Title: Aarnihauta ja muita juttuja
Author: Wells, H. G. (Herbert George)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Aarnihauta ja muita juttuja" ***


AARNIHAUTA JA MUITA JUTTUJA

Kirj.

H. G. Wells



Mailta ja meriltä 25.



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1913.



SISÄLLYS:

Aarnihauta.
Lentävä mies.
Aepyornis-saari.
Konservaattorin riemuvoittoja.



Aarnihauta.


Vene läheni maata. Lahden poukama lepäsi tulijain edessä, ja sen
pohjukassa oleva tyrskytön paikka, missä ei näkynyt valkoista vaahtoa,
osoitti millä kohtaa mereen laskevan pienen joen suu oli; aarniometsän
tiheämpi kasvu ja tummempi vihreys osoitti joen juoksua kaukaisten
kukkuloiden välitse.

Metsä ulottui täällä ihan rantaan saakka. Siintävinä ja ääriviivoiltaan
utuisina kohosivat taampana etäisyydessä vuoret ikäänkuin äkkiä
jäätyneet aallot. Meri oli tyven, vain mainingit liikkuivat hiljaa.
Aurinko helotti polttavan kuumasti.

Airoissa istuva mies keskeytti soutunsa. "Täällä jossakin sen pitäisi
olla", sanoi hän. Hän veti airot veneeseen ja ojensi kätensä suoraan
eteensä.

Kokassa istuva toinen mies tähysti maata tarkoin. Hänellä oli keltainen
paperilehti polvillaan.

"Tulehan katsomaan tätä, Evans", sanoi hän.

Molemmat miehet puhuivat hiljaa, ja heidän huulensa olivat kovat ja
kuivat.

Evansiksi nimitetty mies tuli hoiperrellen kokkaan päin, kunnes saattoi
nähdä toverinsa olan yli.

Paperi muistutti kömpelösti piirrettyä karttaa. Paljosta
taskussa-kantamisesta se oli kulunut laskospaikoistaan rikki, ja mies
piteli haalistuneita palasia koossa niistä kohdin, mistä ne olivat
lähteneet irti. Siinä saattoi heikosti erottaa lahdelman ääripiirteet
miltei poishankautuneina lyijykynäviivoina.

"Tässä", sanoi Evans, "on tyrskypaikka, ja tuossa on joen suu."

Hän kuljetti peukaloaan karttaa pitkin.

"Tämä mutkikas viiva on joki -- tahtoisinpa saada siitä kulauksen
suuhuni -- ja tämä tähti osoittaa paikkaa."

"Näethän tuon pisteviivan tuossa", sanoi karttaa pitelevä mies. "Se on
suora viiva, joka kulkee riutan aukeamasta palmuryhmän luo. Tähti on
siinä, missä tämä viiva leikkaa joen. Meidän täytyy panna merkille se
paikka, kun laskemme rantajärveen."

"Mitä ihmettä nuo pienet viivat tässä alhaalla mahtavat merkitä?" sanoi
Evans. "Siinä näyttää olevan ikäänkuin rakennuksen pohjapiirros tai
jotakin sellaista. Mutta mitä nuo kaikki sikinsokin vedetyt pikku
piirrot ovat olevinaan, sitä en käsitä. Ja mitä tuo kirjoitus
merkitsee?"

"Se on kiinankieltä", selitti karttaa pitelevä mies.

"Luonnollisesti", vastasi Evans. "Hänhän oli kiinalainen."

"He olivat kaikki kiinalaisia", sanoi karttamies.

Molemmat istuivat hetkisen ja tuijottivat maata, jota kohden vene
hiljalleen lipui. Sitten Evans katsahti airoihin.

"Nyt on sinun vuorosi soutaa, Hooker", sanoi hän.

Kumppani laskosti paperin rauhallisesti, pisti sen taskuunsa, astui
varovasti Evansin ohi ja alkoi soutaa. Hänen liikkeensä olivat väsyneet
kuten miehen, jonka voimat ovat miltei tyyten lopussa.

Evans istui puoliavoimin silmin ja katseli koralliriutan
valkovaahtoista tyrskyä, joka hiljalleen läheni. Taivas oli kuin
tulinen pätsi, sillä aurinko oli puolipäivän korkeudella.

Vaikka he nyt olivat niin lähellä aarretta, ei hän kuitenkaan tuntenut
sitä iloa, jota oli odottanut. Ääretön jännitys kamppailussa, ennenkuin
he olivat saaneet asemapiirroksen haltuunsa, sekä pitkä yömatka
mannermaalta tänne avoimessa veneessä ja eväittä oli vienyt häneltä
ilon. Päästäkseen hilpeämmälle tuulelle hän koetti kiinnittää
ajatuksensa kultaharkkoihin, joista kiinalainen oli puhunut, mutta
mieli ei ottanut viipyäkseen niissä, vaan hän palasi tuontuostakin
miettimään suolatonta vettä, jota oli joessa, ja huuliensa ja kurkkunsa
sietämätöntä kuivuutta. Meren säännöllinen loiske koralliriuttaa vasten
alkoi kuulua, ja se teki hyvää hänen korvilleen. Vesi lirisi pitkin
veneen laitoja, ja airoista sitä tippui joka vetäisyn välillä. Hän
vaipui jonkinlaiseen puolihorrokseen.

Hän näki vielä himmeästi saaren, mutta omituinen uni kutoutui hänen
aistiensa havaintoihin. Oli muka jälleen yö, jolloin hän ja Hooker
olivat keksineet kiinalaisen salaisuuden; hän näki kuunvalaisemat puut,
pienen nuotiotulen ja kolmen kiinalaisen tummat hahmot -- toiselta
puolen kuutamon hopeahohteen, toiselta nuotion punaisen loimon
valaisemina -- ja kuuli heidän mongertavan huonoa englanninkieltään --
sillä he olivat kotoisin eri maakunnista. Hooker oli ensin päässyt
heidän puheenaineensa perille ja viitannut häntä kuuntelemaan. Osittain
oli keskustelua mahdoton kuulla, osittain se oli käsittämätöntä.
Filippiineiltä purjehtinut espanjalainen laiva meren pohjassa, sen
aarteet kätkössä tuomiopäivään asti -- siinä tarinan tausta;
haaksirikkoinen miehistö, tautien, taistelun tai muun tuhon harventama,
puutteellinen kurinpito, vihdoin lähtö laivasta veneillä, joista kukaan
ei sen koommin ole kuullut mitään. Sitten oli Chang-hi vasta vuosi
sitten, kulkiessaan rannikolla, sattumalta löytänyt nuo parisataa
vuotta kätkössä maanneet kultaharkot, oli jättänyt dshonkkinsa
[kiinalainen kolmimastoinen purjevene, leveä ja lyhyt, kokka ja perä
korkeat] ja sanomattomalla vaivalla haudannut ne maahan ypö yksin,
mutta erittäin varmaan paikkaan. Hän huomautti erityisesti kätköpaikan
varmuutta -- se oli hänen salaisuutensa. Nyt hän tarvitsi apua
mennäkseen niitä noutamaan sieltä. Yhtäkkiä tuli esille pieni kartta,
ja äänet hiljenivät. -- -- Sievä juttu kahden tyhjätaskuisen
englantilaiskulkurin korville! -- Sitten uni johti Evansin siihen
hetkeen, jolloin hän piteli Chang-hi'n palmikkoa kädessään. Kiinalaisen
henki ei merkitse niin paljon kuin eurooppalaisen. Chang-hi'n pienet,
viekkaat kasvot, jotka ensin olivat rohkeat ja raivoisat kuin yllätetyn
käärmeen, sitten pelokkaat, kavalat ja rukoilevat, tulivat unessa yhä
selvemmiksi. Lopuksi Chang-hi irvisti -- se oli kerrassaan käsittämätön
ja kammottava irvistys. Yhtäkkiä kaikki muuttui kovin tukalaksi ja
vastenmieliseksi, kuten unessa usein tapahtuu, Chang-hi nauraa räkätti
ja uhkasi häntä. Hän näki unessa suuria kultakasoja ja miten Chang-hi
tuli ja yritti vetää häntä pois niiden luota. Hän tarttui Chang-hi'n
palmikkoon -- miten paksu se keltainen elukka oli ja miten se sätki ja
irvisti! Se tuli myös yhä suuremmaksi ja suuremmaksi. Sitten nuo
loistavat kultakasat muuttuivat palavaksi rovioksi, ja suuri
paholainen, hämmästyttävästi Chang-hi'n näköinen, paitsi että sillä oli
paksu, musta häntä, alkoi syöttää häntä hiilillä. Toinen paholainen
huusi huutamistaan hänen nimeänsä: "Evans, Evans, senkin unikeko!" --
vai Hookerko huusi?

Hän heräsi. He olivat rantajärven suulla.

"Tuolla ovat ne kolme palmua. Ne ovat kai samalla linjalla kuin tuo
pensaikko", sanoi hänen toverinsa. "Ota vaari! Kun pääsemme noiden
pensaiden luo ja siitä menemme suoraan metsään, niin tulemme paikalle,
heti kun olemme saapuneet joelle."

He näkivät nyt joen suun. Se näky toi eloa Evansiin.

"Souda lujaan", sanoi hän, "taivaan nimessä, tai muuten minun täytyy
latkia merivettä!"

Hän puristi kätensä nyrkkiin ja tuijotti hopeajuovaan, joka kimalteli
kallioiden ja vihreiden pensaiden lomista. Yhtäkkiä hän käännähti
hurjistuneena Hookeriin päin.

"Anna minä soudan!" sanoi hän.

He saapuivat joen suulle. Kun oli kuljettu vähän matkaa ylöspäin, otti
Hooker vettä kouraansa, maistoi sitä ja sylki takaisin. Hetken kuluttua
hän maistoi uudestaan. "Jo kelpaa", sanoi hän, ja he alkoivat kiireesti
ammentaa vettä suuhunsa.

"Tuhat tulimmaista", sanoi Evans, "tämä käy liian hitaasti!" Ja
kumartuen miltei vaaralliseen asentoon veneen laidan yli hän alkoi
suullaan imeä vettä.

Äkkiä he herkesivät juomasta, ohjasivat veneensä pieneen sivupuroon ja
aikoivat laskea maalle läpi tiheän pensaikon, joka riippui vesirajassa
puron yläpuolella.

"Meidän täytyy tunkeutua tästä meren rantaan saakka, jotta löytäisimme
pensaikkomme ja oikean suunnan."

"Parempi on soutaa ympäri", sanoi Hooker.

He soutivat siis takaisin joelle ja siitä merenrantaan sille paikalle,
missä pensasryhmä kasvoi. Siellä he nousivat maalle, vetivät kevyen
veneensä kauas rannalle ja kävelivät sitten pensaikon kulmaan, kunnes
riutan aukko ja pensaikko tulivat samalle suoralle viivalle. Evans oli
ottanut veneestä mukaansa alkuasukkaiden käyttämän työaseen, joka oli
L:n muotoinen ja jonka poikkikappale oli peitetty kiillotetuilla
kivillä. Hookerilla oli airo.

"Juuri tätä suuntaa meidän on kuljettava", sanoi hän, "tästä läpi,
kunnes kohtaamme joen; sitten meidän on katseltava ympärillemme."

