Title: Ruth - Kertomus tytöille
Author: Anonymous
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Ruth - Kertomus tytöille" ***


RUTH

Kertomus tytöille

Suomennos



Porissa,
Gust. Ronelius'en kustannuksella,
1906.



SISÄLLYS:

Alice ja vanha Debby.
Ruth matkustaa kouluun.
Ensimäiset päivät koulussa.
Sokea Polly.
Revitty ainevihko.
Palkinto.
Valter ja Ted.
Tunnustus.
Postikonttoori.
Kahden vuoden perästä.
"Minä pidän huolta sinusta, Polly!"
Syntymäpäivä.
Alice jättää koulun.
Kilpailu.
Maggie on sairas.
Taas Beachfieldissä.
Kilpa-ammunta.
Venematka.
Viimeinen viikko Beachfieldissä.
Taas miss Longin luona.
Hyvitys.



ENSIMÄINEN LUKU.

Alice ja vanha Debby.


Vanha nainen ja pieni valkotukkainen tyttö! Kenpä ei tahtoisi kuvata
heitä, kun he tuossa istuvat ja pakinoivat kuten ainoastaan lapset ja
vanhat hoitajat voivat? He ovat juoneet teetä. Parhaat teekupit ja
leivosten jäännökset todistavat, että tyttönen on vieraisilla; hän
on tullut tervehtimään äitinsä vanhaa hoitajaa. Hän käy ensimäistä
lukukautta eräässä koulussa, joka on lähellä Deborah Burtonin asuntoa,
eikä hän ole ensi kertaa täällä, sillä miss Long ei koskaan kiellä
häntä menemästä köyhäintalolle.

Mutta nyt odottaa Alice, että häntä pian tullaan hakemaan, ja puhelu
sujuu entistä innokkaammin.

-- Ajatteles, miten hauskaa, Debby! Ihan kuin oikeassa
kukkaisnäyttelyssä, soittoa vaan puuttui. Mutta meillä oli kokonainen
teltti täynnä kukkia ja huipussa kaunis lippu. Paitsi omista
puutarhoista saatuja kasvia, oli muutamille tytöille lähetetty
näyttelyä varten oikein kauniita, ja toisilla oli hedelmiä. Ja,
ajatteles, siellä oli palkintojakin, minä kirjoitin niistä muutamia!

-- Kirjoititte palkintoja, kultaseni! Kuinka se kävi?

-- Ne olivat ainoastaan lappuja, ei oikeita palkintoja; mutta yksi
seikka oli siellä parempi, kuin oikeassa näyttelyssä, me annoimme
kaikki hedelmät katselijoille. Ja se pieni, uusi tyttö, mistä minä
kerroin sinulle, Debby, muistatko, se ruma... miss Long ei salli sanoa
ketään rumaksi, vaikka minusta Ruth Leigh on todellakin sellainen.
Hän on hyvin tumma ja hänen silmänsä ovat niin suuret, että minua
peloittaa. Jane Harding sanoo, että vaaleat lapset ovat kauniimmat.

-- Teidänhän piti kertoa, mitä se pieni, uusi tyttö teki näyttelyssä.

-- Niin, minä jo aivan unohdin! Hän on nuorin koulussa, ja sentähden
pantiin hän tarjoomaan hedelmiä vieraille. Mutta ensiksi hän valitsi
kaksi kauneinta omenaa ja piilotti ne erään kukkaruukun taa. Muutamat
tytöt näkivät sen ja pitivät häntä silmällä saadakseen tietää, mikä
hänellä oli tarkoituksena.

-- No, mikä oli?

-- Seuraavana aamuna näkivät he hänen ahtavan ne eräälle pienelle
pojalle, joka lakasi katua suuren portin ulkopuolella. Hän otti ne
hyvin varovasti, mutta Jane näki kaikki akkunasta ja kertoi sitten miss
Longille.

-- Mitä sanoi miss Long?

-- Mitä, kutsui Ruthin luokseen ja torui häntä niin.

-- Mistä tiedätte, että hän torui häntä?

-- Noo, kyllä, koskapa minä näin hänen tulevan miss Longin huoneesta
punaisin silmin ja hän puhui tuskin mitään koko päivänä ja itki ja
nyyhki illalla lukiessaan. Kun me aamulla menimme kävelemään, antoi hän
sille pienelle kadunlakasijalle lantin ja sanoi: "tämä on minun omani,
Joe. Minun ei olisi pitänyt antaa niitä omenia sinulle, koska ne eivät
olleet omiani." Eikö hän sinustakin ole hyvin omituinen tyttö, Debby?

Mutta Debby sanoi vaan: -- ette ole kertonut kaikkia näyttelystä, miss
Alice.

-- Niin, se loppui neljän aikaan ja iltapäivä oli meillä lupaa. Olen
siitä saakka toivonut pääseväni kertomaan siitä sinulle, ja siitä
syystä pyysi miss Long tänä aamuna sinua koulun päätyttyä noutamaan
minua.

-- Oi, miss Alice! Koulut ovat nykyään aivan erilaisia, kuin ennen.
Miss Eliza-raukka!

-- Kuka se oli, Debby?

-- Se oli eräs, jota minä hoidin monta vuotta sitten, paljon ennen, kun
minä tunsinkaan teidän hyvää äitiänne. Mutta minä luulen kertoneeni,
kuinka hän karkasi koulusta.

-- Ei! Kerro nyt, Debby, kuulisin niin mielelläni sen!

Ja taas kerrottiin ja tarkasti kuunneltiin se monta kertaa matkittu
kertomus, kuinka hän -- pikkuraukka -- oli juossut aivan yksinään
kotiin, enemmän kuin kaksi englannin penikulmaa, aivan paljain päin,
ja kuinka sen raukan tukka riippui (se oli niin kaunis ja kihara),
ja kuinka Debby oli itse avannut oven ja oli vieläkin näkevinään
hänen vaaleanpunaisen hameensa, ja kuinka isä juuri silloin tuli
lukuhuoneestaan ja (hän ei voinut antaa hänelle anteeksi, vaikka se
olikin ollut ainoa kerta, kuin hän oli ankara lapsille) "suorastaan
komensi minua", sanoi hän.

Mutta juuri tällä ratkaisevalla hetkellä keskeytyi kertomus äkkiä,
sillä ovelle noputettiin ja hyvin tuttu ääni sanoi: "miss Alice,
oletteko valmis, kultaseni? Miss Long sanoo, että teidän täytyy heti
tulla." Alice kärsi tämän keskeytyksen ihmeellisen hyvin, erittäinkin
koska hän oli montaa kertaa kuullut, että "miss Elizan" järkähtämätön
isä oli lähettänyt hänet takaisin kouluun, sallimatta hänen edes
äitiään nähdä, ja -- mikä oli kaikista pahinta -- että Debby itse oli
pakotettu panemaan tuon ankaran tuomion täytäntöön. Mutta sillä välin
kun olemme lopettaneet kertomuksen, on Debby sanonut hellät hyvästit
pienelle ystävälleen ja toivottanut Jumalan siunausta hänelle äitinsä
tähden.

Kun Alice illalla meni vuoteellensa, nukkui Ruth jo sikeästi hänen
sänkyänsä lähinnä olevien valkoisten verhojen takana. Näyttelyn
jälkeisenä yönä olivat Ruthin suuret, tummat silmät olleet
selkiselällään vielä silloin, kuin Alicen lempeät, harmaat silmät
olivat jo kauan olleet uneen vaipuneina, silkinhienojen ripsien
luodessa varjoa hänen kauniille kasvoillensa. Ruth oli silloin
katsellut häntä kesäillan himmeässä valossa ja kuiskannut itseksensä:
"kuinka kaunis hän on! Toivoisin hänen rakastavan minua."

Ja mitä tekee Debby pienessä siistissä huoneessaan. Hän on pannut
huolellisesti teeastiat kaappiin ja siirtänyt tuolinsa pyöreän pöydän
viereen. Hän on ottanut esille suuren raamattunsa, pyyhkinyt tomun sen
viheriäisistä kansista ja avannut sen. Miksi ei hän lue? Avatessaan
raamatun, löysi hän sieltä talteen tahi merkiksi pannun vanhan,
kellastuneen kirjeen. Sen avasi hän, asetti hopeasankaiset silmälasit
nenälleen ja luki kuiskaten. "Pelkään, että tämä on viimeinen kerta,
kun minä voin kirjottaa sinulle rakas, vanha hoitajani, jollei Jumala
suo minulle voimia, mutta minä en viimeistä kertaa ajattele sinua ja
minulle niin monen monien vuosien kuluessa osoittamaasi rakkautta ja
ystävyyttä. Toivon, että tutustuisit pieneen Aliceeni, Debby, sillä
tahtoisin hänet vanhan ystävättäreni miss Longin kouluun, missä itse
olen viettänyt niin monta onnellista päivää. Rakas Debby, vartioi
lempilastani, ja tee se siinä nimessä, joka oli aina sydämessäsi ja
huulillasi. Aijoin kirjoittaa sinulle hyvin pitkän kirjeen, mutta
luulen tänään olevani tavallista heikompi. Huomaan voimieni vähenevän
nopeasti. Sairauteni ajalla olen surrut miestäni ja lastani, mutta
nyt, Jumalan kiitos, voin heidät uskoa hänen huostaansa. Mietin
usein tulla kotiin, mutta nyt on minulla toinen _koti_..." Enempää
ei Debby voinut lukea, viimeiset rivit olivat niin epäselviä, mutta
hän muisti ne vallan hyvin ulkoa. Hän kääri huolellisesti kokoon
ohkaisen intialaisen paperin ja asetti sen vanhalle paikallensa.
Hän käänteli lehtiä, kunnes löysi toisen, myöskin merkiksi pannun
kirjeen. Se oli kirjoitettu pyöreällä lapsen käsialalla, ja siinä
puhuttiin onnellisista kouluajoista ja eräästä neulakirjasta, joka
oli melkein valmis lahjoitettavaksi eräälle -- mutta kuka se "eräs"
oli, sitä "suurta salaisuutta" ei saanut millään ehdolla ilmaista.
Olisi hauska tietää, onko se sama neulakirja, jota Debby niin tarkasti
säilyttää parhaassa laatikossaan. En tiedä mahtoiko Debby ajatella
tuota valkoista kääröä, luulen, että hänen ajatuksensa liitelivät vielä
kauemmaksi menneisyyteen. Sillä hän istui siinä niin hiljaa, että
olisi luullut hänen nukkuvan, jollei hän vähä väliä olisi pyyhkäissyt
poskelle vierähtävää kyyneltä. Ehkä ajatteli hän sitä pientä tyttöä,
jota hän oli hoitanut niin monta vuotta sitten, hiljaista, onnellista
hääpäivää, surullista eronhetkeä hänen lähtiessään nuoren aviomiehensä
kanssa Intiaan, kotiin saapunutta kuolon sanomaa, tämän iltaista pientä
vierastaan, ja -- ehkäpä se oli joku näistä mielikuvista, joka pani
Debbyn pudistamaan päätänsä ja kuiskaamaan: "ei, ei, niin kaunista
ei hänestä koskaan tule" -- sitä loistoa, joka ympäröi sitä vanhaa
taulua, puuttui tästä uudesta --, yhtäläinen kultatukka, mutta ei niin
kiiltävä, sama ihana vartalo, mutta ei niin ailahteleva jokaisessa
liikkeessä. Mutta oikeastaan lienee tuo eroitus syntynyt vanhuksen
mielikuvituksessa, sillä miss Longin koulutytöt sanoivat -- joskus tuon
pienen neitosen kuullenkin -- etteivät he olleet koskaan nähneet niin
kaunista lasta kuin Alice Atherton oli.

Mutta vaikka Debbyn ajatukset lienevätkin olleet jokseenkin surullisia,
näytti hän täksi illaksi valitsemansa virren luettuaan, jotenkin
iloiselta; ja hänen kirkkaat, nuorekkaat silmänsä oikein säteilivät,
kun hän lopetettuaan toisti sanat: "Kiitä Herraa, sieluni, äläkä
unhoita, mitä hyvää hän minulle tehnyt on." Ja sitten meni hän
sen sokean ystävän luo, joka asui juuri hänen huoneensa kohdalla
alakerrassa. Hänen viipyessään siellä, tarkastelemme hiukan hänen
kirjastoansa. Melkein kaikki kirjat ovat lahjoja "miss Elizalta" ja
"hänen kiitolliselta isännältänsä."

Mutta pian tulee Debby takaisin raamattu kainalossaan -- hän ottaa sen
aina mukaansa mennessään sen kahdeksankymmenvuotiaan rouvan luo.

Debby oli usein ajatellut sitä kirjettä, jonka hän tänä iltana oli
lukenut, ja sitä toivomusta, jonka hän tiesi lähteneen äidin sydämen
syvyydestä, että hän vaalisi hänen lastaan ja tekisi voitavansa
opettaessaan hänelle kaikkea hyvää. Mutta mitä voi hän tehdä? Niin
kysyi hän usein itseltään, saamatta kuitenkaan siihen tyydyttävämpää
vastausta, kuin: "Täytyy odottaa ja katsoa. Jos voin tehdä jotain,
antaa Jumala minulle varmaan siihen tilaisuutta; täytyy vartoa ja
rakoilla." Ja hyvin usein Debby rukoili, etteivät lapsen erehdykset
tulisi naisen synneiksi, ja että ylhäinen auttaja tekisi hänestä
sellaisen, kuin hänen äitinsäkin oli.



TOINEN LUKU.

Ruth matkustaa kouluun.


Ruth ja Alice ovat noin kymmenvuotiaita, Alice muutamaa kuukautta
vanhempi -- seikka, jota hän ei koskaan unhoita. Heidän pitäisi
todellakin olla ystäviä, sillä paitsi yhdennäköisyyttä ovat heidän
olosuhteensa muutoinkin hyvin yhtäläiset. Alicen ainoa lähempi
sukulainen, isä, oli pakoitettu matkustamaan takaisin Intiaan,
jätettyään hänet kouluun. Ruth-raukalla ei ole muuta, kuin veli, häntä
monta vuotta vanhempi, joka häntä rakastaisi, ja hänpä se olikin
pitänyt hänestä huolta niin kauan kun Ruth voi muistaa. Pelkäänpä, että
hän oli lellitellyt tyttöä liiaksi, mutta eihän voi vaatia, että nuori
mies, joka sai olla pienen sisarensa seurassa tunnin pari päivässä,
olisi voinut huomata ylpeyden ja itsepäisyyden hänessä niin nopeasti
kasvavan. Sitä olikin vaikea huomata, sillä hän rakasti veljeänsä niin
täydellisesti, ettei hän koskaan tahtonut pahoittaa hänen mieltään.
Mutta lasten kammarissa ei ollut mitään sellaista hillitsevää voimaa,
ja niin usein tulikin sieltä valituksia "miss Ruthin hillittömästä
luonteesta", että veli lopulta teki epäitsekkään päätöksen lähettää
hänet kouluun. Tämän päätöksen ilmoitti hän sisarellensa heidän
ollessaan kahden kesken hänen työhuoneessaan. Tyttö näytti ensin
hämmästyneeltä, sitten kalpeni hän ja seisoi aivan ääneti. Veli veti
hänet luokseen. -- En henno lähettää pois pientä seuralaistani -- sanoi
hän.

Tyttö koetti nähtävästi hillitä itseänsä ja sanoi sitten
pitkäveteisesti: Siksikö, että minä olen niin paha?

-- Ei, mutta siksi, että minä toivoisin sinun kasvavan hyväksi ja
ymmärtäväiseksi naiseksi.

-- Tuleeko minusta sinulle parempi seuralainen sitten?

-- Kyllä, vaikka en minä sinua voi sen enempää rakastaa, ei, minä en
voi, pikku Ruth.

-- Minä lähden, milloin täytyy lähteä?

-- Kahdeksan päivän perästä.

Hän oli hetkisen vaiti ja sanoi sitten: -- Niin, minä lupaan sinulle.

-- Mitä, Ruth! Enhän ole sinua pyytänyt lupaamaan mitään.

-- Etkö? Sanoit, että toivoisit minun kasvavan hyväksi ja
ymmärtäväiseksi naiseksi, tarkoitin, että minä lupaan sen. Mutta kuka
sanoo minulle mitä se merkitsee -- lisäsi hän hitaasti -- sinäkö Duncan?

-- Aikaa myöten saat sen vähitellen tietää, kun tulet suuremmaksi. Miss
Long sanoo sen sinulle.

-- Minä olen luvannut -- sanoi hän vielä -- ja minä koetan aina
muistaa sen -- eikä sinun sitä tarvitse -- sinulla on niin monta muuta
muistettavaa, mutta minulla on vaan se yksi.

Hän juoksi nopeasti tiehensä. Veljen ihmetellessä ettei tyttö ollut
kysynyt mikä koulu oli ja hänen toivoessaan, että miss Long ymmärtäisi
hänen kummallista pikku sisartansa paremmin, kuin hän, tuli hoitaja
pyytämään häntä tulemaan miss Ruthin luo, sillä hän makasi lattialla ja
nyyhki niin, että sydän tahtoi haljeta, eikä hän tiennyt mitä tehdä.

-- Antakaa hänen olla yksin vähän aikaa, ja jos hän ei sitten tule
alas, menen hänen luokseen.

Hänen oli vaikea pysyä päätöksessään, sydän heltyi ajatellessa tuota
pientä orpoa ja äidin vakavaa toivomusta, että hän olisi sekä äiti
että isä tuolle pienelle "ruskeasilmälle". Hänen miettiessään jotain
lohdutuskeinoa avautui ovi hiljaa ja tyttö tuli sisään yhtä tyyneenä
kuin äsken. Hänellä oli mukanaan kirja ja pieni jakkara, jonka hän
asetti lähelle veljeä, istuen siinä aivan hiljaa ja vilkaisten vähän
väliä tarvitseisiko hän jotain. Kun sitten veli sanoi hänelle hyvää
yötä ja tuon tavallisen "Jumala sinua siunatkoon, kultaseni," ei hän
ollenkaan vastustellut. Hän kuiskasi vaan: "sano vielä kerran." Hän
teki sen ja sanaakaan lausumatta meni tyttö tyyneenä ja vakavana
hoitajan seuratessa häntä.

Niin kului viikko. Ruth oli aivan muuttunut, mutta jokaisen minuutin,
minkä veli oli kotona, tahtoi hän viettää hänen seurassaan. Matkapäivän
edellisenä iltana kertoi veli kaikki mitä hän tiesi miss Longin
koulusta -- että siellä oli neljätoista tyttöä, kaikki muut paitsi yksi
häntä vanhempia. Ja tästä yhdestä toivoi hän Ruthin saavan itselleen
ystävän ja toverin. Hän sanoi, että ystävällinen miss Long pitäisi
hänestä, ja oli varma siitä, että Ruth pitäisi myöskin miss Longista.
Ja hän puhui suuresta puutarhasta ja leikeistä. Mutta mikään ei
näyttänyt häntä erityisesti huvittavan. Mutta kun veli sanoi:

-- Ja minä kirjoitan sinulle hyvin usein ja sinunkin pitää kirjoittaa.

Silloin vastasi hän innostuneesti:

-- Ja sinun pitää kirjoittaa minulle kaikki, mitä sinä olet ajatellut,
kuten sinulla on ollut tapana puhella minulle, ja minä ilmoitan sinulle
edistynkö vai en. Voi, siitä tulee hauskaa! Olen niin iloinen, kun
muistit kirjeet!

Mellestowiin oli pitkä matka, mutta lopultakin, kahden junanvaihdon
perästä, Ruth ja hänen veljensä istuivat Mellestowin ainoassa
vuokravaunussa, joka rämisten kulki pikkukaupungin parasta katua
pitkin. He ajoivat vanhan holvikaaren alitse ja pysähtyivät erään
portin edustalle, mistä näkyi kulmikkaista kivistä tehty, hiukan
jylhän näköinen, yksinäinen rakennus, johon johti kapea kreikkalainen
pylväskäytävä. Vaunu avattiin ja kuljettaja ilmoitti: "tässä asuu
miss Long, sir." Pian olivat he perillä. Nähtävästi tiedettiin heitä
odottaa, sillä ennenkuin he ehtivät soittaa, avattiin ovi ja heidät
saatettiin sangan mukavaan ja kodikkaaseen huoneeseen, minkä iloisuus
ja valoisuus heitä ihan hämmästytti.

Vasemmalla oli lasinen kaksoisovi, joka johti täyteläiseen
kasvihuoneeseen, perällä suuri kaari-akkuna, auki maahan saakka,
ikäänkuin houkutellakseen koettamaan eikö pehmeimmän ruohon ja
ruusuntuoksun vetovoima sittenkin voita tuota sisäistä viehätystä.
Seuratkaamme nyt noiden kahden ystävämme esimerkkiä ja seisahtakaamme
hetkiseksi tuon kaariakkunan luo tarkastelemaan näköalaa. Mainitsimme
jo ruohokentän ja ruusut. Niiden takaa näemme matalan, villistä
kanervista muodostuneen aidan, puutarhan ainoan näkyvissä olevan
rajan. Kauempana näkyy korkea niinipuu, minkä haarojen välistä välkkyy
leveä virta; sitä voisi luulla järveksi. Pienet purjeet, joita sen
pinnalla joka puolella vilkkuu, näyttävät pieniltä pisteiltä. Ne ovat
ainakin peninkulman tai kahdenkin päässä. Virran takana näkyvä maa on
niin kaukana, että hädin tuskin eroittaa pienet asunnot ja valkoisen
kirkon puiden välistä. Duncan oli juuri huomannut ne pienet purjeet
ja pyysi sisarensa katsomaan, miten aurinko paistoi niihin, kun miss
Long astui sisään. Ruthin valtasi pelko ja vapistus. Mutta kun miss
Long veti hänet luokseen ja katsoi häntä ystävällisesti silmiin, tunsi
hän ensi kerran että koulu ei ollut ainoastaan se paikka, jossa hänen
piti niin pian kuin mahdollista tulla "hyväksi ja ymmärtäväiseksi
naiseksi," mutta että hän siellä voi saada ainakin yhden sellaisen
ystävän, jolle voi uskoa huolensa ja joka rakastaisi häntä. Hän oli
vaiti kun he joivat teetä ja veli puhui ensin hänestä itsestään ja
sitten siitä, että hän saisi alkaa kaikki alusta, sillä hän pelkäsi,
"että hän oli pieni taitamaton raukka, koska hän ei ollut saanut
säännöllistä opetusta", ja sitten eräästä ystävästä, joka oli neuvonut
häntä valitsemaan tämän koulun. -- Ruthin ajatukset harhailivat ympäri:
lastenkammariin kotona, kouluhuoneeseen, rautatielle ja kohdistuivat
vihdoin raitiovaunupoikaan, johon hän -- kummallista kyllä -- oli kovin
ihastunut, vaikka tämä oli hyvin repaleinen ja likainen. Hän olisi
varmaan ollut kaunis poika, jos hänen kasvonsa olisivat olleet puhtaat.
Duncan matkusti heti teen juotua kotiin, hänen toimensa eivät sallineet
viivyttelemistä. Vuokravaunu tuli häntä taasen hakemaan, ja kun niillä
ei ole tapana odottaa, eivät jäähyväiset voineet tulla pitkällisiksi.
Ehkä se olikin parempi, sillä ennenkuin Ruth ehti tuntea eron tuskaa,
oli se jo tehty, vaunu lähtenyt ja miss Long yksin hänen vieressään.
Ruth ei koskaan itkenyt vieraiden ihmisten nähden, nytkin hän katsoi
vaan häntä silmiin ja tarttui pienellä kädellänsä hänen käteensä. Ruth
teki sen niin nöyrän ja luottavaisen näköisenä, että miss Long tuskin
voi pidättää kyyneliään sanoessaan: "Sinun täytyy aina tulla minun
luokseni, minä autan sinua." Ja he menivät yhdessä ylös portaita ja
olivat hyviä ystäviä siitä hetkestä aikain.

Miss Long avasi kouluhuoneen oven, ja Ruthista tuntui, kuin olisivat
sadat silmät häntä katselleet, mutta pian jatkoivat kaikki neljätoista
tyttöä taasen työtänsä; koulu oli alkanut jo kuusi viikkoa sitten. Ruth
sai paikkansa miss Longin pöydän vieressä. Alice, ainoa, jonka tästä
joukosta tunnemme, kutsuttiin esille, ja ne "kaksi pienokaista," kuten
heitä sittemmin nimitettiin, saivat tutustua toisiinsa. Alice otti
työnsä ja istuutui Ruthin viereen. He silmälivät salavihkaa toisiansa,
ainoa keino, jolla he tuttavuutta rakensivat. Vihdoin kysyi Alice: --
Oletko ennen ollut koulussa?

-- En koskaan -- vastasi Ruth.

-- Minä olen ollut täällä kuusi viikkoa -- sanoi Alice, ja tarkka
ihmistuntija olisi kuullut lapsellisesta äänestä, että hän luuli
voivansa kertoa yhtä ja toista siitä.

Keskustelu taukosi, sillä nyt pantiin pois kirjat ja valmistauduttiin
rukoukseen. Laulu, johon nuo nuoret äänet yhtyivät, kuului Ruthin
korvissa kauniimmalta, mitä hän koskaan oli kuullut. Ja kun hän
polvistuessaan miss Longin viereen kuuli tämän vakavalla äänellä
rukoilevan Kristuksen lauman puolesta, kohosi hänenkin pikku
sydämestään rukous, että hänestä tulisi hyvä ja ymmärtäväinen nainen
veljen tähden. Hän ei vielä tiennyt, että oli toinenkin, vanhempi veli,
jonka tähden hänen täytyi tulla hyväksi ja ymmärtäväiseksi. Kuitenkin
tuli tuo vajavainen rukous aivan varmaan kuulluksi ja hyvä jumala johti
pienen lampaansa oikealle tielle.

Seuraavana aamuna sai Ruth mennä yksinään puutarhaan. Hän tutki
siellä kaikki sopet, ja johtui vihdoin erästä polkua myöten siihen
pylväskäytävään, jonka hän eilen oli nähnyt. Katsahtaessaan portille,
huomasi hän hämmästyksekseen vuokravaunu-pojan kurkistelevan portin
yli. Matka ja kouluun tulo oli hänen mielestään jo kuin kaukainen uni.
Ruth tuijotti häneen suurin silmin, puoliksi nuhdellen. Kuitenkin meni
hän pojan luo ja kysyi, mitä hän tahtoi.

-- Tahtoisin tietää antaisiko miss Long minulle lantin, sanoi poika, --
olen lakaissut kadun ja teen sen joka päivä, jos hän tahtoo.

-- En tiedä, missä miss Long nyt on, mutta minä annan sinulle. -- Ruth
avasi kukkaronsa. Siellä ei ollut kuparilanttia, mutta hän kysyi, eikö
kuusi penceä olisi yhtä hyvä.

Poika sieppasi Ruthin tarjooman rahan tuijottaen häneen.

-- Kiitos miss, sanoi hän äkkiä. -- Polly tulee niin iloiseksi! --
Hänen kasvonsa kirkastuivat.

-- Kuka Polly on? kysyi Ruth.

-- Polly on minun sokea sisareni, ja minä koetan ansaita kunniallisella
tavalla, kuten ihmiset sanovat, jonkun pennin isäni tietämättä,
ostaakseni hänelle korkokirjaimilla painetun kirjan, vaikka ne kuuluvat
maksavan koko paljon.

-- Miksi ei isäsi osta niitä hänelle?

-- Hänellä ei ole rahaa, mutta vaikka olisikin, ostaisi hän yhtä vähän,
sillä hän ei pane lukemiselle mitään arvoa, ainakaan kuten Polly --
ja se on hyvä kirja, miss, jota hän toivoo. Isä ei saa siitä tietää
mitään, lisäsi hän salaperäisesti.

-- Miksi ei? -- kysyi Ruth.

-- Siksi, sanoi poika kuiskaten, että isä joisi rahat, jos hän tietäisi
minulla niitä olevan.

Ruth ei oikein ymmärtänyt, kuinka isä voisi sen tehdä, mutta hän uskoi,
että se oli jotakin hirveän pahaa. Varovaisuuden vuoksi ei hän puhunut
siitä asiasta mitään, vaan kysyi, miksi hän ei ollut nyt vuokravaunussa.

-- Joo, nähkääs, miss, näin aamusin on aniharvoin matkustajia, ja sen
rahan, jonka voin ansaita ennen, kuin kuski minua tarvitsee, saan
pitää, eikä isä tiedä siitä. Joskus perkaan rikkaruohoa, ja nyt, kun
tiet ovat näin likaisia, ajattelin, että miss Long pitäisi puhtaasta
käytävästä. Hän tuntee minut hyvin, miss Long, ja minä pyydän häntä
jonakin päivänä tulemaan Pollyn luo; hän on hyvä tyttö, Polly.

-- Minä luulin, että niitä korkokirjaimilla painettuja kirjoja olisi
vaikea oppia lukemaan. Kävin kerran eräässä sokeain kodissa ja siellä
sanoivat, että siihen tarvitaan paljon harjoitusta.

-- Kyllä se on totta, miss, mutta Polly oppi joku aika sitten. Hän oli
sokeain kodissa lähes kuusi kuukautta, mutta se rouva, joka maksoi
hänen puolestaan, kuoli, eikä isällä ollut varaa, ja niin täytyi
hänen tulla pois. Mutta hän osasi silloin lukea, hän oppi tavattoman
nopeasti. Siitä on nyt vuosi, kun hän tuli kotiin, ja minä olen
säästänyt kaksi ja yhdeksän penceä paitsi tätä kuutta penceä, jonka te
annoitte.

-- Kuinka paljon kirja maksaa? Hän katsoi taas pieneen kukkaroonsa.

Mutta Joel Strel ei tiennyt, vaikka hän uskoi Pollyn sen tietävän, hän
luuli tämän tietävän kaikki.

-- Oletko koskaan itse ollut koulussa?

-- En äidin kuoleman jälkeen, silloin olin pieni naskali. Isä alkoi
juoda silloin enemmän, kuin ennen, ja minä olin onnellinen saadessani
paikan raitiovaunussa, eikä koulunkäyntiin ollut enää aikaa, sillä isän
ansioista ei riittänyt kotiin mitään.

Ruthin mielestä ei Joe ollut _erittäin suuri_ naskali nytkään.

-- Minun täytyy mennä nyt, mutta jos tulet huomenna, kysyn miss
Longilta lakaisemisesta.

Joe raapasi pörröistä päätänsä ja tokaisten: "kiitos, miss," katosi
ensimäisen kulman taa.

Ruth katseli hetkisen sinne päin, mihin hän oli kadonnut ja riensi
sitten nopeasti huoneeseen. Pelko oli tähän saakka pidätellyt hänen
kotoista vilkkauttansa, ja toiset tytöt sanoivat, että hän oli liian
hiljanen ja tylsä ollakseen hauska ja iloinen. Mutta he eivät vielä
tunne häntä, eivät tiedä, kuinka paljon tulta piilee hiljaisen kuoren
alla. Hän näyttää nyt niin päättäväiseltä, luultavasti aikoo hän päästä
puhumaan miss Longille Joesta, hänen sokeasta sisarestaan ja kirjasta.
Hän aikoo saada tahtonsa toteutetuksi, emmekä huoli epäillä hänen
onnistumistaan.



KOLMAS LUKU.

Ensimäiset päivät koulussa.


Seuraavana aamuna riensivät Alice ja Ruth, joilla oli erityinen huone
käytettävänänsä, tarkastelemaan akkunasta oliko ilma kaunis. Heillä
oli kummallakin omat syynsä. Alice oli puhellut edellisenä iltana yhtä
ja toista kukkaisnäyttelystä, josta mekin olemme jo hiukan kuulleet.
Tänään oli se odotettu päivä, ja kaunis se oli. Ruthin ajatukset eivät
kuitenkaan syystä tai toisesta kohdistuneet näyttelyilmaan eikä siihen
huviin, vaan olivat ne kiintyneet erääseen pennyn rahaan, joka oli
hänen hameensa taskussa.

-- Voi! Minä voin antaa sen hänelle. Alice! -- huudahti hän. -- Ilma
on kaunis, ja miss Long lupasi siinä tapauksessa antaa minun mennä
katsomaan onko Joe tullut.

-- Mitä sinä puhut? -- kysyi Alice ihmetellen ja vähän
välinpitämättömästi.

-- Unohdin aivan, ettet sinä tiedä siitä mitään. Joe kokoaa rahoja
ostaakseen sokealle Polly-siskolleen korkokirjaimilla painetun kirjan.
Antaisin hänelle mielelläni rahat, mutta miss Long sanoo, että on
parempi antaa hänen itse ansaita ne, ja että Pollykin pitää siitä
enemmän. Annas kun lasken, paljonko hänellä on. Kaksi ja yhdeksän
penceä ynnä kuusi penceä on kolme shillinkiä ja... mutta pieni
laskumestari mietti niin kauan, että Alicen täytyi auttaa häntä ja
sanoa, että se oli kolme shillinkiä ja kolme penceä ynnä siihen yksi
pence, on kolme -- ja neljä penceä.

-- Eikö sinustakin se ole jo tarpeeksi, kysyi Ruth.

Mutta Alice ei sitä tiennyt, ja hän oli iloinen päästessään puhumaan
näyttelystä.

-- Ensi kesänä sinä saat oman puutarhan, Ruth, silloin on ehkä
sinullakin jotain näytettävää. Minulla ei ole tänä vuonna muuta,
kuin yksi fuchsia, jonka eräs tyttö antoi, ja Annie Milner saa vähän
hedelmiä eräältä läheltä asuvalta tädiltä.

Ja Alice pakinoi muistamatta alkaakaan pukeutumista. Ruth oli jo
valmiina ja riensi puutarhan portille. Mutta voi! Joe ei ollutkaan
siellä! Pettyneenä aikoi hän palata takaisin, mutta huomasi samassa
hänet siinä luuta kourassa. Iloisena pysähtyi Ruth, antoi pennyn
hänelle ja kysyi, kuinka Polly voi, ja juoksi sitten kertomaan
Alicelle, että hän oli antanut sen Joelle, ja että tämä lakasi katua.
Hän muisti kuitenkin, että miss Long oli pyytänyt hänen kysymään
Joelin asuntoa. Se oli pian tehty, ja jälellä olevan ajan ennen
aamiaista luki Ruth penny-taulua, minkä hän oli huomannut huonosti
osaavansa. Kukkaisnäyttelyn kunniaksi oli päivä aiottu pitää puolittain
lupapäivänä, mutta ilma oli niin kaunis, ettei aamukävelyä voitu
jättää. Ruth seurasi miss Longia. Mutta pahasti hän hämmästyi, kun
huomasi Joelin lakaiseman käytävän olevan yhtä likaisen, kuin ennenkin.

-- Annoitko hänelle pennyn ennen, kun hän oli tehnyt työn, rakas lapsi?

-- Kyllä, mutta hänellä oli luuta kädessä ja piti juuri alkaa.

-- Pelkään, ettei hän ole rehellinen poika, sanoi miss Long, ja Ruth
tunsi olevansa valmis heti hylkäämään hänet. -- Se oli rumasti tehty,
sanoi hän, -- ottaa ensin rahat eikä teekään työtä. Mutta miss Long
ymmärsi hyvin, ettei isän huono esimerkki voinut pojassa synnyttää
erityisen tarkkaa käsitystä rehellisyydestä. -- Meidän täytyy puhua
hänelle siitä, Ruth, sanoi hän. -- Ainoa keino on antaa hänen huomenna
lakaista ilman maksua.

Ja tämä oli syynä siihen, että hän illalla tarjotessaan hedelmiä
muutamille rouville, jotka olivat pieniä ystäviä huvittaakseen tulleet
näyttelyyn, tuli ajatelleeksi, ettei Polly koskaan saanut maistaa
sellaisia, ja että hän sitten päätti kätkeä kaksi kauneinta omenaa
lähettääkseen ne Joen mukana Pollylle seuraavana päivänä. Mutta vaikka
Alicen kertomus tästä asiasta olikin osaksi oikea, oli se lisäys,
että ne annettiin salaa, syntynyt Jane Hardingin mielikuvituksessa.
Hänen oli määrä tavata Joea aamusella ja sanoa että miss Long tahtoi
puhutella häntä, ja hän oli vienyt omenat peittelemättä kädessään,
ajattelematta edes, että häntä vartioitiin.

Sillä aikaa kun Joe saa miss Longilta toria ja ankaroita ohjeita
totuuden ja rehellisyyden noudattamiseen ja samalla lupauksen, että hän
tulee katsomaan Pollya, kurkistamme me hiukan kouluhuoneeseen.

Nuoremmat oppilaat, ystävämme niihin luettuna, ovat keräytyneet
englantilaisen opettajan ympärille lukemaan tavallista
raamatun-aamuläksyänsä. Toiset odottavat miss Longia kuulustamaan
heitä, ja kuluttavat aikaansa puhellen. Kolme tyttöä, yhtenä Jane
Harding, kuiskailevat innokkaasti. -- Kuulin, että hän on sekä ylpeä,
että tulinen, ja nyt huomaamme, että hän on petollinenkin, se pieni,
ilkeä olento.

-- Tuollaiset rumat lapset ovat aina petollisia, sanoi Jane Harding,
joka ylpeili pitkästä kiekkuratukastaan ja säännöllisistä, elottomista
kasvonpiirteistään.

-- Hyvä, Jane, sanoi kolmas, -- luulenpa totisesti, että sinun
velvollisuutesi on ilmoittaa miss Longille. Tällä nuorella neitosella
oli sangen kehittynyt velvollisuuden käsitys, mitä toverien vikojen
lavertelemiseen tuli.

Samassa liittyi heihin eräs pitkä, suloinen tyttö, nähtävästi vanhin
heistä. Keskustelu taukosi ja vastatullut, Lizzie Spencer sanoi:

-- Älä unhoita Jane, että autan sinua vanhan historian tutkimuksen
kirjoittamisessa.

-- Voi ei, Lizzie! En unhoita, ole varma, kiitoksia paljon!

Lizzien lempeä sydän ja miellyttävä käytös olivat tehneet hänet
kaikkien suosikiksi, mutta lapsellisen leikillisyyden ohessa oli
hänessä myös luonteen lujuutta. Aikaiset koettelemukset olivat
kypsyttäneet ja vahvistaneet hänen rakastettavaa, mutta ehkä liiaksi
myöntyvää luonnettansa. Oman heikkouden tunto oli opettanut hänet
turvaamaan mahtavaan auttajaan, jota hän rakasti todellisen kristityn
rakkaudella. Hänen vaikutusvaltansa koulussa oli suurempi, kuin hän
uskoikaan, sillä hän ei tiennyt, kuinka usein hänen lähestymisensä
keskeytti ajattelemattomien lasten sopimattomat puheet. Onnellinen
se koulu, ja onnellinen se opettaja, jonka vanhin oppilas on Lizzie
Spencerin kaltainen!

Keskustelu Ruth-raukan virheistä keskeytyi Lizzien läsnäolon ja miss
Longin saapumisen takia. Kuitenkin sai Jane aamupäivän kuluessa
tilaisuuden kertoa havaintonsa, mutta miss Longin vakava kasvojen
ilme hämmensi hänet, eikä hän ollut oikein varma siitä, tarkoittiko
se häntä vai sitä sangen _vakavaa_ rikosta, jonka kertomisen hän piti
velvollisuutenaan.

-- Odotan sinua huoneeseeni, kuiskasi miss Long Ruthin korvaan
lähtiessään lukuhuoneesta.

Tyttönen seurasi heti opettajaansa perähuoneeseen, ja istui hänen
viereensä saatuansa viittauksen. Vähän mietittyään sanoi miss Long:

-- Tahdon puhua kanssasi hiukan, Ruth.

Ihmetellen lapsi katseli häntä vastaamatta, ja hän jatkoi:

-- Ajattelitko ennen, kun kätkit ne omenat eilen?

-- En.

-- Oletko jälkeenpäin ajatellut sitä?

-- En sen jälkeen, kun annoin ne Joelle, paitsi kerran luulen
ajatelleeni, mahtoiko Polly pitää niistä, ja antoiko hän Joelle.

-- Ajatelkaamme nyt yhdessä, rakas lapsi, sitä -- miksi suutuit Joelle
eilisaamuna.

-- Hän hän otti pennyn eikä tehnyt työtä kunnollisesti.

-- Siis siksi, että hän otti, mikä ei ollut hänen omaansa. Kenen ne
omenat olivat, jotka annoit hänelle eilen?

Ruth nousi hitaasti, ikäänkuin nähdäkseen miss Longin kasvot, hänen
kasvojensa ilme osoitti hämmennystä, mutta äkkiä selkeni se, ja
silmänräpäyksessä kätki hän epätoivoisesti nyyhkien päänsä miss Longin
syliin.

-- Luulen, ettei ole mitään hyötyä täällä olostani, sanoi hän nostaen
päätään, -- olin usein ilkeä kotona, mutta en koskaan _varastanut_
siellä. Voi, kuinka olin niin paha! Mitä sanoo Duncan? Ja uudestaan
kätki hän kasvonsa, uudestaan tulivat pidätetyt nyyhkytykset.

Kun hän oli hiukan tyyntynyt, sanoi miss Long hänen pehmeätä, mustaa
tukkaansa silitellen:

-- Tyttäreni, ei saa tehdä vääryyttä itselleen, eihän ollut
_tarkoituksesi varastaa_, Ruth?

-- Voi, ei, ei! Se ei ollut tarkoitus.

-- Silloin lapseni, teit sen ajattelemattomuudesta -- äkkinäisestä
sisäisestä pakosta -- ymmärrätkö, mitä tarkoitan?

-- Kyllä, Duncan on sanonut -- olen usein ennenkin tehnyt niin, miss
Long.

Miss Long voi tuskin olla hymyilemättä oppilaansa lapselliselle
avomielisyydelle.

-- Mutta ehkä et ole ennen huomannut, sanoi hän, -- että siitä voi
koitua sinulle ikävyyttä. Tahdotko koettaa parantua siitä?

-- Kyllä, -- tahdon alkaa tänään, jos autatte minua.

-- Teen, mitä voin, mutta sinun täytyy saada parempaa apua, kuin minun.

-- Minun täytyy pyytää Jumalan apua, sanoi Ruth hartaasti ja vakavasti.

-- Siunatkoon hän sinua Jesuksen tähden. Ja ystävällisesti suudellen
lähetti miss Long Ruthin puutarhaan leikkimään.

Oli kaunis päivä, ja pian unohti hän huolensa, ja hän olisi tahtonut
laulaa ja lentää kilpaa lintujen kera. Kaikki tytöt olivat ulkona;
muutamat istuivat puiden varjossa kirjoineen tahi käsitöineen, toiset
kävelivät, kaksi tahi kolme yhdessä, tuttavallisesti kieltään piesten.
Miss Long ei malttanut olla myös tulematta. Hän seisoi puutarhan
veräjällä juuri, kun Ruth juoksi yksin mielipolkuansa. Jane Harding
tuli erään toisen tytön kera häntä vastaan, pysäytti hänet ja kysyi:

-- Oletko ollut tänään auttamassa rehellistä ystävääsi Joea kadun
lakaisemisessa?

Pieni ruumis suoristui äkkiä ja kuin mikäkin ruhtinatar lausui hän
harvaan ja selvästi:

-- Jane Harding, kuinka uskallatte sanoa minulle noin?

-- Todellakin, sinulle! Tahtoisinpa tietää, kuka sinä olet. Mielestäni
vallan sopiva master Joen seuraan! -- Kuinkas oli niiden omenain laita,
he, he!

Tämän epäystävällisen puhuttelun aikana oli lapsi raukka tullut aivan
kalpeaksi, ja lopuksi kähisi hän hampaittensa välistä:

-- Minä vihaan teitä. Ja, kuulematta huudahdusta: tuollainen pieni
noita, juoksi hän miss Longin luo ja heittäytyi hänen syliinsä
nyyhkien: -- Oi miss Long, minä olen niin paha, olin niin vihainen,
mutta tarkoitukseni ei ollut tehdä sitä, ei todellakaan, oi, uskotteko
minua?

Hän oli niin liikutettu, että miss Long vei hänet huoneeseen ja jätti
hänet sinne, luvaten tulla hetken perästä, jos hän tyyntyisi sillä
aikaa. Hän tapasi Janen tovereineen eteisessä. Jane huudahti heti:

-- Miss Long, minä en sanonut hänelle mitään, kysyin vaan leikillä,
oliko hän auttanut Joea kadun lakaisemisessa -- sanoinko, Mary?

-- En tiennytkään, sanoi miss Long, että sinä olit syynä sen
pikkuraukan mielenliikutukseen ja nyt hänen suruunsa. Ja vaikka Jane
Harding oli usein saanut nuhteita, ei hän koskaan unohtanut, mitä miss
Long tällä kertaa hänelle sanoi.

Miss Long palasi perähuoneeseen, mutta seisahtui ovelle, sillä Ruth oli
polvillaan sohvan vieressä. Hän nousi äkkiä ja sanoi hiljaa:

-- Rukoilin Jumalaa auttamaan minua, en ole ennen häntä rukoillut.

He keskustelivat kauan, mutta Ruth ei kertaakaan lausunut sen tytön
nimeä, joka oli aiheuttanut hänen kiivastumisensa, eikä miss Longin
tarvinnut sitä kysyä.

Emme siis ihmettele, että "se pieni vastatullut tyttö" oli koko
iltapäivän hiljaa ja että hän itki polvistuessaan sänkynsä viereen
illalla, kuten Alice Debylle kertoi.



NELJÄS LUKU.

Sokea Polly.


Sillä aikaa, kun Alicella ja Debylla oli pieni kohtauksensa seuraavana
päivänä, meni Ruth Janen luo ja sanoi kainosti:

-- Miss Harding, saanko sanoa teille jotain? -- ja sitten jatkoi
hän äkkiä: -- annatteko anteeksi sen mitä eilen teille sanoin. Olin
suuttunut, enkä tarkoittanut -- ainakaan en nyt tarkoita mitä silloin
sanoin -- olen pahoillani, että sanoin niin.

-- Minä en vihaa ketään, sanoi Jane, -- luulen, että voimme tulla
hyviksi ystäviksi, jos niin tahdot.

Ruth ei vastannut heti. Vihdoin sanoi hän:

-- Koetan rakastaa teitä, Jane, mutta pelkään, ettette välitä minusta,
kun saatte nähdä, kuinka paha minä olen.

Mutta Janen ystävyyskäsite ei ollut niin vakava, kuin Ruthin, eikä hän
oikein tiennyt, miten olisi vastannut tähän pieneen puheeseen. Hän ei
voinut kertoa Ruthin lupausta _koettaa_ rakastaa häntä, sillä sitä hän
ei ollut koskaan tehnyt eikä luultavasti yrittäisi nytkään, Ruthan oli
hänen terävän arvostelunsa mukaan koulun rumin ja pahasisuisin oppilas.
Mutta varo, Jane, ettei tämä "kauhea luonne" tule rakastettavammaksi
sinun omaasi! Varo, ettet saa ajattelemattomuudellasi ja tylyydelläsi
aikaan syvempiä haavoja, kuin Ruth intohimoisilla purkauksillaan, sillä
hän koettaa sanoilla ja töillä korjata, kun sinä sen sijaan et välitä
ollenkaan, että olet loukannut.

Jane alkoi tuntea itsensä kovin kömpelöksi tämän hiljaisuuden
vallitessa, mutta samalla sai Ruth käskyn ottaa hatun päähänsä ja mennä
ulos miss Longin ja Lizzie Spencerin kanssa.

Seuratkaamme heitä, sillä arvatenkin he menevät tervehtimään sokeata
Pollya. Joen selityksen mukaan oli heidän kotinsa noin puolen
peninkulman päässä. Tie sinne kulki holvikaaren kautta Mellestowin
parasta katua pitkin, sitten likaista syrjäkatua parin rohistuneen
huonerähjän ohi ja päättyi vieläkin likaisemman ja ränsistyneemmän
töllin luo, jonka edustalla joskus näytti olleen puutarha, mutta siitä
oli enää jälellä vaan pari viinimarjapensasta ja joku kukkanen, joka
ikäänkuin ympäristön autiutta pilkaten kohotti päätään valoa kohden.
Ovi oli auki, ja syyllä voi epäillä, voiko sitä ollenkaan sulkea. He
kurkistivat sisään ja huomasivat osuneensa oikeaan. Keskellä lattiaa
seisoi liikkumatonna, pää kumarassa noin kaksikymmenvuotias tyttö,
toisessa kädessä kahvikuppivatineen, toisessa leipäpalanen. Hän oli
nähtävästi kuullut askeleet ja äkkinäinen "kuka siellä?" ilmaisi hänen
hämmästyksensä. Tyttö raukka! Hän ei ollut tottunut kuulemaan muiden
vieraiden, kuin isän salametsästäjätoverien askeleita, mutta tulijat
eivät olleet niin meluavia. Hänen ei tarvinnut kauan ihmetellä, sillä
miss Long kiiruhti ilmoittamaan, että hän oli se rouvashenkilö, jota
Joe oli pyytänyt tulemaan sisarensa luo ja että hänen toverinsa oli
omenain antaja. Ruth katsoi punastuen Lizzieen, mutta tämä ei näyttänyt
tietävän mitään siitä asiasta. Pollyn kalpeat kasvot kirkastuivat;
hän koetti etsiä tuolia vieraillensa, mutta ennenkuin hän ehti selitä
hämmennyksestään, olivat nämä jo hankkineet istuinpaikat. Tuli takassa
oli melkein sammunut, mutta vieressä oli pieni varasto polttoainetta,
ja teekattila odotti valmiina liedellä.

