Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Arkielämää
Author: Beskow, Elisabeth Maria
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Arkielämää" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



ARKIELÄMÄÄ

Kirj.

Runa [Elisabeth Beskow]


Suomentanut

Anna Kurimo



Sortavalassa,
Karjalan kirjakauppa- ja kustannusliike,
1906.



1.


"Katsoppas kuinka kirkasta vesi on! Voi aivan selvään eroittaa kivet
pohjassa!" huudahti Erik ihastuksissaan ja kumartui veneen laidan yli.

Hän ja hänen kaksoissisarensa Anna olivat juuri mieluisalla
soutoretkellään kahdenkesken.

Heidän isänsä oli Vesterlångan kirkkoherra. Pappila sijaitsi kauniilla
paikalla, Helsinglandin kauneimman järven, laajan Långsjön rannalla.

Lapset veneineen olivat kulkeneet etäälle kodista. He soutelivat nyt
hitaasti pitkin Braxenlahden tyyntä vedenpintaa. Ei näkynyt jälkeäkään
ihmisasunnoista. Lahtea varjostivat lehtevät rannat ja salmi, joka
johti siihen varsinaisesta Långsjö-järvestä, oli niin kapea ja
kiemurteleva, että sitä oli vaikea huomata. Sisarukset olivat ikäänkuin
eroitetut maailmasta. Ainoastaan yhdessä kohden, mistä joku vuosi
sitten oli metsä palanut, oli ranta aukea. Tuli oli kuitenkin huomattu
heti alussa ja rajoitettu ulkonevaan niemeen. Siellä hohtivat nyt
puolukat punaisina mustien kantojen välissä.

Oi Erik, ajatteles, että on jälellä vaan muutamia viikkoja, kunnes
sinun täytyy lähteä kouluun, sanoi Anna huoaten. "Kuka sitten soutelee
ja leikkii minun kanssani?" "Uh! Älä nyt ajattele mitään ikävää",
vastasi poika. "Keksikäämme sen sijaan jotakin oikein hauskaa. Minä
tunnen haluavani jotakin erityistä ja tavatonta juuri nyt. Etkö sinä
voisi ehdottaa jotakin?"

"Poimisimmeko puolukoita palaneelta niemeltä", ehdotti hän.

"Ei, se on niin tavallista. Keksi jotakin parempaa!"

"Jospa menisimme maihin pienelle niityllemme ja rupeisimme telmimään",
ehdotti Anna edelleen.

Erik katsoi miettien mainittua niittyä kohti, joka pilkisti esiin
viheriänä ja houkuttelevana, tummien kuusten keskeltä.

"No, olkoon menneeksi", sanoi hän iloisesti. "Tunnen itseni todellakin
halukkaaksi telmimään."

Hän ojensi reippaasti käsivarsiaan, joiden lihakset pullistuivat
poikamaisen raittiina ja voimakkaina. Anna, joka istui soutamassa,
suuntasi veneen rantaa kohti. Erik seisoi keulassa, ketjut kädessä,
valmiina hyppäämään maihin, heti kun uskaltaisi.

Sitten kun lapset olivat sitoneet veneen rantaan, menivät he
pensaikon läpi ylös niitylle ja rupesivat telmimään. Se kävi siten,
että he ajoivat toisiaan takaa, reippaasti juosten ympäri, painivat
ja heittivät toisiaan kumoon. Tätä kutsuttiin "kaksinkertaiseksi
telmimiseksi." "Yksinkertaistakin telmimistä" harjoitettiin väliin
vaihtelun vuoksi. Silloin juoksi kumpikin yksinään, heitti kuperkeikkaa
ja kieri kuin mieletön ikään lyhyessä ruohossa, potkien ja viuhtoen
käsillä ja jaloilla, mitä iloisimman innostuksen valtaama. Vähän aikaa
teuhattuaan väsyivät lapset leikkiin ja istuutuivat, läähättäen ja
nauraen vastapäätä toisiaan, maahan.

"Kuinka hauskaa sentään on telmiä! Ei se ollut niinkään hullu keksintö",
sanoi Erik ja otti lakin päästään antaakseen raittiin kesätuulen
vilvoittaa otsaansa.

"Niin, nyt on sinun vuorosi ehdottaa jotain hauskaa", vastasi Anna.

Erik mietti ja katseli ympärilleen. Silloin sattui hänen katseensa
suureen, litteään kiveen, joka oli niityn syrjässä, ja hänen silmänsä
alkoivat äkkiä säteillä.

"Entäs jos leikkisimme pakanoita", sanoi hän. "Kuinka me silloin
teemme?" kysyi sisar innostuneena.

"Me loihdimme. Niin pakanatkin tekevät ja käyttävät kiviä alttareina.
Tuo kivi on mainio." Ja Erik juoksi ylös.

"Mitä se loihtiminen on?" kysyi Anna ja seurasi häntä.

"Etkö sinä sitä tiedä?" sanoi hän ylenkatseellisesti. "Se on melkein
samaa kuin uhraaminen."

"Mutta mitä me sitten uhraamme?"

"Täytyy keksiä jotakin", vastasi Erik ja istui aijotulle alttarilleen
miettimään.

"Mutta sano, kenelle me uhraamme?" kysyi Anna, joka seisoi hänen
edessään, kädet selän takana, täynnä innostusta.

"Metsän jumalalle."

"Onko semmoinen olemassa?"

"Ei, ei todellisuudessa. Mutta me leikimme, että semmoinen on,
ymmärrätkö?"

"Mutta kuinka voimme me uhrata hänelle, kun häntä ei ole?"

"Oh, sinä olet niin nenäkäs. Keksi sen sijaan jotakin sopivaa
uhrattavaa!"

"Soutaisimmeko palaneelle niemelle ja poimisimme puolukoita metsän
jumalalle", ehdotti Anna.

Sanottu ja tehty. He soutivat sinne ja poimivat puolukoita Annan
esiliinaan.

"Mutta eikö ole väärin uhrata metsän jumalalle? Eikö se ole epäjumala?
Miksi emme yhtä hyvin voi uhrata omalle Jumalallemme?" kysyi Anna, kun
he olivat saaneet tarpeeksi marjoja ja soutivat takaisin niitylle.

"Ei", vastasi Erik. "Hän ei pidä siitä, että Hänen kanssaan leikitään."

He astuivat maihin.

"Poltammeko me puolukat?"

"Ei, meillä ei ole tulitikkuja, mutta tehkäämme vesiuhri. Nyt
olemme juhlallisia", sanoi Erik. "Asetu tuohon ja pitele puolukoita
esiliinassasi, niin panen minä ne alttarille."

Anna totteli. Hänen sydämensä sykki juhlallisesta tunnelmasta,
johon sekaantui vähän pelkoakin, kun veli kaamealla äänellä lausui
salaperäisiä loitsuja hitaasti kourallaan ajaen puolukoita alttarille.

"Hokus pokus filolokus, memsalis, pakaralis, huks taksura, labuna
kriks" luki hän.

"Oi, Erik, katsos minun esiliinaani! Mitähän äiti sanoo?" sanoi
Anna, keskeyttäen juhlallisen loitsun. "Mitä nyt!" kysyi veli
kärsimättömästi, keskeyttäen lukunsa.

"Katso, kuinka se on tahraantunut puolukoista", valitti tyttö.

"Ja sinä itket sitten noin vähästä! Ole sen sijaan iloinen. Näkyyhän,
että metsän jumala on ottanut vastaan lahjamme, koska tahrat ovat
jääneet jälelle", lohdutti Erik.

"Olisin kernaammin suonut, ettei hän olisi huolinut siitä. Nyt toruu
äiti minua", mutisi Anna.

Mutta Erik ei kuunnellut häntä, vaan jatkoi lorujaan, kunnes kaikki
puolukat olivat loppuneet esiliinasta.

"Nyt ajamme me vettä niiden päälle", sanoi hän, "ja sitten on uhri
valmis. Liitä kätesi yhteen maljaksi, niin käy se kyllä päinsä. Me
kaadamme seitsemän maljaa kumpikin."

He tekivät niin. Puolukat makasivat siinä niin kosteina, punaisina
ja tuoreina. Anna ei voinut olla ottamatta hyppysellistä niistä ja
pistämättä suuhunsa.

"Anna, mitä sinä teet?" huudahti Erik niin kiivaasti, että Anna
paralta oli marjat mennä väärään kurkkuun. "Kuinka voit sinä ottaa
uhrimarjoista? Nyt en ihmettelisi vaikka metsän jumala tulisi ja veisi
sinut tuossa paikassa."

Anna raukka kalpeni säikähdyksestä ja katsoi tuskallisesti metsään päin.

"Minä otin niin vähän", änkytti hän.

"Ei se auta", sanoi Erik ankarasti, "nyt täytyy sinun joka tapauksessa
tehdä parannus. Mene hakemaan kuusen kuorta ja aseta sitä marjojen
päälle! Se pistelee, niin että se kelpaa katumusharjoitukseksi."

Erik istuutui maahan, tyytyväisenä erinomaiseen päähänpistoonsa,
katsellakseen kuinka sisar täytti hänen käskyään.

"Hyvä on", sanoi hän vihdoin, kun väsyi odotukseen ja nälkä rupesi
muistuttamaan, että päivällisaika oli lähellä, "nyt luulen, että metsän
jumala on lepytetty ja sinä olet sovittanut rikoksesi."

He menivät alas rantaan soutaakseen kotiin. Anna koetti turhaan saada
pieniä pihkaisia käsiään puhtaiksi, Erik souti ja hän istui perässä.

"Kuules", sanoi tyttö lyhyen vaitiolon jälkeen, "minä en pidä metsän
jumalasta, enkä tahdo enää uhrata hänelle."

"Sinä teet tuhmasti", sanoi Erik lyhyesti. "Miksi et tahdo uhrata?"

"Siksi, että se on epäjumala. Ei se varmaankaan ollut oikein tehty."

"Mutta mehän leikimme vaan."

"Niin, se on tietty", myönsi Anna, mutta ei ollut sentään oikein
tyytyväinen. "Minä olisin tahtonut uhrata oikealle Jumalalle."

"Sitten eivät puolukat olisi riittäneet. Se mitä uhrataan Jumalalle,
täytyy uhrata todellisesti, eikä vaan leikillä, ja sen täytyy olla
jotakin."

"Mitä sitten on uhrattava Jumalalle, josta hän huolisi, ja miten se on
tehtävä?" kysyi Anna. Erik mietti.

"Niin, minä luulen esimerkiksi, että jos annamme rahamme lähetykselle,
niin uhraamme jotakin Herralle, jonka hän ottaa vastaan", sanoi hän.

"Minulla on kolme kruunua ja kaksikymmentä äyriä säästölaatikossani",
sanoi Anna vitkalleen, "luuletko, että Hän tahtoisi, että antaisin ne?"

"Kyllä luulen, että hän tulisi iloiseksi, jos tekisit sen."

Anna istui ääneti ja seurasi silmillään aironlapaa, joka nousi ja
laski vedessä. Se näytti niin kauniilta vaipuessaan lahden tyyneen
pintaan, jota myöten vene kiiti eteenpäin. Pian puikahti se lahdesta
varsinaiseen järveen ja Erikin voimakkaasti soutaessa suuntasi se
kulkunsa suoraan sitä rantaa kohti, missä Vesterlångan pappila sijaitsi
ja kylpi elokuun auringon valossa.

"Ota kiinni nyt! Kas noin!"

Erik veti sisarensa avulla kevyen veneen kauas maalle. Sitten juoksi
hän suorinta tietä keittiöön katsomaan mitä päivälliseksi laitettiin.

Anna meni lastenkamariin ja otti laatikostaan pienen rasian, jossa hän
säilytti rahojaan. Hän laski kuinka paljon niitä oli.

"Kuinka paljo minä annan?" kysyi hän itseltään. "Eiköhän kaksikymmentä
äyriä riittäisi, niin saisin pitää loput itse?"

Mutta hän ei ollut tyytyväinen siihen. Antaisiko hän vaan pienen osan
Jumalalle ja pitäisi suuremman osan itse? Ei. Puoletko sitten? Mutta
eikö hän rakastanut Häntä tarpeeksi antaakseen Hänelle kaikki? Jos hän
pitäisi edes nuo kaksikymmentä äyriä itse ja ostaisi niillä karamellia?
Mutta ei, eikö hän voisi uhrata niitäkin Jumalalle?

Anna oli aikonut hankkia itselleen niin paljo näillä rahoilla. Mistä
olikaan hän saanut päähänsä tuon uhraamisen ajatuksen, joka ei
ollenkaan antanut hänelle rauhaa?

Mutta uskoisikohan Jesus, että hän rakasti Häntä, ellei hän tahtoisi
antaa Hänelle mitään? Reippaasti ja päättävästi tyhjensi Anna rasian
sisällön käteensä, jonka puristi lujasti kiinni. Sitten juoksi hän
isän työhuoneeseen, missä tiesi lähetyssäästölaatikon pienine, päätään
nyykäyttävine neekeripoikineen olevan hyllyllä. Hän nousi seisomaan
tuolille ja pudotti lantin toisensa jälkeen laatikkoon. Joka kerran
kun neekeripoika nyykäytti kiitoksensa, tuli Annan sydän kevyemmäksi.
Vihdoin hyppäsin hän tyhjin käsin lattialle ja tunsi itsensä iloiseksi
työnsä johdosta.

Kukaan ei ollut nähnyt hänen tekoaan, eikä hän kehdannut puhua siitä.
Ainoastaan Erikin korvaan kuiskasi hän salaisuutensa.

"Kuuleppas, minä olen uhrannut kaikki rahani Jumalalle", sanoi hän.

"Oh, teitkö todellakin sen?" sanoi Erik pitkään ja katsoi hämmästyneenä
häneen.

"Tein, enkä minä ollenkaan kadu", vakuutti hän.

"Kas vaan, sinä, joka sentään tavallisesti olet niin ahne", sanoi hän
veljellisen suoralla tavallaan.

"Olen niin kyllästynyt teidän puheisiinne minun ahneudestani, että
tahdon näyttää teille, etten olekaan niin ahne. Minä aijon tulla
anteliaaksi."

"Sepä hauskaa. Tahdotko sitten alottaa antamalla minulle pienen ruskean
kivipallosi", ehdotti Erik.

"Kyllä, sinä saat sekä sen, että sinisen", vastasi Anna jalomielisesti,
mutta kun veli todellakin otti hänen molemmat pallonsa, joutui hän
hämilleen.



2.


Omenat alkoivat kypsyä puutarhassa. Lapset eivät saaneet ottaa puista,
mutta pudonneet hedelmät kuuluivat heille. Sen vuoksi vallitsi aamusin
jalo kilvoitus ylösnousemisessa, sillä se, joka ensimmäiseksi ehti
puutarhaan, sai tavallisesti hyvän saaliin hedelmistä, jotka olivat
pudonneet yöllä.

Eräänä aamuna heräsi Anna jo kello viisi ja hyppäsi ihastuksissaan
vuoteelta. Nyt ei ainakaan ole kukaan ehtinyt ennen häntä! Hän pukeutui
kuumeentapaisella innolla ja riensi ulos.

Kaste kimalteli käytävillä, marjapensaissa ja puiden oksilla. Luonto
heräsi uuteen eloon auringon säteitten voimasta.

Ei ketään ollut näkyvissä. Anna kiiruhti heti astrakaanipuun juurelle,
mutta, ihmeellistä, siellä ei ollut ainoatakaan omenaa. Oliko
todellakin ollut niin tyyni yö? Hän astui kaalimaahan, omenapuun alle,
ja etsi olisiko mahdollisesti sinne pudonnut joku. Mutta ei sielläkään
ollut mitään.

Silloin kuului iloinen "hyvää huomenta!" Anna kääntyi ja näki Erikin
istuvan pienillä portailla aivan lähellä. Lakkia piteli hän polvillaan.
Se oli täynnä mitä kauneimpia omenoita. Takin ja housuntaskut olivat
arveluttavan pulleat. Oi kuinka hänen hymyilynsä Annan mielestä
oli kiusoittava! Hän kääntyi vihoissaan pois vastaamatta veljensä
tervehdykseen.

"Oletko pahoillasi nyt kun petyit?" kysyi Erik.

Anna polki jalkaa.

"Aina sinä ehdit ensimmäiseksi. Vaikka minä nousisin ylös keskellä
yötä, olisit sinä sentään ehtinyt ottaa kaikki omenat", huudahti hän
itkuun pillahtamaisillaan.

Mutta Erik vaan hymyili.

"Tule ja istu tähän portaille ja odota, niin ehkä vielä putoo joku
omena", sanoi hän, "muista, ettei yö vielä ole loppunut. Makaahan koko
talon väki vielä."

"Sitten istun minä ainakin sinun edessäsi, niin että minä ehdin
ensiksi, jos putoo", sanoi Anna yhä vieläkin vihaisena ja istui pari
porrasta alemmaksi veljeään.

Siten istuivat he hetkisen vaieten ja odottaen.

Sitten otti Erik hiljaa suurimman ja kauneimman omenansa ja heitti
sen sisarensa pään yli puuhun, niin että se putosi sen alle. Nuolen
nopeudella juoksi Anna ja otti sen.

"Katso, Erik, minä sain sentään! Näin suurta ei sinulla olekaan",
huudahti hän riemuiten.

"Ei sinun olisi tarvinnut olla niin vihainen", vastasi Erik vaan.

Anna istui taas paikalleen. Hän oli nyt leppynyt ja toivehikas. Pian
putosi omena taas alas, kuten äskenkin ja sitten vielä yksi. Silloin
rupesi Anna aavistamaan pahaa.

"Eihän nyt tuule ollenkaan, mistä siis johtuu, että niin monta omenaa
putoo?" ihmetteli hän.

"Yöllä on tuullut ja ne ovat silloin alkaneet irtaantua", selitti Erik.

"Mutta sinun lakkisi oli äsken niin kukkuroillaan ja nyt on se vaan
reunojaan myöten", huomautti hän epäillen.

"Minun oli sääli sinua, kun et saanut yhtään, vaikka nousit niin
varhain ylös", tunnusti Erik.

"Mutta sittenhän ne ovat sinun omeniasi?"

"Ei, ne ovat sinun nyt. Sinä saat ne."

"Kiitos! Voi kuinka sinä olet kovin hyvä", sanoi Anna ja häpesi
sydämessään, että oli ollut niin vihainen äsken.

       *       *       *       *       *

Oli joululoma luistinjäineen ja kelkkamäkineen. Veljet olivat tulleet
kotiin kaupungin koulusta ja riemu oli ylimmillään.

Eräänä aamuna, kun lapset heräsivät, oli koko Långsjön pinta yhtenä
ainoana kirkkaana iljanteena. Heti aamiaisen jälkeen menivät he
nauttimaan siitä. Pojat, Kurt ja Erik, olivat taitavia luistelijoita ja
Annakin oli jo hyvällä alulla. He olivat luistelleet hetkisen, kun äiti
tuli alas rantaan heidän pienen, nelivuotisen sisarensa kanssa.

"Katsokaas Evaa", huudahti Kurt ja riensi pienokaista vastaan.

Eva oli kaikkien lemmikki. Kurt kohteli häntä kuin pientä
kuningatartaan ja tämä ottikin vastaan hänen suosionosoituksensa pienen
kuningattaren tyynellä arvokkaisuudella.

Hankittiin kelkka ja Eva istui siihen. Veljet vetivät kilvassa kelkkaa,
äidin kävellessä vieressä.

Pikku Eva taputti ihastuneena käsiään. Punaiset posket kävivät
talvikylmässä vieläkin punaisemmiksi. Sitten sai hän juosta jäällä
veljien pidellessä kiinni molemmista käsistä. Jos hän kaatui,
kannattivat veljien voimakkaat käsivarret häntä, niin ettei hän koskaan
loukannut itseään. Hän nauroi ja huusi ihastuksissaan.

Hetkisen kuluttua tuli isä käyden. Silloin riisti Eva itsensä irti ja
koetti juosta häntä kohti, mutta luiskahti ja olisi kaatunut, ellei
isä samassa olisi ottanut häntä syliinsä. Hän nosti hänet korkealle
ylös ja suuteli kerran toisensa perään hänen pyöreitä poskiaan. Jos
joku lapsista oli hänen erityinen suosikkinsa, niin oli se pieni,
hellämielinen Eva. Kun oli aika tämän mennä sisään, piti isä häntä
sylissään ja kantoi hänet jään yli kotiin.

"Mikä sinun on, Anna? Miksi olet niin nyrpeällä nenin?"

Se oli Erik, joka kysyi. Hän oli kaivannut sisartaan ja etsinyt, kunnes
oli löytänyt hänet yksinäiseltä lahdelta, jossa hän istui rannan
kivellä ja hakkasi luistimellaan jäätä.

"En minä ole nyrpeissäni", vastasi hän.

"Kyllä sinä olet. Mikä sinua vaivaa, sano?"

Mutta Anna ei voinut sanoa sitä, hän ei tietänyt sitä itsekään.
Hän ei ymmärtänyt, mikä se tunne oli, joka oli vallannut hänet,
nähdessään, kuinka veljet olivat hyväilleet Evaa. Tämä tunne oli
kohonnut huippuunsa, kun isä oli tullut ja ottanut pienokaisen syliinsä
ja suudellut siten kuin Anna ei koskaan muistanut hänen suudelleen
häntä. Kaikki pitivät Evasta, ei kukaan hänestä. Mistä se johtuu? Joku
aika sitten oli pappilassa ollut vieraita. Silloin oli Anna kuullut
erään tädin sanovan toiselle: "Tyttö parka, hän on kovin ruma." Ja
sitten olivat he katsoneet häneen. He olivat puhuneet hiljaa, mutia
Annalla oli tavattoman tarkka kuulo. Nämä sanat olivat syöpyneet hänen
sydämmeensä, Eva oli sillä kertaa ollut sisällä yht'aikaa ja häntä oli
ihailtu ja hyväilty.

"Olenko minä kovin ruma, Erik?" kysyi hän nyt istuessaan kivellä.

"Ruma", toisti veli ja katseli tutkivasti sisartaan, "en minä tiedä,
en ole koskaan ajatellut sitä. Niin, sinä olet kalpea, sinulla on
viheriät silmät ja karkeat hiukset ja suu, jossa ei parhaillaan ole
juuri ollenkaan hampaita. Kyllähän sinä olet ruma, mutta mitä se tekee?
Älä huoli siitä. Oletko nähnyt kuinka kauniita kahdeksannumeroita minä
osaan luistella?" sanoi hän ja näytti uutta taitoaan.

Anna katseli häntä hajamielisenä.

"Minä en osaa vielä luistella takaperin", sanoi hän välinpitämättömästi.

Hän oli Erikin mielestäkin ruma. Hänen rohkeutensa aleni vieläkin yhden
asteen.

"Sitten opetan minä sinua", sanoi Erik vilkkaasti. "Me pitelemme
toisiamme käsistä, sinä luistelet taaksepäin, minä eteenpäin, niin opit
sinä pian."

Sanottu ja tehty. Anna innostui niin tähän uuteen urheilun haaraan,
että hän aivan unohti huolensa ja kateuden haltiatar pakeni tällä
kertaa hänen lapsensydämestään.



3.


Neljännestunnin matkan päässä pappilasta oli Lippuvuori, joka sai
nimensä pienen lipun muotoisesta tuuliviiristä, joka oli pitkän tangon
päässä vuoren huipulla. Ylt'ympärillä oli kaiken suuruisia kiviä
ja niiden kanssa leikkivät lapset rakentaen niistä tupia, muureja,
holvikäytäviä ja pihoja. Tuulen humina kuusissa ja lehtipuitten kahina
sekaantui pienen rautalipun narinaan ja säesti heidän puhettaan.

Kurt teki päätöksen. Hän tahtoi rakentaa majan, niin suuren, että
sen sisällä mahtui olemaan. Toiset lapset hämmästyivät ihastuksesta
ja ihmettelivät miten se onnistuisi. Kurt valitsi sopivan paikan
keskellä Lippuvuorta ja alotti työnsä parin pojan avustamana. Erikkiä
ja Annaa ei hyväksytty työntekijöiksi. He olivat naisia ja lapsia,
selitti neljäntoista vuotias Kurt ylenkatseellisesti, toisten suureksi
mielipahaksi. He leikkivät etempänä männynkäpykarjoineen ja tekivät
yhä edelleen pieniä käytäviä ja navetoita, parhaiksi sopivia kävyille,
samalla kun he kateellisesti katselivat, kuinka Kurtin kivirakennuksen
seinät kohosivat.

"Kuuleppas", sanoi Erik.

"Mitä?" kysyi Anna.

"Jospa mekin rakentaisimme itsellemme majan; jonka sisällä voi olla?"

Annan silmät säteilivät.

"Oi, tehdään se!" huudahti hän.

He menivät heti valitsemaan paikkaa ja löysivät pian tarkoitukseen
sopivan muutaman samasta juuresta kasvaneen kaksoismännyn vierestä.
"Katso", sanoi Erik, osoittaen näitä, "nuo saavat olla mukana seinässä.
Ne tukevat koko majaa."

Anna ihaili hänen viisauttaan, ja sitten rupesivat he rakentamaan.

Kurt ja hänen auttajansa huomasivat heidän aikeensa ja nauroivat
ivallisesti.

"Tuosta ei koskaan tule mitään", sanoivat he ja rakensivat
itsetietoisina paremmuudestaan palatsiaan. Mutta Erik ja Anna olivat
kestäviä. He tekivät innokkaasti työtä ja vierittivät rakennukselleen
niin suuria kiviä, että he itsekin ihmettelivät voimiaan.

Aurinko paahtoi hikiset lasten kasvot ruskeiksi, pienet kädet tulivat
multaisiksi ja kosteiksi sammalpeittoisista kivistä. Sitten laskettiin
perustus ja pieni kivimuuri rupesi kohoamaan kaksoismäntyjen juurelle.

Kun päivälliskello soi, kokoontui nälkäinen, väsynyt, mutta innokas
seurue pöydän ympärille. Erik ja Anna kertoivat säteilevin silmin
suuresta aikeestaan.

"Ja minä jaksan vierittää näin suuria kiviä", huusi Anna, osoittaen
mittaa käsillään.

"Mutta minä vielä suurempia", lisäsi Erik innokkaasti.

"Kunhan te vaan ette liiaksi ponnistele voimianne", varoitti äiti
huolestuneena.

"Oh, älä ole levoton", sanoi isä hymyillen, "se tekee vaan heille
hyvää. Katsoppas ruokahalua!"

Äiti katsoi rakkaittensa ruoka-annoksia ja hymyili hänkin.

Rakennusintoa jatkui muutaman päivän, mutta sitten rupesi Anna
väsymään. Hän huomasi, että Erik sanoi "_minun_ metsämökkini"
"_meidän_" asemesta, ja rakennettaessa kävi yhä selvemmin ilmi, että
hän piti itseään päällysmiehenä ja Annaa käskyläisenä. Hän määräsi
ja sisar sai tehdä sen mukaan. He eivät rakentaneet yhdessä yhteistä
mökkiä, vaan Erik rakensi ja Anna oli vaan apulaisena. Se ei Annan
mielestä ollut enää ollenkaan hauskaa. Erikille ei hän sentään
sanonut mitään, vaan jatkoi velvollisuudentunnosta työtään, vaikkakin
vähentyneellä innolla.

Muutamana heikkouden hetkenä uskoi hän tyytymättömyytensä eräälle
pojista, selittäen, että hän mieluimmin lakkaisi rakennustyöstä; hän
oli väsynyt siihen. Poika kertoi tämän Erikille, kun Anna ei ollut
saapuvilla.

"Hm", sanoi Erik vaan, jatkaen työtään.

Samassa huomasi poika jäniksen ja juoksi heti tiehensä. Erik katseli
innostuneena niiden menoa, miettien lähtisikö hänkin juoksemaan, vai
pysyisikö alallaan, ja päätti jäädä paikalleen. "Ei hän sitä kuitenkaan
saa kiinni", lohdutteli hän itseään, "ei mikään poika vedä jänöjussille
vertoja juoksussa."

Hän jatkoi senvuoksi työtään vihellellen.

Tuolta tulee Anna. Hän lähestyy hitain, viivähtävin askelin ja näyttää
hyvin haluttomalta. Saavuttuaan perille, ryhtyy hän veltosti työhön
puhumatta sanaakaan. Erik katsoo ylös.

"Olen kuullut", alottaa hän juhlallisesti, "että sinä olet väsynyt
yhteistyöhömme. Minä en tahdo pakottaa sinua jatkamaan. Sinä olet
vapaa. Jos tahdot lopettaa, niin: hyvästi ja kiitos tästä ajasta." Erik
ojensi kätensä ja näytti vakavalta, kuten olosuhteet vaativat. Anna
tunsi itsensä liikutetuksi. Veljen sanat ja vielä enemmän ääni tekivät
häneen syvän vaikutuksen.

"Ei", sanoi hän, "minä tahdon mielelläni auttaa sinua joskus, mutta en
aina, kuten tähän asti."

"Se ei käy laatuun. Sinun tulee olla mukana kokonaan, taikka ei
ollenkaan. Valitse nyt tahdotko jäädä tahi jättää minut!" sanoi Erik
taipumattomana ja juhlallisena.

Anna katseli sitä kappaletta mökin seinästä, mikä jo oli valmiina. Hän
tunsi jokaisen kiven ja jokaisen liitoksen siinä. Ympärillä olevia
rakennusaineita oli hän ollut paikoilleen vierittämässä. Voisiko hän
nähdä Erikin yksinään tekevän työtä, sitten kun hän eroaisi hänestä?
Ja mitä tekisi hän sitten? Ja tuossa seisoi Erik niin vakavana hänen
edessään käsi ojennettuna juhlallisesti jäähyväisiksi!

"No, minä jään", sanoi hän itku kurkussa.

"Mutta sitten et sinä saa sanoa, että työ on ikävää", sanoi Erik.

"En, minä en sano", lupasi Anna, ja he puristivat toistensa kättä.

Sitten sujui työ taas hyvin ja molemmista tuntui yhtä hauskalta kuin
ensimmäisinä päivinäkin. Anna melkein värisi ajatellessaan, että hän
oli ollut niin vähällä jättää sen.

Eräänä aamuna, kun yöllä oli ollut kova myrsky, ja lapset taas tapansa
mukaan menivät Lippuvuorelle rakentamaan, kohtasi heitä surkea näky.
Heidän mökkinsä, jonka seinät olivat niin toivehikkaina kohonneet
korkeutta kohti, oli sortunut; mutta Kurtin mökki, josta nyt ainoastaan
katto puuttui, oli aivan vahingoittumatta.

"Mistä se voi johtua?" huudahti Anna.

"Te ette tietysti rakentaneet yhtä hyvin kuin me", sanoi muuan Kurtin
apulaisista.

"Arvaappas minkä minä luulen olevan syynä?" kysyi Erik nolostuneena.

"En minä tiedä", vastasi Anna ihmetellen.

"Mäntyjen. Katso, kuinka ne heiluvat ja huojuvat!"

"Siten ovat ne yölläkin heiluneet ja irroittaneet seinän sen sijaan
että olisivat tukeneet sitä."

"Ilkeät männyt!" huudahti Anna ja katseli kimaltelevien kyynelten läpi
sortuneita kiviseiniä. Hän tunsi itsensä, katsellessaan niitä, aivan
yhtä onnettomaksi, kuin olisivat valoisimmat tulevaisuuden toiveet
olleet hänen edessään pirstaleina.

"Ei se ollut mäntyjen syy", arveli Erik, "se oli oma syymme; meidän
ei olisi tarvinnut luottaa niihin." Ja hän loi niihin surullisen,
pettyneen katseen, ikään kuin ne olisivat olleet uskottomia ystäviä.

Kurtin sydän heltyi, kun hän veljensä raunioista loi katseensa omaan
uljaaseen linnaansa.

"Jos tahdot auttaa minua jälellä olevassa rakennustyössä, niin
saat pienen osan minun mökistäni, kun se valmistuu", ehdotti hän
jalomielisesti.

Erik epäröi vähän aikaa.

"Ei", sanoi hän vihdoin, "ellen minä saa omaa metsämökkiä kokonaan,
niin en minä huoli osastakaan."

Lausuttuaan nämä ylpeät sanat, kääntyi hän ympäri ja meni.

"Kuinka typerä sinä olet, kun itket; ei mökki siitä valmistu. Kyllä
näkyy, että olet tyttö", sanoi hän ohi mennessään Annalle ja oli
suutuksissaan, ihmetellen, mikä se oli, joka ahdisti kurkkua ja teki
äänen epävarmaksi. Ei se ainakaan itkua ollut, ei! Olihan hän mies, hän.



4.


"Eläköön ylioppilas!" huudahti Erik, hypäten alas vaunuista ja siepaten
valkoisen ylioppilaslakin veljensä päästä.

Paljain päin ja ylpeänä seurasi Kurt häntä vanhempien luo, jotka
sulkivat hänet syliinsä, sill'aikaa kun sisaret riistivät lakin
Erikiltä, koettaen sitä omaan päähänsä.

"Neljän vuoden perästä tulen minä kotiin samalla lailla", sanoi Erik
Annalle, "ja minä saan yhtä hyvät todistukset kuin Kurtkin."

"Ellei niiden vaan käy samoin kuin metsämökkisikin", sanoi tämä
leikillisesti.

"Odotas vaan, kesällä rakennan minä kyllä itselleni sellaisen linnan,
jonka sisällä voi olla, ja siitä tulee niin komea, että te kaikki
hämmästytte", vastasi Erik reippaasti, luoden pitkän, onnellisen
katseen portailta, missä he seisoivat, yli järven ja rantojen. Ei
koskaan ole sydän niin kevyt ja iloinen poikain rinnassa, kuin
keväällä, jolloin koulu päättyy ja kulku suunnataan kotia kohti
Pohjolan metsiin.

"Saanko minä auttaa sinua?" sanoi Anna ja kietoi kätensä hänen
kaulaansa, heidän mennessään yhdessä sisälle. Hän oli yhtä iloinen
saatuaan veljensä luokseen kuin tämäkin päästyään kotiin.

"Ei", sanoi hän, "tällä kertaa en minä luota sinuun enkä mäntyihin."

Kokoonnuttiin kahvipöydän ääreen, joka oli katettuna salissa. Korput
ja maukkaat pikkuleivät hupenivat tuossa tuokiossa nälkäisiin
suihin. Alkoi hämärtää, mutta vilkkaasti keskusteltaessa sitä tuskin
huomattiin. Vihdoin nousi kirkkoherra.

"Tahtoisin puhua kanssasi tulevaisuudestasi, Kurt", sanoi hän.

Kurt nousi kiireesti ja seurasi isäänsä tämän työhuoneeseen. Hän
tunsi itsensä levottomaksi. Hän tiesi, mitä isä hänen tulevaisuutensa
suhteen toivoi. Tähän asti ei hän ollut tuntenut itseään haluttomaksi
täyttämään tätä toivoa, mutta viime vuoden kuluessa oli hänen mielensä
muuttunut.

"Sinä sait kauniit arvosanat tutkinnoissasi ja minä tunnen itseni
ylpeäksi pojastani", alkoi kirkkoherra sydämmellisesti, istuuduttuaan
pöytänsä ääreen. Kurt seisoi hänen edessään, nojaten uunin syrjään. "Se
vahvistaa haluani antaa sinun jatkaa lukutiellä", jatkoi isä samalla
äänellä, "edellyttäen, että sinä itse haluat sitä."

"Tietysti minä haluan", vastasi Kurt.

"Ja minä toivon, ettei sinulla ole mitään vastaan antautuaksesi samalle
uralle, jonka minä olen tuntenut niin siunauksesta rikkaaksi?"

Kurt viivytteli vastaustaan. Hänen oli vaikea lausuu ilmi sitä, jonka
hän tiesi olevan vastenmielistä isälle, joka näytti olevan niin varma
asiastaan.

"Ei, minä en tahdo tulla papiksi."

Kirkkoherran kasvojen ilme muuttui äkkiä.

"Minkätähden et? Viimeksi kun puhuimme siitä, et sinä tehnyt mitään
vastaväitteitä!"

"Minä olin silloin lapsi", lausui Kurt jo paljon vakavammalla äänellä,
nyt kun jää jo oli murtunut.

"Ja mikä on tehnyt sinusta miehen vajaassa vuodessa?"

"Useat seikat", vastasi Kurt lyhyesti ja kesti niin hyvin kuin voi
isänsä läpitunkevan katseen.

"Minkätähden et tahdo ruveta papiksi?"

"Minulla ei ole sitä mieltä, mikä vaaditaan, enkä minä ole
teeskentelijä", vastasi Kurt ylpeästi. "Isällä pitäisi olla sen verran
ymmärrystä, ettei pakoittaisi minua sellaiselle uralle vasten tahtoani."

Hehkuva puna kirkkoherran poskilla osoitti, että pojan sanat olivat
loukanneet häntä, mutta hän hillitsi itsensä.

"En hetkeäkään ole ajatellut pakoittaa sinua, mutta lienee kai
anteeksiannettavaa, että kysyn sinulta syytä kieltoosi", sanoi hän
hieman loukkaantuneella äänellä. "Mille alalle olet sinä sen sijaan
aikonut antautua?"

"Tahtoisin suorittaa tutkinnon."

"Tullaksesi miksi?"

"En tiedä niin tarkkaan. Sitä ehtii miettiä tuonnempana", vastasi Kurt
kierrellen.

"Kyllä sinä tiedät", sanoi isä, katse terävänä.

"Jos tietäisinkin, tahdon pitää sen toistaiseksi omana tietonani",
sanoi Kurt uhmaillen.

"Minulla ei varmaankaan sinun mielestäsi ole oikeutta kysyä sitä
sinulta, mutta sinä erehdyt; minulla on oikeus, sillä minun
täytyy kustantaa sinun opintosi. Minä vaadin saada tietää sinun
suunnitelmasi", sanoi kirkkoherra ankarasti.

"Tahdon tulla kirjailijaksi", sanoi Kurt.

"Sellaista roskaa!" huudahti isä tyytymättömänä.

Kurt puri huultaan ja vaikeni.

"Valitse jotakin muuta."

"Se on ainoa ala, joka minua miellyttää, enkä minä voi antautua
millekään muulle alalle, tappamatta yksilöllisyyttäni", vastasi
Kurt tylysti ja hänen katseessaan oli jotakin kovaa, joka melkein
peljästytti isää.

Tämä istui vaieten. Häntä suretti nähdessään poikansa nousevan häntä
vastaan. Hän oli suuttunut itseensä tuon lyhyen, tylyn tavan tähden,
jolla hän oli kohdellut poikaansa suruissaan tämän odottamattoman
pettymyksen tähden.

"Sinulla on pitkä ura edessäsi", sanoi hän hetkisen kuluttua
lempeämmällä äänellä.

"Minä tiedän sen. Eikö teillä ole varaa pitää minua Upsalassa niin
kauan aikaa?" kysyi Kurt, hänkin pehmentyneenä.

"No kyllä. Mutta sinun tulee tietää, että muutaman vuoden perästä on
myöskin Erik täysikasvuinen ja tytöt tarvitsevat myöskin oppia jotakin
voidakseen ansaita toimeentulonsa."

"Mutta emmehän me läheskään ole varattomia."

"Totta kyllä, mutta minun seurakuntani on köyhä, ja silläkin on
jonkunmoinen oikeus minun kukkarooni."

"Mitä siihen tulee, niin on kai lapsillasi lähin oikeus siihen."

Kirkkoherran tulinen luonto oli vähällä taas kuohahtaa näiden vaativien
sanojen johdosta, mutta hän hillitsi itsensä.

"Monet vuodet ovat seurakuntalaiseni tottuneet kääntymään minun
puoleeni, ei ainoastaan hengellisessä, vaan myöskin ruumiillisessa
hädässään. Auttamalla heitä viimemainitussa, voittaa usein heidän
luottamuksensa ja myötätuntoisuutensa. Ruumiilliset lahjat aukaisevat
sydämen ja tekevät mielen vastaanottavaiseksi sanalle, jota julistamme.
Minä olin seurakunnan paimen ennenkuin tulin isäksi, enkä saa
jälkimäisen tähden laiminlyödä ainoatakaan velvollisuutta, joka seuraa
ensimmäistä!"

"Mutta emmekö sitten mekin ole seurakuntalaisia?" huudahti Kurt
katkerasti. "Ja on liikuttavaa, että sinä tahdot pakoittaa minua
valitsemaan elämänuraa, johon ei minulla ole pienintäkään kutsumusta!"

"Rauhoitu! Olenhan sanonut, etten tahdo pakoittaa sinua. Saat
täyttää tahtosi, vaikka se onkin järjetön. Minä kustannan elantosi
Upsalassa. Lue mitä haluat, mutta ole ahkera ja varo tuhlaavaisuutta ja
kevytmielistä elämää."

"Enhän minä ole tuhlannut tähänkään asti, enkä käsitä miksi nyt tekisin
sitä enemmän kuin ennenkään."

"Ylioppilaselämässä on paljon kiusauksia. Kouluajalla olit sinä
monenlaisen huolenpidon alaisena, mutta nyt joudut maailmaan omin päin,
ja siinä on suuri ero. Sitäpaitsi pelkään minä, tämän keskustelumme
ja sinun väitteittesi johdosta, ettei sinun sisällinen elämäsi enää
ole sitä, mitä se on ollut, ja sen kautta kadotat sinä parhaan tukesi
ulkonaisia kiusauksia vastaan."

"Sisällinen elämäni ei ole huonompi nyt kuin ennenkään. Siinä on vaan
se ero, että se nyt on minun omaani. Minä elän sitä nyt itsenäisesti,
sen sijaan että ennen kuljin talutusnuorassa."

"Poika parkani, ottakoon Jumala sinut _omaan_ talutusnuoraansa", sanoi
kirkkoherra ja nousi ylös. "En luullut, että tämä keskustelu kävisi
näin kiivaaksi", lisäsi hän surullisesta.

"Ei se ole yksin minun syyni", mutisi Kurt, joka kuitenkin tunsi
mielessään katumusta. Jos hänen isänsä vaan olisi puolella sanallakin
tunnustanut, että hänkin oli tulistunut, olisi tuo ylpeä, mutta
vaikutteille altis nuorukainen kokonaan taipunut; mutta kirkkoherra ei
sitä tehnyt.

"Ole varoillasi, ett'et kulje harhateillä, ja pane mieleesi, että
hartain toivoni on, että jättäisit järjettömät tulevaisuuden
suunnitelmasi", sanoi hän vaan ja laski kätensä pojan olkapäälle,
aavistamatta, että tämä hyvää tarkoittava varoitus teki nuorukaisen
uhmailevaan mieleen aivan päinvastaisen vaikutuksen, kuin hän luuli.



5.


"Mutta Erik, onko nyt sopivaa maata keskellä valoisaa päivää!" huudahti
vanha Maija, mentyään lastenkamariin ja nähtyään perheen nuorimman
miespuolisen jäsenen loikovan tyynyjen välissä sohvalla täydessä unessa.

Hän ähki ja teki kärsimättömän liikkeen kädellään. "Antakaa minun olla
rauhassa!" Mutta Maija ei helpottanut.

"Eikö hän kuule? Eikö voileipä kelpaa? Pöytä seisoo katettuna alhaalla
ja kaikki toiset ovat aterioineet", sanoi hän ja ravisteli poikaa.

"Minä en huoli voileivistä. Eikö Maija voi antaa minun olla rauhassa?"

"Onko hän sairas?"

"En minä sairas ole."

Ja Erik kääntyi toiselle kylelleen nukkuakseen uudelleen.

"En eläissäni ole nähnyt tuonlaista poikaa. Ei tässä nyt asiat ole
oikealla tolalla", mutisi vanha palvelija.

Eikä asiat olleetkaan hyvästi. Erik sairastui ankarasti. Uneliaisuus
eneni ja hän rupesi valittamaan kipua päässä. Kun vaivat enenivät,
täytyi hänen paneutua vuoteeseen.

Seurasi tuskallisia päiviä ja öitä. Pojan vuoteen vieressä valvottiin
ja toisinaan oli häntä väkisin pidettävä siinä, kun hän kuumeen
houreessa huusi ja pyrki ulos. Lääkäri sanoi, että aivot olivat
vioittuneet.

Yötä ja päivää istui äiti rakastettunsa vuoteen vieressä. Mahdotonta
oli saada häntä poistumaan huoneesta. Korkeintaan lepäsi hän hetkisen
sohvalla, kun poika joskus oli levollisempi. Mutta kun vaikeat
kohtaukset tulivat, oli hän aina pitelemässä kuumeesta polttavaa kättä
omassaan, lievittäen ja tyynnyttäen. Hän tuli niin kalpeaksi ja kärsi
kenties enemmän kuin sairas, nähdessään hänen kasvojensa vääristyvän ja
kuullessaan hänen tuskaisia huutojaan.

Erikin sisaruksia ei laskettu sisään. Heidän äitinsä ei antanut
heidän nähdä sairaan vaikeita kohtauksia. Mutta Annaa ei voitu estää
pääsemästä sairashuoneeseen. Hän hiipi aina niin lähelle ovea kuin
mahdollista, nähdäkseen edes vilahdukselta veljeään, kun joku kulki
ulos tai sisään. Kerran, kun Maija oli jättänyt oven auki, näki Anna
yhden vaikeimmista taudin puuskista. Kun se oli ohi ja Erik lepäsi
muutaman hetken verrattain rauhallisena, huomasi äiti, joka istui
vuoteen vieressä, tyttärensä, tämän seisoessa ovessa kädet lujasti
yhteen puristettuina, kasvot kalpeina, tuskallinen ilme silmissä. Äiti
pudisti päätään ja viittasi häntä poistumaan, mutta Anna ei totellut.
Sen sijaan hiipi hän äitinsä luo, meni aivan hänen viereensä ja pyysi
vapisevin äänin saada jäädä hänen luokseen auttamaan häntä.

"Ei, tämä ei sovellu sinulle. Tee minulle mieliksi ja mene, rakkaani",
sanoi äiti lempeästi. "Ei ole myöskään hyvä Erkille, että hänellä on
useampia ympärillään. Maija auttaa minua. Mene sen sijaan leikkimään
Evan kanssa."

Annan täytyi totella. Hän loi vielä pitkän katseen Erikkiin, ennen kuin
meni. Kuinka tämä oli muuttunut! Oliko tuo todellakin Erik? Hän, joka
aina oli näyttänyt niin iloiselta ja ystävälliseltä, makasi nyt tuossa
otsa rypyssä, tuskainen ilme suun ympärillä ja katse tuijottavana. Hän
näytti melkein vihaiselta.

Anna meni alakuloisena tiehensä. Minkä tähden oli hän aina tarpeeton?
Ei hänen apuaan koskaan tarvittu, kun hän sitä tarjosi. Ei johtunut
hänen mieleensäkään mennä leikkimään Evan kanssa, niinkuin äiti oli
pyytänyt. Hän istui viereisen huoneen nurkkaan. Siitä löysi Maija hänet
illalla ja pakoitti hänet menemään nukkumaan.

Hän vaipui rauhattomaan uneen ja näki paljon unia.

Seuraavana aamuna heräsi hän varhain. Kaikkialla vallitsi hiljaisuus.
Evan vuoteelta kuului tasaista hengitystä. Hän makasi, tylleröinen käsi
pyöreän posken alla. Silkinhienot vaaleat hiukset lepäsivät kevyinä
valloillaan valkoisella yöpaidalla, jonka hihat olivat kohonneet
ylös, paljastaen parin pieniä kauniita, pyöreitä lapsenkäsivarsia.
Anna katseli hetkisen sisartaan, miettien voisiko tuska ehkä vääntää
tämänkin kasvoja kuten Erikin eilen. Hän värisi. Ei koskaan voisi hän
unhottaa tuota kamalaa näkyä.

Kuinka hiljaista oli kaikkialla! Hän kuunteli eikö kuuluisi mitään
tuskan huudahdusta, kuten niin usein ennenkin näinä päivinä; mutta ei
mitään ääntä kuulunut. Voisiko Erik olla parempi? Ehkä hän nukkui?
Kyllä kai hän nukkui, sillä ei suinkaan hän kuole? Ei kukaan ennenkään
ollut kuollut perheestä, eikä sitä tultaisikaan toimeen ilman Erikkiä!
Anna tunsi sydämensä täyttyvän toivolla. Hän meni ikkunan luo ja
katsoi uutimen lomasta ulos. Oi, kuinka kaunista! Kesäkuun aamu
säteili raittiina ja toivehikkaana. Järvi oli tyyni ja kirkas. Saaret
kuvastuivat niin selvästi, että ne näyttivät seisovan ylösalasin
vedessä. Siellä täällä leijaili kevyttä sumua, ja hämähäkin verkot
puissa ja pensaissa kimaltelivat kasteesta ja auringonpaisteesta.

"Kyllä Erikin täytyy tulla terveeksi, kun kaikkialla on niin kaunista",
ajatteli Anna lapsellisesti.

Liian virkeä kun oli, voidakseen enää nukkua, puki hän hiljaa päälleen,
ettei herättäisi Evaa, ja hiipi sitten sairashuoneeseen. Mutta kuta
lähemmäksi hän tuli, sitä selvemmin esiintyi hänen mieleensä muisto
eilispäivän surullisesta todellisuudesta.

Sairashuoneen ovi oli suljettu. Anna kuunteli. Sieltä ei kuulunut
mitään ääntä. Mitä merkitseekään tämä kauhea hiljaisuus?

Hän aukasi varovasti oven. Raitis tuulenhenki leyhähti häntä vastaan ja
valkoiset ikkunaverhot liehuivat. Ikkunat olivat auki.

Anna astui sisään epäröivänä ja arkaillen. Siellä ei ollut ketään,
mutta Erik makasi vuoteella; hän näki hänen kätensä liikkumattomina
peitteellä. Kasvojen yli oli levitetty valkea liina. Nyt ymmärsi hän
kaikki. Erik oli kuollut.

Kuollut! Oliko se mahdollista? Erik kuollut? Hänen ensimmäinen
ajatuksensa oli juosta tiehensä. Oli niin kolkkoa ja synkkää
täällä sisällä, tuon liikkumattoman olennon maatessa vuoteella;
mutta hän hillitsi itsensä ja jäi paikalleen. Hänen täytyi nähdä
hänet. Varpaisillaan, aivan kuin pelkäisi hän hänen heräävän,
meni Anna vuoteen luo ja tarttui varovaisesti liinaan nostaakseen
sitä. Hän näki osan niskasta. Pää oli käännetty vähän sivulle
päin. Kuinka käsittämättömän hiljaa hän makasi. Annan sydän sykki
kiivaasti. Uskaltaisiko hän kohottaa enemmän liinaa? Kyllä. Lujalla
päättäväisyydellä poisti hän sen kokonaan.

Hän oli uskonut näkevänsä nuo kasvot samanlaisina kuin eilenkin:
kulmakarvat kokoon vedettyinä ja suu tuskasta vääristyneenä, ja tuli
senvuoksi omituisesti liikutetuksi näkemästään. Hän hämmästyi. Veli
makasi siinä niin hiljaa. Otsalla ei ollut mitään ryppyjä, se oli
tasainen ja kirkas, ja vaalea tukka oli huolellisesti järjestetty sen
ympärille. Silmät olivat rauhallisesti suljetut, niissä ei enää näkynyt
mitään tuijottavaa katsetta. Ja suu -- se melkein hymyili. Nuo tyynet,
rauhalliset kasvot, laihtuneet kädet, jotka olivat vajonneet pehmeään
peitteeseen, ja koko tuo liikkumaton olento näytti sanovan: "Oi kuinka
minä lepään suloisesti!"

Ja Anna katsoi ja katsoi. Hän ei voinut irroittaa katsettaan
veljestään. Oli niin rauhoittavaa nähdä hänen lepäävän noin.
Vaistomaisesti tunsi hän kuolemassa olevan jotakin sovittavaa,
kuolemassa, joka äsken oli kauhistuttanut häntä paljaalla
läsnäolollaan. Kauhistuksen kuningas ei ollutkaan niin läpeensä
peljättävä. Ainakaan ei Erikillä näyttänyt olevan sitä kokemusta.
Hän ei näyttänyt haluavan herätä. Anna ei voinut irroittaa silmiään
hänen kasvoistaan. Ne sekä työnsivät häntä luotaan että vetivät häntä
puoleensa. Hänen edessään oli kuin ihmeellinen, käsittämätön arvoitus,
jota hänen kuitenkin täytyi miettiä.

Kevättuuli löyhytteli ikkunasta sisään ja leikki kuolleen pojan
vaaleissa hiuksissa. Auringonsäteet tanssivat hänen suljetuilla
silmäluomillaan. Ilma, joka ulkoa täytti huoneen, oli täynnä kevättä ja
valoa; mutta poika makasi siinä, liikkumattomana, kylmänä ja kalpeana.
Elämä ja kuolema olivat siinä vastakkain tänä ihanana kevätaamuna,
ja neljäntoista vuotias tyttö, joka seisoi kuolleen veljensä vuoteen
vieressä, mietti sitä arvoitusta, jota ei kukaan haudan tällä puolen
ole arvannut.

Anna oli juuri tulemaisillaan siihen ikään, jolloin me ikäänkuin
heräämme elämään, jo jolloin jokainen uusi kokemus tunkeutuu mieleemme
erinomaisella voimalla. Hän ei ajatellut selvin ajatuksin -- hänen
ajatuksensa olivat vaan katkelmia, jotka risteilivät hänen sielussaan.
Se oli Erik, joka makasi tuossa, eikä se sentään ollut hän. Ei se
sentään ollut kukaan muukaan, vaikka se oli hänelle vieraampi kuin
muukalainen. Arasti kosketti hän hänen kättään. Se oli kylmempi kuin
kylmin, mihin hän ennen oli koskenut. Kuinka voi hän olla niin kylmä ja
niin hiljaa? Oliko tämä Erik? Ei. Mutta missä oli hän sitten? Oliko hän
ennen ollut tässä huoneessa? Hän tunsi itsensä ikään kuin muutetuksi
kauas pois tavallisesta maailmastaan vieraaseen, tuntemattomaan,
salaperäiseen, jota hän ei ymmärtänyt, mutta joka kuitenkin lumosi
hänet.

Kuinka kauan hän oli kuolinhuoneessa, ei hän itsekään tiennyt. Hänen
mietteensä keskeytyivät, kun Kurt astui sisään.

"Anna, sinä täällä?" kuiskasi hän hämmästyneenä.

Anna kääntyi ja tarttui sanaakaan sanomatta hänen käteensä, ja Kurt
veti hiljaa hänet huoneesta.

"Erik kuoli niin äkkiä ja odottamatta yöllä, ettei meille ehditty antaa
tietoa", sanoi hän, "minut herätettiin heti sen jälkeen, mutta meidän
kaikkien mielestä oli parasta antaa sinun ja Evan maata. Kuinka kalpea
sinä olet! Kuinka kauan olet sinä ollut siellä sisällä?"

"En minä tiedä", kuiskasi hän hiljaa.

"Mitä sinä siellä teit?"

"Minä ajattelin."

"Mitä?"

"Kuolema on niin ihmeellinen."

Kurt katseli häntä tarkasti. Hänen silmänsä olivat aivan kuivat.

"Kuinka voit sinä seisoa veljesi kuolinvuoteen vieressä ja miettiä
kuolemaa ilman ainoatakaan kaipauksen kyyneltä silmissäsi? Se on
luonnotonta. Etkö sinä sure häntä?"

Anna katsoi hämmästyneenä ylös, ikäänkuin olisi hänet herätetty unesta.

"Sure", toisti hän koneellisesti, "tietysti minä suren!"

Mutta asia oli se, ettei hän vielä käsittänyt, mitä oli tapahtunut.



6.


Eräänä kauniina, auringonpaisteisena kevätpäivänä laskettiin Erikin
kirstu hautaan, lehtevän hautausmaan kulmaan, lähelle Långsjön rantaa.

Se oli liikuttava hetki, eikä kenenkään silmä jäänyt kuivaksi, paitsi
Annan. Hän ei käsittänyt miksi toiset itkivät. Itse ei hän ollut
vuodattanut kyyneltäkään veljen kuoleman jälkeen. Hän oli käynyt kuin
unessa, kykenemättä tajuamaan sitä todellisuudeksi. Se aamuhetki,
jonka hän oli viettänyt yksin kuolleen veljensä kanssa, oli tehnyt
unohtumattoman vaikutuksen hänen tunteelliseen sieluunsa. Hänestä
tuntui, kuin olisi hän seurannut veljeään kappaleen matkaa toiseen
maailmaan ja että hänellä sen vuoksi vielä oli jotakin yhteistä hänen
kanssaan, jota muilta puuttui. Hänen mielessään säilyi niin elävänä
onnellinen ilme, joka oli veljen kasvoilla, kuten heijastus siitä
valosta, joka nyt häntä ympäröi. Se ei ollut Erik, joka nyt laskettiin
multaan, sen hän tunsi niin selvästi. Hän eli ja oli niin onnellinen,
niin onnellinen Jumalan luona, minkätähden sitten itkettäisiin hänen
tähtensä?

Mutta Anna sai kuitenkin oppia senkin ja aivan pikkuseikasta. Ei
kalpeat kasvot, kuoleman juhlallisen majesteetin leimaamina, ei toisten
suru, ei mullan kolkko kumahdus kirstua vasten, houkutellut kyyneleitä
hänen silmiinsä. Ei, se oli vaan pieni, valkoinen palttinalakki,
rikkinäisine reunoineen, joka ensin opetti hänet käsittämään, että Erik
todellakin oli poissa, eikä koskaan enää palaa.

Kun Maija siivosi vinttiä, tuli muiden muassa tämä lakkikin esille.

"Tätä ei enää tarvita", sanoi Maija vaan ja asetti sen varovaisesti
syrjään, ikäänkuin se olisi ollut lasista.

Anna seisoi vieressä. Hän otti lakin käteensä. Se johti niin selvästi
hänen mieleensä Erikin sellaisena, kun hän oli ennen sairastumistaan.
Sitä oli hän käyttänyt koko viime kesän. Kerran oli hän poiminut siihen
marjoja ja häntä oli toruttu. Tahrat näkyivät vielä.

Eikö hän koskaan enää käyttäisi sitä, ei koskaan enää juoksisi ympäri,
kuten ennen? Ei koskaan enää! Äkkiä heitti Anna lakin kädestään ja
koetti tukahuttaa voimakasta nyyhkytystä. Mutta se ei onnistunut. Hän
istuutui vinnin nurkkaan ja antautui kyynelten valtaan, kun hän ei
voinut estää niitä vuotamasta. Itku tuotti huojennusta. Jännitys, jota
hän nämä viime päivät oli tuntenut, poistui. Hän palasi tavalliseen
maailmaansa siitä ihmeellisestä ja salaperäisestä, joka oli ollut
hänelle liian korkealla.

Maija näki Annan itkevän ja katseli pientä, valkoista lakkia, kunnes
hänkään ei voinut katsella sitä kauempaa pyyhkimättä käsillään silmiään.



7.


Kesti kauan, ennenkuin Annan kyyneleet lakkasivat vuotamasta. Kun ne
vihdoin loppuivat, olivat ne jättäneet niin selvät jäljet, että hän
peljästyi, katsellessaan itseään peilissä. Hän hiipi ulos syrjätietä,
päästäkseen kenenkään huomaamatta, sillä tuskin mitään häpesi hän
enemmän, kuin tunteittensa ilmaisemista, varsinkin hellempien.

Mutta hän ei päässyt näkemättä pois. Kurt istui polvillaan ruohikossa
ja koetti saada tikkua pois Prissen jalasta. Koira ulisi ja nuoli
nuoren isäntänsä kättä.

"Oli hyvä, että tulit, Anna. Piteleppäs Prisseä ja estä sitä nuolemasta
minua ja tuuppimasta kuonollaan", pyysi Kurt.

Mieluummin olisi Anna hiipinyt tiehensä, mutta Prisse oli hänen
suosikkinsa ja sen kipeää jalkaa täytyi auttaa. Hän koetti kääntää pois
kasvonsa, ettei veli näkisi, että hän itki, sillä kyyneleet olivat
lakanneet vuotamasta vaan hetkeksi. Kun veli puhutteli häntä ja hänen
täytyi vastata, koetti hän tehdä äänensä vakavaksi. Kyynel tipahti
hänen silmästään Kurtin kädelle; silloin katsoi tämä hänen kasvoihinsa
ja näki, mitä tyttö niin huolellisesti koetti salata.

"Siis vihdoinkin voit sinä itkeä, se on hyvä", sanoi hän, ja nähtyään
kuinka tyttö koetti hillitä tunteitaan, lisäsi hän ystävällisesti: "Älä
häpee, anna kyyneleiden vuotaa, ne ovat sinulle kunniaksi ja tekevät
sinulle hyvää."

"Kas niin, nyt on tikku poissa. Emmekö mene vähän metsään kävelemään?"

Anna suostui siihen. Prisse seurasi heitä, tuon tuostakin nuollen
jalkaansa. Sisarukset kävelivät hetkisen ääneti, ja kun Anna oli
voittanut liikutuksensa, rupesivat he puhumaan jokapäiväisistä
asioista, huolellisesti karttaen kaikkea, joka voisi viitata Erikkiin.
Nuori kevät henki kaikkialla heidän ympärillään uutta, pulppuavaa
elämää. Ilma oli täynnä tuoreen havun ja kielojen tuoksua ja
elähyttävää valoa ja lämpöä.

Kun sisarukset palasivat kävelyltään, kohtasivat he äitinsä, joka juuri
tuli ulos pihaveräjästä.

"Äiti hoi! Minne matka?" huusi Kurt.

Hän kääntyi ja näytti tuoreista, vaaleanvihreistä kuusen oksista
sidottua seppelettä.

"Vai niin, haudalle", sanoi Kurt hillityllä äänellä, "saammeko seurata
sinua?"

"Tietysti te saatte", sanoi hän, luoden sydämellisen katseen pitkään,
vaaleatukkaiseen poikaansa, joka tarjosi käsivartensa tukeakseen häntä.
Anna otti kantaakseen seppeleen. "Oletko, äiti, itse sitonut sen?"
kysyi hän. "Olen. Minun täytyi tehdä jotakin Erikille. Ajatukseni
eivät voi irtautua hänestä. Hän lepää nyt niin turvallisesti Herransa
sylissä, eihän minun pitäisi surra. Mutta, nähkääs, jokainen lapsistani
on osa omasta sydämestäni."

"Onhan sinulla vielä kolme jälellä", sanoi Kurt, koettaen lohduttaa.

Äiti katsoi ylös ja hymyili kyynelten läpi.

"On, ja minä kiitän niistä Jumalaa. Mutta", lisäsi hän vakavasti, "minä
tunnen itseni levottomammaksi niiden tähden, jotka minulla on jälellä,
kuin sen tähden, jonka Jumala otti. Äiti voi vuodattaa katkerampia
kyyneleitä lastensa tähden, kuin ne jotka vuotavat heidän haudoillaan."

"Jumalan avulla ei sinun koskaan tarvitse itkeä sellaisia kyyneleitä
minun tähteni", sanoi Kurt ja puristi voimakkaasti äidin kättä, joka
lepäsi hänen käsivarrellaan.

Tämä kädenpuristus ja melkein ankaran päättäväinen ilme hänen
kasvoillaan, lausuessaan näitä sanoja, ilmaisivat äidille, että
poika jo todenteolla oli alkanut taistelunsa elämän kiusauksissa ja
ristiriitaisuuksissa.

"Kurt, kun sinä tunnet kiusausta pahaan, niin muista sellaisina
hetkinä, että äitisi rukoilee Jumalaa puolestasi", sanoi hän lämpimästi.

He olivat nyt saapuneet hautausmaalle. Kurt aukasi rautaportin, joka
narisi saranoillaan, ja he menivät sisään. Oli puolenpäivän aika,
aurinko paistoi kirkkaimmillaan. Sen säteet tunkeutuivat suurten,
tuuheitten puitten vastapuhjenneitten lehtien läpi ja leikkivät
kuolleiden haudoilla, missä hieno, nuori ruoho vihersi keväisen
raittiina.

"En voi koskaan olla ajattelematta ylösnousemusta, katsellessani
kevättä hautausmaalla; se hymyilee vastaani taivaallisena
lohdutuksena", sanoi äiti, kun hän molempien lastensa kanssa läheni
hautaa, jonka mustalla kummulla ei ruoho vielä ollut ehtinyt kasvamaan.
Kun he olivat järjestelleet siellä olevia kukkia ja seppeleitä,
kääntyivät he taas kotiin päin.

"Mitä sinä teet iltapäivällä, äitiseni", kysyi Kurt.

"Ajattelin mennä Nybotorppaan puhumaan vähän Personin mummon kanssa.
Hän lähetti äsken sanan, että hän on niin huolissaan ja tahtoisi puhua
isän kanssa. Hänen poikansa, Kalle, joka on merimies, on hukkunut
jossain Pohjois-Amerikan rannikolla. Hän sai siitä tiedon eilen ja on
nyt aivan murtunut, mummo parka. Isä ei mitenkään ehdi tänään ja sen
vuoksi olen minä aikonut mennä illalla."

"Et sinä saa mennä", sanoi Kurt, "sinä tarvitset itse lohdutusta."

