Title: Onnen aalloissa - Historiallisia kertomuksia
Author: Ivalo, Santeri
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Onnen aalloissa - Historiallisia kertomuksia" ***


ONNEN AALLOISSA

Historiallisia kertomuksia


Kirj.

SANTERI IVALO



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1904.



SISÄLLYS:

Onnen aalloissa.
Kaksi kuvaa kuluneilta ajoilta
Teini
Krister-herran verkalasti
Suomalainen seikkailija
Kuoleva vanki
Vanha kersantti
Työn lomassa
Erään tiedemiehen kohtalo
Eräs markkinamatka



Onnen aalloissa


I

Hämeentullin portin luona Turussa istui kirkkaana kesäaamuna nuori
tyttö ojan partaalla lähellä tietä, kudelma kädessään. Hän oli siitä
läheisestä talosta kaupungin laidasta ja hän vartioitsi siinä pieniä
siskojaan, jotka pellon pientareella leikkivät. Lauhkea tuuli kävi
maista päin, pehmoisesti se notkautteli pellolla heilimöivää viljaa ja
puhalsi ohimennen ominlupinsa alas tytön hartioille sen ohkasen huivin,
joka oli peittänyt hänen kellertävän tukkansa ja varjostanut päivältä
hänen vaaleita kasvojaan. Se paljasti herttaiset, lapsekkaan tuoreet
tytönkasvot, iloiset, veitikkamaiset silmät ja solakan, valkoisen
kaulan, jonka kevyt kesäpuku jätti peittämättä. Tyttö naurahti tuulen
leikille, hänen poskensa painautuivat pehmoisille kuopille ja hän laski
kudelman kädestään, korjatakseen taas liinan päähänsä. Sitä tehdessään
kohotti hän päänsä ja kohensi kiharan otsaltaan, -- vaan silloin hän
jäikin hetkeksi niinikään liikahtamatta istumaan, huivi ojennetussa
kädessään. Sillä hän oli samassa nähnyt maantieltä, kaupungista päin,
tulevan jotakin kiiltävää ja komeaa, joka hänen katseensa oli vallannut.

Sieltä ajoi Turun linnasta päin muhkea ratsastusseurue. Vaskiset
päitsikoristeet ja kultaset kannukset välähtelivät päiväpaisteessa
ja ratsastajain väljät, värikkäät viitat ja hattujen kepeät töyhdöt
hulmusivat tuulessa. Ratsujoukko läheni porttia, tyttö tunsi jo
tulokkaat: se oli herttua seurueineen, linnan aatelisherrat olivat
metsästysretkelle lähdössä, -- palvelijat tulivat taaempana kantaen
torvia ja pyssyjä ja taluttaen vitjoista virmoja ajokoiria. Joukon
keskessä ratsasti nuori Juhana herttua itse punaisessa samettipuvussa
ja kullankarvaisissa damastisaappaissa, ratsasti siinä laskien leikkiä
seurueensa kanssa ja vallattomasti hypitellen sirojalkaista orhittaan.
Hän oli vielä hento kuin poikanen, vaalea parranpohja varjosti
tuskin näkyvästi hänen nuorekkaita huuliaan; mutta pitkä hän oli ja
varreltaan solakka ja notkea. Hän oli nyt äsken 19-vuotiaana, isänsä
Kustaa Vaasan palattua Turusta Ruotsiin, jäänyt yksin vasta saamaansa
Suomen herttuakuntaa ja Turun linnaa hallitsemaan, ja hänen reippaasta
ilomielisyydestään näkyi, että hän aivan avomielisesti nautti
vereksestä herttuankilvestään ja uudesta käskijävallastaan.

Tyttö, joka ojan partaalla istui, sitoi seurueen lähestyessä taas
kiireesti huivin päähänsä, veti sen alas kasvojaan varjostamaan ja
painautui käsityötään kutomaan. Hän oli punastunut tuon komean seurueen
nähdessään, hänen sydämensä oli ruvennut tykyttämään -- ei tiennyt
hän itsekään miksi -- ja nyt tahtoi hän istua kumarassa siinä tien
partaalla, kunnes metsästysseurue oli ratsastanut ohi. Vaan tyttö kuuli
-- kauhukseen --, ettei se ajanutkaan ohi. Hän ei päätään nostanut,
vaan hän kuuli ratsun pysähtyvän hänen kohdalleen tielle, ensiksi yhden
ja sitten useampia, ja puhetta ja naurua kuuli hän aivan viereltään.
Ja aivan hän pelästyneenä säpsähti, kun hän yhtäkkiä kuuli äänen, joka
ilmeisesti puhutteli juuri häntä.

-- Terve, tyttö siinä ojan partaalla... mikset tervehdi herttuatasi?

Nuoren herttuan katse oli osunut tyttöön juuri sillä hetkellä, jolloin
tämä hiuksiltaan valahtanutta liinaa oli ollut päähänsä sitomassa, --
hän oli nähnyt solakan, valkosen kaulan, punehtivain poskien kuopat
ja iloisesti hymyävät silmät, ja se näky oli hänestä ollut niin
miellyttävä, että hän pysähdytti hevosensa puhutellakseen ojan reunalla
istuvaa tyttöä. Hän ei malttanut ajaa ohi, hän oli niin nuori vielä,
niin iloinen, niin vapaudestaan vallaton. Tyttö nousi punastuen,
notkisti syvään polvensa ja jäi katse maahan luotuna, arkuudesta
vavisten, siihen ääneti seisomaan.

-- Kenen sinä olet tyttö, mikä on nimesi, sano nimesi, uteli komea
nuori herra hevosensa seljästä.

-- Kaarina, vastasi tyttö ujosti.

-- Elä pelkää, Kaarina, sinua emme metsästä. Kuka on isäsi?

-- Hannu porvari... tullin luona tuossa.

-- Matala talo, mutta isäsi ei ole köyhä. Sillä hänellä on kallis helmi
talossaan, -- sinä punastut, tyttö, sinä tiedät kyllä, mikä se helmi
on. Sen nimi on Kaarina.

Nuori herttua oli aivan haltioissaan edessään ujona seisovan tytön
kauneudesta. Herkästi oli hän syttynyt ja innostuneena kääntyi hän
seurueensa puoleen virkkaen:

-- Katsokaa, mitä olen löytänyt. Me kaipasimme jo täällä Turussa
nuoruutta, iloa, kauneutta, -- mutta sitähän löydämme täältä runsain
mitoin.

Aatelisherrat naurahtivat herttuan hehkulle. Mutta tämä kääntyi taas
ääneti seisovan tytön puoleen ja jatkoi:

-- Tervehdi isääsi, sano, että Juhana herttua piakkoin tulee
Hannu-porvarin luo vieraisiin. Siihen asti hyvästi!

Seurue kulki edelleen. Kaviot tömisivät, kannukset välähtelivät
päiväpaisteessa ja hattujen töyhdöt hulmusivat tuulessa. Ojan
partaalla, loivasti lainehtivan pellon pientareella, istui tyttö ja
katseli pölypilveä, joka kohosi ilmaan, kun metsästysmatkue ratsasti
portista ulos. Hänen poskensa paloivat, hänen rintansa aaltoili
korkealle, sillä siellä sisällä ristelivät voimakkaina vastakkaat
virrat: vuoroin oli siellä voitolla pelko ja ujous, vuoroin orastava
riemu ja suuren onnen aavistus. Sillä hänkin oli nuori ja hänkin oli
syttymään herkkä.

Niin istui hän kauan. Kudelma oli pudonnut hänen käsistään pientareen
kukkien keskelle ja sormet nyppivät päivänkakkaran valkoisia terälehtiä:

-- Onniko? Eikö? Onniko? Eikö?...


II

Turun linnassa oli iloinen juhla. Niitä oli siellä näinä herttuan
vuosina usein, ja toiset olivat toisiaan komeammat. Milloin pidettiin
turnajaisia, milloin soittajaisia, milloin katsottiin teinien
teatterinäytäntöjä, milloin kuunneltiin leikarein ja luuttuniekkain
säveleitä; väliin vietettiin syntymäpäiviä, väliin juhlittiin jonkun
saapuneen vieraan kunniaksi, väliin muuten vain Turun linnaan, herttuan
ympärille, kokoontuneen aateliston ratoksi. Herttua oli nuori ja hän
oli rikas. Vanhan linnan mustuneet suojat olivat hänen toimestaan
korjatut muhkeiksi ja loistaviksi: kalliit kuvaverhot peittivät niiden
seiniä, katoista riippui hohtavia haarakyttiläkruunuja, kiilloitetut
kilvet ja teräskuvastimet kimaltelivat pylvästöissä ja pehmoiset
patjatyynyt ja kallisarvoiset turkikset peittivät seinämiä kiertävät
istuimet. Tämän loiston keskessä liikkui linnassa arkioloissakin
viljalti väkeä, asemiehiä ja aatelisnuorukaisia, sotureita,
palvelijoita, hovipoikia ja neitosia, vaan juhliksi pukeutui linna
asukkaineen vielä upeampaan värikomeuteen, -- nuori ruhtinas rakasti
iloa ja kauneutta ja keräsi ympärilleen rattoisan, nuortean hovin.

Loistavia olivat linnan talviset juhlat, jolloin sadat valot
heijastivat kiiltävistä kilvistä ja hopea-astioista ja viulunsoittajat
ja luudunlyöjät pitkinä iltoina säestivät nuorison karkeloita ja
kohottivat juhlapöydässä, maljojen ääressä, istuvain iloja. Vaan nyt
oli vietetty kevään juhlaa ja siksi olivat linnan suojat ja käytävät
nyt puetut kukkasiin ja vihreään. Juhla oli jo aamulla alkanut
venheretkellä saaristoon ja sieltä palattua oli linnan pihassa katsottu
ratsuväen leikkejä ja kisailtu sen puutarhoissa. Nuoren herttuan oli
hänen hovinsa kevätjuhlan johdosta pukenut kukkaiskreiviksi, seppeleitä
oli solmittu hänen päähänsä ja kruunu niiden keskelle ja kukkaisvitjoja
oli ripustettu hänen kaulaansa ja rinnoilleen. Hänen piti tänään olla
kukkaiskuninkaana ja semmoisena olikin hän nyt ylimpänä ilonpitäjänä
liikkunut nuorison hilpeässä joukossa, jakaen kukkaislahjoja ja
rattoisuutta ympärilleen.

Neitosien parvessa hän parhaiten viihtyi ja neitosista oli yksi, johon
hänen suosionsa erityisesti kohdistui. Sen huomasivat kaikki, sillä
eipä herttua peitellytkään lempeään sitä nuorta tyttöä kohtaan, jonka
rinnalle hän aina ehätti missä käveltiinkään tai soudeltiin.

Se tyttö oli Kaarina, tyttö pellon pientareelta, Hannu-porvarin
matalan majan "helmi". Säädystään arkoja aatelisherroja se ei tietysti
miellyttänyt, eivätkä heidän rouvansa varsinkaan hyväksyneet, että
porvaristyttö näin oli kohotettu heidän neitostensa tasalle, jopa
keskustaksi hovin juhliin ja kisoihin, ja moni kantoi salaista kiukkua
ja kateutta mielessään tuota "kadulta löydettyä" tyttöä kohtaan, joka
niin oli voittanut nuoren ruhtinaan sydämen. Mutta herttuan ilmeinen
suosio vaimensi sen tyytymättömyyden ja tasotti porvarisneidelle tien
aatelisten pitoihin. Ja tyttö itse sulatti hiljaisella, vaatimattomalla
esiintymisellään ja luonnollisella iloisuudellaan monet karsaat
katseet. Hän oli niin suloinen, niin välitön, niin viaton, -- häntä ei
voinut vihata. Sillä hän ei ylvästellyt herttuan lemmestä, ei kopeillut
korkeasta suosiostaan, mutta ei sitä myöskään arastellut, hän näytti
siitä vain vilpittömästi iloitsevan.

Kevätjuhla oli ulkona vietetty, vaan linnan väljissä suojissa oli
juhla-ateria katettu, siellä tanakat tammipöydät notkuivat raskaiden
hopeamaljain, vatien ja korkeiden juoma-sarvien alla ja säteilevät
vahakynttilät valaisivat runsaita ruokia ja juomia, jotka juhlaväkeä
valmiina odottivat. Hopealla kirjailtuihin verkanuttuihin ja
punaisiin silkkisukkiin puetut edeskäyvät odottivat viinihaarikat
kädessään pitojoukon saapumista, juhlapukuiset henkivartijat
tekivät vahtipalvelusta ovilla ja käytävissä ja ketterät hovipojat
puikkelehtivat siellä kultareunaisissa samettitakeissaan valmiina
palvelemaan juhlaväkeä. Sillä se kuului jo nousevan linnan pihalta
juhlasuojiin.

Iloisina saapuivat sieltä nuoret parvet, parittain tulivat ja nauru
kajahti. Muuan puolalainen ylimys talutti sisään herttuan sisaren,
nuoren, vallattoman prinsessa Cesilian, joka oli Turun linnassa
veljensä luona vierailemassa, ja hänelle sekä hänen saattajalleen
osoitettiin paikka pöydän toiseen päähän. Mutta pöytään ei vielä
istuttu, herttuaa odotettiin ja hän hiukan viipyi. Vihdoin hän sieltä
tuli terveenä ja punakkana, kukkiin puettuna päälaelta vyötäisiin
saakka, ja hän kiirehti arvosijalleen pöydän toiseen päähän, huudahtaen:

-- Nyt olen siis kerran muutteeksi kuningas, kevään kuningas.
Iloitkaamme siitä!

Vaan hän ei vielä istahtanut. Hän katsahti vieressään olevaa istuinta,
silmäili ympärilleen neitosten joukkoon ja virkkoi:

-- Mutta missä on kuningattareni?

Ja salin poikki hän käveli, ojensi käsivartensa Kaarinalle, joka siihen
punastuen tarttui, ja talutti hänet viereensä juhlapaikalle pöydän
päähän. Siellä irroitti hän seppeleen omasta päästään, laski sen
Kaarinan pehmeille kiharoille ja lausui juhlallisesti:

-- Näin sinut kuningattarekseni kruunaan tässä jalossa seurassa. Ja
kuningattaren arvon sinulle myös vaadin.

Kuisketta kuului ympäri salin, hihinää aatelisneitosten parvessa. Ja
herttuan sisar, prinsessa Cesilia, lausui ikäänkuin leikkiä jatkaen:

-- Helppo sinun on kruunata kuningatar, päivänpä olet vain itsekin
kevään kuninkaana. Mutta herttuatarta toki vielä et valitse.

Mutta nuoren ruhtinaan veri oli kuumana päivän iloista. Hän irroitti
paksut, raskaat kultavitjat, joissa jalokivet helmeilivät, kaulaltaan
ja virkkoi:

-- Valitsen senkin.

Ja hän laski nuo hohtavat vitjat Kaarinan kaulaan, virkkaen:

-- Näin sinut Suomen herttuattareksi valitsen, tämä on sanojeni pantti.
Tässä on herttuattarenne, häntä on teidän nyt kunnioitettava kuin minua.

Ja hän painoi Kaarinan viereensä istumaan ja lausui vieraille:

-- Nyt aterialle, vieraat, valitkaa parinne ja paikkanne.

Parittain saapuivat parvet pöytään, tekivät kumarruksensa herttualle
-- ja "herttuattarelle", Hannu porvarin tyttärelle. Haluttomasti sen
toiset tekivät, pilkalla toiset, -- heistä meni herttuan vallattomuus
liian pitkälle, eivätkä he tienneet, oliko se totta vai leikkiä. Vaan
herttua sen vaati. Hän oli täydelleen mielialansa vallassa eikä tiennyt
hän itsekään, mitä myöten hänen puheissaan oli totta ja leikkiä.

Ujona ja suloisena kumarteli Kaarina kunnioitustaan kantavalle
juhlaväelle ja hänen silmissään säteili riemua. Sillä hänen sydämensä
oli pakahtua onnesta. Hän ei ajatellut, että hänen uusi arvonsa oli
hetken häipyvää huvitusta, herttuan vallatonta pilaa, hän tunsi vain,
että hän sillä hetkellä oli onnellinen ja siitä hän iloitsi.

Juhlaa jatkui. Leikarit heläyttelivät lempeitä säveleitään, kuljeksiva
laulaja esitti lemmen hentoja lauluja ja mielet heltyivät ja sulivat.
Kaarina katsoi rohkeasti vieressään istuvan herttuan silmiin, jotka
häntä ikäänkuin hivellen hyväilivät, ja hän luki niistä lempeä ja
luottamusta. Ja hän vastasi samalla katseella.

-- Malja Suomen herttualle! kajahti huuto aatelisherrain joukosta,
jossa veret jo olivat kuumenneet aterian iloista.

-- Ja malja Suomen herttuattarelle!

Ne sanat kohisivat nuoren neitosen korvissa, ne hänet hurmasivat
soinnullaan. Ne soivat kevätriemun lauluna, helähtivät lemmen,
kuiskeena, ne valtasivat kokemattoman mielen kokonaan. Eikä hän niitä
kuunnellessaan muistanut, että kevätjuhlaa ei ikuisesti kestä, että
sitäkin ilonpäivää seuraa ilta ja yö.


III

Oli talvi-illan hämärä. Ulkona oli taivas harmajassa pilvessä; lunta
tuprusi pitkin teitä ja pihoja ja linnan asuinhuoneiden pienet
ikkunatkin rupesivat menemään lumen peittoon. Mutta naiskammion
korkeassa takassa paloi räiskyen tuli ja sen ääressä permannolla
leikki pikkupiika pienen tytön kanssa, jolla oli iloiset silmät ja
punakeltaiset kutrit. Taaempana siimeksessä lepäsi kehdossa kapalolapsi
ja sen ääressä, sitä verkalleen liekutellen, istui nuori äiti, nojaten
leukaansa kämmeneensä ja katsellen roimuavaa liekkiä. Hän kuunteli,
mutta ei kuullut mitään, ei askeleita, ei kulkusten kilinää, kaikki oli
linnassa äänetöntä ja hiljaista, ikäänkuin kuollutta.

-- Oi, kun hän jo palaisi! huoahti nuori äiti, ja vaipui taas tulta
katsomaan.

Herttuata hän odotti. Herttua oli poissa linnasta, oli matkalla
kartanoihinsa, jonne hän väliin seurueineen muutamaksi viikoksi lähti,
kun linnassa rupesi tuntumaan yksitoikkoiselta. Ja silloin oli linnassa
aina hiljaista ja kuollutta, silloin ei kuulunut ratsujen töminää
pihalta eikä kannusten kilinää kivirappusista eikä leikarien soittoa
iltapidoista.

Nuori äiti liekutti ikävissään kehtoa. Lapsi äännähti, hän nosti
sen upeille rinnoilleen ja katseli sitä siinä hellästi. Kukoistavan
näköinen hän oli siinä istuessaan, valkoinen vaippa hartioillaan.
Hän katseli kauan käsivarrellaan lepäävää lastaan ja hänen katseensa
kiintyi sitten kultaiseen renkaaseen, joka oli lasta pitelevän käden
ranteessa. Sen lukossa oli herttuan kruunu, jonka kehään oli piirretty
nimi: "Kaarina". Sitä hän miettien katseli, sillä se oli viimeinen
lahja, minkä hän oli herttualta saanut, silloin kuin tämä pikkuinen
syntyi. Mutta siitä oli jo aikaa, oli monta kuukautta, tiheämpään
niitä lahjoja ennen oli tullut... Ja tiheämpään oli herttua itse ennen
hänen luonaan istunut, istunut illat pitkät, leikkinyt ja tarinoinut.
-- No niin, muut asiat vetivät nyt jo enemmän hänen huomiotaan
puoleensa, valtiolliset kysymykset, Liivinmaan riidat, Ruotsin kiistat,
kirjeenvaihdot, neuvottelut ja matkat.

-- Mutta hän tulee kyllä taas pian, leperteli nuori äiti lapselleen, --
hän tulee ja tuo meille lahjoja, tuo leikkikaluja, tuo iloa ja elämää
koko linnaan. Hän tulee kyllä omiensa luo.

Niin puheli nuori äiti lapselleen ja hän näki jo edessään sen vilkkaan
elämän, jonka herttuan tulo taas oli linnaan tuova. Iloisia pitoja ja
juhlia, joiden keskustana taas on "Kaarina rouva", niin, "rouvaksi"
häntä linnassa sanotaan, sanoopa herttua itsekin. Ja ikävä häipyy ja
matalat mietteet. Aika kuluu, vuodet vierivät, lapset kasvavat. Silloin
isä lapsensa omikseen omistaa ja lasten mukana niiden äidin, silloin on
onni täydellinen.

-- Te olette onneni pantit, te pienet herttuan lapset, teitä siis
aarteenani vaalin.

Niin unelmoi nuori äiti siinä pienokaistaan syöttäessään ja sille
tarinoidessaan. Ja niissä unelmissa kuvastui hänelle tulevaisuus
valoisana, onnekkaana, rusohohteisena.

Koputus ovelle katkaisi äkkiä äidin unelmat ja yksitoikkoisuuden.
Pikkupiika kävi avaamaan ja sisään astui pehmoisin askelin mestari
Henrik Gipfert, herttuan sihteeri ja suosikki, tuo siropuheinen
saksalainen, joka aina niin kohteliaasti herttuan lemmittyä oli
palvellut. Kaarina laski lapsen kehtoon ja kiirehti iloisena herttuan
käsikirjuria vastaan.

-- Terve tuloa, mestari Henrik. Te tuotte aina hyviä uutisia, tuottehan
nytkin, terveisiä herttualta, niinhän? Eikö totta, hän palaa pian tänne
meidän luo?

Mutta mestari Henrik oli nyt tavallista jäykempi ja virallisempi. Hän
heitti mustan viitan hartioiltaan ja näytti kädessään olevaa kirjettä.

-- Niin, herttualta on saapunut kirje, hän viipyy vielä pitemmän ajan
matkoillaan.

-- Viipyy, ja antaa meidän ikävöidä! Miksi hän viipyy?

Mestari kävi kasvoiltaan yhä kylmemmäksi.

-- Täällä tulee taas linnan asuinhuoneissa toimeenpantavaksi
korjaustöitä ja muutoksia, me olemme saaneet käskyn siitä huolehtia. Ja
sen johdosta tulin teidänkin luoksenne, neiti.

Kaarina hytkähti: "neiti", ei siis enää "rouva".

-- Istukaa, kertokaa! sopersi hän.

-- Niin, teidänkin täytyy nyt muuttaa näistä huoneista pois..., muualle.

-- Pois naiskammiostako? Minunko muuttaa... minne?

-- Teille järjestetään huone linnan toisessa osassa...,
toistaiseksi..., ulkopiharakennuksessa, olen saanut sen toimekseni.

Veri rupesi katoamaan Kaarinan poskilta, hänessä kävi kamala aavistus
kuin hiipien heräämään. Mutta hän ei sitä tahtonut uskoa, ei voinut
sitä ymmärtää.

-- Ulkopiharakennuksessako, palvelijain puolella, mitä te puhutte!
Sehän on mahdotonta, ei, te olette pahasti erehtynyt. Herttua ei siihen
koskaan suostu, miten voisi hän sinne tulla tapaamaan lapsiaan... ja
minua!

Kylmäkasvoinen sihteeri oli hetkisen vaiti. Kaarina jatkoi rohkeammin:

-- Te olette erehtynyt, mestari. Minä en muuta täältä mihinkään, en
uskalla sitä tehdä... ennenkuin herttua käskee.

-- Hän sen on käskenyt. Meidän täytyy vain totella.

Nyt vavahti jo nuori äiti, hänen aavistuksensa rupesi muuttumaan
varmuudeksi ja hän tapaili uunin reunaa, ettei kaatuisi. Ja
hiljaisella, murtuvalla, mutta vieläkin toivovalla äänellä hän kyseli:

-- Mitä, karkoittaako hän minut -- ja lapsensa? Oi, mestari Gipfert,
sanokaa selvemmin, onko tämä pahaa pilaa vai mitä... Vai onko tuo käsky
ymmärrettävä karkoitukseksi?

Mestari ei vastannut, hän vain nyökäytti kylmästi päätään.

-- Mutta miksi? Onko hän kyllästynyt minuun, onko joku toinen anastanut
hänen sydämensä, -- sanokaa, sanokaa pian!

Nyt herttuan sihteeri istahti alas ja rupesi selittämään. Vähän
hakaltaen kertoi hän:

-- Tässä ei ole kysymys ainoastaan sydämestä, valtioasiat tähän enemmän
vaikuttavat. Herttua aikoo ottaa itselleen puolison ja silloin --
ymmärrättehän...

-- Oi, en, en ymmärrä mitään. Puolison, sanotte, toisenko naisen?

Mestari hymähti.

-- Niin, ylhäissukuisen ruhtinattaren, siitä ovat neuvottelut jo
alulla. Viestit kulkevat parastaikaa Turun ja Krakovan välillä ja
mikäli on kuulunut, on Katarina Jagellotar herttuallemme sangen
suosiollinen.

-- Puolan prinsessa! Voi minua, porvarin tytärtä! Maa tuntui huojuvan
nuoren naisen jalkojen alla, pohjaton syvyys näytti hänen eteensä
avautuvan. Hän lyyhistyi istumaan, hän tarttui kehdon reunaan,
ikäänkuin siitä kiinni pidelläkseen. Kotvaan aikaan ei lähtenyt sanaa
hänen suustaan, tuska tulppasi rinnan. Vihdoin sieltä puhkesi syvä
huoahdus:

-- Hyljätty rakastajatar siis! Yksinäinen äiti, aviottomat lapset,
potkitut maailman jalkoihin!

Mestari Henrik oli saanut asiansa ilmoitetuksi ja keveämmällä mielellä
saattoi hän nyt ruveta murtunutta naista lohduttelemaan. Häntä
säälittikin äsken vielä niin mahtavan kaunottaren alennus ja suru ja
lempeämmällä äänellä hän nyt puhui:

-- Elkää lannistuko, siihen ei ole mitään syytä. Te olette kerran
voittanut Juhana herttuan sydämen ja lemmen, sitä hän ei unhota, siinä
on teille aina turva. Eikä hän suinkaan teitä maailman jalkoihin
potkittavaksi jätä, sitä ei hänen käskynsä tarkoita. Hänen valtansa
ja suosionsa teitä edelleen suojelee ja auliisti on hän teidän
ja lastenne toimeentulon turvaava. Ja hän tahtoo saattaa teidät
kunniallisiin naimisiin jonkun nuoren aatelisherran kanssa ja runsailla
huomenlahjoilla on hän teitä muistava, -- herttuan suosio on teidät
kyllä vielä onneenne saattava.

-- Kun olen hänen rakkautensa menettänyt!

-- Olkaa järkevä, kehoitti mestari, -- eihän sitä voinut ijäti
kestää. Herttuan täytyy tietysti mennä naimisiin ja ymmärrättehän,
että kuninkaasta syntyneen täytyy ottaa arvonsa mukainen puoliso, --
muutahan ette tietysti ole voinut uneksuakaan.

Kaarina huoahti raskaasti. Hän kuuli nuo järjen sanat, vaan veitsenä ne
viilsivät hänen sydäntään. Mutta herttuan sihteeri nousi.

-- Te siis ymmärrätte, eikö totta, miksi teidän nyt on vetäydyttävä
siimekseen. Ja teidän on kaikesta huolimatta syytä kiittää ruhtinasta,
että hän edelleen on teille jalomielinen.

Hän kumarsi ja poistui. Taas oli hiljaista naisten kammiossa, jonka
takassa tuli oli palanut alas hiilokselle, jättäen huoneen melkein
pimeäksi. Takan edessä leikki tyttö ennallaan lelujensa kanssa ja
pikkupiika lepäili unisena hänen vieressään.

Vaan kehdon ääressä istui nuori äiti kumarassa ja koetti turhaan
selventää ajatuksiaan. Vieras oli sanonut niin paljon, hän ei muistanut
sitä kaikkea, ei puoltakaan, hän ei jaksanut vielä koko kohtaloaan
käsittää. Vain muutamat poistuneen kirjurin sanoista olivat syvimmin
painuneet murtuneeseen mieleen ja hän hoki niitä siinä hiljaa
itsekseen: "Muutahan ette ole voinut uneksuakaan."

Niiden sanain ympärillä kiertelivät nyt hänen särkyneet mietteensä.

-- Oi, jospa en koskaan olisi muuta uneksinut! Hänen lempensä
lämpö idätti unelmat sydämeeni ja kasvatti niitä siellä. Siksi on
niin raskasta, kun ne taittuvat... Mitä jää jälelle niiden sijaan,
lemmen unelmain sijaan? Jääkö kylmä armo, elatusapu linnan ulkopihan
rakennuksessa, unhotetussa siimeksessä? Ja kuitenkin, hänen lempensä
oli niin lämmittävä, niin luottamusta antava...

Hiilos takkavalkeassa laskeutui yhä matalammaksi ja musteni vähitellen.
Sen häilyvässä valossa sattui nuoren äidin katse taas renkaaseen, joka
hänen ranteessaan kimalteli ja jonka lukossa hohteli herttuan kruunu.
Hän irroitti verkalleen ja kuin itseään viileskellen tuon renkaan
ranteestaan ja laski sen vieressään olevaan lippaaseen, johon se
kilahtaen putosi, -- siellä olivat entisetkin lemmen pantit. Ja lippaan
kansi rupsahti kiinni ja se tuntui sulkevan sisäänsä kaiken kadonneen
lemmen, kaikki nuoret, keväiset unelmat.


IV

Tykkien pauke on vaijennut Turun linnan torneista ja myöskin linnan
edustalta, piirittävän sotajoukon varustuksista. Siellä sisällä on
nyt kaikki niin oudon hiljaista äskeisen pauhun ja paukkeen jälestä,
ihmiset pysyttelevät huoneissaan tai hiipivät kuin lymyten pihaseiniä
pitkin. Pelon ja kauhun jälestä on mielet nyt vallannut alakuloisuus ja
tylsyys. Eilen vielä tuprahtelivat tykinluodit linnaan, tunkeutuivat
seinien läpi asuinhuoneisiin, särkivät huoneet ja huonekalut ja
kylvivät soraa ja savua ja peljästystä ympärilleen. Eerikki kuninkaan
sotaväki oli piirittänyt Juhana herttuan hänen linnaansa ja, senjälkeen
kuin herttuan kannattajat yksi toisensa perästä olivat luopuneet
kuninkaan puolelle, oli ylivoima murtanut heikentyneen vastarinnan.
Nyt oli Juhanan täytynyt ilmoittaa antautuvansa piirittäjäin armoille,
hänen lähettiläänsä olivat juuri kuninkaan sotaväen leirissä
viimeisistä antautumisehdoista sopimassa ja linnassa oli sillaikaa
kaikki kuollutta rajumyrskyn jälkeen.

Toivottomuus vain vallitsi linnan huoneissa, sekä ylhäällä herttuan
upeissa suojissa että alhaalla palvelijain siipirakennuksissa. Mikä oli
heidän kohtalonsa oleva? kysyivät kaikki. Miten käy herttuan, miten
niiden, jotka häntä puolustaen ovat uskaltaneet kuningasta ja hänen
valtuutettujaan vastustaa?

Siitä neuvottelivat miehet, jotka jo aseensa olivat riisuneet,
talleissa ja pihoilla, siitä ne harvat aatelisherrat, jotka loppuun
asti olivat herttuan luo jääneet, hänen yksityishuoneissaan. Siellä he
koettivat lohduttaa herttuaa ja nuorta herttuatarta, joka ainoastaan
yhden onnellisen vuoden oli saanut miehensä kanssa elää, -- lohduttivat
heitä, mutta toivoivat samalla Suomen herttuan vielä kaatuneenakin
voivan suoda heille turvaa ja suojelusta.

Mutta erillään muista seisoi linnan sivusiiven pienen ikkunan ääressä
yksin Kaarina-rouva, seisoi siinä levotonna odottaen tietoja asiain
menosta, odottaen miestään, odottaen omaa kohtaloaan. Omin valtoinsa
se kohtalo oli häntä viime aikoina viskellyt. Herttua oli, ollen itse
aikeissa tuoda herttuattaren linnaansa, naittanut hänet uskolliselle
asemiehelleen ja toverilleen Klaus Antinpojalle, joka oli kelpo mies,
urhea ja suora, ja joka viimeisiin asti oli jäänyt linnaan herttuan
luo puolustustöitä johtamaan. Taipuen kohtaloonsa oli Kaarina tuohon
avioliittoon suostunut; hänen keväiset unelmansa olivat taittuneet,
hän totteli nyt vain herransa käskyä. Mutta kalvenneet olivat ruusut
noilta pehmoisilta poskilta ja hänen säteileviä silmiänsä varjosti
itkettyjen öiden jättämä harso. -- Ratsumies saapuu viestiä tuoden,
karauttaa linnansillan poikki, nousee kiireesti herttuan huoneisiin. --
Minkähän sanoman se tuo? kysyy kasvavalla levottomuudella yksinäinen
nainen. Mutta ei kukaan vastaa. Ja hänen ei sovi nousta linnan saleihin
epätietoisuuttaan tyydyttämään, -- hänen yksin ei. Katkeruutta
sekaantuu levottomuuden sekaan hänen rintaansa. Näin hänet on hyljätty,
ja kumminkin hän käsittää, että hänenkin kohtalonsa yhä vielä riippuu
entisen, ylhäisen suosijansa kohtalosta.