Miss Long kysyi Pollylta, kuinka hän voi toimia yksin päiväkaudet.

-- Niin, katsokaas, ma'ami, minun täytyy koettaa tulla toimeen niin
hyvin kuin voin. Joe on hyvä poika minulle, saan tehdä huoneessa
enimmät toimet, ainoastaan tulta -- senkin voisin -- ei hän salli
tehdä, ja minä annan sen hänen mentyään iltapäivällä olla siksi, kun
hän taas tulee. Ja -- en tiedä, onko se oikein -- minä ajattelen usein,
että Jumala pitää sokeista erityistä huolta, ainakin on ilahuttavaa
niin ajatella, lisäsi hän melkein kuin itsekseen.

-- Luulen, että olet oikeassa, sanoi miss Long; -- Jumala pitää huolta
kaikista lapsistansa, se on ainakin varma. Sinä olet lukenut hänestä,
joka tuli antamaan sokeille näkönsä.

-- Kyllä, jumalan kiitos! En koskaan voi olla tarpeeksi iloinen
ja kiitollinen siitä, että olen saanut olla sokeain koulussa. Jos
en siellä olisi saanut kuulla asioita, jotka antoivat minulle
kärsivällisyyttä ja toivoa, olisin aikoja kuollut epätoivoon ja
kurjuuteen -- sillä kurja minä todella olin! Kaikki oli pimeätä,
ei mitään tulevaisuutta, johon katse voi kiintyä -- oi, se oli
hirveätä. Istuessani täällä yksin minä väliin raivostuin -- linnuille,
kun ne lauloivat, Jumalan ihanalle auringolle ja lähistössä
leikkiville lapsille, -- mutta en koskaan Joelle enkä isälle. Oi,
en niille kahdelle! Kun Joe iltasin tuli kotiin, silitin hänen
tukkaansa saadakseni hänet puhumaan -- hänen äänensä muistutti niin
äiti-raukkaani. -- Nyt tiedän, että se oli Jumalan hyvyyttä, ja se
esti minun kadottamasta järkeäni, vaikka en minä silloin pitänyt
Jumalaa hyvänä. Mutta minun ei pitäisi näin puhua itsestäni. --
Kaikkivaltiaalle kiitos, se onnetoin aika on nyt ohi.

Miss Long katseli ympärilleen tuossa kurjassa huoneessa, ajatteli
juoppoa isää ja noita pimentyneitä silmiä, ja hän ihmetteli sitä
kärsivällisyyttä ja toivoa, joka vaikutti, että "se onnetoin aika oli
ohi." Mutta hän toivoi Pollyn puhuvan enemmän itsestään ja kysyi,
kuinka kauvan siitä oli, kun hän pääsi asyyliin.

-- Minä pääsin sinne viimeisen edellisenä talvena, ma'ami, mutta minä
en voinut olla siellä kauvan, sillä se rouva, joka minun puolestani
maksoi, kuoli. Mutta minä olin oppinut lukemaan ja monta muuta hyvää
asiaa. Olen siitä saakka koettanut jatkaa, sillä johtaja antoi minulle
raamatun -- ei sellaista korkokirjaimilla, se oli liian kallis -- mutta
Joe lukee siitä aina joskus kappaleen.

-- En luullut hänen osaavan lukea, sanoi Ruth.

-- Ei se hyvin käy, mutta hän koettaa edistyä, miss. Hän kävi koulua
äidin eläessä, ja kun minä osasin muutamia värsyjä ulkoa, voin ohjata
häntä, mutta nyt osaa hän itse melkein kaikki. Oi, ma'ami, siinä
kirjassa on ihmeellisiä asioita! Toisinaan mietin kokonaisen päivän
yhtä tahi kahta värsyä.

-- Sillä tavoin sen muistaa, Polly.

-- Usein annan lukea, kuinka Jesus paransi sokean miehen Jerikossa; --
hän vaipui hetkiseksi mietelmiinsä.

-- Pidätkö niin siitä? Mutta Jesus ei ole enää parantamassa sokeita,
Polly.

Hän ymmärsi miss Longin ajatuksen ja sanoi:

-- Ei täällä, mutta hän parantaa sokean kuitenkin. Hän on tehnyt minun
pimeyteni valoksi. Väliin ajattelen, että jos hän olisi täällä, en sitä
häneltä ensiksi pyytäisi. Ehkä en näkevänä osaisi häntä niin selvästi
ajatella. Aivan varmaan on eräs asia, jota minä enemmän toivoisin.

Miss Long tahtoi tietää, oliko se sellaista, jossa maallinen ystävä voi
auttaa. Mutta Polly sanoi sen koskevan isää, ja hänen kasvonpiirteensä
saivat samalla niin surullisen ilmeen, että miss Long muutti puheen
ainetta ja kysyi tahtoisiko hän vielä päästä sokeain kotiin, hän ehkä
voisi siinä asiassa tehdä jotain hänen hyväkseen. Alaksi tämä ajatus
näytti valtaavan hänet, mutta tarkemmin ajateltuansa sanoi hän.

-- Vaikka en voikaan paljoa tehdä, en kuitenkaan tahtoisi jättää kotia.

Hän oli hyvin kiitollinen miss Longille, mutta sanoi, että nyt kun hän
ei enää pitänyt itseänsä vaan toisten rasituksena, oli hänestä parempi,
että hän oli kotona Joen tähden, ja isäki ikävöisi, jos hän joutuisi
pois kotoa.

Luvattuaan pian tulla takaisin, sanoivat he jäähyväiset tälle
tyytyväiselle ja onnelliselle sokealle tytölle.

Ruth oli koko ajan ihmetellen katsellut sokeata tyttöä ja huonetta.
Hän ei ollut koskaan nähnyt niin köyhää kotia eikä tiennyt, että oli
vieläki köyhempiä olemassa ajalliseen elämään katsoen -- ja että
todellisesti rikkaita Jesuksen siunauksesta oli niin vähän.

Hän kulki kotiin päin hiljaa ja ajatuksissansa. Vihdoin hän kysyi:

-- Miss Long, onko sokean helpompi olla hyvä?

-- En usko, että Polly sanoisi niin, Ruth. Ulkonaisia kiusauksia ei
olisi niin paljon, mutta sisälliset olisivat sitä suuremmat, äärettömän
paljoa suuremmat. Ja ajattele, ettei koskaan saa _nähdä_ Jumalan
kaunista luontoa, joka hänen rakkaudestaan todistaa, eikä voi lukea
siitä eikä hänestä!

-- Oi, niin, olen niin iloinen! Olin unohtanut sen; ja tiedättekö,
minusta tuntui, kuin tahtoisin olla Polly, kun kuulin hänen niin
puhuvan. Mutta pelkään, että se oli väärin -- se oli kiittämättömyyttä.

Miss Long ei vastannut. Mahtoiko hänkin ajatella samoin?

Ruth uneksui yöllä, että hän leikki ja lakasi käytäviä Alicen kanssa
ja että Alice tahtoi sitoa hänen silmänsä, jotta hän voisi lakaista
paremmin. Hän heräsi -- kaikki oli pimeää -- ja silmänräpäykseksi
valtasi hänet ajatus: "minä olen sokea!" Mutta samassa tuli kuu
näkyviin ja heitti valojuovan sisään. Silloin hän hymyili ja kiitti
Jumalaa siitä, että hän voi nähdä, ja nukahti jälleen. -- -- --

Emme ole vielä paljoa puhuneet eräästä kouluelämän sangen tärkeästä
puolesta -- läksyistä. Mutta kukapa pieni tyttö ei tietäisi, mitä
Ruthin oli opittava kymmenvuotiaana? Se oli enimmäkseen lukemista,
kirjoitusta ja laskentoa, hiukan ranskaa ja saksaa, sekä aivan vähän
soitantoa ja tanssia. Ruth oli jäänyt koulutiedoissa jälelle, mutta
hänellä oli nopea käsityskyky, ja Alice saa varoa, ettei hänen
ystävänsä mene hänen ohitsensa ja kykene vielä kilpailemaan siitä
luokan etevimmälle oppilaalle määrätystä palkinnosta, josta Alice oli
kertonut. Heidän luokallansa on paitsi heitä ainoastaan kaksi tyttöä,
ja nämä ovat niin hitaita ja laiskoja, vaikka ovatkin vanhempia, että
Alice on jo ruvennut pitämään itseänsä onnellisena kilpailijana. Ruth
puolestaan ei sitä ajattelekaan, sillä hän, joka on tullut kouluun
kuusi viikkoa myöhemmin, ei luonnollisesti voi sitä saada, ja kun
hän sitäpaitsi on, veljen sanojen mukaan, "pieni tietämätön raukka."
Enimmän huolta tuottaa hänelle ranskan oppiminen. Hän unohtaa hetkisen
perästä, mitä "mademoiselle" on opettanut ja lausuu sanat väärin. Hän
joutui melkein epätoivoon, saadessaan saman läksyn uudestaan niin
monta kertaa. Kun sitten Lizzie Spencer rupesi pitämään huolta läksyn
valmistuksesta, alkoi sekin mennä yhtä hyvin, kuin toisetkin aineet.

Mutta emme saa jättää häntä nyt enää nukkumaan. Kuutamon sijaan tuli
pian auringon paiste, ja molemmat pikku tytöt olivat hyvissä ajoin
ylhäällä ja puettuina sekä kävelyllä puutarhassa.

-- Tiedätkö, Alice, että sinun poissa ollessasi eilen kävimme Joen
sokean sisaren Pollyn luona. Hän on ollut sokea kolmentoista vanhasta
saakka ja nyt hän on kahdenkymmenen! Eikö se ole hirveätä? Mutta hän ei
näytä sitä paljon surevan -- ainakaan nykyään.

-- Noo, luulenpa, etten minäkään siitä välittäisi.

-- Oi, Alice, sen sinä varmaan tekisit! Miksi noin sanot?

-- Siksi, että minä koetin kerran, sanoi hän salaperäisellä äänellä.

-- Koetit! Kuinka sitä voit koettaa?

-- Kerran pidin silmäni kiinni koko pitkän kävelymatkan ajan ja annoin
taluttaa itseäni. Ihmettelin, kun huomasin olevamme kotona, vaikka
luulin, että olimme puomiveräjän luona, se oli melkein hauskaa.

-- Oi, rakas Alice, älä sano niin! Unohdat, että koko ajan aioit
aukaista ne, mutta ajatellaanpa, ettet olisikaan voinut -- olisitko
silloin hämmästynyt?

-- Noo, arvelen, että se olisi ollut toista. Kuka taluttaa Pollya?

-- Ei kukaan. Sehän onkin pahinta. Hän on toisinaan melkein päiväkaudet
yksin kotona ja hapuilee ympäri huonetta. Tuskin voin olla itkemättä,
Alice, nähdessäni hänet. Mutta hän on niin hyvä!

-- Luulen, että kaikki köyhät ovat hyviä, etkö sinäkin luule, Ruth?
Minä tunnen erään toisen köyhän, äitini vanhan hoitajan, Debyn, ja hän
on niin hyvä, aivan varmaan ne kaikki ovat hyviä.

Mutta Ruth ei ollut aivan varma. Hän oli Joen puheiden ja omien
havaintojensa perusteella tullut vakuutetuksi, että Pollyn isä oli
kaikkea muuta, vaan ei hyvä. Hän ei kuitenkaan tahtonut sanoa siitä
mitään, hän kertoi vaan kuulleensa kerran sanottavan, etteivät köyhät
aina pääse taivaaseen sentähden, että he ovat köyhiä, eikä hänen
mielestään köyhyys _aina_ tee heitä hyviksi.

Hän kuvaili Alicelle useita yksityisseikkoja Pollyn aineellisesta
asemasta: kuinka siellä oli vain kaksi eheätä kuppia hyllyllä, ja
ettei hän luullut heillä olevan voita illalliseksi, että lattia oli
niin epätasainen, että hän ihmetteli, kuinka Polly voi siinä liikkua
kaatumatta, että puutarhassa oli vaan yksi laji rumia kukkia. Polly ei
tietysti voinut tätä nähdä, mutta hän ihmetteli, ettei Joe välittänyt
kauniimmasta. Ja sitten hän aikoi pyytää miss Longilta, että Joe
seuraavana vuonna saisi ottaa osaa näyttelyyn ja puutarhurilta vähän
siemeniä hänelle, se innostaisi häntä. Aamiaisen aikana käytti Ruth
tilaisuutta hyväkseen esittääkseen asian miss Longille, joka puolestaan
hyväksyi hänen suunnitelmansa. Mutta kun vihannekset olisivat Joelle
hyödyllisempiä, sanoi hän, että oli varattava erityinen palkinto
parhaasta vihanneskorista.

-- Mutta kuka kilpailee hänen kanssaan -- kysyi Alice, meillä ei ole
vihanneksia.

-- Ajattelen, että on koetettava saada useampia pieniä poikia ottamaan
osaa kilpailuun. Sillä aikaa täytyy teidän vakuuttaa Joelle, että hänen
puutarhanhoitotaitonsa tuottaa hänelle etua ja palkinnot ovat myös
määrättävät.

Huomaamme, että Alice on jo pian voittanut ennakkoluulonsa
Ruthin suhteen, ja he ovat tulleet hyviksi ystäviksi. Alice oli
todellisuudessa sangen miellyttävä pikku tyttö mutta vaikka niin ei
olisi ollutkaan, ei hän olisi voinut vastustaa Ruthin ystävällistä
kohteliaisuutta ja avomielisyyttä, sillä yhdenikäistensä seurassa
unohti hänkin vaiteliaisuutensa.



VIIDES LUKU.

Revitty ainevihko.


Ruth oli lopettanut varsinaisen päivätyönsä ja istuutunut
mielipaikkaansa, avonaisen akkunan ääreen lukeakseen satukirjaa, jonka
Alice oli lainannut hänelle. Mutta pian liitelivät hänen ajatuksensa
kauas kotiin, Duncaniin, veljen kirjeisiin -- viimeinen oli tullut
viikko sitten. -- Oli niin hauskaa saada häneltä kirjeitä, hän kertoi
aina sitä mitä hän mieluimmin tahtoi tietää. Hän ajatteli, mahtoiko
hän pitää häntä parempana tämän vuosipuoliskon perästä, ja hän muisti,
että hän nyt juuri oli ollut koulussa kuukauden, ja että vajaan kolmen
perästä hän taas saa olla hänen luonaan ja kertoa hänelle kaikki; ja
hän nauroi melkein ääneen tätä ajatellessaan.

Hänen pieni ilmalinnansa hajosi kuullessaan nimeänsä lausuttavan. Eräs
ylempi luokka palasi ranskan tunniltaan kovaäänisesti keskustellen.

-- Noh, sehän vaan vahvistaa minun ajatustani, sanoi eräs kovalla
äänellä. -- Saatte olla varmat, että Ruth Leigh on syyllinen. Mutta
minun mielestäni ei sinulla ole syytä välittää siitä, onneksi se vaan
sinulle oli.

-- Mitä tarkoitat?

-- Niin, eikö se ole vapauttanut sinua ainakin kolmesta huonosta
arvosanasta? Tiedäthän, että sinä siitä tavallisesti saat huonon,
ja pari kolme sellaista tällä viikolla olisi tuntuvasti vähentänyt
palkinnon saamisen mahdollisuutta -- ja tiedäthän, että jos viikossa
saa kaksitoista huonoa, menettää viisikymmentä hyvää.

-- Siispä olet onnellinen tyttö, Jane! -- sanoi toinen, -- sinun
pitäisi mielestäni kiittää Ruthia. -- Ruth, Ruth, missä olet?
Tule saamaan kiitollinen tunnustus miss Hardingille tekemästäsi
palveluksesta.

-- Minun mielestäni teette hyvin väärin, sanoi Lizzie välittäen, --
että syytätte Ruthia edes kysymättä häneltä. Tule tänne Ruth!

Tyttönen tuli piilopaikastaan esille.

-- Oletko repinyt lehden Janen ranskan vihosta? Kun menimme luokalle,
oli hänen illalla kirjoittamansa aine siitä revitty. Sano minulle,
Ruth, oletko tehnyt sen.

-- En tiedä mitään Janen aineesta, en tiennyt, että hän oli
kirjoittanutkaan mitään, vastasi hän varovaisesti.

-- Älä kiertele nyt, sanoi eräs pitkä ja hoikka tyttö, -- rehelliseen
kysymykseen on annettava rehellinen vastaus; oletko tehnyt sen tai et?

-- Näen, ettei sanojani uskota, enkä minä siis puhu mitään.

-- Aivan oikein, sanoi ensimäinen tyttö, kääntyen toisiin, -- olin
varma, että hän on tehnyt sen. Ja sitäpaitsi, eikö se, mitä Annie
sanoi, ole tarpeeksi todistusta, että hän juuri tänä aamuna oli kysynyt
Janen kirjahyllyä. Mitäs siitä sanot, Ruth.

Mutta Ruth oli vaiti.

-- Vastaa, Ruth, jos voit, sanoi Lizzie ystävällisesti. -- Sano, mitä
hait Janen hyllyltä?

Ei vastausta. Pienet huulet olivat päättäväisesti puristuneet yhteen.

-- Antakaa sen nyt olla, sanoi Jane, -- minä en siitä välitä.

-- Mutta minä välitän, Jane, sanoi Lizzie, -- ja olen pahoillani, ettei
miss Long ole täällä ottamassa siitä selvää. -- Ruth, minä en vieläkään
voi uskoa, lisäsi hän kääntyen häneen.

-- Etkö? Minä voin, sanoi eräs, -- intohimoinen ja kostonhaluinen. Ne
kuuluvat tavallisesti yhteen. Sinunkin, Lizzie, täytyy tunnustaa, ettei
se ole mikään rakastettava luonne.

Lizzie teki vielä yrityksen. -- Ruth, _minulle_ sinä varmaan vastaat.

Ensi hetkellä näytti hän aikovan vastata, mutta äkkiä sulkeutuivat taas
huulet, hän kääntyi ja meni hiljaa entiselle paikalleen akkunan viereen.

-- Antakaa lapsiraukan mennä, sanoi Jane. -- Vakuutan, etten siitä
välitä. Mutta sinua, Lizzie, pyydän, ettet siitä puhu miss Longille; en
tahtoisi, että lasta toruttaisiin, enkä luule hänen sillä oikeastaan
mitään pahaa tarkoittaneen.

-- En voi luvata, Jane, sanoi Lizzie vakavasti, -- sillä minä en ole
yhtä varma kuin sinä Ruthin syyllisyydestä. Ja tekipä sen kuka hyvään
-- miksikään erehdykseksi en minä sitä usko -- oli se niin huono teko,
ettei sen voi antaa noin vaan mennä.

Hän poistui.

-- Hyvä, saammehan nähdä, kuka on oikeassa, sanoi pitkä tyttö. --
Lizzie ei usko mitään suosikeistaan, mutta miksi Ruth on yksi niistä,
sitä on vaikea tietää.

-- Antakaa sen nyt olla, sanoi Jane ärtyisesti, -- totisesti, kun en
minä siitä välitä, ei tarvitse muidenkaan sitä tehdä. Kas tuolla tulee
kirjeen kantaja, saapa nähdä, onko hänellä minulle kirjettä.

Viiden minuutin kuluttua noputettiin ovelle. Ruth syöksähti ylös --
tässä postissa tulivat Duncanin kirjeet. -- Kirje miss Leighille,
ilmoitti palvelija. Silmänräpäyksessä lensi hän poikki huoneen ja
takaisin paikalleen. Ahmimalla luki hän sen sisällön.

Mutta miksi kalpeni hän ja hiljaa lähti huoneesta pitäen kirjettä
kädessään?

Puoli tuntia sen jälkeen kuuli Lizzie Spencer huoneestaan tullessaan
nyyhkytystä viereisestä huoneesta. Hän avasi hiljaa oven. Heikko ääni
nyyhki; -- Oi miksi lähetit minut luotasi. Se oli _hyvin_ hirveätä,
Duncan!

Lizzie ajatteli: -- Tekikö _hän_ sen todellakin. Hän sanoi: -- Ruth,
miksi täällä makaat? Olen tullut luoksesi, sano minulle kaikki. Tämä
sanottiin lempeästi, mutta kuitenkin sellaisella äänellä joka vaati
tottelemista.

Ruth nosti päätään kuullessaan Lizzien äänen, ja rypistynyt, kyynelien
kastelema kirje tuli näkyviin. Lizzie tuli melkein iloiseksi,
huomatessaan, että Ruthin suru ei ollutkaan aiheutunut siitä, mitä
koulussa oli tapahtunut.

-- Oi, Lizzie, hän matkustaa tiehensä -- hän matkustaa tiehensä!

-- Kuka matkustaa tiehensä, Ruth?

-- Duncan! Tässä on hänen kirjeensä, hän ei tule koskaan takaisin, ei
kirjoita enää koskaan minulle! Hän oli aivan lohduton, vaikkei hän
itkenyt enää.

-- Onko siinä todellakin niin, kysyi Lizzie.

-- Kyllä, minä luulen -- en voinut sitä oikein lukea, luetteko sen
minulle? Hän antoi kirjeen Lizzielle, joka luki: -- Ehdin kirjoittamaan
sinulle Ruthiseni, vaan pienen lapun tänään, sanoakseni, ettet
odottaisi mitään tietoja nyt niin usein kuin tavallisesti. Liikeasiat
pakoittavat minut matkustamaan Bermudaan, toivoakseni vaan vähäksi
aikaa; täydyn matkustaa jo ehkä huomenna. Saat tietoja minulta, rakas
lapsi, niin pian kun mahdollista. Koeta unhottaa, että olen tavallista
kauempana sinusta. Tiedän, että olet pieni, kiltti tyttö; ja jos
en joudu kotiin loma-ajaksi, saat viettää sen lady Douglaan luona
Beachfieldissä, mihin usein olemme yhdessä aikoneet matkustaa. Kirjoita
minulle, milloin parhaiten voit. Miss Long sanoo sinulle osoitteeni,
kirjoitin juuri hänelle. Jumala siunatkoon pientä siskoani! Iloitsen
ajatellessani, että hän on tyytyväinen ja onnellinen, ja niin hän on,
jos hän on hyvä.

Lizzie lopetti ja katsoi kuulijaan.

-- Kuten näet, Ruth, ei se ole niin pahaa, kuin luulet, onko?

-- Luulin hänen sanoneen, ettei hän koskaan kirjottaisi. Mutta
lupa-aika, Lizzie, olen varma, ettei hän tule siksi! Hän sanoo, kuten
näet, "ehkä," ja minä tiedän mitä se merkitsee, sekin minun täytyy
jättää! Ääni oli niin surullinen. -- Mutta sitä en voi unohtaa, että
hän on kaukana. En voi nyt koettaa saada hyvää todistusta siksi, että
hän sen jouluna näkisi.

-- Ethän aikone sentähden jättää koettamatta sitä?

-- En välitä miellyttää ketään muita, kuin Duncania, Lizzie. Ei kukaan
pidä minusta sillä tavalla, kuin hän.

-- Eikö? Eikö hänkään, joka antoi sinulle Duncanin veljeksi? Eikö
kukaan välittänyt sinusta tuonoin, kun rukoilit anteeksiantavaa ja
lempeää sydäntä? Eikö Jesuskaan, kun hän otti lapsia syliinsä, tahi
kuoli ristillä? Oi, Ruth, älä sano, ettei sinusta kukaan välitä. --
Etkö tahdo koettaa miellyttää _Häntä_?

-- Duncanin sijastako?

-- Ei niin, mutta siten, että samalla miellytät _Häntä_, kuin Duncania;
ja kun Duncan on poissa, on _Hän_ läsnä; ja kun Duncan ei voi nähdä
yrityksiäsi, _Hän_ näkee, ja saat olla varma, että Hän pitää sinusta.

Hetken perästä Ruth sanoi:

-- Se on ainoa, jota Polly koettaa miellyttää, mutta minun täytyisi
koettaa enemmän, koska _Hän_ on antanut minulle silmät. -- Hetken
perästä hän lisäsi: -- Tahdon koettaa, Lizzie. Jos voisin nyt heti
tehdä jotain, en ehkä unohtaisi niin pian.

-- Ylpeyskö sinua äsken esti vastaamasta tytöille?

-- He eivät uskoneet minua, uskotko sinä, Lizzie?

-- Uskon. Tahdotko sanoa minulle?

-- Kyllä, sanon sen nyt: en ollut koskenut vihkoon, ja Janen hyllyä
kysyin pannakseni sinne häneltä lainaamani kartan.

-- Sinun täytyy sanoa se heille, Ruth.

-- En voi, he eivät usko minua.

-- Älä siitä välitä. Sanonko sinulle, mitä Jesus teki, kun ihmiset
eivät häntä uskoneet?

-- Sanoiko hän heille kahdesti?

-- Hän teki enemmän, Ruth. Hän paransi sairaan miehen uskottomille
ihmisille todistukseksi, että hänellä oli valta, ettei hän ollut mikään
petturi, ja että hän voi antaa synnit anteeksi.

-- Mutta minä en voi todistaa, Lizzie.

-- Et nyt, mutta jos tahdot olla Jesuksen kaltainen, täytyy sinun tehdä
mitä voit, välittämättä siitä mitä he sanovat. Sano tyyneesti se, mitä
olet minulle sanonut, ehkä Jumala lähettää todistuksenkin, ja jos ei,
koettelee hän sinun kärsivällisyyttäsi. Teetkö nyt niin?

-- Kyllä, jos hän auttaa minua.

-- Rukoilkaamme sitä, rakas Ruth.

Hetken perästä meni Ruth kouluhuoneeseen Janen luo ja sanoi:

-- Jane, minä en repinyt sinun vihkoasi. Hyllyllesi panin sen kartan,
jonka lainasit minulle; muistat kai että annoit sen eilen ja nyt se on
paikallaan. Sinun täytyy uskoa minua.

-- Uskon sinua, Ruth, sanoi Jane, enkä tahdo puhua mitään enää koko
asiasta.

-- Kylläpä olet merkillisen herkkäuskoinen, Jane, se minun täytyy
tunnustaa, sanoi Annie. -- Miksei hän sitä heti sanonut? Minusta
näyttää, kuin olisi hän käyttänyt aikaa keksiäkseen tuon jutun!

Kaikista yrityksistään huolimatta ei Lizzie voinut keksiä todistusta
Ruthin viattomuudelle. Näytti kuin koko asia jäisi ainaiseksi
salaisuudeksi.

Eräänä päivänä, kun hän jo oli lakannut sen selville saamista
toivomastakin, tuli Ruth juosten häntä vastaan puutarhassa.

-- Katso, Lizzie, ole hyvä ja katso, huudahti hän näyttäen kokoon
puserrettua paperipalloa, -- ehkä tämä on se lehti, oi, toivoisin, että
se lopultakin selviäisi!

-- Mikä se on? Mistä löysit sen?

-- Alice ja minä heitimme palloa kouluhuoneessa, se lensi sen sinisen
verhon takana olevaan uuniin, ja sitä hakiessani löysin tämän sieltä.
En ole avannut sitä, ja kun näin, että se oli viivattu samalla tavalla,
kuin ainevihot, toin sen heti sinulle.

Lizzie avasi sen. Se oli nyt se kadonnut lehti. -- Mutta, Ruth, vielä
ei ole todistettu, kuka sen on pannut sinne, sanoi hän.

Ruthin kasvot synkistyivät. Voitettuaan ylpeytensä oli hän hartaasti
koettanut todistaa syyttömyyttään. -- Odota hiukan, sanoi Lizzie
epäilevästi tarkastellen uudelleen paperia, -- en ole ihan varma eikö
hän nyt vapauta sinua. -- Odota täällä, menen puhumaan Janen kanssa.
Lizzie riensi kouluun Ruthin löytö kädessään. Hän arveli toistenkin
vanhempien tyttöjen olevan siellä, mutta sitä ei nyt voinut auttaa.
Kaikki olivat Ruthia epäilleet ja kaikkien tuli tietää totuus. Hän
sanoi heti Janelle:

-- Jane, olitko kirjoittanut aineen sille lehdelle, joka vihostasi
revittiin joku päivä sitten?

Jane vastasi vihaisesti:

-- Kyllä, luonnollisesti, koko ranskan kirjoituksen. Mutta toivon että
unohtaisit koko tuon joutavan tapauksen, vakuutan, että minä olen sen
kokonaan unohtanut.

Lizzie näytti hyvin vakavalta sanoessaan:

-- Oletko unohtanut sen niin pian, Jane? Olen pahoillani, että olet
niin tehnyt.

Jane purskahti itkuun. -- Tuo sinun puheesi on hyvin epäystävällistä,
Lizzie. En minä sille harjoitelmalle mitään voi, se on poissa; siinä
kaikki.

-- Se on löytynyt, sanoi Lizzie tyyneesti, eikä minun tarvinne sanoa
sinulle, Jane, että koko aineen sijasta on siinä kaksi riviä. Meidän ei
ole nyt vaikea arvata sen hävittämisen syytä, joka ainoastaan yhdellä
voi olla.

Yleisen äänettömyyden ja hämmästyksen vallitessa pani Lizzie
paperilipun pöydälle ja sanoi mennessään ulos: -- Minun täytyy sanoa
Ruthille, että hänen syyttömyytensä on todistettu.

-- Nyt olet vapaa siitä epäilyksestä, Ruth, sanoi hän, kun he
kohtasivat toisensa.

-- Voi, Lizzie, olen niin iloinen -- niin kovin iloinen! -- vastasi
Ruth loistavin silmin. -- Mutta kuinka sait selvän siitä? Kuka sen teki?

-- Näin, että koko aineen sijasta oli kirjoitettu ainoastaan vähäinen
osa, ja siitä päätin, että hän oli tehnyt sen itse, eikä hän kielläkään
sitä.

-- Oi, Lizzie, kuinka voi hän tehdä niin? Olen niin pahoillani hänen
tähtensä, etten voi olla oikein iloinenkaan. Mutta toisten ei tarvitse
sitä tietää, Lizzie, vai kuinka? Se oli hirveätä Janelle, enkä minä
niin paljon välitä siitä, että ne minua epäilevät -- ainakaan nyt, kun
sinä sen aivan varmaan tiedät.

-- Minä tiesin sen _aivan varmaan_ jo ennen, Ruth, sanoi Lizzie
hymyillen, mutta nyt sen tietävät kaikki. Olisin tehnyt vääryyttä
sinulle, jos en sitä olisi kertonut heille.

-- Minusta tuntuu, kuin olisin tehnyt jotain sopimatonta Janelle,
toivoisin voivani hyvittää hänet, Lizzie, tahdotko puhua Janelle, kuten
minullekin, tahdothan, lisäsi hän äkkiä.

Lizzie vastasi suudellen häntä: -- Tule nyt sisälle, Janen täytyy sanoa
sinulle, että hän on pahoillaan, jos hän on.

-- Luulen hänen olevan, koska hän aluksikaan ei toivonut, että minua
olisi syytetty, eikä olisi tahtonut puhuttavan siitä mitään. Mutta en
tahtoisi pakoittaa häntä tekemään sitä toisten kuullen.

Mutta Lizzie ei näyttänyt ollenkaan laupiaalta, viedessään Ruthin
kouluhuoneeseen. Siellä vallitsi hiljaisuus; ehkä paha omatunto vaivasi
useampia ennenaikaisen epäluulon tähden.

En ole tahtonut, että kukaan olisi häntä syyttänyt, Lizzie, sanoi Jane
vihaisesti kääntyen heihin, -- sinä tiedät sen, ja mielestäni pidät
melua tyhjästä.

-- Häpeä, Jane! -- sanoi Annie. -- Ruth, sinun täytyy antaa anteeksi
meille kaikille. Minä puolestani olen pahoillani, että syytin sinua.
Tule lyömään kättä!

Toiset seurasivat hänen esimerkkiään. Jane yksin seisoi paikallaan ja
näytti happamalta. Ruth oli iloinen päästessään pois, puutarhaan, missä
hän hetkisen perästä lauleli.

-- Unohdin Jane raukan. Hän on varmaan onnetoin, sanoi hän. Mutta hän
oli niin iloinen, ettei hän voinut, pidättää sen ilmoille puhkeamista,
ja pian kaikui taas hänen laulunsa kilpaa lintujen kera.

Äkkiä kuuli hän takanaan äänen:

-- Ruth, tahtoisin puhua kanssasi.

Se oli Jane. Hän tyrskähti itkuun ja sopersi: Ruth, olen _hyvin
pahoillani!_ En tahtonut sitä äsken sanoa, mutta se on totta.

Ruth kurotti kasvonsa suudeltavaksi anteeksiannon merkiksi ja sanoi:

-- Olen varma, Jane, että nyt tulet onnellisemmaksi; unohtakaamme koko
asia; ainakin -- lisäsi hän -- se mikä minua koski.

Janen mentyä mietti Ruth, oliko Lizzie mahtanut puhella hänelle.



KUUDES LUKU.

Palkinto.


Tavallista pitempi aika kului ennenkuin Alice uudelleen meni Deborahin
luo, sillä Debby oli hoitanut vanhaa ystäväraukkaansa alakerroksessa
ja eroitettu nyt hänestä ainaiseksi tässä elämässä. Mutta kuka voi
sanoa, kuinka paljon ijäisyyteen matkaaja oli saanut lohdutusta niistä
elämän sanoista, joita Debby niin kärsivällisesti oli hänelle joka
ilta vuosien kuluessa lukenut? Hän oli ollut kauan aikaa väsynyt
tien pituuteen, sillä kahdeksankymmentä vuotta oli hän pyrkinyt sitä
eteenpäin, ja hänen viimeiset sanansa olivat: -- Olen päättänyt sen --
niin, päättänyt!

Debby istuu nyt siistityssä huoneessaan puoleksi juhlapukimissaan. Hän
kaipasi kyllä ystäväänsä, mutta vanhan suru ei tunkeudu niin syvälle
sieluun, kuin nuoren, sillä jos niin olisi, veisi suru pian _harmaat
hiukset_ hautaan.

Ovelta kuului kovaa koputusta, ja ennenkuin Debby ehti sinne, ryntäsi
sieltä Alice. Hänen takanansa näkyivät Ruthin vähän ujot kasvot. Alice
riensi saamaan suutelon.

-- Tämä on Ruth, hyvä Debby! Pyysin saada ottaa hänet mukaani
tervehtimään sinua. Olisimme tulleet jo ennen, mutta kukaan ei ehtinyt
saattamaan meitä. Miss Long seurasi meitä portille, ja hän tulee tunnin
kuluttua meitä noutamaan. Tänään emme ehdi juomaan teetä.

Alicen puhellessa suuteli Debby pientä vierastaan ja asetti esille
kaksi tuolia. Mutta Alice piti vanhan paikkansa, Debbyn polven
mukavimpana. Sitten alkoi hänen väsymätön kielensä taasen:

-- Ensiksikin, Debby, tulet sinä juomaan teetä meidän kanssamme
lopettajaispäivän edellisenä iltana -- juuri meidän kahden. Miss Long
lähettää sinulle sellaisen tervehdyksen, ja minä toivon, että tulet,
tulethan? Sano nyt!

-- Miss Long on hyvin ystävällinen, ja minun tekisi kyllä mieleni,
mutta ehkä ilma tulee siksi jo liian kylmäksi minulle, ja onhan
lukukautta vielä paljon jälellä.

-- Ei paljoa yli kuukauden, Debby. Sitä ennen emme ehkä saa sinua nähdä.

Debby lupasi tulla, jos voi.

-- Meillä tulee olemaan hyvin hauskaa, sillä miss Long on luvannut
kirjastohuoneensa meille siksi, ja toinen meistä saa tarjota teen. En
tiedä kuinka voimme sopia siitä, kuka sen tekee.

-- Minun mielestäni -- sanoi Ruth ensikerran äänensä ilmaisten, -- että
Alice voisi sen tehdä ensiksi, minä en ole koskaan sellaista tehnyt.

-- Mutta ettekö pitäisi siitä, ystäväiseni?

-- Voi, kyllä, paljonkin! Ja hän punastui ajatellessaankin sitä.

-- Minun mielestäni löytyy vaan yksi ratkaisukeino, sanoi Alice,
nimittäin, että se, joka saa palkinnon, tekee sen.

-- Oi, Alice, kuinka hyvä keino! -- huudahti Ruth, -- kuinka sen tulit
keksineeksi? Mutta jos Margaret eli Anny saa sen? En sitä kuitenkaan
usko, niillähän on ainoastaan puolet sinun arvosanamäärästäsi.

-- Kuinka sen tiedät, kysyi Alice innokkaasti.

-- Minä laskin ne edellisellä viikolla. Eihän se ollut väärin, vai
oliko, luuletteko? -- kysyi hän kääntyen Debbyyn.

-- En tunne oikein niitä asioita, miss Ruth, mutta luulen, ettei se
juuri aivan viisasta ollut. Kuinka paljon teillä on?

-- Oh, niitä minä en viitsinyt laskea. Minulla ei ole vähintäkään
mahdollisuutta, kuten tiedätte, ja vaikka olisikin, en olisi sitä
sittenkään tehnyt.

-- Mutta jos olette niin varma palkinnosta, hyvä Alice, niin on
mielestäni jollakin toisella keinolla määrättävä, kuka teen laittaa.

-- Ei, minä en todellakaan ole ollenkaan varma, Debby. Lupaan on vielä
viisi viikkoa, ja joku toinen voi mennä minun edelleni.

-- Missä vietätte lupa-ajan? Oletteko kuullut isästänne mitään nykyään?

-- Eilen juuri sain häneltä kirjeen. Hän sanoo, että saan olla
lupa-ajan koululla, ja ettei silloin ole mitään koulutyötä, olen
ikäänkuin miss Longin vieraana. Mutta sallithan minun tulla tänne
usein, sallitko? Ja pieni pää nojasi hyväillen Debyn olkapäätä vastaan.

-- Sallin, lapseni! Ja toivon, että saamme lupa-ajan kulumaan niin
nopeasti, että hämmästytte.

-- Kuten silloin, kun avasit silmäsi sen pimeän kävelymatkan perästä,
Alice, sanoi Ruth.

Debby halusi kuulla siitä ja sitten Pollysta ja Joesta. Tunti kului
niin äkkiä, etteivät he olleet ollenkaan ehtineet kotimatkaa ajatella,
kun miss Long jo odotti portilla. Ruthin juostessa heti häntä vastaan
sanoi Debby Alicelle:

-- Rakas Alice, teidän sijassanne antaisin minä Ruthin tarjota teen.

-- Minkätähden, Debby?

-- Osaksi sentähden, että hän on nuorin, mutta erittäin siksi, että
se olisi epäitsekästä, ja minä tietäisin, että tahdotte tulla äitinne
kaltaiseksi, Alice.

-- Minä koetan -- ja luovun siitä, Debby, jos se sinusta on parempi,
vaikka, lisäsi hän hiljaa, -- tule katsomaan. Hän juoksi toisten luo
ulos.

Ruth oli koettanut tottua siihen ajatukseen, ettei hän saisi nähdä
Duncania ennenkuin lupa-ajan jälestä, mutta kun toiset iloisesti
keskustelivat matkasta, täytyi hänen itkuansa pidätellen juosta
tiehensä. Lapsiraukka oli kuvitellut lupa-aikansa erittäin hauskaksi,
ja nyt hänen täytyi viettää sen tuntemattoman rouvan luona vieraassa
paikassa. Hän tiesi, että Duncan oli tarkoittanut tällä hänen
parastaan. Hän ajatteli, että meri-ilma häntä virkistäisi. Miss Long
ajatteli samoin, sillä hän huomasi, että koulutyö oli tehnyt hänet
entistä kalpeammaksi. Muutoin olisiki hän mielellään pitänyt Ruthin
luonaan. Kuitenkin jäi alkuperäinen suunnitelma voimaan, ja Ruth odotti
vierailua enemmän pelolla kuin ilolla.

Ruth toivoi sydämestään ja uskoi varmasti, että Alice saa palkinnon,
vaikka hän väliin pyysi, että tämä vähän hillitseisi itseään, jos voi,
sillä hän oli kuullut, että harvoin saa sitä, mitä toivoo.

Neuvolla ei ollut toivottua vaikutusta. -- Alice toivoi edelleen, eikä
muusta puhunutkaan.

Odotettu päivä tuli. Joulukuun ensimäisellä viikolla oli ilma niin
kaunis, että mrs Burton voi täyttää pienten ystäväinsä toivomuksen. Hän
arveli kuitenkin heidän tulevan hakemaan häntä, ja pani valkoisilla
silkkinauhoilla varustetun päähineensä koriin odottaakseen kutsua.
Silloin kuuli hän heikkoa naputusta ovelta ja pieni, vaalea pää
kurkisti sisään ja sanoi hiljaisesti:

-- Hyvä Debby, oletko valmis, tulin sinua katsomaan.

Debby huomasi ettei kaikki ollut oikein.

-- Tulkaa sisään, Alice, muutamaksi minuutiksi, pelkään, että olette
väsyksissä.

-- En ollenkaan! Näen, että olet valmis, joten voimme mennä, jos tahdot.

Mutta Debby pakoitti Alicen tulemaan ja istumaan polvelleen saadakseen
selville, mikä suru oli vienyt hymyn hänen huuliltansa, tahi
kääntääkseen hänen ajatuksensa toisaalle.

-- Kertokaa minulle palkinnosta, sanoi hän. Onko se joku kirja?

Nyt puhkesi suru ilmoille.

-- Ei se minun palkintoni ole, se on Ruthin. -- Hän sen sai.

Hän puhui vihaisesti, mutta äkkiä kätki hän kasvonsa Debyn olkaa vasten
ja itki katkerasti.

-- Oi, Debby, tiedän olevani paha, mutta en voi todellakaan auttaa
sitä, että olen pahoillani. Olin niin varma -- aivan varma!

Mikä toi kyyneleet Debynkin silmiin? Ehkä ajatteli hän erästä toista
tyttöä, jolla oli tapana tehdä samoin, kuin hän oli pahoillaan, tai
ehkä ajatteli hän, että tämä ei ollut viimeinen eikä katkerin pettymys,
minkä Alice sai kokea ennenkuin hän oppi sen niin monelle vaikean
läksyn, ettei saa olla mistään liian varma. Hän koetti lohduttaa
lapsiraukkaa hänen surussaan.

-- Oi, niin, tiedän sen olevan hyvin pahasti, etten voi olla iloinen
Ruthin voitosta.

-- Se olisi oikein, mutta en minä sitä ihmettele, ettei Alice voi
tänään, sillä olettehan toivonut sitä niin kovin, mutta teidän täytyy
vähitellen antaa valta paremmalle tunteelle ja rukoilla, että se
onnistuisi, siten vähenee pettymyksen tunne.

-- Ruth sanoi, etten saisi olla siitä niin innostunut, mutta en minä
sitä halunnut itseni tähden ainoastaan, toivoin miellyttäväni sillä
isää.

-- Mutta kuinka menetitte sen?

-- Niin, tiedäthän, että tulin kouluun kuusi viikkoa ennen Ruthia, enkä
luullut hänen niin vähässä ajassa enää pääsevän minun edelleni. Minulla
oli jo ennen hänen tuloaan koko joukko arvonumeroita.

-- Kuinka paljon enemmän hänellä oli nyt?

-- Ainoastaan yhtä, ja jos en olisi viime viikolla saanut yhtään läksyä
uudestaan, olisi minulla ollut enin.

-- Odottiko Ruth sitä?

-- Oi, ei ollenkaan! Ja alussa hän oli pahoillaan minun tähteni, sanoi
hän, kun minä sitä niin halusin. Toivoisin olevani enemmän Ruthin
kaltainen, Debby -- tarkoitan tekojen puolesta.

Debby hymyili, sillä hän ymmärsi siihen sisältyvän tuon turhamaisen
ajatuksen: En tahtoisi olla hänen näköisensä.

-- Hän ei ole itsekäs, Alice, ja minä luulen, että tekin joskus opitte
sellaiseksi. Ettekö aikonut antaa hänen tarjota teetä, vaikka olisitte
saanutkin palkinnon?

-- Kyllä, siitä olen iloinen, mutta...

-- Mitä mutta?

-- Nyt hänellä on siihen oikeus eikä kukaan tiedä, että olin aikonut
luopua siitä. Enkä minä sitä sano heille.

-- Ei, ei! Mutta minusta se ei tee mitään, tietäähän yksi kuitenkin
sen, Alice.

Alice ymmärsi Debyn nöyrästä äänenpainosta, ketä hän tarkoitti.

-- Mutta en voi sitä auttaa, että toivoisin Ruthin tietävän sen. Hän
on varmaan ihmetellyt, etten minä ilmoittanut iloani, kuten muut. En
soisi, että hän pitäisi minua itsekkäänä. Tahtoisin, että hän pitäisi
minusta enemmän. Luuletko, Debby, voivani puhua siitä Ruthille?

-- Kyllä, ystäväiseni, mutta eikö olisi paras mennä nyt? -- Debby
asetti huolellisesti hatun Alicen päähän. Aluksi kulkivat he aivan
hiljaa, mutta pian unohti Alice huolensa saadessaan vanhan ystävänsä
vieraakseen, sillä miss Long oli jättänyt kirjastohuoneensa ja
teehomman kokonaan Alicen huoleksi. Perille päästyä vei hän Debyn
ensiksi omaan huoneeseensa. Ovessa lensi Ruth heitä vastaan niin, että
hän aikoi syöstä heidät kumoon ja huudahti:

-- Oi, Alice, olen niin iloinen, että tulit, olin juuri menossa
hakemaan sinua. Miss Long on suostunut, ja se on Lizzien ansio.

Alice seisoi hämmästyneenä. Mihin suostunut?

-- Ai, unohdin, ettet sitä tiedä; en olisi sitä sanonut sinulle, jos
ei miss Long olisi myöntynyt. Hän antaa minun vaihtaa kirjan kahteen
pienempään, toinen sinulle ja toinen minulle.

Alice tuskin uskoi tuota uutista, kunnes Ruth edelleen selitti, että
kun hänen mielestään Alice ansaitsi sen yhtä hyvin, todistuksethan
olivat niin yhtäläiset, oli hän pyytänyt miss Longin jakamaan sen, ja
Lizzien yhtyminen siihen oli vaikuttanut sen.

-- Eikö Lizzie ollutkin ystävällinen. Oi, minä olen niin iloinen,
Alice! Hän suuteli Alicea ilosta säteillen. Hänen ilonsa oli ollut
puolinainen Alice-raukan tähden. Hän ei sanonut, että miss Long oli
kieltäytynyt Alicen laiskuuden takia, mutta hän sanoi, että Lizzie oli
saanut voiton, kun oli muistuttanut, miten ahkera hän oli ollut kolmena
viime kuukautena. Ja sitten selitti Alice, että hän oli päättänyt antaa
Ruthin tarjota teen, vaikka hän olisikin saanut palkinnon. Mutta Ruth
ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan -- ja hän osoitti olevansa
niin perin taitamaton siinä asiassa, että Debbykin tuumi Alicen
sopivan paremmin. Kaikki saatiin järjestykseen ja pienellä seuralla
oli erittäin hauskaa. Debby kertoi vielä kerran "miss Elizan" koulusta
karkaamisen ja monta muuta yhtä hauskaa kertomusta, ja aika kului niin,
ettei Ruth kertaakaan muistanut ajatella peloittavaa vierailuansa.

Mutta sanottuaan Debylle jäähyväiset ja päästyään huoneeseensa Alicen
kanssa valtasi tämä ajatus hänet uudistuneella voimalla.

-- Voi, Alice, sanoi hän, -- toivoisin saavani jäädä luoksesi. Täällä
olisi paljon helpompi olla hyvä, kuin siellä, lisäsi hän huoaten.

Alicen mielestä ei vieraisille mennessä tämän tarvinnut olla
ensimäisenä ajatuksena. Hän ei sitä kuitenkaan sanonut.

-- Luulisin, että olisi paras kysyä sitä Lizzieltä, Ruth, sillä tässä
tuonoin kuulin hänen sanovan, että on yhtä helppo olla hyvä yhdessä,
kuin toisessakin paikassa.

-- Sanoiko hän todellakin niin? Kenelle? Milloin?

-- Niin, näetkös, hän menee ensi kevännä ulkomaille -- olen unohtanut
nimen, mutta johonkin Länsi-Intiaan kai se oli -- ja eräs tytöistä
ihmetteli, että hän voi matkustaa seutuun, missä ei pidetä säännöllistä
jumalanpalvelusta.

-- Ja mitä hän sanoi, sano se minulle ihan sillä tavalla, sanoi Ruth
innokkaasti.

-- No, hyvä, hän sanoi juuri näin, vastasi Alice ikäänkuin kirjasta: --
etkö usko, että siellä, mihin Jumala meidät lähettää, on helpointa olla
hyvä? -- Ja minusta oli hauskaa, että Lizzie osasi antaa niin kauniin
vastauksen. -- Eikö sinustakin?

Mutta Ruthin ajatukset harhailivat ympäri. Äkkiä sanoi hän: -- Kiitos,
Alice, paljon kiitoksia! Olen niin iloinen Lizzien sanoista ja uskon,
että se on totta. -- Vasta muutaman minuutin kuluttua muisti hän kysyä,
miksi Lizzie matkustaisi, ja eikö hän koskaan palaisi.

-- Ei koskaan! -- sanoi Alice. -- Kuten tiedät, lopettaa hän silloin
koulunsa, mutta en tiedä, miksi hän ulkomaille matkustaa. Ehkä hänen
vanhempansakin menevät.

