Title: Manon Lescaut - Romaani
Author: Prévost, abbé
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Manon Lescaut - Romaani" ***


MANON LESCAUT

Romaani

Kirj.

ANTOINE-FRANÇOIS PRÉVOST

Ranskankielestä suomentanut

Jalmari Hahl



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1916.



Antoine-François Prévost.

Elämäkerrallinen luonnos.


Harvasta kirjailijasta ovat aikalaiset ja jälkimaailma muodostaneet
niin räikeän irvikuvan, kuin "Manon Lescaut'n" kuuluisasta tekijästä.

Hän oli muka hillitön irstailija, petkuttaja, väärentäjä, luopio. Jopa
kerrottiin hänen vihan ja raakuuden puuskauksessa lyöneen kuoliaaksi
oman isänsä. Vasta kuluneen vuosisadan loppuvuosina suoritettu
elämäkerrallinen tutkimus haihdutti sen parjauslegendan, joka niin
kauan oli himmentänyt suuren kirjailijan muistoa.

Tämä tutkimus on osoittanut, ettei Prévost tosin ollut mikään
lujaluonteisuuden ja pidättyväisyyden esikuva, että hän päinvastoin
oli häälyväinen ja levoton sielu, mutta että hän vihasi vilppiä ja
ulkokultaisuutta ja että hänen luonteessaan oli useita hyviä ja
miellyttäviä puolia.

Antoine-François Prévost -- yleisemmin tunnettu nimellä abotti Prévost
-- syntyi Artois'n maakunnassa sijaitsevassa pikkukaupungissa,
Hesdinissä, huhtikuun 1 päivänä 1697. Myöhemmin Prévost sukunimeensä
liitti lisän d'Exilés, jonka syntyä ja tarkoitusta on koetettu selittää
eri tavoin. Perustelultaan uskottavin on se olettamus, että hän tuolla
lisänimellä viittasi maanpakolaisuuteensa.

Tiedot Prévost'n vanhemmista ja hänen suhteestaan heihin ovat hyvin
niukat. Hänen isänsä, Liévin Prévost, oli asianajaja ja sen lisäksi
yleinen syyttäjä Hesdinin tuomiokunnassa. Prévost'n aikalaisen, munkki
Grenier'n tiedonannon mukaan, Liévin Prévost oli kiivas ja ankara
mies. Kun hänen poikansa teki luostarilupauksensa, uhkasi isä ampua
hänet kuoliaaksi, jos hän joskus rikkoi nämä lupauksensa. Hesdinin
kunnallisarkistossa on asiapaperi, jossa mainitaan Prévost'n isoisän,
jolla niinikään oli ristimänimi Liévin, parjanneen erästä virkamiestä
varkaaksi ja sanoneen tahtovansa antaa selkäsaunan koko hänen
virkakunnalleen. Isoisä ja isä tuntuvat siis olleen tuittupäisiä miehiä.

Tämä panee ajattelemaan, että kirjailija muisti isäänsä kuvatessaan
"Manon Lescaut" romaanin sankarin, ritari des Grieux'n jäykkää ja
taipumatonta isää. Liévin Prévost nuoremmasta, kirjailijan isästä,
mainitaan kuitenkin, että hän huolellisesti valvoi ja seurasi lastensa
kasvatusta.

Kirjailijan äiti, Marie Clay eli Duclay, oli lähellä Hesdiniä asuvan
varakkaan maanviljelijän tytär.

Ensimäisen opetuksensa Prévost sai kotikaupungissaan jesuiittakoulussa.
Tämä muuten ahdasmielinen tietopuolinen kasvatus herätti
pojassa elinajaksi harrastuksen opintoihin ja kirjallisuuteen.
Kuusitoista-vuotiaana hän noviisina liittyi mainittujen luostariveljien
munkkikuntaan. Mutta jo 1716 hän jätti jesuiitat ja värväytyi
sotilaaksi, kysymättä edes omaistensa mielipidettä. Seuraavana vuonna
solmittiin rauha. Prévost joko kyllästyi sotilaselämään tai katsoi
ylennystä silloin vallitsevissa oloissa epävarmaksi tai hitaaksi,
ja 1719 hän riisui univormun ja pyrki takaisin jesuiittain pariin.
Mutta nämä kieltäytyivät häntä vastaanottamasta. Nyt hän toistamiseen
rupesi sotilaaksi. Prévost'n aikuisessa kronikassa selitetään tämä
paluu sotilasuralle seuraavaan tapaan. Hyvin suruissaan tuosta
epäyksestä Prévost lähti Roomaan saadakseen jesuiittain kenraalilta
luvan uudelleen ruveta noviisiksi. Matkalla hän sairastui ja otettiin
sairaalaan, missä muudan sotilaslääkäri häntä hoiti sillä ehdolla, että
hän parannuttuaan värväytyisi armeijaan. Näin tekikin Prévost, mutta
pakeni lyhyen ajan kuluttua Hollantiin. --

Siitä, millainen hänen olonsa tässä maassa oli, ei tiedetä mitään
varmaa. Pian hän sieltä katuvaisena palasi isän taloon. Tähän aikaan
arvelee Harrisse, yksi Prévost'n luotettavimpia elämänkertojia,
sen lemmenseikkailun sattuneen, joka on tarjonnut aiheen romaaniin
"Manon Lescaut". Tästä teoksesta sanoo Palinot, niinikään Prévost'n
elämänkertojia: "Hän kuvasi sitä intohimojen tulvaa, jonka valtaa oli
kokenut. Hänen värinsä olivat kahta vaikuttavammat, ne kun olivat todet
ja noudetut omasta sydämestä."

Mainittu lemmenseikkailu ei kuitenkaan päättynyt samoin kuin romaanissa
kerrotaan. Prévost ei todellisuudessa seurannut Manonia Ameriikkaan,
vaan uupui matkalla satamakaupunkiin pyörtyneenä tien viereen, ja hänen
tajuttomana ollessaan rattaat kuljettivat pois hänen epäjumalansa, jota
hän ei enää koskaan senjälkeen nähnyt. Tultuaan jälleen tajuihinsa,
hän näki kaukana valon, joka tuikki pimeässä. Se oli Saint-Wandrillen
luostarin yölamppu. Vaivoin laahasi epätoivoinen matkamies itsensä
tähän tyyssijaan, joka aukaisi hänelle vieraanvaraiset ovensa. Nyt
pääsi Prévost benediktiini-munkkikunnan alokkaaksi, ja 1721 hän
julkisesti teki munkkilupauksensa.

Hän ei kuitenkaan näy palanneen luostariin vakaumuksesta, vaan
sentähden, että tarvitsi lepoa ja lohdutusta. Tämä selviää seuraavista
kirjeen kohdista: "Liian hellän suhteen onneton päättyminen johdatti
minut lopulta hautaan. Tämän nimen annan sille kunnianarvoisalle
munkkikunnalle, jonka helmaan hautauduin ja jossa piilin jonkun aikaa
kuin kuollut ainakin, niin etteivät vanhempani ja ystäväni tietäneet,
minne olin joutunut." -- -- "Taivas tuntee sydämeni perinpohjin, ja se
riittää minua rauhoittamaan. Jospa ihmiset tietäisivät yhtä hyvin, että
tukalat olot ovat saattaneet minut alokkaana turvautumaan luostariin,
että nuo samat olot eivät sallineet minun luopua tästä asemasta
niin pian kuin olisin halunnut ja että ainoastaan välttämättömyyden
pakoittamana tein luostarilupaukseni, asettaen salaa itsekseni kaikki
ne rajoittavat ehdot, jotka aiheuttivat minut rikkomaan nuo lupaukset."

Nyt seurasi vuosia, joiden kuluessa Prévost benediktiini-munkkina
oleskeli eri luostareissa, harjoittaen tieteellistä tutkimusta,
kaunokirjallista tuotantoa ja saarnaajan tointa. Viimeksi hän asettui
Saint-Germain-des-Prés'n luostariin. Kirjallinen työ miellytti häntä
suuresti ja oli kaiketi melkoisena syynä siihen, että tämä levoton
henki niin kauan malttoi pysyä luostarissa. Hänen kertojalahjansa
tulivat ennen pitkää tunnetuiksi luostariveljien keskuudessa, ja
usein hän iltaisin huvitti heitä tarinoillaan, joita he ihastuneina
kuuntelivat myöhäiseen yöhön. Heistä erottuaan Prévost yksinäisessä
kopissaan tarttui kynään, ja monasti aamuhämärä yllätti hänet
kirjoituspöydän ääressä. Blancs-Manteaux'n ja Saint-Germain-des-Prés'n
luostareissa hän kirjoitti alkupuolen romaaniaan "Mémoires d'un homme
de qualité". Tämä laaja romaani, joka valmistui 1731, käsitti lopulta
seitsemän nidettä ja oli jaettu kahteentoista kirjaan. Viimeinen nide
oli omistettu ritari des Grieux'n ja Manonin lemmentarinalle, ja tämä
romaani ilmestyi ensi kerran erityisenä teoksena vuonna 1733.

Niin etevä arvostelija kuin Sainte-Beuve oli ylen mieltynyt romaaniin
"Mémoires d'un homme de qualité". Nykyaikaisista lukijoista se
kuitenkin tuntuu vanhentuneelta seikkailija-romaanilta, jonka
ainoastaan tutkija hakee esiin kirjaston tomusta, muodostaakseen
itselleen kokonaiskuvan "Manon Lescaut"'n tekijästä.

Vaikkakin rauhallinen luostarielämä tarjosi Prévost'lle tilaisuutta
hänen lempitoimeensa, kirjalliseen työhön, oli tuossa elämässä
sentään hänestä paljo ikävystyttävää ja vieroittavaakin. Munkit
tuntuvat yleensä olleen Prevost'ta lahjattomammat, ja hän on antanut
heistä sattuvia kuvauksia, jotka eivät ole kaikille edullisia ja
joista ei puutu ivaa. Lisäksi luostarien ahdasoppisuus oli hänen
vapautta rakastavalle hengelleen vastenmielinen rajoitus. Ystävien
kehoituksesta hän 1728 pyysi Roomasta lupaa siirtyä säännöiltään
lempeämpään benediktiini-luostariin. Tämä lupa hänelle myönnettiin,
mutta malttamatta odottaa, kunnes Amiensin piispa olisi julaissut
lupakirjeen, lähti Prévost priorin luvatta luostarista. Vihastuneet
luostarinesimiehet ilmoittivat asian poliisille, ja välttääkseen
joutumasta sen rankaiseviin käsiin, Prévost pakeni Englantiin.

Se vapaus valtiollisissa ja uskonnollisissa kysymyksissä, jonka Prévost
tässä maassa tapasi, teki häneen syvän vaikutuksen; selviä jälkiä siitä
huomaamme useissa paikoin hänen romaanejaan.

Tästä Prévost'n ensimäisestä oleskelusta Englannissa tiedetään
varsin vähän, ja tämäkin perustuu etupäässä ritari de Ravannen
tiedonantoihin. Tuo salaniminen henkilö, joka muistelmissaan pahasti
parjasi Prevost'ta, oli hyvin juonikas ja epäluotettava. Hän kertoo,
että Prévost Englannissa paljon elosteli naisten kanssa ja että pieni
lemmenseikkailu pakoitti hänet luopumaan kotiopettajan paikasta,
joka oli tuottanut hänelle toimeentulon. Ja tämän jälkeen hän oli
matkustanut pois Englannista ja lähtenyt Hollantiin. --

Prévost vastaa myöhemmin siihen ritari de Ravannen väitteeseen, että
hänen muka oli ollut pakko poistua Englannista, seuraavasti:

"Niin vähän oli minun pakko lähteä Lontoosta ja siirtyä Hollantiin,
että päinvastoin poistuin sieltä eväinäni runsaat lahjat,
suosionosoitukset ja hyväilyt. Suurta tyydytystä tuotti minulle se,
että kaksikymmentä ylhäistä herraa, jotka olivat kunnioittaneet
minua suosiollaan, tunsivat lähdettyäni kaihoa. Minua kaihosivat
niinikään lukemattomat kunnon ihmiset, jotka olivat suoneet minulle
kunnioituksensa ja ystävyytensä."

Haagin kaupungissa oli Prévost'lla lemmenseikkailu erään naisen
kanssa, jonka nimi toisten mukaan oli Lenki, toisten d'Eccard. Sen
johdosta hän sai osakseen paljon moitetta ja parjausta. Myöhemmin hän
julkisesti puolusti kyseessä olevaa naista, mutta menetteli siinä
liian ritarillisesti. Tuo nainen näyttää todellisuudessa olleen mitä
sydämettömin juonittelija. Hänestä mainitaan, että hän armotta oli
kuluttanut edellisten rakastajiensa varat ja epäilemättä samalla tavoin
käytti hyväkseen suhdettaan Prévost'hon, jonka näyttää joksikin aikaa
täydelleen saaneen valtaansa.

Hollannissa ilmestyi 1731 "Manon Lescaut", Prévost'n mestariteos ja
se hänen tuotteistaan, joka on vienyt hänen nimensä jälkimaailmaan.
Samana vuonna hän alkoi julkaista toistakin romaania, nimittäin
"Cleveland'ia", joka valmistui vasta 1738 ja silloin oli kahdeksan
niteen laajuinen. Sen sankari on Cromwellin äpäräpoika.

Vuonna 1733 tapaamme Prévost'in taas Englannissa. Täällä hän joutui
suureen rahapulaan, ja hänen parjaajansa syyttivät häntä arvopaperien
väärentämisestä. Prévost puolustautui mitä pontevimmin tätä syytöstä
vastaan, ja myöhäisemmät elämänkertojat ovat kaikki sitä mieltä, että
syytös oli väärä. Vuonna 1734 Prévost palasi Ranskaan ja sai paavi
Clemens XII:nnelta lähetyskirjeen, joka myönsi hänelle anteeksiannon
hänen hairahduksistaan. Katumukseksi määrättiin hänelle vuoden
noviisiaika, joka kuitenkin oli sangen lievää laatua. Seuraavana vuonna
alkoi ilmestyä uusi romaani, "Le doyen de Killerine", jota Prévost piti
etevimpänä romaaninaan. Siinä kuitenkin moralisoiva sävy häiritsee
taiteellisuutta enemmän kuin missään muussa hänen kaunokirjallisessa
teoksessaan. Pari vuotta paluunsa jälkeen Ranskaan Prévost sai prinssi
Contin luona hovisaarnaajan toimen. Hän sai asua prinssin palatsissa,
ja tämä asema lisäsi tosin sitä arvoa ja mainetta, jonka hänelle jo
oli tuottanut kirjallinen toimintansa, mutta hänen uusi virkansa
oli palkaton, ja rahapula näyttää yhä jatkuneen. Epäkäytännöllisyys
ja erinomainen aulius auttamaan tarvitsevaisia olivat epäilemättä
pääasialliset syyt hänen alinomaiseen taloudelliseen ahdinkotilaansa.

Vuosi 1740 tuotti uuden romaanin nimeltä "Histoire d'une Grecque
moderne". Se kertoo erään ranskalaisen lähettilään rakkaudesta
kreikkalaissyntyiseen haareminaiseen. Tämä soma kertomus on "Manon
Lescaut'n" jälkeen Prévost'n paras kaunokirjallinen teos.

Vielä kerta, nimittäin vuonna 1741, oli Prévost'n pakko lähteä
maanpakoon. Tähän saattoi hänet niinikään hänen hyväsydämisyytensä, hän
kun oli mitään pahaa aavistamatta ja tarkoittamatta korjannut erään
entisen koulutoverinsa kirjoituksen, joka sanomalehdessä julkaistuna
herätti vallanpitäjien paheksumisen, niin että julkaisija teljettiin
Bastiljiin. Muka kanssasyyllisenä Prévost tuomittiin maanpakoon.
Prinssi Conti antoi hänelle matkarahat. Oleskeltuaan Brysselissä ja
Frankfurtissa hän jo seuraavana vuonna sai palata synnyinmaahansa,
jossa asui kuolemaansa asti. Vuonna 1746 hän muutti asumaan pieneen
Chaillot'ssa olevaan maataloon. Hänen seuranaan siellä olivat
muutamat valitut ystävät, joihin kuului Rousseau. Kirjeessään eräälle
tuttavalleen hän tästä olopaikastaan antaa seuraavan kuvauksen: "Talo
on soma, vaikka sen rakennustyyli ja huonekalut eivät ole komeita.
Näköala on viehättävä, ja puutarhat juuri sellaiset, joista pidän:
sanalla sanoen, olen täällä kaikkein tyytyväisin ihmisistä. Viisi tai
kuusi ystävää, joiden lukua toivon teidän lisäävän palattuanne, tulevat
tänne joskus minun kanssani nauramaan ihmissukukunnan mielettömälle
hyörinälle. Oveni on suljettu koko muulta maailmalta. -- --"

Tämän jälkeen sai Prévost'n tuotantokin rauhallisemman luonteen.
Muun muassa hän käänsi englantilaisen Richardsonin romaaneja, ollen
tehokkaimpia Englannin kirjallisuuden tutustuttajia Ranskassa, oli
jonkun aikaa "Journal Etranger" lehden toimittaja ja kirjoitti
viidentoista niteen vahvuisen teoksen nimeltä "Histoire générale des
Voyages". Vuonna 1754 antoi paavi Benedictus XIV hänelle Saint-Georges
de Gesnen priorikunnan.

Prévost kuoli äkkiä 25 päivänä marraskuuta 1763 lähellä Chantilly'ta
olevalla maatilallaan. Hänen kuolemastaan, niinkuin useasta hänen
elämänsä tapahtumasta, oli kauan liikkeellä kauhea tarina. Hänet oli
muka tavattu tajuttomana metsässä, ja eräs kyläpuoskari oli muka
ryhtynyt hänen ruumistaan leikkaamaan, jolloin hän heräsi ja päästi
kauhunhuudon ennenkuin heitti henkensä. -- Tämän tarun on kritiikki
osoittanut vääräksi. Prévost kuoli valtasuonen revähtämiseen tai
halvaukseen.

Abotti Prévost'n tuotanto oli hyvin runsas. Harrisse mainitsee
hänen teostensa luvun nousevan sataankahteentoista niteeseen,
joista kuusikymmentäviisi sisälsi hänen alkuperäisiä teoksiaan,
loput käännöksiä. On kuitenkin otettava huomioon, että monet näistä
niteistä ovat pientä kokoa ja painetut isolla kirjakkeella. Mutta
joka tapauksessa oli hänen kynänsä tuotteiden määrä melkoinen, ja se
todistaa suurta kirjallista harrastusta ja henkistä työkykyä. Kuten
jo on mainittu, on ainoastaan yhdellä hänen teoksistaan pysyvä arvo,
nimittäin romaanilla "Manon Lescaut". "Onnellisena päivänä", sanoo
Sainte-Beuve -- "loi Prévost tietämättään mestariteoksen". Hänen muilla
romaaneillaan on meidän aikanamme etupäässä kulttuurihistoriallinen
merkityksensä, ja ne tarjoavat lisäksi ainesta hänen aatteittensa ja
romaanitekniikkansa tutkijalle.

       *       *       *       *       *

Abotti Prévost'n ulkomuodon ovat benediktiini-munkit ilmiannossaan
poliisille kuvanneet seuraavasti: "Hän on keskikokoa, hänellä on vaalea
tukka, suuret avoimet sinisilmät, iho punoittava ja kasvot täyteläät."

Se kokonaiskuva, jonka hänen aikalaistensa arvostelujen ja hänen omien
mielipiteittensä perustuksella saamme hänen sisäisestä ihmisestään, on
hänelle erittäin edullinen.

Sekä Ranskassa että ulkomailla Prévost paljon seurusteli ylhäisimmissä
piireissä. Joka seurassa häntä nähtiin kernaasti, hänellä kun oli
miellyttävät seurustelutavat, huomattavat tiedot eri aloilla,
kehittynyt arvostelukyky ja erinomainen helppous lausua ajatuksensa.
Tähän tuli lisäksi ystävällinen ja vaatimaton käyttäytyminen, taito
mukautua eri tilanteisiin ja osanotto toisten harrastuksiin ja
vastoinkäymisiin.

Ei ole syytä epäillä näiden sanojen vilpittömyyttä, jotka hän
Haagista kirjoitti eräälle vastustajalleen: "Olenhan maanpakolainen,
eroitettu ystävistäni ja omaisistani, useimpien hylkäämä; kuka siis
uskoisi, että viha on minulle jotain tuntematonta ja että voin
pidättäytyä levittämästä vihamielisiä lausuntoja kirjoituksiini. -- --
Tunnen, etten vihaa ketään ihmistä. Taivas on siinä todistajani.
Ja miksi vihaisinkaan ihmisiä. Olisinhan kiittämätön. Enhän koko
elämäni aikana ole saanut muuta kuin kunnioituksen ja ystävyyden
todisteita tuntemiltani ihmisiltä, enkä ole voinut käsittää niiden
johtuneen muusta kuin heidän hyvyydestään, kun täysin tunnen, miten
vähäarvoinen olen. Mitä syytä minulla siis olisi heitä vihata. Ei,
olen ihmissuvun ystävä. Olen ylpeä siitä, etten vihaa ketään ja ettei
minulla ole vihamiehiä." Eräs Prévost'n aikalainen, Charles Jordan,
joka muuten aina oli valmis hänestä levittämään parjaavia juoruja,
antaa Prevost'sta, tavattuaan hänet Lontoossa, seuraavan arvostelun:
"Hän on teräväpäinen mies, joka tuntee yhtä hyvin kirjallisuutta kuin
teologiaa, historiaa ja filosofiaa. Hänellä on äärettömän paljon
henkevyyttä... Keskusteluni Prévost'n kanssa oli hyvin miellyttävä,
päivä päivältä hän kävi rakastettavammaksi, oppineemmaksi ja
henkevämmäksi."

Voltaire antaa hänestä seuraavan lausunnon: "En ole koskaan puhunut
mitään epäedullista abotti Prevost'sta, olen vaan valittanut, että
hänellä on keritty päälaki, että häntä kahlehtivat munkin siteet, jotka
ovat häpeälliset ihmiskunnalle, ja että hän on vailla omaisuutta. Teen
melkoisesti eroa hänen ja abotti Desfontaines'in välillä; jälkimäinen
ei voi puhua muusta kuin kirjoista, hän on pelkkä kirjailija, mutta
edellinen on ihminen. Heidän teoksistaan näkee heidän sydämiensä
eron... Jos täältä kaukaisesta olinpaikastani voisin tehdä jotain
abotti Prévost'n hyväksi, tekisin sen mielihyvällä..." Prévost'lle
itselleen Voltaire kirjoittaa myöhemmin: "Ei mikään tuottaisi minulle
suurempaa tyydytystä ja kunniaa kuin se, että voisin hyödyttää sitä
kirjailijoistamme, jota enimmin kunnioitan."

Rousseau sanoo puhuessaan Mussard'in valioystävistä: "Etumaiseksi
heidän joukossaan asetan abotti Prévost'n, joka on hyvin rakastettava
ja teeskentelemätön mies ja jonka sydän on elähyttänyt hänen teoksensa."

Benediktiini-munkki Dupuis, Prévost'n aikalainen ja elämänkertoja,
todistaa, että "hänen inhimillisyytensä avasi hänen sydämensä ja
kukkaronsa kaikille onnettomille; kun hänen ystävänsä kehoittamalla
kehoittivat häntä hyväkseen käyttämään saavuttamaansa ylhäisten
henkilöiden suosiota, hankkiakseen itselleen aineellista etua, hän
vastasi, että puutarha, lehmä ja pari kanaa hänelle riittäisivät."
Brunetière kiinnittää erityistä huomiota tähän piirteeseen:
Prévost on ensimäisiä, jotka, yksinomaan eläen kynästään, suuria
kärsimyksiä kestäen ja uhrauksia tehden ovat vapauttaneet kirjailijan
veronkantajan, ylhäisen herran, ruhtinaan suojeluksen riippuvaisuudesta.

Delisle de Sales antaa puhuessaan aikansa kirjailijoista Prévost'lle
tämän tunnustuksen:... "hän ei koskaan tuntenut ylemmyyden salaisuutta,
ja ollen heikkouteen asti omasta edustaan välittämättä, ei hän koskaan
ajatellut maineen hankkimista."

Prévost'n parjaajat väittivät, että hän muka oli tavaton irstailija.
Tämä väite on väärä. Hänen sydämensä oli ylen altis hellille tunteille.
Huolimatta luostarilupauksestaan hän rakasti intohimoisesti ja sai
osakseen vastarakkautta. Mutta tätä hän ei peitellyt eikä kieltänyt.
Sen hän tunnusti suoraan ja sitä todistavat hänen romaaninsa, joista
eletty todellisuus selvästi pilkoittaa esiin.

       *       *       *       *       *

Prévost'n kaunokirjallisessa tuotannossa ilmenee aatteellinen eheyden
leima. Tämä on seuraus siitä, että yksi johtava aate sitä hallitsee,
joskin muunneltuna ja eri puolilta katsottuna eri romaaneissa. Tämä
aate on lyhyesti sanottuna seuraava: Ihmisen intohimo on tuhoa
tuottava, järki osoittaa hänelle tämän uhkaavan tuhon, mutta on
voimaton estämään häntä joutumasta sen alaiseksi. --

Huomaamme, että tämä aate sisältää jansenilaisten opin turmeltuneesta
ihmisluonnosta ja ihmisen kykenemättömyydestä omin voimin siitä
vapautumaan.

Mutta Prévost ei sokeasti eikä orjallisesti liittynyt tähän oppiin.
Uskonnollisissa vakaumuksissa, samoin kuin taiteilijana, hän oli
ajastaan edellä. Se, että hän hyväksyi jansenilaisten opin intohimojen
ylivallasta, järjen heikommuudesta, ei ollut mitään satunnaista eikä
suinkaan pelkkä abstraktisen ajatuksen tulos. Se perustui elävään
kokemukseen. Sillä eroottinen tunne -- rakkaus -- oli hänessä
harvinaisen voimakas ja intohimoinen.

Neiti Lespinasse, jonka salongeissa kuuluisimmat ensyklopedistit
seurustelivat, on sattuvasti sanonut, että "Prévost on tuntenut kaikkea
sitä, mikä rakkaudessa on suloisinta, mutta että hän on tuntenut
kaikkea sitäkin, mikä siinä on hirvittävintä".

Lukiessamme Prévost'n romaaneja, huomaamme, että useimmat niiden
sankareista ja sankarittarista ovat tavattoman intohimoisen rakkauden
valtaamat.

Tässä suhteessa Prévost kirjallisena ilmiönä muodostaa käänteen.
Ennen häntä rakkautta yleisesti esitetään heikompana, värittömämpänä.
-- Jokunen poikkeus on olemassa kuten esim. Racine. -- Siirrytään
rakkauden eri kehitysasteiden läpi, kuvataan oikkuja, epäilyjä,
rakkauden salaisia piilopaikkoja, sievistellään, sirkkilöidään.
Prévost kuvaa rakkautta valmiina, suurena ja kaikkivaltiaana intohimona
ja on vaikuttavin silloin kun hän esittää tämän intohimon traagillisia
puolia. Mutta ihminen, dogmeista vapaa, syvästi tunteva ihminen
ilmenee sen ohella. Katolilainen uskonto tuomitsee intohimon ja vaatii
sitä polkemaan. Prévost katsoo syvemmälle. Hänestä rakkaus on jotain
kohtalollista, se on luonnonvoima, ja sentähden ihmisessä oikeutettu.
Hän on lausunut tämän vakaumuksensa selvin sanoin seuraavasti: "Asiaa
vilpittömästi punnittuani minusta tuntui, että kun luonnon oikeudet
ovat ensimäiset kaikista, ei mikään ole kyllin voimakasta niitä
tukahduttamaan, -- että rakkaus on noista oikeuksista kaikkein pyhin,
se kun on ikäänkuin kaiken olevaisen sielu, ja että siis kaikki, minkä
järki ja olevat olot voivat tehdä sitä vastustaakseen, supistuu siihen,
että ehkäistään muutamat sen vaikutuksista, koskaan voimatta tuomita
itse sen lähdettä kuivumaan."

Tämä inhimillinen käsitys rakkaudesta ja välitön, omaan rikkaaseen
kokemukseen perustuva kuvaus rakkauden tuottamista iloista ja
kärsimyksistä oli jotain uutta, joka valtasi hänen aikalaisensa.
Ja tämä syvä yleisinhimillinen ja samalla persoonallinen piirre,
joka on painanut kirkkaimman leimansa romaaniin "Manon Lescaut",
selittää, miksi tämä romaani on säilyttänyt viehätysvoimansa ja miksi
jälkimaailma lukee sitä liikutetuin tuntein.

Kiintyessään rakkauden tuottamiin vaikutuksiin Prévost siis liittyy
jansenilaisuuteen. Mutta hän ei pysähdy siihen. Hänen vakaumuksensa on,
että ne hairahdukset, joihin voimakas rakkaus saattaa ihmisen, eivät
ole anteeksiantamattomia. Hän näkee ne päinvastoin sovinnollisessa
valossa. Rakkauden aiheuttamat kärsimykset ja hairahdukset eivät hänen
mielestään ole muuta kuin koettelemuksia, jotka lopulta puhdistavat
ihmisen ja saattavat hänet jalostumaan.

Niinpä lopulta tuossa huikentelevassa, pintapuolisessa ja uskottomassa
Manonissakin tapahtuu mielenmuutos. Hän on, samoin kuin ritari des
Grieux, käynyt kärsimysten karkaisevan kiirastulen läpi, ja hänestä on
senjälkeen tullut hyvä ja jalo ihminen.

Perustuiko tämä viimemainittu vakaumus niinikään Prévost'n omaan
elämänkokemukseen, vai oliko se vaan teoreettinen johtopäätös, henkinen
edistysaskel jansenilaisten ahtaasta ja tuomitsevasta dogmasta -- sitä
on vaikea ratkaista. Tosin esim. "Manon Lescaut"'n loppupuoli, jossa
tuollainen mielenmuutos kuvataan, tekee edellä kerrottuun verrattuna
vähemmän vakuuttavan vaikutuksen. Mutta on huomioon otettava, että
tämän kirjan loppupuoli oli Prévost'n omaa kuvittelua, hän kun ei siinä
suorastaan ammenna omasta eletystä kokemuksestaan. Joka tapauksessa tuo
sovinnollinen piirre osoittaa kaunista luonteen puolta ja todistaa,
että Prévost hylkäsi aikansa yksipuolisen dogmaattisen kannan, kohoten
vapaampaan aatepiiriin.

       *       *       *       *       *

Romaani "Manon Lescaut" sisältää seikkailuja, yllätyksiä, murhia,
naisenryöstöjä, petkutuksia, vangitsemisia y.m. hirmuisuuksia.
Nämä ovat sovinnaisia romaani-motiiveja ja saattavat oudoksuttaa
nykyaikaista lukijaa. Mutta meidän on muistaminen, että Prévost eli
Ludvik XV:nnen aikakaudella, jolloin tuollaiset tapaukset olivat
yleisiä. Eikä saata kieltää, että hän usein esittää nuo vaikuttimet
dramaattisen jännittävästi.

Juonen sommittelu ja valmistelu on Prévost'lla monessa kohdin taitava.
Kieli on tosin paikoittain pateettista, mutta kuitenkin vähemmin
juhlallista, retoorillista ja jäykkää kuin monella muulla sen ajan
proosakirjailijalla.

Tyyli on harvinaisen korutonta ja luontevaa. Tuntuu siltä kuin tekijä
ei ollenkaan olisi ajatellut sanontamuotoaan, vaan kuin olisi hänelle
ollut tärkeintä, että se, mikä hänellä oli sydämellään, niin pian ja
niin teeskentelemättä kuin suinkin tuli lausutuksi. Se, mitä sanotaan
miljöö-kuvaukseksi, ja jolla romaanissa tavallisesti on huomattava
sijansa, puuttuu melkein kokonaan kyseessä olevasta romaanista.
Etusijalle astuu sielunelämän ja luonteiden kuvaus, tunteiden ja
sieluntilojen erittely.

Siinä Prévost on mestari, ja romaanilla "Manon Lescaut" on tässä
suhteessa uraauurtava merkitys. Hänen raivaamistyönsä jälkiä voisi
seurata aina uusimpiin aikoihin asti.

Luonteenkuvaus on Prévost'lla mestarillinen. Mikä ihailtava
karakterisoimis-taito ilmeneekään Manonin ja ritari des Grieux'n
luonteenkuvissa. Kuinka täynnä värähtelevää elämää ne ovat. Guy de
Maupassant on sanonut Manonista, että hän on tyypillinen nainen. Hänen
sanansa kuuluvat näin: "Manon on nainen täydelleen sellainen kuin tämä
on, aina on ollut ja aina tulee olemaan." Tätä mielipidettä vastustaen
huomauttaa Gauthier-Ferrières: "Manon ei edusta naista yleensä, hän on
kurtisaani, ilonainen, sellainen kuin tämä on ja aina tulee olemaan."

Manonin persoonallisuuden on Prévost muuten taiteellisesti syventänyt
saattaen mielenkiintoiseksi tämän naisen, jolla on niin paljo
epämiellyttäviä ja paheksuttavia ominaisuuksia. Des Grieux uskoo, ettei
Manon tahallisesti tee syntiä, meneepä niinkin pitkälle, että pitää
häntä viattomana. Osoittaen hienoa taiteellista vaistoa on Prévost
hänen luonteenkuvaukseensa liittänyt rakastettaviakin piirteitä.

Päähenkilö tässä romaanissa on ritari des Grieux. Paras todiste tämän
henkilökuvauksen psykologisesta ja taiteellisesta eheydestä on, että
se ikäänkuin ilmielävänä liikkuu edessämme, pakoittaen meidät uskomaan
kaikkein hellimpiin ja rajuimpiin tunteenpurkauksiinsa. Mutta eipä
tekijän ollut tarvinnut mennä kauas etsimään mallia tälle kuvalleen.
Tämä malli oli hän itse, ja tuntuu siltä, kuin olisi hän monasti
kastanut siveltimensä sydänvereensä.

Sivuhenkilötkin ovat oivallisesti kaavaillut. Muistelkaamme ainoastaan
Manonin veljeä, Lescaut'ta, joka on tarkasti havaittu ja taitavasti
kuvattu Ludvik XV:nnen aikuinen elostelijatyyppi, ja lisäksi ritari des
Grieux'n isää, joka personifioi tuota vanhempien ja lasten väleissä
usein esiintyvää ymmärryksen puuttumista ja ristiriitaa.

Yksi ainoa romaanin henkilöistä on poikkeus, nimittäin Tiberge, des
Grieux'n ystävä. Hän on kovin abstraktinen ja paikoittain väsyttävä
pitkine rippisaarnoineen.

Prévost tahtoi kaiketi tämän henkilön muodossa kuvata des Grieux'n
"parempaa minää" eli omaatuntoa, tai ihanteellista ystävää, tai oli
hänen tarkoituksensa moralisoida, asettamalla intohimonsa valtaan
antauneen nuorukaisen vastakohdaksi viattomana pysyneen nuoren miehen.
Tiberge vaikuttaa kieltämättä keinotekoiselta ja symbolistiselta
-- jos saa käyttää näin uudenaikaista sanaa, kun on kysymys
todellisuuskuvausta uhkuvasta klassillisesta romaanista.

Mutta mitä puutteellisuuksia arvostelija hakeneekin Prévost'n
kuuluisasta romaanista, ja mitä eteviä puolia hän siitä koettaneekin
poimia esille, kaikki tämä hälvenee sen vastustamattoman vaikutelman
rinnalla, jonka tämän kuolemattoman teoksen lukeminen herättää.

_Jalmari Hahl_.



MANON LESCAUT



Tekijän alkusananen.


Olisin voinut liittää omiin muistelmiini ritari des Grieux'n
elämänvaiheet, mutta kun ei niillä ole mitään sitovaa keskinäistä
yhteyttä, luulin olevan lukijalle tyydyttävämpää nähdä ne erikseen.
Näin laaja kertomus olisi liian pitkäksi aikaa katkaissut oman
elämäntarinani langan. Vaikka en suinkaan väitä olevani täsmällinen
kirjailija, tiedän kuitenkin varsin hyvin, että kertomuksen tulee
olla vapaa seikoista, jotka saattavat sen kankeaksi ja väkinäiseksi;
neuvoohan Horatius:

    Ut iam nunc dicat iam nunc debentia dici,
    Pleraque differat, ac praetens in tempus omittat.

[-- -- että juuri nyt lausutaan julki se, mikä juuri nyt on sanottava,
että siis moni päähänpisto heitetään toistaiseksi ja tällä kertaa
jätetään lausumatta. -- _Ars poetica_.]

Eikä edes tarvita niin arvokkaan miehen lausuntoa todistamaan näin
yksinkertaista totuutta, sillä terve järki on tämän säännön alkulähde.

Jos lukija on tavannut jotain miellyttävää ja mieltäkiinnittävää
minun elämäntarinassani, rohkenen luvata, että hän on oleva ainakin
yhtä tyytyväinen tähän liitteeseen. Ritari des Grieux'n menettely on
tarjoava hänelle hirvittävän esimerkin intohimojen voimasta. Minulla
on kuvattavana sokaistu nuori mies, joka hylkää onnelliset olot,
omin ehdoin syöksyäkseen äärimäiseen onnettomuuteen. Vaikka hänellä
on kaikki ne ominaisuudet, jotka ovat omansa hankkimaan hänelle
mitä loistavimman ja edullisimman aseman, hän kuitenkin oman vapaan
valintansa mukaan antaa etusijan maineettomalle ja harhailevalle
elämälle, hyläten kaikki varallisuuden ja luonnon tarjoamat edut.
Hän näkee edeltäpäin onnettomuutensa, eikä tahdo sitä välttää; hän
tuntee sen ja kituu sen taakan alla, eikä käytä hyväkseen niitä
parannuskeinoja, joita hänelle lakkaamatta tarjotaan ja jotka minä
hetkenä tahansa voisivat tehdä lopun hänen onnettomuudestaan.
Hänellä on sanalla sanoen kahtaallinen luonne, missä ilmenee
hyveiden ja paheiden sekoitus, hyvien tunteiden ja huonojen tekojen
alituinen vastakohta. Sellainen on sen taulun pohja, jota kuvaan.
Arvostelukykyiset ihmiset eivät suinkaan pitäne tämänluontoista
teosta turhana työnä. Paitsi miellyttävän lukemisen tarjoamaa huvia
lukija siitä löytää melkoisesti tapahtumia, jotka ovat omiansa tapoja
parantamaan; ja mielestäni tekee yleisölle huomattavan palveluksen se,
joka sitä opettaa, samalla huvittaen.

Emme saata punnita siveyskäskyjä, ihmettelemättä, miten niitä
samanaikuisesti pidetään arvossa ja laiminlyödään. Ja me haemme
syytä tähän ihmissydämen nurinkurisuuteen, joka saattaa sen
mieltymään hyvän ja täydellisen aatteisiin, joita se ei kuitenkaan
käytännössä toteuta. Jos erityiseen henkiseen suuntaan kuuluvat
ja erityisellä sivistysasteella olevat henkilöt tahtovat tutkia,
mikä on heidän yksinäisten haaveilujensa yleisimpänä esineenä, on
heidän helppo huomata, että ne melkein aina kohdistuvat johonkin
siveelliseen kysymykseen. Heidän elämänsä suloisimmat hetket ovat
ne, jotka he viettävät joko yksin tai ystävän seurassa vilpittömästi
pohtien hyveen tenhovoimaa, ystävyyden tuottamaa suloisuutta, onnen
saavuttamiskeinoja, sitä luonnollista heikkoutta, joka edentää onnesta,
ja tämän heikkouden parannuskeinoja. Horatius ja Boileau mainitsevat,
että sellainen pohdinta on heidän kuvittelemansa onnellisen elämän
kauneimpia piirteitä. Mistä siis johtuukaan, että niin helposti
syöksymme alas näistä ylhäisistä mietiskelyistä ja että niin pian
jälleen joudumme arki-ihmisten tasolle? Ellen pahasti erehdy, on
selitykseni, jonka tästä seikasta tuon esiin, täydelleen paljastava
vakaumuksiemme ja toimintamme välisen ristiriidan: syy on se, että
kaikki siveysohjeet ovat pelkkiä yleisiä ja epämääräisiä periaatteita,
minkä vuoksi niitä on vaikea erikoisesti sovelluttaa tapojen ja tekojen
yksityiskohtiin. Selvittäkäämme tämä seikka esimerkin avulla. Jalot
sielut tuntevat, että lempeys ja inhimillisyys ovat rakastettavia
hyveitä, ja ovat taipuvaiset niitä harjoittamaan; mutta kun toiminnan
hetki saapuu, he usein epäröivät. Onkohan tämä todella oikea tilaisuus?
Tunnetaanko sen oikea mittakaava? Eikö erehdytä esineen suhteen? --
sadat vaikeudet kohoavat eteen. Pelätään joutua petkutetuksi, kun
tahdotaan harjoittaa hyväntekeväisyyttä ja armeliaisuutta, joutua
heikon kirjoihin, jos osoittaudutaan liian helläksi ja tunteelliseksi;
sanalla sanoen pelätään, että joko arvataan liian suuriksi tai
laiminlyödään ne velvollisuudet, jotka liian himmeinä piilevät
inhimillisyyden ja lempeyden yleiskäsityksessä. Tässä epävarmuudessa
ainoastaan kokemus tai esimerkki saattavat järkevällä tavalla antaa
sydämen taipumukselle määrätyn suunnan. Mutta kokemus on etu, jota
ei suinkaan ole suotu jokaisen itselleen hankkia. Se riippuu eri
tilanteista, joihin kohtalo meidät asettaa. Ainoastaan esimerkki
saattaa tarjota ohjausta useille hyveen harjoittamisessa.

Varsinkin tämänlaatuisille lukijoille teoksista sellaisista kuin tämä
voi olla ääretöntä hyötyä, ainakin silloin, kun ne ovat kunniallisen
ja arvostelukykyisen henkilön kirjoittamat. Jokainen esille tuotu
tosiseikka on valonvälkähdys, on opetus, joka täydentää kokemusta;
jokainen seikkailu on kaava, jonka mukaan voi itsensä muodostaa:
tarvitsee ainoastaan sovelluttaa se omiin olosuhteisiinsa. Koko teos on
siveysopillinen tutkielma, miellyttävästi käytäntöön sovitettuna.

Joku ankara lukija kenties oudoksuu, että minun ikäiseni mies tarttuu
kynään kuvatakseen kohtalon- ja lemmenseikkailuja. Mutta jos juuri
esittämäni mietteet ovat päteviä, ne minua puolustavat; jos ne ovat
vääriä, on erehdykseni oleva puolustukseni.



ENSIMÄINEN OSA.



Minun tulee siirtää lukija siihen elämäni aikaan, jolloin ensi kerran
kohtasin ritari des Grieux'n. Se tapahtui noin puoli vuotta ennen
lähtöäni Espanjaan. Vaikka harvoin erosin yksinäisyydestäni, saattoi
kuitenkin huolenpitoni tyttärestäni minut joskus pienille matkoille,
joita mahdollisuuden mukaan lyhensin.

Olin kerran paluumatkalla Rouenista, jonne tyttäreni pyynnöstä olin
lähtenyt Normandian parlamentissa valvomaan oikeusjuttua, mikä koski
maa-omaisuutta, johon hänellä minun kauttani oli perintöoikeus
äidinisäni puolelta. Olin paluumatkallani valinnut tien, joka kulkee
Evreux'n kautta, mihin poikkesin ensimäiseksi yöksi, ja saavuin
seuraavana päivänä päivällisaikaan Passy'hin, joka on siitä viiden tai
kuuden peninkulman päässä. Hämmästyen näin saapuessani tähän kauppalaan
sen asujanten levottomina häärivän. He syöksyivät ulos taloistaan,
tulvien joukoittain kurjan ravintolan ovelle, jonka eteen kahdet
katetut vaunut olivat pysähtyneet. Vielä valjaissa olevista hevosista,
jotka näyttivät höyryävän väsymyksestä ja kuumuudesta, saattoi huomata,
että nuo molemmat ajoneuvot juuri olivat saapuneet.

Pysähdyin hetkeksi ottamaan selkoa siitä, mistä tuo sekasorto aiheutui;
mutta sain varsin vähän selvitystä uteliaalta kansajoukolta, joka ei
kiinnittänyt mitään huomiota kysymyksiini, vaan suuren epäjärjestyksen
vallitessa yhä tunki majataloa kohti.

Vihdoin ilmestyi ovelle eräs vartijasoturi, olalla kannatin ja
muskettipyssy, ja minä viittasin häntä tulemaan luokseni ja kertomaan
minulle tämän häiriötilan syyn.

-- Se ei ole mitään erinomaista, hyvä herra, hän virkkoi minulle. --
Täällä on ainoastaan tusina ilotyttöjä, joita minä toverieni kanssa
saatan Havre-de-Grâceen, mistä lähetämme heidät laivalla Amerikkaan.
Heidän joukossaan on muutamia sievännäköisiä, ja tämä ilmeisesti
kiihoittaa noiden kunnon maalaisten uteliaisuutta.

Olisin jatkanut matkaani tämän selityksen saatuani, elleivät minua
olisi pysäyttäneet erään vanhan naisen huudahdukset. Tämä astui ulos
majatalosta lyöden yhteen käsiään ja huutaen, että se oli jotakin
raakaa, jotakin, mikä herätti kauhua ja sääliä.

-- Mistä siis on kysymys? minä sanoin.

-- Voi, hyvä herra, menkääpä sisälle, hän vastasi, ja katsokaa, eikö
tuo näky voi saattaa sydäntä pakahtumaan!

Uteliaana astuin alas hevoseni selästä, jonka jätin renkini huostaan.
Ainoastaan vaivoin ja sysien väkijoukkoa pääsin sisälle majataloon ja
näin jotain sangen liikuttavaa.

Noiden kahdentoista tytön joukossa, jotka vyötäisiltään olivat
sidotut yhteen kuusittain, oli yksi, jonka katse ja kasvot niin
vähän muistuttivat hänen tilaansa, että missä muissa oloissa tahansa
olisin luullut häntä kaikkein ylhäisimpään säätyluokkaan kuuluvaksi
henkilöksi. Hänen alakuloisuutensa, hänen likainen paitansa ja hameensa
rumensivat häntä niin vähän, että minussa hänet nähdessäni heräsi
kunnioitusta ja sääliä. Kuitenkin hän koetti kääntyä poispäin niin
paljon kuin kahleensa sallivat, piiloittaakseen kasvonsa katsojien
silmiltä. Hänen piiloittaumis-ponnistuksensa olivat niin luonnolliset,
että ne näyttivät johtuvan kainoudentunteesta.

Kun tämän onnettoman joukon kuusi vartijaa niinikään oli huoneessa,
vein johtajan syrjään ja pyysin häneltä muutamia tietoja tämän kauniin
tytön kohtalosta. Hän saattoi tehdä sen ainoastaan hyvin ylimalkaisesti.

-- Toimme hänet sairaala-vankilasta [Tämä sairaala oli Salpêtrière,
johon irstaita naisia huonon elämän tähden vankeina suljettiin. Suom.],
hän minulle virkkoi, -- poliisipäällikön määräyksestä. Ei näytä siltä,
kuin olisi hänet sinne suljettu kiitettävien tekojen vuoksi. Moneen
kertaan matkan kuluessa olen kysellyt hänen olojaan; mutta itsepäisesti
hän on pysynyt vaiti. Mutta, vaikka minua ei ole käsketty säästämään
häntä enempää kuin muita, en kuitenkaan saata olla hänestä vähän
huolehtimatta, hän kun minusta tuntuu olevan hiukan parempi kuin muut
toverinsa. Tuossa näette nuoren miehen, -- hän lisäsi -- joka paremmin
kuin minä voisi antaa teille tietoja tämän naisen onnettomuuden syystä.
Tämä nuori mies on seurannut häntä Parisista asti, tuskin hetkeäkään
herkeämättä kyyneliä vuodattamasta. Varmaankin hän on hänen veljensä
tai rakastajansa. --

Käännyin sitä huoneen nurkkaa kohti, missä tuo nuori mies istui.
Hän näytti vaipuneen syvään haaveilevaan mietiskelyyn: en ole ikinä
nähnyt sen eloisampaa surun kuvaa. Hän oli hyvin yksinkertaisesti
puettu, mutta heti ensi katseella huomasin miehen jalosukuiseksi ja
sivistyneeksi. Lähestyin häntä, hän nousi, ja minä eroitin hänen
silmissään, hänen piirteissään, kaikissa hänen liikkeissään jotain niin
hienoa ja jaloa, että vaistomaisesti tunsin halua tehdä hänelle hyvää.

-- En mitenkään tahtoisi teitä häiritä, -- minä sanoin ja istuuduin
hänen viereensä, -- mutta suostuisitteko tyydyttämään uteliaisuuttani
tuohon kauniiseen naiseen nähden, joka ei suinkaan näy olevan luotu
sitä surkeata tilaa varten, missä hänet näen?

Hän vastasi minulle kohteliaasti, ettei voinut mainita tuon naisen
nimeä itseänsä ilmaisematta, ja että hänellä oli painavat syynsä pysyä
tuntemattomana.

-- Saatan kuitenkin sanoa teille, minkä nuo heittiöt hyvin tietävät,
-- hän jatkoi osoittaen vartijasotureita -- nimittäin, että tätä
naista kohtaan tunnen niin rajun intohimoista rakkautta, että se tekee
minut onnettomimmaksi ihmisistä. Olen Parisissa ponnistellut kaikki
voimani hankkiakseni hänelle vapauden, mutta rukoukset, viekkaus ja
väkivalta ovat olleet turhat. Olen siis päättänyt häntä seurata, vaikka
hän menisi maailman ääriin. Aion astua laivaan hänen kanssaan, aion
matkustaa Amerikkaan. Mutta ääretöntä julmuutta todistaa se, että nuo
raukkamaiset konnat -- näin hän lisäsi tarkoittaen vartijasotureita --
eivät tahdo sallia minun lähestyä häntä. Tarkoitukseni oli julkisesti
käydä heidän kimppuunsa muutaman peninkulman päässä Parisista. Tätä
varten olin tehnyt sopimuksen neljän miehen kanssa, jotka melkoisesta
summasta olivat luvanneet auttaa minua. Nämä petturit jättivät minut
oman onneni nojaan ja menivät matkoihinsa, vieden minun rahani
mukaansa. Mahdottomuus onnistua väkivaltaa käyttämällä saattoi minut
luopumaan aseista. Ehdoitin vartijasotureille, että ainakin sallisivat
minun seurata mukana, tarjoten heille siitä palkintoa. Ansion himo
taivutti heidät siihen suostumaan. Mutta joka kerta ovat he vaatineet
maksua, kun ovat sallineet minun puhua lemmittyni kanssa. Kukkaroni on
lyhyessä ajassa tyhjentynyt, ja kun ei minulla ole jälellä ainoatakaan
ropoa, he raa'asti sysäävät minut takaisin, milloin astun askeleenkin
häntä kohti. Ainoastaan muutama hetki sitten, kun huolimatta heidän
uhkauksistaan rohkenin häntä lähestyä, he olivat kyllin röyhkeät
ojentamaan pyssyjensä piipunsuut minua kohti. Tyydyttääkseni heidän
ahneuttaan ja voidakseni jalan jatkaa matkaani, on minun pakko täällä
myödä hevoskaakkini, jota tähänasti olen käyttänyt ratsuna.

Vaikka hän näytti kertovan tätä jotenkin tyynesti, hän vuodatti
kyyneliä lopettaessaan. Tämä seikkailu tuntui minusta mitä
eriskummaisimmalta ja liikuttavimmalta.

-- En kiusaa teitä -- sanoin hänelle -- ilmaisemaan salaisuuttanne;
mutta jos saatan teitä jollakin tavoin hyödyttää, tarjoan teille
halukkaasti palvelustani.

-- Oi -- hän jatkoi -- en näe vähintäkään toivon välkettä. Minun on
pakko alistua kohtaloni koko ankaruuteen. Lähden Amerikkaan. Siellä
ainakin voin elää vapaasti sen henkilön kanssa, jota rakastan. Olen
kirjoittanut eräälle ystävälleni, joka tulee lähettämään minulle hiukan
rahaa Havre-de-Grâceen. Olen vaan pulassa, miten päästä sinne ja
miten hankkia tälle olentoparalle -- tällöin hän katsoi surullisesti
lemmittyynsä -- jotain huojennusta.

-- No hyvä -- minä sanoin. -- Minäpä autan teidät pulastanne. Tässä on
vähän rahaa ja pyydän teitä ottamaan sen vastaan. Mieltäni pahoittaa,
etten muulla tavalla voi teitä auttaa.

Annoin hänelle neljä kultarahaa niin, etteivät vartijat sitä
huomanneet. Sillä tiesin hyvin, että jos he olisivat tietäneet hänellä
olevan tuon summan, he olisivat vaatineet auliudestaan suuremman
maksun. Jopa mieleeni juolahti ryhtyä hieromaan kauppaa heidän
kanssaan, hankkiakseni nuorelle rakastajalle oikeuden esteettömästi
puhua lemmittynsä kanssa Havreen saakka. Viittasin johtajaa lähestymään
ja esitin hänelle ehdoitukseni. Hän näytti häpeävän, huolimatta
röyhkeydestään.

-- Älkää luulko, hyvä herra -- hän vastasi hämillään -- että me
kiellämme häntä puhumasta tämän tytön kanssa; mutta hän tahtoisi
alinomaa olla hänen vierellään. Se on meille epämukavaa, ja on
kohtuullista, että hän saa maksaa tästä aiheuttamastaan epämukavuudesta.

-- No mitenkä paljon tarvitsisitte, jotta se ei teitä vaivaisi?

Hän oli kyllin julkea vaatimaan minulta kahta kultarahaa. Annoin ne
hänelle heti.

-- Mutta varokaa -- sanoin hänelle -- petkuttamasta, sillä aionpa
jättää osoitteeni tälle nuorelle miehelle, niin että hän voi ilmoittaa
minulle asian, ja olkaa varmat siitä, että minulla on keinoja teitä
rangaista.

Tämä siis maksoi minulle kuusi kultarahaa.

Se kohteliaisuus ja vilpitön kiitollisuus, jota tuntematon nuori mies
osoitti minua kiittäessään, vielä lisäksi vahvisti vakaumustani, että
hän oli jalosukuinen ja ansaitsi anteliaisuuteni.

Lausuin muutaman sanan hänen lemmitylleen, ennenkuin lähdin. Tämä
vastasi minulle niin viehkeän ja miellyttävän vaatimattomasti,
etten poistuessani malttanut olla syvästi aprikoimatta naisen
arvoituksellista luonnetta.

Palattuani yksinäisyyteeni, en saanut mitään tietoa tämän seikkailun
myöhäisemmistä vaiheista. Kului lähes kaksi vuotta, jotka saattoivat
minut kokonaan sen unohtamaan, kun sattuma tuotti minulle tilaisuuden
perinpohjin tutustua kaikkiin sen yhteydessä oleviin asianhaaroihin.

Olin juuri saapunut Lontoosta Calais'hen oppilaani, markiisi --n
seurassa. Poikkesimme, ellei muistini petä, "Kultaisen Leijonan"
ravintolaan, missä erityiset seikat pakoittivat meidät viipymään
koko päivän ja seuraavan yön. Kulkiessamme iltapäivällä kaupungilla,
luulin näkeväni saman nuoren miehen, jonka olin kohdannut Passyssa.
Hän oli kurjissa vaatteissa ja paljoa kalpeampi kuin nähdessäni hänet
ensi kerran. Kädessä hänellä oli vanha matkalaukku, hän kun juuri oli
saapunut kaupunkiin. Mutta hänen kasvonsa olivat tavattoman kauniit,
niin että ne muisti helposti, ja minä tunsin hänet heti jälleen.

-- Puhutelkaamme tuota nuorta miestä -- sanoin markiisille.

Nuoren miehen ilo oli suurempi kuin mitä voin sanoin kuvata, kun hän
puolestaan tunsi minut.

-- Oi, hyvä herra -- hän huudahti suudellen kättäni -- minulla on siis
vielä kerta tilaisuus ilmaista teille ainainen kiitollisuuteni!

Kysyin häneltä, mistä hän tuli. Hän vastasi saapuneensa meritietä
Havre-de-Grâcesta, minne vähää aikaisemmin oli palannut Amerikasta.

-- Ettepä näy olevan erittäin rahoissanne, minä sanoin, menkää
"Kultaisen Leijonan" ravintolaan, missä asun, tulen sinne hetken
kuluttua teitä tapaamaan.

Palasinkin sinne levottoman uteliaana saada tietää hänen onnettoman
kohtalonsa yksityiskohdat ja hänen Amerikan-matkansa eri vaiheet.
Tuhlailin hänelle ystävyydenosoituksia ja määräsin, ettei häneltä
saanut puuttua mitään.

Hän ei odottanut kehoitustani kertoa elämäntarinaansa.

-- Te kohtelette minua niin jalomielisesti -- hän virkkoi -- että
pitäisin itseäni halpamaisen kiittämättömänä, jos teiltä mitään
salaisin. Tahdon sentähden kertoa teille sekä onnettomuuteni ja tuskani
että hairahdukseni ja häpeällisimmät heikkouteni. Olen varma siitä,
että minua tuomitessanne ette voi olla minua surkuttelematta.

Huomautan tässä, että kirjoitin hänen tarinansa melkein heti sen
kuultuani, niin että lukija voi olla varma siitä, että tämä esitys on
niin huolellinen ja totuudenmukainen kuin suinkin. Totuudenmukainen,
sanon minä, niiden mietteiden ja tunteiden esittämistä myöten, jotka
tuo nuori mies mitä hienoimmalla tavalla ilmilausui.

Tässä siis seuraa hänen kertomuksensa, johon en tule sekoittamaan
mitään, mikä ei ole hänestä alkuisin.

       *       *       *       *       *

Olin seitsemäntoista-vuotias ja suoritin paraikaa loppuun
filosofianopintojani Amiensissa, minne minut olivat lähettäneet
vanhempani, joiden perhe on P--n ensimäisiä. Vietin niin vakaata ja
säännöllistä elämää, että opettajani asettivat minut esikuvaksi
koulussa. Enpä erityisesti ponnistellut ansaitakseni tätä kiitosta;
mutta olen luonnostani lempeä ja hiljainen: harrastin opintoja
taipumuksesta, ja minulle luettiin hyveeksi minussa ilmenevää
synnynnäistä paheen kammoksumista. Syntyperäni, menestykseni opinnoissa
ja muutamat miellyttävät ulkonaiset ominaisuudet olivat hankkineet
minulle kaikkien kaupungin kunnon ihmisten tuttavuuden ja kunnioituksen.

Suoritin julkisen tutkintoni, saaden osakseni niin yleistä kiitosta,
että piispa, joka tutkintotilaisuudessa oli läsnä, kehoitti minua
astumaan hengelliseen säätyyn, missä, sanoi hän, varmasti olin
kunnostautuva enemmän kuin Maltalais-ritarikunnassa, jonka jäseneksi
minun oli määrä vanhempieni päätöksen mukaan ruveta. Vanhempani
antoivat minun jo kantaa tuon ritarikunnan ristiä ja ritari des
Grieux'n nimeä. Loma-ajan tultua valmistauduin palaamaan isäni luo,
joka oli luvannut pian lähettää minut akatemiaan.

Ainoa suruni lähtiessäni Amiensista oli, että sinne jätin ystävän,
johon alati olin ollut sydämellisesti kiintynyt. Hän oli minua
muutamaa vuotta vanhempi. Me olimme saaneet kasvatuksemme yhdessä;
mutta kun hänen perheensä varat olivat ylen niukat, oli hänen pakko
astua hengelliseen säätyyn ja jäädä Amiensiin minun jälkeeni, siellä
harjoittaakseen tämän kutsumuksensa vaatimia opintoja. Hänellä oli
lukemattomia oivallisia ominaisuuksia. Kertomukseni kuluessa tulette
tutustumaan parhaisiin näistä ja varsinkin intoon ja jalomielisyyteen
ystävyydessä, mitkä voittavat kuuluisimmatkin vanhanajan esikuvat. Jos
silloin olisin noudattanut hänen neuvojaan, olisin aina ollut hyveinen
ja onnellinen. Jos ainakin olisin ottanut varteen hänen soimauksensa,
olisin jo vajottuani siihen kuiluun, mihin intohimoni ovat minut
syösseet, pelastanut jotain omaisuuteni ja maineeni haaksirikosta.
Mutta hän ei ole korjannut vaivoistaan muuta hedelmää kuin surun nähdä
niiden tehottomuuden, sekä ajoittaisen huonon palkan kiittämättömän
henkilön puolelta, joka niistä loukkautui ja joka niitä piti
tungettelevaisuutena.