"Etkö sinä ymmärrä, että paras keino unohtaa omat surunsa on ottaa
osaa toisten suruihin? Juuri senvuoksi, että minä itse olen kestänyt
koetuksen, samanlaisen, kuin hänenkin surunsa on, ymmärrän minä häntä
paremmin ja voin lohduttaa."

Pappilassa palattiin taas vähitellen tavalliseen elämään, vaikka tähän
asti tuntematon kaiho sydämissä. Ensimmäinen rengas perheketjusta oli
katkennut ja tyhjyys tuntui suurelta.



8.


Oli kaunis talvi-ilta helmikuun alussa. Lumi peitti valkoisena maan
ja tähdet tuikkivat taivaalla. Järvet olivat jäässä ja lapioidut tiet
johtivat niiden poikki. Puut metsissä taivuttivat lumipeittoisia
oksiaan. Silloin tällöin putosi lumikimpale pehmeästi tipahtaen maahan.
Metsässä oli niin hiljaista ja ylhäällä kimaltelivat Linnunradan tähdet.

Kulkusten kilinää kuului kaukaa tieltä, joka johti alas Långsjön
rantaan, ja pian näkyi reki, jonka eteen oli valjastettu kaksi reipasta
hevosta, ajavan jäälle.

Reessä istui, paitsi ajajaa, vaan kaksi henkeä. Molemmat olivat niin
hyvin kiedotut turkkeihin, että heitä tuskin saattoi nähdä. Ylimys-nenä
ja pari tuuheita, harmahtavia viiksiä oli kaikki mitä näkyi toisen
hylkeennahkaisen lakin ja ylösvedetyn turkinkauluksen välistä, ja pari
tumman kauniita silmiä loisti esiin toisen pienen soman lakin alta;
muuten olivat koko nuorekkaat kasvot kiedotut lämpimään saaliin.

"Isä, minä irroitan vähän saalia. Ei täällä ole ollenkaan niin kylmä,
kuin me luulimme", kuului rukoileva ääni vaatteitten sisältä.

"Anna vaan olla! Puuttuisi vaan, että palelluttaisit kasvosi ja jäisit
punanenäksi koko elinijäksesi", vastasi viiksiniekka herra.

Tyttö huokasi, mutta tyytyi kohtaloonsa.

"Tämäpä on loppumattoman pitkä tie. Emmekö jo pian ole perillä?" kysyi
herra ajajalta.

"Kyllä pian. Me olemme nyt Långsjön jäällä ja tuolla vastapäätä näkyy
pappila", vastasi tämä.

"Näkyykö se? Minä puolestani en voi eroittaa mitään tässä
sietämättömässä pimeydessä", murahti herra ja teki kärsimättömän
liikkeen paksuissa turkeissaan, nähdäkseen paremmin. "Voitko sinä
erottaa mitään, Dagmar?"

"Voin toki, isä. Etkö näe, kuinka tulet loistavat tuolla rannassa?"
vastasi Dagmar, jonka onnistui paremmin kuin isän nojautua sivulle,
nähdäkseen valoa edessään.

"Jospa olisimme perillä!" toivoi parooni Rencrona, se oli herran nimi.

"Minusta on hyvä näin", vastasi hänen tyttärensä ja nojautui taaksepäin
paremmin nähdäkseen tähtiä. "Katso, isä, kuinka tuolla ylhäällä on
kaunista!"

"Niin on", vastasi isä, kuitenkaan vaivaamatta itseään seuraamaan
tyttären kehoitusta, "mutta älä kallistu niin paljon taaksepäin, pikku
hupakko, sinä pudotat lakkisi."

Dagmar oli ainoa tytär ja isän silmäterä. Tämä seurasi häntä nyt
Vesterlångaan, jossa häntä valmistettaisiin ensimmäistä ripilläkäyntiä
varten kirkkoherra Warenheimin luona, joka oli ollut paroonin nuoruuden
ystävä.

Pappilassa oli teepöytä katettu tavallista suuremmalla huolella.
Vieraat voivat saapua millä hetkellä tahansa, ja kaikki kuuntelivat,
milloin kulkusten kilinä kuuluisi järveltä. Anna kuuli sen ensiksi,
mutta hän se odottikin innokkaimmin. Dagmar Rencrona tulisi hänen
rippikoulutoverikseen. Annalle, joka ei ollut tottunut muiden seuraan
kuin sisarustensa ja talonpoikaislasten, oli tämän toverin tulolla
suuri arvo. Hänen sydämensä sykki kiivaasti, kun reki vihdoinkin saapui
portaitten eteen.

Kirkkoherra auttoi vieraita reestä ja etehisessä lausuivat hänen
vaimonsa ja tyttärensä heidät tervetulleiksi.

"Anna, saatappas nyt pikku vieraamme omaan huoneeseensa", sanoi rouva
Warenheim.

Anna tarttui uuden toverinsa käteen ja he menivät yhdessä rappuja ylös.
He eivät kumpikaan puhuneet mitään, katselivat vaan toisiaan uteliaasti.

Huone, joka oli asetettu kuntoon Dagmarille, tuntui hänestä
hyvin miellyttävältä. Iloinen tuli räiskyi ristikko-ovien takana
kaakeliuunissa ja lamppu paloi pöydällä sohvan edessä. Punainen
varjostin verhosi sitä himmentäen sen valoa ja luoden kaikkialle
miellyttävän punaisen hohteen. Vaatetus-pöytä oli verhottu vaalealla
kankaalla ja ikkunoissa oli valkoiset, vasta silitetyt uutimet.

"Äiti ja minä olemme tehneet parhaamme, saadaksemme huoneen hauskaksi",
sanoi Anna.

Dagmar katseli uteliaasti häntä tummilla silmillään.

"Meistähän tulee toverit", sanoi hän.

"Niin, ja minä uskon varmasti, että me viihdymme yhdessä", vastasi Anna
ja ajatteli, ettei hän milloinkaan ollut nähnyt mitään kauniimpaa, kuin
tuo nuori tyttö hänen edessään.

Dagmar ei vastannut, tarkasteli vaan toista kiireestä kantapäähän ja
teki sen havainnon, että hänen uusi ystävänsä oli tavattoman hyvin
puettu, ollakseen maalaistyttö.

"Älä katsele minun silmiäni! Minä tiedän, että ne ovat viheriät",
huudahti Anna kärsimättömästi, luullen huomaavansa, että Dagmar olisi
havainnut noiden hänelle surua tuottavien elinten värin, jota hän piti
rumimpana kaikesta muusta rumasta hänen olennossaan.

"Viheriät!" huudahti Dagmar ihmetellen ja katsoi nyt vasta tarkemmin
niitä, "eivät ne ole viheriät! Mutta ovatpa, totta tosiaan. Kuinka
omituiset silmät sinulla on, niissä on kaikki värivivahdukset!"

Anna kääntyi suuttuneena pois.

"Ethän vaan pahastu?" kuuli hän Dagmarin sanovan, "sinullahan on
kauniit silmät."

"Sitä et sinä tarkoita", vastasi hän lyhyesti.

"Kyllä, varmaan! Kuinka sinä olet omituinen ja tavallisuudesta
poikkeava! Minä pidän sinusta!"

       *       *       *       *       *

Parooni Rencrona viipyi muutamia päiviä, kunnes tyttärensä vähän
kotiintuisi uudessa ympäristössään. Poislähtönsä edellisenä iltana
sanoi hän kirkkoherralle:

"Niin, hoida nyt hänen pientä sieluaan ja opeta hänelle kaikkea hyvää,
mutta -- hm -- mutta älä tyrkytä hänelle liian paljon jumalisia
aatteita, niin, kai sinä ymmärrät."

"Minä en aio tyrkyttää hänelle mitään", vastasi kirkkoherra
arvokkaasti, "pyrkimysteni päämääränä on oleva asettaa Kristus elävänä
hänen katseensa eteen."

"Niin, niin", sanoi parooni hieman hermostuneesti, "kyllä siitä hyvä
tulee, en minä sitä pelkää. Tarkoitan vaan, ettet opettaisi hänelle,
että kaikki on syntiä."

"En opeta hänelle, että mikään on syntiä, joka ei ole Jumalan tahtoa
vastaan", vastasi kirkkoherra.

"Niin, niinhän se on! Katso, senvuoksi toin minä hänet tänne, että
tiedän sinut rehelliseksi mieheksi. Kun nyt tyttöä on valmistettava
ensimäistä ripilläkäyntiä varten, tahdon minä, että sen tekee oikea
pappi, tarkoitan, sellainen kuin sinä. Papin tulee olla pappi.
Tuollaisille ilvehtijöille, jotka toisena päivänä lukevat messua ja
toisena juovat itsensä humalaan, en minä anna suurta arvoa, niissä ei
ole päätä ei perää. Mutta, katso veliseni, minun tytöstäni ei tehdä
mitään pappia, nuoret ovat nuoria, niin, sinä ymmärrät mitä tarkoitan,
niin..." tähän lopetti parooni, antaen kirkkoherran oman mielensä
mukaan ymmärtää mitä hän tarkoitti.

"Minä toivon, että Dagmarista tulee todellinen Herran palvelija", sanoi
kirkkoherra.

"Niin kyllä! Herran palvelijoitahan me kaikki olemme", sanoi parooni.

"En luule, että me sentään voimme niin sanoa."

"Eikö? No niin -- ehkä ei, mutta Hänen lapsiansa me sentään olemme."

"Ei sitäkään. Tullaksemme hänen lapsikseen tulee meidän uudesti syntyä."

"Niin, niin, tuon osasin minäkin ennen, se on varmaan Lutheruksen
katekismuksessa tai Raamatussa", sanoi parooni ja kierteli viiksiään,
"mutta jotakin hyvää lienee sentään joka ihmisessä. Eikä suinkaan
meidän Herramme ole niin kova, että Hän sulkisi taivaan portit
syntisraukalta, kun täältä lähtö tulee."

Parooni käveli edes takaisin lattialla ja näkyi selvään, että tämä
keskustelu rasitti häntä.

"Ei, ei siltä, joka luottaa Jesuksen sovintoon", vastasi kirkkoherra,
katsellen vierastaan lämpimällä osanotolla.

"Niin, kukapa ei sitä tekisi", sanoi parooni ja jatkoi heti, ikäänkuin
estääkseen kirkkoherraa vastaamasta. "Tämä on viimeinen ilta, jonka
vietän täällä. Hoida hyvin tyttöäni! Kyllä hän täällä on sopivimmassa
paikassa. Pappiloissa on aina sellainen omituinen hurskas tunnelma,
joka soveltuu ripille valmistettaville."

Illallispöydässä oli parooni hyvin puhelias. Hän kertoi, että
hän toisinaan kävi kirkossa kuulemassa pappia, joka oli oikein
kaunopuhelias.

"Ette voi uskoa, kuinka ihastuttavia saarnoja hän pitää! Niistä nauttii
kuukauden aikaa jälestäpäin, ellei enempää", sanoi hän.

Sitten johti hän puheen hyväntekeväisyyslaitoksiin, joihin hän oli
lahjoittanut suuria summia.

"Niin, että en minäkään sentään mikään pakana ole", lisäsi hän, luoden
syrjäkatseen kirkkoherraan.

       *       *       *       *       *

Dagmarin oli hyvin vaikea erota isästään, ja hän oli pahoillaan, kun
tämä jätti hänet niin pian. Ensimmäiset päivät hänen poislähtönsä
jälkeen oli hän happamen näköinen ja vaitelias, jäykästi vastustaen
kaikkea ystävällisyyttä. Mutta kun lukeminen alkoi, kiintyi hänen
harrastuksensa siihen. Hän ja Anna lukivat myöskin paria muuta
ainetta kirkkoherran johdolla, joka itsekin oli hyvin kovasti
huvitettu, huomattuaan kuinka hyvin hänen oppilaansa edistyivät. Rouva
Warenheimin rakastettava ystävällisyys ei myöskään voinut olla ajan
pitkään tekemättä vaikutustaan. Dagmarin jäykkyys suli ja hän rupesi
viihtymään. Molempien tyttöjen välille kehittyi myöskin todellinen
ystävyyssuhde, joka tuotti rouva Warenheimille paljon iloa. Anna
tarvitsi niin hyvin samanikäisen toverin, jonka seurustelu tuotti
hänelle virkistystä ja nuorensi häntä. Hän oli niin haaveileva ja
hiljainen, että äiti oli ollut huolissaan hänen tähtensä. Sen vuoksi
oli nyt virkistävää nähdä hänen käyvän käsikädessä Dagmarin kanssa
vilkkaasti puhellen.

Iltasin sytytettiin lamppu, jonka valossa luettiin ja tehtiin
käsitöitä. Päivät olivat toistensa kaltaiset. Dagmar tunsi
hämmästyksekseen, että hän viihtyi tässä elämässä, joka kuitenkin oli
niin peräti erilaista, kuin se, mihin hän oli tottunut.

       *       *       *       *       *

Juhannuksen edellisenä sunnuntaina laskettiin lapset Herran
Ehtoolliselle Vesterlångan kirkossa, joka tilaisuutta varten oli
juhlallisesti koristettu. Oli kuin kevät itse olisi muuttanut sinne
kukkineen ja nuorine lehvineen.

Aurinko paistoi sisään kirkon ikkunoista ja ulkona kaareili taivas
korkeana ja sinisenä. Anna ja Dagmar istuivat alttarin luona toveriensa
joukossa, jotka kaikki olivat kansan lapsia.

Saarnan lopulla kääntyi nuorten opettaja erittäin heidän puoleensa ja
puhui heille vaikuttavasti Hänestä, jota he nyt lähestyivät. Sitten
astui hän alttarille ja pyhä toimitus alkoi.

Dagmar vuodatti kyyneleitä ollen syvästi liikutettu, mutta Annan silmät
pysyivät aivan kuivina. Kuten tavallista, olivat hänen kyyneleensä
kauimpana silloin kuin hänen tunteensa olivat syvimmät. Palattuaan
alttarilta takaisin paikalleen, istui hän kädet ristissä, katse luotuna
alttarilla olevaan ristiin. Hän tunsi itsensä kohonneeksi yläpuolelle
kaikkea maallista ja hänen silmissään paloi haaveellinen tuli. Hän
toivoi tällä hetkellä pääsevänsä taivaallisen ylkänsä luo. Hän vuodatti
koko sielunsa rukouksessa Hänelle. Anna rukoili, että hän tänä hetkenä
ottaisi hänet omakseen ainiaaksi. Hän oli valmis kärsimään elämässään
mitä tahansa, kunhan hän vaan aina tulisi yhä lähemmäksi Jesusta.

Juhlallinen hetki päättyi. Sukulaiset ja ystävät ympäröivät lapsia.
Eri ryhmissä lähdettiin kirkosta, joka pian oli tyhjänä yksinäisellä
niemellään järven rannassa, kuolleitten haudat ympärillään, tornissaan
risti, joka viittasi ylöspäin kuten autuuden toivo. Hiljaisissa,
korkeissa holveissa säteili kevät-aurinko ja tuntui kuin kuorissa
vielä olisi humissut pyhän, ijankaikkisen Hengen tuulahdus, joka
juhlatilaisuuden kestäessä oli väreillyt lasten sydämissä.

       *       *       *       *       *

Parooni Rencrona, hänen puolisonsa, sekä ainoa poikansa, Robert, olivat
tulleet Dagmarin ensimmäisen ripilläkäynnin johdosta Vesterlångaan.
Parooni oli ystävällinen, sydämellinen ja hyvin liikutettu. Rouva
Warenheim oli alussa ollut hyvin ujo komean, jäykän vapaaherrattaren
seurassa, ja lähempi tutustuminen häneen näytti mahdottomalta. Mutta
ei edes vapaaherratar voinut kauan vastustaa rouva Warenheimin hienoa
ystävällisyyttä. Nuori Robert parooni oli äitinsä kaltainen. Hän oli
diplomaatti ja hänen käytöksessään oli jotakin hienoa ja ylhäistä,
mutta samalla ritarillista, ja jos hän tahtoi, voi hän olla hyvin
hauska. Pappilassa opittiin häntä tuntemaan hänen parhaimmalta
puoleltaan, täällä ei äidiltä peritty jäykkyys tullut esiin.

Päätettiin, että Dagmar viipyisi Vesterlångassa yli kesän. Metsäilma
näytti olevan hänelle hyvin terveellistä, hän näytti nyt paljon
terveemmältä, kuin tullessaan tänne; siitä olivat kaikki yhtä mieltä.
Dagmar oli hyvin tyytyväinen päätökseen, vaikka hän kenties yhtä
mielellään olisi seurannut äitiään Marstrandiin.

"Pysy sinä vaan täällä", sanoi hänen veljensä, "kyllä sinä vielä ehdit
tanssia itsesi väsyksiin", ja Dagmar jäi, Annan suureksi iloksi.

Kurt tuli kotiin Upsalasta missä hän jatkoi opinnoitaan. Hän oli hyvin
ahkera lupa-ajallakin, mutta otti usein osaa tyttöjen kävelyihin ja
huvimatkoihin. Kesä kului kuin yksi ainoa hupaisa päivä. Syksy tuli ja
sitten tuntui Vesterlångassa tyhjältä. Kurt palasi Upsalaan ja heti sen
jälkeen matkusti Dagmar kotiinsa. Hän sanoi sydämelliset jäähyväiset
kaikille ja sai lupauksen, että Anna uutena vuotena saisi tulla hänen
vieraakseen.



9.


Aurinko paistoi Södermanlandissa sijaitsevan Bergsjöholman linnan
korkeista ikkunoista sisään. Säteet hyppelivät vanhanaikuisilla,
silkillä päällystetyillä huonekaluilla ja vanhoilla seinämaalauksilla.
Suuressa, korkeassa huoneessa, jossa lattiasta kattoon ulottuvat
hyllyt olivat täynnä kirjoja, istui vapaaherratar Rencrona mukavassa
nojatuolissa ja luki.

Ovi avautui ja Dagmar kurkisti sisään.

"Kas, täällähän äiti onkin. Minä tahtoisin niin mielelläni pyytää
sinulta jotakin", sanoi hän ja laski hyväilevästi kätensä äitinsä
kaulalle.

"Ole varovainen, sinä rypistät kaulukseni", sanoi vapaaherratar ja
siirsi pois tyttärensä käden. "Mitä sinä tahdot?"

"Minä ajattelin vieraspitoja illalla. Eikö meillä voisi olla leikkiä
tanssin asemasta", ehdotti Dagmar.

"Mikä päähänpisto tuo on? Sinähän olet aina ollut niin ihastunut
tanssiin", sanoi vapaaherratar ja katsoi terävästi tyttäreensä.

Dagmar punastui.

"Annan tähden, äiti! Hän ei ole koskaan tanssinut, ja minä luulen,
etteivät hänen vanhempansa pitäisi siitä, että hän täällä tanssii."

"Ellei hän tahdo seurata niiden tapoja, joiden luo hän tulee, on
paras, että hän pysyy kotonaan. Kun minä sallin sinun kutsua hänet
tänne, en tehnyt sitä sen vuoksi, että hän tulisi muuttamaan meidän
tottumuksiamme ja tapojamme."

"Se ei suinkaan ole hänen tarkoituksensakaan", sanoi Dagmar
innokkaasti, "hän ei ole sanonut sanaakaan siitä, mutta minä ajattelen
sentään, että hänen tähtensä..."

"Uhraat sinä mieluummin kaikkien muiden vieraittesi huvin", lisäsi
vapaaherratar, "mutta sitä en minä aijo sallia. Hän saa mukautua. Nyt
emme enää puhu tästä asiasta."

Vapaaherratar syventyi taas kirjaansa. Dagmar viipyi hetkisen, mutta
kun hän tiesi, että kaikki yritykset olivat yhtä hyödyttömiä kuin
tämäkin, poistui hän huoneesta, nyykäyttäen suutuksissaan päätään. Ulos
tultuaan tapasi hän Robertin.

"Miten on laitasi?" kysyi tämä.

Dagmar kertoi huolensa.

"Mitä väärää voikaan olla pienessä, viattomassa tanssissa?" kysyi hän.

"Ehkä ei olekaan", myönsi sisar, "mutta Anna luulee niin, enkä minä
tahtoisi, että hänen täytyisi ottaa osaa sellaiseen, ollessaan minun
luonani."

"No niin, voit olla oikeassa. Ei pidä pakoittaa ketään, ja
vieraitaan kohtaan tulee tässä asiassa jokaisen osoittaa erityistä
huomaavaisuutta. Kovin vaikeaksi silloin tulee hauskuuttaa vieraitamme
illalla. Kyllä ne tulevat ihmettelemään, mikä meissä on tehnyt tämän
muutoksen."

"Robert, minä kuulen puheestasi, että sinä aijot puhua äidille",
huudahti Dagmar iloisesti, "tee se! Sinä olet ainoa, jonka puhetta hän
todella viitsii kuunnella."

"Minä teen sen vanhan ruotsalaisen vierasvaraisuuden nimessä", sanoi
Robert alentuvasti, tuntien oman arvonsa.

Dagmar kietoi, täynnä kiitollisuutta, molemmat käsivartensa hänen
kaulaansa.

"No, no, älä kiitä liian varhain, ethän sinä vielä tiedä, onnistunko
minä", sanoi hän, hiljaa irtautuen sisarensa syleilystä. Häntä, samoin
kuin äitiäkin, rasittivat hyväilyt suuresti.

Kun Robert tuli kirjastoon, otti hän kirjan ja istui ikkunan
syvennykseen lukemaan.

"Voitko ajatella", sanoi hänen äitinsä, "Dagmar kävi äsken pyytämässä,
että jättäisimme tanssin illalla vaan sen vuoksi, että Anna suvaitsee
pitää sitä vääränä! Minä sanoin jyrkästi ei. Enkö sinunkin mielestäsi
tehnyt oikein?"

"En tiedä", vastasi Robert kevyesti, "meidän tulee kunnioittaa
vieraittemme mielipiteitä."

"Kyllä, tietysti, mutta ei heidän ennakkoluulojaan", sanoi
vapaaherratar vilkkaasti. "Tyttö on täynnä ennakkoluuloja, ja minä
teen mielestäni hänelle hyvän työn, koettaessani vapauttaa häntä edes
yhdestä. Minä pelkään myös, että hänen aatteensa tarttuvat Dagmariin.
Minä inhoan kaikkea ahdasmielisyyttä ja aion tukehuttaa kaiken
sellaisen Dagmarissakin."

Ivallinen hymy väikkyi Robertin huulilla.

"Kuka se oli, joka viimeksi eilen niin innokkaasti puolusti jokaisen
oikeutta menetellä vakaumuksensa mukaan, huolimatta toisten
mielipiteistä?" kysyi hän.

"Sen lauseenhan minä juuri sovellutan tähän", sanoi hänen äitinsä
hämmästyneenä, "minähän juuri taistelen vapauden puolesta
ahdasmielisyyttä vastaan."

"Niinkö?" kysyi Robert. "Kumpikohan enemmän estää toista menettelemästä
oman vakaumuksensa mukaan, taikauskoinenko, joka pyytää saada elää
taikauskonsa mukaan, taikka vapaamielinen, joka vaatii toista luopumaan
taikauskoisuudestaan, jota tämä pitää omantunnonasiana? Eiköhän
vapaamielinen tässä tapauksessa ole ahdasmielisempi?"

Robertin silmät säteilivät, kun hän katseli äitiään. Tällaiset
sananvaihdot tuottivat hänelle suurta huvia. Oli hänen oma
mielipiteensä minkälainen tahansa, aina puolusti hän päinvastaista
kantaa, mitä hänen vastustajansa edusti.

"Nyt olet sinä erehtynyt", vastasi hänen äitinsä, "ahdasmieliset eivät
suinkaan tyydy siihen, että itse pitäisivät mielipiteensä, he tahtovat
aina tyrkyttää niitä muillekin."

"No, jos niinkin olisi", vastasi Robert, "niin eihän se ole sen
pahempaa kuin vapaamielisyydenkään tyrkyttäminen muille."

"Sinun mielestäsi siis ei minun pitäisi panna toimeen tanssia illalla?
Mutta jos meillä nyt ei ole tanssia, niin panemmehan me siten salpoja
niiden vapaudelle, jotka tahtovat tanssia."

"Kyllä he siihen taas saavat pian tilaisuuden, jos haluavat. Se
merkitsee joka tapauksessa paljon vähemmän, kuin pettää luottamus, jota
Warenheimin perhe on sinulle osoittanut, jättäessään haltuusi nuoren
tyttärensä. Hienotunteisinta on olla tarjoamatta hänelle huvitusta,
jota ei hänen kotonaan pidetä täysin luvallisena. Sinä melkein pakoitat
häntä siihen."

"Niin paljon melua tyhjästä", sanoi vapaaherratar, kohauttaen
olkapäitään. Hän näytti harmistuneelta, mutta Robert hymyili.

"On hyvä kun voi lyödä ihmisiä heidän omilla aseillaan", ajatteli hän.

Illalla ei tanssittu ja Dagmar oli iloinen, saadessaan tahtonsa
kerrankin äidin suhteen voitolle. Nuoriso huvittelihe piirileikeillä.
Vapaaherrattaren mielestä olivat he täten molemmat, sekä hän, että
tytär, tehneet puolittaisia myönnytyksiä. Leikittiin "Kudo kangasta",
"Leikkaa kauraa", y.m. leikkejä.

"Mikä ero on nyt näiden ja oikean tanssin välillä?" kysyi vapaaherratar
Robertilta, joka hetkiseksi oli poistunut leikistä ja seisoi hänen
tuolinsa vieressä.

"En minä tiedä", vastasi hän, "mutta ne, joilla on tarkat silmät,
näkevät varmaan eron."

"Luulevat näkevänsä", sanoi vapaaherratar.

"Jokaisella on varmaan oikeus nähdä, miten tahtoo", sanoi Robert,
esiintuoden vähän muutetussa muodossa äitinsä mielilauseen.

"Aina sinä sitä jankutat", huudahti tämä harmissaan.

Hän ei pitänyt siitä, että häntä vastustettiin hänen omilla
lauseillaan. Robert nauroi ja meni taas leikkimään.

Annalla oli hauska. Kaikki oli niin uutta hänelle. Valo, joka niin
monin kerroin heijastui suurista seinäpeileistä, virtasi kruunuista
ja lampuista, huonekalujen loistaville silkkipäällisille, vaaleille,
kauneille puvuille ja nuorille, iloisille kasvoille. Hauska oli
leikissä kiitää edes takaisin liukkaalla parkettilattialla. Anna oli
kuin huumauksen valtaamana ja kun yksi leikeistä päättyi tavalliseen
valssiin ja hän huimaavaa vauhtia pyöri ympäri salia, ei hän mielestään
milloinkaan ollut ottanut osaa mihinkään hauskempaan. Mutta silloin
sattui jotakin, joka yht'äkkiä lopetti kaiken riemun. Pari nuorta
keikaria seisoi jossakin nurkassa ja tarkasteli kirjavaa joukkoa
salissa. Juuri kun Anna tanssitoverinsa kanssa kulki heidän ohitseen,
kuuli hän toisen, katse häneen luotuna, sanovan: "Katsoppas tuota rumaa
raukkaa, kuinka hauska hänellä on!"

"Niin ruma hän tosin on, mutta siinä on sentään jotakin miellyttävää
hänen rumuudessaan", vastasi toinen. Näitä sanoja ei Anna kuitenkaan
kuullut, hän kuuli vaan, mitä ensimäinen sanoi. Ja ne sanat eivät
tunkeutuneet ainoastaan hänen korviinsa vaan syvälle sydämeen ja
tukehuttivat aivan sen riemun, mikä siellä äsken niin voimakkaana
kuohui.

Hän loi tutkivan katseen peiliin. Se näytti hänelle totuudenmukaisen
kuvan hänen kulmikkaasta vartalostaan, jota ei äidin valitsema aistikas
pukukaan voinut tehdä kauniiksi. Vaaleahko suora tukka, joka oli
kammattu suoraan ylöspäin otsalta, antoi hänen kasvoilleen ankaran
ilmeen, jota vielä enensi nenän terävät piirteet ja yhteen puristetut,
ohuet huulet. Leuka oli hieman ulkoneva ja tavallisesti kalpeita poskia
peitti nyt hehkuva puna. Viheriälle vivahtavat silmät säteilivät häntä
vastaan peilistä täynnä suuttumusta ja harmia. Itse mielestään oli Anna
tavattoman ruma ja hän kärsi siitä ehkä enemmän, kuin kukaan muu hänen
sijassaan olisi tehnyt.

Leikkiä jatkui, mutta hänelle ei siitä enää ollut mitään huvia. Jos
joku nuorista hymyili hänelle, teki se tietysti sen vaan säälistä, niin
luuli hän. Koko hänen ylpeytensä nousi vastustamaan sitä ja teki hänet
vielä entistään tylymmäksi ja jäykemmäksi. Hänen puhelukumppaninsa
ihmetteli, miksi hän niin äkkiä oli tullut niin vaiteliaaksi ja
ikäväksi. Vähän aikaa turhaan koeteltuaan jälleen vilkastuttaa
häntä, meni poika tiehensä. Anna pistäytyi sivuhuoneeseen, jossa ei
ollut ketään. Täällä löysi hänet Robert, joka koetti saada häntä
jälleen leikkimään. Kun hän ei lähtenyt, jäi Robert hänen seuraansa.
Häntä näytti miellyttävän Annan lyhyet vastaukset ja pitkän aikaa
huvittelivat he itseään kinastelemalla hämärässä ikkunakomerossa.

"Onko sinulla hauska, pikkuruiseni?" kysyi vanhempi parooni Rencrona,
tarttuen tyttärensä leukaan.

"On, hyvin hauska", vastasi Dagmar iloisesti ja katsoi häntä sinisillä,
säteilevillä silmillään.

Isä nipisti hänen pyöreää poskeaan ja meni edelleen.

Dagmar loi katseensa salin vastakkaiseen nurkkaan, missä muuan nuori
mies seisoi katsellen häntä. Hänellä oli tuuhea, vaalea tukka, joka
kauniissa kiharoissa valui korkealle, älykkäälle otsalle. Silmät olivat
tummat ja niiden vaihteleva ilme ilmaisi tunteellista sielua. Nenä oli
hyvin muodostunut ja voimakas. Suu, jota suuret viikset varjostivat,
oli tavattoman ilmehikäs. Nuori mies oli pitkä ja roteva, mutta
ryhtinsä oli vähän veltto, josta saattoi päättää häntä lukumieheksi.
Se oli Kurt Warenheim, joka sisarensa kanssa nyt vuoden vaihteessa
vieraili muutamia päiviä Bergsjöholmassa. Hän ja Robert olivat
täydellisiä vastakohtia toisilleen, mutta siitä huolimatta, taikka
kenties juuri sentähden, oli heistä tullut ystävät.

Kun Kurt huomasi Dagmarin katseen, katsoi hän punastuen toisaalle.
Vähän ajan kuluttua seisoi hän hänen vieressään ja Dagmar hymyili
hänelle puolittain pilkallisesti, puolittain kehoittavasti.

"Onko Teillä ikävä tänään, kandidaatti Warenheim? Te olette
niin vakavan ja miettiväisen näköinen, ikäänkuin olisimme me
pelkkiä viisaustieteen problemeja", sanoi hän sillä näppärällä
nenäkkäisyydellä, jota hän aina käytti puhellessaan nuorten herrain
kanssa.

"Kuka tietää vaikka olisittekin sellaisia, varsinkin mitä Teihin tulee,
neitiseni", vastasi hän ja hymyili.

"Ettehän tarkoittane, että kunnioitatte minua vaivaamalla päätänne
minun tähteni, herra filosofi?" kysyi Dagmar.

"Voisipa valita huonommankin aiheen", sanoi Kurt vakavasti ja loi
häneen haaveilevan katseen.

"Teillä on omituinen tapa ottaa kaikki asiat niin vakavalta kannalta",
sanoi tyttö, melkein kärsimättömästi. "Teitä ei huvita kevyt pila, ei
kuohuva vaahto elämän aalloilla."

"Ei, minä olen raskas hyökylaine, joka kuljen omaa tietäni merellä,
kunnes murskaannun kalliota vasten, taikka vierin rannalle, kadotakseni
jäljettömiin sen hiekkaan", sanoi hän.

"Kuinka surullinen ja synkkämielinen Te olette! Oletteko onneton?"
kysyi Dagmar yhä samalla äänellä.

"En, mutta minä voin tulla siksi."

"Voitte tulla!" huudahti tyttö, kohauttaen olkapäitään. "Kaikilla
ihmisillähän on sama mahdollisuus. Mutta miksi ajatella sellaista
ja tehdä elämänsä turhanpäiten raskaaksi? Miettimällä mahdollisesti
tapahtuvia onnettomuuksia vähennämme me kykyämme nauttia tarjona
olevista riemuista."

"Ei ole helppoa unohtaa onnettomuutta, kun kuulee sen siipien suhinan
päänsä päällä. Ja täytyyhän meidän huomata salakarit, nähdessämme
maininkien murtuvan niitä vastaan.

"Mikä onnettomuus se siis on, jonka Te tunnette leijailevan
yläpuolellanne?" kysyi Dagmar.

"Yhä enenevä sisällinen epäsointu. Oletteko Te milloinkaan tuntenut
epäilyksen kauheaa henkeä sielussanne?"

"En", vastasi hän viivytellen, "mutta mitä Te sitten epäilette?"

"Kaikkea. Itseäni, ihmisiä ja Jumalaa, joka on ihanne."

"Mutta kuinka olette ruvennut epäilemään?"

"Te tiedätte että minä tutkin viisaustiedettä", vastasi Kurt. "Se
tutkimus herättää eloon lukemattoman joukon ajatuksia ja kysymyksiä,
jotka hyökkäävät uskon kimppuun ja koettavat kukistaa sen."

Synkkä tuli hänen katseessaan ja hänen sanansa peljästyttivät Dagmaria.
Kurt huomasi sen ja koetti hillitä itseään.

"Suokaa anteeksi", sanoi hän, "minä säikähytin Teitä. On väärin, että
minä edes hetkeksikään häiritsen Teidän sielunne valoa ja tyyneyttä
antamalla Teidän nähdä oman sieluni pimeyttä ja myrskyä. Unhottakaa
mitä olen sanonut!"

"Sitä en lupaa", vastasi tyttö vaan ja meni pois.

Kurt seisoi paikallaan, syvästi katuen, että oli antanut perään
halulleen puhua itsestään. Mitä syytä olisi hänellä uskoa, että Dagmar
vähääkään huolisi hänestä? Hän ei ollut ainoastaan filosofi, vaan
runoilijakin ja sellaisena oli hän hyvin tunteellinen ja arkatuntoinen
oman sisäisen maailmansa suhteen, ja varoi ilmaisemasta mitään
syvimmästä sieluelämästään kenellekään, joka ei voinut eikä tahtonut
tuntea myötätuntoisuutta sitä kohtaan. Ajatus, että Dagmar ehkä pitäisi
häntä sentimentaalisena ja liioittelevana, oli hänelle sietämätön.
Synkin katsein seurasi hän tyttöä tämän mennessä vieraittensa joukkoon
kauniina ja hymyilevänä. Hän tunsi palavaa halua särkeä sen ylpeyden
ja ivan kilven, jonka Dagmar aina osasi asettaa heidän välilleen, joka
kerran kun Kurt luuli päässeensä vähän lähemmäksi häntä.

Anna tunsi suurta huojennusta, kun portti viimeisen vieraan jälkeen
suljettiin illalla ja hän sai vetäytyä omaan huoneeseensa. Dagmar
istui hetkisen hänen luonaan ja enensi iloisella puheellaan hänen
hiljaista katkeruuttaan. Ihailtu nuori kaunotar ei aavistanut ystävänsä
nöyryytystä. Vihdoinkin meni hän, ja Anna jäi yksin. Mikä huojennus
olikaan, saada oikein antautua onnettomuus-tunteensa valtaan! Hän
mietti päivän tapauksia. Kuinka täydellisesti oli hän antautunut
illan iloisen tunnelman valtaan, aina siihen asti, kun hän oli
kuullut tuon nuorukaisen sanat ja katsellut itseään peilissä, joka
armottomasti oli muistuttanut häntä rumuudestaan! Oi, kuinka hän olisi
nauttinut elämästä, jos hän olisi ollut toisenlainen ulkomuodoltaan!
Kuinka suloiselta tuntuisi olla kaunis, rikas ja ihailtu! Mutta
nyt oli huvien viehättävä maailma auttamattomasti sulettu häneltä.
Katkeruudella vertasi hän itseään Dagmariin, ei ainoastaan ulkomuodon,
vaan elintapojenkin suhteen. Kateus, hänen helmasyntinsä, hiipi hänen
sydämeensä pimeässä ja uhkasi vuodattaa katkeruutta ystävyysliittoon,
joka tähän asti oli ollut puhdas. Anna tunsi tämän ja rupesi häpeämään
itseään. Kuinka voisi hän kadehtia Dagmarilta mitään, kuinka voisi
hän tuntea kateutta ystävää kohtaan. Ja kuka se oli, joka oli jakanut
heille erilaiset osansa? Eikö se ollut Jumala? Silloinhan oli synti
nurista ja Anna ei tahtonut tehdä syntiä. Jos hänen täytyi olla ruma ja
luopua nuoruuden huvitteluista, tahtoi hän mukautua siihen. Missä oli
nyt se innostus, jota hän oli tuntenut ensi kertaa käydessään pyhällä
ehtoollisella. Oliko se vaan ollut ohimenevää tunnetta, taikka eikö
Jumala enää ollutkaan hänen Jumalansa?

Hän nousi ylös vuoteeltaan, lankesi polvilleen ja rukoili kauan,
huomaamatta, kuinka hän värisi vilusta ohuessa yöpuvussaan. Hän
rukoili, että voisi löytää elonsa Jumalassa, eikä haluaisi mitään,
paitsi Häntä ja hän tunsi, rukoillessaan tätä, kuinka kaukana hän vielä
oli päämäärästään. Mutta Jumala on luvannut kuulla rukouksia ja Hänen
täytyy siis kuulla tämäkin, ajatteli hän.

Kun Anna vihdoin, viluisena ja väsyneenä meni jälleen vuoteeseensa,
oli hän saanut takaisin mielensä tasapainon ja vaipui pian tyyneen ja
syvään uneen.



10.


Anna tunsi itsensä oikein tyytyväiseksi palattuaan Bergsjöholmasta
takaisin Vesterlångaan. Hän rupesi isän johdolla valmistautumaan
sisäänpääsötutkintoa varten seminaariin syksyksi ja luki sellaisella
innolla, että vanhemmat oikein ihmettelivät. He eivät tunteneet syytä:
hän oli Bergsjöholmassa nähnyt sen puolen elämästä, joka viehätti
häntä, mutta samalla saanut tuntea, ettei hänellä sen kanssa tulisi
olemaan mitään tekemistä. Häntä kohden käänsi elämä velvollisuuksista
raskaan, vakavan puolensa ja hän oli lujasti päättänyt käyttää sen
parhaansa mukaan.

Hän luuli olevansa tuomittu elämään elämänsä kieltäymyksissä. Mutta hän
oli nuori, ja nuoret tuntevat vastustamatonta halua runollisuuteen;
jossakin muodossa on se saavutettava. Sattuman kautta tuli se kutsumus,
joka oli näyttänyt hänestä niin jokapäiväiseltä ja raskaalta, tuntumaan
hänen mielestään runollisen loistavalta.

Eräänä iltana, kun hämäryys jo oli levittänyt vaippansa yli luonnon,
oli Anna saanut käteensä Vitalis'en runokokoelman, ja selaili sitä
välinpitämättömästi, kunnes hänen silmänsä kääntyivät seuraavaan runoon:

              Kieltäymys.

    "Miks' iloiten en kantais ristiäni?
    Se enkel' on, min Luoja lähetti.
    Miks' kysyisin mä hyvält' Isältäni,
    Miks' sen hän lähetyksen asetti?

    Kuin lintu emon siiven alla makaa;
    Suojassaan olen aina levossa;
    Kun eessäni on vihdoin kuolo vakaa,
    Mä voitan sentään, voitan uskossa.

    Kyyhkyn lailla sieluni mun liitää
    Isäni luokse taivaan korkeuteen,
    Ja kun se Isän valossansa löytää
    Se hiljaa Hälle silloin kuiskailee:

    Suo uhrini mun Sulle nöyräst' tuoda,
    Sulle, joka tutkit sieluin syvyyden,
    Kernaasti kalkkis pohjaan tahdon juoda
    Sill' lemmestäshän sääsit mulle sen!"

Anna luki tämän runon kerran toisensa perään, ja katkeraan juomaan,
jonka elämä hänelle tarjosi, valui makeutta. Kieltäymys! Niin, siihen
oli hän kutsuttu! Se ei näyttänyt hänestä enää synkältä ja harmaalta,
sitä ympäröi sädekehä.

Annan luonteessa oli jonkunmoista yltiöpäisyyttä, joka usein sai hänet
liioittelemaan, niinpä nytkin. Hän tunsi halua ruveta harjoittamaan
kieltäymystä jumalanpalveluksenaan, hän tahtoi kurittaa lihaansa. Hän
toivoi, että hänellä olisi jouhipaita ja ruoska, mutta tyytyi tällä
kertaa tekemäänsä päätökseen, ettei söisi koskaan oikein kyllikseen,
että karttaisi mieliruokiaan, nousisi varhain ylös, tekisi ankarasti
työtä, eikä kysyisi oliko työ miellyttävää tai ei. Hän keksi monta
tuonlaista päähänpistoa ja iloitsi niistä. Hän pyhittäisi elämänsä
kieltäymyksille ja olisi ankara itseään kohtaan. Tämän ajatuksen
innostuttamana asetti hän kirjan takaisin hyllylle, istuutui ikkunan
ääreen ja antoi katseensa levätä Långsjön tyynellä pinnalla, jonka yli
hämäryys levitti yhä tihenevän vaippansa.

"Anna, mitä sinä täällä teet? Kahvitarjotin odottaa salissa, jonne minä
sytytin takkavalkean. Tule, niin keksimme jotakin hauskaa!"

Se oli Eva, joka huusi näin, kurkistettuaan ovesta sisään ja
huomattuaan sisarensa hämärästä. "Juokaa te vaan, minä en tahdo
mitään", vastasi Anna.

Tuskin mikään olisi ollut hauskempaa, kuin seurata Evan kehoitusta,
mutta tässä oli tilaisuus kurittaa lihaansa. Evan naama venyi pitkäksi.

"Etkö tahdo tulla?" sanoi hän pettyneenä. "Meillä olisi niin hauskaa.
Äiti oli luvannut lukea ääneen Talvi-iltojen tarinoita."

"Ei minulla ole aikaa, minun täytyy lukea, mutta pitäkää te vaan
hauskaa", vastasi Anna, vaikka ei mitkään huvittaneet häntä enemmän
kuin kertomuskirjat.

"Tämä oli hyvä alku", ajatteli hän tyytyväisenä, mennessään omaan
huoneeseensa lukemaan läksyjään, jättäen kahvin ja kertomuskirjat.

Eva palasi hitain askelin saliin.

"Anna ei huoli kahvista, eikä ehdi kuulemaan ääneen lukemista", sanoi
hän.

"Eikö hän ole terve?" kysyi äiti.

"Ei hän siitä puhunut mitään."

Rouva Warenheim näytti alakuloiselta. Annan suljettu luonne tuotti
hänelle huolta. Sitten kun kahvi oli juotu, meni kirkkoherra omaan
huoneeseensa. Eva ja hänen äitinsä olivat kahden.

"Emme suinkaan me kaksi viitsi lukea ääneen toisillemme", sanoi äiti.

"Miks'ei äiti? Kosk'ei Anna viitsi kuunnella, niin lue minulle, hyvä,
rakas äiti! Minä kudon sill'aikaa niin ahkerasti, kuin suinkin voin."

Äiti suuteli tytärtään. Tämän vilkas innostus ja iloinen luonne tekivät
hänelle hyvää aina sydänjuuriin asti. Hän ei tahtonut kieltämällä
synkentää tätä viatonta iloa ja aukasi senvuoksi kirjan.

Mutta lukiessaan mietti hän vielä mikä se suru oli, joka hänen vanhinta
tytärtään kalvoi.

Anna kuritti yhä lihaansa, vaikka se toisinaan tuntui kovin vaikealta.
Mitä vaikeampaa se hänelle oli, sitä tyytyväisempi hän oli. Mutta hän
ei ollenkaan huomannut sitä ikävyyttä, minkä hänen itsevalitsemansa
kieltäymys tuotti hänen omaisilleen. Äiti kärsi nähdessään hänen
ruoka-annoksiensa yhä pienenevän, jonka syyksi hän sanoi puuttuvaa
ruokahalua. Annan hermostunut työinto ei myöskään ollut omiaan
ylläpitämään, vielä vähemmin enentämään hänen ruumiinvoimiaan.

Eva valitti äidille, ettei Anna enää koskaan viitsinyt huvitella
häntä; tuo pikku raukka tunsi itsensä yhtä yksinäiseksi nyt kuin Annan
poissaollessakin.

Kirkkoherra oli ainoa, jonka mielestä tyttären kieltäymyksessä ei ollut
mitään surun aihetta. Hän huomasi vaan sen onnellisen seurauksen, hänen
suuren työintonsa.

"Hän suorittaa loistavasti sisäänpääsytutkintonsa seminaarissa.
Ihmeellistä, kuinka helposti hän oppii", sanoi hän tyytyväisenä
vaimolleen ja hämmästyi suuresti saadessaan vastaukseksi vaan
huokauksen.

"Mitä, huokaatko sinä sentähden?" huudahti hän.

"Pelkään, että hän rasittaa itseään liiaksi", sanoi äiti.

"Oh, ei siitä ole vaaraa", vastasi kirkkoherra.



11.


Keväällä kirjoitti Kurt ja kysyi, ottaisivatko vanhemmat kesäksi
täysihoitoon erään hänen ylioppilastovereistaan.

"Hän on hyvin hauska veitikka", kirjoitti hän. "Hänen nimensä on
Henning Svennius, tutkii jumaluusoppia, ilman että sitä huomaa hänen
ulkomuodossaan ja on hyvin musikaalinen, niin että teillä kaikilla on
oleva hauskuutta hänestä. Hänellä on sydänvika ja lääkäri on määrännyt
hänelle metsäilmastoa. Minä esitin, että Vesterlånga olisi hyvin sopiva
paikka hänelle ja hän hyväksyi esitykseni..."

Pappilasta lähetettiin myöntävä vastaus.

Kesäkuun alussa saapui Kurt kotiin. Hänen vieressään rattailla istui
Henning Svennius. Kurt hyppäsi ensin alas ja syleiltyään vanhempiaan
ja sisariaan, kääntyi hän, esittääkseen ystävänsä. Tämä, joka seisoi
rattaitten luona ja tarkasti katseli jokaista, kuului niihin ihmisiin,
jotka heti ensi näkemältä herättävät myötätuntoisuutta, ilman että
tiedämme minkä tähden. Kasvonpiirteet eivät olleet kauniit, hänen
vartalonsa oli voimakas ja tanakka. Ryhti oli aivan itsetiedoton ja
vapaa kaikesta teennäisyydestä. Käytöksensä oli vaatimaton, mutta
siihen yhdistyi ujoa, luonnollista arvokkaisuutta. Vaikka ei hänessä
ollut mitään, joka olisi tehnyt erityistä vaikutusta, taikka herättänyt
huomiota, oli koko hänen olennossaan kuitenkin jotakin sanomattoman
puoleensavetävää.

"Tervetuloa meille!" sanoi kirkkoherra ja puristi nuoren miehen kättä.

"Kiitos", vastasi tämä ja kumarsi syvään.

"Niin, kunhan te vaan viihtyisitte meillä! Meillä ei ole tarjottavana
mitään huvituksia, täällä metsäseudussa", sanoi rouva Warenheim.

"Minä en pyydä mitään huvituksia, kuin mitä hyvä seura ja ihana luonto
voivat antaa ja nehän minulla ovat tarjona täällä", vastasi Svennius
kohteliaasti matalalla ja erittäin sointuvalla äänellään.

Anna tervehti jäykästi ja lyhyesti, kuten tavallista ja loi häneen
pikaisen, tutkivan katseen. Eva katsoi häneen ensin ujosti ja
uteliaasti iloisilla sinisillä silmillään, kunnes hän, rohkaistuna
toisen hyväntahtoisesta hymyilystä uskalsi ojentaa hänelle kätensä
ja vuorostaan hymyillä hänelle, niin että pyöreiden poskien sievät
hymykuopat tulivat näkyviin.

Illallinen syötiin vilkkaan ja iloisen mielialan vallitessa. Henning
Svennius vahvisti sen kuluessa sitä suotuisaa vaikutusta, jonka hän oli
tehnyt koko perheeseen. Anna unohti itsekidutuksensa ja söi kyllikseen;
niin oli hän kiintynyt uuteen vieraaseen. Aterian jälkeen lähdettiin
kävelemään kauniiseen iltailmaan. Kurt käveli äidin vieressä. Heillä
oli niin paljon puhumista, näillä kahdella.

Henning tuli jälessä, Annan ja Evan keskellä. Ensinmainittu tunsi
alussa olevansa hyvin hämillään, kun hän odottamatta huomasi
joutuneensa ylläpitämään keskustelua vieraan kanssa, mutta se
osottautui kuitenkin helpommaksi, kuin hän oli luullut. Tämä nuori
mies ymmärsi houkutella häntä juttelemaan, ilman että hän tiesi,
miten se tapahtui. Hän oli niin kunnioittava häntä kohtaan ja
hänen olennossaan oli jotakin niin ystävällisen viehättävää, että
Annasta tuntui ikäänkuin vierasta todellakin olisi miellyttänyt tämä
keskustelu hänen kanssaan, ja ettei hän puhellut vaan sääliväisyydestä
eikä velvollisuuden tunnosta. Sen vuoksi tuli hän puheliaaksi ja
tottui hyvin pian hänen seuraansa. Se joka sentään teki tämän vielä
suuremmassa määrässä, oli Eva. Hän oli pistänyt pienen kouransa hänen
käteensä ja hyppeli eteenpäin siinä rinnalla, puhellen lapsellisella,
viehkeällä tavallaan ja katsellen häneen peittelemättömällä
ihastuksella. Svennius piti paljon lapsista ja tämä pieni, vilkas
kymmenvuotias oli hänen mielestään harvinaisen herttainen ja
miellyttävä. Hän hymyili hänelle ja vastasi kernaasti kaikkiin hänen
kysymyksiinsä.

"Tiedätkös", sanoi Eva, kun he olivat kotimatkalla, "minä pidän sinusta
melkein yhtä paljon kuin Kurtista."

"Kurt parka, mitä hän sitten sanoo?"

"Oh, kyllä minä sentään pidän yhtä paljon hänestä, kuin ennenkin. Ja
sitä paitsi sanoinkin minä vaan melkein."

"Kuinka voit sinä sinutella häntä, Eva?" huudahti Anna, kun sisarukset
illalla olivat jääneet kahden.

"Miksikäs minun sitten olisi pitänyt kutsua häntä?" kysyi Eva
alakuloisena.

"Kandidaatiksi tietysti."

"Uh, se on niin pitkä ja ikävä nimitys ja minä pidän niin paljon
hänestä."

"Vaikkapa niinkin, mutta et sinä silti saa olla nenäkäs", selitti Anna.

"Etkö halua koetella pianoa, Henning", kysyi Kurt seuraavana aamuna,
kun he olivat päässeet aamiaiselta.

Svennius seurasi kehoitusta. Hän soitti miellyttävästi ja
tunteellisesti. Piaano oli vasta viritetty ja sointuva. Rouva Warenheim
oli musikaalinen, soitti usein itse ja opetti Evaa joka oli perinyt
hänen taipumuksensa.

Kun Henning vähän ajan kuluttua lakkasi soittamasta, kuuli hän kevyen
huokauksen ja kuiskauksen: "Oi, kuinka kaunista!"

Hän kääntyi sivulle päin. Siinä seisoi Eva aivan hänen vieressään,
nojaten soittokoneeseen ja katseli häntä teeskentelemättömällä
ihastuksella. Henning nauroi hiljaa, sointuvasti, houkutellen rouva
Warenheiminkin nauramaan.

"Minä luulen, että sinä pidit siitä", sanoi hän ja suuteli Evaa. "Minä
toivon yhdessä pienen tyttöni kanssa, että Te usein suotte meidän
nauttia soitostanne", lisäsi hän, kääntyen kandidaatin puoleen. Tämä
kumarsi.

"Suurimmalla mielihyvällä", sanoi hän.

Hän rupesi taas soittamaan samalla katsellen Evaa.

"Etkö sinä itse soita, pienokainen?" kysyi hän yksitoikkoisella
äänellä, joka ilmaisi, että hänen sielunsa oli suurimmaksi osaksi
kiintynyt soittamiinsa säveliin.

"Hiukkasen vaan", vastasi Eva hämillään.

"Etkö tahtoisi soittaa minulle jotakin?"

"E-en", vastasi tyttö ja väänteli itseään levottomasti.

Kandidaatti hymyili hajamielisenä.

"Miksi et, olenhan minäkin soittanut sinulle?"

"Sillä on eroa", selitti hän.

"Mikä ero?"

"Minä en osaa mitään, mutta kandidaatti soittaa niin hyvin."

"Mitä suvaitsee neiti sanoa?" kysyi hän.

"Uh, neiti", toisti tyttö ja nauroi hämillään.

"Aivan niin. Kandidaatin täytyy sanoa neiti, vai onko silläkin eroa?"
kysyi hän.

Eva katseli häntä alakuloisena. Henning lakkasi soittamasta ja samassa
näytti hänen sielunsa irtautuvan sävelten lumouksesta. Katse heräsi ja
ääneen tuli väritystä.

"Miksi kutsutaan minua kandidaatiksi tänään, kun minä eilen sain olla
sinä?" kysyi hän, tarttuen Evan molempiin pieniin käsiin. Tämä koetti
irtautua, mutta se oli mahdotonta.

"Mitä pahaa olen minä tehnyt, kun minun täytyy sanoa neiti?" kysyi hän,
veitikkamainen ilme silmissään.

"Ei mitään", vastasi Eva ja katsoi hämmästyksissään Annaan päin, joka
istui ikkunan vieressä ja ompeli.

"No, miksi me sitten rupeamme käyttämään arvonimiä, kun me alussa
tulimme niin hyvin toimeen ilman niitä?" jatkoi kandidaatti hyvin
huvitettuna Evan hämmennyksestä.

"Anna sanoi, että minä olin nenäkäs", mutisi Eva.

"Vai niin! Mutta ei minun mielestäni", sanoi Svennius, luoden katseensa
Annaan.

"Eva on niin tungetteleva ja hemmoiteltu, on sangen tarpeellista, että
häntä vähän pysytellään syrjällä", selitti tämä tylysti.

Henning ei vastannut, katsoi vaan ystävällisesti Evaan. Vanhemman
sisaren terävät sanat vaikuttivat häneen vastenmielisesti. Ne viilsivät
hänen sydäntään melkein kuin väärät soinnut hänen musikaalista
korvaansa.

"Jos kandidaatti sallii sinun sinutella itseään, niin saat sen
kernaasti tehdä, mutta sellaista ei saa koskaan tehdä ilman
suostumusta", sanoi rouva Warenheim.

Nämä lempeät sanat karkoittivat heti tilapäisen alakuloisuuden muiden,
paitsi Annan sydämestä. Hän istui synkkänä vaieten.

"Tuo mielistelevä Eva", ajatteli hän, "imelillä ilmeillään osaa hän
aina hankkia itselleen oikeuden! Sentähden vaan kun hän on kaunis,
pitävät kaikki hänestä ja sen vuoksi, että minä olen ruma, ei kukaan
pidä minusta."

Hän nousi ja meni huoneeseensa, jossa hän koetti unohtaa mielipahansa
ruveten lukemaan.

Kirkkohistoria oli auki hänen edessään ja hän luki katolilaisista
pyhimyksistä. Hän tunsi niiden uskonvimman lämmittävän itseään.

"Ehkä ei heidän tapansa olleet niin tuhmia kuin protestanttiset
väittävät", ajatteli hän.

"Minä tahdon tehdä kuten hekin, minä tahdon lihaani kurittamalla tehdä
itseni hengellisemmäksi. En tahdo armahtaa itseäni, kun ei kukaan
muukaan armahda minua."



12.


"Sano minulle suoraan, Svennius, kuinka sinä viihdyt täällä luonamme?"
kysyi Kurt ystävältään muutamia viikkoja hänen saapumisensa jälkeen.

He istuivat yhdessä verannalla ja tupakoivat päivällisen perästä.

"Mainiosti", vastasi Henning.

"Sitten ei minun tarvitse katua, että houkuttelin sinut tänne?"

"Ei ainakaan minun hyvinvointini tähden. Toinen asia on, kuinka te
viihdytte minun kanssani."

"Älä nyt teeskentele", sanoi Kurt nauraen, "näethän sinä, kuinka
ihastuneita kaikki ovat sinuun."

"Näenkö ja uskallanko sitä uskoa? Tosin otettiin minut vastaan
suurimmalla ystävällisyydellä, mutta minä en ole niin itsekäs,
että pitäisin sitä oman rakastettavaisuuteni ansiona. Kotisi on
minusta ihanteellinen pappila, jossa vallitsee vanha, ruotsalainen
vieraanvaraisuus. Jokaista, joka tulee tämän katon alle, kohdellaan
varmaan samalla huomaavaisuudella, kuin minuakin, aivan kuin oman
perheen jäsentä."

"Se on kyllä totta", myönsi Kurt, "mutta mielistelemällä sinua,
täytyy minun sanoa, että sinä olet herättänyt tavattoman suurta
myötätuntoisuutta meissä kaikissa. Äitini ylisti sinua eilen niin, että
minä melkein tulin kateelliseksi."

Henning hymyili ja ravisti pois tuhkan sikaristaan.

"Minä en ole koskaan tuntenut erossa oloa omaisista ja kodista niin
kaipauksen arvoiseksi, kuin tänä kesänä. Katsellessani äitiäsi, en voi
olla toivomatta, että minulla edes olisi muisto omasta äidistäni. Hän
kuoli minun syntyessäni isäni hylkäämänä."

"Oletko koskaan kuullut mitään isästäsi?" kysyi Kurt.

"En koskaan. Minä en tiedä elääkö hän vai onko kuollut."

"Minä en ole tahtonut kysyä sinulta hänestä..." alkoi Kurt epäröiden.

"Mutta sinä tahtoisit mielelläsi tietää mitä minä tiedän", täydensi
Henning. "No niin, se ei ole paljon, ja se mitä tiedän, on hyvin
surullista", jatkoi hän, "mutta en minä tahdo sitä salata sinulta. Hän
oli liikemies ja nautti yleisön luottamusta, vaikka ei olisi ansainnut
sitä. Huomattuaan, ettei enää voinut salata epärehellisyyttään, karkasi
hän teille tietymättömille, vieden mukanaan suuren rahasumman, joka
ei ollut hänen omansa. Kun oikeudenpalvelijat tulivat etsimään häntä,
löysivät he vaan äitini ja minut. Äitini veli otti hänen kuolemansa
jälkeen hoitoonsa minut ja antoi minulle äitini sukunimen, kun isäni
nimestä olisi minulle ollut vaan haittaa."

"Minkälainen sinun oli ollaksesi sukulaistesi luona?"

"Minä sain ruokaa ja vaatteita ja katon pääni päälle, sekä huolellisen
kasvatuksen."

"Eikö mitään muuta?"

"Mitä muuta saatoin minä pyytää?" kysyi Henning lyhyesti, mutta
lisäsi hetken kuluttua muuttuneella äänellä: "Minun lapsuuteni oli
hyvin synkkä, enkä minä saanut paljon rakkautta osakseni. Enoni oli
ankara ja vakava mies. Hänellä ei ollut paljon aikaa kotia varten ja
minä näin häntä harvoin. Tätini oli paljon poissa, huvittelemassa
itseään. Hän jumaloi omia lapsiaan, ja piti minua anastajana, joka oli
luonnollistakin, sillä minä olin tullut vasten hänen tahtoaan heidän
kotiinsa. Molemmat serkkuni olivat minua vanhempia ja arvostelivat
minua äitinsä käsityskannan mukaan. He tunsivat isäni rikoksen ja minä
sain usein kuulla puhuttavan siitä sellaisella tavalla, että minä
rupesin pitämään itseäni suurimpana rikoksellisena, tietämättä, mitä
minä oikeastaan olisin tehnyt."

Henning vaikeni ja seurasi muutaman hetken katseellaan sinistä savua,
joka kevyissä renkaissa kohosi sikarista haihtuakseen pois kirkkaaseen
kevätilmaan.

"Niin, lapset voivat kärsiä erinomaisen paljon", jatkoi hän, seuraten
hiljaista ajatuskulkuaan, "sekä ilo että suru tuntuvat niin valtaavilta
ja minun osakseni tuli enemmän viimemainittua. Minä en varmaankaan
olisi voinut kestää kohtaloani, ellei minulla olisi ollut vieressäni
enkeliä ihmishaamussa, tuollaista, jollaisia tapaamme toisinaan
maailmassa. Sellainen oli enoni talossa vaikka ei kukaan muu, kuin
minä, tuntenut enkeliä Kaisan karkeitten piirteitten ja jäykän muodon
takana. Hän oli keittäjätär ja häntä pidettiin pahaluontoisena.
Mutta minulle ei hän koskaan ollut ilkeä. Tätini pelkäsi häntä,
mutta piti häntä kuitenkin hänen taitavuutensa tähden. Serkkuni
ajettiin heti pois, jos he uskalsivat pistäytyä keittiöön, eivätkä
palvelijat uskaltaneet sanoa minulle pahaa sanaa Kaisan kuullen.
Hän pisti minulle monta makupalaa ja lohdutti minua kärsimissäni
vääryyksissä. Sunnuntai-iltoina, jolloin muut menivät pois, enkä
minä päässyt mukaan, menin minä Kaisan luo. Epäilen, että hän usein
jäi kotiin minun tähteni, tuo hyvä sielu. Silloin kertoi taikka luki
hän minulle raamatusta, niin että häneltä minä sain ensimmäiset
jumaluusopilliset tietoni. Hän kehoitti minua usein kärsivällisyyteen
ja anteeksiantavaisuuteen niiden suhteen, jotka kohtelivat minua
pahoin. 'Ne voivat olla parempia, kuin miltä ne näyttävät', oli hänellä
tapana sanoa, ja siinä suhteessa tuomitsi hän muita itsensä mukaan.
Minä huomasin hänen sanojensa totuuden, kun enoni kuoleman jälkeen
pari vuotta sitten hänen testamenttinsa avattiin ja hän siinä melkein
sydämellisillä sanoilla määräsi minulle pienen summan, jonka avulla
minä nyt voin jatkaa opinnoitani, jotka minun muuten olisi täytynyt
keskeyttää. Silloin huomasin minä, että hänen tunteensa minua kohtaan
olivat olleet lämpimämmät, kuin mitä olin luullut."

"Elääkö Kaisa vielä?" kysyi Kurt.

"Elää, ja voit uskoa kuinka iloiseksi hän tuli, saatuaan kuulla, että
minä aijon papiksi", sanoi Henning ja hymyili sitä ajatellessaan.
"Ainoa toivomus, joka hänellä vielä täällä maailmassa on, on saada
nähdä minut kirkkoherrana kotiseudullaan. Mutta minä pelkään, ettei
tämä hänen toiveensa toteudu."

"Aijotko sinä jäädä yliopistoon?"

"Se olisi kyllä haluni, jos se vaan kävisi laatuun."

"Olisiko sinulla mitään vastaan, jos minä kertoisin, mitä olet puhunut
minulle?" kysyi Kurt.

"En minä soisi sinun ilmoittavan kenellekään minun surullisia
perhesuhteitani, jotka eivät muuten huvittaisikaan ketään", vastasi
Henning, heitti pois sikarinpätkän ja rupesi hyväilemään Prisseä, joka
istui hänen edessään ja korvat pystyssä kuunteli niitä ääniä, jotka
läheltä ja kaukaa kuuluivat kesäillan lumoavasta hiljaisuudesta.

"Minä tiedän, että ne suuresti huvittaisivat äitiäni", sanoi Kurt.

"Hänelle saat kernaasti kertoa kaikki", sanoi Henning ja leikki
hajamielisesti Prissen korvilla.

Samassa nousi Prisse ja juoksi häntäänsä heilutellen Annan luo, jonka
se oli huomannut alhaalla järvenrannassa.

Svennius seurasi katseellaan nuoren tytön vartaloa, joka kuvastui
Långsjön sinistä vedenpintaa vasten.

"Hän tuntuu hyvin umpimieliseltä ja omituiselta, tuo sinun vanhempi
sisaresi", sanoi hän Kurtille.

"Sellainen on hän aina ollut, vaikka nyt enemmän kuin koskaan ennen",
vastasi tämä.

"Se on ihmeellistä. Minun mielestäni on vaikea tulla synkkämieliseksi,
kun omaa tällaisen kodin kuin tämä ja sellaisen äidin, kuin hänen
äitinsä on."

"Harvoin panemme me arvon siihen, mitä meillä on, ennen kun saamme
siitä luopua tavalla taikka toisella." vastasi Kurt. "Luulen, että
hänelle tekee hyvää kun pääsee Tukholmaan talveksi."

"Mitä hän siellä tekee?"

"Hän menee seminaariin."

"Vai niin. -- Entä jos koettaisimme huvittaa häntä vähäsen", ehdotti
Henning.