Kaarina poistuu ikkunasta lastensa luo, joita peljästynyt hoitaja
sisähuoneessa vaalii. Vitkaan kuluvat hetket. Vaan jo kuuluu huutoja
ja melua pihalta, kuuluu ratsujoukon töminää, kun se ajaa sillan yli,
kuuluu komentoja ja kirouksia. Valloittaja sieltä saapuu linnaan
ottamaan sen haltuunsa, yhä uusia sen joukkoja tulvii laskusillan
yli. Niitä asetetaan valleille ja torneihin, niitä sijoittuu oville,
portteihin ja pihoille, niitä tunkeutuu sisälle linnan suojiin. Ja
ylempiä päälliköitä astuu joukko herttuan omiin huoneisiin.

Taas on Kaarina kiirehtinyt ikkunaan, hänen rinnassaan kasvaa
levottomuus ja hätä! Hän näkee jo linnan palvelijoita talutettavan ulos
ja niiden jälestä herttuan apulaisia ja kirjureita ja aatelisherroja,
joita sotilaat paljastetuin miekoin saattelevat. Jo näkee hän siinä
joukossa miehensäkin, Klaus Antinpojan. Hänellä on vahva vartija joukko
ympärillään, vaan hän kävelee pää pystössä, uljas on ryhti ja rohkea
katse..., hänelle on soturikunniansa kaikki, perhettään, omaisiaan ei
hän näytä muistavankaan. Vai ajatteleeko hän heitä, vaikka sen salaa,
haettaako hän perheensä luokseen vai unhottaako sen?

Saattue marssii sillan yli ja katoo ulos portista. Yksin jääneen
naisen käy aivan tukalaksi hillitä levottomuuttaan, hänen on mahdoton
kestää sisällä huoneessaan. Hänen täytyy saada puhutella jotakin
ihmistä, turvautua johonkin auttavaan olentoon. Avopäin juoksee hän
pihalle sotamiesten keskelle, kysymään edes mitä on päätetty, mitä
nyt tapahtuu. Vaan kukaan ei häntä kuuntele eikä hänestä välitä, ei
kenelläkään ole aikaa vastata hänen kysymyksiinsä. Hänelle tiuskitaan,
häntä töykitään ja muutamat soturit, jotka hänet tuntevat, rupeavat
laskemaan hänestä karkeita sukkeluuksia.

-- Kas, siinähän on herttuan entinen henttu.

-- Onpa ylhäinen hemppu. Vaan taitaa jo meille joutua...

Tuskissaan juoksee Kaarina takaisin huoneisiinsa, syöksähtää lastensa
luo avutonna, neuvotonna. Mutta itkunsa keskelle kuulee hän taas uutta
melua ja komentohuutoja pihalta ja kannuksia kilisee kivikkoportaissa.
Nuori nainen arvaa, mitä tämä merkitsee, ja hän kiirehtii taas
ovelle. Aivan oikein, linnasta tuodaan nyt herttuaa ja herttuatarta,
tuodaan sotilaallisella kunnioituksella, mutta vahvasti vartioituina.
Niin kalpealta, niin laihalta nyt herttua näyttää, tuo ylpeä pää on
kumarassa, hän ilmeisesti välttää ympärillä olevain katseita. Hänen
rinnallaan kävelee hänen puolisonsa, kävelee prinsessan ylhäisellä
ryhdillä eikä hänessä murtumista näy. Mutta hovinaiset, jotka heidän
jälessään kulkevat, itkevät ääneensä ja valittavat ja surkuttelevat
nuoren herttuan ja herttuattaren kovaa kohtaloa.

Yksinäistä naista, joka seisoo ovella vartioivan sotamiehen takana, ei
kukaan huomaa. Mutta Kaarinan sydän on kuin kouristunut, hän ei tiedä
mitä hän tahtoo, hänessä herää vain hillitön halu juosta herttuan luo
ja vielä viimeisen kerran suudella tuota kättä, joka häntä niin monesti
on hyväillyt. Mutta vartioiva sotilas pidättää häntä keihäällään ja
työntää hänet takaisin, -- vangittu herttua kulkee ohi, hänen silmänsä
ei edes käänny jäähyväiskatsettakaan heittämään.

Ilta on käsissä, pilvinen elokuun ilta. Lapset ovat nukahtaneet
vuoteelleen, niiden peljästynyt hoitaja on paennut, yksin on Kaarina
hämärtyvässä huoneessaan ja hän painuu poikkipuolin vuoteelle ikäänkuin
suojelemaan pienokaisiaan. Ulkoa kuuluu humaltuvien sotilaiden karkeata
naurua, ovia paukutetaan, raskaita askeleita tömisee käytävissä.
Herttuan ja hänen seurueensa poistuttua on koko linna nyt jäänyt
avoimeksi piirittäjäin käsiin. He hajaantuvat linnan suojiin, saleista
kellareihin asti, ottavat ne haltuunsa ja kokoovat saalista, lyövät
auki viinitynnyreitä ja nauttivat niiden sisällöistä. Ja he käyvät yhä
kovaäänisemmiksi.

Jo kuuluu rytinää siinäkin linnan sivusiivessä, jossa Kaarina rouva
vapisee lastensa vuoteessa, ja miehiä tunkeutuu hänen huoneeseensa. He
sytyttävät tuohukset ja tarkastavat löytöään.

-- Totta tosiaan, täällähän on herttuan hempukka, hänet olimme unhottaa.

-- Hiisi vieköön, täällä kai ovat siis myös kaikki ne kalliit
lemmenlahjat, joita herttua on naikkoselleen tuhlaillut.

-- Tutkitaanpa. Nouse näyttämään aarteesi, ylös!

Yksi mies joukosta tempasi Kaarinan käsivarresta lattialle. Hän oli
joukon johtaja, -- Kaarina tunsi hänet hyvin, suomalainen aatelismies,
Juho Kurki, Laukon herra se oli. Hän oli linnan entisiä, uutteroita
vieraita, monissa pidoissa oli hän Turun linnan juhlapöydässä istunut,
monet suosionosoitukset oli hän Juhana herttualta saanut. Vaan
nähdessään herttuan joutuvan heikommalle puolelle oli hän, niinkuin
monet muut, siirtynyt kuninkaan joukkoihin, taistelemaan entistä
hyväntekijäänsä vastaan. Nyt ryösteli hän herttuan tavaroita ja
Kaarinaa hän puhutteli karkealla pilkalla.

-- Sinustahan kerran seppelöitiin Suomen herttuatar, olin mukana
silloin. Sinuahan meidän kaikkien piti kumarrella. Näytä nyt
herttuakuntasi -- tai tutkimme sen itse.

Ja he kävivät Kaarinan tavaroihin käsiksi, repivät seiniltä alas
vaatteet ja verhot ja koristeet, kasasivat lattialle arkut ja astiat ja
hepeneet, ja jakoivat ne keskenään. Mutta itse Kurki penkoi laatikoita
ja lippaita, hakien herttuan lemmitylleen lahjoittamia kalleuksia. Jo
löysikin hän sen kätketyn lippaan, johon Kaarina oli vuosien varrella
koonnut lahjaksi saamansa arvoesineet, kultavitjat ja sormukset ja
rintaneulat ja rannerenkaat. Hän nosti esiin nuo raskaat kultavitjat,
joiden sydämessä jalokivet tuohusten valossa kirkkaina helmeilivät
ja kiljaisten raa'alla riemulla tyhjensi hän ne taskuihinsa. Silmät
kiiluvina haki hän lisää. Ja hänen miehensä, joihin kullan näkeminen
vaikutti kuin kiihoittava juoma, repivät irti seinälaudat ja
lattiapalkit, hakien salakätköjä ja avuttomalta naiselta riistivät he
vaatteet yltä, nähdäkseen, oliko hän kalleuksiaan päälleen kätkenyt. He
penkoivat nurin vuoteet, viskoivat lattialle nukkuvat lapset, purkivat
patjat ja peitot, särkivät pöydät ja penkitkin.

Puolialastonna seisoi onneton äiti sen hävityksen keskellä, koettaen
varjella itkeviä lapsiaan raivoavain ryöstäjäin jaloista. Hän ei enää
vavissut eikä itkenyt, hän vain katsoi, kuinka hänen kadonneen onnensa
muiston muruja yksi toisensa perästä katosi ryöstäjäin käsiin tai
särkyi heidän jalkoihinsa. Hän oli kaunis siinä seistessään, hänen
ylpeä kylmyytensä vaikutti, etteivät juopuneet ryöstäjät rohjenneet
kädellään häneen enää koskea. Ainoastaan Kurki-herra tarttui, kun
oli lopettanut etsimisensä ja hävitystyönsä, hänen paljaaseen
käsivarteensa, nauroi hänelle ilkkuen ja huusi:

-- Tässä linnassa ei enää tarvita herttuan hempukoita. Linnan
tarvitsevat nyt kuninkaan miehet. Vie siis pois täältä ruhtinaasi
penikat ja hae heille kattoa mistä löydät.

Kaarina riuhtausi irti, astui askeleen mennäkseen, mutta katsahti
puolialastomia lapsiaan ja pysähtyi. Hänen oli vaikea käsittää, että
hänen näiden raukkain kanssa oli lähdettävä ulos kosteaan yöhön ja
siksi hän vielä viivähti.

-- Mitä viivyt, mene!

Silloin keräsi äiti lattialta revityn päällyshameensa riepuja,
kääräsi niihin nuorimman lapsensa, joka hänen käsivarrellaan värisi,
-- muut lapsenvaatteet olivat jo kaikki viedyt tai ulos viskatut.
Toisen, itkevän pienokaisen, joka lattialla ryömi, nosti hän toiselle
käsivarrelleen, ja kolmas -- valkotukkainen, nelivuotias tyttö, --
juoksi parkuen perästä hänen liepeestään pidellen. Niin läksi hän
asunnostaan, käveli pihan poikki, astui sillan yli ja poistui Turun
linnasta. Sotamiesten rämäjävää naurua ja pistopuheita kajahti hänen
ympärillään, mutta hän ei niitä kuullut, hän käveli vain ulos pimeään
yöhön.

Siellä linnan ulkopuolella oli nyt kaikki hiljaista ja kuollutta,
ainoastaan viileä tuuli tohisi mereltä päin, repostellen hänen
revittyjä vaatteitaan. Nuori äiti puristi lapsiaan lujemmin rintaansa
vastaan, kiirehtien askeleitaan. Ei hän tiennyt minne hän meni eikä
mistä hän suojaa löytäisi, yksi ainoa ajatus oli selvänä hänen
rikkirevityssä mielessään: -- Nämä minulle jäivät onneni aalloista. Muu
hukkui kaikki, kaikki!


V

Verkalleen sateli suuria lumia. Ne putoilivat alas hiljaa kuin
hiipimällä, ja vähitellen mutta varmasti peittivät ne luonnon ja kaikki
sen esineet pehmoiseen, kaikkea tasottavaan vaippaansa.

Vanha lampuoti lakasi lunta päärakennuksen oven edustalta Vääksyn
kartanon väljällä pihalla. Monet talvet se oli tämä oven edusta saanut
ollakin ummessa, soma oli sitä taas kerran puhdistaa. Vanha mies
nojausi luudanvartta vastaan ja katseli ylöspäin: piipusta nousi savu,
siellä sisällä huoneita lämmitettiin. Monet talvet ne jo olivatkin
lämmittämättä olleet nuo huoneet, hauskan näköistä oli, kun talosta
kerran taas savu nousee.

Vanha lampuoti lakaisi vähän matkaa tietäkin kujalle päin. Se oli
oikeastaan tarpeetonta, sillä pian se taas tuprusi umpeen, vaan
huvikseenhan sitä teki, mieli oli hyvä siitä, kun taas oli tulossa
asukkaita Vääksyn kartanoon. Se oli ollut kylmillä aina siitä syksystä
asti, jolloin sen omistaja Klaus Antinpoika oli Juhana herttuan
apulaisena mestattu Tukholmassa ja hänen tiluksensa olivat peruutetut
ruunulle. Mutta nyt oli Vääksyn kartano taas joutunut entisen
omistajansa leskelle, sellainen keikahdus oli yhtäkkiä tapahtunut. Se
oli vanhasta lampuodista hauska keikaus, sillä nyt tulee toki taas
väkeä ja eloa Vääksyyn. Siksi oli vuosikausia autiona ja kylmänä
seisonutta päärakennusta nyt korjattu ja siistitty ja lämmitetty
tulokkaita varten ja siksi vanha lampuoti niin huolella pihaakin
puhdisti heitä odotellessaan.

Niin, keikahdus oli taas tapahtunut seitsemän vuoden perästä. Uusia
myrskyjä oli käynyt yli maan ja uudet tuulet olivat kääntäneet onnen
laineet. Ruhtinaalliset veljekset Eerikki ja Juhana olivat vaihtaneet
osia ja paikkoja. Eerikki kuningas oli sortunut Ruotsin ja Suomen
valtaistuimelta, sortunut oman mustan mielensä kaivamaan kuiluun, ja
Juhana oli noussut kuninkaaksi tälle valtaistuimelle. Vankilaan, jossa
Juhana vuosia oli viettänyt, oli nyt vuorostaan teljetty suistunut
Eerikki. Eikä tämä keikahdus tuntunut ainoastaan itse ruhtinaisiin,
se ulottui pian heidän kannattajiinsakin ja ystäviin, ylhäisiin ja
läheisiin ensiksi, sitten vähitellen etäisempiinkin ja alhaisempiin.

Viestejä noista tapahtumista lennähteli pian Turkuunkin, jossa Juhana
herttuan entinen, hyljätty lemmikki köyhyydessä ja unhotettuna kasvatti
lapsiaan ja niitä työllään elätteli, ja ne herättivät sielläkin
toisissa huolta ja levottomuutta, toisissa rohkeutta ja toivoa. Mutta
Kaarina rouvan syrjäiseen asuntoon ne viestit eivät vaikuttaneet,
hän ei toivonut enää mitään uutta onnen aalloilta eikä niiden pauhua
senvuoksi kuunnellutkaan, hänelle oli elämänsä jo kuin ollutta ja
mennyttä. Hän oli kerran ollut liiankin onnellinen, mutta sittenkin oli
hän haaveksinut vielä enempää, -- siksi kai oli kohtalon kosto hänet
niin syvälle kaatanut, eikä hänellä enää ollut haluakaan nousta.

Mutta onnen laineet tempasivat hänet sittenkin mukaansa. Hänen matalaan
majaansa Hämeentullin luo saapui eräänä päivänä ylhäinen herra,
jommoisten kanssa hän ei enää vuosiin ollut tottunut seurustelemaan.
Se oli Turun uusi käskynhaltija, Juhanan edustaja Suomessa, Pertti
Eerikinpoika, ja hän toi viestin itse kuninkaalta. Juhana ei ollut
unhottanut nuoruuden lempensä hedelmiä, Suomen herttuan hilpeinä
aikoina syntyneitä lapsiaan eikä niiden äitiä, hän oli taas valtaan
päästyään tahtonut taata heille hyvityksen ja riittävän toimeentulon.
Siksi oli hän lahjoittanut Kaarina Hannuntyttärelle hänen miehensä
entisen läänin, Vääksyn kartanon, ikuiseksi omaisuudeksi.

Niin oli kertonut ylhäinen viestintuoja ja hän oli antanut Kaarinalle
lahjakirjan, jonka alla oli Juhanan nimi. Siksi odotettiin nyt uutta
isäntäväkeä Vääksyyn, siksi lämpisivät kauan kylminä olleet suojat ja
siksi oli vanha lampuoti niin hyvillään.

Jo kuuluikin aisakellon kilinää järveltä ja lankeevien lumien keskitse
saattoi nähdä kuomureen nousevan törmälle. Siitä hypähti ensiksi esiin
iloisia lapsia, jotka kohta kiirehtivät rakentamaan tuttavuutta vanhan
lampuodin kanssa. Viimeisenä nousi reestä keski-ikäinen nainen: vartalo
suora ja solakka, ryhti arvokas, pää pysty. Kaarina Hannuntytär ei
ollut ulkonaisesti taittunut onnen aalloissa. Hänen kasvonsa olivat
vielä kauniit ja niistä saattoi hyvin tuntea ne herttaiset piirteet,
jotka kerran hurmasivat Suomen nuoren herttuan. Vaan silmäin alle
olivat pitkät surun vuodet kyntäneet syviä vakoja ja katseesta kuvastui
hitaasti sammutettua kaihoa.

-- Olemmeko nyt perillä, kyseli vilkas, 8-vuotias poikanen, joka
iloisena jo portailla hyppeli.

-- Olemme. Toivon, että olemme lopullisesti perillä, lapseni, vastasi
äiti.

-- Ja tämä siis on uusi kotimme. Miksi et ole iloinen, äiti, kun,
vihdoin uuteen kotiin pääsimme?

-- Enkö ole iloinen -- olen kai. Iloitkaa tekin lapset täydestä
sydämestänne. Ja nyt käymme sisään lämpöiseen tupaan.

Aikaseen nukahtivat lapset illalla matkasta väsyneinä. Kaarina istui
heidän vuoteensa luona ja katseli heidän viatonta untaan. "Nythän
olemme vihdoin perillä", -- äiti muisteli pienokaisensa iloa. Ja hän
ajatteli: Niin, nythän lienen minäkin perillä. Saavutettuko päämäärä,
onniko vihdoin tavattu? Ei, ei onni, mutta ehkä rauha myrskyjen
jälkeen, ehkä asettuvat vihdoinkin levottomat aallot.

Tuntui niin tyynnyttävältä tuossa hiljaisessa kodissa, niin
turvalliselta, ja ajatukset pyrkivät syventymään menneisiin muistoihin,
joita ne muuten huolten päivinä olivat koettaneet välttää. Sillä nuo
hävinneet onnen muistot olivat aina hänen mieleensä palatessaan tuoneet
sinne katkeruutta ja tuskaa, ne olivat ärsyttäneet kiusaantunutta
sydäntä ja repineet auki sen haavoja. Siksi oli hän niitä muistoja
pelännyt ja karttanut. Vaan nyt ne eivät palanneetkaan kiusaavina eikä
kirvelevinä, ne tulivat mieleen nyt tasaisina ja leppoisina ja melkein
kuin lääkitsevinä ja lohduttavina. Kaarina sitä aivan hämmästyi, hän
oli tottunut tuntemaan ne muistonsa vihollisikseen ja nyt ne tulivatkin
ystävinä hänen luokseen.

Ja hän otti ne ystävinä vastaan. Hän antoi mietteensä valtoinaan
syventyä noihin valoisiin aikoihin, jotka jo tuntuivat niin etäisiltä,
nuoren onnensa ihaniin päiviin, joissa oli niin paljon nautittua ja
uudelleen nautittavaa. Ja vaikka muistot ja mietteet sitten siirtyivät
nöyryytyksen ja tuskan ja häpeän raskaisiin vuosiin, eivät ne
sittenkään häntä raadelleet, niinkuin ennen, nekin tuskat olivat jo
kuin sovitetut. Siitä Kaarina iloitsi, sillä hän huomasi, että hänelle
niistä muistoista oli muodostuva arvokas aarre elämänsä iltapuoleksi.

-- Onnea en luullut täällä löytäväni, ainoastaan rauhaa etsin, puhui
yksinäinen nainen itsekseen. -- Vaan nyt käsitän, että täällä voin olla
vielä onnellinenkin -- yksinäisten muistojeni kautta.

Mutta ulkona putoili yhä edelleen suuria lumia, peittäen luonnon
pehmoisen vaippansa alle.



KAKSI KUVAA KULUNEILTA AJOILTA


Yhden vuoden puitteisiin on Suomen pohjoisimman perukan sekä läntiselle
että itäiselle kulmalle mahtunut kaksi suurta merkkitapausta: rautatie
valmistui sekä Tornioon että Kajaaniin -- ei vuottakaan väliä. Nämä
kulkuneuvot toivat mukanaan vilkkaan herätyksen henkäyksen noille
pohjoisille perille, joiden elämästä ja toimeentulosta niin usein on
oltu joutua melkein epätoivoon, ne toivat sinne uusia toiveita, uusia
yritteliäisyyden mahdollisuuksia.

Onpa Suomessa väliin, kun kato toisensa perästä on kohdannut näiden
pohjoisten seutujen heikkoja viljelyksiä ja hätä on ollut joka
ovella, kuultu keskusteltavan aivan vakavasti siitä, kannattaako
ajan mittaan viljelys ja yleensä mikään ihmisten eläminen ollenkaan
näillä raukoilla rajoilla, eikö olisi ihmisten parempi sieltä kokonaan
muuttaa pois raatamaan edes vähän onnellisemmissa oloissa, -- muuttaa
pois, niinkuin sen väestöstä osa vuosien varrella on muuttanutkin,
mikä Amerikkaan, mikä Ruijan kalastusrannoille, mikä Pohjois-Ruotsin
vuoritöihin. Eiväthän, nuo seudut ole millekään elinkeinolle otolliset:
maa ei elätä, kalat ja riista ovat huvenneet, metsät ovat hävitetyt,
toivottomuus on edessä nousevalla polvella. Eihän voi ajatella, on
sanottu, että kokonaisia suuria maakuntia ijankaiken voitaisiin
muiden ihmisten avuilla ja almuilla elättää, eiväthän parhaatkaan
auttamiskeinot tepsi siellä, missä itse luonto iskee vastaan... Mutta
tuo väestö ei ole hyljännyt karuja maitaan eikä köyhiä kotejaan, se
on koettanut elää siellä sitkeästi kaikesta huolimatta. Ehkäpä aika
vielä paranee... Niin se on toivonut ja toivoo taas. Onhan toki vielä
edellytyksiä, että nämäkin luonnon vihaamat perät taas virkoavat uuteen
kukoistukseen. Onhan saatu rautatie, vähitellen varmaankin tämä mennyt
aika on jäävä voitetuksi, kestetyksi koettelemusten ajaksi, menneiden
muistojen ajaksi... Mutta onko tuo mennyt aika puheenaolevilla
seuduilla aina ollut yhtä värittömän synkkää, yhtä ilotonta ilman
vivahduksia, yhtä yksitoikkoista taistelua ahnaan luonnon kitsautta
vastaan?

Ei. Näilläkin maakunnilla on ollut toisiakin vaiheita, ellei juuri
loistoaikoja, niin kumminkin vilkkaamman toiminnan ja elämän aikoja.
Aikoja, jolloin niiden oloissa on ollut suurempia nousuja ja laskuja,
väliin suurempaa onnea, väliin suurempaa onnettomuuttakin.

Ne ovat jääneet kauas taaksepäin nuo ajat, mutta jokunen muisto on
niistä toki aikakirjoihin säilynyt. Siten voimme vielä pikkuisen
pilkistää silloiseen elämään ja tutustua pariin kuvaan näiden
"nälkämaiden" entisistä vaiheista, jotka kuvat ehkä voivat esiintyä
täytekuvina niille muistoille, joita näiden maakuntain viimeiset
vuodet ja vuosisadat jättävät jälkeensä.


I. TORNION MARKKINAT.

Jäät ovat jo lähteneet Tornionjoesta, sen rannoilla rupee nurmi
keväiseltään hienosti vihannoimaan ja lohipyydyksiä rakennetaan sen
vesirajalle. Törmällä talojen välillä liikkuu ihmistä monennäköistä
ja monenpukuista. Niitä kävelee joka päivä merelle päin katsomaan,
eivätkö meri jäät jo tee lähtöä, eikö laivaliike pääse alkamaan. Ei
pääse vielä. Meri pysyy kiintonaisena jäässä vielä tänään ja huomenna
niinkuin oli eilenkin. Laivoja ei voi tulla satamaan, markkinat eivät
pääse alkamaan.

Kärsimättöminä kulkevat odottelijat törmällä -- he ovat odottaneet
siellä jo viikkoja, toiset kuukausiakin, kun jo lumikelillä ovat
Tornionjoelle saapuneet. Hiljaista se olikin talvi ollut täällä
jokisuulla. Syyspuolella, ensi lumen aikana, lähtivät lapinkävijät,
pirkkalaiset, taloistaan retkelle Jäämerelle päin ja silloinhan sitä
oli vilkkautta ja eloa näillä jokiahteilla, kun retkiä valmisteltiin
ja etäisempienkin seutujen lapinkävijöitä siitä kautta kulki. Silloin
oli ollut koolla poromiestä, suksimiestä, kelkkaa, keihästä ja laukkua
joka lajia, ja miesten huutoja ja koirain haukuntaa oli kaikunut
pitkin lumista tannerta. Vaan lapinkävijäin lähdettyä oli elämä koko
talvikauden ollut äänetöntä jokisuun kylissä. Paksusti oli lumi
peittänyt aavat lakeudet ja tiettömät selät, joissa ei elävän jälkeä
näkynyt, ja säästäin oli talvipäivän lyhyt hämärä valaissut tuota
kankeata, elotonta luontoa. Tuvissaan olivat myyröttäneet ukot, vaimot
ja lapset odotellen vain kevään tuloa, miesten paluuta tuntureilta.

Mutta niin olivatkin päivät ruvenneet pitenemään ja aurinko oli alkanut
hoikentaa hankia. Silloin palasivat lähimpänä käyneet pirkkalaisten
pojat Lappia verottamasta ja toisia tuli sitten pitkin kevättä.
Poronkelkat olivat heillä täynnä veronahkoja ja kapahaukeja ja
kaukaisen Turjan tuomisia, -- silloin alkoi taas elämä jokisuulla.
Mutta vielä se vilkastui vilkastumistaan, kuta edemmäs kevät ehti, kuta
lähemmäs markkinain aika joutui, -- kuuluisain Tornion markkinain.

Tänne Tornion jokisuulle pysähtyivät näet noita kevätmarkkinoita
odottamaan etäisempäinkin Pohjanmaan ja Länsipohjan pitäjäin
lapinkävijät, myödäkseen siellä talviset saaliinsa ja vaihtaakseen
veronahat suolaan ja rautaan ja muuhun tarvekaluun ja sitten vasta
jatkaakseen matkaansa kotiseuduilleen. Siellä he odottivat jäitten
lähtöä, laivakulun alkamista, ja siksi heidän kirjavat vyönsä ja
punareunaiset kallokkaansa hohtelivat pitkin päivää jokiahteella, kun
he siellä joutilaina kuljeskelivat. Ja heidän joukkoaan lisäämään
saapui vielä viimeisellä keväthangella hiihtäen karjalaisia
laukkumiehiä Vienan rannoilta ja Suman kyliltä saakka. He tulivat
suurissa joukoissa, ja epäillen heitä katseltiin ja karsaasti
kohdeltiin, sillä olivathan he niitä samoja vainolaisia, jotka
toisin ajoin usein tulella ja miekalla olivat tulleet Kainuunmaata
verottamaan ja sen kyliä hävittämään. Mutta nyt he tulivat rauhan
miehinä, laukkumiehinä, ja siksi heitä kärsittiin, kun vannoivat
siivosti elävänsä. Heidän jälkiään kulki usein vielä kaukaisempiakin
idän kaupustelijoita, venäläisiä aina Novgorodin rajoilta saakka,
tuoden tarjolle idän tuotteita. Ja pohjoisesta saapui pirkkalaisten
seurassa tai heidän jälissään poroilla ja suksilla tunturien takaisia
norjalaisia Jäämeren satamista Tornion kuuluisille vaihtomarkkinoille,
missä sai tavaraa joka laatua, kaukaisintakin ja harvinaisinta. Hekin
majautuivat rauhan miehinä Tornion pirkkalaisten tupiin, eläen siellä
heidän kesteinään, vaikka he kyllä toisin ajoin usein kainulaisten
kanssa olivat kovassa torassa Lapin veroista ja monesti siellä
tunturien aavoilla vastakkain ryntäsivät verisissä otteluissa. Mutta
he olivat nyt hekin rauhan asioilla ja toisekseen vierailivat Tornion
miehetkin väliin norjalaisten taloissa ja kesteissä pohjoisen meren
vuonojen varsilla.

Kevät kului.

Kun vihdoin joet ja järvet olivat luoneet jäänsä, saapui Tornion
rannoille Laatokan kaupustelevia karjalaisia Käkisalmesta, pitkät
venematkat tehtyään. He olivat nousseet Pielisen vesiä Sotkamoon ja
sieltä laskeutuneet Oulujoen koskisia vesistöjä myöten meren rannalle
saakka. He olivat solakoita, kauniita miehiä ja heidän murrettaan oli
vaikea ymmärtää, vaikka he suomea puhuivatkin; mutta kaupanteossa he
olivat viekkaita ja ovelia. Nytkin he tekivät pientä kauppaa toisten
pitkämatkaisten kanssa odotellen markkinain varsinaista alkamista. --
Sisämaalaisia saapui Hämeestä ja Jämtlannista saakka maitse. Ja näiden
pitkämatkaisten kaupankulkijain lomissa puikkelehti siellä täällä
joku arka, tihrusilmäinen lappalainen matalana ja leveänä laajassa
peskissään. Hänellä ei ollut paljon myötävätä eikä siis paljoa millä
ostaakaan; nahkakiihtelyksensä vaihtoi hän usein jo markkinoita
odotettaessa Tornion eukkojen väkevään olueen, joi itsensä humalaan,
joi monesti poronsa ja peskinsä ja luuhelaisen vyönsä ja hävisi sitten
jonakin aamuna humalasta herättyään kenenkään huomaamatta salolle,
painuen metsien halki tuntureille kotapahaisensa ja pororaitonsa luo.

Vaan jo vihdoin tekivät jäät lähtöä Pohjanlahdenkin kärjestä, tuuli
särki ne ja hajoitti yhtenä yönä ja aamulla jo näkyi ensimmäinen purje
mereltä ja pian sitten toinen ja kolmas. Laivoja rupesi saapumaan
satamaan, niitä olikin jo kauan merellä risteillyt maihinpääsyä
vartoen. Niitä tuli suurempia ja pienempiä Pohjanlahden molempain
rantain satamista, Varsinaissuomesta ja Helsinglannista, enin kumminkin
Turun, Rauman, Tukholman ja Öregrundin kaupungeista. Näiden kaupunkien
porvareilla oli näet Tornionjoen suulla omat aittansa, joihin
tavaransa nostivat ja joissa myöntiä harjoittivat, ja he saapuivat
siis säännöllisesti vuosittain Tornion markkinoille. He latoivat esiin
aittansa ovelle tuomisensa pohjoisten seutujen asukkaiden ihailla:
kankaita, aseita, suoloja, astioita, hopeaa ja vaskea ja kiiltokaluja,
jopa houkutteleviksi herkuiksi etelämaiden tuotteita ja viinejäkin.
Niillä he vaihtoivat itselleen erämaiden antimia: turkiksia joka lajia,
kuivattua haukea ja suolattua lohta.

Nyt alkoivat markkinat. Kaikilta ilmansuunnilta tulleet kaupankävijät
toivat jokainen tavaransa rannalle, kulkivat ja tarjoilivat niitä
aitalta aitalle, venheeltä venheelle. Pitkämatkaisemmat pystyttivät
aittojen kupeille telttoja, joihin tavaransa levitellen asettuivat ja
näistä teltoista muodostui kuja pitkä kuin katu kaupungissa. Elämä
nousi vilkkaimmilleen ja sellaisena se pysyi pitkän kappaleen alkukesää
Tornionjoen matalilla äyräillä ja varsinkin Suensaaren rannoilla, jonne
liike ja kauppa keskittyi.

Omituinen kieltensekoitus soi tuossa kauppaleirissä. Siellä kaikui
kolmea, neljää eri kieltä ja lukuisia murteita ja sekava surina
syntyi, kun myyjät koettivat ostajien kielellä tehdä tavaroitaan
tunnetuiksi ja nämä taas omalla kielellään kyselivät hintoja,
tarjosivat ja tinkivät. Rahoja näkyi hyvin vähän käytännössä; niistä
eivät sydänmaan asukkaat välittäneet ja eri kansakunnat eivät myöskään
oikein tunteneet toistensa kolikoita eikä niiden arvoa. Rahakaupassa
oli helppo joutua petkutetuksikin, kun rahoja liikkui monenlaisia.
Senvuoksi tavara enimmäkseen vaihdettiin tavaraan; kustakin esineestä
annettiin sen verran toista tavaraa, kuin sen hinta kaupantekijän
arvelun tai mieliteon mukaan oli. Jos vienalaisen oikein teki mieli
helapäistä puukkoa vaskivöineen, antoi hän siitä parikin kiihtelystä
oravannahkoja, vaikka hän niillä muuten olisi voinut saada montakin
tuppivyötä.

Laivat kelluivat rannalla ja venheitä puikkelehti niiden ympärillä.
Toisia tuli, toisia läksi, toisista purettiin, toisiin lastattiin.
Tavara-aitoissa ja teltoissa vaalivat omistajat yöt päivät aarteitaan
ja aamuvarhaasta iltamyöhään kesti kaupantekoa. Paikkakunnan asukkailla
oli hyvät ansiot niistä markkinoista. Ruokatavaroilla oli korkea hinta
ja niitä meni minkä voitiin hankkia. Majataloihin kestit maksoivat
asunnostaan taikka toivat lahjoja tullessaan. Kullakin talolla oli omat
tuttavansa, jotka vuosittain kesteiksi saapuivat: kenellä raumalaisia,
kenellä norjalaisia, kenellä Käkisalmen laukkumiehiä, jotka kaikki
halusivat majatalonsa hyvänä pitää seuraavankin kesän varalta.
Torniolaiset olivat tavatessaan eri kansain edustajia vähän oppineet
niiden kieltäkin ymmärtämään ja saattoivat siten hätätilassa olla
kaupankävijöille avuksi ja itsekin siten välittäjäisiä ansaita.