Olin määrännyt lähtöpäiväni Amiensista. Oi! miksi en asettanut sitä
päivää aikaisemmaksi! Silloin olisin vielä vallan viattomana palannut
isäni luo. Lähtöni edellisenä päivänä olimme kävelemässä ystäväni
kanssa, jonka nimi oli Tiberge, ja näimme silloin kyytivaunujen
saapuvan Arras'sta ja seurasimme niitä siihen majataloon, minne näillä
oli tapana poiketa. Tämän tekomme ainoana vaikuttimena oli uteliaisuus.
Vaunuista astui muutamia naisia, jotka heti poistuivat; mutta jälellä
oli hyvin nuori nainen, joka jäi odottamaan pihalle, sillävälin kuin
vanhanpuoleinen mies, joka näytti olevan hänen palvelijanaan, puuhaili
matkatavaroiden purkamisessa ajoneuvoista. Tämä nuori nainen näytti
minusta niin viehättävältä, että minä, joka en koskaan ollut ajatellut
sukupuolten eroa enkä ollut katsellut naista tarkkaavaisesti, että
minä, jonka vakavuutta ja pidättäytymistä kaikki olivat ihailleet,
äkkiä olin haltioituneesti rakastunut. Luonteeni heikkouksia oli
ääretön ujous ja herkkä hämille-joutuminen; mutta tämä heikkous ei
nyt vähääkään minua pidättänyt, minä kun päinvastoin suoraan astuin
sydämeni valtijattaren luo.

Vaikka hän oli vielä nuorempi kuin minä, hän vastaanotti
kohteliaisuuteni näyttämättä hämmästyneeltä. Kysyin, mikä hänet toi
Amiensiin ja oliko hänellä siellä tuttavia. Hän vastasi minulle
avomielisesti, että vanhempansa olivat lähettäneet hänet sinne, jotta
hän rupeaisi nunnaksi luostariin. Rakkaus oli jo tehnyt minut niin
tarkkanäköiseksi, vaikka se vasta hetken oli asustanut sydämessäni,
että pidin tuota aietta pyyteideni kuoliniskuna. Puhuin hänelle
tavalla, joka saattoi hänet oivaltamaan minun tunteeni, hän kun oli
minua paljoa kokeneempi. Vastoin tahtoaan hänet lähetettiin luostariin,
epäilemättä sentähden, että tahdottiin tukahduttaa hänen halunsa
huvituksiin, joka jo oli näyttäytynyt ja joka myöhemmin on aiheuttanut
kaikki hänen ja minun onnettomuudet. Koetin todistaa vääräksi
vanhempien julmaa päätöstä kaikilla niillä perusteilla, jotka heräävä
rakkauteni ja skolastinen kaunopuheisuuteni johtivat mieleeni. Hän ei
teeskennellyt ankaruutta eikä vastahakoisuutta. Hetken vaiettuaan hän
sanoi minulle, että täysin aavistin hänen tulevan onnettomuutensa,
mutta että se ilmeisesti oli taivaan tahto, tämä kun ei suonut hänelle
mitään keinoa välttää kohtaloaan. Hänen lempeä katseensa, se viehättävä
surumielisyys, millä hän nämä sanat lausui, tai oikeammin kohtaloni
voima, joka minua syöksi tuhoani kohti, ei sallinut minun hetkeäkään
epäröidä vastaukseeni nähden. Minä vakuutin hänelle uhraavani elämäni
vapauttaakseni hänet hänen vanhempiensa tyranniudesta ja saattaakseni
hänet onnelliseksi, jos hän jossakin määrin tahtoi luottaa minun
kunniaani ja siihen äärettömään hellyyteen, jota hän jo minussa
herätti. Tätä tuumiessani olen tuhat kertaa ihmetellyt, mistä silloin
sain niin paljon uskallusta ilmaista ajatukseni ja kuinka minun oli
helppo sitä tehdä, mutta eipä Amoria kohotettaisi jumalaksi, ellei hän
usein tekisi ihmeitä.

Tuntematon kaunottareni tiesi hyvin, ettei minun iältäni olla
pettureita; hän tunnusti, että jos minä löytäisin jonkun keinon
hankkiakseni hänelle vapauden, hän olisi minulle kiitollinen enemmästä
kuin elämästään. Vastasin hänelle, että olin valmis kaikkeen; mutta
kun olin vailla riittävää kokemusta noin yhtäkkiä keksiäkseni keinoja
häntä auttaakseni, niin turvauduin tähän ylimalkaiseen vakuutukseen,
joka ei saattanut suuresti hyödyttää häntä eikä minua. Kun samassa
hänen vanha vartija-palvelijansa oli tullut saapuville, olisivat minun
toiveeni rauenneet, ellei hänellä olisi ollut kyllin älyä korvatakseen
minun kekseliäisyyteni. Hämmästyin kun hän seuralaisensa saapuessa
sanoi minua serkukseen ja olematta vähääkään hämillään virkkoi suuresti
iloitsevansa tavatessaan minut täällä Amiensissa, minkä vuoksi hän
tahtoi siirtää luostariin menonsa seuraavaan päivään, siten saadakseen
huvin syödä illallista minun seurassani. Minä tajusin heti tämän juonen
ja ehdoitin, että hän poikkeaisi asumaan majataloon, jonka isäntä,
oltuaan kauan isäni ajurina, oli asettunut Amiensiin ja oli kokonaan
käskettävänäni.

Saatoin itse hänet sinne, enkä välittänyt siitä, että vanha palvelija
itsekseen hieman murisi, ja että ystäväni Tiberge, joka ei ollenkaan
käsittänyt tätä kohtausta, seurasi minua sanaakaan virkkamatta.
Hän ei ollut kuullut meidän keskusteluamme, hän kun oli jäänyt
kävelemään pihalle, sillä aikaa kuin minä kauniille mielitietylleni
puhuin rakkaudesta. Pelkäsin Tibergen älyävän asianlaidan ja sain
hänet poistumaan, pyytämällä häntä toimittamaan minulle erään asian.
Saapuessani tuohon majataloon pääsin siis ilokseni yksin keskustelemaan
sydämeni valtijattaren kanssa.

Pian huomasin olevani paljoa kehittyneempi kuin olin luullutkaan.
Sydämeni aukeni tuhansille mielihyväntunteille, joista minulla ei
ollut ennen ollut aavistustakaan; suloinen lämpö levisi suoniini. Olin
jonkunlaisessa haltioitumistilassa, joka hetkeksi herpaisi kieleni
toiminnan, kuvastuen ainoastaan silmissäni.

Neiti Manon Lescaut -- tämän hän sanoi olevan nimensä -- näytti
hyvin tyytyväiseltä tähän sulonsa aiheuttamaan vaikutukseen. Luulin
huomaavani, että hän oli yhtä suuren mielenliikutuksen valloissa kuin
minä; hän tunnusti pitävänsä minua rakastettavana ja että ihastunein
mielin tuntisi kiitollisuutta minua kohtaan, jos hankkisin hänelle
vapauden. Hän tahtoi tietää, kuka minä olin, ja tämä tieto näytti
lisäävän hänen suopeuttaan, hän kun, ollen alhaista syntyperää, ylpeili
siitä, että oli valloittanut minun säätyiseni rakastajan. Aloimme
neuvotella keinoista kuinka voisimme omistaa toinen toisemme.

Paljon mietittyämme, huomasimme ainoaksi keinoksi paon. Täytyi
välttää hänen matkalaisensa valppautta, tämä kun oli otettava
huomioon, vaikka hän olikin ainoastaan palvelija. Sovimme, että minä
yön aikana hankkisin kyytirattaat ja saapuisin tuohon majataloon
varhain seuraavana aamuna, ennenkuin vanha palvelija oli noussut;
lisäksi, että salaa lähtisimme pois ja matkustaisimme suoraa päätä
Parisiin, missä heti saavuttuamme menisimme naimisiin. Minulla oli
noin viisikymmentä hopeariksiä, jotka olivat pienten säästöjeni tulos;
lemmitylläni oli jotenkin kaksi kertaa sama rahamäärä. Me kuvittelimme,
kuin kokemattomat lapset ainakin, ettei tämä rahamäärä koskaan ollut
loppuva, ja yhtä paljon luotimme muiden toimenpiteidemme onnistumiseen.

Syötyäni illallista suuremmalla mielihyvällä kuin koskaan ennen,
lähdin tuumaamme toimeenpanemaan. Valmistukseni olivat sitä helpommat,
kun tarkoitukseni oli ollut seuraavana päivänä palata isäni luo ja
tavarani siis jo olivat koossa. Minun oli siis vallan helppo kulettaa
matkalaukkuni ja varata matkarattaat kello viideksi seuraavana aamuna,
johon aikaan kaupungin portit arvatenkin jo olivat auki. Mutta
ilmaantui este, jota en ollenkaan ollut odottanut, ja joka oli vähällä
kokonaan tehdä tyhjäksi tuumani.

Vaikka Tiberge oli minua ainoastaan kolmea vuotta vanhempi, oli hän
älyltään kypsynyt ja elintavoiltaan hyvin säännöllinen; hän piti
minusta tavattoman paljon. Kun Tiberge näki tuon sievän neiti Manonin,
ja minun halukkaisuuteni seurata tätä naista, ja kun hän lisäksi oli
huomannut intoni vapautua hänestä poistamalla hänet luotani, kaikesta
tästä hän alkoi hieman aavistaa rakkauttani. Hän ei ollut uskaltanut
palata majataloon, peläten loukkaavansa minua paluullaan; mutta hän
oli mennyt odottamaan minua asuntooni, missä tapasin hänet palatessani
sinne, huolimatta siitä, että kello jo oli kymmenen illalla. Hänen
sielläolonsa minua suututti. Hän huomasi oitis, miten pakolliseen
tilaan se minut saattoi.

-- Olen varma siitä -- hän peittelemättä virkkoi -- että haudot
mielessäsi jotain tuumaa, jonka tahdot minulta salata; näen sen
ilmeestäsi.

Vastasin hänelle jotenkin jyrkästi, etten ollut velvollinen tekemään
hänelle tiliä kaikista tuumistani.

-- Eipä niin -- hän vastasi; -- mutta olet aina kohdellut minua
ystävänä, ja tämän nojalla ansaitsen hieman luottamusta ja
avomielisyyttä.

Hän kehoitti minua niin hartaasti ja kauan ilmaisemaan salaisuuttani,
että minä, joka en koskaan ollut salannut häneltä mitään, täydelleen
tunnustin rakastuneeni. Hän kuuli tunnustukseni kasvoissaan tyytymätön
ilme, joka pani minut vapisemaan. Kaduin etenkin varomattomuuttani
ilmaista hänelle pakotuumani. Hän sanoi olevansa niin vilpitön
ystäväni, ettei saattanut olla tarmokkaasti vastustamatta aiettani,
ja tahtovansa ensin esittää minulle kaikki järkisyyt, jotka olisivat
omiaan kääntämään mieleni pois tuosta yrityksestä; mutta hän lisäsi
ilmoittavansa asian henkilöille, jotka varmasti voisivat sen estää,
ellen luopuisi tästä onnettomasta päätöksestä. Sitten hän piti minulle
vakavan nuhdesaarnan, jota kesti neljännestunnin ja joka sekin päättyi
uhkaukseen ilmiantaa minut, ellen lupautunut käyttäytymään viisaammin
ja järkevämmin.

Olin epätoivoissani siitä, että näin turhanpäiten olin ilmaissut
aikeeni. Mutta kun rakkaus parin kolmen tunnin kuluessa oli
erinomaisesti avannut henkiset kykyni, panin merkille, etten ollut
hänelle ilmaissut aikovani toteuttaa tuumani jo seuraavana aamuna, ja
päätin pettää hänet verukkeen avulla.

-- Tiberge, sanoin hänelle, olen tähänasti pitänyt sinua ystävänäni
ja olen tahtonut koetella sinua tällä luottamuksella. On totta, että
rakastan, siinä en ole sinua pettänyt; mutta mitä tulee pakooni, ei
se ole yritys, johon sokeasti voi ryhtyä. Tule luokseni huomisaamuna
kello yhdeksän; silloin saat, jos suinkin mahdollista, nähdä
lemmittyni, ja silloin voit päättää, ansaitseeko hän, että ryhdyn tähän
toimenpiteeseen hänen tähtensä.

Tiberge lähti luotani, moneen kertaan vakuuttaen ystävyyttään.

Käytin yön järjestääkseni asiani, ja lähdin päivän sarastaessa neiti
Manonin majataloon, missä tapasin hänet minua odottamassa. Hän istui
kadunpuoleisen ikkunan ääressä, niin että heti minut huomattuaan tuli
itse avaamaan oven. Poistuimme melutta talosta. Hänellä ei ollut muita
matkatavaroita kuin liinavaatteensa, jotka minä otin kantaakseni.
Kääsit odottivat valmiina matkalle: poistuimme viipymättä kaupungista.

Myöhemmin kerron, miten Tiberge menetteli, huomattuaan, että minä olin
hänet pettänyt. Hänen intonsa ei silti ollut vähemmin palava. Saatte
nähdä, kuinka pitkälle hän siinä meni ja kuinka runsaasti minun pitäisi
vuodattaa kyyneliä ajatellessani, minkä palkan hän siitä sai.

Meidän oli niin kova kiire päästä eteenpäin, että saavuimme Saint
Denis'hin ennen yötä. Olin ratsain kiitänyt kääsien vieressä,
minkä vuoksi emme olleet voineet keskustella muulloin kuin hevosia
vaihtaessamme; mutta huomatessamme olevamme niin lähellä Parisia,
nimittäin melkein turvassa, maltoimme nauttia virvokkeita, sillä emme
olleet mitään syöneet Amiensista lähdettyämme. Vaikka minä olinkin
kovin rakastunut Manoniin, hän vakuutti minulle olevansa minuun yhtä
rakastunut. Saatoimme niin vähän hillitä hyväilyjämme, ettemme edes
malttaneet odottaa, kunnes olisimme olleet yksin. Kyyditsijämme ja
majatalon isännät katselivat meitä ihmetellen, ja huomasin heidän
hämmästyksensä, kun näkivät kaksi meidänikäistä nuorta ihmistä, jotka
tuntuivat rakastavan toisiansa raivoihin asti.

Unhoitimme aviotuumamme Saint Denis'ssa, loukkasimme kirkon oikeudet,
ja huomaamattamme tuli meistä aviopari. Epäilemättä minä, joka
luonteeltani olen hellä ja vakaa, olisin elinikäni ollut onnellinen,
jos Manon olisi ollut minulle uskollinen. Kuta enemmän opin häntä
tuntemaan, sitä enemmän uusia miellyttäviä ominaisuuksia huomasin
hänessä. Hänen henkevyytensä, sydämensä, lempeytensä ja kauneutensa,
muodostivat niin vahvan ja viehättävän siteen, että olisin pitänyt
täydellisenä onnenani aina saada olla sen kahlehtimana. Kauhea
vaihtuvaisuus! Se, mikä aiheuttaa epätoivoni, olisi voinut tuottaa
minulle onneni. Minusta on tullut kaikkein onnettomin ihmisistä juuri
sen järkähtämättömän vakavuuden vuoksi, josta minun oli oikeus odottaa
kohtalaista suloisinta ja täydellisintä rakkaudenpalkkaa.

Vuokrasimme Parisissa kalustetun huoneen; se oli V:n kadun varrella
ja onnettomuudekseni kuuluisan yleisvuokraajan, herra de B:n
asunnon viereisessä talossa. Kului kolme viikkoa, joiden aikana
intohimoni oli siihen määrin täyttänyt mieleni, että olin varsin
vähän ajatellut perhettäni ja sitä surua, jota isäni varmaankin oli
tuntenut poissaoloni johdosta. Mutta kun minun elintavoissani ei ollut
ollenkaan irstaisuutta ja Manonkin käyttäytyi hyvin säädyllisesti,
oli yhdessäolomme levollisuus omiaan vähitellen palauttamaan mieleeni
velvollisuuden tunteen.

Päätin, jos suinkin mahdollista, tehdä sovinnon isäni kanssa.
Rakastajattareni oli niin miellyttävä, etten ollenkaan epäillyt,
että hän tekisi edullisen vaikutuksen isääni, jos minulle vaan olisi
tarjoutunut tilaisuus näyttää isälleni, miten älykäs ja säädyllinen
hän oli. Sanalla sanoen olin kyllin itserakas luulemaan, että isältäni
olin saava luvan naida Manonin, huomattuani turhaksi naida hänet ilman
isäni suostumusta. Ilmaisin Manonille tämän tuuman ja selitin hänelle,
että paitsi rakkautta ja velvollisuutta, siihen saattoi olla pakkokin,
varamme kun olivat melkoisesti kuivuneet kokoon ja minulle kun alkoi
selvitä, että ne eivät olleet tyhjentymättömät.

Manon otti tämän ehdoituksen kylmästi vastaan. Mutta ne vaikeudet,
jotka hän toi esiin, johtuivat yksistään hänen hellyydestään ja pelosta
menettää minut siinä tapauksessa, ettei isäni olisi suostunut tuumaamme
saatuaan tietää olopaikkamme, ja sentähden en vähääkään aavistanut sitä
julmaa iskua, jota minulle valmistauduttiin antamaan. Huomauttaessani
uhkaavasta taloudellisesta hädästä, hän vastasi, että meillä vielä
riitti varoja muutaman viikon ajaksi, ja että hän sitten oli saava
apua eräiltä maalla asuvilta ystävällisiltä sukulaisilta, joille aikoi
kirjoittaa. Hän lievensi kieltoaan niin hellillä ja intohimoisilla
hyväilyillä, että minä, jonka elämän hän kokonaan täytti, ja joka
en vähääkään epäillyt hänen sydäntään, hyväksyin kaikki hänen
vastaväitteensä ja päätöksensä.

Olin luovuttanut hänelle varojemme käyttöoikeuden ja antanut hänelle
toimeksi maksaa tavalliset kulumme. Kohta huomasin, että pöytämme oli
runsaammin varustettu ja että Manon oli hankkinut itselleen muutamia
melkoisen kalliita koristeita. Hyvin tietäen, että meillä enää tuskin
oli jälellä kymmenen tai viisitoista pistolia, huomautin hänelle
ihmetteleväni tätä varallisuutemme ilmeistä lisääntymistä. Nauraen hän
pyysi minua rauhoittumaan.

-- Lupasinhan sinulle, -- hän sanoi, -- hankkia varoja.

Rakastin häntä liian vilpittömästi, voidakseni ensi kiireessä käydä
levottomaksi.

Eräänä päivänä, lähdettyäni iltapäivällä kaupungille ja ilmoitettuani
viipyväni poissa tavallista kauemmin, hämmästyin palatessani siitä,
että minun täytyi odottaa oven takana pari kolme minuuttia. Meillä ei
ollut muuta palvelusväkeä kuin nuori palvelijatar, joka oli melkein
meidän ikäisemme. Kun hän tuli avaamaan, kysyin häneltä, miksi hän oli
viipynyt niin kauan. Hän näytti hämmästyneeltä ja vastasi, ettei ollut
kuullut minun kolkutustani. En ollut kolkuttanut muuta kuin kerran;
sanoin hänelle:

-- Mutta jos et kuullut minun kolkuttavan, miksi siis tulit avaamaan?

Tämä kysymys saattoi hänet niin hämilleen, että hän, jolla ei ollut
tarpeeksi mielenmalttia vastatakseen, purskahti itkuun, vakuuttaen
minulle, ettei se ollut hänen syynsä, vaan että rouva oli kieltänyt
avaamasta ovea, ennenkuin herra de B. oli poistunut toisia,
sänkykamarin puolella olevia rappuja myöten. Jouduin tästä siihen
määrin pois suunniltani, ettei minulla ollut voimia astua sisään
asuntooni. Päätin taas palata kadulle, sanoen syyksi jotain asiaa, ja
käskin palvelustytön sanoa emännälleen, että olin palaava heti, mutta
kielsin häntä mainitsemasta puhuneensa herra de B:stä.

Hämmennykseni oli niin raju, että vuodatin kyyneliä astuessani alas
rappuja, vielä tietämättä, mistä tunteesta ne johtuivat. Poikkesin
lähimpään kahvilaan, istuuduin pöydän ääreen ja nojasin pääni molempiin
käsiin, saadakseni selville, mitä liikkui sydämessäni. En rohjennut
muistella mitä juuri olin kuullut; tahdoin pitää sitä kuulohäiriönä, ja
pari kolme kertaa olin vähällä lähteä takaisin asuntooni, ilmaisematta
mitään huomanneeni. Minusta tuntui niin mahdottomalta, että Manon olisi
minua pettänyt, että pelkäsin tekeväni hänelle vääryyttä epäluulollani.
Jumaloin häntä, se oli päivän selvää; en ollut antanut hänelle enempiä
rakkaudentodisteita kuin hän minulle -- miksi siis syyttäisin häntä
vähemmästä vilpittömyydestä ja uskollisuudesta? Mitä syytä hänellä
olisi voinut olla minua pettää? Olihan siitä vaan kolme tuntia, kun
hän viimeksi oli tuhlaillut minulle mitä hellimpiä hyväilyjään ja kun
oli vastaanottanut niitä minulta mitä lämpimimmin; enhän tuntenut sen
paremmin omaa sydäntäni kuin hänen sydäntään.

-- Ei, ei, -- minä virkoin itsekseni -- ei ole mahdollista, että Manon
minua pettäisi! Hän tietää varsin hyvin, että minä elän ainoastaan
häntä varten, hän tietää liian hyvin, että häntä jumaloin! Siinä ei
totisesti ole syytä minua vihata!

Kuitenkin herra de B:n käynti ja salainen poistuminen tuotti minulle
päänvaivaa. Muistin lisäksi Manonin pienet ostokset, joihin mielestäni
silloisten varojemme ei olisi pitänyt riittää. Tämä näytti viittaavan
uuden rakastajan anteliaisuuteen ja tuo Manonin osoittama luottamus
apulähteisiin, jotka olivat minulle tuntemattomat. Minun oli vaikea
niin monelle arvoitukselle antaa niin suotuisaa selitystä, kuin
sydämeni olisi halunnut.

Toiselta puolen tuskin ollenkaan olin menettänyt häntä näkyvistäni
Parisissa ollessamme. Toimet, kävelyt, huvit olivat aina olleet meillä
yhteiset; hyvä Jumala! hetkenkin ero oli kovasti meitä surettanut!
Täytyihän meidän alinomaa vakuuttaa toisillemme, että rakastimme
toisiamme. Muuten olisimme menehtyneet levottomuuteen. Vaivoin saatoin
siis kuvitella ainoatakaan hetkeä, jolloin Manon olisi kääntänyt
huomionsa toiseen kuin minuun.

Lopulta luulin löytäneeni tämän salaperäisen seikan selityksen.
Herra de B. -- näin ajattelin itsekseni -- on mies, jolla on suuret
liikeasiat ja laajat liikesuhteet; kaiketi Manonin sukulaiset ovat
kääntyneet tämän miehen puoleen lähettääkseen Manonille hiukan
rahoja. Ehkä Manon jo on saanut niitä häneltä; ehkä hän tänään tuli
tuomaan niitä lisää. Epäilemättä Manon on huvikseen salannut asian
minulta, valmistaakseen minulle miellyttävän yllätyksen. Kenties hän
olisi puhunut minulle siitä, jos olisin mennyt sisälle niin kuin
tavallisesti, sensijaan että tulin tänne kiusaamaan itseäni. Hän ei
enää tule pitämään sitä salaisuutena, kun itse puhun hänelle siitä.

Tämä käsitys pääsi minussa siihen määrin vallalle, että se melkoisesti
lievensi alakuloisuuttani. Palasin oitis asuntooni. Suutelin Manonia
hellästi kuten tavallisesti. Hän vastaanotti minut erittäin hyvin.
Alussa minua halutti ilmaista hänelle olettamukseni, joita pidin
entistään varmempina; mutta pidättäydyin siitä toivoen, että hän
kenties ennättäisi edelleni kertomalla minulle kaiken, mitä oli
tapahtunut.

Illallinen oli valmis. Istuuduin pöytään ylen iloisena; mutta meidän
välillämme olevan kynttilän valossa luulin huomaavani surullisuutta
rakkaan lemmittyni kasvoissa ja silmissä. Tämä ajatus herätti minussa
samanlaista mielialaa. Huomasin, että hän kohdisti katseensa minuun
toisin kuin tavallisesti. En voinut eroittaa, oliko se rakkautta
vai sääliä, vaikka se tuntui minusta lempeältä ja kaihonomaiselta
tunteelta. Katselin häntä tarkkaavaisesti; ja ehkä hänen oli yhtä
vaikea katseistani arvata sydämeni tilaa. Emme osanneet puhua emmekä
syödä. Lopulta näin kyyneliä hänen kauneissa silmissään: petollisia
kyyneliä!

-- Oi Jumalani! -- minä huudahdin -- sinä itket, rakas Manonini; sinä
olet huolissasi kyyneliin asti, etkä virka minulle sanaakaan huolistasi.

Hän vastasi minulle ainoastaan muutamin huokauksin, jotka lisäsivät
levottomuuttani. Nousin vavisten; vannotin häntä rakkauden koko
hartaudella ilmaisemaan kyyneltensä syyn: vuodatin niitä itsekin,
pyyhkiessäni hänen kyyneliään; olin pikemmin kuollut kuin elävä.
Raakalainen olisi heltynyt suruni ja ahdistukseni ilmauksista.

Näin kiinnittäessäni koko huoleni ja huomioni häneen, kuulin useiden
henkilöiden askelten kolinaa, jotka astuivat ylös rappuja. Ovelle
kolkutettiin hiljaa. Manon suuteli minua, tempautui irti käsivarsistani
ja riensi joutuin makuuhuoneeseen, jonka oven heti sulki jälkeensä.
Kuvittelin, että hän, jonka puku oli hiukan epäjärjestyksessä, tahtoi
piiloittautua niiden vieraiden katseilta, jotka olivat kolkuttaneet.
Menin itse avaamaan.

Tuskin olin avannut oven, kun minuun tarttui kolme miestä, jotka
tunsin isäni palvelijoiksi. He eivät tehneet minulle väkivaltaa; mutta
kaksi heistä piti kiinni käsivarsistani, ja kolmas tutki taskuni,
joista veti esille pienen tikarin, ainoan aseen, joka minulla oli. He
pyysivät minulta anteeksi, että heidän oli pakko osoittaa tällaista
epäkunnioitusta minua kohtaan; he sanoivat suoraan, niinkuin olikin,
menettelevänsä näin isäni käskystä ja että vanhempi veljeni odotti
minua alhaalla vaunuissa. Olin niin tyrmistynyt, että annoin viedä
itseni vastustamatta ja vastaamatta. Veljeni odotti minua todella.
Minut pantiin istumaan vaunuihin hänen viereensä, ja ajuri, joka oli
saanut määräyksensä, kyyditsi meidät täyttä laukkaa Saint-Denis'hin.
Veljeni syleili minua hellästi, mutta ei puhunut minulle sanaakaan,
niin että minulla oli tarpeeksi aikaa ja tilaisuutta ajatella
onnettomuuttani. Aluksi se näytti minusta niin synkältä, etten
huomannut vähintäkään valonvälkettä. Minut oli julmasti petetty; mutta
kuka sen oli tehnyt? Tiberge oli ensimäinen, joka johtui mieleeni.

-- Petturi! -- mutisin itsekseni. -- Hetkesi ovat luetut, jos
epäluuloni on oikeutettu.

Otin kuitenkin huomioon, ettei hän tuntenut olinpaikkaani ja ettei
sitä siis ollut voitu saada tietää häneltä. Syyttää Manonia -- sitä
ei sydämeni uskaltanut. Tuo tavaton alakuloisuus, joka oli näyttänyt
melkein masentavan häntä, hänen kyyneleensä, hellä suudelma, jonka
hän oli antanut minulle vetäytyessään sisähuoneeseen -- kaikki tämä
tuntui minusta tosin arvoitukselta; mutta tunsin olevani halukas
selittämään sitä yhteisen onnettomuutemme aavistukseksi; ja ollessani
epätoivoissani siitä sattumasta, joka oli temmannut minut pois hänen
luotaan, olin kyllin herkkäluuloinen kuvittelemaan, että hän oli minua
vielä surkuteltavampi.

Pohdintani tuloksena oli se vakaumus, että jotkut tuttavani olivat
nähneet minut Parisin kaduilla ja olivat ilmoittaneet asian isälleni.
Tämä ajatus lohdutti minua. Luulin suoriutuvani pulasta saamalla
vastaanottaa isältäni joitain nuhteita, ehkä jotain kuritustakin.
Päätin kestää ne kärsivällisesti ja luvata kaikki, mitä ikinä minulta
vaadittiin, siten helpommin päästäkseni mitä pikimmin palaamaan
Parisiin rakkaan Manonini iloksi ja onneksi.

Ennen pitkää saavuimme Saint-Dehis'hin. Veljeni, joka ihmetteli
vaiteliaisuuttani, luuli sen johtuvan pelosta. Hän rupesi minua
lohduttelemaan ja vakuutti minulle, ettei minulla ollut mitään syytä
pelätä isäni ankaruutta, kunhan vaan olin taipuvainen alistumaan,
palaamaan velvollisuuteni tielle ja ansaitsemaan hänen minua kohtaan
tuntemaansa hellyyttä. Hän antoi minun olla yötä Saint-Denis'ssä, mutta
pani, varovasti kyllä, nuo kolme palvelijaa nukkumaan minun huoneeseeni.

Kipeää haikeutta tuotti minulle se seikka, että nyt vietin yöni samassa
majatalossa, mihin olin poikennut Manonin kanssa tullessani Amiensista
Parisiin. Isäntä, ja palvelijat tunsivat minut ja arvasivat heti,
kuinka asiani oikeastaan olivat. Kuulin isännän sanovan:

-- Kas vaan! Se on tuo kaunis nuori herra, joka matkusti tästä kuusi
viikkoa sitten pienen neidin kera, jota niin suuresti rakasti. Kuinka
tuo tyttö oli viehättävä! Ja kuinka nuo lapsi-parat hyväilivät
toisiaan! Hitto vieköön, onpa vahinko, että heidät on eroitettu.

En ollut kuulevinani mitään, ja näyttäydyin niin vähän kuin suinkin.

Veljelläni oli Saint-Denis'ssä kaksi-istuimiset kääsit, joissa lähdimme
matkaan varhain seuraavana aamuna, ja saavuimme kotiin seuraavan
päivän iltana. Veljeni meni ensin isäni puheille, saattaakseen hänet
minulle suopeaksi kertomalla, kuinka nöyrästi olin antanut viedä
itseni pois, niin että isäni vastaanotti minut vähemmin ankarasti kuin
olin odottanut. Isäni tyytyi lausumaan minulle yleisiä soimauksia
hairahduksestani lähteä luvatta pois. Mitä tulee lemmittyyni, hän
sanoi, että hyvin olin ansainnut sen, mitä oli tapahtunut, kun olin
antautunut tuntemattoman naisen käsiin; että hänellä oli ollut paremmat
ajatukset minun älykkyydestäni; mutta että hän toivoi tämän pienen
seikkailun tekevän minusta viisaamman. Otin tämän puheen varteen
ainoastaan mikäli se koski minun tuumiani. Kiitin isääni hänen
hyvyydestään antaa minulle anteeksi ja lupasin siitälähin käyttäytyä
kuuliaisemmin ja säännöllisemmin. Sydämeni pohjassa riemuitsin, sillä
siitä päättäen, miten asiat nyt kehittyivät, en ollenkaan epäillyt,
että olin pääsevä salaa poistumaan kotoa jo ennen aamun koittoa.

Istuttiin illallispöytään; ja minua pilkkailtiin Amiensissa
saavuttamani valloituksen ja muka uskollisen rakastajattareni
seurassa toimeenpanemani paon johdosta. En ollut millänikään näistä
pistosanoista, jopa olin mielissäni, että sain puhua siitä, mikä
lakkaamatta askaroi ajatuksissani. Mutta muutamat isäni lausumat sanat
saattoivat minut seuraamaan hänen puhettaan mitä tarkkaavaisimmin. Hän
puhui petoksesta ja palveluksesta, jonka herra de B. oli tehnyt omaa
etuaan valvoen. Tyrmistyin kuullessani hänen mainitsevan tämän nimen,
ja pyysin nöyrästi häntä selittämään asian tarkemmin. Isäni kääntyi
veljeni puoleen kysyen, eikö hän ollut kertonut minulle koko juttua.
Veljeni vastasi, että minä olin tuntunut hänestä niin levolliselta
matkalla, ettei hän ollut katsonut minun tarvitsevan tätä lääkettä,
parantuakseni mielettömyydestäni. Huomasin isäni epäröivän, tulisiko
hänen selvittää asia täydelleen. Mutta minä rukoilin häntä niin
hellittämättä, että hän suostui pyyntööni tai pikemmin musersi minut
kertomuksista mitä hirvittävimmällä.

Ensin hän kysyi minulta, olinko koko ajan ollut niin yksinkertainen,
että uskoin lemmittyni todella rakastavan minua. Vastasin rohkeasti,
että olin siitä varma, -- ettei mikään voinut saattaa minua sitä
vähääkään epäilemään.

-- Ha, ha haa! -- hän nauroi täyttä kurkkua -- tuo on mainiota! Olet
sinä koko hölmö, ja minua huvittaa panna merkille mielentilasi.
On suuri vahinko antaa sinun tulla Maltan-ritariston jäseneksi,
kun sinulla on niin suuret edellytykset tulla kärsivälliseksi ja
vaatimattomaksi aviomieheksi.

Samaan tapaan hän moneen kertaan ivaili niin sanottua typeryyttäni ja
herkkäuskoisuuttani.

Kun en virkkanut mitään, hän lopulta huomautti, että Manon, mikäli
hän saattoi arvioida Amiensista lähtömme jälkeen kulunutta aikaa, oli
rakastanut minua noin kaksitoista päivää.

-- Sillä -- näin hän jatkoi -- tiedän sinun lähteneen Amiensista viime
kuun 28:na päivänä; nyt meillä on tämän kuun 29:s päivä; siitä on
yksitoista päivää, kun herra de B. kirjoitti minulle; oletan, että hän
tarvitsi viikon päivät täydelleen tutustuakseen rakastajattareesi. Jos
siis vähentää yksitoista ja kahdeksan noista kolmestakymmenestäyhdestä
päivästä, jotka ovat edellisen kuun 28:nnen ja tämän kuun 29:nnen
päivän välillä, jää osapuilleen kaksitoista päivää.

Tämän jälkeen naurunhohotukset alkoivat uudelleen. Kuuntelin tätä
kaikkea sydämessä kouristus, jota en luullut jaksavani kestää tämän
surullisen ilveilyn loppuun asti.

-- Kuule siis, -- jatkoi isäni -- kun et sitä vielä näy tietävän,
että herra de B. on valloittanut prinsessasi sydämen, sillä hän pitää
minua pilanaan, luullessaan voivansa saada minut uskomaan, että hän
epäitsekkäästi tahtoessaan minulle tehdä palveluksen on riistänyt tuon
naisen sinulta. Mieheltä sellaiselta kuin hän, joka muuten ei edes
minua tunne, muka pitäisi odottaa niin jaloa mieltä! Tuolta naikkoselta
hän on saanut tietää, että sinä olet minun poikani; ja raivatakseen
sinut pois tieltään, hän kirjeessä ilmoitti minulle olinpaikkasi ja
miten irstasta elämää vietit, huomauttaen minulle, että vaadittiin
väkivaltaista menettelyä, jos mieli saada sinut käsiinsä. Hän tarjoutui
antamaan minulle keinoja, joiden avulla voisin käydä sinuun käsiksi,
ja hänen rakastajattarensa auliutta saamme kiittää siitä, että veljesi
sai sinut yllätetyksi. Onnittele nyt itseäsi siitä, että voittoriemusi
kesti niin kauan. Osaat valloittaa koko pian, ritari, mutta et osaa
säilyttää valloituksiasi.

Voimani eivät riittäneet kauempaa kestämään puhetta, jonka jokainen
sana oli lävistänyt sydämeni. Nousin pöydästä, enkä ollut astunut
neljää askelta lähteäkseni ruokasalista, kun kaaduin lattialle
tajuttomana. Minut saatiin pian takaisin tajuihin. Avasin silmäni,
antaakseni kyynelteni tulvia, ja suun, päästääkseni ilmoille mitä
surkeimpia ja sydäntä vihlovimpia valituksia. Isäni, joka aina on
minua hellästi rakastanut, pani koko hellyytensä liikkeelle minua
lohduttaakseen. Kuuntelin häntä, mutta en käsittänyt hänen puhettaan.
Heittäydyin maahan ja halasin hänen polviansa; rukoilin häntä kädet
ristissä, että hän antaisi minun lähteä Parisiin pistämään tikarilla
kuoliaaksi herra de B:n.

-- Ei -- huudahdin -- hän ei ole voittanut Manonin sydäntä, hän on
hurmannut häntä taialla tai myrkyllä, kenties hän väkisin on vallannut
hänet. Manon rakastaa minua, tiedänhän sen varmasti. Varmaankin tuo
mies on häntä uhannut tikari kädessä, pakoittaakseen hänet hylkäämään
minut. Mitä kaikkea hän lieneekään tehnyt riistääkseen minulta niin
kauniin rakastajattaren? Oi Jumalani, Jumalani! olisiko mahdollista,
että Manon olisi minut pettänyt ja että hän olisi lakannut minua
rakastamasta!

Minä kun alinomaa puhuin pikaisesta palaamisestani Parisiin ja kun
lisäksi tuon tuostakin sitä varten nousin, isäni käsitti hyvin, ettei
mikään voinut minua pidättää ollessani sellaisen mielenkiihoituksen
valloissa. Hän vei minut yläkerrassa olevaan huoneeseen, johon jätti
luokseni kaksi palvelijaa minua vartioimaan. En ollenkaan voinut
hallita itseäni. Olisin tahtonut antaa tuhat elämää, jos olisin
saanut olla Parisissa vaan neljännestunninkaan. Ymmärsin, että kun
niin suoraan olin ilmaissut ajatukseni, ei minun sallittu lähteä
huoneesta. Katseillani mittelin ikkunoiden korkeutta maasta. Kun en
huomannut mitään mahdollisuutta sitä tietä päästä pakenemaan, käännyin
sävyisästi molempien palvelijain puoleen. Lupasin tuhansin valoin
kerran perustavani heidän onnensa, jos he suostuisivat pakooni. Minä
heitä kehoittelin, imartelin, uhkasin, mutta tämäkin yritys oli turha.
Silloin menetin kaiken toivoni. Päätin kuolla ja heittäydyin vuoteeseen
siinä aikeessa, etten enää elävänä siitä nousisi. Koko yön ja seuraavan
päivän vietin tässä tilassa. Kieltäydyin nauttimasta sitä ruokaa, joka
minulle seuraavana päivänä tuotiin.

Isäni tuli luokseni iltapäivällä. Hyvyydessään hän koetti lieventää
kärsimystäni, lohduttaen minua mitä hellimmin sanoin. Hän käski niin
päättävästi minun syödä jotakin, että tein sen pikemmin kunnioituksesta
hänen käskyjänsä kohtaan. Meni muutamia päiviä, joiden kuluessa söin
ainoastaan hänen läsnäollessaan ja häntä totellakseni. Yhä edelleen hän
toi esiin syitä, jotka olivat omiaan saattamaan minut jälleen järkiini
ja herättämään minussa tuon uskottoman Manonin halveksintaa. Totta on,
etten häntä enää kunnioittanut: kuinka olisinkaan voinut kunnioittaa
kaikkein pintapuolisinta ja vilpillisintä olentoa? Mutta hänen kuvansa,
hänen ihanat piirteensä, jotka olivat juurtuneet syvälle sydämeeni,
pysyivät siinä yhä sitä hyväillen -- tunsin itseni siksi hyvin.

-- Saatan kuolla -- sanoin; -- jospa minun pitäisikin kuolla, niin
paljon häpeän ja surun jälkeen; mutta vaikka kärsisin tuhat kuoloa, en
kuitenkaan voisi unhoittaa kiittämätöntä Manonia.

Isäni ihmetteli nähdessään minun yhä olevan niin kiihkeästi rakastunut.
Hän tiesi, että minulla oli oikeamieliset periaatteet, ja kun hän ei
voinut olla epätietoinen siitä, että Manonin petollisuus oli herättänyt
minussa halveksimista, hän kuvitteli, että itsepintaisuuteni vähemmin
johtui tästä erityisestä intohimoisesta kiintymyksestä kuin yleisestä
kiintymyksestä naisiin. Hän takertui siinä määrin tähän ajatukseen, ja
seurasi niin yksinomaan hellyytensä ääntä, että eräänä päivänä tuli ja
uskoi sen minulle.

-- Tähänasti on minulla ollut aikomus antaa sinun kantaa Maltan
ritariston ristiä; mutta huomaan hyvin, ettei halusi vedä sille
taholle. Sinä pidät kauneista naisista; olen halukas hakemaan sinulle
jonkun, joka sinua miellyttää. Sano minulle peittelemättä, mikä on
mielipiteesi tässä suhteessa!

Vastasin hänelle, etten enää tehnyt mitään eroa naisten välillä, vaan
että minä kohtaamani onnettomuuden jälkeen inhosin heitä kaikkia yhtä
paljon.

-- Tulen etsimään sinulle naisen, -- virkkoi isäni hymyillen -- joka on
Manonin näköinen, mutta joka on uskollisempi.

-- Oi, jos sydämessänne on jotakin hyvyyttä minua kohtaan -- sanoin
hänelle -- niin antakaa minulle Manon. Olkaa varma siitä, rakas isäni,
ettei hän ole minua pettänyt, hän ei kykenisi tekemään niin katalaa ja
julmaa tekoa. Se on tuo kurja B., joka pettää teitä, häntä ja minua.
Jos tietäisitte, kuinka Manon on hellä ja vilpitön, jos tuntisitte
hänet, rakastaisitte häntä itse.

-- Sinä olet lapsi -- vastasi isäni. -- Kuinka voitkaan siihen määrin
olla sokea sen jälkeen, mitä olen sinulle kertonut hänestä? Juuri hän
itse toimitti sinut veljesi käsiin. Sinun pitäisi unhoittaa hänen
nimensäkin ja, jos olet järkevä, käyttää hyväksesi pitkämielisyyttäni
sinuun nähden.

Liiankin hyvin käsitin, että hän oli oikeassa. Mutta sisäinen ääni
pakoitti minut puolustamaan uskotonta lemmittyäni.

-- Voi! -- huudahdin hetken vaiettuani -- on vallan totta, että olen
mitä katalimman petoksen onneton uhri. -- Todella -- näin jatkoin
vuodattaen mieliharmin kyyneleitä -- huomaan hyvin, että olen
ainoastaan lapsi. Heidän ei ollut vaikea pettää herkkäluuloisuuttani.
Mutta tiedän kyllä, mitä minun on tehtävä kostaakseni puolestani.

Isäni tahtoi tietää, mikä oli aikomukseni.

-- Lähden Parisiin -- sanoin -- ja pistän B:n talon tuleen, ja minä
tulen polttamaan hänet elävältä petollisen Manonin kanssa.

Tämä kuohahdus pani isäni nauramaan ja sai aikaan ainoastaan sen, että
minua entistä tarkemmin vartioitiin vankilassani.

Vietin siinä kokonaista kuusi kuukautta, joista ensimäisen kuluessa
mielialani varsin vähän muuttui. Tunteeni vaihtelivat alituisesti
yksinomaan vihan ja rakkauden, toivon ja epätoivon välillä, aina
sen mukaan, millaisena Manon esiintyi ajatuksissani. Milloin pidin
häntä mitä miellyttävimpänä naisena ja riuduin halusta nähdä hänet
jälleen; milloin taas katsoin häntä raukkamaiseksi ja petolliseksi
rakastajattareksi ja vannoin tuhat valaa etsiväni hänet ainoastaan
häntä rangaistakseni.

Minulle annettiin kirjoja, jotka olivat omiaan palauttamaan hiukan
rauhallisuutta sieluuni. Luin uudelleen kaikki lempikirjailijani,
tein uusia tuttavuuksia; rupesin taaskin äärettömästi harrastamaan
opintoja -- saatte nähdä, mitä hyötyä minulla siitä oli myöhemmin.
Ne kokemukset, jotka rakkaus minulle oli antanut, levittivät valoa
moneen Horatiuksen ja Vergiliuksen kohtaan, jotka aikaisemmin olivat
tuntuneet minusta himmeiltä. Kirjoitin rakkautta koskevan selitelmän
Aeneis-runoelman neljännen kirjan johdosta; aion julkaista sen ja olen
kyllin itserakas uskomaan, että yleisö on siihen mieltyvä.

-- Oi! -- virkahdin sitä kirjoittaessani -- sydämeen sellaiseen kuin
minun olisi uskollisen Didon pitänyt kiintyä.

Tiberge tuli eräänä päivänä tervehtimään minua vankilaani. En vielä
ollut nähnyt sellaisia hänen kiintymyksensä todisteita, jotka olisivat
aiheuttaneet pitämään sitä muuna kuin yksinkertaisena kouluystävyytenä,
jommoinen syntyy jotenkin samanikäisten nuorukaisten välillä. Huomasin
hänen niin muuttuneen ja kehittyneen noina viitenä tai kuutena
kuukautena, joina en ollut häntä nähnyt, että hänen kasvonsa ja hänen
äänenpainonsa herättivät minussa kunnioitusta. Hän puhui pikemmin
viisaana neuvonantajana kuin entisenä koulutoverina. Hän valitti sitä
hairahdusta, johon olin joutunut; hän onnitteli minua paranemiseni
johdosta, jonka luuli edistyneen; lopulta hän kehoitti minua hyötymään
tästä nuoruudenerehdyksestä, saadakseni silmäni auki huomaamaan huvien
turhuuden.

Katselin häntä hämmästyneenä. Hän sen huomasi.

-- Ystäväni -- hän sanoi -- en puhu sinulle mitään, mikä ei olisi
ehdottomasti totta ja mikä ei olisi minulla totisen pohdinnan tuottamaa
vakaumusta. Minulla oli yhtä paljon taipumusta aistillisuuteen kuin
sinullakin; mutta Taivas oli samalla antanut minulle halua hyveisiin.
Olen käyttänyt järkeäni verratakseni molempien tuottamia hedelmiä --
eikä kestänyt kauan, ennenkuin huomasin niiden eron. Kaitselmuksen
tuki on yhtynyt omaan punnintaani. Minussa on syntynyt maailmaa
kohtaan ylenkatse, jolla ei ole vertaistansa. Voitko arvata, mikä
minua siinä pysyttää ja mikä minua estää vetäytymästä yksinäisyyteen?
Se on yksinomaan hellä ystävyys, jota tunnen sinua kohtaan. Tunnen
sydämesi ja henkisten lahjojesi oivallisuuden; ei ole mitään hyvää,
jota et sinä olisi valmis toteuttamaan. Nautinnon myrkky on eksyttänyt
sinut oikealta tieltä. Mikä hyveen tappio! Pakosi Amiensista on
tuottanut minulle niin paljon surua, ettei minulla senjälkeen ole ollut
ainoatakaan ilonhetkeä. Tätä todistavat ne toimenpiteet, joihin se
saattoi minut ryhtymään. --

Sitten hän kertoi minulle, kuinka hän, huomattuaan, että minä olin
hänet pettänyt ja lähtenyt lemmittyni kanssa, oli noussut hevosen
selkään seuratakseen minua; mutta hänen oli ollut mahdoton saavuttaa
minua, minä kun olin neljän tai viiden tunnin matkan hänestä edellä.
Kuitenkin hän oli saapunut Saint-Denis'hin puoli tuntia minun lähtöni
jälkeen. Vallan varmana siitä, että minä olin asettuva Parisiin, hän
oli siellä kuluttanut kuusi viikkoa turhaan etsien minua; hän oli
käynyt joka paikassa, missä oli toivonut tapaavansa minut, ja eräänä
päivänä hän vihdoinkin oli tuntenut lemmittyni teatterissa; hän oli
istunut siellä puettuna niin upeaan pukuun, että Tiberge oli kuvitellut
hänen saaneen tuon komeuden uudelta rakastajalta. Tiberge oli seurannut
hänen vaunujansa hänen kotiansa ja oli saanut tietää palvelijalta, että
eräs herra B. häntä ylläpiti.

-- En pysähtynyt siihen -- hän jatkoi; -- palasin sinne seuraavana
päivänä, kuullakseni häneltä itseltään, minne sinä olit joutunut.
Hän jätti minut äkkiä, kuullessaan minun puhuvan sinusta, ja minun
täytyi palata maaseudulle, saamatta muuta tietoa. Siellä sain tietää
seikkailusi ja sen äärimäisen mielenkiihoituksen, jonka se sinussa on
aiheuttanut; mutta en tahtonut tulla sinua tervehtimään, ennenkuin
saatoin olla varma siitä, että tapaisin sinut tyynempänä.

-- Sinä siis näit Manonin? -- virkoin minä huoaten. -- Oi, sinä olet
onnellisempi minua, joka olen tuomittu olemaan häntä koskaan näkemättä.

Hän soimasi minua tämän huokauksen johdosta, joka vielä ilmaisi
jälellä olevaa kiintymystäni Manoniin. Hän kiitteli niin taitavasti
luonteeni hyvyyttä ja oivallisia taipumuksiani, että hän jo tällä ensi
käynnillään herätti minussa voimakkaan halun hänen tavallaan luopua
kaikista tämän maailman huveista ja astua hengelliseen säätyyn.

Tämä tuuma miellytti minua siihen määrin, että jäätyäni yksin
ajattelin yksinomaan sitä. Muistelin, mitä Amiensin piispa oli sanonut
antaessaan minulle saman neuvon ja niitä lupaavia enteitä, jotka hän
oli esiintuonut siltä varalta, että minä olisin valinnut tämän uran.
Uskonnollisuus yhtyi sekin pohdintaani.

-- Tulen viettämään järkevää ja kristillistä elämää -- minä ajattelin;
tulen omistamaan harrastukseni opinnoille ja uskonnolle, jotka eivät
salli minun ajatella rakkauden vaarallisia iloja. Tulen ylenkatsomaan
sitä, mitä maailma ihailee; ja kun tarpeeksi tunnen, ettei sydämeni
halua muuta kuin sitä, mitä kunnioitan, tulee minua vaivaamaan yhtä
vähän levottomuus kuin himo.

Tämän mukaisesti muodostelin itselleni rauhallisen ja yksinäisen
elämän suunnitelman. Siihen kuului syrjässä sijaitseva talo, pieni
lehto, ja hiljaa soliseva puro puutarhan päässä; lisäksi valituista
kirjoista kokoonpantu kirjasto, pieni joukko hyveisiä ja järkeviä
ystäviä, siisti, mutta yksinkertainen ja vaatimaton ruoka. Kuvittelin
tämän lisäksi kirjeenvaihtoa Parisissa asuvan ystävän kanssa, joka oli
saattava tietooni suuren maailman tapahtumat, vähemmin tyydyttääkseni
uteliaisuuttani, kuin hymyilläkseni ihmisten naurettavalle hyörinälle.

-- Enkö silloin tule onnelliseksi? -- lisäsin. -- Eivätkö silloin
kaikki vaatimukseni tule tyydytetyiksi?

Varmaa on, että tämä tuuma äärettömästi hiveli pyyteitäni. Mutta
päätettyäni tämän niin järkevän järjestelyn tunsin, että sydämeni
odotti vielä jotakin, ja että ainoastaan Manon voisi täydentää, mitä
puuttuisi tästä miellyttävästä yksinäisyydestä.

Mutta kun Tiberge yhä edelleen kävi luonani vahvistaakseen minussa
herättämäänsä päätöstä, käytin kerran tilaisuutta hyväkseni
ilmaistakseni sen isälleni. Hän kertoi aikomuksensa olevan jättää
lapsilleen vapauden valita kutsumuksensa, ja mikä tämä valintani
tulisikin olemaan, hän pidätti itselleen ainoastaan oikeuden tukea
minua neuvoillaan. Nämä olivatkin niin viisaita, etteivät ne suinkaan
olleet omiaan peloittamaan minua tuumani toteuttamisesta, vaan
päinvastoin kehoittivat minua taidokkaasti siihen ryhtymään.

Uuden lukuvuoden alku lähestyi. Päätimme yhdessä Tibergen kanssa ruveta
oppilaiksi Saint-Sulpicen hengelliseen seminaariin, hän päättääkseen,
minä alkaakseni jumaluusopilliset opinnot. Hiippakunnan piispa tunsi
Tibergen ansiot, ja sentähden hän tältä kirkonmieheltä ennen lähtöämme
sai melkoisen apurahan.

Isäni, joka luuli minun täydelleen parantuneen intohimostani, ei
ollenkaan vastustanut lähtöäni. Saavuimme Parisiin. Papin kauhtana
syrjäytti Maltan ritariston ristin, ja arvonimi abotti ritari des
Grieux'n nimen. Antauduin opintoihin niin innokkaasti, että muutaman
kuukauden aikana edistyin erinomaisesti. Käytin niihin osan yöstä, enkä
antanut hetkeäkään mennä hukkaan. Etevyyteni tuli niin kuuluisaksi,
että minua jo onniteltiin niiden arvoasteiden johdosta, joihin varmasti
olin ylenevä; ja ilman hakemusta minun nimeni pantiin annettaviksi
ehdoitettujen apurahojen luetteloon. Hurskasta elämää en liioin
laiminlyönyt; palavasti antauduin jokaiseen jumalisuuden harjoitukseen.
Tiberge oli ihastuksissaan tästä, katsoen sen omaksi aikaansaamakseen,
ja usein näin hänen vuodattavan kyyneliä lukiessaan ansiokseen minun
niin sanotun kääntymykseni.

En ole koskaan ihmetellyt, että inhimilliset päätökset ovat muutoksen
alaisia: toinen intohimo herättää ne, toinen voi ne tukahuttaa. Mutta
kun ajattelin niiden päätösten pyhyyttä, jotka olivat saattaneet minut
Saint-Sulpiceen, ja sitä sisäistä iloa, jota taivas soi minun nauttia
niitä toimeenpannessani, kauhistun, että niin helposti olen voinut ne
hyljätä. Jos on totta, että taivaan tarjoama tuki joka hetki on yhtä
voimakas kuin intohimot, niin selitettäköön minulle, minkä onnettoman
vaikutuksen pakosta yhtäkkiä tunnemme itsemme temmatuksi kauas pois
velvollisuudestamme, kykenemättä tekemään vähintäkään vastarintaa ja
tuntematta vähintäkään tunnontuskaa.

Luulin kokonaan vapautuneeni rakkauden heikkouksista. Minusta
tuntui, että olisin kernaammin lukenut sivun Pyhää Augustinusta tai
neljännestunnin ajaksi vaipunut kristilliseen mietiskelyyn, kuin
antautunut aistinautintoihin, edes Manoninkaan tarjoamiin. Mutta
kuitenkin onneton hetki syöksi minut kuiluun, ja lankeemukseni oli
sitä auttamattomampi, kun minä, langettuani samaan kuiluun, mistä olin
noussut, uusien hairahdusteni painosta vajosin vielä syvemmälle sen
pohjaa kohti.

Olin viettänyt lähes vuoden Parisissa, hankkimatta tietoja Manonista.
Alussa oli minulle tuottanut paljon vaivaa tällainen itseni
pakoittaminen; mutta alati saapuvilla olevat Tibergen neuvot ja oma
harkintani olivat tuottaneet minulle voiton. Viime kuukaudet olivat
kuluneet niin levollisesti, että luulin olevani unhoittamaisillani
tämän ihanan ja petollisen olennon. Tuli aika, jolloin minun oli
suoritettava julkinen tutkinto teologisessa tiedekunnassa. Pyysin
useita eteviä henkilöitä kunnioittamaan minua läsnäolollaan. Nimeni
levisi täten kaikkiin Parisin kaupunginosiin; se saapui uskottoman
lemmittynikin korviin. Hän ei varmasti tuntenut sitä abotin arvonimen
yhteydessä; mutta hiukkanen uteliaisuutta, tai kenties jonkunmoinen
katumus siitä, että oli minut pettänyt -- en koskaan ole saanut
selville, kumpi näistä molemmista tunteista -- saattoi hänet
kiinnittämään huomionsa nimeen, joka oli niin suuresti minun nimeni
kaltainen. Hän läksi sentähden Sorbonneen muutamien muiden naisten
seurassa. Hän oli läsnä minun opinnäytteessäni, ja varmaankaan ei hänen
ollut vaikea tuntea minua.

Minä en vähääkään aavistanut hänen läsnäoloaan. Tällaisissa paikoissa
on, kuten tiedetään, naisilla erikois-osastoja, joissa heitä piiloittaa
katseilta verho. Minä palasin Saint-Sulpiceen kunnian kattamana ja
runsasta ylistystä niittäneenä. Kello oli kuusi iltapäivällä. Hetki
paluuni jälkeen tultiin minulle ilmoittamaan, että muuan nainen halusi
puhutella minua. Läksin heti keskusteluhuoneeseen. Jumalani! Mikä
yllättävä näky! Tapasin siellä Manonin. Se oli hän, mutta suloisempana
ja säteilevämpänä kuin koskaan ennen. Hän kävi yhdeksättätoista, hänen
sulonsa oli sanoin kuvaamaton; hänen ulkomuotonsa oli jotain niin
hienoa, niin viehättävää, niin kiehtovaa; se oli kuin rakkaus itse.
Hänen kasvoistaan säteili lumoava sulo.

Tyrmistyneenä seisoin katsellen hänen ilmestystään, ja voimatta arvata
tämän käynnin tarkoitusta, odotin hänen selitystään, silmät maahan
luotuina ja vavisten. Hänen hämmennyksensä oli hetken aikaa yhtä suuri
kuin minun; mutta huomatessaan, että minun vaiteliaisuuteni jatkui,
hän pani käden silmilleen peittääkseen kyyneliään. Hän tunnusti
ujosti, että uskottomuudellaan oli ansainnut vihani, mutta että minä,
jos todella koskaan olin tuntenut jotain hellyyttä häntä kohtaan,
olin niinikään ollut hyvin sydämetön, kun en kahteen vuoteen ollut
antanut hänelle mitään tietoja kohtalostani, ja että vielä lisäksi
osoitin sydämettömyyttä, kun näin hänet siinä tilassa edessäni,
sanomatta hänelle sanaakaan. Se sieluni mullistus, joka syntyi häntä
kuunnellessani, ei ole kuvattavissa.

Hän istuutui. Minä jäin seisomaan puoleksi poiskääntyneenä,
rohkenematta katsoa häntä silmiin. Aloin monta kertaa vastata hänelle,
mutta en saanut lopetetuksi. Viimein ponnistin voimani huudahtaakseni:

-- Sinä vilpillinen Manon! Oi, sinä vilpillinen, vilpillinen!

Kuumia kyyneliä vuodattaen hän toisti minulle, ettei ollenkaan aikonut
puolustaa vilpillisyyttään.

-- Mitä siis aiot? -- minä puolestani huudahdin.

-- Aion kuolla -- hän vastasi -- ellet sinä anna minulle takaisin
sydäntäsi, jota vailla minun on mahdoton elää.

-- Ota siis elämäni, sinä uskoton! -- minä virkoin itse vuodattaen
kyyneliä, joita turhaan koetin pidättää; -- ota elämäni, joka on ainoa,
minkä enää voin sinulle uhrata, sillä sydämeni ei koskaan ole lakannut
olemasta sinun.

