Title: Soljalan emäntä
Author: Railo, Eino
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Soljalan emäntä" ***


SOLJALAN EMÄNTÄ

Kirj.

OSMO IISALO [Eino Railo]



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1919.



I.


Eräänä keväisenä iltapäivänä, jolloin aurinko valaa maisemille
surunvoittoisinta kullanhohtoansa, istui pienen pappilan akkunan
ääressä mietteisiinsä vaipuneena nuori nainen. Hänen ulkonäössään
oli samalla sekä ylhäiseen vivahtavaa kauneutta että maalaismaista
rotevuutta ja terveyttä. Nenä oli hiukan kyömy, suu erittäin kauniisti
muodostunut, kulmakarvat ja pitkät silmäripset varjostivat jotenkin
ylpeästi tummansinisiä silmiä, ja tukka oli solmittu koruttomalle,
mutta naisellisesti arvokkaalle laitteelle. Yksinkertainen ja siisti
arkipuku osoitti huolellisuutta ja hyvää makua. Hän oli solakka, mutta
samalla terveesti ja luonnollisesti täyteläinen, ja hameen alta esiin
pistäytyvä kapea nilkka, sievästi ja joustavasti kaareva jalkapöytä
ja pieni sekä jäntevä jalkaterä muodostivat hänen olemukselleen
ikäänkuin sopusointuisen ja sopivan loppukohdan. Ilta-auringon säteiden
rusottaessa hänen hiuksissaan ja silmien tuijottaessa uneksivalla
ilmeellä kauas järven toiselta puolen häämöttäviin sinertäviin
vaaroihin, muodosti hän siinä viehättävän kuvan, jota ei olisi
mielellään häirinnyt. Hän oli siinä istuessaan kuin laulu.

Niin oli nyt elämä johtanut siihen, että hän oli yksin. Useita
viikkoja oli hänellä jo ollut aikaa tähän tottua, mutta yhä uudelleen
unehtui hän odottamaan, eikö kanslian puolelta rupeaisi kuulumaan
päivällislevoltaan heräävän vanhan harmaapäisen pastorin laulun
hyrinää, noita rakastettavia pieniä Bellman-palasia, jotka seurasivat
pastoria viehättävänä nuoruuden ajan perintönä ja jotka kertoivat
menneitten polvien elämänilosta ja kulttuurisaavutusten erikoisesta
siroudesta. Mutta ei! Ei hymissyt sieltä enää koskaan "Nouse
Amaryllis", vaan "vartova Tuoni" oli vienyt vanhan laulajan maan
poveen. Tuolla iäkkään valkoisen kirkon juurella, jonka seinät niin
kauan olivat kuulleet uskollisen paimenensa lempeätä ja sovinnollista
evankeliumia, makasi hän nyt kädet ristissä ja hymy huulillaan,
todistaen sopusointuisen ja puhtaan elämän ihanasta pysähtymisestä.

Rakas isä! Evalla herahtivat kyyneleet silmiin ja hän heitti kirkkoa
kohti lentosuukkosen. He kaksi olivat olleet toisilleen kaikki
kaikessa. Ei voinut lapsi vanhempaansa suuremmalla hellyydellä rakastaa
kuin Eva isäänsä, eikä isä suuremmalla rakkaudella lastansa kuin vanha
pastori ainoaa tytärtänsä. Jo aikoja ennen oli kirkkomaahan kätketty
äiti ja veli, ja niin oli kohtalo kiertynyt omituisesti, että isä ja
tytär olivat kokonaan yksinäiset ja orvot maalimassa. Ystäviä oli
kyllä, mutta sukulaisia ei sanottavasti ollenkaan. Sitä enemmän olivat
he turvautuneet toisiinsa ja löytäneet toistensa rakkaudesta rikkauden,
joka oli kasvattanut heidän sydämensä suureksi.

Mutta isän kuolema ei ollut raskas isku ainoastaan Evan tunteille, se
oli musertava hänelle myöskin taloudellisesti. Niin kauan kuin vanha
pappa oli elänyt, oli hän uskollisesti ja uhrautuvasti hankkinut
sydämensä lapselle kaikki tämän kasvatukseen ja opintoihin menevät
varat, mutta hänen kuollessaan kuivui se lähde. Vanha pastori ei ollut
jättänyt mitään muuta omaisuutta kuin nuo kuluneet, mutta silti niin
rakkaat huonekalut, ja siitä, oliko hänellä päinvastoin velkoja, ei
Eva tällä hetkellä ollut ollenkaan varma. Ne asiat oli ystävällisesti
ottanut hoitoonsa naapuritalon, suuren Soljalan isäntä, tehdäkseen
niistä myöhemmin hänelle tilit.

Soljalan suku oli alkuisin samasta juuresta kuin Evankin. Jo ammoin
oli siitä talosta lähtenyt toinen veli opin teille, toisen jäädessä
viljelemään perintötilaansa, ja tietoisuus suvun samasta juuresta oli
vuosisatojen kuluessa unohtunut, niinkuin oli unohtunut opin teille
menneeltä isien nimikin. Vasta vanha pastori oli aikoinaan pitäjään
tullessaan ottanut sukunsa juuren selville ja mennyt sukutaloonsa sydän
täynnä rakkautta ja romantiikkaa. Ja hänet oli otettu siellä vastaan
kuin sukulainen, vaikka tälle suvun asteelle ei enää määritelmää
löytynytkään. Siitä asti oli Soljalan vanha isäntä ollut pastorin
paras ystävä, jota hän nyt oli seurannut samaan vanhaan kirkkomaahan,
missä suurin osa näistä juurevan suvun jykevistä jäsenistä odotti
ylösnousemusta.

Eva katsoi Soljalaan päin, joka pilkotti kaukaa tuolta laakson toiselta
puolen. Soljalan nuori isäntä, Juho, oli ottanut isänsä ystävyyden
ikäänkuin perinnöksi ja ilmestynyt pastorin sairastuessa pappilaan
tyynenä ja harteikkaana. Elävästi muisti Eva sen illan Helsingissä,
jolloin häntä tultiin hakemaan puhelimeen. "Se on maalta", oli sanottu,
ja hän oli iloinnut, luullen saavansa puhua isänsä kanssa. Mutta sieltä
olikin kuulunut syvä ja kumiseva miehenääni. "Minä olen Soljalan
Juho... Hyvää päivää, Eva-neiti... Täällä on..." Sitten oli ääni hiukan
epäröinyt, kunnes oli lausunut vakavasti ja hiljaisesti: "Isänne on
sairastunut ja pyytää Evaa kotiin. Tulkaa heti. Hevonen on vastassa
asemalla."

Ja niin oli kaikki tapahtunut, eikä sitä voinut auttaa. Hautajaisten
jälkeen oli Juho tullut Evan luo ja sanonut tyynesti ja vakaasti:
"Tahtoisin mielelläni auttaa Eva-neitiä näissä käytännöllisissä
asioissa. Isämmehän pitivät toisiaan sukulaisina ja isäni varmasti
tekisi samoin kuin minä nyt."

Ja Eva oli katsonut häntä silmiin ja sanonut vain: "Kiitos, Juho!"

Hän oli lapsuudesta saakka ujostelematta sinutellut Juhoa, sillä
olivathan he leikkitovereita, mutta Juho oli puolestaan aina siinä
suhteessa arastellut. Hän sanoi mieluummin persoonattomasti "Eva" tahi
varsinkin vierasten läsnä ollessa "Eva-neiti". Erittäinkin sen jälkeen,
kun Eva oli tullut yläluokille ja ylioppilaaksi, oli Juho yhä enemmän
ikäänkuin aristunut. Hän oli harvasanainen ja vakaa mies, jonka korkea
muoto oli viime vuosina häipynyt yhä enemmän Evan mielestä. Vasta viime
tapausten johdosta se oli uudelleen kohonnut hänen näköpiiriinsä.

Eva katsoi Soljalaan päin ja mietti. Nyt olivat asiat kehittyneet
siihen, että hänen oli tehtävä ratkaiseva päätös. Hänen täytyi muuttaa
pois pappilasta ja ruveta ansaitsemaan elatustansa, mutta miten? Nuo
sanomalehtileikkeleet tuossa pöydällä, joissa etsittiin seuraneitiä
tahi kotiopettajatarta, eivät tuntuneet hänestä houkuttelevilta. Hänen
opintonsa olivat olleet niin kaukana käytännöllisen elämän urilta,
ettei niitä voinut näin äkkiä leiväksi muuttaa. Kansakoulunopettajan
väliaikaista tointa hän sentään voisi hakea. Hoitaa sitä ja samalla
lukea. Niin. Se olisi eräs mahdollisuus.

Samassa kuuli hän ulko-oven avautuvan. Hänen sydämensä jysähti
omituisesti ja aivoissa vilahti ajatus, että hänen kohtalonsa oli
nyt häntä etsimässä. Veri pysähtyi hetkeksi hänen suonissaan ja
hän painoi vaistomaisesti kädellään rintaansa. Sitten koputettiin
ovelle ja Juho astui sisään. Auringon säteet sattuivat häneen juuri
hänen ilmestyessään näkyviin, heijastuen hänen vankasta tukastaan ja
punertavasta, päivänpolttamasta ihostaan. Eva tuijotti häneen kuin
säikähtyneenä. Juho oli tuossa seistessään kuin entistä harteikkaampi
ja voimakkaampi, jollakin tavalla vaistomaista kunnioitusta herättävä.

Naisen silmällään hän jälkeenpäin muisti mieltymyksellä huomanneensa,
että Juholla oli tässäkin tilaisuudessa vain tavallinen kotikutoinen
pukunsa, ja että hän uskalsi esiintyä paljaassa puhtaassa
paidankauluksessaan, tavoittelematta maaseutuoloissa aina hiukan
epäilyttävän värisiä kovia kauluksia. Ja kuin hukkuva viime hetkellään
hän muisti Juhon lapsuudesta saakka kaiken, mitä heillä oli ollut
yhteistä, muisti sen, mitä Juho oli nyt viime aikoina hänen hyväkseen
tehnyt, ja tunsi sydämessään lämmintä kiitollisuutta ja ystävyyttä.

Ystävyyttä? Niin, vakuutti hän itselleen. Mutta Eva ei olisi ollut se
nainen, mikä oli, ellei hän olisi huomannut, että Juhon katse oli viime
aikoina viivähtänyt hänessä niin pitkään, niin omituisesti. Ja kun hän
muisteli tarkemmin, huomasi hän, että tuo sama katse oli seurannut
häntä varhaisesta nuoruudesta saakka. Leikki hän tahi teki työtä, aina
kun Juho oli saapuvilla, seurasi häntä tuo sama katse, joka tälläkin
hetkellä häneen kohdistui.

Juho oli tervehtinyt häntä ja istuutunut. Hänen pieni ja pehmeä,
sormiltaan vielä lapsellisesti lihavahko kätensä oli kokonaan kadonnut
Juhon suureen, voimakkaaseen kouraan. Jossakin siellä takatajunnassa
vilahti naiselle vaistomainen ja miellyttävä turvautumisen ja tuen
hakemisen halu. Juho katsoi häneen jälleen omituisesti ja sanoi:

-- Ethän pahastu, jos uskallan kysyä, mitä olet nyt ajatellut
asemastasi? Ymmärräthän, ettei se asia ole minulle samantekevä -- jo
isäsikin vuoksi.

Evan kiitollinen mieliala herkähti lämpimäksi.

-- Hyvä Juho! En ole osannut vielä mitään päättää. En tiedä edes, minne
tästä muuttaisinkaan.

-- Entä lukusi?

-- En voi mennä ainakaan ensi syksynä Helsinkiin. Olen ajatellut
kesäksi kotiopettajattareksi... Ja... ja... talveksi ehkä johonkin
kansakouluun... Siellähän voisi ohella lueskellakin.

Juho liikahteli rauhattomasti ja katseli hattuaan. Hän tahtoi sanoa
jotakin, mutta ei näyttänyt saavan oikeasta päästä kiinni. Lopuksi hän
mutisi:

-- Niin. Kesäksi. Mitäpä kesästä. Etkö voisi tulla Soljalaan kesäksi?
Olisi aikaa harkita... ja miettiä... Olisit tervetullut.

Eva hymyili.

-- Kiitos, hyvä Juho! Mutta ymmärräthän, etten minä mielelläni voi
tulla Soljalaan... Se ei ehkä olisi oikein sopivaa -- siellä kun ei ole
-- emäntää. Isä ei varmaankaan sitä sallisi...

-- Niin. Soljalassa ei ole emäntää...

Se tuli Juholta matalalla, hiukan toivottomalla äänellä, ikäänkuin
vahingossa. Hän kumartui katsomaan lattiaan. Mutta Eva meni punaiseksi
ja hänen sydämensä rupesi uudelleen jyskyttämään. Vasta nyt hän
huomasi, miten sopimattomasti hän juuri nyt oli tullut maininneeksi
tuosta emännättömyydestä. Juho voisi vaikka miten käsittää väärin.
Hämillään hän katsoi ulos, ja syntyi jännittävä hiljaisuus.

Juho liikahteli levottomasti ja Eva ikäänkuin näki sen. Mutta sitten
olikin Juho aivan hiljaa, niin että Evan täytyi vaistomaisesti
katsahtaa häneen. Heidän katseensa yhtyivät hetkeksi ja silloin selvisi
Evalle kaikki.

Juhon katseessa oli niin sanomattoman paljon arkaa hellyyttä, janoavaa
pyyntöä ja pidätettyä, kirkkaasti tuikkivaa ja kumpuavaa intohimoa,
että Eva ei voinut sitä kestää, vaan käänsi päänsä pois. Veri rupesi
kiertämään hänen suonissaan, hänen kätensä vapisivat hänen sylissään,
ja kuin sumun läpi kuuli hän Juhon vapisevalla ja tukahtuneella äänellä
sanovan:

-- Voisitkohan, tahtoisitkohan, Eva, tulla Soljalaan emännäksi?
Pitäisitkö sen arvoisena? Minä olen aina sinua sydämestäni rakastanut.
Ja tämähän olisi muutenkin hyvä ratkaisu. Tulisit rinnalleni takaisin
sukutaloosi -- jos muuten voit?

Eva painoi päänsä käsiinsä ja purskahti itkuun. Se tuli jotenkin
itsestään, tunteitten ja äkillisten sielullisten kokemusten ristiriidan
ja yllätysten tuloksena. Hän ei voinut puhua mitään. Hän tunsi, kuinka
Juho keveästi laski kätensä hänen käsivarrelleen, ja kuuli hänen
puhuvan hiljaa ja vakavasti:

-- Älä vastaa tällä hetkellä mitään, vaan jää miettimään, voitko.
Jos voisit rakastaa minua ja tulla vaimokseni, niin ihana ja suuri
työ odottaa sinua Soljalassa. Olen tosin vain talonpoika ja sinä
sivistynyt, hienostunut herrasnainen, mutta minusta tuntuu, etteivät
ne säädyt saa enää olla eivätkä ole vieraita toisilleen. Ja, rakas
Eva, ellet voi minua ottaa, niin tiedä, että niin kauan kuin minä
olen Soljalan isäntä, ei sinun tarvitse miettiä, mistä saat varat
lukujesi lopettamiseksi. Olen rikas, olet joka tapauksessa Soljalan
vanhaa sukua, ja sen päämiehenä pidän minä suvusta huolen. Ellet katso
voivasi ottaa lahjaksi, niin ota lainaksi -- yhtä epäitsekkäästi
annan molemmat. Ja nyt, tyynny, suo anteeksi, mieti, mutta jää joka
tapauksessa ystäväkseni. Ilman sinua jäänee Soljala ainaiseksi
emännättä. Hyvästi!

Kuin unessa kuuli Eva askelten poistuvan ja poisti kätensä silmiltään
ikäänkuin säikähtyneenä. Mitä oli tapahtunut? Miksi oli hänelle tehty
tällainen tarjous? Oliko hän sen arvoinen? Juho? Hän ei ollut koskaan
ajatellut Juhoa sillä tavalla. Ei ketään muutakaan. Hän oli ollut
isänsä rakastama lapsi, joka oli ajatellut vain häntä ja itseään hänen
vanhuutensa turvana. Nyt... nyt hän oli nainen.

Ylpeyden ja riemun tunne tulvahti hänen sydämeensä. Kuka nainen ei
olisi ylpeä tällaisista voitoistaan? Mutta rakastiko hän Juhoa? Se oli
ratkaiseva kysymys.

Kevät-illan kuulakkuus tummeni pehmeäksi hämäräksi ja päivän kajastus
painui kapeaksi viivaksi taivaanrannalle, hämyisten metsien taa. Vanhan
valkean kirkon seinät kumottivat vielä aavemaisina tummien puitten
välitse ja koko luonto tuntui ikäänkuin odottavan jotakin ihmettä.
Maa vartoi salaperäisen kiihkon valtaamana, kun kevät syleili sitä
tulisella innollaan. Yhä tulvivien tunteittensa vallassa pujahti Eva
ulos, riensi vanhalle hautuumaalle ja painui siellä isänsä ristin
juureen. Hän ei pelännyt, sillä hänen isänsähän oli läsnä. Rakas
isä! Hänen huolensa ja ahdistuksensa sulivat uusiksi kyyneliksi,
kunnes hän oli tuntevinaan isänsä vapisevat kädet hiuksillaan. Kuten
ennen silittivät ne nytkin hänen hiuksiaan hellästi, sanomattoman
rakkaasti ja varovaisesti, kuin olisi siinä ollut jotakin hentoa ja
särkyvää. Lapsi-raukka! Hän oli aina ollut isän "lapsi-raukka", sillä
vanhuksen rakastava ja säälivä sydän ei ollut löytänyt sopivampaa sanaa
suurelle tunteelleen. Ja hän näki yht'äkkiä edessään isänsä lempeät,
ryppyiset kasvot, näki hänen siniset, valoisat silmänsä ja kuuli
huulten rohkaisevasti kuiskaavan: "Lapsi-raukka! Jumala auttaa. Jumala
ratkaisee."

       *       *       *       *       *

Niin olivat siitä kuluneet viikot ja niiden varrella kypsynyt
lopullinen päätös.

Eva oli pyytänyt sulhaseltaan, ettei pidettäisi mitään vierashäitä,
vaan toimitettaisiin vihkiminen kaikessa hiljaisuudessa. Juho oli
siihen suostunut, tosin katsahtaen häneen hiukan kummastuneesti. Kun he
sitten illalla olivat saapuneet vihittyinä Evan kotoa ja jääneet kahden
Soljalan suureen vierashuoneeseen, jossa kesäyön pehmeä hämärä vallitsi
ja johon kartanon suuresta pihlajasta tunkeusi huumaava mesituoksu,
aukeni Evalle yht'äkkiä ikäänkuin uudessa todellisuusvalossa se asema,
johon hän nyt oli joutunut. Hän oli taistellut ja tutkinut, hän piti
Juhosta ja kunnioitti häntä, mutta tällä hetkellä, jolloin avioliiton
todellinen läheis-elämä oli alkava, huomasi hän, ettei hän ollut siihen
sittenkään valmis. Se peloitti häntä, se oli hänelle voittamattoman
vastenmielistä, ja vaisto sanoi hänelle, että tunteissa pitää olla
vielä jotakin enemmän kuin mitä hänellä oli, ennenkuin se oli onnessa
ja autuudessa mahdollista. Eva tunsi siinä silmäillessään miestänsä,
joka tyynenä istui ikkunan pielessä katsoen ulos ikäänkuin hiukan
hämillään, kuinka hänen ihoaan pitkin kulki viluttava väristys ja
kuinka tuntematon hänelle sittenkin sielun syvimmältä pohjalta oli
tuo mies ja koko se rotu ja maailma, johon mies kuului. Evan erotti
siitä, sen hän nyt kauhistuen huomasi, vuosisatojen sekä henkinen että
ruumiillinen hienostuminen, joka tuntuu tuhansinakin eri vivahduksina
ja josta luopuminen alentaa, kiduttaa ja tappaa sen sielun, johon
se on päässyt kotiutumaan. Mutta miksi hän sitten otti Juhon? Tällä
hetkellä hän ei itsekään perustelujaan ymmärtänyt. Ne tuntuivat
hänestä nyt kestämättömiltä, suorastaan vääriltä ja epärehellisiltä.
Epärehellisiltä Juhoa kohtaan. Niin raskaasti voi hellä omatunto
parhaimmankin menettelyn johdosta syyttää.

Eva tunsi, kuinka veri jätti hänen kasvonsa ja kuinka kylmä tuskan
hiki helmeili hänen jäsenillään. Hän vilkaisi avatusta ovesta näkyvään
valmiiseen aviovuoteeseen, joka maalaisena ja komeana siellä odotti,
ja häntä värisytti. Kuin hätääntyneenä nousi hän seisomaan ja sai
änkyttäen sanotuksi:

-- Juho!

Juho nousi kuin ilahtuneena ja tuli vaimoaan vastaan kädet ojolla.
Hänen roteva vartalonsa suoristui, pää kohosi ja sinisistä silmistä
loisti voimakas kaipuu. Eva torjui hänet luotansa hiljaa, mutta
päättävästi, ja sanoi maahan katsoen:

-- Anna minun olla vielä... niinkuin olen... Älä tule...

Ja hän meni makuuhuoneeseen ja veti oven kiinni. Avain pyörähti lukossa
päättävästi ja armottomasti, ja Juho jäi ulkopuolelle avuttomana ja
hämmästyneenä, tumman punan kohotessa kaulalle ja poskille sekä veren
pullistaessa kohonneita ja tykyttäviä otsasuonia. Jälkeenpäin hän
muisti jääneensä kuin tylsänä ja hervottomana kuuntelemaan ruisrääkkää,
miten se siinä apilapellossa ikkunan alla yhtämittaa rakastuneesti
äänteli.



II.


Kun Eva aamulla heräsi, paistoi aurinko suoraan hänen vuoteeseensa.
Ikkunasta kuului kärpästen surinaa ja huoneessa oli hiukan lämpimän
kesäpäivän ummehtuneisuutta. Kuin tulvavirta vyörähtivät jälleen
ajatukset Evan mieleen ja hän katsahti hämmästyneenä sivullensa. Niin.
Juhon vuode oli tyhjä ja koskematon. Mitä ajattelisi vanha Leena, Juhon
uskollinen emäntäpiika ja tavallaan kuin kasvattiäiti, tullessaan
vuodetta korjaamaan ja nähdessään, minkälainen heidän hääyönsä oli
ollut?

Ei. Kukaan ei saisi huomata mitään epätavallista heidän väleistään.
Mitään juoruja ja juttuja ei saisi päästä alkuun. Ja Eva siirtyi
hetkeksi miehensä vuoteeseen pehtaroiden sen raittiissa viileydessä
hyvän aikaa, kunnes saattoi näyttää siltä, että siinäkin oli nukuttu.
Mutta huomatessaan tämän todellakin luonnolliselta näyttävän asian
Eva punastui itsekseen, pisti jalkansa ulos peitteen alta, nousi
istumaan vuoteen reunalle ja katseli valkoisia ja sieviä jalkateriänsä
sekä pyöreitä pohkeitansa. Hänen asemansa outous aivan jysähti hänen
mieleensä, vaikkakaan hän ei nyt tällä hetkellä tuntenut sitä samaa
sieluntuskaa kuin edellisenä iltana.

Hän oli nyt Soljalan emäntä, sen suuren ja rikkaan talon emäntä,
jossa hän oli niin usein käynyt, leikkinyt, ollut vieraana. Mutta
aina kuitenkin ikäänkuin vieraana, herrasneitona ystävällisen
talonpoikaisväen luona, hiukan alentuvaisena, "kansallisena". Hän oli
aina jutellut Juhon kanssa vapaasti ja avonaisesti, olipa ihaillutkin
tämän kehittyneisyyttä, sivistyneisyyttä, oikeita mielipiteitä,
hyviä harrastuksia, oli ollut ylpeä siitä, että hänestä, ainoasta
perillisestä, oli kasvanut arvokas isäntä tähän suureen taloon. Mutta
se oli ollut sittenkin jotakin ulohtaalla olevaa, se ei ikäänkuin ollut
kuulunut hänen, ylioppilassivistyksen saaneen, hienostuneen ja jollakin
tavoin ylimysmielisen neidon maailmaan. Hän ei ollut ymmärtänyt sitä
asiaa silloin niinkuin nyt, jolloin hän heräsi suuren Soljalan emäntänä
-- hän, herrastyttö! Nyt tunsi hän selvästi olevansa aivan samassa
asemassa kuin haaksirikkoutunut, joka herää tainnoksistaan oudon ja
tuntemattoman maan rannalla. Ja minkälaiseksi muodostuukaan hänen ja
Juhon suhde?

Hämmästyneenä huomasi Eva samalla, että kello kävi jo yhtätoista.
Hänellä oli selvä aavistus siitä, että Soljalan emännän ei sopinut
maata näin kauan, vaan että hänen velvollisuutensa oli nousta
aikaisin pitämään huolta emännän velvollisuuksista. Mutta mitä hän
niistä ymmärsi? Se pienen pappilan talous, jota hän oli ollut apuna
hoitamassa, oli lasten leikkiä siihen nähden, mitä vaadittiin suuressa
rusthollissa, jossa päivittäin istui aterialle monta kymmentä henkeä,
etunenässä mahtavat isäntärengit ja emäntäpiiat sekä jatkona aina
narisevat päivätyöläiset. Mitä auttoi häntä tässä pianon soitto,
koruompelus ja taito leipoa hienoja ja maukkaita kakkuja? Mitä
merkitsivät saksa ja ranska, matematiikka ja kirkkoisät? Eivät ainakaan
tällä hetkellä mitään. Seistessään siinä lattialla auringossa,
mieluinen virkeyden tunto ruumiissaan, tunsi Eva, että hänen oli
alettava koulunsa kokonaan uudestaan, jos mieli menestyä tällä alalla.
Ja samalla ilmestyi hänen suunsa ympärille eräs pieni päättävä piirre,
joka merkitsi paljon, silloin kun se vihdoinkin tuli näkyviin.

Kiireesti veti Eva yöpaitansa yltään ja katsahti samalla peiliin. Hänen
kasvoillaan vilahti ujouden ja mielihyvän ilme, kun hän näki nuortean
kuvansa, joka loisti häntä vastaan klassillisin piirtein tuolta
hiukan huonosta ja pölyisestä kuvastimen lasista. Hän tunsi suurta
ja salaista iloa siitä, ettei vielä ollut tosiasiallisesti kenenkään
oma ja että hänen sydämensäkin oli valmis siihen uuteen kouluun, joka
nyt tästä aamusta oli alkava. Pohjalla oli salainen ja vaistomainen
arkuus Juhoa kohtaan, tunne, joka oli syntynyt siitä, että Juholla
oli nyt valta häneen, mutta se pelko ei ollut suinkaan vihaa, eipä
vastenmielisyyttäkään -- ehkä vain sitä, että kukan aukeamisen aika ei
ollut vielä tullut. Hänen sinänsä perin terve ja iloinen, tahdonluja ja
hyvä neitoluonteensa ei voinut vaipua liian pitkäksi aikaa pohtimaan ja
hautomaan sitä hiukan epävalmista suhdetta, johon hän heti alusta oli
väkisinkin Juhoon joutunut, vaan kaipasi uteliaana ja elämänhaluisena
tilaisuutta päästä perinpohjin tutustumaan siihen uuteen maahan, johon
hän oli joutunut. Hän tunsi mielessään liioitelleensa eilen illalla,
mutta oli kuitenkin tyytyväinen, että oli tehnyt sen, minkä teki.

Hän rupesi pukeutumaan, mutta siinä oli heti ensimäinen pulma edessä.
Se koruompeleilla koristettu pusero, jonka hän eilen oli tätä päivää
varten varannut, ja se kaunis kesähame, joka oli häntä aina ennen niin
ilahduttanut, tuntui nyt jotenkuten sopimattomalta tähän ympäristöön.
Hän kyllä ymmärsi, että hän olisi saattanut aluksi esiintyä niissäkin
-- näin heti häiden jälkeen -- ja että Juho kenties sitä toivoikin,
mutta mikä oli kerran tehtävä, se oli tehtävä heti. Hän valitsi
siis pienistä varastoistaan ylleen sen puvun, jonka hän oli sinne
varannut juuri tällaista tarvetta varten, nimittäin sinisen aivinaisen
leningin, jossa oli yksinkertainen valkoinen kaulus ja johon kuului
sopiva talousesiliina. Arkisukat sekä jo kuluneet mustat puolikengät
otettiin armotta jalkaan, sillä jotenkuten Evaa ujostutti nyt heti
esiintyä avojaloin, niinkuin kesä olisi vaatinut ja mihin hän kyllä oli
täydellisesti tottunut. Tukka, joka eilen vielä oli ollut kauniilla
ja aistikkaalla laitteella, sai nyt armotta silittäytyä kahden puolen
päätä ja muodostua niskaan suureksi ja lämpimän pehmeäksi sykeröksi.
Kun Eva tämän kaiken jälkeen katsahti uudelleen kuvastimeen, näki
hän sieltä -- sitä hän ei itsekään voinut kieltää -- mitä terveimmän
ja miellyttävimmän olennon, jonka kaula nousi valkeana ja kauniin
kaarevana puseron aukosta ja jonka täyteläistä ruumista hiukan ahtaat
vaatteet eivät kyenneet kokonaan hillitsemään. Hänen täytyi hiukan
naurahtaa omalle kuvalleen sekä jäädä sitä puoleksi surullisena silmiin
tuijottamaan, kunnes hän äkillisen hilpeyden vallassa niskojaan hiukan
nykähdyttäen niiasi kuvalleen ja sanoi: "Hyvää huomenta, Soljalan nuori
emäntä! Tervetuloa taloon!"

Mutta missä oli Juho ja missä oli hän yönsä viettänyt? Tämä kysymys
oli heräämisestä alkaen askaroinut hänen mielensä pohjalla, vaikka
hän ei sitä jostakin syystä kuitenkaan tahtonut sen äänekkäämmin
itselleen lausua. Hän meni ovelle, avasi sen ja kuunteli hengähtämättä.
Kartanolla oli kaikki hiljaa, aivan kuin tulikin talossa työaikana
-- talossa, jossa ei ole lapsia... ei ole vielä lapsia... Häntä
harmitti, että tuo "vielä" pujahti joukkoon aivan kuin viekkaasti ja
hänen tietämättään. Nyt kuului jotakin. Keittiössä hissuttivat vanhat
askeleet ja astiat kilahtelivat. Siellä on vanha Leena puuhissaan.
Eva hiipi hiljaa ruokailuhuoneen läpi keittiön ovelle ja raotti sitä
varovasti.

Juho istui käteensä nojaten pöydän ääressä ja kuunteli vanhan Leenan
haastelua, kun tämä siinä askareissaan puuhaili. Suuri pata kiehui
tulella, täynnä, kuten Eva arvasi, päivälliskeittoa väelle. Yhdellä
silmäyksellä hän pani merkille, että keittoastiat olivat huonosti
pidetyt, että lattia oli roskainen ja hiukan likainen, ja että
ikkunaverhot olivat epäsiistin näköiset. Kuivausliinat seinällä
olivat epäilyttävän harmaat. Leena oli käynyt todellakin vanhaksi
eikä jaksanut enää pitää huolta niinkuin olisi tahtonut. Hän oli
tummaverinen, pieni eukko, joka oli nuorena kaupungissa oppinut siihen
aikaan muodissa olleen naisten tasaisen ja perin pieniaskelisen
kävelyn tahdin, mikä antoi esiintymiselle ja olemukselle jonkunmoista
hienoutta ja arvokkuutta, aivan toisin kuin huolimaton laahustaminen
ja harppaaminen pitkin ja ankkamaisin askelin. Eva tunsi Leenan
hyvin, muisti hänet aina juuri tuollaisena tasaisena ja alati
hyväntuulisena hommanihmisenä, joka oli Juhon vanhempain kuoltua ollut
Soljalassa kultaa kalliimpi. Nytkin hänen pienet pippurisilmänsä
tuijottivat ystävällisesti kasvatuspoikaan, kun hän ikäänkuin puheensa
lopettajaisiksi sanoi:

-- Älähän ole milläsikään, poikaseni! Kyllä se siitä kuontuu, jahka
kerkeää.

Mistä he olivat puhuneet? Eva huomasi, että Juho oli syönyt keittiössä
aamiaista, koskapa lautanen oli hänen edessään paljaalla pöydällä.
Ei ollut siis odottanut häntä, nuorta vaimoansa! Vilkaistessaan
taakseen näki hän, että ruokailuhuoneen pöydälle oli siististi katettu
aamiainen, mutta yhdelle hengelle. Pöydällä oli vain yksi lautanen. Eva
punastui ja meni keittiöön.

-- No hyvää huomenta, nuori rouva, ja oikein tervetullut taloon ja
omaan kotiin! kiiruhti Leena loistavin silmin häntä tervehtimään,
tullen hänen luokseen ja syleillen häntä vanhan ja hyvän ihmisen
liikutuksella. Eva tunsi luontonsa pehmenevän ja hän painoi päänsä
eukkoa vastaan sekä kuiskasi tälle hiljaa korvaan:

-- Kiitoksia, rakas Leena, mutta minä en ole rouva, vaan emäntä!

-- No niin oikein! riemastui Leena ja sopotti juostessaan kiehuvaa
pataansa hoitamaan: -- Täällä jo väki huolehti, että rouvako se nyt
Soljalaan otettiinkin, mutta minä jo heti sanoin, että Soljalassa on
aina ollut vain emäntiä, lihavia ja vöyreitä emäntiä, ei rouvia, ei...

Hän pysähtyi hiukan oudostuneena nähdessään Juhon ja Evan seisovan
hiljaa ja vaiti toistensa edessä. Juho oli punastunut, mutta samalla
hänen ilmeessään oli jotakin ylpeää, Eva katsoi lattiaan ja sormeili
hermostuneesti esiliinaansa, kunnes hiukan niskaansa keikauttaen sanoi:

-- Joko olet syönyt aamiaista?

-- Kyllä, vastasi Juho tyynesti.

-- Voitko odottaa siksi, kunnes minäkin olen ehtinyt syödä?

-- Kyllä.

-- Tule sitten tänne ruokasaliin.

Ja Eva meni ylpeästi paikalleen, koettaen syödä niitä kesäisiä
herkkuja, joita siihen oli varattu, ja tuon tuostakin luoden uhmailevan
silmäyksen Juhoon, joka työvaatteissa, kookkaana, järkähtämättömänä
ja vakavana istui siinä häntä vastapäätä. Mutta keittiössä vanha
Leena oli unohtua patansa ääreen tuijottamaan yhtä ainoata poretta,
kuinka se siinä kellui ja pyöriskeli kiehuvalla ulapan pinnalla,
alati levottomana ja tietämättä, minne asettua. Leena-muorista
tuntui yht'äkkiä, kuin olisi eräitten toistenkin elämä uhannut olla
tuollainen levoton ja pyörivä kupla, josta ei tiedä, minne se asettuu
ja -- milloin se särkyy, ja hänen mielensä sumentui murheelliseksi ja
huolestuneeksi, niin että vanha vartalo koukistui.

Mutta Eva muisti jälkeenpäin, että tämä aamiaishetki oli hänen elämänsä
vaikeimpia kohtauksia. Sillä hetkellä hänelle nimittäin selvisi,
että Juho oli tänä yönseutuna ymmärtänyt heidän asemansa täydelleen,
ymmärtänyt tekemänsä askeleen koko vaarallisuuden sekä vielä senkin,
ettei -- hänen vaimonsa kenties häntä oikein rakastanut, vaan oli ehkä
tullut hänelle -- muuten. Ja tumma puna kohosi taas hänen otsalleen
hänen siinä istuessaan.



III.


Ruoka tarttui Evan kurkkuun hänen yrittäessään syödä, ja pian hän
lopettikin. Hänen vaistonsa hapuili kiireesti jotakin pelastuksen
keinoa, kunnes hän naisellisuutensa, aamullisen päätöksensä ja syvän
onneen pyrkimisensä vuoksi osasikin oikeaan. Nousten sanoi hän
miehelleen hiljaa:

-- Nyt tahdon nähdä talomme.

Hän oli ollut sanomaisillaan "talosi", mutta oli samalla tuntenut, että
sekin saattaisi ehkä Juhoa loukata, ja sanoi siis "talomme", asettuen
siten Juhon rinnalle yhdenvertaiseksi ja yksimieliseksi. Juhokin nousi
ja pakottaen itsensä tyyneksi vastasi välinpitämättömällä äänellä:

-- Mikäpä siinä. Sopiihan tätä katsella.

Se loukkasi taas Evaa -- tuo välinpitämättömyys, mutta kun hän tiesi,
mistä se johtui, ei hän ollut siitä silti milläänkään. He lähtivät
vierashuoneeseen, jonka kynnykselle Eva seisahtui, mielessään
ruokasalin kuva.

Leena oli koettanut kattaa pöydän herrasväen tapaan, mutta ei ollut
sitä osannut. Leipäkorissa ei ollut puhdasta liinaa, leivänpalat olivat
paksuja ja huolimattomasti leikattuja, haarukat ja veitset ruosteisia,
lasit himmeitä ja lautaset kokoon haalittuja. Suolakuppi oli kuka
tietääkään kuinka vanhalta jäljeltä ja sinappi-astia -- sellainenkin
löytyi -- oli kokonaan kuivanut. Evan mielessä välähti suorastaan
kummastus siitä, ettei yksinkertainen viihtymisen ja kodikkuuden
kaipuu ollut saanut tämän varakkaan ja sentäänkin siksi sivistyneen
talon väkeä ymmärtämään, kuinka eri toista on istahtaa aistikkaasti
ja maukkaasti katetun ruokapöydän ääreen, jossa moitteeton puhtaus
ja kauneus-aisti pystyy saamaan aikaan miellyttävän vaikutelman mitä
vähäpätöisimmillä keinoilla. Kukkihan pihalla suunnattoman suuri
pihlaja, olihan keto vierellä täynnä mitä mehevintä ja nuorteinta
apilaa, olihan puutarhan tapaisessa pensaittain kuninkaankynttilöitä --
miksi ei kenellekään ollut juolahtanut mieleen tuoda hiukan tätä suven
kauneutta sisällekin, nuoren emännän tervetuliaisiksi? Oliko meidän
talonpoikaiskansaltamme turtunut yksinkertainen kauneuden aisti? Että
sillä sitä kerran oli ollut, se täytyi Evan myöntää, kun hän muisteli
sitä muinaiskulttuuria esimerkiksi kansanrunouden alalla, josta niin
ihania todistuksia oli saatu jälkimaailmalle pelastetuksi.

Salissa kohtasi Evaa se sama, hiukan ummehtunut ja viileähkö
ilmanhenkäys, jonka hän tunsi niin hyvin vanhastaan käynneiltään
tässä ja muissa seudun talonpoikaistaloissa. Kun näitä asumuksia ei
useinkaan talvella lämmitetty ja kesäisin pidettiin harvoin ikkunoita
auki, ja kun huomattava määrä ruukkukasveja oli estämässä valon pääsyä
ikkunoista sisemmäksi huoneeseen, oli siellä ainaisesti vallalla
hiukan homeelta ja kostealta mullalta vivahtava haju, joka vaikutti
puhtaaseen, aurinkoiseen ja kuivaan ilmaan tottuneeseen tavattoman
vastenmieliseltä. Eva istahti keinutuoliin ja katseli ensi kertaa
oikein tarkoin ympärilleen.

Lattialla olivat puhtaat, valkoiset hurstimatot, jotka näyttivät
sieviltä harmaaksi maalatulla permannolla. Huonekalusto oli
kaikessa upeudessaan Evasta suuren mauttomuuden todistus, sillä sen
pietarilais-yleismaailmallinen tyyli ja räikeä plyyshipäällys sopi
perin huonosti tähän ympäristöön. Yksinkertainen tiili-uuni, joka
elävästi muistutti ylen lihavaa, polvilleen lysähtänyttä emäntää, oli
maalattu puhtaan valkeaksi, reunoilla katajanhavuja, jotka kuitenkin
olivat jo kuivahtaneet ja ruvenneet varisemaan. Uunin edessä oli
hiekalla täytetty sylkilaatikko. Seinäpaperit olivat kosteudesta
pullistuneet ja valkeaksi paperoidussa katossa näkyi eriskummallisia
vuotoveden muodostamia ruskeita "karttoja, meriä ja maanosia".
Seinällä oli aikoinaan laukkuryssältä ostettuja värikuvia, hempeästi
"vaipuvia" bysanttilaisia madonnia, reipasilmeisiä Kristus-lapsia
ja räikeän repäiseviä sotakuvia. Sohvan yläpuolella oli Snellmanin
kuva, sekä vierellä maanviljelys- ja karja- sekä hevosnäyttelyistä
saatuja palkintokirjoja, ja alimpana mustalle lasille kirkkaasta
tinapaperista muodostettu lause "Iloitse Jesuksesta!" Sohvapöydällä
oli värillinen, kultajuovilla koristeltu lasilautanen ja siinä suuri
joukko maisemapostikortteja, kaikissa melkein samat, kömpelön avuttomat
"tervehtykset nyt täältä meiltä". Evan täytyi oikein ummistaa silmänsä
hetkeksi päästäkseen näkemästä sitä tosiasiaa, että tämä oli nyt hänen
oma vierashuoneensa, hänen oman kotinsa paras ja hienoin paikka.

Näihin huomioihin ei ollut mennyt monta silmänräpäystä, mutta Eva
tunsi Juhon lukeneen hänen ajatuksensa, arvanneen sen tuomion, jonka
hän kaikesta antoi, ja tiesi hänen nyt seisovan tuossa oman kamarinsa
ovenpielessä synkkänä kuin ukkospilvi. Kiireesti Eva nousi taas, meni
miehensä luo ja katsahti häneen kirkkaasti ja lämpimästi sekä sanoi:

-- Nyt menemme sinun kamariisi!

Ja hän astui Juhon huoneeseen, jääden seisomaan ovensuuhun katsomaan.

Perällä, ikkunan ääressä, oli suuri kirjoituspöytä, jolla vallitsi mitä
paras järjestys. Oikealla seinällä oli suuri, kattoon saakka ulottuva
kirjahylly, täynnä kirjallisuutta. Ikkunan pielessä oli koukussa
sanomalehtiä, vasemmalla seinällä oli vanha, vahakankainen sohva, jonka
päällys oli paikoin jo rikki, ja jossa pahnautunut päänalainen oli
todistamassa Juhon viimeöisestä yksinäisestä makuupaikasta. Vasemmalla
ikkunan ääressä oli pieni pöytä ja siinä tupakkavehkeitä, ja oven
suussa seinällä pyssy sekä muita metsästystarpeita. Ikkunaverhot olivat
kellastuneet ja pölyisen näköiset. Eva meni kirjoituspöydän ääreen.

Siinä oli avonaisena tilikirja, johon musteen vaaleasta väristä
päättäen oli aivan vasta kirjoitettu. Ja kun Eva kumartui katsomaan
lähempää, tunsi hän Juhon jäykän ja raskaan, mutta säännöllisyydessään
jykevän ja voimakkaan käsialan. Tilin otsakkeeksi oli tanakasti ja
päättäväisesti kirjoitettu: "Kodin ja sen ympäristön ylläpito- ja
kaunistusrahasto". Ja oikealle puolelle oli edellisenä päivänä tehty
seuraava hyvitysposti: "Siirretty edellisen vuoden säästövaroista
5000 mk." Vasen puoli oli aivan paljas; siihen sai siis nyt kulumassa
olevan vuoden aikana tulla tätä tarkoitusta varten menoja aina tuohon
summaan saakka. Sen verran ymmärsi Eva tästä asiasta ja hänen silmiinsä
ilmestyi äkkiä sumua. Hän kääntyi ovelle kutsuakseen Juhon luokseen ja
sanoakseen hänelle jotakin kiitollista, jotakin sydämestä lähtenyttä,
mutta Juho olikin kadonnut. Eva vaipui istumaan hänen tuolilleen
ja purskahti itkuun, ollenkaan huomaamatta, että hänen kyyneleensä
kastelivat tuota avattua tiliä, siihen piirustettuja jäykkiä kirjaimia
ja sen toivorikasta, pyöreänollaista viidentuhannen summaa, ja että
ne panivat musteen lähtemättömästi leviämään, muodostaen tahran, joka
olisi ollut jokaisen kunnollisen kirjanpitäjän kauhistus.

Kun hän jälleen rauhoittui, oli kulunut jo hyvänen hetki. Sumu hänen
mielestään haihtui ja vallitsevaksi pääsi taas se aamullinen päätös,
että ainoana pääsytienä tästä asemasta oli osoittaa, että hän ei ollut
Soljalan emäntä vain nimeltä, vaan myös tosiasiallisesti. Siihen tuli
hänen pyrkiä, mutta miten, kuinka voittaa kaikki ne suunnattomat
vaikeudet, jotka siinä kohtaisivat? Kuinka pysyä uskollisena itselleen
ja entisyydelleen, mutta samalla kokonaan sulautua siihen maailmaan,
johon oli joutunut? Yhden asian hän kuitenkin ymmärsi kirkkaasti, sen
nimittäin, että jos hän ei jaksaisikaan nostaa ympäristöään sille
tasolle, jossa sen täytyi olla, vaan jos hänen päinvastoin täytyisikin
vaipua alas elämänsä ihanteista, se olisi hänen perikatonsa, hänen
kuolemansa. Mutta se ei saisi taistelutta tapahtua. Ja hän nykäisi
tarmokkaasti niskojaan.



IV.


Konemaisesti lehteili Eva siinä istuessaan miehensä tilikirjaa, ja
vaikka hän ei kirjanpidosta sanottavia ymmärtänytkään, kertoivat tilien
otsakkeet hänelle kuitenkin paljon, niin, suorastaan kaikki, mitä hänen
tarvitsi tietääkin, jos mieli ymmärtää sitä työtä, jota hänen miehensä
teki, sitä taistelua ja uhmailua, jota tarvittiin, kun oltiin ottelussa
Suomen karun maan kanssa. Siinä oli kymmeniä eri otsakkeita, jotka
kertoivat, mihin eri tuotannon haaroihin tällainen suuri maatalous
järjellisesti oli jaettava, jos mieli saada selville, mikä kannatti ja
mikä ei. Ihmetellen huomasi Eva, kuinka tavattoman suurta kokemusta,
kärsivällisyyttä ja harkintakykyä tarvittiin voidakseen järkevästi eri
menoerät luokitella ja ottaa ne niiden alalle kuuluvista tuotannon
haaroista. Hän huomasi, miten Juho aikaisempina vuosinaan, kun hän
melkein vielä nuorukaisena, vasta maanviljelysopistosta päästyään, oli
ottanut tilansa vastaan holhoojiltaan, oli ponnistellut päästäkseen
edes tästä jaoittelusta selville, kuinka hänen oppimansa teoria oli
pian osoittautunut toisissa paikoin soveltumattomaksi, ja kuinka
hän vihdoin oli saanut luoduksi oman järjestelmänsä, joka häntä
nähtävästi nyt tyydytti. Menoerät kertoivat omaa puhuvaa kieltänsä.
Kaikki, mikä vilahti vähimmälläkään tavalla maanviljelijän elämässä
tarpeettomiin ylellisyys-asioihin, oli saanut tyytyä niukkoihin
markkoihin, kun sitävastoin kaikki, mikä oli omiaan hänen tilaansa,
hänen peltojansa, vainioitansa ja metsiänsä parantamaan, oli ruvennut
saamaan sitä runsaammin, kuta enemmän oli mistä antaa. Vuoroin astuivat
järjestykseen kotivainiot ja kaukaisemmat pellot sekä niityt, vuoroin
ja ankaralla johdonmukaisuudella oli niistä kaikista huolta pidetty,
kunnes vihdoin oli avattu rakennusten tilejä, joista ensimäisenä oli
runsassisältöinen ja kallis karjakartano kaikkine Evalle outoine
osasto- ja laitenimityksineen. Ja kun siitä olivat vihdoinkin loppuneet
suuret menoerät ja valmis rakennus oli ruvennut saamaan vain pienempiä
vuotuisia ylläpitokustannuksia, oli Juho jäykällä ja päättäväisellä
tavallaan, kuin hampaita kiristäen avannut uuden tilin, jota Eva nyt
ihmetellen katseli. Sen nimi oli "Toivolan suon kuivaus ja viljelys".
Se oli avattu edellisenä syksynä ja siihen oli Juho siirtänyt suurimman
osan sitä edellisen vuoden voitostaan.

Taas painoi Eva päänsä käsiinsä. Hän tunsi äkkiä kuin olisivat hänen
sielussaan kokonaan menneet kumoon ne elämän arvot, joita hän tähän
saakka oli pitänyt kalleimpinaan ja joiden toteutumisella hän oli
uskonut luotavan jotakin suurta ja isänmaallista. Hänellä välähti
mieleen, että nuo hänen "kulttuuri-ihanteensa", jotka olivat olleet
hänelle määrääviä, olivat sittenkin keveitä pinnallis-ilmiöitä sen
jättiläistyön rinnalla, jonka tiliotsakkeena oli "Toivolan suon
kuivaus". Kuin säikähtyneenä ja hämillään nousi hän seisomaan sekä
painoi Juhon tilikirjan kiinni, tuntien tarvetta päästä raittiiseen
ilmaan. Hän oli todellakin niin uusien vaikutelmien yllättämä, ettei
hän tällä hetkellä taas ymmärtänyt mihin turvata ja mistä kiinni pitää.

Ja niin hiipi Soljalan nuori, kukkea ja kaunis emäntä kuin varas
hiljaa etehiseen ja siitä portaille. Piha oli tyhjä, väen puoli
näytti autiolta, kaukaa kuului muonamiehen lasten ääniä ja kanalasta
kanan voitonriemuinen ja ylpeä kotkotus vasta onnellisesti munitun
munan johdosta. Portaan räystään alle sujahti silloin tällöin siro
haarapääskynen, antaen aina väliin kuulua tyytyväistä ja onnellista
"sulkkuansa ja samettiansa". Liiterirakennuksen ja väentuvan välistä
siinti lainehtivan ruispellon yli välkkyvä kesäinen järvenselkä,
sinertävine rantoineen ja aalloissa soutelevine saarineen. Kesäinen
tuuli suhahteli kartanon suuressa pihlajassa ja pudotti silloin tällöin
ikkunan alaisesta valkoruususta hienon kukkasen lehden, joka somasti
väikkyen katosi tuuheaan ruohokkoon. Melkein henkeään pidättäen
asteli Eva keskelle pihaa ja kääntyi sitten katsomaan Soljalan vanhaa
asuinrakennusta, sitä, jonka ovesta hän juuri oli tullut.

Niin. Se oli vanha ja ränstynyt, sille ei voinut mitään. Räystäät
olivat vinot, seinät ammoin ilman ja ahavan haalistamat, harja notkolla
kuin väsyneen tamman selkä. Ulkoetehistä ei ollut koskaan maalattu,
vaan oli se ilman harmauttama kuin vanha verkontalas. Kivijalka oli
koottu vain tavallisista lohkomattomista maakivistä ja välistä oli
muurilaasti varissut pois. Etehisen sivulla oli kivijalassa aukko,
musta ja ikävän näköinen, jossa näkyi olevan jotakin tarvekalua sateen
suojassa. Siinä kaikessa ei ollut mitään kaunista, ei edes sen vanhuus,
sillä siinä ei uutenakaan ollut ollut muuta kuin hyvästä mausta ja
aistista tietämätöntä kokoonkyhäystä. Siinä ei ollut mitään itsenäisen
kansallisen tahi maakuntakulttuurin jälkiä. Se täytyi Evan ikäänkuin
vasten tahtoaan todistaa ja sanoa.

Hän katseli ympärilleen pihalla, jota peitti sitkeä ja sievä, tiheä
valkoinen piha-apilas. Mutta suuria kiviä oli siellä täällä ja
asuinrakennuksista ulkohuoneisiin ristiin rastiin johtavat polut
kiersivät uskollisesti ja kärsivällisesti näitä. Miksi ei niitä oltu
otettu pois? Olisiko se ollut kovinkaan suuri vaiva? Eva oli hämärästi
muistavinaan, että Soljala oli aikoinaan tapahtuneessa isonjaon
järjestelyssä tullut siirretyksi muualta nykyiseen paikkaansa, joka
silloin oli ollut asumaton mäki. Siitä pitäen olivat tietysti nuo
kivetkin siinä pihalla.

Hän hiipi hiljaa väentupaan, jossa ei ollut ketään. Se oli hämärä ja
ummehtunut, seinänvierustoilla lavitsoita ja laatikkomaisia sänkyjä,
joissa oli epämääräisen värisiä makuuvaatteita. Eva tiesi, että tällä
seudulla useimmiten naisetkin nukkuivat näissä samoissa väentuvissa.
Permanto oli likainen, seinät pölyn ja ajan sekä savunkin mustuttamat.
Ikkunat olivat sameat, täynnä kärpästen jälkiä, ja ikkunalaudalla
näkyi olevan kuivanut tupakkamälli. Minkäänlaista värin tahi yleensä
kauneudenjanon pilkahdusta ei näkynyt tässä kolkossa huoneessa, jossa
suuri uuni nurkassa kuin tylsänä tuijotti eteensä suu älyttömästi
ammollaan.

Evaa värisytti ajatellessa, kuinka vähän elämä sentään tarjosi niille,
joiden piti koko päivä raskaassa ruumiillisessa työssä raadettuaan
saapua illalla tähän ilottomaan asuntoon. Vaikka vaatimukset eivät
olleetkaan suuret, olivat ne kuitenkin jo heränneet, olivat olemassa,
ja tällainen rumuus ja tyly paijaus sekä alaston epäkodikkuus oli
tietysti omiaan yhä lisäämään tyytymättömyyttä ja katkeruutta. Saattaa
olla, että näin olivat Suomen talonpojat yleensä tottuneet elämään ja
ettei heillä ollut aikaisemmin mihinkään muuhun ollenkaan varoja, mutta
nyt ei enää ollut niin. Nyt oli rumuus kansan asunnoissa velvollisuuden
laiminlyöntiä, vaarallista vanhoillisuutta, joka sekin muun ohella oli
omiaan tekemään luonteita raaoiksi, epäystävällisiksi ja sovinnolliseen
yhteiskuntaelämään sopimattomiksi.

Hän keskeytti mietteensä, sillä hän oli laskeutunut pihalta
takapihalle, jossa uudet näkemiset olivat omiaan johtamaan ne
toisaalle. Ensimäiseksi huomasi hän vakaiset risuhalko-pinot. Kaikesta
päättäen oli talvella hakkuuksilla ollessa otettu talteen jokainen
vähänkin paksumpi oksa, jokainen varpu, vedätetty se jonakin soveliaana
hetkenä kotiin ja valmistettu polttopuuksi. Mahdollisesti ja hyvin
luultavastikin oli joku vanhus, joku kylän yhteisiä köyhiä, vanha
torppari, muonamies tahi muu sellainen, seisonut siinä hakkuupölkkynsä
ääressä talvipäivän aamusta iltaan, hakannut havuja ja leppiä,
siivonnut joukosta polttopuuksi kelpaavat, ajanut muun töryn navetan
pihalle karjan jalkoihin sotkettavaksi, siitä siirtyäkseen pellolle
uudeksi mullaksi, voimaksi ja kasvun antajaksi. Mitä oli miettinyt tuo
äijäriepu siinä herkeämättä havukirvestään kilkuttaessaan, melkein
pysähtymättä ja konemaisesti, niin että Eva muisti sitä usein ennen
ihmetelleensä? Luultavasti nuo mietteet eivät olleet mitään erikoisen
kapinallisia, vaan enemmänkin ehkä rauhallisen, hieman surumielisen
alistuvia -- tyytyväisiäkin siitä, että oli työtä ja toimeentulon
mahdollisuutta vielä näin vanhallakin ijällä. Eva tunnusti avoimesti
mielessään, että koko tämä näky hänen edessään todisti järkevää,
ajattelevaa säästäväisyyttä, ominaisuutta, joka loppukädessä syntyy
oikeassa ja merkitsevässä muodossaan vasta sivistyksen kasvaessa ja
lisääntyessä. Todella sivistynyt ihminen on hyvin harvoin tuhlari,
vaan on hänellä rahojaan käyttäessään luontainen ominaisuus saada ne
tuottamaan edes jollakin tavoin itselleen palkintokorkoa ja vastaavaa
hyötyä.

Eva oli saapunut uuden ja mahtavan suuren kivinavetan ovelle, johon hän
pysähtyi aivan ihmeissään. Navetta oli hänen mielestään ennen ollut
maalaistalon kauhein paikka, jossa elikkoparat viettivät surkeita
kidutuskuukausia pimeän, kosteuden, ahtauden ja kylmänkin käsissä,
tarpoen lannassa ja saaden riittämättömästi huonoa ravintoa. Nyt hän
ihastuksekseen näki edessään suuren, ilmavan ja valoisan salin, jossa
lannan hoito, virtsan pois johdatus ja talteen otto, rehujen anto,
lehmän kytkyt ja makuupaikka olivat mitä onnistuneimmin ja tarkimmin
suunnitellut, sekä elukan parasta ja mukavuutta silmälläpitäen että
samalla ottaen huomioon kaikki ne tuotanto- ja hyötyvaatimukset, joita
karjanpidolle on asetettava. Ylpeänä ja tyytyväisenä astui Eva vähän
matkaa pääkäytävää myöten, kun samassa taampana yksinäisyydessään
makaava suunnattoman suuri siitossonni Hermanni suvaitsi kohauttaa
päätänsä, muljahduttaa ruskeita mulkosilmiään, kilahduttaa kytkyttänsä
ja sanoa alhaisimmalla bassollaan, että "mmm-ööh!", samalla tuhauttaen
sieraimistaan sellaisen tuulenpuuskan, että tuores apila lennähti sen
ruokapöydältä. Vaikka Eva nyt olikin suuren maalaistalon emäntä, jolle
tämän kaiken tietysti olisi pitänyt olla sangen tuttua, säikähti hän
kuitenkin tuosta niin, että poistui kiireesti navetasta, tehden sen
täydellä kunnialla, koska kukaan ei ollut sitä näkemässä. Niin kääntyi
hän navetan vieressä olevan toisen suurehkon rakennuksen ovelle, jonka
avattuaan hän huomasi olevansa Soljalan suuressa sikalassa.

Siinä oli keskellä leveä käytävä ja molemmin puolin sitä suuret ja
tilavat sikopahnat, jotka nyt kuitenkin olivat tyhjät, koska koko
perhekunta oli ulkona takkiaismulloksella. Eivät kuitenkaan kaikki,
sillä kun Eva saapui käytävän toiseen päähän, olikin siellä ei
ainoastaan summattoman suuri sika, vaan vieläpä eräs vanha vaimokin,
joka istui siinä pahnan ääressä. Eva tunsi hänet heti, sillä hän oli
Soljalan vanha sikamuori, yleensä tunnettu nimellä "Pahna-Liisa".
Hämillään Liisa nyt nuorta emäntäänsä tervehti, ja Eva kysyi:

-- Mitä Liisa nyt täällä -- tyhjässä sikalassa?

-- Ei tämä ole tyhjä -- suuri imisä juuri porsii.

Ja kumartuessaan pahnan reunan yli näki Eva peloittavan suuren
naarassian, joka makasi siinä kyljellään selkä pahnan aitaa vasten,
litteänä ja suurena, inhoittavana ja rumana kuin pahin iljetys mitä
kuvitella saattoi. Mutta ihmeellisintä kaikesta oli se, että se
parhaillaan todellakin näytti nauttivan luomakunnan suurinta onnea,
äidiksi tulon onnea, sillä sen pussimaisissa nisissä oli jo kiinni
kymmenen mitä sievintä ja puhtainta porsasta, jotka heti olivat
sukukuntansa koko perinnäisellä ahnaudella ja ruokahalulla tarttuneet
kiinni näihin voimakkaan elämän kumpuaviin lähteisiin.

-- Hyi kauhistusta!

Eva se näin puhkesi sanomaan, mutta Liisa torui:

-- Eihän se mitä kauhistusta ole! Täytyy vain tarkoin passata päälle,
että on heti ottamassa porsasta kiinni, kun se tulee, että saa sen
kohta paikalla tällättyä tissiin -- muuten imisä vielä tapaturmaa syö
sen.

Eva oli aivan sanattomana hämmästyksestä. Ensi kertaa elämässään oli
hän vastakkain luomakunnan salaperäisen ihmeen, äitiyden suunnattoman
runsauden, mutta siihen samalla liittyvän tuhoamishalun kanssa.

-- Syö? Syökö se lapsiaan?

-- Syöhän se. Sika onkin perki ronkeli ja passattava lapsi-akka --
ellei pidetä hyvänä, niin suuttuu ja syö poikansa tahi musertaa
kääntyessään. Sillä isäntä aina minulle maksaakin kaksi markkaa
jokaisesta porsaasta, joka jää elämään. Ka-ka-noo...!

Ja Evan silmäin edessä tapahtui nyt se ihmeellinen asia, että uusi
pieni porsas tulla pulpahti Soljalan sikopahnaan. Kiireesti nousi
Pahna-Liisa sitä vastaanottamaan, pyyhiskeli ja taputteli sekä
asetti viimein lihavalle nisälle. Kuuluva, intohimoinen maiskutus
osoitti, että porsaan elämänura oli alkanut lupaavasti. Mutta itse
emä maata röhötti silmät ummessa, ja mahdotonta oli sanoa, kärsikö se
toimituksen johdosta mitään tuskaa; ehkäpä oli sen röhkäisyssä jotakin
tyytyväistä ja nautitsevaa ähkäisyä, äidillistä ylpeyttä melkein
rajattomasta ja siunauksellisesta hedelmällisyydestä. Eva tuijotti
siihen kuin lumottuna, sillä hänelle tässä tapahtui paljoa enemmän kuin
Pahna-Liisalle, joka siinä mielistellen haasteli:

-- Nuoren emännän onnella tämä Saara nyt näin hyvin porsiikin. Kuka
tietää, vaikka tulisi heitä puoliväliin toistakymmentä, kun ollaan
jo näin pitkällä. On siinä sitten tuota silavankappaletta muutaman
kuukauden perästä, kunhan minä nämä oikein taas hoitelen ja syöttelen.
Se onkin meidän isäntä vähän tarkka ja taitava näissä asioissa ja
kaikki sillä on ruvennut niin mahdottomasti menestyyn -- siat, lehmät
ja vasikat. Emäntää vain on talossa kaivattu, sillä eihän se tällainen
hoito kauan emännättä, kun se Leenakin tuppaa jo vanhentuun ja käymään
hotokätiseksi. Mutta kyllä se nyt isäntä saikin vähän kulusen emännän,
oikean röökinän, tarttee vain nyt oppia näitä sikojakin porsittaan...