Vapaata oli kaupanteko näillä pohjoisilla markkinoilla. Ei tarvittu
tulleja eikä passeja, kukaan ei ollut käskijä, kukaan ei käskettävä,
markkinamiehet hoitivat itse järjestyksenpidon ja hoitivat sen
hyvin. Olihan Tornion pirkkalaisten päämiehellä tosin jonkunlainen
"lapinvoudin" arvonimi, johon hän tai hänen isänsä oli saanut
valtakirjan joltakin Ruotsin kuninkaalta, ja pirkkalaiset koettivat
kylläkin pitää tätä asemataan arvossa. Mutta mikään varsinainen
esivallan edustaja tuo "vouti" ei suinkaan ollut, häntä kuunteli kuka
tahtoi tai viitsi eikä hänellä ollut mahtia millä saada äänensä sen
enemmän tepsiväksi. Eikä sitä tarvittukaan. Markkinarauha oli kaikkien
ja kaikensukuisten käsityksen ja edun mukaan pidettävä pyhänä, kukin
oli valmis sitä auttamaan ja kukin oli asestettu siihen kyetäkseenkin.
Harvoin rauhaa markkinoilla pahemmin rikottiinkaan. Vihamielisetkin
heimot pysyivät kauppatoimissa ollessaan rauhallisina, se oli ikäänkuin
yhteinen sopimus, jota ei kenenkään ollut hyvä rikkoa. Jos sitävastoin
eriheimoiset kaupankävijät markkinoilta palatessaan sydänmaan saloilla
tai meren aavoilla vaanivat toisiaan ja hyökkäsivät toistensa
kimppuun murhaten ja ryöstäen, jos siellä silloin syntyi verisiä
taisteluita ja vainotöitä, niin se oli toinen asia, se ei kuulunut
enää markkinatapoihin. Mutta kaupankävijät kulkivat tavallisesti
siksi suurissa joukoissa, että he kykenivät matkallaankin puoliaan
pitämään. Mutta usein kyllä näillä paluumatkoilla siitä huolimatta
näyteltiin verisiä jälkinäytöksiä, jotka kylvivät vihaa ja katkeruutta
ja idättivät uutta vainoa ja kostoa. -- Varkaus oli häpeällinen
rikos, jonka tekijän henki markkinoilla ei ollut kallis. Se, jolta
oli varastettu, rankaisi itse voron jos kykeni, ja siihen kaikki muut
suostuivat. Petos kaupassa oli lievempi rikos, jonka seuraukset petetty
sai pitää hyvänään, -- katsokoon eteensä!

Kirjoittamattomat olivat nämä kauppalait eikä siinä kaupanteossa
kirjamiehiä tarvittu. Saapui tietysti näille markkinoille, niinkuin
kaikkialle, mihin väkeä kertyi, noita aikansa loisia, kiertäviä
kerjäläismunkkeja, jotka harjoittivat käännytystyötään, edustivat
kirkkoa ja puhuivat omaan pussiinsa, mutta näillä kylmillä perillä
he eivät oikein viihtyneet. Tornion kivinen kirkko oli sitävastoin
aina auki turvaa hakeville vainotuille ja lohdutusta kaipaaville
murheellisille -- ja markkinain aikana sen kaikki pitivät pyhänä.
Vaan suurin osa markkinarahvaasta ei muuten tiennyt paljoa kirkosta
eikä uskosta; kullakin oli omat hartauskeinonsa, kenellä rukousnauha,
kenellä risti rinnalla, kenellä noitarengas tai käräjäkivi
massissa. Mutta yhteistä iloakin saatettiin siltä pitää kesäiltoina
markkinatörmällä. Tornion olut ja ulkomaan viini siellä usein teki
oudoista ystäviä ja tutuista vihamiehiä ja väliin niissä kisoissa
naimiskaupatkin pantiin alulle -- moni Tornion tyttö siellä löysi
sulhasensa ja joutui morsiameksi väliin kaukaisillekin rannoille.

Kuulut olivat Tornion markkinat aikoinaan, humu niiden vilkkaudesta
ja suuruudesta kulki yli monen maan ja kaikkialla pohjoismaissa oli
aina niissä käyneitä, niille lähteviä. Ja siksi pohjoismaiden vanhin
historioitsija Olaus Magnus itse kävi asiasta tehden noita markkinoita
katsomassa ja laati niistä kirjaansa selonteon, piirsipä kuvankin
noita markkinoita esittämään ja valaisemaan silloisen elämän virkeyttä
napapiirin rajoilla.

Tämä ensimmäinen kuvamme soveltuu parhaiten 14:lle sataluvulle, mutta
mahtuu se sentään hyvin sitä edelliselle ja sen jälkimmäisellekin
vuosisadalle. Vielä kauan myöhemminkin oli Tornion, samoin kuin
sittemmin Kemin ja Oulunsuun, satamilla suuri merkitys ja maine
Pohjolan kaupan keskustoina, vilkkaina liikepaikkoina.


II. VUOHENGINKOSKEN RANNALLA.

Toinen "kuvamme kuluneilta ajoilta" voidaan sovittaa sille paikalle
Oulunjärven itäpäähän, jossa Kuhmonhaaran vedet laskevat mainittuun
järveen, siis jotenkin siihen, mihin nykyinen uusin rautatiemme
päättyy, -- Kajaanin kaupungin seuduille. Mutta siellä ei ollut silloin
mitään Kajaania, ei kaupunkia eikä linnaakaan, ei edes alkua niille
raunioille, joilta matkailija nyt Ämmäkosken kuohuja ihailee. Siellä ei
ollut silloin mitään paikallista asutusta ollenkaan, siellä oli erämaa,
asumaton, jylhä erämaa. Aika oli kumminkin vähän myöhäisempi kuin
edellisessä kuvassa.

Nämä seudut olivat silloin vielä etäisempäin asutusten takamaita,
eräkulkijain metsästysmaita ja kalavesiä. Kontio vielä kuninkaana,
hukka maitten mittarina.

Mutta näille asumattomille rannoille saapui kumminkin jo niihin
aikoihin aina kesäisin koko joukko kulkevaa väkeä, saapui lännestä,
etelästä ja idästä, ja usein nuo tulokkaat edellämainitulla
virranjuoksulla tapasivat toisensa, vuoroin rauhallisessa, vuoroin
vihamielisessä tarkoituksessa. Limingan ja Oulunsuun miehet
saapuivat vuosittain tänne vanhoille takamailleen metsänkäyntiin
ja hauvinpyyntiin, sauvoivat pitkässä jonossa verkoilla ja aseilla
lastattuja venheitään suvantopaikoissa ja vetivät niitä koskipaikoilla
köysillä rannalta. Heillä oli siellä kalajärvillä kullakin vanhat,
tietyt apajansa ja saunansa. Pohjois-Savon uutisasukkaat taas tulivat
poikkimaisin etelästä päin, selässään pyydyksiään kantaen, samoille
järville ja rakensivat sinne hekin kalamajoja, joihin väliin jäivät
talvenkin yli elämään ja metsänriistaa pyytämään. Karsain silmin heitä
pohjolaiset katselivat, milloin kalavesillään heitä tapasivat, vaan
savolaiset olivat rauhan miehiä eikä heidän kanssaan siis pahempaa
riitaa syntynyt. Mutta Maanselän takaa ja aina Vienan kylistä saakka
saapuivat karjalaiset laukkuineen ja keihäineen, kantoivat kepeitä
haapioitaan kannasten ja taipaleiden yli ja soutivat niitä vuolaissa
virroissa. Oli heillä kalanpyydyksiä heilläkin, mutta pääasiana heillä
oli kaupanteko, ja siksi he hakivat kalastavia erämiehiä näiden
lepopaikoilta. He tulivat rauhan miehinä, kättä pistivät, lahjoja
antoivat, avasivat laukkunsa ja kehuivat tavaroitaan. Pohjanmaan ja
Savon miehet möivätkin heille saaliitaan, nahkoja ja haukeja, ja
ostivat heidän rihkamoitaan. Siitä kehittyi varsinainen kauppapaikka
Oulunjärven itäpäähän Vuohenginkosken rannalle, jossa eräkävijät joka
kesä tapasivat toisensa ja jonne pitempimatkaisiakin kaupustelijoita
rupesi osaamaan, Käkisalmen karjalaisia ja muita. Sinne kohosi kosken
rannalle kauppakojuja ja savupirttejä ja Vuohenginkosken markkinat
kävivät nekin tunnetuiksi.

Mutta aina ei se yhtyminen niin rauhallista ollut, aina eivät nämä
markkinat sovinnolla loppuneet. Usein, kovinkin usein, seurasi
sovinnon kauppaa verinen riita. Vienan miehet olivat kepulia miehiä,
veljinä päivällä kättä löivät, vihollisina yöllä karkasivat nukkuvain
kimppuun, ryöstivät ja tappoivat. Syttyi siten tuimia tappeluita
noissa hiljaisissa erämaissa. Pohjanmaan miehet taas olivat sitkeää
ja pitkävihaista väkeä; he eivät voineet koskaan jättää kärsimäänsä
vääryyttä kostamatta, heidän piti saada silmä silmästä ja hammas
hampaasta ja siksi jatkui vihollisuuksia kesän toisensa perästä --
aina oli jollakin jotakin kostettavaa. Usein tehtiin kyllä sovinto,
tehtiin "ikuinen rauha" ja lyötiin kättä päälle. Ja taas käytiin kotvan
aikaa rauhan kauppaa Vuohenginkosken rannalla, kunnes jälleen se rauha
rikkoutui ja muuttui sodaksi, vainoksi ja kostoksi. Se oli nousua ja
laskua, oli vaihdellen rauhan hiljaista työtä ja sodan veristä melua ja
korvet kajahtivat vuoroin pyynnistä palaavain iloista juttua, vuoroin
haavottuneiden valittavaa tuskaa. Mutta vilkasta elämätä se oli, siinä
miehillä luonto karaistui ja hammas karkeni.

Pohjolaiset ja vienalaiset taistelivat siten kauan tuimasti keskenään
näiden erämaiden omistamisesta ja herruudesta. Savolaiset sitävastoin
väistivät riitaa ja harjoittivat vain hiljakseen pyyntiään, vaan
sitenpä laskivat juuri he vähitellen nämä takamaat alleen, omistaen ne
viljelijän oikeudella omikseen. He olivat rauhan raatajia ja siksi he
voiton perivät. Heitä jäi aina joku perekunta vuodessa sinne johonkin
lahden poukamaan rakentamaansa majaan vakinaisesti asumaan, pannen
siten alun itäisen Pohjanmaan kiintonaiselle asutukselle. Näiden lapset
ne ovat siellä sitten vuosisatain halki saaneet kestää toisenlaista
taistelua, taistelua karun luonnon kovuutta ja kitsautta vastaan, ja se
taistelu on ollut pitkä ja työläs. Mutta he eivät ole siihen taisteluun
kukistuneet, he ovat ponnistelleet aina talven yli kesään päästäkseen
ja odottaneet uuden ajan valkenemista.

       *       *       *       *       *

Ehkäpä se uuden ajan sarastus nyt onkin lähellä, ehkä taasen
pitkää laskua seuraa näille maakunnille pitkä nousu, vilkkaamman
elämän rikkaamman toiminnan aika, joka taas muistuttaa noita kuvia
kuluneilta, eloisimmilta ajoilta, mutta joka on niitä rauhallisempi ja
turvallisempi.



TEINI


Käsivarsiaan heilutellen ja ruumistaan puistellen juosta hölkötti
pitkäkoipinen teini pimeitä kujosia myöten aamukylmässä kouluun.
Hän koetti kääriä kulunutta, mustaa takkiaan tiukemmin ruumiilleen,
mutta se ei tahtonut tepsiä kylmää vastaan. Ja kumminkin hänestä
tuntui, ettei nyt tänä aamuna ollut kovinkaan pakkanen, vaan se oli
se syömättömyys, nälkä, joka häntä kylmäsi, -- viimeisen leipäpalansa
oli hän äsken pistänyt poskeensa noustessaan ylös Eenokki-sepän
tuvassa. Mutta se pala oli ollut liian pieni, se ei riittänyt
lämmittämään luisevaa ruumista. Ja sillä ravinnolla sitä nyt piti
kestää puoleenpäivään saakka, jolloin taas saattoi odottaa Portin
Pietarin keittiössä lämmintä ruoka-annosta. Jos sieltäkään enää saa...,
kärtyisiä ovat olleet viime aikoina.

Teini Antti Antinpoika juoksi kinosten väliin polettua polkua pitkin
tuulimyllyjen ja navettarakennusten lomitse kunnes vähän leveämpi,
mutkainen katu aukeni eteen. Mutta sekin oli vielä aivan pimeä,
ainoastaan jonkun porvarin keittiön ovenraosta taikka sarvesta höylätyn
ikkunan läpi kuumotti arka valon säde. Aamu oli vielä hyvin varhainen.
Kun kolmikulmainen rauta raastuvan tornista viisi kertaa helähti,
silloin piti teinien olla koulussa, mutta varalta täytyi heidän jo
lähteä kotoaan paljo aikaisemmin.

Koulutalon ovi oli auki ja siitä loimusi talviaamun pimeyteen
takkavalkean punertava hohde. Ovella telmi jo toisia teinejä ja he
tahtoivat vetää Antinkin mukaan leikkiinsä. Vaan Antti ei ollut tänään
sillä tuulella. Hän haki toveria, jolla olisi evästä mukanaan, mutta
sitä ei ollut nyt kellään sellaisella, jolta hän sitä olisi voinut
pyytää, ja hän istahti senvuoksi alakuloisena seinään kiinnitetylle
penkille, kauas katveeseen. Sieltä katseli hän hiljaa tuota jo
tuttavaksi kodiksi itselleen käynyttä kouluhuonetta, opettajan
pöytätuolia johon juuri neljä talikynttilää sytytettiin, karkeatekoista
kirjastokaappia, jonka harvoja, mutta kallisarvoisia kirjoja hän oli
oppinut rakastamaan, noita mataloita penkkejä, joissa hän opetusta oli
saanut nauttia. Mielihaikealla hän ajatteli, että hänen nyt ehkä täytyi
ne jättää ja katkaista kesken opintonsa ruoan puutteessa, ja ryhtyä
muuhun ansioon.

Niinkuin useimmat tovereistaankin oli Antti köyhän talonpojan lapsi,
joka oli lähtenyt kaupunkiin, koettamaan onneaan opin ohdakkeisella
polulla. Eväskontti seljässä ja sauva kädessä oli hän kouluun saapunut,
saanut armosta jäädä asumaan Eenokki-sepän matalaan tupaan ja porvarien
keittiöissä hän oli, niinkuin toverinsakin, kerran päivässä keiton
saanut. Niin oli eletty ja luku oli luistanut ankaran Martti-mestarin
opastuksella hyvää vauhtia. Pari kertaa talvessa oli eväskontti täytenä
saapunut kotoa markkinamiesten matkassa ja niin oli aina eletty siihen
asti, kunnes lomalle lasketut teinit kaikki olivat pienissä parvissa
lähteneet maakuntaa kiertämään ja keräämään varoja, rahoja, vaatetta
ja ruokaa taas uudeksi lukukaudeksi. Mutta nyt oli Antin kontti
kesken talvea aivan tyhjentynyt, eikä täytettä ollut kotipuolesta
saapunut, köyhyys kun vallitsi sielläkin, ja porvarit rupesivat käymään
kärsimättömiksi kärttäjille, -- nyt oli seinä noussut Antille eteen.

Näitä hän surumielisenä mietti, kun opettaja, ankara Martti-mestari,
astui sisään ja kävi latinaksi latinalaiseen kielioppiinsa käsiksi.
Antin kimppuun ei mestari monesti päässyt, vaan tänään Antti oli
hajamielinen, sekausi vastauksissaan ja kun aamulukujen päätyttyä
teinit hajautuivat päivällisille, oli hän alakuloisuutensa lisäksi
tyytymätön itseensäkin. Ei ollut tosin Martti-mestari patukkaa
käyttänyt, joka oli ainoa, jokapäiväinen parannuskeino teinien
hajamielisyyttä ja huonolukuisuutta vastaan, mutta ukon suupielien
vinkeistä näkyi, että hän oli vihassa.

Porvarien pojat riensivät koteihinsa kaupunkiin, rikkaammat
maalaispojat majapaikkoihinsa, köyhimmät kuokkimaan sääliväin ihmisten
keitoille. Antti käveli Portin Pietarin keittiöön ja asettui ovensuuhun
odottamaan, -- nälkä kurni suolta ja ruoan haju melkein huimasi päätä.
Mutta pisteliäästi häntä nyt Pietarin palvelijat kohtelivat.

-- Tulit eilen ja tulit tänään, -- taasko huomenna tulet? --
veistelivät he. -- Saa nähdä, riittääkö taas keitto muulle väelle, kun
sinä pääset popsimaan.

-- Se ei tämä Antti syö muuta kuin sen ainoan kerran päivässä, mutta
silloin sille pitäisikin olla erityinen padallinen, -- kappa nauriita
ja puoli lehmän reittä.

-- No, siinä on nyt taas täysi kuppi, katsotaan sitten, kantavatko nuo
kapeat koivet naurisvellistä paisunutta vatsaa...!

Niin veisteli keittiössä talonväki, joka rupesi kyllästymään näihin
jokapäiväisiin vierailuihin. Antti söi, mutta nieli kyyneleitä vellin
mukana. Kiitettyään ruoasta läksi hän kiirein askelin takaisin kouluun
ja astui ankaran Martti-mestarin tupaan, jossa tämä perheensä kanssa
asui ja koetti saada vuoden ympäri riittämään sen puolen lästiä rukiita
ja saman ohria, jonka hän nautti opetustyöstään palkakseen. Antin oli
aikomus pyytää mestarilta elatuksenapua niistä teinirahoista, joita
koululle maakunnasta kannettiin. Vaan ne olivat mestarilta jo aikoja
sitten menneet, niitä oli syöty ja jaettu ja sen vuoksi hän ankarasti
Antille tiuskasi: -- Mitä teinirahoja, ne olen jo jakanut ja omistani
lisää pannut, niin että en enää tiedä, mitä omille lapsilleni annan.
Olethan itsekin saanut, -- parempi olisi, jos te joskus toisitte
minulle kotipuolestanne tulijaisiksi jonkun juuston tai voinaulan, kuin
että aina mangutte teinirahoja, jotka sitten olueen juotte.

-- Mutta minulla ei ole nyt enää mitään syötävää, sopersi Antti.

-- Koeta hankkia, koeta hankkia, ja ole ahkera ja tarkka, eläkä hölmö,
niinkuin tänään, niin minä jonkun vuoden perästä ehdotan sinut saamaan
apulaispapin viran.

Antti huomasi jo, että hänellä ei ollut muuta neuvoa, kuin lähteä maata
kiertämään ja maakunnasta elatuksenapua keräämään. Hän tiesi, että
sekin oli oikeastaan jo kielletty, mutta mikäs siinä auttoi, kun hätä
käski.

-- Antaisiko mestari minulle teinin todistuksen teiniapuja kerätäkseni,
pyysi hän ujosti.

Mutta siitä mestari tuskastui.

-- Tiedäthän, että minun ei ole lupa antaa sellaista todistusta, laki
sen kieltää, -- vai tahdotteko, että minulta tämä viheliäinen virkani
vietäisiin!

Omin neuvoinsa täytyi nuoren teinin lähteä suoriutumaan. Palatessaan
mestarin luota koulutupaan olivat siellä toiset koululaiset koolla
harjotellen iloisina ja reippaina latinalaisia koululauluja.
Pääsiäinen oli tulossa, ja silloin he, samoin kuin jouluna ja
pyhäinmiestenpäivänä, aina kulkivat talosta taloon laulaen porvarien
perheille noita kauniita joululaulujaan, joihin he usein itse sanoja
sepittivät. Silloin oli teineillä hyvät päivät, porvarien juhlaruu'ista
saivat he runsaita annoksia, ei säästetty silloin silavaa eikä olutta,
eikä niin huonoa teiniä ollut, joka ei olisi silloin jaksanut humalaan
päästä. Voudin oli m.m. tapana vuosittain antaa teineille, kun he
saapuivat kuninkaankartanon portaille veisaamaan, 6 kannua olutta,
puolen leiviskää leipää, palvatun lampaan ja naulan kynttilöitä, --
se kirjoitettiin "porttirahoina" oikein voudin tileihin ja siitä
teineillä ilon kestejä kesti. Nämä makeanleivän päivät olivat taas
tulossa ja kadehtien katseli Antti, kuinka hänen toverinsa niitä
varten valmistautuivat, -- hänen itsensä täytyi lähteä pois maakuntaa
kiertämään...

-- Tule pääsiäislauluja laulamaan, kehottivat toverit.

-- Elä aina märehdi sitä latinalaista kielioppia, pistelivät he.

Vaan Antti hiipi hiljaa koulutalosta pois, käveli kinoksiin polettua
polkua pitkin tuulimyllyjen ympäri ja navettain ja tallien välisiä
kujia myöten Eenokki-sepän pirttiin, josta hän haki konttinsa ja
suksensa. Ja verkalleen lähti hän potkimaan kaupungin portista ulos
yksin talviseen metsään.

Entisinä aikoina, paavin uskon aikoina, joista vielä vanhat kertoivat,
olivat ihmiset armeliaampia koululaista kohtaan ja näiden toimeentulo
luostari- tai kaupunginkouluissa oli parempi. Katoolinen kirkko julisti
hyväksi työksi köyhäin koululaisten auttamisen ja myönsi sadan päivän
aneet jokaiselle, joka teinille almun antoi. Rikkaiden luostarien tai
piispanistuimien yhteydessä olevat koulut olivat siksi äveriäitä,
että niiden kannatti hyvin palkata opettajat ja avustaa ja vaatettaa
oppilaitakin. Ja silloin oli myöskin teinien kulku maakunnissa aivan
luvallista ja tavallista. Mutta uskonpuhdistuksen jälkeen joutuivat
koulut Suomessa rappiolle, hallitus riisti kirkon varat eikä sen
laitoksia kumminkaan ylläpitänyt; opettajain palkat pienennettiin,
näiden tiedolliset edellytykset samalla supistuivat eikä kukaan
ajatellut köyhien teinien avustamista. Päinvastoin hallitus kielsi
näitä kulkemasta maaseudulla teiniapuja keräämässä, koska se muka
vietteli laiskuuteen ja aikaansai pahennusta, -- hallitus tahtoi itse
kiskoa talonpojilta verot niin tarkkaan kuin nämä suinkin jaksoivat
suorittaa eikä sallinut muiden kerjätenkään käydä heitä verottamassa.
Sen sijaan hallitus itse kantoi "teinirahoja" talonpojilta,
tarkoituksessa jakaa niitä koululaisille, mutta ne rahat supistuivat
hyvin vähiin, mitkä teineille lopullisesti annettiin.

Siihen aikaan, noin kolmesataa vuotta sitten, jolloin pitkäkoipinen
teini Antti Antinpoika yksin lähti kaupungista maalle hiihtämään,
kerätäkseen varoja lukujensa jatkamista varten, oli koululaisilla
siis hyvin vaikeat olot, ja hyvin hämärät olivat Antinkin toiveet.
Hän mietti siinä hiihtäessään, olisiko parempi muuttaa uraa, jättää
luvut sikseen, opille annettiin näinä sotaisina aikoina hyvin vähän
merkitystä. Maantiellä kulkijakin näki kyllä, kenellä niihin aikoihin
oli mahti käsissään ja menestys edessään. Tuhkatiheään ajoi Anttia
vastaan vallattomia ratsumiesparvia hoilaten ja laulaen. He poikkesivat
taloihin ja ottivat väkisin ruokaa ja juomaa mitä parasta oli
saatavissa ja elivät yhdessä huumauksessa. Ja pilkkaa he tekivät kontti
seljässä hiihtelevästä teinistä.

-- Kas siinä hometoukka, joka on kirjojensa äärestä lähtenyt metsään
tuulottautumaan, sanoivat he ivalla.

-- Hanki itsellesi miekka ja ratsu, niin sinusta vielä mies tulee,
koipia sinulla ainakin on. Ei latina sinua elätä. Vaan tule
sotaretkelle. Siellä saat viiniä kypärästä juoda ja viileskellä vehnää
ja silavaa, ja kultia ja hopeita saat saaliina kotiisi kantaa. Ja mitä
se maksaa soturin kunnia ja maine!

Antti taivalsi edelleen antautumatta väittelyihin raakojen ja rajujen
sotilasjoukkojen kanssa. Hän hiihti Turun lähimpäin maatalojen ohi, --
niitä kävivät teinit liian usein verottamassa -- alkaakseen kerjuunsa
etempätä. Ilta rupesi jo tulemaan ja hän hiihti vielä metsäistä
taivalta.

Saapui hän kumminkin ennen illan tuloa suureen taloon ja ilmaisi ujosti
asiansa. Mutta siellä oli jo liian usein käynyt samoja asiamiehiä ja
niille oli opittu vastaus antamaan. Kuningas oli kieltänyt teinikulun
ja kieltänyt heille almuja antamasta. Joka ei työllään itseään elätä,
se on käsketty lähettää muitta mutkitta sotaväkeen, varokoon Antti,
ettei ruunun miehiä satu hänen taipaleelleen.

Yöksikään ei Antti uskaltanut taloon jäädä, hän lähti hiihtämään
edelleen, vaikka väsymys jo painosti ponnistuksiin tottumattomia
raajoja ja mieli apeana asui. Kotvan hiihdettyään pysähtyi hän maantien
varrella pienelle kunnaalle, istahti kaatuneelle hongalle ja kyynel
tirahti silmästä nuoren miehen. Niin toivottomalta tuntui kaikki,
pystöön näytti taival nousevan opin tiellä. Vielä vuosia täytyi ehkä
näin kihnuttaa, ennenkuin saattoi toivoa lukuajan loppuvan, -- ja
mitä oli silloinkaan edessä? Parhaassa tapauksessa joku vaivainen
apulaispapin paikka jonkun kitsaan kirkkoherran luona ruokapalkalla,
ja siihen asti täytyi vielä nähdä niin paljon nälkää! Miksei hän
viskannut kulunutta, mustaa teininmekkoaan hiiteen ja sen mukana kaikki
grammatiikat ja retoriikat ja dialektiikat, ja tarttunut miekkaan,
joka avasi viinin ja vehnäsen maat? Sotaväen kirjureita vilisee joka
kylässä, -- ei tarvitse muuta kuin ilmoittautua sellaiselle, niin ovat
pestirahat taskussa ja ruumin ase kädessä, jolla itse ottaa, mitä ei
mielisuosiolla anneta...

Tähän suuntaan kävi nuoren teinin ajatuksenkulku, mutta kaihoa ne
tuumat kasvattivat hänen mieleensä, -- kirjat olivat jo käyneet hänelle
rakkaiksi, hän olisi tahtonut syvemmin niihin tutustua. Mutta hänen
siinä istuessa sitä synkempänä mieleltään, kuta pimeämmäksi ilta kävi,
kulki yksinäinen nainen maantietä, pysähtyi nuorukaista puhuttelemaan
ja armahti häntä sekä vei hänet läheiseen matalaan majaansa yöksi.
Ja aamulla vielä evään konttiin antoi ja siunasi taipaleelle. Ja
rohkeammalla mielellä taas nuori teini lähti hiihtämään, yhä kauemmas
sydänmaata kohti. --

Kuta syvemmäs sisämaahan hän hiihti, sitä avuliaammiksi ihmiset
kävivät. Hänen konttiinsa kertyi leipää, lihaa, voita ja kalaa, hän sai
korjata resuset kenkänsä ja vaatetta hän sai ohkasen mekkonsa lisäksi.
Suksikeli loppui ja jalan hän jatkoi kiertokulkuaan sulalla maalla.
Kevätmarkkinoille kaupunkiin lähteväin mukana saattoi Antti jo lähettää
Eenokki-sepän majaan runsaat muonat ja kun hän itse paluumatkalla
koulukaupunkia läheni, painoi kontti taas raskaasti hänen hartioitaan.
Mutta mieluistapa oli sitä takkaa kantaa; nyt sai taas huoletta viipyä
puolen vuotta kirjojen ääressä eikä kurninut nälkä suolissa. Poissa
oli epäilys ja apea mieli ja halveksuen hän nyt katseli raakoja
ratsumiesjoukkoja, jotka kompasanoja lasketellen hänen ohitseen ajoivat.

       *       *       *       *       *

Oli Juhannusaatto, kun Antti taas koulukaupunkiin ehti. Juhlaa varten
panemastaan oluesta ja leipomistaan leivistä olivat taas porvarit
antaneet teineille heidän osansa ja kaupungin laidassa nämä hilpeät
nuorukaiset nyt kokkoa polttivat ja runsaita eväitään nauttivat, kun
Antti raskasta konttiaan kantaen metsästä saapui. Riemulla riensivät
he häntä tervehtimään ja joukkoonsa kutsumaan. Mutta Antti vei
ensiksi konttinsa kaupunkiin Eenokki-sepän taloon, kätki raskaasti
kerätyt lukumuonansa visusti sepän muijan aittaan ja kantoi loistavin
silmin Martti-mestarille paksun leipäjuuston ja komean voimöhkäleen
tulijaisiksi. Ja kyynel kiilsi mestarin silmässä, kun hän palannutta
teiniään tervehti ja juustosta viipaleita lapsilleen leikkeli.

Iloisin ja reippain koko teinijoukosta oli Antti, kun hän illan
yöksi vaihtuessa taas istui toveriensa keskuudessa ja kertoi heille
roihuavan kokon ääressä matkansa vaiheista. Porvarien väkevä olut
teki tehtävänsä, ja kun teinit käsi kaulassa laulelivat latinalaisia
juhlalaulujaan, kaikui korkeimpana joukosta Antin ääni. Ja laulun
loputtua toisti hän vielä kerran yksin:

    Gaudeamus igitur
     Juvenes dum sumus.



KRISTER-HERRAN VERKALASTI


Viipurin linnan vanha päällikkö, Krister Niilonpoika Vaasa, oli äkänen
ja sydämmikkö ukko. Hän oli tarmokas mies ja voimakas maaherra,
ylhäistä sukua ja arvoltaan korkea, mutta luonteeltaan oli hän niin
ankara ja äreä, että häntä enemmän pelättiin kuin kunnioitettiin.
Kolmattakymmentä vuotta oli hän jo Karjalan linnassa isännöinyt
koko Itä-Suomen käskynhaltijana, mutta eipä muistanut kukaan linnan
väestä eikä kaupungin asukkaista tavanneensa ukkoa iloisena tai edes
tyyneellä tuulella, -- aina hän oli kärtyinen ja vihainen, puheissaan
kiivas ja käytökseltään tyly. Kaupungin porvarit tosin arvailivat,
että mahtoi ukko sentään kaikessa hiljaisuudessa joskus olla itsekseen
hyvilläänkin, kun oli saanut merellä kaapatuksi jonkun luvattoman
lastin tai kiskastuksi maakunnasta uuden veron, mutta sitä hän ei
kenellekään osoittanut, ei edes omalle perheelleen, jota hän kohteli
yhtä ankarasti kuin kaikkia muita.

Ukko Krister ei näet ollut ainoastaan äkänen vanha herra, vaan sen
lisäksi perin ahnas ja itara, tarkka ruumin puolesta, mutta vielä
tarkempi omastaan. Hänen saituudestaan kulki sen ajan Viipurissa --
salaa tietysti -- paljon kaskuja. Niin oli hän kerrankin ottanut
periäkseen Räävelistä Viipurin Karjaportin luostarille lahjoitettuja
testamenttivaroja, joita piti olla melkoiset määrät, mutta kun hän
sitten laski pois kulunkinsa ja vaivanpalkkionsa, jäikin jälelle
luostarille vain kolme hopealusikkaa ja vanha tinakannu, -- ja siitä
eivät harmajat veljet häntä paljon siunanneet. Viipurin porvariston
ja raadin hän kerran sai urakalla hankkimaan linnaan koko talven,
muonat, mutta kun maksun aika tuli, kuittasi hän koko jutun -- eräällä
kuninkaallisella kauppalupakirjalla, jonka kaupunki oikeastaan jo
muutamia vuosia sitten oli saanut. Talonpojat eivät uskaltaneet
nureksia hänen määräämistään veroista, sillä kun he kerran niistä
olivat tehneet Krister-herraa vastaan valituksen kuninkaalle, kiskoi
ukko heiltä siitä rangaistukseksi -- uuden veron, aivan ylimääräisen.
Hän ymmärsi näin ollen itse, ettei häntä juuri rakastettu, mutta siitä
hän ei välittänyt, kunhan häntä toteltiin ja hänelle -- maksettiin.