Tuskin olin lausunut nämä sanat, kun hän nousi ihastuneena ja syleili
minua. Hän hyväili minua moneen kertaan intohimoisesti; hän mainitsi
minua kaikilla nimillä, jotka rakkaus keksii ilmaistakseen mitä
viehkeintä hellyyttänsä. Minä vastasin niihin toistaiseksi ainoastaan
raukeasti. Mikä hyppäys siitä todella rauhallisesta mielentilasta,
jossa olin elänyt, niihin myrskyisiin mielenliikutuksiin, joiden
tunsin olevan tulossa! Ne panivat minut vapisemaan; värisin, kuten
käy, kun yöllä on syrjäisellä autiolla seudulla: luulee siirtyneensä
vallan uusiin oloihin; mielen valtaa salainen kauhu, josta ei vapaudu,
ennenkuin on kauan tarkastanut kaikkea ympärillä olevaa.

Istuuduimme vierekkäin. Minä otin hänen kätensä käsiini.

-- Oi! Manon -- minä sanoin, katsoen häneen surullisesti -- en ollut
odottanut sitä synkkää petosta, jolla palkitsit rakkauteni. Sinun oli
kylläkin helppo pettää sydäntä, jonka yksinvaltias olit ja jonka koko
onni oli siinä, että sai sinua miellyttää ja totella. Sano minulle
nyt, oletko löytänyt mitään yhtä hellää ja kuuliaista? Ei, ei, luonto
ei muodosta toista samanlaatuista kuin minun sydämeni. Sano minulle
ainakin, oletko koskaan sitä kaihonnut. Missä määrin voin luottaa
tuohon palaavaan hyvyyteesi, joka tänään tuo sinut takaisin luokseni
sitä lohduttamaan? Näen liiankin hyvin, että olet hurmaavampi kuin
koskaan ennen; mutta kaikkien niiden kärsimysten nimessä, jotka olen
kestänyt sinun tähtesi, kaunis Manon, sano minulle, tuletko olemaan
uskollisempi.

Hän puhui minulle niin liikuttavin sanoin katumuksestaan ja sitoutui
uskollisuuteen niin monin vakuutuksin ja valoin, että hellytti mieltäni
sanomattomasti.

-- Rakas Manon -- sanoin hänelle, maallisesti sekoittaen rakastajan
lauseita uskonnollisiin -- sinä olet liiaksi ihailtava, ollaksesi luotu
olento. Tunnen että voitokas autuaallisuus on vallannut sydämeni.
Kaikki mitä Saint-Sulpicessa sanotaan vapaudesta, on harhaluuloa.
Tulen sinun tähtesi menettämään omaisuuteni ja hyvän maineeni, sitä
aavistan; luen kohtaloni sinun ihanista silmistäsi. Mutta mitäpä
tappioita ei sinun rakkautesi korvaisikaan? Maallisen onnen suopeus ei
minua ollenkaan houkuttele; kunnia on minusta tyhjää touhua; kaikki
tuumani kirkolliseen uraan nähden olivat mieletöntä kuvittelua; sanalla
sanoen, kaikki tyydytys, jota voisin saavuttaa erillään sinusta, ei ole
minkään arvoista, se kun ei hetkeäkään sydämessäni korvaisi ainoatakaan
katsettasi.

Vaikka lupasin hänelle täydelleen unhoittavani hänen hairahduksensa,
tahdoin kuitenkin tietää, millä tavoin herra B. oli saattanut hänet
vietellä. Manon kertoi nähneensä ikkunasta tuon herrasmiehen, joka
oli ihastunut häneen ja tehnyt rakkaudentunnustuksensa verojen
yleisvuokraajana, s.o. kirjeessä huomauttanut, että sen rahasumman
suuruus, jonka antaisi Manonille, tulisi riippumaan hänen saamistaan
suosionosoituksista. Alussa oli Manon suostunut yksinomaan sitä
varten, että saisi häneltä melkoisen rahasumman, joka turvaisi
meille huolettoman olemassaolon. Tuo mies oli häikäissyt häntä niin
suuremmoisilla lupauksilla, että hän vähitellen oli antautunut. Minä
epäilemättä -- näin hän arveli -- saatoin päättää, kuinka ankarat
olivat hänen tunnontuskansa, jos muistelin sitä surua, jota hän oli
osoittanut eronhetkellämme, ja huolimatta siitä ylellisyydestä, jossa
tuo mies oli antanut Manonin elää, tämä ei ollut koskaan nauttinut
onnenhetkeä hänen kanssaan, mikä johtui siitä, ettei hän, kuten
sanoi, tuossa miehessä ollut tavannut minun hienotunteisuuttani eikä
käytöstapani kohteliaisuutta, ja lisäksi siitä, että hän keskellä
niitä huveja, jotka tuo mies hänelle lakkaamatta hankki, oli kantanut
sydämessään minun rakkauteni muistoa ja uskottomuutensa aiheuttamaa
tunnontuskaa. Hän puhui minulle vielä Tibergestä ja siitä äärimäisestä
hämmennyksestä, minkä tuo käynti oli hänen mielessään synnyttänyt.

-- Miekan pisto sydämeen, -- hän lisäsi -- olisi saattanut vereni
vähemmin kuohuksiin. Käänsin hänelle selkäni, kun en hetkeäkään voinut
kestää hänen läsnäoloaan.

Sitten hän edelleen kertoi minulle, millä tavoin oli saanut
tietää olostani Parisissa, elämänurani muutoksesta ja julkisesta
opinnäytteestäni Sorbonnessa. Hän vakuutti olleensa tuon
näytöstilaisuuden aikana niin kovan mielenliikutuksen vallassa, että
ainoastaan vaivoin oli saanut pidätetyiksi kyyneleet, voihkinansa ja
huudot, jotka moneen kertaan olivat olleet purkautumaisillaan. Lopuksi
hän virkkoi lähteneensä mainitusta paikasta viimeisenä, salatakseen
kiihoittuneisuutensa, ja yksinomaan sydämensä pakon ja pyyteittensä
raivokkaisuuden johtamana lähteneensä pappisseminaariin, päätettyään
siellä surmata itsensä, ellei olisi huomannut minua halukkaaksi
antamaan hänelle anteeksi.

Missä se raakalainen, joka ei olisi heltynyt niin tuntuvasta ja
liikuttavasta katumuksesta? Minä puolestani tuona hetkenä tunsin, että
Manonin tähden olisin uhrannut kaikki kristikunnan piispanistuimet.
Kysyin häneltä, millä tavoin hän katsoi uusien suhteittemme sopivimmin
olevan järjestettävissä, johon hän vastasi, että meidän viipymättä oli
lähdettävä pois seminaarista ja järjestettävä asiamme turvallisemmassa
paikassa. Vastustamatta minä suostuin kaikkeen, mitä hän halusi. Hän
nousi vaunuihinsa ja aikoi odottaa minua kadun kulmassa, ja minä
pujahdin vähän senjälkeen ulos, portinvartijan sitä huomaamatta. Nousin
hänen vaunuihinsa. Me ajoimme vaatekauppiaan luo, ja minä puin taas
ylleni kultanauhukset ja miekan. Manon suoritti kulut, sillä minulla
ei ollut ropoakaan; peläten, että minä olisin voinut kohdata jotain
estettä paetessani Saint-Sulpicestä, ei Manon ollut sallinut minun
palata huoneeseeni noutamaan rahojani. Minun varani olivat muuten
vähissä, hän taaskin oli jotenkin hyvissä varoissa, joita sai herra
B:ltä, niin ettei hänen tarvinnut välittää siitä, minkä pani minut
jättämään.

Vaatekauppiaalla neuvottelimme siitä, miten oli meneteltävä.

Suurentaakseen minun silmissäni B:n suhteen tekemäänsä uhrausta, Manon
päätti olla tuota miestä vähääkään säästämättä.

-- Aion jättää hänelle huonekalunsa -- hän sanoi -- ne ovat hänen
omaisuuttaan; mutta oikeuden mukaisesti pidän minä jalokivet ja lähes
kuusikymmentätuhatta frangia, jotka olen saanut häneltä kahden vuoden
kuluessa. En ole myöntänyt hänelle mitään valtaa itseeni -- hän lisäsi
-- saatamme siis pelotta oleskella Parisissa ja vuokrata mukavan
asunnon, jossa elämme onnellisina.

Selitin hänelle, että häntä kylläkään ei uhannut mikään vaara, mutta
että suuri vaara uhkasi minua, joka en voinut välttää, että minut
ennemmin tai myöhemmin tunnettaisiin, ja että lakkaamatta olisin
alttiina samalle onnettomuudelle, jota jo olin kokenut. Mutta hän
viittasi siihen, että häntä pahoittaisi jättää Parisi. Minä siihen
määrin pelkäsin tuottavani hänelle surua, etten karttanut ainoatakaan
uhkarohkeata tekoa, kunhan vaan saatoin häntä miellyttää. Lopulta me
kuitenkin löysimme sopivan keskitien, nimittäin sen, että päätimme
vuokrata asunnon jossakin lähellä Parisia olevassa talossa, mistä
meidän oli helppo lähteä kaupunkiin, silloin kun huvitukset tai asiat
vetäisivät meitä sinne. Valitsimme Chaillot'n, joka ei ole kaukana
pääkaupungista.

Manon palasi senjälkeen heti kotiansa. Minä läksin pienelle Tuileriain
puutarhaan johtavalle portille häntä odottamaan.

Tunnin kuluttua hän palasi vuokra-ajurin vaunuissa, mukanaan
palvelustyttö ja muutamia matkalaukkuja, joihin oli sulkenut kaikki
vaatteensa ja kalleutensa.

Vitkastelematta saavuimme Chaillot'hon. Ensimäiseksi yöksi poikkesimme
majataloon, ehtiäksemme hakea sopivaa taloa tai ainakin huoneustoa. Jo
seuraavana päivänä löysimme mieleisemme asunnon.

Onneni tuntui minusta alussa järkähtämättömän varmalta. Manon oli
sulaa lempeyttä ja rakastettavaisuutta. Hän oli minua kohtaan niin
hienotunteisen huomaavainen, että minä katsoin saaneeni täydellisen
korvauksen kärsimyksistäni. Me kun molemmat olimme saavuttaneet
hieman kokemusta, rupesimme punnitsemaan taloudellista tilaamme. Nuo
kuusikymmentätuhatta frangia, jotka muodostivat pääomamme puhtaana
rahana, eivät suinkaan olleet koko elinajaksi riittävä rahamäärä. Me
emme muuten olleet erityisesti säästäväisyyteen taipuvaisia. Tarkkuus
ei suinkaan ollut minun, yhtä vähän kuin Manoninkaan huomattavin hyve.

Minun suunnitelmani oli seuraava:

Kuusikymmentätuhatta frangia -- sanoin hänelle -- saattavat riittää
elantoomme kymmenenä vuotena. Kuusituhatta frangia on meille
kylliksi vuodessa, jos edelleen asumme Chaillot'ssa. Vietämme täällä
säädyllistä ja yksinkertaista elämää. Ainoana ylellisyytenämme on
oleva vaunut ja teatterissa käynti. Järjestämme asiamme järkevästi.
Sinä pidät oopperasta. Käymme siellä kaksi kertaa viikossa. Mitä tulee
peli-intoomme, hillitsemme sitä niin, ettei häviömme koskaan nouse
kahta pistolia suuremmaksi. On mahdotonta, ettei kymmenen vuoden aikana
tapahtuisi muutosta perheessäni; isäni on iäkäs; hän saattaa kuolla.
Minä saan silloin periä, ja silloin ei meidän enää tarvitse pelätä
mitään.

Tämä järjestely ei olisi ollut elämäni mielettömimpiä tekoja, jos me
olisimme olleet kyllin viisaita alati sitä vakavasti noudattamaan.
Mutta hyvät päätöksemme eivät kestäneet kuukautta kauempaa. Manon piti
intohimoisesti huveista, samoin minäkin hänen tähtensä. Joka hetki
ilmaantui uusia menoja, ja sensijaan, että olisin pahoitellut niitä
rahamääriä, jotka hän joskus tuhlaillen pani menemään, minä päinvastoin
olin ensimäinen hankkimaan hänelle kaikkea, minkä luulin voivan häntä
miellyttää. Jopa olomme Chaillot'ssakin alkoi käydä hänestä hankalaksi.

Talvi lähestyi, kaikki palasivat kaupunkiin, ja maaseutu alkoi käydä
autioksi. Manon ehdoitti, että jälleen vuokraisin talon Parisissa. Minä
en siihen suostunut; mutta tehdäkseni hänelle jossakin määrin mieliksi
sanoin, että saatoimme siellä vuokrata kalustetun huoneuston ja että
olisimme siellä yötä silloin, kun viivyimme liian myöhään niissä
seurapiireissä, joissa kävimme monta kertaa viikossa: sillä epämukavuus
palata niin myöhään Chaillot'hon oli se veruke, jonka hän toi esiin
sieltä muuttonsa tueksi. Näin me siis aloimme kustantaa itsellemme
kahta asuntoa, toista kaupungissa, ja toista maalla. Tämä muutos
saattoi mitä sekavimmaksi taloudellisen tilamme, aiheuttamalla kaksi
seikkailua, jotka olivat syynä häviöömme.

Manonilla oli veli, joka palveli henkivartija-kaartissa. Pahaksi
onneksi hän Parisissa asui saman kadun varrella kuin me. Hän tunsi
sisarensa nähdessään hänen eräänä aamuna istuvan ikkunassa. Heti
paikalla hän riensi ylös meidän luoksemme. Hän oli raaka mies, vailla
kunniantuntoa; hän astui huoneeseemme kauheasti kiroillen; ja tietäen
osan sisarensa seikkailuista, hän syyti hänen silmilleen herjauksia ja
moitteita.

Minä olin hetkeä aikaisemmin lähtenyt kaupungille, mikä epäilemättä oli
onni hänelle tai minulle, joka en ollenkaan ollut taipuvainen antamaan
anteeksi solvausta. Palasin kotiin vasta hänen mentyänsä. Manonin
alakuloisuus pani minut ajattelemaan, että oli tapahtunut jotain
tavatonta. Hän mainitsi juuri kestämänsä tuskallisen kohtauksen ja
veljensä raa'at uhkaukset. Tämä sai minut siihen määrin närkästymään,
että heti olisin rientänyt kostamaan, ellei Manon olisi minua
kyynelillään pidättänyt.

Keskustellessamme tästä tapauksesta, tuo henkikaartilainen astui
uudelleen siihen huoneeseen, missä olimme, ollenkaan tuloaan
ilmoittamatta. En olisi häntä vastaanottanut niin kohteliaasti, kuin
tein, jos olisin hänet tuntenut; mutta tervehdittyään meitä hymyillen,
hän sai aikaa sanoakseen Manonille tulleensa pyytämään häneltä anteeksi
äskeistä kiivauttaan. Hän oli muka luullut sisarensa viettävän
säännötöntä elämää, ja tämä luulo oli sytyttänyt hänen vihansa; mutta
saatuaan eräältä palvelijaltamme tietää, kuka minä olin, hän oli
kuullut minusta niin paljon edullista, että se herätti hänessä toivon
elää hyvässä sovussa meidän kanssamme.

Vaikka tämä tieto, jonka hän oli saanut eräältä palvelijaltani, oli
hieman kummallinen ja loukkaava, minä kuitenkin kohteliaasti vastasin
hänen tervehdykseensä, luullen siten tekeväni Manonille mieliksi. Ja
Manon näyttikin kovin tyytyväiseltä, huomatessaan, että veljensä oli
näin halukas sovinnollisuuteen. Me pyysimme häntä jäämään päivällisille.

Muutamassa hetkessä hän tuli niin tuttavalliseksi, että kuultuaan
meidän puhuvan paluusta Chaillot'hon, välttämättömästi tahtoi seurata
mukanamme sinne, ja meidän oli antaminen hänelle paikka vaunuissamme.
Hänestä tuli omanvallan ottaja: pian hän tarttui siihen määrin
seuraamme, että muutti meidän talomme kodikseen ja tekeysi ikäänkuin
kaiken omaisuutemme isännäksi. Minua hän mainitsi veljekseen, ja
veljellisen vapauden verukkeella hän muitta mutkitta toi kaikki
ystävänsä vieraiksi Chaillot'ssa olevaan taloomme ja kestitsi heitä
siellä meidän kustannuksellamme. Hän puki itsensä upeasti meidän
rahoillamme, jopa velvoitti meidät maksamaan kaikki velkansa. En ollut
huomaavinani tätä omavaltaisuutta, kun en tahtonut pahoittaa Manonin
mieltä, jopa menin niin pitkälle, etten ollut huomaavinani, että tuo
mies häneltä ajoittain houkutteli melkoisia summia. Tosin hänellä,
suurpeluri kun oli, kuitenkin oli sen verran kunniantuntoa, että
maksoi takaisin osan sisarelleen, kun pelionni oli hänelle myötäinen;
mutta meidän varamme olivat liian rajoitetut riittääkseen kauan niin
kohtuuttomiin menoihin. Olin paraikaa ryhtymässä perinpohjaiseen
väliemme selvitykseen hänen kanssaan, vapauttaaksemme meidät hänen
tungettelevaisuudestaan, kun tuhonomainen tapaus säästi minulta tämän
vaivan, tuottaen meille toisen, joka syöksi meidät turmioon.

Kerran olimme jääneet Parisiin yöksi, niinkuin meille usein tapahtui.
Palvelijatar, joka sellaisissa tilaisuuksissa tavallisesti jäi
Chaillot'hon, tuli aamulla kertomaan minulle, että talossani yöllä oli
syttynyt tulipalo ja että oli ollut suuri vaiva sitä sammuttaa. Kysyin
häneltä, olivatko huonekalumme vahingoittuneet. Hän vastasi minulle,
että monien apuun rientäneiden vierasten ihmisten vuoksi oli syntynyt
niin suuri sekasorto, ettei hän varmasti tietänyt mitään kaikesta
tästä. Minä vapisin säikähdyksestä, ajatellessani rahojamme, joita
säilytimme lukitussa lippaassa. Matkustin viipymättä Chaillot'hon.
Turha kiire. Lipas oli jo kadonnut!

Huomasin silloin, että saattaa rakastaa rahaa, olematta saita. Tämä
tappio täytti minut niin rajulla surulla, että olin vähällä siitä
menettää järkeni. Tajusin heti mille uusille onnettomuuksille olin
joutumassa alttiiksi. Köyhyys oli niistä vähin. Tunsin Manonin; olin
jo yllin kyllin kokenut, etten voinut luottaa häneen onnettomuuden
kohdattua, kuinka uskollinen ja kiintynyt hän olikin onnen päivinä. Hän
rakasti liiaksi yltäkylläisyyttä ja huveja, minun hyväkseni luopuakseen
niistä.

-- Tulen menettämään hänet! -- minä huudahdin. -- Sinä poloinen! Vielä
kerran tulet menettämään kaiken, mitä rakastat.

Tämä ajatus syöksi minut niin ankaran kiihoituksen valtaan, että
muutaman hetken epäröin, eikö minun olisi ollut parempi lopettaa kaikki
kärsimykseni kuolemalla.

Kuitenkin jäi minulle sen verran mielenmalttia, että koetin
punnita, eikö minulla sitäennen ollut mitään pelastuskeinoa. Taivas
johti mieleeni ajatuksen, joka teki lopun epätoivosta: en luullut
mahdottomaksi salata Manonilta vahinkoamme ja toivoin ponnistusten tai
jonkun onnellisen sattuman avulla jotenkin kunniallisesti huolehtivani
hänen toimeentulostaan, niin ettei hänen olisi tarvinnut kärsiä
puutetta.

-- Olen laskenut -- ajattelin lohduttaakseni itseäni -- että
kuusikymmentätuhatta frangia riittäisi meille kymmeneksi vuodeksi.
Olettakaamme, että nuo kymmenen vuotta ovat kuluneet, ja ettei yksikään
toivomistani muutoksista ole tapahtunut perheessäni. Mitä päättäisin
siinä tapauksessa tehdä? Sitä en tarkoin tiedä; mutta mikä estää minua
menettelemästä nyt samalla tavoin kuin siinä tapauksessa? Kuinka monta
henkilöä elääkään Parisissa vailla minun henkevyyttäni ja luontaisia
lahjojani, ja kuitenkin saaden toimeentulonsa vaatimattomillakin
hengenlahjoillaan!

-- Onhan Kaitselmus -- ajattelin edelleen tuumien eri elämäntiloja --
mitä viisaimmin järjestänyt asiat. Suurin osa ylhäisistä ja rikkaista
ovat hölmöjä. Se on selvää jokaiselle, joka hiemankin tuntee ihmisiä.
No niin, siinä piilee ihmeteltävä oikeus. Jos heillä rikkauksiensa
ohella olisi älyäkin, he olisivat liian onnellisia, ja muut ihmiset
liian surkuteltavia. Ruumiin ja sielun etevyydet ovat jälkimäisille
suodut keinoina pelastua kurjuudesta ja köyhyydestä. Toiset hyötyvät
ylhäisten rikkauksista edistämällä heidän huvitteluaan, vetäen heitä
täten nenästä. Toiset edistävät heidän henkistä kehitystään, koettaen
tehdä heistä kunnon ihmisiä. Tässä he tosin harvoin onnistuvat, mutta
se ei olekaan jumalallisen viisauden tarkoitus. Joka tapauksessa he
niittävät palkan vaivoistaan, he kun saavat toimeentulonsa niiden
kustannuksella, joita opettavat, ja miltä kannalta asiaa katsookin, on
rikkaiden ja ylhäisten lahjattomuus oivallinen köyhien tulolähde.

Nämä mietteet hiukan palauttivat sydämeni ja pääni tasapainoa. Päätin
aluksi lähteä neuvoittelemaan herra Lescaut'n, Manonin veljen kanssa.
Hän tunsi tarkalleen Parisin, ja minulla oli ollut kyllin tilaisuutta
huomata, etteivät hänen tulonsa suinkaan etupäässä johtuneet hänen
omaisuudestaan eivätkä kuninkaan myöntämästä palkasta. Minulla oli
jälellä tuskin kahdeksaasataa frangia, jotka onneksi olivat jääneet
taskuuni. Näytin hänelle kukkaroani, selvittäen hänelle onnettomuuteni
ja pelkoni, ja kysyin, oliko minulla muuta keinoa valittavana kuin
nälkäkuolema tai itseni ampuminen epätoivoissani. Hän vastasi, että
jälkimäinen oli houkkion apukeinoja, ja mitä edelliseen tulee, oli
olemassa joukko hyväpäisiä ihmisiä, joilla ei ole ollut muuta neuvona,
elleivät tahtoneet turvata kykyynsä; että oli minun asiani punnita,
mihin kykenin, ja että hän lupautui tukemaan ja neuvomaan minua
kaikissa yrityksissäni.

-- Tämä on hyvin epämääräistä, herra Lescaut, sanoin hänelle; minun
asemani vaatii pikaisempaa apua. Sillä mitä arvelette minun voivan
sanoa Manonille?

-- Mitä tulee Manoniin -- hän vastasi, ei teidän ollenkaan tarvitse
olla huolissanne. Tarjoohan hän aina teille keinon milloin tahansa
tehdä lopun huolistanne. Sellaisen tytön, kuin hän, pitäisi ylläpitää
meidät kaikki kolme, teidät, itsensä ja minut.

Hän keskeytti sen vastauksen, minkä tämä hävyttömyys ansaitsi, ja
jatkoi, että hän takasi saatavan ennen iltaa kokoon tuhat hopeariksiä
jaettavaksi meidän kesken, jos minä vaan tahdoin seurata hänen
neuvoansa. Hän sanoi tuntevansa niin huvitteluhaluisen ja tuhlailevan
herrasmiehen, että tämä varmasti oli paneva menemään tuhat hopeariksiä
voittaakseen Manonin arvoisen tytön suosion.

Keskeytin hänen puheensa.

-- Minulla oli parempi ajatus teistä -- sanoin hänelle. -- Olin
kuvitellut, että sen ystävyyden syy, jota minulle olitte osoittanut,
oli vallan toinen kuin miksi se nyt näyttäytyy.

Silloin hän häpeämättä tunnusti minulle, että hänen mielipiteensä
aina oli ollut sama, ja kun hänen sisarensa nyt kerran oli loukannut
sukupuolensa lakeja, vaikkakin sen miehen vuoksi, joka oli hänelle
kaikkein rakkain, oli hän tehnyt sovinnon hänen kanssaan yksinomaan
toivoen hyötyvänsä hänen löyhistä elintavoistaan.

Helposti saatoin nyt huomata, että tämä mies siihen asti oli meitä
pettänyt. Vaikka tämä hänen puheensa kuohuttikin mieltäni, oivalsin
kuitenkin tarvitsevani hänen apuaan, joten minun oli pakko hymyillen
vastata, että hänen neuvonsa oli äärimäisiä keinoja, joka oli
säästettävä viimeiseen hätään. Pyysin häntä osoittamaan jotain muuta
mahdollisuutta.

Hän neuvoi minua hyväkseni käyttämään nuoruuttani ja luonnolta saamaani
edullista ulkomuotoa, yhtyäkseni suhteisiin johonkin iäkkääseen ja
anteliaaseen naiseen. Tämäkään tuuma ei minua miellyttänyt, sen
toteuttaminen kun olisi saattanut minut uskottomaksi Manonille.

Puhuin hänelle pelistä, jota katsoin helpommaksi ja tilanteelleni
sopivimmaksi rahansaanti-keinoksi. Hän vastasi, että peli todella oli
keino, mutta että tämä seikka oli lähemmin selviteltävä. Antautua
peliin muitta mutkitta, luottamalla tavalliseen pelionneen, oli muka
varmin tie täydelliseen häviöön; omin päin ilman apuria turvautua
noihin pieniin temppuihin, joita taitava mies käyttää pelionneaan
parantaakseen, oli muka vaarallista. Mutta olipa olemassa kolmas keino
-- näin hän arveli -- nimittäin salaisiin pelikumppaneihin liittyminen.
Mutta hän sanoi pelkäävänsä, etteivät pelikumppanit nuoren ikäni vuoksi
katsoisi minua soveliaaksi astumaan liittoonsa. Siitä huolimatta hän
lupasi suosittaa minua tällaisille henkilöille, jopa vastoin odotustani
lupasi tarjota minulle rahoja, jos joutuisin pulaan. Ainoa palvelus,
jota sinä hetkenä häneltä pyysin, oli se, ettei hän mainitsisi
Manonille kärsimääni vahinkoa ja keskustelumme aihetta.

Poistuin hänen luotaan vielä tyytymättömämpänä kuin olin sinne tullut,
jopa kaduin uskoneeni hänelle salaisuuteni. Eihän hän ollut asiani
hyväksi tehnyt mitään, jota en minä ilman tuota avomielisyyttäni
olisi voinut saavuttaa, ja pelkäsin ylen määrin hänen rikkovan
lupauksensa olla mitään ilmaisematta Manonille. Lisäksi tuon
miehen osoittama mielenlaatu saattoi minut pelkäämään, että hän
omien sanojensa mukaisesti kykeni tavoittelemaan hyötyä Manonin
elintavoista riistämällä hänet minulta tai ainakin neuvomalla häntä
hylkäämään minut ja liittymään johonkin rikkaampaan ja onnellisempaan
rakastajaan. Tämän johdosta heräsi minussa lukemattomia ajatuksia,
jotka ainoastaan kiduttivat minua kahta kauheammin, syösten minut
jälleen aamulliseen epätoivoon. Monasti juolahti mieleeni kirjoittaa
isälleni ja teeskennellä uutta katumusta, saadakseni häneltä hiukan
raha-apua; mutta muistin samalla, miten hän hyvyydestään huolimatta oli
ensi hairahdukseni tähden puoleksi vuodeksi sulkenut minut ahtaaseen
vankilaan. Ja saatoin olla varma siitä, että hän kiusallisen huomion
johdosta, jonka pakoni Saint-Sulpicesta epäilemättä oli aiheuttanut,
olisi kohdellut minua vielä ankarammin.

Tästä ajatusten sekasotkusta erkani vihdoin yksi, joka äkkiä palautti
mielenrauhani. Ihmettelin, ettei se aikaisemmin ollut herännyt. Päätin
nimittäin turvautua ystävääni Tibergeen, jossa varmasti aina tiesin
löytäväni samaa uskollista ja harrasta ystävyyttä. Ei mikään ole
ihmeellisempää eikä tuota suurempaa kunniaa hyveelle kuin se luottamus,
millä käännymme henkilöiden puoleen, joiden rehellisyyden täydellisesti
tunnemme. Tiedämme, että saatamme tehdä sen kokonaan vaarattomasti;
jos sellaisilla henkilöillä ei aina ole tilaisuutta meitä auttaa,
kohtaamme ainakin varmasti hyvyyttä ja myötätuntoisuutta. Sydän, joka
niin huolellisesti sulkeutuu muiden ihmisten läsnäollessa, aukenee
vallan luonnollisesti sellaisten ihmisten seurassa, kuten kukka aukenee
auringon valossa, jolta se odottaa yksinomaan hyväntekevää vaikutusta.

Katsoin taivaan suojeluksen merkiksi sitä, että näin sopivana hetkenä
olin muistanut Tibergen, ja päätin koettaa tavata hänet ennen sen
päivän iltaa. Palasin heti asuntooni kirjoittamaan hänelle pari
sanaa ja ehdoittamaan kohtauspaikkaa. Kehoitin häntä noudattamaan
vaiteliaisuutta ja varovaisuutta, huomauttaen, että tämä oli paras
palvelus, minkä hän silloisissa oloissani saattoi minulle tehdä.

Ilo, jonka minussa oli synnyttänyt toivo saada jälleen nähdä hänet,
karkoitti ne ahdistuksen jäljet, jotka Manon epäilemättä muuten olisi
kasvoillani havainnut. Puhuin hänelle Chaillot'ssa tapahtuneesta
onnettomuudesta kuin vähäpätöisyydestä, josta hänen ei tarvinnut olla
levoton. Ja kun Parisi oli se olopaikka, missä hän kaikkein parhaiten
viihtyi, hän oli mielissään, kuullessaan minun pitävän soveliaana
viipyä siellä, kunnes oli ehditty korjata Chaillot'n tulipalon
aiheuttamat vähäiset vahingot.

Tunnin kuluttua sain vastauksen Tibergeltä, joka lupasi saapua
sovittuun paikkaan. Riensin sinne kärsimättömänä. Häpesin kuitenkin
hieman näyttäytyä tämän ystäväni silmien edessä, jonka pelkkä läsnäolo
pakostakin oli minulle soimauksena säännöttömyydestäni. Mutta korkea
ajatukseni hänen sydämensä hyvyydestä ja Manonin etu ylläpitivät
rohkeuttani.

Olin pyytänyt Tibergeä tulemaan Palais-Royalin puutarhaan. Hän
saapui sinne ennen minua. Hän riensi syleilemään minua heti, kun oli
minut huomannut. Hän piti minua kauan suljettuna syliinsä ja tunsin,
että hänen kasvonsa olivat kosteat kyynelistä. Sanoin hänelle, että
ilmestyin hänen eteensä häpeissäni ja että sydämessäni hartaasti kaduin
kiittämättömyyttäni. Kaikkein ensiksi rukoilin häntä sanomaan, sainko
vielä pitää häntä ystävänä, niin täydellisesti menetettyäni oikeuden
hänen kunnioitukseensa ja kiintymykseensä. Hän vastasi mitä hellimmällä
äänenpainolla, ettei mikään kyennyt vieroittamaan häntä ystävyydestä
minuun, että onnettomuutenikin, ja jos sallin hänen käyttää näitä
sanoja, hairahdukseni ja säännötön elämäni olivat saattaneet
kahdenkertaiseksi hänen hellyytensä minua kohtaan, mutta että siihen
sekaantui mitä haikein suru, jommoista tuntee rakkaaseen henkilöön
nähden, kun näkee hänen kulkevan turmionsa partaalla, voimatta häntä
auttaa.

Istuuduimme penkille.

-- Oi -- näin huokasin sydämeni pohjasta -- sinun osanottosi on
epäilemättä ääretön, rakas Tiberge, kun vakuutat, että se vastaa
minun kärsimysteni määrää. Häpeän niitä sinulle paljastaessani, sillä
tunnustan, ettei niiden aihe suinkaan tuota kunniaa. Mutta niiden
seuraukset ovat niin surkeat, ettei tarvitse olla minuun niin suuresti
kiintynyt kuin sinä, niistä heltyäkseen.

Hän pyysi minua ystävyyden todisteena peittelemättä kertomaan mitä
minulle oli tapahtunut poistumiseni jälkeen Saint-Sulpicestä. Täytin
hänen pyyntönsä, enkä suinkaan peittänyt totuutta, enkä lieventänyt
hairahduksiani, luodakseni niihin anteeksiannettavaisuuden valoa, vaan
kerroin päinvastoin hänelle intohimostani niin rajun voimakkaasti,
kuin sitä sisässäni tunsin. Kuvasin sitä tuollaiseksi oudoksi
kohtaloniskuksi, joka jouduttaa poloisen kuolevaisen perikatoa, ja jota
hyve yhtä vähän kykenee torjumaan kuin viisaus sitä voi edeltäpäin
aavistaa. Maalailin niin vilkkain värein ahdistustani ja pelkoani, sitä
epätoivoa, joka oli raadellut minua pari tuntia ennen kohtaamistamme
ja johon olin taas vajoava, jos ystäväni hylkäisivät minut yhtä
armottomasti kuin kohtalo. Lopuksi saatoin tuon kelpo Tibergen siihen
määrin heltymään, että sääli näytti järkyttävän häntä yhtä paljon kuin
minua kärsimykseni.

Vallan väsymättä hän syleili minua ja kehoitti minua rohkaisemaan
mieltäni. Mutta kun hän koko ajan näytti olettavan, että minun oli
eroaminen Manonista, selitin hänelle suoraan, että juuri tuota eroa
pidin kaikkein suurimpana onnettomuutenani ja että olin valmis
kärsimään äärimäistä kurjuutta, jopa kauheinta kuolemaa mieluummin kuin
turvautumaan pelastuskeinoon, joka oli sietämättömämpi kuin kaikki
kärsimykseni yhteensä.

-- Selitä siis -- hän virkkoi -- millaista apua kykenen sinulle
tarjoamaan, kun vastustat kaikkia ehdoituksiani?

En rohjennut ilmaista hänelle, että tarvitsin hänen rahojansa.
Lopuksi hän sen kuitenkin oivalsi. Ja tunnustettuaan, että luuli
minut ymmärtävänsä, hän istui hetken ajatuksiinsa vaipuneena, kuten
harkitseva ainakin, joka epäröi.

-- Älä luule -- näin hän seuraavassa tuokiossa virkkoi -- että
harkintani johtuu ystävyyden innon laimenemisesta. Mutta minkä
ristiriitaisen valinnan eteen sinä asetatkaan minut, jos minun on
pakko kieltää se ainoa apu, jota tahdot vastaanottaa, tai loukata
velvollisuuden vaatimukset myöntymällä! Sillä rupeanhan hairahduksiesi
rikostoveriksi, jos tarjoan sinulle tilaisuuden niitä jatkaa.

Mietittyään hetken hän lisäsi:

-- Kuvittelen kuitenkin, että taloudellisen ahdingon synnyttämä
mielenkiihoitus ei salli sinun vapaasti valita parasta menettelytapaa.
Tarvitsemme mielen tasapainoa, kuunnellaksemme viisauden ja totuuden
ääntä. Luulenpa voivani hankkia sinulle vähän rahoja. Salli minun,
rakas ystäväni -- hän lisäsi minua syleillen -- asettaa yksi ainoa
ehto: nimittäin, että ilmaiset minulle asuntosi ja että ainakin annat
minun tehdä minkä voin, palauttaakseni sinut hyveen tielle, jota tiedän
sinun rakastavan ja josta ainoastaan hillittömät intohimosi ovat sinut
edentäneet.

Suostuin vilpittömästi kaikkiin hänen vaatimuksiinsa ja pyysin häntä
surkuttelemaan nurjaa kohtaloani, joka pakoitti minut niin huonosti
hyväkseni käyttämään niin kelpo ystävän neuvoja. Hän vei minut heti
erään tuttavansa pankinomistajan luo, joka hänen takauksellaan antoi
minulle sata pistolia; sillä käteistä rahaa Tibergellä ei ollut
ollenkaan. Olen jo aikaisemmin maininnut, ettei hän ollut rikas. Hänen
kirkollinen eläkkeensä tuotti hänelle tuhat écutä. Mutta ollen vasta
ensimäistä vuotta sen omistaja, ei hän vielä ollut saanut nostaa
rahoja. Vastaisten tulojensa tiedossa hän antoi minulle tämän lainan.

Tajusin hänen jalomielisyytensä koko arvon. Se hellytti mieleni siihen
määrin, että kirosin onnettoman rakkauteni sokeutta, joka pani minut
polkemaan kaikkia velvollisuuksiani.

Hyveen voima oli minussa hetkisen niin suuri, että se pani sydämeni
vastustamaan intohimoani. Ja ainakin tänä valoisana hetkenä minä
tajusin kahleitteni häpeällisyyden ja alentavaisuuden. Mutta tämä
taistelu oli helppo ja kesti ainoastaan vähän aikaa. Manonin näkeminen
olisi kyennyt syöksemään minut alas taivaasta, ja palattuani hänen
luokseen ihmettelin, että silmänräpäystäkään olin voinut pitää
häpeällisenä niin viehättävää olentoa kohtaan tuntemaani oikeutettua
hellyyttä.

Manonilla oli omituinen luonne. Ei yksikään nainen saattanut olla
vähemmin kiintynyt rahoihin kuin hän. Mutta hän ei voinut olla
hetkeäkään levollinen, jos pelkäsi joutuvansa kärsimään niiden
puutetta. Hän tarvitsi huveja ja ajanvietettä. Hän ei koskaan olisi
koskenutkaan rahaan, jos vain olisi voinut huvitella ilman kuluja.
Hän ei edes tiedustellut rahavarojemme määrää, kunhan vaan sai
viettää hauskasti päivänsä. Hän kun ei ollut ylenmäärin peliin menevä
eikä taipuvainen häikäisevän suureen tuhlailuun, oli varsin helppo
tyydyttää häntä, jos joka päivä hankki hänelle hänen mieleisiään
huvituksia. Mutta alinomainen huveissa hyöriminen oli hänelle siinä
määrin tarpeellinen, ettei ilman sitä vähääkään voinut hillitä hänen
oikkujansa ja mielihalujansa. Vaikka hän rakasti minua hellästi ja
vaikka minä olin ainoa mies, kuten hän kernaasti tunnusti, joka täysin
kykenin tuottamaan hänelle rakkauden nautinnon suloutta, olin varma
siitä, ettei hänen rakkautensa kestäisi eräänlaisia pelontunteita. Hän
olisi pitänyt minua kaikkia muita parempana, jos minulla olisi ollut
kohtalainenkaan omaisuus. Mutta en ollenkaan epäillyt, etteikö hän
olisi hylännyt minua jonkun uuden herra B:n vuoksi, niin pian kuin
minulla ei olisi ollut muuta tarjottavana hänelle, kuin hellittämätöntä
uskollisuutta. Sentähden päätin niin tarkoin järjestää omat yksityiset
menoni, että aina olisin kyennyt suorittamaan hänen menonsa, ja
pikemmin kieltää itseltäni välttämättömätkin seikat, kuin rajoittaa
hänen ylellisyyttään. Vaunut tuottivat minulle enemmän levottomuutta
kuin kaikki muu, sillä en nähnyt mitään mahdollisuutta ylläpitää
hevosia ja ajuria.

Uskoin huoleni herra Lescaut'lle. En ollut salannut häneltä, että
eräältä ystävältäni olin saanut sata pistolia. Hän toisti minulle,
että jos tahdoin koetella pelionnea, hän varmasti luuli minun hänen
suosituksellaan pääsevän Peli-liittoon, jos auliisti uhraisin satasen
frangia kestitäkseni hänen pelitovereitaan. Joskin vastenmielisesti
ryhdyin harjoittamaan petosta, annoin kuitenkin julman pakon johtaa
itseäni.

Jo saman päivän iltana herra Lescaut esitteli minut tuolle
seuralle sukulaisenaan. Hän lisäsi, että minua kahta innokkaammin
halutti voittaa, kun mitä kipeimmin tarvitsin onnen suosiota.
Mutta huomauttaakseen, etten ahdingostani huolimatta ollut mikään
mitätön mies, hän sanoi heille, että aikomukseni oli kutsua heidät
illallisille. He suostuivat tarjoukseen. Minä kestitsin heitä
loistavasti. He puhuivat pitkälti kasvojeni miellyttäväisyydestä ja
etevistä lahjoistani. He arvelivat, että minuun saattoi kiinnittää
suuria toiveita, kasvoissani kun oli jotain niin rehellistä, ettei
kukaan epäilisi petkutustemppujani. Lopuksi he kiittivät herra
Lescaut'ta, joka oli tuonut liittoon minun arvoiseni tulokkaan, ja
yhdelle jäsenistä annettiin toimeksi muutaman päivän kuluessa opettaa
minulle tärkeimmät seikat.

Pääasiallisena toimintapaikkanani tuli olemaan Transylvania-hotelli,
jonka yhdessä salissa oli farao-pöytä ja holvikäytävässä useita muita
kortti- ja noppapelejä. Tätä "korkeakoulua" ylläpidettiin prinssi
R:n hyväksi, joka silloin asui Clagny'ssa, ja suurin osa hänen
upseereistaan kuului meidän peliseuraamme. Häpeäkseni mainitsen, että
lyhyessä ajassa hyödyin mestarini opetuksesta. Saavutin suuren taidon
petkuttaa varsinkin väärillä korteilla. Ja pitkien pitsi-kalvosimieni
avulla piiloitin niin taitavasti kortin, että se jäi tarkimmiltakin
silmiltä huomaamatta, näin tunnottomasti saattaen häviöön joukoittain
rehellisiä pelureita. Tämä tavaton kätevyys joudutti siihen määrin
varallisuuteni lisääntymistä, että muutaman viikon kuluttua omistin
melkoisia rahamääriä, lukuunottamatta mitä rehellisesti jaoin
peliosakkaitteni kesken.

En enää pelännyt ilmaista Manonille Chaillot'ssa kärsimäämme vahinkoa,
ja lohduttaakseni häntä tähän ikävään uutiseen nähden, vuokrasin
kalustetun talon, johon asetuimme asumaan, kuin muka rikkaat ja
turvassa elävät henkilöt ainakin.

Tiberge ei ollut tällä ajalla laiminlyönyt usein käymästä luonani.
Hän ei ollenkaan hellittänyt pitämästä minulle nuhdesaarnoja. Yhä
uudelleen ja uudelleen hän huomautti minulle, kuinka väärin menettelin
omaatuntoani, kunniaani ja onneani kohtaan. Vastaanotin suopein mielin
hänen nuhteensa, ja vaikka en tuntenut vähintäkään halua ottaa niitä
varteen, olin kuitenkin hänelle kiitollinen hänen innostaan, hyvin
tuntien sen aiheen. Joskus tein hänestä hyvänsävyistä pilaa itse
Manonin läsnäollessa, ja neuvoin, ettei hän olisi arkatuntoisempi
kuin monet piispat ja muut kirkonmiehet, jotka varsin hyvin osasivat
yhdistää hengelliset tehtävänsä ja rakastajattaren.

-- Katsohan -- näin sanoin hänelle, osoittaen rakastajattareni silmiä
-- ja sano, onko olemassa hairahduksia, joita ei näin erinomainen
kauneus puolustaisi. --

Tiberge oli kärsivällinen, ja hänen kärsivällisyytensä kesti melkoisen
kauan. Mutta huomattuaan, että rikkauteni lisääntyi, että maksettuani
hänelle takaisin nuo sata pistolia ja vuokrattuani uuden talon ja
lisättyäni menoni kaksinkertaisiksi, olin syöksymäisilläni entistä
hurjempaan huvien pyörteeseen, hän muutti kokonaan äänilajinsa ja
esiintymisensä. Hän valitti paatumustani ja uhkasi minua taivaan
rangaistuksilla ja ennusti minulle muutamia niistä onnettomuuksista,
jotka ennen pitkää minua kohtasivat.

-- On mahdotonta -- sanoi hän -- että ne rikkaudet, joilla ylläpidät
säännöttömiä elintapojasi, olisivat joutuneet käsiisi rehellistä
tietä. Sinä olet hankkinut ne epärehellisellä tavalla; samoin ne
tullaan sinulta riistämään. Jumala rankaisisi sinua mitä hirveimmin,
jos sallisi sinun rauhassa nauttia niistä. Kaikki neuvoni ovat olleet
sinulle tehottomat. Huomaan liiankin selvästi, että ne ennen pitkää
kävisivät sinulle hankaloiksi. Hyvästi, sinä kiittämätön ja heikko
ystävä. Jospa rikolliset nautintosi haihtuisivat varjon tavoin!
Jospa onnesi ja rahasi auttamattomasti häviäisivät ja jospa jäisit
hylätyksi ja tuiki köyhtyneeksi, jotta tajuaisit kaiken sen turhuuden,
mikä mielettömästi on sinut huumannut. Vasta silloin löydät minut
alttiina rakastamaan ja auttamaan sinua. Mutta tänään katkaisen kaiken
kanssakäymisen välillämme, ja inhoan sitä elämää, jota vietät.

Tämän apostolisen nuhdesaarnan hän piti minulle huoneessani, Manonin
läsnäollessa. Hän nousi poistuakseen. Minä tahdoin pidättää häntä.
Mutta Manon esti minut siitä, sanoen, että tuo mies oli järjiltään, ja
että täytyi antaa hänen mennä tiehensä.

Tibergen puheet eivät olleet minuun vaikuttamatta. Mainitsen tahallani
ne eri tilaisuudet, jolloin sydämeni jälleen tunsi vetovoimaa hyvään,
kun tämä muisto sittemmin tuotti minulle osan vastustusvoimaani elämäni
onnettomimmissa tiloissa.

Manonin hyväilyt haihduttivat kädenkäänteessä tuon kohtauksen
aiheuttaman mielipahan. Me jatkoimme edelleen elämää, jonka täyttivät
huvitukset ja rakkaus. Lemmen ja onnen jumalattarilla ei saattanut
olla sen onnellisempia ja hellämielisempiä orjia. Hyvä Jumala! Miksi
sanoa maailmaa surun laaksoksi, kun siinä voi nauttia niin ihanaa
onnen hekkumaa. Mutta tämä on valitettavasti liian pian haihtuvaa
laatua. Mitäpä muuta autuaallisuutta saattaisikaan toivoa, jos tätä
aina kestäisi? Meidän onnemme joutui yleisen kohtalon alaiseksi -- se
päättyi ennen pitkää ja sitä seurasi katkera katumus.

Olin pelissä voittanut niin melkoisesti rahoja, että ajattelin
sijoittaa osan niistä. Palvelusväkeni tunsi hyvin pelionneni, varsinkin
minun kamaripalvelijani ja Manonin seuranainen, joiden läsnäollessa
usein epäluulottomasti keskustelimme asioistamme. Tuo neitonen oli
sievä. Kamaripalvelijani oli häneen rakastunut. He tiesivät, että
herrasväkensä oli nuoria ja hyväluontoisia ihmisiä, joita he luulivat
helposti voivansa pettää. Tätä varten he solmivat juonen, jonka panivat
täytäntöön meille niin onnettomalla tavalla, ettei meidän koskaan
onnistunut nousta siitä surkeasta tilasta, johon olimme vajonneet.

Kerran olimme syöneet illallista Lescaut'n luona ja palasimme
kotia puolenyön aikaan. Kutsuin kamaripalvelijaani, ja Manon
palvelijatartaan, mutta ei kumpikaan tullut. Kerrottiin, ettei
heitä ollut nähty talossa kello kahdeksan jälkeen ja että he ennen
poistumistaan olivat antaneet viedä pois talosta muutaman arkun, muka
minun käskystäni. Aavistin osaksi mitä oli tapahtunut, mutta astuessani
huoneeseeni, huomasin todellisuuden aavistuksiani paljoa pahemmaksi.
Kaappini lukko oli murrettu ja rahani sekä kaikki vaatteeni olivat
poissa. Minun siinä yksin tuumiessani tätä surkeata tapausta, tuli
Manon pelästyneenä kertomaan, että samanlainen hävitystyö oli tehty
hänenkin huoneessaan.

Tämä isku tuntui minusta niin kauhealta, että ainoastaan tavaton
järjen ponnistus esti minut päästämästä valitushuutoja ja puhkeamasta
kyyneliin. Peläten tartuttavani epätoivoni Manoniin, koetin näyttää
tyyneltä. Sanoin hänelle leikillisesti, että aioin valita uhrikseni
jonkun Transylvania-hotellin houkkion. Siitä huolimatta huomasin hänen
niin lamautuneen onnettomuudestamme, että hänen alakuloisuutensa paljoa
suuremmassa määrin huolestutti minua, kuin mitä minun teeskennelty
hilpeyteni oli kyennyt karkoittamaan hänen mielipahaansa.

-- Me olemme hukassa -- hän virkkoi kyynelsilmin.

Turhaan minä koetin lohduttaa häntä hyväilyilläni. Omat kyyneleeni
ilmaisivat epätoivoani ja hämminkiäni. Me olimme todella siihen määrin
puilla paljailla, ettei meillä ollut jälellä ainoatakaan paitaa.

Lähetin heti noutamaan herra Lescaut'ta. Hän neuvoi minua viipymättä
lähtemään poliisimestarin ja Châtelet-tuomioistuimen puheenjohtajan
luo. Tein niin, mutta mitä suurimmaksi onnettomuudekseni. Tämä
askeleeni ja ne toimenpiteet, joihin nämä molemmat oikeudenvalvojat
kehoituksestani ryhtyivät, eivät hyödyttäneet mitään, ja lisäksi
Lescaut tämän kautta sai aikaa puhua sisarensa kanssa ja minun
poissaollessani yllyttää häntä kauheaan päätökseen. Tuo mies puhui
hänelle eräästä herra G.M:stä, vanhasta irstailijasta, joka tuhlaillen
maksoi huvituksensa, ja uskotteli Manonille niin useita etuja,
jos hän antautuisi tuolle miehelle, että hän, huolissaan kun oli
onnettomuutemme vuoksi, suostui jokaiseen veljensä kehoitukseen.
Tämä kunniakas kauppa solmittiin ennen minun paluutani, mutta sen
täytäntöön-pano lykättiin seuraavaan päivään, kunnes Lescaut oli
ehtinyt antaa asiasta tiedon herra G.M:lle.

Palatessani kotia tapasin Lescaut'n, joka oli jäänyt minua
odottamaan. Mutta Manon oli mennyt levolle huoneessaan ja oli antanut
palvelijalleen toimeksi sanoa, että hän tarvitsi hieman lepoa, minkä
vuoksi pyysi minua jättämään hänet yksikseen sen yön ajaksi. Lescaut
poistui, tarjottuaan minulle muutaman kultarahan, jonka otin vastaan.

Vasta kello neljän seuduilla aamuyöstä panin maata, ja kun vuoteessa
vielä kauan olin loikonut hereillä miettien keinoja, joiden avulla
voisin jälleen päästä varoihin, nukuin niin myöhään, että saatoin
herätä vasta kello yhdentoista tai kahdentoista aikaan. Nousin
viipymättä ja kysyin Manonin vointia. Minulle sanottiin hänen lähteneen
kotoa tuntia aikaisemmin veljensä seurassa, joka oli tullut noutamaan
häntä vuokra-ajurin vaunuilla. Vaikka tällainen ajoretki Lescaut'n
seurassa tuntui minusta arvoitukselliselta, pakoitin epäluuloni
vaikenemaan. Annoin muutaman tunnin kulua ja kulutin ne lukemalla.
Lopulta en kuitenkaan enää voinut hillitä levottomuuttani, vaan kuljin
pitkin askelin edestakaisin huoneissamme. Huomasin Manonin huoneessa
pöydällä kuoreen suljetun kirjeen. Se oli minulle osoitettu ja
kirjoitus oli Manonin käsialaa. Kauhusta väristen avasin sen. Kirjeen
sisällys oli seuraava:

"Vannon sinulle, rakas ritarini, että sinä olet sydämeni epäjumala,
ja ettei ole maailmassa ketään toista ihmistä, jota voisin rakastaa
niin, kuin sinua rakastan. Mutta etkö käsitä, ystävä parkani, että
uskollisuus siinä tilassa, johon olemme joutuneet, olisi mieletön hyve?
Luuletko, että voi rakastaa, kun ei ole leipää? Nälkä voisi saattaa
minut johonkin surkuteltavaan hairahdukseen. Päästäisin jonakin päivänä
viimeisen henkäykseni, luullen päästäväni lemmenhuokauksen. Ihailen
sinua, siitä voit olla varma; mutta anna minun joksikin aikaa ottaa
käsiini onnen ohjat. Voi sitä, joka joutuu minun verkkoihini! Minä
ponnistelen tehdäkseni ritarini rikkaaksi. Veljeni tulee antamaan
sinulle tietoja Manonista, joka on vuodattanut kyyneleitä sentähden,
että hänen on ollut pakko lähteä luotasi."

Tämän kirjeen lukeminen jätti minut tilaan, jota minun olisi vaikea
kuvailla, sillä en vielä tänäänkään tiedä, minkälaatuiset tunteet
minua silloin raatelivat. Se oli tuollainen ainoalaatuinen sieluntila,
jonka vertaista ei ennen ole kokenut. Sellaista ei voi selittää
toisille, sillä he eivät voisi sitä käsittää, onpa vaikeata sellaista
itselleenkään selvitellä, se kun ollen vallan erikoinen, ei saa
tukikohtia muistista eikä lähentele mitään tunnettua tunnetta. Mutta
minkälaatuinen tuo sieluntilani lieneekään ollut, niin on varmaa,
että siihen liittyi surua, katkeruutta, mustasukkaisuutta ja häpeää.
Jospahan siihen ei olisi liittynyt vielä suuremmassa määrin rakkautta!

-- Hän rakastaa minua, sitä tahdon uskoa. Mutta olisihan hänen
täytynyt olla hirviö -- näin huudahdin -- jotta hän olisi voinut
vihata minua. Mitä oikeuksia on kenelläkään koskaan ollut toiseen
ihmissydämeen nähden, joita ei minulla olisi häneen nähden? Mitä
enää saatoin tehdä hänen hyväkseen, kaiken sen jälkeen, minkä hänen
tähtensä olin uhrannut? Kuitenkin hän minut hylkää, ja tuo kiittämätön
luulee turvaavansa itsensä minun soimauksiltani sanomalla yhä edelleen
minua rakastavansa. Hän pelkää muka nälkää. Oi, rakkauden Jumala,
mikä tunteiden kömpelyys ja mikä huono vastaus minun hienotunteiseen
huolenpitooni! Olenko minä kenties pelännyt nälkää, minä, joka auliisti
panen itseni sille alttiiksi hänen tähtensä, luopumalla omaisuudestani
ja isäni kodin viehätyksistä, minä, joka olen kieltänyt itseltäni
välttämättömimmänkin, tyydyttääkseni hänen pieniä mielijohteitaan ja
oikkujaan. Hän väittää ihailevansa minua. Jos todella minua ihailet,
sinä kiittämätön, niin hyvin tiedän kenen neuvoihin sinun olisi
pitänyt vedota. Et ainakaan olisi jättänyt minua, sanomatta minulle
hyvästi. Sillä minulta voi saada tietää kuinka julmasti kärsii se, joka
eroaa ihailemastaan henkilöstä. Ainoastaan mieletön ihminen antautuu
tahallaan sellaisiin kärsimyksiin.

Valitukseni keskeytti käynti, jota en vähääkään ollut odottanut: se oli
Lescaut.

-- Sinä pyöveli! -- huudahdin hänelle tarttuen miekkaani. Missä on
Manon, mitä olet tehnyt hänelle?

Tämä liikkeeni pelästytti häntä. Hän vastasi minulle, että jos näin
vastaanotin hänet silloin, kun hän tuli ilmoittamaan minulle kaikkein
suurinta palvelusta, minkä koskaan olisi voinut minulle tehdä, hän
aikoi poistua koskaan enää astumatta kynnykseni yli.

Minä riensin ovelle ja suljin sen huolellisesti.

-- Älä kuvittele -- sanoin kääntyen hänen puoleensa -- että vielä
kerran voisit vetää minua nenästä ja pettää minua loruillasi: sinun
täytyy puolustaa henkeäsi, tai viedä minut Manonin luo. --

-- Oletpa sinä kiivas! -- hän virkahti. -- Juuri sitä varten olen
tullut ilmoittamaan sinulle onnea, jota et aavista ja josta ehkä
tunnustat olevasi minulle kiitollisuuden velassa.

Vaadin heti paikalla selvitystä tässä asiassa.

Silloin hän kertoi, että Manon, joka ei ollut voinut kestää
kurjuuden pelkoa eikä sitä ajatusta, että heti olisi ollut pakko
muuttaa elintapojamme, oli pyytänyt veljeään tutustuttamaan hänet
herra G.M:iin, joka kävi anteliaasta miehestä. Hän varoi visusti
mainitsemasta, että tämä oli tapahtunut hänen neuvostaan ja että hän
edeltäpäin oli valmistanut tien, ennenkuin vei sisarensa sinne.

-- Saatoin hänet sinne tänä aamuna -- näin hän jatkoi -- ja tuo kunnon
mies ihastui siihen määrin Manonin avuihin, että heti paikalla pyysi
hänet luokseen maatilalleen, jonne on lähtenyt muutamaksi päiväksi.
Minä -- näin jatkoi Lescaut -- joka silmänräpäyksessä älysin, mikä etu
teillä saattoi olla tästä, viittasin taitavasti siihen, että Manon oli
menettänyt melkoisesti omaisuuttaan. Ja herätin siihen määrin hänen
jalomielisyyttään, että hän aluksi lahjoitti Manonille kaksisataa
kultapistolia. Huomautin, että tämä tyydytti hetken tarpeita, mutta
että sisareni myöhemmin oli tarvitseva paljon suurempia summia. Manon
muka oli lisäksi ottanut huolehtiakseen nuoren veljensä toimeentulosta,
tämä kun muka oli joutunut meidän hoteisiimme vanhempiemme kuoltua, ja
jos herra G.M. piti Manonia kunnioituksensa arvoisena, ei hänen sopinut
antaa hänen joutua kärsimään tuon poikaparan tähden, jota piti omaan
olentoonsa puoleksi kuuluvana. Tämä kertomus ei ollut liikuttamatta
tuota herrasmiestä. Hän sitoutui vuokraamaan talon sinulle ja Manonille
-- sillä sinä näetkös olet tuo pieni orpo veliparka. Hän lupasi
sisustaa tuon talonne hyvin ja joka kuukausi antaa teille kokonaista
neljäsataa livreä, mikä, ellen laskussani erehdy, vuodessa tekee
neljätuhatta kahdeksansataa. Ennen matkaansa maatilalleen hän antoi
taloudenhoitajalleen määräyksen hakea sopiva talo ja järjestää se hänen
paluukseen. Silloin saat jälleen nähdä Manonin, joka käski minun tuoda
lukemattomia terveisiä ja vakuuttaa sinulle, että hän sinua rakastaa
entistään enemmän.

Istuuduin mielessäni hautomaan tätä omituista kohtaloni järjestelyä.
Minua vaivasivat ristiriitaiset tunteet ja sielussani vallitsi
niin suuri epävarmuus, että kauan istuin vastaamatta niihin moniin
kysymyksiin, joita Lescaut pani satelemaan. Tuona hetkenä kunnian-
ja velvollisuudentunne vielä kerran raatelivat minua tunnontuskan
okailla, ja huokaillen muistelin Amiensia, isäni taloa, Saint-Sulpiceä
ja kaikkia niitä paikkoja, missä olin elänyt viattomana. Mikä ääretön
kuilu eroittikaan minut nyt tuosta onnellisesta tilasta! Näin sen
nyt vaan etäisyydessä varjon tavoin, joka vielä lisäsi kaihoani
ja pyyteitäni, mutta joka oli liian heikko kiihoittaakseen minua
ponnistuksiin.

