna, vaan myös
palvelusväki, huonekalut, taulut, vanhat palvelijattaret herättivät
minussa kunnioituksen tunteita, ehkäpä myös hieman pelkoa ja tuntoa
siitä, ettemme mieheni kanssa ehkä olleet täällä aivan oikealla
paikallamme ja että senvuoksi on meidän tarpeellista toimiskella
varovalla huomaavaisuudella. Niinkuin nyt muistan, näyttää tuo
muuttumaton, ahdas järjestys sekä tuo suunnaton joutilasten ja
uteliasten palvelusväen joukko olleen kodissamme kiusoittava ja raskas
kärsiä. Mutta tuon rasituksen vaikutuksesta vaan yleni keskinäinen
rakkautemme. Ei Sergei enkä minäkään antanut merkkiäkään näkyä siitä,
että mitään epämiellyttävää oli talossa. Päinvastoin näytti, että
Sergei tahtoi itseltäänkin peitellä kaikkea sellaista, mikä oli
huonosti. Äidin kamaripalvelija Dmitri Sidoroff, joka oli hirveä
piipunpolttaja, meni säännöllisesti joka päivä, istuessamme
päivällisten jälkeen suuressa salissa, mieheni huoneeseen kähmäämään
hänen tupakkalaatikostaan tupakkaa. Oli omituista nähdä, millaisella
vallattomalla kauhistuksella Sergei Michailovitsh tuli varpaillaan
luokseni sekä uhkaavalla sormella ja säkenöivin silmin osoitti Dmitri
Sidoroffia, jolla ei ollut aavistustakaan, että häntä oli vakoiltu. Ja
kun Dmitri Sidoroff oli mennyt meitä huomaamatta, niin mieheni, siitä
ilosta, että kaikki oli onnellisesti päättynyt, joka kerta sanoi minua
oikein "ihastuttavaksi olennoksi" ja suuteli minua.

Välistä suututti minua Sergein rauhallisuus ja peräänantavainen
pehmeys. Unohtaen, että minussa oli juuri samallaista, pidin sitä
heikkoutena hänessä. Aivan kuin mikä poikanulikka, joka ei uskalla
tahtoansa näyttää! ajattelin.

"Oi rakas Maschani", vastasi Sergei minulle, kun kerran sanoin, että
minua ihmetytti hänen heikkoutensa, "kuinka voi vihastua kellekään, kun
on niin onnellinen, kuin minä olen. Huokeampi on itse taipua ja antaa
perään, kuin toisia taivuttaa, -- siitä olen jo kauan sitten ollut
vakuutettuna, -- eikä olekaan sitä olotilaa, jossa ei voisi olla
onnellinen. Meidän on kovin hyvä. Minä en osaa olla enää suutuksissa.
Nykyään ei voi mikään herättää minun paheksumistani; minulla voi olla
vaan joko iloa tai surua. Ja ylipäänsä -- le mieux est l'ennemi du
bien. Parhain on hyvän vihollinen. Uskotkos, että kun kuulen vain
ovikellon soivan, tai saan kirjeen, tahi vain unestani havahdan, alkaa
minua pelottaa, pelottaa että minun täytyy elää ja että jokin voi
muuttua. Sillä nykyistä paremmaksi ei voi mikään tulla."

Minä uskoin Sergeitä, vaikken oikein käsittänyt häntä. Minun oli kovin
hyvä, ja näytti, että kaikki on niinkuin pitääkin, ei voi toisin olla
eikä toiseksi tulla. Muuallakin täytyy olla niin ja muidenkin ihmisten
olla onnellisia, vaikka toisella tavalla eikä meitä ylevämmästi.

Näin vierähti kaksi kuukautta. Talvi tuli pakkasineen ja lumisateineen
ja minä, huolimatta siitä, että Sergei oli luonani, aloin tuntea itseni
yksinäiseksi, -- aloin tuntea, että elämä kertautui yhä samanlaiseen,
saamatta minussa enempää, kuin Sergeissäkään esille mitään uutta.
Päinvastoin tuntui, kuin olisimme kääntyneet kulkemaan vanhoille
suunnille. Sergei alkoi tehdä toimiansa ilman minutta enemmän kuin
ennen, ja taas alkoi minusta näyttää, että hänen sielussaan säilyi
jonkinlainen erityismaailma, johon hän ei tahtonut minua laskea. Hänen
aina pysyvä, tyyni rauhallisuutensa kiusoitti minua. En rakastanut
häntä nyt vähemmän kuin ennenkään, en ollut hänen rakkaudestaan
vähemmän onnellinen kuin ennenkään, mutta rakkauteni keskeytyi
kehityksessään eikä noussut enää tätä olokohtaansa ylemmäksi.
Rakkauteni ohessa alkoi myös jonkinmoinen uusi rauhaton tunne liikkua
sielun syvimmässä. Minulle oli liian vähäistä rakastaa enää sen
jälkeen, kun olin saanut kokea ja nauttia onnea häntä rakastaessani.
Minä halusin liikettä, mutta en rauhallista elämän juoksua. Minä
ikävöin innostusta, vaaroja, itsensäuhraavaisuutta rakkauden tähden.
Minussa oli voimain kyllyyttä, joka ei ollut oikealla paikallansa
meidän tyynessä elämässämme. Minulle tuli raskasmielisyyden
taipumuksia, joita pidin huonoina ja koetin peitellä mieheltäni, sekä
milloin luonnottoman hellyyden milloin taas iloisuuden kuuropäitä,
jotka ihan pelästyttivät häntä. Hän tarkkasi, niinkuin ennenkin,
mielentilaani ja ehdotteli, että muuttaisimme kaupunkiin, mutta minä
pyysin, ettemme menisi kaupunkiin emmekä millään tavalla muuttaisi
elämäntapaamme ja häiritsisi onneamme.

Todella olinkin onnellinen. Kuitenkin minua rasitti se, ettei onneni
ollut vaatinut minulta mitään vaivannäköä, mitään uhrausta, -- minulta,
joka juuri niin toivoin kumpaakin. Minä rakastin Sergeitä ja näin, että
minäkin olin hänelle kaikki kaikessa; ja minä olisin halunnut, että
rakkautemme näkyisi kaikille muillekin ja että olisi koetettu tehdä
esteitä rakkaudellemme, ja että me olisimme saaneet voittaa nuo esteet.

Ajatukseni ja tunteeni olivat kohdistuneet tähän, mutta oli sitten
olemassa eräs tunne, nuoruus, liikkumisen tarve, joka ei saanut
tyydytystään meidän hiljaisen rauhallisessa elämässämme.

Minkätähden sanoi hän minulle, että voimme muuttaa kaupunkiin, milloin
vain minä tahdon? Jos hän ei olisi sanonut tätä minulle, niin olisin
ehkä ymmärtänyt, että minua lannistava tunne oli huonoa mielikuvitusta,
oli oma vikani. Olisin ymmärtänyt, että tuo uhraavaisuus, jota etsin,
oli nyt todellakin aivan edessäni, että se olisi tuon ikävyyden tunteen
lannistumisessa. Ajatus, että ehkä vapaudunkin raskasmielisyydestäni
kohta, kun vain kaupunkiin menen, täytti nyt väkisinkin pääni. Mutta
sitten tulin ajatelleeksi, että samallahan erottaisin hänet kaikesta
siitä, mikä oli hänelle rakasta; ja tämä koski tuntoani, enkä olisi
tahtonut, että semmoista olisi minun tähteni tapahtunut.

Aika kului. Lunta kohosi korkeammalle ja korkeammalle huoneemme
seinustalle ja me olimme yhä vain kahden yhdessä. Siellä, missä valossa
ja pauhinassa liikkuivat, kärsivät ja riemuitsivat ihmisjoukot, siellä
ei yksikään heidän ajatus tullut meidän osaksemme, -- meidän
erakko-elämämme osaksi.

Kaikkein pahinta minusta oli, että tunsin päivä päivältä elämämme
ahdistuvan tottumuksien määrättyihin muotoihin, ja ettei tunteemmekaan
jääneet enää vapaiksi, vaan mukautuivat yksitoikkoiseen ajan laimeaan
kulkuun, Aamulla olimme iloisia, päivällisillä kohteliaita, illalla
helliä.

"Tehdä hyvää -- -- --" ajattelin itsekseni, "onhan niin kaunista tehdä
hyvää ja elää kunniallisesti, niinkuin Sergei sanoo, vaan siihen on
kyllä tuonnempanakin aikaa. Edessäni on ihan toisia asioita, joihin
juuri nyt tunnen voimaa ja halua."

Tämä ei ollutkaan minulle välttämättömästi tarpeen, tarpeen oli minulle
taistelu. Minulle oli siis tarpeellista, että tunteemme johtivat meidän
elämäämme, eikä elämä tunteitamme. Minä halusin kiitää Sergein kanssa
pohjattoman kuilun äyräälle ja sanoa siinä: askel vain, ja syöksyn
tuonne! Vähäinen liikahdus vain, ja olen mennyttä! Hän tuossa kuilun
partaalla kävisi kalpeaksi, puristaisi minut väkeviin käsiinsä ja
pitäisi minua syvyyden päällä, että sydämmeni jähmettyisi, ja hän
sitten voisi minua kantaa, mihin tahtoisi.

Tällainen tila vaikutti huonosti myöskin terveyteeni. Hermostoni alkoi
häiriytyä.

Eräänä aamuna, kun tunsin itseni tavallista heikommaksi, tuli Sergei
konttooristaan ja oli huonolla tuulella, mikä hänelle tapahtui hyvin
harvoin. Heti huomasin hänen huonon mielialansa ja kysyin, mikä hänen
oli. Hän ei tahtonut ilmaista asiaa minulle, sanoihan vaan puhetta
välttääkseen, ettei asia ole mistään kotoisin. Miten jälkeenpäin
kuulin, oli ispravnik (maapoliisi Venäjällä), kutsunut useampia meidän
talonpoikiamme luoksensa ja, saattaakseen miehelleni ikävyyksiä,
koettanut uhkauksilla johtaa heitä laittomuuteen. Mieheni ei ollut
vielä ennättänyt selviytyä tästä sotkusta ja kun asia oli hänen
mielestään oikeastaan vain naurettavan surkuteltava, niin hän ei
tahtonut siitä puhua minulle. Mutta minusta näytti, että hän ei puhu
minulle siitä senvuoksi, että pitää minua vielä lapsena, joka ei voi
ymmärtää hänen asioitansa. Minä käännyin hänestä poispäin sanaa
sanomatta ja käskin palvelijan pyytämään teelle Maria Minitshnaa, joka
oli meillä vieraisilla.

Teen juonnin suoritin tavattoman kiireesti. Sitten menin Maria
Minitshnan kanssa suureen saliin ja rupesin puhumaan kovaan ääneen
aivan turhanpäiväisestä asiasta, joka ei vähääkään huvittanut häntä.
Sergei meni huoneeseensa ja silmäsi tavan takaa meitä saliin. Nämä
katsahdukset vaikuttivat nyt, en tiedä minkätähden, minuun niin, että
sain halun yhä enemmän ja enemmän puhua, vieläpä nauraakin. Tuntui niin
naurettavalta kaikki, mitä itse puhuin ja kaikki, mitä Maria Minitshna
sanoi.

Mutta Sergei asettui yht'äkkiä työhuoneeseensa, ja, minulle sanaa
sanomatta, vetäsi oven kiinni. Kohta, kun ei häntä enää ollut
kuuluvissa, katosi iloisuuteni kerrassaan. Maria Minitshna ihmetteli ja
alkoi kysellä, mikä minun oli. Minä en vastannut hänelle mitään, vaan
menin sohvalle istumaan ja teki kovin mieleni itkeä.

"Mitä varten" -- ajattelin -- "hän tahtoo antaa minun tuntea, että
hänen mielestään kaikki tuo on pelkkää hassutusta? Tietysti hän
ajattelee, etten ymmärrä niin mitään. Miksi hän tahtoo välttämättä
nöyryyttää minua ylevällä rauhallisuudellaan ja miksi hänen pitää aina
olla oikeassa? Miksi minä en ole oikeassa koskaan, enkö ole oikeassa
siinäkin, kun tunnen, että minun on ikävä, kun kärsin autiota
tyhjyyttä, kun tahdon elää, liikkua, -- kun tunnen, etten voi olla
alituisesti paikallani ja nähdä ajan liukuvan editseni ja ohitseni.
Minä tahdon mennä eteenpäin, eteenpäin joka päivä, joka hetki tahdon
yhä uutta. Mutta hän tahtoo pysyä paikallaan ja pysäyttää minunkin. Ja
kuinka helppoa hänen kumminkin olisi tehdä toisin! Sitä varten ei
tarvitsisi viedä minua kaupunkiin, -- kunhan hän vain olisi sellainen
kuin minäkin, -- ei salaperäisyyttä, ei teeskentelyä, vaan olisi aina
oma itsensä. Tätä hän ainakin minulta vaatii, vaikkei itsekään ole
vilpittömän suora -- -- -- Niin siinäpä se juuri onkin!"

Tunsin kyyneleiden täyttävän silmiäni, sydäntäni ahdistavan ja tunsin
kasvavaa katkeruutta miestäni kohtaan. Pelästyin tuota katkeruuden
tunnetta ja lähdin Sergein luokse. Hän istui työhuoneessaan ja
kirjoitti. Kuultuaan askeleeni, katsahti hän sivullensa
välinpitämättömän tyynesti ja alkoi taas kirjoittaa. Sellainen
"katsahdus" ei minua miellyttänyt. Sen sijaan, kun aijoin mennä hänen
luokseen, jäinkin seisomaan pöydän ääreen, jossa hän kirjoitti ja
avattuani erään kirjan aloin sitä katsella.

Hän kääntyi ja katsoi minuun. "Mascha, oletko pahalla mielellä?" kysyi
hän.

Minä vastasin kylmällä silmäyksellä, joka ilmaisi: "mikä kysymys! ja
kuinka rakastettavaksi olet käynyt!" Sergei pudisti päätään ja hymyili
ujolla hellyydellä. Ensimäisen kerran tapahtui nyt, etten vastannut
hymyilylläni hänen hymyilyynsä.

"Mikä sinulla on tänään?" kysyin minä. "Miksi et ole sanonut minulle,
mikä sinua vaivaa?"

"Pikku asioita, vähäpätöisiä vastahakoisuuksia!" vastasi Sergei.
"Voin sen nyt sinulle kertoakin. Kaksi talonpoikaa on lähetetty
kaupunkiin -- -- --"

Minä en antanut hänen jatkaa. "Minkätähden sinä et kertonut minulle
tätä jo silloin, kun kysyin tästä?"

"Olisin voinut silloin sanoa sinulle tuhmuuksia, olin näet vähän
suutahtanut."

"Mutta silloin juuri olisi sinun pitänyt sanoa minulle koko asia?"

"Minkätähden?"

"Miksi sinä ajattelet, etten minä voi koskaan missään asiassa sinua
auttaa?"