Ruth suri sitä, että hän niin menettäisi parhaan ystävänsä vanhemmista
tytöistä, mutta rukoillessaan: tapahtukoon sinun tahtosi, ajatteli hän,
että matka lady Douglaan luo oli varmaan hänelle hyväksi, koska Jumala
hänet sinne lähetti.

Ennen nukkumista Ruth ja Alice juttelivat hiukan Joesta. Hän oli
miss Longin ystävällisestä toimenpiteestä tullut aivan eheän puvun
ja kenkien onnelliseksi omistajaksi. Mutta kirjarahoja ansaitsi hän
edelleenkin itse, vaikka tarvittavasta määrästä puuttui enää sangen
vähän. Alice kertoi Joen luonteen kuvauksena, että hän vaivaistalolle
mennessään oli nähnyt kaksi poikaa vimmatusti tappelevan, ja hän oli
harmikseen huomannut, että pääpukari ja samalla voittaja oli Joe,
heidän nykyinen ystävänsä. Mutta ennenkuin kertomus oli lopussa,
nukahtivat molemmat.

Seuraavana aamuna hänen odotellessaan vuokravaunua ja sen konduktööriä,
Joea, viemään häntä, hänen tavaroitaan ja miss Longia asemalle, tuotiin
hänelle kirje Duncanilta. Mutta ennenkuin hän ehti sitä lukemaan, tuli
vaunu rämisten, ja pian heilui hän Mellestovin pääkatua pitkin kirje
kouraan puristettuna. Kuka olisi voinut lukea kirjettä vuokravaunussa.
Hänen täytyi se säästää junaan.

Miss Long jätti hänet konduktöörin huostaan, ja matkan päässä olisivat
hänen ystävänsä vastassa. Suutelo, vihellys, ja ensi kerran eläissään
oli hän yksin matkalla. Mutta nyt oli kirje luettava, eikä hän
huomannut ollenkaan ympäristöään ennenkuin se oli tehty -- ei ollut
aikaa vastata matkatoverien, vanhan herran ja rouvan ystävälliseen
puhutteluun. Mutta rautatievaunussa ei ollut yhtä helppo lukea, kuin
kotona, kirjaimet hyppelivät kuin irlantilaiset porsaat niin, ettei
niitä voinut lukea. Sen hän kuitenkin sai selville, ettei hän voinut
saada Duncania kotiin koko lupa-ajalla, ja että hänellä oli niin paljon
puuhaa, ettei voinut sanoa, milloin palaisi. Kotona ehkä olisivat nämä
tiedot aiheuttaneet muutamia kyyneliä, mutta Ruthin nykyisessä asemassa
oli niin paljon uutta, ettei hän joutanut ottamaan selvää oliko
hän iloinen tai vihainen. Hän ajatteli, että kirjeen loputtua aika
tulee varmaan pitkäksi, mutta aika kului katsellessa puita, huoneita
ja eläimiä, jotka näyttivät lentävän takaperin, ja hän suorastaan
hämmästyi, kuin seuraavalla asemalla konduktööri ilmoitti, että hän
oli perillä ja pyysi hänen istumaan paikallaan sillä aikaa, kun hän
kuulusteli oliko kukaan häntä vastaan ottamassa. Samassa kuului: "Onko
siellä eräs pieni tyttö Mellestowista?" Ruth hypähti pystyyn, mutta
mitä hän sitten teki, kerromme seuraavassa luvussa.



SEITSEMÄS LUKU.

Valter ja Ted.


-- Mikä aasi sinä olet, Ted! Etkö voi mennä hakemaan tavaroita?
Neuvoisin sinua kantamaan ne vaunuun itse, jotta saisit siihen käyttää
vähän sitä liiallista voimaasi, sillä muussa tapauksessa en tahdo
vastata seurauksista miss Leighin suhteen.

Viimeisiä sanoja lausuessaan kurkisti puhuja hymyillen vaunun ovesta.
Ne olivat sangen kauniit kasvot -- kalpeat ja vaaleaveriset, siniset
silmät ja kreikkalaiset piirteet. Valter Douglas näytti hyvin
gentlemannimaiselta, hän tiesi sen itsekin. Hän oli pitkä ja hoikka, ja
näytti noin viidentoista vanhalta. Miellyttävästi hymyillen sanoi hän:

-- Saanko saattaa teidät vaunuun? Minun tuulihattu-veljeni pitää huolta
tavaroista.

Ruth vastasi hyvin ujosti: "kiitos," mutta tunsi samalla itsensä oikein
naiselliseksi ja suureksi, kun Valterin häntä huolellisesti auttaessa
kantajat kunnioittaen hattuaan hänelle nostivat.

-- Äitini oli pahoillaan, että kylmettyminen esti häntä itse
tulemasta teitä vastaan, mutta minä lupasin tehdä parhaani. -- Tämä
sanottiin erittäin kohteliaasti kääntyen vieraaseen. Samassa tuli
Ted vallattomasti hymyillen ja kantaen itsensä kokoista matkalaukkua
hartioillaan.

-- Tule tänne, sir! -- huusi Valter, tänne, sinä poika-tolvana,
puhuttelemaan miss Leighiä!

-- Minun täytyy saada tämä ensin vaunuun -- ja hymy, vielä leveämpi,
ilmestyi hänen kasvoilleen.

-- Ei, seis, seis! -- huusi Ruth. Se ei totisesti ole minun.

Mutta Ted retusti sen radan ulkopuolelle ja heitti kolisten maahan
sanoen: -- Mitä nyt voin vielä tehdä hyväksenne, miss Leigh.

Ruthin suojelija tähtäsi sangen kovan puustin Tedin korvallista kohti,
mutta tämä väisti sen huudahtaen: -- Siinä on palkinto siitä, että
melkein katkaisen selkäni teidän palveluksessanne!

-- Valter sanoi: -- Olkaa hyvä miss Leigh, nouskaa vaunuun, menen
hakemaan tavaranne. Ja jos Ted kerran eläessään voi olla järkevä
olento, pysyy hän luonanne, kunnes tulen.

Ruth nousi kuomivaunuun. Hän odotti, että Ted, eli kuten meidän
luultavasti nyt on häntä kutsuttava, mr Edvard Douglas, olisi myös
tullut, mutta tämä vastasi hänen äänettömään viittaukseensa: -- Ei, en
uskalla, kun Valter on mukana! Hän sanoo aina, että olen liian likainen
-- ja lienenkin, lisäsi hän nolona katsellen mustuneita paljaita
käsiään. -- Mutta ulkopuolella onkin hauskempaa. Eikä teidän tarvitse
pelätä, miss Leigh, kun minä ajan kotimatkalla, minä en olekaan mikään
huono piiska.

Ruth silmäsi pelästyneenä kuskilaudalle, mutta hän tyyntyi,
luonnollisesti siellä oli ajaja.

-- Älkää sanoko tätä Valterille, jatkoi Ted, mutta minä tiesin, ettei
se ollut teidän matkalaukkunne. Se oli erään vanhan naisen, jolla oli
kaksi koiraa, ja joka piti tavaroistaan sellaista melua, etten voinut
välttää kiusausta kantaa yhden hänen sadasta yhdestänsä radan toiselle
puolelle. Oli hauskaa kuulla, miten hän huusi kantajille ja samalla
hyväili ja mämmitteli naurettavia rakkiaan.

-- Mutta, sanoi Ruth ujosti, -- minusta se ei ollut oikein. Mitä minä
olisin tehnyt, jos joku olisi vienyt matkalaukkuni!

-- Niin, mutta te ette olekaan mikään vanha rouva, jolla on räkyttäviä
koiria mukana, te!

-- Mutta viettehän takaisin sen, viettehän?

-- Kuinka voin oikeastaan jättää teidät? Valter käski minun pitää
huolta teistä.

-- Niin kyllä, mutta minä tulen hyvin toimeen. -- Oi, olkaa niin hyvä,
tehkää minun mielikseni.

-- Hyvä, menen katsomaan, mutta mitä kantamiseen tulee, niin on se
liika vaatimus, -- selkääni pakottaa vieläkin.

Hän juoksi pois. Puolen minuutin kuluttua kurkisti hän ja kuiskasi
Ruthille: -- Kaikki hyvin, vanha rouva on löytänyt sen, mutta Valter
on täällä -- hyvästi! -- Samassa oli hän jo kuskilaudalla ja kutitteli
hevosia piiskalla.

Valter istui Ruthin vieressä ja luetteli hänelle ohi kulettavien kylien
ja suurempien tilojen nimiä.

-- Kurkistakaa ulos sille puolelle, sanoi hän äkkiä -- saatte nähdä
meren.

Niin, siinä se oli! Ei vaalean sininen, kuin kesäjärvi, vaan auringon
paisteessa kimaltelevien "vaahtopäiden" peittämä. Se oli Ruthille
uutta. Hän hypähti puoleksi ylös, ja Valter luuli hänen aikovan
taputtaa käsiään, mutta hän ei sitä tehnyt. Sen tien käänteessä
näkyvistä kadotessa sanoi hän hiljaa huoahtaen: -- En ole sitä ennen
nähnyt, -- kuinka se on kaunis!

-- Niin se on todella! Ja vaikka minä olen ollut täällä koko ikäni, en
ole sitä nähnyt kahta kertaa samanlaisena. Ja kuitenkin on se vanhan
ystävän kaltainen, joka minua toivottaa tervetulleeksi koulusta kotiin.

Ruth näki nuo suuret siniset silmät täyttyvän kyynelillä. -- Hän
rakastaa varmaan merta, -- ajatteli hän. -- Minä en voi siitä pitää,
koska se vei Duncanin. -- Mutta hän muisti, että se tuo hänet takaisin,
ja sitä ajatellessa hänenkin silmänsä kyyneltyivät.

Samassa jyrähti vaunu suurta kiveä vastaan. Valter hyppäsi ylös, mutta
Tedin iloinen naama peitti vaunun akkunan. -- Kaikki hyvin poikaseni,
huusi hän kaikuvalla äänellään.

Pian saapuivat he suurelle valkoiselle veräjälle, ja ennenkuin he
ehtivät oikein pysähtyä, avasi Ted sen muka nöyrästi kumarrellen.

-- Eikö se ole ruma veräjä? -- sanoi Valter. -- Äiti asui täällä jo
ennen, kun hän joutui naimisiin. Talo oli silloin pienempi, ja tämä
oli niittynä, sisäänkäytävä oli toisella puolella. Mutta kun tältä
puolelta oli niin kaunis näköala merelle, tuli "valkoinen veräjä"
yleiseksi mielipaikaksi. Kun sitten tie tehtiin tälle puolelle, antoi
isä vanhan nimen jäädä käytäntöön. Isä-raukka! Hän muisti sen varmaan
kosimisajoiltaan.

Siinä aivan lähellä oli pitkä, matala rakennus, jonka edessä oli
lasiseinillä varustettu kaunis kasvihuone. Sen läpi kulettiin
pääovelle. Ted oli tapansa mukaan tehnyt sen ihmeellisen urotyön,
että oli ehtinyt perille ennenkuin vaunut. Valter vei Ruthin
vierashuoneeseen, jonka oven hänen jyryävä veljensä oli jo ehtinyt
avata. Pitkä, lesken pukuun puettu rouva otti Ruthin hyvin
ystävällisesti vastaan. Hän oli niin Valterin näköinen, että heti, kun
heidät näki yhdessä, tiesi siinä olevan äidin ja pojan.

Hän nousi puoleksi sohvalta, jolla hän lepäsi, suuteli keveästi Ruthia
ja toivoi, ettei hän olisi kovin onneton, vaikka veli oli poissa.
Sitten hän tuumi, kenen näköinen Ruth mahtoi olla, ja tuli siihen
päätökseen, että hän oli itsensä näköinen, sekä lähetti kamarineitensä
auttamaan päällysvaatteita hänen yltään. Ruth oli varma, että hän
pitäisi oikein paljon ystävällisestä, lempeästä emännästään.

Hänen lähdettyään kysyi lady Douglas Valterilta, oliko Ted ollut kiltti
poika.

Ted oli juuri mennyt ulos vierashuoneesta, mutta oli tarpeeksi lähellä
kuullakseen ja tuli itse vastaamaan puolestaan: -- Niin kiltti, äiti,
että jos en nyt aamupäivällä tee mitään kolttosia, niin en tiedä mitä
tapahtuukaan!

Äiti hymyili ja huokasi. -- Valter poikani, sanoi, hän, -- sinun
täytyy pitää huolta tuosta pienestä, tyttöraukasta. Minä surkuttelen
todellakin lapsiraukkaa. Hänen veljensä on poissa ja hän on vallan
yksin. Mikä vahinko, ettei hän ole enemmän äitinsä kaltainen!

-- Rakas äiti, minä en luule häntä ollenkaan onnettomaksi: mutta
luonnollisesti koetan minä häntä huvittaa ja -- varjella Tedin
tyhmyyksiltä, lisäsi hän nauraen.

-- Ted-raukka! Toivoisin, ettei hän olisi niin ajattelematoin, Valter,
eli että teidän hyvä isänne oli elänyt ja ohjannut häntä.

-- Et tarvitse pelätä, rakas äiti, sanoi Valter suudellen häntä
otsalle, -- tiedäthän, että olen kaksi vuotta vanhempi, ja luulen
voivani vaikuttaa häneen.

Ruth tuli takaisin ja pian syötiin päivällinen, mutta Ted myöhästyi.
Hän ei kuitenkaan siitä välittänyt. -- Ei haittaa -- sanoi hän; hän
oli varma, että aina hän jotain saa suuhunsa. Äiti rupesi nuhtelemaan
häntä, mutta, ennenkuin hän ehti lopettaa, kuului Edvardin ääni
kyökistä, kun hän huusi palvelijoille, että hän oli aivan "tyhjä" ja
täytyi hänen saada jotain "kupuunsa". Lady Douglas sulki silmänsä ja
Valter sanoi nauraen Ruthille: -- Milloinkahan se poika unohtaa tuon
katurakkarikielensä?

Viikko kului sangen onnellisesti, vaikka Ted saikin joka aamu Ruthin
seurassa juosta "valkoiselle veräjälle" kirjeenkantajaa vastaan sillä
välin, kun Valter istui pesän paisteensa runoja lukien. -- Tedhän
se oli, joka voi Ruthin meren rannalle, kun se raivoten myrskysi,
ja Tedhän se todellisuudessa piti huolta hänestä, vaikka Valter
kuvitteli mielessään, että ilman hänen ritarillista suojelustaan olisi
Ruthille voinut mitä hyvään tapahtua. Ulkona, raittiissa pakkasilmassa
oleskeleminen oli tuonut ruusut hänen poskilleen, ja hän näytti sangen
reippaalta joulupäivänä astuskellessaan Tedin kanssa kirkkoon. Hän
olikin ulkona Tedin seurassa aivan toisenlainen, kuin vierashuoneessa
Lady Douglaan ja Valterin seurassa.

Uhkuva elonvoima sai heidät suorittamaan suuren osan kirkkomatkasta
juosten ja hyppien. Loppumatkalla tulivat he kuitenkin vakavammiksi ja
alkoivat keskustella.

-- Eikö sinustakin ole paljon hauskempi kävellä? -- kysyi Ruth.

-- Minä puolestani, sanoi Ted, vihaan vaunua, paitsi silloin, kun saan
ajaa, mutta tuo kuski-hupsu antaa minun pitää ohjaksia vaan ylämäissä.

Muistaessaan jysäyksen kiveen, ei Ruth voinut sanoa, että kuski teki
siinä tyhmästi, ja hän vaihtoi puheenainetta.

-- Tunnetko itsesi aina joulupäivänä onnelliseksi, Ted?

Ted vihelsi pienen pätkän, sitten hän sanoi: -- No niin, Ruth, jos
totuuden sanon, niin en pidä juuri erityisesti joulusta! En ole sitä
sanonut ennen kenellekään. -- Ja taas vihelsi hän saman säkeen.

Ruth hämmästyi niin, ettei hän aluksi voinut kysyä syytä noin
odottamattomaan mielipiteeseen. Ujosti ja ihmetellen sai hän vihdoin
sanotuksi: -- Oi, Ted! Etkö voisi sanoa, miksi et siitä pidä?

-- Niin, näetkös, en välitä, vaikka sanonkin sinulle, mitä en
kenellekään vielä ole sanonut. Tiedän, ettei ole oikein, että siitä
puhun, mutta aina siitä saakka, kun isä kuoli, ei äiti ole sallinut
hänelle toivotettavan "iloista joulua," -- niin että se päivä on tullut
meille surupäiväksi.

-- Mutta, Ted, minä olen kuullut, ja uskon sen olevan totta, että mitä
surun syitä ihmisillä lieneekin, on joulu-ilo niin paljon erilaisempi
ja korkeampi kaikkia muita, että -- pelkään, etten voi lausua oikein
ajatustani, Ted; mutta minusta sinun pitäisi ymmärtää, kun olet niin
paljon vanhempi minua ja tiedät niin paljon enemmän.

-- Toivoisin vaan tietäväni yhtä paljon kuin sinä! -- sanoi hän
avosydämisesti. -- Valter ja äiti luulevat, etten välitä siitä, mitä
kirjoissa puhutaan, en hyvästä, enkä mistään, mutta todellisuudessa
teen sen, Ruth. Ei aina, mutta hyvin usein. Toivoisin, että opettaisit
minua. Kuka sinua on opettanut?

Ruth hymyili ajatellessaan, että hän muka tietäisi enemmän, kuin Ted.
-- Älä usko, että minä voin sinua opettaa, sanoi hän ja lisäsi hiljaa:
-- mutta luulen, että Jumala on opettanut minua pitämään joulusta.

Kun ei Ted sanonut mitään jatkoi hän säteilevin silmin: --
"Luonnollisesti tiesin jo aivan pienenä päivän merkityksen, mutta en
ajatellut sen tuloa koskaan ennen, kuten nyt, olen niin odottanut tuota
kaunista hymniä: Kuule, enkel'-laulu kaikuu."

-- Mutta Jumala ei opeta kaikkia, Ruth, sanoi Ted surullisesti.

-- Luulen, että hän sen tekee. Hän rakastaa kaikkia, Ted, mutta he eivät
aina tahdo oppia.

-- Minä olen varmaan sellainen, Ruth, joka ei tahdo oppia.

-- Oi, älä sano niin! -- vastasi hän vakavasti; tulet varmaan tänään
iloitsemaan joulusta kirkossa! Oi, niin, miten täynnä kirkko onkaan
tänään! Eikö olekin? Olin unohtanut sen, niin, tänään täytyy kaikkien
olla onnellisia!

-- Toivoisin olevani enemmän sinun kultaisesi, Ruth.

Urkujen ensimäiset säveleet kiirehtivät heidän askeleitaan. Takaisin
tullessa ei puhuttu enää siitä asiasta, mutta Ruth oli huomannut, että
Ted oli kirkossa paljon vakavampi ja hiljaisempi, kuin edellisenä
sunnuntaina.



KAHDEKSAS LUKU.

Retkiä.


-- Rakas Ruth, haluttaisiko sinua tänään tulla ajelemaan Valterin ja
minun seurassa? Aijomme vieraisille muutaman peninkulman päähän ja
viivymme siellä hetkisen.

-- Meneekö Edvard, lady Douglas?

-- Ei, sanoi hän hymyillen, -- -- eikä sinun siis tarvitse pelätä. Tee,
kuten tahdot.

-- Kiitos! Luulen, että jään mieluummin kotiin.

-- Ja minä, sanoi lady Douglas, -- koetan toimittaa Edvardin johonkin
pitemmälle kävelyretkelle, jotta voit olla rauhassa.

Lady Douglas poistui ennenkuin Ruth ehti selittää, että hän jäi kotiin
etupäässä sentähden, että Tedkin jäi. Vaunu oli tuskin lähtenyt, kuin
tuo paneteltu Ted syöksyi huoneeseen huutaen: -- Hei, Ruth, mikä
hauska tyttö sinä oletkaan! Tiesin sinun olevan täällä. Olen iloinen,
ettet lähtenyt tuolle kymmenen peninkulman [Englannin penik. = 1,6 km]
matkalle saadaksesi istua puoli tuntia tuolin syrjällä ja kuunnella
äidin kertovan, kuinka hänen poikansa ovat edistyneet ja kasvaneet ja
vastata kysymyksiin, kuinka monta poikaa teidän koulussa on, ja millä
luokalla olet. Minä vihaan sellaista. Kerran lupasin äidin kanssa
vieraisille mennessäni kirjoittaa suurilla kirjaimilla nuo tiedonannot
paperille. Ja minä teinkin sen.

-- Ted, kuinka voitkaan?

-- Niin, näetkös, se ei onnistunut, sillä Valter huomasi sen juuri kun
meidän piti astua huoneeseen -- enkä minä koskaan voi unohtaa hänen
kiukkuista naamaansa. Minua vieläkin naurattaa. Hän on luotu vetämään
vanhoja rouvia nenästä, mutta minä en ole, ja siinä se eroitus onkin.
Mutta nyt, hattu päähäsi; sinä olet hyvä tyttö, ja jollei _meidän_
ajeluretkellämme ja _meidän_ vierailullamme ole hauskaa, niin en tiedä,
mitä huvi onkaan!

-- Mitä tarkoitat, Ted? _Meidän ajelullamme!_ Eikö äitisi ottanut
vaunua?

Ted näytti hyvin salaperäiseltä, mutta hän sanoi vaan: -- Pukeudu nyt
ja tule katsomaan, niin saat nähdä. Ruth ei voinut vastustaa Tedin
houkutusta. Muutaman minuutin kuluttua oli hän valmis ja meni uteliaana
ulos. Hän hätkähti nähdessään Tedin pitelevän pienen avonaisen vaunun
eteen valjastettua karkeaa ja väkevän näköistä ponia. Hän näki ne ensi
kerran. -- No, Ruth, hyppää vaunuun, huusi Ted.

Hän kiitti. Tallirenki kysyi: -- Kuulitteko miss, että missis käski
valjastaa tämän?

Mutta master Edvard sanoi: -- Uskallatko vastustaa minua? Minä sanon,
että äiti on luvannut minun viedä miss Leighin ajelemaan heti, kun
Taffyn polvet paranevat, ja sanoithan, että ne ovat terveet.

-- Hyvä, sir, sanoi renki, ei ole minun syyni, jos jotain tapahtuu --
ja voitte olla varma, ettei se tänään puhdistetuksi tule. Yksi vaunu
päivässä on kylliksi -- lisäsi hän melkein vihaisesti.

-- Ei haittaa. Ruth, joudu!

-- Ehkä olisi parempi, jos jättäisimme tämän ja kävelisimme sen sijaan.

-- Vai niin, Ruth, en olisi uskonut sinun ryhtyvän puolustamaan
nenäkästä palvelijaa minua vastaan, sanoi hän matalalla äänellä.

-- Sitä en koskaan tahtoisi tehdä, sanoi Ruth, oikaisten itseänsä, ja
jos äitisi todellakin sanoi...

-- Hyvä, hyppää vaunuun, Ruth, sinä olet oikea helmi! Anna minulle
ohjakset William ja mene avaamaan valkea veräjä.

-- Se on auki, sir.

-- Sitten me menemme! Eläköön Taffy ja vapaus! Eikö ole ihanaa?

Aluksi Ruth oli vähän peloissaan, mutta kun hän näki kuinka varovasti
Ted ajoi, ja kuinka hiljainen ja säyseä Taffy oli, tyyntyi hän.

-- Mutta minne me menemme, kysyi hän, kun he olivat päässeet ulos
valkeasta veräjästä ja kääntyivät vasemmalle.

-- Sanon sen nyt, mutta minä tahdoin hämmästyttää sinua -- menemme
tietäjän luo!

-- Tietäjän?

-- Niin -- miksei? Kuulin eilen, että Sandy Lanella on mustalaisia; on
hauska ennustuttaa niillä. Mutta en ole selvillä siitä, ilmaisemmeko
salaisuuden kotona heti, vai vasta sitten, kun ennustus toteutuu.

-- Minä luulin, etteivät mustalaisten ennustukset koskaan toteudu.

-- Ehkei aina -- mutta joskus. John kertoi, sanoi hän salaperäisesti
kuiskaten -- että kaikki mitä hänelle monta vuotta sitten ennustettiin,
on toteutunut.

-- Toteutuiko? Mutta sitä saa ehkä odottaa kuolemaansa saakka. Mutta
eivätkö ne sano, kuinka kauan elää?

-- En ajatellut odottamista. Noo, siinä tapauksessa ehkä kerromme;
mutta saadaanhan kuulla ensin, mitä ennustavatkin.

-- Toivoisin, ettet ollenkaan antaisi ennustaa, Ted. En siitä oikein
pidä.

-- Viis siitä! -- Eikö tämä ole Sandy Lanen tie? Olen vaan kerran ollut
täällä, ja olen sen unohtanut.

-- En tiedä varmaan, se näyttää hirveästi kapealta. Eikö olisi paras
valita joku muu tie? Tässä ei pääse ohi, jos joku tulee vastaan.

-- Etkö luule minun näkevän aitojen yli, eikä täällä kulje muita, kun
joku kärryillä.

-- Mutta minä olen aivan varma, ettemme pääsisi kärryjenkään ohi.

-- Ehkei juuri tässä, mutta veräjien kohdalla on leveämpää -- ja niiden
täytyy antaa tietä vaunuille.

Ruth katsoi parhaaksi olla vaiti.

-- Ehkä ne ovat menneet tiehensä, nehän muuttavat usein paikkaa, kuten
tiedät.

-- Niin kyllä, mutta eilen ne vielä olivat, -- ne ovat varmaankin
etäämmällä.

Mutta mustalaisia ei näkynyt.

-- Sanoitko, että he olivat täällä eilen, Ted? Siinä tapauksessa
näkisimme heidän tuliensa jätteitä.

-- No, en minä nyt ole ihan varma. Niin minä kuulin Johnin sanoneen,
mutta lienen erehtynyt. Jatkakaamme matkaa.

-- Eikö se ollut sadepisara, sanoi Ruth samassa. -- Varmaan -- taas!

-- Se oli harmillista! Todellakin tulee sade. Meidän täytyy kääntyä
takaisin, Ruth.

-- Leveämmällä paikalla; tässä on liian ahdasta.

-- Katsotaan onko tässä liian kapeaa.

-- Ei, tässä ei voi kääntää, Ted! Aja vähän tuonnemmaksi, siellä on
veräjä.

-- Minä sanon, että tässä on aivan tarpeeksi tilaa, kuinka voit olla
niin itsepäinen. Eteenpäin, Taffy!

-- Varo! Me joudumme ojaan.

Raus! Raus!

-- Mitä _tämä_ on, Ted?

Raus!

-- Kuule! Vaunu on varmaan rikki.

-- Ei hätää! Pääsimmehän ympäri. -- Enkö sanonut, että tässä on tilaa
kylliksi?

-- Toivoisin, että tarkastaisit, miten vaunun kävi.

-- Noh, pidä ohjaksista. -- Hän hyppäsi alas ja kurkisti hiukan
vaunujen alle sanoen:

-- En näe mitään olevan rikki. Kaikki on kuten pitääkin. Harmillista!
Nyt sade lakkasi, olisi sopinut mennä katsomaan mustalaisia. Kerrassaan
kiusallista!

-- Eikö mitä! -- sanoi Ruth, joka pelkäsi toista vaarallista käännöstä.
-- Luulen, ettemme olisi heitä nähneet, ja on jo aika mennä kotiin.

-- Mahtoiko vaunu todellakin vikaantua, Ruth? sanoi hän epäilevästi, --
Ajetaan hiljaa, ehkä siellä on joku tärkeä osa rikki. Mutta älä sano
mitään äidille ja Valterille siitä.

-- Mutta ehkä, Ted; se voi olla vaarallinen käyttää. Eikö olisi paras
tarkastaa sitä?

-- Noh, sano sitten, jos haluttaa, en tiennyt, että pidät
juoruilemisesta, sanoi hän ärtyneesti. -- Voi, kerro kaikin mokomin,
että minä rikoin vaunun, jos se sinua huvittaa!

-- Minä en koskaan juoruile, vastasi Ruth tulipunaisena.

-- Vai niin -- sangen hyvä! Nähdäänhän!

-- Sinä olet hyvin ilkeä poika, enkä minä lähde koskaan sinua kanssasi
enää, sanoi Ruth kovemmalla äänellä, mutta hillitsi samassa itsensä.
Loppumatkalla vastaili hän hyvin lyhyesti Tedin huomautuksiin.

Heidän kotiin päästyään tulivat pian toisetkin, mutta Ruthin ja
Edvardin toimista ei puhuttu mitään.

Kun Ruth iltasella vierashuoneessa luki erästä satukirjaa, ja Ted oli
jossain ulkona, kuuli hän Valterin sanovan: -- Toivon, että huomenna on
kaunis ilma, äiti. Tahtoisin viedä Sinut Sedburyyn ponivaunuilla.

-- Luulin, ettei Taffya voisi käyttää.

-- Kyllä, William sanoi eilen, että sen polvet ovat aivan terveet, ja
minun tekisi mieleni näyttää sinulle, kuinka paljon olen edistynyt
ajamisen taidossa.

-- No niin, poikani, jos tahdot, ja jos ei ilma ole liian kylmä minulle.

Ruthin oli paha olla. Mutta luonnollisesti hän ei voinut sanoa mitään
Tedin salaviittausten tähden. Hän ei kuitenkaan voinut lukea, ajatukset
työskentelivät.

-- Olen iloinen, ettei täällä ole niinkään vaikea olla hyvä, kuin
luulin! Luulen, etten ole tehnyt vielä mitään sopimatointa. Mutta Ted
en tahtoisi olla. Minun mielestäni hänen olisi pitänyt kertoa se,
mutta sehän on hänen asiansa, eikä minun. Olisin kertonut sen, koska
he aikovat huomenna sillä matkustaa, jos hän ei olisi ollut niin paha,
mutta nyt hän luulisi, että tahdon kielitellä, ja sitä en tee! Mutta
olen iloinen, ettei se ole minun asiani! -- Ja hän luki kirjaansa
edelleen.

Oi Ruth! Älä sekoita ylpeyttä ja rehellisyyttä toisiinsa. -- Saat ehkä
katua liian myöhään.

Kun Ted tuli sisään, ruvettiin keskustelemaan kemuista, jotka lady
Douglas aikoi panna toimeen muutamille koululapsille. Valter oli
kuullut eräästä huvittelutavasta, jota sanottiin "postikonttooriksi",
ja hän sanoi, että oli eräitä siihen kuuluvia tarpeita mentävä hakemaan
Sedburystä. Ruth oli pahoillaan, etteivät he sanoneet Tedille menevänsä
ponivaunulla.

Seuraavana iltapäivänä pyysi Ted Ruthia mukanaan Sedburyyn hakemaan
Valterille postikonttooriin tarvittavia esineitä, Ruth suostui
mielellään, sillä ilma oli erittäin kaunis.

Heidän lähtiessään sanoi lady Douglas: -- Tapaatte siellä ehkä Valterin
ja minunkin, mutta älkää meistä välittäkö, tulkaa takaisin, milloin
tahdotte.

-- En tiennyt, että äiti tulisi sinne tänään, sanoi Ted heidän
kävellessään, -- mutta eihän se muuta asiaa. Olen varma, että kävelet
mieluummin, kuin istut umpinaisessa vaunussa, minä ainakin teen sen.

Ruth oli vaiti ja Ted alkoi innokkaasti kertoa, mitä he tuolta
pikkukaupungista ostaisivat, eikä hän ollenkaan huomannut, että Ruthin
ajatukset harhailivat muualla.

Kun he tulivat sille paikalle, missä jalkapolku yhdistyi maantiehen,
seisahtuivat he kuunnellen.

-- Joku tulee mäkeä ales hirveätä vauhtia, huudahti Ted.

Ruth kalpeni.

-- Kuule! -- sanoi Ted, -- se tulee yhä nopeammin! Etkö kuule huutoa?
Pian se tulee näkyviin. Tällä puolella olet turvassa, Ruth, mutta minä
menen portaan yli, ehkä voin pysähdyttää sen.

-- Oi, älä mene! Hyvä Ted, älä mene! Mitä sinä voit? Oi, sinä voit
menettää henkesi.

Ted aikoi astua ojan yli vievälle portaalle, mutta se oli myöhäistä.
Jotain kiiti ohi, mitähän se oli? Ted syöksyi mielettömänä portaan yli
ja mäkeä alas huutaen: -- äiti! äiti! Valter!

Ruth peitti kasvonsa käsillään. Mutta kuule! Äkkiä lakkaa rätinä.
Oi, pysähtyikö se? Ruth juoksi portaalle. Pysähdys kesti vaan
silmänräpäyksen -- eteenpäin riennetään taas, mutta hitaammin, mikähän
siihen lie syynä? Hän näkee vaunun heiluvan puolelta toiselle ja
hidastuttavan ponin kulkua, hän näkee, että pyörä on rikki, mutta
huomatessaan, että se on tyhjä, pöyristyttää häntä, eikä hän voi
paikalta liikahtaa. Vaunu pirstautuu askel askeleelta, mutta missä
ovat _he_? Silmät etsivät koneellisesti jotain. Tuossa on tumma pilkku
tiellä, se on pyörä. Mutta mikä tuo on? Kuka se on? Ted rientää, kuin
lentäen eteenpäin, ja hän kuulee hänen huutonsa. Mutta tuo liikkumaton,
musta kasa! Hän hyppää tielle ja rientää, -- ei huutaen -- hänen
säikähdyksensä on liian suuri. Eikö hän nyt sitä saavutakaan? Tuossa
näkyy se. Vihdoinkin on hän jo lähellä. Äkkiä huomaa hän, että Edvard
ja lady Douglas siinä ovat kumartuneena Valterin yli. Hän se siis oli
-- onko hän kuollut? Kasvot ovat hyvin kalpeat, silmät kiinni eikä hän
liikahda.

-- Juokse, Ruth, tuonne tupaan hankkimaan vettä ja apua!

Edvard hänet lähetti. Lady Douglas istui maassa ja piteli
haavoittunutta päätä sylissään. Säikähdys oli huumannut hänet, hän ei
tuntenut kipua, vaikka kasvot olivat täynnä verinaarmuja. Ruth koetti
juosta, mutta jalat tuntuivat liikkuvan kuin unessa, ja tupa oli niin
kaukana. Mutta apua tuli -- kaksi miestä ja vaimo tulivat juosten.
He olivat kuulleet huudon. -- Kuka se on? -- kysyivät he nähdessään
Ruthin. -- Mitä on tapahtunut? Onko joku vahingoittunut?

-- Sir Valter Douglas -- hän on kuollut -- ei maksa vaivaa -- mutta,
oi, tuokaa vettä!

-- Menkää te, sanoi vaimo toisille, -- ja tuokaa nuori herra meille,
minä hankin vettä ja lähetän Sallyn hakemaan lääkäriä. Tulkaa kanssani,
rakas lapsi, sanoi hän Ruthille, ette voi itse käydä, tarttukaa
käsivarteeni.

-- Ei, minun täytyy mennä hänen luokseen! Ette tiedä, se oli minun
syyni, ja hän on kuollut, tiedän, että hän on kuollut! Oi, hakekaa pian
vettä ja antakaa minun viedä sitä hänelle! -- Jospa hän vaan avaisi
silmänsä!

-- Lapsi-raukka! Minun täytyy kantaa teitä. Kas niin, älkää nyt olko
niin hädissänne, rakkaani! Hän kyllä siitä virkoaa, hän on varmaan vaan
pyörtynyt.

Ystävällinen vaimo kantoi Ruthin huoneeseen. Hän jaksoi tuskin seisoa,
mutta hän huusi: -- Minun täytyy viedä vettä! Minun täytyy -- minun
täytyy! Ted sanoi!

-- Kyllä, kyllä ystäväiseni, odottakaa yksi minuutti, että noudan sitä.

Hän jäi yksin eikä vaimo tullut takaisin. Hän kuuli hänen menevän oven
ohi, mutta hän oli liian heikko voidakseen lähteä hänen jälkeensä.
Hän ainoastaan istui ja odotti. Hetken kuluttua kuuli hän useiden
tulijain askelia. Hän ei voinut mennä heitä vastaan, vaan hiipi
erääseen nurkkaan, josta hän voi nähdä heidät ja istuutui lattialle.
Hän kuuli nyyhkimistä. Oi, jospa se olisi ollut Valter! Mutta ei, hän
makasi kahden miehen käsivarsilla yhtä kalpeana kuin siellä maantiellä.
Hänen äitinsä itki. Ruth peitti kasvonsa käsillään, mutta hän tiesi
kaikki mitä tapahtui. Hän tiesi, että he kantoivat hänet yläkertaan ja
nostivat sänkyyn, hän kuuli raskaat askeleet, miesten poistuessa, mutta
hän ei liikahtanut. Lyhyt talvipäivä oli loppumaisillaan, mutta yhä
istui hän siellä hämärässä yksin. Kaikki olivat siellä ylhäällä -- lady
Douglas, Edvard ja vaimo -- hän kuuli heidän siellä liikkuvan väliin.

Yht'äkkiä kuuli hän Edvardin tulevan alas ja hän ryntäsi ylös ensi
kerran.

-- Elääkö hän? -- kysyi hän arasti? Onko hän parempi? Oi, sano!

-- Kyllä, hän elää, mutta hän ei ole avannut silmiään. Voi, milloin
lääkäri tullee?

Ruth tunsi tuskin tuota syvää, pidätettyä ääntä. -- En tiennyt sinun
olevan täällä, lisäsi Ted, -- tulin hakemaan sinua, Ruth. Hetken
perästä sanoi hän:

-- Tiesitkö, että he aikoivat ajaa tässä vaunussa?

Hän myönsi tuskin kuuluvasti.

-- Oi, Ruth, miksi et sanonut, että se oli rikki?

-- Sinähän kielsit, Ted.

-- Kielsinkö? Niin, nyt muistan -- se oli siis minun syyni! -- Ja hän
peitti käsillään kasvonsa.

Kavioiden kopse havahdutti heidät, ja Ted huudahti: -- Voi, lääkäri
tulee vihdoinkin -- Jumalan kiitos!

Lääkäri tuli huoneeseen ja Ted saattoi hänet sanaakaan lausumatta
yläkertaan. Ruth jäi taas yksin. Hän ei voinut vielä oikein ajatella
-- ei ollut vielä varma, oliko syy hänen vai Tedin. Mutta hän rukoili
vakavasti Valterin puolesta. Ja sitten tuli kyynelten vuoro. Samassa
tuli lääkäri alas. Hän hypähti seisaalleen.

-- Voi, paraneeko Valter? Sanokaa, olkaa hyvä!

-- Toivotaan, sanoi hän, -- hän on virvonnut tainnoksesta, mutta hänen
täytyy jäädä tänne yöksi ja ehkä huomiseksi. Sinun täytyy mennä kotiin,
lapsi -- lisäsi hän, pannen kätensä hänen olalleen, -- lähetän vaunun,
ja sinun täytyy palata Beachfieldiin.

-- Ei, antakaa minun olla täällä! Istun täällä hiljaa, jos vaan saan.

-- Ei, ei, tyttäreni, voisit tulla sairaaksi, eikä se sovi -- hän
katsoi Ruthin silmiin.

-- Koetan olla kiltti, jos minun täytyy mennä, sanoi hän.

-- Sinä olet hyvä lapsi! Aamulla aikaisin voit tulla ja ottaa mukaasi
mitä Valter tarvitsee. Olen varma, että hän on mielissään tietäissään
tuollaisen pienen vartijan olevan läheisyydessään.

Ruth oli vaiti.

-- Ted jää tänne, jatkoi tohtori, hän on tarpeellinen, sillä lady
Douglas ei jaksa paljoa.

-- Eihän hän ole haavoittunut, vai?

-- Ei paljon toivoakseni, mutta töyttäys oli hyvin ankara. Luulen hänen
pudonneen pensastoon, mutta sir Valter-raukka lienee pudonnut pää
edellä kovaan tiehen.

Ruthia pöyristytti.

-- Kas niin, kas niin! Älkäämme puhuko siitä, huomenna on hän jo
parempi ja ylihuomenna voi hän jo kiittää sinua ja toisia. Tohtori
ratsasti pois, Beachfieldiin päin.

Vaunua odotellessaan Ruth mietiskeli tuota hirveätä tapausta. Hän
huomasi, että hänen ylpeytensä oli ollut kaiken syynä. Silloin hän
kiitti Jumalaa, ettei Valter ollut kuollut hänen rikoksensa, hänen
suuren rikoksensa tähden. Ja muistaessaan sen anteeksiantamuksen ja
rakkauden, joka ei koskaan lopu, sanoi hän sydämensä syvyydestä: --
Oi, Jumala! Anna suuri syntini anteeksi ja tee minut nöyräksi Jesuksen
tähden.

Ennenkuin hän lähti kotiin, tarjosi ystävällinen vaimo hänelle teetä
ja koetti lohduttaa tyttöraukkaa. Mutta kauhunsekainen ilme oli jo
kasvoilta kadonnut ja taivainen rauha antoi hänelle levollisen unen
noissa tyhjissä huoneissa. Hän tiesi että Jesus vielä rakasti häntä, ja
tämänkin surullisen tapauksen kautta tahtoi tehdä häntä nöyremmäksi ja
valppaammaksi itsensä suhteen.



YHDEKSÄS LUKU.

Tunnustus.


Lähes viikko kului, ennenkuin Valter voi palata kotiin. Tänä
surullisena aikana täytyi Ruthin olla paljon yksin. Hänellä ei ollut
tilaa tuvassa, sillä sen omistajienkin täytyi olla naapurissa. Lady
Douglas ajatteli lähettää hänet miss Longin luo, mutta Ruth pyysi
niin hartaasti saada tehdä, mitä tarvittiin ja juosta asioilla
Beachfieldissä, että se aije raukesi. Ted kävi joka päivä kotona,
mutta Valter ei voinut olla kauan ilman häntä. Onnettomuuden jälestä
oli Ted jättänyt kaikki elkeensä, ja koetti hoitaa sairasta sekä
säästää äitinsä vaivoja niin, että oli vaikea tuntea häntä entiseksi
räyhääväksi ja ajattelemattomaksi Tediksi.

Tällä ajalla kirjoitti Ruth miss Longille pitkän kirjeen kertoen
hänelle niin hyvin, kuin hän osasi koko tapauksen ja ilmaisten
syyllisen, ja kysyi, oliko hänen tunnustettava syyllisyytensä lady
Douglaalle ja Valterille. Pian sai hän hyvin ystävällisen vastauksen,
jonka tuloksena oli pitkä keskustelu Tedin kanssa, kun tämä tuli
Ruthille ilmoittamaan, että Valter oli paljon parempi ja saisi muuttaa
kotiin seuraavana päivänä, sekä että Ruth saisi mennä hetkiseksi hänen
luokseen.

-- Mutta älä puhu sanaakaan hänelle siitä päivästä, Ruth, lisäsi hän,
se voisi vahingoittaa häntä.

-- Toivoisin, että kertoisit sen äidillesi, Ted, vastasi hän, että
rikoimme vaunun, tarkoitan.

-- Ei hyödytä nyt, Ruth; luulen, ettemme tee sitä toistamiseen.

-- Ei, mutta minusta se olisi oikein, ja olen varma, että sinunkin
olisi hauskempi jälkeenpäin. Tiedän, että tahdot sen mieluummin sanoa
itse, muussa tapauksessa olisin minä tarjoutunut.

-- Niin, luonnollisesti se oli minun syyni.

-- Vaunun rikkoutuminen oli sinun syysi, mutta se oli pieni asia
verrattuna siihen, etten edes sinulle sanonut, että he aikoivat lähteä
sillä ajelemaan. Onnettomuus oli kokonaan minun syyni, Ted. Älä
koetakaan saada minua ajattelemaan muuta.

-- Minä en voi käsittää oikein, miksi et sanonut sitä, Ruth.

-- Oi, Ted, en voi ajatella, kuinka paha silloin olin. -- Kyyneleet
tulivat hänen silmiinsä. -- En tahtonut puhua, kun sanoit minun
haluavan kielitellä -- se oli ylpeyttä kaikki.

-- Hyvä, sanoi hän ystävällisesti, nyt huomaan oman syyllisyyteni
selvästi. Oi, Ruth, ajattele, että Valter olisi kuollut!

-- Se olisi todella ollut kauhea rangaistus! Kuinka Jumala on hyvä,
Ted! Nyt sen huomaan selvemmin, kuin koskaan ennen.

Ted ei heti vastannut. Sitten hän sanoi äkkiä:

-- Eikö olisi paras kiitollisuuden osoitus hänelle, jos koettaisi
tulla paremmaksi? Minä koetan olla kiusoittelematta Valteria tyhmällä
huolimattomuudellani. Jospa tietäisit, kuinka kärsivällinen ja
lempeä hän on nyt sairaana. Luulen, että koetan hänen tähtensä tulla
gentlemanniksi, kuten hän sanoo, -- ja tuo tavatoin ajatus pani Tedin
hymyilemään.

He lähtivät yhdessä Valterin luo. Ruthia värisytti heidän astuessaan
kapeita portaita. Olisivatko hänen kasvonsa yhtä kalpeat, kuin viimeksi
nähdessä? Huone oli jotenkin pimeä. Hän istui sängyssä, Ruthin mielestä
melkein yhtä kalpeana, mutta hänen silmänsä olivat nyt auki, ja
hymyillen ojensi hän kättänsä ja sanoi väsyneellä äänellä:

-- Mitä ajatteletkaan minusta, Ruth, kun pilaan sinun vierailusi tällä
tavalla?

Ruth-raukka! Mitä hän osasi vastata! Hän toivoi saada tunnustaa hänelle
kaikki ja pyytää anteeksi, mutta hän muisti Tedin varoituksen. Ja
tuskin voi huomata hänen sisällistä taisteluaan, kun hän hätäisesti
sanoi: -- Olen iloinen, että paranet.

-- Huomenna tulemme kotiin jos Jumala suo, sanoi lady Douglas. --
Laitathan kaikki kuntoon meitä varten, hyvä Ruth?

Ruth ei vastannut, eikä huomannut, kuinka kalpealta ja surkastuneelta
lady Douglas näytti, sillä hänellä oli täysi työ pidättää itkuaan. Ja
hän oli oikein iloinen, kun Edvard taas saattoi hänet alas, sillä tuo
heikko ääni, kalpeat kasvot ja huoneessa oleva puoli hämärä vaivasivat
häntä.

Seuraavana päivänä muutettiin onnellisesti Beachfieldiin, ja Ruth oli
seuraavan viikon melkein aina Valterin huoneessa lukien ääneensä ja
huvittaen häntä parhaan kykynsä mukaan.

Eräänä iltana, kun he kaikki olivat kokoontuneet sinne, ja toiset
luulivat hänen nukahtaneen, sanoi hän yht'äkkiä:

-- En voi käsittää, kuinka se pyörä meni rikki, äiti, Taffy ei sitä
kumminkaan mihinkään loukannut.

Ruth ei voinut enää pidättää itseään. Hän heittäytyi polvilleen sängyn
viereen ja huudahti: -- Oi, Valter, oi lady Douglas! Voitteko antaa
minulle anteeksi? Se oli minun syyni!

-- Mitä nyt, Ted? Mitä tämä merkitsee? -- sanoi lady Douglas. Eilen
sanoit, että olit rikkonut vaunun ja kieltänyt Ruthin kertomasta sitä.
Mitä hän nyt tarkoittaa?

-- Ei, ei, sanoi Ruth, -- hän ei tiennyt, että aioitte mennä ajelemaan,
mutta minä tiesin. Se oli aivan minun syyni, ja minä olen toivonut
saavani pyytää sinulta anteeksi, mutta ethän sinä voi, Valter -- ei,
olen varma, ettet voi!

Mutta Valter kohotti hänen päätänsä ja suuteli häntä otsalle.

Pian kerrottiin tarkoin koko tapaus. Lady Douglas oli liian kiitollinen
poikansa parantamisesta voidakseen olla vihainen rikollisille. Vihdoin
Ted kysyi:

-- Mikä pelästytti Taffyn?

-- Se kulki aluksi hyvin, sanoi Valter, ja luulen, että minussa
lopultakin on suurin syy. Me tulimme erään mustalaisleirin ohi -- -- --

-- Lyönpä vetoa, että ne olivat juuri samat, joita me etsimme Sandy
Lanessa, keskeytti Ted.

-- No, niin, tiedät, että Taffy vihaa kaikkea, mitä se ei ole ennen
nähnyt eikä ymmärrä. Se rupesi arastelemaan, ja jos minä olisin
taluttanut sitä tyynesti, olisi kaikki käynyt hyvin, mutta minun piti
välttämättömästi näyttää äidille, kuinka hyvin minä osaan ohjata sitä,
ja niin minä sitä pakotin ruoskalla. Mutta säikähdys ja piiska saivat
sen alkuun. Olimme juuri mäen harjalla, ja -- lopun tiedät. Mutta mihin
Taffy on joutunut, äiti?

-- Taffylla ei ole mitään hätää, sanoi Ted, -- se pysähtyi pian. Se ei
ole mikään pahaluontoinen, sen vaikutti varmaan pelästys. Vaunu, eli
ainakin suurin osa siitä, jäi pieninä paloina maantielle, kuten voit
arvatakin.

-- Miten olet menetellyt koululasten suhteen, kysyi Valter pienen
vaitiolon perästä.

-- Olen lykännyt juhlan tuonnemmaksi.

-- Mutta sehän tulee ennen Ruthin lähtöä, eikö niin, äiti?