He astuivat tiheätä viidakkoa, jossa kasvoi ruokoa, saniaisia ja nuoria
puita. Alussa oli kulku vaivalloista, mutta vähitellen puut tulivat
isommiksi ja maa niiden alla väljemmäksi. Tulinen auringonpaahde
muuttui vilpoiseksi katveeksi. Puut tulivat lopulta vihreiksi
pylväiksi, joiden latvat muodostivat vihannan katoksen korkealle heidän
yläpuolelleen. Rungoissa riippui valkeita kukkia, ja köynnöskasvit
kiemurtelivat puusta puuhun kuin köydet. Varjo syveni syvenemistään.
Maassa alkoi näkyä sieniä ja jotakin punaruskeaa peitekasvia.

Evansia värisytti. "Täällä tuntuu melkein kylmältä äskeisen helteen
jälkeen", sanoi hän.

"Toivon, että olemme oikealla tiellä", sanoi Hooker.

Äkkiä he näkivät edessään aukeaman, josta kirkas päivänpaiste tunkeutui
metsään. Siellä oli myös loistavan vihreätä pensaikkoa ja heleänvärisiä
kukkia. Sitten he kuulivat veden lirinää.

"Täällä on joki!" huudahti Hooker. "Kohta olemme perillä."

Joen rannalla oli rehevä kasvullisuus. Suuria, tuntemattomia ja
nimettömiä yrttejä kasvoi mahtavien puiden juurilla levittäen
ruusukkeiset, vihreät viuhkansa valoa kohden. Leveällä, tyynellä
vedenpinnalla, jota aarteenetsijät nyt katselivat, kellui paksuja,
soikeita lehtiä ja kalpeita, punertavan valkoisia kukkia, vesililjojen
kaltaisia. Edempänä, missä joki teki polvekkeen, oli vedenpinta vaahdon
peitossa, ja sieltä kuului kosken kohina.

"No?" sanoi Evans.

"Olemme hiukan poikenneet suunnasta", sanoi Hooker. "Sitä odotinkin."

Hän kääntyi ja katsoi taakseen äänettömän metsän tummaa, viileätä
varjoa.

"Jos kuljemme joen rantaa vähän matkaa ylös tai alas, niin löydämme
paikan", virkkoi hän.

"Sinä sanoit -- --", alotti Evans.

"Hän sanoi, että siellä on kiviröykkiö", sanoi Hooker.

Miehet katsoivat hetkisen toisiansa silmiin.

"Mennään sitten koetteeksi ensin hieman alaspäin", sanoi Evans.

He kävelivät hitaasti eteenpäin tähystellen ahnain silmin ympärilleen.
Evans pysähtyi äkkiä.

"Mitä hittoa tuo on?" kysyi hän.

Hooker seurasi silmillään hänen kätensä viittausta.

"Jotakin sinistä", sanoi hän.

He olivat huomanneet sen noustuaan pienelle kummulle. Vähitellen
saattoi erottaa mitä se oli.

He läksivät kiivaasti astumaan sitä kohden, kunnes näkivät sen
kokonaan. Evansin käsi puristi suonenvedontapaisesti työasetta, joka
hänellä oli muassaan.

Heidän näkemänsä esine oli kiinalainen mies, joka makasi suullaan
maassa. Hän oli kuollut, siitä ei voinut erehtyä.

Miehet vetäytyivät lähemmäksi toisiaan ja tuijottivat tuota
kammottavaa, elotonta ruumista. Se virui aukealla paikalla puiden
välissä. Läheisyydessä oli kiinalaismallinen lapio ja edempänä
hajoitettu kiviröykkiö aivan äskettäin kaivetun kuopan vieressä.

"Täällä on jo käyty ennen meitä", sanoi Hooker epävarmalla äänellä.

Evans rupesi yhtäkkiä hirveästi kiroilemaan ja polki hurjasti
jalkaansa. Hooker kalpeni, mutta ei virkkanut mitään. Hän lähestyi
ruumista. Hän näki, että sen kaula oli paksu ja punainen, kädet ja
ranteet turvoksissa.

"Pyh!" sanoi hän, kääntyi äkkiä ja meni kuopan luo. Häneltä pääsi
hämmästyksen huudahdus. Hän kutsui Evansia, joka asteli verkalleen
häntä kohden.

"Narri hoi, kaikki on reilassa! Kulta on täällä vielä."

Hän kääntyi katsomaan kuollutta kiinalaista ja sitten jälleen kuoppaa.

Evans syöksyi paikalle. Osittain esillekaivettuina oli siinä heidän
edessään himmeänkeltaisia harkkoja. Hän kumartui kuoppaan, kaivoi
multaa paljain käsin ja kiskoi esille yhden noista raskaista kangista,
Samassa pisti pieni oka häntä käteen. Hän veti sormillaan hennon piikin
pois ja nosti harkon kuopasta ylös.

"Vain kulta tai lyijy voi olla näin raskasta", sanoi hän.

Hooker katseli vieläkin kuollutta kiinalaista. Hän ei ollut oikein
selvillä asiasta.

"Mies on nähtävästi tullut ennen kuin ystävänsä", sanoi hän vihdoin.
"Hän tuli tänne yksin, ja joku myrkyllinen käärme on tappanut hänet...
Ihme vain, miten hän on löytänyt paikan."

Evans seisoi kultaharkko kädessä. Mitä hänelle merkitsi kuollut
kiinalainen!

"Meidän pitää hommata nämä kappaleet täältä pienin erin mantereelle ja
kaivaa ne siellä maahan joksikin aikaa", sanoi hän. "Mitenkä saamme ne
veneeseen?"

Hän riisui nuttunsa, levitti sen maahan ja heitti sille pari kolme
kultaharkkoa. Silloin hän huomasi, että toinen pieni oka oli pistänyt
häntä käteen.

"Tämän verran kai jaksamme kantaa", tuumi hän. Sitten hän yhtäkkiä
kivahti omituisen kiihkeästi: "Mitä sinä tuijotat eteesi?"

Hooker kääntyi häneen päin: "Minä en oikein... voi sietää tuota näkyä."
Hän osoitti päännyökkäyksellä ruumista. "Hän on aivan saman näköinen
kuin..."

"Hullutusta", sanoi Evans, "kaikki kiinalaiset ovat saman näköisiä."

Hooker katsoi häntä silmiin.

"Menen kuitenkin ja hautaan ensin tuon, ennenkuin ryhdyn auttamaan
sinua noiden keltaisten kappaleiden kuljetuksessa."

"Älä ole narrimainen, Hooker", sanoi Evans. "Jätä se rauhassa
mätänemään."

Hooker epäröi ja antoi katseensa liukua tutkivana pitkin ruskeata
maanpintaa.

"Jokin kammottaa minua", sanoi hän.

"Nyt on kysymys siitä", sanoi Evans, "mitä teemme näille
kultaharkoille. Hautaammeko ne tänne takaisin vai kuljetammeko ne
veneessä mannermaan puolelle?"

Hooker mietti. Hänen katseensa harhaili sinne tänne, milloin korkeiden
puunrunkojen välissä, milloin ylhäällä pitkin auringon kultaamaa
vihreätä lehtikatosta. Hän kauhistui jälleen, kun silmänsä osuivat
sinipukuiseen kiinalaiseen. Hän tuijotti etsivästi metsän harmaaseen
pimentoon.

"Mikä sinua vaivaa, Hooker?" kysyi Evans. "Oletko huonolla tuulella?"

"Hommatkaamme joka tapauksessa kulta täältä pois", sanoi Hooker.

Hän tarttui nutun kauluspuoleen, Evans kävi kiinni toiseen päähän, ja
he nostivat kultataakan maasta.

"Mihin suuntaan?" kysyi Evans. "Veneellekö?"

"Kummallista", jatkoi hän, kun he olivat astuneet muutamia askelia,
"soutu on tehnyt käsivarteni kipeiksi. Tuhat tulimmaista!" sanoi hän
sitten. "Niitä koskee niin vietävästi! Minun täytyy levähtää."

He laskivat taakkansa maahan. Evansin kasvot olivat kalpeat, ja pieniä
hikihelmiä kihosi hänen otsalleen.

"Täällä metsässä on niin painostava ilma", sanoi hän.

Sitten hän yhtäkkiä kivahti aiheettoman vihaisesti:

"Mitä tässä varrotaan koko päivä? Auta minua, sanon! Siitä asti kuin
näimme tuon kuolleen kiinalaisen, et sinä ole tehnyt muuta kuin
töllistellyt."

Hooker katsoi kumppaniaan terävästi kasvoihin. Hän tarttui nuttuun, ja
he kantoivat kultaharkkoja vaieten noin viisikymmentä metriä. Evans
alkoi hengittää raskaasti.

"Etkö osaa puhua?" kysyi hän.

"Mikä _sinua_ sitten vaivaa?" kysyi Hooker.

Evans horjui ja päästi äkkiä kiroten nutun maahan. Hän seisoi tuokion
ja tuijotti Hookeriin, sitten hän ähkyen tarttui kurkkuunsa. "Älä tule
lähelle", sanoi hän nojautuen puuta vasten. Sitten lujemmalla äänellä:
"Minuutin päästä se on ohi."

Mutta hän ei pysynyt enää pystyssä tuenkaan varassa, vaan liukui
hitaasti runkoa pitkin alas, kunnes lysähti kokoon puun juurelle. Hänen
kätensä puristuivat kouristuksentapaisesti nyrkkiin. Kasvot vääntyivät
tuskasta. Hooker lähestyi häntä.

"Älä koske minuun! Älä koske!" sanoi Evans tukehtuneella äänellä.
"Nosta kulta takaisin nutulle."

Kun Hooker otti käteensä kultaharkon, tunsi hän peukalonsa juuressa
lievän piston. Hän tarkasti paikkaa, ja siinä näkyi noin sentimetrin
pituinen hieno oka.

Evans päästi örisevän huudon ja kaatui nurinniskoin.

Hooker seisoi suu auki. Hän tuijotti kauhu silmissä okaa. Sitten hän
katsahti Evansiin, joka nyt virui kiemurassa maassa ja jonka selkä
notkahteli kouristuksentapaisesti. Sitten hän katsoi puunrunkojen ja
köynnöskasvien välitse sinne, missä sinipukuinen kiinalaisen ruumis
vielä näkyi metsän himmeässä, harmaassa siimeksessä. Hän ajatteli
kartalle vedettyjä pieniä viivoja, ja silloin hänelle selvisi kaikki.

"Herra armahda minua!" hän huudahti.

Sillä okaat olivat samoja, joita dajaakit [Borneon saaren alkuasukkaita
(malaijilaista rotua)] myrkyttävät ja ampuvat ruokopuhaltimillaan. Hän
käsitti nyt, mitä kiinalainen oli tarkoittanut kehuessaan kätköpaikan
varmuutta.

"Evans!" huusi hän.

Mutta Evans makasi hiljaa ja liikkumatta; jäsenet vain nytkähtelivät
kamalasti, suonenvedontapaisesti. Ja syvä hiljaisuus täytti metsän.

Sitten Hooker alkoi innokkaasti imeä tuota peukalon juuressa olevaa
pientä kipeätä kohtaa -- kalliin henkensä pelastamiseksi. Mutta äkkiä
hän tunsi omituista vetoa ja pistelyä käsivarsissaan ja hartioissaan;
sormetkaan eivät enää ottaneet liikkuakseen. Silloin hän tiesi, että
imeminen oli turhaa ja että hänenkin täytyi kuolla. Ja yhtäkkiä hän
herkesi imemästä, istuutui kultakasalle, painoi otsansa käsiin ja
kyynärpäänsä polvia vasten ja tuijotti kumppaninsa muodottomaan, mutta
yhä vielä värähtelevään ruumiiseen.

