Title: Jean-Christophe Pariisissa III - VII. Saman katon alla
Author: Rolland, Romain
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Jean-Christophe Pariisissa III - VII. Saman katon alla" ***


JEAN-CHRISTOPHE PARISISSA III

VII. SAMAN KATON ALLA


Kirj.

ROMAIN ROLLAND



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1918.



ENSIMÄISEN PAINOKSEN ALKULAUSE.


Olen vuosien kuluessa niin tottunut puhelemaan henkisesti loitolla
olevien ystävieni kanssa, tuttujen ja tuntemattomien, että minulle on
tullut ehdoton kaipuu puhua tällä kertaa heille ääneenkin. Ja olisinpa
kiittämätön, ellen lausuisi heille kiitoksia kaikesta siitä, mitä
olen velkapää heitä kohtaan. Siitä alkaen kuin ryhdyin kirjoittamaan
tätä pitkää _Jean-Christophen_ tarinaa, olen kirjoittanut sitä heidän
kanssaan, heitä varten. He ovat minua rohkaisseet, seuranneet minua
kärsivällisesti, lämmittäneet minua suopeudellaan. Jos lienen joskus
tehnyt joillekuille heistä jotakin hyvää, ovat he tehneet sitä vielä
enemmän minulle. Työni on yhteisten ajatustemme hedelmä.

Tunnustan, että minä en silloin, kun esiinnyin ensi kertaa, uskaltanut
toivoa ystäväpiiriämme kourallista suuremmaksi: minun kunniahimoni
rajoittui Sokrateen kodin seinien sisälle. Mutta vuosi vuodelta olen
yhä enemmän huomannut, kuinka me olemme veljiä siinä suhteessa,
että rakastamme samoja ihanteita, kärsimme samoista asioista, niin
maaseudulla kuin Parisissakin, niin Ranskassa kuin ulkomailla. Siitä
olen saanut todistuksen aivan äskettäin, viimeisen niteeni ilmestyessä,
niteen, jossa Christophe purkaa sielunsa halveksumista -- ja minunkin
sieluni -- _Markkinatoria_ kohtaan. Ainoakaan kirjoistani ei ole
herättänyt niin välitöntä vastakaikua. Se johtuu siitä, ettei se kirja
ollutkaan totta puhuen pelkästään minun ääntäni, vaan se oli ystävieni
puhetta. Ystävät tietävät hyvin että Christophe on yhtä paljon heidän
kuin minunkin. Olemme kaikki antaneet hänelle yhteistä henkeämme.

       *       *       *       *       *

Koska Christophe on heidän omaansa, on minun velvollisuuteni antaa
lukijoilleni muutamia selityksiä hänestä. Pelkään, että tämä nide,
jonka heille nyt tarjoan, saattaa olla pettymys sitä odottaville.
He eivät tapaa enempää tässä kuin _Markkinatorissakaan_ mitään
romaaniseikkailuja, vaan näyttää sankarin elämä tässä suorastaan
katkenneelta. Käsitellään vähemmän häntä itseään kuin hänen
ympäristöään.

On selitettävä olosuhteet, joissa ryhdyin laajaa teostani
suunnittelemaan.

Elin siihen aikaan sielullisesti täysin eristettynä. Niinkuin monia
muita ranskalaisia tukahdutti minuakin elämä keskellä moraalisesti
itselleni aivan vihamielistä maailmaa; tahdoin saada hengittää
vapaasti, tahdoin nousta vastustamaan sairaaloiseksi tullutta
sivistystä, väärän valiojoukon turmelemia ajatuksia; tahdoin sanoa
noille valioille: "Te valehtelette, te ette ole oikea kuva Ranskasta."

Sen vuoksi tarvitsin puhdassilmäistä ja puhdassydämistä sankaria,
niin vikaantumatonta sielultaan, että hänellä oli oikeus puhua, ja
niin lujaäänistä, että häntä kuultaisiin. Hitaasti ja kärsivällisesti
rakentelin tämän sankarini. Ennenkuin laisinkaan päätin ryhtyä
kirjoittamaan teostani, säilytin häntä sielussani monet vuodet;
Christophe ei lähtenyt matkaan ennenkuin viitoitin hänelle tien perille
asti; ja eräät _Markkinatorin_ luvut, eräät _Jean-Christophen_ lopun
niteet ovat kirjoitetut jo ennenkuin _Sarastus_ tai samaan aikaan
kuin se, vaikka ne ovatkin ilmestyneet myöhemmin. Sillä Ranskan
kuvalla, joka heijasteleikse Christophen ja Olivierin sielussa,
oli jo alusta alkaen varma paikkansa teoksessa. Sitä ei sovi siis
pitää minkäänlaisena poikkeamisena itse asiasta, vaan tahallisena
pysähdyksenä matkan varrella, jonkinlaisena suurena kallionpykälänä
elämän vuorimatkalla, pengermänä, jolta saattaa katsella äsken
kuljettua laaksoa ja nähdä kaukaiset ilmanrannat, joita kohti matka
edelleen vie.

On selvää, ettei minulla ole ollut aikomuskaan näissä viimeisissä
niteissä (nimittäin kirjoissa _"Markkinatori"_ ja _"Saman katon alla"_)
tehdä mitään romaania, enempää kuin koko muussakaan teoksessani. Mikä
tämä teos sitten on? Runoelmako? -- Tarvitsetteko tosiaan nimeä? Kun
näette ihmisen, kysyttekö häneltä, onko hän romaani vai runo? Ihmisen
olen koettanut luoda. Ihmiselämä ei mahdu kirjallisten muotojen
puitteisiin. Sillä ovat omat lakinsa; ja kullakin ihmiselämällä on oma
lakinsa. Sen muoto on luonnonvoiman määräämä. On ihmisolentoja, jotka
ovat kuin tyyniä järviä; toiset ovat kuin laajalti selkeä taivas, jolla
väikkyy pilviä; toiset jälleen ovat hedelmällisiä tasankoja, toiset
korkeita, särmäisiä vuorenhuippuja. _Jean-Christophe_ on minusta aina
ollut kuin suuri joki; sen olen ilmaissut jo ensimäisillä sivuilla. --
Jokien matkalla on kohtia, jolloin vesi laajenee, näyttää nukkuvan,
heiastelee ympäröiviä maisemia ja taivasta. Ja kuitenkin joki elää ja
muutteleikse; ja joskus kätkee tämä näennäinen liikkumattomuus väkevän
pohjavirran, jonka voima näyttäytyy etempänä, yhtäkkiä, heti, kun tulee
ensimmäinen este. Sellaisia ovat seuraavat kaksi _Jean-Christophen_
nidettäkin. Nyt, kun se on kauan itseensä koonnut ja uomaansa imenyt
kummankin rannan ajatuksia, jatkaa se matkaansa kohti sitä merta, --
johon me kaikki menemme.

Tammikuulla, 1909.

R. R.



SAMAN KATON ALLA



Minulla on ystävä!... Suloista on löytää sielu, johon voi turvautua
myrskyn keskellä, hellä pakopaikka, jossa viimeinkin saa hengähtää,
odottaen, että sydämen läähättävä jyskytys rauhoittuisi! Ei ole enää
yksin, ei tarvitse aina olla aseissa, silmät varuillaan, niin että
niitä valvonnasta polttaa, kunnes ihminen väsyy ja joutuu vihollisen
käsiin! On rakas toveri, jonka haltuun on antanut koko itsensä, --
joka puolestaan on jättänyt koko olemuksensa toisen huomaan. Saa
viimein nauttia lepoa, nukkua sillaikaa kuin toinen valvoo, valvoa
toisen uinahtaessa. Ilo suojata ihmistä, jota rakastaa ja joka uskoo
itsensä minun huolenpitooni kuin pikku lapsi. Vielä suurempi ilo
heittäytyä hänen hoiviinsa, tietää, että hän pitää toisen salaisuuden,
saa omistaa minut kokonaan. Kun on jo vanhentunut, kulunut, uupunut
monta vuotta elämän taakkaa kannettuaan, niin tunteekin nyt syntyvänsä
uudestaan, nuorentuvansa tuon ystävänsä hahmossa; näkee riemukseen
hänen silmillään maailman jälleen uutena, huomaa hänen tajunnallaan
ihanat, ohiliukuvat elämänkuvat, nauttii hänen sydämellään elämän
hurmauksesta... Ja ilo on kärsiäkin hänen kanssaan... Ah, kärsimyskin
on riemua, kun sitä kokee kahden!

Minulla on ystävä! Etäällä minusta, ja lähellä minua, aina minussa
itsessäni. Hän on minun ja minä hänen. Ystävä rakastaa minua. Olen
täydellisesti hänen. Rakkaus on vallannut meidän molempien sielut ja
tehnyt ne yhdeksi sieluksi.



Kun Christophe heräsi Roussinien illatsujen jälkeisenä aamuna, johtui
hänen mieleensä Olivier Jeannin. Hänelle tuli heti vastustamaton halu
tavata häntä uudestaan. Hän nousi vuoteesta ja lähti kaupungille.
Kello ei ollut vielä kahdeksaa. Aamu oli lämmin ja hiukan painostava.
Tavallista aikaisemman huhtikuun aamu: ukkosen huuru hautoi Parisia.

Olivier asui Sainte-Genevièven mäen juurella, erään pikku kadun
varrella, lähellä _Jardin des Plantes'ia_, Kasvitieteellistä puutarhaa.
Talo oli kadun kapeimmalla kohdalla. Portaat Olivierin asuntoon veivät
valottoman pihan perukasta, pihan, jossa tuntui kaikenlaisia pahoja
hajuja. Portaat olivat käännekohdistaan jyrkät ja hiukan vinossa seiniä
kohti, joihin oli liidulla tuhrittu jos jonkinlaisia kirjoituksia.
Kun Christophe tuli kolmanteen kerrokseen, avasi jokin nainen, harmaa
tukka hajallaan hartioilla ja yöröijy puoleksi auki, ovea, koska
oli näet kuullut jonkun nousevan portaissa, ja vetäisi sen sitten,
Christophen nähdessään, äkäisesti kiinni. Kussakin porraskäänteessä oli
monta ovea; ja niiden hatarain ovien takaa kuului kaikkialta lasten
kiljuntaa ja telmimistä. Koko talo kuhisi likaisia rahvaan ihmisiä,
asuen päälletysten, matalissa komeroissaan, yhteisen, inhottavan pihan
ympärillä. Christophea tällainen inhotti, ja hän kummasteli, mikä halu
nuo kaikki olennot oli vetänyt tänne, pois maaseudulta, jossa heillä
toki olisi ollut raitista ilmaa, ja mitä hyötyä heillä oli Parisista,
sillä olivathan he tuomitut elämään täällä kaiken ikänsä kuin haudassa.

Nyt tuli Christophe siihen kerrokseen, jossa Olivier asui. Oikeaa
ovikelloa ei ollut, vaan oli nuora, jonka päässä oli solmu. Christophe
vetäisi nuorasta niin lujasti, että sisältä kajahtava kellon räminä
sai jälleen muutamia talon asukkaita vilkaisemaan ovistaan portaihin.
Olivier tuli avaamaan. Christophe hämmästyi, niin hienosti oli Olivier
puettu, joskin varsin yksinkertaisesti; ja sellainen huolehdittu
ulkoasu vaikutti häneen nyt mieluisena yllätyksenä, vaikkei hän olisi
jossakin muussa tilaisuudessa välittänyt moisista asioista yhtään.
Siinä oli näet jotakin iloista ja tervettä tämän tahraisen ilmapiirin
keskellä nähtynä. Kohta, kun Christophe näki Olivierin rehelliset ja
kirkkaat silmät, tuli hänelle aivan edellisen illan vaikutelma. Hän
ojensi Olivierille kätensä. Olivier sammalteli, peljästyneenä:

-- Te, tekö tulette!...

Christophe oli niin viehättynyt siitä, että yllätti Olivierin ja näki
nyt hänen sielunsa arkuuden ja sekaannuksen aivan peittelemättä, että
hän ei muistanut vastata, vaan hymyili ainoastaan. Hän työnsi Olivieria
edeltään sisään ja astui nyt uuden tuttavansa ainoaan huoneeseen,
joka oli samalla sekä makuukamari että työhuone. Nurkassa ikkunan
vieressä oli kapea rautasänky; Christophe huomasi korkean pieluspinkan,
joka oli kasattu sänkyyn pääpuoleen. Kolme tuolia, mustaksi maalattu
pöytä, pieni piano ja kirjahylly täyttivät melkein koko kamarin. Se
oli näet kovin vaatimaton: pieni, matala, ja sai huonosti valoa; ja
kuitenkin hohti huoneessa ikäänkuin heiastus siinä asuvan nuorukaisen
kirkkaista silmistä. Kaikki oli puhdasta ja hyvässä järjestyksessä,
aivan kuin naisen käsi olisi siellä askaroinut; ja pari maljakkoon
pistettyä ruusua loi näiden ahtaiden seinien sisälle, jotka olivat
muuten somistetut vanhojen firenzeläisten maalarien tauluilla,
valokuva-jäljennöksillä, hiukan kevättäkin.

-- Kuinka, te tulitte, tekö tulitte minua katsomaan? toisti Olivier yhä
suunniltaan ilosta.

-- Peijakas, täytyihän tulla, vastasi Christophe; sillä tehän ette
tietysti olisi tullut.

-- Niinkö luulette? kysyi Olivier. Mutta sitten hän lisäsi:

-- Se on kyllä totta. Mutta kyllä minä ajattelin tulla.

-- Mikä sitten esti tulemasta?

-- Halusin sitä liiaksi.

-- Onpa sekin syy!

-- Niin, niin, älkää naurako. Minä näet pelkäsin, että te ette haluaisi
niin paljoa sitä!

-- Minä en sellaisesta paljon välittänyt! Minun teki mieli nähdä teitä,
ja minä tulin. Pianhan näen, onko se teistä ikävää.

-- Silloin teillä on merkilliset silmät. He katselivat hymyillen
toisiaan. Olivier jatkoi:

-- Minä olin eilen hassu. Luulin, ettette pitänyt minusta. Minua vaivaa
pelkuruus aivan kuin tauti: en voi silloin puhua mitään.

-- Älkää olko siitä millännekään. Puhujia on teidän maassanne
tarpeeksi; on oikein hauskaa tavata joku, joka on joskus vaiti.
Vaikkapa vain arkuudesta, siis vasten tahtoaan.

Christophe nauroi, tyytyväisenä itseensä pistoksestaan.

-- Te tulitte siis minun luokseni sen vuoksi, että minä en puhu mitään?

-- Kyllä, sen tähden juuri, teidän vaiteliaisuutenne laadun tähden.
Sitäkin on monenlaista: minä pidän tällaisesta vaikenemisesta, siinä
selitys.

-- Mitenkä te sitten tulitte minulle niin suopeaksi? Ettehän ole minua
juuri nähnytkään.

-- Se on oma asiani. Minä en kauan kursaile. Kun näen vain
vilahdukselta jotkin kasvot, joista pidän, niin on päätökseni valmis:
ryhdyn henkilöä ajamaan; minun täytyy hänet tavata.

-- Ettekö koskaan pety sellaisessa haeskelussa?

-- Sangen usein.

-- Ehkä erehdytte tälläkin kertaa.

-- No, se nähdään heti.

-- Oh, silloin olen hukassa! Minua aivan hyytää. Jos ajattelenkin, että
te tarkastatte minua, niin vähätkin avuni katoavat näkymättömiin.

Christophe katseli hellän uteliaana Olivierin vaikutuksille herkkiä
kasvoja, jotka vuoroin punastuivat ja kalpenivat. Tunteet heiastelivat
niissä kuin pilvien varjo vedessä.

-- Miten hermoherkkä nuori mies! ajatteli hän. Aivan kuin nainen.

Christophe kosketti hieman Olivierin polvea.

-- Kuulkaahan, sanoi hän, luuletteko, että minä tulin tänne aseissa
teitä vastaan? Minua inhottavat sellaiset ihmiset, jotka tekevät
psykoloogisia tutkimuksia ystävyyden kustannuksella. Ainoa mitä tahdon,
on se, että molemmilla on oikeus olla vapaita ja rehellisiä, antaa
ilmi suoraan tunteensa, häpeämättä joutavaa, pelkäämättä sitoutuvansa
siten ainaiseksi tai joutuvansa sitten aikoinaan siitä sisälliseen
ristiriitaan, -- oikeus pitää toisistaan nyt, mutta sitten, hetki
myöhemmin olla pitämättä. Eikö se ole miehekkäämpää ja rehellisempää,
vai mitä?

Olivier katseli häntä vakavasti ja vastasi:

-- Se on kyllä varma. Se on miehekkäämpää, ja te olette voimakas. Mutta
minä en ole liioin voimakas.

-- Olen aivan varma, että te olette, vastasi Christophe; mutta toisella
tavalla. Muuten: minä tulinkin juuri auttamaan teitä voimakkaaksi,
jos tahdotte apua. Sillä se, mitä nyt puhuin, sallii minun lisätä,
suoremmin kuin olisin voinut ilmaista, jos en olisi äskeistä puhunut,
että -- päättämättä mitään varmaa tulevaisuudesta, -- minä pidän teistä.

Olivier punastui korviin asti. Hän oli niin hämillään, ettei voinut
liikahtaa eikä mitään vastata. Christophe katseli kamaria.

-- Teillähän on huono asunto. Eikö teillä ole toista huonetta?

-- On romukonttori.

-- Uh, eihän tässä voi hengittääkään. Ja te saatatte asua tässä.

-- Siihen tottuu.

-- Minä en ikinä tottuisi.

Christophe avasi liivinsä napit ja hengitti keuhkojensa pohjasta.

Olivier meni heti avaamaan ikkunan.

-- Teillä mahtaa aina olla paha kaupungeissa, monsieur Krafft. Minua ei
uhkaa se vaara, että kärsisin liiasta voimastani. Minä tarvitsen niin
vähän ilmaa, että voin elää kaikkialla. Kuitenkin on minunkin joskus,
kesäisinä öinä, vaikeaa. Pelolla ajattelen niiden tuloa. Silloin istun
vuoteeni reunalla, ja tuntuu kuin tukehtuisin.

Christophe katsoi pieluspinoa, joka oli Olivierin sängyssä, ja
Olivierin väsyneitä kasvoja; ja hän näki sielussaan hänen yksinäisen,
synkän elämäntaistelunsa.

-- Muuttakaa täältä pois, sanoi hän. Mitä varten te täällä asutte?

Olivier kohautti olkapäitään, ja vastasi välinpitämättömällä äänellä:

-- Yhdentekevää, missä tahansa!...

Ylemmästä kerroksesta kuului askelten kolinaa. Alemmasta kimeitä,
riiteleviä ääniä. Ja joka minutti tärisytti seiniä kadulla ohi
kiitävien raitiovaunujen jyrinä.

-- Entä tämä koko talo! jatkoi Christophe. Täällähän löyhkää lialta,
ummehtuneelta, epäsiistiltä, tuntuu kaikkialla surkea kurjuus; kuinka
te voitte illoin tulla tänne sisäänkin? Eikö se vie suorastaan kaikkea
elämänhalua? Minun olisi mahdoton elää tällaisessa. Ennen makaisin yöni
vaikka jonkin sillan alla.

-- Kyllä se minuakin ensin vaivasi. Olen yhtä herkkä inholle kuin
tekin. Kun olin lapsi ja minua vietiin kävelemään, niin minun sydäntäni
kouristi, jos ainoastaan kuljettiin jonkin väkeä kuhisevan ja likaisen
kadun kautta. Minulle tuli kummallinen kauhu, jota en uskaltanut
ilmaista. Minä ajattelin: "Jos nyt tulisi maanjäristys, niin minä
kuolisin, ja jäisin ainaiseksi tänne"; ja se tuntui onnettomuuksista
kamalimmalta. En aavistanut, että kerran asuisin samanlaisissa
paikoissa, vapaaehtoisesti, ja että ehkä sellaisessa kuolisinkin. On
täytynyt supistaa vaatimuksiaan. Tällainen inhottaa minua yhäkin;
mutta koetan olla sitä ajattelematta. Noustessani asuntoni portaita
tukin silmäni, korvani, nenäni, kaikki aistit, kääriydyn itseeni. Ja
sitäpaitsi näen alhaalta, katsokaapas, tuon katon takaa, akaasiapuun
latvan. Istahdan tähän nurkkaan, sillä tavoin, etten näe mitään muuta.
Illoin, kun tuuli häilyttää puuta, olen olevinani kaukana Parisista;
suurten metsien humina ei minusta koskaan ennen tuntunut niin
suloiselta kuin joskus tämän puun pykäläisten lehtien silkkinen suhina.

-- Niin, näen hyvin, että te haaveksitte alinomaa, sanoi Christophe;
mutta on paha, että tuhlaatte sellaista mielikuvituksen voimaa elämän
pikku harmeja vastaan; siitä mielikuvituksesta voisi näet syntyä
jälleen uutta elämää.

-- Eikö se ole melkein kaikkien ihmisten kohtalo? Ettekö tekin kuluta
voimaanne suuttumukseen ja taisteluihin?

-- Se on aivan toinen asia. Minä olen siihen syntynyt. Katsokaahan
minun käsivarsiani, kämmeniäni. Minun terveyteni vaatii tappelua. Mutta
teillä ei ole liikoja voimia; sen, muuten, hyvin huomaa.

Olivier katseli alakuloisena laihoja sormiaan ja vastasi:

-- Niin, heikko minä olen, olen ollut aina. Mutta minkäpä sille voi?.
Täytyy kestää ja elää.

-- Millä te elätte?

-- Annan tunteja.

-- Mitä tunteja?

-- Monenlaisia. Opetan latinaa, kreikkaa, historiaa. Valmistan
poikia ylioppilastutkintoon. Luennoin sitäpaitsi siveysoppia eräässä
kunnalliskoulussa.

-- Mitä luennoitte?

-- Siveysoppia.

-- Mitä hiiden hullutusta se on? Opetetaanko teidän kouluissanne
siveysoppia?

Olivier hymyili:

-- Kyllä.

-- Ja oikeinko siitä riittää puhumista kymmeneksi minutiksi?

-- Minulla on niitä luennoita kaksitoista tuntia viikossa.

-- Opetatteko te sitten poikia tekemään pahaa?

-- Kuinka niin?

-- Ihminen tietää ilman pitkiä luennoitakin, mikä on hyvä.

-- Tai ei tiedä sitä niiden tähden ollenkaan.

-- Aivan niin, ei tiedä ollenkaan. Eikä huonoin tapa tehdä hyvää ole
tehdä sitä tietämättään. Hyvä ei ole tiede, se on teko. Ainoastaan
neurasteenikot voivat väitellä siveydestä; ja ensimäinen siveyslaeista
on se, ettei saa olla neurasteenikko. Peijakkaan saivartelijat! He ovat
kuin raajarikkoja, jotka muka tahtoisivat opettaa minua kävelemään.

-- Eivät he teille puhukaan. Tehän kyllä osaatte kävellä; mutta on niin
paljon sellaisia, jotka eivät osaa.

-- No hyvä, ryömikööt kuin pikku lapset neljin kontin, kunnes he
oppivat sen itse. Mutta tärkeintä on, että he kulkevat, joko sitten
neljin kontin tai kaksin.

Christophe harppaili Olivierin kamarissa seinästä toiseen, mahtuen
pyörähtämään siinä parhaiksi nelisen askelta. Hän pysähtyi pianon
ääreen, aukaisi sen, selaili nuottivihkoja, sipaisi koskettimia, ja
sanoi:

-- Soittakaa minulle jotain.

Olivier hätkähti:

-- Minäkö, huudahti hän; johan nyt!

-- M:me Roussin sanoi, että te olette hyvin musikaalinen. Kuulkaa,
soittakaahan.

-- Teidänkö kuullen? Oh, vajoaisin häpeästä maan alle.

Christophe purskahti nauruun tämän naiivin ja vilpittömästä sydämestä
tulleen huudahduksen kuullessaan, ja myöskin Olivier naurahti hämillään.

-- Vai on ranskalaisillakin se este? sanoi Christophe.

Olivier kieltäytyi yhä soittamasta:

-- Mutta minkä tähden? Minkä tähden te sitä tahdotte?

-- Sanon sen sitten kohta. Soittakaa nyt.

-- Mitä sitten?

-- Mitä vaan haluatte.

Olivier huokaisi, tuli ja istahti pianon ääreen, ja alistuen
lauhkeasti uuden ystävänsä väkevän tahdon valtaan alkoi hän, pitkän
aikaa epäröityään, soittaa Mozartin kaunista _Adagiota h-mollissa_.
Ensin hänen sormensa vapisivat eivätkä jaksaneet käydä lujasti
koskettimiin; sitten hän vähitellen tuli rohkeaksi; ja luullen
ainoastaan kopioivansa Mozartin sanoja, hän avasikin tietämättään koko
oman sielunsa. Musiikki on hyvin petollinen uskottu: se paljastaa
jumaloitsijansa salaisimmatkin ajatukset toisille ihmisille, jotka
niinikään sitä rakastavat. Mozartin jumalaisen _Adagion_ takaa ei
Christophe nyt huomannut Mozartin muotoa, vaan hän näki tämän hänelle
vielä tuntemattoman uuden ystävänsä, joka kappaletta soitti: hän
näki rakastettavan ja punastelevan Olivierin, hänen arkahermoisen ja
puhtaan olemuksensa koko surumielisen kuulauden, hänen hellän hymynsä.
Mutta kun Olivier pääsi melkein sävelmän loppuun, huippukohtaan, jossa
tuskallisen rakkauden lauseke on kiihkeimmillään ja murtuu, esti
voittamaton häveliäisyyden tunne soittajaa jatkamasta; hänen sormensa
vaikenivat, ja ääni petti. Hän veti kätensä pois koskettimilta ja sanoi:

-- En voi enää.

Christophe seisoi hänen takanaan, piti käsiään kahden puolen Olivieria,
ja lopetti pianolla soittaen keskeytetyn lausekkeen; sitten hän virkkoi:

-- Nyt tunnen teidän sielunne äänen.

Hän otti Olivieria molemmista käsistä, ja katsoi häntä kauan kasvoihin,
ja viimein hän sanoi:

-- Kuinka tämä on kummallista!... Olen nähnyt teidät jo ennen... Minä
tunsin teidät niin hyvin jo kauan sitten!

Olivierin huulet vapisivat; hän oli jo vähällä puhua. Mutta hän olikin
vaiti; Christophe katseli häntä vielä hetken, sitten hän hymyili hiljaa
hänelle, ja lähti pois.



Christophe laskeusi alas portaita, ja hänen sydämessään säteili. Häntä
vastaan tuli kaksi rumaa paitaressua, toinen kantaen leipää, toinen
ruokaöljy-pulloa. Christophe nipisti heitä veitikkamaisesti poskesta.
Hän hymyili nyrpeälle talonmiehelle. Kadulla kulkiessaan hän hyräili
melkein kovaa. Sitten hän huomasi olevansa Luxembourgin puistossa.
Hän heittäytyi loikomaan penkille puun siimekseen, ja sulki silmänsä.
Ilma oli tyyni ja raskas; kävelijöitä liikkui vähän. Suihkulähteen
kohina kuului epäselvästi vähän väliä katketen, ja joskus hiekan
narina jonkun mennessä ohitse. Christophe tunsi, että häntä laiskotti
huikeasti, hän kellotteli kuin sisilisko päiväpaisteessa; varjo oli jo
kauan siirtynyt pois hänen kasvoiltaan; mutta hän ei viitsinyt itseään
liikauttaakaan. Hänen ajatuksensa kiertelivät siellä täällä; hän ei
koettanut niitä mihinkään kiinnittää; ne olivat pelkkää epämääräistä
autuasta valoa. Luxembourgin kello löi; hän ei sitä kuunnellut; mutta
hetken päästä tuli hänelle mieleen, että se oli lyönyt kaksitoista. Hän
nousi ponnahtaen istualleen, huomasi, että hän oli laiskotellut kaksi
tuntia, myöhästynyt Hechtin luota ja hukannut turhaan koko aamupuolen.
Hän naurahti ja lähti vihellellen kotiin. Teki _Rondon_ kaanon-muotoon
erään kaupustelijan huudosta. Suruisetkin säveleet saivat hänessä
riemuitsevan asun. Kulkiessaan kadulla erään silitysliikkeen ohitse
vilkaisi hän, kuten muulloinkin, tuohon puotiin ja näki siellä pienen
ja punatukkaisen silittäjätytön: hänen himmeä hipiänsä punotti nyt
kuumuutta; hän puki paraikaa ylleen avonaisia liivejään, hoikat
käsivarret melkein olkapäihin asti paljaina; tyttö loi Christopheen
julkean silmäyksen, niinkuin aina tavallisestikin; mutta ensi
kertaa luiskahti se katse irti Christophesta kiihoittamatta häntä.
Christophe vain naurahti. Kun hän tuli huoneeseensa, huomasi hän,
että hänen kaikki entiset mietteensä olivat haihtuneet. Hän nakkeli
ympärilleen hattunsa, takkinsa ja liivinsä, sinne tänne; ja sitten
hän ryhtyi työhön, sellaisella innolla kuin olisi aikonut valloittaa
maailman. Hän otti käsiinsä sävellyspätkät, joita oli siellä täällä
kaikkialla. Hänen ajatuksensa eivät olleet niissä; hän luki ainoastaan
silmillään; muutaman minutin päästä vaipui hän samanlaiseen onnelliseen
tylsyydentilaan kuin Luxembourgissa; hänen päätään huumasi, se oli
kuin humaltunut. Pari kertaa hän huomasi tuon horroksensa ja koetti
karistaa sen pois; mutta se ei onnistunut. Hän kirosi iloisesti, nousi
paikaltaan ja meni ja painoi päänsä kylmään pesuvatiin. Se selvitti
hiukan. Hän tuli takaisin pöytänsä ääreen, hiljaisena, epämääräinen
hymy huulillaan. Hän haaveili:

-- Mikä ero on tällä ja rakkaudella?

Vaistomaisesti oli hän lakannut puhumasta itsekseen ääneen, aivan kuin
olisi hävennyt jotain. Hän kohautti hartioitaan:

-- Ei ole kahta tapaa rakastaa... Tai, jos niitä onkin: on ainoastaan
tapa rakastaa koko olemuksellaan, ja toinen, niiden, jotka eivät anna
rakkaudelleen muuta kuin osan liiastaan. Jumala varjelkoon minua
sellaisesta sydämen itaruudesta!

Hän keskeytti ajatuksensa, karttoi jonkinlaisen häveliäisyyden vuoksi
kehitellä sitä. Kauan hän istui siinä hymyillen sisäisille unelmilleen.
Hänen sydämensä hiljaisuus lauloi:

-- Du bist mein, und nun ist das Meine meiner als jemals...

("Sinä olet minun, ja nyt on minuuteni enemmän minun kuin koskaan
ennen...")

Hän otti nuottilehden, ja kirjoitti tyynesti siihen sen, mitä hänen
sydämensä lauloi.



He päättivät vuokrata yhteisen huoneiston. Christophe tahtoi, että se
oli hankittava heti, välittämättä siitä, että heiltä meni siten puolen
kuukauden vuokra hukkaan. Olivier, joka oli järkevämpi, ehdotti, että
odotettaisiin entisen vuokra-ajan loppua, vaikka hän halusikin muuttaa
yhtä mielellään kuin Christophe. Christophe ei ymmärtänyt tällaisia
laskelmia. Niinkuin monet muutkin ihmiset, joilla ei ole rahaa, ei
hänkään surrut niiden pyörimistä. Hän luuli nyt, että Olivier oli
vieläkin pahemmassa rahapulassa kuin hän itse. Ja kun hän eräänä
päivänä oli näkevinään, että ystävä oli kovassa rahanpuutteessa, niin
hän lähti yhtäkkiä hänen luotaan, ja tuli parin tunnin päästä takaisin
ja paiskasi riemuiten pöytään muutamia viiden frangin seteleitä, jotka
hän oli hankkinut ennakkomaksuna Hechtiltä. Olivier tuli punaiseksi,
eikä ottanut rahoja. Christophe oli siitä niin harmissaan, että
aikoi heittää rahat posetiiviukolle, joka soitti alhaalla pihalla.
Olivier esti. Ja sitten Christophe lähti jälleen pois, näköjään
loukkaantuneena, mutta oikeastaan vain raivoissaan itselleen, että
hän oli muka ollut kömpelö ja siten estänyt ystävää ottamasta hänen
apuaan. Ystävältä tuli kuitenkin kirje, sellainen, että se oli oikeaa
palsamia hänen haavalleen. Olivier kirjoitti hänelle näet, ettei hän
ollut voinut tätä puhua suullisesti, vaan nyt hän lausui olevansa ylen
onnellinen siitä, että oli tutustunut Christopheen, ja liikutettu
Christophen hyvyydestä häntä kohtaan. Christophe vastasi hänelle
kirjeellä, joka huokui hellyyttä ja muistutti hassusti niitä kirjeitä,
joita hän oli viisitoista-vuotiaana lähettänyt ystävälleen Otolle;
se oli täynnä saksalaista _Gemüthiä_ ja sekasotkua; siinä vilisi
ranskalaisia ja saksalaisia sanansutkauksia; ja jotkut niistä olivat
oikein sävelletyt ja nuoteilla merkityt.

Viimein pääsivät he yksiin asumaan. He olivat löytäneet kolmen kamarin
ja keittiön huoneiston Montparnassen kaupunginkorttelissa, lähellä
Denfertin toria, erään vanhan talon viidennessä kerroksessa; kaikki
huoneet olivat sangen pieniä, ikkunat pikkuruiseen, korkeain muurien
ympäröimään, neliskulmaiseen puutarhaan päin. Heidän kerroksestaan
näki sitäpaitsi, sillä vastapäätä oleva muuri oli toisia matalampi,
erääseen tuollaiseen suureen luostarin puutarhaan, joita on vielä
paljon Parisissa, vaikka ne ovat kätkössä ja tuntemattomia.
Puutarhan autioilla käytävillä ei yleensä näkynyt kävelijöitä.
Vanhat puut, korkeammat ja tuuheammat kuin Luxembourgin, väreilivät
auringonpaisteessa; linnut visersivät ja lauloivat; aamuisin kaikuivat
kottaraisten huilut ja varpusten räiskyvä ja tahdikas soitto; ja
kesäilloin kiirivät ilmoissa tervapääskysten huimaavat huudot, kun
linnut leijailivat nuolina edestakaisin kultaisen taivaan alla. Mutta
öisin kajahtelivat kuutamossa ruohosammakkojen heleät äänet, aivankuin
ilmarakot halkeilevat noustessaan lammikon pinnalle. Olisi melkein
unohtanut, että Parisi oli ympärillä, elleivät kadulla raskaasti
kierivät ajoneuvot olisi vavistaneet alinomaa vanhaa taloa, aivankuin
maa olisi vääntelehtinyt kuumeessa. Yksi kamareista oli muita avarampi
ja kauniimpi. Ystävysten kesken syntyi riita, kumpi sitä ei ottaisi.
Täytyi vetää arpaa; ja Christophe, joka tämän ratkaisutavan keksi,
osasi olla niin petollinen ja näppärä, saadakseen itsensä joutumaan
tappiolle, ettei hän itsekään olisi luullut moiseen pystyvänsä.

Sitten alkoi heille sopusointuisen onnen aika. Onni ei johtunut mistään
erikoisesta asiasta, se asui yhtaikaa kaikessa; se kultasi kaikki
heidän tekonsa ja heidän ajatuksensa, se ei lähtenyt heidän luotaan
hetkeksikään.

Tänä heidän ystävyytensä kuherruskuukautena, tuona syvän ja mykän
riemun ensimäisenä aikana, -- sellaista riemua saattaa tuntea
ainoastaan se ihminen, "joka voi tässä maailmassa sanoa toista sielua
omakseen"...

... _Ja, wer auch nur eine Seele sein nennt auf dem Erdenrund_...

Sinä aikana he tuskin puhuivat keskenään, tuskin tohtivat puhua;
heille riitti se, että he tunsivat toisensa lähellään, se, että he
saivat katsahtaa toisiinsa, virkkaa jonkin sanan, joka osoitti, että
heidän ajatuksensa kulkivat samaa latua, pitkänkin vaitiolon jälkeen.
Kysymättä toisiltaan mitään tai katsomattakaan toisiinsa näkivät he
lakkaamatta toisensa. Rakastava muovautuu tiedottomasti sen ihmisen
mukaiseksi, jota hän rakastaa; hän tahtoo niin hartaasti olla toista
loukkaamatta, tahtoo niin täydellisesti olla aivan sitä, mitä toinen
on, että hän saattaa mystillisellä vaistollaan yhtäkkiä aavistaa
toisen sielun hienoimmatkin värähdykset. Ystävä on ystävälle ikäänkuin
läpikuultava; he antavat koko olemuksensa toisilleen. Kasvojen piirteet
pyrkivät toistensa näköisiksi. Sielu tulee sielun kaltaiseksi, --
aina siihen päivään asti, jolloin eri syntyperäin demoonin syvä voima
riuhtautuu rajusti irti kahleistaan ja repii rikki rakkauden, joka on
sitä sitonut.

Christophe puhui nykyään hiljaisella äänellä, hän käveli pehmeästi,
hän varoi, ettei olisi mitenkään kolissut huoneessaan, jonka seinän
takana hiljainen Olivier asui; ystävyys oli muuttanut hänen kasvojensa
ilmeenkin: se ilme oli nyt niin onnellinen ja nuorekas, ettei häntä
oltu koskaan sellaisena nähty. Hän jumaloi ystäväänsä. Olivierin olisi
ollut sangen helppo käyttää väärin valtaansa, ellei hän olisi hävennyt
sitä aivan kuin hän ei olisi laisinkaan ansainnut tätä onnea, sillä
hän piti itseään paljon mitättömämpänä Christophea, ja Christophe
puolestaan oli yhtä vaatimaton. Tällainen keskinäinen nöyryys, joka
johtui heidän suuresta rakkaudestaan, sulostutti yhä vain lisää heidän
elämäänsä. Oli ihanaa tuntea, että ystävä antoi toiselle sydämessään,
niin paljon tilaa, -- ihanaa, vaikka tiesikin, ettei ystävältä sitä
ansainnut. He olivat toisiaan kohtaan kiitollisuudesta aivan helliä.

Olivier oli sijoittanut kirjansa Christophen kirjojen joukkoon; hän
ei eroitellut niistä enää omiaan. Kun hän puhui jostakin niistä, ei
hän sanonut enää: "minun kirjani", vaan hän sanoi: "meidän kirjamme".
Ainoastaan muutamia esineitä pidätti hän itsellään eikä liittänyt
niitä yhteiseen aarteistoon: ne esineet olivat aikoinaan olleet hänen
sisarensa omat, tai yhdistyi niihin jokin muisto Antoinettesta.
Christophe huomasi piankin tämän eroituksen, sillä rakkaus oli tehnyt
hänen vaistonsa tarkaksi; mutta hän ei tiennyt, mistä se eroitus
johtui. Koskaan hän ei ohut uskaltanut kysellä ystävältä mitään hänen
omaisistaan; hän tiesi ainoastaan, ettei Olivierilla enää ollut ketään
sukulaisia; ja hän pelkäsi, että olisi herättänyt toisessa joitakin
entisiä tuskia, jos olisi häneltä jotakin heitä koskevaa udellut;
ja lisäksi hän vielä tahtoi ylpeästi olla aivan tungettelematon
ystävyydessään. Sen tähden esti omituinen arkatuntoisuus häntä
katselemasta valokuviakin, jotka olivat Olivierin pöydällä, vaikka hän
olisi halunnut katsella niitä, kolmea vallashenkilöä: herraa ja rouvaa
vaadittavissa juhla-asennoissa, sekä noin kaksitoista-vuotiasta tyttöä,
jonka edessä maassa loikoi suuri espanjalainen lintukoira.

Pari kuukautta sen jälkeen kuin he olivat siirtyneet yhteen asumaan,
vilustui Olivier; hänen täytyi asettua vuoteeseen. Christophe
näyttäytyi nyt sangen äidilliseksi olennoksi, sillä hän vaali Olivieria
koko ajan hellästi, jopa suorastaan levottomin mielin. Lääkäri oli
sairasta tutkiessaan huomannut hiukan tulehdusta hänen toisen keuhkonsa
yläpäässä, ja siksi käski hän Christophea voitelemaan Olivierin selkää
jodiliuoksella. Ja kun Christophe sitten sangen vakavasti täytti tuota
velvollisuuttaan, näki hän Olivierin kaulassa medaljongin. Christophe
tunsi ystäväänsä jo sen verran, että hän tiesi Olivierin vieläkin
vapaammaksi kaikesta virallisesta uskonnollisuudesta kuin hän itse. Hän
ei siis voinut olla ihmettelemättä mikä pyhä merkki Olivierilla oli
kaulassa. Olivier punastui. Hän selitti:

-- Se on minulle muisto. Se oli minun pikku Antoinette-parkani kaulassa
silloin, kun hän kuoli.

Christophe vavahti. Antoinetten nimi iski häneen kuin salama.

-- Antoinette? sanoi hän.

-- Sisareni, vastasi Olivier.

Christophe toisti:

-- Antoinette... Antoinette Jeannin... Hän oli teidän sisarenne?...
Mutta, jatkoi hän katsoen pöydällä olevaan valokuvaan, hänhän oli vasta
aivan lapsi, kun te hänet menetitte?

Olivier hymyili surullisesti:

-- Tuo on lapsena otettu valokuva, vastasi hän. Mutta minulla ei ole
hänestä muuta kuvaa... Hän oli viidenkolmatta-vuotias, kun hän minut
jätti.

-- Ah! huudahti Christophe liikutettuna. Ja hän on ollut Saksassa, eikö
niin?

Olivier nyökkäsi myöntävästi päätänsä. Christophe kävi kiinni Olivierin
käsiin:

-- Mutta minähän olen hänet tuntenut, sanoi hän.

-- Minä tiesin sen, vastasi Olivier.

Hän heittäytyi Christophen rintaa vasten.

-- Oi häntä raukkaa! Pikku raukkaa! hoki Christophe.

He itkivät yhdessä.

Sitten Christophe muisti, että Olivier oli sairas, hän koetti häntä
tyynnyttää, pakotti hänet pistämään kätensä peiton alle, kääri peiton
hänen olkapäidensä ympärille, ja pyyhkien äidillisesti kyyneleitä
hänen silmistään istahti hänen vuoteensa pääpuoleen; ja hän katseli
ystäväänsä.

-- Sentähden minä siis tunsin sinut jo heti, sanoi Christophe. Kohta
ensimäisenä iltana tunsin sinut.

(Ei ollut selvää, puhuiko Christophe sille ystävälle, joka oli tuossa,
vai sille, jota ei enää ollut olemassa.)

-- Mutta entä sinä, jatkoi hän sitten hetken päästä, sinä siis tiesit
sen?... Miksi sinä sitten et sitä minulle sanonut?

Olivierin silmillä vastasi Antoinette:

-- Minä en voinut sitä sanoa. Sinun oli se nähtävä.

He olivat jonkin aikaa vaiti; sitten kertoi Olivier, yön
hiljaisuudessa, loikoen liikkumatta vuoteessaan, matalalla äänellä
Christophelle, joka piteli hänen kättään kädessään, Antoinetten
tarinan; -- mutta hän ei maininnut Christophelle erästä seikkaa, jota
hän ei saanut mainita: sisarensa salaisuutta, sitä, josta Antoinette
itsekään ei ollut puhunut, -- ja jonka Christophe ehkä kyllä jo
tiesikin, niin ettei hänelle tarvinnutkaan siitä puhua.



Siitä lähtien ympäröi Antoinetten sielu heitä molempia. Kun he olivat
yhdessä, oli hän heidän kanssaan. Heidän ei tarvinnut edes ajatella
häntä: kaikki, mitä he ajattelivat yhdessä, he ajattelivat Antoinetten
kautta. Hänen rakkautensa oli side, joka liitti toisiinsa heidän
sydämiänsä.

Olivier loihti monesti puheissaan ilmi Antoinetten kuvan. Nimittäin
ainoastaan katkonaisina juttuina, lyhyinä pikku muistoina, jotka
näyttivät välkähtävässä valossa jonkin hänen aran ja siron eleensä,
vainajan vakavan ja nuorekkaan hymyn, hänen koko kadonneen olemuksensa
miettivän sulouden. Christophe kuunteli hiljaa, ja näkymättömän ystävän
heiasteet tunkivat läpi hänen sielunsa. Kun hän oli luonteeltaan
sellainen, että hän veti aina ja kaikkialla itseensä elämää ahnaammin
kuin muut, kuuli hän nyt joskus Olivierin sanoissa niin syviä kaikuja,
ettei Olivier ollut niitä eroittanut; ja hän ymmärsi ja omisti pian
nuoren vainajan olemuksen paremmin kuin itse Olivier.

Vaistomaisesti tuli hänestä Olivierille Antoinetten sijainen; ja oli
liikuttavaa nähdä, kuinka tuo kömpelö saksalainen tietämättään muuttui
eräissä suhteissa aivanpa Antoinetten kaltaiseksi arkavaistoisessa
huomaavaisuudessa, niin hienotuntoinen oli hän tehdessään ystävälleen
palveluksia. Joskus hän ei enää tiennyt, rakastiko hän Olivieria
Antoinettessa, vaiko Antoinettea Olivierissa. Syvän hellyyden
vaatimuksesta meni hän silloin tällöin, Olivierille siitä puhumatta,
käymään Antoinetten haudalla; ja hän vei sinne kukkia. Olivier ei
tietänyt tästä pitkään aikaan. Hän sai kuulla asian vasta kerran
myöhemmin, kun näki haudalla aivan tuoreita kukkia; mutta kovin
helpolla hän ei päässyt varmaksi siitä, että juuri Christophe oli
siellä käynyt. Kun hän koetti arkaillen siitä hänelle puhua, niin
keskeytti Christophe jutun töykeän jörösti. Hän ei tahtonut, että
Olivier olisi tiennyt siitä mitään; ja hän piti salaisuuden omanaan
siihen saakka, kunnes he kerran kohtasivat toisensa Ivryn hautausmaalla.

Olivier puolestaan kirjoitti Christophen tietämättä Christophen
äidille. Hän lähetti Louisalle uutisia hänen pojastaan; hän sanoi,
kuinka suuresti hän hänestä piti, ja kuinka hän häntä ihaili. Louisa
vastasi Olivierille kömpelöin ja vaatimattomin kirjein, tietämättä
oikein, miten Olivieria kiittää; hän puhui aina pojastaan niinkuin
Christophe olisi ollut yhä pikku poika.



Kun joku aika hellää puolittaista vaikenemista meni, -- "hurmaavaa
rauhaa ja onnea, jonka syytä ei voinut tietää", -- niin heidän kielensä
kanta laukesi: Tuntikausin vaelsivat he sitten kumpikin löytöretkillä
toistensa sieluissa.

He olivat sangen erilaiset, mutta molemmat puhdasta ainesta. He
rakastivat toisiaan siksi, että he olivat niin erilaisia ja silti
kumpikin samaa maata.

Olivier oli heikko ja voimaton, kykenemätön taisteluun vaikeuksia
vastaan. Kun tuli este, niin hän väistyi, ei pelosta, vaan
jonkinlaisesta arkatuntoisuudesta, ja paljon siksi, että hän inhosi
niitä raakoja ja epähienoja keinoja, joihin hänen olisi pitänyt
turvautua, jos mieli voittaa. Hän elätti itseään antamalla kotitunteja,
kirjoittamalla taidetta koskevia kirjasia, joista, niinkuin aina on
tapana, maksettiin hävyttömän huonosti, ja silloin tällöin artikkeleita
aikakauslehtiin, artikkeleita, joita hän ei saanut edes tehdä oman
mielensä mukaan, eikä aiheistakaan, jotka olisivat olleet hänestä
mieltäkiinnittäviä: -- kirjoituksia niistä asioista, joihin hän olisi
innostunut, ei huolittu; koskaan ei pyydetty mitään, mihin hän olisi
parhaiten pystynyt: hän oli runoilija, häneltä vaadittiin arvosteluita;
hän tunsi hyvin musiikkia, häntä käskettiin puhumaan maalauksesta; hän
tiesi, ettei hän osaisi puhua siitä muuta kuin jotain keskinkertaista:
mutta se juuri pyytelijöille kelpasikin; näin joutui hän puhumaan
keskolaisille juuri sitä kieltä, jota he ymmärsivät. Moinen alkoi
häntä lopulta inhottaa niin, että hän kieltäytyi kokonaan tekemästä
noita artikkeleita. Häntä ei huvittanut enää kirjoittaa muihin kuin
aivan pieniin aikakauslehtiin; sellaisiin, jotka eivät maksaneet
mitään, mutta joille hän oli uskollinen, kuten niin monet muutkin
nuoret miehet, pelkästään sen vuoksi, että hän sai niissä olla vapaa.
Ainoastaan niissä hän saattoi julkaista kaikkea, mikä hänestä oli
elämän arvoista.

Hän oli lauhkea, ystävällinen, päältä katsoen kärsivällinen, mutta
hirveän arkatuntoinen. Hiukankin kiivaampi sana loukkasi häntä
sydänjuuriin saakka; jokin vääryys sai hänet aina sekaisin; hän kärsi
sellaisesta sekä itse että toisten puolesta... Jotkin jo vuosisatoja
sitten tapahtuneet halpamaisuudet kiduttivat häntä niinkuin hän
olisi itse ollut niiden uhri. Kun hän kuvitteli, kuinka onneton tuo
silloin kärsinyt olikaan ollut, ja että monet vuosisadat estivät häntä
osoittamasta hänelle suopeuttaan, niin hän kalpeni, vapisi, kärsi
kauheasti. Kun hän itse näki tehtävän jotain vääryyttä, tuli hänelle
sellainen suuttumuksen puuska, että hänen koko ruumiinsa värisi ja
että hän joskus suorastaan sairastui tai ei voinut nukkua. Juuri tämän
heikkoutensa tuntien hän koetti aina olla tyyni: sillä hän tiesi,
että kun hän suuttui, niin hän ryntäsi yli kaikkien rajojen, ja puhui
silloin sanoja, joita ei voitu antaa anteeksi. Niiden tähden oltiin
hänelle pitkävihaisempia kuin Christophelle, sillä Christophe näytti
olevan pelkästään pikavihainen, mutta Olivier tuntui paljastavan
näillä suuttumuksen hetkillään koko ajatuksensa, pohjaan saakka,
selvemmin kuin Christophe; ja se olikin totta. Hän ei arvostellut
ihmisiä liiallisuuksiin mennen ja sokeasti kuin Christophe, mutta
sen sijaan ilman kuvitteluita ja terävästi. Ja sellaisia tuomioita
antavat ihmiset kaikkein vaikeimmin anteeksi. Olivier koetti siis olla
vaiti, vältti ryhtymästä kiistoihin, tietäen, kuinka turhaa väittely
oli. Hän oli kärsinyt tästä itsensä masentamisesta. Ja vielä enemmän
hän oli kärsinyt arkuudestaan, joka johti hänet joskus pettämään omia
aatteitaan, tai vei häneltä uskalluksen puolustaa niitä viimeiseen
asti, jopa houkutteli hänet pyytämään mielipiteitään anteeksikin,
niinkuin esimerkiksi viimeksi, väitellessään Lucien Levy-Coeurin kanssa
Christophesta. Hänellä olivat rajut epätoivonkautensa ennenkuin hän
oli selvittänyt suhteensa maailmaan. Ennen nuorempana, jolloin hän oli
nykyistä alttiimpi hermoilleen, vaihtelivat hänessä jaksottain huumaava
kiihtymys ja sairaaloinen mielenmasennus, yhtäkkiä ja tuskallisesti
keskenään vuorotellen. Sellaisillakin hetkillä, jolloin hän tiesi
olevansa tyyni, jopa suorastaan onnellinen, saattoi hän olla varma,
että suru väijyi jo hänen ovellaan. Ja yhtäkkiä se karkasi tosiaan
hänen kimppuunsa, aivan odottamatta. Ja silloin ei hän ollut pelkästään
onneton; hän tuomitsi vielä itseään siitä, että hän oli onneton, hän
arvosteli ankarasti kaikkia sanojaan, tekojaan, koko kunniallista
olemustaan, löytäen siinä kaikenlaisia vikoja ja puolustaen toisia
ihmisiä itseään vastaan. Sydän pamppaili hänen rinnassaan, hän oli
nääntyä, tukehtua tuskaansa. -- Antoinetten kuoleman jälkeen, -- ja
ehkä juuri Antoinetten ansiosta, sillä eräiden rakastettujen vainajain
muisto kuultaa meille rauhoittavana valona, aivankuin sairaiden silmiä
ja sielua virvoittava aamun sarastus, -- oli Olivierin edes onnistunut
alistua näihin mielensä myrskyihin, joten hän hallitsi jo niitä,
joskaan ei voinut niistä vapautua. Harvat ihmiset aavistivat, että
hänellä oli moisia sisäisiä taisteluita. Hän kätki tuon nöyryyttävän
salaisuutensa itseensä: heikon ja kiusatun ruumiinsa epäsäännöllisen
kiihkon, ruumiin, jota vapautunut ja kirkas äly tarkasteli alinomaa,
pääsemättä sen herraksi, mutta joutumatta myöskään sen orjaksi, -- äly,
_"keskeinen rauha, joka järkkymättä vastustaa loppumatonta sydämen
kuohuntaa"_.

Se rauha ihmetytti Christophea. Sen hän huomasi Olivierin silmissä,
Olivierilla oli ihmisiä ymmärtävä sisäinen näkemys, suuri sielullinen
uteliaisuus, terävä ja kaikille suunnille avoin, joka ei kieltänyt
mitään maailmassa, ei vihannut mitään, vaan katseli kaikkea
jalomielisen suopeasti; suuri raikaskatseisuus, ihmiselle arvaamaton
lahja, joka suo hänen nauttia alituisesti uudistuvin sydämin
iankaikkista kevättä. Tässä omassa sisäisessä kaikkeudessaan hän tunsi
olevansa vapaa, laaja, itsemääräävä, siinä hän unohti heikkoutensa
ja fyysilliset tuskansa. Hänestä oli tavallaan nautintokin katsella
ikäänkuin kaukaa ja säälivän iroonisesti omaa raihnasta ruumistaan,
joka saattoi koska tahansa hajota tomuksi. Sittenpähän ei ihminen
liioin kiintynyt _omaan_ elämäänsä; hän kiintyi sitä intohimoisemmin
_elämään_ yleensä! Kaiken voiman, mitä vailla Olivier oli taistelussa,
oli hän kerännyt olemuksensa rakkaudelliseen ja älylliseen puoleen.
Hänessä ei ollut tarpeeksi mehua hänen elääkseen omasta itsestään.
Hän oli köynnöskasvi: hänen täytyi kiintyä toiseen. Hän ei tuntenut
koskaan itseään niin rikkaaksi kuin antaessaan itsensä toiselle.
Naisellinen sielu, jonka piti aina saada rakastaa ja olla rakastettu.
Hän oli syntynyt Christophea varten, ja Christophe häntä. Olivier
oli kuin nuo entiset aristokraattiset ja herttaiset olennot, jotka
aikoinaan ympäröivät suuria taiteilijoita ja näyttivät puhkeavan
kukkaan heidän mahtavan sielunsa voimasta: niinkuin Leonardo da
Vincin oppilas Beltraffio, Michel-Angelon ystävä Cavalliere, nuoren
Raphaelin herttaiset toverit; ja Aert van Gelder, joka pysyi
uskollisena Rembrandtille silloinkin, kun mestari oli jo vanha ja
raihnas. Näillä ystävillä ei ole mestarin suuruutta, mutta tuntuu kuin
kaikki se, mikä mestareissa oli ylevää ja puhdasta, olisi ilmennyt
tällaisissa ystävissä vieläkin henkevämmässä muodossa. He ovat nerojen
ihannetovereita.



Heidän ystävyytensä oli suureksi hyväksi heille molemmille. Rakkaus
antaa sieluille siivet. Ystävän läsnäolo näyttää elämän koko arvossaan;
ihminen elää silloin rakkauden tähden, suojelee sen vuoksi olemustaan
ajan kulutukselta.

He rikastuttivat toinen toistaan. Olivierilla oli kuulas äly ja
sairaaloinen ruumis. Christophella valtava voima ja kuohuva sielu.
Toinen heistä oli sokea, toinen rampa. Nyt, yhdessä, tunsivat
he itsensä sangen voimakkaiksi. Christophen suojassa mielistyi
Olivier jälleen valoon; Christophe puhalsi häneen yltäkylläistä
elämänvoimaansa, fyysillistä ja moraalista vankkuuttaan, joka tahtoi
olla aina optimistinen, keskellä tuskaa, jopa vääryyttä ja vihaakin.
Christophe puolestaan otti ystävältään vielä enemmän, niinkuin neron
laki vaatii, sillä nero voi kylläkin haluta antaa: rakkaudessa ottaa
hän kuitenkin aina paljon enemmän kuin antaa, _quia nominor leo_
["koska nimeni on leijona;" erästä Aisopoon sadusta, jossa leijona
esiintyy saaliinjakajana, ottaen "leijonan osan". Suomentajan selitys],
koska hän on nero, ja neroutta on suureksi osaksi se, että osaa omistaa
itselleen ympäriltään kaiken suuren ja tehdä sen vieläkin suuremmaksi.
Kansan sananparsi sanoo, että rikkaus rikkaille, voima voimakkaille.
Christophe voimistui Olivierin ajatuksista; häneen syöpyi Olivierin
älyllinen tyyneys, hänen henkinen eristyneisyytensä, kyky nähdä asioita
kaukaa, ymmärtää ja vallita hiljaisena kaikkea. Mutta kun nuo ystävän
hyveet siirrettiin voimakkaampaan maaperään, Christopheen, niin ne
versoivat aivan toisenlaisella innolla.

He kumpikin hämmästyivät, mitä kaikkea he löysivät toisistaan. Miten
paljon heillä oli toisilleen jaettavaa! Kummallakin oli äärettömät
rikkautensa, joita he itse eivät siihen saakka olleet aavistaneetkaan:
molemmilla oman kansansa sielullinen näkemys; Olivierilla Ranskan laaja
kultuuri ja psykolooginen silmä; Christophella Saksan sisäinen musiikki
ja luonnonvaisto.

Christophe ei saattanut ymmärtää, että Olivier tosiaan oli
ranskalainen. Hän oli niin vähän kaikkien muiden ranskalaisten
tapainen, joita Christophe oli nähnyt. Ennenkuin Christophe oli
tutustunut Olivieriin, oli hän pitänyt nykyaikaista ranskalaista henkeä
kuvaavana tyyppinä Lucien Levy-Coeuriä, miestä, joka oli ainoastaan
tuon tyypin irvikuva. Ja nyt näki hän ystävästään, että Parisissa
saattoi elää älyllisesti yhtä vapaita, ja vapaampiakin miehiä kuin
Lucien Levy-Coeur, henkiä, jotka kuitenkin olivat yhtä puhtaita ja
stoalaisia kuin missä muualla tahansa Europassa. Christophe koetti
todistella Olivierille, ettei hänen sisarensa ja hän muka tainneetkaan
olla aito-ranskalaisia.

-- Veli parka, sanoi Olivier hänelle, mitä sinä Ranskasta tiedät?

Christophe intti vastaan ja väitti, että hän oli suurella vaivalla
koettanut siihen perehtyä; hän luetteli kaikki ranskalaiset, joihin
hän oli tutustunut Stevensien ja Roussinien piireissä: niissä oli
juutalaisia, belgialaisia, luxemburgilaisia, amerikalaisia, venäläisiä,
levanttilaisia, ja tilkkeeksi muutamia syntyperäisiäkin ranskalaisia.

-- Kas, kuinka olin oikeassa, sanoi Olivier. Sinä et ole nähnyt yhtään
ranskalaista. Ainoastaan elostelijaliudan, muutamia huvittelevia
nautoja, jotka eivät ole edes Ranskassa syntyneet, mässäreitä,
poliitikkoja, tarpeettomia olentoja, koko mokoman touhun, joka liitää
ohi koko kansakunnan sitä koskematta. Et ole nähnyt muuta kuin parven
ampiaisia, joita kauniiden puutarhain kukat vetävät puoleensa. Et ole
huomannut uutterain mehiläisten pesiä, työn, kuumeisten tutkimusten
keskustaa.

-- Älähän, vastasi Christophe, olenhan nähnyt teidän älyllisenkin
valiojoukkonne.