-- Jos niin tahdot, mutta meidän täytyy sitä viivyttää niin paljon,
kuin voimme sinun tähtesi.

-- Älkää minua ajatelko. Jos en jaksa olla joukossa, niin voinhan
sen aikaa oleskella yksin yläkerrassa. Pidetään se ennen, kuin Ruth
matkustaa, jos ei äiti vastusta.

-- Odottaako miss Long sinua koulun avauspäivänä, Ruth?

-- Lupasin tulla siksi. Siihen on viikko ensi keskiviikosta.

-- Silloin määräät ehkä tiistain, äiti, minulla on siihen hyvää aikaa
vahvistua.

Niin päätettiin. Ja viikko kului kaikenmoisessa puuhassa niin nopeasti,
että Ruth oikein ihmetteli.

Hänestä oli kovin hauskaa tavata miss Longia, Alicea ja Lizzietä, mutta
ikävä oli jättää Edvard ja Valter. Hän ei tiennyt oikein, kuka häntä
nyt enimmän miellytti. Alice oli kirjoittanut hänelle ja kertonut, että
Pollyn kirjarahat olivat kerätyt, ja että hän Debyn kanssa oli vienyt
Johanneksen evankeliumin, jonka miss Long oli Pollyn toivomuksesta
ostanut hänelle. Polly oli ollut kovin iloinen lahjasta. Hän lisäsi,
että miss Long epäili Pollyn isän elävän entistä pahemmin, mutta mitä
hän oli tehnyt, sitä ei Alice tiennyt. Kaikkia näitä Ruth ajatteli
tiistaiaamuna pukeutuessaan.

Koko päivä käytettiin juhlan valmistuspuuhiin. Valter oli mukana
antamassa määräyksiään Ruthille ja veljelleen. Lady Douglas toimitti
joka talvi juhlan koululapsille. Edellisenä talvena oli suuri
joulukuusi tuottanut suurimman hauskuuden, tällä kertaa vaihdettiin se
postikonttooriin, jonka Valter tahtoi itse järjestää.

Neljän tienoissa menivät pienet ystävämme palvelusväen huoneeseen
tarkastamaan, oliko kaikki kunnossa vieraita varten. He laskivat
kolmella kapealla, valkoisella liinalla päällystetyllä pöydällä
olevat astiat, riittivätkö ne noille neljällekymmenelle kutsutulle.
Tuntui uskomattomalta, että neljäkymmentä lasta voisi tehdä lopun
noista voileipä- ja kaakkuvuorista, sekä höyryävien teekattiloiden
sisällyksistä. Ted ja Ruth saivat kahden jäädä ottamaan vieraita
vastaan. Pian kuulivat he kaukaa hiljaista hyminää, joka vähitellen
selveni niin, että siinä voi eroittaa erään tunnetun koululaulun
sanat. Muutaman minuutin kuluttaa marssi tuo pieni seurue tyyneesti
ja hyvässä järjestyksessä opettajattarensa seurassa huoneeseen. Ne
olivat enimmäkseen tyttöjä, joukossa joku aivan pieni poika, eikä Ruth
ollut mielestään koskaan nähnyt niin puhtaita talonpoikaislapsia.
Neljännestunnin kuluttua olivat kaikki ahkerassa toimessa tehden kukin
parastaan pienentääkseen noita syötävistä aineista muodostettuja
pyramiideja ja tyhjentäen suuria teekattiloita. Ted riensi kertomaan
Valterille olevansa varma, että niillä oli hauskaa, sillä ne nauroivat
kaikelle, mitä hän sanoi, olipa se sitten naurettavaa tahi ei. Lapset
eivät tarvitse paljoakaan ennenkuin heillä on kylliksi naurun aihetta,
mutta tällä kertaa oli Tedillä loppumaton varasto sukkeluuksia. Ja
vaikka ne eivät olleet niin suuriarvoisia, että niitä tässä kannattaisi
kertoa, voimme sanoa, että -- jos otamme huomioon ystävämme iän -- ne
siihen katsoen olivat kyllä täys ikäisten keksimien arvoisia.

Hän tahtoi, että Valter olisi ottanut osaa heidän huviinsa, ja
sentähden tuli hän hänen luokseen veitikkamainen ilme kasvoillaan.



KYMMENES LUKU.

Postikonttoori.


Valter! -- huudahti Ted, sinun pitäisi nähdä tahi oikeastaan kuulla
Phoebe Smithiä. Minun täytyi tulla pois saadakseni oikein nauraa.
Hän on kummallinen, pieni olento. -- Ted nauroi vielä muistellessaan
häntä, ja hänen iloisuutensa tarttui Valteriinkin. Tedin sanojen
mukaan oli hän omituinen siten, että hän luuli aina pitävänsä niiata
ja soinnuttomalla äänellään sanoa: "jos suvaitsette, sir," ja että hän
tunsi vaan _yhden_ laatusanan, jota hän vuoroon käytti laatu-, vuoroon
määrä-sanana, se oli "hirveästi". Jos kysyn, sanoi Ted, -- tahtooko
hän enemmän kaakkua, niksauttaa hän ja sanoo: "jos suvaitsette, sir,"
jos hän tahtoo enemmän teetä, samoin, ja tämän on hän uudistanut
jo lukemattomia kertoja. Hän on nähtävästi oikea sutkapää, sillä
niin pian kuin minä sanon hänelle jotain, lakkaavat toiset syömästä
ja kuuntelevat. Mutta hänen vakava naamansa ja silmissä oleva
veitikkamainen katse se naurattaa.

-- Sinun täytyy vähitellen tehdä meidät tuttaviksi. Mutta miksi et
koeta toisten ominaisuuksia saada selville.

-- Hän huvittaa minua enimmän. Hän on kummallinen pieni kapine, ja
yhtä ruma, kuin omituinen. Kun kysyin, mitä hän piti teestä, pani hän
pois kupin, nousi seisomaan, niiasi ja sanoi: "Se on hirveän kuumaa,
jos suvaitsette sir." -- "Pitäisitkö enemmän kylmästä vedestä?" --
kysyin. Hän koetti sanoa "ei", mutta tulikin: "jos suvaitsette, sir."
Ja kun kaasin hänelle vettä ja kysyin, oliko se hyvää, sanoi hän: "se
on hirveän kylmää, jos suvaitsette, sir." -- "Ottaisitko mieluummin
haaleaa?" -- Sama vastaus, ja minä toin sitä hänelle.

-- Ted, sinun ei olisi pitänyt, sitä hän ei voinut tarkoittaa.

-- En tiedä, tarkoittiko hän, vai ei, mutta hän sai sitä -- mutta nyt
on minun mentävä katsomaan, miten ne siellä voivat.

-- Mitä Ruth tekee?

-- Hän koettaa parastaan omalla, hiljaisella tavallaan. Luulenpa, että
hän on valinnut kaikki ujoimmat joukosta, siellä on eräs pieni, hauska
olento, jolla on pitkät, valkoiset kiharat... mutta minun täytyy nyt
mennä, saat pian nähdä ne kaikki.

-- No, niin, neuvoisin sinua seuraamaan Ruthin esimerkkiä ja antamaan
miss Phoeben hoitaa itsensä, hän ei ole ujo.

-- Ei, mutta hän on mitä hauskin pikku tyttö. -- Ja Ted poistui.

Hetken perästä kutsuttiin koko seurue vierashuoneeseen. He tulivat
sinne katsellen pelästyneinä ympärilleen ja miettien, mitä heille
siellä tehtäisiin. Kaikista peloittavimmalta näytti huoneen yhdessä
nurkassa oleva pieni, valkoinen teltti. -- Mikä tuo on? Missä on
sir Valter? Luulin, että tulimme katsomaan häntä. -- Tällaisia
kuiskauksia kuului joukosta. Silloin Ted huusi miehekkäällä äänellä:
-- Lapset, tämä on postikonttoori, ja mikä hauskinta -- se on paras
postikonttoori, minkä koskaan olette nähneet, sillä jokainen saa sieltä
juuri sellaisen kirjeen, kuin tarvitsee. Hän lisäsi matalammalla
äänellä: -- Phoebe Smith, se on hirveän hyvä postikonttoori, toivon,
että saat hirveän hyvän kirjeen. -- Sanotaan Phoeben punastuneen ja
mumisseen: -- Jos suvaitsette, sir. -- Kuka nyt tahtoo, -- lisäsi Ted,
-- mennä ensiksi hakemaan kirjettä?

Hänen ja Ruthin ihmeeksi tarjoutui se pieni, pitkäkiharainen tyttö,
hän, joka oli niin ujo, ensiksi menemään. Hän astui rohkeasti telttiin
ja soitti pientä kelloa, mutta juoksi samassa takaisin huutaen: --
Oi, musta mies, musta mies! Kauhu valtasi pienokaiset, mutta eräs
aikoi tuumia, että se oli varmaan naamioittu, ja eräs toinen tarjoutui
koettamaan. Hän soitti kelloa, eikä pelästynyt tuota punaiseen
päähineeseen ja vihreään takkiin puettua mustaa miestä. -- Mitä tahdot?
kysyi karkea ääni. Vähän pelon alaisesti ilmoitettiin haluttavan
kirjettä. Nimi ilmoitettiin, ja pian palasi hän suuren kirjeen
onnellisena omistajana. Se sisälsi kauniin neuloma-askin kaikenmoisine
tarpeineen ja kirjeen. Se oli todellakin ihmeellinen postikonttoori,
sillä tällä tyttösellä oli tapana tulla kouluun yllään repeytynyt
esiliina ja päässään nauhaton myssy; ja kirjeessä selitettiin, että
"yksi oikealla ajalla tehty neulanpisto säästää kymmenen." Mutta
ennenkuin tämä kirje oli luettu, palasi yksi toisensa perästä loistavin
silmin teltiltä, jokaisella mukanaan liian suuri paketti sisältääkseen
vaan kirjeen. Siinä sitä oli paperin rapinaa ja ihastushuutoja!
Vihdoin uskalsi se valkokiharainen kerran "mustan miehen" luo, eikä
hän yritystään katunut, sillä kun kirje avattiin, sisälsi se pienen
"Kristuksen ihmetyöt"-nimisen kirjan. Sen joka sivulla oli kaunis
taulu, joista yksi esitti pientä, makaavaa tyttöä, minkä vieressä
seisoi henkilö, jonka hän ymmärsi tarkoittavan Vapahtajaa, koska hänen
päänsä ympärillä oli valokehä, ja koska hän niin lempeästi ja rakkaasti
katsoi tyttöä pitäen häntä kädestä. Hänen tyytyväisyyttänsä lisäsi
se, että kirjeessä puhuttiin juuri tuosta taulusta. Kun hän ei saanut
kaikesta oikein selkoa, kysyi lady Douglas, tahtoiko hän, että se
hänelle luettaisiin, ja siinä hän huomasi, että Valter oli joku päivä
sitten näyttänyt hänelle tämän ilmoittaen sen laatineensa juuri tätä
tilaisuutta varten. Sanat kuuluvat:

    Kuin kuihtunut toivo on tyttönen,
    Niin kylmä, kaamean hiljainen,
    Mut Jesus hänt kätehen tarttuen
    Nyt lausuvi: "nous ylös, tyttönen."

    On kylmä, kuollut mun sydämein,
    Vaik lapsesi saan olla, Jesuksein.
    Sä lämmitä kolkko syömeni mun,
    Mä tahdon elää lapsena sun.

-- Noh, Phoebe, sanoi Ted mennen hänen luokseen, mitä sinulla sitten on?

-- Jos suvaitsette, sir, luulen, että se on elävä. Se on hirveän --
tarkoitan _hyvin_ ruma, jos suvaitsette, sir.

Hän nauroi. -- Miksi et käyttänyt mielisanaasi, Phoebe?

-- Jos suvaitsette, sir, se on kauhean... se on hyvin pitkä kirje. Hän
ojensi lahjan ja kirjeen hänelle. Edellinen -- hirveän suuri hämähäkki,
joka jousen avulla ponnahti laatikosta ulos -- ei häntä miellyttänyt,
mutta kirje, se hämmästytti häntä. Ted tuskin uskoi silmiään nähdessään
kolme sivullista "neuvoja hirveälle lapselle." Siinä oli selitetty syy,
miksi hän ensi kerran eläissään sai nähdä jotain todella hirveää, ja
neuvo, että hän vastaisuudessa käyttäisi sitä sanaa ainoastaan tästä
hirveästä puhuessaan.

Tedin aluksi hämmästynyt katse muuttui hymyksi ja hän sanoi itsekseen:
-- Kas, niin, Valterhan onkin sukkelampi mies, kuin olin luullutkaan.

Luettavia kirjeitä ja ihailtavia lahjoja riitti aivan ylenmäärin.
Eräs pieni poika sai lasisoittimen ja neuvon, että hän vastaisi yhtä
lempeästi, kuin sekin. Eräs pieni tyttö sai nuken ja seuraavat rivit:

    Hollannin lapsi tekee ja laittaa,
    Englannin lapsi rikkoo ja taittaa.

Mutta meillä ei ole aikaa tehdä selkoa joka esineestä. Siinä oli
kirjoja, palloja, hyrriä, neulakoteloita, kynänteriä ja kaikellaisia
tavaroita, mutta vaan _yksi_ hämähäkki! Kun kirjeet olivat luetut
ja lahjat tarkastetut, siirryttiin jälleen teehuoneeseen leikkimään
"sokkoa", "kätken kiveä" ja viimeksi "Isoa Muftia," missä leikissä
Ted erityisesti kunnosti itseänsä. Lausuttaessa sanat "näin tekee Iso
Mufti" he hyppäsivät, loikkasivat, pyörivät ympäri, konttasivat, löivät
käsiään, nipistelivät nenäänsä, huusivat, kirkuivat ja nauroivat.
Viimeisestä täytyi antaa pantti. Kun nämä olivat lunastetut, seurasi
uudistettu laitos ruokia ja juomia -- eikä se ollut leikkiä, vaan
täyttä ja selvää totta.

Vasta maata mennessään oli Ruthilla aikaa ajatella. Koko illan oli
hän tuntenut sisäistä iloa Valterin parantumisesta, mutta nyt hän sen
sanoiksi puki.

Lupa-aika oli kulunut nopeasti ja -- lukuunottamatta tätä tuskallista
viikkoa -- sangen onnellisesti, ja hänestä tuntui hauskalta saada
tavata miss Longia, Alicea ja niitä muita. Hän huokasi tahtomattaan
ajatellessaan, ettei saa nähdä Duncania, ja rukoillen Jumalaa
suojelemaan häntä, nukahti hän.



YHDESTOISTA LUKU.

Kahden vuoden perästä.


Kolmatta vuotta on kulunut. On taas kesä. Miss Longin portin edusta on
niin puhdas, ettei maksa vaivaa etsiä Joea luutineen... pistäymme siis
sisään löytääksemme jonkun vanhoista ystävistämme.

Puutarha on jotenkin samanlainen, kuin ensi kerran sinne Ruthin kanssa
astuessamme, mutta muutoksia on täytynyt jossain tapahtua. Pienokaiset
ovat kasvaneet ja jättäneet sijansa toisille. Tuuheiden puuryhmien
varjosta kuuluu nuoria ääniä.

Siellä on kolme tyttöä, mutta kukaan ei niistä ole Ruthin näköinen.
Kaksi näistä näyttävät sisaruksilta, sillä ne ovat puetut yhtäläisesti.
Toisella heistä ovat pienet iloiset kasvot ja suuret miettiväiset,
vakavat sinisilmät. Mutta keitä ovat nuo pitemmät tytöt? Onkohan tuo
Alice, joka istuu tuolla? Kyllä, aivan varmaan. Kuinka herttaiseksi hän
on tullut! Lapset ovat koristelleet hänen kullankeltaiset hiuksensa
sinikukilla. Ne ovat tosin hiukan kuihtuneita jo, mutta se tekee ne
vaan kauniimmaksi vastakohdaksi hiuksien kimmeltelevälle ja poskien
terveelle, eloisalle värille. Mutta jos Alice on kasvanut, emme
Ruthiakaan voi pienten joukosta löytää. Tuoko Alicen vieressä seisova
tyttö, jota toiset noin rukoilevin silmin katselevat, on Ruth? Hän
se todellakin on. Ja tarkastellessamme häntä huomaamme, että, lukuun
ottamatta pituutta, on hän sangen vähän muuttunut, -- sama kalpea iho,
samat suuret, tummat silmät, ja niissä sama ujo, puoleksi surumielinen
ilme. Mutta nyt hän hymyilee ja katsoo ihaillen Alicea.

-- Kuka sinut on noin koristellut, Alice? -- kysyy hän.

-- Nämä nuoret neitoset tahtoivat saada minut uhrikseen, vastasi hän,
-- ja kun minä olin erittäin hyvällä tuulella ja kun nyt on liian
lämmin jaksaakseen vastustaa järjettömintäkään pyyntöä, antausin minä
heidän hellään hoitoonsa. Ja nyt, Ruth, kun tämä hauskuus on lopussa,
on sinun kerrottava heille satu. Kas niin, tulehan istumaan tänne ja
tee meidät onnellisiksi. Meillä on vaan puolen tuntia ulkona-oloaikaa.
Mutta ehkä sinulla on kiire, tahi et ole vielä lukenut kirjettäsi,
lisäsi hän nähdessään Ruthin empivän.

-- Ei, se on tavallista pitempi, eikä minulla ole ollut iltapäivällä
aikaa; olen koettanut saada laiskaa pikku-Fannya lukemaan läksynsä.

-- No, sitten en pyydä sinua, Ruth. Näette, lapset, ettette nyt voi
saada satua, mutta jos kilttiä olette, luen minä huomenna teille jonkun.

Mutta kolmet pienet kasvot näyttivät niin alakuloisilta, ettei Ruth
voinut vastustaa heidän sanatonta pyyntöänsä.

-- Kas niin, Alice! Luulen, että minun on suostuttava. Kirjeestä olen
lukenut niin paljon, että tiedän hänen voivan hyvin, loppu saa jäädä,
ajattelen. Hän istuutui ruoholle Alicen viereen.

-- Kuinka ystävällinen sinä olet, Ruth, sanoi Alice. -- Et koskaan
ajattele itseäsi; toivoisin olevani sinun kaltaisesi.

-- Älä sano niin, Alice. Mutta mistähän minä nyt kertoisin? "Jack
jättiläisen tappajasta," "Hubbardin muorista" vai mistä?

-- Ei, ei, Ruth, kerro joku omiasi, aivan omasta päästäsi, ne ovat
kaikista hauskimpia, huusivat kaikki kuulijat.

Ruth asettui mukavasti istumaan pienet sisarukset molemmilla
puolillansa. Pikku "Brownie" tahtoi aina istua häntä vastapäätä
nähdäkseen hänen kasvonsa kertoessa. Ruth alkoi:

Kerran lähti pieni tyttö -- hänen nimensä oli Aimée -- pitkälle
matkalle yksin -- ainakin luuli hän olevansa yksin. Matka oli
pakollinen, ja vaikka hänen usein teki mielensä seisahtua odottamaan
jotain matkustajaa, ei hän kuitenkaan voinut sitä tehdä. Oli melkein
pimeä, ja hän pelkäsi, itkikin vähän väliä, mutta seisahtua hän ei
voinut. Äkkiä sattui hänen jalkansa johonkin kovaan, ja hän kaatui
pitkäkseen maahan. Hän ei loukannut itseänsä, mutta pukunsa oli hän
tahrinut saveen. Ylös hän ei koettanutkaan nousta, sillä hän oli
kovin väsynyt. Hetken kuluttua tarttui pehmoinen käsi häneen ja
nosti ylös. Oliko siis joku hänen kanssaan? Oi, jospa niin oli! Hän
kääntyi katsoakseen, mutta -- kaikki oli pimeätä hänen ympärillään,
vaikka hän oli samalla näkevinään pienen, kummallisen valovirran
polullansa. Nostiko, joku minut? -- ajatteli hän. Mutta se ei voinut
olla mahdollista, miksipä hän olisi sitten kadonnut? -- Se oli varmaan
harhaluuloa, -- sanoi hän, -- olen kai itse noussut. -- Hän käveli
edelleen. Siinä oli kaksi polkua, jotka himmeässä valossa olivat
niin yhdenlaiset, ettei hän tiennyt, kumman valitseisi. Hän valitsi
vihdoin vasemman, se näytti tasaisemmalta. Matta pian hän katui,
sillä keskellä polkua makasi käärme kiehkuraan kääriytyneenä. Aimée
ei uskaltanut astua sen yli, hän pelkäsi herättävänsä sen. Hän katsoi
taaksensa, mutta siellä oli niin pimeätä, ettei hän voinut takaisin
palata. Askel vaan oli matkaa hirmuiseen eläimeen. -- Se liikkuu, --
ajatteli hän, hui, en voi astua sen yli! Samassa kohosi hän korkealle
ilmaan ja laskeusi käärmeen toiselle puolen. Oliko todellakin joku
nostanut hänet? -- Oi, ei, hyppäsin varmaan itse niin keveästi, että
luulin nostettavani. -- Mutta ehkä hän kuitenkin oli koskenut siihen,
koska hän huomasi sen liikkuvan -- ruoho kahisi, ja sitten hänen
hameensa. Hän kirkasi ja tunsi ankaraa kipua kädessään, joka ajettui
ja muuttui mustaksi. Samassa tunsi hän siinä jotain kylmää kosketusta,
ja tuska lakkasi. Hän katsoi äkkiä ympärilleen ja tuli kovin iloiseksi
nähdessään hohtavan valkoisiin vaatteisiin puetun olennon takanansa
kuroittavan kättänsä häntä kohden. Mutta kun hän koetti tarkastaa
sitä lähemmin, katosi se kokonaan. Pistos oli kokonaan parantunut,
ainoastaan pieni, punanen pilkku oli jälellä, ja hän astui rohkeasti
edelleen. Mutta hän ei kuitenkaan luullut olevansa oikealla tiellä,
sillä siellä tuli aina pimeämpää ja pimeämpää, ja hän päätti kääntyä
ensimäiselle oikeaan vievälle sivutielle uskoen siten pääsevänsä sille
polulle, jota hän ensiksi ei ollut tahtonut kulkea. Hänen ajatuksensa
olivat toisaalla, ja hän oli vähällä mennä huomaamatta toivomansa
sivutien ohi, mutta ennenkuin hän huomasikaan, johti näkymätön käsi
hänet muutamia askelia eteenpäin sitä myöten. Hän kääntyi äkkiä
nähdäkseen uudelleen sen loistavan olennon, mutta ei voinut eroittaa
mitään. Silloin hän ajatteli: -- se oli varmaan mielikuvitusta.
Etsiessäni polkua tulin sille aivan huomaamattani. Jos joku olisi
taluttanut minua, olisin varmaan hänet nähnyt, kun käännyin ympäri.
-- Sitten juolahti hänen mieleensä, että hän oli nähnyt tuntemattoman
oppaansa, ja mitä enemmän hän ajatteli, sitä selvemmäksi se muisto
tuli. Tie oli nyt epätasainen ja ohdakkeinen, mutta hänen ihmeekseen
eivät hänen paljaat jalkansa haavoittuneet huomattavasti. -- Ehkä Hän
kantaa minua, etten astu niille niin raskaasti, -- ajatteli hän. -- Ja
Hän on kanssani, en tarvitse pelätä. -- Tie tuli nyt tasaisemmaksi,
ja hän astui entistä nopeammin. Mutta hetkisen unohti hän katsoa
jalkoihinsa, kompastui terävään kiveen ja kaatui. Tällä kertaa koetti
hän kaikin voimin nousta, mutta ei voinut: Hänen mieleensä johtui
rukous: -- Johda minun jalkani sinun tiellesi. -- Taas nosti näkymätön
käsi hänet maasta, ja taas näki hän saman kauniin olennon, mutta
tällä kertaa paljoa selvemmin. -- Oi, älä jätä -- minua, huudahti
hän vakavasti. Samassa kuuli hän äänen: -- En koskaan jätä enkä
hylkää sinua. -- Pikku Aimée oli kovin iloinen, ja hän ojensi kätensä
taivaalliselle opastajalleen. Hän tuli hänen rinnalleen ja tarttui
ojennettuun käteen. Tie tuli selväksi ja hauskaksi. Aimée katseli Hänen
ystävällisiä kasvojaan ja kuunteli Hänen sanojaan. He tulivat jyrkän
kukkulan juurelle. Aiméesta oli kovin työlästä kiivetä sitä ylös. Oli
niin pimeä, ettei hän nähnyt opastansakaan, mutta hän nojasi Häneen
entistä enemmän, ja vihdoin olivat he kukkulan huipulla. Toisella
sivulla oli jyrkkä rinne. Äkkiä kuuli hän kahinaa ruohosta, käärme
syöksähti sieltä esiin ja koetti purra häntä, mutta peräytyi vihaisesti
sähisten takaisin. Silloin katsoi Aimée seuraajaansa, ja se katse uhkui
rakkautta ja luottamusta. He lähestyivät nyt erästä laaksoa, joka
alempaa katsoen näytti hyvin pimeältä. Sen takana oli Aiméen matkan
määrä. Hän pelkäsi kuitenkin sitä pimeätä laaksoa ja pyysi seuraajaansa
mukaan. Hän lupasi olla hänen mukanansa ja käski hänen muistaa, että
hän pimeässäkin seurasi häntä. Aimée astui rohkeasti edelleen. Laaksoa
lähestyessään tuli hänen hameensa valkoiseksi, joka hohteli hopealta
hänen kadotessaan puiden varjoon. -- En pelkää mitään pahaa, sillä sinä
olet kanssani! -- sanoi hän silloin.

-- Enempää en voi kertoa teille Aiméesta. Hän pääsi matkansa perille,
ja kaikki on hänelle onnistunut sen jälkeen.

-- Loppuiko se tähän, Ruth?

-- Kyllä, siinä oli kaikki.

-- Oi, kerro toinen, yksi vaan!

-- Ei, ei nyt, te unohtaisitte tämän.

-- Ruth, sinun kertomuksillasi on aina joku erityinen tarkoitus, eikö
ole? -- kysyi Brownie.

-- Joskus -- tällä ainakin. Mutta Alice saa puhua teille siitä, minun
täytyy todellakin rientää nyt.

Ennenkuin hän ehti näkyvistä, saarrettiin Alice joka puolelta.

-- Alice, sanoi eräs. Luuletko, että Ruth kertoi tämän aivan omasta
päästään.

-- Kyllä, olen kuullut hänen kertovan monta tällaista kertomusta.

-- Minä pidän tästä enemmän, kuin muista hänen kertomistaan, sanoi
Brownie -- pidän niin paljon tarkoituksesta, Alice.

-- Ymmärrätkö sen oikein?

-- Toivoisin sinun selittävän minulle muutamia seikkoja. Mutta luulen
tietäväni, kuka Aiméen opas oli -- se oli Jesus, eikö ollut?

-- Kyllä, mutta mitä se merkitsee, ettei Aimée näe Häntä pitkään aikaan
selvästi?

-- Eikö se merkitse sitä, että Jesus joskus johdattaa ihmisiä,
vaikk'eivät he sitä tiedä, vaan luulevat yksin toimeen tulevansa.

-- Aivan, Brownie. Ja muistatko, että Aimée rupesi selvemmin näkemään
oppaansa silloin, kun hän huomasi, ettei hän itse voinut varoa
jalkojansa ohdakkeilta. Mutta minä en voi selittää sitä niin kuin Ruth.

-- Tiedän mitä tarkoitetaan lankeemisella, käärmeellä ja väärälle
tielle eksymisellä, sillä Ruth on kertonut ennen jotain saman tapaista,
muistatko, Alice? Luulin hänen tarkoittavan, että Jesus nostaa silloin;
kuin ihminen lankee, se on, tekee jotain pahaa.

-- Ruth tulee hyvin iloiseksi kuullessaan, että hänellä on niin
tarkkaavainen pieni kuulija, joka muistaa kaikki niin hyvin.

-- Alice, tarkoittiko Ruth itseänsä sillä pienellä tytöllä, jota Jesus
johti, ja joka Häntä niin paljon rakasti? Minusta se oli niin hänen
kaltaistaan.

-- En luule hänen tarkoittaneen itseään, Brownie, luulen hänen
koettaneen saada meitä etsimään samaa johtajaa.

-- En ole koskaan kuullut puhuttavan siitä pimeästä laaksosta ennen,
mitä se merkitsee, Alice, kysyi pienokainen hetken vaiti oltuaan.

-- Etkö muista virrenvärsyä: "Vaik maassa kuolonvarjojen mä yksin
vaeltaisin, en pelkäis valtaa pahuuden..."

-- Kyllä, sitten se merkitsee kuolemaa, mutta --

-- Mitä mutta?

-- Minä en pidä siitä, että Aimée kuolee pienenä.

-- En usko Ruthin sitä tarkoittaneen. Matkahan oli hyvin pitkä, ja
vaikka häntä kertomuksessa sanottiin pieneksi tytöksi, koskapa kaiken
otaksutaan tapahtuneen yhtenä päivänä, voidaan sillä tarkoittaa
täysikasvuista, jopa vanhustakin.

Keskustelun kestäessä katselivat pienet sisarukset ihmetellen
toisiaan, sillä he eivät olleet niin tottuneet Ruthin kuvaannollisiin
kertomuksiin, kuin Brownie, eivätkä aluksi ymmärtäneet niillä olevan
mitään tarkoitusta. Mutta nyt soi kello, ja kaikki riensivät sisään.

-- Vihdoinkin voin lukea kirjeeni, ajatteli Ruth lähdettyään toisten
luota, mutta ennenkuin hän ehti ovelle, saavutti hänet vanha ystävämme
Jane Harding, joka näytti aivan täysikasvaneelta naiselta, ja jonka
koulunkäynti oli päättyvä muutaman kuukauden kuluttua.

-- Ruth, huudahti hän, -- tahdoin juuri tavata sinua! Tulin juuri sinua
hakemaan!

Ruth-raukka! Ei vieläkään siis! Hän ei kuitenkaan näyttänyt ollenkaan
kärsimättömältä.

-- Huomenna on minun soitto vuoroni, ja mr Webbin antamassa kappaleessa
on muutamia tahtia, joista en saa selvää. Toivoisin, että tulisit
kuulemaan, kun soitan ne.

Ruthin soitannolliset lahjat olivat hyvin kehittyneet, ja Jane tiesi,
että Ruth oli ainoa, joka kykeni häntä auttamaan.

-- Koetan parastani, sanoi hän. -- mutta tiedäthän, etten ole sitä
kappaletta harjoitellut.

He menivät yhdessä pianon luo, ja Janella oli niin paljon kysyttävää,
että kesti kauan, ennenkuin Ruth pääsi vapaaksi. Jälellä oleva osa
iltapäivästä oli hänen lupauksensa mukaan käytettävä erään kirjan
lukemiseen pienokaisille. Annien muistiinpanojen ja valmistuksen
varalle jäi aikaa tuskin ollenkaan.

Hän ja Alice asuivat edelleenkin samassa huoneessa, mutta siellä oli
nyt kolmaskin vuode, millä pikku "Brownie", jonka oikea nimi oli
Margaret Ferguson, rauhallisesti nukkui käsi posken alla. Hän oli
Ruthin erityinen suosikki. Huoneeseen tultuaan ei hän malttanut olla
suutelematta hänen suloisia kasvojansa. Hänen hämmästyksekseen ja
harmikseen heräsi Margaret ja kietoi käsivartensa Ruthin kaulaan.
-- Minä rakastan sinua niin kovin, Ruth! Kerrotko huomenna enemmän
Aiméestä?

-- Joskus, kultaseni. Nuku nyt heti!

Mutta hän oli täydellisesti valveilla. -- Tiedätkö Ruth, minä nukahdin
vasta hiukan. Ajattelin sitä kertomusta ja koetin pysyä valveilla
kysyäkseni sinulta siitä. Luuletko minulla olevan opastajaa, Ruth?

-- Kyllä, rakas lapsi, olen varma siitä -- koeta aina muistaa se --
tahdotko?

-- Tahdon koettaa, mutta se on toisinaan niin vaikeata. Unohditko sinä
koskaan, Ruth?

-- Sangen usein, mutta puhukaamme huomenna siitä enemmän. Kuulen Alicen
tulevan. Jumala sinua siunatkoon!

Saatuaan suutelon, kääntyi hän ja nukahti.

Vihdoinkin voi Ruth lukea kirjeensä. Se oli Duncanilta. Hän oli ollut
kerran kotona. Viime kesäluvan oli Ruth suureksi ilokseen saanut
viettää hänen seurassaan. Hän huomasi Ruthin siinä ajassa edistyneen
enemmän, kun hän oli luullutkaan, ja Ruth tiesi nyt olevansa hänelle
parempi toveri, kuin koskaan ennen. Mutta hän matkusti taas, sillä
vuoden oleskelu Bermudassa oli hänen toimelleen välttämätön.

Ruth arveli olevan sangen luultavaa, ettei Duncan palaisi Englantiin
ennen hänen koulunkäyntinsä lopettamista, mutta hän toivoi hänen
pistäytyvän kotona toistamiseen. Ja vaikka sitä kirjeessä ei
sanottukaan, uskoi hän saavansa pitää hänet luonaan muutamia viikkoja
lähestyvän luvan ajalla, jonka ajan hän toivoi joka tapauksessa
saavansa viettää Beachfieldissä.

Vaikka kirjeessä ei tästä tärkeästä aineesta puhuttukaan mitään,
huvitti se kuitenkin Ruthia. Veli kertoi siinä toimistaan,
huvituksistaan ja ystävistään, niistä pienistä kirkkaan sinervään
tyveneen mereen sirotetuista satumaisista saarista, jotka muodostavat
Bermudan ja monista löytöretkistään siellä, lopuksi kalastajista, jotka
olivat täydellisesti tyytyväisiä pieneen alueeseensa. Joskus löysi
hän vaan lintuja ja kukkia, jotka kaikki olivat yhtä kauniita, mutta
aina siellä oli joku varjoisa paikka, jossa voi viettää puolituntisen
kirjoineen, tahi maalata jonkun luonnoksen Ruthille, joka piti niitä
erittäin suuressa arvossa.



KAHDESTOISTA LUKU.

"Minä pidän huolta sinusta, Polly!"


Polly istui tapansa mukaan odottaen ja kuunnellen samassa vanhassa
huoneessa kuin kaksi vuotta sitten. Hän on vanhentunut, ja hänen
kasvoissaan on levoton ilme. Hänellä on suuri, kulunut kirja
polvillansa, ja sormet liikkuvat nopeasti pitkin riviä hänen
mumistessaan: -- Ja kaikki, mitä te rukoilette minun nimeeni, teen
minä teille, -- ja, -- Rauhan minä jätän teille, minun rauhani minä
teille annan, en minä anna teille niinkuin maailma antaa. Älköön teidän
sydämenne murheellinen olko, älkää myös peljätkö. -- Hän keskeytti
kuiskaten: Ei, en pelkää. -- Onhan hän sanonut: "Ja kaikki mitä te
anotte minun nimeeni, teen minä teille!" Hän polvistui, kätki kasvonsa
käsiinsä ja rukoili.

Hän ei kuullut lähestyviä askeleita. Tulija oli Debby. Hän näki hänet
polvillaan ja kääntyi ympäri odottaakseen. Hän katseli ympärilleen
puutarhassa. Yhtä ja toista oli sinne istutettu, mutta rikkaruoho oli
ne tukehuttamaisillaan. Debby pudisti surullisesti päätänsä. Kun hän
taas kurkisti sisään, oli Polly noussut, ja hän meni sisään.

-- Olen iloinen, että tulitte mrs Burton, sanoi sokea tyttö; -- tunsin
tarvetta saada puhella jonkun kanssa.

-- Sinulla on parempi lohduttaja, kuin minä, mutta sano, onko sinulla
joku uusi huoli.

-- Ei, se on se vanha. Isä on taas ottanut Joen mukaansa, ja minua
peloittavat ne vaarat, joiden alaiseksi hän joutuu. Joe ei ole
entisensä, sen näette puutarhasta.

-- Minä katsoin sitä tullessani. Mutta etkö sinä voi vaikuttaa Joeen ja
pitää häntä kotona.

-- Mitä minä voin? Isä käskee, eikä hän uskalla vastustaa. Eivätkä he
koskaan puhu teoistaan, jotta minä voisin Joelle todistaa, että olisi
oikein olla tottelematta. Olen polvillani rukoillut, että hän antaisi
pojan odottaa ja koettaa saada toisen paikan.

-- Miss Long auttaisi häntä varmaan.

-- Sen tekisi hän, se rakas miss Long. Hän on ollut minulle
ystävällisempi, kuin osaan sanoakaan teille, mrs Burton, ja ne nuoret
neitoset myös. Monta kertaa en olisi voinut maksaa vuokraa ilman heidän
apuaan.

-- Kuinka Joe menetti paikkansa?

-- Oi, se oli hänen oma syynsä. En saanut häntä menemään
säännöllisesti. Ja isä sanoi, ettei hänestä tule mitään niinkauan, kun
hän istuu siellä takana, ikäänkuin jonkun ison herran palvelija-lurjus.
Poika raukka! Ette tiedä, mrs Burton, kuinka paljon hänestä pidän. Ja
minä luulin voivani häntä ohjata oikealle tielle -- ja tyttö raukka
purskahti itkuun.

-- Mitä osasi Debby sanoa? Eihän sokea tyttö voinut mitään isää
vastaan. -- Polly, sinun täytyy jättää tämä asia korkeimman huostaan --
sanoi hän hetken perästä. -- Koeta vaan vaikuttaa häneen niin paljon
kuin voit, lapseni.

-- En koskaan ajatellut puhua huoliani kenellekään maalliselle
ystävälle, mutta nyt olen iloinen, että ne tiedätte. Jumala tietää,
että rukoilen heidän molempien puolesta. Mutta vastausta on niin vaikea
odottaa, kun Joe noin turmeltuu.

Miss Long oli usein kehottanut Joea työskentelemään hänen puutarhurinsa
johdolla, voidakseen kunnollisesti hoitaa maansa, mutta Joe ei ollut
huolinut tarjouksesta.

Debby kysyi tahtoisiko Polly, että hän lukisi hänelle jonkun kappaleen
tahi virren, sillä Johanneksen evankeliumi oli ainoa, mitä Polly itse
voi lukea, eikä Joella enää ollut tapana hänelle lukea. Mennessään
sokean ystävänsä luota ajatteli vanha Debby tyttöraukkaa sekä Joen
rehellisiä kasvoja ja toivoi että hänestä pian oli tuleva sisaren turva
ja lohdutus jälleen.

Polly jatkoi vieraan mentyä lukemistaan, odottaen joka hetki isän ja
Joen tulevan kotiin. He olivat harvoin säännöllisiä, mutta Joe tuli
kuitenkin aina huolimatta isästään, sillä hän tiesi Pollyn häntä
odottavan. Kerran oli Polly polttanut kätensä koettaessaan yksin tulla
toimeen, ja silloin oli Joe luvannut aina tulla ja oli tähän saakka
sen tehnytkin. Mutta hän ei ollut koskaan viipynyt näin kauan. Tuli
pimeä, mutta Polly ei voinut sitä nähdä. Hän luki jonkun rivin ja meni
aina välillä ovelle kuuntelemaan. Ilma alkoi muuttua kylmäksi. Hän
meni vielä kerran veräjälle kuunnellakseen. Hän kuuli ääniä etäältä ja
luuli eroittavansa niistä Joen; mutta kun ne tulivat lähemmäksi, olivat
ne kaikki vieraita. Varmentuakseen odotti hän siksi, kunnes ne olivat
menneet ohi. Väsyneenä ja tuska sydämessään meni hän sisään sulkien
oven. Mutta hän ei voinut saada rauhaa, usein avasi hän sen taas
kuunnellakseen.

Vihdoinkin avattiin ovi varovasti mutta nopeasti ja sulettiin jälleen.
Se oli Joe. Polly nousi ja ojensi kätensä tulitikkuja hakeakseen, mutta
Joe kuiskasi hätäisesti: -- Polly, älä sytytä tulta! Isä tulee kotiin.
-- Ja hengästyneenä jatkoi hän: Hän on nyt kujassa; hän on ollut pari
tuntia piilossa poliiseilta, jotka menivät juuri tästä ja hakevat nyt
häntä kaupungista.

Polly kalpeni. Hän oli tätä odottanut kauan. Hiljaa kysyi hän: -- Joe,
sano, mitä hän on tehnyt? Eihän vaan murhannut, oi, sano, ettei hän ole
murhannut ketään! Metsävahti -- -- --

-- Ei, ei, Polly, ei se sellaista nyt ole, heillä on ollut jotain
yhteistä Ben Brownin kanssa. Mutta minä en tiedä mitään. Olen ollut
poissa koko päivän, viiden penikulman päässä täältä. En olisi tiennyt
mitään, jollen olisi tullessani nähnyt isää piiloutuneena kalkki-uuniin.

-- Milloin hän tulee, Joe? kysyi hän hätäisesti.

-- Hän odottaa siksi, että kaikki on rauhallista. Yksi poliisi meni
juuri tästä ohi kaupunkiin päin. Ihmettelen, ettei hän tullut tänne.
Kuule, Polly! Joku avaa veräjän.

-- Juokse katsomaan, Joe! Käske hänen pian tulla, minä kätken hänet --
isä-raukan! Täällä ei kukaan häneen koske.

Joe avasi oven ja näki lyhdyn valon veräjällä ja kuuli lyhyen
käsikähmän jälkeen poistuvia askeleita. Pollykin kuuli kaikki.

-- Juokse, Joe, ja katso oliko se hän. Voi, minä luulen, että he ovat
vanginneet hänet juuri, kun hän pääsi kotiin.

Hän ei uskaltanut liikahtaa, sillä pelästyessään hän aina unohti
suunnan. Joe juoksi niin nopeasti kuin ehti, ja vaikka poistuvat
kävelivät rivakasti, saavutti hän pian heidät. Niin, se oli totta.
Keskimäinen oli isä -- toiset poliiseja. Vanki kuuli hänen askeleensa
ja sanoi päätään kääntäen: -- Joe, oletko se sinä? Mene kotiin ja pidä
huolta Pollysta.

Poika empi. -- Kuuletko, mene! -- Tuo hurja ääni pakotti nyt, kuten
ennenkin tottelevaisuuteen. Joe palasi hitaasti. Polly kuuli pian hänen
askeleensa ja huusi: -- Onko se isä, Joe, onko?

Joe ei vastannut heti, hän kietoi kätensä hänen vyötäisillensä ja
ohjasi hänet tupaan.

-- _Minä pidän huolta sinusta, Polly_, -- sanoi hän. Se oli kaikki,
mutta heidän kyyneltensä vuotaessa tunsi Polly, että hän oli taas
löytänyt oman rakkaan veljensä, ja hän rakoili ja toivoi, että tämä
suru johtaisi hänet pois huonolta tieltä.

He istuivat kauan pimeässä puhellen. Polly silitteli hänen viereensä
polvistuneen veljen hiuksia. Hetken vaitiolon jälkeen sanoi hän: --
Joe, minä rukoilin tänään isän puolesta, ja ehkä Jumala on vastannut
tällä tavalla. Se oli ehkä ainoa keino saada häntä kääntymään.
Rukoilemmeko taas hänen puolestaan?

Nyyhkytysten seasta eroitti hän veljen "kyllä." Ja hän rukoili kauan ja
palavasti isälle anteeksi antoa ja lohdutusta Joelle ja itselleen.

Sitten pyysi hän Joea käymään levolle.

-- Polly, kuiskasi hän, sanoessaan sisarelleen hyvää yötä -- huomenna
täytyy minun tehdä työtä.

Ja hän teki, ei ainoastaan sen päivän, vaan monta muuta.

Bill Steel, hänen isänsä, oli jo kauan sitte jättänyt salametsästyksen.
Hän jätti ansansa ja loukkunsa aikaisin kehittyneelle Joelle,
yhtyäkseen erään huonomaineisen Ben Brownin kanssa varastamaan
lampaita. Ben suunnitteli varkaudet ja Bill, joka sai suhteellisesti
pienen osan "voitosta," otti osalleen vaikeimman ja vaarallisimman
tehtävän. Ben oli kauan ollut epäilyksen alaisena, ja nyt oli
hänen syyllisyytensä tullut todistetuksi hänen omassa asunnossaan.
Kiinniotettaessa ilmoitti hän Billin, joka silloin oli lähimmässä
ravintolassa. Eräs ystävä kertoi hänelle vaaran, ja hänen onnistui
paeta taka-oven kautta ja piilottautua. Nähtyään Joen, lähetti hän
tämän tarkastelemaan, oliko seutu turvallista, ja päätti mennä kotiin
muutamiksi tunneiksi -- pitikö hän sitä turvallisimpana, tahi tahtoiko
kenties vielä kerran nähdä sokeata tytärtään, on vaikea sanoa. Hän
hiipi ja pääsi juuri veräjälle kohdatakseen ne poliisimiehet, jotka
luultavasti erehdyksessä olivat menneet mökin ohi ja palasivat nyt sitä
hakemaan.

Lopun tiedämme jo.

Seuraavana päivänä todistettiin onneton mies rikolliseksi ja hänet
asetettiin tuomioistuimen tutkittavaksi.

Seuraavana aamuna meni Joe miss Longin luo. Hän kertoi kaikki hänelle
ja lupasi kyyneleet silmissä koettaa kaikin voimin pitää huolta
sisarestaan. Miss Long antoi hänelle työtä ja väliajat työskenteli
hän omassa puutarhassaan. Polly oli tullut kalpeammaksi, mutta hän
ei valittanut. Hän oli aina iloinen Joen kotiin tullessa, vaikka hän
viettikin unettomia öitä ja päivin vuodatti kyyneliä.



KOLMASTOISTA LUKU.

Syntymäpäivä.


Alice oli sanonut Ruthia epäitsekkääksi, ja siinä oli hän oikeassa.
Mutta hänen vanha ylpeytensä ja tulisuutensa tuotti hänelle monta
huolta ja tuskaa -- vaikka hän ei usein sitä näyttänyt. Ei liene
koulussa ollut monta, joka ei olisi sanonut, että Ruth oli yhtä
rakastettava kuin Alice, mutta kohteliaampi. Ja kuitenkin hän tiesi,
että oli oltava varuillaan, ettei vihollinen valtaa saisi, ja Jumalan
avulla päätti hän taistella saadakseen siitä lopullisen voiton.
Toisinaan tahtoi hän aivan väsyä taisteluun, sillä luullessaan jo
olevansa voitolla, tuli kiusaus siinä, missä hän vähimmin sitä odotti.

Nämä ajatukset kiertelivät Ruthin mielessä hänen kolmannentoista
syntymäpäivänsä aamuna -- muutamia päiviä puutarhakertomuksen jälkeen
-- mutta niitä seurasi toisia onnellisempia, toivorikkaampia, kun hän
muisti sen avun, joka häntä oli tähän saakka tukenut. Ja hän tervehti
iloisesti Alicea ja miss Longia kirjastohuoneessa, mihin heille
kolmelle oli aamiainen järjestetty. Syntymäpäivän ja samaksi päiväksi
sattuneen luvan johdosta aikoi miss Long viedä pienet ystävämme
erääseen piispankaupunkiin, jonne juuri oli Mellestowista rantatie
valmistunut.

Se oli kaunis päivä kesäkuun alussa, valoisa, mutta ei liian kuuma,
yksi niitä päiviä, jotka kaikkia miellyttävät, jolloin raikas tuuli
vilvoittaa heloittavaa auringon paistetta ja tumman sinisellä
taivaalla liitelee jokunen pilven hattara. Ruth ei ollut koskaan
nähnyt tuomiokirkkoa, ja hän toivoi matkastansa todellista nautintoa.
Lähdettiin aikaisin ja ehdittiin perille aamujumalanpalvelukseen
tuomiokirkkoon.

Kun he astuivat sisään läntisestä ovesta, teki rakennuksen suuruus
ja majesteetillisuus Ruthiin sellaisen hämmästyttävän vaikutuksen,
jommoista hän ei ollut koskaan tuntenut. Siinä seisoi hän silmät
ihmettelystä loistaen, huulet liikkuivat, vaikka sanaakaan ei kuulunut,
ja heikko puna kohosi hänen kalpeille poskilleen. Miss Long ajatteli
katsellessaan häntä, että minkä maalarin hyvänsä täytyisi tunnustaa
Ruthin kauniiksi. Samassa saapuivat valkopukuiset kuoripojat, joiden
askelten kaiku heidän kiivetessään portaita ylös tuntui vierivän
loppumattomaan avaruuteen.

Jumalanpalveluksen jälkeen jäi Ruth seurueineen katsellakseen tuon
kauniin rakennuksen eri osia. Kun he jälleen pääsivät läntiselle
ovelle, oli heidän vaikea muistaa, mikä kappeli ja kuvapatsas oli
kuninkaan, mikä pyhimyksen, mikä valtiomiehen, oli vaikea toisistaan
eroittaa ne monet pyhimystarut, joita heille kertoi eräs sodassa
rammaksi tullut ristiretkeilijä.

Mutta sen pyhäinjäännösarkkusen, jota heille erityisesti näytettiin,
muisti Ruth sangen hyvin. Sen ympäri käyvät portaat olivat täynnä
syviä koloja, joita tuhansien pyhiinvaeltajien polvet olivat niihin
kuluttaneet, rikkaiden, jotka tulivat uhraamaan puolet omaisuudestaan,
ylhäisten naisten, jotka tarjosivat arvokkaimmat jalokivensä ja
köyhien, jotka antoivat viimeisen roponsa.

Heidän käveltyään hetkisen äänettöminä Ruth huokasi syvään.