Chang-hi'n virnistys muistui hänen mieleensä. Painostava kipu alkoi
tuntua kaulassakin ja kiihtyi vähitellen. Korkealla hänen päänsä päällä
humisi leppoisa tuuli puiden latvoissa, ja tuntemattoman kukan valkeita
terälehtiä varisi hämärässä hiljaa liihotellen maahan.



Lentävä mies.


Kansatieteen tutkija katseli miettivästi harvinaista linnunsulkaa.

"Ette näyttänyt mielihyvällä luopuvan siitä", sanoi hän.

"Se on päälliköille pyhitetty esine", vastasi luutnantti, "samoin kuin
keltainen silkki, kuten tunnettua, Kiinan keisarille."

Tiedemies ei vastannut. Hän vitkasteli. Sitten hän yhtäkkiä puhkesi
puhumaan:

"Mistä ihmeestä on syntynyt tuo uskomaton juttu lentävästä miehestä,
jota täällä kerrotaan?"

Luutnantti hymähti. "Mitä teille sitten on kerrottu?"

"Minä huomaan", sanoi tutkija, "että olette selvillä maineestanne."

Luutnantti pyöritti itselleen savukkeen.

"Kuulisin sen mielelläni kerran uudelleen", sanoi hän. "Mitä siitä tätä
nykyä sanotaan?"

"Se on suunnattoman lapsellista", vastasi tiedemies harmistuneena.
"Millä ilveellä olette saanut aikaan sellaisen tarinan itsestänne?"

Luutnantti ei vastannut, vaan heittäytyi yhä hymyillen selkäkenoon
tuolissaan.

"Tässä minä istun", jatkoi tiedemies, "neljänsadan penikulman päässä
matkani määrästä, ottaakseni selville mitä tämän kansan saduista on
jäljellä, ja löydän vain toinen toistaan mahdottomampia juttuja eräästä
oljenvaaleasta, ihan nuoresta luutnantista: hän on haavoittumaton --
hän voi hypätä elefantin yli -- hän osaa lentää. Tämä viimeinen seikka
on kovin pähkinä. Muuan vanha ukko kuvasi teidän siipiänne, kertoi,
että niissä oli mustat sulat ja että ne olivat lähes muulin pituiset.
Väitti nähneensä monta kertaa teidän liihottelevan kuutamossa
kukkuloiden yli Shendumaahan päin, -- Tyhmyyksiä semmoiset jutut!"

Luutnantti nauroi iloisesti. "Lisää, lisää!" sanoi hän.

Tiedemies kertoi edelleen, kunnes väsyi.

"Sellaista pilaa olette tehnyt näistä yksinkertaisista vuoriston
lapsista! Miten se on käynyt päinsä, mies?"

"Valitan suuresti", vastasi luutnantti, "mutta minut on siihen
pakotettu. Toden totta pakotettu. Enkä minä siihen aikaan osannut
aavistaakaan, mitä kiinalaisten mielikuvitus tekisi jutusta.
Puolustuksekseni voin mainita, että ainoastaan varomattomuus, vaan ei
suinkaan mikään ilkeys, saattoi minut korvaamaan kansansadun uudella
sadulla. Mutta koska asia näyttää pahoittavan teidän mieltänne, koetan
selittää sen teille.

"Se tapahtui viimeisen-edellisen Lushai-sotaretken aikana, ja päällikkö
Walters luuli, että heimo, jonka luona te nyt kävitte, oli
ystävällismielinen. Täysin luottaen kykyyni tulla omin neuvoin
toimeen lähetti hän senvuoksi minut laaksoa ylös -- neljätoista
englannin-penikulmaa -- antaen mukaani kolme derbyshireläistä [sotilaita
Derbyshiren maakunnasta, pohjois-Englannista] ja puolen tusinaa
sepoy-sotilaita [Englannin armeijan intialaisia alkuasukas-sotilaita],
kaksi muulia ja siunauksensa, ottamaan selkoa asukasten mielialasta
kylässä, missä te vastikään olette käynyt. Kymmenmiehinen joukko --
kahta muulia lukuunottamatta -- neljätoista penikulmaa ja sodan aikana!
Tehän olette nähnyt tien?"

"Tien?" sanoi tutkimusmatkailija.

"Se on nyt parempi kuin silloin. Ylöspäin matkatessamme täytyi meidän
sillä kohtaa, missä laakso kapenee, kahlata penikulma joessa, polvia
myöten kuohuvassa vedessä, ja kivillä, jotka olivat liukkaat kuin jää.
Sinne minulta putosi kiväärikin. Myöhemmin ovat intialaisemme louhineet
kalliota dynamiitilla ja rakentaneet sen mukavan tien, jota te olette
kulkenut. Alempana, siellä missä nuo korkeat kalliot ovat, täytyi
meidän ehtimiseen, muistaakseni toistakymmentä kertaa muutaman
penikulman matkalla, kulkea joen poikki.

"Varhain seuraavana aamuna saavuimme määräpaikkaan. Tehän tiedätte
miten se sijaitsee, vuoren ulkonemalla suunnilleen noiden korkeiden
kukkuloiden keskustassa. Ja kun huomasimme, miten kammottavan
levollisena kylä lepäsi auringonpaisteessa, pysähdyimme tuumimaan.

"Silloin he lennättivät meitä vastaan kappaleen pronssisesta
epäjumalankuvasta, ikäänkuin tervehdykseksi. Se vyöryi jyristen
rinnettä alas, suhahti ohitseni tuuman verran olkapäästäni ja kaatoi
toisen muulimme, joka kantoi muonavarojamme ja kapineitamme, En ole
ikinä ennen enkä jälkeenpäin kuullut niin murhaavaa ryminää. Sitten
huomasimme kylän ja itäisen kukkulan välisellä kalliolla joukon miehiä,
jotka pyssyillä varustettuina ja vuoristoviitat yllä liikkuivat sinne
tänne.

"'Käännös oikeaan', komensin minä, 'ei liika lähekkäin'. Miehet
kääntyivät, ja me läksimme täyttä karkua laaksoa alas. Emme jääneet
pelastamaan kuolleen muulimme kantamusta, mutta toisen muulin otimme
ystävyydestä mukaamme -- se kantoi minun telttaani ja muuta tavaraa.

"Niin päättyi tämä maineeton taistelu. Taakse katsoessani näin koko
laakson vilisevän voittajia, jotka kirkuivat ja ammuskelivat. Mutta
keneenkään ei sattunut. Nämä kiinalaiset eivät pyssyillään paljoa
toimita, paitsi joskus väijyksistä ampuessaan. He istuvat tuntikausia
tähdäten, pyssy kiven varassa, mutta kun he juoksusta ampuvat, tapahtuu
se vain komean näön vuoksi. Hooker, eräs derbyshirelaisistani, piti
itseään hyvänä ampujana. Kiertäessämme muuatta kallion kulmausta hän
seisahtui koettaakseen onneaan, mutta ei saanut osumaan.

"En ole mikään Xenofon [kreikkalainen historioitsija] kertoakseni
pitkälti joukkoni peräytymisestä. Kahden ensi penikulman matkalla
meidän täytyi kahdesti torjua viholliset vaihtamalla laukauksia heidän
kanssaan, kun he tulivat liian lähelle. Mutta tämä oli verrattain
yksitoikkoista työtä, kunnes saavuimme lähelle sitä paikkaa, missä
vuoret lähestyvät jokea ja laakso kutistuu kuiluksi. Siellä näimme
onneksi puolen tusinaa mustapäitä, jotka hiipivät viistoon kukkulan yli
vasemmalla sivullamme, siis itäpuolella, ja kulkivat melkein samaa
suuntaa kuin mekin.

"Silloin käskin pysähtyä. 'Katsokaa tuonne', sanoin Hookerille ja
toisille englantilaisille osoittaen päitä; 'mitä nyt teemme?'

"'Kaula poikki, tai olen neekeri!' sanoi eräs heistä, 'Sehän meitäkin
adottaa', tuumi toinen. 'Tunnethan kiinalaisen tavan, George?'

"'Siinä paikassa, missä joki kapenee, he voivat osata meihin jokaiseen
50 metrin päästä', sanoi Hooker. 'Eteenpäinmarssiminen on suorastaan
itsemurhaa.'

"Minä katselin oikealla puolellamme olevaa kalliota. Alempana
laaksossa se jyrkkeni, mutta näytti vielä tällä kohtaa noustavalta. Ja
kaikki kiinalaiset, jotka tähän asti olimme nähneet, olivat olleet joen
toisella puolen.

"'Joko se tie tahi seisahdus', arveli eräs intialaisistamme.

"Niinpä aloimme kavuta kallionrinnettä ylös. Siinä näytti olevan
jonkinlainen polku, ja sitä me seurasimme. Heti ilmestyi ylempänä
laaksossa muutamia kiinalaisia näkyviin, ja minä kuulin laukauksia.
Sitten näin, että eräs intialaisistamme istui maassa noin 30 metriä
alapuolellamme. Hän oli istuutunut aivan hiljaa, nähtävästi jottei
saattaisi meitä levottomiksi. Komensin taas pysähtymään. Käskin
Hookerin uudelleen koettaa ampumataitoaan, laskeusin itse alaspäin ja
huomasin, että mies oli saanut kuulan sääreensä. Otin hänet syliini,
kannoin muulin luo ja asetin hänet sen selkään, vaikka eläimellä jo
ennestäänkin oli tarpeeksi kantamista teltassa ja muissa tavaroissa,
joita emme olleet ehtineet riisua siltä. Tultuani miehen kanssa toisten
luo näin Hookerin seisovan tyhjäksi ammuttu Martini-kivääri kädessään,
irvistävän ja osoittavan liikkumatonta mustaa täplää, joka näkyi
laakson yläpäässä. Kaikki muut kiinalaiset olivat kadonneet
kalliolohkareiden tai notkelman taa.

"'Viisisataa metriä', sanoi Hooker, 'ei senttiäkään vajaa! Ja vannon,
että ammuin miestä kalloon.'

"Minä käskin häntä tekemään sen toistamiseen, ja sitten jatkoimme
matkaamme. Mitä pitemmälle pääsimme, sitä jyrkemmäksi rinne tuli, ja
polku, jota kuljimme, kapeni kapenemistaan. Lopulta oli pelkkää
kalliota sekä ylä- että alapuolellamme. 'Tämä se on parasta tietä, mitä
olen milloinkaan nähnyt Lushai-maassa', sanoin rohkaistakseni miehiäni,
vaikka jo pelkäsin mitä tuleva oli. Ja kierrettyämme hetken kuluttua
erään kallionkielekkeen jouduimmekin umpiperään, jyrkänteen reunalle.
Vuoriharjanne loppui siihen.

"Oivallettuaan asian laidan alkoi eräs derbyshireläisistä kiroilla
onnettomuuksia, joihin olimme joutuneet. Intialaiset pysyivät tyyninä.
Hooker murisi, latasi kiväärinsä, kääntyi takaisin ja meni
kallionkielekkeen taa.

"Kaksi intialaista auttoi toverinsa muulin selästä alas, ja sitten he
alkoivat purkaa juhdan kuormaa.