Eva pakeni kiireesti pois sikalasta. Hänen aivoissaan aivan humisemalla
humisi uusia ja outoja vaikutelmia sekä ajatuksia. Tämän kaikenhan hän
oli oikeastaan ennenkin tiennyt, mutta se oli ollut hänelle jotakin
sisällyksetöntä, kaukaista, kuin kertomus jostakin tavallisesta
jokapäiväisestä tapahtumasta, joka ei sen suurempaa mielenkiintoa
herättänyt. Se porsaanpaisti, jonka hän oli joskus Soljalasta ostanut,
oli ollut siihen saakka hänestä jotakin erikoista ainetta, jota hän ei
ollut tullut asettaneeksi mihinkään sellaiseen yhteyteen kuin minkä
todistajana hän oli tänään ollut.

Hän saapui asuinrakennuksen taakse, talon etelärinteelle. Siellä
todistivat maahan lyödyt merkkipaalut ja alullepannut käytäväluomukset,
että Juhon mielessä oli täydellisen puutarhankin perustaminen. Tuolla
alapäässä apilapellon reunalla oli viisi mehiläispesää, ja sinne
istahti Eva kuin väsyneenä löytöretkensä yllättävistä tuloksista.
Pilvenä pörräsivät mehiläiset. Toiset pinkasivat lentolaudalta ilmaan
nopeasti kuin ajatus, toiset saapuivat raskaasti lentää laahustaen,
kuukertuivat maahan lentolaudan alle, levähtivät siinä hieman, ottivat
uudelleen vauhtia, osuivat vihdoinkin kapealle aukolle ja konttasivat
kiireesti sisään housuntaskut tupaten täynnä siitepölyä ja hunajavatsa
pulleana tuosta kalliista aineesta. Pesän aukolla leyhytti aina muutama
pari siipiänsä pitääkseen huolta tarpeellisesta ilmanvaihdosta ja
sisästä kuului salaperäinen, kumea surina. Eva oli näkevinään, kuinka
siellä suuriruumiinen kuningatar vaelsi väsymättä kennolta kennolle,
munien yhä uusia munia ja intohimoisesti toteuttaen tehtäväänsä,
luomisen ja lisääntymisen käskyn täyttämistä. Tuhansissa kennoissa oli
valkoisia, avuttomia toukkia, joita taas toiset tuhannet, väsymättömät
työmehiläiset, yhteiskunnan aina tyytyväiset palvelijattaret, ruokkivat
mesileivällä ja kirkkaalla hunajalla. Mitäpä arvoa oli tällaisessa
yhteiskunnassa sillä, joka ei tehnyt työtä ja täydelleen siihen
ympäristöönsä sopinut? Ei mitään, vaan hetken elettyään oli sen
kuoltava pois kuten kuhnurin, jonka mehiläiskansa armotta tappaa syksyn
tullen ja heittää raadon lentolaudalta maahan mätänemään.

Eva tunsi äkkiä suurta väsymystä ja heittäytyi pitkälleen pehmeälle
ruohokolle. Hän painoi silmänsä kiinni ja nautti siitä kesän
täyteläisyydestä, joka kaikkialta tunki hänen tietoisuuteensa.
Tuhannet eri tuoksut, jokainen kertoen luonnon salaperäisistä ja
pyhistä houkutuskeinoista, väreilivät ilmassa, sadat erikoiset äänet
kahisivat hänen ympärillään, ei ollut kortta eikä kukkasta, joka ei
olisi käsittänyt omaa erikoista maailmaansa. Ja tuossa yllä oli korkea
sininen taivas, ihmeellinen ja tutkimaton maailmankaikkeus, täynnä
tuntemattomuutta ja elämän mitättömyyden vastakohtaa, tässä oli hän,
nuori nainen, elämänsä kynnyksellä, tietämättä, mikä oli tulossa, onni
vai onnettomuus. Mutta hän tahtoi tulla onnelliseksi, ja kun onni ei
ollut vielä täysin löytänyt häntä, tahtoi hän lähteä sitä hakemaan,
valloittaa sen, riistää sen omakseen, ja ottaa elämältä kaiken, mitä se
voi antaa.

Säikähtäen nousi hän ylös. Soljalan vanha ja särkynyt-ääninen
ruokakello rupesi äkkiä soida rämisemään kutsuen väkeä päivälliselle.
Ääni kiiri kauas kuulakkaassa ilmassa, ja Eva oli näkevinään, kuinka
hikiset kasvot kaukana pellolla kohosivat kumarasta, naurispellon
vaosta, lantatadikon varresta, kuinka kiitollisuuden välähdys lennähti
kaikkien kasvoille, kun vanha kello toi sanoman ruoka- ja lepohetken
alkamisesta.

Nopeasti kiiruhti Eva sisään jääden miehensä huoneeseen ikkunaverhon
taakse katsomaan, kuinka hetken perästä rengit ja päiväläiset,
tarkassa arvojärjestyksessä, miehet ensin, naiset sitten, kukin työnsä
karvaisina, samosivat pihan läpi syömään.

Minne oli Juho mahtanut mennä, sillä häntä ei Eva huomannut tulijoiden
joukossa?



V.


Eva meni ruokasaliin. Hän oli ulkonaisesti tyyni ja hillitty,
mutta kurkussa oli silti tuollainen painava ja tukahduttava pala,
joka pienimmästäkin aiheesta purkautuu kyyneliksi. Eihän hän ollut
tahtonut Juhoa mitenkään loukata. Olisihan tämän pitänyt ymmärtää,
ettei hänen ollut niin helppo näin äkkiä täyttää kaikkea sitä, mitä
Juho mahdollisesti olisi tahtonut. Jos Juho rakastaisi häntä, voisi
hän antaa vaimolleen hiukan selviytymisen aikaa, huoahduksen hetkeä,
eikä ottaa hänen arkuuttaan ja hänen esiintymistään noin jyrkästi ja
raskaasti. Mutta sielun pohjalla Eva tästä kaikesta huolimatta ymmärsi
ja tiesi, miksi Juho oli tähän näin suhtautunut. Juho oli tuntenut
pettymyksensä koko laajuudessaan, oli odottanut palavaa rakkautta eikä
ollut sitä saanut, ja oli, se täytyi Evan myöntää, miehekkäässä ja
ylpeässä sydämessään menetellyt niinkuin oikea mies menettelee. Se oli
toiselta puolen todistus siitä, että Juho rakasti häntä. Niin kyllä,
mutta ilahduttiko se häntä, Evaa? Kyllä. Hän, kuten jokainen nainen,
oli ylpeä siitä, että joku mies rakasti häntä. Mutta kun hän ei itse
ainakaan vielä voinut miestään rakastaa niinkuin tahtoi, kaikella
olemuksellaan, koko syvimmällä luonnon antautumisvaistolla, niin se
juuri teki aseman niin vaikeaksi. Nyt hän ei voinut Juholle antautua.
Ei, se oli mahdotonta. Juhon täytyi muuttua, tahi hänen täytyi muuttua,
tahi molempien. He olivat kotoisin liian erilaisista ympäristöistä
ja heidän täytyi ensin kehittyä toistensa tasoille, ennenkuin
todellinen sielujen myötämieli saattoi syntyä. Ja Eva tahtoi puolestaan
pyrkiä siihen kaikin voimin, uskollisesti ja ahkerasti, luopumatta
elämänsä ihanteista ja kulttuuriperinnöstään, mutta sovittamalla sen
ympäristöönsä ja siihen elämään, jota heidän Juhon kanssa tuli elää.
Mutta mitään väkivaltaa hän ei voisi sietää, sillä se särkisi ne
ainoat edellytykset, joille heidän todellinen yhtymisensä onnellisesti
saattaisi perustua.

Hän saapui ruokasaliin ja istui pöydän ääreen. Leena oli siihen
kattanut päivällisen, mutta vain yhdelle. Missä oli sitten Juho? Miksi
ei hän tule syömään? Eihän Eva sitäpaitsi nyt ruokaa tarvinnutkaan, kun
oli noussut myöhään ja vasta syönyt aamiaista. Hän jäi kuuntelemaan
väen haastelua, josta silloin tällöin kuului joku sana ja lause. Ja
kuta kauemmin hän kuunteli, sitä kuumempina hohtivat hänen poskensa,
kunnes hän äkkiä painoi päänsä käsiinsä ja puhkesi hillittömään itkuun.

"Herroiksi on tainnutkin Soljalan isäntä ruveta syömään, koska ei enää
väen kanssa kelpaa." "No kun on ottanut röökinän rouvaksi, niin kuinkas
muuten." "Ensi kertaa se kuitenkin Soljalassa tapahtuu." "Niin on, niin
vainkin. Ensimäisinä ovat tässä talossa ennen olleet isännät ja emännät
niin työssä kuin aterialla." "Olkaa hiljaa, sattuu vielä olemaan
tuolla kamarissa." "Eihän sitä ole talon omalle väelle vielä raskittu
näyttääkään." "Ka, tunnetaanhan tämä, pappilan neiti. Pulska, mutta
ylpeä." "Mitähän se isäntä meinasi, kun sen otti?" "Köyhähän se oli
peräti." "Ka mitä -- kaikkihan sen tiesivät, että pastori-vainaja oli
suuressa velassa Soljalalle." "Kun ei muuta saanut, niin ottipahan edes
tyttären maksuksi." "Hävetkää vähän, mokomat parjaajat! Köyhille on
Eva-neiti aina ollut kiltti. Sinuakin on monesti auttanut ja lapsiasi
hoitanut ja opettanut, ja nyt olet ensimäinen takana mustaamaan."
"Kyllä olivat itaria, kun eivät edes häitä pitäneet. Olisi vanha
Soljala elänyt, niin kolmipäiväiset häät olisi vietetty ja syödä
olisivat saaneet alustalaisetkin..."

Vanha Leena kuului suhdittavan ja moittivan väkeä, jonka keskustelu
vähitellen siirtyi muille aloille. Kuului penkkien kolinaa,
röyhtelyksiä ja ulos menevien askelia. Eva tiesi, että väki meni
hetkeksi nakkautumaan ettoneelle, se on, miehet vain menivät, sillä
naisen ruokalepoa pidettiin talonpoikain kesken vähän liikana
ylellisyytenä. Naiset saattoivat korkeintaan istahtaa jonnekin
syrjemmälle, ellei heille heti löytynyt jotakin tehtävää täksikin
hetkeksi, kuten tavallisimmin kävikin. Piti tuoda vettä sisään,
piti pestä ja kuivata astioita, olla Leenan apuna iltatehtävien
valmistamisessa -- olisi ollut tehtäviä satakin joka kädelle, kun
vain olisi ehtinyt. Ja niinpä olivatkin kaikki nämä maalaisnaiset jo
aikaisin kumaraselkäisiä, suurikätisiä ja suurivatsaisia, useimmiten
rumia ja rääkkäytyneitä, vaivautuneita äitejä, nujerrettuja luonteita,
vailla sielun virkeyttä ja parempiin oloihin pyrkivää elämänhalua.
Sydäntä vihlaisi sitä ajatellessa.

Leena aukaisi samalla keittiön oven ja ilmestyi kynnykselle vetäen oven
perässään kiinni.

-- Herra meitä hyvästi siunaa! sanoi hän säikähtäen nähdessään
emäntänsä itkevän. -- Mikä emäntää vaivaa? Miksikä itkette? Ahaa! Nyt
minä sen jo ymmärrän. Johan minä koko ajan pelkäsin, kun nuo riettaat,
en paremmin sano, sitä suuvärkkiänsä vatkasivat...

Vanha Leena oli kokenut ihminen, joka oli ollut elämässään paljossa
mukana. Hän oli Soljalan emäntä-vainajan kaukainen sukulainen, joka oli
ollut talossa palveluksessa suurimman osan elämäänsä, siinä vanhentunut
ja aikoi siinä kuollakin. Hänkin oli niitä, jotka mitä suurimmilla
epäilyksillä olivat suhtautuneet Juhon aikeeseen kosia pappilan Evaa,
koska hänen mielestään herraskasvatuksen saaneen ihmisen oli mahdotonta
olla talonpoikaistalon emäntänä. Mutta kun Juho nyt kerran oli sen
tehnyt -- ja Juho oli Leenalle kaikki kaikessa -- oli kaikki hyvin
niinkuin oli, ja Leena oli sijoittanut Evan sydämeensä rakkaan Juhonsa
rinnalle. Hän ei tarkemmin tuntenut sitä sisäistä taistelua, jota
nuoret keskenään kävivät, sillä hänen päähänsä ei juolahtanutkaan,
ettei hänen Juhoansa rakastettaisi yli muiden, vaan hän arveli Evan
itkun johtuvan yksinomaan hänen kuulemistaan väen lörpöttelyistä ja
siitä vaikeasta asemasta, johon hän todellakin tottumattomuutensa
vuoksi oli joutunut. Hiljaa hissutteli hän Evan luokse, silitti
ryppyisellä kädellään tämän tukkaa ja rupesi kokoilemaan lohdutuksen
muruja kyynelten pysähdyttimeksi.

-- Lapsihan tämä vielä on, Eva, puheli hän rauhallisesti, lapsi ja
aivan kokematon näissä uusissa tehtäviä. Mutta pian niihin tottuu,
kun halua on, ja sinulla on, minä tiedän. Ja kyllä minä opetan, minkä
osaan. Rupea nyt aluksi minun oppiini, niin siitä pääset alkuun, ja
voit omalla tiedollasi ja taidollasi jatkaa siitä, mihin minun lyhyt
ja vanha oppini pysähtyy. Niin on tämä niska valkea ja niin ovat nuo
kädet hennot ja puhtaat, että sääli on niitä likaisiin töihin sotkea,
mutta ei auta. Talon emäntä -- on kuitenkin korkia ihminen, kun hän
toimensa oikein käsittää ja hoitaa. Ja sitten, hyvä lapsi, muista,
mitä isä-vainajasi aina sanoi, että Luojahan meitä kaikkia lopultakin
auttelee. Älähän nyt itke noista väen puheista, eivät ne niillä silti
pahaa tarkoita, ovat vain muuten niin ajattelemattomia. Juhokin kun
äsken lähti Toivolan suolle, niin käski hyvin hoitaa ja varjella...

-- Toivolan suolle? Onko Juho mennyt sinne?

Eva nousi äkkiä ylös ja katsoi hämmästyneenä Leenaan.

-- Ka, sinne. Eikös emäntä tiennytkään? Kuinka se nyt niin sanomatta
lähti? päätyi Leena kummastelemaan.

Eva huomasi tehneensä tyhmyyden ja koetti parantaa sitä.

-- Sanoihan se sentään, mutta en tullut sitä panneeksi niin merkille.
Onko se kaukanakin?

-- Sinne on penikulman matka -- sehän on se suuri takamaan suo, jossa
sillä nyt on viemärien kaivuu. Evästäkin otti, niin että tokko tuo
tullee ennenkuin lauantaina. Jo minä toruinkin sitä, että kun lähtee
jo häiden jälkipäivänä pois, mutta se kun on nyt kerran sellainen
työhullu. Ja jos lienevät sillä litviikit lauantaina, kun se on sinne
kokoillut niitä päiväläisiäkin.

Evalle oli samalla käynyt hänen asemansa selvemmäksi. Hän tiesi nyt,
että hänen taistelunsa oli alkava, hänen omalla tahollaan ja tavallaan,
Juhon omalla tahollaan ja tavallaan. Heidän tiensä olivat tarkoitetut
yhtymään ja ehkä ne yhtyisivätkin, mutta tuo kohta tuntui olevan niin
kaukana. Joka tapauksessa, mikä on tehtävä, se on tehtävä, ja niin
kääntyi hän rutosti Leenaan.

-- Leena, tehdään liitto! sanoi hän. -- Minä haluan näyttää teille
kaikille, että juuri minunlaisestani tuleekin Soljalaan se emäntä, jota
tässä todella tarvitaan. Mutta minun täytyy saada tutustua asioihin
ensiksi. Autattehan minua, Leena?

-- No hyvä lapsi! Vielä häntä kysyy. Autanko? Ihan käsillä sinua
kantelen.

-- Mistä me ensiksi alotamme?

-- Keittiöstä. Siitä alkaa emännän valtakunta ja siitä johtavat tiet
kaikkialle, polut aittaan, omettaan, kuoppaan ja kellariin. Alusta
aletaan, mutta ollaan varovaisia eikä kiirehditä. Aikaa meillä on,
Luojan kiitos, jos vain terveyttä ja siunausta annetaan.



VI.


Juho viskasi eväslaukun selkäänsä, hyppäsi pyörälleen ja lähti
ajamaan vinhasti Toivolan suolle. Häntä olisi kyllä kipeästi tarvittu
kotona, mutta hänen täytyi nyt päästä pois kauemmaksi, katsomaan
asemaansa ikäänkuin ulohtaalta. Sillä hän ymmärsi, että se, mitä hän
toisin hetkin oli aavistanut ja pelännyt, olikin ollut totta: Eva ei
tuntenut häntä kohtaan sellaista vastarakkautta kuin hän oli uskonut
ja toivonut, vaan oli tullut hänelle ehkä ratkaisevimmin muista
syistä -- kerta kaikkiaan päästäkseen erilleen uhkaavasta köyhyydestä
ja epävarmasta tulevaisuudesta. Ihmiset ja Eva itsekin saattoivat
uskoa, että Eva oli uhrautunut, mutta niin ei asia ollutkaan, vaan
uhri oli juuri hän, Juho, eikä kukaan muu. Kylmästi ja laskevasti oli
tässä käytetty hyväkseen häntä, Soljalan Juhoa, ettei pastorin neidin
olisi tarvinnut kärsiä puutetta ja köyhyyttä. Mitäpä olisi haitannut,
jos olisi kärsinytkin? Kärsiväthän sitä sadattuhannet muutkin. Ja
ehkä olisi ylpeä luonto nujertunut. Olisi oppinut ymmärtämään, että
vaikka talonpoika ei tunnekaan herramaista hienostumista, niin hänen
harteillaan kuitenkin lepää tämän maan menestys, lopuksi kaikki
sen hienostuminenkin. Ja olihan hän ollut valmis auttamaan ilman
avioliittoakin.

Hänen sydäntänsä vihlaisi, kun hän huomasi näin hautovansa sydämessään
katkeria ja vihaisia ajatuksia vaimoansa kohtaan, jonka kanssa
vasta eilen oli mennyt naimisiin. Otsalle kohosi hiki, silmät eivät
joskus nähneet mitään ja pyörä hyppeli kuoppaisella kylätiellä.
Väkisinkin siirsi hän katseensa ympäristöönsä ja pakotti ajatuksensa
rauhallisemmille urille. Kyllä kaikki siitä vielä hyväksi kääntyy,
ajatteli hän yht'äkkiä voimakkaan luottavaisesti ja polki kiivasta
vauhtia edelleen.

Tie kulki milloin hiekkaharjujen, milloin niiden välissä suikertelevien
savilaaksojen poikki, laaksojen, joissa lainehti ruis, vihersi muhkea
kaura tahi seisoi korkeana ja tiuhana mehukas kylvöheinä. Tuntiessaan
tämän maan siunauksen tuoksun valtasi hänet taas todellinen maamiehen
intohimo, sekä perinnöllinen että synnynnäinen raivoisa halu mullistaa
kaikki korvet juuria myöten mustalle mullalle, se oikein muokata ja
pehmentää, siinä mullan rikkaudessa pehtaroida, sitä kourin kopristella
ja lopuksi siihen kylvää satoisa siemen, joka heti itää, nousee
taimelle, haarautuu sadoiksi varsiksi, joista taas kukin tähkässään
kantaa kymmenet jyvät. Aurinko lämmittää, taivas kastelee, koko
luonto auttaa maamiehen työtä, sillä hän on ainoa ihmisen oikealle
tarkoitukselle ja tehtävälle uskollinen olento. Ja todellisen
maanlapsen viljelyksiin ei koske halla. Ei koske, ei uskalla, ja oikea
maamies nauraa koko hallalle. Eikä vaikuta kuivuus, enempää kuin
sadekaan sen miehen peltoon, joka on selvillä siemenen syntysanoista ja
viljan kasvun pyhistä ja salaisista luottehista. Ja niin muodostaa tämä
maan rikas kasvu ja anteliaisuus perustan, jolla kaikki lepää: kansan
pohjavarallisuus, siitä johtuva kyky pitää huolta henkisistä tarpeista,
siitä kasvava halu päästä nauttimaan elämän hienommista ilmiöistä,
kulttuurista, taiteesta, joka kaikki on kuin maamiehen pellolla
hersyvän heinän kaunista kukkaa, kullalle kimaltavaa kesäheinän
helvettä.

Hän laskeutui pyörältään ja poikkesi syrjätielle, joka oli niin
uusi, että sitä oli vaikea ajaa. Edellisenä vuonna hän oli sen itse
valmistanut esityöksi suurelle suonkuivaushankkeelleen. Hän kätki
pyöränsä tuuhean kuusen juurelle sakeaan näreikköön ja läksi jalan
katkaisemaan jäljellä olevaa pientä taivalta. Hetken perästä aukeni
hänen eteensä se tuttu näköala, jonka edessä hän niin usein oli
unelmoinut ja suunnitelmia tehnyt -- Toivolan suuri suo, tummanruskea
lakeus, jonka takaa siinsi sinertävänä aitana kaukainen harju ja
kylän metsäiset takamaapalstat. Helteen raukaisemana hän istahti
metsän laitaan, metsäsaunan kynnykselle, ja vaipui mietteisiinsä
ainaisia vanhoja unelmiaan ajattelemaan, niitä kehittelemään ja niistä
nauttimaan.

Hän muisti elävästi tällä hetkellä, kuinka hän oli kerran pikku poikana
ollut kuljeskelemassa isänsä kanssa pitkin Soljalan laajoja maita.
Tuolla kaukana aholla oli häntä kummastuttanut se, että keskellä mitä
tiheintä koivumetsää maa oli ollut niin omituisen tasaista ja että
siinä oli näkynyt ikäänkuin säännöllisiä ojan jälkiä. "Isä", oli hän
kysynyt, "onko tässä ennen ollut pelto?" "On, poika", oli tuo vakava ja
korkea mies vastannut, "tässä on ollut menneinä aikoina laaja pelto."
"Miksi siihen on päässyt metsä kasvamaan?" "Ryssä tahi rutto tappoi
viljelijät ja niin jäivät kaukovainiot vuosikymmeniksi viljelykseen
ottamatta. Metsä kasvoi keskelle peltoa." "Ryssä tahi rutto?" "Niin.
Ne ovat olleet tämän meidän kansan ikuiset viholliset -- kolmantena
sitten oma itse." "Oma itse?" "Niin. Riitaisuus, kateus ja kaikkinainen
pahansuopaisuus."

Ja Juho tiesi omista mittailuistaan, että aikoinaan oli Soljalan mailla
ollut oikeastaan enemmän peltopinta-alaa kuin mitä oli vieläkään,
että esi-isät olivat olleet todellisia viljankasvattajajättiläisiä.
Siinä oli kyllä vanhoja kaskimaita mukaan otettuna, mutta sittenkin.
Täytyi ihailla sitä valtavaa sitkeyttä ja voimaa, jota he olivat
osoittaneet, ja sitä suoraviivaista ja härkäpäistä pyrkimystä saada
kasvatetuksi juuri viljaa, ja etenkin juuri ruista niin paljon kuin
mahdollista. Ruis oli se voimakasvi, jonka mehuista Suomen kansa oli
sitkeytensä saanut, ja nuo muinaiset rukiin viljelijät, salomaiden
rohdinhousuiset kaskimiehet, olivat yksinkertaisine hakokarheineen,
sitkeine suonineen ja vanhatestamentillisen jyrkkäviivaisine ja juroine
jumalineen sanan kirjaimellisessa merkityksessä vieneet kansamme
läpi mitä vaikeinten vuosisatojen, vainojen ja ruttojen, nykyiseen
vapauden ja itsenäisyyden aikaan saakka. Kunnia heille, ikuinen kunnia,
kun he nyt tuntemattomissa haudoissaan vakaasti makailevat odottaen
sitä tinkimätöntä herätyksen päivää, joka heille luvattiin, johon he
luottivat ja jonka he myös varmasti saavat.

Ja sitten oli Juho isänsä kanssa kerran tullut tälle samalle paikalle,
jossa hän nyt istui ja jossa ammoisista ajoista oli korven keskellä
synkkien kuusien pimennossa ollut metsäsauna toisensa jälkeen, kuin
ainaisen aikeen ja ainaisen vaaran osoituksena. Ja isä oli istahtanut
tälle samalle kynnykselle, pyyhkinyt hikeä syvävakoiselta otsaltaan ja
sanonut äkkiä: "Tuossa, poika, on sitten sinun peltosi, tuossa!" Ja
hetken perästä hän oli jatkanut: "Minä sain saman perinnön isältäni,
minä, mutta en ole jaksanut sen perinnön vaatimusta täyttää; näytä
sinä, että olet parempi mies -- se on aina ollut nuorimmassa Soljalan
kohtalo."

Vasta myöhemmin oli Juho oppinut oikein ymmärtämään isänsä silloiset,
hiukan masentuneelta tuntuvat mietteet. Holhoojansa ja appi-vainajansa
avulla hän oli innostunut ottamaan tarkemmin selkoa sukutalonsa
vaiheista ja saanut tietää, että Soljalan kohtalo oli todellakin aina
omituisesta sattumasta jäänyt perheen kuopusten hartioille. Niin
kauas kuin tietoja riitti, kertoivat ne, kuinka Soljalan miehistä ja
veljeksistä aina vanhimmat vähitellen kaatuivat tuonen saaliiksi,
mikä sotaan, mikä kontion alle, mikä taudin tahi muun surman uhriksi,
ja kuinka aina isän perintö jäi nuorimman hoidettavaksi tulevien
sukupolvien varalle. Niin oli käynyt hänellekin, sillä ollessaan
silloin isänsä kanssa tuossa suon reunalla olivat hänen vanhemmat
veljensä jo kätketyt maan poveen, äidin rinnalle, ja jäljellä olivat
vain tuo vanha ja korkea kelohonka sekä hän, sen turvissa ylös
ponnisteleva nuori vesa. Syvästi oli hän tuntenut isänsä testamentin
painon sillä hetkellä, jolloin koko hänen sukunsa perimätieto ja sen
vaiheet sekä isän sanojen todellinen sisällys oli hänelle selvinnyt,
ja omituisella varhaisvanhalla tarmolla ja voimalla oli hän ruvennut
tulevaan kutsumukseensa valmistumaan.

Jo alusta oli hän karistanut syrjään kaiken, mikä ei palvellut tätä
hänen päätarkoitustaan. Kaikki oppi ja tieto, jota hän hankki,
tarkoitti vain keinojen varaamista, millä päästä päämaaliinsa, ja
muu tieto sai tulla ilmaiseksi sen ohella, jos tuli. Ankaralla
itsensäkieltämisellä hän hillitsi nuoruuttansa, herännyttä kauneuden
janoa, kielsi siltä puolelta toistaiseksi kaikki menot, uhraten vain
isäinsä tilan kohottamiseksi alennustilastaan. Hän eli vuotensa kuin
ummessa silmin, hammasta kiristäen vain reutoen ja ahertaen maan
kimpussa, alati suunnitellen ja kehitellen, alati ja kärsivällisesti
pannen täytäntöön. Hän tutki tarkoin oman aikansa ja alansa, anasti
siltä itseltä ne aseet, joita tarvittiin uudenaikaisten tulosten
hankkimiseen, ja heräsi eräänä päivänä siihen, että Soljala oli jälleen
entinen mahtava Soljala, jonka ruispeltojen ei tarvinnut naapurien
vainioista heilimöimisen pölyä odottaa. Ja silloin hän ikäänkuin
kohotti kasvonsa maasta ylös kirkasta taivasta kohti, suoristi
korkeata, nuorta ja jäntevää vartaloaan, sekä tunsi ihanata elämän
onnen kaipuuta, rakkauden ja kodin herttaisuuden janoa. Silloin hän
salli sielussaan leimahtaa kirkkaana näkyviin sen kuvan, jonka hän oli
tiennyt siellä aina olevan ja jonka keskuksena oli alati ollut ja ijäti
oli oleva se, joka oli nyt hänen omansa -- eikä kuitenkaan ollut.

Juhon huulet puristuivat tiukasti yhteen ja hän hyppäsi pystyyn sekä
lähti kiireesti astumaan suolle. Pehmeä, mutta silti jo aika kiinteä,
paikoin jo ruohottuva suon pinta painui hänen jalkainsa alla hänen
suunnatessaan kulkunsa tuonne ulommaksi, jossa musta valli ilmaisi
suurta viemäriä kaivettavan. Ja tuo hänen silmiinsä sattuva musta väri
toi jälleen hänen mieleensä tasapainoa, sillä se todisti hänelle,
että Toivolan suuren suon uumenissa, siellä, jossa mustaksi palanut
ruta makasi monen metrin vahvuisena hedelmällisenä kerroksena, asui
tuhansien ihmisten onni. "Ja sieltä minäkin onneni valloitan!" vannoi
hän mielessään. "Sieltä nostan minä sen voiman, Eva, joka väkiselläkin
panee sinut minua rakastamaan, niin että vielä polvillasi luokseni
ryömit, etkä tiedä, kuinka voisit onnestasi kylliksi nauttia. Tällä
minä sinun ylpeytesi kukistan, korskea neito, joka halveksit talonpojan
harmaita asumuksia ollenkaan ymmärtämättä, miksi ne vielä ovat olleet
niin harmaita." Ja hänen siinä suota pitkin harppoessaan kuvastui Eva
hänen silmiinsä suloisena, vakavana, suruisena, kuin pyytävänä, niin
sanomattoman viekoittelevana ja raittiina. Kurkkua kuroi ja sydämen
valtasi suunnaton kaiho ja tuska, niin että teki mieli siitä paikasta
kääntyä kotiin, temmata syliinsä ja voimalla valloittaa itselleen
kaikki kiehtova onni.

-- No kylläpä on mies, kun jo seuraavana päivänä nuorikkonsa jättää!
tervehti häntä leikillisesti vanha Juuso, Soljalan koeteltu vouti, joka
oli johtamassa kaivaustyötä.

-- Työ ensin, leikki sitten, sai Juho siihen vastatuksi ja rupesi
tarkastelemaan valtavaa viemärin uraa, joka kuin leikattuna uursi suon
mustaa sisusta.

Parhaillaan juurikan nostokoneen hampaat olivat tarttuneet kuin haukan
kynnet syvälle mutaan hautautuneeseen ikivanhaan liekokantoon. Yhä
kireämmäksi kävi nostava voima, kunnes vihdoin hitaasti nousi ilmoille
suuri, monijuurinen jättiläinen, jäsenet haarallaan kuin pirunkalalla.
Raikuvalla huudolla tervehtivät sitä miehet, sillä tämä tällainen
vivahti jotenkin urheiluun ja oli omiaan antamaan vaihtelua työlle.
Viemärin pohjalla lirisi mustaa mutavettä ja miehet häärivät siellä
lapioineen ja pertuskoineen likaisina ja rapaisina kuin hornan henget.
Juho katseli pohjasta nousevaa rutaa melkein kuin himokkaana. Se oli
enimmäkseen kiinteätä, mustaa, paikoin melkein kiiltävän mustaa, ja
nousi lapioon eheinä, lihavan näköisinä paloina, jotka lupasivat satoa,
vaivan palkkiota, lainehtivaa ruista, siunattua Jumalan viljaa. Juhon
olisi melkein tehnyt mieli sitä maistaa. Hän riisui takkinsa, tarttui
lapioon ja hyppäsi viemärin pohjalle ruveten etumaisena kumartumaan ja
nostamaan.

Miehet ikäänkuin väistyivät syrjemmäksi ja seisahtuivat lapioittensa
varaan katsoakseen nuoren isännän työtä. He tiesivät vanhasta
kokemuksesta, ettei siihen ollut rinnalle menemistä. Harva heistä
pani lapion pistoon sellaista voimaa kuin hän ja harva heistä teki
työtä sillä intohimolla ja mieltymyksellä kuin hän. He tunsivat
sydämessään, mistä se johtui -- siitä, että maa oli Juhon omaa maata,
työ hänen omaa työtänsä, lähinnä häntä itseänsä varten. He tekivät
työtä lähinnä isäntäänsä varten. Oli kuin olisi ase ollut Juhon käsissä
puolta terävämpi ja uppoavampi, sillä niin ahneesti ja mehukkaasti
se mennä sihahti märkään mutaan, kohotti sieltä palan, niin että
juuret rytisivät ja vesi tirskui, ja missä vastus näytti tulevan liian
voimakkaaksi, siinä jo käsi etsi kupeelta kalsoa, millä sitkeät juuret
poikki hakata. Niin Juho teki herkeämättä työtänsä, ja miehet jo
lopuksi kyllästyivät katsomiseensa sekä yhtyivät leikkiin.

Juhon mielessä sai tämä hänen työnsä vertauskuvallisen leiman.
Onnensa kulta-aarniota hän nyt avasi. Hengessään hän näki, kuinka
pian koko tämä surumielinen ja autio lakeus lainehtisi hymyilevänä
peltona, jossa korkean viljan joukosta katselisivat ystävälliset
kukat kuin meren pohjasta. Ja tuossa hänen edessään väikkyi se ihana
haavekuva, jota hän aina oli ajatellut, ja jota hän nyt oli lähtenyt
valloittamaan lopullisesti, äsken vielä erehdyksestä luultuaan, että
se jo oli hänen omansa. Ei ollut vielä, mutta tulisi. Ja kuta kauemmin
hän tuota kuvaa katseli, sitä voimakkaampana paloi intohimo hänen
rinnassaan: se oli kuin virta, joka äsken vielä kahleissa oltuaan oli
nyt päässyt vapauteen, mutta juuri oikein kosken vauhtiin kohotessaan
oli kohdannutkin tiellään uuden tokeen, joka oli sen väkivallalla
pysähdyttänyt ja jota vastaan se nyt vihaisena pärskähteli, etsien
pääsytietä ja yhä nousten sekä pyörien synkkinä, vetävinä kurimuksina.

Juho raatoi viikon kuin orja ja pani miehensäkin raskaasti ahertamaan.
Helpotuksen huokaus pääsi kaikilta, kun tuli lauantai ja lepopäivän
aatto. Juho maksoi päiväläisensä, jotka hajaantuivat kukin haaralleen,
mutta itse hän unehtui istumaan vanhalle paikalleen metsäsaunan
kynnykselle, pää mutaisen käden nojassa ja mielessä yksi ainoa alati
palaava ja yhäti kolkuttava ja tykyttävä ajatus.

Kesä-illan hämärä levisi hiljaa suuren suon ylle, yhtyen sieltä täältä
kohoavaan sumuhäivähdykseen. Tyytymättömänä rauhansa häiriytymisestä
puhkesi vikla valittavaan itkuunsa, kuin olisi se ymmärtänyt, että
hänen luvatun maansa loppu oli nyt alkanut. Se lensi kauemmaksi,
valitti yhä kohoavalla sävelellä, kunnes rupesi sitä laskemaan, antaen
sen vihdoin päättyä alakuloisesti soivaan äännähdykseen. Juho huomasi
kuuntelevansa sitä korva herkkänä, ikäänkuin se olisi hänelle jotakin
ennustanut. Yhä syveni hämärä hänen ympärillään, auringon jälki näkyi
enää vain kaukaisena kajastuksena taivaan rannalla, hiljaisuus oli
melkein läpitunkeva, niin että Juho selvästi kuuli oman sydämensä
tykinnän.

Hän muisti siinä koko elämänsä kuin kirjasta, muisti, kuinka hän
usein isänsä kanssa oli pappilassa käymässä, jossa heitä pidettiin
samanarvoisina vieraina. Samanarvoisina? Niin. Juhon täytyi se
myöntää. Hän muisti, millä kunnioituksella pastori oli hänen isäänsä
kohdellut, suuremmalla arvonannolla kuin esimerkiksi nimismiestä,
vaikka olikin kaikille yhtä kohtelias. Oliko se siksi, että pastori
oli isälle velkaa? Juho punastui sitä ajatellessaan. Oli kuin olisivat
pastorin viisaat ja jalot kasvot samalla ilmestyneet hänen eteensä
ja katsoneet häneen moittivasti. Se ei ollut mahdollista, sillä Juho
oli huomannut hänet pitkän kokemuksen perusteella mieheksi, jonka
luonne, elämänkäsitys, tiedot ja ympäristöönsä suhtautuminen oli ollut
kaiken arvostelun yläpuolella, jaloa ja koskematonta. Turhaan ei ollut
isä-vainaja häntä kuolinvuoteellaan halunnut poikansa holhoojaksi.
Toinen pappi, toinen maanviljelijä, ja he yhdessä sopikoot pojan
kasvatuksesta. Mutta se velka? Omaan elämäänsä ei pastori ollut
sitä tarvinnut, sen Juho tiesi, mutta mihin? Ehkä johonkin vanhaan
takuuseen? Kunhan ei vain Eva saisi tietää sitä asiaa.

Hän muisti, kuinka hän aina oli ollut läsnä pappilassa lasten
leikeissä, mutta silti niistä hiukan syrjässä. Kun hän oli katsellut
heidän sirouttaan ja sieviä liikkeitään, oli hän aina tuntenut itsensä
niin kömpelöksi heidän seurassaan. Kuin loihdittuina olivat hänen
silmänsä seuranneet Evan juoksua, jokaista hänen tekoaan, riippuneet
kiinni hänen huulissaan ja painuneet maahan hänen edessään. He olivat
kasvaneet tuttavina ja toimineet nuorina hyvinä tovereina, olivat
olleet yksissä mukana nuorisoseurassa ja kesäisissä juhlapuuhissa,
jutelleet ja olleet avoimia toisilleen. Ja Juho oli pelännyt, että
hänen tunteensa oli ehkä ollut jo aikaisin Evalle selvänä, sillä hän ei
ollut voinut peittää katsettaan eikä salata niitä sanattomia tekoja,
joista se tulee tuhannellakin tavalla ilmi. Mutta Juho oli samaten
myös aikaisin huomannut, kuinka Evan ympärille joka paikassa, missä
hän liikkui, kaikesta vapaudesta ja tuttavuudesta huolimatta muodostui
ikäänkuin pieni välimatka. Sen ääreen saattoi helposti päästä, mutta
siitä likemmäksi hyvin vaikeasti. Jos kuka sitä yritti, ilmestyi Evan
kasvoille heti tuollainen pieni, kylmä, pois työntävä ylpeä arkuus,
joka heti karkoitti. Mutta se teki Evan sitäkin viehättävämmäksi.

Kuinka oli hän sitten uskaltanut kosia tyttöä? Tällä hetkellä oli
se hänelle itselleenkin käsittämätöntä. Mutta isän kuoleman jälkeen
oli Evaan ilmestynyt jotakin turvattomuuden ja avuttomuuden ilmettä.
Juho oli kauan taistellut rakkautensa kanssa, kunnes vihdoinkin oli
uskaltanut.

Kuumana virtana läikähti veri taas hänen suonissaan. Lannistuen
rakkauden kaipuunsa alle lähti hän huohottaen painaltamaan kohti
Soljalaa, sinne, jossa oli hänen vaimonsa, odottamassa häntä kaikessa
lauantai-iltaisessa kukkeudessaan ja kauneudessaan. Hänen ajatuksensa
kutoutuivat vain sen yhden ainoan ihanan haavekuvan ympärille, jota hän
koko ikänsä oli sydämessään kantanut ja jonka hän tahtoi lopullisesti
itselleen valloittaa.



VII.


"Keittiöstä! Siitä alkaa emännän valtakunta", toisteli Eva itsekseen
katsellen ympärilleen Soljalan vanhassa, harmaassa, suuressa ja
ikävässä keittiössä. "Se on kyllä helppo sanoa, mutta kun on saatava
alun päästä kiinni, on asia hiukan mutkallisempi. Päämäärä minulla
kyllä on selvä: tahdon ensinnäkin oppia tuntemaan tällaisen suuren
talouden asiat ja miten niitä on hoidettava sekä johdettava; sitten
tahdon johtaa ne niin, että tuloksena on menoihin ja tuloihin nähden
järjellinen elämä sivistyneessä ympäristössä. Mutta jo tuohon niihin
perehtymiseen menee aikaa, sillä jos sekaannun niihin kypsymättömästi,
saattaa kaikki käydä vain hullusti. Ei siis ole muuta keinoa kuin
aloittaa tästä pienestä pisteestä, keskeltä asiain koko joukkoa, ja
panna siinä toimeen se, minkä jo nyt entuudestaan tiedän ja hyvin
ymmärrän."

Näihin mietteisiin Eva koetti upottaa katkeruutensa ja
loukkaantumisensa sekä siitä, mitä oli väen kuullut puhuvan, että
myös Juhon äkillisen lähdön johdosta. Hänhän kyllä täysin ymmärsi,
miksi Juho oli mennyt, mutta jotenkuten hänen naisellista olemustaan
kuitenkin loukkasi se, ettei Juho edes näyttänyt tahtovan voittaa hänen
antautumistaan. Hänhän oli nainen, jonka luontoon kuului antauminen
aivan yhtä luonnollisena ominaisuutena kuin miehelle valloittaminen,
ja kun mies ei näyttänyt pitävän häntä valloittamisen arvoisena,
vaan lähti pois, loukkasi se häntä, vaikka hän ei toiselta puolen
halunnutkaan tuolle miehelle antautua -- ainakaan vielä. Sellainen on
naisen luonto.

Hän istahti pitkän väen pöydän ääreen. Se oli ollut joskus maalattu,
mutta nyt oli väri kulunut pois kokonaan. Pinta oli rosoinen,
täynnä viiruja, suorastaan likainen. Jos pöytää pidettiin näin
maalaamattomana, täytyi sitä hyvin usein, ainakin pari kertaa viikossa,
pestä kiehuvalla vedellä ja hiekalla, jolloin se pysyy valkoisena
ja puhtaan vaikutuksen tekevänä. Nyt ei sitä oikeastaan pesty täten
koskaan, vaan tyydyttiin pyyhkimään kylmään veteen kastetulla rievulla,
josta se sintyi ja kävi ikävän väriseksi sekä sai lian ja mahineen puun
hajua. Eva merkitsi mieleensä tyynesti:

"Keittiön pöytä ja tuolit korjattava ja maalattava. Samoin astiakaappi.
Pitkälle pöydälle hankittava sopiva vahakangas. Väri: hyvin
vaaleankeltainen."

Hän katseli yhä ympärilleen ja teki tarkan harkinnan perästä taas
seuraavat muistiinpanot:

"Lattia höylättävä ja tiivistettävä sekä maalattava vaaleanharmaaksi.
Hällä korjattava sekä maalattava hyvin vaalean tiilen väriseksi.
Astiahylly korjattava ja maalattava vaaleankeltaiseksi. Sen takaa ja
molemmin puolin hällää seinä vuorattava kauniilla linoleumimatolla.
Tilava, sinkkipellistä tehty astiain pesupöytä hankittava. Jauho- sekä
muut salkkarit hankittava täydelliset. Oven suuhun tahi etehiseen
hankittava käsien pesupöytä astioineen ja pyyhinnaulakkoineen. Seinät
vuorattava parin metrin korkeudelle uurrelaudoilla, ja vuorauksen
yläreunaan tehtävä koko huoneeseen hylly. Seinä yläpuolelta ja katto
valkaistava sekä hankittava riittävästi valaiseva kattolamppu.
Ikkunaverhot laitettava aluksi vaikka raavenliinasta, koristeltuina
kirkasvärisillä kuvioilla. Ikkunanpostit maalattava valkoisiksi,
ikkunalaudat vaaleankeltaisiksi. Seinien vuoraus vaaleankeltaiseksi."

Hän innostui suunnitelmistaan ja tunsi äkkiä intohimoista halua
päästä kerran emännöimään tällaisessa keittiössä, jonka hän jo näki
täydellisenä mielikuvituksessaan. Hän meni astiakaapille katsomaan,
mitä siellä oli. Kirjava kokoelma vanhaa fajanssia, lohkoutuneita,
vastenmielisen näköisiä kivikuppeja, puukuppeja, mustuneita
läkkipeltilusikoita, mustuneita ja rasvaisen näköisiä pöytäveitsiä,
valikoima erilaisia ja vääntyneitä sekä tylsiä haarukoita, ruoan
jätteitä ja leivän muruja, homehtunutta puuroa, kärpäsen jälkiä täynnä
oleva juuston lasinen suoja -- kaikki epäjärjestyksessä sikinsokin.
Tunkkainen ilma löyhähti kaapista vastaan. Hän otti sieltä kovan
reikäleivän ja istui sitä tarkastelemaan, taittoi kappaleen, katsoi
sitä ja maistoi.

Se oli tyypillistä hämäläistä "kolmen vuorokauden leipää".
Erinomainen vilja oli hapatettu kolmisen vuorokautta ja siitä sitten
huolimattomasti leivottu leipä, joka kuivettuaan oli likisattua,
kivikovaa, leikkauspinnaltaan tumman kiiltävää ja maultaan kirpeän
katkeraa, vastenmielistä. Niin, suorastaan epäterveellistä. Ei ollut
ihmetteleminen, että väellä, joka sai syödä sitä vuodet umpeensa
laihain särvinten kera, oli yleisenä vaivana ainainen "sydänalavika".
Satunnainen rievän leipominen pyhiksi ja juhliksi ei voinut tätä
asiaa parantaa. Miksi pilattiin Jumalan vilja tällä tavalla? Eikö
jo yksin samalla vaivalla saatu maukas, vaikkapa hapankin, ohut
kovaleipä olisi ollut omiaan tekemään tyytyväiseksi nälkiintynyttä
ja usein hyvin huonohampaista työläistä? Siksi tehtiin näin, koska
ennenkin oli niin tehty, koska talonpojan ei muka sopinut ruveta
tällaisia uusia herrastapoja matkimaan. Mutta hänpä oli nyt Soljalan
emäntä ja hän näyttäisi, että muutos oli sekä tarpeellinen että
mahdollinen suorittaa. Eva tiesi, että savolainen, joka elämäniloisessa
taipumuksessaan on älynnyt hyvän ruoankin tuottamat nautinnot, ei
suorastaan taipuisi tällaista leipää syömään, vaan vaatisi emäntiänsä
leipomaan parempaa. Mutta siinäkin oli menty sivu terveyden ja järkevän
talouden, sillä näin oli aina totuttu syömään pehmeää leipää, jonka
johdosta emännät olivat alituisissa leipomapuuhissa ja pirtit kuumat
kuin lasitehtaat. Ei sekään käynyt päinsä, vaan talon pää-asiallinen
leipä oli leivottava määrä-aikojen kuluttua tarpeen mukaan, mutta
huomioonottamalla todellinen leipomataito ja hyvän sekä terveellisen
leivän vaatimukset.

Ja hän merkitsi taas innostuneena muistikirjaansa:

"Leipä ja väen astiat".

Edellisestä hän tiesi kyllä selviävänsä, sillä hän ottaisi ensi
kerroilla vanhan palvelijattarensa, tuon pohjalaisen, hiljaisen ja
sivistyneen talousihmisen avukseen, mutta entäs astiat? Mistä saada
väelle siisti, kestävä ja heidän tapoihinsa ja ympäristöönsä sopiva
astiakalusto, joka olisi samalla sekä käytännöllinen ja kestävä että
myös näöltään hauska ja miellyttävä? Siinäpä pulma. Hän huomasi
yhtäkkiä, etteivät meidän fajanssitehtaamme ja kotiteollisuus-ihmisemme
olleet ajatelleet ollenkaan kansan tarvetta, vaan suunnanneet
ponnistelunsa halvimmallakin alalla enemmän köyhän herrasväen tarpeita
ja "serviisejä" silmälläpitäen. Ja ulkomaalaista tavaraa kohtaan tunsi
Eva syvää vastenmielisyyttä. Tässä asiassa hän tarvitsi Juhon neuvoa.
Ja veitset sekä haarukat? Käyttikö väki sellaisia? Se oli Evalle
hämärä asia ja hän aavisti, että ruoka vietiin kupista tahi lautaselta
suuhun enimmäkseen joko lusikan tahi sitten jonkunmoisen veitsen,
peukalon ja etusormen avulla. Talonpojalta ei muka tarvinnut vaatia
siistejä syömätapoja. Mutta jos hän muutti kaupunkiin joko työmieheksi
tahi muuksi kansalaiseksi, niin ennen pitkää hänen vaimonsa rupesi
kattamaan pöydän siististi ja mies syömään veitsellä ja haarukalla,
kuten yleismaailmallinen sivistynyt ja siisti tapa vaati. Miksi hän
sitten täällä maalla menetteli toisin? Miksi piti hänen täällä olla
kuin porsas? Ehkä siksi, ettei täällä ollut sivistynyttä ympäristöä
kuten kaupungissa antamassa siihen herätettä, pitämässä porsaan edessä
kuvastinta, josta hän näkisi kaukaloimisensa? Ehkä se, että ympäristö
yleensä, itse luontoa lukuunottamatta, oli harmaja ja epäsiisti,
vaikutti tyhjentävästi ja teki välinpitämättömäksi?

Ehkä raskas maatyö, ellei siihen ollut yhtyneenä aatteellinenkin
päämäärä -- ja sitä ei ollut tällaisissa harmaissa oloissa elävällä
työväellä -- oli omiaan tekemään ihmiset tylsiksi ja typeriksi?

Eva huomasi, että aivan uudet käsityskannat ja näköalat olivat hänelle
aukeamassa, että hänet oli nyt aivan toisella tavalla kuin ennen
asetettu vastakkain sen kanssa, mikä jokapäiväisessä arkisessa elämässä
oli pienin, mutta tärkein keinoin omiaan kasvattamaan Suomen kansaa
ja tekemään sille olon viihdyttäväksi. Hän oikein paloi halusta saada
näistä asioista neuvotella Juhon kanssa ja saada tietää, ymmärsikö hän
kaiken tämän merkityksen.

Leena kuului kopistelevan porstuassa ja tuli samalla hikisenä ja
puuhakkaana sisään. "Taitaapa emäntä täällä katsella uusia työmaitaan",
sanoi hän huomatessaan Evan istuvan pöydän ääressä oikein kynä kädessä
ja vihko polvella. "Tuo kirjaanpano se on näillä uusmuotisilla
ihmisillä aivan tautina. Isännälläkin on ihan joka lehmälle omat
tilinsä ja kaavansa ja niihin se karjakon kanssa yhtämittaa niitä
numeroitaan merkitsee ja ylöspanee. Pitää muka tarkoin olla selvillä,
kuinka paljon elukoille ruokaa annetaan ja kuinka paljon ne kulloinkin
lypsävät. Eikä kelpaakaan meidän talossa enää mikä sonnipahanen
hyvänsä, joiden jäljessä ennen lehmiä kylälläkin juoksutettiin,
vaan kuka tietää, kuinka kalliilla rahalla lienee ostanut tuon
Hermanni-rumilaan, joka tuolla navetassa kuin Salamo vaimojensa kanssa
elehtii. Niin niin, toisin oli ajat ennen, mutta paremmat saattavat
silti nyt olla. Pitää tässä ruveta väelle illallista keittämään, kun
hoksaisi jotakin sopivaa talonpojan ruokaa..."

"Kun hoksaisi jotakin sopivaa". Ne sanat jäivät kaikumaan Evan
mielessä, sillä ne olivat hänestä omituiset. Eikö emännän velvollisuus
ollut jo aikoja ennen tietää, jos hän tunsi varansa ja varastonsa, mitä
milloinkin oli väelle laitettava, ja eikö nimenomaan illallisruoasta,
väen tullessa väsyneenä ja rääkkääntyneenä kotiin, ollut pidettävä
aivan erikoista huolta? Heille, noille vieraille ja oudoille
kodeissamme, oli vaatimattomissakin oloissa koetettava luoda viihtyistä
kodin tunnelmaa. Evaa oikein värisytti, kun hän muisti pihan toisella
puolella olevaa väentupaa ja sen kolkkoa harmautta, ja hän ymmärsi,
että hänen oli nyt aluksi rajoitettava suunnitelmansa, ettei kaikki
tulisi suoritettavaksi samalla kertaa.

Hän vaihtoi Leenan kanssa muutaman välinpitämättömän sanan,
kyseli hiukan eukon töistä ja missä väki nyt oli, ja lähti sitten
sisähuoneisiin, mielessä sama suunnitelma, jonka hän oli pannut alulle
keittiössä. Miettien ja pohtien kulki hän huoneesta toiseen, tehden
aina tarkat muistiinpanot kirjaansa, kunnes hän vihdoin saapui Juhon
kamariin, jonka ovelle hän pysähtyi miettiväisenä ja surumielisenä.

Kuinka monenmoisista erilaisista säikeistä olikaan ihmisen onni
kudottu! Se oli kuin Penelopen kuuluisa kangas, josta hän yöllä purki
sen, mitä oli päivällä siihen kutonut, koska ei tahtonut antautua
kosijalleen. Minkä ihminen päivällä kutoi onnensa kangasta, sen usein
yöllä pimeät kohtalot pois purkivat, ja taas oli alettava alusta. Mutta
ehkä sittenkin siihen vähitellen uutteran pyrkimyksen tuloksena jäi
säie säikeen jälkeen, kude kuteen lisäksi, niin että vihdoinkin onnen
kirjava kangas läheni valmistumistaan, kunnes kuolema sen kudonnan
katkaisi? Mietteissään Eva istahti miehensä pöydän ääreen ja piirusti
hitaasti ja unelmoiden vihkoonsa uuden otsakkeen: "Juhon kamari".

Hänellä oli kuten kaikilla tytöillä ollut salainen unelmansa siitä,
minkälainen kerran oli oleva hänen "Juhon kamarinsa". Se oli
sivistyneen miehen lämmin ja kodikas huone, jossa hieno aisti oli
tehnyt parastansa hankkiaksensa sen asukkaalle viihdytystä. Siellä oli
oleva se salaperäinen kiehtova tuoksu, joka sai ummistamaan silmät
ja vaipumaan aavistelevaan nautintoon, siellä olivat uskolliset ja
kirkkaat silmät sekä voimakkaat käsivarret, joihin saattoi heittäytyä,
turvautua, antautua täydellä onnen tunteella. Se oli se turvapaikka,
jonne voi hiipiä kodin muista suojista, kun hämärä jo vallitsee ja
mieli rupeaa avautuen kaipaamaan suloista täydentäjäänsä, rauhaa ja
lohtua.

Eva vilkaisi ympärilleen Juhon yksinkertaiseen ja koruttomaan
huoneeseen ja painoi sitten taas kiireesti päänsä käsivarttaan vastaan.
Tuntui siltä kuin hänen olisi ollut mahdotonta tunnustaa, että hän oli
saattanut niin peräti unohtaa nuo entiset unelmansa ja ihanteensa,
että oli toisarvoisten syiden vuoksi, kuten hän syytti itseään, ne
suorastaan myynyt. Ja nyt hän yht'äkkiä huomasi sielussaan erään
katseen, jonka hän kerran oli tiennyt sinne painuneen, mutta jolle hän
silti ei ollut omasta puolestaan pannut sen enempää merkitystä. Nyt oli
kuin olisi kaikki hänen epäilyksensä ja tuskansa purkautunut tuosta
katseesta häneen surumielisenä ja kaihoavana moitteena, joka entistä
suuremmalla voimalla valaisi Evalle, mitä kaikkea köyhemmäksi hänen
elämänsä ehkä oli jäävä.

Mutta Eva oli velvollisuudentuntoinen ja lujatahtoinen nainen, ja
tämä heikkous oli hänessä hetkellistä. Hän pakotti itsensä uudelleen
harkitsemaan Juhon huonetta, miten saada siitä sellainen maanviljelijän
kamari, joka sopii hänen säätyynsä ja maailmankatsomukseensa, mutta
samalla täydelleen edustaa sitä kulttuuritasoa, jolla Eva oli ja jolle
hän näissä seikoissa tahtoi miehensäkin nostaa. Sillä vasta sitten, kun
siinä suhteessa oli saatu aikaan täydellinen sopusointu, kun toisin
sanoen kansallinen sivistyksemme oli ikäänkuin tässä pienoiskohdassa
pohjautunut siihen ainoaan, mihin se lopulta saattoi pysyväisesti
pohjautua ja elinvoimaisia hedelmiä tuottaa, nimittäin meidän
maataviljelevän säätymme todelliseen ja oikeaan sivistykseen työnsä
ja elämäntehtävänsä pohjalla, syntyisi se ilmapiiri, jossa hän, Eva,
kulttuurin lapsi, saattaisi todella olla onnellinen. Eva tunsi tämän
vain hämärästi, voimatta pukea sitä sanoiksi, mutta hän tiesi, että
jotenkin sinne päin oli nyt pyrittävä, ja hän pyrki myös sinne.

Ja hän suunnitteli mielessään, millaiseksi hän tahtoisi Juhon kamarin,
sen Soljalan isännän kamarin, jota hän tahtoi oppia rakastamaan, kuten
oli luvannut, myötä- ja vastoinkäymisessä. Yksinkertaista piti kaiken
olla, suomalaista, mutta ei siten käsitettynä, että mikä tahansa
kömpelö ja puiseva kannon kappale, pölkyn pää tahi lankkupenkki, joka
on suvaittu nostaa pirttiin istuimeksi, edustaisi mitään "suomalaista".
Kaunista piti silti kaiken olla, sillä yksinkertaisuus on usein
kauneutta lähempänä kuin tekemällä ja miettimällä tehty monimutkaisuus.
Eva muisti, kuinka hän kerran oli osakunnassa kansan taideaistista
keskusteltaessa suorastaan suuttunut erään "huonekaluarkkitehdin"
väitteestä, että kansa käyttää punamultaa sisävärinäkin huoneissaan
muka jonkun taideaistin perusteella. "Typerä talonpoika", oli hän
sanonut, "on tyhmyydessäänkin liian viisas väittääkseen, että hänen
punamullalla ja öljyllä töhrimänsä penkki olisi mitenkään kaunis.
Vielä mitä, mutta hän on liian itara ja liian laiska hakemaan tahi
miettimään muuta maalaustapaa, koska halpa punamultatynnyri on aina
valmiina liiterin nurkassa, eikä hänen siis tarvitse hakea kallista
väriä kauempaa." Toisenlaista piti heillä oleman, sen Eva mielessään
vannoi, ja toisenlainen oli myös hänen miehensä. Ammattinsa mukaan ja
aatteellisen pyrkimyksensä käskystä oli Juhon oltava ensimäinen ja
viimeinen työnsä kimpussa, mutta levon hetken tullen ja kodin päästyä
vuorolle oli hänen olemuksellaan ja esiintymisellään todistettava, että
työ ei muuta miestä laatunsa mukaan, vaan että henkisesti korkealla
tasolla oleva ihminen päinvastoin voi täydellisellä sisällisellä
vapaudella tehdä mitä työtä hyvänsä, sen pystymättä painamaan häneen
alentavaa, epäsivistyksellistä leimaa.

Evan posket punoittivat hänen syventyessään näihin unelmiinsa ja
mietelmiinsä, joissa hän ikäänkuin väitteli jotakuta vastaan. Juhoako
vastaan? Tuskinpa, sillä Juhon puolelta Eva totta puhuen odotti
aikeilleen ja puuhilleen melkoista ymmärtämystä. Ehkä itseään ja
omia epäilyksiään vastaan, sillä joku ääni sanoi hänelle, että hänen
puuhissaan ja aikeissaan saattoi olla paljon yksipuolista, jopa
mahdotontakin toteuttaa. Mutta hän toivoi, että kun niitä vastaan
pantaisiin Juhon mielipiteet ja kokemus maalais-oloista, niin siten
löytyisi kultainen keskitie, joka varmaan veisi perille.

Eva tunsi väsähtämistä helteisen ilman ja voimakkaitten
mielenliikutustensa vuoksi sekä heittäytyi Juhon sohvalle pitkälleen.
Siinä oli vielä sama vaatimaton ristirantuinen päänalainen, jonka
varassa Juho oli hääyönsä levännyt. Noudattaen naisellista vaistoaan
Eva ikäänkuin varkain itseltään tunnusteli sen hajua, Juhon
tukan hajua, ja huomasi kummakseen, ettei se herättänyt hänessä
vastenmielistä tunnelmaa. Hän nukahti siihen, Soljalan nuori emäntä,
keskelle unelmiaan ja uudistus-aatteitaan.

       *       *       *       *       *

Kun hän heräsi, kuului pihalta vilkasta puhelua ja kirkkaita ääniä.
Kiireesti nousi hän ylös ja meni ikkunaan. Luonnossa oli jo rusottava
illan valaistus ja karjapihasta kuului lehmien ammumista ja kellokkaan
kellon kalkahtelua. Pihalla kantoivat karjapiiat valkoisissa
lypsinliinoissaan maitokannuja puhellen iloisesti ja vastaillen renkien
kompasanoihin. Eva tunsi mielessään hauskaa uteliaisuutta ja meni ulos.