-- Minkä? Pari kolme tusinaa kirjailevia kynämiehiä? Kylläpä maksoi
vaivan! Nykyaikaan, jolloin tiede ja työ ovat saavuttaneet valtavat
mittasuhteet, on kirjallisuus jäänyt kaikkein pintapuolisimmaksi
kansakunnan aatteiden kerrostumaksi. Ja kirjallisiltakaan aloilta et
ole nähnyt muuta kuin teatterin, jopa ainoastaan loistoteatterin, tuon
kansainvälisen keittiön, jossa tehdään herkkuja kosmopoliittisten
hotellien rikkaille vieraille. Parisin teatterit? Luuletko sinä,
että mikään oikea työntekijä edes tietää koskaan, mitä siellä
näytelläänkään? Pasteur ei käynyt niissä kymmentä kertaa koko
elämässään. Niinkuin kaikki muutkin ulkomaalaiset annat sinä liian
suuren merkityksen meidän romaaneillemme, bulevardi-näytöksillemme,
politikoitsijaimme juonille...? Minä näytän, jos tahdot, sinulle
naisia, jotka eivät koskaan lue romaaneja, nuoria parisilaistyttöjä,
jotka eivät milloinkaan käy teatterissa, miehiä, jotka eivät ole
kertaakaan ajatelleet politiikkaa, -- ja niitä juuri henkisissä
piireissä. Et ole nähnyt meidän tiedemiehiämme etkä runoilijoitamme,
et nähnyt niitä yksinäisiä työntekijöitä, joiden voimat kuluvat
hiljaisuudessa, et vallankumouksellistemme aina palavaa aatteiden
tulta. Et ole nähnyt yhtään suurta uskovaista etkä yhtään suurta
uskotonta. Kansasta ei sinulle kannata puhuakaan. Paitsi sitä köyhää
naista, joka sinua hoiteli, tunnetko laisinkaan kansaa? Missäpä
olisit sitä saanut nähdä? Kuinka monta toista tai kolmatta kerrosta
ylempänä asuvaa parisilaista tunnet? Ellet tunne sellaisia, et tunne
myöskään Ranskaa. Et tunne noita köyhiä perheitä, jotka asuvat Parisin
ullakkokerroksissa, tai hiljaisilla maaseuduilla, rehellisiä ja
tunnollisia sieluja, jotka ovat koko ikänsä pysyneet arkipäiväisessä
elämässä ja ovat uskollisia vakaville aatteille, jokapäiväiselle
kieltäytymiselle, -- et tunne sitä "piskuista laumaa", joka on ollut
aina Ranskassa olemassa, -- pientä luvultaan, suurta sielultaan, sitä,
joka elää melkein tuntemattomana, näennäisesti toimettomana, mutta
on kuitenkin Ranskan parhain voima: se voima, joka on vaiti ja pysyy
aina ennallaan, kun maan valioiksi itseänsä nimittävä joukko mätänee
ja uudistuu lakkaamatta... Ihmetteletkö, jos näet ranskalaisen, joka
ei elä ollakseen onnellinen, -- onnellinen millä ehdoilla tahansa,
-- vaan toteuttaakseen tai palvellakseen uskoaan? Täällä on tuhansia
sellaisia kuin minä, ja minua paljon hartaampia, vaatimattomampia,
jotka palvelevat kuolonhetkeensä asti järkkymättä jotain ihannetta,
jotain Jumalaa, joka ei heille vastaa. Sinä et tunne säästäväistä,
järjestystä noudattavaa, työteliästä, rauhallista pikku väkeä, jonka
sydämen pohjalla palaa hiipuva liekki, -- et tunne sitä uhrattua
kansaa, joka on puolustanut ennen muinoin suurten itsekkyyttä vastaan
minun "maatani"; et tunne sinisilmäistä Vauban-vanhustamme. Sinä et
tunne kansaa, etkä sen parhaita. Oletko lukenut yhtään ainoaa niitä
kirjoja, jotka ovat meidän ranskalaisten ystäviä, tovereita, jotka
tukevat uskollisesti meitä elämässämme? Tiedätkö edes nimeltä eräitä
nuoria aikakauslehtiämme, joihin niin paljon työtä ja uskoa uhrataan?
Onko sinulla aavistusta niistä kunnokkaista persoonallisuuksista,
jotka ovat kirkkaita tahtiamme ja joiden vaitelias valo hirvittää
ulkokullattujen laumaa? Se ei uskalla taistella heitä vastaan suoraan;
se kumartelee heidän edessään, voidakseen helpommin heidät pettää.
Ulkokullattu on orja, ja orjahan edellyttää herraakin. Sinä tunnet
vasta orjat, et isäntiä... Sinä olet katsellut taisteluitamme, ja
olet pitänyt niitä jonkinlaisina itsekkäinä saivarteluina, koska
et ymmärrä niiden tarkoitusta. Näet päivän varjot ja heiastukset,
et näe sisällistä valoamme, kansamme tuhatvuotista sielua. Oletko
koskaan koettanut siihen tutustua? Oletko aavistanut sankariaikaimme
henkeä, ristiretkistä kommuniin asti? Oletko päässyt perille
ranskalaisen hengen traagillisuudesta? Oletko saanut tuijottaa Pascalin
pohjattomiin syvyyksiin? Kuinka saattaakaan solvata kansaa, joka on
yli kymmenen vuosisataa ponnistanut ja luonut uutta, kansaa, joka on
valanut maailmaa oman muotonsa mukaiseksi gootilaisella taiteella,
1600-luvullaan ja vallankumouksellaan, -- kansaa, joka on kaksikymmentä
kertaa kestänyt tulikokeensa ja siinä karaistunut, ja kaksikymmentä
kertaa noussut ylös kuolleista, kuolematta koskaan!... -- Te olette
kaikki samanlaisia. Kaikki kansalaisesi tulevat tänne, eivätkä
näe täällä muuta kuin meitä kalvavat loiseläimet, kirjallisuuden
ja rahamaailman keinottelijat kätyreineen, ostojoukkioineen ja
naaraineen; ja he arvostelevat Ranskaa näiden kurjien mukaan, jotka
sitä kaluavat! Kukaan teistä ei tule ajatelleeksikaan todellista,
syrjään sysättyä ja sorrettua Ranskaa, niitä suuria elämänvoimia,
joita piilee Ranskan maaseudulla, ei koko sitä suurta joukkoa, joka
tekee työtä välittämättä päivän häärääjien melusta... Mutta onhan
varsin luonnollista, että te ette siitä tiedä; siitä en teitä moiti.
Kuinkapa te sitä tuntisitte? Itse ranskalaisetkaan tuskin tuntevat
Ranskaa. Parhaat meistä ovat saarrettuja, vankeja omassa maassaan...
Kukaan ei aavista koskaan, miten me olemme kärsineet, me, jotka
todella rakastamme heimomme henkeä ja säilytämme sitä valonamme,
itsessämme kuin pyhää aarretta, joka on meidän haltuumme uskottu,
ja suojelemme epätoivoisesti taistellen sitä niiden vihamielisiä
puhalluksia vastaan, jotka koettavat sitä sammuttaa, -- yksin,
tuntien myrkyllisenä ympärillämme nuo muukalaisuuden tartuttamat,
jotka ovat anastaneet meidän henkemme aivan kuin kärpäsparvi ja
jyrsivät inhottavina toukkina järkeämme ja tahraavat sydäntämme;
-- ne, joiden tehtävä olisi ollut meitä puolustaa, ovat pettäneet
meidät, nimittäin johtajat, tuhmat ja pelkurimaiset kriitikkomme,
jotka matelevat vihollisen edessä saadakseen anteeksi sen, että ovat
meidän oikeaa rotuamme; meidät on hyljännyt oma kansamme, sillä se
ei ajattele meitä, ei meistä mitään tiedä... Millä keinoilla me
saisimme sen tuntemaan meidät? Äänemme ei pääse sen kuuluville...
Ah, se onkin katkerinta. Tiedämme, että meitä on Ranskassa tuhansia
samoinajattelevia, tiedämme, että me puhumme toistemme aatteita, mutta
emme voi saada ääntämme kuuluville! Vihollisella on käsissään kaikki:
sanomalehdet, aikakauskirjat, teatterit... Sanomalehdet suorastaan
pelkäävät ajatuksia tai suvaitsevat niitä ainoastaan huvittelun
välineinä taikka jonkin puolueen aseina. Nurkkakunnat ja suljetut
piirit eivät anna kenellekään tietä muuta kuin sillä ehdolla, että
tulijan on häpeällisesti alennettava itsensä. Köyhyys ja liiallinen
työ rusentaa meidät. Keinottelijat, jotka tahtovat vain rikastua,
välittävät pelkästään siitä köyhälistöstä, jonka he voivat ostaa. Tylsä
ja itsekäs porvaristo antaa meidän kuolla eteensä. Kansamme ei tiedä
meistä mitään; yksinpä nekin, jotka taistelevat meidän tavallamme,
painettuina hiljaisuuteen kuin me, eivät tiedä olemassaoloamme, emmekä
mekään, että heitä on olemassa... Kovan onnen Parisi! Epäilemättä
on tästä ollut hyvääkin, sillä se on luonut ranskalaiset ajatukset
yhtenäisemmiksi keskenään. Mutta sen tekemä paha on ainakin yhtä
suuri; ja sellaisena aikana kuin meidän kääntyy hyväkin pahaksi.
Kun jokin valhe-parhaisto anastaa väkivalloin Parisin ja toitottaa
valtavalla torvella yleisömenestystään, niin koko muun Ranskan ääni
vaipuu kuulumattomiin. Vieläpä on asia pahemminkin: koko Ranska pettää
itse itseään; se on vaiti, se pelkää, se kätkee arasti itseensä omat
ajatuksensa... Minä kärsin ennen muinoin suuresti tästä. Mutta nyt,
Christophe, olen jo tyyni. Olen ymmärtänyt oman voimani, nähnyt kansani
voiman. Meidän tulee vain odottaa, että vedenpaisumus laskeutuu. Se
ei järkytä Ranskan jaloa peruskalliota. Mudan alta, jonka tulva tuo
mukanaan, näytän kerran sen sinulle. Ja nyt jo pistää aalloista esille
siellä täällä korkeita huippuja...



Christophe huomasi piankin, mikä valtava ihanteellisuuden voima
kannusti hänen aikansa ranskalaisia runoilijoita, säveltäjiä ja
tiedemiehiä. Sillaikaa kuin päivän häärääjät töykeän sensualistisella
melulla tukkivat ranskalaisen aatteellisuuden äänen, virittivät maan
aatteet, jotka olivat liian ylimyksellisiä taistellakseen väkivalloin
roskajoukon julkeaa kirkunaa vastaan, yhä itselleen ja Jumalalleen
palavaa ja keskitettyä lauluaan. Näyttipä siltä kuin olisi se
aatteellisuus, halutessaan paeta ulkomaailman vastenmielistä melskettä,
vetäytynyt sen vuoksi kaikkein syvimpiin turvapaikkoihinsa, aivan
linnoituksensa keskimmäiseen torniin.

Runoniekat, -- ne harvat, jotka ansaitsivat tuon kauniin nimen,
vaikkakin sanomalehdistö ja akateemikot koristelivat sillä usein
kunniaa ja kultaa ahnastelevia lörpöttelijöitä, -- oikeat runoniekat,
jotka halveksivat häpeämätöntä korusanaisuutta ja orjallista
realismia, sillä viimemainittuhan kaluaa asiain pintaa pääsemättä
koskaan niiden ytimeen, vetäytyvät sielullisuuden salaisimpaan
keskustaan, sellaiseen mystilliseen näkemykseen, että se veti itseensä
kaikki muodot ja ajatukset kuin järveen syöksyvä putous, ja väritti
itsensä sisäisellä elämällä. Tällainen itsepintainen idealismi, joka
sulkeutui omaan kuoreensa luodakseen uusia, valtavia kaikkeuksia,
teki sen käsittämättömäksi suurelle joukolle. Ei edes Christophe
ymmärtänyt sitä ensin. Vastakohta Markkinatorin jälkeen oli liian
jyrkkä. Tuntui kuin hän olisi joutunut raivoisasta temmellyksestä ja
räikeästä valaistuksesta täydelliseen hiljaisuuteen ja pimeyteen.
Hänen korvissaan aivan humisi. Hän ei nähnyt enää mitään. Ensiksi
loukkasi se häntä, sillä hän oli tottunut pitämään kiihkeästä elämästä.
Ulkona pauhasivat intohimojen myrskyt, jotka käänsivät Ranskaa nurin
ja järkyttivät koko ihmiskuntaakin. Mutta taiteesta ei siitä näkynyt
merkkiäkään. Christophe kysyi ystävältään:

-- Teidän Dreyfus-juttunne sinkautti teidät taivaisiin ja syöksi
syvyyksiin. Missä on runoilija, joka on elänyt sen myrskyn? Tätä
nykyä kamppaillaan uskonnollisissa sieluissa kauneinta taistelua,
mitä on nähty vuosisatoihin, taistelua kirkon vallan ja omantunnon
oikeuksien välillä. Missä on teillä se runoilija, jossa tämä pyhä
tuska kuvastuu. Työläiskansa valmistuu sotaan, kansat kuolevat,
toiset nousevat kuolleista. Armenialaisia teurastetaan, Aasia herää
tuhatvuotisesta unestaan ja kaataa Europan etuvartian, moskovalaisen
jättiläisen; Turkki avaa silmänsä päivän valoon kuin Aadam; ihmisnero
on valloittanut ilman; vanha maa jalkaimme alla ruskaa ja halkeaa,
se nielee kokonaisen kansan... Missä on taiteessanne kaikki tämä
kahtenakymmenenä vuonna tapahtuneen kehityksen runsaus, josta
riittäisi aihetta kahteenkymmeneen _Iliadiin_; missä näkyvät sen
jäljet runoilijainne teoksissa? Hekö yksinään eivät huomaa maailman
runollisuutta?

-- Maltahan mielesi, ystäväni, vastasi hänelle Olivier; olehan vaiti,
kuuntele...

Vähitellen hälveni maailman väkipyörien ratina, ja raskaiden toiminnan
vankkurien jyrinä haipui kuulumattomiin. Alkoi eroittaa hiljaisuuden
jumalaista laulua:

    Le bruit d'abeilles, le parfum de tilleul...
                               Le vent,
    Avec ses lèvres d'or frôlant le sol des plaines...
    Le doux bruit de la pluie avec l'odeur des roses.

("Mettisten sumina, lehmuksen suhina... Tuuli kulta-huulillaan kedoille
suukon antaa... Sade hiljaa soi ja ruusun tuoksun kantaa").

Helskyvin vasaroin runoilijat veistivät maljakkojensa kupeisiin:

    La fine majesté des plus naïves choses,

("Kaikkein koruttomimman hienoa majesteettisuutta"),

vakavaa ja iloista elämää,

    Avec ses flûtes d'or et ses flûtes d'ébène,

("Elämää kultaisin huiluin ja ebenpuisin huiluin"),

uskonnollista iloa, uskoa, joka pursuu sieluista kuin lähde,

    Pour qui toute ombre est claire...

("Jolle kaikki varjot ovat kirkkaat...")

ja hyvää tuskaa, joka liekuttaa ja hymyilee

    De son visage austère, d'où descend
    Une clarté surnaturelle,...

("Ankarin kasvoin, joilta säteilee yliluonnollinen kirkkaus..."),

sekä

    La mort sereine aux grands yeux doux,

("Tyynen kuoleman suurin, hellin silmin").

Kokonainen sinfonia sopusointuisia ja puhtaita ääniä. Ainoakaan ei
ollut sellainen laumojen mahtipontinen pasuuna kuin Corneille ja
Victor Hugo; mutta kuinka paljon syvempää ja vivahdusrikkaampaa tämä
yhteissoitto oli! Nykyaikaisen Europan rikkainta musiikkia.

Olivier sanoi Christophelle, joka oli tullut hiljaiseksi:

-- Ymmärrätkö nyt?

Christophe puolestaan viittasi häntä vain olemaan hiljaa. Vasten
tahtoaankin, ja vaikka hän piti miehekkäämmästä musiikista, nautti hän
näistä hiljaa suhisevista sielun metsistä ja sorisevista puroista.
Ne lauloivat keskellä kansojen hetkisiä kamppailuja maailman ikuista
nuoruutta,

    Bonté douce de la Beauté,

("Kauniin onnekasta hyvyyttä"),

sillaikaa kuin ihmiskunta,

    Avec des aboiements d'épouvante et des plaintes,
    Tourne en rond dans un champ aride et ténébreux,

("Kauhunhuudoin ja valitellen harhaa hietikon kuolleen yössä"),

sillaikaa kuin miljoonat olennot ottelevat väsyksiin saakka,
reväistäkseen toistensa käsistä vapauden veriset rievut, sillaikaa
lauloivat lähteet ja metsät:

"Vapaa!... Vapaa!... Sanctus, Sanctus..."

Ne eivät kuitenkaan vaipuneet pelkkään unelmien ja tyyneyden
itsekkääseen horteeseen. Runoniekkain kuorosta ei puuttunut myöskään
traagillisia ääniä: ylpeyden ääntä, rakkauden, ahdistuksen ääntä.

Siinä oli myöskin hirmumyrskyä,

    Avec sa force rude ou sa douceur profonde,

("Hurjaa voimaa tai syvää lempeyttä"),

temmeltävää kiihkoa: sellaisten laulajain harha-aistimuksellisia
eepoksia, jotka kertovat laumojen kuohunnasta, inhimillisten jumalten
taisteluista keskenään, puuskuttavista työmiehistä, jotka

    Visages d'encre et d'or trouant l'ombre et la brume,
    Dos musculeux tendus ou ramassés, soudain,
    Autour de grands brasiers et d'énormes enclumes...

("Mustin ja kultana paistavin kasvoin häärivät, ympäri huuruinen yö,
jänteisin seljin kimmoten pystyyn ääressä ahjon, kun valtava moukari
lyö..."),

noista työmiehistä, jotka rakentavat tulevaisuuden Kaupunkia.

Keskellä älyn jäätiköitten häikäisevää tai hämärää valoa näki
yksinäisten sielujen sankarillisen katkeruuden, sielujen, jotka
polttavat itseään epätoivoisella riemulla.

Nämä idealistit tuntuivat saksalaisesta monessakin suhteessa paljoa
enemmän saksalaisilta kuin ranskalaisilta. Mutta kaikilla heillä oli
rakkautensa esineenä "le fin parler de France", Ranskan jalo kieli,
ja heidän runoutensa suonet kiehuivat kreikkalaisten myyttien mahlaa.
Ranskalaiset maisemat ja jokapäiväinen ilma muuttuivat salaperäisellä
lumouksella heidän silmissään attikalaisiksi. Tuntui siltä kuin
antiikin olennot olisivat nousseet eloon näissä 20-nen vuosisadan
ranskalaisissa, tahtoen heittää yltään nykyaikaiset vaatteensa ja
liikkua jälleen koko kauniissa alastomuudessaan.

Kaikkiaan kävi tästä runoudesta sellaisen vuosisatojen kuluessa
kypsyneen hengenviljelyksen tuoksu, ettei moista löytynyt missään
muualla Europassa. Kun sitä sai hengittää, ei sitä voinut enää
unhottaa. Se veti puoleensa ulkomaalaisia taiteilijoita kaikista
maailman ääristä. Heistä tuli ranskalaisia runoilijoita, äärimmäisen
jyrkkiä ranskalaisia; eikä ranskalaisella klassillisella taiteella
ollut mitään innokkaampia oppilaita kuin jotkut anglosaksit,
flaamilaiset tai kreikkalaiset. Christophe, jota Olivier näin opasti,
antoi piankin ranskalaisen Muusan mietiskelevän kauneuden tunkeutua
itseensä, vaikkakin hän pohjaltaan piti kaunista rahvaan tyttöä
parempana kuin tätä aristokraatista runotarta, -- sillä se runotar oli
hänen makuunsa sopiakseen liian älyllinen, -- yksinkertaista, tervettä
ja lujatekoista tyttöä, joka ei järkeile, vaan osaa rakastaa.



Sama _odor di bellezza_ nousi koko ranskalaisesta taiteesta, aivan
kuin kypsien mansikkain ja vaaraimien tuoksu syyspuolen metsissä,
joita aurinko lämmittää. Musiikki oli pieni, ruohikossa piilevä
mansikkamarikko, jonka huumaava tuoksu oli niin voimakas, että se
täytti koko metsän. Christophe oli ensin kulkenut sen ohitse sitä
huomaamatta, sillä hän oli tottunut helakampiin marjoihin ja maihin,
joissa musiikki kohoaa suurina metsinä, paljon tuuheampina kuin täällä.
Mutta nyt sai hänet tuo hieno tuoksu tiellään kääntymään; ja hän löysi
Olivierin avulla perin hienostuneen ja teeskentelemättömän musikaalisen
taiteen niiden louhikoiden, karhunmaaraimien ja lakastuneiden lehtien
seasta, jotka olivat anastaneet musiikin nimen; muutamat harvat
musiikkimiehet olivat sen taiteen luoneet. Huolettomat faunit tanssivat
demokratian vihannespuutarhoin ja tehtaiden savupiippujen välissä,
Saint-Denis'n tasangon sydämessä, pyhässä metsikössä. Christophe kuuli
hämmästyksekseen heidän huilunsa livertelyn, iroonisen ja kirkkaan,
sellaisen, joka ei muistuttanut mitään muuta ennen kuultua:

    Un petit roseau m'a suffi
    Pour faire frémir l'herbe haute
    Et tout le pré
    Et les doux saules
    Et le ruisseau qui chante aussi;
    Un petit roseau m'a suffi
    A faire chanter la forêt...

    ("Vain ruokopillillä pienellä sain
    nukat nurmen värisemään,
    koko niityn ja lempeät raitapuut,
    puron virkuksi soitossaan;
    vain ruokopillillä pienellä sain
    koko metsän jo laulamaan...")

Christophe alkoi huomata uudistuksen kuumeista värinää, joka piili
huolimattoman siroissa ja näennäisesti dilettantisissa uusissa
ranskalaisissa pikku pianokappaleissa ja lauluissa, koko nykyaikaisessa
ranskalaisessa kamarimusiikissa; silloinen saksalainen taide ei
viitsinyt luoda siihen silmäänsäkään, eikä edes Christophe ollut ennen
huomannut sen runollista virtuositeettia. Nyt alkoi hän aavistaa,
millaisella Rheinin toisella puolella tuntemattomalla rauhattomalla
innolla ranskalaiset musiikkimiehet etsivät vielä viljelemättömiltä
taiteen uutismailta niitä vesoja, jotka saattoivat kerran kasvaa
suuriksi. Kun saksalaiset muusikot pysyivät liikkumattomina paikallaan,
jäivät siis ikäänkuin isiensä leiriin, ja luulivat maailman kehityksen
pysähtyneen heidän kansansa entisiin voittoihin, niin riensikin
maailma nyt yhä eteenpäin; ja ranskalaiset kulkivat ensimäisinä noilla
löytöretkillä; he tutkivat taiteen kaukaisimmatkin seudut, näkivät
sammuneet auringot ja syttyvät auringot, sekä kadonneen Kreikan että
tuhansien vuosien unesta heräävän Kaukaisen Idän, joka avaa äärettömiä
untenmahdollisuuksia kuultavat silmänsä valolle, viilletynmuotoiset ja
leveät. Ranskalaiset avasivat patoportit, päästäen entisten kuosien
säveltulvat jälleen länsimaiseen musiikkiin, jonka järjestyksen vaisto
ja klassilliset suhteet olivat kanavoineet valmiiksi; he antoivat
Versaillesin altaihin vuotaa kaiken maailman vetten: kansanomaisten
melodiain ja rytmien, eksootisten ja antiikkien sävelasteikkojen,
uusien tai uudistettujen intervallilajien. Niinkuin heidän
impressionistiset maalarinsa -- nuo valon Kristofer Columbukset, --
olivat ennen heitä avanneet silmälle uuden maailman, niin ponnistivat
nyt myöskin Ranskan säveltäjät voimiaan saadakseen valloitetuksi
uuden sävelten maailman; he tunkeutuivat syvemmälle muita Kuullun
mystillisiin perukoihin; he löysivät uusia maita tässä sisämeressä.
Oli muuten hyvin mahdollista, etteivät he voisi tehdä voittomaistaan
mitään. Tapansa mukaan olivat he etupäässä maailman tienraivaajia.

Christophe ihaili tämän uuden musiikin ensi askelten reippautta,
musiikin, joka oli syntynyt vasta eilen ja kulki nyt jo taiteen
etuvartiona. Mitenkä virkeä tuo aistikas ja hento pikku olento olikaan!
Christophe tuli anteeksiantavaksi niitä hullutuksia kohtaan, joita hän
oli vielä äsken siinä huomannut. Ainoastaan ne, jotka eivät mitään tee,
eivät koskaan erehdy. Mutta erehdys, joka pyrkii elävää totuutta kohti,
on hedelmällisempi ja terveempi kuin kuollut totuus.

Olipa tulos mikä tahansa, työ oli hämmästyttävä. Olivier näytti
Christophelle, miten paljon oli saatu aikaan viitenäneljättä vuotena,
miten paljon tarmoa kulutettu ranskalaisen musiikin kohottamiseksi
siitä tyhjyyden unesta, johon se oli vajonnut ennen vuotta 1870: ja
se oli tehty ilman sinfoniakoulua, ilman syvällistä sivistystä, ilman
traditsiooneja, mestareja, yleisöä; maan ainoa säveltäjä oli ollut
Berlioz, ja hän kuoli väsyneenä, tukahdutettuna. Niinpä kunnioittikin
Christophe nyt niitä miehiä, jotka olivat panneet alkuun Ranskan
kansallisen musikaalisen herätyksen; hänen ei tehnyt enää mieli
hämmästellä heidän estetiikkansa ahtautta, heidän lahjattomuuttaan.
He olivat luoneet enemmänkin kuin jonkin sävelteoksen: he olivat
luoneet kokonaisen soitannollisen kansan. Niistä monista työmiehistä,
jotka olivat takoneet Ranskan uutta musiikkia, tuli varsinkin eräs
hänelle rakkaaksi: hän oli César Franck, joka kuoli ennenkuin sai
nähdä tavoittamansa voiton; aivan kuin vanha saksalainen Schütz oli
hänkin vuosikaudet säilyttänyt sielussaan vioittumattomana pyhän uskon
rotunsa hengenlahjoihin, ja ne vuodet olivat Ranskan säveltaiteen
surullisimmat. Liikuttava näky tosiaan: keskellä nautiskelevaa
Parisia moinen puhdas mestari ja musiikin pyhimys, mies, jonka sielun
kärsivällisyys säilyi selkeänä ja horjumattomana, niin köyhä kuin
hän olikin ja miten hänen työtään halveksittiinkin; hänen sielunsa
alistunut hymy kirkasti tuota hyvyyttä henkivää musiikkia.



Christophesta, joka ei tuntenut Ranskan syvää henkistä elämää, oli tämä
uskovainen taiteilija keskellä ateistista kansaansa melkeinpä ihmeilmiö.

Mutta Olivier kohautti ainoastaan olkapäitään, kun Christophe sitä
kummasteli. Ja Olivier kysyi nyt, missä Europan maassa oli maalaria,
joka olisi ollut siinä määrin raamatun hengen läpitunkema kuin
esimerkiksi puritaaninen François Millet; -- tai tiedemiestä, joka
olisi ollut palavammin uskonnollinen ja niin nöyrä sielultaan kuin
esimerkiksi selväpäinen Pasteur: viimemainittuhan suorastaan polvistui
äärettömyyden ajatuksen eteen ja joutui aina, kun se ajatus valtasi
hänen järkensä, "viiltävän ahdistuksen tilaan", -- kuten hän itse
sanoi, -- "ja pyysi järjelleen armoa, sillä Pascalin ylhäinen hulluus
oli temmata hänet käsiinsä". Syvä katolilaisuus ei näissä kahdessa
miehessä ollut esteenä enempää tuon ensimäisen sankarilliselle
realismille kuin toisen horjumattomalle järjellekään, järjelle, joka
samosi varmoin jaloin, horjahtamatta askeltakaan syrjään, "kaikki
alkeellisen luonnon piirit, elämän pienimmät idut, mikroskooppiset
alkiot kätkevän yön, ne olemassaolon viimeiset tyyssijat, joissa elämä
syntyy". Maaseudun rahvaasta, jonka lapsia he olivat, olivat he tämän
syvän uskonsa saaneet, uskon, joka versoi Ranskan maaperässä kaikkina
aikoina, vaikka jotkut demagoogit koettivatkin kieltää hälisten sen
olemassaolon. Olivier tunsi hyvin sen uskon: se oli ollut hänen omassa
povessaankin.

Olivier näytti Christophelle, mikä jalo katolilaisuuden uudistamisliike
oli ollut Ranskassa käynnissä noin viisikolmatta vuotta: Ranskan
kristillisyyden valtava yritys sulattaa keskenään sovintoon järkeä,
vapautta ja elämää; hän näytti Christophelle ihailtavia pappeja,
joilla oli rohkeutta, kuten eräs heistä sanoi, "antaa kastaa
itsensä ihmisiksi", ja jotka vaativat katolilaisuudelle takaisin
oikeutta ymmärtää kaikkea ja yhdistää toisiinsa kaikki vilpittömät
ajatussuunnat: sillä "kaikki rehelliset ajatukset, silloinkin,
kun ne erehtyvät, ovat pyhiä ja jumalallisia"; hän näytti hänelle
tuhannet nuoret katolilaiset, jotka olivat tehneet ylevän päätöksen:
koettavansa rakentaa kristillisen tasavallan, vapaan, puhtaan,
veljellisen, -- sellaisen, että se olisi avoinna kaikille, ketkä
vain tarkoittivat hyvää; ja osoitti hänelle, kuinka tuo piskuinen
lauma, vaikka sitä vihattiin ja ahdistettiin alinomaa, vaikka sitä
syytettiin kerettiläisyydestä, ja punottiin sille salakavalia ansoja
sekä oikeistossa että vasemmistossa, -- (ja varsinkin oikeistossa),
-- kuinka se pelkäämätön lauma, nuo suuret kristityt, kulki kuitenkin
yhä horjumatta sitä päämäärää kohti, joka vie tulevaisuuteen, kulki
kirkkain otsin, koettelemuksiinsa alistuen ja tietäen, ettei maailmassa
voi rakentaa mitään pysyväistä kastelematta kylvöään kyyneleillä ja
verellä.

Saman elävän ihanteellisuuden ja kiihkeän vapaamielisyyden henki
elähytti muitakin Ranskan uskontokuntia. Laajan protestantismin ja
juutalaisuuden puutuneita jäseniä varisti niinikään uusi elämä. Kaikki
ahkeroitsivat kilpaa ja hartaasti luodakseen uuden uskonnon, vapautetun
ihmisyyden uskonnon, sellaisen, joka ei hylkäisi mitään, ei järjen
kykyjä eikä innostuksen voimaa.

Tällainen uskonnollinen haltioitumus ei ollut mikään uskontokuntien
yksinoikeus; se sama oli myöskin vallankumousliikkeen sieluna.
Siinä liikkeessä sai se traagillisen luonteen. Christophe ei ollut
siihen asti nähnyt vielä muuta kuin karkean lajin sosialismia, --
politikoitsijain sosialismin, noiden keinottelijain, jotka näyttelevät
nälkäiselle laumalleen kiiltävänä leluna lapsellista ja kömpelöä
Onnen unelmaa, nimittäin rehellisemmin sanoen: haavetta yleisestä
Nautinnosta, jonka Tiede, Vallan käsiin otettuna, sille muka
hankkisi, kuten he lupailivat. Moista inhottavaa optimismia vastaan
nousi erään valiojoukon mystillinen ja raivoisa reaktsiooni, mikäli
Christophe nyt huomasi. Se valiojoukko johti työväen syndikaattien
taistelua. Heidän tunnuksenaan oli "sota, kaiken ylevän synnyttäjä",
sankarillinen sota, "joka yksinään voi antaa kuolevalle maailmalle
jälleen järjellisen olemassaolon syyn, päämäärän, ihanteen".
Nämä suuret vallankumoussankarit, jotka suihkusivat kaikenlaista
sosialismia, "porvarillista ja merkantiilisosialismia, pacifistista ja
englantilaista sosialismia", näyttivät hänelle uuden elämänkäsityksen:
traagillisen käsityksen maailman kaikkeudesta: sen kaikkeuden
"antagonismi oli laki" ja se eli pelkästään uhrista, ainaisesta,
alinomaa uusiintuvasta uhrista. -- Joskin saattoi epäillä, ymmärsikö
tuo lauma ja armeija, jonka nämä päälliköt syöksivät entistä maailmaa
vastaan taisteluun, tällaista sotaista mystisismiä, mikä sovellutti
väkivaltaista asiaansa kannattamaan yhtaikaa Kantin ja Nietzschen,
niin oli moinen vallankumouksien aristokratia kuitenkin hämmästystä
ja ihailevaa kunnioitusta herättävä ilmiö. Sen hurja pessimismi,
sankarillisen elämäntaistelun rakkaus, haltioitunut usko sotaan ja
uhrautumiseen muistuttivat suuresti jonkin germaanisen järjestön tahi
Japanin samurai-luokan sotilaallisia ja uskonnollisia ihanteita.

Ja kuitenkin oli kaikki tämä aito ranskalaista: siinä ilmenivät
ranskalaisen rodun vuosisatoja samanlaisina säilyneet tunnusmerkit.
Olivierin avulla näki Christophe nykyiset vallankumousmiehet jo
Konventin tribuneissa ja prokonsuleissa, eräissä _Ancien Régimen_
ranskalaisissa ajattelijoissa, valtiomiehissä ja reformaattoreissa.
Olivatpa he nimeltään kalvinistejä tai jansenistejä, jakobiineja tai
syndikalisteja, kaikissa huomasi hän saman pessimistisen idealismin,
joka taisteli luontoa vastaan, mitään kuvitelmia uskomatta ja silti
masentumatta -- näki heissä saman kansakuntaa tukevan "luuston"

Christophe sai aavistuksen näistä mystillisistä taisteluista ja alkoi
ymmärtää ranskalaisen fanatismin suuruutta, joka oli uskossaan ja
uskollisuudessaan niin tinkimätön, ettei toisilla, sovitteluihin,
-- _combinazioni_, -- taipuvaisemmilla kansoilla ollut siitä
aavistustakaan. Niinkuin kaikki muutkin ulkomaalaiset oli Christophe
ensin laskenut halpahintaista leikkiä siitä, miten ristiriidassa
muka ranskalaisten taipumus itsevaltaisuuteen ja ne taikasanat,
joilla tasavalta leimasi rakennustensa seinät, olivat keskenään.
Nyt hän aavisti ensi kertaa, minkälaista sotaisen Vapauden henkeä
ranskalaiset palvelivat; sillä hengellä oli peloittava Järjen miekka
kädessä. Ei, tämä vapaus ei ollutkaan ranskalaisissa pelkkää komeaa
kaunopuheisuutta, epämääräistä ideologiaa, kuten hän oli luullut.
Tälle kansalle, jolle järjen vaatimukset olivat kaikkein tärkeimmät,
oli taistelu järjen puolesta pyhempi mitään muuta. Väliäpä sillä, jos
se taistelu näytti sellaisista kansoista, jotka sanoivat olevansa
käytännöllisiä, mielettömältä. Syvemmälle näkevin silmin katsottuna
on taistelu maailman valloittamiseksi, maailman hegemonian tai
rikkauden saavuttamiseksi yhtä suurta turhuutta; näistä kummankaan
lajisista taisteluista ei miljoonan vuoden kuluttua jää mitään
jäljelle. Mutta jos se seikka, kuinka totisesti sotaa käydään,
missä määrin siinä kaikki voimat haltioituvat ja jaksavat uhrautua
korkeammalle Olennolle, antaa elämälle sen pääarvon, niin ei löydy
paljon taistelun syitä, jotka olisivat suuremmaksi kunniaksi elämälle
kuin tuo Ranskassa iankaikkisesti käyty taistelu järjen puolesta
tai sitä vastaan. Ja niistä, jotka olivat maistaneet sen taistelun
kirpeää makeutta, tuntui anglosaksien paljon kiitetty apaatinen
suvaitsevaisuus varsin ummehtuneelta ja vähän miehekkäältä. Anglosaksit
korvasivat tämän vajavaisuutensa etsimällä tarmolleen toisenlaisia
toimialoja. Mutta näillä aloilla eivät he päässeetkään sieluiltaan
suuriksi. Suvaitsevaisuus on suurta ainoastaan silloin kuin se esiintyy
itsenäisenä sankaruutena puolueiden otellessa keskenään. Nykyajan
Europassa johtuu se tavallisimmin välinpitämättömyydestä, uskon, elämän
puutteesta. Englantilaiset kehuvat usein, sovittaen omaan käytäntöönsä
eräät Voltairen sanat, että "eri uskolaisten lukuisuus on Englannissa
luonut enemmän suvaitsevaisuutta kuin Ranskassa koko vallankumous". --
Mutta totuus on se, että vallankumouksen Ranskassa on enemmän uskoa
kuin koko Englannin uskonnollisuudessa.



Tästä Järjen taisteluiden, sotaisen idealismin vaskisesta kehästä
johdatti Olivier Christophea, -- niinkuin Virgilius aikoinaan Dantea,
-- sille vuorelle, jonka huipulla todella vapaiden ranskalaisten pieni
joukko hiljaisena ja kirkkaana seisoi.

Sen vapaampia ihmisiä ei missään maailmassa. Tyynen taivaan kannen alla
leijaavan linnun rauhaa. Näissä korkeuksissa oli ilma niin puhdasta,
niin ohennettua, että Christophen oli siellä vaikea hengittää. Siellä
hän näki taiteilijoita, jotka vaativat ehdotonta vapautta, haaveillen
rajattomuutta, -- hillittömiä subjektivisteja, jotka halveksivat, kuten
Flaubert, "tosiseikkoihin uskovia hölmöjä"; -- filosoofeja, joiden
monimuotoisina aaltoavat ajatukset seurasivat kaikkien mahdollisten,
yhä muuttuvien asiain jälkiä ja "virtasivat ja vyöryivät lakkaamatta",
pysähtymättä missään, tapaamatta missään lujaa pohjaa, kalliota,
"kuvaamatta", niinkuin Montaigne sanoi, "olemista, vaan sen sijaan
_matkaa_, iankaikkista _kulkua_, päivästä päivään, hetkestä hetkeen".
Siellä oli tiedemiehiä, jotka tiesivät sen kaikkeuden tyhjyyden ja
olemattomuuden, johon ihminen on rakentanut ajatuksensa ja Jumalansa,
taiteensa ja tieteensä, ja jotka yhä edelleen loivat maailmaa ja
sen lakeja, tuota mahtavaa yhden päivän unelmaa. He eivät pyytäneet
tieteeltä lepoa, onnea, ei edes totuutta: -- sillä he epäilivät,
saavuttaisivatko moisen ollenkaan; he rakastivat tiedettä itseään,
siksi, että se oli kaunis, ainoa kaunis, ainoa tosi. Näillä ajatuksen
huipuilla seisoi oppineita, jyrkkiä pyrrhonilaisia, jotka olivat
välinpitämättömiä kaikille kärsimyksille, kaikille pettymyksille,
melkein kaikelle todelliselle, ja jotka kuuntelivat ummistetuin luomin
sielujen hiljaista konserttia, lukemattomien muotojen herkkää ja
valtavaa harmoniaa. Nuo suuret matemaatikot, vapaat filosoofit, --
maailman ankarimmat ja positiivisimmat henget, -- häilyivät mystillisen
haltiotilan rajalla; he kaivoivat kaiken ympäriltään tyhjäksi, he
riippuivat syvyyden kuilun suulla, he olivat autuaita siitä, että
heidän päätään huimasi; rajattomassa yössä he välkyttivät ylhäisen
riemukkaasti henkensä salamoita.

Christophe kumartui heidän kanssaan katsomaan alas; mutta hänen
päätänsä alkoi pyörryttää. Hän, joka luuli olevansa vapaa, koska hän
oli päässyt kaikista muista laeista paitsi omantuntonsa, näki nyt
kauhukseen, kuinka vähän vapaa hän oli näihin ranskalaisiin verraten,
jotka olivat päässeet kaikkia ehdottomia järjen lakeja, kaikkia
kategoorisia imperatiiveja, kaikkia elämän järkisyitä loitommalle.
Minkätähden he sitten elivät?

-- Siitä ilosta, että ovat vapaita, vastasi Olivier.

Mutta Christophe, joka tunsi tällaisessa vapaudessa maan pettävän
jalkainsa alla, kaipasi silloin mahtavaa saksalaista kurin ja
auktoriteetin henkeä; ja hän sanoi:

-- Teidän ilonne on linnunkuvastin, ooppiumin polttajan uni. Te
juovutatte itsenne vapaudella, unohdatte elämän. Ehdoton vapaus
merkitsee hulluutta järjelle, anarkiaa valtiolle... Vapaus! Kuka tässä
maailmassa on vapaat Kuka on vapaa teidän tasavallassanne? -- Heittiöt.
Teidät, parhaat, tukehdutetaan. Te ette nyt osaa enää muuta kuin
uneksia. Pian ette osaa enää uneksiakaan.

-- Ei haittaa! vastasi Olivier. Sinä et voi aavistaa, Christophe-parka,
vapauden ihanaa riemua. Sen puolesta kannattaa antautua mihin vaaraan
tahansa, kestää kärsimyksiä, vaikkapa kuollakin. Olla vapaa, tuntea,
että kaikki olennot ympärillä ovat vapaita, -- niin, heittiötkin: se on
kuvaamatonta hekkumaa; tuntuu kuin uisi äärettömyyden helmassa. Sielu
ei voisi elää enää muualla. Mitä välitän siitä varmuudesta, jota sinä
minulle tarjoat, moitteettomasta kurista, hyvästä järjestyksestä, jos
saan sen keisarillisen kasarmisi neljän muurin sisällä? Minä kuolisin
siellä, tukehtuisin kuin myrkkyyn. Ilmaa! Yhä enemmän ilmaa! Aina yhä
enemmän vapautta!

-- Maailma tarvitsee lakeja, vastasi Christophe. Ennemmin tai myöhemmin
ilmestyy teille käskijä.

Mutta Olivier muistutti kujeillen Christophelle

vanhan Pierre de l'Estoilen sanoja:

    Kaiken maailman mahdin on yhtä mahdotonta rajoittaa
    ranskalaisten puhevapautta
    kuin kiskoa aurinko maahan
    ja sulkea se syvälle
    maakuoppaan.



Christophe tottui vähitellen rajattoman vapauden ilmaan. Ranskalaisen
hengen huipulta, jolla täyteen valoon päässeet sielut uneksivat, näki
hän jalkainsa edessä vuoren rinteet: niitä myöten koetti sankarillinen,
elävän uskon puolesta taisteleva valiojoukko, -- olipa se usko sitten
laadultaan kuinka monenlaista tahansa, -- iankaikkisesti ponnistellen
nousta ylös huipulle; -- sitä joukkoa olivat ne, jotka käyvät pyhää
sotaa tietämättömyyttä, tauteja, köyhyyttä vastaan; ne, joita polttaa
keksijäin kuume ja jotka ovat valloittaneet valon ja liitävät ilmojen
halki, eläen nykyaikaisen Prometeusten ja Ikarosten järkihourailussa;
ne, jotka kamppailevat tieteen titaanisotaa luontoa vastaan ja
lannistavat sen. Alempana näki hän pienen, hiljaisen ryhmän hyvää
tarkoittavia miehiä ja naisia, vaatimattomia kunnon sieluja, jotka
ovat suurilla voimanponnistuksilla päässeet rinteen puoliväliin, mutta
eivät jaksa nousta korkeammalle, nuo keskinkertaiseen ja vaikeaan
elämään sidotut ihmiset, jotka palavat salaisesti uskollisessa työssä
kenenkään tietämättä heistä mitään. -- Vielä alempana, vuoren juurella,
äkkijyrkkäin kallioiden välissä ahtaassa solassa näki hän ainaisen
taistelun: siellä olivat abstraktisten aatteiden, sokeain vaistojen
fanaatikot, jotka riehuvat toistensa kimpussa eivätkä aavista,
että on jotain heidän piirinsä ulkopuolellakin, yläpuolella niiden
kalliomuurien, jotka heitä saartavat. Ja sitäkin alempana olivat rämeet
ja omassa tunkiossaan rypevät eläimet. -- Mutta kaikkialla, siellä
täällä pitkin vuoren kupeita loisti taiteen raikkaita kukkia, musiikin
tuoksuavia mansikoita, solisivat runouden purot ja kuului sen lintujen
laulu. Christophe kysyi ystävältään:

-- Missä on teidän kansanne? Minä näen täällä ainoastaan valiojoukot,
hyvät tai pahat.

Olivier vastasi:

-- Kansako? Se viljelee puutarhaansa. Se ei välitä mitään meistä.
Kaikki johtavien eri ryhmät koettavat vetää sitä mukaansa. Se ei
liity ainoaankaan niistä. Joku aika sitten se kuunteli vielä, ainakin
hajamielisesti, poliittisten silmänkääntäjäin lavertelua. Nykyään se
ei anna enää itseään häiritä. On muutamia miljooneja, jotka eivät
käytä edes äänioikeuttaan. Iskekööt puolueet toistensa päitä halki,
kansasta on yhdentekevää, kävi miten kävi, kun ne eivät vaan tule
tapellessaan sotkemaan hänen peltojaan: silloin se suuttuu ja rökittää
kaikkia puolueita, mikä ensiksi tielle sattuu. Se ei kiihdy aatteista,
se asettuu kaikkia liioittelulta vastaan, joilla sen työtä ja lepoa
häiritään, se ei ole mitään erikoista mieltä. Ainoa, mitä se vaatii
kuninkailta, keisareilta, tasavalloilta, papeilta, vapaamuurareilta,
sosialisteilta, on, että sitä varjeltaisiin suurilta yhteisiltä
onnettomuuksilta: sodalta, epäjärjestyksiltä, ruttotaudeilta, ja
annettaisiin sen viljellä rauhassa puutarhaansa. Sisimmässään se
ajattelee:

-- Eivätkö nuo vietävät jätä minua rauhaan?

Mutta ne vietävät ovat niin tyhmiä, että he ärsyttävät kunnon ukkoa
tuon tuostakin; he eivät asetu ennenkuin ukko tempaisee hankonsa ja
ajaa heidät pellolle, -- ja niin on kerran tapahtuva nykyisillekin
kansan agitaattoreille. Muinoin innostui itse kansa suuriinkin hommiin.
Ehkä se sattuu sille vielä nykyäänkin, vaikka se kauan sitten onkin
jo unohtanut kaikki hurjailut; missään tapauksessa eivät sellaiset
innonpuuskat kestä pitkää aikaa; kansa palaa aina pian vuosisataisen
kumppalinsa luokse, joka on: Maa. Se ystävä kiinnittää ranskalaisia
Ranskaan paljoa suuremmassa määrässä kuin ranskalaisuus. Sitä kelpo
maata ovat niin monet erilaiset kansat muokanneet vieretysten
vuosisatoja, että se yhdistää heidät toisiinsa, se on heidän rakkain
lemmittynsä. Onnen ja kovan onnen päivinä viljelevät he sitä,
lakkaamatta; ja kaikki siinä, kivisinkin maatilkku, on heille hyvää.

Christophe tähysteli ympäristöään. Niin kauas kuin silmä kantoi,
pitkin tien vartta, rämeiden reunoilla, kallioiden jyrkänteillä,
keskellä taistelukenttiä ja raunioita, oli kaikki Ranskassa,
vuoret ja tasangot, viljeltyä ja kukoistavaa: maa oli europalaisen
sivistyksen suuri puutarha. Sen verraton viehätys johtui yhtä paljon
hyvästä, hedelmällisestä mullasta kuin oli tulos väsymättömän
kansan itsepintaisesta työstä, tuon kansan, joka ei ollut koskaan,
monina vuosisatoina väsynyt sitä kyntämään, siihen kylvämään, sitä
kaunistamaan.

Kummallinen kansa! Kaikki sanovat, että se on häilyväistä; ja
kuitenkaan ei siinä mikään muutu. Olivierin tarkka silmä näki
goottilaisten kuvanveistosten joukossa kaikki nykyaikaiset Ranskan
maalaistyypit; jo Clouet'n ja Dumoustier'n piirustuksissa huomasi
hän oman aikansa hienoston ja oppineiden väsyneet ja irooniset
kasvot; ja Lenainin töissä Ile-de-Francen ja Picardien työmiesten
ja talonpoikain kirkkaat silmät ja älykkyyden. Ammoisia olivat ne
aatteetkin, jotka kiersivät modernien ihmisten aivoissa. Pascalin
henki eli yhä, eikä suinkaan pelkästään järkeilevän tai uskonnollisen
valiojoukon sieluissa, vaan vähäpätöisissä porvareissakin, ja
vallankumouksellisissa syndikalisteissa. Corneillen ja Racinen taide
vaikutti yhäti elävästi kansaan, vieläpä elävämmin siihen kuin sen
parhaisiin, sillä kansaan eivät vieraat vaikutukset olleet tunkeutuneet
niin paljon kuin valiojoukkoon; parisilainen pikkuvirkailija tunsi
jonkin Ludvig XIV:n aikuisen tragedian itselleen läheisemmäksi kuin
minkään Tolstoin romaanin tai Ibsenin draaman. Keskiajan lauluilla,
muinaisella ranskalaisella _Tristanilla_ oli enemmän sukulaisia
nykyaikaisten ranskalaisten joukossa kuin Wagnerin _Tristanilla_.
Ajatuksen kukkaset, jotka olivat loistaneet Ranskan maaperässä
1100-luvulta asti, olivat kaikki samaa sukua, niin erilaisia kuin ne
keskenään olivatkin ja niin paljon kuin ne erosivatkin kaiken muun
maailman kasvattamista.

Christophe ei tuntenut tarpeeksi Ranskaa, joten hän ei vielä saanut
siitä varmaa kuvaa. Enimmän hämmästytti hänen tätä vaihtelevaa
maisemaa katsellessaan se seikka, että maa oli paloiteltu pieniksi
pirstaleiksi, aivan rajattomiin saakka. Kuten Olivier sanoi, täällä oli
jokaisella oma puutarhansa; ja jokainen puutarha, pieninkin maatilkku
oli eroitettu toisesta korkealla muurilla, elävällä pensasaidalla,
kaikenlaisilla sulkimilla. Enintään näkyi siellä täällä joku yhteinen
niitty tai metsä, tahi tunsivat saman joenrannan asukkaat pakostakin
olevansa läheisempiä toisilleen kuin toisen rannan asukkaille. Kaikki
sulkeutuivat täällä itseensä; ja tuntuipa kuin ei vuosisatoja kestänyt
naapuruus olisi suinkaan vähentänyt moista kiivasta individualismia,
vaan päinvastoin sitä yhä vain lisännyt. Christophe ajatteli:

-- Kuinka he ovat yksinäisiä!



Mikään ei ollut enemmän omiaan vahvistamaan näitä huomioita tosiksi
kuin se talo, jossa Christophe ja Olivier asuivat. Se oli kokonainen
erikoinen maailma, kunniallinen ja ahkera Ranska pienoiskoossa,
oma valtakuntansa, jonka jäseniä mikään ei yhdistänyt toisiinsa.
Vanha, viisikerroksinen, rappeutunut ja vinoon kallistunut talo;
sen permannot narisivat ja laipiot olivat lahonneet. Christophen ja
Olivierin huoneistoon, joka oli ylimpänä katon rajassa, pääsi sateella
vesi sisään; oli viimein täytynyt hankkia työmiehiä korjaamaan sen
verran kattoa kuin tähän hätään saatettiin: Christophe kuuli, kuinka
he tekivät työtään ja juttelivat hänen päänsä päällä. Varsinkin yksi
heistä huvitti ja hermostutti häntä; mies puhui alinomaa itsekseen,
purskahteli nauruun, lauloi, laski sutkauksia, vihelteli joutavia
viisunpätkiä, pakinoi ihan yksinään ja ahkeroi koko ajan; hän ei
osannut tehdä mitään julistamatta, mitä hän milloinkin teki:

-- Ja tuohon minä lyön vielä naulan. Missäs ne minun vehkeeni ovat?
Lyön minä naulan. Ja lyön kaksi. Vielä kun moukautan vasaralla! Se
naula veti...

Kun Christophe rupesi soittamaan, niin mies vaikeni hetkeksi, kuunteli,
ja alkoi sitten viheltää kahta innokkaammin; mukaansa tempaavan kohdan
tullessa iski hän katolla vasarallaan jyskyttäen tahtia. Christophe
hermostui lopulta niin, että kiipesi tuolille ja pisti päänsä ulos
kattoikkunastaan ja aikoi miestä haukkua. Mutta tuskin näki hän tuon
vekkulin, istumassa kahtareisin katonharjalla, naama rehellisen ja
hölmön näköisenä ja poski nauloja pullollaan, niin hän purskahti
nauruun, ja mies samoin. Christophe unohti harminsa ja alkoi jutella
hänen kanssaan. Vasta lopulta hän muisti, miksi hän oli kiivennyt
ikkunaan:

-- Ahaa, muistaessani, sanoi hän, aioin kysyä teiltä, eikö pianoni
teitä häiritse?

Toinen vakuutti, ettei se häiritse; mutta pyysi Christophea soittamaan
hiukan nopeammin luistavia kappaleita, sillä hänen työnsä pyrki
äskeisiä kuunnellessa hidastumaan, koska hän seurasi aina tahtia. He
erosivat hyvinä ystävinä. Neljännestunnissa olivat he selvittäneet
keskenään enemmän asioita kuin Christophe oli puhunut puoleen vuoteen
kenenkään kanssa koko talossa.

Kussakin kerroksessa oli kaksi huoneistoa, toisessa kolme huonetta,
toisessa ainoastaan kaksi. Palvelijanhuoneita ei ollut: kukin perhe
toimitti kotiaskareensa itse, paitsi pohjakerroksen ja ensimäisen
kerroksen asukkaat, joilla molemmilla oli hallussaan kerroksensa
kumpikin huoneisto.

Viidennessä kerroksessa, Christophen ja Olivierin porrasnaapurina
asui _abbé_ Corneille, noin neljäkymmen-vuotias pappi, sangen
oppinut, vapaamielinen, laajaälyinen mies; hän oli ollut aikoinaan
raamatunselityksen opettajana eräässä suuressa pappisseminaarissa,
ja saanut äskettäin uudenaikaisten mielipiteittensä vuoksi
paavinistuimelta kirkollisen rangaistuksen. Hän tyytyi siivosti
julkiseen varoitukseen, pohjaltaan kuitenkaan alistumatta, vaikka hän
olikin vaiti eikä noussut vastarintaan; ja kun hänelle tarjottiin
keinoja, että hän olisi saanut julkisuuteen uskontoa koskevat
ajatuksensa, kieltäytyi hän turvautumasta niihin; hän karttoi yleistä
melua, salli ajatustensa jäädä mieluummin unohduksiin kuin teki
skandaalin. Christophe ei jaksanut ymmärtää tällaista alistuvaa
kapinoitsijatyyppiä. Hän oli koettanut päästä puheisiin _abbén_
kanssa; mutta pappi pysyttelihe hänelle sangen kohteliaasti kylmänä,
eikä puhunut mitään sellaista, mikä Christophesta olisi ollut
mielenkiintoisinta; hän näytti ikäänkuin olevan sitä mieltä, että hänen
arvonsa vaati häntä tällä tavoin elävältä hautautumaan.

Ystävysten alla, huoneistossa, joka oli juuri heidän kohdallaan,
asui muuan perhe, jonka sukunimi oli Elsberger. Perheeseen kuului
neljä henkeä: perheenisä, insinööri Elie Elsberger, kaksi tytärtä,
toinen noin seitsemän, toinen kymmenen vuoden ikäinen. He olivat
varsin sivistynyttä ja miellyttävää väkeä; mutta he elivät sangen
sulkeutunutta elämää, etupäässä siksi, että he häpesivät syyttä suotta
vaikeaa taloudellista asemaansa. Nuorta rouvaa, joka täytti uljaasti
talousvelvollisuutensa, painoi se tunne raskaana taakkana; hän olisi
tehnyt työtä kahta vertaa enemmän, jos ei vain kukaan olisi tiennyt
heidän köyhyyttään: sitäkään tunnetta ei Christophen äly pystynyt
käsittämään. He olivat protestanttista sukua, kotoisin itäisestä
Ranskasta. Muutama vuosi sitten oli Dreyfus-jutun hirmumyrsky temmannut
heidät molemmat mukaansa. Niinä kuutena vuonna, joina tämän pyhän
hysterian vimmattu tuuli heitä viuhtoi, olivat he kumpikin kiihtyneet
asiasta vallan raivoisasti, niinkuin tuhannet muutkin ranskalaiset.
He uhrasivat jutulle omat asiansa, yhteiskunnallisen asemansa, kaikki
vaikuttavat suhteensa; he antoivat särkyä väliensä rakkaiden ystäviensä
kanssa; he olivat vähällä pilata siinä leikissä terveytensäkin.
Moniin kuukausiin eivät he nukkuneet, eivät edes syöneetkään. He
jauhoivat alinomaa ja raivohullun sitkeydellä samoja todisteita; he
kiihdyttivät toinen toistaan; vaikka he tavallisesti olivat ylen arkoja
ja pelkäsivät aina, että olisivat naurettavia, ottivat he silloin osaa
mielenosoituksiin, jopa puhuivat julkisesti kokouksissakin; kotiin
he tulivat kiihtynein päin ja sairain sydämin; ja he itkivät kahden
kesken yöllä. He kuluttivat taistelussa sellaisen määrän innostusta ja
tunteiden voimaa, ettei heille jäänyt itselleen mitään, ja etteivät
he voineet enää riemultakaan voitosta, kun se viimein tuli; he olivat
kaiken tarmonsa tyhjentäneet, jäykistyneet ja tylsyneet koko iäkseen.
Toiveet olivat olleet niin suuret, heidän uhrauksensa hehku niin
puhdas, että voitto näyttikin heistä naurettavalta siihen verraten,
mitä he siitä olivat uneksineet. He, jotka olivat niin kokonaisia,
ettei heissä ollut tilaa kuin yhdelle ainoalle totuudelle, pettyivät
katkerasti, kun heidän aatettaan ajavat sankarit sitten hieroivat
poliittista kauppaa ja tekivät sovinnon vastustajain kanssa. He näkivät
taistelutoveriensa kiipeilevän virkoihin, ahnehtivan valtaa, vievän
kaiken kunnian taistelusta, ja anastavan kaikki paikat, sitten, kun
vihollinen oli voitettu, -- ja vuorostaan taas polkevan oikeutta, --
noiden miesten, joita he uskoivat pelkän oikeudentunnon kannustaneen
niinkuin se oli heitä itseään innostanut. Ainoastaan kourallinen jäi
uskolliseksi vakaumukselleen; he olivat edelleen köyhiä ja kaikkien
puolueiden hylkäämiä yksinäisiä; ja hekin puolestaan hylkäsivät
puolueet ja pysyivät niistä syrjässä, jopa erillään toisistaankin,
hermoheikkoina ja surun murtamina, toivomatta enää mitään, halveksien
ihmisiä; he olivat ylenmäärin väsyneet elämään. Insinööri Elsberger ja
hänen vaimonsa olivat näitä voitettuja.

He eivät liioin kolisseet talossa; he pelkäsivät melkein
sairaaloisesti, että olisivat häirinneet naapureitaan, ja se pelko
oli sitä ihmeellisempää, kun he itse saivat suuresti kärsiä toisten
melusta, ja kun heistä oli kunnianasia olla siitä valittamatta.
Christophen kävi sääliksi heidän kahta pikkutyttöään, joiden
luonnollista ilontarvetta, halua huutaa, hypellä ja nauraa vanhemmat
alinomaa tukehduttivat. Hän piti sanomattomasti lapsista, ja kun hän
nyt kohtasi nuo pienet naapurittarensa portaissa, niin hän osoitti
heille kaikin tavoin ystävyyttään. Tyttöset kainostelivat ensin,
mutta tulivat piankin Christophen tutuiksi, sillä Christophella oli
aina heille jotain hupaista juteltavaa, tai namusia taskussa; lapset
kertoivat vanhemmilleen Christophesta; ja insinöörin pari, joka oli
ensin seurannut pahalla silmällä Christophen lähentelemistä, mielistyi
pian tuohon hälisevään, mutta ylen rehelliseltä näyttävään naapuriinsa,
jonka pianoa ja kotoista kolinaa he olivat monta kertaa sadatelleet,
kun asuivat hänen alapuolellaan; (sillä Christophea kiusasi ahtaassa
kamarissa asuminen niin, että hän teuhasi siellä usein kuin karhu
häkissä.) -- Heidän oli kuitenkin melkoisen vaikeaa päästä keskenään
pakinoihin. Christophen tökerö ja äkkipikainen käytös joskus suorastaan
tyrmistytti Elie Elsbergeriä. Mutta turhaan koetti hän nyt säilyttää
itsensä ja tämän saksalaisen välillä sitä eroittavaa muuria, jonka
hän oli suojakseen rakentanut. Naapurin rajatonta hyvätuulisuutta,
hänen vilpittömiä ja kunnioittavia silmiään, joissa ei näkynyt yhtään
ainoaa sala-ajatusta, oli mahdotonta vastustaa. Silloin tällöin sai
Christophe jo kuulla insinöörin suusta muutamia hänen henkilökohtaisia
asioitaankin. Elsberger oli omituinen sielu, samalla rohkea ja haluton,
ärtyisä ja alistuvainen. Hänellä oli voimaa kantaa arvokkaasti kova
kohtalonsa, mutta ei ryhtiä sitä muuttaa. Näytti melkein siltä kuin
hän olisi ollut kohtalostaan hyvillään, ainoastaan siksi, että sai sen
nojalla olla pessimisti. Juuri äskettäin oli hänelle tarjottu edullinen
paikka Brasiliassa, johtajan toimi eräässä teollisuusyrityksessä; mutta
hän ei ottanut sitä vastaan; sanoi pelkäävänsä, että ilmasto siellä
haittaisi hänen perheensä terveyttä.

-- No, jättäkää perhe tänne, virkkoi Christophe. Menkää sinne
yksinänne, ja kootkaa siellä heille rikkautta.

-- Heidätkö tänne? huudahti insinööri. Näkee, ettei teillä ole lapsia.

-- Vakuutan teille, että jos minulla olisi, niin ajattelisin silloinkin
samoin.

-- Minä en sitä voisi tehdä!... Entä jättää kotimaansa!... Ei!
Mieluummin kärsin täällä.

Christophesta oli tällainen kotimaan, vaimon ja lasten rakkaus,
tällainen kituminen heidän kanssaan yhdessä, omituista. Olivier ymmärsi
sen hyvin:

-- Ajattelehan, sanoi hän, että ihminen saattaisi ehkä siellä kuolla,
maassa, jossa hän on aivan outo, kaukana niistä ihmisistä, joita
rakastaa. Kaikki on sitä kauheutta parempi. Ja sitäpaitsi: maailmassa
elää niin vähän aikaa, ettei maksa vaivaa kiusata sillä tavoin
itseään!...

-- Niinkuin meillä pitäisi muka aina olla kuolema mielessä! vastasi
Christophe kohauttaen hartioitaan. Ja jos ajatteleekin kuolemaa, niin
eikö ole kauniimpi kuolla sen puolesta, jota rakastaa, kuin sammua
tylsyyteen?