-- Mikä onneton kohtalo onkaan saattanut minut näin rikolliseksi?
Rakkaus on viaton intohimo. Kuinka siitä minulle on tullut kurjuuden
ja hairahduksien lähde? Mikä on estänyt minua elämästä rauhassa
ja hyveisenä Manonin rinnalla? Miksi en ottanut häntä vaimokseni,
ennenkuin nautin hänen rakkautensa lahjoista. Isäni, joka niin hellästi
rakasti minua, olisi epäilemättä suostunut avioliittoomme, jos olisin
hillittömästi vedonnut häneen oikeutetuilla vaatimuksilla. Oi, isäni
olisi itse pitänyt hänestä kuin suloisesta tyttärestä ainakin, joka
täysin olisi ansainnut tulla hänen poikansa vaimoksi. Minä eläisin nyt
onnellisena omistaen Manonin rakkauden, isäni kiintymyksen tunteet,
kunniallisten ihmisten kunnioituksen ja hyveen tuottaman rauhan. Mikä
surkea vastakohta sille onkaan todellisuus! Mitä inhoittavaa osaa minua
nyt pakoitetaan esittämään! Kuinka, pitääkö minun tyytyä jakamaan...?
Mutta voiko tässä epäröidä, jos Manon on näin järjestänyt asian ja
jos minä menetän hänet, ellen myönny? -- Herra Lescaut -- huudahdin
ummistaen silmäni ikäänkuin karkoittaakseni näin tuskalliset ajatukset
-- jos tarkoituksenne on ollut tehdä minulle palvelusta, kiitän teitä.
Olisittehan voinut valita kunniallisemman tavan; mutta asia on kai
nyt jo päätetty? Ei siis muu neuvona, kuin että käytämme hyväksemme
huolenpitoanne ja toteutamme tuumanne.

Lescaut, johon vihanpurkaukseni ja sitä seurannut pitkä vaikeneminen
oli tehnyt ikävän vaikutuksen, ihastui nähdessään päätökseni käyvän
vallan päinvastaiseen suuntaan kuin hän epäilemättä oli pelännyt. Hän
oli kaikkea muuta kuin rohkea, mistä myöhemmin sain vielä parempia
todisteita.

-- Tietysti, tietysti -- hän ehätti virkkamaan -- olenpa tehnyt teille
oivallisen palveluksen, ja saattepa nähdä, että meillä on siitä oleva
enemmän etua kuin odotattekaan.

Aloimme pohtia, millä tavoin haihduttaisimme herra G.M:n epäluulon,
jonka minun ja Manonin sisaruussuhde voisi hänessä synnyttää niin pian
kuin hän huomaisi minut suuremmaksi ja vähän vanhemmaksi kuin oli
kuvitellut. Emme keksineet muuta keinoa, kuin että minun tuli esiintyä
hänen edessään tyhmän yksinkertaisena ja moukkamaisena ja uskotella
hänelle, että aikomukseni oli astua hengelliseen säätyyn ja että
sentähden joka päivä kävin kimnaasia. Niinikään päätimme, että minun
oli pukeuduttava hyvin huonosti ensi kerralla, jolloin minulla oli
oleva kunnia käydä hänen luonaan.

Kolme tai neljä päivää myöhemmin hän palasi kaupunkiin ja saattoi itse
Manonin siihen asuntoon, jonka hänen taloudenhoitajansa oli tarkoitusta
varten järjestänyt. Manon lähetti heti Lescaut'lle sanan tulostaan,
ja kun tämä puolestaan oli antanut minulle asiasta tiedon, läksimme
molemmat sisareni luo. Vanha rakastaja oli jo poistunut.

Huolimatta siitä, että alistuen olin mukautunut Manonin päätökseen,
en voinut tukahuttaa sydämeni napinaa hänet jälleen nähdessäni.
Hänen mielestään minä olin surullinen ja kituva; jälleennäkemisen
ilo ei kokonaan voittanut hänen uskottomuudestaan aiheutunutta
alakuloisuuttani. Hän päinvastoin näytti olevan vallan haltioissaan
jälleennäkemisen ilosta. Hän soimasi minua kylmyydestäni. Minä
puolestani en malttanut olla lausumatta sanoja petollinen ja uskoton,
joita huokauksin säestin.

Aluksi hän ivasi yksinkertaisuuttani, mutta nähdessään, miten
surullisesti yhä katselin häntä, ja kuinka vaikea minun oli sietää
muutosta, joka oli suuressa ristiriidassa mielentilani ja toiveideni
kanssa, hän meni yksin huoneeseensa; seurasin häntä hetken kuluttua.

Siellä tapasin hänet kyynelten vallassa ja kysyin häneltä, mistä ne
aiheutuivat.

-- Se sinun pitäisi helposti käsittää -- hän virkkoi. -- Miten
voinkaan elää, jos läsnäolollani ei ole muuta vaikutusta, kuin että se
saattaa sinut synkän ja surullisen näköiseksi. Et ole suonut minulle
ainoatakaan hyväilyä koko sen tunnin aikana, jonka olet ollut täällä,
ja minun hyväilyni olet vastaanottanut yhtä majesteetillisesti kuin
suursulttaani naiselassaan.

-- Kuulehan, Manon -- vastasin hänelle häntä suudellen, en voi
sinulta salata, että sydämeni on ihan kuollakseen murheellinen. En
puhu ollenkaan siitä levottomuudesta, johon odottamaton pakosi minut
syöksi; enkä julmuudestasi hylätä minut ilman lohdunsanaa, vietettyäsi
yösi toisessa vuoteessa kuin minä -- läsnäolosi tenho saisi minut
unhoittamaan enempääkin. Mutta luuletko, että minä huokauksitta ja
kyynelittä -- näin jatkoin itkien -- voisin ajatella sitä surkeaa
ja onnetonta elämää, jota vaadit minua viettämään tässä talossa?
Jättäkäämme sikseen syntyperäni ja kunniani. Ne ovat liian heikkoja
näkökohtia, voidakseen enää painaa vaa'assa, kun on kysymys niin
voimakkaasta tunteesta kuin minun rakkauteni. Mutta etkö käsitä, että
juuri tämä rakkauteni kituu huomatessaan saavansa niin huonon palkan
tai oikeammin niin julman kohtelun kiittämättömältä ja sydämettömältä
rakastajattarelta?

Manon keskeytti minut.

-- Lopeta jo -- hän virkkoi, on turhaa kiusata minua soimauksilla,
jotka lävistävät sydämeni, kun ne lähtevät sinun suustasi. Käsitän mikä
sinua loukkaa. Toivoin sinun suostuvan suunnitelmaani omaisuutemme
saattamiseksi ennalleen, ja säästääkseni herkkätunteisuuttasi aloin
sitä toteuttaa ilman sinun myötävaikutustasi. Mutta luovun siitä, kun
et sinä sitä hyväksy.

Hän lisäsi vaativansa minulta ainoastaan vähän myöntyväisyyttä sen
päivän loppuun asti; hän sanoi jo saaneensa kaksisataa kultapistolia
vanhalta rakastajaltaan ja tämän luvanneen sen päivän iltana tuoda
hänelle kauniin helmisen kaulanauhan ynnä muita koristeita ja päälle
päätteeksi puolet lupaamastaan vuotuisesta eläkkeestä.

-- Suo minulle ainoastaan tilaisuutta -- näin hän sanoi -- vastaanottaa
nämä lahjat. Vakuutan sinulle, ettei hän voi kerskata minun hänelle
myöntämästäni suosiosta, sillä tähän saakka olen käskenyt hänen odottaa
kunnes olemme muuttaneet kaupunkiin. On totta, että hän on useammin
kuin miljonan kertaa suudellut käsiäni; on kohtuullista, että hän saa
maksaa tästä huvistaan, eikä viisi tai kuusisataa frangia suinkaan ole
liian korkea hinta verrattuna hänen rikkauteensa ja ikäänsä.

Hänen päätöksensä ilahutti minua paljoa enemmän kuin toivo saada
viisisataa frangia. Mieleeni johtui, ettei sydämeni vielä ollut
menettänyt kaikkea kunniantuntoa, se kun tunsi niin suurta tyydytystä
häpeän välttämisestä. Mutta minä olin syntynyt lyhyitä iloja ja pitkiä
suruja varten. Onni pelasti minut kuilusta ainoastaan syöstäkseen minut
toiseen kuiluun.

Huomautettuani Manonille häntä moneen kertaan hyväillen, kuinka
onnellisena pidin itseäni hänen mielenmuutoksensa vuoksi, sanoin, että
meidän oli annettava siitä tieto herra Lescaut'lle, jotta menettelymme
olisi ollut yhdenmukaista. Aluksi hän siitä oli tyytymätön, mutta
neljä tai viisituhatta frangia käteistä rahaa saattoi hänet ilomielin
yhtymään liittolaiseksemme. Päätettiin sitten, että me kaikki kolme
söisimme illallista yhdessä herra de G.M:n seurassa. Teimme tämän
kahdesta syystä: ensiksi saadaksemme nauttia hupaisesta ilveilystä,
minun kun oli määrä näytellä koulupoikaa, Manonin veljeä; toiseksi
estääksemme tuota vanhaa irstailijaa liian vapaasti seurustelemasta
rakastajattarensa kanssa, hän kun mahdollisesti voisi luulla olevansa
siihen oikeutettu etukäteen maksamalla niin anteliaasti. Lescaut'n ja
minun oli määrä vetäytyä pois sinä hetkenä, jolloin tuo vanha herra
läksi siihen huoneeseen, missä aikoi viettää yönsä, ja Manon lupasi
olla häntä sinne seuraamatta ja sen sijaan viettää tuon yön minun
kanssani. Lescaut lupautui täsmällisesti hankkimaan ajurin ovelle.

Illallishetken tultua, ei herra de G. M. antanut itseään pitkään
odottaa. Lescaut oli sisarensa seurassa huoneessa. Vanhuksen ensimäinen
kohteliaisuus oli, että hän lahjoitti mielitietylleen kaulakoristeen,
kaksi rannerengasta ja helmiset korvaripusteet, jotka olivat vähintäin
tuhannen écun arvoiset. Sitten hän kiiltävinä kultarahoina latoi hänen
eteensä puolen eläkettä, kaksituhatta neljäsataa frangia. Lahjojaan hän
höysti lukuisilla kohteliaisuuksilla vanhanaikaiseen hovityyliin. Manon
ei voinut kieltää häneltä muutamia suukkosia. Nämä tuottivat hänelle
omistusoikeuden vanhuksen antamiin rahoihin. Minä kuuntelin oven
takana, odottaen Lescaut'lta merkkiä astua sisälle.

Hän tarttui käteeni, kun Manon oli korjannut talteen rahat ja
koristeet, ja vei minut herra de G.M:n luo, jolle käski minun kumartaa.
Kumarsin pari kolme kertaa hyvin syvään.

-- Anteeksi -- sanoi Lescaut hänelle -- tämä nuorukainen on peräti
kömpelö. Hänellä ei ole, kuten huomaatte, hituistakaan Parisin tapoja,
mutta toivomme, että hän hieman totuttuaan saa niitä. -- Sinulla on
kunnia usein nähdä täällä tämä herra -- näin hän lisäsi kääntyen
puoleeni, -- käytä hyväksesi näin erinomaista esikuvaa.

Tuo vanha rakastaja näytti katselevan minua mielikseen. Hän taputti
minua pari kolme kertaa poskelle sanoen minua somaksi pojaksi, mutta
neuvoi minua pitämään varani Parisissa, missä nuoret miehet helposti
joutuvat irstailuun.

Lescaut vakuutti minun luonnostani olevan niin hyvätapaisen, että
yksinomaan muka puhuin pappisuralle antautumisesta ja että suurin
huvini oli valmistaa pieniä kappeleita.

-- Minun mielestäni hän on Manonin näköinen -- virkkoi vanhus, nostaen
kädellään leukaani.

Minä vastasin hölmömäisen näköisenä:

-- Hyvä herra, se johtuu siitä, että olemme niin läheistä sukua; minä
rakastankin sisartani Manonia kuin toista itseäni.

-- Kuulkaahan -- sanoi vanhus Lescaut'lle. -- Tuopa on älykäs poika. --
On vahinko, ettei hän ole enempää seurustellut ihmisten parissa.

-- Oh -- virkahdin minä -- olenpa nähnyt heitä siellä kotiseudullani
kirkossa, ja luulenpa tapaavani Parisissa tyhmempiä ihmisiä kuin minä.

-- Katsokaapas -- huudahti vanhus -- maalaispojaksi tämä on vallan
merkillistä.

Koko keskustelumme illallisen aikana kulki jotenkin samassa
äänilajissa. Vallattoman leikkisä Manon oli monta kertaa vähällä
pilata kaikki naurunremahduksillaan. Aterian aikana oli minulla
tilaisuus kertoa vanhukselle hänen oma tarinansa ja häntä uhkaava
kova kohtalo. Lescaut ja Manon vapisivat minun kertoessani, varsinkin
kun minä piirsin vanhuksen muotokuvan vallan luonnon mukaisesti.
Mutta itserakkaus esti häntä siinä tuntemasta itseään, ja minä päätin
kuvaukseni niin taitavasti, että hän oli ensimäinen pitämään sitä ylen
naurettavana. Lukija tulee huomaamaan, etten suotta näin pitkältä ole
puhunut tästä hullunkurisesta kohtauksesta.

Kun maatapanon hetki viimein oli tullut, vanhus puhui rakkaudesta ja
kärsimättömyydestä. Lescaut ja minä poistuimme. Vanhus saatettiin ylös
huoneeseensa, Manon oli, vetäen verukkeeksi jonkun asian, lähtenyt ulos
ja yhtyi meihin portilla. Vaunut, jotka odottivat meitä pari kolme
taloa kauempana, ajoivat esiin. Hetken kuluttua olimme poistuneet siitä
kaupunginosasta.

Vaikka tämä teko minun silmissäni oli oikea koirankuje, en kuitenkaan
pitänyt sitä pahimpana, mistä omatuntoni minua soimasi. Pelissä
voittamani rahat synnyttivät minussa enemmän tunnontuskia. Kummastakin
näistä vääristä teoista oli meille yhtä vähän hyötyä, ja taivas sääsi
niin, että lievempi niistä sai ankaramman rangaistuksen.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin herra de G.M. huomasi, että häntä oli
vedetty nenästä. En tiedä, ryhtyikö hän jo sinä iltana toimenpiteisiin
saadakseen selville olinpaikkamme, mutta hänellä oli niin suuri
vaikutusvalta, ettei hänen tarvinnut kauan turhaan sitä tiedustella,
ja me olimme varomattomia, kun liiaksi luotimme Parisin laajuuteen ja
välimatkaan, joka oli meidän ja hänen kaupunginosansa välillä. Hän ei
ainoastaan saanut tietää asuntomme ja silloiset olomme vaan myöskin
kuka minä olin, millaista elämää olin viettänyt Parisissa, Manonin
entisen suhteen herra B:hin ja kuinka hän oli tämän miehen pettänyt,
sanalla sanoen kaikki tarinamme häpeälliset puolet.

Tämän nojalla hän päätti vangituttaa meidät ja käskeä kohdella meitä
pikemmin irstailevina veijareina, kuin suoranaisina rikollisina.

Olimme vielä vuoteessa, kun poliisivirkamies astui huoneeseemme,
seurassaan puoli tusinaa vartijoita. He ottivat ensin takavarikkoon
rahamme, tai oikeammin herra de G.M:n rahat, ajoivat meidät muitta
mutkitta ylös vuoteesta ja veivät meidät alaovelle, missä meitä
odottivat kahdet vaunut. Toisissa kuljetettiin Manon-parka pois ilman
mitään selityksiä, ja toisissa laahattiin minut Saint-Lazare-luostariin.

Ainoastaan se, joka on kokenut tällaisia vastoinkäymisiä, voi käsittää,
millaista epätoivoa ne voivat aiheuttaa. Vartijamme olivat niin
sydämettömiä, etteivät sallineet minun syleillä Manonia eikä sanoa
hänelle ainoatakaan sanaa. Kauan aikaa olin epätietoinen siitä, minne
hän oli joutunut. Epäilemättä oli onni minulle, etten alunpitäen sitä
tietänyt, sillä niin kauhea tapaus olisi riistänyt minulta järjen,
ehkäpä hengenkin.

Onneton lemmittyni vietiin siis pois näkyvistäni ja kuljetettiin
turvapaikkaan, jonka mainitseminenkin minua kauhistuttaa. Mikä kohtalo
niin suloiselle olennolle, joka olisi istunut maailman ensimäisellä
valtaistuimella, jos kaikilla miehillä olisi ollut minun silmäni ja
minun sydämeni. Häntä ei siellä tosin pahoin pidelty. Mutta hänet
teljettiin yksin pieneen koppiin ja tuomittiin joka päivä suorittamaan
säädetty määrä työtä, välttämättömänä ehtona niukan, vastenmielisen
ruoan saamiseen. Tämän surullisen seikan sain tietää vasta paljoa
myöhemmin, sittenkuin itse monta kuukautta olin kantanut vaikeaa ja
ikävää katumuksen taakkaa.

Vartijani eivät olleet ilmaisseet minulle paikkaa, minne heidän
oli käsketty viedä minut, minkä vuoksi sain kuulla kohtaloni vasta
Saint-Lazare-luostarin portilla. Tuona hetkenä olisin kernaammin
valinnut kuoleman kuin sen tilan, jonka luulin minua odottavan. Minulla
oli kauhea käsitys tuosta laitoksesta. Kauhuni kasvoi, kun vartijat
ovella uudelleen tarkastivat taskuni, saadakseen varmuuden siitä, etten
kätkenyt aseita enkä muita puolustuskeinoja.

Luostarinjohtaja tuli heti saapuville, hän kun oli saanut sanan
tulostani. Hän tervehti minua hyvin lempeästi.

-- Arvoisa isä -- sanoin hänelle, varokaa kohtelemasta minua
häpeällisesti; ennemmin menettäisin tuhat elämää, kuin sellaista
sietäisin.

-- Ei suinkaan -- hän vastasi -- jos te käyttäydytte järkevästi,
tulemme olemaan tyytyväiset toinen toiseemme.

Hän pyysi minua nousemaan eräässä ylemmässä kerroksessa olevaan
huoneeseen. Seurasin häntä vastustelematta. Vartijasoturit seurasivat
meitä ovelle asti, ja kun luostarinjohtaja oli astunut huoneeseen minun
kanssani, hän viittasi heitä poistumaan.

-- Olen siis teidän vankinne? -- sanoin hänelle. -- No niin, arvoisa
isä, mitä aiotte minulle tehdä?

Hän sanoi olevansa kovin tyytyväinen, huomatessaan minun puhuvan
järkevästi; ja lisäsi, että hänen velvollisuutensa oli koettaa
minussa herättää kiintymystä hyveeseen ja uskontoon, ja että minun
velvollisuuteni oli hyväkseni käyttää hänen kehoituksiaan ja
neuvojaan. Kunhan minä vaan tahdoin osoittaa myötätuntoisuutta hänen
osoittamaansa huolenpitoa kohtaan, olin muka saava pelkkää tyydytystä
yksinäisyydestäni.

-- Tyydytystä! -- virkahdin minä. -- Te ette tiedä, arvoisa isä, että
on vaan yksi ainoa seikka, joka kykenee minulle tyydytystä tuottamaan.

-- Minä tiedän sen -- sanoi hän, -- mutta toivon, että mielenne on
muuttuva.

Hänen vastauksestaan päätin, että hän tunsi seikkailuni, ehkäpä
nimenikin. Kysyin häneltä tätä asiaa tarkemmin. Hän kertoi minulle
peittelemättä, että hänelle oli ilmoitettu kaikki. Tämä hänen tietonsa
oli kovin kaikista rangaistuksistani. Minä puhkesin kyyneliin ja mitä
hurjimpaan epätoivoon. En voinut sulattaa nöyryytystä, joka pian oli
saattava minut kaikkien tuttavieni juorupuheiden esineeksi ja perheeni
häpeän aiheuttajaksi. Täten vietin viikon päivät mitä syvimmässä
alakuloisuudessa, kykenemättä tajuamaan ja ajattelemaan mitään muuta
kuin alennustilaani. Ei edes Manonin muisteleminen muuttanut suruani;
ainakaan se ei ilmennyt muuna kuin tunteena, joka oli esiintynyt ennen
tätä uutta tuskaa, ja vallitseva mielenliikutukseni oli häpeä ja
hämmennys.

Harvat henkilöt tuntevat näiden omituisten tunteiden voimaa. Suurin osa
ihmisistä on alttiina ainoastaan viidelle tai kuudelle intohimolle,
joiden piirissä heidän elämänsä liikkuu ja joihin kaikki heidän
mielenliikutuksensa rajoittuvat. Riistäkää heiltä rakkaus, viha,
mielihyvä ja mielipaha, toivo ja pelko, ja he eivät enää tunne mitään.
Mutta jalompiluonteiset ihmiset saattavat joutua mielenkuohuntaan
tuhannella eri tavalla. Tuntuu siltä kuin heillä olisi useampia aisteja
kuin viisi ja kuin voisivat vastaanottaa aistimuksia ja mielteitä,
jotka käyvät yli luonnon tavallisten rajojen, ja ollen tietoisia
tästä etevämmyydestään, joka kohottaa heidät yläpuolelle muita, he
sen suhteen ovat ylen arkoja. Siitä johtuu, että he niin tuskaantuvat
ja kärsivät ylenkatseesta ja ivasta ja että häpeäntunne saa heidän
mielensä mitä rajuimmin kuohumaan.

Näin surullisen etuoikeutetussa asemassa minä olin Saint-Lazaressa.
Alakuloisuuteni näytti luostarinjohtajasta niin ylenmääräiseltä että
hän, huolissaan seurauksista, katsoi tarpeelliseksi kohdella minua
hyvin lempeästi ja sääliväisesti. Hän kävi luonani pari tai kolme
kertaa päivässä. Usein hän otti minut mukaansa kävelylle puutarhaan,
ja hänen hyvä harrastuksensa puhkesi kehoituksiin ja terveellisiin
neuvoihin. Vastaanotin ne hiljaisella mielellä. Jopa osoitin hänelle
kiitollisuuttakin. Siitä hän rupesi toivomaan kääntymystäni.

-- Olette luonteeltanne niin lempeä ja miellyttävä -- näin hän eräänä
päivänä virkkoi minulle -- etten voi käsittää niitä hairahduksia,
joista teitä syytetään. Kaksi seikkaa minua ihmetyttää: toinen on,
kuinka te niin hyvistä ominaisuuksista huolimatta olette voinut
antautua ylenmääräiseen irstailuun, ja toinen, mikä minua vielä
enemmän ihmetyttää, kuinka te niin kernaasti vastaanotatte neuvoni ja
ohjaukseni, totuttuanne usean vuoden kuluessa viettämään säännötöntä
elämää. Jos tämä on katumusta, olette te selvä esimerkki taivaan
armahtavaisuudesta. Jos se on synnynnäistä hyvyyttä, on teillä
ainakin oivallinen luonteen pohja, joka panee minut toivomaan, ettei
meidän tarvitse pidättää teitä täällä pitkään, palauttaaksemme teidät
kunnialliseen ja säännölliseen elämään.

Ihastuin huomatessani hänellä olevan tämän mielipiteen minusta.
Päätin vahvistaa sitä menettelyllä, joka täydellisesti saattoi häntä
tyydyttää, varma kun olin siitä, että tämä oli paras keino lyhentää
vankila-aikaani. Pyysin häneltä kirjoja. Hän jätti minulle vapaan
valintaoikeuden ja ihmetteli, että minä valitsin muutamia vakavia
kirjailijoita. Olin mitä innokkaimmin harrastavinani näiden kirjojen
tutkimista ja annoin hänelle täten joka tilaisuudessa todisteita siitä
mielenmuutoksesta, jota hän toivoi.

Tämä mielenmuutos oli kuitenkin ainoastaan ulkonainen. Häpeäkseni
on minun tunnustaminen, että Saint-Lazaressa näyttelin ulkokullatun
osaa. Yksin ollessani en lukenut, vaan kulutin aikaani huokailemalla
kohtaloni kovuutta. Kirosin vankilaani ja sitä hirmuvaltaa, joka minua
siinä pidätti. Tuskin olin hiukan tointunut siitä alakuloisuudesta,
jonka valtaan ensi yllätys oli minut saattanut, kun uudelleen vajosin
rakkauden tuottamiin tuskiin. Ero Manonista, epätietoisuus hänen
kohtalostaan, pelko, etten koskaan enää häntä näkisi, olivat surullisen
mietiskelyni ainoana esineenä. Kuvittelin häntä herra de G.M:n sylissä,
sillä tämä ajatus oli ensiksi iskenyt mieleeni. Kaukana siitä, että
olisin olettanut hänen kohdelleen Manonia samoin kuin minua, luulin
päinvastoin varmasti, että hän oli syrjäyttänyt minut ainoastaan
häiriintymättä omistaakseen Manonin.

Täten vietin päiviä ja öitä, jotka tuntuivat minusta loppumattoman
pitkiltä. En perustanut toivoani mihinkään muuhun, kuin
ulkokultaisuuteeni. Tarkastelin huolellisesti luostarinjohtajan
kasvoja, saadakseni varmuutta siitä, mitä hän minusta ajatteli, ja
tutkin tapoja miellyttää häntä, kuin kohtaloni määrääjää ainakin. Minun
oli helppo huomata, että täydelleen olin voittanut hänen suosionsa,
enkä epäillyt, että hän auliisti oli minua tukeva.

Eräänä päivänä sain rohkeuden kysyä häneltä, riippuiko vapaaksi
pääsemiseni hänestä. Hän vastasi, ettei se kokonaan riippunut hänestä,
mutta sanoi toivovansa, että herra de G.M., jonka kehoituksesta
poliisipäällikkö oli teljettänyt minut vankilaan, oli suostuva
vapautukseeni.

-- Rohkenenko toivoa -- näin kysyin nöyränä -- että kärsimäni kahden
kuukauden vankeus on tuntuva hänestä riittävältä hyvitykseltä?

Hän lupasi puhua tuon herran kanssa, jos sitä halusin. Hartaasti pyysin
häntä tekemään minulle tuon palveluksen.

Pari päivää myöhemmin hän kertoi minulle herra de G.M:n siihen määrin
heltyneen siitä hyvästä, mitä oli minusta kuullut, ettei hän ainoastaan
näyttänyt myöntyväiseltä päästämään minua vapaaksi, vaan että lisäksi
tuntui suuresti haluavan oppia lähemmin tuntemaan minua ja sentähden
aikovan käydä luonani vankilassa. Vaikka hänen tulonsa ei ollut minulle
mieluisa, katsoin sitä askeleeksi vapauttani kohti.

Hän tuli todella Saint-Lazareen. Mielestäni hän oli vakavampi ja
vähemmin naurettava kuin Manonin asunnossa. Hän puhui järkevästi
huonoista elintavoistani. Ilmeisesti puolustaakseen omaa irstailuaan,
hän lisäsi, että oli sallittu heikon ihmisen hankkia itselleen eräitä
luonnon vaatimia huvituksia, mutta että koirankujeet ja häpeälliset
petkutukset ansaitsivat rangaistusta. Kuuntelin hänen puhettaan
alistuvaisen näköisenä, mikä näytti häntä tyydyttävän. En edes
loukkautunut siitä, että hän pilkkasi sisaruussuhdettani Lescaut'hon
ja Manoniin ja niitä pikku kappeleita, joita oletti minun kosolta
valmistaneen Saint-Lazaressa, minua kun muka tällainen hurskas
ajanviete niin suuresti huvitti. Mutta onnettomasti kyllä minulle ja
hänelle tuli hän maininneeksi, että Manonkin epäilemättä oli tehnyt
sangen sieviä kappeleita sairaala-vankilassa. Huolimatta väristyksestä,
jonka tämän sanan mainitseminen minussa synnytti, saatoin sentään
hillitä itseäni sen verran, että sävyisästi pyysin häntä lähemmin
selittämään, mitä tarkoitti.

-- Hm! -- hän virkkoi -- Manon on jo kaksi kuukautta harjaantunut
siveyteen julkisessa sairaala-vankilassa, ja toivon, että hän siitä on
hyötynyt yhtä paljon kuin te Saint-Lazaressa.

Vaikka olisin edessäni nähnyt elinkautisen vankeuden tai itse
kuoleman, en olisi voinut hillitä raivoani tätä kuullessani. Hyökkäsin
hänen kimppuunsa niin hurjan rajusti, että puolet voimistani siitä
ponnistuksesta meni hukkaan. Niitä riitti minulle kuitenkin sen verran,
että tartuin hänen kurkkuunsa. Olin kuristamaisillani hänet kuoliaaksi,
kun hänen kaatumisestaan aiheutunut töminä ja muutamat korvia
vihlovat huudot, jotka hän huomaamattani sai päästetyksi, kutsuivat
luostarinjohtajan ja useita munkkeja huoneeseeni. Nämä vapauttivat
hänet minun käsistäni.

Olin itse melkein kokonaan uupunut ja hengästynyt.

-- Oi, Jumalani! -- huudahdin huoahdellen. Vanhurskas taivas, voinko
elää hetkeäkään kauempaa sellaisen hävyttömyyden jälkeen!

Tahdoin uudelleen hyökätä tuon raakalaisen kimppuun, joka oli
iskenyt minuun kuolettavan haavan. Minut pysäytettiin. On mahdotonta
kuvitellakaan epätoivoani, huutojani ja kyyneleitäni. Käyttäydyin niin
kummallisesti, että kaikki läsnäolijat, jotka eivät tienneet, mistä se
aiheutui, katselivat toisiaan pelästyneinä ja hämmästyneinä.

Herra de G.M. kohenteli sillä aikaa tekotukkaansa ja kaulahuiviansa,
ja suutuksissaan siitä, että häntä näin oli kohdeltu, hän käski
luostarinjohtajan pitää minua entistä ankarammassa vankeudessa ja
määrätä minulle kaikki ne rangaistukset, jotka ovat käytännössä
Saint-Lazaressa.

-- Ei, herraseni -- virkkoi luostarinjohtaja -- me emme saata sillä
tavoin kohdella henkilöä, joka on niin ylhäistä sukua kuin ritari de
Grieux. Sitäpaitsi hän on niin hiljainen ja säädyllinen, etten saata
uskoa hänen ilman painavia syitä eksyneen tällaiseen äärimäisyyteen.

Tämä vastaus sai herra de G.M:n suunniltaan. Hän läksi tiehensä sanoen,
että hän kyllä oli keksivä keinon lannistaakseen sekä luostarinjohtajan
että minut ja kaikki ne, jotka rohkenivat häntä vastustaa.

Käskettyään luostariveljien saattaa hänet ulos, johtaja jäi yksin
luokseni. Hän vannotti minua viipymättä ilmaisemaan raivokkaan tekoni
syyn.

-- Arvoisa isä! -- sanoin hänelle, yhä itkien kuin lapsi, kuvitelkaa
kaikkein kauheinta julmuutta, ajatelkaa inhoittavinta raakuutta --
tällaisen teon on tuo heittiö G.M. raukkamaisesti tehnyt. Hän on
lävistänyt sydämeni. Minä en tästä koskaan tule tointumaan. Kerron
teille kaikki -- lisäsin nyyhkyttäen. -- Te olette hyvä, te tulette
minua säälimään.

Tein lyhyesti selkoa pitkäaikaisesta ja voittamattomasta rakkaudestani
Manoniin, kukoistavasta taloudellisesta asemasta, joka meillä oli
ollut, ennenkuin omat palvelijamme olivat ryöstäneet rahamme, niistä
tarjouksista, jotka G.M. oli tehnyt lemmitylleni, heidän välillään
tehdystä sopimuksesta ja tavasta, millä se oli rikottu. Totta
puhuakseni, esitin hänelle asiat meille mitä edullisimmassa valossa.

-- Tästä huomaatte -- jatkoin minä -- mistä on johtunut herra
G.M:n harrastus minun parantumiseeni. Hän on ollut kyllin mahtava
vangituttamaan minut pelkästä kostonhimosta. Tämän annan hänelle
anteeksi. Mutta, arvoisa isä, siinä ei vielä ole kaikki: hän on
halpamaisesti teljetyttänyt Manonin sairaala-vankilaan, ja tämän kaiken
hän julkeasti kyllä tänään itse on minulle ilmoittanut. Vankilassa,
arvoisa isä! Oi taivas! ihana lemmittyni, rakastettu kuningattareni
sairaala-vankilassa, aivan kuin kaikkein halpamaisin olento! Miten
jaksanenkaan kestää tätä menehtymättä suruun ja häpeään!

Kelpo munkki koetti minua lohduttaa, nähdessään tämän ylenmääräisen
suruni. Hän sanoi minulle, ettei ollut käsittänyt seikkailuani siinä
valossa, kuin missä minä sen nyt esitin. Tosin hän oli tietänyt, että
minä olin viettänyt hillitöntä elämää. Mutta hän oli kuvitellut herra
de G.M:n sekaantuneen asiaan sen vuoksi, että joku kunnioituksen ja
ystävyyden side muka oli liittänyt hänet perheeseeni. Muuta syytä ei
tuo herra ollut hänelle esittänyt. Se, minkä nyt kerroin hänelle,
oli -- näin hän huomautti -- melkoisesti muuttava asemaani, eikä hän
epäillyt, että se totuudenmukainen esitys, jonka hän aikoi tehdä
poliisipäällikölle, oli edistävä vapautustani.

Hän kysyi minulta sitten, miksi en ollut ryhtynyt antamaan
tietoja itsestäni omaisilleni, he kun eivät olleet ottaneet osaa
vangitsemiseeni.

Tähän huomautukseen vastasin viittaamalla suruun, jota olin pelännyt
tuottavani isälleni, ja häpeään, jota itse olisin tuntenut. Lopuksi hän
lupasi suoraa päätä mennä poliisipäällikön luo -- jos ei muun vuoksi --
tämän hän lisäsi -- niin ainakin ehkäistäkseni ikävämpiä toimenpiteitä
herra de G.M:n puolelta, joka läksi täältä ylen tyytymättömänä ja joka
on tarpeeksi vaikutusvaltainen herättääkseen pelkoa.

Odotin luostarinjohtajan paluuta, tuntien sisälläni kaikkea sen
poloisen tuskaa, joka odottaa tuomiohetkeään. Minulle tuotti
suunnatonta kidutusta kuvitella Manonia sairaala-vankilassa. Jo
itse tämä paikka oli häpeällinen, enkä tietänyt, miten häntä siellä
kohdeltiin, mutta eräiden erityisseikkojen muisteleminen, jotka minulle
oli kerrottu tästä kauhun talosta, antoivat joka hetki uutta yllykettä
epätoivoni purkauksille. Olin niin lujasti päättänyt auttaa Manonia
mistä hinnasta ja millä keinoin tahansa, että olisin ollut valmis
pistämään tuleen Saint-Lazare-luostarin, jos minun olisi ollut mahdoton
päästä pois sieltä muulla tavoin.

Tuumiskelin sentähden niitä keinoja, joihin minun oli ryhtyminen, jos
poliisipäällikkö yhä edelleen olisi pidättänyt minua siellä. Ponnistin
kekseliäisyyttäni äärimäisiin, punnitsin kaikkia mahdollisuuksia.
Mutta en keksinyt mitään, mikä varmasti olisi taannut vapaaksi
pääsemiseni, ja pelkäsin vielä kovempaa vankeutta, jos olisin tehnyt
epäonnistuneen yrityksen. Mieleeni muistuivat muutamien ystävieni
nimet, joilta saatoin toivoa apua, mutta millä keinoin saada tilani
heidän tietoonsa? Viimein luulin suunnitelleeni niin taitavan tuuman,
että sillä näytti olevan onnistumisen mahdollisuus, mutta siirsin sen
lopullisen järjestelyn luostarinjohtajan paluuseen sen varalta, että
hänen mahdollisesti tehottomaksi jäävä toimenpiteensä oli tekevä tämän
askeleeni välttämättömäksi.

Hän palasi ennen pitkää. En huomannut hänen kasvoillaan niitä ilon
merkkejä, jotka ilmaisevat hyvää sanomaa.

-- Olen puhunut poliisipäällikön kanssa -- hän sanoi -- mutta tein sen
liian myöhään. Herra de G.M. meni hänen luokseen suoraa päätä täältä
ja on siihen määrin yllyttänyt häntä teitä vastaan, että hän juuri
oli lähettämäisillään minulle uusia määräyksiä pitää teitä entistä
ankarammassa vankeudessa. Mutta kun olin hänelle selittänyt asianne
oikean laidan, hän kuitenkin näytti melkoisesti lauhtuvan. Hän hiukan
nauroi vanhan herra G.M:n kevytmielisyydelle, mutta arveli, että oli
tarpeellista pitää teitä täällä vielä puoli vuotta, jotta tuo herra
saisi hyvitystä ja varsinkin, kun tämä olinpaikka epäilemättä on teille
hyödyllinen. Hän kehoitti minua kohtelemaan teitä hyvin, ja minä
takaan, ettei teillä tule olemaan syytä valittaa menettelyäni.

Tämä kunnon luostarinjohtajan selitys oli siksi pitkä, että ehdin
antautua asianhaarojen mukaiseen pohdintaan. Oivalsin, että panin
alttiiksi tuumieni onnistumisen, jos hänelle paljastin liiaksi
vapautumis-intoani. Päinvastoin vakuutin hänelle, että niin raskaalta
kuin jäämiseni tuntuikin, minulle kuitenkin oli suloinen lohdutus,
että jossakin määrin nautin hänen kunnioitustaan. Pyysin häneltä
sitten peittelemättä yhtä suosiota, joka toisille ei merkinnyt mitään,
mutta joka oli omansa minua suuresti rauhoittamaan, nimittäin että
hän lähettäisi sanan eräälle ystävälleni, Saint-Sulpicessä asuvalle,
hengelliseen säätyyn kuuluvalle miehelle, ilmoittaen, että minä
oleskelin Saint-Lazaressa, ja että hän sallisi minun joskus nähdä häntä
vieraanani. Tämä suosio myönnettiin minulle empimättä.

Tarkoitin ystävääni Tibergeä. En tosin häneltä toivonut tarpeellista
apua vapautumiseeni, mutta aioin käyttää häntä hänen tietämättään
välikappaleena. Tuumani oli lyhyesti sanottuna seuraava: Päätin
kirjoittaa Lescaut'lle ja antaa hänelle sekä yhteisille ystävillemme
toimeksi vapauttaa minut. Ensimäinen vaikeus oli siinä, miten saada
kirjeeni perille. Tämä oli jäävä Tibergen tehtäväksi. Mutta kun hän
tiesi Lescaut'n lemmittyni veljeksi, pelkäsin, ettei hän tulisi
siihen suostumaan. Päätin sentähden sulkea Lescaut'lle kirjoittamani
kirjeen toiseen kirjeeseen, jonka aioin osoittaa eräälle rehelliselle
tuttavalleni, pyytäen tätä viipymättä toimittamaan tuon toisen kirjeen
perille. Ja kun minun oli tärkeätä tavata Lescaut'ta sopiakseni
menettelystämme, oli aikomukseni pyytää häntä tulemaan Saint-Lazareen
ja pyrkimään minun puheilleni ilmoittaumalla vanhemmaksi veljekseni,
joka vartavasten oli tullut Parisiin ottamaan selkoa asioistani. Hänen
kanssaan aioin neuvoitella tehoisimmista ja varmimmista keinoista.

Luostarinjohtaja lähetti Tibergelle sanan, että minä halusin häntä
tavata. Minä en ollut niin täydellisesti kadonnut tämän uskollisen
ystäväni näkyvistä, että seikkailuni olisi ollut hänelle tuntematon.
Hän tiesi, että olinpaikkani oli Saint-Lazare, ja ehkä oli hänelle
mieleenkin, että minua oli kohdannut tämä vastoinkäyminen, jonka
luuli olevan omansa palauttamaan minut velvollisuuteeni. Hän riensi
viipymättä huoneeseeni.

Meidän keskustelumme uhkui mitä herttaisinta ystävyyttä. Hän tahtoi
saada selville minun mielentilani. Empimättä minä avasin hänelle
sydämeni, lukuunottamatta pakotuumiani.

-- Sinun silmissäsi, rakas ystävä -- sanoin hänelle -- en totisesti
tahdo näyttää toisenlaiselta kuin mikä olen. Jos olet luullut löytäväsi
täällä järkevän ja pyyteissään pidättyväisen ystävän, taivaan
rangaistusten herättämän irstailijan, sanalla sanoen sydämen, joka on
irtaantunut rakkauden pauloista ja vapautunut Manoninsa lumouksesta,
niin olet arvostellut minua liian suopeasti. Sinä näet minut jälleen
samanlaisena kuin jätit minut neljä kuukautta sitten: yhä edelleen
hellien tunteiden kietomana ja yhä edelleen onnettomana tuon surkean
intohimon tähden, josta en väsy etsimästä onneani.

Hän vastasi etten minä tekemäni tunnustuksen jälkeen ollut
puolustettavissa. Näkihän usein synnintekijöitä, jotka huumautuivat
paheen petollisesta onnesta siihen määrin, että avoimesti asettivat
sen hyveen tuottaman onnen edelle. Mutta nämä ainakin tavoittelivat
jotakin, jota luulivat onneksi, he kun olivat näennäisyyden pettämiä.
Mutta siinä, että minä tunnustin kiintymykseni esineen saattavan itseni
rikolliseksi ja onnettomaksi, ja että kuitenkin edelleen tahallisesti
syöksyin onnettomuuteen ja rikokseen, oli olemassa ristiriitaisuus
vakaumuksen ja teon välillä, mikä ei tuottanut kunniaa järjelleni.

-- Tiberge -- virkoin minä -- kuinka helppoa on voittaa, kun aseet
eivät kohtaa vastustusta. Anna nyt minun vuorostani järkeillä. Voitko
todenteolla väittää, että se mitä sinä sanot hyveen onneksi, on vapaa
kärsimyksistä, vastoinkäymisistä ja huolista? Minkä nimen annat
vankilalle, ristille, kidutuksille ja tyrannien vainolle? Sanotko sinä,
kuten mystikot, että se, mikä kiduttaa ruumista, on onni sielulle?
Sitä sinä et rohkene väittää, sillä se olisi järjettömyyttä. Tuohon
onneen, jota sinä niin suuresti ylistät, on siis sekoitettu tuhannet
tuskat, tai oikeammin sanoen, se ei ole muuta kuin onnettomuuksien
muodostama kudos, joiden läpi ponnistellaan onnellisuutta kohti.
Jos nyt siis mielikuvituksen voima panee löytämään mielihyvää itse
näistä kärsimyksistä, ne kun voivat johtaa toivottuun onnelliseen
päätökseen, niin miksi sanot ristiriitaiseksi ja mielettömäksi vallan
samanlaista pyrkimystä minun menettelyssäni? Minä rakastan Manonia
-- tuhansien surujen kautta pyrin elämään onnessa ja rauhassa hänen
rinnallansa. Se tie, jota kuljen, on ohdakkeinen, mutta toivo saavuttaa
päämääräni levittää sille aina suloisuutta, ja katson yhtä hetkeä,
jonka saan viettää hänen seurassaan, ylenmääräiseksi palkaksi kaikesta
siitä mielihaikeudesta, mitä saan kestää ennen kuin sellaisen hetken
saavutan. Kaikki seikat sinun ja minun puolellani tuntuvat siis
yhdenlaisilta, tai jos on eroa, niin sekin on minulle edullisempi.
Sillä se onni, jota minä toivon, on läheinen, toinen on kaukainen.
Minun onneni on luonteeltaan tuskallinen, se on ruumiissa tuntuva, ja
tuo toinen on luonteeltaan tuntematon, yksistään uskon varassa.

Tiberge näytti kauhistuvan tästä järkeilystä. Hän peräytyi pari
askelta ja sanoi ylen vakavan näköisenä, että minun äskeinen puheeni
ei ainoastaan sotinut selvää järkeä vastaan, vaan että se lisäksi oli
onneton, jumalaton ja epäuskoa uhkuva verukepäätelmä.

-- Sillä tämä sinun kärsimystesi päämäärän vertaaminen uskonnon
asettamaan tarkoitusperään on mitä herjaavin ja järjettömin ajatus --
näin hän jatkoi.

-- Myönnän -- vastasin minä, ettei se ole oikea. Mutta huomaa, etteivät
päätelmäni perustu siihen. Tarkoitukseni oli selittää sitä, mitä sinä
pidät ristiriitaisena onnettoman rakkauden itsepintaisuudessa. Ja
luulen riittävästi todistaneeni, että jos sellainen esiintyy, et sinä
voi sen vallasta vapautua enempää kuin minäkään. Ainoastaan tältä
kannalta katsoen olen käsitellyt molempia seikkoja yhdenlaisina, ja
väitän vieläkin, että ne ovat yhdenlaiset. Sinä vastaat kenties, että
hyveen päämäärä on arvaamattomasti korkeampi kuin rakkauden. Kuka sitä
kieltäisi? Mutta siitäköhän on kysymys? Eiköhän pikemmin ole kysymys
siitä voimasta, millä kumpikin auttaa meitä kestämään kärsimyksiä?
Tehkäämme johtopäätöksemme niiden vaikutuksien nojalla: kuinka monta
luopiota onkaan hyveestä, ja kuinka harvoja rakkaudesta. Sinä kenties
lisäksi vastaat, että jos hyvän toteuttaminen aiheuttaa kärsimystä, ei
tämä kärsimys ole välttämätön, ettei enää ole tyranneja ja ristinpuita
ja että näkee monen hyveisen henkilön viettävän miellyttävää ja
rauhallista elämää. Siinä tapauksessa minä sanon, että on olemassa
levon ja onnen suosimia rakkaussuhteitakin. Lisäksi on huomioon
otettava ero, joka erinomaisesti puolustaa minun kantaani, nimittäin
se, että rakkaus, vaikkakin se sangen usein pettää, ei ainakaan
lupaa muuta kuin tyydytystä ja iloa, kun sitävastoin uskonto vaatii
valmistautumaan elämään, joka on täynnä surkeutta.

-- Älä tuskaannu -- jatkoin minä, huomatessani hänen myötätuntoisen
harrastuksensa olevan muuttumaisillaan närkästykseksi. Ainoa
johtopäätös, jonka tänä hetkenä tahdon tehdä, on se, ettei voi
menetellä kömpelömmin taivuttaakseen ihmissydäntä vieromaan rakkautta,
kuin parjaamalla sen ihanuutta ja lupaamalla sille suurempaa onnea
hyveen harjoittamisesta. Sellaisina kuin miksi nyt kerran olemme
luodut, on varmaa, että onnemme olemus on mielihyvä, ja rohkenen
väittää, ettei siitä kellään voi olla toista käsitystä. Eikä sydämemme
tarvitse pitkään pohtia huomatakseen, että kaikista mielihyvän
tunteista rakkaus on kaikkein suloisin. Se huomaa pian, että sitä
petetään, kun sille luvataan suloisempia tunteita toisaalla, ja tämä
petos saattaa sen epäluuloiseksi kaikkein luotettavimpiakin lupauksia
kohtaan. Te saarnaajat, jotka tahdotte palauttaa minut hyveeseen,
sanokaa, että se on ehdottomasti välttämätön; mutta älkää koettako
minulta salata, että se on ankara ja vaivalloinen. Todistakaa vaan,
että rakkauden sulous on haihtuvaa laatua, että se on kielletty, että
sitä seuraavat iankaikkiset tuskat ja -- mikä kenties on tekevä vielä
syvemmän vaikutuksen minuun, että kuta ihanampi ja lupaavampi se on,
sitä runsaammin taivas on palkitseva niin suuren uhrauksen -- mutta
myöntäkää, että sellaiset kuin sydämemme täällä maan päällä nyt kerran
ovat, rakkaus tuottaa meille täällä maan päällä meidän täydellisimmän
onnemme.

Tämä puheeni loppu palautti Tibergen ystävällisen mielialan.
Hän myönsi, että väitteissäni oli jotain järkevää. Ainoa hänen
vastaväitteensä oli se, että hän kysyi, miksi minä en siis noudattanut
omia periaatteitani uhraamalla rakkauttani tuolle palkinnon toivolle,
josta minulla oli niin korkea luulo.

-- Rakas ystäväni -- vastasin minä -- tässä kohden täytyy minun
tunnustaa kurjuuteni ja heikkouteni. Todella on velvollisuuteni toimia
järkeni mukaisesti, mutta onko vapaa toiminta minun vallassani? Mitä
tukea tarvitsisinkaan unhoittaakseni Manonin lumousvoiman!

-- Suokoon Herra minulle anteeksi -- virkkoi Tiberge -- luulenpa, että
sinäkin olet jansenilainen!

-- En tiedä, mikä olen -- sanoin minä -- enkä oikein selvästi näe,
millainen minun pitäisi olla. Mutta täysin tajuan, että heidän puheensa
on totta.

Tästä keskustelusta oli ainakin se hyöty, että se palautti ystäväni
myötätuntoisuuden. Hän käsitti, että elintapojeni säännöttömyydessä
piili enemmän heikkoutta kuin pahuutta. Tämä ystävä oli senjälkeen
taipuvampi minua tukemaan avullansa, jota vailla ollen ehdottomasti
olisin menehtynyt hätääni. En kuitenkaan ilmaissut hänelle sanaakaan
aikeestani karata Saint-Lazaresta. Pyysin häntä ainoastaan toimittamaan
perille kirjeeni, jonka olin kirjoittanut valmiiksi ennen hänen
tuloaan, ja toin esiin tarpeeksi verukkeita teroittaakseni hänelle
tämän kirjeen tärkeyttä. Tunnollisesti hän veikin sen perille, ja vielä
ennen sen päivän iltaa Lescaut sai hänelle tulevan kirjeen.

Hän tuli luokseni seuraavana päivänä ja esiintyi huomiota herättämättä
veljeni nimellä. Iloitsin äärettömästi nähdessäni hänet huoneessani,
jonka oven huolellisesti suljin.

-- Älkäämme hukatko ainoatakaan hetkeä -- sanoin hänelle; -- mutta
kerro minulle ensin, miten on Manonin laita, ja anna minulle sitten
hyvä neuvo, millä tavoin voin murtaa kahleeni.

Hän vakuutti minulle, ettei ollut nähnyt sisartaan minun vangitsemiseni
edellisen päivän jälkeen, että oli saanut tietää hänen ja minun
kohtaloni vasta huolellisten tutkistelujen jälkeen ja että hänet pari
kolme kertaa, jolloin oli käynyt sairaala-vankilassa, oli kielletty
puhumasta sisarensa kanssa.

-- Sinä onneton G.M. -- huudahdin minä -- tämän saat sinä kalliisti
maksaa!

-- Mitä tulee sinun vapauttamiseesi -- näin jatkoi Lescaut -- on
se vaikeampi yritys, kuin mitä näyt luulevan. Eilisiltana pari
ystävääni ja minä kävimme tarkastamassa tätä taloa joka taholta
ulkoapäin ja teimme sen johtopäätöksen, että olisi hyvin vaikeata
vapauttaa sinut siitä, kun sinun huoneesi ikkunat ovat, kuten olet
ilmoittanut, rakennuksien ympäröimälle pihalle päin. Sitäpaitsi sinä
asut kolmannessa kerroksessa, emmekä me voi tuoda tänne köysiä emmekä
tikapuita. En siis huomaa mitään mahdollisuutta auttaa sinua ulkoapäin.
Itse talon sisällä täytyy keksiä joku juoni.

-- Ei -- vastasin minä -- olen tutkinut kaikki, varsinkin sittenkuin
vankinaoloni on käynyt vähän helpommaksi johtajan lempeyden vuoksi.
Huoneeni ovea ei enää lukita: minun on lupa kävellä munkkien
käytävissä. Mutta kaikkia portaita sulkevat vankat ovet, jotka tarkoin
pidetään teljettyinä yöt ja päivät, joten minun on mahdoton pelastua
pelkällä taitavuudella.

-- Kuulehan -- sanoin hetken mietittyäni äkillistä päähänpistoa, joka
minusta tuntui oivalliselta -- voisitko hankkia minulle pistoolin?

-- Helposti -- vastasi Lescaut -- mutta aiotko tappaa jonkun?

Vakuutin hänelle niin vähän ajattelevani sellaista, ettei tuon
pistoolin edes tarvinnut olla ladattu.

-- Tuo se tänne huomenna -- lisäsin minä -- ja tule kaikin mokomin
huomisiltana kello yksitoista parin tai kolmen ystävämme seurassa ja
asetu vastapäätä tämän talon porttia. Toivon siellä voivani liittyä
teihin.

Turhaan hän kehoittamalla kehoitti minua ilmaisemaan enempää
aikeistani. Sanoin hänelle, että yritys sellainen, jota minä haudoin
mielessäni, ei saattanut tuntua järkevältä, ennenkuin se oli
onnistunut. Pyysin häntä lyhentämään käyntinsä aikaa, jotta hänen
seuraavana päivänä olisi helpompi jälleen käydä minua katsomassa.
Tultuaan hän pääsi luokseni yhtä helposti kuin ensi kerralla. Hän
näytti vakavalta, ei kukaan saattanut pitää häntä muuna kuin kunnon
miehenä.

Niin pian kuin minulla oli hallussani vapautukseni väline, en enää
juuri ollenkaan epäillyt tuumani menestymistä. Se oli eriskummainen
ja rohkea. Mutta mihin en olisi kyennyt sellaisten vaikuttimien minua
innostaessa?

Siitä alkaen kuin minulle oli annettu lupa poistua huoneestani ja
kävellä luostarikäytävissä, olin pannut merkille, että ovenvartija joka
ilta toi kaikkien ovien avaimet johtajalle ja että senjälkeen vallitsi
syvä hiljaisuus talossa, mikä tiesi, että kaikki olivat vetäytyneet
levolle. Esteettömästi minä saatoin yhdistävän käytävän kautta mennä
omasta huoneestani luostarinjohtajan huoneeseen. Tarkoitukseni oli
ottaa häneltä avaimet peloittamalla häntä pistoolillani, jos hän
kieltäytyisi niitä antamasta, ja niiden avulla päästä ulos kadulle.

Odotin kärsimättömänä sopivaa aikaa. Ovenvartija tuli tavalliseen
aikaan, nimittäin vähää vaille kello yhdeksän. Annoin vielä tunnin
kulua, ollakseni varma siitä, että kaikki luostariveljet ja palvelijat
olivat vaipuneet uneen. Lähdin sitten liikkeelle, mukanani aseeni
ja sytytetty kynttilä. Kolkutin ensin hiljaa johtajan ovelle,
herättääkseni hänet melutta. Hän kuuli toisen naputukseni, ja
epäilemättä ajatellen, että se oli joku munkki, joka oli sairastunut
ja tarvitsi apua, hän nousi vuoteesta avaamaan. Kuitenkin hän
varovaisuuden vuoksi ovenraosta kysyi, kuka se oli ja mitä hänestä
tahdottiin. Minun oli mainitseminen nimeni, mutta puhuin valittavalla
äänellä, uskotellakseni hänelle, että voin pahoin.

-- Tekö siinä olette, ystäväni, hän virkkoi minulle avatessaan oven.
Mitä asiaa on teillä tänne näin myöhään?

Menin sisälle, ja vietyäni hänet vastapäätä ovea olevalle puolelle
huonetta selitin hänelle, että minun oli mahdotonta kauempaa viipyä
Saint-Lazaressa, että yö oli sopiva aika poistua huomaamatta ja että
odotin, hänen ystävyyteensä vedoten, suostumusta avaamaan minulle ovet
tai lainaamaan minulle avaimensa, jotta itse saattaisin ne avata.

Tämä puhe ilmeisesti häntä hämmästytti. Kotvan hän ällisteli minua
mitään vastaamatta. Kun ei minulla ollut aikaa hukattavissa, puhkesin
taas puhumaan sanoen, että hänen minua kohtaan osoittamansa suopeus
minua syvästi liikutti, mutta että vapaus oli arvokkainta kaikesta
varsinkin minulle, jolta se vääryydellä oli riistetty, ja että
sentähden olin päättänyt vielä sinä yönä hankkia itselleni sen mistä
hinnasta tahansa. Ja peläten, että häntä haluttaisi kohottaa äänensä
apua huutaakseen, osoitin ihotakkini alle piiloitettua riittävää
kehoitusta vaikenemiseen.

-- Pistooli! -- sanoi hän. -- Kuinka, ystäväni! tahdotteko riistää
minulta hengen kiitokseksi siitä suopeudesta, jota olen teitä kohtaan
osoittanut?

-- Herra minua siitä varjelkoon! -- minä vastasin. Te olette liiaksi
älykäs ja järkevä pakoittaaksenne minua sellaiseen hätäkeinoon. Mutta
tahdon tulla vapaaksi ja olen niin järkähtämättä päättänyt sen tehdä,
että te olette ehdottomasti hukassa, jos tuumani raukeaa teidän
tähtenne.

-- Mutta, rakas ystäväni -- hän jatkoi kalpeana ja pelästyneenä -- mitä
minä olen teille tehnyt, mikä syy on teillä riistää minulta henkeni?

-- Erehdytte -- virkoin minä kärsimättömästi -- aikomukseni ei ole
tappaa teitä. Jos tahdotte jäädä eloon, aukaiskaa minulle ovi, ja minä
olen paras ystävänne!

Huomasin hänen pöydällään olevat avaimet, otin ne ja pyysin häntä
seuraamaan minua niin hiljaa kuin suinkin oli mahdollista.

Hänen oli pakko mukautua tilanteeseen. Mikäli kuljimme edelleen ja joka
kerta kuin hän avasi oven, hän toisti huoaten:

-- Oi, ystäväni, oi, kuka olisi voinut tällaista aavistaa?

-- Ei mitään melua! -- minä puolestani toistin joka hetki. Viimein
saavuimme jonkunmoisen aitauksen eteen, joka sijaitsee kadunpuoleisen
ison portin edessä. Luulin jo olevani vapaa seisoessani siinä munkin
takana, kynttilä toisessa ja pistooli toisessa kädessä.

Hänen hääriessään avaamishommassa, muuan palvelija, joka nukkui
läheisessä pienessä huoneessa, kuuli lukon salpojen kitinää, nousi ja
pisti ulos päänsä ovesta. Kelpo munkki nähtävästi luuli hänen kykenevän
minua pidättämään ja pyysi häntä, varomattomasti kyllä, avukseen.
Se oli vahva pukari, joka epäröimättä karkasi kimppuuni. Minä en
kursaillut: ammuin häntä keskelle rintaa.

-- Tähän olette te syypää, arvoisa isä -- sanoin minä jotenkin
uhmaillen oppaalleni. Mutta älköön tämä estäkö teitä täyttämästä
tehtäväänne -- lisäsin minä työntäen häntä viimeiselle portille.

Hän ei rohjennut kieltäytyä avaamasta. Pääsin onnellisesti kadulle ja
tapasin muutaman askeleen päässä Lescaut'n, joka lupauksensa mukaan
odotti minua kahden ystävän seurassa.

Poistuimme siitä. Lescaut kysyi minulta, oliko kuullut oikein, että
pistooli oli laukaistu.

-- Se oli sinun syysi -- sanoin hänelle. -- Miksi toit sen minulle
ladattuna?

Kiitin häntä kuitenkin tästä varokeinosta, sillä ilman sitä varmaan
olisin pitkiksi ajoiksi jäänyt Saint-Lazareen.

Päätimme viettää sen yön ravintolassa, missä jossakin määrin korvasin
vahinkoni sen huonon ruoan jälkeen, jolla olin elänyt lähes kolme
kuukautta. En siellä kuitenkaan voinut antautua siitä nauttimaan, minä
kun kärsin kuolettavia tuskia Manonin tähden.

-- Meidän täytyy vapauttaa hänet -- sanoin kolmelle ystävälleni.
Ainoastaan tätä varten olen halunnut omaa vapauttani. Pyydän, että
kekseliäisyydellänne minua tuette. Mitä minuun tulee, panen alttiiksi
vaikka henkeni.

Lescaut, joka ei ollut vailla älyä ja varovaisuutta, selitti minulle,
että oli menetteleminen hillitysti. Pakoni Saint-Lazaresta ja minulle
lähtöhetkelläni sattunut onneton vahinko oli ehdottomasti nostava
hälinää, poliisipäällikkö oli lähettävä urkkimaan olinpaikkaani, ja
hänellä oli pitkät käsivarret. Sanalla sanoen, jos en tahtonut joutua
vielä pahempiin ikävyyksiin, kuin mitä Saint-Lazare oli tuottanut,
menettelin parhaiten, jos pysyin piilossa huoneeseen sulkeutuneena
muutaman päivän, antaakseni vihamiesteni innon ensi hehkun jäähtyä.
Hänen neuvonsa oli viisaasti ajateltu. Mutta samoin olisi minun pitänyt
menetellä sitä seuratakseni. Mutta niin suuri velttous ja varovaisuus
ei ollut sopusoinnussa intohimoni kanssa.