"Voithan yrittää, jos sinua huvittaa, mutta valmistaudu saamaan
neulanpistoja palkaksesi. Minä luulen, että menen kertomaan sinun
historiasi pikku äidilleni, koska olet antanut minulle siihen luvan."

"Sinä tuhmeliin, minä luulen, että sinä olet yhtä lörpöttelyhaluinen
kuin tytöt", sanoi Henning nauraen ja poistui rantaan päin, missä Anna
käveli ja haaveili kirja kainalossa.

Kurt mietti hetkisen, suuttuisiko hän, taikka ei, mutta päätti olla
suuttumatta ja meni sisään, vastaamatta toisen huomautukseen.

Niinkuin hän oli odottanutkin, huvitti hänen kertomuksensa suuresti
äitiä, ja ilokseen näki hän ystävänsä osakkeiden suuresti nousevan
arvossa. Hän tunsi voimakasta ja syvää ystävyyttä Henningiä kohtaan ja
oli iloinen nähdessään muiden pitävän tätä arvossa, varsinkin äidin,
joka Kurtin mielestä oli paras ihminen maailmassa.

Jos rouva Warenheimin täytyi kärsiä vanhemman tyttärensä luottamuksen
puutteesta, niin oli hänellä sen sijaan tuo kenties harvinaisempi
ilo saada katsoa poikansa sielun syvyyteen asti. Hänelle uskoi Kurt
peittelemättä epäilyksensä ja kenties siinä olikin syy, etteivät ne
olleet saaneet täyttä valtaa hänessä. Filosofisesti sivistyneen pojan
viisastelevia huomautuksia vastaan asetti hän järkähtämättömän uskonsa,
joka oli alkujaan ylhäältä ja jonka pitkän elämän kokemukset olivat
vahvistaneet.

Kerran, juuri tänä kesänä, kun rouva Warenheim oli pitkän aikaa
kuunnellut poikansa keskustelua, josta kävi ilmi, että hän epäili
persoonallisen Jumalan olemassaoloa, nojautui hän hänen puoleensa ja
katsoi häneen niin sydämellisesti, kuin ainoastaan äiti voi katsoa ja
kysyi:

"Epäiletkö sinä minun olemassaoloani, Kurt?"

Kurt hymyili.

"En voi sanoa, että minä sitä epäilen, mutta saattaahan olla
mahdollista, että aistini pettävät ja että sinä vaan olet ilmiö",
vastasi hän, tuntien veitikkamaista halua saattaa äitinsä hämilleen.

"No, jos minä nyt olisin ilmiö ja sinä olisit siitä aivan varma,
lakkaisitko sinä silloin rakastamasta minua?"

Kurt mietti hetkisen ja koetti perehtyä sellaiseen mahdollisuuteen.
Vihdoin ravisti hän hymyillen päätänsä.

"Minä rakastaisin sinua aina, vaikkapa vaan rakkaimpana kadotetuista
ihanteistani", sanoi hän.

"Mutta etkö sinä sentään mieluummin tahdo uskoa minun todellisuuteeni?"
kysyi äiti.

"Tahdon", myönsi Kurt, ollen huvitettu näkemään, miten äiti selviytyisi
ja mitä hän oikeastaan tarkoitti.

"Ja jos sinun täytyisi sitä epäillä, niin se varmaankin tuottaisi
sinulle tuskaa?"

"Niin, sanomatonta tuskaa, sen minä myönnän."

"Mutta sinulla ei ole aavistustakaan tästä tuskasta, siis sinä uskot
minun olemassaoloni."

"Kaiketi minä sitte uskon", sanoi Kurt.

"Ja mistä syystä?"

"Äsken mainitsemastasi syystä ja sen tähden, että minä tunnen sinut,
näen sinut ja muistan sinut aikaisimmasta lapsuudestani alkaen. Minä en
epäile sinun olemassaoloasi enempää kuin omaanikaan."

"Aivan samasta syystä, Kurt, en minä epäile elävän, persoonallisen
Jumalan olemassaoloa: minä näen Hänet uskon silmillä, minä muistan
Hänet uskollisimpana ystävänäni aikaisimmasta lapsuudestani alkaen
ja minä tunnen Hänet jokapäiväisestä seurustelustani Hänen kanssaan.
Niin kauan kun minä uskon omaan olemassa-olooni, täytyy minun uskoa
Hänenkin. Minä en voi millään oppineilla todisteilla kumota sinun
filosofisia johtopäätöksiäsi; minulla on niiden vastapainoksi vaan
uskoni, sisällinen kokemukseni ja persoonallinen tuttavuus elämäni
Jumalan kanssa, ja siinä on minulle kylliksi. Älä usko filosofejasi
enemmän kuin, oppimatonta äitiäsi, Kurt, silloin kun on kristillisyys
kysymyksessä. Sillä se on enemmän kuin mielipide, se on elämä ja voima,
ja minä tunnen sen tulen arvottomassa sydämessäni."

Lujassa, palavassa uskossa on jotakin ihmeellistä ja puoleensa-vetävää.
Kurt tunsi tämän istuessaan ruohopenkillä äitinsä jalkain juuressa ja
katsellessaan hänen puhtainta innostusta säteileviin silmiinsä.

"Nyt minä ymmärrän, minkätähden sinä aina olet niin sopusuhtainen",
sanoi hän haaveillen, kaihoava ilme tummissa silmissään.



13.


"Anna-neiti, olitteko te kuuden aikaan aamulla Hevosniemen
läheisyydessä, vai näinkö minä väärin?" kysyi Svennius aamiaispöydässä.

"Kyllä minä olin siellä. Näittekö te minut?"

"Minä olin soutelemassa", sanoi hän, "ja luulin nähneeni teidän
hameenne puiden välissä rannalla ja huusin teille, mutta kun tulin
lähemmäksi, olitte te kadonnut. Miksi ette odottanut minua, taikka
ettekö te nähnyt minua?"

"Kyllä minä ajattelin, että te olitte", vastasi Anna lyhyesti ja
punastui.

"Vai niin, mutta te tahdoitte olla rauhassa", sanoi Svennius ja
hymyili, auttaakseen häntä hämmennyksestä, jonka hänen kysymyksensä oli
aiheuttanut.

Anna ei vastannut. Svennius sai uskoa mitä hän tahtoi hänen
käytöksestään, oikeaa syytä hän ei voinut ilmaista. Hän olisi niin
mielellään tahtonut saada soudella hänen kanssaan, mutta ei voinut
uskoa, että se olisi huvittanut tuota toista. Jos joku etsi hänen
seuraansa, luuli hän, että se tapahtui vaan sääliväisyydestä, ja hän
oli liian ylpeä ottaakseen vastaan armopaloja.

Henning vaihtoi keskustelu-ainetta, mutta katseli salavihkaa Annaa. Hän
miellytti häntä, ja tarkalla huomiokyvyllään oppi hän tuntemaan hänet
pian täydellisemmin kuin Anna aavistikaan.

Eräänä päivänä, kun Svennius oli ollut kirkkoherran kanssa lähimmässä
kaupungissa, toi hän suuren laatikollisen makeisia ja tarjosi siitä
kaikille. Silloin huomasi hän, että Anna otti vaan pienen palasen, eikä
huolinut sitten enää, vaikka hän tarjosi. Eva sitävastoin söi niin
paljon kuin sai.

"Ettekö Te pidä makeisista, Anna-neiti?" kysyi kandidaatti, jäätyään
hetkeksi kahdenkesken sisarusten kanssa.

"Pidän toki."

"Mutta minkätähden Te ette sitten syö?"

"Kiitos, olenhan minä syönyt."

"Pienen murusen vaan; mitä se sellainen on? Miksi Te niin itsepäisesti
kieltäydytte; pelkäättekö tulevanne kipeäksi?"

"En minä tule koskaan kipeäksi mistään, mitä minä syön", vastasi hän.

"Onko Teillä jokin erityinen syy, jonka vuoksi kartatte kaikkea, mikä
Teitä miellyttää?" kysyi Henning. "Minä olen kyllä huomannut, että jos
tarjotaan jotakin hyvää, niin otatte aina niin vähän kuin mahdollista,
taikka olette aivan ilman. Suokaa anteeksi minun tungetteleva
uteliaisuuteni, mutta mikä on siihen syynä?"

"Minkätähden siinä tarvitsee olla jokin erityinen syy? Voihan se olla
vaan sattuma", vastasi Anna ja käänsi pois kasvonsa, ettei Henningin
tyyni, läpitunkeva katse voisi huomata niistä mitään.

"Sattuma, joka uudistuu arveluttavan usein ja näyttää todellakin siltä
kuin tapahtuisi se tieten taiten", sanoi Henning. "Ei, keksikää jotakin
parempaa."

"Kenties en minä pidä niistä, jotka teidän mielestänne ovat herkkuja",
sanoi Anna, huvitettuna tästä omituisesta keskustelusta.

"Sitä veruketta en minä ollenkaan usko. Tehän tunnustitte äsken
pitävänne makeisista ja kuitenkin saan minä teitä tuskin maistamaan
rahtuakaan."

"Olenhan minä ottanut yhden ja otan mielelläni toisenkin", sanoi hän.

"Älkää luulko, että voisitte eksyttää minua! Te olette myöntyväinen
nyt, mutta se on vaan sentähden, kun minä kiusaan Teitä, ettekä Te
tahdo ilmaista totuutta. Minun täytynee siis ruveta arvailemaan, ja
saa nähdä enkö osunekin oikeaan. Te huvittelette itseänne kaikessa
hiljaisuudessa pienillä itsekidutuksilla, eikö totta?"

Anna katsoi häneen hämmästyneenä ja melkein kauhistuneena, kun toinen
arvasi noin oikein; mutta hän ei vastannut mitään.

"Kas, niinpä se olikin!" huudahti Henning voitonvarmana. "Mutta
minkätähden pakotatte itseänne sillä tavoin?" lisäsi hän vakavammalla
äänellä.

Anna ei epäillyt hetkeäkään vastaisiko hän taikka ei. Eva, joka oli
ikävystynyt, kun ei kumpikaan puhunut mitään hänelle, oli poistunut
heidän luotaan ja istui nyt nurkassa puhellen nukkensa kanssa.
Yläpuolella olevassa huoneessa kuului Kurt kävelevän edes takaisin;
hän luultavasti runoili. Rouva Warenheim oli mennyt erään sairaan
luo ja hänen miehensä oli kokouksessa. Päivä hämärtyi hitaasti,
oli jo niin pimeä, että nuo molemmat nuoret ikkunan luona vaan
epäselvästi eroittivat toistensa kasvonpiirteet. Koko tunnelmassa oli
jotakin tuttavallista, joka vaikutti Annaan, niin että hän vastoin
tavallisuutta tunsi itsensä avomieliseksi.

"Minä tahdon harjoitella itseäni kieltäymyksissä", vastasi hän ja loi
hätäisen katseen Henningiin.

Jos hän olisi huomannut vilahdukseltakin ivaa taikka mahtavaa
välinpitämättömyyttä hänen kasvoissaan, olisi hän heti vetäytynyt
tavallisen umpimielisyytensä turviin, kuten siili piikkeihinsä; mutta
Henningin katseesta kuvastui mitä innokkain osanotto.

"Mutta minkä tähden?" kysyi hän. "Mitä tahdotte Te voittaa sillä?"

"Voittaa!" huudahti Anna ja kohotti äkkiä päätänsä. Nuo viheriälle
vivahtavat silmät salamoivat ylpeydestä. "Jos minä kieltäytyisin
voittaakseni sillä jotakin, mitä kieltäytymistä se silloin olisi?"

"Te harjoitatte sitä siis itse kieltäymyksen tähden?" sanoi Svennius.

"Niin, minä tahdon luopua kaikesta nautinnosta. Jumala tahtoo, että me
harjoitamme itseämme kieltäymyksissä."

"Luuletteko niin? Luuletteko Jumalan tahtovan, että teemme siten ilman
tarkoitusta?"

"Ei suinkaan se tapahdu ilman tarkoitusta", väitti Anna. "Me tulemme
siten hengellisemmiksi ja kohoamme yläpuolelle maallisia asioita."

"Te siis sentään ajattelette palkintoa kieltäymyksistänne? Te sanoitte
äsken, ettette ajattele sitä."

"Minä en tarkoittanut mitään maallista voittoa", selitti Anna.

Henning katseli häntä vähän aikaa vaijeten ja jatkoi sitten:

"Tietysti täytyy meidän luopua sellaisista nautinnoista, jotka jollakin
lailla vahingoittavat meitä taikka muita, mutta Jumala ei koskaan
vaadi, että me ylpeästi halveksumme Hänen antamiaan lahjoja. Luuletteko
Te, ettei Hän soisi meille viatonta iloa? Toista on, jos me luopumalla
jostakin voimme sillä valmistaa muille nautintoa. Silloin on kieltäymys
kiitettävä, mutta silloin sillä on myöskin tarkoituksensa, jota ilman
se minun käsitykseni mukaan on, lievimmin sanoen, tarpeetonta."

Anna käänteli ja taitteli armottomasti kukkakorttia, jonka hän oli
ottanut pöydältä. Henning huomasi sen, ja vaikka hän ei oikeastaan
ajatellut sitä, vaikutti se häneen vastenmielisesti.

"Mutta minä tunnen nautintoa itsekidutuksestani", sanoi Anna
uhkamielisesti.

"Se todistaa sairaloista mieltä. Teidän pitäisi vastustaa sellaista
tunnetta, sensijaan, että Te nyt sitä suositte", sanoi hän tavattoman
varmalla äänellä.

Anna taisteli sydämessään, epävarmana sanoisiko enemmän, vai
lopettaisiko keskustelun. Hän käsitti, että Henning moitti häntä ja
ymmärsi häntä vaan puolittain. Tämä kiusasi häntä, mutta toiselta
puolen oli hän sanonut mielestään jo liiaksi. Mitä oli Henningillä
oikeastaan hänen kanssaan tekemistä? Ennenkuin Anna oli ehtinyt tehdä
päätöstään, puhui Henning taas, mutta nyt paljon lempeämmällä äänellä,
kuin äsken.

"Antakaa anteeksi, jos minun sanani loukkasivat Teitä, mutta se ei
ollut tarkoitukseni. Minulla olisi vielä vähän enemmän sanottavaa,
mutta Te olette kenties jo niin suuttunut minuun, ettette tahdo
kuunnella puhettani?"

"En minä ole suuttunut. Puhukaa vaan", sanoi hän, ja Henning jatkoi:

"Minä aijoin sanoa, että minusta tuntuu ikäänkuin Teidän
itsekidutuksenne kulkisi aivan väärään suuntaan. Unhottakaa itsenne
ja ajatelkaa omaistenne hauskuutta. Hillitkää raskasmielisyyttänne
esimerkiksi tuon luonnollisen ja aivan luvallisen ruokahalun suhteen.
Minä näin eilen, että kun Eva (hän on nukkunut tuonne sohvaan, pikku
nypykkä) tuli ja kietoi kätensä ympärillenne tahtoen hyväillä Teitä,
työnsitte Te kylmästi hänet luotanne, sen sijaan, että Teidän olisi
pitänyt osoittaa hänelle ystävällisyyttä. Vaikka ette pidäkkään
hyväilemisistä, olisi Teidän sisarenne tähden pitänyt pakottaa
itseänne. Teidän pitäisi koettaa olla huomaavaisempi ja ystävällisempi
omaisianne kohtaan."

"Ei ole helppoa täyttää kaikkea tuota", huomautti Anna katkerasti.

"Ei, kyllä se on paljon vaikeampaa, kuin itsekidutukset, joita Te
harjoitatte, mutta Te saisitte nähdä paljon parempia tuloksia", vastasi
Henning melkein ankarasti ja nousi ylös.

Kädet taskuissa meni hän ja asettui Evan eteen, joka oli nukkunut
sohvannurkkaan, nukke sylissään. Ulkona vallitseva heikko päivänhämy
laskeutui ikkunasta hänen kasvoilleen, hänen maatessaan siinä
lapsellisen vapaassa asennossaan. Pieni kiharainen pää oli vaipunut
alas sohvansyrjälle. Posken lämmin väri näkyi vaaleain silkinhienoisten
hiuksien läpi, jotka sitä peittivät. Punaiset huulet olivat raollaan
ja hengitys kävi tyynesti ja tasaisesti. Pitkät tummat silmäripset
muodostivat kauniin vastakohdan vaaleille silmäluomille.

Henning katseli häntä mieltymyksellä. Anna vuorostaan tarkasti
Henningiä. Hän tunsi, että tämä teki vertauksia hänen ja sisarensa
välillä, ja hän tiesi hyvin, että hän tässä vertailussa jäisi kauas
syrjään. Hän nousi äkkiä ja aikoi lähteä. Silloin kääntyi Henning.

"Neiti Anna, antakaa minulle anteeksi", kuuli hän hänen sanovan ja
pysähtyi, puolittain vasten tahtoaan. "Antakaa anteeksi mitä minä äsken
sanoin! Ehkä olen arvostellut Teitä aivan väärin; minähän tiedän teistä
niin vähän ja niistä vaikeuksista, joita vastaan te taistelette."

Anna taisteli hetkisen sydämessään. Hän oli pahoillaan, että
Henning oli uskaltanut moittia juuri sitä, joka hänen mielestään
oli kehuttavaa; mutta toiselta puolen täytyi hänen oikeudentuntonsa
myöntää, että Henning oli oikeammassa kuin hän itse.

"Ei Teidän tarvitse pyytää anteeksi, Te osuitte valitettavasti
oikeaan", vastasi hän lyhyesti.

"Jos olen sanonut totuuden, niin antakaa sekin minulle anteeksi",
pyysi hän kunnioittavasti. "Olen vielä aivan liian vieras, ollakseni
oikeutettu sanomaan Teille katkeria totuuksia."

Anna loi häneen hätäisen katseen. Hänen oli mahdoton olla kauemmin
pahoillaan. Henningin käytös riisti häneltä kaikki aseet ja
antoi voimaa hänen sanoilleen. Ne antoivat räikeän valon hänen
menettelytavalleen, ja hänen täytyi sydämessään myöntää, että hän oli
antautunut väärälle tielle.

"Te pyydätte anteeksi sitä, josta minun tulisi kiittää teitä", sanoi
hän lempeämmällä äänellä, jossa kuitenkin saattoi huomata hieman
katkeran vivahduksen.

Hän kiiruhti omaan huoneeseensa ja vietti yksinäisyydessä nöyryyttävän
mutta terveellisen hetken tutkien itseään Jumalan edessä.

Henning seisoi hetkisen miettiväisenä paikalla, mihin Anna oli hänet
jättänyt. Silloin kuului sohvalta pieni uninen ääni kysyvän, kuinka
paljon kello on.

"Vai niin, oletko sinä herännyt, pikku nypykkä", sanoi hän ja meni Evan
luo, joka istui ja hieroi unta silmistään.

Hän istuutui hänen viereensä ja jutteli, niin että tyttönen pian oli
täysin hereillä.



14.


Anna suoritti syksyllä loistavasti sisäänpääsytutkinnon seminaariin
ja pian pidettiin häntä etevimpänä osastollaan. Säännölliset opinnot
huvittivat häntä, ja toverielämä, joka oli hänelle aivan uutta,
virkisti hänen mieltänsä. Ilokseen huomasi hän tulleensa ilmapiiriin,
jossa ulkomuoto merkitsi paljon vähemmän kuin lahjakkaisuus. Työn
kautta muuttui hän suuresti edukseen. Jo Vesterlångassa, enimmäkseen
keskustelunsa johdosta Henning Svenniuksen kanssa, oli hän huomannut
kieltäymys-pyrkimystensä väärän suunnan ja hyljännyt sen. Sen sijaan
koetti hän nyt olla iloinen ja ystävällinen. Tämä oli kuitenkin
vaikeata ympäristössä, joka ei koskaan ollut nähnyt häntä muuta kuin
tylynä ja jurona; mutta seminaarissa, jossa ei kukaan tuntenut häntä,
kävi se helpommin.

Hän oli täysihoidossa isänsä ainoan sisaren, rouva Constanse Holmin
luona, joka oli lapseton leski ja hyväntahtoisin ihminen, mitä voi
ajatella. Tuo kunnon mummo asui pienessä somassa asunnossa yhdessä
uskollisen palvelijansa Liinan ja kanarialintunsa kanssa. Anna ei ollut
asunut monta päivää tätinsä luona, kun hän oli yhtä suuri suosikki kuin
Pippikin, ja se ei ollut vähän se.

Uudenvuoden aikana tuli Dagmar Rencrona vanhempiensa kanssa Tukholmaan
muutamaksi kuukaudeksi; mutta entiset lukutoverit tapasivat toisiaan
harvoin. Toinen oli kiinni työssään, toinen huvituksissaan, niin että
heillä harvoin oli aikaa toinen toisilleen.

Kurt tuli toisinaan sunnuntaiksi Tukholmaan ja asui silloin tädin
luona. Jos tämä vanha rouva piti paljon veljensä tyttärestä, niin piti
hän vielä enemmän veljensä pojasta. Tämä oli ruvennut julkaisemaan
runoja ja kirjoittamaan sanomalehtiin ja kalentereihin, ja oli jo
saavuttanut jonkun verran tunnustusta alkuperäisyydellään ja todellakin
suurella lahjakkaisuudellaan. Tämän yhteydessä teki hänen komea
ulkomuotonsa ja hyvät seurustelulahjansa hänet kernaasti nähdyksi
vieraaksi monessa ylhäisessä perheessä, muiden muassa parooni Rencronan
luona. Sinne menikin hän mielellään.

Anna ihmetteli Kurtin levottomuutta, kun hän kerran sivumennen
mainitsi, että hänen ja Dagmarin välinen ystävyys oli viime aikoina
laimentunut. Jos hän olisi ollut kokeneempi ja tarkkanäköisempi, olisi
hän sen johdosta tehnyt johtopäätöksiä; mutta nyt hän ei epäillyt
mitään.

Dagmar oli juuri täydessä, vastakehittyneessä
nuoruuden-kukoistuksessaan. Ylhäisen, komean ryhtinsä tähden
näytti hän pitemmältä kuin oikeastaan olikaan. Hänen käytöksensä
oli harvinaisen vapaata ja miellyttävää. Kurtille oli hän usein
ystävällinen, toisinaan tuttavallinen. Hänen mielenpurkauksiaan
kuunteli Dagmar aina harrastuksella, vaikka hän toisinaan ilveilikin
hänen kanssaan. Tuo nuori haaveilija meni sokeasti vaaraan. Hänen
runoilija-mielikuvituksessaan oli tuon nuoren tytön sielu yhtä
sopusointuisen ihana ja täydellinen, kuin hänen ulkomuotonsakin.
Hän kiintyi koko lämpimän, intohimoisen sydämensä voimalla häneen,
eikä huomannut rakastavansa ihannetta, joka vaan oli olemassa hänen
mielikuvituksessaan ja joka oli lainannut Dagmar Rencronan viehkeän
muodon.

Kurt ei tavannut Dagmaria usein; ja kenties tämä juuri sen vuoksi
olikin tullut niin ihanteelliseksi hänen mielestään. Saattoi kyllä
tapahtua, heidän ollessaan yhdessä, että Kurtin hehku äkkiä jäähtyi ja
hänen ihailunsa laimeni jonkun Dagmarin teon taikka puheen johdosta;
mutta tällaiset vaikutteet menivät pian ohi. Kun he taas olivat
erillään toisistaan, loisti Kurtin mielessä uudestaan tuo suuresti
rakastettu ihannekuva.

Vähitellen tuli hän täysin tietoiseksi rakkaudestaan, mutta sitten
rupesi hän tarkastamaan häntä ja antamaan erityisen merkityksen
jokaiselle hänen sanalleen ja katseelleen. Tämä karkoitti sen
onnellisen levon, jossa nuoren miehen rakkaus ensin oli versonut. Hän
rupesi häilymään toivon ja epäilyn välillä.

Siten kului talvi.

Keväällä muutti Rencronan perhe maatilalleen Bergsjöholmaan. Lukukauden
loputtua saivat Anna ja Kurt ystävällisen kutsun saapua sinne
muutamaksi päiväksi, ennen kuin he matkustavat kotiinsa Vesterlångaan.

Kurt riemuitsi, mutta Anna epäili. Häntä ei ollenkaan haluttanut mennä
sinne. Kurt sai hänet kuitenkin vihdoin taipumaan, selittämällä ettei
hän voinut olla menemättä olematta suurimmassa määrässä epäystävällinen.

Dagmar oli pelkkää päivänpaistetta, ja Kurtin aika kului ikäänkuin
onnellisessa unessa, jonka hän olisi suonut ijäti kestävän.

Dagmar oli innokas ratsastaja ja vaikkei Kurt ollutkaan saavuttanut
suurempaa taitavuutta ratsastus-urheilussa, osasi hän kumminkin
tyynellä ja varmalla kädellä ohjata tulisintakin hevosta, jonka vuoksi
he molemmat seurasivat parooni Rencronaa hänen aamuratsastuksillaan.

Kurt ei koskaan unohtanut, kuinka ihanaa oli saada nelistää tuon nuoren
tytön vieressä läpi kasteraikkaan metsän. Aurinko paistoi viheriäisille
lehdille ja vastapuhjenneille vuokoille. Tuuli puhalsi viileänä ja
raittiina järveltä, ja lintujen laulu kaikui läheltä ja kaukaa. Kaikki
tämä muodosti kuitenkin vaan kehyksen Dagmarin ympärille joka ratsasti
hänen vieressään, säteillen nuoruutta ja kauneutta.

Kurt mietti, olikohan hänellä aavistustakaan siitä, kuinka suuresti
hän oli rakastettu. Dagmar ei saattanut olla epätietoinen niistä
tunteista, jotka liikkuivat tuon nuoren miehen sydämessä -- ne olivat
silminnähtävät -- mutta hän ei käsittänyt niiden arvoa. Hänen mielensä
oli vielä liian pintapuolinen, voidakseen käsittää niiden syvyyttä.

Myötätuntoisuus, jota Dagmar hänelle osoitti, ei kuitenkaan ollut
teeskenneltyä. Hän ei läheskään ollut tunteeton Kurtin miehekkään
ulkomuodon suhteen, eikä hänen kuuluisuutensa suhteen, jonka hän jo
nuorena oli onnistunut hankkimaan itselleen, eikä varsinkaan sen
vilpittömän suosion suhteen, jota Kurt hänelle osoitti.

Eräänä aamuna, heidän kulkiessaan eteenpäin kapeaa metsätietä, ratsasti
Kurt hänen edellään, niin että hän häiritsemättä saattoi katsella
häntä hänen huomaamattaan. Kurt istui eteenpäin kumartuneena ja näytti
Dagmarin mielestä kömpelöltä huolimattomassa asennossaan. Hänestä oli
sääli, ettei hän ollut ryhdikkäämpi.

"Miksi ei kandidaatti ruvennut luutnantiksi?"

Tällä kysymyksellä lopetti hän ääneensä hiljaiset mietelmänsä.

"Minkätähden olisi minun pitänyt ruveta luutnantiksi?" kysyi Kurt
hämmästyneenä.

"Sotilaspuku sopisi Teille ja Teidän pitäisi saada vähän parempi
ryhti", vastasi hän suulaasti.

Loukatun itserakkauden heikko puna levisi Kurtin poskille. Hän loi
tutkivan katseen ilkkuvaan tyttöön huomatakseen, puhuiko tämä täyttä
totta, mutta ei saanut hänestä selvää. Hän katseli huolettomasti
metsään päin.

"Tuo hupakko", sanoi hänen isänsä tyytyväisesti naurahtaen, "hän
ihailee sotilaita, kuten kaikki naiset! Uskokaa minua, sankarillisella
ryhdillä ja miekalla ja pistoolilla valloitetaan parhaiten tytönsydän.
Eikö niin, Dagmar?"

"Isä lörpöttelee", vastasi tämä ja hymyili leppyisesti Kurtille, joka
tarkasteli häntä synkin katsein.

"Arvosteletteko Te ihmisiä heidän ulkomuotonsa mukaan, Dagmar-neiti?"
kysyi hän.

"En, mutta en voi sille mitään, että näen senkin", vastasi hän ja
sivalsi hevostaan, joka heti rupesi nelistämään.

He olivat tulleet leveämmälle tielle ja ratsastivat rinnakkain.

Parooni kannusti hevostaan ja ajoi tyttärensä jälessä.

Kurt seurasi heitä synkkänä.

"Ajatteletteko Te, että miehen, valitessaan elämänuraa, tulisi ajatella
sitä -- jos siten saan sanoa -- mikä pukee häntä parhaiten?" kysyi Kurt
ja katseli Dagmaria ikäänkuin hänen vastauksestaan olisi riippunut
elämä.

"Te otatte kaikki asiat niin syvältä kannalta", vastasi tyttö
leikitellen. Huomattuaan, ettei tämä vastaus läheskään tyydyttänyt
Kurttia, lisäsi hän:

"Tietysti täytyy miehen ajatella, mille alalle hän parhaiten sopii ja
mikä toimi on omiaan kehittämään hänen parhaimpia ominaisuuksiaan."

"Pikku diplomaatti", mutisi parooni partaansa.

Kurt veti helpoituksen huokauksen.

"Te ette siis tarkoittanut niin pintapuolisesti, kuin ensin olisi
voinut luulla", sanoi hän.

"Te uskotte minusta aina pahinta", sanoi Dagmar leikillisesti ja
tekeytyi kärsivän näköiseksi.

Nämä sanat haihduttivat kokonaan Kurtin alakuloisuuden ja Dagmar oli
tyytyväinen. Hänelle tuotti huvia tuntea voimansa ja nähdä, miten hän
voi työntää hänet pois ja mielensä mukaan vetää taas takaisin.



15.


Kului vuosi. Oli syksy. Koleana marraskuun iltana paloi Annan huoneessa
miellyttävä takkavalkea. Itse istui hän sen edessä lämmittelemässä,
Kurtin seisoessa ikkunan edessä ja katsellessa kadulle, joka tuntui
hänestä tavattoman ikävältä. Puodit olivat suljetut, sillä oli
sunnuntai. Satoi hiljaista vihmasadetta, joka pakotti kulkijat
levittämään sateenvarjonsa ja kävelemään varovasti likaisella,
liukkaalla kivityksellä.

Kirkonkellot kutsuivat iltajumalanpalvelukseen. Niiden juhlallinen
sointu ei vaikuttanut ylentävästi Kurttiin, vaan alensi hänen
elämänhaluaan vieläkin asteen. Ne kaikuivat kuin hautauskellot hänen
korvissaan.

"Milloin sanoit hänen matkustavan?" kysyi hän, jatkaen puheluaan
sisarensa kanssa.

"Tiistai illalla", vastasi tämä.

"Ja viipyy poissa kokonaisen vuoden?" kysyi Kurt edelleen.

"Niin hän arveli."

"Luuletko sinä...?" alotti Kurt, mutta pysähtyi.

"Mitä?" kysyi Anna.

"Niin, minä ajattelin vaan, että minun pitäisi sanoa hänelle hyvästi
jollakin tavalla, olisihan epäkohteliasta, ellen sitä tekisi, mutta
voisinkohan minä mennä heille?"

"Dagmar lupasi tulla jonakuna iltana tänne jäähyväisille. Ehkä hän
tulee tänään, hän tietää että minä sunnuntaisin olen vapaampi."

Samalla soi eteisen kello ja molemmat sisarukset kuuntelivat odotellen.

"Onko Anna-neiti kotona?" kysyi kirkas ja nuorekas ääni, joka
sähköiskun tavoin tunkeutui Kurtin sydämeen ja ajoi veren hänen
poskilleen.

Anna kiiruhti ulos ja astui heti taas sisään Dagmarin kanssa, joka
puheli vilkkaasti, mutta lakkasi äkkiä nähdessään Kurtin.

"Kas, kandidaatti! Sitä en odottanut", sanoi hän hillityllä äänellä
ja vähän hämillään, joka soveltui hänelle erinomaisesti. Kurt kumarsi
vaijeten.

Keskustelu ei tahtonut oikein päästä alkuun. Dagmar ei ollut entisensä
kaltainen. Hänen käytöksessään, joka tavallisesti oli itsetietoisen
vapaata, oli nyt jonkinlaista ujoutta. Puhuttiin aijotusta matkasta.
Dagmar tulisi ensin olemaan jonkun aikaa Pariisissa, sitten matkustaisi
hän Rivieraan ja Italiaan ja pysähtyisi kotimatkalla vähäksi aikaa
Sveitsiin ja Saksaan.

"Kuinka sinä olet onnellinen!" huudahti Anna ja tukahutti huokauksensa.

"Jospa saisin ottaa sinut mukaani", sanoi Dagmar ja nojautui hyväillen
ystävänsä puoleen.

"Minä en ole sentään oikein iloinen, tuntuu niin tyhjältä, kun täytyy
jättää kaikki tänne kotiin. Minä en pidä jäähyväisistä."

"Kukahan niistä pitäisi?" sanoi Kurt vakaumuksen lämmöllä, luoden
Dagmariin katseen, joka sai tämän punastumaan.

Hän kääntyi Annan puoleen.

"Sinä haluaisit varmaankin matkustaa", sanoi hän niin hellällä äänellä,
ettei se oikein sopinut yhteen noiden jokapäiväisten sanojen kanssa.

"Niin, koko elämäni ajan olen minä halunnut matkustaa", vastasi Anna
pidätetyllä innolla, "mutta minä tiedän, etten koskaan saa tyydyttää
tätä haluani."

Dagmar tarkasteli häntä pitkällä, tutkivalla katseella. Tuntui,
kuin olisi hän nyt vasta huomannut heidän elämänsuhteittensa suuren
eroavaisuuden.

"Minä en ole juuri koskaan ehtinyt haluamaan", sanoi hän ikäänkuin
vertaillen, "minä olen aina tietänyt, että saisin matkustaa, tultuani
noin kahdenkymmenen ikään. Olosuhteet ovat todellakin vähän väärin
jaetut."

"Vähän!" oli Anna huudahtamaisillaan, mutta vaikeni.

Hetken aikaa olivat kaikki ääneti.

"Miksi ei kandidaatti sano sanaakaan?" kysyi Dagmar vihdoin hieman
kärsimättömänä, kun hiljaisuus rupesi tuntumaan painostavalta.

Kurt havahtui haaveilustaan ja haki puheenaihetta. Sateen rapina ruutua
vasten näytti antavan hänelle yllykettä.

"Että neiti uskalsi lähteä tänne tällaisessa ilmassa", ihmetteli hän.

Dagmar purskahti heläjävään nauruun. Nyt oli hän taas entisellään,
lumous oli haihtunut.

"Jos meillä ei ole mistään muusta puhuttavaa, kuin ilmasta ja sateesta,
niin on kai paras, että lähden pois", sanoi hän nousten ylös.

Kurt punastui ja puri huultaan vihoissaan kömpelön saamattomuutensa
tähden.

Dagmar meni Constanse-tädin luo sanomaan jäähyväisiä. Kun hän sitten
aikoi lähteä, pyysi Kurt saada saattaa häntä.

"Jos aijotte olla yhtä huvittava kotimatkalla, kuin tähänkin asti
olette ollut, niin..." sanoi tyttö veitikkamaisesti.

"Niin ette huoli seurastani", jatkoi Kurt koettaen hymyillä.

"Kyllä kai minun täytyy huolia", sanoi Dagmar, "mutta tuletteko te
todellakin näin tarpeettomasti tällaiseen ilmaan?"

"Ei se ole tarpeettomasti", sanoi Kurt tyynesti ja otti päällystakkinsa.

Kun he lähestyivät Dagmarin porttia, sanoi hän:

"Te olette laskenut leikkiä minun harvasanaisuuteni tähden,
Dagmar-neiti, mutta voi se olla kaunopuheliaskin, jos Te vaan
tahtoisitte ymmärtää sitä. Toisinaan olemme me vaiti, kun emme voi,
emmekä saa ilmaista sitä, mikä on sydämellämme."

"Te puhutte niin surullisesti", sanoi Dagmar epävarmalla äänellä.

"Enhän voi olla iloinen, kun en tiedä, onko minulla pienintäkään
oikeutta toivoa menestystä sydämeni hartaimmalle toiveelle", sanoi hän
liikutettuna ja hänen katseestaan saattoi selvään huomata, mikä tämä
toive oli.

He olivat perillä ja Dagmar oli astunut pari askelta ovelleen johtavia
rappuja. Hän seisoi selkä Kurttiin päin epätietoisena mitä vastaisi,
mutta kääntyi äkkiä ja ojensi hänelle kätensä, kostein silmin.

"Vuoden perästä... Odottakaa..." änkytti hän, mutta kiiruhti
hämmästyneenä pois, ennen kuin Kurt ehti vastata.

Ehdittyään huoneeseensa, huimasi hänen päätänsä. Mitä oli hän tehnyt?
Oliko hän luvannut jotakin, jota hänen täytyi pitää? Kurtin ääni oli
ollut niin surullinen, hänen katseensa niin vilpitön, ja hän oli ollut
niin kaunis. Syvä rakkaus, joka häntä innostutti, oli aateloinut hänet.
Sinä hetkenä, jona he erosivat, ei hän mistään hinnasta olisi voinut
työntää häntä pois. Mutta sitoa itseään -- ei, sitä ei hän tahtonut,
eikä hän sitä varmaankaan ollut tehnytkään? Hän oli pyytänyt tuota
toista odottamaan vuoden, mutta ei ollut luvannut mitään.

Vuosi eteenpäin tuntuu niin pitkältä, kun on nuori. Paljon voi sen
kuluessa tapahtua. Dagmarin mielestä oli romantillista lähteä suureen,
loistavaan maailmaan ja tietää, että täällä kotona sykkii hänelle
uskollinen, rakastava miehensydän. Palatessaan saisi sitten nähdä
mitä hän tahtoisi; vielä ei hän sitä tietänyt, tulevaisuus oli vielä
rusohohteisen sumun peitossa. Sen takaa odotti hän onneaan, suurempaa,
kuin kenenkään muun. Kurthan oli vaan tavallinen kuolevainen, ei
suinkaan hän voinut tuottaa hänelle tuota onnea, mutta hän saisi
joka tapauksessa olla sen todistajana, muuten se ei tulisi läheskään
täydelliseksi, eikä Dagmar mitenkään tahtonut, että Kurt olisi
unohtanut hänet.

On helppo tehdä työtä, kun on päämäärä, mihin pyrkiä; se antaa voimaa
taistelussa säilyttääksemme ajatuksemme ja tunteemme puhtaina, kun
meillä on rakastettu olento, jonka arvoinen haluamme olla, sellaiset
olivat Kurtin tunteet sinä vuotena, joka seurasi Dagmarin poislähtöä.
Synkät ajatus-epäilyt eivät raastaneet enää hänen sieluansa, jossa nyt
asui valoisat tulevaisuuden toiveet. Hän oli pyytänyt hänen odottamaan
vuoden, silloin tulisi hän takaisin, silloin kuuntelisi hän häntä ja
tulisi hänen omakseen, siten oli hän käsittänyt hänen sanansa. Vuosi
kuluu pian -- ja sitten!

Hän luki ahkerasti, eikä käynyt missään huvituksissa. Joutoaikoinaan
istui hän ja haaveili ja kirjoitti runoja Dagmarin kuva edessään. Se
oli kokokuva otettuna selkä katsojaan päin, mutta hän käänsi kuitenkin
kasvonsa häneen päin, niin että suuret hymyilevät silmät, nenän ylevä
muoto ja posken hieno pyöreys tulivat näkyviin. Tämä kuva kuvasi aivan
Dagmarin luonnetta, se oli yhtaikaa sekä houkutteleva että luotaan
sysäävä.

Kurt saattoi istua pitkät ajat ja ihailla tuon kauniin pään jaloa
muotoa ja reipasta ryhtiä ja kapean, pyöreän kaulan hienoja piirteitä.
Siinä oli kaikki niin harvinaisen sopusuhtaista.

Tietämättään lainasi tämä suloinen olento leimansa hänen runoihinsa.
Kun ne ilmestyivät painosta, herättivät ne yleistä huomiota täydellisen
runomuotonsa ja siroutensa tähden, mutta ennen kaikkea sen syvällisen
ja hienon tunteen tähden, joka niistä uhkui.



16.


Henning Svennius oli se toveri, jonka kanssa Kurt eniten seurusteli.
Tuon nuoren miehen tyyni, sävyisä olento vaikutti terveellisesti
Kurttiin, jolla oli haaveileva luonne ja vilkas mielikuvitus.

Henningin tunteet olivat syvät ja voimakkaat, mutta hän hallitsi niitä
täydellisesti. Ainoastaan musiikissa laski hän ne valloilleen, ja ehkä
juuri sen vuoksi hän tempasi kaikki kuulijat mukaansa.

Vaikka Henning jossain määrin arvasikin ystävänsä tunteet kauniiseen
Dagmariin, ei hän ollut niistä tietävinäänkään.

Hän oli kesällä jonkun aikaa Vesterlångassa ja tutustui vielä
läheisemmin Warenheimin perheeseen, kuin viime kerralla. Mitään
arvonimiä ei enään käytetty ja hän oli pappilassa aivan kuin kotonaan.

Eva oli ihastuksissaan. Hän ei ollut unohtanut ystäväänsä niinä kolmena
vuotena, jotka olivat kuluneet hänen viime käynnistään, ja usein
oli Henning Upsalaan saanut häneltä iloisia kirjeitä, kirjoitettuna
suurella, pyöreällä, lapsellisella käsialalla. Saatuaan hänen
vastauksensa, oli Eva tanssinut ja hyppinyt ilosta, selittäen, että
Henning oli paljon parempi kuin Kurt, joka vaan kirjoitti äidille. Kun
hän sitten tuli, ei hän saanut rauhaa, ennen kuin Henning oli saanut
kuulla, kuinka hän oli edistynyt soitannossa. Kun Henning kehui häntä,
rohkaisi hän itsensä ja pyysi saada laulaa kaikki pienet laulut, jotka
oli oppinut, ja näyttää hänelle taulun, jonka hän oli piirtänyt aivan
omintakeisesti. Vihdoin täytyi äidin kehoittaa häntä jättämään Henning
rauhaan, eikä aivan väsyttämään häntä. Eva katsoi häneen ja huomautti:

"Ei hän ollenkaan näytä väsyneeltä, äiti." Sitten jatkoi hän aivan
tyynesti lapsellisia laverruksiaan.

Anna oli keväällä saanut kauniin päästötodistuksen seminaarista ja
odotti jotakin paikkaa avonaiseksi, voidakseen hakea sitä. Hän oli nyt
kotona ja nautti tarpeellista, virkistävää lepoa uutteran työn jälkeen.

Eräänä lauantai-iltana, kun rouva Warenheim oli lopettanut askareensa
tavallista aikaisemmin, otti hän hattunsa mennäkseen hetkeksi ulos
kauniiseen viileään iltailmaan. Mentyään hautausmaan ohi, loi hän
tapansa mukaan katseensa Erikin haudalle ja huomasi Annan yksinään
istumassa penkillä, sen vieressä, tuuheain suurten puiden alla.
Iltapäivän auringon punertavat säteet tunkeutuivat lehtien läpi ja
hyppelivät tiheässä, mehevässä ruohossa hautojen välillä.

Rouva Warenheim meni sinne ja istuutui tyttärensä viereen, ja
luonnollisesti rupesivat he nyt, puhumaan kuolleesta, joka nukkui
pitkää untansa heidän jalkojensa alla. Äiti ihmetteli tyttärensä muuten
karkean äänen hienoa sointua, kun hän puhui veljestään.

"Olitko sinä niin kiintynyt Erikkiin?" kysyi hän.

"Kaipaatko sinä häntä paljon?"

"Kaipaan toisinaan, mutta samalla olen kuitenkin iloinen, että asiat
ovat, niinkuin ovat."

"Kuinka niin?"

"Jos hän olisi elänyt, olisimme me vieraantuneet toisistamme. Hän olisi
saanut toisia harrastuksia, eikä olisi huolinut enää minusta. Nyt
tuntuu ikäänkuin hän olisi enemmän minun, mehän olimme henki ja elämä
toisillemme lapsina."

Hän vaikeni ja äiti katseli häntä miettiväisenä. Hiljainen, säteilevä
ilta ja tämä varjoisa paikka, jossa he istuivat, olivat omiaan
kehoittamaan heitä tuttavalliseen ajatusten vaihtoon, ja Anna jatkoi:

"Ja vaikka emme olisikaan vieraantuneet toisistamme, olisi itsekästä
minun puoleltani toivoa häntä takaisin. Hänhän ei voi kärsiä nyt."

"Sinä olet oikeassa", sanoi äiti, "en minäkään tekisi sitä, vaikka se
olisikin vallassani. Mutta, Anna, kärsitkö sinä?"

Se tuli epäröiden, tuo kysymys. "Kaikkien ihmisten täytynee kai
kärsiä", vastasi Anna kierrellen.

"Sinä olet liian nuori, puhuaksesi tuolla tavoin", sanoi rouva
Warenheim levottomasti. Anna katsoi toisaalle.

"Etkö sinä usko, että muutamat ihmiset ovat luodut kärsimään enemmän
kuin toiset?" kysyi hän. "En, lapseni, me olemme kaikki luodut
korkeimpaan onneen: ijankaikkiseen elämään Jumalassa. Mutta sinä olet
oikeassa, että muutamat ihmiset saavat kärsiä enemmän kuin toiset,
jotta tämä elämä kasvaisi."

"Sitten kuulun minä niihin", sanoi Anna. "Minä olen kärsinyt paljon ja
tulen aina kärsimään. Tuntuu, ikäänkuin surun pilvi olisi leijaillut
ympärilläni niin kauan kuin muistan. Minä tiedän, etten voi tulla
onnelliseksi, ennen kuin voin unohtaa itseni."

Rouva Warenheim ei tietänyt olisiko hänen pitänyt iloita vai surra
tämän keskustelun johdosta. Hän oli itse elävä kristitty. Hänen uskonsa
oli kasvanut Jumalan rakkauden auringonpaisteessa, tyttäressään näki
hän sitävastoin sumusta ja varjoista kasvaneen uskon, joka vieläkin oli
niiden ympäröimä. Mistä saisi hän valoa ja iloa? Hän kietoi kätensä
Annan vartalon ympäri ja veti hänet hellyydellä luoksensa.

"Voitko sinä rakastaa Jumalaa, kun sinä luulottelet, että Hän on luonut
sinut kärsimyksiin ja suruun?" kysyi hän.

"Etkö sinä ymmärrä, mikä se on, joka tuottaa minulle surua?" sanoi Anna
lyhyesti, "se olen minä itse, joka kaikin tavoin, sekä ulkonaisesti,
että sisällisesti olen sellainen, jollainen minä en tahtoisi olla. Jota
enemmän minä taistelen vaikeita vikojani vastaan, sitä pahemmaksi ne
tulevat minun mielestäni. Mutta Kristukseen, ainoaan, joka voi auttaa,
asetan minä toivoni, ja sentähden rakastan minä Häntä. Hän se on, joka
sovittaa minut elämän kanssa, muuten ei se rahtuistakaan viehättäisi
minua."

Juuri kun Anna oli lausunut nämä sanat, kuului ilta-ilmassa yksinäinen
kellonsävel. Se levisi yli Långsjön ja hiljainen kaiku toisti sen
toisella rannalla olevilta vuorenkukkuloilta. Sitten kajahti kellon
ääni toisen kerran ja sitten kerran toisensa perään.

"Iltakellot vastaavat puolestani", sanoi rouva Warenheim, kun viimeinen
väräjävä sävel oli haihtunut etäisyyteen. "Jumalan rauha varjelkoon
sydämesi, kohdatkoon sinua sitten maailmassa ilo taikka suru."

Hän suuteli tytärtänsä. Silloin satoi heidän ylitsensä koko sylillinen
kukkia ja ruohoa, ja iloinen nauru kaikui heidän korvissaan. He
katsoivat hämmästyneinä ympärilleen ja huomasivat Evan kiviaidalla,
takanaan. Tukka oli vaaleana ja kiharaisena hänen pienten punottavien
kasvojensa ympärillä, suu hymyili ja silmät säteilivät veitikkamaisesta
ihastuksesta. Hän taputti käsiään, jotka hänen kiviaidalle kiivetessään
olivat tulleet multaisiksi.

"Oi Henning, se onnistui aivan mainiosti, he eivät ollenkaan huomanneet
minua ja ovat niin hämillään. Tule sinäkin tänne!" huusi hän.

"Minä tulen mieluummin tietä pitkin. Odota, kunnes ehdin, niin autan
sinut alas", vastasi Henning kiviaidan toiselta puolelta.

Tämän äänen kuultuaan tunsi Anna kuinka kellojen tuottama rauha rupesi
haihtumaan. Hän tunsi sen tuskalla ja koetti säilyttää mielessään
äitinsä sanoja Jumalan rauhasta, joka varjelisi hänen sydämensä. Häntä
värisytti tuskallinen aavistus tulevista hiljaisista suruista ja
kieltäymyksistä. Hänestä tuntui ikäänkuin pimittäisi hänen elämänsä
tietä enemmän kuin ennen ristin varjo, jota hän saisi kantaa ja joka
jo oli ruvennut painamaan hänen hartioitaan. Kuinka saisi hän voimia
kantaakseen sitä ja kestääkseen kohtaloansa?

    "Rauha, Herran rauha se on,
    Sitä tahdon mä rukoilla."

Tämä Geijerin laulu johtui hänen mieleensä ja vuodatti ihmeellistä
lohdutusta hänen sieluunsa.

"Mä tiedän tervehdyksen paremman, kuin mitä sä voit antaa, maailma:
Rauha, Herran rauha se on, sitä tahdon mä rukoilla!" kaikui hänen
sydämessään.

"Miten sinä pääsit aidalle, pikku huimapää?" kysyi rouva Warenheim
hymyillen.

"Henning auttoi minua, mutta alas minä hyppään itse", sanoi Eva ja oli
maassa ennenkuin Henning ehti lähellekään.

"Eva, sinä olet aina Henningin kintereillä, hänestä saattaa se tuntua
rasittavalta", sanoi äiti.

Eva loi ihmettelevän katseen Henningiin, joka lähestyi heitä tavallista
tietä myöten portin kautta.

"Älkää olko huolissanne siitä, täti", sanoi hän.

"Jos tahdon olla rauhassa, lähetän hänet pois luotani, mutta tällä
kertaa olin se minä, joka etsin hänen seuraansa. Me teimme hauskan
kävelymatkan metsään, eikö niin, Eva?"

"Niin, ja minä poimin kaikki nämä kukat, jotka satoivat ylitsenne
äsken. Ettekö te hämmästyneet?"

"Kyllä, se on varma! Me puhelimme niin hartaasti, ettemme ensinkään
huomanneet teitä", vastasi äiti.

"Ehkä me häiritsimme teitä?" kysyi Henning, joka oli huomannut Annan
vakavan ja miettivän ilmeen.

"Siinä tapauksessa tapahtui se hupaisalla tavalla", sanoi rouva
Warenheim ja nousi lähteäkseen.

Anna ja Eva poimivat ylös ympäri varisseet kukat, ja sitten menivät he
kotiin, missä illallinen, joka syötiin aikaisin, odotti heitä.



17.


Anna sai paikan syksyllä eräässä Tukholman kansakoulussa. Alussa oli
hän levoton siitä, miten menestyisi, mutta huomasi pian, että juuri
tämä työ soveltui hänelle. Hän kiintyi pieniin oppilaihinsa ja huomasi
omaavansa tuon onnellisen kyvyn voittaa heidän sydämensä.

Dagmar Rencrona oli palannut ulkomailta ja vietti nyt talvea
pääkaupungissa.

Kurt iloitsi siitä, että sisarensa oli Tukholmassa, sillä siten oli
hänen yhtämittaisilla sinne-matkoillaan luonnollinen syy.

Dagmar oli muuttunut. Nuorekas sydämellisyys oli väistynyt ja sijaan
oli tullut maailmannaisen kylmä kohteliaisuus. Hän ei antanut enään
hetken tunteen huumata itseään. Hänen puhelunsa oli miellyttävää ja
rattoisaa, hän oli kaunis ja komea, hymyili jokaiselle, mutta ei
koskaan enää seurannut sydämensä hetkellisiä tunteita, siksi kylmästi
harkitsi hän nyt asioita.

Kurt ei huomannut hänessä tapahtunutta muutosta; hän ihmetteli vaan,
miks'ei hän koskaan voinut muistuttaa hänelle hänen viimeisiä sanojaan,
jotka hän ennen lähtöään oli lausunut. Mutta Dagmar tiesi, miksi hän ei
tahtonut, että hänelle olisi muistutettu niitä.

Hän luki Kurtin viimeksi ilmestyneet runot ja ymmärsi heti, kuka oli
innostuttanut häntä kirjoittaessaan niitä. Nuoren runoilijan rakkaus
oli liian romantillinen ja imarteleva, eikä hän olisi tahtonut päästä
siitä, ja suitsutus, jota tämä poltti hänen jalkainsa juuressa,
miellytti häntä liian paljon, hänen tahtoakseen sammuttaa sitä. Mutta
pitemmälle se ei saanut mennä. Hän ei tahtonut työntää häntä pois, eikä
sitoa itseänsä häneen; sen vuoksi tulisi hänen pysyä siinä, missä oli.

Mutta Kurtilla ei ollut sitä tottelevaista orjan luonnetta, kuin
Dagmar luuli. Asiain tila rupesi tuntumaan hänestä sietämättömältä.
Päätettyään uskaltaa ratkaisevan askelen, matkusti hän Tukholmaan
varmana asiansa onnistumisesta. Mutta hänen oli vaikea kohdata Dagmaria
yksin. Jos hän viittasi haluavansa sitä, ei Dagmar ollut ymmärtävinään
häntä. Kurt ihmetteli tätä, mutta ei menettänyt toivoaan, sillä hän ei
voinut uskoa, että Dagmarin tunteet olisivat muuttuneet.

Viime aikoina ei hän ollut salannut tunteitaan, kuten alussa. Ennen
lähtöään Upsalasta oli hän ilmoittanut Henning Svenniukselle matkansa
tarkoituksen, ja kun hän ilmoitti Annalle salaisuutensa saadakseen
hänen apuaan, ei tämä hämmästynyt sanottavasti. Hänen silmänsä olivat
sitä ennen avautuneet.

"Nyt täytyy sinun toimittaa niin, että minä saan puhutella Dagmaria
kahdenkesken", sanoi veli.

"Mutta oletko sinä niin varma siitä, että hän pitää sinusta?" sanoi
sisar epäillen.

"Sitä minä juuri tahdon kysyä häneltä", vastasi Kurt kärsimättömästi,
"enkä minä ole sellainen narri, että kysyisin sellaista, ellen olisi
jotensakin varma asiastani."

Siihen se juttu päättyi. Anna telefoneerasi Dagmarille ja kutsui häntä
luokseen illalla, mainitsematta, että Kurt oli kaupungissa.

Dagmar tuli ja istui sohvaan ystävänsä viereen, toivoen saada
viettää hupaisan puheluhetken, mutta ihmetteli ystävänsä tavatonta
levottomuutta ja hajamielisyyttä. Etehisen kello soi ja Anna säpsähti.

"Odotatko sinä ketään?" kysyi Dagmar.

"Odotan", vastasi Anna ja kiiruhti huoneesta.

Dagmar aavisti, että tulisi tapahtumaan jotakin vastenmielistä. Hän
nousi seuratakseen ystäväänsä, mutta samassa avautui ovi ja Kurt seisoi
kynnyksellä. Silloin ymmärsi hän heti kaikki ja voimaton harmin tunne
valtasi hänet sen johdosta, että hänet täten oli houkuteltu satimeen,
tukehuttaen kaikki hellemmät tunteet. Tällainen hävyttömyys on
rangaistava.

Kurt sulki oven ja astui muutaman askeleen häntä kohti.

"Dagmar, minä olen halunnut saada puhutella sinua kahdenkesken", sanoi
hän.

"Minkätähden? Mitä on teillä sanomista minulle, jota ei voisi sanoa
missä tahansa?" kysyi Dagmar jääkylmällä äänellä.

Kurt säpsähti ja katsoi häneen, ikäänkuin epäillen omia korviaan.

"Minä tahdoin muistuttaa niitä sanoja, jotka vaihdoimme vuosi sitten,
kun me yhdessä lähdimme täältä."

Hänen näytti olevan vaikea puhua.

"Kyllä sietääkin muistuttaa, sillä minä olen aivan unohtanut ne", sanoi
Dagmar samalla äänellä kuin ennenkin ja katseli tyytyväisyydellä Kuntin
hämmästystä.

"Dagmar, sinä lupasit...?" huudahti hän epätoivoisesti.

"Minä en luvannut mitään", vastasi tämä ylpeästi, tyynesti seuraten
haluaan saada perinpohjin nolata häntä. Sitten aikoi hän ehkä tulla
lempeämmäksi.

Kurt katsoi häneen hämmästyneenä ja nosti käden otsalleen ikäänkuin
selvittääkseen ajatuksiaan.

"Minä rakastin sinua niin suuresti! Minä luotin sinuun, kun sinä vaan
leikit kanssani! Mikä houkkio minä olenkaan ollut!" voihki hän ja
poistui kiireesti odottamatta vastausta.

Dagmar seisoi ihmetellen paikallaan ja odotti, että hän palaisi, mutta
hän ei tullut. Sitten kävi hänen mielensä apeaksi.

"Sellainen huimapää", mutisi hän itsekseen, "ensin syöksyy esiin tuolla
tavoin, eikä sitten voi malttaa mieltänsä!"

Hetkisen kuluttua tuli Anna sisään. Hän oli kalpea ja vältti katsoa
Dagmariin, joka oli varma merkki siitä, että hän oli suuttunut taikka
surullinen, taikka kumpaakin. -- Dagmar sanoi hyvästi eikä Anna
yrittänyt pidättää häntä.

"Sano veljellesi terveisiä, ettei hän toiste menettele niin
päättömästi, eikä tulistuu kaikesta niin kovin", sanoi hän
ohimennessään, katsomatta Annaan.

"Tuskinpa vaan minä sitä teen", vastasi tämä lyhyesti.

Dagmar meni kotiin suuttuneena Annaan, itseensä, Kurttiin ja koko
maailmaan. Koko yönä ei hän tahtonut saada unta. Hän heitteleikse
rauhattomana edes takaisin. Kurtin liikutetut kasvot ja tuskan
hämmentämä katse ei jättänyt häntä rauhaan ja hänen viimeinen katkera
huokauksensa kaikui alati Dagmarin korvissa.

Turhaan koetti hän lohduttaa itseään sillä, että syy oli Kurtin ja että
hän oli oikeutettu kohtelemaan häntä näin kylmästi. Olisihan hän voinut
tyytyä siihen, että olisi vaan etäältä jumaloinut häntä, tunkeutumatta
lähemmäksi vasten hänen tahtoaan.

Vihdoin tuli hän ajatelleeksi lumousvoimaansa ja Kurtin rakkautta
häneen. Hän ei varmaankaan pysyisi poissa, vaan tulisi takaisin, taikka
kirjoittaisi kenties. Silloin olisi hän ystävällisempi ja osoittaisi,
ettei hän tarkoittanut pahaa, vaan tahtoi ainoastaan rangaista häntä
hänen äkkiarvaamattoman yllätyksensä vuoksi. Tämä ajatus tyynnytti
häntä niin että hän aamupuoleen nukahti.

Kun hän heräsi, oli kello paljon. Kirkas auringonpaiste virtasi
huoneeseen hänen vetäessään uutimia syrjään. Hänen suhteensa Kurttiin
ei saattanut olla aivan lopussa; se tuntuisi liian tyhjältä, sen tunsi
hän nyt. Jo tänään saisi hän varmaankin kuulla hänestä ja hän hymyili
ajatellessaan kuinka iloiseksi Kurt tulisi, kun hän antaisi hänelle
anteeksi. Hän tahtoisi tehdä sen vähitellen ja näyttää hänelle, että
hän on hallitsijatar, joka ei salli itseään lähestyttävän ennen kuin
hän ojentaa valtikkansa.

Joka kerran kun etehisen kello soi, kuunteli Dagmar Kurtin ääntä, ja
kun kirjelaatikon kansi napsahti, katsoi hän, oliko siellä kirjettä
hänelle. Mutta päivä kului ja toinenkin ja päivistä tuli viikko ja
ilman että Kurttia taikka hänen kirjeitään kuului. Sen sijaan kuului
huhuja, ensin hämäriä, mutta pian yhä varmempia, että Kurt Warenheim
oli joutunut huonoon seuraan ja että hän usein vietti aikaansa
huonomaineisissa paikoissa. Dagmar ei tahtonut kuunnella näitä huhuja,
hän koetti unohtaa ne heittäytymällä vielä suuremmalla innolla kuin
ennen huvien pyörteeseen. Mutta hän ei löytänyt unohdusta sieltä.
Hän väsyi kaikkeen, mikä ennen oli huvittanut häntä ja muodostanut
hänen elämänsä. Kaikki nuoret miehet tuntuivat hänestä turhilta ja
vähäpätöisiltä, verrattuna häneen, jonka hän oikullisuudessaan oli
sysännyt luotaan. Hän huomasi kauhistuksekseen, että hän rakasti
Kurttia. Ylpeys vastusti tuota tunnetta ja kuiskasi, ettei hän enää
ollut hänen arvoisensa. Mutta silloin kohotti omatunto äänensä ja
pakotti hänen tunnustamaan, että Kurt oli langennut juuri hänen
tähtensä.



18.


Pienessä yksinkertaisessa huoneessaan täti Constansen luona seisoi Anna
ja tarkasteli huolestuneen näköisenä vanhaa, kulunutta talvihattuaan.
Hän ei ollut aikonut hankkia itselleen vielä uutta, mutta nyt
kevätpuoleen, kun aurinko rupesi valaisemaan kirkkaammin, paljastuivat
tuon vanhan hatun monet puutteellisuudet selvemmin. Tädin likinäköiset
silmätkin olivat jo huomanneet ne. Tuo hyväntahtoinen mummo, joka
sokeasti ihaili veljensätytärtä hyväksyen kaikki, mitä tämä teki, oli
ujosti kysynyt, aikoiko Anna todellakin käyttää tuota vanhaa päähinettä
koko talven.

Anna mietti ja käänteli tuota hyljättäväksi tuomittua esinettä ja oli
hyvin huonolla tuulella, kuten aina, kun hänen täytyi hankkia itselleen
jotakin uutta. Hän laski rahansa. Kymmenen kruunua. Ne riittäisivät
hyvin. Mutta hän tunsi itsensä ja tiesi, että ellei hän heti menisi
ja päättäisi aijottua kauppaansa, olisivat rahat pian menneet. Hän
pani senvuoksi päähänsä vanhan hattunsa mennäkseen ostamaan itselleen
hienomman. Silloin soi eteisen kello. Hän aukaisi.

"Kas, hyvää päivää, matami Johansson! Astukaa sisään", sanoi hän
ystävällisesti.

Matami Johansson oli pieni, laiha mummo, puettuna hyvin paikattuihin
vaatteisiin. Hän kumarteli ja kursaili, eikä tahtonut tulla sisään. Kun
hän vihdoin tuli, pysähtyi hän oven viereen, niin että Annan, joka ei
antanut hänen jäädä siihen, täytyi melkein väkisin viedä hänet sohvaan.
Sitten istui hän itse viereen ja rupesi juttelemaan mummon kanssa niin
iloisesti ja ystävällisesti, että ne, jotka olivat nähneet hänet vaan
salongeissa, hienommissa seuroissa, olisivat tuskin tunteneet häntä
tuoksi juroksi ja itseensä sulkeutuneeksi nuoreksi tytöksi. Hän kyseli
muorin lapsenlapsista, jotka olivat hänen oppilaitaan koulussa. Vihdoin
tunsi mummo itsensä niin kotiutuneeksi, istuessaan sohvan äärimmäisellä
syrjällä, että hän uskalsi ilmoittaa asiansa: vaadittiin vuokrarahoja
ja ellei hän saisi kokoon niitä viikon kuluessa, oli isäntä luvannut
häätää hänet pois. Häneltä puuttui niin paljon sen tähden, että hän oli
ollut sairas ja että hänen oli täytynyt käyttää ruokaan se, minkä oli
säästänyt vuokraa varten.

"Eihän neiti vaan suutu", sanoi hän tuskallisesti, "mutta neiti on
ollut meille niin hyvä ja ainoa, jonka puoleen minä uskalsin kääntyä.
Minun ei ole koskaan ennen tarvinnut kerjätä, sen vuoksi tuntuu se niin
vaikealta!"

Mummo pyyhki pois kyyneleitä poskeltaan.

Anna ei suinkaan ollut suuttunut. Hän ajatteli tyytyväisyydellä,
melkeinpä ylpeydellä, että tässä oli olento, joka tarvitsi häntä,
joka ei tuntenut ketään muita kuin hänet, jonka puoleen voisi kääntyä
hädässään. Hänen katseeseensa tuli jotakin niin sydämellistä ja hellää.

Matami Johansson ansaitsikin auttamista. Hän teki ankarasti työtä
lähestyvästä vanhuudestaan huolimatta, elättääkseen itseään ja
lapsenlapsiaan, joiden ainoana turvana hän vanhempien kuoltua oli.
Tämän tiesi Anna ja otti sen vuoksi arvelematta esille kymmenkruununsa,
kaikki mitä hänellä sillä kertaa oli, ja antoi sen vanhukselle.