Samoissa portaissa kuin ystävykset, neljännen kerroksen pienemmässä
huoneistossa asui muuan sähkötyöntekijä nimeltä Aubert. -- Hän eli
aivan erillään muista talon asukkaista, eikä se ollut suinkaan
hänen vikansa, sillä tuolla olennolla, joka oli kansan lapsi, oli
intohimoinen toivo, ettei hänen koskaan enää tarvitsisi alentua
rahvaan joukkoon. Hän oli kooltaan pieni, kivuloisen näköinen;
otsansa oli kova, kulmaluut synkät, katse terävä, suoraan eteenpäin
tuijottava ja pistävä kuin naskali; vaaleat viikset, ivallinen suu,
puhetapa inisevä, ääni samea; hänellä oli kaulassa silkkiliina;
kurkku oli aina kipeä, sillä hän poltti hurjasti tupakkaa ja
pahensi siten taipumustaan kurkkukatarriin. Hän oli työkiihkoinen
luonne: keuhkotautisilmiö, yhtymä itserakkautta, pilkallisuutta ja
katkeruutta, joiden kätkössä piili helposti haltioituva, pateettinen
ja naiivi, ainaisista elämänpettymyksistä kärsivä sielu. Hän oli
jonkin porvarisherran äpärä; isäänsä ei hän ollut tuntenut koskaan,
ja äitiä, joka hänet oli kasvattanut, ei hän mitenkään voinut
kunnioittaa; jo pikku lapsena oli hän nähnyt paljon surullista ja
likaista. Hän oli ollut jos minkälaisissa toimissa. Matkustellut
Ranskan ristiin rastiin. Ihailtavalla opinhalulla, suunnattomilla
voimanponnistuksilla oli hän kasvattanut itse itsensä; hän lueskeli
kaikkea, historiaa, filosofiaa, dekadenttirunoilijoita; hän seurasi
kaikkia maailman asioita: teatteria, taidenäyttelyjä, konsertteja;
hän jumaloi suorastaan liikuttavasti taidetta, kirjallisuutta,
kaikkia porvarillisia ajatuksia: ne lumosivat häntä. Hän oli imenyt
itsensä täyteen sitä epämääräistä ja kiihkeää ideologiaa, jossa
vallankumouksen alkuaikojen porvaristo eli. Hän uskoi lujasti järjen
erehtymättömyyteen, maailman rajattomaan edistysmahdollisuuteen,
-- _quo non ascendam?_ -- jonkinlaisen tuhatvuotisen valtakunnan
saapumiseen, tieteen ehdottomasti voittavaan mahtiin,
Ihmisyys-Jumalaan, ja Ranskaan, Ihmisyyden vanhimpaan tyttäreen.
Hän oli niin haltioitunut ja herkkäuskoinen anttiklerikalisti, että
piti uskontoa, -- ja varsinkin katolilaisuutta, -- aivan samana kuin
obskurantismia, valistuksenkammoa, ja näki papissa valon suurimman
vihamiehen. Sosialismi, individualismi, kansallistunto taistelivat
aina keskenään hänen päässään. Hän oli sielultaan ihmisystävä,
temperamentiltaan despoottinen ja elämäntavoiltaan anarkisti. Hän oli
sangen ylpeä, ja kun hän tiesi kasvatuksensa vaillinaisuuden, niin oli
hän hyvin varovainen jutuissaan ihmisten kanssa; kaiken, mitä hän kuuli
puhuttavan, käytti hän tietojensa kartuttamiseen, mutta neuvoja ei hän
tahtonut kysyä: sellainen olisi ollut nöyryytys; ja kuinka suuri hänen
luontainen älynsä ja notkeutensa olivatkin, eivät ne voineet korvata
täydellisesti hänen huonoa koulutustaan. Hän oli saanut päähänsä ruveta
kirjoittelemaan. Niinkuin sangen monet sellaiset ranskalaiset, jotka
eivät ole saaneet oppia, oli hänelläkin tyylikyky ja hyvä huomiosilmä;
mutta hänen ajatuksensa oli sekavaa. Hän oli näyttänyt kyhäyksiään
eräälle kuuluisalle sanomalehtimiehelle, johon hän uskoi, mutta tuo
mies oli tehnyt hänen hommastaan pilaa. Se tapaus oli hänelle sellainen
nöyryytys, ettei hän koskaan enää puhunut kenellekään kirjoituksistaan
mitään. Mutta siitä huolimatta kirjoitti hän yhä; se homma oli hänelle
sielullista kevennystä ja tuotti hänen itserakkaudelleen iloa. Omasta
mielestään oli hän sangen tyytyväinen kaunosanaisiin kyhäyksiinsä ja
filosoofisiin ajatuksiinsa, joilla ei kuitenkaan ollut mitään arvoa.
Mutta elämänhavaintojaan, jotka olivat tosiaankin oivallisia, ei hän
pitänyt kerrassaan minään. Hänellä oli narrimainen päähänpisto luulla
olevansa filosoofi ja halu sommitella yhteiskunnallisia näytelmiä ja
aateromaaneja. Hän ratkaisi noin vain tuiki ratkaisemattomia pulmia,
ja löysi uuden Amerikan joka askelella. Kun hän sitten huomasi, että
se olikin jo ennen löydetty, niin oli hän pettynyt, nöyryytetty
ja hiukan katkera; hän melkein piti sitä vääryytenä ja ilkeytenä
itseään kohtaan. Häntä poltti kunnianhimo ja kaipuu uhrautua, kaipuu,
joka kärsi siitä, ettei hän tiennyt, mihin käyttää voimiaan. Hänen
unelmansa olisi ollut päästä suureksi kirjailijaksi, jäseneksi
tuohon parhaiden musteentuhraajien joukkoon, koska sillä oli hänestä
suorastaan yliluonnollinen arvo. Mutta siitä huolimatta, että hän
oli hyvä kuvittelemaan, oli hänellä kyllin terve järki ja irooninen
vaisto, joka sanoi hänelle, ettei hänellä ollut kykyä päästä sellaiseen
asemaan. Kuitenkin olisi hän tahtonut edes hiukan hengittää taiteen ja
porvarillisten ajatusten piirien ilmaa, sillä ne näyttivät hänestä,
kaukaa katsovasta, niin puhtailta ja kaikesta keskinkertaisuudesta
vapailta. Tästä itsessään viattomasta halusta johtui, että hänen oli
vaikea elää niiden ihmisten parissa, joiden joukossa hänen asemansa
pakotti hänen elämään. Ja kun nuo porvarit, joiden seuraa hän haki,
sulkivat häneltä ovensa, niin joutui hän olemaan aivan yksinään. Siksi
ei Christophen nyt ollutkaan vaikea päästä hänen kanssaan pakinoihin ja
väleihin. Päinvastoin: hänen täytyi piankin varjella tuolta mieheltä
itseään, sillä muuten olisi Aubert käynyt useammin Christophen luona
kuin Christophe hänen. Hän oli ylen onnellinen, kun sai tuttavakseen
taiteilijan, jonka kanssa voi puhua musiikista, teatterista, j.n.e.
Mutta Christophesta, kuten ymmärtää, eivät nämä pakinat olleet niin
mielenkiintoisia kuin Aubertista; hän olisi puhunut kansanmiehen kanssa
mieluummin itsestään kansasta. Mutta juuri sitäpä ei tämä kansanmies
tahtonut, eikä enää osannutkaan.

Sikäli kuin laskeuduttiin alempiin kerroksiin, olivat tietystikin
Christophe ja talon muut vuokralaiset yhä vieraampia keskenään.
Kolmannessa kerroksessa asuvien ihmisten luokse pääsemiseksi olisi
pyrkijällä pitänyt olla suorastaan jonkinlainen taikavoima, jokin
_Sesam, aukea!_ -- Toisella puolella siellä asui kaksi naista, jotka
hypnotisoivat itseään eräällä vanhalla surulla turtaan tilaan: m:me
Germain, viidenneljättä ikäinen ihminen, jolta oli kuollut mies
ja pikku tytär ja joka nykyään eli erakkona vanhan ja jumalisen
anoppinsa kanssa. -- Toisella puolella portaita samassa kerroksessa
asui noin kymmenvuotiaan tyttärensä kanssa muuan arvoituksellinen
herrasmies, jonka ikää ei saattanut päätellä: hän oli tuossa viiden-
ja kuudenkymmenen välillä. Herra oli kaljupäinen, hänellä oli kaunis,
siististi hoidettu leukaparta; hän puhui hienosti, käytöksensä oli
sivistynyt, kätensä aristokraattiset. Häntä mainittiin nimeltä
Watelet. Sanottiin häntä anarkistiksi, vallankumoukselliseksi ja
kansallisuudeltaan ulkomaalaiseksi; ei tiedetty oikein, mistä hän oli
kotoisin, Venäjältä vaiko Belgiasta. Todellisuudessa hän oli syntyisin
Ranskan pohjoisosasta, eikä hän ollut enää vallankumouksellinen;
mutta hänen entinen maineensa ympäröi häntä. Watelet oli sekautunut
kommuniin vuonna 71, ja hänet oli tuomittu kuolemaan; hän oli päässyt
pakoon: itsekään hän ei oikein tiennyt, millä tavoin. Jo kymmenisen
vuotta oli hän oleskellut milloin missäkin Europan maassa. Hän
oli nähnyt tuon parisilaisen myrskyn aikana ja sen jälkeen, sekä
maanpakolaisuudessa että myöhemmin, isänmaahansa palattuaan, niin
paljon halpamaisuuksia entisten, valtaan päässeiden tovereidensa
keskuudessa ja kaikkien muidenkin vallankumouspuolueiden piireissä,
että hän oli eronnut heistä, säilyttäen yhä tahrattomana oman
vakaumuksensa, mutta pelkästään itsellään ja hyödyttömänä. Hän lueskeli
paljon, kirjoitteli silloin tällöin jonkin lievästi kapinoitsevan
kirjan, piteli käsissään -- (mikäli väitettiin) -- kaukaisten
anarkistiliikkeiden johtolankoja, Indian tai Kaukaisen-Idän, ja puuhasi
yleismaailmallista vallankumousta sekä teki samallaikaa kaikenlaisia
tutkimuksia, jotka olivat yhtä yleismaailmallisia, mutta luonteeltaan
sävyisämpiä: sommitteli kansainvälistä kieltä ja uutta, kansanomaista
musiikinopetus-menetelmää. Hän ei seurustellut talossa kenenkään
kanssa; hän vain tervehti ylen kohteliaasti kaikkia, ketä kohtasi.
Kuitenkin suostui hän nyt hiiskumaan Christophelle muutaman sanan
musikaalisesta metoodistaan. Se asia ei jaksanut yhtään kiinnittää
Christophen mieltä: hänen omain ajatustensa merkit olivat hänestä
varsin yhdentekevä asia; hän näet pystyi ilmaisemaan ajatuksensa
aina millä merkeillä, millä kielellä tahansa. Mutta tuo herra ei
hellittänyt, vaan selitteli yhä systeemiään lempeän itsepintaisesti;
muusta hänen elämästään ei Christophe saanut tietää mitään. Niinpä ei
hän pysähtynytkään enää hänen itsensä tähden, kun tuli häntä vastaan
portaissa, vaan ainoastaan katsellakseen herran mukana alati kulkevaa
tyttöä: tyttö oli pieni, vaaleatukkainen, kalpea, vähäverinen;
hänen silmänsä olivat siniset, profiiliviiva hiukan kuiva ja ruumis
heikonnäköinen; puku oli tytöllä aina hyvin siisti; hän näytti
kivuloiselta, eivätkä kasvonsa olleet kovin ilmehikkäät. Christophe
luuli, kuten kaikki muutkin, että tyttö oli Watelet'n tytär. Mutta
hän olikin orpo lapsi, erään työmiehen tytär; Watelet oli ottanut
hänet kasvatikseen noin neljän tai viiden vuoden vanhana, kun tytön
vanhemmat olivat kuolleet kulkutautiin. Watelet'ssa piili melkein
rajaton rakkaus köyhiä, varsinkin köyhiä lapsia kohtaan. Se tunne oli
hänessä mystillistä hellyyttä, samantapaista kuin aikoinaan Vincent
de Paulin. [Vincent de Paul: ranskalainen filantrooppi 1600-luvulla;
ranskalaisille jonkinlaisen kristillisen laupeuden perikuva.
Suomentajan huomautus.] Kun hän epäili yleisen hyväntekeväisyyden
hyödyllisyyttä, ja tiesi, mitä yleisistä armeliaisuusseuroista voi
toivoa, niin oli hän päättänyt tehdä hyvää itsekseen. Hän teki sen
salaa: se oli hänelle sisäistä nautintoa. Hän ryhtyi opiskelemaan
lääketiedettäkin voidakseen auttaa lähimmäisiään. Kun hän kerran oli
mennyt erään samassa korttelissa asuvan työmiehen kotiin, tapasi
hän siellä sairaita ja ryhtyi heitä hoitamaan; hän tunsi eräitä
lääkeasioita, ja oli sitten ryhtynyt tietojaan täydentämään. Hän ei
jaksanut nähdä varsinkaan lasten kärsimyksiä: se aivan repi hänen
sydäntään. Mutta miten sanomattoman iloinen hän olikaan sitten, kun
hänen onnistui pelastaa taudin kourista joku pikku raukka, ja kun hän
näki kalvaan hymyn ilmestyvän jälleen lapsen laihoille pikku kasvoille!
Watelet'n sydän suorastaan suli silloin onnesta. Ne olivat hänelle
autuaita hetkiä. Silloin hän unohti kaikki ikävyydet, mitä hän useinkin
sai niiden puolelta, jotka oli hänelle kiitollisuuden velassa. Sillä
sangen harvoin osoittivat autetut hänelle kiitollisuuttaan. Lisäksi sai
hän kärsiä sitäkin ikävyyttä, että talonmiehen vaimo oli vimmoissaan,
kun näki aina paljasjalkaisia retaleita kapuilevan hänen portaissaan:
hän äksyili siitä vuokralaiselle. Talonomistaja tuli levottomaksi,
sillä hän luuli hänen luonaan pidettävän anarkistisia kokouksia, ja
huomautti hänelle asiasta. Watelet aikoi jo muuttaa toiseen paikkaan;
mutta se temppu oli vaikea: hän oli jo tottunut olemaan täällä; ja kun
hän oli lauhkea ja maltillinen mies, niin hän antoi itseään haukuskella.

Watelet alkoi tulla luottavaiseksi Christophea kohtaan ensin
sen vuoksi, että hän oli hyvä lapsille. Se ominaisuus lähensi
heitä toisiinsa. Aina, kun Christophe kohtasi tuon pikku tytön,
tunsi hän sydäntään kouristavan: sillä tyttö muistutti, jostakin
käsittämättömästä syystä, jollakin mystillisellä yhdennäköisyydellä,
minkä ihmisen vaisto oivaltaa, vaikkei hän osaa asiaa selittää,
suuresti Sabina-vainajan, hänen ensimäisen rakkaansa, pikku tyttöä, --
Sabinan, joka oli elänyt hänen läheisyydessään niin lyhyen tuokion,
mutta jonka mykkä sulous ei ollut koskaan sitten hänen sydämestään
kadonnut. Niinpä seurasikin Christophe oikein mielenkiinnolla tuon
kalpean tyttösen elämää; lapsi ei koskaan juossut, ei hypellyt;
hänen ääntään kuuli tuskin milloinkaan, hänellä ei ollut yhtään
ikäistään leikkitoveria, vaan hän oli aina yksin ja leikki nukella tai
puupalikalla hiljaa itsekseen, samalla paikalla istuen ja liikutellen
huuliaan, puhellen äänettömästi itselleen jotain lapsentarinaa. Tyttö
oli herttainen ja samalla hiukan välinpitämätön ihmisistä; hänessä oli
jotakin omituista ja epävarmaa; mutta kasvatti-isä ei sitä huomannut,
hän rakasti tyttöä liian paljon. Oi, eikö lapsissa ole aina jonkin
verran tuollaista epämääräistä, vierasta, silloinkin, kun he ovat
meidän omaa lihaamme ja vertamme?... -- Christophe koetti tehdä
insinöörin tyttäret ja tämän pikku erakon keskenään tuttaviksi. Mutta
esteenä oli sekä Elsbergerien että Watelet'n parin jyrkkä, joskin
hienotunteisesti ja kohteliaasti ilmaistu vastahakoisuus. Nuo ihmiset
näyttivät pitävän kunnianasianaan hautautua elävältä, kumpikin omaan
lokeroonsa. Tarpeen tullen olisivat he olleet molemmilla tahoilla
valmiit auttamaan toisiaan; mutta he pelkäsivät, että luultaisiin
heidän itsensä tarvitsevan apua; ja kun he kummallakin puolella olivat
yhtä itserakkaita, -- ja taloudellisestikin yhtä epävarmassa asemassa,
-- niin ei tarvinnut luulla, että joku heistä olisi ojentanut ensiksi
toiselle kätensä.

Toisen kerroksen isompi huoneisto oli melkein aina tyhjänä. Talon
isäntä oli varannut sen itselleen, mutta hän ei ollut koskaan
kotosalla. Hän oli entinen kauppias; oli aikoinaan yhtäkkiä lopettanut
liikkeensä, saatuaan kootuksi omaisuutta sen määrän kuin oli itsekseen
päättänyt. Hän vietti enimmän osan vuotta poissa Parisista: talvet
jossakin Côte d'Azurin hotellissa; kesät Normandien rannikolla,
pikku koroillaaneläjänä, ikäänkuin kuvitellen elävänsä ylellisesti
katselemalla toisten ylellisyyttä, ja kuluttaen kuin hekin aikaansa
hyödyttömästi.

Toisen kerroksen pienempi huoneisto jälleen oli vuokrattu eräälle
lapsettomalle pariskunnalle nimeltä Arnaud. Mies, noin neljänkymmenen
tai viidenviidettä ikäinen, oli jossakin lukiossa opettajana. Hänellä
oli niin paljon koulutunteja, vihkojen korjaamista ja harjoituksia,
ettei hänelle ollut jäänyt aikaa tehdä väitöskirjaansa; hänen oli
lopulta täytynyt luopua koko aikomuksesta. Vaimo, joka oli kymmenen
vuotta häntä nuorempi, oli herttainen ja äärettömän kainoluontoinen.
He olivat molemmat älykkäitä ja sivistyneitä, rakastivat toisiaan
suuresti, eivät tunteneet ketään, eivätkä olleet koskaan poissa
kotoa. Miehellä ei ollut sellaiseen aikaa. Vaimolle tuli aika
yksinään liiankin pitkäksi; mutta hän oli reipas ja kiltti olento ja
masensi alakuloisuutensa, milloin sellainen puuska hänelle sattui,
tai ennen kaikkea salasi sen ja koetti viihtyä miten parhaiten voi:
hankki tietoja, teki muistiinpanoja miehelleen, kirjoitti miehen
muistiinpanot puhtaaksi, korjasi miehensä vaatteita ja ompeli itse
pukunsa ja hattunsa. Hän olisi kyllä mielellään käynyt silloin tällöin
teatterissa. Mutta itse Arnaud ei siitä välittänyt: hän oli illoin
liian väsynyt; ja vaimo tyytyi siis jäämään ilman sitä huvitusta.

Heidän suurin ilonsa oli musiikki. He jumaloivat molemmat sitä.
Mies ei kylläkään osannut soittaa pianoa; eikä vaimo puolestaan
uskaltanut soittaa kenenkään kuullen, joskin osasi: jos joku oli
läsnä, vaikkapa ainoastaan hänen oma miehensä, hermostui hän niin,
että soitti kuin pikku lapsi. Sellainen huono soitto viihdytti
kuitenkin heitä; ja Gluck, Mozart ja Beethoven, joiden sävellyksiä
rouva näin soperteli, olivat heidän ystäviään; he tunsivat tarkoin
noiden mestarien elämäkerrat, ja heidän kärsimyksiään muistellessaan
liikutti syvä rakkaus ja sääli heidän sydäntään. Sitäpaitsi saivat
he onnea kauniista kirjoista, hyvistä kirjoista, joita he lukivat
yhdessä. Mutta nykyaikaisessa kirjallisuudessa ei sellaisia kirjoja
olekaan: kirjailijat eivät välitä niistä ihmisistä, jotka eivät osaa
hankkia heille eivät mainetta, huvitusta eivätkä rahaa, kuten olivat
nämäkin vaatimattomat lukijat; sellaisiahan ei nähdä koskaan hienossa
maailmassa, he eivät itse kirjoita mitään, he ainoastaan rakastavat,
eivät voi muuta kuin olla vaiti. Taiteen hiljainen valo sai näissä
rehellisissä ja uskonnollisissa sieluissa melkein yliluonnollisen
luonteen; ja tuo valo ynnä heidän oma keskinäinen hellyytensä tekivät
heidän elämänsä rauhalliseksi ja melkoisen onnelliseksi, vaikkakin
hieman surulliseksi -- (siitähän ei tarvitse syntyä ristiriitaa), --
vaikkakin he olivat aivan kahden kesken ja molemmat hiukan murjottuja.
Sielunlahjojensa puolesta olisivat he pystyneet parempaan asemaan
kuin missä he nyt olivat. Miehellä oli paljon hyviä aatteita, mutta
hänellä ei ollut aikaa eikä enää rohkeuttakaan kirjoittaa niitä. Hänen
olisi täytynyt touhuta liiaksi saadakseen artikkelinsa ja kirjansa
julkisuuteen: se ei maksanut vaivaa; joutavaa turhamaisuutta! Hänen
ajatuksensa olivat muka niin vähäpätöisiä niihin ajattelijoihin
verraten, joista hän piti! Hän rakasti kauniita taideteoksia liian
paljon koettaakseen tehdä sellaisia itse: hän olisi pitänyt moista
yritystä julkeana ja naurettavana. Hänen osakseen oli hänen mielestään
määrätty näyttää muille, miten kauniita ne taidetyöt olivat. Niinollen
rikastutti hän oppilaitaan ajatuksillaan: he tekisivät niistä
myöhemmin kirjoja, -- mainitsematta tietysti hänen nimeään. -- Kukaan
ei menettänyt enemmän kuin hän rahaa kaikenlaisiin tilausteoksiin.
Köyhät ovat aina anteliaimpia: he ostavat todellakin kirjansa; muut
pitäisivät itseään noloina, elleivät saisi niitä puoli-ilmaiseksi.
Arnaud saattoi itsensä puille paljaille hankkimalla itselleen kirjoja:
se oli hänen heikkoutensa, -- hänen paheensa. Hän häpesi sitä ja salasi
ostojaan vaimoltaan. Vaimo ei siitä häntä kuitenkaan moittinut, hän
olisi mielellään ollut samanlainen. -- Ja tällä tavoin rahaa käytellen
tekivät he alinomaa kauniita päätöksiä, miten he säästäisivät, että
pääsisivät matkalle Italiaan, -- vaikka he tiesivät, etteivät he sitä
matkaa koskaan tekisi; ja itse he nauroivat ensimäisinä sille, että
olivat niin kykenemättömiä hoitamaan rahoja. Arnaud ei sitä asiaa
surrut. Hänen rakas vaimonsa riitti hänelle, ja samoin hänen arkinen
työnsä ja sisäinen ilonsa. Eikö se siis riittänyt vaimollekin? --
Rouva Arnaud vastasi myöntävästi. Hän ei uskaltanut tunnustaa, että
hänestä olisi ollut suloista, jos hänenkin miehellään olisi ollut
hiukan mainetta, sillä olisihan sen paiste langennut hieman häneenkin
ja tehnyt elämän vähän valoisammaksi sekä lisännyt taloudellista
hyvinvointia. Sisällinen ilo on kyllä ihanaa; mutta ulkoakin tuleva
päivä tuntuisi joskus niin hyvältä!... Kuitenkaan ei rouva Arnaud
puhunut mitään, sillä hän oli kovin arka; ja sitäpaitsi hän tiesi,
että vaikka mies olisikin tahtonut tavoitella kunniaa, hän tuskin
olisi siihen enää pystynyt: nyt se oli jo liian myöhäistä!... Heidän
suurin surunsa oli, ettei heillä ollut lapsia; he salasivat sen
toisiltaan; ja se lisäsi yhä heidän hellyyttään toisiaan kohtaan:
näistä ihmis-raukoista tuntui siltä kuin heidän olisi pitänyt pyytää
sitä toisiltaan anteeksi. M:me Arnaud oli hyvä ja herttainen; hän olisi
tullut mielellään m:me Elsbergerin tutuksi, mutta hän ei uskaltanut
yrittää, sillä eihän häntä lähestytty ensin. Mitä jälleen Christopheen
tuli, olisivat rouva Arnaud ja hänen miehensä iloinneet kovin, jos
olisivat saaneet tutustua häneen: hänen kaukaa kuuluva soittonsa lumosi
heitä. Mutta millään ehdolla maailmassa he eivät olisi tunkeutuneet
hänen pariinsa: se olisi ollut heistä epähienoa.

Ensimäinen kerros oli kokonaan herrasväki Weilin hallussa. He olivat
rikkaita, lapsettomia juutalaisia, ja viettivät toisen puolen vuotta
maaseudulla, Parisin lähistöllä. Vaikka he olivat olleet kaksikymmentä
vuotta talon asukkaina -- (he jäivät taloon aina totutun tavan vuoksi,
vielä sittenkin, kun heidän olisi jo ollut helppo saada parempi
ja nykyisen varallisuutensa mukainen asunto), -- olivat he muista
vuokralaisista aivan kuin sinne pelkästään käymätein pistäytyviä
vieraita. He eivät olleet koskaan puhuneet sanaakaan naapuriensa
kanssa, eikä heistä tiedetty nykyisin sen enempää kuin silloin, kun
he olivat taloon tulleet. Siitä huolimatta langetettiin kuitenkin
arvosteluja heistä. Tuosta herrasväestä ei pidetty. Eivätkä he
puolestaan koettaneetkaan millään tavoin hankkia muiden suosiota.
Silti olisi kannattanut tuntea heitä paremmin: he olivat molemmat
erinomaisen hyviä ihmisiä, huomattavan älykkäitä. Itse Felix Weil, noin
kuusikymmen-vuotias mies, oli assyrioloogi ja tunnettu kuuluisista
kaivauksistaan Vähässä Aasiassa; koska hän oli sangen laajahenkinen ja
tiedonhaluinen, niinkuin useimmat muutkin hänen Katunsa sivistyneistä,
eivät hänen tutkimuksensa rajoittuneet mihinkään erikoisalaan: hänen
mieltään kiinnitti vaikka mikä: kaunotaiteet, sosiaaliset kysymykset,
kaikki nykyaikaiset aatteenilmaukset. Ne eivät anastaneet koko hänen
olemustaan: sillä kaikki ne huvittivat kyllä häntä, mutta yksikään
niistä ei ollut hänen intohimonsa esine. Hän oli älyllinen, liian
älyllinen ja vapaa kaikista siteistä, joten hän oli aina valmis
toisella kädellä hävittämään, minkä hän toisella rakensi; sillä
hän rakensi paljon: työtä ja teorioja; hän oli uuttera ahertaja;
tottumuksesta, jonkinlaisesta sielullisen terveyden vaatimuksesta
kynti hän kärsivällisesti tieteen vakoa, ja teki sen melkoisen
syvältäkin, uskomatta kuitenkaan, että hänen työnsä oli kovinkaan
hyödyllistä. Hän oli pahaksi onnekseen ollut aina rikas: siksi hän
ei tuntenutkaan sitä elämisen syytä, jonka taistelu olemassaolon
puolesta antaa; ja itämaisten tutkimusretkiensä jälkeen, joihin hän
oli kyllästynyt muutamassa vuodessa, ei hän ollut huolinut enää mitään
julkista tehtävää. Paitsi persoonallisia puuhiaan seurasi hän kuitenkin
vielä päivänkysymyksiä, jopa sangen selvänäköisesti: luonteeltaan
käytännöllisiä ja pian toteutettavia yhteiskunnallisia reformeja,
Ranskan opetuslaitoksen uudistamista; hän keksi ja päästi liikkeelle
uusia aatteita, loi aatevirtauksia; hän saattoi suuret älylliset
koneistot käyntiin, ja kyllästyi sellaiseen aina kohta. Monta kertaa
ällistytti ja suututti hän ihmisiä, jotka hän oli todisteluillaan
saanut innostumaan johonkin asiaan, arvostelemalla piankin jälkeenpäin
mitä murhaavimmin ja masentavimmin herättämäänsä aatetta. Tätä hän ei
tehnyt tieten taiten: se oli hänessä luonteen vaatimus; kun hän oli
hyvin arkahermoinen ja irooninen, ei hän voinut kärsiä asioissa eikä
ihmisissä mitään naurettavuuksia; hän näki kaikki aina häikäilemättömän
todellisessa valossa; ja koska ei ole yhtään asiaa eikä hyvää
ihmistä, jotka eivät näyttäisi eräiltä kulmilta katsottuina ja hieman
suurennettuina naurettavilta, niin ei löytynyt myöskään mitään, johon
hänen ivansa ei lopulta kohdistunut. Moinen ei ollut luonnollisestikaan
omiaan hankkimaan hänelle ystäviä. Ja kuitenkin koetti hän parhaansa
mukaan tehdä ihmisille hyvää; ja hän teki sitä; mutta siitä ei oltu
hänelle liioin kiitollisia; nekään, jotka olivat hänelle todella
kiitollisuuden velassa, eivät antaneet sielussaan hänelle anteeksi
sitä, että olivat hänen silmissään naurettavia. Hänen ei sopinut
nähdä ihmisiä liian tarkoin, jos halusi säilyttää rakkautensa heihin.
Ei silti, että hän olisi ollut misantrooppi. Sellainen ollakseen
ei hän ollut tunteistaan tarpeeksi varma. Hän oli arka sitä samaa
maailmaa kohtaan, jota hän pilkkasi; pohjaltaan hän ei ollutkaan aivan
vakuutettu, eikö se maailma ollut oikeassa ja hän väärässä; hän koetti
olla jossakin määrin samanlainen kuin muut, koetti omistaa toisten
elämäntapoja ja niitä heidän käsityksiään, jotka lähenivät hänen
omiaan. Mutta se ei mitenkään onnistunut: hän ei voinut olla ihmisiä
arvostelematta; hänellä oli terävä vaisto huomata kaikkea, mikä oli
liioiteltua, mikä ei ollut luonnollista ja korutonta; eikä hän osannut
salata pisteliäisyyttään. Erittäin herkkä hän oli näkemään juutalaisten
naurettavia puolia, sillä sen rodun hän tunsi parhaiten; ja kun hän,
vaikka oli vapaamielinen eikä hyväksynyt rotujen välisiä eroituksia,
joutui usein kuitenkin ottelemaan toisiin rotuihin kuuluvien
kansalaisten rotu-ennakkoluuloja vastaan, -- ja koska hän sitäpaitsi
ikäväkseen tunsi itsensä kodittomaksi kristillisen maailmankatsomuksen
piirissä, niin vetäytyi hän lopulta arvokkaalla tavalla omaan
kuoreensa, itseivalliseen uurasteluunsa ja syvään rakkauteensa, joka
hänellä oli vaimoaan kohtaan.

Pahinta oli, ettei vaimokaan ollut turvassa hänen ironialtaan. Hän
oli hyvä ja toimelias vaimo; hän halusi olla hyödyksi maailmassa ja
puuhasi aina joitakin hyviä töitä. Hän ei ollut luonteeltaan niin
monisäikeinen kuin hänen miehensä; siveellinen itsetunto ja hieman
jäykkä ja järkiperäinen, mutta sangen korkea käsitys velvollisuudesta
oli tehnyt hänet jossakin määrin ylpeän itsetietoiseksi. Koko hänen
elämänsä, -- melkoisen alakuloinen elämä, ilman lapsia, ilman suurta
iloa, suurta rakkautta, -- nojautui tähän vahvaan, ennen kaikkea
tahtomalla syntyneeseen siveelliseen uskoon. Mutta kun miehen
ivallinen silmä hyvin huomasi, että tuossa uskossa oli sangen suuri
määrä tahallista itsepetosta, niin ei hän voinut olla ilveilemättä
vaimonsa kustannuksella (se taipumushan oli niin syvällä tuon miehen
luonteessa, ettei hän sille mitään voinut). Felix Weilin sielu oli
ristiriitaisuuksia täynnä. Hänellä oli aivan yhtä korkea käsitys
velvollisuudesta kuin hänen vaimollaankin, mutta samalla oli hänellä
hillitön halu analysoida, arvostella, paljastaa itselleen omat
näköharhansa, ja se seikka usutti hänet erittelemään, nyppimään
palasiksi oman moraalisen ryhtinsä. Hän ei huomannut, että hän
kaivoi tällä tavoin perustaa vaimonsa jalkain alta, masensi julmalla
tavalla hänen siveellistä rohkeuttaan. Ja kun hän sitten näki, mitä
hän oli tehnyt, kärsi hän siitä vielä enemmän kuin vaimo; mutta paha
oli silloin jo tehty. Siitä huolimatta rakastivat he uskollisesti
toisiaan, tekivät työtä, ja tekivät hyvää. Mutta ihmiset, he eivät
arvostelleet sen leppeämmin vaimon kylmää arvokkuutta kuin miehen
ivallisuuttakaan; ja kun tämä aviopari oli liian ylpeä kuuluttaakseen
tekemiään hyviä töitä tai julistaakseen, että he halusivat yhä edelleen
niitä tehdä, niin pidettiin heidän hillittyä hienotunteisuuttaan
välinpitämättömyytenä ja heidän erilleen vetäytymisiään itsekkyytenä.
Ja kuta enemmän he huomasivat, että muilla oli heistä se mielipide,
sitä visummin he varoivat tuota käsitystä mitenkään kumoamasta. Kun
useat toiset heidän rotunsa jäsenet saivat kärsiä tökerön tungettelunsa
tähden, niin he jälleen joutuivat liiallisen umpimielisyytensä
uhreiksi; ja kuitenkin salasi se umpimielisyys paljon oikeata ja
kunniallista ylpeyttä.

Pohjakerroksessa, joka oli muutama jalka pientä puutarhaa ylempänä,
asui eversti Chabran, virkaeron ottanut siirtomaiden tykkiväen upseeri;
tämä voimakas ja vielä nuori mies oli suorittanut oivallisia sotaretkiä
Sudanissa ja Madagaskarissa; sitten hän oli yhtäkkiä jättänyt kaikki
silleen ja oli piiloutunut maailmalta: ei halunnut enää kuulla
puhuttavankaan armeijasta, vietti päivänsä penkoen kukkalavojaan,
koettaen harjoitella soittamaan huilua, siinä kuitenkaan onnistumatta,
ja muristen alinomaa politiikkaa vastaan sekä tiuskien tyttärelleen,
jota hän jumaloi. Tyttö oli noin kolmekymmen-vuotias, ei varsin kaunis,
mutta rakastettava, ja oli uhrautunut kokonaan isänsä hyväksi, eikä
ollut mennyt naimisiin, ettei isä olisi jäänyt yksin. Christophe näki
heidät usein, kun sattui tulemaan ikkunansa ääreen ja katseli ulos;
ja, niinkuin hyvin ymmärtää, huomasi hän nopeammin tyttären kuin isän.
Tyttö oleskeli osan iltapäiviään puutarhassa, ompeluksineen, istuen
ja haaveillen, tai touhuten jotain puutarhahommissa; ja aina hän oli
iloinen ja ystävällinen isälleen, vanhalle torapussille. Kuului,
kuinka hän tyynellä ja kirkkaalla äänellä ja puoleksi ilveillen
vastaili marmattelevalle isälleen, joka kulkea laahusteli pitkät ajat
hiekkakäytäviä pitkin; sitten isä meni sisään, ja tytär jäi istumaan
jonnekin puutarhan penkille, ompelemaan tuntikausiksi, liikkumatta,
puhumatta, hymyillen epämääräisesti, sillaikaa kuin joutilas upseeri
sisällä kiusasi käheää huiluaan, tai ulisutteli vaihteen vuoksi
puhkavaa harmooniumia, Christophen suureksi huviksi tai hermostukseksi
-- (aivan hänen tuuliensa mukaan).

Kaikki nämä ihmiset elivät tuossa talossa ja suljetussa puutarhassa,
johon ei henkäystäkään maailmasta päässyt, vieretysten, mutta
suorastaan ilmanpitävästi toisistaan eristettynä. Ainoastaan
Christophe, jolla oli sielullinen tarve avautua ulospäin ja
joka oli täynnä ylitsekuohuvaa elämää, seurasi kaikkien heidän
kohtaloitaan suurella, hellällä, nopealla ja samalla selvänäköisellä
mielenkiinnolla, kenenkään heidän siitä tietämättä. Hän ei ymmärtänyt
heitä. Hänellä ei ollut kykyä heitä ymmärtää. Häneltä puuttui Olivierin
psykoloogista intelligenssia. Mutta hän rakasti heitä. Vaistomaisesti
asettui hän heidän asemaansa. Hitaasti virkosi hänessä eloon, aivan
kuin salaperäisten voimain kohottamana, hämärä tuntu, minkälaisia
nämä läheiset ja kuitenkin kaukaiset ihmiset olivat; hän tunsi
ikäänkuin horteessa sekä tuon surevan naisen tuskan että stoalaisen
aatteellisuuden ylpeän, vaikenemisen: papin, juutalaisen, insinöörin
ja vallankumouksellisen miehen tunteet; hän aavisti, mikä keskinäisen
rakkauden ja uskon kalpea ja hellä liekki kyti Arnaud-naapureissa; hän
aavisti kansan pojan naiivin kaipuun valoa kohti; sen tukahdutetun
kapinallisuuden ja hyödyttömän elämän, jotka kiduttivat upseeria; sekä
syreenien varjossa uneksivan nuoren tytön tyynen alistuvaisuuden.
Mutta ainoastaan Christophe saattoi eroittaa tämän sielujen hiljaisen
musiikin; muut eivät sitä kuulleet, jokainen heistä oli sulkeutunut
omaan suruunsa ja omiin unelmiinsa.

Muuten tekivät kaikki työtä, sekä tuo vanha ja skeptillinen tiedemies
että pessimistinen insinööri, sekä pappi että anarkisti, nuo ylpeät tai
toivottomat sielut kaikki. Mutta muurari katolla lauloi.



Muuallakin paitsi siinä talossa huomasi Christophe saman henkisen
yksinäisyyden, parhaidenkin keskuudessa, -- ja silloinkin, kun he
muodostivat ryhmiä.

Olivier oli tutustanut Christophen erään pienen aikakauslehden
henkilöihin, johon hän itse kirjoitti. Aikakauslehden nimi oli _Esope_,
ja se oli ottanut tunnukseksi seuraavan Montaignen jutun:

_"Aisopos vietiin myytäväksi kahden muun orjan kanssa. Ostaja kysyi
ensimäiseltä orjista, mitä hän osasi tehdä; näyttääkseen etujaan orja
lasketteli kaikki maailman ihmeet ja kummat; toinen kehuskeli itseään
ehkä vieläkin enemmän. Kun tuli Aisopoon vuoro ja häneltäkin kysyttiin,
mitä hän osasi tehdä, vastasi hän: -- En mitään, sillä nuo ovat tehneet
kaikki, he osaavat jo kaikki."_

Pelkkä halveksumisenosoitus niille, "jotka", kuten jo Montaigne
aikoinaan sanoi, "harjoittavat julkeasti tietämistä ammattina, ja
heidän suunnattomalle itsekylläisyydelleen!" Sillä pohjaltaan olivat
nuo _Esopen_ skeptillisiksi väitetyt miehet mitä syvimmin asiaansa
uskovia. Mutta yleisön silmissä ei tällainen ylimielinen ironian ja
tietämättömyyden naamio luonnollisestikaan ollut liioin viehättävä; se
oli omiaan yleisöä ällistyttämään. Kansan saa puolelleen ainoastaan
silloin, kun tarjoaa sille yksinkertaisen, selvän, voimakkaan ja
varman elämän sanoja. Se pitää enemmän vankasta valheesta kuin
heikkoverisyyttä potevasta totuudesta. Skeptillisyys ei viehätä sitä
muulloin kuin silloin, kun sillä peitellään jotain lihavaa realistista
piirrettä tai jotain kristillistä taikauskoisuutta. Sitä halveksivaa
pyrrhonismia, johon _Esope_ verhoutui, jaksoi ainoastaan pikku ryhmä
erikoisia päitä ymmärtää -- pieni joukko sellaisia _"alme sdegnose"_,
jotka tunsivat salatun voimansa. Se voima ei ollut luotu touhua eikä
elämää varten.

Siitä eivät nämä miehet olleet millänsäkään. Kuta kansanvaltaisemmaksi
Ranska muuttui, sitä aristokraattisemmaksi näyttivät muuttuvan sen
henkiset aatteet, sen taide, sen tiede. Tiede vetäytyi aivan erikoisen
kielensä turviin, oman pyhättönsä perukkaan, kolminkertaisten
esirippujen taakse, joita ainoastaan asiaan vihityt pystyivät
kohottamaan, ja niin oli se paljon vaikeammin tavoitettavissa kuin
Buffonin ja Encyclopedistien ajalla. Taide, -- ainakin se, joka
kunnioitti itseään ja palveli puhtaasti kauneutta, -- oli yhtä
ilmanpitävästi itseensä sulkeutunutta; se halveksi kansaa. Yksinpä
sellaistenkin kirjailijain keskuudessa, jotka eivät välittäneet niin
paljon kauneudesta kuin elämisestä, vaan antoivat suuremman arvon
siveellisille aatteille kuin esteettisille ajatuksille, vallitsi usein
omituinen, ylimyksellinen henki. Heistä näytti olevan tärkeämpää
säilyttää itsellään sisäistä tultaan kuin sytyttää sitä muihin. Olisi
saattanut sanoa, etteivät he välittäneet, voittivatko heidän aatteensa,
kunhan he ainoastaan voivat sanoa, että ne olivat tosia.

Kuitenkin oli joukossa sellaisiakin, joiden taiteessa esiintyi
kansanomaisuutta. Vilpittömimmät heistä sinkosivat teoksissaan ilmoille
jotkut anarkistia, hävittäviä aatteita, kaukaisia tulevaisuuden
totuuksia, jotka saattoivat ehkä olla sadan tai tuhannen vuoden
kuluttua tarpeen, mutta jotka nykyään kalvoivat ja polttivat sielut
tuhkaksi; toiset jälleen kirjoittivat katkeria tai iroonisia, ylen
surullisia teoksia, joissa ei näkynyt minkäänlaisia illusiooneja. Kun
Christophe niitä luki, joutui hän muutamaksi päiväksi aivan lamaan.

-- Ja tällaista te annatte kansalle? kysyi hän ystävältään, säälien
ihmisraukkoja, jotka pyrkivät unohtamaan tuskansa muutamiksi hetkiksi,
mutta saivat tällaista kolkkoa lohdutusta. -- Sortaahan sellainen
heidät aivan maahan!

-- Älä pelkää, vastasi Olivier: kansa ei tule luoksemme.

-- Siinä se onkin hiiden viisas! Te olette hassuja. Tahdotteko te siltä
riistää koko elämänhalun?

-- Ja miksikä emme? Eikö sen ole opittava näkemään, niinkuin mekin,
surullinen totuus, ja tekemään kuitenkin järkkymättä velvollisuutensa?

-- Järkkymättäkö? Kyllä tosin, mutta varmaan ilman iloa. Ja pitkälle ei
potkita, jos ihmisestä elämän ilo on tapettu.

-- Minkä sille voi? Ei ole oikeutta väärentää totuutta.

-- Eikä oikeutta puhua kaikille kaikkea.

-- Ja sinäkö noin puhut? Sinä, joka toitotat alinomaa totuutta, sinä,
joka olet rakastavinasi sitä enemmän kuin mitään muuta maailmassa.

-- Kyllä, rakastan totuutta itseäni ja niitä varten, joilla on sisua
sitä kantaa. Mutta muita kohtaan on se julmuutta ja hävyttömyyttä.
Niin, nyt minä huomaankin. Tätä en olisi tullut isänmaassani
ajatelleeksi: siellä Saksassa ei heillä ole, niinkuin teillä, mitään
totuuden tautia. He rakastavat liiaksi elämää; he eivät, lyhyesti
sanoen, näe muuta kuin mitä tahtovat nähdä. Minä pidän teistä siksi,
että te ette ole sellaisia: te olette uljaita, pelaatte selvää peliä.
Mutta te olette epäinhimillisiä. Kun luulette hautoneenne kuoresta
jonkin totuuden, niin annatte sen lentää heti maailmaan, välittämättä
siitä, eikö se ehkä pistä maailmaa tuleen, niinkuin vanhan testamentin
ketut, joiden häntiin oli sidottu kekäleet. Minä kunnioittaisin
teitä, jos te pelkästään pitäisitte totuutta omaa onneanne parempana.
Mutta kun te hävitätte sillä toisten onnen... seis! Te olette liian
mukavuutta rakastavia. Pitää rakastaa totuutta enemmän kuin itseään.
Mutta lähimmäistään enemmän kuin totuutta.

-- Täytyykö hänelle siis valehdella?

Christophe vastasi Olivierille seuraavilla Goethen sanoilla:

-- "Me emme saa julistaa muuta kuin niitä korkeita totuuksia, joista
saattaa olla maailmalle onnea. Muut meidän täytyy pitää itsellämme;
ikäänkuin piilossa olevan auringon lauhkeat säteet ne levittävät valoa
kaikkiin meidän toimiimme."

Mutta tätä eivät ranskalaiset laisinkaan aprikoineet. He eivät
punninneet, lennättikö jousi, jonka he jännittivät, _"aatteen vai
kuoleman"_, tai molemmat yhtäaikaa. He olivat liiaksi älyllisiä.
Heillä ei ollut tarpeeksi rakkautta. Kun ranskalaisella on aatteita,
tahtoo hän tyrkyttää niitä toisille. Kun hänellä ei niitä ole,
tyrkyttää hän olemattomiaankin. Ja kun hän huomaa, ettei se onnistu,
niin lakkaa hänen mielenkiintonsa ihmisiä ja kaikkea toimintaakin
kohtaan. Etupäässä sen vuoksi maan valiojoukko välitti niin vähän
politiikasta, muulloin paitsi nuristakseen ja valittaakseen. Jokainen
sulkeutui omaan uskoonsa tai omaan uskonpuutteeseensa. Oli tehty
monta yritystä tällaisen individualismin hävittämiseksi, koetettu
muodostaa noiden ihmisten kesken jonkinlaisia ryhmiä; mutta enimmät
niistä ryhmistä olivat torkahtaneet kohta pelkiksi lörpötteleviksi
kirjallisiksi seuroiksi tai naurettaviksi nurkkakunniksi. Maan parhaat
tuhosivat kaikin voimin toisiaan. Ranskassa oli joukko erinomaisia
miehiä, joilla oli sekä voimaa että uskoa yllin kyllin ja jotka
olivat kuin luodut yhdistämään ja ohjaamaan toisten ja heikompien
tahtoja. Mutta kullakin heistä oli oma lammaslaumansa, eikä hän
suostunut päästämään sitä toisten katraisiin. Niin oli syntynyt
kokonainen joukko pieniä aikakauslehtiä, seuroja, liittoja, joilla
oli kyllä kaikki miehekkäät hyveet, mutta ei yhtä: kieltäytymistä;
sillä yksikään ei tahtonut jäädä toisen varjoon; ja kun ne sillä
lailla riitelivät keskenään muruista, siitä vähästä yleisöstä, mikä
tuli niiden kunkin osalle jo yhteisestäkin, pienestä ja sangen
varattomasta piiristä oikeita ihmisiä, niin elää kituuttivat ne
jonkin aikaa nälissään ja vähäverisinä; ja sitten ne menivät nurin,
siitä enää nousematta: kaatuivat eivät vihollisen, vaan -- (ja
se oli surkeampaa) -- omista iskuistaan. -- Kirjallisen ammatin
eri haarat, -- kirjailijat, dramaturgit, runoilijat, prosatöörit,
professorit, opetusmiehet, sanomalehtimiehet, -- muodostivat kaikki
pieniä eri luokkia, jotka jälleen vuorostaan jakautuivat yhä
pienempiin lahkoihin, ja nämä lahkotkin olivat toisilta suljetut. Ei
minkäänlaista keskinäistä lähentymistä. Ranskassa ei ollut mistään
asiasta yksimielisyyttä, paitsi eräinä sangen harvinaisina hetkinä,
jolloin yksimielisyys jälleen sai suorastaan tarttuvan ruton luonteen
ja jolloin se tavallisesti erehtyi: sillä sehän oli sairaaloista.
Hurja individualismi vallitsi maan kaikilla toiminnan aloilla: niin
tieteellisissä harrastuksissa kuin liike-elämässäkin; viimemainitussa
esti se muodostumasta minkäänlaisia yhteistä suojeluspyhimystä
palvelemaan tarkoitettuja liittoja. Eikä se individualismi ollut
suinkaan runsautta uhkuvaa eikä ylitsetulvivaa, vaan itsepäisesti
omaan kuoreensa vetäytynyttä. Elää yksinään, olematta mitään velkaa
muille, sekautumatta muihin, peljäten, että tuntisi itsensä toisten
joukossa vähäpätöiseksi, säilyä häiritsemättä pöyhkeän eristäytymisensä
rauhassa: se oli melkein kaikkien niiden miesten salaisimpana
ajatuksena, jotka perustivat "omia" aikakauslehtiä, "omia" teattereita,
"omia" yhtymiä; niillä lehdillä, teattereilla ja yhtymillä ei ollut
enimmäkseen mitään muuta olemassaolon syytä kuin perustajan halu päästä
erilleen toisten seurasta, mahdottomuus liittyä toisten kanssa johonkin
yhteiseen hommaan tai aatteeseen, ja epäilys toisia kohtaan; nimittäin
ellei jokin puolueellinen vihamielisyys saanut heitä nousemaan
toisia vastaan; ja kuitenkin olivat he kaikki miehiä, jotka olisivat
helpoimmin voineet ymmärtää toisiaan.

Silloinkin, kun jotkut toisiaan kunnioittavat henget liittyvät
yhteiseen tehtävään, kuten Olivier ja hänen toverinsa _Esope_-lehdessä,
näyttivät he olevan toisiaan kohtaan aina varuillaan; heillä ei ollut
yhtään sitä avomielistä suvaitsevaisuutta, joka on Saksassa niin
yleistä, että se saattaa siellä muuttua haitalliseksikin. Tässä nuorten
miesten ryhmässä oli varsinkin eräs, joka viehätti Christophea, sillä
Christophe aavisti, että hänessä piili harvinainen voima. Hän oli muuan
kirjailija; hänellä oli selvä loogillisuus ja taipumaton tahto; hän
tutki intohimoisesti moraalisia totuuksia ja palveli tinkimättä niitä,
valmiina uhraamaan niiden puolesta koko maailman ja oman itsensä;
hän oli perustanut aikakauslehden ja puolusti siinä melkein yksinään
näitä aatteitaan; hän oli sielussaan vannonut näyttävänsä Europalle
ja Ranskalle itselleen, miten Ranska voisi olla puhdas, sankarillinen
ja todella vapaa; hän uskoi vahvasti, että maailma kerran tunnustaisi
hänen kirjoittaneen ranskalaisuuden pelkäämättömimmät sivut; -- eikä
hän siinä erehtynytkään. Christophe olisi tahtonut tutustua lähemmin
häneen ja päästä hänen ystäväkseen. Mutta siihen hän ei saanut keinoa.
Vaikka Olivier oli monesti asioissa tuon miehen kanssa, eivät he
tavanneet toisiaan usein persoonallisesti eivätkä puhelleet keskenään
muuta kuin virallisista asioistaan; he eivät jutelleet mistään
läheisemmästä; enintään hiiskuivat he ainoastaan jotain ylimalkaista
omista aatteistaan; tahi juttelivat he kumpikin yksinään -- (sillä
totta puhuaksemme eivät he oikeastaan ilmaisseetkaan toisilleen
ajatuksiaan, vaan kumpikin piti aatteensa itsellään). Yksinään olivat
he toistensa seurassa, nuo taistelutoverit, jotka tiesivät kyllä
toistensa arvon.

Tämä varovaisuus aiheutui monenmoisista seikoista, joita heidän
itsensäkin oli vaikea eroittaa. Ensimäisenä syynä siihen oli ylen
suuri kriitillisyys, joka näkee ihmisten ajatusten erilaisuuden
liioiteltuna, ja toisena ylenmääräinen intellektualismi, joka antaa
sille eroavaisuudelle liian paljon merkitystä; sellaisen koruttoman
ja voimakkaan sympatian puute, jonka täytyy saada, jos sen on
mieli elää, rakastaa, tuhlata ylenpalttista rakkauttaan. Ja ehkäpä
johtui se myöskin heidän elämäntehtävänsä vaikeudesta, ehkäpä sen
aiheuttivat tukalat taloudelliset olot ja aatteen kiivas polte,
joka ei jätä illoin, päivätyön jälkeen, niin paljon voimia, että
ihminen voisi nauttia enää ystävien seurasta. Ja lopuksi siihen oli
syynä se kauhea tunne, jota ranskalainen pelkää myöntää, mutta joka
usein hänen olemuksensa pohjassa jäytää: _ettei olla samaa rotua_,
että ollaan eri heimoja, jotka ovat milloin mikin aikojen kuluessa
asettuneet Ranskan rajojen sisälle ja joilla, vaikka ne ovatkin
nyt samaa kansaa, on sangen vähän yhteisiä ajatuksia ja joiden ei
tarvitse liioin haaveillakaan keskinäistä henkistä ymmärtämystä,
sillä sen puute on heille vain yhteiseksi hyväksi. Ja eräänä syynä
vielä tuo juovuttava ja vaarallinen vapaudenkiihko, josta ei voi
luopua minkään asian hyväksi, jos on saanut sitä maistaa. Tällainen
vapaaehtoinen yksinäisyys on sitäkin kalliimpi, kun se on täytynyt
hankkia pitkillä ja katkerilla kokemuksilla. Parhaat ovat turvautuneet
siihen, päästäkseen irti keskolaisen orjuudesta. Se on luonnollista
reaktsioonia uskonnollisten ja poliittisten ryhmäkuntain hirmuvaltaa
vastaan; noita hirvittäviä ranskalaisia yksilön-murskaajia vastaan:
sukuperää, yleistä mielipidettä, valtiota, sala-seuroja, puolueita,
nurkkakuntia, erilaisia koulukuntia. Kuvitelkaamme, että vangin olisi
karkuun päästäkseen kiivettävä yli kahdenkymmenen linnanmuurin. Hän
on sangen väkevä mies, jos pääsee kaulaansa katkaisematta tai ainakin
kertaakaan toivoaan menettämättä livistämään. Ankara lujan tahdon
koulu! Mutta ne, jotka ovat kokeen kestäneet, säilyttävät siitä koko
ikänsä kovan leiman, riippumattomuuden kiihkon, mahdottomuuden sopeutua
koskaan toisiin yksilöihin.

Tämän ylpeydestä johtuneen yksinäisyyden ohella oli olemassa
vielä toisenlainenkin, nimittäin kieltäytymisestä johtuva. Kuinka
paljon Ranskassa olikaan kunnon ihmisiä, joiden suuren hyvyyden
ja rakkauden korkeimpana päämääränä oli vetäytyä pois elämästä!
Tuhannet syyt, hyvät tai huonot, estivät heitä toimimasta. Toisissa
oli syynä kuuliaisuus, nöyryys, tottumuksen voima. Toisissa jälleen
inhimillinen kunnioitus ylempiä kohtaan, naurettavaksi joutumisen
pelko, arkuus paljastaa itseään, astua yleisön arvosteltavaksi,
sekautua asioihin, jotka eivät heitä muka koskeneet, ajatus, että
heidän puolueetonta asianharrastustaan sanottaisiin oman edun
vaikuttimista syntyneeksi. Tällaiset eivät tahtoneet ottaa osaa eivät
valtiolliseen eivätkä yhteiskunnalliseen taisteluun; he käänsivät
selkänsä filantrooppisille puuhille, sen tähden, että he näkivät niissä
häärimässä paljon semmoisia ihmisiä, joilla ei ollut omaatuntoa eikä
järkeä, ja pelkäsivät, että heitä pidettäisiin samanlaisina huijareina
tai hölmöinä. Melkein kaikissa piili vastenmielisyys ja väsymys,
touhuamisen ja kärsimisen, rumuuden, typeryyden, vaaralle alttiiksi
heittäytymisen ja vastuunalaisuuden pelko; tuo kauhea: _"Mitä se
auttaa?"_, joka lamaa nykyaikana niin monien ranskalaisten hyvää
tahtoa. He ovat liian älyllisiä -- (älyä, jonka siipien alta puuttuu
tunteen ilmaa); -- he näkevät liian paljon syitä ja vastasyitä. Voiman
puutetta. Elämän puutetta. Kun on elinvoimainen, ei kysy, miksikä elää;
elää siksi, että tahtoo elää, -- siksi, että on mainion hyvä elää!

Lopuksi johtui se, kaikkein parhaissa, jostakin tosin hyvien, mutta
heikkolaatuisten luonteenominaisuuksien sekoittumasta: jonkinlaisesta
filosofiasta, maltillisesta halujen hillitsemisestä, tuntehikkaasta
perheen, maan ja moraalisten tottumusten kunnioituksesta,
hienotunteisuudesta, tungettelun pelosta, arkuudesta häiritä toisia,
jonkinlaisesta sydämen häveliäisyydestä, varovaisuudesta, joka valvoi
aina. Nämä rakastettavat ja herttaiset luonteenpiirteet saattoivat
joskus, harhassa tapauksessa, kyllä yhtyä kirkkauteen, sisäiseen
iloon ja rohkeuteen; mutta siitä huolimatta olivat ne läheistä sukua
verettömyydelle, ranskalaisten elinvoiman asteettaiselle vähenemiselle.

Tuo sievä puutarha Christophen ja Olivierin huoneiston edessä, neljän
muurin keskellä oli tämän pikku Ranskan vertauskuva. Se oli oma,
erikoinen kolkkansa ulkomaailmalta suljettua vihannuutta. Ainoastaan
joskus pääsi suuri tuuli, syöksyen pyörteenä puistoon, sinne nuoren
tytön luo, joka uneksi siellä kaukaisista, viheriäisistä kedoista ja
avarasta maailmasta.



Nyt, kun Christophe alkoi aavistaa Ranskan kätkettyjä rikkauksia,
närkästyi hän siitä, että se antoi kunnottomien yksilöiden nujertaa
itseään. Se puolihämärä, johon tuo hiljainen valiojoukko vetäytyi, oli
hänelle liian tukehduttavaa. Stoalaisuus sopii hyvin niille, joilla ei
ole enää hampaita. Hän tarvitsi selvää, vapaata ilmaa, laajaa yleisöä,
kunnian aurinkoa, tuhansien sielujen rakkautta; hänen tuli saada sulkea
syliinsä ne, joita hän rakasti, lyödä murskaksi vihollisensa, taistella
ja voittaa.

-- Sinulle se sopii, sanoi Olivier; sinä olet voimakas; sinut ovat sekä
vikasi, -- (suo anteeksi!) -- että hyvät puolesi luoneet voittamaan.
Sinulla on se onni, ettet ole vielä liian ylimyksellistä kansaa.
Yleinen toiminta ei kyllästytä sinua. Sinusta tulisi tarvittaessa
vaikka poliittinenkin henkilö. -- Ja sitäpaitsi on sinulla se verraton
onni, että kirjoitat musiikkia. Sinua ei ymmärretä; saat siis, mitä
tahdot. Jos ihmiset tietäisivät, miten musiikissasi heitä halveksit, ja
tuntisivat vakaumuksesi, joita he eivät hyväksy, ja ainaisen hymnisi
juuri sen kunniaksi, jota he koettavat tappaa, eivät he antaisi sinulle
anteeksi, vaan he tukehduttaisivat sinut, kiusaisivat sinua niin,
että menettäisit heitä vastaan taistellessasi parhaat voimasi; ja kun
viimein saisit ajatuksesi voitolle, ei sinulla enää olisikaan voimaa
toteuttaa juuri työtäsi; siihen olisi elämäsi jo mennyt. Suuret miehet
saavat voiton ainoastaan väärinkäsityksestä. Heitä ihaillaan juuri
sellaisen vuoksi, jota he eivät laisinkaan ole.

-- Pyh! äännähti Christophe; te ette tiedä, miten pelkureita nuo
teidän kurissapitäjänne ovat. Minä luulin ensin, että sinä olit
yksin, ja annoin sen vuoksi sinulle toimettomuutesi anteeksi. Mutta
todellisuudessa te olette kokonainen armeija samoinajattelevia. Te
olette sataa kertaa voimakkaampia kuin nujertajanne, ja tuhat kertaa
pystyvämpiä, ja kuitenkin te annatte heidän pöyhkeillä. Minä en
teitä jaksa ymmärtää. Olette maailman ihanimman maan lapsia, teillä
on kirkkaampi järki, inhimillisempi äly kuin muilla; mutta niillä
lahjoilla te ette tee mitään, vaan sallitte kourallisen lurjuksia
itseänne hallita, solvata, tallata jalkoihinsa. Olkaa itseänne,
peijakas vie! Älkää odottako, että taivaasta teille apu tipahtaa, tai
joku Napoleon ilmestyy! Nouskaa, liittykää yhteen. Toimeen kaikki!
Lakaiskaa kotinne puhtaaksi.

Mutta Olivier kohautti iroonisen väsyneesti olkapäitään ja vastasi:

-- Tappelemaanko heidän kanssaan? Ei, se ei ole meidän tehtävämme,
meillä on parempaakin hommaa. Väkivalta inhottaa minua. Minä tiedän
näet hyvin, miten silloin kävisi. Kaikki katkeroituneet epäonnistuneet
oliot, rojalistiset hölmöt, raakuuden ja vihan iljettävät apostolit
sekautuisivat työhöni ja häpäisisivät sen. Tahtoisitko, että minä
ottaisin käytäntöön vihan vanhan tunnuksen: _Fuori Barbari!_ tai:
_Ranska ranskalaisille!_

-- Ja miksikä et? kysyi Christophe.

-- Ei, sillä nämä eivät ole todella ranskalaisia sanoja. Turhaan
koetetaan niitä toitottaa meillä, isänmaallisuudella kaunisteltuina.
Kelpaavat barbaarien isänmaille! Meidän maamme ei ole luotu vihaa
varten. Meidän hengellemme ei ole ominaista vahvistua toisia kansoja
kieltämällä tai hävittämällä, vaan sulattamalla heidät itseemme.
Tulkoon vain tänne sekä hämärä Pohjola että kielevä Etelä...

-- ja myrkyllinen Itä?

-- niin, myöskin myrkyllinen Itä. Me nielemme sen niinkuin kaikki
toisetkin; olemme nielleet jo paljon muita! Sen voitonvirsille
ja eräiden kansalaisteni pelkuruudelle minä vain nauran! Se
luulee voittaneensa meidät, se rehentelee meillä bulevardeilla,
sanomalehdissä, aikakauskirjoissa, teattereissa, valtiollisella
näyttämöllä. Voi hullua! Hän on näet voitettu. Hän lähtee
meistä itsestään, kun on meidät ruokkinut. Gallialla on hyvä
vatsa; parissakymmenessä vuosisadassa on se sulattanut monta
eri sivistysmuotoa. Me olemme jo karaistut myrkkyä kestämään...
Teidän, saksalaisten, sopii peljätä! Jos mielenne on elää, täytyy
teidän olla puhtaita. Mutta meidän, ranskalaisten, voima ei ole
kansallinen puhtaus, vaan universaalisuus. Teillä on kyllä keisari,
ja Suur-Britannia kutsuu itseään myöskin imperiumiksi; mutta
todellisuudessa keisarillista ja kansoja hallitsevaa on meidän
latinalainen henkemme. Me olemme Maailman kaupungin kansalaisia.
_Urbis. Orbis_.

-- Tuo käy hyvin laatuun niin kauan kuin kansa on terve ja miehuutensa
kukoistuksessa, virkkoi Christophe. Mutta tulee päivä, jolloin sen
elinvoima loppuu, ja silloin uhkaa sitä se vaara, että tämä vieraiden
tulva hukuttaa sen. Meidän kesken puhuen: eikö se päivä sinusta jo
näytä tulleenkin?