Koko myöntyväisyyteni supistui lupaukseen jäädä nukkumaan yli seuraavan
päivän. Hän lukitsi huoneensa oven, ja siellä minä viivyin iltaan asti.

Osan tästä ajasta käytin keksiäkseni tuumia ja keinoja Manonin
vapauttamiseksi. Olin vallan varma, että hänen vankilastansa oli vielä
vaikeampi päästä kuin minun vankilastani oli ollut. Ei voinut olla
kysymystäkään voimasta ja väkivallasta -- viekkautta siinä tarvittiin.
Mutta eipä edes kekseliäisyyden jumalatar olisi voinut tästä pulmasta
suoriutua. Minä puolestani näin niin vähän johtavaa valonvälkettä tässä
pimeydessä, että päätin lähemmin pohtia asemaa vasta silloin, kun olin
saava tarkempia tietoja sairaala-vankilan sisäisestä järjestelystä.

Heti kun pimeän tulo oli jälleen päästänyt minut vapaaksi, pyysin
Lescaut'ta saattamaan minut sinne. Perille tultuamme yhdyimme puheeseen
erään portinvartijan kanssa, joka tuntui älykkäältä mieheltä. Minä
näyttelin muukalaista, joka oli kuullut ylen kiittävästi puhuttavan
yleisestä sairaala-vankilasta ja siinä vallitsevasta järjestyksestä.
Tiedustelin häneltä pienimpiäkin yksityisseikkoja, ja lopulta
johduimme puhumaan laitoksen hallintomiehistä, joiden nimet ja
luonteenominaisuudet pyysin häntä minulle ilmaisemaan. Ne vastaukset,
jotka hän minulle jälkimäisessä suhteessa antoi, johtivat mieleeni
tuuman, jota pidin sangen onnistuneena ja jonka ennen pitkää panin
täytäntöön. Kysyin häneltä tuumalleni perin tärkeänä seikkana, oliko
noilla herroilta lapsia. Hän vastasi, ettei sitä tarkalleen tietänyt,
mutta herra de T:stä, joka oli esimiehiä, hän tiesi että tällä
oli naimaiässä oleva poika, joka isänsä seurassa usein oli käynyt
sairaalavankilassa. Tämä tieto riitti minulle.

Keskeytin melkein heti keskustelumme, ja palatessamme Lescaut'n
asuntoon ilmaisin hänelle suunnittelemani tuuman.

-- Kuvittelen -- sanoin hänelle -- että nuorempi herroista de
T., joka on rikas ja arvossapidettyä sukua, useiden ikäistensä
nuorukaisten tavoin pitää huvituksista. Hän ei suinkaan ole mikään
naistenvihaaja eikä niin naurettava, että kieltäisi minulta apunsa
rakkausseikkailussa. Olen aikonut saada hänet innostumaan Manonin
vapauttamis-yritykseen. Jos hän on kunnon mies ja mieleltään
tunteellinen, hän varmaankin jalomielisyydestä suo meille apunsa. Jos
tämä vaikutin ei voi häntä taivuttaa, hän ainakin tahtonee tehdä jotain
miellyttävän nuoren naisen hyväksi, vaikkapa vaan toivoen tulevansa
osalliseksi hänen suosiostaan. Kohtaamistani hänen kanssaan en tahdo
siirtää huomista tuonnemmaksi. Tämä tuuma tuottaa minulle niin suurta
lohdutusta, että pidän sitä hyvänä enteenä.

Lescaut tunnusti puolestaan, että tuumani tuntui mahdolliselta ja että
meillä täten menetellen saattoi olla onnistumisen toiveita. Tämän
johdosta vietin yöni rohkaistuneempana.

Aamun tultua pukeuduin niin huolellisesti kuin puutteenalaisessa
tilassani suinkin voin ja ajoin pika-ajurin vaunuissa herra de T:n
asuntoon. Hän hämmästyi tätä tuntemattoman käyntiä. Hänen kasvonsa
ja kohtelias käytöstapansa tekivät minuun edullisen vaikutuksen.
Selitin hänelle asiani peittelemättä, ja lietsoakseni hänen luontaisia
tunteitaan, puhuin intohimostani ja lemmittyni avuista kuin kahdesta
seikasta, joita ei voinut verrata muuhun kuin toisiinsa. Hän sanoi,
ettei tosin koskaan ollut nähnyt Manonia, mutta että oli kuullut
puhuttavan hänestä, jos oli kyseessä vanhan herra G.M:n rakastajatar.
Olin varma siitä, että hän tunsi minun osani tässä seikkailussa,
ja voittaakseni hänet yhä enemmän puolelleni osoittamalla hänelle
luottamustani, kerroin hänelle yksityiskohtaisesti kaiken, mitä oli
tapahtunut minun ja Manonin välillä.

-- Te näette, hyvä herra -- näin jatkoin -- että elämäni ja sydämeni
kohtalo nyt on teidän käsissänne. Kumpikin ovat minulle yhtä
rakkaat. En peittele teiltä mitään, sillä olen kuullut puhuttavan
jalomielisyydestänne, ja yhdenikäisyytenne panee minut toivomaan, että
taipumuksissammekin on yhdenlaisuutta.

Tämä avomielisyyden ja suoruuden ilmaus näytti tekevän häneen
voimakkaan vaikutuksen. Hänen vastauksensa todisti käyttäytymistaitoa
ja tunteiden hienoutta, joita seuraelämässä ei aina saavuteta,
vaan jotka se usein tukehuttaa. Hän sanoi lukevansa minun käyntini
elämänsä onnellisiin sattumiin, katsovansa minun ystävyyttäni mitä
arvokkaimmaksi voitokseen ja toivovansa, että oli sen ansaitseva
väsymättömällä avuliaisuudellaan.

Hän tosin ei luvannut antaa minulle takaisin Manonia, sillä hänen
vaikutusvaltansa oli, kuten hän itse mainitsi, keskinkertainen
ja epävarma. Mutta hän lupautui hankkimaan minulle ilon jälleen
nähdä Manonia ja tekemään kaiken voitavansa palauttaakseen hänet
minun syliini. Minua tyydytti enemmän tämä hänen epäilyksensä
vaikutusvaltaansa nähden, kuin mitä ehdoton lupaus täyttää kaikki
toiveeni olisi tehnyt. Näin hänen tarjouksensa vaatimattomuudessa
vilpittömyyden todisteen, joka minua suuresti ilahutti. Sanalla sanoen,
minä odotin kaikkea hänen välityksestään. Yksistään lupaus hankkia
minulle tilaisuus nähdä Manonia olisi saattanut minut yrittämään mitä
tahansa tuon nuoren miehen hyväksi. Tulkitsin hänelle hieman näitä
tunteitani tavalla, joka samalla osoitti hänelle, etten ollut mikään
halpaluonteinen henkilö. Syleilimme toisiamme hellästi, ja meistä
tuli ystävät pelkästä sydäntemme hyvyydestä ja tuosta luontaisesta
taipumuksesta, mikä saa tunteellisen ja jalosukuisen miehen pitämään
toisesta, joka on hänen kaltaisensa.

Kunnioituksensa osoittamisessa hän meni vielä pitemmälle, sillä
soviteltuaan ajatuksissaan yhteen minun seikkailuni ja tehtyään sen
johtopäätöksen, etteivät raha-asiani pakoni jälkeen Saint-Lazaresta
saattaneet olla hyvällä kannalla, tarjosi hän minulle raha-apua ja
kehoitti minua kehoittamalla vastaanottamaan sitä.

Minä en sitä ottanut, vaan sanoin:

-- Se on liikaa, hyvä herraseni. Jos näin paljon hyvyyden ja
ystävällisyyden ohella hankitte minulle tilaisuuden jälleen nähdä rakas
Manonini, olen kaikeksi elinajakseni kiintynyt teihin. Jos te kokonaan
hankitte minulle takaisin sen kalliin olennon, en katso maksaneeni
velkaani, vaikkapa vuodattaisin viimeisen veripisarani teidän
palveluksessanne.

Erosimme vasta sovittuamme missä ja milloin uudelleen kohtaisimme
toisemme, ja hän oli niin kohtelias, ettei siirtänyt tuota kohtaamista
saman päivän iltapäivää pitemmälle.

Odotin häntä eräässä kahvilassa, minne hän neljän aikaan tuli minua
tapaamaan, ja sitten suuntasimme yhdessä kulkumme sairaala-vankilaan.
Polveni vapisivat astuessamme pihan poikki.

-- Oi, te lemmenvoimat! -- ajattelin itsekseni -- nyt siis saan jälleen
nähdä sydämeni epäjumalan, niin runsaiden kyynelten ja huolien esineen!
Taivas! suo minulle vielä niin pitkältä elinaikaa, että ehdin hänen
luoksensa, ja menettele sitten mielesi mukaan kohtaloni ja eloni
suhteen. En enää pyydä sinulta muuta armoa.

Herra de T. puhui muutamien laitoksen ovenvartijain kanssa, jotka
auliisti lupautuivat kaikessa, mikä heistä riippui, olemaan hänelle
avullisina. Hän pyysi opastamaan meitä siihen osastoon, missä
Manonilla oli koppinsa, ja vartija johdatti meitä sinne, otettuaan
käteensä suunnattoman suuren avaimen, jolla hänen lukkoansa avattiin.
Kysyin vartijalta, joka meitä opasti ja jolla oli toimena Manonin
palveleminen, miten tämä oli viettänyt aikaansa tässä olinpaikassaan.
Vartija vastasi, että hän oli osoittanut enkelinkaltaista lempeyttä,
koskaan lausumatta vartijalleen pahaa sanaa. Kuusi ensimäistä
viikkoa tulonsa jälkeen hän lakkaamatta oli vuodattanut kyyneliä,
mutta jo jonkun aikaa hän oli näyttänyt kestävän onnettomuuttaan
kärsivällisemmin ja ompeli aamusta iltaan, lukuunottamatta muutamia
tunteja, jotka hän käytti lukemiseen. Kysyin häneltä edelleen, oliko
häntä hoidettu hyvin, ja hän vastasi, ettei häneltä koskaan ollut
puuttunut ainakaan välttämättömintä.

Lähestyimme ovea. Sydämeni sykki rajusti. Sanoin herra de T:lle:

-- Menkää te yksin sisälle ja valmistakaa häntä käyntiini, sillä
pelkään, että hän joutuu liian voimakkaan mielenliikutuksen valtoihin,
jos äkkiarvaamatta näkee minut.

Ovi avattiin. Minä jäin käytävään. Saatoin kuitenkin kuulla heidän
puheensa. Herra de T. sanoi tuovansa hänelle vähän lohdutusta, olevansa
minun ystäviäni ja hartaasti toivovansa onneamme. Manon kysyi häneltä
mitä innokkaimmin, saiko häneltä tietää, mikä kohtalo oli tullut minun
osakseni. Hän lupasi tuoda minut hänen jalkojensa juureen niin hellänä
ja uskollisena kuin hän suinkin saattoi toivoa.

-- Milloinka? -- kysyi Manon.

-- Jo tänään -- vastasi toinen. Tätä onnellista hetkeä ei teidän
tarvitse pitkään odottaa. Se on jo tullut.

Silloin Manon oivalsi, että minä olin ulkopuolella, ja minä astuin
sisään samassa kuin hän syöksyi ovelle. Me syleilimme toisiamme tuntien
sellaista kuohuilevaa hellyyttä ja tunteiden viehkeyttä, joka on
vallan luonnollinen, kun täydellisesti toisiaan rakastavat henkilöt
jälleen tapaavat toisensa kolmen kuukauden eron jälkeen. Meidän
huokauksistamme, katkonaisista huudahduksistamme, monen monituisista
hyväilysanoistamme, joita kumpikin kaihomielisenä toisteli, syntyi
neljännestunnin kohtaus, joka sai herra de T:n kokonaan heltymään.

-- Kadehdin teitä -- sanoi hän minulle, pyytäessään meitä istumaan --
ei ole yhtään ainoata niin kunniakasta onnenosaa, jota en hylkäisi niin
kauniin ja intohimoisen rakastajattaren tähden.

-- Minäpä hylkäisinkin kaikki maailman valtakunnat -- vastasin hänelle
-- varmasti omistaakseni hänen rakkautensa.

Tämän niin palavasti kaihotun keskustelun loppupuoli muodostui
luonnollisesti äärettömän helläsävyiseksi. Manon parka kertoi
minulle seikkailunsa, ja minä selostin hänelle vaiheeni. Vuodatimme
katkeroita kyyneliä pohtiessamme sitä tilaa, missä hän paraikaa oli,
ja sitä, josta minä juuri olin vapautunut. Herra de T. lohdutti meitä
toistamiseen lupaamalla ponnistella mitä innokkaimmin tehdäkseen lopun
kurjuudestamme. Hän neuvoi, ettemme venyttäisi tätä ensi kohtaustamme
liian pitkäksi, jotta hänen olisi helpompi hankkia meille tilaisuutta
useampiin. Hänelle tuotti paljon vaivaa saada meidät noudattamaan tätä
neuvoa. Varsinkaan Manon ei hennonut päästää minua menemään. Moneen
kertaan hän sai minut takaisin istumaan tuolille. Hän pidätti minua
tarttuen kiinni vaatteisiini ja käsiini.

-- Voi, millaiseen paikkaan jätetään minut? -- hän sanoi. -- Kuka takaa
minulle, että saan jälleen nähdä sinut?

Herra de T. lupasi hänelle usein tulla häntä tervehtimään minun
seurassani.

-- Mitä tulee kohtaamispaikkaan -- näin hän kohteliaasti lisäsi --
ei sitä enää tästälähin tulla sanomaan sairaala-vankilaksi, vaan
Versailles'iksi, nyt kun siinä asuu henkilö, joka ansaitsee olla
kaikkien sydänten valtijatar.

Poistuessani annoin Manonia palvelevalle vartijalle juomarahaa,
kiihdyttääkseni hänen auliuttaan. Tämä mies ei ollut niin raaka ja
kovasydäminen kuin muut toverinsa. Hän oli ollut läsnä kohtauksessamme,
ja tämän hellyyden näkeminen oli liikuttanut hänen mieltänsä. Kymmenen
frangin kultaraha, jonka hänelle lahjoitin, saattoi hänet kokonaan
minun puolelleni. Mennessämme alas pihalle hän vei minut syrjään ja
virkkoi:

-- Herraseni, jos tahdotte ottaa minut palvelukseenne tai antaa minulle
kohtuullisen korvauksen nykyisen toimeni menettämisestä, luulen
helposti voivani vapauttaa neiti Manonin.

Vastaanotin mielihyvällä tämän tarjouksen. Ja vaikka olin puilla
paljailla, lupasin hänelle paljon enemmän kuin mitä hän pyysi, minä kun
arvelin, että aina helposti saatoin palkita hänen kaltaisensa miehen
vaivat.

-- Ole varma siitä, ystäväni, -- sanoin hänelle -- että olen valmis
sinun hyväksesi tekemään kaiken voitavani ja että sinun tulevaisuutesi
on yhtä taattu kuin minunkin.

Tahdoin sitten tietää, mitä keinoja hän aikoi käyttää.

-- Aivan yksinkertaisesti -- hän vastasi -- sitä, että jonakin iltana
avaan hänen huoneensa oven ja vien hänet kadunpuoleiselle portille,
missä teidän tulee olla valmiina häntä vastaanottamaan.

Kysyin, eikö ollut pelättävissä, että Manon tunnettaisiin kulkiessaan
käytävissä ja pihan poikki. Hän myönsi että jonkunmoinen vaara oli
olemassa, mutta oli sitä mieltä, että jotain täytyi uskaltaa.

Joskohta suuresti iloitsin siitä, että hän oli niin lujapäätöksinen,
kutsuin herra T:tä ilmaistakseni hänelle tämän tuuman ja sen ainoan
näkökohdan, joka näytti voivan tehdä sen arveluttavaksi. Hän huomasi
yritykseen liittyvän enemmän vaikeuksia kuin minä. Tosin hän myönsi,
että Manon tällä tavoin estämättä saattoi päästä pakenemaan.

-- Mutta jos hänet tunnetaan -- hän jatkoi -- ja jos hänet matkalla
estetään pakenemasta, hän on kenties ainaiseksi hukassa. -- Muuten
teidän täytyisi viipymättä lähteä Parisista, sillä ette koskaan olisi
tarpeeksi turvatut haeskelulta. Haettaisiin entistä innokkaammin sekä
teitä että häntä. Mies pääsee helposti pujahtamaan pakoon, kun hän
on yksin. Mutta on melkein mahdotonta pysyä huomaamattomana, kun on
kauniin naisen seurassa.

Vaikka tämä huomautus tuntuikin minusta pätevältä, se ei voinut
syrjäyttää mielestäni tuota niin houkuttelevaa toivoa pian voida
vapauttaa Manon. Tämän tunnustin herra de T:lle ja pyysin häntä
antamaan rakastuneelle anteeksi, että hän oli hiukan varomaton ja
uhkarohkea. Sanoin lisäksi, että todella aioin lähteä Parisista
asettuakseni, kuten kerran ennen, johonkin lähellä olevaan kylään.

Sovimme siis vartijan kanssa panna tuumamme täytäntöön jo seuraavana
päivänä. Ja saattaaksemme sen onnistumisen niin varmaksi kuin
voimamme suinkin sallivat, päätimme ottaa mukaan miehen vaatteet,
helpoittaaksemme pakenemistamme. Ei ollut helppo huomiota herättämättä
tuoda niitä sisälle, mutta minulta ei siihen puuttunut kekseliäisyyttä.
Pyysin vaan herra de T:tä seuraavana päivänä pukemaan ylleen kahdet
liivit, toiset toisten päälle, ja itse lupauduin huolehtimaan kaikesta
muusta.

Seuraavana päivänä palasimme sairaala-vankilaan. Minä toin Manonille
liinavaatteita, sukat y.m., ja ihotakkini yllä oli minulla
päällystakki, joka täydelleen peitti pulleat taskuni. Viivyimme vaan
lyhyen hetken Manonin kopissa. Herra de T. antoi hänelle toiset
liiveistään. Minä annoin hänelle ihotakkini, päällystakkini kun riitti
minulle poistuessani. Manonin valepuvusta ei puuttunut mitään muuta
kuin polvihousut, jotka pahaksi onneksi olin unhoittanut.

Tämän tärkeän vaatekappaleen unhoittaminen olisi epäilemättä pannut
meidät nauramaan, jos ei se pula, johon se meidät saattoi, olisi ollut
niin vakavaa laatua. Olin epätoivoissani siitä, että moinen mitätön
seikka oli omiaan tuumaamme ehkäisemään. Mutta hätä keinon keksii, ja
minä päätin itse poistua ilman housuja. Annoin omat housuni Manonille.
Olihan päällystakkini pitkä ja muutaman nuppineulan avulla järjestin
pukuni niin, että säädyllisesti saatoin astua ulos portista.

Sen päivän loppupuoli tuntui minusta sietämättömän pitkältä.
Vihdoinkin, yön tultua, läksimme katetuissa vaunuissa matkaan ja
pysähdyimme hiukan alapuolelle sairaala-vankilan porttia. Meidän ei
tarvinnut siinä odottaa kauan, ennenkuin näimme Manonin ilmestyvän
vartijansa seurassa. Vaunujemme ovi oli auki, ja he nousivat
vitkastelematta ajoneuvoihin. Suljin syliini rakkaan mielitiettyni,
joka vapisi kuin lehti. Ajuri kysyi, minne piti ajaa.

-- Aja maailman ääriin -- sanoin hänelle -- ja vie minut jonnekin,
missä minua ei koskaan voida eroittaa Manonista!

Tämä tunteenpurkaus, josta en voinut pidättäytyä, oli vähällä aiheuttaa
minulle ikävän selkkauksen. Ajuri kiinnitti huomiota sanoihini, ja
kun sitten sanoin hänelle sen kadun nimen, jonne aioimme, hän vastasi
pelkäävänsä, että minä syöksin hänet vaaralliseen seikkailuun, että
hän hyvin huomasi tuon Manoniksi mainitun nuoren miehen olevan
nuoren naisen, jonka minä ryöstin sairaala-vankilasta ja ettei häntä
haluttanut suistua turmioon myötätuntoisuudesta minua kohtaan.

Tuon veijarin tunnollisuus ei ollut muuta kuin halua kiristää minulta
suurempaa maksua ajosta. Olimme liian lähellä sairaala-vankilaa
nostaaksemme riitaa.

-- Ole vaiti -- sanoin hänelle -- sinulla on tilaisuus ansaita
kultaraha.

Tämän jälkeen hän olisi ollut valmis vaikka auttamaan minua polttamaan
poroksi sairaala-vankilan.

Saavuimme Lescaut'n asunnolle. Kun jo oli myöhäinen hetki, herra de T.
erosi meistä, luvaten käydä meitä tervehtimässä seuraavana päivänä.
Ainoastaan vanginvartija jäi seuraamme.

Pidin Manonia niin lujasti käsivarsiini kiedottuna, ettemme täyttäneet
enempää kuin yhden henkilön paikan vaunuissa. Hän itki ilosta, ja minä
tunsin hänen kyyneltensä kastelevan kasvojani.

Mutta astuessamme alas ajoneuvoista, mennäksemme Lescaut'n asuntoon,
syntyi ajurin kanssa uusi riita, jonka seuraukset olivat onnettomat.
Kaduin, että olin luvannut hänelle kultarahan, sekä siitä syystä, että
tämä rahamäärä oli ylen suuri, että siitä syystä, joka oli paljoa
painavampi, nimittäin että en kyennyt sitä maksamaan. Kutsutin paikalle
Lescaut'n. Hän läksi huoneestaan ja tuli portille. Minä kuiskasin hänen
korvaansa, mihin pulaan olin joutunut. Hän kun oli kiivasluontoinen
eikä suinkaan ollut tottunut kursailemaan ajurin kanssa, vastasi
minulle, että laskin leikkiä.

-- Kultarahan! -- hän virkahti. -- Parikymmentä raipaniskua tuolle
lurjukselle!

Turhaan minä matalalla äänellä huomautin hänelle, että hän oli
syöksemäisillään meidät turmioon. Hän tempasi minulta sauvani,
ilmeisesti sillä piestäkseen ajuria. Tämä, joka mahdollisesti joskus
oli joutunut jonkun henkivartijan tai muskettisoturin käsiin, läksi
vaunuineen päivineen pakoon, huutaen, että minä olin hänet pettänyt,
mutta että olin saava kuulla hänestä. Turhaan minä moneen kertaan
kehoitin häntä pysähtymään. Hänen pakonsa saattoi minut mitä suurimpaan
levottomuuteen, sillä olin varma siitä, että hän antaisi asian ilmi
poliisille.

-- Sinä syökset minut onnettomuuteen -- sanoin Lescaut'lle. Sinun
asunnossasi en olisi turvassa; meidän on heti paikalla poistuminen.

Tarjosin käsivarteni Manonille, ja me läksimme viipymättä tältä
vaaralliselta kadulta. Lescaut liittyi seuraamme.

On jotain ihmeellistä siinä tavassa, millä Kaitselmus liittää toisiinsa
tapahtumia. Tuskin olimme astuneet viisi tai kuusi minuuttia, kun eräs
mies, jonka kasvonpiirteitä en eroittanut, tunsi Lescaut'n. Ilmeisesti
hän haeskeli Lescaut'ta hänen asuntonsa tienoilla, mielessään se paha
aikomus, jonka nyt pani täytäntöön.

-- Tuossa on Lescaut -- näin hän sanoi ja ampui häntä pistoolilla; --
tänä iltana hän tulee syömään illallista enkelien seurassa.

Tämän jälkeen hän heti katosi. Lescaut kaatui, ilman vähintäkään
elonmerkkiä. Minä kiirehdin Manonia pakenemaan, kun meidän asiaan
puuttumisemme ei voinut hyödyttää kuollutta, ja minä pelkäsin että
yövartija, joka ei saattanut olla kaukana, voisi ottaa meidät kiinni.
Manon oli niin uupunut, että ainoastaan vaivoin jaksoin pysytellä häntä
pystyssä. Lopulta huomasin ajurin kadun päässä. Nousimme vaunuihin.
Mutta kun ajuri kysyi minulta, minne hänen piti ajaa, en tietänyt, mitä
vastata.

Minulla ei ollut mitään turvapaikkaa eikä yhtään ystävää, johon olisin
voinut vedota. Rahoistakin oli minulla puute; kukkarossani oli tuskin
enempää kuin puoli pistolia. Pelästys ja väsymys olivat siihen määrään
rasittaneet Manonia, että hän istui puoleksi pyörtyneenä vieressäni.
Lisäksi Lescaut'n murha täytti mielikuvitukseni, enkä vielä tuntenut
olevani turvassa yövartijalta. Mitä siis tehdä? Onneksi muistui
mieleeni Chaillot'n majatalo, missä olin viettänyt muutaman päivän
Manonin kanssa, mentyämme tähän kylään sinne asettuaksemme. Toivoin
siellä löytäväni turvallisen olinpaikan ja lisäksi voivani elää siellä
jonkun aikaa, tarvitsematta heti kohta maksaa.

-- Ajakaa meidät Chaillot'hon -- sanoin ajurille.

Pistolia vähemmästä maksusta hän kieltäytyi lähtemästä sinne niin
myöhään: siinä uusi vaikeus. Lopulta sovimme kuudesta frangista. Se oli
koko rahamäärä, joka oli jälellä kukkarossani.

Matkalla lohduttelin Manonia. Mutta oikeastaan vallitsi omassa
sydämessäni epätoivo. Olisin tehnyt itsestäni lopun, ellei sylissäni
olisi ollut ainoa aarre, joka kiinnitti minua elämään. Tämä ainoa
seikka rohkaisi mieltäni.

-- Ainakin hän on minun omani -- ajattelin itsekseni: hän rakastaa
minua, hän on minun. Puhukoon Tiberge mitä tahansa; tämä ei ole mikään
onnen varjokuva. Vaikka koko maailman kaikkeus häviäisi, en minä siitä
huolehtisi. Minkätähden? Sentähden, etten enää välitä mistään muusta.

Tämä tunne oli todellinen. Mutta kuitenkin tunsin, että vaikka niin
vähän panin arvoa tämän maailman tavaraan, olisin sentään tarvinnut
siitä ainakin pienen osan, jotta vielä täydellisemmin olisin voinut
ylenkatsoa kaikkea muuta. Rakkaus on voimakkaampi kuin yltäkylläisyys,
voimakkaampi kuin aarteet ja rikkaudet. Mutta se tarvitsee niiden
tukea, eikä mikään ole toivottomampaa herkkätunteiselle rakastajalle
kuin se, että hän ollen varojen puutteessa vastoin tahtoaan vaipuu
raakuuden tilaan, joka saattaa hänet kaikkein alhaisinten olentojen
kaltaiseksi.

Kello oli yksitoista, kun saavuimme Chaillot'hon. Meidät
vastaanotettiin majatalossa kuin tutut henkilöt ainakin. Manonin
esiintyminen miehen puvussa ei herättänyt huomiota, sillä Parisissa ja
sen ympäristöissä on totuttu näkemään naisia mitä erimuotoisimmissa
puvuissa. Minä tilasin Manonille yhtä hienoa ruokaa kuin jos olisin
ollut mitä parhaissa oloissa. Hän ei tietänyt, että minä olin
rahapulassa, ja minä varoin visusti sitä hänelle sanomasta, sillä
olin päättänyt seuraavana päivänä yksin palata Parisiin hakeakseni
parannusta tälle ikävänlaiselle taudille.

Illallispöydässä Manon näytti minusta kalpealta ja laihtuneelta. Sitä
en ollenkaan ollut huomannut sairaalavankilassa, sillä se koppi, jossa
olin hänet tavannut, ei ollut erittäin valoisa. Kysyin häneltä, eikö
tämä vielä ollut seuraus siitä pelästyksestä, jota hän oli tuntenut
nähdessään veljeään murhattavan. Hän vakuutti minulle, että vaikka tämä
onneton tapaus olikin häntä suuresti järkyttänyt, hänen kalpeutensa
johtui yksinomaan siitä, että hänen kolmen kuukauden aikana oli
täytynyt olla erossa minusta.

-- Sinä siis rakastat minua äärettömästi? kysyin minä.

-- Tuhat kertaa enemmän kuin mitä voin sanoa -- vastasi hän.

-- Etkö siis enää koskaan hylkää minua? -- jatkoin minä.

-- En koskaan -- hän virkkoi, ja tätä vakuutusta vahvistivat niin monet
hyväilyt ja valat, että minusta tuntui mahdottomalta, että hän koskaan
voisi niitä unhoittaa.

Vakaumukseni on aina ollut se, että hän oli vilpitön; mitä syytä
hänellä olisi ollut siihen määrin teeskennellä? Mutta hän oli vielä
suuremmassa määrin hetkellinen, tai pikemmin hän ei ollut enää mitään
tai ei tuntenut itseään nähdessään edessään naisia, jotka elivät
ylellisyydessä, silloin kun hän itse eli köyhyydessä ja puutteessa.
Minä olin pian saava siitä viimeisen todisteen, joka voitti kaikki
edelliset ja joka aiheutti kaikkein eriskummaisimman seikkailun, mikä
koskaan on sattunut minun säätyiselleni henkilölle.

Minä kun tunsin tämän hänen luonteenominaisuutensa, tein seuraavana
päivänä kiireisesti lähtöä Parisiin. Hänen veljensä kuolema ja tarve
hankkia liina- ja muita vaatteita olivat niin päteviä syitä, ettei
minun tarvinnut turvautua verukkeisiin. Lähtiessäni majatalosta sanoin
Manonille ja isännälleni aikomukseni olevan ottaa ajuri; mutta tämä
oli kerskailua. Hätä pakoitti minut lähtemään jalan, ja minä astuin
nopeasti Cours-la-Reineen asti, missä päätin levätä. Tarvitsin hyvin
hetken yksinäisyyttä ja lepoa kootakseni ajatuksiani ja päättääkseni,
mitä minun oli tekeminen Parisissa.

Istuuduin ruohistoon. Vaivuin syvään mietiskelyyn, mikä vähitellen
kohdistui kolmeen pääseikkaan. Olin kiireellisen avun tarpeessa
poistaakseni lukemattomia nykyhetken puutteita. Minun tuli keksiä joku
keino, joka ainakin saattoi turvata tulevaisuutemme, ja vallan yhtä
tärkeätä oli ryhtyä tutkisteluihin ja toimenpiteisiin Manonin ja minun
turvallisuutta varten. Tyhjennettyäni kekseliäisyyteni näitä kolmea
seikkaa pohtiessani, pidin sopivana syrjäyttää molemmat jälkimäiset.
Olimmehan koko hyvässä turvassa tuossa Chaillot'n huoneessamme ja
arvelin, että tulevat tarpeet ehdittäisiin tyydyttää, kun nykyhetken
vaatimukset ensin oli täytetty.

Kysymys oli siis pikimmiten saada rahoja. Herra de T. oli tosin
tarjonnut minulle kukkaroansa, mutta tunsin ääretöntä vastenmielisyyttä
itse muistuttaa hänelle sitä. Millaista osaa olisinkaan näytellyt
menemällä paljastamaan hätääni vieraalle ihmiselle ja pyytämällä häntä
jakamaan meille varojaan! Ainoastaan alhainen sielu kykenee sellaiseen,
se kun halpamielisyydessään ei huomaa sellaisen teon häpeällisyyttä,
tai nöyrä kristitty, jonka ylimääräinen mielenjalous kohottaa hänet
yläpuolelle tätä häpeäntunnetta. Minä en ollut alhainen sielu, enkä
hyvä kristitty, ja olisin vuodattanut puolet verestäni välttääkseni
tätä nöyryytystä.

-- Tiberge -- näin ajattelin -- tuo hyvä Tiberge ei voine kieltää
minulta sitä, mikä häneltä liikenee antaa minulle. Epäilemättä hän
heltyy hädästäni, mutta hän tulee musertamaan minut rippisaarnoillaan.
Minun täytyy kestää hänen nuhteensa, kehoituksensa ja uhkauksensa;
hän on myyvä apunsa niin kalliista hinnasta, että vielä uhraisin osan
verestäni pikemmin kuin alistuisin kiusalliseen kohtaukseen, joka
jättäisi jälkeensä levottomuutta ja tunnontuskia. Hyvä! minun täytyy
siis luopua kaikesta toivosta, kun ei minulla ole tarjona muuta keinoa,
ja kun niin vähän ajattelen näitä molempia keinoja, että ennemmin
vuodattaisin puolet verestäni, kuin turvautuisin toiseen niistä, ja
kaiken vereni ennemmin kuin käyttäisin niitä molempia. Niin, kaiken
vereni -- lisäsin hetken mietittyäni; sen epäilemättä kernaammin
uhraisin kuin nöyrtyisin halpamaiseen almun kerjäämiseen. Mutta onko
tässä kysymys minun verestäni! Tässä on kyseessä Manonin elämä ja
ylläpito, hänen rakkautensa ja uskollisuutensa. Mitä minä voin panna
vastapainoksi Manonille. Tähän saakka ei minulla ole ollut mitään.
Hän korvaa minulle maineen, onnen ja menestyksen. Tosin on olemassa
paljo sellaista, josta antaisin henkeni voidakseni sen saavuttaa tai
sitä välttää. Mutta se, että on jotakin, jota pidän arvokkaampana
henkeäni, ei vielä ole minulle mikään syy arvostellakseni sitä Manonin
vertaiseksi.

Näin tuumittuani ei kestänyt kauan, ennenkuin tein päätökseni. Jatkoin
matkaani aikoen ensin mennä Tibergen ja sieltä herra de T:n luo.

Saavuttuani Parisiin, otin ajurin, vaikka minulla ei ollut ropoakaan
sitä maksaakseni; luotin siihen avustukseen, jota aioin anoa. Käskin
ajaa Luxembourgiin, mistä lähetin Tibergelle sanan, että odotin
häntä. Hän ei pannut kärsimättömyyttäni koetukselle, vaan tuli
viipymättä. Kiertelemättä ilmaisin hänelle äärimäisen pulani. Hän
kysyi riittivätkö ne sata pistolia, jotka olin maksanut hänelle
takaisin, ja ollenkaan estelemättä hän heti meni noutamaan minulle
nämä rahat, kasvoissa sellaista avomielisyyttä ja auliutta kuvastava
ilme, jota ainoastaan lähimmäisen rakkaus ja oikea ystävyys voi
heijastaa. Vaikka en vähääkään ollut epäillyt pyyntöni onnistumista,
hämmästyin että se oli toteutunut niin helpolla, nimittäin ilman
nuhteluja katumattomuudestani. Mutta erehdyin luullessani kokonaan
välttäväni hänen soimauksensa; sillä laskettuaan minulle rahat ja
minun hankkiessani lähtöä, hän pyysi minua kävelemään kanssaan
puutarha-kujilla.

Minä en ollut maininnut hänelle sanaakaan Manonista, eikä hän tietänyt,
että hän oli vapaa. Näin ollen hänen nuhdesaarnansa kosketteli
yksinomaan uhkarohkeaa pakoani Saint-Lazaresta ja hänen pelkoaan,
että minä, sen sijaan että olisin hyväkseni käyttänyt siellä saamaani
opetusta, jälleen syöksyisin säännöttömään elämääni.

Hän kertoi pakoni jälkeisenä päivänä tulleensa minua tervehtimään
Saint-Lazareen ja silloin sanomattomasti tyrmistyneensä kuullessaan,
millä tavalla minä olin sieltä päässyt pois. Senjälkeen hän oli
keskustellut luostarinjohtajan kanssa, eikä tuo kelpo munkki vielä
silloin ollut tointunut pelästyksestään, mutta hän oli kuitenkin
ollut niin jalomielinen, että poliisipäälliköltä oli salannut lähtöni
yhteydessä olevat asianhaarat ja oli estänyt tiedon portinvartijan
kuolemasta leviämästä ulkopuolelle luostaria. Siltä taholta ei minulla
siis ollut syytä levottomuuteen. Mutta jos minulla oli jäljellä
hiukkanenkin järkeä -- noin hän arveli -- tuli minun käyttää hyväkseni
sitä onnellista käännettä, jonka taivas oli suonut kohtalolleni, ja
aluksi kirjoittaa isälleni, tehdäkseni sovinnon hänen kanssaan. Ja jos
kerrankin tahdoin seurata hänen neuvoaan, hän kehoitti minua lähtemään
Parisista ja palaamaan perheeni turviin.

Kuuntelin hänen puhettaan loppuun asti. Siinä oli paljo sellaista,
minkä hyväksyin. Ensiksikin olin kovin iloissani siitä, ettei minulla
Saint-Lazaren taholta ollut mitään pelättävissä. Parisin kadut
muuttuivat minulle uudelleen vapaaksi liikunta-alueeksi. Toiseksi
onnittelin itseäni sen johdosta, ettei Tiberge aavistanutkaan Manonin
vapauttamista ja hänen palaamistaan minun luokseni. Paninpa lisäksi
merkille, että hän oli välttänyt Manonin mainitsemista, ilmeisesti
luullen, etten enää ollut häneen niin kiintynyt, minä kun näytin olevan
niin tyyni häneen nähden. En tosin päättänyt suorastaan palata kotiani,
mutta aikeeni oli ainakin kirjoittaa isälleni, kuten Tiberge oli
neuvonut, ja vakuuttaa, että olin halukas palaamaan velvollisuuksiini
ja alistumaan isäni tahdon alle. Toivoin taivuttavani isäni lähettämään
minulle rahoja, vetäen verukkeeksi opintojen harjoittamisen
akatemiassa, sillä minun olisi ollut vaikea saada häntä uskomaan, että
muka olisin halunnut palata hengelliseen säätyyn. Ja oikeastaan en
tuntenut vastenmielisyyttä siihen, mitä hänelle lupasin. Päinvastoin
iloitsin siitä, että saatoin antautua johonkin kunnialliseen ja
järkevään harrastukseen, mikäli tämä tuuma oli yhdistettävissä
rakkauteeni. Suunnittelin elämää rakastajattareni kanssa ja samalla
opintojeni harjoittamista. Tämä mielestäni hyvin soveltui yhteen. Olin
niin tyytyväinen kaikkiin näihin aikeisiin, että lupasin Tibergelle
vielä samana päivänä lähettää kirjeen isälleni. Erottuani hänestä
meninkin todella julkiseen kirjoitustoimistoon ja kirjoitin niin hellän
ja nöyrän kirjeen, että lukiessani sen läpi varmasti toivoin voittavani
jotain isänsydämeltä.

Vaikka minulla nyt lähdettyäni Tibergen luota oli tilaisuus ottaa ja
maksaa ajuri, oli minusta hauska ylpeästi kulkea jalan, herra de T:n
luo. Minulle tuotti iloa tämä nauttiminen vapaudestani, jonka suhteen
minulla Tibergen vakuutuksien mukaan ei ollut mitään pelättävää.
Kuitenkin äkkiä juolahti mieleeni, että hänen vakuutuksensa koskivat
yksinomaan Saint-Lazarea, ja että minulla sitäpaitsi oli niskoillani
sairaala-vankilajuttu ja Lescaut'n kuolema, johon ainakin todistajana
olin sekaantunut. Tämän muistaessani pelästyin niin, että vetäydyin
lähimpään puistokujaan, mistä kutsuin ajurin. Ajoin suoraa päätä
herra de T:n luo; pelästykseni sai hänet nauramaan. Minustakin se
tuntui naurettavalta kuultuani häneltä, ettei minulla ollut mitään
pelättävää sairaala-vankilan eikä Lescaut'n vuoksi. Hän kertoi minulle
ajatellessaan voivansa joutua epäluulonalaiseksi osallisuudesta
Manonin vapautukseen, sinä aamuna menneensä sairaala-vankilaan ja
pyytäneensä saada tavata häntä, teeskennellen tietämättömyyttä siitä,
mitä oli tapahtunut. Mutta kaukana siitä, että meitä kumpaakaan
siellä olisi syytetty, oli päinvastoin tuo tapaus heti kerrottu
hänelle merkillisenä uutisena, ja oli ihmetelty, että niin kaunis
nainen kuin Manon oli lähtenyt pakoon vanginvartijan seurassa. Herra
T. oli vaan välinpitämättömästi huomauttanut, ettei sellainen häntä
ihmetyttänyt, sillä tekeehän ihminen mitä tahansa vapautensa vuoksi.
Hän kertoi edelleen sieltä lähteneensä Lescaut'n asuntoon, toivoen
siellä tapaavansa minut ja ihastuttavan rakastajattareni. Mutta
talonisäntä, joka oli vaununtekijä, oli vakuuttanut, ettei ollut nähnyt
Manonia eikä minua, mutta ettei ollut ihmeellistä, ettemme olleet
tavanneet Lescaut'ta, jos nimittäin olimme tulleet häntä hakemaan,
sillä epäilemättä olimme kuulleet, että hänet jotenkin samaan aikaan
oli murhattu. Tämän jälkeen hän ei ollut kieltäytynyt tekemästä
selkoa siitä, mitä tiesi tämän murhan syistä ja siihen liittyneistä
asianhaaroista. Noin paria tuntia aikaisemmin oli eräs Lescaut'n
tuttava henkivartija tullut hänen luokseen ja ehdoittanut, että
ruvettaisiin pelaamaan. -- Lescaut oli voittanut niin nopeasti, että
tuo toinen oli tunnissa hävinnyt sata écu'ta, nimittäin kaikki rahansa.

Tuo poloinen, jonka kukkaro oli jäänyt typö-tyhjäksi, oli pyytänyt
Lescaut'ta lainaamaan hänelle puolet siitä rahamäärästä, jonka hän oli
hävinnyt, ja tässä tilaisuudessa syntyneen erimielisyyden johdosta
heidän välillään oli noussut mitä kiukkuisin riita. Lescaut oli
kieltäytynyt lähtemästä kaupungille ratkaisemaan asiaa miekka kädessä,
ja tuo toinen oli lähtiessään vannonut ampuvansa hänet kuoliaaksi,
minkä uhkauksen samana iltana panikin täytäntöön.

Herra de T. lisäsi, ystävällisesti kyllä, olleensa kovin levoton meidän
tähtemme ja edelleen tarjoavansa minulle apuansa. Epäröimättä ilmaisin
hänelle tyyssijamme. Hän pyysi minua suostumaan siihen, että hän tuli
luoksemme illalliselle.

Kun ei minulla ollut muuta toimitettavaa, kuin hankkia alus- ja muita
vaatteita Manonille, sanoin, että saatoimme heti lähteä matkaan, jos
hän malttoi hetkeksi poiketa kanssani muutamiin myymälöihin.

En tiedä, luuliko hän minun ehdoittaneeni tätä aikeessa vedota hänen
anteliaisuuteensa, vai oliko se vaan jalon sydämen ilmausta, mutta
hän suostui heti lähtemään matkaan ja vei minut niiden kauppiaiden
liikkeisiin, jotka olivat hänen perheensä tavaranhankkijoita. Siellä
hän pani minut valitsemaan kaikenlaisia kankaita, jotka olivat paljoa
kalliimmat, kuin mitä minä olin tarkoittanut. Ja kun minä tahdoin
maksaa, hän kielsi ehdottomasti kauppiaita vastaanottamasta minulta
ropoakaan. Tämä hänen kohteliaisuutensa esiintyi niin rakastettavassa
muodossa, että katsoin häpeämättä voivani hyväkseni käyttää sitä.
Sitten läksimme ajamaan Chaillot'ta kohti, jonne minä saavuin vähemmän
levottomana kuin mitä olin ollut lähtiessäni.

Kun ritari des Grieux oli kertonut tätä yhtämittaa yli tunnin,
pyysin häntä vähän levähtämään ja ottamaan osaa illalliseemme.
Huomaavaisuutemme todisti hänelle, että mielihyvällä olimme häntä
kuunnelleet. Hän vakuutti, että hänen tarinansa jatko oli tarjoava
meille vielä suurempaa mielenkiintoa. Ja illallisen jälkeen hän jatkoi
seuraavaan tapaan.



TOINEN OSA.



Minun läsnäoloni ja herra de T:n kohteliaisuus haihdutti Manonin surun
viimeisenkin jäännöksen.

-- Unhoittakaamme kestämämme kauhut, rakas sydänkäpyseni -- sanoin
hänelle palatessani -- ja alkakaamme elää onnellisemmin kuin koskaan
ennen. Rakkaus on lopultakin hyvä isäntä. Kohtalo ei voi tuottaa meille
yhtä paljon mielipahaa kuin se tuottaa meille iloa.

Illallisemme oli todellinen riemukohtaus.

Minä olin ylpeämpi ja tyytyväisempi omistaessani Manonin ja sata
pistolia kuin Parisin rikkain verotulojen vuokraaja kasaamineen
kultaläjineen. Sopii laskea omaisuutensa niiden keinojen mukaan,
joiden avulla kykenee tyydyttämään pyyteensä; minulla ei ollut
ainoatakaan pyydettä tyydyttämättä. Eikä edes tulevaisuus minua
huolestuttanut. Olin melkein varma siitä, että isäni ei kieltäytyisi
myöntämästä minulle riittävää ylläpitoa Parisissa, minä kun olin
kahdennellakymmenellä ja siis pian olin saava osani äitini perinnöstä.
En ollenkaan salannut Manonilta, että koko omaisuuteni perusraha nousi
ainoastaan sataan pistoliin. Riittihän se odottaessamme parempia
aikoja, jotka eivät nähdäkseni voineet olla tulematta, tapahtuipa se
sitten perintöni tai pelionnen kautta.

Ensi viikkojen aikana en siis ajatellut muuta kuin nauttimista
asemastani, ja kun kunniantunto ja osaksi vielä jatkuva poliisin pelko
päivä päivältä saattoi minut siirtämään tuttavuuden jälleen solmimisen
Transylvania-hotellin pelurien kanssa, rajoituin pelaamaan vähemmän
pahamaineisissa seuroissa, missä onnellinen sattuma säästi minulta
nöyryytyksen turvautua petkutukseen. Minulla oli tapana viettää osa
iltapäivästä kaupungissa ja palata illalliseksi Chaillot'hon, hyvin
usein herra de T:n seurassa, jonka ystävyys meitä kohtaan kasvoi päivä
päivältä. Manon puolestaan keksi keinoja karkoittaakseen ikävän. Hän
tutustui eräisiin nuoriin naisiin, jotka kevät oli houkutellut maalle.
Kävelyt ja heidän sukupuolensa pienet askareet olivat vuoroin heidän
ajanvietteenään. Muuan määrättyjen sääntöjen rajoissa liikkuva peli
tuotti varoja ajoneuvojen maksamiseen. He läksivät ajelulle Boulognen
metsään, ja iltaisin palatessani kotia tapasin Manonin entistään
kauniimpana, tyytyväisempänä ja intohimoisempana.

Siitä huolimatta ilmestyi pilviä, jotka näyttivät uhkaavan onneani.
Mutta ne haihtuivat täydellisesti, ja Manonin vallaton mieliala saattoi
kaikki päättymään niin hullunkurisesti, että minulle vieläkin tuottaa
mielihyvää tämä muisto, joka palauttaa mieleeni hänen hellyytensä ja
hienon älykkäisyytensä.

Minulla oli yksi ainoa palvelija, ja tämä vei minut eräänä päivänä
syrjään ja virkkoi minulle, ollen kovin hämillään, että hänellä oli
tärkeä salaisuus minulle uskottavana. Kehoitin häntä puhumaan vapaasti.
Hieman verukehdittuaan hän viittasi siihen, että muuan vieras herra oli
suuresti ihastunut neiti Manoniin. Vereni levoton kohina alkoi tuntua
joka suonessani.

-- Vastaako Manon hänen tunteisiinsa? -- keskeytin minä hänen puheensa
kiivaammin kuin mitä varovaisuus olisi sallinut, jos mielin saada
asiasta tietoja.

Kiihoittuneisuuteni pelästytti häntä. Hän vastasi levottoman näköisenä,
ettei hänen tarkkanäköisyytensä ollut tunkenut niin pitkälle. Mutta
hän oli monena päivänä pannut merkille, että tuo muukalainen ahkerasti
kävi Boulognen metsässä ja astui alas vaunuistaan, yksin lähtien
kävelemään syrjäisiin puistokujiin, missä näytti hakevan tilaisuutta
nähdä tai tavata neiti Manonia. Minun palvelijani mieleen oli sentähden
juolahtanut yhtyä puheisiin tuon herrasmiehen palvelijan kanssa,
saadakseen tietää hänen nimensä. He mainitsivat häntä italialaiseksi
prinssiksi ja arvelivat itse, että hänellä oli joku lemmenseikkailu.
Enempiä tietoja hän ei ollut voinut saada, -- näin hän vavisten
jatkoi -- kun tuo prinssi juuri samassa oli tullut esiin metsästä,
oli lähestynyt häntä tuttavallisesti ja kysynyt hänen nimeään.
Senjälkeen oli prinssi, aivan kuin olisi arvannut hänen olevan meidän
palveluksessamme, onnitellut häntä sen johdosta, että hän palveli
maailman kaikkein suloisinta olentoa.

Minä odotin levottomana tämän kertomuksen jatkoa. Hän päätti sen
pelokkain anteeksipyynnöin, joiden minä katsoin johtuvan yksinomaan
varomattomasta levottomuuden kuohahduksestani. Turhaan kehoitin häntä
jatkamaan peittelemättä. Hän vakuutti, ettei tietänyt sen enempää
ja lisäsi, että kun tuo hänen kertomansa oli tapahtunut edellisenä
päivänä, hän ei ollut sen jälkeen nähnyt prinssin palvelijoita.
Rauhoitin häntä sekä kehumalla häntä että lupaamalla hänelle melkoisen
rahallisen palkinnon, ja ilmaisematta vähintäkään epäluuloa Manoniin
nähden, kehoitin häntä, tällä kertaa levollisemmalla äänenpainolla,
valvomaan ulkomaalaisen kaikkia toimenpiteitä.

Oikeastaan hänen pelästyksensä oli minussa herättänyt kauheita
epäilyksiä. Olihan tämä mielenliikutus voinut saattaa hänet
salaamaan osan totuudesta. Hieman mietittyäni toinnuin kuitenkin
levottomuudestani siihen määrin, että kaduin osoittaneeni tällaista
arkamielisyyttä. Enhän saattanut lukea Manonin viaksi sitä, että
hänestä pidettiin.

Olihan hyvin todennäköistä, että Manon oli tietämätön valloituksestaan,
ja millainen elämä odottikaan minua, jos olin herkkä avaamaan sydämeni
mustasukkaisuudelle. Palasin seuraavana päivänä Parisiin ilman muuta
tarkoitusta kuin jouduttaa omaisuuteni kartuttamista pelaamalla
korkeampaa peliä, jotta minulla olisi ollut mahdollisuus lähteä
Chaillot'sta ensi levottomuuden aiheen ilmaannuttua.

Sinä iltana en kokenut mitään, mikä olisi häirinnyt rauhaani. Tuo
muukalainen oli taas näyttäytynyt Boulognen metsässä ja pitäen
edellisen päivän kohtauksen nojalla oikeutenaan lähestyä uskottuani,
hän oli puhunut hänelle rakkaudestaan, mutta sellaisten sanojen
muodossa, jotka eivät edellyttäneet mitään salaista yhteyttä
Manonin kanssa. Tuo herra oli kysellyt palvelijaltani koko
joukon yksityisseikkoja. Lopulta hän oli yrittänyt voittaa hänet
tarkoituksiinsa melkoisilla lupauksilla ja oli vetäen esiin kirjeen,
tarjonnut, vaikkakin turhaan, hänelle muutamia kultarahoja, jos hän
olisi antanut sen emännälleen.

Pari päivää kului sen enempää sattumatta. Kolmas päivä oli
myrskyisämpi. Kun jotenkin myöhään palasin kaupungista, sain kuulla,
että Manon kävelyllään hetkeksi oli poistunut toveriensa luota ja
että muukalainen, joka läheltä oli seurannut häntä, Manonin annettua
merkin oli lähestynyt häntä, minkä jälkeen Manon oli ojentanut tuolle
miehelle kirjeen, jonka tämä ihastuneena oli vastaanottanut. Prinssi
ei ollut ehtinyt ilmaista tätä ihastustaan muuten kuin rakastuneesti
suutelemalla noita rivejä, sillä Manon oli heti kadonnut. Mutta
loppuosan päivästä hän oli ollut tavattoman hilpeällä tuulella ja tätä
hyvää tuulta oli jatkunut hänen vielä palattuaan kotia. Varmaankin minä
vapisin joka sanan kuullessani.

-- Oletko aivan varma siitä - kysyin palvelijalta -- etteivät silmäsi
sinua pettäneet?

Hän vetosi taivaaseen sanojensa todenperäisyyden todistajana.

En tiedä mihin sydämeni tuskat olisivat minut vieneet, ellei Manon,
joka oli kuullut minun astuvan sisälle, olisi tullut luokseni
levottoman näköisenä ja valittaen hitauttani. Hän ei odottanut
vastaustani, vaan hyväili minua rajusti. Ja huomattuaan olevansa
kahdenkesken minun kanssani, hän ankarasti moitti minua siitä, että
olin ottanut tavaksi palata kotia niin myöhään. Kun minun vaitioloni
tarjosi hänelle tilaisuuden jatkaa, hän huomautti, etten minä kolmeen
viikkoon ollut viettänyt ainoatakaan päivää kokonaan hänen seurassaan,
ettei hän kestänyt niin pitkää erillään-oloa, että hän silloin tällöin
tahtoi pitää minut luonansa koko päivän ja että hän seuraavana päivänä
tahtoi pitää minut kotona aamusta iltaan.

-- Minä jään kotia, siitä sinä voit olla aivan varma -- minä vastasin
jotenkin kiivaasti.

Hän ei näyttänyt juuri kiinnittävän huomiota huonoon tuuleeni ja
ilonpuuskauksessaan, joka minusta tuntui omituisen silmäänpistävältä,
hän ylen vilkkain ja huvittavin värein kuvasi minulle, millä tavoin oli
viettänyt sen päivän.

-- Kummallinen nainen! -- ajattelin itsekseni. Mitähän minulla liekään
odotettavissa tämän valmistelun jälkeen!

Mieleeni muistui meidän ensimäinen ero-seikkailumme. Kuitenkin luulin
hänen ilonsa ja hyväilynsä takaa näkeväni pilkoittavan esiin jotain,
mikä sai minut uskomaan, että ne olivat vilpittömiä.

Minun ei ollut vaikea illallisen aikana selittää alakuloisuuttani,
josta en voinut vapautua, johtuvaksi pelihäviöstä, jonka valitin
minua kohdanneen. Olin pitänyt erittäin edullisena, että ehdoitus
jäämisestäni Chaillot'hon koko seuraavaksi päiväksi oli hänen itsensä
tekemä. Sillä tavoin voitin aikaa asian punnitsemista varten. Minun
läsnäoloni poisti kaiken pelon seuraavaan päivään nähden. Ja jos en
huomaisi mitään, mikä olisi pakoittanut minua ilmaisemaan sitä, minkä
olin saanut kuulla, päätin jo seuraavana päivänä muuttaa taloutemme
kaupunkiin ja sellaiseen kaupunginosaan, missä minun ei tarvinnut
olla tekemisissä prinssien kanssa. Tämä järjestely saattoi yöni
rauhallisemmaksi, mutta se ei vapauttanut minua uuden uskottomuuden
tuskallisesta pelosta. Herätessäni Manon selitti minulle, ettei
hän ollut ajatellut, että minä silti esiintyisin huolimattomassa
ulkoasussa, vaikka vietinkin päiväni meidän huoneustossamme, vaan että
hän päälle päätteeksi itse tahtoi järjestää tukkani. Tämä oli minulla
sangen kaunis, ja Manon oli usein huvitellut itseään sukimalla sitä.
Mutta nyt hän pani siihen enemmän huolta, kuin mitä koskaan ennen
olin nähnyt hänen tekevän. Tehdäkseni hänelle mieliksi oli minun
istuutuminen hänen peilipöytänsä ääreen ja mukautuminen kaikkiin niihin
pikku sirosteluihin, jotka hän keksi pukeakseen minua hyvin. Keskellä
tätä touhuaan hän usein pani minut kääntämään kasvoni häneen päin ja
hän katseli minua halukkaan uteliaana, nojaten molemmat kätensä minun
hartioihini. Sitten hän ilmaisi tyytyväisyyttään parilla suudelmalla ja
antoi minun palata entiseen asentooni, voidakseen jatkaa työtään.

Tätä peliä kesti päivälliseen asti. Hänen mieltymyksensä siihen oli
minusta tuntunut niin luonnolliselta ja hänen hilpeytensä kuulosti
niin vähän teeskentelyltä, että minä, joka en voinut yhdistää näitä
uskollisuuden merkkejä synkkiin pettämistuumiin, moneen kertaan tunsin
halua avata sydämeni ja vapautua taakasta, joka alkoi minua rasittaa.
Mutta odotin joka hetki, että hän itse oli ottava asian puheeksi ja
nautin jo edeltäpäin siitä suloisesta riemusta, minkä voittoni oli
minulle tuottava.

Menimme hänen pukuhuoneeseensa. Hän alkoi uudelleen järjestää tukkaani,
ja alttiisti minä mukauduin jokaiseen hänen oikkuunsa. Silloin tultiin
ilmoittamaan, että prinssi... pyysi päästä hänen puheilleen. Tämä nimi
kiihoitti minut raivoihin.

-- Mitä kuulenkaan! -- huudahdin minä työntäen hänet luotani. Kuka?
Mikä prinssi?

Hän ei vastannut mitään kysymykseeni,

-- Pyytäkää häntä käymään sisään -- hän sanoi kuivasti palvelijalle.

Sitten hän kääntyi minun puoleeni:

-- Rakkaani, sinä, jota jumaloin -- näin hän virkkoi hurmaavalla
äänellä, pyydän sinua malttamaan mielesi hetkeksi, yhdeksi ainoaksi
hetkeksi. Palkaksi siitä tulen rakastamaan sinua tuhat kertaa enemmän;
ja tulen olemaan siitä sinulle kiitollinen koko elinikäni.

Närkästys ja hämmästys sitoivat kieleni. Manon toisti hellittämättä
pyyntöään, ja minä hain sanoja evätäkseni sen halveksivasti. Mutta kun
hän kuuli etuhuoneen ovea avattavan, hän tarttui toisella kädellään
hiuksiini, jotka valuivat hartioilleni; ja toiseen käteensä hän otti
peilin. Hän ponnisti kaikki voimansa laahatakseen minut tässä tilassa
ovelle. Ja hänen avattuaan tämän polvellaan, tarjoutui vieraalle,
joka melusta oli pysähtynyt keskelle huonetta, näky, joka epäilemättä
häntä hämmästytti. Näin edessäni erittäin hienosti puetun miehen, joka
kuitenkin oli jotenkin epämiellyttävän näköinen.

Huolimatta hämmästyksestään hän ei unhoittanut kumartaa syvään. Manon
ei jättänyt hänelle aikaa avatakseen suutansa. Hän ojensi vieraalle
peilinsä ja virkkoi:

-- Katsokaa, herraseni -- näin hän sanoi -- katselkaa tarkoin
kasvojanne ja myöntäkää minun olevan oikeassa. Te odotatte minulta
rakkautta. Tässä näette miehen, jota minä rakastan ja jota olen
vannonut rakastavani koko elinikäni. Verratkaa itse. Jos luulette
voivanne riistää häneltä minun sydämeni, niin ilmaiskaa minulle,
minkä nojalla, sillä minä vakuutan teille, etteivät teidän nöyrän
palvelijattarenne silmissä mitkään Italian prinssit vedä vertoja
yhdelle niistä hiuksista, joita pidän kädessäni.

Tämän hullunkurisen puheen aikana, jonka Manon oli edeltäpäin tuuminut,
minä turhaan ponnistelin vapautuakseni, ja säälien ylhäissäätyistä
miestä, olin halukas kohteliaisuudella hyvittämään tämän lievän
solvauksen. Mutta prinssi tointui helposti, ja hänen vastauksensa, jota
minä pidin hieman kömpelönä, vei minulta halun siihen.