-- Mitä se huokaus merkitsi, Ruth?

-- Sitä tuskin voin sanoa! Luulen miettineeni, miss Long, ovatko
ihmiset nykyään yhtä hyviä, kuin ennen.

-- Miksi sitä tulit ajatelleeksi?

-- Vaadittaisiin nykyään pitkä aika, ennenkuin portaat kuluisivat
rukoilijain polvistumisista; ja miten suuria rikkauksia he antoivatkaan!

-- Se on totta, Ruth, mutta ajat olivat taikauskoisia, ja tuhannet
näistä pyhäinjäännösten rukoilijoista ymmärtäisivät nyt Jesuksen sanat
samarialaiselle vaimolle, että tulee aika, jolloin Jumalaa ei yksin
Jerusalemissa eikä pyhällä vuorella rukoilla, vaan hän etsii niitä,
jotka häntä hengessä ja totuudessa lähestyvät.

-- Mutta kummalliselta tuntuu, kun ajattelen, että tänään oli vaan
kourallinen ihmisiä siinä, missä miljoonat ovat polviaan notkistaneet.

-- Varmaa on, että taikauskon sijaan on tullut paljon uskottomuutta ja
välinpitämättömyyttä, mutta kuitenkin minä uskon, että löytyy paljon
todellista uskoa ja oikeaa itsensäkieltämistä, mistä meidän tulee
kiittää Jumalaa ja saada rohkeutta. Kaikki voimme tehdä jotain sitä
levittääksemme, Ruth.

Ruthin kasvot hehkuivat innostuksesta, mutta hän oli vaiti. Siinä
iässä suuret tulevaisuuden unelmat panevat sielun väräjämään -- usein
unohtuakseen aikaisen nuoruuden kanssa.

Virkistettyään itseään ja levättyään, lähtivät he katselemaan
kaupungin ympäristöä. He keksivät monta kaunista paikkaa tuomiokirkon
ulkopuolella ja ympäristössä. Erästä kohtaa piti Alice tarpeeksi
yksinkertaisena voidakseen sen piirtää. Miss Long oli myös taiteilija,
ja sillävälin kun he piirustelivat, etsi Ruth aina jotain uutta ja
koetti painaa kaikki näkemät tarkoin mieleensä, voidakseen tehdä niistä
selvää veljelleen.

Lähellä sitä kenttää, mihin piirustajat olivat asettuneet, oli
hautausmaa, minkä monet käytävät houkuttelivat tarkemmin ottamaan
selkoa sen kauneudesta. Hänen huomionsa kiintyi heti yksinkertaiseen
marmoriristiin, missä riippui tuore kukkaseppele, jonka alapuolella
näkyivät sanat: _kolmentoista vuotias_. Ruth nosti seppeleen reunaa
nähdäkseen, kuka oli juuri hänen ikäisenään kuollut. Hän säpsähti
nähdessään nimen

    FLORA FERGUSON.

Ferguson oli Brownien nimi ja Ruth muisti, että hänen kotinsa oli tässä
lähellä, ja että häneltä oli kuollut sisar kaksi vuotta sitten. Tämä
oli siis se lyhyt muistokirjoitus. Ruth taittoi ristin juurelta kielon
viedäkseen sen muistoksi pienelle ystävälleen. Ja sitten hän ajatteli
olisiko hän mielellään kuollut kolmentoista vuotiaana ja oliko hän
oppinut ymmärtämään, että "kuolema on voitto." Hän oli niin täynnä
elämänhalua, terveyttä, tulevaisuuden suunnitelmia ja tuulentupia, että
tuntui aivan mahdottomalta niistä vapaaehtoisesti luopua. Mutta hän
muisti Jumalan sanoneen, että hänen armonsa oli riittävä, ja olihan hän
sen itse kokenut monta kertaa. Hän aikoi juuri kääntyä pois, kun hänen
huomionsa kiintyi jaluskiven kaiverrettuihin sanoihin.

_Minä rakastan niitä, jotka minua rakastavat, ja jotka minua varhain
etsivät, ne löytävät minut._

Tässä siis oli Floran elämän tarina. Hän oli varhain etsinyt ja
löytänyt, ei ainoastaan Jumalan, vaan ijankaikkisen elämän ja autuuden.

Ruth kulki ristiin rastiin aina välillä pysähtyen lukemaan jonkun
hautakirjoituksen tahi heittääkseen etanan tai kiven haudalta. Hän
aikoi juuri kääntyä hakemaan miss Longia ja Alicea, kun hän pienen
matkan päässä kuuli äänekästä valitusta. Hyvin repaleinen ja surkean
näköinen nainen seisoi siellä avonaisen haudan reunalla väännellen
tuskissaan. Ruth seisahtui. Menisikö hän hänen luokseen? Ehkä oli
parempi, ettei häiritse surua, jota hän kuitenkaan ei voi lievittää.
Vaimo seisoi nähtävästi lapsensa haudalla.

Hän astui jonkun askeleen -- vielä seisoi vaimo siellä. -- Ruth ei
voinut vastustaa haluansa: jos hän ei voikaan lohduttaa, voihan hän
ottaa osaa hänen suruunsa. Hän lähestyi. Vaimo ei nostanut päätään,
mutta Ruth eroitti sanat:

-- Oi, lapsukaiseni, rakastettuni! Menitkö äitisi luota, joka sinua
niin rakasti!

Ruth ei tiennyt, mitä hän sanoisi ja alkoi jo katua, että oli tullut,
kun vaimo samassa nosti silmänsä.

-- Oi, miss, sanoi hän murtuneella äänellä -- minua on suuri suru
kohdannut. Minun lapseni on täällä -- enkä minä voi häntä jättää. Viisi
tuntia sitten toin hänet tänne, tänä ihanana aamuna.

-- Kuinka vanha hän oli? -- kysyi Ruth kainosti.

-- Neljän vuoden ensi Mikonpäivänä, miss -- ainoa poikani! Eikä hänen
haudalleen tullut ketään muita kuin hänen äiti-raukkansa ja pappi,
Jumala häntä siunatkoon!

-- Minä olen hyvin pahoillani, sanoi Ruth, tarttuen vaimon käteen, ja,
tämä vaikutti häneen enemmän, kuin pitkät puheet.

-- Pyhä neitsyt teidät palkitkoon, miss. Mutta lapsi raukkani! Kuinka
voin jättää sinut, rakastettuni! Hän heilutti ruumistaan edestakaisin.
Hän ei itkenyt enää mutta hän oli aivan väsynyt seisomisesta. Ruth
ei ollut koskaan nähnyt sellaista surua eikä hän tiennyt mitä olisi
tehnyt. Vihdoin sanoi hän:

-- Lapsenne on nyt onnellinen -- hän ei enää tunne mitään puutetta.
Eikö se lohduta teitä?

-- Niin, niin, minä tiedän. Hän ei tule minun kanssani kotiin, missä ei
ole leipää, ei puita pesään -- ja kaikki on tyhjää. Ei, ei, minä en voi
tulla, älkää pyytäkö. Tahdon jäädä tänne, levätä hänen haudallaan. Oi,
rakastettuni, jalokiveni, mitä minun on tehtävä?

Ruth joutui epätoivoon. Hän tarttui taas vaimon käteen. -- Ettekö tule
istumaan tähän kivelle? Tästä voitte nähdä haudan. Se tuottaa teille
lepoa. Tulkaa, minun tähteni!

Hän oli liiaksi väsynyt vastustellakseen. Ruth asetti hänet kivelle ja
kysyi: -- Ettekö tahdo jättää poikaanne Jumalalle ja mennä kotiin?

-- Jättää niin, pyhälle neitsyelle! Täytyykö minun jättää? Ei, antakaa
minun jäädä! Ja taas hän purskahti katkeraan itkuun.

-- Koettakaa jättää hänet Jesukselle, sanoi Ruth. -- Hän rakasti häntä
ja siksi on hän hänet ottanut pois.

-- Niin, niin, hän rakasti häntä! Ja minä rakastan häntä -- ja hän
rakasti minua, niin, paljon, paljon!

Ruth kuuli nuo sanat kuiskauksena. Hän ei voinut viipyä kauempaa. Hän
pisti vähän rahaa vaimon käteen ja lähti lausuen: -- Toivon, että
Jumala teitä lohduttaa!

Hän tapasi piirustajat samalla paikalla. He olivat juuri lopettaneet,
eivätkä olleet ollenkaan ajatelleet ajan kulkua. Nyt huomasivat, että
oli jo kiirehdittävä asemalle. Alice huomasi Ruthin vakavuuden, ja tämä
kertoi matkalla kohtauksensa hautausmaalla. Alice ei kuitenkaan osannut
aavistaa toisten surua ja pian unohti koko asian.

He ennättivät juuri hädin tuskin asemalle. Junaan tultuaan muisti
Ruth katsoa oliko hänellä tallella kielo, vai puristiko hän tyhjää
noin kovin. Olihan se, vaikka lakastuneena. Mutta Brownie kyllä sen
mielellään semmoisenakin ottaisi.

Tämä oli ollut hyvin hauska syntymäpäivä. Sitä muistellessa liiteli
ajatus edellisiin. Ja nyt hän muisti ensimäisen syntymäpäivänsä
koulussa -- saman päivän, jolloin hänen suojelijattarensa Lizzie jätti
koulun, hän, jonka vaikutus ja neuvot olivat paljon vahvistaneet
niitä hyviä ajatuksia ja päätöksiä, joihin miss Long oli perustuksen
laskenut. Lizzie oli nyt ulkomailla eikä Ruth ollut hänestä pitkään
aikaan kuullut mitään, mutta hän muisti häntä aina rukoillessaan ja
uskoi varmasti joskus saavansa nähdä hänet. Vieläkin aikaisemman
syntymäpäivän hän muisti -- hänen piti mennä Duncanin kanssa katsomaan
dioraamaa, mutta oli menettänyt huvin sentähden, että oli samana aamuna
ollut paha. Hän oli kieltänyt hoitajaansa sanomasta sitä veljelle,
ei dioraaman takia, sillä sinne hän ei nyt tahtonut mennä, mutta
siksi, ettei veli olisi saanut tietää, kuinka paha hän oli ollut
syntymäpäivänänsä. Hän oli sen kuitenkin kertonut itse, sillä hän ei
voinut muuten saada Duncania ymmärtämään, miksi hän olisi mielellään
mennyt hänen kanssaan eikä kuitenkaan voinut. Silloin oli veli puhunut
hänelle niin kauniisti, mutta ei kuitenkaan ottanut mukaansa. Se
rakas Duncan! Hän oli aina tehnyt parastaan sisaren kasvattamisessa,
mutta Ruth tunsi, että hänen sisäistä elämäänsä oli johtanut toinen,
korkeampi, kuin hän tai joku muu maallinen ystävä.

Hän heräsi unelmistaan junan pysähtyessä.

-- Mellestow! Mellestowin matkustajat!

Kotona odotti kaksi kirjettä -- toinen Ruthille Duncanilta.
Syntymäpäiväkirje, jossa kerrottiin, että laatikko, joka sisälsi
lahjoja, oli myös tulossa, sekä että Duncan luultavasti tulisi kotiin
kesäluvan ajaksi tai ainakin ennen sen loppua. Toinen kirje oli
Alicelle. Se oli Intiasta, mutta keltä? Käsiala oli vierasta ja se oli
sulettu mustalla lakalla.

Hänen isänsä oli kuollut.



NELJÄSTOISTA LUKU.

Alice jättää koulun.


Taasen, kuten kertomuksemme alussa, istuivat Alice ja Debby yhdessä.
Kirjeen saapumisesta on kulunut neljätoista päivää, ja huomenna
matkustaa Alice holhoojansa, erään isänsä entisen ystävän luo. Hän
viettää viimeistä iltaansa Debyn luona. Lapsiraukka. Hän on muuttunut
paljon. Hän näyttää kalpealta surupuvussaan eikä itse Debbykään saa
häntä iloisesti puhelemaan.

Se oli hänen ensimäinen surunsa ja se oli sangen katkera. Miss Longin
on vaikea erota hänestä nyt, mutta hän tietää että olinpaikan vaihdos
voi parhaiten hänen suruansa lievittää.

Alice ei ollut nähnyt isäänsä sen jälkeen kun hän oli palannut
Intiaan. Äiti oli kuollut muutamia vuosia aikaisemmin. Huolimatta isän
liiallisesta hemmottelusta säilytti Alice rakastettavan luonteensa
pilaantumattomana, ja siksi hän olikin isän mielestä täydellinen. Se
toivo, että hän koulunsa lopetettuaan olisi päässyt isän luo, oli nyt
murskaantunut, ja vaikka hän sangen vähän muisti äitiään, suri hän nyt
heitä molempia katkerasti.

Debbykin näytti hyvin surulliselta, mutta se oli varmaan Alicen tähden,
sillä hän ei juuri paljon tuntenut mr Athertonia.

-- Debby -- sanoi Alice -- olen niin mielelläni täällä, aivan kuin
kotona. Oi, kunpa en olisi liian suuri istumaan polvellasi, kuten ennen.

-- En usko, että olisitte liian raskas, pikku Alice.

-- Kyllä, väsyttäisin sinua, mutta minä istun tähän pikkutuolille, --
ja hän pani päänsä hänen polvelleen -- pane nyt kätesi pääni päälle
ja puhele, rakas Debby! Olen niin pahoillani, kun täydyn matkustaa
huomenna.

-- Noo, mutta te tulette iloiseksi jälleen, olen varma, että se tekee
teille hyvää.

-- Mutta se ei ole tarpeellista. Tahtoisin mieluummin jäädä tänne
pitkäksi aikaa. En välittäisi, vaikka kuolisin, Debby, minulla ei ole
ketään, jonka tähden eläisin.

-- Oi, miss Alice, älkää sanoko niin! Mutta eihän se ole ihme, että
teistä tuntuu semmoiselta nyt aluksi, rakas lapsi.

-- Debby -- sanoi Alice hetken perästä --, miss Long sai tänä aamuna
kirjeen siltä herralta, jonka luona minä tulen asumaan, ja hän sanoi,
että minusta tulee rikas -- niin, hyvin rikas, sanoi hän. Se ajatuskin
peloittaa minua. Miksi hän sen nyt juuri tänään sanoi?

-- Ehkä hän tahtoi sen sanoa itse, hän tiesi, ettette siitä nyt
ylpeäksi tulisi.

-- Ylpeäksi! Oi, ei, se tekee minut nöyremmäksi, kuin osaan sanoakaan
-- että minä, joka olen aina ollut niin heikko -- se surettaa minua.
Jospa Ruth olisi nyt minun sijassani, Debby.

-- Ei kenelläkään muulla olisi sellaista syytä koettaa oikein käyttää
näitä rahoja.

-- Mitä tarkoitat?

-- Niin, eivätkö ne ole teidän rakkaan isänne rahoja, ettekö tahdo
koettaa käyttää niitä juuri niin, kun hän olisi käyttänyt.

-- Voi, kuinka iloinen olen, että ajattelit niin! Mutta enhän niitä saa
vielä moneen vuoteen, ehkä en eläkään niin kauan, että ne saisin, Debby.

-- Mutta teidän täytyy sillä aikaa oppia, kuinka ne ovat käytettävät.
Enkä liene vielä sitä tärkeintä syytä sanonutkaan.

-- Mikä se on?

-- Ne ovat uskottu tavara Häneltä, jolle te olette suuremmassa
kiitollisuuden velassa, kuin isällenne. Rikkaus on Jumalan antama
laina. Luulen, että se on yksi niistä leivisköistä, joista Jesus puhuu.

-- Mutta minusta on hauskempi ajatella, että isä on ne uskonut minulle,
Debby, minun ei pitäisi ajatella niin, mutta en sitä voi auttaa.

-- Lapsi-raukka -- sanoi Debby, silitellen hänen hiuksiansa, -- no, no,
pieni ystäväni, minä olen vanha, niin etten ehkä ymmärrä oikein, mutta,
minusta tuntuvat Jumalan antamat kaikista rakkaimmilta. Ehkä tekin
joskus niin ajattelette.

-- Debby, yhden asian minä kuitenkin tiedän -- hänen kasvonsa olivat
iloisemmat kuin moneen päivään -- tiedän, että _sinä_ saat kaikki, mitä
tarvitset -- ei mitä ansaitseisit, sillä sitä en voisi antaa, vaikka
olisin kuinka rikas.

-- Noo, silloin minulla on kyllä _kaikki_, mitä tarvitsen -- hän sanoi
sen enimmän itselleen. -- Minä voin odottaa Jumalan aikaa, sillä
tiedän, että se on paras.

-- Enkö voi antaa mitään sinulle, Debby nyt, ennenkuin lähden. En tule
kotiin ennen luvan loppua, kuten tiedät.

-- Ei, rakas Alice, ei, minulla on kaikki, mitä tarvitsen, mutta
toivoisin, että lupaisit minulle yhden asian.

-- Sen teen kyllä, mikä se on?

-- Että ette unhoita rukoilla joka päivä Jumalaa, että Hän opettaisi
teitä käyttämään rikkauksianne Hänen kunniakseen.

-- Lupaan sen, Debby. Mutta oliko sinulla joku erityinen syy sen
lupauksen pyytämiseen.

-- Ei muuta, kuin se vaara, että voitte unohtaa, että rikkaus on jotain
pelättävää. Älkää antako ihmisten pilata itseänne, pikku Aliceni.

-- Minä pidän siitä, että sanot minua pikku Aliceksesi. Mutta sinä et
tarvitse pelätä, että joku pilaisi minut, sitä ei kukaan vielä ole
yrittänyt.

-- Ehkä -- sanoi Debby hetken perästä -- ajattelen liiaksi
vastuunalaisuutta. Minä unohdan, että on ero vanhalla muorilla, joka ei
ole saanut oppia muualta kuin raamatusta ja nuorella neitosella, joka
on saanut hyvän kasvatuksen.

-- Rakas Debby! Et saa sanoa niin. Toivoisin, että minä osaisin
puoletkaan siitä, mitä sinä. Ja kuinka miss Long nauraisikaan sille
ajatukselle, että minä olen _saanut_ kasvatuksen! Hän sanoi minulle
juuri tänään, ettei se vielä ole alkanutkaan, ja että meidän pitää
toiste puhua siitä asiasta enemmän. Mutta nyt minä pyydän sinua --
jatkoi hän hyväillen -- kertomaan äidistä. Pelkään, että meillä on
liian vähän aikaa.

Debby otti pöydältä vanhan nukkakantisen raamatun, avasi sen ja
otti sieltä kellastuneen kirjeen, ohuelle ulkomaalaiselle paperille
kirjoitetun.

-- En ole koskaan näyttänyt teille tätä kirjettä, mutta nyt toivon,
että luette sen ääneen.

-- Onko se minun rakkaalta äidiltäni? Oi Debby, kiitos, että näytät sen
minulle!

Hän alkoi lukea sitä vapisevalla äänellä. Toisinaan täytyi hänen
keskeyttää, sillä silmät himmentyivät, eikä hän voinut eroittaa sanoja.
Vihdoin pääsi hän loppuun. --

-- Debby, -- sanoi hän -- sinä olet nähnyt minun armaan isäni, kuten
äiti toivoi. Olen iloinen siitä, sillä minä voin nyt puhua hänestä
kanssasi, ei nyt, mutta sitten kun tulen takaisin. Onko sinulla muita
kirjeitä, joita voit näyttää minulle?

-- On yksi, rakas Alice, ja se on aivan erilainen, kuin se ensimäinen.
Sain sen silloin kun hän tuli kouluun. Debby otti esiin sen pyöreällä
lapsen käsialalla kirjoitetun kirjeen, jossa puhuttiin neulatyynystä,
sekä pienen käärön, jossa tuo lahja oli. Alice katseli sitä kauan. Kun
he olivat hetkisen puhelleet muista asioista, sanoi Alice yhtäkkiä:

-- Lainaisitko Debby minulle tuota neulatyynyäsi. Pitäisin sitä hyvin
varovasti, tahtoisin niin mielelläni katsella sitä poissa ollessani.

-- Mielelläni, jos annatte sen muistuttaa teitä lupauksestanne ja jos
annatte sen minulle takaisin kun kylläännytte siihen tahi tahdotte
rikkoa lupauksenne.

-- Minä pidän sen muistuttamassa äidin kirjeestä ja lupauksistani,
kuten sanoit, ja annan sen takaisin, jos rikon lupaukseni. Muistelen
mielelläni, mitä olemme tänään puhuneet, sitäkin, että sinä opettaisit
minua, Debby, kuten kirjeessä oli.

-- Toivoisin, että olisin voinut tehdä sen paremmin, rakas Alice. Kunpa
minä olisin saanut paremman kasvatuksen!

-- Ei, ei, Debby, en tahtoisi sinua hituistakaan toisenlaiseksi --
sanoi hän suudellen häntä ja silitellen vanhuksen kasvoja, ja lisäsi:
Pelkäisin ehkä sinua, jos olisit oppineempi, etkä silloin olisi minun
vanha, rakas Debbyni.

Alicen mentyä jäi Debby miettimään. Hän oli lukenut tuon kirjeen kolme
vuotta sitten, ja hän koetti saada selville, kasvoiko Alice todellakin
sellaiseksi, kuin hänen äitinsä toivoi ja Debby myöskin.

Debby oli, kuten luulemme lukijan jo huomanneen, ymmärtäväinen ja
terävä-älyinen nainen. Hän oli huomannut, ettei suurikaan suru aina
jätä kovin syvää vaikutusta sellaisiin luonteisiin, kuin Alicen oli. Se
voi olla raju, mutta se haihtuu usein jättämättä pysyvämpiä jälkiä.

Hän iloitsi vilpittömästi kuullessaan Alicen perinnöstä. Olisi melkein
luullut sen uutisen päinvastoin häntä peloittavan. Mutta Debyn mielestä
liittyi rikkauteen niin suuri vastuunalaisuus, ettei hän luullut
kenenkään voivan sitä taakkaa ajattelemattomasi kantaa. Sen lisäksi hän
oli varma, että Alice miss Longin hoidossa saisi oikean käsityksen sen
taakan painosta ja tulisi johdetuksi hänen luokseen, jolta voimia tulee.

Pääasia oli, ettei Alice unohtaisi "pelätä," kuten Debby oli hänelle
sanonut, ja että hän pitäisi lupauksensa. Lopun jätti Debby Jumalan
haltuun.

Alice matkusti, jättäen yleisen kaipauksen "kotiin", kuten hänen oli
tapana nimittää koulua, ja sai lähtiessään monta varoitusta, että hän
kirjoittaisi hyvin pian.



YHDESTOISTA LUKU.

Kilpailu.


Pelkään, ettei Jana Harding ole ensimäisen tutustumisemme jälkeen
paljon edistynyt. Hän on kyllä kasvanut ja muutamien mielestä on hän
ensi näkemältä kauniskin. Soitossa on hän edistynyt aika tavalla. Muuta
parannusta ei ole tullut. Toisinaan näyttää hän pitävän Ruthista, mutta
sekin on vaan itsekästä, Ruthin avuliaisuuden hyväkseen käyttämistä,
sillä hänen poissa ollessaan sanoo hän, ettei hän ymmärrä, missä
suhteessa Ruth olisi toisia parempi, ja että hänen hyvyydestään
pidetään liian suurta melua.

He ovat nyt samalla luokalla, ja Jane, joka on kolmea vuotta vanhempi,
saa usein tuntea nöyryytystä kun Ruthia kiitetään ja häntä vielä usein
muistutetaan laiskuudesta ja tarkkaamattomuudesta.

Saman päivän aamupuolella, kun Alice matkusti, sanoi Jane erään tunnin
loputtua: -- Noo, Ruth, otaksun, että ajattelet saada palkinnon.

-- Koetan kyllä parastani, Jane, mutta eihän minulla siihen ole
suurempaa oikeutta kuin sinulla tai jollakin muulla.

-- Kyllähän jokainen tietää, että sinä olet mr Taylorin lemmikki, ja
sopiihan sitä olla vähän valtioviisas. --

Ruth aikoi vastata, mutta hillitsi itsensä ja järjesteli kirjojaan ja
vihkojaan.

-- Mistä palkinnosta sinä puhut, Jane? -- kysyi Maggie Ferguson.

-- Mitä sinä sillä tiedolla teet, pikku utelias? Kyllähän Ruth sinulle
sanoo -- mitä hyvänsä saadakseen hyväilyjä, syleilyjä ja suuteloja
teiltä, pienet mukulat, tiedänhän sen.

-- Jane -- sanoi Ruth punan kohotessa hänen poskilleen -- kerran
kaikkiaan -- hän hillitsi taas itsensä.

-- Jatka -- mitä tarkoitat "kerran kaikkiaan?" Saammeko kuulla komean
ja lennokkaan puheen?

Ruth lähti äkkiä huoneesta. Maggie voi hädin tuskin seurata häntä
puutarhaan. Maggie huusi häntä. Vihdoinkin hän seisahtui äkkiä,
nyökkäsi ja sanoi ihmetellen: -- Mitä, Brownie, oletko täällä? Pääsi
tulee kipeäksi auringon paisteessa. Mene hakemaan hattusi.

-- Sinäkin olet paljain päin, Ruth.

-- Olenko? Unohdin sen. Odota tässä varjossa, minä haen molemmat. Kun
hän palasi, sanoi Maggie:

-- Sinun olisi pitänyt sanoa Janelle mitä aioit. Hän olisi sen
ansainnut, hän puhuu aina niin epäystävällisesti.

-- Olen iloinen, etten jatkanut mitä aloin, Brownie, olisin sanonut
hyvin pahasti, mutta pelkään ajatelleeni sitä ja se oli melkein yhtä
paha, Maggie. -- Hän lisäsi surullisesti: -- Varo, ettet suutu pienenä,
siitä on isompana paljon ikävyyksiä.

Maggie katseli Ruthin kasvoja nähdäkseen oliko niissä pahan luonteen
merkkiä, mutta _nyt_ ei niitä ainakaan näkynyt -- hän hymyili niin
ystävällisesti.

-- Ruth, sanotko minulle, mistä palkinnosta te puhuitte? Se ei ole
uteliaisuutta -- tahdon tietää kaikki mikä sinua koskee.

-- Se on eräs palkinto, jonka mr Taylor aikoo antaa parhaasta
ainekirjoituksesta.

-- Toivon, että sinä saat sen, Ruth. Mistä te kirjoitatte?

-- Lukukauden alussa luimme eräitä historiallisia luennoita. Niistä
on mr Taylor valinnut yhden, joka meidän on muistista kirjoitettava,
luonnollisesti omin sanoin.

-- Saatteko katsoa kirjaan?

Ruth nauroi. -- Eikä! Se oli miss Longin kirja, eikä se ole ollut
kouluhuoneessa sen jälkeen, kun sen luimme.

-- Tiedätkö, minusta se on kovin vaikeata! Toivon, että sinä saat
palkinnon, sillä koko luokalla ei ole niin kyvykästä kuin sinä.

-- Mistä sen tiedät, pieni imartelija?

-- Kaikki sanovat niin. -- Ruth, luuletko, että minä saan palkinnon?

-- Älä siitä välitä, Brownie. Koeta parastasi ajattelematta palkintoa,
Kerronko sinulle tytöstä, joka oli aivan varma palkinnosta, mutta
lopuksi kuitenkin pettyi?

-- Oi, kerro!

Ruth kertoi jutun, jonka jo tunnemme.

-- Olitko sinä se tyttö, joka menetit sen?

-- En.

-- Sitte sinä sait sen.

-- Odota tässä hiukan, minä tuon sinulle jotain, sanoi Ruth äkkiä.

Ruth muisti nyt vasta kielon, jonka hän oli haudalta tuonut. Mutta
hän ei muistanut, mihin hän oli sen pannut. Hän katui jo että oli sen
ottanut. Yhtäkkiä muisti hän hämärästi nostaneensa jonkun kirjan kantta
ja pistäneensä sen sinne varmaan talteen. Nyt oli kuitenkin vaikea
muistaa, minkä kirjan väliin ja missä huoneessa hän sen oli pannut.
Viimeinen kuitenkin selvisi. Etuhuoneessahan odottivat kirjeet ja
siellä ne avattiin. Hän riensi ja koputti ovelle. Ei vastausta. Hän
meni sisään. Siellä ei ollut ketään. Hän alkoi selailla ja pudistella
pöydällä olevia kirjoja, mutta kieloa ei löytynyt. Oliko hän sen
kadottanut? Se kirja oli mahdollisesti pantu kaappiin -- hän aikoi
tarkastaa niistä muutamia. Sitä tehdessään luuli hän kuulleensa oven
käyvän, mutta ei ehtinyt katsomaan taakseen. Hän löysi sen lopulta,
mutta kun hän ei enää tavannut Maggieta puutarhassa, kätki hän sen
uudestaan pannen muistiinsa kirjan. Hän unohti sen taas muiden puuhien
takia.

Jane Harding oli päättänyt kaikin voimin koettaa estää Ruth
Leighiä saamasta ainekirjoituspalkintoa. Hän oli hyvin mietityillä
viittauksilla tehnyt toisille selväksi, että se olisi suuri nöyryytys
heille vanhemmille, jos Ruth sen saisi. Janen tarkoitus oli saada se
_itse_. Eikä hän valinnut keinoja tämän päämäärän saavuttamiseksi.
Hän sai taipuvan omantuntonsa vakuutetuksi, ettei siinä mitään pahaa
ole, vaikka hän silmäilee aineen vielä kertaalleen läpi, hänellä kun
on huonompi muisti kuin Ruthilla. Hän ei tietystikään jäljentäisi
sanaakaan, ei edes lukisi sitä, silmäilisi vaan pääkohdat, se olisi
suuri apu ja pieni synti. Omatunto vaikeni, Jane riensi heti panemaan
suunnitelmaansa täytäntöön. Tilaisuus oli sopiva, miss Long ulkona,
tytöt luokalla, paitsi Maggie ja Ruth. Hän katsoi varmuuden vuoksi
ympärilleen ja avasi sitten tyyneesti etuhuoneen oven. Hän hätkähti,
pysähtyi silmänräpäyksen, pani varovasti oven kiinni ja moni hitaasti
kouluhuoneeseen. -- Onko se mahdollista? -- sanoi hän itsekseen. --
En voi sitä uskoa! Hän ei ole minun kaltaiseni -- hänellä on hyvä
muisti, eikä sitä kukaan usko, mutta minä en voinut erehtyä -- se oli
sama kirja -- tunnen sen kansista. En ole koskaan tahtonut näyttää
niin rehelliseltä -- mutta Ruth! Mikä teeskentelijä! Hän päätti olla
hänelle ilmoittamatta mitään ennen palkinnon jakoa, mutta toiset saivat
sen hänen mielestään tietää, sillä nythän ei enää voi olla epäilystä
tuloksesta. Omasta puolestaan päätti hän kirjoittaa jotain vain muodon
vuoksi, olisi turhaa vaivata itseään. Hän meni luokalle, missä toiset
keskustelivat mr Taylorin opetuksesta.

-- Ette tarvitse nähdä suurta vaivaa, ystävät, sanoi hän salaperäisesti
-- Ruth on nyt aivan varma.

-- Minkätähden _nyt_? -- sanoi eräs. -- Eihän hän liene kirjoittanut ja
näyttänyt sinulle?

Jane kertoi inhoansa osoittaen, mitä hän oli nähnyt.

-- Mutta älkää sanoko Ruthille, lisäsi hän -- tahdon nähdä, ottaako hän
todellakin vastaan palkinnon niin hävyttömän petoksen jälkeen.

-- Miksi sinä menit etuhuoneeseen? -- kysyi eräs.

Jane punastui. -- Se ei kuulu sinuun!

-- Tiedättekö, -- sanoi toinen -- minä en usko sanaakaan. Ruth on meitä
kaikkia etevämpi, ja sinä kadehdit häntä. Toivon hänen saavan palkinnon.

-- Sinun on hyvä sanoa, -- sanoi Jane -- jolla ei ole itsellä toivoa,
mutta toisille se ei ole niin hauskaa!

-- Miks'et sano sitä miss Longille?

-- Siksi, ettei se mitään hyödytä. Tunnustan, että Ruth on sangen
hyväsydäminen, enkä minä tahdo saattaa hänelle sellaista harmia. Mutta
jos hänellä on hiukankaan omaatuntoa, ei hän sitä niin pian unohda,
olkaa varmat.

-- Tiedättekö -- sanoi eräs tyttö, jota toiset kutsuivat Katherineksi,
-- tahtoisin kysyä Ruthilta asian laitaa. En usko sitä vaan niin.

Jane oli mennyt akkunan luo. -- Tulkaa tänne sanoi hän äkkiä. --
Noh, mitä nyt sanotte? -- Mitä voivat he sanoa? Ruth kiipesi juuri
etuhuoneen kaariakkunasta ulos ja juoksi ruohokentän poikki. Epäilijät
tulivat sanattomiksi.

-- Minä kysyn häneltä joka tapauksessa -- sanoi eräs.

-- Voit tehdä sen jälkeen päin -- sanoi Jane -- mutta ennen jakoa et.
Se on minun asiani -- minä näin hänet, etkä sinä olisi mitään tiennyt,
jollen minä olisi kertonut.

Seuraavana iltana Jane ja Ruth kirjoittivat saman pöydän ääressä.

-- Noo, Ruth, kuinka menee? -- sanoi edellinen -- olisi suuri apu, jos
saisi edes kymmenen minuutin ajan tirkistää kirjaan, eikö olisikin?

Ruth ei huomannut toiselle tytölle tarkoitettua silmän iskua, ja
punastumatta vastasi hän: -- Olispa todellakin. Pelkään, että olen aika
tavalla unohtanut, mutta kaikillahan meillä on siinä suhteessa sama
vaikeus.

-- Kuinka lie! Ehkä _kaikki_ ovat rehellisempiä kuin _yksi_, tai miten
Ruth!

-- Mitä tarkoitat, Jane? -- Kysymys tehtiin tyynesti, mutta silmät
salamoivat, ja se hiukan pelotti Janea.

-- Noo, ei mitään, ei mitään, vakuutan, puhuin vaan ylimalkain.

Ääni oli pilkallinen ja naapuriin heitetty silmäys pani Ruthin äkkiä
katselemaan tovereihin.

-- Kas niin, älähän nyt taas suutu ja juokse tiehesi, kuten eilen --
lisäsi Jane.

Viittaus oli riittävä, Ruth hillitsi mielenliikutuksensa ja jatkoi
tyynesti kirjoitustaan. Hän tiesi, että Jane tarkoitti enemmän,
kuin sanoi, ja olisi mielellään tahtonut tietää mitä se oli, mutta
hän ei tahtonut sanoa sitä, mitä hän jälkeenpäin katuisi. Jane ei
puhunut mitään kirjoituksesta, ja vaikka Ruth toisinaan huomasi
toisten tyttöjen olevan häntä kohtaan tavallista kylmempiä, ei hän
joutunut tutkintokiireiden takia siitä välittämään. Kun mr Taylor toi
kirjoitukset, kuiskailivat tytöt, mutta Ruth ei ollut osallinen siinä
salaisuudessa. Hän punastui hiukan, kun mr Taylor kääntyen häneen
sanoi: -- Minun ei ole vaikea päättää näistä papereista, jotka minulla
tässä ovat. Näissä on kirjoitus, joka todistaa niin perusteellista
historian totuuksien tuntemista, on niin hyvin järjestetty (Jane
kuiskasi: -- ei ihmekään), sekä niin oikein, jopa kaunopuheisesti
kirjoitettu, etten ole hetkeäkään epäillyt antaa palkintoa -- miss
Leighille. Miss Leigh -- lisäsi hän -- minä onnittelen teitä tämän
kirjoituksen johdosta.

Mutta hänen esimerkkiään ei seurattu. Katseltiin toisiaan, mutta
kukaan ei puhunut. Mr Taylor jatkoi: -- Jos luulette minun menetelleen
puolueellisesti, saatte itse päättää, -- ja hän luki kaikki
kirjoitukset. Ei voinut olla epäilystäkään siitä, kenen paras oli.
-- Enkö ole oikeassa? -- sanoi hän. Ei kukaan vastannut. -- No niin,
ehkei minun pitäisi pyytää teitä tunnustamaan omienne huonommuutta. --
Mutta itsekseen ajatteli hän, ettei ollut koskaan nähnyt katehisempaa
tyttöjoukkoa. -- Miss Leigh, olen hyvin iloinen saadessani antaa tämän
kynän teille, ja jos te jatkatte alkamallanne tavalla, voin sanoa,
että se ansaitsee tulla kerran kuuluisaksi, -- ja hymyillen hän ojensi
Ruthille kultaisen, komealla hopeaisella varrella varustetun kynän.
Ruth punastui ja hänen silmänsä loistivat. Mutta mr Taylorin mentyä
tunsi hän pettymystä, sillä yhdenkään kasvoilla ei näkynyt iloista
hymyä.

-- Kas niin, Ruth -- sanoi Jane, -- toivon, että olet tyytyväinen nyt.

-- Kyllä, enemmänkin, kuin tyytyväinen! En sitä odottanut.

-- Koetit kuitenkin kaikin voimin.

-- Luonnollisesti; kai me kaikki koetimme?

-- Ei sillä tavalla kuin sinä, toivon ma.

-- Jane, en ymmärrä sinua, viittailit jo silloin ja nyt taas -- tekisit
ystävällisemmin, jos sanoisit suoraan, mitä tarkoitat.

-- Tiedät hyvin, mitä tarkoitan -- et tarvitse peloitella minua
voimakkailla ja suorilla sanoillasi -- kuten niitä nimität -- sillä
vakuutan, että ne ovat tehottomia.

-- Vielä kerran Jane, pyydän, sano, mitä tarkoitat! Joku teistä sanonee
kuitenkin -- sanoi hän kääntyen toisiin. Hän puhui nöyrästi -- siinä ei
ollut vähääkään intohimoa.

-- No niin, Ruth -- sanoi Katherine. -- Jane näki sinun samana aamuna,
kuin lähdit vihaisesti luokalta, selailevan etuhuoneessa -- --'n
teoksia. Emme tahtoneet uskoa häntä -- enkä minä vieläkään usko! Sano,
että se on joku erehdys -- ettei se ole totta.

Äkkiä selvisi Ruthille kaikki. Hän muisti nyt, että ovessa käytiin, kun
hän etsi kukkaa. Hän lienee selaillut juuri sitä kirjaa. Kummallista!
Ei ihme, että he häntä epäilivät. Ja hän muisti samalla, miksi hän
oli kouluhuoneesta lähtenyt. Mitä voi hän sanoa? Miten todistaa
syyttömyytensä.

-- Onko se totta, Ruth? Katselitko todellakin kirjaa?

Hän vastasi hiljaa: -- Kyllä, luulen, että se on totta -- mutta --

-- Ehkette epäile sanojani ensi kerralla niin täydellisesti? -- sanoi
Jane.

-- Mutta mitä, Ruth, mitä aioit sanoa?

-- Ainoastaan, että olin kadottanut erään kukan, jonka muistin panneeni
erään kirjan väliin, ja hain sitä etuhuoneessa katselematta edes
kirjojen nimiä, enkä aavistanut että se oli joukossa. Mutta minä en voi
sitä millään todistaa -- ja siksi kunnes voin sen, vaikkei kenelläkään
vielä liene ollut syytä epäillä sanojani -- ei kukaan voi saada minua
vastaanottamaan palkintoa. Annan sen illalla mr Taylorilla ja pyydän
kirjoitukseni takaisin, sekä että hän valitseisi toisen.

-- Se olisi melkein naurettavaa -- sanoi joku. Luonnollisesti luulisi
hän silloin sinun harjoittaneen petosta ja kertoisi miss Longille.

-- En voi tehdä toisin, -- sanoi hän tyynesti. -- Se on pieni asia,
mitä mr Taylor ajattelee siihen nähden että te luulette minun ottavan
palkinnon, jota en ole ansainnut.

-- Minä uskon sinua, Ruth -- sanoi Katherine.

-- Kiitos, Katherine -- sanoi Ruth hymyillen.

Jane nauroi katkerasti -- toiset olivat vaiti.

Ruth pani kynän pöydälle ja poistui iloiten, ettei ollut näyttänyt eikä
tuntenutkaan suuttumusta.

-- Jane, -- sanoi Katherine -- olen varma, että Ruth puhui totta, ja
että hän sen kerran voi todistaa, enkä siis hyväksy sitä, että kynä
annetaan mr Taylorille. Miks'ei joku meistä voisi ainakin jonkun aikaa
sitä säilyttää, esim. vanhin.

Toiset suostuivat siihen, eikä Jane voinut sitä vastustaa. Hän oli
vanhin ja hänen huostaansa kynä uskottiin.

Ruth meni mielipaikalleen puistoon. Lapsiraukka! Hän oli aluksi niin
onneton, että häntä, Ruthia, joka oli itse rehellisyys, epäiltiin
sellaisesta. Ehkäpä ei hän koskaan saisi jälleen sitä luottamusta, mitä
hän tiesi nauttineensa. Hän purskahti itkuun. Ruth-raukka!

Hän oli kuitenkin varma, että totuus tulisi ilmi, että _hän_, se opas,
josta hän oli lapsille kertonut, puolustaisi kyllä kunniaansa. Hän
päätti heittää huolensa hänen huostaansa; olihan hän kokenut hänen
rakkauttaan.

Hän koetti saada selville, mitä seurauksia tästä koetuksesta voisi
olla. Se tuottaisi sangen pitkäaikaista tuskaa -- niin, voiko hän
toivoa siitä koskaan pääsevänsä? Mutta hän ei ajatteleisi sitä, vaan
koettaisi vihastumatta kärsiä Janen pistospuheita -- kärsiä pitkällistä
epäluuloa -- kärsivällisesti kasvattaa luonnottansa totuuteen ja
rehellisyyteen. Ja kaikki ilman toivoa pikaisesta avusta, sillä
asianhaarat tekivät kaiken avun mahdottomaksi. Täytyi odottaa, kunnes
kaikki oli kulunut toisten muistista, ja sittenkin jäisi sinne vielä
tahra jälelle. Se oli raskas kuorma -- korkea vuori, jonka huipulle
pääsemisestä oli vähän toivoa. Ja Ruth huokasi sitä ajatellessaan.

Ehkä hän oli ollut liian ylpeä kirjoituksen tähden, ja tämä koetus oli
lähetetty nöyrryttämään häntä. Sellaisena tahtoi hän mielellään tämän
ristin kantaa, ja pyytää voimaa siitä lähteestä, josta kukaan ei ole
tyhjin käsin palannut.

Illalla huomasivat pienokaiset, että Ruth oli heille entistä
ystävällisempi -- hän näytti nyt tahtovan kokonaan uhrautua heidän
tähtensä.

Nämä pienokaiset eivät nähneet, että Ruthin mennessä paikalleen, syntyi
puheliaiden toverien joukossa hetken hiljaisuus. Ruth huomasi sen.
Oliko tässä koettelemuksen alku? Hänen täytyi olla kärsivällinen ja
kantaa se rohkeasti!



KUUDESTOISTA LUKU.

Maggie on sairas.


Nuorempien lasten mentyä levolle, lähti Ruth hiljalleen huoneeseensa.
Hän ajatteli -- ja se hidastutti hänen askeleitaan -- kirkkomaalla
tapaamaansa naista ja Floran hautaa ja kukkaa, sitä kieloa, joka oli
tuottanut niin paljon surua. Hän päätti antaa sen Maggielle, jollei
tämä vielä nukkuisi.

Ovea avatessaan kuuli hän Maggien kovalla, levottomalla äänellä
huudahtavan: -- Sinäkö se olet, Ruth. Tule puhelemaan kanssani; minä en
voi nukkua -- olen niin voimaton ja kuuma.

Ruth oli silmänräpäyksessä hänen luonaan.

-- Luulen, etten puhumalla voi saada sinua nukkumaan, mutta
katsotaanhan mitä voin tehdä sinulle. Lapsi-raukka, olethan ihan kuuma.
Annahan otan pois yhden peitteen -- onko nyt parempi? Käänny toiselle
kyljelle ja sulje silmäsi, niin nukut kyllä pian. Minä en vielä mene
levolle.

-- Älä mene luotani, Ruth!

-- Mutta sinä et nuku niin kauan, kun minä olen täällä; tulen pian ja
panen maata. -- Ja Ruth suuteli häntä ja meni. Hän ei uskaltanut puhua
kukasta nyt, kun hän oli niin levoton, sillä siitä olisi sukeutunut
pitempi keskustelu.

Puolen tunnin kuluttua avasi hän hiljaa oven. Hän kuuli taas vähemmän
rauhattoman äänen: -- En voi nukkua, Ruth, en ole ollenkaan uninen,
mutta ottaisin mielelläni hiukan vettä.

Ruth antoi sitä hänelle ja huomasi, että hänen pienet kasvonsa olivat
vielä kuumemmat ja pelästyneemmät kuin äsken, eikä unen merkkiäkään
ollut kirkkaissa silmissä.

-- Ruth, -- sanoi hän -- minä olen kuvitellut, kaikellaisia
kummallisia asioita -- en tiedä, lienenkö nähnyt unta. Tuosta verhon
ja akkunapielen välillä olevasta raosta näin kaksi tähteä, ja minusta
toinen oli sisareni Floran näköinen. Ja ensin hän mielestäni hymyili,
mutta se muuttui jonkunmoiseksi ivanauruksi. Toinen tähti oli Alicen
näköinen -- leskenmyssy päässään, eikö se ollut hullunkurista? Se
peloitti minua, mutta en siitä välitä, kun sinä tulit ja toit valoa.
Näin varmaan unta, vaikka luulin olevani hereillä.

Ruth pelästyi.

-- Et saa kuvitella nyt enää mitään, rakas lapsi. Luulen, että on paras
kutsua miss Long tänne antamaan sinulle jotain, joka ajaa sinusta
joutavat ajatukset ja saa sinut nukkumaan. Ja hän riensi sanomaan miss
Longille, ettei Maggie voi hyvin, ja että hän on kuumeinen.

Miss Longin tultua ei Maggie puhellut enää niin paljon, mutta hän sanoi
päätänsä särkevän kovin. Hänellä oli usein hermokohtauksia, eikä miss
Long ollut erittäin levoton hänen tähtensä. Hän hoiti itse häntä yön,
mutta päätti aamulla hakea lääkärin, jos hän ei olisi parempi.

Miss Long sai vasta seuraavana päivänä tietää, että Mellestowin
reunaosissa oli puhjennut tarttuva kuume, ja että Maggie oli muutama
päivä takaperin ostoksille lähetetyn palvelijan kanssa liikkunut
siellä, missä se pahimmin raivosi. Palvelija oli varomattomuudessaan
mennyt samalla matkalla tervehtimään siellä asuvia omaisiaan. Jos miss
Long olisi sen tänä yönä tiennyt, ei hän varmaankaan olisi viivytellyt
hakiessaan lääkärin apua.

Ruth katsoi Maggieta vielä kerran ennenkuin meni levolle. Ensin hän
luuli hänen nukkuvan, mutta hetken perästä kuuli hän ensin kuiskauksen:
-- Niin, niin, Flora, minä tulen, mutta älä katso minua noin! --
Sitten kovemmin: -- mene pois, mene pois! -- jota seurasi kiljahdus.
Ruth pelästyi kovin. Hourailiko hän. Hän hyppäsi vuoteeltaan. Maggie
näytti ensin melkein hurjistuneelta, mutta tyyntyi sitten ja sanoi:
-- Pelkäänpä, että herätin sinut, Ruth -- puhuinko kovaa? Luulen
uneksineeni. Ole hyvä ja anna vähän vettä.

Hän oli taas hetkisen tyyni. Sitten Ruth kuuli hänen puhelevan hiljaa:
-- Niin, minä istutin sen, kauan, kauan sitten! Kielo!

Ruth hätkähti ja kuunteli tarkasti. -- Se oli sinun lempikukkasi,
eikö ollutkin, Flora? Mutta se ei sinua pistä -- miksi kirkaset? Etkö
näe opastasi? Hän ei salli sen vahingoittaa sinua! Se on varmaan
joskus ollut kaunis kukka -- mutta miksi sinun piti niin kauan sitä
hakea? Miksi selailit niin monta kirjaa? (Ruthin sydän sykki kovasti,
hän jännitti kuulohermojaan, mutta ääni heikkeni ja sanat tulivat
epäselviksi). -- Eihän sitä niin kauan tarvitse hakea! Se kukkii aina
hänen haudallaan -- aina, kesät, talvet. Mutta nyt se on rypistynyt
-- ihan kuollut! Ja Flora on kuollut -- ja Alice on kuollut -- ja --
Ruth ei kuullut enää. Oliko se mahdollista! Oliko lapsi todella nähnyt
hänen hakevan kukkaa, vai oliko se vain sellainen harvinainen sattumus,
jommoisesta hän joskus oli kuullut puhuttavan. Jospa Maggie voisikin
pelastaa hänet epäluulosta! Hän toivoi saavansa kysyä sitä häneltä,
mutta huomasi olevan itsekästä häiritä hänen levotonta untansa. Hän oli
päättänyt olla kärsivällinen, ja se olisi ollut huono alku, jollei hän
olisi malttanut odottaa huomiseen. Ehkäpä Maggie olisi silloin terve.

Päivän valetessa tuli miss Long. Kuume oli kohonnut, ja Maggie oli
melkein horroksissa, vastasi vaivaloisesti kysymyksiin ja mumisi
lakkaamatta käsittämättömiä sanoja.

