Title: Jean-Christophe Pariisissa II - VI. Antoinette
Author: Rolland, Romain
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Jean-Christophe Pariisissa II - VI. Antoinette" ***


JEAN-CHRISTOPHE PARISISSA II

VI. ANTOINETTE


Kirj.

ROMAIN ROLLAND



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1918.



        Äidilleni.



ANTOINETTE


Jeanninit olivat noita vanhoja ranskalaisia sukuja, jotka vuosisatoja
pysyvät paikoillaan samassa maaseudun kolkassa ja puhtaina kaikilta
vierailta sekoituksilta. Sellaisia on vielä Ranskassa paljon enemmän
kuin luullaankaan, kaikista yhteiskunnan muutoksista huolimatta;
tarvitaan ylen kovaa mullistusta, että se tempaisi ne suvut irti
maaperästä, johon ne ovat kiintyneet niin monilla ja syvillä juurilla,
etteivät ne itsekään sitä aavista. Järkisyillä ei ole mitään osaa tässä
heidän kiintymyksessään, ja aineellisilla eduilla sangen vähän; mitä
jälleen historiallisten muistojen opittuun sentimentalismiin tulee,
vaikuttaa se ainoastaan harvoihin kirjallisiin ihmisiin. Maaperään
sitoo vastustamattomalla voimalla hämärä ja mahtava tunne, joka on
yhteistä sekä karkeatekoisille sieluille että älylliselle luokalle,
nimittäin, että on oltu murene tätä samaa maata jo vuosisatoja,
että eletään sen elämää, hengitetään sen ilmaa, tunnetaan sydämen
sykkivän sen rintaa vasten; aivan kuin kaksi ihmistä, jotka nukkuvat
vierekkäin samassa vuoteessa; maahan yhdistää se, että hermot ovat
siellä herkät seudun pienimmillekin värähdyksille, tuhansille hetkien
ja vuodenaikain, kirkkaiden tai pilvisten päiväin vivahteille, kaikelle
sekä kuuluvalle että mykälle. Eivätkä suinkaan kauneimmat seudut
tahi ne, joissa elämä on leppoisinta, tenhoa enimmän sieluja, vaan
sellaiset, missä maa on vaatimattominta, nöyrintä, lähimpänä ihmistä ja
puhuu hänelle tutuinta ja kotoisinta kieltä.

Sellainen oli se pieni Keski-Ranskan kaupunki, jossa Jeanninit elivät.
Laakea ja kostea seutu, vanha, torkkuva pikkukaupunki, joka tuijotteli
ikävystynein kasvoin vieressä olevaan sameaan ja seisovaan kanavaan;
ympärillä yksitoikkoinen maaseutu, peltoja, niittyjä, vähäpätöisiä
jokia, suuria metsiä, ja sitten taas samaa yksitoikkoisuutta... Ei
minkäänlaisia näköaloja, ei huomattavia historiallisia rakennuksia, ei
mitään muistoja. Ei kerrassaan mitään, joka olisi ollut omiaan vetämään
puoleensa. Mutta kaikki oli siellä luotu pitämään luonaan. Sellaisella
horrostilalla ja turtumuksella on salaperäinen voimansa. Kun maistaa
sitä ensi kertaa, niin siitä kärsii ja kuohahtaa vimmaan. Mutta
henkilö, joka on saanut siitä itseensä vuosisatoja vanhan leiman, ei
voi vapautua siitä enää; sen vaikutus on tunkeutunut luihin ja ytimiin;
ja tuolla kaiken liikkumattomuudella, harmoonisella ikävyydellä ja
yksitoikkoisuudella on hänelle viehätyksensä ja sulonsa, jonka syytä
hän ei ymmärrä ja jota hän halveksii, kuitenkin sitä rakastaen,
saattamatta sitä unohtaa.



Jeanninien suku oli aina elänyt siellä. Kaupungissa ja sen ympäristössä
saattoi seurata sukua aina 1500-luvulle saakka taaksepäin, sillä
tietysti oli olemassa jokin vanha eno, joka oli omistanut elämänsä
siihen, että oli laatinut perinpohjaisen sukutaulun näistä
vähäpätöisistä ja uutterista pikku ihmisistä. Suvussa oli ollut
tilallisia, maanvuokraajia, kylien käsityöläisiä, sitten pappejakin,
maaseutunotaareja, ja viimein oli suku siirtynyt piirikunnan
alaprefektin kaupunkiin, jossa Augustin Jeannin, nykyisen Jeanninin
isä, oli menestynyt hyvin liikemiehenä, pankkiirina. Hän oli sopeutuva
ja pystyvä mies, ovela ja sitkeä kuin talonpoika; muuten varsin
kunniallinen, joskaan hänen omatuntonsa ei ollut liioitellun arka;
kova ahertaja ja mukavan elämän rakastaja; kaikkialla ympäristössä hän
oli kunnioitettu ja peljätty purevan leikillisyytensä, suoran suunsa
ja varallisuutensa tähden. Hän oli lyhyen-vanttera ja voimakas mies;
silmänsä olivat pienet ja vilkkaat, ja kasvot leveät ja punaiset,
rokonarpiset; ennen muinoin kuului hän olleen naisiinmenevä, eikä
hän myöhemminkään ollut kadottanut sitä taipumustaan. Hän rakasti
hemaisevia pilajuttuja ja hyviä aterioita. Kannatti nähdä häntä
ruokapöydän ääressä, -- jossa muuten hänen poikansa, Antoine, piti
hänen rinnallaan hyvin puolensa, -- eräiden vanhojen samanlaisten
ystävien parvessa: näitä ystäviä olivat rauhantuomari, notaari,
tuomiorovasti: -- (Jeanninin ukko oli kiihkeä pappissyöjä; mutta hän
osasi syödä myöskin papin parissa, jos nimittäin pappi söi lujasti);
-- kaikki he olivat vankkoja, oikein Rabelais'n miesten malliin
rakennettuja järkäleitä. Siellä loimahteli hirvittäviä pilajuttuja,
siellä jyrähtelivät nyrkit pöytään ja katto tärisi naurunpuuskista.
Ne tikahduttavat ilonväänteet tarttuivat keittiössä askarteleviin
palvelijoihinkin ja kaduilla ohitse kulkeviin naapureihin.

Sitten oli vanha Jeanninin ukko saanut keuhkotulehduksen, eräänä
ylen kuumana kesäpäivänä, jolloin hänen päähänsä pälkähti pistäytyä
paitahihaisillaan kellariinsa panemaan viinejään pulloihin. Vuorokauden
päästä muutti hän jo toiseen maailmaan; siihen hän ei ollenkaan
uskonut, mutta lähti sinne nyt kuitenkin kaikilla kirkon sakramenteilla
evästettynä, niinkuin ainakin maaseudun voltairelainen: haluten
alistua viimeisillä hetkillään kirkon kujeihin, sen tähden, että akat
jättäisivät hänet rauhaan, ja että se oli nyt hänelle yhdentekevää...
Ja sitäpaitsi, kaiken varalta...

Hänen poikansa, Antoine, ryhtyi hänen kuoltuaan hoitamaan hänen
liikettään. Hän oli pieni, lihava mies, punanaamainen ja hilpeä;
kasvot sileiksi ajellut, leuoissa makkaramaiset poskiparrat; puheensa
oli nopeasti syöksyvää ja solkkaava, -- ja yleensä hän oli hälisevä,
ja viittilöi puhellessaan vilkkain ja lyhyin elein. Hänellä ei ollut
isänsä erikoisia liikemieslahjoja, mutta liikkeen hoitajana ja
johtajana hän oli melkoisen kunnollinen. Eikä hänen tarvinnutkaan muuta
kuin jatkaa rauhassa jo valmiita liikeyrityksiä, sillä ne levisivät
päivä päivältä pelkän entisyytensä ja ikänsä voimalla. Seutu piti
häntä etevänä liikemiehenä, vaikkei hänellä oikeastaan ollut mitään
ansiota liikkeensä menestyksessä. Hänellä ei ollut uhrata siihen muuta
kuin säntillisyytensä ja ahkeruutensa. Muuten hän oli moitteettoman
rehellinen mies, ja täydellä syyllä kunnioitettiin häntä kaikkialla.
Hänen ystävällinen, särmätön, eräistä ehkä liiankin tuttavallinen,
liian hälisevä ja rahvasmainen käytöksensä oli hankkinut hänelle
pikkukaupungissa ja maaseutu-ympäristössä kaikkien tinkimättömän
suosion. Hän ei tuhlannut liioin rahojaan, mutta sitä enemmän
tunteitaan; hänelle tulivat helposti vedet silmiin; ja kun hän näki
jonkin kurjuuden kuvan, heltyi hän niin vilpittömästi, että se liikutti
ehdottomasti myöskin itseään onnettomuuteen joutunutta.

Niinkuin useimpien muidenkin pikkukaupunkien miesten oli hänenkin
sielussaan politiikalla laaja tila. Antoine Jeannin oli innokas, mutta
maltillinen tasavaltalainen, suvaitsemattomuuteen saakka vapaamielinen,
patriootti, ja äärimmäisen jyrkkä antiklerikaali niinkuin hänen
isänsäkin. Hän oli kunnallisvaltuuston jäsen; ja häntä, samoinkuin
hänen virkaveljiäänkin, huvitti silloin tällöin tehdä jotkin kunnon
kepposet seurakunnan kirkkoherralle tai paastosaarnaajalle, johon
kaupungin naiset olivat hullautuneet. Ei näet pidä unohtaa, että
Ranskan pikkukaupunkien anttiklerikalismi on aina pienemmässä tai
suuremmassa määrässä jonkinlaista kotoista aviopuolisoiden sotaa; se
on osa tuota sanatonta, salakavalaa ja tuimaa aviomiehen ja vaimon
keskinäistä taistelua, jota käydään melkein kaikissa kodeissa.

Antoine Jeannin oli olevinaan myöskin kirjallinen kyky. Niinkuin
kaikkien hänen polvensa maaseutulaisten olivat hänenkin henkensä
ravintona olleet latinankieliset klassikot, joista hän osasi ulkoa
muutamia sivuja ja joukon sananlaskuja: La Fontaine, Boileau, -- _Ars
Poétiquen_ (Runousopin), ja varsinkin _Lutrinin_ (Kirkko-pulpetin)
sepittäjä --, sekä Voltaire, _la Pucellen_ (Orleansin neitsyen) tekijä,
ynnä 1700-luvun Ranskan _poetae minores_, pikku runoilijat, joiden
malliin hän koetti sommitella jonkinlaisia runoja. Hän ei ollut muuten
tuttavapiirissään ainoa, jolla oli sellainen runonrustaus-into. Tämä
ala lisäsi hänen mainettaan; hänen tekeminään laususkeltiin usein
pieniä runomittaisia kompia, nelisäkeikköjä, edeltäkäsin määrätyistä
riimeistä hetkessä sommiteltuja runoja, akrostikoneja, epigrammeja ja
viisuja; ne olivat sisällöltään joskus sangen uskallettuja, ja usein
melkoisen sukkelia, tietysti varsin lihavalla tavalla. Ruuansulatuksen
mysteerioita ei niissä unohdettu: Loiren seutujen Muusa töryyttää hyvin
mielellään torveaan samalla tavoin kuin Danten kuuluisa paholainen:

"... _Ed egli avea del cul fatto trombetta_".

Tämä vankka, lauhkea ja liikuntahaluinen mies oli valinnut
itselleen aivan toisenluontoisen vaimon -- erään pikkukaupungin
hallintovirkailijan tyttären, nimeltä Lucie de Villiers. De Villiersit
-- tai paremminkin Devilliersit: sillä heidän nimensä oli katkennut
aikain varrella kahtia, aivankuin kivi, joka halkeaa vieriessään alas
rinnettä -- olivat olleet isästä poikaan virkamiehiä; he olivat tuota
vanhaa ranskalaista parlamentaarista rotua, jolla oli korkea käsitys
lain pyhyydestä, velvollisuudesta, sovituista yhteiskunnallisista
tavoista, ihmisen persoonallisesta ja omasta arvontunteesta ja
varsinkin hänen ammattiarvostaan, käsitys, jota lujensi järkkymätön
rehellisyys, hienolla järkeilyllä höystettynä. Edellisen vuosisadan
kuluessa oli heihin tullut pieni silaus moitiskelunhaluista
jansenismia, ja siitä oli heihin jäänyt jotakin pessimististä ja hiukan
nurisevaa, samalla kuin kaiken jesuiittamaisen halveksimistakin.
He eivät nähneet elämää kauniissa valossa, ja koettamatta suinkaan
raivata sen tuottamia vaikeuksia he olisivat niitä mielellään melkeinpä
lisänneet saadakseen vain oikeuden valitella. Lucie de Villiersillä
oli eräitä näitä hänen "Suuren" miehensä verrattain hienostumattomalle
optimismille sangen vastakkaisia sukupiirteitä, -- _Suuren_: sillä
vaimo oli miestään päätä pitempi, -- muuten laiha, kasvultaan
sopusuhtainen; hän osasi pukeutua aistikkaasti, mutta teki sen niin
turhan tarkasti ja väkinäisen hienosti, että hän näytti aina -- aivan
kuin tieten taiten -- vanhemmalta kuin hän olikaan. Hänellä oli luja
moraalinen ryhti; mutta hän oli ankara toisia ihmisiä kohtaan: hän ei
suvainnut heissä vikoja, tuskin pieniä heikkouksiakaan; häntä pidettiin
kylmänä ja luonteeltaan halveksivaisena. Lucie oli varsin jumalinen;
ja siitä syntyi puolisoiden välillä iänikuisia väittelyitä. Silti
rakastivat he suuresti toisiaan; ja vaikka he usein kiistelivätkin
keskenään, eivät he olisi voineet tulla toimeen ilman toisiaan. He
eivät kumpikaan olleet käytännöllisiä: miestä haittasi psykoloogisen
vaiston puute -- (hänet saattoivat ystävälliset naamat ja kauniit sanat
pettää koska tahansa), -- ja rouvaa jälleen täydellinen kokemattomuus
liikeasioissa -- (hän ei tuntenut niitä laisinkaan; ja kun häntä
oli aina pidetty niistä syrjässä, ei hän kehittynyt yhtään niistä
välittämäänkään).



Heillä oli kaksi lasta: tytär, Antoinette, ja tytärtä viisi vuotta
nuorempi poika nimeltä Olivier.

Antoinette oli sievä ruskeatukka, hänen pikku kasvonsa olivat sirot ja
kainot, ranskalaismuotoiset ja pyöreät; silmänsä vilkkaat, otsa mykevä,
leuka hienotekoinen, pikku nenä suora, -- "tuollainen mitä sievin ja
jaloin nenä", (kuten sanoo kohteliaasti muuan muinainen ranskalainen
henkilökuvaaja), "nenä, jossa näkyi alinomaa tuskin huomattavia
värähdyksiä antaen kasvoille eloa ja näyttäen kaikki ne hienot tunteet,
jotka liikkuivat hänen sisällään sikäli kuin hän puheli tai kuunteli."
Antoinette oli perinyt isältään iloisuuden ja huolettomuuden.

Olivier oli arkatekoinen, vaalea poika, vartaloltaan matala niinkuin
hänen isänsäkin, mutta luonteeltaan aivan toisenlainen. Alinomaiset
taudit olivat hänen lapsena ollessaan järkyttäneet ankarasti hänen
terveyttään, ja vaikka kaikki omaiset olivat silloin hemmoitelleet
häntä sitä enemmän, niin oli hänen ruumiillinen heikkoutensa tehnyt
hänestä jo varhain alakuloisen ja uneksivan pikku pojan, joka pelkäsi
kuolemaa ja oli sangen huonosti aseistettu elämän taisteluun. Hän
pysyttelihe yksinään, sekä arkuudesta että yksinäisyydenhalusta; hän
pelkäsi toisten lasten seuraa: hänen oli paha olla heidän parissaan;
heidän leikkinsä, heidän ottelunsa olivat hänestä vastenmielisiä;
heidän töykeä käytöksensä kauhisti häntä. Hän antoi toisten pieksää
itseään, ei suinkaan sen vuoksi, että häneltä olisi puuttunut
rohkeutta, vaan koska hän hienotunteisuudesta pelkäsi puolustaa
itseään: tehdä toisille pahaa; toiset olisivat rääkänneet hänet
pilalle, ellei hänen turvanaan olisi ollut isän yhteiskunnallinen
asema. Olivier oli sairaaloisuuteen saakka herkkäsieluinen: pieninkin
sana, suopeuden merkki, moite sai hänet puhkeamaan kyyneliin. Hänen
sisarensa oli paljoa terveempi ja laski leikkiä hänen kustannuksellaan,
sanoen häntä "vesipussiksi".

Sisarukset rakastivat toisiaan koko sydämestään; mutta he olivat
liian erilaisia voidakseen aina pysyä toistensa seurassa. Kumpikin
oleskeli omalla tahollaan ja uneksi omia haaveitaan. Varttuessaan
tuli Antoinette yhä sievemmäksi; siitä puhuttiin hänelle itselleen,
ja hän tiesi sen hyvin: hän oli siitä onnellinen, ja hän sepitteli
jo tulevaisuuden romaaneja. Kivuloinen ja surullinen Olivier tunsi
kaikkien ulkomaailman kosketusten alinomaa loukkaavan itseään; ja hän
pakeni silloin omituisten pikku ajatustensa turviin: kuvitteli satuja
itselleen. Hänessä piili kiihkeä naisellinen tarve saada rakastaa ja
olla rakastettu; eläen yksinään ja täydellisesti syrjässä ikäistensä
seurasta oli hän luonut itselleen pari kolme kuviteltua ystävää: yksi
oli nimeltään Jean, toinen Etienne, kolmas Frans; heidän seurassaan eli
hän aina. Eikä häntä näkynyt muun kotiväen joukossa. Hän ei nukkunut
paljoa, ja haaveksi lakkaamatta. Aamuisin, kun hänet nostettiin
vuoteesta, jäi hän istumaan pitkäksi aikaa sängyn reunalle, pikku jalat
paljaina tai vetäen useinkin kaksi sukkaa samaan jalkaan. Tai hän jäi
seisomaan pesupöydän eteen kädet pesuvadissa. Hän vaipui unelmiinsa
työpöytänsä ääressä, kirjoittaessaan tai lukiessaan läksyjään: hän
haaveksi tuntikausia; ja sitten hän yhtäkkiä kauhukseen huomasi, ettei
hän ollutkaan oppinut vielä mitään. Päivällispöydässä hän joutui, kun
joku puhui hänelle jotain, päästä pyörälle pelosta; hän vastasi pari
minuttia myöhemmin kuin häneltä oli kysytty; eikä hän silloinkaan
tiennyt, mitä sanoi, vaan sotkeutui keskellä lausetta. Hän unohtui
omiin humiseviin ajatuksiinsa ja maaseutuelämän yksitoikkoisiin
ja kotoisiin tuntuihin, hitaasti kuluvien päivien kuviin: niitä
olivat puoleksi autio, ainoastaan osaksi asuttu, suuri talo; isot ja
peloittavat kellarit ja ullakot, salaperäisesti suljetut huoneet,
niiden lasketut ikkunaverhot, päällyksillä peitetyt huonekalut, himmeät
kuvastimet, harsoilla verhotut kruunut; vanhat sukukuvat, joiden
hymy seurasi aina katselijaa; keisarikunnanaikuiset kaiverrukset,
jotka esittivät siveellisiä ja kevytmielisiä sankareita: Alkibiades
ja Sokrates ilonaisen luona, Antiokus ja Stratonike, Epaminondaan
tarina, Belisarius kerjäläisenä... Ulkoa kuului alasimen helinää, kun
seppä takoi pajassa toisella puolella katua, vasarain onnahtelevaa
kalketta, palkeen hidasta puuskutusta, tuntui kärvennetyn sarven
käryä. Eroitti kanavan reunalla kyyköttävien pesueukkojen karttujen
paukkeen, teurastajan hakkuuveitsen kumeat iskut naapuritalosta,
hevosen kavioiden kapseen katukivityksellä, pumppukaivon kitinän,
kanavan kääntösillan naukunan, raskaiden, haloilla lastattujen
venheiden hiljaisen kulun ohitse, kun niitä hinattiin köydestä pienen,
liuskakivillä lasketun pihan ja puutarhan editse, neliskulmaisen
pikku puutarhan, jossa kasvoi kaksi syreenipuuta, geranium- ja
petuniapensaiden keskellä; kanavan reunalla oli pengermä, jolla
jälleen rehoitti kukkivia granaattipuita ja laakereita laatikoissaan.
Joskus kuului läheiseltä torilta markkinain meteliä, siellä kuhisi
talonpoikia kiiltävissä, sinisissä puseroissaan, ja röhiseviä sikoja...
Ja sunnuntaisin näki kirkossa lukkarin, joka veisasi väärin, ja vanhan
rovastin, joka nukahti uneen keskellä messua. -- Ja sen jälkeen perheen
yhteinen kävelyretki puistokujaa pitkin asemalle: siellä kuluteltiin
aikaa nostelemalla kohteliaasti lakkia toisille onnettomille, jotka
samoin pitivät velvollisuutenaan kävellä siellä, kunnes viimein
päästiin aurinkoisille vainioille, joiden kohdalla taivaalla kiiri
näkymättömissä leivosia, -- tai kuljettiin pitkin välkkyvää ja
kuollutta kanavan vartta, kanavan, jonka kahden puolen värisivät
riviin istutetut poppelit... Ja sitten tulivat suuret maaseutulaiset
päivälliskutsut, nuo loputtomat syömingit, joissa puhuttiin ruuista,
tietävästi ja nautinnolla: sillä vieraina oli pelkkiä sen alan
tuntijoita; ja herkuttelu on maaseudun tärkeintä hommaa, taiteiden
taidetta. Lisäksi puhuttiin afääreistä, ja lasketeltiin hävyttömyyksiä,
ja jotkut keskustelivat taudeista, niin tarkoin yksityiskohtakuvauksin,
ettei niistä tullut loppuakaan... -- Ja pikku poika istui nurkassaan
hiljaa kuin hiiri, naperteli jotain suussaan, mutta ei syönyt juuri
mitään, ja kuunteli korvat pystyssä. Mikään ei häneltä jäänyt
kuulematta, ja minkä hän eroitti huonosti, sen täydensi hänen
mielikuvituksensa. Hänellä oli tuo vanhojen, vuosisatojen muokkaamien
sukujen ja rotujen lapsille usein ominainen ihmeellinen kyky: vaisto
tuntea, aavistaa sellaisia asioita, joita hän ei ollut koskaan kokenut
ja joita hän tuskin ymmärsi. -- Olivierin elämään sisältyi vielä talon
keittiöpuoli, jossa suoritettiin verisiä ja herkullisia mysteerioita;
sekä vanha lastenhoitajatar, joka kertoi kummallisia ja peloittavia
satuja... Ja illoin lentelivät äänettömästi yölepakot, peloittivat
eriskummalliset olennot, joita hän tiesi vilisevän vanhan rakennuksen
kätköissä: isoja rottia, valtavankokoisia ja haivenisia hämähäkkejä.
Sitten iltarukous sängyn vieressä, tietämättä oikein, mitä sanoi; ja
läheisen hospitsin soittokellon epätasainen sävel, kun se soitti nunnia
levolle; -- ja mukava vuode, unien Untuvala...

Vuoden parhaat ajat vietettiin perheen maatilalla, jonkun
peninkulman päässä kaupungista, keväisin ja syksyisin. Siellä sai
haaveksia aivan rauhassa: siellä ei häirinnyt kukaan. Niinkuin
enimpiä porvarislapsia pidettiin näitäkin kahta sisarusta erillään
rahvaasta: palvelijoista, torppareista; ja heitä lapset pohjaltaan
jollakin tavalla pelkäsivätkin, jopa inhosivat. He olivat perineet
äidiltään aristokraattisen -- tai oikeammin sanoen porvarillisen
-- halveksimisen ruumiillisen työn tekijöitä kohtaan. Olivier
vietti päivänsä istuskellen saarnin oksalla ja lukien ihmeellisiä
tarinoita: ihania jumalaistaruja, Musaioksen "Satuja" tai m:me
Aulnoyn "Haltiatarten Tarinoita" taikka "Tuhatta ja yhtä Yötä", tahi
joitakin matkakertomuksia. Sillä häntäkin riudutti tuo omituinen
kaukomaitten kaipuu, "mertentakaisten unten koti-ikävä", joka vaivaa
usein pikkukaupunkien poikia Ranskan maaseudulla. Pieni metsikkö
peitti häneltä talon näkymästä, joten hän saattoi uskotella olevansa
hyvin kaukana. Mutta samalla tiesi hän olevansa aivan lähellä; ja
se olikin varsin mukavaa: sillä hän ei koskaan halunnut joutua
yksinään kovin kauas; hän tunsi aivankuin eksyvänsä luonnon keskellä.
Puut humisivat ympärillä. Läpi saarnin lehvistön näki hän kaukana
kellertäviä viinitarhoja ja laitumia, joilla kulki kirjavia lehmiä,
kaiuttaen verkkaisella ja valittavalla ammumisellaan rauhassa
unelmoivan luonnon hiljaisuutta. Kukot vastasivat kimein äänin talosta
toiseen. Riihistä kuului varstain epätasainen jyske. Tässä kaiken
rauhassa kuhisi kiihkeästi myriaadien pikku olentojen elämää. Olivier
katseli levottomin silmin muurahaisjonoa, joka kiiruhti yhtä mittaa
edestakaisin tietään pitkin, ja saaliilla kuormattuja mehiläisiä, jotka
hurisivat kuin urkujen torvet, ja pöyhkeitä ja typeriä kimalaisia,
jotka eivät näytä tietävän, mitä touhuavat; koko tuota omaa ja
erikoista maailmaa, häärääviä eläimiä, joita tuntuu kalvavan vimmattu
halu ennättää jonnekin... Minne sitten? Ne eivät sitä tiedä. Mutta
siitä ei kysymystäkään, jonnekin vain... Poikaa värisytti, kun hän
ajatteli ympäröivää sokeaa ja tylytunteista kaikkeutta. Hän hätkähti
kuin jäniksenpoika, kun männynkäpy pudota kopsahti maahan, tai kuiva
oksa rasahti poikki... Ja rauhoittui, kun kuuli puutarhan toisesta
päästä kiikkunuoran renkaiden vinkunan: Antoinette keinui siellä hurjaa
vauhtia.

Antoinette haaveksi niinikään; mutta omalla tavallaan. Hän hääri
kaiken päivää puutarhassa, herkkusuuna ja uteliaana pikku vintiönä,
näpistellen viiniköynnöksistä rypäleitä, iskeytyen marjoihin kuin
varpunen, ravistaen piilosta persikkapuuta, kiiveten luumupuuhun, tai
sysäten sitä salaa ohimennessään, saadakseen siitä varisemaan parven
kultaisia mirabellejä, jotka sulavat suussa kuin maukkain hunaja. Tai
hän noukki itselleen kukkia lavoista, vaikka se oli kielletty: nopeasti
hän kaappasi ruusun, jota hän oli kärkkynyt koko päivän, ja livisti
saaliineen saarnipuistikkoon puutarhan perille. Sitten hän työnsi
nauttien pikku nenänsä huumaavaan kukkaan ja suuteli ruusua, puri, imi
sitä; ja kätki sitten varastetun saaliinsa syvälle kauluksensa alle,
rintaansa vasten, pikku poviensa väliin, joita hän katseli uteliaasti,
kun näki niiden paisuvan puoliavoimen pikku paitansa alla... Tavattoman
hauskaa, vaikka kiellettyä, oli myöskin riisua jalastaan kenkänsä ja
sukkansa, ja kävellä paljain jaloin pitkin käytävien raikasta ja hienoa
hiekkaa ja nurmikkojen kosteaa heinikkoa, tai tepsutella kallioilla,
jotka olivat varjossa viileät ja auringonpaisteessa hehkuvat, ja
kahlata pienessä purossa, joka juoksi metsänreunassa: ikäänkuin
suudella vettä, maata ja valoa jaloillaan, nilkoillaan, polvillaan.
Loikoen kuusten varjossa hän katseli läpikuultavia sormiaan aurinkoa
vasten, ja siveli vaistomaisesti ja mitään erikoista ajattelematta
huulillaan hienojen ja pyöreäin käsivarsiensa silkinpehmeää hipiää.
Hän solmi itselleen seppeleitä, kaulaketjuja, punoi pukuja muratin ja
tammen lehdistä; hän pujotti niihin siniohdakkeen ja karkiaispensaan
punaisia kukkia ja pieniä kuusenhavuja vihreine käpyineen: silloin
hän oli kuin metsäläisprinsessa. Ja sitten hän tanssi aivan yksin
suihkulähteen ympärillä; kädet koholla hän pyöri, pyöri ympäri, kunnes
päätä alkoi pyörryttää ja hän heittäytyi nurmikolle painaen kasvonsa
ruohikkoon ja nauraen täyttä suuta, pitkän aikaa, voimatta lakata,
tietämättä miksi.

Niin menivät näiden lapsukaisten päivät, aivan lähellä toisiaan,
mutta olematta kuitenkaan toistensa parissa, -- paitsi silloin, kun
Antoinetten päähän pisti tehdä ohimennessään veljelleen kepposet,
heittää hänelle vasten naamaa kourallinen havuneulasia, tai pudistaa
hänen puutansa, uhkaillen pudottaa hänet alas, tai peljästyttää häntä
karaten hänen kimppuunsa yhtäkkiä, huutaen:

-- Huu! Huu!...

Antoinettelle tuli joskus tavaton vimma kiusata veljeään. Hän sai
Olivierin tulemaan alas puusta, sanomalla, että äiti kutsui häntä
luokseen. Ja kun Olivier sitten oli tullut maahan, kiipesi Antoinette
ylös hänen paikalleen eikä tahtonut enää siitä lähteä. Silloin alkoi
Olivier ruikutella ja uhkasi mennä kaipaamaan. Mutta eipä tarvinnut
peljätä, että Antoinette olisi jäänyt ikipäiviksi puuhun: hän ei voinut
pysyä rauhassa kahta minuttia. Kun hän oli oikein kyllikseen ärsytellyt
oksalta veljeään ja saanut hänet raivoamaan niin paljon kuin tahtoi,
ja kun Olivier oli vähällä purskahtaa itkemään, niin Antoinette kapusi
maahan, juoksi veljeensä kiinni, pudisteli häntä nauraen, sanoi "pikku
tyhmeliiniksi", ja pyöritteli häntä nurmikossa ja hieroi hänen nenäänsä
ruohotukolla. Olivier koetti pullistella vastaan; mutta siihen ei
hänellä ollut voimaa. Silloin hän ei enää liikkunut, vaan kellotti
seljällään, avuttomana kuin turilas, laiha kädet levällään ruohikossa,
Antoinetten pidellessä niitä kiinni lujilla, pienillä käsillään; ja
Olivier oli surkea ja toivottoman ja alistuneen näköinen. Sitä ei
Antoinette enää jaksanut sietää: kun hän näki Olivierin voitettuna ja
alistuneena, niin hän purskahti nauruun, suuteli häntä yhtäkkiä ja
jätti hänet siihen, -- työnnettyään kuitenkin vielä hyvästiksi hänelle
pienen tukun tuoresta ruohoa suuhun: ja sitä inhosi Olivier kaikkein
enimmän, sillä se maistui ylen pahalta; hän syljeskeli, pyyhki suutansa
ja suututteli, kun taas Antoinette livisti täyttä vauhtia ja nauraen
matkaansa.

Antoinette nauroi aina. Hän nauroi vielä öisin unessaankin. Olivier,
joka nukkui viereisessä huoneessa ja valvoi paljon, hätkähti usein
keskellä haaveellisia mielikuvituksiaan, sillä hän kuuli hurjaa naurua
ja katkonaisia sanoja, kun Antoinette puhui yön hiljaisuudessa. Ulkona
ratisivat puut tuulen henkäyksissä, huuhkaja huhuili, koirat ulvoivat
kaukana kylissä ja taloissa metsien takana. Yön epämääräisessä,
fosforilta kuultavassa hämyssä näki Olivier kuusten raskaiden ja
tummien oksain heiluvan ikkunain edessä kuin haamujen, ja Antoinetten
nauru oli hänelle silloin helpoitus.



Lapset olivat sangen uskonnollisia, varsinkin Olivier. Heidän isänsä
antiklerikaaliset opinjulistukset loukkasivat heitä, isän, joka
muuten salli kyllä heille heidän täyden oman vapautensa; eikä hänestä
pohjaltaan, enempää kuin monesta muustakaan epäuskoisesta porvarista,
ollut paha, että hänen omaisensa uskoivat hänenkin puolestaan: sillä
onhan aina hyvä, että toisessa leirissä on liittolaisia, eikä saata
milloinkaan olla varma, kummalle puolelle onni lopulta keikahtaa.
Kaiken kaikkiaan hän oli deisti ja oli lykännyt tulevaisuuden varaan
noudattaa tarpeen tullen vuoteensa ääreen papinkin, aivan samoin kuin
hänen isänsä oli tehnyt: ellei se olisi hyväksi, niin ei se ainakaan
voinut olla pahaksi; eihän tarvitse uskoa että tulipalo sattuu, vaikka
ottaakin palovakuutuksen.

Sairaaloisella pojalla oli taipumus mystisismiin. Hänestä tuntui
monesti siltä kuin hän ei olisi ollut olemassakaan. Hän kun oli
herkkäuskoinen ja hellä, niin hän tarvitsi tukea; ripillä käydessään
tunsi hän tuskallista nautintoa, sellaista suloa kuin olisi hän saanut
antaa kaikki huolensa näkymättömän Ystävän huomaan, jonka syli oli aina
ihmiselle auki, ystävän, jolle voi sanoa kaikki, joka ymmärtää kaikki
ja antaa kaikki anteeksi; hän nautti siitä nöyryyteen ja rakkauteen
vaipumisen suloudesta ikäänkuin kylvystä, josta sielu nousee jälleen
pestynä, puhtaana ja levon saaneena. Hänestä oli uskominen niin
luonnollista, ettei hän ymmärtänyt, kuinka kukaan saattoikaan epäillä;
hän ajatteli, että sellainen joko johtui häijyydestä taikka rankaisi
sitten Jumala ihmistä jostakin syystä epäilyksellä. Hän rukoili salaa,
että hänen isänsä pääsisi armoon; ja hän oli riemuissaan, kun hän
eräänä päivänä isän kanssa eräässä maalaiskirkossa käydessään näki
isän tekevän ristinmerkin, joskin aivan huolimattomasti. Raamatun
kertomukset olivat sekaantuneet hänessä ihmeellisiin satuihin, joiden
sankareina olivat Rübezahl, Graciuese ja Percinet sekä kalifi Harun
al Rashid. Pienenä uskoi hän sekä raamatun että sadun yhtä tosiksi.
Ja samoin kuin hän silloin ei ollut varma, etteikö hän saattanut
kävelyillään kohdata sadun Shakabakia, jonka huulet olivat viilletyt
halki, tai suulasta parturia, tai pientä Kasgarin kyttyräselkää,
ja katseli, eikö metsän yli lentänyt se sadun palokärki, joka
kantoi nokassaan aarteidenetsijän taikajuurta, samoin muuttuivat
Kanaan ja Luvattu Maa lapsen mielikuvituksen voimasta Burgundin tai
Berryn seuduiksi. Muuan muodoltaan pyöreä kotikaupungin kukkula,
jonka laella kasvoi pieni puu, niinkuin mikä vanha, kuivahtanut
hatuntöyhtö, näytti hänestä siltä vuorelta, jolle Abraham oli
rakentanut polttouhrialttarinsa. Ja eräs kuivunut pensas sänkisen
vainion reunassa oli hänestä Palava Pensas, jonka vuosisadat olivat
nyt sammuttaneet. Vielä sittenkin, kun hän ei enää ollut aivan lapsi
ja kun hänen arvosteleva vaistonsa alkoi herätä, rakasti hän huvitella
kansanomaisilla legendoilla, jotka ympäröivät aina uskonasioita;
ja sellainen ajanviete tuotti hänelle niin suuren ilon, että hän
koetti tahallaan antaa noiden tarujen pettää itseään, vaikkei hän
täydellisesti niihin uskonutkaan. Niinpä tähysteli hän monet vuodet
pääsiäislauantaisin, kuinka pääsiäiskellot, jotka olivat lähteneet
edellisenä torstaina Roomaan, tulivat sieltä takaisin, lentäen halki
ilman, pienillä, kauniilla nauhoilla koristettuina. Hän oli silloin jo
kyllä varma, ettei koko asia ollut totta; mutta siitä huolimatta hän
nosti nenänsä taivasta kohti, kun kuuli pääsiäiskellojen soittoa; ja
kerran hän oli selvästi näkevinään -- vaikka hän hyvin tiesi, ettei se
ollut totta --; erään kellon lentää vilahtavan kotinsa ylitse sinisine
nauhoineen.

Olivier tahtoi kaikin mokomin unohtua tällaiseen legendain ja uskon
maailmaan. Hän pelkäsi elämää. Hän pelkäsi ja karttoi omaa itseäänkin.
Tuo laiha, kalpea ja arka poika kärsi siitä, että hän oli sellainen,
eikä voinut kestää sitä, että ihmiset sanoivat häntä sellaiseksi.
Hänessä piili synnynnäinen pessimismi, joka oli periintynyt häneen
varmaankin äidistä ja oli löytänyt suotuisan maaperän tässä
sairaaloisessa lapsessa. Siitä hän ei ollut itse selvillä: hän luuli,
että kaikki muutkin ihmiset olivat sellaisia kuin hän; eikä tuo
kymmen-vuotias mies mennyt siis loma-aikoinaan puutarhaan leikkimään,
vaan sulkeutui kamariinsa ja kirjoitteli siellä, välipalaansa
pureskellen, testamenttiaan.

Hän kirjoitteli paljon muutakin. Väsymättä päiväkirjaansa, joka
ilta, piilossa, -- hän ei tiennyt, miksi hän sitä teki, sillä
hänellä ei ollut mitään sanomista, eikä hän kirjoittanut muuta kuin
kaikenlaista joutavaa. Kirjoittaminen oli hänessä perinnöllinen
intohimo, ranskalaisen maaseutuporvariston vuosisatainen elämäntarve,
-- hävittämätön vanhan rodun tapa merkitä muistiin joka päivä,
kuolemaansa saakka, tylsän ja melkein sankarillisen kärsivällisesti
ja seikkaperäisesti kaikki, mitä kunakin päivänä on ympärillä nähty,
sanottu, tehty, kuultu, syöty ja juotu. Ainoastaan itseään varten. Ei
ketään muuta. Kukaan ei sellaisia päiväkirjoja koskaan lue: tekijä
tietää kyllä sen seikan; eikä hän itsekään koskaan lue kirjoittamaansa
uudestaan.