"Minulla ei ole enempää", sanoi hän, "mutta se on kai hyväksi avuksi
vuokrarahoihin ja lopun saatte te varmaankin kokoon muulla tavoin."

Vaikka Anna huokasikin, ajatellessaan uutta talvihattuaan, korvasivat
tuon kunnon mummon kiitokset sen kuitenkin monenkertaisesti.

"Niin, nähkääs, neiti ei anna ainoastaan rahoja, vaan myöskin
sydämensä, ja siihen panemme me köyhät niin suuren arvon. Niin, taivaan
Jumala palkitkoon teille, minä köyhä mummo en sitä voi", sanoi hän ja
puristi tuon nuoren tytön kättä omissaan ja niijaili koko matkan ulos
asti.

Anna koetti keskeyttää hänen kiitoksiaan, hymyili ystävällisesti ja
lähetti terveisiä lapsille. Sitten kun hän oli sulkenut oven vieraansa
jälkeen, meni hän jälleen huoneeseensa. Vanha, kulunut hattu oli
mielissään, kun ei sen tarvinnut tulla hyljätyksi vielä ainakaan tänä
talvena. Anna asetti sen laatikkoon ja ojenteli sen nauhoja.

"Näyttää siltä, ettei meidän vielä tarvitse erota", sanoi hän hymyillen
ja oli taas hyvillä mielin.

Anna hoiti opettajatointansa hyvin tunnollisesti. Hän ei ainoastaan
opettanut lapsille määrättyjä kursseja, vaan piti heistä huolta, kävi
heidän kodeissaan ja perehtyi heidän olosuhteisiinsa. Lasten äiditkin
huomasivat pian, että heillä hänessä oli osaaottava ystävä. Vaikka
hän ei voinutkaan auttaa heitä, tuotti heidän mielestään jo sekin
huojennusta, kun sai uskoa huolensa sellaiselle, joka ymmärsi niitä
aivan kuin olisi itse kokenut samallaisia.

Anna viihtyi toimessaan ja tunsi, että se oli siunaukseksi hänelle
itselleen. Hän tahtoi täydellisesti antautua siihen ja olla
tyytyväinen. Mutta se ei ollut helppoa, sillä sisimmässä sydämessään
kaihosi hän jotakin muuta. Oli aikoja jolloin hän täytti tehtävänsä
enemmän velvollisuudentunnosta kuin harrastuksesta. Hän ei kuitenkaan
tahtonut valittaa, hänen kutsumuksensa oli kieltäyminen, siitä
ajatuksesta ei hän ollut luopunut, mutta hänen kieltäymyksellään oli
nyt päämäärä. Hän tahtoi taivuttaa oman tahtonsa Jumalan tahdon alle
ja unohtaa itsensä toisten tähden. Täten ja täyttämällä tunnollisesti
tehtävänsä katsoi hän palvelevansa Jumalaa. Hän rakasti Häntä, mutta
ei tuntuvasti ja riemuiten, vaan velvollisuudesta. Hänen ikeensä ei
ollut hänelle sovelias, eikä Hänen kuormansa keviä, mutta hän ei olisi
sentään tahtonut heittää pois mitä Hän oli sälyttänyt hänen päällensä,
vaikka olisi sen voinutkin tehdä.

       *       *       *       *       *

Eräänä päivänä tultuaan kotiin koulusta, kuuli Anna tätinsä huoneesta
miehisen äänen. Hän pysähtyi kuuntelemaan. Seuraavassa hetkessä
loistivat hänen silmänsä ja hän kiiruhti sisään. Se oli Kurt.

Hän ei ollut käynyt täällä heidän luonaan sen jälkeen, kun tuo onneton
keskustelu Dagmarin kanssa tapahtui. Äidin kirjeissä oli Anna huomannut
suurta levottomuutta Kurtin tähden. Hän ei ollut käynyt joululomalla
kotona ja antoi harvoin itsestään mitään tietoja. Mutta nyt kun hän
oli tullut tänne Tukholmaan, ovat hänen asiansa varmaan paremmalla
kannalla, ajatteli Anna toivehikkaasti.

Kurt viipyi päivällisen yli ja hänen sisarensa luottamus aleni,
huomattuaan hänessä tapahtuneen suuren muutoksen. Hänen katseensa,
joka ennen oli niin avonainen, oli nyt tyly ja uhkamielinen. Iloisuus,
jolla hän keskusteli, oli nähtävästi teeskenneltyä peittämään hänen
todellista mielentilaansa. Annasta tuntui tuskalliselta ja hänen
sydämensä kutistui kokoon.

"Nyt jätämme ehkä tädin rauhaan, nauttimaan hiukan päivällis-unta",
sanoi Kurt nousten ylös, kun kahvi oli juotu.

"Ei suinkaan! Minä en koskaan nuku päivällisen päälle", vakuutti
täti innokkaasti, "mutta jos teillä on jotakin erityistä juteltavaa
keskenänne, niin älkää huoliko minusta", lisäsi hän.

Sisarukset menivät toiseen huoneeseen.

"Täti on niin omituinen", sanoi Anna koettaen nauraa ja tekeytyä
huolettomaksi; "hän ei koskaan tahdo myöntää, että hän nukkuu
päivällisen jälkeen ja kumminkin tekee hän sen aivan säännöllisesti.
Hän ei varmaankaan huomaa sitä itse ja on niin hämillään, jos joku
sattuu sen huomaamaan. Se on hänen pieni heikkoutensa."

Kurt hymyili hajamielisesti, eikä Anna tietänyt oliko hän edes kuullut,
mitä hän sanoi. Hän etsi turhaan jotakin muuta sanottavaa, kun Kurt
yhä vaan oli vaiti. Mutta kun hän ei voinut keksiä mitään, odotti hän
vaijeten ja levottomuudella, että veli ilmoittaisi asiansa, sillä että
jokin erityinen syy ja sitäpaitsi surullinen, oli johtanut hänet hänen
luokseen, siitä oli hän varma.

"Anna, onko sinulla runsaasti rahoja?" kysyi Kurt vihdoin.

"Riippuu siitä miltä kannalta asiaa katsoo", vastasi tämä. "Minkätähden
sinä sitä kysyt?"

"Toivon, että sinä lainaisit minulle sata kruunua muutamaksi
kuukaudeksi."

"Niin paljon! En usko, että voin", huudahti sisar hämmästyen. "Minulla
kyllä on pankissa, mutta minun pitäisi käyttää ne täysihoitomaksuuni ja
muutamiin muihin välttämättömiin tarpeisiin."

"No niin, annetaan sen jäädä sitten", sanoi Kurt tylysti. "En tahdo
häiritä sinua kauempaa."

Hän aikoi mennä, mutta Anna näki hänen kasvonilmeensä ja kietoi kätensä
hänen kaulaansa pidättääkseen häntä.

"Älä mene, Kurt, minä lainaan sinulle! Täti saa odottaa ja muut
tarpeet saavat jäädä. Älä näytä noin synkältä! Mikä sinua vaivaa, Kurt?
Sano minulle kaikki", pyysi hän tuskallisesti.

Hän jäi, ja ensikerran tulonsa jälkeen katsoi hän sisartaan silmiin.
Anna pelästyi sitä katkeruuden syvyyttä, joka oli hänen katseessaan.
Veli hymyili, mutta hymy tuntui vielä kauheammalta, kuin hänen
vakavuutensa.

"Ole iloinen, ettei sinun tarvitse tietää kaikkea", sanoi hän ja
irtautui lempeällä väkivallalla sisarensa syleilystä.

"Oi, Kurt, jospa sinä tahtoisit luottaa minuun", huudahti Anna,
ja hänen silmänsä säteilivät mielenliikutuksesta ja lemmekkäästä
levottomuudesta.

Kurt katsoi häneen ja hänen jäykät piirteensä muuttuivat lempeämmiksi.

"Ei ole oikein, että minä lainaan sinun vähiä rahojasi", sanoi hän
melkein ystävällisesti, "mutta sinä saat ne varmasti takaisin. Minä
aijon julkaista uuden kirjan, näytelmäkappaleen, joka kyllä onnistuu,
sillä se on juuri nykyajan maun mukainen. Sinä voit ehkä saada
korkoakin rahoistasi."

"Luuletko sinä, että minä välitän rahoista? Kunhan sinä vaan voisit
antaa minulle luottamuksesi! Sinä olet onneton, Kurt, sen minä näen,
mutta tiedäthän sinä, mistä saa lohdutusta."

"Ei, sitä minä en tiedä", vastasi hän lyhyesti ja jatkoi äänellä, jonka
koetti tehdä kevyeksi ja huolettomaksi: "Enkä minä ole onnettomampi
kuin kaikki muutkaan ihmiset tässä matoisessa maailmassa. Sinun
satakruunusesi tulee tällä hetkellä parhaaksi lohdutuksekseni ja nostaa
sentnerin painon hartioiltani. Sen pitäisi tuottaa sinulle iloa."

Mutta Anna ei näyttänyt iloiselta. Hän olisi tahtonut koskettaa
veljensä sielun hellimpiin kieliin, mutta tämä ei antanut hänelle
siihen tilaisuutta, vaan puheli teennäisellä vilkkaudella kunnes tuli
lähdön aika. Pyydettyään Annan lähettämään rahat mahdollisimman pian,
eikä ilmoittamaan kenellekään hänen käyntinsä syytä, jätti Kurt hänet.

Jäätyään yksin, purskahti Anna itkuun. Mitä voi hän tehdä veljensä
hyväksi? Kunhan hän ei vaan olisi tehnyt mitään pahaa, eikä
vahingoittaisi itseään! Oliko oikein, että hän vaikeni, kuten veli
oli pyytänyt? Mutta kenelle voisikaan hän ilmoittaa tuskansa ja
pelkonsa? Tottumuksen voimasta, melkein ajattelematta mitä hän teki,
vaipui hän polvilleen. Hän rukoili Kurtin puolesta, sydämellisemmin
kuin milloinkaan ennen. Hänestä tuntui ikäänkuin olisi hän taistellut
Jumalan voimalla pahoja voimia vastaan veljensä sielusta. Hänen täytyi
voittaa. Jumala ei saisi olla auttamatta Kurttia.



19.


Kurt istui lukuhuoneessaan ja luki vasta valmistunutta
näytelmäkappalettaan kymmenkunnalle toverilleen. Ilma oli täynnä savua
ja punssin höyryjä. Kuulijat, jotka olivat mitä vapaimmissa asennoissa,
jalat pöydillä ja tuoleilla, kuuntelivat kiihkeällä innostuksella
lukemista, ilmaisten silloin tällöin mehevillä kiitoslauseilla
hyväksymistään. Kun Kurt, joka koko sielullaan oli kiintynyt
kappaleeseen, innostuneella äänellä oli lausunut viimeiset sanat,
kappaleen loppuponnen, taputtivat kaikki myrskyisesti käsiään.

"Hyvä, hyvä!" huudettiin kaikilta tahoilta. "Sinä olet nero! Onnesi on
taattu! Se oli parasta, mitä milloinkaan olet kirjoittanut! Onnittelen
sinua, että vihdoinkin olet saanut hampaat! Kuinka kaikki poroporvarit
saavatkaan päivittelemisen syytä! Sinä puhut suoraa kieltä, sinä! Hän
ei arkaile."

Siten huusivat he yhteen ääneen, vahvistaen kirosanoilla suosiollisia
arvostelujaan.

Kurt kuunteli heitä vaijeten. Innostus oli haihtunut hänestä ja hän
istui raukeana, ikäänkuin suuren voimainponnistuksen kokoonpainamana.
Toverien raa'at ja hillittömät suosionosotukset eivät oikein
miellyttäneet häntä. Tänä hetkenä tunsi hän syvimmässä sielussaan
äänen, hiljaisen äänen, joka voitti meluavat ylistysäänet hänen
ympärillään -- ja tämä ääni ei hyväksynyt. Hän toivoi voivansa saada
sen ainiaaksi vaikenemaan.

"Mitä luulet isäukkosi sanovan nerontuotteestasi? Hän ei ehkä halua
tutustua lapsenlapseensa!"

Tätä huudahtusta seurasi äänekäs nauru. Kurtin otsa rypistyi ja
taistelu hänen sydämessään yltyi yhä voimakkaammaksi. Hetkisen oli
hän tottelemaisillaan hengen ääntä sielussaan ja repimäisillään
käsikirjoituksen tuhansiksi kappaleiksi. Mutta silloin tuli petollinen
iva ja riisti aseet hänen hyvältä tahdoltaan.

"Kenties, kun kaikki käy ympäri, et sinä uskalla tunnustaa omaksesi ja
julkaista tätä teosta. Ei ole helppoa olla totuuden marttyyri. Ei tee
mitään, vaikka kannamme helvettiä sydämessämme, kun vaan voimme salata
sen."

Sitten huusi muuan tovereista. Kurt nousi säkenöivin silmin ja tarttui
lasiinsa.

"Minä uskallan tunnustaa sen omakseni!" huudahti hän. "Juokaa kanssani
teokseni menestykseksi! Eläköön vapaus!"

Hän tyhjensi lasin yhdellä siemauksella ja toverit seurasivat hänen
esimerkkiään. Taistelu oli loppunut täksi kerraksi ja hengen ääni
sydämen syvyydessä oli saatu vaikenemaan.

Punssi vuoti virtoina. Kurt rupesi pitämään runomittaista puhetta. Hän
puhui parhaiten silloin, kun ei ollut aivan selvä. Sukkeluudet valuivat
hänen huuliltaan, mutta ne olivat sellaisia, että muutamat hänen
hurjista tovereistaankin pitivät niitä liian voimakkaina.

"On omituista, että kun uskovaisten pappien pojille käy hullusti,
käy niille hullusti oikein perinpohjin. Hän voittaa meidät kaikki",
huomautti muuan tovereista sopertelevalla äänellä toiselle.

"Niin, en minäkään, niin paatunut syntinen kuin olenkin, uskaltaisi
laskea niin rohkeita sukkeluuksia Hänen kustannuksellaan, tuolla
ylhäällä", vastasi toinen.

       *       *       *       *       *

Muutamia päiviä sen jälkeen lähti Kurt kustantajan luo
käsikirjoituksineen. Käsi laskeutui hänen olkapäälleen ja kun hän
kääntyi katsomaan seisoi hän kasvoista kasvoihin Henning Svenniuksen
kanssa, jota hän vähimmin kaikista nyt olisi tahtonut kohdata. Viime
aikoina oli hän karttanut tätä ystäväänsä, jonka paljas ulkomuoto
vaikutti häneen tuskallisen moittivasti.

"Siitä on kauan, kuin viimeksi olemme tavanneet toisiamme. Miten voit?"
kysyi Svennius tavallisella sydämellisellä tavallaan, eikä ollut
huomaavinaan alakuloisuutta, joka kuvastui. Kurtin kasvoilla.

"Huonosti tietysti, sinun kannaltasi katsoen", vastasi tämä lyhyesti.

"Ja mihin riennät sinä nyt sellaisella kiireellä", jatkoi Svennius.

"Kustantajalle."

"Vai niin, uuden käsikirjoituksesi kanssa? Kuulin erään kertovan siitä
eilen, joka on kuullut sen."

Kurt loi hätäisen, epäluuloisen syrjäkatseen ystäväänsä, jonka
kasvojenilmeet eivät kuitenkaan ilmaisseet mitään.

"Sinä tietysti tuomitset sen?" lausui nuori runoilija uhkamielisesti.

"Minä en ole lukenut sitä ja kuulin siitä vaan sivumennen", sanoi
Svennius tyyneesti, "mutta siitä mitä kuulin, saatan ymmärtää, ettet
sinä tahdo näyttää sitä minulle."

"Oh, minkätähden pelkäisin minä sinua? Saat kernaasti lukea sen. Kyllä
minä uskallan vastata siitä, mitä olen kirjoittanut. Kas tässä, ota
käsikirjoitus, minä voin yhtähyvin mennä kustantajalle huomenna kuin
tänäänkin. Ehkä tulen illalla luoksesi kuulemaan tuomiotani", sanoi
Kurt mahtavasti hymyillen ja antoi paperinsa Henningille, joka pisti ne
taskuunsa.

"Kiitos. Niin, tervetuloa illalla, minä luen sen läpi siksi", sanoi hän.



20.


Oli hämärä. Henning istui kirjoitustuolissaan ja selaili ystävänsä
käsikirjoitusta, jonka hän jo oli lukenut kerran läpi. Se oli tehnyt
häneen tuskallisen vaikutuksen. Hämäryys tuli yhä tiheämmäksi. Henning
lopetti lukemisensa ja vaipui syviin ajatuksiin, jotka vähitellen
muuttuivat lämpimiksi rukouksiksi tuon lahjakkaan, mutta harhateille
eksyneen ystävän edestä.

Ovi aukeni ja Kurt astui sisään.

"Vai niin, sinä istut täällä pimeässä ja suret minun tähteni", huudahti
hän, äänessä jonkun verran entistä tuttavallisuutta. "Kas, tuossahan on
käsikirjoituksenakin vielä! Minä melkein pelkäsin, että sinä pyhässä
vihassasi olisit polttanut sen!"

"Minä olen ystäväsi, enkä holhoojasi", sanoi Svennius ja loi Kurttiin
tyynen, läpitunkevan katseensa.

"Huu, kuinka täällä on kylmä! Lämpömittari ulkona osoittaa neljä
astetta kylmää, vaikka almanakassa on kevätkuukausi."

"Minä toimitan heti tulta uuniin", sanoi Henning ja nousi.

"Oh, älä vaivaa itseäsi minun tähteni, minä menen heti taas, kunhan
olen kuullut arvostelusi."

"Se vie aikaa. Jos sinä menet, luulen minä, että sinä pelkäät minua."

Kurt mutisi jotakin, että taitaa niin ollakin, mutta istuutui kuitenkin
keinutuoliin. Svennius toimitti tulta uuniin; nuo kaksi nuorta miestä
istuivat ääneti niin kauan kuin siivoojatar sytytti sen ja vielä
hetkisen sen jälkeenkin, kun hän jo oli mennyt.

"No, mitä sanot työstäni", kysyi Kurt.

"Minun mielestäni pitäisi sinun muuttaa sen nimi. 'Vapaus' ei juuri
sovi yhteen sisällön kanssa."

"Arvostelusi alkaa ainakin alusta", sanoi Kurt nauraen. "Miksi sinä
sitten tahtoisit kutsua sitä?"

"Pikemmin 'Orjuudeksi'. Se olisi lähempänä totuutta."

"Mitenkä niin?" kysyi Kurt, joka oli valmistautunut kuulemaan kaikkia
Henningin väitteitä, olematta millänsäkään.

"Minä ymmärrän mitä sinä tarkoitat kirjallasi. Sen saattaa selvästi
huomata. Sinä väität, että ihminen tulee vapaaksi irtautuessaan
kaikista uskonnon, siveellisyyden ja velvollisuuden siteistä.
Omatunto ei ole muuta, kuin sellaista levottomuutta, jota sellainen
sielu tuntee, joka ei ole vielä vapautunut, mutta joka on ruvennut
taistelemaan perittyjä ennakkoluuloja vastaan, se on painajainen, joka
kiusaa nukkuvaa juuri kun hän on heräämäisillään. Heti kun hän on
saanut silmänsä auki, hymyilee hän kiusaajalleen, joka on paennut yön
unien kera, samoinkuin sumu pakenee aamuaurinkoa."

"Sinun teoksesi on nerokas; siitä huomaa, että jokainen rivi
on hengen innostuttama, mutta ei Jumalan hengen vaan Hänen
vastustajansa. Kappaleen päähenkilö on suuremmoinen saatanallisessa
uhkamielisyydessään. Hänen persoonallisuutensa viehättää ja tapahtumain
kulku on mukaansa tempaavaa. Lukijan valtaa sellainen tunne kuin valtaa
sen, joka seisoo syvyyden partaalla ja katselee ammottavaan kuiluun:
tekee mieli heittäytyä sinne ja hukkua. Sinä et tee syntiä alhaiseksi
ja kurjaksi, vaan suuremmoiseksi ja yleväksi ja esität syntisen
vapaudensankarina, ja juuri sentähden tulee sinun kirjasi tekemään mitä
vaarallisimman vaikutuksen."

"Mutta sokeudessasi annoit sinä teoksellesi nimen 'Vapaus'. Me emme
tule vapaiksi irtautumalla kaikista siteistä ja tekemällä sitä mihin
himo ohjaa. Jos ei ihminen anna Jumalasta alkujaan olevan henkensä
hallita muuta olentoaan, vaan antaa lihallisen luontonsa saada vallan
jumalankuvan yli sydämessään, joutuu hän mitä alhaisimpaan orjuuteen,
eläimellisyyteen ja syntiin. Siten käy jokaiselle, joka menettelee
sinun kirjasi opetuksen mukaan."

"Niin, jos jotakin sellaista kuin synti on olemassa", sanoi Kurt.
"Kirjani mielii olla totuuden taistelija, joka on vapauttava ihmiset
sellaisen Jumalan alentavasta orjuudesta, jota ei luultavasti ole
olemassa muualla kuin teologien opinkappaleissa."

"Luuletko sinä siten tekeväsi ihmiskunnalle palveluksen? Oletko
nähnyt kenenkään, joka todella uskoo Jumalaan ja elää hänessä, olevan
sentähden onnettoman? Katsoppas esimerkiksi äitiäsi. Jos niinkin olisi,
että Jumala, jota hän palvelee, olisi vaan mielikuvitus, luuletko
että hän tulisi onnellisemmaksi, jos hän tulisi huomaamaan tämän? Jos
niin on, ettei ole mitään Jumalaa, eikä elämää tämän jälkeen -- sillä
sehän käy myöskin ilmi kirjastasi -- niin mitä se tekee, jos ne, jotka
uskovat siihen, saavat uskoa siihen kuolemaan asti?"

"Minun kirjani ei ole niille, joka ovat onnellisia uskossaan, vaan
niille, joiden mieliä se painaa kuin kahle, niille, joiden vapaata
tahtoa sitovat ahtaat opinkappaleet tuomiosta ja rangaistuksesta",
sanoi Kurt synkästi.

"Sinä ajat siis omaa asiaasi ja suuntaat kärjen omaa omaatuntoasi
kohti. Mutta jos nyt ne ahtaat opinkappaleet sisältävät totuuden ja
sinun vapauden-evankeliumisi on valhetta, miten käy silloin niille,
jotka kuuntelevat sinua, ja sinulle, joka johdat heitä harhaan?"

"Minua et sinä peljätä puheellasi helvetistä ja rangaistuksesta",
huudahti Kurt säkenöivin silmin. "Minä olen valmis viimeiseen asti
uhmailemaan kostonhaluista Jumalaa! Jokainen oman arvonsa tunteva
ihminen kieltäytyy polvistumasta hirmuvaltiaan eteen!"

"Niin, minä voin ehkä uskoa sinua, että voit uhmailla Jumalaa Hänen
opintokappaleissaan ja rangaistuksessaan, mutta voitko sinä uhmailla
häntä Kristuksessa? Voitko sinä nähdä Häntä ihmiseksi tulleena sinun
tähtesi kantamassa kuolontuskassa sinun ja sukusi kirousta? Voitko
nähdä hänet, kun Hän, sovittaakseen ne synnit, jotka Hänen pyhyytensä
tuomitsee, astuu itse alas kärsimykseen, jonka syvyyttä ei ihmisajatus
ole mitannut, voitko nähdä hänet silloin ja kuitenkin purra hampaitasi
raivosta hirmuvaltiaalle?"

Henning puhui tyynesti, mutta hänen hiljainen äänensä värisi syvästä
liikutuksesta.

"Nuo ovat kaikki taruja, opinkappaleita, ihmismietteitä", mutisi Kurt.

"Ja sinä uskot, että ihmiset olisivat voineet keksiä jotakin niin
jumalallista, kuin Kristuksen ilmestyminen maailmaan? Sinä olet niin
lapsuudestasi asti perehtynyt siihen kertomukseen, että sinä et huomaa,
kuinka äärettömän paljoa korkeammalla se on kaikkia ihmisajatuksia.
Koeta jos voit käsittää näiden sanojen syvää merkitystä: 'Jumala oli
Kristuksessa ja sovitti maailman itse kanssansa'. Inhimillinen järki ei
voi käsittää tätä ijankaikkisen rakkauden syvyyttä ja vielä vähemmin
voi se keksiä jotain sellaista, mutta usko käsittää sen ja elää siitä.
Ja se, joka uskon katseella on nähnyt Jumalan Kristuksessa ja jonka Hän
on vetänyt luokseen sanomattoman rakkautensa voimalla, tietää, että jos
hän uhkamielisesti kääntyisi pois tästä pelastavasta rakkaudesta ja
halveksisi sitä, ei mikään rangaistus olisi hänelle liian suuri, mitään
saatanallisempaa ei hän voisi ajatella. Varo, Kurt, viettelemästä
ainoatakaan, joka uskoo Kristukseen, vaikka hänen uskonsa tuottaisikin
hänelle enemmän pelkoa kuin iloa."

Henning vaikeni. Hän näki, että Kurt oli liikutettu. Hetkisen kuluttua
nousi hän ja meni pianon luo ja antoi sormiensa liukua yli koskettimien
vuodattaen niinkuin aina koko sielunsa säveliin. Ei koskaan ollut hänen
soittonsa ollut voimakkaampaa, eikä sitä koskaan ollut elähyttänyt
jalompi tarkoitus. Hän tiesi, että Kurt oli tunnelma-ihminen ja
menetteli useimmin kuin joku muu hetken vaikutteiden mukaan. Hän oli
vakuutettu, että hänen ystävänsä rinnassa paraikaa riehui ankara
taistelu valkeuden ja pimeyden välillä. Sanoilla ei hän enää voinut
auttaa Kurttia taistelussa -- hän tunsi sanoneensa kylliksi -- mutta
sävelillä tahtoi hän tehdä sen hienommin ja huomaamattomammin. Hän
tahtoi soittaa siten, että hän Davidin tavoin saisi Saulin hengen pois
ystävänsä sielusta.

Aika kului, valkea oli palanut hiilille ja hämärässä huoneessa
kaikuivat vaan ihanat soiton säveleet.

Äkkiä kuuli Henning liikettä takanaan ja samassa leimahti sammuva
hiillos kirkkaasen liekkiin. Hän lakkasi soittamasta ja kääntyi ympäri.
Siinä seisoi Kurt käsivarret ristissä rinnalla ja katseli tuleen, joka
kirkkaasti valaisi hänen kalpeita kasvojaan. Hänen ilmeessään oli
selittämätön sekotus riemua ja tuskaa, uhkamielisyyttä ja alttiiksi
antautuvaisuutta, vihaa ja katumusta, kaikki jälkiä siitä taistelusta,
joka riehui hänen sielussaan. Henning meni hänen luoksensa.

"Mikä siellä palaa?" kysyi hän, vaikka hän jo tiesi sen.

"Käsikirjoitukseni", vastasi Kurt kumealla äänellä ja haroi sormilla
tukkaansa.

Molemmat seisoivat hiljaa ja katselivat tuleen. Silloin tällöin
saattoivat he lukea sanan taikka lauseen papereista aina sitä mukaan
kuin liekit tarttuivat niihin ja ne hiiltyivät. Vihdoin oli kaikki
hiipuvana tuhkana, joka kevyessä ilmanvedossa liikkui, liehui ja
raukesi. Silloin valtasi Kurtin äkkiä katumus.

"Mitä olen minä tehnyt?" huudahti hän. "Olihan se nerokasta, mitä
olin kirjoittanut. Se oli parasta, mitä olin kirjoittanut. Se olisi
kohottanut minut suurten runoilijain vertaiseksi, sillä jokainen sana
oli innostuksen aikaansaama. En ollut oma itseni sitä kirjoittaessani.
Ei voi uskoa, miltä tuntui, oli ikäänkuin joku olisi kuiskannut
korvaani! Minä hurmauduin kuvista, jotka toinen toisensa jälkeen
esiintyivät katseeni eteen, minä kirjoitin vaan, mitä näin. Oi, se oli
ihanaa! Mutta nyt on kaikki tuhkana. Kauheata! Miksi tein minä niin,
miksi toimin heikkouteni hetkellä? Miksi kuuntelinkaan niin kauan sinun
lumoavaa soittoasi, kunnes tulin niin hentomieliseksi, etten tiennyt
mitä tein? Sinä olet se, joka olet syypää kaikkeen!"

Kurt, joka oli aivan pois suunniltaan, kääntyi äkkiä Henningin puoleen.

"En se ole minä, vaan Kristus, joka on pakottanut sinua. Ajatellessasi
häntä lauhtui uhkamielisyytesi", vastasi tämä ja loi ystäväänsä
osanottoa uhkuvan katseen. "Vaikka sinä nyt kadutkin tekoasi, niin
tulee kuitenkin hetki, jolloin sinä siunaat sitä." Kurt kääntyi pois
huoaten ja haroi sormilla tukkaansa, kuten hänen tapansa oli, ollessaan
kiihtyneessä mielentilassa.

"Se on nyt tehty, kirosinpa minä sitten sitä tai siunasin. Jos
minun täytyy mennä helvettiin, niin menen minä sinne mieluummin
yksin, kuin vedän muita mukanani. Pitäisihän olla sitten hyvä,
että kävi kuten kävi", sanoi hän murtuneella äänellä. "Mutta minun
maineeni, runoilijataitoni, kunnian laakerit", mutisi hän ja katsoi
lohduttomalla, hajamielisellä katseella tuleen, jossa hänen mielestään
koko hänen tulevaisuutensa oli hävitettynä.

Henning turvautui taas säveliin, hän tunsi voivansa vaikuttaa parhaiten
niiden avulla.

Kurt laskeutui matalalle tuolille. Hän istui taaksepäin nojautuneena,
silmät ummessa ja koetti olla ajattelematta mitään. Kuva menneiltä
ajoilta johtui äkkiä hänen mieleensä. Hän näki kotipitäjänsä
hautausmaan. Aurinko valaisi ristiä ja kumpuja. Hän itse kulki
kahdeksantoista vuotiaana nuorukaisena äitinsä ja sisarensa seurassa
kuolleen veljensä lepopaikalle. Hän kuuli äitinsä sanovan: "Äiti voi
vuodattaa katkerampia kyyneleitä lastensa tähden, kuin ne, joita
hän vuodattaa niiden haudalle." Hän muisti selvään myöskin oman
vastauksensa, mutta oliko hän pitänyt sen kauniin lupauksen, jonka hän
silloin teki? Äiti oli jo itkenyt hänen tähtensä, sen hän tiesi, ja se
vaikutti häneen tuskallisesti. Mielellään tahtoi hän säästää häneltä
jokaisen kyyneleen, ja hetkisen tuntui hänestä helpottavalta tuo
seikka, että hänen paras runotuotteensa nyt oli tuhkana.

Mutta äkkiä syöksyi hän ylös, ravistaen itsestään tuon hellän
mielentilan.

"Tuhmuuksia, lellittelemistä, miehelle arvotonta!" huudahti hän.
"Lopeta toki kurja soittosi! Se on jo tehnyt tarpeeksi vahinkoa
minulle!"

Hän kiiruhti ovelle.

"Mihin sinä menet?" kysyi Henning.

"Se ei kuulu sinulle! Sinä tahdot sitoa minun sieluni, mutta se ei
onnistu, minä ravistan päältäni kaikki kahleet!"

Ja hän meni.

Henning ei yrittänyt pidättää häntä. Vaipuneena syviin ajatuksiin
seisoi hän kauan loppuun palaneen valkean ääressä, joka vielä heikosti
hehkui. Hymyily valaisi ajatuksen heijastuksena hänen kasvojaan.

"Turhaan sinä potkit tutkainta vastaan, Kurt. Kristuksen rakkaus
voittaa sinut", mutisi hän.

Kun Kurt oli tullut kadulle, jäähdytti ja tyynnytti viileä tuuli hänen
otsaansa. Hän hengitti syvään ja käveli hitaasti. Mielipaha, yhtä
voimakas, kuin hänen äskeinen raivonsa, valtasi hänen sielunsa.

"Hyvää iltaa, Warenheim. Tuletko kanssamme?" huusivat muutamat toverit,
jotka tulivat häntä vastaan. "Olet varmaan myynyt käsikirjoituksesi
tänään ja valmistat meille iloisen illan."

"Minä en myy sitä tänään enempää kuin muinakaan päivinä", vastasi Kurt
ja aikoi mennä.

"No mutta mitä tämä merkitsee? Mikä sinua vaivaa?"

"Se on poltettu."

"Poltettu! Oletko hullu? Minkätähden?"

"Arvaat oikein: minä olen hullu, taikka olin, saman tekevä. 'Vapaus'
on hiipuvana tuhkana, ja minun runouteni sen mukana. Minä en kirjoita
täst'edes enää riviäkään."

Toverit katselivat toisiaan, ikäänkuin he todella olisivat pelänneet,
että hän on kadottanut järkensä.

"Tule kanssamme Flustretille nyt ja upota hullutuksesi", kehoittivat he.

Kurt seurasi heitä. Sitä seuraavana aikana vietti hän hurjempaa
elämää kuin koskaan ennen. Mutta äkkiä tapahtui muutos. Hänelle
selvisi se tosiasia, että hän oli joutumaisillaan kokonaan rappiolle.
Ijankaikkisuuteen ei hän uskonut, eikä pitänyt väliä siitä; mutta tämä
elämä on toinen asia.

Hän oli tehnyt koko joukon velkoja. Kotoa saadut varat eivät olleet
aijotut käytettäviksi hurjisteluihin. Oli välttämätöntä alkaa uutta
elämää. Hän rupesi jälleen harjoittamaan laiminlyötyjä opinnoitaan ja
koetti vetäytyä syrjään turmiota tuottavista huvituksista, jotka olivat
hurmanneet hänet. Mutta ei ole helppo kohota ylös loasta, kun kerran
on vajonnut siihen. Suo vetää puoleensa. Sen sai Kurt kokea, mutta hän
teki kuitenkin tarmokkaita ponnistuksia kohotakseen. Itsekunnioitus oli
herännyt, hän ei tahtonut sortua.

Huolimatta ulkonaisesta muutoksesta parempaan päin, pysyi hänen
sielunsa kuitenkin synkkänä ja ristiriitaisena. Aina siitä asti,
kun hän oli hävittänyt lempiteoksensa, ei hän ollut voinut runoilla
riviäkään. Tuntui ikäänkuin hänen runottarensa olisi poistunut hänen
luotaan, kostoksi häpeästä, joka oli häntä kohdannut.

Dagmar Rencronaa ajatteli hän harvoin. Myrkylliset keinot, joita
hän oli käyttänyt voidakseen unohtaa, näyttivät tehneen tarkoitetun
vaikutuksensa.



21.


Korkeitten tammien oksat ja lehdet muodostivat varjotäpliä
Bergsjöholman puiston auringonpaisteiselle nurmikolle, missä
lawn-tennis peli oli täydessä käynnissä. Pallot lensivät nopeasti
edestakaisin verkon yli. Nuoret naiset vaaleissa kesäpuvuissaan ja
nuoret urheilupukuiset herrat koettivat kilvan miellyttää toinen
toisiaan, kehittäen pelissä taitavuuttaan, ketteryyttään, voimaansa
taikka sulouttansa, aina miten milloinkin sopi.

Robert Rencrona, jolla oli toimi lähetystössä Pariisissa, oli paraikaa
kotona lyhyellä lomalla. Hänen hoikkaa, reipasta vartaloaan verhosi
valkea villapuku ja hänen jokainen liikkeensä ilmaisi arvokasta
hienoutta. Kalpeilla, säännöllisillä, kuvankauneilla kasvoilla oli
hillitty ilme, joka ei milloinkaan ilmaissut niitä tunteita ja
liikutuksia, jotka liikkuivat tuon nuoren miehen sielussa. Hänestä
sanottiin, että hän oli kyvykäs valtiomies.

Nyt oli hän pelkkää kohteliaisuutta vastapelaajaansa kohtaan ja
koetti kaikin voimin säästää häneltä pienimmänkin vaivan. Hän pelasi
äärettömän hyvin, koettamatta kuitenkaan herättää sillä huomiota.
Tyynesti keskustellen lähellä olevan kanssa, heitti hän ikäänkuin
sivumennen takaisin konstikkaimminkin lähetetyt pallot.

Dagmar pelasi toisella puolen nuoren kreivi Zonan kanssa, joka
innokkaasti ihaili häntä.

Robert tarkasteli salaa sisartaan. Tämä oli hänen mielestään muuttunut
sen jälkeen kun he viimeksi olivat nähneet toisensa, ja hän mietti,
mikä siihen mahtoi olla syynä. Hän oli kaunis ja miellyttävä kuten
ennenkin ja jokaisessa liikkeessä oli tuota entistä itsetiedotonta
kuningatarmaisuutta, mutta hän ei kuitenkaan ollut sama Dagmar, josta
veli oli eronnut. Hänen keskustelussaan, naurussaan ja hymyilyssään
oli jonkinlaista välinpitämättömyyttä, josta saattoi aavistaa, ettei
hänen sielunsa seurannut mukana. Suurten loistavien silmien katse
oli rauhaton ja levoton. "Mikä mahtanee rasittaa hänen sydäntään, ei
suinkaan se vaan liene onneton rakkaus", ajatteli Robert.

Kun hän kerran oli kahden kesken äidin kanssa, johti hän keskustelun
sisareensa.

"Miten on oikeastaan Dagmarin laita? Minä olen turhaan koettanut päästä
selville hänen suhteestaan. Että jotakin on hullusti, sen minä näen,
mutta minä en käsitä mitä se on. Ja jos häneltä kysyy jotakin, antaa
hän vaan nenäkkään vastauksen."

"Niin, minä en käsitä häntä sen enempää", sanoi vapaaherratar, "minulle
ei hän koskaan ole osottanut pienintäkään luottamusta."

"Onko hänellä jokin sydänsuru?"

"En minä tiedä. Minä tiedän vaan, että hän kohtelee mitä suurimmalla
välinpitämättömyydellä kaikkia herroja ja hylkää toisen edullisen
tarjouksen toisensa jälkeen. Minä en tiedä mitä, taikka ketä hän
odottaa", sanoi vapaaherratar ja huokasi.

"Seurusteleeko hän edelleenkin Warenheimiläisten kanssa?" kysyi Robert
lyhyen vaitiolon jälkeen.

"Ei, en luule sitä. Tänä talvena en ole nähnyt tuota tyttöä tuskin
kertaakaan, muistaakseni, ja hyvä se onkin. Hän on hyvin vastenmielinen
olento."

"Minä kuvittelin toisinaan mielessäni, että Kurtin ja Dagmarin välillä
olisi ollut jotakin", sanoi Robert.

"Sitä en minä toivoisi", sanoi vapaaherratar pontevasti. "Köyhä
ylioppilas, ilman tulevaisuuden toiveita, mitä olisi hän Dagmarille? Oh
ei, kyllä kai hän on niin järkevä, ettei niin huonon tähden hylkäisi
mitä edullisimpia tarjouksia."

"Mutta olihan hän etevä runoilijan alku ja olihan hänessä jonkun verran
tyylikkäisyyttä", sanoi Robert, muistellen ystävyyttä, joka yhteen
aikaan oli yhdistänyt hänet tuohon nuoreen mieheen.

"Hän ei kuitenkaan missään tapauksessa ole sovelias puoliso sinun
sisarellesi", sanoi vapaaherratar kiivaasti, "varsinkin kun hän viime
aikoina kuuluu joutuneen rappiolle."

"Onko hän? Mistä se johtuu? Tuo kunnon poika!"

"Ei tainnut olla juuri luottamista hänen kunnollisuuteensa", sanoi
vapaaherratar. "En ollenkaan ihmettele, että nuori mies, joka on saanut
niin yksipuolisen kasvatuksen, joutuu harhaan. Kaikki, tuomitseva
jumalisuus, virrenveisuu ja pitkät saarnat lapsuudessa aiheuttavat
vastustusta vanhempina vuosina ja se tulee sitä voimakkaammaksi, mitä
ankarampi pakko on ollut."

"Sellaisen kasvatuksen vastakohta tuottaa tällaisia hyveen esikuvia,
kuin Dagmar ja minä. Me ymmärrämme tehdä syntiä hienosti ja ylhäisesti,
me", sanoi Robert, pieni ivan välähdys tutkimattomissa silmissään.

"Niin, ei minun tähän asti ole tarvinnut hävetä lasteni tähden", sanoi
vapaaherratar loukkaantuneena "On vaan yksi seikka, jota minä Dagmarin
kasvatuksen suhteen kadun, ja se on, että hän sai käydä rippikoulunsa
talonpoikain joukossa tuon uskovaisen papin luona. Yhteen aikaan
minä jo toivoin, että hän olisi vapautunut noista epäterveellisistä
mielipiteistä, joita häneen siellä istutettiin, mutta tänä talvena olen
minä monta kertaa huomannut, että ne vielä ovat jälellä."

"Mitenkä niin?"

"Hän on niin usein kuin suinkin vetäytynyt syrjään kaikenlaisista
huvituksista, näyttänyt alakuloiselta ja sanonut, että elämä on hyvin
tyhjää ja että sillä pitäisi olla jokin korkeampi päämäärä."

"Niin, se on huolestuttavaa", myönsi Robert.

Huolimatta näistä osaaottavista sanoista, aavisti hänen äitinsä
hämärästi, että hän sydämessään hymyili hänen levottomuudelleen.

Sill'aikaa makasi tämän keskustelun esine mukavasti riippumatossaan
linnanpuiston tuuheitten puitten varjossa. Hän makasi selällään kädet
niskan takana ja katseli surullisesti tammien latvoihin, joiden välitse
sininen taivas näkyi.

Hän koetti olla ajattelematta, mutta ei voinut vapautua tuskallisista
tunteistaan, jotka rasittivat häntä. Hän rupesi tottumaan niihin ja
tunsi surukseen ja mielipahakseen, että ne, vastoin hänen tahtoaan,
olivat aivan muuttaneet hänet.

Missä lienee Kurt? Mitä hän tekee? Miten hänelle käy? Oliko hän syynä
hänen rappiotilaansa? Nämä kysymykset olivat aina valmiina tullakseen
esille kiusaamaan häntä niin pian kuin hän oli yksin. Sentähden oli hän
paennut yksinäisyyttä. Mutta seuraelämä, joka ennen oli ollut Dagmarin
ajanviettona, tuntui hänestä nyt niin tyhjältä ja kuluneelta, että hän
keskellä sen hälinää toivoi taas pääsevänsä yksinäisyyteen.

Hän oli koettanut olla vihainen Kurtille hänen epämiehekkään
heikkoutensa tähden ja hän oli tehnyt voitavansa karkoittaakseen hänen
kuvansa mielestään, mutta turhaan. Usein kuvaili hän mielessään miltä
tuntuisi, jos Kurt tulisi takaisin. Toisinaan toivoi hän, että tämä
tulisi, voidakseen oikein perin pohjin läksyttää häntä. Hellempinä
hetkinään tunsi hän taas kalvavaa, sietämätöntä kaihoa hänen tähtensä.

"Jos hän tulisi nyt", ajatteli hän, maatessaan liikkumattomana
riippumatossaan, "ymmärtäisimme me toisiamme ilman sanoja ja antaisimme
anteeksi toisillemme ja unohtaisimme entisyyden."

Mutta hän ei tullut. Nuori tyttö sulki silmänsä, ja pari kyyneltä,
kuumaa ja polttavaa, niinkuin hänen surunsakin, tunkeutuivat esiin
pitkien silmäripsien alta ja kimahteli lehväskaton himmentämässä
auringon valossa.

Voimakkaalla tahdonponnistuksella nousi Dagmar äkkiä ylös ja kuivasi
kyyneleensä, harmissaan siitä, että oli vaipunut näin surulliseen
mielentilaan.

"Minä en tahdo ajatella häntä!" sanoi hän melkein kuuluvasti ja laski
tarmokkaasti jalkansa maahan. "Minun täytyy unohtaa hänet, mutta sehän
on mahdotonta tässä joutilaisuudessa. Minä haluan tehdä jotakin, mutta
mitä?"

Näin ajatteli hän kävellessään hitaasti puiston varjoisalla käytävällä.

Kukkulalla vähän matkan päässä huomasi hän isänsä, joka hermostuneesti
heiluttaen kävelykeppiään seisoi ja katseli viljavia peltojaan ja
niittyjään. Jos Dagmar olisi vähemmin ajatellut omia asioitaan, ei hän
olisi ollut huomaamatta levotonta ja huolestunutta ilmettä paroonin
muuten aina huolettomilla kasvoilla. Ei hän myöskään huomannut
hänen äänensä hermostunutta väreilemistä, hänen puhutellessaan
tytärtään. Sanat eivät sisältäneet mitään, joka olisi antanut aihetta
otaksumiseen, että jotakin tavatonta olisi liikkunut hänen mielessään.

"Tänä vuonna näyttää olevan tulossa hyvä vuodentulo, eikö niin,
lapseni?" sanoi hän ja tarttui hänen käteensä, jota hän piteli lujasti
omassaan.

"Kyllä näyttää siltä", vastasi Dagmar välinpitämättömästi ja tunsi,
että isän käsi oli kostea ja kylmä, mutta ei pannut siihen sen enempää
huomiota.

"Sinä olet kai hyvin kiintynyt Bergsjöholmaan?"

"Olen tietysti. Miksi isä kysyy sitä?" vastasi hän naurahtaen ja katsoi
yli viheriöitsevien lakeuksien. Siten jäi häneltä huomaamatta tuo sekä
rukoileva että epätoivoinen katse, jolla isänsä silmäili häntä.

"Ja äiti ja Robert myöskin?" kysyi hän.

"Ovat tietysti. Me olemme kaikki ihastuneita Bergsjöholmaan, tietäähän
isä sen. Varsinkin äiti. Minä luulen, että hän ennemmin kuolisi, kuin
luopuisi Bergsjöholmasta todenteolla, niin että kyllä sinä saat olla
varma siitä, ettei kukaan halua päästä pois täältä", vastasi Dagmar
huolettomuudella, joka oli räikeä vastakohta sille tuskan ilmeelle,
joka levisi paroonin kasvoille tytön tätä sanoessa.

Hän päästi äkkiä tyttärensä käden, otti hatun päästään ja siveli
muutaman kerran kädellä otsaansa, ikäänkuin olisi hän tuntenut kovia
tuskia. Dagmar ei huomannut mitään. Hän seisoi selkä isäänsä päin ja
mietti mihin hän ryhtyisi saadakseen jotakin tehtävää. Jos hän ottaisi
muutamia alustalaisten lapsista opettaakseen niitä linnassa jonkun
tunnin päivässä? Se ei taitaisi olla niinkään hullua! Hän ilmoitti heti
aikeestaan isälleen.

"Mitä hyötyä siitä olisi?" sanoi tämä.

Hämmästyneenä tästä vastauksesta kääntyi Dagmar ympäri. Hän ei ollut
tottunut pienempiinkään vastaväitteisiin isänsä puolelta.

"Mutta miksi ei?" kysyi hän hymyillen.

"Oh, se on tarpeetonta", vastasi isä kierrellen.

"Saattaa olla, mutta se huvittaisi minua, minä olen niin kyllästynyt
tähän tyhjäntoimittamiseen. Ellet sinä hyväksy ehdotustani, niin keksi
minulle sitten jotakin muuta."

"Ei sinun tarvitse tehdä työtä. Tuollainen toivominen on vaan
oikullisuutta. Ei, sinun tulee mennä naimisiin", sanoi parooni puhuen
kiireesti ja hermostuneesti. "Ajattele kreivi Zonaa, hän on kunnon mies
ja rikas."

Dagmar joutui hämilleen. Mitä oli tapahtunut hänen isälleen, joka ei
koskaan ennen ollut kehoittanut häntä menemään naimisiin, pikemmin
päinvastoin?

"Miksi tahtoo isä sellaista?"

"Se rauhottaisi minua, kun näkisin tulevaisuutesi turvattuna."

"Onhan se turvattu muutenkin. Kyllä minä voin pitää huolta itsestäni,
ja onneksi en minä kuulu niihin, joiden täytyy mennä naimisiin
toimeentulonsa tähden!"

Nämä sanat kuultuaan kääntyi parooni taas pois salatakseen tuskaa ja
häpeää, joka kuvastui hänen kasvoillaan.

"Mutta minä tarkoitan, jos sinä pidät hänestä", änkytti hän.

"Mutta minä en pidä hänestä", vastasi Dagmar tyyneesti, aavistamatta,
että hän näillä sanoillaan lisäsi sen taakan painoa, joka hänen
tietämättään painoi isän hartijoita.

"Minä tarkoitan vaan sinun parastasi, sinun, jota minä eniten
rakastan", huudahti hän ja sulki tyttärensä suonenvedontapaisesti
syliinsä.

"Mutta isä, mitä tämä merkitsee?" huudahti Dagmar ja katsoi
kauhistuneena hänen kasvoihinsa, jotka olivat luonnottoman punaiset.

"Ei mitään, ei mitään", mutisi isä, päästi hänet sylistään ja meni
kiireesti linnaa kohti.

Levottoman aavistuksen valtaamana riensi Dagmar hänen perässään.
Ehdittyään linnan portaille horjahti parooni ja kaatui hervottomasti
maahan. Huudahtaen juoksi Dagmar esiin ja kumartui hänen ylitsensä.

"Isä, rakas isä", kuiskasi hän kalpein huulin ja nosti ylös hänen
tunnotonta päätään.

Syntyi yleinen sekasorto. Vapaaherratar ja Robert tulivat kumpikin
taholtaan ja palvelijat kiiruhtivat saapuville. Yksi juoksi hakemaan
vettä, toinen hajuvettä, kolmas jäätä. Parooni kannettiin huoneeseensa,
ja palvelija lähetettiin hakemaan lääkäriä. Kaikkialla näkyi kalpeita,
tuskallisia kasvoja ja kuului levottomia kysymyksiä ja vastauksia.

Parooni oli yleisesti rakastettu alustalaistensa keskuudessa.
Surullinen uutinen halvauskohtauksesta levisi kulovalkean tavoin ympäri
tilusta ja jokainen, joka voi, kiiruhti linnaan persoonallisesti
tiedustellakseen rakastetun isäntänsä vointia.

Kului päiviä ja öitä täynnä levottomuutta ja jännitystä. Häilyttiin
toivon ja pelvon välillä. Paroonin elämä voi sammua minä hetkenä
tahansa, mutta ei ollut myöskään paraneminen mahdotonta. Jonkun ajan
kuluttua näyttikin hän olevan toipumaan päin. Sairas tuli tajuihinsa
ja sai osaksi myöskin liikuntakykynsä takaisin. Puhuminen oli hänelle
kuitenkin sangen vaikeata.

Dagmar poistui harvoin rakkaan isänsä sairasvuoteelta. Tämä olikin
tyynempi, kun tytär oli hänen luonaan. Dagmar moitti itseään, kun ei
ollut huomannut hänen levottomuuttaan ennen sairaudenkohtausta. Mutta
perästäpäin muisti hän, että hän oli ollut omituinen ja kiinnittänyt
erityistä huomiota hänen sanoihinsa. Mutta eihän hän ollut sanonut
mitään, joka olisi voinut liikuttaa häntä, pikemmin päinvastoin,
ja sitäpaitsi eihän hän olisi voinut tehdä mitään, vaikka olisi
huomannutkin taudin laadun muutamia minuutteja aikaisemmin? Useita
kertoja sen jälkeen kun isä oli tullut tuntoihinsa, oli Dagmar nähnyt
hänen katselevan häntä melkein tuskallisin katsein. Kun hän silloin oli
kysynyt, tahtoiko isä jotakin, oli tämä aina vastannut kieltävästi ja
kääntänyt pois kasvonsa raskaasti huoaten, joka oli koskenut syvästi
tytön sydämeen. Oli nähtävästi jokin asia, joka painoi sairaan mieltä,
mutta mikä?



22.


"Robert, tämä on kauheata! Mitä me teemme?" huudahti vapaaherratar
kalpeana ja kauhistuneena ja katsoi poikaansa, joka istui häntä
vastapäätä yhtä kalpeana, kuin hän itsekin.

He olivat kirjastossa. Pöydällä, heidän edessään oli muutamia kirjeitä,
joita he juuri olivat lukeneet. Kirjeet olivat asioimiskirjeitä,
osoitetut paroonille, mutta kun hän oli liian sairas voidakseen lukea
niitä, oli poika aukaissut ne ja hämmästyksen valtaamana näyttänyt ne
äidilleen. Tässä istuivat nyt nuo kaksi lukittujen ovien takana ja
tuijottivat toisiinsa.

"Häviön partaalla, sanot sinä", huokasi vapaaherratar. "Luuletko sinä,
että isä tiesi tästä?"

"Luultavasti", vastasi Robert lyhyesti.

"Ehkä se aiheutti hänen sairautensakin?"

"Kyllä varmaan."

"Mutta mitä me teemme?"

"Minä en tiedä muuta keinoa, kuin myydä Bergsjöholm ja kaikki mitä
meillä on ja tarttua kerjäläissauvaan."

"Sinä olet kauhea!"

"Olenko minä?" kysyi Robert katkerasti nauraen.

"Olet, kun puhut niin kauheita asioita."

"Minä vaan mainitsen isän kevytmielisen menettelytavan seuraukset."

"Kevytmielisen, sanot sinä?"

"Aivan niin. Mitä muuta se on, kuin anteeksiantamattominta
kevytmielisyyttä, mennä takaukseen melkein koko omaisuudellaan
sellaiselle roistolle, kuin tuo herra S.? Sen voi jokainen ensi
silmäyksellä huomata, että hän on oikein pääveijari. Mutta isä on
hänessä nähnyt vaan hauskan viftitoverin ja jonakin iloisena hetkenä
kirjoittanut nimensä tuohon onnettomaan paperiin, luultavasti ottamatta
edes selkoa mitä hän oikeastaan teki."

"Sinä puhut niin ankarasti isästäsi. Ajattele, että hän on
kuolemaisillaan."

"Minun täytyy keskeyttää valtiollinen urani ja ruveta päiväläiseksi,
hankkiakseni ruokaa sinulle ja Dagmarille", jatkoi Robert samalla
katkeralla äänellä, huolimatta äitinsä huomautuksesta.

"Etkö sinä käytä liian synkkiä värejä?"

"Tuskin."

"Mutta sehän on kauheata! Minä en voi kestää sitä häpeää, joka tästä
seuraa", huudahti vapaaherratar säteilevin silmin, uhkamielisenä
asettuen vastustamaan kohtaloa, joka tuntui hänestä liian kovalta.

"Me joudumme jokaisen hammastettaviksi."

"Pahempi on, ettemme saa ruokaa omien hampaittemme purtavaksi", sanoi
Robert.

Kun Dagmar kutsuttiin sisään saamaan tietoa näistä surullisista
uutisista, oli hänen ensin vaikea käsittää, mistä oli kysymys; mutta
kun se vihdoin selvisi hänelle, näytti hän ajattelevan ainoastaan isää.

"Isä raukka! Nyt minä ymmärrän", mutisi hän.

"Mitä sinä ymmärrät?"

"Minkä tähden hän kysyi sellaisella levottomuudella, viihdymmekö me
Bergsjöholmissa. Oi, nyt minä käsitän, kuinka levottomaksi hänen täytyi
tulla minun vastaukseni johdosta. Jospa minä vaan olisin tietänyt..."

"Mitä sinä sitten vastasit?"

"Totuuden, että me viihdymme täällä mainiosti, ja että äiti ennemmin
kuolisi, kuin luopuisi Bergsjöholmista. Oi, miksi minä vastasin niin?
Rakas isä parka!"

Dagmar purskahti itkuun.

"Älä nyt sitä sure, ethän voinut sitä auttaa", sanoi Robert
lohduttaen. "Meillä ei ole mitään muuta tehtävää nyt, kuin kohota ylös
onnettomuuksista, jotka ovat kohdanneet meitä."

"Me emme voi jättää Bergsjöholmia", sanoi vapaaherratar epätoivoisella
katseella.

"Meidän täytyy", sanoi Robert hiljaa ja varmasti. "Sekä se, että kaikki
muutkin, mitä meillä on."

Dagmar katsoi ylös ja koetti hillitä itkuaan.

"Mutta meidän täytyy olla tyynet isän näkyvissä. Hänen mieltänsä ei saa
liikuttaa", sanoi hän.

"Häntä saatte te hoitaa, minun täytyy pitää huolta asioista", sanoi
Robert ja nousi ylös. "Minä ratsastan heti Tukholmaan, siellä tahdon
ottaa vastaan kohtaloni, kuten miehen tulee."

Yhteenpuristetuin hampain ja kova, päättävä ilme kasvoillaan poistui
hän huoneesta. Hetkisen kuluttua kuulivat äiti ja tytär pois
kiiruhtavan hevosen kavionkopseen lehtokujasta.

Robert alotti keskustelut isän velkojain kanssa. Hän tahtoi niin
kauan kuin mahdollista salata onnettomuutta, heikosti toivoen, että
asia voitaisiin hiljaisuudessa korjata. Mutta pian kävi ilmi, että
parooni, paitsi sitä, että hän oli mennyt takaukseen suurista summista,
myöskin oli sijoittanut suurimman osan pääomastaan yrityksiin, jotka
olivat kokonaan epäonnistuneet. Robertille selvisi, että perhe kauan
tietämättänsä oli elänyt taloudellisen perikadon partaalla. Asia ei
ollut autettavissa; kaupunkitalo oli myytävä ja Bergsjöholm joutuisi
vasaran alle. Oli selvä asia, ettei ulkonaista kunniaa voitu enää
säilyttää. Parooni Rencronan ja hänen seuratoveriensa onnettomuus oli
pian jokaisen suussa. Siitä puhuttiin kaikkialla lisäillen ja värittäen
niin, että huhu kasvoi kuin lumivyöry. Parooni, joka oli ollut
ylhäisemmässä yhteiskunnallisessa asemassa kuin onnettomuustoverinsa,
vajosi syvemmälle ihmisten ajatuksissa ja sai ankarimman tuomion.
Useimpien mielestä oli hän itse petturi, sen sijaan, että häntä
oli petetty. Muutamat pudistivat päätään selittäen, ettei hänen
halvauskohtaukseensa ollut luottamista, se saattoi yhtä hyvin olla
jotakin muuta. "Tietysti oli hän ajoissa koettanut päästä suojaan
rajuilmalta, mutta yritys ei ollut onnistunut", sanottiin.

Kaiken tämän tapahtuessa oli parooni yhä sairaana, eikä tietänyt mitä
hänestä puhuttiin. Hänen tilansa oli huonontunut. Toinen halvauskohtaus
oli vielä enemmän vähentänyt hänen ruumiin- ja sielunvoimiaan ja tehnyt
hänen avuttomaksi, kuin pienen lapsen, joka vaati alituista hoitoa.



23.


Eräänä yönä herätettiin Dagmar ilmoituksella, että hänen isänsä oli
kuolemaisillaan. Silmänräpäyksessä hypähti hän vuoteeltaan ja kietoutui
aamupukuunsa. Kiivaasti sykkivin sydämin ja vavisten joka jäsenessään
kiiruhti hän sairashuoneeseen.

Vuoteen vieressä istui vaapaaherratar kalpeana tuskasta ja
valvomisesta. Robert, jota oli lähetetty hakemaan, seisoi hänen
vieressään. Muutamia vasta unesta herätettyjä palvelijoita seisoi
nyyhkyttäen ovella. Sairasvuoteelta kuului raskaita korahduksia ja
paroonin otsalla helmeili kylmä hiki kirkkaina pisaroina.

Väristen mielenliikutuksesta ja vilusta hiipi Dagmar isänsä luo.
Kuolema oli laskenut leimansa noille rakastetuille kasvoille. Hurja
epätoivo valtasi hänet. Hän vaipui polvilleen ja tarttui isän
kylmenevään käteen.

"Isä, katso minuun vielä yksi ainoa kerta, rakas isä", rukoili hän
sydäntäviiltävässä tuskassa, mutta isä ei kuullut häntä.

Hän tunsi suurta tuen ja avun tarvetta heille kaikille tänä hetkenä,
mutta mistä saada sitä?

"Lääkäri?" kuiskasi hän ja katsoi veljeensä.

"On jo lähetetty hakemaan", vastasi tämä hiljaa.

"Oi, rukoilkaa, eikö kukaan voi rukoilla?" virkkoi Dagmar; mutta
hänen kuuma kyyneleetön katseensa kohtasi vaan kalpeita kasvoja
ja alasluotuja silmiä. Vapaaherratar istui mykkänä, palvelijat
nyyhkyttivät vielä enemmän ja Robert kehoitti häntä tyyntymään.

"Mutta täytyykö hänen kuolla ilman ainoatakaan rukousta?" sanoi hän,
katsellen vaikuttavasti veljeensä.

"Rukoile itse", vastasi tämä epävarmalla äänellä ja kääntyi pois.

Dagmar koetti rukoilla Isämeitää, mutta hänestä tuntui ikäänkuin rukous
olisi kimmonnut takaisin häneen itseensä.

Kuolevan tuijottaviin silmiin ei ilmestynyt mitään tietoisuuden
ilmettä, ja raskaat korahdukset kaikuivat vielä raskaampina. Pian
menisi hän rajan yli tuntemattomaan ijankaikkisuuteen; mutta oliko hän
valmistautunut sitä varten? Yht'äkkiä selvisi Dagmarille, että hän
oli kauheasti lyönyt laimin viime aikoina. Niin hellästi kuin hän oli
hoitanutkin hänen ruumistaan, ja niin uhrautuvainen kuin hän oli ollut
yötä ja päivää, ei hän ollut puhunut sanaakaan hänen sieluntilastaan.
Raamattua ei koko aika ollut sairashuoneessa, eikä ainoakaan rukous
ollut kohonnut sieltä korkeuteen. Sairasta oli kehoitettu toivomaan
parasta, eikä hänen annettu aavistaakaan, kuinka lähellä hän oli
kuolemaa. Mutta mitä hyötyä oli kaikesta tästä varovaisuudesta ollut?
Muutaman hetken kuluttua kutsui hänet pois se Jumala, jolle hän oli
elänyt vieraana koko elämänsä. Näiden ajatusten rasittamana kätki
Dagmar päänsä käsiinsä ja hänen sydämensä syvyydestä kohosi voimakas,
epätoivoinen huuto: "Jumala, armahda meitä!"

Korahdukset lakkasivat, parooni Rencrona oli kuollut. Ijankaikkisuus
oli sulkenut porttinsa taas yhden harhailevan sielun jälkeen, jonka
hengettömän tomumajan yli kuoleman salaperäinen hiljaisuus levisi.
Kaikki tuskalliset kysymykset kaikuivat vailla vastausta tämän kylmän
tomun ääressä, kaikki arvoitukset kimmosivat ratkaisematta takaisin
kuoleman vaiteliaasta, selittämättömästä majesteetista.

Dagmarin tuska oli syvä, hänen kaipauksensa katkera ja hänen surunsa
toivoton. Hänestä tuntui aivan kuin hän olisi joutunut pimeään
syvyyteen, näkemättä minkäänlaista poispääsyn mahdollisuutta. Missä oli
isä nyt? Se kysymys tarttui kiinni hänen sieluunsa, eikä suonut hänelle
hetkeksikään rauhaa. Luonnostaan oli parooni ollut mitä hyväsydämisin
ihminen ja minkäänlaista kovuutta ei ollut hänen luonteessaan. Tosin
oli hänessä ollut suuria heikkouksia, kuten muissakin ihmisissä,
mutta hän ei koskaan ollut tahtonut tekeytyä paremmaksi, kuin mitä
hän oli. Uskontoa kohtaan ei hän suinkaan ollut vihamielinen, mutta
sittenkin -- hän ei myöskään koskaan ollut ajatellut sitä vakavasti,
vaan vetäynyt syrjään kaikilta sen vaatimuksilta ja lohduttanut itseään
sillä, että "kaikki käy vihdoin kyllä hyvin." Isän kuolinhetkellä
oli Dagmar kauhistuttavan selvästi tuntenut, ettei ihminen voi ilman
rangaistusta laiminlyödä koko elämän monenlaisia tilaisuuksia etsiä
Jumalaa. Luonnollinen sydämenhyvyys ei riitä peittämään tehtyjä syntejä
Pyhyyden silmäin edessä. Mutta kenties oli isä, ilman että kukaan hänen
omaisistaan tiesi siitä, etsinyt ja löytänyt Hänet, jonka vanhurskaus
riittää kaikille, jotka uskovat!

"Äiti", sanoi Dagmar, kun hän isän kuoleman jälkeisenä päivänä
oli kahden kesken äitinsä kanssa, "puhuiko isä koskaan Jumalasta
sairautensa aikana?"

"Ei ainakaan minulle", vastasi tämä.

"Mutta ehkä hän sentään ajatteli Häntä", sanoi tuo nuori tyttö,
voimatta salata syvää levottomuuttaan.

"Kyllä se minusta ei ole luultavaa", sanoi vapaaherratar. "Kaikeksi
onneksi ei hän ollenkaan tietänyt, kuinka lähellä loppu oli. Siinä
suhteessa me emme ainakaan voi moittia itseämme. Kaikki mikään olisi
voinut liikuttaa häntä, pidettiin kaukana hänestä."