"Miten ajattelen?" sanoi hän viskaten kynänsä pöydälle. "Ajattelen,
että sinutta en voisi elääkään. Kaikessa, kerrassaan kaikessa sinä
autat minua, etkä ainoastaan auta, vaan sinä se juuri teetkin kaiken
kaikessa. Pikkuisia päähänpistoja vain!" nauroi Sergei. "Ainoastaan
sinulle minä elän. Kaikki on minulle hyvää ja kaunista ainoastaan
sentähden, että sinä olet, että sinä -- -- --"

"Niin, niin, kyllä minä sen tiedän, että minä olen rakas pikkulapsi,
jota täytyy rauhoitella!" sanoin minä sellaisella äänellä, että Sergei
ihmetellen katseli minua ikäänkuin olisi minut ensi kertaa nähnyt,
"Minä en tahdo sellaista viihdytystä. Siinä on kyllä, aivan kyllä, kun
sinulla on tuo rauhallisuus..."

"No, kuule nyt sitten koko asia", alkoi hän, kiireesti minut
keskeyttäen, ikäänkuin peläten antaa minun kaikkea sanottavaani sanoa,
"ja sitten nähdään, mitä ajattelet siitä."

"Nyt en minä tahdo kuulla!" vastasin minä. Vaikka olisin mielellänikin
tahtonut tietää asian, oli kuitenkin niin mieluista saada häiritä hänen
rauhaansa. -- "Minä en tahdo leikkiä elämää, minä tahdon elää, todella
elää, niinkuin sinäkin", jatkoin minä.

Hänen kasvoillansa, joilla kaikki mielentilat niin elävästi näkyivät,
kuvastihe sekä surua että tavatonta tarkkaavaisuutta.

"Tahdon elää niinkuin sinäkin, olla yhtä oikeutettu kuin -- -- --"

Minä en voinut jatkaa, sillä Sergein kasvoihin kuvastui tuskaa, syvää
tuskaa.

Sergei oli hetken vaiti.

"Missä kohden et sinä elä yhtä oikeutettua elämää, kuin minäkin?" kysyi
hän. "Ispravnikin juttu ja juopuneet talonpojat koskevat vain minua
eikä sinua."

"Mutta se ei olekaan aino -- -- --"

"Jumalan tähden, koeta nyt minua ymmärtää, rakas ystäväni", jatkoi
Sergei, "minä tiedän, että jokaisesta levottomuudesta alamme voida
huonosti, olen nähnyt ja kokenut sen. Minä rakastan sinua ja
koetan luonnollisesti säästää sinua kaikista kiihotuksista ja
rauhattomuuksista. Tästä riippuu elämäni ja rakkauteni sinuun, elä siis
estä minua siitä."

"Sinä olet aina oikeassa!" sanoin häneen katsomatta.

Minua suututti, kun Sergei oli taas täysin rauhallinen, tyyni ja selvä,
ja itseni tunsin sitävastoin kiihoittuneeksi, vihaiseksi ja
katumuksenkin vaivaamaksi.

"Mascha, mikä sinulla on?" kysyi hän. "Nyt ei ole ollenkaan puhe siitä,
olenko minä vai sinäkö olet oikeassa, nyt on kysymys kokonaan muusta,
nimittäin siitä, mitä sinulla on minua vastaan. Elä sano sitä
yht'äkkiä, vaan ajattele ja sano sitten minulle kaikki, mitä ajattelet.
Sinä olet minuun tyytymätön ja epäilemättä syystäkin. Sano minulle,
missä kohdin olen syyllinen."

Miten olisin voinut paljastaa hänelle kaiken sen, mikä oli sieluni
sisimmässä? Ajatus, että Sergei jo ennakolta ymmärtää minua, näkee
lävitseni, ja että saan taas seisoa hänen edessään lapsimaisena,
kykenemätönnä mitään sellaista tekemään, jota hän ei jo edeltäpäin
käsittäisi, tuo ajatus kiihoitti pahaa tuultani yhä.

"Ei minulla ole mitään sinua vastaan", sanoin, "minulla on vaan ikävä
ja minä en tahdo ikävöidä. Sinä sanot, että täytyy niin olla, ja taas
olet sinä oikeassa."

Tätä sanoessani katsoin Sergeihin. Näin saavuttaneeni tarkoitukseni:
häirinneeni hänen rauhaansa, sillä pelko ja tuska kuvastui hänen
kasvoiltansa.

"Mascha", sanoi hän hiljaa liikutetulla äänellä, "se ei ole leikin
kysymys mitä nyt teemme. Nyt on kysymyksessä kohtalomme. Minä pyydän,
ettet nyt vastaa, vaan kuuntelet minua. Mascha, mistä syystä sinä
tahdot minua niin kiduttaa?"

Minä keskeytin hänen puheensa.

"Kyllä minä tiedän että sinä taas tulet olemaan oikeassa. Elä puhu sen
enempää, sinä olet oikeassa!" sanoin minä kylmästi, ikäänkuin en
olisikaan itse puhunut, vaan joku häjy henki minussa.

"Jospa sinä tietäisit, mitä sinä teet", sanoi hän vapisevalla äänellä.

Minä aloin itkeä ja kohta tuli minun huokeampi olla. Sergei istui
äänetönnä rinnallani. Tuli sääli häntä, häpesin itseäni ja olin
pahoillani teostani. En katsonutkaan Sergeihin. Minusta tuntui, että
hänen tällä hetkellä täytyi katsoa minuun joko hyvin ankarin katsein
tahi käsittämättömällä hämmästyksellä. Minä käännyin. Hellä ja lempeä
katse oli minuun suunnattuna. Otin häntä kädestä ja sanoin:

"Anna anteeksi -- -- -- en tiedä itsekään, mitä minä sanoin."

"Niin, mutta minä tiedän, mitä sinä puhuit, ja sinä puhuit totta."

"Mitä?" kysyin minä.

"Sitä, että meidän pitää mennä Pietariin, täällä ei ole meillä enää
mitään tehtävää", sanoi Sergei.

"Tehdään, niinkuin tahdot", vastasin siihen.

Hän otti minut syliinsä ja suuteli -- -- --

"Anna anteeksi minulle, minä olen ollut syypää -- -- --" puheli hän.

Sinä iltana soittelin kauan Sergeille, joka käveli edestakaisin
laattiaa ja kuiskaili itsekseen jotakin. Hän oli tottunut itsekseen
kuiskuttelemaan. Tilaisuuden sattuessa kysäsin useasti, mitä hän
kuiskuttelee, ja hän aina ajateltuaan kertoi minulle, mitä hän
kuiskutteli. Enimmäkseen lausui hän runoja ja joskus kauheita
hassutuksia, mutta juuri noista hassutuksista opin tuntemaan hänen
sielunsa laatua.

"Mitä sinä nyt kuiskuttelet?" kysyin nytkin häneltä.

Hän pysähtyi, ajatteli hetken ja lausui naurussa suin vastaukseksi pari
Lermontowin runosäettä:

    -- Järjettä myrskyjä etsii hän,
       Kuin myrskyissä rauhansa ois!

"Ei, hän on ihmistä täydellisempi, hän tietää kaikki!" Ajattelin
itsekseni. "Mitenkä voisinkaan olla häntä rakastamatta!"

Minä nousin, otin häntä käsivarresta ja aloin hänen rinnallaan
astumaan, koettaen pysyä hänen käyntitahdissaan.

"Noh?" kysäsi hän, katsoen naurussa suin minuun,

"Noh?" kerroin minä hiljaa. Mielestäni valtasi meidän kummankin
sydämmellinen ilo. Kiirehdimme astuntaamme enemmän ja enemmän,
kohousimme käydessämme varpaillemme yhä enemmän ja enemmän. Sillä
tavalla astuimme suoraa päätä Gregorin ja myöskin äidin hämmästykseksi,
joka istui salongissa pannen "pasiansia", kaikkien huoneitten läpi
ruokasaliin saakka, pysähdyimme siellä pöydän eteen, katsahdimme
toisiin ja tyrskähdimme nauruun.

Kahden viikon kuluttua, juhlan edellä, olimme jo Pietarissa.



II.


Matkamme Pietariin, viikko Moskovassa, käynnit Sergein ja minun
sukulaisteni luona, uuden asunnon suunnitukset, vieraat olot, vieraat
kasvot, henkilöt -- tämä kaikki kulki ohitseni kuin unessa. Kaikki oli
niin erilaista, uutta ja iloista, hänen läsnäolonsa ja rakkautensa
valaisi kaikkea niin lämpimän suloisesti ja kirkkaasti, että hiljaisen
rauhallinen maalaiselämä näytti minusta hyvin kaukaiselta ja
vähäpätöiseltä.

Suureksi kummakseni ei meitä kohdeltu maailman ylpeällä kylmyydellä,
niinkuin olin odottanut kohdeltavan. Kaikki jotka meitä kohtasivat --
niin sukulaiset ja tuttavat kuin tuntemattomatkin -- osoittivat meille
niin avomielistä hilpeyttä ja rakastavaisuutta, että näytti, kuin
olisivat kaikki vain minusta ajatelleet, minua odottaneet ja nyt
tavattaessa iloinneet. Yhtä odottamatonta oli minulle, että näin
miehelläni olevan korkeimmissa piireissä, minusta nähden aivan
ylimmissä, paljon tuttavia, joista ei hän ollut koskaan minulle
puhunut. Oudolta ja vastenmieliseltä kuului, kun mieheni arvosteli
useita näistä ankarin sanoin, vaikka ne minusta näyttivät hyviltä
ihmisiltä. En voinut ymmärtää, miksi hän heitä niin huonosti kohteli ja
koetti välttää heidän ystävyyttään, joka oli mielestäni meitä ylistävää
ja kunnioittavaa. Ajattelin, että sitä parempi, mitä enempi on
tuttavina hyviä ihmisiä, -- ja kaikkihan he olivat hyviä.

"Saadaanpas nähdä, mitenkä järjestämme asiamme", sanoi Sergei minulle
vähäistä ennen maalta lähtöämme, "täällä olemme pikku Kroisoja, mutta
siellä kerrassaan köyhiä. Sentähden voimme viipyä kaupungissa
ainoastaan pääsiäiseen asti emmekä saa etsiä suuria seuroja. Me
voisimme siten joutua pulaan. Sinunkaan tähtesi en mielelläni
tahtoisi -- -- --"

"Mitäpä me suurista seuroista!" olin minä vastannut. "Käymme vain
teatterissa, oopperassa, sukulaisten luona, ja kuuntelemassa parhainta
musiikkia, ja olemme jo ennen pääsiäistä maalla kotona."

Vaan tuskin olimme päässeet Pietariin, kun jo unhotimme suunnituksemme.
Olin yht'äkkiä niin uudenuutukaisessa onnen maailmassa, niin paljon
iloisuutta ympäröi minua, sellaisia uusia mielisuuntia avautui eteeni,
että minä heti tietämättäni ja tahtomattani irtausin entisestä
elämästäni, unhotin kaikki entiset suunnitukseni. "Tähän saakka olen
nähnyt vain elämän heikkoa heijastusta, itse elämä ei ole alkanut,
mutta nyt, nyt on todellinen elämä edessäni! Ja mitähän se minulle
vielä suopi?" ajattelin minä.

Levottomuuden ja ikävystymisen tunteet, jotka maalla rasittivat
olemustani, katosivat kuin loihtimalla poispyyhäistyinä. Rakkauteni
Sergeihin sai rauhallisemman luonteen eikä koskaan pälkähtänytkään
päähäni ajatella, rakastaakohan hän nyt minua vähemmän kuin ennen. Ja
mitenkäpä olisin voinutkaan epäillä hänen lempeänsä -- jokaisen
ajatukseni ymmärsi hän heti, käsitti jokaisen tunteeni, täytti kaikki
toivomukseni. Hänen tyyni rauhallisuutensa katosi täällä kaupungissa,
tahi ei voinut kiihoittaa minua enää. Tämän ohessa tunsin, että paitsi
hänen vanhaa rakkauttaan, kiinnitti häntä minuun täällä joku uusi
vetovoima. Useasti vieraisilta tultuamme, jonkun uuden tuttavuuden
tehtyämme tahi luonamme olleen illanvieton jälkeen, kun olin vavisten
pelännyt epäkäytännöllisyyttäni emännän velvollisuuksien täyttämisessä,
sanoi Sergei:

"Erinomaisesti tyttöseni! Ei pelkoa, hyvin menee! Hyvä, hyvä!"

Ja minä olin kovasti iloinen.

Pian Pietariin tultuamme kirjoitti Sergei äidilleen kirjeen ja
pyytäessään minun siihen lisäämään jonkun rivin itsestäni, ei olisi
antanut minun lukea, mitä hän oli kirjoittanut. Senvuoksi sitten juuri
tahdoinkin lukea sen ja luin myöskin.

"Ette enää tuntisikaan Maschaa", kirjoitti hän, "enkä minäkään enää
tunne häntä. Mistä lieneekään hän saanut tuon lempeän, suloisen ihanan
itsenäisen vakavuuden, ystävällisyyden, maailmallisen seurustelutaidon
ja miellyttäväisyyden! Kaikki käy häneltä niin yksinkertaisesti,
hellästi ja hyväntahtoisesti; kaikessa on hän niin viehättävä. -- Jos
en jo ennestään häntä niin rakastaisi, rakastuisin nyt häneen sitä
enemmän, kun se vain olisi mahdollista."

"Ah, sellainenko olen todellakin", välkähti ajatuksissani luettuani
kirjeen. Tuli niin hyvä ja iloisa ollakseni, että tunsin taas entistä
enemmän rakastavani Sergeitä. Menestykseni kaikkien tuttaviemme luona
oli todellakin minulle odottamatonta. Kaikkialta kuulin kiitospuheita:
siellä sanottiin minun miellyttäneen erittäinkin vanhaa setää, ja taas
siellä oli vanha täti peräti ihastunut minuun. Setä vakuutti, ettei
koko Pietarissa ole minun vertaistani naista, ja täti taas, että voisin
tulla seuramaailman ensimäiseksi naiseksi, jos vaan tahtoisin.

Erittäinkin eräs mieheni serkku, ruhtinatar D., suuren maailman nainen,
vaikkei enää aivan nuori, rakastui äkkiä minuun, piiritti minut
imarruksillaan ja oli saada pääni pyörälle. Kun tämä ruhtinatar-serkku
pyysi minua tanssiaisiin ja kysyi siihen mieheltäni suostumusta,
kääntyi mieheni minuun päin ja tuskin huomattavasti naurahtaen, kysyi
minulta, tahtoisinko minä mennä.

Nyökäytin myöntäen päätäni, vaan samalla tunsin punastuvani.

"Ilmaisee toivomuksensa kuin rikoksentekijä!" sanoi Sergei
hyväntahtoisesti hymyillen.

"Niin kuin sinä sanoit, ettemme voisi käydä suuremmissa seurapiireissä,
ja ettet sinä tahtoisi -- --" vastasin naurussa suin ja pyytävästi
häneen katsoen.

"Jos sinä tahdot, niin menemme sinne", sanoi Sergei.

"Niin, mutta ehken on parempi, ettemme sentään menekään."

"Ehkä sinä tahtoisit mielelläsikin, -- --?" kysyi Sergei uudestaan.

Minä en vastannut mitään.