Niin murjotti ukko kesät talvet synkässä kivilinnassaan ja aina oli
hänellä jotakin syytä olla äreä.

Mutta eräänä kesäpäivänä -- se oli vuonna 1437 -- oli Krister
Niilonpoika tavallista vihaisempi. Linnan suuressa asehuoneessa kulkea
kääpitti hän käppyrässä -- hänen, selkänsä oli näet jo vanhuuttaan
koukussa -- ja takoi rautaista miekanhuotraansa kivilattiaan,
niin että holvit kaikuivat, ja hänen pienet, tihruiset silmänsä
verestivät kiukusta. Hän torui nyt alapäällikköään, linnanvouti Antero
Stoolpannaa, joka kalpeana seisoi hänen edessään, ja huusi tälle:

-- Ne ovat verukkeita, se mies on otettava kiinni, olet toiminut
huonosti.

-- Mutta hän ei ole enää koko maassa, hän on laivallaan lähtenyt
tiehensä, luultavasti Rääveliin.

-- No, pane laiva hakemaan hänet sieltä.

-- Hän on Räävelin porvari...

-- Olkoon, hänet on pantava kiinni ja tuotava tyrmään tänne, kunnes
sammalet päähän kasvaa. Hä, etkö ymmärrä, hän on häpäissyt minut ja
vahingoittanut minua hallituksen edessä ja tehnyt minut naurettavaksi
Turussa ja Viipurissa ja kaikkialla -- hä, etkö ymmärrä? Te olette
samanlaisia lurjuksia kaikki, -- no, suoria käskyjäni täyttämään, eläkä
siinä verukkeitasi mukita!

Vouti läksi miettiväisenä pois. Mutta kesken kaikkea täytyi hänen
hymähtää.

Sillä ukko Kristerillä oli todellakin tällä kertaa vähän syytä olla
harmissaan; hän oli kuin olikin kärsinyt pienen tappion ja joutunut
naurettavaksi. Mutta syy ei oikeastaan ollut tuon rääveliläisen
porvarin, jonka hän nyt kiukussaan välttämättä olisi tahtonut tyrmään
sulkea, vaan hänen oman itaruutensa ja ahneutensa, -- se kai häntä enin
sapettikin.

Seikka oli näet se, että Raaseporin linnanherra Iivar Fleming,
joka, niinkuin Raaseporin linnanherrain tapa oli, sivuelinkeinonaan
harjoitteli kaappausta ja muuta huonompaa meriliikettä, tässä
kevätkesällä oli ottanut haltuunsa rääveliläisen porvarin Olavi Vinken
kauppalaivan, joka verkalastissa oli menossa Novgorodiin. Raasepori
oli yleensä tällaisesta väkivaltaisuudesta huonossa huudossa, mutta
tällä kertaa oli tuohon kaappaukseen sentään ollut vähän oikeuden
varjoakin, koska Vinken lastin seassa oli ollut joku määrä aseita. Jo
monta vuotta sitten oli näet Ruotsin hallitus kieltänyt hansakauppiaita
ja muita merenkulkijoita viemästä aseita Novgorodiin, jonka vallan
kanssa alituiseen oltiin hienossa riidankähmässä, ja Krister-herra oli
Viipurin päällikkönä äskenkin uudistanut tuon kiellon. Fleming vei siis
valtaamansa laivan Raaseporiin ja Vinkelle tuli hätä käteen.

Siinä tuskassaan oli hän rientänyt Viipuriin, Krister-herralta apua
hakemaan. Vanha saituri oivalsikin kohta, että tässä on jotakin
ansaittavana ja hän lupasi Vinkeä auttaa, mutta kovilla ehdoilla:
puolet verkalastista piti hänen saada palkkiokseen. Siitä hinnasta
suostui hän ottamaan koko lastin omiin nimiinsä ja omanaan vaatimaan
sen takaisin ja pelastamaan laivan. Olihan hän Raaseporin herraa paljon
mahtavampi ja voimakkaampi, hänellä oli aina keinoja pakottaakseen
Flemingiä taipumaan. Sopimus tehtiin. Krister Niilonpoika antoi
rääveliläiselle porvarille sinetillään varustetut kirjat, joissa
vakuutti lastin omakseen ja sillä syyllä vaati laivan takaisin.
Kevenneellä mielellä ja hyvillä toiveilla läksi hätääntynyt porvari
Raaseporiin hommaamaan laivansa ja lastinsa irti.

Juoni olikin onnistua, -- Iivari Fleming ei suinkaan uskaltanut
Viipurin ankaraa käskynhaltijaa vastustella, vaan lupasi heti toimittaa
hänen tavaransa takaisin. Mutta viime hetkessä hän sittenkin rupesi
vikuroimaan -- lienee mies juonen älynnyt -- ja selitti jättävänsä
asian oikeuden ratkaistavaksi. Sehän oli ilmeistä koiruutta,
Krister-herra sen heti älysi asiasta kuultuaan -- ajateltakoon vain
sitä ristiriitaa, että Raaseporin vanha merirosvo kerran kiltisti
turvautui lakiin, ilkeyttähän se oli kaikki! Mutta Vinke meni loukkuun,
purjehti Flemingin kanssa Turkuun, jossa asia alistettiin sikäläisen
käskynhaltijan Hannu Kröpelinin tuomittavaksi. Ja siitä tulikin kova
tutkimus -- sulaa ilkeyttä, päätteli Krister, joka tiesi, ettei
Hannukaan ollut hänen ystäviään -- Vinke parka pantiin lujalle lastinsa
johdosta, hän erehtyi puhumaan ristiin ja lopuksi täytyi hänen suoraan
tunnustaa, että lasti olikin hänen omansa ja että Krister-herra oli
antanut aivan perättömät paperit kiertääkseen omia määräyksiään ja
ansaitakseen puolet verkalastista.

Juttu tuli julkiseksi, siitä Hannu ja Iivari kyllä huolta pitivät, sitä
he vain lienevät tahtoneetkin. Turun käskynhaltija lähetti Krister-ukon
sinetöidyt todistukset ynnä kertomuksen asiasta Tukholmaan, jossa
juuri uutta kotimaista hallitusta tanskalaisten sortovallan katkettua
järjesteltiin, ja itse vanhalle herralle hän myös kirjoitti isälliset
nuhteet. Muuten tuomittiin laiva ja lasti Vinkelle, ainoastaan aseet
hän menetti, ja onnellisena lähti pitkässä hädässä ollut rääveliläinen
porvari purjehtimaan verkapakkoineen kotiin Suomenlahden poikki,
aavistamatta, minkä harmin hän oli viipurilaiselle auttajalleen
tuottanut.

Krister-herra oli pian saanut tiedon verkalastin kohtalosta ja hänellä
oli sappi ollut haleta. Sillä hän tunsi luissaan sen vahingonilon,
millä kaikki kiusautuneet aatelismiehet ja Viipurin viekkaat porvarit
näkivät hänelle tapahtuneen tappion ja häpeän. Ja asiasta tehty
ilmoitus Tukholmaan oli juuri tällä hetkellä aivan hiidestä heitetty,
sillä ukolla oli siellä parastaikaa verkkoja vesillä, hän aikoi
kaukaisesta linnaläänistään hinautua sinne järjestettävän hallituksen
jäseneksi ja hänellä olikin nyt, Engelbrektin kaaduttua ja herrain
ollessa keskenään riitaisia, paljon toiveita sinne päästä. Vaan nyt ne
saivat hänen vihollisensa siellä taas keppihevosen ratsastaakseen. Entä
sitten se puolen verkalastin hinta, joka luiskahti läpi hänen ahnaitten
sormiensa, se ihan polttamalla kirveli hänen sydäntään!

Ja siksi hän vielä sanantuojan mentyä kiukkuillen kalisti rautaista
miekanhuotraansa kivilaattiaan ja kiroili:

-- Se hirtettävä saapas-saksa, se petti minut kuin moukan. Itse
laivansa pelasti, minut häpeään jätti. Mutta vielä minä sen verkalastin
perin. Tulet sinä vielä Viipuriin ja silloin... ehkä me voimme saada
tuomioistuimen toimeen täälläkin! Mutta ei hän sentään uskaltanut
oikein toivoakaan, että Räävelin porvari, kerran pelastuttuaan,
hevillä taas hänen kynsiinsä antautuisi. Vielä vähemmin sitä uskoivat
muut, Viipurin porvarit eivät varsinkaan, joista monet olivat Olavi
Vinken hyviä ystäviä ja jotka salaa sydämessään kiittivät häntä hänen
kepposestaan. He nauraa hihittivät nurkkain takana, kun joskus ukon
näkivät sillalla liikkeessä, ja kutittivat, että saa se nyt äreä Risto
nielasta sappensa, -- kyllä kai Vinke Viipurin rannat välttää!

Mutta toisin kävi.

Kaikkien kummastukseksi ja monen kauhuksi laski vielä samana syksynä
Viipurin lahteen rääveliläinen laiva, josta Olavi Vinke verkalleen
maihin astui, hän juuri ihan rauhallisena ja varmana, niinkuin ei
mitään olisi tapahtunut. Ei tiennyt mies varoa mitään pahaa, hänellä ei
ollut sairas omatunto, hän tuli aivan vahvassa turvassa selvittämään
joitakin asioita, jotka häneltä kesällä siinä kiireessä jäivät
selvittämättä. -- Onko mies hullu! siunailivat Viipurin porvarit hänet
nähdessään ja kiirehtivät hänelle salavihkaa suihkasemaan neuvon, että
hän kiireisellä paolla pelastaisi nahkansa. Mutta se oli jo myöhää.
Linnan miehet, joille ukko oli antanut niin ankarat käskyt, saivat myös
vihiä isäntänsä vihaaman porvarin tulosta ja ennen iltaa löysi Olavi
Vinke itsensä kauhusta kankeana Viipurin linnan syvimmästä tyrmästä.

Kirkastuivatko edes hetkeksi nytkään Krister Niilonpojan kuivat kasvot,
kun hän näin odottamatta sai halutun saaliin käsiinsä, sitä ei kukaan
varmuudella tiennyt, sillä ukko ei näyttänyt kasvojaan kenellekään.
Mutta Viipurin porvarit arvailivat, että kyllä kai hän siellä kaikessa
hiljaisuudessa nyt sentään päästi leveän naurun, leveän ja pitkän.
Porvareilla itsellään oli sitävastoin mieli matalana, he katselivat
kaupungin rannalta surumielin saarilinnaa, jonka vahvojen kiviseinien
takana heidän rääveliläinen toverinsa nyt tyrmässä yksin virui, ja he
kuiskailivat toisilleen:

-- Sääli miestä, mutta varomaton hän olikin.

-- Sääli, -- sinne jäänee nyt Vinkeparka todellakin virumaan, kunnes
sammalet päähän kasvaa. Niin virkkoi Viipurin pormestari Martti
Degen, joka monet hyvät ateriat oli Räävelissä syönyt ystävänsä
Vinken vieraanvaraisessa talossa ja joka turhaan mietti keinoa hänet
pelastaakseen.

-- Niin kuuluu ukko uhanneen, ja hän on sydämikkö, huoahti raatimies
Erik Varg, jolla oli Vinken kanssa selvittämättömiä asioita.

-- Sinne lahoo mies! -- --

Mutta porvarit eivät nytkään arvanneet oikein. Vanha Krister-herra oli
pitkän kiukkunsa aikana miettinyt toisenlaisen kostotuuman, laajemman
ja tehokkaamman ja juuri Viipurin porvareille pirullisemman. Hän oli
hänkin päättänyt hankkia asialleen oikeuden varjon ja ennen kaikkea
tahtoi hän voittaa takaisin tuon puolen verkalastin hinnan, joka vielä
hänen sappeaan kuohutti. Hän päätti hänkin vedota tuomioistuimeen.

Ja niin sai Viipurin kaupungin pormestari ja raati eräänä syyspäivänä
linnanherralta lyhyen ja virallisen käskyn ottaa tutkittavakseen ja
tuomittavakseen rääveliläisen porvarin Olavi Vinken "epärehellinen
menettely". Ja Krister Niilonpoika lähetti samalla vangitun porvarin
heidän vastuullaan tutkinnon ajaksi raatihuoneelle säilytettäväksi.
Ja sanantuoja tiesi kertoa, että nyt oli Risto-ukko ainakin kerran
myhäillyt.

Sillä hän tiesi saattaneensa pormestarin ja raadin mitä kiusallisimpaan
välikäteen. He olivat hänen vahingolleen ilkkuneet, -- nyt tuomitkoot
tai vapauttakoot!

Porvaristo ja raati kokoontui perin vakavana ja huolestuneena Viipurin
kivistä rakennetulle raatihuoneelle neuvottelemaan. Se oli todellakin
joutunut pahempaan kuin pulaan. Asianhan tunsivat kaikki ja raati tutki
sitä vieläkin pitkällisesti ja juhlallisesti. Ja jokainen oli selvillä,
minkä tuomion hän olisi tahtonut antaa. Mutta meneppäs tuomitsemaan
vastoin Krister-herran tahtoa! Ja sitäpaitsi: Vinke oli tehnyt
sopimuksen linnanherran kanssa, tunnusti itse luvanneensa ukolle puolen
verkalastia, vaan olikin sitten menetellyt sitä sopimusta vastaan, --
ukolla oli todella oikeudenkin varjoa puolellaan.

Raati neuvotteli pitkään ja perusteellisesti suljettujen ovien takana,
pyöritti asiaa joka puolelta, mutta se oli aina vain kovin kiusallinen
juttu.

-- Syytönhän mies on, lasti on hänen omansa, meidän pitäisi hänet
tuomita vapaaksi. -- Niin puhui Eerikki Varg, raatimies, joka oli
Vinken kanssa asioissa.

-- Mutta me emme voi, tuskaili pormestari Martti Degen, jonka sydäntä
enin kirveli, koska Vinke oli hänen vanha, hyvä ystävänsä.

-- Emme uskalla, sanokaamme se suoraan, huomautti nuoremmista
porvareista joku.

-- Niin, hm, tankkaili pormestari. -- Ja jos oikein katsotaan, oli
Vinke tehnyt sopimuksen, tuhman tosin, mutta...

-- Mutta ukko vain tahtoi kohtuuttomasti ansaita hänen hädästään.

-- No niin, tuomitkaa sitten hänet vapaaksi! Mutta sitäpä ei
uskallettu. Pormestari ja raati ei voinut tulla muuhun kuin
langettavaan johtopäätökseen. Surullista se oli, mutta mihinkäpä siitä
pääsi.

Tuo samainen nuori porvari silloin virkahti:

-- Annetaan miehen karata!

Raatimiehet katsoivat toisiaan, -- tuuma heitä kaikkia miellytti. Mutta
samassa oli epäilyskin valmis:

-- Ei hän meiltä saa karata, me olemme hänestä vastuussa.

-- Pääsee hän linnastakin, jos vähän autetaan. Mutta pormestari lopetti
ne keskustelut:

-- Paetkoon jos pääsee, onnekseen menköön. Vaan meidän täytyy nyt antaa
tuomio.

Ja silloin se annettiin. Viipurin pormestari ja raati havaitsi Olavi
Vinken syylliseksi ja tuomitsi hänet maksamaan linnan päällikölle,
jalosukuiselle Krister Niilonpojalle puolen verkalastin hinnan,
niinkuin heidän kesken sovittu oli, eli 2 000 Riian markkaa, joksi
se hinta arvattiin. Päätöksestä annettiin tieto Krister-herralle ja
vangittu rääveliläinen lähetettiin takaisin linnaan.

Apealla mielellä porvaristo hajaantui. Mutta yhden ja toisen mielessä
kyti kumminkin salainen toivo, että vanki toki pääsisi karkaamaan,
he tiesivät, että auttajista ei ollut puutetta. Ja se heitä hiukan
lohdutti. -- --

Mutta hullusti kävi.

Viikon, parin perästä oli Viipurin porvaristo taas koolla
raatihuoneella ja piti siellä pitkiä ja alakuloisia neuvotteluita.
Sillä hullusti oli taas käynyt. Vangittu rääveliläinen Olavi Vinke oli
tosin päässyt karkaamaan linnasta ja se uutinen oli päiväksi, pariksi
ilolla täyttänyt porvarien mielet. Mitä apua hän lie saanutkin, siitä
ei mitään puhuttu, vaan valmiiksi varustettua köyttä myöten oli hän
eräänä syysyönä hinautunut linnan muurilta alas veteen ja uinut maihin
ja taas oli apulaisia ollut häntä suojaan saattamassa. Hätääntyneenä
oli mies silloin rientänyt Karjaportin luostariin, sieltä ensimmäisen
turvapaikan löytääkseen, ja hän oli luullut vihityn luostarin pyhässä
suojassa olevansa varmassa turvapaikassa mahtavan maaherrankin vihoja
vastaan. Niin olivat luulleet muutkin. Mutta Krister-herran kiukulla ei
ollut rajoja eikä hänen mahtisanallaankaan. Taas oli hänellä, vangin
karattua, ollut sydän kiukusta haleta ja kuultuaan miehen piilevän
luostarissa vaati hän sieltä heti vankiaan tiukasti takaisin, muuten
uhkasi tulla aseväellä ottamaan. Eipä olisi luostarin päällikkö eivätkä
hurskaat veljet tahtoneet antaa alttiiksi miestä, joka heidän luotaan
oli hakenut Jumalan-turvaa, mutta niin suuri oli äreän herran herättämä
pelko koko Karjalassa, ettei luostarikaan uskaltanut hänen vaatimaansa
miestä suojassaan pitää. Se luovutti hänet pois ja taas istui Vinke
linnan tyrmässä, entistä lujempien lukkojen takana.

Hullusti oli siten taas käynyt, perin hullusti.

Olavi Vinke oli tyrmästään lähettänyt Viipurin porvareille surkean
pyynnön, että he kaiken ihmisyyden nimessä maksaisivat linnanherralle
nuo hänelle tuomitsemansa rahat, jotta hän pääsisi vapaaksi. Porvarit
olivat koettaneet pyytää armoakin Vinken puolesta, vaan Krister-herra
oli antanut kylmän ja äreän vastauksen: Ei puhettakaan armosta! Jos
maksatte verolastin hinnan, nuo 2 000 Riian markkaa, niin mies saa
mennä, muuten ei. Ja hän oli järkähtämätön, sen tiesivät kaikki.

Pormestari ja raati ja kaupungin porvaristo oli nyt taas koolla
neuvottelemassa siitä, mitä olisi tehtävä, ja mieliala oli sangen apea.
Eihän asia tosin oikeastaan heitä koskenut. Mutta he itse olivat Vinke
paran tuominneet ja nyt oli heillä omatunto sairas.

-- Se on paljon rahaa, 2 000 Riian markkaa, valitteli pormestari Martti
Degen neuvotonna.

-- Paljon, niitä ei Vinke raukka täällä kaukaisessa linnassa vankina
ollessaan koskaan saa kokoon, ijäkseen hän tyrmään jää, surkutteli
raatimies Eerikki Varg, jota vielä huolettivat nuo omat, Vinken kanssa
selvittämättä olevat asiat. Ja hän lisäsi: -- Mehän hänet tuomitsimme.

-- Oli pakko, emmehän olisi tahtoneet.

-- Mutta voimmeko nyt olla häntä auttamatta? Mitä sanomme, kun taas
purjehdimme Rääveliin asioille?

Kiperä kysymys, hyviä välejä naapurikaupungin kanssa ei olisi sopinut
rikkoa. Mutta säälitti se summan suuruuskin, kaiveli vielä pahemmin,
kun se äreälle Krister-herralle oli maksettava ja osaksi omasta syystä.
Äh, kun se kirveli, mutta eihän siinä auttanut. Porvarit päättivät
lopuksikin keskuudessaan koota nuo lunnasrahat ja maksaa ne linnan
itaralle isännälle Vinke-paran pään päästimeksi. Sillä häneltä tuli
hätäviesti toisensa perästä. Rahat vietiin siis linnan portille, mutta
käsistään ei niitä Martti-pormestari laskenut, ennenkuin onneton
rääveliläinen tuotiin esiin linnan kellarista. Hän tuli sieltä kuin
röyhitty tarhapöllö, tukka pystössä, silmät pullollaan ja läähättäen
hän vain pyysi päästä linnasta pois. Mutta saita linnanherra luki
ensiksi tarkkaan lunnasrahat, luki yksin markoin, pyyhkäsi ne sitten
laukkuunsa, murahti ja kääntyi pois, eikä hänen äreillä kasvoillaan
näkynyt värähdystäkään. Mutta Olavi Vinke pääsi silloin vihdoinkin
auttajainsa Viipurin porvarien seurassa kulkemaan kaupunkiin.

Mutta kauan hän ei enää kaupungissakaan viipynyt. Oli jo myöhäinen
syksy ja myrsky kävi merellä, vaan siitä huolimatta vuokrasi hän
viipymättä satamassa vielä kelluvan laivan viemään itsensä meren yli
Rääveliin. Hän ei tahtonut enää tuntiakaan Viipurissa viipyä. Ja
kun laiva jo oli nostanut purjeensa ja Vinke kiitollisena hyvästeli
saattamaan tulleita porvareita, vakuutti hän heille kyyneleet
silmissään, ettei hän koskaan enää Krister-herran kanssa käy asioihin,
-- ei vaikka minkälainen hätä tulkoon -- eikä hän ukon Suomessa ollessa
enää Viipuriin tule. Sillä hän oli tuosta yhdestä verkakaupasta jo
saanut aivan tarpeekseen.

-- Se tuli vähän kalliiksi meille tuo Krister-herran verkalasti, virkkoi
pormestari Martti Degen, kun porvarit palasivat Vinkeä saattamasta
rannasta, josta laiva juuri oli täysissä purjeissa merelle lähtenyt.

-- Tuli, vastasi raatimies Eerikki Varg. -- Mutta vielä kalliimmaksi se
tuli ukolle itselleen.

-- Miten niin?

-- Valtionhoitajan toimi häneltä luiskahti ohi suun, ei tullut
Tukholmaan muutosta mitään.

Oli näet juuri-ikään viesti saapunut, että Kaarle Knuutinpoika Bonde
oli Tukholmassa valittu valtionhoitajaksi, Krister Niilonpoika Vaasa
oli vaalissa jäänyt vähemmistöön. Ja Viipurin kiusautuneet porvarit
lukivat sen tuloksen mielellään Krister-herran kuuluisaksi käyneen
verkalastin ansioksi -- se heitä toki hieman lohdutti.



SUOMALAINEN SEIKKAILIJA


Mieliala Haapaniemen kadettikoulussa oli juhlallinen ja vakava. Nuoret
soturinalut seisoskelivat alakuloisina pienissä ryhmissä käytävissä
ja kuisteilla supatellen salaperäisiä tuumia ja luoden aina toisinaan
vihaisia katseita pihan toisella puolella olevaan opettajiston
rakennukseen, jonka ovet pysyivät sitkeästi suljettuina. Lamassa olivat
nuoret mielet ja syksyinen tihkusade, joka alinomaa liotti luontoa,
teki senkin vielä harmajan ja ikävän näköiseksi.

-- Sääli hilpeää miestä ja iloista toveria! virkahti melkein huoahtaen
eräs siinä supattavassa poikajoukossa:

-- Mutta sehän on mahdotonta, intoili toinen vastaan, -- antaisimmeko
me näin riistää joukostamme reippaimman kumppalin, parhaan miehemme, --
ei koskaan. Meidän täytyy vielä yrittää jotakin Oton hyväksi.

-- Mitä? Voipalan Oton syntiluettelo on jo liian pitkä ja paksu ja ukko
tuolla sisässä on nyt kerrankin oikein vakavasti vihassa.

"Ukolla" tarkoitti nuori puhuja Haapaniemen kadettikoulun silloista
johtajaa, eversti Heikki Yrjö Jägerhornia, joka parastaikaa toisten
opettajain kanssa oli sulkeutunut huoneustoonsa neuvottelemaan hetken
vereksestä, ikävästä tapauksesta.

-- Olkoon, meidän täytyy sittenkin käydä häntä vielä puhuttelemassa, ja
ellei se tepsi, silloin...

-- Ettäkö erottaisiin mekin...?

-- Kuin yksi mies silloin pois Rantasalmelta! Nähtäisiinpä, eikö ole
vielä ukon pakko peräytyä.

Miettiä sitä sieti, yritys oli uhkarohkea, toiset puistelivat päätään.
Ja varmaa päätöstä tekemättä nuorukaiset jäivät jännityksellä
odottamaan, mitä ratkaisevaa nyt iltahuudossa oli kuuluva.

Mutta se sankari, jota kaikki nämä neuvottelut koskivat ja
jonka syntiluettelo oli niin pitkä, istuskeli yksin vihellellen
arestihuoneessa, joka oli hänelle jo hyvin tuttu paikka. Hän oli
melkein ylisillään, märät jalkineet ja muut vaatteet oli hän näet
riisunut pois ja siinä asussa hän vihellystensä sekaan aina väliin
lämpimikseen teki putkan kapealla lattialla muutamia reippaita,
jänteviä voimistelutemppuja, -- ja vihelteli taas.

Näitä harjoituksia oli hän tässä samassa putkassa saanut tehdä usein
ennen, -- eipä ollut kuin parisen viikkoa siitä, kun hän sieltä
viimeksi vapaaksi pääsi. Silloin oli häntä rangaistu siitä, että hän,
voittaakseen vallattoman vedon, oli eräänä yönä koulun haasta luvatta
ottamallaan hevosella ratsastanut naapuripitäjän kievarista noutamassa
leilillisen olutta, -- hän oli kyllä ennen aamua ehtinyt takaisin,
mutta koni, raato, oli ollut märkä kuin uitettu ja lamassa eikä kyennyt
mihinkään kokonaiseen viikkoon. Ukko oli uhannut pitää häntä koko
talven kotiarestissa, vaan viime sunnuntaina oli hän kumminkin päässyt
kumppaniensa kanssa metsälle -- ja siitähän se tämä uusi juttu nyt
oli lähtöisin. Jäneksiä oli jo muutamia ammuttu, kun koirat löysivät
revon ja tätä otusta jahdatessaan oli hän parin toverin seurassa
joutunut kauas toisista. Muutamalla niityllä hän halkasikin mikon tien,
ampui sen -- oikean pulskan hopearevon, -- mutta tovereita ei siihen
kuulunut, vaikka kuinka olisi huudeskeltu ja paukutettu... No sepä
ihme, ettei niitä saada ketun peijasiin, oli Otto huudahtanut. Heillä
oli mukanaan tulukset ja taulaa ja tuossa tuokiossa leimahutti täysi
heinälato liekkeinä korkealle taivaalle.

Osuivat sinne nyt toverit, mutta osuipa sinne muitakin, ja ennenkuin
he olivat metsäretkeltään ehtineet kotiin Haapaniemeen, oli "ukolle"
jo viety surkeita sanomia ja ukko näyttää nyt oikein tosissaan
suuttuneen... Otto oli ottanut koko syyn niskoilleen -- sinnehän
niitä mahtui --, vaan jo kuuluikin ukko aikovan erottaa hänet koko
laitoksesta... No, sittenpä tästä päästäisiin, johan tämä Rantasalmi
tunnetaan, eikähän tuo niin iloista ole istua aina joka toista viikkoa
putkassakaan... Ja nuori vanki vihelsi taas. Mutta ovi narahti,
aukeni, häntä tultiin noutamaan iltahuutoon ja noutajat olivat vakavan
näköiset... So, so, joko tässä nyt sitten taas jotakin tapahtuisi...

Syvässä, juhlallisessa äänettömyydessä seisoi Haapaniemen kadettikoulu
luokittain rivissä suuressa harjoitussalissa; levottomuudella ja
jännityksellä odotettiin ukon saapumista. Tuolta hän jo tuli, kookas,
valkoviiksinen eversti, kasvot harmaina, katse uhkaavana. Ja ääni
värähti, kun hän kohta ensimmäiseksi julisti, että "tänä päivänä on
Haapaniemen kadettikoulusta vallattoman ja parantumattoman käytöksensä
takia ja muunkin haitallisen vaikutuksensa vuoksi ainaiseksi erotettu
yksi sen oppilaista, jonka monet entiset rikokset jo olisivat tämän
viimeisen rangaistuksen aiheuttaneet, koska hän ei voi olla arvokas
pääsemään upseeriksi kuninkaallisen majesteetin armeijaan... Entinen
kadetti, aatelisnuorukainen Otto Johan Tandefelt astukoon ulos tästä
huoneesta, jättäköön pois hallussaan olevat ruunun aseet ja vaatteet ja
poistukoon ennen 12 tunnin kuluttua tästä laitoksesta, johon hän ei saa
enää koskaan palata..."

Käsketty poistui. Syvässä hiljaisuudessa sitä nuorukaisjoukko katseli
ja melkein kaipaavia silmäyksiä opettajatkin lähtevän jälkeen loivat.
Vaan kohta, kun iltahuuto oli loppunut ja nuoret laumat taas olivat
hajaantuneet makuuhuoneihinsa, syntyi syrjässä ovinurkissa ja pimeillä
makuulavereilla vilkkaita neuvotteluja ja uhkaavia päätöksiä tehtiin...

Lähetyskunta kävi vielä illan suussa toveriston puolesta pyytämässä
armoa suositulle, hilpeälle kumppanilleen. Sitä ei tullut: Voipalan
Oton mitta oli jo täysi, vihasena ajoi ukko armonpyytäjät luotaan ja
käski ankaralla äänellä heidän mennä hiljaa nukkumaan sanaakaan enää
karkotetusta puhumatta.

Vaan hänestä puhuttiin kumminkin salaa supattamalla yhä kiihkeämmin
pimeissä makuuhuoneissa, eikä asettuneet nuoret soturinalut sinä
yönä ajoissa käskyn mukaan vuoteilleen nukkumaan. Siellä väiteltiin
rohkeasta tuumasta, jonka parikymmentä nuorta aatelispoikaa jo oli
vannonut toimeenpanevansa.

-- Kohta puolenyön jälkeen tavataan kaikki Haapajärven rannalla, josta
yhdessä soutamaan lähdetään...

-- Vaan ulos on hiivittävä pienissä parvissa, ettei ukko saa liian
aikaisin vihiä.

-- Huomenna hän saa hakea poikiaan!

-- Silloin me ollaan maailmalla!

Hilpeällä mielellä varustautui nuori Voipalan herra yön selkään
matkalle -- hän ei tahtonut tarkoin kuluttaa hänelle myönnettyjä
tunteja -- ja hänen hilpeytensä rohkasi toisiakin. Leikkiä laskien
siinä kuiskien suunniteltiin sitä iloista pakoretkeä, jonka he
tulisivat yhdessä tekemään. Mutta olipa leikin seassa sentään muutakin.
Hetken jännittävä merkitys ja tuuman arveluttava rohkeus pitivät
pinnalta reippaina pysytteleviä nuorukaisia sisästä sangen levottomina
eivätkä he niin hiljaa ja varovasti malttaneet matkaansa valmistaa kuin
olisi pitänyt.

Jo oli puoliyö kulunut. Ovia raoteltiin, käytävissä kuului hiipiviä
askeleita. Ensimmäinen parvi pakolaisia tekee lähtöä ulos. Se saapuu
pimeään eteiseen...

-- Seis, junkkarit, sisään joka mies! kuuluu silloin ankara ääni
ulko-ovelta ja typertyneinä jäävät pakolaiset seisomaan paikoilleen.

"Ukolla" on ollut tarkat korvat, hän on kuullut supatusta huoneista
ja haistellut käryä. Ja pahimmoilleen on hän siinä nyt tiellä, kun
nuorukaiset pyrkivät ulos.

-- Sisään joka mies -- huomenna asianne tutkitaan! Yksi vaan ulos...
kas siinä sinä olet... sinulle on hevonen jo valjaissa pihalla, sinä
nouset vankkureihin ja ajat.

Niin joutui karkotettu kadetti yksin rattaille ajamaan syksyisessä
tihkusateessa pois Haapaniemen sotakoulusta. Mutta hän oli tyytyväinen
sittenkin ja tuskin oli hän kujansuuhun ehtinyt, kun hän jo heläytti
iloisen laulun.

Vaan alakuloisina hiipivät toverit makuulavereilleen ja supattivat
siinä vielä pettyneinä ja masentunein mielin toistensa korvaan:

-- Sääli hilpeää miestä... Se tapahtui syksyllä 1799.