Kärsivällisyyttä vielä, Ruth-raukka. Miss Long lähetti hakemaan tohtori
Martinia, ja tämä sanoi taudin olevan samaa, mitä kaupungissa oli
levinnyt. Hän ei vielä voinut sanoa mitään sen vaarallisuudesta tämän
sairaan suhteen, mutta kaksi lasta oli siihen jo Mellestowissa kuollut.
Hän kehoitti miss Longin lähettämään viipymättä kaikki tytöt pois
koulusta, mutta sen, joka oli maannut Maggien kanssa samassa huoneessa,
luuli hän jo tulleen saastutetuksi.

Kun lukukausi oli aivan lopussa, ei ollut vaikea lähettää toisia
kotiin. Miss Long ei tiennyt, mitä hän Ruthin kanssa tekisi, mutta hän
suostui lopulta Ruthin pyyntöön saada jäädä, sillä lääkäri oli sanonut
olevan vaarallista antaa hänen tulla toisten lasten seuraan.

Ja Ruth jäi, toiset matkustivat kotiin.

Hän ei nähnyt heitä, sillä hän oli koko aamun Maggien huoneessa.
Miss Longilla oli niin paljon puuhaa, ettei hän ehtinyt kun joskus
kurkistamaan huoneeseen.

Ruth istui kärsivällisesti pienen suojattinsa vuoteen vieressä. Maggie
tuskin kykeni ottamaan lääkkeitä, eikä Ruth siis voinut häiritä häntä
omilla asioillaan. Ei, hän valmistautui odottamaan, kunnes Maggie
paraneisi -- ja jos ei -- Ruth ei ajatellut loppuun sitä.

Vaikka miss Long väliin vuorotteli hänen kanssaan, tuntui tämä
ensimäinen päivä sangen väsyttävältä, ja sitä seurasi monta samanlaista
päivää.

Maggie houraili usein ja puhui Florasta ja Aiméesta, mutta kukasta ei
Ruth hänen kuullut mitään mainitsevan.

Kuume oli jonkun verran laskenut, mutta selvästi huomasi, ettei tohtori
Martin ollut tyytyväinen taudinoireisiin. Mrs Ferguson lupasi tulla,
jos tauti kääntyisi vaaralliseksi, vaikka hän olikin sairaaloinen.

Useita päiviä kului eikä mitään muutosta näyttänyt tulevan sairaan
tilassa.

Eräänä aamuna oli Ruth hetkisen istunut hänen vieressään luullen
hänen uinahtaneen, kun hän äkkiä avasi suuret silmänsä (ne näyttivät
suuremmilta, kuin koskaan ennen) ja sanoi:

-- Ruth, annatko minulle sen kukan?

Ruth säpsähti. -- Minkä kukan, rakkaani?

-- Sen, jonka otit kirjan välistä. Se on Floran, ja hän sanoi minulle
viime yönä, että saan sen. -- Ruthin kasvot synkistyivät, -- hän
hourailee -- ajatteli hän. -- Se on Floran haudalta -- minä istutin
sen itse, Ruth. Istutin sen hänelle, siis se on nyt hänen -- mutta hän
antoi sen minulle, -- toivoisin, että löytäisit sen, Ruth. Mikset hae
sitä?

-- Se on Floran haudalta, Maggie -- sanoi Ruth tyynesti.

-- Tiedän sen, Ruth; mutta se on nyt kuollut -- se ei enää kasvaisi
siellä -- mikset anna sitä minulle? Flora tahtoo sen, sanon minä!

Ruth vei kukan hänelle.

-- Niin, se on se, Ruth, mutta ota se pois -- en tarvitse sitä; sinun
pitää istuttaa se haudalle -- älä pane sitä vaan kirjan väliin -- se
vahingoittaa sitä!

Ruth otti sen ja pani raamattunsa väliin, ja sinne se jäi moneksi
vuodeksi.

Kun Maggie taas hetken perästä puhui, oli hän jälleen entisensä.

-- Ruth, sinäkö kerroit minulle Aiméesta? Oliko se vaan kertomus, vai
onko se tapahtunut? En ole sitä voinut saada selville sen jälkeen kun
sairastuin.

-- Se oli kertomus, rakas Maggie. Sinä pyysit minua kertomaan, ja minä
keksin sen.

-- Mutta voiko se olla totta, Ruth?

-- Kyllä, se voi olla totta siinä merkityksessä, mitä se kuvasi.

-- Niin, arvasin sen. Minusta on hyvä, että se on tosi. Ruth, minä en
ole voinut lukea rukouksiani sairauteni aikana. Luuletko, että minun
oppaani menee pois sentähden, kuten Aiméen teki?

-- Ei, rakkaani! Olen varma, ettei hän mene! Hän on luonasi niin kauan,
kun toivot -- ja sittenkin olisi hän ehkä, vaikket voisi häntä nähdä.

-- Ruth, minä luulin nähneeni hänet viime yönä -- ja sitten hän muuttui
äidiksi. Eihän äiti ole tullut?

-- Ei, kultaseni! Äitisi ei ole täällä. Ilmoitamme usein hänelle, miten
voit, mutta hän tulee vaan siinä tapauksessa, jos sinä kovin toivot ja
ikävöit, hän on niin heikko.

-- Mutta minä ikävöin häntä niin kovin; eikä hänen tarvitsisi viipyä
kauan kerralla. Olisi niin hauskaa, jos hän tulisi. Kysytkö miss
Longilta?

-- Kyllä, jos nyt koetat hiukan nukkua ennenkuin sinun on otettava
lääkettä.

Hän kääntyi ja koetti nukkua, mutta hän liikkui usein ja valitteli.
Ruth kertoi miss Longille mitä Maggie oli sanonut äidistänsä, ja hän
päätti viipymättä lähettää hakemaan häntä, jollei Maggie olisi tänään
parempi lääkärin mielestä. Hän ei ollut, ja illalla kohosi kuume taas.
Kun mrs Ferguson saapui, ei pienokainen tuntenut häntä eikä ketään
muitakaan.

Koko seuraavan yön valvoi Ruth huoneessaan, aina väliin mennen
sairashuoneen ovelle kuuntelemaan. Miss Long ja mrs Ferguson olivat
molemmat siellä. Maggie nukkui ja Ruthin piti kärsivällisesti odottaa
aamua. Kerran ajatteli hän: Jumala tahtoo kai tälläkin tavalla opettaa
minulle kärsivällisyyttä. Aamun sarastaessa tuli miss Long hänen
luoksensa. Maggie ei ollut parempi eikä pahempi. Ruth sai mennä sinne
nyt -- mrs Ferguson oli mennyt levolle. Mielellään hän meni, mutta
hänet valtasi toivottomuus nähdessään, miten kauheasti tauti oli
kalvanut yhtenä ainoana yönä sairasta. Hän tuskin tunsi häntä, Maggie
makasi hiljaa. Kerran hän sanoi:

-- Flora, miksi et minua odottanut? En tahdo käydä yksin. Milloin se
loppuu? Olen niin väsynyt ja janoinen myös. -- Sitten muuttuneella
äänellä: -- äiti, ole hyvä ja anna vähän vettä!

Ruth antoi, mutta hän ei huomannut hoitajan vaihdosta. Jonkun ajan
kuluttua tuli mrs Ferguson ja Ruth poistui. Hän astui koneellisesti ja
tuli miss Longin kirjastohuoneeseen. Kuinka tyhjältä ja autiolta se
näytti!

Ovikello soi -- se oli tohtori Martin. Hän meni huoneeseen ja Ruth
odotti häntä melkein henkeä vetämättä. Hän ei tullut, mutta miss Long
tuli.

-- Ruth -- sanoi hän -- tänään on ratkaiseva käänne taudissa. Tohtori
Martin odottaa kunnes hän herää -- ja silloin tulee se tärkeä hetki.
Paljon riippuu siitä, ettei häntä häiritä ja minä jätän sinut vahdiksi.
Älä anna kenenkään astua jalallansakaan portaisiin ennenkuin tohtori
tulee. Tiedän voivani luottaa sinuun.

-- Voitte varmaan! Oi, rakas miss Long, jospa hän ei parantuisikaan!

-- Meidän täytyy rukoilla, rakas Ruth -- mutta tapahtukoon _hänen_
tahtonsa!

Hän hiipi hiljaa portaita ylös, ja taas oli Ruth yksin. Tunti kului
tunnin perästä. Palvelustyttö tuli tarjottimen kanssa ovelle, mutta
Ruth viittasi, että hän veisi sen pois, peläten että pieninkin ääni
voisi kuulua.

Ja tunnit kuluivat. Iltahämärä alkoi jo saapua, kun hän kuuli äänen,
jota hän oli kauan odottanut. -- Tuttu ovi avattiin. Ruth katsoi ulos.
Tohtori Martin ja miss Long olivat portailla.

-- Tulen muutaman tunnin kuluttua taas -- kuuli hän tohtorin sanovan.
Hän eli siis! Jumalan kiitos! Samassa tuli miss Long. -- Hän on
parempi, Ruth, ja hetken perästä toivomme vaaran olevan ohi. Ruth
purskahti itkuun.

-- Lapsi-raukka -- sanoi miss Long -- tämä on ollut rasittava aika
sinulle. Olet aivan uupunut. Ja hän pakoitti hänet syömään hiukan.

-- Saanko mennä hänen luokseen -- kysyi Ruth.

-- Mrs Ferguson ei tahdo kuulla levosta puhuttavankaan ennen tohtori
Martinin seuraavaa käyntiä. Jos nyt tahdot hiukun levätä, saat sitten
ottaa hänen paikkansa. Maggie ei vielä jaksa puhua, mutta kuume on
kokonaan poissa ja tohtori sanoo hänen jo alkavan parantua.

Astuessaan hiukan myöhemmin huoneeseen kohtasi Ruthia iloinen
hämmästys. Maggien kasvojen ilme oli kokonaan muuttunut, vaikka hän
ei vielä jaksanut puhella. Hetken uinahdettuaan näytti hän heräävän
voimistuneempana.

-- Ruth -- kuiskasi hän. -- Onko äiti mennyt levolle?

-- Kyllä, rakkaani.

-- Olen niin iloinen! Näin niin pitkän unen rakkaasta äidistä, hän
istui koko ajan vieressäni -- ja niinhän hän tekikin, sillä hän istui
siinä kun nukuin ja oli vielä, kun taas heräsin. -- Hän väsyi kovin
tästä puhelusta, ja oli hetkisen aivan hiljaa. Sitten hän sanoi: --
Uneksin, että Flora kutsui minua, mutta Jumala ei tahtonut vielä tällä
kertaa.

-- Hän on erittäin hyvä, kun antoi sinun parantua, rakas Maggie.

-- Niin, hyvä minulle ja rakkaalle äidille. Olen hänen ainoa pieni
tyttönsä, ja hänellä olisi kovin ikävä jos minä menisin pois.

Ja -- näin hän jatkoi vuoroon uinahtaen ja vuoroon hourien, kunnes
mrs Ferguson tuli takaisin. Hän hymyili kiitollisesti Ruthille, joka
ystävällisesti hoiteli hänen lastaan.

Illalla ajatteli Ruth: Ehkä voin muutaman päivän perästä kysyä häneltä
kukasta.

Hän tuskin tiesi kuinka monta päivää luvasta oli kulunut, ja oli
melkein unohtanut että Duncan voisi ehkä pian tulla. Mutta kun hän
seuraavana päivänä kuuli erään herran kysyvän häntä, hyökkäsi hän
hehkuvin poskin Duncanin syliin.

Kun Ruth oli kertonut syyn kasvojensa kalpeuteen ja miss Long
vakuuttanut, ettei hän enää tarvinnut "pientä apulaistaan," päätti
Duncan matkustaa seuraavana päivänä hänen kanssaan Beachfieldiin, missä
hän sanoi jo häntä odotettavan.

Ruthin olisi ollut ikävä jättää Maggieta, jollei hän olisi tiennyt
hänen muuttavan kotiinsa niin pian, kun hän voi kestää sen pienen
matkan vaivat.

Maggien jäähyväiset olivat: -- Koetan tulla terveeksi niin pian, kuin
voin, Ruth, voidakseni tulla takaisin silloin kuin sinäkin.



SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Taas Beachfieldissä.


Seuraavana aamuna käveli Ruth ennen aamiaista "valkoiselle veräjälle."
Hän kuuli kiireisiä askeleita takanaan ja seuraavassa silmänräpäyksessä
oli Duncan hänen vierellään.

-- Vai niin, Ruth, oletko jo ulkona? Luulin olevani ensimäinen, mutta
sen hauskempi, sillä emmehän ole saaneet puhua juuri mitään vielä, vai
kuinka? -- Huomattuaan avonaisen kirjan hänen kädessään lisäsi hän: --
mutta sinä aiot lukea, en tahdo häiritä sinua.

-- Ajattelin mennä "valkoiselle veräjälle," siellä on mielestäni hauska
lukea virsiä, sieltä kun näkee ja kuulee meren. Voisimme lukea yhdessä,
Duncan, jos sinulla ei olisi sitä vastaan, lisäsi hän kainosti.

Hän ei vastannut. He tulivat veräjälle ja istuutuivat kiville. Ruth
haki aamuvirret ja he lukivat yhdessä. Kun he olivat lausuneet
viimeisen "ijankaikkiseen", sanoi Ruth: -- Meri muistuttaa siitä, eikö
niin -- ijankaikkisuudesta, tarkoitan.

-- Niin pitäisi -- sanoi hän, -- mutta pelkään, että maailman
kiertäminen karkoittaa sellaiset asiat päästä. On hauskaa saada asettua
taas kerran vanhaan Englantiin asumaan.

-- Mitä pikemmin, sitä parempi minulle, Duncan, mutta minä ihmettelen,
että "maailman kiertäminen," kuten sanoit, karkoittaisi sellaiset
ajatukset. Mutta minä en sitä luonnollisesti ymmärrä, kun en ole
missään matkustanut.

-- Miksi se sinua ihmetyttää?

-- Minusta tuntuu, että silloin pitäisi olla niin iloinen, omatessaan
jotain varmaa ja pysyväistä -- jotain muuttumatonta, tarkoitan, jonka
puoleen voi kääntyä. -- Mutta sinähän sen paremmin tiedät, Duncan.

Duncan ei vastannut, istui vaan katsellen merelle, jossa näkyi pieniä
kalastaja-aluksia pitkin rannikkoa. Hetken perästä sanoi hän: -- Ruth,
muistatko mitä lupasit minulle kauan sitten, ennen kouluunmenoasi?

-- En ole sitä hetkeksikään unohtanut. Lupasin tulla hyväksi ja
ymmärtäväiseksi, mutta en tiennyt silloin kuinka vaikeata se on! Olen
todellakin koettanut, rakas Duncan, vaikken aina kaikin voimin, kuten
sanoin. Oletko tyytymätöin minuun? -- kysyi hän hiljaa.

-- Tyytymätöin, Ruth? Ei -- mutta -- vastasi hän epäröiden.

-- Pelkään, että olet, mutta sinun pitää olla kärsivällinen. Eihän
kasvatukseni ole vielä päättynyt, kuten tiedät -- sanoi hän hymyillen
-- olen vasta kolmentoista vanha, vaikka näytän jo täysikäiseltä
naiselta, kuten Valter sanoo. Mutta -- lisäsi hän vakavasti -- minun
täytyy muuttaa lupaukseni, Duncan, "paremmaksi ja ymmärtäväisemmäksi"
-- hyväksi ja ymmärtäväiseksi tulemiseen menee koko ihmisikä.

-- Ruth -- sanoi Duncan --, sinä ymmärsit väärin minun epäröivän
ääneni. En ajatellut puhuessani niin paljon sinua kuin itseäni.
Lupaanko sinulle, että kotiintultuani taas -- -- --

Eutli keskeytti hänet suudellen. -- Ei, Duncan, et saa luvata mitään
pikku siskollesi. Mutta jos -- --

Tedin iloinen vihellys keskeytti hänet. -- Hei! Kuka olisi uskonut?
Hyvää huomenta, Ruth! Kuinka voitte mr Leigh?

-- Jos Ruth on Ruth, täytyy Duncanin olla Duncan, Ted. Olemmehan
siksi vanhoja tuttavia, että voimme jättää tuon "mr Leighin." Siis
siksi, kunnes tulen niin vanhaksi, että voin ottaa sinut ja Valterin
kasvatukseeni ja "enona" kertoa teille jännittäviä ja opettavia
kertomuksia vieraista maista, joissa en koskaan ole ollut ja
ihmeellisistä asioista, joita en ole nähnyt, olen yksinkertaisesti
Duncan, jos ei sinulla ole mitään sitä vastaan, Ruth -- lisäsi hän
kääntyen häneen. -- Onko Ted mielestäsi muuttunut siitä, kun viimeksi
näit hänet. Minusta hän ei ole kasvanut eikä muuttunut sen jälkeen kun
minä tutustuin häneen, kun hän vielä käytti kolttua.

Ruth nauroi. -- Luulenpa, että olisin tuntenut hänet -- sanoi hän.

-- Mitä huvia pituudesta on, Ruth? Vakuutan, etten voi huomata muuta,
kuin että pakotetaan tanssimaan kaikkien tyhmien tyttöjen kanssa, jotka
ovat liian pitkiä pienille pojille. En minä sinua tarkoita, Duncan --
sanoi hän tehden hullunkurisen kumarruksen tälle herralle -- koska et
käy lasten huveissa, enkä sinuakaan, Ruth -- taas kumarrus -- kun sinä
et ole koskaan tyhmä.

-- Oli hyvä, että selitit sen, Ted -- sanoi Ruth -- sillä muutoin
olisimme pitäneet huomautuksiasi liiaksi mieskohtaisina. Mutta etkö
todellakaan toivo kasvavasi?

-- Kyllä, otaksun, että teen sen joskus, tahdonpa, tai en, näethän,
eihän sitä voi kohtaloaan kukaan välttää. Mutta sinä olet, Ruth,
syvästi loukannut minun tunteitani.

-- Olen siitä kovin pahoillani, mutta miten?

-- Miten, Ruth? Eikö se mitään merkitse että olen puhellut sinun ja
Duncanin kanssa kuitenkin viiden minuutin ajan puhumatta ainoatakaan
sanaa mongerrusta? Ja kuitenkin sanot, etten lainkaan ole muuttunut.
Oi, Ruth, jospa tietäisit, kuinka minun sydäntäni raatelee. Mutta miksi
et onnittele minua, Ruth?

-- Minkätähden? Onnettomuutesiko? Mielelläni, jos tahdot.

-- Ei, sinä paha tyttö -- edistymiseni tähden kaikessa, mikä on
herraskaista.

-- Mutta aamiainen on valmis. Juostaanko kilpaa kotiin, Duncan.

-- Olkoon menneeksi, saat alkaa ensimäisestä puusta, kun minulla ovat
niin pitkät sääret.

Lähdettiin, ja pitkät sääret voittivat. Ruth ei jäänyt paljoa jälkeen
ja he astuivat yhdessä ruokasaliin. Ruthin mielestä ei veli ollut
koskaan näyttänyt niin komealta. Hänen kasvonsa olivat lämminneet
juoksusta ja vaalean ruskea, aaltoileva tukka oli pyyhkäisty tavallista
enemmän taaksepäin leveältä, valkoiselta otsalta, hymyily oli melkein
naisellisen lempeä, mutta kookas ja hyvinmuodostunut vartalo oli
miehekäs, samoin vapaa, hienostunut puhe ja käytös.

Lady Douglas käytti vielä surupukua eikä näyttänyt paljon muuttuneen.
Valter oli kasvanut ja oli nyt melkein yhtä pitkä kuin Duncan, mutta
hän oli hoikka ja poikamainen. Kaikki olivat iloisia nähdessään taas
Ruthin. Ja vaikka Edvard ja Valter olivat melkein unohtaneet Duncanin,
eivät he kuitenkaan voineet ujostella tuota melkein yhtä poikamaista
miestä. Ruthin mielestä tuli Duncan vuosi vuodelta nuoremmaksi.

-- Oletko kuullut suuresta jousella-ampumakilpailusta, joka tässä
lähellä tulee neljäntoista päivän perästä, kysyi lady Douglas Ruthilta.

Ruth ei ollut kuullut, ja siitä tuli puheen ja neuvottelun ainetta.
Valter ja Ted aikoivat kilpailla. He ihastuivat kovin kuullessaan että
Duncan oli hyvä jousimies, ja he olivat varmoja, että neljäntoista
päivän harjoitus hänen johdollaan oli aivan riittävä. Mutta mistä saada
jouset, nuolet ja muut asiaan kuuluvat tavarat? Duncan oli antanut pois
kaikki jousitarpeensa. Ne saatiin Lontoosta. Sopiva harjoituspaikkakin
löydettiin ja sieltä tapaamme suuren seurueen melkein minä aikana
hyvänsä päivästä näiden neljäntoista vuorokauden ajan.

Pian julistivat pojat Duncanin parhaaksi jousimieheksi paikkakunnalla,
ja olivat varmoja siitä, että hän saa ensimäisen palkinnon. Ruth
katseli mielellään hänen tyyntä ja mietittyä tähtäystään, varmaa ja
määrättyä jännitystä sekä nuolen suoraa lentoa kunnes se sattui joko
pilkkuun tai taulun sisimpiin ympyröihin. Toisellaisia olivat hänen
oppilaittensa ensimäiset kömpelöt yritykset.

Ruth nauroi niille, mutta hänen omansa eivät olleet paljoa parempia.
Hän edistyi kuitenkin pian huomattuaan, että Duncanin neuvoma tapa oli
paras.

Huolimatta ampumisinnostuksesta riitti kuitenkin melkein joka aamu
aikaa kävelymatkoihin meren rannalle, missä Ruthilla oli myrskyn
perästä tilaisuus lisätä meriruohokokoelmaansa, jonka hän oli alkanut
talvivierailunsa aikana Beachfieldissä.

Eräänä päivänä istuivat Ruth ja hänen veljensä kahden kallioilla.
Valter ja Ted odottivat erästä nuorta ystävää, jonka piti tulla
harjoittelemaan jousella ampumista, ja jolle he antaisivat ennen
Duncanin tuloa opetusta, koskapa hän luonnollisesti aluksi ujosteleisi
sellaista Robin Hoodia, kuin mr Leigh oli.

-- Ruth -- sanoi Duncan -- en ole kuullut, saitko mitään palkintoa
viime lukukaudella.

-- Yleisiä palkintoja ei jaettu, kun tytöt Maggien sairauden tähden
lähetettiin niin äkkiä kotiin, mutta -- hän keskeytti.

-- Mutta mitä?

-- Yksi palkinto annettiin meidän luokalle, mr Taylor antoi sen
parhaasta kirjoituksesta.

-- Etkä sinä saanut sitä, Ruth. Luulin sinun juuri siinä aineessa
pitävän puolesi.

-- Minä sain sen, Duncan -- se tahtoo sanoa: luulin saavani, mutta se
ei ole nyt minulla, se annetaan pois.

Hän oli hämillään. Miksi hän epäröi ja punastui?

-- No, Ruth -- sanoi hän katsoen vakavasti häneen -- et varmaankaan ole
tehnyt mitään epärehellistä?

Ruth raukka! Siis Duncankin epäili häntä! Mutta hän saisi kuitenkin
tietää kaikki. Hän kertoi koko tapauksen, ja sanoi luulevansa, että
Maggie tiesi, vaikkei häneltä sairauden tähden voitu kysyä. Hän oli
koettanut olla kärsivällinen, mutta odotus tahtoi väliin tehdä luvan ja
ajan Duncaninkin seurassa pitkäksi.

-- Mutta, Ruth -- sanoi hän -- he olisivat varmaan uskoneet, jos olisit
kertonut heille, mitä nyt olet minulle kertonut.

-- En voinut kertoa heille sillä tavalla kuin sinulle, Duncan, sillä
minä tiesin, että sinä uskoisit minua. Ja vaikka he olisivat melkein
uskoneetkin, ei se olisi ollut täysi todistus, enkä minä olisi voinut
ottaa palkintoa. Mutta minä olen oikein iloinen, että sinä tiedät sen
-- lisäsi hän.

-- Sano minulle, mitä Maggie sanoi houriessaan, Ruth.

Hän sanoi niin hyvin kuin muisti.

-- Olen aivan varma, että hän voi todistaa syyttömyytesi -- hän on
jollain tavalla nähnyt sen, vaikka et sinä voi käsittää miten.

-- En sitä todellakaan voi. Olen varma, ettei etuhuoneessa ollut
ketään, ja sitäpaitsi minä jätin hänet puutarhaan.

-- Hyvä, Ruth. Ainoa, mitä voit tehdä, on olla kärsivällinen, mutta
sitähän ei minun tarvitse sinulle opettaa, pikemmin päinvastoin.
-- Ja nyt, Ruth, menemme katsomaan miten pojat onnistuvat. -- Hän
kiersi kätensä hänen vyötäisilleen ja melkein kantoi häntä kallioiden
yli ja jyrkkää mäkeä ylös. Oli kovin hauskaa luottaa kokonaan hänen
miehekkääseen voimaansa, jolla hän usein oli Valteria ihmetyttänyt,
ja minkä johdosta tämä oli hänelle antanut lisänimen "hirveän väkevä
Quasind."

Ennenkuin he ehtivät ampujain luo, kuulivat he Tedin iloisen naurun.
Nähtyään heidät juoksi hän heitä vastaan pakahtumaisillaan naurusta:

-- Duncan, olen iloinen, että tulit, sillä Charley Evansin opettaminen
käy yli minun voimieni! Valter nauroi myös ja Charley-raukka yhtyi
siihen vastahakoisesti näyttäen samalla surkean alakuloiselta.

-- Pelkään, että sinun opetuksesi on puutteellista, master Ted,
näytähän Charley miten hän on sinua neuvonut.

Charley otti jousen ja näytti.

-- Oikein -- sanoi Duncan, -- vakuutan että alku on sangen lupaava!

-- Odota hiukan -- nauroi Ted.

-- Ted, jos sinä et anna Charleyn olla rauhassa, etkä lakkaa
nauramasta, niin minä -- --

-- Mitä sinä teet?

-- Kiinnitän sinut tauluun ja ammun sinua.

-- No, enpä taitaisi siitä paljoa välittää, jos Charley sen tekisi.
Mitä sanot Charley? Saat luvan ilmottaa, missä minun olisi paras seisoa
-- ehkä takanasi -- siinä tapauksessa olisi sinulla kai paras toivo
osata, ajattelen.

Hän oli vähitellen loitonnut Duncanista ja nyt katsoi hän viisaimmaksi
turvautua jalkoihinsa. Duncan ajoi häntä takaa, saavutti kedon toisessa
päässä ja viskasi matalan aidan yli niin kätevästi, että hän tuli
jaloilleen toiselle puolelle. Sitten palasi hän Charleyn luo, joka
jousi kädessä odotti seuraavaa ohjetta.

-- Nyt -- tähtää hyvin -- pidä lujasti jänteestä vedä vakavasti. Oikein
-- anna mennä nyt!

Mutta nuoli pysyi paikallaan. Oli turhaa pitää silmällä, mihin se
sattuisi, sillä Charley jännitti kaikki lihaksensa kunnes kasvonsa
olivat tulipunaiset, pitääkseen jousen jännityksessä.

-- Ei se käy, mr Leigh! En jaksa pitää sitä kauempaa!

-- Anna mennä! huusi Duncan.

-- En voi -- en tiedä miten.

-- Päästä jänne sormistasi, siinä kaikki.

Mutta voimien uupuessa oli jänne löyhtynyt, ja kun Duncan vielä kerran
huusi: "anna mennä," totteli hän ja nuoli putosi -- hänen jalkoihinsa.

-- Mihin se meni, mr Leigh? Onko se taulussa?

Heidän oli vaikea pidättää naurua.

-- Tässä se on -- kuului äkkiä heidän takanansa -- ja sinä olet ampunut
minua, kuten sanoin.

Charley katsoi taakseen. Se nuoli, jonka hän toivoi olevan taulussa,
näkyi Tedin liivin taskusta. Hän joutui hämilleen.

-- Kuinka, Ted, mistä sinä sait sen?

-- Jaloistasi, vakuutan. Onnittelen sinua, Charley, varman edistymisesi
johdosta, minun tilapäisen, mutta ei vapaehtoisen poissaoloni aikana,
ja teitä mr Leigh, oivallisen opetusmetoodinne tähden.

-- Kas niin, Ted, oletko jo täällä? sanoi Duncan -- heitinhän sinut
ojaan, eikä se ollut minun syyni, jos et sinne joutunut.

-- Otaksun, ettei miehen tarvitse jäädä ojaan, vallankaan jos hän
joutuu sinne jaloilleen. En tunne myöskään mitään luonnonlakia, joka
pakottaisi palaamaan samaa tietä kun on mennyt.

-- Ole nyt siivosti, Ted, kymmenen minuuttia, jos ei mikään
luonnonlaki, kuten pelkään, sitä estä. Nyt, Charley, vielä yksi yritys,
se käy nyt varmaan paremmin.

Uudelle oppilaalle oli vihdoinkin selvinnyt, että nuolen piti antaa
mennä juuri määrätyllä hetkellä. Hän koetti uudestaan. Duncan huusi
"hyvä". Ja nuoli lensi helähtäen kultaiseen keskipisteeseen.

-- Nyt, nuori hölynpöly, mene ja salaa noloutesi, äläkä naura,
ennenkuin voit tehdä saman tempun! -- sanoi ihastunut opettaja Tedille,
joka heti lähti tuumien: -- Nyt onkin pian aamiaisaika.

Charley olisi mielellään täydentänyt edistymistään, mutta hänen intonsa
laimeni parin kolmen epäonnistuneen laukauksen perästä, ja hän suostui
Valterin ehdotukseen, että mentäisiin kotiin vahvistamaan sisäistä
ihmistä.

Ted tuli ovessa häntä vastaan ja sanoi: -- sinun ei tarvitse ylpeillä,
Charley! Tää oli ensimäinen ja viimeinen laukaus tässä kuussa.

-- Näen, että tahdot vielä yhden hypyn, Ted -- sanoi Duncan, ja uusi
takaa-ajo alkoi, mutta kuinka se päättyi, sitä ei tiedetä.



KAHDEKSASTOISTA LUKU

Kilpa-ammunta.


Harjoituksista huolimatta ei ollut suurta edistystä tapahtunut tuota
tärkeää päivää varten. Kutsun lähetti eräs rouva, jonka luona lady
Douglas oli Ruthia kehoittanut käymään sillä ikimuistettavalla Sandy
Lanen matkalla. Ruth muisti sen kovin elävästi nyt huomatessaan, että
Duncan, Ted ja hän matkustaisivat sinne samalla, tahi saman näköisellä
vaunulla ja vanhalla Taffylla, joka ei näyttänyt koskaan tarpeeksi
vanhenevan unohtaakseen pelkuruuttansa.

Vaikkei Ruthilla ollut kokemusta Duncanin ajamistaidosta, ei hän
epäillyt, ettei sekin kuuluisi hanan taipumuksiinsa. Siis Ted takana
tien näyttäjänä ja Duncan sivullansa ajajana alotti hän matkan, josta
hän toivoi sangen paljon nautintoa.

Lady Douglas ja Valter matkustivat isossa vaunussa, ja sinne olivat
ampumatarpeet sälytetyt.

Ted oli kovin riemastunut ja hänestä oli erittäin hauskaa "mättää"
kuulijoihinsa kaikenmoisia hullunkurisia juttuja kaikesta, mitä he
matkan varrella näkivät. Ruth tiesi tuskin uskoiko hän tai ei niitä,
sillä Duncan näytti alussa olevan liian herkkä pitämään niitä tosina.
Mutta hän alkoi pian maksaa takaisin kertoen vielä niin paljon
ihmeellisimpiä, että Ted selitti tulleensa voitetuksi, ja sanoi, ettei
niitä historiallisia tosiasioita, jotka tähän huomaamattomaan paikkaan
liittyivät, voinut verrata tuon matkustavan apinan mieltäkiinnittäviin
kertomuksiin.

Viimeiset sanat kuiskattiin Ruthin korvaan, vaikka niin kovaa, että
hänen seuralaisensakin ne kuuli.

-- Ted, -- sanoi Ruth äkkiä -- toivon, että annat minulle kunnollisen
vastauksen erääsen kysymykseen -- teetkö sen?

-- Milloin olen toisin tehnyt? Anna kuulua!

-- Tiedän, että noilla pienillä kallioilla tuolla kaukana meressä on
nimi. Ole hyvä ja sano se, mutta älä koeta narrata, sillä minä olen sen
kuullut ennen, ja tiedän siis sanotko oikein.

-- Mitä kallioita tarkoitat? Jaha, näen -- tuo korkea ja nuo kaksi
pientä, jotka juoksevat perässä. Hyvä, minä en sano niiden nimiä, mutta
minä voin täydellisesti ja perinpohjaisesti kuvailla niiden luonnon.
Minun täytyy muistuttaa sinua jostain, joka tapahtui sinun ensi kertaa
täällä ollessasi. Et muista nähneesi näitä kallioita silloin --
muistatko? Et, ja miksi? Niin, niitä ei ollut vielä silloin.

-- Ei, Ted, kuulehan, puhu vakavasti!

-- Kuinka minä voin kertoa, kun tuolla tavalla keskeytät? Muistat
kai, että minä sangen kohteliaasti pidin huolta erään vanhan rouvan
matkalaukusta? -- Älä keskeytä. Pidämme päätettynä, että sinä tähän ja
kaikkiin muihin kysymyksiin vastaat: "aivan niin." No, kuten sanoin,
otin hänen matkalaukkunsa ja ajattelin, kuten muistelet (eikö niin?)
että sinä tiesit ystävällisyyteni ja kiitit minua. No niin, sen sijaan
kuulin kauan jälkeenpäin, ettei hän koskaan saanut takaisin sitä,
vaikka minä olin siitä ainoastaan pitänyt huolta, kuten tiedät. Mitä
teki tämä hupsu rouva, joka muuten asui tuossa kukkulan toisella
puolella olevassa talossa -- mitä -- hän luuli tuota laakeaa kalliota,
jonka ehkä näet, onnettomaksi matkalaukukseen, josta minä olin niin
hellää huolta pitänyt, kuten ymmärrät. Jos sillä vanhalla rouvalla
olisi ollut hiukankaan järkeä, olisi hän luonnollisesti lähettänyt
hakemaan minun arvokasta apuani, vai kuinka? Mutta hänellä et ollut
järkeä. Hänellä oli vaan kaksi pientä koiraa Flipsy ja Flopsy. Hän
kutsui ne pienet koirat, pani niille pienet nutut ylle, etteivät
vilustuisi, riisui kenkänsä ja aikoi hurjistuneena syöksyä suolaiseen
syvyyteen, saadakseen takaisin kadotetun laukkunsa, jossa, kuten olen
kuullut, olivat Flipsyn ja Flopsyn parhaat vaatteet. Hän astui kolme
askelta veteen, Flipsy kaksi ja Flopsy yhden. Hän katsoi taakseen
nähdäkseen, olivatko rakastettujen nutut paikallaan, silloin, oi, voi!
Suolainen merivesi huuhtoi heitä ja kaikki kolme kivettyivät kauhusta
ja ovat jääneet siihen kivettyneinä. En ihmetteleisi, jos sanoisit,
ettet voi eroittaa vanhan rouvan muotoja tuossa korkeassa kalliossa,
eli kivettymässä piti sanomani, mutta geoloogit uskovat sen olevan
seurauksena... olen sen unohtanut! Duncan voi sanoa sen varmaan. Mutta
jos tarkemmin tutkit, näet, että Flipsyn ja Flopsyn nutut kuvastuvat
selvästi -- niin, voinpa, sanoa -- oikein kauniisti. Ja, ihmeellistä
kyllä, laukku ei ole vielä tullut rantaan. Jos tämä ei ole tosi satu,
Ruth, saat kutsua minua hölynpölyksi.

-- Aivan niin -- nauroi Ruth. Ted nauroi myös sekä Duncan, joka sanoi:
-- No, hyvä, Ted, tunnustan, että olet voittanut minut. Mutta miksi nuo
toiset seisahtuvat. Onko tämä Deer Park?

-- Kyllä, täällä ollaan! Hei! Kas niin -- huusi hän -- eteenpäin
siellä, ettekö voi, antakaa tietä päällystöllenne!

Vaunut kääntyivät veräjästä taloon. Mutta me jätämme kertomatta
vieraiden vastaan oton ja kestitsemisen.

Sillä aikaa kun toiset lähtivät kävellen kilpailupaikalle, lähetettiin
Ted hakemaan vaunusta jousia ja muita tavaroita. Hän saavutti pian
toiset kantamuksineen mutta kasvoillaan surkea ilme. -- Voi, Duncan,
voitko uskoa? Valterin ja minun jouset ovat unohtuneet, täällä ovat
vaan Ruthin ja sinun. Mitä nyt teemme?

Se oli todellakin kova onni. Duncanin jousi oli paljon vaikeampi
jännittää, kuin se, johon pojat olivat tottuneet, ja erittäinkin
Valterin käsivarret olivat heikot.

-- Minä en siitä niin välitä -- sanoi Valter -- koska minulla ei
ole voiton toivoa, ja minä voin tarjoutua merkitsijäksi, mutta olen
pahoillani Tedin tähden.

-- Ted -- sanoi Duncan -- luulisitko voivasi jännittää minun jouseni?
Siinä tapauksessa voisimme olla yhdessä ja sinä voisit käyttää sitä.
Mutta ovatko nuolet mukana?

-- Kyllä, kaikki nuolet olivat korissa. Kiitos, Duncan, olen aika
väkevä, jotta luulen voivani käsitellä sitä, tahtoisin koettaa nyt,
saanko? Hän otti jousen esiin ja Duncan ihmetteli kuinka helposti hän
sen jännitti.

-- Kas niin, Ted -- sanoi Duncan -- sinä olet todellakin väkevä. Mutta
sinun pitää olla varovainen, ettet riko jousta. -- Muutoin on se asia
päätetty.

Marssin sävelet osoittivat heidät kilpailupaikalle, joka oli pienen
mäen takana. Samassa seisahtivat he katsomaan metsävuohilaumaa, joka
matkan päässä kiiruhti pakoon. Ne olivat kauniita eläimiä, ja Ruth
olisi muun huvin sijaan mieluummin tarkastellut tämän kauniin puiston
kätköjä. Mutta he olivat ehtineet kukkulan huipulle, ja näköala oli
niin huikaisevan kaunis, että se karkoitti kaikki muut ajatukset hänen
päästään. Hän laski kuusi maalitaulua, joiden ympärillä liehui herroja
ja hienosti puettuja naisia. Kenttä oli viitoitettu monen värisillä
lipuilla. Yhdellä puolella oli soittolava ja toisella puolella teltti
katselijoita varten. Tutut marssin sävelet saivat väen rientämään eri
suunnilta puistoa paikalle. Isäntä itse oli mainio jousimies, mutta
hän jätti tällä kertaa kilpailuhuvin vieraillensa. Niitä varten,
jotka eivät ampuneet oli muita kilpailuja järjestetty. Useimmat
kuuluivat ampumayhdistykseen; ja Douglasin seurue ynnä muut vieraimmat
osoitettiin alimman taulun luo, mihin Valter oli pyynnöstään päässyt
merkitsijäksi.

Palkinnoita oli yksi herroille ja kaksi naisille. Ne olivat nähtävinä
teltissä ennen kilpailun alkua. Katsellessaan komeata hopeamaljaa, ei
Ruth voinut olla ajattelematta: -- Ehkä tuo tulee olemaan Duncanin! --
mutta ei ollut yhtä ihastunut rannerenkaaseen ja rintaneulaan, joita
naiset innokkaasti katselivat.

Ampumamatkat olivat lyhyet, sillä osanottajissa oli monta poikaa ja
aivan nuorta neitosta.

Kilpailu alkoi. Herrat ampuivat ensin yksitellen. Ted pelkäsi
jännittävänsä liiaksi, eikä yksikään kolmesta nuolesta lentänyt tauluun
saakka. Duncanin vuoro oli viimeisenä. Hänen ensimäinen nuolensa kävi
taulun ulkoreunaan, toinen -- Ruth ei voinut seurata sitä silmillään
mutta hän kuuli sen sattuvan johonkin, ja soittajat tärähyttivät
torviansa, mitä se mahtoi merkitä? Hän ei jäänyt kauan epätietoiseksi,
sillä Ted huudahti: -- pilkku, Jupiter avit'! Taas helähti jousi --
Ruth odotti hengähtämättä -- uusi torventoitotus! Ja kaikki kääntyivät
nähdäkseen, ja kysyäkseen kuka se mainio ampuja mahtoi olla.

Ruthin vuoro tuli. Hän vapisi ilosta Duncanin menestyksen tähden, ja
vaikka tämä vakavasti kehoitti häntä ajattelemaan mitä teki, vapisi
hänen kätensä niin, että kaikki nuolet lensivät kauaksi taulusta,
yksi niin ettei sitä voitu löytääkään. Lienee vieläkin piiloutuneena
sammaliin ja sanajalkoihin Deer Parkissa.

-- Ammuttu -- julistettiin kovalla äänellä. Marssin soidessa
siirryttiin toisten taulujen luo. Tällä kertaa seurasi torven toitotus
ensimäistä laukausta. Valter riensi ottamaan selvää ja palasi
kertoen, että eräs jousimies-"suuruus" oli odottamatta tullut erään
herran mukana, ja että tämä oli saanut palkinnon Yorkshiren suurissa
kilpailuissa. Ruth kuunteli innokkaasti uutisia -- hän pelkäsi, ettei
Duncanilla ollut enää mitään toivoa -- mutta hänen vuoronsa oli nyt
ampua ja Ruth seurasi sitä tuskallisesti. Hän ei ollut koskaan nähnyt
häntä niin onnellisena. Ei ainoakaan nuoli hairahtunut, ja muutamien
laukausten perästä lakkasi hän laskemasta hänen osumiaan. Useat
kertojat kerääntyivät heidän ympärilleen, ja Valter oli oikein ylpeä
merkitsijän paikastaan sillä taululla.

Levottomuus ja jännitys olivat vieneet Ruthin ampumataidon kokonaan
veljen suureksi harmiksi. Ei kukaan hänen oppilaistaan tuottanut
hänelle suurta kunniaa, sillä huolimatta Tedin ruumiin voimista oli
jousi hänelle liian kankea, ja samalla outo, joten hän puolentoista
tunnin ajalla ei saanut ainoatakaan sattumaa -- ainoa, joka osui
tauluun, tuotti enemmän häpeää, se sattui n.s. "kartiiniin". Duncan ja
"suuruus" olivat pian kaikkien edellä. Innostus ja jännitys, joilla
näitä molempia seurattiin, kasvoi jokaisen sarjan jälkeen. Kerrottiin,
että mr Leigh oli osunut useimman kerran kultaiseen pisteeseen, mutta
hänen kilpailijansa voitti taas osumisilla punaiseen. Toiset luulivat
tämän, toiset tuon tulevan voittajaksi. Neitoset olivat varmoja siitä,
että mr Leigh oli paras ampuja -- jos he tarkoittivat: miellyttävin,
niin olivat he oikeassa, ja olisivat olleet siinäkin, että hän oli
kaunein.

Vihdoin tuli viimeinen sarja.

Nyt, Ted -- sanoi Valter -- suo minulle se hauskuus, että saan merkitä
sinulle edes "valkoisen raidan". Tämä on ainoa mahdollisuus, ole
varuillasi!

Kaksi ensimäistä nuolta eivät lentäneet tauluun saakka, veikka tähtäys
oli jotenkin hyvä.

-- Olen päättänyt, että tämän täytyy mennä tarpeeksi kauas -- sanoi hän
pannen viimeisen nuolen jänteelle. Hän jännitti kaikin voimin. -- Seis!
Ole varovainen! -- huusi Duncan, mutta se oli myöhäistä -- hän oli jo
jännittänyt liian kovasti? nuoli putosi maahan hänen jalkoihinsa ja
jousi oli rikki! Ted raukka! Hänen kasvonsa lensivät tulipunaisiksi. --
Rakas Duncan, mitä nyt teet? Kuinka se voi noin käydä? Mitä sinä nyt
_teet,_ Duncan? Ja hän oli purskahtamaisillaan itkuun.

Kaikki lähellä olevat tiesivät että se oli Duncanin jousi, ja
tapauksien johdosta syntyi oikea suru ja valitus, mutta Tediä ei kukaan
voinut torua, niin onnettomalta hän näytti. Valter koetti alkaa aika
nuhde-sarjan, mutta lopetti kesken.

Ruth kalpeni, mutta ei puhunut mitään, Duncan yksin oli tyyni. Hän
hymyili ja koetti lohduttaa Tediä, mutta mitä ystävällisempi hän oli,
sitä katuvaisemmaksi tämä tuli.

Niinpian kuin tapaus tuli toisten ampujain tietoon, tarjottiin
Leighille tusina jousia, mutta hän ei tahtonut lainata keneltäkään,
ensiksi -- kuten hän sanoi -- sentähden, ettei hän voinut ampua vieraan
jousella ja toiseksi sentähden, että rikottu jousi oli ollut erään
hänen ystävänsä oma, eikä hän aikonut enää lainata. Joku sanoi: --
Vahinko, ettette päättänyt myöskin olla lainaamatta muille joustanne,
-- mutta joko Duncan ei sitä kuullut, tai ei tahtonut kuulla. Hän sanoi
tyyneesti: -- menkäämme nyt katsomaan minun kilpailijani viimeisiä
laukauksia. Seurue lähti liikkeelle ja ehti toisen taulun luo juuri
nähdäkseen hänen osaavan kerran kultaiseen pisteeseen ja kaksi
punaiseen. Ruth katsoi Duncania; ei pettymyksen varjoakaan näkynyt
hänen kasvoillaan, ja hän ajatteli: -- Duncan on oikea sankari! --
Mutta hän tunsi, ettei hän itse ollut suinkaan sankaritar kuullessaan,
että "tämä ratkaisi tuloksen" ja että Duncan hävisi ainoastaan
Tedin tyhmyyden ja huolimattomuuden tähden. -- Hän koetti olla sitä
ajattelematta, mutta itserakkaus ja riemuitseva ilme "suuruuden"
jotenkin "jokapäiväisillä" kasvoilla, ärsytti häntä.

Kuluttaakseen puolituntisen ennen virallista palkintojen julistusta
lähtivät Ruth, Duncan ja Ted etsimään metsävuohia. Valter ei voinut
tulla mukaan, sillä hänellä oli joukko laskuopillisia tehtäviä
suoritettavana toisten merkitsijäin kanssa. Lady Douglas oli istunut
teltissä koko iltapäivän, eikä tiennyt nuoren ystävänsä voitoista,
mutta kun Ted itse kertoi kauhean onnettomuuden, lisäten että Duncan
oli ollut yhtä varma voitosta, kun hän nyt oli häviöstä, näyttivät
hänen tyyneet kasvonsa tavallista levottomammilta.

Ted-raukka oli sangen alakuloinen. -- En koskaan voi unohtaa tuota
onnetonta laukausta -- sanoi hän. -- Toivoin varmaan yhtä hartaasti,
kuin sinä itse, että voittaisit tuon vanhan veijarin, -- olin minä aika
aasi, se on varma.

Ruthin sydän heltyi.

-- Tarpeetonta antaa itsellesi haukkumanimiä, Ted, vaikka olitkin
varomaton -- sanoi Duncan. -- -- Mutta hiljaa! -- lisäsi hän. --
Tulemme juuri keskelle laumaa. Katso pensaiden raosta, Ruth!

He pysähtyivät. Mikä kaunis näky! Yli viisikymmentä metsävuohta yhdessä
joukossa! Katsos tuota valkoista -- kuiskasi Ruth -- eikö se ole
kaunis? Mutta samassa nosti yksi päätään, kuunteli, haisteli ilmaa ja
katseli suurilla, pelokkailla silmillään. -- Syntyi yleinen pelästys,
kaikki pakenivat, ja askelten kaiku kuului vielä kauan sen jälkeen kun
nuo kauniit elukat olivat näkyvistä kadonneet. Ruth ei ollut koskaan
ollut näin lähellä metsävuohilaumaa.

He istuivat lepäämään. Ruth ja Duncan puhelivat, mutta Tedin iloisuus
oli tuon ikävän tapahtuman jälkeen mennyttä. Aika kului heidän
huomaamattaan, kunnes kaukainen tornikello huomautti heille, että
puolen tunnin sijasta oli kulunut kokonainen.

Tultuaan talon näkyville syöksyi Ted sanakaan lausumatta ja juoksi
ovesta sisään, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hyökkäsi hän jo
heitä vastaan kovasti huutaen. He eivät kuulleet sanoja, mutta näkivät
ihmeekseen hänen lakkinsa lentävän ilmaan. Hän ei ehtinyt ottaa sitä,
vaan töytäsi eteenpäin. Kun hän tuli lähemmäksi, erottuivat he sanat:
-- Hei, Duncan! Ruth! Hän on saanut sen! Toinen kokonaan lyöty!
Kiiruhda, kaikki kyselevät sinua!

Ruth katsoi Duncaniin -- hän oli tullut ihan kalpeaksi, -- hän oli
siis välittänyt siitä! Ruth iloitsi nyt siitä. Mutta seuraavassa
silmänräpäyksessä ei näkynyt mitään harvinaisemman liikutuksen
jälkeäkään hänen kasvoillaan, vaikka hän näyttikin olevan huvitettu
odottamattomasta tuloksesta.