"Seurustelu itsessään ei ole mitään suurta pahaa; mutta pahat ovat ne
toivot ja halut, joita se tuo mukanaan ja joita ei voi tyydyttää.
Tietysti on siellä nyt kumminkin käytävä ja me käymmekin", päätti
Sergei varmalla äänellä.

"Kun sanon suoran toden, en mene mihinkään maailmassa mieluummin, kuin
näihin tanssiaisiin", vastasin tähän.

Me olimme tanssiaisissa, ja niiden hauskuus nousi korkeammalle kaikkia
toiveitani. Minusta tuntui, että olin näissä tanssiaisissa vielä
enemmän, kuin yksissäkään edellisissä, keskustana, jonka ympärillä
kaikki liikkui. Yksistään minua varten näytti tuo suuri sali valaistun,
minulle vain soittajat soittavan, minua vain ihastuttamaan koko tuo
suuri ihmisjoukko kokoutuneen! Kaikki, tukanlaittajasta kamarineitsyeen
saakka, tanssijat, ukot, näyttivät salin lävitse kulkiessaan sanovan
tai muutoin antavan tietää, että he olivat minuun mieltyneitä.

Yleinen vaikutus, jonka minä näissä tanssiaisissa tein ja josta serkku
teki tiliä, oli se, etten ollut toisten naisten lainen, vaan olin
tuonut mukanani erityistä maalaista raikkautta, yksinkertaista
miellyttäväisyyttä. Tällainen menestys miellytti minua niin, että aivan
avomielisesti sanoin miehelleni haluavani tänä vuonna päästä vielä
pariin kolmiin tanssiaisiin, jotta tulen kerrassaan ylenkylläiseksi
niistä, lisäsin vielä ulkokullatusti.

Mieheni suostui tähän mielellään ja seurasi minua tanssiaisiin ensi
aikoina nähtävällä tyytyväisyydellä ja ilolla menestyksestäni. Hän
näytti unhottaneen, taikka tahallaanko lie syrjään jättänyt entiset
puheensa.

Mutta aikaa myöten alkoi hän nähtävästi ikävystyä ja kyllästyä siihen
elämään, jota vietimme. Minä en päässyt tästä oikein selville. Näin
kyllä joskus hänen katsovan minuun tarkkaavasti, mutta minä en
ymmärtänyt hänen katseensa merkitystä. Minun oli soaissut se mieltymys
ja rakkaus, jonka, niinkuin luulin, olin herättänyt niin monen vieraan
ihmisen sydämeen minua kohtaan, -- soaissut hienon maailman tuoksu, --
tuo ilojen, huvitusten ja uutuksien ilmakehä, jota täällä ensikerran
sain hengittää. Täällä oli ihan äkkiä kadonnut mieheni siveellinen
vaikutus minuun, tuo vaikutus, joka ennen oli minua niin painanut.
Minun oli ylen hyvä olla tällaisessa maailmassa, jossa liikuin Sergein
vertaisena, vieläpä kohousin hänen yläpuolelleenkin. Täällä voin
rakastaa häntä entistä enemmän ja entistä itsenäisemmin, enkä
puolestani voinut ymmärtää, miksi hän tyytymätönnä katseli minua tässä
suuren maailman elämässä.

Minuun kasvoi uusi ylpeyden ja tyydytyksen tunne nähdessäni, että
tanssiaisiin saapuessani kaikkein silmät tähystelivät minua, ja Sergei
ikäänkuin olisi hävennyt tunnustaa tällaisen joukon edessä
omistusoikeuttaan minuun, sukkelasti minut jättäen kiirehti luotani
kadotakseen mustien hännystakkien parveen.

"Odotetaanpas", ajattelin usein itsekseni, kun katseellani etsin salin
toisesta päästä Sergein kadoksiin joutunutta, ikävöimistä osoittavaa
muotoa, "odotetaanpas kun vain päästään kotiin, niin kylläpähän näet,
ketä varten koetan olla täällä kaunis ja loistoisa ja ketä rakastan
kaikkien niiden joukosta, jotka minua tänäkin iltana ympäröivät."
Uskoin vilpittömästi että menestykseni ilahdutti minua vain siksi, että
voin sen lahjoittaa Sergeille.

On ainoastaan yksi seikka, joka saattaisi tässä seuraelämässäni kehittyä
minulle vaaralliseksi, ajattelin minä. Mahdollisesti voisi joku niistä,
joiden seurustelusta nautin, herättää mieheni mustasukkaisuutta. Mutta
mieheni luottamus minuun pysyi niin lujana, hän niin rauhallisena ja
välinpitämätönnä kaikesta tästä ja seurapiirini nuoret miehet näyttivät
niin vähäpätöisiltä mieheeni verrattuina, että tämäkään, ymmärtääkseni
ainoa maailman vaara ei voinut pelästyttää minua.

Näistä seikoista huolimatta tuotti noin monen maailmanmiehen
huomaavaisuus minulle mielihyvää, mairitteli itserakkauttani ja pani
ajattelemaan, että rakkaudessani mieheeni on jotakin erityisen
ansiokasta, sekä muutti käytökseni häntä kohtaan itseluottavammaksi ja
jossain määrässä huolimattomaksikin.

"Minäpä näin, että sinä keskustelit hyvin vilkkaasti jostakin N.N:n
kanssa", sanoin kerran Sergeille tanssiaisista palatessamme ja kohotin
uhkaavasti sormeani, kun mainitsin nimeltään tuon naisen, joka oli
Pietarin seurapiireissä huomatuimpia ja jonka kanssa mieheni oli
todellakin sinä iltana puhellut.

Sanoin tämän saadakseni hänen iloisemmalle tuulelle, sillä hän oli
hyvin ikävystyneen näköinen ja oleli äänetönnä.

"Oh, miksi puhut sillä tavalla? Ja sinä Mascha, sanot tuollaista!"
sanoi hän hiljaa ja kuristi kulmiaan, kuin olisi tuntenut ruumiillista
tuskaa. "Ei se sovi sinulle eikä minulle; jätä muiden tehtäviksi
semmoiset puheet! Sellaiset valheelliset väittelyt voisivat turmella
meidän onnekasta suhdettamme ja minä toivon, että puhdas suhteemme
vielä palajaisi."

Minua hävetti ja olin vaiti.

"Palajaako se, Mascha? Mitä sinä luulet?" kysyi hän.

"Ei se ole vielä koskaan turmeltunutkaan eikä turmellukaan koskaan",
sanoin minä ja olin todellakin sillä kerralla siitä täydellisesti
vakuutettuna.

"Suokoon Jumala sen?" vastasi Sergei, "muuten meidän olisi jo aika
palata maalle."

Tämä oli ainoa kerta, kun hän puhui minulle tällä tavalla. Aina
muulloin näytti minusta, että hänen oli täällä yhtä hyvä olla kuin
minunkin, ja minun oli niin iloista ja hauskaa! Jos hän nyt välistä
ikävystyisikin, niin olenhan minä taas maalla ollut ikävissäni hänen
tähtensä. Koetin tällä lohdutella itseäni ajatuksissani. Jos suhteemme
vähän muuttuisikin täällä, niin kyllä taas kaikki muuttuu entiselleen
kohta kun asetumme kesäksi yksiksemme Tatjana Semenownan luokse
maatilallemme Nikolskiin.

Tällä tavalla aivan huomaamattani meni meiltä talvi käsistämme.
Huolimatta entisistä aikomuksistamme mennä livahti pääsiäinenkin
Pietarissa.

Pääsiäisen jälkeisenä sunnuntaina varustausimme vihdoinkin matkustamaan.
Tavaramme oli jo pakattuna ja Sergei tehnyt ostoksensa, hankkinut
lahjat, kukkaset ja talouskaluja maalaiselämää varten. Kaikki oli siis
valmista, ja mieheni erittäin hellällä ja iloisella tuulella. Silloin
odottamatta tulee serkku ja pakoittaa meitä ainakin seuraavaan
sunnuntaihin lykkäämään matkaamme, että saisimme vielä olla kreivinna
R:n ylhäisissä iltakutsuissa. Serkku sanoi kreivinna R:n tahtovan
välttämättä minua niihin, sillä tähän aikaan Pietarissa oleva prinssi
M. oli viimeisissä tanssiaisissa sanonut tahtovansa tutustua minuun, ja
tulevansa ainoastaan senvuoksi näihin tanssiaisiin, sekä vakuuttanut
minun olevan kauniimman naisen koko Venäjänmaassa. Koko kaupunki
kokoutuisi niihin, sanalla sanoen, iltamalta puuttuisi keskuksensa, jos
en minä sinne tulisi!

Mieheni oli toisessa päässä salia ja puheli siellä jonkun kanssa.

"Tottahan kai tulet sitten, Maria?" kysyi serkku.

"Me matkustamme ylihuomenna maalle", vastasin epäröiden ja vilkasin
mieheeni. Katseemme sattuivat yhteen ja minä käännyin heti pois.

"Minä taivutan hänen jäämään", sanoi serkku, "ja sunnuntaina panemme
kaikkien päät pyörälle, -- eikös niin?"

"Tämä panisi mullin mallin meidän aikomuksemme, ja meillä on jo kaikki
valmiina matkalle", -- -- vastasin minä antaen näin ikäänkuin ensi
suostumukseni.

"Olisitte käyneet jo tänä iltana prinssiä tervehtimässä", sanoi mieheni
salin toisesta päästä niin hillityllä ja värähtelevällä äänellä, etten
ollut ennen koskaan kuullut häneltä semmoista.

"Ei mutta, kuulkaapas vaan, hän on mustasukkainen, varmaankin ensi
kerran elämässään", nauroi serkku. "En ensinkään prinssin tähden, vaan
kaikkien meidän tähden, Sergei Michailovitsh, koetan saada Marian
taipumaan. Ja kuinka kovin kreivinna R:kin pyytää häntä tulemaan!"

"Se riippuu Maschasta", vastasi Sergei kylmästi ja lähti huoneesta.

Näin, että hän oli tavallista kiihottuneemmassa tilassa. Se tuskastutti
minua, ja en antanut mitään varmaa vastausta serkulle.

Kohta kun serkku lähti, menin mieheni luokse. Ajatuksiinsa vaipuneena
käveli hän edestakaisin huoneessaan. Hän ei nähnyt eikä kuullut minua,
kun menin varpaillani sinne.

"Hän kuvittelee armasta kotiansa Nikolskissa", ajattelin minä häneen
katsoessani, "näkee aamukahvinsa valoisassa vierashuoneessa, ajattelee
peltojansa, työmiehiänsä, iltahetkiä suuressa salissa ja salaisia
yöllisiä aterioitamme -- -- -- Ei --" päätin itsekseni samalla,
"kaikkia tanssiaisia, kaikkien maailman prinssien imarteluja en
vaihtaisi hänen iloiseen levollisuuteensa ja hiljaisiin hyväilyihinsä."

Minä aijoin sanoa hänelle, etten mene kreivinna R:n kutsuihin, kun hän
äkkiä kääntyi ja minut nähtyänsä rypisti otsaansa. Samalla hänen
lempeän tyyneyden värittämät, ajattelevat kasvonsa muuttuivat. Taas
kuvastivat hänen silmäyksensä terävää viisautta ja tahallista
rauhallisuutta. Hän ei tahtonut minun näkevän häntä tavallisena
yksinkertaisena ihmisenä, hänellä oli oikein tarve seisoa edessäni
puolijumala-alustakivellään.

"Mitä nyt, hyvä Mascha?" kysyi hän välinpitämättömän rauhallisesti
minuun päin kääntyneenä.

Minä en vastannut. Minua suututti, kun hän edessäni teeskenteli, eikä
tahtonut näyttäytyä sellaisena, kuin häntä rakastin.

"Sinä tahtoisit mennä sunnuntai-iltana kreivinna R:n kutsuihin?" sanoi
hän kysyvästi.

"Tahtoisin kyllä", vastasin tähän, "mutta se ei ole sinulle mieleen. Ja
onhan jo kaikki pakattunakin --" lisäsin.

Koskaan ei hän ollut niin kylmästi katsellut minua, koskaan ei hän
ollut niin kylmästi kanssani puhunut.

"Minä en lähde ennen tiistaita, käsken purkamaan tavarat", jatkoi hän.
"Sinä voit mennä tanssiaisiin, koska sinulla on siihen halua. Tee siis
minulle se ilo, että menet, minä en matkusta -- -- --"

Niinkuin aina pahalla tuulella ollessaan käveli hän nytkin epätasaisin
askelin huoneensa lattiata minuun katsomatta.

"En todellakaan sinua nyt ymmärrä", sanoin hänelle seisoen paikallani
ja silmilläni seuraten häntä. "Sinä sanot, että sinä olet aina niin
tyyni ja rauhallinen (sitä ei hän tietysti ollut koskaan sanonut),
minkätähden sinä nyt puhut niin oudosti minun kanssani? Minä olen
valmis sinulle uhraamaan tämän haluni, mutta sinä vaadit minua menemään
sinne sellaisella pilkallisuudella, jota sinä et ole koskaan ennen
käyttänyt kanssani puhuessasi."

"Ohoh, mitä kuulenkaan, sinä olet valmis tekemään _uhrauksen_?" kysyi
hän antaen erityisen painon viimeiselle sanalle. "Ja minä, -- minä olen
myös valmis uhraamaan; -- vieläkö pitäisi olla ylevämpää? Se se vasota
kilpailua jalomielisyydessä! Se on kai sitä perhe-onnea?"

Ensi kerran kuulin hänen puhuvan noin katkeran pilkallisia sanoja.
Mutta hänen pilkallisuutensa ei minua loukannut eikä hänen
katkeruutensa kauhistuttanut; ne yllyttivät minua vaan käyttämään
samoja aseita. Hänkö puhui nyt noin, joka aina oli pelännyt koru- ja
kokkapuheita meidän kesken, hänkö, joka aina oli ollut suora ja
vilpitön! Ja minkätähden? -- Sentähden, että rehellisesti tahdon uhrata
hänen tähtensä huvituksen, jossa en voinut havaita vähääkään pahaa, ja
olin sen hänelle suoraan sanonut! Osamme olivat nyt vaihtuneet: hän
vältti yksinkertaisen suoria ja vilpittömiä sanoja, ja minä taas niitä
etsin ja koetin käyttää.

"Sinä olet kovin muuttunut", sanoin hänelle huoaten. "Mitä minä olen
rikkonut sinun mielestäsi? Kreivinna R:n iltakutsu ei voi olla nyt
syynä, vaan sinulla on jotakin vanhaa sydämmelläsi minua vastaan.
Miksikä et voi olla suora ja vilpitön! Ethän ole ennen suoraa totuutta
pelännyt? Sano nyt suoraan, mitä sinulla on minua vastaan!"

"Mitähän hän nyt voi sanoa?" ajattelin itsekseni tyytyväisenä ja
vakuutettuna, etten ainoassakaan kohdassa ollut rikkonut koko talvena
häntä vastaan.

Asetuin keskelle huonetta, niin että hänen täytyi kulkea kävellessään
aivan ohitseni, ja katsoin häneen. "Hän tulee luokseni, syleilee minua
ja kaikki on taas ohitse", ajattelin. Ja tunsin surua rinnassani siitä,
etten ennen ollut voinut näyttää hänen olevan väärässä.