"Päästyäni niin pitkälle, että saatoin katsella ympärilleni, tein sen
huomion, ettei asemamme sentään ollut perin toivoton. Olimme
vuorihaarakkeella, joka saattoi leveimmältä kohdaltaan olla kymmenen
metriä poikkimitaten. Yläpuolellamme kaartui kallio niin, että meitä
oli mahdoton ampua ylhäältä päin, ja alapuolellamme oli sadan metrin
korkeudelta miltei pystysuoraa kallioseinää. Jos asetuimme pitkäksemme,
ei meitä syvänteestä voinut kukaan nähdä. Lähestyminen oli mahdollista
vain äsken kulkemamme tien puolelta, ja siellä merkitsi yksi mies yhtä
paljon kuin kokonainen joukko. Me olimme luonnon muodostamassa
linnoituksessa; paha vain, ettei meillä ollut nälkää ja janoa vastaan
muuta varastoa kuin yksi ainoa elävä muuli. Sitäpaitsi olimme enintään
7-8 penikulman etäisyydellä pääjoukostamme, ja sieltä tietysti
lähetettäisiin etsijöitä päivän tai parin päästä, ellei meitä alkaisi
kuulua takaisin.

"Noin vuorokauden kuluttua..."

Luutnantti keskeytti. "Oletteko koskaan tuntenut janoa, Graham?"

"En sillä lailla", vastasi tiedemies.

"Hm. Makasimme siellä koko päivän, yön ja seuraavan päivän saamatta
suuhumme muuta kuin pari kastepisaraa, jotka puristimme vaatteistamme
ja teltasta. Ja allamme virtasi joki kuohuen ja vaahdoten keskellä
uomaa olevan kallion molemmin puolin. Sellaisia päiviä, jotka olivat
niin vailla kaikkia tapahtumia, mutta samalla niin rikkaat tunteista,
en ollut vielä siihen asti elänyt. Aurinko näytti silminnähtävästä
liikkumisestaan huolimatta seisovan paikallaan niinkuin silloin, kun
Joosua sen pysähdytti, ja se poltti kuin läheinen pätsi, Ensimäisen
päivän iltana sanoi eräs derbyshireläisistä jotakin -- ei kukaan
kuullut mitä -- ja katosi kalliokulmakkeen taakse. Kuulimme laukauksia,
ja kun Hooker kävi siellä katsomassa, oli mies poissa. Ja aamulla oli
haavoittunut intialaisemme kuumeessa ja putosi tai hyppäsi jyrkänteeltä
alas. Sitten ammuimme muulimme, ja pitipäs tietysti käydä niin, että
sekin henkitoreissa nytkähdellessään putosi kallionreunalta syvyyteen
jättäen jäljelle meidät kahdeksan miestä.

"Saatoimme nähdä intialaisen ruumiin alhaalla, pää vedessä. Se makasi
suullaan ja, sikäli kuin minusta näytti, jotenkin ehyenä. Niin ahnaasti
kuin kiinalaiset hänen päätänsä himoitsivatkin, oli heillä kuitenkin
siksi paljon älyä, että antoivat hänen maata siinä, kunnes tuli pimeä.

"Ensin puhelimme siitä, mitä toiveita oli, että pääjoukkomme kuulisi
ampumisen, ja arvailimme, joko siellä pian alettiin kaivata meitä.
Illan tullen kävi keskustelu yhä kuivemmaksi ja harvasanaisemmaksi.
Intialaiset pelasivat keskenään jotakin peliä pienillä kivillä ja
sitten he kertoivat juttuja. Yö oli viileä, Toisena päivänä ei kukaan
enää puhunut. Huulemme olivat mustuneet, ja kurkkua poltti kuin
tulessa. Makailimme kallionreunalla ja tuijotimme toisiimme. Ehkä
olikin parasta, että pidimme kukin ajatuksemme omana tietonamme. Toinen
englantilaisista sotamiehistä alkoi kirjoitella savipiipun palasella
kallioseinään jotakin jumalatonta pötyä viimeisestä tahdostaan, kunnes
minä kielsin sen. Kun katsoin kallionreunalta laaksoon ja näin kuohuvan
joen, teki melkein mieleni seurata intialaisemme esimerkkiä. Minusta
näytti viehättävältä ja suloiselta mennä suhista ilman läpi, tietäen
perillä saavansa kulauksen vettä -- tai ainakin pääsevänsä janosta
ainiaaksi. Mutta oikeaan aikaan tulin ajatelleeksi, että olin komentoa
pitävä upseeri ja että velvollisuuteni oli näyttää hyvää esimerkkiä, ja
se pidätti minut tyhmyyksistä.

"Tuo ajatus jätti kuitenkin aivoihini erään suunnitelman. Nousin ja
aloin tarkastella telttaani ja sen kangasta ja ihmettelin, etten ollut
ennen sitä hoksannut. Sitten silmäsin vielä kerran kallionreunalta
alas. Tällä kertaa korkeus näytti minusta suuremmalta ja kuolleena
makaavan sotamiehen asento tuskallisemmalta. Mutta kävi miten kävi,
yrittää piti! Lyhyesti sanoen: aioin käyttää telttaa laskuvarjona.

"Leikkasin telttakankaasta melko suuren ympyrän, noin kolme kertaa niin
suuren kuin tämä pöytäliina, parsin keskellä olevan reiän, solmin
reunan ympäri kahdeksan nuoraa, jotka yhtyivät toisesta päästään ja
siten auttoivat laskinvarjon muodostumista. Miehet loikoivat ympärillä
katsellen puuhaani, jota he näyttivät pitävän jonakin uudenlajisena
mielenhäiriönä. Sitten selitin aikeeni brittiläisille sotamiehilleni,
ja heti kun yö oli seurannut lyhyttä hämärän hetkeä, ryhdyin tuumasta
toimeen. Molemmat miehet pitelivät laitettani koholla, ja minä otin
niin pitkän vauhdin kuin kävi päinsä. Ilma täytti kankaan ikäänkuin
purjeen, mutta kallionreunalla -- se on tunnustettava -- minut valtasi
pelko ja pysähdyin äkkiä.

"Heti seisahduttuani häpesin -- tällainenhan olisi voinut sattua
taistelussakin rintaman edessä --, menin takaisin ja otin uuden
vauhdin. Tällä kertaa hyppäsin -- tykyttävin sydämin, kuten muistan
-- suoraan ilmaan, ja suuri valkea purje pullistui yläpuolellani.

"Minusta tuntui kestävän kauan, ennenkuin laskuvarjo alkoi kannattaa.
Ensin se yritti kallistua sivulle. Sitten huomasin, miten kallioseinä
vieressäni syöksyi ylöspäin, kun taas itse tunnuin olevan
liikkumattomana. Sitten silmäsin alaspäin ja näin pimeässä joen ja
kuolleen intialaisen kiitävän vastaani. Mutta erotin myös kolme
kiinalaista, jotka kauhuissaan tuijottivat ylöspäin minuun, ja näin
lisäksi, että intialainen oli päätön. Silloin olisin mielelläni
kääntynyt takaisin.

"Seuraavassa tuokiossa oli saappaani terä yhden kiinalaisen suussa, ja
samassa silmänräpäyksessä hän ja minä makasimme päällekkäin maassa,
purjekankaan peittäessä meidät alleen. Luulen, että murskasin hänen
kallonsa saappaani korolla. En odottanut muuta, kuin että hänen
toverinsa vuorostaan iskisivät minun pääni mäsäksi; mutta nuo pakana
raukat eivät olleet koskaan kuulleet laskuvarjosta mitään ja pötkivät
heti pakoon.

"Vapautin itseni telttakankaan sokkeloista ja kiinalaisen ruumiista ja
katsoin ympärilleni. Noin kymmenen askelen päässä virui intialaisen pää
tuijottaen kuutamoon. Sitten huomasin veden ja menin juomaan. Ympärillä
oli hiljaista; kuului vain pakenevien kiinalaisten juoksu, heikko huuto
ylhäältä ja veden solina. Juotuani kylliksi läksin heti matkalle
jokivartta alaspäin.

"Ja siihen loppuu selitys lentävän miehen tarinan synnystä. En tavannut
ainoatakaan ihmistä tuolla kahdeksan penikulman taipaleella. Saavuin
Waltersin leirille kymmenen tienoissa, ja etuvartija pöhkö oli niin
typerä, että laukaisi pyssynsä minua kohden, kun astuin pimeästä esiin.
Niin pian kuin Waltersin paksu kallo oli tajunnut kertomukseni, lähti
viisikymmentä miestä matkalle laaksoa ylöspäin karkoittamaan
kiinalaisia ja noutamaan miehiämme. Itse en lähtenyt mukaan; minulla
oli täysi työ janoni sammuttamisessa.

"Te olette kuullut, minkä jutun kiinalaiset ovat seikkailustani
tekaisseet. Muulin pituiset siivet! Ja mustat sulat! Lystikäs
luutnanttilintu! Niin, niin!"

Luutnantin mieli viivähti hetkisen menneissä asioissa. Hänen kasvonsa
olivat iloiset. Sitten hän jatkoi:

"Tuskin uskotte, kun sanon, mutta perille saapuessaan miehet näkivät,
että kaksi muuta intialaista oli hypännyt kallion reunalta alas."

"Ja muut voivat hyvin?" kysyi tutkimusmatkailija.

"Niin", vastasi luutnantti, "muut voivat hyvin, tietysti
lukuunottamatta tuntuvaa janon vaivaa."

Ja sitä muistellen hän kaatoi lasiinsa viskyä ja soodavettä.



Aepyornis-saari.


[Aepyornis = sukupuuttoon kuollut jättiläislintu, jonka muna on noin 8
litraa vetävä. Sen jäännöksiä on tavattu Madagaskarin saarella.]

[Tikankontti (Cypripedium calceolus) = kämmekkäisiin eli orkideoihin
kuuluva yrtti.]

Arpinaamainen mies kumartui pöydän yli ja katseli kukkakimppuani.

"Kämmekkäisiäkö?" kysyi hän.

"Muutamia", vastasin minä.

"Tikankonttia", arveli hän.

"Enimmäkseen", sanoin minä.

"Tuskin mitään uutta sentään! Minä tutkin nämä saaret viisi- tai
kuusikolmatta vuotta sitten. Jos löydätte täältä jotakin uutta, niin se
on sitten _aivan_ uuttaa. Minä en jättänyt paljoa."

"En ole mikään kokoilija", sanoin.

"Olin siiloin nuori", jatkoi hän. "Taivas, miten minä lensin! Olin
kaksi vuotta Itä-Intiassa ja seitsemän vuotta Brasiliassa. Sitten
läksin Madagaskarille."

"Tunnen pari tutkijaa nimeltä", sanoin, kun huomasin kertomuksen olevan
tulossa. "Kenelle te silloin keräilitte?"

"Dawsonille. Oletteko koskaan kuullut Butcherista puhuttavan?"

"Butcher -- Butcher?" Nimi tuntui tutulta. Sitten muistin oikeusjutun,
_Butcher kantajana Dawsonia vastaan_.

"Mitä!" sanoin. "Tekö olette se mies, joka haastoi toiminimen oikeuteen
vastaamaan suorittamattomasta neljän vuoden palkasta! -- Olitte
joutunut autiolle saarelle..."

"Palvelijanne", sanoi arpinaamainen mies kumartaen, "olen juuri sama
mies. Merkillinen tapaus, eikö totta? Siellä minä istuin saarella
kooten pientä omaisuutta; työtä ei mitään, eikä toiminimellä
pienintäkään mahdollisuutta irtisanoa minua. Se huvitti minua monesti,
kun sitä ajattelin istuessani saarella. Tein laskelmia -- suuria
laskelmia -- koko saaren täyteen, korukirjaimilla."

"Miten se kävikään?" sanoin minä. "En enää oikein muista asiaa."