-- Niin on sanottu monet kerrat, satojen vuosien kuluessa. Ja aina on
meidän historiamme todistanut sen pelon turhaksi. Me olemme kestäneet
paljon kovia koettelemuksia, aina Orleansin neitsyen ajoista asti,
jolloin susiparvet kiertelivät autiossa Parisissa. Koko nykyaikainen
epämoraalin kuohunta, nautintoon heittäytyminen, velttous ja anarkia
eivät minua kauhista. Odotetaan vain! Joka aikoo kestää, sen täytyy
jaksaa. Minä tiedän, että kerran tulee moraalinen reaktsiooni, --
joka ei muuten ole tätä nykyistä suuntaamme parempi, vaan johtaa
aivan samanlaisiin typeryyksiin kuin sekin: sillä ne, joille nykyinen
yleinen turmeltuminen on elinkeinona, ovat luultavasti sen reaktsioonin
suuriäänisimpiä hälyyttäjiä!... Mutta mitä se meihin kuuluut Kaikki
tällaiset liikkeet eivät todellista Ranskan kansaa sipaisekaan.
Jos hedelmä mätänee, ei se silti mädätä puuta. Hedelmä ainoastaan
putoaa puusta. Sitäpaitsi eivät mokomat ihmiset oikeastaan kuulukaan
kansakuntaan! Mitä meihin koskee, elävätkö he tai kuolevat? Minäkö
ryhtyisin heidän tähtensä touhuun ja perustamaan heitä vastaan liittoja
ja nostamaan vallankumouksia? Nykyinen paha ei ole mikään ilmaus
meidän oloistamme yleensä. Se on ylellisyyden spitaalia, älyllisen ja
aineellisen rikkauden loiskasvi. Se karisee kyllä aikanaan pois.

-- Kun on ensin kalunnut teidät pilalle.

-- Ei ole oikeutta joutua epätoivoon tällaisesta rodusta. Siinä piilee
niin suuri kunto, niin suuri valon ja idealismin voima, että se tarttuu
niihinkin, jotka sitä rotua nylkevät ja hävittävät. Yksinpä ahnaisiin
ja pelkästään omaa etuaan ajatteleviin politikoitsijoihinkin pystyy
sen lumous. Rodun Päämäärä tempaa mukaansa keskolaisimmatkin, kun he
joutuvat valtaan; se nostaa heidät heidän itsensä yläpuolelle; se
pakottaa heidät kantamaan valon soihtua yksi toisensa jälkeen; aina
vuorostaan ryhtyvät he pyhään taisteluun pimeyttä vastaan. Heidän
kansansa henki vie heitä mukaansa; he täyttävät mielisuosiolla tai
väkisin aina sen Jumalan lain, jonka he kieltävät: _Gesta Dei per
Francos..._ ["Jumalan työt Ranskan kautta." Suomentajan selitys.]
Rakas, oma maani, koskaan en epäile tulevaisuuttasi! Ja vaikkapa
koettelemuksistasi seuraisi kuolema, sitä suurempi syy olisi minulla
säilyttää loppuun asti ylpeä tietoisuuteni tehtävästämme maailmassa.
Minä en tahdo, että Ranskani sulkeutuu arasti sairashuoneeseen ja
pelkää vetoa ulkomaailmasta. Minä en ihaile sairaana kitumista. Kun
on ollut niin suuri kuin me, on parempi kuolla kuin tulla pieneksi.
Rynnätköön siis vain muun maailman henki meidän henkeämme vastaan! Minä
en sitä pelkää. Tulva laskeutuu itsestään, kun se on ensin mudallaan
höystänyt meidän maatamme.

-- Ystävä parka, sanoi Christophe, sellainen tulevaisuus ei ole
ihana. Ja missä sinä olet silloin, kun Ranskasi nousee siitä Niilin
tulvasta esiin? Eikö olisi parempi taistella aikanaan? Eihän siinä ole
muuta vaaraa kuin enintään tappio, johon olet jo nyt koko elämässäsi
alistunut.

-- Siinä olisi tappiota paljon suurempi vaara, vastasi Olivier. Vaara
menettää sielullinen tyyneytensä; ja se on minusta paljon tärkeämpi
kuin voittaminen. Minä en tahdo vihata. Tahdon antaa vihollisillenikin
oikeutta. Tahdon säilyttää silmieni selkeyden keskellä intohimoja,
ymmärtää kaiken ja rakastaa kaikkea.

Mutta Christophe, josta tällainen elämästä irtautunut elämänrakkaus
näytti melkein samalta kuin kuolemaan alistuminen, tunsi, niinkuin
Empedokles muinoin, sielussaan pauhaavan hymnin Vihalle, ja Vihan
veljelle, Rakkaudelle, hedelmälliselle Rakkaudelle, joka kylvää
ja viljelee maan. Hän ei voinut sopeutua ystävänsä rauhalliseen
fatalismiin; ja kun hän ei, niinkuin Olivier, uskonut sellaisen kansan
kestävyyteen, joka ei puolusta itseään, olisi hän tahtonut hälyyttää
kaikki Ranskan kansan terveet voimat taisteluun, nostaa valtavaan
sotaan sen kaikki kunnialliset ihmiset.



Kuten rakkaudentuokio kertoo rakkaudesta enemmän kuin kuukaudet,
joina sitä on katseltu syrjästä, niin oppi nyt Christophekin viikossa
tuntemaan enemmän Ranskanmaata kuin samoillen kokonaisen vuoden
Parisissa tarkastelemassa sen elämää tiedemiesten, kirjailijain,
taiteilijain tai poliitikkojen salongeissa, -- yhdessä viikossa, jonka
kuluessa hän ei melkein ollenkaan käynyt kaupungilla, vaan eli aivan
yksinomaan Olivierin seurassa. Maan yleisen anarkian keskeltä, jossa
hän tunsi pohjan jalkojensa alla pettävän, oli hänen ystävänsä Olivier
noussut hänelle kuin mikäkin _"Ile de France"_, -- "Ranskan saari":
järjen ja selkeyden saari keskeltä merta. Olivierin sisäinen rauha
hämmästytti Christophea sitäkin enemmän, kun ystävällä ei ollut mitään
ulkonaista aatteellista tukea, -- kun hänen elämänsä oli varsin raskas,
-- (hän oli köyhä, yksinäinen, ja hänen isänmaansa dekadenssitilassa),
-- ja kun vielä hänen ruumiinsakin oli heikko ja sairaaloinen, hänen
hermonsa ylen ärtyneet. Moinen kuulaus ei näyttänyt olevan minkään
tahdonponnistuksen hedelmä, -- (Olivierin tahto oli heikko); -- se
nousi syvältä hänen olemuksensa ja rotunsa pohjasta. Christophe
huomasi, että monissa muissakin Olivierin tuttavissa heiastelihe sama
kaukainen a?f?????? -- "liikkumattoman meren hiljainen rauha"; -- ja
hän, joka tunsi sielunsa myrskyisen ja samean syvyyden eikä jaksanut
koko tahtonsa voimallakaan säilyttää väkevää luonnettaan tasapainossa,
ihaili enemmän kuin kukaan tällaista verhottua sopusointua.

Salaisen Ranskan näkeminen mullisti kokonaan hänen käsityksensä
ranskalaisten luonteesta. Iloisen, seuraarakastavan, huolettoman ja
säkenöivän kansan asemasta näki hän nyt sulkeutuneita, toisistaan
eristyneitä, itsepäisiä ihmisiä, jotka olivat verhoutuneet näennäiseen
optimismiin, aivan kuin valoisaan pilveen, mutta joissa pohjalla asui
syvä ja selkeä pessimismi, ja jotka elivät piintyneiden aatteitten ja
älyllisten intohimojen vallassa; hän näki nyt niin jyrkkäluonteisia
olentoja, että niitä olisi ollut helpompi hävittää kuin miksikään
muuttaa. Tämä koski tietysti ainoastaan Ranskan parhaita; mutta
Christophe ihmetteli kuitenkin, mistä se valiojoukko oli saanut
sellaisen stoalaisuuden ja uskon. Olivier vastasi hänelle:

-- Tappiostamme. Te juuri, hyvä Christophe, olette sen luoneet.
Ah, se ei syntynyt tuskattomasti. Te ette aavista, miten synkässä
ilmakehässä me olemme kasvaneet: me, nöyryytetyn ja ruhjotun Ranskan
lapset, joka on nähnyt kuolemansa kasvoista kasvoihin ja tuntee päänsä
päällä riippuvan ylivoiman surmaavan miekan. Me tunsimme elämämme,
ranskalaisen henkemme ja sivistyksemme, kymmenen vuosisataa kestäneen
suuruutemme, joutuneen häikäilemättömän voittajan mielivallasta
riippuviksi, voittajan, joka ei niitä ymmärtänyt ja pohjaltaan niitä
vihasi ja saattoi millä hetkellä tahansa murskata ne perin pohjin. Ja
sellaisilla toiveilla täytyi meidän elää! Ajattelepas kaikkia pikku
ranskalaisiamme, jotka syntyivät surevissa kodeissa, kansallisen
tappion, synkässä varjossa, jotka saivat vereensä äidin maidossa
toivottomuuden; kaikkia noita, jotka kasvoivat veriseen kostoon,
ratkaisevaan ja ehkä hyödyttömään taisteluun: jo paitaressuina oli
heidän kohtalonsa huomata, ettei maailmassa ole oikeutta, ei ole
oikeutta: voima murskaa oikeuden! Tällaiset huomiot joko turmelevat
lapsen sielun tai tekevät siitä ainaiseksi suuren. Monet heittäytyivät
kohtalonsa valtaan ja ajattelivat: "Kun kerran on niin, mitä toimittaa
taistella, mitä toimittaa tehdä työtä? Millään ei ole mitään arvoa. Ei
pidä sitä ajatella. Nauttikaamme." -- Mutta ne, jotka jaksoivat voittaa
tämän ajatuksen, kestivät samalla tulikokeensa; mikään pettymys ei
voi enää järkyttää heidän uskoaan: sillä jo alkaessaan he tiesivät,
ettei heidän uransa ole missään määrin sellainen, jonka päämaali on
onni, ja että heillä ei kuitenkaan ole valitsemisen valtaa, vaan että
heidän täytyy sitä kulkea, muuten he kuolevat heti paikalla. Ensi
yrityksellä ei tällaiseen vakaumukseen päästä. Sitä ei voi odottaakaan
viisitoista-vuotiailta pojilta. Saa alussa kärsiä monet tuskat,
vuodattaa monet kyyneleet. Mutta se on vain hyväksi! Sen täytyy olla
niin...

              "O Foi, vierge d'acier...
    Laboure de ta lance le coeur foulé des races!..."

("Oi Usko, rautainen taistotar, lyö keihäs rintaani, vieraiden
runtelemaan...")

Christophe puristi hiljaa Olivierin kättä.

-- Kunnon Christophe, virkkoi Olivier, sinun Saksasi on tuottanut
meille paljon kärsimyksiä.

Ja Christophe pyysi melkein anteeksi, ikäänkuin hän olisi ollut syypää.

-- Älä ole siitä milläsikään, sanoi Olivier hymyillen. Se hyvä,
jonka se teki tahtomattaan meille, on sitä pahaa suurempi. Te olette
sytyttäneet meidän idealismimme uudestaan liekkiin, sytyttäneet meissä
jälleen tieteen innon ja uskon tulen, te olette peittäneet kouluilla
Ranskan maan, te olette kannustaneet jonkin Pasteurin luomisvoimaa,
miehen, jonka keksinnöt yksinään riittävät vastaamaan teidän ottamanne
viiden miljardin sotakorvauksen; te olette uudestisynnyttäneet meidän
runoutemme, maalaustaiteemme, musiikkimme. Teille olemme kiitollisuuden
velkaa siitä, että rotumme itsetunto on herännyt. Saimme hyvän
vaivojen palkinnon, kun opimme pitämään vakaumustamme onnea parempana:
sillä siten saavutimme keskellä maailman yleistä apatiaa niin suuren
moraalisen voiman, että lopulta kaikki epäilykset katoavat, yksinpä
lopullisen voitonkin epäilys. Näetkös, kunnon Christophe, niin vähäisiä
kuin olemmekin, niin heikoilta kuin näytämmekin, -- vesipisaralta
saksalaisen voiman valtameressä, -- luulemme, että juuri se pisara
värittää koko valtameren. Makedonialainen falangi puhkaisee Europan
laumojen vankat rintamat.

Christophe katseli vaatimatonta Olivieria, jonka silmät säkenöivät nyt
uskoa:

-- Te pienet ja heikot ranskalaiset olette vahvemmat kuin me.

-- Oi siunattu tappio, toisti Olivier. Kiitetty olkoon onnettomuutemme!
Me emme sen nimeä kiellä! Me olemme sen lapsia.



II



Kansallinen tappio luo maalle uuden johtojoukon; se valitsee kansasta
parhaat; se eroittaa siitä kaiken, mikä on puhdasta ja voimakasta; ja
se tekee sen yhä puhtaammaksi ja voimakkaammaksi. Mutta se jouduttaa
myöskin toisten häviötä tai murtaa heidän voimansa. Siten eroittaa
se kansan enemmistön, joka nukkuu tai torkkuu, valiojoukoista, jotka
jatkavat kulkuaan. Nuo valitut tietävät, mikä juopa on syntynyt, ja
kärsivät siitä; uljaimpienkin sieluissa piilee salainen alakuloisuus,
oman voiman vähyyden ja yksinäisyyden tunto. Ja pahin on se seikka,
että ne, jotka ovat irroitetut kansansa ruumiista, ovat eroitetut
toisistaankin. Jokainen taistelee aivan yksinään. Voimakkaat muistavat
ainoastaan itsensä pelastamista. _Oi, ihminen, auta itseäsi!_... He
eivät aavista seuraavan miehekkään periaatteen käskyä: _Oi, ihmiset,
auttakaa toisianne!_ Kaikkialla luottamuksen, keskinäisen suopeuden ja
yhteisen toiminnan puute, avujen, jotka vievät jonkin rodun voittoon,
täyteläisyyden tuntoon, nostavat huippukohtaan.

Christophe ja Olivier tunsivat tämän totuudet omasta kokemuksesta.
Suuressa Parisissa, vaikka se oli täynnä ihmisiä, jotka heitä
ymmärsivät, ja tässä talossa, jossa asui paljon heille tuntemattomia
ystäviä, olivat he yksinäisempiä kuin jossakin Afrikan erämaassa.



Heidän asemansa oli kovin vaikea. Rahaa ei ollut koskaan liikoja.
Christophe sai niin ja näin elatuksensa kopioimalla nuotteja ja
sovittelemalla sävellyksiä soittimille; näitä töitä oli Hecht hankkinut
hänelle. Olivier erosi, epäviisaasti kyllä, yliopistosta silloin kuin
hänen sisarensa kuoli ja hän joutui surusta tavallista synkempään
sieluntilaan. Sitä surua oli vielä pahentanut muuan tuskallinen, m:me
Nathanin piireissä saatu rakkaudenkokemus: -- (Olivier ei ollut puhunut
koskaan siitä Christophelle, sillä hän oli niin häveliäs, että kätki
sellaiset tuskansa; ja hänen viehättävimpiä puoliaan olikin, että
hän ystävyyssuhteissakin säilytti jonkin verran mystillisyyttään,
vaikkei hän silti nimenomaan salannut ystävältään mitään.) -- Näin
sielultaan lamassa ja hiljaisuutta janoten ei Olivier enää jaksanut
mitenkään sietää opettajana oloa. Se ammatti ei ollut miellyttänyt
häntä muutenkaan koskaan, ammatti, jossa täytyy paljastella näkyville
omaa olemustaan, lausua ääneen ajatuksiaan ja jossa ei koskaan saa
olla yksin. Lyseoiden opettajilta vaaditaan, jos mieli menestyä
kunniallisesti sillä alalla, jonkinlaista apostoolista kutsumusta,
jota Olivierilla ei laisinkaan ollut; ja yliopistoviroissa jälleen
joutuu ainaiseen kosketukseen yleisön kanssa, kosketukseen, joka
on kiusallista niin yksinäisyyttä rakastaville olennoille kuin
Olivier. Pari kolme kertaa oli hänen täytynyt luennoida julkisesti:
se oli tuntunut hänestä kovalta nöyryytykseltä. Ensinnäkin oli
tällainen itsensänäytteleminen lavalla hänestä inhottavaa. Hän näki
yleisönsä, hän tunsi sen aivan kuin tuntosarvilla, tiesi, että siinä
oli enimmäkseen vain joutilaita ihmisiä, jotka hakivat luennoilta
pelkästään jotain huvitusta ikävissään; eikä moinen virallinen
huvittaminen yhtään miellyttänyt häntä. Mutta pahinta oli, että
kateederista puhutut sanat vääristävät puhujan ajatuksen melkein
pilalle; ellei ole hyvin varuillaan, voi siitä vähitellen saada
pahaksi tavakseen jonkinlaisen tottumuksen teeskennellä eleitään ja
lausuntaansa, teeskennellä koko esiintymisessään, esittää ajatuksiaan
pintapuolisesti, -- jopa saattaa siinä turmella sisäisenkin
ajatteluvoimansa. Luennoiminen on tilaisuus, jossa puhujaa vaanii kaksi
salakaria: ikävä komedia ja hienosteleva pedantismi. Moinen äänekäs
monoloogi, sataisen tuntemattoman ja vaiti istuvan ihmisen edessä,
tuollainen valmis puku, jonka pitäisi sopia kaikille, mutta ei sovi
kenellekään, on aralle ja ylpeälle taiteilijasielulle sietämättömän
valheellinen. Olivier, joka kaipasi yhä enemmän saada keskittyä
eikä tahtonut puhua mitään, mikä ei olisi ollut hänen ajatustensa
täydellinen ilmaus, jätti siis tuon opettajantoimen, johon hän oli
niin suurella vaivalla päässyt; ja kun sisar ei ollut enää estämässä
häntä luisumasta pitkin haaveitten kaltevaa pintaa, niin hän rupesi
kirjoittelemaan. Hänellä oli se naiivi usko, että kun hänen töillään
oli taiteellinen arvo, niin se arvo kai tunnustettaisiinkin, eikä hänen
tarvitsisi pitää siitä puolesta minkäänmoista huolta. Pian huomasi
hän erehtyneensä. Hänen oli mahdotonta saada mitään julkisuuteen.
Hänellä oli niin kiihkeä vapauden rakkaus, että hän pelkäsi kaikkea,
mikä saattoi sitä rajoittaa; ja siksi eli hän täydellisesti syrjässä
niistä poliittisista joukkokunnista, jotka olivat jakaneet, toisilleen
vihamielisinä, maan ja sen sanomalehdistön keskenään; hän eli
kitukasvina näiden suurten tekijäin raossa. Samalla tavoin oli hän
liittymättä mihinkään kirjallisiin nurkkaseuroihin, ja niinpä nämä
kaikki hänet hylkäsivätkin. Hänellä ei siellä ollut, ei saattanut olla
mitään ystäviä. Nuo häijyt, kuivat ja itsekkäät järkiolennot pitivät
häntä mitättömänä -- (lukuunottamatta muutamia sangen harvoja, joita
todellinen elämänkutsumus innosti tai vakava tieteellinen harrastus
kannusti). Surullinen ilmiö on mies, joka on antanut sydämensä
surkastua aivojaan kehittääkseen, -- nimittäin, jos hänen aivonsa ovat
pienet. Ei hyvyyden rahtua, ja äly niinkuin tikari huotrassaan: ei
tiedä, milloin se voi toiselta puhkaista kurkun. Täytyy seistä aina
aseissa. Ystävyys on mahdollinen ainoastaan hyvien ihmisten kesken,
sellaisten, jotka rakastavat kauneutta omia etujaan tavoittelematta, --
niiden kesken, jotka elävät taiteen ulkopuolella. Taiteen henkäys ei
enimmille ihmisille sovellu. Ainoastaan kaikkein suurimmat kestävät sen
ilmaa menettämättä rakkauttaan, elämän lähdettä.

Olivierilla ei ollut muuta tukea kuin hänen oma itsensä. Ja se oli
sangen epävarma tuki. Yritteliäisyys oli hänelle vaikea asia. Hän ei
ollut luotu nöyryyttämään itseään saadakseen työnsä tunnustetuksi.
Hän häpesi, kun näki, kuinka matalasti ja alhaisesti eräät nuoret
kirjailijat liehivät jotakin tunnettua teatteritirehtööriä, miestä,
joka käytti väärin heidän raukkamaisuuttaan ja kohteli heitä katalammin
kuin olisi uskaltanut kohdella palvelijoitaan. Olivier ei olisi voinut
alistua sellaiseen, vaikka hän olisi kuollut nälkään. Hän lähetti
käsikirjoituksensa aina pelkästään postitse, tahi jätti ne teatterien
tai aikakauslehtien toimistoihin: siellä ne saivat levätä kuukausia:
kukaan ei lukenut niitä. Sattumalta hän sitten kuitenkin kerran tapasi
erään entisen lukiotoverinsa, hyväntahtoisen vetelehtijän, joka oli
koulussa ihaillut häntä ja ollut hänelle kiitollinen, kun Olivier oli
ystävällisyydessään kirjoittanut hänelle aineita; sehän kävi häneltä
luontaisen helposti. Tuo toveri ei tuntenut kirjallisuutta ollenkaan;
mutta hän tunsi sen sijaan kirjailijoita, ja se oli paljoa tärkeämpi
seikka; ja koska hän oli rikas ja hienoston piireissä liikkuva mies,
-- antoipa hän kirjailijain kaikessa hiljaisuudessa nylkeäkin itseään,
keikaillakseen heidän tuttavuudellaan, -- niin puhui hän nyt pari sanaa
Olivierin puolesta erään suuren aikakauslehden sihteerille, lehden,
jossa hänellä itsellään oli osakkeita: ja heti paikalla kaivettiin
Olivierin käsikirjoitukset laatikoista esiin ja luettiin ne; ja kun oli
jonkin verran luikerreltu -- (sillä vaikkakin kirjoituksilla näytti
olevan arvoa, niin ei tekijän nimellä vielä sitä ollut, vaan se oli
aivan tuntematon), -- päätettiin ne ottaa julkaistaviksi. Saadessaan
tämän hyvän uutisen Olivier luuli vastoinkäymistensä loppuneen. Mutta
nyt ne vasta alkoivatkin.

Parisissa on vielä helppo saada kirjoituksensa hyväksytyksi lehtiin;
mutta toinen asia on saada ne tosiaan julkaistuiksikin. Täytyy odottaa,
odottaa monia kuukausia, ehkä kaiken ikänsä, ellei asianomaisella ole
kykyä ihmisiä liehitellä tai kiusata heitä kauhealla tungettelulla:
ilmestymällä tuon tuostakin noiden pikku itsevaltiaiden kotoiseen
vastaanottoon, muistuttamaan heille, et tulijakin on olemassa ja on
päättänyt kiusata heitä vaikka koko ikänsä. Olivier ei ymmärtänyt muuta
keinoa kuin pysyä kotonaan; ja hän näännytti itseään odottaessaan.
Enintään hän lähetti kirjeitä, joihin ei vastattukaan. Siitä hän
hermostui niin, ettei jaksanut enää tehdä työtä. Se oli aivan turhaa;
mutta silti totta. Hän odotti jokaista postintuloa, istuen pöytänsä
ääressä, kituen sietämättömässä tuskassa; hän ei poistunut kotoa muuta
kuin mennäkseen alas talonmiehen koppiin, ja vilkaisi epätoivoissaan
siellä olevaan kirjelaatikkoon, ja palasi ylös pettyneenä; hän käveli
edestakaisin huoneessaan, näkemättä ympärillään mitään, ja ajatteli
vain, kuinka hän menisi uudestaan yrittämään kirjelaatikolle; ja kun
viimeisen postin aika oli mennyt, eikä hänen huoneensa hiljaisuuteen
enää kuulunut muuta kuin naapurien kolisevat askeleet hänen päänsä
päältä, niin tunsi hän, että hän suorastaan tukehtui ihmisten
välinpitämättömyyteen. Kun olisi vastattu sanallakin! Eikö hän
ansainnut edes sitä almua? Mutta ne, jotka eivät suoneet sitä iloa
hänelle, eivät aavistaneet, mitä pahaa he hänelle tekivät. Kukin
näkee maailman oman itsensä mukaisena. Ne, joiden sydän ja elämä on
kuivunut, näkevät kaiken ympärillään yhtä kuivana; eivätkä he aavista,
kuinka nuoret sielut saattavat odotuksesta, epätoivosta, kärsimyksestä
vavista; ja jos he sen tietävätkin, niin he arvostelevat heitä kylmällä
mielellä, sammuneen ja kylläisen olennon väsyneellä ja töykeällä
ironialla.

Viimein ilmestyi eräs hänen kirjoituksensa. Olivier oli odottanut
sitä niin kauan, ettei se tapaus tuottanut hänelle enää mitään iloa:
se työ oli hänelle jo aivan kuin kuollut. Kuitenkin toivoi hän vielä,
että se olisi ollut elävää muille, sillä olihan siinä sellaisia
runouden ja älyn vilahduksia, jotka eivät saattaneet jäädä huomaamatta.
Siitä ei kuitenkaan hiiskahdettu mitään. -- Olivier teki vielä pari
yritystä. Mutta kun hän ei kuulunut mihinkään nurkkakuntaan, tuli hänen
kohtalokseen aina sama vaikeneminen tai vihamielisyys. Hän ei jaksanut
käsittää tällaista. Hän oli yksinkertaisesti luullut, että jokaisen
luonnollisen tunne vaatisi suopeutta kaikkia kirjallisia uutuuksia
kohtaan, vaikkeivät ne olisikaan aivan mallikelpoisia. Vaatihan
teos näet aina edes paljon työtä! ja täytyyhän olla kiitollinen
ihmiselle, joka on tahtonut antaa toiselle hiukankin kauneutta,
voimaa, rahdun iloa. Nyt sai hän osakseen pelkän välinpitämättömyyden
tai ylenkatseen. Ja kuitenkin hän tiesi, ettei hän yksinään tuntenut
sitä, mistä hän puhui töissään, vaan että muutkin kunnon ihmiset
ajattelivat samaan tapaan. Mutta sitä hän ei tiennyt, etteivät nuo
kunnon ihmiset lukeneet hänen töitään, ja ettei heillä ollut mitään
mielipiteitä kirjallisuuteen eikä kerrassaan mihinkään muuhunkaan
nähden. Jos samoinajattelevissa olikin pari kolme, joiden käsiin hänen
kirjoitelmansa sattuivat joutumaan ja joita ne miellyttivät, niin
eivät he mitenkään osoittaneet hänelle hyväksymistään; he pysyivät
jäykästi ja nolosti vaiti. Samoin kuin he eivät ottaneet osaa yleiseen
äänestykseen, eivät he ilmaisseet mielipiteitään taiteestakaan; he
eivät lukeneet sellaisia kirjoja, jotka olivat heistä vastenmielisiä,
eivät käyneet sellaisissa teattereissa, joista eivät pitäneet; mutta
vihollistensa he antoivat äänestää, muiden valita valtaan heidän
vihollisiaan, ja vastustajiensa sallivat he tehdä pauhaavaa reklaamia
ja hankkia menestystä sellaisille teoksille ja aatteille, jotka
edustivat ainoastaan Ranskan kelvotonta vähemmistöä.

Kun Olivier ei saanut tukea hengenheimolaisistaan, koska he eivät näet
lukeneet häntä, niin hän joutui vihollislauman kynsiin: kirjailijain,
joista enimmät olivat hänen aatteilleen vihamielisiä, ja arvostelijain,
jotka noudattivat noiden kynämiesten usutuksia.

Nämä ensimäiset julkisuuden sipaisut haavoittivat häntä jo pahoin.
Hän oli yhtä arka arvostelulle kuin muinoin Bruckner [Anton Bruckner:
tunnettu saksalainen säveltäjä. Suomentajan huomautus], joka ei
uskaltanut antaa enää soittaa kappaleitaan, niin paljon hän oli
saanut kärsiä ilkeyttä sanomalehtien puolelta. Olivierilla ei ollut
enää edes tukea entisistä ammattitovereistakaan, yliopistomiehistä,
jotka olisivat voineet häntä ymmärtää, sillä heillähän oli ammattinsa
vuoksi vielä jäljellä jonkin verran ranskalaisten traditsioonien
tajuntaa. Mutta nuo muuten kylläkin erinomaiset ihmiset eivät antaneet
Olivierille anteeksi sitä, että hän oli irtautunut heidän alaltaan,
sillä he olivat paitsi järjestykselliseen elämäntapaan mukautuvia ja
työnsä orjuuttamia usein katkeroituneita epäkiitollisesta ammatistaan.
Kelpo virkamiehinä oli useilla heistä taipumus luulla, ettei tavallista
parempia hengenlahjoja saattaisi löytyäkään muissa kuin sellaisissa
henkilöissä, jotka alistuivat virkailijaelämän järjestykseen.

Tällaisissa olosuhteissa ei jäänyt muuta kuin kolme keinoa: murtaa
väkivalloin vastustus; taipua häpeällisiin sovitteluihin; tai alistua
kirjoittamaan ainoastaan itselleen, ei yleisölle. Olivier ei pystynyt
turvautumaan enempää ensinmainittuun kuin toiseenkaan: hän heittäysi
viimeisen varaan. Hän antoi tunteja, niin tuskallista kuin se hänestä
olikin, elättääkseen henkeään, ja kirjoitteli teoksia, jotka tulivat
yhä kalpeammiksi, haaveellisemmiksi ja epätodemmiksi, kun niillä ei
ollut tilaisuutta versoa vapaassa ilmassa.

Christophe ryntäsi kuin raju tuulenpuuska tähän alakuloiseen
elämään. Hän joutui suunniltaan ihmisten halpamaisuuden ja Olivierin
kärsivällisyyden vuoksi:

-- Mutta eikö sinulla ole yhtään verta suonissasi? kysyi hän. Kuinka
sinä voit sietää tällaista elämää? Sinä, joka tiedät olevasi parempi
kuin nuo raavaat, annat niiden rusentaa itsesi, aivan vastustamatta!

-- Minkäpä sille voi? vastasi Olivier. En osaa puolustaa itseäni,
minua inhottaa otella ihmisten kanssa, joita halveksin; minä tiedän,
että heillä on valta käyttää minua murskatakseen kaikkia aseita; enkä
minä sitä voi tehdä. Paitsi sitä, että minua inhottaisi turvautua
heidän halpamaisiin temppuihinsa, pelkäisin tekeväni heille pahaa.
Pienenä annoin eräiden toverieni piestä itseäni, miten he tahtoivat. He
luulivat minua raukaksi: luulivat minun pelkäävän heidän nyrkkejään.
Minua peloitti paljon enemmän lyödä muita kuin saada itse lyöntejä.
Muistan, että joku sanoi minulle, kun eräs kiusanhengistäni minua
rääkkäsi: "Kuule, poika, potkaise häntä vatsaan niin että muistaa!"
Sellainen pöyristi minua. Mieluummin annoin piestä itseäni.

-- Sinulla ei tosiaan ole verta suonissasi! toisti Christophe. Ja
sitäpaitsi: nuo sinun vietävän kristilliset aatteesi!... Teidän
uskonnollinen kasvatuksenne Ranskassa on kesytettyä katkismusta,
kuohittua evankeliumia, imelöityä ja ruodittua Uutta Testamenttia...
Ihmisystävällistä "hyvä-isittelemistä": aina vedet silmissä...
Ja sen rinnalla vallankumous, Jean-Jacques, Robespierre, vuosi
48, ja juutalaiset!... Hotkaisepa joka aamu kunnon viipale Vanhaa
Testamenttia, oikein verinen pala!

Olivier ei ottanut moista tunnustaakseen. Hänellä oli synnynnäinen
vastenmielisyys Vanhaa Testamenttia kohtaan. Se tunne oli hänellä
ollut jo lapsuudesta asti, silloin, kun hän oli selaillut salaa vanhaa
kuvaraamattua, heidän kotikirjastossaan siellä maalla; muut eivät sitä
koskaan lukeneet, ja lapsia oli kielletty sitä katselemasta. Hyödytön
kielto! Mutta kauan ei Olivier koskaan voinut katsella sitä kirjaa.
Hän sulki sen pian, ärtyneenä ja surullisena; ja hänestä oli oikein
helpoitus syventyä sitten Iliadiin tai Odysseiaan, taikka _Tuhannen ja
yhden Yön_ satuihin.

-- _Iliadin_ jumalat ovat kauniita, voimakkaita, paheellisia ihmisiä:
minä ymmärrän heitä, sanoi Olivier; minä joko rakastan heitä tai en
heitä rakasta; silloinkin, kun en heitä rakasta, rakastan kuitenkin;
olen näet rakastunut heihin. Olen suudellut monta kertaa, niinkuin
Patroklus, kaatuneen Akilleuksen kauniita ja verisiä jalkoja.
Mutta raamatun Jumala on juutalaisukko, kiihkopäinen ja monomaani,
raivohullu, joka murisee, uhkaa alinomaa, ulvoo kuin hurja susi,
hourailee pilveensä sulkeutuneena itsekseen. Minä en häntä ymmärrä,
en häntä rakasta, saan päänsäryn hänen iänikuisista kirouksistaan, ja
hänen julmuutensa on minulle kauhistus:

    Tämä on Moabin kuorma...
    Tämä Damaskun kuorma...
    Tämä on Babylonin kuorma...
    Tämä on Egyptin kuorma...
    Tämä on korven kuorma meren tykönä...
    Tämä on näkylaakson kuorma...

Hän on hullu, joka luulee olevansa yksinään tuomarina ja yleisenä
syyttäjänä ja julistaa vankilansa pihalla kuolemantuomioita seinille
ja heinille. Ällistyy sitä itsepintaista vihaa, joka täyttää
verilöyly-uhkauksillaan tämän kirjan... -- _"Raunioiden huuto... huuto
hajoo; Moabin rajojen ympäri; sen huuto kuuluu hamaan Eglaimiin saakka;
he itkevät hamaan Beeriin saakka..."_

Joskus hän levähtää keskellä teurastustaan, murskattujen pikku lasten,
raiskattujen ja vatsalta halkaistujen naisten täyttämällä tanterella;
ja hän nauraa, nauraa kuin mikäkin Josuan armeijan alaupseeri
kemupöydässä jonkin kaupungin ryöstön jälkeen:

_"Ja Herra Zebaoth tekee kaikille kansoille lihavan pidon, pidon
selkiästä viinasta, rasvasta, ytimestä ja puhtaasta viinasta...
Herran miekka on verta täynnä, ja on paksu lihavuudesta, karitsain ja
kauristen verestä..."_

Mutta katalinta on kavaluus, jolla tämä Jumala lähettää profeettansa
sokaisemaan ihmisiä, että hän saisi sitten kiusata heitä kärsimyksillä:

_"Mene ja paaduta tämän kansan sydän ja anna heidän korvansa paksuiksi
tulla ja sokaise heidän silmänsä, ettei he ymmärtäisi sydämellänsä ja
kääntäisi itseänsä ja paratuiksi tulisi. -- Herra, kuinka kauan? --
Siihen asti kuin kaupungin huoneet ilman väetä tulevat ja maa on peräti
autiana..."_

Ei, totisesti, missään en ole nähnyt niin ilkeää miestä!...

En ole niin tyhmä, etten huomaisi kirjan kielenkäytön voimaa. Mutta
minä en osaa eroittaa ajatusta muodosta; ja jos ihailen joskus tätä
juutalaisjumalaa, ihailen häntä sillä tavoin kuin tiikeriä, tai mitä...
(Mietiskelen turhaan Shakespearesta jotain hirviötä vertauskuvaksi;
en sitä löydä: ei edes Shakespearen neron ole onnistunut siittää
sellaista Vihan soturia -- pyhän ja vanhurskaan Vihan.) Sellainen
kirja on hirvittävä! Kaikki hulluus on tarttuvaa. Ja tämä on sitäkin
vaarallisempaa, kun moinen murhanhimoinen ylpeys on muka, puhdistavaa
laatua. Minua pöyristää Englannin puolesta, kun ajattelen, että se on
vuosisadat elänyt tällaisella ruualla. On hauskaa, että minun ja tuon
maan välillä on niin leveä valtaoja kuin Englannin kanaali. En usko,
että mikään kansa, joka syöttää itseään Vanhalla Testamentilla, olisi
vielä täysin sivistynyt.

-- Siinä tapauksessa sinun on parasta kammoa minuakin, sanoi
Christophe, sillä minä juonkin sitä, ja päihdyn. Se on oikeaa
jalopeuran ydintä. Vankkain sydänten ruokaa. Evankeliumi ilman Vanhan
Testamentin vastamyrkkyä on äitelää ja epätervettä syötävää. Vanha
Testamentti on luusto sellaisille kansoille, jotka tahtovat elää.
Täytyy tapella, täytyy vihata.

-- Minä vihaan vihaa, virkkoi Olivier.

-- Kunhan vihaisit edes sitä, sutkautti Christophe.

-- Olet oikeassa, siihenkään ei minulla ole voimaa. Minkäpä sille voi?
Minä en saata olla ajattelematta vihollisteni vaikuttimia. Toistan
itselleni Chardinin sanoja: "Lempeyttä! Lauhkeutta!..."

-- Saakelin lammas! huudahti Christophe. Mutta päkistele vastaan miten
tahdot, minä pakotan sinut hyppäämään ojan yli, joka on tielläsi, ja
sinä pääset siitä oikein huiskahtamalla.

Hän ryhtyikin ajamaan Olivierin asiaa, taistelemaan hänen puolestaan.
Hänen yrityksensä tällä alalla eivät alussa olleet onnistuneita.
Hän kiivastui ensimäisestä sanasta, ja teki ystävälleen häntä
puolustaessaan karhunpalveluksia; hän huomasi sitten kohta aina
kömpelyytensä ja oli lohduton.

Olivier ei ollut häntä huonompi. Hän otteli Christophen puolesta.
Vaikka hän muka arasteli taistelua, ja oli järjeltään selvä ja
irooninen ja pilkkasi kaikkea liioittelua sanoissa ja teoissa: kun
tuli kysymykseen puolustaa Christophea, niin voitti hän rajuudessa
kaikki muut, jopa itsensä Christophenkin. Hänen päänsä kuumeni silloin.
Rakastavan ominaisuus onkin olla mieletön. Olivier ei siinä suhteessa
ollut mikään poikkeus. -- Mutta taitavampi hän oli kuin Christophe. Tuo
nuorukainen, joka oli omassa asiassaan tinkimätön ja voimaton, osasi
politikoida ja melkein viekastella hankkiakseen ystävälleen menestystä;
hän ponnisti kauniisti parhaan tarmonsa ja kekseliäisyytensä
saadakseen Christophelle puoluelaisia; ja hänen onnistuikin kääntää
eräiden musiikkiarvostelijain ja Maecenaksien huomio Christopheen,
sellaistenkin, joita hän olisi hävennyt mairitella omaksi hyväkseen.

Kaikesta huolimatta oli heidän sangen vaikea saada asemaansa
paranemaan. Keskinäinen rakkaus vietteli heidät tekemään kaikenlaisia
hullutuksia. Christophe velkaannutti itsensä voidakseen salaa kustantaa
erään Olivierin runokokoelman, jota ei sitten myöty yhtään ainoata
kappaletta. Olivier taivutteli Christophea antamaan konsertin, johon
ei tullut melkein ketään kuulijoita. Kun Christophe näki tyhjän salin,
niin lohdutti hän itseään reippaasti Händelin sanoilla: "Mainiota!
Täällä on sitä parempi akustiikka..." Mutta kerskailu ei tuonut
heille hukattuja rahoja takaisin; ja he palasivat kotiinsa ihmisten
välinpitämättömyydestä suruisin sydämin.



Näissä vaikeuksissa oli heidän ainoa auttajansa eräs noin
neljäkymmen-vuotias juutalainen nimeltä Taddeus Mooch. Hänellä oli
taiteellisten valokuvien liike; mutta vaikka hän oli mieltynyt
ammattiinsa ja todisti tuotteissaan, että hänellä oli hyvä maku ja
suuri taito, seurasi hän siinä ohella niin hartaasti kaikenlaisia
maailman asioita, että löi laimin liikkeensä. Ja kun hän kävi siihen
kiinni, teki hän sen etupäässä kehitelläkseen teknillisiä parannuksia,
koetellakseen uusimpia kopiomenetelmiä, jotka tulivat kalliiksi, mutta
onnistuivat sangen harvoin, vaikka ne olivatkin älykkäitä. Hän luki
suunnattomasti ja pysyttelihe perillä kaikista uusista filosofiaa,
taidetta, tiedettä ja politiikkaa koskevista aatteista; hänellä oli
erinomainen vainu löytää omintakeisia ja itsenäisiä kykyjä: tuntui kuin
hänen hallussaan olisi ollut sitä varten jokin salainen magneetti.
Taddeus Mooch oli jonkinlaisena yhdyssiteenä Olivierin ja hänen
ystäviensä kesken, jotka kaikki elivät yhtä eristettyinä kuin Olivier,
ponnistellen kukin itsekseen. Hän kävi kaikkien heidän luonansa; ja
hänen avullaan syntyi heidän välilleen, vaikkei kukaan heistä sitä
huomannut, jonkinlainen keskeytymätön aatteiden virtaus.

Kun Olivier tahtoi tehdä Christophen Moochin tutuksi, asettui
Christophe ensin vastaan; hän oli kyllästynyt kokeiluihin Israelin
lasten keskuudessa. Olivier nauroi ja vaati häntä vain tulemaan Moochin
puheille, väittäen, ettei Christophe tuntenut paremmin juutalaisia kuin
Ranskaakaan; viimein Christophe suostui; mutta pahaan irvistykseen
meni hänen suunsa, kun hän ensi kerran näki Taddeus Moochin. Mooch
oli enemmän juutalainen ulkomuodoltaan kuin pohjaltaan: semmoinen
juutalainen, jollaisina juutalaisten vihaajat esittävät heitä: pieni,
kaljupäinen, kierovartaloinen; hänen nenänsä oli pöhöinen ja isot
silmänsä mulkoilivat kieroon, paksusankaisten lasien vieritse; hänen
kasvonsa olivat sekautuneet rumasti versoneeseen partaan, karkeaan
ja mustaan; kädet oli karvaiset, käsivarret pitkät, jalat lyhyet ja
väärät: hän oli oikea pieni syyrialainen Baal. Mutta hänen kasvoillaan
oli sellainen hyvyyden ilme, että se liikutti Christophea. Ennen
kaikkea oli hän hyvin koruton eikä lasketellut turhia laverruksia. Ei
liikoja kohteliaisuuksia. Ainoastaan jonkin hienotunteisen sanan. Mutta
sen sijaan oli hän ylen harras auttamaan; jo ennenkuin häneltä jotain
pyysikään, oli palvelus tehty. Hän tuli heille usein takaisin, liiankin
usein; ja melkein aina oli hänellä tullessaan hyviä uutisia: hän
tiesi jommallekummalle ystävyksistä jonkin työn: Olivierille luentoja
tai tilaisuuden kirjoittaa artikkelin taiteesta, ja Christophelle
musiikkitunteja. Hän ei viipynyt heillä koskaan kauan. Melkein
teeskentelevän huolellisesti koetti hän olla heitä häiritsemättä.
Ehkäpä aavisti hän, että Christophe oli hiukan hermostunut, sillä
aina, kun hän näki tuon parrakkaan kartagolaisen epäjumalan ilmestyvän
ovesta sisään, näytti hän ensin hiukan kärsimättömältä -- (Christophe
kutsui muuten Moochia Moolokiksi); -- mutta kohta perästä oli hän kovin
kiitollinen tuon juutalaisen vilpittömästä hyvyydestä.

Hyvyys ei ole juutalaisten keskuudessa harvinaista: sen avun
tunnustavat he kaikkein mieluimmin, silloinkin, kun eivät sitä
itse noudata. Oikeastaan jää se enimmissä heistä jonkinlaisen
negatiivisen tai neutrimuodon asteelle: se esiintyy kärsivällisyytenä,
välinpitämättömyytenä, vastenmielisyytenä pahaa tekoa kohtaan,
ivansekaisena suvaitsevaisuutena. Mutta Moochissa se oli syvästi
aktiivista. Hän oli aina valmis uhraamaan harrastuksensa ja työnsä
jonkun ihmisen tai asian hyväksi. Köyhien uskolaistensa, maanpakoon
joutuneitten venäläisten, kaikkien sorrettujen, olivat ne mitä
kansallisuutta tahansa, menestymättömien taiteilijoiden, yleensä
kaikkien onnettomien ihmisten ja jalojen asiain puolesta. Hänen
kukkaronsa oli aina auki; ja jos sen pohjalla olikin usein sangen
vähän, keksi hän aina keinon saadakseen lähtemään siitä muutaman rovon;
kun pussi oli tyhjä, hankki hän toisten pussista; eikä hän ajatellut
koskaan vaivojaan, juoksujaan, jos oli riennettävä apuun. Kaiken sen
teki hän sangen koruttomasti, -- aivan liioitellun koruttomasti. Hän
teki väärin väittäessään olevansa koruton ja vilpitön: mutta sen
parempi oli, että hän todellakin oli sellainen.

Christophe, joka Moochia kohtaan häilyi ärtyneisyyden ja mieltymyksen
välillä, päästi kerran hänestä vasten hänen naamaansa kamalan
sutkauksen, niinkuin ajattelematon lapsi ainakin. Kun hän eräänä
päivänä heltyi kovin Moochin hyvyydestä, tarttui hän molemmin käsin
Moochin käsiin ja sanoi hänelle:

-- Miten paha... miten paha, että te olette juutalainen!

Olivier hätkähti ja lensi punaiseksi, aivan kuin häntä itseään olisi
loukattu. Hän oli onneton ja koetti lievennellä ystävänsä sanojen
vaikutusta.

Mooch hymyili surullisen iroonisesti, ja vastasi tyynesti:

-- Vielä paljon pahempi on olla ihminen.

Christophe näki näissä sanoissa vain sutkauksen. Mutta niiden alla
piilevä pessimismi oli syvempi kuin hän arvasikaan; ja Olivier aavisti
sen aralla herkkävaistoisuudellaan. Sen Moochin peitossa, jonka he
tunsivat, oli vielä toinen ja aivan erilainen, eräissä suhteissa
näkyvälle suorastaan täysin vastakkainen. Hänen näennäinen luontonsa
oli tulos pitkästä taistelusta hänen todellista luonnettaan vastaan.
Tuolla ihmisellä, joka näytti niin yksinkertaiselta, oli teennäinen
sielunelämä: silloin, kun hän uhrautui toisten puolesta, piti
hänen saada mitä yksinkertaisimmat asiat ajatuksissaan välttämättä
monimutkaisiksi, ja teeskennellyn irooninen muoto totisimmillekin
tunteilleen. Niin, tuo ihminen, joka näytti vaatimattomalta ja joskus
liiankin nöyrältä, oli pohjaltaan ylpeä, mutta tunsi sen ylpeytensä ja
kuritti itseään sen tähden ankarasti. Hänen hymyilevä optimisminsa,
hänen väsymätön toimintansa, joka lakkaamatta pyrki auttamaan muita,
ne peittivät vain syvää nihilismiä, kuolemaan saakka lohdutonta
elämänkatsomusta, jota hän pelkäsi itse nähdä. Olisi luullut, että
Mooch uskoi lujasti kaikkeen: ihmiskunnan edistymiseen, puhdistetun
juutalaisuuden tulevaisuuteen, Ranskan vastaiseen kohtaloon, Ranskan,
joka oli uusien aatteiden lipunkantaja -- (Mooch sulatti mielellään
yhteen nämä kolme asiaa). -- Olivier, joka ei antanut niinkään itseään
pettää, sanoi Christophelle:

-- Pohjaltaan hän ei usko mihinkään.

Vaikka Mooch oli näöltään tervejärkinen ja iroonisen tyyni, oli hän
kuitenkin neurasteenikko, joka ei tahtonut nähdä ympärillään ammottavaa
tyhjyyttä. Hänelle tuli usein tyhjyyden tuskan puuskia; joskus hän
heräsi yhtäkkiä keskellä yötä, ja uikutteli kauhuissaan. Hän haeskeli
kaikkialta elämän tarkoituksia, takertuakseen niihin kuin hukkuva
oljenkorteen.

Jos ihminen on liian vanhaa rotua, saa hän maksaa kalliisti sen
etuoikeutensa. Häntä painaa rusentava menneisyyden, entisten
koettelemusten, turhien kokeiden, pettyneiden tunteiden ja järjen
kuorma, -- pohjalla seisoo kokonainen lammikko vuosisatojen elämää,
täynnä katkeran ironian ja kyllästymisen sakkaa... Tämä kyllästyminen
oli seemiläistä kyllästymistä, joka on niin suunnatonta, ettei sitä voi
mitenkään verrata meidän arjalaiseen kyllästymiseemme; sillä vaikka
mekin podemme kyllästymistä, löytyvät siihen ainakin selvät syynsä, ja
se katoaa, kun esteet ovat hävinneet: se tunne johtuu näet useimmiten
ainoastaan siitä, että me emme suruksemme saa jotain, mitä kaipaamme.
Sen sijaan on tämä surmaava myrkky päässyt eräissä juutalaisissa
tihkumaan suoraan itsensä ilon ja elämän lähteeseen ja turmellut sen.
Kun ei ole enää kaipuuta, ei ole myöskään harrastusta mihinkään: ei ole
kunnianhimoa, ei rakkautta, ei nautintoa. Ainoastaan yksi elämänmerkki
on säilynyt näissä kotimaastaan irroittuneissa itämaalaisissa, joiden
voimat vuosisatoja pitkä käyttö on kuluttanut loppuun; ei säilynyt
sekään terveenä, vaan sairaaloisesti ärtyneenä, hyperestesiana;
pyrkimyksenä järkkymättömään ja intohimottomaan rauhaan, johon he
eivät kuitenkaan koskaan pääse: heissä on säilynyt ajattelu, rajaton
analyysi, joka estää aina jo etukäteen kaiken nautinnon ja tekee kaiken
toiminnan tarkoituksettomaksi. Tarmokkaammat heistä hankkivat itselleen
teennäisiä elämäntehtäviä, ikäänkuin teatteriosia, joita he näyttelevät
itse todellisuudessa elämättä. Ominaista on, että monissa juutalaisissa
-- ja nämä heistä ovat useinkin kaikkein älykkäimpiä ja vakavimpia, --
tällainen välinpitämättömyys elämää kohtaan kehittää heidän lahjojaan
näyttelijän uralle, tai kiihoittaa heidän salattua haluaan sille,
näyttelemään elämää, -- joka on heidän ainoa tapansa elää.

Myöskin Mooch oli tavallaan näyttelijä. Hän touhusi huumatakseen
itseään. Mutta kun monet muut ihmiset touhuavat itsekkyydestä, omaksi
hyväkseen, niin hän puolestaan teki sen toisten hyväksi. Hänen
kiintymyksensä Christopheen oli sekä liikuttavaa että väsyttävää.
Christophe kohteli häntä usein yrmeästi, ja katui sitten aina
käytöstään. Mutta koskaan ei Mooch ollut siitä hänelle närkästynyt.
Mikään ei töykäissyt häntä. Ei silti, että hän olisi tuntenut todella
elävää hellyyttä Christophea kohtaan. Hän rakasti omaa kiintymystään
muihin enemmän kuin niitä ihmisiä, joita hän parhaansa mukaan auttoi.
Se oli hänelle jonkinlainen tekosyy, jonka nojalla hän sai tehdä hyvää,
sai elää.

Mooch yllytti kuin yllyttikin Hechtin viimein julkaisemaan Christophen
_Davidin_ ja eräitä muita hänen sävellyksiään. Hecht kunnioitti
Christophea kykynä; mutta hän ei pitänyt tarpeeksi huolta hänen
tunnetuksi tekemisestään. Vasta sitten, kun hän näki, että Mooch oli
valmis julkaisemaan sarjan omalla kustannuksellaan, erään toisen
kustantajan kirjapainossa, heräsi Hechtin itserakkaus ja hän ryhtyi
hommaan.

Mooch keksi vielä toisenkin aatteen, kerran, kun ystävysten asema
oli sangen arveluttava, sillä Olivier oli sairaana, eikä rahaa ollut
yhtään; hän kääntyi nimittäin Felix Weilin puoleen, tuon rikkaan
arkeoloogin, joka asui samassa talossa kuin Olivier ja Christophe.
Mooch ja Weil tunsivat toisensa, mutta eivät pitäneet liioin
toisistaan. He olivat liian erilaisia; Mooch oli levoton, mystillinen,
aatteiltaan kumouksellinen ja käytökseltään "kansanomainen", ja
käyttäytyi ehkä tahallisesti kansanomaisemmin kuin hänen luonteeseensa
kuuluikaan; ja siksi katseli Weil, joka taas oli sävyisä ja ivallinen,
hienostunut ja mielipiteiltään vanhoillinen, Moochia iroonisella
silmällä. Heillä oli kyllä molemmilla eräs yhteinenkin ominaisuus:
kummallakaan heistä ei ollut minkään syvän elämänharrastuksen syytä; he
eivät tehneet työtä elämänuskonsa käskystä, vaan jonkin mekaanisen ja
sitkeän elämänvoiman vaatimuksesta. Mutta tätä yhteistä ominaisuuttaan
eivät he kumpikaan halunneet nähdä itsessään: heistä oli hauskempi
huomata ainoastaan, mitä osaa he elämässä näyttelivät, eivätkä ne osat
muistuttaneet juuri missään suhteessa toisiaan. Moochille tuli siis
Weilin luona melkoisen kylmä vastaanotto; kun hän koetti herättää hänen
mielenkiintoaan ja saada hänet suosimaan Olivierin ja Christophen
taiteellisia suunnitelmia, törmäsi hän heti Weilin ilveilevään
skeptisismiin. Moochin ainaiset innostumiset kaikenlaisiin utopioihin
olivat juutalaispiireissä tuttuna ilon aiheena, ja häntä pidettiin
siellä hiukan vaarallisena "torventöryyttäjänä". Mutta tälläkään
kerralla ei Mooch menettänyt rohkeuttaan; ja kun hän innokkaasti
asiaansa ajaessaan alkoi puhua Christophen ja Olivierin keskinäisestä
ystävyydestä, niin hän saikin Weilin mielenkiinnon valveille. Mooch
huomasi sen, ja jatkoi silloin sitä tolaa.

Hän oli koskenut arkaan paikkaan. Felix Weil, tuo vanhus, joka
eli irrallaan kaikesta ja ilman ystäviä, palveli sielussaan erään
ystävyyssuhteen muistoa; hänen suurin tunteensa tässä elämässä oli
kohdistunut erääseen ystävään, joka oli sitten jättänyt hänet tähän
maailmaan yksin ja ikäänkuin puolitiehen: se ystävyys oli hänen
kallein sisällinen aarteensa; kun hän sitä muisteli, tunsi hän itsensä
paremmaksi. Hän oli tehnyt lahjoituksia ja perustanut rahastoja tuon
ystävän nimelle. Hän oli omistanut kirjojaan hänen muistolleen.
Piirteet, joita Mooch kuvaili hänelle Christophen ja Olivierin
väleistä, liikuttivat häntä. Hänen oma ystävyystarinansa muistutti
jossakin määrin tätä suhdetta. Se henkilö, jonka hän oli menettänyt,
oli ollut häntä kohtaan ikäänkuin vanhempi veli, nuoruuden toveri, hyvä
opas, jota hän jumaloi. Hän oli nuori juutalainen, niitä juutalaisia,
jotka kärsivät vaikeasta ympäristöstään ja ottavat palavan älynsä ja
ylevän intonsa vaatimuksesta elämäntehtäväkseen kohottaa rotuaan,
ja rotunsa kautta myöskin tätä maailmaa, ja jotka siinä tehtävässä
kuluttavat itsensä loppuun, roihuavat aikansa, singotellen kaikille
tahoille säkeniä kuin tervassoihtu, ja sammuvat tuokion päästä. Hänen
intonsa oli lämmittänyt apaattista pikku Weiliä. Hän oli auttanut häntä
irti maasta. Niin kauan kuin ystävä oli elänyt, oli Weil kulkenut hänen
rinnallaan eteenpäin, valoisan ja stoialaisen sädekehän keskellä, --
uskoen tieteeseensä, hengen voimaan, tulevien aikojen onneen, -- ja se
usko, se heiasteli häneen tuon hänen ystävänsä messiassielusta! Kun
ystävä oli jättänyt Weilin yksin, oli Weil, heikkona ja iroonisena
luonteena, antanut itsensä luisua idealisminsa korkeuksista jälleen
alas Salamonin Saarnaajan hietikkoon, jossa on koko juutalainen äly
ja joka on aina valmis sen nielemään. Mutta koskaan ei Weil sitten
unohtanut hetkiä, jotka hän oli saanut viettää ystävän seurassa,
valon piireissä: hän säilytti niiden jo himmyneen kirkkauden tarkoin
mielessään. Hän ei ollut puhunut kenellekään ystävästään, ei edes
vaimolleen, vaikka hän häntä rakasti: se oli hänelle pyhä salaisuus.
Ja tuo vanhus, jota pidettiin proosallisena ja kuivasydämisenä, myönsi
elämänsä loppupuolella itselleen oikeiksi seuraavat erään muinaisen
indialaisen brahmanin katkerat ja hellät sanat:

_"Myrkyllinen elämän puu kantaa kaksi hedelmää, jotka ovat suloisempia
kuin elämän lähteen vesi: toinen niistä on runous ja toinen ystävyys."_

Nyt alkoi hän seurata Christophen ja Olivierin kohtaloita. Kun hän
tiesi heidät sangen ylpeiksi, antoi hän Moochin hommata itselleen salaa
Olivierin äsken ilmestyneen runokirjan; ja hänen ansiotaan oli, --
sillä Olivier ja Christophe eivät tällaista asiaa toki yrittäneetkään
järjestää eivätkä he edes aavistaneetkaan Weilin aikeita, -- että
Olivierin kirja sai akademian palkinnon, joka tulikin sangen hyvään
tarpeeseen, keskellä kovinta puutetta.

Kun Christophe sitten sai kuulla, että se odottamaton apu oli tuon
miehen ansiota, jota hän oli ollut taipuisa tuomitsemaan väärin, niin
katui hän ajatuksiaan hänestä tai mahdollisesti hänestä lausumiaan
sanoja; ja hän masensi vastenmielisyytensä kyläilyjä kohtaan ja meni
häntä kiittämään. Mutta hänen hyvä tarkoituksensa palkittiin huonosti.
Ukko Weilin pilkallisuus heräsi moisen nuoren entusiastin läsnäollessa
kuin Christophe oli, vaikka hän koettikin peitellä Christophelta
mielialaansa; ja he viihtyivät sangen huonosti yhdessä.

Kun Christophe palasi kiitollisena ja samalla ärtyneenä Weilin luota
kotiinsa, ullakkohuoneeseensa, tapasi hän siellä paitsi kunnon
Moochia, joka oli tullut tekemään Olivierille jälleen jonkin uuden
palveluksen, erään kylmäkiskoisen arvostelun sävellyksistään: se
oli ilmestynyt eräässä aikakauskirjassa, ja sen kirjoittaja oli
Lucien Levy-Coeur, -- ei suinkaan mikään vilpitön arvostelu, vaan
tuollainen hyvänsuopaisuuteen kätketty hyökkäys, jossa hänet taitavilla
leikinlaskuilla ja tekijän huviksi asetettiin suunnilleen samalle
tasolle kuin eräät Christophen inhoamat kolmannen tai neljännen luokan
säveltäjät.

-- Huomaatko, sanoi Christophe Olivierille, kun Mooch oli lähtenyt,
että me joudumme aina tekemisiin juutalaisten kanssa, pelkkien
juutalaisten? Ah, epäilen jo melkein, emmekö mekin ole juutalaisia?
Oikaise minua, jos erehdyn. Tuntuu kuin meillä olisi heihin erikoinen
vetovoima, he ovat aina edessämme, vihollisina tai liittoutuneina.

-- Se johtuu siitä, että he ovat älykkäämpiä kuin muut, vastasi
Olivier. Juutalaiset ovat meillä ainoat, joiden kanssa vapaat
ihmiset voivat jutella uusista ja vielä elävistä asioista. Muut
ovat jäykistyneet menneisyyteen, jo kuolleihin asioihin. Onneksi ei
juutalaisilla sitä menneisyyttä olekaan, tai ainakaan ei se heillä ole
samanlainen kuin meillä. Heidän kanssaan emme voi keskustella muusta
kuin nykyisestä päivästä, oman rotumme jäsenten kanssa emme muusta kuin
eilisestä. Katsopas, miten virkeitä juutalaiset ovat kaikilla aloilla:
kaupan, teollisuuden, opetustoimen, tieteen, hyväntekeväisyyden,
taiteen...

-- Ei myönnetä heille taidetta, sanoi Christophe.

-- En väitäkään, että heidän hommansa olisi minusta aina miellyttävää:
useinkin se on suorastaan inhottavaa. Mutta ainakin he elävät ja
osaavat ymmärtää niitä, jotka elävät. Me kyllä moitimme juutalaisia,
pilkkaamme, sadattelemme heitä. Mutta ilman heitä emme voi tulla
toimeen.

-- Ei pidä mennä liioittelemaan, vastasi Christophe ilkkuvasti. Minä
ainakin tulisin ilman heitäkin toimeen.