Musiikki oli uskonnon lisäksi pojan suojana liian kirkasta päivänvaloa
vastaan. Molemmat sisarukset olivat synnynnältään musikaalisia, --
varsinkin Olivier, joka oli perinyt sen lahjan äidiltään. Muuten ei
heidän makunsa ollut läheskään mallikelpoinen. Kukaan ei ollut pystynyt
sitä kasvattamaan tuossa maaseutukaupungissa, jossa ei kuultu muuta
musiikkia kuin paikallisen torvisoittokunnan esittämiä marsseja,
tai -- kun oikein hyvin sattui -- Adolphe Adamin potpurreja, tahi
kirkonurkuja, jotka soittivat romansseja, taikka pianonharjoituksia,
joita porvaristytöt rimputtivat huonosti viritetyillä soittimillaan:
ne olivat taas jotain valssia tai polkkaa, alkusoittoa _"Bagdadin
kalifiin"_ tai _"Nuoren Henrikin metsästykseen"_, taikka oli niissä
pari kolme Mozartin sonaattia, aina samat ja samassa kohdin väärin
soitetut. Sellainen oli ohjelmana aina, milloin kaupungissa oli
iltakutsuja. Päivällisten jälkeen pyydettiin niitä vieraita, joilla oli
kykyä, näyttämään sitä muillekin: ensin he kieltäytyivät, punastuen, ja
suostuivat sitten lopulta seuran hartaisiin vaatimuksiin, ja soittivat
ulkoa parhaan kappaleensa. Kaikki ihailivat silloin taiteilijain hyvää
muistia ja hänen "helmeilevää" soittoaan.

Tämä juhlallinen toimitus, joka uusiintui melkein joka ilta, turmeli
sisaruksilta koko päivälliskutsujen ilon. Silloin kuin heidän
oli soitettava nelikätisesti Bazinin _Kiinan matka_ tai pienet
Weber-katkelmansa, olivat he vielä varmat toisistaan, eivätkä juuri
peljänneet. Mutta kun heidän tuli soittaa kummankin yksinään, tuli
siitä heille suorastaan kidutus. Antoinette oli kuten tavallisesti
rohkeampi. Vaikka esiintyminen oli hänestä hirvittävän ikävää, niin
alistui hän siihen, koska hän tiesi, ettei siitä voinut päästä, meni
ja istahti pianon ääreen päättävä pikku värähdys suupielessään, ja
lasketteli sitten rondonsa aikamoista rallia, hapuillen jotkin kohdat
epävarmasti ja sotkien toiset täydellisesti, keskeyttäen, kääntäen
päänsä ja sanoen hymyillen: Oh, minä en enää muista...

Sitten ryhtyi hän uudestaan soittamaan, joitakuita tahteja kauempaa,
ja soitti loppuun asti. Nyt ei hän salannut iloaan, että oli
päässyt loppuun; ja kun hän tuli takaisin paikalleen seurueen häntä
kiitellessä, niin hän nauroi ja sanoi:

-- Minä soitin paikoittain aivan väärin...

Mutta veikon luonne oli haitallisempi. Hän ei voinut sietää julkista
esiintymistä, kaikkien tähystelyn esineenä istumista, hän kärsi
kauheasti jo siitäkin, että hänen joskus täytyi puhua vieraiden
kuullen. Ja soittaminen varsinkin ihmisille, jotka eivät rakastaneet
musiikkia -- (ja sen totuuden huomasi Olivier tästä seurasta hyvin),
-- noille olennoille, joista musiikki oli suorastaan ikävääkin, ja
jotka panivat hänet soittamaan ainoastaan tavan vuoksi, -- se oli
hänestä väkivaltaa, jota vastaan hän turhaan koetti nousta taisteluun.
Hän kieltäytyi itsepintaisesti. Eräinä iltoina hän pujahti karkuun;
hän meni piiloon johonkin pimeään huoneeseen, tai käytävään, jopa
ullakollekin, vaikka hän pelkäsi kauheasti hämähäkkejä. Hänen
vastustuksensa teki pyytelyt yhä kiivaammiksi ja ovelammiksi; niitä
vahvistivat vielä vanhempien nuhteet, höystettyinä pienillä läväyksillä
poskellekin, jos kapinan henki oli liian julkea. Ja pojan täytyi
lopuksi aina soittaa, ja luonnollisesti hän soitti päin mäntyä. Ja
sitten hän yöllä kärsi siitä, että oli soittanut huonosti. Sillä hän
oli kunniantuntoinen poika ja piti todellakin musiikista.

Maku ei ollut aina ollut pikkukaupungissa näin keskinkertainen.
Muistettiin vielä aika, jolloin oli parin kolmen porvarin kodissa
saatu kuulla sangen hyvää kamarimusiikkia. M:me Jeannin puhui usein
isoisästään, joka oli soitellut intohimoisesti viulua ja laulanut
Gluckin, Dalayracin ja Bertonin lauluja. Niitä oli vielä talossa suuri
vihko, ja samoin nippu italialaisia aarioita. Tuo leppoisa vanhus oli
ollut samanlainen kuin näytelmäkirjailija François Andrieux, josta
Berlioz aikoinaan sanoi: "Hän rakasti _suuresti_ Gluckia", lisäten
katkerasti: "Hän rakasti _suuresti_ myöskin Piccinnia." -- Ehkäpä hän
rakasti enemmänkin Piccinnia. Joka tapauksessa oli noissa isoisän
kokoelmissa italialaisia aarioita paljon enemmän kuin Gluckin. Ne
kokoelmat olivat olleet pikku Olivierin musikaalista ravintoa. Sangen
sisällötöntä ravintoa; se muistutti suuresti niitä pikkukaupunkien
sokerileivoksia, joita siellä työnnetään lapset täyteen: ne tekevät
äiteläksi maun, turmelevat vatsan ja saattavat viedä ikipäiviksi
terveen halun syödä oikeita ravintoaineita. Mutta Olivierin
ruokahalulle ei ollut muuta tarjolla. Hänelle ei annettu parempaa
ravintoa. Hänellä ei ollut oikeaa leipää, hän söi siis vehnäleivoksia.
Niinpä tulivat Cimarosa, Paesiello ja Rossini asian pakosta tämän
pienen melankoolisen ja mystiikkaan taipuvaisen pojan ruokkijoiksi,
pojan, jonka päätä alkoi hieman huimata, kun hän joi sitä _Asti
spumantea_, jota nämä hilpeät ja julkeat Sileeni-vaarit maidon asemasta
hänelle tarjosivat, samoin kuin nuo kaksi Napolin ja Catanian pikku
bakkantiakin viattomine ja rivoine hymyineen, nimittäin Pergolese ja
Bellini.

Olivier soitti paljon kaikenlaista, aivan yksinään, omaksi huvikseen.
Sävellykset syöpyivät hänen olemukseensa. Hän ei koettanutkaan
ymmärtää, mitä soitti. Ja hän soitti passiivisesti. Kenenkään päähän
ei pälkähtänyt opettaa hänelle harmonioita; eikä hän itsekään
sellaisten asiain olemassaoloa aavistanut. Kaikki, mikä koski tieteitä
tai tieteellistä henkeä, oli perheelle varsinkin äidin puolelta
vierasta. Eräs pulma saattoi nämä hartaat lakimiehet, kaunosielut ja
humanistit suorastaan ymmälleen. Mainittiin erikoisena ja ihmeellisenä
luonnon-oikkuna muuan suvun jäsen, -- jokin kaukainen serkku, --
joka oli; mennyt virkailijaksi Maantieteelliseen toimistoon. Vieläpä
tiedettiin, että hän oli tullut hulluksi. Vanha maaseutulaisporvaristo,
tajunnaltaan terve; ja positiivinen, mutta mukavan elämän ja ainaisen
yksitoikkoisuuden tylsyttämä, on pelkkää arkipäiväistä järkeä;
sillä on sellainen luottamus omaan itseensä, että sen on mahdoton
keksiä mitään vaikeutta, jota se ei pystyisi ratkaisemaan; ja se on
taipuvainen pitämään tiedemiehiä jonkinlaisina taiteilijoina, tosin
muita hyödyllisempinä, mutta ei niin hienoina, sillä taiteilijoista!
ei ole mitään hyötyä; ja moinen hyödyttömyys! on tavallaan hienoa.
-- (Muuten on jokainen porvari varma siitä, että hän olisi voinut
olla taiteilija, jos olisi tahtonut.) -- Sen sijaan ovat tiedemiehet
melkeinpä käsityöläisiä, -- (ja sehän on epäkunniallista), --
jonkinlaisia työmestareita, muita oppineempia, ja hiukan hassahtavia;
sangen lujia papereissaan, mutta kun he lähtevät numeropajastaan, eivät
he näe mitään. He eivät pääsisi pitkälle, ellei heitä olisi ohjaamassa
järki-ihmisiä, joilla on elämän ja liikemiehen kokemusta.

Ikävä vain, ettei tämä elämän ja liikemiehen kokemus osoittaudu aina
yhtä päteväksi kuin nuo terveen järjen ihmiset mielellään luulevat.
Useinkin on se kokemus pelkkää vanhaa, totuttua tapaa, joka pitää
paikkansa ainoastaan harvoissa, sangen helpoissa tapauksissa. Jos
sattuu jotakin odottamatonta, johon täytyy suhtautua uudella tavalla,
nopeasti ja voimalla, niin he joutuvat neuvottomiksi.

Pankkiiri Jeannin oli tätä laatua. Kaikki oli jo ennalta niin varmaa,
kaikki kulki niin tarkoin maaseudun elämän tavallisessa tahdissa, ettei
hän ollut koskaan joutunut vakaviin vaikeuksiin liikealallaan. Hän
oli seurannut isäänsä hänen urallaan, haluamatta erikoisesti siihen
ammattiin. Kun kaikki oli tähän saakka mennyt hyvin, niin luki hän
menestyksensä luonnonlahjainsa ansioksi. Hänen oli tapana sanoa, ettei
hänen ammatissaan tarvittu muuta kuin että oli rehellinen ja ahkera
Ja terveen järjen mies; ja hänen aikomuksensa oli jättää ammatti
vuorostaan pojalleen, välittämättä, oliko pojalla halua siihen, sen
enempää kuin hänen isänsä oli välittänyt hänenkään tahdostaan. Hän
ei valmistanut millään tavoin poikaansa tähän tulevaisuuteen. Hän
antoi lastensa kasvaa niinkuin he halusivat, kunhan he vain olivat
hyviä lapsia ja olivat onnellisia: sillä hän jumaloi lapsiaan. Niinpä
olivatkin pikku sisarukset huonosti valmistetut elämäntaisteluun: he
olivat ansarikasveja. Mutta: eikö heidän elämänsä ollutkin jatkuva
samaan tapaan? Untelossa pikkukaupungissa, rikkaan, kunnioitetun
perheen lapsina, rakastettavan, iloisen ja sydämellisen isän turvissa,
keskellä ystäviä ja seudun varmimmassa arvoasemassa näytti heidän
elämänsä niin helpolta ja hymyilevältä.



Antoinette oli kuusitoista-vuotias. Olivier odotti ripille pääsyä. Hän
eli siihen aikaan mystillisten unelmiensa loputtomassa huumauksessa.
Antoinette kuunteli toiveiden linnun hurmaavaa laulua, toiveiden, jotka
paisuttavat nuoria sydämiä kuin satakielen livertely huhtikuussa.
Hän nautti, kun tunsi ruumiinsa ja sielunsa kukoistavan, tiesi
olevansa kaunis ja kuuli muiden sanovan niin. Isän ylistykset, hänen
varomattomat sanansa olivat vähällä saattaa Antoinetten pään aivan
pyörälle.

Isä oli haltioissaan tyttärestään; häntä huvitti Antoinetten pikku
kiemailu, hänen riutuvat silmäyksensä, kun hän seisoi kuvastimen
edessä, hänen viaton ja veitikkamainen kujeilunsa. Isä veti hänet
polvelleen istumaan, hän ärsytteli häntä puhelemalla hänelle
sydämenasioista, Antoinetten voitoista nuorten herrain joukossa,
kosijoista, joiden hän väitti muka anelleen häneltä Antoinetten
kättä; ja hän luetteli nuo kosijat: ne olivat arvokkaita porvareita,
kaikki toinen toistaan vanhempia ja rumempia. Antoinette huudahteli
kauhusta ja purskahteli nauruun, kietoen kätensä isän kaulaan ja
painaen kasvonsa hänen poskeaan vasten. Ja isä kysyi, kuka se oikea,
onnellinen valittu sitten oli: kaupunginviskaaliko, jota Jeanninien
vanha lastenhoitajatar sanoi yhtä rumaksi kuin kaikki perisynnit
yhteensä, vai paksu notaariko. Antoinette läiskäytti isää poskelle,
käskien häntä olemaan hiljaa, tai tukki käsillään hänen suutaan. Isä
suuteli tyttärensä pikku käsiä ja lauloi, hypitellen häntä polvellaan,
tunnettua laulua:

    Que voulez-vous, la belle?
    Est-ce un mari bien laid?

    "Mikä mieleesi, ihanainen?
    Mies hirveän rumako lienee?"

Antoinette vastasi, naurunpuuskien lomaan ja solmien isän poskiparrat
leuan alle yhteen, laulun kertosäkeillä:

    Plutôt joli que laid,
    Madame, s'il vous plait.

    "Mies kaunis, senhän nyt tiennee! --
    Madame, no ota se vainen!"

Antoinette aikoikin näet valita itse. Hän tiesi, että hän oli rikas tai
tulisi aikoinaan rikkaaksi, -- (isähän toisti sitä hänelle alinomaa):
-- hän oli "hyvä naimakauppa". Seudun huomattavat perheet, joilla
oli poikia, liehittelivät jo Antoinettea, vetäen hänen ympärilleen
kokonaisen verkon pikku imarteluja ja laskevaa oveluutta, joskus
sangen kouraantuntuvista langoista kudotun, saadakseen pyydykseensä
tuon sievän kultakalan. Mutta se kala uhkasi jäädä pelkäksi
aprillisaaliiksi; sillä terävä Antoinette huomasi kaikki heidän
juonensa, ja ne vain huvittivat häntä: hän aikoi kyllä itse kerran
ottaa, mutta ei tahtonut, että hänet otettiin. Pienessä päässään hän
oli jo ratkaissutkin, kenen hän ottaisi miehekseen.

Seudulla oli myöskin eräs aatelisperhe -- (sellaisia on
maaseutupaikoissa kussakin tavallisesti yksi ainoa; ja sellaiset
perheet uskovat ja väittävät polveutuvansa joistakin muinaisista
ylimyssuuruuksista, mutta polveutuvatkin useimmiten ainoastaan jostakin
valtiontilusten ostajasta, 1700-luvun intendentistä tai Napoleonin
armeijain muonavarain hankkijasta). -- Tämä aatelisperhe oli nimeltään
Bonnivet, ja sillä oli noin peninkulman päästä kaupungista linna, jossa
oli terävähuippuiset tornit ja kiiltävä liuskakivinen katto. Ympärillä
oli suuria metsiä, joissa uinui siellä täällä kalaisia lampeja.
Tämä perhe ryhtyi nyt omasta alotteestaan lähentelemään Jeannineja.
Nuori Bonnivet'n herra hääräili kovin Antoinetten ympärillä. Hän oli
kaunis poika, ikäänsä nähden melkoisen vankka ja lihava, eikä tehnyt
koskaan mitään muuta kuin metsästeli, söi, joi ja makasi; hän osasi
ratsastaa, tanssia, oli käytökseltään varsin siisti, eikä hölmömpi
monia muita. Hän tuli silloin tällöin linnastaan kaupunkiin, pulskat
saappaat jalassa, ratsain tai ajaen keveillä paukkurattailla; hän kävi
pankkiirin perheessä, muka liikeasioissa; joskus hän toi kopallisen
metsänriistaa, tai suuren kimpun kukkia naisille. Niillä käynneillään
hän pyrki neidin seuraan. He kävelivät yhdessä puutarhassa. Nuori herra
imarteli Antoinettea oikein kukkuramitalla, lörpötteli rattoisasti ja
helisteli kannuksiaan puutarhapengermän kivityksellä. Antoinettesta
hän oli ihastuttava. Hänen ylpeyttään ja rakkaudenkaipuista sydäntään
siveli suloisesti. Hän heittäysi täydellisesti lapsellisen rakkautensa
ensimäisten hetkien valtaan, jotka olivat niin armaat. Olivier
inhosi tätä maalaisparoonia, sillä hän oli vahva, paksu, töykeä,
ja nauroi räikkyvällä äänellä, ja hänen kätensä puristivat lujasti
kuin ruuvipihdit, ja sitäpaitsi kutsui hän halveksivalla tavalla
häntä alinomaa "poikaseksi", ja nipisteli häntä poskesta. Olivier
inhosi häntä varsinkin sen vuoksi, -- vaikkei Olivier juuri sitä
itsekään tiennyt, -- että tuo olento rakasti hänen sisartaan:... hänen
sisartaan, joka oli hänen, Olivierin, eikä kenenkään muun!...



Mutta sitten tuli onnettomuus. Ennemmin tai myöhemmin tulee se aina
vanhojen porvarillisten perheiden elämässä, perheiden, jotka ovat
juuttuneet vuosisadoiksi samaan turpeeseen ja tyhjentäneet sen kaiken
mehun. Ne perheet torkkuvat rauhassa ja luulevat olevansa yhtä ikuisia
kuin maa, joka heitä kamarallaan kantaa. Mutta maa on heidän allansa
kuollut, eikä heillä ole enää juuria: pieni kuokanisku riittää
vääntämään kaiken nurin. Silloin syytetään kovaa onnea, odottamatonta
onnettomuutta. Kovaa onnea ei olisi tullut, jos puun vastustusvoima
olisi ollut suurempi; tai ainakin olisi koettelemus mennyt ohitse
niinkuin myrskynpuuska, joka repii irti ainoastaan muutamia oksia,
mutta ei kaada puuta.

Pankkiiri Jeannin oli luonteeltaan heikko, luottavainen, hieman
turhamainen. Hän nautti siitä, että sai häikäistä ihmisiä, ja sekoitti
usein keskenään käsitteet "olla jotain" ja "näyttää joltakin". Hän
tuhlasi melko lailla varojaan sinne ja tänne, vaikkei tämä tuhlaus
vielä vakavasti kyennyt tyhjentämään hänen varojaan; osaksi auttoi
siinä sekin seikka, että edellisistä polvista periytynyt säästäväisyys
tunnonvaivan puuskina tasoitteli vahinkoja: hän näet saattoi
kitsastella tulitikusta tuhlattuaan halkosylen arvon. Viisaampi kuin
taloudessaan ei hän ollut liikesuhteissakaan. Hän ei kieltäytynyt
koskaan lainaamasta rahaa jollekin ystävälle; eikä hänen ystäväkseen
ollut vaikea päästä. Hän ei aina viitsinyt vaivautua pyytämään edes
kuittia; hän ei aina ottanut tileissään huomioon, mitä hänelle oltiin
velkaa, eikä hätäillyt perimään velkojaan, elleivät lainaajat itse
tuoneet niitä hänelle takaisin. Hän luotti toisten rehellisyyteen,
aivan samoin kuin hän uskoi muiden luottavan häneenkin. Sitäpaitsi
hän oli pelkurimpi kuin hänen reippaasta ja kursailemattomasta
käytöksestään olisi saattanut uskoa. Koskaan hän ei olisi voinut apua
antamatta torjua luotaan mitään julkeita rahankärkkyjiä eikä ilmaista
epäilyksiään heidän maksukykyynsä nähden. Siihen oli syynä samalla sekä
hyvyys että arkamaisuus. Hän ei tahtonut pahoittaa kenenkään mieltä,
ja pelkäsi solvauksia. Niinpä hän antoi aina myöten. Ja päästäkseen
jollakin tavalla voiton puolelle hän tarjoili rahojaan muille oikeinpa
innolla, ikäänkuin hänelle olisi tehty suuri palvelus viemällä häneltä
hänen rahansa. Vähällä oli hän itsekin uskoa, että se oli palvelus:
hänen itserakkautensa ja hyväuskoisuutensa saivat hänet helposti
vakuutetuksi, että tekipä hän mitä tahansa, niin siitä koitui hyvä
"afääri".

Tällainen menettely ei ollut omiaan kylmentämään lainaajien suopeutta
häntä kohtaan; talonpojat häntä jumaloivat, tietäessään voivansa
aina turvautua hänen hyvyyteensä, eivätkä he suinkaan jättäneet sitä
tekemättä. Mutta ihmisten kiitollisuus -- jopa hyvinkin kunnon ihmisten
-- on hedelmä, joka on korjattava hyvissä ajoin. -- Jos sen antaa
vanheta puussa, niin se saattaa siihen mädätä. Kun oli mennyt muutamia
kuukausia, niin tottuivat pankkiiri Jeanninin velalliset ajattelemaan,
että hän oli ollut jollakin tavoin velvollinen tekemään heille sen
palveluksen; ja olivatpa he taipuvaisia luulemaan, että koska Jeannin
oli ollut niin halukas heitä auttamaan, oli hänellä varmaankin siitä
auttamisesta itsellään etua. Hienotunteisimmat luulivat kuittaavansa --
ellei juuri asiansa, niin ainakin kiitollisuudenvelkansa -- tuomalla
ampumansa jäniksen tai kopallisen kananmunia pankkiirille mennessään
kaupunkiin markkinoille.

Kun tähän saakka ei kuitenkaan käsitelty muuta kuin pieniä summia, ja
kun Jeannin oli sattunut joutumaan tekemisiin melkoisen kunniallisten
ihmisten kanssa, niin ei menetelmästä tullut suurta haittaa:
rahanhukka, -- josta pankkiiri ei muuten hiiskunut kenellekään
sanaakaan, -- oli vähäpätöinen. Mutta toisin kävi, kun Jeannin sitten
kerran joutui erään keinottelijan kynsiin, joka oli perustanut
teollisuusyrityksen ja oli saanut hajua pankkiirin laupiaasta
luonteesta ja hänen varakkuudestaan. Tämä käytökseltään mahtailevan
arvokas mies, jonka rintaa koristi kunnialegioonan merkki ja joka
sanoi olevansa parin kolmen ministerin, arkkipiispan, kokonaisen
senaattori-valikoiman, kirjailija- ja rahamieslauman ja erään
kaikkivaltiaan sanomalehden ystävä, osasi erinomaisesti asettua sille
sekä arvovaltaiselle että samalla tuttavalliselle kannalle, joka
hänen saaliiseensa tehosi. Hänen esittämänsä suosittelut olisivat
voineet saada varuilleen jokaisen vähänkin tarkkavaistoisemman miehen
kuin Jeannin oli: nehän olivat ainoastaan noiden tuttavuuksien
kiitoskirjeitä joistakuista hänen lähettämistään päivälliskutsuista,
tai kirjeitä, joilla häntä vuorostaan kutsuttiin vieraaksi, ja
tiedetäänhän, etteivät ranskalaiset koskaan kitsastele, jos ei muuta
vaadita kuin tällaista kirjeellä kuittaamista, eivätkä kursaile
tarttumasta ojennettuun käteen ja lähtemästä päivällisille jonkin
ihmisen luo, johon ovat juuri ja juuri tutustuneet, -- sillä
ehdolla kuitenkin, että mies voi huvittaa heitä ja ettei hän pyydä
heiltä rahaa. Onpa niitäkin, jotka eivät kieltäisi sitäkään uudelta
ystävältään, jos eivät muutkaan ihmiset kieltäisi. Ja älykäs mies,
jonka pyrkimyksenä on vapauttaa lähimmäisensä liikojen rahojen
painosta, olisi melkoisen kovaonninen, ellei hän lopulta löytäisikin
sellaista pässiä, joka lähtee ensimäisenä hänen mukaansa ja vetää
sitten muut lampaat perästään. -- Ellei ennen Jeanninia olisi
tuollaisia pässejä ollut, niin oli hän ainakin siihen omiaan. Hän oli
hyvässä villassa ja aivan valmis kerittäväksi. Hänet houkuttelivat
leikkiin viettelijän komeat tuttavuussuhteet, hänen suunsoittonsa,
imartelunsa ja myöskin se seikka, että hänen liikeasioita koskevista
neuvoistaan koitui ensin hyviä tuloksia. Hän uskalsi peliin aluksi
vähän, ja menestyksellä; sitten hän uskalsi paljon ja lopuksi kaikki:
ei ainoastaan omia, vaan liiketuttaviensakin rahat. Hän varoi
ilmoittamasta asiasta näille: hän oli varma siitä, että voittaisi; hän
aikoi häikäistä heitä pistämällä voitto-osuuden yllätyksenä heidän
kouraansa.

Teollisuusyritys menikin nurin. Pankkiiri sai sivultapäin kuulla
tapauksesta eräältä parisilaiselta liikeystävältään, joka ohimennen
kirjoitti hänelle tästä uudesta romahduksesta, aavistamatta, että
Jeanninkin oli sen uhreja: sillä pankkiiri ei ollut hiiskunut
kenellekään mitään osuudestaan liikkeeseen; käsittämättömän
kevytluontoisesti oli hän lyönyt laimin, -- näyttipä melkein kuin
olisi karttanut, -- kuulustella asiaa sellaisilta henkilöiltä, jotka
olisivat tunteneet yritystä tarkemmin; hän oli tehnyt kaikki aivan
salaa, hullaantuneena erehtymättömän terveeseen järkeensä, ja oli
tyytynyt mitä epämääräisimpiin tietoihin. Elämässä sattuu usein
moisia hairahduksia; tuntuupa kuin ihmisen täytyisi eräillä hetkillä
välttämättä syöksyä tuhoonsa: näyttää kuin hän pelkäisi, ettei vain
joku tulisi häntä auttamaan; hän pakenee kaikkia neuvoja, jotka hänet
voisivat pelastaa, menee piiloon, syöksyy kuumeisella kiireellä
eteenpäin, saadakseen suistua kuiluun oman halunsa mukaan.

Jeannin juoksi asemalle ja lähti sydän ahdistuksen hyytämänä junalla
Parisiin. Hän meni tapaamaan liiketoveriaan. Hän toivoi vielä, että
hänen saamansa uutiset olisivat vääriä, tai ainakin liioiteltuja.
Tietysti hän ei tuota miestä enää tavannut, ja nyt hän tuli
vakuutetuksi onnettomuudesta, joka oli niin perinpohjainen kuin olla
saattaa. Hän palasi kotiin aivan suunniltaan, mutta salaten kaikki.
Kukaan ei vielä saattanut aavistaa mitään. Hän koetti voittaa aikaa
muutamia viikkoja, edes muutamia päiviä. Parantumattoman hyväuskoisena
hän luulotteli sitkeästi itselleen, että hän keksisi jonkin neuvon,
jolla korvaisi -- ellei omia vahingoltaan, niin ainakin ne vahingot,
mitä hän oli tuottanut liiketuttavilleen. Hän koetteli monenmoisia
keinoja, ja niin kömpelön hätäisesti, että jo hänen käytöksensäkin vei
häneltä kaikki onnistumisen toiveet, jos onnistumista yleensä enää
olisi voinut toivoakaan. Mutta mistä hän pyysikin lainoja, niitä ei
hänelle annettu. Uskalletut keinottelut, joihin hän epätoivoissaan
ryhtyi, pannen peliin senkin vähän, mitä hänelle oli jäänyt, tuhosivat
hänet lopullisesti. Silloin tapahtui hänen luonteensa ulkonaisissa
muodoissa täydellinen muutos. Hän joutui hirvittävän kauhun valtaan:
hän ei puhunut mistään mitään, vaan oli ärtyisä, kiukkuinen, tyly,
hirveän synkkä. Vieraiden parissa hän vielä koetti teeskennellä ja olla
iloinen; mutta jokainen saattoi huomata, että hän oli muuttunut: syyksi
arveltiin, että hän oli jollakin tavalla sairas. Kotoistensa seurassa
ei hän hillinnyt itseään näin; ja kotiväki olikin kohta huomannut,
että hän salasi jotakin vakavaa. Häntä tuskin tunsi enää entiseksi
mieheksi. Joskus hän hyökkäsi johonkin huoneeseen ja alkoi penkoa
piironginlaatikolta, heittäen kaikki paperit sekaisin permannolle, ja
alkaen raivota kuin vimmattu, kun ei muka löytänyt mitään, tai kun
tahdottiin auttaa häntä. Sitten seisoi hän äimistyksissään keskellä
sekamelskaa, ja kun häneltä kysyttiin, mitä hän etsi, ei hän sitä
tiennyt itsekään. Milloin hän ei näyttänyt enää välittävän perheestään,
milloin taas suuteli jotakuta heistä kyyneleet silmissä. Hän ei saanut
enää unta. Eikä syönyt juuri mitään.

M:me Jeannin huomasi kyllä, että onnettomuus oli tulossa, mutta hän ei
ollut koskaan ottanut osaa miehensä liikeasioihin eikä ymmärtänyt niitä
yhtään. Hän tiedusteli mieheltään, mikä häntä vaivasi, mutta Jeannin
torjui tylysti hänen kyselynsä; se loukkasi vaimon itsetuntoa, eikä hän
enää koettanutkaan. Mutta hän oli kauhuissaan, joskaan ei tiennyt, mitä
pelkäsi.

Lapset eivät saattaneet aavistaakaan vaaraa. Antoinette oli kyllä
niin älykäs, että hän ehkä, kuten äitinsäkin, vaistomaisesti tunsi
jonkin onnettomuuden tulevan; mutta hän oli nykyään niin täydellisesti
heräävän rakkautensa onnen lumoissa, ettei hän tahtonut ajatella
mitään, mikä teki hänet levottomaksi; hän vakuutteli itselleen, että
nuo synkät pilvet haihtuisivat itsestään, -- tai että niitä ennättäisi
katsella vielä sittenkin, kun ei enää muuta voisi tehdä.

Pystyvin ymmärtämään pankkiiri poloisen sieluntilaa oli ehkä pikku
Olivier. Hän tunsi, että isä kärsi; ja hän kärsi salaisesti hänen
kanssaan. Mutta hän ei uskaltanut sanoa mitään: sehän oli luonnollista,
sillä hän ei voinut mitään tehdä, hän ei osannut mitään. Ja sitäpaitsi
karkoitti hänkin surulliset asiat ajatuksistaan, jos ne milloin tulivat
mieleen: aivan kuin hänen äidillään ja sisarellaan oli hänelläkin
taikauskoinen taipumus luulla, että onnettomuus, jota ei tahdo nähdä,
ei ehkä tulekaan. Vaaran uhkaamat ihmis-raukat ovat useinkin kuin
jäniksiä: piiloittavat päänsä pensaaseen, ja kuvittelevat, ettei
onnettomuus heitä huomaa.



Levottomuutta herättäviä huhuja alkoi liikkua. Puhuttiin, että
pankkiliikkeen luotto oli saanut kolauksen. Pankkiirin oli
turha tekeytyä liiketuttavainsa parissa sangen varmaksi; eräät
epäluuloisimmat pyysivät rahansa pois, kuka milläkin tekosyyllä.
Jeannin tunsi olevansa tuhon oma, hän puolustautui epätoivoisesti,
ollen muka pyhästi suuttuvinaan, valittaen katkerasti, että häntä
epäiltiin; jopa nosti hän kiivaita kohtauksiakin itsensä ja vanhain
liiketuttaviensa välillä, kohtauksia, jotka nolasivat hänet
ehdottomasti yleisen mielipiteen silmissä. Säästöönpanoja vaadittiin
yhtä mittaa pois. Hän joutui sellaiseen kuolon tuskaan, että menetti
lopunkin malttinsa. Hän teki lyhyen matkan, meni erääseen läheiseen
kylpyläkaupunkiin ja pelasi siellä viimeiset setelinsä: antoi tyhjentää
taskunsa neljännestunnissa putipuhtaiksi, ja palasi kotiin.

Hänen odottamaton lähtönsä oli lopullisesti saanut pikkukaupungin
täydelliseen sekaannukseen; siellä sanottiin jo, että hän oli karannut;
ja m:me Jeanninilla oli tuska ja työ pitää levottomien ihmisten raivoa
aisoissa: hän rukoili heitä olemaan kärsivällisiä, hän vannoi heille,
että hänen miehensä tulisi takaisin. Ihmiset eivät sitä uskoneet,
vaikka he kaikin voimin tahtoivatkin sen uskoa. Ja niinpä tunsivat
kaikki suurta helpoitusta, kun hän tuli kotiin: monet melkeinpä
uskoivat olleensa turhanpäiten rauhattomia, ja että Jeanninit olivat
yleensä niin ovelia, että he kyllä saattoivat pelastaa itsensä
kiipelistä, jos siihen joutuivat. Pankkiirin käytös vahvistikin tätä
vaikutusta. Nyt, kun hän ei enää voinut epäilläkään, mikä hänellä
oli edessä, näytti hän väsyneeltä, mutta oli sangen rauhallinen. Kun
hän laskeusi kotikaupungissaan junasta, ryhtyi hän asemapuistikossa
rauhallisesti puheisiin eräiden vastaantulevien ystävien kanssa,
pakinoi viljavainioista, jotka olivat kärsineet poudasta viikkokausia,
viinitarhoista, jotka olivat pulskat, ja uudesta ministeristön
kukistumisesta, josta iltalehdet tiesivät kertoa.

Kotiin päästyään ei hän muka ollut millänsäkään vaimonsa kiihtymisestä,
kun m:me Jeannin juoksi hänen tulonsa kuullessaan häntä vastaan ovelle
ja kertoi sekavan suulaasti hänelle, mitä hänen poissaollessaan oli
tapahtunut. Vaimo koetti arvata hänen kasvojensa ilmeestä, oliko mies
osannut välttää tuon tuntemattoman vaaran; mutta hän ei kysynyt häneltä
kuitenkaan mitään, niin ylpeä hän oli: hän odotti, että mies alkaisi
hänelle itse puhua. Mutta Jeannin ei virkkanut sanaakaan siitä asiasta,
joka heitä molempia kiusasi. Hän torjui varovaisesti vaimon kaipuun
uskoa huolensa miehelleen ja saada puolestaan hänen luottamuksensa.
Hän puhui helteestä, valitti, että hänen päätänsä särki hirveästi; ja
sitten asetuttiin aterialle niinkuin tavallisesti.

Hän jutteli vähän, oli väsynyt, hajamielinen, istui otsa rypyssä;
naputteli sormillaan pöytäliinaan; hän koetti pakostakin syödä,
koska tunsi itseään tarkasteltavan, ja katseli ilmeettömin ja
epämääräisin silmin lapsiaan, jotka vaikeneminen oli tehnyt aroiksi,
sekä vaimoaan, jonka loukattu itserakkaus oli jäykistänyt ja joka
väijyskeli miehensä kaikkia eleitä, luomatta kuitenkaan häneen suoraan
katsettaan. Päivällisen loputtua hän näytti jo ikäänkuin heräävän;
hän koetti jutella Antoinetten ja Olivierin kanssa; kysyi heiltä,
mitä he olivat tehneet sillaikaa kuin hän oli ollut matkalla; mutta
hän ei kuunnellut heidän vastauksiaan, ei kuullut edes oman äänensä
kaikua; ja vaikka hän katsoi suoraan lapsiin, niin hänen katseensa
oli jossakin muualla. Olivier tunsi sen: hän vaikeni keskellä pikku
tarinoitaan, eikä tuntenut halua jatkaa. Mutta Antoinettessa oli
iloisuus lyhyen hämilläolon jälkeen saanut taas vallan: hän laverteli
kuin iloinen harakka, asettaen kätensä isänsä käden päälle, tai
nykäisten häntä käsivarresta, että hän kuuntelisi tarkemmin, mitä
hän hänelle kertoi. Jeannin oli vaiti; hänen katseensa siirtyi
Antoinettesta Olivieriin, ja ryppy hänen otsassaan tuli yhä syvemmäksi.
Kesken tyttärensä juttua ei hän enää kestänyt, hän nousi pöydästä ja
meni ikkunan ääreen salatakseen mielenliikutustaan. Lapset käärivät
salvettinsa kokoon ja nousivat hekin pöydästä. M:me Jeannin lähetti
heidät leikkimään puutarhaan; pian kuului, kuinka he juoksivat käytäviä
pitkin perätysten, kirkuen kilpaa. M:me Jeannin katsoi mieheensä,
joka seisoi häneen selin, ja hän kierteli ja puuhasi pöydän ääressä
aivan kuin jotakin järjestellen. Yhtäkkiä meni hän miehensä luokse ja
sanoi hänelle äänellä, jota tukehutti tuska ja pelko, että palvelijat
kuulisivat asian:

-- Kuule, Antoine, mikä sinulla on? Sinulla on jotain... Varmaan, sinä
salaat jotain!... Onko tullut jokin onnettomuus? Oletko sinä sairas?

Jeannin torjui vielä kerran hänen kysymyksensä, nytkähyttäen
kärsimättömästi olkapäitään ja sanoen tylysti:

-- Ei! Ei mitään! Anna minun olla!

Vaimo lähti syvästi suuttuneena pois; sokeassa vihastuksessaan hän
päätti itsekseen, ettei hän välittäisi olla enää rauhaton, tulipa hänen
miehelleen mitä tahansa.

Jeannin meni ulos puutarhaan. Antoinette jatkoi siellä äskeistä
ilvettään, ravistellen veljeään, että olisi saanut hänet juoksemaan.
Mutta poika väitti yhtäkkiä, ettei hän tahtonut enää leikkiä; ja hän
asettui seisomaan terassin kaiteen nojaan kyynäräisilleen, muutaman
askeleen päähän isästään. Antoinette koetti häntä ärsyttää; mutta
Olivier työnsi hänet jörösti pois: silloin pisteli Antoinette vielä
häntä parilla sanalla; ja kun hän ei mitenkään enää saanut täältä
huvitusta, niin meni hän sisään ja istahti pianon ääreen.

Jeannin ja Olivier jäivät kahden kesken ulos.

-- Mikä sinulla on, poikaseni? Miksi sinä et tahdo enää leikkiä? kysyi
isä hiljaa.

-- Minä olen väsynyt, isä.

-- No niin. Istutaanpa sitten molemmat tuohon penkille.