"No... Tiedättekö mikä Aepyornis on? Oletteko kuullut sellaisesta?"

"Hiukan. Andrews kertoi minulle uudesta lintulajista, jota oli tutkinut
jo kuukauden päivät. Juuri ennen lähtöäni. Sillä kuuluu olleen lähes
metrin pituiset lonkkaluut. On kai ollut hirvittävä peto."

"Eipä ihme", vastasi arpinaamainen mies. "Se _oli_ peto. 'Tuhannen ja
yhden yön rook-lintu oli juuri siitä johtunut satu. Mutta milloin nuo
luut löydettiin?"

"Muistaakseni kolme tai neljä vuotta sitten -- vuonna 1891, ellen
erehdy. Kuinka niin?"

"Kuinkako niin? Koska itse ne löysin -- hitto vie -- ja siitä on lähes
kaksikymmentä vuotta. Ellei Dawson tyhmyydessään olisi ruvennut
rettelöimään palkan tautta, niin mitkä loistavat kaupat liike olisi
voinut tehdä!... Minkä minä sille mahdoin, että se pahuksen vene läksi
karkuun!"

Hän oli hetkisen vaiti. "Oletan, että paikka, mistä uusi luu
löydettiin, on sama. Eräs suon tapainen noin 160 kilometriä
Antananarivon [Madagaskarin pääkaupunki] pohjoispuolella. Tunnetteko
sen ehkä? Sinne päästäkseen täytyy kulkea rannikkoa pitkin veneissä.
Ettekö muista?"

"En. Mutta muistaakseni Andrews mainitsi jostakin suosta."

"Sama se kai on. Itärannalla, ja siinä on vedessä jotakin, joka
ehkäisee mätänemisen. Se haisee kreosootilta. Se muistutti minulle
Trinidadia."

"Löysittekö munia?"

"Löysin, ja muutamat niistä olivat yli puolentoista jalan pituisia.
Miltei sattumalta ne löysin. Olimme munia etsimässä, minä ja kaksi
neekeriä, tuollaisessa kummallisesti kokoonkyhätyssä veneessä, ja
samalla kertaa löysin luutkin. Meillä oli mukanamme teltta ja neljän
päivän muona, ja pystytimme leirin erääseen kovapohjaisempaan paikkaan.
Kun sitä muistelen, tuntuu vieläkin nenässäni merkillinen tervamainen
haju. Työ ei ollut leikintekoa. Kuten tiedätte, tutkitaan pohjaliejua
rautaisella haralla. Munat siinä tavallisesti särkyvät. Tahtoisin
tietää, kauanko siitä on, kun näitä jättiläislintuja on todella elänyt.
Lähetyssaarnaajat kertovat, että alkuasukkailla on taruja siitä,
milloin ne elivät, mutta itse en ole sattunut koskaan kuulemaan niitä.
Mutta munat, jotka löysimme, olivat tuoreita kuin vastamunitut. Ihan
tuoreita! Kun veimme niitä veneeseemme, pudotti toinen neekeri yhden
niistä kalliolle, jolloin se särkyi. Annoin lurjukselle aimo
selkäsaunan. Hän sanoi, että tuhatjalkainen oli puraissut häntä. Mutta
koetan pysyä asiassa. Muna maistui hyvältä, ikäänkuin olisi ollut
vastikään munittu, ei haissut ollenkaan, ja kuitenkin oli emo kuollut
jo ehkä kolme-, neljäsataa vuotta sitten! No niin. Olimme koko päivän
puuhanneet liejussa saadaksemme munat ehyinä talteen, ja olimme
mustanharmaan lian peitossa, ja minä olin tietysti äkäinen. Mikäli
tiedän, olivat ne ainoat munat, mitä sieltä on saatu ehyinä, eivätkä ne
olleet edes puhjenneet. Myöhemmin olen tarkastellut Lontoon
luonnonhistoriallisessa museossa olevia; kaikki ne olivat puhjenneita
ja palasista kokoonliitettyjä kuin mosaiikki, ja osia puuttui kokonaan.
Minun löytämäni olivat täydelliset, ja aioin palattuani hämmästyttää
niillä maailmaa. Tietysti olin kiukuissani tuolle neekeritolvanalle,
joka viheliäisen hyönteisenpiston tähden teki tyhjäksi kolmen tunnin
työn. Annoin hänelle selkään että mäikyi."

Arpinaamainen mies veti taskustaan savipiipun. Ojensin hänelle
tupakkamassini. Hän täytti piippunsa hajamielisesti.

"Miten niiden muiden kävi?" kysyin. "Toitteko ne ehyinä kotiin? En enää
oikein muista..."

"Siinäpä tulee jutun merkillisin osa. Minulla oli vielä jäljellä kolme
munaa, kaikki aivan tuoreita. Panimme ne veneeseen, ja sitten menin
telttani luo keittämään kahvia. Molemmat pakanat jätin rannalle; toinen
niistä ulisi lapsellisesti saamansa hyönteisenpiston tähden, ja toinen
säesti häntä. Ei juolahtanut mieleenikään, että nuo heittiöt
käyttäisivät hyväkseen omituista asemaani ja tekisivät minulle
semmoisen kepposen. Mutta arvelen, että hyönteisenpisto ja minulta
saatu selkäsauna tekivät miehen vihaiseksi ja että hän sai toisenkin
yllytetyksi tuumaan.

"Muistan, miten istuin rauhassa tupakoiden, veden kiehuessa
väkiviinakeittiöllä, jonka tavallisesti aina otin mukaani tällaisille
retkille. Ihailin suota auringonlaskussa. Kaikki oli mustaa ja
veripunaista, viirullista, -- ihmeellinen näky. Ja etäämpänä maa yleni
harmaiksi, utuisiksi kukkuloiksi, ja niiden takainen taivas oli
punainen kuin sulatusuunin kita. Ja viidenkymmenen metrin päässä
selkäni takana nuo kirotut pakanat -- välittämättä illan ihmeellisestä
rauhasta -- istuivat tuumimassa, miten lähtisivät veneellä tiehensä ja
jättäisivät minut yksikseni kolmen päivän muonan ja liinateltan
seuraan, ilman juomista, lukuunottamatta pientä vesinassakkaa. Kuulin
jotakin huudontapaista takaapäin, ja siellä he jo olivat kanootissaan
-- veneeksi sitä tuskin kävi sanominen -- parinkymmenen metrin päässä
rannasta. Älysin paikalla mitä oli tekeillä. Kiväärini oli teltassa, ja
sitäpaitsi siinä ei ollut luoteja, vaan pelkkiä lintuhauleja. Sen ne
riivatut tiesivät. Mutta taskussani oli pieni revolveri, ja sen vedin
esille juostessani rantaan.

"'Tulkaa takaisin!' karjuin minä revolveri ojossa. He vastasivat
minulle jotakin, ja se roikale, joka oli munan särkenyt, irvisti. Minä
tähtäsin toista, sillä hän oli terve ja souti venettä, mutta ammuin
harhaan. He nauroivat. Minä en kuitenkaan vielä antanut perään. Tiesin,
että tässä oli pysyttävä kylmäverisenä, tähtäsin uudelleen, ja mies
hypähti pystyyn, kun kuula sattui häneen. Tällä kertaa hän ei nauranut.
Kolmannella laukauksella osasin häntä päähän, ja hän suistui laidan yli
veteen vieden airon muassaan. Se oli harvinaisen onnistunut laukaus
revolverilla. Luulen, että välimatkaa oli 50 metriä. Mies upposi heti.
En tiedä, oliko hän hukkuessaan jo kuollut vaiko vain tainnoksissa.
Sitten huusin toista miestä palaamaan, mutta hän kyyristyi veneen
pohjalle eikä vastannut. Laukaisin jäljellä olevat panokset hänen
peräänsä, mutta osaamatta.

"Olin täysin neuvoton, saatte uskoa. Siinä nyt seisoin mustalla
rannalla, takanani alava suo, edessäni aava, päivänlaskun jälkeen
kylmyyttä huokuva meri ja lisäksi tuo musta vene, joka ajautui yhä
kauemmaksi ulapalle. Sanon teille, että sillä hetkellä kirosin
perusteellisesti Dawsonit ja Jamrochit ja museot ja kaiken, mitä niihin
kuuluu. Ärjyin neekerin perään manaten häntä tulemaan takaisin, kunnes
ääneni sortui.

"Minulle ei jäänyt muuta neuvoksi kuin lähteä uimalla häntä
tavoittamaan ja panna itseni alttiiksi haikalojen hyökkäyksille. Avasin
linkkuveitseni, otin sen hampaisiini, riisuin vaatteeni ja kahlasin
veteen. Kadotin veneen näkyvistäni, mutta lähdin uimaan sitä suuntaa,
missä tiesin sen olevan. Toivoin, että neekeri oli liian tyhmä venettä
ohjaamaan, ja arvelin sen jatkavan kulkuansa entiseen suuntaan. Pian
näinkin sen taivaanrannalla lounaassa päin. Hämärän aika oli mennyt,
tuli yö. Tähdet alkoivat häämöttää sinen läpi. Minä uida huhdoin kuin
kilpaa, vaikka käsiä ja jalkoja alkoi pakottaa.

"Lopulta sen saavutin, kun kaikki tähdet jo tuikkivat taivaalla. Kun
tuli pimeä, näin vedessä jos jonkinlaista kiiltävää -- merisäihky,
tiedättehän. Monta kertaa päätäni huimasi. Tuskin tiesin mikä oli
tähtiä, mikä merisäihkyä, tai uinko selälläni vai vatsallani. Vene oli
musta kuin yö, ja vesi loiskui sen laitoja vasten kuin sulana läikkyvä
tuli. Sisään kavutessani olin tietysti varovainen. Minua huoletti, mitä
mies aikoi ensiksi tehdä. Hän näytti makaavan kyyristyneenä veneen
perässä; kokka oli koholla vedestä. Ajautuessaan alus kääntelehti
hiljalleen -- se oli kuin jonkinlaista valssia, tiedättekös. Uin
kokkapuolelle, vedin sen alas ja odotin, että mies heräisi. Sitten
kapusin laidan yli sisään, veitsi kädessä, valmiina ottamaan vastaan
hyökkäyksen. Mutta mies ei liikahtanut. Siinä minä sitten istuin pienen
veneen kokassa ajelehtien tyvenellä, fosforisäihkyisellä ulapalla,
ylläni taivaan kirkkaat tähdet, odottaen mitä tapahtuman piti.

"Joltisenkin ajan kuluttua huusin hänen nimeään, mutta hän ei
vastannut. Olin liian väsynyt uskaltaakseni lähestyä häntä. Siinä me
sitten istuimme molemmat. Minä taisin pari kertaa torkahtaa. Aamun
sarastaessa näin, että hän oli kuollut, turvonnut ja punainen. Löydetyt
kolme munaa ja luut olivat keskellä venettä pohjalla; vesitynnyri,
kahvirasia ja hiukan keksi leivoksia, käärittyinä vanhaan
kapkaupunkilaiseen sanomalehteen, olivat vainajan jalkain juuressa ja
polttoväkiviinaa sisältävä astia hänen allansa. Airoa ei ollut eikä
mitään muutakaan kapinetta, jota olisi voinut käyttää soutimena,
lukuunottamatta väkiviina-astiaa. Päätin siis ajelehtia edelleen,
kunnes minut korjattaisiin jonnekin. Toimitin laillisen tutkinnan,
totesin, että neekerin kuoleman syynä oli ollut käärmeen, skorpionin
tai tuhatjalkaisen purema, ja vieritin ruumiin mereen.