-- Kyllä ehkä juuri eläisit ilman heitä. Mutta mitä iloa siitä, jos
sinun elämäsi ja työsi jäisi maailmassa tuntemattomaksi, niinkuin
ehkä kävisi ilman juutalaisiamme? Oman uskontokuntammeko jäsenet muka
meitä auttaisivat? Katolilaisuus antaa verensä parhaiden pisarain
mennä hukkaan, kohottamattakaan kättään puolustaakseen niitä. Kaikkia,
jotka ovat todella uskonnollisia, niitä, jotka uhraavat elämänsä
puolustaakseen Jumalan kunniaa, alkaa tuo kunnoton joukkio, joka sanoo
itseään katolilaiseksi, -- jos joku nimittäin on uskaltanut irtautua
katolilaisuuden muodoista ja roomalaisen kirkon auktoriteetin vallasta,
-- heti kohdella paitsi välinpitämättömästi, suorastaan vihamielisesti;
heidät haudataan hiljaisuuteen, heidät jätetään yhteisten vihollisten
saaliiksi. Jos vapaamielinen ihminen, olipa hän miten suuri tahansa,
-- niin, sydämeltään kuinka kristillinen hyvänsä, -- ei ole myöskin
ulkonaisia muotoja tottelevainen kristitty, niin ei katolilaisuus
hänestä välitä, vaikka hän olisi sen opin kaikkein puhtaimman ja
jumalallisimman sisällön ruumiillistunut muoto. Hän ei näet kuulu
suureen laumaan, ei mihinkään sokeaan ja silmittömään lahkoon, joka ei
ajattele asioita omalla päällään. Siksi hänet hyljätään, ja iloitaan,
kun hän kärsii yksinään, vihollisten raatelemana, huutaen avuksi
niitä, jotka ovat hänen veljiään ja joiden uskon puolesta hän kuolee.
Nykyaikainen katolilaisuus on tartuttavan eloton. Se antaa mieluummin
anteeksi vihollisilleen kuin niille, jotka tahtovat sitä herättää ja
virkistää uudelleen eloon... Mitä me voisimmekaan, Christophe-parka,
mitä meidän kaikki työmme hyödyttäisi, meidän, todellisten,
vapautuneiden katolilaisten, ellei meillä olisi apuna pikku ryhmää
vapaita protestantteja ja juutalaisia? Juutalaiset ovat nykyisessä
Europassa sekä hyvän että pahan virkeimpiä asiamiehiä. He levittävät
miten sattuu aatteiden siitepölyä. Eikö sinulla ole ollut heidän
joukossaan pahimmat vihollisesi ja parhaimmat ystäväsi?

-- Se on totta, vastasi Christophe; he ovat minua rohkaisseet,
tukeneet, innostaneet sanoilla, jotka ilmaisevat taistelevalle, että
häntä ymmärretään. Tosin pysyivät harvat noista ystävistä minulle
uskollisina; heidän ystävyytensä oli ainoastaan palava olkitukko. Mutta
siitä ei surua! Sellainenkin lyhyt valonsäde lohduttaa keskellä yötä.
Olet oikeassa: älkäämme olko kiittämättömiä.

-- Ennen kaikkea: älkäämme olko epäviisaita, jatkoi Olivier. Älkäämme
katkoko sairaalta sivistykseltämme jäseniä, älkäämme leikatko siitä
pois eräitä sen kaikkein voimakkaimpia oksia. Jos sattuisi sellainen
kova onni, että juutalaiset karkoitettaisiin Europasta, köyhtyisi
Europa älyllisesti ja työtarmonsa puolesta niin paljon, että sitä
uhkaisi täydellinen vararikko. Varsinkin meillä, koska nykyisellä
Ranskalla on melkoisen vähän elinvoimaa, olisi heidän karkoittamisensa
kansallemme vielä murhaavampi suonenisku kuin protestanttien karkoitus
1600-luvulla. -- Kieltämättä on heillä tätä nykyä täällä vaikutusvalta,
joka on suhteeton heidän todelliseen arvoonsa verraten. He käyttävät
väärin nykyistä valtiollista ja henkistä anarkiaa, ja enentävät
osaltaan melkoisesti sitä, sekä luonnollisen taipumuksesta että
siksi, että se on heille hyödyksi. Parhaimmatkin, kuten esimerkiksi
tämä mainio Mooch, ovat väärässä siinä suhteessa, että he pitävät,
kaikessa vilpittömyydessään, Ranskan tulevaisuutta ja omia uniaan
samana asiana, noita unia, jotka ovat meille enemmänkin vaarallisia
kuin hyödyllisiä. Mutta heille ei tule närkästyä siitä, että he
tahtovat luoda Ranskan oman muotonsa jälkeen: se johtuu siitä, että
he rakastavat sitä. Jos tämä heidän rakkautensa on vaarallista, ei
meillä ole muuta neuvoa kuin puolustaa itseämme ja pakottaa heidät
pysymään heille kuuluvalla paikalla, ja se ei ole meillä ensimäinen,
vaan toinen. Tätä en sano siksi, että luulisin heidän rotuaan meidän
rotuamme alemmaksi: -- (kaikenlaiset väitteet rotujen ylemmyydestä tai
alemmuudesta ovat äitelää typeryyttä). -- Mutta on mahdoton hyväksyä,
että jokin vieras rotu, joka ei ole vielä sulautunut meidän rotuumme,
tuntisi muka paremmin kuin me itse, mikä meille sopii, mikä ei. Tämä
rotu elää kyllä Ranskassa, ja sen sallin mielelläni; mutta älköön
se yrittäkökään muuttaa sitä Judeaksi! Sellainen älykäs ja voimakas
hallitus, joka osaisi pysyttää juutalaiset heille kuuluvalla paikalla,
loisi heistä Ranskan suuruuden oivallisia välikappaleita: ja se tekisi
samalla kertaa hyvän työn heille ja meille. Näillä liikahermostuneilla,
levottomilla ja epävarmoilla olennoilla täytyy olla laki, joka pitää
heitä aisoissaan, ja herra, joka ei ole heikko, mutta oikeudenmukainen,
ja pystyy heitä hillitsemään. Juutalaiset ovat samanlaisia kuin naiset:
erinomaisia, jos heitä ei vain päästetä suitsista; mutta vallassa ovat
nämä molemmat mahdottomia; ja miehet, jotka alistuvat moiseen, ovat
naurettavia.



Vaikka Christophe ja Olivier rakastivat toisiaan ja tunsivat
rakkautensa avulla vaistomaisesti toistensa olemusta, löytyi kuitenkin
sellaisiakin seikkoja, joita ystävän ei onnistunut ystävässä ymmärtää
ja jotka heitä toisissaan loukkasivatkin. Ystävyyden ensi päivinä,
tuona aikana, jona toisistaan pitävät ihmiset koettavat aivan
tietämättään poistaa itsestään kaiken sellaisen, mikä ei muistuta
ystävän olemusta, eivät he tätä vielä huomanneet. Vasta vähitellen
pääsivät heidän kummankin eri rotuperän muodot nousemaan pinnalle, yhä
selvemmällä tavalla: ja sikäli kuin rotujen erilaisuudet tulivat ilmi,
alkoivat ne törmätä vastakkain. He joutuivat silloin tällöin pieneen
ristiriitaan, jota heidän keskinäinen hellyytensä ei aina pystynyt
välttämään.

Heille tuli omituisia väärinkäsityksiä. Olivierin luonne oli sellaista
uskon, vapauden, intohimojen, ironian ja kaikkeen kohdistuvan
epäilyksen sekoitusta, ettei Christophe osannut tavoittaa sen varmaa
muotoa. Ystävää jälleen loukkasi Christophen ihmisymmärtämisen puute;
hänen ylimyksellisyyttään, rodun vanhuudesta johtuvaa, hymyilytti
Christophen kömpelyys, Christophen, joka oli väkevä, mutta raskas
ja yhtä ainoaa eheää kappaletta, niin ettei hän osannut analysoida,
ja eli ainaisissa harhakäsityksissä sekä itsestään että muista
ihmisistä. Niinikään olivat Christophen sentimentalisuus, hälisevät
tunteenpurkaukset ja hänen herkkyytensä mielenliikutuksille Olivierista
joskus hermostuttavia, jopa hiukan naurettaviakin. Puhumattakaan
eräänlaisesta Christophessa asuvasta voiman jumaloimisesta, tuosta
saksalaisten uskosta sellaisen moraalin kelpoisuuteen, jonka nimi on
_Faustrecht_, nyrkkivalta, ja jonka pätevyydestä Olivier ja hänen
kansansa eivät hyvällä syyllä olleet vakuutettuja.

Christophe puolestaan ei jaksanut kärsiä Olivierin ironiaa, vaan se
sai hänet joskus suorastaan vimmoihinsa; hän ei sietänyt Olivierin
piintynyttä halua aprikoida, analysoida aina, tuota hänen mielestään
älyllistä epämoraalia, joka häntä kummastutti sellaisessa moraalista
puhtautta rakastavassa miehessä kuin Olivier, -- epämoraalia, joka
johtui juuri Olivierin avarasta, kaikenlaista kieltämistä vihaavasta
älystä, ilosta saada soveltautua kaikkiin ja aivan vastakkaisiin
katsantokantoihin. Olivier katseli elämää kuten jotain panoraamaa,
ikäänkuin historialliselta näkökannalta; hän tahtoi niin hartaasti
ymmärtää kaikkea, että hän näki yhtäaikaa sekä syyt että vastasyyt; ja
hän puolusti vuorotellen niitä molempia, kallistuen toiselle puolelle
aina sikäli kuin häntä vastaan esitettiin jokin väitelmä; hän joutui
lopulta itse ristiriitaisuudessaan sekaisin. Syystäkin ällistyi
Christophe moisesta. Kuitenkaan ei tämä ollut Olivierissa mitään
vastaanhangoittelun halua eikä taipumusta paradokseihin; se johtui
hartaasta oikeuden ja terveen järjen vaatimuksesta; Olivieria loukkasi,
hänestä oli typerää asettua jollekin ennakolta päätetylle kannalle;
ja hänen täytyi kumota sellaisia ennakkoluuloja. Se kehittymättömyys,
jolla Christophe tuomitsi epämoraalisia tekoja ja ihmisiä, hänen
tapansa nähdä kaikki aina paljoa karkeampana ja raaempana kuin se
todellisuudessa olikaan, oli Olivierista ikävä; sillä vaikka hänkin
oli yhtä siveellinen kuin Christophe, niin ei hän ollut sellaista
taipumatonta terästä kuin hän, vaan antoi ulkonaistenkin vaikuttimien
kosketella, houkutella, värittääkin itseään. Hän vastusti Christophen
liioitteluita, ja liioitteli itse päinvastaiseen suuntaan. Alinomaa sai
tällainen älyllinen oikullisuus hänet puolustamaan vihollisia ystäviä
vastaan. Christophe suuttui siitä. Hän moitti ystäväänsä sofismeista,
sanoi häntä liian leppeäksi pahoja ihmisiä ja asioita kohtaan. Olivier
hymyili: hän tiesi hyvin, miten laajasta harhakuvitelmien puutteesta
tämä lauhkeus johtui; hän tiesi, että Christophe uskoi niin paljoon
sellaiseen, johon hän ei enää uskonut, ja että Christophe puolestaan
hyväksyi sen vuoksi monenmoista hyljättävää! Mutta Christophe ei
katsellut oikealle, ei vasemmalle, vaan ryntäsi suoraan eteenpäin.
Varsinkin vihasi hän parisilaisten "hyvyyttä".

-- Suurin syy, jonka nojalla he "antavat anteeksi" lurjuksille, jopa
oikein ylpeillen teostaan on se, että lurjukset ovat muka jo ennestään
kyllin onnettomia siitä, että ovat lurjuksia, tai että he ovat
syyntakeettomia ja sairaita, sanoi Christophe. -- Mutta ensinnäkin
ei ole totta, että pahantekijät ovat onnettomia. Se väite on pelkkää
halpahintaista näyttämölavertelua, koreaa melodraamaa, tekojumalisen ja
tylsän optimismin lorua, sellaista, joka rehentelee Scriben ja Capusin
teoksissa. -- (Scribe ja Capus: teidän parisilaisten suuruuksia, juuri
niitä huvinäytelmäin kirjoittajia, jollaisia teidän yhteiskuntanne
ansaitsee, nautiskelevain, ulkokullattujen ja lapsellisten porvarien
yhteiskunta, joka on liian pelkuri uskaltaakseen katsella omaa
rumuuttaan naamaan.) -- Lurjus saattaa näet sangen hyvin olla
onnellinen ihminen. Jopa ovat hänen onnen edellytyksensä usein kaikkein
parhaat. Ja typerää on sekin väitös, että hän olisi syyntakeeton.
Tohtikaa kerrankin myöntää, että koska Luonto on välinpitämätön hyvälle
ja pahalle, ja siten itsekin paha, niin voi ihminen sangen hyvin olla
rikollinen ja samalla aivan terve. Hyve ei ole mikään luonnollinen
asia. Se on ihmisen työtä. Ihmisen täytyy sitä puolustaakin.
Kourallinen muita voimakkaampia, muita suurempia yksilöitä on
rakentanut yhteiskunnan. Heidän velvollisuutensa on pitää huoli siitä,
ettei hirveäin, vuosisadat kestäneiden taisteluiden tulosta ahnas
koiralauma saa hävittää.

Nämä ajatukset eivät pohjaltaan eronneet suuresti Olivierin omista
ajatuksista; mutta jostakin salaisesta henkisen tasapainon tarpeesta ei
Olivier koskaan tuntenut itseään avuttomammaksi kuin silloin, kun häntä
yllytettiin taisteluun.

-- Älähän kiihdy, veliseni, sanoi hän Christophelle. Anna maailman
viihtyä vioissaan. Nauttikaamme mekin, niinkuin Decameronen
ystävyspiiri, ajatuksen puutarhojen rauhaa ja tuoksuvaa ilmaa,
sillaikaa kuin mustasurma hävittää Firenzeä kumpumme takana, joka
kasvaa ruusuköynnösten koristamia sypressejä ja tummalatvaisia
piinioita.

Olivieria huvitti päivät pitkät paljastella taidetta, tiedettä,
filosofiaa, saada näkyviin niiden salaiset koneistot; siten johtui
hän jonkinlaiseen pyrrhonismiin, jonka läpi katsottuna kaikki
näytti pelkältä älyn otaksumalta, ilmakonstruktsioonilta, jota ei
voinut puolustaa edes sillä, että se, kuten Pyrrhonin ainoa pätevä
matematiikka, olisi ollut välttämätön hengenelämälle. Christophea
raivostutti moinen elämänkoneiston kappaleiksi repiminen:

-- Se kone kävi hyvin; nyt sinä saatat sen särkeä. Pääsitkö sillä
sen pitemmälle! Mitä sinä halusit todistaa? Ettei mikään ole mitään?
Perhana. Minä sen tiedän itsekin hyvin. Sen tähdennän me juuri
taistelemmekin, että tyhjyys, saartaa meitä joka taholta. Etteikö
mikään ole olevaista? Mutta _minä_ olen olemassa. Etteikö ole syytä
toimia? Mutta minä toimin. Kuolkoot ne, jos tahtovat, joista on hauskaa
kuolla! Minä elän, tahdon elää. Minun elämäni on toisessa vaakakupissa,
ajattelu toisessa... Peijakas vieköön kaikki ajatukset!

Hän kiivastui tavallisuuden mukaan; ja väiteltäessä hän päästi
loukkaavia sanoja. Tuskin hän oli ne virkkanut, niin hän niitä katui.
Hän olisi tahtonut ne peruuttaa, mutta paha oli jo tehty. Olivier oli
tunteiltaan hyvin herkkä; hänellä oli arka pinta; pieninkin raaka
sana, varsinkin sellaisen ihmisen suusta, jota hän rakasti, vihloi
hänen sydäntään. Hän oli niin ylpeä, ettei ilmaissut loukkautuneensa,
mutta hän vetäytyi kuoreensa. Sitäpaitsi hän huomasi silloin tällöin
ystävässään äkillisiä ja itsetiedottomia, aina suurelle taiteilijalle
ominaisia egoismin vilahduksia. Hän tunsi, ettei hänen elämänsä
joillakin hetkillä ollut Christophelle juuri minkään arvoinen kauniin
musiikin rinnalla: -- (eikä Christophe sitä häneltä salannutkaan). --
Olivier ymmärsi Christophen hyvin ja Christophe oli hänestä oikeassa;
mutta se totuus oli surullinen.

Lisäksi oli Christophen luonteessa kaikenlaisia outoja aineksia, joita
Olivier ei käsittänyt, ja jotka tekivät hänet usein levottomaksi.
Joskus tuli Christophelle yhtäkkiä kummallisia ja peloittavia puuskia;
eräinä päivinä ei hän tahtonut puhua mitään; tai hänelle tuli se pää,
että hän oli pirullisen pisteliäs ja koetti toista loukata. Tahi
sitten hän katosi yhtäkkiä kotoa: häntä ei näkynyt siellä koko sinä
päivänä ja hän palasi vasta myöhään seuraavana yönä. Kerran oli hän
poissa kotoa kaksi vuorokautta yhtä mittaa. Herra tiesi, mitä hän teki!
Christophe ei tiennyt sitä itsekään... Todellisuudessa johtui tämä
siitä, että hänen voimakas luonteensa ärtyi sulkeutuneessa elämässä ja
ahtaassa asunnossa, jossa hän oli kuin missä kanahäkissä, siinä määrin,
että hänen sisunsa oli joskus haljeta. Silloin raivostutti ystävän
rauhallisuus häntä; hänen teki mieli tehdä hänelle pahaa, tehdä pahaa
jollekulle, kenelle hyvänsä. Hänen täytyi silloin pelastaa itsensä,
väsyttää itsensä upo-uuvuksiin. Silloin hän ravasi pitkin Parisia ja
sen etukaupunkien katuja, ikäänkuin haeskellen jotain seikkailua, ja
löysikin joskus, eikä hän olisi ollut pahoillaan, jos olisi joutunut
sellaiseen kiipeliin, että olisi saanut kunnon tappelulla purkaa
liiallista voimaansa... Olivierin terveys oli niin huono, hän oli niin
heikko fyysillisesti, että hänen oli vaikea tällaista ymmärtää. Eikä
Christophe itsekään sitä ymmärtänyt. Hän heräsi näistä harhapuuskistaan
kuin kiusallisesta unesta, -- hiukan häpeissään ja rauhattomana, mitä
hän olikaan tehnyt ja mitä hän maailmassa vielä saattaisi tehdä.
Mutta kun se hulluudenpuuska meni ohitse, oli hänen sielunsa puhdas
kuin ukkosen huuhtoma taivas, vapautunut kaikesta tahrasta, kirkas ja
valtavan väkevä. Silloin oli hän hellempi kuin koskaan ennen Olivieria
kohtaan. Ja hän suri, että oli tehnyt hänelle pahaa. Hän ei jauhanut
enää entisiä pikku riitoja. Vaikkei hän aina ollutkaan syypää niihin,
piti hän kuitenkin niitä juuri omina vikoinaan; ja hän soimasi itseään,
että hänen aina piti pyrkiä olemaan oikeassa: hän ajatteli nyt, että
on parempi hiukan puijata ystävän iloksi itseään kuin olla oikeassa
vastoin hänen tahtoaan.

Varsinkin silloin olivat nuo väärinkäsitykset tuskallisia, kun ne
sattuivat syntymään iltaisin, koska näet heidän oli sen jälkeen
kestettävä yönsä epäsovussa, molemmille julmassa sielun sekasorrossa.
Christophe nousi yöllä vuoteestaan ja kirjoitti pari sanaa
paperilapulle, jonka hän sitten työnsi välioven alitse Olivierin
huoneeseen; ja kun hän seuraavana aamuna heräsi, pyysi hän Olivierilta
anteeksi. Tahi naputti hän jo yöllä Olivierin oveen: hän ei jaksanut
odottaa seuraavaa aamua, vasta silloin nöyrtyäkseen. Olivier ei
tavallisesti saanut silloin sen paremmin unta kuin hänkään. Hän tiesi
hyvin, että Christophe rakasti häntä eikä tarkoittanut häntä loukata;
mutta hän olisi tahtonut kuulla sen totuuden hänen omasta suustaan;
Christophe tulikin puhumaan; ja kaikki oli unohdettu. Sitten oli niin
rauhallista ja suloista! Sitten nukkuivat he molemmat jälleen niin
hyvin.

-- Oi, miten vaikeaa on ymmärtää toisiaan, huokasi Olivier.

-- Ja tarvitseeko sitten aina toisiaan ymmärtää? sanoi Christophe. Minä
en sitä haluakaan. Riittää, kun vain rakastaa toisiaan.

Kaikki tällaiset pikku riidat, joiden iskemiä haavoja he kohta
perästäpäin koettelivat ylen huolissaan lääkitä, tekivät heidät
melkeinpä yhä rakkaammiksi toisilleen. Näillä riidan hetkillä ilmestyi
Antoinette Olivierin silmiin. Ystävykset olivat toisilleen aivan
naisellisen huomaavaisia. Christophe ei unohtanut koskaan Olivierin
syntymä- tai nimipäivää, vaan omisti hänelle juhlan kunniaksi jonkin
teoksensa, osti hänelle hiukan kukkia, tai kakun, tahi jonkin lahjan,
herra ties; mistä tipahtaneilla rahoilla! -- (sillä usein oli heillä
kova rahapula). -- Olivier kiusasi silmiään kopioimalla öisin salaa
Christophen partituureja.

Väärinkäsitykset ystävien kesken eivät ole milloinkaan kovin
vaarallisia, jos ei kolmas henkilö tunkeudu heidän väliinsä. -- Mutta
se nyt tietysti tapahtuikin: tässä maailmassa on paljon ihmisiä, jotka
harrastavat lähimäistensä asioita ainoastaan sitä varten, että saisivat
ne sotkea.



Olivier tunsi Stevensit, joiden luona Christophe oli äskettäin usein
käynyt; ja Coletten viehätysvoima oli vaikuttanut myöskin Olivieriin.
Syynä siihen, ettei Christophe ollut tavannut Olivieria entisen
ystävättärensä pikku hovissa, oli se seikka, että Olivier oli sisarensa
kuoleman jälkeen niin masentunut ja suruunsa sulkeutunut, ettei käynyt
kenenkään luona. Colette ei puolestaan yrittänyt millään tavoin tavata
häntä: hän piti kyllä Olivierista, mutta ei sen sijaan onnettomista
ihmisistä; hän sanoi olevansa niin helläsydäminen, ettei jaksanut
kestää mitään surullista näkyä; hän odotti Olivierin surun haihtumista,
päättäen vasta sitten muistaa häntä. Kun hän sai kuulla, että Olivier
näytti nykyään jo toipuneelta, ja ettei siis ollut tartunnan vaaraa,
uskalsi hän antaa hänelle kutsuvan merkin. Olivieria ei tarvinnutkaan
pyytää. Hänen luonteensa oli samalla kertaa sekä arka että
seuraarakastava ja helppo houkutella; ja hän piti paljonkin Colettesta.
Kun hän ilmoitti Christophelle aikomuksensa mennä jälleen Colettea
tapaamaan, ei Christophe häntä pienimmässäkään määrin siitä moittinut,
niin suuresti kunnioitti hän ystävänsä vapautta; hän kohautti vain
hartioitaan ja sanoi kujeilevasti:

-- Mene, hyvä veli, jos se sinua huvittaa.

Mutta itse hän ei seurannut sinne ystäväänsä. Hän oli päättänyt,
ettei hän enää ryhtyisi mihinkään tekemisiin tuollaisten kiemailijain
ja koko heidän ympäristönsä kanssa. Silti ei hän suinkaan ollut
naisten vihaaja: kaukana siitä. Hän piti erikoisesti nuorista,
omalla työllään elävistä naisista, pikku käsityöläisistä, virasto-
ja konttorineideistä, jotka kiiruhtavat aamuisin, aina hiukan
myöhästyneinä ja puoli-unissaan, työpaikkaansa tai toimistoonsa. Nainen
ei Christophesta ollut täysin tarkoitustaan vastaava, ellei hän tehnyt
työtä, koettanut elää omilla ansioillaan, hankkia itse leipäänsä ja
siten olla riippumaton. Eikä nainen hänen mielestään saavuttanut
täydellistä sulouttaankaan, liikkeiden vilkasta notkeutta, kaikkien
aistiensa virkeyttä, tahtonsa vapautta ja elämänsä riippumattomuutta
muuten kuin sillä tavalla. Hän inhosi vetelehtivää ja nautiskelevaa
naista: sellainen olento oli hänestä kuin mikä syöttöeläin, joka hotkii
ruokaa ja makaa ikävissään, sairaaloisissa haaveissaan. Olivierin
ihailema ominaisuus naisessa oli jälleen tuollainen _far niente_,
sellainen viehätys kuin kukkien, jotka kasvavat ainoastaan ollakseen
kauniita ja levittääkseen ympärilleen suloista tuoksua. Olivierin
maku oli siinä suhteessa taiteellisempi kuin Christophen; Christophen
jälleen inhimillisempi. Mitä nimenomaan Coletteen tuli, rakasti
Christophe paljon enemmän suurempia kärsimyksiä kokeneita naisia kuin
hänenlaistaan. Christophe tunsi, että häntä sitoi noihin kärsineihin
veljellinen sääli.

Kun Colette kuuli Olivierin ja Christophen ystävyydestä, halusi
hän aivan erikoisesti nähdä Olivieria: sillä hän oli utelias ja
tahtoi tietää, mistä tuo ystävyys oikein johtui. Colette kantoi
Christophelle hiukan kaunaa, koska Christophe näytti hänet niin
halveksivasti unohtaneen; ja haluamatta suinkaan kostaa -- (sellainen
ei maksanut vaivaa: sillä kostaminen kysyy vaivaa) -- olisi Colette
mielellään tehnyt Christophelle pikku kepposet. Kissan leikkiä: se
raapii sitä varten, että se huomattaisiin. Kun hänellä oli erikoinen
houkuttelukyky, ei hänen ollut vaikeaa saada Olivieria puhumaan.
Kukaan ei ollut selvänäköisempi kuin Olivier eikä kenelläkään ollut
vähemmän kuin hänellä harhakuvitelmia ihmisistä, nimittäin silloin,
kun hän oli heistä loitolla; mutta kukaan ei ollut naiivimpi ja
luottavampi, milloin viehkeät silmät katselivat häneen. Colette
näytti niin hartaasti ja myötätunnolla seuraavan hänen ja Christophen
ystävyysasioita, että Olivier tuli kertoneeksi koko tarinan, jopa
heidän pieniä keskinäisiä nitojaankin, sillä näin välimatkan päästä
katsottuina näyttivät ne hänestä ainoastaan huvittavilta, ja hän
mainitsi muuten itse olevansa syypää kaikkeen. Hän ilmaisi luottavasti
Colettelle myöskin eräitä Christophen taiteellisia suunnitelmia
ja hänen arvostelultaan Ranskasta ja ranskalaisista, -- eivätkä
viimemainitut olleet suinkaan mairittelevia. Nämä tiedot eivät
koskeneet laisinkaan arkaluontoisia asioita; mutta Colette rupesi
niitä levittämään, ja silloin hän höysti niitä omalla tavallaan, sekä
tehdäkseen juttunsa hieman hemaisevammiksi että kätketystä häijyydestä
Christophea kohtaan. Ja koska ensimäinen henkilö, jolle hän kertoi nämä
pikku salaisuudet, oli luonnollisestikin hänen eroamaton ystävänsä
Lucien Levy-Coeur, niin ne levisivät kaikkialle ja kaunistuivat yhä
matkan varrella; sillä tuolla miehellähän ei ollut mitään syytä pitää
niitä salassa; ne saivat nyt Olivieria kohtaan hieman ivallisen,
säälittävän ja loukkaavan muodon, sillä Olivierin käsitettiin
joutuneen Christophen uhriksi. Olisi luullut, ettei tällainen juoru
olisi huvittanut juuri ketään, kun sen sankarit olivat sangen vähän
tunnettuja henkilöitä; mutta parisilaisen mieltähän kiinnittää
suorastaan kaikki, mikä ei häntä koske. Ja niinpä Christophe sai eräänä
päivänä kuulla m:me Roussinin suusta omia salaisuuksiaan. Tavatessaan
eräässä konsertissa kysyi tuo rouva häneltä, oliko totta, että hän oli
riitaantunut Olivier Jeannin-raukan kanssa; ja hän uteli Christophen
töitä, vihjaillen sellaisiin seikkoihin, joita Christophe ei luullut
tietävän muiden kuin itsensä ja Olivierin. Ja kun Christophe kysyi
häneltä, mistä hän oli saanut nämä asiat kuulla, vastasi m:me Roussin,
että ne oli kertonut hänelle Lucien Levy-Coeur, joka puolestaan oli
saanut ne tietää Olivierilta.

Tämä oli Christophelle kauhea isku. Hän oli kiivas, ja hänen
arvostelukykynsä huono, joten hän ei voinut harkita epäilyksensä
oikeutusta; vain sen hän tunsi: että hänen salaisuutensa, ne
salaisuudet, jotka hän oli uskonut Olivierille, oli kavallettu, ja
kavallettu Lucien Levy-Coeurille. Hän ei voinut jäädä koko ajaksi
konserttiin. Hän lähti heti salista. Hänen ympärillään, sielussaan oli
autius ja yö. Kadulla hän oli joutua hevosten jalkoihin. Hän puhui
itsekseen: "Ystävä on minut pettänyt!..."

Olivier oli kaupungilla Coletten luona. Christophe väänsi kamarinsa
oven lukkoon, ettei Olivier kotiin tultuaan pääsisi juttelemaan
hänen kanssaan, niinkuin hän aina tavallisesti teki. Hän kuulikin
pian Olivierin tulevan kotiin, ja koettavan avata hänen oveaan, ja
sitten supattavan hänelle hyvää yötä avaimenreiästä: Christophe ei
liikahtanutkaan. Hän istui vuoteensa reunalla, pimeässä, pää käsien
välissä, toistaen yhä itsekseen: "Ystäväni on minut pettänyt!...";
ja hän istui sillä tavoin myöhään yöhön. Silloin hän tunsi, kuinka
suuresti hän ystävästään piti, sillä hän ei ollut vihainen hänelle,
että hän oli pettänyt hänet: hän ainoastaan kärsi. Ihmisellä
jota rakastamme, on kaikki valta meihin nähden valta olla meitä
rakastamattakin. Ei voi olla hänelle siitä vihainen, saattaa ainoastaan
moittia katkerasti itseään, ettei ole ansainnut enemmän rakkautta,
koskapa toinen kerran meidät hylkää. Ja se tuottaa sellaisen tuskan,
ettei enää tahdo elää.

Seuraavana aamuna, kun Christophe näki Olivierin, ei hän puhunut
Olivierille mitään; hänestä oli niin kauheaa moittia Olivieria,
-- moittia siitä, että Olivier oli muka käyttänyt väärin hänen
luottamustaan ja paljastanut hänen salaisuutensa vihamiehelle, -- ettei
hän voinut virkkaa hänelle sanaakaan. Mutta Christophen kasvot puhuivat
sitä selvemmin; ne olivat ynseät ja kylmät. Olivier ällistyi; hän ei
ymmärtänyt mitään koko asiasta. Hän koetteli arasti saada selvää, miksi
Christophe oli häntä kohtaan sellainen. Christophe käänsi hänelle
selkänsä eikä vastannut. Olivier vuorostaan loukkaantui, ja oli vaiti,
ja suru kalvoi hänen sydäntään. He eivät lähestyneet toisiaan koko sinä
päivänä.

Vaikka Olivier olisi tuottanut hänelle tuhat kertaa enemmän
kärsimyksiä, ei Christophe olisi koettanut kostaa hänelle, tuskinpa
edes itseään puolustaa: Olivier oli hänelle pyhä. Mutta hänen
oikeutettu suuttumuksensa tarvitsi jotain esinettä, johon se
saisi purkautua; ja kun se esine ei voinut olla Olivier, oli se
tietystikin Lucien Levy-Coeur. Tehden kiihkossaan vääryyttä kuin
tavallisesti Christophe piti häntä kohta syypäänä pahaan, jotka
Olivier oli muka tehnyt; ja hän kärsi kauheita kateuden tuskia
ajatellessaan, että tuollainen mies oli saattanut riistää häneltä
hänen ystävänsä sydämen, niinkuin hän aikoinaan oli vienyt häneltä
Colette Stevensinkin ystävyyden. Kaiken pahan lisäksi osui hänen
käsiinsä, yhä hänen ärtymystään lisäten, samana päivänä muuan Lucien
Levy-Coeurin kirjoittama artikkeli _Fidelion_ esityksestä. Siinä
Lucien Levy-Coeur puhui Beethovenista ilveilevästi, ja suositteli
huvittavasti hänen sankarittarelleen Montyonin palkintoa. [Montyonin
(ranskal. filantrooppi, 1733-1820) hyvepalkinto hyveellisistä teoista
tai moraalia käsittelevistä kirjallisista teoksista. Suomentajan
selitys.] Christophe ymmärsi selvemmin kuin ehkä moni muu tuon
kappaleen naurettavat puolet, ja näki eräitä erehdyksiäkin musiikissa.
Hän ei itsekään ollut aina ilmaissut varsin ylenmäärin kunnioitustaan
tunnettuja mestareita kohtaan. Mutta hän ei väittänytkään koskaan
olevansa varma itsestään eikä kehunut ranskalaista logiikkaansa.
Christophe oli niitä, jotka kylläkin itse vetävät esille ihailemainsa
virheitä, mutta eivät salli toisten sitä tehdä. Sitäpaitsi oli eri
asia arvostella jotakin suurta taiteilijaa, ja miten tuimasti tahansa,
Christophen tavalla, nimittäin uskoen intohimoisesti taiteeseen,
ja myöskin -- (se olikin totta) -- rakastaen mestarin kunniaa niin
rajattomasti, ettei sietänyt hänessä mitään keskinkertaista, --
kuin arvostella häntä sillä tavoin kuin Lucien Levy-Coeur, joka
kirjoituksissaan vetosi ainoastaan suuren yleisön mataluuteen ja
nauratti hölmöjen laumaa, näyttäen sukkeluuttaan suuren miehen
kustannuksella. Ja lopuksi: vaikka Christophen arvostelut olivatkin
yleensä hieman rohkeanlaisia, löytyi kuitenkin eräs laji musiikkia,
josta hän ei hiiskunut, vaan jonka hän oli pannut itseltään turvaan,
ja johon kukaan ei saanut koskea; se taide oli vielä enemmän kuin
musiikkia: se oli puhdasta henkeä ja sielua, sellaista jaloa suuruutta,
että ihminen sai siitä lohdutusta, voimaa ja toivoa. Beethovenin
musiikki oli sitä taidetta. Kun hän nyt näki lurjuksen sitä häpäisevän,
kuohahti hän silmittömästi. Tämä ei ollut enää pelkkä taidekysymys,
vaan kunniankysymys; tässä karattiin kaiken kimppuun, mikä elämälle
antaa arvoa: rakkauden, sankaruuden, miehekkään kunnon, kiihkeän
halun uhrata itsensä toisten hyväksi. Siinä karattiin itsensä Jumalan
kimppuun! Sovittelu ei enää tullut kysymykseen. Sellaista ei voi
sallia, enempää kuin sietäisi häväistävän naista, jota kunnioittaa ja
rakastaa: silloin täytyy vihata ja tappaa... Ja kaiken päällisiksi oli
häpäisijä mies, jota Christophe halveksi enemmän kuin ketään muuta!

Sattuma sovitti niin, että viholliset kohtasivat toisensa jo samana
iltana.

Christophe lähti, ettei hänen olisi tarvinnut jäädä Olivierin seuraan,
sinä iltana, vastoin tapaansa, Roussinien illatsuihin. Häntä pyydettiin
siellä soittamaan. Hän suostui vastenmielin. Kuitenkin syventyi
hän piankin täydellisesti kappaleeseen, jota soitti, kunnes hän
yhtäkkiä, kohottaessaan päätänsä, näki edessään ihmisjoukossa muutaman
askelen päässä Lucien Levy-Coeurin irooniset silmät, ja näki niiden
tarkastelevan häntä. Christophe lopetti soittonsa, keskellä tahtia,
ja nousi ja kääntyi pianoon selin. Syntyi yleinen hiljaisuus, kaikki
olivat hämillään. M:me Roussin tuli kummastuneena Christophen luo,
suu väkinäisessä hymyssä; ja kun hän ei ollut varma, oliko kappale jo
loppunut, kysyi hän -- älykkäällä, epämääräisellä tavalla:

-- Ettekö soita vielä, monseur Krafft?

-- Minä olen soittanut, vastasi Christophe kuivasti.

Tuskin hän oli sen sanonut, niin hän tunsi olleensa töykeä; mutta se
huomio ei suinkaan tehnyt häntä järkevämmäksi, vaan ärsytti häntä
yhä enemmän. Välittämättä ihmisten ilkkuvista silmäyksistä, meni hän
erääseen salin nurkkaan, josta hän voi seurata silmillään Lucien
Levy-Coeurin liikkeitä. Hänen vieressään istui muuan vanha kenraali,
jolla olivat punaiset ja uneliaat kasvot ja vaaleansiniset silmät,
ja joka näytti muuten aivan lapsellisen vilpittömältä; kenraali piti
velvollisuutenaan onnitella Christophea ja kiitellä hänen kappaleensa
suurta omintakeisuutta. Christophe kumarteli hänelle kyllästyneenä,
ja murahteli vastaukseksi jotain käsittämätöntä. Kenraali puhui yhä,
tavattoman kohteliaasti, huulillaan äskeinen merkityksetön ja lempeä
hymy; ja nyt hän tahtoi tietää, kuinka Christophe osasi ulkomuistista
niin pitkät sävellykset. Christophe käännähteli kärsimättömästi, ja
hänen teki mieli työntää tuo ukko niskasta alas sohvalta. Hän tahtoi
kuulla, mitä Lucien Levy-Coeur sanoi: hän haki vain syytä karatakseen
hänen kimppuunsa. Jo muutaman minutin hän oli tuntenut, että hän tekisi
jonkun tyhmyyden: mutta mikään maailmassa ei voinut häntä siitä estää,
-- Lucien Levy-Coeur selitteli falsettiäänellään eräille naisille,
jotka istuivat hänen ympärillään, mitä eräät suuret taiteilijat olivat
teoksissaan tarkoittaneet, heidän kätkettyjä ajatuksiaan. Yleisen
hiljaisuuden keskellä Christophe kuuli hänen puhuvan Wagnerin ja
kuningas Ludvigin ystävyydestä, eräänlaisin ilveilevin salavihjauksin.

-- Jo riittää! huusi Christophe, lyöden nyrkkinsä vieressä olevaan
pöytään.

Kaikki kääntyivät ällistyneinä häneen päin. Lucien Levy-Coeur näki
Christophen katseen, kalpeni hiukan ja sanoi:

-- Minulleko te puhuitte?

-- Sinulle, senkin koira! vastasi Christophe. Ja hän ponnahti pystyyn,

-- Täytyykö sinun välttämättä tahrata kaikki, mitä maailmassa on
suurta, jatkoi hän vimmoissaan. Ulos, vintiö, tai paiskaan sinut
kadulle ikkunasta!

Christophe tuli Lucien Levy-Coeur'ia kohti. Naiset väistyivät
kirkaisten syrjään. Syntyi yleinen sekaannus. Christophea tultiin
hillitsemään. Lucien Levy-Coeur oli noussut puolittain paikaltaan,
sitten hän heittäysi jälleen nojatuoliinsa, teeskentelevän rauhalliseen
asentoon. Hän kutsui hiljaisella äänellä luokseen palvelijaa,
joka meni ohitse, ja antoi hänelle käyntikorttinsa; ja jatkoi sen
jälkeen pakinaansa, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut; mutta
hänen silmäluomensa räpsyttivät hermostuneesti; ja hän vilkuili
koko ajan syrjään, ihmisiin katsellen. Roussin oli työntäytynyt
Christophen eteen, piti häntä rintapielistä, ja sysäsi häntä ovelle.
Siinä raivoissaan ja häpeissään, pää painuksissa peräytyessään
näki Christophe silmiensä edessä Roussinin valkean ja leveän
paidanrintamuksen ja luki sen briljanttinappeja, ja hän tunsi
kasvoillaan tuon paksun miehen puuskutuksen.

-- No, no, hyvä ihminen, mikä teille tuli, sanoi Roussin. Mitä tämä nyt
on? Ajatelkaa, mitä teette, hitto vie! Tiedättekö, millainen olette?
Oletteko te ihan hullu?

-- Minä en, perhana, astu enää jalkaani teille! vastasi Christophe
tempautuen hänen käsistään; ja sitten hän meni ovelle.

Viisaasti kyllä annettiin hänen mennä rauhassa. Mutta eteisessä toi
muuan palvelija hänen eteensä tarjottimen. Tarjottimella oli Lucien
Levy-Coeurin käyntikortti. Christophe otti sen, ymmärtämättä mitään,
luki sen ääneen; sitten hän alkoi yhtäkkiä vimmoissaan ja puhisten
kaivella taskujaan; hän veti esiin puolenkymmenen muun kapineen mukana
kolme, neljä rutistunutta ja likaista nimikorttia:

-- Siinä on! Siinä on! -- huudahti hän, ja paiskasi ne tarjottimelle
niin että yksi niistä lensi permannolle.

Ja hän meni ulos.



Olivier ei tiennyt koko asiasta mitään. Christophe oli pyytänyt
sekundanteiksi ensimäiset henkilöt, mitä vastaan sattui, kunhan eivät
olleet hänelle aivan tuntemattomia: ne olivat musiikkikriitikko
Théophile Goujart, ja muuan saksalainen tohtori Barth, erään
sveitsiläisen yliopiston yksityisdosentti, jonka hän oli kohdannut
kerran illalla jossakin ravintolassa. Hän oli ruvennut dosentin
tuttavaksi, vaikkei mies häntä miellyttänytkään, sillä hänen kanssaan
hän sai tilaisuuden puhella isänmaastaan. Lucien Levy-Coeurin
sekundanttien kanssa sovittiin, että kaksintaistelu tapahtuisi
pistooleilla. Christophe ei osannut käyttää mitään aseita, ja sen
vuoksi esitti Goujart hänelle, ettei olisi pahaksi, jos hän tulisi
hänen kanssaan jollekin ampumaradalle hiukan harjoittelemaan; mutta
Christophe ei suostunut lähtemään; ja odottaessaan seuraavaa päivää hän
ryhtyi työhönsä.

Ajatukset eivät oikein kulkeneet. Hän tunsi, että jokin sama ajatus,
josta hän ei ollut oikein selvillä, häiritsi alinomaa häntä, ikäänkuin
hän olisi ollut unessa ja nähnyt pahaa unta... "Se oli ilkeää,
niin, ilkeää... Mikä sitten? -- Ah, tuo kaksintaistelu huomenna...
Joutavia! Eihän niissä koskaan osuta toiseen... Mutta se saattaisi
nyt tapahtua... Ja sitten?... Sitten, niin juuri, sitten... Kun tuo
elukka, joka vihaa minua, painaltaa vain sormellaan, niin voi hän
riistää henkeni... No olkoon. -- Niin, huomenna, ehkä parin päivän
päästä makaan mullassa, täällä inhoittavassa Parisissa... Pyh, täällä
tai muualla, yhdentekevää!... Ahaa, taidanpa peljätä? -- En, mutta
olisi hävytöntä hukata tällaisen typeryyden tähden koko se aatteiden
paljous, jonka tunnen itsessäni versoavan... Hiisi vieköön nämä
nykyajan taistelut, joissa muka tehdään molempien vastustajain voitto
yhtä mahdolliseksi! Onpa sekin yhdenvertaisuutta: annetaan lurjuksen
hengelle sama arvo kuin minunkin! Miksi meitä ei panna ottelemaan
nyrkeillä ja patukoilla! Se olisi toista, se. Mutta tällainen raaka
murhaaminen, ampumalla!... Ja tietysti hän osaa ampua, mutta minä en
ole koskaan pitänyt pistoolia kädessäni... He ovat oikeassa; minun
täytyy opetella... Hän tahtoo tappaa minut? Hyvä, minä tapan hänet."

Christophe meni ulos. Melkoisen lähellä taloa oli eräs ampumarata.
Christophe pyysi itselleen pyssyä, ja neuvotti itselleen, kuinka
sitä oli käsiteltävä. Ensimäisellä laukauksella oli hän tappaa
ampumaradan-pitäjän; hän yritti uudestaan, kaksi, kolme kertaa, eikä
saanut sattumaan; hän tulistui: ja ampui vielä huonommin. Ympärillä
seisoi eräitä nuoria miehiä, he katselivat häntä ja nauroivat.
Christophe ei heitä huomannut. Hän oli niin lujasti päättänyt
oppia, että hän oli aivan välinpitämätön ihmisten sutkauksille; ja
itsepintaisena kuin saksalainen ainakin hän harjoitteli niin hartaasti,
että hänen kömpelö hommansa alkoi piankin, niinkuin ainakin käy,
kiinnittää katsojain mieltä; ja eräs heistä ryhtyi nyt häntä neuvomaan.
Christophe, joka oli tavallisesti kovin tuittupäinen, kuunteli nyt
opetusta lauhkeana kuin lammas; hän ponnisti tahtoaan saadakseen
tottelemaan hermonsa, jotka panivat hänen kätensä vapisemaan; hän
suoristihe ja rypisti kulmakarvansa yhteen; hiki valui virtana
pitkin hänen poskiaan; hän ei virkkanut sanaakaan; mutta silloin
tällöin hän ponnahti vimmasta; ja alkoi taas paukuttaa. Sillä tavalla
harjoitteli hän kaksi tuntia. Kahden tunnin päästä ampui hän suoraan
maaliin. Mikään ei ole mielenkiintoisempaa kuin tuollainen kömpelöä ja
niskuroivaa ruumista hallitseva tahdonvoima. Se herätti kunnioitusta.
Osa niistä, jotka ensin olivat nauraneet, oli jo mennyt pois, toiset
olivat tulleet vähitellen hiljaisiksi eivätkä malttaneet lähteä
näkemästä tätä näytelmää. He tervehtivät ystävällisesti Christophea,
kun hän viimein poistui ampumaradalta.

Kun Christophe tuli kotiin, tapasi hän siellä kunnon Moochin, joka
odotteli häntä levottomana. Mooch oli jo kuullut kiistasta, ja oli
juossut hätään; nyt pyysi hän saada tietää, mistä se oli syntynyt.
Vaikka Christophe olikin kovin salaperäinen, sillä hän ei tahtonut
syyttää ystäväänsä mistään, huomasi Mooch lopulta kuitenkin, miten asia
oli. Koska hän oli sangen tyyni mies, ja tunsi hyvin ystävykset, niin
oli hän varma, ettei Olivier ollut syypää siihen pikku petokseen, josta
häntä epäiltiin. Hän lähti kaupungille tutkimaan asiaa, ja hänelle
selvisi piankin, että koko ilkeä juttu johtui Coletten ja Levy-Coeurin
juoruista. Hän tuli nopeasti takaisin ja todisti Christophelle,
että asia oli näin; hän luuli sillä tavoin saavansa kaksintaistelun
estetyksi. Mutta aivan päinvastoin kävikin. Kun Christophe kuuli että
hän oli Levy-Coeurin tähden joutunut epäilemään kunnon ystäväänsä,
vimmastui hän tuolle herralle yhä enemmän. Päästäkseen Moochista, joka
vannotteli häntä, ettei hän saisi autautua kaksintaisteluun, Christophe
lupasi kaiken, mitä Mooch halusi. Mutta päätöksensä oli hän jo tehnyt.
Nyt hän oli oikein iloissaan: hän taistelisikin ystävänsä tähden. Ei
oman itsensä puolesta!



Kun vaunut vierivät metsän halki maantietä pitkin, heräsi Christophe
mietteistään yhtäkkiä johonkin, mitä eräs sekundanteista sanoi.
Christophe koetti seurata heidän ajatustensa kulkua ja nähdä
heidän mielialaansa, ja huomasi, että he olivat hänen kohtalostaan
aivan välinpitämättömiä. Professori Barth arvioi, mihin aikaan
tämä juttu olisi suoritettu, ja ehtisikö hän ajoissa täältä pois,
lopettaakseen vielä samana päivänä erään työn, johon hän oli ryhtynyt
Kansalliskirjaston arkistossa. Hänen mieltään kiinnitti tämä
kaksintaistelu ja sen ratkaisu enemmän kuin muita Christophen kahta
matkatoveria, sillä se koski hänen saksalaiseen itserakkauteensa.
Goujart ei välittänyt ei Christophesta eikä tuosta toisestakaan
saksalaisesta; hän puheli tohtori Jullienin kanssa rivohkoista
fysioloogisista asioista, virnistelevään ja ilvehtivään sävyyn. Jullien
oli nuori medisiinari, kotoisin Toulousesta; joku aika sitten oli hän
asunut Christophen porrastoverina, ja oli joskus tullut lainaamaan
hänen spriilamppuaan, sateenvarjoaan tai kahvikuppejaan, tuoden ne
säännöllisesti rikottuina takaisin. Vastineeksi antoi hän Christophelle
ilmaiseksi lääkärinneuvoja, kokeili häneen uusilla lääkkeillä, ja
huvittelihe hänen naiivisuutensa kustannuksella. Hänen kastilialaista
_hidalgoa_ muistuttavan kylmyytensä alla piili ainainen vekkulimaisuus.
Häntä oli tämä kaksintaistelujuttu tavattomasti hauskuttanut, sillä se
oli hänestä kovin hullunkurinen; ja hän nautti jo etukäteen Christophen
kömpelyydestä. Hänestä oli mukavaa päästä tällaiselle ajeluretkelle,
läpi metsien, tuon mainion Krafftin kustannuksella. -- Kaikkien noiden
kolmen herran huomattavin ajatus oli, että he pitivät tätä tapausta
etupäässä huvimatkana, josta heidän ei tarvinnut maksaa mitään. Itse
kaksintaistelu ei heistä ollut laisinkaan tärkeä. Kuitenkin olivat he
kaikki tyynesti valmistautuneet ottamaan vastaan minkälaisen käänteen
hyvänsä.

He joutuivat kohtauspaikalle ennenkuin toiset. Se oli pieni
ulkoravintola metsän keskellä. Jonkinlainen sievoisesti epäsiisti
huvipaikka, johon parisilaiset tulivat peseskelemään kunniaansa,
silloin nimittäin, kun siihen oli räiskynyt liian huomattavasti likaa.
Pensasaidoissa kukkivat metsäruusut. Tammien siimeksessä, joiden lehdet
kuulsivat pronssina, oli pikku pöytiä. Erään pöydän ääressä istui kolme
polkupyöräilijää: nainen, jonka kasvot olivat ihomaalilla väritetyt
ja jolla oli housut ja mustat sukat; sekä kaksi miestä, helteessä
kostuneissa ja rutistuneissa flanellipuvuissa: he murahtelivat silloin
tällöin epäselvästi, kuten olisivat unohtaneet puhelahjansa.

Vaunujen tulo sai ravintolassa ensin aikaan pienen häärinän. Goujart,
joka tunsi talon ja sen väen jo ennestään, sanoi pitävänsä kaikesta
huolen. Barth veti Christophen mukanaan lehtimajaan ja tilasi olutta.
Ilma oli raukaisevan lämmin, ja mehiläiset hyrisivät. Christophe unohti
aivan, mitä varten hän oli sinne tullut. Barth tyhjenteli pulloa ja
sanoi hetken päästä:

-- Nyt tiedänkin, mitä teen.

Hän kulautti ja jatkoi:

-- Minulle jää vielä aikaa: menen sitten Versaillesiin.

Kuului, kuinka Goujart tinki emännältä kaksintaistelupaikan
hintaa. Jullien ei ollut menettänyt hetkiään hukkaan: kulkiessaan
polkupyöräilijän sivuitse oli hän ihastunut tuon naisen paljaisiin
pohkeisiin ja ilmaissut sangen äänekkäällä tavalla ihastuksensa;
ja siitä hän sai palkakseen aika tuiskun ruokottomia huudahduksia,
joihin Jullien puolestaan kyllä osasi antaa vastauksensa. Barth sanoi
puoli-ääneen:

-- Ranskalaiset ovat sikamaisia. Juon sinulle voitonmaljan, veli.

Hän kilautti lasiaan Christophen lasiin. Christophe haaveili;
sävelkatkelmia leijui hänen aivoissaan, huristen sopusointuisesti kuin
hyönteisten äänet. Hänen teki mielensä heittäytyä nukkumaan.

Hiekkakäytävä narisi, ja toiset vaunut tulivat. Christophe huomasi
Lucien Levy-Coeurin kalpeat kasvot; ne olivat hymyilevät niinkuin aina.
Christophen kiukku heräsi. Hän nousi, ja Barth seurasi häntä.

Levy-Coeurin kaula oli kurottu leveään kaulusliinaan, hän oli
pukeutunut niin tavattoman hienosti, että hänen vastustajansa
huolimaton ulkoasu pisti oikein silmään. Hänen jälkeensä
laskeusivat vaunuista kreivi Bloch, -- urheilija, joka oli kuuluisa
rakastajattaristaan, vanhoista, arvokkaista öylättilautas-kokoelmistaan
ja ultrarojalistisista mielipiteistään, -- Leon Mouey, toinen
muotimies: eduskuntaan kirjallisuuden harrastajana päässyt ja
kirjailijaksi poliittisesta kunnianhimosta ruvennut; nuori
ja kaljupäinen; parta huolellisesti pois ajettu; kelmeä ja
katkeroitunut naama, pitkä nenä, pyöreät silmät ja linnunkallo; --
sekä viimeisenä tohtori Emmanuel, sangen hieno seemiläistyyppi,
suopea ja välinpitämätön: lääkäriakademian jäsen, erään hospitaalin
johtaja, kuuluisa tieteellisistä teoksistaan ja skeptillisyydestään
lääketiedettä kohtaan: se skeptillisyys sai hänet kuuntelemaan
potilaittensa valituksia iroonisen säälivästi, koettamattakaan keksiä
keinoja heidän parantamisekseen.

Uudet tulijat tervehtivät toisia kohteliaasti, Christophe tuskin
vastasi heille, mutta huomasi harmikseen, kuinka kiireesti ja
ylenmäärin kohteliaasti hänen sekundanttinsa lähestyivät Levy-Coeurin
miehiä. Jullien tunsi Emmanuelin, ja Goujart Moueyn; he menivät
mairivasti ja hymyillen toisiaan vastaan. Mouey tervehti heitä
kohteliaan kylmästi, ja Emmanuel leikkisästi ja kursailematta. Kreivi
Bloch jälleen oli jäänyt seisomaan Levy-Coeurin rinnalle, ja nopealla
silmäyksellä hän oli tarkastanut Christophen, kaksintaistelun toisen
osakkaan, takin ja hänen paitansa laadun, ja siitä asiasta hän teki
päämiehensä kanssa lyhyitä, hupaisia huomautuksia, vaikka he tuskin
avasivat keskenään suutaan, -- molemmat tyyninä ja täysin arvokkaina.

Lucien Levy-Coeur odotti kaikessa rauhassa taistelusignaalia, jonka
antaminen oli jäänyt kreivi Blochin tehtäväksi. Levy-Coeur piti koko
juttua pelkkänä muodollisuutena. Hän oli erinomainen ampuja, ja tiesi
hyvin, kuinka avuton hänen vastustajansa oli; hän ei suinkaan olisi
käyttänyt hyväkseen asemaansa, nimittäin ei olisi ampunut kohti,
siinäkään epätodenmukaisessa tapauksessa, että sekundantit olisivat
unohtaneet huolehtia, ettei taistelu päässyt vaaralliseksi. Levy-Coeur
tiesi näet, miten suuri tyhmyys olisi ollut tehdä vihollisesta, josta
pääsee irti ilman meteliäkin, marttyyri. Mutta Christophe puolestaan
seisoi ja odotti otsa kumarassa, tuijottaen koko ajan Levy-Coeuriin;
hän oli riisunut takkinsa ja vetäissyt paitansa rintamuksen auki
ja käärinyt hihansa, niin että hänen leveä kaulansa ja vankat
kyynärvartensa näkyivät; hänen koko tarkkaavaisuutensa oli koottu
valmiiksi; murhanhalun leima näkyi jyrkkänä jokaisessa hänen kasvojensa
piirteessä; ja niinpä kreivi Bloch, joka katseli tarkkaavasti häntä,
ajattelikin, että oli hyvä asia, että sivistys oli tehnyt tällaiset
taistelut niin lauhkeiksi kuin se yleensä on mahdollista.

Kun yksi laukaus kummaltakin taholta oli ammuttu, ja tietysti
tuloksetta, kiiruhtivat sekundantit vastustajia onnittelemaan. Kunnia
oli hyvitetty. -- Mutta Christophe ei silti ollut hyvitetty. Hän seisoi
yhä paikallaan, pistooli kädessä; hän ei jaksanut ymmärtää, että juttu
oli jo lopussa. Hän olisi ollut valmis seisomaan ja ammuskelemaan
tässä, kuten edellisenä päivänä ampumaradalla, niin kauan kunnes kuula
osui paikalleen. Kun hän kuuli Goujartin esittävän, että hänen oli
nyt lyötävä kättä vastustajalleen, ja näki Levy-Coeurin marssivan
ritarillisesti häntä kohti, alinomainen ja tuttu hymy huulillaan, niin
Christophe vimmastui mokomasta ilveilystä. Hän heitti raivoissaan
pistoolin maahan, lykkäsi Goujartin syrjään ja hyökkäsi Lucien
Levy-Coeurin kimppuun. Suurella vaivalla saatiin hänet estetyksi
jatkamasta nyrkeillään kaksintaistelua.

Sekundantit olivat juosseet väliin, ja Levy-Coeur poistui paikalta.
Christophe erosi joukosta, ja kuuntelematta toisten naurua ja
kiroilulta harppasi pitkin askelin metsää kohti, puhuen itsekseen
ääneen ja huitoen vimmoissaan käsiään. Hän ei edes huomannut, että hän
oli jättänyt kentälle takkinsa ja hattunsa. Hän painui metsän helmaan.
Hän ei kuullut, kuinka hänen sekundanttinsa kutsuivat häntä takaisin
ja nauroivat keskenään; sitten he kyllästyivät, eivätkä enää hänestä
välittäneet. Loittonevasta vaunujen räminästä tiesi Christophe, että
he lähtivät pois. Hän jäi yksin keskelle metsää. Hänen raivonsa oli
lauhtunut. Hän heittäytyi maahan, ja oikein piehtaroi ruohikossa.

Vähän aikaa kaksintaistelun jälkeen tuli Mooch ravintolaan. Hän oli
tavoitellut koko aamun Christophea. Täällä sanottiin, että tuo hänen
tuttavansa oli mennyt metsään. Mooch lähti Christophea etsimään. Hän
juoksi kaikki polut, huuteli ja huhuili, ja tuli jo tyhjin toimin
takaisin, kun kuuli Christophen laulun metsästä; hän kulki ääntä kohti,
ja löysi viimeinkin Christophen pienellä aukeamalla, piehtaroimassa
kuin varsa, sääret taivasta kohti. Kun Christophe huomasi hänet,
huudahti hän iloissaan, sanoi häntä "siksi vanhaksi Moolokiksi", kertoi
hänelle puhkoneensa vihamiehensä kuin seulan läpiä täyteen; pakotti
Moochin leikkimään kanssaan pukinhyppyä, jopa hyppäämään ukon hänen
ylitseenkin; ja kun Mooch hyppäsi, löi Christophe häntä aika tavalla
takapuolille. Moochista, joka hänkin oli suuri, hyvä lapsi, oli tämä
leikki melkein yhtä hauskaa kuin Christophesta, vaikka hän olikin
jo niini kömpelö liikkeissään. -- He tulivat käsikoukussa takaisin
ravintolaan ja palasivat sitten suoraan lähimmältä asemalta Parisiin.

Olivier ei tiennyt koko tapahtumasta. Häntä vain kummastutti, miten
hellä Christophe oli nyt häntä kohtaan: hän ei ymmärtänyt, mistä
tällainen mielenmuutos oli johtunut. Vasta seuraavana päivänä sai hän
sanomalehdestä nähdä, että Christophe oli ollut kaksintaistelussa. Hän
oli tulla melkein kipeäksi, kun ajatteli, missä vaarassa Christophe oli
ollut. Hän kysyi kaksintaistelun syytä. Christophe ei tahtonut sanoa
mitään. Viimein vastasi hän nauraen, kun toinen oikein kiusasi:

-- Sinun puolestasi.

Eikä Olivier saanut hänen suustaan lähtemään sen enempää. Mooch
kertoi hänelle koko jupakan. Olivier kauhistui, lopetti välinsä
Coletten kanssa, ja rukoili Christophelta anteeksi, että hän oli
ollut niin varomaton. Mutta tuo mahdoton Christophe vastasi silloin
hänelle erään vanhan ranskalaisen runon säkeillä, muokaten niitä
omaan tarkoitukseensa sopivammiksi, sillä hän tahtoi kiusata hiukan
Moochia, joka sattui olemaan läsnä ja ystävysten palautuneen onnen ylen
onnellisena näkijänä: -- Veli parka, opikin nyt epäilemään...

    Tytöistä laiskoista, liukaskielistä,
    Juutalaisista maireamielistä,
    Ystävästä, jos haastaa hän liehien,
    Tuttavuudesta myös vihamiehien
    Kuin viinistä väljähtyneestä

    Libera nos, Domine!



Oli tultu jälleen ystäviksi. Tuo vaara, joka ystävyyttä hipaisi ja
uhkasi sen tappaa, teki sen ainoastaan entistä kalliimmaksi. Pienet
väärinkäsitykset katosivat; keskinäisistä eroavaisuuksistakin tuli
uusi viehätys. Christophe tunsi asuvan itsessään sopusointuisena
yhtymänä kahden kotimaansa hengen. Hänen sydämensä oli rikas ja uhkui
täyteläisyyttä, ja siitä onnea tuottavasta runsaudesta aiheutui,
niinkuin ennenkin, että uusien sävelten virta alkoi jälleen pursua
hänen sielustaan.

Olivier hämmästyi sen musiikin uutuutta ja voimaa. Hänelle oli
ominaista mennä kriitillisyydessään liiallisuuksiin, ja siksi hän
oli jo melkein uskonut, että jumalainen musiikki oli maailmassa jo
virkkanut viimeisen sanansa. Hänellä oli se sairaaloinen käsitys, että
määrättyjen kehitysasteiden jälkeen välttämättä seuraa dekadensi; ja
hän pelkäsi ja suri, että se taide, joka teki hänelle elämän rakkaaksi,
pysähtyisi yhtäkkiä, kuivuisi kuin puro hiekkaan. Christophe iloitteli
näille hänen pelkureille ajatuksilleen. Omassa liioitteluhalussaan hän
sanoi, ettei mitään oltu tehtykään ennen häntä, että kaikki oli vielä
edessä. Olivier mainitsi hänelle esimerkkinä ranskalaisen musiikin,
joka näyttää joutuneen sellaiselle lopullisen täydellisyyden ja
hienostumisen asteelle, ettei sen toisella puolella mahtanut enää olla
mitään. Christophe kohautti hartioitaan:

-- Ranskalainenko musiikki?... Sitä ei ole vielä ollutkaan... Ja
kuitenkin teillä olisi niin paljon kaunista tekemistä! Te ette
taidakaan olla musiikkimiehiä, koska ette ole sitä huomanneet. Ah, jos
minä olisin ranskalainen!...