-- Neitiseni -- hän sanoi väkinäisesti hymyillen -- silmäni ovat
todella auenneet, ja huomaan nyt, että te olette paljon vähemmin
vasta-alkaja, kuin mitä olin kuvitellut.

Hän poistui heti luomatta Manoniin ainoatakaan katsetta, lisäten
puoliäänen, etteivät Ranskan naiset olleet sen parempia kuin
Italiankaan. Tässä tilaisuudessa ei mikään houkutellut minua
herättämään hänessä parempia ajatuksia kauniista sukupuolesta.

Manon hellitti tukkani, heittäytyi nojatuoliin ja nauroi, niin että
huone kaikui. En kiellä, että sydämeni pohjaa myöten olin liikutettu
uhrauksesta, jota en voinut katsoa johtuvaksi muusta kuin rakkaudesta.
Kuitenkin pila tuntui minusta käyneen yli kohtuuden rajojen. Soimasin
häntä siitä. Manon kertoi silloin, että kilpailijani juostuaan hänen
perässään useina päivinä Boulognen metsässä ja ilmaistuaan tunteitaan
ilmeillään, lopulta oli tehnyt hänelle avoimen rakkaudentunnustuksen,
mainiten nimensä ja kaikki arvonimensä -- ja tämän kaiken
kirjeen muodossa, jonka oli toimittanut perille Manonin ja hänen
ystävättäriensä ajurin välityksellä. Siinä hän lupasi hänelle loistavan
aseman ja iäistä ihailua toisella puolen Alppeja. Manon oli päättänyt
Chaillot'hon palattuaan kertoa minulle tämän seikkailunsa, mutta sitten
hänen päähänsä oli pälkähtänyt, että meillä siitä voisi olla huvitusta,
joten hän ei malttanut olla toimeenpanematta ilveilyään. Tämän vuoksi
hän imartelevassa vastauksessaan oli antanut italialaiselle prinssille
luvan käydä häntä katsomassa ja oli lisätäkseen huviaan sekoittanut
minut juoneensa, herättämättä minussa pienintäkään epäilyä siitä. Minä
en maininnut sanaakaan siitä, minkä toista tietä olin saanut kuulla, ja
voittoisan rakkauden huumaus saattoi minut hyväksymään kaiken.

Koko elämäni ajan olen pannut merkille, että Kaitselmus aina on
valinnut sen hetken, jolloin onneni on tuntunut varmimmalta,
kurittaakseen minua kaikkein ankarimmalla rangaistuksellaan. Pidin
itseäni niin onnellisena omistaessani herra de T:n ystävyyden ja
Manonin hellyyden, ettei kukaan olisi saanut minua uskomaan, että minun
oli pelkääminen uutta onnettomuutta. Kuitenkin kohtalo valmisti minulle
sitä surkeaa onnettomuutta, mikä on syössyt minut siihen tilaan,
jossa näitte minut Passyssa, ja askel askeleelta niin säälittävään
kurjuuteen, että te vaivoin voitte uskoa minun todenperäistä
kertomustani.

Kerran, kun herra de T. oli meillä illallisella, kuulimme vaunujen
jymyn, jotka pysähtyivät majatalon portille. Uteliaina kysyimme, kuka
saattoi saapua näin myöhäisenä hetkenä. Meille kerrottiin, että se
oli nuori G.M., nimittäin sen pahimman vihamiehemme poika, joka oli
sulkenut minut Saint-Lazareen ja Manonin sairaalavankilaan. Hänen
nimensä nosti veren kasvoihini.

-- Taivas lähettää hänet luokseni -- sanoin herra de T:lle, -- jotta
saisin kostaa hänelle hänen isänsä raukkamaisen teon. Hän ei tule
pääsemään minua pakoon, ennenkuin olemme mitelleet miekkojamme.

Herra de T., joka tunsi hänet, jopa oli hänen lähimpiä ystäviään,
koetti minussa herättää toisia ajatuksia hänestä. Hän vakuutti
minulle, että hän oli hyvin rakastettava nuori mies ja niin vähän
kykeni olemaan osallisena isänsä tekoihin, että minun tarvitsi olla
hänen seurassaan vain hetken kunnioittaakseni häntä ja toivoakseni
kunnioitusta hänen puoleltaan. Vielä mainittuaan joukon seikkoja tuon
nuoren miehen eduksi, herra de T. pyysi minua suostumaan siihen, että
hän menisi pyytämään vierasta istuutumaan meidän luoksemme pöydän
ääreen ja tyytymään ateriamme tähteisiin. Hän torjui huomautukseni,
miten vaarallista oli ilmaista vihamieheni pojalle Manonin olinpaikka,
vakuuttamalla kunniansa kautta, että tuosta nuoresta miehestä oli
tuleva meidän innokkain puolustajamme, niin pian kuin hän oli oppinut
tuntemaan meidät. Tällaisten vakuutusten jälkeen minä en tehnyt mitään
esteitä.

Herra de T. toi vieraan sisälle vasta hetken kuluttua, ilmoitettuaan
hänelle keitä me olimme. Kun hän astui sisään, saattoi hänen
ulkonäkönsä meidät mieltymään häneen. Hän syleili minua, ja me
istuuduimme. Hän ihaili Manonia, minua ja kaikkea, mikä kuului meille,
ja hän söi ruokahalulla, joka tuotti kunniaa illallisellemme.

Kun ruoat oli korjattu pöydästä, muuttui keskustelu vakavammaksi. Hän
loi katseensa alas, puhuessaan isänsä meitä kohtaan toimeenpanemasta
väkivaltaisuudesta. Hän pyysi sitä mitä nöyrimmin anteeksi.

-- En pitkitä tätä anteeksipyyntöäni -- näin hän virkkoi -- jotta en
herättäisi muistoa tapahtumasta, joka minua hävettää.

Jo alusta tämä anteeksipyyntö oli vilpitön, ja tämä vilpittömyys eneni
kuta pitemmälle aikaa kului, sillä tätä keskustelua ei ollut jatkunut
puolta tuntia, ennenkuin minä huomasin, minkä vaikutuksen Manonin sulo
teki häneen. Hänen katseensa ja käytöksensä ilmaisivat vähitellen yhä
suurempaa hellyyttä. Siitä huolimatta hän ei puheissaan paljastanut
tunteitaan. Mutta vaikka en ollutkaan mustasukkainen, minulla oli
liiaksi kokemusta rakkaudesta, jotta en olisi älynnyt, mikä johtui
siitä lähteestä.

Hän viipyi seurassamme osan yötä ja ilmaisi lähtiessään mielihyvänsä
siitä, että oli tutustunut meihin ja pyysi lupaa silloin tällöin saada
palata tarjoamaan meille palvelustaan. Aamulla hän läksi herra de T:n
seurassa, joka nousi hänen ajoneuvoihinsa.

Minä en, kuten jo huomautin, ollut mustasukkainen. Luotin entistä
enemmän Manonin valoihin. Olin niin täydellisesti tämän viehättävän
olennon vallassa, ettei minussa ollut sijaa millekään muulle tunteelle
kuin kunnioitukselle ja rakkaudelle. Kaukana siitä, että olisin lukenut
Manonille viaksi sitä seikkaa, että hän oli miellyttänyt nuorta herra
G.M:iä, iloitsin hänen suloutensa vaikutuksesta ja olin ylpeä siitä,
että minua rakasti nainen, jota kaikki pitivät miellyttävänä. En edes
katsonut tarpeelliseksi ilmaista hänelle epäilyksiäni.

Muutaman päivän ajan oli meillä hommaa hänen puvustonsa kuntoonpanossa
ja samalla tuumimme, rohkenimmeko mennä teatteriin, jossa meidät
tunnettaisiin. Herra de T. tuli viikon lopulla meitä katsomaan, ja
me kysyimme hänen mielipidettään asiassa. Hän oivalsi, että hänen
oli pakko vastata myönteisesti, tehdäkseen mieliksi Manonille, ja me
päätimme lähteä sinne jo samana iltana hänen kanssansa.

Tämä päätös ei kuitenkaan ollut toteutettavissa, sillä hän vei minut
heti syrjään ja virkkoi:

-- Minä olen viime käyntini jälkeen ollut mitä pahimmassa pulassa,
ja tuloni tänään on seuraus siitä. Herra G.M. rakastaa teidän
lemmittyänne, hän on uskonut tämän salaisuuden minulle. Olen hänen
läheinen ystävänsä ja altis häntä kaikessa auttamaan; mutta olen yhtä
paljon teidänkin ystävänne. Minun mielestäni hänen pyyteensä ovat
väärät, enkä minä niitä ole hyväksynyt. Olisin säilyttänyt hänen
salaisuutensa, jos hän olisi aikonut käyttää ainoastaan tavallisia
valloituskeinoja. Mutta hän tuntee tyystin Manonin mielenlaadun. Hän
on jollakin tavalla saanut tietää, että Manon rakastaa ylellisyyttä
ja huveja, ja kun hänellä jo on melkoinen omaisuus, hän on maininnut
aikovansa houkutella Manonia ensin hyvin kallisarvoisella lahjalla
ja tarjoamalla hänelle kymmenen tuhannen frangin suuruisen eläkkeen.
Jos edut molemmin puolin olisivat olleet samat, olisi minun täytynyt
melkoista enemmän pakoittaa itseäni pettääkseni häntä. Mutta
oikeudentunto on yhtynyt ystävyyteen teidän eduksenne, sitäkin enemmän,
kun saatoin hänet täällä tuttavuuteenne, antaen siten aavistamatta
tilaisuutta hänen intohimonsa syntymiseen, minkä vuoksi olen
velvollinen torjumaan sen pahan, jonka olen aiheuttanut.

Kiitin herra de T:tä näin tärkeästä palveluksesta, ja tunnustin
hänelle, täydesti vastaten hänen luottamukseensa, että Manonin luonne
oli sellainen, joksi herra G.M. sitä kuvitteli, nimittäin, ettei hän
voinut sietää kuulla puhuttavan köyhyydestä.

-- Niin kauan kuitenkin -- sanoin hänelle, -- kun on kysymys
enemmyydestä tai vähemmyydestä, en luulisi hänen hennovan hylätä minua
toisen tähden. Minä kykenen asettamaan asiat sille tolalle, ettei
häneltä puutu mitään, ja toivon, että varani tulevat kasvamaan päivä
päivältä. Pelkään ainoastaan yhtä: että herra G.M. tulee käyttämään
sitä seikkaa, että tuntee olinpaikkamme, tehdäkseen meille jonkun
ikävän kepposen.

Herra de T. vakuutti, ettei minulla siltä taholta ollut mitään
pelättävissä. Tuo mies tosin saattoi antautua mielettömään
lemmenseikkailuun, mutta ei kyennyt tekemään halpamaista tekoa. Jos
hän kuitenkin olisi kyllin katala sellaista tehdäkseen, niin hän, joka
puhui, oli oleva ensimäinen rankaisemaan häntä siitä, siten korjaten
aiheuttamansa onnettomuuden.

-- Olen teille kiitollinen tästä aivoituksestanne -- virkoin minä --
mutta onnettomuus olisi silloin tapahtunut ja parannuskeino sangen
epävarma. Paras keino on siis ehkäistä tuo onnettomuus lähtemällä
Chaillot'sta ja valitsemalla toinen olinpaikka.

-- Se on kyllä totta -- arveli herra de T., -- mutta tuskin voisitte
sen tehdä tarpeeksi nopeasti, sillä herra G.M. saapunee tänne kello
kahdentoista aikaan. Hän mainitsi sen minulle eilen, ja tämän vuoksi
olen tullut näin varhain saattaakseni tietoonne hänen aikeensa. Hän voi
saapua minä hetkenä tahansa.

Tieto tästä niin lähellä uhkaavasta vaarasta pani minut ottamaan asian
vakavammalta kannalta. Kun minusta näytti mahdottomalta välttää herra
G.M:n tuloa ja samoin estää häntä purkamasta tunteitaan Manonille,
päätin itse ilmaista tälle tämän uuden kilpailijani tuumat. Kuvittelin,
että Manon, huomatessaan, että minä jo tiesin tuon miehen aikomat
tarjoukset ja kuullessaan minun niistä puhuvan, tulisi olemaan
tarpeeksi luja hylätäksensä ne. Ilmaisin ajatukseni herra de T:lle,
joka vastasi, että asia oli ylen arkaluontoinen.

-- Sen myönnän -- vastasin minä -- mutta kaiken sen, joka takaa
miehelle varmuuden hänen lemmittyynsä nähden, sen takaa minulle
rakastettuni hellä kiintymys. Ainoastaan tarjousten suuruus olisi
omansa häntä häikäisemään, ja olenhan sanonut teille, että hän on
kokonaan vapaa voitonhimosta. Hän rakastaa mukavuuttaan, mutta hän
rakastaa minuakin. Ja raha-asioideni ollessa nykyisellä kannallaan en
saata uskoa, että hän syrjäyttäisi minut sen miehen pojan tähden, joka
on sulkenut hänet sairaala-vankilaan.

Sanalla sanoen, pidin kiinni aikeestani, ja vetäydyttyäni syrjään
kahdenkesken Manonin kanssa, ilmaisin hänelle peittelemättä kaiken,
minkä olin saanut tietää.

Hän kiitti minua siitä hyvästä ajatuksesta, joka minulla oli hänestä,
ja lupasi vastaanottaa herra G.M:n tarjouksen tavalla, joka oli
riistävä häneltä halun uudistaa sitä.

-- Ei -- keskeytin minä -- häntä ei pidä kiihoittaa
epäkohteliaisuudella: hän voi vahingoittaa meitä. Mutta sinä tiedät
varsin hyvin, pikku veitikka, millä tavoin voit päästä vastenmielisestä
tai epämukavasta rakastajasta.

Hieman mietittyään Manon virkkoi:

-- Mieleeni juolahtaa erinomainen tuuma, ja minä oikein ylpeilen tästä
keksinnöstäni. G.M. on meidän pahimman vihamiehemme poika. Meidän tulee
kostaa isälle hänen rahakukkaronsa, eikä hänen poikansa kautta. Aion
kuunnella häntä, vastaanottaa hänen lahjansa ja sitten vetää häntä
nenästä.

-- Tuumasi on ovela -- sanoin minä -- mutta et ota huomioon,
lapsi-parka, että tuo sama tie johti sinut sairaala-vankilaan.

Turhaan puhuin hänelle tähän yritykseen liittyvästä vaarasta. Hän
arveli, että täytyi vaan hyvin pitää varansa, ja hän kumosi kaikki
vastaväitteeni. Mainitkaa minulle rakastaja, joka ei sokeasti alistuisi
lemmittynsä kaikkiin oikkuihin, ja minä tunnustan menetelleeni väärin
niin helposti myöntyessäni.

Päätimme siis petkuttaa herra G.M:iä, mutta omituinen kohtalon käänne
aiheutti, että minä päinvastoin jouduin hänen petkutuksensa uhriksi.

Kello 11:n paikkeilla näimme hänen ajoneuvojensa saapuvan. Hän
pyysi valituin kohteliaisuuksin anteeksi rohkeuttaan tulla meille
päivällisille. Hän ei ihmetellyt herra de T:n meillä-oloa, tämä
kun edellisenä päivänä oli niinikään luvannut tulla ja oli sanonut
joidenkuiden toimiensa estäneen häntä tulemasta samoissa ajoneuvoissa.
Joskohta ei yksikään meistä ollut vapaa vilpistä, istuuduimme pöydän
ääreen ulkonaisesti osoittaen luottamusta ja ystävyyttä. Herra G.M.
sai helposti tilaisuuden ilmaista tunteensa Manonille, enkä minä liene
tuntunut hänestä häiritsevältä, sillä poistuin tahallisesti muutamaksi
hetkeksi.

Palatessani huomasin, ettei tuota miestä suinkaan taipumattomalla
kovuudella ollut saatettu epätoivoon. Hän oli mitä parhaalla tuulella.
Minä teeskentelin samaa. Hän nauroi sielussaan minun typeryyttäni, ja
minä samoin hänen typeryyttään. Koko iltapäivän näyttelimme toinen
toisemme edessä ylen hupaisasti. Ennen hänen lähtöään myönsin hänelle
vielä yksityisen keskustelun Manonin kanssa, niin että hänellä oli
syytä olla yhtä tyytyväinen kohteliaisuuteeni kuin hyvään kestitykseen.

Heti kun hän herra de T:n kanssa oli noussut vaunuihinsa, Manon riensi
avosylin luokseni ja suuteli minua purskahtaen nauruun. Sanaakaan
muuttamatta hän toisti minulle tuon herrasmiehen puheet ja tarjoukset.
Niiden sisällys oli seuraava: tuo mies jumaloi Manonia ja tahtoi jakaa
hänen kanssaan neljänkymmenen tuhannen frangin korot, jotka jo olivat
hänen käytettävissään, lukuunottamatta niitä rahoja, joita hän odotti
isänsä kuoltua. Manon oli tuleva hänen sydämensä ja omaisuutensa
valtijattareksi ja näiden lahjojen takuuksi hän oli valmis antamaan
hänelle vaunut, kalustetun huoneuston, kamarineitsyen, kolme palvelijaa
ja kyökkimestarin.

-- Siinä poika, joka on isäänsä paljoa anteliaampi -- sanoin minä
Manonille. Puhukaamme vakavasti -- näin lisäsin -- eikö tämä tarjous
houkuttele sinua?

-- Minuako? -- hän huudahti muutellen mielijohteensa mukaisesti paria
Racinen säettä:

    Mun kykenevän luulet moiseen vilppiin,
    ma voisin kasvojansa vihattuja sietää,
    mi vankilani häpeätä aina tietää!

-- Et suinkaan -- virkoin minä, jatkaen ivamukailusta:

    Tuo muisto, joka yhä katkeruutta kantaa,
    ei voine sulle lemmen suloutta antaa.

-- Mutta kalustettu huoneusto, vaunut ja kolme palvelijaa olivat hyvin
voimakkaita houkutuskeinoja, ja rakkaudella on harvoja yhtä tehoisia.

Manon vakuutti, että hänen sydämensä oli ainaisesti minun, ja etteivät
siihen koskaan painuisi toisen miehen piirteet niinkuin minun.

-- Hänen minulle antamansa lupaukset -- jatkoi Manon -- ovat enemmän
omiaan kiihoittamaan kostonhalua kuin nostamaan lemmentunteita.

Kysyin, aikoiko hän vastaanottaa huoneuston ja vaunut. Hän vastasi
tahtovansa tuolta mieheltä ainoastaan rahoja.

Vaikeus oli siinä, miten saada toiset niistä, ilman toisia. Päätimme
odottaa herra G.M:n tarjouksen täydellistä selvittelyä, jonka hän oli
luvannut antaa kirjeen muodossa. Manon saikin todella tämän kirjeen
seuraavana päivänä livreapukuiselta lakeijalta, joka hyvin taitavasti
hankki itselleen tilaisuuden puhua hänen kanssaan ilman todistajia.
Manon käski hänen odottaa vastausta ja toi minulle heti tuon kirjeen,
jonka yhdessä avasimme.

Paitsi tavanmukaisia hellyyden vakuutuksia se sisälsi kilpailijani
lupausten yksityiskohtaisen luettelon. Tuo mies ei suinkaan
kitsastellut rahoillaan. Hän sitoutui antamaan Manonille
kymmenentuhatta frangia sinä hetkenä, kun tämä asettui asumaan tuohon
huoneustoon ja sittemmin niin täydentämään tässä rahamäärässä syntyneet
vähennykset, että Manonilla aina olisi se edessään puhtaana rahana.
Muuttopäivää hän ei ollut siirtänyt kauaksi. Hän ei pyytänyt enempää
kuin kaksi päivää valmistuksiin, ja hän mainitsi kadun ja talon, jossa
lupautui odottamaan Manonia toisen päivän iltapäivällä, jos tämä
saattoi salaa pujahtaa pois käsistäni. Tämä oli ainoa seikka, jonka
suhteen hän häneltä pyysi rauhoittavaa vastausta. Kaikesta muusta hän
näytti olevan varma. Mutta hän lisäsi keksivänsä keinon saattaakseen
hänen pakonsa helpoksi, jos hän epäili esiintyvän vaikeuksia. G.M. oli
ovelampi isäänsä. Hän tahtoi omistaa saaliinsa, ennenkuin pani rahat
pöytään.

Punnitsimme, millä tavoin Manonin tuli menetellä. Minä yritin vielä
kerran saada hänet luopumaan tästä yrityksestä, huomauttaen kaikkia
siihen yhtyviä vaaroja. Mutta ei mikään voinut saada hänen päätöstään
horjumaan.

Hän lähetti herra G.M:lle lyhyen vastauksen, vakuuttaen ettei hänelle
olisi ollenkaan vaikeata saapua Parisiin määräpäivänä, ja että tuo
herra saattoi varmasti odottaa häntä.

Sitten sovimme siten, että minä heti lähtisin vuokraamaan uuden asunnon
jossakin kylässä vastakkaisella puolella Parisia, ja ottaisin mukaan
pienet taloustavaramme. Seuraavana päivänä iltapäivällä Manonin oli
sopimuksen mukaan määrä hyvissä ajoin lähteä Parisiin. Saatuaan herra
G.M:n lahjat hänen tuli pyytämällä pyytää tuota herraa lähtemään
kanssaan teatteriin ja ottaa mukaansa niin paljon noita rahoja, kuin
jaksoi kantaa, antaen loput palvelijalle, jonka aikoi ottaa seuraansa.
Tämä oli edelleen sama mies, joka oli auttanut häntä pakenemaan
vankilasta ja joka oli meihin ylen määrin kiintynyt. Minun oli määrä
vuokravaunuissa saapua Saint-André-des-Arts-kadun suulle ja seitsemän
aikaan jättää ajoneuvot siihen odottamaan ja jalan lähestyä pimeässä
teatterin sisäänkäytävää. Manon lupasi keksiä jonkun verukkeen hetkeksi
poistuakseen aitiostaan, käyttäen tätä hetkeä tullakseen alas kadulle
minun luokseni. Muut toimenpiteet olivat helpot. Kädenkäänteessä
saavuttaisimme vaununi, me poistuisimme Parisista Saint-Antoinen
esikaupungin kautta, mistä tie kulki uudelle asunnollemme.

Tämä tuuma, vaikka olikin uhkarohkea, tuntui meistä hyvin älykkäältä.
Mutta oikeastaan oli mielettömän varomatonta kuvitella, että me,
vaikka se olisikin täydelleen onnistunut, koskaan olisimme voineet
turvata itseämme seurauksilta. Siitä huolimatta panimme itsemme mitä
uhkarohkeimmin vaaralle alttiiksi. Manon läksi matkaan Marcel'in
seurassa; tämä oli palvelijamme nimi. Erosin Manonista alakuloisena ja
sanoin, syleillen häntä:

-- Manon, ethän vaan petä minua? Tuletko todella olemaan minulle
uskollinen?

Hän valitti hellänä epäluuloani ja toisti minulle kaikki valansa.

Laskelmiensa mukaan hänen piti saapua Parisiin kolmen aikaan. Minä
läksin matkaan hänen poistuttuaan ja poikkesin kuluttamaan iltapäivän
loppupuolta Saint-Michel-sillan päässä sijaitsevaan Ferén kahvilaan.
Siellä viivyin pimeään asti. Poistuin sitten ja otin ajurin, jonka
sopimuksen mukaan pysäytin Saint-André-des-Arts-kadun päähän. Sitten
kuljin jalan teatterin pääovelle. Hämmästyin, kun en siellä nähnyt,
Marcel'ia, jonka oli määrä minua odottaa. Maltoin mieleni tunnin
ajan, seisoen keskellä lakeijoja ja valppaana tähystellen kaikkia
ohikulkijoita. Viimein, kun kello oli lyönyt seitsemän, enkä minä
ollut nähnyt mitään, mikä olisi ollut juonemme yhteydessä, ostin
itselleni permantolipun, nähdäkseni, olivatko Manon ja herra G.M.
jossakin aitiossa. Mutta ei kumpikaan ollut saapuvilla. Palasin
ulko-ovelle, missä vielä odotin neljännestunnin, ollen suunniltani
kärsimättömyydestä ja levottomuudesta. Kun en vieläkään nähnyt
mitään, palasin ajurin luo, voimatta tehdä ainoatakaan päätöstä.
Huomattuaan minut ajuri tuli muutaman askeleen minua vastaan ja sanoi
minulle salaperäisen näköisenä, että eräs kaunis neiti jo tunnin
ajan oli odottanut minua vaunuissa. Hän oli kysynyt minua mainiten
tunnusmerkkejä, jotka ajuri oli huomannut oikeiksi, ja kuultuaan, että
minun oli määrä palata, hän oli sanonut, että hänellä oli aikaa odottaa
minua.

Ajattelin heti, että se oli Manon. Lähestyin, mutta näinkin sievät
kasvot, jotka eivät olleet lemmittyni. Edessäni oli vieras nainen, joka
aluksi kysyi, eikö hänellä ollut kunnia puhutella herra ritari des
Grieux'ta. Vastasin, että se oli nimeni.

-- Minulla on jätettävänä teille kirje -- hän sanoi -- se selittää
teille tuloni aiheen ja mikä asianhaara on tuottanut minulle ilon saada
tietää nimenne.

Pyysin saada mennä lukemaan tätä kirjettä lähellä olevaan ravintolaan.
Hän seurasi mukana ja kehoitti minua ottamaan yksityisen huoneen.

-- Kuka on lähettänyt tuon kirjeen? -- kysyin häneltä astuessani ylös
portaita. Hän ei vastannut, vaan ojensi minulle kirjeen.

Tunsin Manonin käsialan. Hän kirjoitti minulle tähän tapaan: G.M.
oli vastaanottanut hänet vallan odottamattoman kohteliaasti ja
loisteliaasti. Hän oli tuhlaillen jaellut lahjojaan ja oli uskotellut
hänen tulevaa elämäänsä kuninkaalliseksi. Manon vakuutti minulle
kuitenkin, ettei hän unhoittanut minua keskellä tätä uutta loistoansa.
Mutta kun herra G.M. ei ollut suostunut sinä iltana lähtemään hänen
kanssaan teatteriin, hän oli siirtänyt toiseen iltaan huvin jälleen
nähdä minut; ja hiukan lohduttaakseen minua siitä mielipahasta, jonka
oletti tämän tiedon aiheuttavan minulle, oli hän hommannut minulle
yhden Parisin sievimmistä naisista, joka sai toimekseen tuoda perille
kirjeen. Allekirjoituksena oli: uskollinen rakastajattaresi Manon
Lescaut.

Tämä kirje oli niin julma ja loukkaava minulle, että minä hetken
häälyttyäni vihan ja surun raatelemana aloin ponnistella voimiani
ainaiseksi unhoittaakseni kiittämättömän ja valapattoisen rakastettuni.
Loin katseeni edessäni olevaan nuoreen naiseen. Hän oli erittäin
kaunis, ja minä toivoin, että hänen kauneutensa olisi kyennyt
tekemään minutkin vuorostani valapatoksi ja uskottomaksi! Mutta en
löytänyt hänessä noita hienoja ja intohimoisen ikävöiviä silmiä, en
tuota jumalaista ryhtiä, noita lemmenjumalan sekoittamia ihovärin
vivahduksia, sanalla sanoen tuota tyhjentymätöntä viehätyksen
runsautta, jota luonto oli tuhlaillut uskottomalle Manonille.

-- Ei, ei -- sanoin tuolle naiselle, kääntäen pois katseeni hänestä --
tuo kiittämätön, joka teidät lähetti, tiesi varsin hyvin, että kehoitti
teitä turhaan tekoon. Palatkaa hänen luoksensa, ja viekää minulta
ne terveiset, että hän minun puolestani nauttikoon rikoksestaan, ja
tehköön sen, jos voi, ilman tunnontuskia. Minä hylkään hänet ainaiseksi
ja luovun samalla kaikista naisista, jotka tosin eivät voi olla niin
miellyttäviä kuin hän, mutta jotka epäilemättä ovat yhtä halpamaisia ja
epäluotettavia.

Olin lähtemäisilläni, päättäen unhoittaa Manonin. Se kuolettava
mustasukkaisuus, joka raateli sydäntäni, verhoutui synkkään ja kumeaan
rauhallisuuteen ja minä luulin parantumiseni sitä pikaisemmaksi, kun
en sielussani tuntenut mitään sellaista rajua mielenliikutusta, joka
samanlaisissa tilanteissa oli minua ahdistanut. Voi, olinhan vaan
lemmen leikkikalu yhtä suuressa määrin kuin katsoin olevani G.M:n ja
Manonin pettämä.

Kun tyttö, joka oli tuonut minulle kirjeen, näki minun aikovan lähteä
astumaan alas ravintolan portaita, hän kysyi, mitä hänen tuli minun
puolestani sanoa herra G.M:lle ja sille naiselle, joka asui hänen
luonaan. Kuullessani tämän kysymyksen, palasin sisälle. Ja minulle
tapahtuneen muutoksen pakosta, joka oli käsittämätön niille, jotka
eivät koskaan ole tunteneet rajuja intohimoja, minä äkkiä siirryin
luuloitellusta rauhastani mitä hirvittävimpään raivonpurkaukseen.

-- Mene -- sanoin tytölle -- ja kerro petturi G.M:lle ja hänen
valapattoiselle rakastajattarelleen siitä epätoivosta, johon tuomasi
kirottu kirje on minut syössyt. Mutta ilmoita heille samalla, etteivät
he kauan saa siitä iloita, sillä minä tulen omalla kädellä pistämään
kuoliaaksi heidät molemmat.

Heittäydyin tuolille; hattuni putosi sen toiselle ja keppini toiselle
puolelle. Kaksi katkeraa kyynelvirtaa alkoi valua silmistäni. Raivoni
puuskaus vaihtui syvään suruun. En voinut muuta kuin itkeä, sen ohella
huoaten ja vaikeroiden.

-- Tule lähemmäksi, lapseni, tule lähemmäksi! -- huudahdin tytölle,
koska sinut on lähetetty minua lohduttamaan. Sano, tunnetko
parannuskeinoja, joilla on voitettavissa raivo ja epätoivo, ja halu
surmata itsensä, sittenkuin on tappanut kaksi petturia, jotka eivät
ansaitse elää. Niin, tule lähemmäksi -- jatkoin minä, nähdessäni hänen
astuvan minua kohti muutaman pelokkaan ja epävarman askelen.

-- Tule pyyhkimään kyyneleeni, tule palauttamaan rauha sydämeeni, tule
sanomaan minulle, että minua rakastat, jotta tottuisin olemaan toisen
rakastamana kuin uskottoman lemmittyni. Sinä olet kaunis, ehkä minäkin
voin sinua rakastaa.

Tuo lapsi-parka, joka tuskin oli kuusitoistavuotias, ja jolla näytti
olevan enemmän häveliäisyyttä kuin vertaisillaan, ihmetteli suuresti
tällaista omituista kohtausta. Hän lähestyi kuitenkin ilahuttaakseen
minua muutamilla hyväilyillä, mutta minä työnsin hänet heti pois
luotani.

-- Mitä minusta tahdot? -- sanoin hänelle. -- Oh, sinä olet nainen,
sinä olet sukupuolta, jota inhoon ja jota en enää voi sietää. Kasvojesi
viehättävä sulo uhkaa minulle jotain uutta petosta.

Hän niiasi minulle, rohkenematta sanoa sanaakaan, ja kääntyi mennäkseen
pois. Huusin häntä jäämään.

-- Mutta kerro minulle ainakin -- virkoin, minkätähden, miten ja missä
tarkoituksessa sinut on lähetetty tänne. Miten olet saanut tietää
nimeni ja sen paikan, missä saatoit minut tavata?

Hän sanoi jo kauan tunteneensa herra G.M:n. Tämä oli lähettänyt
noutamaan häntä kello viisi, ja hän oli seurannut lakeijaa, joka oli
tuonut sanan, suureen taloon, jossa oli tavannut tuon herran pelaamassa
piketti-peliä kauniin naisen kanssa. Molemmat olivat pyytäneet häntä
tuomaan minulle tuon kirjeen, kerrottuaan, että hän oli tapaava minut
vaunuissa Saint-André-kadun päässä.

Kysyin häneltä, eivätkö he olleet sanoneet hänelle enempää. Hän vastasi
punastuen, että he olivat herättäneet hänessä sen toivon, että minä
pitäisin hänet seuranani.

-- Sinua on petetty -- sanoin hänelle -- tyttö-parka, sinua on petetty.
Sinä olet nainen, sinä tarvitset miestä, mutta tarvitset sellaista,
joka on rikas ja onnellinen, ja täältä et voi sellaista löytää.
Palaa, palaa herra G.M:n luo. Hänellä on kaikki, mitä vaaditaan siltä
mieheltä, joka tahtoo olla kaunisten naisten rakastama. Hänellä on
annettavana kalustettuja huoneustoja ja ajoneuvoja. Mitä minuun tulee,
jolla ei ole muuta annettavana kuin rakkauteni ja uskollisuuteni, niin
naiset ylenkatsovat varattomuuttani ja ivaavat yksinkertaisuuttani.

Lausuin lisäksi joukon asioita, milloin surullisia, milloin rajuja,
mikäli minua kiihoittavat mielenliikutukset vuoroin vaimenivat ja
pääsivät voitolle. Mutta näitä heikensi lopulta niiden oma rajuus
sen verran, että ne antoivat sijaa harkinnalle. Vertasin tätä viime
onnettomuuttani samanlaisiin toisiin jo kokemiini, enkä katsonut olevan
syytä sen johdosta antautua suurempaan epätoivoon kuin edellisienkään
vuoksi. Tunsinhan Manonin: miksi surinkaan niin rajusti onnettomuutta,
joka minun olisi pitänyt aavistaa? Miksi en ennemmin hakenut
parannuskeinoa? Olihan vielä aikaa. Minun ei ainakaan sopinut säästää
vaivojani, ellen tahtonut syyttää itseäni siitä, että laiminlyöntini
kautta omalta osaltani olin syypää kärsimyksiini. Aloin siis tuumia
kaikkia keinoja, jotka saattoivat avata minulle toivojen tien.

Yritys väkivaltaisesti riistää hänet herra G.M:n käsistä olisi ollut
epätoivoisa keino, joka vaan oli omansa syöksemään minut turmioon ja
joka ei tarjonnut vähäisintäkään onnistumisen mahdollisuutta. Mutta
arvelin, että jos olisin voinut saada tilaisuuden sanoa hänelle
parikin sanaa, olisin ehdottomasti voinut jossain määrin vaikuttaa
hänen sydämeensä; tunsinhan niin hyvin kaikki sen tunteelliset puolet
ja olinhan varma siitä, että hän minua rakasti. Olisinpa lyönyt vetoa
siitä, että tuo eriskummainen mielijohde lähettää minulle sievä tyttö
minua lohduttamaan lähti hänen aivoistaan ja että se todisti hänen
sääliään minun kärsimyksiäni kohtaan.

Päätin pinnistää koko kekseliäisyyteni saadakseni tavata hänet.
Tutkittuani keinoja, toista toisensa jälkeen, kiinnyin tähän:
herra de T. oli heti alunpitäen osoittanut minulle niin herttaista
avuliaisuutta, etten vähääkään voinut epäillä hänen vilpittömyyttään
ja auliuttaan. Päätin viipymättä lähteä hänen luokseen ja pyytää häntä
kutsuttamaan luokseen herra G.M:n muka jotain tärkeää asiaa varten. En
tarvinnut puolta tuntia enempää puhuakseni Manonin kanssa. Aikomukseni
oli päästä itse hänen huoneeseensa, minkä luulin helposti käyvän päinsä
herra G. M:n poissaollessa.

Tämä päätös rauhoitti minua jonkun verran, ja minä annoin runsaan
maksun tytölle, joka vielä oli jäänyt luokseni, ja viedäkseni häneltä
halun palata niiden luo, jotka hänet olivat lähettäneet, pyysin hänen
osoitteensa, uskotellen hänelle, että aioin tulla hänen luokseen yöksi.

Nousin vaunuihin ja käskin ajaa täyttä laukkaa herra de T:n asunnolle.
Onneksi tapasin hänet kotona. Matkalla olin tämän suhteen ollut
levoton. Pari sanaa riitti selittämään missä pulassa olin ja mitä apua
toivoin häneltä.

Hän oli niin ihmeissään kuullessaan miten G.M. oli voinut
vietellä Manonin, että hän, joka ei tietänyt, että minä itse olin
myötävaikuttanut onnettomuuteeni, jalomielisesti tarjoutui kokoamaan
kaikki ystävänsä kehoittaakseen heitä käyttämään käsivarsiaan ja
miekkojaan minun rakastettuni vapauttamiseen.

Mutta minä selitin hänelle, että tällainen meteli voisi olla
turmiollinen Manonille ja minulle.

-- Säästäkäämme veremme viimeiseen hätään -- huomautin minä. Minä
haudon mielessäni vaarattomampaa keinoa, jolta odotan yhtä hyvää
menestystä.

Hän lupautui empimättä tekemään kaiken, mitä häneltä pyysin. Ja kun
olin toistanut, että nyt oli kyseessä vaan ilmoittaa herra G.M:lle,
että hän halusi puhua hänen kanssaan, sekä edellisen viivyttäminen
poissa kotoa yhden tai parin tunnin aikana, herra de T. lähti heti
minun kanssani matkaan, täyttämään tämän pyyntöni.

Tuumimme sopivaa keinoa pidättääksemme tuota herrasmiestä niin kauan.
Neuvoin häntä ensin jostakin ravintolasta kirjoittamaan G.M:lle
tavallisen kirjelipun ja siinä pyytämään häntä viipymättä tulemaan
sinne jotain tärkeätä asiaa varten, joka ei sietänyt lykkäystä.

-- Minä puolestani -- lisäsin minä -- tulen pitämään silmällä hänen
poistumistaan kotoaan, ja vaikeudetta pääsen sisälle taloon, jossa
ei kukaan muu minua tunne kuin Manon ja Marcel, joka on palvelijani.
Sillä aikaa te pidätte seuraa herra G.M:lle, ja voitte sanoa hänelle,
että se tärkeä asia, jonka johdosta haluatte puhua hänen kanssaan, on
rahapula, että muka juuri olette hävinnyt käteiset rahanne pelissä ja
onnettomuudeksenne kunniasanallanne vielä paljoa enemmän. Kuluu aikaa
ennenkuin hän on vienyt teidät rahakirstunsa ääreen, ja minulle jää
riittävästi aikaa tuumani toteuttamiseen.

Herra de T. noudatti tätä ohjetta yksityiskohtaisen tarkasti. Jätin
hänet erääseen ravintolaan, missä hän nopeasti kirjoitti kirjeensä.
Minä asetuin matkan päähän Manonin asunnosta. Näin kirjeentuojan
saapuvan, ja G.M:n hetkeä myöhemmin jalan ja palvelijan seuraamana
poistuvan. Niin pian kuin hän oli ehtinyt poiketa toiselle kadulle,
minä menin uskottoman lemmittyni portille ja kolkutin huolimatta
sisälläni kiehuvasta vihasta yhtä kunnioittavasti kuin temppelin
ovelle. Onneksi Marcel tuli avaamaan. Annoin hänelle merkin vaieta.
Vaikka minulla ei ollut mitään pelättävää toisten palvelijain puolelta,
kysyin häneltä kuiskaten, voiko hän kenenkään huomaamatta viedä minut
siihen huoneeseen, missä Manon oli. Hän vastasi, että se helposti kävi
päinsä, jos melutta nousimme isoja portaita yläkertaan.

-- Joutukaamme siis -- sanoin minä -- ja koeta estää jokaista tulemasta
sinne ylös, niin kauan kuin minä olen siellä.

Häiriintymättä pääsin sisälle tuohon huoneeseen.

Manon luki paraikaa kirjaa. Nyt täytyi minun ihmetellä tämän
eriskummaisen naisen luonnetta. Kaukana siitä, että hän olisi
säikähtynyt nähdessään minut, hän osoitti ainoastaan niitä yllättymisen
merkkejä, joita ei voi salata nähdessään henkilön, jonka on luullut
olevan kaukana.

-- Kas, sinäkö se olet, lemmikkini! hän huudahti ja tuli minua
syleilemään yhtä hellästi kuin tavallisesti. Hyvä Jumala, kuinka sinä
olet uhkarohkea! Kuka olisi tänään voinut odottaa sinua tänne?

Minä irtaannuin hänen käsivarsistaan, ja sen sijaan, että olisin
vastannut hänen hyväilyihinsä, työnsin hänet halveksien luotani ja
peräydyin pari kolme askelta hänestä. Tämä menettelyni saattoi hänet
hämille. Hän jäi seisomaan asentoonsa ja loi katseensa minuun kalveten.

Oikeastaan olin niin ihastunut hänet jälleen nähdessäni, että minulla
tuskin oli voimia avata suutani häntä nuhdellakseni, vaikka vihani
olikin täysin oikeutettu. Kuitenkin sydämeni vuoti verta siitä, että
hän oli minua niin kauheasti solvaissut. Palautin sen eloisasti
mieleeni kiihoittaakseni närkästystäni ja koetin saada silmäni
hehkumaan toisenlaisesta tulesta kuin rakkauden. Kun minä muutaman
hetken pysyin vaiti, ja hän huomasi kiihoittuneisuuteni, näin hänen
vapisevan ilmeisesti pelosta.

Tätä näkyä minä en voinut sietää.

-- Oi, Manon -- sanoin hänelle hellästi, sinä uskoton ja
valapattoinen Manon! Miten alankaan valitukseni! Näen sinut kalpeana
ja vapisevana, ja olen yhä vielä niin herkkätuntoinen sinun
vähimmillekin kärsimyksillesi, että pelkään liiaksi pahoittavani sinua
soimauksillani. Mutta sen sanon sinulle, Manon, että sydämeni on
murtunut sinun petoksesi tuottamasta surusta. Moisia iskuja ei anna
rakastajalleen, ellei ole päättänyt syöstä hänet kuolemaan. Tämä on jo
kolmas kerta, Manon, olen tarkoin laskenut ne, sellaista on mahdoton
unhoittaa. Heti paikalla on sinun ratkaistava, miten tästälähin
menettelet, sillä surullinen sydämeni ei enää jaksa kestää näin julmaa
kohtelua. Tunnen, että se menehtyy ja että se on pakahtumaisillaan
surusta. En jaksa sen enempää -- minä lisäsin, istuutuen tuolille; --
tuskin kykenen enää puhumaan ja pysymään pystyssä.

Manon ei vastannut minulle mitään. Mutta kun olin istuutunut, hän
vaipui alas polvilleen ja nojasi päänsä minun polviini, peittäen
kasvonsa minun käsilläni. Tunsin samalla, että hän kostutti niitä
kyynelillään. Jumalat! kuinka sisälläni kiehui ja kuohui!

-- Oi Manon -- jatkoin huoaten -- on liian myöhäistä lahjoittaa minulle
kyyneliä, aiheutettuasi surmani. Sinä teeskentelet alakuloisuutta,
jota et kykene tuntemaan. Suurin kärsimyksesi on epäilemättä minun
läsnäoloni, joka aina on ollut haitallinen huvituksillesi. Avaa silmäsi
ja katso, kuka minä olen. Ei kukaan vuodata niin helliä kyyneliä
onnettoman tähden, jonka on pettänyt ja sydämettömästi hylännyt.

Hän suuteli käsiäni, muuttamatta asentoa.

-- Sinä huikenteleva Manon -- aloin minä uudelleen -- sinä kiittämätön
ja epäluotettava tyttö, missä ovat lupauksesi ja valasi? Sinä
tuhannesti pintapuolinen ja julma rakastajatar, mitä olet tehnyt siitä
rakkaudesta, jonka viimeksi tänään valallasi vahvistit? Vanhurskas
taivas! -- lisäsin -- saattaako uskoton nainen siihen määrin pilkata
sinua, niin pyhästi huudettuaan sinua todistajakseen: onko siis väärä
vala saanut palkinnon! Epätoivo ja hylätyn tila siis tulevat uskollisen
osaksi!

Näitä sanoja seurasivat niin katkerat mietteet, että vastoin
tahtoani vuodatin muutaman kyynelen. Manon huomasi sen muuttuneesta
äänenpainostani ja keskeytti viimein vaitiolonsa.

-- Kaiketi olen rikollinen -- hän sanoi minulle alakuloisena -- kun
olen voinut tuottaa sinulle niin paljon surua ja mielenliikutusta.
Mutta rangaiskoon minua taivas, jos olen tiennyt sitä olevani tai jos
tahallisesti olen siksi tullut.

Tämä puhe tuntui minusta olevan niin vailla järkeä ja suoruutta, etten
voinut hillitä rajua vihanpurkausta.

-- Iljettävää ulkokultaisuutta! -- huudahdin. Näen entistä selvemmin,
että sinä olet kujeilija ja täynnä vilppiä. Nyt vasta tunnen kurjan
luonteesi. Hyvästi, sinä halpamainen olento -- näin jatkoin nousten
ylös -- kernaammin kuolen kuin tästälähin olen missään tekemisissä
sinun kanssasi. Rangaiskoon taivas minua, jos enää koskaan katson sinua
ainoankaan katseen arvoiseksi! Jää uuden rakastajasi luo, rakasta
häntä, inhoa minua, luovu kunniallisuudesta ja järkevyydestä; minä
sille nauran, sillä kaikki on minulle yhdentekevää.

Hän kauhistui niin tätä kiivauttani, että, yhä ollen polvillaan
tuolin ääressä, jolta minä olin noussut, katseli minua vavisten ja
rohkenematta hengittää. Minä menin vielä muutaman askelen ovea kohti,
kääntäen päätäni ja tuijottaen häneen. Mutta minun olisi täytynyt
menettää kaikki inhimilliset tunteet, jotta olisin voinut vastustaa
niin suurta viehätysvoimaa.

Tämä epäinhimillinen voima puuttui minulta niin kokonaan, että minä
äkkiä siirtyen vallan päinvastaiseen mielialaan palasin tai oikeammin
syöksyin vallan maltittomana hänen luokseen. Otin hänet syliini
ja suutelin häntä hellästi, herkeämättä. Pyysin häneltä anteeksi
kiivauttani, tunnustaen, että olin raaka ja etten ansainnut onnea olla
sellaisen naisen rakastama kuin hän.

Sain hänet istumaan ja kun olin laskeutunut vuorostani polvilleni
vannotin häntä kuuntelemaan minua ollessani tässä asennossa. Kaiken,
mitä nöyrä ja intohimoinen rakastaja voi kuvitella kunnioittavinta
ja hellintä, minä suljin muutamaan sanaan anteeksipyytäessäni.
Anoin häneltä armona anteeksiannon sanaa. Hän kietoi käsivartensa
kaulaani sanoen, että hän tarvitsi minun hyvyyttäni saadakseen minut
unhoittamaan minulle tuottamansa surun. Lisäksi hän sanoi pelkäävänsä
etten minä saattanut hyväksyä, mitä hän toi esiin puolustuksekseen.

-- Minäkö! -- keskeytin heti. Oh, enhän pyydä sinulta mitään
puolustusta. Hyväksyn kaiken, minkä olet tehnyt. Minun ei suinkaan
sovi vaatia sinulta menettelysi syitä. Olen ylen tyytyväinen, ylen
onnellinen, jos ei kallis Manonini kiellä minulta sydämensä hellyyttä.
Mutta -- näin jatkoin ottamatta huomioon surkeata tilannettani -- sinä
kaikkivaltias Manon, sinä, joka mielesi mukaan luot iloni ja suruni,
etkö sallisi minun nyt, kun olen tyydyttänyt sinut nöyrtymykselläni
ja katumukseni todisteilla, puhua kanssasi alakuloisuudestani ja
kärsimyksestäni? Saanko sinulta kuulla, miten minun käy tänään ja
oletko kumoamattomasti tuominnut minut kuolemaan, kun aiot viettää ensi
yön kilpailijani kanssa?

Hän jäi hetkeksi miettimään vastaustaan.

-- Ystäväni -- näin hän sitten virkkoi, käyden levollisen näköiseksi
-- jos heti alussa olisit puhunut näin selvästi, olisit säästänyt
itseltäsi paljon levottomuutta ja minulta hyvin kiusallisen kohtauksen.
Kun kärsimyksesi johtuu ainoastaan mustasukkaisuudesta, olisin
poistanut sen tarjoutumalla heti seuraamaan sinua maailman ääriin.
Mutta minä kuvittelin, että kirje, jonka herra G.M:n nähden kirjoitin
sinulle, ja tyttö, jonka lähetimme luoksesi, aiheuttivat surusi.
Ajattelin, että sinä mahdollisesti pidit kirjettäni ivana ja tuota
tyttöä, jos luulit hänen tulleen luoksesi minun kehoituksestani,
todisteena siitä, että hylkäsin sinut, liittyäkseni G.M:ään. Se ajatus
hämmensi minut äkkiä, sillä vaikka olinkin viaton, huomasin asiaa
harkitessani, että ulkonaiset seikat näennäisesti todistivat minua
vastaan. Mutta -- näin hän jatkoi -- tahdon, että olet tuomarinani,
sittenkuin olen selittänyt oikean asianlaidan.

Hän kertoi minulle nyt kaiken, mitä oli tapahtunut senjälkeen, kuin
oli tavannut herra G.M:n siinä paikassa, missä juuri olimme. Tuo
herra oli todella vastaanottanut hänet kuin maailman ylhäisimmän
ruhtinattaren ainakin. Hän oli näyttänyt hänelle kaikki huoneensa,
jotka olivat sisustetut ihmeteltävän aistikkaasti ja somasti. Hän
oli pukuhuoneessa laskenut hänelle pöytään kymmenentuhatta frangia,
joihin oli lisännyt muutamia hohtokivi-koristeita, joiden joukossa
olivat ne kaulavitjat ja se helminen rannerengas, jotka Manon jo oli
saanut hänen isältään. Sieltä hän oli vienyt hänet saliin, jota Manon
ei vielä ollut nähnyt, missä herkullinen ateria oli katettu. Häntä
olivat pöydän ääressä palvelleet ne uudet lakeijat, jotka herra G.M.
erityisesti oli palkannut häntä varten ja joiden käski siitä lähtien
katsoa häntä valtijattarekseen. Lopulta hän oli näyttänyt hänelle
kuomivaunut, hevoset ja muut lahjansa. Tämän jälkeen hän ehdoitti, että
he odottaessaan illallista pelaisivat korttia.

-- Myönnän -- hän jatkoi -- että tämä loisteliaisuus minua hämmästytti.
Ajattelin, että olisi ollut vahinko yks kaks hylätä näin suuria
etuja ja tyytyä viemään mukaansa ainoastaan nuo kymmenentuhatta
sekä hohtokivi-koristeet, -- että tässä oli saavutettavissa
varallisuudentila, joka hyvin soveltui sinulle ja minulle, ja että
saattaisimme elää miellyttävästi herra G.M:n kustannuksella.

-- Sen sijaan, että olisin ehdoittanut teatteriin menoa, päätin
tutkistella hänen mielialaansa sinuun nähden, tietääkseni, mitä
mahdollisuuksia meillä olisi tavataksemme toisemme siinä tapauksessa,
että suunnitteluni onnistui. Huomasin hänet hyvin myöntyväiseksi. Hän
kysyi, mitä minä ajattelin sinusta ja oliko minun ollut ikävä jättää
sinut. Sanoin hänelle, että sinä olit kovin rakastettava ja että aina
olit kohdellut minua niin herttaisesti, että olisi luonnotonta vihata
sinua. Hän myönsi, että sinä olit kunnon mies ja että hän oli halunnut
saavuttaa ystävyytesi.

-- Hän tahtoi tietää, mitä luulin sinun arvelevan lähdöstäni,
varsinkin silloin, kun saisit tietää minun olevan hänen vallassaan.
Minä vastasin, että rakkauttamme jo oli kestänyt siksi kauan, että se
oli ehtinyt vähän laimentua, että sinä et muuten ollut varsin hyvissä
varoissa ja ettet kenties pitäisi minun menettämistäni niin suurena
onnettomuutena, se kun vapauttaisi sinut painavasta taakasta. Lisäsin
että minä, kun olin varma siitä, että sinä ottaisit asian levollisesti,
en ollut epäröinyt mainita lähteväni Parisiin asioille. Tähän sinä muka
olit suostunut, olit tullut mukaan, etkä muka ollut näyttänyt erityisen
levottomalta, kun minä sinut jätin.

-- Jos luulisin hänen tahtovan elää sovussa minun kanssani --
näin virkkoi herra G.M. -- niin olisin valmis tarjoamaan hänelle
palvelustani ja olemaan hänelle kohtelias. Minä vastasin, että mikäli
tunsin sinun luonnettasi en epäillyt että sinä vilpittömästi vastaisit
sellaiseen kohteluun, etenkin -- näin huomautin -- jos hän voisi
parantaa sinun raha-asioitasi, jotka ovat olleet kovin rappiolla
siitälähtien kuin välisi omaisiisi ovat olleet huonot. Hän keskeytti
minut vakuuttaen tarjoavansa sinulle kaikkea apua, johon suinkin
kykeni, jopa lisäksi, jos haluaisit solmia uuden rakkaussuhteen,
hankkivansa sinulle sievän tytön, jonka hän oli hylännyt kiintyessään
minuun.

-- Minä hyväksyin hänen tuumansa -- hän jatkoi -- sitä varmemmin
karkoittaakseni hänen epäluulonsa, ja yhä enemmän vahvistuen
suunnitelmassani etsin ainoastaan keinoa saattaakseni sen sinun
tietoosi, jotta et olisi tullut kovin levottomaksi minun jäädessäni
pois sovitusta kohtaamisesta. Sitä varten ehdoitin, että hän jo
samana iltana lähettäisi luoksesi tuon uuden rakastajattaren, jotta
minulla olisi ollut tilaisuus kirjoittaa sinulle. Minun oli pakko
turvautua tähän juoneen, kun en voinut toivoa, että hän hetkeksikään
jättäisi minua rauhaan. Hän nauroi ehdoitukselleni, kutsui saapuville
palvelijansa, kysyi, voiko hän heti tavata entisen rakastajattarensa
ja lähetti hänet tätä etsimään eri paikoista. Hän kuvitteli, että tuon
naisen oli mentävä Chaillot'hon sinua tavatakseen; mutta minä sanoin
hänelle, että minä erotessani sinusta olin luvannut jälleen tavata
sinut teatterissa tai että sinä, jos joku seikka esti minua sinne
lähtemästä, olit luvannut odottaa minua vaunuissa Saint-André-kadun
päässä. Sentähden oli parempi lähettää uusi rakastajattaresi sinne, jos
ei muun, niin sen vuoksi, ettet turhaan kuluttaisi siinä koko yötäsi!
Sanoin hänelle vielä, että oli sopivaa kirjoittaa sinulle pari riviä
ja selittää tämän sijaisen tulo, jota sinun muuten olisi ollut vaikea
käsittää. Hän suostui siihen. Mutta minun oli pakko kirjoittaa hänen
läsnäollessaan, ja minun täytyi varoa liian avoimia sanoja.

-- Näin on kaikki käynyt -- lisäsi Manon. En salaa sinulta mitään
teoistani enkä tuumistani. Tuo nuori nainen tuli; huomasin hänet
sieväksi, ja kun en epäillyt, että poissaoloni tuotti sinulle ikävää,
toivoin vilpittömästi, että hän saattaisi huvittaa sinua muutaman
hetken, sillä se uskollisuus, jota sinulta odotan, on sydämen
uskollisuus. Olisin hyvin mielelläni lähettänyt luoksesi Marcelin;
mutta en voinut saada vähintäkään tilaisuutta ilmaistakseni hänelle
mitä tahdoin saattaa tietoosi.

Hän lopetti viimein kertomuksensa mainiten, kuinka suureen pulaan herra
de T:n kirjelippu oli saattanut G.M:n.

-- Hän oli kahden vaiheilla lähtisikö luotani ja vakuutti, ettei
aikonut viipyä kauan poissa. Sentähden näen levottomana sinut täällä ja
säikähdin sinun tuloasi.

Hyvin kärsivällisenä kuuntelin tätä puhetta, Kieltämättä siinä oli
minulle paljon julmaa ja nöyryyttävää, sillä olihan hän niin ilmeisesti
aikonut olla minulle uskoton, ettei edes ollut huolinut sitä salata.
Eihän hän voinut toivoa, että G.M. antaisi hänen viettää koko yötä
vestaalin tavoin. Hän siis aikoi viettää sen tuon herran seurassa.
Mikä tunnustus rakastajalle! Olin kuitenkin huomaavinani, että osaksi
olin syypää hänen hairahdukseensa, minä kun ensin olin puhunut hänelle
herra G.M:n tunteista häntä kohtaan ja niin sokeasti suostunut hänen
uhkarohkeaan seikkailuunsa. Lisäksi sai minulle erikoinen luontainen
taipumus minut liikutetuksi hänen kertomuksensa teeskentelemättömästä
avomielisyydestä ja siitä herttaisesta ja suorasta tavasta, millä
hän teki selkoa niistäkin yksityisseikoista, jotka minua enimmin
loukkasivat.

-- Hän tekee syntiä ilman tahallista vilppiä -- ajattelin itsekseni.
-- Hän on kevytmielinen ja varomaton, mutta hän on suora. Sitäpaitsi
rakkaus yksin riitti sulkemaan silmäni näkemästä kaikkia hänen
vikojaan. Olin ylen tyytyväinen toivoessani vielä samana iltana
riistäväni hänet kilpailijaltani.

Kuitenkin sanoin hänelle:

-- Entä ensi yö, kenen kanssa aiot viettää sen?

Tämä kysymys, jonka alakuloisena tein hänelle, tyrmistytti hänet. Hän
vastasi minulle ainoastaan katkonaisesti, vältellen.

Säälin hänen ahdistustaan, keskeytin tämän puheen ja selitin muitta
mutkitta, että vaadin häntä heti paikalla seuraamaan minua.

-- Siihen suostun kernaasti -- hän vastasi; -- mutta etkö siis hyväksy
minun juontani?

-- Oi, eikö jo riitä, -- minä huudahdin -- että hyväksyn kaiken, minkä
tähänasti olet tehnyt?

-- Kuinka? Emmekö vie mukanamme edes noita kymmentätuhatta frangia? --
hän kysäsi. -- Hän on antanut ne minulle, ne ovat minun omaisuuttani.

Neuvoin häntä hylkäämään kaiken ja ajattelemaan yksinomaan pikaista
poistumista, sillä vaikka tuskin olin ollut puolta tuntia hänen
seurassaan, pelkäsin G.M:n paluuta. Mutta hän kiusasi minua niin
hellittämättä suostumaan siihen, ettemme tyhjin käsin lähtisi tiehemme,
että katsoin itseni velvolliseksi myöntymään jossakin määrin, hänen
suostuttuaan niin paljoon.

Meidän valmistuessamme lähtemään, kuulin kolkutettavan kadunpuoleiselle
ovelle. Minä olin aivan varma siitä, että se oli herra G.M., ja tämän
ajatuksen aiheuttamassa hämmennystilassa sanoin Manonille, että tuo
mies oli kuoleman oma, jos hän nyt ilmestyi eteeni. En todella ollut
tarpeeksi tointunut raivostani, jotta olisin voinut hillitä itseni
hänet nähdessäni. Marcel teki lopun tuskastani tuomalla minulle
kirjelipun, joka oli minulle osoitettu, ja jonka oli vastaanottanut
portilla. Se oli herra de T:n lähettämä.

Siinä sanottiin, että hän, G.M:n mentyä kotoansa noutamaan rahoja,
hyväkseen käytti hänen poissaoloaan saattaakseen tiedokseni hyvin
sukkelan tuuman: hän arveli, etten minä luontevammin voinut kostaa
kilpailijalleni kuin syömällä hänen illallisensa ja viettämällä sen yön
siinä vuoteessa, jossa hän oli aikonut levätä minun rakastajattareni
rinnalla. Tämä näytti hänestä olevan sangen helposti toimeenpantavissa,
jos minä voisin hankkia kolme tai neljä miestä, jotka olisivat kyllin
tarmokkaita vangitsemaan hänet kadulla ja vartioimaan häntä seuraavaan
aamuun asti. Itse de T. lupasi pidättää G.M:n ainakin tunnin ajan
tavalla, josta hän aikoi tehdä selkoa palattuaan.