"Sitten ryyppäsin hieman vettä ja söin jonkun keksin. Luulen, että kun
istuu niin matalalla kuin minä silloin, ei näe pitkälle; ainakin
Madagaskar oli hävinnyt näkyvistäni, eikä muustakaan maasta näkynyt
jälkeäkään. Lounaan kulmalla näin purjeen -- laiva näytti kuunarilta,
mutta sen runko ei tullut näkyviin. Pian oli aurinko ylhäällä
taivaanlaella ja alkoi paahtaa kovasti. Varjele sitä kuumuutta, minulla
aivot melkein kiehuivat! Koetin pistää pääni veteen, mutta hetken
kuluttua osui silmäni Kapkaupungin Argus-lehteen; asetuin pitkäkseni
veneen pohjalle ja levitin lehden päälleni. Miten ihania tuollaiset
sanomalehdet saattavat olla! En ole koskaan lukenut sellaista kokonaan,
mutta mihin kaikkeen ihminen ryhtyykään ollessaan niin yksin kuin minä
silloin! Luullakseni luin tuon siunatun lehden kaksikymmentä kertaa
alusta loppuun. Terva kärysi kuumuudesta veneen syrjissä ja muodosti
suuria kuplia.

"Kymmenen päivää minä ajelehdin", jatkoi kertoja. "Se tuntuu vähältä,
kun sen näin vain sanoo, eikö totta? Jokainen päivä oli edellisensä
kaltainen. Tähystystä en toimittanut, paitsi aamuin ja illoin -- niin
helvetillinen oli kuumuus. Kolmena ensi päivänä en nähnyt yhtään
purjehtijaa, ja ne, jotka sittemmin näin, eivät huomanneet minua.
Noin kuudentena yönä eräs laiva kulki ohitseni tuskin puolen
englannin-penikulman päässä, täysin valaistuna, ikäänkuin suuri tulinen
kärpänen. Kannelta kuului soittoa. Nousin pystyyn ja huusin minkä
jaksoin. Toisena päivänä rikoin yhden aepyornis-munista, irroitin
kuoren sen toisesta päästä pala palalta, maistoin sisällystä ja tulin
iloiseksi huomatessani, että se kelpasi syötäväksi. Hiukan väkevää se
oli -- en sano pilaantunutta -- suunnilleen ankanmunan makuista. Siinä
oli eräänlainen pyöreä täplä ruskuaisen syrjässä, noin kuusi tuumaa
läpimitaten, ja siinä näkyi veriviiruja ja valkoinen kohta ikäänkuin
sisälle vievänä johtimena, ja se tuntui minusta omituiselta. Mutta en
silloin vielä ymmärtänyt, mitä se merkitsi, enkä ollut siinä asemassa,
että olisin voinut liiaksi valikoida ruokia. Munassa riitti syötävää
kolmeksi päiväksi; lisäksi söin hiukan keksiä ja ryyppäsin vettä.
Pureskelin kahvipapujakin -- virkistävää ainetta. Toisen munan rikoin
kahdeksantena päivänä -- ja olin lentää selälleni kauhistuksesta."

Kertoja oli hetkisen vaiti.

"Niin", jatkoi hän, "se oli kehittymistilassa. Teidän on luultavasti
vaikea uskoa sitä. Vaikeaa se oli itsellenikin, vaikka näin sen kumman
omilla silmilläni. Kolme-, neljäsataa vuotta oli muna ehkä maannut
kylmässä, mustassa liejussa. Mutta erehtyminen oli mahdotonta. Siinä
oli edessäni poikasen alku paksuine päineen, kyyryselkineen, sydän
sykkien kurkun alla; ruskuainen oli kutistunut kokoon, ja kuoren
sisäpuolella oli suuria kalvoja. Olin keskellä Intian valtamerta
pienessä vene-pahasessa ja haudotin suurimman sukupuuttoon kuolleen
jättiläislinnun munaa. Olisipa ukko Dawson tiennyt! Se olisi toden
totta vastannut neljän vuoden palkkaa! Vai mitä arvelette?

"Minun täytyi kuitenkin syödä tarkoin suuhuni koko tuo kallisarvoinen
kappale, ennenkuin korallisaari tuli näkyviin, ja monet palaset
maistuivat hiton pahalta. Kolmannen munan jätin koskematta. Tarkastin
sitä valoa vasten, mutta kuori oli niin paksu, ettei sen läpi saattanut
havaita, mitä sisällä tapahtui, ja vaikka kuvittelinkin kuulevani veren
sykintää, saattoi se yhtä hyvin olla omien korvieni suhinaa, kuten voi
kuulla esimerkiksi jos panee merisimpukan kuoren korvaansa vasten.

"Sitten tuli saari, atolli. [Atolli = kehänmuotoinen koralliriutta; sen
keskellä on järvi eli laguuni, johon tavallisesti johtaa merestä
salmi.] Tuli niin sanoakseni yhtäkkiä näkyviin aivan lähelläni auringon
noustessa. Ajauduin suoraan sitä kohden, kunnes olin enää vajaan
kilometrin päässä siitä, mutta sitten virta teki mutkan ja minun täytyi
soutaa voimaini takaa käsilläni ja jättiläismunan kuorenpalasilla
päästäkseni riutalle. Ja lopulta se onnistuikin. Saari oli, kuten
kaikki nämä pienet atollit, tuskin neljä englannin-penikulmaa
ympärimitaten; siinä oli lähde ja muutamia puita, ja laguunissa vilisi
kaloja. Munan kannoin maalle ja asetin sen hyvään paikkaan
nousuvesirajan yläpuolelle auringonpaisteeseen, missä sillä oli paras
tilaisuus hautua, ja veneen vedin kauas kuivalle; sitten läksin
retkeilylle katselemaan uutta asuinpaikkaani. Kumma, kuinka ikävä
tuollainen korallisaari voi olla! Niin pian kuin olin löytänyt lähteen,
oli kaikki mielenkiintoni mennyttä. Poikasena olin kuvitellut, ettei
mikään olisi hauskempaa ja jännittävämpää kuin olla ja elää kuten
Robinson Crusoe; mutta tämä paikka oli yksitoikkoinen kuin postilla.
Vaelsin saaren ristiin-rastiin, löysin syötävää ja mietiskelin. Mutta
suoraan sanoen, ennenkuin ensimäinen päivä oli lopussa, tuntui minusta
oloni kuolettavan ikävältä. Minulla oli kuitenkin aikamoinen onni --
samana päivänä, jona astuin saarelle, tapahtui säänmuutos. Raivoisa
ukonilma kulki ohitse pohjoispuolelta koskettaen siivellään saartani,
ja yöllä puhkesi myrsky ja rankkasade. Jos olisin vielä ollut merellä,
ei mikään olisi tällaisessa rajuilmassa voinut estää venettäni
kaatumasta.

"Minä nukuin veneen alla, ja muna oli onneksi hiekassa ylempänä
rannalla. Ensimäinen asia, minkä muistan, oli rysähdys, ikäänkuin
sadoittain pieniä kiviä olisi sattunut veneeseeni, ja vesiryöppy, joka
syöksyi ylitseni. Olin uneksinut Antananarivosta, kavahdin pystyyn ja
huusin palvelijatartani saadakseni tietää mitä oli tekeillä ja hapuilin
sivultani tuolia, jolla tulitikut tavallisesti olivat. Sitten muistin
missä olin. Tuolla vyöryivät säkenöivät aallot ikäänkuin tahtoen niellä
minut, ja muuten oli ympärilläni pilkkopimeä. Ilmassa viuhui ja vonkui
kamalasti. Pilvet näyttivät riippuvan ihan pääni päällä, ja vettä satoi
kuin saavista kaataen. Suuri aalto tuli vyöryen minua kohden kuin
tulinen, sähisevä käärme, ja minä hyppäsin pystyyn. Samassa muistin
veneen ja juoksin rantaan, kun vesi sihisten virtasi takaisin, mutta
alus oli kadonnut. Sitten johtui mieleeni muna, ja hapuilemalla löysin
paikan, missä se oli. Siellä oli kaikki kunnossa; raivokkaimmatkaan
aallot eivät ylettäneet munaan saakka, ja minä asetuin siis sen
kumppaniksi. Voi taivas sellaista hirvittävää yötä!

"Myrsky tyyntyi ennen aamun tuloa. Taivaalla ei näkynyt
päivänkoitteessa pilvenhattaraakaan. Pitkin rantoja makasi hajallaan
laudanpalasia -- veneeni surulliset jäännökset. Tämä antoi minulle
kuitenkin jotakin tehtävää; käyttäen hyväkseni kahta vierekkäin
kasvavaa puuta kyhäsin itselleni veneen pirstaleista jonkinlaisen
majan. Ja päivällä poikanen tuli munasta. Tuli kuin tulikin, herra,
juuri kun paraikaa vetelin päivällisuntani muna päänaluksena. Kuulin
äänen ja tunsin sysäyksen -- munan toinen pää oli puhki, ja lystikäs
pieni ruskea linnunpää pisti esiin. 'Hih-hei', sanoin minä, 'terve
tuloa tähän maailmaan!' Ja hiukan räpyteltyään se pääsi kuoresta ulos.

"Se oli aluksi pikkuinen, lystikäs olento, kooltaan kuin pieni kana --
muuten tavallisten linnunpoikasten näköinen, paitsi että oli suurempi.
Sen höyhenpuku oli väriltään likaisenruskea, tai oikeita höyheniä sillä
tuskin oli, ennemmin untuvamaisia karvoja. Olin sanomattoman iloinen
siitä. Sillä sen minä teille sanon, ettei Robinson Crusoe puhu
lähimainkaan tarpeeksi yksinäisyydestään. Tässä oli nyt hupainen
seuranpitäjä. Se katseli minua, vilkutti silmiään kuin kana, piipitti
ja alkoi heti nokkia, ikäänkuin sellainen asia, että se oli tullut
munasta muutamia satoja vuosia liian myöhään, ei merkitsisi kerrassaan
mitään. 'Hauska nähdä sinua, Perjantai!' sanoin minä; sillä heti kun
olin veneessä huomannut, että muna oli kehittymistilassa, oli
mielestäni päätetty asia, että nimitän sen Perjantaiksi, jos se joskus
pääsee munasta. Olin hieman huolissani pienokaisen ravinnon tähden ja
annoin sille heti palasen raakaa kalaa. Se söi sen ja avasi nokkansa
tahtoen lisää. Minä tulin tästä hyvin iloiseksi, sillä nykyisissä
oloissa minun olisi lopulta täytynyt syödä se, jos se olisi
näyttäytynyt liian vaateliaaksi ja valikoitsevaksi.

"Saatte todella ihmetellä, kun kuulette, mikä merkillisen huvittava
lintu tämä aepyornis-poikanen oli. Alusta alkaen se seurasi minua
kaikkialle. Sen oli tapana seisoa vieressäni ja katsella, kun
kalastelin laguunin rannalla, päästäkseen kanssani saaliinjaolle. Se
oli ymmärtäväinenkin. Rannoilla makaili inhottavia vihreitä,
nystermäisiä eläviä, näöltään kuin pieniä säilyke-kurkkuja, ja kerran
se koetti syödä sellaisen, mutta sylki sen takaisin suustaan eikä
sittemmin enää katsahtanutkaan niihin.