Ja hän luetteli Olivierille kaiken, mistä ranskalainen voisi sepittää
sävellyksiä:

-- Te tartutte keinotekoisesti aloihin, jotka eivät ole teille sopivia,
ettekä tee mitään siitä, mikä teille sopii. Te olette elegansin,
hienoston runouden, kauniiden eleiden, askelten, asentojen, kuosien,
pukujen kansaa. Ettekä kirjoita enää baletteja, vaikka te juuri
olisitte voineet luoda verrattoman runollisen tanssin taiteen... --
Te olette naurun ja huvinäytelmäin kansaa, mutta ette kirjoita enää
koomillisia oopperoita, tahi jätätte sen tehtävän alimman luokan
säveltäjille, musiikin kamasaksoille. Ah, jos minä olisin ranskalainen,
pukisin säveliin Rabelais'n, tekisin koomillisia eepoksia... -- Te
olette romaanikirjailijain kansaa, ettekä tee sävelromaaneja: (sillä
minä en pidä sellaisena vielä Gustave Charpentier'n följetongeja).
Te ette käytä hyväksenne kykyänne tehdä psykoloogisia analyysejä,
lahjojanne ymmärtää luonteita. Ah, jos minä olisin ranskalainen,
tekisin teille muotokuvia musiikilla... (Tahdotko, niin kuvaan
sinulle tuon nuoren tytön, joka istuu tuolla alhaalla puutarhassa,
syreenien varjossa?) Minä kirjoittaisin teille Stendhalista kappaleen
jouhikvartetille... -- Te olette Europan suurin kansanvalta, eikä
teillä ole kansan teattereita, ei kansan musiikkia. Ah, jos olisin
ranskalainen, säveltäisin teidän vallankumouksenne: heinäkuun 14-nnen
päivän, elokuun 10-nnen, Valmyn, Federatsioonin, minä säveltäisin
_kansan_! En valheelliseen wagnerilaiseen deklamatsionityyliin. Minä
tahdon sinfonioita, kuoroja, tansseja. En sanoja! Olen niihin väsynyt.
Miksi musikaalisessa draamassa aina puhutaan! Sanat vaikenemaan!
Maalattava levein vedoin, laajoja sinfonioja kuoroineen, valtavia
sävelmaisemia, homeerisia ja raamatullisia epopeijoja; tuli, maa,
vesi ja säteilevä taivas, kiihko, joka paisuttaa sydämiä, vaistojen
hyöky, kansanrodun kohtalot, Rytmin triumfi, tuon maailman valtiaan,
joka laskee tuhannet ihmiset ikeensä alle ja syöksee armeijat
kuolemaan... Musiikkia kaikkialle, musiikki kaikkeen! Jos te olisitte
musikaalisia, olisi teillä eri säveleitä jokaista yleistä juhlaanne
varten: virallisia juhlamenojanne, työläisten yhdistyksiä, opiskelevien
liittoja, perhekemujanne varten... Mutta ennen kaikkea, niin, ennen
kaikkea, jos olisitte musikaalisia, te loisitte aito-musiikkia,
musiikkia, joka ei tahdo sanoa mitään, musiikkia, jolla ei ole mitään
tarkoitusta, paitsi lämmittää, antaa meidän hengittää, elää. Antakaa
aurinkoa! _Sat prata_... (mitenkä se latinaksi olikaan?)... Teillä on
jo satanut liikaa. Minä saan nuhan musiikistanne. Siinä ei näe selvästi
eteensä: sytyttäkää lyhtynne... Te valitatte nykyään, että joku
italialainen _porcheria_ valtaa näyttämönne, voittaa yleisönne, ajaa
teidät ulos omasta ovestanne? Se on _teidän_ vikanne. Yleisö on väsynyt
teidän iltahämäräiseen taiteeseenne, harmooniseen neurasteniaanne,
kontrapunktiseen saivarteluun. Se menee sinne, missä on elämä, olipa se
elämä kuinka alkeellinen tahansa. Miksi te vetäydytte elämästä? Teillä
on Debussy: hän on kehno, vaikka olisikin suuri taiteilija, sillä
hän on osaltaan syypää teidän torkuntaanne. Teidät pitäisi ravistaa
niskasta hereille.

-- Strauss, hänkö sitten?

-- Ei sen parempi. Hän turmelisi teidät aivan lopullisesti. Tarvitaan
minun kansalaisten! vatsaa kestääkseen sellaista kohtuuttomuutta
juomisessa. Eivätkä hekään sitä kestä... Straussin _Salome_!...
Mestariteos... En tahtoisi olla sen kirjoittaja... Muistelen,
miten kunnioittavasti ja millä hellän rakkauden sävyllä vanha
isoisä-vainajani ja enoni Gottfried puhuivat minulle sävelten kauniista
taiteesta!... Että ihmisellä on vallassaan sellaiset jumalaiset mahdit,
ja että hän käyttää niitä näin!... Murhapolttoja sytyttävä meteoori.
Isolde, juutalainen prostitueerattu. Tuskallista ja eläimellistä
hekkumoimista. Murhan, raiskauksen, sukurutsan raivoa; kahleista
irti lasketut alkeisvaistot kiehuvat Saksan dekadensissa... Ja
teidän tahollanne jälleen, ranskalaisessa dekadensissa, korahtelee
kuolinkouristuksissaan melankoolinen ja hekkumallinen itsemurha...
Toisaalla on peto; ja täällä raadeltu saalis. Missä ihminen?...
Teikäläinen Debussy on hyvän maun nero; Strauss huonon maun.
Ensinmainittu on äitelä. Mutta toinen on ilkeästi vastenmielinen.
Ensimäinen on hopeankiiltävä, mutta liikkumaton, kaislojen kätkemä
lammikko, josta henkii kuumeen tuoksu. Toinen jälleen kuohuva ja
mutainen virta... Ah, mikä määrä löyhkävää myöhäis-italianismia:
suurten mestarien jälkeisaikaa, uus-Meyerbeerismiä, tunteiden
siivottomuutta vyöryy tuossa koskessa! Inhoittava mestariteos! Salome,
Isolden tytär... Ja minkälaisen Salomen se äiti vuorostaan synnyttää?

-- Aivan niin, myönsi Olivier; haluaisinpa elää viidenkymmenen vuoden
päästä. Tämän syvyyteen kannustamisen täytyy loppua, tavalla tai
toisella: joko ratsu pysähtyy, tai kaatuu maahan. Silloin saamme
hengäistä jälleen. Jumalan kiitos: maa kukoistaa ja taivas säteilee,
olipa musiikkia tai ei. Mitä me teemme noin epäinhimillisellä
taiteella!... Idän ilmat ruskottavat... Pian... Pian... Näen jo toisten
valojen punertavan Idän taivaalla.

-- Jätä iänikuinen Itäsi! vastasi Christophe. Länsi ei ole vielä
sanonut viimeistä sanaansa. Luuletko, että minä hellitän? Minulla on
varaa vielä vuosisadoiksi. Eläköön ilo! Eläköön ilo! Eläköön uljuus,
joka syöksee meidät taisteluun kohtaloamme vastaan! Eläköön rakkaus,
jota sydämemme paisuu! Eläköön ystävyys, joka uskoamme vahvistaa, --
ystävyys, rakkautta suloisempi! Eläköön päivä! Eläköön yö! Kunniaa
auringolle! _Laus Deo_, riemun Jumalalle, haaveen ja työn Jumalalle,
sille Jumalalle, joka loi musiikin! Hosianna!...

Sitten asettui Christophe pöytänsä ääreen ja kirjoitti kaiken, mitä
hänen päähänsä pälkähti, muistamatta enää, mitä oli puhunut.



Christophen kaikki elämänvoimat olivat siihen aikaan täydellisessä
tasapainossa. Hän ei välittänyt aprikoida, miten suuri sen tai sen
musikaalisen muodon esteettinen arvo oli, tai haeskellut järkisyitä
luodessaan uutta; eikä hänen ollut vaikeaa keksiä musiikilla
tulkittavia aiheita. Kaikki kelpasi hänelle. Musiikin virta purkautui
vuolaana, Christophen itsensä tietämättä, mitä tunnetta se kulloinkin
ilmaisi. Hän oli onnellinen, siinä koko syy, onnellinen voidessaan
tulkita sieluaan, onnellinen, kun se oli tulkittu, onnellinen, kun
tunsi itsessään kaikkeuden sydämen elävät sykkäykset.

Tämä ilo ja täyteläisyys tarttui myöskin hänen ympäristönsä ihmisiin.

Se talo, jossa hän asui, ja talon suljettu puutarha kävivät hänelle
liian ahtaiksi. Hän olisi nyt varmaan tunkeutunut viereiseen
luostarinpuistoon, sen satavuotisten puiden siimekseen, joiden alla
rauhalliset käytävät kiertelivät, ellei se näköala olisi ollut liian
kaunis kauan säilyäkseen. Christophen ikkunaa vastapäätä rakennettiin
kuusikerroksista taloa; se esti piankin luostarin puiston näkymästä
ja teki sulun hänen ympärillään yhä täydellisemmäksi. Sitäpaitsi
sai hän joka päivä, aamusta iltaan, ilon kuunnella vipukiekkojen
vinkunaa, kivien raaputusta, lankkujen naulaamista. Hän näki
työmiesten joukossa tuon kattaja-ystävänsä, johon hän oli tutustunut
äskettäin katolla. He antoivat matkan päästä toisilleen keskinäisen
ymmärtämyksen merkkejä. Veipä Christophe kerran hänet, kun tapasi
hänet kadulla, erään viinikauppiaan kapakkaan, ja siellä he joivat
yhdessä lasin viiniä, Olivierin suureksi kummastukseksi, jopa
Olivier siitä hiukan loukkaantuikin. Christophea hauskutti miehen
veitikkamainen hassumaisuus ja hänen ainainen hyvä tuulensa. Mutta
siitä huolimatta kiroili Christophe häntä, ja koko hänen uutteraa ja
tyhmää kolloseuraansa, joka rustasi sulkua hänen asuntonsa eteen ja
ryösti häneltä valon ja ilman. Olivier ei valitellut kovinkaan paljoa;
hän mukautui helposti tällaiseen supistettuun näköpiiriin: sehän oli
kuin Descartesin uuni, josta suljettu ajatus kohosi vapaille taivaille.
Mutta Christophe tarvitsi enemmän ilmaa. Ja näin ahtaaseen tilaan
saarrettuna hän korvasi vahinkonsa tunkeutumalla ympärillä elävien
joukkoon. Hän ikäänkuin joi heidän sielujaan itseensä. Hän muutti ne
säveleiksi. Olivier sanoi Christophelle, että Christophe näytti aivan
kuin rakastuneelta.

-- Jos olisin rakastunut, vastasi Christophe, niin en nyt näkisi
mitään, en rakastaisi mitään muuta, mikään muu ei kiinnittäisi mieltäni
kuin rakkauteni.

-- Mikä sinulla sitten on?

-- Minä voin hyvin, minulla on nälkä.

-- Onnen poika, sinä Christophe, huokasi Olivier; sinun pitäisi antaa
hiukan meillekin ruokahaluasi.

Terveys on tarttuvaa, -- niinkuin tautikin. Ensimäisenä sai
luonnollisesti Olivier kokea sen hyvän vaikutuksen. Häneltä puuttui
varsinkin voimaa. Hän vetäytyi erilleen maailmasta sen tähden,
että maailman mataluus inhotti häntä. Vaikka hänellä oli hyvä äly
ja poikkeuksellisen suuret taiteelliset lahjat, oli hän liian
arkatuntoinen kehittyäkseen suureksi taiteilijaksi. Suuret taiteilijat
eivät ole mitään kyllästyneitä olentoja; terveen mielen ensimäinen laki
on elää: ja jos ihminen on nero, on se laki sitäkin ankarampi; sillä
nero elää kahta kertaa enemmän kuin muut. Olivier karttoi elämää; hänen
sielunsa häilyi runollisten haaveiden ilmoissa, haaveiden, joilla ei
ollut lihaa, ei verta, ei yhteyttä todellisuuden kanssa. Hän oli tuota
kirjallista hienostoa, jonka täytyy kauneutta löytääkseen etsiä sitä
vuosisatojen takaa, aikakausista, jotka ovat menneet tai jotka eivät
ole koskaan olleetkaan. Niinkuin ei elämän malja olisi yhtä huumaava
kuin sekin, ja sen viinisadot nykyaikanakin upeita kuin muinoin! Mutta
väsyneitä sieluja loukkaa välitön kosketus elämään; ne eivät jaksa
kestää sitä muuten kuin näkemällä sen kangastuksen harson lävitse;
menneisyyden etäisyys ja kaiku, joka kajahuttaa kuuluville aikoinaan
kylläkin eläneitten ihmisten kuolleet sanat, muuttaen ne toiseen
muotoon, ovat sen harson kutoneet. -- Ystävyyssuhde Christopheen
tempaisi Olivierin vähitellen alas näiltä taiteen pilvenpalteilta.
Aurinko pääsi paistamaan niihin hämäriin sokkeloihin, joissa hänen
sielunsa lepäsi horroksissa.

Insinööri Elsberger sai niinikään tuntea Christophen optimismin
tartuttavan kosketuksen. Se seikka ei ilmennyt kuitenkaan muutoksena
hänen tavoissaan: ne olivat jo liian piintyneet; eikä tarvinnut luulla
hänen jaksavan koskaan muuttua siinä määrin yritteliääksi, että hän
olisi lähtenyt Ranskasta ja etsinyt onneaan muualta maailmasta.
Se olisi ollut liika vaatimus. Mutta hän pääsi velttoudestaan;
tieteelliset tutkimukset, lukeminen, tieteellinen kirjoittelu alkoivat
häntä miellyttää, vaikka hän oli heittänyt kaiken sellaisen sikseen
kauan sitten. Hän olisi suuresti hämmästynyt, jos olisi sanottu, että
Christophe oli syynä hänen ammattiharrastustensa heräämiseen; ja vielä
hämmästyneempi olisi varmaan Christophe itse siitä ollut.

Koko talon asukkaista oli Christophe päässyt nopeimmin tuttavallisiin
väleihin toisen kerroksen pikku perheen kanssa. Monta kertaa oli
Christophe kuunnellut ohimennessään pianon ääniä, joka helähteli
tuon perheen huoneistosta; m:me Arnaud soitti hyvin pianoa, milloin
hän oli yksinään kotona. Sitäpaitsi oli Christophe lähettänyt tuolle
herrasväelle pääsylippuja konsertteihinsa. Ja he olivat olleet
hänelle ylen kiitollisia. Sen jälkeen kävi Christophe silloin tällöin
iltaisin heidän luonaan. Mutta koskaan ei hän sitten saanut kuulla
nuoren rouvan soittavan: hän oli niin arka, ettei voinut soittaa
kenenkään kuullen; silloinkin, kun hän oli yksinään, käytti hän
soittaessaan äänenhimmentäjää, kun nyt tiesi, että häntä voitiin
kuunnella portaissa. Sen sijaan soitti Christophe nykyään heille; ja he
puhelivat pitkät ajat keskenään musiikista. Tuo pariskunta oli asiasta
innostunut ja puhui siitä niin nuorekkaan raikkaasti, että Christophe
oli hurmauksissaan. Hän ei ollut uskonut, että ranskalaiset saattoivat
siinä määrin rakastaa musiikkia.

-- Se luulosi johtuu siitä, sanoi Olivier, ettet ole tähän asti nähnyt
meillä vielä muita ihmisiä kuin musiikkimiehiä.

-- Tiedän hyvin, vastasi Christophe, että juuri musiikkimiehet
rakastavat vähimmän musiikkia; mutta et suinkaan tahtone uskotella
minulle, että sinunlaisiasi on Ranskassa suurta laumaa.

-- On ainakin muutamia tuhansia.

-- Tämä on siis jotain uutta ruttoa, uutta muotia?

-- Se ei ole muodin puuska, puuttui nyt puheeseen Arnaud. _"Ihminen,
joka ei suloista soittimien säveltä tai ihmisäänen viehkeyttä
kuunnellessaan nauti eikä tule liikutetuksi, eikä värähdä kiireestä
kantaan, ikäänkuin suloisesti hurmautuneena, eikä tunne ikäänkuin
pääsevänsä ulos itsestään, osoittaa sillä, että hänellä on vääristynyt,
paheellisuuteen kallistuvainen ja turmeltunut sielu, joten häntä täytyy
yleensä arvostella niinkuin kohtalon lapsipuolena syntynyttä..."_

-- Tunnen tuon, virkkoi Christophe, se on ystävääni Shakespearea.

-- Ei, vastasi Arnaud leppoisesti, se on erästä jo ennen häntä elänyttä
meikäläistä. Se on Ronsardia. Näette siis, että jos Ranskassa on muoti
rakastaa musiikkia, ei se ole aivan viimeistä muotia.

Yhtä paljon kuin se ihme, että Ranskassa rakastettiin musiikkia,
kummastutti Christophea sekin seikka, että siellä rakastettiin
samanlaista musiikkia kuin Saksassa. Parisilaisten taiteilijain ja
keikarien piireissä, joihin hän oli ensin tutustunut, oli muka hienoa
kohdella saksalaisia mestareita jonkinlaisina arvokkaina vieraina,
joita kylläkin sallittiin ihailla, mutta joita pideltiin kuitenkin
loitolla: mielellään laskettiin leikkiä jonkun Gluckin raskaasta
tyylistä, Wagnerin barbaarisuudesta; ja heidän vastakohtanaan puhuttiin
hienostuneesta ranskalaisesta mausta. Ja johtuipa Christophe suorastaan
epäilemäänkin, saattoiko yleensä ranskalainen ymmärtää saksalaista
musiikkia, niin omituisella tavalla esitettiin saksalaisia säveltäjiä
Ranskassa. Aivan äskettäin oli hän tullut nolona ja loukkautuneena
katsomasta erästä Gluck-esitystä: parisilaiset neropäät olivat
maalailleet tuon hirveän vanhuksen ylen koreaksi; he sievistelivät
häntä, pehmentelivät hänen rytmejään, pukivat hänen säveleensä
impressionistisilla kaunistuksilla, somilla pikku tanssijattarilla,
luonnottomilla ja irstailla... Gluck-parka, mitä ilmeni tulkinnassa
hänen kaunopuheisuudestaan, joka purkausi niin välittömästi hänen
sydämestään, hänen sielunsa ylevyydestä, moraalisesta puhtaudesta,
hänen tuskastaan, joka näkyi aivan paljaana? Saattoiko ranskalainen
sellaista tunteakaan? -- Nyt huomasi Christophe, että nämä hänen
uudet ystävänsä rakastivat todellisesti ja syvästi juuri sitä samaa,
mikä on kaikkein välittömintä germaanilaisessa hengessä, vanhoissa
saksalaisissa _Liedeissä_, saksalaisissa klassikoissa. Ja hän kysyi
heiltä, eikö ollutkaan totta, että saksalaiset tuntuivat heistä
vierailta, ja etteivät ranskalaiset voi rakastaa muuta kuin oman
heimonsa taiteilijoita.

-- Ei laisinkaan totta! väittivät nuo ystävät. Ainoastaan meidän
arvostelijamme suvaitsevat puhua meidän nimessämme niin. Kun he itse
hännystelevät aina muotia, niin he luulevat meidänkin sitä matkivan.
Mutta me emme välitä enemmän heistä kuin he meistä. Merkillisiä
otuksia: tahtovat opettaa meille, mikä on ranskalaista ja mikä ei!
Meille, vanhan Ranskan aitoranskalaisille!... Tulevat väittämään, että
meidän Ranskaamme on Rameau, -- tai Racine, -- eivätkä muut, niinkuin
me emme tietäisi, -- (tuhannet meikäläiset sekä maaseuduilla että
Parisissa) -- kuinka monta kertaa Beethoven, Mozart ja Gluck ovat
tulleet ja istahtaneet kotilietemme ääreen, valvoneet meidän kanssamme
rakkaittemme vuoteen vieressä, ottaneet osaa meidän tuskiimme,
rohkaisseet meitä epätoivossa, muuttuneet perheemme jäseniksi. Jos
tässä uskaltaisi sanoa, mitä ajattelee, niin olisi päinvastoin jokin
sellainen ranskalainen taiteilija, jota arvostelijamme ylistelevät
pilviin saakka, meille vieras. -- Totuus on se, virkkoi Olivier, että
joskin taiteessa lienee eroittavia rajoja, niin eivät ne ole niin
paljon rotujen kuin kansanluokkien välisiä. En tiedä, onko mitään
ranskalaista tai saksalaista taidetta; mutta varmaan on olemassa
rikkaiden taide ja sellaisten ihmisten taide, joka eivät ole rikkaita.
Gluck on suuri porvari, hän on meidän luokkaamme. Joku ranskalainen
taiteilija, eräs, jota en viitsi nimeltä mainita, ei ole sellainen:
vaikka hän onkin syntyperältään porvari, niin hän häpeää meitä, kieltää
meidät; ja me puolestamme kiellämme hänet.

Olivier puhui totta. Kuta enemmän Christophe oppi tuntemaan
ranskalaisia, sitä enemmän hämmästyi hän, miten yhdenlaisia Ranskan ja
Saksan rehelliset ihmiset olivat keskenään. Herrasväki Arnaud muistutti
hänen vanhaa ystäväänsä Schulzia, joka oli rakastanut taidetta
niin puhtaasti: pyytelemättä omia etujaan, unohtaen täydellisesti
itsensä, uhrautuen kokonaan kauneudelle. Ja Schulzin muisto sai hänet
rakastamaan näitä puolisoita.

Samalla kuin Christophe huomasi, ettei eri rotuihin kuuluvien
ihmisten välillä ollut mitään toisistaan eroittavia rajoja, tunsi
hän myöskin, ettei saman rodun hyvien ihmisten ajatustenkaan välillä
ollut raja-aitoja. Hänen avullaan tutustui kaksi ihmistä, joiden
näytti olevan kaikkein vaikeinta ymmärtää toisiaan, nimittäin abbé
Corneille ja Watelet toisiinsa, kylläkin Christophen millään tavoin
aikomatta lähentää toisiinsa heitä. Christophe lainasi kirjoja heiltä
molemmilta, ja lainasi sitten, niin kursailematta, että Olivieria
loukkasi, samoja heidän kirjojaan heille toisilleen. Abbé Corneille ei
ollut siitä millänsäkään; hänellä oli vaistomainen ihmisymmärtämys;
ja hän oli tarkastanut Christophea salaa ja oli nähnyt, miten
paljon jaloa, jopa suorastaan uskonnollista tuossa hänen nuoressa
naapurissaan oli, -- uskonnollista, jota Christophe ei liioin olisi
ominaisuudekseen myöntänyt. Keskinäisen lähestymisen ensi askel oli
nide Krapotkinia; sen oli Watelet lainannut Christophelle. He pitivät
siitä kaikki kolme eri syistä. Sattui sitten, että kirjojen omistajat
kohtasivat eräänä päivänä toisensa Christophen luona. Christophe
pelkäsi ensin, että vieraat virkkaisivat toisilleen jonkin epämieluisan
sanan, mutta päinvastoin: he olivat toisilleen hyvin kohteliaita. He
juttelivat aluksi varsin vaarattomista asioista: kumpikin matkoistaan,
ihmiskokemuksistaan. Ja sitten he näkivät toisissaan paljon lempeyttä,
evankeelista henkeä, haaveellisia toiveita, monista toivottomuuden
syistä huolimatta. He mielistyivät toisiinsa, vaikka siinä suopeudessa
olikin vielä hiukan ironiaa. Ylen arkatuntoista ystävällisyyttä.
Kertaakaan he eivät koskeneet toistensa uskomusten peruskysymyksiin. He
tapasivat toisiaan harvoin, eivätkä koettaneetkaan tavata; mutta kun he
kohtasivat toisensa, oli heistä hauska toisiaan nähdä.

Heistä kahdesta oli abbé Corneille hyvinkin yhtä vapaahenkinen kuin
Watelet. Christophe ei olisi sellaista aavistanut. Hän huomasi
vähitellen, miten suuri ja vapaa uskonnollinen aatteellisuus,
mikä voimakas, kirkas ja kiihkoton mystisismi huokui papin
kaikista ajatuksista, hänen jokapäiväisestä elämästään, hänen
kaikkeudennäkemyksestään, -- aatteellisuus, joka saattoi hänet elämään
Kristuksessa niinkuin Kristus hänen uskonsa mukaan oli elänyt Jumalassa.

Abbé Corneille ei kieltänyt ainoaakaan elämän voimaa. Hänelle olivat
kaikki aatteelliset kirjoitukset, vanhat ja nykyaikaiset, uskonnolliset
ja maalliset, Mooseksesta Berthelotiin saakka, totuutta; ne olivat
hänelle jumalallisia, olivat Jumalan ilmausta. Raamattu oli ainoastaan
rikassisältöisin niistä, niinkuin kirkko oli korkein Jumalassa yhtyvien
veljien valiojoukko; mutta kumpienkaan näiden erilaatuisten kirjojen
tarkoitus ei ollut pakottaa sielua muuttumattoman totuuden kaavoihin.
Kristinoppi oli _elävä_ Kristus. Maailman historia oli ainoastaan
Jumalan ajatuksen lakkaamatonta kasvamista. Juutalaisen Temppelin
sortuminen, pakanallisen maailman luhistuminen raunioiksi, ristiretkien
kurja loppu, Bonifacius VIII:n häväistys, Galilei, joka linkosi
maapallon huimaaviin avaruuksiin, pikkuruiset aiheuttajat, jotka
olivat suuria mahtavammat, kuningaskuntien ja Konkordaattien loppu, --
kaikki nämä eksyttivät joksikin aikaa oikealta tolalta ihmishenkiä.
Toiset takertuivat epätoivon voimalla sellaiseen, joka oli sortuva;
toiset jälleen saivat alleen laudan pätkän ja ajelehtivat aaltojen
mukana. Abbé Corneille kysyi ainoastaan: "Missä on ihminen? Mikä seikka
innostaa kutakin elämään?" Sillä hän uskoi, että: "Missä elämä on,
siellä on Jumalakin." -- Ja sen tähden hän myöskin piti Kristuksesta.

Christophesta puolestaan oli ilo kuunnella sitä kaunista musiikkia,
mitä suuri uskonnollisuus aina on. Se herätti hänessä eloon menneitä,
kaukaisia ja syviä kaikuja. Alinomaisen reaktsioonin tarve, joka
voimakkaissa luonteissa on elämänvaiston ehdoton vaatimus, sekä myöskin
itsesäilytyksen vaisto, tuo aironvetäisy, joka palauttaa häiriytyvän
tasapainon entiselleen ja antaa purrelle uuden sysäyksen suoraan
eteenpäin, -- kuin myöskin se seikka, että Christophen epäillen
asioihin suhtautuvat ajatukset olivat päässeet hänessä jo tarpeeksi
valtaan, ynnä hänen kyllästymisensä parisilaiseen sensualismiin, niin,
kaikki nämä syyt yhteensä olivat herättäneet Christophen sydämessä
kahtena viime vuotena jälleen vähitellen Jumalan eloon. Ei sillä
tavoin, että hän olisi häneen uskonut. Hän oli jumalankieltäjä.
Mutta hän oli itse täynnä Jumalaa. Abbé Corneille sanoi hänelle
hymyillen, että hän kantoi tietämättään Jumalaa, niinkuin se muinainen
jättiläinen, joka oli hänen kaimansa.

-- Mistä se sitten johtuu, etten häntä näe? kysyi Christophe.

-- Siitä, että olette niinkuin lukemattomat muut: näette hänet
joka päivä, mutta ette aavista, että se on hän. Jumala ilmaantuu
kaikille, erilaisissa muodoissa, -- toisille heidän arkisessa
elämässään, niinkuin pyhälle Pietarille Galileassa, -- toisille
(Watelet-ystävällenne), samalla tavalla kuin pyhälle Tuomaalle:
näyttäen haavoja ja parannettavia kurjuuksia, -- teille korkeassa
ihanteessanne: _Noli me tangere_... Kerran te hänet tunnette.

-- Minä en käänny koskaan vanhoihin uskoihin, vastasi Christophe; olen
vapaa, ja vapaaksi jään.

-- Yhä sitäkin vapaampi olette Jumalan kanssa, vastasi pappi
rauhallisesti.

Mutta Christophe ei suostunut siihen, että hänestä väkisin tehtiin
kristitty. Hän puolustautui naiivin kiihkoisesti, ikäänkuin se olisi
ollut tärkeää, minkälainen etiketti hänen aatteilleen annettiin. Abbé
Corneille kuunteli häntä hieman papillisen ja tuskin huomattavan
iroonisesti ja ylen lempeästi. Hänen kärsivällisyytensä oli loppumaton;
se johtui hänessä uskon antamasta tottumuksesta. Sen aikaisen kirkon
viat olivat karaisseet hänet; vaikka ne tekivätkin hänet ylen
alakuloiseksi, ja olivat tuottaneet hänelle vaikeita tunnontuskien
aikoja, eivät ne jaksaneet häntä pohjaltaan turmella. Tosin hänestä oli
katkeraa, että hänen esimiehensä sortivat häntä, piispat vakoilivat
hänen kaikkia yrityksiään, vapaa-ajattelijat nuuskivat hänen
ajatuksiaan käyttääkseen niitä väärin, murskatakseen häntä itseään ja
hänen uskoaan, jota eivät hänen uskonkuntalaisensa enempää kuin hänen
uskonsa vihamiehetkään ymmärtäneet, vaan juonittelivat sitä vastaan.
Mahdoton oli taistella: sillä ihmisen täytyy alistua. Mahdotonta
oli myöskin tosissaan alistua: sillä hän tiesi, että esivalta oli
väärässä. Tuskallista olla puhumatta. Tuskallista puhuakin, kun
sanat tulkittiin väärin. Tämän lisäksi muisti hän monia sieluja,
joista hän oli vastuunalainen, niitä, jotka odottivat häneltä neuvoa,
apua, ja joiden hän näki kärsivän... Abbé Corneille kärsi heidän
tähtensä ja kärsi itse, mutta hän alistui. Hän tiesi, miten vähän
merkitystä koettelemusten ajoilla on kirkon pitkässä historiassa. --
Mutta kun hänen täytyi tällä tavoin sulkeutua itseensä, painautua
mykän alistumisensa kuoreen, niin tuli hän vitkalleen vähäveriseksi,
araksi, alkoi peljätä puhumista siinä määrin, että pieninkin ihmisten
lähestyminen muuttui hänelle yhä vaikeammaksi, ja että hän vajosi
ikäänkuin jonkinlaiseen mykkään horrokseen. Hän tunsi vaipuvansa
siihen, mutta ei noussut vastaan. Christopheen tutustuminen oli
hänelle suuri apu. Tuon naapurin nuorekas into, hänen kunnioittava
ja yksinkertainen mielenkiintonsa pappia kohtaan ja hänen joskus
kursailemattomat kysymyksensä olivat papille terveydeksi. Christophe
pakotti hänet palaamaan elävien ihmisten seuraan.

Sähkötyöläinen Aubert tapasi papin kerran Christophen luona. Hän
hätkähti, kun ensin näki hänet siellä. Hänen oli sangen vaikea
salata vastenmielisyyttään. Sittenkin, kun hän oli jo voittanut
sen ensimäisen tunteensa, jäi hänelle aina jonkinlainen paha olo:
häntä kiusasi omituisesti istua tuon mustamekon parissa, miehen,
joka oli hänen sielunelämälleen aivan epämääräinen olio. Mutta
kuitenkin pääsi hänen seurusteluhalunsa ja hänen ilonsa saada
pakinoida hyvin kasvatettujen ihmisten kanssa voitolle hänen
vankasta antiklerikalismistaan. Hän hämmästyi, kun huomasi, miten
ystävällisesti Watelet ja abbé Corneille kohtelivat toisiaan; ja yhtä
suuresti hän kummastui, kun näki tässä papin, joka oli demokraatti,
ja vallankumouksellisen, joka oli aristokraatti; moinen käänsi nurin
narin kaikki hänen entiset käsityksensä. Turhaan mietti hän päässään,
mihinkä yhteiskunnalliseen luokkaan hän heidät voisi sijoittaa:
sillä hänen piti luokitella ihmisiä ymmärtääkseen heitä. Ei ollut
varsin helppo keksiä, mihin osastoon pistää tuon rauhallisen ja
vapaan papin, joka oli lukenut Anatole Francea ja Renania ja joka
puhui heistä aivan tyynesti, oikeudenmukaisesti ja järkevästi.
Mitä muuten tietoon tulee, ei abbé Corneillen tapana ollut antaa
komentelijain johtaa itseään, vaan sellaisten ihmisten, joilla oli
tietoja. Hän kunnioitti kyllä auktoriteettia; mutta sillä ei ollut
hänelle samaa arvoa kuin tieteellä. Liha, henki, rakkaus, siinä kaikki
kolme armonastetta, jumalallisten portaiden kolme pykälää, Jakobin
tikapuut -- Luonnollisesti ei kunnon Aubert liioin voinut ymmärtää
tällaista luonnetta, eikä edes aavistaa, että sellaista saattoi olla
olemassa. Abbe Corneille sanoi lauhkeasti Christophelle, että Aubert
oli hänestä kuin eräät ranskalaiset talonpojat, jotka hän oli kerran
sattunut näkemään. Muuan nuori englantilainen vallasnainen kysyi
näiltä talonpojilta tietä. Kysyjä puhui englanninkieltä. Talonpojat
kuuntelivat vakavasti, eivätkä ymmärtäneet. Sitten he puolestaan
puhelivat ranskaa. Mutta nyt ei taas englantilainen ymmärtänyt. Silloin
katselivat talonpojat toisiinsa säälitellen, pudistivat päätänsä, ja
virkkoivat toisilleen, käyden jälleen käsiksi työhönsä:

-- On se sittenkin surkeaa! Niin korea neiti!...

Aivan kuin neiti olisi heistä ollut mykkä, kuuro tai heikkopäinen...

Ensi aikoina oli Aubert vaitelias, sillä papin ja Watelet'n oppineisuus
ja hieno käytös tekivät hänet araksi; hän kuunteli hiljaa heidän
keskusteluaan. Mutta vähitellen ärsytti ja sai hänen naiivi ilonsa
kuulla omiakin sanojaan hänet yhtymään juttuun. Hän purki kaikki
ylevät ja sangen löysät teoriansa. Toiset kuuntelivat kohteliaasti,
hieman iroonisesti, sisällään hymyillen. Aubert ihastui heidän
ystävällisyydestään eikä pysähtynyt siihen; hän käytti hyväkseen, ja
pian väärinkin, abbé Corneillen loputonta kärsivällisyyttä. Hän luki
papille ääneen kyhäyksiään. Ja abbé Corneille alistui ja kuunteli; eikä
se ollutkaan hänestä kovin ikävää: sillä hän ei kuunnellut niin paljon
sanoja kuin itse miestä. Ja kun Christophe surkutteli häntä, niin hän
sutkautti:

-- Oh, ei mitään. Olen saanut kuulla paljon pahempia.

Aubert oli kiitollinen näille kahdelle uudelle tuttavalleen; ja he
kolme rupesivat lopulta pitämään toisistaan, siitä huolimatta, etteivät
ymmärtäneet toistensa aatteita, tahi eivät juuri koettaneetkaan
niitä ymmärtää. Heitä aivan hämmästytti, että olivat joutuneet niin
lähetysten. Sitä he eivät olisi koskaan uskoneet. -- Christophe oli
vienyt heidät yhteen.

Christophella oli viattomina liittolaisina kolme pienokaista,
Elsbergerien kaksi lasta ja Watelet'n pieni kasvattitytär. Hänestä
oli tullut heidän ystävänsä; he pitivät hänestä hirveästi. Hänen
oli käynyt sääliksi, että lapset olivat niin yksinään. Ja puhumalla
kullekin lapsista heidän yksinäisestä naapuristaan, herätti hän heissä
kiivaan halun nähdä toisiaan. Lapset vilkuttivat toisilleen ikkunasta;
ja portaissa he virkkoivat aina toisilleen salaa jonkin sanan. Ja he
kiusasivat niin kauan, että saivat Christophien tukemina vanhemmiltaan
luvan tavata joskus toisiaan Luxembourgin puistossa. Christophe
oli juonestaan hyvillään ja meni näkemään heitä, kun he tapasivat
siellä toisensa ensi kertaa; hän näki, että lapset olivat kainoja ja
teennäisiä, eivätkä tienneet, miten tässä oudossa onnessaan olla,
kuinka elää. Heti sai Christophe heidät innostumaan; hän pani heidät
leikkimään, juoksemaan, hippasille; ja hän yhtyi iloon aivan kuin olisi
itse ollut kymmen-vuotias poika; kävelijät vilkaisivat huvitettuina ja
ilveillen ohimennessään tuohon isoon mieheen, joka juoksi, kirkui ja
hyppeli puiden takana kolmen pikku tytön ajelemana. Ja kun vanhemmat
sitten olivat yhä vain epäluuloisia eivätkä näyttäneet haluavan, että
lapset kovin usein tapaisivat toisiaan Luxembourgissa, -- (sillä siten
he eivät voineet pitää niitä tarkoin silmällä) -- niin keksi Christophe
sen keinon, että sai majuri Chabranin, joka asui pohjakerroksessa,
kutsumaan lapset leikkimään yhdessä talon puutarhaan.

Sattuma oli tehnyt hänet tuon majurin tuttavaksi: -- (sattuma osuu
aina sellaisille ihmisille, jotka haluavat sitä käyttää hyväkseen).
-- Christophien kirjoituspöytä oli ikkunan ääressä. Eräänä päivänä
vei tuuli muutaman nuottiarkin ulos puutarhaan. Christophe juoksi
hakemaan papereitaan, paljain päin ja rinta avoinna, niinkuin hän oli
huoneessaan istunut, viitsimättä edes vilkaista pukuaan. Hän luuli
joutuvansa tekemisiin ainoastaan majurin palvelijan kanssa. Mutta
hänelle avasikin oven majurin tytär. Christophe ällistyi hiukan, ja
selitti, mitä varten hän oli tullut. Neiti hymyili ja pyysi häntä
sisälle; ja sitten he menivät puutarhaan. Kun Christophe oli saanut
nuotit käsiinsä, tahtoi hän heti livistää tiehensä, ja neiti saattoi
häntä ulko-ovelle. Mutta silloin sattuikin upseeri juuri tulemaan
kotiin. Majuri katsoi ällistyneenä tätä kummannäköistä vierasta. Tytär
esitteli nauraen Christophen isälleen.

-- Ah, tekö se olitte, muusikko? virkkoi upseeri. Hauskaa tavata. Mehän
olemme ammattiveljiä.

Majuri puristi Christophen kättä. He juttelivat lauhkean iroonisesti,
miten he antoivat toisilleen konsertteja, Christophe pianolla, majuri
huilulla. Christophe aikoi sitten lähteä pois; mutta toinen ei häntä
enää päästänytkään; hän innostui latelemaan aivan valtavat määrät
musiikkia koskevia aatteitaan. Yhtäkkiä hän keskeytti ja sanoi:

-- Tulkaa katsomaan minun "kanonejani"!

Christophe lähti hänen perästään, ihmetellen, mitä Ranskan tykistön
kanunat häneen kuuluivat. Mutta majuri toikin voitonriemuissaan
hänelle eräänlaisia musikaalisia "kanoneja", jonkinlaisia mestaruuden
näytteitä: nuoteilla täytettyjä kaavakkeita; kappaleita, joita
voitiin esittää alkamalla loppupäästä, tai nelikätisesti, siten, että
toinen soitti sivun oikein, toinen nurinpäin lukien. Majuri, entinen
polyteknikkolainen, oli aina pitänyt musiikista; mutta varsinkin
rakasti hän siinä probleemia; se oli hänestä, -- (ja sitä se on tosiaan
eräistä) -- mainiota aivovoimistelua; ja hän koetti keksiä ja ratkaista
kaikenlaisia konstruoituja musiikkiarvoituksia, toinen toistaan
kummallisempia ja hyödyttömämpiä. Tietysti ei hänelle upseerina
ollessa jäänyt paljoa aikaa tätä maniaansa tyydyttääkseen; mutta
sitten, kun hän oli ottanut virkaeron, heittäytyi hän intohimoisesti
sitä harrastamaan; siihen uhrasi hän nyt koko sen sitkeytensä ja
kekseliäisyytensä, millä hän muinoin oli ahdistellut Afrikan erämaissa
neekerikuninkaitten sotalaumoja, tai livistänyt tiehensä heidän
kynsistään. Christophesta olivat nämä ongelmat hauskoja, ja hän asetti
puolestaan majurin ratkaistavaksi erään vieläkin monimutkaisemman.
Upseeri hurmautui, ja sitten he kilpailivat kekseliäisyydessä:
musikaalisia kompia tuli satamalla. Leikin päätyttyä Christophe lähti
kotiinsa. Mutta jo seuraavana aamuna sai hän naapuriltaan uuden
probleemin, oikean visapahkan, jota keksiäkseen majuri oli valvonut
puolen edellistä yötä; Christophe vastasi siihen; ja sitä taistelua
jatkui, kunnes se alkoi Christophea kyllästyttää; hän julisti siis
olevansa voitettu: seikka, josta upseeri oli ylen iloissaan. Hänestä
tämä voitto oli kuin todellinen Saksalta saatu "_revanche_". Hän
kutsui Christophen luokseen päivälliselle. Christophen suoruus, sillä
hän ilmaisi pitävänsä kerrassaan hirveinä majurin sävellyksiä ja
alkoi vimmasta huutaa, kun Chabran rupesi vonguttamaan erästä Haydnin
_andantea_, sai aikaan sen, että Christophe saavutti lopullisesti hänen
suosionsa. Tästä lähtien kävivät he usein toistensa luona juttusilla.
Mutta musiikista he eivät enää puhuneet. Christophesta oli sangen
keskinkertaista huvia kuunnella naapurinsa hassutuksia siitä; ja
sentähden hän mielellään siirti pakinan sotilasasioihin. Majurista se
olikin kaikkein hauskinta: musiikki oli tuolle mies-rukalle ainoastaan
teennäinen huvitus; pohjaltaan hän eli ainaisessa omassa ikävässään.

Majuri antoi houkutella itsensä kertomaan sotaretkistään Afrikassa.
Valtavia seikkailuja, aivan kuin Pizarron ja Cortesin! Christophe
näki suureksi kummakseen, että vielä nykyaikaan elettiin sellaisiakin
ihmeellisiä ja barbaarisia eepoksia; hän ei ollut tähän saakka tiennyt
niistä mitään, eivätkä edes itse ranskalaisetkaan paljoa tunteneet
noita seikkailuja, joissa kourallinen ranskalaisia valloittajia
on parinkymmenen vuoden ajan uhrannut määrätöntä sankaruuttaan,
kekseliäisyyttä, rohkeutta ja yli-inhimillistä tarmoa, yksinään
mustien maanosan sydämessä, neekerilaumojen saartamana, usein vailla
alkeellisimpiakin sodan välineitä, taistellen säännöllisesti vasten
yleistä mielipidettä ja ynseän hallituksen tahtoa ja valloittaen
siten Ranskalle, vasten Ranskan omaa halua, sitä itseään suuremmat
valtakunnat. Valtavan ilon ja veren tuoksu nousi näistä taisteluista,
joiden temmellyksessä Christophe näki sielussaan oikeita nykyaikaisia
_condottieri_hahmoja, niin satumaisia sankari-seikkailijoita, ettei
niitä olisi voinut aavistaa enää olevankaan nykyaikaisessa Ranskassa;
sellaisia tyyppejä, että nykyinen Ranska häpeää niitä tunnustaa ja
kätkee ne vaikenemisen verhoon. Uljaasti kajahteli majurin ääni, kun
hän näitä muistojaan tarinoi; lauhkeasti ja täsmällisin, kylmin sanoin
kuvaili hän, -- (pistäen omituisesti keskelle eepillisiä kertomuksiaan
tuon tuostakin välihuomautuksia), -- perehtyneen miehen tavalla
geoloogisia maisemamuotoja, pitkiä pikamarsseja, huimia hyökkäyksiä
ja ihmismetsästyksiä, joissa hän itse oli ollut vuoroin ampuja tai
riista, ja joissa ei armoa annettu. -- Christophe kuunteli majuria, ja
kun hän katseli häntä, tuli hänelle syvä sääli, että tuollainen kaunis
ihmiseläin oli pakotettu olemaan toimettomana, riutumaan naurettavissa
leikeissä. Hän ihmetteli, kuinka majuri oli saattanut alistua
tällaiseen kohtaloon. Ja hän kysyikin häneltä siihen syytä. Majuria ei
ensin näyttänyt haluttavan paljastaa vieraalle omia ikävyyksiään. Mutta
ranskalaiset ovat lopultakin löysäsuisia, varsinkin kun voivat syyttää
toisiaan:

-- Hittoako minä teen nykyaikaisessa armeijassa? vastasi majuri.
Meriupseerit kirjoittavat romaaneja. Jalkaväki harrastaa sosialismia.
He harrastavat kaikkea paitsi sotaa. He eivät siihen enää
valmistaudukaan, he valmistautuvat olemaan sotimatta; he harrastavat
sodan filosofiaa... Sodan filosofia! Selkäänsä saaneiden hölmöjen
huvittelua: aprikoivat, millä tavoin kerran saavat selkäänsä!...
Saivartelu ja filosofeeraus eivät minuun kuulu. Parempi vetäytyä
erilleni, ja rustata noita kanoneja!

Hän ei iljennyt puhua pahimmista vääryyksistä, mitä oli kärsinyt:
upseerien keskinäisestä epäluulosta, jonka eräät ilmiantajat olivat
saaneet aikaan, nöyryyttävistä ja julkeista käskyistä joidenkuiden
oppimattomien ja pahansuopien valtiomiesten puolelta, armeijan surusta,
kun sitä käytettiin halpoihin poliisitehtäviin, takavarikoimaan
kirkon omaisuutta, kukistamaan työväen lakkoja, palvelemaan kätyrinä
vallassaolevan puolueen etuja ja puoluekiihkoa -- radikaalien
tai antiklerikaalien pikku porvarien pyyteitä koko muuta Ranskaa
vastaan. Puhumattakaan tuon vanhan Afrikankävijän inhosta uutta
siirtomaa-armeijaa kohtaan, joka oli enimmäkseen kansan kaikkein
huonoimmista aineksista pestattu, sitä varten, että itsekkäät ja
pelkurit olisivat saaneet säästyä vuodattamasta vertaan, päässeet
ottamasta osaa kunniaan ja vaaraan hankittaessa ja puolustettaessa
"suurempaa Ranskaa", -- merten takaista Ranskaa.

Christophella ei ollut syytä sekautua näihin ranskalaisten keskinäisiin
riitoihin; ne eivät häneen kuuluneet; mutta vanhan upseerin ajatukset
miellyttivät häntä. Mikä hänen oma mielipiteensä sodasta olikin,
arveli hän kuitenkin, että armeijan tehtävänä on kasvattaa sotamiehiä,
niinkuin omenapuut omenia, ja että omituinen erehdys on oksastaa
siihen politikoitsijoita, esteetikkoja ja sosioloogeja. Kumminkaan
ei hän käsittänyt, miten tämä voimakas mies saattoi luovuttaa
paikkansa muille. Kuka ei taistele vihollisiaan vastaan, on itse
pahin vihollisensa. Kaikissa noissa ranskalaisissa, joita kannatti
mainita, oli taipumus vetäytyä syrjään, kummallinen kieltäytymisen
ominaisuus. -- Tämän ominaisuuden näki Christophe kaikkein syvimpänä ja
liikuttavimpana majurin tyttäressä.

Tyttären nimi oli Céline. Hänellä oli hieno, kiinalaistapaan nyttyrälle
vedetty, huolellisen siististi kammattu tukka, joka jätti korkean
ja kaarevan otsan ja hieman suippokärkiset korvat paljaiksi; hänen
poskensa olivat laihat, leuka siro, maalaishieno; silmät kauniit ja
mustat: älykkäät, luottavaiset ja ylen lempeät, likinäköisen silmät;
nenä suurenlainen, ylähuulen vieressä pikku mustama; hymy hiljainen, ja
kun hän hymyili, työntyi hiukan liian turpea alahuuli herttaisesti ja
pehmeästi eteenpäin. Hän oli hyväsydäminen, uuttera, sukkelaälyinen,
mutta kummastuttavan vähän sielullisesti utelias. Hän ei lukenut
paljoa, ei tuntenut ainoaakaan uutta kirjaa, ei käynyt koskaan
teatterissa, ei ollut matkustanut missään -- (matkustaminen oli näet
isästä, joka oli ennen muinoin matkustellut liikaakin, ikävää); ei
yhtynyt ylemmän luokan hyväntekeväisyyshommiin -- (isä arvosteli niitä
pisteliäästi), -- ei koettanut mitään oppia, -- (isä pilkkasi oppineita
naisia), -- ei liikkunut missään puutarhansa pienestä nurkasta, noiden
neljän korkean kivimuurin keskeltä, jossa hän eli kuin valtavan kaivon
pohjassa. Ja kuitenkaan ei Célinellä juuri ollut ikävä. Hän vietti
aikaansa niin rattoisasti kuin voi, hän oli iloisesti alistunut.
Hänestä ja siitä hänelle ominaisesta ilmapiiristä, jollaisen kukin
nainen tietämättään luo ympärilleen, elipä hän missä oloissa tahansa,
kävi Chardinin taulujen tunnelma: arkisissa tehtävissä askartelevien
henkilöiden lämmin hiljaisuus, tyyneys ja heidän tarkkaava -- (hieman
untelo) asentonsa; -- totutun järjestyksen ja elämän aina määrähetkillä
varmassa muodossa uudistuvien ja silti rakkaiden ajatusten ja tapojen
runollisuus, syvä viihtymys ja rauhallinen sulous; onnellisten
porvarissielujen tyyntä keskinkertaisuutta: kunniallisuutta, omantunnon
puhtautta, lepoa, rauhaa töissä, rauhaa iloissa, ja kuitenkin niin
runollista. Tervettä elegansia, suurta sielun ja ruumiin puhtautta:
sellaista, joka hajahtaa ikäänkuin hyvältä leivältä ja lavendelilta, ja
jossa on suoruutta, lempeyttä. Rauhaa ihmisissä ja heidän askareissaan,
vanhojen talojen ja hymyilevien sielujen rauhaa...

Christophe, jonka kunnioittava ja luottava käytös herätti toisissakin
luottamusta, oli tullut Célinen hyväksi ystäväksi. He puhelivat sangen
vapaasti keskenään; ja lopulta Christophe teki hänelle sellaisiakin
kysymyksiä, että Céline kummasteli itsekseen, kuinka hän niihin
vastasikaan; Céline puolestaan puhui Christophelle monenmoista, mitä
hän ei ollut ennen puhunut kenellekään muulle, ei edes kaikkein
lähimmille.

-- Se johtuu siitä, ettette minua pelkää, selitti Christophe. Meidän
keskenämme ei ole rakkauden vaaraa: me olemme liian hyviä ystäviä
rakastuaksemme.

-- Olettepa te kohtelias! vastasi Céline nauraen.

Célinen samoin kuin Christophenkin terveestä luonteesta oli kaikki
rakastelevainen ystävyys inhottavaa; heillä ei ollut taipumusta tuohon
tunteiden muotoon, josta kaksimieliset olennot, ne nimittäin, jotka
aina tahtovat kulkea tunteissaan mutkateitä, pitävät niin suuresti. He
olivat keskenään tosiaankin kuin kaksi kunnon toveria.

Christophe kysyi Célineltä kerran, mitä hän teki joskus iltapäivin,
silloin, kun Christophe näki hänet puutarhan penkillä istumassa,
käsityö helmassa, mutta kuitenkaan siihen koskematta ja liikkumatta
tuntikausiin. Céline punastui, ja väitti, ettei hän toki tuntikausia
sillä tavalla istunut, vaan ainoastaan silloin tällöin pari minuttia,
joskus neljännennenkin, "miettien tarinoitaan".

-- "Mitä tarinoita?"

-- "Sellaisia, joita Céline haaveksi."

-- Haaveksitteko te tarinoita? Oi, kertokaapa niitä minulle.

Céline sanoi, että Christophe oli liian utelias. Uskoi hänelle
ainoastaan sen, ettei hän ollut niissä tarinoissa sankarittarena.

Christophe hämmästyi.

-- Jos kerran sepittää itselleen tarinoita, niin minusta tuntuisi
luonnollisemmalta sepittää omaa taruaan, mutta kaunisteltuna; uneksia
itselleen onnellisempaa elämää.

-- Sellaista minä en voisi, vastasi Céline; jos sitä ajattelisin, niin
tulisin epätoivoiseksi.

Céline punastui uudestaan, kun oli täten näyttänyt kätkettyä sieluaan;
ja hän jatkoi:

-- Ja sitten, kun istun yksinäni puutarhassa, ja tuulenpuuska lentää
luokse, olen onnellinen. Puutarha tuntuu minusta elävältä. Ja kun tuuli
on huima, ja tuulee kaukaa, puhuu se niin paljon kaikenlaista.

Vaikka Céline oli niin umpimielinen, huomasi Christophe, mikä
alakuloisuus piili hänen hilpeytensä ja hänen toimeliaisuutensa
alla, tuon ahertelun, jonka Céline hyvin tiesi tarkoituksettomaksi.
Miksi ei hän koettanut päästä, vapautua tästä tilasta? Hän olisi
ollut kuin luotu ulkonaiseen ja hyödylliseen elämään! -- Mutta hän
sanoi, että hän ei voinut siihen antautua isänsä tähden, isän, joka
ei muka tahtonut, että hänen tyttärensä eroaisi hänestä. Turhaan
väitti Christophe, ettei sellainen voimakas ja tarmokas mies kuin
majuri tarvinnut Célineä, että hänen laatuisensa ihminen saattoi elää
yksinkin, ettei hänellä ollut oikeutta uhrata tyttärensä onnea. Céline
ryhtyi puolustamaan isäänsä; hän keksi sen hurskaan valheen, ettei isä
muka häntä pakottanutkaan jäämään, vaan että juuri hän itse ei voinut
lähteä isänsä luota. -- Ja jossakin määrin hän puhuikin totta. Näytti
ainaiseksi sekä hänen itsensä että hänen isänsä ja muidenkin puolelta
päätetyltä, ettei tätä voitaisi millään tavoin toiseksi muuttaa.
Célinellä oli nainut veli, josta tuntui varsin luonnolliselta, että
sisar uhrautui hänen asemastaan ja hoiti isää. Hän itse ei välittänyt
muusta kuin lapsistaan. Hän rakasti niitä niin ahtaasti, ettei sallinut
heille mitään omaa kehitystä. Se rakkaus oli hänelle, ja varsinkin
hänen vaimolleen, vapaaehtoisesti otettu kahle, joka painoi koko
heidän elämäänsä, esti heidän kaikkia liikahduksiaan; näytti, kuin
olisi heidän mielestään ihmisen persoonallisen elämän pitänyt loppua
heti kuin hänelle tuli lapsia: hänen olisi silloin varmaankin tullut
ainaiseksi keskeyttää oma kehityksensä; nykyään laski tuo kylläkin
toimelias, älykäs ja vielä nuorikin mies ainoastaan, kuinka monta
vuotta hänellä oli edessä työtä ennenkuin hän voisi ottaa virkaeron.
-- Christophe näki, että näitä erinomaisia ihmisiä tukehdutti
Ranskassa hyvin tavallinen perhetunne: syvä, mutta elämää herpaiseva
hellyys. Moinen perheestä huolehtiminen on sitäkin aineettomampaa, kun
ranskalaiset perheet ovat yleensä jäsenmäärältään kovin pieniä: isä,
äiti, yksi tai kaksi lasta, jossakin tapauksessa kuuluu perheeseen
vielä joku eno tai täti. Sellainen rakkaus on arkaa, pelkuria; se on
omaan itseensä käpertynyttä niinkuin rahapussiaan kouraansa puristavan
saiturin.

Muuan odottamaton huomio näytti Christophelle, joka tarkasti suurella
mielenkiinnolla tuon tytön asioita, kuinka ahdaslaatuista ranskalaisten
tunne-elämä oli, miten he pelkäsivät elää, antaa kaikkensa, ottaa
maailmassa, minkä ansaitsivat.

Insinööri Elsbergerillä oli noin kymmenen vuotta itseään nuorempi veli,
niinikään insinööri. Hän oli niitä hyvinkin tavallisia porvarisperheen
kunnon poikia, joilla on taiteellisia taipumuksia ja jotka tahtoisivat
mielellään harrastella taidetta, mutta eivät haluaisi silti hukata
porvarillista yhteiskunta-asemaansa. Todellisuudessa tämä ei olekaan
kovin vaikeasti ratkaistava pulma; ja useimmat nykyaikaiset taiteilijat
ovat ratkaisseet sen vaivattomasti. Taiteilijaksi täytyy tahtoakin;
eivätkä kaikki pysty tähän poloiseen voimanponnistukseen; he eivät
ole aivan varmat siitä, tahtovatko, mitä tahtovat; ja sikäli kuin
heidän porvarillinen asemansa vakiintuu, heittäytyvät he menemään
myötävirtaan, hälisemättä ja kapinoimatta. Sellaisia ei voisikaan
moittia, jos he nyt olisivat hyviä porvareita sen sijaan, että heistä
olisi tullut huonoja taiteilijoita. Mutta tästä elämän pettymyksestä
jää heihin usein salattu tyytymättömyys, sellainen _qualis artifex
pereo_, ettei se oikein hyvin peity siihen verhoon, jota on totuttu
sanomaan filosofiaksi; ja se tunne pilaa heidän koko elämänsä, kunnes
ikä tai uudet huolet vetävät tämän vanhan haavan umpeen. Niin oli
myöskin André Elsbergerin laita. Hän olisi tahtonut kirjailijaksi;
mutta hänen veljensä, jolla oli oma päänsä, vaati häntä tieteelliselle
uralle, kuten hän itsekin oli mennyt. André oli älykäs, hänellä
olivat mukiinmenevät taipumukset tieteelliselle alalle, -- taikka
kirjalliselle, yhdentekevää; hän ei ollut tarpeeksi varma siitä, oliko
hän taiteilija, ja liian varma, että hän oli porvari; hän oli myöntynyt
veljensä tahtoon, ensin ainoastaan toistaiseksi -- (ymmärtää hyvin,
mitä se päätös merkitsee); hän oli mennyt Parisin sivili-insinöörien
ammattikouluun, ei varsin korkeilla arvosanoilla, ja lähtenyt sieltä
samanlaisilla, ja sitten tehnyt tunnollisesti, mutta ilman intoa
insinöörintyötään. Luonnollisesti hän oli sillä välin kadottanut ne
vähätkin taiteelliset taipumuksensa, mitä hänellä oli; eikä hän niistä
enää puhunutkaan muuten kuin pilkalla.

-- Ja sitäpaitsi, sanoi hän, -- (Christophe tunsi näissä hänen
sanoissaan Olivierin pessimistisen elämänkatsomuksen) -- ei elämä
ole sen arvoinen, että kannattaisi sureksia moista: ettei joutunut
epäonnistuneelle uralle. Huono runoilija vähemmän, sen parempi!...

Veljekset rakastivat toisiaan; he olivat moraalisesti samaa maata,
mutta eivät viihtyneet oikein hyvin keskenään. Molemmat olivat olleet
Dreyfusin kannattajia. Mutta André, joka oli mieltynyt syndikalismiin,
oli antimilitaristi; kun taas Elie oli patriootti.

André tuli usein käymään Christophen luona, poikkeamatta edes näkemään
veljeään; ja Christophe ihmetteli sitä: sillä hän ja André eivät olleet
kovinkaan läheisissä väleissä. André ei avannut suutaan muuta kuin
nurkuakseen jotain asiaa tai moittiakseen jotain henkilöä. -- Ja se oli
väsyttävää; ja kun Christophe jälleen puhui, ei André kuunnellut häntä.
Christophe ei salannutkaan, että nämä vierailut tuntuivat hänestä
joutavanpäiväisiltä; mutta mies ei ollut siitä millänsäkään; hän ei
näyttänyt toisen tarkoitusta huomaavankaan. Viimein löysi Christophe
arvoituksen avaimen: eräänä päivänä näki hän Andrén kurkistelevan ulos
ikkunasta ja katsovan jotain puutarhassa olevaa paljon hartaammin kuin
kuunteli, mitä Christophe hänelle sanoi. Christophe vihjasi tästä
huomiostaan jotain Andrélle; ja André myönsikin heti, että hän tunsi
m:lle Chabranin, ja että tuo neiti oli suurena syynä hänen käynteihinsä
Christophen luona. Ja kun hänen kielensä kanta nyt laukesi, niin
tunnusti hän, että hän oli ollut jo kauan tuon tytön kanssa
ystävyysväleissä, ja että heidän tunteensa oli ehkä jotain enempääkin:
Elsbergerien perhe oli ollut kauan sitten majurin perheen ystäviä;
mutta vaikka heidän välinsä olivat sangen läheiset, oli politiikka,
äskeiset tapahtumat, eroittaneet heidät toisistaan. Ja sen jälkeen
eivät he olleet käyneet toistensa luona. Christophe ei kursaillut,
vaan väitti, että mokoma tuntui hänestä pähkähullulta: eivätkö ihmiset
voineet olla eri mieltä ja kuitenkin kunnioittaa toisiaan? André myönsi
Christophen olevan oikeassa ja sanoi olevansa vapaamielinen mies; mutta
paria kolmea kysymystä ei hänen suvaitsevaisuuteensa mahtunut, sillä
niistä, väitti hän, ei kenelläkään ollut oikeus olla eri mieltä kuin
hän; ja ensimäisenä hän mainitsi tuon kuuluisan Jutun. Sitten hän puhui
asiasta puuta ja heinää, kuten on tavallista aina. Christophe tunsi jo
tässä suhteessa maan tavan, eikä koettanut inttää vastaan; hän kysyi
vain, eikö Juttu koskaan päättyisikään, vai pitikö sen kirouksen kestää
maailman loppuun saakka, lapsiimme kolmanteen ja neljänteen polveen
asti. André purskahti nauruun, eikä vastannut Christophelle, vaan
ylisteli nyt hellästi Céline Chabrania, ja syytti itsekkääksi hänen
isäänsä, joka vaati tytärtään uhrautumaan yksinomaan hänelle itselleen.

-- Miksi ette mene naimisiin, kysyi Christophe, jos te kerran
rakastatte häntä ja hän teitä?

André valitteli, että Céline oli klerikaali. Christophe kysyi, mitä
tämä nyt sitten tarkoitti. Toinen vastasi sen tarkoittavan: olla
jumalinen, polvistella Jumalalle ja hänen ylimmäisille papeilleen.

-- Ja mitä se teitä haittaa?

-- Se haittaa, sillä minä en tahdo, että vaimoni olisi toisenlainen
kuin olen itse.

-- Mitä kummaa! Tehän vaaditte vaimonne ajatuksetkin? Silloinhan te
olette vielä itsekkäämpi kuin tuo majuri!