Se oli totta. Huolimatta lopussa tapahtuneesta käänteestä, oli hän
kymmenen pistettä edellä, ja hän sai onnitteluja joka puolelta
samalla, kun yksi ja toinen pyysi saada nähdä maljaa. Lady Douglas
oli hyvin tyytyväinen. Valter sanoi: -- Luonnollisesti ei kukaan
voinut voittaa "hirveän väkevää Quasindia". Ted kävi ympäri kysellen
jokaiselta, eivätkö he olleet iloisia. Ruth ei sanonut mitään, mutta
hänestä tuntui, kuin olisi hän tahtonut pusertaa jotain; ja Duncan
näytti -- ainakin hänen puolueellisen pikku siskonsa mielestä --
sankarimaisemmalta myötä- kuin vastoinkäymisessään.

Paluumatkalla oli heillä tarpeeksi puheenainetta. Ja päivän vaivoista
väsyneinä nukkuivat he seuraavan yön makeasti.



YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Venematka.


-- Jos viet Ruthin rantaan, Ted, niin tulemme ottamaan teidät sieltä
veneellä.

-- Kyllä, sen teen! -- vastasi Ted. Valter ja Duncan lähtivät
hakemaan Dick-nimistä merimiestä, jonka kanssa he olivat olleet usein
venematkoilla. Ruth ei kuitenkaan ollut koskaan mukana. Kun ilma nyt
oli niin tyyni, oli Duncan antanut tuon kauan odotetun lupauksen.

Määrätyllä ajalla lähti hän Tedin kanssa kohtauspaikalle. Päivän
kuumuus ehkäisi Tedin riehumishalua, ja Ruth piti hänestä enemmän
tuollaisessa hiljaisessa, järkevässä mielentilassa.

-- Ruth -- sanoi hän äkkiä -- olisin toivonut, ettet olisi antanut
kulua kahta vuotta meillä käymättä.

-- En voinut sitä auttaa, Ted. Duncan on ne asiat järjestänyt, kuten
tiedät. Yhden lupa-ajan hän oli kotona, toisen vietin erään vanhan enon
luona, ja muut koululla, miss Longin luona.

-- Niinpä niin! Olisit tullut tänne sen sijaan, että kärsit vanhan
ikävän koulumamselin seurassa.

-- Hänestä minä pidän kovin enkä salli häntä sanottavan "vanhaksi,
ikäväksi koulumamseliksi". Et tiedä kuinka paljon hänestä pidän.

-- Todellako? -- kysyi hän ihmetellen. -- No niin, tytöt ovat varmaan
erilaisia, kuin pojat, -- lisäsi hän ikäänkuin tämä olisi ollut ainoa
selitys, -- mutta minusta olisi todellakin ollut hauskaa, jos olisit
tullut tänne, Ruth.

-- Ehkä olisit kyllästynyt minuun, etkä olisikaan tällä kertaa ollut
niin iloinen minua nähdessäsi?

-- Ei, tiedätkös, Ruth, tuo on kohteliaisuuksien kalastelemista, mutta
se ei nyt onnistu. Toivon sinun tulevan tänne erityisesti sentähden,
että sinun läsnäolosi tekee minulle niin hyvää.

Ruth sanoi vakavasti: -- Ted, sinä olet minun mielestäni tullut paljon
paremmaksi sen jälkeen, kun minä viimeksi olin täällä, vaikka en ole
ennen saanut tilaisuutta sanoa sitä -- mutta ehkä teen tyhmästi...

-- Miksi, Ruth?

-- Kun olen kaksi vuotta sinua nuorempi; enkä olisi sitä ajatellut
sanoakseni, vaikka muistin keskustelumme joulu-aamuna, ja -- mutta se
on varmaan hyvin tunkeilevaista minulta --

-- Ei suinkaan, hyvä Ruth; olen sinulle hyvin kiitollinen -- sanoi hän
totisena, ja minusta tuntuu aina kuin sinä olisit vanhempi. Muistan
mitä silloin sanoit, ja luulen, että Valterin sairaus teki minut,
ajattelevammaksi, vaikkei sitä kukaan usko. Voi, Ruth! Luulen hulluuden
kuuluvan luonteeseeni, vaikka en sitä tahtoisi.

-- Totisesti, Ted, Duncan sanoi eilen, että huolimatta eloisuudestasi
ja poikamaisista kujeistasi, on hän huomannut, että olet kovin
hiljainen ja toimellinen silloin, kuin äitisi ja Valterin päätä
kivistää. Ja hän sanoi vielä muutakin, jota en ehkä sano, sillä se
tekisi sinut itserakkaaksi.

-- Olisin todella peto, jollen koettaisi kaikkea silloin kun Valterin
pää on kipeä, sillä tiedätkö, Ruth, se on vaivannut häntä sen
onnettomuuden jälestä.

Ruth säikähti. Hänen oma syyllisyytensä muistui niin elävästi hänen
mieleensä, että hänen toverinsa katui sanoneensa sitä, mutta häntä
lohdutti se, että hän kuuli lääkärin sanoneen hänen pääsevän siitä
vähitellen, ja Tedin mielestä Valter oli parantunut viimeisen kuukauden
ajalla.

-- Mutta, Ruth -- sanoi hän -- oli miten oli, minä en voi voittaa
laiskuuttani koulussa! Teen joka lukukauden lopussa päätöksiä, eikä
niistä kuitenkaan ole mitään hyötyä -- tulen aina kotiin vanhoine
todistuksineni: "Edvard on surkean ajattelematoin; hänellä ovat
keskinkertaista paremmat lahjat, mutta laiskuus ja tarkkaamattomuus
estävät häntä niitä mihinkään käyttämästä". Osaan ulkoa nuo sanat, Ruth
-- aina samat -- ja äiti näyttää niin vakavalta, että minä ihan inhoan
itseäni. Sano nyt, mitä minun on tehtävä.

-- Eikö siellä ole ketään isompaa toveria, joka tahtoisi auttaa sinua,
kun sinun tekee mielesi laiskotella.

-- Siellä on muutamia, jotka ovat sangen ystävällisiä pikkupojille,
mutta minä olen siinä onnettomassa keski-iässä, näetkös, jolloin
katsotaan voivan pitää huolta itsestään. Enkä minä kuitenkaan ole
tarpeeksi suuri kelvatakseni seurattavaksi esimerkiksi.

-- Oletko viimeisinä luokallasi?

-- En aina, mutta se on vaan sattuma, kun minä ylenen. Toisinaan
olen ensimäinen, mutta se ei tuota mitään iloa, sillä tunnen siten
nöyryyttäväni poikia, jotka ehkä ovat kauan ahkerasti työskennelleet,
kun minun edistymiseni on ollut aivan sattuma.

-- Ted -- sanoi Ruth vakavasti -- et kai unohtane pyytää apua?

-- Ei, Ruth, sitä en todellakaan unohda, mutta minä olen niin erilainen
kuin muut. Rukoilen Jumalalta apua ja sitten unohdan sen, eivätkä
rukoukseni näytä tulevan kuulluiksi -- lisäsi hän surullisesti.

-- Tulevathan ne, koskapa sinä edelleen toivot parantuvasi. Mutta etkö
voisi käyttää jotain keinoa, joka auttaisi? Jumala vastaa rukouksiimme
siunaamalla ne välikappaleet, joita käytämme.

-- Mitä minä voisin tehdä?

-- Tietäisin mikä olisi avuksi _minulle_, mutta luullakseni sinä voit
parhaiten itsellesi valita.

-- Mikä sitten?

-- Auttaisin itse jotain hyvin pientä poikaa. Etkö voisi saada käsiisi
jotain sellaista? Lukisit hänen kanssaan ja sinun täytyisi olla hänelle
hyvänä esimerkkinä.

-- Tiedätkös, Ruth, luulenpa, että se olisi hyvä keino -- koetan sitä
seuraavalla lukukaudella.

-- Ja eiköhän olisi hyvä lukea vaikkapa vaan puolituntinen päivässä,
kunnes koulu alkaa, jotta tottuisit?

-- Luulen, ettei siitä tule mitään, jollei joku lue kanssani.

-- Minä kysyn Duncanilta. Viivymme vielä kymmenen päivää, ja sinä
lähdet kouluun samaan aikaan, kun me matkastamme. Eikös tuo ole vene,
joka tuolta tulee, Ted?

Niin oli -- ja muutaman minuutin kuluttua istui Ruth siinä käärittynä
huiveihin, suojaksi venheen kosteutta ja likaisuutta vastaan.
Duncan silmäili tuskallisesti mustaa pilveä, joka oli kohonnut
taivaanrannalle, mutta Dick vakuutti ettei se ainakaan useaan tuntiin
heidän tielleen tulisi. Pojat sanoivat, etteivät he välitä pienestä
sateesta, mutta Duncanin katseesta huomasi, että hän välitti. Hän
otaksui kuitenkin, että Dick parhaiten ymmärsi asian.

Pian oltiin matkalla. Päivä olikin sopiva merimatkaan, sillä
auringonpaiste oli ihan polttava.

Ruth ei ollut aavistanut, että ranta ja kalliot näyttäisivät niin
toisenlaisilta merellä, ja usein hän tunsi vasta monen väärin
arvaamisen perästä paikat. Selityksiä hän varovaisuuden vuoksi pyysi
Valterilta muistaessaan Tedin kummalliset kertomukset. Hänestä oli
kovin hauskaa viilettää käsillään kylmää vettä. Ja Duncan lauloi
voimakkaalla, raikkaalla äänellään, jota airojen ja veden loiske veneen
reunaa vastaan säesti. Ja sitten alkoi Dick hauskan merimieslaulun,
johon hän pyysi toisia yhtymään, ja Ted, joka mielellään pani
käytäntöön äänensä koko laajuudessaan enemmän edisti yleistä
sekamelskaa, kuin sointuisuutta, sillä hänellä ei ollut pienintäkään
käsitystä säveleistä, ja tulos oli niin hullunkurinen, ettei Ruth
voinut laulaa naurulta.

Lady Douglas oli tullut levottomaksi nähdessään mustan pilven, joka
oli vähitellen levinnyt yli taivaan. Hän kääri huivin hartioilleen,
otti päivänvarjostimensa ja meni valkoiselle veräjälle. Sieti hetken
tähystellä ennenkuin hän huomasi pienen aluksen. Hän näki ilokseen
heidän juuri kääntyvän takaisin. Tämä tapahtui heti Dickin laulun
loputtua.

Duncan oli yhtäkkiä huomannut ja huomauttanut merimiehelle, että myrsky
nousi ennen pitkää. He olivat kääntyneet heti ja riensivät kaikin
voimin rantaa kohti.

Dickiä harmitti kovin, että hän oli näyttänyt olevansa niin huono
ilmanennustaja, ja tätä jollain tavalla palkitakseen hän kiersi
vedenpitävän takkinsa "nuoren neidin" ympärille. Duncan levitti omansa
hänen päänsä yli ja Ted koetti kaikin neuvoin suojella häntä sateelta,
joka alkoi virtoina valua. Airot olivat täydessä käynnissä, mutta siitä
huolimatta edistyi matka sangen hitaasti. Sade kiihtyi kiihtymistään ja
hetkisen perästä leimahti salama, jota seurasi kova, huumaava jyrähdys
-- ja taas, ja taas -- raivoava myrsky oli puhjennut. Ruth katsoi
Duncania -- hänen kasvoillaan kuvastui tuska, Valter oli ihan kalpea,
ja Ted pusersi häntä kovasti. Silmänräpäyksen pelkäsi hän, mutta sitten
hän katsoi Tediä lempeästi hymyillen ja sanoi: -- Jumala hallitsee
myrskyn, emme tarvitse pelätä.

Pelko oli poissa. Taas valaisi salama laineita ja ukkonen jylisi, mutta
suuremmoinen näytelmä, jommoista Ruth ei ollut edes unessakaan nähnyt,
loihti ihastuksen punan hänen poskilleen ja myrskyn voima vaikutti
häneen kymmenkertaisesti tuossa pienessä aluksessa aukealla merellä.

Vaahto alkoi roiskua heidän ylitsensä. Hän katsoi Valteriin. Tämä oli
kalpea ja vapisi. Hetken innostuksessa sieppasi hän Duncanin takin
yltään ja heitti sen Valterin ympärille.

Duncan ja merimies soutivat kaikin voimin aina väliin katsoen kuinka
kaukana kalliot olivat ja löytääkseen sen ainoan paikan, missä voi
maalle nousta. Vaahto ja sade sokaisi silmät, mutta sen lisäksi
alkoivat laineet vieriä veneen yli.

Jonkun täytyy ajaa vettä veneestä -- huusi merimies. Ted katsoi
veljeensä, mutta Valter raukka näytti aivan voimattomalta. Ruth huomasi
hänen katseensa.

-- Kas niin, Ted -- sanoi hän -- älä minusta välitä. Tulen yksinkin
toimeen, näetkös -- ja hän työnsi hänet luotaan. Hän totteli. Ruth veti
Valterin käden ikäänkuin turvaksensa, vaikka todellisuudessa hän tuki
Valteria ja kuiskasi lohduttavia sanoja hänelle. Eikä Valter kuitenkaan
ollut mikään pelkuri, mutta ukon ilma oli hänet lapsuudesta saakka
tehnyt aivan kykenemättömäksi.

Ranta oli nyt aivan lähellä, mutta heidän oli kierrettävä rivi mereen
pistäviä kallioita päästäkseen siihen pieneen lahdelmaan, missä
he toivoivat löytävänsä turvallisen maalle-nousupaikan. Valkoinen
vaahto roiskui korkealle kallioiden yli, ja Duncan kysyi katseellaan
merimieheltä: -- voimmeko kiertää. Hän vastasi sanoin: -- meidän
täytyy, sir, muutoin... loppuosan keskeytti rätisevä jyrinä heidän
päidensä kohdalla, kovempi edellisiä. Vaikkei Valter sanonut mitään
eikä säpsähtänyt, tunsi Ruth, että värähdys kävi läpi hänen ruumiinsa,
ja taas hän hymyillen kuiskasi hänelle. Ja he soutivat vielä, vaikka
aironvedot tulivat heikommiksi. Dick sanoi: -- kestäkää viisi
minuuttia, niin olemme pelastetut, mutta samassa vyöryi mahdottoman
suuri aalto alusta kohti -- he eivät voineet hallita sitä ja
seuraavassa silmänräpäyksessä heittivät aallot sen kuin pähkinän kuoren
erästä tuskin näkyvää kalliota vastaan, minkä yli jokainen aalto kieri.
Vene ponnahti takaisin heittäytyäkseen uudesta kahdennetulla voimalla
sitä vastaan. Dick hyppäsi suoraan kalliolle, heittäytyi pitkälleen ja
tarttui veneen reunaan juuri kun se oli siitä irtautumaisillaan. Hän
olisi tuskin voinut sitä, jollei Duncan olisi ehtinyt avuksi. Veneessä
oli aukko ja se alkoi äkkiä täyttyä. Ruth näki että nopea toiminta oli
tarpeen. Ted hyppäsi pois venheestä ja hänen vahvan käsivartensa avulla
saivat Valter ja Ruth jalansijan kalliolla. He tulivat juuri parhaaseen
aikaan, sillä seuraava aalto riuhtasi puoleksi vedellä täyttyneen
veneen ja löi sen pirstoiksi kallioita vastaan.

Nyt vasta huomasivat he, etteivät olleet kalliollakaan turvassa, sillä
se oli jo melkein peitossa ja vesi nousi yhä. Duncan näki heti, että
jos he voisivat päästä seuraavalle suurelle kalliolle, olisi sieltä
helppo kiivetä seuraaville, jotta virta ei saavuttaisi heitä. Mutta
miten päästä. Siinä kysymys. Hän olisi tuskin yksin voinut hypätä
sinne, ja toinen selässään olisi se ollut mahdotonta. Aaltojen välissä
luuli hän näkevänsä pienemmän kallion, jota olisi voinut käyttää
astuimena, vaikkei hän tietänyt tarjoaisiko se tukevan jalansijan.

-- Tunnetko nämä kalliot -- sanoi hän Dickille,-- onko tämän ja tuon
kallion välillä jalansijaa?

-- En tiedä, sir, mutta katsotaan -- ja urhea merimies hyppäsi veden
peitossa olevalle kalliolle:

-- Kaikki hyvin, sir! -- sanoi hän koetellen jalallaan kiven laajuutta
-- täällä on tilaa kahdelle, mutta ei useammalle, ja tästä on hyvä
hyppäys seuraavalle kivelle.

-- Se on ainoa pelastuksemme -- sanoi Duncan. -- Mene nyt seuraavalle
kalliolle ja odota minua.

Hän totteli, mutta hyppyyn tarvitsi hän kaiken voimansa. Duncan
huomasi, että yritys oli vaarallinen, mutta se oli uskallettava, sillä
se oli ainoa pelastuskeino. Hän silmäsi rannalle -- ei apua näkyvissä.
Ja jos olisi ollutkin, hän tuskin olisi sitä nähnyt sateen ja vaahdon
läpi. Sanaa lausumatta tarttui hän Ruthin vyötäisiin ja hyppäsi
kivelle, henkäsi silmänräpäyksen ja kokosi kaiken voimansa seuraavaan
hyppyyn. Dick odotti tuskallisesti. Taas hyppy -- hän seisoi Dickin
rinnalla kuormineen. -- Vie hänet kuivalle ja tule takaisin niin pian,
kuin mahdollista.

-- Viekää hänet, sir, ja antakaa minun mennä auttamaan nuoria herroja.
-- Mutta Duncan oli jo veden peittämällä kalliolla.

Dick puoleksi kantoi, puoleksi laahusti kuormansa kuivalle ja palasi
paikalleen.

Ruth ei voinut nähdä mitään, ja hänen tuskansa oli sanomatoin, kunnes
Ted, kiiveten ja taas kaatuen ehti hänen luokseen.

-- Ruth -- kuiskasi hän käheästi -- rukoile, voi rukoile, että Valter
tulisi pelastetuksi.

-- Duncan! -- huudahti hän.

-- Hänestä ei pelkoa, Ruth, hän on väsymätöin, mutta Valter! Voi
Valter raukka! Vaikka hän tuskin voi seisoa sillä kalliolla, tahtoi
hän välttämättömästi, että minä tulisin ensin. Voi, Ruth, jos aallot
huuhtovat hänet mereen ennenkuin Duncan ehtii. Duncan pakoitti minut
tulemaan tänne nähdäkseni olitko turvassa. -- En voi nähdä heitä täältä.

-- Kiipeä ylemmäksi, Ted, ehkä näet.

Ruth koetti myös, mutta hän ei voinut. Ted oli jo ylhäällä. --
Näen heidät, Ruth! -- huusi hän. -- Duncan on kalliolla Valterin
luona, mutta voi, hän ei tahdo tulla! Valter, kiiruhda! Hän viittaa
Duncanille, jotta hän menisi yksin. Ehkä hän pelkää, ettei Duncan voi
häntä auttaa, voi, he hukkuvat molemmat! -- Ruth peitti kasvonsa. --
Ted kertoi edelleen havannoitaan: -- Mutta Duncan ei lähde, hän on
ottanut Valterin selkäänsä, he ovat ensimäisellä kalliolla!

Ruth muisti toisen hypyn, ja häntä pöyristytti.

-- Ne ovat pelastuneet! Ei! Hän luiskahtaa takaisin! Voi, missä on
Dick? Tuolla -- hän tarttuu heihin kiinni -- nyt he ovat pelastetut,
hei! Ruth sanoi samassa: -- Jumalan kiitos! Se oli tavallinen
sanantapa, mutta nyt se tuli sydämestä.

-- Niin, Jumalan kiitos, Ruth -- Sanoi Ted, -- Duncan on kunnon mies!
-- Ja hän hyppäsi alas ottaakseen vastaan puoleksi tainnoksissa olevaa
Valteria, joka virkistyi muutaman minuutin kuluttua. Dick lähti
hakemaan apua ja palasi melkein heti kahden miehen seurassa, jotka Lady
Douglas oli lähettänyt tuomaan sadetakkeja ja suojia. Hän ei luullut
heillä olevan vaaraa, ja toivoi heidän päässeen johonkin sateen suojaan.

He palasivat pian ja Tedin tervehdys äidillensä, kuului: -- Taas
on se vanha sananlasku toteutunut, Äiti: "Ne, jotka hirtettäviksi
syntyvät..." tiedäthän...



KAHDESKYMMENES LUKU.

Viimeinen viikko Beachfieldissä.


Pelästymisestä ja kastumisesta ei ollut pahempia seurauksia. Valter oli
hiukan väsynyt ja kärsi pään kipua. Eräänä iltapuolena, kun hän nukkui
sohvalla -- lady Douglas ja Ted olivat ulkona -- sanoi Duncan hiljaa:

-- Ruth, sinä olet hyvin rohkea! Näytithän tässä tuonnoin veneessä
aivan tyytyväiseltä -- ihmettelen, ettet pelännyt yhtä paljon minun
takiani, kuin minä sinun.

-- Pelkäsin aluksi kovin, mutta en sitten enää.

-- Miksi et sitten enää?

-- Kun muistin, ettemme ole yksin. -- Mutta mihin olisimme joutuneet
ilman sinun rohkeuttasi ja voimaasi? Ei kukaan olisi voinut hypätä sen
vaarallisen paikan yli Valterin kanssa.

-- Ja kuitenkin se oli enemmän pelkuruutta, kuin rohkeutta. Kun olin
vienyt sinut Dickin luo, ja hän tahtoi että veisin sinut kallioille ja
antaisin hänen mennä auttamaan toisia, esti minut tähän suostumasta
vaan pelko siitä, mitä lady Douglas sanoisi, jos pelastaisin oman
sisareni ja hänen poikansa hukkuisivat.

-- Voi, Duncan, olen hyvin kiitollinen, ettet sitä tehnyt.

-- Niin minäkin. Luulen olevani siitä enemmän kiitollinen, kuin
konsanaan omasta pelastuksestani, sillä jälkeenpäin huomasin, ettei
Dick olisi voinut pelastaa Valteria vaarasta. En ollut ollenkaan varma,
että voisin tehdä sen hypyn sellaisen kuorman kanssa.

-- Kun olin sylissäsi, Duncan, ajattelin vaan, että jos nyt hukkuisin,
eivät he saisi koskaan tietää siitä ainekirjoituksesta. Eikö ollut
kummallista, että niin vähäpätöinen asia tuli mieleeni sinä hetkenä?

-- Siitä näkee, miten se sinua mieltäsi painaa, pikku-Ruthini, mutta
minä toivon, että se pian selviää. Sinun täytyy kirjoittaa siitä
minulle.

Sovittiin, että Ruth matkustaisi yhdessä Duncanin kanssa. Hän tulisi
silloin kolme päivää miss Longin määräyksen jälkeen.

-- En luule hänen siitä pahastuvan, kun tietää, että sinä matkustat
pois -- sanoi Ruth. -- Etkö luule jo voivasi tulla kotiin pian Duncan?
Ei vaan muutamaksi viikoksi, kuten nyt.

-- No niin, nykyisten laskujeni mukaan toivon voivani asettaa asiat
niin, että kolmen vuoden perästä voin todella palata.

Ruthin mielestä se oli pitkä aika.

-- Se kuluu pian, ja minä olisin iloinen, jos sinä silloin voisit tulla
hoitamaan talouttani, Ruth. Eikös se olisi ihanaa? Annas kun lasken,
kuinka vanha silloin olet.

-- Kuudentoista vuoden. -- Olen silloin ollut koulussa niin monta
vuotta, että luulen voivani lopettaa.

-- Sepä hyvä! Jollei minusta olisi vastenmielistä niin kaukaisten
suunnitelmien teko, pitäisin päätettynä, että sinä olet minun pieni
taloudenhoitajattareni, ja me olisimme niin onnellisia, Ruth.

Ruth huokasi ajatellessaan vuosia, jotka vielä olivat kulumatta.

-- Duncan -- sanoi hän äkkiä -- minä lupasin Tedille, että kysyisin
sinulta, tahtoisitko lukea hänen kanssaan puolituntisen päivässä siihen
asti, kun matkustamme.

-- Miksi toivot hänen olevan niin ahkeraa?

Hän kertoi keskustelustaan Tedin kanssa niin paljon, kuin oli asian
ymmärtämiseksi tarpeellista, ja unohtaen Valterin läsnäolon puhui hän
kovemmin, kuin ennen, ja Duncanin sijaan vastasi Valter:

-- Minä häpeän, Ruth, että jotain toista pyydetään sitä tekemään. --
Duncan, sinun täytyy jättää se minun huolekseni; Ruth on muistuttanut
minulle velvollisuuksiani, jotka minun täytyy itse täyttää.

-- En luule sinun täytyvän. Työskentelet koko lukukauden, ja lupa-aika
on sinulle välttämätöin, kun minä sen sijaan olen kauan ollut aivan
laiska, joten on hyödyllistä muistella unehtuneita asioita.

Naurava naama näkyi avonaisesta akkunasta.

-- Kuulkaas, kuulkaas! Enpä uskonut saavani sitä kunniaa, että kaksi
valistunutta henkilöä suorastaan riitelee kunniasta tulla minun
opettajakseni. Vakuutan olevani teille molemmille hyvin kiitollinen!

-- Mitä sinä täällä teet? Ei sinun pitänyt mitään kuulla -- sanoi
Duncan nauraen.

-- Tulin juuri parhaaseen aikaan kuullakseni Valterin puheen, joka
oli niin kaunis, hyvin järjestetty ja niin mieltä ylentävä, ettet
varmaankaan olisi sallinut minun häntä keskeyttää. Eikö olisi
mielestäsi paras heittää arpaa, Duncan, ettei kateutta syntyisi?

He nauroivat, mutta Ruth otti kaksi paperinkaistaletta ja sanoi: -- kas
tässä -- vetäkää nyt rehellisesti. -- Duncan sai pitemmän. Ted hyppäsi
akkunasta sisään, asettui kaunopuhujan asentoon ja saneli mahtavalla
äänenpainolla:

-- Master Leigh! Samalla kun onnittelemme teitä sen hyvin ansaitun
ylennyksenne johdosta, minkä onni on teille suonut, emme voi olla
lausumatta vilpitöntä osanottoamme sir Douglaalle! Mutta kun kohtalon
jumalatar on sokea, kuten sananlasku sanoo, emmekä me tiedä miksi
te, sir Valter, ette olisi onnellisimman ystävänne arvoinen -- sanon
onnellisemman, sillä eikö hän tällä hetkellä ole saavuttanut toivojensa
päämäärää? -- tässä tuli yskän kohtaus. -- Hyvät naiset ja herrat!
Meidän täytyy ikäväksemme huomata se kovin harmillinen seikka, että
olemme alkaneet lauseen, joka kuten pelkäämme, ei koskaan saane
loppua. Teidän luvallanne otamme vapauden alkaa uuden. Tahdomme sanoa,
että meille erittäin mieluinen tehtävä on toisen kotiopettajan viran
asettaminen erityiseksi armonosoitukseksi sir Valter Douglaalle, jonka
me täten nimitämme meille itsellemme toiseksi opettajaksi. Hänen ja
mr Leighin velvollisuudet täytetään sillä tavalla, jonka me kypsyneen
harkitsemisen jälkeen, eli toisin sanoen nukahdettuamme ensin, katsomme
sopivimmaksi. -- Puhuja katosi samaa tietä, kuin oli tullutkin.

Seurauksena näistä oli Tedin jokapäiväinen sulkeutuminen huoneeseensa
noin tunnin ajaksi. Eikä hän tahtonut päästää sinne virkaan vihkimiänsä
opettajia. Hän sanoi sallivansa heille erikoisoikeuden tutkia häntä
viimeisenä päivänä arvellen, että heille siinä toimessa oli aivan
tarpeeksi työtä. Kun määräpäivä tuli, hämmästyivät he vallan sitä
tietomäärää, minkä hän niin lyhyessä ajassa oli ehtinyt hankkia. Ted
oli myöskin tullut siihen vakaumukseen ettei työ ollut niinkään "hirveä
kuorma", kuin hän oli luullut.

Viimeinen viikko kului Ruthin mielestä aivan kuin siivillä. Ne päivät
olivat hänelle erityisesti hauskoja, sillä hän sai nyt mielestään olla
niin paljon veljensä seurassa ja hän huomasi hänen luonteessaan aina
enemmän ihailtavia ja rakastettavia puolia. Hän olisi ollut hyvin
iloinen tietäessään hänen aina etsivän taivaallista mestaria. Hän
ei ollut, kunnioituksesta vanhempaa veljeä kohtaan uskaltanut puhua
hänen kanssaan pyhistä asioista muuta kuin sen kerran valkoisella
veräjällä, jolloin hän vaihtoi puheen aihetta. Hänen mielestään tuntui
eron välttämättömyys joskus katkeralta, mutta hänellä ei ollut tapana
kuluttaa aikaa ja voimia turhaan valitukseen, vaikka eronhetken
pikainen lähestyminen antoi hänen kasvoilleen ja käytökselleen vakavan
ja melkein surullisen leiman.

Lähtöpäivän edellinen ilta tuli. Piti tulla yleiset erojaiset, sillä
samana päivänä matkustivat Valter ja Ted kouluun.

Oli kaunis kesä-ilta, ja vaikka ystävällinen lady Douglas oli huomisten
puuhien takia käskenyt kaikkien mennä aikaisin levolle, jäi Duncan
vierashuoneeseen. Ruth tuli myöskin sinne hakemaan erästä kirjaa, kuten
hän sanoi. Mutta Duncan avasi akkunaluukut nähdäkseen minkälainen yö
oli ja istui matalalle ikkunalaudalle Ruthin ollessa polvillaan hänen
vieressään.

-- Ruth, -- sanoi hän -- eikö se ole kummallista, ettemme me, jotka
olemme niin täydellisesti orpoja, saa olla yhdessä, vaan täytyy aina
erota ja tavata ainoastaan taas erotaksemme?

-- Tultuani täysi-ikäiseksi lasken kouluvuoteni sinun matkojesi
mukaan. Ne tulevat olemaan ainoat suuret tapaukset niiltä ajoilta.
Mutta tapaamisemme ovat olleet niin hauskoja, että niiden takia olen
poissaoloni unohtanut. Oi, kuinka Jumala on hyvä meille.

-- Ruth, sinun täytyy opettaa minua, kun tulen takaisin. Huomaan joka
hetki, että sinä olet oppinut sitä, mitä minä en ole, ja sinä olet
opettanut minut kaipaamaan samaa viisautta. _Tiedän_, että Jumala on
hyvä, mutta en _tunne_, kuten sinä, Ruth, jokaisessa pikku asiassa
hänen johtoansa.

-- Älä usko -- sanoi Ruth liikutettuna, -- oi, älä usko, että olen sitä
vielä oppinut. Koetan vasta oppia sitä, kuten monia muitakin asioita.

-- Opimme yhdessä, rakas Ruth, sitten kun tulen. Silloin alan minä
alusta, kun sinä sitävastoin...

-- Ei, ei! Siihen saakka et saa odottaa, rakas Duncan. Sinun pitää
oppia ennen; tiedän, että teet sen.

-- Auttoiko miss Long sinua, Ruth?

-- Kyllä osaksi, mutta erittäin Lizzie Spencer.

-- Kuka on Lizzie Spencer?

-- Hän oli vanhimpia koulutyttöjä silloin, kun minä tulin kouluun,
mutta hän pääsi aikoja sitten ja matkusti Länsi-Intiaan, enkä minä ole
hänestä kuullut mitään sen jälkeen.

Duncan lähetti Ruthin pois, kun oli jo myöhäinen, mutta itse istui hän
avonaisen akkunan ääressä vielä kauan.

Seuraavana päivänä oli Ruth hyvin aikaisin ylhäällä. Hän kävi ennen
aamiaista sanomassa jäähyväiset valkoiselle veräjälle, merelle ja
puistossa oleville mielipaikoilleen. Duncanin täytyi matkustaa
kaupunkiin, joten hänen oli pakko luopua edeltäpäin suunnitellusta
hauskuudesta saada vielä kerran viedä Ruth miss Longin luo. Heidän oli
erottava Mellestowin asemalla.

Douglasin perheestä tuntui ikävältä erota vieraistaan, ja Ruthin täytyi
luvata tulla taas seuraavana kesänä.

Molemmat pojat katselivat heidän lähtöänsä. Ja kun Ruth junan lähdettyä
liikkeelle vielä kerran katsoi vaunun akkunasta, näki hän Tedin
peittävän kasvonsa käsillään. Hän teeskenteli näin hillitöntä surua
omituisella tavalla peittääkseen todellista ikäväänsä.

Pian oltiin Mellestowissa. Miss Long oli asemasillalla, mutta Ruth ei
voinut puhutella häntä mielenliikutukseltaan. Juna oli myöhästynyt,
kaikki oli epäjärjestyksessä ja sekaisin. Duncan ehti tuskin tuoda
Ruthin tavarat, suudella häntä ja astua junaan, kun se jo lähti.

Ruth seisoi hetkisen kuin hämmentyneenä siinä, mihin Duncan oli
jättänyt hänet. Ohi kiitävä juna herätti hänet -- hän syöksähti
muutaman askeleen sitä kohti, mutta se oli myöhäistä -- se kääntyi
erään kulman ympäri ja Duncanin rakastetut kasvot katosivat näkyvistä
koko -- kolmeksi vuodeksi!

Hetken perästä hän huojui läpi kaupungin samoissa vuokravaunuissa,
kuin ensi kerralla Duncanin kanssa. Alice odotti heitä ovella.
Hän oli entisen kaltainen, ja iloinen hän oli tavatessaan vanhan
koulutoverinsa. Hän saattoi hänet ylös portaita ja otti hänen hattunsa.
Ruth kiersi kätensä hänen kaulaansa ja antoi vallan kauan pidätetylle
surulle.

Puolen tunnin kuluttua hän kysyi:

-- Onko Jane Harding tullut takaisin?

-- Ei, hän ei tule enää.

-- Entä Maggie Ferguson?

-- Ei, hän ei ole vielä terve, oleskelee meren rannikolla.

Kärsivällisyyttä vielä, Ruth-raukka!



KAHDESKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.

Taas miss Longin luona.


Myöhään samana iltana pysähtyi suuri kuormavaunu Pollyn asunnon
edustalle. Niistä hyppäsi alas nuorukainen, joka huolellisesti auttoi
matkatoveriaan, joka -- vaikka ei ollut vanha -- oli niin heikko, että
tuskin jaksoi kävellä. Lukija lienee arvannut, että ne olivat Joe ja
Polly. Kun he saapuivat portille, vieritti Joe sen edestä suuren kiven
ja avasi köyden, jolla portti oli sidottu pylvääseen. Polly otti esille
avaimen ja he astuivat sisään sulkien oven huolellisesti.

Seuraavana iltana olivat miss Long ja Ruth menossa samaan mökkiin, kun
he siinä kujan mutkassa, missä vaunu oli pysähtynyt, tapasivat Deborah
Burtonin.

-- Onko Polly tullut kotiin, Debby -- sanoi miss Long -- sillä otaksun
sinun olleen siellä.

-- Hän tuli eilen, neiti.

-- Kuulin, että hänen isänsä todistettiin syylliseksi, kuten olen hänen
luullut olevankin -- mutta yksityisseikkoja en tiedä. Kuinka voi Polly?

-- Hän on hyvin alakuloinen, neiti, hyvin alakuloinen, mutta kuinka
voisi muuten ollakaan -- tyttö-raukka. Hän tulee iloiseksi nähdessään
teidät ja miss Leighin.

-- Menemme siis! Hyvää yötä, Debby! Näytät väsyneeltä; tämä on pitkä
kävelymatka sinulle.

Tuvan ovi oli lukossa. Miss Long naputti ja kysyi: -- saammeko
tulla? -- Vastaukseksi avasi Polly sen äkkiä ja otti heidät vastaan
iloisempana, kuin ha olivat odottaneet.

Hän oli ollut Joen kanssa kaupungissa saamassa tietoja tutkimuksesta,
ja kertoi nyt miss Longille kaikki erikoisseikat. Isä-raukka oli
todistettu syylliseksi ja tuomittu kolmeksi vuodeksi vankeuteen. Se
oli ollut kauhea isku Joelle, sillä tämä oli pitänyt isän syyttömänä.
Polly sanoi, ettei hän ollut koskaan nähnyt isää niin nöyränä ja
huomaavaisena, kuin nyt jättäessään hänet Joen huostaan. He olivat
palanneet sieltä raskain mielin -- Joe erittäin oli alakuloinen. Ja
vaikka Polly hänen takiansa koetti pysytellä pystyssä, huomasi miss
Long, että hän näytti kovin sairaalta ja väsyneeltä. Hän koetti kaikin
keinoin lohduttaa häntä ja lupasi säännöllistä työtä Joelle.

-- Missä hän nyt on? -- kysyi Ruth.

-- Hän meni kuulemaan, olisiko puutarhurilla työtä hänelle.

He tulivat iloisiksi kuulleessaan, että hän taas tahtoi ryhtyä työhön.
Ja Pollylle oli suuri huojennus se, että miss Long antoi hänelle
säännöllistä työtä, sillä silloin ei tarvitseisi pelätä laiskuutta
seuraavia kiusauksia.

Miss Long meni erään samassa kujassa asuvan sairaan naisen luo ja jätti
Ruthin siksi aikaa Pollyn seuraan.

Molemmat olivat vaiti. Hetken perästä huomautti sokea tyttö jotain
päivän ihanuudesta.

-- Oletko ollut ulkona? -- kysyi Ruth.

-- En sen jälkeen, kun tulimme. En luulisi jaksavani mennä veräjälle
ilman apua.

-- Etkö sallisi minun taluttaa sinua hetkisen ulkona -- olen varma,
että se tekisi sinulle hyvää, ja minä olisin varovainen.

-- Voi, miss! -- vastasi hän hämillään ja koetti estellä. Mutta Ruth
tarttui hänen käsivarteensa ja he kiertelivät pienessä puutarhassa,
joka nyt oli sievästi koristettu. Kukkiakin oli kahden puolen
pääkäytävää.

Ruth ensiksi puhui. -- Polly -- sanoi hän -- miten pieniltä
tuntunevatkaan jokapäiväiset surut sinun surusi rinnalla? -- Hän
ajatteli ehkä omaa koettelemustaan.

-- Olen huomannut -- vastasi Polly -- että jos uskoo pienet surunsa,
hänelle, joka meistä huolta pitää, on paljon helpompi uskoa hänelle
suuret surut. Mutta minä toivon ja rukoilen -- lisäsi hän -- ettei
teidän surunne olisi niin suuria, kuin minun. En kuitenkaan valita --
ei, sitä en voi tehdä.

Ruthin mielestä kuvastui sokean kasvoilla melkein taivaallinen
kirkkaus, joka valaisi nuo kalpeat, nöyrät kasvot.

-- Onko sinua koskaan syyttä epäilty, Polly? -- kysyi hän hiljaa.

Hänen kasvonsa synkistyivät ja vasta hetkisen perästä hän vastasi: --
On, Ruth, yhden kerran.

-- Tuliko totuus ilmi?

-- Ei koskaan -- eli ei ennen kuin se jo oli myöhäistä.

-- Kuinka, myöhäistä? Minä en ole utelias, hyvä Polly, mutta olisin
niin iloinen jos kertoisit sen minulle.

-- Se tapahtui sokeain kodissa. Se rouva, joka minut sinne toimitti,
tuli erään kerran ja antoi johtajattarelle jotain rahoja. Ne jäivät
pöydälle, ja kun johtajatar palasi huoneeseen, olivat ne kadonneet.
Luulin kuulleeni jonkun tulleen huoneeseen, mutta kuka se oli, en
voinut sanoa. Joe sattui juuri samaan aikaan tulemaan tervehtimään
minua, ja ne epäilivät minun ottaneen rahat ja antaneen hänelle. Olisin
ennen kuollut, kuin olisin koskenut äyriinkään, joka ei ollut minun, ja
kaikista vähimmän hänen, joka oli ollut minulle ystävällisempi, kuin
kertoakaan voin!

-- Luuliko hän todellakin, Polly? Uskon ettei hän sitä tehnyt.

-- En tiedä, miss. Hän sai sen kuulla, mutta minä en saanut häntä nähdä
enää -- hän kuoli vähä sen jälkeen.

-- Voi, mikä hirveä luulo! Eikö kukaan saanut sitä tietää?

-- Ei kukaan muut, kuin minä ja se tyttöraukka, joka sen oli tehnyt.
Hän oli johtajattaren palveluksessa. Kun minä olin lähtenyt kodista,
sairastui hän ja lähetti hakemaan minua. Hän kertoi ottaneensa rahat,
mutta ei ollut rohkeutta tunnustaa, vaikka olikin pahoillaan siitä,
että minua syytettiin. Ja nyt kun hän oli kuolemaisillaan, pyysi hän,
etten siitä kertoisi. Enkä minä ole siitä koskaan puhunut. Johtajatar
luulee vieläkin minua syylliseksi.

-- Polly -- sanoi Ruth -- minä häpeän enemmän, kuin koskaan ennen, että
olen luullut omaa suruani suureksi. Hän kertoi Pollylle palkinnosta ja
niistä epäilyksistä, jotka häntä painoivat. Ja Maggien sekavien sanojen
herättämä toivo tuntui hänestä nyt valoisammalta, kuin ennen. Pollykin
sanoi olevassa varma siitä, että kaikki selviää, kunhan miss Ferguson
palaa. -- Voi, miss Ruth -- sanoi hän -- kynän te varmaan saatte, ja
sitten -- hän vaikeni.

-- En välitä palkinnosta, kunhan vaan asia selvenee. Mutta mitä sinä
aioit sanoa?

-- Aioin sanoa, miss, että olisin hyvin kiitollinen, jos joskus
tahtoisitte kirjoittaa minulta kirjeen isälleni.

Ruth hymyili. -- Sen teen Polly, sainpa kynän tai en.

He kuulivat takanansa äänen:

-- Olen pahoillani, että täydyn keskeyttää kävelynne, mutta nyt on jo
aika mennä kotiin, rakas Ruth.

Ruth vei Pollyn tupaan ja sanottuaan ystävällisen hyvästin lähti
juoksemaan miss Longin jälkeen, joka oli veräjällä.

Täällä tapasivat he Joen. Hän käänsi pois päänsä eikä ollut
huomaavinaan heitä, mutta miss Long tervehti häntä ystävällisesti ja
kysyi oliko hän tavannut puutarhuria.

Hän vastasi kieltäen, punastui ja näytti hämmentyneeltä. Miss Long ei
tiennyt mitä sanoisi. Peläten että hän oli ollut huonoilla jälillä ja
pettänyt Pollya, sanoi hän: -- Olemme juuri olleet Pollyn luona ja
hän sanoi sinun menneen luokseni. Olin siitä iloinen, sillä tiesin
puutarhurin tarvitsevan apua.

Mutta Joe ei vastannut.

-- Jos tahdot tulla huomen aamuna, käsken hänen luottaa apuusi, muussa
tapauksessa täytyy hänen hankkia joku toinen.

-- Kiitän teitä, ma'ami, sanoi hän pidätetyllä äänellä ja lisäsi
hätäisesti: -- ette saa luulla minua kiittämättömäksi; olin teidän
luonanne, mutta en voinut mennä sisälle. Suru on pannut minut vallan
pyörälle. Seisoin toista tuntia kadulla ja lähdin kysymättä mrs
Jenkinsiä. -- Näki, että hänen oli vaikea pidättää kyyneleitä.

-- Poika-raukka, -- sanoi miss Long, mutta ei voinut hetkeen aikaan
jatkaa. -- No niin, tule huomenna niin puhun Jenkinsin kanssa --
puhumme sitten myös Pollysta. Hän tulee iloiseksi saadessaan pitää
sinut kotona nyt -- hoida häntä hyvin!

Hän näytti tyytyväiseltä saadessaan mennä ja sanoi vakavasti: -- kiitän
teitä ma'ami.

-- Tuossa pojassa on ihmeen paljon sydäntä ja hienotunteisuuttakin
yhdistettynä tietämättömyyteen ja raakuuteen, sanoi miss Long.

-- Luulen, että Polly saa hänet hyväksi nyt, kun hän ei enää saa mitään
vastakkaisia vaikutteita -- ettekö tekin usko, miss Long?

-- Uskon varmaan, Jenkinsin täytyy pitää hänestä huolta ja katsoa, että
hän työskentelee säännöllisesti. Poika-raukka! Hänen täytyy kestää
monta kiusausta. Mutta jos hän voi elättää omalla työllään Pollyn, on
se hänelle paljon parempi, kuin ylimääräiset palkkiot. Hänellä on juuri
sellainen luonne, joka tuntee alennusta riippuvaisuudesta, sekä samoin
hyvitystä siitä, että hän johonkin kelpaa.

-- Mikä todella hyvä tyttö onkaan Polly, miss Long! Hänestä opin joka
kerta enemmän nöyryyttä.

Miss Long katseli Ruthia hellästi sanoessaan: -- Sinä kokoat aika
säästön voimaa ja lohtua itsellesi synkän päivän varaksi. Toivon, että
se olisi kaukana.

Ruth huokasi.

-- Oliko se Duncanin tähden? Myönnän, että on pilvi kirkkaalla
taivaallasi, mutta se ei ole synkkä. Kun pääset koulusta, on hän
palannut ja sinusta tulee hänen taloudenhoitajansa.

Mutta Ruthin kasvojen ilme ei vastannut ystävällisen opettajattaren
hymyilyyn.

-- Mikä sinua vaivaa, hyvä Ruth? -- kysyi hän. -- Olen varma, että
sinulla on jotain; etkö tahdo sanoa minulle. Pitihän meidän aina olla
avomielisiä toisillemme!

-- Rakas miss Long! Minun olisi kai pitänyt jo ennen sanoa se teille,
enkä tiedä miksi en sitä ole tehnyt, en ollut oikein varma siitä, että
tahtoisitte sitä kuulla. Oi, miss Long, en voisi kestää sitä, että
tekin epäilisitte minua?

-- Epäillä sinua, Ruth! En vielä koskaan ole sitä tehnyt, enkä luule
sitä tekevänikään! Mutta sinun täytyy kertoa nyt kaikki.

-- Se koskee mr Taylorin meille antamaa kirjoitusta.

-- Juuri mistä minä aijoin sinulta kysyä kohdatessamme Joen. Kuulin
sinun ja Pollyn puhuvan jostain kynästä, ja siitä muistin, että mr
Taylor oli luvannut kultaisen kynän parhaasta kirjoituksesta. Muistelen
hänen sanoneen, että sinun oli paras, mutta pikku Maggien sairauden
takia unohdin sitä sinulta kysyä. Mikset ole sitä näyttänyt minulle?

-- Siksi, miss Long, että toiset tytöt luulivat minun voittaneen sen
epärehellisillä keinoilla, ja minä annoin sen heidän huostaansa
kunnes --

-- Epärehellisillä, rakas Ruth?

Miss Long katsoi häntä.

-- Mahdotonta!

Ruth kertoi kaikki.

-- Koetan odottaa kärsivällisesti -- lisäsi hän -- kunnes Maggie tulee;
mutta Jane Harding ei ole täällä.

-- Jane Harding! Hänkö syytti sinua?

Ruth ei ollut aikonut sanoa nimeä, sillä hänestä oli inhoittavaa sanoa
sanaakaan henkilöstä, jolla ei ollut tilaisuutta puolustautua.

-- Olin sen osaksi ansainnutkin, sanoi hän -- sillä olin antanut
pahalle luonteelleni vallan Janen suhteen. Oi, miss Long, voinenkohan
koskaan voittaa kamalaa luonnettani?

-- Varmaan olet, rakas Ruth, huomaava, että tämä odotus ja
kärsivällisyyden harjoitus on vaikuttanut sinuun enemmän, kuin itse
olisit voinutkaan. Mutta minä olen iloinen, että olet kertonut minulle,
sillä minä voin sinulle kertoa sen ilahuttavan uutisen, että Maggie on
terve ja tulee takaisin ylihuomenna.

-- Oi, miss Long, olen niin iloinen, niin kiitollinen, mutta --

-- Mutta, jollei hän tiedä mitään, ajattelit sanoa, No, sitä emme huoli
otaksua, sillä minä luulen hänen tietävän. Toivokaamme parasta ja
odottakaamme tyynesti.

-- Olen niin iloinen, että nyt tiedätte kaikki ja uskotte minua.

-- Niin, mitä Maggie sanonee ja tietäneekään, en _minä_ epäile.
Mutta meidän täytyy se todistaa toisille -- kaikki eivät ole niin
herkkäuskoisia, kuin vanha opettajattaresi, näetkös Ruth! Mutta ehkä
on muitakin keinoja, riippumattomia Maggien selityksistä. Sanoitko sen
olleen Essayn ensimäisen osan?

-- Kyllä.

-- No niin, en voi sanoa varmasti, mutta älä nyt ajattele sitä ennen
ylihuomista. Otaksun ettei Alice tiedä tästä.

-- Ei, hän oli poissa, enkä ole sitä hänelle kertonut.

Kun Ruth aikoi juosta ylös, pysäytti miss Long hänet portaissa.

-- Täällä on minulla kirje Jane Hardingilta. Odotahan, Ruth, kunnes
katson onko täällä mitään, joka voi sinua huvittaa. -- Mutta tämähän on
sangen merkillistä! Hän aikoo matkustaa Mellestowin kautta maanantaina,
samana päivänä, kuin Maggie tulee, ja jos sopii, tahtoo hän olla täällä
yötä. Sehän on hyvä, Ruth, vai miten? Pyydän hänen kaikin mokomin
tulemaan. Toivoisin vaan, ettei hän kirjoittaisi tällaisia tuhrittuja
lappuja.