"Ja se kasvoi kasvamistaan. Ihan sen saattoi silmin nähdä. Ja kun en
ole koskaan ollut mikään seuramies, sopi sen tyyni, ystävällinen olemus
minulle erinomaisesti. Lähes kaksi vuotta elimme saarella
mahdollisimman onnellisina. Minulla ei ollut mitään rahahuolia, sillä
tiesin, että palkkani kasvoi Dawsonilla yhä suuremmaksi saatavaksi.
Silloin tällöin näimme jonkun purjeen, mutta meidän luoksemme se ei
tullut. Minä huvittelin koristelemalla saarta kuvioilla, joita kyhäsin
meritähdistä ja erilaisista kirjavista näkinkengistä. Pitkin koko
atollia sommittelin moneen paikkaan nimen _Aepyornis-saari_ sekä
kaikenlaisia matemaattisia laskuja ja merkkejä suurilla kirjaimilla. Ja
väliajoilla loikoilin maassa katsellen lintua, joka tepasteli
ympärilläni ja kasvoi kasvamistaan, ja tuumiskelin, miten kerran
maailmassa, jos pääsen saaresta pois, ansaitsen elatukseni
näyttelemällä lintuani. Ensimäisen sulkasatonsa jälkeen se kaunistui,
sai harjan ja sinisen kaularöyhelön ja joukon vihreitä pyrstösulkia. Ja
sitten tuumiskelin, tokko Dawsonilla oli mitään laillista oikeutta
lintuun. Myrskysäillä ja sadeaikana loikoilimme majassa, jonka olin
kyhännyt vanhasta veneestä, ja minä juttelin sille valeita kotoisista
ystävistäni. Ja myrskyn jälkeen läksimme kiertämään saarta nähdäksemme,
oliko meri tuonut rannalle mitään kaluksi kelpaavaa. Se oli kuin
idylliä, saatte uskoa. Olisipa minulla vielä ollut hiukan tupakkaa,
niin olisin elänyt kuin taivaassa.

"Mutta toisen vuoden lopulla pikku paratiisimme rauha häiriytyi.
Perjantai oli silloin maasta nokan päähän mitattuna noin neljätoista
jalkaa korkea; sillä oli iso, leveä pää kuin kuokan terä, kaksi suurta
ruskeaa, keltareunaista silmää, jotka olivat eteenpäin kuten ihmisellä,
eivät sivuille niinkuin kanalla. Sen höyhenpuku oli kaunis -- ei
tuollainen puolittainen surupuku niinkun teikäläisellä kamelikurjella,
vaan sekä väriltään että laadultaan enemmän kasuaaria [austraalialainen
strutsi-lintu] muistuttava. Siihen aikaan se alkoi nostella harjaansa
minulle, pöyhistellä ja yleensä osoittaa epämiellyttävän luonteenlaadun
merkkejä.

"Vihdoin tuli aika, jolloin kalansaalis kävi huonoksi, ja lintu alkoi
silmäänpistävän epäilyttävällä tavalla tepastella ympärilläni. Arvelin,
että se oli syönyt merikurkkuja tai muuta sellaista, mutta sen
tyytymättömyys oli todella vakavaa laatua. Minunkin oli nälkä, ja kun
vihdoin olin saanut kalan maalle, aioin pitää sen itse. Kärsivällisyys
oli sinä aamuna lyhyt molemmin puolin. Lintu sieppasi kalan nokkaansa,
ja minä sivalsin sitä päähän, jotta se hellittäisi saaliinsa. Mutta
silloin se hyökkäsi kimppuuni, peijakas!

"Ja tämän siltä sain naamaani", sanoi mies osoittaen arpea. "Sitten se
töytäisi minut kumoon. Tuntui aivan kuin kuormahevonen olisi potkaissut
takajaloillaan. Minä nousin pystyyn, ja kun näin, ettei se vielä
ottanut talttuakseen, panin käsivarteni ristiin kasvojeni eteen ja
ryntäsin täyttä vauhtia sen kimppuun. Mutta se liikkui luisevilla
jaloillaan nopeammin kuin juoksijahevonen eikä lakannut antamasta
minulle vasaraniskun kaltaisia potkuja ja sohimasta päätäni
kuokkanokallaan. Pääsin laguunin rantaan ja syöksyin veteen kaulaa
myöten. Se jäi veden ääreen seisomaan, sillä se vihasi jalkojensa
kastumista, ja sitten se alkoi rääkyä kuin kalkkunakukko, mutta paljon
römeämmin, ja tepasteli rannalla edestakaisin. Minun täytyy myöntää,
että tunsin itseni sangen pieneksi, kun siinä neuvottomana katselin,
miten tuo siunattu kivikauden olento herrasteli rannalla. Päästäni ja
kasvoistani vuoti veri, ja ruumiini oli ylt'yleensä täynnä kuhmuja.

"Päätin uida viistoon laguunin poikki ja jättää linnun hetkeksi yksin,
kunnes selkkaus unohtuisi. Kiipesin korkeimpaan palmuun ja istuin
siellä miettien kaikkea, mitä oli tapahtunut. En luule, että minua
mikään on koskaan niin syvästi loukannut kuin tuon linnun käytös, sen
töykeä kiittämättömyys. Minähän olin ollut sille enemmän kuin veli,
olin sen haudottanut ulos kuoresta ja kasvattanut sen. Suuri, kamala,
muinaisaikainen lintu! Ja minä ihmisolento -- menneiden aikakausien
sivistyksen perillinen j.n.e.

"Vähän ajan kuluttua uskoin jo, että lintu itsekin näki asiat samassa
valossa ja katui käytöstään. Ajattelin, että jahka ongin sievän pienen
kalan ja ikäänkuin sattumalta menen ja annan sen sille, niin se tulee
järkiinsä. Kesti jonkun aikaa, ennenkuin opin tietämään, kuinka
leppymätön ja kiittämätön tuollainen sukupuuttoon kuollut lintu voi
olla. Sulaa ilkeyttä täynnä!

"En tahdo kertoa teille kaikista niistä pikku juonista, joilla yritin
saattaa lintua järkiinsä. Se on suorastaan mahdotonta. Vieläkin poskeni
punastuvat häpeästä, kun ajattelen mitä tölmäyksiä ja potkuja sain
tuolta peijakkaan ihme-otukselta. Koetin väkivaltaa. Kivittelin sitä
turvallisen välimatkan päästä korallipalasilla, mutta se vain nieli ne.
Tähtäsin siihen veitselläni ja olin vähällä kadottaa sen, vaikka se
olikin liian paksu linnun nieltäväksi. Koetin lannistaa sen nälällä ja
lakkasin kalastamasta, mutta se nokki pakoveden aikana matoja rannalta
ja elätti itsensä niillä niin hyvin kuin taisi. Puolet ajastani vietin
laguunissa, kaulaa myöten vedessä, toisen puolen palmujen latvoissa.
Yksi niistä ei ollut ihan tarpeeksi korkea, ja kun lintu näki minut
siellä ylhäällä, niin se valmisti itselleen hauskan päivän nokkimalla
sääriäni. Se oli sietämätöntä. En tiedä, oletteko koettanut koskaan
nukkua palmun latvassa. Minua siinä aina vaivasivat mitä kauheimmat
unet. Ja ajatelkaa häpeääni sitten! Tuolla tuo sukupuuttoon kuollut
lintu rehenteli kuin röyhkeä poikanulikka minun saarellani, jolla itse
en saanut edes jalkapohjaani lepuuttaa. Montakertaa itkin väsymyksestä
ja harmista. Sanoin sille suoraan, ettei tarkoitukseni ollut antautua
minkään kirotun muinaisjäännöksen hätyytettäväksi autiolla saarella.
Käskin sen mennä hiiteen sohimaan nokallaan oman aikakautensa
merenkulkijoita. Mutta se vain nokki minua. Suuri, inhottava lintu --
pelkkää kaulaa ja koipia!

"En halua kertoa, kuinka kauan tätä tällaista menoa kesti. Olisin jo
aikoja sitten tappanut sen, jos olisin tiennyt miten. Vihdoin kuitenkin
keksin keinon, millä päästä siitä. Se on etelä-amerikkalainen temppu.
Punoin ongensiimoistani ja meriruohoista lähes kahdentoista metrin
pituisen, lujan nuoran, jonka päihin kiinnitin kaksi korallipalasta.
Työ kesti tosin jonkun aikaa, minun kun täytyi milloin kiivetä puuhun,
milloin paeta laguuniin. Tilaisuuden saatuani heilautin nuoraa muutaman
kerran vinhasti ympyrässä pääni yläpuolella ja singahutin sen lintua
kohti. Ensi kerralla heitin harhaan, mutta toisella kertaa nuora
tarttui sievästi sen koipiin ja kiertyi pari kertaa ympäri. Lintu
kellahti kumoon. Heittäessäni olin ollut vyötäisiä myöten järvessä,
mutta heti kun lintu kaatui, ryntäsin vedestä ja iskin veitseni sen
kurkkuun...

"Vielä nytkin minusta tuntuu vastenmieliseltä muistella tätä.
Surmatyötä tehdessäni olin mielestäni ikäänkuin murhaaja, vaikka vihani
petoa kohtaan olikin ankara. Kun sitten olin päässyt voitolle ja näin
sen vuodattavan verensä valkealle hiekalle ja katselin, miten nuo
suuret, kauniit koivet ja siro kaula nytkähtelivät kuolinkamppailussa,
silloin... Äh, joutavia!

"Tuon murhenäytelmän jälkeen tuli yksinäisyyteni ahdistavaksi kuin
kirous. Herra Jumala! Ette voi käsittää, kuinka minä sitä lintua
kaipasin. Istuin surren sen ruumiin ääressä ja värisin joka kerta, kun
silmäsin autiota, hiljaista riuttaa. Ajattelin mikä sievä lintu se oli
ollut munasta tultuaan ja muistelin kaikkia niitä tuhansia hauskoja
kujeita, joita se oli tehnyt, ennenkuin rupesi häijyksi. Juolahti
mieleeni, että jos olisin ainoastaan haavoittanut sitä, niin ehkä sen
olisi vielä saanut kasvatetuksi paremmille tavoille. Jos minulla olisi
ollut työase, millä kovertaa korallivuorta, olisin kaivanut sille
haudan. Minusta ihan tuntui, kuin se olisi ollut ihminen. Kun ei niin
ollen käynyt laatuun syödä sitä, panin sen laguuniin, missä pienet
kalat sen nakersivat puhtaaksi. En pelastanut sulkiakaan.

"Sitten juolahti erään huvialuksellaan risteilevän amerikkalaisen
herrasmiehen mieleen ajatus käydä katsomassa, vieläkö saartani oli
olemassa.

"Hän ei tullut päivääkään liian varhain, sillä yksinäisyys oli jo
perinpohjin masentanut minut, niin että mietin enää vain, mennäkö
mereen ja siten päästä kaikesta vai käydäkö käsiksi noihin inhottaviin
viheriäisiin...

"Linnun luut myin eräälle Winslow nimiselle miehelle, jolla oli kauppa
lähellä British museumia [Englannin kansan omistama museo Lontoossa,
sisältävä suurenmoiset luonnontieteelliset ja historialliset kokoelmat
ja kirjaston] ja hän sanoo myyneensä ne ukko Haversille. Näyttää siltä,
ettei Havers käsittänyt niitä erittäin suuriksi, ja vasta hänen
kuolemansa jälkeen ne ovat herättäneet huomiota. Niille annettiin nimi
Aepyornis -- mitä aioitte sanoa?"