"Mutta ehkä hän sentään sisimmässä sydämessään etsi Jumalaa", sanoi
Dagmar, joka ei tahtonut luopua tästä pienestä toivon kipinästä.

"Kun hänen aivonsa olivat niin heikontuneet, niin ei ole luultavaa,
että hän olisi ruvennut ajattelemaan asioita, jotka aina ovat olleet
hänelle vieraita."

"Se on kauheata!" huudahti Dagmar vasten tahtoaan.

"Mitä sinä sillä tarkoitat?" kysyi vapaaherratar uhkaavasti.

"On kauheata mennä noin valmistumatta ijankaikkisuuteen", sanoi Dagmar.

"Vai niin, sinä rupeat tuomitsemaan isääsi", huudahti vapaaherratar
kiivaasti. "Jos tuollainen on uskonnollisuutta, niin on todellakin
parempi olla ilman sitä!"

Dagmar painoi päänsä alas ja vaikeni. Hän tunsi itsensä masennetuksi.
Ei hän tuominnut isäänsä. Hän olisi antanut elämänsä, sielunsa
autuuden hänen edestään, jos olisi voinut. Oliko hän lemmetön ja kova,
nähdessään isänsä elämän totuuden valossa? Taikka eikö valo, joka oli
niin räikeästi langennut sen yli, ollutkaan totuuden valoa? Ajatukset
pyörivät Dagmarin päässä. Sisäinen levottomuus eneni ja poltti, hän ei
voinut istua paikallaan. Missä oli totuus, missä? Kuinka löytäisi hän
sen, kuinka tuntisi hän sen? Rauhattoman hengen lailla harhaili hän
noissa korkeissa huoneissa, joiden komeat kallisarvoiset huonekalut
ja koristeet ennen pitkää joutuisivat vasaran alle. Jokainen esine,
jonka hänen silmänsä näkivät, muistutti häntä isästään. Hän oli
poissa, auttamattomasti poissa. Kaipaus tuntui puhtaasti ruumiillisena
tuskana hänen rinnassaan, missä sydän sykki rauhattomasti. Eikö hän
koskaan saisi nähdä häntä, koskaan koko ijankaikkisuudessa? Hän värisi
ajatellessaan tätä viimeistä sanaa. Hän yhdisti tuon käsitteen johonkin
äärettömään, armottoman kylmään ja pimeään. "Oi, jospa ei olisikaan
ijankaikkisuutta", huokasi hän.

Robert tuli, kädessään muutamia papereita. Hänellä oli nähtävästi
kiire; mutta luotuaan hätäisen katseen sisarensa tuskan vääntämiin
kasvoihin, pysähtyi hän heti ja kysyi suuremmalla hellyydellä, kuin
mitä Dagmar koskaan oli tuntenut hänen äänessään:

"Miten on laitasi, Dagmar? Etkö ollenkaan levännyt isän kuoleman
jälkeen?"

"En, kuinka olisin voinut levätä?"

"Sinä kaipaat häntä, sen saatan ymmärtää", sanoi veli hellästi ja
tarttui hänen käteensä. "Mutta ajatteles kaikkea, mistä hän on
säästynyt. Paras, mitä voi tapahtua hänelle, oli, että hän sai kuolla.
Olisi itsekästä toivoa häntä takaisin tähän huolia täynnä olevaan
elämään, jollaiseksi meidän elämämme nyt muodostuu."

"Mutta oletko varma, että hänen nyt on parempi?"

"Olen tietysti. Minä toivoisin olevani hänen sijassaan", sanoi Robert
vakuuttavasti.

"Mutta hän oli niin valmistumaton, niin vieras Jumalalle... ja jos
todellakin on elämä tämän jälkeen, niin... ja tarvitaan kääntymystä..."
sanoi hän ja katsoi rukoilevasti veljeensä.

Robert katseli häntä sääliväisesti.

"Dagmar", sanoi hän lempeästi ja suojelevaisesti, ikäänkuin olisi hän
puhunut lapselle, "älä vaivaa päätäsi tuolla tavoin, ei se auta mitään;
hänen asiansa pysyvät kuitenkin sellaisina kuin ne ovat, ja varmaankin
ovat ne hyvin. Sinä et saa ajatella niin paljon, se on vaarallista. Ole
hyvä lapsi ja mene nukkumaan nyt, sinä olet rasittunut ja liikutettu ja
tarvitset ennen kaikkea lepoa."

"Uskotko sinä että on elämä tämän jälkeen", kysyi tyttö, vastaamatta
mitään veljensä puheeseen.

"En tiedä. Minulla on kylliksi vaivaa järjestäessäni kuntoon tämän
elämämme, niin ettei minulla ole aikaa miettiä seuraako tätä vielä
toinen elämä", vastasi hän.

Dagmar jätti hänet lausumatta sanaakaan ja kiiruhti ulos puiston
etäisimpään nurkkaan, missä hän käveli mietteissään ja onnettomana. Ei
kukaan voinut lohduttaa häntä.



24.


"Minusta tuntuu, kuin olisi siitä kulunut äärettömän pitkä aika, kun
me viimeksi tapasimme toisemme", sanoi Dagmar ja loi haaveilevan
katseen ympärilleen noihin tuttuihin esineisiin Anna Warenheimin
yksinkertaisessa huoneessa.

"Niin, siitä on lähes kaksi vuotta, kun sinä viimeksi olit täällä",
vastasi Anna, mutta katui heti sanojaan, muistettuaan, mitä sillä
kerralla oli tapahtunut.

Dagmarin kalpeille poskille levisi äkkiä kirkas puna, mutta katosi taas
yhtä pian.

"Minä olen kokenut paljon sen jälkeen", sanoi hän.

Vastauksen asemasta otti Anna ystävänsä kapean käden omaansa.
Sydämellinen, osaaottava katse noissa vihreälle vivahtavissa silmissä
sai Dagmarin aavistamaan, että tässä oli ystävä, joka ei ollut
välinpitämätön hänen surustaan, vaan joka voimiensa mukaan koettaisi
jakaa ja keventää sitä. Tyynempänä ja onnellisempana, kuin mitä hän
pitkään aikaan oli ollut, nojasi tuo surupukuinen tyttö päänsä toisen
olkapäälle, eikä mielestään ollut koskaan ennen levähtänyt sen paremmin.

"Anna, sinä et halveksi minua, että olen tullut köyhäksi", kuiskasi hän.

"Päinvastoin, minä pidän sinusta nyt enemmän, kuin koskaan ennen."

"Silloin olet sinä minun todellinen ystäväni, sillä 'hädässä ystävä
tunnetaan' sanoo sananlasku."

"Luulen olevani. Mutta sanoppa minulle, etkö sinä olisi tullut
luokseni, ellen minä sattumalta olisi kohdannut sinua kadulla?"

"En, minä en olisi tullut, huolimatta ystävällisestä kirjeestäsi isän
kuoleman johdosta. Katsos, minä olen niin äärettömän ylpeä, ja sinä
et voi aavistaa, minkälaista tuskaa minä tunnen, nähdessäni entisten
ystävieni kasvoilla halveksumisen vilahduksenkin."

"Sellaista ei sinun ainakaan minun puoleltani olisi tarvinnut pelätä",
sanoi Anna moittien.

"Sinulta ansaitsen minä sitä enemmän, kuin keneltäkään muulta", vastasi
Dagmar hiljaa, ajatellessaan, kuinka hän oli kohdellut Kurttia.

He istuivat vähän aikaa ääneti, sitten kysyi Anna:

"Matkustatko sinä todellakin Brotorppiin jo huomenna?"

"Matkustan, heti ensimäisellä junalla."

"Onko heillä monta lasta, noilla Klefborg'eilla?"

"Viisi luullakseni, mutta minä tulen vaan lukemaan kahden pienen tytön
kanssa."

"Eikö tuo sentään tunnu mielestäsi oikein hauskalta?" kysyi Anna
rohkaisevasti.

"Hauskalta", toisti Dagmar surumielisesti nauraen, "en minä sinne
mene huvin vuoksi, mutta mikä tahansa on parempi, kuin olla toisten
rasituksena."

"Saatpa nähdä, että tulet vielä pitämäänkin toimestasi. Lapset ovat
niin hauskoja", lohdutti Anna.

"Minä olen liian väsynyt, voidakseni olla huvitettu mistään."

Anna hyväili hiljaa ystäväänsä vastauksen asemasta. Dagmar ihmetteli
mikä taikavoima oli kätkettynä noihin käsiin, joita hän aina
oli pitänyt rumina; sellaista huojennusta tunsi hän nyt, kun ne
silittelivät hänen otsaansa ja hiuksiansa.

"Kyllä sinä vielä saat voimia ja elämänhalua, kun saat alottaa toimesi
ja tunnet, että ylläpidät itseäsi."

"Niinkö luulet?"

"Ehkä", sanoi Dagmar epäilevästi.

"Missä on äitisi nyt ja veljesi?"

"Äiti on asettunut tänne Tukholmaan. Kuten tiedät, nousi Bergsjöholm
sangen korkeaan hintaan ja muu omaisuutemme myös, niin että meille jäi
vähän, jolla äiti voi elää, vaikka niukaksi se kyllä tulee käymään.
Robert on matkustanut Amerikkaan."

"Amerikkaan!" huudahti Anna.

"Niin, raivatakseen itselleen uutta uraa. Siellä se käy paremmin,
kun ei kukaan tunne häntä. Täällähän hänellä on nimi ja asema, jotka
estävät hänen tarttumasta mihin tahansa."

"Hänestä mahtoi tuntua vaikealta keskeyttää valtiomies-uransa, johon
hänellä oli niin suuret taipumukset", sanoi Anna osaaottavasti.

"Tuntui varmaan, mutta hän ei kertaakaan valittanut, kun hän kerran oli
päättänyt asian. Hän ei koskaan ilmaise tunteitansa."

"Onko hän kirjoittanut mitään Amerikasta?"

"Ei vielä. Tuskin olisi hän ehtinytkään."

Siten keskustelivat he pitkän aikaa, molemmat huolellisesti karttaen
puhua siitä, mitä he yhteisesti olivat kokeneet kuluneena aikana.

Dagmar toivoi salaisesti, että Anna olisi maininnut veljensä nimen,
mutta varoi itse tuskallisesti johtamasta keskustelua häneen. Mutta
vielä enemmän toivoi hän saada puhua entisen koulutoverinsa kanssa
niistä kysymyksistä ja ajatuksista, jotka viimeaikoina olivat
liikuttaneet hänen sydäntään ja tulleet hänelle niin tärkeiksi. Hän
odotti, että Anna sanoisi jotakin, joka voisi antaa keskustelulle
vakavamman suunnan, mutta turhaan. Anna oli itse umpimielinen ja
senvuoksi hyvin varovainen varomattomasti kosketellakseen toisen
sisempää sielunelämää. Dagmarkin oli ujo siinä suhteessa. "Anna tuntee
vaan minua kohtaan sääliväisyyttä ja on sen vuoksi ystävällinen
minulle, mutta minä en saa toivoa liian suurta osanottoa hänen
puoleltaan", ajatteli hän alakuloisena. Vihdoin nousi hän ylös.

"Nyt on minun aika lähteä", sanoi hän, "minulla on vielä koko joukon
toimitettavaa. Kiitos näistä hetkistä!"

He sanoivat sydämelliset jäähyväiset ja menivät yhdessä eteiseen.
Siellä vallitseva hämäryys antoi Dagmarille rohkeutta varovasti tehdä
kysymyksen, joka oli kauan polttanut hänen huuliaan.

"Sinä olet kertonut niin vähän omaisistasi. Olen tuskin kuullut
muuta, kuin että täti ja setä ovat reippaita ja että Eva on tullut
seitsentoistavuotiaaksi ja kauniiksi kuin ruusu. Mitä hän toimittaa?"

"Hän on taloudellinen ja auttaa äitiä. Isälläkin on paljon hyötyä
hänestä, niin että minua ei ollenkaan kaivata, enkä minä koskaan tunne
itseäni tarpeettomammaksi, kuin kesällä, ollessani kotona."

"Mitä sinä puhut", sanoi Dagmar hymyillen ja lisäsi ikäänkuin
sivumennen: "Ja veljesi, miten on hänen laitansa?"

"Hän suorittaa keväällä tutkintonsa. Minä olen nähnyt häntä niin vähän."

"Kirjoittaako hän paljon?" kysyi Dagmar ja näytti suurella vaivalla
vetävän hansikkaita käsiinsä.

"Ei, hän ei ole pitkään aikaan julkaissut mitään."

Syntyi muutaman hetken äänettömyys, sitten sanoi Dagmar hyvästi.

"Kirjoita minulle joskus", pyysi hän, ja Anna lupasi.

Sitten he erosivat. Molemmat tunsivat sydämessään, etteivät olleet
käyttäneet tätä kohtausta niin kuin olisivat tahtoneet.

Dagmar tuli Brotorpiin ja alotti siellä uuden elämänsä. Ei ollut
helppoa tuolle hemmoitetulle, suositulle tytölle taipua toisten tahtoon
ja joutua alhaisempaan asemaan. Häntä ei millään tavalla kohdeltu
epäystävällisesti eikä ylpeästi, mutta ei hänen tähtensä myöskään
kursailtu, hän oli kotiopettajatar, ei enempää, eikä vähempää.

Patruuna Klefborg oli hyväntahtoinen, varakas mies, joka tunsi arvonsa,
eikä antanut kenenkään vaikuttaa itseensä. Hän kohteli Dagmaria
hyväntahtoisella suojelevaisuudella, jossa ei ollut jälkeäkään siitä
huomaavaisesta kohteliaisuudesta, johon tämä oli tottunut. Rouva
Klefborg oli salaisesti ylpeä kotiopettajattarensa hienon syntyperän
tähden, mutta hänelle tuotti nautintoa voidessaan käyttäytyä siten,
ettei hänen tuttavansa, eikä Dagmarkaan huomanneet hänen panevan arvoa
koko asialle.

Tytöt, Sigrid ja Martta, tunsivat alussa suurta kunnioitusta kaunista,
vakavaa opettajatartaan kohtaan, mutta lyhyen ajan kuluttua tuli hän
heidän haaveellisen ihailunsa esineeksi. Muut lapset olivat poikia.
Kaksi niistä kävi koulua Upsalassa, kolmas ja nuorin oli vielä puettu
mekkoon. Brotorp sijaitsi lähellä mainittua kaupunkia, jonka vuoksi
pojat aina tulivat kotiin sunnuntaiksi. Siellä oli suuri maatalous ja
paljon työtä. Dagmar tunsi vaistomaisesti, ettei hänen emäntänsä ollut
tyytyväinen, jos hän rajoitti työnsä ainoastaan lasten opetukseen,
vaan tahtoi hänen apuaan yhteen ja toiseen. Tuon nuoren tytön,
joka ei koskaan ollut tottunut minkäänlaiseen työhön, täytyi sen
vuoksi ponnistaa viimeisetkin voimansa, ollakseen mieliksi. Hän sai
kokea monta raskasta hetkeä ja taistella monta hiljaista taistelua
ylpeyttänsä vastaan, voidakseen näennäisellä tyyneydellä mukautua
uusiin olosuhteisiinsa.



25.


Brotorpissa elettiin vieraanvaraisesti. Usein pantiin toimeen
päivällisiä taikka illanviettoja naapureille ja toisinaan kutsuttiin
vieraita, jotka viipyivät useampia päiviä. Dagmar ei siitä tuntenut
huvia. Hän oli liian väsynyt tehdäkseen mielellään uusia tuttavuuksia
ja vetäytyi sen vuoksi niin usein kuin mahdollista omaan huoneeseensa.

Eräänä aamuna kertoivat tytöt hänelle riemuiten, että Henning-setä
tulee parin päivän kuluttua.

"Kuka on Henning-setä?" kysyi Dagmar enemmän tyydyttääkseen tyttöjä,
kuin omaa uteliaisuuttaan.

"Setä Henning Svennius. Hän on niin kiltti, ettei täti voi uskoa! Hän
tuo aina meille jotakin hyvää."

Henning Svennius! Sehän oli tuon nuoren miehen nimi, jonka hän ennen
muinoin oli kohdannut muutamia kertoja Kurtin seurassa.

"Mikä hän on?" kysyi hän tällä kertaa todellisella mielenkiinnolla.

"Hän on etäistä sukua isälle ja senvuoksi tulee hän toisinaan tänne. Ja
sitten hän on dosenttina Upsalassa", selitti Sigrid.

"Täti tulee pitämään hänestä äärettömän paljon", sanoi Martta.

Kun Dagmar lauvantaina puolenpäivän aikaan tuli alas ruokasaliin,
oli tuo odotettu vieras jo siellä keskustellen isäntäväen kanssa.
Pikkulapset riippuivat ihastuneina hänen ympärillään. Rouva Klefborg
aikoi esitellä hänet Dagmarille, mutta Henning ehti ennen.

"Luulen, että esittely on tarpeeton", sanoi hän, mennen sisääntulijaa
vastaan, "minä näen, että neiti Rencrona tuntee vielä minut. Me olemme
kohdanneet toisemme ennen."

Dagmar huomasi, että hänen tervehdyksensä oli yhtä kunnioittavainen ja
ritarillinen kuin silloinkin, kun he viimeksi kohtasivat toisensa hänen
rikkaan isänsä loistavassa salongissa. Ainoa ero silloiseen verrattuna
oli osanottavaisuus, joka loisti tuosta syvästä, kirkkaasta katseesta,
jonka hän loi Dagmariin. Mutta se ei ollut osanottavaisuutta, joka
olisi tuntunut nöyryyttävältä hänen herkkätuntoiselle ylpeydelleen,
vaan hänestä tuntui pikemmin aivan kuin hän, kuvallisesti puhuen, olisi
kumartanut hänen surulleen ja onnettomuudelleen.

"Niin, me olemme kohdanneet toisemme ennen", vastasi Dagmar ja puristi
melkein kiitollisena hänen kättään.

"Vai niin, sitä minä en tietänyt", sanoi rouva Klefborg hämmästyen ja
katseli heitä uteliain silmin.

Päivällisajan kuluessa oli hän harvinaisen herttainen ja kohteli
Dagmaria erityisellä ystävällisyydellä. Hänen tyytyväisyytensä
lisääntyi illan kuluessa huomatessaan, kuinka tuttavallisesti nuo
molemmat nuoret seurustelivat keskenään.

"Saatpa nähdä, että siitä vielä tulee jotakin", sanoi hän ja tuuppasi
miestään kylkeen.

"Mitä?" kysyi tämä ihmetellen ja näytti aivan ilmeiseltä
kysymysmerkiltä.

Hänen vaimonsa loi merkitsevän katseen ikkunan luo, missä Henning ja
Dagmar juttelivat keskenään. Herra Klefborg katsoi sinne ja hänelle
selvisi mitä vaimonsa oli tarkoittanut.

"Vai niin. Niin, sinä olet aina niin kärkäs tuollaisiin. Mutta tässä
tapauksessa ei minulla olisi mitään sitä vastaan", sanoi hän.

"Vaistoni ei petä minua koskaan", vakuutti rouva, ja hänen miehensä
varoi itseään vastustamasta häntä.

Seuraava päivä oli sunnuntai. Seurakunnan pappi oli saatuaan
kuulla Henningin tulosta, heti pyytänyt hänen apuaan
puolipäiväjumalanpalveluksessa, ja nuori dosentti, jota ei koskaan
tarvinnut vaatimalla vaatia, oli lupautunut suorittamaan sen.

Dagmar meni kirkkoon vakuutettuna siitä, ettei hän palaisi sieltä niin
isoovaisena kuin tavallista. Tuon nuoren miehen läpeensä miellyttävä ja
puoleensa vetävä olento oli tehnyt häneen mitä parhaimman vaikutuksen.
Hän tunsi vaistomaisesti, että Svennius oli ainoa monen joukossa,
jonka kautta valonsäde voisi tunkeutua hänen sielunsa pimeyteen. Tosin
oli hän tämän sisällisen taistelun ja levottomuuden aikana kohdannut
useampia, jotka itse elivät ijankaikkisuus-elämää, jota hän kaihosi,
mutta kukaan näistä ei voinut ojentaa hänelle elävän veden juomaa,
jota hänen sielunsa himoitsi. Hän tuskin enää toivoikaan pääsevänsä
selvyyteen, mutta jouduttuaan yhteen dosentti Svenniuksen kanssa,
oli toivo taas herännyt. Hän varmaankin ymmärtäisi häntä, hän toivoi
saavansa puhutella häntä. Hän ei varmaankaan, kuten muuan henkilö,
jolle Dagmar oli kertonut taisteluistaan ja vaikeuksistaan, tulisi
vihaiseksi ja kiivaasti moittisi häntä, selittäen, ettei hänen rauhan
kaipuunsa ollut vilpitöntä, kun hän voi antaa rakkauden ihmiseen
pidättää itseään, vaikka tämä ihminen olikin hänen isänsä. Ei,
hänen lempeässä, tyynessä ja kuitenkin niin miehekkään voimakkaassa
olennossaan, hänen ystävällisessä ja kuitenkin läpitunkevassa
katseessaan ja hänen salatussa, mutta täysin huomattavassa
osanottavaisuudessaan oli jotakin, joka parantavasti kosketti
murtunutta ruokoa ja piteli varovaisesti suitsevaista sydäntä.

Henning Svennius seisoi alttarin edessä. Hän messusi. Kun hän
harvinaisen pehmeällä ja sointuvalla äänellään ja puhtaimman hartauden
innostamana lauloi: "Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot", tunsi Dagmar
itsensä syvästi liikutetuksi. Kuumat kyyneleet nousivat hänen
silmiinsä, kyyneleet, joita hän ei voinut selittää.

Jumala oli olemassa, hän tunsi sen niin varmasti tänä hetkenä, ja Hän
oli pyhä, pyhä, pyhä. Ja hän itse? Niin, hän oli tomu Hänen jalkainsa
juuressa, mutta hän sai kuitenkin lähestyä Häntä rukouksessa, sen hän
tunsi. Hän kumarsi päänsä syvälle alas penkkiin. Voimakas liikutus
puistutti koko hänen olentoaan, valtaava tunne Jumalan läsnäolosta ja
hänen omasta mitättömyydestään. Ja sama huuto, mikä oli kohonnut hänen
sydämestään isän kuollessa, kaikui siellä taas, mutta ei tällä kerralla
epätoivoisasti, vaan toivon elähyttämänä: "Jumala, armahda meitä!"

Saarnaa, joka sitten seurasi, ei Dagmar koskaan unohtanut. Se oli
hänen mielestään erilainen kuin kaikki muut, mitä hän siihen saakka
oli kuullut. Samaa, oli hänelle kyllä sanottu ennenkin, mutta hän ei
vielä silloin ollut vastaanottavainen. Nyt meni jokainen sana hänen
sydämeensä ja säilyi siellä kuin hedelmääkantava siemen muokatussa
maassa.

Poistuttuaan kirkosta, pelkäsi hän, että kokemansa olisi vaan
ohimenevää liikutusta. Kotimatkalla puhui rouva Klefborg suurella
innostuksella keitä oli ollut kirkossa, lukkarin rämisevästä
loppumarssista ja kauhean pitkistä kuulutuksista. Dagmar luuli
ottavansa silloin tällöin osaa yleiseen keskusteluun, mutta eli
oikeastaan omassa, sisäisessä maailmassaan.

Lamppu oli sytytetty vierashuoneessa, jossa Dagmar istui kirja
kädessään. Hän ei kuitenkaan lukenut, vaan koetti muistutella
aamupäivän saarnaa. Vanhat ajatuksetkin tunkeutuivat esiin. Isän
kohtalo painoi taas raskaasti hänen sydäntään.

Hän istui yksin vierashuoneessa. Lapset juoksentelivat salissa.
Silloin tällöin kuului heidän äitinsä läpitunkeva ääni heidän meluansa
äänekkäämmin. Dagmar mietti, mitä dosentti mahtoi tehdä. Hän toivoi
hänen tulevan luokseen, hänellä olisi ollut niin paljon kysyttävää
häneltä. Silloin kuului Svenniuksen ääni salista ja ikäänkuin olisi hän
aavistanut Dagmarin hiljaisen kaipauksen, astui hän hetkisen kuluttua
yksinään siihen huoneeseen, missä tämä istui. Hän kumarsi kevyesti ja
pyysi, nähdessään kirjan Dagmarin kädessä, ettei hän antaisi häiritä
itseään. Sitten istui hän lampun ääreen ja alkoi selailla pöydällä
olevaa kuvateosta.

Dagmar taisteli sydämessään epäröiden olisiko hän edelleenkin
lukevinaan vai puhuttelisiko hän häntä ja kysyisi sitä mikä hänellä oli
sydämellään. Kenties uskoisi toinen, että hän vaan tahtoi mielistellä
päästäkseen hänen suosioonsa, jos hän valitsisi jälkimäisen. Saattoihan
tuntua omituiselta, että hän kääntyi syvine sydänkysymyksineen juuri
hänen, tuon nuoren miehen puoleen, joka ei ollut hänelle muu kuin
ventovieras. Mutta Dagmar ei tahtonut antaa turhan varovaisuuden estää
itseään, vaan voitti pian epäilynsä. Hänen ei tarvinnut hävetä, kun hän
omassatunnossaan tunsi olevansa vapaa kaikista sivutarkoituksista; tuo
nuori mies saisi ajatella mitä tahansa, jos hän olisi niin typerä ja
itserakas, että väärinkäsittäisi häntä.

"On eräs asia, josta minä tahtoisin niin mielelläni puhua Teille",
sanoi Dagmar ja painoi kirjan kiinni.

Henning katsoi äkkiä ylös hieman hämmästyneenä, mutta tuo hämmästys ei
näyttänyt olevan vastenmielistä laatua.

"Puhukaa vaan, jos minä jollakin lailla voisin auttaa Teitä", sanoi hän
hänelle ominaisella, todellisen, personallisen harrastuksen leimaamalla
kohteliaisuudella.

"Teidän saarnanne teki minuun syvän vaikutuksen", sanoi Dagmar
keveästi punastuen, "se herätti minussa luottamusta Teihin ja Teidän
arvosteluunne. Tahtoisin niin mielelläni kuulla Teidän ajatuksenne
yhdestä ja toisesta seikasta, jotka viime aikoina ovat rasittaneet
minua."

Henningin kasvot loistivat osanotosta ja myötätuntoisuudesta.

"Minä tiesin, että Teillä on huolia", sanoi hän yksinkertaisesti.

"Tiesittekö? Mutta kuinka voi Teillä olla tietoa minun sisällisestä
levottomuudestani?"

"Minä näen sen kasvoiltanne. Ja tiedänhän minä, että Te olette saanut
kokea paljon tänä vuonna."

"Siitäpä juuri tahdoinkin puhua Teille, isäni kuolemasta."

Hän kertoi Svenniukselle kokemuksistaan tuona kauheana yönä, jolloin
kuolema oli astunut sairashuoneen kynnyksen yli ja niittänyt
valmistumattoman uhrinsa. Hän ei salannut omantunnontuskiaan, joita
oli tuntenut ajatellessaan kuinka hän oli laiminlyönyt sairaan sielun
pitäessään huolta hänen ruumiistaan. Vihdoin päästi hän tuskansa ja
levottomuutensa isänsä nykyisen kohtalon johdosta valloilleen ja
lopetti tuolla epätoivoisella selityksellä, että, jos hänen täytyy
uskoa, ettei hänen rakkaalla isällään ole enään mitään toivoa, silloin
ei hän tahdo itsekään etsiä sitä pelastusta, jota tämä ei ole saanut
maistaa. Lopetettuaan puheensa loistivat hänen silmänsä odottavasta
innostuksesta.

Henning istui hetkisen hiljaa ja katseli miettiväisesti Dagmaria. Kun
hän sitten rupesi puhumaan vaikutti jo hänen tyyni, hiljainen äänensä
rauhoittavasti nuoren naisen kiihottuneeseen mielentilaan. Dagmar
nojautui taaksepäin tuolissaan ja kuunteli paljon levollisemmin, kuin
oli puhunut.

"On vakava asia kohdata valmistumatta kuolemaa eikä kukaan jää vaille
rangaistusta, joka tässä elämässä on sulkenut korvansa evankeliumilta",
sanoi Svennius, mutta lisäsi, huomattuaan tuskallisen ilmeen Dagmarin
tummissa silmissä: "Mutta ette Te, eikä kukaan muukaan tiedä kaikkea,
mitä on liikkunut isänne sydämessä, Jumala yksin tietää sen. Isänne
kohtalo lepää Maailmansovittajan kädessä, ja paremmissa käsissä ei
kukaan voi olla. Antakaa sen varmuuden lohduttaa itseänne. Älkää
koettako tunkeutua sen läpi, mikä on mahdotonta ihmiselle. Ne, jotka
ovat kulkeneet kuoleman läpi, ovat poissa meidän ulottuvistamme. Siten
on Jumala määrännyt, ja meidän tulee vaan taipua hänen tahtonsa alle,
meidän tulee painaa suumme tomuun Hänen edessään, jolla on kaikki
viisaus ja voima."

"Itsenne suhteen sallikaa minun lausua Teille tämä neuvo: Älkää
antako minkään, ei edes tyttärellisen rakkautenne ja levottomuutenne
pidättää Teitä nyt, tuntiessanne Jumalan Hengen sisällistä vetovoimaa!
Katsokaa, ettei Kristus turhaan ole kuollut puolestanne! Joka kerran
kun ihminen vastustaa Häntä, kun Hän etsii häntä, tulee elämän tie
hänelle vaikeammaksi. Ihminen vähentää enemmän ja enemmän itseltään
kykyä kuulla Pyhän Hengen ääntä, joka kerran kun hän paaduttaa itseään
sen kehoituksia vastaan. Sen vuoksi, vaikka me rakkaudesta hämäryydessä
poistuneihin ja useitten raamatunpaikkojen nojalla mielellämme
tahdomme toivoa mahdollisuutta, että selvyys voidaan saavuttaa vielä
kuolemankin jälkeen, täytyy meidän huolellisesti varoa viivyttämästä
ijankaikkisuus-asiamme ratkaisua edes yhtä ainoaa päivää, jos tunnemme
Jumalan vetävän itseämme, sillä meistä ei yksikään tiedä, milloin meitä
kutsutaan viimeisen kerran."

Dagmar oli syvästi liikutettu.

"Uskotteko Te todellakin, että on sellaisia, jotka joutuvat
ijankaikkiseen kadotukseen?" kysyi hän väristen.

"Jos on joku ihminen, joka ijankaikkisesti vastustaa Kristuksen
rakkautta, eikä anna sovittaa itseään Jumalan kanssa siten kun hän on
määrännyt, täytyy minun uskoa se", vastasi Henning vakavasti.

"Hän joutuu silloin helvettiin?"

"Se on hänessä itsessään. Ajatelkaa ihmisen tarkoitusta, hänenhän
tulisi elää ijankaikkisessa rakkausliitossa Jumalan kanssa, Hänen
kuvanaan. Ennen kuin hän täyttää tuon tarkoituksen, taikka ainakin
alkaa kulkea sillä tiellä, joka johtaa päämäärään, ei hän saavuta
rauhaa. Ja ajatelkaa, kun hän yhä kulkee vastakkaiseen suuntaan ja
koettaa toisella synnillä toisen jälkeen tukahuttaa sen sydämen
levottomuutta, jonka itse Pyhyys on luonut itseään varten, kuinka
täytyykään tuon levottomuuden kasvaa kuluttavaksi tuleksi hänen
sydämessään."

"Oi, se on kauheata", sanoi Dagmar, joka jännitetyllä innostuksella oli
mielikuvituksessaan koettanut selvittää itselleen käsitettä, jonka tuon
nuoren miehen sanat olivat loihtineet hänen eteensä.

"Niin, elämä ei todellakaan ole leikkiä, me emme ole saaneet sitä
tuhlataksemme sitä", sanoi Henning Svennius, "meidän on käytettävä
se oikein, eikä laskettava päämäärää näkyvistämme, tuijottaaksemme
sivuseikkoihin."

"Ja mikä on sitten tuo päämäärä?"

"Se, jota me rukoilemme rukouksessa: 'lähestyköön Sinun valtakuntasi',
omaan sydämeemme ja koko maailmaan."

Kun Dagmar sinä iltana sanoi hyvää yötä dosentti Svenniukselle, sanoi
tämä hänelle:

"Puhukaa Jumalallenne tänä iltana ja aukaiskaa sydämenne Hänelle. Ei
kukaan voi ymmärtää Teitä paremmin kuin Hän. Etsikää Hänen kasvojansa
yksinäisyydessä."

Dagmar seurasi hänen neuvoaan. Hänen rukouksensa oli alussa haparoivaa
ja arkaa, mutta sisäinen tietoisuus siitä, että se tuli kuulluksi,
antoi hänelle enemmän rohkeutta. Hän asetti Jumalansa eteen kaikki,
mikä painoi hänen sydäntään ja sanoi Hänelle enemmän kuin hän olisi
voinut sanoa kenellekään ihmiselle. Synnin tunto tuli tänä hetkenä
voimakkaammaksi kuin koskaan ennen, mutta ei karkoittanut häntä
pois vanhurskaan Jumalan luota, vaan taivutti hänet vaan syvempään
nöyryyteen, katumukseen ja heräävään rakkauteen Vapahtajan jalkain
juuressa. Hänelle tahtoi hän antaa itsensä ja kaikki, mikä tuotti
hänelle levottomuutta. Hänen käsissään oli poismenneen isänsäkin
kohtalo. Se ei varmaankaan tulisi valoisammaksi sen kautta, että hän
uhkamielisenä ja epäluuloisena jäisi kauas siitä Jumalasta, jonka
puoleen hän tunsi niin voimakasta vetoa hengellisessä köyhyydessään.
Hänen edessään rupesi häämöittämään ijankaikkinen tie ja hän astui
sillä ensimäisiä horjuvia askeleitaan yksinäisellä rukoushetkellään.

Puolenpäivän aikaan seuraavana päivänä lähti dosentti tekemättä
Dagmarille, kuten tämä oli toivonut, mitään kysymyksiä hänen
eilis-iltaisten kokemustensa johdosta ja hänen nykyisistä tunteistaan.
Hänen ei tarvinnutkaan paljastaa hänelle sisällistä tilaansa; eihän
se ollut hän, joka pelasti hänet. Johdettuaan hänet Jumalan luo, ei
Henning tahtonut tietää, mikä vaikutus hänen sanoillaan oli ollut
saadakseen lukea hänen kääntymyksensä omaksi ansiokseen.



26.


Täti Constanse istui lampun ääressä ja luki Pietistiä. Ikkunan
ulkopuolella putoilivat lumihiutaleet kevyesti ja hiljaa talvi-iltana
ja kulkuset kilisivät kadulla.

Ulko-ovi avautui ja vanhus kuuli jonkun kopistelevan lunta jaloistaan
eteisessä. Parin minutin kuluttua astui Anna huoneeseen. Hän tuli
raittiina kuin talvinen tuuli.

"Kuinka iloiselta sinä näytät", huomautti täti ja katsoi häneen
silmälasiensa yli, "missä sinä olet ollut?"

"Muutamien pikku oppilaitteni luona", vastasi Anna tavattoman iloisella
äänellä.

Sitten istuutui hän vanhuksen viereen ja kertoi vilkkaasti, melkein
hermostuneesti käynneistään.

"Sinä puhut aina niin nopeasti, minun on kovin vaikea seurata sinun
kertomustasi", sanoi mummo ja näytti oikein hätääntyneeltä.

"Niin, katsos täti, minä olen uuden ajan lapsia, jossa kaikki kulkee
pikajunan nopeudella", vastasi tyttö iloisesti.

"Kuinka sinä puhut! Niin, niin, kyllä se niin on. Kunhan ei vaan olisi
niin kiire, että paras unohtuu", huokasi vanhus sillä erityisellä
äänenpainolla, jota hän aina käytti puhuessaan vakavista asioista.
Anna ei vastannut, hän ei tuntenut tällä hetkellä halua sellaiseen
keskusteluun.

"Minä istun juuri ja luen, kuinka suuri lohdutus kristityllä voi
olla kärsimyksissään ja jota maailman lapset eivät saa nauttia",
jatkoi mummo samalla äänellä, ollen huomaamatta veljentyttärensä
vaiteliaisuutta.

"Tuntuu ikäänkuin täti panisi niin suuren merkityksen lohdutukseen
juuri sen vuoksi, etteivät kaikki saa sitä nauttia", sanoi Anna
tylysti. "Minkä vuoksi tulee aina odottaa kärsimyksiä? Eikö sitten
milloinkaan saa olla ilman niitä?" jatkoi hän luonnottomasti loistavin
silmin.

"Mitä sinä sanot, lapsi", kysyi vanhus säikähtyneenä, "tahdotko sinä
olla ilman Jumalan kuritusta? Älä pyydä päästä vapaaksi siitä, mikä
puhdistaa sielun."

"Pitääkö täti sitten kärsimyksistä?"

"Oi ei, luonnollinen ihminen karttaa niitä. Kuritus ei sitä
kestettäessä koskaan tunnu ilolta, vaan surulta, mutta sittemmin kantaa
se vanhurskauden rauhanhedelmiä niissä, jotka sen kautta harjaantuvat."

Anna nousi äkkiä ylös.

"Minun täytyy nyt mennä omaan huoneeseeni", sanoi hän ja meni ovea
kohti.

Käsi lukon kahvassa pysähtyi hän ja sanoi ikäänkuin ohimennen:

"Niin, minähän tapasin Henning Svenniuksen kadulla. Hän viipyy muutaman
päivän Tukholmassa ja tulee huomenna tervehtimään tätiä."

Vanhuksen silmät loistivat kuultuaan tämän uutisen.

"Oi, se on nuori mies, josta minä pidän", sanoi hän. "Milloin hän tulee?"

"En tiedä mihin aikaan. Mutta jos hän tulee aamupäivällä, olisi kai
epäkohteliasta, ellemme pyytäisi häntä päivälliselle, jos hän haluaisi
jäädä", sanoi Anna välinpitämättömällä äänellä.

"Niin, tietysti syö hän päivällistä luonamme, jos tahtoo. Se olisikin
hupaista", sanoi Constanse täti.

Anna meni omaan huoneeseensa ja otti esille kirjansa. Mutta ne eivät
voineet kiinnittää hänen katsettaan ja ajatuksiaan. Hän oli niin
väsynyt, niin väsynyt tuohon ainaiseen puheeseen kärsimyksistä ja
kieltäymyksistä, surusta ja kurituksesta. Eikö hän sitten milloinkaan
eläessä saisi maistaa jotain muuta? Eikö hänellä todellakaan ollut
oikeutta ajatella mitään onnea omalle osalleen? Hän oli aina koettanut
niin ankarasti hillitä itseään ja varonut kaikkia turhia mielikuvia;
mutta minkätähden oli Henning tänä iltana tullut hänen luokseen ja
saattanut häntä pitkän matkaa tiellä? Hän oli ollut niin miellyttävä
ja ystävällinen. Eikö hän todellakaan ollenkaan välittänyt hänestä?
Katsoiko hän kaikkiin muihinkin tuolla samalla syvällä, tutkivalla
katseella, joka Annaa oli kohdannut hänen silmistään. Hän ei itsekään
tiennyt kuinka hän oli voinut puhella niin vapaasti toimestaan, mutta
Henningin tapa kuunnella oli kehoittanut häntä avomielisyyteen. Hän
oli selvään tuntenut, että Henning hyväksyi hänen tekonsa ja että hän
kunnioitti häntä. Tämä äänetön hyväksyminen oli levittänyt loisteen
yli koko hänen elintehtävänsä. Kun hän, erottuaan Henningistä, oli
mennyt köyhään perheeseen ja istuutunut siellä puhelemaan, oli hänestä
tuntunut ikään kuin hänen silmänsä vieläkin lepäisivät hänen päällään
ja hän puhuisi ja toimisi hänen edessään. Hänen köyhien ystäviensä
katseessa kuvastuva rakkaus ja luottamus sai hänet tuntemaan, että hän
omisti jotakin, jonka pitäisi korottaa hänen arvoaan Henningin silmissä.

Anna tahtoi kerran antaa tunteilleen vallan ja vaipua valoisiin
onnenhaaveiluihin. Oliko niiden toteuttaminen sitten niin tuiki
mahdotonta? Lämmin tunnevirta valui läpi hänen sielunsa ja sai sydämen
sykkimään auringonpaisteisen kevään värisyttävästä aavistuksesta.
Hän tunsi tulevansa paljon paremmaksi, jos hän vaan saisi osakseen
haaveilemansa onnen. Tullakseen hänen arvoisekseen, voisi hän tehdä
mitä tahansa.

Mutta pian alkoivat hänen tunteensa kulkea päinvastaiseen suuntaan.
Eihän Henningin sanat ja kohtelu olleet ilmaisseet mitään erinomaista.
Eihän hän ollut lausunut taikka tehnyt mitään sellaista, joka
olisi ilmaissut hellempiä tunteita. Hän oli ollut sellainen kuin
ennenkin, ystävällinen ja osaaottavainen, mutta tuolla avomielisellä,
veljellisellä tavalla, joka kenties parhaiten osoittaa, ettei sen
takana ole mitään muuta. Minkävuoksi oli Anna siis antanut hurmata
itsensä nyt?

Suuttuneena itseensä asetti hän pienen peilin eteensä, siten oikein
musertaakseen jokaisen mielikuvituksen. Mutta se ei tahtonut onnistua.
Peilikuva katsoi häneen syvillä, älykkäillä silmillä, joiden tummat
värit vivahtelivat. Hän ei koskaan ennen ollut huomannut, että hänen
silmänsä voivat olla kauniit. Kiivaasta liikunnosta talvikylmässä oli
hänen tumma mutta muuten väritön ihonsa saanut hienon, tummanpunervan
hohteen. Tavallisesti yhteenpuristetut ohuet huulet olivat nyt vähän
raollaan ja niitä ympäröivä surumielinen ilme teki hänen jäykät
piirteensä omituisen, miellyttäviksi. Muutaman hetken katseli Anna
hämmästyneenä sielukasta kuvaansa, mutta sen kaunistettu ilme hälveni
sill'aikaa ja piirteet esiintyivät taas jäykässä rumuudessaan. Hetkisen
kuluttua asetti hän peilin pois; hän oli saanut siitä vaan osaksi
toivomaansa apua. Käsivarret nojattuina pöytään ja pää käsien varassa
istui hän hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena.

"Ohdake, ohdake", mutisi hän hiljaa itsekseen, "sinun paikkasi on
autiolla kankaalla, miksi ikävöit sinä onnen kukkatarhaan, jossa sinä
et kuitenkaan voi olla muuta kuin rikkaruoho?"



27.


Vesterlångassa oli kesä. Kurt oli taas kotona ensikerran pitkästä
aikaa. Hän oli suorittanut tutkintonsa kauniilla arvosanoilla ja oli
jo saanut aputoimittajan paikan eräässä hyvin "punaisessa" ja laajalle
levinneessä sanomalehdessä. Ei se ollut mikään loistava toimi; mutta
hänellä oli kuitenkin työtä ja se oli hänen äitinsä mielestä pääasia.
Häntä ei Kurt ollut nähnyt sen jälkeen kun hänessä oli tapahtunut
tuo surullinen muutos. Kun äiti, toivottaen hänet tervetulleeksi,
oli ojentanut käsivartensa häntä kohti, oli Kurt ensi silmäyksellä
huomannut harmaan värivivahduksen hänen hiuksissaan, ja levottomuuden
ja huolen salatun syvyyden hänen lempeässä katseessaan. Pistos
sydämessään oli hän kiivaasti sulkenut hänet syliinsä, päästäkseen
näkemästä hänen silmiään.

Ei mitään tuttavallista keskustelua ollut syntynyt tänä kesänä äidin
ja pojan välillä, kuten niin usein ennen. Joka kerran kun äiti oli
koskettanut johonkin vakavaan aineeseen, oli Kurt lyönyt sen leikiksi,
ja äiti oli antanut perään.

Kirkkoherra ei ollut osoittanut sellaista hienotunteisuutta, ja
seurauksena oli ollut myrskyinen sananvaihto, joka oli ollut vähällä
karkoittaa pojan vihapäissään pois kotoa. Mutta äiti oli ajoissa
tullut väliin ja saanut aikaan sovinnon. Sen jälkeen oli hän aina
levoton, kun isä ja poika keskustelivat keskenään. He olivat molemmat
luonnostaan jäykkiä ja pikavihaisia. Vaikka monivuotinen taistelu ja
itsensähillitseminen olikin tuntuvasti tukehuttanut kirkkoherrassa
hänen luontonsa tulta, niin kyti se kuitenkin tuhkan alla ja saattoi
toisinaan puhjeta ilmiliekkiin, kun hän, aiheen sattuessa, ei malttanut
olla varoillaan. Vaikeinta oli hänestä kestää sitä, että hänen
uskonnollisia mielipiteitä vastustettiin, kenties juuri sen vuoksi,
että sitä oli tapahtunut niin harvoin. Talonpojat hänen seurakunnassaan
eivät keskustelleet uskonnollisista asioista. Hänen vaimollaan oli
hento luonto, joka mukautui kaikissa asioissa hänen tahtoonsa. Hänen
väitöksensä olivat harvoin teoreettista laatua, ja jos joskus niin
oli laita, tulivat ne aina esiin vaatimattomien kysymysten muodossa.
Vaikka Anna yhdessä ja toisessa asiassa ajattelikin toisin kuin isä,
piti hän sen omana tietonaan, ja Eva oli mieleltään lapsi. Sen vuoksi
koski se kovasti vanhempiin, kun Kurt nyt palasi ajatuskannaltaan
yhtä itsenäisenä kuin isäkin ja miehekkäästi vaatien saada pysyäkin
sellaisena. Kirkkoherra ei oikein voinut käsittää, että pojasta oli
tullut mies, vaan piti uppiniskaisuutena jokaista yritystä, jolla tämä
koetti puolustaa teoreettista katsantokantaansa isän mielipiteitä
vastaan. Tuon nuoren filosofin useinkin kristillisyydelle vihamieliset
puheet liikuttivat sangen syvästi isän rehellistä sydäntä, sillä
hänen korvansa ei ollut kyllin herkkä huomaamaan sitä katkeran surun
pohjasäveltä, joka kaikui niistä.

Kurt voi hyvin tehdä työtä kotona ja lähettää kirjoituksensa postissa
sanomalehdelleen. Muun muassa oli hänen tehtävänään kirjallisuuden
arvosteleminen.

Niin usein kun ilma salli, meni hän metsään taikka souteli järvellä
mukanaan kirja, jota hänen piti arvostella. Honkametsän mahtava
humina, veden tuttavallinen loiske veneen laitaa vasten ja kotiseudun
rauhallisuus tekivät hänen sielunsa runolliseksi ja hänen mielensä
lempeäksi. Hän oli valmistautunut käsittämään hienoa ja puhdasta, missä
vaan kohtasi sellaista, jotavastoin kaikki halpamainen vaikutti häneen
vastenmielisesti. Tästä johtui, että hän antoi arvosteluissaan enemmän
tunnustusta kaikelle jalolle ja hyvälle, kuin mitä hän olisi tehnyt,
jos hän olisi istunut sulkeutuneena lukuhuoneeseensa, kauaksi luonnon
puhtaan, jalostavan vaikutuksen ulottuvilta.

Näinä yksinäisinä hetkinä metsissä ja järvellä sattui toisinaan, että
ajatukset hänen mielessään muodostuivat sointuviksi säkeiksi. Hän
kirjoitti ne silloin jollekin paperiliuskalle, taikka kirjankanteen.
Värssy seurasi toista ja pian oli runo valmis. Näin tapahtui yhä
useammin. Kurt ihmetteli ja iloitsi. Oliko siis hänen runottarensa
leppynyt ja tullut takaisin? Toisinaan, viime vuoden kuluessa,
sen jälkeen, kun hän oli hävittänyt teoksensa, oli hän tehnyt
suunnitelmia uutta runoelmaa varten ja istunut muodostelemaan niitä;
mutta hänen runohengettärensä oli pettänyt hänet, ja hänen täytyi
jättää työnsä. Hän oli silloin luullut, että hänen runosuonensa oli
kuivunut jokapäiväisissä opinnoissa ja elämän vastahakoisuuksissa,
mutta nyt juoksi se äkkiä taas esiin Långsjönjärven tuttavallisessa
aallonloiskeessa ja kotilaakson syvien metsien huminassa. Hän haaveili
elävänsä yhä vielä siinä ajassa, jolloin elämän vakavuus ei ollut
vielä tullut tuntuvaksi. Monta puoleksi unohtunutta tapahtumaa
taikka tunnelmaa lapsuuden ajoilta tunkeutui hänen mieleensä ja sai
muodon hänen runoelmissaan. Ne ilmaisivat myöskin taistelevan hengen
rauhankaipuuta ja saastaisen sielun heräävää halua päästä puhtauteen.
Mutta toisinaan tuli uhkamielisyyttäkin joukkoon ja silloin vyöryi
hurja rohkeus taikka synkkämielisyys esiin kuin mustan virran vuo.
Kurtin runoilija-sielu oli taas ilmiliekissä. Hänen runonsa olivat
kuin tulisoihtuja, milloin kirkkaasti valaisevia ja lämmittäviä,
milloin kuumia, punaisia ja sähiseviä. Syksyllä oli hänellä niin paljon
valmiina, että hän julkaisi runonsa yhtenä kirjana.

Ne herättivät huomiota ja saavuttivat suurta tunnustusta.

Dagmar Rencrona osti kirjan ja luki sitä yksinäisyydessä. Hän ymmärsi
niin hyvin jokaisen vaihtelevan tunnelman näissä alkuperäisissä
runoissa ja vuodatti sääliväisyyden, liikutuksen ja tuskan kyyneleitä
niitä lukiessaan. Tuo lahjakas, nuori runoilija tuli hänelle yhä
rakkaammaksi. Hänen tähtensä oli hän joutunut harhateille. Oi, Dagmar
olisi ollut valmis tekemään minkälaisia uhrauksia tahansa, jos vaan
olisi saanut johtaa hänet jälleen oikealle tielle! Jospa hän edes
tietäisi, että hänellä oli rauha sielussaan, olisi hänen helpompi
ajatella jatkuvaa erossa oloa rakastetustaan.

Edellisenä talvena olivat he kerran tulleet vastakkain Upsalan kadulla,
mutta Kurt oli vaan tervehtinyt hätäisesti ja kylmästi, aivan kuin
pintapuolista tuttavaa, ja kiiruhtanut sanaakaan sanomatta ohitse.
Tämän yhtymyksen muisto suretti Dagmaria vieläkin. Selvää oli, että
Kurt vielä oli pahoillaan sen vuoksi, että hän kerran, nuoruuden
kevytmielisyydessä oli leikkinyt hänen sydämensä pyhimpien tunteitten
kanssa, joka leikki oli koskenut häneen niin syvälti. Hän kaipasi
hänen anteeksiantamustaan; mutta miten saada se, kun he eivät koskaan
kohdanneet toisiaan? Ja vaikka he joutuisivatkin yhteen, niin voisi
hän tuskin silloinkaan viitata entisyyteen; silloinhan voisi Kurt
luulla, että hän oman hyötynsä tähden tahtoisi kutsua häntä takaisin,
pitäen häntä nyt kyllin hyvänä itselleen tultuaan köyhäksi. Ja paljas
ajatuskin tästä nosti veren kuumana virtana hänen poskilleen.



28.


Eräänä päivänä myöhään syksyllä sai Brotorpin herrasväki
päivälliskutsun muutamaan perheeseen Upsalassa.

Dagmar olisi mieluummin jäänyt kotiin, mutta rouva Klefborg tahtoi
innokkaasti häntä lähtemään mukaan ja onnistui huonosti salaamaan
syynsä. Dosentti Svennius kävi nimittäin usein siinä perheessä,
mihin he aikoivat. Dagmar ymmärsi hyvin rouva Klefborgin aikomukset
ja hymyili niille sydämessään. Hänen ja dosentin välillä oli vaan
ystävyyttä, mutta se oli molemmin puolin lujaa ja vilpitöntä. He
keskustelivat mielellään ja vapaasti toistensa kanssa, aina kun he
tapasivat, ja toivo saada kohdata häntä vaikutti sen, että Dagmar
vihdoin päätti lähteä mukaan.

Vieraat kokoontuivat, esittelyjä tapahtui oikealla ja vasemmalla.
Dagmar seisoi eräässä nurkassa oppilaittensa kanssa, jotka olivat
mielestään hyvin tärkeitä henkilöitä täällä suurten ihmisten seurassa.
Useimmat vieraista olivat saapuneet ja keskustelivat seisoaltaan
odottaessaan kutsumusta pöytään, kun ovi avautui ja Henning Svennius
astui sisään Kurt Warenheimin seurassa. Dagmarin sydän oli hetken aikaa
aivan hiljaa, sykkiäkseen sitten mitä hurjimmalla vauhdilla. Hänellä
ei ollut aavistustakaan siitä, että hän täällä tapaisi Kurtin. Hänhän
oli lopettanut opintonsa Upsalassa ja oleskeli Tukholmassa, mistä siis
johtui, että hän oli täällä?

Nuori nainen tunsi itsensä tuskallisesti hämmentyneeksi, mikä ei juuri
ollut hänelle tavallista, eikä ollut vielä ehtinyt tyyntyä, kun hän
huomasi, että dosentti Svennius kumarsi hänelle. Dagmar ojensi hänelle
kätensä epätoivoisesti ponnistaen voimiaan saavuttaakseen entisen
mielenmalttinsa. Oliko se mielikuvitusta, vai hymyilikö hän todellakin
kehoittavaisesti? Ei, se ei ollut hymyä, ainoastaan välähdys, joka
oli loistanut hänen ilmehikkäistä silmistään, kun hän tervehdykseksi
tarttui hänen käteensä. Seuraavassa hetkessä kääntyi hän pikkutyttöjen
puoleen; mutta Dagmarista tuntui kuin olisi hän aavistanut hänen
tilansa ja tervehdyksellään tahtonut rohkaista hänen mieltänsä. Jos
hän olisi voinut luulla kenelläkään muulla ihmisellä tahansa olevan
aavistusta hänen tunteistaan, olisi hän ollut kovin onneton, mutta
Henning Svenniuksen suhteen oli asia aivan toinen. Hänessä oli
Dagmarilla todellinen ystävä. Hän tuntui aina niin sääliväiseltä
arvostellessaan toisia, että jos hän aavistaisikin hänen tilansa, ei
hänen kuitenkaan tarvitsisi pelätä joutuvansa hänen halveksittavakseen.

"Tohtori Warenheim, neiti Rencrona", esitteli emäntä.

He tervehtivät jäykästi ojentamatta toisilleen kättä, eikä kukaan, joka
näki heidät, voinut aavistaa, että he olivat kohdanneet toisensa ennen.

"Herrat tekevät nyt niin hyvin ja saattavat naisensa pöytään", huusi
isäntä ja tarjosi käsivartensa etevimmälle naisista.

Kurt meni heti erään vieraan neidin luo, jota hän ei ollut nähnyt
ennen, ja vei hänet ulos. Svennius lähestyi Dagmaria kohteliaasti
lausuen:

"Suvaitsetteko?"

Dagmar tarttui kiitollisena hänen käsivarteensa. Hänestä tuntui
hyvältä, kun hänellä oli ystävä luonaan nyt, kun hänen sydämensä kärsi.
Hän tiesi, ettei hänen tarvitsisi ylläpitää tyhjää keskustelua hänen
kanssaan; Henning ei ihmettelisi, vaikka hän olisikin vaiti.

Kurt istui häntä vastapäätä, pöydän toisella puolella. Kun Dagmar
kerran sattumalta katsoi häneen, huomasi hän Kurtin katselevan häntä
terävästi ja tutkivasti, kuin olisi hän tahtonut lukea hänen sielunsa
sisimmät ajatukset; mutta kohdattuaan hänen katseensa, käänsi hän heti
pois silmänsä, ja se oli ainoa kerta koko pitkällisen päivällisen
kestäessä, kun Dagmar huomasi Kurtin kiinnittävän vähintäkään huomiota
häneen. Svennius teki parastaan hauskuuttaakseen häntä, eikä ollut
huomaavinaankaan hänen harvapuheisuuttaan ja hajamielisiä vastauksiaan.

Vihdoinkin noustiin pöydästä. Vieraat hajaantuivat eri huoneisiin.
Kurt seurusteli kauan aikaa pöytäkumppaninsa kanssa, mutta antoi
kuitenkin katseensa luisua usein toiselle puolelle huonetta, missä
Dagmar istui. Hän istui puolittain poiskääntyneenä, jonka vuoksi
Kurt voi tarkastaa häntä, tarvitsematta pelätä, että Dagmar huomaisi
sitä. Hän oli tietänyt saavansa kohdata hänet täällä ja nauttinut
ajatellessaan saada käyttäytyä kylmästi ja välinpitämättömästi.
Häneltä ei ollut jäänyt huomaamatta Dagmarin hämmennys saatuaan
nähdä hänet. Päivällisen kestäessä oli hän sitten oikein nauttinut
nähdessään Dagmarin huomattavan pettymyksen. Kosto aikoja sitten
kärsimästään häväistyksestä oli suloinen. Mutta nyt oli hän jo saanut
siitä kyllikseen, ja kaiho saada puhutella Dagmaria kuten ennenkin,
tuli yhä tuntuvammaksi. Yhä enenevällä surumielisyyden tunteella
katseli hän tuota kaunista tyttöä, hänen miellyttäviä liikkeitään ja
jaloa ryhtiään, jotka aina olivat herättäneet hänen ihailuaan. Hän
oli entisensä kaltainen ja kuitenkin erilainen. Ylpeä uhkamielisyys
oli poissa ja sijaan oli tullut surunsävyistä miettiväisyyttä, jonka
täytyi herättää hänen osanottoaan. Kurt huomasi, että onnettomuus oli
taivuttanut tuon nuoren tytön luonnetta, mutta ei musertanut sitä.
Hänet valtasi ritarillinen kaiho saada suojella häntä elämän kovuutta
vastaan. Vaikka hän oli luullut itsensä aivan vapaaksi siitä, mitä
hän kutsui nuoruuden hulluudeksi, tunsi hän kuitenkin taas entisten
tunteitten elpyvän sydämessään, mitä kauemmin hän katseli Dagmaria.
Hän oli luullut sydämensä jo kovettuneeksi tuon naisen suhteen, mutta
hän sai kokea, että tämä lumousvoima oli vielä yhtä vaikuttava kuin
ennenkin.

Dagmar ei kuullut paljon mitään ympärillään olevien vilkkaista
keskusteluista, niin syventynyt oli hän kaikkea muuta kuin iloisiin
ajatuksiinsa. Miksi oli hän antanut houkutella itsensä tänne? Kun Kurt
ei nähtävästi tahdo nähdä häntä, olisi ollut vähemmin tuskallista, jos
he eivät milloinkaan olisi kohdanneet toisiaan. Ennen oli ollut niin
helppo huomaamatta houkutella hänet luokseen, jos vaan oli halunnut,
mutta nyt tuntui tämä hänestä mahdottomimmalta kaikesta. Hän ei ollut
enää hänen tottelevainen orjansa, joka kerjäsi armollista katsetta.
Dagmar, ei nyt enää tahtonutkaan häntä sellaiseksi. Hän rakasti häntä
monin verroin enemmän nyt, kun hän voi katsoa häneen ylöspäin kuten
vapaaseen, itsenäiseen mieheen, joka oli täysin riippumaton hänestä.
Mutta hän olisi tahtonut antaa paljon, jos olisi voinut päästä edes
ystävälliseen suhteeseen hänen kanssaan.

"Onko neiti saanut mitään tietoja veljestään?"

Dagmar säpsähti, kun hänen ajatustensa esine niin odottamatta puhutteli
häntä. Kurt otti tuolin ja istuutui hänen viereensä.

"Ei siitä ole kauan, kun sain häneltä kirjeen", vastasi Dagmar, katse
alas luotuna, salatakseen ilon välkettä silmissään siitä, että Kurtin
kylmyys vihdoinkin alkoi sulaa.

Mutta Kurtilta ei jäänyt huomaamatta hohde, joka äkkiä oli
valaissut Dagmarin äsken niin surullisia kasvoja. Se imarteli hänen
turhamaisuuttaan ja liikutti hänen sydäntään. Dagmarin muuttunut olento
ja ujo nöyryytensä sai hänet tuntemaan itsensä voimakkaammaksi ja
kehoitti hänen miehekkään mielensä hellyyteen ja ritarillisuuteen.

"Viihtyykö hän hyvin siellä valtameren tuollapuolen?"

"Toivon, että hän viihtyisi. Hän kirjoittaa niin vähän tunteistaan. Hän
on nyt saanut työtä, vaikka hän ei ilmoittanut minkälaista työtä se on."

"Hän tulee edistymään siellä. Hänen hyvä päänsä hankkii kyllä hänelle
loistavan tulevaisuuden siellä tulevaisuuden-maassa."

"Niin, mutta", sanoi Dagmar epäröiden ja suutuksissaan punalle, joka
levisi hänen poskilleen, "minä luulen, että hän tekee jonkinlaista
ruumiillista työtä."

"Niin, kyllä sitä usein alussa saa tarttua mihin tahansa", sanoi Kurt,
"siellä pidetään työtä suuressa arvossa ja ollaan siinä suhteessa
viisaampia, kuin täällä."

"En minä halveksi työtä", sanoi Dagmar hätäisesti. Hän oli kuulevinaan
Kurtin äänessä moitetta.

"Ei suinkaan sitä tee kukaan ymmärtäväinen ihminen", arveli Kurt.

"Siinä tapauksessa lienee maailmassa paljon hulluja", huomautti
Dagmar, ajatellessaan kuinka monet, sekä ylhäisistä että alhaisista,
olivat katselleet häntä yli olkansa sen jälkeen kun hän oli ruvennut
ansaitsemaan työllä elatuksensa.

"Niin, maailma on täynnä sellaisia", myönsi tuo nuori pessimisti aivan
kernaasti.

"On sentään muutamia loistavia poikkeuksia, kuten esim. Te ja minä",
sanoi Dagmar entisellä veitikkamaisuudellaan.

Kurt hymyili ja katseli häntä ihastuneena. Hän muistutti hänelle
menneitä aikoja. Oliko mahdollista, että entisyyden ja nykyisyyden
välillä oli pitkiä vuosia ja katkeria kokemuksia? Noiden synkkien
vuosien muisto tuli äkkiä kuin tumma pilvi ja verhosi sen muistojen
auringon, jonka lämpimät säteet olivat hetken aikaa lämmittäneet nuoren
miehen sydäntä. Hän huokasi huomaamattaan. Dagmar katsoi äkkiä häneen
kysyvä ilme kasvoillaan. He istuivat tosin huoneessa, joka oli täynnä
ihmisiä, mutta Henning Svennius ylläpiti heidän läheisyydessään niin
vilkasta keskustelua, että kaikkien huomio oli kiintynyt häneen.

"Miksi Te huokasitte niin syvään?" kysyi Dagmar puolittain
leikillisesti, ihmetellen tuntiessaan entisen minänsä heräävän hänen
läheisyydessään.

"Huokasinko minä? Sitä tuskin itse huomasinkaan", vastasi Kurt.
"Ajattelin nykyaikaa ja menneisyyttä ja sitä mitä on ollut niiden
välillä."

"Meillä on molemmilla synkkä väliaika muistettavana", sanoi Dagmar
vakavasti.

"Teillä on ollut surua ja tappiota, mutta minulla on ollut vielä
pahempaa", sanoi Kurt enemmän itsekseen, kuin Dagmarille ja haroi
sormillaan tukkaansa.

Dagmar tunsi niin hyvin tuon liikkeen.

"Mitä sitten?" kysyi hän hiljaa.

Kurt katsoi häneen hajamielisesti.

"Syntiä -- olin sanomaisillani", sanoi hän naurahtaen lyhyesti, "vaikka
enhän minä usko koko syntiä."

"Te olette ivallinen itseänne kohtaan."

"Niin -- ja koko maailmaa kohtaan. Sitä tulee sellaiseksi, kun on
kärsinyt haaksirikon ja joutunut syvyyden aaltojen ajelemana autiolle
karille. Muistatteko Te, kun minä kerran Bergsjöholmissa, vuosikausia
sitten sanoin Teille kuulevani tyrskyjen pauhun ja aavistavani
salakareja tielläni? Te nauroitte minulle silloin ja kutsuitte minua
sentimentaliseksi, mutta minä olin oikeassa, ja nyt minä olen kärsinyt
haaksirikon juuri noissa tyrskyissä."

"Miksi ette välttäneet niitä, kun niiden pauhu varoitti teitä
edeltäpäin?" kysyi Dagmar, eikä huomannut kuinka kovin hän
mielenliikutuksen tähden puristi yhteen käsiään.

"Minä suuntasin kulkuni kohti loistavaa tähteä, jota minä kuvittelin
mielessäni oikeaksi, joka tulisi valaisemaan tietäni, kuten valotorni
purjehtijan tietä, mutta joka todellisuudessa olikin vain virvatuli."

"Oi, älkää sanoko niin", pyysi Dagmar.

Kurt katsoi häneen, ja hänen ilmeikkäiden silmiensä tuskainen katse
liikutti häntä.