He istuutuivat. Oli kaunis syyskuun yö. Taivas samalla kuultava
ja tumma. Petuniain imelähkö tuoksu sekautui mustan kanavan
ummehtuneeseen ja hiukan homehtuneeseen hajuun, kanavan, jonka vesi
kuulsi juuri pengermän muurin juurella. Iltaperhoset, suuret vaaleat
sfinksiperhoset, lentää räpyttelivät kukkien ympärillä ja hyrisivät
kuin pikku rukit. Kanavan toisella puolella oviensa edessä istuvien
naapurien rauhalliset äänet kajahtelivat hiljaisuudessa. Sisällä soitti
Antoinette italialaisia kavatinoja ja fioritureja. Jeannin piteli
kädessään Olivierin kättä. Isä tupakoi. Hämärässä, joka alkoi yhä
enemmän peittää isän kasvoja, näki lapsi piipun pienen hohteen, joka
leimahti suuremmaksi, sammua tupsahti jälleen, syttyi taas ja sammui
lopulta kokonaan. He eivät puhuneet mitään. Olivier kysyi eräiden
tähtien nimiä. Jeannin, joka ei juuri tuntenut luontoa, enempää kuin
enimmät muutkaan maaseutulaisporvarit, ei tietänyt ainoankaan tähden
nimeä, paitsi suurimpien sikermäin, jotka jokainen tuntee; mutta
hän oli muka luulevinaan, että lapsi kysyi juuri niitä, ja mainitsi
hänelle niiden nimet. Olivier ei pyrkinyt muita utelemaan: hänestä oli
aina hauskaa kuulla niiden nimiä, ja toistaa itsekseen hiljaa noita
kauniita, mystillisiä sanoja. Sitäpaitsi hän ei tahtonutkaan tietää
niitä, vaan koetti ainoastaan vaistomaisesti lähestyä isäänsä. He
olivat jälleen vaiti. Olivier istui nojaten päätänsä penkin selustaan,
suu auki, ja katseli tähtiä; hän turtui aivan kuin horteeseen: isän
käden lämpöisyys hiveli läpi hänen olemuksensa. Yhtäkkiä alkoi se
käsi vavista. Pojasta se oli niin kummallisen hassua, ja hän sanoi,
iloisella ja samalla unisella äänellä:

-- Kas, miten sinun kätesi vapisee, isä.

Jeannin veti kätensä pois.

Hetken päästä virkkoi Olivier, jonka pikku ajatus toimi omin päin:

-- Oletko sinäkin väsynyt, isä?

-- Olen, pikkuiseni.

Lapsen hellä ääni jatkoi:

-- Ei saa niin väsyttää itseään, isä.

Jeannin veti Olivierin pään rintaansa vasten ja mutisi:

-- Minun poika-raukkani!...

Mutta Olivierin ajatukset olivat jo suuntautuneet toisaalle. Tornikello
löi kahdeksan. Olivier veti itsensä isästään irti ja sanoi:

-- Minä menen lukemaan.

Torstaina oli hänellä lupa lukea itsekseen tunti päivällisen jälkeen,
aina levollemenon aikaan asti: se oli Olivierin suurin onni; ja mikään
hyvä maailmassa ei olisi houkutellut häntä antamaan siitä ajasta
minuttiakaan.

Jeannin antoi hänen lähteä. Hän käveli vielä edestakaisin pimeässä
terassilla. Sitten meni hänkin sisään.

Perhehuoneessa istuivat lapset ja äiti yhdessä lampun ympärillä.
Antoinette ompeli nauhaa liiveihinsä, puhuen tai hyräillen koko ajan,
Olivierin harmiksi, sillä poika istui kirjansa ääressä, kulmat rypyssä,
kyynärpäät pöytää vasten ja työntäen peukaloitaan korviinsa, ettei
olisi kuullut mitään. M:me Jeannin parsi sukkia ja puheli vanhan
emäntäpiian kanssa, joka seisoi hänen vieressään ja luetteli hänelle
päivän menoja, käyttäen samalla tilaisuutta hyväkseen myöskin hiukan
lörpötelläkseen; eukolla oli aina varastossa huvittavia juttuja, ja
ne kertoi hän verrattoman koomillisella murteellaan, niin että kaikki
nauroivat koko ajan, ja Antoinette koetteli muijaa matkia. Jeannin
katseli nyt vaiti toisia. Kukaan ei kääntänyt huomiotaan häneen. Hän
oli hetken kahden vaiheilla, istahti, otti jonkin kirjan, avasi sen,
mistä vain sattui, sulki jälleen ja nousi ylös: mitenkään ei hän
voinut viipyä siellä. Hän sytytti kynttilän, ja sanoi perheelleen
hyvää yötä. Hän lähestyi lapsiaan, suuteli heitä liikutuksen vallassa:
he vastasivat hajamielisesti, nostamatta katsettaan häneen, --
Antoinette oli ompeluksensa kimpussa, ja Olivier kirjansa. Olivier
ei edes ottanut käsiään pois korviltaan, ja hän murahti hyvää yötä
varsin kyllästyneenä, lukien yhä edelleen: -- (milloin hän luki,
olisi joku lähellä olevista saattanut pudota vaikka kaivoon, hän
ei olisi malttanut antaa sen häiritä itseään.) -- Jeannin poistui
perhehuoneesta. Hän jäi vielä ruokasaliin, joka oli vieressä. Hänen
vaimonsa tuli vähän ajan päästä sinne, kun emäntäpiika oli mennyt hänen
luotaan, järjestämään liinakaappiin vaatteita. Hän ei ollut miestään
muka näkevinään. Itse Jeannin epäröi, tuli sitten vaimonsa luokse ja
sanoi hänelle:

-- Anna minulle anteeksi. Minä puhuin sinulle äsken vähän liian
töykeästi.

Vaimon teki mieli vastata hänelle:

-- Mies-parkani, en minä ole siitä sinulle vihainen; mutta mikä sinulla
sitten on? Sano nyt, miksi sinä niin kärsit.

Mutta hän oli liian tyytyväinen, kun sai nyt kostaa vastaamalla:

-- Anna minun olla! Sinä olet hävyttömän raaka minua kohtaan. Sinä
kohtelet minua kuin mitä piikaa.

Ja siihen tapaan hän jatkoi, hakien vielä, uusia moitteita,
nautiskelevan tuimasti ja pitkävihaisesti.

Mies teki väsyneen liikkeen, hymyili katkerasti ja lähti hänen luotaan.



Kukaan ei kuullut revolverinlaukausta. Vasta seuraavana päivänä, kun
tiedettiin, mitä oli tapahtunut, väittivät jotkut naapurit huomanneensa
keskiyön tienoissa hiljaisella kadulla kulkiessaan kuivan napauksen,
ikäänkuin piiskanläiskäyksen. He eivät tulleet sitä sen enempää
ajatelleeksi. Yön rauha laskeusi jälleen kaupungin ylle, kietoen
raskaaseen harsoonsa elävät ja kuolleet.

M:me Jeannin oli nukkunut ja herännyt parin tunnin päästä. Kun hän ei
nähnyt miestään luonaan, nousi hän rauhattomana vuoteesta, juoksi läpi
kaikkien huoneiden, laskeusi alakertaan ja meni pankkihuoneistoon, joka
oli eri rakennuksessa talon vieressä; ja siellä tapasi hän Jeanninin
omassa konttorissaan, nojatuolissa istumassa, kirjoituspöytää vasten
hervahtaneena, veressään, jota vielä tippui permannolle. Rouva huusi
vihlovasti, pudotti kynttilän kädestään ja pyörtyi. Talossa kuultiin
hänen kirkaisunsa. Palvelijat juoksivat hätään, nostivat hänet
lattialta, hoitivat häntä, ja kantoivat pankkiiri Jeanninin ruumiin
päärakennukseen ja laskivat vuoteelle. Lasten kamarin ovi oli pantu
kiinni. Antoinette nukkui autuaan unta. Olivier kuuli häliseviä ääniä
ja askelia: hän olisi tahtonut tietää, mitä siellä liikuttiin; mutta
hän pelkäsi herättävänsä sisarensa, ja nukkui uudestaan.

Seuraavana aamuna kiersi uutinen kaupungilla jo ennenkuin lapset
tiesivät siitä mitään. Vanha emäntäpiika kertoi sen heille,
itkeskellen. Heidän äitinsä ei jaksanut ajatella mitään; hänen
terveydestäänkin oltiin levottomia. Lapset olivat aivan kahden, kuolema
vieressään. Ensin oli heissä kauhu vieläkin suurempi kuin tuska. Muuten
eivät he saaneetkaan aikaa itkeä rauhassa. Heti aamulla alkoivat
lain vaatimat muodollisuudet. Antoinette oli paennut kamariinsa ja
jännitti koko nuorekkaan itsekkyytensä ajatellakseen pelkästään yhtä
ainoaa seikkaa, sitä, joka yksinään voi auttaa häntä todellisuuden
tukahuttavaa kauhua torjumaan: hän ajatteli ystäväänsä; odotti hänen
tulevan, odotti alinomaa. Koskaan ei tuo nuori mies ollut hellinyt
häntä niin kuin viime kerralla hänet nähdessään: Antoinette oli varma,
että hän nyt rientäisi häntä surussa lohduttamaan, heti, kun saisi
onnettomuudesta kuulla. -- Mutta ei tullut ketään. Kukaan ei virkkanut
hänelle sanaakaan, ei näyttänyt ystävyyttä millään tavoin. Sen sijaan
ryntäsivät nuo ihmiset, jotka olivat uskoneet rahansa pankkiirin
käsiin, kohta, kun saivat itsemurhasta uutisen, Jeanninin kotiin,
tunkeutuivat väkisin ovesta sisään ja haukkuivat armottoman julmasti
vainajan vaimoa ja lapsia.

Muutamassa päivässä tuli onnettomuus toisensa päälle: ensin rakkaan
olennon menettäminen, sitten koko omaisuuden, yhteiskunnallisen aseman
ja yleisen kunnioituksen kadottaminen ja hylkäys ystävien puolelta.
Kaikki kerrassaan luhistui raunioiksi. Ei jäänyt mitään, jonka
vuoksi he olivat eläneet. He kaikki kolme olivat selvästi tietoisia
moraalisesta puhtaudestaan, ja siksi he nyt kärsivät sitäkin enemmän:
täytyihän heidän alistua häpeään, johon he eivät olleet syypäitä.
Pahimmin heistä kolmesta raateli tuska Antoinettea, siksi, että hän
oli elänyt siitä tunteesta vielä loitoimpana. M:me Jeanninille ja
Olivierille, vaikka nämä onnettomuudet runtelivatkin heitä kovin,
ei kärsimysten maailma ollut enää varsin vieras. Koska he olivat jo
vaistoiltaan pessimistejä, eivät he kaikesta tästä kummastuneet niin
paljoa kuin he siitä masentuivat. Kuoleman ajatus oli aina ennenkin
ollut heille lohdullinen turva: nyt se oli sitä entistä enemmän; he
kaipasivat saada kuolla. Moinen on kyllä surullista alistumista, mutta
ei kuitenkaan niin hirveää kuin jonkin nuoren tyytyväisen, onnellisen
ja elämänhaluisen olennon kapina, olennon, joka yhtäkkiä huomaa
joutuneensa sellaiseen suruun, ettei siihen ole apua ja ettei sillä ole
pohjaa, joutuneensa aivan häntä kauhistavan kuoleman eteen...

Antoinette näki yhtäkkiä maailman rumuuden. Hänen silmänsä aukenivat:
hän näki elämän, ihmiset; hän tarkasteli nyt isäänsä, äitiään,
veljeään. Kun Olivier ja m:me Jeannin itkivät yhdessä, niin hän painui
yksinään omaan tuskaansa. Hänen pikku aivonsa aprikoivat epätoivoissaan
menneisyyttä, aprikoivat kuluvaa hetkeä, tulevaisuutta; ja hän näki,
ettei hänelle ollut jäänyt kerrassaan mitään, ei mitään toivoa, ei
mitään tukea: hänellä ei ollut enää luottamusta kehenkään.

Tulivat hautajaiset, synkät, häpeälliset. Kirkko kieltäytyi ottamasta
itsemurhaajan ruumista siunattuun multaansa. Entisten ystävien
raukkamaisuus jätti lesken ja orvot oman onnensa nojaan. Tuskin
näyttäytyi pari kolme, jotka tulivat tuokioksi; ja heidän häpeilevä
käytöksensä oli vieläkin tuskallisempaa kuin toisten hylkäys. Tuntui
kuin he olisivat muka tehneet tulollaan laupiaan työn, ja heidän
vaitiolonsa oli pelkkää syytöstä ja halveksivaa sääliä. Oman suvun
puolelta tuli vielä pahempaa: sieltä ei annettu lohdutuksen sanaa, vaan
sen sijaan karvaita moitteitakin. Pankkiirin itsemurha ei mitenkään
masentanut ihmisten entistä kaunaa, vaan näytti heistä melkein yhtä
rikokselliselta kuin hänen vararikkonsakin. Porvarisihminen ei anna
niille anteeksi, jotka surmaavat itsensä. Heistä on sellainen olento,
joka kuolee mieluimmin kuin kestää häpeällisen elämän, suorastaan
luonnoton; ja he sallisivat, jos voisivat, mielellään lain koko
ankaruuden kohdata vainajaa, joka ikäänkuin näyttää heille sanovan:

-- Mikään onnettomuus ei ole sen suurempi kuin elää teidän kanssanne
yhdessä.

Kaikkein raukkamaisimmat eivät ole hitaimpia soimaamaan hänen
pelkurimaista tekoaan. Ja kun itsemurhaaja vahingoittaa itsensä
elämästä pois pyyhkimällä kaupan päällisiksi vielä heidän etujaankin
ja riistää heiltä koston, niin he tulevat suorastaan hulluiksi. --
Tuokioksikaan ei siis ihmisten päähän pälkähtänyt ajatella, mitä
Jeannin-parka mahtoikaan kärsiä ennenkuin hän siihen tekoon ryhtyi.
He olisivat toivoneet, että hän olisi saanut kärsiä vielä tuhannen
kertaa enemmän. Ja kun hän pääsi heidän käsistään, niin he kohdistivat
kirouksensa hänen perheeseensä. He eivät myöntäneet tätä itselleen:
sillä he tiesivät, että se oli vääryyttä. Mutta he tekivät sen
kuitenkin: sillä heidän piti saada uhri kostolleen.

M:me Jeannin, joka ei näyttänyt jaksavan enää muuta kuin vaikeroida,
sai takaisin koko tarmonsa, kun hänen miestänsä ahdisteltiin. Hän
huomasi nyt, miten kovasti hän oli vainajaa rakastanut; ja niinpä
nuo kolme ihmistä, joilla ei ollut tietoakaan siitä, mitä heille
huomispäivä toisi myötänsä, olivat täydellisesti yhtä mieltä yhdestä
seikasta, nimittäin että he luopuisivat äidin koko taloon tuomista
myötäjäisistä ja kaikesta omasta omaisuudestaan koettaakseen maksaa
isän velkoja mikäli suinkin voivat. Ja kun he eivät enää voineet jäädä
pikkukaupunkiin, päättivät he muuttaa Parisiin.



Se lähtö oli kuin pakoa.

Illansuussa, -- (oli surullinen ilta syyskuun loppupuolella: pellot ja
niityt laajan, valkean usvaverhon kätkössä, usvan, josta lehdettömät
viidakot selvenivät tien kahden puolen näkyviin sikäli kuin kuljettiin
kauemmaksi, selvenivät luurankomaisina, väristen vilusta ja heruen
vettä kuin akvaariokasvit), -- he menivät yhdessä hautausmaalle
sanomaan hyvästit. Siellä laskeusivat he kaikki polvilleen kapealle
kivireunustalle, joka ympäröi äsken luotua hautaa. Heidän kyyneleensä
vuotivat äänettömästi: Olivier nikotteli itkiessään; m:me Jeannin
niisti nyyhkiessään nenäänsä. Leski lisäsi tuskiaan, kidutti itseään
muistelemalla alinomaa, mitä hän oli sanonut miehelleen silloin
viimeisen kerran, kun oli nähnyt hänet elävänä. Olivier jälleen
ajatteli hänen ja isän keskinäistä pakinaa penkillä pengermällä.
Antoinette ajatteli, mikä nyt oli heidän kohtalonsa. Yksikään heistä ei
vähimmässäkään määrin mielessään soimannut tuota onnetonta, joka oli
tuhonnut kanssansa heidät. Mutta Antoinette ajatteli:

-- Ah, isä rakas, kuinka me joudumme kärsimään!

Usva synkkeni, kosteus tunkeusi heidän ruumiiseensa. Mutta m:me Jeannin
ei voinut vielä sieltä poistua. Antoinette näki Olivierin värisevän, ja
sanoi äidille:

-- Äiti, minulla on kylmä.

He nousivat. Juuri lähtemäisillään kääntyi m:me Jeannin vielä viimeisen
kerran hautaan päin:

-- Poloinen ystäväni! sanoi hän.

He poistuivat hautausmaalta, pimenevän yön helmaan. Antoinette piteli
Olivierin jääkylmää kättä kädessään.

He tulivat vanhaan taloonsa. Se oli viimeinen yö heidän omassa
pesässään, jossa he olivat aina nukkuneet, jossa oli kulunut heidän
elämänsä, ja heidän vanhempiensa elämä, -- noiden seinien sisällä,
tuon perhehuoneen lieden ääressä, tuolla neliömäisessä pikku
puutarhassa; näihin olivat kaikki perheen ilot ja surut liittyneet
niin eroittamattomasti, että ne esineet tuntuivat aivan kuin perheen
jäseniltä, osalta heidän elämästään, sellaisilta, ettei niitä voisi
jättää muuta kuin kuollakseen.

Matkalaukut olivat jo täytetyt. Heidän piti matkustaa ensimäisellä
junalla seuraavana aamuna, ennenkuin naapurien puodit aukesivat: he
tahtoivat välttää heidän uteliaisuuttaan ja pahansuopia huomautuksiaan.
-- Heillä oli halu pusertautua toisiinsa kiinni; ja kuitenkin
vetäytyivät he nyt kukin vaistomaisesti omaan huoneeseensa ja
viivähtivät siellä: seisoivat liikahtamatta, muistamatta ottaa edes
hattua päästään ja riisua päällysvaippaansa, kosketellen seiniä,
huonekaluja, kaikkea, mikä heidän piti jättää, painaen otsansa
ikkunaruutuun, koettaen saada ainaiseksi sieluunsa noiden rakkaiden
esineiden kosketuksen. Viimein he ponnistivat voimansa vapautuakseen
tuskallisten ajatustensa itsekkyydestä, ja menivät m:me Jeanninin
huoneeseen, -- perhehuoneeseen, jossa oli suuri vuodekomero perällä:
siellä olivat he ennen viettäneet yhdessä iltojaan, aina päivällisten
jälkeen, milloin ei ollut vieraita. Ennen!... Kaikki näytti heistä
jo niin kaukaiselta!... He istuivat vaiti, pienen ja kituvan tulen
ääressä; sitten rukoilivat he yhdessä, polvillaan vuoteen vieressä; ja
menivät varsin aikaisin levolle, sillä seuraavana aamuna täytyi nousta
ennen päivän valkenemista. Mutta kauan meni ennenkuin uni tuli.

Kello neljän tienoissa aamulla sytytti m:me Jeannin, joka oli
katsonut joka tunti kelloaan, eikö ollut jo aika varustautua lähtöön,
kynttilänsä ja nousi. Antoinette ei ollut nukkunut yhtään, hän kuuli
äitinsä liikkuvan ja nousi myöskin. Olivier oli vaipunut sikeään uneen.
M:me Jeannin katseli liikutettuna häntä, eikä hennonut häntä herättää.
Hän lähti Olivierin luota varpaisillaan pois ja sanoi Antoinettelle:

-- Ei nyt kolista: antaa poika-raukan nauttia viimeisistä minuteista
täällä!

Naiset pukeutuivat ja tekivät valmiiksi viimeiset matkakääröt. Ulkona
talon ympärillä vallitsi kylmien öiden suuri hiljaisuus, sellaisten,
jolloin kaikki elävä, olennot, ihmiset ja eläimet, painautuvat ahnaasti
lämpöisen unen helmaan. Antoinetten hampaita kalisutti: hänen sydäntään
ja ruumistaan viilsi kylmä.

Ulko-ovi kajahti jäätävässä ilmassa. Vanha emäntäpiika, jolla talon
avain oli, tuli viimeistä kertaa palvelemaan isäntäväkeään. Tuo lyhyt
ja paksu eukko, jota liika lihavuus haittasi, mutta joka ikäänsä
nähden kuitenkin oli tavattoman nopealiikkeinen, ilmestyi huohottaen
huoneeseen, punaisin nenin ja kyyneleitä valuvin silmin, ystävällinen
naama kiedottuna huiviin. Hän oli ylen pahoillaan, kun näki, että m:me
Jeannin oli jo noussut, eikä ollut herättänyt häntä, vaan oli jo itse
sytyttänyt tulen hellaan. -- Olivier heräsi muijan tullessa. Ensin
aikoi hän unenhorteessaan painaa silmänsä jälleen umpeen, käännähtää
peittonsa lämpimässä toiselle kupeelleen ja nukahtaa uudestaan.
Antoinette tuli, laski kätensä lempeästi veljensä olalle ja kehoitteli
häntä hiljaisella äänellä:

-- Olivier, pikkuinen, nyt on aika.

Olivier huokaisi, avasi silmänsä, näki sisarensa kasvot lähellä
kasvojaan: Antoinette hymyili hänelle alakuloisesti, ja silitteli
hellästi hänen otsaansa. Hän toisti:

-- Nyt lähdetään! Olivier nousi.

He poistuivat kotoaan, äänettömästi, aivan kuin varkaat. Kaikilla
heillä oli matkakääröjä käsissä. Vanha emäntäpiika kulki ensimäisenä,
työntäen käsirattailla heidän matkalaukkujaan. He olivat jättäneet
melkein kaiken, mitä heillä oli; he eivät vieneet mukaansa juuri
mitään muuta kuin mitä heillä oli päällänsä, ja vielä joitakuita
vaatteita. Vähäiset muistoesineet oli aikomus lähettää heille sitten
myöhemmin, rahtitavarana: muutamia kirjoja ja muotokuvia, ja vanha
kello, jonka naputus oli heistä aivan kuin heidän oman sydämensä
sykintää. -- Ilma oli kirpeän kylmä. Kukaan kaupungissa ei ollut vielä
noussut; ikkunaluukut olivat kiinni, kadut tyhjät. He kulkivat vaiti.
Ainoastaan palvelijatar puhui. M:me Jeannin koetti painaa viimeisen
kerran mieleensä täällä kaiken, koko ympäristönsä, mikä herätti hänessä
menneitä muistoja.

Asemalla sai m:me Jeanninin itsetunto hänet ostamaan toisen luokan
lipun, vaikka hän olikin päättänyt matkustaa kolmannessa; mutta
sellaista nöyryytystä ei hän nyt jaksanutkaan kestää, sillä hänen
lähtönsä näki pari kolme tuttua rautatievirkailijaa. Hän pujahti
nopeasti tyhjään vaunuosastoon ja sulkeutui lapsineen sinne. Siellä
he istuivat sitten piilossa ikkunaverhojen takana ja pelkäsivät, että
vaunuun ilmestyisi joku tuttava. Mutta ketään ei tullut: kaupunki ei
ollut aivan valveillakaan, kun he lähtivät; juna oli tyhjä; siellä
oli ainoastaan joitakuita talonpoikia, ja härkiä, jotka ojentelivat
päitään vaunujen aukoista ja ynisivät suruissaan. Pitkän odotuksen
jälkeen veturi vihelsi pitkästi, ja juna lähti liikkeelle ja painui
usviin. Muuttolaiset vetivät uutimet ikkunoiden edestä pois, painoivat
kasvonsa ruutua vastaan ja katsoivat viimeistä kertaa pikkukaupunkia,
jonka goottilainen kirkontorni tuskin kuulsi sumusta, katselivat
kukkulaa, jonka rinteet olivat täynnä töllejä, katselivat kuurasta
valkeita ja kylmää huuruavia niittyjä: kaikki oli jo aivan kuin
unimaisemaa, kaukaista, niin että sitä tuskin uskoi todeksi. Ja kun
sekin katosi ja syvä kallionleikkaus eräässä rautatien mutkassa
peitti sen ja he tiesivät varmasti, ettei heitä nyt enää nähtäisi,
eivät he enää itseään hillinneet. M:me Jeannin kohotti nenäliinan
suulleen ja nyyhkytteli. Olivier oli heittäytynyt hänen helmaansa,
painoi päätänsä äidin polviin, suuteli hänen käsiään ja kasteli niitä
kyyneleillään. Antoinette istui vaunuosaston toisessa kulmassa ja
itki hiljaa, kasvot ikkunaan päin. He eivät itkeneet samasta syystä
kaikki. M:me Jeannin ja Olivier eivät ajatelleet muuta kuin mikä heiltä
oli jäänyt. Antoinette jälleen ajatteli, mikä heillä oli edessään:
hän soimasi kyllä sellaisesta itseään; hän olisi tahtonut vetäytyä
muistoihinsa... -- Hän oli oikeassa, kun ajatteli tulevaisuutta:
hänellä oli selvempi käsitys todellisuudesta kuin äidillä ja veljellä.
Heillä oli horjuvia kuvitelmia Parisista. Antoinette yksinään ei
epäillytkään, mikä heitä siellä kohtaisi. Toiset eivät olleet joutuneet
sitä vielä ajattelemaankaan. M:me Jeannin kuvitteli, että niin
surullinen kuin heidän asemansa olikin, ei siitä ollut aihetta olla
levoton. Hänellä oli Parisissa sisar, joka oli rikkaissa naimisissa,
erään hallitusvirkamiehen kanssa; hän luotti tuon sisarensa apuun. Hän
oli sitäpaitsi vakuutettu, ettei hänen lastensa, jotka olivat saaneet
hyvän kasvatuksen ja olivat niin lahjakkaita, -- heidän lahjoistaan
hän erehtyi, kuten äidit aina, -- olisi vaikeaa kunniallisesti elättää
itseään.



Tulovaikutelma oli synkkä. Jo asemalla tyrmistytti heitä ihmisten
tungeskelu matkatavaratoimistossa, ja ajoneuvojen sekava kuhina
valtakäytävän edustalla. Satoi vettä. Ei saatu mistään ajuria. Täytyi
juosta etäälle, kädet puutumaisillaan raskaiden kääröjen painosta,
jotka pakottivat heidät pysähtymään keskellä katua, hevosten jalkoihin
jäämisen ja likautumisen uhallakin. Ainoakaan ajuri ei välittänyt
heidän kutsuistaan. Viimein saivat he pysäytetyksi erään, jolla oli
inhoittavan likaiset, vanhat rillat. Kun he nostivat tavaroitaan
ajoneuvoihin, putosi heiltä yksi peitekäärö likaan. Asemalta otettu
kantaja, joka toi heidän matkalaukkuaan, ja kuski käyttivät heidän
kokemattomuuttaan edukseen maksattaen heillä kaksinkertaisen hinnan.
M:me Jeannin sanoi ajurille erään huononlaisen, mutta kalliin hotellin
osoitteen, jollaisissa maaseutulaiset kävivät niiden epämukavuuksista
huolimatta, koska kerran jotkut heidän isoisistään olivat asuneet
kolmisenkymmentä vuotta sitten niissä. Siellä nyljettiin tulokkaita.
Hotelli oli täynnä väkeä, sanottiin: heidät työnnettiin kaikki kolme
ahtaaseen kamariin, josta he saivat maksaa kolmen huoneen hinnan. He
koettivat säästää päivälliskustannuksia eivätkä menneet yhteiseen
pöytään hotellin ruokasaliin; he tilasivat omaan huoneeseensa
vaatimattoman aterian, mutta se maksoikin yhtä paljon kuin tuo yhteinen
ateria, eivätkä he siitä tulleet kylläisiksi. Heti, kun he pääsivät
Parisiin, luhistuivat heidän kauniit kuvitelmansa. Ja ensimäisenä
yönä tuossa hotellissa, saamatta unta silmäänsä, ahdettuina kaikki
kolme pieneen, ilmattomaan kamariin, jossa heillä oli vuoroin kylmä ja
vuoroin kuuma, voimatta kunnolleen hengittää ja vavahdellen alinomaa
hereille, kun kuului melua käytävästä, kiinni lyötyjen ovien kolinaa ja
sähkökellojen alinomaista soittoa, ja kärsien julmasti lakkaamattomasta
raskaiden työrattaiden ja muiden ajoneuvojen jyrinästä, -- siellä
saivat he suorastaan kauhistavan kuvan tuosta jättiläiskaupungista,
johon he nyt olivat joutuneet, tuntien siihen tuhoutuvansa.

Seuraavana päivänä m:me Jeannin kiiruhti sisarensa luokse, hänen
ylelliseen asuntoonsa bulevardi Haussmannin varrelle. Hän uskoi,
kuitenkaan ajatustaan ilmaisematta, että heille tarjottaisiin siellä
asunto, kunnes he olisivat saaneet asiansa järjestykseen. Mutta
vastaanotto näytti siellä hänelle kohta, että hän oli erehtynyt.
Poyet-Delormen pari oli vimmoissaan sukulaisensa vararikosta. Varsinkin
rouva, joka pelkäsi, että hänenkin kimppuunsa karattaisiin sen tähden
ja että siitä olisi haittaa hänen miehensä ylenemiselle virkauralla,
piti aivan tavattomana julkeutena, että vararikon tehnyt perhe tuli
takertumaan kiinni heihin ja häpäisemään heitä vielä lisää. Itse
virkamies ajatteli kyllä samoin; mutta hän oli melkoisen lauhkea mies;
ja hän olisi kai ollut avuliaampi, ellei hänen vaimonsa olisi pitänyt
häntä silmällä, -- seikka, josta mies pohjaltaan olikin hyvillään.
M:me Poyet-Delorme otti siis sisarensa vastaan jäätävän kylmästi. Se
sattui m:me Jeanninin ylpeyteen; hän koetti masentaa tuota tunnettaan:
ilmaisi peitellyin sanoin vaikean aseman, jossa he nykyään olivat, ja
mitä hän oli toivonut Poyet'n perheeltä. Häntä ei oltu kuulevinaankaan.
Heitä ei pyydetty edes aterialle sinä iltana; sen sijaan kutsuttiin
heidät juhlallisesti vieraiksi lopummalla viikkoa. Eikä sekään
kutsu tullut rouva Poyet'n puolelta, vaan itsensä herran, joka oli
vaimonsa käytöksen tähden hiukan nolo ja koetti lauhduttaa sen kuivaa
vaikutusta: hän koetti tekeytyä leppoisaksi; mutta saattoi tuntea,
ettei hänen puheensa ollut varsin suoraa, ja että hän oli sangen
itsekäs olento. -- Jeannin-raukat palasivat hotelliinsa uskaltamatta
ryhtyä keskenään juttelemaan, minkälaisen vaikutuksen tämä ensimäinen
kyläily heihin oli tehnyt.

Seuraavat päivät kuluivat heiltä juostessa pitkin Parisia, etsimässä
huoneistoa; he väsyivät lopen kavutessaan monia kerroksia, heitä
inhotti ja töykäisi, kun he näkivät parisilaiset vuokrakasarmit,
joihin ihmisiä pinotaan päälletysten, niiden siivottomat
porraskäytävät, huoneita, joihin ei päässyt valoa ja jotka olivat
heidän entiseen avaraan maaseutulaisasuntoonsa verraten ylen
surullisia. Heidän mielensä masentui yhä enemmän. Ja yhä edelleen
olivat he tyrmistyksissään kaduilla, kaupoissa, ravintoloissa, joissa
heitä petkutettiin kaikkialla. Kaikki, mitä he pyysivät, maksoi
hirvittävästi; tuntui kuin heillä olisi ollut kyky muuttaa kullaksi
kaikki, mihin he vaan koskettivat: mutta he itse saivat maksaa sen
kullan. He olivat kuvaamattoman avuttomia eivätkä osanneet pitää
puoliaan.

Niin vähän kuin m:me Jeannin enää sisareltaan toivoikin, kuvitteli hän
vielä kuitenkin jotain hyvää niistä päivälliskutsuista, joihin heidät
oli pyydetty. He varustautuivat niihin, jännityksestä sykkivin sydämin.
Heidät otettiin sinne vastaan vieraina, eikä suinkaan sukulaisina,
-- mutta eipä kuitenkaan kustannettu heille mitään muuta erikoista
tarjottavaa kuin tuo juhlallinen seurustelutapa. Lapset näkivät nyt
serkkunsa, jotka olivat melkein heidän ikäisiään, eivätkä suinkaan
suopeampia heitä kohtaan kuin heidän vanhempansakaan. Tyttö, joka oli
hyvin hienosti puettu ja koketti, puhui heille sipittävällä äänellä,
kohteliaasti ja ylemmyytensä tuntevasti, ja oli niin teeskentelevä ja
imelä, että he joutuivat aivan ymmälle. Pojasta oli tämä päivällinen
köyhien sukulaisten seurassa hirvittävän ikävä urakka; ja hän olikin
niin pahalla tuulella kuin mahdollista. M:me Poyet-Delorme istui
suorana ja jäykkänä ja näytti alinomaa, silloinkin, kun hän tarjosi
ruokaa, pitävän sisarelleen moraalisaarnaa. Herra Poyet-Delorme
jälleen puhui kaikenlaisista pikku asioista, ettei olisi jouduttu
keskustelemaan vakavista. Typerä seurustelu kosketteli, läheisempien
ja vaarallisempien puheenaiheiden pelosta, pelkästään ruokia. M:me
Jeannin koetti kerran johtaa pakinan siihen, mikä hänen sydäntään
painoi: m:me Poyet-Delorme keskeytti jyrkästi, jollakin vähäpätöisellä
ja sisällöttömällä sanalla. Eikä sisarella ollut rohkeutta yrittää
uudestaan.

Päivällisen jälkeen m:me Jeannin vaati tytärtään soittamaan jonkin
pianokappaleen ja näyttämään lahjojaan. Tyttönen häpesi ja täytti
käskyn vastenmielin, ja soitti hirveän huonosti. Poyet'n herrasväki
kuunteli kyllästyneenä ja odotti, että hän lopettaisi. M:me Poyet
katsoi pilkallisesti huuliaan rypistäen tyttäreensä; ja kun soittoa
kesti hänestä liian kauan, alkoi hän jutella välinpitämättömästi
muista asioista m:me Jeannin kanssa. Viimein Antoinette, joka oli
kokonaan sekaantunut kappaleessaan ja kauhukseen huomannut, että hän
oli eräässä kohden alkanut alusta sen sijaan, että hänen olisi tullut
jatkaa, ja ettei hän täten pääsisi milloinkaan loppuun, jätti yhtäkkiä
kesken, päättäen soittonsa kahdella akordilla, jotka eivät olleet aivan
oikeita, ja kolmannella, joka oli aivan väärä. Herra Poyet huudahti:

-- Bravo!

Ja hän tahtoi nyt kahvia.

M:me Poyet sanoi, että hänen tyttärensä otti soittotunteja Pugnolta.
Neiti, "joka otti soittotunteja Pugnolta", myönteli:

-- Oikein kaunista, tyttöseni... ja kysyi, missä Antoinette oli
opiskellut.

Seurustelu kävi pitkäveteiseksi. Siinä oli käsitelty jo kaikki salissa
näkyvät ja talon rouvan ja tyttären pienet koruesineet. M:me Jeannin
ajatteli itsekseen:

-- Nyt on aika puhua, nyt minun täytyy puhua...

Ja tuska kalvoi häntä. Kun hän viimeinkin koetti rohkaista luontonsa
ja ryhtyä puhumaan, virkahti m:me Poyet ohimennen, äänellä, joka ei
ollut suinkaan anteeksipyytävä, että heistä oli sangen ikävää, mutta
että heillä oli meno kaupungille kello puoli kymmenen tienoissa: heidät
oli kutsuttu vieraiksi erääseen paikkaan, josta he eivät voineet
jäädä pois. Jeanninit nousivat heti loukkaantuneina paikoiltaan ja
tahtoivat lähteä. Oltiin vielä muka pyytelevinään jäämään heitä. Mutta
neljännestunnin päästä soitti joku ovikelloa: palvelijatar ilmoitti,
että oli tullut vieraita, Poyet'n perheen ystäviä, naapureita, jotka
asuivat kerrosta alempana. Poyet ja hänen rouvansa vilkaisivat silloin
toisiinsa ja menivät supattelemaan nopeasti jotain palvelijoille. Poyet
johti jonkinlaisia verukkeita änkytellen Jeannit viereiseen kamariin.
(Hän tahtoi salata tulevilta ystäviltään tuon häpeät tehneen perheen
olemassaolonkin, jopa että se oli heillä.) Jeanninit jätettiin nyt
yksinään lämmittämättömään kamariin. Lapset olivat aivan suunniltaan
tällaisesta nöyryytyksestä. Antoinettella kiersivät vedet silmissä;
hän pyysi, että lähdettäisiin pois. Äiti ei ensin tahtonut: mutta
kun sitten odotus yhä venyi, niin hän päätti lähteä. He menivät
eteiseen. Poyet, jolle eräs palvelijoista ilmoitti heidän lähtevän,
tavoitti heidät siellä kiinni ja pyyteli muka anteeksi, parilla
joutavanpäiväisellä sanalla; hän tahtoi muka pidättää heitä vielä;
mutta näki, että hän olisi toivonut heidän olevan sieltä jo kaukana.
Hän auttoi heille päällysvaatteita ylle, sysäili heitä ovea kohti,
hymyillen ja puristaen heidän käsiään ja puhuen ystävällisesti, mutta
matalalla äänellä, ja sulki heidät ulos. -- Kun Jeanninit tulivat
hotelliinsa, niin itkivät lapset raivosta. Antoinette polki jalkaa, ja
vannoi, ettei hän koskaan enää astuisi noiden ihmisten kynnyksen yli.

M:me Jeannin vuokrasi huoneiston erään talon neljännessä kerroksessa,
lähellä Kasvitieteellistä Puutarhaa, _Jardin des Plantes'ia_. Kamarien
ikkunat olivat pimeälle pihalle ja sen mustuneihin muureihin päin;
ruokasalin ja salin -- (sillä m:me Jeannin tahtoi välttämättä, että
heillä piti olla salikin) -- eräälle rahvaan asumalle kadulle. Kaiken
päivää vieri kadulla heidän asuntonsa ohitse höyryomnibusseja ja
ruumisvaunuja, joiden jono painui Ivryn hautausmaan portista sisään.
Likaisia italialaisia laiskotteli kasvattamattomine lapsilaumoineen
penkeillä, tai riiteli keskenään. Ikkunoita ei voinut metelin vuoksi
pitää auki; ja kun illoin tuli kotiin, täytyi kulkea kuhisevan
ja löyhkävän katurahvaan tungoksessa, päästä katujen yli, joilla
liike kuohui, poikki likaisen ajopaikan ja mennä naapuritalon
pohjakerroksessa olevan inhoittavan ruokalan ohitse, jonka ovella
seisoi valtavia ja möyheitä tyttöjä, ruosteenkeltaisin hiuksin, iho
maalattuna ja rasvattuna, tarkastelemassa ohikulkevia likaisin katsein.