Pihanurmella makasivat rengit huolettomina työnsä jälkeen, odotellen
illallistaan. "Hyvää päivää!" sanoi Eva heille herttaisesti ja
luonnollisesti sivu mennessään. Miehet karkasivat kiireesti pystöön
ja koskettivat lakkiaan. "Päivää, emäntä!" sanoivat he, "tervetuloa
sitten taloon!" "Kiitoksia, miehet!" vastasi Eva hymyillen ja kätellen
heitä. Miehet olivat hiukan ujostuksissaan ja pelkäsivät, että hän oli
kuullut, mitä he olivat äsken sanoneet sivu menevälle piika-Annille.
Eva oli kuullutkin sen, mutta ei siitä välittänyt. Se ei ollut häntä
nyt loukannut, sillä siinä äänenvärissä, jolla se lausuttiin oli ollut
jotakin hilpeätä, rehellistä ja tervettä. Eva meni, mielessään toivo
siitä, että saisi kerran noista miehistä esille sen hyvän, joka heissä
varmasti oli.

Karjapihalla oli vilkasta elämää. Valkeissa lypsinmekoissaan hyörivät
lypsäjät lehmäinsä kimpussa, pesten tarkoin utareet ja ruveten sitten
syrjässä, pölyltä ja lialta suojatussa paikassa suorittamaan pyhää
tehtäväänsä. Valkeina suihkuina virtasi maito raintaan, kuohuen
siinä lihavan ja terveen näköisenä, ja painuen hiljaa siivilän läpi
suuriin meijerikannuihin. Lehmät seisoivat rauhallisina kääntäen
märehtimispalloaan suussaan ehkä noin parin kolmen kerran nopeudella
minuutissa ja nytkäytellen köyteen sidottua häntäänsä. "Kyllä näkee
kaikesta", ajatteli Eva, "kuinka hyvin Juho ymmärtää tämän puolen
asiasta, puhtauden merkityksen täällä karjakartanossa. Mutta eipäs
ole vanhalla Leenalla mitään valkeata mekkoa yllään silloin, kun hän
laittelee ihmisten ruokaa, eikäpä ole puhtauden ja uudenaikaisuuden
kaipuu ihmisten asuinsijoissa päässyt tällä lailla selviytymään. Mutta
se ei tuota mitään, siinä on ero. Eikö tuota? Kukapa sen tietää, sillä
sitä on vielä niin vähän koetettu..."

-- Nyt Soljalan nuori emäntä nimikkolehmäänsä lypsämään! kuului silloin
piika-Annin iloinen ääni. -- Katsokaa, kuinka sillä onkin utareet
täynnä, niin että kohta halkeavat.

Eva meni ääreen ja nauroi. -- Hyvä Anni, enhän minä osaa lypsää, sanoi
hän avomielisesti, mutta sen taidon aion kyllä opetella, kunhan ehdin.
Lypsetään sitten kilpaa.

-- Leikillähän minä vain, vastasi Anni. -- Mutta kyllä tätä tekee
ilokseenkin. Ei mikään ole niin hauskaa kuin nähdä, kuinka paljon
maitoa kunakin iltana saadaan. Se on jännittävää, tiedättekös
emäntä. Ja kun on semmoinen neuvoja kuin meidän isäntä selittämässä
ja sanomassa, mikä kappale ihmiselle sentään lehmä on ja miten
se kukoistaa yhä paremmin, kuta puhtaampana sen pitää ja kuta
huolellisemmin sen hoitaa, niin muuttuu koko tämä karjapiian ammatti
aivan toisenlaiseksi. Tuntuu kuin koko maa eläisikin vain meidän
varassa.

-- Joo. Karjapiian hyppysistä ja punikin hännän alta se lähtee tuo
Suomen itsenäisyys ja kansan rikkaus, vahvisti syrjästä karjakko-Aapo.
-- Jokaisen Soljalan lehmän vuorokautinen ulosanti se on punnittukin,
-- mikä häntä nännistä heruu, niin useammin, ja mikä hännän alta, niin
harvempaan. Net on kirjoissa isännällä kaikki, sonnan määrät ja muut
ulosteot... Siitäpä sitten vähitellen saadaankin selville, kuinka paljo
on rehua ja mitä rehua annettava, että suurin ja rasvaisin maitomäärä
lähtisi.

Eva vaipui katselemaan ja miettimään sitä rauhallista idylliä, joka oli
siinä hänen edessään, ja kaikki kesäillan kauneus, luonnon tyyneys,
taivaan korkeus ja näköalan laajuus suli hänen mielessään ihanaksi
tauluksi. Hän siirtyi hiljaa pois karjapihalta, lähti astelemaan
rantaan vievää tietä, joka ujui siinä kapeana kahden ruispellon
välissä. Heilimöiminen oli jo tapahtunut ja tuntui kuin olisivat
sadattuhannet tähkät hiljaa ja pyhän tunnelman vallassa odotelleet
nyt sen täyttymistä, joka oli niiden elämän päämaali ja tarkoitus.
Hyönteisten päivä-into oli jo rauennut, vain sieltä täältä kuului vielä
sirkan uupumaton siritys, mutta äänettömästi ja kiihkoisesti lentelivät
jo yöperhoset etsimässä lyhyttä ja huumaavaa onneaan. Kumealla
pominalla, raskaasti kuin juoksua yrittävä lihava nainen, lentää
pouhasi tuossa suuri sittisontiainen, kiiruhtaen kohti karjakartanoa
ja sen mieluisia, mehuisia ja kosteita mättäitä, jotka muodostavat
sen onnelan tässä maailmassa. Ruispellon alla oli talvivehnäsarkoja
sekä ohraa, ja Evasta tuntui kuin olisi siinä kuvaannollisesti pantu
rinnakkain vanhojen sivistysseutujen herrasvilja ja peräpohjolan
vaatimaton hengen ylläpitäjä. Pellon reunus muodosti rannassa korkean
pientareen, jolla kasvoi mehukasta villiruohoa, hiirenhernettä, apilaa
ja kuminoita. Väkevä tuoksu levisi sieltä illan henkäyksen mukana.
Alempana oli tuuheata tervalepikköä ja sitten ystävällinen rantahiekka,
jolla oli pyykkipata, musta, suuri ja kodikas kuten aina, pesujakkara
ja joukko sievästi vuoltuja pieksinpuita. Vierellä oli aivan veden
rajassa ikivanha nuottatalas, harmaa, sammaltunut ja kunnianarvoisa
kuin suvun kanta-isä. Eva istahti maan rajaan hietikon ääreen kivelle,
ja tunsi, kuinka jostakin läheltä pensaikon varjosta häntä kohti
hiipi kielon ja lehdokin vieno, sanomattoman valikoitu tuoksu, hiljaa
kutsuen ja houkutellen luokseen yön harmaisiin naamioituja nimettömiä
ritareita, toimittamaan lemmen ja luomistyön salaperäisiä tehtäviä.
Yhä kaukaisemmiksi ja hiljaisemmiksi kävivät äänet hänen ympärillään,
kunnes vihdoin alkoi pohjolan salamyhkäinen, ihmeellisesti kuulakas
ja rusottava, mutta samalla sadunomaisesti hämärä ja kiehtova kesäyö,
joka toisille nostaa kyyneleet silmiin, painaa toiset sanattomaan
nautintoon, herättää toisissa kuuman kiihkon ja lemmen janon, mutta
antaa kolmansille viihdytyksen ja rauhan ristiriitaiseen sydämeen.

Ja niin kävi Soljalan nuoren emännänkin, kun hän aikansa istuttuaan
rantakivellä, katseltuaan kuvastintyyntä veden pintaa ja kuunneltuaan
lentoon säikähtävän rantasipin piiskutusta, kun se taitavin lyönnein
kaarsi rantamättäältä ulommaksi, kaarsi ja palasi taas, -- nousi ja
lähti takaisin äskeistä tietänsä. Se hyvää tekevä ja jalo viileys, joka
hengähti häntä vastaan peltojen välisellä tiellä, tuntui tunkevan hänen
mieleensäkin, ja hän tiesi saaneensa rauhan ja onnen varmuuden. Milloin
se tulisi ja kuinka kaukana se olisi, sitä hän ei aavistanut, mutta
lopputuloksesta hän oli varma. Hän meni hiljaa nukkuvan karjapihan
ohi, josta hänen nimikkolehmänsä lähetti hänelle vilpittömän ja vakaan
silmäyksen, tuli kartanolle ja meni vuoteelleen mielessä yksinkertainen
vaikutelma siitä, kuinka sanomattoman kauniisti ja armollisesti,
lämpimästi ja onnekkaasti kesäyö saattaa syleillä nuorteaan vihreyteen
pukeutunutta Suomen maata.

Yksinäiseltä tuntui, kun Juho oli poissa.



VIII.


Niin tuli vihdoinkin lauantai-aamu ja sen mukana tuo mieluisa tunnelma,
jonka edessä oleva lauantai-illan odotus aina herättää. Lauantai on
Suomessa melkeinpä viikon korkein hetki, jonka tasalla pysyy ainoastaan
sunnuntai-aamu; siitä alkaa sitten lasku arkea ja arkista tunnelmaa
kohti. Tähän viikon viimeiseen iltahetkeen yhtyy mielihyvä suoritetusta
työstä ja edessä olevasta lepopäivästä, puhdistuksen ja vaihtelun
tunne, joka on mitä mieluisin kaikille työtä tehneille.

Evallekin se oli mielenkiintoista ja jännittävää odotuksen aikaa tämä
lauantai-päivä. Hän ei ollut vielä puuttunut mihinkään asioihin, vaan
oli ainoastaan tutkinut, ottanut selvää ja mietiskellyt. Yhdestä
tärkeästä seikasta hän oli ollut pääsevinään selville, nimittäin
siitä, että Soljalan isäntä näytti olevan maanviljelyksessään ja
karjansa hoidossa ei ainoastaan aikansa tasalla, vaan vieläpä sen
etunenässä, ainakin mitä Eva voi ymmärtää, ja ettei tässä siis ollut
kysymyksessä mikään talon elämän kohottaminen siltä puolelta. Mutta
talon sivistyselämän, sen maalaiskulttuurin luomisessa, jonka täytyi
syntyä varakkaan talonpojan kotiin ja ympäristöön, jos hänellä oli
myös henkisiä tarpeita, siinä oli Evalla kutsumuksensa. Hän oli
lukenut miehensä sanomalehdistä paljon "maahengestä" ja huomannut
sillä enimmäkseen tarkoitettavan maanviljelyksen taloudellista ja
isänmaallista merkitystä, mutta hän oli siihen mielessään lisännyt myös
sen sivistyksellisen puolen. Ja hämäränä kuvana oli hänen ajatuksissaan
vilahtanut myös se, että se kansallinen yhteen sulautuminen, jota
keskuudessamme niin kipeästi kaivattiin äärimmilleen kärjistyneen
luokkahengen vastapainoksi, saattoi tärkeältä osaltaan lähteä juuri
tuosta maanviljelijäimme henkisestä, inhimillisestä sivistymisestä,
herkentymisestä tunteitten ja uhrautuvaisen elämänkäsityksen kannalta.

Kuinka ihmeen paljon hän olikaan saanut ajattelemisen aihetta näinä
muutamina päivinä! Hänen entinen ylioppilaselämänsä kieliopintoineen ja
estetiikkoineen tuntui nyt olevan niin kaukana, jossakin siellä takana
ja korkealla sinisissä pilvissä. Ja mikä omituisinta -- hän ei sitä
enää kaivannut. Se pettymys oli todellakin ollut helposti voitettu.
Sen sijaan hän tunsi jo olevansa "Soljalan emäntä", joka pian ryhtyisi
tärkeisiin ja kauaskantoisiin tehtäviin ja jonka työala oli aivan
elämän keskeisimmässä rintamassa. Siinä tahtoi hän nyt ensi kerran
koettaa nuoria voimiaan ja tehdä jälkeä.

Vaikka Eva ei ollut sanottavasti puuttunut talon asioihin, oli hänestä
niissä kuitenkin jo jotakin vaikutusta. Vanha Leena oli hämmästynyt
pahanpäiväiseksi, kun Eva oli häneltä tarkoin tutkinut, kuinka monta
kertaa viikossa väelle annettiin voita. "Voita!" oli hän sanonut,
"voita! Mitä häntä sunnuntaisin hiukan annetaan ja siinä kaikki. Vai
ruveta tässä vielä kallista voita väelle antamaan! Ei meidän isäntä
sellaiseen hullutukseen ja tuhlaukseen suostu." Mutta sitten oli Eva
ruvennut tiedustamaan, saapiko väki milloinkaan kuorimatonta maitoa.
Taas oli eukko hämmästynyt. "Meijeriinhän se viedään joka tippa.
Kurnaaliin toki väki saa tyytyä. Juottovasikoille tässä vain ehyttä
maitoa annetaan. Ei se talonpojan elämä muuten kannata."

Mutta silloin oli Eva määrännyt, että lauantai-illaksi oli väelle
varattava voita ja nuorta maitoa sekä leivottava rievää. Hän itse kyllä
tulisi leipomisesta huolta pitämään. "Mutta mitä isäntä siihen sanoo?"
Eva ei ollut ruvennut asiaansa sen enempää perustelemaan, oli vain
huomauttanut, ettei isäntä siihen mitään sano, kun hän on niin käskenyt.

Ja Evan paljas läsnäolo keittiössä oli muuten vaikuttanut sen, että se
oli päivä päivältä siistiytynyt. Lattia oli kirkastunut, ruokakaappi
oli puhdistunut ja väki oli ruvennut pyyhkimään tarkoin jalkansa ennen
sisään tuloa. Ikkunat olivat kirkkaat, ja vanhat verhot oli otettu
pois. Ja kaikissa muissakin huoneissa oli jälkiä nuoren sivistyneen
naisen läsnäolosta, ei suuria, mutta kuitenkin sellaisia, jotka
saattoi huomata ja jotka loivat puhdasta ja viihtyisää tunnelmaa.
Nyt lauantaina siisti Eva miehensä kamarin, korjasi rikkinäistä
sohvan päällystä, järjesti kirjahyllyn, silitti ikkunaverhot, pyyhki
tarkkaan pölyt ja laittoi lopuksi pöydälle lasiin kimpun tuoreita
niittykukkasia. Hiukan surumielisesti hymähtäen hän sitten katsasti
kamaria ovelta ja tunsi haluavansa tietää, ilahduttaisiko tämä kaikki
Juhoa.

Iltapäivällä hän meni katsomaan saunaa, jota Pahna-Liisa juuri
lämmitti. Sekin oli ala, johon Juho ei ollut ainakaan vielä
puuttunut. Se oli vanha, harmaa, kallellaan oleva rähjä, jossa oli
ainoastaan pieni ikkunapahainen ja jossa ei voinut paljon liikkua
itseään nokeamatta. Eva huokasi. Tämä oli nyt niitä suomalaisten
kirjallis-runollisia sisäänlämpiäviä saunoja, joissa oli muka "parempi
löyly" kuin siisteissä, valoisissa ja väljissä uusissa saunoissa.
Runollisia ne kyllä saattoivat olla, kun ne siinä kesäiltana
yksikseen lämpisivät ja kun niitä sai katsella näin ulohtaalta, mutta
epäkäytännöllisiä ja epäterveellisiä ne varmasti olivat -- taudin
pesiä mahivine lattioineen ja tunkkaisine hajuineen. "Täällähän nokeaa
itsensä", sanoi Eva, "kuinka täällä voi kylpeä?" "Pitää hakea lauteilta
sellainen paikka, jossa on kylvetty; siinä eivät persaukset nokeennu",
selitti Pahna-Liisa vilpittömästi. "Eikö täällä ole kylpyammetta?" "Ei
ole; sitä ei näin talonpoikaisissa oloissa tarvita -- sen kun mitä
itsekukin vähän kiulusta itseään valelee. Ja paremminhan se löylyssä
lika heltiää kuin ammeessa ja mikä se sellaisen kuuman veden paljouden
lämmittäisi? Tuleekos emäntä sitten isännän kanssa kylpyyn, niinkuin
oli ennen Soljalassa tapana?" "En minä nyt tällä kertaa", vastasi Eva
ja kääntyi pois. Hänkö nyt Juhon kanssa saunaan samalla kertaa, koko
väen nähden -- ehkä vielä vastat kainalossa? Häntä harmitti, että Liisa
oli voinut hänestä sellaista otaksuakaan. Mutta mitä siinä sitten
olisi? Sehän olisi oikein ja luonnollista, niinkuin pitäisi. Hän jätti
tuon ajatuksen jotenkin silleen ja meni sisään.

Hän oli leiponut kyökin uunissa Juholle sunnuntaivehnäsiä ja kattoi
ruokasaliin heille yhteistä illallista. Kuinka hauskalta näyttikään
nyt pöytä, vaikka sen katteet olivatkin niin yksinkertaiset! Leenakin
oikein hymyssä suin pysähtyi sitä katsomaan ja arveli, että kyllä on
Juhon hauska tulla kotiin. Keittiöstä kuului taas väen keskustelua,
mutta nyt se tuntui niin rauhalliselta ja tyytyväiseltä. Hän oli äsken
siellä käydessään nähnyt, kuinka väki oli siistinä saunansa jälkeen, ja
kuinka sen silmissä oli tyytyväinen ja iloinen välähdys, kun pöydällä
oli maukas ja ravitseva ateria. "Siinä sen näkee hyvän emännän jäljen",
oli karjakko-Aapo leikkiä laskien sanonut. Toiset eivät olleet puhuneet
mitään, olivat katsoneet vain ja naurahtaneet sitten, kun Pahna-Liisa
oli pöydän alapäässä venyttäen sanonut, että "hyvää-äh!" Eva ei ollut
puhunut mitään, oli vain toimittanut askareensa, ja piikatyttö oli ihan
lentäen häntä auttanut.

Mutta missä viipyi Juho? Se kysymys lepäsi raskaasti Evan sydämellä.
Kun on jo näin myöhäinen eikä tule. Mitähän väkikin ajattelee
tällaisesta? Johan tämä on kauhea häpeä. Oliko hän nyt menetellyt
niin, että Juhon tarvitsi näin peräti suuttua ja saattaa hänet ja
itsensä koko pitäjän puheen aiheeksi? Pitihän hänen nyt ymmärtää, että
tällaiseen elämään täytyi aluksi tottua, ennenkuin voi sen kaiken ihan
täydestä ja omanaan ottaa. Jos Juho olisi todella sivistynyt mies,
olisi hän tämän ymmärtänyt ja kohdellut häntä sen mukaan, hienosti,
kuten oikean miehen tulee. Mutta siinä sen näkee -- talonpojan. Kun
ei heti pääse raakojen himojensa perille, niin... Eva ihan säikähti
katkeria ajatuksiaan, joilla tunsi tekevänsä Juholle vääryyttä. Kunhan
ei olisi vain joku onnettomuus sattunut? Mutta toiselta puolen kuohahti
ylpeä luonto loukatusta itserakkaudesta. Kun ei tule, niin ei, ja sillä
hyvä! Hän menee nukkumaan, ja tulkoon Juho milloin haluaa.

Hän meni saliin ja viivähti ikkunassa. Hämyisellä pihalla ei ollut
mitään liikettä, jossakin vain narahti ovi. Eva muisti maalaisnuorten
lauantaitavat, yöjalassakäynnit ja sellaiset. Päästävätköhän
Soljalankin palvelijat poikia aittaansa? Evaa inhoitti, sillä hänelle
siinä oli jotakin liian suorasukaista, niin, eläimellistä. Hän jäi
tuijottamaan ajatuksissaan pihalle, kunnes väsyneenä ja omituisesti
haluttomana vihdoin meni makuuhuoneeseensa ja alkoi päästellä auki
tuuheata, kaunista tukkaansa. Se valahti kuin aalto hänen harteilleen
ja rätisi sähköisesti hänen sitä hitaasti sukiessaan. Kun hän sitten
palmikoi sitä sukkelin sormin, kilahtelivat sormukset hänen kädessään,
niin että hänen täytyi pysähtyi ja katsoa niihin. Vihdoin viskasi
hän palmikkonsa niskalle, päästeli hitaasti auki vaatteensa, muutti
siveästi ylleen pitkän ja kauniin yöpaidan sekä istahti vuoteensa
reunalle.

Se oli leveä, todellinen vanhankansan aviovuode, ja Eva näki sen
nyt siinä omituisin, sekavin tuntein. Hän nosti hiukan paitaansa ja
katseli miettien kauniita ja siroja, valkoisia jalkojansa. Äkkiä hän
taas piilotti ne paitansa helmaan, hyppäsi vuoteeseensa ja painautui
peitteen alle kuin lymytäkseen. Hän huomasi sydämensä tykyttävän, niin
että jyskytys kuului, oikaisihe vapaasti selälleen pitkää pituuttaan ja
veti syvään henkeään sekä kuunteli tarkkaan.

Koko ajan hän kuunteli, tulisiko Juho. Mitään ei kuitenkaan kuulunut.
Ja siinä hänen miettiessään puoleksi surumielisiä, puoleksi
innostuneita ja toivorikkaitakin aatoksiaan varastausi hiljaa hänen
luomilleen uni, kuin osoittaakseen, että vielä sentään voitti Evassa
terveys ja nuori luonto sen, mitä outo elämänkohtalo oli hänelle
valveillapitäviä huolia tuottanut.

       *       *       *       *       *

Eva heräsi äkkiä unestaan. Huoneessa oli hämy yhä syventynyt ja kaikki
oli hiljaa, mutta jokin oli silti hänet herättänyt. Hän nousi äkkiä
istualleen ja samalla aukeni huoneen ovi. Juho seisoi kynnyksellä,
ääneti ja rävähtämättä häneen tuijottaen. Eva tunsi, kuinka
epämääräinen pelko kouristi hänen sydäntään ja hän sai hädin tuskin
änkytetyksi:

-- Juho!

Juho oli vaiti. Hänen päänsä oli nyt ylpeästi pystyssä ja silmissä
oli terävä ja läpitunkeva katse, joka sinkosi esiin tummiksi ja
suuriksi laajenneista silmäteristä. Voimakas kaula kohosi kuin raudasta
valettuna leveistä hartioista ja korkea rinta aaltoili kuin väkevästä
pidätetystä huohotuksesta. Vaatteet olivat mudassa ja savessa, kädet
olivat likaiset ja mustat, mutta peloittavan voimakkaat ja suonikkaat,
ja kasvoillekin oli suon mustia mehuja räiskähtänyt ja siihen kuivanut.
Evan mieleen painui vaistomaisesti, että tuo olento tuossa ovella
oli miehekkään voiman ja itsetietoisuuden suoranainen ilmestys, jota
sillä hetkellä sanomattomasti kaunisti hänen koristelematon työn
karvansa ja jota täytyi ehdottomasti ihailla. Eva koetti sanoa jotakin
hätäännyksissään:

-- Oletko jo syönyt? Ruokasalissa on sinulle ruokaa.

-- Soljalan isäntä ei ole ennenkään syönyt ruokasalissa, vaan väkensä
pöydän päässä.

Se tuli äkkiä jyrkästi ja hampaitten välistä kuin olisi puraissut
rautalangan poikki. Eva hätääntyi yhä enemmän.

-- Odotin sinua niin... Kun oli lauantai-iltakin. Miksi viivyit niin
myöhään?

Juho astui häntä kohti synkkänä ja ylpeänä.

-- Sinä... sinä odotit! sanoi hän. -- Älä puhu minulle mitään
sellaista. Yhtä asiaa tulin sinulta nyt kysymään, sitä, että miksi
rupesit vaimokseni, kun et kuitenkaan minua rakastanut etkä voi
minua sietää? Vastaa. Miksi petit minut pahimmalla tavalla kuin mitä
minunlaiseni pettää saatoit? Miksi teit minut naurunalaiseksi ja
turmelit koko elämäni?

Hän vaikeni huohottaen ja tukahduttaen sen raa'an ja loukkaavan sanan,
joka oli ollut livahtamaisillaan hänen huuliltaan. Eva oli mennyt
kalman kalpeaksi ja painoi kädellään rintaansa, voimatta sanoa mitään.
Mutta Juho puhui edelleen kiihtyneenä ja yhä raivokkaammin:

-- Sinua olen ikäni ajatellut ja sinulle mielessäni kaikki suunnitellut
ja kaikki sinun vuoksesi tehnyt. Sinun tähtesi olen tullut siksi
mikä olen, kehumattani sanoen ensi rivin mieheksi tämän maan
talonpoikaismoukkien joukossa. Ja mikä olit sitten sinä? Nuori ja
kaunis herrasnainen, mutta et muuta. Nyt vasta onneton huomaan, kuinka
kaukana olet siitä, joka on tämän maan elämä ja ydin, varsinaisesta
kansasta ja sen elämästä, mitätön harsopalanen, joka yllä sopii
verhoksi herrojen tanssisaleihin tahi heidän salonkejansa kaunistamaan,
mutta ei sinne, missä tehdään perustavaa työtä kansan ja maan eteen.
Minua hullua, joka poikkesin säädystäni, joka nain sinut, sen sijaan
että olisin ottanut talonpoikaistytön omasta heimostani, vertaiseni,
joka olisi pitänyt kunnianaan elää ja tehdä työtä minun rinnallani.
Herrain hepeneet saivat taaskin talonpojan silmät häikäistyksi, mutta
viimeinen kerta se olikin kohdalleni, oli perkele vieköön...

Juho huomasi itsekin, että hänen synkeä suomalainen voimasisunsa oli
nyt menossa liian pitkälle, ja tuo hänen raaka kirouksensa jäi ilkeästi
ja hävettävästi soimaan hänen korvissaan. Mutta samalla luuloteltu
halveksittu rakkaus ja palava intohimo hänet uudelleen kiihdyttivät ja
hän jatkoi itselleenkin vieraalla ja hävettävän julkealla äänellä:

-- Mutta mikä on tehty, se pitää, ja nyt olet siis vaimoni sekä saat
siihen tyytyä. Ja minä vaadin sinulta kaikki oikeuteni. Petit minut
ja saat myös nauttia petoksesi palkan. Minä olen aviomiehesi oman
suostumuksesi ja valasi mukaan. Voitko estää minua oikeuksistani?

Eva hyppäsi äkkiä vuoteestaan ja seisoi miehensä edessä leimuavin
silmin.

-- Kaikella sillä, mitä olet nyt sanonut ja uhannut, todistat sen, jota
en ole tähän saakka uskonut, nimittäin, että todellakin olet -- raaka
talonpoika.

Se tuli kuin piiskan isku, ja Juho horjahti taaksepäin, mennen
kalpeaksi ja sanattomaksi. Samalla kävi asema myös Evalle
ylivoimaiseksi. Hän heittäytyi vuoteelleen ja purskahti hillittömään
itkuun, tyrskien niin, että koko hänen uljas ja silmiä kiehtova
vartalonsa vapisi. Juho oli nyt täydellisesti aseeton ja hänen
kiihkeä rakkautensa purki hänen mieleensä kaikki ne sanomattoman
hellät säälin ja osanoton tunteet, häpeän ja katumuksen pistävät
okaat, jotka niin lukemattomina eri vivahduksina yhtyvät ja toimivat
rakkauden olemuksessa. Mutta kun hän katseli tuota loistavaa ja ihanaa
nuorta naista tuossa edessään, voimatta salata itseltään hänestä
virtaavaa kiehtovaa aistihurmaa, valtasi hänen sydämensä samalla hurja
riemullinen vakaumus siitä, että kerran Eva sittenkin oli tuleva hänen
omakseen, oli kiertävä nuo valkoiset käsivartensa hänen kaulaansa ja
kuiskaava hänen korvaansa ne sanat, joita hän niin isosi ja janosi.
Hän painoi päänsä käsiinsä ja vaipui unelmiinsa, kostean katkeriin ja
katkeruudessaan niin suloisiin.

Niin kuluivat hämyisessä kamarissa hiljaiset hetket, nuori nainen
itkien suruansa ja mies miettien onnettomuuttansa, mutta samalla
salaisella riemulla ajatellen ja aavistellen tulevaa onneansa. Vihdoin
Eva jälleen osoitti luonteensa voimaa ja joustavuutta. Hän nousi ylös,
veti häveliäästi hameen ylleen ja tuli Juhon luo laskien keveästi
kätensä hänen olalleen.

-- Juho! sanoi hän. -- Anna minulle anteeksi. Väärin oli, että tulin
sinulle, mutta petosta ei silti ollut mielessäni. Vasta hää-iltanamme
huomasin, etten ollut vielä koskaan oikein ketään rakastanut... en
ymmärtänyt vielä, mitä se on. Mutta... minä lupaan, minä tahdon
oppia... rakastamaan sinua ja olla sinulle uskollinen vaimo.

Hän painoi punehtuen kasvonsa alas. Posket olivat vielä kyynelistä
kosteat ja kihara oli liimautunut somasti ohimolle. Juho oli sanaton ja
liikutus esti häntä puhumasta. Hän tarttui vain vaimonsa käteen.

-- Anna minulle hiukan aikaa, jatkoi Eva hiljaisella äänellä. -- Se
tulee sitten aikanaan kaikki... kaikki tulee vielä varmaankin hyväksi.
Olkaamme siihen mennessä ystäviä, jotka auttavat toisiaan.

Juho nousi ja painoi vaimoansa hellävaroen rintaansa vastaan. Eva salli
sen ujosti tapahtua. Juhon rinnassa vallitsi yht'äkkiä suuri riemu ja
rauha, sekä samalla ihailu ja nöyrä tunne puolisonsa edessä. Hän tunsi,
että hän oli äsken lausunut kokonaan väärän tuomion, että tuo nainen
tuossa oli sittenkin jotakin muuta kuin mitä hän oli kiivaudessaan
puhunut, juuri sitä, mitä hän sydämessään oli aina uneksinut. Hän
saavutti rauhansa ja tyyneytensä sekä sanoi yht'äkkiä hiljaisella,
vakavalla tavallaan:

-- Anna sinä minulle anteeksi raakuuteni, Eva!

Eva katsahti häntä ilahtuneena silmiin. Katseet olivat vielä verhotut,
mutta siellä pohjalla kumpuili jotakin kuin kirkkaassa lähteessä,
jotakin syvältä sielun uumenista tulevaa. Eva irtausi hiljaa, meni
vuoteeseensa ja sanoi:

-- Mene nyt syömään ja pane pian maata. Meillä on huomenna paljon,
paljon asioita puhuttavana.

Ujostellen nyppi hän sitten peitettään hetkisen, kunnes sanoi vihdoin
hiljaa:

-- Tahtonetko sitten... käyttää oikeuttasi?

Juho meni kiireesti hänen vuoteensa ääreen ja suuteli häntä
ujostelematta ja reilusti.

-- En, sanoi hän, en tahdo käyttää enkä esittää mitään oikeuksiani.
Se oli tyhmää puhetta. Niitä oikeuksia ei anna minulle pappi, vaan --
sinä. Emme ole vielä naimisissa, niin että nuku rauhassa. Tämä ilta
on ollut meille molemmille erinomaisen tärkeä. Ja, rakas Eva, lisäsi
hän kumartuen uudelleen hänen puoleensa, älä sure äläkä tunne itseäsi
onnettomaksi! Kaikki mitä ikinä voin, teen sinun onneksesi!

Ja Juho ei olisi ollut se voimakas ja elämänhaluinen mies, mikä oli,
ellei hän samalla olisi suorastaan paennut pois huoneesta, sillä Evan
läheisyys, hänestä uhkuva nuoren naisen pehmeä lämpö ja ne tuhannet
lemmen keijukaiset, jotka siinä äärellä istuivat, olisivat taas panneet
hänet kovalle ja hetken perästä liian kovalle koetukselle. Mutta hän
pakeni pois, sillä hän tahtoi poimia kultaisen omenan vasta sitten,
kun se itse onnesta huumautuneena putoaa hänen syliinsä ihanassa
antautumisen autuudessa.



IX.


Kesäiset sunnuntait ovat aivan erikoisesti siunattuja ja kauniita
päiviä. Kun ajattelee niitä jälkeenpäin, ei voi muistaa ainoatakaan
rumaa niiden joukossa, vaan mielikuvitukseen muodostuu ihana kuva
korkeasta sinitaivaasta, puhtaista pilvenhattaroista, linnunlaulusta ja
kukkien tuoksusta, Herran temppelistä, josta kuuluu kellojen kumina ja
suvivirren juhlallinen kaiku. Se hartauden, Jumalan pelon, vakavuuden
ja puhtauden tunnelma, jonka kristinusko on vuosituhansien aikana
sunnuntaihin luonut, on sellainen henkinen aarre, ettei voi muuta kuin
tuomita mitä surkeimmaksi taka-askeleeksi kaikkea sitä kieltämisen
henkeä, jolla tältäkin päivältä on tahdottu sen hieno ja sielua
kohottava luonne riistää. Siinä on pätevä ja pyhä kulttuuriperintö
raakuuden ja sivistymättömyyden uhrina, taistelemassa kuin marttyyri
juonittelevien pakanain keskuudessa.

Evan isä, tuo hieno vanhan sivistyskannon vesa, joka oli sulattanut
kristillisen elämänkatsomuksensa syvään sopusointuun tieteen ja uuden
ajan kehityksen kanssa, oli usein perheensä keskuudessa ylhäisellä
ivalla ja vakavalla sielunpaimenen surulla puhunut siitä keveydestä,
jolla suomalainen yleisö, sekä sivistynyt että sivistymätön, oli
luopunut kirkosta ja jättänyt sen ikäänkuin hylättynä lastensa
jälkeen katsomaan. "Se on yksinkertaisesti sivistymättömyytemme
todistus", oli hän sanonut. "Kun moukka saapi hiukan tietoja kokoon
haalituksi, kun hän lukaisee vähän luonnontieteitä, Ingersollia
ja kieltohenkistä kirjallisuutta, katsoo hän heti olevansa valmis
lausumaan tuomionsa asioista, joista maailman väkevimmät henget
ovat kunnioittaen ja epätietoisina kuiskailleet ja joiden edessä
he ovat vaieten tunnustaneet voimattomuutensa. Tämä todistaa, että
tuollainen vasta hiekkakuopasta nostettu kieltäjä ja rienaaja on
toivottoman kaukana siitä, mitä tarkoitetaan kulttuuri-ihmisellä sanan
oikeassa merkityksessä. Kansalliskirkkomme täytyy olla rakas todella
sivistyneelle ihmiselle jo sen historiallisen kulttuurimerkityksen
vuoksi, joka sillä ehdottomasti on, ja niin täytyisi hänen osoittaa
sille kunnioitustaan ja arvonantoaan pysymällä sen kanssa elävässä
yhteydessä. Ja jos hän on todella sivistynyt ihminen, on hänen
sydämessään ehdottomasti herännyt todellisen valistuksen kaipuu, ja
siihen sisältyy myös uskonnollisten tunteitten arvossapitäminen."

Näin oli opettanut tuo vanha pappi, usein sunnuntai-iltana
valittaessaan kirkossakävijöiden vähälukuisuutta. Eva oli koettanut
selittää, että papeissa itsessään oli paljon syytä esimerkiksi
sivistyneitten kirkosta pois jäämiseen. "Ovat sivistymättömiä pappeja,
ahnaita, huonoja saarnamiehiä, ilman syvempää ja hehkuvampaa hengen
eloa", oli hän sanonut. "Myönnetään, myönnetään", vastaili siihen vanha
pappi ja kertoi huvittavia kaskuja virkaveljistään, "mutta kuitenkin.
Paimenen henki on usein heijastusta seurakunnan hengestä. Missä löytyy
todellista janoa, joka panee laumat lähteelle rientämään, sieltä usein
Jumala antaa myös yhä runsaamman ja kirkkaamman lähteen kummuta.
Muista, tyttöseni, että Luoja voi iskeä veden kalliostakin."

Kuten papin tyttären tuleekin, oli Eva pyytämättä totellut isänsä
tahtoa ja ollut kirkossa niin usein kuin suinkin vain voi.
Vieläpä Helsingissäkin, jossa isän läsnäolo ei ollut häntä siitä
huomauttamassa, oli hän noudattanut samaa tapaa. Ja hänelle se oli
virkistys ja mielen ylennys. Hänen henkisessä elämässään ei ollut ollut
mitään uskonnollista murroskohtaa, ei mitään ristiriitaista taistelua,
vaan suhtautui hän kirkkoon ja uskonnollisiin asioihin ikäänkuin
historialliselta kannalta. Ne olivat siinä olemassa ja toimimassa
perintönä ja mahtavina tekijöinä. Ne olivat hänelle jo sellaisinansa
pyhiä ja arvonantoa vaativia, rakkaita. Mutta uskonto, se hänen pieni
herttainen uskontonsa, se uinui siellä salassa sydämen sopukassa
hänen lapsuusviattomuutensa ja puhtautensa rinnalla. Hän ei siitä
koskaan kenellekään puhunut, mutta hän vaali sitä itsekseen hellästi
kuin ystävää hädässä, kutsuen sitä hiljaa avukseen tuskan ja ikävän
hetkinä. Se tuli ilmoille vain iltaisin, juuri sitä ennen, jolloin
hän tuntien unen tulevan käännähti oikealle kyljelleen, nosti pyöreän
käsivartensa päänsä alle ja hiljaa itsekseen supisi isämeitänsä ja
herransiunauksensa, kuten oli lapsesta saakka tehnyt.

       *       *       *       *       *

Kun Eva heräsi aamulla, oli aamuhetki jo pitkälle kulunut. Hän hyppäsi
kiireesti vuoteeltaan ja rupesi nopeasti pukeutumaan miettien koko ajan
edellisen illan tapahtumia. Vaikka sen kohtaukset olivatkin olleet niin
järkyttäviä, oli siitä kuitenkin jäänyt hänelle lopuksikin elähdyttävä
vaikutelma. Hän tunsi nyt, kun jonkunmoinen selvitys oli tapahtunut,
olevansa Juhoon avonaisemmassa ja ikäänkuin rehellisemmässä suhteessa,
tarvitsematta pelätä mitään odottamattomuuksia Juhon puolelta. Ja hän
tunsi naisellisella vaistollaan saaneensa Juhosta voimakkaan yliotteen
juuri sen kautta, ettei Juho ollut älynnyt hillitä itseään, vaan
oli mennyt liiallisuuksiin ja raakuuksiin. Ja se varmasti nöyryytti
Juhoa, sen Eva tunsi, sillä hän tiesi Juhon aina vakavasti pyrkineen
arvokkaisiin tapoihin ja hillittyyn esiintymiseen. Olipa Juho usein
halveksien puhunut herrasmiesten raakuudesta ja heidän siivottomasta
puheestaan, kun vain olivat omissa hoteissaan -- seikka, jonka Eva
muuten tiesi aivan todeksi. Kovasti oli varmaankin Juhoa nyt omassa
mielessään nöyryyttänyt se seikka, että hän juuri tässä suhteessa oli
häväissyt itsensä oman vaimonsa silmissä.

Eva ei voinut sille mitään, että hän makuuhuoneestaan lähtiessään
heitti kuvastimeen syrjäsilmäyksen ja näki sieltä kukoistavat, unen
virkistämät kasvot sekä huulilla hymyn, joka puhui kaikesta muusta kuin
mielen masennuksesta.

Kun hän tuli ruokasaliin, ei siellä näkynyt Juhoa, eikä lautasiin oltu
koskettu. Hän raotti kyökin ovea, jolloin Juho tulikin häntä vastaan.
Juholla oli yllään siisti, kotitekoinen harmaa puku ja kaulassa pehmeä
valkoinen kaulus. Hän oli ajanut partansa ja leikannut viiksensä, jotka
miehekkäästi kuvastuivat auringon paahtamaa, punertavaa ihoa vastaan.
Eva huomasi heti, että Juholla oli taas entinen tuttu tyyni ilmeensä.

-- Huomenta! sanoi Eva ja ojensi hänelle kätensä. Silmien pohjalta
kuvastui hiukan veitikkamaista naurua ja suupielet väreilivät.

-- Niin myös! vastasi Juho ja tarttui ojennettuun käteen sekä piteli
sitä katsoen siihen puolelta ja toiselta.

Se ansaitsikin katsomista, kuten kaikkien nuorten naisten kädet
useimmiten. Se oli pieni, sitä ei voinut kieltää, ja erinomaisen
kauniisti kehittynyt, sekä muistutti lämpöisessä täyteläisyydessään
lapsen kättä. Kynnetkin olivat vielä punertavat ja läpikuultavat.

-- Ensi kertaa on Soljalan emännällä tällainen käsi, sanoi Juho. -- Jos
olisin herra, niin suutelisin sitä, mutta Soljalan isännälle se ei sovi.

-- Nöyrry pois! nauroi Eva, mutta veti samalla kätensä irti ja kysyi,
oliko Juho jo syönyt.

-- Olen. Väen kanssa söin aamiaista kuten tavallista.

-- Miksi et odottanut minua? Olisi syöty yhdessä.

Juho kävi vakavaksi ja sanoi:

-- Istuhan pöytään, niin selitän.

Ja Evan aloitellessa viilihulikan laitaa sanoi hän:

-- Soljalan isännän kuten jokaisen maamiehen velvollisuus on syödä
väkensä seurassa. Muu ei käy. Isäntä ei saa erottua palvelijoistaan,
vaan hänen täytyy olla aina heidän rinnallaan. Toivoisin, että sinäkin,
Eva, tämän oivaltaisit ja asettuisit emännän paikalle vierelleni.

-- Sen minä teenkin, mutta en vielä aivan heti, vastasi Eva
rauhallisesti, puraisten valkoisilla hampaillaan herkullisen palasen
voileivästään.

Sanotaan olevan miehiä, jotka eivät voi nähdä nuoren naisen syövän,
sillä he eivät muka voi sietää näiden enkeleiden suorittavan niin
aineellisia toimituksia, mutta Juho ei ainakaan kuulunut heihin. Vesi
suussa hän siinä katseli Evan syöntiä.

-- No milloin sitten aiot siirtyä väen pöytään?

-- Sen saat kuulla pian, kunhan lähdemme tästä ulos
sunnuntai-kävelylle, vastasi Eva. -- Muuten, mitä oli Leena laittanut
väelle aamiaiseksi?

-- Maitovelliä, rieskaa ja voita.

-- Mitäs isäntä siihen sanoo?

Eva vilkaisi mieheensä veitikkamaisesti ja kysyvästi.

Juho rypisti hiukan kulmiaan ja vastasi:

-- Tuhlausta se on. Ei kannata talonpojan herkutella. Mutta menköön
nyt, koska kuulut niin määränneen.

Eva nauroi.

-- Ethän ole vihainen siitä? kysyi hän.

-- Enhän toki. Ja hyvähän on, että suostuttelet väen puoleesi, arveli
Juho siihen.

Eva lopetti syöntinsä ja nousi.

-- Eikö Soljalan isäntä viekään emäntäänsä kirkkoon? kysyi hän.

Juhokin nousi ja katsahti vaimoonsa ilahtuneena.

-- Viepi kyllä, sanoi hän, mutta ei vielä. Veneellä on sopimaton matka
ja kirkkokiesit ovat korjautteella. Soljalan emäntää ei näetsen viedä
kirkolle minkälaisilla ajopeleillä hyvänsä.

-- Kas kas, nauroi Eva, ja lähti menemään miehensä sivu ovelle.
Vaistomaisesti tämän käsi nousi ikäänkuin häntä tavoittaakseen,
mutta painui samalla alas. Hämillään Juho otti hattunsa ja niin
mentiin pihalle. Eva sitaisi valkoisen huivin päähänsä. Juhon posket
polttivat taaskin ja silmissä oli tulinen katse, mutta Eva ei ollut
sitä huomaavinaan. Hän pysähtyi etehisen räystään alle ja tarkasteli
pesistään ulos ja sisään lentää sujahtelevia pääskysiä.

-- Pääskyset ovat hauskoja lintuja, huomautti hän Juholle, eikä tämä
väittänytkään vastaan. -- Nyt mennään rantaan, jatkoi hän sitten. --
Tule rinnalleni kävelemään, määräsi hän, kun Juho ikäänkuin hiukan
ujostuksissaan jättäysi pari askelta jäljemmäksi. Juho totteli ja
suoristihe, voimatta hetkeksikään siirtää silmiään vaimostaan, jonka
askelten tahdissa hiukan tärähtelevä täyteläisyys aivan hänet huumasi.

He menivät rantatietä ruispellon vieritse, jossa vilja seisoi alkukesän
upeudessaan syvänä ja tummanvihreänä kuin tyyni ja valtava meri.
Kuin veden pohjasta katsoivat sieltä taivaalle siniset rukiinkukat
unelmoiden, nuokahdellen joskus ujojen aurankukkien puoleen, jotka
matalampina ja naisellisempina seisoivat hiljaa kuin odottaen jotakin
ihmeellistä. Sivu mennessään Eva poimi niistä jokusen ja pisti miehensä
napin läpeen. Tämä hymähti ja sanoi:

-- Niin kummallista kuin se sinusta lieneekin, niin tämäkään ei
mielestäni sovi talonpojalle, tahi paremminkin, arvostaan huolta
pitävälle isäntämiehelle. Jos olisin vielä naimaton, niin voisin
korkeintaan pistää kukan hattuuni, mutta nyt... Turhia ja joutavia
käsityksiähän ne silti ovat, vaikka niissä kuitenkin kuvastaa jotakin
siitä entisyydestä, jonka talonpoikaiskansamme on jo osaksi kadottanut.

Juho sormeili kukkaa rinnassaan kuin mietteissään ja jatkoi, kun Eva
oli kääntynyt uteliaasti häneen katsomaan.

-- Tarkoitan sitä, että mielestäni ei talonpoikaiskansassamme ole
enää sen entistä arvokkuuden leimaa. Se on menettänyt sen ja monessa
suhteessa aivan ulkonaisistakin syistä.

Eva tuli entistä uteliaamman ja kysyvämmän näköiseksi. Hän istahti
pellon pientareelle, sormeili heinän kortta kädessään ja sanoi:

-- Jatka jatka!

Ja Juho puheli hitaasti ja harkiten:

-- Pelkään, etten osaa tässä asiassa sanoa selvästi sitä, mitä
tunnen. Usein olen nimittäin ajatellut kuntamme ja muualla yleisissä
kokouksissa, missä on paljon isäntämiehiä saapuvilla, että heissä
on hyvin harvoissa jäljellä sitä, mikä oli niin luonteenomaista
esimerkiksi minun omalle isä-vainajalleni. Muistathan hänet hyvinkin?

-- Muistan muistan!

-- No niin. Ehkä en ole puolueellinen sanoessani, että hänen
esiintymisessään, yksinkertaisessa harmaassa kotikutoisessa puvussaan,
kaikessa käytöksessään, jopa kasvojen ilmeissäkin, oli aina jotakin,
joka herätti ehdotonta kunnioitusta ja arvonantoa, jotakin luontaisesti
sivistynyttä ja pätevää. Eikö ollutkin?

-- Oli. Muistan, kuinka usein katselin isääsi, kun hän oli pappilassa
vieraana. Minun oma isäni vain oli hänen vertaisensa, mutta ei
ainoakaan muu pitäjän herroista, ja kuitenkin oli hän aina vain
tavallisissa kotikutoisissa harmaissaan. Hän oli juhlallinen ukko.

-- Niin. Eikö ollutkin. Usein olen viime aikoina muistellut hänen
harmaita hapsiaan, hänen sileiksi ajeltuja kasvojaan ja leuan alle
jätettyä kunnianarvoisaa jäkäläpartaansa, hänen levollista silmäinsä
ilmettä ja vakaata muotoansa, jota joskus kirkasti järeä leikillisyys,
mutta ei koskaan rumentanut rähähtävä ja raaka nauru. Olen miettinyt,
mistä hän oli saanut olemukseensa kaiken tuon, jota nykyisin olen
huomannut vain joillakin Etelä-Pohjanmaan heränneillä isännillä -- ehkä
joissakin muissakin.

-- Hän oli menneen, eheän ajan lapsi, eheän sivistyksellisessäkin
suhteessa.

Eva oli sanonut sen ikäänkuin miehensä mietteitten väliin ja lisäsi
sitten:

-- Älä luule, että se muutos on vain talonpoikaiskansassa
huomattavissa. Sama ilmiö esiintyy niinsanottujen sivistyneittenkin
keskuudessa. Joukossamme elää vielä saman polven lapsia, joihin minun
isäni kuului, ja he todistavat samaa kuin sinun isäsi. Tietomäärän
kasvaessa ja tuon niin paljon puhutun sivistyksen levitessä olemme
samalla käyneet sivistymättömämmiksi. Olemme menettäneet hengen
sopusoinnun ja turtuneet tunteiltamme.

-- Niin, sanoi Juho. -- Siinä on asian ydin. Isäni ehyt ja järkkymätön
henkinen olemus se kuulsi läpi kaikessa hänen elämässään ja hänen
esiintymisessään. Ja totta on, että sen ajan henki, jonka lapsi hän
oli, kansallisen aamun ja isänmaallisuuden suuri ja elähdyttävä
yhteishenki, jota ei häirinnyt mikään sellainen kirvelevä ristiriita
kansalaisten kesken kuin nyt joka päivä, oli ehdottomasti omiaan
suuresti jalostamaan ja nostamaan henkisessä suhteessa. Nyt olemme
raskaan ja kiihkeän taistelun ajan lapsia, joissa ikäänkuin
väkisin puristetaan esiin huonotkin puolet, jotka valtiollinen,
yhteiskunnallinen ja taloudellinen intohimo amerikalaistuttaa raaoiksi
ja häikäilemättömiksi.

-- Tekisipä melkein mieli sanoa, lisäsi taas Eva innostuneesti väliin,
että uuden ajan voimakas lääke on ikäänkuin samentanut ennen niin
kirkkaan veden. Menee aikaa, ennenkuin se taas selviää ja sulattaa
itseensä kaiken saamansa uuden.

-- Tarkoitat, että me kulttuurisuhteessa elämme jonkunmoista väliaikaa,
murrosaikaa? Niin ehkä teemme. Joka tapauksessa on mahdotonta saada
vanhaa takaisin, ja on kehityksen vastaista ruveta sitä haaveilemaan.
Täytyy luoda uusi kulttuuri.

-- Uusi maalaiskulttuurikin, uusi talonpoikaiskulttuuri. Sitä minä
juuri harrastan, koska olen nyt talonpojan vaimo. Siinä on eräs
maahengen tärkeitä tehtäviä, ellei suorastaan tärkein.

-- Maahengen? Tiedätkö sinäkin jotakin maahengestä?

Juhon silmät olivat ällistyneen näköiset. Eva nauroi ja sanoi:

-- Tottakai! Olenhan minä maahengen etumiehen puoliso. Ja älä sinä
luule, että se teidän kuuluisa maahenkenne on mikään teidän keksintönne
ja etuoikeutenne. Se keksittiin jo silloin, kun Suomessa ensi kerran
ruvettiin maaseudun sivistystarpeista huolehtimaan. Ja herrat siinä
olivat alkamassa siinäkin. Uskallatko tunnustaa totuuden, sinä
maahengen suur-apostoli?

-- Uskallan kyllä, nauroi Juho vastaan. -- Tosin sillä rajoituksella,
että herrain maahenki olisi kuollut viluun, ellei talonpojan maahenki
sitä ennen ja miksi ei sen vaikutuksestakin olisi sattunut heräämään.
Turhaa olisi kieltää, etteivät aikaisemmat sivistysvaikutelmat ja
vanhemman polven sivistystyö olisi luoneet sitäkin pohjaa, jolta sitten
nykyinen maahenki heräsi ja nousi. Ja Luojan kiitos, että nousi.

-- Älä vielä huuda hei, ennenkuin olet päässyt kuivalle maalle, sanoi
Eva. -- Työ on vasta puolivälissä. Tuskin kolmas osa tämänkään pitäjän
isännistä viitsii oikein lantakartanoaan hoitaa?

Juho huokasi.

-- Ei viitsi. Mikä kumma siinä lienee, että suurin osa talonpojistamme
sittenkin hoitaa maanviljelystään tarmottomasti ja innostuksetta?
Heissä ei syty se henki, joka on oikean maanviljelijän tunnusmerkki,
se kiihkeä, etten sanoisi synnyttämisen kaipuu, joka hänessä asuu.
Uskotko, että todellinen maanviljelijä katselee maatansa kuin nuorta
naista, jonka hän toivoo synnyttävän lukemattoman määrän terveitä
jälkeläisiä? Maa on hänelle kuin rakastettu.

-- Uskonhan minä. Ja niin se on minullekin, vaikka olenkin ikäni ollut
maattomana. Mutta mennäkseni maahenkeen -- siihen kuuluu olennaisena
osana talonpoikaiskulttuurin luominen, se, josta äsken puhuit. Sitä
juuri olen miettinyt koko viikon.

-- Jos tarkoitat sillä herraskoreilua, niin se ei talonpojalle sovi.

-- En tarkoita mitään koreilua ollenkaan. Vain puhdasta, yksinkertaista
ja ympäristön mukaista kauneutta, henkisen elämän virittämistä,
tunnearvojen vaalimista ja kasvattamista, sen pohjan luomista, jossa
ihminen, halvinkin palkkalainen, viihtyy ja kehittyy sopusointuiseksi
yksilöksi. Ja se seikka on riippuvainen hyvin paljon jokapäiväisistä
pikku asioistakin. Oletko tehnyt Soljalassa mitään sen asian eteen?

-- Jaa minäkö?

Eva nauroi herttaisesti, sillä Juho oli hiukan ällistyneen ja
tyhmistyneen näköinen. Mutta hän muuttui vakavaksi, kun Juho taas
venytellen sanoi:

-- Ei se sellainen kuulu talonpojalle...

-- Ei sellainen kuulu talonpojalle. Ei se talonpojalle kannata. Ei
se sovi talonpojalle. Sitä te aina vätkytätte, ikäänkuin talonpoika
olisi joku kertakaikkisiin kaavoihin kovettunut ja rustottunut olento,
jolle ei sovi mikään muu kuin se entinen, joka aina tuoksuaa omalta
lantapahnalta. Etkö huomaa, että samaa sanovat sinulle naapurisi, kun
puhut heille maanviljelyksen ja talouden uudistuksesta? Talonpojalle
kannattaa kaikki kauniskin elämässä, elämänilo ja onni, yhtä hyvin
kuin herroillekin. Kysymys on vain siitä, että sen ikäänkuin täytyy
nousta talonpojan oman erikoisen elämänlaadun pohjalta elimellisesti ja
luonnollisesti, eikä minään istutettuna herraskoruna. Olethan merkinnyt
kirjaasi tälle vuodelle määrärahan kotisi kaunistamiseksi. Mitä olet
sillä tarkoittanut?

-- Jaa minäkö?

Taas täytyi Evan nauraa, sillä Juhossa oli äkkiä puhjennut esiin
jotakin maalaisen kömpelöä ja saamatonta.

-- Sinä juuri!

-- Ajattelin vain, että pitäneekö tilata sinulle kaupungista uudet ja
kauniit huonekalut -- sellaiset oikeat plyyssipäällyksiset?

-- No voi hyvänen aika!

Eva oli aivan ällistyksissään. Äkkiä hän hyppäsi seisomaan ja katsoi
Juhoa tiukasti silmiin sekä sanoi:

-- Kuule! Jos sinä olet niin pähkähullu, että häpäiset minut tilaamalla
tuollaiset inhoittavat kapineet minun talooni ja huoneeseeni, niin
sillä samalla hetkellä minä lähden tieheni. Tiedäkin se! Ja nyt minä
lähden uimaan.

Juho katsoi häneen suu auki ja sangen avuttoman näköisenä sekä läksi
miettiväisenä astumaan vaimonsa jäljessä, joka rivakasti meni rantaan.
Rantatöyräällä Eva sanoi leikillisen tiukasti:

-- Nyt saat istua tähän, mutta selin järveen. Ja muistakin olla
katsomatta. Lupaatko kunniasanallasi?

-- Lupaan, vastasi Juho alistuvaisesti.

-- Vasta sitten, kun huudan, saat katsoa, kuuletko?

-- No kuulenhan minä.

-- Et ole se mies, joksi sinua luulen, ellet nyt pidä sanaasi.

Ja Juho jäi siihen rannalle istumaan omituisissa tunnelmissa.
Mielessään hän aivan ymmällä pohti Evan äskeistä kiivautta niiden
plyyshihuonekalujen johdosta, sillä hän oli todellakin paljon
mietiskellyt, miten hän uhraamalla melkoisia summia vuosittain
vähitellen kalustaisi ja korjaisi talonsa oikein todelliseen
"herrastyyliin". Evan puheista hän nyt oli ruvennut aavistamaan, ettei
tämä suunnitelma ollenkaan ollut hänen vaimonsa mieleen, vaan että tämä
tarkoitti kulttuurillaan jotakin toista, mitä, sitä ei Juho nyt oikein
pystynyt itselleen selvittämään. Mutta hän ajatteli samalla, että koska
Eva nyt kerran oli saanut tietää tuollaisen määrärahan olemassa olon...

Siinä samassa selvisi hänelle, että mahdollisesti Eva oli nähnyt
kirjasta myös isäänsä koskevan kohdan?

Hänen ohimoitansa poltti, sillä kuka tietää, vaikka Eva nyt pitäisi
itseään jonkunlaisena velan maksun korvauksena. Kun voisi vapaasti
puhua, avomielisesti sanoa niin kuin asia on, ettei hänellä ole koskaan
ollut kaukaisinta ajatustakaan sen pohjalla mitään vaatimuksia esittää.
Mutta vielä ei voinut siitä puhua, täytyi odottaa ja rukoilla Luojaa
asiat selvittämään.

Koko näiden mietteiden vaatimana aikana oli Juho kuullut takaansa
omituisesti kiihoittavaa vaatteiden kahinaa, joka erikoisella tavalla
hiveli hänen hermojaan. Hän tunnusti itselleen, että hänellä teki
äärettömästi mieli katsoa taaksensa, mutta silti hän ei sitä tehnyt.
Hän oli luvannut ja hän piti lupauksensa. Mutta kummallista se vain
kaikki oli. Hän naurahti tälle omituiselle tilanteelle.

Mutta silloin sattui Evalle eräs seikka, joka ei ole naisten pukineihin
nähden aivan harvinaista. Joku salaperäinen nauha, joku niistä
tenhoisista vetimistä, joita nuoren naisen kauneuden verho on täynnä,
oli sattunut menemään sellaiseen solmuun, ettei Eva saanut sitä omin
voimin auki, varsinkaan kun se oli selän puolella. Tutkimattomaksi
salaisuudeksi jää, olisiko hän siitä sittenkin selvinnyt, jos olisi
ollut yksin, ja käyttikö hän apua siksi, että sitä nyt kerran sattui
olemaan saatavilla. Kuka tutkii nuoren naisen toimenpiteitten perusteet
silloin, kun nuori mies sattuu olemaan läheisyydessä ja varsinkin
kun he ovat kahden? Ja onko päivän helmeilyllä kirkkaan ja läikkyvän
veden pinnassa mitään johdonmukaisuuden perustetta? Ehkä se, että
luonto siinä ikäänkuin välähdyttelee näkyville heleimmät värinsä
ja loistavimmat, kauneimmat puolensa? Oli miten hyvänsä, mutta nyt
tapahtui niin, että Eva huusi:

-- Juho! Tule heti tänne!

Juho tyrmistyi. Hänen polvensa eivät olleet ottaa häntä kantaakseen ja
hitaasti sekä horjuvin askelin hän lähestyi vaimoansa suorittaakseen
erään aviomiehen klassillisimmista velvollisuuksista.

Pienet kädet kurottivat selän takana hänelle solmuun mennyttä nauhaa.

-- Aukaise solmu.

Juho ryhtyi työhön, mutta hänen kätensä olivat omituisesti hervottomat
ja kömpelöt. Sitäpaitsi koskettivat rystyset aina väliin lämmintä ja
pehmeätä selkää, jossa tuntui olevan sellainen mukava kuoppa, ja se
tietysti lisäsi hämminkiä. Jo puhkesi Eva sanomaankin:

-- No kyllä ne ovat nuo miehet kömpelöitä! Vedä nyt siitä toisesta
nauhasta... ei siitä, vaan siitä. Eikö lähde? No älä sitte vedä
enempää, ettei mene yhä lujempaan. Koeta toisesta nauhasta. Eikö irtau?
No ota sitten ja aukaise kynsilläsi, jos on mennyt umpisolmuun. No
vihdoinkin. Mene nyt paikallesi odottamaan.

Ja Juho totteli nöyrästi, vaikka häntä oli ruvennutkin kovasti
naurattamaan tämä puuha. Hän tunsi olevansa kokonaan lumottu, sillä
Evasta hehkui sellainen nuorteuden ja itsetietoisen pienen herttaisen
mielistelyn ja tykötekeytymisen tuoksu, että Juho-paralla, joka oli
niissä asioissa aivan kokematon, menivät kerrassaan piirustukset
sekaisin. Hän pyyhki hikeä otsaltaan ja istui kuuliaisesti
rantatöyräälle.

Sitten hän kuuli takaansa veden lirauksen ja samalla pienen naisellisen
kirkaisun, arvaten siitä, että nyt oli isoa varvasta kastettu veteen.
Sitten seurasi tarmokkaampaa kahlaamisen ääntä, kunnes kuului
loiskahdus ja pari kolme kauhistunutta huudahdusta, jotka hukkuivat
kovaan porskeeseen. Sitten huusi ääni:

-- No nyt saat katsoa!

Ja Juho kääntyi katsomaan. Eva keinui vedessä keveästi ja sievästi,
valkoinen ruumis kuultaen kirkkaan kalvon läpi. Hän ui pitkin ja
voimakkain vedoin, halkoen sievästi pyöreillä käsivarsillaan veden
kalvoa. Hartiat ja kaula kohosivat kauniisti pienten aaltojen pinnasta.
Juho tuijotti vaimoonsa hengähtämättä, mitään sanomatta, melkeinpä
mitään ajattelematta, mielessä vain jonkunmoinen ukkospilven vertainen
valtava tunne odottavan onnensa autuaallisuudesta ja ihanuudesta.
"Minun, minun, minun", jyskyttivät hänen ohimonsa, ja hänestä tuntui
kuin olisivat kaikki elolliset olennot, sirkat, paarmat, kärpäset ja
kaikki siivelliset pysähtyneet katsomaan hänen rinnalleen Soljalan
nuorta emäntää ja kateellisina sitten vilkaisseet häneen supisten
toisilleen: "Hänen, hänen, hänen!"