Mutta hän jäikin seisomaan toiseen päähän huonetta ja katselemaan
sieltä minuun.

"Etkö sinä vieläkään ymmärrä?" sanoi hän

"En."

"No, sitten minun pitää sinulle sanoa. Minulle on inhottavaa,
ensimäisen kerran inhottavaa, mitä minä nyt tunnen ja mitä tuntematta
en voi olla -- --." Hän keskeytti puheensa nähtävästi pelästyneenä oman
äänensä raakaa sointua.

"Mitä sinä nyt -- -- --?" kysyin kyyneleet silmissäni.

"Inhottaa, kun sinä noin tahdot juosta tuon prinssin perästä, vaan
senvuoksi että hän pitää sinua kauniina, -- ja unohdat miehesi, itsesi,
naisellisen arvosi, etkä tahdo ymmärtää, mitä miehesi saa tähtesi
tuntea, kun ei itselläsi ole edes arvosi tuntoa. Tulet päinvastoin
sanomaan miehellesi, että tahdot _uhrata_, s.o. sinä sanot, että
'näyttäytyä' hänen Korkeudellensa olisi minulle suuri onni, vaan minä
_uhraan_ sen onnen mieheni vuoksi."

Mitä pitemmältä hän puhui, sitä enemmän hän kiihtyi. Hänen äänensä
kaikui myrkylliseltä, kovalta ja kuolleelta. Koskaan en ollut nähnyt
enkä ollut odottanut näkevänikään häntä semmoisena. Veri syöksyi
sydämmeeni. Pelkäsin, vaan samalla ansaitsematta kärsityn häpeän ja
loukatun itserakkauden tunto kiihoitti minua, ja minä tahdoin kostaa.

"Minä olen kauan odottanut tätä", sanoin vihdoin, "puhu, puhu nyt!"

"En tiedä mitä lienet odottanut", jatkoi hän, "mutta minun on täytynyt
odottaa aina pahempaa, kun olen nähnyt sinun joka päivä tuon tuhman
joukkion likaisessa seurassa, joutilaisuudessa, loistossa ja
komeudessa, ja olen odottanut. -- -- -- Minä olen odottanut juuri sitä,
mikä minulle on tänään niin tuskalliselta ja häpeälliseltä tuntunut,
ettei vielä ennen koskaan. Tunsin tuskaa ja häpeää sinun tähtesi,
kun ystäväsi pisti likaisen kätensä sydämmeeni ja alkoi puhua
mustasukkaisuudestani, mustasukkaisuudestani! -- ja kehen? Ihmiseen,
jota et sinä enkä minä vielä ole nähnytkään! Ja sinä, niinkuin näkyy,
et tahdo ymmärtää minua, vaan uhrata minulle. Mutta mitä uhrata? -- --
Oman häväistyksesi, oman alennuksesi häpeän! -- -- Sepä vasta uhri!"
sanoi hän vielä kerraten.

"Ohoh, tuossa se on nyt miehen mahti!" ajattelin itsekseni, -- "loukata
ja nöyryyttää naista, joka ei ole pienimpäänkään rikokseen syypää!
Siinä se on miehen oikeus, mutta siihen en minä alistu!"

"Elä luulekaan, minä en uhraa sinulle yhtään mitään", puhkesin
sanomaan, ja tunsin sieranteni laajenevan ja veren syöksyvän
kasvoihini. "Minä menen sunnuntaina kreivinna R:n kutsuihin, menen
varmaan!"

"Ja suokoon Jumala sinulle paljon huvia, vaan meidän kesken olkoon
kaikki lopussa!" huudahti Sergei voimatta hillitä raivoansa. "Elä enää
kiusaa minua! Olinkin narri, kun -- -- --", alotti hän uudestaan, mutta
hänen huulensa vavahtelivat ja hän koetti nähtävästi hillitä itseänsä
sanomasta, mitä hänen kielellänsä jo pyöri.

Minä pelkäsin ja vihasin häntä tällä hetkellä. Mieleni teki sanoa
hänelle hyvin paljon ja kostaa hänen loukkauksensa, mutta jos olisin
avannut suuni, olisin tyrskähtänyt itkuun ja alentanut itseni hänen
edessään. Lähdin ääneti huoneesta.

Tuskin olin lakannut kuulemasta hänen askeleensa, kun jo minun valtasi
kauhu. Minua kauhistutti kaikki, mitä oli välillämme tapahtunut.
Kauhistutti ajatus, että nyt katkesi ainaiseksi side, joka oli
yhdistänyt meidät suloiseen onneemme, ja minun teki mieleni kääntyä
takaisin mieheni luo. "Mutta olisikohan hän jo kylliksi rauhoittunut,
että hän voisi minua ymmärtää, kun vain vaitiollen ottaisin häntä
kädestä ja katsoisin silmiinsä? Käsittäisikö hän jalomielisyyttäni?
Mitäs, jos hän pitäisikin tuskani teeskenneltynä kiemailuna? Ehkä hän
oikeassa olonsa vakuutuksessa kuuntelisi katumukseni kertomusta
ylpeällä rauhallisuudella ja antaisi sitten kaikki anteeksi? -- -- --
Minkätähden, minkätähden hän, jota olen niin rakastanut, loukkasi minua
noin kauheasti?" Tällaiset ajatukset pyörivät päässäni enkä
palannutkaan hänen luokseen.

Minä menin omaan huoneeseeni. Istuin siellä kauan yksinäni ja itkin.
Kauhistuksella ajattelin jokaista sanaa, jonka olimme keskenämme
puhuneet, vaihdoin jokaisen niistä ystävälliseen, lempeään sanaan, ja
taas kauhistuksella ja loukatuilla tunteilla ajattelin, mitä oli
tapahtunut.

Kun menin illalla teelle ja herra S:n läsnäollessa, joka oli meillä
vieraisilla, tapasin mieheni, tunsin, että tänä päivänä oli auennut
välillemme kokonainen kuilu.

S. kysyi minulta, koska aijomme matkustaa. Minä en osannut vastata.

"Matkustamme tiistaina", vastasi mieheni, "me olemme vielä kreivinna
R:n iltakutsuissa. Menethän sinä niihin?" kysyi hän minuun kääntyen.

Minä säikähdin mieheni luonnollista äänen sointua ja katsoin häneen
arasti. Hän katsoi suoraan minuun; katseessa oli uhkaa ja pilkkaa; ääni
sointui kylmältä ja leikkaavalta.

"Menen", vastasin hänelle.

Kun iltasella jäimme kahden kesken, tuli hän luokseni ja ojensi minulle
kätensä.

"Ole hyvä ja unhota, mitä sinulle puhuin!" sanoi hän.

Tartuin hänen käteensä, hermostunut nauru värähdytteli huuliani ja
kyyneleet olivat herahtamaisillaan silmistäni, mutta mieheni vetäsi
taas kätensä pois, aivan kuin olisi pelännyt tuntehikasta kohtausta, ja
istui jotenkin etäälle minusta.

"Olisiko mahdollista, että hän vieläkin uskoo olevansa oikeassa?"
ajattelin minä, ja peräytykseni, etten menisikään iltakutsuihin, jäi
kun jäikin sanomatta.

"Pitää kirjoittaa äidille, että olemme lykänneet matkamme tuonnemmaksi,
tai muutoin tulee hän rauhattomaksi", sanoi hän.

"Ja koska olet ajatellut matkustaa?" kysyin nyt.

"Tiistaina, kun kemut ovat ohitse", vastasi hän.

"Minä toivon, ettet suinkaan minun tähteni matkaa lykkää", sanoin
katsoen häntä silmiin, mutta hänen silmissään ei ollut mitään ilmettä
minulle. Ne olivat kuin jostain salaperäisestä voimasta sulkeutuneet
minulta, ja hänen kasvonsa muuttuneet yht'äkkiä vanhoiksi ja
epämiellyttäviksi.

       *       *       *       *       *

Olimme iltakutsuissa. Välillämme vallitsi näennäisesti taas hyvä ja
sydämmellinen suhde, mutta pohjiltaan oli se aivan toisellainen kuin
ennen.

Iltamassa istuin naisten keskellä, kun prinssi tuli luokseni, ja minun
täytyi nousta voidakseni puhua hänen kanssaan. Noustessani etsin
silmilläni tahtomattakin miestäni ja näin, että hän oli salin toisessa
päässä, katsahti minuun ja kääntyi poispäin. Minun valtasi äkkiä
sellainen tuska ja pelko, että hämmästyneenä siinä prinssin silmäin
edessä lävähdin punaiseksi, ja punastus levisi alas kaulaan asti. Minun
täytyi jäädä seisoalleni kuullakseni, mitä prinssi minulle puhui
tarkastellessaan katseellansa minua kiireestä kantapäähän.

Keskustelumme ei kestänyt kauan, sillä lähelläni ei ollut istuinta
prinssille, ja hän varmaankin huomasi että minun oli hyvin vaikeaa
hänen seurassaan.

Puhuimme viimeisistä tanssijaisista, paikasta, missä tulisin kesäni
viettämään, j.n.e.

Lähtiessään luotani mainitsi hän haluavansa tulla tuntemaan mieheni ja
näinkin heidän kohtaavan toisensa toisessa päässä salia ja puhelevan
keskenään. Prinssi puhui varmaankin jotain minusta, koska hän puheensa
kesken hymyillen katsoi sille puolelle, jossa minä istuin.

Mieheni punastui äkkiä, kumarsi syvään ja jätti prinssin. Minä myöskin
punastuin, -- minua alkoi hävettää, kun ajattelin, mitä prinssin täytyy
minusta ja erittäinkin miehestäni ajatella. Minusta tuntui, että kaikki
olivat voineet havaita tuhman punastumiseni, kun prinssin kanssa
puhelin, ja taas nähneet mieheni omituisen käytöksen prinssiä kohtaan
Jumala tietää, mitä tästä päätellään; kunhan eivät vain jo tietäisi
riitelemisestämmekin.

Serkku saattoi minua kotiin. Tiellä puhelimme miehestäni enkä malttanut
olla hänelle kertomatta, mitä tämän onnettoman illan takia oli
välillämme tapahtunut. Hän lohdutteli minua selittäen, ettei se mitään
merkillistä ole koko tapaus, olihan vain noita tavallisia pikku
kähähdyksiä, joista ei seuraa sen enempää. Samalla hän, puhuessaan
mieheni luonteesta, toi omalta näkökannaltaan esiin, että se on
suljettu ja ylpeä. Minä olin hänen kanssaan yhtä mieltä, ja tunsin
voivani nyt entistä rauhallisemmin ja paremmin häntä arvostella.

Mutta jäätyäni mieheni kanssa kahden, näytti äskeinen arvosteluni
hänestä rikokselta, joka painosti tuntoani. Tunsin kuilun suurenevan ja
laajenevan välillämme ja erottavan meidät yhä kauemmaksi toisistamme.



III.


Tästä päivästä alkain muuttui elämämme ja keskinäinen suhteemme
kokonaan toisenlaiseksi. Meidän ei ollut enää niin hyvä olla kahden
kesken, kuin ennen. Oli kysymyksiä joita me vältimme, ja kolmannen
henkilön läsnäollessa oli meidän ylipäätään helpompi puhua kuin kahden,
silmityksin. Niin pian kuin vain keskustelu johtui maalaiselämään tai
tanssijaisiin, tuntui kohta kuin olisi jotain tullut silmiimme, ja
meidän oli vastenmielistä katsoa toisiimme. Näytimme kumpikin tuntevan,
millä kohdalla oli tuo meitä erottava kuilu, ja pelkäävän sitä
lähestyä.

Olin vakuutettu, että Sergei oli ylpeä ja pikanen, ja että minun
täytyisi käyttäytyä niin varoen, etten muka vain satuttaisi näitä hänen
heikkouksiansa. Hän oli taas aivan varma siitä, etten voisi elää
suuresta maailmasta erotettuna, ettei maalaiselämä ollut minua varten
ja että hänen täytyisi mukautua tähän onnettomaan taipumukseen.
Vältimme kumpikin suoraa keskustelua näistä seikoista, ja kumpikin
tuomitsimme valheellisesti toinen toistamme. Emme enää koettaneetkaan
pysyä toisillemme maailman täydellisimpinä ihmisinä, vaan teimme
vertailuja toisistamme ja salaisesti tuomitsimmekin toisiamme.

Maalle matkustamisemme edellä tulin minä kipeäksi. Senvuoksi emme
matkustaneet, vaan muutimme erääseen huvilaan, josta Sergei lähti
yksinään äitinsä luona käymään. Kun hän lähti, olin jo kylläksi
virkistynyt voidakseni häntä seurata, mutta hän sai minut puhutelluksi
jäämään, peläten muka terveyttäni. Minä puolestani tunsin hyvin, ettei
hän ollut peloissaan terveydestäni, vaan hän pelkäsi, ettemme enää yhtä
hyvin viihtyisi maalla. En kovin vaatinutkaan päästä hänen mukaansa, ja
jäin huvilaan.

Kun hän oli poissa, oli oloni hyvin ikävää ja yksinäistä. Mutta kun hän
tuli takaisin, näin minä, ettei hän minua elähdyttänytkään enää
niinkuin ennen. Entinen suhteemme, -- jolloin jokainen ajatus, jokainen
tunne, jota en hänelle ilmoittanut, minua rikoksena painosti, jolloin
jokainen hänen työnsä, jokainen hänen sanansa näytti minusta
täydellisyyden kuvalta ja jolloin vähäpätöisimmästäkin syystä voimme
riemusta nauraa katsoessamme silmästä silmään --, tuo suhde oli niin
kokonaan ja huomaamattamme toiseksi muuttunut, että emme voineet
käsittääkään, kuinka se oli käynyt.

Kummallakin meistä oli omat ja omituiset pyrintömme ja mielihalumme,
joita emme edes koettaneetkaan saada yhteisiksi. Meitä ei enää
vaivannutkaan se, että kumpikin eleli erityisessä, toisillemme
vieraassa maailmassa. Me totuimme tähän, ja vuoden kuluttua saatoimme
jo aivan hämmentymättä katsoa toisiamme silmiin.

Kadonneet olivat hänen ilonpuuskauksensa ja hänen lapsimaisuutensa;
kadonnut oli hänen anteeksiantava välinpitämättömyytensä, mikä minua
oli ennen suututtanut; ei näkynyt enää sitä syvällistä katsetta, joka
oli ennen usein hämmentänyt ja samalla ihastuttanut minua, ei ollut
meillä enää yhteisiä rukouksia, yhteisiä taidenautintoja, jopa harvoin
näimmekin toisiamme, sillä hän oli alituiseen matkalla; ei häntä enää
huolestuttanut eikä pelottanut minun jäämiseni yksin, ja minä
liikuinkin edelleen siinä seurapiirissä, jossa en häntä tarvinnut.

Kohtauksia ja riitoja ei meillä enää ollut. Minä koetin miellyttää
häntä, ja hän täytti kaikki mielitekoni ja toivomukseni. Kaikki näytti
siltä, kuin yhä vielä rakastaisimme toisiamme.