-- Te puhutte asiaa ajattelematta: ottaisitteko te naisen, joka ei
pitäisi musiikista?

-- Sellainen on minulla ollutkin.

-- Miten voivat ihmiset elää yhdessä, ellei heidän katsantokantansa ole
sama?

-- Jättäkää jo katsantokantanne! Ah, hyvä ystäväni, mitkään aatteet
eivät merkitse mitään, kun ihmiset rakastavat toisiansa. Mitä se minuun
kuuluu, ettei nainen, jota rakastan, pidäkään musiikista niinkuin minä?
Hän on itse minulle musiikkia! Kun on, niinkuin te, saanut sellaisen
onnen, että on löytänyt kunnon tytön, joka rakastaa teitä, ja jota te
rakastatte, niin uskokoon, mitä tahtoo, ja uskokaa itse, mitä ikinä
haluatte. Lopultakin ovat kaikki aatteenne yhtä joutavia; ei maailmassa
ole muuta kuin yksi totuus, yksi, Jumala: rakastaa toisiaan.

-- Te olette runollinen sielu. Ette näe todellista elämää. Minä
tunnen monta paria, jotka ovat saaneet kärsiä paljon tästä henkisestä
eripuraisuudesta.

-- Se johtuu siitä, etteivät he rakasta toisiaan kylliksi. Täytyy
tietää, mitä tahtoo.

-- Tahdolla ei kaikkea elämässä saada. Vaikka tahtoisinkin naida m:lle
Chabranin, en sitä voisi tehdä.

-- Ja miksi ette!

André luetteli epäilyksensä: hänen oma elämänuransa ei ollut varma; hän
ei ollut varakas; terveyskin oli huono. Hän aprikoi, olisiko hänellä
oikeus mennä sellaisissa olosuhteissa naimisiin. Vastuunalaisuus oli
suuri. Eikä hän saattanut tehdä rakastamaansa olentoa onnettomaksi, ja
itseäänkin -- puhumattakaan tulevista lapsista?... Parempi oli odottaa,
-- tai jättää koko asia.

Christophe kohautti hartioitaan:

-- Onpa sekin rakkautta! Jos hän rakastaa, niin hän on onnellinen,
kun saa uhrautua. Ja mitä lapsiin tulee: te ranskalaiset olette
naurettavia. Te ette tahtoisi niitä maailmaan, ellette ole varmoja,
että voitte tehdä niistä pieniä, pulleita koroillaeläjiä, joiden
ei tarvitse kärsiä mitään, joilla ei ole syytä peljätä mitään...
Helkkari! Se asia ei kuulu ollenkaan teihin; teidän tehtävänne on
ainoastaan antaa heille henki, rakkautta elämään ja rohkeutta puolustaa
elämäänsä. Loppu... eläkööt tai kuolkoot... sehän on meidän kaikkien
ihmisten yhteinen kohtalo. Onko parempi luopua koko elämästä kuin olla
antautumatta sen vaaroihin.

Christophen vahva elämänusko tarttui hänen puhetoveriinsakin, mutta ei
saanut häntä tekemään varmaa päätöstä. André vastasi:

-- Ehkäpä se on niinkin...

Mutta siihen hän jäi. Häneltä niinkuin monilta muilta tuntui menneen
kaikki tahdon ja toiminnan kyky.



Christophe oli ryhtynyt taisteluun sitä tylsyyttä vastaan, jonka hän
huomasi enimmissä ranskalaisissa ystävissään, omituisesti yhtyneenä
uutteraan ja usein suorastaan kuumeiseen toimeliaisuuteen. Melkein
kaikki ne henkilöt, joita hän näki erilaisissa porvarillisissa
seurustelupiireissä, olivat tyytymättömiä. Melkein kaikilla oli sama
inho päivän valtiaita ja heidän pilaantuneita ajatuksiaan kohtaan.
Melkein kaikilla sama surullinen ja ylpeä tunne, että heidän rotunsa
henkeä vääristeltiin. Tämä ei suinkaan ollut persoonallista kaunaa,
voitettujen ihmisten ja luokkien, vallasta ja aktiivisesta elämästä
syrjäytettyjen katkeruutta: eroitettujen virkamiesten, käyttämättömän
tarmon, vanhan ylimystön, joka oli vetäytynyt maatiloilleen ja
piiloutunut sinne kuollakseen niinkuin haavoittunut leijona. Ei, se
oli yleistä siveellistä kapinoimista, leppymätöntä ja syvää: sitä
näki kaikkialla, mitä erilaisimmilla yhteiskunta-asteilla, armeijan
keskuudessa, hallintolaitoksissa, yliopistoissa, virastoissa, kaikissa
valtiokoneiston tärkeissä rattaissa. Mutta kukaan ei ryhtynyt toimeen.
He olivat menettäneet jo edeltäkäsin uskonsa; kaikki hokivat samaa:

-- Ei sille mitään voi.

taikka:

-- Täytyy koettaa olla sitä ajattelematta.

He käänsivät mietteensä ja pakinansa arasti pois surullisista asioista:
he etsivät itselleen lohdutusta kotielämästään.

Ja jos he olisivat vetäytyneet erilleen pelkästään poliittisesta
elämästä! Mutta kaikki nuo kunnon ihmiset olivat jokapäiväisissä pikku
tehtävissäänkin välinpitämättömiä. He suvaitsivat alentavaa seurustelua
sellaisten surkeain raukkain kanssa, joita he halveksivat, mutta joita
vastaan he eivät suinkaan ryhtyneet ottelemaan, pitäen sellaista
jo ennakolta hyödyttömänä. Miksi monet erinomaiset taiteilijat, ja
varsinkin musiikkimiehet, -- heihin oli Christophella paras tilaisuus
tutustua, -- kärsivät vastalausetta panematta kaiken maailman
sanomalehdistön kerskuvien raukkojen, Scaramouchien julkeuksia, jotka
antoivat heille ukaaseja? Maassa löytyi suuri lauma aaseja, joiden
typeryys _in omni re scibili_ oli käynyt suorastaan sananlaskuksi,
mutta joilla kuitenkin oli ehdoton auktoriteetti _in omni re scibili_.
He eivät edes viitsineet kirjoittaa itse artikkeleitaan tai teoksiaan;
heillä oli sihteereitä, kurjia, nälistyneitä vaivaisia, jotka olisivat
myöneet vaikka sielunsa saadakseen ruokaa ja tyttöjä, jos heillä
olisi sielua ollut. Tämä ei ollut kenellekään Parisissa salaisuus. Ja
kuitenkin nuo itsevaltiaat saivat kohdella taiteilijoita yli olkain.
Christophe ärjähteli raivosta lukiessaan eräitä heidän kronikoitaan.

-- Heillä ei toden totta ole sielua, huudahti hän; voi, näitä raukkoja!

-- Kenelle nyt vihata kysyi Olivier. Tiettävästi jollekin Markkinatorin
lurjukselle.

-- Ei, vaan oikeille ihmisille. Lurjukset elävät luontonsa mukaan: he
valehtelevat, rosvoavat, varastavat, tappavat. Mutta noita toisia,
-- niitä, jotka antavat heidän sitä tehdä, samalla kuin muka heitä
halveksivat, heitä halveksin kahta vertaa enemmän! Elleivät noiden
heittiöiden sanomalehdistössä olevat virkaveikot, kunniallisetkin ja
todella oppineet arvostelijat ja taiteilijat, joiden niskassa nämä
narrit keikkuvat, antaisi heidän sitä tehdä, ja antaisi aivan vaieten,
häveliäisyydestä, pelosta, että saattaisivat nolata itsensä yleisön
silmissä, tai siksi, että tavoittelevat häpeällisesti omia etujaan tahi
säästävät vihollista ikäänkuin jonkinlaisesta salaisesta sopimuksesta,
saadakseen itse jäädä iskuilta turvaan, -- elleivät juuri he sallisi
kelvotonten komeilla heidän suojelusherroinaan, niin moinen julkea
väkivalta luhistuisi pian aivan naurettavana. Sama heikkous kaikilla
aloilla. Olen tavannut kymmeniä kunnon miehiä, jotka sanovat minulle
siitä tai siitä yksilöstä: "Hän on aika lurjus." Mutta ei ollut
ainoaakaan, joka ei olisi puristanut kohta sen jälkeen hänen kättänsä
ja kutsunut häntä "hyväksi virkaveljeksi". -- "Heitä on liian paljon",
väittivät nuo toiset. -- Kyllä, liian paljon pelkureita. Liian paljon
hyviä, mutta arkoja miehiä.

-- Hm, mutta mitä sinun mielestäsi olisi tehtävät

-- Pitäkää heidät kurissa! Mitä te vielä odottelette? Ettäkö taivaasta
apu teille tipahtaisit Katsopas tuonne ulos. Nyt on satanut kolme
päivää lunta. Se täyttää katunne, tekee Parisistanne moskaisen
kloakin. Mitäs te teette? Te kiljutte hallitustanne vastaan, joka
antaa teidän hukkua likaan. Mutta ryhdyttekö mihinkään toimeen
päästäksenne siitä? Jumala paratkoon! Te pistätte kätenne ristiin.
Kenelläkään ei ole ryhtiä puhdistaa edes oman talonsa edustaa. Kukaan
ei täytä velvollisuuttaan, ei valtio eivätkä yksilöt; jokainen luulee
täyttäneensä tehtävänsä, kun on syyttänyt toisia. Te olette satoja
vuosia kestäneen monarkistisen kasvatuksen aikana niin tottuneet
olemaan tekemättä mitään omasta alotteestanne, että te ikäänkuin
tähystelette suu auki taivaalle ja odotatte sieltä ihmettä. Ainoa ihme
olisi se, että päättäisitte ryhtyä toimeen. Näetkös, pikku Olivier,
teillä on älyä ja kuntoa liikenemäänkin asti; mutta teiltä puuttuu
verta. Sinulta ensimäisenä. Järki ja sydän ei teillä ole sairas. Vaan
itse elämä. Te kuolette ja häviätte.

-- Minkä sille voi? Täytyy odottaa uuden elämän syntymistä.

-- Täytyy tahtoa sen syntymistä. Täytyy tahtoa parantumista. Täytyy
_tahtoa_. Ja sen vuoksi pitää teidän ennen kaikkea päästää asumukseenne
raitista ilmaa. Jos ei halua lähteä kotinsa seinäin sisältä, niin
ainakin on kodin oltava terveellinen. Te olette antanut Markkinatorin
saastaisten höyryjen myrkyttää itsenne. Teidän taiteenne ja ajatuksenne
ovat kahdelta kolmasosaltaan uskonpettureita. Ja te olette niin
masentuneita, ettette jaksa siitä edes suuttua, tuskin hämmästyäkään.
Jopa eräät noista kunnon ihmisistä -- (ja se on naurettava näky)
-- ovat tulleet niin aroiksi, että uskottelevat lopulta itselleen
olevansa väärässä, ja oikeassa olisivat muka nuo huijarit. Enkö näet
ole tavannut, -- yksinpä teidän _Esope_-lehtenne piireissäkin, sillä
siellähän te uskottelette oikein ammatillisesti olevanne kuvittelematta
mitään, -- nuorukaisraukkoja, jotka vakuuttelevat rakastavansa sitä tai
sitä taidetta taikka aatetta, jota he todellisuudessa eivät rakasta
yhtään? He myrkyttävät itsensä mokomalla, pelkän lauhkeutensa tähden,
ilottomasti; ja he läkähtyvät tällaisen valheen ikävyyteen.

Christophe pauhasi näiden epävarmojen ja toivottomien ihmisten joukossa
kuin torkkuvia puita ravisteleva myrskytuuli. Hän ei koettanut
tyrkyttää heille omia katsantokantojaan; hän käski heitä herättämään
oman tarmonsa ja ajattelemaan itse. Hän sanoi:

-- Te olette liian vaatimattomia. Suurin vihollisenne on neurastenia,
epäilys. Ihminen saattaa olla, hänen on oltava suvaitsevainen ja
inhimillinen. Mutta ei ole lupa epäillä sellaista, minkä uskoo oikeaksi
ja todeksi. Täytyy uskoa sitä, mitä ajattelee. Ja mitä uskoo, sitä
on tuettava. Olkootpa voimamme miten vähäiset tahansa, ei meillä ole
oikeutta olla luopioita. Pienimmälläkin tässä maailmassa on yhtä
suuri velvollisuutensa kuin kaikilla suurilla. Ja hänellä on myöskin
-- (ja juuri sitä seikkaa te ette tiedä) -- oma voimansa. Luuletteko
kapinoimistanne niinkään vähäarvoiseksi! Vahva itsetietoisuus, joka
tohtii ilmaista ajatuksensa, on huomioon otettava mahti. Te olette
viime vuosina nähneet, että valtion ja yleisen mielipiteen on ollut
pakko monesti kuunnella jonkun kunnon miehen arvosteluita, miehen,
jolla ei ollut muuta asetta kuin hänen moraalinen ryhtinsä, kun hän
näytti mielensä julkisesti, rohkeasti ja hellittämättä...

Ja jos kysytte, miksi nähdä sellaista vaivaa, mitä varten taistella,
mitä varten?... niin kuulkaa: -- Sitä varten, että Ranska kuolee,
että Europa kuolee, -- sitä varten, että meidän sivistyksemme, monien
vuosisatain ponnistuksilla tehty ihana rakennus, inhimillisyytemme
luomus, tuhoutuu, jos me emme taistele. Se ei ole turhaa pelkoa.
Isänmaa on vaarassa, meidän europalainen Isänmaamme, -- ja ennen
kaikkea teidän, teidän oma pieni Isänmaanne, Ranska. Teidän apatianne
tappaa sen. Teidän vaikenemisenne sen tappaa. Se kuolee aina, kun
jonkun teidän tarmonne herpoaa, kun teidän ajatuksenne alistuvat,
kun teidän hyvä tahtonne tyytyy hedelmättömyyteen; se kuolee aina,
kun pisara teidän vertanne vuotaa ja tyrehtyy hyödyttömästi... Ylös
taisteluun! Täytyy elää! Tahi jos on kuoltava, kuolkaa kunnialla!



Mutta vaikeinta ei vielä ollut saada heitä toimeen, vaan saada heidät
toimimaan yhdessä. Siinä suhteessa he olivat aivan auttamattomia. He
olivat karsaita toisilleen. Parhaat olivat kaikkein itsepäisimpiä.
Christophe näki siitä selvän esimerkin samassa talossa, jossa hän asui.
Felix Weil, insinööri Elsberger ja majuri Chabran elivät keskenään
alinomaisella viholliskannalla, vaikka se vihamielisyys olikin mykkää
ja ylen kohteliasta. Ja kuitenkin: niin vähän kuin Christophe heitä
tunsikin, oli hänen helppo huomata, että kaikki nuo kolme tarkoittivat
samaa, joskin heidän puolue- tai säätyetikettinsä olivat erilaiset.

Varsinkin Weilillä ja majurilla olisi ollut paljon edellytyksiä
ymmärtää toisiaan. Weil, joka eli alinomaa kirjojensa ääressä
ja ainoastaan aivoelämää, seurasi intohimoisella harrastuksella
sotilasasioita; sellaisia aivan vastakkaisia harrastuksiahan näkee
usein hengenmiesten piireissä. _"Me olemme kaikki kaikentekijöitä"_,
sanoi aikoinaan puoli-juutalainen Montaigne, väittäen seikkaa, joka
pitää paikkansa vain eräihin älyllisiin rotuihin nähden, sellaisiin
kuin se, johon Weil kuului, kaikkien ihmisten ominaisuudeksi. Tuo vanha
älyniekka ihaili hartaasti Napoleonia. Hän keräsi itselleen kaikki
kirjoitukset ja muistelmat, joihin oli koottu keisariajan sankaritarun
valtava unelma. Niinkuin monia muita hänen aikansa ranskalaisia,
häikäisivät häntäkin tuon kunnian auringon kaukaiset säteet, kajastaen
nykyajan hämärään. Hän teki haaveissaan entisiä sotaretkiä, hän
ratkaisi taisteluita, pohti ja punnitsi sotaliikkeitä; hän oli
kamaristrateegikko, jollaisia kuhisee akademioissa ja yliopistoissa ja
jotka selittelevät Austerlitzin voiton syitä ja korjailevat Waterloon
virheitä. Hän itse pilkkaili ensimäisenä moista "napoleonimaisuutta";
se oli hänen itseivalleen huvittavaa; mutta kuitenkin huumasivat häntä
nuo kauniit tarinat niinkuin leikkivää lasta; yksityiskohtia lukiessaan
tulivat vedet hänelle silmiin: kun hän huomasi sen heikkoutensa, niin
hän nauroi katketakseen ja sanoi olevansa vanha hupsu. Oikeastaan ei
hän ollut napoleonilainen niin paljon patriotismista kuin romantiikan
ja platoonisen aktiivisuuden ihailun vuoksi. Silti oli hän erinomainen
patriootti, syvemmin Ranskaan kiintynyt kuin monet syntyperäiset
ranskalaiset. Ranskan antisemiitit tekevät karhunpalveluksen maalleen,
kun masentavat tylyillä epäilyksillään Ranskaan asettuneiden
juutalaisten ranskalaista kansallistunnetta. Paitsi sitä, että kukin
suku on luonnollisesti jo kiintynyt siihen maahan, missä se on elänyt
pari sukupolvea, joten maan veri on muuttunut tulokkaan vereksi, on
juutalaisilla toisiakin, aivan erikoisia syitä rakastaa sitä kansaa,
joka edustaa Lännessä henkisen ja älyllisen vapauden kehittyneimpiä
aatteita. Juutalaiset rakastavat Ranskaa, koska he itse ovat sadan
vuoden kuluessa osaltaan vaikuttaneet sen kehitykseen, ja koska sen
vapaus on osaltaan juuri heidän työtänsä. Kuinkapa saattaisivat he olla
puolustamatta sitä maata kaikenlaista vanhoillista taantumusta vastaan.
Kun kourallinen rikollisia politikoitsijoita tai lauma kunnollisia,
mutta hölmöjä ihmisiä koettaa katkoa siteet, jotka yhdistävät näitä
Ranskan ottolapsia heidän isänmaahansa, tekevät he hyvän palveluksen
ainoastaan taantumukselle.

Majuri Chabran oli niitä ajattelemattomia, vanhanaikaisia ranskalaisia,
joiden pää menee sekaisin, kun sanomalehdet uskottelevat alinomaa
heille, että kaikki Ranskaan asettuneet muukalaiset ovat muka maan
salaisia vihollisia; niitä ranskalaisia, jotka ovat luonteeltaan
hyvinkin inhimillisiä ja vastaanottavaisia, mutta pakottavat itsensä
epäilemään ja vihaamaan, kutistumaan itseensä ja tahtovat riistää
omalta rodultaan juuri sen elämänvoiman, joka johtuu kahden erilaisen
rodun yhtymisestä. Majuri piti siis velvollisuutenaan olla tuntematta
ensimäisen kerroksen asukasta, vaikka hänen olisi ollut sangen mukava
häneen tutustua. Weil jälleen olisi mielellään puhellut upseerin
kanssa; mutta hän tiesi, kuinka kansalliskiihkoinen Chabran oli, ja sen
vuoksi hän halveksi häntä, joskin leppoisella tavalla.

Christophella ei ollut laisinkaan niin paljon kuin majurilla syytä
muistaa Weiliä. Mutta hän ei voinut sietää, että kenestäkään puhuttiin
pahaa viattomasti. Sen vuoksi hän ryhtyikin puolustamaan Weiliä, kun
tuon juutalaisen kimppuun hänen kuultensa karattiin.

Eräänä päivänä majuri sadatteli jälleen tapansa mukaan maansa oloja.
Silloin Christophe sanoi hänelle:

-- Se on oma vikanne. Te vetäydytte kaikki syrjään. Kun Ranskassa
käy huonosti, teidän mielestänne, niin te jätätte kirkuen paikkanne.
Tuntuu kuin teistä olisi kunnianasia julistaa, että teidät on voitettu.
Missään eivät ihmiset halua joutua tappiolle sellaisella kiireellä.
Kuulkaahan, majuri, te, joka olette käynyt sotia, tällä tavoinko
tapellaan?

-- Tässä ei olekaan kysymys tappelusta, vastasi majuri; me emme tappele
Ranskaa vastaan. Näissä taisteluissa täytyy puhua, väitellä, äänestää,
olla tekemisissä inhottavan heittiölauman kanssa; siihen minä en ole
luotu.

-- Tepä olette saanut tarpeeksenne! Afrikassa oli kai toisenlaista!

-- _Parole d'honneur_, -- kautta kunniani, -- se ei ollutkaan näin
inhottavaa. Ja sitäpaitsi: niiltä siellä sai toki tukkia suun. Lisäksi:
taisteluun tarvitaan sotilaita. Siellä minulla olivat tiraljöörini.
Täällä minä olen aivan yksin.

-- Vai niin; mutta eipä täälläkään puutu kunnon väkeä.

-- Missä niitä on?

-- Kaikkialla ympärillänne.

-- No, mitä he sitten tekevät?

-- Samaa kuin te: eivät tee mitään; sanovat, etteivät voi tehdä mitään.

-- Mainitkaahan edes yksi.

-- Vaikka kolme, jos tahdotte, ja ne asuvat omassa talossanne.

Christophe lausui hänelle Weilin nimen, -- (majuri huudahti), -- ja
Elsbergerit, -- (majuri hyppäsi pystyyn):

-- Tuo juutalainen, nuo Dreyfusin puolustajat?

-- Niin, mitä se sitten tekee? virkkoi Christophe.

-- He ovat ajaneet Ranskan perikatoon.

-- He rakastavat sitä yhtä paljon kuin tekin.

-- Silloin he ovat hulluja, rikollisia hulluja.

-- Eikö voi olla oikeudenmukainen vastustajiaankin kohtaan?

-- Minä kunnioitan rehellisiä vastustajia, niitä, jotka taistelevat
samanlaisin asein. Siitä on todistuksena se seikka, että minä
puhelen teidän kanssanne, teidän, herra saksalainen. Minä kunnioitan
saksalaisia, samalla kuin toivon voivani antaa heille kerran ja koron
kanssa takaisin sen selkäsaunan, jonka heiltä saimme. Mutta mitä noihin
muihin, sisäisiin vihollisiin tulee, se on toinen asia: he turvautuvat
epäkunniallisiin aseihin, sofismeihin tai sairaaloiseen ideologiaan,
myrkyttävään ihmisystävyyteen...

-- Niin, olette samanlainen kuin keskiajan ritarit, kun he ensi kertaa
joutuivat taistelemaan ruutia ja tykkejä vastaan. Ajatelkaa, tämä on
ainoastaan sodan yksi kehitysmuoto.

-- Olkoon. Mutta silloin täytyisi meidän olla rehellisiä ja sanoa, että
se on sotaa.

-- Olettakaamme, että Europan koko sivistystä uhkaa yhteinen
vihollinen, ettekö silloin liittyisi Saksaan?

-- Sen olemme tehneetkin Kiinassa.

-- Katsokaa siis ympärillenne. Eikö vaara uhkaa teidän maatanne,
kaikkien meidän maitamme Europassa; se vaara, että vainotaan meidän
perinnäistä sankari-ihanteellisuuttamme? Eivätkö ne kaikki maat
ole joutuneet, mikä vähemmin, mikä pahemmin, jos jonkinlaisten
seikkailijain kynsiin? Eikö teidän olisi ojennettava tämän yhteisen
vihollisen vastustamiseksi kättänne niille vihamiehillenne, joilla
on jotakin arvoa ja moraalista ryhtiä? Kuinka saattaa teidänlaisenne
mies ottaa niin vähän huomioon tosiasioita? Tuossa on ihmisiä, jotka
julistavat ihanteita, jotka eivät ole sellaisia kuin teidän! Mutta
ihanne on aina voima, sitä ette voine kieltää; siinä taistelussa, joka
teillä äskettäin oli, voitti teidät juuri vastustajainne ihanne. Sen
sijaan, että hukkaatte voimianne ponnistellessa sitä vastaan, miksi
ette hae siitä vahvistusta omalle ihanteellenne, käy sen kanssa yhdessä
kaikkien ihanteiden vihollisia vastaan, isänmaannylkyreitä, aatteenne
väärinkäyttäjiä vastaan, Europan sivistyksen mädännyttäjiä vastaan?

-- Mitä se auttaisi? Täytyisi ensin mennä sopimaan. Ja silloin
vastustajat ilkkuisivat voitonriemuissaan?

-- Kun olitte Afrikassa, niin ette kai ajatellut, taistelitteko
kuninkaan vai tasavallan puolesta. Luulen, etteivät monetkaan teistä
liioin muistaneet oliko tasavalta vai ei.

-- Sellaisille seikoille he antoivat palttua.

-- Hyvä! Ja Ranska sai siitä hyötyä. Te taistelitte ja voititte Ranskan
puolesta, ja myöskin oman itsenne vuoksi, kunnian ja taistelunriemun
vuoksi. No niin, miksi ette tee samoin täällä! Laajentakaa taistelun
päämääriä. Älkää närkästykö valtiollisista tai uskonnollisista
joutavuuksista. Se on pikkumaista. Olkoonpa kansanne Kirkon tai Järjen
vanhin tytär, se on yhdentekevää. Kunhan se vain elää! Kaikki on hyvää,
mikä innostaa elämään. Meillä on ainoastaan yksi vihollinen, nimittäin
nautiskeleva itsekkyys, joka imee kuiviin ja tahraa elämän lähteet.
Innostukaa voiman ja valon, hedelmällisen rakkauden, uhrautumisen
riemun ja työn puolesta. Älkää antako koskaan toisten toimia
asemastanne. Nouskaa, liittykää yhteen! Taisteluun!...

Ja Christophe alkoi nauraen soittaa pianolla, tapailla _Symphonie avec
choeurs_-marssin ensimäisiä tahteja.

-- Kuulkaahan, mitä tekisin, jos olisin teikäläinen säveltäjä,
Charpentier tai Bruneau (piru hänet vieköön!), sanoi Christophe. Minä
panisin teille yhteen myttyyn, yhteen suureen kuorosinfoniaan kaikki
sellaiset kappaleet kuin: _Aux armes, citoyens!_ -- marseljeesi --
_Internatsionaale, Vive Henri IV_, -- Henrikin hymni, -- _Dieu protëge
la France_, -- Jumala, Ranskaa suojaa, -- kaikki hyvät humalat, --
(kuulkaa, tähän tapaan...), -- keittäisin teille oikean provencelaisen
kalasopan, joka antaa ruokahalua. Se olisi hiiden kehnoa, -- (ei
missään tapauksessa kehnompaa kuin noiden teikäläisten); -- mutta se
on varma, ettei teidän vatsanne silloin kurisisi, vaan teidän täytyisi
marssia!

Ja hän nauroi sydämensä pohjasta.

Majuri nauroi myöskin:

-- Te olette peijakkaan mies, _monsieur_ Krafft, vahinko, että te ette
ole meikäläinen.

-- Mutta olenhan teikäläinen! Joka maassa taistellaan samasta asiasta.
Yhteen rintamaan!

Majuri myönteli; mutta kaikki jäi kuitenkin ennalleen. Silloin
Christophe jatkoi itsepäisesti sotajuontaan ja suuntasi nyt pakinan
Weiliin ja Elsbergeriin. Majuri oli yhtä itsepäinen kuin hänkin
ja jauhoi samoja, iänikuisia väitöksiään juutalaisia ja Dreyfusin
kannattajia vastaan; eikä Christophen todisteluilla tuntunut olevan
häneen vähintäkään vaikutusta.

Christophe tuli surulliseksi. Olivier virkkoi hänelle:

-- Älä ole milläsikään. Ihminen ei voi yhdellä sipaisulla muuttaa
kokonaisen yhteiskunnan katsantokantaa. Se olisi liian helppoa. Mutta
sinä olet jo tietämättäsi saanut paljon aikaan.

-- Mitä minä olen tehnyt? kysyi Christophe.

-- Sinä olet Christophe.

-- Mitä hyvää siitä on toisille?

-- Sangen paljon. Ole ainoastaan, mitä olet, kunnon Christophe. Älä
sinä huoli meistä.

Mutta Christophe ei hellittänyt. Hän väitteli yhä majuri Chabranin
kanssa, ja joskus hyvin kiivaasti. Célineä se huvitti. Hän oli
läsnä, kun hänen isänsä ja Christophe keskustelivat; hän istui vaiti
ja ompeli. Hän ei yhtynyt väittelyihin; mutta hän näytti nykyään
iloisemmalta; hänen silmissään oli aivan toisenlainen loiste kuin
ennen: tuntui kuin hän olisi saanut ympärilleen enemmän tilaa, enemmän
raitista ilmaa. Hän alkoi lueskella; hän kävi jo usein kaupungillakin;
hän seurasi mielenkiinnolla kaikenlaisia asioita. Ja eräänä päivänä,
kun Christophe otteli hänen isäänsä vastaan Elsbergerien puolesta, näki
majuri tyttärensä nauravan; hän kysyi, mitä tytär ajatteli; Céline
vastasi rauhallisesti:

-- Ajattelen vaan, että _monsieur_ Krafft on oikeassa.

Majuri ällistyi ja sanoi:

-- Tämä alkaa olla jo liikaa!... No niin, olimmepa oikeassa tai
väärässä, me täällä olemme sitä, mitä olemme. Meitä ainakaan ei haluta
nähdä noita ihmisiä, vai mitä, tyttö?

-- Minua haluttaisi kyllä, isä, vastasi tytär.

Majuri tukki suunsa eikä ollut muka kuulevinaan. Hän oli itsekin
paljoa alttiimpi Christophen vaikutukselle kuin oli olevinaan. Vaikka
hänen arvostelukykynsä oli ahdas ja tunteensa kiivaat, niin oli hän
kuitenkin sangen rehellinen ja jalosydäminen. Hän piti Christophesta,
piti hänen suoruudestaan ja henkisestä terveydestään; hänen mieltään
kalvoi joskus katkerasti, että Christophe oli saksalainen. Ja vaikka
hän vimmastuikin hänen kanssaan väitellessään, niin halusi hän yhä
uudestaan väittelemään; ja Christophen todistelut jättivät häneen aina
jälkensä. Hän ei olisi sitä tunnustanut itselleen millään ehdolla.
Mutta eräänä päivänä näki Christophe majurin lukevan hartaasti jotain
kirjaa, jota majuri ei suostunut hänelle näyttämään. Vasta Céline
kuiskasi Christophelle, saattaessaan häntä eteiseen:

-- Tiedättekö, mitä isä luki? Erästä Weilin teosta.

Christophe oli ylen tyytyväinen.

-- Ja mitä hän siitä sanoit

-- Sanoi: "Senkin raavas!..." Mutta hän ei voi jättää kirjaa kädestään.

Christophe ei vihjannut majurin kanssa jutellessaan millään tavoin
tähän asiaan. Kunnes majuri itse kysyi häneltä:

-- Minkä tähden te ette enää koskaan jankuta minulle tuosta
juutalaisesta?

-- Sentähden, ettei sitä enää tarvita, vastasi Christophe.

-- Miksikä ei? kysyi majuri, valmiina hyökkäykseen.

Christophe ei vastannut, vaan meni nauraen matkaansa.



Olivier oli oikeassa. Ihminen ei vaikuta toisiin sanoillaan, vaan koko
olemuksellaan. Löytyy ihmisiä, joista säteilee ympärille rauhoittavaa
ilmaa, heidän katseistaan, eleistään, pelkästä heidän kuulaan sielunsa
hiljaisesta kosketuksesta. Christophe jälleen hehkui ympärilleen
elämää. Se tunkeutui hiljaa, suloisesti kuin kevätpuolen lämpö vanhan,
torkkuvan talon seinien ja suljettujen ikkunain lävitse; se herätti
jälleen eloon sellaisia sydämiä, jotka vuosikausien kalvava suru,
heikkous, eristäytyminen olivat tehneet kuiviksi, herpauttaneet ja
tappaneet. Sielujen mahtavaa vaikutusta toisiinsa! Sen voimaa eivät
aavista enempää ne, jotka sitä kokevat, kuin nekään, joista se lähtee.
Ja kuitenkin on koko maailma täynnä tuon mystillisen vetovoiman
aaltojen nousua ja laskua.

Kaksi kerrosta Christophen ja Olivierin huoneistoa alempana asui, kuten
muistamme, muuan vielä nuorehko, viidenneljättä ikäinen nainen, m:me
Germain, joka oli ollut kaksi vuotta leskenä ja jolta edellisenä vuonna
oli kuollut hänen noin seitsemän-, kahdeksan-vuotias pikku tyttärensä.
Leski asui yhdessä anoppinsa kanssa. He eivät käyneet kenenkään
luona. Koko talon asukkaista olivat he kaikkein vähimmin tekemisissä
Christophen kanssa. Tuskin olivat he toisiaan tavanneet, eivätkä he
kertaakaan olleet virkkaneet toisilleen mitään.

Leski oli kookas, laiha nainen; hänellä oli melkoisen kaunis vartalo,
kauniit ruskeat silmät, läpikuultamattomat ja hiukan ilmeettömät,
joissa tuikahteli silloin tällöin synkkä ja kylmä tuli; hänen kasvonsa
olivat keltaiset kuin vaha, posket kuopalla, suu lujasti kiinni.
Vanhempi rouva Germain oli jumalinen, ja vietti kaiket päivänsä
kirkossa. Nuorempi rouva painautui itsepintaisesti suruunsa. Hän
ei välittänyt mistään maailman asioista eikä ihmisistä. Hän keräsi
ympärilleen pikku tyttärensä kaikki muistoesineet ja kuvat; ja hän
tuijotteli näihin esineisiin niin, ettei hän nähnyt enää tytärtään:
nuo kuolleet valo- ja muut kuvat tappoivat elävän kuvan. Hän ei
nähnyt tytärtään; mutta hän tahtoi välttämättä nähdä; hän tahtoi,
tahtoi ajatella pelkästään häntä; ja lopulta ei hän osannut häntä
edes ajatellakaan: hän oli auttanut kuolemaa sen työssä. Silloin hän
jäi yksin, kivettynein, turtunein sydämin, kyyneleittä, ilman elämän
hiukkastakaan. Uskonnosta ei ollut hänelle mitään apua. Hän rukoili,
mutta ilman rakkautta, ja siis ilman elävää uskoa; hän antoi rahaa
messuihin; mutta ei ottanut aktiivisesti osaa hyviin töihin. Koko hänen
jumalisuutensa perustana oli se ainoa ajatus, että hän tahtoi saada
nähdä tyttärensä jälleen. Mitä arvoa hänelle oli muulla? Jumalalla?
Mitä hän Jumalasta? Nähdä, nähdä jälleen tyttärensä... Mutta siitä
hän ei ollut laisinkaan varma. Hän tahtoi kyllä uskoa, että hän hänet
näkisi, tahtoi lujasti, epätoivon vimmalla; mutta kuitenkin hän sitä
epäili... Hän ei sietänyt nähdä muiden lapsia; hän ajatteli:

-- Miksi eivät nuokin ole kuolleet?

Samassa kaupunginkorttelissa liikkui muuan pikku tyttö, joka muistutti
vartalonsa ja käyntinsä puolesta hänen tytärtään. Kun leski näki
hänet takaapäin, pikku palmikkoineen, niin hän vapisi. Hän lähti
kulkemaan lapsen perästä; ja kun tyttö kääntyi, ja nainen näki,
ettei se ollutkaan hän, teki hänen mielensä kuristaa tuo tyttö. Hän
valitti, että Elsbergerien lapset, jotka olivat niin kilttejä ja
kasvatuksella masennettuja, pitivät muka kovaa ääntä kerrosta ylempänä;
ja kun pienokais-raukat juoksentelivat kamarissaan, lähetti leski
palvelijattarensa sanomaan yläkertaan, että oli oltava hiljaa. Kun
Christophe kerran tuli kotiin pikku tyttöjen kanssa, sattui leski heitä
vastaan, ja Christophe kummastui, miten tylysti tuo nainen katsoi
lapsiin.

Eräänä kesäiltana tämä elävältä kuollut istui hämärässä huoneessaan,
ikkunansa ääressä ja koetti hypnotisoida itseään tyhjyyden tilaan;
silloin hän kuuli Christophen alkavan soittaa. Christophella oli tapana
haaveilla siihen aikaan päivästä pianonsa ääressä. Musiikki ärsytti nyt
leskeä: se häiritsi tyhjyyttä, johon hän kaipasi vaipua. Hän vetäisi
kiukuissaan ikkunansa kiinni. Mutta musiikki kuului hänen huoneensa
jokaiseen sopukkaan. M:me Germain aivan kuin vihasi sitä. Hän olisi
tahtonut estää Christophea soittamasta; mutta siihen ei hänellä ollut
mitään oikeutta. Joka päivä odotti hän sen jälkeen samalla hetkellä,
kiukkuisen ärtyisenä, että piano alkaisi soida; ja kun se ei heti
alkanut, niin oli hän kahta ärtyneempi. Vasten tahtoaankin täytyi hänen
kuunnella kappaleet loppuun asti; ja kun sitten soitto lakkasi, oli
hänen vaikea päästä jälleen äskeiseen turtaan tilaansa. -- Ja viimein,
eräänä iltana, kun hän istui kumarassa, pimeän kamarin nurkassa, ja
kun ikkunan suljettujen luukkujen takaa tulvahteli hänen luokseen
tuo kaukainen musiikki, valoisa musiikki... hän tunsi sisällään
vavahduksen, ja kyynelten lähde aukesi hänen sydämessään jälleen.
Hän meni ja avasi ikkunan; ja siitä alkaen kuunteli hän soittoa
itkien. Musiikki oli kuin sade, joka pisara pisaralta tunkeusi hänen
kuivuneeseen sydämeensä; ja herätti sen eloon. Hän näki taas taivaan,
tähdet, kesäisen yön; hän tunsi itsessään tuikahtavan mielenkiinnon
elämään, vielä tosin ainoastaan kalpeana valona; tunsi epämääräistä
ja tuskallista sympatiaa muitakin olentoja kohtaan. Ja seuraavana
yönä, ensi kertaa pitkien kuukausien perästä, ilmestyi hänelle unessa
hänen pikku tyttärensä kuva. -- Sillä varmin keino päästä rakkaiden
vainajiemme luokse, nähdä heidät, ei ole kuolla niinkuin he, vaan elää.
He elävät meidän elämäämme, ja kuolevat kuolemastamme.

Hän ei koettanut tutustua Christopheen. Päinvastoin hän sitä
karttoikin. Mutta hän kuuli hänen kulkevan portaissa noiden pikku
tyttöjen kanssa, ja silloin hän pilkisteli salaa ovensa takaa,
kuullakseen lasten lavertelua, sillä se aivan järkytti hänen sydäntään.

Kun hän kerran aikoi lähteä kaupungille, eroitti hän ylempää portailta
pienten lastenjalkojen kepsutusta; lapset tulivat alas meluten hiukan
kovemmin kuin tavallisesti, ja muuan lapsista sanoi pikku siskolleen:

-- Älä huuda niin, Lucette; tiedäthän, että Christophe kielsi, kun
täällä on se rouva, jolla on suru.

Toinen lapsista liikkui ja puhui silloin hiljemmin. Silloin ei m:me
Germain enää kestänyt: hän avasi ovensa, tempaisi lapset syliinsä ja
suuteli heitä kiihkeästi. Lapset peljästyivät; toinen tytöistä alkoi
kirkua. Leski päästi heidät, ja meni sisään...

Kun hän sen jälkeen tapasi heitä, koetti hän heille hymyillä, jäykkää
ja vääristynyttä hymyä, -- (hän oli aivan unohtanut hymyilemisen);
-- hän virkkoi heille jonkin hellän sanan, mutta niin jäykästi, että
lapset peljästyivät ja vastasivat arasti supatellen. He pelkäsivät
tuota rouvaa, entistäkin enemmän; ja kun he menivät hänen ovensa
ohitse, niin he juoksivat, että hän olisi saanut heitä käsiinsä. Leski
puolestaan koetti tähystellä heitä piilosta. Häntä hävetti, että hänet
olisi nähty puhelemassa lasten kanssa. Hän häpesi itseään omissa
silmissään. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut varas: vienyt rakkautta
omalta pikku vainajaltaan. Hän heittäysi polvilleen ja rukoili
tyttäreltään anteeksi. Mutta nyt, kun elämän ja rakkauden vaisto oli
hänessä herännyt, ei hän voinut sitä vastaan mitään: se oli häntä
mahtavampi.

Eräänä iltana huomasi Christophe kotiin tullessaan, että talossa oli
tapahtunut jotain erikoista. Muuan ruuanhankkija tuli portaissa häntä
vastaan ja kertoi, että kolmannen kerroksen vuokralainen, Watelet oli
yhtäkkiä kuollut, sydämenkouristukseen. Christophea säälitti kovin;
mutta kuitenkaan hän ei ajatellut niin paljon tuota naapuria itseään
kuin hänen lastaan, joka nyt oli jäänyt orvoksi. Ei tunnettu ketään
Watelet'n omaisia, ja oli täysi syy olettaa, ettei häneltä ollut jäänyt
lapselle juuri mitään. Christophe meni kiireesti, neljä porrasaskelmaa
kerrallaan nousten, kolmanteen kerrokseen ja Watelet'n huoneistoon,
jonka ovi oli auki. Siellä näki hän abbé Corneillen vainajan ruumiin
ääressä, sekä tuon pikku tytön, joka itki ja hoki: Isä, isä.
Talonmiehen vaimo koetti lasta lohdutella, mutta teki sen hyvin
avuttomasti. Christophe otti tytön syliinsä ja puheli hänelle hellästi.
Tyttö takertui epätoivoisesti häneen kiinni; Christophe ei voinut lasta
mitenkään jättää; hän halusi viedä hänet sieltä pois, mutta tyttö ei
suostunut siihen. Hän jäi siis lapsen kanssa Watelet'n huoneistoon. Hän
istui päivän laskiessa ikkunan ääressä ja tuuditteli tyttöä sylissään
uneen, jutellen hänelle lempeästi. Lapsi rauhoittui vähitellen; hän
nukahti kesken nyyhkytyksiään. Christophe vei hänet vuoteeseen, ja
ryhtyi kömpelösti riisumaan häntä, päästämään hänen pikku kenkiensä
nauhoja. Ilta oli jo pimennyt. Huoneiston ovi oli jäänyt auki. Jokin
tumma hahmo hiipi sisään, hameet kahisivat. Ja himmyvän päivän
viimeisissä säteissä huomasi nyt Christophe tuon lastaan surevan rouvan
kuumeisesti hehkuvat silmät. Christophen sydäntä järkytti. Leski oli
jäänyt seisomaan ovelle, ja sanoi ahtaalla äänellä:

-- Minä tulin... Ettekö... ettekö antaisi häntä minulle?

Christophe ojensi hänelle kätensä. M:me Germain itki. Sitten hän
asettui lapsen vuoteen ääreen. Hetken päästä hän sanoi:

-- Antakaa minun valvoa tässä ja hoitaa häntä...

Christophe nousi omaan kerrokseensa: abbé Corneille tuli hänen
luokseen. Pappi oli hiukan hämillään, hän selitteli itseään
puolustellen sitä, että oli mennyt vainajaa katsomaan. Hän toivoi,
sanoi hän nöyrästi, ettei vainaja häntä moittisi siitä, jos eläisi: hän
ei ollut näet mennyt sinne pappina, vaan ystävänä. Christophe oli niin
liikutettu, ettei voinut puhua; hän puristi abbén kättä, ja he erosivat.

Kun Christophe seuraavana aamuna meni Watelet'n asuntoon, näki hän
lapsen siellä jo m:me Germainin kaulassa, naiivin luottavaisena kuten
lapset ainakin niitä kohtaan, joilla on taito heitä viehättää. Hän oli
valmis lähtemään uuden ystävättärensä mukaan... Oi, varsin pianpa hän
unhotti kasvatti-isänsä! Hän oli yhtä hellä uutta äitiäänkin kohtaan.
Tämä huomio ei ollut kovin lohdullinen. Näkiköhän m:me Germainin
rakkaudenitsekkyys sen?... Ehkäpä. Mutta mitä se haittasi? Täytyy
rakastaa. Siinä on onni.

Joku viikko hautajaisten jälkeen vei m:me Germain lapsen maaseudulle,
kauas Parisista Christophe ja Olivier olivat läsnä, kun he lähtivät
talosta. Nuori leski oli niin rauhoittuneen näköinen ja hänestä kuulsi
sellainen sisäinen ilo että he tuskin tunsivat häntä entiseksi. Hän ei
ollut huomaavinaan nuoria miehiä. Mutta juuri lähtiessään hän sitten
katsoi Christopheen, ojensi hänelle kätensä ja sanoi:

-- Te pelastitte minut.

-- Mikä tuolla hullulla oli? kysyi Christophe hämmästyneenä, kun leski
oli lähtenyt, noustessaan Olivierin kanssa asuntoonsa.

Muutama päivä sen jälkeen toi posti hänelle erään valokuvan:
tuntemattoman pikku tytön joka istui jakkaralla, pikku kädet kiltisti
ristissä sylissä, ja joka katseli häneen kirkkain ja alakuloisin
silmin. Kuvan alareunaan oli kirjoitettu:

"Pikku vainajani kiittää teitä."



Niin kävi näihin kaikkiin ihmisiin uuden elämän henkäys. Siellä,
viidennen kerroksen huoneistossa, oli valtava ihmisyyden ahjo, jonka
säkenet singahtelivat kaikkialle koko taloon.

Mutta Christophe ei sitä kehitystä huomannut. Se kävi hänen mielestään
liian hitaasti.

-- Ah, huokasi hän, kun saisi nuo kaikki kunnon ihmiset, mikä kunkin
heidän uskonsa tai yhteiskuntaluokkansa lieneekin, veljiksi keskenään;
nuo, jotka eivät tahdo tutustua toisiinsa. Eikö siihen ole mitään
keinoa?

-- Kukapa tietää, vastasi Olivier; ehkä siihen tarvittaisiin sellaisen
keskinäisen suvaitsevaisuuden ja mielisuosion vaikutusta, joka ei
voi syntyä muuten kuin sisäisestä ilosta, -- terveen, normaalin,
sopusointuisen elämän ilosta: ilosta, että ihminen saa käyttää voimiaan
hyödyllisesti, tunteesta, etteivät hänen ponnistuksensa mene hukkaan,
vaan että hän osaltaan edistää jotakin suurta. Siihen vaadittaisiin
jälleen hyvinvoipaa isänmaata, maata, joka eläisi suuruutensa aikaa,
taikka -- (ja se olisi vieläkin parempi) -- nousisi juuri suuruuttaan
kohti. Ja siihen tarvittaisiin myöskin -- (tämä vaatimus johtuu
edellisestä), -- mahtia, joka osaisi saada työhön kaikki kansan voimat,
älykästä ja väkevää mahtia, joka pysyttäytyisi puolueiden yläpuolella.
Mutta totuushan on se, ettei löydy muuta puolueiden yläpuolella olevaa
voimaa kuin sellainen, joka saa voimansa omasta itsestään, eikä
kansanjoukoista, se, joka ei hae tukea anarkistisesta enemmistöstä,
niinkuin nykyinen keskinkertaisia liehakoiva hallitusvalta, vaan
laskee kaikki herruutensa alle tekemällään hyvällä: voitokas valtias,
Yhteishyvän diktatuuri, intelligensin ylivalta... miksi sitä ihannetta
kutsuisikaan? Sitä me emme osaa tekemällä tehdä. Sen luo sattuma, tai
täytyy ihmisten osata tarttua siihen sattumaan; siihen vaaditaan hyvää
onnea ja neroa. Odottakaamme ja toivokaamme! Voima on jo valmiina:
uskon, tieteen ja työn voimat, vanhan Ranskan ja uuden Ranskan voimat,
yhä suuremman Ranskan... Minkälainen nousu tulisikaan, jos kajahtaisi
se sana, taikasana, joka saisi kaikki ne voimat yhdessä taisteluun.
Sitä sanaa en tietysti enemmän minä kuin sinäkään pysty lausumaan.
Kuka sen lausuu? Voittoko, kunniaa... Kärsivällisyyttä! Tärkeintä on,
että kaikki, mitä rodussa on voimakasta, keskittyy valmiiksi, ei tuhoa
itse itseään, ei tule toivottomaksi ennen aikojaan. Onni ja nerokkuus
eivät tule muille kuin sellaisille kansoille, jotka ovat ne ansainneet
vuosisatojen tyynellä kärsimyksellä, työllä ja uskolla.

-- Kukapa tietää? virkkoi Christophe. Joskus ne tulevat aikaisemmin
kuin luullaankaan, -- hetkellä, jolloin niitä vähimmin odottaa. Te
rakennatte liikaa vuosisatojen varaan. Valmistukaa. Vyöttäkää kupeenne.
Pitäkää aina kengät jaloissanne ja sauva kädessänne... Sillä ette
tiedä, millä hetkellä tänä yönä teidän Herranne tulee.



Hän tuli juuri sinä yönä, mutta meni sangen läheltä ohitse. Hänen
varjonsa sipaisi jo tämänkin talon kynnystä.

Eräiden näöltään merkityksettömien tapausten seurauksena oli,
että suhteet Ranskan ja Saksan välillä kärjistyivät yhtäkkiä; ja
parissa, kolmessa päivässä oli jouduttu totuttujen, ylimalkaisten
kohteliaisuuksien ja hyvän naapuruuden väleistä siihen ärsyttävään
äänensävyyn, joka on tavallinen ennen sotaa. Tämä seikka ei voinut
kummastuttaa muita kuin niitä, jotka kuvittelevat, että muka järki
vallitsee maailmaa. Mutta sellaisia oli paljon Ranskassa; ja monia
ällistytti, kuinka Rheinin-takainen sanomalehdistö yltyi päivä päivältä
yhä raivoisammin ja melkein yksimielisesti purkamaan jo ennestään
tuttua gallilaisvihaansa. Eräät noista lehdistä, -- sanomalehdethän
anastavat näissä kummassakin maassa patriotismin monopoolin,
puhuvat koko kansakunnan nimessä ja määräilevät hallituksilleen,
usein niiden kanssarikollisella ja salaisella sopimuksellakin, mitä
politiikkaa niiden on noudatettava, -- julistivat Ranskalle loukkaavia
ultimaatumeita. Oli syntynyt selkkaus Saksan ja Englannin välillä;
eikä Saksa myöntänyt Ranskalle oikeutta olla siihen yhtymättä; sen
julkeat sanomalehdet vaativat sitä julistautumaan Saksan puolelle,
tai ellei se suostuisi, uhkasivat sillä maksattaa viimeisen sodan
kulut uudestaan; he luulivat voivansa pakottaa sen liittolaisekseen
pelolla, ja kohtelivat sitä jo etukäteen lyötynä ja tyytyväisenä
vasallivaltiona, -- ikäänkuin jonakin Itävaltana. Siinä nähtiin koko
saksalaisen imperialismin voitostaan juopunut, pöyhkeä mielettömyys,
ja sen valtiomiesten täydellinen kykenemättömyys ymmärtämään toisia
rotuja, koskapa he mittasivat niitä samalla mitalla, mikä oli heidän
itsensä lakina: Voiman ylin oikeus. Tietysti oli moisella töykeällä
haasteella aivan päinvastainen vaikutus kuin Saksa oli odottanut
vanhaan naapurikansaan, jolla oli vuosisatainen kunniakas historiansa
ja muistot sellaisesta ylivallasta Europassa, ettei Saksalla niiden
rinnalla ollut mitään. Se herätti Ranskan nukkuvan ylpeyden; maan
jokainen jäsen värähti; ja kaikkein välinpitämättömimmätkin huudahtivat
vihasta.

Saksan kansan suurella enemmistöllä ei ollut mitään syytä näihin
ärsytyksiin; ei, ne harmittivat sitä: kunnon ihmiset, elivät he missä
maassa hyvänsä, eivät pyydä muuta kuin saada elää rauhassa; ja Saksassa
ovat senlaatuiset ihmiset erikoisen rauhaa rakastavia ja herttaisia;
he haluavat elää sovussa kaikkien kanssa ja ovat taipuvaisia paljoa
enemmän ihailemaan ja jäljittelemään muita kuin taistelemaan heitä
vastaan. Mutta hyvien ihmisten mielipidettä ei maailmassa kysytä.
Eivätkä he ole tarpeeksi rohkeita ilmaistakseen sitä. Ne, jotka eivät
ole ottaneet miehekkääksi tavakseen julkista toimintaa, ovat tuomitut
joutumaan muiden, touhuavien leluiksi. He ovat se kaunis ja hölmö
kaiku, joka toistaa sanomalehdistön kiukkuista ulvontaa ja päällikköjen
sotahaasteita ja joka luo näistä _Marseljeesin_ tai _die Wacht am
Rheinin_.

Tämä oli kauhea kolaus Christophelle ja Olivierille. He olivat niin
tottuneet rakastamaan toisiaan, etteivät he enää ymmärtäneet, miksi
heidän isänmaansa eivät toisiaan rakastaisi. He eivät kumpikaan
jaksaneet käsittää, mikä oli syynä tällaiseen itsepintaiseen,
yhtäkkiä heränneeseen vihaan, ei varsinkaan Christophe, sillä hänellä
saksalaisena ei ollut minkäänmoista kaunaa tätä kansaa kohtaan, jonka
hänen kansansa oli jo voittanut. Samalla kuin hän närkästyi eräiden
kansalaistensa sietämätöntä ylpeyttä ja oli jossakin määrin, niinkuin
ranskalaisetkin, suuttunut tästä Braunschweigin kehoituksesta, ei
hän kuitenkaan ymmärtänyt, miksi Ranska ei saattanut tulla Saksan
liittolaiseksi. Hänen mielestään oli näillä kahdella maalla niin
paljon syviä syitä yhtyä, niin paljon yhteisiä ajatuksia, ja niin
monia suuria, yhdessä suoritettavia tehtäviä, että häntä suututti, kun
näki niiden kantavan itsepintaisesti toisilleen hedelmätöntä kaunaa.
Kuten kaikki muutkin saksalaiset piti hän etupäässä Ranskaa syypäänä
väärinkäsityksiin: sillä jos hän olikin valmis myöntämään, että sen oli
vaikea sulattaa entisen tappionsa muistoja, niin käsitti hän moisen
kuitenkin pelkäksi itserakkaudesta syntyneeksi kysymykseksi, jonka
tuli väistyä syrjään, kun korkeammat sivilisatsioonin tarkoitusperät
ja Ranskan omat edut sitä vaativat. Koskaan ei hän ollut ottanut
vaivakseen tutkia Elsass-Lothringin pulmaa. Koulussa hän oli oppinut
pitämään näiden maiden anastusta oikeudenmukaisena tekona, jolla
oli palautettu saksalainen alue saksalaisen isänmaan omaksi vuosia
kestäneen vieraan vallan alaisuudesta. Niinpä hän oli kuin puusta
pudonnut, kun nyt huomasi, että hänen ystävänsä piti sitä anastusta
rikoksena. Christophe ei ollut vielä puhunut tästä asiasta hänen
kanssaan, niin varmasti hän uskoi, että he olivat siitä yhtä mieltä;
ja nyt kuuli hän Olivierin, jonka rehellisyyden ja puolueettoman
pään hän tunsi, sanovan hänelle, aivan intohimottomasti ja ilman
vihaa, mutta syvästi surren, että suuri kansa saattoi kyllä alistua
olemaan kostamatta sellaista rikosta, mutta ettei se voinut itseään
häpäisemättä hyväksyä vastalausetta panematta sellaista.

Heidän oli sangen vaikea tässä asiassa ymmärtää toisiaan.
Historialliset syyt, joihin Olivier vetosi, osoittaakseen, että
Ranskalla oli oikeus vaatia Elsassia latinalaisena maana takaisin
itselleen, eivät pystyneet ollenkaan Christopheen; hänellä olivat
myöskin yhtä hyvät syynsä todistaakseen aivan päinvastaista:
historiasta löytää politiikka mitä todistuskappaleita se ikinä
tarvitsee, missä asiassa hyvänsä Paljon enemmän liikutti Christophea
arvoituksen inhimillinen, eikä pelkästään ranskalainen puoli. Olivatpa
elsassilaiset saksalaisia tai ei -- se oli samantekevää; mutta he eivät
tahtoneet olla saksalaisia, ja se syy riitti Christophelle. Kenellä on
oikeutta sanoa: "Tämä kansa on minun, koska se on minun veljeni"? Jos
tuo hänen veljensä ei hyväksy häntä, on hän erehdyksessä oikeuksistaan,
koska ei kerran ole osannut hankkia itselleen veljensä rakkautta,
vaikkapa veli kieltäisi perusteettomastikin hänet, eikä kielletyllä
ole mitään oikeutta sitoa tämän veljensä kohtaloa omaansa. Kärsittyään
neljäkymmentä vuotta väkivaltaa, julkeita tai peiteltyjä rettelöitä,
joskin saaden myöskin todellista hyvää säntilliseltä ja älykkäältä
saksalaiselta hallitukselta, eivät elsassilaiset itse kuitenkaan
tahtoneet olla saksalaisia; ja kun he viimein väsyivät ja hellittivät,
niin mikään ei kumminkaan pystynyt hävittämään mielistä niiden
sukupolvien kärsimyksiä, joiden oli ollut pakko lähteä maanpakoon
synnyinmaastaan, tahi, vieläkin tuskallisempi seikka, jos eivät voineet
lähteä, saivat kestää siellä vihattavaa sortoa, nähdä, miten heidän
maansa varastettiin ja heidän kansansa orjuutettiin.

Christophe tunnusti viattomasti, ettei hän ollut koskaan tullut
ajatelleeksi tätä kysymyksen puolta; ja se järkytti häntä syvästi.
Kunnon saksalainen on väittelyssä aina niin vilpitön, ettei minkään
latinalaisen kiihkeä itserakkaus sallisi sellaista, kuinka rehellinen
hän muuten olkoonkin. Christophen päähän ei pälkähtänytkään vedota
siihen, että kaikki muutkin kansat ovat kaikkina historian aikoina
tehneet samanlaisia rikoksia. Hän oli liian ylpeä turvautuakseen näin
häpeälliseen puolustukseen; hän tiesi, että sikäli kuin ihmiskunta
edistyy, muuttuvat tällaiset rikokset siitä yhä inhottavammiksi,
koska niihin silloin käy yhä selvempi totuuden valaistus. Mutta hän
tiesi samalla, että jos Ranska voittaisi, ei se olisi voittajana sitä
lempeämpi kuin Saksakaan oli ollut, ja että tähän rikosten ketjuun
tulisi vain lisää uusi rengas. Sillä tavoin jatkui tuo traagillinen
selkkaus, joka uhkasi hävittää europalaisen sivistyksen kaikkein
parhaimmat puolet, iankaikkisesti.

Niin tuskallinen kuin kysymys oli Christophelle, ei se myöskään
Olivierille ollut sen helpompi. Hän ei surrut pelkästään sitä,
että kaksi sellaista kansakuntaa, jotka sopivat kaikkein parhaiten
ymmärtämään toisiaan, joutuisivat veljessotaan keskenään. Itsessään
Ranskassakin varustautui osa kansakuntaa taistelemaan toista
osaa vastaan. Vuosikausia oli maassa liikkunut pacifistisia ja
antimilitaristisia oppeja, joita levittivät sekä kansan jaloimmat
miehet että alhaisimmat ainekset yhtaikaa. Valtio oli kauan antanut
heidän olla rauhassa; niinkuin aina, milloin jokin virtaus ei ollut
välittömässä ristiriidassa politikoitsijoiden pyyteiden kanssa,
hoiti se veltosti omaa asiaansa; eikä se ajatellut, että olisi ollut
vaarattomampaa vaikkapa julkisesti kannattaa tuota ylen tuhoisaa oppia
kuin antaa sen syöpyä hiljalleen kansan vereen ja hävittää siinä sodan
juuri sellaisina aikoina, jolloin kuitenkin valmistettiin sotaa. Se
oppi viehätti kaikkia ennakkoluulottomia henkiä: uneksivathan he
tulevasta veljellisestä Europasta, joka yhdistäisi kaikki voimansa
luodakseen maailman oikeudenmukaisemmaksi ja inhimillisemmäksi. Mutta
se miellytti myöskin roskaväen raukkamaista itsekkyyttä, niiden
olioiden, jotka eivät tahtoneet pistää nahkaansa vaaraan kenenkään eikä
minkään asian puolesta. -- Nämä aatteet olivat saaneet Olivierin ja
monen hänen ystävänsä kannatusta. Pari kertaa oli Christophe kuullut
asuintalossaan noiden ranskalaisten puhuvan keskenään niin kummia
asioita, että hän suorastaan ällistyi. Kiltti Mooch, jonka pää oli
täynnä ihmisystävällisiä kuvitelmia, virkkoi näet ilosta loistavin
silmin ja hyvin lempeästi, että sodat täytyi lopettaa, ja että parhain
keino siihen tarkoitukseen oli yllyttää sotamiehet kapinaan: ärsyttää
heidät sopivalla hetkellä ampumaan omat päällikkönsä; hän uskoi sen
varmasti sillä tavoin onnistuvan. Insinööri Elie Elsberger vastasi
hänelle, kylmän vihaisesti, että jos sota puhkeaisi, niin hän ja
hänen ystävänsä eivät lähtisi rajalle ennenkuin olisivat tehneet
tilin selviksi maan sisäisen vihollisen kanssa. André Elsberger meni
nyt Moochin puolelle. Christophe joutui eräänä päivänä näkemään
kauhean kohtauksen veljesten kesken. He uhkasivat ampua toinen
toisensa. Vaikka he lausuivatkin leikkisällä tavalla nämä veriset
sanat, huomasi kuitenkin, etteivät he olleet puhuneet mitään, jota
he eivät myöskin olleet päättäneet tehdä. Christophe kummasteli
sanomattomasti moista merkillistä kansaa, joka oli aina aatteittensa
tähden valmis itsemurhaan... Nämä hullut. Loogillisia hulluja. Niitä
oikeita hulluja. Kukin näkee ainoastaan oman aatteensa, ja tahtoo sen
ehdottomasti toteuttaa, väistymättä toisen tieltä askeltakaan syrjään.
Eikä siitä ole mitään hyötyä: siten hävittävät he ainoastaan toisensa.
Ihmisystävät nousevat aseihin isänmaan ystäviä vastaan. Patriootit
sotaan ihmiskunnan ystäviä vastaan. Ja sillaikaa tulee vihollinen ja
murskaa samalla kertaa sekä isänmaan että nuo yleisinhimilliset aatteet.

-- Mutta kuulkaahan, kysyi Christophe André Elsbergeriltä, vedättekö te
toisten maiden proletariaatin kanssa yhtä köyttä?