       *       *       *       *       *

Upseeriuraltaan näin syrjään viskattu nuorukainen ajoi kotiinsa
Sysmään eikä tuonut sinnekään suruja mukanaan. Hän oli Voipalan ja
Hovilan suurten aateliskartanoiden ainoa perijä, viimeinen suoraan
polveutuva vesa kunniakasta soturisukua. Hänen kantaisänsä neljännessä
polvessa oli Leipzigin tappelussa Kustaa Adolfin rinnalla otellessaan
menettänyt suustaan kaksi hammasta, saanut Kristiinalta aateliskilven
ja kaatunut Kaarlo Kustaan aikana Puolan sodassa. Tämän poika, hänen
esi-isänsä kolmannessa polvessa, haavoittui, oltuaan osallisena Kaarle
XII:nen kaikissa voitoissa, Pultavan tappelussa, elätti itsensä sitten
aseseppänä Venäjän vankeudessa ja kuoli sinne. Hänen isänisänsä oli
Viipurin rykmentin kapteenina mukana Hattujen sodassa ja kaatui
pienessä kahakassa Kymijoen varrella. Ja hänen oma isänsä vihdoin oli
nuorena vänrikkinä lähtenyt Pommerin sotaan, joutunut siellä vangiksi
ja saanut Spandaun linnassa viettää sotavankina kolmattakymmentä
pitkää vuotta unhotettuna ja kadonneena. Sukulaiset kotona jakoivat
hänen tavaransa ja tiluksensa. Vaan omistaja palasi vielä; karkasi
vankeudesta, tuli jalkapatikassa Venäjän kautta Suomeen ja saapui
eräänä päivänä vanhan kerjäläisen puvussa kotitalonsa Voipalan pihalle.
Saatuaan tiluksensa takaisin haltuunsa meni hän vanhoilla päivillään
naimisiin 18-vuotiaan tytön kanssa ja tästä syksyn ja kevään liitosta
syntyi se vilkas ja lahjakas, mutta levoton ja huimapää poika, joka
nyt, saatuaan matkapassin Suomen sotakoulusta, vietti iloisia päiviä
perintötiloillaan.

Hänen kasvatuksensa oli laiminlyöty. Isä, tuo pitkäaikaisessa
vankeudessa murtunut vanhus, kuoli hänen 4-vuotiaana ollessa ja nuori
äiti meni uusiin naimisiin. Poika sai toisin ajoin aivan ohjaksitta
olla omilla hoteillaan, toisin taas riuhtoi isäpuoli suitsia
tiukemmalle, kuin vikurin pojan luonto sieti; ja siitä hänen luonteensa
kasvoi epätasaiseksi, huikentelevaksi ja rajuksi, mutta synnynnäinen
hilpeys pysyi siinä aina.

Vallatonta, päämäärää vailla olevaa tyhjäntoimittajan elämää
vietti Voipalan Otto nyt tiluksillaan, joita hänen isäpuolensa
viljeli. Hän pani toimeen hurjia metsästyksiä, hirvenajoja ja
karhuntappoja, komenteli kujeihinsa tilojensa alustalaisia ja tärveli
ratsastusmatkoillaan talojen parhaita työhevosia. Isäpuoli, äkänen
herra, kiukustui ja kiroili ja äiti sai monesti kyyneleillä välittää
isintimän ja poikapuolen kahakoita. Kun isä uhkasi ajaa hänet pois koko
talosta, vastasi Otto yhtä huolettomasti kuin hilpeästi:

-- Talot ovat minun, niissä elän kuinka tahdon. Mutta tavallisesti hän
samassa lisäsi:

-- Vaan hoitele niitä sinä, näin on minusta hauskinta!

Ja taas hän lähti kujeileville ratsastusmatkoilleen, taikka kisailemaan
pitäjän neitosten karkeloihin. Hän oli korea poika, solakka,
mustasilmäinen, suustaan sukkela, voimiltaan väkevä. Ja vaikka hulivili
olikin ja hurja, hurmasi hän yhtenä talvena kotipuolensa aatelisneidet
järjestään. Kaikkia hän liehakoi, muttei kukaan tiennyt nauttivansa
hänen suosiotaan, ja siitä huokaili monen tytön kaino povi.

Tuli kesä. Eräänä pyhäaamuna oli Voipalan herra nurjimmalla
ratsastustuulellaan. Ihmiset kulkivat hartaina kirkkoon, kun hän
heidän ohitseen pyyhkäsi maantiellä, kaateli ojaan miehisiä miehiä ja
painoi pelästyneitä akkoja aitaa vasten. Hänkin ajoi kirkolle. Kirkon
ovet olivat seposelällään, kirkko jo puolillaan kansaa. Täyttä neliä
lasketit hän sisälle kirkkoon, pyöräytti ristikäytävällä hevosensa
ympäri ja karautti samaa vauhtia taas takaisin ulos, kirkkorahvaan sitä
kummalla ja kauhulla katsellessa.

Jo kuuli hän suuttumuksen huutoja takanaan ja siitä hän rupesi
aavistamaan pahaa. Hän älysi, että hänen oli kohta lähdettävä
kotipitäjästään käpälämäkeen, muuten oli sekä järjestysvalta että
kiukustunut kansa hänen niskassaan. Silloin hän ratsasti suoraa päätä
pitäjän toisessa laidassa olevaan omistamaansa Hovilan kartanoon ja
pyysi satulasta puhutella talossa asuvaa nuorta neitosta, jalosukuista
neiti Jeannette Bröijeriä.

Tämä tuli ulos nuorukaista vastaan, joka hypähti alas satulasta ja
seisoi pihalla pidellen ratsuaan kuolaimista. Neitonen pysähtyi
hämmästyneenä.

-- Minä matkustan tänään maailmalle, koettelemaan onneani. Tahdotteko
ruveta morsiamekseni, jalosyntyinen neiti?

Näin kosi siinä pihamaalla koristelematta 18-vuotias huimapää,
-- pitkiä puheita hän ei rakastanut. Ja hän sai kohta myöntävän
vastauksen, -- nuori Jeannette oli hänkin silmittömästi rakastunut
soreaan hulivilipoikaan ja lupasi häntä uskollisesti morsiamena
odottaa vaikka kuolemaansa saakka. Vankka kädenpuserrus vain siinä
sunnuntaisessa aamupäiväpaisteessa, nuorukainen hyppäsi satulaan ja
kihlattuna miehenä ratsasti hän nyt kotipitäjästään maailmalle.

Vaan isäpuoli kiroili ja äiti itki ja pitäjän tytöt, nuo muut kaikki,
huokailivat kainoissa sydämissään:

-- Sääli hilpeää miestä...!

Monta vuotta hurjasteli nuori seikkailija sitten Suomen pääkaupungissa,
Turussa. Hän meni siellä sotaväkeen, yleni kersantiksi, oli kaikkien
tovereidensa suosikki, sotilaitten lempipoika, reipas, iloinen
ja vankka. Levoton hulivililuontonsa houkutteli hänet sielläkin
tosin kujeesta ja seikkailusta toiseen, usein viattomiin vaan
usein viallisiinkin. Mutta vaikka esimiehet hänen vuokseen monesti
tuskittelivat, niin hekin jo seuraavassa tuokiossa hänen hilpeydelleen
nauroivat -- ja antoivat anteeksi.

Turussa hän tutustui oikein veroiseensa huimapäähän, väkevään
parooniin, Otto Flemingiin, tämän kuuluisan suvun kuuluisaan latvaan,
joka näihin aikoihin oli vänrikkinä Turun rykmentissä; luonnollisesti
näistä kahdesta kohta tuli parhaat toverukset ja seikkailukumppalit.
Iloisia juominkeja pidettiin, öisiä retkiä ja päiväsiä otteluita;
rauhalliset turkulaiset pelkäsivät näitä hurjapäitä nuorukaisia ja
panivat kätensä ristiin aina kun uudesta hurjuustyöstä kerrottiin,
mutta heidän iloiset ilveet ja uskomattomat voimannäytteet olivat
samalla kaikkien ihailunsekaisena puheenaiheena.

Eräänä kesäpäivänä palasivat ystävykset hiestyneinä ja kurkut kuivina
sotaharjoituksista helteiseltä harjoituskentältä kaupunkiin ja kulkivat
kaupunginkellarin ohi, janoisia katseita sinnepäin luoden. Mutta matti
oli taskussa molemmilla, ei saanut irti kellarista ollutta; ei saanut
kastelluksi kuivaa kurkkua... Portin ohi mennessään näkivät he siinä
kapakan pienessä pihapuistossa neljä turkulaista porvaria mukavasti
istuvan suloisessa kesäisessä levossa olutpöydän ympärillä lehmuksen
viileässä varjossa... Aatelisherrat katsahtivat toisiinsa... kieltä
tuntui kuivaavan yhä enemmän ja väkevä parooni pysähtyi:

-- Miten saisimme nuo tervasaksat tarjoamaan?

-- Meidän täytyy lyödä poroporvarit hämmästyksellä. Tule, pieni
ponnistus, niin me istumme heidän keskessään.

Puistikon erotti kadusta korkeanlainen lauta-aita, jonka alla juuri
porvarit istuivat olutta juomassa. Väkevä parooni ymmärsi toverinsa
tarkoituksen, tarkasti silmämitalla lankun korkeutta... sen täytyy
sittenkin onnistua. Hän siirtyi vauhtia ottamaan kadun yli, toveri
jälessä... voimakas ponnahdus -- ja yhtäkkiä lentää säikähdyksestä
sokeain porvarien ylitse ja koko lehmuspuun lävitse mies ja kohta
jälestä toinen. Ja tervehtimättä, kursailematta istahtivat kuin
taivaasta pudonneina janoiset kujeilijat porvarien pöytään.

Nämä toipuvat vähitellen hämmästyksestään, tuntevat veitikat,
ymmärtävät yskän -- ja olutta tulee. Tarina luistaa, ilta kuluu ja
sen kuluessa tulee pöydälle vielä parempiakin juomia ja iloisessa
seurustelussa livahtaa kesäinen yö. Aamu on jo käsissä, kun porvarit ja
aatelismiehet käsikynkässä parhaina veljinä laputtavat kapakasta.

Mutta seuraavana päivänä, keskellä päivää, liikkeen ollessa
vilkkaimmallaan Turun sillalla, astelevat seikkailijaveljet siellä
rinnakkain päät pystyssä, jäykkinä sotureina ja aatelisherroina.
Siinä tulevat silloin tervasaksat, kaikki nuo neljä viimeöistä veljeä
ja hyväntekijää, heitä vastaan. Ylpeästi, päätään nyökäsemättä
vastaukseksi porvarien tervehdykseen, yrittivät kujeilijat astua ohi.
Vaan tuo pisti vihaksi porvareille, jotka kyllä kukkaroissaan tunsivat,
mitä uusi tuttavuus oli heille tullut maksamaan, ja yksi heistä virkkoi
paroonille harmillaankin:

-- Terve veli, eikö ole tapa kiittää kesteistä?

-- Huuti tomppeli, minuako kutsut veljeksesi...? Ja parooni ottaa
kahta porvareista rinnuksesta kiinni, nostaa sievästi kaidepuun
ylitse ja tipauttaa veteen. Samassa silmänräpäyksessä lentää kaksi
jälelle jäänyttä Voipalan herran nostamina samaa tietä... Säikähtynyt
ihmisjoukko juoksee huudellen pakoon...

Silta ei ollut korkealla vedestä eikä vesi siinä rannalla syvää,
hengenvaaratta pääsivät porvarit kahlaamaan maihin, mutta läpimärkinä
ja savisina. Mutta väkivallan teko oli ollut liian julkea ja julkinen,
vaivoin saivat seikkailijain ystävät suurilla rahoilla nuo kastetut
porvarit suositetuiksi, vaan kumpasellakin nuorukaisella oli siltä
kohta tiedossa ero virastaan sotaväestä.

Siihen päättyivät väkevän paroonin ja Voipalan herran yhteiset
seikkailut. Fleming sai suosijainsa avulla vielä virkansa Turussa
takasin, mutta nuori Tandefelt joutui joutilaaksi ja matkusteli
viratonna ympäri maata vieraillen sukulaisissaan ja huvittaen sekä
suututtaen heitä kujeillaan.

       *       *       *       *       *

Tämä oli tapahtunut vähän ennen sotaa, Suomen v:n 1808 sotaa. Sodan
syttyessä oli seikkailijamme tietysti heti jalkeilla, täytyihän
hänenkin olla mukana. Hän otti pestin uudelleen ja seurasi sitten
kersanttina Turun rykmentissä Klingsporin väistyvää armeijaa aina
Siikajoelle asti ja palasi sen mukana myöskin kesän tultua takaisin
Adlercreutzin voittoretkellä, yhtä hanakkana tappeluissa kuin iloisena
toveriseuroissa.

Lapualla näytti Suomen armeijalle päivä kirkkaimmalta, väistyvä
venäläinen pääjoukko peräytyi jo Päijänteen rannoille ja Adlercreutz
toivoi jaksavansa ajaa sen sieltäkin yhä etelämmäs. Mutta hän tarvitsi
tarkempia tietoja vihollisten joukkojen lukumäärästä Sisä-Suomessa, --
tarvitsi rohkean ja vikkelän vakoojan.

Aina seikkailuhaluinen Tandefelt tarjoutui kohta tälle vaaralliselle
retkelle; tarjous hyväksyttiin ja nuori Voipalan herra erosi Suomen
armeijasta lähteäkseen valepukuisena vakoojana kuljeskelemaan
vihollisen hallussa olevan maakunnan läpi. Hän liikkui venäläisten
leiripaikkain ympärillä Suur-Savossa ja aina rajalle asti; urkki
tietoja mistä sai ja oli jo paluumatkalla armeijansa luo ilmoittamaan,
että uusia suuria venäläisosastoja oli Kamenskin johdolla rajalta päin
kulussa Venäjän armeijalle avuksi.

Silloin, rientäessään oijusteitä takaisin Päijännettä kohti, heräsi
hänessä yhtäkkiä luvaton halu pistäytyä ohimennen syntymäpitäjässään
Sysmässä, jossa hän ei ollut käynyt kahdeksaan vuoteen, tervehtimässä
morsiantaan, joka siellä Hovilassa alttiina ja uskollisena
kärsivällisesti odotti sulhoaan. Se yritys oli tosin arveluttava,
sillä juuri näissä kylissä majaili tähän aikaan tavallista lukuisammin
ruokavaroja hankkivia kasakoita,--mutta nuori seikkailija ei ollut
tottunut karttelemaan vaaroja. Eräänä kauniina syyspäivänä ilmestyi
hän metsäteitä kulkien resusessa talonpoikaispuvussa Hovilaan, jonka
kyökkiin hän meni istumaan. Hänen morsiamensa tunsi hänet siellä, he
saivat hetkisen puhutella toisiaan, mutta hätääntyneenä ja huolissaan
oli morsian sulhonsa vuoksi, sillä Hovilassakin vieraili juuri
parastaikaa kasakkaosasto, -- kunhan eivät toki keksisi valepukuista
vakoojaa!

Tuskin olisi kumminkaan talonväen kanssa seurusteleva talonpoika
erityisesti herättänyt venäläisten epäilyksiä, ellei yksi partaleuka
sattumalta olisi huomannut, että liian hieno paidankaulus pilkisti
esiin kuljeskelijan repaleisen sarkatakin alta. Silloin ruvettiin
ottamaan miehestä tarkempaa selkoa, löydettiin papereita, keksittiin
vakooja. Ja vakoojan palkka oli varma: tutkinto kävi lyhyeksi, tuomio
selväksi, seuraavana aamuna päivän koittaessa oli vanki ammuttava.

Yksi yö oli hilpeällä seikkailijalla siis vielä elämisen lomaa, sitten
oli tuleva loppu kaikista kujeista ja retkeilyistä. Se viimeinen yönsä
pidettiin häntä vankina eräässä huoneessa Hovilan päärakennuksessa,
jossa kasakat häntä vartioivat ja tarkkaan katsoivat, ettei häntä
talonväki saisi tavata.

Kauhulla kuuli morsian sulhonsa kohtalon, tuon kauan kaihotun pirteän
miehen, joka hänen vuokseen oli tähän vaaraan antautunut. Mutta turhaan
koetti hän kyyneleillä ja rukouksilla taivuttaa talossa vierailevaa
venäläistä upseeria armahtamaan vangittua sulhoaan, turhaan rukoili
hän edes sitäkään suosion kipenettä, että saisi vielä viimeisen kerran
puhutella tuota miestä, jota aamusta ei enää olisi olemassa, ja
jäähyväiset hänelle heittää. Turhaan. Ainoa armo, mikä kyynelissään
kylpevälle neitoselle suotiin, oli se, että hän sai luvan upseerin ja
kasakkain läsnäollessa viimeisenä uskonnollisena hartaustyönä veisata
virren yhdessä sulhonsa kanssa, -- kuolinvirren. Ja sitä varten vihdoin
laskettiin neitonen sulhonsa vankihuoneeseen.

Tarkoin valvoivat vartijat, ettei vanki ja neitonen saaneet antaa
toisilleen mitään tietoja tai merkkejä. Murtunut morsian lankesi
polvilleen ja vapisevalla äänellä aloitti hän virren, johon vanki,
hänkin kerran elämässään vakavaksi käyneenä, hiljaa yhtyi. Alkusanat
neitosen virressä tuntuivat tutuilta, vaan pian vanki jatkuvissa
säkeissä huomasi outoja sanoja, omatekoisia. Hän hyräili hiljaa ja
hartaasti, mutta sydämessään hän hymyili.

Sillä tyttönen veisasi näin:

"Polvillesi lankee ja sanojani tarkasti kuule. Yön ensimmäisellä
tunnilla kuulet ikkunan alta hiljaisen loiskeen. Venhe on siihen
silloin sinua varten tuotu. Vartiaisi käsistä itsesi äkkiä riuhtase ja
hyppää ikkunasta ulos. Putoot silloin suoraan venheeseen, joka sinut
pelastaa. Aa-amen."

Ja vanki toisti hartaasti:

"Amen."

Liikuttava hartaushetki oli lopussa ja murtunut morsian vietiin
tuomitun sulhonsa luota. Mutta nuori sysmäläinen tunsi tarkoin talon
rakenteet ja tiesi, että joki virtasi juuri sen huoneen ikkunan alla,
joka hänelle oli vankihuoneeksi valittu. Hän makasi muka sikeästi
nukkuneena pahnoilla lattialla, mutta valppaasti hän seurasi, kuinka
vartijat, joita talossa oli kestitty vankalla oluella, torkkuivat ja
uupuivat uneen. Puoliyö kului, kaikki oli äänetöntä.

Ulkoa syysyön hiljaisuudesta kuuluu silloin pienonen loiskaus. Samassa
silmänräpäyksessä on vanki hurjalla hypyllä loikannut vartijainsa yli
suoraan lasista ikkunaa vastaan ja kadonnut sen läpi pimeään yöhön.
Vartijat karahtavat pystyyn, katsovat toisiaan: venhe kuuluu vinhasti
soutaen etenevän rannasta. He rientävät ulos, juoksevat rantoja
pitkin... ei ole venhettä missään; he ampuvat summia pimeälle joelle,
mutta eivät osaa nopeasti loittonevaan alukseen...

Kuolemaan tuomittu on pelastettu, rohkea morsian saattaa sulhonsa läpi
yön kauas Päijänteelle ja palaa rantoja hiipien takaisin. Vaan suruton
seikkailija soutaa Päijänteen poikki ja saapuu kenenkään estämättä
Padasjoelle.

Siellä hän kuulee surullisia sanomia. Suomen voittoisa armeija on taas
pakomatkalla pohjoiseen päin; Adlercreutz on Oravaisissa vielä kerran
koettanut ponnistaa kaiken tarmonsa, mutta se ei enää kestänyt ja hänen
joukkonsa pirstaleet ovat nyt väistymässä yhä ylemmäs. Myöhää on nuoren
vakoojan enää lähteä sen surullisia jälkiä seuraamaan ja sille viestejä
viemään. Hän vetäytyy siitä syystä vihollisen hallussa olevan maan läpi
länttä kohden, saapuu rannikolle ja päättää paeta koko synnyinmaastaan
pois Ruotsiin. Turussa hän pääseekin ulkomaiseen laivaan, joka hänet
viepi Tukholmaan.

       *       *       *       *       *

Menetetty on Suomi ja mielet Ruotsissa siitä kiihkoiset ja katkerat.
Levottomat ja meteliset ovat ajat Ruotsin pääkaupungissa; kuningas
sukuineen viskataan valtaistuimelta, kansa halveksii hallitusta, jossa
miehet tiheään vaihtuvat; puolueriidat kuohuvat korkeina, vehkeitä
punotaan joka taholla; intohimot tarttuvat ylhäältä alaspäin, kansa
panee toimeen metelisiä mielenosoituksia milloin yhden, milloin toisen
julkisen miehen hyväksi taikka häntä vastaan. Valitaan perintöruhtinas,
hänestä tulee kansan mielikki, mutta hän kuolee kesken kaiken ja huhu
leviää yli syvien rivien, että hän on kaatunut suistetun kuninkaan
suvun hyväksi vehkeilevän marskin, kreivi Aksel von Fersenin salaisiin
juoniin.

Kansa raivostuu, huutaa kostoa murhaajalle.

Kaatuneen perintöprinssin, kansan lemmikin, ruumis tuodaan
juhlasaatossa Tukholmaan. Kiihtyneet väkijoukot tunkeilevat kaduilla,
hampaita purraan ja nyrkkiä puistetaan ja uhkaava murina käy läpi
lainehti vain laumojen. Salaliittoja on ollut tekeillä, juonia
viritetty toisesta jos toisestakin puolueesta, salaista kuisketta
kulkee katurahvaan kiihtyneissä riveissä.

Jo saapuu hautasaatto, vaivaloisesti matkaten ahertavain joukkojen
lävitse Ritariholman kirkkoa kohden. Muhkeat vaunut toistensa perästä
vierivät ohi, vaunuissa istuvat ylhäiset herrat saavat sulattaa
katurahvaan äänekkäitä pistoksia ja solvauksia. Ensimmäisten joukossa
saattokulussa saapuvat muita upeammat, umpinaiset juhlavaunut, kuuden
valkoisen hevosen vetämät, punaiset ja kullatut vaunut, jotka anastavat
puolet kadun leveydestä.

-- Se on Fersen! Kosto prinssin kaatajalle!

-- Tuo salamurhaaja uskaltaa vielä ajaa vainajan hautasaatossa!

-- Hän meille ilveilee...!

Väkijoukosta lennähtää kiviä juhlavaunuja kohti, ensin yksitellen,
sitten tulee kokonainen kivituisku. Ajaja sortuu verissään ajolaudalta,
hosuessaan ruoskalla kiljuvia laumoja, hevoset korskahtelevat,
hyökkäävät väkijoukkoon, polkevat ihmisiä alleen... Kansa raivostuu,
ryntää vaunuja vastaan, joiden ikkunat ovat pirstaleina. Eräs roteva
nainen tempaa vaunujen oven auki ja kiskasee nurkkaan kyyristyneen,
kalpean, juhlapukuisen herran ulos raivoavaan väkijoukkoon.
Ferseniltä raastetaan kullalla kirjailtu takki päältään, hän
pääsee paitahihasillaan puikahtamaan väkijoukon lomitse erääseen
porttikäytävään. Mutta hänet tunnetaan, hurjistunut kansa, jonka
intohimoja ei enää mikään hillitse, ryntää jälestä. Ylhäinen herra
tallautuu väkijoukon jalkoihin ja eräs karkea matruusi rutistaa
polvillaan hänen rintakehänsä murskaksi.

Vihattu kreivi on surmattu. Mutta sotaväkikin saapuu vihdoin paikalle,
kadut ja portit suljetaan, kaikki talossa olijat vangitaan. Talo
tutkitaan tarkoin ja eräästä huoneesta löydetään sängyn alta naiseksi
puettu mies, -- se on suomalainen seikkailijamme Otto Johan Tandefelt,
Voipalan ja Hovilan perijä.

Levottoman seikkailijaluonteensa mukaisesti on hänen tietysti täytynyt
olla näissäkin meteleissä mukana, jopa toimeliaimpana ja hurjimpana
kaikista. Ja nyt hänet vangitaan pahimmin epäiltynä kreivi Fersenin
murhaajaksi ja jäseneksi siinä salaliitossa, joka tätä murhaa varten
nähtävästi jo edeltäpäin on ollut laadittu. Raudoissa istuu nyt
seikkailijamme, Tukholman vankilassa, istuu kauan.

Sillä tämän murhajutun tutkiminen on pitkällistä ja ankaraa, --
olihan koetettava päästä perille salajuonen ylhäisistä virittäjistä.
Mutta suomalainen seikkailijamme ei tunnustanut mitään, ei tietänyt
mitään. Ja vihdoin lankesi tuomio: Otto Johan Tandefelt on huomattu
syylliseksi, mutta riittäviä todisteita kumminkin vielä puuttuu
kuolemantuomion langettamista varten. Hänet suljettiin siitä syystä
tunnustuksille Elfsborgin linnaan. Täällä häntä pidettiin kovassa
vankeudessa puolen kolmatta vuotta. Mutta hän ei tunnustanut sittenkään
mitään. Vihdoin keväällä 1814 valmistui hänestä lopullinen tuomio.
Hänet tuomittiin menettämään aatelisoikeutensa ja nimellä Pettersson
karkoitettavaksi maanpakolaisuuteen Ruotsista, kuoleman tuomio uhkana,
jos hän sinne palaa.

Maanpakolaisuuteen karkoitettu olisi nyt tahtonut palata tiloilleen
Suomeen, jossa häntä morsiamensa yhä uskollisesti odotti, mutta
Suomeen häntä ei laskettu; tämä maa oli liian lähellä Ruotsia ja
Fersenin murhassa osallisena ollut oli liian vaarallinen valtiollinen
vehkeilijä. Hänet vietiin sen sijaan puutavaroilla lastattuun laivaan,
joka juuri oli lähdössä Espanjaan, ja niin joutui suomalainen
seikkailija etelän kuumille rannoille.

Yksin, tuntemattomana, rahatonna, kieltä taitamattomana hän sinne
joutui, vaan hän oli kaikissa tapauksissa taas vapaa ja elämä vielä
rikkaana edessään, -- ainahan sukkela mies nahkansa pelastaa. Ja
iloisena ja huoletonna hän rupesi Espanjassa elelemään.

Lankun kantajana täytyi hänen aluksi Cadixissa henkeänsä elättää, mutta
pian potki onni hänet ylemmäs. Taipumuksensa veti hänet soturiuralle
eikä aikaakaan, niin hän jo palveli sotilaana Espanjan armeijassa.
Pulskana, urheana soturina, taitavana ampujana ja miekkailijana
hän siellä pian arvoasteissa kohosi ja onni häntä yhä suosi. Hän
oli osallisena Rafael Riegon voittoisassa kapinassa itsevaltiutta
vastaan, yleni siinä upseeriksi ja hänellä oli nyt kaunis ura auki
vielä korkeammallekin kohotakseen. Mutta levoton seikkailijaluonne ei
sallinut hänen kovin kauan yksillä urilla toimia ja sen lisäksi rupesi
nyt yhä enemmän koti-ikäväkin vaivaamaan maailmalla yksin ajelehtivaa
miestä, joka ei ollut enää mikään nuorukainen. Hän oli pitkän ajan
kuluttua taas kerran kirjoittanut kirjeen kotiinsa Sysmään ja sai
sieltä nyt hartaat, kaipausta kertovat kirjeet vastaan. Hänen vanha
äitinsä eli vielä Voipalassa ja ikävöi niin sanomattomasti poikaansa,
jota hän ei vuosikymmeniin ollut nähnyt, jota hän jo monesti kuolleena
oli itkenyt, mutta joka yhä siltä pysyi hänen äidillisen rakkautensa
esineenä. Ja morsian, tuo uskollinen ja uhraava Jeannette Bröijer,
odotti yhä vielä entisellä uskollisuudella sulhoaan...

-- Nyt lähdetään kotiin! huudahti espanjalaisena upseerina
palveleva suomalainen nämä kirjeet luettuaan ja hän rupesikin
kohta varustautumaan kotimatkalleen. Matkarahoja oli hän säästänyt
riittävästi kokoon ja hän läksi nyt pyytämään eroa armeijasta.
Kaipauksella esimiehet ja toverit erosivat tästä rotevasta
suomalaisesta, ja espanjalainen kapteeninvaltakirja oli hänellä
taskussaan, kun hän Euroopan halki lähti matkalle pohjoiseen päin.

-- Kotiin, Suomeen!

Siellä aikoi hän loppuikänsä -- hän oli jo yli neljänkymmenen iässä
-- rauhassa viettää perintötiloillaan; hänen elämänsä alkupuoli oli
ollut myrskyä ja maininkia, sen loppupuolen piti nyt kulua levossa
omaisten hellässä helmassa, syrjäisen sisämaan kätkössä. Kohta kotiin
tultuaan aikoi hän mennä naimisiin jo vanhenemassa olevan morsiamensa
kanssa, joka häntä yli 20 vuotta oli uskollisesti odottanut, ja
lempeydellä hän aikoi omaisilleen palkita ne monet kaihot, jotka hän
heille huikentelevaisuudellaan oli tuottanut. Ja milt'ei levottomalla
kiireellä hän matkusti Euroopan halki pohjoiseen päin.

-- Kotiin, Suomeen!

Jännityksellä omaiset kotona Sysmässä odottivat kadotettua
tuhlaajapoikaa, joka niin varmasti oli ilmoittanut kotimatkalle
lähtevänsä. Heidän odotuksessaan oli aluksi iloa ja luottavaa
varmuutta, sitten ihmettelyä ja ikävää, vihdoin epäilystä ja
toivottomuutta. Sillä viikkoja kului, kuukausia kului, vuosia kului,
-- odotettu pysyi vain yhä poissa. Hän ei koskaan saapunut Suomeen. Ja
taas oli oma seikkailuhalu siihen syynä.

Vielä kerran oli tämä näet hänet vallannut, kun hän Kööpenhaminassa
odotti purjelaivaa, joka hänet veisi kotimaahansa. Sitä kesti
odottaa kauan, ja silloin lennähti yht'äkkiä matkustajan päähän
tuuma vielä kotimatkalla pistäytyä Ruotsiin uudistamaan vanhoja
muistoja ja tervehtimään vanhoja tuttavia. Ja kohta hän toteutti tuon
päähänpistonsa, vaikka hänet niin ankaralla uhalla oli kielletty
Ruotsiin palaamasta. Mutta sepä juuri häntä houkutteli...

Espanjalaisena upseerina kulki Tandefelt-Pettersson Ruotsin kautta
ja saapui Tukholmaan. Mutta liian julkisesti hän siellä seurusteli
vanhain tuttavainsa, epäiltyjen salaliittolaisten, kanssa; hänet
tunnettiin, vangittiin ja taas sai seikkailijamme viettää kuukausia
Tukholman vankilassa, joka hänelle jo entuudesta oli tuttu paikka. Ja
armotta aiottiin nyt entinen tuomio panna toimeen: maanpakoon ajettu,
epäilty valtiollinen vehkeilijä oli kiellosta huolimatta vielä saapunut
takaisin vehkeilemään, -- hänen mittansa katsottiin olevan täyden.

Taas oli silmukka kaulassa levottoman miehen.

Mutta vielä kerran onnen viskelemä seikkailija sukelsi irti silmukasta.
Hänellä oli mukanaan espanjalainen kapteeninvaltakirjansa, ja se
hänet pelasti. Kuolemaan jo tuomittuna vetosi hän Tukholmassa olevaan
Espanjan lähettilääseen, anoen tämän suojelusta, ja lähettiläs
rupesikin hänen auttajakseen: eihän Espanjan kansalaista, espanjalaista
upseeria, käynyt niinkään helposti Ruotsissa hirttäminen. Hallitusten
välisiä käsittelyjä kesti kauan, mutta lopputulos olikin, että Ruotsin
hallitus vielä oli pakotettu päästämään linnun käsistään, laskemaan
vangin vapaaksi.

Mutta Suomeen hän ei nytkään päässyt, niin hartaasti kuin hän sitä
jo halusikin. Espanjan hallitus oli kansalaisenaan vaatinut hänet
vapaaksi, Espanjaan siis Tukholman poliisi lähetti tuon kiusallisen
miehen, joka sieltä juuri oli tullut matkalla Suomeen. Ja toisen
kerran joutui seikkailijamme siten tekemään tuon pitkän merimatkan
kauppalaivalla Cadixiin.

Mutta murtuneena ja masentuneena hän sinne tällä kertaa tuli. Hän oli
nyt jo väsynyt; vaivaloiset matkat ja vankina istuminen oli hänet
heikontanut. Hän olisi jo halunnut päästä lepoon, rauhassa iltaansa
viettämään omaistensa keskuudessa; olihan hän jo liian vanha alkamaan
uudelleen alusta seikkailuelämää vieraalla maalla. Mutta matkarahat
olivat loppuneet, armeijasta hän oli eronnut, työlääksi kävi taas
hankkia jokapäiväistä leipääkin.

Siksi vanha äiti ja jo vanhaksi käynyt morsian odottivat kotona
ikävällä ja kaiholla. Näihin asti oli Otto seikkailuretkillään pitänyt
kunnianasianaan olla näiltä omaisiltaan mitään apua pyytämättä. Mutta
nyt hän oli vanha ja murtunut ja hän kirjoitti sen vuoksi kotiinsa
Sysmään, pyytäen matkarahoja Suomeen päästäkseen. Ja varmoilla
toiveilla hän niitä odotti.

Mutta niitä ei tullut. Hän kirjoitti vielä toisen kerran. Ei tullut.
Olot kotona Voipalassa olivat nyt sellaiset, ettei sieltä hänelle
mitään apua liiennyt. Äiti makasi vuoteen omana avutonna ja isäpuoli
ei halunnutkaan karkulaista, joka koko ikänsä oli ollut tiloiltaan
poissa, niihin takaisin, -- hän piti niitä jo ominaan ja tahtoi jättää
ne perintönä omille lapsilleen. Ja Jeannette Bröijer, tuo 50-vuotias
morsian, eli varatonna sukulaistensa armoilla --, sellaista summaa,
minkä matkat tuohon aikaan maksoivat, hän ei mistään saanut irti.