Näytin tämän kirjeen Manonille ja kerroin, mihin juoneen olin
turvautunut esteettömästi päästäkseni hänen asuntoonsa. Minun ja
herra de T:n päähänpistot olivat hänen mielestään erinomaiset.
Me nauroimme niille hetkisen sydämemme pohjasta. Mutta kun aloin
puhua jälkimäisestä tuumasta, niinkuin olisi se ollut vaan pilaa,
hämmästyin kuullessani, että hän vallan tosissaan kehoitti panemaan sen
täytäntöön mielijohteena, joka häntä suuresti viehätti. Turhaan kysyin
häneltä, mistä äkkiä saatoin löytää sopivia miehiä vangitsemaan herra
G.M:n ja uskollisesti vartioimaan häntä. Manon sanoi, että ainakin
täytyi yrittää, kun herra de T. takasi meille vielä tunnin ajan, ja
vastaukseksi muihin vastaväitteisiini hän huomautti, että minä olin
tiranni ja etten ollenkaan välittänyt hänen toivomuksistaan. Hän ei
voinut kuvitella mitään hauskempaa kuin mitä oli tämä tuuma.

-- Sinä syöt illallista hänen lautaseltaan -- hän toisti -- sinä nukut
hänen lakanainsa välissä, ja varhain huomisaamuna viet mukaasi hänen
rakastajattarensa ja hänen rahansa. Silloin olet kostanut sekä isälle
että pojalle.

Suostuin, kun hän ei hellittänyt, vaikka salainen ääni sydämessäni
tuntui ennustavan onnetonta loppua. Lähdin kaupungille pyytääkseni
paria kolmea henkivartijaa, joihin Lescaut oli tutustuttanut minut,
ryhtymään toimiin G.M:n vangitsemista varten. Tapasin ainoastaan yhden
heistä kotona, mutta hän oli yritteliäs mies, joka tuskin oli kuullut,
mistä oli kysymys, kun jo vakuutti, että kaikki oli onnistuva hyvin.
Hän pyysi ainoastaan kymmenen pistolin suuruisen summan palkinnoksi
kolmelle kaartisoturille, joita hän päätti käyttää yritykseen, itse
ollen sen johtajana. Pyysin, ettei hän hukkaisi aikaa. Eikä hän
tarvinnut täyttä neljännestuntia saadakseen heidät kokoon. Odotin
heitä hänen asunnossaan, ja kun hän oli saapunut kätyreineen, vein
itse hänet erään kadun kulmaan, josta herra G.M:n välttämättä oli
kulkeminen palatessaan Manonin luo. Kielsin pahoin pitelemästä häntä,
mutta kehoitin vartioimaan häntä niin tarkasti kello seitsemään asti
seuraavana aamuna, että saatoin olla varma siitä, ettei hän päässyt
pakenemaan. Hän taas sanoi aikomuksensa olevan viedä tuo herrasmies
huoneeseensa ja pakoittaa hänet riisuutumaan jopa panemaan maata hänen
vuoteeseensa, kun sillävälin hän ja hänen kolme apuriansa viettäisivät
yönsä juoden ja pelaten.

Jäin heidän seuraansa, kunnes näin herra G.M:n ilmaantuvan, ja
vetäydyin silloin muutaman askeleen loitommalle pimeään paikkaan,
ollakseni näkemässä niin erikoista kohtausta. Henkivartija pysäytti
hänet pistooli kädessä ja selitti hänelle kohteliaasti, ettei
tavoitellut hänen henkeään eikä rahojaan, mutta että jos hän vähääkään
estelisi seuraamasta häntä tai päästäisi heikonkin huudon, niin
ampuisi hän luodin hänen otsaansa. G.M., joka näki hänellä olevan
tukenaan kolme soturia ja joka ilmeisesti pelkäsi pistoolia, ei tehnyt
vastarintaa. Näin häntä vietävän pois kuin karitsaa.

Palasin heti Manonin luo ja poistaakseni vähimmänkin epäluulon
palvelijoista, sanoin hänelle sisäänastuessani, ettei tarvinnut odottaa
G.M:iä illalliseksi. Hänelle oli muka ilmaantunut tärkeitä asioita,
jotka viivyttivät häntä poissa kotoa vastoin hänen tahtoansa. Hän oli
muka antanut minulle tehtäväksi viedä perille hänen anteeksipyyntönsä
ja kehoittanut minua syömään illallista Manonin kanssa, mitä minä pidin
suurena suosionosoituksena, kun oli kyseessä niin kaunis nainen. Manon
säesti hyvin taitavasti minun juontani. Me istuimme pöydän ääreen ja
näytimme vakavilta, palvelijain ollessa sisällä tarjoilemassa. Kun
lopulta olimme päästäneet heidät menemään, vietimme yhden elämämme
ihanimmista illoista. Käskin salaa Marcel'in hakea ajurin ja sanoa
hänelle, että hän seuraavana aamuna ennen kello kuutta tulisi
portille. Puoliyön aikaan olin lähtevinäni pois Manonin luota, mutta
palasin hiljaa Marcel'in avulla ja valmistauduin panemaan maata G.M:n
vuoteeseen, niinkuin jo olin anastanut hänen paikkansa pöydän ääressä.

Kaiken tämän kuluessa paha henkemme valmisteli turmiotamme. Keskellä
ilomme huumausta miekka riippui uhkaavana päämme päällä. Sitä
kannattava lanka oli katkeamaisillaan. Mutta jotta perikatomme kaikki
yksityiskohdat paremmin selviäisivät, on minun mainittava sen syyt.

G.M:iä seurasi palvelija, silloin kun soturit vangitsivat hänet.
Kauhistuneena herransa onnettomuudesta tämä mies peräytyi ja pakeni, ja
hänen ensimäinen toimenpiteensä herraansa auttaakseen oli se, että hän
vanhalle G.M:lle antoi tiedon siitä, mitä oli tapahtunut.

Näin ikävä uutinen luonnollisesti saattoi tämän hyvin levottomaksi.
Tällä miehellä oli tämä ainoa poika, ja ikäänsä nähden hän oli hyvin
kiivas. Ensin hän tahtoi palvelijalta kuulla kaikki, mitä hänen
poikansa oli tehnyt sinä iltapäivänä; oliko hän joutunut riitaan
jonkun kanssa, oliko hän sekaantunut jonkun toisen jupakkaan, oliko
hän käynyt jossakin pahamaineisessa talossa. Palvelija, joka luuli
isäntänsä olevan hengenvaarassa ja arveli velvollisuudekseen ilmaista
kaikki voidakseen auttaa häntä, kertoi kaiken, minkä tiesi herransa
rakkaudesta Manoniin ja kuinka paljo kuluja hänellä oli ollut tämän
naisen tähden, miten hän oli viettänyt iltapäivää kotonaan noin kello
yhdeksään asti, että hän sitten oli poistunut kotoa ja paluumatkallaan
joutunut tuon onnettomuuden uhriksi. Tämä riitti herättämään
vanhuksessa sen epäilyksen, että hänen poikansa oli joutunut jonkun
kilpailijan käsiin. Vaikka kello jo oli puoli yksitoista illalla, hän
ei hetkeäkään epäröinyt lähtemästä poliisipäällikön luo, jonka pyysi
antamaan erityiset määräykset kaikille kulkuvahdeille, ja saatuaan
yhden seuraansa hän itse riensi sille kadulle, missä poikansa oli
vangittu. Hän tutki kaikki ne paikat kaupungilla, joista toivoi
löytävänsä hänet, ja kun ei nähnyt ainoatakaan jälkeä hänestä, hän
lopulta antoi opastaa itsensä poikansa rakastajattaren asuntoon, jonne
poikansa mahdollisesti oli saattanut palata.

Minä olin panemaisillani maata, kun hän saapui. Makuuhuoneen ovi oli
suljettu, joten en kuullut kolkutusta portille, mutta hän tuli sisään
kahden poliisin seuraamana, ja kysyttyään tuloksetta poikaansa, häntä
halutti tavata rakastajatarta, saadakseen häneltä jotain tietoja. Hän
nousee siis yläkertaan, poliisit yhä kintereillään. Me olimme juuri
laskeutumassa vuoteeseen; silloin hän aukaisee oven ja jäätää veremme
ilmestymällä eteemme.

-- Taivaan Jumala! Se on vanha G. M. -- näin sanoin Manonille. Hyökkään
tempaamaan käteeni miekkaani. Pahaksi onneksi se oli kietoutunut
vyöhöni. Poliisit, jotka huomasivat liikkeeni, lähestyivät heti
käydäkseen minuun käsiksi. Paitasillaan oleva mies on auttamattomasti
alttiina ahdistajalleen. He riistivät minulta kaiken puolustautumisen
mahdollisuuden.

Joskohta hämmästyneenä tästä näystä G.M. pian tunsi minut ja vielä
helpommin Manonin.

-- Onko tämä harhanäky -- hän virkkoi ankarana -- vai näenkö todella
edessäni ritari des Grieux'n ja Manon Lescaut'n?

Minä tunsin niin suurta häpeää ja mielipahaa, etten vastannut mitään.
Hän näytti muutaman hetken hautovan mielessään erilaisia ajatuksia, ja
niinkuin olisivat nämä äkkiä sytyttäneet hänen vihansa, hän huudahti,
kääntyen minun puoleeni:

-- Haa, sinä poloinen, olen varma siitä, että olet surmannut poikani!

Tämä häpeällinen syytös ärsytti minua suuresti.

-- Sinä vanha konna -- vastasin hänelle ylpeästi, -- jos olisin aikonut
surmata jonkun sinun perheesi jäsenistä, niin totisesti olisin alkanut
sinusta.

-- Pitäkää häntä lujasti kiinni -- hän sanoi poliiseille. Hänen täytyy
antaa minulle tietoja pojastani. Hirtätän hänet huomispäivänä, ellei
hän heti paikalla ilmaise minulle, mitä on hänelle tehnyt.

-- Sinä hirtätät minut! -- toistin minä. -- Sinun kaltaisesi ilkimykset
päinvastoin ovat kypsät hirtettäviksi. Tiedä, että minun suonissani
virtaa jalompaa ja puhtaampaa verta kuin sinussa. Niin -- lisäsin --
tiedän, mitä on tapahtunut pojallesi; ja jos vielä minua ärsytät,
kuristutan hänet kuoliaaksi ennen aamun valkenemista ja sinulle lupaan
saman kohtalon hänen jälkeensä.

Oli varomatonta tunnustaa hänelle, että tiesin, missä hänen poikansa
oli, mutta ollen vihan vimmassa en malttanut olla sitä sanomatta. Hän
kutsui heti saapuville kuusi muuta poliisia, jotka odottivat portilla,
ja käski heidän vangita kaikki talon palvelijat.

-- Kas noin, herra ritari -- hän sitten jatkoi ivallisesti -- te
tiedätte, missä poikani on ja aiotte kuristuttaa hänet kuoliaaksi,
kuten sanotte. Mutta olkaa varma siitä, että me aiomme järjestää tämän
asian parhaalla tavalla.

Hän lähestyi Manonia, joka istui vuoteen laidalla ja itki, ja lausui
hänelle muutamia pilkallisia kohteliaisuuksia siitä vallasta, jonka
alaiseksi hän oli saattanut sekä isän että pojan, ja kuinka hyvin hän
sitä käytti. Tuo vanha himokas hirviö yritti lisäksi lähestyä Manonia
liian tuttavallisesti.

-- Varo kajoamasta häneen -- huusin minä -- ei olisi mitään pyhää, mikä
voisi pelastaa sinut minun käsistäni. Hän poistui jättäen huoneeseen
kolme poliisia, joiden käski huolehtia siitä, että me kiireisesti
pukeuduimme.

En tiedä, mitä hän aikoi meille tehdä. Ehkä olisimme päässeet
vapaiksi, jos olisimme ilmaisseet hänen poikansa olinpaikan. Minä
tuumin pukeutuessani, eikö se ollutkin paras menettely. Mutta vaikka
hän olikin siinä mielentilassa lähtiessään huoneestamme, oli tämä
mielentila kokonaan muuttunut hänen palatessaan. Hän oli käynyt
kuulustelemassa Manonin palvelijoita, jotka poliisit olivat vanginneet.
Mutta hän ei saanut tietää mitään niiltä, jotka Manon oli saanut hänen
pojaltaan. Mutta kuultuaan, että Marcel oli aikaisemmin palvellut
meillä, hän päätti panna tämän puhumaan peloittamalla häntä uhkauksilla.

Marcel oli uskollinen mies, mutta yksinkertainen ja typerä. Muisto
siitä, millä tavalla oli pelastanut Manonin sairaalavankilasta ynnä
G.M:n hänessä herättämä kauhu vaikuttivat niin voimakkaasti hänen
heikkoon ymmärrykseensä, että hän luuli hirsipuun tai teloituspyörän
häntä odottavan. Hän lupasi antaa ilmi kaiken, mitä oli saanut tietää,
kunhan vaan säästettiin hänen henkensä. Tästä G.M. sai varmuuden siitä,
että meidän hankkeissamme oli jotain vakavampaa ja rikollisempaa,
kuin mitä hänellä oli ollut siihenasti syytä epäillä. Ja hän takasi
Marcelille sekä hänen henkensä että palkinnon hänen tunnustuksestaan.

Tuo poloinen mies ilmaisi silloin hänelle osan meidän
suunnitelmistamme, joista peittelemättä olimme keskustelleet hänen
läsnäollessaan, hänen kun oli määrä olla mukana niiden toteuttamisessa.
Tosin hän ei ollenkaan tietänyt niihin Parisissa tekemiämme
muutoksia. Mutta lähdettäessä Chaillot'sta hän oli kuullut, miten
yritys oli järjestetty ja mikä osa hänellä siinä oli näyteltävänä.
Hän selitti siis herra G.M:lle, että tarkoituksemme oli vetää hänen
poikaansa nenästä, että Manonin piti saada tai että hän jo oli saanut
kymmenentuhatta frangia, mikä summa meidän tuumiemme mukaan ei koskaan
joutuisi G.M:n perillisille.

Saatuaan kuulla tämän, vanhus palasi kiivaasti huoneeseemme. Sanaakaan
sanomatta hän meni pukuhuoneeseen, mistä helposti löysi tuon rahasumman
ja koristeet. Sitten hän palasi luoksemme kasvot punoittavina, näytti
meille niitä, suvaiten mainita niitä meidän varkaansaaliiksemme, ja
syyti meille solvaavia soimasanoja. Helminauhan ja rannerenkaat hän
pisti Manonin nenän alle.

-- Tunnetteko nämä? -- hän kysyi ivallisesti hymyillen. Ettepä näe
niitä ensi kertaa. Vallan samat, totta jumaliste! Ne kelpasivat teille,
kaunokaiseni, totta kai! Lapsiparat! -- hän vielä lisäsi -- he ovat
todella sangen miellyttäviä kumpikin, vaikkakin pikku varkaita.

Sydämeni oli pakahtua kuullessani tätä solvaisevaa puhetta. Olisin
hetken vapaudesta antanut... Vanhurskas taivas, mitä olisinkaan
antanut? Lopulta sain itseni hillityksi sen verran, että saatoin sanoa
hänelle noudattaen malttia, joka oikeastaan ei ollut muuta kuin raivon
huippu:

-- Lopettakaa, herraseni, julkeat ivapuheenne. Mistä onkaan kysymys?

-- On kysymys siitä, herra ritari -- hän vastasi -- että suoraa päätä
saatte marssia Châtelet-vankilaan.

Vavisten aavistin mitä kaikkia vaaroja siitä johtuisi. Huolimatta
ylpeydestäni oivalsin, että minun täytyi alistua kohtaloni pakkoon ja
mielistellä pahinta vihamiestäni, voittaakseni jotain nöyryydellä.
Kohteliaasti pyysin häntä hetken kuuntelemaan minua.

-- En tahdo puolustaa itseäni, hyvä herra. Tunnustan, että nuoruuteni
hulluus on saattanut minut suuriin hairahduksiin, jotka ovat teitä niin
syvästi loukanneet, että teillä on syytä tyytymättömyyteen. Mutta jos
tunnette rakkauden voiman, jos voitte käsittää, kuinka paljon kärsii
onneton nuori mies, jolta riistetään hänen rakkaimpansa, niin pidätte
kenties anteeksiannettavana, että olen tavoitellut pientä koston
tuottamaa tyydytystä tai ainakin voinette katsoa kärsimääni solvausta
riittäväksi rangaistukseksi. On tarpeetonta vankilalla tai kidutuksella
pakoittaa minua ilmaisemaan missä poikanne on. Hän on turvassa. Minun
tarkoitukseni ei ole ollut vahingoittaa häntä tai loukata teitä. Olen
valmis mainitsemaan teille sen paikan, missä hän kaikessa rauhassa
viettää yötään, jos olette niin armollinen, että annatte meille
vapauden.

Kaukana siitä, että olisi heltynyt rukoilevasta pyynnöstäni, tuo vanha
peto käänsi minulle nauraen selkänsä. Hän lausui ainoastaan muutaman
sanan osoittaakseen minulle, että tunsi tuumamme alusta loppuun. Mitä
hänen poikaansa tuli, hän lisäsi raa'asti, hänet kyllä löydettäisiin,
kun minä en ollut häntä tappanut.

-- Viekää hänet Châtelet-vankilaan -- hän sanoi poliiseille -- ja
varokaa, ettei ritari pääse teiltä karkaamaan; hän on ovela veijari,
joka jo kerran on paennut Saint-Lazaresta.

Hän poistui ja jätti minut tilaan, jota helposti saattaa kuvitella.

-- Oi taivas -- huudahdin -- vastaanotan nöyrästi kaikki iskut, jotka
lähtevät sinun kädestäsi! Mutta se, että viheliäisellä konnalla on
valta kohdella minua näin julmasti, syöksee minut epätoivon kuiluun.

Poliisit huomauttivat, ettemme antaisi heidän kauempaa odottaa, heillä
kun oli kuomivaunut portilla. Ojensin käteni Manonille johdattaakseni
hänet alas.

-- Tule, rakas kuningattareni -- sanoin hänelle -- ja alistu ankaran
kohtalomme armottomaan pakkoon. Ehkä taivas suvaitsee kerran saattaa
meidät onnellisempaan tilaan.

Läksimme matkaan istuen samoissa vaunuissa. Manon laskeutui minun
syliini. En ollut kuullut hänen sanovan sanaakaan sen hetken jälkeen,
jolloin G.M. näyttäytyi; mutta nyt, ollessaan kahdenkesken minun
kanssani, hän lausui minulle lukemattomia helliä sanoja, soimaten
itseään siitä, että oli syypää minun onnettomuuteeni.

-- Minä en ole surkuteltava -- huomautin minä; -- muutaman kuukauden
vankeus ei minua peloita ja pidän aina Châtelet'ta Saint-Lazarea
parempana. Mutta sinun tähtesi, rakkaani, sydämeni on huolissaan. Mikä
kohtalo niin viehättävälle olennolle! Taivas, miksi kohtelet näin
ankarasti täydellisintä teosta? Miksi emme me molemmat ole syntyneet
sellaisin ominaisuuksin, jotka vastaisivat surkeuttamme? Luonto on
antanut meille henkevyyttä, aistin hienoutta ja herkkätunteisuutta.
Mutta oi! Mitä kaikki tämä meitä hyödyttää, kun niin monet alhaiset
sielut, jotka ansaitsisivat meidän kohtalomme, nauttivat kohtalon
kaikkia etuja.

Nämä ajatukset täyttivät sydämeni surulla. Mutta ne eivät olleet mitään
verrattuina niihin, jotka kohdistuivat tulevaisuuteen: minua riudutti
pelko Manonin puolesta. Hän oli jo ollut sairaala-vankilassa, ja vaikka
hän sieltä oli päässyt säädyllisellä tavalla, tiesin, että toistuminen
tässä suhteessa toi mukanaan mitä vaarallisimpia seurauksia. Olisin
tahtonut ilmaista hänelle ahdistukseni, mutta pelkäsin peloittavani
häntä liiaksi. Vapisin hänen tähtensä, rohkenematta varoittaa häntä
uhkaavasta vaarasta, ja suutelin häntä huoaten, vakuuttaakseni hänelle
ainakin rakkauttani, ainoa tunne, jota rohkenin tulkita.

-- Manon -- sanoin hänelle -- puhu vilpittömästi, tuletko aina
rakastamaan minua?

Hän vastasi olevansa hyvin onneton siitä, että minä sitä saatoin
epäillä.

-- No hyvä -- jatkoin minä -- enhän minä sitä epäilekään, ja kun
minulla on tämä varma tietoisuus, tahdon uhmailla kaikkia meidän
vihollisiamme. Tulen vetoamaan omaisiini päästäkseni vapaaksi
Châtelet'sta, ja henkeni on minulle vallan hyödytön, ellen heti vapauta
sinua, itse päästyäni irti.

Saavuimme vankilaan. Siellä meidät suljettiin kumpikin eri koppiin.
Tämä isku ei ollut minulle niin julma, sillä olin sitä edeltäpäin
aavistanut. Suljin Manonin vankilan ovenvartijan suosioon, huomauttaen
hänelle, että olin jalosukuinen mies, ja luvaten hänelle melkoisen
palkinnon. Syleilin lemmittyäni ennenkuin erosin hänestä. Vannotin
häntä pidättymään liiasta surusta ja vakuutin, ettei hänen tarvinnut
pelätä mitään, niin kauan kuin minä olin elossa. En ollut ilman rahoja,
annoin hänelle niistä osan ja maksoin jäljellä olevista varoistani
ovenvartijalle etukäteen runsaasti kuukauden elatuksesta sekä Manonin
että itseni edestä.

Rahani tekivät erittäin hyvän vaikutuksen. Minut pantiin siististi
kalustettuun huoneeseen, ja minulle vakuutettiin, että Manonilla oli
samanlainen.

Aloin heti ajatella keinoja päästäkseni vapaaksi. Oli selvää,
ettei minun tapaukseni sisältänyt mitään ehdottoman rikollista. Ja
vaikka oletinkin, että varkaussuunnitelmamme kävi ilmi Marcel'in
todistuksesta, tiesin varsin hyvin, ettei pelkkää aikomusta rangaista.
Päätin viipymättä kirjoittaa isälleni ja pyytää häntä itseään
tulemaan Parisiin. Minä häpesin, kuten jo huomautin, paljoa vähemmin
oloani täällä kuin Saint-Lazaressa. Sitäpaitsi ikä ja kokemus olivat
melkoisesti vähentäneet arkuuttani, joskin minussa vielä oli säilynyt
kaikki isän arvolle tuleva kunnioitus. Kirjoitin siis, eikä vankilassa
estetty kirjeeni lähettämistä. Mutta olisin voinut säästää itseltäni
tämän vaivan, jos olisin tietänyt, että isäni seuraavana päivänä saapui
Parisiin.

Hän oli saanut sen kirjeen, jonka viikkoa aikaisemmin olin hänelle
lähettänyt. Se oli tuottanut hänelle mitä vilpittömintä iloa.
Mutta niin suuresti kuin olinkin ilahuttanut häntä kertomalla
kääntymyksestäni, ei hän ollut katsonut voivansa täydelleen luottaa
lupauksiini. Hän oli päättänyt tulla hankkimaan itselleen varmuutta
mielenmuutoksestani ja sovittaa menettelynsä katumukseni vilpittömyyden
määrän mukaan. Hän saapui vangitsemiseni jälkeisenä päivänä.

Ensi käyntinsä hän suuntasi Tibergen luo, jolle olin pyytänyt häntä
osoittamaan vastauksensa. Hän ei häneltä saanut tietää asuntoani eikä
silloisia olojani. Hän sai häneltä kuulla ainoastaan pääseikkailuni
alkaen siitä, kuin olin paennut Saint-Sulpicestä. Tiberge puhui
hänelle hyvin edullisesti niistä pyrkimyksistä hyvään, joita olin
osoittanut meidän viime kohtauksessamme. Hän lisäsi luulevansa minun
täydelleen luopuneen Manonista, mutta ihmettelevänsä, etten minä
viikkoon ollut antanut hänelle mitään tietoja itsestäni. Isäni ei
ollut niin herkkäuskoinen. Hän käsitti, että tässä piili jotain, jota
Tibergen tarkkanäköisyys ei ollut huomannut, vaikka hän valitti tuota
vaiteliaisuuttani, ja isäni ponnisteli siihen määrin löytääkseen minun
jälkeni, että kaksi päivää tulonsa jälkeen sai tietää minun olevan
Châtelet-vankilassa.

Ennen isäni tuloa, jota en vähääkään odottanut näin pian, kävi
poliisipäällikkö tervehdyksellä luonani -- tai mainitakseni asiat
niiden oikealla nimellä, minua kuulusteltiin. Hän soimasi minua, mutta
hänen soimauksensa eivät olleet ankaroita eivätkä epäkohteliaita. Hän
sanoi minulle lempeästi valittavansa huonoa käytöstäni ja huomautti,
että olin menetellyt epäviisaasti hankkimalla itselleni sellaisen
vihollisen kuin G.M. ja että kuitenkin helposti huomasi tässä piilevän
enemmän varomattomuutta ja kevytmielisyyttä kuin pahuutta. Mutta tämä
oli kuitenkin jo toinen kerta kuin olin vastaamassa hänen edessään, ja
hän oli toivonut, että minä olisin viisastunut, saatuani parin kolmen
kuukauden aikana opetusta Saint-Lazaressa.

Ihastuksissani siitä, että olin tekemisissä järkevän tuomarin kanssa,
selitin hänelle tilanteeni niin kunnioittavasti ja maltillisesti, että
hän näytti erittäin tyytyväiseltä vastaukseeni. Hän sanoi minulle,
ettei minun pitänyt antautua liiallisen surun valtaan, ja että hän oli
taipuvainen auttamaan minua syntyperäni ja nuoruuteni vuoksi. Rohkenin
sulkea hänen suosioonsa Manonin ja kiittää tämän naisen lempeyttä ja
hyvää luonnetta. Hän vastasi minulle nauraen, ettei hän vielä ollut
Manonia nähnyt, mutta että häntä sanottiin vaaralliseksi naiseksi. Tämä
sana pani siihen määrään vireille hellät tunteeni, että hänelle latelin
tuhansia intohimoisia asioita poloisen rakastajattareni puolustukseksi;
enkä voinut edes pidättyä kyynelistä. Hän käski viedä minut takaisin
huoneeseeni.

-- Amor, Amor! -- huudahti tuo vakava oikeudenpalvelija nähdessään
minun poistuvan -- etkö sinä koskaan voi sopia järkevyyden kanssa?

Olin vaipunut surullisiin mietteisiin sen keskustelun johdosta,
joka minulla oli ollut poliisipäällikön kanssa, kun kuulin huoneeni
oven aukenevan: isäni astui sisään. Vaikka minun olisi pitänyt olla
osaksi valmistautunut häntä näkemään, minä kun odotin sitä parin
päivän kuluttua, se koski minuun niin syvästi, että olisin syöksynyt
maan sisustaan, jos se olisi auennut jalkojeni edessä. Lähestyin ja
syleilin häntä, kasvoilla äärimäisen hämmennyksen merkit. Hän istuutui,
ennenkuin kumpikaan meistä oli avannut suutaan.

Kun minä jäin seisomaan, katseet maassa ja paljain päin, hän virkkoi:

-- Istuhan toki! Kiitos irstailusi häpeänhälinän ja petkutustesi olen
saanut tietää olinpaikkasi. Sinuntapaistesi ansioiden etu on, etteivät
ne pysy salassa. Sinä kuljet kuuluisuutta kohti varmaa tietä myöten.
Toivon, että tämä tie pian on päättyvä mestauspaikkaan ja että sinä
todella olet saavuttava kunnian siellä joutua näytteille kaikkien
ihailtavaksi.

En vastannut mitään. Hän jatkoi:

-- Kuinka onneton on isä, joka on rakastanut hellästi poikaansa,
mitään säästämättä, mikä olisi voinut tehdä hänestä kunnon miehen,
kun hän lopulta huomaa tämän pojan olevan pahantekijän, joka tuottaa
hänelle häpeää! Voi rauhoittua kohtalon tuottamasta onnettomuudesta:
aika haihduttaa sen, ja suru vähenee. Mutta mistä löytyy parannuskeino
taudille, joka kiihtyy päivä päivältä, nimittäin paheisen poikansa
irstailulle, pojan, joka on menettänyt kaiken kunniantunnon. Sinä
poloinen et sano mitään! -- hän lisäsi. -- Kas vaan tuota teeskenneltyä
vaatimattomuutta ja tuota ulkokultaista lempeää alistuvaisuutta --
voisipa luulla sinua sukusi kunniallisimmaksi jäseneksi.

Vaikka minun täytyi myöntää, että ansaitsin osan näitä loukkaavassa
muodossa annettuja soimauksia, tuntui hän kuitenkin minusta menevän
liian pitkälle. Katsoin luvalliseksi avoimesti tuoda esiin ajatukseni.

-- Vakuutan teille -- sanoin hänelle -- ettei vaatimaton esiintymiseni
suinkaan ole teeskenneltyä; se on ylhäissukuisen pojan menettelyä,
joka äärettömästi kunnioittaa isäänsä, varsinkin närkästynyttä
isäänsä. En liioin näytä olevan sukumme vakaantunein jäsen. Tiedän
ansaitsevani moitteenne; mutta pyydän teitä lausumaan niitä hieman
lempeämmin ja herkeämään kohtelemasta minua kuin kuolevaisten suurinta
hylkiötä. Niin kovia mainesanoja en ole ansainnut. Rakkaus -- senhän
tiedätte -- on aiheuttanut kaikki hairahdukseni. Turmiollinen
intohimo! Oi, ettekö te tunne sen voimaa, ja onko mahdollista, että
teidän verenne, joka on minun vereni lähde, ei koskaan ole tuntenut
samanlaista hehkua? Rakkaus on tehnyt minut liian hellämieliseksi,
liian intohimoiseksi, liian uskolliseksi ja ehkä liian myöntyväiseksi
mitä ihanimman rakastajattareni pyyteille; siinä ovat minun rikokseni.
Pidättekö tätä teidän häpäisemisenänne? Minä pyydän, isäni, vähän
sääliä -- näin jatkoin hellästi -- poikaa kohtaan, joka alati on
ollut täynnä kunnioitusta ja kiintymystä teihin, joka ei ole hylännyt
kunniaa ja velvollisuutta, kuten te luulette, ja joka on tuhat kertaa
surkuteltavampi, kuin mitä voitte kuvitellakaan.

Viime sanoja lausuessani vuodatin muutaman kyynelen.

Isänsydän on luonnon mestariteos: siinä luonto, niin sanoakseni,
hallitsee mielihyvällä ja hoitaa itse kaikkia sen pontimia. Isäni, joka
sen lisäksi oli älykäs ja arvostelukykyinen mies, heltyi niin siitä
muodosta, johon olin pukenut puolustukseni, ettei voinut minulta salata
tunteidensa vaihtumista.

-- Tule poikaparkani -- hän sanoi -- tule syleilemään minua, sinun
tilasi minua surettaa.

Syleilin häntä. Hän puristi minua tavalla, joka ilmaisi minulle, mitä
hänen sydämessään liikkui.

-- Mutta miten menetellä vapauttaaksemme sinut täältä? -- näin hän
kysäsi. -- Tee minulle peittelemättä selkoa kaikista asioistasi.

Kun minun elämässäni kokonaisuutena katsottuna ei ollut mitään
sellaista, joka ehdottomasti olisi tuottanut minulle häpeää,
ainakaan ei, jos sitä vertasi eräisiin piireihin kuuluvien toisten
nuorten miesten elämään, ja kun rakastajatarta ei suinkaan pidetä
halveksittavana tällä vuosisadalla, jossa elämme, eikä liioin
vähäistä viekkautta pelionnen tavoittelemisessa, kerroin isälleni
yksityiskohtaisesti millaista elämää olin viettänyt. Panin parastani
tuodakseni esiin kuuluisia esimerkkejä joka kerta kun mainitsin
harha-askeleen, vähentääkseni sen minulle tuottamaa häpeää.

-- Elän yhdessä rakastajattareni kanssa -- sanoin hänelle -- olematta
häneen sidottu vihkiäismenojen kautta. Herttua de... ylläpitää kahta
rakastajatarta koko Parisin nähden; herra de ----:lla on jo kymmenen
vuotta ollut lemmitty, jota rakastaa uskollisemmin kuin koskaan
vaimoaan. Kaksi kolmannesta Ranskan säätyhenkilöistä pitävät kunnianaan
rakastajattaren omistamista. Minä olen hieman petkuttanut pelissä.
Markiisi de ----:lla ja kreivi ----:lla ei ole mitään muita tuloja.
Prinssi de... ja herttua de... ovat samanlaisen ritarikunnan johtajia.
-- Mitä tuli hankkeisiini molempien G.M:n rahoihin nähden, olisin
niinikään helposti voinut todistaa, etten ollut vailla esikuvia, mutta
minulla oli kyllin kunniantuntoa jälellä ollakseni tuomitsematta
itseäni kaikkien niiden mukana, jotka olisin voinut esittää
esikuvikseni, joten pyysin isääni antamaan minulle tämän heikkouteni
anteeksi niiden kahden raivokkaan intohimon vuoksi, jotka olivat minua
ahdistaneet, nimittäin kostonhalun ja rakkauden.

Isäni kysyi, saatoinko antaa hänelle viittauksia tehoisimpiin
ja samalla huomiota herättämättömiin keinoihin minun pikaiseksi
vapautuksekseni. Mainitsin, että poliisipäällikkö oli osoittanut
ystävyyttä minua kohtaan.

-- Jos kohtaatte vaikeuksia -- sanoin hänelle -- eivät ne voi esiintyä
kenenkään muun puolelta kuin molempien G.M:ien. Luulisin siis
sopivaksi, että näkisitte vaivan mennä heitä tapaamaan.

Tämän hän lupasi tehdä.

En uskaltanut pyytää häntä puhumaan Manonin hyväksi. Tämä ei johtunut
rohkeuden puutteesta, vaan siitä, että pelkäsin suututtaa isääni
tällaisella ehdoituksella ja herättää hänessä ajatusta johonkin
turmiolliseen hankkeeseen Manonia ja minua kohtaan.

Olen vielä epätietoinen siitä, eikö tämä pelkoni antanut aihetta
suurimpiin onnettomuuksiini, se kun esti minut koettelemasta isäni
mielialaa ja yrittämästä saattaa hänet suosiolliseksi onnetonta
rakastajatartani kohtaan. Ehkä minun olisi onnistunut vielä kerta
herättää hänen sääliänsä ja karaista hänet niiltä vaikutuksilta, jotka
hän liiankin helposti sai vanhalta G.M:ltä. Kuka sen tietää. Nurja
kohtaloni olisi kenties saanut voiton kaikista ponnistuksistani; mutta
minä en olisi voinut syyttää muita kuin tätä kohtaloani ja vihamiesteni
julmuutta onnettomuudestani.

Poistuttuaan vankilasta isäni meni suoraa päätä herra G.M:n luo. Hän
tapasi hänet poikansa seurassa, jonka henkivartija rehellisesti oli
päästänyt vapaaksi. En koskaan ole saanut tietää heidän keskustelunsa
yksityiskohtia, mutta liiankin helposti saatoin kuvitella mitä laatua
se oli, päättäen sen kauheista seurauksista. He menivät yhdessä,
tarkoitan molemmat isät, poliisipäällikön luo, jolta pyysivät kahta
suosionosoitusta. Toinen oli se, että minut heti vapautettaisiin
Châtelet-vankilasta, ja toinen, että Manon loppuiäkseen teljettäisiin
vankilaan tai lähetettäisiin Amerikkaan. Juuri tähän aikaan alettiin
laivoilla lähettää paljon irtainta väkeä Mississippi-joelle.
Poliisipäällikkö antoi heille kunniasanansa, että Manon oli lähetettävä
matkalle ensi laivalla.

Herra G.M. ja isäni tulivat heti yhdessä tuomaan minulle sanan
vapautuksestani. Edellinen sanoi kohteliaan sanan siitä, mitä oli
tapahtunut, onnitteli minua siitä, että minulla oli sellainen isä ja
kehoitti minua senjälkeen hyväkseni käyttämään hänen neuvojaan ja
esimerkkiään. Isäni käski minun pyytää häneltä anteeksi vääryyttä,
jonka muka olin aikonut tehdä hänen perhettään kohtaan, ja kiittää
häntä siitä, että oli myötävaikuttanut minun vapauttamiseeni.

Poistuimme kaikki kolme mainitsematta ainoata sanaa
rakastajattarestani. En rohjennut puhua hänestä edes vanginvartijoille
heidän läsnäollessaan. Oi, minun poloiset suositukseni olisivat
kuitenkin olleet aivan turhat! Julma määräys oli saapunut samaan aikaan
kuin se, joka päästi minut vapauteen. Tuo onneton nainen vietiin tuntia
myöhemmin sairaala-vankilaan, siellä yhtyäkseen muutamiin kurjiin
olentoihin, jotka olivat tuomitut samaan kohtaloon.

Isäni oli pakoittanut minut seuraamaan häntä asuntoonsa, joten kello
oli lähes kuusi illalla, kun minä sain tilaisuuden salaa hiipiä pois
palatakseni vankilaani. Tarkoitukseni oli ainoastaan hankkia Manonille
muutamia virvokkeita ja sulkea hänet ovenvartijan erityiseen hoitoon,
sillä en toivonut, että minun sallittaisiin tavata häntä. En myöskään
vielä ollut ehtinyt ajatella keinoja hänen vapauttamisekseen.

Pyysin saada puhua ovenvartijan kanssa. Anteliaisuuteni ja hiljainen
käytöstapani olivat niin miellyttäneet häntä, että hän ei ollut
vastahakoinen minua auttamaan ja että hän puhui Manonin kohtalosta kuin
onnettomuudesta ainakin, joka häntä pahoitti, se kun saattoi tuottaa
minulle surua. En ollenkaan käsittänyt tätä puhetta. Keskustelimme
hetken ymmärtämättä toisiamme. Lopulta hän älysi, että minä tarvitsin
selitystä, ja antoi sen minulle sellaisena, kuin kauhusta vapisten jo
olen sen teille kertonut ja jonka nyt toistan uutta kauhua tuntien.

Halvaus ei koskaan ole vaikuttanut äkillisemmin ja hirvittävämmin.
Kaaduin maahan sydämen sykkiessä niin rajusti, että sinä hetkenä,
jolloin menetin tajuni, luulin ainaiseksi vapautuvani elämästä. Tämä
luulo pysyi vielä osaksi jälleen palatessani tajuihini. Käänsin
katseeni ympäri huonetta ja itseeni saadakseni varmuutta siitä,
kuuluinko vielä elävien ihmisten onnettomaan luokkaan. Varmaa
on, että jos olisin seurannut ainoastaan luonnon vaistoa, joka
pyrkii vapautumaan mielipahasta, ei mikään olisi minusta tuntunut
suloisemmalta kuin kuolema tuona epätoivon ja sekasorron hetkenä. Ei
edes uskonto voinut uhata sietämättömämmällä kärsimyksellä toisessa
elämässä kuin ne kamalat tuskat, jotka minua ahdistivat. Kuitenkin sain
pian, kuin rakkauden toimeenpaneman ihmeen kautta, tarpeeksi voimia
kiittääkseni taivasta siitä, että se palautti minulle tajunnan ja
järkeni. Kuolemani olisi hyödyttänyt ainoastaan minua. Manon tarvitsi
hengissä-oloani vapautuakseen, tarvitsi minua tuekseen ja tullakseen
kostetuksi. Vannoin itseäni säälimättä ryhtyväni näihin tehtäviin.

Vankilan ovenvartija tarjosi minulle kaikkea sitä apua, jota olisin
voinut odottaa vaan parhaalta ystävältäni. Vastaanotin hänen
palveluksensa mitä syvimmällä kiitollisuudella.

-- Oi, te olette siis heltynyt minun tuskistani! -- minä huudahdin. --
Kaikki ihmiset hylkäävät minut. Isänikin on epäilemättä yksi julmimpia
vainoojiani. Ei kukaan minua sääli. Te yksin täällä sydämettömyyden ja
raakuuden pesäpaikassa osoitatte myötätuntoisuutta kurjinta kuolevaista
kohtaan.

Hän neuvoi minulle, etten näyttäytyisi kadulla, ennenkuin olin hiukan
tointunut mielenliikutuksestani.

-- Älkää huolehtiko minusta -- sanoin poistuessani; -- tulen näkemään
teidät jälleen pikemmin kuin luulettekaan. Valmistakaa minulle kaikkein
pimein koppinne, koetan tehdä itseni sen ansainneeksi.

Oikeastaan ei ensi tuumani ollut sen vähempää kuin että tahdoin surmata
molemmat G.M:t ja poliisipäällikön ja sitten ase kädessä hyökätä
sairaala-vankilaan, mukanani niin paljo väkeä kuin saatoin värvätä
yritykseeni. Tuskin olisin säästänyt isäänikään kostonhankkeissani,
jotka minusta tuntuivat niin oikeutetuilta, sillä vankilan ovenvartija
ei ollut minulta salannut, että hän ja G.M. olivat perikatoni
aikaansaajat.

Mutta astuttuani muutaman askeleen kadulla, ja kun raitis ilma oli
hieman jäähdyttänyt vertani ja ruumiini nesteitä, raivoni väistyi
vähitellen järkevämpien tunteiden tieltä. Vihollistemme kuolema olisi
varsin vähän hyödyttänyt Manonia, ja se olisi epäilemättä riistänyt
minulta kaiken mahdollisuuden auttaa häntä. Sitäpaitsi, turvautuisinko
halpamaiseen murhatekoon? Mutta mikä toinen tie voisikaan avautua
kostolleni? Kokosin kaikki voimani ja kaikki henkiset kykyni ensin
pannakseni toimeen Manonin vapauttamisen, siirtäen kaiken muun
tuonnemmaksi, kunnes tämä tärkeä yritys olisi onnistunut.

Minulla oli enää varsin vähän rahaa jälellä. Se oli kuitenkin
välttämätön pohja, jolta oli alettava. En tuntenut useampia kuin kolme
henkilöä, joilta voin saada rahaa, nimittäin herra de T:n, isäni
ja Tibergen. Oli jotenkin epätodennäköistä saada mitään kahdelta
viimemainitulta, ja häpesin vaivata ensimainittua pyynnölläni.
Mutta kun ihminen on epätoivon partaalla, ei hän voi noudattaa
hienotunteisuuden vaatimuksia. Menin viipymättä Saint-Sulpicen
pappisseminaariin, välittämättä siitä, tunnettiinko minut siellä.
Pyysin saada puhutella Tibergeä. Hänen ensi sanansa osoittivat,
ettei hän vielä tuntenut viime seikkailujani. Tämä huomio sai minut
muuttamaan aikeeni vedota hänen myötätuntoonsa. Puhuin hänelle yleensä
siitä ilosta, jonka minulle oli tuottanut isäni jälleennäkeminen,
ja pyysin häneltä sitten lainaksi vähän rahaa, vetäen verukkeeksi,
että ennen lähtöäni Parisista tahdoin maksaa pois muutamat velat,
joita en halunnut mainita. Hän ojensi minulle heti kukkaronsa. Minä
otin siinä olevista kuudestasadasta frangista viisisataa. Tarjouduin
antamaan hänelle velkakirjan, mutta hän oli liian jalomielinen sitä
vastaanottaakseen.

Sieltä suuntasin kulkuni herra de T:n luo. Hänen edessään en ollenkaan
teeskennellyt. Kuvasin hänelle onnettomuuteni ja kärsimykseni. Hän
tunsi niistä jo pienimmätkin yksityiskohdat siitä, että tarkoin
oli seurannut nuoremman G.M:n seikkailua. Hän kuunteli minua siitä
huolimatta ja surkutteli minua syvästi. Kun kysyin häneltä neuvoa
Manonin vapauttamisen keinoihin nähden, hän vastasi surullisena
näkevänsä tässä suhteessa niin vähän valoa, että hänen täytyi luopua
kaikesta toivosta, ellei taivas osoittaisi vallan erityistä suosiotaan.
Hän mainitsi lisäksi varta vasten menneensä sairaala-vankilaan,
senjälkeen kuin Manon oli sinne suljettu, mutta ettei hän edes ollut
saanut lupaa tavata häntä, että poliisipäällikön määräykset olivat mitä
ankarimmat ja että päälle päätteeksi sen onnettoman naisjoukon, johon
Manon oli liitettävä, oli määrä lähteä matkaan parin päivän kuluttua.
Olin niin hämmästynyt hänen kertomastaan, että hän olisi voinut puhua
koko tunnin, minun häntä keskeyttämättä. Hän mainitsi edelleen, ettei
ollut tullut tervehtimään minua vankilaan, ollakseen vapaampi auttamaan
minua, kun ei tiedettäisi hänen olevan tuttaviani. Niiden tuntien
aikana, jotka olivat kuluneet minun poistuttuani vankilasta, hän oli
ollut huolissaan siitä, ettei tietänyt olinpaikkaani, ja oli halunnut
mitä pikimmin tavata minut, antaakseen minulle sen ainoan neuvon, jonka
avulla saatoin toivoa muutosta Manonin kohtalossa. Mutta tämä neuvo
oli vaarallinen, ja hän pyysi minua ainaisesti pitämään salassa hänen
osallisuutensa siihen. Tämä neuvo oli seuraava: minun tuli valita
muutamia reippaita miehiä, jotka rohkenivat hyökätä Manonin vartijoiden
kimppuun, kun nämä olisivat hänen seurassaan poistuneet ulkopuolelle
Parisia. Hän ei odottanut kunnes aloin puhua varattomuudestani, vaan
sanoi, ojentaen minulle kukkaron:

-- Kas tässä sata pistolia, jotka kenties voitte käyttää tarpeisiinne.
Maksatte ne minulle takaisin joskus, kun raha-asianne taas ovat hyvällä
kannalla.

Hän mainitsi vielä, että olisi tarjonnut avukseni miekkansa ja
käsivartensa, jollei huoli maineestaan olisi estänyt häntä itseänsä
ryhtymästä vapauttamaan rakastajatartani.

Tämä erinomainen jalomielisyys sai minut heltymään kyyneliin asti.
Ilmaistessani kiitollisuuttani koetin tehdä sen niin vilkkaasti
kuin masennukseni suinkin salli. Kysyin häneltä, eikö ollut mitään
toivottavissa vetoamisesta poliisipäällikköön. Hän sanoi ajatelleensa
sitä, mutta arveli tätä keinoa tehottomaksi, kun ei senlaatuista
armahdusta voinut anoa ilman erityistä syytä, eikä hän saattanut
keksiä minkä syyn voisi tuoda esiin saadakseen välittäjäkseen jonkun
arvokkaan ja vaikutusvaltaisen henkilön. Jos jotain tältä taholta oli
toivottavissa, ei se voisi käydä päinsä muuten kuin muuttamalla G.M:n
ja isäni mielipiteet ja pyytämällä heitä anomaan poliisipäälliköltä
tuomion peruuttamista. Hän tarjoutui tekemään kaiken voitavansa
voittaakseen puolellemme nuoren G.M:n, vaikka pelkäsi tämän hieman
kylmenneen hänelle epäilyksien johdosta, jotka olivat heränneet hänessä
meidän seikkailumme yhteydessä. Minua hän kehoitti yrittämään kaikkea
taivuttaakseni isäni mielen.

Tämä ei suinkaan ollut mikään helppo tehtävä minulle, ei ainoastaan
hänen vastustuksensa vuoksi, joka minun luonnollisesti oli voittaminen,
vaan toisestakin syystä, joka suorastaan pani minut pelkäämään hänen
kohtaamistaan. Olinhan vastoin hänen kieltoansa hiipinyt pois hänen
asunnostaan, ja olin lujasti päättänyt olla sinne palaamatta senjälkeen
kuin Manonin surullinen kohtalo oli tullut tietooni. Pelkäsin syystä,
että hän väkisin pidättäisi minut ja samoin veisi minut mukaansa
maaseudulle. Olihan vanhempi veljeni kerran noudattanut samaa
menettelyä. Tosin nyt olin vanhempi, mutta mitä merkitsi ikä väkivallan
edessä. Keksin kuitenkin keinon, joka turvasi minut vaaralta. Päätin
nimittäin kutsua hänet julkiseen paikkaan ja käyttää kirjeessäni
toista nimeä. Tämän tuuman toteutin heti. Herra de T. meni G.M:n luo
ja minä Luxembourg-puutarhaan, mistä lähetin isälleni sanan, että
eräs aatelismies nöyrimmästi pyysi häntä tulemaan sinne. Pelkäsin,
että hän voisi jäädä tulematta, kun yö jo lähestyi. Hän ilmestyi
kuitenkin hetken kuluttua palvelijan seurassa. Pyysin häntä poikkeamaan
puistokujaan, missä saatoimme puhella häiriintymättä. Astuimme ainakin
sata askelta puhumatta sanaakaan. Hän kuvitteli epäilemättä, ettei näin
moniin valmistuksiin ollut ryhdytty ilman tärkeää tarkoitusta. Hän
odotti, mitä minulla oli sanottavaa, ja minä puolestani mietin, mitä
sanoisin.

Viimein avasin suuni ja sanoin vapisevalla äänellä:

-- Te olette hyvä isä. Olette osoittanut minulle ylenmäärin hyvyyttä
ja olette antanut minulle anteeksi lukemattomat hairahdukseni. Taivas
onkin todistajani, että teitä kohtaan tunnen mitä kunnioittavimpia ja
hellimpiä lapsentunteita. Mutta minusta tuntuu, kuin ankaruutenne...

-- No, anna kuulua! Minun ankaruuteni...? -- keskeytti isäni, joka,
kärsimätön kun oli, katsoi minun puhuvan liian hitaasti.

-- Oi, isäni, minusta tuntuu, kuin ankaruutenne olisi mennyt liian
pitkälle siinä kohtelussa, jonka olette antanut tulla onnettoman
Manonin osaksi. Te olette tässä kohdin noudattanut herra G.M:n mieltä.
Tämä mies on vihassaan kuvaillut häntä teille mitä synkimmin värein.
Te olette saanut tästä naisesta mitä kauheimman käsityksen. Hän on
kuitenkin mitä suloisin ja rakastettavin olento maailmassa. Oi, jospa
Kaitselmus olisi suvainnut herättää teissä halun nähdä hänet vaan
hetken! Yhtä varma kuin olen hänen suloudestaan, yhtä varma olen
siitä, että hän teitäkin olisi miellyttänyt. Te olisitte ruvennut
häntä puolustamaan, olisitte inhonnut G.M:n katalia juonia, olisitte
ruvennut säälimään häntä ja minua. Oi, siitä olen varma! Sydämenne ei
ole tunnoton, te olisitte varmasti heltynyt...

Hän keskeytti minut vielä, huomatessaan, että puhuin liian innokkaasti
voidakseni pian lopettaa. Hän tahtoi tietää, mihin pyrin niin
intohimoisella puheella.

-- Rukoilemaan teiltä henkeäni -- vastasin -- jota en voi sietää
hetkeäkään senjälkeen kuin Manon on lähtenyt Amerikkaan.

-- Ei, ei -- hän vastasi ankarasti. -- Näen kernaammin, että menetät
elämäsi kuin että olet ilman järkevyyttä ja kunniaa.

-- Älkäämme siis enää jatkako -- minä huudahdin pysäyttäen hänet
käsivarresta. -- Riistäkää siis minulta tämä vihattu ja sietämätön
elämä. Sillä siinä epätoivossa, johon minut syöksette, on kuolema oleva
minulle armolahja: se on oleva arvokas lahja isän kädestä lähteneenä.

-- Enhän antaisi sinulle muuta kuin minkä ansaitset -- hän vastasi. --
Tunnen useita isiä, jotka eivät olisi odottaneet näin kauan, ennenkuin
olisivat ruvenneet itse pyöveliksesi. Mutta minun ylenmääräinen
hyväsydämisyyteni on syössyt sinut turmioon.

Heittäydyin maahan hänen eteensä ja huudahdin syleillen hänen polviaan:

-- Oi, jos teillä vielä on sitä jäljellä, niin älkää paaduttako
itseänne kyyneleilleni. Ajatelkaa, että olen poikanne. Oi! Muistelkaa
äitiäni. Te rakastitte häntä niin hellästi. Olisitteko sallinut, että
hänet olisi riistetty sylistänne? Olisitte puolustanut häntä kuoloon
asti. Eikö toisilla ihmisillä voi olla samanlainen sydän kuin teillä?
Saattaako olla taipumattoman ankara, kerran koettuaan, mitä hellyys ja
suru tietää?

-- Älä enää puhu äidistäsi -- hän huomautti ärtyneellä äänellä; tuo
muisto kiihoittaa katkeruuttani. Sinun irstailusi saattaisivat hänet
kuolemaan surusta, jos hän vielä eläisi ja näkisi ne. Lopettakaamme
tämä keskustelu, se kiusaa minua eikä kuitenkaan saa minua muuttamaan
päätöstäni. Palaan asuntooni. Käsken sinun seurata minua sinne.

Se kuiva ja kova äänenpaino, jolla hän julisti tämän käskyn, pani minut
liiankin selvästi käsittämään, että hänen sydämensä oli järkähtämätön.
Poistuin hänestä matkan päähän, peläten että hänen mieleensä voisi
juolahtaa omin käsin vangita minut.

-- Älkää lisätkö epätoivoani -- sanoin hänelle -- pakoittamalla minut
tottelemattomuuteen. Minun on mahdoton seurata teitä. Yhtä mahdotonta
on minun elää sen kovasydämisen kohtelun jälkeen, jota minulle olette
osoittanut. Sanon siis teille ijäksi hyvästi. Kuolemani, josta pian
kuulette puhuttavan -- näin lisäsin surullisesti -- on ehkä jälleen
herättävä teissä isäntunteita minua kohtaan.

Kääntyessäni poistuakseni hänen luotaan, hän huusi vihan vimmassa:

-- Kieltäydytkö siis seuraamasta minua? Mene, syöksy turmiotasi kohti!
Hyvästi, sinä kiittämätön ja kapinallinen poika!

-- Hyvästi raaka ja luonnoton isä -- minä huudahdin ollen suunniltani.

Riensin heti pois Luxembourg-puutarhasta ja astuin katuja pitkin
kuin raivon riivaama mies, suunnaten kulkuni herra de T:n asunnolle.
Matkalla kohotin käteni ja katseeni, avuksi huutaen taivaisia voimia.

-- Oi armias taivas -- huudahdin -- oletkohan sinä yhtä taipumaton kuin
ihmiset? En enää voi odottaa apua muilta kuin sinulta.

Herra de T. ei vielä ollut palannut kotia; mutta hän saapui,
odotettuani häntä muutaman hetken. Hänen välitystoimensa ei ollut
onnistunut sen paremmin kuin minunkaan. Hän kertoi sen minulle
masentuneen näköisenä. Nuori G.M., vaikka ei ollutkaan yhtä suuttunut
Manoniin ja minuun kuin isänsä, ei ollut suostunut puhumaan meidän
puolestamme. Hän oli kieltäytynyt siitä, peläten tuota kostonhimoista
vanhusta, joka jo oli ankarasti kiivastunut hänelle, soimaten hänen
yrityksiään hakea suhteita Manoniin.

Minulla ei siis ollut jäljellä muuta kuin väkivalta, sellaisena kuin
herra de T. oli sitä minulle suunnitellut. Siihen nyt supistin kaikki
toiveeni.

-- Ne ovat tosin hyvin epävarmat -- sanoin hänelle, mutta varmin ja
lohdullisin toiveeni on että ainakin siinä yrityksessä itse suistun
surman kitaan.

Läksin hänen luotaan, pyydettyäni häntä seuraamaan toimiani hyvillä
toivotuksillaan, enkä enää ajatellut muuta kuin liittää itseeni
tovereja, joihin olisin voinut siirtää kipinän rohkeuttani ja
päättäväisyyttäni.

Ensimäinen, joka johtui mieleeni, oli tuo sama henkivartija, jota
olin käyttänyt G.M:n vangitsemiseen. Päätin lisäksi mennä yöksi hänen
huoneeseensa, kun minulla iltapäivän kuluessa ei ollut tarpeeksi
joutoaikaa ajatellakseni yömajan hankkimista. Tapasin tuon miehen
yksin. Hän tuli iloiseksi huomatessaan, että olin päässyt vapaaksi
Châtelet-vankilasta. Ystävällisesti hän tarjosi minulle apuansa.
Selitin hänelle, minkälaista avustusta hän saattoi minulle antaa.
Hänellä oli tarpeeksi älyä huomatakseen yritykseen liittyviä
vaikeuksia, mutta hän osoittautui kuitenkin kyllin jalomieliseksi
koettaakseen voittaa ne.

Osan yöstä käytimme harkiten tuumiani. Hän puhui kolmesta
kaartilaisesta, joita oli käyttänyt apunaan viime tilaisuudessa
ja kehui heidän koeteltua taistelukelpoisuuttaan. Herra de T. oli
tarkalleen maininnut niiden vartijoiden lukumäärän, joiden tuli olla
Manonin saattona -- heitä ei ollut useampia kuin kuusi. Viisi rohkeata
ja päättäväistä miestä riitti säikyttämään noita raukkoja, jotka
pelkureina eivät rupeisi puolustautumaan kunniallisesti, jos voisivat
välttää taistelun vaarat.

Kun minulta ei puuttunut rahoja, henkivartija neuvoi minua olemaan
kitsastelematta, jos halusin olla varma kahakan onnistumisesta.

-- Tarvitsemme hevosia -- hän sanoi -- sekä pistooleja, ja lisäksi
tulee jokaisella olla karbiini-pyssynsä. Minä otan toimekseni huomenna
suorittaa nämä valmistukset. Soturimme tarvitsevat sitäpaitsi kolme
siviilipukua, he kun eivät rohkene esiintyä tällaisessa hankkeessa
rykmentin univormussa.

Annoin hänelle käteen sen sadan pistolin suuruisen summan, jonka olin
saanut herra de T:ltä, ja ne kuluivat seuraavana päivänä viimeistä
ropoa myöten. Nuo kolme soturia marssivat ohitseni. Minä innostutin
heitä suurilla lupauksilla, ja karkoittaakseni heistä kaiken epäilyksen
annoin heille jokaiselle etukäteen kymmenen pistolia.

Kun toiminnan päivä oli valjennut, lähetin varhain aamulla yhden
heistä sairaala-vankilaan omin silmin näkemään vartijoiden lähdön
saaliineen. Vaikka olin ryhtynyt tähän toimenpiteeseen yksinomaan
liiallisesta levottomuudesta ja varovaisuudesta, se näyttäytyi
vallan välttämättömäksi. Olin saanut vääriä tietoja heidän matkansa
suunnasta; olin nimittäin varma siitä, että tuo surkuteltava joukko
oli astuva laivaan la Rochellessa, ja olisin siis turhaan odottanut
sitä Orléansiin johtavalla tiellä. Mutta kaartilaisen ilmoituksesta
sain tietää, että joukko oli kulkeva Normandian tietä, ja sen oli määrä
matkustaa Amerikkaan Havre-de-Grâcesta.

Läksimme heti Saint-Honoré-portille, kulkien viisaasti kyllä eri
katuja. Esikaupungin rajalla liityimme yhteen. Hevosemme olivat
pirteät, ja ennen pitkää huomasimme nuo kuusi vartijaa ja ne kahdet
kurjat ajoneuvot, jotka te näitte pari vuotta sitten Passyssa. Tämä
näky oli vähällä riistää minulta voimani ja tajuntani.

-- Oi kohtalo -- huudahdin -- oi julma kohtalo! Suo minulle tässä
ainakin voitto tai kuolema.

Neuvoittelimme hetken, millä tavoin meidän oli toimeenpantava
hyökkäyksemme. Vartijasoturit eivät olleet neljääsataa askelta
kauempana edessämme, ja me saatoimme tukkia heiltä tien oikaisemalla
pienen pellon poikki, jota valtatie kiersi. Henkivartija neuvoi
poikkeamaan tälle peltotielle ja yllättämään heidät, äkkiarvaamatta
hyökkäämällä heidän kimppuunsa. Minä hyväksyin tämän tuuman ja
kannustin ensimäisenä hevostani. Mutta kohtalo oli armotta hylännyt
rukoukseni.