Kun jäimme kahdenkesken, mikä muutoin tapahtui hyvin harvoin, en
tuntenut hänen seurassaan iloa, en liikutusta, en hämmennystä, olinhan
vain kuin itsekseni ja yksin. Tiesin kyllä aivan hyvästi, että hän,
joka oli minun lähelläni, -- ei ollut mikään uusi, tuntematon ihminen,
vaan hyvä mies, kokonaan minun mieheni, jonka tunsin kuin itseni. Olin
varmasti vakuutettuna, että tiesin edeltäpäin kaikki, mitä hän tekisi,
mitä hän sanoisi ja millaisilla silmillä hän mitäkin katselisi. Ja jos
hän ei tehnyt tahi ilmaissut näkökantaansa juuri sen otaksumiseni
mukaan, niin uskoin, että hän erehtyi. Oikeastaan en odottanutkaan
häneltä mitään. Sanalla sanoen hän oli mieheni eikä mitään muuta.

Minusta näytti, että näin täytyi olla, että toisella tavalla ei voisi
välimme ollakaan ja että koskaan ei ole ollutkaan toisellaisia
suhteita.

Kun mieheni lähti matkalle, niin erittäinkin ensimäisinä aikoina tuntui
oloni kovin yksinäiseltä ja pelottavalta. Kun hän oli kaukana, tunsin
voimakkaammin, mistä merkityksestä oli hänen suojeluksensa minulle. Kun
hän tuli kotiin, kiidin ilosta hänelle kaulaan, vaan parin tunnin
kuluttua olin jo täydellisesti unhottanut taas tuon iloni enkä tiennyt
enää, mitä puhua hänen kanssansa.

Ainoastaan hiljaisen ja järkevän hellyyden hetkinä, joita meillä vielä
oli, tuntui minusta kuin olisi ollut poissa se, mikä muutoin
surullisella kaiholla oli sydämmeni täyttänyt, ja samaa olin näkevinäni
Sergeinkin silmistä. Tunsin olevan hellyydellämme rajat, joiden taakse
Sergei ei tahtonut mennä, ja minä en voinut. Välistä suretti tämä
minua, mutta koskaan ei ollut minulla aikaa ajatella, miten oikein oli
laita. Koetin hukuttaa suruani kaikenlaisiin huvituksiin, joita en
oikeastaan koskaan hakenut, mutta jotka aina minulle itsestään
tarjoutuivat. Suuren maailman elämä, joka aluksi oli soaissut minua
loistollaan ja itserakkauttani imarrellut, valtasi minut pian kokonaan,
tuli välttämättömyydeksi, kytki minut kahleisiinsa ja täytti sielussani
vihdoin sen paikan, missä ennen olin elänyt hiljaista tunne-elämääni.
En jäänyt koskaan yksikseni, sillä pelkäsin vaipuvani miettimään
tilaani. Kaikki aikani varhaisimmasta aamusta iltaan myöhään olin
puuhassa enkä suinkaan omissa asioissani, en edes silloin kuin olin
kotona. Otin vastaan kävijöitä; en tuntenut siitä huvia enkä ikävää.
Pitäähän sen niin olla, ajattelin minä.

Tällä tavalla kului kolme vuotta, ja näiden vuosien aikana ei suhteemme
vähintäkään muuttunut, ikäänkuin ei olisi ollut sillä voimaa parantua
tai pilaantua.

Näiden kolmen vuoden aikana tapahtui kaksi tärkeää tapausta, joista
kumpikaan ei voinut vaikuttaa muutosta elämääni. Ensimäinen lapseni,
poikanen, syntyi ja Tatjana Semenowna kuoli.

Ensi aikoina valtasi minut äidin tunne-elämä sellaisella voimalla, että
luulin jo tuosta odottamattomasta tapauksesta minulle uuden elämän
koittavan. Mutta kahden kuukauden kuluttua, alettuani kulkea ulkona
kodista, heikkeni heikkenemistään tuo tunne-elämä, kunnes sekin muuttui
tottumukseksi ja kylmäksi velvollisuuden täyttämiseksi.

Mieheni sitävastoin muuttui tämän ensimäisen lapsemme syntymisestä
entiselleen, lempeäksi, rauhalliseksi ja kotirakkaaksi, osoittaen nyt
entistä hellyyttänsä ja iloisuuttansa poikastamme kohtaan.

Useasti, kun tanssiaispuvussani menin lastenkamariin sanomaan
pienoiselle hyvästiäni, tapasin siellä mieheni, ja havaitsin hänen
katsovan moittivalla ankaruudella ja läpitunkevasti minuun, ja tämä
kävi tunnolleni. Minä säikähdin välinpitämättömyyttäni omasta
lapsestani ja ajattelin itsekseni: olenkohan huonompi muita vaimoja?

"Mutta mitäpä tehdä?" ajattelin samalla, "minä rakastan pienoistani,
mutta enhän voi istua hänen vieressään päiväkausia. Minun tulisi vaan
ikävä, ja kometiiaa en tahdo mistään hinnasta näytellä."

Äitinsä kuolema vaivutti mieheni suureen suruun. Hän sanoi sen jälkeen
olevan kovin raskasta asua Nikolskissa. Vaikka kävikin huolekseni
mieheni suru ja tunsin häntä sääliväni, viihdyin kuitenkin nyt entistä
mieluummin ja rauhallisempana maalla.

Suurimman osan näistä kolmesta vuodesta vietimme kaupungissa, --
ainoastaan kerran olin kaksi kuukautta ollut maalla --, ja kolmantena
vuotena matkustimme ulkomaille.

Seuraavan kesän vietimme kylpylaitoksessa.

Tähän aikaan täytin yksikolmatta. Luuloni mukaan oli taloudellinen
tilamme varsin hyvä. Perhe-elämältämme en odottanut mitään enempää,
kuin se jo oli minulle suonut. Kaikki, jotka tunsin, näyttivät
mielestäni rakastavan minua. Terveyteni oli erinomainen, vaatteukseni
parhaimpia, mitä kylpylaitoksessa nähtiin. Tiesin, että olin kaunis.
Säät olivat hyviä, tunsin ympärilläni kauneuden ja hienouden
ilmapiiriä, lyhyesti, minä olin parhaimmalla tuulella. En ollut iloinen
sillä tavalla, kuin ollessani Nikolskissa, kun tunsin, että olin
onnellinen itsestäni, onnellinen sentähden, että ansaitsin tuota onnea,
ja että onneni, niin suuri kuin se olikin, kuitenkin voisi tulla vielä
suuremmaksi, ja kun kaikki minussa janosi yhä suurempaa onnea.

Silloin oli toista, mutta hyvä oli minun tänäkin kesänä. En halunnut
mitään, en toivonut mitään, en pelännyt mitään; elämäni, kuten näytti,
oli täydellinen, ja omatuntoni rauhallinen.

Kylpyvieraissa ei ollut ainuttakaan nuorta miestä, joka olisi missään
suhteessa minua muita enemmän miellyttänyt. En havainnut mitään
etuisuuksia edes vanhassa ruhtinas K:ssakaan, lähettiläässämme, joka
vähän mielisteli minua. Toinen oli liian nuori, toinen liian vanha;
toinen valkoverinen englantilainen, toinen piikkiparta ranskalainen;
kaikki he olivat minulle ihan yhdentekeviä, vaan kuitenkin kaikki
välttämättömiä. Mitättömine mielistelyineen he kumminkin kaikki
kuuluivat siihen hienoon huvitusten ilmapiiriin, joka minua ympäröi.

Ainoastaan yksi koko joukosta, italialainen markiisi, veti huomiotani
puoleensa rohkeudellansa, millä hän ilmaisi ihastuksensa minuun. Hän ei
päästänyt käsistään ainoatakaan tilaisuutta, jolloin hän voi minua
tavata, tanssitti minua, teki ratsastusmatkoja kanssani j.n.e. ja sanoi
minulle suoraan että olen kaunis. Joitakuita kertoja näin ikkunasta
hänen käyskentelevän asuntomme edustalla. Hänen silmäinsä
epämiellyttävästä kiillosta palava katse sai minut punastumaan ja
kääntymään hänestä poispäin.

Hän oli nuori, kaunis ja käytökseltään hieno. Hänen otsansa muoto ja
hymyilynsä muistutti miestäni, vaikka hän olikin paljoa kauniimpi kuin
mieheni. Tämä yhtäläisyys vaikutti minuun tuntuvasti, vaikka hänessä
ylipäänsä ja erittäinkin suun seuduissa, katseessa, pitkässä leuvassa
oli mieheni aatteellisen rauhallisuuden ja hyvyyden ilmauksen sijassa
jotakin karkeaa, eläimellistä.

Luulin silloin, että hän rakastaisi minua kiihkeästi, ja ajattelin
häntä joskus ylpeällä säälillä. Joskus tahdoin häntä rauhoittaa
puolittain ystävällisellä ja luottavaisella puhetavalla, mutta hän
oli kylmä näille yrityksilleni ja jatkoi vain kiusaamistani
epämiellyttävillä lempensä ilmaisuilla, jotka olivat joka hetki
vaarassa ratketa rajainsa ylitse, puhjeta suoriksi sanoiksi. Vaikka en
sitä tunnustanut, pelkäsin tätä miestä ja ajattelin vasten tahtoanikin
häntä usein.

Mieheni oli markiisiin ystävällisessä suhteessa, vieläpä enemmän, kuin
muiden tuttaviemme kanssa, joille hän esiytyi vain vaimonsa miehenä ja
muuten säilytti kylmähkön ylevyytensä.

Kylpykauden lopussa sairastuin enkä kyennyt kahteen viikkoon lähtemään
huoneestani. Kun ensi kerran terveeksi tultuani lähdin ulkosalle, menin
musiikki-iltamaan. Minä tiesin, että sairaana ollessani oli saapunut
kylpylaitokseen kauan jo odotettu ja kauneudestansa tunnettu lady S.

Ympärilleni kokoutui joukko, joka otti iloisuudella minua vastaan,
mutta vielä suuremman joukon näin kokoutuneen äsken tulleen
leijonattaren ympärille. Kaikki minunkin luonani olijat puhuivat vain
hänestä ja hänen kauneudestaan. Minulle osoitettiin häntä, ja
epäilemättä oli hän viehättävä, mutta minuun vaikutti vastenmielisesti
hänen kasvoistansa kuvastuva pöyhkeä itsetietoisuus, ja sanoin sen
suoraan.

Sinä päivänä tuntui minusta ikävältä kaikki, mikä ennen oli ollut
iloista.

Seuraavana päivänä pani lady toimeen retken linnaan. Minä kieltäysin
siitä. Ei juuri ketään liittynyt minuun. Kaikki muuttui nyt silmissäni.
Kaikki näytti tuhmalta ja ikävältä, olisin voinut itkeä, lopettaa
äkkipäätä kylpyni ja palata kotimaahani. Sieluuni oli sijansa saanut
jonkinlainen pahan tunne, vaan en tahtonut vielä itsellenikään sitä
tunnustaa. Sanoin olevani huonosti voipa ja pysyttelin poissa suuresta
seurapiiristä. Ainoastaan aamuisin silloin tällöin menin yksinäni
lähteelle juomaan vettä tahi kävelemään venäläisen ystävättäreni L.M.
kanssa kylpypaikan ympäristöihin.

Mieheni ei ollut näihin aikoihin luonani. Hän matkusti Heidelbergiin
muutamiksi ajoiksi ja odotti siellä kylpykauteni päättymistä,
päästäksemme sitten palaamaan Venäjälle. Sieltä kävi hän vain silloin
tällöin luonani.

Erään kerran kokosi lady koko seurueen mukaansa huvikävelylle ja L.M.
ja minä menimme päivällisten jälkeen läheiseen linnaan. Annoimme
vaunujemme kulkea hitaasti kivitettyä tietä satavuotisten kastanjien
keskellä ja katselimme niiden välitse kylpypaikan ihanaa ympäristöä
laskevan ilta-auringon valossa. Puhelimme keskenämme vakavasti, jota ei
ollut koskaan ennen tapahtunut kylpypaikassa ollessamme. L.M:n olin jo
pitemmän aikaa tuntenut, vaan ensi kerran havaitsin hänen nyt hyväksi
ja järkeväksi naiseksi, jonka kanssa on mahdollista puhua kaikesta ja
mieluista olla ystävän suhteessa. Puhuimme perheistämme, lapsistamme
ja täkäläisen elämän tyhjyydestä. Ikävöimme kotimaahamme,
maalaiselämäämme, ja surullisen hellä tunnelma värähdytteli
sydämmiämme.

Näiden vakavain tunteittemme vallassa saavuimme linnaan. Sen muurien
suojassa oli varjoisaa ja raikasta. Ylhäällä raunioilla leikkivät vielä
auringon säteet, Hiljaisinkin askele ja matalinkin ääni kaikui
muureista ja holveista. Portista näimme ikäänkuin kehyksissään
hurmaavan vaikka meille venäläisille vähän kylmän baadenilaisen
maiseman.

Istuimme levähtämään ja katselimme ääneti laskevaa aurinkoa. Kuului
läheltämme selvästi puhetta ja olin kuulevinani nimenikin lausuttavan.
Aloin kuunnella tarkemmin, ja tahtomattani erotin puhujan jokaisen
sanan. Ääni oli minulle tuttu, markiisi D. puhui ranskalaisen ystävänsä
kanssa, jonka myös tunsin. He puhuivat minusta ja lady S:stä.
Ranskalainen vertaili minua ja häntä ja selvitteli meidän kummankin
kauneutta. Hänen sanansa eivät sisältäneet vähintäkään loukkausta,
mutta kaikki vereni ryntäsi sittenkin sydämmeeni kuullessani hänen
arvostelunsa. Yksityiskohtiin saakka hän esitteli, mikä oli kaunista
minussa ja mikä lady S:ssä. Minulla on jo lapsi, lady S. on vasta
yhdeksäntoista; minun hipiäni on hienompi, lady S:n vartalo
kokonaisuudessaan sirompi; lady S. on ylhäinen daami, jota vastoin
"Teidän kaunottarenne" -- sanoi hän -- "on noita vähäpätöisiä
venäläisiä ruhtinattaria, joita alituiseen tapaa täällä
kylpypaikoissa". Hän päätti puheensa huomauttaen, että tekisin
viisaasti, jos en antautuisi lady S:n kanssa kilpailuun, sillä silloin
voisin pian olla Baadenissa yleisen huomion suhteen kuollut olento.

"Minua hän säälittää -- --".

"Niin, kenties hän saisikin lohdutuksensa teissä", lisäsi ranskalainen,
naurahtaen iloisen kylmästi.

"Jos hän matkustaa, menen minä perässä!" lausui toinen puhuja
itaalialaisella äänenpainolla.

"Onnellinen ihminen, joka vielä voitte rakastaa!" nauroi ranskalainen,

"Rakastaa!" kertoi ääni ja vaikeni hetkeksi, -- "En voi olla
rakastamatta, -- rakkaudetta ei ole elämää. Tehdä romaani omasta
elämästään on ainoa, mikä on kaunista. Ja minun romaanini ei jää
puolitiehen, minä teen sen täydelliseksi, johdan loppuun saakka!"