"Älkää uskoko, että minua johti harhaan muu kuin oma hulluuteni", sanoi
Kurt lempeästi eikä voinut irroittaa katsettaan Dagmarin kasvoista,
jotka eivät milloinkaan olleet näyttäneet hänestä niin miellyttäviltä
kuin nyt. "Ei se ollut tähden vika, ettei se ollut minun tähteni. Se
oli oma hulluuteni, joka sai minut uskomaan sellaista."

"Ei se ollut mielikuvitusta", kuiskasi Dagmar tuskin kuuluvasti.

Kurt kumartui eteenpäin kuullakseen hänen sanojaan, mutta huomasi
samassa liikettä ympärillään. Se oli emäntä, joka lähestyi häntä mitä
hurmaavin hymy huulillaan.

"Oi, tohtori Warenheim, suokaa anteeksi, että häiritsen", sanoi hän,
"mutta kun meillä on onni nähdä niin etevä runoilija joukossamme, olisi
vahinko, ellemme saisi kuulla mitään kaikesta siitä kauniista, mitä hän
on runoillut. Oi, älkää kieltäkö, herra tohtori!"

"Minulla ei ole mitään mukanani, enkä ole muutenkaan sellaisella
tuulella, että voisin lausua jotain", vastasi Kurt voiden töin tuskin
salata suuttumustaan tuon vastenmielisen keskeytyksen johdosta.

"Kyllä kai te osaatte jotakin ulkoa. Älkää pahoittako mieltäni
kieltäytymällä! Ja sitten toivomme me saavamme kuulla vähän musiikkia",
lisäsi hän, kääntyen Henning Svenniuksen puoleen.

Tämä kumarsi vaijeten. Ei mikään ollut hänelle vastenmielisempää,
kuin soittaa vieraspidoissa, joissa keskustelu ei koskaan sujunut
vilkkaammin, kuin pianon säestäessä; mutta hän kieltäytyi sentään
harvoin, sillä hänen hyvä sydämensä soi niin kernaasti isäntäväelle
tämän avun.

"No, tohtori Warenheim, mitä saamme me kuulla?" kysyi emäntä
ystävällisesti.

"On vaarallista pyytää minua lausumaan omia runojani. Minä kirjoitan
paljon sellaista, joka ei sovellu salonkeihin", sanoi Kurt pisteliäästi.

"Ei suinkaan", sanoi tuo kiltti rouva järkähtymättömän kohteliaasti,
"muuten luotamme me täydellisesti Teidän hyvään arvosteluunne
valitessanne runoa."

"Paras olisi olla sitä tekemättä", sanoi Kurt yhä vielä samalla
ärtyisellä vastahakoisuudella.

Hän oli oikukas ja pidetty, ja voi tehdä paljon mikä ei kenellekään
muulle olisi ollut luvallista.

"Mutta Te olette luvannut lausua meille jotakin", sanoi emäntä
itsepäisesti.

"Olisi paras antaa suden pitää kuonokoppa, silloin kun se itse
sitä haluaa, muuten se puree", vastasi Kurt ja nousi ylös peittäen
todellisen suuttumuksensa teeskentelyllä.

"Niin, lukekaa vaan jotakin purevaa", huudahti pikku rouva iloisesti ja
kiiruhti pois ilmoittamaan vieraille, mitä oli tulossa.

Kurt oli hyvin ivallisella tuulella seisoessaan siinä ja katsellessaan
kuinka toiset tyytyväisesti odottavat kasvot toisensa perään kääntyivät
hänen puoleensa. Häntä halutti nolata koko seuruetta lukemalla jonkun
räikeimmistä kappaleistaan. Hänen silmänsä loistivat ilkeästi ja hän
aukasi jo suunsa noudattaakseen tätä oikkuaan, kun hänen katseensa
sattui Dagmariin. Tämän silmät olivat kiintyneet häneen levottomuuden
ja ihmettelyn sekaisella ilmeellä. Hän näytti aavistavan Kurtin
aikomuksen, ja ajatus, että hän Dagmarin mielestä olisi raaka ja
halpamielinen uhmaillessaan häveliäisyyden vaatimuksia, sai hänet äkkiä
muuttamaan mielensä. Nopeasti valitsi hän sen vuoksi toisen kappaleen
sen sijaan, jonka hän juuri oli ollut lausumaisillaan.

Runo, jonka hän luki, oli hurja 'Myrsky' niminen luonnontunnelma. Hän
ei ollut vielä julkaissut sitä, jonka vuoksi ei kukaan seurueesta
tuntenut sitä. Kurt lausui erinomaisen hyvin. Jo ensi värssyissä
innostui hän tavallisesti, niin että kokonaan unohti ympäristönsä,
eläen vaan esittämässään kappaleessa, oli se sitten hänen omansa taikka
muiden. Niin kävi nytkin. Kun hän lopetti, puhkesi suosionosoitusten
tulva valloilleen ja häneltä pyydettiin lisää.

Kurtin ei enää onnistunut illan kuluessa päästä Dagmarin kanssa kahden
kesken. Sen sijaan käytti hän tilaisuutta tekeytymällä miellyttäväksi
tuon nuoren tytön emännälle. Tämä ihastui suuresti nuoreen runoilijaan
ja oli hyvin mielissään hänen huomaavaisuudestaan. Ennen kuin he
erosivat illalla oli hän innokkaasti kehoittanut Kurttia käymään
Brotorpissa.

"Minä en anna ennen Henningille rauhaa, ennen kuin hän tuo Teidät
mukanaan joskus", sanoi hän hyvästi jättäessään ja nyykäytti
ystävällisesti päätään.



29.


Kurt ja Henning menivät yhdessä kotiin tuona tähtikirkkaana iltana,
polttaen kumpikin sikariaan, jonka isäntä oli tarjonnut heille
etehisessä.

"Kuulitko, mitä rouva Klefborg sanoi?" kysyi Kurt.

"Kuulin", vastasi Henning ja naurahti, "minä en koskaan olisi voinut
uskoa sinua niin viekkaaksi."

"Viekkaaksi! Mitenkä niin?"

"Oh, älä teeskentele", sanoi Svennius hymyillen, "älä koetakaan
uskotella minulle että sinä olisit pitänyt tuota kelpo rouvaa hänen
itsensä tähden suuremman huomion arvoisena, kuin muitakaan. Että
sinäkin, huimapää, voit joskus esiintyä harkitsevaisena! Sitä en olisi
voinut uskoa sinusta."

Kurt hymyili. Henningin pilapuheessa oli jotakin niin hyvänsävyistä,
ettei hän voinut suuttua; sitäpaitsi valtasi hänet tänä iltana
harvinaisen lempeä tunnelma.

"Mutta ethän voine kieltää, että tein sen hyvällä menestyksellä", sanoi
hän.

"Nyt seuraat sinä varmaan minua sinne mitä pikemmin", sanoi Henning ja
puhalsi sinertävän savupilven viileään ilmaan.

"Saatan minä lähteä sinne ilman sinuakin."

"Kas vaan! Oletko jo tullut niin kotiutuneeksi? Mutta etkö luule, että
tarkoitus sentään tulisi liian selvästi ilmi?"

"Miksi niin?" kysyi Kurt hätäisesti. "Eihän se liene sen vaarallisempaa
kuin sekään, että sinä niin usein käyt siellä."

"Sinä unohdat, että minä olen vanha ystävä perheessä ja sukua talon
isännälle, jotavastoin sinä olet nähnyt heidät ainoastaan kerran. Minun
mielestäni pitäisi sinun ensi kerran mennä sinne minun seurassani."

"Minä ymmärrän, sinä et sallisi minun mennä sinne ensinkään, sinä
haluat olla häiritsemättä", sanoi Kurt kuohahtaen vihasta.

"Rauhoitu, äläkä pane sanoilleni suurempaa merkitystä, kuin mikä niillä
on", vastasi Svennius arvokkaasti. Hän otti sikarin suustaan ja käveli
muutaman hetken ääneti, ikäänkuin taistellen sydämessään, heilutellen
keppiään ja katsellen ylös tähtikirkkaaseen avaruuteen.

"Sinä epäilet minua salaiseksi kilpakosijaksesi", sanoi hän vihdoin
hitaasti, "mutta sitä minä en ole. Minä kunnioitan suuresti neiti
Rencronaa ja tunnen häntä kohtaan vilpitöntä ystävyyttä, mutta se on
toinen henkilö, joka on lähempänä sydäntäni."

"Kuka?"

"Se on minun salaisuuteni. Hän ei vielä itsekään tiedä sitä."

"Mikä hänen nimensä on?"

"Sitä minä en sano."

"Enkö minä koskaan saa sitä tietää?"

"Kyllä, jos hän antaa minulle myöntävän vastauksen, muuten et."

"Kuinka salaperäinen sinä olet!"

"Luonteeni on sellainen. Mutta nyt jätämme tämän aineen. Olen sanonut
näin paljon vaan sen vuoksi, ettet sinä kantaisi minua vastaan
epäluuloja."

"Olen vaan puolittain tyynnytetty. Dagmar voi ajatella toisin."

"Sitä ei hän tee. Meitä yhdistää vaan ystävyys-suhde, hänen tunteensa
ovat aivan samanlaiset kuin minunkin. Me tunnemme toisemme siinä
suhteessa niin hyvin kuin olisimme ilmaisseet sen sanoilla."

He kävelivät; hetken aikaa puhumatta mitään. Ikäänkuin äänettömästä
suostumuksesta olivat he ohjanneet kulkunsa toiseen suuntaan kuin missä
heidän kotinsa oli ja kulkivat nyt kaupungin ulkopuolia, tiellä, jota
kutsutaan Geijerin ajatus-käytäväksi.

"Luuletko, että hän pitää minusta?" kysyi Kurt ja pysähtyi kuuntelemaan
metsään päin joka humisi heikosti ja salaperäisesti yö-tuulessa.

"Minä erehtyisin suuresti, ellei hän sitä tekisi", vastasi Henning.

"Niin minustakin tuntui tänä iltana", jatkoi Kurt haaveksien. "Ja hän
ei varmaankaan leiki nyt enää kanssani, kun hän, kuten sinä sanot, on
tullut uskovaiseksi ja saanut vakavamman mielenlaadun."

Henning hymyili tuskin huomattavasti.

"Kuinka voi 'itsepetos' olla takeena siitä, ettei tahdota pettää
toisia?" kysyi hän.

"Ethän sinä tavallisesti usko, että minä tarkoitan kaikkea mitä sanon",
vastasi Kurt nyreästi ja löi kepillään jäätyneeseen maahan.

"Ja nyt yhdyt sinä varmaankin itse minun käsitykseeni tässä asiassa",
sanoi Henning sydämellisesti ja laski kätensä toisen olkapäälle.

"Olen tullut niin hellämieliseksi tänään, etten enää tunne itseäni",
mutisi Kurt. "Etkö sinä luule hänen nyt pitävän syntinä ajatella minua,
kun hän on tullut --, noin -- toisenlaiseksi, minä tarkoitan vakavaksi?
Minä en aijo teeskennellä hänen tähtensä!" lisäsi hän vilkkaasti ja
katseli toveriaan melkein vihaisesti.

"Mutta sinä et myöskään saa paaduttaa itseäsi ja vastustaa Jumalan
kutsumista peläten teeskentelyä", vastasi tämä.

He jatkoivat matkaansa vaijeten.

"Muuten ei minulla ole mitään oikeutta ajatella häntä", sanoi Kurt
hetkisen kuluttua; "minullahan ei ole mitään ja -- niin, sinä tiedät,
että minä olen viettänyt arvotonta elämää. Sellaisena kuin hän nyt on,
tuomitsee hän varmaankin minua ankarasti."

"Sellaisena kuin hän nyt on, tuomitsee hän sinua vähemmin ankarasti",
sanoi Svennius. "Juuri senvuoksi, että hän on tullut tuntemaan oman
syntisyytensä ja saanut anteeksi, on hän vuorostaan valmis antamaan
anteeksi toiselle sen synnin, jota tämä katuu."

"Niinhän sen pitäisi olla, mutta onko siten aina laita?"

"On, missä usko on todellinen ja rakkaus oikeaa laatua."

"Joka tapauksessa ei minun tarvitse tänään päättää mitään", sanoi Kurt
ja oikaisi itseään ikäänkuin olisi tahtonut vapautua jostakin taakasta.

"Älä sano niin. Olisi hyvä, jos päättäisit yhden asian tänä iltana.
Rauta on taottava niin kauan kuin se on kuuma. Älä anna haihtua noiden
hentojen tunnelmien, noiden lämpimien tunteitten, jotka kulkevat läpi
sielusi ja herättävät epäilyksen tuhkasta sammuvan uskosi. Älä katsele
niitä epäluulolla, äläkä anna niiden kadota käyttämättä, vaan tartu
niihin kiinni ja muuta ne vakavaksi tahdoksi nousta ylös ja palata
Isäsi luo. Säilytä se vähä, mikä sinulle ensin annetaan, sillä sille,
jolla on, pitää enemmän annettaman, mutta jolla ei ole, häneltä otetaan
sekin, minkä hän luulee itsellään olevan."

Kurt ei vastannut, ja he kävelivät pitkän aikaa mitään puhumatta.

"Kenties menemme kotiin nyt. Tähdet rupeavat jo kalpenemaan idässä",
sanoi Henning vihdoin.

Seuraavana aamuna lepäsivät pilvet raskaina ja harmaina kaupungin
päällä, kun Henning vieraansa kanssa meni alas Tukholmaan vievälle
junalle.

"Ensikerran mennessäni Brotorppiin ilmoitan minä siitä sinulle, ja sinä
tulet kanssani", sanoi hän.

"Ei maksa vaivaa minun mennä sinne", vastasi Kurt ärtyisästi.

"Oh, kyllä sinä tulet. Tämä ruma ilma se vaan sinuun nyt vaikuttaa.
Minä valitsen auringonpaisteisen päivän."

"Minä en aijo koskaan mennä Brotorppiin, minulla ei ole siellä mitään
tekemistä."

"Et sinä eilen ajatellut noin."

"Eilen minä olin narri. Pääni oli aivan sekaisin, enkä minä ollut oma
itseni. Tänään harkittuani selvällä järjellä asioita, olen huomannut,
mitä hullutuksia olin tekemäisilläni. Ne olivat vaan vanhoja, tuhmia
haaveita, jotka virkosivat eloon ja panivat hetkeksi pääni pyörälle.
Eihän tällainen köyhä sanomalehtimies voi mennä naimisiin köyhän
kotiopettajattaren kanssa. Jospa minä edes olisin niin sanoakseni
kunnon mies ja voisin tarjota hänelle miehekästä tukea; mutta minä en
voi sitäkään."

"Koeta tulla hänen arvoisekseen ulkonaisesti, mutta ennen kaikkea
sisällisesti."

"Sen olen kerran tehnyt nuoruuteni ja hulluuteni aikana, enkä tee sitä
enää toisten; tiedäthän sinä minkä palkan minä siitä sain. Ei, minä en
tee itseäni narriksi toista kertaa."

"Mutta hän on paljon muuttunut sen jälkeen. Hän ei ollut silloin
kypsynyt tuntemaan todellista ja syvää rakkautta, mutta minä luulen,
että hän nyt on."

"Valitkoon hän silloin minua arvokkaamman miehen."

He tulivat myöhään asemalle. Kurt ehti hädin tuskin ostaa piletin ja
hypätä vaunuun, ennen kuin juna lähti.

"Tule luokseni, kun käyt Tukholmassa!" huusi hän Henningille.

"Tietysti", vastasi tämä ja viittasi hatullaan jäähyväisiksi.

Kurt istui vaununnurkkaan ja vaipui mietteisiinsä. On parasta sekä
Dagmarille että hänelle, etteivät enää kohtaa toisiaan, ajatteli hän.
He olivat kulkeneet kumpikin omalle suunnalleen, ja mikä oli särkynyt,
se ei enää voinut tulla eheäksi. Hänen vasta saavutettua uskoaan ei
Kurt mitenkään tahtonut häiritä; se pelasti hänet epätoivosta ja teki
hänet paremmaksi. Sydämessään tunsi nuori mies kaipaavansa samallaista
uskoa, mutta epäili tätä kaipuuta ja pelkäsi rakkautensa kautta
joutuvansa teeskenneltyyn ja näennäiseen uskonelämään. Olihan selvää,
että hän oli tehnyt siten ennenkin, koska hänen uskonsa Jumalaan oli
muuttunut epäuskoksi kadottaessaan maallisen onnensa toivon, jota hän
niin innokkaasti oli tavoitellut. Hänen totuutta rakastava mielensä ei
vihannut mitään niin paljon kuin itsepetosta, ja sen vuoksi kuvittelihe
hän omissa sekä muiden silmissä huonommaksi, kuin mitä todella oli.
Erittäinkin varoi hän, etteivät henkilöt, joita hän rakasti, saaneet
vaikuttaa häneen uskonnollisessa suhteessa, sillä hän tunsi kuinka
suuri voima niillä oli hänen tunteelliseen sieluunsa. Sen vuoksi päätti
hän paeta Dagmaria.

Kun Henning Svennius palasi asemalta, ei hän ajatellut ystäväänsä,
eikä tämän asioita, eikä häntäkään, joka oli hänen sydäntään lähinnä,
vaan erästä kirjettä, jonka hän oli saanut Lontoosta ja jonka sisältöä
hän ei vielä ollut ilmoittanut kenellekään. Se sisälsi tietoja hänen
isästään, joka oli kadonnut jäljettömiin Henningin aikaisimmassa
lapsuudessa. Kirje oli eräältä mr. Jonstonelta, hiljattain kuolleen
ja hyvin rikkaan Smith nimisen miehen asiamieheltä ja ystävältä. Tämä
Smith oli kuolinvuoteellaan ilmaissut ystävälleen kuka hän oikeastaan
oli, sekä antanut hänen toimekseen etsiä Ruotsista Smithin vaimon ja
pojan, joille hän jätti koko rikkautensa, jos he vielä olivat elossa.
Jos mr. Jonstone ei voisi löytää heitä kahden vuoden kuluessa, lankeisi
omaisuus määrätyille hyväntekeväisyyslaitoksille. Siten seisoi kuolleen
testamentissa.

Mr. Jonstone oli etsinyt ja vihdoin saanut tietoonsa Henningin,
jolla oli äitinsä perhenimi. Henningin ja Jonstonen välisestä
kirjeenvaihdosta selvisi, että jälkimäinen oli osunut oikeaan.

Huhu, että Henning oli saanut suuren perinnön, levisi uskomattoman
nopeasti ja tuo nuori mies huomasi pian olevansa kaikellaisten
uteliaitten, kerjäläisten ja toveriensa saartamana, jotka tahtoivat
lainata häneltä rahoja, sekä ystävien, joiden ystävyydestä hän tähän
asti oli ollut epätietoinen. Hänen vaatimattomalle luonteelleen oli
tämä huomio kovin vastenmielistä, ja hän tunsi sen vuoksi todellista
huojennusta otettuaan virkavapautta loppulukukaudeksi ja saadessaan
kääntää vähäksi aikaa Ruotsille selkänsä. Hän matkusti Lontooseen
todistaakseen itsensä oikeaksi perinnönsaajaksi ja ottaakseen sen
haltuunsa. Niin suureksi tunsi hän rikkauden tuottaman velvollisuuden
ja vaaran, ettei hän tuntenut iloa tästä odottamattomasta onnen
käänteestä.

Hän ajatteli myöskin paljon tuntematonta isäänsä ja tunsi katkeraa
kaipausta, kun ei ollut saanut tavata häntä hänen eläessään. Miksi
ei isä ollut ilmaissut itseään hänelle ennen? Mr. Jonstone vastasi
vältellen, kun hän kysyi sitä häneltä. Ei Henning myöskään saanut
tietää, millä tavalla isä oli koonnut omaisuutensa. Mr. Jonstone ei
sitä tietänyt; kun hän oli tullut tuntemaan mr. Smithin, oli tämä jo
ollut rikas mies.

Henning ei voinut poistaa mielestään ajatusta, ettei tuo hänen
perimänsä omaisuus ollut oikealla tavalla koottu. Häntä halutti
melkein luopua siitä. Mutta tarkemmin mietittyään päätti hän kuitenkin
ottaa sen vastaan. Rikkaus oli leiviskä, jonka hän oli saanut
hallittavaksensa; hän ei saanut olla ottamatta sitä vastaan, hänen
täytyi käyttää sitä, mutta suurimmaksi osaksi toisten hyväksi.



30.


Takkavalkea paloi iloisesti ja räiskyen Eva Warenheimin kamarissa.
Uutimet olivat vedetyt syrjään ja ikkunasta näkyi osa aikaisen
talviaamun kimaltelevaa tähtitaivasta. Eva pukeutui takkavalkean
hohteessa. Hänen ei tarvinnut pelätä, että kukaan olisi nähnyt häntä
ikkunan läpi, ainoastaan kimaltelevat tähdet kurkistivat sisään. Hän
hyräili itsekseen, se oli hänen mielestään paras tapa valveutua. Kun
hän oli pukeutunut, aukasi hän ikkunan ja seisoi hetkisen nauttien
puhtaasta, raittiista talvi-ilmasta. Hänen alapuolellaan levisi
Långsjön jäätynyt pinta ja toisella puolella oli petäjikkö kuurasta
valkoisena. Tuon nuoren tytön kirkkaat silmät säteilivät kilpaa tähtien
kanssa. Hän ajatteli niin iloisia ajatuksia. Parin päivän kuluttua on
joulu ja Eva oli vielä kahdeksantoista vuotiaana kyllin lapsellinen
tunteakseen ilon väreitä sen lähestyessä. Kurttia ja Annaa odotettiin
illalla Vesterlångaan, ehkä tulee Henningkin heidän seurassaan.

Eva iloitsi siitä, että taloon tulisi taas enemmän liikettä ja elämää,
että oli taas useampia pöydän ympärillä aterioidessa ja että hän saisi
kuulla puhuttavan maailmasta Vesterlångan ulkopuolella. Elämä tuntui
ehkä tuosta kasvavasta neitosesta yksitoikkoiselta täällä maaelämän
hiljaisuudessa. Mutta hän rakasti sitä kuitenkin, sellaisena kuin
se oli, vaihtelevine velvollisuuksineen, eikä hän edes tietänytkään
kaipaavansa vaihtelua. Hän ei ollut koskaan lausunut viittaustakaan
siihen suuntaan, mutta äiti, joka näki, mitä tarvittiin, oli tehnyt
suunnitelmia nuorimman linnun lentämiseksi pesästä. Se oli vielä
salaisuutena isän ja äidin välillä, tytär ei saisi siitä tietää ennen
kuin jouluiltana. Eva hymyili itsekseen, seisoessaan ikkunassa.

"Oi, kuinka hauskaa, että joulu tulee pian ja että he tulevat illalla!"
kuiskasi hän lapsellisen onnellisena.

Luettuaan aamurukouksensa kiiruhti hän keittiöön auttaakseen
leipomisessa. Aamiaiseksi saivat vanhemmat maistaa hänen kättensä
tuotteita.

"Hyvin onnistunutta", sanoi äiti tyytyväisenä ja nyykäytti
ystävällisesti päätänsä tyttärellensä, joka seisoi siinä hehkuvin
poskin ja vaalea tukka keittiön lämmöstä tavallistaan kiharaisempana.

"Mitäs isä sanoo?" kysyi Eva, toivoen saavansa kiitosta molemmilta.

"Kiitos, lapsukaiseni, mutta se on vielä liian tuoretta minulle",
vastasi tämä, "minä en uskalla maistaa sitä vielä."

"Toiseksi aamiaiseksi ehtii se jäähtyä", sanoi Eva ja istuutui pöydän
ääreen.

"Saas nähdä tuleeko Henning myös illalla", sanoi rouva Warenheim,
tehden itselleen voileipää.

"Ei ole luultavaa", sanoi hänen miehensä; "vaikka Kurt kutsuikin häntä,
niin ei ole luultavaa, että hän niin heti Englannista tulon jälkeen on
valmis matkustamaan tänne."

"Oi, mutta eikö isä luule, että hän sentään tulee?" kysyi Eva
rukoilevasti, "se olisi niin kovin hauskaa, siitähän on jo toista
vuotta, kun hän kävi täällä."

"Ehkä hän juuri sen vuoksi on unohtanut meidät", sanoi kirkkoherra, "ja
se summa, jonka hän niin odottamattaan sai periä, on kai pannut hänen
päänsä pyörälle. Ihmiset, jotka noin äkkiä tulevat rikkaiksi, rupeavat
helposti halveksimaan köyhiä ystäviään."

"Usch, mitä isä puhuu! Henning ei ole sellainen", sanoi Eva puolittain
loukkaantuneena, puolittain liikuttavasta.

"Harvat ihmiset voivat vastustaa rikkauden kiusauksia", sanoi hänen
isänsä; "on todellakin hauskaa nähdä, jos Henning voi sen tehdä."

"Jos joku voi, niin on se juuri hän", sanoi Eva luottavasti.

"Mitenkä niin?" kysyi hänen isänsä huvitettuna,

"Sentähden, että... niin... hän on niin kovin kristillis-mielinen",
sanoi hän punastuen, käsittämättä itsekään miksi.

Aamiaisen jälkeen, kun Eva pyyhki tomua vierashuoneessa, kaipasi hänen
äitinsä, joka istui viereisessä huoneessa, hopealle heläjävää ääntä,
joka aina hyräili tuttuja säveleitä, helpottaen työntekoa.

Eva oli tullut miettiväiseksi. Isä näytti uskovan, ettei Henning
tulisi. Miksi ei hän tulisi, hän, joka aina oli viihtynyt heillä
niin hyvin? Miksi täytyisi hänen välttämättä muuttua sentähden, että
oli tullut rikkaaksi? Hänen mieleensä ei ollut milloinkaan johtunut,
että heidän ja Henningin väliin voisi tulla mitään vierasta; mutta
isän sanat viittasivat sellaiseen mahdollisuuteen. Entä jos hän ei
haluaisikaan tulla! Eva tuli alakuloiseksi ajatellessaan tätä ja
huomasi iloinneensa enemmän hänen tulostaan, kuin sisarusten. Ja jos
hän tulisi, eikä olisi kaltaisensa, vaan katselisi heitä alentuvasti?
Eva tunsi, että jos niin kävisi, olisi hänen jouluilonsa mennyttä.

Hän jäi miettiväisenä seisomaan tomuliina kädessään, katsellen ulos
ikkunasta kuinka talviaurinko kohosi hehkuvan punaisena metsän yli ja
loi loistavan hohteen Långsjön valkoiselle lumipeitteelle.

Säteet hyppelivät ikkunaruutujen jääkukkasissa ja saivat ne
säteilemään. Silloin heräsi toivo taas ja kuiskasi hänelle, että
Henning kyllä tulee ja on aivan samallainen, kuin ennenkin. Tuo perintö
ei saa häiritä heidän sisaruussuhdettaan.

"Henning on paljon, paljon parempi, kuin muut ihmiset, isä ei tunne
häntä ensinkään", ajatteli hän; "rikkaus ei tule muuttamaan häntä,
varmaankaan ei hän siitä suuria välitäkään."

Sitten rupesi hän taas pyyhkimään tomua ja hyräilemään kevätlaulua,
vaikka oli sydäntalvi.

Ilta tuli ja tähdet loistivat avaruudessa ja pakkanen narisi maassa.
Järveltä kuului kulkusten kilinää.

"Oi, äiti, minä juoksen heitä vastaan", huusi Eva.

"Pue hyvin päällesi, ulkona on kylmä!"

"Kyllä, kyllä!"

Eva kietoi ympärilleen mitä ensiksi käsiinsä sai, ja sitenpä
pukeutuikin hän äidin suureen turkkiin ja isän karvalakkiin, joka
peitti hänen korvansakin. Näin varustettuna kiiruhti hän alas järvelle
ja astui puolijuoksussa sen valkoiselle, tähtien valossa kimaltelevalle
pinnalle. Etäällä näkyi musta pilkku, joka lähestyi häntä nopeasti
ja sieltä kuului kulkusten kilinää. Eva tunsi suuren kuomureen, joka
aamulla oli lähtenyt asemalle.

"Pysähtäkää, Karlsson!" huusi hän kuskille, ja hänen äänensä värisi
innostuksesta ja iloisesta odotuksesta.

"Toden totta, siellähän on Eva neiti ypö yksin pimeässä! Ptruu!"

Ja Karlsson pysäytti hevoset, mikä ei suinkaan ollut helppo tehtävä,
kun ne jo olivat lähellä toivottua päämäärää.

"Tuletko sinä meitä vastaan? Hyvää iltaa", kuului Annan ääni.

Eva kiiruhti reen luo ja voimakkaat kädet nostivat hänet heti sinne
turkkineen päivineen.

"Hyvää päivää, pikku hutilus! Kuka on antanut sinulle luvan tulla täten
tunkeutumaan päällemme?" kysyi Kurt, jonka syliin hän oli joutunut.

Reki oli taas täydessä vauhdissa. Suuri karvalakki oli valahtanut Evan
silmille, joka nauraen koetti vapautua siitä, Kurtin vallattomasti
painaessa sitä yhä syvemmälle.

"Anna minun olla, minä tukehdun!" huudahti hän vihdoin.

Siiloin sieppasi Kurt hänen päästään lakin niin äkkiä, että tukka
joutui aivan epäjärjestykseen ja putosi alas hartijoille. Samassa
huomasi Eva Henningin, joka istui vastapäätä, Annan vieressä. Siis
oli hän tullut! Riemuitseva ilontunne sekaantui hänen neitseelliseen
ujouteensa täytyessään näyttäytyä hänelle näin huolimattomassa asussa.
Hän hymyili salatakseen hämminkiään ja koetti piilottaa päätänsä
suuriin turkkeihin.

"Pane lakki päähäni, Kurt", oli ainoa, mitä hän sai sanotuksi.

"Onhan sinulla tarpeeksi päähinettä tässä", sanoi veli ja veti hänen
kauhukseen häntä paksusta palmikosta.

Anna, joka huomasi sisarensa surkean tilan ja tunsi sääliä häntä
kohtaan, otti karvalakin Kurtilta ja pani sen Evan keltakiharaiseen
päähän.

"Sinä olet kiltti, sinä", sanoi tämä kiitollisella katseella.

"Mutta minä olen tietysti paha", sanoi Kurt ja suuteli pyöreää,
punaista poskea, joka oli melkein turkinkauluksen peitossa.

"Niin olet, sillä sinä et koskaan tahdo muistaa, että minä olen
täysikasvuinen", vastasi Eva.

"Mutta sinä et juuri käyttäydy täysikasvuisten tavalla", sanoi Kurt
leikillisesti, "täysikasvuinen, hyvin kasvatettu nuori nainen olisi
tervehtinyt vastapäätä olevaa vierastaan, ennen kuin olisi ruvennut
torumaan veljeään. Sinä et ole ensinkään suvainnut huomata Henningiä."

"Sinä et ole antanut minulle siihen aikaa", vastasi Eva nauraen ja loi
ujon katseen Henningiin, "mutta joka tapauksessa olen minä iloinen,
että hän on täällä."

"Kiitos siitä", vastasi Henning hymyillen ja tarttui hänen ojennettuun
käteensä, jota hän lujasti puristi.

       *       *       *       *       *

"Joululoma on hauskinta maailmassa!" huudahti Eva, niin pian, kuin hän
Annan kanssa oli tullut heidän yhteiseen huoneeseensa mennäkseen maata.
"Olen niin iloinen, kun sinä taas olet kotona!"

"Se on kiltisti tehty sinulta. Minun mielestäni ei sinun pitäisi olla
niinkään iloinen saatuasi tänne tällaisen tilan-anastajan", vastasi
Anna.

"Kyllä minä aina ehdin olla yksin", sanoi Eva.

"Sanoppa, Anna, tiedätkö mitä minä saan joululahjaksi?"

"Kyllä minä sen tiedän."

"Tulenko minä siitä iloiseksi?"

"Tulet, varsinkin yhdestä."

"Tulenko? Keneltä minä sen saan?"

"Kuinka sinä olet lapsellinen, Eva! Voisi luulla, että sinä olet
kahdeksan vuotias, sen sijaan että olet kahdeksantoista."

"Niin, mutta minä en voi sille mitään, että iloitsen joulusta nyt yhtä
paljon kuin lapsenakin. Enkä minä tiedä minkä tähden minä en saisi
tehdä sitä."

"Iloitse sinä vaan, jos voit. Toivonpa että minäkin voisin!"

"Kenties olen minä kovin kehittymätön, koska minä olen niin
lapsellinen", sanoi Eva miettiväisesti istuessaan ja sukiessaan pitkää,
silkinpehmoista tukkaansa. "Kahdeksantoista vuotta on paljon, mutta
minä en tunne itseäni ollenkaan niin vanhaksi, eikä kukaan uskokaan,
että olen niin vanha."

"Älä huolehdi siitä, kyllä sinä olet hyvä paikallasi. Mutta kyllä se
tekisi sinulle hyvää, jos pääsisit vähän katsomaan maailmaa."

"Niin, mutta jos se olisi minulle tarpeellista, niin minä varmaan
pääsisin; mutta Jumala tahtoo juuri minun olemaan täällä. Vai luuletko
sinä, että Hän tahtoisi minun antautumaan jollekin erityiselle alalle,
kuten sinäkin? Minä en ainakaan tiedä mikä se ala olisi."

"En minä tarkoita, että sinä tulisit joksikin. Sinun paikkasi on täällä
kotona. Isä ja äiti tarvitsevat sinua."

"Sitä minäkin juuri olen ajatellut", sanoi Eva keventynein mielin.
"Koti tuntuisi varmaankin heistä tyhjältä, jos minäkin jättäisin
heidät. Etkö sinäkin usko sitä?"

"Uskon tietysti, niin että saat olla varma olevasi hyödyksi siinä
asemassa missä nyt olet."

       *       *       *       *       *

Tuli jouluilta. Vanha tapa Warenheimin perheessä oli syödä aamiaista
sinä päivänä sytytetyn kuusen valossa, se antoi joulutunnelman koko
päivälle aamusta aikain. Aamiaisen jälkeen meni jokainen omaan
huoneeseensa asettelemaan joululahjojaan kuntoon.

Aamupäivällä pyysi Henning, että hevonen valjastettaisiin suuren reen
eteen. Hän tahtoi ajaa jokaiseen mökkiin kylässä jakaakseen lahjoja,
joita hän oli ostanut sen asujamille. Annan ja Evan pyysi hän mukaansa,
eivätkä he kumpikaan kieltäytyneet. Mökeissä nousi riemu korkealle
näiden odottamattomien lahjojen johdosta, ja Henning tunsi ensikerran
jakamatonta iloa rikkaudestaan. Kotimatkalla oli hänen sydämensä
kevyempi, kuin koskaan sen jälkeen kun hän oli saanut suuren perintönsä.

"Kuinka onnellinen sinä olet, Henning, kun olet niin rikas ja voit
antaa niin paljon kuin tahdot", huudahti Eva, kun he taas istuivat
reessä, jaettuaan pois viimeiset tavarakääröt.

"Niin, se on todellakin hauskaa", vastasi dosentti vakaumuksella.

"Sen minä uskon. Minäkin tahtoisin saada miljoonan tuolla tavoin",
jatkoi Eva, jonka ujous jo oli kokonaan kadonnut.

"Se ei olisi ollenkaan hyödyllistä sinulle", sanoi Anna tylysti.

"Älä sano niin, minä käyttäisin sen hyvin."

"Kyllä sitä on maailmassa puutetta ja hätää", sanoi Anna ja huokasi
ajatellessaan niitä monia köyhiä perheitä Tukholmassa, joissa hänen
käyntinsä aina olivat tervetulleet.

"Anna, minä toivon, ettet sinä ujostele kääntyessäsi minun puoleeni
tarvitessasi apua köyhille ystävillesi", sanoi Svennius vilkkaasti.

"En minä tarkoittanut sitä", sanoi Anna. "Mutta minä tarkoitan. Minulla
on kylliksi monelle köyhälle."

"Älä ole tyhmä nyt, Anna, vaan kumarra ja kiitä! Ethän sinä saa sitä
itsellesi", sanoi Eva nähtyään sisarensa vielä epäröivän.

"Eva on aivan oikeassa. Minä en todellakaan ymmärrä, miksi sinä
kieltäisit minulta ilon auttaa muutamia sinun kauttasi", sanoi Svennius
ja nojautui reen nurkkaan.

"Olen hyvin kiitollinen tarjouksestasi", sanoi Anna hätäisesti
huomattuaan Henningin kasvoista, että tämä piti häntä yksinkertaisena.

"Niin, tervetuloa milloin tahansa keventämään kukkaroani", sanoi
Henning taas ystävällisesti, "ja sinä myös, Eva, sinun turvattejasi
emme me myöskään saa unohtaa."

"Ole huoletta, minä asetan ne kyllä riviin sinun eteesi, ennen kuin
matkustat pois", sanoi Eva veitikkamaisesti.

Illalla sai Eva vanhemmiltaan suuren yllätyksensä, lupauksen saada
seurata Annaa Tukholmaan, ottaakseen muutaman kuukauden ajan
laulutunteja. Hänen ihastuksensa oli suuri, mutta siihen sekaantui
kaipauksen tunnettakin, kun hänen siten täytyi erota vanhemmistaan ja
Vesterlångasta. Iltasin ei Anna tahtonut saada nukkua. Eva tahtoi vaan
kuulla puhuttavan Tukholmasta.

"Oi, kuinka minä ikävöin sinne! Jospa saisimme lähteä jo huomenna!
Mutta äiti -- on äärettömän vaikeaa jättää hänet tänne!" Se oli aina
kaikkien ihastuneitten mielenpurkausten loppusävel.

Se oli vaan Eva, joka odotti joululoman loppumista. Muut nauttivat
täysin siemauksin maalaiselämän vapaudesta. Aamupäivisin tekivät
Kurt ja Henning pitkiä retkeilyjä suksilla taikka käyden, toisinaan
kahdenkesken, mutta useimmiten tyttöjen seurassa. Päivällisen jälkeen
vietettiin hämyhetkeä, jolloin Henning tavallisesti istui pianon
ääressä soitellen. Kun sitten sytytettiin tulet, pyysi hän saada
säestää Evaa, joka aina mielellään lauloi. Vähän ennen illallista
mentiin tavallisesti kävelemään, olipa sitten lumituisku taikka kirkas
kuutamo. Rouva Warenheim nautti suuresti, saadessaan pitää kaikki
lapset ympärillään; Henningin luki hän melkein myöskin lapsekseen.
Erittäin iloitsi hän kuitenkin siitä lempeämmästä mielenlaadusta, jonka
hän oli huomaavinaan Kurtissa. Hän ei ollut odottanut saavansa häntä
kotiin täksi jouluksi, sillä hänen oli vaikea saada lomaa juuri tähän
vuodenaikaan. Mutta hän oli voittanut kaikki vaikeudet tehdäkseen
äidilleen mieliksi. Ehkä oli se tietoisuus tästä, joka levitti
tavallista valoisemman loisteen äidin kauniisiin silmiin.

"Kurt", sanoi hän eräänä päivänä pojalleen, tämän istuessa ja lukiessa
hänen vieressään, hänen työpöytänsä ääressä, "lupaatko sinä pitää
huolta Evasta, kun hän tulee Tukholmaan, ja toimittaa hänelle tuttavia."

Kurt katsoi hämmästyneenä ylös.

"Tiedätkö sinä, minkälaisten ihmisten kanssa minä seurustelen?" kysyi
hän.

"Otaksun, että sinä tunnet ainakin muutamia, joille sinä voit esittää
pikku sisaresi."

"Hm. Niitä ei todellakaan ole monta", mutisi hän.

"Mutta sinun velvollisuutesi on pitää hänestä huolta."

"Minun mielestäni on se Annan velvollisuus."

"Tarkoitan silloin, kun hänellä ei ole aikaa. Muuten luulen, että sinun
seurasi tekisi Evalle hyvää."

"Sitä et sinä voine tarkoittaa!"

"Kyllä aivan varmaan. Minä luotan täydellisesti siihen, että sinun
huolenpitosi ja hellyytesi häneen estää sinua kylvämästä myrkkyä hänen
sieluunsa", sanoi äiti vakuuttavasti. "Oleskelu sinun seurassasi
vaikuttaisi kehittävästi Evaan. Ja samalla luulen minä, että hänen
seuransa olisi terveellistä sinulle."

"Ah, siinäpä se on! Sinä tahdot hänen kauttansa hillitä minua. Nyt minä
ymmärrän viekkautesi", sanoi Kurt hymyillen ja loi sydämellisen katseen
äitiinsä.

Tämä hymyili.

"Minä tarkoitin joka tapauksessa sitäkin, mitä minä ensin sanoin",
väitti hän. "Te voitte molemmin puolin vaikuttaa hyvää toinen
toisiinne."

"Mutta katsos, äitiseni, minä en pidä mistään hillitsemis-keinoista,
minä tahdon kulkea omaa tietäni aivan vapaasti ja itsenäisesti."

"Ja sinä luulet voivasi tehdä niin? Ei kukaan, ihminen, luulkoon hän
itseään kuinka itsenäiseksi tahansa, voi olla ottamatta vaikutteita
niistä, joiden kanssa hän joutuu tekemisiin. Eikö meidän siis ole
etsittävä niiden seuraa, joiden tunnemme vaikuttavan itseemme hyvää, ja
kartettava pahojen seuraa? Minä pelkään, että sinä teet päinvastoin ja
luulet siten tulevasi itsenäisemmäksi."

"Ehkä minä sitten koetan seurustella pikku sisareni kanssa, saa nähdä
mitä hyvää hän voi vaikuttaa minuun", sanoi Kurt surumielisesti
hymyillen ja hänen ajatuksensa kiitivät erään luo, jonka seuraa hän ei
uskaltanut etsiä.



31.


Vesterlångassa tuntui tyhjältä, kun kaikki nuoret uudenvuoden jälkeen
menivät pois. Vasta sitten kun Eva oli poissa, huomasivat vanhemmat,
mikä lämmittävä auringonsäde hän oli ollut heidän elämässään.
Huomaamattaan kuunteli äiti usein nopeita, kepeitä askeleita portaissa
ja käytävissä ja lapsellisen iloista naurua ja kauniita lauluja.
Vaikka hän koetti tehdä itsensä miellyttäväksi miehelleen, istuessaan
iltapäivisin hänen luonaan, huomasi hän kuitenkin, että tämän mieli
usein oli alakuloinen. Hän lupasi hakea itsensä pois Vesterlångasta,
missä elämä rupesi tulemaan liian synkäksi ja yksitoikkoiseksi. Rouva
Warenheim, joka tunsi miehensä kylliksi hyvin ymmärtääkseen, kuinka
vähän hän tarkoitti sillä mitä sanoi, ei vastannut mitään sellaisiin
mielenpurkauksiin, vaan johti keskustelun Evaan, muistuttaen hänelle
jostakin seikasta hänen viime kirjeessään, taikka puhuen tyttären
takaisintulosta ja kuinka hauskaa tulisi olemaan kuulla hänen
edistystään laulussa.

"Niin, jospa jo olisi kevät! Meidän ei olisi pitänyt laskea häntä
pois kotoa. Jos olisin aavistanut kuinka tyhjältä täällä tuntuu, en
minä olisi koskaan myöntynyt sinun rukouksiisi", sanoi kirkkoherra
eräänä iltana, kun lumimyrsky, joka raivosi ulkona, levitti kolkon
tunnelman kaikkialle. "On hullua, että me kaksi vanhaa olemme täällä
yksinäisyydessä."

"Me kaksi", toisti hänen vaimonsa surumielisesti ja silitti hiljaa
kädellään miehensä harmahtavia hiuksia.

Hän tarttui vaimonsa käteen ja suuteli sitä hellästi. Hän ymmärsi hänen
äänensä ja hyväilynsä merkityksen.

"Niin kauan kuin sinä olet minulla, on minulla aina paras jälellä, sen
sinä kyllä tiedät", sanoi hän sydämellisesti. "Mutta se ei estä minua
ikävöimästä pientä auringonsädettämme, ja minä luulen että sinäkin
kaipaat häntä."

"Tietysti, mutta kun minä kaipaan häntä, ajattelen minä vaan, kuinka
hyödyllistä hänelle on saada olla vähän aikaa poissa kotoa. Sinun tulee
muistaa, että hän on nuori ja tarvitsee vaihtelua. Me emme saa olla
itsekkäitä."

"Ei, ei", sanoi hänen miehensä ja huokasi, "sitä me emme saa olla. On
kauheata nähdä, kuinka itsekkäisyys tunkeutuu kaikkialle, puhtaimpaan
rakkauteenkin. Toisinaan tuntuu minusta melkein kuin olisi meidän
rakkautemme Vapahtajaankin paljasta itsekkäisyyttä. Mehän rakastamme
Häntä vaan Hänen hyvien töittensä tähden."

"Niin, mutta tässä suhteessa ei varmaankaan voine puhua
itsekkäisyydestä, vaan oikeutetusta itserakkaudesta, rakkaudesta
Jumalan kuvaan itsessämme, joka on määrätty säteilemään yhä suuremmalla
kirkkaudella. Sehän on Vapahtajan työ herättää tämä ijäisyys-olento
henkiin meissä ja puhdistaa, vahvistaa ja kehittää sitä. Eihän voi
kutsua itsekkäisyydeksi sitä että, me rakastamme Häntä näiden hyvien
töiden tähden, joiden avulla me tulemme kykeneviksi kerran täydellisinä
ijankaikkisuudessa kunnioittamaan Häntä. Eikö niin?"

Hän katsoi kysyvästi mieheensä.

"Sinä teet aina minun sieluni jälleen valoisaksi", vastasi kirkkoherra
hellästi, "kun minun katseeni harhailee, kiinnität sinä sen jälleen
totuuteen."

"Kurt ja sinä olette sentään hyvin toistenne kaltaiset", sanoi rouva
Warenheim hetkisen kuluttua.

"Olemmeko me?"

"Olette, ja sen vuoksi ihmetyttää se minua, ettette te ymmärrä paremmin
toisianne", jatkoi hän hieman epäröiden. Hän tunsi antautuvansa
vaaralliselle alalle.

"Kurt ei _tahdo_ ymmärtää, hän on itsepäinen ja vastahakoinen", sanoi
kirkkoherra ankarasti.

"Mutta koetatko sinä sitten ymmärtää häntä?" kysyi hänen vaimonsa
lempeimmällä äänellään koettaen hillitä vihaa, jonka hänen sanansa
mahdollisesti tulisivat herättämään.

"Eihän ole mikään vaikeus ymmärtää häntä; hän on röyhkeä, eikä tahdo
nöyrtyä, siinä koko asia."

"Ei sentään aivan", väitti hänen vaimonsa lempeästi mutta varmasti,
"hän etsii ja ahkeroitsee ja koettaa päästä selvyyteen, mutta ei voi."

"Sitten etsii hän väärällä tavalla, sillä muuten hän löytäisi. Joka
etsii, se löytää, sanoo Jumalan sana ja se sana pysyy lujana."

"Mutta minkä luulet sinä sitten olevan esteenä", kysyi rouva Warenheim
huolestuneena.

"Ylpeyden. Hän ei tahdo taipua. Hän ei tahdo kulkea sitä nöyryyttävää
tietä, jonka Jumala on määrännyt. On aivan tavallinen vika, että me
tahdomme luottaa itseemme ja häpeämme ottaa vastaan kaikki armosta. Se
on vihattu sana murtumattomalle, ylpeälle mielelle."

"Mutta sinä et tahdo koskaan puhua Kurtille etkä perehtyä hänen
ajatuskantaansa."

"Se ei maksa vaivaa. Hän tietää totuuden, mutta kun hän välttämättömäsi
tahtoo kääntää sen pois, niin -- mitä voin minä sille?"

Rouva Warenheim ei vastannut heti. Hänen silmiinsä nousi suuret
kyyneleet ajatellessaan rakasta poikaansa, joka taisteli pimeässä
epätoivoista taistelua.

"Martti", sanoi hän hetkisen kuluttua, "älä vihastu, mutta minusta
tuntuu kuin pelkäisit sinä Kurtin epäilyn tarttuvan sinuunkin ja että
sinä sen vuoksi aina pikastut hänen väitteistään ja lopetat keskustelun
hänen kanssaan. Onko asianlaita niin?"

"Ei suinkaan", vastasi hänen miehensä kiivaasti. "Se on", lisäsi
hän heti lempeämmin, "ei kenenkään pidä tekeytyä liian varmaksi.
Mutta teoreettiset ristiriitaisuudet eivät ole läheskään niin uskoa
koettelevia, kuin oman kurjuutemme huomaaminen. Vanha ihminen ei tahdo
antaa kukistaa itseään, vaan nousee toisinaan kauhistuttavalla voimalla
uhaten syöstä kumoon kaikki."

"Silloin tulee meidän katsoa pois itsestämme Kristukseen, joka sovittaa
ja pyhittää meidät eikä väsy koskaan", sanoi hänen puolisonsa ja
tarttui molemmilla käsillä hänen käteensä.

Kirkkoherra veti hänet luokseen.

"Kiitos siitä, että sinä aina olet valmis kääntämään minun katseeni
Häneen; siten olen monta kertaa saavuttanut voiton", sanoi hän. "Sinä
näet Hänet varmaan harvinaisen selvästi."

"Se on sentähden, että minä olen niin riippuvainen Hänestä. Sinä,
jonka suhteen minulla ei ole mitään salaisuuksia, tiedät parhaiten
kuinka heikko minä olen. Mitä kauemmin minä olen elänyt, sitä
välttämättömämmäksi on Hän tullut minulle."



32.


"Anna, tiistai-iltana on niin sanomattoman hauska konsertti. Emmekö
mene sinne? Halvimmat piletit maksavat vaan puolitoista kruunua", sanoi
Eva houkuttelevalla äänellä.

"Voithan sinä mennä", vastasi Anna, katsomatta ylös kirjoistaan.

"Mutta enhän minä voi mennä yksin ja olisi niin hauska, jos sinä
tulisit mukaan."

"Kyllä Kurt tulee, jos pyydät."

"Ei, hänellä ei ole aikaa, hänet on kutsuttu jonnekin siksi illaksi.
Etkö sinä voi tulla, Anna? Saat nähdä, että siellä on hauska."

"Minulla on muuta ajattelemista, kuin sitä mikä on hauskaa."

"Mutta voithan sinä tulla tämän kerran. Menemme halvimmalle paikalle,
eihän siihen mene niin suurta summaa", sanoi Eva, joka arvasi mistä
kenkä puristi.

"Ei suurta summaa! Siten sanot sinä, joka et ole nähnyt ympärillämme
vallitsevaa hätää. Puolitoista kruunua on paljon esimerkiksi köyhälle
työmiesperheelle."

"Mutta annathan sinä niin paljon köyhillesi, etkä suo itsellesi koskaan
mitään. Voithan sinä kerran tehdä poikkeuksen tavallisista tavoistasi."

"Ei saa tehdä koskaan poikkeuksia hyvistä tavoista", vastasi Anna
lempeämmällä äänellä. Sisaren sanat kaikuivat miellyttävästi hänen
korvissaan.

"Voithan tehdä sen uhrauksen minun tähteni", pyysi Eva.
"Laulunopettajattareni sanoo, että minun täytyy kuunnella paljon
musiikkia, se kehittää melkein yhtä paljon, kuin omat harjoituksetkin."

"Mitä hyötyä on sinun musiikistasi ja yleensä mistään musiikista? Sehän
on olemassa vaan huvin vuoksi."

Eva vaikeni murheellisena. Tähän väitteeseen ei hänellä ollut mitään
vastattavaa.

"Anna, etkö sinä pidä minusta enää?"

"Pidän tietysti, kuinka sinä voit saada päähäsi noin hullun ajatuksen?"
vastasi Anna lyhyellä naurahduksella, joka ei sisältänyt mitään iloa.

"Mutta sinä olet ollut niin epäystävällinen minulle, vaikk'en minä ole
tehnyt sinulle mitään pahaa."

"Se tuntuu sinusta vaan siltä senvuoksi, etten minä hemmottele sinua
niinkuin kaikki muut tekevät."

"Kuka hemmottelee minua?"

"Kaikki, isästä ja äidistä alkaen aina minun koululapsiini asti",
vastasi Anna, äänessään enemmän terävyyttä, kuin hän aavistikaan.

"Hemmottelevatko ne minua!" huudahti Eva nauraen, "enkö ole pikemmin
minä, joka olen hemmotellut heitä."

"Sinä teit kaikki, saadaksesi heidät pitämään enemmän sinusta, kuin
minusta, ja onnistuit tietysti."

Eva katseli ihmetellen sisartaan. Hän ei ymmärtänyt häntä, mutta nuo
syyttävät sanat viilsivät hänen sydäntään.

"En minä tarkoittanut mitään sellaista. Minähän tahdoin vaan auttaa
sinua hauskuuttamaan heitä, ja minä pidän niin paljon lapsista", sanoi
hän.

"Kyllähän minä sen tiedän, ettet sinä mitään tarkoittanut, ethän
sinä koskaan tarkoita mitään, ja kuitenkin syrjäytät sinä minut joka
paikassa. Sinä et tietysti voi sitä auttaa, enkä minäkään, mutta
kaikesta huolimatta on siten käynyt ja on aina ollut niin. Minä en
muista sitä aikaa, jolloin minua ei olisi syrjäytetty sinun tähtesi.
Älä senvuoksi vaadi, että minä sitäpaitsi tekisin vielä mitään
uhrauksia!"

Anna puhui kiivaasti, purkaen ulos suuttumuksen, joka jo kauan oli
kiehunut hänen sydämessään ja jota hän ei enää voinut hillitä. Yhä
enenevällä kateudella ja luulevaisuudella huomasi hän, kuinka suuren
eron jokainen teki hänen ja hänen nuoremman sisarensa välillä. Anna
ei ollut koskaan nähnyt tätiä niin iloisena, kuin Evan tultua. Kurt
kävi nyt heidän luonaan joka päivä, ennen oli hän tullut korkeintaan
kerran viikossa. Aina oli hän tahtonut Evaa kanssansa ulos ja osoitti
paljon enemmän harrastusta Evan musiikille, kuin vanhemman sisaren
opettajatoimelle. Varsinkin suututti Annaa se, että Henning Svennius
teki samoin. Hän kuunteli usein Evan hyvinkin lapsellista puhetta
suuremmalla harrastuksella kuin Annan keskustelua, olipa se sitten
kuinka tärkeää tahansa. Anna koetti vastustaa kateutta, mutta se kiehui
ja kuohui hänen sydämessään. Se kohosi korkeimmilleen, kun hän eräänä
iltana oli kutsunut koululapset pieneen juhlaan luoksensa ja Eva oli
laulanut ja leikkinyt heidän kanssaan, ja he olivat ihastuneet häneen
niin, että he hänen tähtensä näyttivät kokonaan unohtaneen vanhemman
sisaren. Tämä oli koskenut Annan sydämeen kenties kaikista enimmin.
Nämä lapset, joiden tähden hän oli uhrannut niin paljon työtä, rahaa ja
huolta, kääntyivät silmänräpäyksessä pois hänestä sellaisen puoleen,
joka nauroi ja leikki heidän kanssaan vaan omaksi huvikseen. Hän tunsi
vastustamatonta katkeruutta viatonta sisartansa kohtaan, joka sai
osakseen niin runsaasti myötätuntoisuutta, jota Anna itse kaipasi ja
vaan niukasti sai nauttia. Hän ei kuitenkaan koskaan ollut aikonut
pienimmälläkään tavalla ilmaista mitä hän tunsi, ja senvuoksi katui
hän heti samana hetkenä lausumiaan katkeria sanoja. Hän loi Evaan
anteeksipyytävän katseen, ikäänkuin peruuttaakseen sanansa, mutta se
oli liian myöhäistä.

"Minä en pyydä sinulta mitään!" huudahti Eva ylpeästi. "Minä en
ensinkään ymmärrä mitä sinä tarkoitat, sinä olet mielipiteissäsi niin
kauhean kohtuuton ja ilkeä!"

Hän rupesi itkemään. Anna taisteli sydämessään. Hän tunsi tehneensä
väärin, mutta ylpeytensä ei tahtonut tunnustaa sitä, ja hänen
katkeroittunut sielunsa nautti saadessaan kiusata kadehtimaansa,
samalla kun hänen omatuntonsa ankarasti soimasi häntä näistä
ilkeämielisistä tunteista. Mutta Eva oli luonteeltaan aivan
toisellainen. Hänen pikainen vihansa suli pian pois kyyneltulvassa ja
omantunnon tarvitsi vaan muistuttaa hänelle hänen viimeisiä sanojaan,
niin taipui hän heti sen tuomioon ja unohti Annan epäystävälliset
sanat. Hän lakkasi nyyhkyttämästä ja katsoi arastellen sisareensa.

"Anna, unohda sanani, minä en ollenkaan tarkoittanut, että sinä olet
paha; minä olen niin pahoillani, anna minulle anteeksi!" pyysi hän ja
kietoi molemmat kätensä Annan kaulaan niin rukoileva katse silmissään,
joissa kyyneleet vielä kimaltelivat, että pahat tunteet, jotka pyrkivät
ylivaltaan Annan sielussa, kokonaan menettivät voimansa ja raukesivat.

"Minunhan tulee pyytää sinulta anteeksi. Unohda sanani!"

"Kernaasti", vastasi Eva sydämellisen myöntyväisesti, "kyllä minä
ymmärrän, ettet sinä tarkoittanut sitä, mitä sanoit. Sinä olit vaan
väsynyt paljosta työstäsi, enkä minä sitä ihmettele. Sinulla on niin
paljon tekemistä."

Evan silmät säteilivät ja hän oli niin epäitsekkään innokas
puolustaessaan sisartaan, että tämä tunsi juuri nyt ansaitsevansa
vähemmän puolustusta kuin koskaan ennen.

       *       *       *       *       *

"Kurt, oletko sinä aivan auttamattomasti kutsuttu pois
tiistai-illaksi?" kysyi Eva, kun hän veljensä kanssa seuraavana päivänä
oli ulkona kävelemässä.

"Olen. Mitenkä niin? Olisitko sinä muuten tarvinnut minua silloin?"

"Minä menisin niin mielelläni konserttiin, mutta minulla ei ole seuraa.
Anna ei tahdo kustantaa itselleen pilettiä."

"Onpa hän itara", arveli Kurt.

"Ei, ei suinkaan, ei hän ollenkaan ole saita", sanoi Eva innokkaasti,
"mutta hän ei koskaan tuhlaa mitään huvituksiinsa, vaan antaa köyhille
kaikki mitä hän ansaitsee."

"Ottamatta lukuun sitä mitä hän panee säästöön", lisäsi Kurt
halveksivasti.

"Isä tahtoo hänen säästämään, että hänellä olisi jotain tultuaan
vanhaksi, ja hän tekee oikein totellessaan isää. Anna on erinomaisen
älykäs, hänellä on niin paljon periaatteita ja hän seuraa niitä
järkähtämättömästi. Toivon, että voisin olla enemmän hänen kaltaisensa."

"Hyvä ellet voi sitä. Minä en pidä ollenkaan naisista, joilla on
periaatteita."

"Hyi, Kurt, nyt sanot sinä sellaista, jota sinä et tarkoita. Minä
toivon, että voisin ajatella niin paljon toisia, kuin hän."

"Sinä ajattelet enemmän toisia kuin hän. Minä sanon sinulle, Anna
ajattelee harvoin ketään muita, kuin itseään."

"Ei, Kurt, nyt sinä olet väärässä."

"Ajatteleeko hän koskaan ympäristönsä hauskuutta? Hän on usein niin
nyreä, että oikein pistää vihaksi. Näethän itsekin kuinka mahdotonta on
saada häneltä minkäänlaista palvelusta."

"Älkäämme puhuko enää Annasta; sinä sanot hänestä niin paljon pahaa, ja
minä tiedän, että hän on paljon parempi, kuin luuletkaan", virkkoi Eva.

"Eikö se ole tässä, mistä saa ostaa konserttipilettejä?" kysyi Kurt ja
pysähtyi erään musiikkikaupan edustalle.

"On", vastasi Eva luoden ikävöivän katseen sinnepäin.

"Tule sitten", sanoi veli ja aukasi oven.

"Mitä sinä siellä teet?"

"Saat nähdä."

Eva seurasi Kurttia puotiin ja näki hämmästyksekseen tämän ostavan
kaksi konserttipilettiä.

"Mutta ethän sinä voi tulla, Kurt", sanoi hän, kun he taas tulivat
kadulle.

"En, mutta Anna kyllä voi", vastasi hän. "Minä annan hänelle piletin;
sitä ei hän voi antaa kansakoululapsilleen, niin että hänen täytyy
käyttää se itse."

"Oi, Kurt, kuinka hyvä sinä olet!" huudahti Eva säteilevin silmin.
"Kyllä sinä sentään pidät Annastakin?"

"Kuka on sanonut, etten pidä hänestä? Ihmisten kiusallista
täydellisyyttä täytyy kärsiä yhtä hyvin kuin heidän virheitänsäkin."

Anna ei oikein tietänyt tulisiko hänen olla iloinen siitä, että hänet
näin pakotettiin menemään konserttiin, mutta hän meni kuitenkin,
vaikka vähän nyrpeällä mielellä. Hän oli huomaavinaan pistoksen Kurtin
anteliaisuudessa.

"Kaikki vaan Evan tähden", kuiskasi katkera ääni hänen sielussaan ja
teki hänen kiitoksensa veljelleen kylmäksi.



33.


"Henning, pidäthän sinä musiikista?" kysyi Eva eräänä päivänä, kun
Svennius oli tullut heille ja istuutunut hetkiseksi hänen huoneeseensa,
kun muut olivat ulkona.

"Olipa se kysymys", vastasi tämä.

"Mutta eihän siitä voi olla oikeastaan mitään hyötyä. Vai voiko?"

"Tietysti voi. Siitä voi olla sekä hyötyä että vahinkoa, aina sen
mukaan, miten sitä käytetään."

"Mutta kuinka voin minä tehdä hyötyä laulullani? Eiköhän olekin vaan
turhaa tuhlausta, että minä otan laulutuntia, kun ei minusta kuitenkaan
voi tulla mitään todellista?"

"Kuka on niin sanonut, ettei Evasta voi tulla mitään todellista?"

"Eihän minulla ole niin suuria taipumuksia", sanoi hän ja punastui
ilosta ajatellessaan, että Henning vastustaisi häntä, mutta sitä hän ei
tehnyt.

"Se riippuu siitä tarkoitatko sinä tuolla 'todellisella' oikeaa
laulajatarta, sillä sellaista sinusta ei tule; mutta voithan sinä
sentään äänelläsi tuottaa iloa monelle. Ja kyllä kai sinä itsekin
huomaat, kuinka paljon hyötyä laulusta voi olla. Sinähän kuulut
sairashuonekuoroon; etkö luule sairailla olevan hyötyä teidän
lauluistanne?"

"Kyllä, mutta sitä varten osaan minä jo tarpeeksi."

"Etkö sinä käsitä, että jota paremmin laulu lauletaan, sitä suuremman
vaikutuksen se tekee?"

"Sitä en minä ole koskaan ajatellut!" sanoi Eva. "Oi, kuinka minä
koetan oppia laulamaan hyvin! Mutta, Henning, tämähän koskee vaan
hengellisiä lauluja; ei suinkaan muista lauluista, kansanlauluista ja
sellaisista, voi olla mitään hyötyä? Niitähän lauletaan vain huvin
vuoksi."

"Vaikkapa niinkin olisi, on niistä sittenkin hyötyä. Luuletko sinä,
että itse huvikin on olemassa vaan huvin vuoksi?"

"Mikä huvi?"

"Huvin käsite, huvitus yleensä?"

"Totta kai ei siitä voi olla hyötyä", sanoi Eva ihmetellen.

"Ajatteleppas tarkemmin. Ajattele elämää paljaassa työssä, ilman
vähintäkään virkistystä taikka huvia, eikö se olisi liian raskasta?
Etkö tunne itse, kuinka työ sujuu helposti, kun on ollut oikein
hauskaa ja mieli on virkistynyt? Ja sellainen huvitus, jota kaunis ja
puhdas musiikki tarjoo, on suuremmoista; se vaikuttaa jalostavasti ja
ylentävästi. Pienet laulutkin, hienosti laulettuina, voivat tuudittaa
mielet sopusointuun ja antaa henkistä lepoa. Niin että elä epäile
tekeväsi oikein kokonaan antautuessasi kehittämään lahjojasi nyt, kun
sinulla on siihen tilaisuus."

"Mutta, Henning, sinähän olet niin tavattoman musikaalinen, sen olen
kuullut monelta taholta, miksi et sinä antaudu sille alalle?"

"Soittelenhan minä hyvin paljon."

"Mutta voisithan sinä edistyä vielä enemmän."

"Ehkä, jos minä kokonaan antautuisin sille; mutta täytyy omata
taiteilijasielu, voidakseen pyhittää elämänsä taiteelle. Sitä ei
minulla ole, vaan uskon ja toivon, että taipumukseni soveltuvat
parhaiten siihen kutsumukseen, jonka olen valinnut."

"Sopinenkohan minä mihinkään kutsumukseen? Tuntuu siltä kun en sopisi,
ja se on niin ikävää."

"Minä luulen tietäväni mistä sinä löydät elämäntehtäväsi", sanoi
Henning.

"Mistä?" kysyi Eva innokkaasti.

"Kodissa."

"Oh, mutta sehän ei ole mitään", sanoi hän nolostuneena.