Ja siksi täytyi kotimaahansa ikävöivän miehen yhä edelleen jäädä
puutteissa ja ahtaissa oloissa elämään vieraalle maalle.

Vielä viimeisen kirjeen hän Espanjasta morsiamelleen kirjoitti. Entinen
hilpeys ja luottamus oli siitä poissa, raskasmielisyyttä huokui
riveistä ja rivien väliltä. Hän kaihoili kirjeessään hukkaanmennyttä
elämätään, katui nuoruutensa vallattomuutta ja kevytmielisyyttä,
valitti, ettei hän miehenäkään ollut miehistynyt, valitti, että oli
seikkailujen hyrskyihin laskenut purtensa valloilleen, hakematta
ajoissa rauhaisaa satamaa. "Liian myöhään huomaan nyt joutuneeni
auttamattomasti tuuliajolle, nyt en satamaa enää saavuta, ennen kuin
haudassa. Ja pahempi on, että olen sinunkin retkesi tärvellyt. Paljon
olisi sinulla, Jeannette, mulle anteeksi annettavaa, jos minulle
anteeksi antaa voisit. Autioksi korveksi olen sinun elämäsi tehnyt,
sinun, joka kerran nuoruutesi lemmellä vannoit minua odottavasi ja
uskollisena pidit valasi, jota en todellakaan olisi ansainnut. Oi,
paljon olen rikkonut ja liiaksi saanut anteeksi; ansaittu palkkani on,
että nyt saan kuolla yksin vieraalla rannalla ilman isänmaata ja ilman
rakkautta. Tässä maassa liikkuu nykyjään vaarallinen rutto, keltakuume;
joka päivä näen ihmisiä ympärilläni kaatuvan, kuolevan kaduille ja
pihoille ja porraskäytäviin. Ei kukaan välitä hankkia selkoa näiden
ruttoon kuolleiden vainajain nimestä eikä kotipaikasta, niitä kootaan
suuriin, umpinaisiin ruumisvaunuihin ja vedetään öisin vartavasten
kaivettuihin, syviin, yhteisiin ruttohautoihin. Ehkäpä lepäävät jo pian
minunkin levottomat, nyt väsyneet luuni sellaisessa nimettömäin suuressa
perhehaudassa..."

Sen koommin ei mitään kuulunut suomalaisesta seikkailijastamme. Vielä
parikymmentä vuotta odotti harmaapäinen morsian Hovilassa sulhoaan,
odotti luottamuksella ja toivolla, kunnes uskollisena morsiamena
laskeutui lepoon. Eikä ole kukaan ottanut selkoa, missä seikkailijan
"levottomat luut" lepäävät.

Usein hänen retkiään ja kujeitaan kotipitäjässä sukulaisten kesken
muisteltiin, niistä kerrottiin kummallisia kaskuja ja niitä kuvailtiin
lapsille kuin huikentelevaisuuden ja vallattomuuden varottavina
esimerkkeinä. Mutta usein kumminkin samalla lisättiin:

-- Sääli oli sittenkin hilpeää miestä, -- hän oli aina niin reipas ja
iloinen...



KUOLEVA VANKI


Päättynyt on päivätyö linnassa, jossa vangeilla teetetään maa-
ja kivitöitä. Vangit, jotka päiväkauden ovat vääntäneet kiviä ja
luoneet maata, saavat vihdoinkin huokaista, ja he ovat pysähtyneet
yksi sinne, toinen tänne rintavarustuksen luo katselemaan kesäillan
rauhaisaa kirkkautta ja meren tyyntä pintaa. He odottavat illallista
ruoka-annostaan, päästäkseen sitten lavereilleen lepäämään, --
muutamien tuntien perästä alkaa raataminen taas.

Siihen aikaan, johon tämä kuvaus kuuluu, viime vuosisadan alkupuolella,
ei ollut vielä niin viljalti vankiloita Suomessa kuin nyt; elinkautisia
vankeja pidettiin sen vuoksi enimmäkseen erilaisissa ruunun töissä. Ja
sellaisia vankeja olivat nämäkin raatajat linnan valleilla.

Eräs vanha vanki on istahtanut kivelle, lähelle rantavallia, nojautuu
siinä raskaasti lapionvarteen ja katselee muurin ja ulapan yli
kaukaista, vihantarantaista saarta, jossa hän näkee elonkorjaajain
palaavan työstään. Hän on väsynyt, työstä ja vanhuudesta väsynyt,
hengitys kulkee ahtaasti ja omituinen, sammuva tuli on hänen
katseissaan, kun hän ne suuntaa yli siintävän meren kohti vihantaa
rantaa. Mutta hän ei näe merta eikä rantaa. Hänen raukeaan katseeseensa
kuvastuu kaukaisten muistojen loihtima rakkaampi näköala, selvempänä
ja kirkkaampana kuin koskaan tuo edessä oleva merimaisema. Hän näkee
edessään kappaleen kotoista Karjalan kangasta, näkee metsäisen
ahonrinteen ja sen liepeelle avatun halmeen, jossa kellertävissä
kuhilaissa kypsänä hohtaa kultainen terä. Ja sieltä leikkuuväki laulaen
palaa työstään taloa kohden, jossa sauna törmällä lämpiää.

Surunvoittoinen, kalahtava ääni kuuluu linnan vangeille varatusta
matalasta rakennuksesta; rautalevyä helistetään, vangeille on
illallinen valmis, ja joukottain vetäytyvät he ääntä kohden
vahtisotamiehet perässään. Yksi vain, tuo raukeakatseinen vanki
rantavarustuksen luona, hän ei noudata kutsua, hän ei kuule sitä, hän
ei liikahda paikoiltaan. Jalat eivät tunnu enää kannattavan, hän vaipuu
yhä hervottomammin varustuksen nojaan ja vartijatkin jättävät hänet
siihen, -- mihinkäpä se siitä karkaa kahlehdittu vanhus vartioidusta
saaresta!

Yksin istuu hän siinä laskeutuessa kesäisen päivän ja öisen rauhan
levitessä hänen ympärilleen. Ja hän tuntee kuoleman lähestyvän, tuntee
sen viileän hengähdyksen kuumeisella poskellaan, tuntee sen vetävän
utuisen verkkonsa hämärtämään hänen katseensa ja uuvuttamaan hänen
ajatuksensa. Mutta hän ei usko kuoleman vielä tulevan, sen aika ei
ole vielä käsissä, hän on siitä varma, aivan varma. Se henkii kyllä
lähellä, mutta se ei voi häntä tempaista, ennen kuin hän on saavuttanut
elämässään oikeutta.

Hän uskoo horjahtamatta, että hänelle vielä tässä elämässä muutos
tapahtuu. Sitä hänen uskoaan ei voi mikään taittaa, se on kestänyt niin
kauan ja kokenut niin paljon, se ei voi murtua. Se usko on ollut hänen
elämänsä ylläpitäjänä ja kannustajana kohta kaksikymmentä vuotta, se ei
voi häntä nytkään pettää. Sitä on, tuota hänen uskoaan, tosin paljon
pilkattu ja horjutettu, mutta hän ei ole sitä heittänyt eikä heitä
nytkään. Mutta kun hänen voimansa yhä enemmän voipuvat ja kostea harso
hänen katseensa peittää, silloin hän näkee kuin häilyvinä utukuvina
edessään elämänsä katkerat vaiheet ja hänen hämärtyvän muistinsa ohi
lennähtävät ne raskaasti sivuutetut taitekohdat hänen taipaleellaan,
joilla hänen uskonsa oli yrittänyt pettämään.

Hän muistaa nuo ajat, jolloin, hänen ollessa parhaissa vuosissaan
ja hänen terveimmissä voimissaan raataessaan kotinsa, Harsian maan,
kohottamiseksi, ensiksi rupesi leviämään huolettavia huhuja, että
heidän, talonpoikain, maat julistettaisiin lahjoitusherrain omiksi ja
että heistä omilla konnuillaan tehtäisiin toisten vuokralaisia. Hän
ei sitä ollut uskonut, oli kieltänyt toisiakin uskomasta sellaista
mahdollisuutta ja lujaan uskoonsa luottaen hän oli vain ennallaan
raatanut... Heidän maansa olivat lahjoitusmaita, sen he tiesivät,
mutta he käsittivät ne sittenkin omikseen. Sitten tuli kun tulikin se
asetus, jonka sanottiin riistävän häneltä ja hänen naapureiltaan heidän
isiltä perityt, itse viljelemänsä maat, heidän kotinsa ja tavaransa.
Se oli kolaus Karjalan kansalle. Monelta meni tarmo ja taittui usko,
mutta Harsialtapa ei taittunut. Hän vain vakuutti itselleen ja muille,
että tässä täytyy olla erehdys, tässä on tapahtunut virhe, joka
vielä korjautuu, hän kehoitti kehoittamalla naapureitaan pysymään
sitkeinä viljelyksillään ja luottamaan siihen, että lahjoitusherrat
kyllä saisivat verot, mutta että maat lopultakin jäisivät heille. He
jäivät tiloilleen elämään ja raatamaan, tekivät päivätöitä, maksoivat
veroja, sitä myöten kuin niitä lisättiin ja uusia vaadittiin, mutta
oikeudestaan he eivät luopuneet; määräystä, joka heistä olisi tehnyt
lampuoteja, he eivät oikeaksi tunnustaneet.

Vanhus näkee edelleen, valliin nojautuen, raukean katseensa edessä
liitelevän sarjan kirjavia kuvia niiltä ajoilta, jolloin hänen uskoaan
yhä tiukemmin horjutettiin. Saapui uhkauksia, herrat käyttivät
pakotuskeinoja. Mutta talonpojat raatoivat edelleen konnuillaan ja
luottivat siihen, että vielä se oikeus heille avuksi ehtii. Mutta se
viipyi. Jo tultiin heitä tiloiltaan häätämään, talot tyhjennettiin
autioiksi, vilja korjattiin pelloilta, vietiin koti ja kontu, vietiin
leipä... Ja monelta meni taas usko, yhä useammat hänen kupeeltaan
kaatuivat pois ja alistuivat pakon alle, taipuivat lampuodeiksi; he
olivat joutuneet epätoivoon lopullisesta voitostaan. Mutta Harsia
ei joutunut epätoivoon, hän ei luopunut uskostaan. Heitä oli vielä
syrjäisellä metsäkulmalla ryhmä miehiä, jotka häädettyinäkin palasivat
asumaan talojaan ja viljelemään peltojaan, vaikka niistä toinen jo oli
sadon korjannut. Tämä on ohimenevää vain, niin he uskoivat, tämä kaikki
vielä korjautuu, hyvityksen hetki tulee. Niinkauan kuin uskoa kestää,
niin kauan on elämää olemassa, -- niin oli hän neuvonut viimeisiä
naapureitaan ja he kestivät hänen kanssaan.

Mutta koettelemusten mitta ei ollut vielä täysi. Heidän rauhallisille
metsäkulmilleen saapui eräänä päivänä herrain väkeä pakolla masentamaan
kansaa ja riistämään siltä lopultakin sen maat ja viljelykset. Silloin
metsäkulmalaiset taistelivat talojensa puolesta, luopumatta niistä.
Syntyi kahakka, keihäät välähtivät, seipäät sinkoilivat...

He sortuivat ylivoiman alle, heidän kätensä kytkettiin kahleisiin,
heidät teljettiin vankikoppeihin. Ja taas kaatui miehiä Harsian
rinnalta, viimeistenkin usko vihdoinkin katkesi. He taipuivat. Hän
vain ei taipua voinut, ei vaikka ikuiseksi kiinnitetyt kahleet hänen
käsissään ja jaloissaan kalskuivat. Siitä oli nyt kulunut parikymmentä
pitkää vuotta. Hän oli kahleissa kiviä vääntänyt, raatanut pakkotöissä
vuoden vuotensa perästä, hän oli kuollut maailmalta ja omaisiltaan,
unohtunut, haudattu. Ne ihmiset, jotka nyt polkivat Harsian maita
Karjalan kaukaisilla kankailla, ne eivät enää tienneetkään, että
vielä eli mies, joka varmasti uskoi, että hänelle tuo maa, hänen
maansa ja mantunsa, takaisin annettaisiin, että hänelle vielä kerran
tarjottaisiin hyvityskin siitä, minkä hän oli kärsinyt. Ei kukaan sitä
tiennyt. Mutta hän tiesi sen itse, tuo kokoonpainunut, raukeakatseinen
mies, joka kesäillan viileässä yksin istui linnan kaukaisimman siiven
vallitetulla rannalla ja raskain henkäyksin, läähättävin rinnoin
ylläpiti itsessään elämänsä sammuvaa kipunaa, kunnes aika ehtisi
toteuttamaan hänen lujan uskonsa.

Hän tunsi, kuinka kalma kylmää huokuen hänen ympärillään hiipi ja
heilutti terävää viikatettaan, mutta hän ei sitä ensinkään pelännyt,
hänen väsyneet kasvonsa sille hymyilivät puolittain surunvoittoisesti,
puolittain ilkkuen sitä, että kuoleman voima hänen uskonsa rinnalla
on tehoton. Hän ei suinkaan olisi tahtonut karttaa kalman viikatteen
viiltoa, hän oli kärsinyt jo siksi, että hän sen vapauttajakseen,
pelastajakseen käsitti ja että hän mielellään olisi väsyneen ruumiinsa
ja kiusatun henkensä sen kylmään helmaan heittänyt. Mutta hän oli niin
varma, että kuolema ei häntä matkaansa saa, ennenkuin hänen uskonsa
on täyttynyt, että hän säälien ja surumielisesti hymyili lähestyvälle
viikatemiehelle.

Päivä oli laskenut. Sumua ei ollut nyt enää ainoastaan yksin istuvan
vangin raukeassa katseessa; meri levitti yli saaren raskaan, tiheän
usvaverhon peittäen kaikki esineet harmajaan vaippaansa. Äänetön
oli yö. Kuului ainoastaan kituvan vangin vaivaloista hengitystä
rantakiveltä ja korahtavan kuului joskus sisäänpainunut rinta.
Käsivarsi ei jaksanut enää kannattaa päätä lapion varren nojassa,
harmaja tukka ja keltainen otsa vaipui kosteaa hiekkavallia vastaan ja
hervottomaksi solahti käsivarsi, kilauttaen kerran kahletta, niin että
yö hiljaisuudessaan säpsähtäen kajahti. Vanhus avasi raolleen raukean
silmänsä. Hän näki harmaakauhtanaisen kalman ihan vieressään kosteaa
kylmää huokumassa ja hänen huulensa vetäytyivät vielä kerran hienoon
hymyyn, koska hän tiesi kalman yhä vain turhaan huokuvan, niin kauan
kuin täyttymättä oli hänen luja uskonsa.

Sitten sulkeutui taas silmä ja rinnan korina heikkeni ja läähättävä
hengitys lakkasi. Hymy jähmettyi vainajan huulille. Uskoonsa luottanut
lahjoitusmaan talonpoika ja talonpoikain johtaja oli lähtenyt pois,
uskostaan luopumatta.

Iltahuudon jälkeen saapui vahtisotamies hakemaan vankia, joka oli
myöhästynyt, työpaikalleen. Pian hän löysikin vanhuksen rantavallin
luota, heilautti häntä käsivarresta... kahle kilahti taas kimakasti
yön hiljaisuudessa. Ja hakija oivalsi, että vanki oli lähtenyt pois
viikatemiehen matkassa.



VANHA KERSANTTI


Raskaasti kahlasivat kantajat syvän nietoksen halki, kun he arkkua
reestä haudalle kantoivat. Koko aamun oli näet pyrynnyt ja pyrysi
vieläkin, joten hautakin oli puolillaan lunta. Mutta empimättä siihen
kantajat arkun laskivat, käsiä näet palelsi kantohihnoissa.

Arkun jäljessä kahlasi kaksi vanhanpuoleista miestä, väljät
sotilasturkit yllään, sekä heidän jäljessään pappi ja lukkari, joka
viimeksimainittu hautaryyppyjen takia oli lähtenyt mukaan. Ja siinä
se ruumissaatto sitten olikin. Pappi tasoitti leveillä lapasillaan
turkin kaulusta tiukemmas poskilleen ja rupesi ulkoa lukemaan
hautasiunausta. Suorina kuin vahdit seisoivat vanhukset toisella
reunalla ja paljastivat toimituksen alkaessa kunnioittaen päänsä; niin
yritti lukkarikin tekemään, mutta luopui siitä aikeestaan ja siirsi
naapukkansa ainoastaan hiukan kallelleen toiselle korvalle. Kantajat,
joiden vielä oli luotava hauta umpeen, syrjäytyivät petäjän taa, joka
siinä sivummalla kasvoi, ja lierittivät mällin poskeensa. Eikä kuulunut
lumisessa luonnossa muuta kuin papin yksitoikkoinen luku.

Sen kuluessa asteli maantietä myöten kirkolle päin pari miestä
kalmiston ohi. He pysähtyivät, äänen kuullessaan tuokioksi katsomaan
matalan kiviaidan ylitse hautuumaalle.

-- Ketähän siinä tämmöisellä pyryllä haudataan?

-- Taitaa olla se Piekolan vanha kersantti siinä vainajana, koska
majuri on saattamassa.

-- Ja Kivimaan herra toisena, niinpä on. -- Vai se se nyt on kuollut,
mikähän lienee ollutkin eläjä aikoinaan.

-- Ka kersantti, ruotsalainen kersantti.

-- Sillä nimellähän se kulki, mutta raaka sotamies se ei ollut,
tekeytyi vain.

-- Niinhän ne on sitä hokeneet, menepä hänet ja tiedä. Vaan olipa mikä
oli, tuossa kai se nyt on tallella.

-- Jos lie siinäkään.

-- Ka, jos ei lie siinä, niin olipa missä tahansa.

Miehet kääntyivät tielle ja jatkoivat matkaansa kirkolle päin, ja
tuiskun tuhinaan häipyi kalmistossa lukevan papin ääni.

Se oli Sysmän hautuumaalla vuonna 182-.

       *       *       *       *       *

Yhtä pyryinen talvipäivä se oli ollut, jolloin kersantti Gråman
ensiksi ilmestyi Sysmään, jonne hän sitten oli jäänytkin loppuikäänsä
viettämään.

Se oli tapahtunut melkein heti sodan jälkeen. Vähää ennen olivat
enimmät suomalaiset upseerit, jotka Suomen väistyvässä armeijassa
olivat kulkeneet Ruotsiin, rauhankirjan nojalla palanneet kotimaahansa,
ja niin olivat Piekolan ja Kivimaan herratkin jälleen asettuneet
tiluksilleen, jotka koko sodan ajan olivat olleet vihollisten
jaloissa. Aika oli silloin alakuloinen ja epävarma. Mielissä lainehti
vielä myrskyn maininkeja, tunteissa oli paljon ristiriitaista ja
vakaantumatonta, jonkinlainen arkuus ja salaperäisyys vallitsi
yleisessä käsityksessä ja ilmeni seuraelämässä ja kaikessa
kanssakäymisessä. Vanhat aateliset soturisuvut seurustelivat melkein
yksinomaan suljetuissa piireissä, mutta olivatkin, kuten esim. Piekolan
ja Kivimaan perheet, hyvin läheisessä yhteydessä keskenään.

Niin pysyi kersantti Gråmaninkin saapuminen Piekolaan kauan aikaa
jonkinlaisena salaisuutena näiden talojen kesken, eivätkä hänestä
pitäjäläiset myöhemminkään saaneet tietää juuri muuta, kuin että tuo
muukalainen tulokas oli joku vanha kersantti, joka oli palvellut
majurin lipun alla ja nyt tullut Piekolaan jonkunlaisen rengin
asemaan. Mistä hän tuli, sitä ei kukaan tiennyt; ummikko hän oli eikä
koskaan suomea oppinutkaan, eikä hän yleensä antautunut keskusteluihin
kenenkään oudomman kanssa. Jörötti vain vanhan rakennuksen
porstuakamarissa, joka hänelle oli asunnoksi annettu, jossa hän oli
nikartelevinaan ja kutovinaan verkkoa ja jossa hänellä myös oli
joitakin kirjoja ja papereita. Puettuna hän kulki vanhaan, kuluneeseen
kersantinpukuun, piti tukkansa pitkänä ja partansa pörröisenä. Mutta
silti hän ei ollut missään ruotilaisen asemassa. Hän oleskeli paljon
sisässä majurin luona, siellä söi ja joi ja olipa tavallisesti sisässä
silloinkin, kun Piekolassa pitoja pidettiin taikka paikkakunnan
aatelisia muuten vieraissa kävi. Mutta silloin hän, pitäjäläisten
läsnäollessa, aina esiintyi nöyränä ja osoitti majurille ja muille
upseereille kunnioitusta, niin kuin sotamies päällikölleen ainakin,
eikä koskaan pitempiin pakinoihin puuttunut. Ulkotöissä häntä ei
Piekolassa koskaan näkynyt, ainoastaan kun majuri kävi Kivimaassa --
ja se tapahtui usein, -- oli hän aina mukana muka hevosta hoitamassa,
vaikka muut ne silloinkin saivat hevosen hoitaa.

Niin hän oli Piekolassa ollut jo monta vuotta ja ihmiset olivat vanhaan
kersanttiin niin tottuneet, ettei kukaan enää sen tarkemmin kysellyt,
mikä hän oli miehiään. Mutta kerran hän sitten yht'äkkiä nosti yleisen
huomion puoleensa ja antoi aihetta paljoihin, epäileviin puheisiin.

Kivimaassa oli kestit eräänä talvipäivänä ja tavallisuuden mukaan oli
kersanttikin majurin matkassa siellä, istui sisässä herrain puolella
punssi- ja arrakkimaljain ääressä. Pidot oli alettu hyvissä ajoin, oli
syöty ja juotu vankasti ja illan tullen oli elämä vieraiden joukossa
jo äänekästä ja mieliala kiihkeää. Gråmankin oli juonut tavallista
enemmän, mutta istuskeli silti niin kuin ainakin enimmäkseen ääneti
ja kuunteli toisten porinata. Mutta hänen silmänsä paloivat ja kädet
tekivät tiukkoja liikkeitä.

Keskustelu liikkui niinkuin tavallisestikin näiden entisten soturien
kesken menneiden kysymysten alalla, ja varsinkin oli tänä iltana
vanhan emämaan oloista, joita vielä tarkoin seurattiin, paljon
väitelty ja niitä arvosteltu. Ruotsissa oltiin juuri tähän aikaan
tärkeässä käännekohdassa, tuulet muuttelivat, valtiolliset uudistukset
seurasivat toinen toistaan, -- nämä seikat ne vielä kaukaisessa Suomen
sydämessäkin jännittivät mieliä ja kiihoittivat Kivimaan kesteissäkin
eroavat mielipiteet yhä tulisemmiksi ja kiivaammiksi.

Gråman kuunteli äänetönnä, mutta yhä enemmän hänen poskensa
punoittivat; hän käveli levotonna edestakaisin ja joi lasinsa tiheästi
pohjaan. Ja niin hän yht'äkkiä pysähtyi ja puuttui säkenöivällä
kiihkolla keskusteluun. Hänen vartalonsa oikeni suoraksi, hänen otsansa
kirkastui ja hänen liikkeensä olivat intohimoiset ja terävät.

Hän puhui ranskaa, joten pitäjäläisistä harvat häntä ymmärsivät, puhui
nopeasti ja sujuvasti, näytti asiastaan niin perin vakuuttuneelta,
näytti oikein uhalla purkavan esiin kauan ummessa haudottuja
mielipiteitään. Pitäjän herrat ällistyivät, nimismiehet, voudit
ja tuomarit jäivät suu auki toisiaan katsomaan ja kuuntelemaan ja
koko tuossa äsken äänekkäästi surisevassa seurassa vallitsi äänetön
hiljaisuus.

-- Mitä hän sanoo?

-- Mitä kieltä hän puhuu?

-- Onko se tuo tosiaankin Gråman?

Supattamalla heittelivät ihmettelevät herrat toisilleen tällaisia
kysymyksiä. Mutta entiset upseerit, Piekolan ja Kivimaan herrat,
olivat käyneet kalpeiksi ja hätääntyneinä katselleet toisiaan, kun
Gråman koroitti äänensä. He nousivat kiireesti ylös, nykivät Gråmania
käsivarresta ja sopottivat hänen korvaansa. Mutta ei apua, ukko oli
päässyt innostumaan ja jatkoi puhettaan.

-- Gråman on humalassa, huusi silloin Kivimaan herra.

-- Ulos, olet päissäsi, vaati majuri, ja rupesi käsivarresta
taluttamaan Gråmania eteiseen. Mutta tämä loi häneen halveksivan
katseen ja huudahti ruotsiksi:

-- Sinäkö käsket minut ulos!

-- Minä, vastasi majuri kalpeana. -- Ja sinun täytyy poistua, muuten...

Siihen kersantti vaikenikin ja hänen isäntänsä sai Kivimaan avulla
hänet sivuhuoneeseen, jossa he viipyivät hetken ja johon he lukkojen
taa salpasivat Gråmanin. Ja sieltä palatessaan käski isäntä vieraidensa
tuosta pienestä häiriöstä välittämättä entiselleen jatkaa illan iloa,
ja majuri pyysi anteeksi, että hänen vanha kersanttinsa oli ryypännyt
päänsä täyteen ja puhunut pötyä. Ja ennen pitkää entinen mieliala ja
entinen hurina taas olikin vallalla rähisevässä juomaseurassa.

Mutta seuraavana päivänä pitäjän herrat koettivat häkäisissä päissään
selvitellä, mitä he eilen olivat nähneet ja kuulleet ja sen jälkeen
kulki pitkät ajat Gråmanista kaikenlaisia puheita. Arvailtiin ja
supatettiin, puhuttiin Ruotsin hovijuonista ja koetettiin hiljaa
kuiskaamalla sovittaa tapahtumaan tunnettuja nimiä -- von Fersen,
Piper, Ugglas, jopa kapteeni Gustafssoniakin, -- mutta mitään varmaa
tai todenmukaistakaan ei keksitty. Ja Piekolan ja Kivimaan herrat
nauroivat näille jutuille vakuuttaen, että kersantti raukka oli ollut
humalassa ja puhunut pötyä.

Ja Gråman itse näytti osoittavan katumusta, oli entistään nöyrempi,
pysyi kauan kotona kamarissaan eikä juonut enää mitään sittenkään,
kun hän, tapauksen jäätyä unohduksiin, taas rupesi olemaan isäntänsä
huoneissa taikka Kivimaan pidoissa. Kauan aikaa hän katseli hieman
arasti pitäjäläisiä, joiden hän epäili itseään uteliaisuudella ja
epäluulolla tarkastelevan. Aika kului ja olot palasivat entiselleen.
Mutta tarkasti Piekolan ja Kivimaan herrat sittenkin aina seuroissa
pitivät huolta, ettei kersantti saanut liikaa maljaa maistaa.

Muuanna talvena sitten kersantti katosi. Posti oli tuonut Piekolaan
sekä kirjeitä että sanomalehtiä, joissa taas oli uusia kuulumisia
vanhasta emämaasta. Vanha kuningas, viimeinen Vaasan sukua, oli kuollut
ja Napoleonin entinen kenraali oli noussut Ruotsin valtaistuimelle;
puolue-elämän aallot nousivat ja laskivat nopeasti. Niitä uutisia oli
luettu ja niistä oli puhuttu Piekolassa iltamyöhäiseen ja aamulla
varhain saattoi Piekolan hevonen vanhan kersantin ensi taipaleelle
länteen päin.

Pitäjällä siitä ei tiedetty mitään ja vasta kevätpuoleen, kun ihmiset
rupesivat kaipailemaan vanhaa kersanttia, selitti majuri hyvin
välinpitämättömästi, että Gråman on lähtenyt käymään sukulaisissaan.

-- Palaako hän vielä?

-- Luultavasti ei... taikka mahdollisesti palaa. Majurista se näytti
olevan aivan yhdentekevää, mutta saattoi sen silti huomata, että hän
oli varsin huolissaan tuosta matkasta.

Gråman palasi takaisin. Ilmestyi eräänä kesäpäivänä vanhassa
kersantinpuvussaan vanhaan porstuakamariinsa, jossa kuten ennenkin
rupesi kutomaan verkkoja ja nakertelemaan lapsille leikkikaluja. Mutta
hänen vartalonsa oli nyt entistä kumarammassa ja hänen harmaja partansa
kajasti jo hopealle. Eikä häntä enää nähty Kivimaan pidoissa eikä
isolla puolella Piekolassakaan, kun siellä kylän väkeä kävi vieraissa.

Paitsi kerran. Kesä oli kauneimmillaan; ruis heilimöi aaltoilevilla
pelloilla ja suvea tuoksuivat laajat heinämaat. Piekolan isäntä vietti
juhlaa täyttämänsä 60 ikävuoden johdosta ja vieraita oli saapunut
läheltä ja kaukaa. Talo oli peitetty köynnöksiin ja kukkasiin ja
lehtevissä lehtimajoissa ilahdutti nuorison hilpeä lauma vanhaa
juhlanviettäjää leikeillään ja lauluillaan. Ilta oli käsissä,
hämärtämään kävi kesäinen päivä, mutta katkeamatta kajahteli vielä
nauru ja laulu puistikon tanterella.

Syrjäisessä katveessa istui siellä vanha kersanttikin yksin katsellen
nuorten ja vanhain iloa. Hän nojasi leukansa kämmentä vastaan ja hänen
silmissään kimalteli kyyneleitä. Palavissaan ja pohteissaan kulki
päivän sankari siitä ohi, näki vanhuksen, näki kyynelen tämän silmissä
ja pysähtyi:

-- Miksi, vanha ystävä, kimaltaa tänään silmässäsi kyynel? Sinä et ole
tottunut itkemään?

-- Minä olen vanha, luontoni taipuu. Ja näin muitten juhliessa
juuri tunnen yksinäisyyteni ja kaipuuni syvemmin, tunnen kuinka
olen erotettuna omistani kaukana vieraalla maalla, unohdettuna ja
haudattuna. Olisinhan minäkin voinut onnellisena niinkuin sinä
omaisteni keskessä viettää vanhuuteni.

-- Ja sinä sen olisit ansainnut... niin, sinun on täytynyt liiaksi
kieltäytyä. Mutta tule, veli, juo malja minun onnekseni, sinunkin
onnesi voi vielä kääntyä.

-- Sinun onneksesi voin juoda, omani on mennyt...

Sen enempää ei leikkivä nuoriso naurunsa kesken ehtinyt kuulla
vanhusten tarinaa. Eikä vanhaa kersanttia sen jälkeen enää näkynyt
ihmisten ilmoilla. Syyspuoleen hän kääntyi vuoteen omaksi, ja kun talvi
oli puolessa, hän oli vainajana. Piekolan majuri korjasi huolellisesti
porstuakamarista pois hänen kirjansa ja paperinsa ja toimitti kaikessa
hiljaisuudessa vainajan viimeiseen lepoon.

       *       *       *       *       *

Pappi kiirehti lukuaan mitä lopummalle ehti, romautti kolmesti lapiolla
lumensekaista hiekkaa arkun kannelle ja hotasi aamenensa. Ja sillä
aikaa kuin kantajat kävivät luomaan umpeen hautaa, kahlasi hän jo
lukkarin seurassa alas tielle, jossa hevoset odottivat.

Mutta molemmat vanhat soturit seisoivat suorina ja vakavina haudan
reunalla, kunnes se oli täyteen luotu ja kantajat lapioineen
poistuneet. Silloin he kääntyivät vastakkain, puristivat toistensa
kättä ja lähtivät haudalta hekin.

Tuokion kuluttua oli jo kylmä pakkaslumi peittänyt vereksen
hautakummun. Eikä sen lumen keväällä sulattua enää kukaan muistanut
paikkaakaan, missä vanha kersantti lepäsi, eikä sitä kukaan muistanut
kyselläkään.



TYÖN LOMASSA


Suuressa, muhkeassa huoneessa eräässä Pietarin keisarillisessa
palatsissa istui kaksi miestä, vanha ja nuori, uutterassa työssä
kookkaan kirjoituspöydän ääressä. Äänetöntä oli koko talossa, ei
kuulunut muuta kuin hanhenkynän pirteää rapinaa tai joskus käännetyn
paperin kahinaa. Vihdoin päätti nuorempi mies kirjoituksensa, lukaisi
tarkasti läpi viimeisen lauseen, lisäsi vielä jonkin pilkun ja siirsi
kynän pois. Vanhempi kirjoitti vielä tuokion, laski sitten hänkin
valkoisen sulkansa syrjälle ja virkahti:

-- No, se on valmis nyt?

-- Se on valmis, nimiä vailla.

-- Ne tulevat siihen huomenna. Niin, ystäväni, me olemme tänään
päättäneet suuren työn. Minä lisään näihin perusteluihin muutamia
näkökohtia ensi aikain käytännöllisistä toimenpiteistä, jotka myös
esitän hyväksyttäviksi, ja sitten...