"Onneksi olkoon, hyvä ystävä!" päätti ranskalainen. Enempää emme
voineet kuulla, sillä puhujat kiersivät erään kulmauksen taitse ja pian
kuulimme heidän askeleensa toiselta suunnalta. He laskeusivat portaita
alas, tulivat muutaman minuutin kuluttua sivuovesta sisälle ja
näyttivät kovasti hämmästyneiltä, kun meidät näkivät.

Minä punastuin, kun markiisi D. tuli luokseni, ja alkoi tuntua oikein
kauhealta, kun hän linnasta lähtiessämme tarjosi minulle käsivartensa.
En voinut kieltäytyä. Lähdimme kävelemään vaunuillemme päin L.M:n
perästä, sillä hän asteli markiisin ystävän kanssa, hekin rinnatusten
edellämme. Olin loukkautuneena siitä mitä ranskalainen oli minusta
sanonut, vaikka sydämmessäni tunnustin, että hän oli sanonut vain
samaa, mitä itsekin tunsin. Markiisin sanat taas kiihdyttivät ja
ihmetyttivät minua raakuutensa vuoksi. Minua kiusoitti ajatella, että
olin kuullut hänen puheensa, eikä hän kuitenkaan hävennyt vähääkään
edessäni. Oli vastenmielistä olla hänen lähellänsä. Häneen katsomatta,
hänelle vastaamatta ja koettaen kättäni pitää niin, etten kuulisikaan
hänen puheluansa, kiirehdin L.M:n ja ranskalaisen perästä.

Markiisi puhui minulle kauniista näköalasta, odottamattomasta onnesta,
kun sai tavata minua täällä, ja muusta sellaisesta, vaan minä en
kuunnellut häntä. Tällä hetkellä kiintyivät ajatukseni mieheeni,
poikaani, Venäjään. Tunsin häpeää ja katumista; olisin tahtonut päästä
niin kiireesti kuin mahdollista yksinäiseen asuntooni, kylpypaikan
hotelliin, jotta olisin siellä saanut häiritsemättä ajatella kaikkea,
mikä nyt täytti sieluni. Mutta L.M. käveli hitaasti, vaunuille oli
vielä matkaa ja saattajani näytti ehdoin tahdoin hidastuttavan
käyntiämme, ikäänkuin tahallisesti minua pidättääkseen.

"Eihän se ole mahdollista!" ajattelin ja päätin käydä kiivaammasti.
Mutta hän pidätti minua todellakin ja painoi käsivarttani itseänsä
vastaan. L.M. katosi edeltämme tien mutkan taakse ja me olimme aivan
kahden. Minua alkoi pelottaa.

"Suokaa anteeksi!" sanoin kylmästi ja koetin vetää kättäni vapaaksi,
mutta hiansuu-pitsini sotkeutui hänen nappiinsa kiinni.

Markiisi kumartui puoleeni ja alkoi päästää pitsiä irti. Hänen
hansikkaattomat sormensa koskettivat kättäni. Minun läpitseni valahti
jääviilteenä tunne, jota en ennen koskaan ollut kokenut, -- joka ei
ollut kauhistusta eikä iloa. Katsoin häneen, antaakseni silmäykseni
kylmyyden hänelle todistaa, kuinka häntä nyt inhosin ja ylenkatsoin.
Mutta katseestani kuvastuikin kokonaan toista kiihtymistä ja
hämmästystä. Hänen hehkuvat kosteat silmänsä tähystivät aivan kasvoini
edessä minuun, heitellen intohimoisia silmäyksiä kaulalleni,
rinnoilleni. Molemmin käsin tarttui hän käteeni. Hänen avoimet huulensa
lausuivat jotakin, puhuivat, että hän rakasti minua, että minä olin
hänelle kaikki kaikessa, ja nämä huulet lähestyivät, käsi puristi
tulisemmin ja poltti minua. -- -- Tunsin kuin olisi tulta virrannut
suonissani, silmissäni himmeni, minä vapisin, ja sanat, joilla tahdoin
häntä luotani sysätä, kuivuivat kurkkuuni.

Yhtäkkiä tunsin suutelon poskellani. Vavisten ja valahtaen koko
olennoltani jääkylmäksi seisahduin ja katsoin häneen. Voimatta puhua,
voimatta liikahtaa odotin kauhistuneena jotakin, jota samalla tunsin
haluavani.

Tämä kaikki kesti silmänräpäyksen. Mutta tämä silmänräpäys oli
kauhistava! Näin hänen edessäni aivan selvästi tällä hetkellä. Nyt
ymmärsin ja käsitin hänen kasvojensa ilmeet: Olkihatun alta näkyvä
alapuoli otsaa, jolla oli niin paljon yhtäläisyyttä mieheni otsan
kanssa, tuo kaunis, suora nenä, avoimet sieramet, nuo pitkät, päistään
kiherretyt viikset, pienet poskiparrat, sileät poskien alapuolet ja
ruskehtunut kaula -- -- minä vihasin, minä pelkäsin häntä, -- mutta
samalla hetkellä herätti tuon vihatun ja oudon miehen kiihkeys ja
intohimoisuus minun sielussani voimakasta vastakaikua.

Minut valtasi voittamaton halu antautua tuon kauniin suun
suudeltavaksi, noiden valkosten sirosuonisten ja sormuksilla
koristeltuin käsien syleiltäviksi. Päätäni huimasi tuon kielletyn
nautinnon suloisuus, joka oli nyt äkkipäätä avannut houkuttelevan
pohjattoman kuilunsa eteeni. Olin hyppäämäisilläni -- -- --

"Olen jo niin onneton", välähti ajatuksissani "vieläkö saisin enemmän
onnettomuutta kantaakseni?"

Hän kietoi toisen kätensä ympärilleni ja kumartui kasvoihini päin.

"Vieläkö, vieläkö todellakin tulisi enemmän syntiä ja häpeää pääni
päälle?"

"Minä rakastan teitä"; kuiskasi hän äänellä, joka muistutti aivan
mieheni ääntä. Samassa olin näkevinäni edessäni mieheni ja lapseni,
kaukaisina, entisinä olentoina, joiden kanssa ei ollut enää minulla
mitään tekemistä. Juuri tuolla hetkellä kuului tien mutkassa L.M:n
ääni, joka huusi minua.

Minä toinnuin järkeeni, tempasin käteni irti häneen katsomatta ja
melkein juosten kiidin L.M:n luokse. Me menimme vaunuille, nousimme
niihin, ja sitten vasta vilkasin markiisiin.

Hän otti hatun päästään, sanoi jotakin, ja hymyili. Hänellä ei ollut
aavistustakaan sanomattomasta vastenmielisyyydestä, jota tällä hetkellä
tunsin häntä kohtaan.

Elämäni näytti minusta kovin onnettomalta, tulevaisuus epätoivoiselta,
menneisyys synkältä! L.M. puhui minulle, mutten ymmärtänyt sanaakaan
hänen puheestaan. Minä tunsin sydämmessäni, että hän varmaan säälistä
puhuu kanssani, peitelläkseen ylenkatsettaan, jonka nyt olin herättänyt
hänessä. Jokaisesta hänen sanastaan kuulin ja jokaisesta silmäyksestään
näin tuota ylenkatsetta ja loukkaavaa sääliä.

Suutelo poltti häpeän merkkinä poskeani ja ajatukseni miehestäni ja
lapsestani kasvoivat hirveän voimakkaiksi.

Päästyäni kotini yksinäisyyteen toivoin voivani miettiä tyynesti
tilaani ja tapahtumia, mutta yksinäisyys olikin minulle kauhistava. En
juonut teetä, jota oli minulle valmistettu. Olin kuin kuumeessa.
Tietämättäni, minkätähden, täytyi minun päästä heti mieheni luo
Heidelbergiin, lähteä jo samana iltana -- -- --.

Kun istuin palvelustyttöni kanssa tyhjässä vaunussa, kun juna
alkoi liikkua ja raikas ilma löyhytellä ikkunasta kasvoilleni
hengitettäväkseni, aloin minä virkistyä ja samalla selvemmin ajatella
menneisyyttäni ja tulevaisuuttani. Koko avioelämäni siitä saakka, kun
maalaiselämästämme muutimme Pietariin, valkeni minulle uudessa valossa
ja alkoi soimauksena painaa tuntoani. Ensimäisen kerran muistin
elävästi ensimäiset aikamme maalla ja suunnittelumme; ensimäisen kerran
pälkähti päähäni kysymys: mitä iloa olinkaan koko tällä ajalla
miehelleni tuottanut? Tunsin itseni syylliseksi häntä kohtaan.

"Mutta miksikä ei hän ole minua pidättänyt, miksi on hän teeskennellyt
edessäni, miksikä välttänyt jokaista selvitystä, miksi vielä loukannut
minua?" lenteli kysymyksinä aivoissani. "Miksikä ei ole hän tehnyt
rakkautensa voimaa minulle pakottavaksi voimaksi -- vai eikö hän ole
rakastanutkaan minua?" Mutta olipa kuinka tahansa, olkoon hän syyllinen
tai ei, vieraan miehen suudelma oli minun poskellani, ja se tuntui
vieläkin polttavan.

Mitä enemmän Heidelbergia lähestyimme, sitä selvempänä näin mieheni ja
sitä tuskallisempana ahdisti tapaamisen hetki. "Kaikki, aivan kaikki
sanon hänelle, sanon katumuksen kyynelin, ja hän antaa minulle
anteeksi", ajattelin vaunussa istuissani. Mutta en tietänyt itsekään,
mitä olikaan tuo "kaikki", jonka hänelle tahdoin sanoa, enkä itsekään
uskonut, että hän minulle anteeksi antaa.

Tuskin olin päässyt mieheni huoneeseen ja nähnyt hänen rauhalliset,
vaikka vähän kummastuneet kasvonsa, kun jo tunsin, ettei minulla
ollutkaan hänelle mitään sanottavaa, mitään tunnustettavaa, tai mitään
anteeksi pyydettävää. Sanomaton tuska ja katumus jäi painostamaan
sieluani. "Mitä sinä nyt ajattelet?" sanoi hän. "Huomennahan minä
aijoin tulla luoksesi." Mutta nähtyänsä lähempää kasvoni näytti hän
säikähtyvän ja lisäsi: "Mikä sinulla on, mikä sinua vaivaa?"

"Ei mikään", vastasin, tuskin voiden kyyneliäni pidättää. "Olen
jättänyt kylpylaitoksen. Mennään Venäjälle, mennään kotiin, lähdetään
huomenna jo."

Mieheni oli vaiti jokseenkin kauan ja katseli minua tarkkaavasti.

"No niin, kerrohan, mitä sinulle on tapahtunut", sanoi hän vihdoin.

Punastuin tahtomattani ja loin silmäni lattiaan. Mieheni silmistä
loisti pelästyksen ja suuttumuksen ilme. Säikähtyneenä mietin, mitä hän
mahtaisi nyt ajatella, ja teeskentelyllä, jommoista en olisi itsekään
itseltäni odottanut, aloin selvitellä:

"Ei minulle ole mitään tapahtunut, surullisen ikävältä vain alkoi
tuntua yksinolo, ja olen ajatellut paljon elämäämme ja sinua. Jo kauan
olen rikkonut sinua vastaan! Miksi olet matkustellut kanssani sinne,
johon sinulla ei ole ollut omaa halua. Kauan, kauan olen rikkonut sinua
vastaan", kerroin uudestaan, ja taas vesi herahti silmiini. "Mennään
takaisin kotiin, maalle ja ainaiseksi."

"Säästähän, rakas ystäväni, minua noista tunteiden purkauksista", sanoi
mieheni kylmästi. "On erittäin kauniisti että haluat palata maalle,
koska rahammekin alkavat loppua, mutta ainaiseksi, -- se on kuvittelua
vain. Olen varma, ettet pitkiäkään aikoja viihdy maalla. Mutta parasta
on juoda nyt teetä", päätti hän puheensa ja seisahtui palvelijaa
soittamaan.

Koetin kuvitella, mitä mieheni voisi nyt minusta ajatella. Loukkauduin
noista pelottavista ajatuksista, joita luulin hänen päässänsä nyt
kiertelevän, nähdessäni hänen katseensa epäilevänä ja häpeävänä
tarkastelevan minua.

"Ei, ei hän voi minua ymmärtää, eikä tahdokaan ymmärtää!"

Sanoin tahtovani mennä katsomaan lastamme. Lähdin mieheni luota. Minun
täytyi saada olla yksinäni ja itkeä, itkeä, itkeä! -- -- --



IV.


Kauan kylmillä ja tyhjänä olleessa kodissamme Nikolskissa oli taas
elämää. Kuitenkaan ei herännyt elämään kaikki, mikä siellä ennen
meille eloa henkäili. Sergein äiti oli jo poissa, ja me elimme
kahden yksinäistä elämäämme. Mutta nyt ei enää ollut meille yksinäisyys
tarpeen, se oli meille päinvastoin rasittavaa.

Talvemme meni huononpuoleisesti. Olin kipeänä ja virkistyin vasta
toisen poikamme synnyttyä. Suhteemme pysyi ystävällisen kylmänä,
jollaista se oli jo ollut kaupunkielämässämme. Täällä maalla vain
jokainen lattiapalkki, joka seinä, huonekalu, kaikki muistutti
mieleeni, mitä Sergei oli minulle ennen ollut ja mitä olin kadottanut.
Ikäänkuin välillämme olisi ollut anteeksiantamatonta loukkausta ja
ikäänkuin Sergei olisi tahtonut minua rangaista jostakin rikoksesta,
vaikka hän samalla koetti näyttää, ettei muka välillämme ollut mitään
estettä ystävyytemme uudistumiseen.

Mistäpä oli minun pyytäminen anteeksi oikeastaan? Hänhän rankaisi minua
sillä, ettei antaunut enää kokonaan minulle, ei koko sydämmestään,
niinkuin ennen; hän ei antaunut enää kenellekään ihmiselle, ei
millekään asialle, -- ikäänkuin ei hänellä enää olisi sydäntä
ollutkaan.

Välistä ajattelin, että hän käyttäysi noin vain minua kiusatakseen,
että hänessä elävät kyllä vielä entiset tunteet. Koetin saada niitä
elähdytetyiksi ja nähtäville, mutta joka kerta tätä yrittäessäni näytti
hän välttävän suoraa selvyyttä, osoittavan epäluuloista käytöstä ja
pelkäävän jokaisen tunteenilmauksen naurettavaisuutta. Hänen katseensa
ja äänensä ilmaisi minulle: "Minä tiedän, tiedän kaikki, kaikki, mitä
sinulla on sanottavaa. Tiedän senkin, että puhut toista, ja toista
ajattelet -- -- --"

Ensimältä tuo hänen avomielisyyden pelkonsa loukkasi minua; lopulta
totuin siihen ja aloin käsittää, ettei tämä ole avomielisyyden, vaan
avomielisyyden tarpeen puutetta minua kohtaan.

Minä puolestani en olisi myöskään voinut äkkipäätä sanoa hänelle, että
rakastan häntä, pyytää häntä kanssani rukoilemaan tahi kuulemaan
soittoani. Välillämme olivat jo tuntuvissa varmat rajansa. Elimme
kumpikin omaa elämäämme, Sergei omissa tilustoimissaan, joihin
osaaottavaisuuden ja tutustumisen tarvetta en tuntenut, minä taas
omassa työttömyydessäni, joka ei nyt enää häntä suututtanut eikä
surettanut niinkuin ennen. Lapsemme olivat vielä liian pieniä
voidaksensa meitä yhdistää.