Jeanninien vähät rahat hupenivat nopeasti. He totesivat joka ilta
ahdistus sydämessä, kuinka lovi heidän kukkarossaan yhä laajeni. He
koettivat tulla toimeen vähemmällä; mutta he eivät osanneet: sen
taidon oppimiseen tarvitaan monia koettelemusten vuosia, jos ei
kerran ole siihen lapsuudesta saakka tottunut. Ne, jotka eivät ole
luonteeltaan säästäväisiä, hukkaavat vain aikaansa koettaessaan sitä
olla: heti, kun jokin uusi rahanmenetystilaisuus tarjoutuu, antavat he
myöten; säästäminen jää aina seuraavaan kertaan; ja jos he sattumalta
ansaitsevat tai luulevat ansainneensa vähänkin yli tavallisen määrän,
niin he käyttävät kiireesti tuon voittonsa sellaisiin menoihin, joiden
kokonaissumma on kymmenen kertaa voittoa suurempi.

Muutamassa viikossa kuluivat Jeanninien varat loppuun. M:me Jeanninin
täytyi masentaa viimeinenkin itsetuntonsa, ja hän meni lastensa
tietämättä pyytämään rahaa Poyet'lta. Hän sovitti niin, että sai tavata
tuon virkaherran yksinään hänen työhuoneessaan, ja aneli häneltä
lainaksi pikkusummaa siihen saakka, kunnes he löytäisivät tointa, jolla
he voisivat elää. Mies oli heikkotahtoinen ja melkoisen lauhkea, joten
hän myöntyi, koetettuaan ensin lykätä vastauksen tuonnemmaksi. Hän
sattui eräällä hetkellä heltymään niin, ettei voinut itseään hillitä,
vaan lainasi kaksisataa frangia, ja katui sitten kohta tekoaan, --
varsinkin, kun hänen täytyi ilmoittaa asiasta vaimolleen ja tämä oli
vimmoissaan miehensä heikkouden ja sisarensa hävyttömien vehkeiden
tähden.



Jeanninien perheeltä menivät päivät juostessa pitkin Parisia
löytääkseen jotain paikkaa. M:me Jeanninilla oli rikkaiden
maaseutulaisten porvarisrouvien tavallinen ennakkoluulo: hän ei voinut
sopeutua ajatukseen, että hän tai hänen lapsensa joutuisivat johonkin
muuhun toimeen kuin sellaiseen, joka soveltui "sivistyneille", -- siis
toimeen, jollaisessa saa nähdä enimmin nälkää. Hän ei sallinut edes
sitäkään, että hänen tyttärensä olisi mennyt kotiopettajattareksi
johonkin perheeseen. Ainoastaan julkiset ammatit, valtion virat
olivat hänestä kyllin kunnioitettavia. Hänen aikomuksenaan oli
keksiä jokin keino, että Olivier olisi saanut käydä kouluja ja
päästä opettajaksi. Mitä jälleen Antoinetteen tulee, olisi m:me
Jeannin tahtonut hommata hänet johonkin kouluun antamaan tunteja, tai
Konservatorioon opiskelemaan pianonopettajaksi. Mutta kaikissa niissä
kouluissa, joissa hän asiaa tiedusteli, olivat vakinaiset opettajansa,
ja nämä opettajat olivat varustetut paljoa täydellisemmillä
todistuksilla kuin hänen tyttärensä, jolla oli ainoastaan vähäpätöinen
alkeiskurssitodistuksensa; ja kysymyksen tullen musiikkialasta, täytyi
myöntää, että Antoinetten lahjat olivat keskolaiset monien muiden
sellaisten rinnalla, jotka eivät kuitenkaan olleet onnistuneet saamaan
paikkaa. Perhe näki nyt edessään hirvittävän elämäntaistelun, ja
huomasi, kuinka mielettömässä määrin Parisi hukuttaa sekä pieniä että
suuria kykyjä, joita se ei voi mihinkään käyttää.

Lasten rohkeus meni aivan lamaan, he epäilivät nyt liikaa kykyjensä
huonoutta: luulivat olevansa aivan ala-arvoisia; he uskottelivat
sitä itsepintaisesti itselleen ja koettivat todistella sitä
äidilleen. Olivier, joka oli maaseutukoulussaan helposti päässyt
etusijoille, säikähti perinpohjin näistä vastoinkäymisistä: hän
näytti menettäneen kaikki lahjansa. Lukiossa, johon hänet pantiin ja
jossa hänen onnistui saada vapaapaikka, jäi hän ensi aikoina niin
jälkijoukkoon, että vapaapaikka otettiin häneltä pois. Hän luuli
itseään aivan tylsäpäiseksi. Samalla hän tunsi kauhua Parisia kohtaan,
sen ihmiskuhinaa, toveriensa innoittavaa epämoraalisuutta, heidän
häpeämättömiä juttujaan, eräiden tovereiden eläimellistä raakuutta
kohtaan, he kun eivät säästäneet häntä kaikkein inhoittavimmiltakaan
ehdotuksilta. Hänellä ei ollut voimaa edes ilmaista heille
halveksumistaan. Hän tunsi itsekin alentuvansa, kun vain ajatteli
heidän kelvottomuuttaan. Hän haki turvaa äitinsä ja siskonsa seurasta,
kiihkeistä rukouksista heidän kanssaan joka ilta, jokaisen uuden
päivän jälkeen, jolloin he olivat saaneet kestää yhä vain pettymyksiä
ja nöyryytyksiä: moisten kärsiminen tuntui nuorista sydämistä niin
tahraavalta, etteivät he uskaltaneet niitä edes toisilleen kertoa.
Mutta kun Olivier joutui sitten Parisissa aina salassa piilevän
ateistisen hengen kosketuksiin, niin alkoi hänen uskonsa menettää
mehuaan, vaikkei hän sitä ensin itse huomannut, aivan kuin sade
liuottaa muurista irti liian tuoreen rappauksen. Hän uskoi edelleen;
mutta Jumala hänen ympärillään kuoli.

Olivierin äiti ja sisar juoksivat yhä edelleen turhaan pitkin
kaupunkia. M:me Jeannin pistäytyi vielä kerran Poyet'n parin luona,
sillä noilla sukulaisilla, jotka tahtoivat kaikin mokomin heistä
päästä, oli nyt tarjolla heille paikkoja. M:me Jeannin olisi ollut
mentävä ääneenlukijaksi eräälle vanhalle vallasnaiselle, joka vietti
talvet Etelä-Ranskassa. Antoinettelle oli löydetty kotiopettajattaren
paikka Länsi-Ranskassa eräässä perheessä, joka asui kaiken vuotta
maalla. Ehdot eivät olleet varsin huonot; mutta kuitenkin m:me Jeannin
kieltäytyi. Vaikka hän itse olisikin nyt nöyrtynyt palvelemaan muita,
ei hän voinut alistua siihen, että hänen tyttärensä joutui sellaiseen
asemaan, eikä varsinkaan, että Antoinette olisi eronnut hänestä.
Kun he olivat niin onnettomia, ja juuri siksi, että he olivat niin
onnettomia, tahtoivat he pysyä kaikki edes yhdessä. -- M:me Poyet pani
hänen kieltäytymisensä varsin pahakseen. Hän sanoi, että kun ei kerran
ole millä elää, niin ei olisi syytä olla niin ylpeä. M:me Jeannin ei
voinut olla moittimatta häntä kovasydämiseksi. M:me Poyet vastasi
jollakin solvaavalla sanalla, vihjaillen vararikkoon, ja rahoihin,
jotka m:me Jeannin oli hänelle velkaa. Sisarusten välit rikkoutuivat
leppymättömästi. Kaikki perheiden keskinäiset suhteet katkesivat. M:me
Jeanninilla oli enää yksi ainoa suuri toivo: hommata sukulaisilleen
takaisin heiltä lainatut rahat. Mutta sitäkään toivoaan hän ei
voinut toteuttaa. Turhat juoksut alkoivat uudestaan. M:me Jeannin
pyrki puhuttelemaan departementtinsa edustajaa, senaattoria, jolle
Jeannin vainaja oli monta kertaa tehnyt palveluksia. Täällä niinkuin
kaikkialla muuallakin sai hän osakseen pelkkää kiittämättömyyttä ja
itsekkyyttä. Edustaja ei vastannut edes hänen kirjeisiinsä, ja kun hän
tuli soittamaan hänen ovikelloaan, käski hän sanoa hänelle, että hän
oli lähtenyt ulos. Ja kun hän sitten tapasi senaattorin, puhui tuo
herra hänelle töykeällä tavalla säälitellen hänen huonosta asemastaan,
syyttäen kaikesta tuota "surkeaa Antoinea", jonka itsemurhaa hän
moitti ankarasti. M:me Jeannin puolusti miestään. Senaattori vastasi
tietävänsä hyvin, ettei pankkiiri ollut tehnyt sitä kunnottomuudesta,
vaan typeryydestä; että hän oli houkko, poloinen tuulihattu, joka
ei mitään osannut ja tahtoi kuitenkin häärätä oman nokkansa mukaan,
kysymättä keneltäkään neuvoa ja tottelematta varoituksia. Jos hän olisi
tuhonnut pelkästään itsensä, ei siinä olisi ollut mitään sanomista:
se olisi ollut hänelle parhaiksi. Mutta että hän, -- puhumattakaan
muista vahingoista, -- oli heittänyt vaimonsa ja lapsensa kurjuuteen,
ja jättänyt heidät lopuksi aivan oman onnensa nojaan, selviytymään
jutusta, miten parhaaksi näkivät..., se oli seikka, jonka kyllä _m:me
Jeannin_ voi antaa hänelle anteeksi, jos hän oli pyhimys; mutta hän,
senaattori, joka ei ollut pyhimys -- (_py-hi-mys_), -- vaan joka piti
kunnianaan olla ainoastaan terve (_ter-ve_) ihminen, tervejärkinen
ihminen, -- hänellä ei ollut mitään aihetta antaa moista anteeksi:
olento, joka sellaisissa oloissa surmaa itsensä, on kurja raukka.
Ainoa lieventävä asianhaara, joka saattoi puolustaa Jeanninia, oli,
ettei hän ollut vastuunalainen kaikesta. Lopuksi pyysi senaattori m:me
Jeanninilta anteeksi, että hän oli ilmaissut ehkä hiukan liian jyrkästi
mielipiteensä hänen miehestään: sen hän teki pelkästä suopeudesta m:me
Jeanninia kohtaan: ja hän avasi pöytälaatikkonsa ja ojensi hänelle
viidenkymmenen frangin seteliä, -- almuna, jota rouva ei ottanut
vastaan.

Leski koetti nyt saada paikkaa eräässä suuressa hallintovirastossa.
Hänen toimenpiteensä olivat siinä yrityksessä avuttomia ja jäivät
tuloksettomiksi. Hän rohkaisi kerran luontonsa ja lähti tiedustelemaan
paikkaa; mutta siltä käynniltään palasi hän niin masentunein mielin,
ettei hänellä ollut moneen päivään voimaa liikahtaa minnekään; ja kun
hän sitten lähti jälleen sitä paikkaa tiedustelemaan, oli se jo liian
myöhäistä. Kirkonmiehiltäkään ei hän saanut apua, lieneekö siihen
sitten ollut syynä se, etteivät he arvelleet hyötyvänsä hommasta
mitään, tai eivät he välittäneet antiklerikaalisen henkilön vararikkoon
joutuneesta perheestä. Kymmenien ponnistusten perästä onnistui m:me
Jeanninin viimein saada pianonopettajan paikka eräässä luostarissa,
-- vaivaloista ja naurettavan huonosti maksettua työtä. Ansaitakseen
hiukan lisää kirjoitti hän puhtaaksi iltaisin eräälle asioimistolle. Se
oli katkeraa leipää. Hän sai loukkaavia muistutuksia huonon käsialansa
ja myöskin maltittomuutensa vuoksi, sillä hän hyppäsi yli sanojen ja
joskus kokonaisen rivinkin, vaikka olikin muuten kovin ahkera, -- (hän
ajatteli näet niin paljon muuta!). Sattui, että hänen kirjoituksensa
hyljättiin, vaikka hän oli koko päivän ja keskiyöhön saakka rasittanut
silmiään ja kiusannut selkäänsä. Hän tuli silloin kotiin aivan päästä
pyörällä. Häneltä meni monta päivää pelkässä vaikeroimisessa, eikä
hän voinut ryhtyä mihinkään. Hän oli kärsinyt jo kauan sydänvikaa,
ja sen olivat vastoinkäymiset yhä pahentaneet; nyt toi se hänelle
synkkiä aavistuksia. Joskus tuli hänelle sellainen ahdistus ja
tukehduttamiskohtaus, että hän luuli kuolevansa. Hän ei lähtenyt enää
milloinkaan kaupungille ottamatta taskuunsa korttia, jossa oli hänen
nimensä ja osoitteensa, siltä varalta, että hän sattuisi kuolemaan
kadulle. Miten kävisi sitten, jos hän katoaisi? Antoinette koetti
rohkaista häntä miten parhaiten voi, tekeytyen tyyneksi, vaikkei
hän suinkaan ollut itsekään rauhallinen; hän pyysi hartaasti äitiä
säästämään itseään ja antamaan hänen tehdä työtä sijastaan. Mutta m:me
Jeannin ponnisti viimeisetkin voimansa, ettei ainakaan hänen tyttärensä
tarvitsisi kokea niitä nöyryytyksiä, joita hän itse sai kärsiä. Turha
oli ponnistella uuvuksiin asti ja koettaa supistaa menoja: lesken
ansiot eivät riittäneet perheen elatukseen. Täytyi myydä eräitä suvun
kalleuksia, mitä heillä vielä oli säilynyt. Ja pahinta oli, että
niistä tulleet rahat, joita tarvittiin niin kipeästi, varastettiin
m:me Jeanninilta juuri samana päivänä, jolloin hän sai ne käsiinsä.
Rouva-raukka, joka oli yleensä kovin hajamielinen, oli päättänyt
pistäytyä muilta asioilta tullessaan samalla myöskin Bon Marchén
suuressa kauppamakasiinissa, sillä se sattui hänen matkansa varrelle;
seuraavana päivänä oli näet Antoinetten syntymäpäivä, ja äiti tahtoi
ostaa tyttärelleen jonkin pikku lahjan. Hän piti kukkaroa kädessään,
ettei olisi sitä hukannut, pisti sen kaupassa tiskille siksi aikaa kuin
hän tarkasteli jotain esinettä. Kun hän aikoi ottaa kukkaronsa, olikin
se kadonnut. -- Se oli hänelle vimeinen isku.

Muutama päivä tästä tapauksesta, eräänä painostavana elokuun lopun
iltana, -- paksu huuru, kuuma kuin uunin lämmin, hautoi kaupunkia,
-- palasi m:me Jeannin kotiin asioimistosta, josta hän oli saanut
kirjoitusta ja johon hän nyt oli vienyt erään kiireellisen työn.
Matkalla kotiin ja päivälliselle tahtoi hän säästää ne pari kolme
kolikkoa, jotka olisivat menneet raitiotiellä kulkemiseen, ja ponnisti
liiaksi voimiaan, sillä hän halusi päästä perille pian, koska pelkäsi,
että lapset ehkä tulisivat rauhattomiksi. Kun hän oli päässyt
asuntoonsa neljänteen kerrokseen, ei hän saanut sanaa suustansa, ei
voinut hengittää. Tällaisena ei hän tullut kotiin ensimäistä kertaa;
lapset eivät enää sitä ihmetelleetkään. Hän pakotti itsensä asettumaan
kohta pöytään lastensa kanssa. Kukaan heistä ei syönyt, niin kuvottava
oli helle; heidän täytyi aivan voittaa itsensä voidakseen niellä
mukareen lihaa ja juoda päälle tilkan ummehtunutta vettä. Antaakseen
äitinsä virkistyä rauhassa eivät lapset puhelleet, -- (heidän mielensä
ei tehnytkään puhella), -- he katselivat ikkunaan.

Yhtäkkiä m:me Jeannin huitoi käsiään, takertui kiinni pöydän reunaan,
katsoi lapsiinsa, voihkaisi, ja luhistui paikalleen ja maahan.
Antoinette ja Olivier ehtivät parhaiksi juosta hätään ja ottaa hänet
syliinsä. He olivat kuin hulluja, huusivat, rukoilivat:

-- Äiti, rakas äiti!

Mutta hän ei vastannut enää. Lapset joutuivat päästä pyörälle.
Antoinette painoi ruumista itseään vasten, syleili, huuteli äitiä.
Olivier avasi eteisoven ja huusi:

-- Auttamaan!

Talonmiehen vaimo kapusi ylös, ja kun hän näki, mitä oli tapahtunut,
juoksi hakemaan lähellä asuvaa lääkäriä. Mutta kun tohtori saapui, ei
hän voinut muuta kuin todeta, että kaikki oli lopussa. Kuolema oli
tullut silmänräpäyksessä, -- onneksi itselleen m:me Jeanninille, --
vaikkei tiedettykään, mitä hän ehkä oli ennättänyt vielä ajatella näinä
viimeisinä sekunteinaan, tietäessään kuolevansa ja jättävänsä lapsensa
yksinään tähän surkeuteen.



Kahden saivat he kantaa onnettomuuden kauhun, kahden itkeä, kahden
pitää huolen kammottavista toimituksista, joita kuolemasta johtuu.
Talonmiehen vaimo, hyvä ihminen, auttoi heitä hiukan; ja apuun tultiin
myöskin luostarista, jossa m:me Jeannin oli antanut tunteja; mutta
siltä taholta ei oltu millään tavoin syvemmin suopeita.

Ensin oli epätoivo niin suuri, ettei sitä mikään voi kuvata. Ainoa,
mikä heidät pelasti, oli juuri tuo suunnaton epätoivo, sellainen, että
Olivier sai todellisia hermokouristuksia. Siinä unohti Antoinette
oman kärsimyksensä; hänen aivonsa aprikoivat vain, kuinka hän voisi
pelastaa veljensä; ja hänen syvä rakkautensa vaikutti Olivieriin ja
pelasti hänet vaarallisista tuskanpuuskista. Vuoteen vieressä, jossa
heidän äitinsä lepäsi, he istuivat yölampun kalpeassa valossa toisiaan
syleillen, ja Olivier hoki, että piti kuolla, kuolla molempien, kuolla
heti; ja hän osoitti ikkunaa. Antoinettella oli myöskin sama tuhoisa
halu; mutta hän taisteli sitä vastaan: hän tahtoi elää...

-- Mitä varten?

-- _Hänen_ tähtensä, vastasi Antoinette -- (hän osoitti äitiään). --
Hän on aina meidän luonamme. Ajattele sitä... Kun hän on kärsinyt niin
paljon meidän edestämme, täytyy meidän häntä säästää siitä pahimmasta
tuskasta, että hän näkisi meidän kuolevan onnettomina... Ah! (jatkoi
hän kiihtyen)... ja sitäpaitsi: ei saa alistua sillä tavoin! Minä en
sitä tahdo! Minä nousen taisteluun, minä. Minä tahdon, että sinun on
oltava kerran onnellinen!

-- En milloinkaan!

-- Kyllä, sinä tulet onnelliseksi. Meillä on ollut liiaksi
onnettomuuksia; sellainen muuttuu, sen täytyy muuttua. Sinä saat elää
onnellisena, sinä saat perheen, minä tahdon, tahdon sitä!

-- Kuinka elää? Emmehän me voi...

-- Me voimme. Mitä siihen tarvitaan? Elää vain niin kauan kunnes sinä
saatat ansaita leipäsi. Minä pidän huolen siitä asiasta. Saat sen
nähdä, minä jaksan sen tehdä. Ah, jos äiti olisi antanut minun ryhtyä
hommaan, olisin jo ryhtynyt...

-- Mitä sinä aiot tehdä? Minä en tahdo, että teet sellaista, joka sinua
nöyryyttää. Etkä sitä itsekään sellaista voisi.

-- Minä voin... Se ei ole mitään nöyryyttävää, että ansaitsee
elatuksensa työllä, -- kunhan se vaan on kunniallista. Elä sinä ole
huolissasi, luota minuun. Saat nähdä, kaikki käy hyvin, sinä tulet
onnelliseksi, me olemme kerran onnellisia, rakas Olivier, _hän_ on
onnellinen meidän tähtemme...

Lapset saattoivat yksinään äitinsä arkkua hautausmaalle. Yksimielisesti
päättivät he, etteivät he ilmoittaisi asiasta mitään Poyet'n perheelle:
tuota herrasväkeä ei heille enää ollut olemassa, se oli ollut liian
julma heidän äitiään kohtaan, osaltaan syynä hänen kuolemaansa. Ja kun
talonmiehen vaimo kysyi heiltä, eikö heillä ollut ketään sukulaisia,
niin he vastasivat:

-- Ei. Ei ketään.

Paljaan hautakummun ääressä he rukoilivat, pitäen toisiaan kädestä.
Heidän sielunsa nousivat leppymättömään ja epätoivoiseen uhmaan,
sellaiseen että tämä yksinäisyys oli heistä paljoa parempi kuin
välinpitämättömien ja ulkokullattujen omaisten läsnäolo. -- He
palasivat kotiin jalkaisin, läpi ihmiskuhinan, joka oli aivan vieras
heidän suruilleen, vieras heidän ajatuksilleen, outo koko heidän
olemukselleen, ja jolla ei ollut mitään muuta yhteistä heidän kanssaan
kuin kieli, jota he puhuivat. Antoinette pyysi veljeään nojautumaan
hänen käsivarteensa.

He vuokrasivat aivan pienen huoneiston entisessä talossaan, ylimmässä
kerroksessa, -- siinä oli kaksi ullakkokamaria, ahdas eteinen, joka oli
oleva heidän ruokasalinaan, ja tuskin seinäkaappia suurempi keittiö.
He olisivat ehkä saaneet jossakin toisessa kaupunginosassa paremman
asunnon; mutta heistä tuntui, että he olivat täällä vielä yhdessä
äitinsä kanssa. Talonmiehen vaimo näytti ensin seuraavan hiukan heidän
asioitaan; mutta pian joutui hän jälleen omiin puuhiinsa, eikä kukaan
enää muistanut lapsia. Ainoakaan talossa asuva vuokralainen ei tuntenut
heitä; eivätkä he edes tienneet, ketä asui heidän seinäinsä takana.

Antoinetten onnistui päästä äitinsä toimeen luostarin
musiikinopettajaksi. Hän koetti hankkia muitakin tunteja. Hän hautoi
pelkästään tätä yhtä ja ainoata ajatusta: kasvattaa veljeään siksi,
kunnes hän pääsisi normaalikouluun. Hän oli tehnyt tämän päätöksen
aivan yksinään, tarkoin asian harkittuaan: hän oli tutkinut ohjelmia,
oli hankkinut tiedot, koettanut saada selville myöskin Olivierin
mielipiteen, -- mutta veljellä ei sitä ollutkaan, joten Antoinetten
täytyi valita elämänura hänen puolestaan. Kun Olivier pääsisi
normaalikouluun, olisi hänellä leipä lopuksi iäkseen. Hänen täytyi
päästä sinne, siihen saakka oli elämä kestettävä. Siihen oli aikaa
viisi, kuusi kauhean kovaa vuotta: mutta ne kyllä menisivät. Tämä
aatos sai Antoinettessa omituisen voiman, se valtasi pian koko hänen
olemuksensa. Sitä yksinäistä ja katkeran köyhää elämää, joka nyt
alkoi ja jonka hän näki selvänä edessään, ei olisi jaksanut kestää
muuten kuin hänessä syttyneen intohimoisen haltioitumisen voimalla:
että veli oli pelastettava, veli tehtävä kerran onnelliseksi, vaikkei
hän itse sitä enää voisikaan olla. Tämä sankarillinen päätös muutti
tuon kevyttunteisen ja haaveilevan seitsen-, kahdeksantoista-vuotiaan
tytön koko olemuksen: hänessä kyti sellainen uhrautumisen hehku ja
taistelunhalun ylpeys, ettei sitä olisi voinut hänestä aavistaa, hän
itse kaikkein vähimmän. Rakkaus pukeutuu milloin minkinlaiseen muotoon
tuona naisen murroskautena, tällaisina kiihkeän kevään ensimäisinä
päivinä, jolloin rakkauden voimat paisuttavat koko ihmisen olemusta ja
huuhtovat sitä kuin puro, joka solisee piilossa maan alla, kietovat sen
laineisiinsa, täyttävät sen tulvalla, pitävät alinomaisessa ahdistuksen
tilassa; se rakkaus pyytää ainoastaan antaa, tarjota itseään toiselle:
kaikki syyt ovat siitä päteviä siihen, ja sen viaton ja syvä
aistillisuus voi muuttua minkämuotoisiksi uhreiksi tahansa. Rakkaus
uhrasi Antoinetten ystävyydelle.

Hänen veljellään, joka ei ollut niin kiihkeä luonne, ei ollut
tätä lunastavaa voimaa. Sitäpaitsi tehtiin tuo suuri uhraus hänen
puolestansa, hän itse ei uhrautunut, -- ja itsensä uhraaminen on
rakastavalle ihmiselle kaikkein mieluisinta ja suloisinta. Olivier
kärsi päinvastoin omantunnon vaivoja, kun näki sisarensa nääntyvän
hänen puolestaan. Hän ilmaisi ne tunteensa Antoinettelle. Sisar vastasi:

-- Ah, rakas ystäväni!... Mutta etkö sitten ymmärrä, että siitähän minä
juuri saan voimaa elää! Jos ei minulla olisi tätä vaivaa, jota sinä
minulle tuotat, niin mitä syytä minulla olisi elää?

Olivier ymmärsi Antoinetten hyvin. Hänkin olisi Antoinetten asemasta
mielellään ottanut sen vaivan kantaakseen; mutta olla syynä siihen!...
Hänen ylpeytensä ja hyvä sydämensä kärsivät siitä. Ja miten tuo
edesvastuu painoikaan sellaista heikkoa olentoa kuin hän; se oli kuin
raskas kuorma: olihan hänen velvollisuutensa nyt onnistua, koska sisar
oli pannut peliin koko elämänsä juuri sille kortille. Se ajatus oli
veljelle aivan sietämätön, eikä se suinkaan lisännyt hänen voimiaan,
vaan masensi häntä joskus suunnattomasti. Mutta kuitenkin vaati se
häntä kestämään, tekemään työtä, elämään: eikä hän olisi pystynyt
siihen ilman tätä pakkoa. Hänellä olivat kaikki tappiolle joutumisen
edellytykset, -- ehkäpä taipumus itsemurhaankin: -- hän olisi ehkä
sortunut, ellei hänen sisarensa olisi tahtonut hänen puolestaan, että
hänen oli oltava itsetuntoinen ja onnellinen. Olivier kärsi siitä,
että toinen ohjasi tällä tavoin hänen luonnettaan; ja kumminkin se oli
hänen pelastuksensa. Hänelläkin oli nyt vaarallinen murrosaikansa, tuo
peloittava ikäkausi, joka tuhoaa tuhansia sellaisia nuorukaisia, jotka
antautuvat alttiiksi aisteilleen ja aivojensa harhoille ja hukkaavat
auttamatta koko elämänsä, kun ovat hullutelleet pari kolme vuotta.
Jos hänellä olisi ollut aikaa heittäytyä omain ajatustensa valtaan,
olisi hänen rohkeutensa tyystin kadonnut tai hän olisi veltostunut
huikenteluun: aina, kun hän sai tilaisuuden tarkastaa itseään, tuli
hänelle sairaaloisia haaveita, inho elämää, Parisia, tuota tuhansien
olentojen epäpuhdasta kuohuntaa kohtaan, olentojen, jotka kuhisevat ja
mätänevät sekaisin. Mutta sisaren näkeminen karkoitti jälleen tämän
painajaisen; ja koska kerran sisar tahtoi elää pelkästään sen tähden,
että veli eläisi, niin tahtoi myöskin Olivier vasten luontoaankin elää,
olla onnellinen.



Tällä tavoin oli koko heidän elämänsä perusteena hehkuva usko, joka oli
ankarasta kieltäytymisestä, hurskaudesta ja ylevästä kunnianhimosta
muodostunut. Kumpikin lapsista ponnisti kaikki olemuksensa voimat
saavuttaakseen yhden ainoan päämäärän: Olivierin onnistumisen.
Antoinette myöntyi mihin töihin ja nöyryytyksiin tahansa. Hän kävi
antamassa kotiopetusta sellaisissa perheissä, joissa häntä kohdeltiin
melkein piikana; hänen täytyi saatella oppilaitaan kävelyillä, aivan
kuin lapsentytön, juosta heidän kanssaan pitkin katuja tuntikausia,
opettaakseen niillä retkillä heille muka saksaa. Hänen rakkautensa
veljeä kohtaan, yksinpä hänen ylpeytensäkin nautti näistä alentavista
sielullisista kärsimyksistä ja väsyttävistä tehtävistä.

Kotiin hän tuli ylen uupuneena, vaaliakseen sitten vielä veljeä, joka
oli koko päivän lukiolla, puoli-hoitolaisena, ja palasi sieltä vasta
illalla. Antoinette valmisti illallisaterian, -- kovin vaatimattoman
aterian, kaasukeittiön tai spriilampun tulella. Veljellä ei ollut
koskaan nälkä, eikä mikään hänestä maistunut, liha oli hänestä ylen
vastenmielistä; hänet täytyi pakottaa syömään, tai koettaa hänelle
keksiä pikku herkkuja, jotka olisivat häntä miellyttäneet, eikä
Antoinette-parka ollut suinkaan oppinut keittotaidon salaisuuksia.
Vaikka hän teki kaiken voitavansa, sanoi Olivier hänen surukseen,
että hänen keitoksiaan oli mahdoton syödä. Vasta monet epätoivoiset
kärsimykset hellansa ääressä kestettyään, -- nuo hiljaiset kärsimykset,
jotka ovat niin tuttuja nuorille ja kokemattomille perheenemännille
ja myrkyttävät heidän elämänsä ja vievät usein heiltä yön rauhan,
kenenkään tietämättä niistä mitään, -- onnistui Antoinetten hiukan
perehtyä tähän alaan.

Päivällisen jälkeen, kun Antoinette oli pessyt heidän vähäiset astiansa
-- (Olivier tahtoi auttaa häntä tässä työssä, mutta sisar ei siihen
koskaan suostunut), -- piti hän äidillistä huolta veljensä luvuista.
Hän kuulusteli hänen läksynsä, tarkasti hänen kotitehtävänsä, ja
valmisteli itsekin hyvältä osalta niitä, varoen kuitenkin loukkaamasta
epäluuloista pikku Olivieria. He viettivät iltansa istuen pöytänsä
kahden puolen, ainoan pöytänsä, jonka ääressä he sekä söivät että
työskentelivät. Olivier luki läksyjään; Antoinette ompeli, tai
kirjoitti puhtaaksi. Kun Olivier oli mennyt levolle, niin sisar
korjaili hänen vaatteitaan, tai teki omia töitään.

Vaikka heidän toimeentulonsa oli jo muutenkin vaikea, päättivät
he käyttää kaikki rahat, mitä saisivat säästymään, ennen kaikkea
maksaakseen sitä velkaa, johon heidän äitinsä oli joutunut Poyet'n
perheelle. Ei silti, että nuo velkojat olisivat olleet haitallisia:
he eivät olleet antaneet nykyään itsestään elonmerkkiäkään; he
eivät ajatelleetkaan enää noita rahoja, sillä he olettivat niiden
auttamattomasti menneen; ja pohjaltaan he olivat sangen onnellisia,
kun olivat näin vähällä hinnalla päässeet sukulaisista, joista oli
heille häpeää. Mutta sisarusten ylpeys ja heidän pyhä lapsentunteensa
ei sallinut, että äiti oli mitään velkaa noille heidän halveksimilleen
ihmisille. Mieluummin kärsivät he puutetta; he säästivät, kieltäen
itseltään pienimmätkin huvitukset: supistivat vaatetuskulujaan,
vähensivät ravintoaan saadakseen kokoon nuo kaksisataa frangia, -- joka
oli heille hirvittävä summa. Antoinette olisi yksinään tahtonut elää
niukemmalla. Mutta kun veli näki, mikä hänellä oli mielessä, niin ei
mikään saattanut estää häntä noudattamasta siskon esimerkkiä. He aivan
näännyttivät itsensä tässä tehtävässään, ja olivat ylen onnellisia, kun
saivat pistetyksi säästöön muutamankin kuparirahan päivässä.

Puutetta kärsien onnistui heidän koota kolmessa vuodessa lantti
lantilta tuo summa. Siitä tapauksestakos he iloitsivat! Antoinette
meni eräänä iltana Poyet'n parin luokse. Häntä ei otettu vastaan juuri
suopeasti: sillä luultiin, että hän tuli pyytämään apua. Pidettiinpä
jo tarpeellisena ryhtyä varokeinoihinkin, nimittäin moittia kuivasti,
ettei Antoinette ollut antanut heille asioistaan mitään tietoja, eikä
ilmoittanut edes äitinsä kuolemasta, vaan tuli sukulaisten luokse
ainoastaan heitä tarvitessaan. Antoinette keskeytti tämän jutun sanoen
rauhallisesti, ettei hänellä ollut aikomus heitä häiritä: hän oli
tullut vain tuomaan niitä rahoja, jotka hänellä oli heiltä lainassa;
ja hän asetti pöydälle kaksi seteliä ja pyysi kuittia. Poyet'n
herrasväen käytös muuttui heti, he eivät olleet muka tahtovinaan
ottaa takaisin noita rahoja: heissä heräsi nyt Antoinettea kohtaan
tuollainen äkillinen kiintymys, jota velkoja tuntee, kun velallinen
vuosien kuluttua tuo hänelle takaisin jo kadotetuiksi luullut rahat.
He koettivat tiedustella, missä Antoinette veljensä kanssa asusteli ja
miten he eleskelivät. Antoinette vastasi karttavasti, pyysi uudestaan
kuittia, sanoi, että hänellä oli kiire, hyvästeli kylmästi ja poistui.
Sukulaiset olivat loukkaantuneet moista kiittämätöntä tyttöä kohtaan.

Kun Antoinette oli nyt tästä ajatustensa kiusasta päässyt, jatkoi
hän entistä kieltäytyvää elämäänsä, mutta tällä kertaa veljensä
mukavuudeksi. Tästä alkaen hommaili hän kuitenkin salaa, niin ettei
veli sitä huomannut; hän säästeli pukumenoissaan, ja kärsi joskus
nälkääkin, saadakseen hankituksi veljelleen varoja parempiin pukuihin
ja huveihin, tehdäkseen hänen elämänsä hauskemmaksi ja mukavammaksi,
hankkiakseen hänelle silloin tällöin tilaisuuden päästä konserttiin
tai oopperaankin, -- sillä viimemainittu oli Olivierin suurin ilo. Hän
ei olisi tahtonut mennä sinne ilman sisarta; mutta Antoinette keksi
kaikenlaisia verukkeita saadakseen jäädä kotiin ja hälventääkseen
Olivierin tunnonvaivoja: milloin hän väitti olevansa hirveän
väsynyt, niin ettei hänellä ollut halua lähteä kotoa; milloin hän
taas vakuutteli sellaistakin, että nuo huvit olivat hänestä ikäviä!
Olivier huomasi kyllä, että kaikki tämä oli rakkauden sepustamaa
valhetta; mutta hänen lapsellinen itsekkyytensä voitti kuitenkin.
Hän meni teatteriin; mutta tuskin hän oli sinne päässyt, niin alkoi
omatunto jäytää häntä; hän ajatteli koko näytännön ajan sitä asiaa:
ja hänen ilonsa meni pilalle. Eräänä pyhänä, kun Antoinette oli
lähettänyt hänet Châtelet'n konserttiin, palasi Olivier kotiin jo
puolen tunnin kuluttua, ja sanoi Antoinettelle, että kun hän oli
päässyt Saint-Michelin sillalle, ei hän voinut enää jatkaa matkaansa:
konsertti ei maistunut hänestä miltään, sillä hän kärsi, jos hänen
täytyi iloita ilman sisartaan. Tämä oli Antoinettesta ylen suloista,
vaikka hän olikin pahoillaan, että veli oli luopunut hänen tähtensä
sunnuntaihuvistaan. Mutta Olivier ei suinkaan menettelyään katunut:
kun hän tuli kotiin ja näki, kuinka hänen sisarensa kasvot alkoivat
säteillä ilosta, jota Antoinette turhaan koetti salata, oli hän
onnellisempi kuin jos olisi saanut kuunnella maailman kauneinta
musiikkia. He viettivät sen pyhäisen illan istuen lähetysten ikkunan
ääressä, veikolla kirja kädessä ja Antoinettella työ, vaikkei toinen
ommellut tai toinen lukenut laisinkaan; puhuivat vaan kaikenlaista
pientä, joka ei ollut heille kummallekaan tähdellistä. Koskaan ei
sunnuntai ollut heistä tuntunut niin kauniilta. He päättivät, etteivät
he enää eroaisi toisistaan konserttien tähden: he eivät voineet enää
olla onnellisia erillään.

Antoinette sai säästetyksi salaa niinkin paljon, että hankki
Olivierille aivan odottamatta pianon, joka eräänlaisen
vuokramaksu-järjestelmän perusteella muutamien kuukausien päästä joutui
kokonaan heidän omakseen. Vaikea oli tämäkin sitoumus, johon Antoinette
uskalsi ryhtyä. Maksupäivät painoivat usein kauheasti hänen mieltään;
hän pilasi terveytensä saadakseen kokoon nuo tarvittavat rahat. Mutta
se hullutus tuottikin heille molemmille suuren ilon. Musiikki oli
heidän autuutensa tässä poloisessa elämässä. Sillä oli valtava asema
heidän sielussaan. He kietoutuivat säveliin unohtaakseen muun. Aivan
vaaratonta se ei ollut. Musiikki on nykyajan herpaisevimpia voimia.
Sen kuuma kaipuu tai väkevä toivottomuus ärsyttää ylenmäärin aisteja
ja vie tahdonvoiman. Mutta samalla se oli jonkinlainen pingoituksesta
päästäminen sellaiselle sielulle kuin Antoinette, joka oli pakotettu
alinomaiseen liialliseen ja ilottomaan ponnistukseen. Konsertit, johon
sunnuntaisin mentiin, olivat heille ainoa valo viikon heltiämättömän
työn keskellä. He elivät aina edellisen konsertin muistolla ja
seuraavan toivolla, noiden parin kolmen ikäänkuin poissa Parisista ja
ulkopuolella ajan vietetyn tunnin voimalla. He odottivat teatterin
edustalla jo kauan ennenkuin ovet avattiin, seisoivat siellä, vesi-
tai lumisateessa, tuulessa ja kylmässä, painautuen toisiaan vasten
ja peljäten, etteivät he ehkä saisikaan enää paikkoja; sitten työnsi
ihmistungos heidät sisään; he kärsivät väenkuhinasta, ja pääsivät
viimein jonnekin ahtaille paikoille, pimeään nurkkaan. Siellä oli
tukehtua, puristua kuoliaaksi, ja joskus he melkein voivat pahoin, niin
kuuma ja epämukava siellä oli; -- ja kuitenkin olivat he onnellisia:
onnellisia omasta ja toistensa onnesta; onnellisia, kun tunsivat
jälleen sydämissään sellaisista suurista sieluista kuin Beethovenin
ja Wagnerin lähtevät hyvyyden, valon ja voiman virrat; onnellisia,
kun näkivät sisaruksen rakkaiden kasvojen kirkastuvan, -- väsymyksen
ja ennenaikaisten huolten kalventamien kasvojen. Antoinette tunsi
itsensä niin uupuneeksi; tunsi olevansa nyt ikäänkuin äidin sylissä,
joka painoi häntä hellästi rintaansa vasten. Hän painautui musiikin
lämpöiseen ja hyvään helmaan; ja hän itki hiljaa. Olivier pusersi
hänen kättänsä. Kukaan ei huomannut heitä siellä valtavan suuren salin
hämärässä nurkassa; eivätkä he olleet siellä ainoita, joita elämä
kolhii ja jotka pakenevat äidillisen Musiikin siipien suojaan.