Vanhempi mies heilautti iloisesti päätään ja hänen suuret, kauniit
silmänsä leimahtivat niin kirkasta riemua, kuin olisivat ne säteilleet
kasvavan nuorukaisen toivehikkaasta päästä. Hänen ilonsa tarttui
hänen työtoveriinsakin, joka nyt laski kätensä äsken kirjoittamalleen
paperille ja virkkoi kuin edellisen puhetta jatkaen:

-- Ja sitten on Suomi taas ehyt ja kokonainen, Vanha Suomikin saa
kasvaa, varttua ja kehittyä nuoremman rinnalla yhteiseen kukoistukseen.

Silloin hypähti vanhempi mies työtuoliltaan, oikaisi suoraksi kookkaan,
komean vartalonsa ja lähti vilkkain askelin mittelemään lattiaa
edestakaisin. Ja sitä tehdessään hän nopeasti, innostuneesti puhui:

-- Niin juuri, yhteiseen kukoistukseen. Me työskentelemme täällä
luodaksemme uuden, kukoistavan Suomen, sisällisesti voimakkaan
ja onnellisen maan. Ja miksi emme siinä onnistuisi, kun meitä
pyrinnöissämme auttaa jalon, kaukokatseisen hallitsijan ylevä mieli
ja hyvä tahto? Nyt se vasta Suomi syntyy, ja minä puolestani olen
onnellinen, saadessani olla mukana sen ensi askeleita ohjaamassa ja sen
vastaista uraa suunnittelemassa. Niin, niin, Suomi syntyy nyt juuri
tällä hetkellä. Sillä mitä se oli Ruotsin alaisena? Syrjäinen, palasiin
pilkottu maakunta, vailla itsenäisen ja omintakeisen kehityksen
mahdollisuutta, se oli lampuotimaa, josta mielin määrin kiskottiin
veroja ja sotaväkeä. Nyt siitä tulee ehyt maa ja ehyt kansa, joka
omien lakiensa ja laitostensa turvissa saa itsenäisesti kehittyä
onnellisemmissa taloudellisissa oloissa ja rauhassa ja turvassa.
Meidän on laskettava perustukset tälle kehitykselle, lujat, varmat
perustukset, ja kaikkein lujimman kulmakiven laskemme juuri nyt, kun
saamme vanhan Suomen yhdistetyksi uuteen. Ja vaikka tämä kansa onkin
vielä kuin tupessa, köyhä, unelias ja hidas, niin minä luotan tuon
kansan sitkeään elinvoimaan ja kykyyn pysyä pystyssä laskemillamme
perustuksilla. Olen jo vanha mies, tautien ja kärsimysten taittama
ja raihnainen, ja usein toivon ainoastaan hautaa vapauttajakseni.
Mutta toisina hetkinäni sentään, kuten taas nyt, toivoisin saavani
elää vielä kauan, nähdäkseni työstäni kypsät hedelmät, nähdäkseni
ehyen, varttuneen, heränneen Suomen kansan elävän onnellisena nyt
laskemillamme perustuksilla. Nuorempi mies oli ihaillen ja ihmetellen
kuunnellut tätä sanatulvaa, seuraten silmillään lattialla kävelevää
ryhdikästä, säkenesilmäistä miestä seinästä seinään, edestakaisin.
Sitten hänen suunsa vetäytyi ystävälliseen hymyyn ja hän virkkoi
hilpeästi:

-- Aina sama optimisti, aina tulena ja intona! Lattialla astujakin
pysähtyi nyt, istahti nojatuoliinsa ja vastasi naurahtaen:

-- Niin, minä olen vuosikseni liian nuori, kyllä hymysi ymmärrän. Mutta
miksi emme olisi optimisteja? Kuvastuuhan meille kansamme tulevaisuus
valoisana ja onnellisena ja me voimme vielä paljon tehdä sen hyväksi.
Minä tunnen kyllä epäilyksesi ja pelkosi ja tiedän vaaroja ja vastuksia
ilmestyvän rakennuksemme tielle, en ole koskaan kulkenut ummessa
silmin. Mutta me rakennamme aidat, joiden ohi se ei pääse horjahtamaan,
ja sitten saavat kansa ja sen johtavat miehet luoda lisiä olevalle
pohjalle. Minä en epäile.

-- En minäkään, vastasi nyt vakavasti nuorempi mies, nousten
istuimeltaan ja kooten papereita salkkuunsa. -- Alku on ainakin
lupaava. Ja suokoon Jumala, että te vaikutuksellanne ja innollanne
kauan saisitte johtaa kansaamme, toteuttaaksenne kauniin unelmanne.

-- Minun vaikutukseni ei ole pitkä, mutta jotakin luen kumminkin
ansiokseni, ja iloitsen siitä. Hyvästi, ystäväni, huomenna kun
tavataan, on Suomi jo yksi ja kokonainen.

Nuorempi mies kumarsi ja läksi. Se oli Pietarin uuden Suomalaisen
komitean toimekas ja taitava sihteeri, parooni Rehbinder, joka
viimeisteltyään ne asiapaperit, jotka koskivat Viipurin läänin
yhdistämistä Suomeen, nyt palasi siitä keisarillisesta palatsista,
jossa komitean virkahuoneisto sijaitsi. Tuo vanhempi mies,
harmaatukkainen ja kalpea, joka nyt yksin huoneeseen jäi, oli
Suomalaisen komitean puheenjohtaja, Aleksanteri I:sen neuvonantaja ja
persoonallinen ystävä, kenraali Kustaa Mauritz Armfelt.

Hän käveli huoneen perälle ikkunan viereen ja katseli ulos kadulle,
jonne hallava taivas harvakseen heitteli lumia, siten yhä kiirehtien
joulukuun varhaista hämärää. Oli näet joulukuun alku käsissä vuonna
1811.

Pietari kohisi siinä hänen allaan, mutta hän ei sitä huomannut, hänen
ajatuksensa jatkoivat äskeistä kulkuaan ja hän oli koko sielultaan
vaipunut niihin. Istahtaen nojatuoliinsa matki hän puoliääneen:

-- Toteuttaakseni kauniin unelmani, sanoi hän... Unelman -- olisiko
siis tässäkin taas edessäni unelma, eikö tässä nytkään ole täysi
todellisuus? niin jatkoi hän ajatustaan. -- Elämäni on ollut täynnä
unelmia, yhä uusia, toistaan kauniimpia, vaan ne ovat rauenneet melkein
kaikki, niin, kaikki. Minä luulin, että viimeinen elämäntyöni ei olisi
enää unelma, vaan että se olisi kaunis, valoisa, elävä todellisuus.
Minä halusin päättäjäisikseni luoda syntymämaahani lujat, varmat olot
ja rauhallisen, onnellisen kansan, halusin kuolla tietoisena siitä,
että edes yhdessä elämäntyössäni olen onnistunut. Olisiko sekin vain
unelma, kaunis mutta petollinen?

Yksin istui siinä paljon kokenut mies hämärtyvässä työhuoneessaan
ja kävi hiljaisia käräjiä omantuntonsa ja vakaumuksensa kanssa,
koettaen poistaa siitä kaikki, mikä olisi utukuvaista unta, hartaan
toivon synnyttämää petosta, vilkkaan mielikuvituksen lentävää
haaveilua. Hän oli elämässään kuvitellut paljon, rakennellut suuria
suunnitelmia, kohonnut korkeimmille vallan ja maineen kukkuloille,
ollut mukana valtaistuimia pystyttämässä ja kukistamassa ja aina
painanut raskaasti valtiollisten neuvottelujen vaa'assa. Ja mitä siitä
oli jäljellä? Kustaa III:nen rinnalla hän oli hänen uskollisimpana
auttajanaan pystytellyt Ruotsissa perinnöllistä kuninkuutta -- ja nyt
oli Kustaa III:nen poika maanpaossa ja hän itse karkoitettu entisestä
isänmaastaan. Hän oli sotapäällikkönä taistellut kuumasti ja urheasti
Suomen ja Pommerin säilyttämiseksi vanhalle emämaalle -- ja nyt oli
Suomi ja Pommeri lohkaistu ikipäiviksi vanhasta emämaasta pois. Parhaan
valtiollisen kykynsä ja tarmonsa oli hän vuosikymmenen kuluessa
käyttänyt Euroopan kaikissa maissa kootakseen kansat kukistamaan sen
verisen nousukkaan, Napoleonin, joka oli tuottanut ihmiskunnalle
niin paljon kurjuutta, ja nyt hän palveli valtiossa, joka oli saman
Napoleonin liittolainen. Mitä oli jäljellä hänen unelmistaan?
Höylänlastuja, saippuarakkoja, kärsimyksiä, nöyryytyksiä, karvaita
muistoja, katkenneita toiveita -- muuta ei...

Tuo kookas vartalo tuntui painuvan kokoon lepotuoliin ja äsken niin
kirkas katse oli raukea ja samea. Ja hän kysyi itseltään:

-- Miksi käy aina näin parhaiden ponnistusteni? Miksi kaikki, johon
kajoon, ikäänkuin särkyy ja hupenee? En ole koskaan tahtonut muuta kuin
hyvää, ihmiskunnan onnea, kansojen parasta, itselleni en ole mitään
pyytänyt. Ja kumminkin, minä tunnen voimani ja tahtoni ja maailma sen
tunnustaa. Pyrintöni ovat puhtaat, en arastele työtä, mihin ryhdyn, sen
ajan perille, voittaen vallat ja kansat puolelleni, ja kokemukseni ovat
rikkaat ja suuret. Turhuutta, turhuutta! Enkö todellakaan saa luoduksi
mitään pysyvää, mitään todellista, -- hupeneeko kaikki tyhjäksi?
Maailmaa kierreltyäni on kohtalon vallaton laine nyt viskannut minut
vanhana ja raihnaisena sen maan syliin, jossa oli lapsuuteni kehto, sen
kansan palvelukseen, jota ensimmäisenä opin tuntemaan ja rakastamaan.
Tämä kansa katsoo nyt minuun kuin korkeimman lähettämään johtajaansa ja
auttajaansa ja katsoo syystä, sillä sen pojista olen minä enemmän kuin
kukaan muu tilaisuudessa sitä hyödyttämään ja sen kohtaloita ohjaamaan
onnellista tulevaisuutta kohden. Ja tahtoni on vilpitön ja puhdas,
toivoni harras, soisin saavani kerran levätä povessa maan, jonka
onnellinen kansa, rauhallisena, eheänä, muistoani kiitollisuudella
siunaisi. Onko tämäkin unelmaa, saippuarakkoa, pettymystä, niinkuin
edelliset kaikki?

Hän kohottautui tuoliltaan, iski kätensä pöytään ja taas hänen
katseensa tulistui, kun hän lausui lujalla päättäväisyydellä:

-- Ei, ei, niin ei saa olla, niin ei voi olla. Minä tahdon nyt
kerrankin luoda jotakin kelvollista ja pysyväistä, jotakin, joka kestää
ajankin hampaat. Minä tahdon luoda kansalleni niin lujat perustukset,
että se pakostakin aina säilyy kansana kansakuntain joukossa, kuten sen
jalo hallitsija ennusti, tahdon käyttää viimeiset vuoteni, viimeisen
vaikutukseni ja viimeisen tarmoni siihen. Ja sen täytyy onnistua.

Hänen kauniissa kasvoissaan oli melkein peloittavan ankara piirre ja
hänen suuret silmänsä näyttivät voimaa säkenöivän. Mutta taas kohta
hänen piirteensä sulivat leppeämmiksi ja jonkinlainen onnellinen autuus
näytti kirkastavan hänen kauniit kasvonsa, kun hän jälleen paikoilleen
istui. Hän katseli siinä hengen silmillä sitä tulevaisuutta, jonka hän
edessään näki valoisana ja päiväpaisteisena ja hän vakuutti itselleen,
että hänen laskemansa perustus kestäisi.

Hän näki edessään pienen, hiljaisen kansan, joka uuraasti raatoi
taloudellisen viljelyksensä ja henkisen kehityksensä vainioilla,
vahvasti nojautuen vanhoihin perustuksiin. Sen oli otettava elatuksensa
karusta maasta, se ei siinä raataessaan ehtinyt eksyä hurjastelemiseen
eikä vaipua paheisiin, sen onnellisuus oli siksi lujassa, ettei
sitä kukaan voisi kadehtia. Hän näki kansan, pienuudessaan ehyen,
köyhyydessään tyytyväisen, jota voimakkaampi käsi varjeli, ja hän
iloitsi sydämessään ajatellessaan, että hän oli saanut olla mukana sen
onnen perusteita laskettaessa.

Se horoskooppi, jonka hän näin syntymämaalleen asetti, oli niin
valoisa, että hänen mielensä suli sitä katsellessaan. Ja hän tarkasteli
sitä vielä kerran ja tuli siihen päätökseen, että sen toteuttaminen oli
mahdollinen. Iloisella mielellä aikoi hän taas ryhtyä työhönsä, työhön
unelmansa toteuttamiseksi.

Tällä välin oli huoneen hämärä jo pimeäksi muuttunut ja ennenkuin hän
kutsui sisään tulta, käveli hän vielä pari kierrosta lattiata pitkin
tuon kauniin mielialansa vallassa ja nauttien siitä. Pysähtyi sitten
taas ikkunan luo katselemaan katuliikettä, jossa astujat ja ajajat
varjoina kuvastuivat puolipimeässä.

Yht'äkkiä häntä silloin puistatti. Hän oli nähnyt jonkun kuvan tuolla
kadulla, joka uusia mietteitä hänen mieleensä johti. Suuret, komeat
vaunut olivat vierineet hänen palatsinsa ohi ja hän oli ne tuntenut.
Niissä ajoi eräs hänen vastustajansa ja kadehtijansa, joka koetti häntä
syrjäyttää vaikutuksesta. Eikä se tuo ollut ainoa, niitä oli monta.
Siinä oli tekijä, jota hän ei ollut tarpeeksi ottanut lukuun.

Monia kokenut valtiomies tähysti ääneti kohden hallavaa taivasta ja
taas hänen mielikuvituksensa rupesi kapinoimaan äskeistä varmuutta
vastaan. Hän mietti:

-- Mitä hulluja, onko niin himmentynyt valtiollinen katseeni, etten
asemaa voi edessäni selvästi nähdä, vai seisonko, vanha, kokenut
valtiomies, tässä ja valehtelen itselleni, pettääkseni itseni ja
kansani. Enkö uskalla tarkastella kaikkea ja tunnustaa kaikkea,
uskottelenko sellaista, jota en usko, kavaltaakseni viimeisenkin
elämäni työn. Hä? Touhuanko tässä taas tuulimyllyjen taistelijana,
tahtomatta nähdä, että koko rakennus ensi myrskyllä kaatuu kuin
lastulinna...?

Taas häntä puistatti ja aivan toisenlainen kuva muodostui nyt
vähitellen mielikuvituksen synnyttämänä hänen henkisen silmänsä eteen.
Hän seisoi siinä ikkunan ääressä, katseet suunnattuina kohden harmajaa
taivasta, ja näki edessään surevan kansan, joka epätoivoisena kamppaili
kohtaloaan vastaan, joka oli sitä voimakkaampi. Hän näki pienen
kansan, joka karussa maaperässään raatoi ja puski, mutta jolta maa
livetti jalkojen alta ja joka turhaan koki kuokalleen hakea kestävää
perustetta. Se oli kaikki rakennettu juoksevalle hiekalle, paalutukset
olivat pettäneet ja hän näki avautuvan haudan, johon vähitellen solui
raataja toisensa perästä ja joka uhkasi niellä koko työläisjoukon
kuiluunsa. Hän koetti repäistä katseensa irti tuosta kuvasta, koetti
todistaa, että se on valhekuva, irvikuva, mutta hän näki sen niin
selvästi ja tunsi siinä oman työnsä, joka taas hupeni mitättömiin,
haihtui ja katosi. Hänen laskemansa perustukset olivat pettäneet, hänen
viimeinenkin ponnistuksensa oli ollut turhuutta, unelmaa...

Rinta läähätti ja veri poltteli poskia, kun vanha valtiomies vihdoinkin
sai temmaistuksi katseensa irti hallavalta taivaalta ja astutuksi
kirjoituspöytänsä viereen. Hän soitti kelloa rutosti, melkein äkäisesti.

Palvelija ryntäsi huoneeseen.

-- Tulet! komensi kenraali.

Palvelijan mentyä istahti hän työpöytänsä ääreen, koettaen rauhoittua
ja karkoittaa pois hämärän kiusoittavia kuvia. Ja puhdas omatunto
palautti pian mieleen tasapainon ja rauhan. Hän keräsi eteensä
paperinsa, laskeusi nojalleen niiden päälle ja kuiskasi hiljaa, melkein
kuin rukoillen:

-- Minä teen minkä voin, rakennan perustukset niin lujiksi kuin
taidan, lyön paalut niin syvälle kuin voimani riittävät, muuta en
osaa, muuta minulta älköön vaadittako. Minä olen ihminen, heikko,
puutteellinen ihminen; kohtalojen kulkua, salliman mahtavia viittauksia
en minä voi muutella, en siirtää pyykkipatsaita, jotka kaikkivalta
vanhurskaudessaan asetteli. Mutta vielä voin tehdä työtä, vielä on
minulla ehkä muutamia kuukausia, ehkä vuosiakin jälellä. Ne tahdon
käyttää syntymämaani hyväksi ja onneksi, eikä minua voida moittia
siitä, ett'en olisi antanut parastani, mitä minulla oli. Luota kansa
minuun, usko onnesi käsiini, vilpittömästi sitä vaalia tahdon, -- mutta
muista, että minä olen ihminen...

       *       *       *       *       *

Tulet olivat sytytetyt ja palvelija oli hiljaa hiipinyt pois huoneesta,
jossa hänen isäntänsä näytti uinahtaneen paperiensa ääreen. Mutta kohta
tämä taas siitä kohottausi, vartalo oli jälleen suora, katse kirkas
ja kasvoilla tyyni, rauhallinen ilme. Ja taas ei kuulunut suuresta
työhuoneesta muuta kuin hanhenkynän pirteä rapse paperia vastaan, kun
vanha kenraali viimeisteli ehdotustaan Vanhan Suomen yhdistämisestä
Uuteen.



ERÄÄN TIEDEMIEHEN KOHTALO

(Elämäkerrallisia piirteitä.)


Anders Erik Afzelius -- mikä merkillinen mies se on ollut? kysyy kai
moni nykyaikainen lukija. Se nimi ei kajahda tuttavalta sillekään,
joka joltisestikin tuntee ja muistaa äsken päättyneen vuosisadan
merkkimiehemme. Jonkun mieleen se nimi ehkä palauttaa kuvan Turun
yliopiston viimeisiltä vuosilta, mutta tuo nimi jää sittenkin kalpeaksi
muiden kirkkaampain rinnalla samoilta ajoilta.

Mikään erityisesti tärkeä henkilöhän ei Afzelius ole ollutkaan
isänmaamme eikä yliopistommekaan historiassa, sitä varten sai hän
opettajana korkeakoulussamme vaikuttaa liian lyhyen ajan. Mutta kenties
hän sentään jotakin muistamista ansaitsee sen vuoksi, että hänen
elämänvaiheensa muuttuivat niin kirjaviksi ja surullisiksi syistä,
jotka riippuivat ajan yleisestä hengestä, sekä sen vuoksi, että hän oli
harvinaisen itsenäinen luonne, joka, totellen ainoastaan sitä, mitä
hän katsoi oikeaksi, asettui vastustamaan toimenpiteitä, joita hän
piti väärinä. Hänen kohtalonsa on vielä traagillinen siksi, ettei hän,
joutumalla persoonallisesti ajan hengen uhriksi, sillä voinut hyödyttää
niitä aatteita, jotka pyrkivät kahleista vapauteen ja jotka olivat
hänenkin omansa.

Me luomme ensiksi silmäyksen muutamiin Afzeliuksen elämän ulkonaisiin
piirteisiin, päästäksemme sitä helpommin sitten itse aineeseemme.

Anders Erik Afzelius oli syntynyt Ruotsissa v. 1779, tuli ylioppilaaksi
Upsalasta, mutta harjoitti opintoja ja suoritti tutkintoja Turun
yliopistossa, josta hän 1799, siis 20-vuotiaana maisterina,
siirtyi dosentiksi Upsalan yliopistoon. Äsken päättyneen sataluvun
ensi vuosina häntä, kun oli tehnyt itsensä tunnetuksi taitavana,
teoreettisena juristina, käytettiin Ruotsissa monenlaisissa hallituksen
lainlaadintatoimissa, -- Ruotsin lainsäädäntöä näet näihin aikoihin
monesta kohdasta perinpohjin uudistettiin. Turun yliopistoon hän
kumminkin pyrki takaisin ja pääsikin sinne yleisen ja kotimaan
lakitieteen professoriksi v. 1818, siis 9 vuotta sen jälkeen kuin
Suomi oli erotettu irti hänen syntymämaastaan. Tästä virasta hän
erosi tai erotettiin jo neljän vuoden perästä, ja siitä alkoi hänen
vainonaikansa, joka päättyi vasta, kun hän 71 vuoden ikäisenä v. 1850
Riiassa heitti henkensä.

Mistä syystä joutui tämä tiedemies vainon uhriksi? Ymmärtääksemme sen
täytyy meidän luoda pikainen silmäys siihen aikaan, jonka keskuudessa
sattuivat ne tapahtumat, mistä tässä on puhe, vaikkakin voimme ajan
kuvina mainita ainoastaan muutamia piirteitä, jotka useimmille lienevät
tunnetut.

Aika oli, kuten tunnettu, pyhän alliansin aikaa Euroopassa, Wienin
kongressin jälkeistä pimeää taantumuksen aikaa, jonka kuluessa
hallitukset yhteen liittyneinä panivat suurimman huolensa ja
harrastuksensa tukehduttaakseen kaikki vapaammat aatteet, joita
kansoissa kyti perintönä suuren vallankumouksen ajoilta. Se oli
Metternichin varjonpelkoista aikaa, jolloin, niinkuin monesti muulloin
ihmiskunnan historiassa, mutta räikeämmin kuin koskaan muulloin,
hallitusmiehet, katsoen olevansa Jumalan armosta määrätyt tekemään
kansoja onnellisiksi rautaisilla kuristuskeinoilla, tekivät sen
siten, että ruhjoivat alas kansojen jokaisen pienimmänkin pyrinnön
itsenäisempään elämään, jokaisen vapaan hengen huokauksenkin. Raskas
oli paino ihmishengellä, joka oli ruvennut valveutumaan. Se paino
tuntui meidänkin syrjäisessä maassamme. Tuon kansojen onnellistuttavan
järjestelmän seurauksia saatiin näet täällä Suomessakin varsin
suoranaisesti kokea, ja lähinnä tietysti siinä ainoassa Suomen
paikassa, jossa yleensä saattoi otaksua itsetietoisia hengen ilmauksia
voivan syntyä, nimittäin yliopistossa. Me tunnemme erään Suomen
miehen kohtalon, miehen, joka, taistellessaan täällä vapaamman
maailmankatsannon puolesta, joutui tuon ahtaan taantumishengen vainon
alaiseksi ja pakoitetuksi muuttamaan kotimaastaan pois. Se oli Adolf
Ivar Arvidsson, Turun yliopiston opettajia hänkin, jonka kohtalo
muuten oli hyvin yhtäläinen kuin Afzeliuksen. Samana päivänä, samassa
esityksessä ratkaistiin näiden molempain miesten kohtalot. Ja heidän
"rikoksensakin" taikka syyt heidän joutumiseensa pois yliopistosta
olivat aivan samaa sukua, vaikka toisen, Arvidssonin, oli kirjailijan,
sanomalehtimiehen tointa, siis julkista taistelua vapaampain aatteiden
puolesta, jota vastoin toisen, Afzeliuksen varsinaista rikollisuutta ei
vieläkään yksityiskohdittain tunneta.

Arvidsson oli, oltuaan ulkomailla opintomatkoilla ja Upsalan
yliopistopiireissä valmistauduttuaan taisteluun Suomen kansan
kansallisen itsenäisyyden ja vapaamman hengenviljelyksen puolesta,
palannut v. 1819 Suomeen, Turkuun, nimenomaisella päätöksellä ja
nuoruuden hehkuvalla innolla herättääkseen torkkuvan kansansa ja
opettaakseen sen tuntemaan itsensä ja merkityksensä kansakuntain
joukossa. Hän oli ruvennut toimittamaan Åbo Morgonblad nimistä
lehteä ja siinä pelottomuudella, joka meillä oli aivan uutta ja
joka myöhemmälläkin kehityskaudella on ollut harvinaista, lausunut
herätyssanoja kansalleen, virittänyt sen kansallista itsetuntoa ja
todistanut suomalaisen kansan tulevaisuuden mahdollisuutta. Hän oli
m.m. taistellut nerolla ja voimalla sananvapauden puolesta, joka sekin
silloin tietysti oli lujilla, joskaan ei ainoastaan Suomessa. V. 1821
tämä hänen lehtensä lakkautettiin, koska siinä katsottiin olevan
liian paljon ajan vaarallista vapauteen pyrkimistä. Tämä tapahtui
samoihin aikoihin, jolloin vanha kustaviaani, isänmaalleen niin suuria
ansioita tehnyt mies, kreivi J. Fr. Aminoff nimitettiin yliopiston
varakansleriksi, tuo mies, joka sitten tässä toimessaan suuressa määrin
heikonsi sitä kansalaistensa rakkautta ja kiitollisuutta, jonka hän
siihenastisella julkisella toiminnallaan oli saavuttanut. Tämä mies se
nyt tuli ratkaisevasti ja suoranaisesti vaikuttaneeksi sekä Arvidssonin
että Afzeliuksen kohtaloihin.

Arvidssonin kohtalon täydensi lopuksi eräs hänen etevä kirjoituksensa
"Mietelmiä Suomen oloista", jonka hän v. 1822 julkaisi Linsénin
toimittamassa Mnemosyne-lehdessä ja jossa hän m.m. sotaväen
päällikkökuntaakin arvosteli. Arvidssonia ja hänen uusia aatteitaan
pidettiin vaarallisina etupäässä opiskelevalle nuorisolle, johon
hänen vaikutuksensa oli suuri. Ja siksi hän oli lähetettävä Turusta
ja yliopistosta pois, koska se "oppositsiooni", jota hän muka
herätti, mutta joka itse asiassa oli isoksi osaksi luuloteltua, oli
tukahdutettava. Työskenneltyään eronsa jälkeen yliopistosta vuosikauden
yksityisopettajana Porvoossa ja saatuaan varmuuden, että hänellä ei
olisi tulevaisuutta kotimaassaan, siirtyi Arvidsson Ruotsiin.

Toisenlaiset olivat Afzeliuksen synnit, vaikka nekin katsottiin
pohjaltaan johtuvan siitä ajan ajatuspyörteestä ja turmiollisesta
itsenäisyyden hengestä, jota niin pelättiin.

Hän oli, kuten mainittu, alkanut opettajatoimensa Turun yliopistossa
suurella menestyksellä. Luentosalit olivat hänen esitelmiä pitäessään
täpösen täydet, yksin kreivi Aminoffkin kävi, ennen kansleriksi
tulemistaan, hänen lainopillisia luennoitaan kuulemassa. Valtiosihteeri
Rehbinderin persoonallinen ystävä hän oli ja nautti siten mahtavain
tuttavuutta. Kaikki tunnustivat, että Afzelius oli erinomaisen lahjakas
ja hänen vaikutuksensa virkatovereihinsa yliopistossa ja erityisesti
konsistorioon oli hyvin suuri. Mutta juuri sen vuoksi kävi hän vallan
hoitajille vaaralliseksi ja epämukavaksi ja siksi oli hän taas
syrjäytettävä.

Siihen saakka kuin Aminoff tuli varakansleriksi olivat olot Turun
yliopistossa olleet varsin hiljaiset eikä Afzeliuksen kykyä eikä
vaikutustakaan oltu niihin asti suinkaan pidetty vaarallisena. Nyt
yhtäkkiä tapahtuva suunnan muutos ei kumminkaan riippunut Aminoffista
yksin eikä alkujaan hänestä itsestään, sen todistavat ne lähemmät
määräykset, joita hänelle hänen kanslerinvirkaan astuessaan annettiin.
Hän sai nimenomaan toimekseen vastustaa ajan lisääntyvää vallattomuutta
ja tukahduttaa niitä vääriä ja vaarallisia aatteita, joita Suomenkin
kansan joukkoon saattoi hiipiä, sekä yleensä vaikuttaa siihen
suuntaan, ettei opiskelevaan nuorisoon päässyt leviämään vääriä oppeja
eikä käsitteitä kansalaisten oikeuksista. Tätä tointaan piti uuden
varakanslerin hoitaa jyrkällä ankaruudella ja lakien koko kovuudella
rangaista niitä, jotka ajan aatteiden pyörteeseen ehkä olivat
heittäytyneet.

Kuten näkyy oli tämä toimi täydellisesti sopusoinnussa pyhän
alliansin yleisten ohjeiden ja ohjelman kanssa, jotka, kuten
tunnettu, vapaamielinen ja jalo Aleksanteri I:kin viime vuosinaan
oli omistanut ja joiden toteuttamista hän piti velvollisuutenaan
toisiakin hallituksia kohtaan. Mutta omituista on, että Aminoff,
joka vielä muutamia vuosia ennen niin suurella innolla oli koettanut
käyttää kaiken vaikutuksensa esim. meidän valtiopäivälaitoksemme
uudelleen herättämiseen ja siihen jo monta kertaa saanut lupauksenkin
suosijaltaan hallitsijalta, nyt lainasi itsensä yllämainitun ohjelman
toteuttajaksi. Hän näyttää kyllä siihen tehtäväänsä toisinaan
tuskastuneenkin, mutta erinomaisella innolla hän siihen ainakin kävi
käsiksi. Arvidssonin Åbo Morgonbladin lakkauttaminen oli ensi teko,
joka oli hyvin läheisessä yhteydessä hänen vaikutuksensa kanssa.
Ja pian toteutettiin sama ohjelma parin muun, Turun yliopistossa
sattuneen tapahtuman johdosta, joita tavallisissa oloissa olisi pidetty
pikkuasioina, mutta joista nyt tuli suuria mullistuskysymyksiä. Ne
vetivät vihdoin Afzeliuksenkin mukaansa.

Kohta kun Aminoff uudessa virassaan saapui Turkuun, sattui näet, että
muutamat ylioppilaat eräänä syysyönä 1823 antoivat jollekin ajurille
selkään Hämeentullissa ja löivät myöskin sotilasvahtia, joka sekaantui
kahakkaan. Ylioppilaita rangaistiin siitä kovasti, heitä pidettiin
kuukausmääriä karsserissa ja kaksi heistä erotettiin sitten iäksi pois
yliopistosta. Asia lienee ollut esillä siinäkin yliopiston asetusten
järjestämiskomiteassa, joka oli asetettu samassa yhteydessä kuin
Aminoff nimitettiin varakansleriksi ja johon komiteaan Afzeliuskin oli
jäseneksi kutsuttu, -- seikka joka m.m. osoittaa, ettei hän silloin
vielä ollut millään tavoin epäluulonalainen eikä epäsuosiossa. Jo tuon
ylioppilaita kohdanneen rangaistuksen suhteen lienee Afzelius koettanut
puolustaa vapaamielisempää ja anteeksiantavampaa selitystapaa. Mainittu
rangaistus pantiin kumminkin, Afzeliuksen vastaväitteistä huolimatta,
kaikessa ankaruudessaan toimeen.

Mutta tämä juttu ei ollut vielä loppuun käsitelty, kun Turun
yliopistossa sattui toinen tapaus, joka vielä suuremmassa määrin antoi
varakanslerille aihetta toteuttaa käytännössä tuon edellämainitun
ohjelmansa, jonka hän m.m. eräässä juhlapuheessa oli äsken tarkemmin
selittänyt. Eräs nuori ylioppilas, Gadolin, oli yhtäkkiä menettänyt
järkensä, mennyt kuuluisan professorin Israel Hvasserin asuntoon ja
lyönyt tätä siellä ylioppilasmiekallaan päähän, niin että pieni naarmu
syntyi kasvoihin. Hvasser itse todisti sen näin eräässä erityisessä,
huomattavassa sielutieteellisessä kirjoituksessa. Mutta Aminoff selitti
tapauksen ulkomailta tuotujen kirjoitusten ja ajan hengen seuraukseksi,
-- pari vuotta aikaisemmin oli Saksassa eräs ylioppilas Sand tehnyt
murhayrityksen prof. Kotzebueta vastaan, tapaus, jota kaikissa maissa
käytettiin aiheena yliopistojen henkisen vapauden tukahduttamiseksi.
Nuori Gadolin vietiin Seiliin, viranomaiset eivät antaneet hänen
isänsä, joka oli kemian professori yliopistossa, lähettää häntä edes
johonkin ulkolaiseen mielivikaisten parantolaan hoidettavaksi. Tästä
loukkautuneena pyysi masentunut isä eroa virastaan. Tämän tapauksen
yhteydessä, koetti Afzelius pitää onnettoman virkatoverinsa puolta
ja lienee hyvin pisteliäästi ja säälimättä julkisesti arvostellut
Aminoffin tavatonta virkaintoa, hän kun tämän "attentaatin" johdosta
oli aikeissa julistaa yliopiston jonkinlaiseen piiritystilaan. Siitä
rupesi Aminoff ensiksi Afzeliusta vieromaan ja vihaamaan. Ja tämä
kiukku kiihtyi yhä seuraavina kuukausina, alkuvuodella 1822.