-- Mene nyt jälleen paikallesi! huusi Eva vedestä ja taas Juho totteli
nöyrästi. Nyt tuntui totteleminen hänestä äärettömän mieluiselta,
sillä hänen sieluunsa oli äkkiä valahtanut riemullinen tietoisuus
siitä, kuinka autuasta oli omistaa tuollainen aarre, varsinkin kun
ei ollut siihen vielä koskenut, ei pienimmälläkään tavalla särkenyt
sitä kuvankirkasta puhtauden tuntua, joka siitä hohti kaikkialle. Hän
kuuli jälleen takaansa noita lumoavia ääniä, vaatteiden kahinaa ja
sukkien suhinaa, ja vaipui siihen tunnelmaan kuin pehmeään, lämpimään,
aurinkoiseen pumpulipilveen, tuijottaen eteensä näkemättä mitään ja
kuunnellen mitään kuulematta. Ja hän heräsi vasta siihen, että Eva
kosketti häntä hartioihin ja sanoi:

-- Mennään nyt sisään. Minua niin kaffettaa.

Juhosta tuntui kuin olisi jokainen sana, joka Evan huulilta putosi,
ollut kuin ihme, kirkas tähdenlento, jonka nähdessään vaistomaisesti
pysähtyy ja yrittää ajatella ja toivoa jotakin, mutta ei kerkeäkään
sanoa muuta kuin "ah!", ja hän nautti sanomattomasti siitä vapaasta
esiintymistavasta ja naivista luonnollisuudesta, jonka Eva oli
käytöksessään häneen nähden omaksunut. Hän ei tiennyt sitä, että
Eva nyt sukupuolensa vaistomaisella tarkoituksella käytteli naisen
väkevimpiä ja vaarallisimpia aseita, millä saada mies pauloihinsa,
että naisella on satakin eri vivahdusta hallussaan, joilla hän kuten
väriänsä vaihtava eläin mukautuu aina kulloinkin esillä olevan
"maan laadun" mukaan. Ja totta puhuen ei Juho taaskaan ollut siinä
mielentilassa, että olisi voinut tehdä mitään järjellisiä huomioita
ja johtopäätöksiä, sillä hänen aistinsa oli kokonaan vallannut se
puhdas ja viileä ihon tuoksu, joka raikkaan veden jäljeltä hohti hänen
seuralaisestansa. He kulkivat rinnakkain vaiti ollen, kunnes Eva
navetan kohdalla äkkiä sanoi:

-- Mennäänpä sikalaan possuja katsomaan!

Niin mentiin. Valtaisena läjänä siinä maata kelletti onnellinen
ja jälkeläisistä rikas äiti, ja kuuluva maiskutus sekä silloin
tällöin pieni tyytymätön vingahdus ilmaisivat, että luonnon mahtavat
voimalähteet olivat parhaillaan vuodattamassa valkoista runsauttansa
imeviin ja nälkäisiin suihin. Pientä saparoherrasväkeä tunkeili mamman
vatsapuolella tupaten täynnä, riidellen hiljalleen parhaista paikoista
ja sysien toisiaan. Mutta mamma makasi raukeana ja tyytyväisenä, vain
pienellä tyytyväisellä ja unisella röhkäisyllä sekä silmäin raotuksella
ilmaisten huomanneensa, että Soljalan isäntä ja emäntä olivat saapuneet
varpajaisiin, osoittamaan hänelle tulevaa kunnioitusta. Eva seisoi
ääressä vaiti ollen, mutta kiinteän uteliaana, ja Juho katsoi häneen
syrjästä iloinen ja odottava hymy suupielessään. Kärpäset surisivat
sataisena parvena ja lannan voimakas tuoksu oli aivan sietämätön.

-- On siinä nyt Pahna-Liisalla lapsia aika liuta, sanoi Juho.

-- On. Mennään nyt, vastasi Eva, ja niin he menivät.

       *       *       *       *       *

Ruokasalissa otti Leena heidät vastaan loistavin silmin ja hyvästä
tuulesta muhoillen. Lumivalkealle liinalle oli katettu kahvivehkeet,
kermat, sokerit ja maukkaat vehnäset, ja Juho katseli ällistyneenä,
millä sanomattoman hyvällä maulla Eva antoi kaiken itselleen maistua.
Kun sitten ensimäisen sarjan toinen kuppi oli juotu ja pidettiin pientä
välihetkeä, että jaksettaisiin aloittaa toinen sarja, rykäisi Eva
veitikkamaisesti, katsoi mieheensä ja sanoi:

-- Jos nyt sitten puhuttaisiin niistä sinun plyyssimööpeleistäsi...

Juho melkein säikähti:

-- Jaa plyyssimööpeleistäkö?



X.


-- Niin. Sellaisia en kotiini halua -- niitähän muuten on tuolla
salissa -- ja niihin nähden olen valmis yhtymään mielilauseeseesi,
etteivät ne sovi talonpojalle, vain sillä lisäyksellä, etteivät ne sovi
herroillekaan. Ne ovat suorastaan kamalia. Ne ovat kehittymättömän maun
todistuksia. Pidän kauniimpana ja arvokkaampana yksinkertaisintakin
puutuolia, jos se vain todistaa tekijällään olleen taiteellista
aistia ja harrastusta tulkita sitä jotenkin tuolinsa ääriviivoissa
ja koristuksissa. Kaikki, missä ilmenee persoonallista käsitystä
ja pyrkimystä tälläkin alalla, on arvokkaampaa kuin hienoimminkin
kiilloitettu ja sametoitu tehdasroju.

Juho kuunteli suu ammollaan.

-- Mutta mitä sitten tahdot? soperteli hän.

-- Tahdon, että kotini ilmaisee jo ulkonäölläänkin olevansa sivistyneen
suomalaisen maanviljelijän koti. Kaiken tulee olla suomalaista,
yksinkertaista, puhdasta ja aistikasta. Mutta jos luulet, että se
hirvittävä jykevä honkatyyli, jolla suomalaisuutta on esimerkiksi
Helsingissä niin monessa paikassa tavoiteltu, on mikään saavutus
tällä alalla, niin erehdyt. Väitän, ettei se ole suinkaan mitään
suomalaista. Isäkin oli samaa mieltä ja sanoi usein, että jos
ennen vanhaan todellinen suomalainen tekijämies, puuseppä, ryhtyi
valmistamaan sievää huonekalua, niin johti hänen luontainen hyvä
makunsa ja aistinsa siihen, että siitä tuli muodoltaan keveä ja siro.
Miksi ottaa malliksi sellainen savupirttityyli, jonka tunnusmerkkinä
ovat hongan puoliskot penkkeinä ja kirveellä veistetyt laudat pöytinä?
Ei se ole mitään suomalaisuutta, vaan kehittymättömyyttä, kömpelyyttä,
kätevyyden puutetta. Haettakoon suomalaista tyyliä sieltä, missä se
kulttuurivaikutusten alaisena on saanut herätteitä ja imenyt itseensä
jotakin, joka on kasvattanut ja innostanut sitä. Sellaisesta tarjoavat
vanhat suomalaiset sälesohvat, astiakaapit, arkut ja valkoiset tuolit
sekä ryijyt ja muut sellaiset esineet paljon puhuvia esimerkkejä.
Niille on kaikille ominaista jonkunmoinen sirous ja värien kirkkaus
sekä vaihtelevaisuus, missä ne ovat tulleet kysymykseen. Sellaiseen
minä pyrin ja sen tyylin mukaan tahdon kotini laittaa. Ja silloin
kelpaa minulle tavallinen talonpoikaispuuseppä, kunhan saan itse aina
olla häntä ohjaamassa ja neuvomassa.

-- Vanha Topi esimerkiksi, hymähti tähän Juho jo itsekin innostuneena
ja rupesi puhumaan:

-- Ymmärrät luonnollisesti, että tämä jos mikään minua miellyttää.
Enhän minä näitä asioita käsitä, enkä ole niitä koskaan joutanut
ajattelemaan, mutta totta puhuen on minusta itsestänikin tuntunut
raskaalta ajatella, että meidän vanhasta talonpoikaistalostamme
tehtäisiin tuollainen tavallinen herrastalo kaikkine sen tyylisine
koristeineen. Olen aina tuntenut, että se olisi tälle ilmapiirille
vierasta, ettei se -- sopisi talonpojalle. Hän on nyt kerta kaikkiaan
maalaisympäristössään ja ammattinsa johdosta, jossa mitä raskaimpaan
arkipäiväiseen työhön yhtyy samalla mitä tärkeimpiä isänmaallisia,
kansallisia ja taloudellisia aatenäkökohtia, oma ja erikoinen
kulttuuripiirinsä, jolla täytyy ja tulee olla oma itsenäinen leimansa.
Ja minä ymmärrän, että nyt, kun talonpoikaisväestömme on vihdoinkin
päässyt irti entisestä käteisen pääoman puutteesta, sen täytyy ruveta
harrastamaan tässä ympäristössään, kodissaan ja koko elämässään
kauneuden ja henkisen viihtymyksen viljelystä, mutta siinä hänen
on varottava horjahtamasta vieraaseen lainakoruun. Mielestäni on
kotikutoisissa esiintyvä isäntä tahi työmies, jolla ei ole kaulassaan
muuta kuin puhdas paidankaulus ja siinä korkeintaan, kuten vanhoilla
miehillä ennen, musta liina yksinkertaisella solmulla, paljoa
arvokkaampi, niin, suorastaan sivistynyt ilmiö sellaisen rinnalla,
joka koettaa pitää sunnuntaisin kovia kauluksia ja tavallisesti
likaista ja rumanväristä ostorusettia, joka toisin sanoen puvussaan
epäonnistuneesti astuu säätynsä en sano ulko- vaan suorastaan
alapuolelle. Tuossa seikassa, yhtyneenä henkiseen tasapainoon ja
elämänkatsomuksen sopusointuun, ilmenee mielestäni se jonkunmoinen
aateluus, josta Pohjanmaan herännyt kansa todellakin voi olla meidän
muiden suomalaisten rinnalla ylpeä. Eikö niin sinustakin, Eva?

Eva oli kuunnellut miehensä puhetta loistavin silmin.

-- Kiitos Juho! sanoi hän lämpimästi. -- Et usko, kuinka iloinen
olen, kun ymmärrämme toisemme näin hyvin. Kun ajattelemme, että
maamme nousee ja kaatuu sittenkin sen maanviljelijäväestön kanssa,
selviää siitä ilman muuta tämän kulttuurikehityksen ääretön tärkeys
koko isänmaamme onnelle. Sillä vaikka tässä on tavallaan kysymys
ulkonaisista asioista, on niillä suorastaan ratkaiseva merkitys
hengenkin elämän jalostumiselle. Ne muodostavat kansallemme sen kauniin
ruumiin, jossa lopuksikin tulee kasvamaan ja viihtymään se kaunis
henki, jonka niin hartaasti soisin kansallamme olevan. 'Kaunis sielu
kauniissa ruumiissa' on elämän laki joka paikassa. Ja ajattele, Juho,
mitä merkitsisi vapaalle Suomelle se, että sen selkärankaväestö joskus
pääsisi kohoamaan tälläkin alalla päätekijäksi maassamme, antamaan sen
kulttuurille pääleiman omilla voimillaan ja omista edellytyksistään
kummunneilla itsenäisillä saavutuksillaan. Sillä kaupunkikulttuuri
on ja tulee yhä enemmän olemaan meilläkin luonteeltaan ja laadultaan
jollakin tavalla kansainvälistä, meille ikäänkuin ulkoista, ja
jäämään maallemme lopuksikin sangen hyödyttömäksi, elleivät sen
juuret rupea nousemaan omasta kansallisesta, todella suomalaisesta
kulttuurimaaperästä. Siinä on maahengen suuri ja isänmaallinen
tehtävä myöskin, ja minä uskon, että se tulee vielä senkin tehtävän
suorittamaan. Se vie aikaa, se käy hitaasti, mutta jos katse pidetään
alati siihen kohdistettuna, saavutetaan varmasti tuloksia ja lopuksi
päämääräkin. Eikö niin?

Juho ojensi Evalle kätensä.

-- Tehkäämme liitto! sanoi hän lämpimästi ja innostuneesti. -- Hoida
sinä avonaisella valtakirjalla tätä puolta, ja minusta saat uskollisen
auttajan, minä raivaan ja viljelen sillä aikaa suurta Toivolan suota,
joka on ollut ja on Soljalan isäntien suurimman kunnianhimon ja
unelmien esine. Mutta muista, että talonpoika ei saa tuhlata. Hänen
kansantaloudellinen ja isänmaallinen velvollisuutensa on aina olla
viisaasti säästäväinen.

-- En minä tuhlaa! Vihaan runsaalla rahalla äkkiä kokoon haalittuja
asioita. Siinäpä se onkin suurin vaikeus, että miten päästä järkevään
alkuun. Neuvo sinä, joka olet käytännön mies. Mutta kuule -- ehätti
hän väliin, ennenkuin Juho kerkesi mitään sanoa -- me olemme tässä
muistaneet vain itseämme, talonpoikaista isäntäväkeä, mutta miten on
niiden laita, jotka ovat meistä riippuvaisia? Missä olosuhteissa elävät
sinun renkisi ja piikasi, mitä viihtymystä voit tarjota heille ja
muille työmiehillesi? Oletko koskaan ajatellut, minkälainen on sinun
väentupasi? Vastaappas siihen, Soljalan isäntä!

-- Eihän se todellakaan järin hyvällä kannalla ole, sanoi Juho
vältellen.

-- Se ei ole suorastaan millään kannalla. Ajattele nyt. Päivän he
tekevät raskasta työtä, usein sateessa, tuiskussa ja talvipakkasessa,
ja tarvitsisivat virkistyksekseen sieltä tultuaan jotakin todellista
kodin ja kodikkuuden tunnelmaa. Mutta onko sitä tavallisesti
talonpoikaistuvissamme ollenkaan? Ajatteleppas omaa pirttiäsi. Sen
ikkunat ovat himmeät ja likaiset, ikkunaverhoja ei ole ollenkaan,
seiniä ei liene pesty kertaakaan rakentamisen jälkeen, puhumattakaan
siitä, että niillä olisi joitakin henkiseen puoleen viittaavia
koristuksia; penkit ovat kuin kirveellä tehdyt ja lattia liasta
musta. Kuinka monta kertaa vuodessa teillä pestään pirtin lattia?
Pari kolme kertaa, ja silloin tietää koko kylä, että "Soljalassa
on kuuruu". Nurkissa ovat sitten nuo kauheat, kuuluisat hämäläiset
vuoteet, laudoista kokoon kyhätyt sängyt, joissa ovat aina samat
likaisen väriset raanut ja harmajat päänpielukset. Ei koko tuvassa ole
ainoatakaan kohtaa, joka ilahduttaisi silmää ja herättäisi viihtymisen
tunnetta. Ja mikä vielä ikävintä -- miehet ja naiset nukkuvat ainakin
talvisin kaikki tuossa samassa pirtissä, nuoret tytöt ja rengit samassa
huoneessa, tytöt aina miesten raakuuden ja ahdistelujen alaisina. Sinä
et tietysti tiedä mitään siitä, että pikku Martta on raskaana renki
Vihtorille?

Juho hämmästyi.

-- En, sanoi hän, sitä en ole tiennyt. Tosin kertoi Leena tytön hänelle
valitelleen, ettei Vihtori anna hänelle hetkenkään rauhaa, mutta en
tullut ottaneeksi asiaa niin vakavalta kannalta.

-- Vakavalta kannalta! Ja nyt saattaa tytön elämä olla ainaiseksi
pilattu. Isäntäväen velvollisuus on ehdottomasti olla palvelijoidensa
tukena ja turvana tällaisissakin asioissa.

Juho nousi rauhattomana kävelemään.

-- Tietysti, sanoi hän, olet aivan oikeassa. Mutta minulle se on ollut
naisväkeen nähden vaikeata, jopa mahdotontakin, kun ei ole ollut
talossa emäntää, eikä Leenakaan ole asiaa niin täydellisesti emännän
kannalta ottanut. Martan kohta on hirveän ikävä ja minun täytyy panna
Vihtori lujille. Hänen täytyy naida Martta, jos tämä sitä haluaa.

-- Niin täytyy, sanoi Eva, mutta palatkaammepa nyt siihen
palvelusväkiasiaan. Kun he ovat saapuneet työstä, ei heillä ole juuri
mitään omaa erikoista nurkkaansa, jossa vaihtaa kuivaa vaatetta,
eikä pesulaitosta, missä pestä kätensä, elleivät asiasta tehden
lähde hakemaan itselleen jostakin kiulua ja kerjää saippuapalasta.
Niin tulevat he sitten, ellei satu sauna-ilta, sellaisinaan
keittiöön ruokailemaan. Ja minkälainen on heidän ruokapöytänsä? Ei
se juuri silmää ilahduta. Astiat ovat kaikki mahdollisimman ikäviä,
kivikuppeja, vanhoja puukuppeja, joiden halkeimissa on iänikuisia
ruoan jäännöksiä, lusikat likaisen harmaita, tavallisimmin puu- tahi
puoleksi ruostuneita läkkipeltilusikoita. Ja itse ruoka on useimmiten
huonosti ja huolimattomasti valmistettua, jonka panee maistumaan
ainoastaan suuri ja polttava nälkä. Pöydässä ei ole mitään, joka sitten
kehoittaisi heitä siisteyteen ja sievempiin, puhtaisiin tapoihin, vaan
syövät he väsyneesti ja välinpitämättömästi enimmäkseen sormillaan,
jotka he sitten lopuksi röyhdellen ja veitsen kärjellä hampaitaan
kaivellen pyyhkivät housuihinsa. Niin menevät he takaisin pirttiinsä,
jossa kituva lamppu huonosti valaisee, istuvat uneliaina hetken tahi
koettavat lukea jotakin sosialistilehteään, kunnes painuvat väsyneinä
maata odottamaan uutta samanlaista harmajaa päivää.

-- Mutta sellaista nyt on kerta kaikkiaan maatyömiehen elämä, väitti
Juho hämillään ja levottomana sekä kävellen rauhattomasti edestakaisin.

-- Niin, sellaista se on, ja sen mukaista on myös työväkemmekin. Mutta
ajatteleppas, jos jo kauemmin olisi ollut toisin, jos heidän tupansa
ja asuinsijansa olisivat olleet sellaisia, että niissä olisi voinut
tuntea viihtymystä ja kodikkuutta, jos heillä työstä palattuaan olisi
ollut aina tarjolla jotakin henkistäkin virkistymistä, hyviä kirjoja
ja sanomalehtiä esimerkiksi, jos yleensä heidän sekä ulkonaiset että
henkiset olosuhteensa olisivat olleet paremmat, eiköhän silloin se
viha, jota he meitä kohtaan nyt tuntevat, olisi ollut pienempi ja
paljoa helpommin poistettavissa kuin mitä se nyt on?

-- Kyllä varmaankin olisi ollut, myönsi Juho. -- Mutta nämä ovat myös
asioita, joihin meillä maanviljelijöillä ei oikeastaan ole vielä ollut
voimia eikä aikaa. Aivan viime vuosiin saakka hän on ollut köyhä
sikäli, että hänellä on ollut käteisen rahan puute, mikäli ei ole ollut
metsää runsaammin myytävänä. Ja se seikka sekä yleinen tarkkuus rahalle
ja sen käyttämiselle, joka usein kehittyy talonpojassa naurettavaksi
itaruudeksikin, on vaikuttanut sen, että kaikkea tällaista on sekä
pelätty että pidetty joutavana turhuutena, jota talonpoika ja
maatyömies ei muka tarvitse. Mutta maailmansodan vuodet ovat siinä
suhteessa saaneet kieltämättä muutoksen aikaan. Maanviljelijä on nyt
kiistämättä maamme rikkaimman säädyn jäsen ja sopivan herätyksen
saatuaan hän ehdottomasti vähitellen rupeaa kiinnittämään huomiotaan
näihinkin seikkoihin, sillä tunnettuahan on, että varallisuuden noustua
herää sivistymisen halu kaikkialla.

-- Sinä olet siis, Juho, tässäkin asiassa kanssani aivan samalla
kannalla?

-- Olen kyllä -- odotappas hiukan...

Ja Juho meni huoneeseensa, josta hän hetken kuluttua palasi takaisin
kädessään iso paperirulla. Hän levitti sen Evan eteen ja sanoi:

-- Kuten olet jo nähnyt, on nyt Soljalassa kaikki, mikä koskee
viljelystä ja karjataloutta, toistaiseksi hyvässä ja uudenaikaisessa
kunnossa. Niihin olen kohdistanut näinä isäntävuosina kaiken huomioni
ja vasta sitten aikonut ryhtyä uudistamaan ihmisille kuuluvia oloja
ja rakennuksia. Jo koulussa ollessa ajattelin omaa asuinrakennustamme
ja väen puolta sekä tein siellä itse opettajan ohjauksen mukaan
piirustukset niitä varten. Tässä ne ovat. En tiedä, vastaavatko ne
omiakaan toivomuksiani, mutta Soljalaan nähden niillä joka tapauksessa
on se etu, että ne ovat isännän itsensä tekemiä. Olisihan hauskaa,
jollei tarvitsisi hakea -- kaupungista arkkitehtiä, joka kaikessa
viisaudessaan ja teknillisessä taitavuudessaan ymmärtänee yleensä
sangen vähän maanviljelijän erikoistarpeista.

Ja Juho rupesi selittämään Evalle piirustuksiaan.

-- Tässä on ensin oma asuinrakennuksemme. Tuossa on isännän kamari,
joka samalla on talon konttori ja josta päästään oman etehisen kautta
ulos. Tuossa on vierashuone, jollainen maalla täytyy olla, ja tuossa
on makuuhuone ja sen yhteydessä lasten huone. Täällä on emännän oma
erikoinen rauhankammio, joka ei ole läpikuljettava, sillä emännän ja
äidin täytyy saada, jos hän tahtoo, eristäytyä joskus, esimerkiksi
lapsien ollessa pieniä, omaan huoneeseensa lepoon ja rauhaan. Tässä
on se huone, joka vastaa jonkunmoista herrasväkien salia -- se on
tässä ajateltu vain tuvaksi, jossa on avonainen takka ja johon perhe
kokoontuu yhteen iltaisin tahi muulloin. Luulin sinun tietysti tahtovan
herrassalia, ja siksi puhuin noista plyyssimööpeleistä, mutta tämä on
alkuperäinen ajatukseni. Tällä puolella on sitten ruokailu- ja muu
arkihuone, sen vieressä emännän taloushuone ja tarveainesäiliöitä,
tässä suuri keittiö ja sen vieressä keittiöpalvelijain huone, sekä
toisaalla, suurilla ovilla keittiön yhteydessä, väen ruokailuhuone.
Mutta minun ajatukseni eivät ole ulottuneet seiniä pitemmälle, joten
kaiken tämän tuleva sisustus olkoon sinun tehtäväsi. Mitä muuten pidät
näistä piirustuksista?

Juho oli puhunut vähän ujosti ja hämillään, ja Eva oli katsonut häneen
ihmeissään ja uteliaana, silmät loistaen. Äkkiä tarttui hän molemmin
käsin Juhon käteen ja sanoi:

-- Voi Juho, kuinka me olemmekaan onnellisia...

Äkkiä hän vaikeni ja loi punastuen katseensa alas. Juho ikäänkuin
hiukan värähti, mutta jatkoi sitten tyynellä äänellä:

-- No hyvä on, että pidät suunnitelmistani. Tässä ovat sitten väen
puolen piirustukset. Niissä on se perusvika, etten todellakaan ole
huomannut, kuinka tärkeää on erottaa kokonaan erilleen miesten ja
naisten puoli, ja laittaa molemmille omia erikoissuojiansa, mutta ne
saadaan kyllä mahtumaan saman katon alle. Pesulaitteet ja säiliöhuoneet
väen tarpeita varten ovat myös poissa, mutta ne saadaan kyllä helposti
tähän lisätyksi. Tässä on erikoinen työhuone miesten töitä varten,
jossa on sopivinta tehdä korjaus-, puuseppä- ja muut sellaiset työt.
Tätäkin me voimme vielä yhdessä suunnitella ja tarkemmin miettiä. Mutta
kumpaan rakennukseen ryhdymme ensiksi?

-- Väenpä tietysti! Kapteeni lähtee aina itse viimeksi
haaksirikkoutuneesta laivasta. Niin pian kuin vain voit, ryhdyt siis
rakennuttamaan väen puolta. Me kyllä tulemme toistaiseksi itse hyvin
toimeen vanhassa rakennuksessamme, jos annat sitä hiukan korjata ja
annat minun ryhtyä sisustuspuuhiin. Enkä minä paljon rahaa tarvitsekaan.

-- Saat kyllä, minkä tarvitset. Käytä nyt ensin se määräraha, jonka
olin jo varannut kodin kaunistamiseen.

-- Mutta kuule, Juho! Sallitko minun uudistaa väen ruokailupuolen?

-- Tietysti, mutta ymmärtänet kai, että siinä on meneteltävä
varovaisesti.

-- Se on selvää, mutta parempaa ruokaa heidän täytyy saada. Se on
korjattavissa osaksi silläkin, ilman lisäkustannuksia, että ruoka
laitetaan paremmin, ja siitä rupean pitämään huomenna huolta. Mutta
aion antaa heille enemmän voita ja maitoa. He tarvitsevat sitä. Saat
hiukan pienentää meijeritiliäsi.

-- Mutta se on pääasiallinen talon rahalähde.

-- Siitä saavat he suuremman ja sitkeämmän työinnon ja korvaavat sen
talolle monin kerroin.

-- Kun he aluksi saavat parempaa, vaativat he pian yhä enemmän.

-- Kaikella on rajansa. Mutta vielä eräs asia. Minä en voi siirtyä
syömään kanssasi väen pöytään, ellen saa uudistaa koko pöytäkomentoa.

-- No miten sekin olisi uudistettavissa?

-- Täytyy saada siistit ja tarkoituksenmukaiset astiat. Minkälaisia
sinä pitäisit soveliaimpina?

-- Niitä ei ole oikeastaan. Puuastioita ei kannata enää pitää, sillä
nykyisin ei ole emännillä niin paljon aikaa kuin niiden puhtaanapito
vaatisi. Nehän täytyisi vähintään kerta päivässä pestä kuumalla vedellä
ja hiekkapesimellä pysyäkseen valkoisina, mutta se lisäisi suuressa
talossa liiaksi palvelijattaren työtä. Ilman sitä ne taas sinistyvät ja
käyvät väkisinkin vastenmielisiksi. Sama on lusikkain laita.

-- Kuule Juho! Voiko ajatella väen pöydässä tarpeelliseksi haarukoita?

Juho pysähtyi miettimään tätä pulmallista kysymystä.

-- Olen kuullut, sanoi hän, että Amerikassa, jossa kaikkien
edellytetään osaavan syödä siististi, suomalainen sydänmaan moukkakin
äkkiä opettelee käyttämään veistä ja haarukkaa, koska ympäristö siihen
pakottaa. Mutta mitenkähän mahtaisi meillä olla? Miksi ei sentään?
Sopisihan koettaa ja panna ne tarjolle.

-- Siis tehdään niin, että väestä saa jokainen siistin valkoisen
emalji- tahi paksun fajanssikupin, jommoisia luulen sentään löytäväni,
kokonaan rautaisen veitsen ja haarukan, sekä lisäksi pienemmän tasaisen
lautasen kuoria ja muuta roskaa varten. Juoma-astiaksi saavat he
siistin valkoisen korvattoman mukin. Ja tiedätkö mitä? Pöydälle pannaan
valkoinen vahakangas. Keittiön ovensuuhun tahi etehiseen laitatan
pesulaitteen, eikä kukaan saa ruokaa, ellei ole sitä ennen pessyt
käsiään.

-- Mahtaneekohan väki taipua siihen? Tekevät vielä lakon, elleivät saa
elää kuin porsaat.

-- Eivät. Saan kyllä heidät siihen suostumaan, kun vain tahdon. Tiedän,
että hekin oikeastaan rakastavat siisteyttä, mutta eivät tule sitä
noudattaneeksi, kun ei ole kukaan erikoisesti vaatinut. Ja kyökissä
täytyy piioilla olla erikoinen valkoinen keittiöesiliina, tahi
mieluimmin koko puku.

-- No mutta onkohan se tarpeellista?

-- Ja kuitenkaan et laske lypsäjiä lehmäin ääreenkään, ellei heillä ole
puhdas lypsinpuku yllään?

-- No mutta sehän on eri asia.

-- Eri asia! Pitääkö ihmisen sitten saada likaisempaa kohtelua kuin
lehmän?

-- Saa nähdä, miten tulet näissä puuhissasi menestymään. Ole joka
tapauksessa siksi varovainen, että teet muutoksesi vain vähitellen.
Mutta kuinka ehdit emännän puuhiin ryhtyä, kun kaikki tämä tulee
lisäksi?

-- Toistaiseksi annan Leenan vielä olla emäntänä. En uskalla nyt niihin
asioihin puuttua, sillä en tunne niitä tarpeeksi. Eikö olekin niin
paras?

-- Kyllä onkin. Vähitellen puutut niihin yhä enemmän, kunnes ne kerta
siirtyvät sinulle itsestään. Mutta meidän täytyy harkita nämä asiat
perinpohjin, sillä uudistuksiin ei saa ryhtyä päätäpahkaa, vaan tarkan
mietinnän jälkeen. Mutta onhan meillä tänä iltana vielä aikaa.

-- Miksi ei vielä huomennakin?

-- Minä lähden taas huomen-aamulla viikoksi sinne suolle.

-- Niinkö!

Evan äänessä oli hiukan pettynyt sävy. Juho katsoi häneen kiinteästi ja
jatkoi sitten:

-- Olen järjestänyt täällä kotona työt, joista vouti pitää hyvän
huolen. Heinäntekoa jo aloitetaan. Suolla täytyy olla johtamassa
työväkeä, sillä siellä ei ole kylliksi tottuneita. Sitäpaitsi täytyy
siellä ampua rikki eräs suuri kallio, joka ties mistä on aikoinaan
tipahtanut keskelle suota, juuri siihen paikkaan, missä suuret
viemäriojat yhtyvät. Sitä eivät miehet siellä osaa tehdä, vaan täytyy
minun mennä neuvomaan.

-- Ja sinäkö osaat?

Eva oli kysynyt tämän yht'äkkiä leikillisesti ja ystävällisellä sekä
herttaisella äänellä.

-- No, tapaili Juho vähän hämmästyneenä, tottakai sitä nyt sellaista
täytyy maamiehen osata.

-- Ja vastako lauantaina tulet takaisin?

-- Niin, ellei tule sellaisia kirjeitä tahi asioita, jotka vaatisivat
ennen. Oletko ystävällinen ja avaat postin, ja jos siellä on mitä
tärkeitä asioita, niin lähetät sanan?

-- Kyllä. Mutta muistakin varoa itseäsi siinä kivien ampumisessa!

-- Tietysti!

-- Ja missä sinä siellä nukut? Onko sinulla edes mitään makuuvaatteita
mukanasi?

-- Eihän siellä mitä makuuvaatteita... Eikä niitä tarvita -- kesäisenä
aikana. Leena kyllä laittaa riittävästi evästä.

-- Minkälainen paikka se on se Toivolan suo?

-- Siihen sisältyy Soljalan tulevaisuus, sinun ja minun sekä meidän
lastemme onni.

Hän säpsähti huomatessaan kuin tietämättään maininneensa heidän
lapsistaan. Eva katsoi maahan, eikä puhunut mitään, mutta Juho oli
näkevinään, kuinka onnen kajastus kuin väkiselläkin hienona punana ja
valoisana ilmeenä kohosi hänen kasvoilleen. Juho astui akkunan ääreen
ja katsoi ulos mietteissään kesäiseen luontoon, joka kuin yhtämittaista
juhlaa viettäen riemuitsi Soljalan ympärillä. Hänen sydämensä oli tänä
päivänä vallannut omituinen, voitonvarma ja tyydytystä tuottava rauha,
joka jaksoi odottaa kultaisen omenan putoamista. Kuin kaukaa kuuli hän
Evan äänen kysyvän:

-- Mistä sinne Toivolan suolle mennään?

Juho kääntyi vaimoonsa päin ja selitti tien.

-- Miksi? kysyi hän sitten.

-- Muuten vain, vastasi Eva välttävästi, katsomatta miestään silmiin.
Sitten sanoi hän:

-- Mennään nyt taas katselemaan Soljalan maita ja viljelyksiä.
Haluan kuulla kaikki sinun viljelyssuunnitelmasi, sillä tahdon oppia
maanviljelyksenkin perinpohjin.

-- Se ei tapahdu yhtenä sunnuntaipäivänä, naurahti Juho.

Silloin kääntyi Eva häneen päin ja sanoi lämpimästi ja iloisesti,
silmissä kostea kiilto:

-- Silloin kun sunnuntait ovat tällaisia, toivoo niitä monta, monta.

       *       *       *       *       *

Kun Eva meni illalla makuuhuoneeseensa, oli hänellä taas ollut Juhon
kamarissa pitkä neuvottelu, jossa Juho käytännön miehenä oli hänelle
pienintäkin yksityisseikkaa myöten selittänyt päivällä puheena olleita
asioita ja osoittanut, missä järjestyksessä ja miten hänen oli paras
ruveta aikeitaan toteuttamaan. Ja kun eron hetki tuli, oli Juho tehnyt
sen hänelle helpoksi itse tyynesti sanomalla, että nyt oli hänen
mentävä nukkumaan, sillä huomenna oli arki ja Soljalan emännän piti
tottua nousemaan ajoissa ylös. Itse oli hän sanonut lähtevänsä aikaisin
työmaalleen eikä tapaavansa Evaa enää aamulla, "niin että hyvästi
nyt ensi lauantaihin". "Hyvästi", oli Eva vastannut, ja kehoittanut
taaskin Juhoa varomaan itseään niissä louhimatöissä sekä mennyt sitten
hämillään huoneeseensa. Hänen oli täytynyt vilkaista ovelta taakseen,
jolloin hän oli nähnyt Juhon silmien kiinteästi ja polttavan kuumin
katsein seuraavan itseään. Ja hän oli tuntenut punastuvansa ja painanut
oven kiireesti kiinni sekä riisuutunut joutuin.

Ja nyt hän taas makasi viileässä, leveässä ja puhtaassa vuoteessaan,
sydämessä omituinen eloisuus ja kaihoisa tunnelma. Hän kummasteli
itseään, sillä hän ei ollut uskonut, että hänessä saattaa yhdessä
viikossa tapahtua sellainen muutos kuin hänessä kieltämättä oli
tapahtunut. Hänen täytyi tunnustaa, että hänen ajatuksensa, milloin ne
eivät liikkuneet talon uudistuspuuhissa, askaroivat Juhossa, miettien
hänen ulkonäköään, hänen luonnettaan ja hänen pyrkimyksiään. Ja paljon,
mikä hänestä ensin oli tuntunut vieraalta ja luotaan työntävältä,
olikin nyt selvinnyt hänelle ja esiintyi toisessa valaistuksessa.
Hänen mielialansa oli niin kummallinen ja uni ei tullut, ja ajatus
palasi aina siihen, että hänen olisi pitänyt osoittaa Juholle jotenkin
pitävänsä hänestä ja että edellisen illan surullinen kohtaus olikin
päinvastoin vienyt heitä lähemmäksi toisiaan. "Juho on varmasti hyvin
onneton", ajatteli hän itsekseen, "ja entäs minä?" "Minähän olin
olevinani viikko sitten kauhean onneton myöskin." "Olenko nyt?" "En.
Kissan jalka tässä ruveta onnettomaksi!"

Naisellisen vaistonsa ohjaamana ja käskemänä hyppäsi hän äkkiä
vuoteelta ja meni Juhon kamariin, jossa tämä jo nukkui sohvallaan.
Kun Eva tuli hänen vuoteensa viereen, heräsi hän ja katsoi vaimoonsa
ihmeissään. Mutta Eva sanoi:

-- Koska menet huomenna viikoksi pois, niin saat hyvästiksi suudella
minua kerran suulle. Mutta vain yhden kerran.

Ja Juho suuteli Evan suppuun mennyttä pientä suuta ensi kerran siinä
tunnossa, että se oli suotu hänelle heräävästä ja antautuvasta
rakkaudesta. Ja sen jälkeen Eva juoksi kiireesti omaan huoneeseensa,
heittäytyi vuoteeseensa ja nukahti kohta onnellisena, pyöreä käsi
päänalaisena ja suu sievästi hiukan raollansa, niin että kaksi
valkoista hammasta kuulsi sieltä kuin nukella.



XI.


Näin alkanut viikko oli Evalle kovan työn ja touhun aikaa. Juhon
neuvojen ohjaamana oli hän päässyt hyvään alkuun, oli kirjoittanut
kaupunkiin ja tilannut sieltä tarpeelliset astiat ja muut ensimäisiin
pikku-uudistuksiin välttämättömät aineet ja tavarat. Hänellä oli
nyt työssänsä maalari ja puuseppä sekä ompelija, ja hän antoi joka
kohdassa itse mitä tarkimmat määräykset. Leena-muori kulki keittiössään
ihmetellen ja tyytyväisenä alituiseen päivitellen, "että kylläpä
meillä nyt tulee koreeta", ja Pahna-Liisa oli paljasta nuoren emännän
ylistystä. Työväki pani pian merkille ruoan paranemisen ja keittiön
asteittaisin tapahtuvan kaunistumisen, oli siihen tyytyväinen sekä
muutti vähitellen käytöstänsä ja esiintymistänsä keittiössä ollessaan.
Jo muutaman päivän kuluttua saattoi nähdä, että Soljalassa pian tulisi
paljon entisestä poikkeava meno vallalle.

Mutta koko tämän touhun aikana askartelivat Evan ajatukset Juhossa. Hän
mietti nyt joka toimenpiteestään, mitä Juho siitä sanoisi ja pitäisi,
ja tunsi saaneensa itselleen ikäänkuin uuden vertauskohdan. Hänelle
tuotti erikoista nautintoa turvallisesti avata Juhon posti ja nähdä,
miten kunnioittavasti hänen miehelleen kirjoitettiin ja kuinka suuressa
arvossa häntä pidettiin. Hänen neuvoansa kysyi hänen puolueensa, hänen
mielipiteeseensä vedottiin tärkeissä taloudellisissa asioissa ja hänen
apuansa pyydettiin monelle taholle. Kirjeitä tulikin tällä viikolla jo
alussa niin paljon ja sisältäen sellaisia asioita, ettei Eva tiennyt
ratkaista, olivatko ne kiireellisiä vai eivät. Kuta lopummaksi viikko
kului, sitä epävarmemmaksi hän kävi. Vihdoin hän puhui asiasta Leenalle.

-- Mitäs muuta kuin emäntä lähtee käymään isännän luona. Pannaan
pikku ruuna valjaisiin, niin emäntä voi huoleti itse sinne ajaa, kun
tie neuvotaan. Evahan onkin tottunut ajelemaan. Tokihan se nyt on
hauskaakin, päästä sellaista suurta oman miehensä työmaata katsomaan.

Leena oli hiukan viekkaan näköinen tätä sanoessaan.

Eva ajatteli, että luuleekohan Leena hänellä olevan Juhoa ikävän? "Onko
minulla"? kysyi hän itseltään, ja vaikka hän kuinka olisi koettanut
nakata niskojaan, täytyi hänen myöntää, että oli kuin olikin ikävä.
Juhon läsnä ollessa tuntui elämä jotenkin niin turvalliselta ja
vakavalta. Hän todellakin halusi nähdä taas Juhon silmiä ja kuulla
hänen rauhallista ääntänsä, halusi nähdä, kuinka Juho esiintyi tuolla
suurella perintötyömaallansa. Ja sitäpaitsi hän halusi uudelleen kysyä
Juholta, tekisikö hän niin, vai tekisikö hän näin. Oli jotenkuten
niin hauskaa antaa hänen määrätä, panna vähän vastaan, väitellä, olla
muka viisaampi, mutta sitten kumminkin suostua, sillä se suostuminen
Juhon tahtoon, se oli sittenkin kaikista hauskinta. -- No niin, minä
lähden. Ja pian oli hän ajamassa virkulla hevolla pitkin hyvää tietä
viheriöitsevien vainioiden välitse. Silmä poimi kaikkialta välähteleviä
väritäpliä, mutta ajatukset olivat silti kiintyneinä yhteen ainoaan
kohtaan. Rinnassa oli ikäänkuin lämmin pieni liesi, josta levisi
suloinen hohde kaikkialle sekä sieluun että ruumiiseen.

Nuori nainen, joka tunsi voimakkaan rakkauden heräävän sydämessään,
kaunis nuori nainen, ajoi siinä pitkin kesäistä tietä kukkien
loisteessa ja linnun laulussa. Hän ajoi sinne, jossa oli hänen
rakkautensa ja hän tunsi, kuinka hän janosi voimakkaitten käsivarsien
puristusta.

Hän oli osa ympäröivästä luonnosta ja hän tunsi vaistomaisesti, kuinka
elämän neste kihoili hänen suonissaan kuin mahla keväisessä koivussa.
Hän kiirehti hevostaan joutuakseen pikemmin perille. Vihdoinkin
vilahteli tuolta oksien takaa aava lakeus. Hän saapui perille, sitoi
hevosensa kiinni ja alkoi katsella tarkemmin edessään olevaa näkyä.
Samalla kuului suolta kumea jyrähdys. Harmaata savua, kivilohkareita ja
mutaa tuiskahti ilmoille, ja jyrähdyksen kaiku vastasi heikosti suon
takana olevasta harjanteesta. Kuovit ja viklat lehahtivat valittaen
lentoon risteillen rauhattomasti paikan yllä. Ketään ei näkynyt.

Oli kotvan hiljaista. Kuului vain tuulen suhina puista ja suon
heinikosta, ja Eva tunsi jännittävänsä kuulokalvojaan luonnottomasti.
Hän varjosti silmiään kädellään ja tuijotti suolle.

Jo hyppäsi näkyviin mies suuresta ojasta, jossa he olivat olleet
turvassa laukauksen ajan. Eva tuntee hänet. Se on Juho. Toisiakin
miehiä tulee näkyville, mutta he eivät lähde vielä ampumapaikalle. Juho
vain menee. Kuuluu varoittavia huutoja ja estelyitä. Juho seisahtuu
ja odottaa vielä, mutta lähtee taas kulkemaan. Taas huutavat miehet
hänelle, mutta hän ei välitä, menee vain. Nyt hän on jo saapumassa
sille paikalle, josta äsken oli räjähdys kuulunut.

Äkkiä valtaa Evan kamala pelko. Hän koettaa huutaa, mutta ääni ei kanna
kauas. Hän lähtee juoksemaan Juhoa kohti.

Mutta hän ei ehdi juosta monta askelta, ennenkuin maa tärähtää. Uusi
räjähdys viskaa ilmoille kiviä ja mutaa, ja hän ehtii tuskin nähdä
Juhon horjahtavan, vievän kätensä päätänsä kohti ja kaatuvan, kun hän
itsekin tuntee maailman mustenevan silmissään ja vaipuu pehmeälle
suolle pyörryksiin.

Kun hän herää, valelee joku mies hänen päätänsä vedellä, jota hän on
tuonut hatullaan. Miehen silmissä on huolestunut ja hätääntynyt ilme.
Eva nousi istumaan äkkiä kuin jousi. Hän pyyhkäisi otsaansa ja muisti
samalla kaikki sekä oli siinä hetkessä seisoallaan. Hän näki miesten
puuhaavan kärryjen ääressä, josta he olivat istuimen ottaneet pois;
toiset nostivat siihen heiniä, joita olivat saaneet läheisestä ladosta,
toiset keskustelivat matalalla äänellä, ja kaikki olivat kalpeita ja
hätääntyneen näköisiä.

Nopeasti riensi Eva paikalle. Kärryjen vierellä maassa makasi Juho
liituvalkeana tainnoksissa, ja ohimossa olevasta ruhjevammasta pursusi
hiljoilleen verta, joka valui pitkin poskea. Nopeasti riisui Eva
puseronsa ja repäisi puhtaasta paidastaan hartioista vyötäisiin saakka
pitkän suikaleen sekä polvistui sitten sitomaan Juhon päätä. Hän
käski viedä hevosen edeltäpäin maantielle, jonne Juho oli kannettava,
ettei huono metsätie häntä kovin täryyttäisi, ja eräs miehistä sai
käskyn lähteä kiireesti ajamaan Juhon pyörällä lähimmälle puhelimelle
tilatakseen lääkärin jo valmiiksi Soljalaan. Kahdesta miehen takista
tehtiin äkkiä tilapäiset paarit ja niin lähdettiin Juhoa kantamaan
hevoseen.

Miehet eivät puhuneet mitään, vaan vilkaisivat silloin tällöin arasti
nuoreen emäntäänsä, joka hänkin vaiti ollen ja pää painuksissa astui
paarien jäljessä. Ja mitään puhumatta sijoitettiin sitten Juho
kärryille ja eräs miehistä läksi Evan mukana viemään isäntäänsä kotiin,
toisten jäädessä siihen katsomaan hitaasti etenevää kulkuetta. Heidän
kasvoilleen levisi kummastunut ilme, kun Eva kääntyikin sanomaan heille
tyynesti ja päättävästi:

-- Täksi päiväksi keskeyttäkää työ, mutta huomenna jatkatte siitä,
mihin tänään lopetitte, isännän aikaisemmin antamien neuvojen mukaan.

-- Hyvä on, vastasi heistä eräs.

       *       *       *       *       *

Muutama tunti sen jälkeen makasi Juho kotonaan, tällä kertaa omassa
aviovuoteessaan. Vanha harmaapartainen lääkäri puuhasi hänen ääressään
ja vieressä seisoi Eva sairaanhoitajattaren tehtävissä. Vanha Leena
istui ikkunan ääressä ja katsoi ulos.

Vanha lääkäri oli vakavan näköinen. Hän oli juuri saanut sidotuksi
Juhon pään ja piti nyt jotakin hänen hengitettävänään.

Hetken perästä Juho aukaisi hitaasti ja raukeasti silmänsä.



XII.


Kesäyön kuulas valaistus lepäsi mailla. Kun katsoi sitä, tuntui kuin
koko luonto ja kaikki esineet olisivat odottaneet jotakin ihmeellistä
näkyä, jotakin ihanaa hengetärtä, joka millä hetkellä hyvänsä saattoi
laskeutua tuolta avaruuden sylistä tänne kesän viheriälle tanhualle,
leikkiäkseen keijukaistensa kanssa unohtumattoman leikin. Sillä nyt oli
yö, ja vielä pohjolan kirkas yö, ja silloin ovat oudot ja ihmeelliset
voimat liikkeessä. Ne menevät läpi ilman keveästi kuin autereen aallot,
eikä niitä voi nähdä, vaikka ne voikin niin selvästi aavistaa ja tuntea.

Hämärässä huoneessa istui Eva yksin ikkunan ääressä tuijottaen
kesäyön kauneuteen. Nyt kun kaikki oli hiljaa eikä ketään vieraita
ollut saapuvilla, ei hän enää jaksanut pitää yllä tarmoaan ja itsensä
hillitsemistä, vaan itki ilmoille mielensä koko murheen ja masennuksen.
"Luojan kiitos, että suutelin häntä silloin sunnuntai-iltana", ajatteli
hän aina hetken kuluttua lohdutuksekseen ja katsoi Juhoon, joka
vihdoinkin oli nukkunut, mutta voihki unissaan. Kädet siirtyilivät
peitteellä levottomasti hapuillen ja huulet liikkuivat ikäänkuin sanoja
tapaillen. Eva nousi ja meni hiljaa vuoteen ääreen.

Juho aukaisi silmänsä ja katsoi häneen, mutta katseessa oli sekava
ilme. Varmaankaan hän ei tuntenut vaimoansa eikä tiennyt, missä oli ja
mitä tämä kaikki merkitsi. "Ei kelpaa, liian on huonoa", mutisi sairas
itsekseen. "Toivolan suo ja Soljalan emäntä"... "kunhan ehdin vain,
maamiehen työ on hidasta... niin kovin hidasta"... "miksi ei Soljalan
isäntä uskaltaisi kosia Pappilan Evaa?"...

Eva kuunteli kalpeana ja pidättäen hengitystään. Mutta kun Juho rupesi
heittelehtimään yhä levottomammin, meni hän herättämään lääkäri
vanhuksen, joka nukkui Juhon huoneessa.

-- Ahhah! sanoi ukko ja kapsahti istualleen sohvalla. -- Kyllä tulen.
Olehan rauhallinen, rakas lapsi, sillä enpä luule tässä olevan sen
pahempaa hätää. Sillä Juholla on härän luut siinä pääkopassaan.

-- Hyvä setä, sanokaa nyt oikein totuus! Onko vamma vaarallinen? Minä
en voi tätä epävarmuutta sietää.

Evan silmät täyttyivät kyynelillä ja hän purskahti täyteen itkuun.

Lääkäri-ukko hätäytyi.

-- No eikä ole, ei. En voinut huomata tutkiessani mitään, joka olisi
viitannut todella ratkaisevan vakavaan vammaan. Juholla on luja ja
kestävä pää, niin että kyllä hän tämän luunapin sietää, vaikka se
on ollutkin lujanlainen. Sissoh! Älähän nyt enää itke! Menevät nämä
kauniit silmät ihan pilalle. Kas niin, kas niin!

Ja ukko otti nenäliinansa ja pyyhki varovasti Evan silmät sekä taputti
leuan alle lohduttaen häntä kaikella sillä vapaudella, jonka hänelle
antoivat ikä, hellä sydän ja asema Evan kodin uskollisimpana ystävänä,
joka oli parisenkymmentä vuotta aikaisemmin auttanut hänet tähän
maailmaan sen iloja ja suruja kokemaan. Käytyään sitten katsomassa
Juhoa ja annettuaan hänelle jotakin rauhoittavaa palasi ukko takaisin,
istui sohvalle ja otti tupakkavehkeensä esiin. Sytytettyään katseli hän
Evaa lasiensa ylitse miettiväinen ilme ystävällisissä silmissään.

-- Kuule lapsi, tuleppas ja istu tänne viereeni, että saamme oikein
puhella taas pitkästä kotvasta.

Ja kun Eva oli totellut, silitti ukko hänen päätänsä ja sanoi:

-- Vai niin, että sinä siis olet nyt Soljalan emäntä? Djahhah... jaa.
Siinä on yhtynyt kaksi kovaa sukua, tiedätkö sen?

Eva ei vastannut.

-- Hm. Sinä olisit voinut siellä Helsingissä saada jonkun maisterin,
insinöörin, arkkitehdin tahi vaikkapa jonkun lääkärihuligaanin, eikö
niin? Mutta otitkin sen sijaan Soljalan Juhon, joka on selvä talonpoika
vuosisataisesta talonpoikaissuvusta. Olisit saattanut päästä upeaan
herraskotiin, jossa olisit elellyt hienona rouvana käyden kylässä ja
teatterissa ja tanssiaisissa ja jos missä, olisit kahvittanut rouvia
ja laittanut herroille illallista, kun he olisivat tulleet teille
skruuvaamaan. Häh! Olisit toiminut isänmaallisissa juhlatoimikunnissa
ja myyjäisissä ja seurannut tarkoin viimeisen muodin vaatimuksia,
olisit ollut kulttuuri-ihminen, kuten sanotaan, sormenpäitä myöten,
mennyt teatterin jälkeen supeelle Fenniaan ja ymmärtänyt taidetta
vallan mahdottomasti. Olisit saanut pari kolme lasta korkeintaan ja
kärsinyt siitä niin hirveästi, että siihen se olisi sitten jäänyt,
ja lapset olisivat olleet perki hienoja ja kalpeita ja kauniita ja
hentoja, niin että minä esimerkiksi en olisi ymmärtänyt niille mitään.
Ei koko Helsingistä olisi luultavasti löytynyt sellaista lääkäriä, joka
olisi ollut kyllin taitava niitä hoitamaan...

-- Hyi! Nyt on setä ilkeä.

-- Mutta, kuten sanottu, sinä otitkin Juhon, joka kumma kyllä uskalsi
sinua kosia. Mistähän se sai siihen tarvittavan rohkeuden?

-- Setä kysyy Juholta!

-- Niin kysynkin, kunhan hän ensin paranee. Niin, sinä otit Juhon,
vaikka hän olikin vain talonpoika...

-- Onko sitten talonpoika huonompi kuin joku herra tahi muu niinsanottu
sivistynyt! kivahti Eva.

-- Ke-ke! naurahti ukko. -- Minun piti juuri sanomankin, että Juhon
kaltainen talonpoika on parempi kuin useatkin herrat yhteensä. Siksi
kai sinä hänet otitkin. Ja minun piti tulla siihen, että jos olisit
käynyt kysymässä minulta, menetkö Juholle vai et, niin minä olisin
sanonut, että mene Jumalan luoma ja kiitä vielä mennessäsi! Kuuleppas
nyt, kun sanon sinulle...

-- No mitä?

-- Sitä vain, että älä luule minua sellaiseksi nykyisin kyllä
sangen tavalliseksi hulluksi, joka sokeasti ylistää maaseutuelämää
kaupunkilaiselämän edellä. Molemmat ovat yhtä tärkeät ja
välttämättömät, sekä sitäpaitsi hyvin riippuvaiset toisistaan,
molemmilla on suuret etunsa ja varjopuolensa. Kaupunkilaiselämää
meillä haittaa se, että mitään todella ehyttä ja kestävää kansallista
kaupunkikulttuuria ei ole oloissamme vielä ehtinyt syntyä, etupäässä
siksi, että siltä on puuttunut voimakasta, päämäärästään tietoista,
maaseutukansan keskuudesta tulevaa elähdyttäjää. Se on koettanut
hienostua umpimähkään matkimalla ulkomaalaisuutta tahi meidän vanhaa
ja itserakasta, mutta naurettavan typerää ruotsalaisuuttamme, solmia
kirjallisia ja muita kulttuurisuhteita Skandinaviaan, ottaa osaa
kongresseihin... No niin. Sehän on sekin kaikki hyvää ja tarpeellista,
mutta se ei riitä, se ei ole ratkaisevaa. Täytyy saada kansa, väestömme
suurin ja määräävin aines, heräämään myös sivistyksellisesti,
henkisesti, ei ainoastaan taloudellisesti ja valtiokansallisesti...
ymmärrätkö? Täytyy saada moukat ymmärtämään, että heidän pitää
asettaa vaatimukset jokaisen itsekunkin kohdalleen, heidän täytyy nyt
vihdoinkin jättää raakuutensa.

Ukko pysähtyi, katsoi ulos ja mietti hetkisen, sekä jatkoi sitten:

-- Raakuutensa, sanoin. Ei, vaan typeryytensä, iankaikkisen
uneliaisuutensa, jossa ajatuksen tynkä tapailee toistansa
niin sanomattoman veltosti ja hitaasti. Kuinka monet tuhannet
yksinkertaisimmatkin asiat olen elämäni aikana saanut heiltä pihdeillä
leuoista kiskoa. Kuinka monet sadat tuhannet neuvot olen antanut
esimerkiksi yksinkertaisimmistakin terveys- ja puhtaussäännoistä, mutta
niin on ollut kuin vettä kuikan selkään -- ei pysy. Vain siellä täällä
häämöttää jossakin orasta, sitä uutta aikaa, jonka tälläkin alalla
täytyy nyt Suomeen tulla. Meidän täytyy saada kansamme herätetyksi
siisteyteen, puhtauteen, mielen virkeyteen, kauheuden ja sopusoinnun
aistiin, saada siinä heräämään tunteen elämää, helläluontoisuutta,
sillä tunteen elämän kehittyminen valistaa enemmän kuin tieto. Tekeepä
mieli väittää viime vuosikymmenen tapauksia muistellessa, että tieto ei
valista, vaan sietää rinnallaan mitä hirveintä raakuutta. Vain tunne
valistaa, jauhaa hienoksi ihmisen sielun ja päästää pinnalle sieltä
sen, mikä on kirkkainta...

Ukko oli innostunut ja kiivastunut. Eva katseli häntä hymyillen.

-- Setä on aina sama vanha tulisukka. Mutta älä luulekaan, että
väitän sinua vastaan. Olen päinvastoin aivan samaa mieltä kanssasi.
Lyhyenä naimisissa-oloni aikana en ole juuri muuta ajatellutkaan
kuin tätä. Meidän täytyy saada syntymään voimakas maalaiskulttuuri.
Siinä on nykyhetkellä jokaisen valveutuneen maanviljelijän tehtävä.
Näinä vuosina on saatu luoduksi kestävä taloudellinen pohja, jota
ilman ei synny mitään kulttuuria. Sitä on nyt edelleen ylläpidettävä
ja kehitettävä, ja samalla sen avulla ryhdyttävä ajattelemaan, mitä
voitaisiin tehdä puhtaan kulttuuri-elämänkin toteuttamiseksi.

Vanha lääkäri kuunteli Evaa silmät pystyssä.

-- Mistä ihmeestä olet tullut tätä ajatelleeksi?

-- Samoin ajattelee nykyisin jokainen maaseudulle joutunut sivistynyt
ihminen. Se tulee itsestään juuri siksi, että nyt on aika kypsynyt
tämänkin asian alkuunpanolle. Mutta se on aloitettava oikeasta päästä.

Ukko katseli Evaa silmälasiensa ylitse ja sanoi:

-- Niin juuri. Oikeasta päästä. Mutta mikä on se oikea pää, sanoppas se?

-- Se on ensinnäkin jokapäiväinen kotoinen ympäristömme, jossa
elämme, ja emme ainoastaan me, vaan palvelijamme ja kaikki, jotka
ovat meistä riippuvaisia. Kodittomille on annettava koti, tylyys ja
epäystävällisyys on karkoitettava, ja rakkaus on saatava sijaan. Talon
isäntä ja emäntä ovat mahtavassa asemassa oleva hallitsijapari, jonka
viisaasta huoneenhallituksesta riippuu kymmenien ihmisten elämänilo
ja viihtymys. Jos tämä olisi käsitetty meillä aina oikein ja koetettu
toimia sen mukaan, olisi punikkihenki päässyt leviämään sangen
vähässä määrässä. Se on henki, jota ei voida poistaa minkäänlaisella
lainsäädännöllä ja kirjain-uudistuksilla, vaan sillä, että ihmiset
lähestyvät toisiaan rakkaudessa ja osanotossa, avuliaisuudessa ja
vilpittömyydessä. Niin sanoi aina isäni, ja nyt olen ymmärtänyt, kuinka
oikeassa hän oli.

-- Niin, lapseni. Epäilemättä hän oli oikeassa. Maailman onnettomuudet
ovat sikäli suuret, mikäli niissä on vain vähän rakkautta
vaikuttamassa. Eihän mene päivääkään, etten täälläkin rauhallisessa
ja varakkaassa pitäjässämme, jossa luulisi jokaisen voivan elää
onnellisena, tunne sydämessäni katkeraa pistosta sen vuoksi, että
näen niin selviä todistuksia rakkauden puutteesta. Herra Jumala!
Rakastavatko meillä edes vanhemmat lapsiaan? Eipä luulisi ainakaan
heitä katsoessaan. Tuskin on vieraiden välillä sellaista kylmyyttä kuin
usein lasten ja vanhempain välillä, varsinkin talonpoikais-oloissa. En
ole kuullut hellää sanaa juuri vaihdettavan, puhumattakaan hyväilystä,
joka annettaisiin sydämen ylitsepursuavasta hellyydestä. Kun kansa
näkee herrasväen, isän, äidin, lasten ja sisarusten, joskus suutelevan,
niin se takana päin pilkkaa herrain nuoleskelua. Hellyyden osoitukset,
jotka ovat luontaisia eläinmaailmassakin, ovat usein suomalaisille
tuntemattomia. Kun hän rakastuu, näyttää vietin toteuttaminen olevan
hänelle laajoilla aloilla maassamme pää-asia. Hänellä ei ole niin
paljon ihanteellisuutta ja jalon luonteen vaistomaista halua säilyttää
aarteensa niin kauan kuin mahdollista koskemattomana, että malttaisi
edes häitä odottaa -- ei, vaan hän makaa mieluimmin jo kihlajaisten
jälkeen viimeistään, ja kerskailee siitä vielä. Ja miksi on hänen
käyntinsä ja esiintymisensä useimmiten niin surkean kömpelöä ja
löntterömäistä, hänen ilmeensä niin epätoivoisen typerä ja tollo,
ikäänkuin hän todella olisi tylsäjärkinen, jollainen hän ei kuitenkaan
ole. Ei, kumma kyllä, hän lienee aivan yhtä lahjakas kuin muidenkin
maiden talonpoika -- lahjakkaampikin.

-- On varmaankin, huomautti Eva hymyillen taas ukon kiivastukselle. --
Olen varma, että hän sittenkin on Europan sivistyneimpiä talonpoikia,
jos kaikki hyvät ja huonot puolet otetaan tarkoin lukuun. Hän jää
varjoon vain siksi, ettei hän ole ollenkaan ehtinyt ulkonaisessa
elämässään ja asussaan siistiytyä. Hänellä on ollut niin vähän
herättävää siinä suhteessa.

-- Saattaapa olla hyvinkin. Ja sitten hän on toisekseen niin perin
mieluisa. Niitä tapaa kansan keskuudessa ukkoja ja akkoja, isäntiä ja
emäntiä, nuoria ja vanhoja, köyhiä vaareja ja rikkaita pomoja, joilla
on olemuksessaan jotakin niin tavattoman mieluista ja omaista, todella
sielullisesti kirkastunutta, että haluaisi kaulaan lentää. Niitä on,
Jumalan kiitos.

-- Ja ne yhä lisääntyvät. Aika on tullut ryöppynä ylitsemme, mutta
kunhan me taas saamme pään aallon pinnalle! Ja kansamme tahtoo valistua
ja edistyä.

-- Niin tahtoo, Jumalan kiitos! Ja se tulee valistumaan ja sivistymään,
koska siinä itsessä on vihdoinkin herännyt siihen oma halu, se oikea
maahenki...

-- Vai maahenkeä setäkin tässä kiittää! Eipä uskoisi.