"Eva, minkälaiset mielipiteet sinulla on? Eikö koti ole mitään?"

"On tietysti", vastasi hän nauraen, "mutta minua ei tarvita siellä; he
tulevat toimeen aivan yhtä hyvin ilman minua. Palvelijat tekevät minun
tehtäväni aivan yhtä hyvin kuin minäkin."

"Saattaa olla, että toinen voi tehdä toisen tehtävät, mutta toisen
sijaa ei kukaan voi täyttää, jos me johonkin määrin olemme sellaisia
kuin meidän tulee olla kodissamme. Minä luulen, että sinun tehtäväsi
on... mutta ei, minä en sano sitä sinulle, sinä täytät sen parhaiten
tietämättäsi", sanoi Henning keskeyttäen oman puheensa. Sydämessään
ajatteli hän, että Eva suloisella, herttaisella olennollaan oli luotu
olemaan musiikkina ja auringonpaisteena ympäristölleen; mutta hänen
ei pitäisi tietää sitä itse, silloin voisi helposti lämpö paeta
auringonpaisteesta ja sointu musiikista.

"Voinko minä täyttää sen tietämättäni? Kuinka sinä olet leikkisä!
Voitko sinä olla dosentti tietämättäsi?"

Henning nauroi hiljaa ja sydämellisesti.

"Enpä juuri", sanoi hän ja lisäsi vakavammin: "mutta kyllä minä luulen,
että me teemme parhaimmat tekomme tietämättämme; sillä kun me teemme
jotakin itsetietoisesti, tulee siihen helposti tyytyväisyyden tunne,
joka vie siltä kaiken arvon."

"Sittenhän olen saattanut tehdä äärettömän paljon hyvää, tietämättä
siitä itse mitään! Ei se olisi niinkään hullua", sanoi Eva
veitikkamaisesti.

Henning nauroi taas ja ajatteli, että se oli ehkä tuo usein
odottamaton, aina viaton leikillisyys, joka oli tehnyt hänen olentonsa
niin auringonpaisteen kaltaiseksi.

"Tuleeko Anna pian kotiin?" kysyi hän.

"Ei ennen kuin päivälliselle."

"Tiedätkö onko hän kirjoittanut hiljattain neiti Rencronalle?"

"En tiedä, mutta minä en luule, että he kirjoittavat usein toisilleen.
He ovat vieraantuneet niin paljon toisistaan. Mitenkä voi Dagmar nyt?
Sinähän kohtaat häntä toisinaan?"

"Kyllä, minä olin hiljattain Brotorpissa. En ollut käynyt siellä
pitkään aikaan, ja minua oikein säälitti nähdessäni kuinka hän oli
kuihtunut. Hän näytti heikolta ja rasittuneelta. Minä luulen, että hän
tuntee itsensä hyvin yksinäiseksi. Hän tarvitsee ystävää. Tervehdi
Annaa ja sano tämä hänelle, ja pyydä että hän kirjoittaa hänelle pian
ystävällisen kirjeen. Se tekisi hänelle niin hyvää."

"Kyllä, mielelläni. Minä en todellakaan käsitä miksi Anna ja Dagmar
eivät liity enemmän yhteen."

Henning meni, ja kun Anna tuli kotiin, lausui Eva hänen tervehdyksensä
sillä seurauksella, että Anna heti kirjoitti pitkän, sydämellisen
kirjeen Dagmarille. Hänestä tuntui yhtä luonnolliselta osoittaa
suurinta hellyyttä ystävilleen heidän ahdingossaan, kuin hänen oli
vaikea osoittaa myötätuntoisuuttaan heidän valoisina aikoinaan.

Muutamien päivien kuluttua tuli Dagmarilta vastaus. Se oli lyhyt ja
lyijykynällä kirjoitettu.

    "Kiitos, Anna, kirjeestäsi! Se teki minulle enemmän hyvää,
    kuin sinä aavistatkaan", oli siinä. "Minä olen sairas ja
    makaan vuoteessa kuumeessa, enkä saa kirjoittaa paljon, mutta
    minun täytyy kiittää sinua kaikesta. Luulen, että tulen hyvin
    sairaaksi, ainakin tuntuu siltä. Sano terveisiä kaikille, jotka
    mahdollisesti vielä muistavat minua, ja rukoile sen puolesta,
    joka kenties pian kuolee!

                                Sinun uskollinen Dagmarisi."

Anna tuli hyvin liikutetuksi tämän kirjeen johdosta, mutta ei voinut
uskoa, että asiat olisivat niin huonosti. Mutta niin oli kuitenkin
laita. Dagmar sai hermokuumeen ja vietiin sairashuoneeseen Tukholmaan,
hoidettavaksi siellä. Matkan vaivat olivat melkein liian suuret hänen
heikoille voimilleen, mutta hän ei tahtonut jäädä Upsalaan, jossa
hän ei tuntenut ketään. Tukholmassa asui hänen äitinsä ja voisi
toisinaan tulla katsomaan häntä. Anna ja Eva kävivät myös joka päivä
sairashuoneella tiedustelemassa hänen vointiaan. Moneen viikkoon eivät
he päässeet sisään. Dagmar oli elämän ja kuoleman vaiheella eivätkä
lääkärit antaneet paranemisen toiveita.

Kurt oli tähän aikaan tavattoman harvapuheinen ja synkkämielinen. Hän
kysyi harvoin Dagmarin tilaa, mutta kuunteli innokkaasti joka kerran
kun sisaret puhuivat hänestä. Hänen toverinsa ihmettelivät mikä hänelle
oli tullut, sillä hän ei juuri koskaan enää mennyt heidän iloisiin
seuroihinsa, vaan käveli yksinään ja vastasi äreästi, kun häntä
puhuteltiin.

Vasta kun kinokset rupesivat sulamaan huhtikuun auringon lämmöstä,
rupesi Dagmar paranemaan, niin että hänen luokseen pääsivät muutkin,
kuin hänen äitinsä. Anna ja Eva saivat ensi alussa olla hänen luonaan
vaan muutaman minuutin, mutta vähitellen saivat he ulotuttaa käyntinsä
pitemmiksi.

Toipuminen tapahtui hyvin hitaasti. Kun rouva Warenheim tuli Tukholmaan
Toukokuussa viipyäkseen siellä viikon ajan ja viedäkseen sitten Evan
mukanaan kotiin, makasi Dagmar vielä kalpeana ja heikkona valkoisella
vuoteellaan.

Toukokuun aurinko paistoi sisään ikkunasta ja valaisi hentoja
kevätkukkia ja vuokkoja sairaan päänalasen vieressä olevalla pöydällä.
Dagmar makasi katse miettivästi kiinnitettynä kukkiin, jotka Eva samana
päivänä oli tuonut hänelle. Toinen vuode oli tyhjä, niin että Dagmar
asui nyt yksinään huoneessa. Hän odotti illalla Kurtin äitiä luoksensa.
He eivät olleet nähneet toisiaan moneen vuoteen, ja Dagmar vapisi
samalla kun hän iloitsi tästä kohtauksesta. Hän mietti miten paljon
rouva Warenheim mahtoi tietää.

"Mitenkäs täällä voidaan? Saanko tulla sisään?" kysyi tuttu ääni ulkoa
ja sai heikon punan nousemaan Dagmarin kalpeille poskille.

"Neiti on jotensakin virkeä. Olkaa hyvä!" vastasi hoitajatar ja aukaisi
oven rouva Warenheimille, joka astui sisään yksinään.

"Tervetuloa jälleen elämään, rakas lapseni", sanoi Kurtin äiti,
sydämellinen katse silmissään kumartuen sairaan puoleen.

Tämän tervehdyksen kuultuaan täyttyivät Dagmarin silmät kyynelillä
ja hänen huulensa vapisivat kietoessaan kätensä äidillisen ystävänsä
kaulaan ja tuntiessaan sydämellisen suudelman huulillaan.

"Siitä on kauan, kun me viimeksi näimme toisemme", jatkoi rouva
Warenheim ja istui vuoteen viereen, "mutta me emme silti ole unohtaneet
toisiamme."

Hän tarttui Dagmarin käteen ja hymyili rohkaisevasti hänelle,
huomatessaan liikutuksen, joka valtasi tuon nuoren tytön ja jota hän
oli liian heikko hillitsemään.

"Kas, tässä ovat kukat, jotka Eva poimi aamulla. Hän tuli niin
iloiseksi löydettyään ne. Ne olivat ensimäiset tänä vuonna, ja hän
oli aivan haltioissaan saadessaan tuoda ne tänne", lisäsi hän ja
puhui vielä hetken aikaa kevyesti auttaakseen Dagmaria saavuttamaan
mielentyyneytensä.

"Te olette aivan liian hyvä minulle", kuiskasi tämä, kun hän vihdoin
voi hillitä ääntänsä.

"Ei ollenkaan", vastasi rouva Warenheim iloisesti hymyillen. "Jos Eva
olisi sinun lailla maannut sairaana, olen minä varma, että sinä olisit
tuonut hänelle kevään esikkoja, jos vaan olisit voinut."

"Olisin tietysti", vastasi Dagmar ja hymyili kyynelten läpi.

Rouva Warenheim katseli häntä. Tuon kauniin sairaan silmät loistivat
niin suurina, loistavina ja surumielisinä hänen kuihtuneista
kasvoistaan ja liikuttivat hänen sydäntään.

"Olen kuullut, että sinä saat pian nousta ylös", sanoi hän äänellä,
joka tuntui epävarmalta, vaikka hän koetti tehdä sen iloiseksi.

"Ensi viikolla, ehkä", vastasi Dagmar.

"Ajattele, kuinka hauskaa! Ja sitten saat sinä istua ulkona
auringonpaisteessa ja katsella kevään vihannuutta ja kuulla lintujen
laulua!"

"Niin, kyllä se on hauskaa", myönsi Dagmar niin kokonaan ilman
innostusta, että rouva Warenheim vasten tahtoaan kysyi:

"Mutta etkö sinä sitten tahdo tulla terveeksi?"

"Olin niin varma siitä, etten enää tulisi terveeksi, että tuntui
pettymykseltä, kun sanottiin, että kaikki vaara oli ohi", vastasi
Dagmar.

Rouva Warenheim hyväili hiljaa kuihtunutta valkeaa kättä. Tämä
hiljainen osanotto kehoitti Dagmaria jatkamaan.

"Luulin olevani valmis kuolemaan, mutta varmaankaan ei niin ollut
laita, koska minun täytyi vielä palata elämään", sanoi hän surullisesti.

"Kyllä kai sinä olit valmis, rakastettuni. Ja valmistut varmaankin
elääksesi sitten Jumalan kunniassa. Meidän täytyy aina olla valmiit
kuolemaan, niin olemme myös soveliaat elämään."

"Taivas oli minusta niin lähellä ja maailma niin kaukana; minä toivoin
vaan saavani ottaa viimeisen askeleen. Miksi en minä saanut mennä,
miksi täytyi minun vielä palata maailmaan, kun minä olin jo niin
irtaantunut siitä? Elämän kanssa palaavat varmaan taas maalliset
harrastuksetkin kiinnittämään minua tänne."

"Sinun tulee pysyä lujana Jumalassa. Etkö sinä luule Hänen voimansa
riittävän katkaisemaan kaikkia kietovia siteitä jatkuvassa
elämässä yhtä hyvin kuin kuolemassakin? Sinun tulee vaan pysyä
Hänen läheisyydessään ja viedä kaikki toiveesi ja halusi, kaikkein
maallisimmatkin, Hänen eteensä; mutta ei ainoastaan sitä varten, että
saisit ne tyydytetyksi, vaan että ne Hänen läheisyydessään vaimenisivat
ja puhdistuisivat."

Dagmar makasi hetken aikaa silmät suljettuina. Kalpeat kasvot
muodostivat räikeän vastakohdan tummalle, lyhyeksi leikatulle tukalle.

"Täti", sanoi hän ja katsoi ylös syvällä, surullisella katseella,
"minä tahdon olla Hänen, olen tahtonut sitä jo kauan; mutta se on niin
vaikeata, on niin paljon sellaista, joka tahtoo tunkeutua väliin."

"Älä anna tuon kokemuksen pidättää itseäsi, rakas lapsi; sen saavat
kaikki tehdä, jotka ottavat asian vakavasti. Jumala muistaa, että me
olemme heikot."

"Muistaako Hän? Armahtaako Hän? Mutta kerran täytynee Hänenkin väsyä?"

"Ei hän väsy koskaan, ellemme me vaan väsy. Hänen armonsa on joka aamu
uusi."

"Kuinka äärettömän kärsivällinen Hänen täytyy olla!"

"Niin, Hän onkin Jumala. Me ihmiset emme voi ymmärtää Hänen
kärsivällisyyttään ja rakkauttaan, mutta me saamme uskoa siihen."

"Uskoa! Se on melkein kuin levätä", kuiskasi Dagmar ja nojasi
väsyneellä liikkeellä päänsä tyynyyn. "Tuntuu kuin olisi helpompi uskoa
silloin, kun on ruumiillisesti oikein heikko. Silloin ei meissä ole
mitään, joka voisi vastustaa."

Rouva Warenheim nousi hiljaa ylös.

"Minä näen, että sinä olet väsynyt, hyvästi tällä kertaa", sanoi hän ja
kosketti kevyesti huulillaan sairaan kaunista otsaa.

"Kiitos! Tulkaa pian taas! Täti on antanut minulle sellaisen rauhan",
kuiskasi Dagmar ja loi häneen kiitollisen katseen.

"Saanko tulla hetkiseksi joka päivä tällä viikolla?"

"Oi, mutta se on liikaa! Tätillä on kai muutakin tekemistä", väitti
Dagmar; mutta ilonsäde hänen silmissään ilmaisi rouva Warenheimille
kuinka tervetullut hän oli.

"Mutta ei mitään sellaista, jota tekisin niin mielelläni", vastasi hän
sydämellisesti. "Hyvästi huomiseen asti!"

       *       *       *       *       *

"Dagmar, minä ja tytöt olemme tehneet niin hauskan suunnitelman, jota
sinä et saa tehdä tyhjäksi", sanoi rouva Warenheim, istuessaan Dagmarin
luona viimeisen edellisenä iltana ennen poislähtöään. "Äitisi on
myöskin ystävällisesti hyväksynyt sen."

"Minkä?" kysyi Dagmar salaisella levottomuudella.

"Niin, asia on sellainen, että meillä Vesterlångassa on mitä ihanimmat
metsät ja soveliain ilma sellaisille pikku raukoille, kuin sinä olet.
Ja kun Anna tulee kotiin keväällä, olet sinä varmaankin jo kyllin
voimakas seurataksesi häntä; niin on lääkärikin vakuuttanut. No, mitä
sinä itse sanot siihen?"

"Kiitos, mutta minä luulen, etten voi tulla", vastasi hän epäröiden ja
punastuen.

"Minkätähden et? Etkö luule jaksavasi?"

"Sinne on äärettömän pitkä matka", vastasi hän vältellen ja katsoi alas.

"Oletko sinä todellakin levoton matkan tähden? Anna pitää niin hyvää
huolta sinusta. Jos tarve vaatii, odottaa hän sinua jonkun aikaa. Sinä
et saa kieltäytyä. Me olemme kaikki jo edeltäpäin iloinneet sinun
tulostasi. Matkaako sinä vaan pelkäät?"

Dagmar epäröi. Sanoisiko hän todellisen syyn? Ei, hän ei voinut sanoa
sitä.

"Kiitos, täti, mutta kyllä minä jään äidin luo", sanoi hän.

"Tukholmaan? Ei, Dagmar, sitä sinä et saa tehdä, sinun täytyy päästä
maalle. Se on velvollisuutesi itseäsi kohtaan. Vapaaherratar oli niin
tyytyväinen ehdotukseeni ja me olemme jo melkein päättäneet asian
keskenämme."

"Mutta eikö minusta tule teille vaivaa? Onko siellä minulle tilaa?"

"Tilaa! On toki! Oletko unohtanut, kuinka suuri rakennus meillä on?
Meillä olisikin niin tyhjää, kun ei Kurtkaan saa olla kotona juuri
ollenkaan kesällä."

"Eikö hänellä aina ole lomaa muutamia viikkoja?"

"Ei nyt enää muuta kuin poikkeustapauksissa. Hän on saanut koko joukon
työtä paitsi sanomalehtityötään. Niin että me saamme olla sangen paljon
yksin kotona, joten sinä olet kaksinkerroin tervetullut. Ajattele asiaa
huomiseen asti ja suo minulle se ilo, että annat myöntävän vastauksen
silloin."

Kun rouva Warenheim seuraavana päivänä lähti Dagmarin luota, oltuaan
siellä viimeisen kerran, lupasi tuo nuori tyttö hänelle viettää kesänsä
Vesterlångassa.



34.


Matka kotiin pohjoisessa metsäseudussa tuli rasittavaksi ja Dagmarin
täytyi perille päästyään mennä muutamaksi päiväksi vuoteeseen. Ei
kestänyt kuitenkaan kauan, ennen kuin hän taas jaksoi olla ylhäällä ja
ulkona.

Ystävyys Annan ja Dagmarin välillä tuli tänä kesänä lujemmaksi kuin se
milloinkaan ennen oli ollut. Heillä olikin nyt niin paljon yhteistä.
Ollessaan kahden puhuivat he melkein aina niistä syvistä totuuksista,
joiden kirkkaita vesiä Dagmar oli ruvennut janoomaan, kun suru ja
kärsimys oli sulkenut häneltä kaikki muut lähteet. Anna puolestaan
tunsi, kuinka ijankaikkisuus-elämä hänessä kasvoi ja kehittyi tämän
yhdessä-olon aikana. Ensi kerran tunsi hän mitä merkitsee omata
samoin ajatteleva ystävä, jolle voi ilmaista syvimmät ja parhaimmat
ajatuksensa, jotka siten kirkastuvat.

Joka kerran kun Kurtilta saapui kirje, pelkäsi Dagmar salaisella
tuskalla, että hän ilmoittaisi kotiintulostaan, mutta yhtä usein
valtasi hänet pettymyksen tunne huomatessaan pelkonsa aiheettomaksi.
Vihdoin tapahtui kuitenkin se, jota hän oli pelännyt ja toivonut. Kurt
kirjoitti, että hänen oli onnistunut saada neljäntoista päivän loma,
jonka hän halusi viettää Vesterlångassa.

"Miten voisin minä keksiä sopivan syyn poistuakseni täältä?" oli
Dagmarin ensimäinen ajatus. Kurt ei ollut koskaan tullut hänen
luokseen, vaikka hän olisi voinut tulla, eikä ollut koettanut jatkaa
keskustelua, jossa Dagmar oli ilmaissut tunteensa enemmän kuin oli
aikonutkaan. Hänen tunteensa eivät siis voineet olla samanlaiset, se
oli selvä; sillä silloin ei hän olisi jättänyt hänen tunnustustaan
huomioon ottamatta. Hän tiesi, että Dagmar rakasti häntä, eikä hän
kuitenkaan ollut tullut Brotorppiin ainoatakaan kertaa. Tämä ajatus
herätti hänen sydämessään voimakkaan vastenmielisyyden ja häpeän
tunteen. Hän ei tahtonut milloinkaan mennä Kurtin silmien eteen, hänen
täytyi paeta häntä. Mutta miten päästä täältä, kun hänen oli määrä
viipyä koko kesän, eikä hänellä sitäpaitsi ollut mitään muuta paikkaa,
jonne lähtisi. Äiti oli matkustanut sukulaisten luo, eikä heillä ollut
tilaa useammille. Brotorpissa ei hänellä ollut ennen syksyä mitään
tekemistä. Epätoivon tunne valtasi hänet, mutta sitä lievensi salainen
mielihyvä siitä, että hänen näin täytyy joutua yhteen Kurtin kanssa.

Kun tämä tuli illalla, oli Dagmar jo mennyt vuoteeseensa, vaikk'ei
ollutkaan vielä niin myöhäinen. Hän kuunteli hänen ääntään salissa,
joka oli sen vinttikamarin alapuolella, missä hän asui. Kauan senkin
jälkeen, kun kaikkialla jo vallitsi hiljaisuus ja muut olivat
nukkuneet, makasi Dagmar valveilla ja ajatteli tuskalla sitä hetkeä,
jolloin heidän täytyy kohdata toisensa.

"Kuinka voin saada hänet unohtamaan ne sanat, jotka minä hänelle
lausuin ja jotka ilmaisivat hänelle minun tunteeni?" ajatteli hän. "Oi,
minä tahdon olla ylpeä, niin ylpeä, että hän uskoo taas kaiken olleen
mielikuvitusta."

Dagmarin ei ollut niin helppo seurata päätöstään, mutta hän yritti
kuitenkin urhoollisesti. Kurt oli niin toisellainen häntä kohtaan, kuin
hän oli odottanut. Hän ei tosin ollut ystävällinen, eikä etsinyt hänen
seuraansa ja tuskin puhutteli häntä, mutta ei hän myöskään ollut kylmä
ja välinpitämätön. Hänen katseessaan ja käytöksessään oli jotakin, joka
sai Dagmarin aavistamaan, ettei hän ollut pysytellyt loitolla mistään
häntä nöyryyttävästä syystä. Mutta mikä sitten oli ollut syynä? Kurt
ei nähtävästi aikonut ilmaista sitä hänelle, ja Dagmar oli liian ylpeä
pienimmälläkään tavalla ilmaistakseen kuinka paljon hän ajatteli häntä.

Heidän ollessaan kävelymatkoilla, kulki Kurt aina äitinsä taikka
Evan seurassa ja jutteli vaan heidän kanssaan. Toisinaan, kun ei
kukaan huomannut, katseli hän Dagmaria, kuten katsellaan rakkainta
maailmassa, rakkainta, jonka luulemme ainiaaksi kadottaneemme. Dagmar
ei nähnyt näitä katseita, eikä aavistanut hänen tunteitaan ja käveli
sen vuoksi niin hienona ja ylpeänä ja tuntui Kurtista kalliimmalta
ja saavuttamattomammalta kuin koskaan ennen. Hänen sielunsa täyttyi
syvimmällä surumielisyydellä, huomatessaan hänet nyt sen ihannekuvan
kaltaiseksi, jollaisen hän kerran luuli hänen olevan. Tukka, joka
sairauden aikana oli leikattu lyhyeksi, rupesi kasvamaan ja ympäröi
tuuheina, mustina kiharoina kauniita kasvoja, jonka puhtaalle iholle
palaavan terveyden puna loi hennon hohteensa. Hieman kaareva nenä,
hienopiirteinen suu ja leuvan täydellinen muoto olivat aina herättäneet
Kurtin ihailua, mutta nämä piirteet olivat tulleet vielä lumoavammiksi
sen luonteen kautta, joka niistä nyt kuvastui. Suurten, loistavien
silmien katse ilmaisi voitettuja taisteluja ja jaloja ajatuksia
Dagmar oli taas hänen kauneuden-ihanteensa ja hän olisi voinut antaa
sydänverensä, voidakseen olla hänen arvoisensa. Mutta hän ajatteli
itseään eikä uskaltanut lähestyä häntä. Dagmar ajatteli köyhyyttään ja
koetti olla ylpeä ja kylmä.

Eräänä päivänä meni Kurt metsään, yksinään, surullisten ajatusten
seuraamana. Hän katui, että oli seurannut vastustamatonta haluaan,
joka oli pakottanut hänet tänne Dagmarin läheisyyteen. Mitä hän
oli sanonut noissa päivälliskutsuissa syksyllä, oli ollut vaan
omantunnonvaivojen aiheuttamaa hyvitystä hänen entisen menettelytapansa
johdosta, ja Kurt koetti luulotella itselleen, että se oli vaan hänen
runoilijamielikuvituksensa, joka oli tehnyt hänelle kepposen ja pannut
hänen sanoihinsa enemmän sisältöä, kuin mitä niissä todellisuudessa
oli. Ne epämääräiset toiveet, jotka olivat kyteneet hänen mielessään
tullessaan Vesterlångaan, olivat nyt kokonaan hälvenneet.

Äkkiä näki hän puiden lomitse vaalean hameen ja pysähtyi. Hän päätti
kääntyä ympäri, mutta ei pannut sentään päätöstään täytäntöön. Dagmar
katsoi ylös ja heidän katseensa yhtyivät Sen sijaan, että olisi
mennyt tiehensä, meni Kurt eteenpäin ja istui litteälle kivelle
hänen viereensä ja tietämättään miten se tapahtui, oli hän ilmaissut
hänelle syvimmät tunteensa ja ajatuksensa. Hän pyysi Dagmaria
ojentamaan hänelle kätensä ja auttamaan häntä alkamaan uutta elämää.
Dagmar puolestaan unohti kaikki vastaväitteet eikä voinut lausua
ainoatakaan sellaista. Ylpeys pakeni kuultuaan Kurtin miehekkään
ja nöyrän selityksen, jota hänen täytyi uskoa. Hän etsi vastausta,
mutta ei löytänyt, ja katsoi vaan Kurttiin avuton, hämmentynyt
ilme loistavissa, kosteissa silmissään. Seuraavalla hetkellä piti
Kurt häntä sylissään ja molemmat hämmästyivät huomatessaan noitten
pilvenkorkuisten esteitten, jotka äsken näyttivät voittamattomilta,
silmänräpäyksessä kadonneen. Lumous oli haihtunut. Kurt painoi Dagmarin
rintaansa vasten tuolla onnellisella tietoisuudella, ettei tämä ollut
enää autereinen, saavuttamaton ihanne, vaan ihminen, niinkuin hän
itsekin. Hän ei ollut sellainen, jollaiseksi hänen mielikuvituksensa
oli kuvaillut hänet, täydellinen enkeli, vaan nainen, valmis seuraamaan
häntä elämän taisteluihin. Ilontunne vapisutti Kurttia ajatellessaan,
että Dagmar tässä taistelussa tulisi tarvitsemaan yhtä paljon häntä,
kuin hänkin Dagmaria. Kun Dagmar katsoi Kurttia silmiin, häpesi hän
entisiä pikkumaisia harhaluulojaan. Hän luki noista silmistä, että
hän köyhyydestään huolimatta voi tehdä hänet rikkaaksi rakkaudellaan.
Sitähän Kurt juuri pyysikin ja riemuntunteella ajatteli tyttö, kuinka
paljon hän voi antaa.

He istuivat etäällä metsän siimeksessä. Keskikesän elämä pulppuili ja
kuohui heidän ympärillään. Metsä tuoksui kun aurinko paistoi vihreään
havuverhoon ja pihkaisiin puunrunkoihin. Tuuli humisi voimakkaasti
männyissä ja kuusissa. Maassa vilisi ahkeria muurahaisia, kooten
varastoja pitkien talvipäivien varaksi. Paarmat ja kärpäset surisivat,
hämähäkin verkot kimaltelivat, oravat hyppelivät puissa ja linnut
liitelivät sinisessä avaruudessa. Noilla kahdella tuolla puiden
verhoamassa siimeksessä oli niin paljon sanottavaa toisilleen, että
he istuivat siellä vielä kun aurinko meni mailleen ja varjot venyivät
pitkiksi.

Pappilassa vallitsi suuri ilo, kun nuo kauan kaivatut vihdoin palasivat
ja selittivät syyn pitkään viipymiseensä.

Kurtin äiti painoi Dagmaria sydäntään vasten.

"Jospa tietäisit, kuinka iloinen olen, saadessani jättää poikani
sinulle!" kuiskasi hän uuden tyttärensä korvaan. "Pidä mielessäsi,
Dagmar, että sinulla on häneen suuri vaikutusvalta! Vedä hänet Jumalan
luo."

"Me autamme sinne toinen toistamme", vastasi Dagmar ja loi säteilevän
katseensa Kurttiin.

"Oletko ajatellut vastuunalaisuuttasi, poikani?" kysyi kirkkoherra,
kun hän hetken aikaa oli kahden kesken poikansa kanssa, "varo itseäsi
kylvämästä epäuskon siemeniä hänen vastakääntyneeseen sieluunsa."

"Minäkin tahdon elää uutta elämää. Älkää asettako minua aina
ulkopuolelle!" pyysi Kurt nöyryydellä, joka sai isän hämmästymään.

"Niinkö?" huudahti kirkkoherra liikutettuna ja veti poikansa
sydämellisellä syleilyllä rintaansa vasten.

Vastakihlatut olivat sanomattoman onnelliset sen lyhyen ajan, minkä
Kurt vielä viipyi kotona. Molemmat ihmettelivät ja iloitsivat
tuntiessaan kuinka pian ja helposti he kasvoivat yhdeksi sydämeksi ja
sieluksi.

Anna näki heidän onnensa ja tahtoi iloita heidän kanssaan, mutta
ajatteli liian paljon itseään voidakseen oikein ottaa osaa toisten
iloon. Hänen oma elämänsä tuntui hänestä vielä tyhjemmältä
vastakihlattujen onnen rinnalla. Dagmar aavisti syyn hänen vähäiseen
osanottoonsa.

"Jospa tietäisit, kuinka mielelläni minä soisin sinulle samallaisen
ilon, kuin itsellänikin on!" sanoi hän eräänä päivänä. "Et voi
uskoa, kuinka rakkaus pehmittää mielen ja vetää esiin parhaimmat
ominaisuutemme!"

"Niin, jos se on molemmin puolinen; muussa tapauksessa on sillä aivan
päinvastainen vaikutus", vastasi Anna hätäisesti.

Dagmarin tummain silmien ilme muuttui sääliväiseksi, mutta Anna ei
tarvinnut sääliä. Hän nousi ylös.

"Muuten on rakkaus vaan hullutusta", sanoi hän tylysti, mutta lisäsi
leikillisesti: "Sinä luulet ehkä, että minä puhun kuten kettu
pihlajanmarjoista?"

Hän nauroi lyhyesti, mutta naurussa oli jotakin vihlovaa, joka teki sen
kaikkea muuta kuin leikkisäksi.

"Älä himmennä onneasi ajattelemalla niitä tuhansia, jotka saavat tulla
toimeen ilman sitä", sanoi hän hymyillen, melkein mahtavasti ja poistui
huoneesta.

Ei kukaan saanut aavistaa mitä taakkaa hän kantoi, vasta sitten tulisi
se sietämättömäksi. Sääliväisyys onnellisen Dagmarin silmissä oli
loukannut Annan ylpeää, arkatuntoista mieltä enemmän kuin Henningin
toisinaan osoittama kylmyys. Niinkin nöyryyttävää sydänsurua, kuin
yksipuolinen rakkaus on, saattoi kestää, kunhan vaan ei kukaan tietänyt
siitä. Hän sulkeutui huoneeseensa ja vaipui polvilleen rukoilemaan:

"Miksi täytyy minun elää, Jumala, tällaisena hylkiönä kuin olen? Ei
kukaan tarvitse minua, ei kukaan kaipaisi minua, miksi en minä saa
kuolla pois tästä tyhjästä elämästä?"

Näin vuodatti hän tuskansa Jumalallensa, mutta hänen näin tehdessään
muuttui se vähitellen 'murheeksi Hänen mielensä mukaan'.

"Herra, etkö Sinä ole minulle mitään? Olenko minä turhaan elänyt sinun
kanssasi kaikki nämä vuodet, kosk'en minä ole saanut rahtuistakaan
Sinun mielenlaadustasi? Koska, Herra, koska otat sinä katkeruuden
minun sielustani ja opetat minua sydämestäni iloitsemaan silloin, kuin
toiset saavat sitä, jota ilman minun täytyy olla? Sinä tiedät, mitä
sydämessäni liikkuu. Puhdista haluni ja harrastukseni ja vedä ne yhä
enemmän maailmasta Sinun puoleesi! Auta, etten toivoisi niin paljon
tätä lyhyttä elämää varten! Mitä se tekee, kun kerran seison sinun
kasvojesi edessä, olenko ollut onnellinen taikka en? Anna minulle mitä
kärsimyksiä tahansa, kunhan ne vaan vievät minun lähemmäksi Sinua. Auta
minua tyytymään Sinun tahtoosi, mihin ikinä se minua johtaneekin. Auta
minua, Isä!"

Hänen näin rukoillessaan tuli ikäänkuin vastaukseksi tuulahdus
ijankaikkisesta rauhasta ja kosketti parantavan voiteen tavoin hänen
salattuun tuskaansa, joka siten kadotti kärkensä. Hän lepäsi kosteikon
palmujen varjossa ja joi sen virkistävästä vedestä. Erämaan vaellus
alkaisi pian taas, sen hän tiesi; aurinko polttaisi hänen päätänsä ja
hiekka jalkojansa, mutta vesi, jota hän joi, ja lepo, jota hän nautti,
antaisivat hänelle voimia jatkuvaan vaellukseen. Ja Hän, joka johtaa
häntä erämaan läpi, löytää kyllä uuden kosteikon, jossa on samaa elävää
vettä ja sama rauhallinen lepopaikka, jossa hän saa virkistää väsyneet
voimansa. Hetkisen kuluttua nousi Anna ja meni rukouksen virkistämänä
jälleen arkielämän askareihin.

Eva tuli ja pyysi häntä epäröiden auttamaan jossakin tehtävässä,
odottaen vihaista tai ainakin vastahakoista vastausta, mutta hämmästyi
saadessaan kokea päinvastaista. He juttelivat työtä tehdessään ja Anna
osoitti niin ystävällistä ja iloista harrastusta kaikkeen mitä nuorempi
sisar sanoi, että tämä ihastuneena ajatteli: "Oi, jospa hän aina olisi
sellainen!" Ja Anna tunsi sydämessään, ettei elämä tarvinnut tuntua
niin tyhjältä, jos hän vaan voisi käsittää sitä oikein ja koettaisi
elää ijankaikkisuus-elämää arkielämän vähäpätöisissä toimissakin.

       *       *       *       *       *

Syksyllä palasi Dagmar Brotorppiin. Kurt toivoi, että he olisivat
menneet hyvin pian naimisiin, mutta Dagmar tahtoi ensin säästää vähän
myötäjäisikseen.

"Minä en tahdo tulla aivan tyhjin käsin luoksesi", sanoi hän ja huokasi
surumielisesti ajatellessaan kadotettuja rikkauksiaan.

"Niin, minun täytynee kai myöskin ansaita kodin kuntoon panemiseksi,
ettei sinun tarvitse tulla tyhjiin huoneisiin", vastasi Kurt hymyillen,
"sen olin vähällä unohtaa, sillä minä olen niin pikainen luonteeltani,
kuten sinä ehkä tiedät."

"Tiedän kyllä, sillä minä muistan erään, joka kerran syöksyi päistikkaa
tiehensä, ehtimättä ottaa selvää oliko kaikki todellakin mennyt
myttyyn, kuten hän luuli", vastasi hän veitikkamaisesti katsoen
Kurttiin, joka istui hänen jalkainsa juuressa.

"Olisitko sinä muuttanut mieltäsi, jos minä olisin tullut takaisin
silloin heti?"

"Olisin kaiketi. Kyllä sinä olisit saanut aivan toisellaisen
vastauksen."

"Mutta minkätähden et antanut minun huomata sitä?"

"Ylpeys on kenties enin kehittynyt ominaisuus luonteessani."

"Nyt vieläkin?" kysyi Kurt.

"Ei enää niin paljon toivoakseni, sitä on niin kovasti nöyryytetty.
Mutta, Kurt, jossain suhteessa on hyvä olla ylpeä, eikö niin?"

"Ymmärrän tarkoituksesi", vastasi hän, "mutta sitä on pikemmin
kutsuttava arvokkaisuudeksi taikka itsenäisyydeksi kuin ylpeydeksi.
Muuten ei meillä ihmisraukoilla ole juuri mitään, josta voisimme
ylpeillä Jumalan taikka ihmisten edessä", lisäsi hän melkein katkerasti
hymyillen.

"Mutta ei meillä sentään ole oikeutta halveksiakaan itseämme. Meillähän
on arvo Jumalan silmissä."

"Onko meillä? Minä olen aina kuullut saarnattavan päinvastaista
mielipidettä. Mehän olemme kaikki paljaita maan matosia", sanoi hän
äkkinäisen tiedottomuuden tunteen valtaamana.

"Niin, ei meillä ole mitään kerskattavaa itsessämme. Mutta ymmärrä
minua oikein. Ellei meillä olisi arvoa Jumalan silmissä, niin ei hän
olisi tehnyt mitään pelastukseksemme. Mutta kun hän on kärsinyt ja
kuollut meidän edestämme, on Hän siten osoittanut, että me olemme
kalliita hänen sydämelleen. Ja minun mielestäni on olennolla, olkoon
hän itsessään kuinka kurja tahansa, mutta jota Jumala kuitenkin
rakastaa, ääretön arvo, tietysti vaan tuon rakkauden tähden. Se ei saa
halveksia itseään."

"Kristinusko on joka tapauksessa nöyryyttävä uskonto", sanoi Kurt
miettiväisenä. "Sen tuntee parhaiten silloin, kun koettaa todenteolla
syventyä siihen."

"Mutta se on myöskin kohottava, sen olen minä kokenut", lisäsi Dagmar
ja hänen silmänsä säteilivät, "se nöyryyttää ensin kohottaakseen sitten."

"Minä puolestani olen tähän asti tuntenut ainoastaan ensinmainittua",
sanoi Kurt synkästi.

"Mutta sinä et pysähdy siihen", sanoi hänen morsiamensa toivehikkaasti.

"Sinä et tiedä, kuinka kurja olento minä olen, sillä silloin et sinä
puhuisi noin", sanoi Kurt melkein kärsimättömästi.

"Kyllä minä sen tiedän, mutta juuri sen vuoksi, että sinä itse kutsut
itseäsi kurjaksi, on sinusta toivoa."

"Minä olen aina tietänyt olevani raukka ja kuitenkin pysynyt
sellaisena."

"Juuri sen vuoksi, että sinä aina olet tuntenut erehtyneesi, on sinusta
aina ollut toivoa", sanoi Dagmar antamatta hänen vastaväitteittensä
vähintäkään masentaa itseään.

"Mutta minä en suinkaan ole aina tuntenut katumusta. Päinvastoin olen
minä usein ollut sangen tyytyväinen tehtyäni jotakin huonoa."

"Niin et sinä tee nyt enää", sanoi Dagmar ja katsoi häntä luottavasti
silmiin.

"En, mutta ehkä olen tekemättä siten vaan senvuoksi, että minä sinussa
olen saanut elävän omantunnon", vastasi hän, yhä epäillen itseään.

"Kuinka innokkaasti sinä koetat tehdä itseäsi huonommaksi, kuin
oletkaan", sanoi Dagmar sydämellisellä katseella.

"En minä tee itseäni huonommaksi", huudahti Kurt tuskallisesti, "minä
vakuutan, että minä olen aivan sellainen, jolta näytän. Sinä luulet
minua aivan liian hyväksi!"

"Se on parempi, kuin jos luulisin sinua liian huonoksi."

"Ei, sillä silloin et sinä pettyisi niin suuresti kuin nyt."

"Et sinä minua petä, Kurt, vaan tulet sellaiseksi, kuin minä luulen
sinun olevan."

"Minä en voi, sillä sinä liioittelet niin suuresti."

"Niinkö luulet? Minä sanon, mitä minä sinusta uskon, niin saat nähdä
liioittelenko minä: Minä luulen, että sinä olet taisteleva henki,
joka _tahdot_ etsiä Jumalaa, joka tahdot voida totella Häntä. Onko se
liioittelua?"

"Ei", vastasi Kurt epäröiden, mutta lisäsi epäluuloa osoittavalla
katseella: "Sinä et usko minusta ainoastaan sitä."

Dagmar kumartui alas ja suuteli häntä.

"Jospa minä olisin kaiken sen arvoinen, mitä sinä minulle annat",
mutisi hän.

"Sinä olet rakastettuni", kuiskasi Dagmar.

Kurt loi syvän ja vakavan katseen hänen silmiinsä, jotka säteilivät
häntä vastaan.

"Sen sinä jo olet vaikuttanut minussa, Dagmar, että minun tahtoni on
ruvennut pyrkimään kaikkeen hyvään", sanoi hän vakuuttavasti.

"En minä ole sitä tehnyt, vaan Jumala minun kauttani", sanoi Dagmar
nöyrästi.

"Niin", sanoi Kurt haaveksien ja tunsi ensi kerran aavistuksen Jumalan
rakkaudesta häneen personallisesti.

Hänen oli niin vaikea uskoa sitä. Mutta jos se todellakin oli Jumala,
joka oli antanut hänelle Dagmarin rakkauden, silloin ei Hän ollut
ainoastaan vihan Jumala, joka merkitsee kaikki tehdyt synnit kirjaansa,
silloin saattoi hän myöskin rakastaa ja antaa anteeksi. Voimakas häpeän
tunne valtasi Kurtin tänä hetkenä, jolloin hän muisti kaiken vihansa
Jumalaa vastaan, joka nyt oli osoittanut hänelle tämän suuren hyvän
työn. Hän nojasi päänsä käsivarteensa, joka lepäsi Dagmarin polvella
ja tunsi hänen kätensä kevyesti hyväilevän hiuksiansa. He olivat
molemmat ääneti ja heistä tuntui, kuin olisi Jumala ollut heitä lähellä
ja katsonut heidän sydämiinsä tutkistellen mitä siellä liikkui. Kurt
tunsi itsensä masennetuksi. Hän olisi niin mielellään toivonut voivansa
tuoda esiin jotakin, mutta muisti vaan elämässään syntiä. Ottaisiko
hän ratkaisevan askeleen ja heittäytyisi ristin juureen? Ylpeys
vastusti, mutta voimakas kaipuu puhui äänekkäämmin hänen taistelevassa
sydämessään. Tällä hetkellä tunsi hän, että se oli Jumalan ääni, joka
kutsui, ja että, jos hän seuraisi sitä, ei se tapahtuisi kenenkään
ihmisen, ei edes Dagmarin tähden, vaan hänen itsensä tähden. Hän ei
tahtonut vastustaa ja ylpeyden valtaistuin hänen sydämensä maailmassa
vapisi perustuksiaan myöten.



35.


Jonkun aikaa sen jälkeen astui Henning Svennius Kurtin työhuoneeseen.

"Kas, oletko sinä Tukholmassa? Tervetuloa, vanha ystävä!" huudahti
nuori runoilija ja nousi kirjoituspöytänsä äärestä.

"Häiritsenkö sinua? Sinä varmaankin runoilet paraikaa?" vastasi
Svennius luoden katseensa täyteen kirjoitettuun paperiarkkiin, "mutta
päättäen kirjoituksista, ei työ näy sujuvan hyvin", lisäsi hän
hymyillen.

"Ei, minä tartuin juuri karille. Oli hyvä, että tulit häiritsemään
minua, jälkeenpäin sujuu se kyllä paremmin. Istu keinutuoliin, sinähän
viihdyt siinä. Mitä sinä teet tänään Tukholmassa?"

"Minulla on täällä asioita. Ostan talon ja sijoitan siihen osan
pääomistani", vastasi Svennius ja istuutui keinutuoliin.

"Onnellinen sinä, jolla on pääomia! Jospa minullekin ilmestyisi joku
mr. Smith! Hän ei voisi tulla sopivampaan aikaan, kuin juuri nyt."

"Voithan käyttää niitä varoja, jotka ovat 'ilmestyneet' minulle", sanoi
Svennius hienosti hymyillen.

"Varo itseäsi, etten pidä sanoistasi kiinni."

"Se on tarkoituksenikin. Minä lainaan sinulle mielelläni, milloin vaan
tarvitset, enkä minä ole ankara vaatimaan saataviani takaisin."

"Sinä näytät puhuvan täyttä totta! Mutta se on liikaa, Henning.
Ajatteleppas, jos minä käyttäisin väärin hyvyyttäsi."

"Sitä minä en pelkää. Saanhan toki tehdä jotakin läheisimmän ystäväni
hyväksi."

"Sinä olet aina kaltaisesi", sanoi Kurt liikutettuna, "aina ja kaikilla
tavoin olet sinä osoittanut olevasi todellinen ystäväni. Jospa
tietäisit, kuinka suurta kiitollisuutta olen tuntenut sinua kohtaan
viime aikoina suuren palveluksesi tähden, jonka teit minulle kerran."

"En minä muista tehneeni sinulle mitään palvelusta", sanoi Henning
hämmästyen.

"Etkö? Mutta minä muistan! Oletko unohtanut miten sinä kerran
houkuttelit minut heittämään 'Vapauden' tuleen? Nyt kun minä,
tunnollisesti puhuen, olen tehnyt sen toisen kerran, en voi olla
sinulle kyllin kiitollinen siitä, että estit minua levittämästä
sellaista myrkkyä maailmaan. Minä olen löytänyt todellisen vapauden
ja huomaan parhaiten sen kautta, kuinka väärä se vapaus oli, jonka
puolesta silloin taistelin. Minä en voisi saada rauhaa, jos tietäisin
käsieni työn olevan maailmassa eksyttämässä ja paaduttamassa ihmisiä.
Minä luulen todellakin, että se runo olisi tehnyt syvän vaikutuksen
lukijoihinsa, sillä, vaikka olen itse kirjoittanut sen, täytyy minun
tunnustaa, että se oli hyvä, se oli parhain ja vaikuttavin mitä
milloinkaan olen kirjoittanut", sanoi Kurt kaipauksen huokauksella.

"Olet oikeassa", myönsi Henning, "sinä et ole ennen etkä sen
jälkeenkään kirjoittanut mitään, joka olisi ollut niin nerokasta. Se
onkin selitettävissä, sillä juuri siinä runossa pääsi sinun hurja,
uhmaileva luonnonlaatusi täysiin oikeuksiinsa."

"Johon se täst'edes ei koskaan enää pääse, ei edes lauluissani", lisäsi
Kurt melkein surullisesti, "nyt täytyy minun aina hillitä luontoani ja
silloin tulee runoutenakin hillittyä."

"Älä sano niin. Sinä voit käyttää uhmailevaa luonnettasi Jumalan
palvelukseen. Käännä se sekä elämässä että laulussa jalostettuna
pyhäksi kiivaudeksi pahaa vastaan; uhmaile saatanaa kuten sinä
laulussasi uhmailit Jumalaa. Usko minua, sinä tulet tekemään sen paljon
suuremmalla menestyksellä. Taistelussa, jota sinä nyt käyt totisen
vapauden puolesta, tulee luonteesi toinenkin vahva puoli näkyviin,
nimittäin totuudenrakkautesi. Se oli vääristetty taistellessasi valheen
puolesta, nyt voi se kulkea suoria teitä. Jumalan kanssa on voitto
yhtä varma, kuin tappio on varma sille, joka taistelee Häntä vastaan.
Tästedes voi Korkeimman innostus elähyttää lauluasi ja se ei suinkaan
ole vahingoksi runoudellesi."

"Oi, minua raukkaa!" mutisi Kurt haaveksivan säälivästi ajatellen
itseään, mutta lisäsi hetkisen kuluttua toisellaisella äänellä:
"Onko menestys todellakin varma sille, joka tahtoo palvella Jumalaa?
Minä olen tulemaisillani päinvastaiseen kokemukseen. Lähimmässä
tulevaisuudessa tulen minä menettämään paikkani sanomalehdessä, joka
tähän asti on ollut minun varsinainen tulolähteeni. Minun on annettu
ymmärtää, että olen tullut liian laimeaksi. Minä olin paljon tulisempi
saatuani paikkani, kuin nyt."

"Oletko varma siitä, että se on vastoinkäyminen? Tuskin tahtoisit sinä
itsekään jäädä paikallesi?"

"Enhän minä tahtoisi, mutta mikäs auttaa, kun tarvitsee rahoja?"

"Silloin tulee hakea toimi, missä ei omatunto ole ristiriidassa
tehtävän kanssa. Sinun nimesi ja kynäsi hankkii sinulle helposti paikan
toisessa lehdessä, joka ei ole niin kiihkohenkinen, kuin tämä nykyinen."

"En usko, että se on niinkään helppoa."

"Koeta, niin saamme nähdä."

Kurt koetti, ja kävi kuten Henning oli sanonut.



36.


Joululoma oli tulossa ja Anna valmistautui matkustamaan kotiin
Vesterlångaan, kun Constanse-täti sairastui. Lääkäri sanoi, että tauti
luultavasti oli keuhkotulehdusta. Anna ei tietysti tahtonut jättää
sairasta yksin vanhan Liisan kanssa, vaan purki matkalaatikkonsa ja
ilmoitti kotiin että matkansa oli tullut estetyksi.

Kävi, kuten lääkäri oli ennustanut; täti tuli kovin sairaaksi. Anna
ja Liisa valvoivat vuorotellen hänen luonaan. Vesterlångasta saapui
osaaottavia levottomia kirjeitä. Kirkkoherra toivoi pääsevänsä
sisarensa luo, joka useita vuosia vanhempana oli ollut hänelle äidin
sijaisena hänen poikavuosinaan. Se kävikin laatuun, kun lukukausi
Upsalassa päättyi ja Henning Svennius saapui Vesterlångaan hoitamaan
kirkkoherran virkaa.

Tämä joulu oli jokaiselle tavallisuudesta poikkeava. Rouva Warenheim,
Eva ja Henning viettivät sen kolmen kesken pappilassa Långsjö-järven
rannalla. Tunnelma oli hauska ja kodikas, vaikka siihen sekoittuikin
surumielisyyttä sen johdosta, että niin monta joukosta puuttui ja tädin
sairastumisen vuoksi, joka oli aiheuttanut perheen isän matkan.

Dagmar asui loma-ajan äitinsä luona ja Kurt oli aina hänen seurassaan.
Silloin kun kirkkoherra Warenheim ei ollut sisarensa luona, kävi hän
tervehtimässä vanhoja tuttaviaan, joita hän ei ollut nähnyt moneen
vuoteen.

Anna istui uskollisesti tädin sairasvuoteen vieressä. Hän kuuli
joulukellojen soivan ja näki sytytettyjä kuusia naapurien ikkunain
läpi mutta ei ottanut itse osaa mihinkään ulkonaiseen joulun
viettoon. Mutta siitä huolimatta tunsi hän tänä vuonna sydämessään
todellisempaa jouluiloa, kuin milloinkaan ennen. Hänestä tuntui
ikäänkuin Jumala vetäisi häntä jollain erityisellä tavalla puoleensa
antaen hänen selvemmin tuntea rakkautensa äärettömyyttä. Hän oli niin
kauan rukoillut saadakseen tuntea iloa Jumalassa ja nyt oli hänen
rukouksensa yht'äkkiä tullut kuulluksi, ilman että hän tiesi miten
se oli tapahtunut. Syvän sisäisen rauhan ja ilon, jota hän tunsi
keskellä rauhattomuutta, yksinäisyyttä ja öiden valvontaa käsitti hän
sen ihmeellisen ijankaikkisuus-elämän ilmaisuksi, joka asui hänessä
salattuna maailmalta. Hän tunsi Kristuksen olevan lähellään antamassa
hänelle voimia johonkin erityiseen; hän ei tietänyt, mitä se olisi
mutta odotti kuitenkin jotakin. Alussa luuli hän, että se olisi tädin
kuolema, mutta tauti tuli käännekohtaansa, joka päättyi onnellisesti
ja lääkäri sanoi vaaran olevan ohi, vaikka vanhus vielä olikin liian
heikko ryhtyäkseen mihinkään.

Eräänä iltana oli sairas nukahtanut ja Anna istui ikkunassa katsellen
kadulle, jossa lyhtyjen valo levitti kellervää valoaan lumelle, Silloin
tuli kirje Evalta.

Anna oli koko päivän aavistanut, että tulisi tapahtumaan jotakin ja
luettuaan sisarensa kirjeen toteutui tämä aavistus. Nyt käsitti hän,
mitävarten hän oli saanut erityistä voimaa, sillä nyt sitä tarvittiin.
Se oli lyhyt hajanainen kirje, täynnä auringonpaistetta ja onnea, jossa
Eva ilmoitti olevansa kihloissa Henningin kanssa.

"... Minä olen varmaankin aina rakastanut häntä, vaikken ole tietänyt
siitä ennen kuin nyt", kirjoitti hän muun muassa. "Ikävöin sinua
saadakseni kertoa, kuinka onnellinen minä olen. Jospa vaan olisin hänen
arvoisensa! Sinä et saa tietää, miten me löysimme toisemme, sillä me
olemme päättäneet pitää sen omana salaisuutenamme. Voitko käsittää,
Anna, että hän pitää minusta, joka en ole mitään! Kaikki tuntuu kuin
unelta, josta minä pelkään herääväni...!"

Anna luki: kirjeen pari kertaa. Se oli kuin unta hänellekin, mutta
unta, josta hän toivoi heräävänsä.

"Onko siellä ketään?" kuului tädin ääni.

Anna meni vuoteen luo.

"Minä olen täällä."

"Paljonko kello on?"

"Kohta puoli kymmenen."

"Sitten minä olenkin maannut kauan, sepä hauskaa. Anna minulle
juomista!"

Anna täytti hänen pyyntönsä. Hän vastasi ja toimi koneellisesti.
Hetkisen kuluttua nukahti täti taas. Liisa tuli sisään.

"Menkää nukkumaan nyt, neiti. Olette varmaankin väsynyt kaikesta tästä
valvomisesta, kun ette päivälläkään ole ollenkaan maannut. Nyt on minun
vuoroni valvoa."

Anna meni omaan huoneesensa, iloisena päästessään lepäämään. Hän oli
ruumiillisesti niin väsynyt, että sielun tuska tuntui vaimenneelta.
Tuskin pääsi hän vuoteeseensa, niin vaipui hän syvään uneen.

"Herra, ole luonani, kun minun taas täytyy herätä!" se oli hänen
iltarukouksensa.

Kun hän seuraavana aamuna nousi ylös, vapisi hän, ajatellessaan
tulevaa aikaa. Tyhjyyden tunne, joka valtasi hänet ajatellessaan
vastaisuuttaan, osoitti hänelle että hän oli lujemmin kiintynyt
pettyneisiin toiveihinsa, kuin oli luullutkaan. Mutta hän ei tahtonut
antaa valtaa tälle synkälle tunteelle, vaan koetti urhollisesti olla
ajattelematta tulevia aikoja. Hän tahtoi elää nykyhetkeä varten, se
oli paras keino sietää elämää ja päästä surujen läpi. Hän rukoili
Jumalalta apua joka kerran, kun häntä kohtasi tuskallinen hetki
ja kun hänen rukouksensa tuli kuulluksi, tunsi hänen sydämensä
kiitollista rakkautta. Siten tuli hän tänä huolien ja taistelujen
aikana yhä riippuvaisemmaksi Jumalastaan. Hän oppi rakastamaan Häntä
ainoana luotettavana ystävänään ja Hänen rakkautensa tuli nyt vasta
hänelle niin suuriarvoiseksi ja välttämättömäksi, kuin hän aina oli
toivonut. Keskellä kärsimyksiään saattoi hän kiittää Jumalaa näistä
kärsimyksistä, jotka vetivät häntä lähemmäksi Häntä. Hän oppi suremaan
niinkuin ei hän olisikaan surrut.

Anna pelkäsi aikaa, jolloin hänen täytyi kohdata Henning ja Eva, ja hän
uskalsi tuskin toivoa voivansa milloinkaan iloita heidän onnestaan.
Mutta hän rukoili sitä ja ihmetteli kun se tapahtui aivan kuin
itsestään, kun se aika tuli.

Hän tapasi Henningin tämän palatessa Vesterlångasta Upsalaan. Hän
tuli häntä vastaan veljen avomielisellä iloisella sydämellisyydellä
ja hän tunsi itsensä heti aivan kuin vapautuneeksi. Sitenhän hän sai
aina pitää hänestä! Heidän suhteensa oli tullut toisenlaiseksi ja
hän oli iloinen saadessaan ojentaa hänelle kätensä sisarena, vaikka
hänen syvimmässä sydämessään tuntuikin tukahutettua tuskaa kuullessaan
Henningin puhuvan Evasta.

Sisarensa tapasi hän vasta kesällä ja se oli vaikeampaa. Mutta Eva oli
niin herttainen ja nöyrä onnellisuudessaan, että Annan täytyi tuntea
myötätuntoisuutta häntä kohtaan. Eva olikin kehittynyt erinomaisesti,
hänen olennossaan oli ihastuttava sekoitus lapsellisuutta ja
naisellisuutta, vakavuutta ja iloisuutta. Hän oli todellakin sopiva
vaimoksi sellaiselle miehelle, kuin Henning Svennius. Annasta tuntui
tosin alussa ihmeelliseltä nähdä heidät yhdessä, mutta hän tottui
siihen pian ja kun häävalmistukset alkoivat, otti hän niihin osaa
tyynesti, vieläpä ilollakin.



37.


Oli hääpäivän edellinen ilta. Elokuun aurinko valoi kultaista
hohdettaan kirkkaaseen, läpikuultavaan syysilmaan, mäntyjen punertaviin
runkoihin ja kuusien tummiin oksiin. Siellä täällä muodostivat
yksinäisten lehtipuiden kellervät taikka punertavat lehdet räikeän
vastakohdan havupuiden vihreydelle. Järvi oli tyyni, ikäänkuin leväten
illan tullen, kuvastaen rantoja, saaria ja rusohohteista iltataivasta.
Toisinaan kuului karjankellojen kilinää, toisinaan häiritsi lintujen
liverrys metsän hiljaisuutta.

Eva oli hiipinyt pois kaikkien luota, Henninginkin, sanoakseen
jäähyväiset kotiseudulleen. Vasta eron hetkellä tunsi hän, kuinka
kiintynyt hän oli siihen. Tuolla oli vanha ontto kanto, joka oli ollut
ruokasäiliönä heidän lapsena leikkiessään. Hän kosketti sitä hyväillen
ohimennessään. Tuolla oli paras mansikkapaikka. Kuinka usein olikaan
hän kompastunut kiviin ja kaatanut kaikki marjat tuokkosestaan ja
sitten itkenyt! Täällä oli uimapaikka ja tuolla kivi, jonka luo hän
aina oli uinut. Tänään oli hän tehnyt sen viimeisen kerran, huomenna ei
ole enää aikaa.

Huomenna! Evan katse solui yli järven kiiltävän pinnan kauas sinervään
etäisyyteen. Mikähän odotti häntä siellä! Hänen sydämensä sykki
kiivaasti. Odotuksestako, vaiko levottomuudesta taikka kaipauksesta?
Hän ei sitä tietänyt.

"Eva", sanoi tuttu ääni hänen läheisyydessään.

Hän säpsähti. Tuolla seisoi Henning ja katseli häntä.

"Pelästytinkö sinua?" kysyi hän levottomasti ja meni hänen luokseen.

"Et, vähän vaan, minä en ollenkaan tietänyt, että sinä seisoit siellä",
vastasi hän ja nojasi häntä vasten.

"Miksi hiivit sinä pois luotani sanomatta sanaakaan?" kysyi hän
puolittain moittien.

"Tahdoin olla yksin."

"Menenkö minä sitten taas?" Henning tahtoi vetää pois käsivartensa,
jonka hän oli kietonut hänen vyötäisilleen, mutta Eva tarttui hänen
käteensä ja piteli siitä.

"Ei, ei nyt, olen ollut yksinäni juuri tarpeeksi kauan", vastasi hän,
"olen sanonut jäähyväiset Vesterlångalle."

"Senpä tähden kai sinä näytätkin hiukan surumieliseltä. Mutta,
rakastettuni, ei suinkaan sinun kaipauksesi ole tuskallista?"

"Ei suinkaan. Tuntuu vaan niin ihmeelliseltä, kun kaikki tulee olemaan
niin uutta."

He jatkoivat jäähyväiskävelyjään tuttavallisesti keskustellen.

Elämä hymyili heille. Henning oli hakenut avonaista professorin tointa
ja saanut sen; rikkaus salli hänen täydellisesti maistaa anteliaisuuden
suloutta hädän lievittämiseksi ja Eva, hänen sydämensä auringonpaiste
tulisi huomenna hänen vaimokseen. Hän nojautui niin luottavasti
sulhoonsa ja katsoi niin hellästi hänen silmiinsä kävellessään hänen
vieressään, että se liikutti voimakkaasti tämän sydäntä.

Hän tiesi, ettei heidän elämänsä aina voisi olla niin valoisaa.
Pilvisiäkin päiviä tulisi, mutta murheessa kuten onnessakin olisi
Jumala heidän turvansa. Häntä ei saa unohtaa ilossa eikä surussa. Niin
ajatteli Henning ja jokaisen ajatuksen, joka liikkui hänen sielussaan
ilmaisi hän morsiamelleen, joka ymmärsi häntä. Molemmat toivoivat, että
rakkaus Jumalaan voittaisi sen rakkauden, joka yhdisti heidät toinen
toiseensa, siten pysyisi jälkimäinen puhtaana ja vilpittömänä.

Hääpäivä koitti säteilevän kirkkaana ja tyynenä. Kun Eva heräsi, oli
Anna jo pukeutunut ja aikeissa lähteä huoneesta, mutta huomattuaan
sisarensa liikahtelevan, kääntyi hän hänen vuoteeseensa päin.

"Hyvää huomenta, pikku morsian!" sanoi hän iloisesti ja suuteli Evan
lämmintä poskea sydämellisemmin kuin koskaan ennen.

Eva kietoi kätensä hänen kaulaansa.

"Onko se todellakin tänään?" kuiskasi hän hymyillen ja säteilevin
silmin.

Anna ei vastannut, katsoi vaan noihin sanomattoman ihaniin, ilosta
loistaviin kasvoihin ja tunsi riemulla, että hän nyt voi, unohtaen
itsensä, puhtaalla sydämellä suoda sisarelleen hänen onnensa.

Rouva Warenheim puki tyttärensä morsiameksi. Hänellä oli hieno aisti
ja hän koetti parhaansa mukaan koristaa rakastettuansa. Tulos olikin
mitä parhain. Eva olikin kuin luotu sitä varten. Posket olivat vähän
kalpeammat ja silmien loiste oli syvempi kuin tavallisesti. Hiuskiharat
ympäröivät otsaa ja ohimoita ja säteilivät kullanloistoisina
myrttiseppeleen alla. Hänen hento vartalonsa näytti vielä hennommalta
ja pehmeämmältä valkean morsiushunnun ympäröimänä. Iloinen mutta
samalla vakava hymyily kirkasti hänen herttaisia kasvojaan kohdatessaan
sulhasensa kirkossa. Rakkautta uhkuvalla katseella laski hän kätensä
Henningin käteen heidän astuessaan alttarin eteen.

Kuori oli koristettu kukilla ja köynnöksillä. Syksyn monikirjava
väriloisto ympäröi alttaria ja urkujen sävelet humisivat vanhan kirkon
holveissa. Seurakunta nousi seisomaan kaikki koettivat päästä näkemään
morsianta, jonka useimmat olivat tunteneet jo kehdosta aikain ja jota
he rakastivat. Kirkkoherra seisoi alttarilla ja näki morsiusparin
tulevan ylös pitkin käytävää. Hän seisoi jäykkänä ja suorana käsikirja
kädessään. Kasvojenpiirteet olivat tavallisuuden mukaan vakavat,
melkein ankarat, mutta silmissä oli lempeä loiste, kohdatessaan
morsiamen katseen.

Hän alkoi juhlallisuuden voimakkaalla puheella, niin lyhyesti, että
joka sana painui muistoon. Sitten seurasi vihkimätoimitus ja koko ajan
virtasi auringonpaiste ikkunasta yli liikutetun seurakunnan, kukilla
koristetun kuorin ja morsiamen häikäisevän valkoisen puvun.

Kurt ja Dagmar ajattelivat omaa vihkimistään. Anna istui äitinsä
vieressä. Hänen surunsa oli haihtunut ja hänen sydämensä oli tyyni.

Kirkosta siirryttiin hääaterialle pappilaan, johon suuri joukko
vieraita oli kutsuttu.

Illan tullen jätti nuori morsian lapsuuden kotinsa, seuratakseen
miestään maailmaan. Henning oli saanut virkavapautta jouluun asti ja
koko syksy oli määrätty häämatkaa varten.

Vaunut, joilla nuorikot ajoivat, vyöryivät hämärtävän, tutun metsän
läpi asemalle. Eva ei ollut voinut erota omaisistaan ilman kyyneleitä,
mutta ne kuivuivat pian ja hän antautui onnensa valtaan saadessaan
kokonaan kuulua Henningille. Oli niin hiljaista tuossa suuressa
metsässä, hevosten kavioiden kopse ja vaununpyörien rätinä olivat
ainoat äänet, mitä kuului. Hiljainen tuulenpuuska, joka ei vielä ollut
asettunut lepoon, kosketti toisinaan johonkin tuuheaan männynoksaan,
joka silloin heilahti. Evasta tuntui silloin, että hänen kotimetsänsä
viittasi hänelle jäähyväisiksi. Henning veti hänet lähelle itseään
ja he puhelivat hiljaa. Heidän ympärillään vallitsi hämäryys ja
yläpuolellaan loisti elokuunyön tähtitaivas.

Eva värisi ilosta ajatellessaan kaikkea uutta ja onnellista, mikä
odotti häntä. Hän oli matkalla suureen, tuntemattomaan maailmaan
katsomaan vieraita maita ja vieraita kansoja.