Kevät joutui. Katja ja Sonja tulivat luoksemme maalle kesää viettämään.
Talomme Nikolskissa pantiin korjauksen alaiseksi ja me muutimme
Pokrovskoviin kaikin.

Siellä oli vanha koti entisellään, terassi, pöydät, piano valoisassa
salissa. Näin siellä entisen kamarini, sen valkoiset varjostimet, ja
unelmat, jotka näyttivät ikäänkuin unhottuneen sinne tyttöajoilta.

Asuin entisessä huoneessani siinä oli nyt kaksi vuodetta. Toinen oli
niistä minun entinen vuoteeni, ja siihen minä nyt peittelin ja levolle
siunasin punaposkisen Kokoshani. Toisesta pienemmästä pilkisteli taas
pikku Vanja kapalostaan.

Siunattuani heidät nukkumaan jäin usein pitkäksi aikaa istumaan tuohon
rauhalliseen huoneeseen. Joka nurkasta, joka seinältä ja uutimen
poimuistakin virisi vanhoja jo unhotuksiin joutuneita nuoruuden kuvia,
kuului vanhoja tuttuja lapsenlaulujen ääniä. Missähän olivat nyt nuo
kuvat, missä nuo hellän pehmeät lapsenlaulut?

Kaikki toiveeni ovat käyneet toteen, kaikki rohkeimmatkin. Kaikki
hämärimmät haaveilut ovat muuttuneet todellisuudeksi. Ja juuri tuo
todellisuus on painanut elämääni raskaan surullisuuden ja ilottomuuden
värityksen.

Sittenkin on ympäristöni kaikki entistä: tuo on puutarha, jota olen
ikkunasta ihaillut, tuo on nurmikko, tuo tie, nuo varjoisan käytävän
penkkejä, nuo lammilta kaikuvia satakielen lirityksiä, nuo
kauniimmillaan kukoistavia sireeniä, ja tuo kartanon takaa nouseva kuu,
-- ja kuitenkin on kaikki muuttunut, tullut niin vieraaksi, niin
uskomattoman oudoksi.

Kylmähtävää on nyt minulle kaikki tuo, joka ennen voi olla minulle
kallista ja läheistä. Aivan kuin ennenkin jutustelemme, Katja ja minä,
kahdenkesken vierassalissa. Me puhelemme nytkin Sergeistä. Mutta Katjan
otsa on kurtistunut, poskuset laihtuneet ja vaalenneet. Ei loistele
hänen silmänsä ilosta ja toivosta, ne kuvastavat nyt murhetta ja
sääliä. Me emme ihantele häntä, ennen ihailemaamme, me arvostelemme ja
tuomitsemme häntä. Emme enää kummastele, miten ja minkävuoksi olemme
niin onnellisia, kuten ennen teimme, emmekä tunne tarvetta koko
maailmalle tunteitamme julistaa. Kuiskuttelemme keskenämme, kuin
vannoutuneet, ja sadattakin kertaa kysäsemme toisiltamme, miksikähän on
kaikki muuttunut niin surullisella tavalla?

Ja Sergei on sama kuin ennenkin; ainoastaan silmäkulmain väliset kurtut
ovat syventyneet ja hiukset ohauksilla enemmän harmahtuneet, mutta
hänen syvä ja tarkkaavainen katseensa on pilvinen ja aina kääntyneenä
minusta poispäin.

Olen itse myöskin sama kuin ennenkin, vaan ei ole minussa enään mitään
rakkautta eikä rakkauden haluakaan ja ikävöimistä. En tunne tarvetta
työskennellä, en ole itseeni tyytyväinen. Kaukaiselta ja mahdottomalta
näyttää minusta entinen uskonnollinen innostukseni, entinen rakkauteni
Sergeihin ja entinen elämäni kylläisyys. En voi ollenkaan ymmärtää
sitä, mikä ennen oli kirkasta ja yksinkertaisen helppoa: onnea elää
toisten vuoksi. Miksikä sitten elää toisten hyväksi, kun ei enää voi
itselleenkään elää?

Jo silloin kuin asuimme Pietarissa, olin musiikin kokonaan hyljännyt,
mutta nyt taas vanha pianoni ja vanhat nuottini herättivät siihen
halua.

Eräänä päivänä olin kipeä ja jäin yksinäni kotia. Katja ja Sonja
menivät Sergein kanssa yhdessä Nikolskiin katsomaan uusia rakennuksia.
Teepöytä oli katettu. Menin alas ja odottaessani heidän takaisin
tuloaan istuin pianon ääreen. Avasin sonaatin "quasi una fantasia" ja
aloin sitä soitella. Ei näkynyt eikä kuulunut ketään. Ikkunat olivat
auki puutarhan puolelta ja tutut, surullisen juhlalliset säveleet
alkoivat kaikua huoneessa.

Soitin loppuun ensimäisen osan. Vanhasta tottumuksesta vilkasin
nurkkaan, jossa Sergei aina ennen istui kuuntelemassa. Siellä ei ollut
häntä. Tuoli, jota ei liene pitkiin aikoihin paikaltaan siirretty, oli
tyhjänä nurkassaan, Näin puutarhan sireenipensaston värikkäässä
ilta-auringon valaistuksessa. Avoimista ikkunoista virtaili kesäillan
tuoretta raikkautta sisälle. Nojauduin pianoon, peitin kasvoni molemmin
käsin ja vaivuin mietteisiini. Sillä tavalla istuin kauan, murheella
muistaen vanhoja, palaamattomia aikojani ja aroilla ajatuksin kiidellen
tuleviin. Kaikki näytti tyhjältä, ei ollut edessäni mitään, ei mitään,
jota voisin haluta, toivoa. "Oi, joko olen elämäni elänyt?" välkähti
kysymyksenä ajatuksiini. Kauhistuin, kohotin pääni ja aloin taas
soittaa, soittaa itseäni unhottaakseni. Soitin andanten toistamiseen.

"Jumalani", ajattelin minä, "anna anteeksi minulle, jos olen rikkonut;
anna palata kaiken, mikä oli niin kaunista sydämmessäni, tahi opeta,
mitä on minun tekeminen, miten on minun nyt eläminen!"

Vaunujen ratinaa kuulin nurmikolta, rappusten edestä ja sitten
terassilta tuttua varovaista, astuntaa. Taas oli kaikki hiljaa.

Askelten kaiku ei voinut herättää minussa entisiä tunteita. Kun lopetin
soittoni, kuuluivat askeleet läheltäni ja olalleni laskeutui käsi.

"Oikein oivallista, että soitit tuon sonaatin", sanoi Sergei.

Minä olin vaiti.

"Etkö ole juonut teetä?"

Pudistin kieltävästi päätäni häneen katsomatta, ettei hän olisi voinut
havaita liikutuksen jälkiä, jotka vielä näkyivät kasvoillani.

"Katja ja Sonja tulevat oitis. Hevonen vikuroi ja he lähtivät jalkaisin
isoa tietä", sanoi Sergei.

"Odotetaan heitä", vastasin minä ja menin terassille siinä toivossa,
että Sergei seuraisi minua.

Mutta hän kysyikin miten lapset voivat, ja meni niiden luokse. Taas
hänen läsnäolonsa, hänen selvä ja hyväntahtoinen äänensä vaikuttivat
minuun, ikäänkuin en olisikaan mitään kadottanut. "Mitä vielä voisin
toivoakaan? Sergei on hyvä, lempeä, oivallinen aviomies, ja hyvä isä.
En ymmärrä itsekään mitä minulta puuttuisi." Menin terassille ja istuin
samalle penkille, jolla olin istunut sinä päivänä, jona välimme
selvisi.

Aurinko oli jo laskenut ja alkoi hämärtyä. Kevään harmaan tummat pilvet
peittivät kartanon ja puutarhan. Ainoastaan puiden välistä näkyi
sammuvan iltaruskon punertavaa hohdetta ja nousevan iltatähden
tuiketta. Kaikki kietoivat hämäräänsä nuo synkät pilvet ja kaikki
näytti odottavan hiljaista kevätsadetta.

Tuuli oli asettunut, ei liikkunut lehti eikä huojahdellut
ruohonkorsikaan. Sireenien ja tuomien tuoksua virtaili niin
voimakkaasti, kuin olisi koko ilma kukkana kukoistanut ja tuoksu
väreillen lainehtinut puutarhassa ja terassilla.

Mitään ei haluttanut nähdä eikä kuulla, teki mieli vaan painaa silmänsä
kiini ja hengittää tuota pehmeän herttaista tuoksua.

Georgiinit ja ruusupensaat, jotka eivät vielä kukkineet, kohousivat
mustilta penkeiltä liikahtamattomina ylöspäin, ikäänkuin hitaasti
pyrkien venähtämään tukikeppiänsä korkeammiksi. Sammakot kurnuttivat
kaikesta voimastansa, aivan kuin olisivat tahtoneet nyt tulla oikein
huomatuiksi, ennenkuin sade tulisi ja pakottaisi heidät veteen. Hienoa
katkeamatonta veden kohinaa kuului niiden ääntelyn seasta. Satakielen
laulu sai vaihtelevaksi tuon kaiken, ja kuului siitä kuinka se
levotonna lenteli paikasta toiseen. Taas tänäkin kevännä koetti yksi
satakieli asettua pensaaseen ikkunamme alle. Kun menin ulos, kuulin,
kun se lennähti siitä lehtokujaan ja lauloi siellä lirityksensä. Sitten
se alkoi odottaa vaiti ollen paikalleen pääsemistä.

Turhaan koetin rauhoittua. Minäkin odotin ja ikävöin jotakin.

Sergei tuli lasten luota ja istui sivulleni.

"Näyttää siltä kuin saisimme sadetta", sanoi hän.

"Niin näyttää", sanoin, ja olimme sitten kumpikin kauan aikaa vaiti.

Aivan tuuletta vaipuivat pilvet yhä alemmaksi. Luonto tuntui yhä
tyynemmältä, tuoksuvammalta ja hiljaisemmalta. Äkkiä tipahti pisara
terassille ponnahtaen ikäänkuin taas takasin sen suojusvaatteelta;
toinen putosi tielle puutarhaan, sitten useampia yhä rankemmaksi
yltyvänä sateena. Satakielet ja sammakot vaikenivat tykkönään. Kuulin
vain enää hiljaista veden sohinaa, vaikka se sateen vuoksi tuntui
tulevan kauempaa, vaan oli kuitenkin ilmassa kuultavana, ja joku lintu,
joka lienee kätkeytynyt tiheään lehdistöön lähelle terassia, piipahteli
silloin tällöin aina samalla äänellä kaksiosaisen säveleensä.

Sergei Michailovitsh nousi ja aikoi lähteä.

"Mihin sinä menet?" kysyin häntä pidättääkseni. "Täällähän on niin
hyvä."

"Minun pitää lähettää Sonjalle ja Katjalle sateenvarjo ja
päällyskengät", vastasi hän.

"Ei tarvitse, sade lakkaa oitis."

Hän mukautui minuun ja jäimme yhdessä seisomaan terassille, kaidetta
vastaan nojaten. Pidin kiinni paljaasta liukkaasta käsipuusta ja
kurotin päätäni eteenpäin. Raikas sade kasteli kaulaani ja hiuksiani.
Päittemme päällä kirkastuivat ja ohenivat pilvet ja taukosivat vettä
valamasta. Silloin tällöin kuului enää vain lehdiltä valahtelevan
yksityisen pisaran nokahdus. Taas alkoivat sammakot kurnuttaa, taas
satakielet puistivat siivistänsä veden ja alkoivat viserrellä
toisilleen sieltä täältä märästä pensastosta. Kaikki selvisi taas
edessämme.

"Kuinka kaunista!" sanoi Sergei ja kumartaen kaidepuiden nojaan
silitteli kädellään märkää tukkaani.

Tämä yksinkertainen hyväily vaikuttti kuin nuhde. Olin vähällä itkeä.

"Mitä vielä ihminen tarvitseisi?" sanoi Sergei. "Minä olen nyt niin
tyytyväinen, etten tunne iltseltäni mitään puuttuvan. Olen todellakin
onnellinen!"

"Noin et sinä puhunut minulle", ajattelin, "kun oli kysymyksessä minun
onneni! Niin suuri kuin onnesi olikin, sinä vielä suurempaa halusit.
Mutta nyt sinä olet tyyni ja tyytyväinen, kun sieluani ahdistaa
sanomaton katumus ja sydäntäni pidätetyt kyyneleet."

"Minustakin on kovin kaunista", vastasin hänelle. "Mutta minua painaa
ja surettaa juuri se, että kaikki on minun ympärilläni niin kaunista ja
hyvää. Oma olemukseni on sille niin ristiriitainen, tyhjä, että
se aina haluaa ja ikävöi, vaikka on noin rauhaisaa ja ihanaa -- -- --
Onko mahdollista, ettei yksikään ikävöimisen tunne hämmennä
sinun luonnonnautintoasi; etkö ikävöi mitään menneestä ajasta
takaisin?" -- -- --

Sergei vetäsi kätensä päästäni ja oli hetken vaiti.

"Niin, sellaista tunsin kyllä ennen, erittäinkin keväällä", puhui hän
ikäänkuin ajatuksiansa kooten. "Olen elänyt sellaisia öitä, toivoen ja
ikävöiden, ja ne olivat ihania öitä! -- -- -- Mutta silloin oli vielä
kaikki edessänipäin, nyt on kaikki takanani. Nyt olen tyytyväinen
siihen, mitä todella on, ja olen täydellisesti tyytyväinen", päätti hän
puheensa niin järkevän rauhallisena, että vaikka koski kipeästi minuun
tuota kuulla, en voinut epäilläkään, ettei hän puhuisi totta.

"Et siis toivo enää mitään?" kysyin häneltä.

"En mitään mahdotonta", vastasi hän käsittäen tunteeni. "Pääsi tuli
kovin märäksi", lisäsi hän hyväilemällä silitellen hiuksiani kuin
minkäkin lapsen. "Olet mustasukkainen lehdille ja ruohostolle, kun
niitä sade kastelee, ja tekisi mielesi olla ruohoisina ja lehtisinä ja
sateenakin ehkä. Mutta minä olen ainoastaan iloinen niistä, niinkuin
kaikesta muustakin maailmassa, mikä on nuorta, onnekasta ja kaunista."

"Eikö siis sinulla ole mitään kaihoa menneisyydestä?" jatkoin
kyselemistäni, tuntien yhä enemmän sydäntäni ahdistavan.

Hän mietti ja oli taas hetken vaiti. Näin, että hän tahtoi vastata
minulle tarkimmalla totuudella.

"Ei mitään!" vastasi hän lyhyesti.

"Ei se ole totta, se ei ole totta!" huudahdin minä kääntyen häneen
päin ja katsoen häntä suoraan silmiin. "Etkö todellakaan ikävöi
menneisyyttä?"

"En", vastasi hän vielä kerran. "Minä kyllä siunaan menneisyyttä, mutta
en sure enkä ikävöi sitä."