-- En kiitä! Mutta sen olen aina myöntänyt, että tuolla liikkeellä
saattaa olla arvaamaton merkitys maalaiselämän henkisenäkin
sivistäjänä, kun sitä vain oikein johdetaan. Ja ehkä johto on
sallimuksen tahdosta saanut suunnan, joka on sopiva siihen siksi, että
se on osannut herättää laumassaan jonkunmoista herännäisyyden tapaista
kiihkoa päästä kaikin puolin kohoutumaan, sivistymäänkin. Ehkä se juuri
on tie, joka vie suomalaisen sielun perille, sillä selvä ja tyyni järki
ei näytä siihen pystyvän.

Ukko nousi, haukotteli ja sanoi:

-- Nyt kun olen puhunut tässä itseni virkeäksi, taidankin lähteä
ajelemaan kotiin päin. Täytyy mennä aamupäivällä taas pitäjälle.
Luuletko, että saadaan tähän aikaan hevonen valjaisiin?

-- Kyllä, jos setä välttämättä nyt tahtoo lähteä.

-- Parasta se on -- helpompi itsellenikin. Menehän hommaamaan hevosta,
niin käyn sillä aikaa vielä Juhoa katsomassa ja kokoan kampsuni.

Kun Eva meni pihan yli väen puolelle, oli idän taivas jo muuttunut
purppuraiseksi. Linnut olivat heränneet ja vastailivat toistensa
lauluun katkeamattomana kuorona. Ilmassa oli hyvää tekevä viileys ja
virkistävä puhtauden tuntu. Evan sydämeen valahti äkkiä uusi voiton ja
onnen varmuus. Iloisesti hypähtäen nousi hän pirtin portaat ja meni
tupaan.

Ovenpielessä nukkui renkipoika likaisessa ja harmaan näköisessä
vuoteessaan. Hän oli heittänyt takkinsa ja liivinsä vuoteen
jalkapäähän, mutta oli muuten täysissä pukineissaan, paitsi avojaloin.
Kädet olivat likaiset, tukka pahasti pörröllään, ja kasvojen
päivettyneen värin alta kuulsi kalpeus. Hän hengitti raskaasti ja
poisti toisinaan vaistomaisesti ahdistelevia kärpäsiä kasvoiltaan.
Pirtissä oli inhoittavan tunkkainen ilma. Toisista vuoteista kuului
äänekästä kuorsausta. Piiat nukkuivat pää hupussa, mutta jalat
paljaina. Lattia oli likainen. Ei ollut missään ainoatakaan kohtaa,
johon silmä olisi pienimmänkään mielihyvän tuntein pysähtynyt.

Evaa puistatti.

Hän kääntyi katsomaan Kallea, joka hänen nyt piti herättää, ja häntä
säälitti. Eipä silti, että siihen olisi sanottavampaa syytä ollut,
sillä eihän ollut asia eikä mikään nuoren renkipojan lähteä kauniina
kesäyönä kyytiin pitkin sileitä ja vilpoisia maanteitä. Mutta
kuitenkin. Hän kosketti poikaa hartioihin ja mainitsi nimeltä.

Kalle heräsi hitaasti. Ensin oli hänen ilmeensä tuiki tyytymätön ja hän
aikoi nähtävästi kirota, mutta huomasikin ajoissa, kuka hänet herätti.
Silloin muuttui hänen ilmeensä hämmästyneen ujoksi ja hän hyppäsi
kiireesti seisomaan. Hetken perästä hääri hän jo reippaasti pihalla
hevosen kimpussa.

-- Kuule Eva, sanoi vanha lääkäri hyvästellessään, sano nyt minulle
totuus. Tunnetko olevasi onnellinen?

Ja Eva mietti hetkisen, ennenkuin vastasi, mutta silloin sanoi hän näin:

-- Tunnen tulevani onnelliseksi. Onni odottaa minua.

       *       *       *       *       *

Eva hiipi jälleen Juhon luo. Sairas makasi nyt hiljaa ja levollisesti,
hengittäen syvään ja tasaisesti. Eva laski hellävaroen kätensä Juhon
otsalle, joka heti hiukan värähti hänen kosketuksestaan. Kiireesti veti
hän kätensä pois.

Sitten rupesi hän riisuutumaan. Kun hän oli yöpuvussaan, meni hän
ensin Juhon huoneeseen katsomaan sohvaa, jossa lääkäri oli nukkunut.
Hetken siinä seisottuaan meni hän takaisin Juhon vuoteen viereen,
nosti hiukan peitettä, mutta pysähtyi taas. Uudelleen meni hän toiseen
huoneeseen, palasi, seisoi kynnyksellä kahdenvaiheella, kunnes vihdoin
päättäväisesti meni peitteen alle Juhon viereen. Hänen silmänsä olivat
ihmettelevän ja ujon näköiset, kun hän hiljaa tarttui Juhon velttoon
käteen ja painoi sen hellästi poskeaan vastaan.

Juho liikahti unissaan, avasi raukeasti silmänsä ja näytti pysähtyvän
miettimään. Sitten hänen katseensa kirkastui ja hän painoi silmänsä
tyytyväisesti umpeen. Mutta Eva tuijotti hänen vierestään suurin
silmin, arasti ja säikähtyneesti kuin linnunpoika, mutta kuitenkin niin
turvallisena ja onnellisena.



XII.


Kun Juho nousi vihdoinkin terveenä vuoteeltaan, oli Soljalan
vainioilla ruis keltaisena. Laihtuneena ja kalpeana, mutta jo nopeasti
voimistumassa käveli hän vaimonsa kanssa peltonsa pientareella. Ja
hänen silmiinsä syttyi innostuksen tuli, kun hän katseli runsaita
kuhilaitaan. Illan aurinko teki ne kullan hohtoisiksi elokuun
kuulakkaassa ilmassa, taivas oli niin siintävän kirkas, että katse
tuntui tunkevan aavistamattomiin etäisyyksiin, ja mieleen valahti
jotakin ylevää ja pyhää. Kaukainen vaaran kuve kimmelsi punaruskoisena
ja järven pinnassa elehti punasinisiä vivahteita kuin pehmeitä
värihäivähdyksiä. Juho kulki vaiti, vetäen vain syvään henkeään ja
katsoen niin ahnaasti kuin ei olisi uskonut koskaan voivansa kyllin
katsoa. Äkkiä käännähti hän vaimoonsa päin, joka kulki hänen rinnallaan.

-- Nyt olen vasta huomannut, että Soljalassa on todellakin emäntä.
Miten ihmeessä olet ehtinyt saada niin paljon aikaan?

-- Paljonko? naurahti Eva. -- Vähän vasta, hyvä Juho, ja kaikki on niin
puutteellista, niin tavattoman vaikeaa.

-- Vähän viikossa, paljon vuodessa. Nyt on minulle vasta täydelleen
valkenemassa se linja, jota olet ruvennut seuraamaan, ja nyt rupeankin
sinua tarmolla auttamaan.

Hän katsoi vaimoonsa hellästi.

-- Olet hoitanut minua niin rakkaasti, sanoi hän sitten hiljaa. Ja
oikein sinulla on avainnippukin vyölläsi, kuten millähän Pohjolan
emännällä.

Hän pysähtyi ja katsoi Evaa silmiin. Ja Evan katse ei nyt väistynyt,
vaan tuikki häntä vastaan kirkkaana, syvänä ja polttavana, niin että
Juho tunsi huumaavan onnen kuilun avautuvan sieltä vastaansa. Hämillään
Eva sormeili hänen takkinsa rinnustaa ja sanoi sitten naisellisen
avomielisesti:

-- Minusta on niin hauskaa, että me olemme jo valmiiksi naimisissa.

Juho veti syvään henkeään, puristi vaimoaan rintaansa vasten ja painoi
huulensa noille huulille, jotka suloisessa antautumisen huumassa
janoten kääntyivät häntä kohti. Tuntui kuin olisi satanut kukkia heidän
ympärillään tahi kuin olisi suvinen leyhkä pudotellut kimaltelevia
helmiä avaruuden iäti soiville kannelkielille -- tahi kuin olisi ollut
hiekkapohjalla virtaavan veden alla, jonka pinnalle loistava aurinko
anteliaasti kutoi satuhohtoisimpia kimalluksiaan. Elämän täyden ja
polttavimman, kuumeisimman ja riemukkaimman kypsyys-aamun kirkkaus oli
auennut heille tällä hetkellä, melkein tukahduttaen heidät autuasten
aavistusten ja täyttymisvarmojen odotusten ylenpalttisuudella. Väristen
irtautui Eva miehensä syleilystä, katsoi poispäin ja sanoi:

-- Katsoppas, kuinka kodikkaan näköisiksi tämä valaistus muuttaa meidän
vanhat rakennuksemme.

-- Siellä vanhassa rakennuksessa on nyt kodikkaita suojia, joissa
vallitsee Soljalan nuori ja kaunis emäntä...

-- Joka ei osaa mitään...

-- Joka on kotinsa henki ja elämä, ja jolla on rakkaus ohjaajanansa...

-- Joka on usein kärsimätön ja pahalla tuulella...

-- Joka kerran tulee äidiksi ja lahjoittaa Soljalalle uuden isännän ja
isänmaalle kunnon kansalaisen...

Silloin kääntyi Eva mieheensä ja kysyi loistavin silmin:

-- Luuletko Juho, että siitä tulee poika vai tyttö?

-- Ensiksi tyttö, sillä niin tahtoo jokainen mies, joka oikein rakastaa
vaimoansa. Ensin äidin kuva ja äidille tuki.

-- Lähdetään kotiin! sanoi Eva äkkiä ja läksi juoksemaan keveästi kuin
varsa. Mutta Juho viivähti hetken perässä vain nähdäkseen kyllältään
tuota näkyä, jonka herpaisevan kauneuden hän äkkiä huomasi: nuoren
ihanan naisen, joka juoksee keveästi kesä-illassa ja joka on hänen
omansa!

       *       *       *       *       *

Juho ja Eva eivät olleet vielä olleet naimisissa kovin monta
viikkoa, eikä Eva ollut tietenkään ehtinyt toteuttaa aikeistaan
mitään sellaista, joka vaati pitempiä valmistuksia ja suurempaa,
perinpohjaisempaa työtä. Mutta siitä huolimatta ei Soljalan isäntäväen
suojia olisi enää entisiksi tuntenut, aloittipa sitten vaikka
keittiön etehisestä. Yksinkertaisilla keinoilla ja pienillä rahoilla
oli Eva pukenut talonsa niin, että sen jokainen suoja oli siisti,
puhdas ja kodikas -- niin, että jokaisessa suojassa oli jotakin,
joka osoitti hyvää makua ja aistia. Keittiön porras oli niin siisti,
ettei kenelläkään enää haluttanut astua sille pyyhkimättä tarkoin
jalkojaan aina ehyeen porrasralliin. Etehisen pienet ikkunat oli pesty
puhtaiksi niissä vuosikymmeniä rauhassa pesineistä lukinverkoista
ja kärpästen jäljistä, seinät oli puhdistettu ja maalattu vaaleiksi
tavallisella öljyvärillä, ja nurkkaan oli sijoitettu käytännöllinen
ja helposti puhtaana pidettävä pesulaitos, jossa nyt oli aina puhdas
vesi. "Lehmille te kyllä muistatte kantaa tarpeelliset vedet", oli
Eva sanonut, "ja niin pitää tehdäkin, mutta yhtä tärkeätä lienee
ihmistenkin veden tarve." Jokaisen pesijän velvollisuus oli pestyään
muuttaa astiaan puhdas vesi, ja jos vesisäiliö oli tyhjentynyt, hakea
siihen uutta. Saippualla oli oma reikäkuppinsa, ettei se pääsisi
sulamaan, ja käsiliina riippui naulassa, jonka yläpuolella olevaan
levyyn Eva itse oli maalannut seuraavan ohjeen: "Ainoastaan puhtaaksi
pestyt kädet saa pyyhkiä tähän liinaan." Eva tiesi ja oli nähnyt,
kuinka epäsiistit ihmiset vain hiukan virauttavat käsiään, siksi että
lika parhaimmilleen ihon pinnassa likoaa ja irtautuu, pyyhkien sitten
koko likamäärän -- käsiliinaan.

Keittiö oli kuin uusi, vaikka suuria keinoja ei oltu vielä ehditty
senkään kuntoon panemiseksi käyttää. Lattia oli maalattu vaalean
harmaalla öljyvärillä, sitten kun se ensin oli pesty ja tasoitettu
höyläämällä siitä pahimmat kulumaharjanteet. Ja mikä tärkeintä -- sen
oli maltettu antaa perinpohjin kuivaa, niin että se kesti kulumista
kaksin verroin. Ikkunat oli puhdistettu ja ikkunalaudat sekä postit
maalattu valkoisiksi. Keittiön penkit oli maalattu hyvin vaalean
keltaisiksi ja samoin vanha pöytä, joka nyt oli ikäänkuin itsekin
ihastunut uutuuteensa. Astiakaappi oli uusittu päältä samaan väriin,
mutta sisältä valkoiseksi. Suurin osa astioita oli kuitenkin nostettu
uuden tiskauspöydän yläpuolella olevalle yksinkertaiselle, mutta
käytännölliselle astiahyllylle, jonka, samoinkuin koko tiskauspöydän
taus ja ympäristö oli peitetty lujalla, vaalealla linoleumimatolla.
Hällä oli kaunis kuin morsian, saatuaan valkoisesta liimaväristä
itselleen uuden ja puhtaan muodon. Jauho- ja suolasalkkarit oli uusittu
ja maalattu, sekä riippuivat hällän vieressä puhtaina, täysivatsaisina
ja tyytyväisinä kuin mitkäkin matamit. Jokaisella esineellä oli oma
paikkansa, jonne se oli kädestä laskettava.

Ihmeitä nähtiinkin nyt tässä keittiössä. Sitä korjatessaan oli Eva
antanut väen syödä pirtissä, ja laittoi kaikki valmiiksi, ennenkuin
hän päästi väen sinne takaisin. Kun se hetki sitten tuli, meni hän
edellisenä iltana pirttiin väen illallis-aikana ja ilmoitti heille
mielipiteensä lyhyesti ja päättäväisesti. "Huomenaamulla", sanoi
hän, "syödään jälleen keittiössä täsmälleen kello kahdeksan. Mutta
huomatkaa, etten aio antaakaan uutta keittiötäni sotkea. Jokainen saa
luvan pestä kätensä ja karistaa pahimmat liat vaatteistaan ennen sinne
tuloaan. Etehisessä on sitä varten pesulaitos, ellette ehdi muualla
pesemään. Ja jalat on siistittävä, sillä ruokailuhuone ei ole mikään
navetta, johon sopii mennä lantasaappaillaan. Tähän on teidän paras
vastustelematta taipua, sillä se on teille itsellenne hyvä. Aika on jo
oppia siisteyttä ja ihmistapoja."

Kun sitten seuraavana aamuna tuli suuruksen aika, odotti Eva
jännityksellä väen tuloa. Jo tuli ensimäinen renki tavalliseen vanhaan
tapaansa, mutta joku seikka pysähdytti hänet jo portaitten edessä.
Eva hymyili itsekseen: portaan puhtaus se miehen siihen seisahdutti.
Hämillään hän pyyhki jalkansa tarkkaan ja tuli etehiseen. Siellä
pistivät hänen silmäänsä heti pesulaitteet. Mies vilkaisi käsiinsä ja
huomasi, että ne olivat likaiset. Hän kääntyi katsomaan lakillensa
sijaa ja äkkäsi uuden ja käytännöllisen vaatenaulakon. Siihen heitti
hän lakkinsa, otti sormiensa nenillä saippuan ja rupesi pesemään. Mutta
juuri kun hän oli ottamassa pyyhettä naulasta, huomasi hän kirjoituksen
sen yläpuolella, vilkaisi käsiinsä ja virutti niitä uudelleen. Vasta
sitten hän kuivasi ne. Ohjeen mukaan hän sitten kaatoi likaveden pois
omaan paikkaansa, virautti astian ja laski siihen uutta vettä, vilkaisi
ympärilleen ja astui keittiöön. Siellä odottivat häntä uudet kummat.

Leena oli saanut ylleen suuren vaalean talousesiliinan, joka antoi
hänelle juhlallisen ja siistin ulkonäön. Kaiken puhtaus ja kauneus
tuntui miesparkaa ihan häikäisevän ja hän istahti nolona ovensuuhun
ensin ikäänkuin epävarmana koetettuaan uuden ja hienon näköistä tuolia,
että kestääkö se. Mutta Eva sanoi:

-- No päivää, Aapo! Miltä Aaposta nyt näyttää minun uusi keittiöni?

-- No oikein on koreeta. Niinkuin herroissa ainakin.

-- No miksi ei talonpojalla saisi olla yhtä siistiä ja kaunista kuin
herroillakin?

-- Ka, miksipä ei. Ei ole sitä vain tähän maailmaan asti niin ruukattu.
Ei ole talonpojan kannattanut.

-- Vai kannattanut! Kelläs ne sitten on Suomessa rikkaudet ellei
talonpojilla? Ei suinkaan virkamiespahasilla? Ja paljonko siisteys
maksaa? Ei muuta kuin hiukan vaivaa vain. Vai tuliko Aapo köyhemmäksi
siitä, että pyyhki jalkansa ja pesi kätensä?

-- Ka enhän minä... Ihan tekisi mieli saunassa käydä ennenkuin noin
kulusen ja kauniin emännän pöytään istuu... Vaikka vielä viereenkin
joutuisi...

-- Eipä tiedä! Mutta tällä kerralla on Aapon paikka tässä.

Väki oli näinä minuutteina saapunut ja Eva oli syrjäsilmällä pitänyt
huolta, että kaikki tarkoin noudattivat hänen ohjeitaan. Hänen ei
tarvinnut muuta kuin vilkaista tulijaan, jolloin tämä säpsähti ja teki,
minkä näki määrätyksi. Pahimman vastuksen tuotti Pahna-Liisa.

-- Jottako käsiä pesemään! E-enhän minä, vanhankansan ihminen, keskellä
viikkoa. Johan sitä saunassa lauantaina pestiin. No voi hyvänen aika.

Mutta Eva sanoi ystävällisesti ja vakavasti:

-- Liisa tekee nyt niin kuin on määrä.

Ja Liisa totteli, tuli keittiöön, risti kätensä vatsansa päälle ja
sanoi:

-- Ihan tuntuu kuin tulisi kirkkoon. Ja Leenalla tuollaiset liinat ja
vehkeet. Kyllä nyt on Soljalassa elämä herrastunut.

-- Niin, sanoi Eva, te ette kyllä enää kummastele sitä, että lypsäjillä
pitää olla puhtaat lypsinkaavut. Sen asian tarpeellisuuden olette
oppineet ymmärtämään. Mutta omalta ruokanne laittajalta, joka pitelee
sitä, mitä teidän on suuhun pantava, häneltä ette ymmärrä vaatia samaa
siisteyttä kuin lehmän hoitajalta. Oletteko te ihan hassuja?

-- Niin onkin oikein, kun ma tuota vähän ajattelen. Tottakai juuri
siinä mitä suurinta siisteyttä tarvittaisiin, kuului joukosta ääni, ja
muutkin murahtelivat myöntyvästi.

Sitten Eva osoitti jokaiselle paikkansa pöydän ääressä, ilmoittaen,
että se oli sitten pidettävä omana, eikä istuttava milloin missäkin.
Itse istui hän pöydän yläpäässä, vierellään Leena, jonka tehtävänä
oli ruoan jakelu. Ja siinä aukeni väelle eteen uusi ihme. Jokainen
sai eteensä kookkaan valkoisen emaljikupin sekä vierelle pienemmän
lautasen samasta aineesta. Vierellä oli myöskin tanakka, kokorautainen
ja paksuun nikkelöity veitsi ja haarukka sekä valkometallinen lusikka.
Pienellä lautasella oli jokaisella edessään hänelle kuuluva voiannos,
sekä kohtalaisen isossa, korvattomassa emaljimukissa piimäannos.
Mutta ihmeellisintä oli, että leipäkin oli jaettu jokaiselle omina
erikois-annoksinaan. Pitkään katseli väki näitä laitoksia ja
Pahna-Liisa otti käteensä leivän kappaleen, katsoi sen toiselle
puolelle, haistoi sitä ja pani pois. Eva hymyili urhoollisesti ja sanoi:

-- Teillä on tähän saakka ollut kivikovaa kolmen vuorokauden leipää,
ja siitä hyvästä myös melkein jokaisella se teidän tavallinen
sydänalatautinne. Nyt saatte tästä lähtien hyvää, lievästi hapanta,
mureata ja ohutta kuivaa leipää, jonka toivon teille maistuvan, jos
kellä kerran on jotakin makua suussansa. Älkää luulko, että annokset
on jaettu teille itaruuden vuoksi. Ei, vaan siksi, ettette pääse
leipäkoria penkomaan ja murentelemaan ihan mielenne mukaan, toisia
paloja hylkimään ja toisia ottamaan. Ellei annoksenne riitä, antaa
Leena kaapista kohta lisää; jos siitä jää, on teidän otettava jäännös
taskuunne syödäksenne sen rupeamalla levähdyshetkellä. Se virkistää.
Pöydälle ei saa jättää mitään, sillä leivänkappaleista, joita viikossa
näin suuressa talossa kertyy säkillinen, pitää tulla loppu. Älkää
liioin vähäksykö voinokarettanne. Se on kyllä pienen näköinen, mutta
huomatkaa, että saatte sen kolme kertaa päivässä. Ennen olette saaneet
voita vain muutaman kerran viikossa, mutta syöneet sitä silloin kuin
elukat, voimatta käyttää ruumiinne hyväksi edes puoltakaan. Nyt saatte
tätä tärkeätä rasvaa säännöllisesti ja se koituu teille voimaksi ja
terveydeksi. Eikö ole hyvä näin?

-- Ka mikäpä se on muu kuin hyvä...

-- Taitaakin olla tämä nuori emäntä ihan niitä uusmuotisimpia...

-- Niitä...

Väki aterioitsi hiukan juhlallisen tunteen vallassa ja monen
kömpelöissä hyppysissä eivät haarukat ja veitset olleet kotonaan.
Mutta Eva huomasi salaiseksi riemukseen, että kaikki koettivat syödä
siististi, sillä uusi ympäristö, puhtaus, Evan puheista ja esimerkistä
koitunut herätys, vaikuttivat väkiselläkin. Ja kun Eva rupesi hauskasti
ja luonnollisesti kyselemään jokaisen töistä ja olosuhteista, piti
silmällä, ettei keltään mitään puuttunut ja kehoitti ystävällisesti
syömään tarpeekseen, ottamaan ujostelematta lisää, jos mieli teki,
tuli tunnelma pian kotoiseksi ja juttu rupesi luistamaan hauskasti ja
sujuvasti. Mutta nyt vältti jokainen vaistomaisesti kaikkia raakoja
sanoja, mitään naisille osoitettuja kaksimielisiä sutkauksia ei
kuulunut, vaan keskustelu liikkui harmittomassa leikinlaskussa ja
opettavissa, jopa yleisissäkin asioissa. Kun noustiin pöydästä, sanoi
Aapo mennessään pannessaan lakkia päähänsä:

-- No, kiitos sitten vain, emäntä!

Mutta Eva pakeni miehensä luo kamariin ja kertoi siellä puoleksi itku
kurkussa, kuinka kaikki oli käynyt. Juho oli innostunut.

-- Sehän meni hyvin, sanoi hän. -- Kyllä se siitä kaikki rupeaa
sujumaan. Enpä olisi uskonut sinua niin urhoolliseksi. Haluanpa lujasti
päästä itsekin sitä uutta komentoa katsomaan.

Kaikki muu keittiön kaluston uudistuksissa oli Evasta sellaista,
että sitä saattoi puolustaa myöskin säästäväisyyssyillä. Mutta ne
valkometalliset lusikat -- niitä ei Juho oikein hyväksynyt, vaan piti
niitä liian hienoina ja kalliina.

-- Mutta sano sitten, mistä saa paremmat ja sopivammat. Tiedäthän,
että läkkipelti- ja tinalusikat ovat aivan mahdottomia. Edelliset
vääntyilevät ja ruostuvat, jälkimäiset hapettuvat, mustuvat ja
katkeilevat. Nyt ovat lusikat aina kirkkaat ja puhtaan näköiset.
Ne on numeroitu ja jokaiseen on lyöty näkyvä S-kirjain. Ne eivät
hevillä joudu hukkaan ja kestävät ihmisen iän, enemmänkin. Ajanoloon
ne sittenkin tulevat halvimmiksi ja onhan niillä sitäpaitsi arvonsa
sinänsäkin. Ei. Olin sittenkin oikeassa ostaessani sellaiset. Paljonko
tuo nyt oli, jos uhrasimmekin niihin hiukan enemmän!

-- Saattaa olla, arveli Juho, katsoen vaimoonsa syrjästä ja nähtävästi
jo ajatellen jotakin aivan toista.

       *       *       *       *       *

Ja kun Eva nyt juoksi onnellisena pellolta kotiin, vilahtelivat
nämä kuluneiden viikkojen saavutukset ja kokemukset hauskoina ja
jännittävinä kuvina hänen mielessään. Hän meni sisään pääportaitten
kautta, jotka myöskin olivat kuin uudesta syntyneet hänen toimestaan.
Vanha pimeä sali oli muuttunut. Sen ikkunat olivat nyt kirkkaat ja
niitä koristivat kodikkaat verhot. Pois olivat kadonneet suurissa
multa-ämpäreissä olevat, kosteuden hajua levittävät kaikenlaiset
asparagukset ja espanjanpippurit, pois hirvittävät värikuvat ja
lauselmat seiniltä, postikorttiläjä pöydältä ja silkkipaperirihkama
piirongin päältä. Sijaan oli tullut sinne tänne joku aistikas
taidejäljennös, ikkunoiden edustalle sievälle jalustalle joku kukkiva
heleänvärinen kukka, joukossa tuo niin halveksittu, mutta silti
hauska "Ahkera Liisa". Huonekalut olivat vielä samat entiset, mutta
uudessa ympäristössä olivat ne saaneet tavallaan uuden leimankin.
Vaaleaksi maalatulla lattialla oli valkoiset rohdinmatot, valkoisen ja
puhtaan näköisen uunin reunalla katajan havuja, katto oli valkaistu
ja seinät oli ykskaks siististi paperoitu. Evaa oikein nauratti, kun
hän ajatteli, kuinka vähillä varoilla ja vaatimattomilla kotivoimilla
melkein kaikki tämä oli saatu aikaan. Mikäpä hätä hänen oli tässä
asuessaan siihen saakka, kunnes väen puolen rakennus olisi valmis,
siellä kaikki kunnossa ja vihdoinkin päästäisiin täydellä todella
uudistamaan isäntäväen puolta. Ei mikään, vaan tunsi hän mielensä niin
keveäksi ja onnelliseksi sekä ympäristöönsä sopeutuneeksi, että hänen
halutti ihan hypähdellä. Loistavin silmin astui hän Juhoa vastaan,
kun tämä vihdoinkin tuli kotiin, painalsi mehevän ja ujostelemattoman
suutelon hänen suulleen ja kysyi:

-- Ihanko sinä todella aiot taas huomenna mennä sinne Toivolan suolle?

Juho pani kätensä vaimonsa vyötäisille, katsoi häntä syvästi silmiin ja
sanoi:

-- Niin olin ajatellut. Kovin kauan ovat miehet olleet siellä yksinään.

-- Mutta jos et sentään lähtisi vielä tällä viikolla? Olisit täällä
minun luonani kerran terveenäkin.

-- Mutta entäpä siellä tehdään erehdyksiä?

-- Syytä minua. Ja sitäpaitsi -- kyllä Soljalan Juho ne erehdykset
helposti korjaa. Ollaan nyt oikein niinkuin muutkin -- naimisissa.

-- Olkoon sitten vielä sinne meno. Tämä viikko kokonaan sinulle!

Juho lausui sen kuiskaten, ja Eva kätki päänsä hänen poveensa. Mutta
samassa ovea raottava Leena kuului sanovan:

-- No mutta täälläpäs nyt rakkaasti helssataan! Ja ruokasalista
kuului piikatytön ujo, mutta mielenkiintoinen ja paljon sanova
nauruntirskahdus.



XIII.


Elokuun lämmin ja kirkas päivä on loppunut. Pelloilta ovat kadonneet
leikkuuväen valkoiset liinat, vain korkeat kuhilaat ovat jääneet
jäljelle voiton suuruudesta todistamaan. Päivän viimeiset säteet
sattuvat keltaisiin olkiin lisäten ja kirkastaen niiden värivoimaa.
Ilmassa alkaa tuntua hyvää tekevä ja puhdas viileys. Maisemat kaukana
järven takana muuttuvat tumman punasinerviksi. Taivas on huikaisevan
vaalean sinivihreä, läpikuultava. Tarhalta kuuluu silloin tällöin
kellon kilahdus, haassa syövät hevoset rouskuttaen varjoisten paikkojen
mehuruohoja.

Idän taivaalle on noussut kuu. Se on suuri ja kalpea, eikä vielä
valaise. Se on kuin mahtava paperilyhty, joka ennustaa iloista ja
tunnelmakylläistä hämyjuhlaa. Mieleen lennähtää tummia lehtoja, sirosti
väistyviä vartaloita, tukahdutettua naurua, jotakin niin hellää ja
houkuttelevaa, jota ei voi sanoiksi tulkita. Se on suloinen mielikuva,
kuin uni, joka kalpenee heti, kun koetat sitä muille selittää. Parasta
nähdä se vain omassa sielussa, ummistaa silmänsä ja pitää siitä kiinni
imevin huulin, kuin janoinen kirkkaasta vedestä.

Tuo suloinen kuva herkistää sydämen. Ympärillä syvenee yhä elokuun
illan hämy. Kuulakkaana hämäränä se jo peittää helmaansa metsät,
vaarat ja lehdot, pehmentää muodot, syventää varjot salaperäisiksi
pimeyksiksi, mutkistaa ääriviivat eriskummallisiksi kuvioiksi, antaa
mielikuvitukselle outoja aloitteita ja herätteitä, pannen uneksimaan
avoimin silmin. Kuin sadun hopeinen, harsomainen kimmellys alkaa
kuun valo loistaa pellon kuhilaissa, ruohikon helpeissä, säihkyä
kastehelmissä ja välkkyä tyynen järven pinnassa. Kaislikon yllä lahden
perukalla häilyy harmaita sumuvarjoja. Ne ovat kuin yön hengettäriä,
jotka suorittavat siinä salaperäistä karkeloansa. Ja ne ovatkin todella
hengettäriä. Saatan nähdä niiden kasvot, niiden kaihoiset silmät,
ojentuvat käsivarret ja liehuvat hiukset, tuskan ja mykän kaihon, joka
niiden kyynelöityvästä katseesta loistaa.

Ja sydämeeni tulvahtaa äkkiä kuuma aalto. Se on kuin syvän hiljaisuuden
keskeltä äkkiä kuuluva hätähuuto: oi Luoja, miksi olen niin yksin! Se
on äkillistä kapinaa sitä vastaan, että ihmisen oma sydän ja sielu
sulkee hänet pois tästä sopusoinnusta, joka vallitsee hänen ympärillään.

Lahdelta kuuluu sorsien kiihkeätä narskutusta. Hiljainen yötuuli on
ruvennut puhaltamaan, ja kuu vaeltaa hopeisten pilvien välissä. Sen
valo kimaltelee järven pienissä aalloissa kuin timantti satahohtoisena.
Ohitseni suhahtaa hiljaa ja ääneti outo lintu, jonka erikoinen surina
minut kohta sen jälkeen säikähdyttää. Se on yökehrääjä ja minut valtaa
taikauskoinen tunnelma. Kuinka syvä onkaan ihmisen veren ja luonnon
välinen salaperäinen sukulaisuus. Tunnen kuinka hermoni herkistyvät,
veri menee suonia pitkin kuin kuuma helmivirta, henkeni salpautuu ja
käsivarteni ojentuvat. Tahdon painaa rintaani vastaan tuon luonnon
ihanan hengettären, joka ympärilläni keijuna liitelee, tahdon
anastaa itselleni pyörryttävän, tainnoksiin vievän onnen ja hurman
iankaikkisuuden, loppumattoman, rajattoman nautinnon ja autuuden.

Herään taas yöloihdun haaveista ja katseeni seuraa tutkien kuutamon
polkua pellon yli lehdon salamyhkäisiin varjostoihin. Ajattelen
oudosti ja katkonaisesti. Tämä on maapallo. Se kulkee avaruudessa omaa
rataansa. Sitä valaisee kuu kuin aaveiden lyhty. Sen pinnalla elää
ihmisiä. Ne asuvat omissa rakentamissaan majoissa. Ne ovat omituisia
ilmiöitä. Eivät tiedä asemaansa maailman kaikkeudessa. Ovat hyvin
onnettomia, mutta ovat myöskin joskus hyvin onnellisia. Kuinkahan
monen onnellisen akkunasta nyt kuu paistaa? Mitä tapahtuu maailman
miljoonissa ja taas miljoonissa asunnoissa tällä salaperäisellä
hetkellä? Mikä on ihmisen suurin onni?

Minä nauran voitonriemuisesti, sillä tällä hetkellä sen kyllä tiedän.
Lähden astelemaan hiljaa pitkin kuutamoista piennarta kohti taloa, joka
tuolla vainioidensa keskellä uinuu yölevossaan. Omituisesti kuutamo
heittää syviä varjoja rakennusten suojaan, samalla kirkkaasti tuoden
esiin niiden vastakohdat. Hiivin kuin varas pihalle ja kuuntelen.
Kuuluu vain eläinten ääniä karjapihasta, ei mitään muuta. Tuuliviiri
vingahtaa hiukan -- se näyttää kohoavan taivaalle ihan loppumattoman
ylös. Hiivin edelleen hiljaa ja saavun erään akkunan alle. Istun
siihen ruohikkoon. Yölepakko tekee edessäni tiukkoja ja nopeita
käännöksiä. Se katoaa ja ilmestyy taas näkyviin, vilahtaa silmissäni
ja menee kuin ajatus. Harmajat ja pehmeät, kummitusmaiset yöperhoset
lentelevät ääneti hakien luonnon makeimpia mehuja. Katselen niitä,
mutta ajatukseni ja tunteeni ovat toisaalla. Sielussani vietän ihmisen
suurimman onnen palvelusta.

Se onni asuu tällä hetkellä tuossa huoneessa selkäni takana. Hymyilen
itsekseni ja mieleeni hiipii taas jotakin niin hellää, niin iloista
ja niin autuasta, että tunnen kohoavani yli kaiken. Mitä kuiskivat
pienet hengettäret siellä nuoren naisen päänpohjissa? Ne nauravat,
ne karkeloivat sen suuren valkoisen vuoteen ympärillä, ne tirskuvat
ja pitävät vakavaa neuvottelua piilossa vuoteen pään takana. On niin
turvallista ja rauhallista, niin vapaata ja onnellista, on niin
autuasta antautua hänelle, jota sielustaan ja sydämestään rakastaa ja
kunnioittaa.

Ja isänä, joka antoi pois nuoren naisen, on koko suuri luonto, joka
seisoo ulkona juhlallisena häävieraana. Nousen jälleen ja hiivin hiljaa
pois, viivähdän hetken kartanolla ja kuuntelen, kunnes pieni vingahdus
karjakartanosta herättää huomiotani. Hiivin sinne, saavun suurelle
takkiaismullokselle ja pysähdyn siihen. Edessäni on onnellinen perhe.

Vaivun mietteisiin siinä mahtavan äidin päänpohjissa. Mamma makaa
taas aivan rentonaan, ympärillään parvi toivorikkaita jälkeläisiä,
jotka ovat kasvaneet aina sammumattoman ja koskaan kyllääntymättömän
ruokahalun avulla. Luonto on tehnyt niiden äidissä ja nyt niissä
itsessä ikäänkuin esteistä välittämätöntä, hurjistunutta työtä,
ja saavuttanut loistavia tuloksia. Mutta ylemmin tyyneyden ja
välinpitämättömyyden ilmein maata röhöttää siinä itse mamma, silmät
kiinni, silavavuoret kauheasti paisuneina, nisät vieläkin runsaudesta
tiukkuen, mutta ainoana elonmerkkinä oikukkaasti kipristynyt ja silloin
tällöin liikahtava saparo. Mitä liikuttaa heitä maailma, mitä sen meno
ja pauhu? He ovat itse olemassaolonsa tarkoitus ja kaikkien heille
asetettujen ja asetettavien vaatimusten ja lupausten täyttymys.

Kuu hopeoipi puolueettomasti kaikki, kauneimman kukan, rumimman ja
likaisimman elukan. Se on niin ylhäällä ja kaukana, että elämän
erotukset häviävät sen silmistä ja se näkee vain luonnon yhtäläisyyden
ja syvimmän tarkoituksen: synnyttää elämää. Tämä kaikkea elollista
vallitseva päälaki luo maailmaan sen tenhon, jonka vuoksi ainoastaan on
mahdollista elää.

Elokuun ihmeellinen kuutamoyö kuluu kuin runo, kuin laulu, joka luo
satumaisen tunnelman kuulijan mieleen. Ja pohjana siinä tunnelmassa
on tuo sanoin tulkitsematon hellyys, joka tuoksuu nuoren ja puhtaan
rakkauden ympärillä.

       *       *       *       *       *

Mutta seuraavana sunnuntai-iltana sanoi Juho Evalle: "Huomenna lähden
Toivolan suolle." "Mene, mutta tule pian takaisin, sillä minulle tulee
muuten ikävä." "Koetetaan nyt, lapsi-kulta, olla järkeviä!" "En tahdo
ruveta koskaan kanssasi järkeväksi. Tahdon aina olla järjetön, katsoa
silmiisi ja nauraa, siihen unohtua ja siihen vaipua." "Se ei sovi
Soljalan emännälle." "Sopii se, eikö sovikin?"

Ja uusi elokuun ilta kietoi heidät jälleen heidän omaan, ainoaansa,
ihanaan ja valtavaan onneensa. Kaukana suristi kehrääjä, yölepakko teki
pihalla äkkikäännöksiänsä ja lentotemppujansa, yöperhoset lentelivät
hiljaa ja ahnaina hakien luonnon makeita mehuja, kuu valaisi kasteista
maata kimallellen ja välkkyen, toimeliaat porsaat olivat taas vaipuneet
lepoon mammansa viereen ja koko luonto ihmetteli, oliko näin suurta ja
ihanaa elon onnea koskaan nähty.



XIV.


Kun Juho taas vihdoinkin saapui suurelle työmaalleen, odotti häntä
siellä mieltä ylentävä näky. Suuret viemäriojat olivat valmistuneet ja
ruskea suovesi virtasi väsymättä, kuin kiirehtien, pois kauas jokea ja
merta kohti. Mutta ei siinä kyllin, vaan viemäriojien väliset suuret
palstat olivat ruvenneet särkymään saroiksi, jotka matemaattisen
tarkkoina kuvioina siinä lopullista kutsumustaan odottivat. Jo liikkui
tuolla toisaalla niiden pinnalla hevosia ja miehiä, jo kääntyi ilmoille
musta muta, jo kohosivat röykkiöiksi vanhat lieot ja kannot. Kun ne
ehtisivät kuivaa, eikä enää olisi pelkoa tulen painumisesta syvälle
suon mutaan, saisivat liekit tehdä tehtävänsä. Syysillan pimeys, joka
täällä erämaan yksinäisyydessä tuntui kaksin verroin painavalta,
väistyisi hetkeksi valtaisten nuotioiden viereltä, katsoisi niitä
kolkon salaperäisesti irvistäen, lennättelisi outoja, hiljaisia
yölintujaan, ääntelisi ja huokailisi synkkyydessään, huutaisi kaukaa
vaaran alta, hetteikkö-korvista, karmivalla, aavemaisella huuhkajan
äänellä, mutta olisi voimaton, ikuisesti voimaton. Sillä pimeys väistyy
ihmisen tieltä, jääden aina taistelussa lopultakin tappiolle, pakenee
kauas korpiin ja sieltä hampaattomassa raivossaan marmattaa kuin
kuoleva ilveskissa.

Juho antoi raikkaan tuulen hyväillä ohimoitaan ja nauroi itsemielessään
kuin voittaja. Hän oli todellakin ryhtynyt suureen taisteluun, pannut
siihen kaikkensa, tarmonsa, sitkeytensä, varansa, voimansa, ja tuossa
makasi nyt vihollinen antautuneena hänen jalkainsa juuressa. Hän
oli sotapäällikkö, joka tunsi tehtävänsä, hän oli valloittaja ja
taistelija. Jo vuoden perästä lainehtisi näillä saroilla sellainen
kaura, että huumaus täytti mielen sitä ajatellessa. Mutta paljon se oli
hänelle maksanutkin.

Paljon! Juho muisti tässä seisoessaan sen kiusauksen, joka
hänelläkin oli ollut, mutta jonka hän oli voittanut. Kun aika oli
suurilla vaiheillaan nostanut kaikkien maan tuotteiden hinnan ennen
uskomattomaan määrään ja kun hänen käteensä oli ruvennut kertymään
rahaa aivan summattomasti, oli hänet silloin vallannut peloittava
ahneus. Hän oli tullut kuin kuumeeseen, oli alituisesti laskenut
rahojaan, niihin rakastunut ja mustasukkaisesti niitä vartioinut ja
niitä yhä enemmän kokoon kasannut, alati miettien, mistä saada niille
parhaimman koron. Hän oli jo kovasti harkinnut maatilankauppoja, suuria
halko- ja metsäkauppoja, hänen mielessään olivat välähdelleet miljoonat
ja taas miljoonat, korot, osakkeet ja suuret arvoasemat. Hän oli tullut
ikäänkuin kuuroksi kaikelle muulle, itaraksi pienimmässäkin asiassa,
kovasydämiseksikin, ahnaaksi. Hän muisti, kuinka häpeällinen kullan
home oli ruvennut saastuttamaan hänen sieluaan.

Mutta sitten hän oli herännyt. Oli tullut isänmaan kohtaloissa eteen se
vaihe, jolloin kaikki oli pantuna yhden heiton varaan. Ja tuo temppelin
huipulle nouseminen oli avannut jälleen Juhon silmät. Oli kuin olisi
hänen vanha isänsä noussut haudastaan hänen eteensä ja sanonut: "Nyt on
tullut se hetki, jota varten suomalaiset ovat vuosisadat kärsineet ja
taistelleet. Nyt nouse ja viljele maatasi entistä suuremmalla voimalla,
sillä nyt jää koko työsi tulos isänmaasi hyväksi. Nyt ei enää sirukaan
siitä joudu sortajalle, kuten ennen!" Ja Juholle oli kuin leimauksena
valjennut se suunnaton lankeemus, johon hän oli ollut joutumassa,
se katala petos ja kavallus, isänmaanpetos, jonka hän oli ollut
tekemäisillään. Vapaa maanviljelijä itsenäisen Suomen kamaralla, hän on
aatelismies, hallitsija, isänmaansa vahvin, lopullisin ja kestävin tuki
sekä turva. Kuta paremmin hän työnsä tekee, kuta kultaisempina keinuvat
hänen peltonsa, kuta kauemmaksi pakenee niiden äärestä pimeä korpi,
sitä tanakammalla perustuksella seisoo Suomen vapaus ja itsenäisyys.
Se kallis saavutus oli uskottu hänelle, nimenomaan hänelle, Suomen
asemastaan ja tehtävästään tietoiselle maanviljelijälle. Hänen työnsä
oli siitä hetkestä alkaen pyhän legionan taistelua.

"Otsas hiessä pitää sinun syömän leipää." Kiitos, Luoja, siitä
kirouksesta, johon kaikkinäkeväisyydessä kätkit ihmiskunnan pysyvimmän
ennen. Sitä otsan hikeä höystää ihmisen suurin nautinto elämässä, työn
ilo, jota ilman elämän toivoisi heti loppuvan. Kuinka suurenmoista ja
yksinkertaista! Kymmenien tuhansien vuosien kuluessa ovat maapallon,
tämän avaruudessa järkähtämättömästi rataansa kulkevan arvoituksen
pinnalla aamuisin heränneet ihmiset, tarttuneet känsittyneillä
kourillaan kirveeseensä ja kuokkaansa, ja käyneet aarniometsän kimppuun
kuin pienet, naurettavan heikot hyönteiset. Viljelys on lisääntynyt
väkisinkin, maanosa toisensa jälkeen tuntee kirveen puittensa juurilla,
yhä karummat seudut alistuvat sen käskyn alaisiksi, kunnes vihdoin
pohjolan perukatkin viheriöitsevät. Viljelyksen laki on luonnon laki.
Kuinka naurettavan pieniä ja pinnallisia ovat muut ilmiöt sen rinnalla,
hetkellisiä häivähdyksiä verraten noihin miljoonien miljooniin
kuokkamiehiin, jotka aikojen aamuhämärästä saakka ovat aamulla varhain
nousseet, tarttuneet kuokkaansa, vuodattaneet otsansa hikeä ja illalla
painuneet väsyneinä levolle. Jos sielun silmä kirkastuisi ja näkisi
henget ympärillämme, niin olemattomiin häipyisivät kaikki muut tämän
miljoona-armeijan rinnalla, joka nousisi ja kumartuisi oudossa,
raskaassa tahdissa, jykevät selät kumaraisina, otsalta hiki tippumassa
maan mustiin multiin...

Kuin raivostuneena oli Juho temmannut auki laatikkonsa, ottanut
pankkikirjansa, lyönyt ne pöytään ja sanonut: "Maasta olet sinä tullut,
maaksi pitää sinun jälleen tuleman." Kaikki sijoittamattomat varansa
oli hän päättänyt panna maahansa, uusiin viljelyksiin ja parannuksiin.
Ellei niin tehty, köyhtyi maa, sillä näinä korkeitten hintain aikoina
oli siitä säälimättä puristettu viimeinenkin mehu, antamatta sijaan
vastaavaa määrää. Ja kuitenkin täytyi ohjeena maanviljelijällä olla
maan alituinen parantaminen. Paikoillaan olo jo merkitsi taantumusta,
vain yhtämittainen parantuminen edistystä. Jos maa laihtui, merkitsi se
kansallisvarallisuuden pienenemistä, sillä käteinen raha oli enemmän
tahi vähemmän näennäistä omaisuutta. Sekin lisääntyi arvossa sikäli
kuin maa parani. Siis työhön maan hyväksi! Se valkeni Juholle uudelleen
ihanaksi, aatteelliseksi päämääräksi.

Ja siitä alkaen oli elämä hänelle kuin taistelurunoa, jossa kauneus
yhtyi jännittävyyteen ja ottelun viehätykseen. Hän sai palkintonsa
aivan heti siitä ilosta ja kuulakkaasta mielenrauhasta, jonka tuottaa
työ oikealla uralla arvokkaan päämäärän eteen. Hän ei epäröinyt eikä
tuntenut epävarmuutta, häntä eivät horjuttaneet naapurien arvostelut,
kun he kauhistelivat hänen uhrauksiensa suuruutta. Hän nauroi heille
itsemielessään, noille kääpiöille, jotka elää nuhersivat päivästä
toiseen, älyämättä avata ympärillään olevia kulta-aarnioita. Ja hän
näki syrjästä mielihyvällä, kuinka naamat pitenivät, kun yht'äkkiä
huomattiin Soljalasta aivan silmissä paisuneen pitäjän napatalon.

Ja nyt hän oli korjannut kauneimman voittonsa hedelmän. Kuluneen
viikon hellät, huumaavat muistot tulvahtivat äkkiä hänen mieleensä
kuin hyökylaine. Hän valahti polvilleen ojan reunalle, näki mielessään
Evan lemmestä kosteat, polttavat silmät, tunsi uudelleen hänen
autuaan hellyytensä, hänen ihanan, antautuvan koskemattomuutensa ja
nuoruutensa, painoi kätensä silmilleen ja kuiskasi itsekseen kuin
suuressa tuskassa: "Voi Luoja, kunpa vain voisin kaiken tämän onnen
täydellisyyden ansaita!"

       *       *       *       *       *

Juholla, samoinkuin kaikilla niillä maanviljelijöillä, joilla ei
ollut riittävästi omaa perheväkeä, oli alituinen puute työväestä.
Irtolaisväki oli ajan hengen villitsemänä ja väärin kasvattamana
ruvennut maatyötä vieromaan. Se vieroi yleensä kaikkea työtä, koska
se arveli sillä hyödyttävänsä vain työn antajia, mutta erittäinkin
maatyötä, koska se vaati lujaa ruumiillista ponnistusta. Siksi se
koetti hankkia elatustaan kaikin mahdollisin keveämmin keinoin. Se
kävi kaupungeissa ja tehdaspaikoissa maistelemassa niitä töitä, se
koetti niin paljon kuin mahdollista hyötyä pienestä metsästyksestä
ja kalastuksesta, marjain poimimisesta ja sellaisesta, mutta vältti,
jos suinkin voi, pitempiaikaista lujempaa ja vakinaisempaa työtä.
Se luki lehdistään liikutuksella ja innostuksella "työn orjista" ja
"työn orjuudesta", kuvitellen itse kärsivänsä tuon ikeen alaisena ja
hautoen katkeraa vihaa kaikkia muita vastaan, vaikka itse asiassa
teki yhteiskunnassa pienimmän työmäärän. Hänen elämänlaatunsa ja
mielipiteensä veivät hänet usein rikollisuuteen, mutta rikoksiansa
hän ei sellaisiksi tunnustanut; ne olivat vain porvarillisen
yhteiskuntajärjestyksen kantamia hedelmiä, joihin nähden hän oli viaton.

Ammoisista ajoista oli Soljalankin liepeille kertynyt tällaista
irtolaisväkeä melkoinen joukkio. Ne olivat pyytäneet saada rakentaa
itselleen "huoneet" Soljalan maalle, ja siihen oli tavallisesti
suostuttu sillä ehdolla, että veroksi oli suoritettava isännän
määräämänä aikana vissit päivätyöt. Niin oli mäenrinteelle kertynyt
aikain kuluessa suoranainen harmaja tölli yhteiskunta, joka oli talosta
melkein kokonaan riippuvainen. Työväen puute johti siihen, etteivät
tölliläiset saaneet päätalosta rahalla juuri mitään, vaan kaikki, mitä
he pyysivät, annettiin päivätyöehdolla. Täten joutuivat tölliläiset
maksamaan tarpeensa useinkin liian kalliisti sekä velvoitetuiksi
jonkunmoiseen maaorjuuteen, joka vaikutti tavattoman ehkäisevästi
heidän lojaalisen ja positiivisen yhteiskuntatunteensa kehitykseen.
Ei voinut todella ikävämpää elämää ihmiselle ajatella kuin se, jota
nämä viettivät. Mitä suurin sosialistinen viisaus ja pöllöttely, viha
"verenimijöitä" ja porvarillista yhteiskuntaa vastaan kukoisti siellä
lian ja saastan, taikauskon, tietämättömyyden, viinanpolton, kielevien
akkojen, varkaiden ja lukuisana kuhisevan, ilman rakkautta siitetyn
ja synnytetyn lapsiparven keskellä. Siellä istui viisaana pönttönsä
nenässä kylän rajasuutari, ratkaisten yhteiskunnan vaikeimmatkin
pulmat kuin leikillä ja vuorenvarmana odotellen porvarillisen
maailman romahdusta, jolloin hänen, suutarin, kehittämä järjestelmä
vihdoinkin panisi asiat oikeaan järjestykseen. Siellä jahkaili kraatari
tuhatvuotisen valtakunnan tuloa, jonka hän oli tarkalleen laskenut
Ilmestyskirjan viitteiden mukaan, siellä harjoitti hiljaisessa
vaatimattomuudessa ammattiaan kylän ainoa, ruma, silmäpuoli portto,
keittäen kuljeksiville jätkille ja "valkoisen terrorin vainotuille
uhreille" makeata soppaa, siellä höyrysi kaikessa yksinkertaisuudessa
kotitekoinen viinapannu -- eipä ollut sitä luvattomuuden alaa, jota ei
olisi täältä tavannut. Yhtä vain ei tavannut: tarmokasta oman itsensä
ja asemansa auttamishalua.

Jo kauan oli tuo mäkitupalaisrypäs ollut Juholla kipeän huomion
esineenä, ja hän oli miettinyt ja harkinnut, miten saada se
hävitetyksi. Silloin kun maaseudun irtolaisväki hoksasi, ettei sillä
ollut omaa maata ja muodosti siitä asiasta voimakkaan kiihoitus-aseen
yhteiskuntaa ja maanomistajia vastaan, näytti Juho ensi kerran, mikä
mies hän oli. Hän kutsui ensiksi torpparinsa luokseen ja kysyi:

-- Haluatteko torppanne omiksenne?

-- Ka...

Saatuaan tämän kansallisen vastauksen selitti Juho heille
suunnitelmansa. Kukin saisi niin suuren alueen kuin mitä pieni
omintakeinen viljelmä tarvitsisi. Hinta saisi jäädä kiinnitetyksi
kuoletuslainaksi, maksettavaksi kymmenen vuoden kuluessa.
Erotuskustannukset maksaa torppari itse.

Useimmat ihastuivat ikihyviksi. He olivat mitä, joilla oli veressään
veto maahan ja jotka olivat kiintyneet maatyöhön ja jotka siitä
syystä olivat jääneet kylmiksi sosialistisille kurjistumisopeille,
tarmollaan ja ahkeruudellaan täten kavaltaen köyhälistön asian. Mutta
muutamat, joiden keskuudessa köyhälistön asia ja luokkatietoisuus
tuikki kirkkaimmillaan, hämmästyivät kovasti Juhon suunnitelmista.
He ymmärsivät selvästi, että täten he joutuisivat itsenäiseen,
vastuunalaiseen asemaan, hiukan niinkuin erilleen ryysyköyhälistön
riveistä, ja se ei tuntunut hauskalta. Sen kuultuaan löi Juho nyrkkinsä
pöytään ja sanoi kylmästi: "Joko suostutte, tahi lähdette! Kirjallista
sopimusta ei ole." Silloin ei auttanut muu kuin suostua.

Juho hymyili mielessään muistellessaan tuota tapahtumaa. Nyt olivat
nuo silloiset torpparit pikkuvarakkaita lohkotilallisia, mahdottoman
ylpeitä itsenäisestä asemastaan ja innokkaita uusien ja tuottavien
maanviljelystapojen harrastajia. Ja Juho oli huomannut, että noista
pikkutaloista, joiden väki oli maatyöstä mielissään, riitti hänelle
palkkalaisia melkoisesti, ettei päivätöiden menetys, kun hän oli
ruvennut käyttämään koneita niin paljon kuin mahdollista, tuottanutkaan
hänelle niin suurta haittaa kuin hän oli pelännyt. Näin oli Juho
ratkaissut kipeän kysymyksen ennen lainsäädäntötoimenpiteitä, ja oli
nyt siihen nähden ulkopuolella koko pulman. Kunpa sitä olisi tehty niin
aikaisin yleisemminkin.

Mutta mäkitupalaisrypäs oli ja kihisi siinä kuten ennenkin, siittäen
maailmalle yhä uusia mäkitupalaisia ja yhteiskunnallisten pulmien
ensiluokkaisia ja itseoikeutettuja ratkaisijoita. Toistaiseksi ei Juho
ollut tullut heihin puuttuneeksi, oli vain jyrkästi kieltänyt uusien
"huoneiden" rakentamisen, ja jos joku muutti pois, ostanut hänen
asumuksensa ja hävittänyt tahi myynyt sen entisille torppareilleen.
Hänhän olisi aikoinaan voinut häätää heidät kaikki, mutta sitä hän ei
ollut tahtonut tehdä. Siinä olisivat kuitenkin särkyneet omistajillensa
kaikesta huolimatta niin rakkaat kodit, siinä olisi ollut vahvasti
tunnottomuuden vivahdusta ja lopuksi: nuo töllien asukkaat olisivat
muuttuneet aivan täydellisesti irtolaisiksi, menettäen viimeisenkin
kiinnepisteensä, ja sitä ei Juho tahtonut. Hän päinvastoin halusi
kiinnittää heidät maahan, tehdä heistä sen kautta yhteiskunnalle
hyödyllisiä, tuottavia jäseniä.

Uusi torpparilaki, joka koski myös mäkitupalaisia, antoi kyllä Juholle
aseen käteen, mutta sitäkään hän ei voinut täyteen määräänsä käyttää.
Töllit oli rakennettu niin tiheään ja niin lähelle hänen parhaita
rintaviljelyksiään, ettei siinä voinut edes pieniä palstoja järjestää.
Muualla, kauempana, hajallaan, oli Juholla kyllä viljelyskelpoisia
maita, mutta saada mäkitupalaisiin sellainen tarmo, että he sinne
muuttaisivat uudisviljelijöiksi -- se tuntui vaikealta. Heidät täytyi
siihen kasvattaa, saada heissä heräämään rakkaus omintakeiseen elämään
maanviljelyksen varassa. Kauan oli Juho miettinyt, mistä löytää se
puristin, joka pakottaisi töllien asukkaat huomaamaan, että vain
tarmokas työ ja uupumaton ahkeruus oli ainoa keino, joka saattoi heidät
alennustilastaan nostaa, että kaikki työ, minkä he täten tekivät,
koitui kaikilta puoliltaan yksinomaan heidän hyödykseen.

Nyt viime aikoina oli tämä asia käynyt entistä polttavammaksi siksi,
että Eva suhtautui näihin mäkitupalaistölleihin toisin kuin mitä
tavallisesti talonemännät vanhasta tottumuksesta tekivät. Evan sydämen
täytti samalla sekä sääli että mitä syvin vastenmielisyys. Hän ei
voinut olla käymättä noissa tölleissä, ei voinut olla näkemättä
vaimojen ja lasten kärsimyksiä. Pienet kalpeat kasvot ja pyytävät,
anovat siniset silmät vainosivat häntä joka paikassa, kehtojen aina
itkevät asukkaat, jotka viettivät päivänsä kuumassa, ummehtuneessa
tuvassa, kärpästen kidutettavina ja saastaisten riepujensa
haudottavina, alati keinuen ja rytkyen vanhempien siskojensa hoidossa,
nostivat kyyneleet hänen silmiinsä. Kuka voi mitata sen kärsimysten
määrän, joka on maailmassa lasten osana? Kun köyhyys ja kurjuus,
vallalle pääsevä sielun villiytyminen tappaa vanhempien sydämestä
rakkauden, kun isä aamusta iltaan kiroaa köyhyyttänsä ja noita
"s--n kakaroita", jotka syövät nälän ajamina silmätkin päästä, kun
yrittelevän hengen ja ahkeruuden puutteessa, sydämessä vain sokea,
ylimalkainen viha ja kostonhimo, elämä käy synkkääkin synkemmäksi,
silloin joutuvat lukemattomia kertoja lapset, nuo kaikkeen pahaan
viattomat, kiukun ja tyytymättömyyden purkausten esineiksi. Kun Eva
silmät auki pitkin öitä mietiskeli kokemuksiaan töllien elämästä,
oli hän näkevinään, kuinka tuhannet ja taas tuhannet kalpeat lapset,
varhaisvanhat pojat ja näivettyneet tytöt, nostivat laihoja ja
läpikuultavia pieniä käsivarsiaan kuin vaistomaisesti iskujen,
tukistusten ja kirousten suojaksi. Yön pimeydessä näki hän tuon
kuvan oudon kirkkaana ja selvänä, hän näki lasten silmistä viljavina
vuotavat kärsimysten kyynelvirrat, heidän aran ja pelkäävän katseensa,
näki, kuinka heidän pienet sydämensä, jotka luonnostaan olisivat
olleet niin avoimia ja hedelmällisiä rakkauden kylvölle, vähitellen
elämän kovuudesta ja lemmettömyydestä paatuivat ja iskostuivat
kylmiksi ja pahuudelle alttiiksi -- silloin oli hänen oma sydämensä
kauhusta pakahtua. Niin hän kerrankin herätti miehensä ja sanoi kuin
hätääntyneenä: "Juho, miten voisimme muuttaa ja parantaa noiden
ihmisten elämän?" Ja kummastuneelle, vakavasti kuuntelevalle Juholle
oli Eva silloin avannut koko sydämensä, antanut koko inhimillisen
osanoton ja säälin tunteensa vapaasti pulputa esille ja lopettanut
sillä lausunnolla, että he, Juho ja hän, olivat tässä paljosta
vastuunalaisia. "Kohtalo on antanut meille kauniin palan isänmaamme
kamaraa, jossa voimme toimia ja vaikuttaa päämääriemme hyväksi.
Kohtalo on sen taas toisilta estänyt, heittäen heidät vastoin luonnon
pohjimmaista vaatimusta irralleen maasta, vaahdoksi, joka läikähtelee
ja lennähtelee ajan tuulien mukana ja myrkyttämänä. Voimmeko vastata
isänmaamme ja Jumalan edessä, jos välinpitämättöminä kuten tähän saakka
tuohon kaikkeen suhtaudumme? Emme, vaan juuri meidän velvollisuutemme
on koettaa herättää heidän sydämessään kiintymystä ja rakkautta niihin
samoihin arvoihin, jotka meille itsellemme antavat elämämme sisällön.
Tuo joukko tuossa mäen syrjällä on kuin paha ja märkivä paise Soljalan
ruumiissa -- siinä eivät auta enää salvat ja hauteet, siinä on tehtävä
leikkaus."