"_Aepyornis vastus_", sanoin minä. "Merkillistä, juuri tästä eräs
ystäväni kerran jutteli minulle. Kun löydettiin sellainen Aepyornis,
jonka reisiluu oli kyynärän pituinen, niin arveltiin, ettei suurempaa
voinut enää olla, ja sille annettiin nimi _Aepyornis maximus_.
Myöhemmin joku toi ilmoille neljän ja puolen jalan mittaisen reisiluun,
jolle annettiin nimeksi Aepyornis Titan. Sitten teidän tuomanne
Aepyornis vastus löytyi Haversin kuoltua hänen kokoelmistaan, ja
senjälkeen on vielä tullut päivänvaloon _vastissimus_."
[Latinankielisiä tieteellisiä nimityksiä, jotka suomennettuina
merkitsevät: Aepyornis maximus = "suurin aepyornis"; Aep. Titan =
"jättiläis-aepyornis"; Aep. vastus = "hirmuinen aepyornis"; Aep.
vastissimus = "hirmuisin aepyornis."]

"Winslow kertoi siitäkin minulle", sanoi arpinaamainen mies. "Jos vielä
useampia Aepyorniksia löydetään, niin joku tiedemies saa halvauksen. --
Mutta kyllä sitä voi ihmiselle sattua merkillisiä asioita, eikö totta?"



Konservaattorin riemuvoittoja.


[_Konservaattori_ = henkilö, jonka tehtävänä on valmistaa
luonnontieteellisiä museoesineitä säilytettäviksi (täyttämällä y.m.
tavoilla). -- _Konserveeraaminen_ on yhteinen nimitys tässä käytetyille
menettelytavoille.]

Kerron tässä muutamia museoesineiden valmistussalaisuuksia. Eräs vanha
konservaattori niistä kerran haasteli minulle ollessaan hienossa
hiprakassa. Kas näin hän tarinoi:

"Ei kukaan ole osannut täyttää eläimiä niin hyvin kuin minä. Olen
täyttänyt elefantteja ja kärpäsiä, ja molemmat ovat, jukoliste,
näyttäneet elävämmiltä ja luonnollisemmilta kuin itse elävät eläimet.
Ihmisiäkin olen konserveerannut -- pääasiallisesti lintutieteen
harrastelijoita. Kerran täytin erään neekerinkin.

"Lakiko muka kieltää? Eikä! Minä laitoin sen neekerin niin, että sillä
oli sormet harallaan, ja käytin sitä vaatenaulakkona, mutta eräänä
iltana typerä palvelijani suuttui sille ja särki sen. Se tapahtui ennen
kuin te tutustuitte minuun. Olisin tehnyt uuden, mutta nahkaa oli niin
vaikea saada.

"Vastenmielistäkö? Kuinka niin? Minusta täyttäminen on kolmas keino,
yhtä hyvä kuin hautaaminen tai ruumiinpoltto. Sillähän lailla voisi
säilyttää rakkaat omaisensa aina ympärillään. Muutamat täytetyt olennot
siellä täällä talossa tekisivät saman tehtävän kuin suuri seura ja
tulisivat paljon halvemmiksi. Voisihan niihin laittaa vielä
kellovärkit, jotka panisivat ne liikkeelle ja tekemään hyötyä.

"Täytyyhän ne tietysti vernissata, mutta eivät ne siitä rupea
kiiltämään enemmän kuin mitä monet ihmiset luonnostaan tekevät. Ukko
Manningin kalju esimerkiksi... Ja semmoisille voi ainakin puhua
joutumatta keskeytetyksi, vieläpä vanhoille tädeillekin.
Täyttämistaiteella on suuri tulevaisuus, saatte uskoa. On olemassa
eräitä fossiileja..." [Fossiilit = entisaikoina eläneiden eläinten (tai
kasvien) jäännöksiä.]

Hän vaikeni yhtäkkiä.

"Ei, oikeastaan minun ei ehkä pitäisi kertoa siitä teille." Hän imeksi
piippuaan miettivänä. "Mutta olkoon! Tietysti sillä ehdolla, ettette
mainitse kuulemianne kellekään. Tiedättekö, että minä olen tehnyt
muutamia drontteja ja ison ruokin? [Drontti ja iso ruokki =
sukupuuttoon kuolleita lintuja.] Vai ette! Olette nähtävästi
vasta-alkaja tällä alalla. Hyvä ystävä, puolet kaikista isoista
ruokeista, joita on museoissa olemassa, ovat suunnilleen yhtä oikeita
kuin Vapahtajan hame Trierissä. Me rustaamme niitä kuikanhöyhenistä ja
sen semmoisesta. Ja suuret ruokinmunat sitten!"

"Mitä hullua?"

"Niin, me teemme niitä hienosta posliinista. Ja se homma lyö leiville,
sen minä sanon. Niistä saa hyvän hinnan -- eräästäkin maksettiin
äskettäin 300 puntaa. Se taisi todellakin olla oikea, mutta ihan varma
ei siitä tietysti voi koskaan olla. Aika tarkkaa työtä se on, ja sitten
ne täytyy laittaa pölyisiksi, sillä ei kukaan, jolla on hallussaan
sellainen kallisarvoinen muna, uskalla puhdistaa sitä. Sievä juttu. Jos
joku epäilisikin munan alkuperää, ei hän tohtisi tutkia sitä kovin
tarkoin. Se on siihen liika haurasta pääomaa.

"Ette tiennyt, että taiteemme on saavuttanut näin korkean kannan? Hyvä
ystävä, se on saavuttanut vielä korkeammankin. Minä olen kilpaillut
luonnon omien teosten kansa. Yhden niistä _oikeista_ isoista ruokeista"
-- hänen äänensä aleni kuiskaukseksi -- "yhden niistä _oikeista_
isoista ruokeista olen minä tehnyt.

"Nähkääs, täytyy opiskella lintutiedettä ja omin päin tuumia, miten
asia on järjestettävä. Ja vielä enemmänkin: muutamat liikemiehet ovat
kehottaneet minua varustamaan jonkun noista Uuden Seelannin
pohjois-saaren edustalla olevista tutkimattomista kallioluodoista
muutamilla tuollaisilla linnuilla. Ja sen minä ehkä teenkin jonakin
kauniina päivänä. Mutta juuri tällä hetkellä on minulla eräs
toinen pikku asia käsillä. Tiedättekö mikä _dinornis_ on? Se on
jättiläislintu, joka hiljattain on kuollut sukupuuttoon Uudessa
Seelannissa. 'Moa' on sen nimi nykyään. Ei ole enää yhtään moaa
maailmassa.

"No te kai ymmärrätte? Sen luita on löydetty jostakin suosta, vieläpä
sulkiakin ja kuivia nahanpalasia. Ja nyt minä paraikaa teen -- mitäpä
sitä kannattaisi koettaa salata -- täydellistä, täytettyä moa-Iintua.
Tunnen erään sikäläisen miehen, joka on valmis vannomaan löytäneensä
sen hautautuneena jonkinlaiseen mätänemistä ehkäisevään mutaan ja
olleensa pakotettu täyttämään sen oitis, jottei se olisi mennyt
hajalle. Sulat ovat erikoisia, mutta olen keksinyt keinon valmistaa
niitä kärvennetyistä strutsin sulista. Petosta ei voi huomata muuten
kuin mikroskoopilla, mutta kukaan ei arvatenkaan halua sitä varten
kyniä rikki hienoa kappaletta. Nähkääs, tällä tavoin minäkin puolestani
hiukan niinkuin avitan tieteen edistystä.

"Mutta tämä kaikki on ollut pelkkää luonnon jäljittelemistä. Olen minä
sentään tehnyt enemmänkin. Olen -- voittanut luonnon. Olen _luonut_
lintuja", sanoi hän hiljentäen ääntänsä. "Uusia lintuja, parannettuja.
Toisenlaisia kuin kaikki tähän asti nähdyt linnut."

Seurasi paljon puhuva hiljaisuus.

"Olen, oikeammin sanoen, rikastuttanut maailmankaikkeutta. Muutamat
tekemistäni linnuista olivat uusia mesilintu-lajeja, erittäin sieviä
pikku olentoja, mutta toiset olivat kerrassaan merkillisyyksiä.
Ihmeellisin oli luullakseni eräs 'Anynsalopteryx Jejuna'. Jejuna -- se
merkitsee 'tyhjä' -- oli sen nimenä siksi, ettei siinä todellakaan
ollut mitään sisällä. Typö tyhjä lintu -- vartavasten luotu
täytettäväksi. Ukko Javvers omistaa sen nyt, ja hän on siitä yhtä ylpeä
kuin minäkin. Se on kerrassaan mestariteos, muodoton kuin pelikaani,
hävyttömän näköinen kuin papukaija, nälistyneen kömpelö kuin flamingo
ja väriltään ihmeellisen kirjava kuin kiinalainen ankka. Ajatelkaas,
sellainen lintu! Minä sen rustasin haikaran luurangosta, tukaanin
nokasta ja jos jonkinlaisista höyhenistä. Sellainen konserveeraustaide
on sulaa huvia sille, joka rakastaa ammattia.

"Mitenkö tulin sen tehneeksi? Se kävi yksinkertaisesti kuten kaikki
suuret keksinnöt. Joku niistä nuorista neroista, jotka kirjoittelevat
tieteellisiä artikkeleita sanomalehtiin, sai käsiinsä saksalaisen
vihkosen, jossa puhuttiin Uuden Seelannin linnuista. Hän käänsi osan
siitä sanakirjan ja selvän järkensä avulla ja sekoitti nykyaikaisen
apteryxin erääseen ammoin kuolleeseen lintuun, kertoi linnusta, joka on
viisi jalkaa korkea, harvinainen, arka, elää Pohjois-saaren metsissä ja
on erittäin vaikea pyydystää ja niin edespäin. Javvers, joka on
keräilijäksi merkillisen tietämätön, sattui lukemaan nämä rivit ja
vannoi, että hänen täytyi saada tuollainen lintu hinnalla millä
hyvänsä. Ahdisti kaikkia linnunkokoojia kysymyksillään. Ja tapaus
osoittaa, mitä mies saa aikaan sitkeydellä ja tahdonlujuudella. Eräs
kokooja vannoi, että hänellä oli lintu semmoinen, jota ei ole enää
missään ja jota ei ole koskaan ollutkaan ja joka häveten nöyryyttävää
rumuuttaan ei luultavasti olisi tahtonutkaan olla olemassa, jos sen
mieltä olisi kysytty. Ja hän sai sen. _Hän sai sen_." --

Tämän jälkeen konservaattori vielä jatkoi juttua kertoen minulle, miten
hän kerran valmisti viehättävän merenneidon, jonka eräs kiertävä pappi
kuitenkin löi rikki pitäen sitä epäjumalankuvana tai vielä pahempana.
Mutta koska tämä kohtaus teoksen luojan ja hävittäjän välillä on tuiki
sopimaton julkaistavaksi, täytyy minun jättää se tässä kertomatta.

Lukija, joka ei tunne kokoilijan vaikeuksia, on kenties taipuvainen
epäilemään konservaattorini puheita, mutta ainakin mitä ruokinmuniin
ja täytettyyn lintuhirviöön tulee, tiedän minä, että etevien
lintutieteilijäin lausunnot tukevat hänen sanojaan. Ja uutinen
uusseelantilaisesta linnusta oli eräässä hyvin arvossapidetyssä
aamulehdessä, sen tiedän varmasti, sillä konservaattorilla on jäljennös
siitä ja hän on näyttänyt sen minulle.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Aarnihauta ja muita juttuja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.