Kun vartijasoturit näkivät viiden ratsumiehen rientävän heitä vastaan,
käsittivät he heti, että tässä oli kyseessä hyökkäys. He asettuivat
puolustusasentoon ja pitivät pistimensä ja pyssynsä päättäväisesti
valmiina.

Tämä näky, joka vaan enemmän innosti henkivartijaa ja minua, riisti
äkkiä rohkeuden meidän kolmelta raukkamaiselta toveriltamme. He
pysähtyivät kuin yhteisestä sopimuksesta, ja vaihdettuaan keskenään
muutamia sanoja, joita en voinut kuulla, he käänsivät hevosensa ja
karauttivat täyttä laukkaa takaisin Parisiin.

-- Hyvä Jumala -- sanoi henkivartija, joka näytti yhtä kiihoittuneelta
kuin minä tämän häpeällisen petoksen johdosta -- mitä nyt teemme?
Meitähän on ainoastaan kaksi.

Minä olin sanaton raivosta ja hämmästyksestä. Pysähdyin ja epäröin,
lähteäkö ensi työkseni kostamaan noille kurjille, ajamalla heitä
takaa ja rankaisemalla heitä siitä, että hylkäsivät minut. Milloin
seurasin katseillani heidän pakoansa, milloin taas pidin silmällä
toisella puolen olevia vartijasotureita. Jos olisin voinut jakautua
kahtia, olisin yhtä haavaa hyökännyt näiden molempien raivoni esineiden
kimppuun. Loin tuijottavat katseeni vuoroin molemmille tahoille.

Henkivartija, joka silmieni harhailevasta ilmeestä päätti, että
epäröin, pyysi minua kuuntelemaan neuvoaan.

-- Kun meitä on ainoastaan kaksi -- hän huomautti -- olisi mieletöntä
ahdistaa kuutta yhtä hyvin asestettua miestä kuin me, he kun lisäksi
näyttävät uljaasti odottavan meitä. Meidän täytyy palata Parisiin ja
koettaa valita paremmin apurimme. Vartijasoturit eivät voi tehdä pitkiä
päivämatkoja noilla kaksilla raskailla rattailla. Huomenna saavutamme
heidät aivan helposti.

Tuumin hiukan tätä suunnitelmaa. Mutta kun joka taholla kohtasin
sellaista, mikä herätti minussa epätoivoa, tein todella epätoivoisen
päätöksen. Kiitin seuralaistani hänen avustaan, luovuin hätyyttämästä
vartijasotureita ja päätin nöyränä mennä rukoilemaan heitä ottamaan
minut joukkoonsa, voidakseni saattaa Manonia Havre-de-Grâceen ja sieltä
kulkea laivalla hänen kanssaan toiselle puolelle merta.

-- Koko maailma minua vainoaa tai pettää -- sanoin henkivartijalle, en
enää voi luottaa kehenkään ihmiseen. En enää odota mitään kohtalolta
enkä ihmisten avulta. Vastoinkäymiseni on kohonnut huippuunsa, minulla
ei enää ole muu neuvona kuin alistua siihen. Ummistan siis silmäni
kaikelle toivolle. Palkitkoon taivas teidän jalomielisyytenne! Hyvästi.
Tulen auttamaan nurjaa kohtaloani toimeenpanemaan tuhoni, itse syöksyen
tahallisesti sitä kohti.

Turhaan hän kehoitti minua palaamaan Parisiin. Pyysin, että hän antaisi
minun toteuttaa päätökseni ja jättäisi minut viipymättä, jotta eivät
vartijasoturit yhä edelleen luulisi, että tarkoituksemme oli hyökätä
heidän kimppuunsa.

Minä ratsastin heitä kohti yksin hitaasti, ja kasvoni olivat
niin masentuneen näköiset, etteivät he kaiketi voineet huomata
mitään uhkaavaa lähenemisessäni. He pysyivät siitä huolimatta
puolustusasennossa.

-- Rauhoittukaa, hyvät herrat -- sanoin heille saavuttuani heidän
luokseen, en suinkaan aio taistella kanssanne. Tulen pyytämään teiltä
armoa.

Kehoitin heitä täydellä luottamuksella jatkamaan matkaansa ja ilmoitin
heille matkalla, mitä toivoin heidän hyväntahtoisuudeltaan.

He neuvoittelivat keskenään, miten heidän oli suhtauduttava tähän
ehdoitukseen. Soturiparven johtaja puhkesi puhumaan toisten puolesta.
Hän vastasi, että heidän saamansa määräykset vartioida vankejaan olivat
mitä ankarimmat; että minä kuitenkin tein heihin niin miellyttävän
vaikutuksen, että hän ja toverinsa minun tähteni tahtoivat hieman
tinkiä virkainnostaan. Mutta minun tuli ymmärtää, että tämä minulle
maksoi jonkun verran. Minulla oli jäljellä noin viisitoista pistolia ja
sanoin heille peittelemättä, kuinka suuren rahasumman kukkaroni sisälsi.

-- No hyvä -- sanoi vartijasoturi -- tahdomme kohdella rahojanne
jalomielisesti. Teidän ei tarvitse maksaa enempää kuin écun tunnilta
voidaksenne seurustella sen tytön kanssa, joka näistä teitä enimmin
miellyttää. Sehän on tavallinen hinta Parisissa.

En ollut maininnut heille erityisesti Manonia, minä kun en tahtonut,
että he saisivat tietää intohimoisen kiintymykseni. He luulivat
aluksi, että tämä vaan oli nuoren miehen päähänpisto, että hain hiukan
ajanvietettä näiden naisolentojen seurassa. Mutta niin pian kuin
luulivat huomaavansa, että olin rakastunut, he lisäsivät veroitustani
siinä määrin, että kukkaroni oli tyhjä lähtiessämme Mantes'ista, missä
olimme olleet yötä, ennenkuin saavuimme Passy'hin.

Tarvitseeko minun mainita kuinka surullisista asioista keskustelimme
Manonin kanssa tällä matkalla tai mitä tunsin sielussani, kun näin
hänet saatuani vartijasotureilta luvan lähestyä hänen ajoneuvojaan? Oi,
sanat eivät koskaan voi ilmaista muuta kuin puolet sydämen tunteista.
Mutta kuvitelkaa poloista rakastajatartani vyötäisiltään kahlehdittuna
istumassa olkitukuilla, pää väsyneesti nojaten rattaiden laitaan,
kasvot kalpeina ja kyynelvirtojen kostuttamina, jotka valuivat hänen
luomiensa alta, vaikka hän koko ajan piti silmänsä suljettuina! Hän
ei edes uteliaisuudesta ollut avannut niitä kuullessaan vartijoiden
levottomuuden, kun nämä odottivat hyökkäystä. Hänen liinavaatteensa
olivat likaiset ja epäjärjestyksessä, hänen hienot kätensä alttiina
ankaran sään vaikutukselle. Sanalla sanoen nuo kasvot, jotka kykenivät
viekoittelemaan jumaloivaan ihailuun koko maailmaa, näyttivät minusta
olevan sanomattoman laiminlyödyt ja masentuneet.

Katselin häntä hetken, ratsastaessani rattaiden vieressä. Olin niin
suunniltani, että monasti olin vähällä vaarallisesti pudota hevosen
selästä. Huokaukseni ja usein toistuvat huudahdukseni vetivät hänen
katseensa puoleeni. Hän tunsi minut, ja huomasin, että hän ollen ensi
mielenliikutuksen vallassa yritti syöksyä alas rattailta tullakseen
luokseni; mutta kahleidensa pidättämänä hän vaipui takaisin entiseen
asentoonsa.

Pyysin vartijasotureita hetkeksi säälistä pysähtymään. He suostuivat
siihen ahneudesta. Astuin alas hevoseni selästä ja istuuduin Manonin
viereen. Hän oli niin väsynyt ja voimaton, ettei pitkään aikaan
voinut puhua eikä liikuttaa käsiään. Sillä aikaa minä kastelin niitä
kyynelilläni, ja kun en minäkään saanut sanaa suustani, meidän
molempien tila oli surkein, mitä saattoi kuvitella. Yhtä surullisia
olivat puheemme, kun taas olimme saaneet kielen valtaamme. Manon puhui
vaan vähän; tuntui siltä kuin häpeä ja suru olisivat turmelleet hänen
puhe-elimensä -- ääni kaikui heikolta ja vapisevalta.

Hän kiitti minua siitä, etten ollut häntä unhoittanut ja siitä
tyydytyksestä, jonka hänelle soin -- kuten hän huoaten virkkoi --
että ainakin vielä kerran sai nähdä minut ja sanoa minulle viimeiset
hyvästit. Mutta kun olin vakuuttanut hänelle, ettei mikään kyennyt
eroittamaan minua hänestä ja että olin valmis seuraamaan häntä maailman
ääriin, häntä hoitaakseni, häntä palvellakseni, häntä rakastaakseni
ja eroittamattomasti liittääkseni kurjan kohtaloni hänen kohtaloonsa,
silloin tämä onneton nainen antautui niin hellään ja surumieliseen
tunteenpurkaukseen, että pelkäsin hänen menehtyvän noin rajuun
mielenliikutukseen. Kaikki mikä liikkui hänen sielussaan, näytti
kokoontuvan hänen silmiinsä. Hän tuijotti niillä minuun. Joskus hän
avasi suunsa, jaksamatta lausua loppuun sanoja, jotka oli alkanut,
Muutaman sanan hän kuitenkin sai sanotuksi. Nämä sisälsivät ihailua
minun rakkauteni johdosta, helliä valituksia sen ylenmääräisyydestä,
epäilyksiä siitä, että hän oli voinut minussa herättää niin täydellisen
tunteen, kehoituksia minulle luopumaan aikeestani seurata häntä ja sen
sijaan etsimään muualta minun arvoistani onnea, jota ei sanonut minun
voivan toivoa häneltä.

Huolimatta mitä julmimmasta kohtalosta löysin onneni hänen katseistaan
ja siitä varmuudesta, että hän tunsi hellyyttä minua kohtaan. Olin
todella menettänyt kaiken, mitä muut ihmiset pitävät arvossa; mutta
olin Manonin sydämen omistaja, ja sehän oli ainoa aarre, jota minä
pidin arvokkaana. Europpa tai Amerikka -- minulle oli yhdentekevää
kummassa maanosassa elin, kunhan vaan olin varma siitä, että siellä
olin onnellinen eläessäni yhdessä lemmittyni kanssa! Onhan koko
maanpiiri kahden uskollisen rakastavan kotimaa. Ovathan he toisilleen
isä, äiti, vanhemmat, ystävät, rikkaus ja onni.

Ainoa, mikä tuotti minulle levottomuutta, oli se ajatus, että Manon
tulisi kärsimään puutetta. Kuvittelin jo asuvani hänen kanssaan
viljelemättömässä seudussa, jonka asutuksena oli villikansaa.

-- Olen varma siitä, ettei heidän parissaan voi olla niin julmia miehiä
kuin G.M. ja hänen isänsä. He antavat meidän ainakin elää rauhassa.
Jos kertomukset heistä ovat tosia, he seuraavat luonnonlakeja. He
eivät tunne tuota ahneudenraivoa, joka riivaa G.M:ää, eivätkä sitä
eriskummaista kunniankäsitystä, joka on saattanut isäni vihollisekseni;
he eivät tule häiritsemään kahta rakastavaa, joiden näkevät elävän
yhtä yksinkertaisesti kuin he itse. -- Tässä suhteessa olin siis
levollinen, Mutta en muodostanut itselleni mitään haaveellista
käsitystä jokapäiväisen elämän tarpeista. Olin liian usein kokenut,
että on sietämättömiä puutteita varsinkin herkälle nuorelle naiselle,
joka on tottunut mukavaan ja ylelliseen elämään. Olin epätoivoissani
siitä, että turhaan olin kuluttanut rahani ja että vartijasoturien
konnamaisuus oli vähällä riistää minulta sen vähän, mikä minulla
vielä oli jäljellä. Oivalsin, että omistamalla pienen rahasumman
olisin voinut turvata itseni kurjuudelta Amerikassa, missä raha on
harvinaista, ja lisäksi perustaa jonkun yrityksen pysyvän toimeentulon
turvaamiseksi.

Nämä mietteet herättivät minussa ajatuksen kirjoittaa Tibergelle, joka
aina oli ollut niin valmis tarjoamaan minulle apua ja ystävyyttä.
Kirjoitin ensimäisestä kaupungista, johon poikkesimme. En maininnut
hänelle muuta vaikutinta kuin sen pulan, johon aavistin joutuvani
Havre-de-Grâcessa, minne tunnustin olevani matkalla saattamassa
Manonia. Pyysin häneltä sata pistolia.

-- Lähetä ne minulle Havreen postinhoitajan välityksellä -- kirjoitin
muun muassa. -- Käsitäthän, että tämä on viimeinen kerta, kun häiriten
vetoan ystävyyteesi, ja etten voi, nyt kun onneton lemmittyni minulta
riistetään ainaiseksi, antaa hänen lähteä matkaan ilman jotain
lohduketta, joka lieventää hänen kohtaloansa ja minun kuolettavaa
kaihoani.

Vartijasoturit olivat tulleet niin julkean vaativaisiksi huomattuaan
intohimoni rajuuden, että alinomaa lisäsivät vähimmänkin
myöntyväisyytensä hintaa, ennen pitkää tyhjentäen kukkaroni
täydellisesti. Rakkaus ei sitäpaitsi sallinut minun säästää rahojani.
Unhoituin viipymään aamusta iltaan Manonin läheisyydessä, enkä enää
mitannut aikaa tunneissa, vaan pitkien päivien muodossa. Kun kukkaroni
viimein oli vallan tyhjä, olin alttiina kuuden raakalaisen oikuille,
jotka kohtelivat minua sietämättömän töykeästi. Näitte sen omin silmin
Passyssa. Teidän kohtaamisenne oli onnellinen levonhetki, jonka kohtalo
minulle soi. Se seikka, että kärsimykseni minut nähdessänne teissä
herätti myötätuntoisuutta oli ainoa, mikä saattoi suosittaa minua
jalomieliselle sydämellenne. Teidän auliisti tarjoamanne apu auttoi
minut saavuttamaan Havren, ja vartijasoturit pitivät lupauksensa
uskollisemmin kuin mitä olin toivonut.

Saavuimme Havreen. Menin kaikkein ensiksi postikonttoriin. Tiberge ei
vielä ollut ehtinyt vastata. Otin tarkoin selvän siitä, minä päivänä
saatoin odottaa hänen kirjettään. Se ei voinut saapua ennenkuin kahden
päivän kuluttua, ja kurja kohtaloni oli säätänyt niin omituisesti, että
laivamme oli määrä lähteä matkaan juuri sen päivän aamuna, jolloin
odotin postin tuloa. En voi kuvailla teille epätoivoani.

-- Kuinka! -- huudahdin -- pitääkö minun onnettomuudessakin aina kokea
vastoinkäymisen ylenmääräisyyttä.

Manon vastasi:

-- Oi, ansaitseeko näin onneton elämä, että huolehdimme siitä?
Kuolkaamme Havressa, rakas ritarini. Tehköön kuolema äkkiä lopun
kurjuudestamme. Siirrämmekö sen mukaamme tuntemattomaan maahan, jossa
meitä epäilemättä odottavat kauheat vastoinkäymiset, kun nämä näyttävät
olleen määrätyt rangaistuksekseni? Kuolkaamme -- näin hän toisti -- tai
syökse ainakin minut surman suuhun ja mene etsimään toista kohtaloa
onnellisemman rakastajattaren sylissä.

-- Ei, ei -- sanoin hänelle, minun kadehdittava kohtaloni on olla
onneton sinun rinnallasi.

Hänen puheensa pani minut vapisemaan. Tajusin, että hän oli
kärsimystensä murtama. Minä koetin näyttää rauhallisemmalta,
karkoittaakseni hänestä kuoleman ja epätoivon ajatukset. Päätin yhä
edelleenkin noudattaa samaa menettelyä; ja myöhemmin sain kokea, ettei
mikään ole enemmän omansa luomaan rohkeutta naiseen, kuin sen miehen
pelottomuus, jota hän rakastaa.

Menetettyäni toivon saada raha-apua Tibergeltä, möin hevoseni. Siitä
saamani rahat ynnä ne, jotka vielä olivat jäljellä teidän anteliaasta
lahjastanne, tekivät vähäisen, seitsemäntoista pistolin suuruisen
summan. Niistä käytin seitsemän ostaakseni muutamia tarve-esineitä
Manonin mukavuudeksi, ja kätkin jäljelle jääneet kymmenen pistolia
huolellisesti tulevan omaisuutemme pohjarahastoksi ja toimeentulon
toiveillemme Amerikassa. Minulla ei ollut mitään vaikeutta päästä
mukaan laivaan. Haettiin juuri nuoria miehiä, jotka olivat halukkaat
vapaaehtoisesti liittymään siirtokuntaan. Matkan ja elatuksen sain
ilmaiseksi. Postin oli määrä lähteä Parisiin seuraavana päivänä, ja
minä lähetin sen mukana kirjeen Tibergelle. Se oli liikuttava ja omansa
äärimäisiin asti hellyttämään häntä, se kun saatti hänet tekemään
päätöksen, joka saattoi johtua ainoastaan äärettömästä hellyyden ja
jalomielisyyden kylläisyydestä, jota hän tunsi onnetonta ystävää
kohtaan.

Laivamme lähti purjehtimaan. Tuuli oli meille koko ajan myötäinen. Sain
kapteenilta erityisen paikan Manonille ja itselleni. Hän oli niin hyvä,
että katsoi meitä toisin silmin kuin muita onnettomuustovereitamme.
Olin heti ensi päivänä vienyt hänet syrjään ja kertonut hänelle osan
kärsimyksistäni, herättääkseni hänessä jonkun verran kunnioitusta. En
luullut tekeväni itseäni syypääksi häpeälliseen valheeseen sanoessani
hänelle, että olin naimisissa Manonin kanssa. Hän oli uskovinaan sen
ja lupasi minulle suojelusta. Siitä saimme koko matkan kestäessä
todisteita. Hän huolehti siitä, että saimme kunnollista ruokaa, ja
hänen huomaavaisuutensa meitä kohtaan tuotti meille kurjuustoveriemme
kunnioituksen. Minä valvoin lakkaamatta, ettei Manonilla ollut mitään
epämukavuutta. Hän huomasi sen hyvin, ja tämä havainto yhdistyneenä
selvään tietoisuuteen siitä tavattoman erikoisesta tilasta, johon hänen
tähtensä olin alistunut, saattoi hänet niin helläksi ja intohimoiseksi,
niin tarkkaavaiseksi vähimmillekin tarpeilleni, että hänen ja minun
välillä vallitsi alituinen kilpailu avuliaisuudessa ja rakkaudessa.
Minä en ollenkaan kaihonnut Europpaa; päinvastoin tunsin sydämeni yhä
enemmän paisuvan ja rauhoittuvan, kuta lähemmäksi Amerikkaa tulimme.
Jos olisin ollut varma siitä, ettei meidän siellä täytynyt olla
vailla elämän välttämättömiä tarpeita, olisin kiittänyt Kaitselmusta
kärsimystemme näin onnellisesta päättymisestä.

Kahden kuukauden purjehduksen jälkeen saavutimme viimein toivotun
rannikon. Ensi katseella ei tämä maa tarjonnut mitään miellyttävää.
Seudut olivat siellä hedelmättömiä ja asumattomia; näki ainoastaan
muutamia ruokoja ja puita, joista myrsky oli raastanut pois lehdet.
Ei jälkiäkään ihmisistä tai eläimistä. Mutta kun kapteeni oli antanut
laukaista muutaman kanuunoistamme, saimme ennen pitkää nähdä joukon
Uuden Orleansin asukkaita, jotka lähestyivät meitä ilmaisten vilkasta
iloa. Emme vielä nähneet kaupunkia, se kun oli siltä puolen pienen
kummun peitossa. Meidät vastaanotettiin kuin olisimme astuneet alas
taivaasta.

Nuo siirtolaisparat kyselivät meiltä kilvan Ranskan uutisia ja oloja
niissä eri maakunnissa, joissa olivat syntyneet. He syleilivät meitä
veljinä ja rakkaina tovereina, jotka tulivat ottamaan osaa heidän
puutteeseensa ja yksinäisyyteensä. Suuntasimme heidän seurassaan
kulkumme kaupunkiin. Mutta hämmästyimme huomatessamme lähemmäksi
tultuamme, että se, mitä meille oli kehuen mainittu kelpo kaupungiksi,
olikin vaan ryhmä harvoja mökki-pahaisia. Näissä asui viisi- tai
kuusisataa henkeä. Kuvernöörin asunto näytti meistä hieman eroavan
toisista korkeutensa ja asemansa puolesta. Sitä suojelevat muutamat
multavallit, joiden ympäri juoksee leveä kaivanto.

Meidät esiteltiin heti hänelle. Hän keskusteli kauan salaa kapteenin
kanssa, ja palattuaan sitten meidän luoksemme, hän tarkasti vuoroonsa
jokaista laivalla saapunutta naista. Näitä oli luvultaan kolmekymmentä,
sillä meihin oli Havressa liittynyt toinen joukkue. Tutkittuaan heitä
kauan, kutsutti kuvernööri paikalle useita kaupungin nuoria miehiä,
jotka riutuivat odottaessaan puolisoa. Kauneimmat tytöistä hän antoi
etevimmille nuorille miehille, ja loput jaettiin arvalla. Hän ei vielä
ollut sanonut mitään Manonille, mutta käskettyään muiden poistua, hän
pyysi meitä molempia jäämään.

-- Kuulin kapteenilta -- hän virkkoi, että te olette naimisissa ja että
hän matkalla on huomannut teidät henkeviksi ja kunnollisiksi ihmisiksi.
En koskettele niitä seikkoja, jotka ovat aiheuttaneet onnettomuutenne.
Mutta jos on totta, että teillä on yhtä paljon käyttäymisälyä, kuin
mitä ulkomuotonne lupaa, en tule säästämään mitään helpoittaakseni
kohtaloanne, ja te tulette puolestanne lisäämään viihtyväisyyttäni
tällä kolkolla ja autiolla paikkakunnalla.

Minä vastasin tavalla, joka enimmin oli omansa vahvistamaan sitä
käsitystä, jonka hän oli saanut meistä. Hän antoi määräyksensä
asunnon järjestämisestä meille kaupungilla ja pyysi meidät luokseen
illalliselle. Mielestäni hän oli hyvin kohtelias, ollakseen onnettomien
maanpakolaisten päällikkö. Muiden läsnäollessa hän ei ollenkaan kysynyt
seikkailujemme sisäistä yhteyttä. Keskustelu liikkui yleiskysymyksissä,
ja huolimatta alakuloisuudestamme, koetimme me, Manon ja minä, saada
sen hauskaksi.

Illalla hän antoi opastaa meidät meille sisustettuun asuntoon.
Tapasimme kurjan hökkelin, jonka seininä olivat laudat ja savi, ja
joka sisälsi pari kolme huonetta alikerroksena, ynnä ullakon niiden
yläpuolella. Kuvernööri oli käskenyt tuoda sinne viisi tai kuusi tuolia
ja muutamia muita välttämättömiä talousesineitä.

Manon näytti kauhistuvan nähdessään noin synkän asunnon. Mutta hän
oli paljon enemmän pahoillaan minun tähteni kuin itsensä tähden. Hän
istuutui jäätyämme kahdenkesken, ja alkoi itkeä katkerasti. Koetin
ensin lohduttaa häntä. Mutta kun hän oli huomauttanut surkuttelevansa
ainoastaan minua ja pitävänsä onnettomuudessamme silmällä ainoastaan
minun kärsimystäni, koetin näyttää niin rohkealta jopa iloiseltakin,
että tämä tarttuisi häneenkin.

-- Mitä valittaisinkaan -- virkoin hänelle, onhan minulla kaikki,
mitä haluan. Sinä rakastat minua, eikö totta? Uskokaamme kohtalomme
taivaan huostaan. En minä pidä sitä niin toivottomana. Kuvernööri on
kohtelias mies, hän on osoittanut meitä kohtaan kunnioitusta, hän ei
tule sallimaan, että meiltä puuttuu se, mikä on välttämätöntä. Mitä
tulee majamme köyhyyteen ja kömpelöihin huonekaluihimme, olet voinut
panna merkille, että täällä on harvoja henkilöitä, joilla on parempi
asunto ja sisustus kuin meillä. Ja lisäksi sinä olet ihmeellinen velho,
-- näin lisäsin syleillen häntä -- joka muuttaa kaiken kullaksi.

-- Silloin sinusta tulee maailman rikkain mies -- hän vastasi --
sillä jos ei koskaan ole ollut sellaista rakkautta, kuin se, jota
sinä tunnet, on myös mahdotonta olla hellemmin rakastettu kuin sinä.
Tuomitsen itseäni oikeuden mukaisesti. Tiedän täysin, etten koskaan ole
ansainnut tuota verratonta kiintymystä, jota sinä osoitat minulle. Olen
tuottanut sinulle suruja, jotka ainoastaan ääretön sydämesi hyvyys on
voinut antaa minulle anteeksi. Olen ollut kevytmielinen ja epävakaa,
ja vaikka olen rakastanut sinua raivokkaasti, kuten aina olen tehnyt,
en ole ollut muuta kuin kiittämätön. Mutta et voi uskoa, kuinka olen
muuttunut. Kyyneleeni, joiden olet nähnyt niin usein vuotavan lähtömme
jälkeen Ranskasta, eivät ainoatakaan kertaa ole johtuneet omasta
onnettomuudestani. Lakkasin sitä tuntemasta siitä hetkestä kun sinä
jouduit sen alaiseksi. Olen itkenyt ainoastaan hellyydestä ja säälistä,
sinua kohtaan. En voisi unhoittaa, että olen vaan hetkenkin surettanut
sinua elämässäni. Alinomaan soimaan itseäni kevytmielisyydestäni ja
ihailen sitä mitä rakkaus on saattanut sinut kykeneväksi tekemään
onnetonta naista varten, joka ei sitä ole ansainnut, ja joka ei koko
verellään hyvittäisi -- näin hän jatkoi, vuodattaen kyyneltulvia --
puoliakaan sinulle tuottamistaan kärsimyksistä.

Hänen kyyneleensä, puheensa ja äänenpainonsa vaikuttivat minuun niin
eriskummaisesti, että tunsin jonkunmoista raukeamista sielussani.

-- Pidä varasi -- sanoin hänelle, pidä varasi, rakas Manonini: minulla
ei ole tarpeeksi voimaa kestääkseni noin lämpimän kiintymyksesi
todisteita, sillä enhän ole tottunut ilon ylenmääräisyyteen. -- Oi
Jumalani -- huudahdin -- en enää pyydä sinulta mitään; olen varma
Manonin sydämestä. Se on sellainen, jommoiseksi olen toivonut sitä
ollakseni onnellinen. Onneni ei enää voi loppua, autuuteni on nyt
taattu.

-- Niin on -- hän vastasi -- jos teet sen riippuvaksi minusta, ja
tiedän hyvin, mistä minä alati löydän onneni.

Tässä ihanassa tietoisuudessa panin maata ja se muutti mökkini
linnaksi, joka oli maailman mahtavimman kuninkaan arvoinen. Amerikka
tuntui minusta tämän jälkeen onnen luvatulta maalta.

-- Uuteen Orleansiin tulee mennä -- sanoin usein Manonille -- jos
tahtoo nauttia rakkauden oikeasta ihanuudesta. Täällä voi rakastaa
epäitsekkäästi, ilman mustasukkaisuutta ja uskottomuutta. Maanmiehemme
tulevat tänne etsimään kultaa. He eivät aavista, että me täältä olemme
löytäneet paljoa kallisarvoisempia aarteita.

Ylläpidimme huolellisesti kuvernöörin ystävyyttä. Hän oli niin
ystävällinen, että muutaman viikon saapumisemme jälkeen antoi minulle
pienen toimen, joka sattumalta tuli avoimeksi linnoituksessa. Vaikka
se ei ollut erityisen huomattava, otin sen vastaan taivaan armollisena
sallimuksena. Se tarjosi minulle mahdollisuuden elää, olematta
kenenkään vastuksena. Palkkasin itselleni palvelijan ja Manonille
palvelijattaren. Pienet tulomme riittivät, sillä minä olin säästäväinen
elintavoissani, ja Manon samoin. Emme koskaan laiminlyöneet tilaisuutta
auttaa ja tehdä hyvää naapureillemme. Tämä avulias mieliala ja
kohtelias käytöksemme hankki meille koko siirtokunnan luottamuksen ja
kiintymyksen. Olimme ennen pitkää niin arvossa pidetyt, että kävimme
kaupungin ensimäisistä kuvernöörin jälkeen.

Viattomat toimemme ja keskeymätön levollisuutemme palauttivat
meihin huomaamattamme uskonnollisia tunteita. Manon ei koskaan
ollut ollut jumalaton nainen. En minäkään ollut niitä paatuneita
irstailijoita, jotka pitävät kunnianaan liittää uskonnottomuuden
tapainsa turmelukseen. Rakkaus ja nuoruus olivat syynä kaikkeen
säännöttömään elämäämme. Kokemus alkoi korvata ijän kypsyyttä: se
vaikutti meihin samoin kuin vuodet. Puheaiheemme, jotka alati olivat
vakavia, herättivät meissä vähitellen hyveisen rakkauden kaihon. Minä
tein ensin Manonille ehdoituksia tähän muutokseen nähden. Tunsin hänen
sydämensä pohjan. Hän oli suora ja luonnollinen kaikissa tunteissaan,
mitkä ominaisuudet aina ovat suotuisia edellytyksiä hyveelle. Viittasin
siihen, että onnestamme puuttui yksi seikka:

-- Se nimittäin -- näin sanoin -- että taivas sen vahvistaa. Meillä
on molemmilla liian kaunis sielu ja sydän liian jalo, tahallisesti
elääksemme unhoittaen velvollisuutemme. Vähät siitä, että niin elimme
Ranskassa, missä meidän oli yhtä vaikeata luopua toisiamme rakastamasta
kuin tyydyttää sitä lainmukaisella tavalla. Mutta Amerikassa, missä
olemme riippuvaisia ainoastaan toisistamme, missä meidän ei enää
tarvitse alistua säädyn ja hienojen tapojen mielivaltaisiin sääntöihin,
missä lisäksi luullaan meidän olevan naimisissa, mikä estää meitä pian
todella solmimasta aviota ja jalostamasta rakkauttamme valoilla, jotka
uskonto pyhittää? Omasta puolestani tosin en tarjoa sinulle mitään
uutta, tarjotessani sinulle sydämeni ja käteni; mutta olen valmis
uudistamaan tämän lahjan alttarin edessä.

Minusta tämä puhe näytti täyttävän hänet ilolla.

-- Uskotko -- hän vastasi -- että olen sitä ajatellut lukemattomat
kerrat tultuamme Amerikkaan? Mutta peläten pahoittavani sinua, olen
kätkenyt tämän toiveen sydämeeni. Enkä ole niin vaativainen, että
pyrkisin sinun puolisosi arvoon.

-- Oi, Manon -- vastasin minä -- olisitpa pian kuninkaan puoliso, jos
taivas olisi antanut minun syntyä kruunupääksi. Älkäämme siis enää
epäröikö. Eihän meidän tarvitse pelätä mitään esteitä. Puhun jo tänään
siitä kuvernöörille, ja tunnustan hänelle, että tähän päivään asti
olemme salanneet häneltä totuuden. Antakaamme tavallisten rakastavien
kammoksua avion katkaisemattomia kahleita. He eivät niitä pelkäisi,
jos meidän tavoin olisivat varmat siitä, että aina tulevat kantamaan
rakkauden kahleita.

Läksin Manonin luota, joka tästä päätöksestä ylenmäärin ihastui.

Olen varma siitä, ettei yksikään kunnon mies olisi ollut hyväksymättä
pyyteitäni näissä olosuhteissa, kun nimittäin olin intohimoisen
kiintymyksen orja, jota en voinut voittaa, ja omantunnontuskien
raatelema, joita en ollut oikeutettu tukahuttamaan. Mutta onkohan
ketään, joka voisi syyttää valitustani vääräksi, kun valitan taivaan
ankaruutta hylätä aikeeni, jonka tarkoituksena oli ainoastaan sitä
miellyttää. Oi, mitä sanonkaan: hylätä! Rankaisihan se sitä rikoksen
tavoin. Se oli sietänyt minua kärsivällisesti, niin kauan kuin sokeasti
kuljin paheen teitä, ja ankarimmat rangaistuksensa se säästi minulle
siihen hetkeen, jolloin aioin ruveta palaamaan hyveen poluille.
Pelkään voimieni pettävän minut lopettaessani kertomukseni kaikkein
surkeimmasta tapauksesta, mikä ikinä on sattunut.

Menin kuvernöörin luo, kuten olin sopinut Manonin kanssa, pyytämään
häneltä suostumusta vihkiäisiimme. Olisin kyllä varonut puhumasta
siitä hänen tai kenenkään muun kanssa, jos olisin uskaltanut toivoa,
että hänen kotisaarnaajansa, joka silloin oli kaupungin ainoa pappi,
olisi tehnyt minulle tuon palveluksen ilman hänen puuttumistaan
asiaan. Mutta kun en rohjennut odottaa tuolta hengelliseltä mieheltä
vaiteliaisuus-lupausta, päätin toimia julkisesti.

Kuvernöörillä oli sisarenpoika, nimeltä Synnelet, josta hän paljon
piti. Tämä oli kolmenkymmenenvuotias, kelpo mies, mutta kiivas ja
tulinen. Tuo nuori mies ei ollut naimisissa. Manonin kauneus oli
tehnyt vaikutuksensa häneen jo saapumishetkellämme, ja ne lukemattomat
tilaisuudet, jolloin hän oli tavannut hänet yhdeksän tai kymmenen
kuukauden ajalla, olivat siihen määrään lietsoneet hänen intohimonsa
liekkiä, että hän salaisesti riutui häntä ajatellessaan. Mutta kun
hänellä oli sama ajatus kuin enollaan ja koko kaupungilla, että minä
todella olin naimisissa, oli hän hillinnyt rakkaudentunteensa siinä
määrin, ettei ollut ilmaissut mitään, jopa oli monasti osoittanut
auliuttaan auttaa minua.

Hän oli enonsa seurassa, kun minä tulin linnoitukseen. Minulla ei ollut
syytä salata häneltä aiettani, joten en ollenkaan epäröinyt ilmaista
asiaani hänen läsnäollessaan. Kuvernööri kuunteli minua ystävällisenä
kuten tavallisesti. Kerroin hänelle osan tarinastani, jota hän kuunteli
mielenkiintoisesti, ja kun pyysin häntä olemaan läsnä tulevassa
vihkimistilaisuudessa, hän jalomielisesti lupautui maksamaan hääkulut.
Erittäin tyytyväisenä poistuin hänen luotansa.

Tuntia myöhemmin pappi astui talooni. Luulin hänen tulevan antamaan
minulle ohjeita avioliittooni nähden. Mutta tervehdittyään minua
kylmästi hän selitti lyhyesti, että herra kuvernööri kielsi minua sitä
ajattelemasta ja että hänellä oli toisia aikeita Manonin suhteen.

-- Toisia aikeita Manonin suhteen! -- huudahdin minä, äkkiä tuntien
kuolettavaa sydämenkouristusta -- Ja mitkä ovat nämä aikeet, herraseni?

Hän vastasi minun vallan hyvin tietävän, että herra kuvernööri
oli käskijä ja että Manon, joka oli Ranskasta lähetetty tähän
siirtokuntaan, oli kuvernöörin määräysvallan alainen. Tätä valtaansa ei
hän siihen asti ollut käyttänyt sentähden että oli luullut hänen olevan
naimisissa; mutta saatuaan minulta itseltäni kuulla, ettei niin ollut
laita, hän katsoi sopivaksi antaa hänet vaimoksi Synnelet'lle, joka oli
häneen rakastunut.

Kiivauteni voitti varovaisuuteni. Käskin ylpeänä papin poistua
talostani, vannoen ettei kuvernööri, Synnelet eikä koko kaupunki
yhdessä rohkenisi käydä käsiksi vaimooni tai lemmittyyni, miksi vaan
halusivat häntä mainita.

Kerroin heti Manonille saamani onnettoman tiedon. Oletimme, että
Synnelet minun poistuttuani oli voittanut puolelleen enonsa ja että
tämä johtui hänen kauan mielessään hautomastaan hankkeesta. He olivat
väkevämmät. Olimme Uudessa Orleansissa kuin keskellä aavaa merta,
nimittäin eristettyinä muusta maailmasta äärettömien etäisyyksien
kautta. Minne paeta oudossa maassa, joka oli autio, tai jossa asustivat
pedot tai yhtä raa'at villi-ihmiset kuin ne. Minua tosin kunnioitettiin
kaupungissa, mutta en saattanut toivoa tarpeeksi voivani yllyttää
väestöä puolustamaan asiaani, voittaakseni tukea, joka olisi voinut
häätää vaaran. Siihen olisi tarvittu rahaa, ja minä olin köyhä. Muuten
kansan toimeenpanema kapina oli tulokseltaan epävarma; ja jos onni
olisi meidät pettänyt, olisi perikatomme ollut auttamaton.

Kaikki nämä ajatukset temmelsivät aivoissani; mainitsin niistä osan
Manonille, suunnittelin uusia tuumia kuuntelematta hänen vastaustaan.
Tein päätöksen ja hylkäsin sen tehdäkseni toisen. Puhuin itsekseni
ja vastasin ääneen ajatuksiini. Sanalla sanoen, olin sellaisessa
kiihoitustilassa, etten voi verrata sitä mihinkään, sillä ei koskaan
ole ollut olemassa senkaltaista. Manon tuijotti minuun. Minun
mielenliikutuksestani hän arvasi vaaran suuruuden, ja vavisten pelosta
enemmän minun kuin itsensä tähden, tämä hellä nainen ei edes uskaltanut
avata suutansa ilmaistakseen levottomuuttaan.

Loppumattomiin mietittyäni sinne tänne päätin lähteä tapaamaan
kuvernööriä, yrittääkseni taivuttaa häntä, vetoamalla hänen
kunniantuntoonsa ja palauttamalla hänen mieleensä minun kunnioitustani
ja hänen kiintymystään. Manon tahtoi estää minua lähtemästä kotoa. Hän
sanoi minulle kyynelsilmin:

-- Sinä syöksyt kuolemaan, he tulevat surmaamaan sinut; en saa
enää nähdä sinua, tahdon kuolla ennen sinua. -- Vaivoin sain hänet
oivaltamaan, että minun oli pakko lähteä ja hänen jäädä kotia. Lupasin
palata hetken kuluttua. Hän ei aavistanut enempää kuin minäkään, että
taivaan koko viha ja vastustajiemme raivo oli purkautuva hänen päänsä
yli.

Menin linnoitukseen. Kuvernööri oli siellä papin seurassa.
Saadakseni hänet heltymään alennuin nöyryyden osoituksiin, jotka
olisivat saattaneet minut menehtymään häpeään, jos olisin alistunut
niihin mistä muusta syystä tahansa. Ahdistin häntä kaikilla niillä
todistusperusteilla, jotka varmasti vaikuttavat jokaiseen sydämeen,
joka ei piile verenhimoisen ja julman tiikerin povessa.

Valituksiini tuolla raakalaisella ei ollut annettavana muuta kuin
kaksi vastausta, joita sata kertaa toisti: Manon oli riippuvainen
hänen määräyksistään, ja hän oli antanut sisarenpojalleen sanansa.
Olin päättänyt äärimäisiin asti hillitä itseäni; tyydyin ainoastaan
sanomaan hänelle, että hän oli minulle liiaksi hyvä ystävä, voidakseen
sallia minun kuolemaani, jonka valitsin mieluummin kuin lemmittyni
menettämisen.

Mennessäni olin aivan varma siitä, ettei minulla ollut mitään
toivottavissa tältä itsepäiseltä ukolta, joka sisarenpoikansa edestä
olisi syöksynyt ijankaikkiseen kadotukseen. Aioin kuitenkin viimeiseen
asti näennäisesti pysyä maltillisena, mutta mielessäni päätin tarjota
Amerikan nähdä kaikkein verisimmän ja kauheimman näyn, jos vääryys
vietäisiin huippuunsa.

Palasin kotiani kohti hautoen mielessäni tätä tuumaa, kun kohtalo,
joka tahtoi jouduttaa perikatoani, toi tielleni Synnelet'n. Hän luki
silmistäni osan ajatuksistani. Mainitsin jo, että hän oli kunnon mies.
Hän lähestyi minua ja sanoi:

-- Minua kai te haette? Tiedän, että hankkeeni teitä loukkaavat, ja
olen kyllä aavistanut, että minun on taisteleminen kanssanne. Saammehan
nähdä, kenellä on onni puolellaan.

Vastasin hänelle, että hän oli oikeassa, ja että ainoastaan kuolema
saattoi tehdä lopun meidän selkkauksestamme.

Poistuimme sadan askeleen päähän kaupungista. Mittelimme miekkojamme,
minä haavoitin hänet ja riisuin melkein samassa häneltä aseen. Hän oli
niin raivoissaan epäonnistumisestaan, että kieltäytyi rukoilemasta
minulta henkeään ja luopumasta Manonista. Minulla oli ehkä oikeus
riistää häneltä yhtä haavaa molemmat. Mutta jalosyntyinen veri ei
koskaan petä. Viskasin hänelle hänen miekkansa ja huusin:

-- Alkakaamme uudestaan, mutta muistakaa, että tässä taistellaan
elämästä ja kuolemasta!

Hän ahdisti minua sanomattoman rajusti. Tunnustan, etten ollut mikään
taitava miekkailija, minulla kun oli ollut ainoastaan kolmen kuukauden
harjoitusaika Parisissa. Mutta rakkaus ohjasi miekkaani. Synnelet tosin
lävisti käsivarteni, mutta minä otin tilaisuudesta vaarin ja suuntasin
häneen niin voimakkaan iskun, että hän hengettömänä kaatui jalkojeni
juureen.

Huolimatta ilosta, jonka voitto tällaisen ratkaisevan taistelun jälkeen
tuottaa, jäin heti miettimään tämän kuoleman seurauksia. Minulla ei
ollut toivottavissa armoa eikä rangaistuksen siirtämistä. Tuntien
kuvernöörin suuren kiintymyksen sisarenpoikaansa, tiesin varmasti,
ettei kuolemaani lykättäisi tuntiakaan tuonnemmaksi sittenkuin tuon
toisen kuolema oli tullut hänen tietoonsa. Niin uhkaava kuin tämä
vaara olikin, ei se kuitenkaan ollut suurin levottomuuteni syy. Manon,
huoli hänestä, häntä uhkaava vaara ja pakko menettää hänet hämmensivät
niin ajatukseni, että silmäni mustenivat ja etten tietänyt missä olin.
Kadehdin Synnelet'n kohtaloa. Pikainen kuolema tuntui minusta ainoalta
tuskieni parannuskeinolta.

Mutta juuri tämä ajatus taas palautti minut tajuihini ja saattoi minut
kykeneväksi tekemään päätöksen.

-- Kuinka! Minä tahdon kuolla -- näin huudahdin -- lopettaakseni
tuskani. Onko siis jotain sellaista olemassa, jota pelkään enemmän
kuin lemmittyni menettämistä? Tahdonpa kestää äärimäiset kärsimykset
tukeakseni rakastettuani ja siirtää kuolemani siihen asti, kunnes ne
osoittautuvat turhiksi.

Palasin kaupunkiin. Astuin asuntooni, missä tapasin Manonin
puolikuolleena kauhusta ja levottomuudesta. Minun läsnäoloni viritti
hänessä uutta toivoa. En voinut häneltä salata sitä kamalaa tapausta,
joka oli minulle sattunut. Hän kaatui pyörtyneenä syliini kuullessaan
minun puhuvan Synnelet'n kuolemasta ja saamastani haavasta. Kesti yli
neljännestunnin ennenkuin sain hänet taas palautetuksi tajuihinsa.

Olin itse puolikuollut, enkä nähnyt vähintäkään mahdollisuutta meidän
kumpaisenkaan turvaamiseen.

-- Manon, mitä nyt teemme? -- kysyin häneltä, hänen vähän toinnuttuaan.
-- Oi, mitä nyt teemme? Minun on pakko paeta. Tahdotko sinä jäädä
kaupunkiin? Niin, jää sinä tänne, voit vielä tulla onnelliseksi; ja
minä lähden kauas sinusta hakemaan kuolemaa villi-ihmisten parista tai
petojen kynsien raatelusta.

Hän nousi huolimatta väsymyksestään, ja tarttui käteeni vieden minut
ovelle.

-- Paetkaamme yhdessä -- hän sanoi -- älkäämme hukatko hetkeäkään.
Voitaisiin sattumalta löytää Synnelet'n ruumis, ja siinä tapauksessa
emme ehtisi paeta.

-- Mutta, rakas Manon -- huomautin minä, ollen vallan suunniltani, --
sanohan minne voimme mennä. Näetkö sinä mitään pelastuksen tietä? Eikö
olisi parempi, että sinä koetat elää täällä ilman minua, ja että minä
vapaaehtoisesti menen tarjoamaan pääni kuvernöörille?

Tämä ehdoitus vaan lisäsi hänen intoansa pakenemaan. Minun oli pakko
seurata häntä. Minulla oli vielä lähtiessäni tarpeeksi mielenmalttia
ottaa mukaani muutamia huoneessa olevia väkijuomapulloja ja niin paljo
ruokavaroja kuin taskuihimme mahtui. Sanoimme palvelijoillemme, jotka
olivat viereisessä huoneessa, että läksimme iltakävelylle (tämä kuului
jokapäiväisiin tapoihimme), ja poistuimme kaupungista nopeammin, kuin
mitä Manonin heikot voimat näyttivät sallivan.

Vaikka en vielä ollut vapautunut epävarmuudestani pakopaikkaamme
nähden, takerruin kahteen toiveeseen, joita vailla olisin kernaammin
kuollut kuin ollut epätietoinen Manonin kohtalosta. Olin sinä lähes
kymmenen kuukautta kestäneenä aikana, jonka olin viettänyt Amerikassa,
siksi paljon oppinut tuntemaan maata, että minulla oli käsitystä siitä,
miten tuli kesyttää villi-ihmisiä. Saattoi antautua heidän käsiinsä
syöksymättä varmaan kuolemaan. Olin lisäksi oppinut muutaman sanan
heidän kieltänsä ja eräitä heidän tapojaan niissä eri tilaisuuksissa,
joissa olin heitä nähnyt.

Paitsi tätä kurjaa keinoa oli minulla tarjona vielä toinen mahdollisuus
englantilaisten taholla, jotka, kuten tunnetaan, ovat perustaneet
siirtokuntia näissä seuduin uutta maailmaa. Mutta pitkät välimatkat
pelästyttivät minua: meidän oli kulkeminen heidän siirtokuntiinsa asti
useita päiviä pitkin autioita maa-alueita ja kiipeäminen yli muutamien
niin korkeiden ja jyrkkien vuorten, että tie tuntui vaivalloiselta
kaikkein rotevimmille ja karaistuimmille miehille. Toivoin siitä
huolimatta, että saatoimme turvautua näihin kahteen apukeinoon,
nimittäin alkuasukkaisiin oppaina ja siihen, että englantilaiset
ottaisivat meidät asumaan pariinsa.

Astuimme niin kauan kuin Manonin rohkeutta riitti, nimittäin lähes
pari peninkulmaa, sillä tämä verraton rakastajatar kieltäytyi yhä
levähtämästä aikaisemmin. Lopulta hän oli niin väsymyksen masentama,
että tunnusti mahdottomaksi kulkea kauemmaksi. Yö oli jo tullut;
istuuduimme keskelle aavaa ketoa, missä emme löytäneet ainoatakaan
puuta suojaksi päämme päälle. Hänen ensi työnsä oli muuttaa haavaani
side, jonka hän itse oli asettanut ennen lähtöämme. Turhaan koetin
vastustaa tätä hänen aiettaan; olisin kuolettavasti pahoittanut hänen
mieltään, jos olisin kieltänyt häneltä sen tyydytyksen, että tiesi
minun voivan hyvin ja olevan vapaana vaarasta, ennenkuin hän ajatteli
itseään. Alistuin hetken ajaksi hänen tahtoonsa ja vastaanotin
häpeämättä ja vaieten hänen huolenpitonsa.

Mutta kun hän oli päättänyt hellän tehtävänsä, niin kuinka innokkaasti
minä vuorostani ryhdyinkään toimimaan! Riisuin kaikki vaatteeni
levittäen ne maahan hänen allensa, siten tehdäkseni hänen leposijansa
pehmeämmäksi. Vastoin tahtoaan hänen oli suostuminen siihen, että
minä käytin kaikkea, minkä saatoin kuvitella lieventävän hänen
epämukavuuttaan. Lämmitin hänen käsiään kuumilla suudelmillani ja
hehkuvilla huokauksillani. Valvoin koko yön hänen vieressään rukoillen
taivasta suomaan hänelle suloisen ja rauhaisan unen. Oi, Jumalani!
Kuinka rukoukseni olivat hehkuvat ja vilpittömät! Minkä armottoman
tuomion nojalla sinä olit päättänyt olla niitä kuulematta?

Suokaa minulle anteeksi, että lyhyesti päätän kertomuksen, joka saa
minut menehtymään. Kerron nyt teille onnettomuuden, jolla ei koskaan
ole ollut vertaistaan; olen pyhittänyt koko elämäni sitä itkeäkseni.
Mutta vaikka lakkaamatta kannan sitä mielessäni, epäröi sieluni
kauhistuksen valtaamana joka kerta kun tahdon pukea sitä sanoihin.

Olimme viettäneet rauhallisesti osan yöstä; luulin rakkaan lemmittyni
vaipuneen uneen, enkä rohjennut hengittää peläten häiritseväni hänen
untansa. Huomasin päivän koittaessa tunnustellessani hänen käsiään,
että ne olivat kylmät ja vapisivat; painoin niitä poveani vastaan,
niitä lämmittääkseni. Hän huomasi tämän liikkeeni, ja ponnistaessaan
voimiaan tarttuakseen minun käsiini, hän sanoi heikolla äänellä, että
hän luuli viimeisen hetkensä tulleen.

Pidin näitä sanoja alussa ainoastaan tavallisena onnettomuuden
aiheuttamana puheena, ja vastasin siihen vaan rakkauden hellillä
lohtusanoilla. Mutta hänen taajat huokauksensa, hänen äänettömyytensä
minun kysyessäni, hänen käsiensä suonenvedontapainen puristus,
niiden yhä kietoessa minun käsiäni, ilmaisivat minulle, että hänen
onnettomuutensa loppu lähestyi.

Älkää vaatiko minua kuvaamaan tunteitani tai toistamaan hänen viimeisiä
sanojaan. Menetin hänet, sain todisteen hänen rakkaudestaan vielä sinä
hetkenä, jolloin hän heitti henkensä -- siinä kaikki, mitä jaksan
ilmaista teille tästä kauheasta ja surkuteltavasta tapauksesta.

Minun sieluni ei seurannut häntä. Taivas ei varmaankaan vielä katsonut
rangaistukseni määrää täydeksi; se on säätänyt, että minun senjälkeen
on kituminen riutuvaa ja kurjaa elämää viettäen. En välitäkään koskaan
sen onnellisemmasta elämästä.

Yli vuorokauden lepäsin painaen huuliani vasten Manonin kasvoja ja
käsiä. Tarkoitukseni oli kuolla siihen paikkaan. Mutta mieleeni
johtui seuraavana päivänä, että hänen ruumiinsa minun kuoltuani
oli joutuva villipetojen haaskaksi. Päätin siis haudata hänet ja
odottaa kuolemaani hänen haudallaan. Olin jo niin menehtymäisilläni
nälän ja surun synnyttämään heikkouteen, että minun täytyi ponnistaa
kaikki voimani pysyäkseni pystyssä. Minun oli pakko turvautua mukaan
ottamiini väkijuomiin; nämä virkistivät voimiani sen verran, kuin oli
tarpeellista surullisen tehtäväni täyttämiseen.

Minun ei ollut vaikea kaivaa siinä paikassa, missä olin; se oli
hiekkamaata. Taitoin miekkani ja käytin sitä lapiona, mutta minulla
oli enemmän apua paljaista käsistäni. Sain täten kaivetuksi tilavan
haudan, laskin siihen sydämeni epäjumalan, huolellisesti käärittyäni
hänet vaatteisiini, suojatakseni hiekalta. Mutta sitä ennen syleilin
häntä lukemattomat kerrat mitä täydellisimmän rakkauden koko hehkulla.
Istuuduin vielä hänen viereensä ja katselin häntä kauan; en hennonut
luoda umpeen hautaa. Lopulta voimani taas alkoivat uupua ja peljäten,
että ne kokonaan pettäisivät ennenkuin olin päättänyt tehtäväni,
kätkin ainaiseksi maan poveen täydellisimmän ja viehättävimmän
olennon, jota se koskaan päällänsä oli kantanut. Paneuduin sitten
pitkäkseni hautakummulle, kasvot hietaa kohti ja sulkien silmäni siinä
tarkoituksessa, etten niitä enää koskaan avaisi. Sitten huusin avuksi
taivasta ja odotin kärsimättömänä kuolemaa.

Teistä tuntunee vaikealta uskoa, ettei tämän synkän toimituksen aikana
yksikään kyynel välähtänyt silmistäni, ei yksikään huokaus kohonnut
huulilleni. Syvä ahdistukseni ja varma päätökseni kuolla olivat
tukahduttaneet kaikki epätoivon ja tuskan ilmaukset. Enkä levännytkään
kauan siinä asennossani haudalla, ennenkuin menetin jäljellä olevan
vähäisen tajuni ja tunnekykyni.

Tämän jälkeen, minkä nyt olette kuullut, tarinani loppu on niin
mitätön, ettei se ansaitse kuuntelemisen vaivaa. Kun Synnelet oli
viety kaupunkiin ja hänen haavansa oli tarkoin tutkittu, huomattiin
ettei hän ollutkaan kuollut ja lisäksi etteivät hänen haavansa olleet
vaarallisia. Hän kertoi enolleen, miten kaikki oli meidän välillämme
tapahtunut, ja hänen jalomielisyytensä saattoi hänet heti mainitsemaan
minun osoittamani jalomielisyyden. Lähetettiin etsimään minua, ja minun
ja Manonin poissaolo herätti sen epäilyksen, että olimme paenneet.
Silloin oli liian myöhäistä lähteä minua takaa ajamaan; mutta kaksi
seuraavaa päivää käytettiin tähän työhön.

Minut löydettiin vailla elonmerkkiä Manonin haudalta, ja ne, jotka
näkivät minut tuossa tilassa melkein alastomana ja haava verissä,
olivat varmat siitä, että minut oli ryöstetty ja murhattu. He
kantoivat minut kaupunkiin. Kuljetuksen synnyttämä liike herätti
minut jälleen tajuihini. Kun avasin silmäni ja rupesin vaikeroimaan
sitä onnettomuutta, että vielä olin elävien parissa, huomattiin, että
vielä saatoin tulla hoidon alaiseksi; tämä minulle omistettiin, ja sen
seuraus oli valitettavasti liiankin onnellinen.

Minä en välttänyt ankaraa vankeutta ja oikeudenkäyntiä. Kun Manon oli
kadonnut, minua syytettiin siitä, että raivon ja mustasukkaisuuden
puuskauksessa olin surmannut hänet. Kerroin suoraan surkuteltavan
seikkailuni. Vaikka selontekoni Synnelet'ssä herätti kipeää surua, hän
oli kyllin jalomielinen anomaan armahdustani, ja sen hän saikin aikaan.

Olin niin heikko, että minut täytyi kantaa vankilasta vuoteeseeni,
johon ankara tauti sitoi minut kolmeksi kuukaudeksi. Vihani elämään
ei ollenkaan heikentynyt; huusin lakkaamatta avukseni kuolemaa ja
kieltäydyin kauan itsepintaisesti nauttimasta lääkkeitä. Mutta
Kaitselmuksen tarkoituksena oli, sittenkuin se näin ankarasti oli
rangaissut minua, saattaa kärsimykseni ja rangaistukseni minulle
hyödyllisiksi. Se valaisi minua valollaan ylhäältä, joka minussa
herätti syntyperäni ja kasvatukseni arvoisia ajatuksia.

Kun rauha oli alkanut syntyä sydämessäni, ei ruumiillinen parantumiseni
viipynyt. Minä noudatin täydesti kunniantunnon kehoituksia ja jatkoin
pienen toimeni täyttämistä, odottaessani Ranskan laivoja, jotka
kerran vuodessa saapuvat tähän osaan Amerikkaa. Olin päättänyt palata
kotimaahani siellä vakaantuneella, ja siveällä elämällä hyvittääkseni
säädytöntä käytöstäni. Synnelet oli huolehtinut siitä, että rakkaan
lemmittyni ruumis oli siirretty kunnialliseen paikkaan.

Noin kuusi viikkoa parantumisestani kävelin eräänä päivänä yksin
rannalla ja näin silloin laivan, jonka kauppa-asiat toivat Uuden
Orleansin rannalle. Pidin tarkasti silmällä matkustajien maihin nousua
ja hämmästyin äärettömästi tuntiessani Tibergen niiden joukossa, jotka
astuivat kaupunkia kohti. Hän kertoi minulle, että hänen matkansa
ainoa vaikutin oli ollut halu nähdä minut ja kehoittaa minua palaamaan
Ranskaan. Saatuaan kirjeeni, jonka olin lähettänyt Havresta, oli hän
itse matkustanut sinne tarjotakseen minulle pyytämääni apua. Hän oli
tuntenut mitä haikeinta mielipahaa kuullessaan minun jo lähteneen
matkaan ja olisi heti ollut valmis seuraamaan minua, jos olisi voinut
astua lähtövalmiiseen laivaan. Sellaista hän oli useita kuukausia
etsinyt eri satamissa, ja löydettyään viimein Saint-Malossa yhden,
joka nosti ankkurinsa purjehtiakseen Martiniqueen, oli hän astunut
siihen, toivoen sieltä helposti pääsevänsä Uuteen Orleansiin. Mutta
espanjalaiset merirosvot olivat matkalla ottaneet tämän laivan ja
vieneet sen erääseen saareensa. Tiberge oli päässyt viekkaudella
pakenemaan, ja useiden harharetkien jälkeen hän sattumalta oli joutunut
siihen pieneen laivaan, joka juuri oli saapunut, ja näin oli hän
onnellisesti päässyt luokseni.

En voinut tarpeeksi osoittaa kiitollisuuttani näin jalomieliselle ja
uskolliselle ystävälle. Vein hänet asuntooni ja pyysin häntä vapaasti
käyttämään kaikkea, minkä omistin. Sitten kerroin hänelle kaiken, mitä
minulle oli tapahtunut lähdettyäni Ranskasta, ja valmistaakseni hänelle
odottamattoman ilon, selitin hänelle, että ne hyveen siemenet, jotka
hän aikaisemmin oli kylvänyt sydämeeni, alkoivat kantaa hedelmiä,
joista hän oli oleva tyytyväinen. Hän vakuutti, että niin miellyttävä
varmuus korvaisi kaikki hänen matkansa vastukset.

Vietimme yhdessä kaksi kuukautta Uudessa Orleansissa, odottaen Ranskan
laivojen tuloa, ja päästyämme viimein matkaan, astuimme kaksi viikkoa
sitten Havre-de-Grâcen rantaan. Sinne saavuttuamme lähetin kirjeen
omaisilleni. Vanhemman veljeni vastauksesta sain surullisen tiedon
isäni kuolemasta, johon syystä pelkään minun hairahdukseni osaltaan
vaikuttaneen. Kun puhalsi myötäinen tuuli, astuin heti laivaan
purjehtiakseni Calais'hen, aikoen sieltä matkustaa muutaman peninkulman
päässä kaupungista asuvan ja meille sukua olevan aatelismiehen luo,
missä veljeni kirjoitti odottavansa tuloani.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Manon Lescaut - Romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.