Katsellessaan tuossa suurten toivojensa työmaata tuli Juho tätä kaikkea
muistelleeksi, sillä hän tiesi hyvin, kuinka monen, lukemattoman
katkeruuden, vihan ja kateuden kirouksen saattamana ojurin lapio oli
tähän hänen suohonsa uponnut. Hän tunsi, että tässä suhteessa oli nyt
hänelle ratkaisun hetki koittanut, ja hän oli mielessään asettunut
Evan aatepohjan kannalle. Hän ymmärsi nyt, kuinka suunnattoman suuret
ja monipuoliset olivat nykyajan maanomistajan velvollisuudet ja
vastuunalaisuudet -- kaikki se väki, joka mikä minkin ehdon perusteella
asui hänen maallaan ja sai siitä tavalla tahi toisella elatuksensa,
oli suurin piirtein katsottuna isänmaan edessä hänen vastuullaan sekä
taloudellisesti että siveellisesti -- hän oli alueensa hallitsija,
jolla todellakin oli alamaisia, ja hänen oli vastattava siitä,
että alamaiset myös menestyivät. Ja olihan Suomessa korpia, jotka
odottivat viljelijäänsä, vaatihan Suomen uusi asema, ettei mitään
viljelymahdollisuutta laiminlyöty, olihan Soljalassakin siellä täällä
vielä runsaastikin mustia mujuja, jotka odottivat kiihkeästi Sampsa
Pellervoista, olihan tuossa kansaa, joka kyllä sarat kylväisi, kun se
viisaasti siihen johdettaisiin -- miksi ei hän sitä yrittäisi, siihen
ryhtyisi?

Ja siinä miettiessään kypsytti Juho sen suunnitelmansa, joka oli
oikeastaan jo vanha, mutta joka oli lepäillyt siellä jossakin takana,
astumatta todelliseen tietoisuuteen. Päivätyöjärjestelmän lopettaisi
hän heti, mutta antaisi aina työtä palkkaa vastaan. Kaikki, mitä
mäkitupalaiset tarvitsisivat talosta, saisivat he ostaa rahalla, kuten
muutkin. Jo tänä samana syksynä katsoisi hän heille maaltaan sopivat
palstat, ei suuret, vaan mieluimmin pienet, jossa olisi, suhteellisesti
metsää ja peltomaata, erotuttaisi ne ja jättäisi hinnan kiinnitetyksi
kuoletuslainaksi. Että vuotuinen kuoletus ja korko tulisi maksetuksi
ja into pysyisi vireillä, saisivat nämä uudet palstatilalliset vuoden
lopussa Soljalassa tekemistään töistä yhteensä ylimääräisen kymmenen
prosentin lisähyvityksen, joka olisi aina tervetullut lainan lyhennys
ja kiihoittaisi heitä pyrkimään työhön juuri Soljalaan. Heti kun hän
saisi paikat katsotuksi ja sopimukset tehdyksi, saisivat tölliläiset
ryhtyä raivaamaan peltotilkkuaan ja varustamaan valmiiksi rakennustensa
kivijalkoja. Ja hän, Juho, katsoisi, että rakennukset, kun ne sitten
talvella muutettaisiin, tulisivat samalla kunnollisesti korjatuiksi ja
siistityiksi. Hevoset kunkin muuttoa varten antaisi hän ilmaiseksi,
keväällä Evan lahjana kullekin emäkaritsan ja puolella hinnalla vasikan
sekä ensimäiset siemenet. Ja hän tukisi ja neuvoisi heidän talouttansa,
osoittaisi tarkoin, miten tuollainen pieni palstatila oli kuntoon
pantava ja mitä kaikkea se viisaasti hoidettuna tuottaa. Sittenhän
nyt olisi ihme, elleivät ihmiset saisi elämänintoa ja lakkaisi turhia
haaveilemasta. Ellei jostakusta olisi tällaiseen, jättäisi hän tietysti
lainansa hoitamatta ja joutuisi palstaltaan pois. Kelvotonta ainesta ei
voi väkisellä tehdä kelvolliseksi, vaan täytyy sen hävitä olemassaolon
taistelussa. Ja Juho tiesi, ettei asia tähän pysähtyisi, vaan opettaisi
Eva vuosien kuluessa näille pieneläjille suuren joukon tärkeitä
vähäpätöisyyksiä, jotka ennen pitkää kuin huomaamatta antaisivat heidän
jokapäiväiselle elämälleen uutta väriä ja viehätystä. Olisiko tämä
kaikki sitten hänen puoleltaan uhraus, vaikka hän antaisi maansa hyvin
halvallakin? Ei suinkaan, vaan hänelle koituisi siitä päinvastoin mitä
suurinta etua. Ensinnäkin häviäisi tuo tölliyhteiskunta kaikkine siinä
kukoistavme paheineen ja sen mukana se viha ja ukkospilven tapainen
tunnelma, joka alati pitää nyt mielialaa jännittyneenä. Toiseksi saisi
hän käyttämällä palkkatyöväkeä oikeutetun aseman vaatia ahkeruutta ja
tarmoa työtunteina, valita työväkensä, eikä tyytyä kuten ennen keneen
hyvänsä keskenkasvuiseen tyttöön tahi heikkovoimaiseen naiseen, joka
täytyi hyväksyä täydestä päivätöissä. Ja kolmanneksi vahvistaisi
hän paikkakunnallaan yhteiskuntaa säilyttävää ja rakentavaa ainesta
ja hävittäisi sosialismin ja sosiaalisen sairauden edellytyksiä. Ja
neljänneksi tulisivat melkoiset alat korpea otetuksi viljelykseen,
mikä kansalliselta ja kansantaloudelliselta kannalta olisi yhteisen
edistyksen voitto. Hänellä saattaisi aluksi olla työväen puutetta,
mutta hän toivoi yhä laajemmassa määrässä koneita käyttämällä sen
haitan korjaavansa. Ja hän aavisti, että Eva ennen pitkää saattaisi
väen kohtelun ja hoidon kannalta Soljalan sellaiseen maineeseen, että
siihen saapuisi työväkeä mielellään ja ennen muita. Etua hän siis
saattoi toivoa koko puuhasta, puhumattakaan siitä rauhasta, minkä hän
saisi palkakseen.

Ja kun Juho vihdoin meni työväkensä luo, aloittaen viikon tehtävänsä,
tunsi hän, että Toivolan suo oli sen vapautumisen kautta, johon
se oli tavallaan hänet auttanut, muuttunut hänelle kuin entistä
rakkaammaksi. Kun hän nyt katseli ja mittaili uusia sarkojansa ja
huomasi niissä piilevän vuosisataisen hedelmällisyyden ikäänkuin
kammitsan takaa vapautuneena astuneen päivänvaloon, tunsi hän äkkiä
terävällä talousmiehen vaistollaan, että hän oli laskenut oikein.
Juuri tästä hän saisi parhaan ja suurimman koron niille huikeille
summille, jotka hän siihen oli uhrannut -- saisi ja oli jo saanut.
Sillä jo sen kautta, että tämä suuri suo oli nyt täydelleen ojitettu
ja osaksi jo saroitettukin ja että sinne oli tehty kunnollinen ajotie,
saattoi hän jo tällä hetkellä, jos tahtoi, kirjoihinsa lisätä talonsa
kiinteistöarvoon kaksikertaa sen summan, minkä itse työ oli tullut
hänelle maksamaan. Tyhmä ja typerä on se maanviljelijä, joka lainailee
pois tahi piilottaa vanhaan sukkaan liiat rahansa, sijoittamatta niitä
oman maatilansa muodostamaan kiinteistöpankkiin.

Niin oli elämä tänä suvena karannut tavattomalla tarmolla Juhon
kimppuun. Se oli aluksi vilahduttanut hänelle sisäisen onnettomuuden
vaaraa, oli syössyt hänet kuoleman partaalle, mutta pelastanut hänet
siitä. Ja kuin korvaukseksi oli se lopuksi palkinnut hänet suuremmalla
onnella, mitä hän koskaan oli osannut uneksia. Hänen suonissaan virtasi
ikäänkuin entistä tulisempi elämänhalun mahla, ja hän oikein pelkäsi,
ettei hän ehtisi saavuttaa kaikkia niitä päämääriä, jotka kangastivat
hänen edessään kiehtovina, pehmeinä, lämpiminä kuin elokuun kutsuvat,
hämyisen kuulakkaat illat.

Kun Juho kallistui yksinkertaiselle vuoteelleen pienessä
metsäsaunassaan, katsellen kiukaassa ystävällisesti kiiluvaa hiilosta
ja kuunnellen yötuulen tohinaa korkeissa ylhäisissä petäjissä, tunsi
hän sydämessään sanomattoman suurta, intohimotonta, koko olemuksen
täyttävää rauhaa.



XV.


Kun Eva oli saanut isäntäväen puolen kuntoon, kohdisti hän huomionsa
väen tupaan. Soljalan pirttirakennuksessa oli kuten useimmissa
talonpoikaistaloissa pimeän etehisen toisella puolella pari kamaria,
jotka kuitenkin olivat tavanmukaisesti saaneet jäädä kaikenlaisen
romun säilytyspaikoiksi. Siellä oli vanhoja kengänrajoja, koreja
täynnä nahanviipaleita, astioita, vanhoja vaatteita, hevosenvaljaita,
työkaluja ja sensemmoista, kaikki mitä surkeimmassa epäjärjestyksessä.
Huoneitten seiniä oli joskus paperoitu vanhoilla Suomettarilla, mutta
olivat ne jo repeilleet rääsyiksi. Ummehtunut ilma ja sameat akkunat
tekivät huoneet vieläkin vastenmielisemmiksi.

Pirttirakennuksen ullakko oli kuten tavallista yhtenä ainoana
aukeamana, ilman lattiaa sekin, ja täynnä kaikenlaista vuosikymmenien
kuluessa kertynyttä rojua, vanhoja verkkoja, kalupuita, haravia,
viikatteen varsia, repaleisia kontteja, koreja. Vaikka katto
olikin hyvin loiva, oli siellä kuitenkin tilaa parille kokoliaalle
ullakkohuoneelle molemmissa päissä. Ja koska rakennus oli muuten
vielä luja, päättivät Juho ja Eva käyttää sitä sellaisenaan uusien
suunnitelmiensa toteuttamiseen. Timperien sahan suhina ja vasaran pauke
rupesikin pian kuulumaan Soljalan kartanosta.

Juho oli oikeastaan kummastunut siitä käytännöllisyydestä, jota Eva
osoitti. Kun hän itse oli ajatellut rakennuksiaan, olivat entiset
tuntuneet aivan kelpaamattomilta ja mielessä olivat kuvastuneet vain
suuret, komeat uutisrakennukset. Totta oli, että ne joka tapauksessa
tulisivat Soljalassa tarpeellisiksi, sillä entiset eivät enää kauan
kestäisikään, mutta Evan suunnitelmista Juho kuitenkin huomasi, että
siten menetellen pääsisi toistaiseksi aivan vähäpätöisillä kuluilla.
Ja se ilahdutti häntä, sillä taloudellisesti ajattelevana miehenä
olivat hänestä pohjaltaan vastenmielisiä sellaiset kulut, jotka eivät
tuottaisi mitään sanottavampaa korkoa. Jos rakennukset saatettaisiin
hyvään kuntoon, nousisi kyllä tilan arvo, mutta tuskin siinä suhteessa
kuin mitä ne olivat maksaneet, ja kirjanpidossa täytyi oikeastaan
niiden kohdalla tehdä vuotuiset poistot. Hän oli siis ihastuksella
hyväksynyt Evan ehdotukset ja hommannut hänelle tarpeellisen työväen.

Jälkeenpäin hän tuli ajatelleeksi, että tällainen menettely
oli muussakin suhteessa viisasta. Sai kokemusta, miten todella
käytännöllinen ja kodikas työväen asunto oli suunniteltava, eikä
ryhtynyt uudistuksiin umpimähkään. Uuden rakennuksen suunnittelu
todella vaadittua käytännön tarvetta vastaavaksi oli nimittäin Juhon
kokemuksen mukaan vaikeimpia asioita, jossa epäonnistuminen oli
useimmiten palkkana ja jossa kauniit ja ensi näkemältä sopivatkin
suunnitelmat ajanoloon saattoivat koitua ikäväksi vastoinkäymiseksi.
Antaapa Evan siis pienessä koettaa suunnitelmiaan, niin saadaan nähdä,
miten ne suuressa pitävät paikkansa.

Niinpä siis, kun syyskuun myrsky jo lennätteli kellastuneita lehtiä,
kun taivas päivät päästään oli alakuloisen harmajana purkaen
tihkusadettansa, kun työväki saapui kotiin märkänä ja viluisena, olivat
Evan suunnitelmat jo suurimmaksi osaksi toteutuneet. Soljalan pirtin
porras ja etehinen olivat muuttuneet, koko rakennus oli punaisine
seinineen ja kattoineen sekä valkoisine nurkkineen ja akkunalautoineen
kuin uusi ja hiveli silmää maiseman vihreätä taustaa vastaan. Porstuan
perällä oleva entisen keittiön ovi oli saanut akkunan, niin että
ennen pimeään etehiseen pääsi nyt edes hiukan valoa. Etehinen oli
siistitty ja siellä säilytettäville kapineille oli jokaiselle osoitettu
oma paikkansa. Kun tultiin pirttiin, sai pelätä, että kävisi kuten
Pahna-Liisalle, joka hämmästyksestä ei saanut sanaakaan suustansa.

Oven suussa oli ensinnäkin välttämätön pesulaitos, jonka kohdalta
sekä seinä että lattia olivat päällystetyt sinkkipellillä.
Pyyhenaulakko oli varustettu asianomaisilla huomautuksilla, jotka
alati muistuttivat siitä, että ellei niitä noudatettu, menetti
koko pesulaitos merkityksensä, muuttuen päinvastoin siivottomuuden
pesäksi. Seinät oli veistetty valkoisiksi ja peitetty alaosaltaan
laudoituksella, joka oli maalattu vaaleanharmaalla värillä. Katto oli
valkaistu liiman sekaisella liituvärillä, orret maalattu keltaisiksi.
Lattia oli höylätty sileäksi ja moneen kertaan maalattu keltaisella
öljyvärillä, joten sitä oli nyt helppo pitää puhtaana. Pitkin seiniä
oli kiintonaiset penkit, jotka oli maalattu tummanpunaisiksi.
Panemalla pohjamaaliksi punamullasta tehtyä öljyväriä ja antamalla sen
perinpohjin kuivaa sekä vasta sitten pyyhkimällä kertaansa hyvällä
lakkavärillä, oli saatu halvoilla kustannuksilla paksu, kestävä ja
kaunis väripinta. Samoin oli maalattu pirtin muut huonekalut, joihin
penkkien ja pitkän pöydän lisäksi oli ilmestynyt muutamia tuoleja
sekä karsinanpuolelle naisia varten pienempi pöytä. Uuni oli muutettu
sikäli, että siihen leivinuunin lisäksi oli tullut tupaan päin olevaan
nurkkaan avonainen takka, pohjalainen "piisi", jossa poltettiin kylmänä
aikana pystyvalkeata. Koko uuni oli valkaistu liituvärillä ja sen
päälle oli varustettu lauta kenkien kuivaamista varten. Molempain
pöytäin yläpuolella riippui yksinkertainen kattolamppu. Mutta pirtissä
oli vielä muutakin.

Huomiota herätti ensinnäkin seinällä oleva Suomen kartta. Eva oli
huomannut, kuinka peräti pintapuoliset ja huonot väen yleiset tiedot
isänmaastaan olivat. Kansakoulukurssi häipyi nuorten päästä melkein
olemattomiin muutamassa vuodessa, kun sitä ei virkistetty millään
jatkuvalla lukemisella, ja vanhemmilla, kansakoulua käymättömillä
ihmisillä oli hyvin hämärä käsitys kaikesta, mikä ulottui oman
paikkakunnan ulkopuolelle. Tällainen ahtaus näköaloissa oli omiaan
tekemään ahtaiksi kaiken yleisemmän ajattelun piirin, tekemään
omasta itsestä ja kaikista itsekkäistä pyyteistä henkisen maisemansa
keskipisteen. Eva toivoi, että aina esillä oleva isänmaan kartta
ikäänkuin johdattaisi ajatuksia ja keskusteluja sille kannalle, mitä
kansan ja maan kokonaisuus-etu vaatisi.

Sitten oli Eva hankkinut tuvan seinäkoristeiksi isänmaan historiaa,
maantiedettä ja maataloutta käsitteleviä havaintovälinetauluja, joita
sai opetusvälinekaupoista huokealla hinnalla, valmiiksi liimattuina
kestävälle pahville ja varustettuina kannakenauhalla. Samalla kuin
ne olivat sisällöltään opettavia ja erittäin helppotajuisia, olivat
ne taiteellisella maulla tehtyjä. Helsingissä oli Eva nähnyt, kuinka
ajattelevat vanhemmat olivat hankkineet tällaisia havaintotauluja
lastensa huoneen koristeiksi ja oli aina mielessään tuota toimenpidettä
kiittänyt.

Hän oli itsekin huomannut, kuinka aikuinenkin niitä katsellessaan
tunsi äkkiä viehättävää tiedonjanoa ja kuinka ne olivat herättäviä
muuten torkkuvalle ja toimettomalle ajatustyölle. Ja väki täällä maalla
oli monesti henkisessä suhteessa suorastaan lasten kannalla, joten
tällaisia opetusvälineitä saattoi pitää juuri täällä erittäin sopivina.

Se uudistus, josta Eva kuitenkin oli ylpein, oli tuvan kirjasto. Juhon
täytyi myöntää, että se oli aluksi tuntunut hänestä sekä tarpeettomalta
että turhalta ylellisyydeltä. Mutta Eva oli nyt saanut hänet niin
valtaansa, ettei Juhossa ollut hänen tuumiensa vastustajaa. "Ajattele
hiukan", oli Eva sanonut. "Kansakoulusta päästyään ei tällaisella
irtolais- ja palvelusväellä ole oikeastaan koskaan tilaisuutta saada
puolueetonta tietoa ja itsenäisen elämänarvostelun herättäjää ja
kasvattajaa. Työväkenä se sokeasti seuraa työväen johtajia, ainoat
sanomalehdet, joita se lukee, ovat tietysti ja luonnollisesti työväen
sanomalehtiä, ainoa kirjallisuus, jota se lehteilee, on sosialistista
kalenteri- ja kiihoituskirjallisuutta. Mitään vastapainoa ei ole,
sillä se valistuskirjallisuus, jota porvarillisten puolueitten ja
kustantajain toimesta on saatavana, ei tunge heidän piiriinsä. Mutta
jos te, maanomistajat, joiden tuvissa irtolaiskansa on vuosisatoja
majaillut, olisitte ajoissa uhranneet muutaman kymmenmarkkasen vuodessa
henkisen valistusvoiman hankkimiseksi väkenne käden ulottuville,
saattaisi moni asia suhteissanne heihin olla toisin, ja ympärillämme
elää onnellisempi, yritteliäämpi ja tarmokkaampi sukupolvi. Kansamme on
maailman lukuhaluisinta. Jo nyt käyttää se kirjallisuutta enemmän kuin
suhteellisesti mikään muu kansa, ja kuitenkaan eivät maanviljelijät
ole vielä missään oivaltaneet tätä velvollisuuttaan. He ovat olleet
siinä suhteessa surkean vanhoillisia. Heidän kannatti entisinä
köyhinäkin vuosina kyllä ostaa vuosittain viinaa, samalla kertaa
kun he pyörittivät pennosen soikeaksi miettiessään, kannattaisiko
tilata sanomalehti ja ostaa allakka tahi maamiehen kalenteri. Kaikki
muut kirjat, paitsi uskonnolliset, olivat lorukirjoja. Vasta sitten
kun uusi aika on temmannut heidät väkiselläkin mukaansa, kun se on
herättänyt heissä vastustamattoman uteliaisuuden ja kun kokemus on
osoittanut, että tiedon ja taidon aarteet ovat kirjoista usein sangen
helposti saatavissa, rupesivat he kirjoja ostamaan ja sanomalehtiä
tilaamaan. Mutta annoitteko ne väkenne hyödyksi myös? Ette, vaan ne
katosivat heti isännän kamariin, josta vain joskus joku repaleinen
sanomalehti eksyi väen puolelle ja silloinkin vain pyynnöstä, kun joku
paikkakuntaa koskeva ja lehtiin eksynyt uutinen oli herättänyt väenkin
uteliaisuutta. Näet nyt, Juho, minkä laiminlyönnin korjaaminen ja
isänmaallisen valistusvelvollisuuden täyttäminen tässä on kysymyksessä.
Suomea maanviljelijät ovat laiminlyöneet taistelun ja hyökkäyksen
tärkeällä, ehkä tärkeimmällä rintamalla, ja siksipä onkin vihollinen
päässyt lujasti leiriytymään heidän omien kotiensa seinäin sisälle.
Mikä siitä on ollut seurauksena, sen kyllä muistat ja tiedät äsken
kuluneitten aikojen vaiheista. Luoja suokoon, ettei taistelu enää olisi
liian myöhäistä."

Ja Juholle oli asia selvinnyt kaikessa tärkeydessään ja laajuudessaan.
Oikeastaan se oli ollut hänelle mielen pohjalla selvänä aina, mutta
jotenkuten se oli jäänyt. Hän rupesi nyt Evan rinnalla toimiessaan
ymmärtämään, että hänessäkin oli liian suuri annos suomalaista
hitautta ja saamattomuutta, että ilman herättäjää ja henkistä vireillä
pitäjää moni hyvä aie olisi häneltä jäänyt ja unohtunut arvellessa
ja päätä käännellessä. Mistä oli Eva saanut kaikki nämä ajatuksensa
ja uudistussuunnitelmansa? Mistäpä muualta kuin siitä, että hän oli
sivistyneen henkilön avoimella silmällä jo lapsuudesta saakka seurannut
maalaiskansan elämää ja tullut huomaamaan ne puutteet, joista se joka
päivä kärsi. Ja mistä sai hän uupumattoman intonsa? Mistäpä muusta kuin
siitä, että hän oli palavasti isänmaataan rakastava, edistykseen ja
onneen, luokkia tuntemattomaan lähimäisen rakkauteen pyrkivä henkilö.
Juhon täytyi myöntää, että Suomen suomalainen, todella sivistyneen
nimen ansaitseva sääty, elipä se kaupungissa tahi maalla, oli koettanut
aina parhaansa mukaan toimia tällaisena kansan henkisenä herättäjänä,
ja että mikäli maalaiskansan vastenmielisyyteen kaupunkilaisia ja
kaupunkilaisuutta kohtaan sisältyi vierautumista tästä säädystä, oli
suuri sivistysvaara tarjolla. Maalaiskansan oli varottava, ettei se
tullut menestyksestään itserakkaaksi ja rikkonut välejänsä maansa
sivistyneistön kanssa -- muuten se saattaisi jäädä vaaralliseen
henkiseen eristäytymistilaan.

Tältä aatepohjalta oli lähtöisin Evan puuha perustaa väkensä
tarpeeksi kirjasto ja siinä tulivat hänen kirjalliset tietonsa
hyvään tarpeeseen, kun ne yhtyivät Juhon käytännöllisyyteen.
Kirjastoon valittiin ensinnäkin isänmaan historiaa helppotajuisesti
valaiseva kuvitettu teos ja vastaava teos yleisen historian alalta,
sekä niitä täydentämään kirjallisuutta, joka valaisi ja selvitti
Suomen itsenäisyystaistelun vaiheita. Sen jälkeen piti Eva tärkeänä
saada kokoelmaansa helppotajuista, ihmisen siveellisen arvon ja
itsekasvatuksen kehittämiseen kohdistuvaa, osaksi viehättävästi
ja keskustelevasti uskonnollistakin kirjallisuutta. Juho lisäsi
tähän eräitä yleistajuisia, maatalouselämän merkitystä ja tärkeyttä
selvittäviä teoksia, sekä vielä muutamia käytännön kirjoja veiston,
maalauksen, seppyyden ja muun sellaisen maalla tarpeellisen taidon
alalta. Terveydenhoidon alaa edusti kansantajuinen lääkärikirja.
Kaunokirjallisuus käsitti sellaisia kotimaisia teoksia, jotka mikä
miltäkin kannalta valaisivat Suomen kansan vaiheita ja pyrkimyksiä, ja
olivat omiaan ohjaamaan lukijaansa isänmaanrakkauteen ja yhteishenkeen.
Helppotajuinen kansantaloudellinen ja valtio-oppia käsittelevä teos
oli lopuksi tarkoitettu selvittämään lukijalleen niitä maailman
talouselämässä vallitsevia lakeja, joita ei voi loukata aiheuttamatta
taloudellisen elämän pysähtymistä ja siitä koituvaa kurjuutta, ja
niitä yhteiskunnan valtiomuotoja, jotka olivat vuosisatain kuluessa
ikäänkuin talouselämän salaisina johtopäätöksinä kehittyneet ja
muodostuneet sille perustalle. Kuvitetut luonnontieteelliset teokset
lopuksi täydensivät kirjaston. Tämän valikoiman oli Eva tehnyt tarkan
harkinnan jälkeen. Kirjat, sidottuina lujiin kirjastokansiin, olivat
nyt tuossa seinällä, yksinkertaisessa, mutta aistikaspiirteisessä
kaapissa, joka oli varustettu lasiovilla. Jokainen teos oli numeroitu
ja siihen kirjoitettu näkyvästi nimilehdelle: "Soljalan väenkirjasto.
Luettuasi pane paikoilleen. Pidä kirjoja puhtaasti ja hellävaroen."
Kaapin sivulla riippui nuoraan sidottu kynä ja alaosassa, pienessä
laatikossa, oli kortteja, joista kukin lainaaja otti yhden, kirjoitti
siihen kirjan ja oman nimensä sekä päivänmäärän, ja pisti kortin sille
paikalle kaappiin, missä kirja oli ollut. Näin näki heti, mitä kirjoja
oli poissa ja kenellä. Lisäksi oli kaapissa täydellinen luettelo ja
oli koko kirjasto isäntärengin vastuulla. Hänen piti tarkastaa, ettei
kirjoista yksikään kadonnut, ja jos niin tapahtui, koota sen hinta
sakkorahoina joko huolimattomalta lainaajalta tahi koko talonväeltä
yhteensä. Tähän olivat kaikki suostuneet.

Mutta sitten oli ollut tilattava myös joku sanoma- ja aikakauslehti
väkeä varten, ja siinä oli Juholle tullut pulma eteen. Paikkakunnan
lehdeksi valitsi hän tietysti oman puolueensa paikallisen
äänenkannattajan, mutta entä sitten? Hän huomasi nyt ensi kerran, että
suuret porvarilliset pääkaupungin lehdet, joista hän olisi mielellään
jonkun väelle tilannut, olivat toimitetut liian korkeaa henkistä
tasoa varten, jotta tavallinen oppimaton ja yksinkertainen työmies
olisi niitä voinut ymmärtää. Niiden artikkelit edellyttivät paljoa
suurempaa tietomäärää kuin mitä työväellä oli, niissä käytettiin
liian vaikeatajuisia, jopa vieraskielisiäkin sivistyssanoja, liian
mutkikkaita lauseita, että työväki ja yleensä pienen tietomäärän
saanut, ahtaassa maalaisympäristössä, kovassa työssä ahertava henkilö
olisi niitä edes jaksanut lukea, saati sitten pohtia ja ymmärtää. Ja
sitten: niissä ei käsitelty työväenrientoja ja asemaa juuri milloinkaan
muussa yhteydessä kuin milloin tuli väittelyä työväen sanomalehtien
kanssa, ei käsitelty työväen elämän sisäisiä, pieniäkin asioita, ei
annettu tulla näkyviin sen harrastuksen ja osanoton kovempiosaisia
kohtaan, joka kuitenkin yhteiskunnassamme kaikissa piireissä vallitsee,
vaan kirjoiteltiin kylmästi, terävästi ja ansiokkaasti vain oman
ryhmän henkisesti valveutuneinta osaa varten. Juho huomasi, kuinka
tarpeellinen yhteiskunnassamme olisi ollut sanomalehti, jota olisi
toimitettu nimenomaan alemmalla kehitysasteella olevia varten,
kansantajuisesti ja keveästi, positiivisesti harrastamalla työväen
elämää, tunkeutumalla sen sieluun ja sen koteihin, teeskentelemättä
mitään sosialismia, vaan avoimesti osoittamalla, mitä porvarillinen
yhteiskunta tahtoo ja voi tehdä sekä tuntea työväen asiassa. Työväkeä
ei luultavasti aluksi saataisi tällaista lehteä tilaamaan, mutta
työnantajat sitä varmasti pian tilaisivat työväelleen, ja sitäpaitsi
sitä pitäisi jakaa ilmaiseksi -- miljoonia kannattaisi siihen uhrata.
Mutta sitä ei olisi annettava minkään estetisoivan herrasmaisterin
toimitettavaksi, vaan sen johtoon olisi saatava lujaluontoisia,
rehellisiä, nimenomaan työväen omasta piiristä kohonneita,
ihmisrakkauden työhön antautuneita voimia, joille tämä työ on sinänsä
päämäärä, eikä mikään vipusinlauta omien, itsekästen ja salaisten
pyrkimyksien hyväksi. -- Lopuksi Juho ratkaisi asian siten, että päätti
säännöllisesti lähettää oman lehtensä väentupaan, luettavaksi, jos
kelpaa ja näyttää mieltä kiinnittävän.

Sama pulma koski myös kuvitettuja aikakauslehtiä. Niiden kirjavassa
parvessa ei ollut enää ainoatakaan, joka olisi toimitettu esimerkiksi
sellaisessa siveellisesti vakavassa, mutta samalla aina huvittavassa ja
hauskasti opettavassa hengessä kuin aikoinaan Kyläkirjaston Kuvalehti.
Ne olivat levottomia ja periaatteettomia heijastuksia maailman
kirjavista tapahtumista, aikansa peilikuvia pelkän uteliaisuuden ja
sensatsionihalun tyydyttämiseksi. Tässäkin oli olemassa sama vika kuin
sanomalehtiin nähden, mikä oli vakava seikka, kun ottaa huomioon,
kuinka tärkeä ja vaikuttava sivistykseen vipuava tekijä hyvin ja
kansantajuisesti toimitettu kuvalehti on. Ja että sillä olisi työväelle
merkitystä ja arvoa, täytyisi siinä seurata sen elämää lämpimin sanoin
ja lohdullisin kuvin. Juho huomasi tässäkin, kuinka suunnattomasti
porvarillinen yhteiskunta oli laiminlyönyt velvollisuuksiaan ja oli
siten sokeutensa vuoksi osaltaan syypää isänmaansa yhteishengen
toivottamalta näyttävään rikkinäisyyteen. -- Väelle huviksi oli Juho
sitten sentään erään halvan kuvalehden joukosta valinnut.

Katsellessaan nyt ensi kertaa Evan uutta pirttiä täydellisesti
valmiina, muisteli Juho näitä seikkoja ja tunsi olevansa iloinen
ja tyytyväinen. Hän pani vielä tuvassa merkille yksinkertaisen,
isänmaallisten miesten ja naisten muotokuvasarjan, joka nimineen oli
siinä kuin uteliaisuutta herättämässä, huomasi hauskat ikkunaverhot,
puhtaat ikkunat ja ikkunalaudalla punavalkoisina väritäplinä
heloittavat kukkivat palsamiinit, sekä lähti pirtin uunin vierestä
meneviä portaita myöten ylös ullakkohuoneeseen.

Niin -- se oli Evan suuri keksintö. Hän oli hävittänyt kamalat
sängynrumilaat pirtistä, antanut laittaa pirtin ullakolle suuren
kamarin ja sisustanut sen renkien makuuhuoneeksi. Toisessa päässä
rakennusta oli ullakolla naisten makuuhuone, jonne päästiin omia
portaitaan myöten naisten kamareista etehisen toiselta puolen.
Keskellä oli aukea ullakko tavarain säilyttämistä varten; sinne
veivät omat portaat etehisestä ja valoa se sai kattoon puhkaistusta
"pääty-ikkunasta", "kaavelista". Kun Juho saapui renkien
makuuhuoneeseen, kohtasi häntä hauska näky.

Seinät olivat laudoitetut ja maalatut vaaleanharmaiksi, lattia
samalla värillä. Katto oli tehty reunuslaudoista, pyyhitty ensin
liimavedellä ja sitten öljytty. Yhteen nurkkaan oli reunuslaudoista
tehty useita eri pieniä kaappeja, miesten vaatteiden ja omien
tavaroiden säilytyspaikaksi. Istuimina oli jykeviä tuoleja, jotka
Eva oli tätä tarkoitusta varten teettänyt. Ikkunan edessä oli pöytä
ja siinä kirjoitusvehkeet. Seinillä oli jokunen tunnetun suomalaisen
muotokuva hauskoissa, joskin vaatimattomissa kehyksissä. Juho huomasi
täällä saman kuin alhaalla pirtissäkin: ikkunaan oli tehty yläosaan
terveysikkunalaite; sitäpaitsi oli täälläkin ilmanvaihtoluukku. Eniten
herättivät Juhon huomiota kuitenkin vuoteet.

Ne oli tehty pohjalaiseen tapaan kiintonaisiksi ja päällekkäin,
nurkkapatsaat somasti koristettuina ja maalattuina. Päiväksi saattoi
ne peittää keveillä ylhäältä alas riippuvilla uutimilla. Juho tempasi
uutimet syrjään ja katsoi vuoteisiin. Patjassa oli olkitäyte.
Päänalaisissa oli toisissa höyheniä, toisissa ruovonpäitä, kun ei
höyheniä ollut kaikille riittänyt. Patjan ja päänalaisen peitti
suuri, valkaisemattomasta liinasta tehty lakana, joka oli merkitty
Soljalan merkillä ja numeroitu. Peitteenä oli viltti, joka sekin
oli merkitty ja numeroitu. Juho tiesi, että vanhat vuodevaatteet ja
raanut olivat parhaillaan ankaran puhdistuskurssin alaisina ja että ne
pantaisiin talteen siksi, kunnes kylmä vuodenaika pakottaisi antamaan
lisäpeitteitä. Juho hymähti mielessään. Huone oli kodikas, sitä ei
voinut kieltää, ja hauskalta tuntui varmaankin renkipojista palata
työstänsä tällaiseen kotiin. Mutta niinhän tuli ollakin. Hän meni
jälleen alas ja naisten puolelle.

Mennessään vilkaisi hän etehisen peräkamariin, joka oli ennen
ollut keittiönä. Hän tunsi sen jo, sillä hän oli ollut itse sitä
kalustamassa. Siellä täällä hajalla ajelehtineet puusepän työkalut,
viilat ja sellaiset, oli nyt koottu tänne erikoiseen työhuoneeseen,
korjattu täyteen kuntoon ja järjestetty eri säilytyspaikkoihin, kuten
verstaassa ainakin. Kattoon oli orsille pantu kuivamaan lautatavaraa
ja kalupuita, etteivät ne enää olisi ainaisessa hakemisessa kuten
ennen. Juho tunsi, että jo tuon huoneen näkeminen oli omiaan panemaan
sormet kihelmöimään halusta yrittää jotakin. Kätevyys oli ennen ollut
suomalaisen ylpeys ja kunnia.

Kun Juho saapui naisten huoneisiin, joina olivat nuo ennen mainitut
kaksi kamaria ja makuuhuoneena niiden yhteydessä oleva ullakkohuone,
herätti hänen huomiotaan, paitsi yleistä kodikkuuden tunnetta,
oven suussa oleva suuri kaappi ja perällä huonetta -- rukki ja
kangaspuut. Molemmat oli Eva löytänyt kuin muinaismuistoina ullakolta,
oli korjauttanut ne ja siirtänyt tänne naisten huoneeseen. Niiden
näkeminen herätti Juhossa hauskan mielikuvan menneitten talvi-iltain
kotoisesta elämästä puhdetöiden ääressä. Ne ajat tuntuivat kuuluvan
niihin asioihin, joita ei enää takaisin saa, vaikka kuinka toivoisi ja
koettaisi.

Mutta tuo kaappi -- niin, Juho tiesi, mitä varten Eva oli sen
hankkinut. Koko tätä pirttielämän ylläpitoa varten oli Eva ottanut
erikoisen palvelijattaren, nuoren tytön, jolle hän oli tarkkaan
teroittanut tahtonsa ja kaikki määräyksensä. Kun väki tuli aamuisin
alas makuuhuoneistaan, oli tytön velvollisuus tuulettaa huoneet ja
makuukset, korjata vuoteet, pyyhkiä pölyt ja puhdistaa lattiat märällä
rievulla. Kun väki oli hävinnyt töihinsä alahuoneistakin, oli hänen
velvollisuutensa puhdistaa nekin. Kun väki oli tehnyt jotakin talolle
tarpeellista sisätyötä ja roskannut huoneita, oli tytön asia siivota
jäljet. Hänen tuli yleensä vastata siitä, että väen puoli pysyi siinä
kunnossa, mihin Eva oli sen aikonut, ja hänen vastuullaan olivat
erikoisesti väen puolen vaatteet, lakanat, pyyhinliinat ja muut.
Suuresta kaapistansa, jonka avaimet olivat hänen hallussaan, hän
määrä-aikoina antoi puhtaita, järjesti pesut ja ilmoitti tarkoin Evalle
hallussaan olevista asioista. Juho huomasi nyt, kuinka välttämätöntä
tämä kaikki oli ja kuinka tämä järjestys ikäänkuin rikastutti ja
henkevöitti hänen talonsa elämää.

Hän meni vihdoin sisälle, huomaten mennessään, että tyttö sateisen
ilman vuoksi latoi puita piisiin sytyttääkseen siihen väen tullessa
pystyvalkean.



XVI.


Myöhäissyksyn alakuloiset tunnelmat ympäröivät Soljalan taloa. Väliin
selkeni taivas, aurinko loisti huikaisevan kirkkaasti ja metsät
sekä maat upeilivat kirjavassa väriloistossaan. Sirkka heräsi vielä
soittamaan pientareen reunassa, jota aurinko kuivasi ja lämmitti,
parvina metsissä kiertelevät urpiaiset, tiaiset ja käpylinnut pitivät
virkeätä ja toimeliasta siritystään, ja taivas tuntui kohoavan niin
loputtoman korkealle. Mutta sitten tuli jälleen itäinen tuuli, kohotti
savenharmaita pilviä kuin synkkää seinää, humisi surumielisesti
ruohikossa, metsässä, ohdakkeen kukan kuivuneissa haivenissa,
tuiverteli vihaisesti kellastuneita lehtiä, ja rupesi lopuksi
purkamaan loputonta tihkusadetta, joka harmaana, märkänä vaippana
laskeutui kaikkialle. Alakuloisuus hiipi sen mukana ihmistenkin
mieleen, vaimentaen puheen, suurentaen vastoinkäymiset ja pienentäen
myötäkäymisten arvoa.

Lapsuudestaan saakka oli Juho rakastanut metsänkäyntiä, ja riistäytyi
vieläkin joka syksy jonakin varhaisena aamuna pyssyineen harhailemaan
Soljalan saloille. Hänen intohimonansa ei ollut niin paljon riistan
saanti kuin ne yksinäiset, kuulakkaat metsätunnelmat, jotka tulivat
siellä kulkijan osaksi, se raitis tuuli, joka siellä erikoisemmin ihoa
hyväili, ne kouralliset metsäraikkaita puolukoita, joilla mäenrinteet
häntä houkuttelivat. Hän oli aina tuntenut, että hän oli harvoin ollut
niin vastakkain ja kahden kesken koko elämänsä kanssa kuin yksin
suurella salolla, joka siinä hiljaisena ympärillä seisoi ja katsoi
salaisilla silmillään. Oli kuin olisi hän siellä noussut korkealle
kukkulalle, josta hänellä oli esteetön näköala menneisyyteen ja jossa
hän sai sieluunsa aavistuksen tulevaisuudesta. Hän veti syvään henkeään
ja nautti.

Se, jonka sielu on avoin luonnon tunnelmille, nauttii niistä kaikista.
Ihana on kirkas keväinen luonto, ihana kesän helteinen ja autereinen
päivä, korkean juhlallinen syksyn kuulakkuus, mutta sieluani kiehtoo
kuitenkin enemmän kevätyön salamyhkäinen hämäryys, kesäyön kiihoittava
lämmin ja syksyn kirjavaloistoinen alakuloisuuden pohjasävel. Sen
pyssyni piipussa korvani juuressa hiljaa humiseva tuuli, sen pehmeään
harmauteen vaipunut sadeluonto, sen hedelmällisyytensä jälkeen
riutuva ja lepoon asettuva voima -- kaikki se valaa sieluuni kirpeän
makeaa nautintoa, joka on sukua kärsimysten sovitushetken suurille
tunnelmille. Se herättää sielussani valveille syvimmät inhimillisyyden
tunteet, avartaa elämänymmärrys-kykyäni, saa minut tyynenä ja
lujana, avoimin katsein, ottamaan vastaan kaikki, mitä sen laineet
lakkaharjoillaan eteeni kantavat.

Juho oli kulkenut metsissään aamuvarhaisesta saakka. Äsken oli suuri
ukkometso tömähtänyt lentoon hänen edestään. Vilauksessa oli pyssy
lennähtänyt poskelle ja raskaasti oli iso lintu pudonnut maahan.
Vieläkin tuntui, kuin olisi hiljaisuudessa räikeältä kuuluneen
pamauksen kaiku kimmahdellut vaaran kyljestä toiseen. Juho korjasi
saaliinsa ja läksi nousemaan Soljalan vuorelle, josta hän saattoi nähdä
kuten kuningas koko valtakuntansa.

Katsellessaan sieltä tuttuja maisemia ja antaessaan tuulen kuivata
hiestyneitä ohimoitaan, tunsi hän yht'äkkiä savun hajua. Hän teroitti
huomiotaan, tunnusteli, kuunteli ja katseli.

Savu tuli selvästi tuolta Nälkäkorvesta päin. Juho arvasi asian ja
lähti kulkemaan sinne varovaisesti ja hiipimällä. Hän meni hyvin
hitaasti, kuin intiaani sotapolulla. Korpi tiheni tihenemistään,
suuret kuuset kasvoivat valtaisena muurina hänen ympärillään, pitkät
naavat hiljaa heiluen tuulessa kuin parrat. Äkkiä kuuli Juho edestään
risun rasahduksen, tunsi voimakasta savun katkua ja kuuli vihdoin
matala-äänistä puheen sorinaa. Hän hiipi lähemmäksi puiden suojassa,
kunnes näki vihdoin koko tehdasalueen. Aivan oikein! Asia oli niin,
kuin hän oli mielessään jo arvannut.

Sattuma oli tuonut hänet sille paikalle, josta jo muutaman kuukauden
kuluessa oli kirkas siunaus vuotanut koko Soljalan seutukunnalle.
Hiljaisena virtana se oli valunut isäntien ja itsellisten kurkkuihin,
näkyvänä seurauksena jokunen humalainen lauantai-yönä kylän raitilla,
pari tappelua sekä muutama puukotus. Mutta näkymättömänä seurauksena
siitä oli se yleinen, vähitellen kypsynyt mielipide, että herrat
laatikoot lakejansa Helsingissä miten haluavat, me korpien kansa
täällä käytännössä ratkaisemme, mitä me niistä herrain laeista
noudatamme. Se oli tullut näkyviin kieltolain toteuttamisessa ja
vaikuttaisi varmasti lain kunnioituksen höllentymiseen yleensä.
Katkeruudella oli Juho monta kertaa sen mielessään todennut. Hänen
käsityksensä mukaan oli lainlaatijan tehtävä kulloinkin tulkita
ne oikeuskäsitykset, jotka kansan keskuudessa kehitys ja käytäntö
olivat olosuhteiden pakosta ja mukana jo voimaan saattaneet, mutta ei
ennakolta koettaa lain ja rangaistuksen kirjaimella iskeä käytäntöön
teorioja, joilla ei vielä ollut kehityksen ja yleisen halun ja
pyrkimyksen vaatimusta perustanansa. Siirtyminen kieltolakiin ilman
totuttavaa väliastetta oli ollut erehdys. Mutta, ja siinä ilmeni taas
jyrkkänä Juhon käsitys kansalaisen velvollisuuksista valtiotansa ja
sen ylläpitäviä voimia kohtaan, kun eduskunta sen kerran oli laiksi
säätänyt, oli sitä myös ehdottomasti noudatettava, siksi kunnes sama
eduskunta toisin päättäisi. Ja kansan edesvastuuntuntoisten ainesten
välinpitämättömyyden tässä suhteessa tulkitsisivat edesvastuuttomat,
repivät piirit, vastaisuudessa monella tavalla omien lainrikkomustensa
puolustukseksi.

Juho oli arvannut oikein, keitä keittäjätkin olivat. Rellu-Heikki ja
Mattilan Salmo siinä keittovehkeittensä ääressä puuhailivat. Pataan
ammennettiin juuri parhaillaan uutta rankkiannosta ja Salmo laitteli
jäähdyttäjään uutta kylmää vettä. Kuusen juurelle oli tehty havukotus
ja sen edessä suitsusi nuotion jäännös ja kiehua molski perunapata.
Rankkiamme ja pienet nassakat, kannon päässä puujalkainen pikari ja
pullo, täydensivät paikan kalustoluetteloa. Näki selvään, että siinä
oli asuskeltu ja toimittu jo kauan. Rankkiammeen kyljessä huomasi Juho
naapurinsa puumerkin. Hänen poskiaan rupesi kuumentamaan.

-- Jaa-ah! sanoi hän painavasti ja astui esille piilostaan.

-- Perr...! kirahti Salmo, jyrkkäpiirteinen, havutukin kyljestä
veistetty vanhapoika, ja lähti siltä sijaltansa pakoon, niin että
kuusikko lakosi hänen edessään. Juhoa nauratti. Hänestä oli hyvä, että
Salmo näin kiireesti vetäysi erilleen pelistä, sillä hän piti hiukan
Salmosta. Kun hän kerran oli nuhdellut Salmoa juopottelusta, oli tämä
ikäänkuin siveellisesti suutahtaneena sanonut:

-- Kyllä sitä tarttee olla joskus päissään -- se on Jumalankin tahto
näissä hämäläisissä maalaisoloissa!

Mutta Rellu-Heikki, Juhon mäkitupalaisia, joka kierteli maailmalla,
mutta ei välittänyt mistään kunnollisesta työstä, jos suinkin
siitä pääsi, herpausi patansa ääreen sanattomaksi ja jalattomaksi,
rankkikauha tutisten kädessä. Juho tiesi vanhastaan, että Rellu-Heikki,
joka oli väliaikoina kiivas sosialisti ja maailmanparantaja, halveksi
täydellisesti kaikkia porvarillisen yhteiskunnan lakeja ja asetuksia,
jotka hänen mielestään olivat vain herrain keksintöjä köyhän kansan
vapauden rajoittamiseksi ja kuristamiseksi. Koko hänen elämänsä oli
ollut yhtämittaista ylitsekäymistä ja "rellausta", ilman pienintäkään
kunnon miehen yritystä. Paljon oli Juholla jo ollut harmia hänestä ja
hänen joukostaan, ja usein hän oli miettinyt, millä saada Heikistä
sellainen ote, joka pitäisi. Hän tiesi, että sakot ja pienet
vankilassa-käynnit eivät mieheen tehonneet, vaan tarvittiin hänen
luontonsa lannistamiseksi joku tuntuvampi opetus, sellainen jyrkkä
seinä, joka kerralla löisi hänet maahan ja täyttäisi hänen sielunsa
ikuisiksi ajoiksi arkuudella ja pelolla. Juho tunsi siinä häntä
katsellessaan, että yhteiskunnan oli turha koettaa kasvattaa moisia
miehiä käräjätuvilla, pykälillä ja vankiloilla. Ei, vaan toisenmoista
voidetta siinä tarvittiin.

Ja Juho ei siekaillut. Pistäen pyssynsä syrjään tarttui hän
kauhistunutta Heikkiä kaulukseen ja viskasi hänet ruotona tantereeseen.
"Herra Jumala, älkää tappako!" parkaisi Heikki, mutta Juho otti
tyynesti hänen tuppivyönsä ja sitoi hänen kätensä. "En minä tapa",
sanoi hän, "mutta selkään minä annan. Niin totta kuin olet vaimoasi,
lapsiasi, koko seutukuntaa pahuudellasi, laiskuudellasi ja rikoksillasi
koko ikäsi kiusannut, välittämättä ja parantumatta saamistasi
nuhteista ja rangaistuksista, niin totta tulet tällä hetkellä
saamaan kaikista kolttosistasi täyden maksun. Ja nyt viimeksi tästä
viinanpoltosta. Neljäkymmentä paria laskettiin ennen Suomen lain mukaan
roiston selkään, ja harvat olivat lisää pyytäneet, vaikka sattui
lieväkätinenkin piiskuri antajaksi -- pyytänetkö sinä nyt, kun hulja
on Soljalan isännän kourassa." "Älä s--na lyö! Linnaan sinut toimitan
pahoinpitelystä." "Linnaan olet itse kypsä jo aikoja sitten", vastasi
Juho, "ja sinne olisi velvollisuuteni sinut saattaakin, mutta akkasi
ja mankuvien kakaroittesi vuoksi en sitä tee. Mutta sen sijaan teen
sinusta kurjasta lurjuksesta vihdoinkin miehen, ja se koulu alkaa nyt
tällä keinolla. Kovasti sinulla on sisua ja uhmaa, mutta tahdonpa
koettaa, enkö saa luontoasi murretuksi. Tahdon tunnustuttaa sinulla
kaikki syntisi ja pehmittää sisusi kuin kuontalon, nähdäkseni, löytyykö
sinusta sielua ja ihmistä. Miksi et halunnut ottaa vastaan palstatilaa
kuten muutkin?" "En minä jaksa maatyötä tehdä, minä olen kivulloinen."
"Kivulloinen! Kylläpä silloin voimia ja terveyttä riittää, kun on
johonkin roistontyöhön ryhdyttävä."

Ja huolimatta Heikin huudoista, kirouksista ja uhkauksista sitoi Juho
hänet petäjän kylkeen, riisui selän paljaaksi ja leikkasi itselleen
notkean koivuvitsan. Heikki huomasi hänen lujan päätöksensä ja puri
hampaansa yhteen. Jos Juho olisi nyt hänet siihen ampunut, olisi hän
kuollut uhmaillen ja armoa pyytämättä, ansaiten itselleen sankaruuden
maineen, kuten niin monet, mutta tässä olikin edessä toinen leikki.

Aluksi Heikin uhma kasvoi ja purkautui ilmoille hirveinä uhkauksina,
kirouksina ja huutoina, mutta sitten se rupesi muuttumaan. Hänen
sieluunsa kohosi ennen tuntematon hätä ja masennus, ja hän rupesi
hartaasti pyytämään armoa. Hän tunnusti varastaneensa Juholta kaksi
lammasta ja vasikan, kaivaneensa säännöllisesti itselleen joka syksy
uudet perunat Juhon maasta ja lupasi parannusta aina ja iankaikkisesti.
Mutta Juho ei hellittänyt määrästään. Vihdoin tunsi Heikki, kuinka
jotakin hänen sisässään katkesi, kuinka koko maailman meno ja elämä
tuntui hänestä inhoittavalta, kauhealta kidutukselta, josta hänen
täytyi päästä eroon hinnalla millä hyvänsä. Hänen huuliaan kuivasi,
sydänalaa ellotti, selkä kihelmöi kuin tuhannen tulisen raudan alla.
Hän ummisti silmänsä ja pyörtyi. Silloin oli myös Juhon mitta täysi.

Hän heitti Heikin maahan kuin tappurakuontalon, kaatoi ämpärillisen
kylmää vettä hänen selkäänsä ja jätti hänet siihen. Hän oli tuntenut
lyödessään synkkää ja taipumatonta vihaa kaikkea sitä roistomaisuutta
vastaan, joka yhteiskunnan ja yksilöiden ponnistuksista, uudistuksista,
avusta ja parannuksista huolimatta pesiytyi ja sikiytyi kaikkialla
-- hänenkin isiltä perimällään pyhällä maalla. Kuin irvistelevät
hornanhenget tuntuivat nuo kurjistumisopin palvojat ympäröivän
kaikkialla oikean rehellisen työn ja ahkeruuden. Jos mäkitupalainen
heräsi, ryhtyi pyytämään elämältä jotakin, siisti tupansa ja pihansa,
laittoi sinne silmäinsä iloksi ikkunansa alle pienen kukkaistutuksen,
teki ahkerasti työtä, säästi vanhan päivän varaa, tunsi hän pian,
kuinka hän vierautui vertaisistaan, kuinka hänet vähitellen leimattiin
porvariksi ja köyhälistön asian pettäjäksi. Koko tuo joukkokunta,
joka eturivissä määkyi porvarillisen yhteiskunnan vanhoillisuutta ja
taantumuksellisuutta, oli opetettu nauttimaan omasta kurjuudestaan,
palvoi ja edisti sitä, ja muodosti niin ollen pahimman esteen
todelliselle edistykselle, yhteiskunnan pimeimmän lauman, johon uuden
ajan näytti olevan melkein mahdotonta päästä käsiksi. "Mutta minä",
vannoi Juho, "minä ainakin hävitän maaltani koko pesuuden. Jokaista
laiskuria ja maailmanparantajan vaatteissa esiintyvää lurjusta vastaan
julistan täten leppymättömän sodan. Minä vainoan häntä niin kauan,
kunnes hän joko ottaa kirveen ja kuokan kädestäni tahi häviää pois
alueeltani, sillä tämän jälkeen en kärsi siinä ympäristössä, joka
minusta riippuu, ainoatakaan syöpäläistä ja loiseläintä."

"Ja nämä s--n vehkeet minun vielä piti maallani nähdä helvetinlientänsä
tisleeraamassa!" Hän raivostui, tarttui kirveeseen ja ruhjoi hurjalla
vimmalla kappaleiksi koko tehtaan, säästämättä ainoatakaan pulloa
ja nassakkaa, pikaria tahi pataa. Poksahdellen katkesivat vanteet
suuresta rankkitynnyristä, jonka hapan ja poreileva sisällys levähti
lakeana virtana mättäiden väliin. "Latki nyt sieltä rankkiasi, senkin
juopporatti!" äsähti hän mielessään naapurin isännälle, korjatessaan
talteen sen laudan, jossa oli hänen puumerkkinsä. "Kyntäisit edes
peltosi kunnollisesti, hoitaisit elikkosi ja huolehtisit taloudestasi
niinkuin miehen pitää, etkä viinanpersoudessa palkkaisi kylän
hulttioimia puuhiisi", haukkui hän edelleen naapuriaan. "On siinäkin
mies! Päissään tuhertaa harva se viikko, ettei tahdo omin voimin
pihan yli päästä, akka on kalpea ja laiha kuin mikäkin kaukalo, ja
lapset mankuvat ympärillä ryysyisinä kuin mierolaisella. Ja talo on
rempallaan, niin että uuninpiiput katoilta tippuvat, pellot eivät kohta
ole pellon näköisiäkään! On suunnaton synti sillä tavalla asua maataan,
joka kuitenkin on pohjalaadultaan tilojen parhaimpia. Mutta annas kun
tulee joku puoluekokous tahi muu sellainen tilaisuus, niin kylläpäs
olet ensimäisenä siellä määkymässä edistyksestä ja valistuksesta, suu
selällään kuin lämpiävän saunan ovi. Mihin joutuu tämä maa, elleivät
nuo ainekset sekä porvarien että punikkien joukossa herää ja opi
Jumalaansa tuntemaan..."

Hän oli näissä puuhissaan ja kiihtyneissä mietteissään unohtanut
kokonaan Heikin, mutta tulikin siitä äkkiä herätetyksi. Hän kuuli
takaansa omituisen ähkäyksen ja heittäysi salamannopeasti syrjään.
Heikin puukko pyyhkäisi vain hiukan Juhon olkapäätä ja oman iskunsa
vauhdista kaatui raukea ja voimaton mies maahan. Juho väänsi puukon
hänen kädestään. Heikki makasi silmät ummessa, suu vaahdossa ja
vääristyneenä. Juho kääri olkapäänsä, johon oli tullut pieni lihahaava,
paitansa hihaan, katsoi Heikkiin ja mietti. Mies oli siis halunnut
murhata hänet.

Silloin Juho rupesi häntä haukkumaan. Hän maalasi karkein ja
jyrkin sanoin Heikin eteen koko hänen kurjuutensa ja kataluutensa,
osoittaen sitovasti, kuinka hän oli tähän kaikkeen itse syypää.
Hän pilkkasi Heikin raukkamaisuutta ja huonoutta, kun antaa yhden
miehen pieksää itseään tuolla tavalla, edes uskaltamatta yrittääkään
lujempaa vastarintaa. Sitten hän rupesi puhumaan hänen vaimostaan
ja hänen lapsistaan, kuvasi räikeästi sen kurjuuden, jossa nämä
elivät, osoitti, kuinka vaikea heitä oli sellaisissa oloissa estää
joutumasta rikollisuuden teille. Sitten hän kääntyi kuvaamaan sitä,
kuinka edullista oli sekä taloudellisesti että siveellisesti elää
omalla palstalla, ja kuinka helposti Heikki, jonka lapset jo paljon
pystyisivät työssä auttamaan, saisi kaikki hauskaan ja hyvään kuntoon,
ja kuinka hänen elämällään olisi sen jälkeen kokonaan toinen sisällys
ja päämäärä. Hän, Juho, auttaisi Heikkiä anteliaasti alkuun, jos tämä
vain ryhtyisi työhönsä tarmokkaasti ja ahkerasti. Hän saisi nähdä,
että jo vuoden päästä hänellä olisi omanansa näppärä pienoistalous,
jonka turvin hänelle koituisi huoleton jokapäiväinen leipä hänen
tarvitsematta turvautua rikoksiin ja laittomuuksiin. Se olisi ainoa
keino, jolla hän saattaisi pestä pois piiskan jäljet selästään ja
katsoa ihmisiä silmiin avonaisesti ja häpeilemättä. Hänen oli turha
hautoa mitään kostoa, sillä siitä ei koituisi hänelle mitään hyvää.
Juholle oli ollut aikoja sitten selvillä hänen ylitsekäymisensä sekä
todistajat niihin, ja lisäksi oli nyt tullut tämä viinanpoltto, joka
uudistuneena rikoksena ei ollut enää leikin asia sekään. Mutta kaikki
saisi jäädä unheeseen, jos Heikki tästä alkaen heittäisi relluamisen,
rupeaisi tekemään tarmolla työtä ja antautuisi Juhon johdettavaksi. Kun
hänenlaiselleen ei näyttänyt muu auttavan, täytyi hänen alistua siihen
ainoaan, mikä tuntui tepsivän, nimittäin ankaraan, kiinteään kuriin.

Kun Juho vihdoin lähti, jäi Heikki paikoilleen makaamaan, silmissään
outo ja mietiskelevä ilme. Mutta Juhon mielessä väikkyi tapahtuma kuin
persoonallisena, ankarana otteluna itse saatanan kanssa, viinapannun
ääressä, suomalaisen korven kohisevassa pimennossa.



XVII.


Juhon kotiin tullessa rupesi jo hämärtämään. Tuuli oli kiihtynyt
myrskyksi, joka vinkuen ja pauhaten syöksyi yli Soljalan aavan
peltolakeuden. Taivaalla kulki vinhaa vauhtia repaleisia
pilvenriekaleita. Sydämessä asui orpouden ja turvattomuuden tunne,
joka riemulla ja nautinnolla kuvaili kodin liettä ja sen lämpimyyttä.
Päästyään metsän reunasta kylän aukeamalle huomasi Juho jo kaukaa
tutun ja rakkaan olennon, joka valkea liina päässä ja yllään kudottu
villainen röijy viivähteli tiellä ja hänet huomattuaan rupesi
kiiruhtamaan häntä vastaan.

-- Hyvä isä! Missä sinä olet ollut koko pitkän päivän? Ja mikä sinulla
on olkapäässäsi?

Evan terävä silmä oli heti huomannut Juhon kädessä ja olkapäässä
jäykkyyttä. Mutta Juho vastasi vältellen, sillä hän ei tahtonut
sekoittaa vaimoaan koko juttuun. Hän selitti haavan pieneksi puun
kaatumisesta johtuneeksi naarmuksi ja johti heti puheen toisaalle
näyttäen laukusta komeata saalistaan. "Voi!" sanoi Eva siihen. Sitten
pujotti hän kätensä Juhon kainaloon ja niin lähtivät he yhdessä kotiin
päin.

Pirtissä oli jo valkea, kun he tulivat pihalle. Akkunasta näkyi,
kuinka väki oli ryhmittynyt pöytäinsä ääreen, toiset tehden käsitöitä,
toiset nähtävästi lueskellen. Näky oli kodikas ja hauska. Mutta sitten
vasta tuntui elämä Juhosta ihanalta, kun hän sisään päästyään sai
Evalta kuivan takin, jalkaansa kuivat sukat ja tohvelit sekä eteensä
maukkaan aterian, jossa oli erikoisia pieniä herkkupaloja. "No kylläpä
minua nyt palvellaan -- oikein ujostuttaa", sanoi Juho. "Se on niin
hauskaa", sanoi Eva, "se kuuluu naisen luontoon." Juho katseli häntä
kirkas loiste silmissään. "Olet käynyt hiukan kalpeaksi ja rasittuneen
näköiseksi viime aikoina", sanoi hän. "Ei se vaarallista ole",
vastasi Eva tullen hänen luokseen ja katsoen häntä läheltä syvälle
silmiin. "Se on sinun syytäsi", lisäsi hän. Juho veti hänet luokseen.
"Ihanko totta?" kuiskasi hän. "No aivan varmaan -- olen ollut jo
pahoinvoipakin."

Molemmat tunsivat uuden ihmeellisen onnen kajastusta. Juho istui,
söi ja mietti. Tässä on hän ja tuossa on hänen pieni, mutta terhakka
vaimonsa. Muutaman kuukauden perästä meillä on lapsi. Tämä on meidän
maailmamme ja tässä on hauska elää. Silloin minäkin saan sanoa:
"Minulla on poika" tahi "minulla on tyttö". "Tietääkö Leena?"
kysyi hän. "Kyllä kai se on arvannut, koska naureskelee vain minun
pahoinvoinnilleni ja sanoo sitä hauskaksi sairaudeksi." "Muista nyt,
ettet saa rasittaa itseäsi", varoitteli Juho. "En en", lupaili Eva,
"joko olet syönyt?" "Kyllä ja koreat kiitokset!" "No tule sitten, niin
näytän sinulle jotakin."

He menivät yhdessä Juhon kamariin. Siellä pisti Eva Juhon käteen
paksukantisen, tukevan kirjan, jonka kanteen oli sievästi kirjoitettu:
"Emännän kirjanpito". Juho katseli sitä ihmeissään.