Antoinettella oli tukenaan yhä edelleen myöskin uskonto. Hän oli sangen
hurskas, eikä jättänyt ainoanakaan päivänä rukoilematta, kauan ja
palavasti, tai menemättä joka sunnuntai messuun. Tuntien kärsivänsä
elämässä epäoikeutettua kovuutta ei hän voinut olla uskomatta
jumalallisen Ystävän rakkauteen, Ystävän, joka kärsii meidän kerallamme
ja joka kerran ihmistä lohduttaa. Mutta vielä läheisemmässä yhteydessä
kuin Jumalan oli hän rakkaiden kuolleiden omaistensa kanssa, ja hän
yhdisti heidät sielussaan kaikkiin kärsimyksiinsä. Mutta hän oli
samalla itsenäinen henki ja selväjärkinen olento; hän pysyi syrjässä
muista uskovaisista, eivätkä he oikein mielellään häntä suosineet; he
pitivät häntä taipumuksiltaan huonona, jopa melkein vapaa-ajattelijana,
tai ainakin sille tolalle kallistuvana, sillä hän oli oikea pikku
ranskatar eikä siis suostunut luopumaan vapaasta arvostelustaan: hän ei
uskonut kuuliaisuudesta, niinkuin tylsä lauma uskoo, vaan rakkaudesta.

Olivier ei uskonut enää. Se vähitellen tapahtuva uskon mureneminen,
joka oli alkanut hänessä Parisissa olon ensimäisinä kuukausina, oli nyt
hajoittanut hänet kokonaan. Siitä hän oli kärsinyt kauheasti; sillä hän
ei ollut niitä olentoja, jotka ovat tarpeeksi voimakkaita, tai kyllin
keskinkertaisia, päästäkseen irti uskosta: sentähden hänellä oli ollut
murroskausi, joka tuotti hänelle kuolontuskia. Mutta hänen sydämensä
mystillisyys säilyi, ja niin uskottomaksi kuin hän oli tullutkin,
mikään ajatustapa ei ollut läheisempi hänen omalleen kuin hänen
sisarensa maailmankatsomus. He elivät kumpikin uskonnollisen ilmakehän
piirissä. Kun he tulivat illoin kotiin, kumpikin omalta taholtaan,
oltuaan erillään koko päivän, oli heidän pikku asuntonsa heille
jonkinlainen pelastuksen satama, loukkaamaton turvapaikka, köyhä ja
kylmä, mutta puhdas. Kuinka kaukana he siellä tunsivat olevansa Parisin
melusta ja pilaantuneista ajatuksista!...

He eivät juuri puhuneet toisilleen, mitä olivat päivän kuluessa
tehneet: sillä kun tulee väsyneenä kotiin, ei halua enää elää uudestaan
tuskallista päivää sen tapauksia kertomalla. He koettivat sen yhdessä
vaistomaisesti unhottaa. Varsinkin iltapuolen alussa, kun he istuivat
aterialla, varoivat he kyselemästä toisiltaan mitään. He toivottivat
kotiin tullessaan toisilleen silmin hyvää iltaa; ja sitten eivät
he useinkaan virkkaneet koko päivällisen aikana toisilleen mitään.
Antoinette katseli veljeään, joka unehtui usein uneksimaan lautasensa
ääressä, aivankuin pikku poikana. Sisar silitti silloin hellästi hänen
kättään:

-- Kas niin, sanoi hän hymyillen. Eteenpäin vaan!

Silloin hymyili myöskin Olivier, ja alkoi jälleen syödä. Aterioiminen
meni sillä tavoin, eivätkä he kumpikaan koettaneet puhua. He kaipasivat
kovasti hiljaisuutta. -- Viimein kuitenkin heidän kielensä hiukan
laukesi, kun he olivat hetken levähtäneet ja kun he molemmat olivat
toistensa hienotuntoisen rakkauden helliminä saaneet poistetuksi
olemuksestaan päivän epäpuhtaat kosketukset.

Olivier asettui pianon ääreen. Antoinettelta jäi soittaminen tykkänään,
sillä hän tahtoi antaa veljensä soittaa: sehän oli näet Olivierin ainoa
huvi; ja hän antautui siihen koko sielullaan. Hänellä oli suuri kyky
ymmärtää musiikkia; hänen naismainen luonteensa oli luotu paremminkin
rakastamaan kuin toimimaan ja omaksui siis hartaasti hänen soittamainsa
säveltäjäin ajatukset, sulautui täydellisesti niihin, tulkitsi
uskollisesti niiden pienimmätkin vivahdukset, -- ainakin sikäli kuin
hänen heikot kätensä ja hengityksensä sen sallivat, sillä _Tristanin_
jättiläisponnistus ja Beethovenin viimeiset sonaatit suorastaan
ruhjoivat hänen voimiaan. Ja siksi vetäytyi Olivier mieluimmin Mozartin
ja Gluckin turviin; heidän sävellyksistään piti myöskin Antoinette
enimmän.

Joskus Antoinette lauloikin, mutta aivan yksinkertaisia lauluja,
vanhoja melodioita. Hänellä oli hillitty mezosopraano, vakava ja
hauras. Niin arka, ettei hän voinut laulaa kenenkään kuullen; tuskin
Olivierinkaan; silloin hänen kurkkunsa suorastaan puristui tukkoon. Oli
eräs Beethovenin laulu, skotlantilaisiin sanoihin sepitetty, josta hän
erikoisesti piti: _Uskollinen Johnie_: se oli tyyni, oi, niin tyyni...
ja pohjalla syvä hellyys!... Se oli kuin hän itse. Olivier ei voinut
kuunnella sitä saamatta kyyneleitä silmiinsä.

Mutta mieluimmin kuunteli Antoinette, kun veli soitti. Hän toimitti
kiireesti taloustyönsä, ja jätti keittiön oven auki saadakseen kuulla
paremmin; mutta vaikka hän oli kuinka varovainen, niin Olivier
valitteli kärsimättömästi, että Antoinette kalisteli astioita niitä
järjestäessään. Silloin sisar sulki oven; ja kun hän oli saanut
askareensa tehdyksi, tuli hän sisään ja asettui jakkaralle, ei
lähelle pianoa, -- (sillä Olivier ei voinut kärsiä, että joku oli
hänen lähellään, kun hän soitti), -- vaan takan ääreen, ja siinä
hän istui kokoon kyyristyneenä kuin pikku kissa, selin pianoon,
tuijotti hiilustan kultana tuikkiviin silmiin, uuniin, jossa viimeiset
hiiliharkot hiljaa hiipuivat, ja uupui menneisyyden muistoihin.
Kun kello löi yhdeksän, täytyi hänen pakostakin viimein huomauttaa
Olivierille, että oli aika lakata. Oli vaikeaa riistää häntä ja itseään
näistä unelmista; mutta veljellä oli vielä tänä iltana työtä, eikä
hänen ollut terveellistä valvoa liian kauan. Olivier ei totellut heti;
hän tarvitsi aina jonkun aikaa voidakseen musiikista päästyään ryhtyä
muihin toimiin. Hänen ajatuksensa liihoittelivat vielä muualla. Meni
puoli tuntia ennenkuin hän selvisi siitä sekaannuksesta. Antoinette,
joka istui kumarassa, käsitöineen, pöydän toisella puolella, tiesi,
ettei Olivier tehnyt mitään; mutta hän ei uskaltanut kovin häneen
katsella, koska hän pelkäsi tuskastuttavansa häntä, jos olisi näyttänyt
häntä muka vartioivan.

Olivier oli nulikkaiässään, -- hän eli tuota onnellista aikaa, jolloin
päivät kuluvat suloisessa joutilaisuudessa. Hänellä oli puhdas otsa,
tyttömäiset silmät, sukkelat ja naiivit, usein sinertävien renkaiden
ympäröimät; hänen suunsa oli iso, huulet paisuneet, tuittupäisen suput,
hymyillessä hiukan kuin kierossa; se hymy taas oli epämääräistä,
hajamielistä, vallatonta; sakea tukka, joka ulottui kulmiin saakka,
muodosti niskaan melkein nyttyrän, ja takaraivolla törrötti aina
hiustukko. Kravatti oli höllällään kaulassa, (Antoinette solmi sen
huolellisesti joka aamu), eikä takissa ollut koskaan täysiä nappeja,
vaikka sisko alinomaan niitä ompeli. Kalvostimia ei hän käyttänyt;
kädet olivat isot, ranteet luisevat. Hän oli torkkuvan ja hiukan
ivallisen ja nautiskelevan näköinen; hän jäi alinomaa töllistelemään
ajatuksissaan: silmät tähystelivät löysästi sinne tänne, tarkastelivat
joka paikkaa Antoinetten kamarissa; (työpöytä oli näet sijoitettu
Antoinetten huoneeseen); -- milloin siirtyivät ne pieneen rautasänkyyn,
-- jonka yläpuolella riippui norsunluinen ristiinnaulitun kuva sekä
puksipensaan oksa, -- milloin isän ja äidin muotokuviin, -- ja
vanhaan valokuvaan, jossa oli se pieni maaseutukaupunki torneineen
ja kiiltävine kanavoineen. Mutta kun Olivierin katse sitten
kohdistui siskon kalpeihin kasvoihin, siskon, joka yhä työskenteli
vaiti, tuli hänelle sanomaton sääli Antoinettea, ja silloin hän
raivostui itselleen: hän ravisti silloin itsensä hereille, vihaisena
laiskuudelleen, ja teki tarmokkaasti työtä voittaakseen takaisin
hukatun ajan.

Lupapäivinä Olivier lueskeli huvikseen. He lueskelivat molemmat,
kumpikin erikseen. Vaikka he rakastivatkin toisiaan niin suuresti,
eivät he voineet lukea yhdessä ääneen kirjaa. Sellainen olisi
loukannut heitä ikäänkuin jonkinlainen häveliäisyyden puute. Kaunis
kirja oli heistä kuin jokin salaisuus, jonka sai ilmaista toiselle
ainoastaan sydämen hiljaisuudessa kuiskaamalla. Kun jokin sivu hurmasi
jompaakumpaa heitä, eivät he lukeneet sitä ääneen, vaan antoivat kirjan
toiselle, pitäen sormea sillä kohdalla, jota tahtoivat näyttää; ja he
sanoivat toisilleen:

-- Luepas.

Ja kun toinen luki, niin se, joka oli kohdan jo lukenut, seurasi
loistavin silmin ystävänsä ilmeitä ja tunteiden välähdyksiä hänen
kasvoillaan; ja hän iloitsi toisen ilosta.

Mutta monta kertaa istuivat he kirjainsa ääressä lukematta: silloin
he juttelivat. Varsinkin, kun ilta oli myöhäinen, tuli heille halu
uskoa ajatuksiaan ja tunteitaan toiselle. Ja silloin oli heidän
helpompi puhua. Olivier oli taipuvainen synkkämielisyyteen; ja
alinomaa täytyi tuon heikon olennon purkaa tuskallisia tunteitaan ja
heittää ne toisen helmaan. Häntä vaivasivat kaikenlaiset epäilykset.
Antoinetten oli rohkaistava häntä, varjeltava veljeä hänen omaa itseään
vastaan: se loputon taistelu uudistui jok'ainoa päivä. Olivier puhui
jos jonkinlaisia katkeria ja synkkiä ajatuksiaan, ja kun hän oli
puhunut, sai hän helpoituksen: mutta sitä hän ei ajatellut, eivätkö
ne asiat ehkä vuorostaan ruvenneet kiusaamaan hänen sisartaan.
Vasta paljon myöhemmin huomasi hän, kuinka hän sillä tavoin lamasi
Antoinettea: riisti häneltä hänen voimansa, ja syövytti häneen omat
epäilyksensä. Antoinette ei ilmaissut millään tavoin sitä seikkaa. Hän
oli luonteeltaan niin uljas ja iloinen, että koetti pakostakin pysyä
näöltäänkin iloisena, silloinkin, kun elämänilo oli jo kauan sitten
häneltä mennyttä. Hänelle tuli syvän väsymyksen hetkiä, ja silloin
kapinoi hän tällaista ainaista kieltäytyvää elämää vastaan, johon hän
oli nyt antautunut. Mutta hän tuomitsi ja hylkäsi nämä ajatuksensa, hän
ei tahtonut niitä eritellä; hän tukehutti ne väkisinkin, hän ei niitä
hyväksynyt. Rukouksesta oli hänelle apua, muulloin paitsi silloin,
kun sydän ei voinut rukoilla -- (sellaistakin tapahtuu), -- silloin,
kun se oli aivan kuin kuivunut. Niillä hetkillä ei auttanut muu kuin
hiljaa odottaa, ikäänkuin kuumeessa ja häpeissään, kunnes armo palasi.
Olivier ei saattanut koskaan aavistaa näitä tuskia. Niillä hetkillä
Antoinette keksi jonkin tekosyyn, että sai lähteä kotoa tai sulkeutua
huoneeseensa; eikä hän tullut takaisin ennenkuin vaikea puuska oli
mennyt ohi; sitten hän oli jälleen hymyilevä, tunteekas, hellempi kuin
ennen, aivankuin hänellä olisi ollut tunnonvaivoja sen vuoksi, että hän
oli kärsinyt.

Heidän kamarinsa olivat vieretysten. Vuoteet saman seinän kohdalla
sen kahden puolen: he saattoivat puhua hiljaisella äänellä toisilleen
seinän läpi. Ja kun he kärsivät unettomuutta, naputtivat he hiljaa
seinään, ja ne naputukset sanoivat:

-- Nukutko sinä? Minä en nuku.

Niin ohut oli seinä heidän välillään, että he nukkuivat ikäänkuin
ystävykset siveästi toistensa vieressä samassa vuoteessa. Mutta
kamarien väliovi oli aina öisin suljettu, sillä sitä vaati jonkinlainen
vaistomainen ja syvä häveliäisyys, -- ikäänkuin jokin pyhä tunne; --
auki se ei ollut muulloin kuin Olivierin sairastaessa: ja sellaista
tapahtuikin hyvin usein.

Hänen heikko terveytensä ei vahvistunut. Se näytti päinvastoin
yhä huononevan. Hänellä oli alinomaa jokin vaiva: kipua kurkussa,
rinnassa, päässä, sydämessä; vähinkin vilustumisen tuoma yskä oli
paheta rintakatarriksi; hän sai kerran tulirokon, johon hän oli kuolla;
ja vaikkei hän ollutkaan sairas, ilmestyi häneen usein kummallisia
vakavien tautien merkkejä, niiden tautien kuitenkaan, onneksi kyllä,
puhkeamatta: hänellä oli tuskallisia pistoksia keuhkoissa tai
sydämessä. Kerran tutki eräs lääkäri hänet ja määritteli hänen vaivansa
sydänpussin tai keuhkopussin tulehdukseksi; ja toinen etevä lääkäri,
spesialisti, jonka neuvoa kysyttiin, vahvisti yhä syytä tähän pelkoon.
Kuitenkaan ei tauti tullutkaan. Kaiken kaikkiaan olivat hänen hermonsa
sairaaloiset; ja tiedetäänhän, että sellaisen vaiva puhkeaa mitä
odottamattomimpiin muotoihin, mutta että niistä puuskista kuitenkin
päästään pelkästään muutamien päivien levottomalla odotuksella. Mutta
kuinka kauheat ne päivät Antoinettelle olivatkaan! Kuinka monena yönä
hän ei saanut unta silmiinsä! Hän nousi tuon tuostakin vuoteesta
ja meni hiljaa veljensä ovelle kuuntelemaan hänen hengitystään, ja
palasi sänkyynsä ja valvoi kauhun vallassa. Hän ajatteli, että Olivier
kuolisi, hän tiesi sen, hän oli siitä varma: hän nousi istumaan, hän
vapisi, hän pusersi kätensä ristiin, kiristi sormiaan, painoi nyrkkinsä
suutaan vasten, ettei olisi huutanut:

-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala! rukoili hän; älä ota häntä minulta pois!
Ei, ei... siihen sinulla ei ole oikeutta!... Minähän rukoilen, rukoilen
sinua!... Voi, rakas äiti! Tule minua auttamaan. Pelasta hänet, pidä
hänet elossa!...

Hänen koko olemuksensa rukoili sitä.

-- Ah, kuolla keskelle matkaa, kun on jo niin paljon tehty, kun on jo
saapumassa perille, saamaisillaan onnen..., ei, se ei ole mahdollista,
se olisi liian julmaa!...



Olivier tuotti Antoinettelle pian toisenlaistakin huolta.

Hän oli syvästi kunniallinen luonne niinkuin hänen sisarensakin,
mutta heikkotahtoinen ja käsitykseltään liian vapaa ja monisäikeinen,
joten hänen katsomuksensa oli hiukan sekava: hän oli skeptillinen ja
anteeksiantavainen sellaistakin kohtaan, minkä hän tiesi pahaksi, ja
taipuvainen nautintoon. Antoinette oli niin puhdas, ettei hän pitkään
aikaan voinut käsittää, mille tolalle hänen veljensä sielullinen
kehitys oli joutunut. Hän huomasi sen kerran yhtäkkiä.

Olivier luuli Antoinetten olevan kaupungilla. Sisarella piti tähän
aikaan olla siellä tunti; mutta aivan viime hetkellä oli hän saanut
oppilaaltaan ilmoituksen, että sinä päivänä tultiin ilman häntäkin
toimeen. Antoinette oikeastaan iloitsi tästä, vaikka se vähensikin
muutamalla frangilla hänen pieniä tulojaan; mutta hän oli kovin
väsynyt, ja heittäytyi nyt vuoteelleen: hän nautti saadessaan levähtää
näin, aivan rauhallisella omallatunnolla. Olivier tuli koulusta kotiin;
hänellä oli mukana joku toveri. He asettuivat viereiseen huoneeseen ja
pakinoivat siellä. Kuului selvästi kaikki, mitä he puhuivat: he eivät
kaunistelleet sanojaan, koska luulivat olevansa yksin. Antoinette
kuunteli hymyillen, kuinka iloiselta hänen veljensä ääni kaikui. Mutta
pian hän lakkasi hymyilemästä, ja veri hänen suonissaan pysähtyi. He
juttelivat hirveän töykeistä asioista, raaoin sanoin: tuntui kuin he
olisivat olleet tosissaan ihastuneet tuollaisiin juttuihin. Antoinette
kuuli Olivierin, pikku Olivierinsa nauravan niille; ja veikon huulilta,
joita hän oli luullut viattomiksi, tuli niin rivoja sanoja, että kauhu
hyyti Antoinettea. Viiltävä tuska varisti hänen koko olemustaan; sitä
kesti pitkän aikaa: toiset eivät väsyneet puhumaan, eikä hän voinut
estää itseään kuuntelemasta. Viimein menivät pojat ulos; ja Antoinette
jäi yksin. Silloin hän itki: jotain hänessä oli kuollut; ihannekuva,
jonka hän oli luonut veljestään, -- lapsestaan, -- itselleen, oli
tahrautunut: ja se raateli häntä kuin kuoleman tuska. Hän ei puhunut
Olivierille mitään, kun he tapasivat illalla toisensa. Olivier näki,
että hän oli itkenyt, eikä voinut käsittää, miksi. Hän ei ymmärtänyt,
minkätähden Antoinetten käytös oli muuttunut häntä kohtaan. Kului
pitkät ajat ennenkuin Antoinette tointui siitä aivan ennalleen.

Mutta vielä tuskallisemman iskun antoi Olivier hänelle eräänä iltana,
kun hän ei tullutkaan kotiin. Antoinette odotti häntä levolle
menemättä, koko yön. Tästä ei kärsinyt tuskaa pelkästään hänen
siveellinen puhtautensa: hän kärsi sydämensä mystillisimpiin sopukoihin
asti, -- syviin piiloihin, jotka salaavat ihmisessä kiihkeitä,
peljättäviä tunteita, sellaisia, että Antoinetten täytyi heittää niiden
peitoksi ikäänkuin verho, jota ei ole lupa kohottaa.

Olivier oli ennen kaikkea tahtonut osoittaa, että hän oli vapaa mies.
Hän tuli kotiin aamulla, valmiina jonkinlaiseen kohtaukseen, vastaamaan
röyhkeästi sisarelleen, jos Antoinette huomauttaisi hänelle jotain.
Hän pujahti varpaisillaan heidän yhteiseen huoneeseensa, ettei olisi
sisartaan herättänyt. Mutta kun hän näki Antoinetten seisomassa ja
odottamassa edessään, kalpeana, punaisin, itkettynein silmin, kun
hän näki, ettei sisar häntä vähääkään soimannut, vaan ryhtyi vaiti
pitämään hänestä huolta ja valmistamaan hänelle aamiaista ennenkuin
hän lähtisi lukioon, ja ettei hän virkkanut mitään, vaan näytti
ainoastaan toivottoman masentuneelta, ja että koko Antoinetten olemus
oli järkyttävää moitetta, niin ei Olivier jaksanut sitä enää sietää:
hän heittäytyi Antoinetten jalkoihin, kätkien päänsä hänen helmaansa,
ja he itkivät molemmat. Olivier häpesi itseään, inhosi yötä, jonka hän
oli viettänyt; hän tunsi heittäytyneensä lokaan. Hän tahtoi puhua:
Antoinette esti hänet, painaen kätensä hänen suulleen, ja Olivier
suuteli hänen kättään. He eivät puhuneet toisilleen enää mitään: he
ymmärsivät toisensa. Olivier vannoi itselleen, ettei hän koskaan enää
tuottaisi Antoinettelle näitä kärsimyksiä, että hän olisi sellainen,
millaiseksi sisar häntä tahtoi. Mutta Antoinette ei voinut pian unohtaa
tätä haavaansa: hän oli niin lamaantunut kuin olisi ollut kauan
sairaana. He olivat toistensa seurassa hämillään. Antoinetten rakkaus
oli yhtä luja kuin ennenkin; mutta hän oli nyt veljensä sielussa nähnyt
jotain, joka oli hänelle vierasta ja jota hän kammoi.



Kaikesta tuosta, mitä hän aavisteli Olivierin sydämessä piilevän, oli
hän sitäkin tyrmistyneempi, koska hän sai samoihin aikoihin kärsiä
eräiden miesten lähentelyistä. Antoinettea vaivasi sietämätön tuska,
kun hän illoin tai yön tullessa kotimatkallaan, ja varsinkin silloin,
kun hänen täytyi päivällisen jälkeen lähteä kaupungille ottamaan
tai viemään takaisin jotain kirjoitustyötä, tiesi saavansa alinomaa
peljätä, että tultaisiin hänen rinnalleen, tai ajeltaisiin häntä takaa,
niinkuin joskus jo oli tapahtunut, jopa kiusattaisiin häntä törkeillä
ehdotuksilla. Aina milloin hän voi, otti hän veljensä kaupungille
mukaansa; verukkeeksi sanoi hän, että Olivierin oli käveltävä; mutta
Olivier ei yleensä lähtenyt mielellään illoin kotoa, eikä Antoinette
uskaltanut kovin häntä vaatiakaan: hän ei tahtonut häiritä hänen
työtään. Hänen neitseellinen ja maaseudun tapoihin tottunut luonteensa
ei voinut mukautua tällaiseen elämään, öinen Parisi oli hänelle kuin
jokin synkkä metsä, jossa inhoittavat pedot ahdistelivat häntä;
Antoinettea kauhisti mennä sinne. Ja kuitenkin täytyi mennä. Hän ei
tottunut siihen pitkään aikaan; ja aina hän siitä sittemminkin kärsi.
Ja kun hän ajatteli, että hänen pikku Olivierinsa tulisi kerran
sellaiseksi kuin nuo miehet, jotka häntä ahdistelivat, että hän ehkä
jo olikin sellainen, -- niin oli hänen vaikea antaa hänelle kättänsä,
kun hän tuli kaupungilta kotiin. Olivier ei aavistanut, minkä tähden
Antoinette vältteli häntä sillä tavoin, ja sisar itsekin moitti itseään
sellaisesta.

Vaikkei Antoinette ollut sievä, oli hänellä oma suuri viehätyksensä,
ja hän veti ihmisten katseet puoleensa, millään tavoin itse sitä
tahtomatta. Hänen pukunsa oli ylen yksinkertainen, melkein aina musta;
kovin kookas hän ei ollut, muuten hän oli hoikka, arkatekoinen; hän ei
puhunut kadulla kenellekään, pujahteli hiljaa joukon läpi, karttaen
ihmisten huomiota, mutta veti sen kuitenkin väsyneiden silmiensä
ja pienen puhtaan suunsa syvästi suloisella ilmeellä tahtomattaan
puoleensa. Hän huomasi joskus kyllä, että hän miellytti ihmisiä:
siitä hän joutui hämilleen ja sekaisin, -- ja oli samalla kuitenkin
tyytyväinen. Kuka saattaakaan sanoa, mitä herttaisen veikisteleviä ja
samalla puhtaita tunteita voi välkähtää esille aivan levollisessakin
sielussa ja vasten sen omaa tahtoa, kun se tuntee toisten sielujen
suopean kosketuksena Se ilmeni Antoinettessa pienenä avuttomuutena ja
kömpelöinä eleinä, arkana vilkaisuna sivulle; ja se oli samalla kertaa
sekä huvittavaa että liikuttavaa. Moinen sekaannus lisäsi vain hänen
viehätystään. Hän sytytti haluja; ja kun hän oli köyhä tyttö, ja aivan
suojaton elämässä, niin ei kursailtu hänelle niitä ilmaista.

Hän kävi joskus eräiden rikkaiden juutalaisten salongissa, nimittäin
Nathanien perheessä; he olivat kohdanneet hänet eräiden tuttaviensa
luona, sillä siellä antoi Antoinette lapsille tunteja, ja heidän
mielenkiintonsa oli herännyt häntä kohtaan. Ja vaikka Antoinette
oli kovin ihmisarka, ei hän voinut jäädä pois parista Nathanien
iltakutsusta. Monsieur Alfred Nathan oli hyvin tunnettu parisilainen
professori, huomattava tiedemies ja samalla hieno maailmanmies, jossa
kummallisena sekoituksena yhtyi tiede ja turhamaisuus, niinkuin
juutalaisten piireissä muulloinkin näkee. Nathanin sydämessä oli
yhtä paljon todellista ihmisrakkautta kuin tavatonta suurenmaailman
turhamaisuutta. Molemmat ominaisuudet saattoivat hänet osoittamaan
Antoinettea kohtaan isostelevaa, vilpitöntä, ja muuten ajoittain
sangen epätasaista suosiota. -- Antoinette oli yleensä huomannut
enemmän hyvyyttä juutalaisten kuin samanuskoistensa piireissä.
Juutalaisilla ovat kyllä omat vikansa; mutta heillä on myöskin eräs
suuri avu, -- ehkä parhain kaikista: he ovat eläviä, ovat inhimillisiä;
mikään inhimillinen ei ole heille vierasta, heidän mielenkiintoaan
herättää kaikki, mikä on elävää. Ja silloinkin, kun heillä ei ole
todellista, lämmintä sympatiaa jotakuta kohtaan, on heillä toki
ainainen uteliaisuutensa, joka saa heidät etsimään ja tutkimaan
kaikkia ihmisten ajatuksia, jotka ovat vähänkin arvoisia, vaikka ne
olisivatkin aivan erilaisia kuin heidän omansa. Silti eivät he yleensä
tee paljoakaan niitä edistääkseen: sillä liian monet harrastukset
vetävät yhtaikaa puoleensa heitä, ja he ovat muita alttiimmat maailman
turhamaisuuksille, vaikkakin sanovat olevansa niistä vapaita. Mutta
ainakin he tekevät jotakin; ja se on jo nykyaikaisen hienoston
tunteettomassa tylsyydessä huomattava hyvä puoli. He ovat näissä
piireissä yllyttimenä virkeyteen, elämän hapatuksena. -- Antoinette,
jota katolilaisten parissa oli kohdannut jääkylmän välinpitämättömyyden
muuri, osasi antaa paremmin kuin kukaan muu arvon sille
mielenkiinnolle, joka Nathaneilla oli häntä kohtaan, niin pintapuolista
kuin se olikin. M:me Nathan oli huomannut Antoinetten uhrautuvan
elämän; samoin hänen fyysillisen ja sielullisen viehätyksensä; ja
hän tahtoi saada sen kunnian, että Antoinettesta olisi tullut hänen
suojattinsa. Hänellä ei ollut lapsia; mutta hän rakasti nuoria, ja
kokosi niitä usein kotiinsa; hän oli vaatimalla vaatinut myöskin
Antoinettea tulemaan sinne, irtautumaan kerrankin yksinäisyydestään
ja huvittelemaan hiukan. Ja kun hänen oli helppo aavistaa, että
Antoinetten arkuuteen oli suurena syynä ainainen puute, niin oli hän
tarjoutunut hankkimaan hänelle kauniita pukujakin; mutta niitä ei
ylpeys sallinut Antoinetten ottaa vastaan; kuitenkin oli herttainen
suojelijatar jo ryhtynyt niin vakavasti asiaan, että hän keksi keinon,
jolla sai tytön pakotetuksi ottamaan häneltä noita pikkulahjoja, joita
viaton naisellinen turhamaisuus pitää niin rakkaina. Antoinette oli
niistä samalla sekä kiitollinen että ymmällään. Hän lähti väkisinkin
silloin tällöin m:me Nathanin illatsuihin, ja kun hän oli nuori, oli
hänellä siellä tietenkin hauskaa.

Mutta tässä hiukan sekaisessa seurapiirissä, jossa kävi paljon nuoria
miehiä, iski kohta pari kolme lurjusta silmänsä m:me Nathanin pikku
suojattiin, köyhään ja sievään tyttöön. Ja he ottivat nyt hänet
maalitaulukseen, luottaen muuten sangen itsetuntoisesti itseensä.
Laskelmissaan ottivat he huomioon hänen arkuutensa. Jopa he löivät
vedonkin keskenään, kuka hänet voittaisi.

Antoinette alkoi saada nimettömiä kirjeitä, -- tai oikeammin sanoen:
ylhäisellä salanimellä merkittyjä kirjeitä, joissa häntä kosiskeltiin.
Ensin rakkauden kirjeitä, imartelevia, innokkaita, ja pyyntöjä tulla
kohtaukseen. Sitten jo sangen pian rohkeampia, joissa turvauduttiin
uhkauksiin, ja sitten käytettiin aseina loukkauksia, halpamielisiä
herjauksia: niissä hänet riisuttiin aivan alasti, paljastettiin hänelle
hänen ruumiinsa salaisuuksia, tahrattiin sitä törkeillä kärkkymisillä;
niissä koetettiin saada hyötyä Antoinetten yksinkertaisuudesta,
peloitella häntä sillä, että hänet saatettaisiin muka julkisen
häväistyksen uhriksi, ellei hän menisi neuvotulle kohtauspaikalle.
Hän itki tuskissaan, että hän oli saattanut kiihoittaa noita miehiä
tekemään moisia ehdotuksia; ja nuo häväistykset polttivat kuin tuli
hänen ruumiillista ja sielullista ylpeyttään. Hän ei tiennyt, miten
pälkähästä päästä. Hän ei tahtonut puhua siitä veljelleen: hän tiesi,
että Olivier kärsisi siitä liiaksi, ja että hän tekisi asian vieläkin
vakavammaksi kuin se olikaan. Antoinettella ei ollut ketään ystäviä.
Turvautuako polisiin? Hän ei voinut tehdä sitäkään skandaalin pelosta.
Kuitenkin oli tästä tehtävä loppu. Hän tunsi, ettei hän ollut turvassa,
vaikkei kirjeihin vastannutkaan; että ilkiö, joka häntä vainosi, oli
sitkeä ja menisi kaikkiin äärimmäisyyksiin, kunnes huomaisi, että asia
kävisi vaaralliseksi hänelle itselleen.

Herrasmies lähetti hänelle viimein jonkinlaisen ultimatuumin, käskien
häntä tulemaan seuraavana päivänä Luxembourgin museoon. Antoinette
lähti sinne. -- Ajateltuaan ympäri päänsä oli hän tullut vakuutetuksi,
että hänen vainoojansa oli kai nähnyt hänet m:me Nathanin luona;
joku rivi eräässä hänen kirjeessään vihjailikin johonkin asiaan,
joka ei ollut voinut tapahtua muualla kuin siellä. Antoinette pyysi
nyt m:me Nathania tekemään hänelle suuren palveluksen: saattamaan
häntä vaunuillaan museon portille, ja odottamaan häntä siellä
hetkisen. Antoinette meni sisään. Sovitun taulun edessä tuli tuo
mestari-lumooja riemuiten hänen luokseen ja alkoi puhella hänelle,
kohteliasta teeskennellen. Antoinette katsoi häneen lujasti ja vaiti.
Tervehdittyään kysyi herra häneltä kujeillen, miksi hän katsoi häntä
niin. Antoinette vastasi:

-- Katselen suurta raukkaa.

Toinen ei ällistynyt niin vähästä, ja alkoi tulla tuttavallisemmaksi.
Antoinette sanoi:

-- Te uhkailitte minua skandaalilla. Nyt saatte minulta skandaalin.
Tahdotteko!

Antoinetten koko ruumis vapisi, hän puhui äänekkäästi, hän näytti
olevan valmis vetämään yleisen huomion heihin. Heitä katseltiin. Toinen
tunsi, ettei tyttö kursailisi mitään. Herra puhui nyt hiljaisemmalla
äänellä. Viimeisen kerran läimäytti Antoinette hänelle vasten silmiä:

-- Te olette raukka! ja kääntyi häneen selin.

Toinen ei tahtonut näyttää, että hänet oli nolattu, joten hän
seurasi yhä Antoinettea. Antoinette lähti museosta ulos, herrasmies
kintereillään. Hän meni suoraa päätä vaunujen luo, jotka häntä
odottivat, ja avasi yhtäkkiä niiden oven: ahdistaja seisoi naamatusten
m:me Nathanin kanssa, joka tunsi hänet ja tervehti häntä nimeltä
mainiten. Mies menetti malttinsa ja luikki tiehensä.

Antoinetten täytyi nyt kertoa asia ystävättärelleen. Sen teki hän
sangen vastenmielisesti, ja niin peitellen kuin mahdollista. Hänestä
oli tuskallista päästää outoa ihmistä entisen elämänsä salaisuuksiin ja
näyttää hänelle loukatun puhtautensa tuskat. M:me Nathan moitti häntä,
ettei hän ollut ilmoittanut hänelle asiasta aikaisemmin. Antoinette
pyyteli, ettei hän saisi puhua siitä kenellekään. Seikkailu katkesikin
siihen; eikä Antoinetten suojelijattaren tarvinnut edes sulkea
salonkinsa ovea tuolta herrasmieheltä: sillä hän varoi itse sinne
tulemasta.



Melkein samoihin aikoihin sai Antoinette vielä erään surun; se oli
aivan toista laatua.

Muuan sangen kunnioitettava, noin neljänkymmenen vuoden ikäinen
mies, jolla oli konsulin paikka Kaukaisessa Idässä ja oli tullut
muutamiksi kuukausiksi Ranskaan, kohtasi Antoinetten Nathanin luona
ja rakastui häneen. M:me Nathan, joka oli saanut päähänsä naittaa
ystävättärensä, oli valmistanut tätä kohtausta hiukan etukäteen,
Antoinetten tietämättä. Konsuli oli juutalainen hänkin. Hän ei ollut
kaunis, eikä enää nuorikaan. Hänen päänsä oli jo hiukan kalju ja
selkänsä kumarainen; mutta hänen silmänsä olivat lempeät, käytöksensä
herttainen, ja hänen sydämensä otti osaa toisten kärsimyksiin, sillä
hän oli itsekin kärsinyt. Antoinette ei ollut enää entinen, romanttinen
pikkutyttö eikä hemmoiteltu lapsi, joka haaveksi elämää jonkinlaisena
kävelynä auringonpaisteessa rakastetun kanssa; hän näki sen nyt
ankarana taisteluna, sellaisena, että se alkoi uudestaan joka aamu,
antamatta lepoa, uhaten joka hetki riistää takaisin alueen, joka
oli jo voitettu: tuuma tuumalta, pitkinä ponnistuksen vuosina; ja
Antoinette ajatteli, että olisi suloista saada nojata jonkun ystävän
käsivarteen, jakaa taakkansa hänen kanssaan, ja ummistaa hiukan
silmiään sillaikaa kuin toinen valvoi hänen turvallisuudestaan. Hän
tiesi, että moinen oli pelkkää unelmaa; mutta hänellä ei ollut vielä
voimaa luopua kokonaan siitä haaveestaan. Pohjaltaan tunsi hän hyvin,
ettei tytöllä, jolla ei ollut myötäjäisiä, ollut paljon toivomisen
varaa niissä piireissä, joissa Antoinette kävi. Vanha ranskalainen
porvaristo on kautta maailman tunnettu kylmistä hyödynlaskelmistaan
avioliittoasioissa. Juutalaiset eivät ahnastele niin alhaisella
tavalla rahaa. Heidän keskuudessaan ei ole harvinaista, että rikas
nuorimies tahtoo ja ottaa vaimokseen köyhän tytön, tai nuori tyttö,
jolla on varoja, hakee kiihkeästi puolisoa, jolla on älyä. Mutta mitä
varsinkin Ranskan katolilaiseen ja maaseudun porvaristoon tulee, niin
etsii heidän keskuudessaan melkein aina kukkaro kukkaroa. Ja mihinkäpä
nuo ihmisraukat muuhun pystyisivätkään? Heillä ei ole muuta kuin
keskinkertaisia elämänvaatimuksia: syödä, haukotella, nukkua, -- ja
säästää. Antoinette tunsi heidät. Hän oli nähnyt heidät jo lapsena.
Oli nähnyt heidät sekä rikkauden että köyhyyden silmälaseilla. Hänellä
ei ollut enää harhakäsityksiä heistä, eikä siitä, mitä hän saattoi
sieltä päin odottaa. Ja niinpä oli tuon miehen lähestyminen, joka pyysi
häntä vaimokseen, hänelle odottamattoman suloista. Vaikkei hän ensin
tuntenut voivansa häntä rakastaa, valtasi hänet vähitellen kiitollisuus
ja syvä hellyys häntä kohtaan. Hän olisi suostunut hänen kosintaansa,
ellei hänen silloin olisi täytynyt lähteä hänen mukaansa siirtokuntiin,
ja jättää siis veljensä Parisiin. Antoinetten vastaus oli kieltävä;
ja tuo ystävä, joskin hän ymmärsi hyvin hänen ylevät syynsä, ei
antanut sitä hänelle anteeksi: rakkauden itsekkyys ei suvaitse, että
siltä kielletään jokin uhri, vaikkapa se olisi hyvekin ja sellainen
ominaisuus, joka on rakastetussa kaikkein ihaninta. Konsuli karttoi
nyt Antoinetten seuraa; eikä hän kirjoittanut hänelle enää Parisista
lähdettyään, kunnes Antoinette eräänä päivänä -- viisi kuukautta
myöhemmin, -- sai häneltä tiedon, kihlauskortilla, jonka kuoreen
konsuli itse oli kirjoittanut osoitteen, että hän oli nainut toisen
naisen.