"Mutta etkö toivoisi saavasi sitä vielä kerran elää?" kysyin nyt.

Hän kääntyi ja alkoi katsella puutarhaan päin.

"En toivo. Kuinka voisinkaan toivoa, että minulle esimerkiksi kasvaisi
siivet, -- sehän on mahdotonta!"

"Sinä et toivo saavasi mennyttä parantaa, et soimaa itseäsi etkä minua
siitä?" jatkoin minä.

"En koskaan! Kaikki on ollut parhaimmalla tavalla, mitä on ollut."

"Kuulehan!" sanoin ja tartuin hänen käteensä, että hän kääntyisi minuun
päin. "Kuule, miksi et ole koskaan sanonut minulle, mitä sinä minulta
vaadit, että olisin voinut elää tahtosi ja toivosi mukaisesti? Miksi
olet suonut minulle vapautta, jota en ole ymmärtänyt parhaakseni
käyttää, miksi lakkasit minua opettamasta? Jos olisit toisin minua
johtanut, niin ei olisi mitään tapahtunut, ei mitään!" Sanoin tämän
äänellä, josta väreili kylmä katkeruus, mutta jossa oli vaan hitunen
jäljellä entisestä rakkaudesta.

"Mitä ei olisi sitten tapahtunut?" kysyi Sergei ihmetyksissään ja
kääntyi puoleeni. "Eihän ole mitään tapahtunutkaan, kaikkihan on
hyvästi, oikein hyvästi!" lisäsi hän hymyillen.

"Eikö hän ymmärrä minua, vai eikö hän, mikä on vielä pahempi, tahdo
ymmärtää?" ajattelin itsekseni ja kyyneleet nousivat silmiini. Minä
vastasin hänelle yhtäkkiä:

"Ei olisi tapahtunut sitä, että mitään sinua vastaan rikkomatta olisin
saanut elää välinpitämättömyytesi, vieläpä ylönkatseesikin
rankaisemana. Ei olisi tapahtunut sitäkään, että ilman ainoaakaan
rikosta puoleltani olisit riistänyt minulta kaiken, mikä oli minulle
kallista!"

"Mitä sinä sanotkaan, lapsukaiseni!" huudahti Sergei, ikäänkuin ei
olisi ymmärtänyt, mitä minä puhuin.

"Elä nyt, -- anna minun puhua... Sinä olet riistänyt minulta
luottamuksesi, rakkautesi, kunnioituksesi! En voi uskoa, että sinä
rakastat minua enää kaiken sen jälkeen, mitä on ollut... Elä nyt
keskeytä, minun täytyy sanoa kerrassaan kaikki, mikä on kauan tuskaa
tuottanut minulle", jatkoin kiihkeästi, kun hän tahtoi keskeyttää
minua. "Olenko siihen syyllinen, etten elämää tuntenut, ja sinä annoit
minun yksinäni elämää etsiä?... Onko se minun syyni, että nyt, kun
ymmärrän, mikä on tarpeellista, ja vuoden pitkään koetan palata
luoksesi, sinä työnnät minut pois, ikäänkuin et ymmärtäisi, mitä minä
tahdon ja ikäänkuin sen vuoksi etten voisi sitten sinua syyttää siitä,
että olen syyllinen ja onneton? Niin, sinä tahdot taas työntää minut
tuohon elämään, joka voi tehdä minut ja sinutkin onnettomaksi"...

"Ja millä minä olen osoittanut sinulle tätä?" kysyi hän ihmetellen ja
todellisesti pelästyneenä.

"Etkös sanonut minulle vielä illalla, ja etkö puhune vielä edelleenkin,
etten minä voi täällä elää ja että meidän täytyy taas talveksi muuttaa
Pietariin, jota minä vihaan?" jatkoin minä. "Sen sijaan, että
pidättäisit minua, väistyt sinä luotani välttääksesi jokaista suoraa
selitystä, vilpitöntä ja sydämmellistä sanaa ja sittenkuin minä vajoon,
niin auttamisen sijasta nuhtelet ja iloitset..."

"Lakkaa nyt, lakkaa jo!" sanoi hän ankaran kylmästi. "Ei ole kaunista,
mitä nyt puhut. Näkyy vain, että olet hetkellisesti suutuksissa minulle
ja että sinä et..."

"Että minä en rakasta sinua?... Sano, sano vain niin", keskeytin häntä,
ja kyyneleet alkoivat pyörähdellä silmistäni. Istuin penkille ja peitin
nenäliinalla silmäni.

"Noin hän minua ymmärtää", ajattelin ja koetin pidättää nyyhkytystäni,
joka oli minut tukehduttamaisillaan. "Loppunut, loppunut on entinen
rakkautemme!" kuiskasi sydämmeni ääni.

Sergei ei lähestynyt eikä lohduttanut minua. Hän tuntui loukkautuvan
puheestani. Hänen äänensä oli rauhallinen ja kova.

"En ymmärrä, mistä sinä minua soimaat", sanoi hän. "Jos niin olisi,
etten ole sinua enää niin rakastanut, kuin ennen..."

"En enää niin rakastanut!" kerroin minä itkeä nyyhkyttäen nenäliinaani,
joka kastui yhä katkerammista kyynelistä.

"Jos niin on, niin on syy yhtä paljon ajan kuin meidänkin. Jokaisena
ikäkautena on rakkaudella omituinen luonteensa ja laatunsa."

Hän oli hetken vaiti.

"No, voinhan sanoa sinulle kaiken totuuden, koska sinä vaadit suoruutta
ja selvyyttä... Niinkuin minä sinä vuonna, jona tulin sinua tuntemaan,
vietin yöt unetonna sinua ajatellen, rakkauttani perustellen,
kasvattaen ja antaen sille yhä enemmän voimaa, juuri samoin Pietarissa
ja ulkomailla ollessamme valvoin kauhistavia unettomia öitä, koettaen
tukehduttaa ja kuolettaa tuota rakkautta, joka minulle tuotti tuskaa.
En voinut sitä tukehduttaa, vaan tukehdutin sen, mikä minua rasitti,
rauhoituin ja rakastan sinua yhä, vaikka toisellaisella rakkaudella."

"Sinä sanot sitä rakkaudeksi, joka on vaan tuskaa!" huudahdin minä.
"Minkätähden annoit minun elää suuressa maailmassa, kun se näytti
sinusta niin turmiolliselta, että lakkasit senvuoksi minua
rakastamasta?"

"Ei suuressa maailmassa ollut syytä, hyvä ystäväni", sanoi Sergei.

"Miksi et käyttänyt vaikutusvoimaasi?" jatkoin taas. "Miksi et sitonut
minua, kuolettanut minua? Minulle olisi se ollut parempi, kuin kadottaa
kaikki, mikä teki minut onnelliseksi, -- minun olisi nyt paljoa parempi
eikä tarvitseisi hävetä!"

Taas aloin itkeä nyyhkyttää ja peitin kasvoni.

Samalla hetkellä tulivat Katja ja Sonja iloisesti puhellen ja nauraen
terassille, vaan meidät nähtyänsä hätkähtivät he äänettömiksi ja
poistuivat paikalla.

Me olimme kauan vaiti, sittenkun he menivät, Minä itkin kyyneleeni
kuiviin ja sitten tuli helpompi ollakseni. Katsoin Sergeihin. Hän istui
pää käden nojassa ja näytti tahtovan sanoa jotakin silmäykseeni
vastatakseen, mutta tulikin häneltä vain raskas huokaus, ja taas painoi
hän päänsä.

Menin hänen luoksensa ja irroitin hänen kätensä päästään. Hän käänsi
katseensa ajatuksissaan minuun.

"Niin", sanoi hän aivan kuin ajatuksiaan ääneen jatkaen. "Meille
kaikille, ja erittäinkin teille naisille, on ehdottomasti välttämätöntä
elää itse kaikki elämän hulluudet, ennenkuin voidaan elämän
todellisuuteen päästä. On mahdotonta uskoa muiden kokemusta. Sinä et
ollut vielä pitkälle elänyt tuota houkuttelevan suloista turhuutta, kun
sinuun rakastuin. Minä annoin sinun elää siinä, tuntiessani, ettei
minulla ollut oikeutta sinua siitä estää, vaikka itseltäni ne ajat
olivat jo kauan sitten menneet."

"Minkätähden elit sinä minun kanssani tuossa turhuudessa ja miksi
annoit minun siinä elää, jos minua rakastit?"

"Sentähden, että sinäkin olisit tahtonut itse kokea, etkä olisi minua
voinut uskoa; sinun täytyi itse tulla sitä tuntemaan ja sinä tulitkin."

"Sinä olet aina paljon filosofeerannut", sanoin minä.

"Koko syy on oikeastaan vaan siinä, ettet minua kylläksi rakastanut."

Molemmat olimme taas vaiti.

"Se on kovaa, mitä sinä juuri sanoit minulle, mutta se on totta!" sanoi
Sergei yht'äkkiä ja nousi kävelemään terassilla, "Minä olen ollut
syyllinen", lisäsi hän, ja pysähtyi eteeni. "Minun joko ei olisi
pitänyt sallia rakastumistani sinuun tahi olisi pitänyt rakastaa
yksinkertaisemmin, niin, yksinkertaisemmin...!"

"Unhottakaamme kaikki"... sanoin arasti.

"Ei, mikä on mennyt, se ei tule enää takaisin; ei koskaan voida kääntyä
taaksepäin elämään!" Sergein ääni heltyi tätä sanoessaan.

"Kaikki on jo tullut entiselleen..." sanoin ja laskin käteni Sergein
olalle.

Hän tarttui käteeni ja puristi sitä.

"En puhunutkaan totta, kun sanoin, etten ikävöi mitään menneisyydestä.
Ei, minä ikävöin, minä itken sinun entistä rakkauttasi, jota ei nyt
enää ole ja jota ei voi enää koskaan ollakaan. Kuka on syynä siihen, en
tiedä. Rakkautta on kyllä vielä jälellä, mutta se ei ole tuota
rakkautta. Sen paikkakin on kyllä olemassa, mutta sekin on
sairalloinen, heikko, siinä ei ole enää voimaa, raikkautta. Jälellä on
muisto ja siunaileva kiitollisuus, vaan..."

"Elä sano niin!" keskeytin häntä. "Kaikki tulee taasen entiselleen. --
Onhan se mahdollista, eikö niin?" kysyin minä ja katsoin häntä silmiin.

Hänen katseensa oli kirkas ja rauhallinen, ei siitä tuikehtinut enää
arkuutta, kun hän katsoi minua silmiin.

Sillä hetkellä, kun puhuin, tunsin jo, että oli mahdotonta sen
toteutua, mitä toivoin ja pyysin häneltä. Hän hymyili rauhallisesti ja
pehmeällä lempeydellä kuin vanhus.

"Kuinka sinä oletkin vielä nuori ja minä jo vanha!" sanoi hän. "Minussa
ei ole enää, mitä sinä etsit... Miksipä pettää itseänsä?" lisäsi hän ja
hymyili taas tuota omaa, ukkomaista hymyänsä.

Vaitiollen seisoin hänen rinnallansa ja tunsin sieluni tyyntyvän ja
rauhoittuvan.

"Älkäämme koettakokaan elämäämme toistaa", jatkoi hän, "elää uudestaan
ja valehdella itsellemme. Ja kun ei ole olemassa enää entistä
levottomuutta ja kiihkeyttä, niin Jumalan kiitos! Meillä ei ole mitään
etsittävää ja tarvittavaa, eikä mitään syytä kiihoituksiin. Me olemme
jo saaneet osamme ja onkin osallemme tullut paljon onnea. Nyt on meidän
vain pyrkiminen raivaamaan tietä tuolle", sanoi Sergei ja osoitti
Vanjaa imettäjän sylissä, sillä imettäjä tuli juuri luoksemme ja seisoi
Vanjan kanssa terassin ovella. "Se on meidän tehtävämme, rakas
ystäväni", päätti hän puheensa ja kumartuen puoleeni suuteli minua
poskelle.

Suudelma ei ollut rakastajan; se oli vanhan ystävän suudelma.

Puutarhasta virtasi yhä voimakkaammin yön raikasta ja hienoa tuoksua.
Yhä juhlallisemmilta sointuivat illan äänet, kunnes ne taukosivat
syvään hiljaisuuteen, ja yhä lukuisimpina tuikkivat taivaalta tähdet.
Katsahdin Sergeihin, ja sanomaton keveys valtasi sydämmeni ja koko
sieluni, ikäänkuin olisi yht'äkkiä poikki leikattu sairalloinen
hermosäije, joka minua oli vaivannut ja tuskat minulle tuottanut.

Nyt ymmärsin selvästi ja tyynenä, että tuon takaisin tavoittelemani
ajan tunteet olivat auttamattomasti menneet, samoin kuin itse aikakin,
ja ettei niiden palaaminen olisi ainoastaan mahdotonta, vaan myös surua
ja tuskaa tuottava. Ja olikohan sitten todellakin tuo aika niin hyvä,
tuo aika, jota pidin niin onnekkaana ja joka jo niin kauan, niin kauan
sitten oli mennyt...

"On jo aika mennä teelle", sanoi Sergei lempeästi, ja lähdimme yhdessä
vierassaliin.

Ovella tuli taas vastaan imettäjä Vanjan kanssa. Minä otin poikani
käsivarrelleni, peittelin sen punaiset pikku jalat, likistin häntä
rinnoilleni ja suutelin hellästi, tuskin huulillani hänen huuliansa
koskettaen. Nukuksissaan liikutti Vanja kättänsä harasormin ja aukasi
sameat silmänsä, ikäänkuin olisi jotakin etsinyt ja koettanut muistaa.
Äkkiä pysähtyivät nuo silmät minuun katsomaan, ajatuksen loistetta
välkähti niistä ja täyteläiset huulet avautuivat nauruun.

"Minun, minun, minun!" ajattelin minä. Onnen puuskaus kulki läpi
jäseneni, läpi koko olemukseni. Likistin Vanjaa rintaani hellästi
varoen, etten vain satuttaisi häntä. Aloin suudella hänen pikkuisia
jalkojansa, kätösiänsä, pikku ruumistansa ja tuskin vielä muutamain
hiusten verhoamaa pientä päätä.

Mieheni tuli luokseni. Minä peitin kiireesti pikku pojuni kasvot, ja
taas paljastin ne.

"Ivan Sergeitsh!" kuiskasi mieheni, koskettaen pienokaista leuan alle.

Mutta minä taas kiireesti peitin Ivan Sergeitshin. Ei kukaan muu kuin
minä saanut häntä kauan katsella.

Katsoin mieheeni. Hymyilevin silmin katsoi hän minua, ja ensi kerran
pitkästä aikaa oli minun keveän iloista katsella häntä.

Tähän päivään päättyi minun ja mieheni romaani. Vanhat tunteeni tulivat
minulle kalliiksi muistoksi siitä, mikä ei koskaan palannut, ja uudet
rakkauden tunteet lapsiini ja lasteni isään olivat alkuna toiseen, vaan
aivan toisella tavalla onnelliseen elämään, jota en ole vielä tällä
hetkellä loppuun elänyt.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Perheonni" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.