Siinä oli alussa ensinnäkin täydellinen kalustoluettelo, ei ainoastaan
tärkeimmistä tavaroista, vaan vieläpä pienemmistäkin esineistä,
kaikista, joilla oli jotakin arvoa ja merkitystä taloudessa. Se
ei rajoittunut ainoastaan asuinrakennukseen, vaan käsitti kaikki,
karjatalousastioista ja -esineistä alkaen. Juho huomasi, että
valmistaessaan tämän luettelon oli Eva saanut perinpohjaisen
yleissilmäyksen koko talon elämään, että hän nähtävästi oli nyt
parhaiten koko väestä perillä sen yksityiskohdista.

-- Taidatkin pian ottaa emännän ohjat täydelleen haltuusi? kysyi Juho.

-- Olen ottanut jo, vastasi Eva. Minulta lähtevät jo käskyt ja
määräykset, vaikka ennen niiden antamista vielä neuvottelenkin Leenan
kanssa. Leena puuhaa vain kuten emäntäpiika ainakin. Ja luulenpa,
että työ minun alueellani käykin eri vauhtia. Palvelijattaret ovat
kuin varpaillaan ja hyörivät kuin mehiläiset. Joka päivä teen oikean
"emännän kiertueen" taloni kaikkiin paikkoihin. Mutta kuuleppas, isäntä?

-- Jaa mitä?

-- Tiedätkö, montako kirvestä ja kuokkaa sinulla on? Oletko selvillä
kaikista alaasi kuuluvista työkaluista, missä niitä säilytetään ja
miten työväkesi niitä pitävät?

-- Ky-ylläh! En minä niitä nyt niin äkkiä voi luetella, mutta kyllä ne
minulla ovat selvillä kaikki.

-- Siinäpäs se on! Vaikka olet olevinasi niin etevä isäntä, ei sinulla
ole omalta alueeltasi mitään kunnollista kalustoluetteloa. Mutta
nyt se onkin sinun tehtävä. Ja pirtin etehiseen olen laitattanut
säilytyspaikan lapioille, kuokille, rautakangeille ja sellaisille
työkaluille, joiden ei tarvitse pelätä ruostumalla pilautuvan. Kirveet
säilytetään verstaassa. Aurat ja äkeet voit säilyttää siellä, missä ne
nyt ovat, mutta eivätkö mielestäsi kylvö- ja niittokoneet voi pilautua
ruostumisesta?

-- Kyllä-äh! Ei se niille hyvää tee.

-- No siis, kun et niitä enää tänä syksynä tarvitse, täytyy ne tarkoin
puhdistaa ja kuivata sekä sitten rasvata ruostuvat osat paksulti
vaseliinilla.

-- Kyllä kai se parasta on. Jos niin tulisi joka vuosi tehdyksi,
kestäisivät ne paljoa kauemmin.

-- Siinäpäs se on. Kalustoluetteloon merkitään kaikki tarkoin ja vielä,
mitä ne ovat maksaneet. Kun uusia esineitä ostetaan, viedään ne heti
samaan luetteloon ja hinta myöskin. Olen nähnyt kirjoistasi, että olet
arvioinut ja laskenut metsäsi?

-- Olen kyllä. Ammattimies oli laskemassa ja luokittelemassa kaikki
hirsipuut sekä suunnittelemassa metsän käytön. Mitään summittaista
hakkuuta ei meillä tehdä.

-- No hyvä. Voit siis tehdä talostasi täydellisen tilinpäätöksen?

-- Tietysti. Teen sen joka syksy, kun vuodentulon kokonaismäärä on
selvillä.

-- Ja voittoa tulee?

-- Tulee varmasti ja runsaastikin. Toivolan suo on kyllä maksanut
paljon, mutta sen voikin hyvällä syyllä inventoida juuri siitä
summasta, jonka se on vienyt, joten se ei vaikuta lopputulokseen.

-- Entä nämä minun puuhani?

-- Kun niiden tuottamaa parannusta ja arvon lisäystä ei voi eikä
pidä kirjoihin merkitä, ovat ne suoranaisia kulunkeja ja vähentävät
siis täsmälleen omalla summallaan vuoden voittoa. Mutta tuo summa on
toistaiseksi siksi vaatimaton, ettei se mitään ratkaisevaa merkitse.

-- Luulisitko, että voisi vielä niitä kulunkeja vähän lisätä?

-- Niin, lisätäkö? Kyllä, kunhan se tapahtuu viisaasti ja
säästäväisesti.

Eva taputti iloisena käsiään.

-- Hyvä on! Nyt minä tiedän, sanoi hän. Oletko tullut ajatelleeksi,
että palvelusväen vaatetus on nykyisin paljoa huonompi kuin ennen.
Leena kertoi, että vanhoina aikoina Soljalassa annettiin väelle palkan
lisäksi vuodessa kaksi paitaa ja kengät. Nyt maksetaan kyllä paljoa
suurempi rahapalkka, mutta ei anneta vaatteita. Kun laskee, mitä ne
nykyisin tulevat maksamaan, huomaa helposti, ettei tuolla palkalla,
vaikka se onkin suuren näköinen, paljon saa niitä hankituksikaan.
Kun lisäksi väki on itse huolimatonta ja välinpitämätöntä, on tästä
kaikesta seurauksena, että he ovat aina puettuina suorastaan ryysyihin.
Suvellahan siitä ei ole terveydelle mitään vaaraa, mutta talvella
kärsivät he varmasti kovasti. Ja muutenkin on alentavaa ihmiselle
esiintyä tuollaisissa ryysyissä, eikä se ole kunniaksi talollekaan.
Et usko, kuinka tavattoman huonossa kunnossa heidän vaatteensa ovat,
alusvaatteet ja kaikki.

-- Niin ovat, ikävä kyllä, sanoi Juho vakavasti. Olen usein miettinyt,
miten sen asian voisi auttaa, mutta en ole sopivaa keinoa huomannut.

-- Mutta minäpä olen, sanoi Eva. Kuule nyt, miten se asia
tulevaisuudessa järjestetään. Villat ja pellavat käytetään tästä
lähtien tarkoin talon omiin tarpeisiin. Nyt kun alkavat pitkät puhteet,
järjestän kaikille naisille kehruuksia ja kutomista, sikäli kuin
lankoja valmistuu. Värjään ne itse kasvipainimilla -- kivisammaleella
esimerkiksi tulee kauniin ruskeata, tummaa tahi vaaleata, miten
haluamme. Saatpahan nähdä, että saamme kauniita kankaita ja hyviä
paitoja sekä sukkia.

-- Mutta väki ei rupea enää puhdetöitä tekemään. Uuden työpäivälain
vuoksi on sitä melkein mahdoton heiltä vaatiakaan. Hyvä on, kun
viitsivät edes rikkinäisen aisan tahi katkenneen suitsen korjata. Ja
sitäpaitsi: eihän sentään voi tällaiselle väenpaljoudelle nykyisten
palkkojen lisäksi ilmaiseksi vaatteita antaa?

-- Ei annetakaan ilmaiseksi. Joka lankakilosta, kangasmetristä ja
sukkaparista maksan heille pienen korvauksen. Se innostaa heitä
työhön, joka tulee sujumaan hyvin heti, kun he lisäksi huomaavat,
minkä ilon käsityötaito ihmiselle tuottaa. Olen käynyt käsityökoulun
ja tiedän, kuinka hauskaa ja innostavaa esimerkiksi kankaan kutominen
on. Lasken sitten tarkoin raaka-aineitten kohtuullisen kauppahinnan,
valmistuksesta maksamani palkkion sekä pienen prosentin käytetylle
työajalle, ja hinnoittelen varastooni ja varastokirjaani joka
kangaspakan ja sukkaparin tarkoin omaan itsekustannushintaan. Ja huomaa
nyt: näitä tavaroitani myyn sitten väelle lisäämällä omaan hintaan
kohtuullisen koron pääomalle, ja vielä: kerta vuodessa kustannan taloon
räätälin ja ompelijattaren, jolla väki saa ilmaiseksi teettää, jos
lunastaa talon aineet. Sen heille kyllä kannattaa kustantaa, vai mitä?

-- No kyllä.

-- Huomaatko nyt, kuinka moninkertaisen hyödyn tästä menettelystä
saa. Se ei merkitse meille sanottavia kuluja ollenkaan, mutta sillä
kehitetään väen työtaitoa, lisätään heidän viihtymisen tunnettaan,
parannetaan heidän olosuhteitaan. He oppivat ahkeriksi ja taitaviksi
ihmisiksi, ja heidän ajatuksensa pysyvät tämänkin ajan kaukana kaikesta
joutavasta. Kun he lisäksi saavat työstänsä pienen korvauksen ja
tietävät, että he lopuksikin tekevät sitä vain omaksi hyödyksensä,
tulevat he varmaan ilolla esityksiini suostumaan. Ja muuten, Juho,
meidän väki tekeekin mielellään kaikki, mitä pyydän.

-- Kukapa ei tekisi, sinä velho!

-- Mitä kenkiin tulee, laskemme tarkoin omain vuotain hinnan ja myymme
nahkaa väelle hyvin kohtuullisella korolla. Jos he haluavat sitä
käyttää, kuten toivon, kustannamme kerta vuodessa taloon suutarin myös.
Eikö niin?

-- Olkoon menneeksi! Missä räätäli on, sinne pitää myös suutarin
tuleman, nauroi Juho.

-- Mutta navettaan olen jo tilannut muutamia pareja hyvin
paksupohjaisia puukenkiä, jotka sopii pistää kenkäin päälle kuin
tohvelit. Niistä on se etu, etteivät kengät kastu eivätkä likaudu,
ja säilyvät sen vuoksi puolta kauemmin. Muuten aion talven varrella
opettaa väelle, miten kenkiä on hoidettava, että ne kestäisivät kauan.
Isä opetti sen meille ja hoiti itse aina kenkämme, sillä se huvitti
häntä.

Juho nauroi.

-- Mitähän kaikkea sinä vielä keksit! No miten niitä kenkiä sitten on
hoidettava?

-- Heti kun uusista kengistä pohjista on kulunut pinta pois, pitää
niitä ruveta voitelemaan tavallisella keitetyllä pellavansiemenöljyllä,
maaliöljyllä. Lopuksi ei nahka enää sitä vedä itseensä, vaan öljy
kuivaessaan kovettaa sen kivikovaksi. Kuten tiedät, on maaliöljy
siitä harvinainen, että se kuivaa ja kovettuu, ja siihen perustuu sen
edullinen käyttö kengänpohjiinkin. Terva, traani ja muut rasvat eivät
kovetu, eivätkä siksi ole yhtä hyviä. Pirttipiian huoleksi annan tämän
kenkien hoidon, samoinkuin sukkainkin parsimisen. Mutta mitä aiot
ruveta miehillä teettämään?

-- Tulin juuri ajatelleeksi, että mahdollisesti täytynee ruveta
sovittamaan tuota sinun korvausjärjestelmääsi miestenkin puhdetöihin.
Paljon on talossa kaikenlaista puutyötä tehtävänä, joka on tahtonut
jäädä, kun väki on ollut halutonta, mutta ehkä se tällä tavalla käy.
Täytyy ruveta sitä asiaa järjestämään.

-- Varmasti se käy, sanoi Eva innokkaasti. Olen huomannut, että heidän
haluttomuutensa on hyvinkin helposti voitettavissa ja että he ovat
suorastaan innostuneita näihin meidän uusiin puuhiimme. Kuuluvat
kylällä kerskailevan, että eri komento on nyt Soljalassa. Mutta kaukana
olemme vielä päämäärästämme. Vielä ovat kaikki entiset alustalaisesi,
joille nyt olet palstoja puuhaamassa, uudelle uralleen saattamatta,
vielä on koko puutarha-asia vireille panematta.

-- Ensi viikollahan tulee puutarhuri perustusta suunnittelemaan.

-- Niin meille, mutta entäs kaikille niille, jotka asuvat maallamme
tahi ovat saaneet meiltä palstatilan?

-- No vähitellen.

-- Vähitellen! Niin te aina sanotte, mutta se "vähitellen" merkitsee
meidän kansallemme ainakin vuosisataa. Elleivät ne, joista tuollaisten
ihmisten elämän edistys riippuu, nimittäin maanviljelijät, itse
herää, ja kiireesti, tarmolla ja puoleksi pakottamalla pane alkuun
kaikkia jokapäiväisessäkin elämässä tarpeellisia uudistuksia, jäävät
ne toteuttamatta kymmeniksi vuosiksi. Minä ainakin tunnen Soljalan
emäntänä olevani kuin kaikkien tilallani asuvien ja palveluksessani
olevien äiti, jonka vastuulla heidän sekä henkinen että taloudellinen
menestyksensä on. En tahdo säästää mitään vaivoja ja uhrauksia
saattaakseni heidän elämänsä sellaiselle uralle, että vähitellen onni
ja tyytyväisyys astuisi vihan ja kurjuuden sijaan. Kallein omaisuus,
jonka Luoja on ihmiselle antanut, on maa. Korkeammassa katsannossa
se kuuluu todellakin kaikille ihmisille, mutta että se tulisi
viljellyksi, on se täytynyt jakaa. Mutta siksipä onkin sillä, joka
siitä palan on saanut, ankara velvollisuus täytettävänään. Hänen on
kuten Goethe sanoo ihmisestä, oltava "jalo, avulias ja hyvä". Hänen on
Suomessakin kaikesta lopuksi vastattava, maansa ja kansansa onnesta ja
onnettomuudesta.

Eva oli sekä innostunut että kiihtynyt. Rakastettavalla
epäjohdonmukaisuudella hän sitten muutti puheen aihetta.

-- Kuule, sanoi hän, kun nyt olet katsonut näille mäkitupalaisillesi
palstat, niin et suinkaan aio antaa heidän ominpäinsä töllejänsä sinne
uudelleen kyhätä?

-- Kyllä heitä täytyy muutossa auttaa, vastasi Juho.

-- Tietysti, mutta sitä en tarkoita. Luulen vain, että jos he saavat
jälleen ominpäin töllinsä pystyttää, tulee niistä luultavasti
entistäkin huonompia ja kurjempia. Selvää on, mitä se vastaisuudessa
vaikuttaa koko heidän talouteensa ja elämäänsä. Minusta tuntuu,
että meidän velvollisuutemme olisi nyt valvoa, että heidän pienet
rakennuksensa tulevat ajanmukaiseen kuntoon ja että he saavat sinne
tiloja sen verran kuin heidän tuleva pieni maataloutensa vaatii. Jos he
sitä varten tarvitsevat hirsiä ja päreitä sekä muuta puutavaraa, täytyy
sinun niitä heille antaa ja ottaa hintaa mahdollisimman vähän. Kun
sinulla nyt syystöiden loputtua on hiukan enemmän aikaa, pitäisi sinun
käydä katsomassa heidän rakennuksensa, suunnitella niihin tarpeelliset
korjaukset ja uudistukset sekä katsoa, että perustukset ja asemat
uusilla palstoilla tulevat oikein valituiksi. Muistakin samalla pitää
huolta, että päivän puolelle rakennusta tulee sopiva pieni puutarhana
ja että navetta ja tunkio eivät tule keskelle parhainta pihamaata.
Kun näin osoitat yhä lisäharrastusta heidän elämälleen ja eteenpäin
pääsemiselleen, innostaa se heitä itseään voittamaan alkuvaikeudet,
mitkä muuten saattaisivat tuntua hyvinkin masentavilta. Teethän niin,
Juho?

Juho kaappasi hänet syliinsä.

-- Teenpä varmasti, sanoi hän hymyillen. Mitä vielä käskette,
armollinen majesteetti?

-- Hyi sinua, sanoi Eva. Tuleppas tänne, niin näytän sinulle jotakin.

Ja hän vei Juhon laatikolleen. Siellä oli jo sievässä järjestyksessä
pieniä myssyjä, paitoja ja pusseja sekä kapalovöitä. Ne olivat niin
pieniä, että Juho ihmeissään niitä katseli.

-- Eivät suinkaan nämä minkään lapsen päälle sovi? Nukelle kai sinä ne
olet aikonut?

Evan kasvoilla oli valoisa hymy. Hän nojautui mieheensä, joka sulki
hänet syliinsä kalleimpana aarteenaan, sydämessä ihmeellinen, laaja ja
syvä, sopusointuinen onnen tunne.

Niin loppui heiltä tämä sisältörikas Suomen syksyinen päivä. Myrsky
rynnisti ulkona uupumattomalla, herkeämättömällä voimalla, mutta ei
päässyt sisään, ei häirinnyt, vaan lisäsi Soljalan kodin lämpöä ja
rauhaa.



XVIII.


Soljalan sikalassa vallitsi suuri hämmästys ja mieltenkuohu. Sikalan
valtiatar, mahtavapiirteinen Saara, oli aikaisin eräänä kuuraisena ja
kylmänä marraskuun aamuna kadonnut, tulematta enää takaisin. Kadonneet
olivat myös useimmat nuoremmasta siskoparvesta, kadonnut suurihampainen
ja käyräkärsäinen valtauros, jonka äreä tuuli oli usein aiheuttanut
perheen keskuudessa painostavaa ja pelkäävää mielialaa. Ja heidän
lähdettyään oli Pahna-Liisa ikäänkuin surumielisesti ruoputtanut
erään nuoren, vasta täydelliseen kypsyys-ikään kehittyneen sisaren
ruusunpunaisia korvantaustoja ja sanonut: "Kunhan tulet äitiisi, mokoma
möllikkä, niin ei lopu vinkuminen Soljalan sikalasta." Ja samalla
oli hän sysännyt syrjään erään nuoren veljen, joka viime aikoina oli
omaksunut kummastuttavia seurustelutapoja, ja sanonut äkäisesti:
"Pysytkö karsinassasi, senkin viikari, äläkä alvariinsa siihen tuppaa!"

Molemmat kunnianarvoiset vanhemmat olivat jalolla uhrilla, antaen
henkensä, lopullisesti täydentäneet ja kruunanneet elämänsä kutsumuksen
ja tarkoituksen. Heidän henkensä oli ollut aina sopusoinnussa materian,
aineen kanssa; ilman ristiriitoja, vakaasti ja järkähtämättä, olivat
he pyrkineet päämaaliinsa ja sen myös loistavasti saavuttaneet. Mikä
eheä elämä! Mikä kaunis kuolema! Ja mikä siunausrikas vaikutus heidän
jälkimuistollansa! Valtavina kinkkuina, nuhteettomina liikkiöinä,
maukkaina kotletteina ja kankeina makkaroina olivat jalot vainajat
poislähtönsä jälkeenkin hyödyttämässä ja voimistuttamassa katkerassa
elon taistelussa ahertavaa ihmiskuntaa, ja kun he vihdoinkin aineen
kiertokulun täydelleen läpi käytyään muuttuivat maaksi, heilimöi heidän
henkensä hersyvänä viljana, kultaisina kukkasina heidän haudallansa.
Kepeät mullat!

Saara ja hänen puolisonsa olivat poistuneet jalossa, heidän
vertaisessaan seurassa. Soljalan suuri sonni, Hermanni, oli viime
aikoina tuntenut elämäänsä kyllästymistä ja voimainsa vähenemistä.
Monta vuotta se oli kuin itämainen sulttaani hallinnut haaremissaan,
jylhäpiirteisenä, juhlallisena, järkkymättömän vakaana täyttäen
pyhää tehtäväänsä. Laajalti oli levinnyt sen maine ja kaukaistenkin
valtakuntain ruhtinaat lähettivät tyttäriänsä hänen luokseen saadakseen
tiloillensa hänen jälkeläisiänsä. Mutta hänen alamaistensa lukumäärän
lisäytyminen ja yhä suurenevat hallitsijavelvollisuutensa olivat
kuluttaneet hänen jättiläismäiset voimansa ja hän oli päättänyt
luovuttaa valtansa kahdelle seuraajallensa arvossa ja kunniassa. Hän
jätti jälkeensä hyvän ja voimakkaan, ehkä hiukan äreän hallitsijan
muiston.

Ja niin tuli talvi pimeinensä ja luminensa. Hiljaisina höytyvinä niitä
tipahteli päivästä päivään, haudaten vähitellen alleen Soljalan laajat
vainiot, tasoittaen ja vaatettaen kaikki sileään, puolueettomaan
valkoiseen. Kipeästi kirahteli pakkanen, kuura koristeli rakennukset,
puut, kaikki, ja pakkastiaiset tulivat ihmisasunnoille talimurusen
korjuuseen. Mutta turhaan koetti talvi lannistaa Soljalan talon hengen
virkeyttä uneliaisiin kahleisiinsa.

Juho oli lähettänyt metsästä tuomansa rankkiammeen laudan
omistajallensa mukana sellaiset terveiset, että jos vasta haluttaa
viinaa poltattaa, on paras järjestää tehdas omalle maalleen ja vielä
niin hyvin, ettei hän, Juho, sitä löydä. Sillä -- ja sen hän oli
ilmoittanut julkiseksi tiedoksi -- koska väkijuomain käyttö oli
laissa kielletty, aikoi hän lakia noudattaa ja estää sen rikkomiset,
missä vain voi. Rellu-Heikin selkä oli parantunut pian ja nyt oli
Heikki jo Juhon ohjeiden mukaan saanut uudet perustukset huoneilleen
valmiiksi ja kohta piti sinne muutettaman. Kyräävä ja kostonhimoinen
katse oli vähitellen sulanut Juhon hyvyyden ja avuliaisuuden tieltä
ja toivo hauskemmasta ja onnellisemmasta tulevaisuudesta rupesi häntä
jo elähdyttämään ja innostamaan. Mäkitupalaisrypäästä oli hävinnyt
entinen laiskuus, ja yritteliäisyys oli astunut sijaan. Niin saattoi
Juho tyytyväisellä mielellä ajatella, että seuraavana keväänä jo
alkaisi monessa korven kolkassa hänenkin tilallaan kuokkamiehen
tärkeä työ. Hän ihmetteli, ettei hän ollut aikaisemmin siihen
ryhtynyt. Hänelle tuotti suurta nautintoa suunnitella heidän pieni
taloutensa niin, että siitä tuli samalla sekä käytännöllinen että
hauska, ohjata heitä iltapuhteilla tekemään sieviä ja yksinkertaisia
huonekaluja, ja yleensä keskusteluilla ja käytännöllisillä neuvoilla
antaa heidän elämälleen uusia päämääriä. Evan osuus mäkitupalaisten
kasvattamisessa ei ollut suinkaan pienempi. Jo siitä hetkestä alkaen,
jolloin hänen Soljalaan tultuaan ensimäinen akka oli ilmestynyt
naukumaan ja mankumaan keittiön ovensuuhun, oli hän vähitellen
ruvennut ottamaan selvää heidän elämästään ja olosuhteistaan. Hän
oli viikko viikolta ottanut heistä yhä tarkempaa selkoa, kunnes
hän tunsi kaikki heidän etunsa ja varjopuolensa. Silloin hän oli
ruvennut alituisilla käynneillä heidän tölleissään sekaantumaan heidän
elämäänsä. Hän auttoi heitä auliisti, mutta samalla hän pani avulleen
ankarat ehdot, jotka koskivat usein pieniäkin asioita ja joiden
täyttämisestä hän piti tiukkaa vaaria. Niin alkoi luja ja kiinteä
taistelu siisteydestä ja puhtaudesta, lapsenhoidosta, ahkeruudesta
ja huolellisuudesta yleensä. Eva huomasi, että jos ennakkoluulot
olivat lujia varsinaisella talonpoikaisväestöllä, niin vielä lujempia
ne olivat näillä töllien asukkailla. Kaikesta siitä sosialistisesta
sanomalehdistöstä ja kirjallisuudesta, jota he parinkymmenen vuoden
aikana olivat päivittäin ahmineet, ei heille ollut jäänyt mitään muuta
kuin tyytymättömyys omaan asemaan sekä kateus ja viha parempiosaisia
kohtaan. Ja tuo tyytymättömyys omaan asemaan oli taitavasti kasvatettu
sellaiseksi, ettei siihen sisältynyt mitään vipusinta ruveta omin
voimin ja tarmokkaasti työskentelemään aseman parantamiseksi, vaan
oli se sinänsä sosialistisen kiihoituksen päämäärä. Päinvastoin
saattoi huomata, että jos joku heistä yritti tehdä jotakin elämänsä
kohentamiseksi, tätä pidettiin köyhälistön taholla ikäänkuin heidän
asialleen vahingollisena. Käytännöllisenä johtopäätöksenä tästä
oli se, että ihmisen suurinta siunausta ja elämän mahdolliseksi
tekijää, työtä, ruvettiin halveksimaan ja vihaamaan. Kun sen lisäksi
kaikki hienompi hengen elämä oli heistä sammutettu, uskonnolliset
tunteet tehty naurunalaisiksi, ja "materialistinen historian
käsitys" ymmärretty siten, että kaikelle sekä menneisyydessä että
nykyisyydessä etsittiin raaimmat ja alhaisimmat vaikutteet, ja kun
lopuksi vuosikymmenien työllä oli saatu heistä tyystin nujerretuksi
kansallistunne, korvaamalla se kansainvälisen köyhälistön yhteisellä
kurjistumistunteella, saattoi arvata, että "Jumalan kuvasta ihmisessä"
ei ollut enää paljoa jäljellä. Näiltä onnettomilta oli lyhyesti sanoen
heidän omassa tietoisuudessaan riistetty heidän ihmisarvonsa.

Kauhulla oli Eva tämän huomannut. Hän oli paljon keskustellut siitä
Juhon kanssa ja pannut merkille, että Juholle oli kyllä tämä kaikki
ollut aikoja sitten selvillä, mutta että hän oli jotenkuten tuntenut
itsensä voimattomaksi siihen nähden. Hän oli huomannut, ettei tämän
vihan ja kurjuustunteen poistamiseksi auttanut mikään lainsäädäntötyö,
sillä nuo sielut olivat kaiken muun ohella kadottaneet uskonsa
sellaiseen. Sen hedelmät saattoivat koitua parantavaksi lääkkeeksi
vasta miespolvien vanhentuessa, ja siihen mennessä saattoi tapahtua
arvaamattomia onnettomuuksia. Ei ollut enää aikaa odottaa, vaan oli
ryhdyttävä työhön heti.

Eva ymmärsi, että nuo maaseudun irtolaispiirit olivat kuin syvällä
meren pohjassa, että kaikki se valistustyö, jota maassa tehtiin,
väreili pinnalla heidän päänsä yläpuolella. He elivät omaa pimeää
elämäänsä manalan kaamean fosforivalon ympäröiminä, neuvojinansa ja
sielunsa ruokkijoina henget infernosta. Ainoat, jotka todella voisivat
tunkeutua heidän piiriinsä, olisivat ne, joiden kanssa he olivat joka
päivä tekemisissä, työnantajat, maanomistajat. Heillä oli tilaisuus
pitempiaikaiseen ja pysyvään vaikutukseen näiden piirien keskuudessa
ja heille lankesi myös suuri osa edesvastuusta, mitä tulee näiden
kehittymiseen ja toimintaan yhteiskunnassa.

"Mutta kuinka te olette menetelleet?" puhkesi Eva moittimaan miestänsä.
"Ensiksikin te olette unohtaneet, että teidän on kohdeltava väkeänne
ja alustalaisianne rakkaudella, alttiudella ja uhraavaisuudella, että
teidän on ollut velvollisuutenne alati muistaa, mitä yhteiskunnan
edistys ja uusi aika aatteineen vaativat teiltä heihin nähden.
Toimettomina te olette sallineet heidän keskuuteensa vuodatettavan
myrkkyä vuosi toisensa jälkeen. Te olette joutuneet kuin piiritettyjen
asemaan, hätääntyneet, vetäytyneet linnaanne, ollenkaan muistamatta
aseitanne. Sen sijaan että te olisitte hyökänneet, on teidän päällenne
hyökätty. Mutta se aika on nyt ohi. Hyvyyden, uhraavaisuuden ja uuden
ajan edistyksen aseet kädessänne teidän on nyt ryhdyttävä vuorostanne
hyökkäämään ja te saatte nähdä, että siinä taistelussa pimeyden
voimain on mahdotonta ajanoloon omiansa puolustaa. Kuta kiinteämmin
ja yksityiskohtaisemmin jokainen maanomistaja irtolaistensa parasta
harrastaa, koettaen kehittää heissä ammattitaitoa, ahkeruutta ja
elämänhalua, ja silmämääränä muodostaa heistä, jos suinkin mahdollista,
pieniä omalla palstalla eläviä talouksia, sitä toivottomammaksi
käy sosialismin taistelu maaseudulla. Sen kannattajissa on toisin
sanoen saatava elpymään kurjistumistilan sijaan persoonallinen
onnen tunne, ja niin pian kuin se on herännyt, on tyytymättömyys ja
yhteiskuntavastainen henki hävinnyt. Kuka sen voisi maalla tehdä,
elleivät isännät ja emännät? Heidän tulee käsittää velvollisuutensa
laajemmin kuin tähän asti."

"Mahdotonta on keretä kaikkeen", huomautti Juho. "Ja kansa on sellaisen
hengen vallassa, ettei siltä saa mitään kiitosta. Se on kuin luihu
koira, joka kyllä ottaa kädestä leivänpalan, mutta on valmis heti
puraisemaan takaapäin."

"Kiitosta siltä ei pidä pyytääkään", vastasi Eva, "vaan uupumattomalla
ahkeruudella on ladottava teko teon päälle, ja varmasti maaperä kerran
tulee lannoitetuksi. Kysymys on hedelmättömästä, ohdakkeita kasvavasta,
hyvin matalaan muokatusta pellosta. Vuosi vuodelta täytyy siitä
varovasti kyntää ylös kuollutta jankkoa, ahkerasti siihen talvisin
vetää mutaa ja lantaa, sitä uupumatta komposteerata, kunnes muutaman
vuoden perästä siitä on paisunutkin talon paksumultaisin pelto, joka
kantaa satoisan viljan. Tuommoista peltoa ei saa hedelmälliseksi
millään määräyksillä, vaan siinä auttaa ainoastaan ankara,
persoonallinen työ."

Tietysti Juho myönsi niin olevan, eikä hän voinut muuta kuin syrjästä
ihmetellä vaimonsa laajakatseisuutta ja tarmoa. Se tempasi hänetkin
mukaansa ja hän tuli käyttäneeksi aikansa entistä tarkempaan sekä
tilansa että hänestä riippuvien ihmisten hyödyksi. Mutta Eva olikin
kaikkine puuhineen ottanut itselleen urakan, joka kysyi kaikki hänen
aikansa ja voimansa. Ei tullut kysymykseenkään enää aamuisin vuoteessa
venyminen, vaan aikaisin, usein ennen kuin kukaan muu talon väestä,
kopisivat Evan askeleet keittiön puolella. Emännän huolet olivat
nyt jo siirtyneet kokonaan hänelle, ja vanha Leena oli mielihyvällä
alistunut suorittamaan ja valvomaan hänelle määrättyjä vanhan ja jo
lepoa tarvitsevan uskotun palvelijan tehtäviä. Ja Evan emännyyteen ei
ollut mitään sanomista. Päinvastoin Juhon täytyi tunnustaa, että kaikki
tehtävät tulivat suoritetuiksi sellaisella järjestelmällisyydellä
ja kaukonäköisyydellä, ettei sitä juuri voinut selittää muuten kuin
opintojen ja sivistyksen tuomaksi. Erikoisesti kummastutti Juhoa se
vaikutus, joka Evalla oli työväkeen. Se, että hänenlaisensa sivistynyt
nainen, kaunis, hieno ja vihanta herrastyttö, näin tarmokkaasti
oli ymmärtänyt ryhtyä talonpoikaisen emännän tehtäviin, että hän
muutamassa kuukaudessa oli muuttanut kaikki heidän elämänehtonsa
ja olonsa hauskoiksi ja kodikkaiksi, että hän söi heidän kanssaan
samassa pöydässä ja osanotolla perehtyi kunkin heidän asioihinsa,
oli jotakin niin uutta, että he kokonaan hämmästyivät. Ja kun Eva
toiselta puolen tiukasti vaati omantunnontarkkaa velvollisuuksien
täyttämistä, siistiä ja nuhteetonta käytöstä, armotta vetäen heidät
tilille jokaisesta pienestäkin ylitsekäymisestä, oli se heistä kaiken
tämän vuoksi ihan paikallaan. Kuinka voisi heidän nuori emäntänsä
muuten menetelläkään! He suorastaan rakastuivat häneen kaikki ja
tekivät työnsä sellaisella tarmolla ja käskemättömällä huolenpidolla,
ettei siihen ollut mitään sanomista. Kun Eva kerran oli miesten kuullen
moittinut pihamaan epätasaisuutta ja harmitellut ainaista siinä olevien
kivien kiertämistä, olivat miehet eräänä iltapäivänä lopettaneet
työnsä vainiolla hiukan aikaisemmin ja ilmestyneet pihalle kivien
kimppuun. Siitä ei tullutkaan mitään haluttoman ja vetelän palkkalaisen
työtä, vaan ryntäsivät miehet kankineen ja lapioineen kivijärkäleitä
hajoittamaan, hautaamaan, särkemään ja pois vetämään kuin isänmaan
verivihollista vastaan. Se oli kuin jännittävää taistelua, viehättävää
urheilua, josta jälki näkyi heti. Ja Eva osoitti puolestaan panevansa
arvoa tällaiselle miesten omakohtaiselle harrastukselle: jonkun
aikaa pihalla raadettuansa huomasivat miehet, kuinka vanha Leena
ilmestyi paikalle suuri kahvitarjotin kädessään ja kuinka vihdoin
Eva itse saapui heidän luokseen jokaiselle ystävällinen ja kiittävä
sana sanottavana. Tämä oli tietysti omiansa väkeä rohkaisemaan ja
innostamaan, ja Juho huomasi pian, kuinka väen kohonnut työtarmo ja
saavuttamat tulokset nopeasti korvasivat kaikki ne kustannukset, jotka
Evan uudistukset olivat maksaneet.

Juholla ja Evalla oli tullut tavaksi usein iltaisin pistäytyä väen
puolella pakinoimassa. Siellä olikin hauska istahtaa, sillä entisen
loikoilevan, syljeskelevän ja torkkuvan joukon sijasta surahteli siellä
nyt saha, sihahteli höylä, surisi rukki ja piukki pirta toimeliaitten
ja iloisten ihmisten minkä mitäkin puuhatessa. Joku istui kirja tahi
sanomalehti kädessä, virittäen usein sieltä löytämänsä aiheen johdosta
tärkeän keskustelun, jossa vakavasti punnittiin totuuksia maan ja
taivaan välillä. Nämä hetket olivat Evalle mitä hauskimmat, sillä
ne muistuttivat hänen mieleensä jotakin sellaista entistä, ehyttä
ja runollista suomalaista kotitunnelmaa, jolloin vielä isä veisti
kirvesvartta äidin väätessä värttinätä. Näiden yhteishetkien, jolloin
kohdattiin toisensa kuin tasavertaisina illan pimeyttä ja yksinäisyyttä
voittamaan, kasvattava merkitys oli ilmeinen. Tympeä ja vihamielinen
henki katosi Soljalan ilmapiiristä vähitellen kokonaan ja koko sen
alueelle ilmestyi kuin taikavoimalla ahkeria, eteenpäin pyrkiviä ja
omista suunnitelmistaan aina jännitystilassa olevia ihmisiä.

Evan suunnitelmat ja puuhat levisivät pian koko kylän ja pitäjän
tietoon, herättäen paljon riitaa ja väittelyä. Jakauduttiin kahteen
puolueeseen, joista toinen asettui ymmärtävälle kannalle, mutta toinen
piti Evan puuhia talonpoikaistaloon sopimattomina. Emännät alkoivat
tehdä Evan luo asiaa saadakseen omin silmin nähdä, mitä kaikkea
Soljalassa puuhattiin, ja lopputuloksena oli useimmiten siunailu ja
huokailu, että "kyllähän rikkaan sopii" ja "ei se meillä kannata",
"turhaahan se kaikki tuollainen on" j.n.e. Mutta kun he olivat
keskustelleet Evan kanssa jonkun aikaa ja päässeet ymmärtämään, että
yksityiskohdissa oli joka talon järjestettävä olosuhteensa omain
erikoisedellytystensä mukaan, koska kunkin talon elämä oli aina
hiukan erilainen kuin toisen, tulivat he miettiväisiksi ja mielen
pohjalla heräsi ensimäinen uudistuksen halun itu. Kotiin tultua kävi
tavallisesti niin, että elämä ja olosuhteet tuntuivatkin nyt entiseen
verraten ihmeellisen harmailta ja ikäviltä. Kun sen lisäksi väki rupesi
kaikkialla vetämään sitä virttä, että "kannattaapahan Soljalassa" ja
"niin Soljalassa tehdään", paisui Evan uudistuksista painajainen koko
seudulle, ja moni muutos rupesi tuntumaan sekä välttämättömältä että
hauskalta.

Niin pääsi vähitellen paikkakunnalla alkuun se, jonka olisi pitänyt
olla jo ammoin luonnollinen asia: taistelu kaikkia epäkohtia vastaan
ei ainoastaan suurissa, vaan vieläpä elämän kaikista pienimmissäkin
asioissa. Ja elämän viihtyisyys ja onni rakentuukin enimmäkseen
pienistä muruista, jotka liittyvät toisiinsa kauniiksi kokonaiskuvaksi
kuin mosaiikkiteos. Elleivät nämä jokapäiväisen olemisen tuhannet
pienet sirpaleet hioudu sievästi ja luontevasti toisiinsa sopiviksi, ei
henki saa onnen tuomaa löytöretkeilyn halua uusille ja tuntemattomille
aloille, joilla suuremmat elämän salaisuudet ovat hakijaansa
odottamassa.



XIX.


Kun puutarhuri oli käynyt syksyllä Soljalassa suunnittelemassa
puutarhan ja siinä oli tehty kaikki ne työt, istutukset, lannoitukset
ja muut, jotka syksyllä on tehtävä, oli Eva kutsunut Soljalaan koolle
kaikki alustalaisensa ja töllien omistajat, joilla vain oli vähäisenkin
maata tupansa ympärillä. Siellä oli sitten puutarhuri pitänyt esitelmän
pikkupuutarhan perustamisesta, hoidosta ja merkityksestä taloudessa.
Hän oli osoittanut, kuinka puolikin kapanalaa järjestettynä oikeitten
periaatteiden mukaan saattoi tuottaa perheelle aivan kummastuttavan
paljon tärkeitä ja maukkaita ravintoaineita, ja kuinka pieneltäkin
alalta saattoi vuosittain sen lisäksi myydä niin paljon, että
suoranaiset kulut tulivat enemmän kuin korvatuiksi. Tämän jälkeen oli
Eva aloittanut keskustelun siitä, mikä on syynä, ettei puutarhanhoito
ole päässyt leviämään kansan keskuuteen. Kiskoen vastaukset ukkojen
ja eukkojen leuoista kuin hohtimilla saatiin vihdoin selville, että
varsinaisena syynä oli saamattomuus, eikä mikään muu. Kasviksia
oli aina totuttu pitämään "lehmänruokana" eikä niiden käyttöä
oltu ymmärretty. "Kun ei ole ennenkään mitään puutarhaa ollut ja
toimeenpahan on tultu." Mutta silloin tuli Juho Evan avuksi. Tuo
saamattomuuden ja torkkuvaisen menneisyyden ylistys oli viime aikoina
ruvennut häntä erikoisesti harmittamaan ja hän oli siitä lausunut
jyrkät sanat. Pöllöttelevin silmin kuunteleville äijille ja eukoille
ilmoitti hän ankarasti, että se, joka ei nykyisin pannut liikkeelle
kaikkia voimia ja keinoja saadakseen pienimmänkin hänelle kuuluvan
maapalan kasvamaan, ei ansainnut omaa maata ollenkaan. "Tiedättekö
te", kysyi Juho, "keitä te kiitätte, kun puhutte niin tyytyväisinä
siitä, ettei ennenkään puutarhoja pidetty? Niitä omia laiskoja ja
saamattomia esi-isiänne, jotka kurjalla ja huolimattomalla menollansa
lopuksi menettivät maansa ja mantunsa tehden teistä, jälkeläisistänsä,
tilattomia. Sillä jos ruvetaan tarkkaamaan, mistä te kaikki olette
lähtöisin, niin melkein järjestään huomataan teidät tiloiltansa
aikoinaan pois suistuneiden jälkeläisiksi. Ja jos te aloitatte oman
pienen palstanne hoidon tuossa samassa saamattomuuden hengessä, ette
pysty tekään sitä pitämään, vaan päädytte taas maattomina relluamaan
pitkin kyliä ja läänejä. Kyllä on taas silloin suu auki huutamassa
ja määkimässä yhteiskunnan kurjuudesta ja sorrosta ja epäkohdista ja
kapitalistisesta maailmanjärjestyksestä ja porvareista ja jos mistä,
sekä syyttämässä niitä siitä kurjuudesta, johon kuitenkin itse ollaan
kokonaan syypäitä. Mutta älkää luulko, että se enää menestyy. Ei,
vaan nyt ovatkin asiat niin, että nykyinen yhteiskunta on herännyt ja
julistanut leppymättömän taistelun kaikkea saamattomuutta, laiskuutta
ja välinpitämättömyyttä vastaan, eikä sen roikan ritareilla pidä
oleman helppo tästä lähtien elää. Ottakaa siis visusti huomioon kaikki
se, mitä tässä teille ilmaiseksi ja teidän parastanne tarkoittaen
selitetään, ja muistakaa, että minä en kärsi tässäkään asiassa velttoja
lapion pistoja. Minä tulen aikoinaan tarkastamaan töitänne, ja varokoon
itseään se, jonka puuhissa laiskuuden aidanraot irvistävät."

Nuori puutarhuri oli hymyillen ja kummastellen kuunnellut Juhon
jyrkkiä sanoja ja lausui naureskellen, että paras on nyt ottaa vastaan
kaikki mitä annetaan, sillä riita Soljalan isännän kanssa ei taida
olla mikään leikin asia. Sen jälkeen selitti hän tarkoin, mitkä
olivat uuden pienoispuutarhan perustamisessa ensimäiset tärkeimmät
seikat, jotka piti jo aikaisin suorittaa. Niinpä oli tietenkin raaka
metsämulta, johon useimmat nyt kyseessäolevat puutarhat ensi vuonna
tulisivat turvautumaan, sinänsä melkein kelpaamatonta ja vaikeata
saada kasvamaan, vaikka panisi siihen lantaakin tavallista runsaammin.
"Muistakaa senvuoksi kelin aikana vedättää siihen mustinta ja
kiinteintä suomutaa, mitä voitte löytää, ja sekoittakaa se tarkoin
metsämullan kanssa, puhdistaen maan juurista ja varvuista. Sitä
varten on myös säilytettävä kaikki taloudesta kertyvä tuhka. Jos näin
teette, saatte hyvän sadon jo ensi vuonna, sillä muhea suomulta on
pellossa kullan arvoista." Sitten hän jutteli siitä, kuinka kaiken
puutarhanhoidon alku ja loppu oli lanta, mutta kuinka se kysymys tuotti
juuri pienissä talouksissa vaikeuksia, varsinainen karjanlanta kun
tarvittiin viljelyksiin. "Ahkeruus ja säästäväisyys kuitenkin siinäkin
auttaa. Ensinnäkin on tietysti varsinainen karjanlanta säilytettävä
niin, ettei sen voimasta mitään katoa, ja mallin siitä näette täällä
Soljalassa. Mutta sitten on teidän heti perustettava niinsanottu
kompostiläjä, johon te kokoatte kaiken töryn ja roskan, syksyisin
pudonneet lehdet, likavedet ja muun sellaisen, joukkoon hiukan aina
multaa, ja kun se hyvin mädäntyy ja palaa, on teillä vuosittain
mitä oivallisinta puutarhalantaa." Sitten siirtyi hän kuvailemaan
puutarhanhoidon merkitystä ihmisen siveellisenä kasvattajana, kuinka se
rikastuttaa elämää antaen joka päivän pienoishetkille jaloa sisällystä.
"Puutarhanhoitajalle on jokainen hänen istuttamansa taimi kuin lapsi,
jota hän hellästi vaalien hoitaa ja kastelee. Ei mene sitä päivää,
ettei hän käy katsomassa, kuinka se menestyy ja kehittyy, ja jos sattuu
joku onnettomuus, tuntee hän siitä sydämessään kipeää surua. Tämä
alituinen vaalintatyö ei salli pahoja ajatuksia, vaan jalostaa mielen
ja kehittää hyviä tunteita. Siinä on ihminen kaikista läheisimmässä
kosketuksessa luonnon kanssa. Ja kun vihdoin saapuvat elokuun
kuulakkaat, lämpimät yöt, ja puutarhan heikoinkin taimi ponnistaa
äkkiä kaikki voimansa ja kantaa kultaisen hedelmän, täyttää viljelijän
sydämen hiljainen, pyhä tyydytys, niin suuri, että ilman sitä onni ei
olisi täydellinen. Jos te kymmenen vuotta uskollisesti ja huolella
hoidatte pientä puutarhaanne, saatte nähdä, kuinka syksyisin runsas
sato tulee palkinnoksenne, kuinka punoittavat omenapuut runsaina ja
lupaavina kannattelevat raskaita oksiansa, ja kuinka oma ja lastenne
elämä on koko tänä aikana vaeltanut jaloa polkua, palkkana sisäinen
rauha ja onnen tunne. Kukapa ei tähän tahtoisi pyrkiä?"

Pahna-Liisasta, joka nyökytellen ruumistaan oli hartaasti kuunnellut
puutarhurin esitystä, tuntui äkkiä kuin olisi oltu kirkossa. Kauniisti
osasivat nämä uusmuotiset herrat puhua kaikesta kuin nyt näistä
rekooleistakin, hohoojajaa! Mutta kyllä asia silti varmasti niin
olikin, sillä saattoihan sen kaikesta tyhmäkin ymmärtää. Ei saattanut
nyt pakanain tavoin kukaan päälle kantaa, ettei ollut sanan julistusta
kuullut ja siksi vaelsi kadotukseen tietämättömyyden pimeydessä. Kyllä
oli kuullut, ja ellei ottanut onkeensa, niin oma syy!

Lopuksi Eva ilmoitti, että hän kustantaa kaikille niille, jotka nyt
lupaavat jo ensi keväänä ryhtyä laittamaan kotipuutarhaa, ilmaiseksi
pienen puutarhanhoidon oppaan sekä ensimäiset siemenet. Silloin
ei kukaan voisi syyttää köyhyyttään tahi muuta veruketta siitä,
ettei ole puuhaan ryhtynyt. Ja tämä hyvin järjestetty ja yllättävä
herätystilaisuus olikin vaikuttanut. Asia, joka ukoista ja eukoista
oli aluksi tuntunut vähäpätöiseltä ja joutavalta, esiintyikin
heille kokouksen lopulla aivan toisessa valaistuksessa. Puutarhan
aikaansaaminen tuntui nyt heistä tärkeältä, jopa välttämättömältäkin.
Eva saattoi olla yritykseensä hyvin tyytyväinen.

Tämä tilaisuus oli yksi niitä toimenpiteitä, joilla Eva tähtäsi, paitsi
yleiseen hyvinvointiin, myös kansan ruokajärjestyksen parantamiseen
saattamalla sen monipuolisemmaksi. Hän oli käynyt pitkin syksyä
hiljaista, mutta sitkeätä taistelua oman väkensä kanssa sienistä, joita
kansa ei ole tottunut syömään. Puhumatta mitään kellekään oli hän
ruvennut hiljaisuudessa käyttämään sieniä perunakastikkeen höystönä.
Väki oli huomannut, että se oli tullut maultaan ja kokoonpanoltaan
ikäänkuin väkevämmäksi ja täyteläisemmäksi, mutta ei aluksi osannut
arvata miksi. Vihdoin oli Pahna-Liisa siivonnut kastikkeestaan lautasen
reunalle muutamia palasia, jotka hän julisti aivan oikein sieniksi. Hän
oli lausunut mielipiteenään, ettei ennenkään ollut Soljalassa tarvinnut
lehmäntatteja syödä, mutta se oli jo myöhäistä. Hyvä maku oli voittanut
väen ennakkoluulot. Kun Eva sitten kerran lauantai-iltana oli pannut
pöytään kaksi suurta kulhoa täynnä sieni- ja sipulihakkelusta, jota
oli hiukan kastettu etikalla, uusien perunain kanssa syötäväksi, oli
väki ruvennut pitämään sitä herkkuna, joka oli "vielä parempaa kuin
rosolli". Pirttiin ilmestyi seinälle sienikartta ja töllien asukkaat
saivat kukin Evalta lahjaksi pienen sienioppaan, joka vähitellen opetti
heidätkin panemaan arvoa tälle helposti saatavalle ruoan lisäkkeelle.

Näissä puuhissaan Eva huomasi vastoin entistä otaksumistaan, että
kansa oli uudistuksiin ja parannuksiin erittäin taipuvaista ja
halukasta. Tarvittiin vain herättäjää, heidän jokapäiväiseen elämäänsä
uhraavaisesti ja vaivoja säästämättä sekautuvaa kättä, ja se innostui
kohta pyrkimään urille, jotka tuntuivat siitä lupaavilta. Suuret
tapaukset ja katkerat, pohjia myöten järkyttävät kokemukset olivat
sen kiskoneet irralleen vanhoilta juuriltaan ja se oli nyt ikäänkuin
odottamassa, mistä vilkkuisi suotuisan tulevaisuuden koitto. Suomen
maaseudun isien ja äitien, talonisäntien ja emäntien, oli nyt
velvollisuus astua tuohon herättäjän ja ohjaajan asemaan, herätä
ensin itse ja esimerkillään vaikuttaa muihin. Sen vaati heiltä Suomen
uusi itsenäinen asema, joka ei ainoastaan tuota etuja, vaan myöskin
ankaralla tavalla velvoittaa.

Juholla oli aluksi ollut epäilyksiä, mahtaisiko uusi työpäivä sallia
kaikkia Evan puuhia, tarvitsematta palkata runsaastikin apuvoimia,
mutta pian hän huomasi erehtyneensä. Hän näki, kuinka tavattoman
paljon enemmän päivässä ehtii se työmies, joka tekee työnsä iloisella,
työn hyvyyttä ja talon parasta harrastavalla mielellä kuin se, joka
elää päivänsä vihamielisen ja tympeän haluttomuuden vallassa. Evan
esimerkistä hän lisäksi tuli huomaamaan, kuinka ratkaisevan tärkeä
on jo edeltäpäin tarkoin harkittu ja punnittu työjärjestys, jota ei
saa millään ristiriitaisilla määräyksillä häiritä. Tämän työnjohdon
saattoi sovittaa kummastuttavan tarkoin talon elämän kaikille aloille,
ja siitä oli seurauksena, että laillisten työtuntien aikana ei
Soljalassa kertaakaan herennyt tuppi heilumasta. Oli siis koitunut
suoranaiseksi taloudelliseksi eduksi kaikki se, mitä oli tehty, ja mikä
vielä parempi, koko väestön henkiseksi herätykseksi ja siveelliseksi
kasvatukseksi.

Kun Juho eräänä joulukuun iltana, jolloin taas lumituisku vinkui
ulkona, mielessään muisteli kuluneen ajan tapauksia, tunsi hän talonsa
ja oman elämänsä kauttaaltaan ikäänkuin ajautuneen uudelle uralle. Oli
pantu alkuun uusi viljelys, jonka sadoksi odotettiin yleistä onnea ja
sopusointua. Hän vilkaisi vaimoonsa, joka istui tuossa takkavalkean
ääressä sormet uupumattomasti valmistaen taas jotakin uutta ja
tarpeellista esinettä. Ja Juho tunsi, ettei Eva ollut vähääkään
tinkinyt päämäärästään, vaan oli jo luonut ja loisi itselleen sen
ympäristön, jota todella saattoi sanoa sivistyneeksi ja jossa vallitsi
se henki ja ne tavat ja elämänkatsomukset, joiden täytyi tulla Suomen
maalaiselämän tunnukseksi, jos kansan mieli kasvaa terveeksi, eheäksi,
sivistyneeksi ja suureksi.

Ja katsellessaan salavihkaa vaimonsa nopeasti liikkuvia sormia ja
tarkkaavaisten ilmeiden vaihtelua hänen kasvoillaan mietti hän
itsekseen ihmetellen: "Voiko maailmasta löytää ahkeran ja toimellisen
vaimon vertaista?"



XX.


Jouluaaton aamu valkeni Soljalassa kylmänä ja huurteisena. Pakkaslumi
parkui reen jalasten alla ja tiaiset istuivat pörröisinä ja paksun
näköisinä tavallisella paikallaan pihlajassa, pitäen silmällä, joko
emäntä olisi pannut ikkunan alla olevalle laudankappaleelle uutta
talia. Se oli harakalle ainaisen harmin ja kateuden lähde, sillä se
ei uskaltanut tulla syömään siitä, ei vaikka kuinka olisi luontoaan
karaissut -- lenteli vain levottomana siinä navettarakennusten
vaiheilla. Savu kohosi taivaalle kankeina patsaina ja etehisten ovien
naulanpäät olivat sisäpuoleltakin paksussa huurteessa.

Voimakkaina ja elävinä heräsivät Evan mielessä edellisen joulun
muistot. Oli kuin olisi siitä kulunut kokonainen ihmisikä, sillä
niin paljon tuntui sen jälkeen tapahtuneen. Evan koko elämässä oli
tullut jyrkkä ja perinpohjainen muutos; hänen silloin vielä nuoruuden
haparoinnilla ajatteleva henkensä oli yht'äkkiä saanut tärkeän,
tinkimättömyydessään suuren ja syvällisen päämäärän, joka oli
avannut koko hänen voimamäärälleen suuren ja laajan taistelukentän.
Ja suorastaan ihmisenä oli hän äkkiä joutunut selviytymään äidin
kutsumuksesta -- suunnattoman suuri muutos sekin, vaikka sellaista
tapahtumaa niin usein pidetään vain aivan tavallisena ja luontoon
kuuluvana. Sitähän se onkin, mutta samalla se on kunkin siihen joutuvan
nuoren äiti-yksilön kohdalle mahtava ja ihmeellinen kuin maanjäristys.
Ihmetellen ja silmät suurina kummastuksesta hän kulkee ja seuraa sekä
kuuntelee oman itsensä omituista ja outoa kehitystä. Hänellä on kaksi
maailmaa, toinen ulkopuolella ja toinen hänen omassa sielussansa, jossa
hän jo seurustelee sen olennon kanssa, joka tulee.

Puuhaillessaan aattoaamun askareissa hän eli uudelleen mielessään sen
joulun, joka oli vuosi sitten. Silloin eli vielä isä, silloin oli
muuttumattomana voimassa se vanha ja ystävällinen rauha, joka oli
kotipappilan elämän tunnusmerkkinä. Hopeahapsinen pappa kulki piippu
kädessä tohveleissaan tassutellen ja seuraillen tyttärensä puuhia,
sekä keskustelun kuluessa puhjeten väliin tuohon hänelle ominaiseen
sydämelliseen ja iloiseen vanhanmiehen nauruun. Onko mitään niin
hauskaa kuultavaa kuin vanhuksen iloinen ja vapaasti purskahtava nauru!
Eikö se ole kaikille nuorille paras todistus siitä, kuinka arvokas ja
rikas elettävä elämä sentään voi olla, koskapa se säilyttää kantajansa
noin nuorteina? Se hyväilee mieltä ja tekee toisenkin iloiseksi.

Mutta paljon oli Evalla nyt puuhaa. Hän oli tuonut uuteen kotiinsa
mukanaan kaikki pappilan joulun periaatteet ja tavat. Niihin kuului
ylinnä se, että kaikkialle oli koetettava luoda onnen tunnetta ja
hyvää tuulta. Niinpä oli pappilassa ollut jouluaattona aina varattuna
ympäristön köyhille ja muille tarvitsevaisille ystävällinen sana
ja aineellinen apu, joka sai lasten silmät loistamaan ilosta ja
joulun tuntumaan juhlalta köyhimmässäkin töllissä. Joulu on lasten
juhla, lapsikuninkaan ilmestyminen pimeyden keskelle, ja silloin on
sydänten avattava kaikille lähimäisille parhaat aarteensa. Vielä
oli pappilassa ollut tapana, että joulun juhlatunnelma koetettiin
saattaa myös väenkin osaksi, kutsumalla heidät mukaan yhteiseen
perhejuhlaan, kohtelemalla heitä ihmisinä ja ystävinä enemmän kuin
omina palkkalaisina, unhottamalla ja painamalla alas kaiken vähänkin
säätyerotukseen vivahtavan. Olipa ollut korkea se hetki, jolloin vanha
pastori, kun joulun ihana evankeliumi oli luettu ja rukous pidetty sekä
virsi veisattu, oli tarjonnut pitkävartisen piipun isäntärengilleen ja
entiseen tapaan kehoittanut häntä tekemään lasinsa, jonka jälkeen he
olivat istuneet vakaaseen haasteluun maailman menosta ja pyhän päivän
sisällyksestä -- kun Eva oli ystävällisesti jakanut kaikille heidän
pienet lahjansa, unohtamatta vähäisintäkään huolenpitonsa piiristä.
Ja kun vihdoin oli istuttu yhteisen joulupöydän ääreen ja hartaudella
nautittu siunattu ateria, oli jokaisen sydämeen herkähtänyt lämmin ja
kiitollinen ihmisrakkauden tunne, joka jäi hiljaisena vaikuttamaan koko
elämän varrelle. Kylvön hetkien ei ehkä tarvitse olla niinkään lukuisia
-- elämän onni olisi ehkä runsaampi ja yleisempi, jos edes muutamat
niistä käytettäisiin.

Soljalan alueella olevat köyhät ja varsinkin heidän lapsensa olivat
olleet Evan huolenpidon esineinä ja oli hän tarmolla puuhannut heidän
hyväkseen ja koettanut varata heille edes jouluksi onnen hetken.
Kuta pitemmälle hän kehittyi oman äitiytensä tietoisuudessa, sitä
armoittelevammaksi hän kävi pieniä arkoja pyytäjiä kohtaan, ja kun Juho
kerta rupesi häntä hiukan hillitsemään, tuli siitä kiivas kohtaus.
"Tahdotko nähdä, miten todellinen suomalainen maanviljelijä köyhiään
kohtelee?" kysyi Eva leimuavin silmin, ja toi miehensä eteen Kiven
"Seitsemän Veljestä". "Lue tuosta!" sanoi hän ja haki sen paikan, jossa
kuvataan Impivaaran valtaisen isännän, jykevän Jukolan Tuomaan hellää
sydäntä, joka ei siedä hänen nähdä pientä avutonta pyytäjää pirtin oven
suussa, vaan panee heti käymään avuksi lempeällä sanalla ja anteliaalla
kädellä. "Tiedä, että siinä on kuvattu esikuva teille kaikille Suomen
maanviljelijöille. Tuomas ei ollut saanut niitä tietoja, jotka teille
tulevat kuin ilmaiseksi, vaan hän oli kehittynyt jylhään suuruuteensa
vain luonteensa perusteella ja korven kasvattina. Mutta voitteko te
hänen rinnalleen astua? Kuka teistä kantaisi ne taakat, jotka kulkivat
keveästi Tuomaan jättiläisharteilla? Ei hän laskenut pennejänsä
silloin, kun sydän käski, te kitupiikit. Onko kumma, jos köyhät teitä
vihaavat ja hautovat kostoa teitä vastaan, sillä milloin olette
koettaneet voittaa heidän mielisuosionsa sillä, millä se ainoastaan
voittaa taidetaan, nimittäin rakkaudella?"

Eihän Juho hyväntekeväisyyttä kieltänyt, mutta hän vaati sitä
järkevästi harjoitettavaksi. Hän ei tuntenut kylliksi naisen sydämen
hellyyttä ja etujensa laskemattomuutta.

Ja niin oli vihdoin jouluilta käsissä. Koko Soljalan väki oli saunan
jälkeen kokoontunut väentupaan, joka aivan tuoksui puhtauttaan.
Yksinkertainen joulukuusi oli rakennettu peränurkkaan, jossa Eva istui
miehensä ja vanhimman rengin kanssa tarinoiden. Tuntui kuin olisi
väkeä hiukan ujostuttanut tämä joulun vieton heille juhlallinen ja
outo muoto, sillä missäpä nyt oli kuultu, että talonpoikaistalossa
oikein joulukuusi rakennettaisiin ja vielä väelle. Eipä sillä, että se
olisi paljoa maksanut -- olihan niitä kuusia ja puuta sen verran, että
niistä pari sai ristiin jalaksi, ja jaksoipahan iso talo senvertaiset
kynttilätkin ostaa, mutta ei se ole ollut talonpoikaisissa oloissa
tapana, on pidetty paremmin niinkuin herroille kuuluvana. Eikähän se
ole tarpeellinenkaan, voihan joulun muutenkin viettää, mutta olipahan
se kuitenkin kieltämättä melkoinen illan hauskuuden lisääjä. Teki
juhlallisen vaikutuksen, johti vasten tahtoakin mielen ajattelemaan
jotakin arkipäiväisyydestä eroavaa, teki vakavaksi ja pani muistelemaan
onnellisia aikoja. Siinä olikin kuusen suuri merkitys, että se johdatti
ajattelemaan menneitä onnen aikoja ja huokaamaan, miten saisi ne
takaisin.

Eva oli päättänyt, että hän toteuttaisi Soljalassa oman entisen kotinsa
joulutavat. Siksi hän nyt ensimäiseksi, kun kaikki olivat kokoontuneet
hiukan vaiteliaina ja ujostelevina, otti Raamattunsa ja sanoi tyynesti
sekä, kuten näytti, kaikkien melkoiseksi kummastukseksi:

-- Katsotaanpa nyt, minkä vuoksi me kaikki ja koko kristikansa tätä
juhlaa vietämme.