Antoinette tuli hyvin murheelliseksi. Saadessaan jälleen kirvelevän
haavan laski hän kärsimyksensä Jumalan jalkain juureen: koetti
vakuutella itselleen, että rangaistus oli syystä kohdannut häntä, koska
hän oli näet unohtanut ainoan elämäntehtävänsä, nimittäin uhrautumisen
veljensä puolesta; ja sitten omistautui hän siihen tehtäväänsä yhä
hartaammin.

Hän vetäytyi kokonaan irti maailmasta. Hän herkesi käymästä
Nathanienkin luona, jotka olivat tulleet Antoinettea kohtaan hiukan
kylmäkiskoisiksi, kun hän oli kieltäytynyt heidän tarjoamastaan
naimakaupasta: hekään eivät olleet hyväksyneet hänen syitään.
M:me Nathan, joka oli jo etukäteen päättänyt, että se avioliitto
solmittaisiin, ja että siitä tulisi hyvä, oli närkästynyt, niin
itserakas hän oli, kun aikomus Antoinetten tähden raukesi. Hän piti
Antoinetten arveluita kylläkin sangen kunnioitettavina, mutta liian
hempeätunteisina; ja sitten hän vähitellen tuli välinpitämättömäksi
tuota pikku hanhea kohtaan. Hänen tarpeensa tehdä ihmisille hyvää,
vasten tai myöten heidän suostumustaan, oli löytänyt jo uuden suojatin,
joka kulutti tätä nykyä kaiken hänen liian mielenkiintonsa ja
alttiutensa.

Olivier ei tiennyt mitään sisarensa sieluntuskista ja kamppailuista.
Hän oli sentimentaalinen ja kevytluontoinen poika, ja eli
pelkästään omissa haaveissaan. Ei voinut koskaan luottaa hänen
omaan ryhtiinsä, vaikka hänen älynsä olikin vilkas ja terävä, sydän
hellyyttä täynnä, niinkuin hänen sisarensakin. Vähän väliä teki
hän epäjohdonmukaisuudella, lannistumisella, vetelehtimisellä ja
kaikenlaisilla pikku rakastumisilla, joihin hän hukkasi aikaansa
ja voimiaan, turhiksi kaikki toisen ponnistukset. Hän pihkaantui
sieviin, koketteihin pikku tyttöihin, joita hän näki vilaukselta
tai joiden kanssa hän oli jutellut hetkisen jossakin salongissa, ja
jotka eivät välittäneet hänestä puolestaan yhtään. Hän hullaantui
tutkimaan jotain runoelmaa, tai musiikkimiestä: hän takertui sellaiseen
kuukausiksi, unohtaen kaiken muun, ja laiminlöi opintonsa. Häntä
täytyi pitää alinomaa silmällä, kuitenkin tarkoin varoen, ettei hän
sitä huomaisi, koska hän saattoi silloin loukkaantua. Jos jonkinlaisia
päähänpistoja piti peljätä aina. Hänessä hehkui tuo kuumeentapainen
liikakiihoitus, tasapainon puute ja rauhattomuuden värinä, jota usein
tapaa keuhkotaudin uhkaamissa ihmisissä. Lääkäri ei ollut salannut
sitä vaaraa Antoinettelta. Olivier, jo syntymästään sairaaloinen ja
maaseudulta Parisiin siirretty kasvi, olisi tarvinnut raitista ilmaa
ja valoa. Antoinette ei voinut niitä hänelle hankkia. Heillä ei ollut
rahaa saattaakseen lähteä Parisista loma-ajoiksi. Muun osan vuotta
vei työ kaiket viikot heidän aikansa; ja sunnuntaisin he olivat niin
väsyneet, ettei heillä ollut halua ulkosalle, paitsi mennäkseen
johonkin konserttiin.

Eräinä kesäisinä sunnuntaina teki Antoinette kuitenkin parhaansa vieden
Olivierin Parisia ympäröiviin metsiin, Chavillen tai Saint-Cloud'n
seuduille. Mutta ne metsät olivat täynnä häliseviä pareja, siellä
kaikuivat varietee-viisut, ne olivat kirjavanaan rasvaisia
paperinkappaleita: siellä ei asunut se jumalainen yksinäisyys, joka
rauhoittaa ja puhdistaa. Ja illoin oli tultava takaisin junahälinässä,
paikallisjunien tukehduttavassa tungoksessa ja inhoittavassa seurassa,
matalissa, ahtaissa ja pimeissä vaunuissa, sietäen silmissään
rivonsekaisia kohtauksia, ympärillä meteli, nauru, rallatus, huono
ilma, tupakankatku. Antoinette ja Olivier, joilla ei kummallakaan ollut
taipumusta rahvaanomaiseen elämään, tulivat niiltä huvimatkoiltaan
kotiin kyllästyneinä ja lohduttomina. Olivier pyyteli Antoinettelta,
ettei niille retkille enää lähdettäisi; eikä Antoinette voinutkaan
sitä tehdä ennenkuin vasta jonkun ajan kuluttua. Hän tahtoi kuitenkin,
että niitä matkoja oli tehtävä, vaikka ne olivat hänestä vieläkin
vastenmielisempiä kuin veljestä; mutta hän piti niitä välttämättöminä
veljensä terveydelle. Hän vaati siis joskus Olivierin lähtemään jälleen
kaupungin ympäristöön. Nämä uudet yritykset eivät onnistuneet sen
paremmin; ja Olivier oli sisarelleen hapan niiden vuoksi. Silloin
olivat he aina tukehduttavassa kaupungissa; ja kaipailivat sieltä
vankilastaan luonnon helmaan.



Oli tullut viimeinen kouluvuosi. Oli jo aikakin. Antoinette tunsi
itsensä hyvin väsyneeksi. Hän luotti siihen, että Olivier onnistuisi:
hänen veljellään olivat varsin hyvät edellytykset. Lukiossa pidettiin
häntä yhtenä parhaimpia oppilaita; ja kaikki opettajat kiittivät
yksimielisesti hänen älyään; ainoa heidän moitteensa koski jonkinlaista
henkistä kyvyttömyyttä kuriin, joka teki hänelle vaikeaksi noudattaa
minkäänlaista järjestelmää. Mutta vastuunalaisuus, joka oli Olivierin
hartioilla, vaivasikin häntä nyt siinä määrin, että häneltä väheni
sikäli kyky ja voima, mikäli päästötutkinto läheni. Suunnaton väsymys,
pelko, että hän saisi reput, ja sairaaloisesti hermostunut arkuus
lamasivat hänet jo kauan ennen kokeita. Hän vapisi jo ajatellessaankin,
että hänen täytyi julkisesti astua tutkijain eteen. Arkuus oli ollut
aina hänelle kärsimys: hän punasteli luokalla vastaamaan noustessaan;
hänen kurkkunsa tukkeusi, kun hänen täytyi avata suunsa; ensi aikoina
hän saattoi niin ja näin vastata edes nimihuudossa. Sitäpaitsi oli
hänen paljoa helpompi puhua yhtäkkiä kuin silloin, kun tiesi, että
häneltä kohta kysyttäisiin: silloin hän oli aivan sairas; hänen
päässään vilisi kaikenlaisia kuvia, miten nyt kävisi; ja kuta kauemmin
hänen täytyi odottaa, sitä tuskallisempi hänen oli olla. Saattoi sanoa,
ettei ollut kokeita, joita hän ei olisi kestänyt ainakin kaksi kertaa:
sillä aina kärsi hän jo edellisinä öinä ne kidutukset, ja menetti siinä
koko tarmonsa, joten sitä ei jäänyt hänelle todellisiin kokeihin.

Mutta nyt hän ei päässytkään noihin kamaliin suullisiin tutkinnoihin
asti, joita ajatellessaan hän öillä ui aivan kylmässä hiessä.
Kirjallisissa kokeissa, yrittäessään sommitella filosoofista ainetta,
joka olisi tavallisina aikoina saattanut innostaa hänet suorastaan
haltioihinsa, ei hän kuuden tunnin kuluessa saanut paperille kahtakaan
sivua. Ensimäiset tunnit oli hänen päänsä aivan tyhjä, hän ei ajatellut
mitään, ei mitään. Kaikki oli kuin kiviseinää, johon hän turhaan ruhjoi
päätänsä rikki. Sitten, tunti ennen kokeiden loppua, halkesi se seinä,
ja joku kirkas säde välkähti raosta. Silloin hän kirjoitti muutaman
erinomaisen rivin, mutta aine tuli niin lyhyt, ettei hän voinut päästä
läpi. Kun Antoinette näki, kuinka masennuksissa Olivier oli näiden
kokeiden jälkeen, huomasi hän, että nyt tulisivat varmasti reput, ja
hän oli yhtä masentunut kuin hänen veljensäkin; mutta hän ei ilmaissut
mielialaansa. Antoinettella oli näet kaikkein epätoivoisimmissakin
olosuhteissa aina loputon toivon voima.

Olivier reputettiin.

Hän oli kovin lannistunut. Antoinette koetti hymyillä, niinkuin asia ei
olisi ollut sen vakavampi; mutta hänen huulensa vapisivat. Hän lohdutti
veljeään, sanoi hänelle, että se oli helposti korjattava sattuma,
ja että hän läpäisisi kyllä toki tulevana vuonna, ja paremmilla
arvosanoilla. Hän ei ilmaissut Olivierille, kuinka tärkeä hänelle
itselleen olisi ollut, että Olivier olisi jo nyt onnistunut; kuinka
uupuneeksi hän tunsi itsensä sekä ruumiillisesti että sielullisesti, ja
miten levoton hän oli, ettei jaksaisi enää kestää sellaista vuotta kuin
tämä oli ollut. Mutta kuitenkin hänen täytyi jaksaa. Jos hän katoaisi
ennenkuin Olivier oli valmis mies, niin Olivierilla ei olisi mitenkään
rohkeutta taistella yksinään: hän joutuisi perikatoon.

Antoinette salasi sisäisen väsymyksensä. Ja hän ponnisti
kaksinkertaisesti. Hän kärsi itse katkeraa puutetta voidakseen hankkia
veljelleen jotain huvitusta loma-ajalla, niin että hän jälleen
kouluun mennessään saattaisi ryhtyä työhön karttuneilla voimilla ja
luottamuksella. Mutta koulun alkaessa olivat Antoinetten pikku säästöt
kulutetut; ja kaiken lisäksi menetti hän muutamia tuntejaan, joilla hän
oli parhaiten ansainnut.

Vielä vuosi lisää!... Lapsi-raukat olivat viimeiseen saakka
jännityksessä odottaessaan tätä koettelemusta. Ennen kaikkea täytyi
saada leipänsä, ja hankkia uusia tuloja. Silloin otti Antoinette
kotiopettajattaren paikan, jota hänelle tarjottiin Saksassa, Nathanien
hommasta. Siihen keinoon olisi hän ryhtynyt kaikkein viimeiseksi: mutta
tällä hetkellä ei ollut muuta neuvoa, eikä hän voinut odottaa. Hän ei
ollut ennen eronnut veljestään yhdeksi ainoaksikaan päiväksi kuuden
vuoden kuluessa; eikä hän nyt voinut ymmärtää, kuinka hän jaksaisi
enää elää, kun ei saisi nähdä eikä kuulla häntä joka päivä. Myöskin
Olivier ajatteli kauhuin tätä; mutta hän ei uskaltanut sanoa mitään:
hän itse oli syypää tähän onnettomuuteen; jos hänet olisi hyväksytty
tutkinnossa, ei Antoinetten olisi ollut pakko turvautua tähän
hätäkeinoon; Olivierin mielestä ei hänellä ollut oikeutta vastustaa
sisarensa aikeita, ottamalla lukuun vielä omaa murhettaankin: sisar
itse sai päättää asian.

He viettivät viimeiset päivänsä yhdessä, mykän surun vallassa,
aivankuin toinen heistä olisi ollut kuolemaisillaan; he vetäytyivät
kukin yksikseen, kun tuska kasvoi liian suureksi. Antoinette tähysteli
neuvoa Olivierin silmistä. Jos Olivier olisi sanonut hänelle:

-- Älä lähde! niin hän ei olisi lähtenyt, vaikka hänen täytyi lähteä.
Vielä viimeisinä tuokioina, ajurin rattailla, jotka veivät heitä
itäiselle asemalle, oli hän vähällä peruuttaa päätöksensä: hänestä
tuntui siltä, ettei hän mitenkään jaksaisi sitä toteuttaa. Jos Olivier
olisi sanonut edes yhden ainoan sanan!... Mutta hän ei sanonut. Hän
turtui tuskaansa niinkuin sisarkin. Antoinette vaati häneltä lupauksen,
että veli kirjoittaisi hänelle joka päivä, eikä salaisi häneltä
mitään, ja että hän kutsuisi Antoinetten kotiin, jos jotain vähänkin
huolestuttavaa tapahtuisi.

Antoinette lähti. Olivier palasi tuskan murtamana takaisin lukion
yhteiseen makuusaliin, sillä hän oli suostunut rupeamaan kouluunsa
puolihoitolaiseksi, ja sillaikaa vei juna yhä etemmäksi Antoinettea,
jonka sydän oli surusta pakahtua. He tuijottivat kumpikin suurin silmin
yöhön, ja tunsivat, että jokainen minutti kiidätti heitä yhä kauemmaksi
toisistaan; hiljaa huudahtelivat he toisiaan nimeltä.

Antoinette pelkäsi sitä maailmaa, johon hän oli menossa. Hän oli
paljon muuttunut viimeisinä kuutena vuotena. Hän, joka oli ennen ollut
niin rohkea, ettei arastellut mitään, hän oli nyt jo niin tottunut
hiljaiseen ja eristäytyneeseen elämään, että hän suorastaan kärsi sen
jättämisestä. Menneiden onnenpäivien naureskeleva, laverteleva ja
iloinen Antoinette oli kuollut tuon onnen keralla. Onnettomuus oli
tehnyt hänet ihmisaraksi. Varmaankin oli elämä Olivierin kanssa kahden
kesken viimein tartuttanut häneenkin veljen arkuuden. Paitsi veljensä
seurassa oli hänen yleensä vaikea puhua. Kaikki häntä kauhistutti;
pieni kyläilykin suorastaan peloitti häntä. Ja niinpä häntä nyt
hermostutti ja ahdisti kovin ajatella, että hänen täytyisi tästä
lähtien elää ulkomaalaisten seassa, puhella heidän kanssaan, olla
ikäänkuin aina näyttämöllä. Tyttöraukalla ei muuten ollut opettajan
taipumuksia enempää kuin hänen veljelläänkään: hän teki tehtävänsä
kyllä tunnollisesti, mutta hän ei uskonut siihen, eikä häntä tukenut
tietoisuus työn hyödystä. Hän oli luotu rakastamaan, eikä opettamaan.
Ja hänen rakkaudestaan ei kukaan välittänyt.

Missään sitä ei voitukaan kaivata sen vähemmän kuin tuossa uudessa
paikassa Saksassa. Grünebaumeissa, joiden lapsille hänen piti opettaa
ranskaa, ei näyttänyt olevan minkäänlaista myötätuntoa häntä kohtaan.
He olivat kopeita ja omavaltaisia, välinpitämättömiä ja epähienoja;
he maksoivat verrattain hyvin: ja siitä syystä he ajattelivat, että
ihminen, joka oli saanut heiltä rahaa, oli kai kiitollisuuden velassa
heille, ja arvelivat siis saavansa kohdella häntä, miten tahtoivat.
He kohtelivat Antoinettea aivankuin jonkinlaista piikaa, hiukan muita
parempaa; he eivät suoneet hänelle yhtään omaa vapautta. Hänellä
ei ollut edes omaa huonettakaan: hän nukkui pienessä kamarissa,
lastenhuoneen vieressä, ja väliovi pidettiin aina auki. Hän ei saanut
olla koskaan yksin. Ei kunnioitettu hänen sisäistä tarvettaan vetäytyä
silloin tällöin omiin ajatuksiinsa, tuota pyhää yksinäisyyden oikeutta,
joka on kaikilla ihmisillä. Hänen ainoa onnensa oli elää sielullisesti
veljensä seurassa, pakinoida hänen kanssaan; sitä ajatteli hän
vähäisimpinäkin vapaina hetkinä. Mutta sekin onni yritettiin häneltä
riistää. Jos hän kirjoitti sanankin, niin hänen lähellään häärittiin,
ja kyseltiin, mitä hän kirjoitti. Kun hän luki kirjettä, urkittiin,
mitä siinä oli; ja ilvehtivän tuttavallisesti tiedusteltiin, kuinka "se
pikku veli" voi. Antoinetten täytyi piiloutua saadakseen lukea rauhassa
kirjeensä. Hävettäisi kertoa, minkälaiseen hätäkeinoon hänen joskus
täytyi turvautua, ja mihin hänen piti sulkeutua voidakseen kenenkään
näkemättä lukea Olivierin kirjeitä. Jos hän jätti nuo kirjeet mihin
tahansa huoneessa, saattoi hän olla varma, että ne luettiin; ja kun
hänen käytettävänään ei, paitsi matkalaukkuaan, ollut mitään lukolla
varustettua huonekalua, oli hänen pakko pitää aina kaikki ne paperit,
joita hän ei tahtonut toisten lukevan, muassaan: alinomaa nuuskittiin
hänen kapineitaan ja sydämensä asioita, tunkeuduttiin aivankuin
murtovarkaat hänen ajatustensa salaisuuksiin. Ei siitä syystä, että
Grünebaumit olisivat niistä paljoakaan välittäneet. Mutta heidän
mielestään oli Antoinette heidän omaisuuttaan, koska he kerran hänelle
maksoivat. Muuten: he eivät tarkoittaneet siinä suinkaan mitään pahaa:
epähienous oli heissä vereen piintynyttä; he eivät nokastuneet aivan
turhista keskenäänkään.

Mikään ei ollut Antoinettelle niin sietämätöntä kuin moinen
vakoilu, sielullisen häveliäisyyden puute, joka ei antanut hänen
säilyä hetkeäkään uteliailta katseilta. Kun Antoinette asettui
hiukan ylpeän varovalle kannalle Grünebaumeja kohtaan, niin he
loukkaantuivat. Tietysti keksivät he kaikenlaisia yleviä moraalisia
syitä puolustaakseen epähienoa uteliaisuuttaan ja tuomitakseen vääräksi
Antoinetten halun päästä siitä vapaaksi: "Heidän velvollisuutensa oli,
ajattelivat he, tuntea tuon nuoren tytön sisäistä elämää, kun hän
kerran asui heidän kotonaan ja oli heidän henkilökuntaansa, ja koska
he olivat uskoneet lastensa kasvatuksen hänelle: he olivat hänestä
vastuunalaisia." -- (Näin arvelevat monet perheenemännät, puuttuessaan
palvelijainsa asioihin, henkilöt, joiden "vastuunalaisuus" ei ulotu
kuitenkaan niin pitkälle, että he säästäisivät noita onnettomia edes
vaikeimmista ponnistuksista tai ikävyydeltä, vaan rajoittuu pelkästään
siihen, että he riistävät heiltä kaiken ilon.) -- "Koska Antoinette
kieltäytyi tunnustamasta tuon omantunnonvelvoituksen oikeutusta, niin
ei hän varmaankaan, ajattelivat he edelleen, tuntenut olevansa aivan
moitteeton: kunniallisella tytöllä ei ole mitään salattavaa."

Täten joutui Antoinette alinomaisen ahdistelun uhriksi, ahdistelun,
jota vastaan hänen täytyi olla aina puolustussodassa; ja se seikka
teki hänet vieläkin umpimielisemmän ja kylmemmän näköiseksi kuin hän
luonnostaan oli.

Veikko kirjoitti hänelle joka päivä kaksitoista sivua pitkiä kirjeitä;
ja onnistuipa Antoinettenkin kirjoittaa hänelle joka päivä, ellei
muuta, niin edes pari kolme riviä. Olivier koetti olla reipas pikku
mies, eikä tahtonut näyttää suruaan. Mutta hän oli kuolla ikävään.
Hänen elämänsä oli aina mennyt niin läheisesti sisarensa seurassa,
että kun Antoinette oli häneltä nyt ryöstetty, tuntui hänestä kuin
olisi häneltä viety puoli hänen olemustaan; hän ei osannut käyttää
enää käsiään, ei jalkojaan, ei ajatustaan, hän ei osannut mennä
kävelemään, ei soittaa pianoa, ei työskennellä, ei tehdä mitään, ei
edes uneksiakaan -- paitsi sisarensa kanssa. Hän koetti painautua
kiinni kirjoihinsa ja istui niiden ääressä aamusta iltaan; mutta
hän ei saanut mitään aikaan: hänen ajatuksensa olivat muualla; hän
kärsi, hän ajatteli Antoinettea, ajatteli eilen saamaansa kirjettä;
kelloa tähystellen odotti hän tänään tulevaa kirjettä; ja kun se
tuli, vapisivat hänen sormensa ilosta, -- ja pelostakin, -- kun hän
repi kuorta auki. Koskaan ei rakkaudenkirje ole vavistanut toisen
rakastavan käsiä niin hellästi ja levottomasti kuin Olivierin. Hän
pujahti samoin kuin Antoinette piiloon noita kirjeitä lukemaan;
hän piti ne kaikki aina taskussaan; yöllä oli viimeksi saatu hänen
päänalaisensa alla, ja hän tunnusteli silloin tällöin, oliko se
siellä, loikoessaan unta saamatta kauan valveillaan, ajatellen
rakasta pikku siskoa. Kuinka etäällä hän tunsi olevansa hänestä!
Hänelle tuli suorastaan hätä, kun posti jostakin syystä viipyi ja
toi Antoinetten kirjeen hänelle vasta päivän tavallista myöhemmin.
Kaksi kokonaista päivää, kaksi yötä oli heidän välillään!... Olivier
ajatteli välimatkaa kovin suureksi, sitäkin paremmalla syyllä, kun hän
ei ollut koskaan juuri missään matkustanut. Ja hänen mielikuvituksensa
sepitteli jos jotain kummallista: "Hyvä Jumala, jos Antoinette olisi
tullut sairaaksi. Hän ennättäisi kuolla ennenkuin Olivier pääsisi
hänen luokseen... Miksi ei Antoinette ollut eilen kirjoittanut
hänelle muuta kuin pari riviä?... Jos hän oli sairas?... Aivan
varmaan hän oli sairas..." Olivier oli tuskasta pakahtua. -- Vielä
useammin pelkäsi hän kuolevansa itse, kaukana Antoinettesta, yksinään,
vieraiden ja välinpitämättömien ihmisten joukossa tässä inhoittavassa
lukiossa, surullisessa Parisissa. Kun hän sitä ajatteli, niin hän
tuli kuin sairaaksi. "Jos hän kirjoittaisi ja pyytäisi Antoinettea
tulemaan kotiin?..." -- Mutta sitten hän häpesi raukkamaisuuttaan.
Ja sitäpaitsi: heti, kun hän ryhtyi Antoinettelle kirjoittamaan, oli
hän niin onnellinen, pakinoidessaan sillä tavoin hänen kanssaan, että
hän unohti, miten kovin hän kärsi. Hän oli näkevinään Antoinetten
ilmielävänä, kuulevinaan hänen äänensä: hän kertoi sisarelleen kaikki;
koskaan ei Olivier ollut heidän yhdessä ollessaan puhunut hänelle niin
välittömästi, niin palavasti; hän antoi sisarelleen nimityksiä: "minun
uskollinen, reipas, rakas, kallis, oma pikku sisareni, jota minä niin
kovin rakastan." Ne olivat oikeita rakkaudenkirjeitä.

Ne ympäröivät Antoinettea suloisella hellyydellään; ne olivat kuin
raitis ilma hänen tukahuttavassa elämässään. Kun kirjettä ei aamulla
odotetulla ajalla tullut, oli Antoinette onneton. Sattui, että
Grünebaumit unohtivat välinpitämättömyydessään, tai, -- kuka tietää? --
ehkä typerää kiusaakin tehden joskus antaa kirjeen Antoinettelle heti,
niin että hän sai sen vasta illalla, ja kerran vasta seuraavana aamuna:
Antoinette oli kuin kuumeessa. -- Uudenvuoden päivänä tuli sisaruksille
sama päähänpisto, vaikkeivät he olleet hiiskuneet asiasta toisilleen
mitään: he lähettivät toisilleen yllätyksenä pitkän sähkösanoman,
-- (se oli melkoisen kallis) -- ja se saapui heille kummallekin
samalla tunnilla. -- Olivier pyysi yhä Antoinettelta apua työssään ja
epäilyksissään; Antoinette neuvoi häntä, tuki häntä, antoi hänelle
voimaa.

Mutta hänellä ei ollut sitä itselläänkään liikaa. Hän oli nääntyä
tuolla vieraassa maassa: siellä ei hän tuntenut ketään, eikä kukaan
siellä hänestä välittänyt; paitsi erään äskettäin kaupunkiin muuttaneen
opettajan vaimo, joka itse oli siellä vielä koditon. Tuo kunnon nainen
oli äidillinen ihminen ja sääli noita kärsiviä sisaruksia, jotka
rakastivat niin suuresti toisiaan ja joiden oli täytynyt erota, -- (hän
oli saanut udelluksi Antoinettelta joitakin tietoja hänen elämästään);
-- mutta hän oli niin tavallinen ja hälisevä luonne ja niin
täydellisesti vailla kaikkea älykästä hienotunteisuutta, -- joskin hän
oli varsin vilpitön ja hyvä, -- että Antoinetten pikku sielu vetäytyi
jälleen peljästyneenä kuoreensa. Kun hän ei voinut uskoa kenellekään
huoliaan, niin kokosi hän ne kaikki itseensä; se oli raskas taakka;
joskus tuntui, että hän oli nääntyä sen alle; mutta hän puri hammasta,
ja ponnisti edelleen. Hänen terveytensäkin oli heikontunut: hän laihtui
kovin. Veljen kirjeet saivat yhä lohduttomamman sävyn. Kerran kirjoitti
hän Antoinettelle eräänä vaikeana hetkenä:

"Tule, tule, tule kotiin!..."

Mutta tuskin oli se kirje lähetetty, niin Olivier häpesi sitä; ja hän
kirjoitti uuden, jossa hän pyysi Antoinetten repimään ensin tulleen,
eikä ajattelemaankaan sitä. Ja hän oli olevinaan iloinenkin, eikä muka
tarvinnutkaan sisartaan. Hänen arka itsetuntonsa ei kärsinyt sitä,
ettei hänen luultaisi jaksavan tulla toimeen yksinään.

Antoinette huomasi tämän kyllä; hän ymmärsi Olivierin pienimmätkin
ajatukset; mutta hän ei tiennyt, mitä tehdä. Kerran oli hän jo
matkustamaisillaan Parisiin; hän meni jo rautatieasemalle katsomaan
tarkemmin, milloin seuraava juna sinne lähtisi. Ja sitten hän ajatteli
itsekseen, että sehän oli hulluutta: se, mitä hän täällä ansaitsi,
kului Olivierin elatukseen koulussa; niin kauan kuin he suinkin
jaksoivat, täytyi heidän pysyä lujina. Antoinettella ei ollut voimaa
tehdä varmaa päätöstä: seuraavana aamuna heräsi hänen rohkeutensa
jälleen; mutta sikäli kuin hämärä ilta lähestyi, petti voima ja
hän aikoi paeta. Hänellä oli koti-ikävä, isänmaan kaipuu, -- tuon
maan, joka oli ollut häntä kohtaan niin kova, mutta jossa lepäsivät
haudassaan kaikki hänen entisen elämänsä rakkaat muistot, -- hän
kaipasi sitä kieltä, jota hänen veljensä puhui ja jolla hän puhui
Olivierille rakkauttaan.

Siihen aikaan vieraili muuan ranskalainen näyttelijäseurue tuossa
saksalaisessa pikkukaupungissa. Antoinettelle, joka kävi sangen harvoin
teatterissa, -- (hänellä ei siihen ollut aikaa eikä halua), -- tuli
tällä kertaa voittamaton kaipuu kuulla omaa kieltään, päästä sillä
tavoin ikäänkuin vähän pakenemaan Ranskaan. Tapauksen seuraukset
jo tunnetaan. [Katso: Jean-Christophen IV osa, "Kapinoitsija".]
Teatterissa ei ollut enää paikkoja; hän kohtasi nuoren säveltäjä
Jean-Christophen, jota hän ei tuntenut laisinkaan, mutta joka
hänen mielipahansa nähdessään pyysi häntä kanssaan erääseen
aitioon: Antoinette myöntyi, niin ymmällään hän oli. Kun hänet
nähtiin Christophen kanssa siellä, alkoi pikkukaupunki juoruta; ja
ne ilkeämieliset jutut tulivat myöskin Grünebaumien kuuluville,
jotka jo ennestään olivat valmiit epäilemään vaikka mitä tuosta
nuoresta ranskalaisesta tytöstä, ja olivat sitäpaitsi katkeroituneet
Christophelle eräiden seikkain vuoksi, joista on jo ennen kerrottu. Nyt
he eroittivat tylysti Antoinetten hänen toimestaan.

Antoinette, tuo puhdas ja häveliäs olento, jonka ainoana aatoksena
oli rakkaus veljeä kohtaan, olento, jossa ei ollut rumien ajatusten
tahraakaan, oli kuolla häpeästä, kun hän ymmärsi, millaisesta häntä
epäiltiin. Christophelle ei hän ollut laisinkaan katkera. Hän
tiesi, että Christophe oli yhtä viaton kuin hänkin, ja että hän oli
tahtonut tehdä hänelle hyvää, vaikka se oli kääntynyt pahaksi: hän
oli Christophelle siitä kiitollinen. Hän ei tiennyt Christophesta
mitään muuta kuin että hän oli säveltäjä, ja että häntä haukuttiin
alinomaa; mutta niin vähän kuin Antoinettella olikin kokemusta elämästä
ja ihmisistä, oli hänellä kuitenkin jo elämän surujen teroittama
luonnollinen vaisto, joka sanoi hänelle, että Jean-Christophe, tuo
hänen huonosti kasvatettu ja hullutteleva teatteritoverinsa, oli
sielultaan yhtä puhdas kuin hänkin, ja että hänessä oli miehekästä
kauneutta, jonka muistokin tuntui Antoinettesta hyvältä. Se paha, mitä
hän oli kuullut puhuttavan Christophesta, ei suinkaan hävittänyt hänen
luottamustaan Christophea kohtaan. Kun hän oli itsekin syyttä kärsinyt,
oli hän varma, että myöskin Christophe oli vain onnettomuuksien uhri,
ja kärsi niinkuin hänkin häijyjen ihmisten loukkauksista, ja oli
kärsinyt vielä kauemmin kuin hän. Ja kun Antoinettelle oli tullut
tavaksi unohtaa itsensä ja muistaa toisten vaivoja, niin hälvensi
ajatus, mitä kaikkea Christophe olikaan saanut kärsiä, hiukan hänen
omaakin suruaan. Millään ehdolla maailmassa ei hän olisi nyt koettanut
Christophea tavata, eikä olisi kirjoittanut hänelle: jokin sekä
puhtauden että ylpeyden tunne esti hänet siitä. Antoinette ajatteli
ainoastaan, ettei Christophe tiennyt, mitä pahaa hän oli tehnyt
hänelle, ja hyvyydessään hän toivoi, ettei Christophe saisikaan sitä
koskaan tietää.

Antoinette lähti takaisin Parisiin. Sattumalta pysähtyi se juna,
joka vei Antoinettea sinne, eräällä asemalla, tunnin matkan päässä
pikkukaupungista, juuri samaan aikaan kuin eräs toinen juna, jolla
Christophe tuli takaisin naapurikaupungista, oltuaan siellä yhden
päivän. Junat seisoivat muutaman minutin vieretysten, ja Antoinette
ja Christophe näkivät silloin kumpikin omasta vaunustaan toisensa
hiljaisessa yössä, mutta eivät puhuneet toisilleen mitään. Mitä
olisivat he voineet puhua muuta kuin jokapäiväisiä sanoja? Ne olisivat
loukanneet heidän keskinäisen saalinsa ja mystillisen ystävyytensä
epämääräisen tunteen pyhyyttä, tunteen, joka oli heissä herännyt
ja perustui pelkästään heidän sisäisen näkemyksensä varmuuteen.
Katsellessaan toisiaan tämän tuokion ajan, tuntematta toistensa
sieluja, näkivät he kuitenkin selvästi toisensa sellaisina, etteivät
heidän parissaan aina elävät ihmiset olleet koskaan heitä nähneet.
Kaikki on katoavaista: sanojen muisto, suudelmat, kiihkeät hyväilyt ja
syleilyt; mutta sellaisten sielujen keskinäinen kosketus, jotka ovat
löytäneet ja tunteneet toisensa muiden, hetken kestävien ja haihtuvien
muotojen joukosta, ei unohdu koskaan. Antoinette vei sen mukanaan
sydämensä salaisimmassa sopukassa, -- tuossa surujen runtelemassa
sydämessään, jonka keskellä hymyili kuitenkin hämärä valo, aivankuin
maan povesta hellästi hohtaen, kalpea ja hellä valo, sellainen, joka
väikkyy Gluckin Elyseum-Hämärässä.



Hän tuli jälleen Olivierin luokse. Olikin jo aika joutua sinne. Olivier
oli sairastunut; ja tuo hermostunut ja kiusattu pikku olento, joka oli
peljännyt, että hän sairastuisi Antoinetten poissa ollessa, kieltäytyi
nyt, -- kun hän oli tosiaan kipeä -- kirjoittamasta mitään sisarelleen,
ettei olisi tehnyt häntä levottomaksi. Mutta sielussaan hän kutsui
sisartaan hätään, rukoili häntä luokseen kuin jotain pelastavaa ihmettä.

Kun se ihme tapahtui, makasi Olivier lukion sairaalassa, kuumeen
horteessa uneksien. Olivier ei edes huudahtanut, kun näki Antoinetten
tulevan. Sillä hän oli nähnyt monen monta kertaa ennenkin Antoinetten
ilmi-elävänä edessään!... Hän nousi istumaan vuoteessaan, suu
auki, ja vapisi pelosta, ettei tämä vain taas olisi kuvittelua.
Ja kun Antoinette oli istuutunut hänen vuoteensa reunalle, kun
hän oli sulkenut Olivierin syliinsä, ja Olivier kietonut kätensä
hänen kaulaansa, ja kun Olivier tunsi huultensa koskettavan hänen
hienohipiäistä poskeaan, ja tunsi käsissään Antoinetten öisestä
matkasta kylmät kädet, kun hän viimeinkin näki, että se oli hänen
sisarensa, hänen rakkaansa, niin hän alkoi itkeä. Hän ei muuta voinut:
hän oli yhä entinen "pikku hupsu", samallainen kuin oli lapsenakin.
Hän veti Antoinettea puoleensa, ettei hän uudestaan pääsisi häneltä
lähtemään. Kuinka he molemmat olivat muuttuneet! Kuinka surkastuneilta
he näyttivät!... Mutta nyt se ei tehnyt mitään, he olivat saaneet
jälleen toisensa: kaikki muuttui taas valoisaksi, sairaala, lukio,
harmaa päivä; he pitivät toisistaan kiinni, he eivät toisiaan enää
laskisi. Ennenkuin Antoinette ehti puhua veljelleen mitään, vaati
Olivier jo häntä vannottamalla, ettei hän saisi enää lähteä pois. Sitä
ei Olivierin tarvinnut sisareltaan vaatia: ei, Antoinette ei enää
lähtisi, he olivat jo liiaksi kärsineet, ollakseen toisistaan erillään;
heidän äitinsä oli oikeassa: mikä muu tahansa oli parempi kuin ero.
Vaikka suurin kurjuus, itse kuolema, kunhan saatiin olla yhdessä.

Nyt he vuokrasivat itselleen kohta huoneet. He olisivat tahtoneet
entisen huoneistonsa, niin ruma kuin se olikin; mutta siinä olivat jo
asukkaat. Uuden asunnon ikkunat olivat pihalle päin kuin entisenkin;
mutta pihamuurin ylitse näkyi sinne pienen akaasiapuun huippu, ja
he kiintyivät heti siihen kuin johonkin maaseutulaiseen ystävään,
joka oli, niinkuin hekin, vankina keskellä kaupungin kivirykelmää.
Olivier tuli nopeasti terveeksi, tahi paremminkin pääsi sellaiseen
olotilaan, jota oli totuttu pitämään hänessä terveytenä: -- (sillä
hänen terveytensä olisi jossakin toisessa voimakkaammassa ihmisessä
näyttänyt taudilta.) -- Antoinetten ikävä aika Saksassa oli koonnut
hänelle edes vähän rahaa; ja erään saksalaisen kirjan käännöksestä,
jonka muuan kustantaja suostui ostamaan, sai hän vielä vähän lisää.
Aineellisista huolista oltiin siis joksikin aikaa turvassa; ja kaikki
näytti niin hyvältä, kunhan Olivier vain hyväksyttäisiin lukuvuoden
lopulla. -- Mutta jospa häntä ei hyväksyttäisi? Olivierille tuli
jälleen tutkintojen tuskallinen jännitys, tuskin he olivat koteutuneet
entiseen yhdessäelämisensä sulouteen. He koettivat olla puhumatta
tutkinnosta; mutta se oli turhaa: alinomaa kääntyivät ajatukset siihen.
Se huoli vainosi heitä itsepintaisesti, silloinkin, kun he koettivat
haihduttaa sitä huvittelemalla mielestään: jossakin konsertissa se
nousi esiin yhtäkkiä, keskellä kappaletta; öisin heräsivät he siihen,
että se ammotti heidän sielussaan kuin mikäkin surman kuilu. Paitsi
että Olivieria poltti halu helpoittaa sisarensa vaivoja ja korvata
viimeinkin hänelle sen, että hän oli uhrannut nuoruutensa hänen
onnensa edestä, kiusasi häntä vielä kauhu asevelvollisuutta kohtaan,
sillä siitä ei hän pääsisi, jos hän saisi reput: -- (siihen aikaan
seurasi korkeakouluun pääsystä vielä erivapautus asevelvollisuudesta.)
-- Olivierilla oli voittamaton inho tuollaista hyvien ja huonojen
ruumiillista ja henkistä toisiinsa sekautumista ja sitä älyllistä
alennustilaa kohtaan, jona hän piti kasarmielämää, syystä tai ei.
Kaikki, mitä hänessä oli ylimyksellistä ja puhdasvaistoista, kapinoi
sellaista pakkovaltaa vastaan: hänestä tuntui, että hän olisi
mieluimmin kuollut kuin alistunut siihen. Tällaista tunnetta saattaa
yhteiskuntamoraalin nimessä, joka nykyään on suorastaan jonkinlaisena
uskontona, ivailla tai soimatakin; mutta ainoastaan sokeat saattavat
kieltää, ettei sitä ihmisissä olisi: ei löydy syvempää kärsimystä
kuin tämän nykyaikaisen kommunismin törkeä loukkaus sielullista
yksinäisyyttä vastaan.