Ruth sanoi vaan:

-- Kiitän, -- mutta hän näytti hyvin tyytyväiseltä. Hän päätteli
muutamista miss Longin sanoista, että tämä tietäisi hänen
puollustuksekseen paremman keinon, kun Brownien tutkiminen oli.
Ja hän oli kovin iloisen ja onnellisen näköinen mennessään taas
kouluhuoneeseen.



KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.

Hyvitys.


Hitaasti kuluivat ne kaksi päivää, kuten aina silloin, kuin toivoisi
niiden nopeasti menevän. Maanantai tuli kuitenkin oikealla ajallansa.
Alice mietti miksi Ruth niin halusi tavata Brownieta ja niin usein
pientä, tyhjää sänkyä katsoen toisteli:

-- Hauskaa nähdä ne pienet kasvot tuossa taas.

Mutta Ruth toivoi todellakin huolimatta itseään koskevasta asiasta,
nähdä, oliko Maggie, jota hän niin hellästi oli hoidellut, saanut
jälleen iloisuutensa. Eikä odotusaika enää ollut pitkä -- hänen piti
tulla aikaisin aamupäivällä. Jane Harding tulisi ehkä vasta viimeisellä
junalla, myöhään illalla.

Ruthin oli tänään jotenkin vaikea olla tarkkaavainen, mutta
hän taisteli kaikin voimin, kunnes hän taas voi kiinnittää
tarkkaavaisuutensa lukemiseen, pienokaisten pyyntöihin ja toimiin.

Kello kolmen tienoissa kuului vaunun pyörien ratinaa hiekassa.

-- Brownie! -- sanoi Ruthin lähin naapuri.

Heikko puna kohosi hänen poskilleen -- -- hän kuunteli silmänräpäyksen
ja jatkoi sitten kirjoitustaan. Muutaman minuutin kuluttua syöksyi
Maggie huoneeseen suuremmalla ryskeellä ja jymyllä, kuin luvallista
olisi ollut. Hän seisahtui oven pieleen ikäänkuin etsien jotain,
syöksyi sitten Ruthin luo ja kietoi kätensä hänen kaulaansa.

-- Itkeekö hän? kysyi eräs pienokaisista, mutta samalla Brownie
hypähti ylös ja alkoi nopeasti kiertää huonetta suudellen hellästi
jokaista. Mutta kaikki huomasivat pienen kyyneleen hänen poskellaan.
Hän oli vielä kovin laiha, ja hänen tukkansa oli leikattu tavallista
lyhyemmäksi, mutta hän näytti muutoin terveeltä ja selitti, ettei hän
ole vähintäkään väsynyt matkasta. Hän alkoi kertoa Ruthille lupa-aikana
kokoamistaan näkinkengistä, jotka hän oli tuonut kouluun. Ja lahjoja
oli hän saanut paljon, hänellä oli niistä luettelo.

-- Ja sinulle, Ruth, minulla on jotakin. Äiti toivoo, että pitäisit
siitä, vaikkei minun olisi pitänyt kertoa siitä ennen kuin olisin sen
antanut, se on -- -- mutta minä haen sen, avaimeni on tässä uudessa
kukkarossani.

-- Eikö olisi paras odottaa ja kysyä miss Longilta?

-- Ehkä, mutta antaisin sen niin mielelläni.

Ovi aukeni ja "miss Fergusonia" käskettiin päivälliselle.

-- En välitä päivällisestä, jään mieluummin sinun luoksesi, Ruth.

Mutta Ruth neuvoi häntä juoksemaan niin pian kuin mahdollista. -- Mitä
pikemmin menet, sitä nopeammin ehdit takaisin, ymmärrätkö, Brownie?

-- En viivy viittä minuuttia, huudahti hän ja lensi pois jättäen suuren
osan tavaroitaan Ruthin huostaan.

Mutta paljo yli viisi minuuttia kului, eikä hän tullut. Oven raosta
pisti hän kuitenkin päänsä ja sanoi: -- Ruth, miss Long odottaa sinua
--, ja katosi taas.

Ruth hymyili hänen suurelle innostukselleen, pani pois kirjansa ja meni.

Seuraammeko? Enpä luule, sillä Brownie näytti niin salaperäiseltä,
että kysymyksessä oli varmaan joku salaisuus.

Noin puolen tunnin kuluttua tulivat he yhdessä, ja koko päivän riitti
heille supattelemista.

Maggie alkoi melkein aina: -- luuletko Janen todellakin tulevan tänä
iltana? -- sekä lopetti: -- Toivoisin miss Longin antavan minun olla
ylhäällä. Mutta miss Long oli järkähtämätöin. Hän lähetti Maggien
levolle puoli tuntia aikaisemmin, kuin tavallisesti. Mutta suru ei
ollut suuri, sillä Ruth saattoi hänet vuoteeseen.

-- No, nyt voin vihdoinkin kaikessa rauhassa antaa sen sinulle --
kuinka hauskaa! -- huudahti Maggie, kun he menivät makuhuoneeseen.

-- Onko matkalaukkusi tyhjennetty?

-- On, annoin avaimen Elisabetille ja hän lupasi olla varovainen sen
esineen suhteen.

Heidän käyntiänsä hidastutti Maggien riippuminen Ruthin vyötäisissä
koko painollaan.

Mutta kun he vihdoinkin pääsivät ovelle, syöksyi hän melkein
tyhjän matkalaukkunsa luo. Niiden pikkutavarain joukosta, jotka
Elisabet oli pyytänyt "miss Fergusonin" itse järjestämään, etsi hän
silkkipaperikäärön, pisti sen Ruthin käteen ja sanoi: --

-- Äiti toivoo, että pitäisit siitä, ja että se aina olisi sinulle
muistona -- -- olen unohtanut ne sanat, rakas Ruth, -- -- kun hoidit
minua ja kun äiti pitää sinusta ja minä pidän sinusta. -- Ja hän riensi
suutelemaan kyyneleen joka aikoi pudota Ruthin pitkistä silmäripseistä.

-- Saanko avata sen, Ruth, vai teetkö sen mieluummin itse?

-- Parempi on, että sinä teet sen, kultaseni.

Ennen kun Ruth ehti nähdä mitä siinä oli, koetti hän kaikin voimin
tunkea sormusta hänen sormeensa, mutta se oi onnistunut.

-- No kuinka tyhmä minä olen! Sehän on väärä sormi! -- Ja hän muutti
sen.

-- Sopii ihan, Ruth -- eikö se ole kaunis! Valitsin sen itse -- tiesin
sinun pitävän helmistä.

Ruth oli Maggienkin mielestä tarpeeksi iloinen lahjasta.

-- Ja tiedätkö, se on minun antama, maksoin siitä puoli crownia ja äiti
antoi lisäksi, kun minulla ei ollut enempää.

Ruth hymyili. Puoli crownia ei riittänyt pitkälle niin kauniin
sormuksen hinnaksi.

-- Äitisi oli kovin ystävällinen. Sano hänelle, että pidän siitä paljon
ja panen sille suuren arvon.

-- Sanon sen, Ruth, jos tahdot, vaikka minun oikeastaan olisi pitänyt
antaa se omana lahjanani, puhumatta hänestä mitään.

Riisuutuminen kävi kovin hitaasti.

-- Nukutko nyt, Maggie?

-- Tahtoisin ensin tietää tuleeko Jane.

-- Sitä et nyt voi, sillä hän ei voi tulla ennenkuin myöhemmällä
junalla. Jätä se nyt mielestäsi aamuun saakka.

Maggie kuiskasi: -- Kyllä, mutta sanoisin sinulle erään asian, jos et
heti menisi.

[Alkuperäisestä käännöksestä puuttunut osa. Käännös englanninkielestä
Anna Siren ja Seija Siren.]

-- Yksi vain sitten.

-- Ruth, olen yrittänyt muistella Aiméeta ja opasta. Äiti sanoo, että
olen ollut hyvä - mutta se oli niin vaikeaa, sen jälkeen kun olit
mennyt. Olisin halunnut olla paha, vaikka tiesin koko ajan että minun
pitäisi olla hyvä, koska Jumala teki minut terveeksi.

-- Lapsi parka, olit heikko sairautesi takia ja se teki sinut
kärttyisäksi.

-- Jeesus auttoi minua, kun olin heikko ja siksi minun pitää yrittää
enemmän nyt, kun olen vahva.

-- Me tarvitsemme häntä aina, Maggie! Mutta minun täytyy nyt lähteä.
Jumala siunatkoon pientä Brownietani! Olen iloinen kun sain hänet
takaisin!

Tuntia myöhemmin, juuri kun kaikki olivat menossa omiin huoneisiinsa,
Jane Harding ilmestyi kouluhuoneeseen. Hän näytti kasvaneen
koulutytöstä nuoreksi naiseksi lähtönsä jälkeen: hän tervehti kaikki
vanhoja ystäviään hellästi, vaikkakin samalla hiukan holhoavasti,
paitsi Ruthia, jota hän kutsui miss Leigh'ksi. Hän ei viipynyt kauaa
kouluhuoneessa ja hänen mentyään kuului huokauksia hänen muodikkaasta
asustaan.

Yläkerrassa Maggie kysyi Ruthilta ja Alicelta, oliko Jane tullut.

-- Kyllä, mutta minä luulin --

-- Halusin tietää vain sen. Hyvää yötä Alice -- hyvää yötä Ruth -- ja
minuutin kuluttua hän nukkui sikeästi.

Seuraavana aamuna oli lämmintä ja aurinkoista ja miss Long ehdotti,
että tavanomaisen kävelyn sijaan luettaisiin raamattua puutarhassa.
Ehdotus otettiin innostuneesti vastaan ja puoli tuntia myöhemmin
istuivat he mukavasti puiden varjossa. Mutta Ruth ei ollut heidän
mukanaan, sillä englannin kielen opettajan poissaollessa miss Long
oli pyytänyt häntä valvomaan nuorempien tyttöjen lukua. Koska yleensä
koko koulu luki yhdessä, täytyi miss Longilla olla erityinen syy tähän
järjestelyyn. Hän oli pyytänyt myös Janen mukaan.

Kukaan tytöistä ei voinut unohtaa tätä oppituntia. Miss Long
puhui vakavasti, kuinka vaikea on löytää jopa ystävällisten ja
hyväluonteisten ihmisten parista rakkautta, joka ei kadehdi, ajattele
pahaa tai etsi omaansa. Hän sanoi valinneensa tämän aiheen, koska hän
oli nähnyt viime päivinä, kuinka kenenkään ei pitäisi syyttää toisia
edes sydämessään, ellei tiedä onko epäilys totta vai ei. -- Kerronpa
teille, hän lisäsi. -- Eräs nuori tyttö oli asunut samojen ystävien
parissa varhaisesta lapsuudesta alkaen, hän ei koskaan valehdellut,
kaikki rakastivat ja kunnioittivat häntä, paitsi niitä muutamaa,
jotka kadehtivat häntä. Eräänä päivänä eräs näistä ystävistä luuli
löytäneensä hänet tekemässä pahaa. Luulisitteko, että tämä ystävä
olisi salannut löytönsä, kunnes hän olisi saanut selityksen tytöltä
itseltään? Mutta ei - tämä "ystävä" ei enää muistanut, kuinka kiltti
tyttö oli, kuinka hän rakasti totuutta, tämä "ystävä" ajatteli pahinta
ja kertoi muillekin epäilyistään. Ja oliko hän viaton? Kyllä -- mutta
hän ei voinut todistaa sitä eikä kukaan uskonut hänen sanaansa,
vaikka hän oli aina puhunut totta. Luuletteko että hän olisi hylännyt
sellaiset ystävänsä? Ei, hän oli entistä ystävällisempi, he olivat
ylpeitä -- hän oli nöyrä! Luuletteko, että hänellä oli lempeä luonne?
Ei -- hän oli luonnostaan kiihkeä, kesti kauan ennen kuin hän pystyi
hyväksymään kaiken tämän. Mutta lopulta hän voitti Jumalan avulla!

Miss Long painoi päänsä ja oli hiljaa. Kun hän katsoi ylös, näki hän
kyyneliä monissa silmissä ja Jane Harding oli painanut pään käsiinsä.
Miss Long kysyi:

-- Tunnetteko tämän tytön?

-- Se on Ruth, vastasi hiljainen ääni.

-- Se on -- mutta en pyydä teitä uskomaan häntä ilman todisteita.

-- Emme tarvitse mitään! sanoivat tytöt, mutta miss Long lähetti
hakemaan Maggieta. Hän jatkoi: -- Nyt lapseni, ette saa luulla että
olen vihainen tai että syyttäisin teitä epäystävällisestä käytöksestä.
Ruth ei halua, miksi siis minäkään haluaisin? Mutta haluan, että jos
esittämäni todiste osoittaa teille, että olette tuominneet Ruthin liian
hätäisesti, olkoon se opetuksena teille, että harkitsette tarkkaan
seuraavalla kerralla. Jos Jumalan edessä omatuntonne sanoo teille,
ettette ole toimineet sillä kristillisellä rakkaudella, josta olemme
lukeneet, luvatkaa että tästä lähin uskotte heitä, jotka ovat aina
osoittautuneet luottamuksen arvoisiksi.

Samassa Maggie juoksi puutarhan poikki miss Longin luo ja huudahti: --
Rakas miss Long, saanko kertoa heille kaiken?

-- Juuri sitä haluan sinun tekevän, Maggie. Mutta sinun täytyy aloittaa
oikeasta kohdasta. Tule istumaan viereeni ja kerro meille rauhallisesti.

Mutta Maggie ei näyttänyt kykenevän istumaan rauhallisesti. Hän avasi
suuret silmänsä hyvin suuriksi ja katsahti nopeasti tytöstä toiseen.
Mutta hän oli liian hengästynyt puhuakseen muuten kuin lyhyin lausein.
-- Hän ei tehnyt sitä, Jane! oli ensimäinen. Ja toiseksi: -- Hän on
paljon parempi kuin kukaan meistä!

-- Maggie, nyt voit aloittaa alusta -- Ruth jätti sinut puutarhaan,
eikö niin, ja meni sisälle taloon?

-- Kyllä miss Long -- hän pyysi minua odottamaan, kunnes hän tulisi
takaisin, mutta minä ajattelin mennä kastelemaan orvokkeja, jotka olin
istuttanut edellisenä päivänä -- ja menin hakemaan kastelukannuani,
joten seurasin Ruthia, mutta hän ei nähnyt minua -- hän pysähtyi ja
katsoi miss Longia, joka silitti hänen päätään ja sanoi: -- Kerrot
oikein hienosti Maggie -- jatka ole hyvä.

-- Oli niin kuuma, että muistin Ruthin sanoneen, etten kastelisi
sitä, koska se voisi kuolla. Näin että Ruth oli sisällä talossa ja
kasvihuoneessa oli niin miellyttävää että ajattelin olla siellä, kunnes
hän menisi etsimään minua puutarhasta ja silloin voisin juosta hänen
jälkeensä ja yllättää hänet. Mutta en tehnyt niin, koska --

-- Odota hetki, sanoi miss Long; -- et ole kertonut mitä Ruth teki ja
näkikö hän sinut --

-- Oi ei -- tietysti juuri se minun olisi pitänyt kertoa! Hän käänteli
ensin pöydällä olevien kirjojen sivuja ja sitten kirjahyllyssä olevia.

-- Lukiko hän mitään niistä?

-- Oi ei -- ei edes kirjojen nimiä, lehteili vain sivuja, miss Long.

-- Näkikö hän sinut?

-- Ei, hän ei katsonut minuun päin kertaakaan. Sitten hän löysi kielon
-- se oli aika kuivunut -- mietin etsikö hän juuri sitä ja se muistutti
minua Florasta - tiedättehän ketä tarkoitan, miss Long? Ajattelin häntä
enkä nähnyt Ruthin poistuvan huoneesta. Juoksin hänen jälkeensä, mutta
silloin kello soi illalliselle, enkä enää nähnyt Ruthia ennen kuin hän
tuli ruokasaliin.

-- Kiitos Maggie-kulta -- kerroit oikein hyvin.

-- Uskovatko he Ruthia nyt, miss Long?

Miss Long katsoi ympärilleen ja kuiskasi: -- Kyllä -- voit mennä
tunnillesi nyt, Maggie.

-- Miss Long, tytöt sanoivat, -- olemme käyttäytyneet epäystävällisesti
Ruthia kohtaan -- saammeko mennä pyytämään häneltä anteeksi? Ja
voitteko te antaa meille anteeksi?

Miss Long kutsui Maggien takaisin ja sanoi: -- Sano Ruthille, että
haluan nähdä hänet. -- Hän jatkoi: -- Minulla ei ole mitään anteeksi
annettavaa. Yksi sana vielä; kun Maggie oli sairas, Ruth ajatteli, että
tuo pikku tyttö voisi todistaa hänen syyttömyytensä, mutta vaikka niin
ei olisi ollutkaan, minä olisin sen voinut tehdä!

Kaikki näyttivät hämmästyneiltä.

-- Ja, -- hän lisäsi, -- aivan yksinkertaisesti -- se nide, josta
kirjoituksesi oli otettu, ei ollut silloin täällä! Olin lainannut sen
ystävälleni, ja sen mikä nähtiin Ruthin kädessä on täytynyt olla eri
nide!

-- Voi miss Long, sopersi Jane, -- olkaa kiltti, älkää sanoko enempää!
Olen hyvin pahoillani -- se oli kokonaan minun syyni!

-- Mutta, miss Long lisäsi kuuluvasti, -- missä on palkinto? emme saa
unohtaa sitä.

Se oli Janella. Hän oli tuonut sen takaisin antaakseen sen jonkun
toisen haltuun -- jonkun, josta hän oli ollut tietämätön siihen
aamuun asti. Hän antoi sen miss Longin käteen; ja nähdessään Ruthin
ilmestyvän kuistilta, hän ja muutamat muut menivät tätä vastaan,
kenties kertoakseen hiljaa, kuinka pahoillaan he olivat ja saadakseen
suudelman anteeksiantamuksen merkiksi. He toivat Ruthin mukanaan, mutta
tämä karkasi heiltä ennen kuin he olivat ehtineet aivan puiden luokse,
ja hän juoksi miss Longin luo, joka nousi ja tervehti häntä lujalla
syleilyllä. Ruth kuiskasi, -- Kiitos teille ja kiitos Jumalalle! -- ja
sitten tytöt ympäröivät hänet ja yrittivät pyytää anteeksi, mutta hän
ei antanut heidän sanoa sanaakaan; hän ei halunnut keneltäkään muuta
kuin suukon -- mutta hän näytti hyvin onnelliselta, samoin kuin miss
Long.

-- Ja nyt palkintosi, sanoi viimeksi mainittu.

-- Olisin mieluiten ottamatta sitä vastaan, kiltti miss Long, aivan
totta.

-- Olisit mieluiten ottamatta, lapsi kulta! miksi, mitä herra Taylor
sanoisi? Se kuuluu varmasti sinulle --

-- Juuri niin -- juuri niin, sanoivat kaikki. -- Kukaan muu ei ole
ansainnut sitä. Herra Taylor sanoi niin.

-- Olisitteko niin ystävällinen miss Long ja sallisitte toiseksi
parhaan saada sen, koska en tosiaankaan sen takia halunnut tulla
vapautetuksi epäilyistä.

-- Meidän ei pitäisi, mutta teen niin kuin toivot. Herra Taylor ei
sanonut, mikä oli toiseksi paras kirjoitus; mutta hän näytti ne minulle
ja ajattelin, että se olisi Janen -- Jane, kynä on siten sinun, Ruthin
toiveesta.

-- Kiitos paljon, miss Long, sanoi Ruth.

Jane otti kynän mutta näytti olevan kovin ahdingossa eikä sanonut
mitään.

-- Se on sinun kultaseni, voit tehdä sillä mitä tahdot.

-- Voi saanko? -- Ja hän pani sen nopeasti Ruthin käteen puhuen
niin hyvin kuin kykeni, pala kurkussa, -- Ole kiltti ota se sitten,
Ruth-kulta, ja anna sen aina muistuttaa sinua siitä, kuinka kovasti
halusin hyvittää sinulle kaiken epäystävällisyyteni. Tulisin ilomielin
takaisin kouluun näyttääkseni, että todella tarkoitan mitä sanon!

Ruth ei tällä kertaa torjunut sitä.

Luokalle ei ollut enää opetusta sinä aamuna. Miss Long vei Janen
rautatieasemalle, ja Ruth meni mukaan. Kun hän palasi, hänet
pysäyttivät Alice ja Brownie, joka otti itselleen kaiken kunnian
Ruthin hyvän maineen palauttamisesta. Hän kysyi Ruthilta, oliko tämä
tosiaan tarkoittanut kukan hänelle, ja oliko se todella peräisin
Floran haudalta. Ruth kertoi hänelle sen tarinan kokonaan; mutta kun
Maggie kertoi hänelle, että oli loma-aikaan poiminut yhden samalta
paikalta, Ruth kysyi, saisiko hän pitää sen muistona pikku Browniestaan
ja siitä hyvästä työstä, jonka tämä oli tehnyt hänelle. Ilahtuneena
lapsi antoi luvan ja vannotti vain, ettei Ruth pitäisi siitä enempää
kuin sormuksesta. Siitä ei ole pelkoa, sanoi Ruth ojentaen sormeaan
näyttääkseen, että sormus oli siinä. Maggie otti käden omiinsa ja
peitti sen suukoin.

Ja näin tapahtui, että kielo jäi Ruthin Raamatun lehtien väliin moniksi
vuosiksi.

Hän iloitsi kovin yhdestä asiasta: siitä että Duncan kuulisi hyvät
uutiset ennen kuin hän aloittaisi.

       *       *       *       *       *

Talvea seurasi kesä ja kesää talvi yhä uudelleen, melkein kolmen vuoden
ajan. Alice ja Ruth olivat kasvaneet naisiksi, ainakin ulkonaisesti;
he ovat nyt koulun pisimmät, vaikka eivät kaikkein vanhimmat. Entä
Brownie? Hän on kasvanut niin paljon, että tuskin tuntisimme häntä,
eikä hän halua kenenkään käyttävän tuota vanhaa nimeä, paitsi Ruthin,
joka saa kutsua häntä millä nimellä haluaa ja joka ei missään oloissa
luopuisi etuoikeudestaan. Nämä kaksi pitävät toisistaan yhtä paljon
kuin ennenkin, eikä kenelläkään ole uskallusta edes kuiskata mitään
pahaa Ruthista tämän pikku puolustajan ollessa paikalla.

Ruthin viimeiset puoli vuotta kuluvat nopeasti. Miss Longista on
surullista menettää ystävänsä samoin kuin oppilaansa niin pian; eikä
Alice, joka jää vielä puoleksi vuodeksi, tiedä mitä tekee ilman häntä.
Duncanin odotetaan tulevan pian kotiin pysyvästi; mutta viimeisimmässä
kirjeessään hän oli sanonut, että esittelee palattuaan Ruthille erään
ystävänsä, ja että tämän velvollisuudet taloustöiden suhteen eivät
kestäisi enää kauan! Ruth ei voinut muuta kuin olettaa, että Duncan oli
menossa naimisiin, eikä voinut olla tuntematta ärtymystä siitä, ettei
Duncan ollut kertonut hänelle enempää. Hän ei luultavasti saisi toista
kirjettä ja saattoi nyt vain odottaa arvoituksen ratkeamista, kunnes
Duncan tulisi. Miss Long oli katsellut häntä ja Alicea ikkunasta eikä
voinut olla ajattelematta, -- Miten mielissään hänen veljensä onkaan,
kun tulee! -- Ruth ja Alice olivat molemmat pitkiä ja hoikkia; Alicella
oli entiset pehmeän harmaat silmänsä, suu kuin tehty hymyilemään ja
posket menemään kuopalle -- ja Ruth yhä kalpeana, älykkäine silmineen
ja suloisine, lempeine suineen, joka antoi hänen kasvoilleen luonnetta,
ja ylväine ryhteineen, josta huokuvaa vahvuutta ja tyyneyttä oli
miellyttävää uppoutua katselemaan. Miss Long näki heidän erkanevan ja
meni ulos Ruthin luo.

-- Ruth-kulta, hän sanoi, -- haluan puhua kanssasi konfirmaatiosta --
olen tänään saanut ilmoituksen, että se on sovittu 22. päiväksi tätä
kuuta; se on päättäjäispäivä kuten tiedät. Luuletko, ettei Duncan tule
ennen sitä?

Ruth katsoi kirjeen päiväystä, mutta siitä ei ollut apua, koska Duncan
ei kertonut, kuinka pian sen jälkeen hän matkustaisi.

-- Luulen, että hän yrittää olla täällä jokseenkin oikeaan aikaan --
melkeinpä toivon, että ei aikaisemmin!

-- Olen hyvin iloinen, Ruth, että sinut ja Alice konfirmoidaan yhdessä.
Polly puhui minulle äskettäin Joesta -- tyttöraukka toivoo kovasti,
että Joe käyttäisi tämän kerran hyväkseen; hän on toki aivan tarpeeksi
vanha, ja luulen, että Polly ajattelee tämän olevan viimeinen tilaisuus
omana elinaikanaan. Hän ei ole koskaan toipunut isänsä aiheuttamasta
järkytyksestä - joka käynnilläni hän näyttää muuttuneen.

-- En ole ollut siellä äskettäin, mutta edellisellä kerralla ajattelin,
että hän on surullisella tavalla muuttunut, mutta tyytyvämpi ja
luottavaisempi kuin koskaan. Hän sanoo, että Joe on kaikkea, mitä hän
voi toivoa.

-- Poika parka! Hänellä on kova työ ansaita elanto heille molemmille,
varsinkin kun Polly on ollut niin sairaalloinen ja tarvinnut enemmän
ravintoa. Isän vankeusaika on varmasti melkein lopussa.

-- Niin -- tiedän ettei voi mennä enää kauan, sillä kun kirjoitin
hänelle Pollyn puolesta jonkin aikaa sitten, Polly sanoi, että hänellä
on vain muutama kuukausi jäljellä.

Miss Long kutsuttiin sisälle taloon. Ruth kääntyi yksin takaisin ja
käveli hitaasti samaa reittiä puiden luoman varjon alla. Hän ajatteli
Duncanin kirjeen aiheuttamaa ärtymystä. Hän oli usein muistellut mitä
Duncan oli kertonut hänelle heidän tulevasta yhteiselostaan, jossa
he olisivat toisilleen kaikki kaikessa ja hän itse talon emäntä ja
Duncanin ilojen ja huolten myötäeläjä. Hän tunsi, että olisi parempi,
jos olisi sisar, jolle hän voisi antaa koko sydämensä, koska hän voisi
silloin iloita Duncanin puolesta yhtä lailla kuin omastaan. Mutta
kirjeessä luki jotakin sellaista kuin 'jos et hyväksy valintaani,'
eivätkä nuo sanat jättäneet hänen mielikuvitustaan rauhaan eikä niitä
voinut karistaa pois.

Hän otti taskustaan Uuden Testamentin, joka oli lahja Alicelta, ja
löysi sanat, jotka olivat usein lohduttaneet häntä niin pienissä kuin
suurissa murheissa "heittäkää kaikki murheenne hänen päällensä, sillä
hän pitää teistä huolen," eivätkä ne olleet menettäneet vaikutustaan.
Ruth oli tehnyt niin vuosien ajan, eikä Hänen lohdutuksensa pettänyt
häntä nytkään. Hän käveli hitaasti taloa kohti ja pysähtyi aivan
olohuoneen ikkunan ulkopuolelle katsoakseen näkymää, jonka hän ja
Duncan olivat nähneet yhdessä ensimmäistä kertaa hyvin monta vuotta
sitten. Melkein kaikki oli muuttunut. Hän oli ohittanut lapsuusvuodet
-- hän oli silloin siirtymässä kouluvuosiin ja oli nyt lähes päättänyt
ne: oliko hän tehnyt niistä hartaan elämän? Oliko hän oppinut kaiken,
mitä oli aikonutkin oppia? Ajattelisiko Duncan niin? Nämä olivat suuria
kysymyksiä, mutta Ruth ei arastellut kohdata niitä -- hän teki sen
nöyrästi, mutta toiveikkaasti. Ne eivät tulleet ensimmäistä kertaa
hänen eteensä, ja hän oli vastannut niihin sisimmässään. Mutta hän
kohtasi muita muutoksia. Alice oli ainoa niistä koulutovereista, jotka
olivat olleet koulussa sinä muistettavana päivänä. Lizzie Spencer --
missä hän oli? Ruth ei tiennyt. Jane Harding? Hän oli mennyt naimisiin
ja muuttanut Intiaan, ja juuri tänä päivänä miss Long oli kertonut
hänelle pienestä tyttövauvasta. Sitten hän ajatteli miss Longia itseään
ja huokaisi muistaessaan, miten harmaat hiukset olivat lisääntyneet ja
iän tuomat juonteet tulleet syvemmiksi.

Puutarha oli muuttunut myös; kasvit mitkä olivat olleet vain taimia,
kun Ruth ensi kerran tuli kouluun, olivat nyt lehteviä puita. Kaikki
oli muuttunut, paitsi joki ja pieni valkoinen kirkko vastarannalla.
Ruthin mietiskely keskeytyi lasten ääniin, joista Maggien erottui
selvästi ylimpänä. Ryhmä tyttöjä lähestyi, mutta kun Maggie huomasi
Ruthin, unohti hän muun ja juoksi tämän luo. -- Kuka haluaisi kuulla
tarinan? -- kysyi Ruth ja ohjasi tytöt vanhalle paikalle puiden alle.
Ja siellä he viettivät seuraavan puolituntisen kuunnellen iloisina.

       *       *       *       *       *

Mitähän ovat Walter ja Ted tehneet näiden vuosien aikana? Walter
pääsi opiskelemaan Oxfordiin. Hän on aina työskennellyt lujasti ja
vaikuttanut lempeästi villimpään veljeensä. Hän on juuri läpäissyt
toisen tutkintonsa hyvin arvosanoin ja odottaa papiksi vihkimistä.
Hänen äitinsä suurin toive on ollut, että toisesta hänen pojistaan
tulisi pappi. Vaikka luonnollisempaa olisikin ollut, että nuorempi
poika suuntaisi kirkolliselle uralle, ei Ted koskaan osoittanut
kiinnostusta siihen.

-- Ja mitä sinusta tulee? kysyi Ruth Tediltä, kun hän viimeksi kävi
Beachfieldissä.

-- En tiedä! Minun olisi pitänyt jo asettua, mutta olen aina lykännyt
päätöstäni.

-- Kuinka viimeinen lukukausi koulussa sujui?

-- Erinomaisin arvosanoin! Mutta miksi uskoisit sitä Ruth? Kuten aina
minulla on kykyjä, mutta niille on vähän käyttöä.

-- Luulin, että olet opiskellut ahkerasti viime vuosina.

-- Totisesti, työtäni ei ole arvostettu siinä määrin kuin ansaitsisin!
Joka tapauksessa luulen, etten sovi mihinkään oppineeseen ammattiin.

-- En näe muuta vaihtoehtoa kuin sotilaan tai merimiehen ammatti,
luulen ettei käsityöläisammatti sinua kiinnosta!

-- Olen liian vanha merimieheksi.

-- Etkö pitäisi sotilaspuvusta?

-- Sitä juuri haluaisin.

-- En usko että pitäisit sotilaan joutilaasta elämästä.

-- En kotimaassa -- mutta ulkomailla -- tai taistelussa!

-- Sotilaan elämä voi olla hyödyllistä, Ted, mutta ei aina.

-- Ei -- tiedän sen -- mutta toivoisin voivani yrittää! En tiedä vielä,
mitä haluan, Ruth, mutta haluan olla hyödyllinen yhteiskunnan jäsen.

-- Sinun täytyy kertoa minulle, kun olet tehnyt päätöksesi.

Koko seuraavan lukukauden ajan Ruth odotti uutisia Edvardista ja hänen
suunnitelmistaan, mutta ei kuullut mitään ennen kuin aivan lukukauden
lopussa. Hän sai kirjeen lady Douglasilta, jonka mukana oli muutama
rivi Tediltä. "Määräyskirja on saapunut. Aivottomat nuoremmat pojat
kelpaavat vain armeijaan. Ted toivoo voivansa siirtyä rykmenttiin
muutaman viikon kuluttua!" Hän lisäsi toivovansa, että Ruth ja Duncan
voisivat vierailla Lontoossa ja tavata hänet ennen kuin hän lähtisi.

Oli viimeinen ilta koulussa ja miss Long oli antanut luvan Ruthille ja
Alicelle viettää sen, kuinka he halusivat.

Juuri ennen teeaikaa Ruth tapasi Alicen portaissa kävelylle lähdössä.

-- Olen menossa viettämään iltaa Debbyn kanssa, hän sanoi. Ruth sen
sijaan aikoi viettää hiljaisen illan huoneessaan.

Vanha ystävämme Deborah Burton pystyi vielä käymään kappelissa aamuisin
ja silloin tällöin kirkossa sunnuntaisin.

Tänä iltapäivänä Deborah istui mukavassa nojatuolissa vieressään pieni
pyöreä pöytä ja sen päällä avattu raamattu.

Alice avasi oven hiljaa ja kurkisti sisään. Debbyn silmät olivat kiinni
eikä hän kuullut vierastaan, mutta iloinen nauru sai hänet katsahtamaan
ylös.

-- Debby, Alice sanoi, -- olen tullut teelle, mutta lähden pois ilman,
ellet suostu istumaan tuolissasi silmät suljettuina, etkä saa avata
niitä ennen kuin annan luvan.

Muutaman minuutin kuluttua Alice antoi luvan katsoa. Hän oli kattanut
teepöydän. Siinä oli paahdettua leipää ja teetä.

Kun he olivat juoneet Alice alkoi, Debbyn vastalauseista huolimatta,
tiskata astioita. Sen jälkeen hän istuutui pienelle tuolille. Debby
silitti hänen hiuksiaan.

-- Olen tulossa vanhaksi Debby! Alice huokaisi.

-- Kuusitoista vuotta -- en näe vielä harmaita hiuksia!

-- En tarkoita sitä -- tunnen vain itseni niin vanhaksi!

-- Mikä hätänä Alice?

-- Ruth on lähdössä pois! Ja puolen vuoden kuluttua minä lähden myös.
Ja minun täytyy ruveta itse huolehtimaan raha-asioistani.

-- Sinä olit aina onnellinen holhoojasi luona asuessasi ja niin
varmasti nytkin.

-- Pidän heistä todella paljon, mutta tähän saakka olen ollut yksi
lapsista. Kun muutan sinne pysyvästi, kaikki tulee olemaan erilaista.
He ovat hyvin iloluonteisia ihmisiä ja pelkään että tulen pitämään
siitä liian paljon!

-- Menet sinne omasta tahdostasi ja sinulle annetaan voimaa vastustaa
kiusauksia, Alice.

-- En kestä ajatusta, että sinä tulet vanhaksi, Debby.

-- Täytin seitsemänkymmentäkahdeksan vuotta viimeksi.

-- En näe mitään syytä, miksi et eläisi vielä ainakin kahdeksan vuotta.

-- Minun oli vaikea päästä kotiin kirkosta viimeksi -- mutta olisin
kiitollinen jos pääsisin sinne vielä kerran.

-- Tarkoitatko huomenna?

-- Kyllä -- silloin minusta tuntuisi kuin antaisin sinut Jumalalle!
Olen ajatellut paljon äitisi kirjettä ja pelkäänpä, etten ole voinut
tehdä paljoa hyväksesi! Mutta Alice, ethän koskaan unohda häntä?

Alice oli hiljaa hetken -- sitten hän sanoi vakavana -- Debby, sinä
olet tehnyt minulle enemmän hyvää kuin kukaan muu maailmassa!

He istuivat pitkään puhumatta, kunnes ilta alkoi hämärtyä. Debby
lähetti nuoren ystävänsä kotiin ennen kuin sade alkoi. Hän valvoi
pitkälle yöhön kiitollisena, että hänen hartain toiveensa oli
täyttynyt. Hänen rakas Alicensa oli riittävän vahva kestämään kaikki
koettelemukset.

Debby pääsi konfirmaatioon. Alice näki hänen innokkaat kasvonsa
alttarille mennessään, eikä hän koskaan unohtanut Debbyn rakastavia
kasvoja, sillä se oli viimeinen kerta kun hän näki Deborah Burtonin!
Kun Alice palasi kouluun loman jälkeen, oli kirkkomaalla uusi hauta.
Siellä hän vietti kokonaisen iltapäivän, emme tiedä mitkä ajatukset
pitivät hänet siellä niin kauan. Myöhemmin hän löysi Debbyn vanhan
raamatun sekä kirjeet huoneestaan. Miss Long kertoi, että Debby oli
jättänyt ne hänelle viimeisenä tahtonaan.

       *       *       *       *       *

Ruth ei saanut viettää iltaa yksin, kuten hän oli odottanut. Kun hän
meni huoneeseensa, tuli palvelija kertomaan, että Joe tahtoi puhua
hänelle.

-- Miss Ruth, Joe sanoi, -- Polly on ollut huonompi koko päivän; ja hän
on kysynyt teitä, muuten en häiritsisi teitä tähän aikaan illasta.

Ruth sanoi: -- Minä kysyn miss Longilta Joe -- luulen, että hän päästää
minut, tulen perässäsi niin pian kuin suinkin.

-- Kiitos miss -- tohtori kävi juuri, mutta hän ei anna -- hän ei
jatkanut, mutta kiitettyään vielä kerran, hän kääntyi, avasi oven ja
lähti nopeasti kohti porttia.

Ruth ei ollut yllättynyt. Polly oli ollut hyvin sairas jo melkein kaksi
viikkoa ja tänä aikana Ruth oli vieraillut hänen luonaan useasti ja
joka kerta Polly oli näyttänyt heikommalta, mutta kun Ruth näki hänet
edellisenä päivänä oli hän ylhäällä ja pukeutuneena ja puhui melkein
iloisesti.

Miss Long oli ollut Ruthin mukana sinä päivänä ja he molemmat
ajattelivat, että Polly oli voinut hyvin. Tänä aamuna miss Long oli
lähettänyt kysymään hänen vointiaan ja viesti oli, että hän oli
viettänyt rauhallisen yön.

Miss Long antoi auliisti Ruthille luvan mennä katsomaan Pollya, hän ei
itse päässyt mukaan.

Ruth käveli niin nopeasti, että palvelija, joka lähti hänen mukaansa
hädin tuskin pysyi hänen vauhdissaan -- Ruth pelkäsi, että Polly oli
kuolemaisillaan ja että hän saapuisi liian myöhään.

Kun he saapuivat perille, lähetti Ruth palvelijan pois ja sulki portin
hiljaa perässään, sillä hän muisti, ettei Polly pitänyt siitä, että
portti oli auki. Hän astui sisään äänettömästi. Huone oli tyhjä ja hän
kiipesi portaat ylös. Hän kulki niin hiljaa, ettei Joe, joka istui
sängyn vieressä kirja kädessään, huomannut häntä. Joe luki virttä
matalalla äänellä ja Ruth odotti, että hän lopettaisi ennen kuin hän
siirtyi peremmälle huoneeseen. Joe kuuli hänet ja kääntyi ja nosti
sormen huulilleen. Ruth katsoi Pollya ja näki, että tämä nukkui, virsi
oli rauhoittanut hänet. Joe antoi istuimensa Ruthille, laittoi kirjan
hänen käteensä ja lähti huoneesta.

Ikkuna oli auki ja miellyttävä kesäilma, lintujen laulu ja ulkona
nauravien lasten äänet tulvivat sisään. Kuoleman ja elämän välinen
ero tuntui suurelta, sillä kuolema oli jo laittanut merkkinsä Pollyn
piirteisiin. Ruth tuskin tunnisti niitä, posket olivat kuopalla ja
tummin silmien muoto oli selvästi näkyvillä melkein läpinäkyvien
luomien alla. Mutta hänen kasvoissaan ei ollut kivun merkkejä, näytti
siltä, että hän olisi vain hiljaa kuihtumassa pois.

Ruth luuli, että Polly nukkui edelleen, kunnes hän hetken kuluttua
kuuli hiljaisen äänen ja hän nojautui eteenpäin kuullakseen paremmin.
-- Onko miss Ruth tulossa Joe? -- Ja Ruth vastasi suudelleen valkeaa
otsaa, -- olen täällä rakas Polly, olen istunut vierelläsi kun nukuit.

-- Oletko? sanoi Polly hiukan kovemmalla äänellä. -- Minulla on parempi
olo -- näin unta että hän oli tullut! Miss Ruth, mikä päivä nyt on?

-- On kesäkuun 22. päivä, Polly.

-- Luulinkin niin -- ja paljonko kello on?

-- Melkein 7 illalla.

-- Kyllä -- hän tulee ajoissa! Lukisitko minulle virren tai säkeen
Raamatusta ja sitten kenties nukahdan taas ja olen vahvempi, kun hän
tulee.

Ruth luki mekaanisesti, sillä Pollyn sanat olivat saaneet hänet
ihmettelemään, odottiko hän tosiaan isänsä tulevan takaisin kotiin vai
olivatko ne vain houreita.

Polly nukahti pian jälleen ja Ruth hiipi alakertaan etsimään Joea. Tämä
istui pöydän ääressä pää käsiin painettuna. Hän katsahti ylös -- Joe,
Ruth sanoi, -- odotatteko isäänne takaisin tänä iltana?

[Alkuperäinen käännös jatkuu...]

-- Isä? Tänään? Hän näytti aivan hämmentyneeltä.

-- Polly luulee niin.

-- Hän sen tietää. En ole uskaltanut kysyä.

-- Mikset? -- Mutta jos hän tulee, tahdotko puhua hänelle, mutta
älä anna hänen heti tulla Pollyn luo. Ruth meni jälleen vanhalle
paikalleen. Hän istui lukien hiljaa, pani kirjan pois ja istui, kunnes
aurinko rupesi laskemaan. Hän oli kuulevinaan alhaalta ääniä. Hetken
perästä sanoi Polly: -- Hän on tullut nyt, etkö kuullut.

Ruth meni katsomaan. Siellä hän oli.

-- Saanko mennä hänen luokseen, -- sanoi hän värähtelevällä äänellä.
Ruth nyökkäsi. Heidän mennessään huoneeseen, ojensi Polly kätensä
hiljaa lausuen: -- Isä! isä! Mutta voimat uupuivat ja käsivarret
vaipuivat alas. Isä riensi hänen luokseen, polvistui sängyn viereen ja
otti Pollyn käden pannen sen kaulalleen.

Polly näytti niin onnelliselta. Silloin tällöin kosketteli hän
sormillaan tullakseen oikein vakuutetuksi, että hänen lähellään
todellakin oli hän, joka oli niin kauan ollut vieras hänelle.

Ruth kuuli heidän kuiskailevan ja isän sanoissa eroitti hän: -- Kun
minä vielä kaukana olin, näki isä minut ja armahti minua -- ja sitten
Pollyn: -- Jumalalle kiitos!

Ruth meni hakemaan Joea.

-- Tule, Joe, menkäämme Pollyn luo. Et voi olla pahoillasi isäsi
tulosta kun näet heidät yhdessä. Tule!

He menivät. -- Kuule -- sanoi Ruth. Kaksi ääntä luki Herran rukousta,
toinen hyvin heikko, toinen matala ja vapiseva.

He kuuntelivat rukouksen loppuun ja menivät sitten kyökkiin.

-- Niin, miss Ruth -- sanoi Joe -- olen iloinen nyt, että hän tuli;
ehkä mekin tulemme paremmiksi tämän illan jälkeen. Isä on kovin
muuttunut.

-- Varmaankin! Koeta nyt palkita hänelle Pollyn kadottaminen, ja ennen
kaikkia, Joe, älä häntä halveksi. Hän on kuitenkin sinun isäsi, jota
sinun tulee rakastaa.

-- Kunnioittamaan käsketään myös, miss Ruth!

-- Niin, nyt olet siihen velvollinen enemmän kuin koskaan ennen. Muista
tuhlaajapoikaa, Joe!

-- Minä koetan, miss Ruth.

-- Niin, Jumala auttakoon sinua! Huomenna olisit tullut lasketuksi
ripille, mutta --

-- Polly toivoo, että se tapahtuisi kaikista huolimatta -- ja jos hän
kuolee yöllä, niin menen, miss Ruth.

-- Ja isäsi tulee katsomaan ja Polly näkee ehkä myös, niin -- ja sitte
te menette kahden kotiin ja alatte uutta elämää.

-- Luulen, että lähdemme Austraaliaan, miss -- isä tulee nyt.

Joen piti mennä hakemaan pappia. Polly tahtoi nauttia herranehtoollista
ensimäisen ja viimeisen kerran maallisen isänsä kanssa.

Tunnin kuluttua saivat Ruth ja Joe olla läsnä jumalanpalveluksessa,
joka oli heille uutta. Vakavina katselivat he kuolevaa tyttöä, joka
kovalla äänellä säesti papin sanoja: -- Kunnia olkoon Jumalalle
korkeudessa ja maassa rauha, ihmisille mielisuosio! Yhtäkkiä tuli
hiljaisuus. Pappikin lakkasi lukemasta. Kuului yksi ainoa huokaus;
Pollyn henki oli jättänyt maallisen majansa, jatkaakseen toisessa
maailmassa täällä alettua riemulaulua.

       *       *       *       *       *

Tuli sitten se merkkipäivä, jota Ruth oli niin kauan odotellut.
Hitaasti asteli pieni joukkue kirkkoa kohden. Moninaiset mielentilat
kuvastuivat noissa nuorissa kasvoissa. Toiset olivat miettiväisiä,
nöyriä, vakavia, jopa surullisiakin, toiset salaperäisen näköisiä
muutamat huolettomia, vapaita, iloisia. Ruthin kalpeilla kasvoilla
kuvastui suru ja Joen vielä syvempi, voimakkaampi. Hän käveli toisten
jälessä nojaten isänsä käteen.

Miss Long oli mukana. Kun hänen vanhimmat ja rakastetuimmat oppilaansa
Ruth ja Alice polvistuivat saadakseen siunauksen, tunsi hän enemmän
kiitollisuutta, kuin pelkoa, vaikka hän tiesi, että se aika vasta oli
alkava, jonka hänen kylvöstään piti hedelmän kantaa.

Tullessaan miss Longin ja Alicen seurassa kirkosta ei Ruth huomannut
kahta naista ja erästä selin seisovaa miestä. Hän kuuli mainittavan
nimensä ja hätkähti. Seuraavassa silmänräpäyksessä tunsi hän Duncanin
suutelon otsallaan. Hän hämmentyi vielä enemmän, kun Duncan sanoi:
-- Pitääkö sinut esitellä? -- Hän seurasi Duncanin katsetta -- puna
syöksyi hänen poskilleen -- Lizzie! --

Ilon kyyneleet verhosivat koko ympäristön sumuvaippaan. Miss Longin
kasvot loistivat nähdessään rakkaimman oppilaansa eikä Alice suinkaan
ilonpurkauksissa toisista jälelle jäänyt. Toinen nainen oli Lizzien
äiti, ja häntä kuvataksemme emme tarvitse muuta sanoakaan.

Koululle tultua seurasivat moninkertaiset jäähyväiset, sillä suuri osa
tytöistä lähti kesälomalle, niiden joukossa Brownie. Maggie-raukan suru
oli sangen kova-äänistä, ja hän näytti pitävän Duncania erikoisena
vihamiehenään, tietysti sentähden, että tämä ryöväsi hänen ystävänsä.
Ennen eroa kuitenkin tehtiin sovinto. Maggie kysyi Ruthilta luuliko
tämä voivansa olla onnellinen erottuaan koulusta. Ruth hymyili, ja
Duncan kehoitti häntä tulemaan itse katsomaan.

Illalla oli taas hiljaista. Kaikki olivat matkustaneet, Alicekin.
Ruthin tunteisiin sekautui iloa ja surua, iloa sentään enemmän. Veljen
kanssa keskustellessaan moitti hän tätä vaiteliaisuudesta, kyseli
moneen kertaan Lizzien tulosta Bermudaan, heidän tutustumisestaan ja
monista muista asioista.

-- Näetkös, Ruth, kaikki on sinun syysi. Sinä kerroit Lizziestä niin
paljon, ja sanoit hänen olleen niin hyvän sinulle, ja kun minäkin
toivoin saavani jonkun, joka olisi hyvä minulle, niin ajattelin, että
tämähän sopiikin oikein hyvin.

-- Lizzie on hyvä kaikille, Duncan -- olen niin kovin iloinen, että
saan hänet sisarekseni.

-- Sitä toivon, rakas Ruth. Olen kovin kiitollinen tästä Jumalan
johdatuksesta -- ja muistakin. Olen oppinut paljon ja Lizzie opettaa
minua enemmän.

-- Ja sinä opetat häntä, Duncan. Autatte toisianne ja minua myös.

-- Sinähän olet jo lopettanut koulusi, Ruth -- sanoi hän hymyillen.

-- Ei, ei, se on vasta alussa. Päämääräni on vielä sangen kaukana.
Mutta minä olen tänään päättänyt koettaa täydellä todella, enkä voi
enää peräytyä, vaikka tahtoisinkin.

Hetken hiljaisuuden perästä sanoi Duncan:

-- Et ole vielä sanonut hyväksytkö valintaani tahi et.

-- Rakas Duncan -- Ruth vastasi -- olen siitä niin kiitollinen. Kaikki
epäilys on haihtunut ja siunaus on meidän!

Ja hän nousi mennäkseen Lizzietä vastaan, joka lähestyi heitä nurmikkoa
pitkin.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Ruth - Kertomus tytöille" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.