Miehet katselivat saappaankärkiään, naiset hypistelivät esiliinojaan,
mutta Pahna-Liisa ja vanha Leena tulivat ilahtuneen näköisiksi.
Huomatessaan tämän hiukan painostuvan mielialan sanoi Eva:

-- Isäni kodissa luettiin aina joulu-iltana, kun kuusi oli sytytetty,
jouluevankeliumi, enkä koskaan huomannut, että siellä olisi kukaan
siitä pahentunut. Isäni sanoi aina, että ihmisen valistuksen paras
mitta on se tapa, millä hän suhtautuu pyhiin asioihin. Emmekö me
täällä pohjolan pimeydessä, keskellä lunta ja pakkasta, mielellämme
tahtoisi kuulla sitä suloista sanomaa, jota evankeliumi merkitsee, ja
ettekö te, jotka niin usein väitätte olevanne orjan asemassa, tahtoisi
kuulla julistusta, joka ratkaisevammin kuin mikään muu maailmassa on
merkinnyt orjain vapahdusta. Se on tuonut valon tänne pohjolaankin,
ja jos vielä pimeyttä on, johtuu se siitä, ettei sen julistusta ole
jaksettu noudattaa. Ja jokaisen ihmisen yksinkertaista kauneuden
tunnetta täytyy mitä syvimmin viehättää tämän koruttoman kertomuksen
pimeän lakeuden paimenista, noista yhteiskuntansa vähäväkisistä, joille
ennen muita ilmoitettiin tuo suuri ilo, maailman vapahtajan syntyminen,
jonka hengen voima on tunkenut ja tunkee läpi vuosisatojen ja koko
ihmiskunnan. Kuulkaa nyt tätä ihanaa kertomusta.

Ja Eva luki jouluevankeliumin koruttomasti ja luonnollisesti, itsekin
tunteidensa ja tarkoituksensa liikuttamana. Ja monesta väen joukossa
oli kuin olisi kuullut tuon asian ensi kerran -- ei ollut koskaan
ennen tullut sitä ajatelleeksi ja sen sisältöön niin painoa panneeksi.
Lapsuudessa se oli luetettu ulkoakin, jauhettu moneen kertaan, mutta
lapsen häilyväinen mieli ei jaksa sen sisältöön ja merkitykseen
tunkeutua. Uskonto tulee useille arvoonsa vasta silloin, kun elämän
raskaus syventää ajatukset ja suuntaa ne harkitsemaan olemassaolon
asioita ja arvoituksia, ja siksi pitäisi uskontoa selitellä lapsille
niin hellävaroen ja niin heidän romanttisuuteen taipuvan mielensä
mukaan, ettei sanan kirjain koskaan tuntuisi heistä kuolettavalta ja
rasittavalta. Siitä seikasta oli vanha pastori ollut erinomaisen hyvin
selvillä ja siksi olivatkin hänen pyhäkoulunsa ja kinkerikuulustelunsa
lapsille hauskoja ja mielenkiintoisia tilaisuuksia. Siten oli Evakin
aina säilyttänyt suhteensa uskontoon kirkkaana ja selvänä, sillä se
muodosti ihanan ja viehättävän osan hänen lapsuutensa muistoista, johon
ei liittynyt mitään ahdistavaa ja ikävystyttävää. Ja niinpä hän sai
nytkin lukuunsa hellän ja luonnollisen värin, joka ehdottomasti tehosi
kuulijoihin.

Juho istui vakaana ja hiljaisena, kuunnellen vaimonsa lukua, ihaillen
hänen rohkeuttaan ja antaen samalla aatostensa harhailla. Hän tunsi,
että oli palattu siihen, missä ehkä ennen paljon oli oltu, mutta mistä
oli poikettu -- yksinkertaiseen ja koruttomaan isäin luterilaisuuteen,
joka selvyydessään ja järkevyydessään oli ollut Suomen talonpojan turva
ja ohjaaja raskaitten vuosisatojen aikana. Hänelle oli selvinnyt,
että hän ehkä kaikesta uusikuosisesta taidosta ja toimesta huolimatta
oli ollut siveellisesti heikommalla pohjalla kuin hänen isänsä, joka
hänkin joulu-iltana oli vakaasti ja hartaudella lukenut saman luvun
Raamatusta kuin Eva nyt -- hänellä ei ollut ollut sitä kaipuuta -- se
oli herännyt vasta nyt, vasta tänä iltana. Hänelle leimahti kirkkaaksi
vakaumukseksi siinä istuessaan se, että kun on kysymyksessä raakuuden
ja pahuuden, epäkohtien ja yhteiskunnallisten ruttosairauksien
poistaminen, siinä sittenkin kaikista uudistuksista ja käytännöllisistä
ponnistuksista sekä suunnitelmista huolimatta lopuksikin pohjaudutaan
uskontoon, siihen hengen voimaan, joka yksistään ja ainoastaan, kuten
kokemuskin osoittaa, voi todella uudistaa ihmisen ja nostaa langenneen.
Ihmiskunta on, tuntuipa työ sitten kuinka jättiläissuuruiselta tahansa,
uudistettava ja parannettava yksilöittäin, ja se on taas mahdollista
vain sen kautta, että saadaan kansalaiset heräämään voimakkaaseen ja
uhrautuvaan persoonalliseen rakkauden työhön. Hänellä välähti mielessä
ajatellessaan vanhan Europan viimeisiä kauhistuttavia kokemuksia, ettei
ehkä olekaan mitään muuta todella tehokasta keinoa kuin tämä, ettei
yhteiskunnallista tyytyväisyyttä voidakaan kasvattaa lainsäädännön
keinoilla, vaan ainoastaan persoonallisessa rakkauden työssä,
uhrautuvassa altruismissa ilmenevällä ihmisten henkisellä uudestaan
syntymisellä. Niin se on, sanoi uusi vakaumus hänen mielessään, ja
missä tulisi se enemmän kysymykseen kuin meillä. Onhan meidän pieni
kansamme jakautunut kahteen jyrkästi vihamieliseen leiriin, joiden
päämäärät näyttävät sovittamattomilta, mutta tämä sovittamattomuus
ei perustu suinkaan molempien etujen todelliseen ristiriitaisuuteen,
kuten väitetään, vaan vuosikymmenien kuluessa kasvaneeseen henkiseen
toisiinsa kyllästymiseen, melkeinpä selittämättömään ikävystymiseen,
joka on muuttunut vihaksi ja vaatii kostoa. Kansatkin voivat
ikävystyä ja se on vaarallisin tila, mihin ne saattavat joutua, sillä
kyllästyneen lapsen tavoin ne silloin heittävät kallisarvoisimmankin
omaisuutensa tuuliajolle. Vain henkisin virkistyskeinoin voidaan
tällainen korjata...

Juho heräsi siihen, että Eva aloitti kirkkaalla ja ujostelemattomalla
äänellä vanhan jouluvirren:

    "Enkeli taivaan lausui näin:
    miks' hämmästytte säikähtäin:
    Mä suuren ilon ilmoitan
    maan kansoille nyt tulevan."

Melkein hengähtämättä Juho ikäänkuin piteli penkistä kiinni. Hän
kuuli, kuinka ääni toisensa jälkeen yhtyi tuttuun virteen, aluksi
hiukan ujostellen, mutta sitten vapautuen, ja kuinka vihdoin virsi
lopullansa kaikui täyteläisenä ja voimakkaana, miestenkin jykevien
äänien kannattamana, kuin vapahtuneena. Hän katsoi syrjästä vaimoonsa,
joka siinä lauloi hartaasti, kalpeana ja laihtuneena, äitiyden
merkit olennossaan, niin sievänä ja herttaisena. Juho tunsi, kuinka
liikutuksen pala kohosi hänen kurkkuunsa, kun hän siinä onnensa
suuruutta ja syvyyttä arvioitsi.

Mutta virsi loppui ja Eva sanoi reippaasti:

-- Nyt tytöt tee sisään. Ja nyt toivotan minä teille kaikille
onnellista ja rauhallista joulujuhlaa.

-- Samaa emännälle, vastasivat kaikki, ja Pahna-Liisa tuli hänen
luokseen, otti hänen kätensä ryppyisiin kouriinsa ja painaen päänsä
häntä vasten puhkesi itkuun.

-- No mutta Liisa! Mitä Liisa nyt itkee? Kaikkiakin. Tulkaa ottamaan
teetä. Hiukan hämillään koetti Eva häntä näin lohdutella.

-- Mieleni tuli niin hyväksi, että täytyy itkeä, sanoi Liisa --
kiitoksia kaikesta hyvyydestä, emäntäkulta.

Väen mieleen tulvahti yht'äkkiä lämmittävä kodikkuuden ja
yhteenkuuluvaisuuden tunne. Keskustelu virisi vilkkaaksi ja vapaaksi,
ja vanhemmista ihmisistä saattoi huomata, kuinka he tässä kaikessa
näkivät ikäänkuin entisten ihanteittensa ja vanhojen kunnioitettujen
asioiden uudistumista; nuoret taas ikäänkuin taistelivat
karkoittaakseen sydämestään sen paatuneen tympeyden ja typerän
itseviisauden, joka uuden ajan lahjana oli tehnyt heidän sielunelämänsä
niin köyhäksi ja arkipäiväiseksi.

Sitten Eva jakoi lahjansa. Hän ei ollut unohtanut ainoaakaan koko talon
väestä, vaan oli muistanut heitä kaikkia juuri sellaisella, joka oli
heille sekä luonteen mukaista että myös tarpeellista. Lahjat olivat
yksinkertaisia ja vaatimattomia, mutta ne tekivät saajiinsa silti syvän
vaikutuksen. Ja kun Eva oli työnsä lopettanut, otti Juho pöydältä
käteensä pienen paketin ja rupesi puhumaan.

-- Olette nyt -- sanoi hän -- tänä iltana saaneet kokea emäntänne
hyväntahtoisuutta ja rakkautta, sekä huomata, ettei hän harrasta
mitään muuta niin kaikesta sydämestään kuin häntä ympäröivien ihmisten
onnea. Mutta siitä huolimatta täytyy sanoa, että ellette itse
antaudu palvelemaan sitä henkeä, jonka ilmauksia tämäkin ilta on, on
vaikea teidän lopullista onneanne rakentaa. Jokainen on nimittäin
oman onnensa seppä. Millään ulkopuolelta tulevalla toimenpiteellä,
lailla, asetuksilla, uudistuksilla tahi lahjoilla, ei voida tehdä
ketään onnelliseksi, ellei hän itse sitä lujasti ja sitkeästi tahdo,
ja antaudu kaikin voimin työskentelemään siihen suuntaan. Jokaisen
täytyy siis herätä täysin valveille, hänen täytyy saada yleissilmäys
kuin korkealta vuorelta koko elämänsä suuntaan, ymmärtää, mitä se
häneltä vaatii, ja sitten ryhtyä sen hyväksi työskentelemään. Työtä
meidän on kaikkien tehtävä uupumatta ja lannistumatta, mutta että se
koituisi meille siunaukseksi, on sen tuotettava meille työn iloa, joka
on ihmisen suurin nautinto. Työ ei ole siis teidän vihollisenne ja
rasituksenne, kuten teille opetetaan, vaan se on teidän aateluutenne
ja kunnianne, joka erottaa teidät älyttömistä luontokappaleista, ja
niin pian kuin taas sen huomaatte, tuntuu työnteko teistä ilolta eikä
vaivalta. Määräävin tekijä ihmiselämässä on siis työ ja siksi sen myös
täytyy tuottaa kaikki se siunaus, mikä on ihmisonnelle välttämätöntä
-- sen täytyy tuottaa myös aineellinen toimeentulo. Ja se tuottaakin
sen. Ahkera ja rehellinen työmies ei ole todistettavasti Suomessa
puutetta kärsinyt muuten kuin suurten nälkävuosien aikana tahi muina
pulakausina, jolloin kärsimykset ovat olleet yhteisiä ja laajoihin
kansalaispiireihin ulottuvia. Mutta työväen talous on silti ollut
heikolla pohjalla, samoin kuin suurimman osan muutakin kansaamme. Se
johtuu siitä, ettei meillä ole vielä kehitytty sivistyksessä niin
pitkälle, että olisi ruvettu ymmärtämään säästäväisyyden merkitystä.
Kun on tuloja, annetaan niiden samalla mennä toisesta kädestä, tahi
tavallisimmin suusta sisään, sillä suomalainen on tavaton herkkusuu.
Vaikka kahvi maksaisi sata markkaa kilo, ei työmies enempää kuin
muukaan meillä häikäile sitä ostamasta, jos vain rahat riittävät.
Harvoin meillä vielä vanhemmat ajattelevat pienen säästön kokoamista
lapsilleen, joka olisi ikäänkuin portaana, josta heidän olisi
helpompi astua maailman taisteluun. Useimmitenhan kuulee vakavienkin
ihmisten huolettomasti ja tarkemmin asiaa harkitsematta lausuvan,
että se sellainen voi tulla kysymykseen vain kapitaalista rikkaissa
maissa ja että koska me itsekin olemme saaneet astua elämään tyhjin
käsin, tehkööt sen lapsetkin. Kun nyt tietää, minkä surullisen ja
masentavan esteen köyhyys muodostaa elämässä ja kuinka usein pienenkin
pääoman puute saattaa estää sadatkin satoisat lahjat kehittymästä
yhteiskunnan hyväksi, täytyy todella valittaa, etteivät vanhemmat
ymmärrä velvollisuuttaan tässä suhteessa. Suurin piirtein katsottuna on
suorastaan niin, että kun puhutaan ja suunnitellaan yhteiskunnallisen
kurjuuden parantamista lainlaadinnalla ja yleensä yhteiskunnallisilla
uudistuksilla, siinä ohella ehkä tärkeimpänä tekijänä olisi
otettava huomioon yleisen taloudellisen vaiston herättäminen
kaikissa yhteiskuntakerroksissa -- säästäväisyyden kehittäminen
kansallisominaisuudeksi. Se on hyve, joka syntyy sivistyksen
lisääntyessä. Kun moukka saa äkkiä käsiinsä suuret summat, menee hän
usein päästä pyörälle. Hän tuhlaa rahojansa oman ahtaan älynsä mukaan,
matkii ja jäljittelee kaikkea, elää komeasti ja loisteliaasti, kunnes
vihdoin on käsillä se hetki, jolloin tynnyristä loppui tippuminen.
Sivistynyt rikas kammoo vaistomaisesti kaikkea typerää tuhlausta. Hän
voi uhrata suuriakin pääomia, mutta hän tekee sen ainoastaan siinä
tapauksessa, että pääoma tulee vaihdetuksi johonkin toisella tavalla
arvokkaaseen. Aika on meillä Suomessakin ymmärtää, että meidän on
velvollisuutemme säästää ja elää säästäväisesti.

-- Mistäpä työmies säästää? kuulen teidän hymähtävän. Niin. Eiväthän
palkkanne suinkaan ole summaltaan suuria verraten niihin tuloihin,
joita tuottaa suurempi pääoma. Mutta ne ovat kuitenkin teidän
elämänvaatimuksiinne ja siihen vastuunalaisuuteen nähden, joka teillä
on, nykyoloissa hyvästi riittäviä. Ne tuottavat teille niin paljon,
että säästäväisyydellä voitte vuoden kuluessa saada jokainen pienen
summan talteen. Kaksikymmenmarkkanen ei ole suuri raha, mutta heti kun
olette saaneet sen pankkikirjallenne, tuntuu se teistä melkoiselta.
Pienikin säästössä oleva summa tuottaa omistajalleen aivan saman
nautinnon tunteen kuin suurikin, ja siinä merkityksessä te vallan hyvin
voitte jo ensi vuoden kuluessa päästä miljuneerin säästönautinnon
makuun. Tähän siis teitä kehoitan ja ellette muuta voi säästää, olisi
teidän jokaisen otettava itsellenne edes tuhannen markan henkivakuutus,
jonka saisitte täytettyänne määrätyt ikävuodet. Halutessamme tehdä
jotakin alkuunpanevaa hyväksenne tässä säästämiskysymyksessä, joka
muodostaa käsityksemme mukaan mitä tärkeimmän tekijän kansalaisen
elämän vakaantumisessa ja todelliseen itsenäiseen asemaan pääsemisessä,
olemme tahtoneet vaimoni kanssa lahjoittaa teille jokaiselle pienen
pääoman, valmiiksi pantuna omalle säästökirjallenne. Se summa ei ole
suuri -- päinvastoin se on sangen vähäpätöinen, mutta se on kuitenkin
siemenenä suurempaan, jos vain teillä on ahkeruutta ja oikea käsitys
asian merkityksestä. Minä en anna näitä kirjoja teidän haltuunne, vaan
pidän ne tallessani niin kauan kuin olette palveluksessani, ja jo
edeltäpäin ilmoitan teille, että aion joka palkanmaksussa saada teidät
panemaan säästöön edes pienen murun. Hyväksyttekö tämän kaikki?

-- Kyllä! kuului mieluisa vastaus kaikkialta. Näki selvään, että
koko tämän uudistusten ajan kuluessa väki oli jo todella oppinut
ymmärtämään, että isäntäkansa harrasti heidän parastaan täydellä
todella. Soljalan kartanossa oli vähitellen päässyt vallalle terve
ja epäluulosta sekä vihasta vapaa innostunut yhteishenki, joka pani
jokaisen toimimaan omalla tahollaan tarmolla ja virkeästi. Se tuntui
koko talon elämässä ja näkyi talon töissä, jotka sujuivat vauhdilla ja
käskemättä.

Siirryttiin sitten keittiöön jouluillalliselle. Talvinen taivas sädehti
miljoonin valopilkuin, Otava kiilui juhlajärjestyksessä ja Väinämöisen
viikate välkkyi taivaan rannalla herättäen outoja ajatuksia merkillisen
säännöllisellä maailmojensa keskinäisellä sijoittelulla. Oliko se
sattumaa äärettömyyden kaaoksessa?

Mutta illallispöydässä, jossa hohti lumivalkoinen riisipuuro ja
kuohui kipposissa vanhanaikainen, vaahtoava joulukalja, laukesi väen
kielenkannin kokonaan. Laskettiin leikkiä, juteltiin hartaasti vanhoja
joulukaskuja, muisteltiin vanhain tarinoita siitä, mitä jouluna oli
tapahtunut, ja tunnettiin, että jälleen oli saatu kiinni tunnelmasta
ja mielialasta, joka oli monelle ollut kadoksissa niin monta katkeraa
ja sameaa vuotta. Vapain ja sydämellisin sanoin kiitti lopuksi vanhin
rengeistä Juhoa ja Evaa kaikesta siitä hyvyydestä, jota he väelleen
olivat osoittaneet sekä koko vuoden varrella että erittäinkin tänä
iltana. Mutta Eva vastasi liikutettuna, muistaen yht'äkkiä erään isänsä
mielilauseen Raamatusta: "Yksivakaisella sydämellä ja vilpittömällä
kädellä olen minä sen kaiken tehnyt." Hän kiitti väkeä puolestansa ja
ilmoitti, että kaikille, jotka aamulla halusivat joulukirkkoon, oli
talon hevonen varattuna.

       *       *       *       *       *

Ja niin laskeusi pohjolan ylle ihmeellisen kirkkaana ja kuulaana
jouluyö, tuo valon ja pimeyden välisen taistelun salaperäinen
ratkaisukohta, jonka hämyssä onnen tähti niin viihdyttävänä pilkottaa
sisään pienen tupasen akkunasta. Sattuu joskus, että maailman
melussa itsensä yksinäiseksi tunteva sielu saapi tavoitetuksi oikean
joulutunnelman. Hän pysähtyy ja anoo taivahilta rauhan viileätä
lääkettä rintaansa; hän istuu jouluiltansa iloisena muiden keskellä,
mutta hänen katseestaan huomaa, että hänellä on sydämessään jokin niin
kallis tunne, että hän ylitse kaiken varoo sen särkemistä. Ja kun
illan ilo on vihdoin hiljennyt ja hän laskeutuu yksinäiseen lepoonsa,
makaa hän kauan avoimin silmin, katsoen jouluyön kirkasta tähteä, joka
ystävällisesti viittaa hänelle korkeudesta kuuraisen ikkunan takaa. Ja
silloin hän tuntee, kuinka koko hänen olemuksensa valtaa salaperäinen,
rikkumaton, rauhan ja suuren levon tunne, jokin tuollainen syvä
häiritsemättömyys, jota voisi verrata vain muumion vuosituhantiseen
uneen jättiläispyramiidinsa syvimmässä, yksinäisimmässä,
luoksepääsemättömimmässä hautaonkalossa. Jouluyö lahjoittaa hänelle
ennakkotunnelman siitä suuresta kaiken sopusoinnusta, johon ihminen
lakkaamatta pyrkii, mutta jonka elämä enimmäkseen häneltä kieltää.

Ja Evan ja Juhon palkka oli tänä jouluyönä hellän väräjävä ja kirkas
onnen ja rauhan tunne. He muistelivat huoneensa hämärässä kaikki lyhyen
avioliittonsa pienimmätkin seikat, tutkivat ne taas kerran ja tunsivat
itsensä uskollisiksi toveruksiksi, joiden kutsumuksena oli yksimielinen
ja sitkeä taistelu omassa piirissään elämän onnen ja viihtyisyyden
luomiseksi.



XXI.


Mutta jos on Suomessa talvi ankara ja useimmiten synkkä, sitä uljaampi
ja yllättävämpi on kevät äkillisessä ja mahtavassa voimassaan. Aurinko
alkaa viipyä taivaalla yhä kauemmin ja kohota yhä korkeammalle. Se
valaa avaruuteen sellaisen häikäisevän valovirran, etteivät maailman
ihanimmatkaan maat voi sen vertaisella kerskailla, ja miljoonien
miljoonina timantteina välkkyy sen rikkaus kaikkialla. Puihin puhkeaa
urpuja, koivumetsät rupeavat yht'äkkiä loistamaan ruskeina ja tuoreen
näköisinä. Mäntyjen ja kuusien neulaset tulevat ikäänkuin puhtaamman
värisiksi, lumi häviää puista, nietosten pinnat kovettuvat kantavaksi
hangeksi, ja ilmaan tulee omituista elähdyttävää reippautta. Unteluus
ja väsymys katoaa ihmisistä, katse ja mieli herkistyy, luonnon
salaperäiset kevätäänet rupeavat houkuttelevina korvissa kaikumaan.
Sieluun ilmestyy omituinen, hellä, vaativa, raukaiseva kaiho, joka
on kajastusta siitä luonnon vimmasta, joka nyt rupeaa täyttämään
eläinkuntaa. Metso soittaa korven hongan oksalla sokeana lemmen
virttänsä ihastelevien naaraiden kuultavaksi ja taistelee valittunsa
puolesta kuuman taistelun, teeri raiuttaa kukerruksellaan järvien
rantoja ja vaaran rinteitä väsymättä, viikosta viikkoon. Vesilintujen
parvet saapuvat suurin joukoin ja näyttelevät ylpeillen uljaita
muuttoja kosimispukujaan. Suokulaisen nokanjuuri paisuu ja se hyppelee
Lapin suolla silmittömässä vimmassa korean kilpakosijansa pöyhistynyttä
rintakilpeä vastaan. Ihminen seuraa tuota kaikkea avonaisin
silmin ja huohottavin rinnoin, ja hänetkin valtaa kevään hurja ja
mukaansatempaava elinvoima.

Ja lopuksi se tulee kaikki niin sanomattoman äkkiä. Tulee tuo mahtava
kevättuuli, joka raskaana ja täyteläisenä kuin jättiläisurkujen
palkeista vyöryttää kosteita ilmamassojaan maamme yli. Tulee ilta,
tulee hämärä, mutta ei tulekaan enää kylmä, vaan kostean lämpimänä ja
siunaavana viipyy ilma maan parmailla hyväillen sitä intohimoisesti.
Ei tyynny, vaan tuuli päinvastoin kiihtyy. Jos menet ulos, näet,
kuinka se ajaa raskaita pilviä pitkin pimentyvää taivasta, kuinka
metsän kuuset ja pihakoivut tohajavat salaperäistä, niin oudon syvää
ja vakavaa lauluansa. Ne notkistuvat ja kumartuvat tuulen voimasta, ja
tuntuu kuin ne kaikki ajattelisivat elämän suurinta arvoitusta. Hiivit
kauemmaksi metsään, sinne, jossa vaaran takana päilyy pieni metsäjärvi.
Kuulet sieltä sorsan änkytystä, kuulet joskus ketun kiimaisaa, lyhyttä
haukahtelua, näet elämää kaikkialla, leimana pelottomuus ja kesyys.
Lemmen voima antaa kaikille rohkeuden. Palaat kotiin ja istut akkunan
ääreen tuijottamaan ulos, ajattelematta juuri mitään, vain kuin
kuuntelemassa kevään ääniä sydämessä ja luonnossa.

Yhä runsaammaksi lisääntyy sitten suuri valkeus. Yö ja päivä jo
syleilevät toisiansa ja maaemon nesteet alkavat kiihkeästi virrata
pitkin luonnon tiehyitä. Viikko, ja lehdet ovat hiirenkorvalla, toinen,
ja ne ovat jo täysin puhjenneet, kolmas, ja kesän huumaavan kirkas
täyteläisyys on ovella. Se on tullut niin pian ja niin äkkiä, että me
olemme sen joka askeleen huomanneet ja panneet merkille. Se ei ole
tullut hiipien pitkien kuukausien kuluessa kuin etelän mailla, ja siksi
vain me pohjolan lapset ymmärrämmekin koko sen mahtavan suuruuden.
Kevät kevään jälkeen meille valkenee kuin uudeksi totuudeksi luonnon
uudestaan synnyttävä voima. Me heräämme aamun kirkkauteen ihmettelevin
silmin ja astumme ulos luontoon kuin synkän ja painostavan yön jälkeen,
jolloin pimeys on järsinyt sielumme juuria pahoilla ajatuksillaan. Ja
kuinka suunnattoman lisän on tämä kevään kirkkaus saavuttanut sille
suomalaiselle, joka siihen sydämessään yhdistää vihdoinkin koittaneen
vapauden nautinnon, tietoisuuden ihmisyys- ja kansallisuusarvostaan.
Riemuiten nostaa hän kätensä ylös ja lausuu mielessään: "Kiitos
isillemme, että löysitte Suomen niemen."

Kallis on kevät kaikille ihmisille, mutta erikoisen kallis se on
maamiehelle, varsinkin sellaiselle maamiehelle, joka ymmärtää sekä
tehtävänsä että velvollisuutensa. Koko talven on hän ollut kuin karhu
pesässään, vaiteliaana, tyynenä, tehden laskelmiaan kuin sotapäällikkö.
Kaikki työt, joita lumi ja pakkanen eivät ole estäneet, on suoritettu,
ja valtaisiksi pinoiksi ovat hänen kesantovainioilleen kohonneet
muta- ja lantapatterit. Viikko viikon jälkeen ovat hänen hevosensa
jonottaneet muta- tahi savihaudan sekä peltojen väliä, lisäten ja
virkistäen maan kasvuvoimaa. Metsätyöt on tehty, kesän tarvikkeet
on hankittu, ja niin alkavat varustukset olla valmiit kevään suurta
hyökkäystä varten. Kuta lähemmäksi se tulee, sitä kiihkeämmäksi kasvaa
luonnon voiman vaikutus maamiehessä. Hänen peltomiesvaistonsa, hänen
salaperäinen yhteytensä maan kanssa, virkistyy ja herkistyy uudelleen,
ja hän köyristyy kuin peto hyökätäkseen heti ensimäisen sopivan hetken
tullen. Jo on tuossa vainio paljaana, jo ovat siitä kevään liikavedet
niin kuivaneet, että se ottaa hevosen pinnalleen, ja jo katselee tuossa
maamies sitä hyväillen ja ihastellen. Se on siinä ikäänkuin alastomana
hänen edessään, kaikessa neitseellisessä hedelmällisyydessään ja
odotuksessaan, ja intohimolla ja voimalla käy peltomies sen kimppuun.
Kun kylvön hetki tulee, on hän näkevinään, kuinka merkillinen
lukinverkon tapainen härmäkimmellys väikkyy vakojen vaiheilla, ja
hän tietää, että mannun salaperäiset hedelmällisyyshenget ne siinä
ahnaasti ja riemuiten odottavat kylvövakkojen siunattua päivää. Alkaa
tulinen kiire. Aurat ja äkeet repivät ja pehmittävät maan pintaa,
jykevinä varjokuvina kuvastuvat kevään kuulakasta taivasta vasten
ponnistelevat hevoset ja miehet, koska koko voimalla hallitaan auraa
ja käytellään painavia aseita. Kömpelöitä ovat liikkeet, mutta niissä
ilmenee tyyni ja lannistumaton voima, joka väsymättä jaksaa raataa
aamusta iltaan. Rautaisia ovat lihakset ja ehtymätön on into kylvää
niin paljon kuin suinkin alaa riittää. Taas uudistuu näky miljoonista
kuokkamiehistä, jotka vuosituhansien aikana ovat kumartuneet ja
nousseet, taas kumartuneet ja nousseet, laajentamistaan laajentaen
maailman viljelyksen valtapiiriä, niin että se nyt jo ulottuu kauas
pohjolan auringon maahan. Juhlallisella mielellä ajattelee viljelyksen
ystävä niitä sanoja, joilla on lausuttu ihmiskunnan elämän tarkoitus ja
todellisen menestyksen ehto:

"NIIN KAUAN KUIN MAA ON OLEMASSA, EI LAKKAA KYLVÄMINEN EIKÄ
NIITTÄMINEN, EI VILU EIKÄ HELLE, EI KESÄ EIKÄ TALVI, EI PÄIVÄ EIKÄ YÖ."

       *       *       *       *       *

Taas istui Juho rakkaan suonsa äärellä ja katseli mietteissään
valtaista sarkasarjaa, joka vuosien työn tuloksena oli nyt siinä
valmiina ottamaan poveensa ensimäisen pyhän siemenen. Kulunut talvi
oli ollut hänelle sanomattoman rikas kokemuksista. Se oli jyrkästi
avartanut hänen maailmankatsomustaan, opettaen hänet ymmärtämään, että
maamiehen työ oli kansan ja valtakunnan tinkimättömästi tärkeintä
rintamamiehen työtä ja että Suomen maamies oli valtaluokkana
edesvastuussa kansansa edistyksestä ei ainoastaan suoranaisen
varallisuuden alalla, vaan myöskin henkisten arvojen oikeaan ja
kokonaisuudelle onnelliseen kehitykseen nähden. Maamies oli oleva
kansansa isä, jolla on rakastava sydän kaikkia sen keskuudessa
esiintyviä hyviä pyrkimyksiä kohtaan. Hänen täytyy olla kaikkien
yläpuolella, vapaana ahtaasta sokeudesta ja vihan hengestä, ja
hänen täytyy keksiä keinot, joilla hän voi ohjata kansan kaikki
pyrkimykset palvelemaan isänmaan vakaata ja järkkymätöntä kehitystä
sellaista tulevaisuutta kohti, joka tekee heikoimmankin väkeväksi
ja osattomimmankin onnelliseksi. Ja ensimäinen ja pääkeino siihen
pyrittäessä olikin hyvin yksinkertainen: se oli työ, maamiehen hien
höystämä uupumaton kylväminen ja niittäminen, vilun ja helteen
kestäminen kesät ja talvet, päivät ja yöt.

Mutaisena ja pölyisenä istui Juho siinä katsoen, kuinka hänen väkensä
hikipäässä hallitsi hänen uusia ja voimakkaita viljelyskoneitansa,
kuinka äestäminen ja kyntäminen sekä kylväminen tapahtui vimmatulla
vauhdilla. Juhon ilmeeseen tuli jotakin ankaraa ja taipumatonta,
jonka hänen väkensä oli tarkoin oppinut kevään kuluessa tuntemaan.
Kun levätään, niin levätään, mutta kun tehdään työtä, niin tehdään
sitä myös joka lihaksella. Juhon mielessä asui alati kuin pelkäävä
kiire, joka ajoi häntä aamuvarhaisesta iltamyöhäiseen todellisen
työhullun raivolla. Milloin hän jouti valvontatehtäviltään itse
aseeseen tarttumaan, upposi se maan pintaan voimalla, jota väki
katseli kummastellen ja vaiti ollen, mutta koettaen parhaansa mukaan
seurata isännän esimerkkiä. Milloin hän tarttui auran kurkeen ja
komensi hevoset liikkeelle, ymmärsivät nämä jo äänenpainosta, että
nyt oli mentävä vaikka mikä olisi edessä, että vaolla oli pysyttävä
niskuroimatta, muutoin muuttui isännän ääni luita ja ytimiä karsivaksi.
Ja kun saavuttiin vaon päähän, ei siinä vauhti hidastunut, vaan
kuin risteilevä alus vastatuuleen kääntyessään ikäänkuin lisää
vauhtiansa, samoin Juhokin lennätti auraansa leveitten hartioittensa
koko tyynellä voimalla. Oli kuin olisi koko hänen vuosisataisen
talonpoikaissukujuurensa maamies-intohimo hänessä ruumiillistunut
tavallaan uudeksi edelläkävijäilmiöksi. Hän tunsi alati sydämessään
kuin suuren huudon, joka kehoitti häntä sanomaan kaikille: "Suomen
valtakunta on vihdoinkin vauhdilla ja voimalla otettava viimeistä
sopivaa pilkkua myöten viljelykseen, sillä se on se suurtyö, jonka
kansamme on velkaa tulevaisuudelleen ja ihmiskunnalle."

Ja hänen siinä istuessansa värähti hänen sydämessään hellä tunne.
Hän oli ihminen, jossa elivät voimakkaina kaikki terveet vaistot, ja
hänen mielensä täytti aina sanomaton hellyys, kun hän ajatteli sitä
persoonallista onnea, jonka hän oli saavuttanut ja joka aivan näinä
päivinä oli täyttyvä korkeimmalla tavalla, mitä ihmiselle on suotu.
Siinäkin suhteessa oli hänessä tapahtunut suuri muutos. Ennen hän ei
ollut pannut lapsiin mitään erikoista huomiota -- ne olivat hänestä
olleet ehkä enemmän vastukseksi kuin muuksi. Mutta oman isyyden tunteen
selvitessä oli tämä hänelle kirkastunut ja hän näki nyt lapset uudessa
valossa. Hartaalla liikutuksella huomasi hän heidän hentoutensa ja
heidän sielunsa puhtauden, halusi koskettaa heidän pieniä käsiään,
kuulla heidän huoletonta iloansa ja katsoa heidän kirkkaisiin
silmiinsä. Repaleinen raukka, joka kurjuudestaan huolimatta sydämensä
lapsellisen kirkkauden voimalla osasi tehdä itsellensä suuren ilon
lastun kappaleesta lattialla, täytti Juhon hiljaisen mielen kipeällä,
tuskaisella säälillä, ja vavisten rukoili hän itsekseen, ettei
hänen lastensa koskaan tarvitsisi joutua tuohon asemaan. Hän heräsi
tunteiltaankin ja hänessä kehittyi herkkä inhimillinen osanottavaisuus,
joka käsitti ihmisolennot ikäänkuin yhtenäisenä perheenä, jossa toinen
oli toisestaan vastuunalainen. Soljalan sekä emäntä että isäntä
tunnettiinkin pian lapsirakkaudestaan ja rupesi heidän toimintansa
siinäkin suhteessa paikkakunnalla vaikuttamaan.

Lyhyt oli kulunut vuosi ollut, mutta paljon oli siinä ehtinyt tapahtua.
Soljalan tilalla vallitsi nyt kaikkialla uusi ja innostunut henki.
Entiset haluttomat, laiskat ja vastustusluontoiset irtolaisainekset
olivat muuttuneet, innostuneina kukin haarallaan raivaten ja viljellen
maapalastaan. He tunsivat, ettei heillä enää ollut muu neuvona, sillä
Juhon käynnit silloin tällöin heidän töitänsä katsastamassa olivat
jotenkuten peloittavia ja painostavia. Armotta haukkui Juho heidät
huolimattomuudesta ja laiskuudesta, jos missä tapasi sen jälkiä;
säälimättä paljasti hän heidän heikkoutensa, ja luontonsa kovemmalla
voimalla hän suorastaan pakotti tekemään juuri niin, eikä näin.
Soljalan maalle oli ikäänkuin muodostunut käytännöllinen maanviljelys-
ja pikkutalouskoulu, jossa opettaja oli toisaalta auttavainen ja
hyväntahtoinen, mutta toisaalta ankara ja kiinteä vaatimuksissaan.
Vauhdilla oli paikkakunta siirtynyt ensimäisten riviin sekä
aineellisessa että henkisessä suhteessa.

Tyydytyksellä totesi Juho sen kaikki ja kun hän rupesi pohjaltaan
tutkimaan, mistä tämä oli johtunut, täytyi hänen myöntää, että
alkusysäyksen siihen oli antanut hänen vaimonsa. Se henkinen taso,
jonka Eva oli tuonut mukanaan Soljalaan, oli osoittautunut herätteistä
ja aloitteista rikkaaksi, juuri siksi täydennykseksi, jota ilman
maalaiselämä useinkin vajoaa unteluuteen ja raukeuteen. Ja kirkkaasti
Juho nyt ymmärsi, mitä tämä sivistysherätys merkitsee Suomessa,
jossa väestön pääosan ja valtakunnan kannattavan voiman muodostaa
maanviljelijäsääty: ilman maalaisväestön heräämistä sivistysarvojen
täydelliseen ymmärtämiseen ja omistamiseen kaikkine siitä seuraavine
henkisine ja taloudellisine velvoituksineen jää valtakunnan voima
ontoksi ja kestämättömäksi; alhaiset aatteet ja itsekkyys tulevat aina
menestymään sen keskuudessa, eikä se jaksa kohota siihen korkeaan ja
uhraavaan isänmaallisuuteen, joka on Suomen valtakunnan ja vapauden
elinehto. Mutta syytä onkin toivoa, että syvä herätys on käymässä juuri
tähän suuntaan.

Juho muisteli siinä istuessaan kerran kuulemiaan Raamatun sanoja,
jotka olivat selventyneet hänen mielessään siksi, että ne ikäänkuin
sisälsivät ohjelman kaikelle sille, mitä hänen elämässään ja talossaan
nyt oli tapahtunut. Ne sanat kuuluivat:

"Joka toimellisen vaimon löytää, se on kalliimpi kuin kaikkein
kalliimmat päärlyt. Hänen miehensä sydän saa uskaltaa häneen; hänen
elatuksensa ei puutu häneltä. Hän harjoittaa itsensä villoissa ja
pellavissa, ja tekee mielellänsä työtä käsillänsä. Hän on niinkuin
kauppamiehen haaksi, joka elatuksensa tuo kaukaa. Hän nousee yöllä, ja
antaa perheellensä ruokaa, ja piioillensa heidän osansa. Hän kokottaa
kätensä köyhille ja ojentaa kätensä tarvitseville. Ei hän pelkää lunta
huoneissansa, sillä kaikella hänen perheellänsä ovat kaksinkertaiset
vaatteet. Hänen miehensä on tuttu porteissa, istuessansa maan
vanhimmitten tykönä. Hän avaa suunsa viisaudessa ja hänen kielensä on
suloinen oppi. Hänen poikansa tulevat ja ylistävät häntä autuaaksi;
hänen miehensä kiittää häntä."

Kuinka yksinkertaista ja kuinka oikein! Niihin lauseisiin sisältyy
elämän rakkaus-ohjelma ja suurien epäkohtien ratkaisu.

       *       *       *       *       *

Juho kuuli takaansa kärryjen ratinaa ja nousi. Renkipoika sieltä ajoi
hiestyneenä ja kiihtyneenä. Nousematta ajopeleistään hän sanoi:

-- Emäntä pyysi isäntää tulemaan heti.

Juho ymmärsi kaikki. Sanaa sanomatta hän hyppäsi kärryihin, tempasi
pojalta ohjakset ja riipaisi hevosen hurjaan juoksuun.

Samalla kuin hänen ajatuksensa nyt vaappuivat hillittömän riemun ja
vapisevan pelon välillä, viipyi hänen silmissään ikäänkuin omalla
voimallaan suurenmoinen kuva laajoista lakeuksista, joita viljelee
ihminen, tuo omituinen maapallon päällä asuva arvoitus, jonka sekä
syntyminen että elämä on suuri ja ratkaisematon ihme.



XXII.


Harvoin oli Soljalan ori saanut koetella juoksijalahjojaan niin
perinpohjin kuin tänä kertana, jolloin isäntä ajoi kotiin Toivolan
suolta perillistään vastaanottamaan. Tulta iskivät kärryjen pyörät
maantien kiviin, eikä lakannut somero rapisemasta ajoneuvojen etusuojaa
vastaan. Vaahto palloili hevon pyöreillä lautasilla. Mutta Poku tuntui
ymmärtävän, mistä oli kysymys ja mitä häneltä vaadittiin. Vastaukseksi
ohjaksien tiukkaan ja määräävään kiristykseen se puistalti päätänsä,
niin että tuuhea harja leiskahti, painoi turpansa alas ja antoi mennä
matalasti ja tasaisesti, kuin pyyhkien ja kertaakaan juoksun oikeata
tahtia rikkomatta. Mäet ylös, toiset alas, silmissä yhä hurjistuva
ja villi ilme, se lasketti uupumatta, läpi kesäisen ihanan luonnon,
ruohon vihreyden, lehvän leppoisuuden ja lauhkean länsituulen. Ja kun
saavuttiin sille kunnaalle, josta aukeni näköala Soljalan komealle
lakeudelle, heitti se päätänsä ylöspäin ja hirnui intohimoisen
riemukkaasti ja kauas kuuluvasti, kuin ilmoittaakseen, että nyt
tullaan, ja lähti sitten suorittamaan viimeistä uljainta otettansa. Ja
samalla kuin kärryt lentää tömähtivät portista kartanolle, oli Juhokin
jo maassa ja hävisi muutamalla pitkällä loikkauksella ovesta sisään.

Se oli tapahtunut aamupäivällä -- asia, jota jo niin kauan oli
odotettu, mutta jonka hetkestä ei oltu oltu varmoja, kun nuoressa
kokemattomuudessa ei oltu aikoinaan tehty allakkaan tarpeellisia
merkkejä. Mutta nukuttuaan yön levollisesti ja rauhallisesti oli Eva
noussut tavallisille aamuaskareilleen, ja juuri kun hän oli mittaamassa
kermaa, tuntuikin samalla niin masentavan kipeältä. Mutta kun se
lakkasi pian, ei hän ollut siitä milläänkään, vaan teki töitänsä
edelleen. Puolen tunnin kuluttua jysäytti kipu häntä uudelleen ja
silloin hän meni Leenan luo suurien aavistusten vallassa. Leena ei
kysynyt enempää, vaan toimitti hänet heti vuoteeseen ja lähetti toisen
rengin hakemaan Juhoa, mutta toisen lääkäriä ja kätilöä, Haapalaisen
Maria, joiden molempain kanssa asiat oli jo aikoja sitten sovittu ja
parhaasta menettelytavasta tällaisen hetken varalle tarkkaa neuvoa
pidetty.

Tieto koittaneesta tärkeästä hetkestä levisi kuin salama Soljalan
väen keskuuteen. Kuinka olikaan, niin kaikkialla tapahtui vähitellen
hiljainen työnseisaus. Heiluttiin hetkinen, kunnes taas pysähdyttiin
ja mietittiin sekä keskusteltiin. "Tuleekohan tuosta poika vai tyttö?"
"Saa nähdä, kestääkö kauankin?" "Emännänhän sillä on lanteet, jotta
oikein", arvosteltiin toisaalla hyväntahtoisesti, -- "hyvinhän se
käy niin riskiruumiisella ihmisellä." "Taitaapa olla nyt isännän suu
hymyssä -- sietääkin, sillä kovin se onkin nämä viikot riehunut."
Lopetettiin työkin aikaisemmin ja siirryttiin kotiin, jossa
istuskeltiin pihalla vakavina ja miettiväisinä. Kaikilla oli sydämessä
iloinen ja hilpeä odotus. Soljalan vielä hiukan penikkamainen talon
vartia Halli oudostui tällaisesta väenkokouksesta, näki iloiset ja
toivorikkaat välkkeet ihmisten kasvoilla ja lähti selkä matalana mennä
pyyhkimään ympäri pihaa. Pääskyset livertelivät taukoamatta ja mennä
sujahtelivat sinertävinä viivoina pihan yllä. Oli tavattoman leppoisa
ja kirkas päivä, ilmassa kyllältään tuomen ja pihlajan väkevää tuoksua.

Kun Pahna-Liisa sai asiasta tiedon, meni hän aluksi aivan hervottomaksi
ilosta ja odotuksesta. Hän olikin seurannut nuoren emäntänsä asioita
ehkä suurimmalla mielenkiinnolla kaikista. Hän se oli väenkin tuvassa
ensimäiseksi sanonut: "Jopa se taitaa meidänkin emäntä...?" "Jaa
mitäs?" oli karjakko-Aapo kysynyt. "No ettekö te nyt ole huomanneet?"
oli Liisa selittänyt ja tehnyt molemmilla kämmenillään pyöristävän
liikkeen etupuolelleen. Olivathan sen useimmat huomanneet, mutta Aapo
oli selittänyt, että se on "isännän ja emännän kahdenkeskinen asia."

Mutta ei Pahna-Liisa tällä kerralla enempää kuin Aapokaan joutaneet
emäntänsä taistelua tarkemmin seuraamaan, sillä tärkeät velvollisuudet
kutsuivat äkkiä heidät molemmat navetan puolelle. Aapolla oli onni
vastaanottaa tähän maailmaan terve ja jalo lehmivasikka, jonka hän mitä
hellimmällä huolella korjasi pehmeille makuuksille ja mielessään risti
tulevan talon perillisen nimikkolehmäksi, mutta Pahna-Liisan hoidokki,
valtavapiirteinen ja yleväluontoinen emakko, lahjoitti sen sijaan
näitä nimikkoja runsaslukuisen parven. Aapon lausumasta ajatuksesta
ihastuneena kävi Pahna-Liisa tempaamassa pirttitytön palmikosta kauniin
punaisen nauhan ja sitoi sen "yhdeksi merkiksi" ensin syntyneen porsaan
saparoon kauniille rusetille. Tämä kevensi hänen huolestunutta mieltään
melkoisesti ja hän rupesi siinä odotellessaan keinuttamaan ruumistaan
ja hyräilemään virren värssyä.

Keittiön ja väentuvan välillä kävi yhtämittainen ja taukoamaton
viestien kuljetus...

       *       *       *       *       *

Kun Juho hyökkäsi sisään, aikoi hän ilman muuta rientää vaimonsa
luo, mutta siitä ei tullutkaan mitään, sillä ovelle hänen eteensä
ilmestyi Haapalaisen Marin valtainen olento. Hän oli ammattiluokkansa
tyypillinen ilmiö, laajasti ja rehevästi lihava, punakka, repäisevän
iloluontoinen ja tarmokas nainen, jonka "laahoessa keskilattialla"
palkit natisivat ja pienet tuulispäät ympärillä lehahtelivat. Minne
hän ilmestyikään pyhän ammattinsa tunnusmerkit mukanaan, siellä
siirtyivät ohjakset kohta hänen tottuneisiin kouriinsa, eikä hän
hallitusaikanaan hellittänyt niitä kenenkään käskystä. Kaikki kävi
hänen komentonsa mukaan ja kävikin liukkaasti, sillä Mari ei sietänyt
mitään vitkasteluja vaatimustensa täyttämisessä.

-- Vai tänne vielä, sanoi Mari pysäyttäen Juhon, -- ja noin kuraisena
ja pölyisenä. Sellaisia ne ovat miehet -- saattavat ensin pienet
vaimonsa tällaiseen pauhinaan ja sitten ei ajatella enempää kuin että
muitta mutkitta työryysyissä mentäisiin vuoteen ääreen. Ei puhettakaan.
Kiireesti puhtaat vaatteet päälle, ja sittenkin on minulta lupa
kysyttävä, jos mieli edes kaukaa katsoa.

-- Niinpä niin, kuului sohvan kulmasta harkitseva ääni. -- Parasta on,
että isäntä tekee niinkuin Mari käskee, sillä muuten ei ole takeita,
vaikka hän viskaisi teidät ovesta ulos. Se on peloittavan väkevä
nainen, tämä Maria Haapalainen.

Harmaatukkainen tohtori sieltä haasteli sikarinsa takaa, katsellen
nuorta ja hätääntynyttä isäntää muhoilevasti silmälasiensa alta. Juho
tunsi äkkiä ankaraa syyllisyyden ja vastuunalaisuuden tunnetta, johon
sekautui ujoutta ja tarpeettomuuden vivahdusta. Hän tunsi olevansa
täällä ikäänkuin liikaa, ja vielä kuin kaikkien nuhtelevien katseitten
maalitauluna. Hän totteli nöyrästi, teki kuten käskettiin ja istui
vihdoin tohtorin viereen nolona ja vaiti ollen. Ukko katseli häntä
tutkivasti, yhä muhoillen hyväntahtoisesti.

Samalla kuului Evan huoneesta se valitus, jonka luonto väkisinkin
puristaa esiin. Juho sävähti ensin punaiseksi ja sitten kalpeaksi, sekä
yritti nousta, mutta tohtorin käsi esti.

-- Älähän ole milläsikään, sanoi ukko. -- Siellä on kaikki erinomaisen
hyvin. Ei tämä vielä mitään ole, -- odotahan, kun kuluu tässä parisen
tuntia.

-- Parisen tuntia!

-- Niin. Silloinhan sen laskujeni mukaan pitäisi olla valmista.

Juho oli ihmeissään siitä, että kaikki näyttivät olevan niin tyyniä
ja kylmäverisiä, jopa välinpitämättömiäkin. Evan valitukset eivät
tuntuneet tekevän keneenkään muuhun sanottavaa vaikutusta kuin häneen.
Nuori palvelustyttö vain oli aran ja säikähtyneen näköinen, tehden
askareitaan hiljaa ja keneenkään katsomatta. Mari pesi käsiään kauan
ja perinpohjaisesti, puki ylleen aivan valkoiset vaatteet, katseli
tarkoin kaikki kapineensa, antoi lämmittää vedet, kysyen aina lomassa
jotakin tohtorilta, tämän vastaillessa harvaan ja yksitoikkoisella
äänellä. Juho tunsi, kuinka kaikki muu maailmassa ikäänkuin katosi
hänen näköpiiristään ja kuinka sen täytti yksi ainoa asia, hänen
vaimonsa kärsimys, heidän yhteisen tuskansa syvyys ja heidän yhteisen
toivonsa riemu. Kun Juho yhä tihentyvien valitusten johdosta tunsi
tuskan hien nousevan otsalleen, kääntyi hän tohtorin puoleen ja kysyi,
eikö voitaisi tehdä mitään tuskien helpottamiseksi. Ukko hymähti
ystävällisesti.

-- Samaa kysyvät kaikki, sanoi hän. -- Mutta älkäämme sekaantuko
luonnon toimintaan keinotekoisilla syrjäotteilla. Kaikki on paras
näin. Tiedätkö, Juho, että kun joudun tällaisen ylen onnellisen
synnytysvuoteen ääreen, olen mielestäni kuin juhlassa?

Juho ei voinut sitä ymmärtää, vaikka ymmärsikin toiselta puolen. Hän
katsahti ukkoon kysyvästi ja tämä selitti:

-- Tämähän on ihmiselämän ihmeellisin tapaus. Uusi olento astuu
maailmaan ottamaan osaa sen suruihin ja iloihin. Suurin ruumiillinen
tuska, todellinen kuoleman kynnyksellä käynti, päättyy suurimpaan
iloon, mitä ihmiselle on suotu. Kaikki sielun kauneimmat ominaisuudet
ovat herkimmillänsä, eikä maailmassa liene mitään, jota voisi verrata
siihen pohjattomaan puhtaan ilon ja riemun tunteeseen, jolla äiti
vastaa lapsensa ensimäiseen huutoon. Satoja olen ollut auttamassa
ilmoille, mutta koskaan en voi liikutuksetta nähdä sitä äidin ilon ja
rakkauden rajuutta, jolla hän vaatii lapsensa ensi kertaa syliinsä.
Ja että luonto on aikonut kaikki lapsensa yhtä onnellisiksi, huomaa
mielestäni siitä, että tämä äidin ilo on sama sekä ylhäisten suojissa
että köyhimmässäkin töllissä. Niin on luonto aikonut, mutta miten on
yhteiskunta täyttänyt luonnon käskyn?

Ukko vaikeni hetkeksi, puhalsi sakean savun sikaristaan ja jatkoi:

-- Heti kun tuo pieni ja avuton raukka on astunut maailmaan,
ovat yhteiskunnan epäkohdat sen kimpussa. Toinen syntyy keskellä
uhraavaisinta ja kauneinta rakkautta koko ympäristön puolelta, mutta
toinen -- ja ehkä suurin osa -- rakkauden puutteeseen, kylmään
kurjuuteen. Ja kuitenkin on selvää, että jos mieli jokaisesta
pienoisesta saada yhteiskunnalle hyödyllinen jäsen, sen täytyisi jo
ensi hengenvedostaan alkaen olla kaikkien hyvien voimien vaalittavana.
Pahuus ja raakuus, köyhyys ja puute, heikko ravinto ja kaikkinainen
kaltoin kasvatus olisi karkoitettava sen vuoteen vaiheelta. Sehän on
luonnollista ja kaikki sen myöntävät, mutta tapahtuuko se? Ei, Luoja
paratkoon, ei, vaan kylmänä puhaltaa tuuli useimpien Suomenkin äitien
päänpohjissa. Se on kauheaa. Samoin kuin avioliitto on yhteiskunnan
asia, jonka täytyy kuulua sen valvonta- ja huoltopiiriin, on myöskin
jokaisen lapsen syntyminen yhteiskunnallinen tapahtuma. Mutta siihen
ei kohdisteta sanottavasti ollenkaan huomiota. Tekisi mieli väittää,
että meillä kyllä pidetään kuumeentapaista huolta siitä, että kaiken
maailman mahdolliset neuvojat ja konsulentit vaeltavat pitkin maata
kuin kilvalla, opettaen senkin tuhannen taitoja ja keinoja, ja hyvähän
sekin on, jopa välttämätöntäkin, mutta moni tärkeä seikka joutuu
siinä ohessa unohduksiin. Vasikoista, vuonista, porsaista, varsoista,
kananpojista -- mistä hyvänsä siinä luonnon piirissä syntyvästä
pidetään nyt jo parempi huoli kuin omista ihmislapsista, kun nämä
vain sattuvat syntymään yhteiskunnan vähäosaisten kodeissa. Porsaita
opetetaan kädestä pitäen hoitamaan, karja- ja lammasrodun parantaminen
antaa työtä maamme viisaimmille päille, mutta ihmisrodusta -- siitä ei
välitetä. Sairaan ja raihnaisen elukan ei kyllä anneta synnyttää, mutta
sairaalle ja turmeltuneelle ihmiselle ei siinä suhteessa panna mitään
rajoja. Ja vaikka ei pantaisikaan -- kunhan vain sitten katsottaisiin,
että syntyvät lapset saisivat yhteiskunta-asemaansa katsomatta
sellaisen hoidon ja kasvatuksen, jonka jokainen lapsi luonnostaan
on saava, niin olisihan silläkin jo paljon asiaa autettu. Mutta ei.
Yliopistoja meillä kyllä rupeaa olemaan ja rahastoja niitä varten,
mutta ei menesty kansakunnan onnen lannoitus latvasta päin -- tyvestä
se on alettava ja kansan tyvi on sen lapset.

Ukko kuunteli hetken aikaa yhä kiihtynyttä valitusta ja sanoi sitten
jälleen ilahtuneena:

-- Mutta kun olen tällaisen vuoteen ääressä, jolloin lapsi syntyy
onneen, rakkauteen ja hyviin olosuhteisiin, jolloin vanhemmat ovat
sellaisia terveyden ja kansalaiskunnon esikuvia kuin te molemmat, niin
silloin olen kuin juhlassa. Se on voimakkaan elämän juhlavirttä tuo
valitus tuolla kamarissa -- se on kansallisen ja terveen tulevaisuuden
lupausta Suomelle...

Mari ilmestyi ovelle ja viittasi lääkärille, joka nopeasti katosi
kamariin. Kaikesta saattoi huomata, että ratkaiseva hetki oli
lähestymässä. Juho ei osannut enää ajatella mitään. Äskeinen puhe ja
sen avaamat näköalat olivat yhä syventäneet sitä tuskaa ja pelkoa, jota
hän tunsi.

       *       *       *       *       *

Se menikin kaikki niin äkkiä. Juuri sillä hetkellä, jolloin tuska
ja ahdistus oli kovimmillaan ja jolloin Juho ei enää tahtonut voida
levottomuuttansa ja omituista henkisen kivun tunnelmaansa hillitä,
laukesikin kaikki suureksi ja ihmeelliseksi rauhaksi. Kuului erikoinen,
ohuen terävä ja hento parkaisu, joka pusertui pienestä ihmisrinnasta,
kun maailman ilma ensi kertaa sinne painaltui. Tuntui kuin olisi synkän
ja mustan pilven takaa äkkiä pistäytynyt esiin aurinko, joka olisi
loistanut huumaavan kirkkaalla valolla ja tuonut mukanaan kaikki onnen
lahjat. Kuului nuoren äidin pyytävää ääntä, kun hän yhä uudelleen
kiihkeästi sanoi: "Antakaa se minulle, antakaa se minulle", kuului
Marin nauravaa ja hyväntuulista puhetta sekä tohtorin matala-äänistä
ja tyyntä muminaa, Juho hyppäsi pystyyn ja tahtoi rientää kamariin,
mutta taas oli Mari ovella estämässä. "Malttakaahan", sanoi hän,
"kohta pääsette, kunhan saadaan ensin asiat vähän kuntoon. Onnea vain
isännälle -- tuli suuri ja kaunis poika, tukkakin on niin tuuhea ja
kihara. Pukekaa tämä kaapu yllenne sitten, kun tulette. Minä kyllä
ilmoitan kamarista, milloin pääsette." Ja Mari sulki taas oven armotta.

Mutta Juho ei nyt voinut enää olla rauhallisena. Hän kerskaili
ajatuksissaan uuden isyystunteensa huumaamana alituisesti, että
"minullahan on poika." Hän pistäysi pihalle ja lähti kiireesti menemään
talliin, mutta ei mennytkään, vaan pyörähti kesken matkaansa väentupaan
päin. Ei kuitenkaan mennyt sinnekään, vaan lähti kiireesti palaamaan
omalle puolelle, jossa seisahtui tarkastelemaan lenteleviä pääskysiä.
Ei viipynyt siinäkään kauan, vaan meni sisään, jossa rupesi kävelemään
edestakaisin kuunnellen korvissaan soivaa ääntä, joka alituiseen
kerskasi: "Minullahan on poika."

Mutta silloin saivat tohtori ja Mari puuhansa valmiiksi. Tärkein niistä
tuntui olevan tuo juhlallinen toimitus, jolloin nuori kansalainen
punnitaan grammalleen, paljonko painaa. Kuten tunnettua, vallitsee
tässä kohdassa ankara kilpailu kaikkien maailman äitien välillä -- se
vasta oikea äiti, joka tukevimman ja painavimman lapsen synnyttää.
Hyvin pitikin puolensa Evan esikoinen, sillä todistihan puntari
kilomääriä runsaat neljät, kun pojan möhkäle vaakaan laskettiin. Olipa
siinä seudun äideille puheen aihetta -- sillä ensimmäinen kysymyshän on
aina, että "paljonko painoi" ja "kauanko kesti".

Ja vihdoin pääsi Juhokin katsomaan vaimoansa ja lastansa. Syvän
liikutuksen ja ilon vallassa hän huomasi, kuinka Eva, kalpeana ja
väsyneenä, mutta onnesta loistavana, katsoi ensin lapseen ja sitten
ylpeällä ilmeellä häneen. Ja kun Mari otti tuon pienen kääryn, jonka
yläpäästä pilkottivat myssyn alta punaiset ja ryppyiset kääpiökasvot,
ja laski sen hänen, isän, syliin, laajeni hänen rintansa, lihaksiin
tuntui kasvavan kaksinkertainen voima ja elämän ihanuus huumasi hänet.
Kömpelön hellästi hän kumartui lapsen puoleen ja sanoi ylpeästi:

-- _Minun_ poikani!

       *       *       *       *       *

Kesäinen päivä, täynnä tuskaa ja riemun runsautta, on kulunut,
ja on tullut kesäinen yö. Kaikki on vaipunut lepoon. Pieni
maailmankansalainen uinuu ensimäistä tiedotonta ihmis-untansa. Hänen
nuorekas äitinsä nukkuu rauhan ja onnen ilme kasvoillaan. Hänen isänsä
rinta kohoilee voimakkaasti ja harvaan kuin maininki. Heidän elämänsä
on saavuttanut ensimäisen täydellisen tyydytysasteensa. He ovat tehneet
työtä ja kokeneet paljon, ja kokemusten tuloksena on ollut: kuinka
yksinkertainen onkaan sentään onnellisen elämän taito!

Mutta ulkona ovat yö ja päivä käsityksin, toista hyvästellen, toista
tervehtien. Taivas on sanomattoman korkea ja ihana, ilma ihmeellisen
kirkas ja joka hermoa hyväilevä. Ihminen painaa nöyrästi päänsä sen
suuruuden ja tutkimattomuuden edessä, joka häntä kaikkialta ympäröipi.
Nyt taas kerta kesäisenä yönä sen kauneus kaikkine ilmenemismuotoineen
tunkee valtavalla voimalla hänen sydämeensä. Hän ikäänkuin irtautuu
maasta ja kohoaa tuonne kauas ja korkealle ikuisuuden sineen, josta
hän saattaa nähdä kaikki, kaikki. Ja hän huomaa, kuinka kirkkaimpana
kaikkien näkyjen joukosta häntä vastaan hohtaa lempeä tähti pohjolan
perukalta, pienoinen siru suurien joukosta, hänen kurja ja kallis
äitinsä, hänen isänmaansa, taisteluineen, pyrkimyksineen, onnellisen
tulevaisuuden varma lupaus otsallansa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Soljalan emäntä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.