Tutkinto alkoi. Olivier tuskin voi ottaa siihen osaa: hän oli
huonovointinen, ja hän pelkäsi niin noita päiviä, jotka hänen täytyisi
kestää, joko hänet sitten hyljättäisiin tai hyväksyttäisiin, että
hän melkein toivoi tosiaan sairastuvansa. Kirjallisissa kokeissa hän
onnistui tällä kertaa melkoisen hyvin. Mutta kova aika oli odottaa,
oliko hänet tosiaan hyväksytty suullisiin kokeihin. Vallankumousten
maan ikivanhaan tapaan, sillä se maa on kuluneihin tapoihin piintynein
koko maailmassa, pidettiin tutkinto heinäkuussa, vuoden tulisimpina
päivinä: aivan kuin olisi tahdottu tahallaan tehdä nuo oppilas-raukat,
jotka olivat jo muutenkin kiusaantuneet suunnattoman pitkistä
kertausluvuista, -- niistä eivät heidän tuomarinsa tietysti osanneet
kymmenettäkään osaa, -- suorastaan hulluiksi. Kirjoitusten tulokset
ilmoitettiin heinäkuun 14-nen päivän juhlien jälkeisenä päivänä, noiden
rahvaan huvien ja yleisen ilon, kovin tuskallisen niille, jotka eivät
itse ole iloisia ja jotka tarvitsevat hiljaisuutta. Torille lähelle
taloa oli pystytetty markkinakojuja; siellä ammuttiin pilkkaan, pyssyt
ratisivat, karusellit vonkuivat ja posetiivit vinkuivat aamusta
sydänyöhön. Sellaista mieletöntä meteliä kesti viikon päivät. Sitten
myönsi tasavallan presidentti ulvojille aikaa vielä puoli viikkoa
lisää, saadakseen kansansuosiota. Se ei merkinnyt hänelle mitään: hän
ei meteliä kuullut. Mutta Olivier ja Antoinette, joiden päätä aivan
pakotti sitä kuunnellessa ja joiden täytyi pitää ikkunansa kiinni ja
tukkia korviaan ja tukehtua huoneisiinsa, koettivat turhaan päästä
kaiken maailman typerien viisunpätkien vainosta, sillä ne kaikuivat
aamusta iltaan ja kiduttivat heitä kuin puukonpistot, niin että he
suorastaan vääntelehtivät tuskasta.

Suulliset tutkinnot alkoivat melkein heti kuin kirjalliset kokeet
oli lopullisesti hyväksytty. Olivier pyysi, ettei Antoinette tulisi
kuuntelemaan. Sisar odotti ulko-ovella, -- vielä ankarammassa
jännityksessä kuin Olivier. Tietystikään ei Olivier sitten näyttänyt
tyytyväiseltä tutkintoonsa. Hän kiusasi Antoinettea hokemalla yhtä
mittaa, mitä hän oli vastannut tai mitä asiaa ei ollut muistanut.

Lopullisen ratkaisun päivä tuli. Yliopiston pihaan asetettiin
hyväksyttyjen nimiluettelo. Antoinette ei tahtonut antaa Olivierin
mennä sinne yksin. Kotoa lähtiessään he ajattelivat, vaikkeivät
toisilleen siitä puhuneet, että kun he tulevat takaisin kotiin, niin he
_sen tietävät_, ja että he silloin ehkä toivoisivat takaisin tätäkin
pelon tuokiota, jolloin he vielä edes toivoivat. Kun he näkivät
edessään Sorbonnen, niin heidän jalkansa olivat pettää. Antoinette,
joka oli yleensä niin uljas, sanoi veljelleen:

-- Kuule nyt, älä mene niin nopeasti... Olivier katseli sisareensa,
joka koetti hymyillä, ja vastasi:

-- Tahdotko, niin istutaan hetkeksi tuohon penkille?

Olivier ei olisi tahtonut mennä perille asti, mutta hetken perästä
puristi Antoinette hänen kättänsä ja virkkoi:

-- Ei se ole mitään, hyvä Olivier, mennään nyt.

He eivät löytäneet heti kohta luetteloa. He lukivat alusta loppuun
useita, eikä niissä ollut Jeanninin nimeä. Kun he sen viimein
löysivät, eivät he ensin olleet ymmärtää, ja lukivat luettelon moneen
kertaan, eivätkä jaksaneet uskoa silmiään. Kun he sitten olivat aivan
varmat, että se oli totta, että se Jeanninin oli hän, että Jeannin
oli hyväksytty, eivät he saaneet sanaa suustaan; he juoksivat minkä
ehtivät kotiin: Antoinette oli ottanut Olivieria käsivarresta, hän piti
veljeään kiinni ranteesta, Olivier nojasi häneen; he melkein juoksivat,
näkemättä mitään; mennessään bulevardin poikki olivat he jäädä hevosten
jalkoihin. He hokivat:

-- Rakas!... Rakas!...

He nousivat asuntoonsa, monta porrasta kerrallaan harpaten. Päästyään
huoneistoonsa heittäytyivät he toistensa kaulaan. Antoinette otti
veljeään kädestä ja vei hänet isän ja äidin valokuvien eteen,
jotka olivat hänen vuoteensa vieressä kamarin nurkassa, ikäänkuin
pyhimyskuvina; hän laskeusi Olivierin kanssa noiden kuvien eteen
polvilleen; ja siinä he rukoilivat ja itkivät hiljaa.

Antoinette hommasi pienet herkkupäivälliset; mutta kumpikaan eivät
he voineet palaakaan maistaa: heillä ei ollut nälkä. He viettivät
illan yhdessä, Olivier istuen sisarensa jalkain juuressa, tai hänen
sylissään, hyväilyttäen itseään kuin pikku lapsi. He eivät puhelleet
juuri mitään. He eivät jaksaneet edes olla onnellisia, niin menehtyneet
he olivat. He menivät levolle jo ennen kello yhdeksää, ja nukkuivat
sikeästi.

Seuraavana aamuna Antoinetten päätä särki hirveästi, mutta muuten oli
kuin olisi paino sydämeltä pudonnut. Veljestä tuntui siltä kuin hän
olisi viimein saanut rauhassa hengittää. Hän oli pelastettu, Antoinette
oli hänet pelastanut, oli täyttänyt tehtävänsä; eikä hän, Olivier,
ollutkaan kelvoton siihen, mitä sisar häneltä odotti!... Ensi kertaa
monien, monien vuosien päästä heittäytyivät he vähän laiskottelemaan.
He jäivät makaamaan keskipäivään asti, puhellen sängyistään keskenään,
ovi huoneiden välillä auki; he näkivät toisensa samasta kuvastimesta,
näkivät toistensa onnelliset ja väsymyksestä pöhöiset kasvot; he
naurahtelivat toisilleen, lähettivät lentomuiskuja, hervahtivat
uudestaan uneen, näkivät toisensa nukkuvan; kummankin jäsenissä oli
omituinen kankeus, he olivat aivan kuin murjotut, eivätkä jaksaneet
virkkaa toisilleen juuri muuta kuin jonkin hellän, lyhyen vastauksen.



Antoinette oli yhä säästänyt sairaustapauksien varalta ja saanut
lantti lantilta kokoon pienen summan. Hän ei sanonut veljelleen, minkä
yllätyksen hän nyt aikoi hommata hänelle noilla rahoilla. Kun Olivier
oli hyväksytty tutkinnossa, ilmoitti Antoinette seuraavana päivänä,
että he lähtevät kuukaudeksi Sveitsiin, levähtämään monien vuosien
vaivoista. Koska nyt oli varma, että Olivier saisi lukea valtion
kustannuksella kolme vuotta korkeammassa opistossa ja pääsisi sitten
virkaan, niin voivat he hiukan hullutella ja käyttää kaikki, mitä
olivat pistäneet arkun pohjalle. Olivierilta pääsi riemun huuto, kun
hän kuuli tämän uutisen. Antoinette oli vieläkin onnellisempi kuin hän,
onnellinen veljensä onnesta, -- onnellinen ajatellessaan, että hän
viimeinkin saisi nähdä luontoa, jota hän oli niin kaivannut.

Matkavarustuksissa oli paljon hommaa, mutta se oli kovin hauskaa.
Elokuu oli jo pitkällä, kun he lähtivät matkalle. He olivat aivan
tottumattomia matkustukseen. Olivier ei nukkunut yhtään edellisenä
yönä. Eikä hän voinut nukkua sitten matkalla junassakaan. Koko päivän
hän oli peljännyt, että he myöhästyisivät junalta. He olivat hätäilleet
kuumeisesti, heitä oli tuupittu sinne tänne asemalla, ja sysätty toisen
luokan vaunuun, jossa he eivät saaneet nojata edes kyynärpäätään
mihinkään voidakseen nukahtaa: -- (nukkuminenkin on niitä etuoikeuksia,
jotka ranskalaiset, tietysti ehdottoman demokraatiset, rautatieyhtiöt
koettavat riistää varattomilta matkustajilta, niin että rikkailla
matkustajilla olisi sekin ilo, että tietävät saavansa yksinään nauttia
sitä hyvää.) -- Olivier ei ummistanut hetkeksikään silmäänsä: hän
ei ollut vieläkään aivan varma, että oli oikeassa junassa, ja hän
tähysteli lakkaamatta ulos, nähdäkseen, mitä asemat olivat nimeltään.
Antoinette torkahti tuon tuostakin, ja hätkähti taas valveille; vaunun
tärähtely nytkytti hänen päätänsä. Olivier katseli häntä lampun
synkässä valossa, joka kuulsi tämän liikkuvan ruumisarkun katosta; ja
yht'äkkiä hän huomasi hämmästyksekseen, kuinka Antoinetten kasvot oli
muuttuneet. Silmien alukset olivat kuopalla; piirteiltään lapsellinen
suu oli väsyneesti raollaan; ihonväri oli kellastunut, ja poskissa
oli siellä täällä pieniä uurteita: huolten ja pettymysten surullisten
päivien leima. Antoinette näytti kovin vanhentuneelta, sairaalta. --
Ja todellakin hän oli niin väsynyt! Jos hän olisi tohtinut, olisi hän
jättänyt lähdön toistaiseksi. Mutta hän ei ollut tahtonut turmella
veljensä iloa; hän koetti vakuutella itselleen, että hänen vaivansa oli
pelkkää väsymystä, ja että hän virkistyisi luonnon helmassa. Ah, kuinka
hän pelkäsi sairastuvansa matkalla! -- Hänestä tuntui nyt siltä kuin
hänen veljensä olisi häntä katsellut; ja ponnistautuessaan hereille
horteesta, joka alinomaa painosti häntä, aukaisi hän nyt silmänsä, --
nuo alati nuoret, kirkkaat, kuultavat silmät, joita himmensi silloin
tällöin, hänen sitä ajattelemattaan, jonkinlainen tuskan varjo, aivan
kuin pilvi kulkien lammin yli. Olivier kysyi hiljaisella äänellä,
levottoman hellästi, miten hän voi: sisar puristi hänen kättänsä, ja
vakuutti, että hän voi hyvin. Yksi ainoa rakkauden sanakin virvoitti
häntä.

Muuten kiintyi Antoinetten ja hänen veljensä koko huomio nyt
luontoon matkan varrella, aamusta alkaen, joka sarasti punertavana
kelmeänvärisen tasangon takana, Dolen ja Pontarlier'n välillä; he
katselivat herääviä ketoja, maasta iloisena kohoavaa aurinkoa, --
aurinko: se oli päässyt vapauteen, niinkuin he Parisin pölyisten
katujen ja talojen ja paksujen huurujen vankilasta; -- katselivat
vielä vilussa väriseviä niittymaita, joita kietoi keveä huuru valkeana
kuin maito; ja kaikenlaista, mitä matkan varrella suinkin oli: tuolla
näkyi pikku kylän kirkontorni, vilaukselta kiiltävä veden juova,
ilmanrannalla siintävien kukkulain sininen viiva; liikuttava ja
heleä aamusoitto kuului kaukaa, jostakin kirkosta; eräällä pysäkillä
seisahtui juna, keskellä unessaan uinuvaa maaseutua; siellä lepäili
tien pengermällä nurmikolla vakava lehmälauma, -- ja kaikki tämä näytti
sisaruksista niin uudelta. He olivat kuin kuivuutta kärsineet puut,
jotka viimeinkin saavat nauttia virvoittavan sateen sulosta.

Sitten tuli aamulla se sveitsiläinen tulliasema, jossa heidän oli
muutettava junaa. Pikku asema tasangon laidassa. He olivat hiukan
huonovointisia edellisen yön epämukavuuksien jälkeen, ja värisivät
vilusta, sillä aamu oli kylmän kostea; mutta tyyni se oli, taivas
puhdas ja kirkas, nurmikoiden tuores tuoksu henkäili ympärillä,
ikäänkuin tunkeutuen sieraimiin, juosten kielellä, valuen pitkin
kaulaa, rinnan pohjiin asti, kuin mikä raitis puro; ja siinä he
nauttivat, seisoallaan pöydän ääressä, joka oli aseman edustalla
ulkona, kuumaa, virkistävää kahvia, sekoitettuna kermaisella maidolla,
lauhkealla kuin itse taivas ja tuoksuvalla kuin tuores ruoho ja kedon
kukat.

He siirtyivät nyt sveitsiläiseen junaan; sen vaunujen erikoinen muoto
huvitti heitä lapsellisesti. Mutta kuinka Antoinette oli väsynyt! Hän
ei käsittänyt, mikä häntä vaivasi. Miksi tuntui hänestä tuo kaikki
kaunis ja mielenkiintoinen, mitä hän näki ympärillään, niin vähän
huvittavalta? Eikö hän ollut uneksinut juuri tätä vuosikausia: ihania
matkoja, veli vieressään, tulevaisuuden huolista vapaana, keskellä
rakasta luontoa?... Mikä hänellä nyt oli? Hän moitti itseään, ja ihaili
pakostakin kaikkea, mitä näki, otti osaa veljensä lapselliseen iloon.

He poistuivat junasta Thunissa. Sieltä aikoivat he lähteä seuraavana
aamuna vuoristoon. Mutta yöllä hotellissa tuli Antoinettelle kova
kuume, häntä ylenannatti ja päätä särki. Olivier peljästyi kauheasti,
ja oli kovin levoton koko yön. Täytyi haettaa heti aamulla lääkäri:
-- (odottamaton ja tuntuva lisämeno heidän vähissä varoissaan.) --
Lääkäri ei huomannut vielä mitään vaarallista, mutta sanoi Antoinetten
olevan ylen rasittuneen ja loppuun kuluneen. Nyt ei voinut tulla
kysymykseenkään jatkaa heti matkaa. Tohtori kielsi Antoinettea
nousemasta sinä päivänä vuoteesta, ja hän vihjaili jo, että ehkäpä
heidän oli pakko jäädä vielä pitemmäksikin aikaa Thuniin. He olivat
siitä kovin suruissaan, -- samalla kuitenkin tyytyväisiä, että olivat
päässeet näinkin vähällä, sillä he olivat jo peljänneet vieläkin
pahempaa. Mutta tuntui kovalta, että he olivat tulleet tänne niin
kaukaa, mutta saivat nyt jäädä ikävään hotellihuoneeseen, johon aurinko
paahtoi kuin ansariin. Antoinette tahtoi, että veljen oli mentävä
kävelemään ja katselemaan luontoa. Olivier kuljeksikin vähän hotellin
lähistöllä; hän näki kauniin, vihreäviittaisen Aarin, ja kaukana
ilmanrannalla häämötti valkeana eräs toinen vuorenhuippu: hän oli
suunniltaan ilosta; mutta sitä iloa ei hän jaksanut yksin kestää. Hän
juoksi kiireesti sisarensa huoneeseen, ja kertoi hänelle järkytettynä,
mitä oli nähnyt; ja kun Antoinette ihmetteli, että hän tuli takaisin
niin nopeasti, ja vaati häntä menemään uudestaan kävelemään, niin
vastasi Olivier, aivan kuin ennen, silloin, kun hän kääntyi takaisin
kotiin matkalta Châtelet'n konserttiin:

-- Ei, ei, se on liian kaunista: minun on paha olla, kun katselen sitä
ilman sinua.

Tämä tunne ei ollut heille mitään uutta: he tiesivät, että heidän
täytyi olla kahden voidakseen olla kumpikin täysin omaa itseään. Mutta
tuntui aina niin hyvältä sitä kuulla. Ne hellät sanat virvoittivat
Antoinettea enemmän kuin mitkään lääkkeet. Hän hymyili onnellisena
ja raukeana. -- Ja kun hän nukkui yönsä hyvin, niin hän päätti,
että he, vaikkei ollutkaan aivan viisasta vielä lähteä, karkaisivat
sieltä aamulla varhain ja ilmoittamatta mitään lääkärille, sillä hän
olisi tietysti estänyt heidät matkustamasta. Puhtaan ilman ja kaiken
veljen kanssa yhdessä ihaillun kauniin ansio lienee ollut, ettei
Antoinette saanut maksaa kalliisti tätä uskaliaisuuttaan, vaan että
he saapuivat ilman uusia vastoinkäymisiä matkansa päähän, -- erääseen
vuoristokylään, joka oli Thunin järven rinteellä jonkun matkan päässä
Spiezistä.

He viettivät siellä kolme neljä viikkoa, eräässä pikku hotellissa.
Antoinettelle ei tullut enää kuumepuuskia, mutta hän ei enää koskaan
päässyt ennalleen. Hän tunsi aina päänsä raskaaksi, sietämätöntä
painoa ruumiissaan ja ainaista pahoinvointia. Olivier kyseli usein,
kuinka hän voi: hän olisi tahtonut, ettei sisko olisi ollut niin
kovin kalpea; mutta Olivier aivan kuin juopui seudun kauneudesta, ja
vaistomaisestikin hän vältti kaikkia surullisia ajatuksia; ja kun
Antoinette vakuutteli hänelle, että hän voi aivan hyvin, koetti Olivier
uskoa sen todeksi, -- vaikka hän tiesikin, ettei asia ollut niin.
Antoinette nautti syvästi veljensä suuresta onnesta, raittiista ilmasta
ja varsinkin levosta. Miten suloista oli viimeinkin levätä noitten
hirveäin vuosien jälkeen!

Olivier tahtoi usein viedä hänet mukanaan kävelyretkille; Antoinette
olisi ollut onnellinen, jos olisi saanut kuljeskella hänen kanssaan;
mutta monta kertaa, kun hän oli reippaasti yrittänyt, oli hänen pakko
pysähtyä jo parikymmentä minuttia käveltyään, lopen hengästyksissään
ja tuntien sydäntään ahdistavan. Silloin jatkoi Olivier yksinään
retkiään, -- teki nousuja vuorille; ne olivat aivan vaarattomia,
mutta Antoinette oli kuitenkin tuskassa, kunnes veli palasi kotiin.
Jos he lähtivät yhdessä pikku kävelylle: Antoinette nojasi veljensä
käsivarteen, kulki lyhyin askelin, ja he puhelivat keskenään, sillä
varsinkin Olivier oli nykyään tullut kovin puheliaaksi, hän naureskeli,
jutteli suunnitelmiaan, kertoi hullunkurisia tarinoita. Vuoritieltä,
rinteen keskiväliltä näkivät he allaan laakson ja valkeat pilvet, jotka
kuvastuivat tyyneen järveen, sekä purret, jotka liukuivat siellä kuin
vesihyönteiset lamparon pinnalla; he hengittivät sisäänsä lämpöistä
ilmaa ja nauttivat karjankellojen soitosta, jota tuuli kantoi tuon
tuostakin kaukaa, niitetyn heinän ja lämpöisen pihkan hajun mukana. Ja
he ajattelivat yhdessä menneisyyttä ja tulevaisuutta, sekä nykyhetkeä,
joka näytti heistä epätodellisemmalta ja huumaavammalta kuin kauneimmat
haaveet. Antoinetteenkin tarttui joskus hänen veljensä hyvätuulisuus:
he leikkivät hippasilla, ja heittelivät ruohoa toistensa silmille. Ja
eräänä päivänä kuuli Olivier Antoinetten jo nauravan, nauravan niinkuin
ennen muinoin, kun he olivat lapsia, hyvää ja huimaa pikku tytön
naurua, huoletonta ja läpikuultavaa kuin puro; sitä naurua ei Olivier
ollut kuullut moniin pitkiin vuosiin.

Mutta yleensä ei Olivier jaksanut vastustaa haluaan lähteä
pitemmillekin retkille. Hän kärsi sitten perästä hiukan tunnonvaivoja;
ja myöhemmin elämässään soimasi hän itseään, ettei hän ollut aikoinaan
osannut pitää paremmin vaaria ajastaan ja jutella rakkaan sisarensa
kanssa, kun sai. Hotellissakin jätti hän nykyään Antoinetten yksin.
Siellä asui pikku piiri nuoria miehiä ja tyttöjä; heidän seurastaan
olivat Olivier ja Antoinette ensin pysyneet erillään. Sitten oli
Olivier arasti liittynyt heidän joukkoonsa, sillä seura veti häntä
puoleensa. Hän oli kouluaikanaan vieroittunut kaikista ystävistä;
hänellä ei ollut, paitsi sisartaan, muita tuttuja kuin karkeat
lukiotoverit ja heidän rakastajattarensa, joita hän inhosi. Hänestä
tuntui nyt hyvältä seurustella sellaisten ikäistensä poikain ja
tyttöjen kanssa, jotka olivat hienosti kasvatettuja, ystävällisiä ja
iloisia. Vaikka hän oli hyvin ihmisarka, oli hän naiivin utelias; ja
naisten tuikkavat ja veikeilevät silmät suorastaan hypnotisoivat aina
hänen tunteellista ja puhtaalla tavalla aistillista sydäntään. Vaikka
hän olikin arka, saattoi hän olla hyvin miellyttävä. Hänen puhdas
kaipuunsa rakastaa ja saada rakkautta loi hänen olentoonsa eräänlaisen
nuorekkaan viehätyksen, jota hän ei suinkaan teeskennellyt, ja teki
hänen pakinansa, eleensä ja käytöksensä niin hienotuntoisiksi, että
hänen kömpelyytensäkin vain lisäsi tuota lumovoimaa. Hänellä oli kyky
miellyttää ihmisiä. Joskin hänen järkensä oli tullut yksinäisyydessä
sangen irooniseksi ja näytti hänelle ihmisten koko mataluuden ja kaikki
heidän vikansa, niin että hän usein vihasi heitä, -- kun hän joutui
heidän seuraansa, ei hän huomannut heistä enää muuta kuin silmät, ja
niistä puhui kuitenkin aina ihminen, joka oli kerran kuoleva, olento,
jolla ei ollut kuin yksi ainoa elämä, niinkuin hänelläkin, ja joka
oli pian sen kadottava kuten hänkin: silloin tunsi hän tuota olentoa
kohtaan suunnatonta hellyyttä; sinä ilmoissa ikänä ei hän olisi
silloin voinut tehdä hänelle mitään pahaa; tahtoipa hän tai ei, hänen
täytyi olla hänelle hyvä. Hän oli heikko: ja sellaisena hän oli luotu
miellyttämään "maailmaa", joka antaa anteeksi kaikki paheet, jopa
kaikki hyveetkin, -- paitsi yhtä ja ainoaa: voimaa, sitä, josta kaikki
nuo muutkin johtuvat.

Antoinette ei sekaantunut näiden ikäistensä seuraan. Hänen huono
terveytensä, väsymyksensä, sielullinen masennuksensa, johon ei ollut
mitään näkyvää syytä, veivät häneltä aivan kaikki voimat. Pitkinä
huolten ja epätoivoisen työn vuosina olivat hänen ruumiinsa ja
sielunsa kuluneet, ja nyt olivat hänen ja veljen osat vaihtuneet: nyt
tunsi Antoinette olevansa kaukana maailmasta, kaukana kaikesta, niin
kaukana!... Hän ei voinut enää palata sinne takaisin: kaikki muiden
jutut, hälinä, nauru, heidän pikku touhunsa ikävystyttivät, väsyttivät,
melkeinpä loukkasivatkin häntä. Hän kärsi siitä, että oli sellainen:
hän olisi tahtonut olla samanlainen kuin olivat nuo toisetkin nuoret
tytöt, harrastaa ja ihailla kaikkea, mitä hekin, nauraa sille, mikä
heitä nauratti... Hän ei voinut enää!... Hänen sydäntänsä kouristi,
hänestä tuntui joskus siltä kuin hän olisi ollut kuollut. Illoin hän
sulkeutui huoneeseensa; ja usein ei hän sytyttänyt edes lamppuakaan;
hän istui pimeässä, sillaikaa kuin Olivier huvitteli alakerrassa,
hotellin salissa, pikiintyen romanttisesti milloin mihinkin nuoreen
tyttöön, kuin tavallisesti, ja ollen siitä onnellinen. Antoinette
ei päässyt kamarissaan turrasta tilastaan ennenkuin kuuli Olivierin
tulevan heidän yhteiseen asuntoonsa, nauraen ja laverrellen yhä
ystävättäriensä kanssa, jättäen heille loppumattomia hyviäöitä heidän
oviensa edessä, voimatta oikein vieläkään erota heistä. Silloin
Antoinette hymyili itsekseen pimeässä, ja nousi sytyttämään sähkövaloa.
Veljen nauru virkisti hänet hereille.

Syksy lähestyi. Aurinko menetti loistonsa. Luonto lakastui. Lokakuun
usvien ja vaaleain pilvien alla himmenivät värit; lunta ilmestyi
vuorten ylärinteille, ja sumu laskeutui laaksoihin. Matkailijat
lähtivät pois, ensin yksitellen, sitten joukoittain. Ja surullista
oli nähdä ystävien poistuvan; surullista outojenkin ihmisten; mutta
surullisinta, että kesä, tyyni ja onnellinen aika, kuin keidas
elämässä, oli kadonnut. He tekivät yhdessä viimeisen kävelyretken,
pilvisenä syyspäivänä, metsikköön, vuoren rinteelle. He eivät puhuneet
keskenään, he uneksivat, kumpikin itsekseen, olivat hieman alakuloisia,
painautuivat väristen toistensa kylkeen, tiukasti vaippoihinsa
kietoutuneina, kaulukset pystyssä; heidän sormensa puristivat toisen
sormia. Kosteat metsät vaikenivat, puiden oksista tippuivat hiljaa
kyyneleiset pisarat. Metsän syvyydestä kuului yksinäisen linnun
valittava ja haikea ääni, joka ikäänkuin ennusti talvea. Karjankello
helähteli kirkkaan kylmästi usvassa, kaukaa, melkein sammuvin äänin;
kaiku vastasi ikäänkuin syvältä heidän omasta rinnastaan...

He lähtivät takaisin Parisiin. He olivat molemmat surullisia.
Antoinetten terveys ei ollut parantunut.



Nyt täytyi pitää huolta Olivierin vaatetuksesta, kun hän siirtyi
opistoon asumaan. Antoinette kulutti siihen viimeisetkin säästönsä;
jopa möi hän salaa muutamia koruesineitäänkin. Mitäpä väliä sillä?
Antaisihan Olivier hänelle aikoinaan takaisin. -- Ja sitäpaitsi
tarvitsi Antoinette mielestään nyt niin vähän, kun Olivier lähti kotoa
pois!... Antoinette koetti olla ajattelematta, millaista hänen elämänsä
sitten olisi, kun Olivier ei enää olisi hänen luonaan; hän ompeli
Olivierille vaatteita, antautuen siihen työhön kaikella kuvaamattomalla
hellyydellään veljeään kohtaan, ja ikäänkuin aavistellen samalla, että
tämä oli viimeinen hyvä, mitä hän teki hänen puolestaan.

Viimeisinä päivinä, mitä he enää saivat olla yhdessä, eivät he
luopuneet hetkeksikään toisistaan; he pelkäsivät, etteivät he vain
kuluttaisi näitä lyhyitä tuokioita hukkaan. Viimeisenä iltana
istuivat he hyvin myöhään takan ääressä, Antoinette heidän ainoassa
nojatuolissaan, Olivier hänen jalkainsa juuressa jakkaralla, antaen
hyväillä itseään, niinkuin hänen, suuren hemmoitellun lapsen, tapana
oli. Olivier oli huolissaan -- tahi ainakin utelias -- minkälaiseksi
hänen uusi elämänsä nyt muodostuisi. Antoinette ei saanut mielestään,
että nyt oli heidän läheinen keskinäinen elämänsä loppunut, ja häntä
kauhisti, kuinka hänen nyt kävisi. Aivankuin haluten tehdä Antoinetten
surun vieläkin kirvelevämmäksi, oli Olivier sisartaan kohtaan tänä
viimeisenä iltana hellempi kuin koskaan ennen; hän veikisteli
sisarelleen, viattomalla tavalla ja vaistonsa vaatimuksesta, niinkuin
ainakin ihmiset erotessaan haluavat näyttää toiselle kaiken, mikä
heissä on parhainta ja lumoavinta. Olivier istahti pianon ääreen ja
soitti Antoinettelle kauan aikaa Mozartin ja Gluckin kappaleita, joista
he pitivät enimmän; sellaisia haikean onnen ja kuulaan surun unelmia,
joihin niin moni kohta heidän elämästään oli liittynyt.

Kun eronhetki tuli, saattoi Antoinette Olivierin opiston ovelle. Hän
tuli takaisin kotiin. Nyt hän oli yksinään; yksinään jälleen. Mutta se
ei ollut samaa yksinäisyyttä kuin Saksan matkalla; se ei ollut eroa,
jonka hän saattaisi lopettaa itse, kun ei jaksaisi sitä enää kestää.
Tällä kertaa oli hän jäänyt lopullisesti yksin: lähtijä oli tällä
kertaa Olivier, ja hän oli lähtenyt pitkäksi aikaa, koko elämänsä
iäksi. Kuitenkin oli Antoinette niin äidillinen, ettei hän ensin
ajatellut niin paljon itseään kuin veljeään; hän oli huolissaan, kuinka
Olivier koteutuisi opistoon; olihan veljen elämä siellä niin erilaista
kuin ennen; kuinka jaksaisi hän kärsiä toverien kolttosia, ja muita
vastuksia, jotka saattavat olla pieniä, mutta kasvavat suhteettoman
merkitseviksi sellaisen ihmisen aivoissa, joka on ennen ollut yksinään
ja tottunut elämään mielensä mukaan. Tämä Antoinetten huoli oli ainakin
siitä hyvä, että se esti häntä hiukan muistamasta yksinäisyyttään.
Antoinette ajatteli jo, että seuraavana päivänä hän saisi tavata
Olivieria opiston vastaanottohuoneessa ja jutella hänen kanssaan puolen
tunnin ajan. Hän saapui opistolle jo neljännestuntia aikaisemmin.
Olivier oli hänelle ylen kiltti, mutta touhuissaan ja huvitettu
kaikesta uudesta, mitä oli nähnyt. Sitten tuli Antoinette joka päivä,
hellin ja levottomin mielin, tapaamaan veljeään; mutta hän huomasi,
että heidän kohtaamishetkiensä arvo muuttui joka kerta veljelle
pienemmäksi kuin hänelle. Antoinettelle oli veljen tapaaminen nykyään
koko hänen elämänsä. Olivier rakasti kyllä hellästi Antoinettea, siitä
ei epäilystäkään; mutta eihän häneltä voinut vaatia, että hän olisi
ajatellut pelkästään sisartaan, niinkuin sisar häntä. Pari kertaa hän
tuli liian myöhäänkin vastaanottohuoneeseen, ja kerran, kun Antoinette
kysyi, oliko hänellä opistossa ikävä, vastasi Olivier, ettei ollut.
Se viilsi kuin puukko Antoinetten sydäntä. -- Hän soimasi itseään,
hän oli muka itsekäs ja typerä; hän tiesi hyvin, että oli mahdotonta
ajatellakin, ettei Olivier olisi voinut irtaantua hänestä, eikä hän
Olivierista; sehän olisi ollut suorastaan pahaa ja luonnotonta; eikö
hänellä, Antoinettella, ollut mitään muuta harrastusta elämässä? Niin,
Antoinette tiesi sen hyvin, mutta mitä auttoi sen tietäminen? Hän ei
voinut mitään sille, että hän oli uhrannut kymmenen vuotta elämästään
tuohon yhteen ja ainoaan asiaan: veljensä puolesta. Nyt, kun häneltä
oli tämä ainoa elämän syy riistetty, ei hänellä ollut enää mitään.

Antoinette koetti ryhtyä uljaasti tavallisiin askareisiinsa, koetti
lukea rakkaimpia kirjojaan, soitella... Hyvä Jumala, kuinka Shakespeare
ja Beethoven olivat tyhjiä ilman veikkoa... -- Kyllä, kyllähän ne
kirjat olivat kauniita... Mutta Olivier ei enää ollut luona. Mitä
toimittaa kaikki kaunis, ellei sitä saa katsella rakastetun olennon
silmillä? Mitä tekee kauneudella, mitä tekee ilollakaan, ellei siitä
nauti _toisen_ sydämellä?

Jos Antoinette olisi ollut vahvempi, olisi hän koettanut rakentaa koko
elämänsä uudestaan, luoda itselleen uuden päämäärän. Mutta hän oli
kulunut loppuun. Nyt, kun mikään ei pakottanut häntä pysymään lujana,
kaikin mokomin lujana, murtui se voima, jolla hän oli itseään toimeen
pakottanut: hän luhistui lamaan. Tauti, joka oli jo toista vuotta
pyrkinyt hänessä purkautumaan ja jonka hänen tarmonsa oli kukistanut,
sai täyden vallan.

Hän istui illat yksin kotonaan, sammuneen takan ääressä, ja tuska
kalvoi rintaa; hän ei jaksanut panna uuniin uudestaan tulta, hänellä
ei ollut voimaa mennä edes levolle; hän istui siinä sydänyöhön asti,
kyyryssä, uneksien ja väristen vilusta. Hän muisteli elämäänsä
lapsuuden päivistä alkaen, eli rakkaiden vanhempi-vainajainsa seurassa,
ajatteli pettyneitä toiveitaan; ja hänelle tuli kauhea suru, että
hän oli menettänyt nuoruutensa, ilman rakkautta, ilman rakkauden
toivoakaan; sanaton tuska, hämärä, käsittämätön... Lapsen nauru kajahti
kadulta, epävakava lapsen tepsutus alakerrasta. Ne pikku jalat polkivat
aivan hänen sydäntään... Epäilykset, pahat ajatukset kiusasivat häntä:
tämän itsekkään ja nautinnonhimoisen kaupungin henki pyrki tarttumaan
hänen heikontuneeseen sieluunsa. -- Hän tunsi jollakin tavoin katuvansa
elämäänsä, mutta masensi sen ajatuksen; hän häpesi joitakin salaisia
halujaan, sillä hän piti niitä rikollisina; hän ei ymmärtänyt, mikä
hänelle tuotti tällaisia kärsimyksiä: hän syytti synnynnäisiä pahoja
taipumuksiaan. Tuo pikku Ofelia-parka, jota salainen tauti kalvoi,
tunsi kauhukseen olemuksensa syvyydestä nousevan jonkin samean ja
väkivaltaisen huurun: sellaisia piilee jokaisen ihmisen olemuksen
pohjalla. Antoinette ei tehnyt työtä enää. Hän luopui enimmistä
tunneistaan; ja hän, joka oli ollut niin aamunvirkku, loikoi nyt
vuoteessa usein iltapuoleen asti; hänellä ei ollut enää muuta syytä
nousta vuoteesta kuin mennäkseen jälleen levolle; hän söi tuskin palan,
tai ei syönyt ollenkaan mitään. Ainoastaan niinä päivinä, jolloin
veljellä oli lomaa, -- torstaisin iltapuoli ja sunnuntaisin aamupäivä,
-- pakotti hän itseään ja koetti olla hänen seurassaan sellainen kuin
hän oli ollut ennenkin.

Olivier ei huomannut mitään. Häntä huvitti liiaksi hänen uusi elämänsä,
tai se vei hänen ajatuksensa niin, ettei hän tullut tarkanneeksi
sisartaan. Hänellä oli se nuoruuden murrosaika, jolloin on vaikea
antautua alttiiksi toisen suruille, ja jolloin ainakin näyttää
välinpitämättömältä asioille, jotka vielä äskettäin liikuttivat
mieltä, ja liikuttavat myöhemminkin. Tuntuu kuin iäkkäämpien ihmisten
luonnosta ja elämästä saama vaikutus olisi joskus tuoreempi ja ilo
yksinkertaisempi kuin nuorten, jotka ovat vasta kaksikymmentä vuottaan
täyttäneet. Kun sellaista nähdään, niin väitetään, etteivät nuo nuoret
olekaan nuoria sydämeltään, vaan ovat veltostuneita. Se on tavallisesti
erehdys. He eivät ole veltostuneita, vaikka näyttävät tunteettomilta.
Selitys on siinä, että kaikki elämänvoimat, kunnianhimo, kaipuu
ja aina samat ajatukset ovat vallanneet koko heidän sielunsa. Kun
ruumis on kulunut, ja kun elämältä ei enää ole mitään odottamista,
niin saa puolueeton mielenkiinto jälleen oikeutensa; ja lapsellisten
kyynelten lähteet aukeavat uudestaan. Olivierilla oli nyt tuhansia
muita miettimisiä, ja niistä tärkein eräs hassu pikku rakastuminen, --
(moisia tapauksia riitti hänelle alinomaa) -- jotka anastivat hänen
ajatuksensa niin, että hän oli kaikelle muulle sokea ja välinpitämätön.
Antoinette ei ymmärtänyt laisinkaan, miten hänen veljensä laita
oikeastaan oli; hän huomasi ainoastaan, että Olivier vetäytyi hänestä
irralleen. Se ei ollut aivan kokonaan Olivierin vika. Joskus hän
nautti Antoinetten luo lähtiessään mielessään siitä, että saisi nähdä
hänet ja puhella hänen kanssaan. Hän tuli sisään. Heti paikalla hän
kylmeni. Antoinette takertui sellaisen kuumeisen levottomuuden voimalla
Olivieriin ja ahmi hänen sanojaan niin, että se alkoi Olivieria kohta
vaivata; -- moinen suhteeton hellyys ja hermostunut rakkaus veivät
häneltä jo alussa halun avata sydäntään. Olivierin olisi täytynyt
ymmärtää, ettei Antoinetten sieluntila ollut normaali. Tavallisesti
ylen hienotunteinen Antoinette oli nykyään muuttunut täydellisesti.
Mutta sitä ei Olivier jaksanut ajatella. Sisarensa kysymyksiin vastasi
Olivier parilla sanalla, lyhyesti ja kuivasti. Ja hän jäykistyi ja
oli yhä enemmän vaiti, kuta hartaammin Antoinette koetti saada häntä
avomieliseksi, tai hän loukkasi sisartaan töykeillä vastauksilla.
Silloin mykistyi sisarkin, kovin alakuloisin mielin. Niin meni heidän
aikansa, aivan hukkaan. -- Tuskin oli Olivier päässyt kadulle, niin hän
opistoon kulkiessaan katui käytöstään ja oli siitä tuskissaan, öisinkin
häntä kiusasi, miten paha hän oli siskolle ollut. Joskus hän kirjoitti
opistoon päästyään sisarelleen kirjeenkin, joka oli pelkkää hellyyttä
ja alttiutta. -- Mutta kun hän seuraavana aamuna sen luki, repi hän
sen. Eikä Antoinette saanut mitään tietää hänen tunteistaan. Hän luuli,
ettei Olivier rakastanut häntä enää.