-- Jonkin kansan täytyy alkaa. Ja sen kansan täytyy olla me. Me olemme
aina nousseet ensimäisinä. Meidän asiamme on antaa taistelumerkki!

-- Entä jos toiset sitä eivät kuule?

-- He kuulevat.

-- Onko teillä jo keskinäinen sopimus, valmis suunnitelma?

-- Siinä ei tarvita sopimuksia. Meidän voimamme on vahvempi kaikkea
diplomatiaa.

-- Tämä ei ole ideolooginen, vaan strateeginen kysymys. Jos
aiotte lopettaa sodan, käyttäkää sodan omia metoodeja. Tehkää
toimintaohjelmanne valmiiksi kummassakin maassa. Sopikaa varmasti, että
Ranskassa ja Saksassa teidän kannattajienne joukko tekee määrätyllä
ajalla sen tai sen liikkeen. Mutta mitä siitä luulette tulevan, jos
heittäydytte sattuman varaan? Toisella puolella sattuma, toisella
hirvittävät järjestetyt voimat, -- seuraus on varma: teidät murskataan.

André Elsberger ei häntä kuunnellut. Hän kohautti olkapäitään ja
lausui vain epämääräisiä uhkauksia: sanoi, ettei tarvita muuta kuin
kourallinen hiekkaa rattaiden väliin sopivaan paikkaan, niin koko
koneisto, menee säpäleiksi.

Mutta on eri asia pohtia kysymyksiä ajanotoksi ja teoreettisella
tavalla kuin toteuttaa aatteita käytännössä, varsinkin, milloin on
tehtävä nopeasti päätöksensä... Oli ahdistava hetki, jolloin sydänten
suuret mainingit kuohahtavat. Ihminen luuli olevansa vapaa, selvien
ajatustensa herra! Ja silloin tunteekin aallon vievän itsensä mukaansa,
vasten tahtoaan. Hämärä toinen tahto nousee ihmisen omaa tahtoa
vastaan. Ja silloin huomaa, mikä on todellista: ei ihminen itse,
vaan se tuntematon Voima, jonka lait hallitsevat koko inhimillistä
Valtamerta...

Kaikkein selvimmät järjet, vakaumuksistaan varmimmat ihmiset näkivät
vakaumustensa haihtuvan tuuleen todellisuuden henkäyksestä; he
horjuivat vielä, kärsivät siitä, etteivät voineet tehdä päätöstään,
ja lopulta valitsivat he suureksi kummakseen usein aivan toisenlaisen
ratkaisun kuin olivat luulleet. Eräät kaikkein kiivaimmat sodan
vastustajat tunsivat, että isänmaallinen itsetunto ja isänmaanrakkaus
heräsivät heissä odottamattomalla rajuudella. Christophe tapasi
sosialisteja, jopa vallankumouksellisia syndikalistejakin, jotka
kärsivät kauheasti, niin raateli heitä heidän omien aatteittensa ja
vihaan vaativan velvollisuutensa ristiriita. Selkkauksen alkaessa,
jolloin Christophe ei vielä uskonut asian käyvän kovin vakavaksi, sanoi
hän saksalaisen kömpelösti André Elsbergerille, että nyt hänen oli aika
sovelluttaa teoriaansa käytäntöön, ellei hän näet toivonut, että Saksa
valloittaisi Ranskan. Mies kavahti pystyyn, ja vastasi vimmoissaan:

-- Koettakaahan vain!... Konnat, jotka ette kykene panemaan
edes keisarillenne kuonokoppaa, ettekä ravistamaan iestä omilta
niskoiltanne, vaikka teillä onkin tuo kaikkein-pyhin sosialistinen
Puolueenne, sen neljäsataatuhatta jäsentä ja kolmemiljoonaa
valitsijaa!... Me teemme sen työn teidän puolestanne! Valloitatte muka
meidät. Me valloitamme teidät...

Sikäli kuin odotusaika pidentyi, kasvoi kuume kaikissa. André kärsi
kauheasti. Millaista ihmisen onkaan tietää, että hänen aatteensa on
oikea, mutta ettei hän voi sitä kannattaa! Ja sitäpaitsi tunsi hän
itseensä tarttuvan sen sielullisen ruton, jota lauma-ajatusten väkevä
hulluus, sodan kiihko levittää kansanjoukkoihin! Se tarttui kaikkiin
ihmisiin, joita Christophe näki ympärillään, jopa häneen itseensäkin.
Hän ja hänen tuttavansa eivät puhuneet enää keskenään. He vetäytyivät
erilleen toisistaan.

Mutta mahdotonta oli enää kauan kestää tätä epävarmuutta.
Tosiasiain tuuli heitti epäröivät leiriin tai toiseen, vasten
heidän omaa tahtoaankin. Ja eräänä päivänä, jota seuraavana
odotettiin ultimaatumia, -- päivänä, jolloin kaikki sodan jouset
olivat molemmissa maissa jännitetyt äärimmilleen ja olivat valmiit
lennättämään surmaa, huomasi Christophe, että jokainen täällä, niin
hänen asuintalossaan kuin muuallakin, oli tehnyt valintansa. Kaikki
toisilleen vihamieliset puolueet järjestyivät nyt vaistomaisesti
sen vihatun tai halveksitun valtiomahdin ympärille, joka edusti
Ranskaa. Eivätkä ainoastaan tavalliset kunnon ihmiset. Kaunosielut,
turmeltuneen taiteen apostolitkin pistivät vallattomiin novelleihinsa
isänmaallisia uskontunnustuksia. Juutalaiset sanoivat puolustavansa
esi-isiensä pyhää maata. Kuullessaan pelkän sanan "lippu" sai Hamilton
kyyneleet silmiinsä. Ja kaikki olivat aivan vilpittömiä, kaikki
olivat saaneet tartunnan, André Elsberger ja hänen syndikalistiset
ystävänsä niinkuin muutkin, -- pahemmin kuin muut: kun asiain pakko
työnsi heidät puolueeseen, jota he inhosivat, niin menivät he siihen
synkällä vimmalla, jonkinlaisella pessimistisellä raivolla, joka teki
heistä sodan julmimpia välikappaleita. Työmies Aubert, jota hänen
pintapuolisesti opittu humanitarisminsa ja vaistomainen chauvinisminsa
repi kahdelle taholle, oli menettää järkensä. Kiduttuaan monta unetonta
yötä oli hän lopulta kuitenkin keksinyt ratkaisun, joka sovitti
kaikki: Ranska oli humaanisuuden synonyymi. Sen jälkeen ei hän enää
puhellut Christophen kanssa. Melkein kaikki talon asukkaat olivat
sulkeneet häneltä ovensa. Arnaud-naapuritkaan, niin herttaisia kuin
he olivatkin, eivät kutsuneet häntä enää luokseen. He soittelivat
edelleen, ympäröivät itseään taiteella; he koettivat unohtaa yhteisen
tärkeän asian. Mutta he ajattelivat sitä alinomaa. Jos joku naapureista
kohtasi Christophen kahden kesken, puristi hän ystävällisesti hänen
kättään, mutta nopeasti, ja luikki sitten tiehensä. Ja jos Christophe
näki samana päivänä useita heitä yhdessä, niin menivät he pysähtymättä
hänen ohitseen, kylläkin tervehtien häntä, mutta hämillään. Sen sijaan
lähestyivät nuo ihmiset yhtäkkiä toisiaan, vaikkeivät he olleet
puhelleet vuosikausiin keskenään. Eräänä iltana viittasi Olivier
Christophea ikkunan ääreen ja näytti hänelle sanaakaan virkkamatta,
kuinka Elsbergerit juttelivat majuri Chabranin kanssa.

Christophe ei liioin ajatellut tätä näissä ihmisissä tapahtunutta
sielullista mullistusta. Hänellä oli tarpeeksi työtä itsestään.
Hänelle tuli sellainen sekaannus, ettei hän jaksanut itseään hallita.
Olivier, jolla olisi ollut suurempikin syy kiihtyä kuin hänellä, oli
tyynempi kuin hän. Kaikista niistä, joita Christophe näki, tuntui hän
yksinään säilyneen tartunnalta. Niin suuresti kuin ystävää läheisen
sodan odottaminen ahdistikin, ja vaikka hän lisäksi pelkäsi, että
hänen isänmaassaan syntyisi sisällisiä ristiriitoja, sillä hän näki,
että sellaisiin oli kaikesta huolimatta mahdollisuuksia, oli hänellä
kuitenkin tukenaan tietoisuus noiden kummankin vastakkain joutuvan
kansakunnan aatteellisuuden suuruudesta, ja hän tiesi niinikään,
että Ranskan kohtalo on olla ihmiskunnan edistyksen koekenttänä, ja
että kaikki uudet aatteet täytyy kostuttaa verellä, muuten eivät
ne kukoista. Itse puolestaan hän ei suostunut yhtymään yleiseen
kuohuntaan. Tällaisessa sivistyksen murhassa olisi hän mielellään
ottanut tunnukseksi Antigonen lauseen: _"Oon luotu lempimään, en
vihaamaan."_ -- Sekä rakkauden että älyn tähden, joka viimemainittu
on yksi muoto rakkautta. Hänen hellyytensä Christophea kohtaan olisi
riittänyt osoittamaan hänelle hänen velvollisuutensa. Tällaisella
hetkellä, jolloin tuhannet ihmiset valmistautuivat vihaamaan toisiaan,
tunsi Olivier, että kahden sellaisen hengen kuin hänen ja Christophen
velvollisuus ja onni oli rakastaa toisiaan ja säilyttää järkensä
vioittumattomana yleisessä mielenkiihkossa. Hän muisti, ettei Goethe
tahtonut yhtyä siihen vapauttavaan vihan liikkeeseen, joka vuonna 1812
syöksi Saksan Ranskaa vastaan.

Myöskin Christophe tunsi sydämessään aivan samaa, mutta kuitenkaan hän
ei ollut rauhallinen. Hän, joka oli tavallaan saksalainen karkuri eikä
voinut palata isänmaahansa, hän, johon olivat syöpyneet 1700-luvun
suurten saksalaisten, hänen vanhalle ystävälleen Schulzille niin
rakkaat yleis-europalaiset ajatukset, ja joka inhosi militaristisen
ja merkantiilisen uuden Saksan henkeä, hän tunsi nyt sisällään
nousevan intohimojen myrskyn; eikä hän tiennyt, mille taholle se
hänet tempaisi. Hän ei puhunut asiasta mitään Olivierille; mutta
hänen päivänsä olivat yhtämittaista ahdistusta, ja hän onki alinomaa
uutisia. Salaa hän selvitti kaikki asiansa ja pani matkalaukkunsa
kuntoon. Hän ei enää järkeillyt eikä aprikoinut. Tunne oli voimakkaampi
häntä itseään. Olivier katseli häntä levottomana, aavistaen ystävänsä
sisällisen taistelun; eikä hän uskaltanut kysyä häneltä mitään. Heillä
oli vielä suurempi halu lähestyä toisiaan kuin ennen, he rakastivat
toisiaan syvemmin kuin koskaan; mutta he pelkäsivät puhua toisilleen;
heitä väristi, että he näkisivät silloin toistensa ajatusten
erilaisuuden, joka eroittaisi heidät jälleen, niinkuin äskettäin pienen
väärinkäsityksen vuoksi. Usein yhtyivät heidän katseensa levottomin
hellyyden ilmein, aivan kuin heidän olisi ollut pian ainaiseksi
erottava. Ja he olivat vaiti, vaikka kärsivät tuskaa.

Mutta äsken rakennetun talon katolla, pihan toisella puolella
naputtelivat työmiehet näinä surullisina päivinä, silloin tällöin
sadepuuskan romahtaessa, kiinni viimeisiä nauloja; ja Christophen
ystävä, tuo suulas katonpanija, huusi hänelle kaukaa nauraen:

-- Ja nyt on taloni viimeinkin valmis!



Onneksi meni myrsky yhtä pian ohitse kuin se oli tullutkin.
Kanslerinviraston viralliset tiedonannot ilmoittivat kuin barometri
jälleen kaunista ilmaa. Sanomalehdistön kiukkuiset hurtat kytkettiin
koirankoppeihinsa. Muutamissa tunneissa pääsivät mielet jännityksestä.
Oli kesäinen ilta. Christophe juoksutti puuskuttaen tämän hyvän uutisen
ystävälleen. Christophe henkäisi vapaasti, ja oli onnellinen. Olivier
katseli häntä hymyillen, hiukan surullinen. Hän ei uskaltanut tehdä
Christophelle kysymystä, joka painoi hänen sydäntään. Hän virkkoi:

-- No niin, nyt näit nuo kaikki, jotka eivät voineet toisiaan ymmärtää,
yhtyneinä?

-- Kyllä näin, vastasi Christophe iloisella tuulella. Te olette
joutavia ilveilijöitä! Te kiljutte kaikki toisianne vastaan.
Pohjaltanne te olette kuitenkin samaa mieltä.

-- Luulisipa, että sinä olet siitä hyvilläsi? virkkoi Olivier,

-- Miksikä en olisit Siksikö, että tuo yhtyminen tapahtuu tavallaan
minun kustannuksellani?... Pyh! Minä kyllä sen kestän... Ja sitäpaitsi
oli hauska nähdä tuota koskea, joka tempaisi teidät mukaansa, tällaista
demonien heräämistä teidän sydämissänne...

-- Se oli minusta hirvittävää, vastasi Olivier. Pidän enemmän siitä,
että kansani jäsenet ovat yksinäisiä kuin yhtyvät tällä hinnalla.

He olivat sitten molemmat vaiti, kumpikaan ei tohtinut koskea heitä
molempia kiusaavaan asiaan. Viimein pakotti Olivier itsensä puhumaan ja
virkkoi ahtaalla äänellä:

-- Sanopas minulle suoraan, Christopher, olisitko sinä lähtenyt?

Christophe vastasi:

-- Kyllä.

Olivier oli jo varma vastauksesta. Ja kuitenkin vihlasi se hänen
sydäntään. Hän sanoi.

-- Ei puhuta enää tästä. En tahdo enää ajatella sitä.

Olivier kysyi yhä edelleen, tuskaisin mielin:

-- Sinä olisit taistellut meitä vastaan?

-- En tiedä, en ole sitä ajatellut.

-- Mutta sydämessäsi oli päätös valmis?

Christophe virkkoi:

-- Oli.

-- Siis minua vastaan?

-- En milloinkaan sinua. Sinä olet minun. Missä elätkin, olet kanssani.

-- Mutta minun maatani vastaani

-- Minun maani puolesta.

-- Tämä on hirveää, jatkoi Olivier. Minä rakastan isänmaatani,
niinkuin sinäkin omaasi. Rakastan suloista Ranskaani; mutta voinko
minä tappaa sen tähden oman sieluni? Voinko pettää omantuntoni ääneni
Se olisi sama kuin pettää juuri isänmaani. Kuinka saattaisin minä
vihata, kun en tunne sisälläni vihaa; näytellä valehtelematta vihan
ilveilyä? Nykyaikainen valtio on tehnyt julman rikoksen, -- rikoksen,
joka murskaa sen aikoinaan, -- silloin, kun se ryhtyi kahlehtimaan
rautaisella laillaan vapaiden henkien seurakuntaa, jolle olennaisinta
on ymmärtää toisiaan ja rakastaa toisiaan. Caesar olkoon Caesar, mutta
älköön pyrkikökään Jumalaksi! Ottakoon meiltä rahamme, elämämme:
sielujamme hänellä ei ole oikeutta riistää; niitä hän ei saa tahrata
verellämme. Me olemme tulleet tähän maailmaan levittämään valoa, emme
sitä sammuttamaan. Kullakin työnsä! Jos Caesar tahtoo sotaa, olkoot
hänellä armeijansa sitä varten, sellaiset armeijat kuin muinoin,
jolloin sota oli ammattia! En ole niin typerä, että valittaisin
väkivaltaa vastaan, sillä se ei auta. Mutta minä en kuulu väkivallan
armeijaan. Minä olen henkisen armeijan jäsen; sitä minä edustan
tuhansien veljien kanssa Ranskassa. Valloittakoon Caesar maan, jos
tahtoo! Me valloitamme totuuden.

-- Voidakseen valloittaa täytyy voittaa, täytyy elää, sanoi Christophe.
Totuus ei ole aivotyön tekemä kuiva dogmi, niinkuin mikä vuotokivi
jonkin luolan katossa. Totuus on elämää. Sitä teidän ei tarvitse hakea
päistänne. Vaan toisten sydämistä. Yhdistykää niissä. Ajatelkaa, mitä
asiaa haluatte, vaan raikastukaa alinomaa inhimillisyyden kylvyssä.
Täytyy elää muiden elämää ja alistua kohtaloonsa, rakastaa sitä.

-- Meidän kohtalomme on olla, mitä olemme. Meistä itsestämme ei riipu,
ajattelemmeko vai emmekö jotain aatetta, olipa se sitten vaikka
vaarallinenkin. Me olemme päässeet sellaiselle sivistysasteelle, josta
emme enää voi kääntyä takaisin.

-- Niin, te olette päässeet sivistyksen korkeimmalle jyrkänteelle,
sellaiselle arvostelevalle tasolle, johon mikään kansa ei voi joutua
saamatta tuntea vastustamatonta halua heittäytyä alas. Uskonnollisuus
ja vaisto ovat teissä heikontuneet. Te olette enää pelkästään
älyllisiä, järkeilyn myllyjä. Taitatte niskanne! Kuolema tulee!

-- Se tulee aikanaan kaikille kansoille: kysymys on vain muutamista
vuosisadoista.

-- Sillä tavoinko syydät vuosisatoja? Koko elämä on ainoastaan
muutamien päivien ja hetkien asia. Täytyy olla peijakkaanmoinen
viisastelija ennenkuin voi asettua sellaiseen rajattomuuteen kuin te,
eikä sensijaan rakastaa kutakin vierivää hetkeä.

-- Minkä sille voi? Tuli syö kynttilää. Eihän voi yhtaikaa olla ja olla
ollut, Christophe-parka.

-- Täytyy olla.

-- On suurta, että on kerran ollut jotain suurta.

-- Se ei ole suurta muuta kuin silloin, kun on vielä olemassa eläviä ja
suuria miehiä, jotka pitävät arvossa sitä suurta.

-- Eikö sinusta kuitenkin olisi kauniimpaa, että olisit ollut joku
muinaisen Hellaan kansan jäsen, vaikka Hellas nyt on kuollut, kuin
jonkin nykyään elävän vähäpätöisen kansan?

-- Minusta on parempi olla elävä Christophe.

Olivier herkesi väittelemästä. Ei silti, ettei hänellä olisi ollut
paljonkin vastaamista. Mutta nämä asiat eivät koskeneet häneen. Koko
väittelyssä ajatteli hän ainoastaan Christophea. Hän sanoi huokaisten:

-- Sinä rakastat minua vähemmän kuin minä sinua.

Christophe otti häntä hellästi kädestä:

-- Rakas Olivier, vastasi hän rakastan sinua enemmän kuin omaa itseäni.
Mutta anteeksi, en rakasta sinua enemmän kuin elämää, rotujemme
aurinkoa. Minua kauhistuttaa yö, johon teidän väärä edistyksenne minua
vetää. Kaikissa teidän kieltäytyvissä sanoissanne piilee buddhalainen
Nirvana. Elämä yksinään on elämää, silloinkin kuin se tappaa. Meillä
ei ole tässä maailmassa muuta valittavaa kuin joko kuluttava liekki
tahi yö. Vaikka unelmat ennen iltahämärää ovat alakuloisen suloiset,
en tahdo tällaista rauhaa, kuoleman edeltäkävijää. Pohjattomien
äärettömyyksien hiljaisuus kammottaa minua. Paiskatkaa uusia puita
tuleen! Vielä! Lisää! Ja minutkin, jos vaaditaan. Minä en tahdo, että
tuli sammuu. Jos se sammuu, tulee meistä loppu, tulee loppu kaikesta,
mitä on.

-- Tunnen äänesi, vastasi Olivier; se nousee muinaisen barbaarisuuden
syvyyksistä.

Hän otti hyllyltä erään hindulaisen runokirjan ja luki seuraavan ylevän
Krishna-jumalan lauselman:

_"Nouse, ja taistele päättävällä sydämellä. Välittämättä ilosta tai
surusta, hyödystä tai tappiosta, voitosta tai häviöstä taistele kaikin
voimin..."_

Christophe otti kirjan Olivierin käsistä ja jatkoi:

-- ... _Minulla ei ole maailmassa mitään, joka minua pakottaa toimeen:
ei ole mitään, joka ei olisi minun; ja kuitenkaan en luovu taistelusta.
Jos en taistelisi, alati ja lakkaamatta, enkä näyttäisi ihmisille
esimerkkiä, jota heidän tulee seurata, niin kaikki ihmiset hukkuisivat.
Jos minä hetkeksikin lakkaisin toimimasta, syöksisin maailman
kaaokseen, ja minä tappaisin elämän._

-- Elämä, toisti Olivier; mikä on elämä;"

-- Tragedia, huudahti Christophe. Eläköön!



Hyökyaallot laskeutuvat. Kaikki koettivat jonkinlaisella salaisella
pelolla unohtaa koko tapahtuman. Kukaan ei näyttänyt muistelevankaan,
millaista oli ollut. Siitä ilosta, millä ihmiset tarttuivat jälleen
elämään, tavalliseen, arkipäiväiseen elämään, jonka arvon tietää vasta
silloin kuin se on häiriytynyt, saattoi huomata kuitenkin, että he
ajattelivat sitä vielä. Nautittiin kaksinkertaisesti niinkuin ainakin
vaarallisen hetken jälkeen.

Christophe heittäytyi kymmentä suuremmalla innolla kuin ennen
luomistyöhön. Hän veti siihen mukaansa Olivierinkin. He olivat
päättäneet, synkkien ajatustensa vastavaikutuksesta, sommitella
yhdessä eepoksen Rabelais'n teosten mukaan. Se oli kauttaaltaan
leveän materialismin värittämä, materialismin, jollainen aina seuraa
sielullisesti ahtaita aikoja. Jo ennestään runoiltujen sankarien
lisäksi, -- Gargantuan, veli Jeanin, Panurgen, -- sommitteli Olivier
Christophen keksinnöstä uuden henkilön, talonpojan nimeltä Jacques
_Patience_, Maltti-Jaakko: yksinkertainen, ovela, viekas, alistuvainen;
hän oli aina toisten leluna, ryöstettävänä ja pieksettävänä, ja antoi
muiden tehdä, mitä tahtoivat, -- liehiä vaimoaan, polttaa peltonsa,
suostui kaikkeen, -- väsymättä kuitenkaan, vaan rakentaen talonsa ja
viljellen maansa uudestaan, -- lähtien pakosta toisten kanssa sotaan,
kantaen seljässään kaikkien muiden sälyt, saaden köniinsä, ja myöntyen
kaikkeen, luottaen parempaan tulevaisuuteen, huvitettuna herrainsa
nylkemisestä ja saamistaan iskuista, sanoen: "Kyllä ne loppuvat
aikanaan"; hän näki aavistuksella heidän lähenevän kuperkeikkansa
ja odotti sitä syrjäsilmällä katsellen, ja nauroi sille suurella,
vaiteliaalla suullaan jo etukäteen. Eräänä päivänä Gargantua ja
veli Jean sitten hukkuivatkin ristiretkellä. Maltti-Jaakko katseli
lauhkeasti menoa, ei ollut millänsäkään, pelasti Panurgen hukkumasta ja
sanoi: "Tiedän kyllä, että sinä taas kerran teet minulle pirut, se on
selvä; mutta en tule toimeen ilman sinua: sinä olet minun pernalleni
terveellinen, sinä nauratat minua."

Tälle runoelmalle Christophe sommitteli suuria sinfoonisia kuvaelmia,
joissa oli sooloja ja kuoroja, koomillis-sankarillisia taisteluita,
riehakoita markkinanäytöksiä, _kermessejä_, lauluäänellisiä
hullutuksia, madrigaaleja _à la Jannequin_, valtavaa, lapsellista iloa,
myrsky merellä, Soiva saari kelloineen, ja lopussa pastoraalisinfonia,
uhkuvaa niittyjen tuoksua, huilujen ja oboeiden kuulasta riemua, ja
muinaisen Ranskan kirkassieluisia kansanlauluja. -- Ystävysten työ
oli ainaista hurmausta. Laiha, kalpeaposkinen Olivier sai oikean
voimistuskylvyn Christophen terveydestä. Läpi heidän ullakkokamarinsa
pauhasi raitis ilma. Verratonta onnea! Luoda koko omalla ja ystävänsä
sydämellä! Kahden rakastuneen syleily ei ole suloisempaa eikä
rajumpaa kuin tällainen ystävyshenkien yhtyminen. He olivat lopulta
sulautuneet niin täydellisesti toisiinsa, että heidän päässään syttyi
usein yhtäaikaa aivan sama ajatus. Tai kirjoitti Christophe musiikin
valmiiksi johonkin näytökseen, johon Olivier sitten teki sanat.
Christophe kiidätti ystäväänsä valtavassa vanavedessään. Hänen henkensä
kietoi toisen sielun sisäänsä ja teki sen hedelmälliseksi.

Luomisen ilon lisäksi tuli vielä voitonriemu. Hecht oli päättänyt
julkaista _Davidin_; ja kappale herätti hyvin levitettynä heti
vastakaikua ulkomailla. Muuan huomattu wagnerilainen _Kapellmeister_,
Hechtin ystävä, joka oli liikkeineen asettunut Englantiin, ihastui
suuresti teokseen; hän esitti sen monissa konserteissa, huomattavalla
menestyksellä, sillä kappaleen maine oli levinnyt _Kapellmeisterin_
entusiasmin voimalla Saksaankin, jossa myöskin _David_ oli esitetty.
Tuo _Kapellmeister_ oli ruvennut Christophen kanssa kirjevaihtoon;
hän oli tilannut häneltä uusia töitä, tarjosi hänelle palvelustaan,
ja reklamoi hurjasti häntä. Saksassa huomattiin nyt _Ifigeneian_
hyvät puolet, vaikka sille aikoinaan oli vihelletty. Huudettiin,
että Christophe oli nero. Eräät Christophen elämäntapaukset
lisäsivät romanttisuudellaan melkoisesti mielenkiintoa häntä
kohtaan. _Frankfurter Zeitung_ julkaisi ensimäisenä pauhaavan
ylistysartikkelin. Toiset seurasivat esimerkkiä. Silloin huomasivat
jotkut lehdet Ranskassakin, että heillä oli joukossaan suuri säveltäjä.
Eräs parisilainen orkesterinjohtaja pyysi Christophelta hänen
Rabelais-eepostansa ennenkuin se vielä oli valmiskaan; ja Goujart,
joka aavisti, että hänen edessään oli tuleva kuuluisuus, alkoi nyt
puhua salaperäisin sanoin eräästä nerosta, joka oli hänen ystävänsä ja
jonka hän oli löytänyt. Hän kiitteli komeassa artikkelissa _Davidia_,
-- muistamattakaan enää, että hän viime vuonna oli uhrannut sille pari
hävytöntä riviä. Eikä kukaan muukaan Goujartin piirissä enää niitä
muistanut, tai kummastellut tätä käännettä. Kuinka monet parisilaiset
ovatkaan aikoinaan häväisseet Wagneria ja Franckia, joita he nykyään
ihailevat; mutta nyt he käyttävät heitä aseinaan murskatakseen toisia
uusia taiteilijoita, joita he jälleen huomenna ylistävät!

Christophe ei ollut laisinkaan odottanut tällaista menestystä. Hän
tiesi kyllä, että hän kerran voittaisi; mutta hän ei ajatellut, että
se päivä oli jo niin lähellä; ja hän oli epäluuloinen näin nopeaa
onnistumista kohtaan. Hän kohautti hartioitaan, ja sanoi, että antakoot
hänen olla rauhassa. Hänestä olisi asia ollut ymmärrettävää, jos
_Davidia_ olisi kiitetty edellisenä vuonna, silloin, kun hän sitä
kirjoitti, mutta nyt hän oli siitä jo kaukana, hän oli jo päässyt
muutamia askelmia ylemmäksi. Hän olisi tahtonut sanoa noille ihmisille,
jotka puhuivat tuosta hänen vanhasta työstään:

-- Älkää minua kiusatko sillä moskalla! Se on yhtä inhottava kuin tekin.

Ja hän painui uuteen, työhönsä, hiukan harmissaan, että häntä
häirittiin siinä. Ja kuitenkin oli hän pohjaltaan tyytyväinenkin.
Kunnian ensimäiset säteet ovat kovin suloisia. On hyvää ja tervettä
voittaa. Tuntuu kuin ikkuna aukeaisi ja päästäisi sisälle kevään ensi
tuulahdukset. -- Joskin Christophe muka halveksi entisiä töitään, ja
varsinkin _Ifigeneiaa_, oli hänelle kumminkin ikäänkuin hyvitystä
nähdä, miten arvostelu Saksassa kehui tätäkin hänen surkeaa kyhäystään,
samaa, jonka vuoksi häntä oli äskettäin niin paljon häväisty; nyt
anelivat teatterit sitä näyttämöilleen, kuten eräs Dresdenistä
hänelle tullut kirje osoitti; kirjeessä näet sanottiin, että
oltaisiin onnellisia, jos saataisiin esittää se kappale seuraavalla
näytäntökaudella.



Samana päivänä, jona Christophe sai tämän uutisen ja jolloin hän
viimeinkin, pitkien kärsimysten vuosien jälkeen, näki kaukana
edessään tyynemmän ja voitokkaan tulevaisuuden, saapui hänelle kirje
Saksasta. Oli iltapuoli. Hän peseytyi paraikaa, jutellen Olivierin
kanssa huoneesta toiseen, kun talonmiehen vaimo pisti oven alitse
sisään kirjeen. Äidin käsialaa... Christophe oli juuri aikonut
kirjoittaa äidille; hän nautti jo mielessään, että voisi puhua hänelle
menestyksestään ja että äiti olisi hyvillään. Christophe aukaisi
kirjeen. Siinä oli ainoastaan muutamia rivejä. Ja kuinka vapisevaa
käsiala oli!

    "Rakas poikani, minä en voi oikein hyvin. Jos sinulle kävisi
    päinsä, tahtoisin nähdä sinua vielä kerran. Suutelen sinua.

                                                 Äitisi."

Christophelta pääsi äänekäs valitus. Olivier, joka työskenteli
viereisessä huoneessa, juoksi peljästyneenä hätään. Christophe ei
voinut puhua, osoitti vain kirjettä, joka oli hänen pöydällään. Ja
hän valitti yhä, kuuntelematta, mitä Olivier sanoi; Olivier oli
yhdellä silmäyksellä lukenut kirjeen ja koetti Christophea rauhoittaa.
Christophe oli heittänyt takkinsa vuoteelleen, hän juoksi nyt sängyn
luo, vetäisi takin ylleen ja meni ulos, panematta edes kaulusta
kaulaansa, -- (hänen kätensä vapisivat liiaksi). Olivier sai hänet
portaissa kiinni: mitä Christophe aikoi? Lähteä ensimäisellä junalla?
Junia ei mennyt ennenkuin illalla. Oli parempi odottaa kotona kuin
asemalla. Oliko hänellä edes kylliksi rahaa? -- He käänsivät taskunsa
nurin, mutta eivät löytäneet enempää kuin kolmisenkymmentä frangia,
vaikka panivat koko omaisuutensa yhteen. Oli syyskuu; Hecht, Arnaud,
kaikki heidän ystävänsä olivat vielä maalla. Ei ketään, kenen puoleen
kääntyä. Christophe joutui suunniltaan, hän sanoi, että hän kulkee
kappaleen matkaa jalkaisin. Olivier pyysi häntä odottamaan tunnin
ajan ja lupasi hankkia puuttuvan summan. Christophe suostui; hän
ei jaksanut itse ajatella mitään. Olivier juoksi panttilaitokseen:
ensi kertaa elämässään meni hän nyt sinne; itse puolestaan olisi
hän kärsinyt vaikka mitä puutetta ennenkuin olisi pantannut yhtään
rakkaista esineistään, joihin kaikkiin liittyi jokin muisto; mutta nyt
koski asia Christophea, eikä aikaa ollut hukata. Hän jätti panttiin
taskukellonsa, ja sai siitä paljon vähemmän kuin oli odottanut. Täytyi
mennä takaisin kotiin ja ottaa muutamia omia kirjoja ja viedä ne
vanhojen kirjojen kauppiaalle. Se tuntui tuskalliselta; mutta paljoa
ei hän sitä tällä kertaa ajatellutkaan: Christophen suru tukehdutti
kaikki muut hänen mietteensä. Olivier tuli kotiin, ja näki Christophen
samalla paikalla, johon hän oli jäänyt, istumassa pöydän ääressä,
aivan lamassa. Olivierin kokoama summa ja ne kolmekymmentä frangia,
mitä heillä oli ennestään, riitti oivallisesti. Christophe oli liian
tuskissaan muistaakseen kysyä, kuinka ystävä nämä rahat oli hankkinut,
tai jäikö hänelle edes rahaa elääkseen hänen poissa ollessaan. Eikä
Olivier ajatellut sitä seikkaa enemmän kuin toinenkaan; hän oli
antanut Christophelle kaikki, mitä hänellä oli. Nyt hänen täytyi
pitää Christophesta huolta aivan kuin lapsesta, kunnes Christophe
oli lähtenyt. Hän saattoi ystävänsä asemalle, eikä eronnut hänestä
ennenkuin juna lähti liikkeelle.

Kiitäessään yön helmaan tuijotti Christophe silmät suurina eteensä ja
ajatteli:

-- Joudunko minä ajoissa?

Hän tiesi hyvin, että koska hänen äitinsä oli kirjoittanut näin, ei hän
enää voinut häntä kauemmin odottaa. Ja kuumeisessa tuskassaan toivoi
Christophe, että pikajuna olisi edes kulkenut kovemmin. Hän moitti
katkerasti itseään, että oli jättänyt Louisan. Ja samalla hän kuitenkin
tunsi, että ne moitteet olivat aivan turhia; hän ei ollut voinut
muuttaa kohtaloaan toiseksi.

Pyöräin yksitoikkoinen jyrinä ja vaunun tärinä rauhoitti kuitenkin
häntä, sai vähitellen valtaansa hänen sielunsa, niinkuin sävelten
nousevat aallot, joita mahtava rytmi patoaa. Hän näki mielessään koko
menneisyyden, kaukaisen lapsuuden utuisista unelmista saakka: entiset
rakkautensa, toivomuksensa, pettymyksensä, huolensa, ja tuon riemua
tuottavan voiman, tuon kiihkeän halun kärsiä, nauttia, luoda, riemun
sammua elämän valoihin ja sen ylhäisiin varjoihin, kaiken sen, mikä oli
hänen sieluaan, Jumalan kätkettyä henkeä. Kaikki tuntui hänestä tällä
hetkellä, loitolta nähden, kirkkaalta. Hänen kaipuidensa temmellys,
ajatusten hämäryys, hänen vikansa, erehdyksensä, vimmatut taistelunsa
näyttivät hänestä virran pyörteiltä ja kuohuilta, joita mahtava joki
vie ikuista määräänsä kohti. Hän ymmärsi nyt koettelemusten vuosien
syvän tarkoituksen: jokainen koettelemus oli pato, jonka paisuva virta
rytisyttäen särki; kulkua ahtaasta laaksosta toiseen, laajempaan,
jonka hän sitten täytti kokonaan; joka kerta maisema avartui,
ilmanranta tuli vapaammaksi. Ranskan kumpujen ja Saksan alankojen
välillä oli joki uurtanut uomaansa, kylläkin taistellen, tulvehtien
niityille, uurtaen kukkulain juurta, kooten, keräten itseensä
kummastakin maasta hersyvät lähteet. Niin virtasi hän noiden maiden
välillä, ei eroittaakseen niitä toisistaan, vaan ne yhdistääkseen;
ne vihkiintyivät toisiinsa hänessä. Ja ensi kertaa elämässään tunsi
Christophe selvästi tehtävänsä: temmaista mukaansa, sykkien näiden
toisilleen vihamielisten kansojen keskellä niinkuin valtasuoni, kaikki
molempien puolten elämänvoimat. -- Omituista selkeyttä, tyyneyttä ja
kirkkautta; se ilmestyi hänelle yhtäkkiä, niinkuin joskus kaikkein
synkimmällä hetkellä saattaa tapahtua... Sitten kaukonäky hälveni;
ja eteen ilmestyivät ainoastaan vanhan äidin kärsivät ja hellät
kasvot. Aamu alkoi jo hieman sarastaa, kun hän tuli perille pieneen
saksalaiseen kaupunkiinsa. Hänen täytyi varoa, ettei häntä siellä
huomattaisi; sillä vanha vangitsemiskäsky oli häneen nähden yhä vielä
voimassa. Mutta asemalla ei kukaan vilkaissutkaan häneen. Koko kaupunki
nukkui; talojen ovet olivat kiinni, ja kadut tyhjät: oli se harmaa
aamun hetki, jolloin yön valot kalpenevat eikä päivänvalo ole vielä
tullut, -- hetki, jolloin nukkuminen on suloisinta ja jolloin Idän
kalpea kuulto saa ihmisen unet selkenemään. Jokin pikku palvelijatar
aukaisi erään kaupan ikkunaluukut ja lauloi vanhaa kansan _Liediä_.
Christophe riutui mielenliikutuksesta. Oi isänmaa! Rakas seutu!...
Hän olisi tahtonut maata suudella. Ja kuullessaan tuota vaatimatonta
laulua, joka hiveli hänen sydäntään, tunsi hän, kuinka onneton hän
oli ollut ollessaan poissa sieltä, ja kuinka hän maataan rakasti...
Christophe kulki edelleen, ja hän aivan pidätti hengitystään. Kun hän
näki kotitalonsa, täytyi hänen pakostakin pysähtyä ja painaa kätensä
huulilleen, ettei olisi huutanut. Miten olikaan nyt sen rakkaan olennon
laita, joka siellä asui, ja jonka hän oli hyljännyt?... Sydän alkoi
taas sykkiä, ja hän meni melkein juosten ovelle. Ovi oli raollaan. Hän
työnsi sitä. Ketään ei näkynyt... Vanhat, puiset portaat narisivat
hänen noustessaan. Hän meni yläkerrokseen. Talo oli ikäänkuin autio.
Hänen äitinsä kamarin ovi oli kiinni.

Christophe laski sykkivin sydämin kätensä oven ripaan. Hänellä ei ollut
voimaa avata...



Louisa oli yksinään, vuoteenomana, ja tunsi loppunsa tulevan. Hänen
pojistaan oli toinen, Rudolf, liikemies, asettunut Hampuriin, ja
toinen, Ernest, mennyt Amerikaan, eikä tiedetty, mihin hän oli siellä
joutunut. Kukaan ei pitänyt huolta hänestä, paitsi erästä naapurin
vaimoa, joka kävi pari kertaa päivässä katsomassa, mitä hän tarvitsi,
viipyi siellä tuokion ja lähti jälleen omiin hommiinsa. Nainen ei
ollut varsin säntillinen, ja myöhästyi usein. Louisasta oli varsin
luonnollista, että hänet unhotettiin, samoin kuin hänestä oli sekin
luonnollista, että hänen oli paha olla. Hän oli tottunut vaivoihin ja
oli kärsivällinen kuin enkeli. Hänellä oli sydäntauti, ja tukehduttavia
puuskia, niin ankaria, että hän luuli niihin kuolevansa: hän makasi
silloin silmät ammollaan, kouristaen sormillaan peitettä, ja hiki vuoti
virtana pitkin hänen kasvojaan. Hän ei valitellut. Hän tiesi, että
niin täytyi olla. Hän oli valmis, oli jo saanut pyhän ehtoollisen.
Ainoastaan yksi huoli hänellä oli: ettei Jumala pitäisi häntä
kelvollisena pääsemään hänen paratiisiinsa. Kaikkeen muuhun hän tyytyi
kärsivällisesti.

Vaatimattoman asumuksensa hämärään nurkkaan, alkoovin seinään,
vuoteen pääpuoleen oli hän muodostanut muistojensa pyhätön; sinne
hän oli koonnut kaikkien rakkaittensa kuvat: kolmen pikku poikansa,
puolisonsa, jota hän rakasti yhä niinkuin rakastumisen ensi päivinä,
vanhan isoisän, ja veljensä Gottfriedin: hän oli liikuttavan kiintynyt
kaikkiin niihin, jotka olivat olleet hänelle hiukankin hyviä. Louisa
oli pistänyt viimeisen valokuvan, jonka Christophe oli hänelle
lähettänyt, nuppineulalla kiinni peitteeseensä, lähelle kasvojaan; ja
Christophen viimeiset kirjeet olivat hänen päänalaisensa alla. Hän
piti järjestyksestä ja suuresta siisteydestä; hän kärsi siitä, ettei
hänen huoneessaan nyt kaikki ollut oikein paikallaan. Hän kuunteli
kaikenlaisia pikku ääniä ulkoa, niistä hän voi päättää, mikä päivän
aika oli. Hän oli sillä tavoin kuunnellut niitä jo kauan! Koko ajan,
minkä hän oli asunut tässä ahtaassa huoneessa... Hän ajatteli rakasta
Christopheaan. Miten sanomattomasti hän olisi tahtonut, että Christophe
olisi ollut hänen luonaan tällä hetkellä! Ja kuitenkin, vaikkei
hän siellä ollutkaan, niin Louisa tyytyi. Hän oli varma, että hän
näkisi hänet siellä ylhäällä. Hänen ei tarvinnut muuta kuin ummistaa
silmänsä, niin näki hänet jo. Hänen päivänsä menivät puolihorroksissa,
menneisyyden muistoissa.

Hän oli olevinaan entisessä talossa Rheinin rantaäyräällä... Oli
pyhäpäivä... Kaunis kesäpäivä. Ikkuna oli auki: valkealla tiellä
aurinko säihkyi. Linnut laulelivat. Melchior ja isoisä istuivat ulkona
oven edessä. Juttelivat keskenään ja nauroivat ääneen. Louisa ei
heitä nähnyt; mutta hän oli iloissaan, että hänen miehensä oli sinä
päivänä kotona, ja että ukki oli niin hyvällä tuulella. Louisa askaroi
alahuoneessa, keitti ruokia: juhlapäivällistä; hän oli työstään niin
tarkka kuin silmäterästään; hänellä oli varustettu toisille yllätyskin:
kastanjakakku; hän nautti jo, miten pikku poju huutaisi ilosta sen
nähdessään... Poju, missä hän oli? Tuolla ylhäällä: Louisa kuuli hänen
pianonsa soivan. Hän ei ymmärtänyt, mitä Christophe soitti, mutta
hän oli niin onnellinen tuota tuttua pikku yrittelyä kuunnellessaan,
onnellinen tietäessään, että hän oli siellä, istui niin kiltisti...
Miten kaunis päivä! Tiukujen helinä soi iloisesti, kun rattaat kulkivat
ohitse tietä pitkin... Ah, herranen aika! Se paisti! Kunhan se ei
palaisi, sillä välin kuin hän katseli ulos ikkunasta! Hän hätkähti,
ettei vain ukki, josta hän piti niin kovasti ja jota hän kuitenkin
arasteli, olisi tyytymätön ja moittisi häntä... Jumalan kiitos, ei
ollut tullut vielä mitään haittaa. Kas niin, kaikki oli valmista, pöytä
oli katettu. Hän kutsui Melchioria ja ukkia syömään. He vastasivat
hilpeästi. Entä pikku poju?... Hän ei soittanut enää. Hetken oli hänen
pianonsa jo ollut vaiti, vaikkei Louisa ollut sitä huomannut... --
"Christophe!"... Mitä hän puuhasit Ei kuulunut ääntäkään, aina hän
unohti tulla alas päivälliselle: isä alkaisi häntä vielä torua. Äiti
juoksi kiireesti ylös portaita... -- "Christophe!" Ei vastausta. Hän
avasi oven ja meni kamariin, jossa Christophen piti ahkeroida. Siellä
ei ketään. Kamari oli tyhjä, piano suljettu... Äidille tuli tuska.
Mihin hän oli joutunut? Ikkuna oli auki. Hyvä Jumala, ehkä hän oli
pudonnut. Äiti on suunniltaan. Hän kurkistaa alas ikkunasta... --
"Christophe!" Ei näy missään. Hän juoksee läpi kaikkien huoneiden.
Alhaalta isoisä huutaa: "Tule vaan, älä ole milläsikään, hän tulee
kyllä sitten luoksemme." Louisa ei tahdo mennä alas; hän tietää, että
Christophe on siellä: on mennyt piiloon, tahtoo kiusata häntä. Voi
sellaista pikku häijyä!... Niin, Louisa on siitä varma, permantohan
narahti, Christophe on oven takana. Hän tahtoo avata oven. Mutta siinä
ei ole avainta. Se avain, avain! Louisa hakee piirongin laatikosta,
keskeltä jos jonkinlaisia muita avaimia. Tuo, tuo se on,... ei, ei se
ole se... Ah, viimeinkin!... Hän ei saa avainta mitenkään menemään
lukkoon. Hänen kätensä vapisee. Hän koettaa avata kiireesti; on kiire.
Minkä tähden? Hän ei sitä tiedä; mutta hän tietää, että on kiire:
ellei hän kiiruhda, ei ole enää aikaa. Hän kuulee Christophen syvän
hengityksen oven takaa... Voi, voi tuota avainta!... Viimein toki.
Ovi aukeaa. Iloinen huuto. Se oli hän. Christophe heittäytyi hänen
kaulaansa... Voi sitä häijyä, kilttiä, rakasta pojua!...

Louisa on avannut silmänsä. Christophe on siinä, hänen edessään.

Hetken oli Christophe katsellut häntä, nähnyt kuinka hän oli muuttunut:
kuinka hänen kasvonsa olivat samalla sekä venyneet että pöhöttyneet;
minkälainen vaikeneva kärsimys niissä kuvastui ja teki hänen
alistuvaisen hymynsä vieläkin sydäntä viiltävämmäksi; ja sitten tämä
hiljaisuus, tällainen yksinäisyys... Christophen sydäntä särki...

Äiti näki hänet. Hän ei kummastunut. Hän hymyili kuvaamattoman
hellästi. Hän ei voinut edes ojentaa hänelle käsiään, ei sanoa yhtään
sanaa. Christophe heittäytyi hänen kaulaansa, suuteli äitiä, ja äiti
häntä; suuret kyyneleet virtasivat pitkin Louisan poskia. Hän supatti:

-- Odota vähän.

Christophe näki, että äitiä tukehdutti.

He eivät liikahtaneet paikaltaan. Äiti piti hänen päätänsä käsiensä
välissä ja silitteli sitä hellästi; ja kyyneleet virtasivat yhä hänen
silmistään. Christophe suuteli hänen käsiään, nyyhkytti, painoi
kasvonsa hänen vuoteensa vaatteisiin.

Kun tukehduttava puuska meni Louisalta ohitse, koetti hän puhua. Mutta
hän ei jaksanut enää löytää sanoja; hän erehtyi, ja Christophen oli
vaikea häntä ymmärtää; mutta mitä se teki? He rakastivat toisiaan,
näkivät toisensa, olivat toisiaan lähellä: sehän toki riitti. --
Christophe kysyi loukkautunein mielin, miksi äiti oli näin yksin.
Louisa puolusteli hoitajaansa:

-- Hän ei voinut aina olla täällä: hänellä oli työnsä...

Heikolla, vähän väliä katkeavalla äänellä ja osaamatta virkkaa selvästi
kaikkia tavuja Louisa ilmoitti pikku toivomuksensa, miten hänet olisi
haudattava. Hän lähetti kahdelle muulle pojalleen, jotka olivat hänet
unohtaneet, Christophella hellät hyvästinsä. Hän muisti myöskin
Olivieria, jonka tiesi olevan niin hyvän Christophelle. Hän pyysi
Christophea sanomaan, että hän lähetti Olivierille siunauksensa --
(Louisa peruutti kohta arasti sanansa, ja käytti nöyrempää muotoa), --
"terveisiä kunnioittavin tuntein"...

Tuli uusi tukehduttava kohtaus. Christophe tuki häntä, kun hän istui
siinä vuoteessa. Hiki valui pitkin äidin kasvoja. Hän koetti väkisinkin
hymyillä. Hän sanoi, ettei hän toivonut maailmassa enää mitään, koska
kerran hänen kätensä oli hänen poikansa kädessä.

Ja yhtäkkiä tunsi Christophe sen käden vääntyvän ja jäykistyvän. Louisa
avasi suutansa, hän katsoi poikaansa kuvaamattoman hellästi: -- ja niin
hän kuoli.



Saman päivän iltana tuli Olivier Christophen kotikaupunkiin. Hän ei
ollut jaksanut sietää ajatusta, että Christophe oli yksin tällaisessa
surussa, jonka hän tunsi omasta kokemuksestaan. Hän pelkäsi myöskin,
millaisiin vaaroihin ystävä voisi joutua mentyään tällä tavoin Saksaan.
Hän tahtoi olla siellä Christophea hoitamassa. Mutta hänellä ei ollut
rahaa matkustaakseen Christophen luo. Saatettuaan Christophen asemalle
ja palatessaan sieltä päätti hän myydä eräitä kalleuksia, mitä hänellä
vielä oli jäljellä muistoina omaisiltaan; ja kun panttilaitos oli
jo tähän aikaan kiinni, ja kun hän tahtoi matkustaa jo ensimäisellä
junalla, aikoi hän mennä erään korttelissa asuvan rihkamakauppiaan
puheille; silloin häntä vastaan tulikin kotiportaissa Mooch. Kun Mooch
kuuli Olivierin aikomuksen, oli hän vilpittömästi pahoillaan, ettei
Olivier ollut kääntynyt hänen puoleensa; hän esti jyrkästi Olivierin
lähtemästä kauppiaan luokse, ja pakotti hänet ottamaan tarvittavat
rahat häneltä. Hän oli aivan lohduton, että Olivier oli pantannut
kellonsa ja myynyt kirjansa hankkiakseen Christophelle matkarahoja,
koska hän olisi niin mielellään heitä auttanut. Hän tahtoi niin
innoissaan heitä auttaa, että ehdotti Olivierille, että hänkin lähtisi
Christophen luokse. Vaivoin sai Olivier hänet siitä aikeesta luopumaan.

Christophelle oli ystävän tulo hyvin tarpeen. Hän oli istunut
koko päivän yksinään äitinsä ruumiin ääressä, kolkossa tuskassa.
Sairaanhoitajatar oli käynyt siellä, toimittanut välttämättömimmät
tehtävät, ja oli lähtenyt, eikä ollut ilmestynyt takaisin. Tunnit
olivat menneet synkässä hiljaisuudessa. Christophe ei liikahtanut
paikaltaan enempää kuin tuo ruumis; hänen katseensa ei eronnut vainajan
kasvoista; eikä hän itkenyt, ei ajatellut mitään, hän oli kuin kuollut.
-- Ystävyyden ihmetyö, jonka Olivier nyt oli tehnyt, päästi jälleen
hänen kyyneleensä vuotamaan, virvoitti hänet taas elämään.

    Getrost! Es ist der Schmerzen werth die Leben,
    So lang...
    ... mit uns ein treues Auge weint.

(Älä sure: elämä on tuskien arvoista niin kauan kuin kanssamme yksikin
uskollinen silmä itkee.)

He sulkivat toisensa pitkään syleilyyn. Sitten he istuutuivat Louisan
vuoteen ääreen, ja puhelivat keskenään hiljaisella äänellä. Yö oli
tullut. Christophe nojasi kyynärpäätään sängyn reunaan ja kertoi,
miten mieleen sattui, lapsuutensa muistoja, ja aina tuli niissä esiin
äidin kuva. He olivat jonkin hetken vaiti, ja sitten Christophe puhui
jälleen. Kunnes hän viimein vaikeni kokonaan, niin väsynyt hän oli, ja
painoi kasvonsa käsiinsä; ja kun Olivier meni katsomaan häntä, näki
hän, että Christophe oli nukahtanut. Sitten Olivier valvoi yksinään
ruumiin ääressä. Ja uni tuli vuorostaan hänellekin, ja hän nukahti,
otsa sängyn päälaudan varassa. Louisa hymyili lempeästi; ja hän näytti
onnelliselta, valvoessaan täten kahden lapsensa puolesta.

Kun aamu alkoi sarastaa, heräsivät he siihen, että kolkutettiin oveen.
Christophe meni avaamaan. Siellä oli muuan naapuri, puuseppä; hän
tuli ilmoittamaan, että Christophe oli ilmiannettu, ja että hänen
oli lähdettävä kaupungista pois, tai hänet vangittaisiin. Christophe
ei mitenkään tahtonut paeta; ei tahtonut jättää äitiään ennenkuin
oli saattanut hänet sinne, minne hän nyt iäksi jäisi. Mutta Olivier
rukoili häntä matkustamaan ja lupasi uskollisesti pitää hänen edestään
huolen siitä asiasta; hän pakotti Christophen lähtemään talosta;
ja ollakseen varma, ettei Christophe peruuttaisi päätöstään, hän
saattoi Christophen asemalle. Christophe ei siellä kuitenkaan tahtonut
lähteä kaupungista ennenkuin oli nähnyt edes tuon suuren joen, jonka
rannoilla hänen lapsuutensa oli kulunut ja jonka humisevan kaiun
hänen sielunsa oli ainaiseksi kätkenyt kuin merenraakku itseensä.
Vaikka hänen oli vaarallista näyttäytyä kaupungilla, täytyi heidän
Christophen vaatimuksesta lähteä vielä sinne. He kuljeskelivat Rheinin
rantaa, tuon mahtavan virran, joka rauhallisena kiiruhti matalien
äyräittensä välissä Pohjanmeren hietikoihin, mystillistä kuolemaansa
kohti. Valtavan rautasillan kaaret nousivat usvassa harmaasta vedestä
aivankuin jättiläismäisen pyörän puolikas. Kaukaa kuulsi sumusta
venheitä, jotka kohosivat niittymaiden keskitse ylävirtaan, joen
mutkaisia polvia pitkin, Christophe vaipui katselemaan tätä unelmiensa
näkyä. Olivier ravisti hänet hereille, ja ottaen häntä käsipuolesta
vei hänet takaisin asemalle. Christophe totteli; hän oli kuin
unissakulkija. Olivier sijoitti hänet junaan, joka pian lähti; he
sopivat, että he tapaisivat toisensa seuraavana päivänä ensimäisellä
ranskalaisella asemalla, niin ettei Christophen tarvitsisi palata
yksinään Parisiin.

Kun juna oli lähtenyt, meni Olivier takaisin Christophen kotiin;
hänen sisään mennessään oli jo vastassa kaksi santarmia, odottamassa
Christophea. He luulivat Olivieria Christopheksi. Olivier ei kovin
kiirehtinyt ilmaisemaan heille heidän erehdystään, sillä siten ehti
Christophe päästä paremmin pakoon. Muuten ei poliisi näyttänyt
olevankaan kovin harmissaan erehdyksestään: se lähti nyt muka hyvin
innoissaan etsimään pakolaista muualta; ja Olivierista tuntui, etteivät
nuo miehet pohjaltaan olleet pahoillaan siitä, että Christophe oli
mennyt.

Olivier jäi taloon vielä seuraavaan päivään asti, jolloin Louisa
haudattiin. Christophen veli, liikemies Rudolf, tuli tilaisuuteen,
ja viipyi kaupungissa yhden junan odotusajan. Tämä itsetietoinen
herrasmies oli hautasaatossa mukana, niinkuin hänen velvollisuutensa
vaati, mutta matkusti sitten pois niin pian kuin suinkin, virkkamatta
Olivierille sanaakaan, kysymättä uutisia veljestään tai kiittämättä
Olivieria hänen hyvyydestään heidän äitiään kohtaan. Olivier viipyi
siellä vielä muutamia tunteja, tuossa kaupungissa, jossa hänellä ei
ollut ainoaakaan elävää tuttua, vaan kylläkin monia rakkaita ja tuttuja
sieluja: pikku Christophe, ne, joita hän oli rakastanut, ja ne, joiden
tähden hän oli kärsinyt; -- ja rakas Antoinette... Mitä oli jäljellä
kaikista heistä, jotka olivat täällä eläneet, tuosta nyt hajonneesta
Krafftien suvusta? Rakkaus heihin, rakkaus, joka eli muukalaisen
sielussa.



Saman päivän iltapuolella tapasi Olivier Christophen sillä
raja-asemalla, jossa he olivat päättäneet kohdata toisensa. Kylä
metsäisten kukkulain keskellä. He eivät jääneet odottamaan seuraavaa
Parisiin lähtevää junaa, vaan päättivät kulkea osan matkaa,
lähimpään kaupunkiin, jalkaisin. He kaipasivat saada olla yksinään.
Ystävykset lähtivät kävelemään hiljaisten metsien halki; etäältä
kaikui kirveen kumeaa kalketta. He tulivat aukeamalle, erään kummun
laelle. Heidän alapuoleltaan, pienestä laaksosta, joka oli vielä
Saksan maata, pilkotti jonkin metsätalon punainen katto, ja hohti
pieni niitty niinkuin viheriä lampi metsästä. Muualla ympärillä
metsien tummansininen meri, jota usva verhosi. Udut väikkyivät kuin
läpikuultava harso kuusien välissä; ne pehmensivät kaikki viivat,
himmensivät värit. Ei liikahdusta missään. Ei askelta kahahtanut,
ei ääntä kuulunut. Sadepisara helähti saksantammien jo syksyn
lakastuttamiin ja kullan ja kuparin hohtaviin lehtiin. Louhikossa
solisi pikku puron vesi. Christophe ja Olivier olivat pysähtyneet
ja seisoivat mäellä liikkumatta. Kumpikin heistä ajatteli surujaan.
Olivier mietti:

-- Antoinette, missä olet?

Ja Christophe:

-- Mitä nyt menestyksestäni, kun äitiä ei enää ole?

Mutta molemmat he kuulivat rakkaiden vainajiensa lohduttavan äänen:

-- Rakkaani, älä itke meidän tähtemme. Älä ajattele meitä. Muista
ystävääsi...

He katsahtivat toisiinsa, eikä kumpikaan enää tuntenut sydämessään
suruaan, vaan ystävänsä surun. He tarttuivat toistensa käsiin. Kirkas,
rauhoittava alakuloisuus oli vallannut heidät. Tuulen henkäystä
ei käynyt, hiljaa haihtuivat utujen harsot; sininen taivas aukesi
näkyviin. Mullan tuoksun vieno sulous sateen jälkeen... Mullan, maan,
joka on niin lähellä meitä, niin hellä meille!... Se ottaa meidät
syliinsä, painaa herttaisen kauniisti hymyillen rintaansa vasten; ja se
sanoo:

-- Lepää nyt. Kaikki on hyvin...

Christophen tuskan jännitys herpaantui. Hän oli kuin pikku lapsi.
Kaksi päivää oli hän koko sielullaan muistellut rakasta äitiään, oli
elänyt hänen sielunsa ilmakehässä; oli muistellut äitinsä vaatimatonta
elämää, hänen aina samaisia päiviään, jotka hän oli viettänyt yksinään
kotona, ilman lapsiaan, ja ajatellen aina lapsiaan, vaikka lie
olivat hänet jättäneet. Jättäneet vanhan vaimo-raukan sairauteen ja
puutteeseen. Christophe oli ajatellut hänen levollista uskoaan, hänen
lempeää tyytyväisyyttään, tyyntä alistumistaan, epäitsekkyyttään... Ja
hän ajatteli kaikkia muitakin nöyriä sieluja, joita hän oli elämässä
nähnyt. Kuinka läheiseksi heille hän tunsi itsensä tällä hetkellä!
Monien väsyttävien taistelun vuosien jälkeen, tultuaan tänne Parisista,
jossa aatteet ja ihmiset kuohuvat vimmatusti sekaisin, ja äskeisten
kohtalokkaiden kansainvälisten selkkausten perästä, jolloin yleinen
hulluus oli syöstä näköharhain ärsyttämät kansat toisiaan vastaan,
tunsi Christophe kyllästymistä tuota kiihtynyttä ja hedelmätöntä
maailmaa kohtaan, sen itsekkäitä ja aatteellisia taisteluita,
sen parhaistoakin kohtaan, kunniaan pyrkijöitä, ajattelijoita ja
taiteilijoita, sellaisia jotka luulevat olevansa maailman järki, mutta
ovatkin sen pahaa unta. Ja sitä enemmän rakasti hän nyt noita tuhansia
yksinkertaisia sieluja, kansankerroksia, jotka palavat hiljaisuudessa:
ovat puhdasta hyvyyden, uskon, uhrauksen tulta, -- ovat maailman sydän.

-- Niin, nyt tunnen teidät, nyt olen viimein teidät löytänyt, ajatteli
hän; te olette verta verestäni, minun omiani. Niinkuin tuhlaajapoika
jätin teidät ajellakseni takaa varjoja, jotka liikkuivat tietä pitkin.
Tulen takaisin luoksenne, ottakaa minut vastaan. Me olemme samaa, me,
sekä elävät että kuolleet; missä olenkin, te olette kanssani. Nyt
kannan sinua itsessäni, oi äiti, joka kerran minua kannoit. Te kaikki,
Gottfried, Schulz, Sabina, Antoinette, te olette minussa. Olette minun
ainoani, minun iloni. Nyt vaellamme yhdessä. En enää teitä jätä. Minä
tahdon olla teidän äänenne. Yhteisvoimin me pääsemme perille.

Auringon säde pujahti puiden kosteain oksain välitse, joista tipahteli
hiljaa vettä. Pikku niityltä alhaalta kajahteli lasten laulua: muuan
vanha saksalainen _Lied_, viaton ja liikuttava; sitä lauloi kolme pikku
tyttöä, tanssien piirissä talon pihalla; ja kaukaa Lännestä kantoi
tuuli, aivankuin ruusujen tuoksuna, Ranskan kirkonkellojen soiton...

-- Oi rauhaa, jumalaista sopusointua, vapautuneen sielun kirkasta
säveltä, jossa tuska ja ilo, kuolema ja elämä, toisiaan vihaavat ja
rakastavat heimot sulavat yhteen: sinua rakastan, sinut tahdon, ja
sinut saan...

Illan varjot tummuivat. Christophe heräsi unelmistaan ja näki
vieressään ystävänsä uskolliset kasvot. Hän hymyili hänelle ja sulki
hänet syliinsä. Sitten lähtivät he jälleen kulkemaan läpi hiljaisen
metsän; ja Christophe avasi Olivierille tietä.

    Taciti, soli e senza compagnia,
    n'andavan l'un dinnanzi, e l'altro dopo,
    come i frati minor vanno per via...





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Jean-Christophe Pariisissa III - VII. Saman katon alla" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.