Hän saisi mennä meren yli, hän saisi nähdä ritarilinnat Reinin
rannoilla ja hengittää raittiita tuulia Alppien lumipeitteisillä
rinteillä. Vihdoin saisi hän haaveilla Italian sinisen taivaan alla
ja oppia tuntemaan maailmankaupungin Tiberin rannalla. Ja kaikesta
tästä saisi hän nauttia sen kanssa, jota hän rakasti, seuratakseen
häntä sitten kotimaahan, jossa he perustaisivat itselleen kodin. Oi,
kuinka onnelliseksi hän tahtoikaan tehdä miehensä! Hän painoi pienen
päänsä hänen rintaansa vasten ja ilmoitti hänelle kaikki ajatuksensa ja
Henningin syviin silmiin tuli siinä häntä kuunnellessaan ihmeellisen
kaunis loiste.

Siten alkoivat he häämatkansa laajojen metsien seisoessa vartioina
ympärillä ja ijankaikkisten tähtien valaistessa heidän tietään.



38.


Uudenvuoden aikaan viettivät Kurt ja Dagmar häänsä Tukholmassa
asettuakseen sitten asumaan sinne. Dagmar oli kaunis ja komea morsian,
vaikkei hänessä ollutkaan sitä hempeimmän nuoruuden miellyttävää
suloutta, kuin Evassa. Hän ei odottanut myöskään tämän lailla pelkkää
auringonpaistetta ja ruusuja elämänsä tiellä. Hän oli kokenut elämää
ja oppinut, että se usein tuo mukanaan enemmän suruja kuin iloja. Sen
vuoksi ei hänessä ollut tuota nuorekasta, lapsellista luottamusta
täydelliseen onneen, joka teki Evan niin viehättäväksi. Mutta kun hän
katsoi Kurttiin ja selvällä äänellä lausui sanat, jotka yhdistivät
hänet häneen koko elämänsä ijäksi, oli hänen silmissään uskollinen
katse, joka selvemmin kuin sanat ilmaisivat Kurtille, että häneen
saattoi hän luottaa kaikissa elämänsä vaiheissa.

Henning ja Eva olivat palanneet matkaltaan juuri parahiksi ehtiäkseen
sisarusten juhlatilaisuuteen. Kirkkoherra ja rouva Warenheim olivat
myöskin Tukholmassa. Heidän kotimatkansa edellisenä iltana oli
Constanse-täti kutsunut heidät ja molemmat nuoret parit luoksensa.
Vapaaherratar Rencrona oli myöskin siellä ja häntä kohdeltiin
kunniavieraana. Hän oli yhä vielä jäykkä, ylväs ja ylhäinen,
vastoinkäymiset eivät olleet masentaneet häntä. Vävyään ja koko tämän
perhettä kohteli hän alentuvasti. Suhde hänen ja tyttärensä välillä oli
jotensakin kylmä, vaikka Dagmar tunnollisesti koettikin muuttaa sitä
toisenlaiseksi. Vapaaherratar eli niukoissa oloissa ja kielsi itseltään
toisinaan välttämättömimmätkin tarpeet, mutta ei sietänyt kenenkään
koskaan huomauttavan siitä. Ei keneltäkään, ei edes lapsiltaankaan
tahtonut hän ottaa vastaan pienintäkään apua.

"Eikö äiti voisi ottaa itselleen vähän pitempää vapautta ja tulla
Upsalaan katsomaan Evan uutta kotia?" sanoi Henning Svennius istuutuen
rouva Warenheimin viereen.

Tämä hymyili hänelle kiitollisena.

"Olet kovin hyvä, kun niin mielelläsi haluat vanhan anoppisi luoksesi",
sanoi hän sydämellisesti, "ja voit ajatella, kuinka mielelläni minä
tulisinkin, mutta kyllä minun täytyy seurata miestäni. Hänestä tuntuu
koti tyhjältä nyt, kun minä yksin vaan olen jälellä, sen jälkeen kun
sinä veit pois meidän auringonsäteemme. Ei minulla ole sydäntä jättää
häntä yksin edes muutamaksi päiväksi, tietäessäni kuinka riippuvainen
hän on seurasta. Kiitos ystävällisyydestäsi mutta minä en voi tulla!"

"Eikö isäkin voisi viipyä vielä pari päivää? Evan ja minun on niin
vaikea luopua ajatuksesta saada teidät luoksemme", jatkoi professori
houkuttelevasti.

Rouva Warenheim pudisti päätään.

"Ei se tällä kertaa käy laatuun, mutta ehkä joskus vastaisuudessa",
sanoi hän.

"Ja sinä olet aivan järkähtämätön, etkä millään ehdolla suostu jäämään?
Enkö saa kysyä isältä? Ehkä hän antaa virkavapautta?"

"Ei suinkaan hän kiellä minua jäämästä, jos minä pyytäisin, mutta minä
en tahdo, tietäessäni kuinka ikävä hänen olisi matkustaa täältä yksin.
Sinä et saa kysyä häneltä", lisäsi hän liikuttavan innokkaasti, "minä
en tahdo hänen saavan tietää, että minä edes haluaisin jäädä, sillä
silloin pakoittaisi hän minut jäämään vastoin omaa tahtoaan."

"Eva!" huusi Henning nuorelle vaimolleen, joka seisoi vähän matkan
päässä heistä.

Tämä kääntyi heti ympäri ja tuli miehensä luo kysyvä ilme silmissään.
Tämä tarttui hänen käteensä.

"Sinä olet niin monta kertaa sanonut, että sinä ennen kaikkea haluat
tehdä minut onnelliseksi", sanoi hän.

"Niin, minä pysyn sanoissani", vastasi Eva iloisesti naurahtaen.
"Oletko löytänyt jonkun uuden keinon, jota tahtoisit suositella
minulle?"

"Olen. Koeta olla äitisi kaltainen sisällisesti yhtäpaljon, kuin sinä
muistat häntä ulkonaisestikin", vastasi Henning.

Eva katsoi äitiin ja pudisti kiharaista päätään.

"Sitä en voi, Henning."

"Oi teitä, te tuhmat lapset", sanoi rouva Warenheim, äidillisen
lempeällä hymyilyllä, "ettekö te ole vielä lakanneet kujeilemasta?"

"Onko se kujeilemista, kun pidämme sinua parempana ihmisenä maailmassa,
jonka kaltaiseksi ei kukaan voi tulla? Ei, kyllä se on puhdas totuus!"
sanoi Eva kietoen kätensä äitinsä kaulaan ja suudellen häntä.

"Eva, kuuluuko tämä seurustelutapoihin?" huudahti tämä ja koetti
irtaantua tyttärensä syleilystä, joka tietysti ei onnistunut.

"Mehän olemme kaikki yhtä perhettä", vastasi tämä tyynesti.

"Minä olen koettanut houkutella pikku äitimme seuraamaan meitä Upsalaan
katsomaan kotiamme mutta hän ei tahdo antaa isän matkustaa yksin
kotiin", sanoi Henning.

Eva kumartui eteenpäin ja kuiskasi jotakin äitinsä korvaan, luoden
veitikkamaisen syrjäkatseen mieheensä.

"Jos sinä pidät yhtäpaljon isästä, kun minä Henningistä, ymmärrän minä
sinua niin hyvin."

"Katsoppas, minä sain puolustajan, etkä sinä", sanoi rouva Warenheim
voitonvarmana vävylleen.

"Sitä en todellakaan olisi odottanut", sanoi tämä hymyillen ja loi
lämpimän katseen Evaan.

Pikku professorin rouva istui matalalle tuolille äitinsä viereen.

"Minun täytyy käyttää tilaisuutta ja olla luonasi nyt", sanoi hän
hyväillen, "kuka tietää koska me jälleen tapaamme toisemme."

"Ero ei saa olla pitkäaikainen, lupaa minulle se, Henning", sanoi rouva
Warenheim rukoilevasti. "Sinähän viihdyit niin hyvin Vesterlångassa,
etkö sinä voi aina tästedes viettää loma-aikaa siellä?"

"Mitä sinä, Eva sanot siitä?" kysyi professori merkitsevästi hymyillen.

"Siitä olemme me juuri puhuneet Henningin kanssa ja aikoneet ehdottaa
sitä teille", huudahti hänen vaimonsa ihastuneena ja katsoi äitinsä
silmiin.

"Se on siis päätetty", sanoi rouva Warenheim iloisesti, "silloin ei
ero teistä tule tuntumaan niin raskaalta, kuin Kurtista ja Dagmarista,
sillä heitä me emme saa nähdä usein. Kurt on täst'edes niin kiinni
toimessaan sekä kesällä että talvella."

Hän katsoi siihen akkunaan päin, jonka ääressä poika seisoi,
vilkkaasti keskustellen isänsä kanssa. Nyt ei heidän välillään ollut
enää kiivaitten yhteentörmäyksien vaaraa, kuten ennen. Suhde heidän
välillään oli mitä parhain. Molemmat koettivat nyt ymmärtää toinen
toisiaan ja antaa arvoa toistensa mielipiteille.

Dagmar istui äitinsä vieressä. Hän oli juuri lukenut kirjeen, jonka
tämä oli antanut hänelle.

"Kuinka lyhyesti hän aina kirjoittaa", sanoi hän, antaessaan sen
takaisin, "kun hän kirjoittaa niin harvoin, tuskin kahta kertaa
vuodessa, pitäisi hänen minun mielestäni kirjoittaa enemmän kuin neljä
sivua."

"Mitähän hänellä sitten olisi enempää kirjoittamista. Siinähän
on kyllä, kun saamme tietää, että hän elää, on terve ja menestyy
toimessaan", sanoi vapaaherratar. "Minä en ymmärrä pitkiä
tunteenpurkauksia ja siinä suhteessa on Robert minun kaltaiseni."

"Eikö äidin mielestä sentään olisi hauska tietää minkälainen hänen
mielentilansa on nykyään? On kyllä hyvä tietää, että hänestä on tullut
kuuluisa asianajaja, jolla on suuret tulot, mutta kyllä se olisi
hauskempaa kun saisi tietää, miten hän on muodostanut elämänsä, että
voisimme edes aavistaa, minkälaista hänen arkielämänsä on", arveli
Dagmar.

"Rakas Dagmar, tuon kaikenhan voi niin hyvin kuvailla mielessään.
Eiväthän miehet muista sellaisia pikkuseikkoja kirjoittaessaan
kirjeitä. Robert ei ole koskaan ollut luonteeltaan avomielinen. Niitä
on yllin kyllin ihmisiä ilman häntäkin, jotka puhuvat itsestään."

Dagmar vaikeni ja ihmetteli tätä luonnotonta harrastuksen puutetta. Hän
ei käsittänyt, että tämän välinpitämättömyyden kuoren alla piiloutui
ylpeydessään äidin-sydän, joka ikävöi luottamusta ja rakkautta, mutta
joka voi ennemmin kuolla kuin ilmaista tätä. Vapaaherratar oli aina
ollut jäykkä ja kylmä ja liian ylpeä ottaakseen milloinkaan ensimäistä
askelta; hän oli antanut elämässään vähän rakkautta ja saanut senvuoksi
myöskin vähän osakseen. Hänen vanhuutensa oli yksinäinen ja kylmä kuin
pilvinen syksy.

Constanse-täti ei ollut täydellisesti toipunut taudistaan. Hän ei
jaksanut enään tehdä mitään, istui vaan enimmäkseen tuolissaan. Hän
ei ottanut paljon osaa keskusteluun, kuunteli vaan puheen huminaa
ja katseli yhdestä ryhmästä toiseen iloisena nähdessään kaikki
ympärillään. Anna piti huolta hänestä ja hoiti emännän tehtäviä.

"Miten sinä olet huvitellut itseäsi sill'aikaa kun me olemme olleet
poissa?" kysyi Henning, ja tarjosi hänelle tuolin, kun hän taas kerran
palasi keittiöstä.

"Niinkuin muulloinkin", vastasi tämä ja istui hänen viereensä.

He rupesivat juttelemaan ja siirtyivät vähitellen aineisiin, jotka
huvittivat heitä molempia. Henning ihmetteli miten hauskaksi Anna oli
tullut. Hän puhui niin avomielisesti, iloisesti ja luonnollisesti
hänen kanssaan, että lanko ihmetteli mihin hänen umpimielisyytensä
oli joutunut. Jäykkyys ja kulmikkaisuus Annan olennossa, joka aina
oli vaikuttanut vastenmielisesti Henningin kauneutta rakastavaan,
sopusointuiseen mieleen, oli tosin vielä jälellä, mutta sitä lievensi
jokin, hän ei tietänyt mikä.



39.


Anna ei vaivannut usein käynneillään naimisissa olevia sisaruksiaan.
Nämä eivät ollenkaan olleet tyytyväisiä siihen, he näkivät häntä
mielestään aivan liian harvoin. Ei edes Dagmarin luo, joka asui samassa
kaupungissa, mennyt hän ilman erityistä kutsua.

"Hän tulee vaan kutsuttaissa, taikka jos hän tietää, että minä
erityisesti tarvitsen häntä", vastasi tämä, kun Eva kerran moitti
sisarensa erakontapoja.

"Mutta minäpä pakotan hänet meille useimmin kuin hän tahtoo. Minä
tiedän keinon", sanoi Eva ja hänen silmänsä loistivat veitikkamaisesti.
"Minä tunnen hänen pienet heikkoutensa! Minä en ainoastaan pyydä häntä
tulemaan, vaan lähetän hänelle meno- ja tulopiletin ja sanon että hänen
on tultava. Siten tulee hän niin usein kuin minä tahdon."

Eva teki niin, eikä Anna tietänyt tuliko hänen nauraa vaiko suuttua
tällaisesta pakollisesta matkasta Upsalaan ainakin joka neljästoista
päivä. Hän ei koskaan pitänyt pakkokeinoista ja monta kertaa aikoi
hän antaa piletin olla käyttämättä, mutta kunnioitus rahaa kohtaan
esti hänet siitä. Sitäpaitsi viihtyi hän erinomaisesti Evan ja
Henningin kodissa ja tunsi, etteivät he kutsuneet häntä ainoastaan
hyväntahtoisuudesta, vaan että he todellakin olivat huvitetut hänen
seurastaan.

Henningillä ja hänellä oli niin paljon sanottavaa toinen toisilleen.
Anna tunsi nautintoa saadessaan puhua lankonsa kanssa nyt, kun kaikki
haaveet olivat haihtuneet pois ja hän piti hänestä vaan sisaren
tyynellä myötätuntoisuudella. Se teki hänet vapaaksi ja luonnolliseksi
hänen seurassaan, mitä hän ei koskaan ennen voinut olla. Ja Henning oli
nähtävästi yhtä huvitettu kuin hänkin näistä keskusteluista. Ne olivat
todellisia ajatusten vaihtoja. Johtipa Henning keskustelun mille alalle
tahansa, aina hän huomasi, että Anna oli ajatellut sitä ja muodostanut
siitä oman mielipiteensä. Hän tuli yhä selvemmin näkemään kuinka
alkuperäinen ja älykäs Anna oli.

He saattoivat innokkaasti keskustella tuntikausia. Eva istui silloin
tavallisesti miehensä vieressä, jonka käsi oli kiedottu hänen
vyötäisilleen, mutta hän oli aina vaan äänettömänä kuuntelijana. Hän
katseli heitä ihmetellen ja kuunteli harrastuksella, mutta toisinaan
valtasi hänet tuskallinen tunne, kun ei hän kyennyt ottamaan osaa
heidän keskusteluunsa.

Kerran kutsuttiin Henningiä heidän näin keskustellessaan ulos,
niin että sisarukset jäivät hetkiseksi kahdenkesken. Anna istui
mietteissään, syventyneenä vielä keskeytettyyn keskusteluun, odottaen
Henningin takaisin tuloa, tehdäkseen huomautuksen hänen väitteeseensä,
jota hän oli pitänyt puutteellisena. Eva istui myös miettiväisenä,
mutta hän mietti enemmän sydämellään kuin ajatuksillaan.

"Anna, miten se on mahdollista, että sinä osaat keskustella noin
hyvin?" kysyi hän.

"Mitä vaikeutta siinä olisi", vastasi Anna lyhyesti naurahtaen.

"Mutta minä en osaa ollenkaan", sanoi Eva surullisesti.

"Ole sitten osaamatta", sanoi Anna hajamielisesti ja katsoi
kärsimättömästi ovea kohti.

"Mutta minä tahtoisin osata Henningin tähden", jatkoi Eva. "Minä näen
kuinka hauskaa se hänen mielestään on, mutta hän ei koskaan puhu
minulle tuolla tavoin."

"Eikö?" sanoi Anna välinpitämättömästi.

Samassa tuli Henning takaisin ja istuutui entiselle paikalleen, kietoen
kätensä vaimonsa vyötäisille ja jatkoi keskustelua Annan kanssa siitä
mihin se oli äsken keskeytynyt. Eva taivutti hänen kätensä pois ja
nousi ylös.

"Mitä nyt?" kysyi Henning ja katsoi hämmästyneenä häneen.

"Jatkakaa te! Minä menen omaan huoneeseeni", vastasi hän.

"Minkä tähden? Mitä sinä siellä teet?"

"Minä aijon kirjoittaa äidille."

"Vai niin. Kirjoita terveisiä minultakin", sanoi Henning ja antoi hänen
mennä.

Eva meni huoneeseensa, otti esiin paperia ja kynän ja alotti
velvollisuuden mukaisesti kirjeen äidilleen, olihan hän sanonut
sen syyksi poistumiseensa. Mutta kirjeestä tuli kuiva ja ikävä,
jonka vuoksi hän lakkasi kirjoittamasta ja vaipui ajatuksiinsa. Hän
ei ollenkaan ollut luulevainen, siksi paljon luotti hän miehensä
rakkauteen, mutta hän oli huomannut itsessään puutteen ja vapisi
ajatellessaan, että miehensäkin ehkä huomaisi sen.

Hän ymmärsi kyllä kun muut puhuivat syvällisemmistä asioista ja seurasi
harrastuksella keskustelua, mutta ei voinut yhtyä siihen. Se oli
hirveä puute hänen mielestään, varsinkin niin syvämietteisen miehen
vaimossa, kuin Henning oli. Hän tahtoi olla miehelleen kaikki kaikessa,
mutta oliko hän sitä? Se oli kysymys, joka palasi usein ja teki hänet
toisinaan alakuloiseksi.

Henningillä oli paljon työtä. Hän oli kauan ajatellut kirjoittaa
tieteellisen teoksen aineesta, joka suuresti huvitti häntä, ja nyt,
palattuaan virkistävältä häämatkaltaan valtasi hänet palava halu panna
aikomuksensa täytäntöön. Hän ryhtyi työhön ja innostui siihen pian
niin että käytti siihen kaikki joutoaikansa. Oman kodin rauha ympäröi
häntä ja Eva piti kaiken mikä häiritsi, huolellisesti loitolla, silloin
kuin Henning tahtoi olla rauhassa. Jos hän tunsi itsensä väsyneeksi
raskaasta ajatustyöstään oli Eva aina saapuvilla virkistämässä ja
huvittamassa häntä. Tapahtui toisinaan, että hän vietti muutamia
tunteja yöstäkin työpöytänsä ääressä. Eva oli kovin levoton ja
pyysi ettei hän rasittaisi itseään liiaksi. Henning hymyili hänen
levottomuudelleen.

"Sinä et tiedä minkälainen karhunterveys minulla on", sanoi hän, mutta
irtautui kuitenkin hänen tähtensä monta kertaa aikaisemmin työstään
kuin olisi tahtonut.

Lamppu paloi rätisten professorin kirjoituspöydällä. Se oli palanut
monta tuntia tänä yönä ja öljy rupesi loppumaan. Ulkona rupesi
huhtikuun yön pimeys vaihtumaan aamuhämäräksi. Mutta professori
ei huomannut mitään. Hän kirjoitti innokkaasti. Syvät ajatukset
selvisivät tänä yönä paremmin kuin milloinkaan ennen. Ne tulivat niin
hämmästyttävän helposti hänen tietoisuuteensa ja järjestyivät hitaasti
mutta varmasti säännöllisiksi lauseiksi. Hän antautui innostuksen
valtaan ja unohti aivan pikku vaimonsa rukoilevan: "älä istu valveilla
niin kauan!" Hän vaan ajatteli ja kirjoitti samalla kuin lamppu paloi,
kello naksutti ja yön tunnit kulkivat tyyntä kulkuaan.

Hän oli juuri saamaisillaan selväksi sekavan ajatusvyyhden,
sisältörikkaan, mutta vaikeatajuisen, kun hän tunsi pehmeän käsivarren,
joka kietoutui hänen kaulaansa ja kuuli äänen vieressään sanovan:

"Mutta Henning, mitä sinä ajattelet, kun istut vielä täällä?"

Henning katsoi äkkiä ylös ja ensi kerran elämässään kohtasi Evaa
vihainen katse hänen silmistään.

"Miks'et sinä makaa? Minkätähden häiritset sinä minua?"

"Kello on niin paljon, minä tulin niin levottomaksi, sinä rasitat
itseäsi liiaksi", sanoi hän puolustuksekseen.

"En suinkaan. Jätä minut rauhaan vielä muutamaksi minutiksi! Minä tulen
heti", sanoi hän vähän lempeämmällä äänellä, mutta työnsi pois hänen
kätensä ja aikoi taas ruveta kirjoittamaan, kun Eva samassa sammutti
lampun.

"Eva, kuinka sinä uskallat", huudahti hän ja tarttui kovasti hänen
käsivarteensa, mutta hellitti sen heti taas hilliten vihansa.

"Etkö tuntenut kuinka se kärysi? Siinä ei ole enää öljyä. Sinä saat
tästä ankaran päänkivistyksen", vastasi hän ja aukasi ikkunan.

Raitis, viileä yö-ilma virtasi huoneeseen.

"Katso, päivä sarastaa jo", sanoi Eva ja viittasi itään päin, jossa
taivaanrannalla häämöitti vaalea juova.

Henning kokosi rakkaat paperinsa ja huokasi.

"Jospa sinä olisit tullut edes neljännestuntia myöhemmin, sinä pikku
hirmuhaltijatar", mutisi hän.

"Niin olisi lamppu sammunut itsestään", lisäsi Eva ja kumartui ulos
ikkunasta, hengittäen nautinnolla puhdasta, raitista ilmaa.

"Eva, sinä vilustut!" huudahti Henning ja veti hänet pois ikkunasta.

"Ei suinkaan se ole sen pahempaa kuin liika rasituskaan", vastasi tämä.

"Rupeammeko me riitelemään nyt?" kysyi Henning.

Eva hymyili ja ravisti päätään.

"Suutuitko sinä kovinkin minulle?" kysyi hän puolittain
veitikkamaisesti, puolittain surullisesta.

"Anna anteeksi, pikkuruiseni, minä suutuin todellakin ensin", myönsi
hän, "mutta sinä häiritsitkin minua aivan keskellä ajatusjuoksuani."

"Etkö sinä voi jatkaa sitä huomenna", sanoi Eva huolestuneena.

"Toivottavasti, mutta se kävi niin helposti nyt yöllä."

"Anna anteeksi, että minä häiritsin sinua, Henning!" pyysi hän
sydämellisesti. "Sinä olet varmaan hyvin suuttunut minuun. En minä
tahdo olla sinulle esteenä työssäsi, mutta olen niin kovin levoton
sinun tähtesi. Minä olen maannut valveilla koko yön ja surrut, että
sinä rasitat itseäsi liiaksi, ja sitten en minä voinut kestää kauempaa."

"Kuka on antanut sinulle luvan maata valveilla?"

"Minä ajattelin, minäkin", vastasi hän hiljaa.

"Mitä sinä ajattelit?"

Eva vaikeni ja Henning toisti kysymyksensä.

"Ajattelin miten minä voisin tehdä sinut oikein onnelliseksi. Se on
minun suuri elinkysymykseni."

"Jonka sinä ratkaiset mainiosti", vakuutti Henning.

"Silloinkin, kun minä häiritsen sinua?" kysyi Eva ja loi hämäryydessä
mieheensä veitikkamaisen katseen.

"Jokin vika täytynee kai sinussakin olla", vastasi tämä hymyillen.

"Oi, minulla on niitä monta. Ja juuri viimeaikoina olen minä keksinyt
yhden, joka tekee minut niin onnettomaksi", sanoi Eva taas vakavasti.

"Mikä se on?"

"Niin", alkoi hän epäröiden, "minä olen... enkö minä... enkö minä sinun
mielestäsi ole... kovin... lapsellinen... tyhmä?"

Vihdoin sai hän sen sanotuksi. Henning nauroi.

"Jos sinä olisit oikein tyhmä, niin et sinä huomaisi sitä itse", sanoi
hän.

Eva katsoi hänen puoleensa ja puhui kiihkeästi.

"Mutta, Henning, minä en laske leikkiä, minä puhun vakavasti. Tiedätkö
mistä minä sen päätän? Siitä, ettet sinä viitsi ilmoittaa minulle
syvimpiä ajatuksiasi..."

"Se on erehdys, Eva", sanoi Henning keskeyttäen hänen puheensa, "minä
en ole kenellekään ilmoittanut niin paljon syvempiä ajatuksiani ja
tunteitani kuin sinulle."

"Niin, tietysti, minä en sitä tarkoita", sanoi Eva epäröiden ja
tapaillen sanoja, voidakseen lausua ajatuksensa oikein. "Tietysti on
minulla sinun luottamuksesi ja saan katsoa syvälle varsinkin sinun
tunnemaailmaasi, mutta sinä et puhu minun kanssani koskaan niinkuin
esim. Annan kanssa. Hänelle puhut sinä uuden teoksesi suunnitelmasta
ja vaikeista kysymyksistä ja otat vaikutteita hänen mielipiteistään.
Mutta sinä et saa nyt uskoa, että minä tahdon täten moittia sinua,
sillä se ei ole tarkoitukseni. Tiedänhän niin hyvin minkätähden sinä
teet niin. Hänellä on hyvä pää ja voi esiintuoda omia ajatuksiaan,
jotka ovat sinulle uusia, mutta sitä en minä voi tehdä. Minä olen kyllä
toisinaan koettanut, kun me olemme olleet kahdenkesken, suunnata puheen
sellaisille aloille, mutta se ei tahdo menestyä, minä en voi tehdä sitä
muussa, kuin kysymysten muodossa ja sinä vastaat minulle aivan kuin
minä olisin lapsi ja vaihdat niin mielelläsi puheenainetta. Se surettaa
minua. Minä en varmaankaan ole sinulle sitä mitä minun pitäisi olla.
Minä en ole tarpeeksi lahjakas sinulle."

Hän vaikeni ja loi mieheensä levottoman, huolestuneen katseen. Tämä
katseli häntä sanomattoman hellästi.

"Sinä pikku rakastettuni, mitä tarpeettomia huolia sinä haudotkaan
mielessäsi", sanoi hän hitaasti ja vakaumuksella. "Minä sanon sinulle
aivan täsmälleen kuinka lahjakas sinä olet: sinä olet käytännöllinen ja
sinulla on selvä, terve järki, joka voi seurata ja käsittää asioita,
mutta sinulla ei ole taipumusta mietiskelyihin. Jätä senvuoksi
sellainen muille. Syvämieliset keskustelut eivät huvita sinua, mutta
sinä haluat minun tähteni, että voisit ottaa niihin osaa, eikö niin?"

"Niinhän se on", vakuutti Eva.

"Mutta se ei ollenkaan miellyttäisi minua. Kun minä olen pitänyt
luentoni ja keskustellut ylioppilaitteni ja toverieni kanssa, taikka
istunut ajatustyössä kirjoituspöytäni ääressä, kunnes olen väsynyt,
niin et voi uskoa, kuinka huojentavalta tuntuu saada olla hetkisen
sinun virkistävässä seurassasi. Minä tunnen silloin tarvetta kokonaan
vapautua kaikista raskaista ajatuksista ja kuunnella vaan sinun
ääntäsi, kun sinä laulat, taikka istut vieressäni ja tuntea sinun
pienen kätesi hyväilevän päätäni, sinun puhuessasi niistä asioista,
jotka huvittavat sinua. Niin että ole sinä vaan oma itsesi, siten teet
sinä minut onnellisemmaksi. Älä koeta tekeytyä sellaiseksi, joka on
vierasta sinun luonteellesi! Sinä olet minun leponi, minun rauhani,
minun auringonpaisteeni. Pysy sellaisena, niin autat sinä minua
parhaiten työssäni."

Eva seisoi vaijeten ja katseli ulos ikkunasta taivaanrantaa kohti,
jossa aamurusko levitti loimuavaa valoaan. Henning katseli häntä
tutkivasti.

"Mitä sinä mietit?" kysyi hän.

"Oh, minulla on vaan muuan ajatus", vastasi hän ja katsoi häneen
pitkään ja vakavasti.

"No, anna kuulua", sanoi Henning huvitettuna ja leikki hänen
ohimoillaan riippuvalla vaalealla hiuskiharalla.

"Minä vaan ajattelin, kuinka paljon enemmän arvoinen sinä olet, kuin
minä. Minä olen vaan sinun leposi ja auringonpaisteesi, kuten sinä
sanot, mutta sinä olet koko minun elämäni sisällys. Minä elän vaan
sinua varten, mutta sinulla on niin paljon muuta, paitsi minua."

"Etkö sinä sitten tiedä, että sinulla on suuri vaikutusvoima,
vaikka välillisesti, koko minun ulkonaiseen toimintaani? Me
tarvitsemme molemmat toinen toistamme, emmekä me tiedä itsekään,
kuinka suuressa määrässä. Ei kumpikaan meistä olisi sitä mitä me
olemme, ilman toisiamme. Älkäämme vaivatko päätämme ajattelemalla
kumman elämäntehtävä on suurempi, jokaisella on oma tehtävänsä,
jota toinen ei voi täyttää. Eikä meidän arvoamme muuten mitatakaan
meidän elämäntehtäviemme laajuuden mukaan vaan sen uskollisuuden ja
mielenlaadun mukaan, jolla me ne suoritamme. Oi Eva, mitä onkaan meidän
työmme ja tekomme? Vaan heiniä ja korsia!"

Hän nojasi päätään vaimonsa olkapäähän.

"Sinä olet väsynyt", sanoi tämä.

"Niin, kyllä minä tunnen, että olen tehnyt työtä tänä yönä."

"Sinä istuisit ehkä vieläkin työsi ääressä, ellen olisi tullut
häiritsemään sinua. Sekin oli osa elämäntehtävääni, jonka minä silloin
täytin, vaikk'en minä siitä saanut juuri suurta kiitosta osakseni",
sanoi hän veitikkamainen moittiva katse silmissään.

Henning hymyili vaan vastaukseksi ja Eva sulki ikkunan.



40.


Constanse-täti ei koskaan täydellisesti toipunut taudistaan. Hän oli
yhäti heikko ja Anna uhrasi hänelle kaikki vapaa-aikansa. Täten kului
muutamia vuosia, kunnes vanhus eräänä iltana nukkui ijäiseen uneen. Se
tapahtui helposti ja ilman minkäänlaista kuolemankamppailua.

Tatin kuoleman jälkeen muutti Anna Kurtin ja Dagmarin luo. Hänestä,
joka oli tottunut tyyneen yksitoikkoisuuteen kahden vanhuksen seurassa,
tuntui muutos suurelta, tultuaan veljensä perheeseen, jossa kaksi
pientä, reipasta poikaa vilkastutti kotia.

Dagmar oli ymmärtäväinen perheen äiti. Vaikka olikin kasvanut
yltäkylläisyydessä, osasi hän tulla toimeen pienilläkin varoilla.
Kodin piti hän aina sievänä ja hauskana, lapset olivat oikein
mallikelpoisesti hoidettuja ja itse näytti hän aina hienolta, vaikka
kuluttikin hyvin vähän pukuihinsa. Hänen ylhäinen ryhtinsä vaikutti
sen, että hänen päällään yksinkertainen pukukin näytti komealta.
Kurt luotti häneen kaikessa ja ihmetteli hänen kykyään. Hän oli
kirjailijatoimintansa loistokaudessa, oli tunnettu ja suosittu
laajoissa piireissä. Mutta hän ei osannut käsitellä rahoja, hänen
käsissään saivat ne siivet, niin että käytännöllinen apu, joka hänellä
oli vaimossaan, oli hänelle hyvin tarpeellinen. Tämän huomasikin hän
pian ja jätti senvuoksi kaikki asiat hänen haltuunsa, saadakseen
antautua sitä täydellisemmin runoilijahaaveittensa valtaan.

Muutamana aamupäivänä istui Dagmar salissa ja ompeli mekkoa nuorimmalle
pojalleen, joka ryömi lattialla hänen jaloissaan. Lapsi ei vielä
ollut edistynyt niin paljon, että olisi oppinut ottamaan ensimäisiä
askeleitaan, vaan huvitteli itseään harjoittamalla jaloa ryömimisen
urheilua.

Etehisen kello soi ja Dagmar kuuli miehisen äänen kysyvän häntä. Heti
sen jälkeen avautui ovi ja pitkä, komea, auringonpaahtama mies seisoi
kynnyksellä. Dagmar nousi ja katsoi hämmästyneenä häneen.

"How do you do?" sanoi muukalainen tyynesti ja tuli häntä kohden käsi
ojennettuna tervehdykseen.

"Robert?" änkytti hän. "Onko se mahdollista!"

"Miksikäs ei?" kysyi tämä, tarttuen sisarensa käteen ja suudellen sitä.

"Oletko se todellakin sinä? Mutta mistä sinä tulet?"

"Amerikasta ja senvuoksi pitäisi sinun minun mielestäni pyytää minua
istumaan", vastasi hän.

"Mutta, Robert, minun täytyy oikein katsoa sinua ja koetella, ollakseni
varma, ettet sinä ole vaan näköhairahdus", huudahti Dagmar tarttuen
hänen käsivarsiinsa ja katsellen häntä säteilevin silmin. Robert katsoi
häneen ja hymyili.

"Ja sinä menit todellakin naimisiin Warenheimin kanssa", sanoi hän.

"Oi, Robert, kuinka hauskaa, että sinä olet täällä! Saatan tuskin uskoa
sitä mahdolliseksi! Istu nyt tuohon, niin saamme oikein puhella!"

"No, no. Onko tuo sinun poikasi, johon minä olin kompastua? Mikä
sen nimi on?" kysyi hän, harpaten pitkällä askeleella pienen
sisarenpoikansa yli hänelle osoitetun tuolin luo.

"Se on Robert", vastasi Dagmar, nostaen rakastettunsa lattialta.

"Ei suinkaan vaan minun kaimani?" kysyi Robert.

"Sinun tietysti", vastasi sisar ja asetti ylpeydellä pienen
palleroisensa enon polvelle.

"Onpa sinulla äidin sydän uskaltaessasi asettaa sen siihen! Mitä minä
nyt sille teen, miten minä pitelen sitä?" kysyi parooni Rencrona
koomillisen epätoivoisesti ja tarttui kömpelösti mutta lujasti
molemmilla käsillään vilkkaaseen pikku palleroon, joka istui jokeltaen
hänen polvellaan, viuhtoen ja potkien pienillä pyöreillä käsillään ja
jaloillaan.

Dagmar seisoi ja katseli heitä sydämellisesti nauraen. Robert loi
häneen pikaisen katseen.

"Näin en minä ole kuullut, sinun nauravan senjälkeen kuin olit itse
lapsi. Sinä olet varmaankin onnellinen", huomautti hän.

"Niin olenkin, niin onnellinen kuin nainen voi olla."

"Sepä hauskaa. Mutta ota nyt tämä, ajanpitkään käy se rasittavaksi.
Onko sinulla useampia sellaisia?"

"Kuinka sinä kysyt!" sanoi Dagmar ja asetti pojan lattialle. "Tiedäthän
sinä, että minulla on toinen, kolmivuotias, jonka nimi on Helge!
Olenhan minä kirjoittanut siitä."

"Missäs Helge sitten on, kun ei tule tervehtimään enoaan?"

"Hän on ulkona kävelemässä palvelijan kanssa. Mutta Robert, nyt sinun
täytyy kertoa itsestäsi, miten sinä olet voinut ja mistä johtui sinun
matkasi tänne. Oletko jo ollut äidin luona?"

"Olen toki, hänelle ilmoitin minä myöskin tulostani vähän ennen. Mutta
minun ei tarvinnut pelätä, että sinä olisit kuollut ilosta minun
äkillisen ilmestymiseni johdosta."

"Milloin sinä tulit?"

"Eilen illalla myöhään."

"Kerro nyt!"

"Mitä?"

"Mitä?" toisti Dagmar melkein loukkautuneena.

"Kaikesta tietysti, minkälaista sinun elämäsi on, mitä sinä teet,
minkätähden sinä tulit tänne ja kuinka kauan sinä aijot viipyä täällä!"

"No, minä vastaan sitten päinvastaisessa järjestyksessä: Minä aijon
viipyä niin kauan kuin viihdyn joutilaisuudessa, tulin tänne lepäämään
ja katsomaan vanhaa Ruotsia. Sitäpaitsi olen minä asianajaja, käännän
puheellani kumoon oikeuden, osoitan roistot syyttömiksi, jonka
vuoksi apuani usein etsitään. Muuten on kaikki hyvin, kunhan sinä
vaan sanoisit perillisellesi, ettei se pelkästä asianharrastuksesta
kaivaisi rikki kenkiäni. Luulen, että se pistää ne suuhunsakin, kuten
tuollaisten pienten herrain tapa on."

Dagmar hymyili ja katsoi pöydän alle, jossa hänen lemmikkinsä leikki
enon jalkain juuressa.

"Siis on se koti-ikävä, joka on tuonut sinut tänne?" sanoi hän.

"Voihan sitä kutsua miksi tahansa", vastasi Robert. "Mutta puhuaksemme
aivan toisesta asiasta: miten on äidin laita? Hän on aina kirjoittanut,
etten minä millään ehdolla saa lähettää hänelle mitään, hänellä on niin
hyvä olla, vakuutti hän, mutta oltuani nyt hänen luonaan, tulin minä
aivan toisellaiseen käsitykseen. Minkätähden et sinä ole kirjoittanut
minulle mitään siitä?"

"Äiti ei olisi milloinkaan antanut minulle anteeksi, jos minä olisin
tehnyt jotain sellaista. Hän ei tahdo ottaa vastaan pienintäkään
avustusta, eikä salli kenenkään huomata, että hän elää niukoissa
oloissa."

"Mutta sehän on surullista! No niin, minun täytyy keksiä jokin keino
miten saisin annetuksi hänelle pienen vuotuisen avustuksen, ennen kun
lähden täältä", sanoi hän ja katseli hajamielisesti lattialla leikkivää
poikaa.

"Miten viihdyt Amerikassa?" kysyi Dagmar.

"Sen asian laita on vähän niin ja näin. Mutta etkö sinä voi jäädä
tänne nyt?"

"En, sitä minä en tahdo."

"Miksi et?"

"En tahdo. Minulla on parempi menestys siellä."

"Oletko sinä kovin yksin?"

"En, minulla on seuraa niin paljon kun haluan."

"Minkätähden et sinä mene naimisiin?"

"Kyllä minä olen ajatellut sitäkin. Eipä tiedä vaikka eräänä kauniina
päivänä tulisit jonkun laihan missin kälyksi, jolla on kyynärän
pituiset jalat ja jonka arvo lasketaan miljoonissa."

"Ei, Robert, et sinä nai rahan tähden."

"Minkä tähden minä sitten naisin?"

"Kyllä sinä sen tiedät."

"En suinkaan. Minä otan missin hänen rahojensa tähden ja hän ottaa
minut minun vapaaherrallisen arvoni tähden. Siinä kansanvaltaisessa
maassa pidetään ylimyssäätyisiä niin suuressa arvossa, että minä
vaakunakilpeni avulla voin saada kymmenen missiä joka sormelleni, jos
vaan tahdon."

"No, oletko valinnut yhtä noista sadasta?"

"En, on niin vaikea määrätä kenen heistä tekisi onnelliseksi."

"Ehkäpä kiinnyt johonkin kotimaasi naiseen ollessasi nyt täällä?"

"Tuskinpa vaan. Olisiko sinulla ehdotettavana ketään?"

"Valitettavasti emme me seurustele juuri kenenkään kanssa. Meillä et
sinä tule tapaamaan muita kuin Anna Warenheimin."

"Well, let me see the old girl! Hän on muistaakseni tarpeeksi ruma
minulle."

"Hyi Robert! Nyt sinä olet ilkeä! Anna on aivan liian hyvä, jotta
hänestä voisi puhua tuolla tavalla."

"Sanoinko minä hänestä jotakin pahaa? Eihän hän voi mitään sille, että
hän on ruma, enempää kuin minäkään sille, että olen kaunis."

"Sinä olet aina kaltaisesi, Robert, sinun kanssasi on mahdoton tulla
toimeen!" sanoi Dagmar katsellen veljensä kuvankauniita kasvonpiirteitä.

Surumielinen hymyily väreili hänen huulillaan muistellessaan menneitä
aikoja. Mutta äkkiä kääntyi hänen huomionsa nykyisyyteen kuultuaan
melua ja kimeän huudahduksen. Pikku Robert oli nimittäin ihastuksekseen
huomannut, että pöytäliinaa sopi vetää. Seuraus oli, että se ja kaikki
pöydällä olevat esineet putosivat hänen päällensä ja tekivät surullisen
lopun hänen ilostaan. Eno kokosi ylös pikku esineet ja äiti lohdutti,
mutta pienokainen itki täyttä kurkkua, niin paljon kuin hänen pienistä
keuhkoistaan lähti. Dagmar oli pian vakuutettu siitä, ettei poika ollut
loukannut itseään, ainoastaan säikähtynyt. Hän asetti hänet polvelleen
ja koetti kaikin tavoin viihdytellä häntä, mutta turhaan. Robert
katseli äitiä ja lasta, kuin jotakin harvinaista näytelmää ikään.

"Onko tuo nyt olevinaan jotakin hauskaa?" kysyi hän hetkisen kuluttua.
"Sitä suuresti ylistettyä äidinriemua!"

"Ei hän aina itke", sanoi Dagmar. "Tyynny, tyynny, pienokainen, isä
tulee pian. Ratsastammeko me, noin, noin!"

Ei mikään auttanut.

"Kylläkai hän sentään laulaa vähintäin yhden tuollaisen aarian joka
päivä ja toisen yöllä?" jatkoi Robert.

"Eihän toki. Hän on niin kiltti ja Helge on myös kiltti, mutta hän
pelästyi nyt niin kovin, pikku raukka."

Samassa tuli Kurt kotiin ja Dagmar poistui pikkuruisensa kanssa,
nautittuaan ensin miehensä hämmästyksestä ja ilosta, kun tämä näin
odottamattaan tapasi Robertin.

Tämä jäi päivälliselle ja oli sittemmin jokapäiväisenä vieraana
sisarensa kodissa. Anna ja hän olivat nyt kuten ennenkin hyvin
huvitettuja toistensa seurasta. He kinastelivat alituiseen, kuten
silloinkin, mutta häiritsemättömässä ystävyydessä.

Eräänä päivänä ei Roberttia kuulunut ja kun hän ilmestyi seuraavana
päivänä päivälliselle, oli hänen olennossaan jotakin surumielistä,
vaikka hän esiintyikin entisellä huolettomalla, leikillisellä tavallaan.

"Missä sinä eilen olit, kun emme nähneet sinua koko päivänä?" kysyi
Kurt.

"Minä tein huvimatkan", vastasi parooni Rencrona huolettomasti; mutta
Anna huomasi hänen äänessään ivallisen väreen. "Minä tapasin vanhan
tuttavan. Kuuleppas, Helge, pane liemi vatsasi sisäpuolelle, eikä
ulkopuolelle", lisäsi hän luoden katseensa vanhemman sisarenpojan
puoleen, joka hitaasti syödessään oli käännellyt ja kierrellyt
lautastaan, kunnes se oli putoomaisillaan.

Dagmar riensi viime hetkessä avuksi ja keskustelu sai toisen suunnan.

"Olitko sinä eilen Bergsjöholmissa, Robert?" kysyi Anna, kun
päivällinen oli syöty ja siirryttiin vierashuoneeseen juomaan kahvia.

"Mistä sinä sen tiedät?" kysyi Robert äkkiä.

"Minä huomasin sen tavasta, jolla sanoit olleesi huvimatkalla", vastasi
Anna.

Katseesta, jonka hän hetkiseksi kiinnitti Roberttiin, loisti välähdys
ymmärtämystä ja myötätuntoisuutta. Tämä tunsi siitä samanlaisen
vaikutuksen kuin kerran ennen nähdessään auringon äkkiä valaisevan
karua luontoa ja levittävän sille kaunistavaa loistettaan.

"Sinä olet tarkkanäköinen", sanoi hän vaan. "Voitko myöskin arvata,
kuka minun vanha tuttavani oli?"

"Entinen kotisi", vastasi Anna heti.

"Oikein."

"Sinä tunsit itsesi pettyneeksi?"

"Tiedätkö sinä senkin? Niin, on vaikeampaa kuin luuleekaan kohdata
vanhaa ystävää, joka on entisensä kaltainen kaikessa muussa, paitsi
siinä, mikä on tärkeintä."

"Ystävyydessä?" arvasi Anna.

"Juuri niin. Minä ihailen sinun nerokkaisuuttasi."

"Minä ymmärrän tunteesi ajatellessani miltä minusta tuntuisi mennä
Vesterlångaan, jos se olisi toisissa käsissä. Se olisi melkein
samanlaista kuin kohdata ystävä ja huomata itsensä unohdetuksi."

Robert katseli häntä melkein uteliaasti.

"Se on myöskin ihmeellistä, kun näkee vanhassa tuttavassa, jonka luulee
tuntevansa perinpohjin, uuden luonteen ominaisuuden pistävän esiin",
sanoi hän.

"Mitä sinä tarkoitat?" kysyi Anna. "Kas vaan, nyt ei sinun
arvaamiskykysi riitäkään enää", sanoi parooni riemuiten.

"Ei", tunnusti Anna ja pudisti hämillään päätänsä.

"Tekee hauskan vaikutuksen, kun huomaa, että ohdakkeetkin voivat
kukkia", sanoi Robert ja katsoi häneen tutkivasti.

Anna aavisti hämärästi hänen tarkoituksensa.

"Minä en todellakaan ollenkaan ymmärrä sinua", sanoi hän tylysti ja
meni pois.

"Ah, nyt putosi kukka, sepä vahinko", mutisi Robert hänen mennessään.

Anna oli suuttunut häneen. Hän ymmärsi, että hän ohdakkeella oli
tarkoittanut häntä. Ja juuri sen vuoksi, että vastaus oli sattuva,
suututti se häntä.

"Mutta täytyyhän ohdakkeellakin olla sijansa luomakunnassa", ajatteli
hän.



41.


Anna oli viimevuosina melkoisesti heikontunut. Vaikea yskä rasitti
häntä melkein koko lukukausien ajan, mutta parani kuitenkin
säännöllisesti loma-aikoina Vesterlångassa. Vihdoin suostui hän
menemään lääkärin luo. Tämä sanoi, että yskä saattaa tulla hyvinkin
vaaralliseksi, ellei hän hoida itseään, ja kehoitti häntä keskeyttämään
opettajatoimensa, joka oli kovin epäterveellistä hänelle. Saatuaan
tietää missä Annan koti sijaitsi, sanoi hän hänen saavuttavan
terveytensä muuttamalla sinne. Anna oli kauan aikaa tuntenut salaista
omantunnontuskaa ajatellessaan, että hänen vanhempansa saivat viettää
vanhuutensa päivät yksinäisyydessä, mutta hän ei tahtonut sentään
uhrata toimintaansa heidän tähtensä. Nyt tuli lääkärin neuvo ja osoitti
hänelle saman tien kuin tukahutettu tyttären velvollisuudentunnekin,
mutta hän koetti sittenkin vastustaa, eikä ilmoittanut kenellekään
lääkärin määräystä. Mutta eräänä päivänä kun sama lääkäri oli pikku
Helgen luona, joka oli sairas, kysyi hän Dagmarilta, aikooko hänen
kälynsä jättää koulunsa, kuten hän oli kehoittanut. Täten saivat
sisarukset tietää mitä ei Anna milloinkaan aikonut ilmoittaa.
Kaikilla oli vaan yksi ajatus asiasta, sama kuin salainen ääni
Annan omassa sydämessä. Vihdoin taipui hän ylivallan alle ja lupasi
pyytää virkavapautta seuraavaksi talveksi. Tosin tuntui se raskaalta
ajatellessa kuinka pitkäksi aika tulisi siellä ilman tointa, mutta hän
alistui kohtaloonsa, jossa hän näki Jumalan käden johdatuksen.

Kun rouva Warenheim sai tiedon tästä lähestyvästä muutoksesta,
kirjoitti hän rakkautta ja levottomuutta uhkuvan kirjeen. Hän oli
niin iloinen saadessaan taas yhden lapsistaan kotiin, vaikka tämän
kotiintulon syy aiheuttikin hänelle surua. Rivien välistä saattoi
myöskin lukea jonkinlaista huolestumista sen johdosta että elämä
kotona tulisi yksitoikkoiseksi ja tyhjäksi sille, joka on tottunut
säännölliseen työhön.

"Jospa vaan voisin keksiä jotakin työtä, jossa voisin kuluttaa aikani
ja käyttää ajatuksiani!" ajatteli Anna.

Eräänä päivänä kun hän valvoi koululapsiaan väliajalla, tuli muuan
hänen oppilaistaan, pieni kalpea tyttönen, jonka vanhemmilla oli tuskin
antaa ruokaa hänelle, ja kiipesi penkille Annan viereen.

"Oletko sinä väsynyt, Gunhild?" kysyi hän ja veti pienokaisen puoleensa.

"Minä olen aina väsynyt", vastasi tämä ja nojasi luottavasti
opettajattarensa syliin.

Silloin hiipi ajatus, ensin hämäränä kuin aavistus, Annan päähän, mutta
vähitellen selveni se ja sai muodon. Itse menisi hän Vesterlångaan
saamaan terveyttä ja voimia, eiköhän se kävisi laatuun useammillekin?
Olisikohan mahdotonta ottaa esimerkiksi pikku Gunhild mukaan. Tuskinpa
kävisi se laatuun. Mutta miksi ei? Kesäksi vaan? Ajatus kasvoi ja
kehittyi hämmästyttävän pian suunnitelmaksi. Jos se toteutuisi, tunsi
Anna, että elämä Vesterlångassa ei tulisi hänelle yksitoikkoiseksi,
vaan vielä runsassisältöisemmäksi kuin hänen nykyinen elämänsä.

Eräänä päivänä, ollessaan käymässä Upsalassa, mainitsi hän
suunnitelmastaan Evalle, joka ihastui siihen suuresti.

"Sinä et ota ainoastaan Gunhildeä vaan useampia; sinä perustat sinne
pienten lasten kodin kivuloisille koululapsille, joiden tarvitsee
vahvistua.

"He saavat olla siellä vuoden taikka pari, jos ovat hyvin heikkoja ja
jos heidän vanhempansa ovat köyhiä, ja sitten saavat he uudistetuin
voimin palata takaisin. Sitten otat sinä taas uusia sijaan j.n.e. aina
vuodesta vuoteen. Ja sinä voit lukea niiden kanssa, niin ettei heidän
aikansa mene hukkaan, vaan päinvastoin."

Eva oli aivan haltioissaan ja Annan silmät loistivat innostuksesta.

"Mutta varoja, varoja", sanoi hän. "Minä olen varma siitä, että Henning
voi hankkia sinulle niitä", sanoi Eva, eikä hän pettynytkään luulossaan.

Henning innostui yhtä paljon kuin Eva ja Annakin. Nuo kolme istuivat
ylhäällä myöhään yöhön ja tekivät seikkaperäisen suunnitelman tulevaa
lastenkotia varten.

Ehdotusta ei otettu vastaan aivan yhtä suurella innostuksella
Vesterlångassa, mutta kun pieni maapalsta ja tupa joutui myytäväksi
aivan pappilan lähellä ja Henning lupasi ostaa sen kotia varten, rupesi
kirkkoherrakin harrastamaan asiaa.

Hänen vaimonsa oli jo ennen voitettu yrityksen puolelle. Tupa oli
hyvässä kunnossa ja kevääksi saatiin se helposti tarvittavaan kuntoon.

Nyt tuli Annalle ja Evalle kiire. Vuoteita, pöytiä, tuoleja ja kaikkia
mitä tarvittiin, hankittiin ja lähetettiin Vesterlångaan. Anna sai
yksin määrätä, kutka lapset hyväksyttiin otettavaksi kotiin. Tupaan
mahtui seitsemän. He saisivat itse siivota ja auttaa toinen toistaan,
niin ettei mitään suurempaa henkilökuntaa tarvittu. Anna olisi
johtajatar ja avukseen ruuan laittamisessa ottaisi hän palvelijan.
Keväällä, kun lukukausi oli lopussa, matkusti Anna Vesterlångaan
seitsemän turvattinsa kanssa, joista kaksi oli poikaa, viisi tyttöä,
niiden joukossa Gunhild, joka tietämättään oli antanut aiheen koko
yritykseen. Kaikki olivat ne pieniä, kalpeita, köyhiä lapsia, jotka
eivät olleet tottuneet muihin leikkipaikkoihin kuin ahtaisiin pihoihin
ja likaisiin katuojiin. Heille tuotti vaihtelua päästä Vesterlångan
humiseviin metsiin ja sinertävien järvien rannoille. Se loihti loistoa
himmeisiin silmiin ja väriä kalpeille poskille.

Anna ymmärsi hankkia itselleen kunnioitusta, mutta samalla voitti hän
myös kaikkien sydämet. Hän koetti kaikin tavoin saada heitä viihtymään
ja kehittää heidän sielun- ja ruumiinominaisuuksiaan.

"Minä pidän neidistä melkein yhtä paljon kuin omasta äidistänikin, sen
vuoksi tahdon minä sanoa 'äiti'", sanoi pikku Gunhild eräänä iltana
kietoen kätensä Annan kaulaan.

Siitä lähtien kutsuivat kaikki lapset, jotka tulivat hänen hoitoonsa
Annaa äidiksi. Hän oli alkanut uuden uransa jonkinlaisella epäilyllä,
mutta sisäinen vakaumus, että hän oli oikealla paikallaan, antoi
hänelle rohkeutta ja uskallusta. Hän oli pyytänyt virkavapautta vaan
vuodeksi, mutta jo ensimäisten viikkojen kuluttua tunsi hän, ettei hän
enää lähtisi täältä. Täällä oli hän oikealla alallaan.



42.


Oli juhannus-ilta. Niityllä, joka vietti pappi lasta järvelle päin,
oli elämää ja liikettä. 'Tuvan' lapset pystyttävät juhannusviirin ja
sitovat nyt innokkaasti vihreitä köynnöksiä ja kukkaseppeleitä sen
koristamiseksi. Dagmar, joka miehensä ja lastensa kanssa oli ensi
kertaa naimisiinmenonsa jälkeen Vesterlångassa, auttoi Helgeä, joka
välttämättömästi tahtoi olla mukana seppeleitä sidottaessa. Rouva
Warenheim piti pikku Roberttia sylissään ja näytti sanomattoman
onnelliselta. Hänellähän oli kaikki lapsensa ympärillään, sekä lapset,
että lastenlapset. Eva Svennius kattoi kahvipöytää, mutta häntä
häiritsi pikku Katri, joka riippui äidin hameissa tämän hääriessä
edestakaisin.

"Katsoppas, Katri, tuolla tulee isä! Juokse isän syliin!" sanoi hän ja
käänsi pienokaisen niin, että hän näki isänsä, joka tuli isoisän kanssa
heitä kohden.

Katri tipsutti tiehensä horjuvin askelin ja juoksi suoraa päätä isoisän
syliin, joka täten sai sen syleilyn, mikä oli aijottu isälle. Isoisän
katse hymyili tuuheain, harmahtavain kulmakarvojen alla tuolle pikku
olennolle, joka enemmän kuin muut oli saanut hänen hellimmät tunteensa
väreilemään.

Kurt loikoi ruohikossa puhellen Robert Rencronan kanssa, joka
ennen Amerikkaan lähtöään oli suostunut tekemään pienen huvimatkan
Vesterlångaan.

'Tuvan' lapsista oli kuusi niityllä, seitsemäs puuttui vielä, eikä
'äitiäkään' näkynyt. Kas, tuolla hän tuleekin kantaen taakkaa
sylissään. Se oli pikku Gunhild, joka oli loukannut jalkansa, eikä
voinut vielä kävellä.

"Luuleeko äiti että se vahingoittaa häntä, jos hän istuu täällä?" kysyi
Anna levottomasti, ehdittyään äidin luo.

"Ei ollenkaan", vastasi tämä hymyillen, "sinä olet aina liian
varovainen."

"Voikohan koskaan olla liian varovainen", sanoi Anna ja asetti
turvattinsa varovaisesti penkille, äidin viereen.

"Muista nyt, Gunhild, istua hiljaa ja pitää jalkasi noin ylhäällä,
muuten on 'äiti' pahoillaan", sanoi hän.

"Enkö minä saa tanssia juhannusviirin ympärillä?" kysyi Gunhild.

"Et, se ei käy nyt laatuun", vastasi Anna. Saattoi selvään huomata,
kuinka vaikea hänen oli kieltää. "Ole nyt kiltti ja tottelevainen
tyttö. Jesus tahtoo nähdä pikku Gunhildinsa iloisena, vaikka hänen
täytyy istua alallaan toisten leikkiessä", kuiskasi hän lapsen korvaan.

Gunhild kietoi kätensä hänen kaulaansa.

"Minä tahdon olla iloinen, 'äiti', enkö minä ole nyt iloinen?" Ja hän
koetti nauraa.

"Olet, se on oikein!"

Suudellen tyttöä meni Anna toisten pienten holhokkiensa luo, jotka
innokkaasti näyttivät hänelle mitä olivat saaneet aikaan.

"Äiti, äiti!" huudettiin joka taholta ja Anna ehti jokaisen luo.

Nyt tarjottiin kahvia ja sitten pystytettäisiin juhannusviiri. Anna
asetti kaikki lapset pöydän ympärille ja antoi niille kahvia ja
leipää niin paljon kuin ne jaksoivat syödä. Heidän silmänsä loistivat
tyytyväisyydestä.

Kiireesti juotuaan tilkkasen itsekin meni hän korjaamaan pois
ylijääneitä oksia ja lehtiä. Robert tuli hänen avukseen.

"Sinä viihdyt kalpeitten holhokkiesi seurassa", sanoi hän.

"Niin, ihmetteletkö sinä sitä?"

"No en, mutta etköhän sinä ajanpitkään kyllästy?"

"Sitä en luule. Minä olen nyt oikealla paikallani", sanoi Anna
vakaumuksella.

"Etkä tahdo koskaan jättää sitä?"

"En, miksi jättäisin minä sen? Toivon, ettei minun tarvitse koskaan
sitä tehdä."

"Muistatko, kuinka minä kerran vertasin sinua ohdakkeeseen?" kysyi
Robert lyhyen vaitiolon jälkeen.

"Muistan", vastasi Anna.

"Mutta se vertaus ei pidä enää paikkaansa", sanoi Robert.

"Kyllä se pitää. Minä olen ohdakeluonne."

"Siinä tapauksessa voi ohdakkeessa olla niin paljon kukkia, että piikit
peittyvät", sanoi Robert.

"Jeesuksen Kristuksen rakkauden valossa voi ohdakekin kukkia", sanoi
Anna, nöyrä ja onnellinen ilme karkeapiirteisillä kasvoillaan. "Mutta
se ei kuki onnen huvitarhoissa, vaan ojanreunoilla ja autioilla
kankailla -- siellä on ohdakkeen paikka, ei onnellisten joukossa,
vaan puutteen lasten keskellä", lisäsi hän ajatellen haihtunutta
nuoruuden-unelmaansa, samalla kun hänen katseensa lepäsi seitsemässä
pienessä turvatissaan. Hän ei itse tietänyt, kuinka lämmin ja säteilevä
se katse oli.

Hän eli näiden pienokaisten ja vanhain vanhempainsa hyväksi.
He tarvitsivat häntä jokainen tavallaan, ja juuri tämä heidän
riippuvaisuutensa hänestä houkutteli hänen luonteestaan esiin kaikki
sen tosinaiselliset ominaisuudet.

"Maailmassa on yltäkyllin ohdakkeita, mutta kaikki eivät kuki", sanoi
Robert hänen vieressään.

"Se on sen vuoksi, etteivät ne käänny auringon, Jeesuksen Kristuksen,
puoleen", vastasi Anna heti.

"Mutta jos he eivät näe sitä?" sanoi Robert.

"Niin näkee aurinko heidät! Sen lämmin sädekatse kohtaa jokaisen kasvin
luomakunnassa, mutta ne voivat sulkea terälehtensä siltä ja silloin ei
kukka voi puhjeta, silloin on itse ruusussakin vaan okaita."

"Sinun käsityksesi on minun mielestäni hyvin yksipuolinen", sanoi
Robert. "Sinä pidät nähtävästi hyvänä vaan sitä, mikä johtuu
rakkaudesta yhteen ainoaan, Kristukseen, mutta minä olen nähnyt
ihmisiä, jotka eivät ole tunteneet Häntä, mutta joiden elämä on sentään
ollut suuressa määrässä siunausrikasta. Eikö sitten sillä, mitä he ovat
tehneet aikalaistensa hyväksi, ole mitään merkitystä?"

"On tavallaan. Mutta ainoastaan ne teot, jotka ovat johtuneet
rakkaudesta Kristukseen, voivat kestää ijankaikkisuuden tulikoetuksen.
Esimerkiksi: jos pikku Gunhild tuolla onnistuu olemaan iloinen ja
tyytyväinen taikkapa vaan tekee rehellisen yrityksen ollakseen
sellainen, miellyttääkseen Jeesustaan, jota hän rakastaa, vaikka ei
saakaan ottaa osaa toisten leikkeihin, niin tekee hän Hänen silmissään
paljon enemmän kuin suuri mies, joka uhraa koko elämänsä ja kaikki
mitä hänellä on, ihmiskunnan hyväksi, ilman että hän samalla tekee sen
palvellakseen Jumalaa."

"Mutta tuohan on typerää!" huudahti Robert melkein suuttuneena, mutta
samalla vasten tahtoaan liikutettuna.

"Niin, se kuuluu sellaiseen viisauteen, joka on monelle hulluutta",
vastasi Anna hienosti hymyillen kaunis loiste silmissään. "Mielipiteeni
tuntuu sinusta rohkealta, mutta eiköhän minulla ole puolellani
Hän, joka on luvannut muistaa lasillisen vettäkin, mikä annetaan
Hänen nimeensä, ja joka on sanonut pienen lapsen olevan suurimman
taivaanvaltakunnassa."

Kun kahvi oli juotu, tyhjennettiin pöydät ja kannettiin pois. Sitten
pystytettiin juhannusviiri lasten riemuitessa.

"Nyt yhdymme kaikki piiriin!" huusi Anna ja levitti kätensä, joihin
heti tarttui kaksi pientä tyttöä.

Kaikkien täytyi olla mukana isoisästä alkaen pikku Roberttiin saakka,
joka tepsutteli isän ja äidin välissä.

Pikku Gunhild istui penkillään ja näytti iloiselta, vaikka hänen
yksinään täytyi olla pois joukosta. Mutta Robert Rencrona otti
hänet syliinsä ja meni hänen kanssaan piiriin. Anna katsoi häneen
hämmästyneenä, epäröiden antaisiko hän suostumuksensa.

"Salli nyt minunkin antaa ohdakkeenkukka yhdelle suuremmista
taivaanvaltakunnassa!" sanoi tämä leikillisellä äänellä, mutta syvää
vakavuutta ilmaisevalla katseella.

Anna ei vastannut ja pikku Gunhilden silmät säteilivät ihastuksesta.

Siten yhtyivät kaikki piiriin juhannusviirin ympärillä, vanhimmasta
nuorimpaan. Isoisä ja isoäiti, pikku Robert ja Katri muodostivat
kuitenkin pian katselijaryhmän, joka vähitellen lisääntyi. 'Tuvan'
lapset olivat kestävimpiä. Heillä ei ollut koskaan ollut niin hauskaa.
Mutta vihdoin väsyivät hekin.

Juhannusaurinko viivähti taivaanrannalla. Taivas ja järvi loistivat
haaveellisessa valossa ja ilma oli lämmin. Jokaisen, suurimmasta
pienimpään, valtasi illan suloinen, valoisa tunnelma.

"Niin", sanoi kirkkoherra, pannen kätensä ristiin, "nyt olemme me
viettäneet maallisen valon juhlaa. Se saattaa minut ajattelemaan,
kuinka me kerran saamme viettää ijankaikkisen valon riemujuhlaa kaiken
pimeyden yli. Mutta ennen voittoa on taisteltava Kristuksen nimessä,
pitäkää se mielessänne, te nuoret!"

Ja tuo vielä voimakas vanhus katseli ympärilleen ja huomasi ymmärtävän
katseen useamman kuin yhden silmissä.

"Katli vätynyt, äiti tuu -- tuu", kuului väsynyt ääni keskeyttäen
juhlallisen hiljaisuuden, joka oli seurannut perheenisän sanoja, ja
pieni vaaleakutrinen pää vaipui nuoren äidin käsivarrelle ja uniset
siniset lapsensilmät katsoivat ihmetellen loistavaan aurinkoon, joka
juuri vaipui lyhyeen lepoonsa läntisen metsänrannan taakse. Se katosi,
mutta iltarusko hehkui ja loisti vielä, odottaen saavansa pian vaaleta
aamunkoitoksi.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Arkielämää" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home