Antoinette sai vielä, -- ellei juuri viimeistä elämänsä iloa, iloa sen
koko täydellisessä merkityksessä, -- niin ainakin viimeisen nuorekkaan
tunteen värähdyksen sydämeensä; ja siihen tunteeseen hänen sydämensä,
jossa oli herännyt epätoivoinen rakkauden ja onnen kaipuu, elämän
kaipuu, takertui kaikella voimallaan. Tuon tunteen perusteet olivat
muuten aivan mahdottomat ja vastaisia Antoinetten tyynelle luonteelle!
Moisen syttyminen vaati sellaista erikoista häiriötilaa, johon hänen
sielunsa nykyään oli joutunut: sitä luonnotonta kiihtymystä ja
turtumusta, jonka jälkeen tauti ilmestyy.

Hän oli mennyt veljensä kanssa Châtelet'n konserttiin. Olivier
oli äskettäin saanut musiikinarvostelijan toimen eräässä pienessä
aikakauslehdessä, ja siksi olivat heidän paikkansa hiukan entistä
paremmat; mutta yleisö, jonka keskelle he joutuivat, oli nyt sitäkin
vastenmielisempää. He istuivat alaslaskettavilla tuoleilla, lähellä
näyttämöä. Sinä iltana esiintyi Christophe Krafft. He eivät kumpikaan
tunteneet tätä saksalaista säveltäjää. Kun Antoinette näki hänen
ilmestyvän lavalle, niin pakkausi veri hänen sydämeensä. Vaikka
hänen väsyneet silmänsä näkivät hänet ainoastaan ikäänkuin sumun
läpi, ei hän voinut epäilläkään, kuka hän oli: tuntematon ystävä
kovien Saksan päivien ajoilta. Antoinette ei ollut koskaan puhunut
hänestä veljelleen; niin ja näin oli hän saattanut puhua hänestä
edes itselleenkään: sen tapahtuman jälkeen olivat elämän huolet
vieneet kaikki hänen ajatuksensa. Ja sitäpaitsi oli hän järkevä
pikku ranskatar, eikä voinut hyväksyä mitään hämärää tunnetta, jonka
syytä hän ei käsittänyt ja jolla ei ollut mitään tulevaisuuden
mahdollisuuksia. Antoinetten olemuksen syvyyksissä piili kokonainen
maailma outoa sielunelämää, siellä nukkui sellaisia vaistoja, joita hän
olisi hävennyt nähdä: hän tiesi, että ne olivat hänessä jossakin; mutta
hän käänsi kasvonsa poispäin niistä, ikäänkuin uskonnollisesti kammoen
tuota salaperäistä Olentoa, joka vetäytyy järkeä piiloon.

Kun hänen mielensä selveni hiukan sekaannuksestaan ja rauhoittui,
pyysi hän veljeltään lorgnettia, katsoakseen Christophea; hän näki
hänet sivusta päin, orkesterin johtajan pulpetin edessä, ja huomasi
hänen entisen, väkivaltaisen kiivaan ja keskittyneen ilmeensä. Hänellä
oli kulunut, sangen huonosti käypä puku. -- Antoinette seurasi sitten
syrjästä tämän surullisen konsertin kaikkia odottamattomia tapahtumia,
vaiti ja tyrmistyneenä; surullisen: sillä Christophe törmäsi kohta
yleisön selvää ja salaamatonta epäsuopeutta vastaan, yleisön, joka
ei siihen aikaan ollut liioin suopea saksalaisia taiteilijoita
kohtaan ja jota Christophen musiikki suorastaan kyllästytti. [Katso:
Jean-Christophe Parisissa, Markkinatori.] Kun hän oli esittänyt
sinfonian, joka tuntui yleisöstä liian pitkältä, ja ilmestyi uudestaan
lavalle soittamaan muutamia pianokappaleita, niin otettiin hänet
vastaan pilkallisin huudahduksin, sellaisin, että saattoi helposti
huomata, ettei laisinkaan iloittu hänen näkemisestään. Christophe alkoi
kuitenkin soittaa, ja yleisö tyytyi ikävystyneenä kärsimään häntä;
mutta pari ylimmäisellä parvella istuvaa kuuntelijaa vaihtoi keskenään
hävyttömiä huomautuksia, ja teki sen niin kovalla äänellä, että ne
herättivät iloa koko katsomossa. Silloin Christophe keskeytti; hän teki
tapansa mukaan kunnottoman lapsen kepposen, soittaen yhdellä sormella
laulua: _Malbrough meni sotaan nyt_, nousi sitten pianon äärestä ja
huudahti yleisölle vasten naamaa:

-- Tätä te tarvitsette!

Yleisö ei ensin oikein käsittänyt, mitä mies tarkoitti, mutta sitten
se alkoi huutaa. Syntyi kuvaamaton rähinä ja meteli. Vihellettiin,
huudettiin:

-- Pyytäköön anteeksi! Hänen täytyy tulla pyytämään anteeksi!

Vihasta punottavat ihmiset koettivat kiihdyttää itseään, vakuuttaa
itselleen, että he olivat muka todella loukkautuneita; ja ehkäpä he
osaltaan niin olivatkin; mutta varsinkin olivat he hurmautuneita, kun
saivat nyt tilaisuuden meluta ja purkaa sisäistä vimmaansa, aivankuin
koulupojat istuttuaan kaksi tuntia yhtämittaa hiljaa. Antoinette ei
jaksanut hievahtaa paikaltaan; hän oli kuin kivettynyt; hänen sormensa
koukistuivat ja repivät huomaamatta rikki toista hansikasta; kohta
sinfonian ensi säveleestä tunsi hänen aavistuksensa selvästi, miten
tässä kävisi, hänen vaistonsa ilmaisi, että yleisö oli vihamielinen,
hän tunsi sen vihamielisyyden kasvavan, hän näki Christophen
sieluntilan, hän oli varma, ettei tämä menisi räjähtämättä loppuun
asti; hän odotti sitä räjähdystä yhä lisääntyvässä ahdistuksessa; hänen
jännityksensä kasvoi, ikäänkuin hänen olisi pitänyt sitä estää; ja kun
se tuli, oli se niin tarkoin sellainen kuin hän oli aavistanutkin, että
se lamasi hänet kohtalon painolla, kohtalon, jolle oli mahdoton voida
mitään. Ja kun hän siinä tähysteli koko ajan Christopheen, joka katseli
hänelle ulvovaa yleisöä hävyttömästi päin naamaa, niin osuivat heidän
katseensa yhteen. Vilaukselta Christophen ajatus ehkä tunsi hänet;
mutta hetken myrsky kiidätti häntä niin, ettei hän ennättänyt ajatella,
kuka tuo nainen oli: (Christophe ei ollutkaan pitkiin aikoihin enää
häntä ajatellut). Sitten hän katosi, vihellysten saattamana.

Antoinette olisi tahtonut huutaa, puhua, tehdä jotakin, mutta aivan
kuin painajainen esti, tukehutti häntä. Tuntui helpotukselta, kun
hän kuuli vierestään veljensä ääntä, uljaan pikku veikon, joka oli
samanlaisessa hädässä kuin sisarkin ja yhtä vihainen kuin hän, vaikkei
aavistanutkaan Antoinetten tunteita. Olivier oli syvästi musikaalinen,
hänellä oli niin vahva oma maku, ettei mikään voinut riistää sitä
häneltä: jos hän piti jostakin, piti hän siitä vaikka vasten koko
maailman mieltä. Heti sinfonian ensi tahdeista oli hän aavistanut
jotain suurta, jotain sellaista, mitä hän ei ollut nähnyt koskaan ennen
elämässään. Hän supisi itsekseen, intohimoisen kiihkeästi:

-- Kuinka se on kaunista! Kuinka kaunista! Ja silloin painautui
hänen sisarensa vaistomaisesti häntä vasten, hänelle kiitollisena.
Sinfonian loputtua läiskytti Olivier vimmatusti käsiään, pannakseen
vastalauseensa yleisön ivalliselle välinpitämättömyydelle. Kun suuri
romahdus tuli, joutui hän suunniltaan: hän nousi pystyyn, hän huusi,
että Christophen kappale oli hyvä, hän vaati viheltäjiä olemaan hiljaa,
hän olisi ryhtynyt vaikka tappelemaan: tuskin saattoi tuntea enää
tuota arkaa poikaa. Mutta hänen äänensä sekaantui yleisessä metelissä
kuulumattomiin; hän antoi haukkua itseään karkeasti: häntä sanottiin
piimäsuuksi, ja käskettiin menemään lapsenkamariin. Antoinette,
joka tiesi, että vastaan ponnisteleminen oli turhaa, veti Olivieria
käsivarresta ja sanoi:

-- Ole hiljaa, ole nyt hiljaa!

Olivier asettui jälleen istumaan, suorastaan toivottomana; hän voihki
itsekseen:

-- Se on hävytöntä, hävytöntä! Nuo raukat!...

Antoinette ei virkkanut mitään, hän kärsi hiljaa; Olivier luuli, ettei
tämä musiikki pystynyt häneen, ja hän sanoi:

-- Antoinette, mutta etkö sinä nyt huomaa, että tämä on kaunista, etkös?

Antoinette nyökkäsi myöntävästi päätänsä. Hän istui aivan jäykistyneenä
paikallaan, ei voinut herätä sekavasta tilastaan. Mutta kun orkesteri
oli virittämäisillään erään toisen kappaleen, niin nousi hän yht'äkkiä,
ja huudahti veljelleen, kiihkeästi puhaltaen ja aivankuin vihalla:

-- Tule pois, minä en siedä enää näitä ihmisiä!

He lähtivät kiireesti salista. Kadulla, kun he kulkivat käsi toistensa
kainalossa, puhui Olivier innostuksissaan. Antoinette oli vaiti.



Sinä iltana, ja seuraavina päivinä oli Antoinetten vallannut, hänen
ollessaan aivan yksinään kotona, jokin sellainen omituinen tunne, ettei
hän voinut katsella sitä suoraan silmiin, vaikka se eli itsepintaisesti
kaikissa hänen ajatuksissaan, ja tuntui ikäänkuin kumeana veren
syöksynä hänen ohimoissaan, joita pakotti yhtä mittaa.

Joku aika senjälkeen toi Olivier hänelle sarjan Christophen _Liedejä_;
hän oli löytänyt sen erään kustantajan kaupasta. Antoinette avasi
vihkon miten vain sattui. Ensimäisellä sivulla, johon hänen silmänsä
osuivat, näki hän erään kappaleen otsikon alla seuraavan omistuksen:

_Pikku-raukalle, joka kärsi syyttömästi tähteni_, ja sen alle oli
merkitty muuan päivämäärä.

Antoinette muisti tarkoin tuon päivän. -- Hän meni heti niin sekaisin,
ettei voinut enää vihkoa katsella. Hän jätti sen käsistään, pyysi
veljeään soittamaan ja sulkeutui kiireesti omaan huoneeseensa. Olivier
antautui koko sielullaan nauttimaan näistä uusista sävellyksistä,
huomaamatta siskonsa mielenliikutusta. Antoinette istui viereisessä
kamarissa, ja koetti hillitä sydämensä jyskytystä. Yhtäkkiä hän nousi
ja etsi jostakin laatikostaan pienen vihkon, johon oli merkitty
hänen entisiä menojaan, katsoakseen siitä, milloin hän oli lähtenyt
Saksasta, sekä tuota mystillistä päiväystä. Hän tiesi sen jo ennestään:
niin juuri, aivan sinä samana iltana oli se näytäntö, jossa hän
oli ollut Christophen kanssa. Hän heittäytyi vuoteellensa, sulki
silmänsä ja loikoi siinä punastellen, pusertaen käsiään rintaansa
vasten, ja kuunnellen noita rakkaita säveleitä. Hänen sydämensä uhkui
kiitollisuutta... Ah, miksi hänen päätänsä pakotti niin?

Kun Olivier huomasi, ettei sisar tullutkaan takaisin, herkesi hän
soittamasta, meni hänen kamariinsa ja näki Antoinetten siellä sängyssä.
Hän kysyi sisareltaan, oliko hän sairas. Antoinette vastasi olevansa
hiukan väsynyt, ja nousi ja koetti ruveta juttelemaan hänen kanssaan.
He puhelivat keskenään; mutta heti ei Antoinette voinut vastata mitään
hänen kysymyksiinsä: hänen ajatuksensa olivat ikäänkuin jossakin hyvin
kaukana, hän hymyili, punasteli, ja puolusteli itseään sillä, että
hänen päätänsä särki niin hirveästi, ettei ajatus tahtonut jaksaa
liikkua. Viimein lähti Olivier pois. Antoinette pyysi häntä jättämään
tuon sävellysvihkon sinne. Hän istui kauan hämärässä, yksinään, lukien
vihkoa pianon ääressä, soittamatta, hivellen tuskin silloin tällöin
jotakuta ääntä sieltä täältä, hyvin hiljaa, peljäten, että naapurit
alkaisivat nurkua. Hän ei aina edes lukenutkaan, hän uneksi, hän tunsi
kiihkeää kiitollisuutta ja hellyyttä tuota toista sielua kohtaan, joka
oli säälinyt häntä, joka oli nähnyt hyvyyden mystillisellä vaistolla
hänen sieluunsa. Hän ei voinut oikein selvittää ajatuksiaan. Hän oli
onnellinen ja surullinen, -- niin sanomattoman surullinen!... Ah,
kuinka hänen päätänsä särki!

Seuraava yö oli suloisia ja tuskallisia unia, ahdistavaa
alakuloisuutta. Päivällä koetti hän lähteä hiukan ulos, päästäkseen
sekavuudestaan. Vaikka hänen päätänsä yhä edelleen särki, -- lähti
hän jotain syytä matkalleen keksiäkseen ostoksille erääseen suureen
liikkeeseen. Hän ei ajatellut laisinkaan, mitä teki. Koko ajan ajatteli
hän Christophea, myöntämättä sitä itselleenkään. Kun hän tuli ulos
keskelle kadun kuhinaa, tuntien itsensä kovin väsyneeksi ja kuolemaan
saakka alakuloiseksi, huomasi hän toisella puolella katua Christophen;
Christophe kulki ohitse. Ja samassa näki myöskin Christophe hänet.
Silloin, -- (se tapahtui nopeasti, aivan välittömästi) -- ojensi
Antoinette käsiään häntä kohti. Christophe pysähtyi. Hän tunsi tällä
kertaa Antoinetten. Nyt hän jo ryntäsi keskikadulle, tullakseen
Antoinetten luo; ja Antoinette koetti päästä häntä vastaan, mutta
katuliikenteen pauhaava virta vei hänet mukaansa kuin höyhenen, kun
taas erästä raitiovaunua vetävä hevonen kompastui liukkaalla asfaltilla
ja esti Christophea pääsemästä eteenpäin ja kokosi taakseen heti
kaksinkertaisen ajoneuvojen jonon, joka muodosti muutamaksi tuokioksi
läpipääsemättömän sulun. Christophe koetti kuitenkin itsepintaisesti
tulla siitä läpi: hän jäi keskelle ajoneuvoja, voimatta liikkua
minnekään päin. Kun hänen viimein onnistui siitä selviytyä ja hän
pääsi sille kohdalle, jossa hän oli nähnyt Antoinetten, oli tavoiteltu
jo kaukana: hän oli ponnistellut turhaan ihmistungosta vastaan;
sitten hän oli alistunut eikä koettanut enää taistella; hän tunsi
ikäänkuin kohtalon vainoavan itseään, kohtalon, joka esti häntä
tapaamasta Christophea: sellaista valtaa ei kukaan voi vastustaa.
Ja kun hän viimein selvisi ihmisvirrasta, ei hän enää koettanutkaan
palata äskeiseen paikkaan; häntä oli alkanut hävettää: mitä voisi
hän Christophelle sanoa? Mitä hän oli uskaltanutkaan tehdä? Mitähän
Christophe hänestä ajatteli? -- Antoinette pakeni kotiinsa.

Hän ei rauhoittunut ennenkuin pääsi omaan huoneeseensa. Mutta siellä,
hämärässä, hän istui kauan pöytänsä ääressä, voimatta ottaa hattua
päästään tai hansikkaita käsistään. Hän oli onneton, kun ei ollut
saanut puhua Christophelle; ja samalla oli hänen sydämessään valoisaa;
hän ei nähnyt enää synkeyttä, ei tuntenut tautia, joka häntä kalvoi.
Hän muisteli lukemattomat kerrat alusta alkaen koko tuon kohtauksen
kadulla; ja hän kehitteli kuvitelmissaan tapausta edelleen, hän
ajatteli, mitä sitten olisi tullut, jos silloin tai silloin olisi
käynyt toisin. Hän näki, kuinka hän ojensi käsiään Christophea
kohti, hän näki Christophen iloisen ilmeen, kun Christophe oli hänet
huomannut, ja hän nauroi itsekseen, ja punasteli. Punasteli yksinään
hämärässä huoneessaan, jossa kukaan ei voinut häntä nähdä, jossa hän
enää tuskin itsekään saattoi nähdä itseään, hän ojenteli Christophelle
uudestaan käsiään. Oi, se tunne oli väkevämpi kuin Antoinette: hän
tunsi katoavansa, ja hän koetteli vaistomaisesti takertua tuohon
mahtavaan elämään, joka vieri hänen ohitseen ja loi häneen katseen,
joka oli pelkkää hyvyyttä. Hänen hellyyttä uhkuva ja tuskan ahdistama
sydämensä huusi pimeässä yössä:

-- Apua! Pelasta minut!

Hän nousi kuumeissaan vuoteestaan ja sytytti lampun, ja otti paperia ja
kynän. Hän kirjoitti Christophelle. Mitenkään ei hän, niin häveliäs ja
ylpeä tyttö, olisi edes johtunut ajattelemaankaan kirjoittaa hänelle,
ellei hän olisi ollut jo taudin kourissa. Hän ei tiennyt, mitä hän
kirjoitti. Hän ei ollut enää oma herransa. Hän kutsui Christophea
luokseen, hän kirjoitti, että hän rakasti häntä... Yht'äkkiä hän
keskeytti kauhistuneena. Hän tahtoi kirjoittaa toisin: mutta hänen
voimansa olivat loppuneet; hänen päänsä oli tyhjä ja sitä poltti;
hänen oli hirveän vaikeaa löytää yhtään ainoaa sanaa; häntä väsytti
niin että hän oli luhistua paikalleen. Hän häpesi... Minkä vuoksi hän
tätä tekikään? Hän tiesi näet hyvin, että hän koetti ainoastaan pettää
itseään, tiesi, ettei hän lähettäisi milloinkaan moista kirjettä... Jos
hän olisi tahtonutkin lähettää sen, niin kuinka olisi hän saanut sen
perille? Hän ei tiennyt Christophen osoitetta... Christophe-raukka! Ja
mitäpä voisi Christophe hänelle, vaikkapa hän tietäisikin kaiken, ja
olisi hyvä hänelle?... Liian myöhäistä! Ei, ei kaikki oli nyt turhaa;
se oli kuristuvan linnun viimeinen ponnistus, sen epätoivoinen siipien
räpytys. Täytyi tyytyä...

Antoinette istui vielä kauan pöytänsä ääressä, hämärissä ajatuksissa,
voimatta tehdä mitään. Kello oli jo yli kahdentoista yöllä, kun hän
nousi vaivalloisesti, -- uljaasti. Totuttuun tapaansa korjasi hän vielä
aletun kirjeensä pöydältä ja pisti sen kirjahyllylleen erään kirjan
väliin, kun ei jaksanut panna sitä muualle eikä voinut sitä repiäkään.
Sitten hän meni vuoteeseen, kuumeessa täristen. Arvoitus oli ratkennut:
hän tunsi, että Jumalan tahto täyttyi. -- Ja suuri rauha valtasi hänet.



Kun Olivier tuli sunnuntaiaamuna opistosta kotiinsa käymään, tapasi hän
Antoinetten vuoteessa; sisar houraili jo hiukan. Noudettiin lääkäri.
Hän totesi, että Antoinettella oli kiitävä keuhkotauti.

Antoinette oli viime päivinä päässyt selville tilastaan; hän oli
lopultakin huomannut syyn kummalliseen sielulliseen sekaannukseensa,
joka kauhisti häntä itseään. Tyttö-raukka oli hävennyt itseään niin,
että hänelle oli melkein helpotus ajatella, ettei tämä ollut hänen omaa
syytään, vaan että se johtui taudista. Hän oli jaksanut vielä ajatella
eräitä varovaisuustoimenpiteitä: polttaa joitakuita papereitaan, ja
kirjoittaa m:me Nathanille kirjeen, jossa hän pyysi tuota ystävätärtään
hoitelemaan hänen veljeään edes jonkun viikon sitten kuin hän oli...
"kuollut" -- (Antoinette ei uskaltanut kirjoittaa tätä viimeistä
sanaa...).

Lääkäri ei voinut mitään: tauti oli liian raju, ja Antoinetten ruumis
ylenpalttisen rasituksen vuosina lopen heikontunut.

Antoinette oli tyyni. Kun hän tunsi olevansa tuhon oma, oli hän päässyt
tyyten tuskastaan. Hän muisteli mielessään kaikkia koettelemuksia,
jotka hän oli kestänyt; hän tiesi työnsä tehdyksi, näki rakkaan
Olivierinsa pelastettuna; ja hänet valtasi kuvaamaton riemu. Hän sanoi
itselleen:

-- Minä olen sen tehnyt.

Hän moitti itseään liian ylpeäksi:

-- Yksinäni en olisi mitään voinut. Jumala on minua auttanut.

Ja hän kiitti Jumalaa, että oli saanut elää niin kauan, että oli
voinut täyttää tehtävänsä. Hänen sydäntänsä kouristi kyllä, kun hänen
nyt täytyi lähteä pois, mutta hän ei tohtinut nurkua: se olisi ollut
kiittämättömyyttä Jumalaa kohtaan, joka olisi voinut kutsua hänet
aikaisemminkin pois. Ja kuinka olisikaan käynyt, jos hän olisi kadonnut
vielä vuosi sitten? -- Hän huokasi, ja alistui nöyrin ja kiitollisin
sydämin.

Tuskistaan huolimatta hän ei valittanut ollenkaan, -- paitsi raskaassa
unenhorteessa, jolloin hän joskus vaikeroi hiljaa kuin pikku lapsi. Hän
katseli ympäristöään ja ihmisiä alistuvaisesti hymyillen. Olivierin
näkeminen toi hänelle aina ilon. Hän kutsui häntä lähelleen huultensa
liikkeellä; hän tahtoi pitää hänen kättään kädessään; tahtoi, että
hänen oli painettava päänsä pielukselle hänen päänsä viereen; ja katsoi
sitten häntä silmiin, pitkän aikaa, vaieten. Viimein hän ponnistihe
koholle, piti hänen kasvojaan käsiensä välissä ja sanoi:

-- Oi, Olivier!... Olivier!...

Hän otti kaulastaan medaljongin, jota hän oli pitänyt siinä aina, ja
asetti sen veljensä kaulaan. Hän puhui rakkaan Olivierinsa hyväksi
rippi-isälleen, lääkärilleen, kaikille. Tuntui siltä kuin hän olisi
nykyään elänyt jo pelkästään Olivierissa: paennut ja siirtynyt, jo
kuolemaisillaan tuohon toiseen olentoon, aivankuin pelastavaan saareen.
Joskus hän ikäänkuin juopui hellyyden ja uskon mystillisestä kiihkosta,
hän ei tuntenut enää tuskiaan, ja suru oli muuttunut iloksi, --
todellakin jumalallinen ilo säteili hänen silmistään ja hohti hänen
huuliltaan. Hän toisti alinomaa:

-- Minä olen onnellinen...

Sitten meni hän hiljaa tajuiltaan. Viimeisinä selvinä hetkinä hänen
huulensa liikahtelivat; näki, että hän supisi jotakin. Olivier tuli
hänen vuoteensa luo ja kumartui hänen kasvojensa puoleen. Antoinette
tunsi hänet vielä, ja hymyili hänelle heikosti; hänen huulensa
liikahtelivat yhä; silmät oli täynnä kyyneleitä. Ei enää kuulunut, mitä
hän tahtoi sanoa... Mutta Olivier erotti kuitenkin, tuskin tuntuvana
henkäyksenä, seuraavat vanhan ja rakkaan laulun sanat, laulun, josta
he molemmat niin suuresti pitivät ja jota Antoinette oli niin usein
laulanut:

_I will come again, my sweet and bonny, I will come again_.

("Sun luoksesi palaan, rakkaani, oi, luoksesi palaan.")

Sitten hän meni taas tajuiltaan. Ja hän kuoli.



Antoinette oli saanut tietämättään paljon hartaita ystäviä sellaisista
ihmisistä, joita hän ei tuntenutkaan: niinpä siinäkin talossa, jossa
hän asui, vaikkei hän tiennyt edes vuokralaisten nimiä. Olivierille
ilmaisivat aivan vieraat ihmiset osanottoa hänen suruunsa. Antoinetten
hautajaiset eivät olleet sellaisen hyljätyn ja kaikkien unohtaman
olennon niinkuin hänen äitinsä hautajaiset olivat olleet. Häntä
saattoivat kalmistoon hänen veljensä toverit, ne perheet, joissa hän
oli antanut tunteja, kaikki, kenen pariin hän oli joutunut, vaikkei
hän ollut puhunut heille mitään omasta elämästään; eivätkä hekään
olleet puhelleet asioistaan hänelle, mutta ihailivat häntä salaa, kun
tiesivät, kuinka uskollinen hän oli elämäntehtävälleen; hautasaatossa
oli köyhiäkin: siivoojatar, joka oli autellut heitä talousaskareissa,
jopa vähäpätöisiä ruuanhankkijoitakin. Olivierin oli m:me Nathan
ottanut luokseen jo samana iltana kuin Antoinette kuoli, vieden
hänet väkisin mukaansa, sillä suru oli riistänyt Olivierilta kaiken
tahdonvoiman.

Tämä aika mahtoi muuten olla ainoa hänen elämässään, jolloin hän jaksoi
moisen onnettomuuden kestää, -- sillä hänellä ei sattunut olemaan
tilaisuutta antautua täydellisesti epätoivon valtaan. Hän oli näet
juuri alkanut uutta elämänkautta: hän oli jäsen suurta opiskelevien
joukkoa, joten virta vei hänet hänen uhallaankin mukanaan. Opistoelämän
hommat ja huolet, aivojen ponnistaminen, tutkinnot, elämäntaistelu
estivät häntä nyt sulkeutumasta itseensä. Hän ei saanut olla yksinään,
ei saanut kärsiä; mutta se olikin hänen pelastuksensa. Vuosi tai
joitakuita vuosia myöhemmin olisi hän ollut tuhon oma.

Kuitenkin vetäytyi hän niin paljon kuin saattoi muistelemaan sisartaan.
Hän suri, ettei voinut pitää hallussaan sitä huoneistoa, jossa he
olivat yhdessä asuneet. Hänellä ei ollut rahaa. Hän toivoi, että nuo
ihmiset, jotka näyttivät ottavan osaa hänen suruunsa, huomaisivat,
kuinka lohduton hän oli, kun ei voinut pelastaa itselleen kaikkea,
mikä aikoinaan oli ollut sisarelle läheistä. Mutta kukaan ei
näyttänytkään ymmärtävän häntä. Osaksi lainaksi saaduilla, osaksi
läksyjen kuulustelulla ansaituilla rahoilla Olivier vuokrasi nyt
itselleen ullakkokamarin, johon hän kokosi kaikki sisarensa huonekalut,
mitä oli jaksanut säilyttää: Antoinetten sängyn, hänen pöytänsä ja
nojatuolinsa. Sinne rakensi hän muistojensa pyhäkön. Sinne hän pakeni
rauhaan, aina, kun hänen mielensä oli masentunut. Toverit luulivat,
että hänellä oli jokin rakkaussuhde. Olivier vietti siellä tuntikausia,
uneksien Antoinettesta, painaen otsaansa käsiinsä: sillä hän oli
niin kovaonninen, ettei hänellä ollut edes Antoinetten muotokuvaa,
paitsi pientä valokuvaa, joka oli otettu siskosta lapsena ja jossa he
molemmat olivat yhdessä. Olivier puheli Antoinettelle. Hän itki...
Missä oli Antoinette? Ah, jos hän olisi ollut vaikkapa maailman
toisessa laidassa, jossakin maan paikassa, kuinka kaukana tahansa,
-- kuvaamattomalla ilolla, vastustamattomalla innolla olisi veli
lähtenyt häntä etsimään, kestäen kaikki kärsimykset, vaikka hänen olisi
täytynyt kävellä paljain jaloin, vuosisatoja; kunhan vain jokainen
askel olisi vienyt hänet hiukankin lähemmäksi Antoinettea!... Niin,
olisipa tuhannesta mahdollisuudesta edes yksi suonut hänelle toivon
päästä hänen luokseen... Mutta nyt ei ollut mitään... Ei missään
tuota rakkainta... Ei keinoa tavata häntä koskaan... Miten yksinäinen
ja orpo Olivier oli! Kuinka hän oli avuton, neuvoton, lapsellinen
elämässä, nyt, kun ei ollut Antoinettea, joka häntä rakasti, opasti,
lohdutteli!... Ihminen, joka on kerran elämässään saanut tuntea
täydellisen rakkauden, toisen sielun välittömän läheisyyden, on saanut
jumalallisimman ilon, -- ilon, joka tekee köyhäksi koko lopun elämää...

_Nessun maggior dolore che ricordarsi del tempo felice nella miseria_...

"Katkerin onnettomuuksista, -- aroille ja hellille sydämille --, on,
että ne kerran ovat kokeneet suurimman onnen."

Mutta niin surulliselta kuin tuntuukin rakkaan ihmisen kadottaminen
elämän alussa, ei se kuitenkaan ole silloin vielä niin hirveää kuin
myöhemmin, jolloin elämän lähteet ovat ehtyneet. Olivier oli nuori; ja
synnynnäisestä pessimismistään ja onnettomuudestaan huolimatta piili
hänessä kaipuu elää. Niinkuin usein huomataan jonkun rakkaan olennon
kuoleman jälkeen, näytti Antoinettekin kuollessaan antaneen osan
sieluaan veljelleen. Olivier ainakin uskoi sen varmasti. Joskaan hän ei
ollut uskonnollinen sillä tavoin kuin Antoinette, tunsi hän epäselvästi
ikäänkuin hänen sisarensa ei olisi ollut aivan kokonaan kuollut,
vaan että hän eli hänessä; niinhän Antoinette oli hänelle luvannut.
Bretagnessa elää kansanusko, etteivät nuorena kuolleet olekaan oikein
kuolleita: heidän sielunsa häilyvät yhä niillä paikoin, missä he
aikoinaan elivät, kunnes ne saavuttavat elämänsä luonnollisen iän. --
Samoin jatkoi Antoinette Olivierissa elämäänsä.

Olivier luki papereita, joita Antoinettelta oli jäänyt. Pahaksi
onneksi oli sisko polttanut melkein kaikki. Sitäpaitsi hän ei ollut
sellainen nainen, että hän olisi voinut pitää pöytäkirjaa sisäisestä
elämästään. Hän olisi hävennyt paljastaa epähienolla ja sairaalloisella
tutkimisella ajatuksiaan. Hänellä oli ainoastaan pikku muistikirja,
jonka sisältö oli kaikille muille melkein käsittämätöntä paitsi hänelle
itselleen, -- pienen pieni taskukalenteri, johon hän oli merkinnyt,
ilman minkäänmoisia selityksiä ja päivänmääriä, tavallisen elämänsä
pikku tapahtumia, sellaisia, joista hänelle oli ollut pientä iloa tai
mielenliikutusta; hän muisti ne niin hyvin, ettei hänen tarvinnut
merkitä niitä tarkoin paperille voidakseen elää ne ajatuksissaan
uudestaan. Melkein kaikki nuo päivämäärät viittasivat joihinkin
tapahtumiin Olivierin elämässä. Hän ei ollut hukannut yhtään ainoata
veljensä hänelle kirjoittamaa kirjettä. -- Oi, veli ei ollut niin
tunnollinen: hän oli kadottanut melkein kaikki, mitä hän oli saanut
sisareltaan. Mitä hän olisi silloin tehnyt niillä kirjeillä? Hän
luuli kai saavansa pitää sisarensa aina: tuo hellyyden armas lähde
tuntui hänestä silloin ehtymättömältä; hän uskoi varmaan, että hänen
sallittaisiin iäti virvoittaa sen vedellä huuliaan ja sydäntään; hän
oli tuhlannut julmasti rakkautta, joka siitä oli hänelle virrannut: sen
pienimmänkin pisaran olisi hän nyt tahtonut korjata talteen... Kuinka
hän tuli liikutetuksi, kun hän selaili erästä Antoinetten runokirjaa ja
löysi sen välistä seuraavat paperiliuskalle kirjoitetut sanat:

-- "Rakas Olivier, Olivier!..."

Häntä melkein pyörrytti. Hän nyyhki, painaen huulensa tuota näkymätöntä
suuta vasten, joka puhui hänelle haudan takaa. -- Silloin ryhtyi hän
tutkimaan Antoinetten kaikkia kirjoja, ja etsi sivu sivulta, eikö
hän ollut jättänyt niihin minkäänlaista muuta merkkiä itsestään. Hän
löysi Christophelle kirjoitetun kirjeen katkelman. Hän sai nyt tietää
sen salatun sadun, joka Antoinettessa oli alkanut; ensi kertaa pääsi
hän näkemään sisarensa tunne-elämää, josta hän ei siihen saakka ollut
tiennyt mitään ja johon hän ei ollut koettanutkaan tutustua; hän eli
Antoinetten viimeiset tuskan päivät, jolloin sisko ojenteli käsiään
hänet jättänyttä, tuntematonta ystävätään kohti. Antoinette ei ollut
koskaan uskonut hänelle, että hän jo tunsi Christophen. Muutamista
kirjeen riveistä huomasi Olivier nyt, että he olivat tavanneet toisensa
ennen muinoin Saksassa. Hän aavisti selvästi, että Christophe oli ollut
Antoinettelle hyvä, jossakin tilaisuudessa, jota Olivier ei tarkemmin
tuntenut, ja että Antoinetten tunne oli juuri siihen aikaan herännyt,
vaikka hän oli kätkenyt viimeiseen asti salaisuutensa.

Christophe, josta Olivier piti jo ennestään sanomattomasti hänen
ihanan taiteensa tähden, tuli nyt hänelle kuvaamattoman rakkaaksi.
Antoinette oli rakastanut Christophea. Olivierista tuntui kuin hän
olisi rakastanut Christophessa juuri sisartaan. Hän koetti kaikin
mokomin päästä Christophen tuttavaksi. Ei ollut helppoa löytää hänen
jäljilleen. Christophe oli hukkunut epäonnistumisensa jälkeen Parisin
äärettömyyteen; hän oli vetäytynyt kaikesta erilleen, eikä kukaan
muistanutkaan häntä enää. -- Vasta kuukausien kuluttua kohtasi Olivier
Christophen sattumalta kadulla; Christophe oli kelmeä ja hänen silmänsä
olivat kuopalla, sillä hän oli juuri päässyt tautivuoteesta. Mutta
Olivier ei tohtinut pysäyttää häntä. Hän seurasi häntä kauempaa,
siihen taloon asti, jossa Christophe asui. Hän halusi kirjoittaa
Christophelle: mutta hän ei voinutkaan sitä tehdä. Mitä kirjoittaa?
Olivier ei ollut pelkästään hän itse, Antoinette oli hänessä: hänen
rakkautensa, häveliäs arkuutensa olivat nyt siirtyneet häneen;
se ajatus, että sisar oli rakastanut Christophea, sai Olivierin
punastumaan Christophen tähden, aivankuin hän, Olivier, olisi ollut tuo
vainaja. Ja kuinka hän kuitenkin olisi tahtonut puhua Antoinettesta
Christophen kanssa! -- Mutta hän ei mitenkään voinut. Se salaisuus
sulki ehdottomasti hänen huulensa.

Hän koetti tavata Christophea. Hän kävi kaikkialla, missä luuli
Christophen saattavan liikuskella. Hän paloi halusta ojentaa kätensä
hänelle. Mutta kun hän näki Christophen, niin hän vetäytyi piiloon,
ettei Christophe olisi häntä nähnyt.



Viimein Christophe kuitenkin huomasi hänet, erään tuttavan perheen
salongissa, jossa he molemmat olivat illatsuissa. Olivier pysyttelihe
erillään hänestä, eikä virkkanut mitään; mutta hän katseli
Christopheen. Ja varmaankin liihoitteli Antoinette sinä iltana
Olivierin ympärillä: sillä Christophe näki hänet Olivierin silmissä; ja
juuri Antoinetten kuva, joka yht'äkkiä selkeni Christophen sielussa,
sai hänet tulemaan suoraa päätä ison salin halki tuota tuntematonta
airutta kohti, joka toi hänelle, ikäänkuin joku nuori Hermes,
alakuloisen tervehdyksen autuaan vainajan asunnoilta.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Jean-Christophe Pariisissa II - VI. Antoinette" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.