Afzeliuksella oli liian suuri vaikutus konsistorioon, etupäässä
rehtoriin, ja myöskin yleisöön, hän oli liian hyväpäinen ja käytti
Aminoffin mielestä neronsa väärin. Aminoff päätti sen vuoksi uhrata
Afzeliuksen palauttaakseen järjestyksen ja kuuliaisuuden akatemiassa.
Mitään levottomuutta ei tosin nyt enää yliopistossa tapahtunut,
mutta professoreissa oli jonkinlaista vastahakoisuutta ryhtyäkseen
Aminoffin tahdon mukaisesti taisteluun tuota ajan henkeä vastaan,
joka heistä oli mahdotonta ja tarpeetonta taistelua. Afzelius oli kai
tämän itsenäisyyssuunnan johtavia henkiä. Mitään varmaa siitä tosin ei
jälkimaailmalle ole muistiin säilynyt eikä ole koskaan voitu osoittaa
mitään nimenomaista tekoa eikä edes nimenomaista yllyttelyä, jolla hän
olisi tuon suuren epäsuosion vetänyt päälleen. Mutta se mahtoi olla
hänen "yleinen vahingollinen suuntansa", joka oli rangaistava.

Yllämainitussa asetuskomiteassa kumminkin lienee Afzelius lopullisesti
täyttänyt varakanslerin suuttumuksen mitan. Hänellä oli terävä kieli,
ja sillä näkyy hän näihin aikoihin suututtaneen myöskin valtiosihteeri
Rehbinderin, joka kumminkin katsoi Afzeliuksen erinomaisia lahjoja
niin hyödyllisiksi yliopistolle, että viimeisiin asti puolusti hänen
säilyttämistään yliopistossa, joskin ankarasti aisoissa pidettynä.
Aminoff sitävastoin tahtoi Afzeliuksen aivan pois yliopistosta,
välttämättä, armotta, ja hänellä oli siinä kohden puolellaan Turun
läänin vt. maaherra L. G. v. Haartman, joka hänkin kuului tuohon
yllämainittuun yliopiston asetusten komiteaan ja joka aina oli valmis
mihin pyhän alliansin ohjelman toteuttamiseen tahansa. Aminoff kutsui
Afzeliuksen eräänä huhtikuun päivänä 1822 luokseen ja vakuuttamalla
hänelle, että hänelle annettaisiin ero ilman eläkettä, ellei hän
itse eroa pyytäisi, sai hän tämän jättämään erohakemuksensa, --
ei konsistorion kautta, joka olisi ollut tavallinen tie, mutta
varakanslerille suoraan. Asia oli siten täydellinen uutinen
konsistoriolle, kun kesäkuun alussa 1822 sen kokouksessa yhtäkkiä
luettiin Afzeliukselle myönnetty ero. Konsistorion pöytäkirja on
hyvin lyhyt tässä kohden. "Jonka jälkeen tohtori, professori Afzelius
nousi ja läksi", luetaan siinä merkitsevästi. Rehbinder oli esittänyt
Afzeliuksen erohakemuksen, samalla kuin Arvidssonin karkoittamisen,
toukok. 20 p:nä 1822.

Minkä vaikutuksen tämä pakollinen ero teki Turun yliopistopiirissä,
joissa Afzelius oli etevimpiä ja suosituimpia opettajia, jopa johtava
henki, siitä ei ole tarkempaa kuvausta säilynyt, vaan sen voi melkein
aavistaa. Arvattavasti yliopiston miehet kumminkin, katsoen kukin
omaa kohtaansa, säilyttivät mielessään arvostelussa, tuomatta sitä
julkisuuteen. Sitä paitsi Afzeliuksen eron muoto, kun hän sen itse
oli pyytänyt, vaikutti, että sen laillisuutta vastaan ei oikeastaan
ollut mitään sanomista. Kun Arvidssonin erottaminen yliopistosta pari
kuukautta myöhemmin tuli tunnetuksi, nosti se myrskyn konsistorion
kokouksessa, jossa useat professorit ankarasti arvostelivat
toimenpiteen laillisuutta, joten varakanslerin, Aminoffin, täytyi mitä
ankarimmin kieltää kaikki keskustelu tästä asiasta. Afzeliuksen suhteen
oli vielä omituista se, ettei kukaan oikein tiennyt, mistä syystä
hän oli saanut eronsa, oliko jotakin todellista rikosta tapahtunut
vai eikö. Aminoffkaan ei ole sitä sen tarkemmin määritellyt, kuin
eräässä kirjeessä Rehbinderille ilmoittanut, että Afzeliuksen täytyi
sittenkin poistua "vääräin periaatteidensa vuoksi ja halunsa vuoksi
herättää huomiota". Ja kun kymmenkunnan vuotta myöhemmin silloinen
kenraalikuvernööri Zakrevski koetti saada selkoa Afzeliuksen entisistä
rikoksista ja syistä hänen eroonsa yliopistosta, ei hänelle voitu
Suomen ministerivaltiosihteerin virastosta muuta ilmoittaa, kuin että
"Afzeliuksen rikos ei ole koskaan tullut oikein paljastetuksi eikä se
ole ollut sitä laatua, että siitä laillisesti olisi voitu rangaista".
Tämäkin selitys osoittaa, että varakanslerin epäsuosio ja varjonpelko
yksin oli karkoittanut yliopistosta tämän etevän tiedemiehen.

Jälkimaailman on yleensä vaikea ymmärtää Aminoffin tekoja ja
vaikuttimia tällä ajankohdalla. Se ei vielä itsessään ole niin
ihmeellistä, että hän mielipiteiltään joutui tuon yleisen reaktsioonin
pyörteeseen. Olihan hänellä, joka oli vanhan, vallankumousta
edelläkäyneen yhteiskuntajärjestyksen, kustaviaanisen ajan, ihailija,
edellytyksiä vastustaakseen niitä uudempia käsitteitä kansojen
oikeudesta ja yhteiskuntajärjestysten muodostumisesta, joita hän jo
kohta Kustaa III:nen kuoleman jälkeen niin ankarasti oli arvostellut ja
jakobismiksi leimannut. Hän ei voinut kärsiä sitä uutta koulua, joka
halveksi vanhaa, hyvää kustaviaanista aikaa. Mutta että hän, valistunut
ja paljon kokenut mies, jossa sydän ja omatunto paljon vaikutti,
hän, joka itse oli valtiollisesti vainottuna istunut vuosikausia
vankilassa, että hän rupesi harjoittamaan samanlaista valtiollista
vainoa kuviteltujen rikosten perustuksella ja ryhtyi suurenmoisesti
masentamaan luuloteltuja levottomuuksia, se on sentään vaikeammin
selitettävissä. Ja muuta selitystä siihen tuskin löytyy, kuin että
Aminoff halussaan palvella ja miellyttää sitä hallitsijaa, joka oli
hänelle itselleen ja hänen syntymämaalleen tehnyt niin paljon hyvää,
meni liian pitkälle, ajattelematta keinojen puhtautta ja muistamatta,
että yksilöt viattomasti joutuivat sortumaan tuon aaveiden pelon
vuoksi, jonka hänen itsensä lie täytynyt myöntää pohjaltaan turhaksi.
Meillä Suomessa on tuollaista aaveiden pelkoa ja siitä johtuvaa turhaa
ankaruutta tavattu useampina eri aikoina, mutta tämä tässä kosketeltu
lehti Turun yliopiston viime ajoilta on erityisesti synkkä siksi, että
silloin maamme omat pojat harjoittivat ajatuksen ja sanan vapauden
sortoa ja yksilöjen vainoamista.

       *       *       *       *       *

Olemme viivähtäneet suhteettoman kauan noissa tapahtumissa,
jotka olivat yhteydessä Afzeliuksen syrjäytymisen kanssa pois
maamme korkeakoulusta. Mutta siihen hänen vastoinkäymisensä eivät
päättyneet; hänen vaiheensa olivat edelleen kirjavat. Sillä hänen
elämäntaipaleellaan, jota vielä kesti lähes 30 vuotta hänen eronsa
jälkeen yliopistosta, tapahtui yhä edelleen mitä ihmeellisimpiä
seikkoja, jotka onneksi ovat harvinaisia meidän historiassamme. Hänen
onnettomuutensa alkoivat oikeastaan juuri tästä vuodesta 1822.

Tosin olivat hänen seuraavat vuotensa verraten rauhalliset. Samassa
kun hänelle annettiin ero, käskettiin hänen lähteä ulkomaille,
pois Suomesta, ainakin pariksi vuodeksi kokoamaan aineksia teosta
varten, joka selvittäisi Suomen valtio-oikeudellista asemaa ja
lainsäädäntöä. Mutta Afzelius ei tätä käskyä totellut. Hän syytti
sairaloisuutta ja kun hän ei ollut tehnyt mitään rikosta, ei hän
myöskään tahtonut lähtemällä maanpakoon epäsuorastikaan myöntää
mitään luvatonta tehneensä. Huolimatta uudistetuista käskyistä hän
jäi Suomeen, ensiksi Turkuun, jossa eli saamallaan eläkkeellä ja
asettui sitten lähelle Helsinkiä elämään perheineen. Täällä hän,
taitavana lakimiehenä, harjoitti paljon asianajoa ja avusti m.m.
Viipurin läänin lahjoitustalonpoikia heidän oikeudenkäynneissään
lahjoitusherroja vastaan. Mutta juuri tällä köyhän kansan parasta
tarkoittavalla toimellaan saavutti hän yhä uusien mahtavien
henkilöjen vihan. Lahjoitusmaakysymys oli silloin polttava Suomessa,
venäläisten lahjoitusherrain omistusoikeudet olivat usein enemmän
kuin epämääräiset, vaikka Suomen omista miehistä muodostunut komitea
oli valmis uhraamaan talonpoikaimme oikeudet herrain hyväksi. Mutta
niin ollen oli taitava lakimies, joka piti talonpoikain puolta, hyvin
kiusallinen kappale, ja hän oli siis saatava syrjään. Niin alkoi
v. 1830 uusi vaino Afzeliusta vastaan. Tähän vainoon lienee ollut
yksityisempiäkin syitä: Afzelius oli, kuten ennen mainittu, hyvin
teräväkielinen ihmisiä ja oloja arvostellessaan ja ivatessaan ja
kerrotaanpa hänen m.m. taitavana ivakuvain piirtäjänä herättäneen
harmia. Kenraalikuvernööri Zakrevski johti tuota uutta vainoa
Afzeliusta vastaan. Kenraalikuvernöörin kansliaan jätti huhtikuussa
1830 helsinkiläisen santarmiston päällikkö, kenraali Benckendorff
ilmoituksen ja valituksen, että Afzelius panettelee järjestysvaltaa,
elää ihmisten kustannuksella, joita hän yllyttää oikeusjuttuihin, ja
että hän on jo 7 vuotta sitten tilattavaksi ilmoittanut kirjan, joka ei
vieläkään ole ilmestynyt.

Niinpian kuin Afzelius sai kuulla näistä epämääräisistä syytöksistä,
vaati hän niiden toteennäyttämistä. Kolme eri kertaa sai
kenraalikuvernöörin kanslia Pietarissa oleskelevalta Zakrevskiltä, joka
samalla oli sisäasiain ministeri, toimekseen koettaa toteennäyttää
yllämainittuja syytöksiä taikka tiedustella hänen muita rikoksiaan.
Kolmesti pani kenraalikuvernöörin kanslian päällikkö Merlin tiedustelut
toimeen, jolloin m.m. kuvernöörien ja yliopiston viranomaisten tuli
antaa lausuntoja ja ilmoittaa kaikki, mitä tiesivät, mutta kolmesti
täytyi hänen vastata Zakrevskille, että ei mitään syitä Afzeliusta
vastaan löytynyt, häntä vastaan tehdyt syytökset olivat perättömät.
Muuta ei tullut ilmi, kuin että Afzeliuksella oli huonot raha-asiat
ja että hän oli ottanut osaa niihin jäähyväispitoihin, jotka oli
pantu toimeen professori Israel Hvasserin kunniaksi, kun tämä erosi
yliopistosta ja siirtyi Ruotsiin. Mutta kaikesta tästä huolimatta
Zakrevski, nojautuen Benckendorffin yllämainittuihin todistamatta
jääneisiin syytöksiin, teki alamaisen ehdotuksen siitä, että Afzelius
viipymättä lähetettäisiin rajan taa pois Suomesta, jonne hänet
kiellettäisiin palaamasta. Kirjelmässä Rehbinderille, jonka tuli tämä
asia esittää, huomautti hän erityisesti, että hänen kirjeensä oli
sananmukaisesti esitettävä.

Mitään lakia, joka olisi oikeuttanut tuollaisen maasta karkoittamisen,
ei ollut olemassa. Mutta Rehbinder esitti kumminkin karkoittamisasian.
Siihen suostuttiin, mutta päätös tuli saamaan vähän toisenlaisen muodon
kuin Zakrevski oli tahtonut. Afzelius määrättiin korkeimmasta käskystä
lähtemään maasta pois, siis ei vietäväksi. Eläkkeensä hän sai pitää.

Mutta se näennäisesti suurempi menettelyvapaus, joka Afzeliukselle
tässä lopullisessa ratkaisussa myönnettiin, koitui hänelle vielä
suuremmaksi turmioksi.

Viranomaiset ryhtyivät heti Afzeliuksen maasta lähtöä toteuttamaan.
Pietarista lähetti Zakrevski viipymättä tiedon Uudenmaan ja Hämeen
läänin maaherralle, että hänen piti heti ottaa Afzeliukselta
kirjallinen sitoumus siitä, että tämä saamaansa käskyä totellen
lähtee Suomesta eikä sinne palaa. Afzelius asui silloin Helsingin
vieressä eräässä huvilassa ja kaksi Helsingin kaupungin raatimiestä
kävi toimittamassa hänelle annetun päätöksen sekä jättämässä hänelle
passin ulkomaille lähtöä varten. He vaativat häneltä nyt kirjallista
sitoumusta, että hän kolmen viikon kuluessa lähtisi maasta. Afzelius
antoi kirjallisen tunnustuksen, että oli saanut osan puheenalaisesta
päätöksestä, jota hän lupasi totella, mutta määräajasta, jonka kuluessa
hän lähtisi, hän ei sitoumuksessaan maininnut mitään, koska siitä ei
oltu mitään mainittu myöskään hänelle jätetyssä päätöksessä.

Tämä pieni niskoittelu kävi Afzeliukselle kovin kalliiksi, sen kautta
menetti hän vapautensa jälelläolevan elämänsä ajaksi. Ystäväinsä
kehoituksesta Afzelius kyllä teki jo lähtöä Suomesta, perheensä lähetti
hän jo edeltä Ruotsiin ja oleskeli itse lähtöhommissa Turussa. Silloin
hänet yhtäkkiä vangittiin. Jo ennenkuin nuo myönnetyt 3 viikkoa vielä
olivat loppuun kuluneet, lähetti Zakrevski Pietarista erityisen lähetin
Suomeen, Turun läänin maaherran luo, jonka hän käski heti otattaa
Afzeliuksen kiinni ja lähettää Pietariin, koska muka yliopiston
varakansleri kreivi Nesselrode tahtoi hänet puheilleen. Afzelius
oli silloin jo ehtinyt Ahvenanmaalle saakka, matkalla käskettyyn
maanpakoon. Siellä hän tavattiin, pantiin kiinni ja vietiin vankina
Pietariin.

Mikä saattoi aiheuttaa tämän viimeisen radikaalisen teon, mikä oli
syynä siihen, että Afzeliukselle tuo äsken tuomittu maanpakolaisuus
yhtäkkiä muutettiin vankeudeksi, sitä eivät asiakirjat selitä, se on
hämärän peitossa, niinkuin yleensä koko sen vainon syy, jonka alaiseksi
tämä tiedemies joutui. Selvää on, ettei tahdottu enää päästää häntä
ulkomaillakaan vapauteen. Näyttää siltä kuin hänen toimensa Itä-Suomen
lahjoitustalonpoikain asiamiehenä olisi ollut hänen suurin rikoksensa,
vaikka, kumma kyllä, siitä ei mitään mainita siinä virallisessa
kirjevaihdossa, joka vieläkin on tallella. Hän oli kesällä 1830 käynyt
Itä-Suomessa, Salmissa saakka. Kuten tunnettu oli lahjoitustalonpojilla
noina vuosina juuri asetuksen mukaan vielä tilaisuus todistaa
omistusoikeutensa tiloihinsa. Kaikilla virallisilla tahoilla
pidettiin, kuten tunnettu, aivan intohimoisesti lahjoitusherrain
puolta talonpoikia vastaan. Mikä liekään ollut loppusyy, Afzelius
vietiin nyt kaikissa tapauksissa vankina Pietariin. Hän olisi, sen
jälkeen kuin hänelle tieto annettiin maastakarkoittamisesta, hyvin
ehtinyt turvaan Ruotsiin, ennenkuin vangitsemiskäsky saapui. Mutta
hän vitkasteli, oli rauhallinen kai syyttömyytensä tuntien. Siksi hän
menetti vapautensa. Pietarissa häntä jonkin aikaa pidettiin vankina,
ja sieltä hänet lähetettiin Vjatkan kaupunkiin poliisin valvonnan
alaiseksi. Täällä vietti hän 4 pitkää vuotta. Hänen olostaan Vjatkassa
on yleensä hyvin vähän tietoja säilynyt. Mutta hänen kärsimyksensä
ja sieluntuskansa näkyvät olleen äärettömät, sen voi huomata
erinäisistä hänen kirjeistään Suomenmaan uudelle kenraalikuvernöörille
Menshikoffille, jolle hän koetti todistaa, että Suomen lakien mukaan
maasta karkoittaminen ilman edelläkäypää tutkimusta ja tuomiota ei
ole oikeudenmukaista. Hän huomauttaa noissa kirjeissään, ettei hän
vielä vuosikausia vankina oltuaan itse tiedä syytä, miksi häntä on
vaino kohdannut, ja kuvaa synkäksi olonsa siellä yksin ilman perhettä,
ilman kirjoja, ilman sielunhoitoa, niukoissa taloudellisissa oloissa,
sekä arvelee täytyvänsä jatkaa tuota kurjaa elämistään ainoastaan
osoittaakseen, kuinka pitkälle katkeruus ihmissielussa voi kehittyä.
Hän kertoo rukoilevansa, ettei kellekään Suomen miehelle, ei hänen
katkerimmalle vihamiehelleenkään, koskaan sattuisi sellaista kohtaloa
kuin hänelle. Nuo hänen valituksensa ovat teräviä, mutta samalla
sydäntä särkeviä.

Alussa vuotta 1835 sai Menshikoff aikaan sen, että
Afzeliukselle annettiin lupa muuttaa takaisin Suomeen, Käkisalmeen,
sotilasviranomaisten tarkastuksen alaiseksi. Mutta Käkisalmi, joka oli
aivan lahjoitusmaariitojen sydämessä, huomattiin kai sopimattomaksi
oleskelupaikaksi hänelle, koska määräys heti muutettiin siten,
että Afzeliuksen tuli asettua valvonnan alaiseksi Lappeenrantaan.
Sinne hän siirrettiinkin ja asui pari vuotta eräässä kaupungin
viereisessä talonpoikaistalossa. Mutta täälläkin näkyy hän joutuneen
poliisiviranomaisten taikka muiden viranomaisten epäsuosioon.
Muistettava on, että juuri 1837 kiristyivät lahjoitusmaariidat
huippuunsa, lahjoitustalonpojat, joita oli äärimmilleen kiusattu,
nousivat siellä täällä vastarintaankin, joten levottomuuksia tapahtui.
Arveltiin kenties, että Afzelius, talonpoikain entinen asiamies, oli
Lappeenrannassa heitä liian lähellä. V. 1837 siirrettiin hänet sieltä
pois, eikä hän sen koommin enää Suomessa käynyt.

Afzelius vietiin nyt vankina Wendenin kaupunkiin Liivinmaalle. Näihin
asti häntä karkoituspaikoissaan ei oltu vankina pidetty, mutta nyt
hän sai 4 vuotta viettää vankilassa. V. 1841 hänen oloaan vähän
huojennettiin hänen uudistettujen anomustensa johdosta ja hän sai
niistä puolin oleskella vapaana Itämeren maakunnissa, kumminkin sillä
nimenomaisella ehdolla, ettei saisi palata Suomeen, josta seikasta
myöskin Suomen viranomaisille tieto annettiin. Afzelius kuoli Riiassa
v. 1850.

Tämän tiedemiehen elämäntarina, johon tässä olemme silmäyksen luoneet,
on kuvaava niille oloille, joiden keskessä hän eli ja sille arkuudelle
ja tuskalliselle varjonkammolle, joka oli yhteiskunnan kaitsijain
tunnusmerkki silloin sekä Suomessa että muuallakin. [Lähteenä tähän
kirjoitukseen on käytetty etupäässä T. Haartmann'in (Finsk Tidskrift
1895) ja C.G. Estlanderin (Sv. Litteratursällsk. Förh. 8) asiaa
koskevia tutkimuksia.]



ERÄS MARKKINAMATKA


Joulunalusviikolla ajoi tavallisuuden mukaan pitkämatkaisia kuormia
Kuopion markkinoille. Ne olivat tavarakuormia, joissa tuotiin
markkinamyötävää Pohjanmaan rantakaupungeista asti. Halki Suomen ne
olivat tulleet, usein umpeen tuiskuttuneita talviteitä myöten. Miehet
olivat kävelleet kolmisenkymmentä penikulmaa kuormainsa perässä ja
mäkilöissä auttaneet hevosiaan kuormia vetämässä ja runsas viikko oli
sillä taipaleella vierähtänyt. Ilo oli siis miehillä mielissä, kun he
vihdoin Kuopioon ehtivät ja saivat asettua tuttaviin majataloihinsa
kunnolleen lepäämään yhdeksi yöksi, ruvetakseen aamulla myöskentelemään
noita pitkän matkan takaa vaivalla kuljettamiaan kauppatavaroita.

Se oli siihen aikaan, jolloin kukaan ei vielä Suomessa ollut nähnyt
untakaan rautateistä ja jolloin ei Saimaan kanavakaan vielä muodostanut
kauppatietä itäsuomalaisille. Savonkin kauppa kävi vielä halki Suomen
Pohjanmaan rantakaupunkeihin, -- taikka, toisin sanoen, nämä hommasivat
savolaisille kotiin heidän välttämättömimmät tarpeensa. Kuopio oli
vielä kaupunkina nuori ja vasta-alkava eikä sillä ollut rantakaupunkien
oikeuksiakaan.

Ja se oli myöskin siihen aikaan, jolloin eivät mitkään viina-asetukset
estäneet väkijuomain vapaata kuljetusta ja kauppaa milloin ja missä
tahansa. Tämä seikkakin kuuluu asiaan. Sillä noissa kaukaa tulleissa
kuormissa, jotka joulunalusviikolla saapuivat Kuopion markkinoille,
oli muun kauppatavaran joukossa melkein säännöllisesti myöskin
rommilekkereitä, jotka usein anastivat varsin suurenkin sijan
kuormasta, -- rommin muodossa sitä silloin parempia jouluviinoja
enimmäkseen viljeltiin, ei tietty Suomessa silloin vielä paljoa
konjakeista eikä muista punsseista. Niinpä oli niissäkin kahdessa
kuormassa, jotka eräänä iltana jouluneellusviikolla ajoivat Kuopioon,
nassakka nassakan vieressä ja se oli hyvää rommia. Sillä nuo kuormat
olivat tulleet poikki Suomen Raahesta, ja Raahe oli tunnettu hyvästä
rommistaan.

Pian siis levisi Kuopion markkinaväessä tieto näiden kuormain
saapumisesta ja markkina-aaton aamuna rupesi ostajia jo saapumaan sen
talon pihalle, johon nuo molemmat kuormat olivat ajaneet.

Toista näistä kuormista oli ajanut raahelainen kauppias Turkkunen itse
ja toista hänen puukhollarinsa, luokkisäärineen Villperi. Ja siellä he
nyt markkina-aaton aamusta asti seisoivat kinoksessa poronnahkaisissa
kallokkaissa ja naapukka takaraivolla ja mittasivat halstoopeilla
lekkereistään rommia ostajille, jotka ruplat kourassa heidän rekiensä
ympärillä tungeskelivat. Kaupat luonnistivat mainiosti, ostajat sekä
myöjät olivat tyytyväisiä, sillä rommi oli hyvää, jos oli hintakin hyvä.

Mutta kun markkinain aattopäivä kului lopulleen ja ostajat vihdoinkin
katosivat majatalon pihalta, silloin tekivät Turkkunen ja Villperi,
kahdenkesken jouduttuaan ja päästyään pakinoihin päivän kaupasta, erään
havainnon, joka oli yhtaikaa ilahduttava ja harmillinen. Rommi oli niin
hyvin mennyt kaupaksi, ettei ollut enää itse markkinapäiväksi jälellä
kuin yksi täysi astia ja toisessa vähän pohjalla.

-- Mistä nyt nykitään kun parta loppuu? tuumii Villperi. -- Huomenna
vasta markkinat oikein alkavat.

-- Niin, ollappa nyt rommia vielä muutamia lekkereitä, kyllä ruplat
irti lähtisivät, arveli Turkkunen, ja lisäsi korvallistaan kynsien: --
Toista astiaa vain jälellä, -- kun saisi sitä millään kumman kujeella
edes vähän jatketuksi!

Villperi hymähti:

-- Miksei sitä saa jatketuksi, onhan sitä jatkettu väliin kotonakin.
Vettä vain astioihin!

-- Hm! Ajetaanhan kumminkin kaivolle hevosia juottamaan, eihän niitä
ole joutanut juottamaan koko päivänä.

Kyllä Villperi älysi mistä oli kysymys ja ratit hän ensiksi haki
reen pohjalta esille. Ja sitten ajoivat miehet talvi-illan pimeässä
naapuritalon pihalle, jossa tiesivät hyvän kaivon olevan. Hevoset
saivat nyt mielin määrin juodakseen. Mutta juottoämpäristä mätti
Villperi hallin toisensa perästä kaivovettä tuohon vajaaseen
rommiastiaan ja Turkkunen tasoitteli sillaikaa rommia täydestä
astiasta vajanaiseen, niin että sitä tuli olemaan yhden verran, noin
puoli astiaa kummassakin. Sanaakaan ei siinä puhuttu, hiljaa vain
poronnahka-kallokkaissa tassittiin pehmoisella lumella ja hommattiin
illan pimeässä.

Jo olivat molemmat astiat taas melkein täydet, eivät toki vielä aivan.
Silloin pysähtyi Villperi työstään ja kysyi arkaillen:

-- Vieläkö minä panen vettä astioihin? -- Hänen mielestään sitä
jatkoa jo oli tullut hyvä joukko ja häntä rupesi se liika vetevyyskin
epäilyttämään. Mutta Turkkunen komensi:

-- Pane, pane, astiat täyteen!

Pian olivat astiat aivan täydet ja raahelaiset ajoivat takaisin
majataloonsa, sen lämpöiseen pirttiin nukkumaan päivän töistä väsyneinä.

Mutta seuraavana aamuna, ennenkuin päivä vielä oli vaiennutkaan,
alkoi kaupan käynti uudelleen. Turkkunen ja Villperi seisoivat
taas kumpikin rekensä ääressä ja mittasivat yhä taajalukuisemmalle
ostajakunnalle tuota nyt vähän ohkaisemmaksi käynyttä rommia. Mutta
siitä he luonnollisesti eivät mitään puhuneet eivätkä toisilleen paljon
silmääkään iskeneet, vakavina vain mittasivat ja kiersivät rahoja
turkkiensa taskuihin. Ei ollut vielä murkinan aika käsissä, kun heiltä
lopullisesti kaikki rommiastiat olivat tyhjät ja myöhästyneet ostajat
saivat palata ilman majatalon pihalta. Silloin menivät kauppiaat
pirttiin, söivät vankan aterian ja arvelivat ruveta pieniä ettoneunia
ottamaan, ennenkuin iltapäivällä kotimatkalle lähtisivät. Villperiä
kyllä se makuulle rupeaminen vähän epäilytti, -- omatunto kun ei ollut
ihan puhdas, -- ja jo hän kerran isännälleen ehdottikin, että eiköhän
olisi viisainta lähteä heti ajamaan kotiin päin ja levätä sitten
taipaleella. Mutta niin painosti sentään häntäkin, että hän hetkeksi
vetäysi penkille pitkäkseen.

Mutta kauan ei hän ollut siinä maannut, kun hän yhtäkkiä karahti
pystöön. Hän oli kuullut ääniä pihalta ja kun hän ikkunan läpi sinne
silmäili, näki hän miesjoukon siellä seisovan, syleskelevän ja
kiroilevan, ja hän tunsi siinä joukossa aamuisia ostajiaan. Turkkunen
oli samoihin aikoihin tehnyt saman havainnon ja molemmat he heti
ymmärsivät, mistä oli kysymys. Ja he arvasivat, että pian ne miehet
sieltä tupaankin työntyvät.

Turkkunen hätäysi, pyörähti pari kertaa lattialla neuvotonna ja juoksi
sitten uunin taa. Sieltä hän neuvoi Villperi raukkaa, joka yksin
avutonna jäi keskelle lattiaa seisomaan:

-- Vastaa sinä, että olet vain puukhollari etkä tiedä mistään mitään.
Sano minun jo lähteneen kotimatkalle.

-- Mutta jos ne mulle selkään antavat, tuskitteli Villperi. Vaan
enempää hän ei ehtinyt. Sillä jo tulla kolisivat miehet suurella
rymyllä pihasta pirttiin ja astuivat uhkaavina lattialla seisovan luo,
kellä savipullo tai leili, kellä tuopin mitta heristetyssä kourassaan.

-- Petit meidät, vettä möit, vesisaksa, juo itse tämä sinukkasi, mutta
meille anna rahamme takaisin.

Niin he murisivat ja haukkuivat ja hyvin lähelle kävivät Villperiä,
joka verkalleen heidän edestään peräysi pirtin perälle. Tämä koetti
selittää, että syy ei ollut hänen, hänellä ei ollut mitään rahoja, hän
on vain puukhollari. Mutta siihenkö ne suuttuneet ja petetyt rommin
ostajat olisivat asiansa heittäneet!

-- Rahat taikka selkään! uhittelivat he. -- Eilen möitte oikeaa
tavaraa, tänään vesisintua, -- maista! Anna rahat tänne, niin saat
pitää sotkusi, muuten selkään!

He tarttuivat jo hyvin ilkeällä tavalla Villperiä kaulustaan ja toiset
tahtoivat väkisin pakoittaa häntä juomaan myymänsä rommin. Villperi
raukka oli helisemässä, varma selkäsauna oli hänellä tiedossa ja häntä
sittenkin harmitti se, että Turkkunen itse lymyili uunin takana ja
säilytti nahkansa.

Mutta miehet tiukkasivat:

-- Rahat takasin ja heti!

Jo rupesi selkään paukkumaan. Silloin Villperi raukka, joka ei muuta
neuvoa keksinyt, huusi:

-- Tule pois Turkkunen uunin takaa, tule! Miehet tahtovat rahojaan,
muuten minut pieksävät.

Salaisuus oli ilmaistu, miehet läksivät uunin taustaa tutkimaan.
Tyytymättömänä ja suutuksissaan astui Turkkunen sieltä esiin ja hänen
puoleensa nyt koko puijattujen kiukku kääntyi. Eikä siinä auttanut
Turkkusen muu, kuin maksa pois rahat vaatijoille. Sekoitettu rommi
kaadettiin takasin astioihin ja siten vihdoin, joskin häpeällä,
ostajista selvittiin.

Mutta nyt eivät raahelaiset enää majatalon pihalla kauan virnailleet.
Kiireellä he valjastivat hevosensa, istuivat rekiinsä tyhjien lekkerien
rakoon ja lähtivät täyttä kyytiä ajamaan Kuopion kaupungista pois
länttä kohden, ehtimättä majatalonkaan väelle paljon hyvästiä sanomaan.

Kauan he niin hyvää juoksua ajoivat kertaakaan pysähtymättä ja
toisilleen sanaakaan virkkamatta; Turkkunen itse ajoi edellä ja
Villperi hytyytti perässä. Vihdoin, kun Kuopion kaupunki ja ne rommin
ostajat, jotka eivät olleet ehtineet petosta huomata, olivat penikulman
päässä takana, antoi Turkkunen eräässä ylämäessä hevosensa astua ja
huusi jälempää tulevalle Villperille:

-- Sitä ruokalepoa meidän ei pitänyt ruveta ottamaan!

Mutta Villperi, joka vielä oli sen mielialan vallassa, jolloin nyrkit
hänen niskassaan paukkuivat, vastasi murahtaen:

-- Eikä pitänyt liikoja sitä vettäkään rommiin panna!

Turkkunen ymmärsi yskän, vaan ei ollut huomaavinaankaan, virkkoi vain:

-- No, sitä älä sure, että vielä hiukan astiain pohjalla hilkkasee.
Kyllä me se jäännös tällä kotimatkalla myödään, kaikki myödään loppuun
ja ihan täydestä rommista!

Ja taas hölkkäsivät hevoset hyvää vauhtia eteenpäin Raahen kaupunkia
kohti.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Onnen aalloissa - Historiallisia kertomuksia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.