Title: Jean-Christophe VIII - Ystävättäriä
Author: Rolland, Romain
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Jean-Christophe VIII - Ystävättäriä" ***


JEAN-CHRISTOPHE VIII

Ystävättäriä


Kirj.

ROMAIN ROLLAND



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1919.



YSTÄVÄTTÄRIÄ


Huolimatta menestyksestä, joka kangasteli Ranskan ulkopuolella, parani
ystävysten aineellinen asema hitaasti. Säännöllisesti tuli vaikeita
aikoja, jolloin oli pakko kiristää nälkävyötä. Vahinko korvattiin
siten, että syötiin kahta vankemmin, kun saatiin rahaa. Mutta ajan
pitkään se oli kuihduttavaa ruokajärjestystä.

Tällä hetkellä oli heillä jälleen tuollainen "laihain lehmien" kausi.
Christophe oli ahertanut puolen yötä saadakseen valmiiksi erään
järjettömän nuotinkopioimistyön Hechtille; hän oli mennyt levolle
vasta aamun sarastaessa, ja nukkui kuin tukki ottaakseen valvotun
yön vahingon takaisin. Olivier oli lähtenyt varhain kaupungille:
hänellä oli tunti toisessa päässä Parisia. Noin kello kahdeksan
soitti talonmies, joka toi heille kirjeet ylös heidän huoneistoonsa,
ovikelloa. Tavallisesti ei hän huolinut viipyä ovella, ellei se pian
auennut, vaan pisti kirjeet oven alta sisään. Mutta nyt, tänä aamuna,
kolkutti hän itsepintaisesti. Christophe heräsi kesken uniaan ja meni
äristen avaamaan; hän ei viitsinyt kuunnella, mitä talonmies hymyillen
ja pitkäpiimäisesti jutteli hänelle jostakin sanomalehtiartikkelista;
hän otti kirjeet katsomattakaan niitä, vetäisi oven kiinni, mutta ei
vääntänyt sitä lukkoon, ja meni jälleen makaamaan ja nukahti heti kahta
makeammin.

Tuntia myöhemmin hän heräsi uudestaan, hätkähtäen, sillä hän kuuli
askeleita huoneessaan; ja ällistyksekseen näki hän nyt sänkynsä
jalkopäässä jonkun vieraan olion, joka tervehti häntä juhlallisesti.
Muuan sanomalehtimies oli tullut kursailematta sisään, kun ovi oli
auki. Christophe hyppäsi vimmoissaan sängystä:

-- Mitä te tänne tunkeudutte? -- huusi hän tulijalle.

Hän tempaisi pieluksensa heittääkseen sen vasten tungettelijan naamaa,
mies ponnahti vaistomaisesti pari askelta taaksepäin. He selvittelivät
nyt keskenään asiaa. _La Nation_-lehden reportteri halusi haastatella
_monsieur_ Krafftia artikkelin johdosta, joka oli ilmestynyt _Le Grand
Journalissa_.

-- Mikä artikkeli?

-- Eikö Christophe ollut sitä lukenut? Reportteri tarjoutui selostamaan
sitä hänelle.

Christophe heittäytyi jälleen sänkyynsä. Ellei hän olisi ollut vielä
niin unenpöpperössä, olisi hän ajanut tuon miehen ulos; mutta nyt
hänestä oli helpompaa antaa vieraan puhua. Hän painautui vuoteeseensa,
sulki silmänsä, ja oli nukkuvinaan. Hän oli vähällä tosiaan nukahtaa
unista näytellessään. Mutta tulija oli itsepäinen ja aikoi lukea
kovalla äänellä artikkelin alkua. Kuullessaan ensimäiset rivit
Christophe heristi korviaan. Siinä puhuttiin _monsieur_ Krafftista
aikakautensa ensimäisenä musiikkinerona. Christophe unohti näytellä
nukkuvan osaa, kirosi kummissaan, nousi istualleen ja sanoi:

-- He ovat hulluja. Mikä heidät on riivannut?

Reportteri käytti kohta hyväkseen tilaisuutta ja keskeytti lukemisensa
tehdäkseen hänelle nopeasti joukon kysymyksiä; ja Christophe vastasi
niihin, sanojaan yhtään harkitsematta. Hän oli ottanut lehden ja
katseli ällistyksekseen omaa kuvaansa, joka komeili sen ensimäisellä
sivulla; mutta lukea ei hänellä ollut aikaa: sillä nyt tuli sisään
jo toinen sanomalehtimies. Tällä kertaa Christophe suuttui kaikesta
huolimatta. Hän käski heidän mennä matkaansa; sitä he eivät kuitenkaan
tehneet ennenkuin olivat sukkelasti vilkaisseet, missä järjestyksessä
kamarin huonekalut ja valokuvat seinillä olivat, ja miltä tuo
originelli säveltäjä näytti, joka nyt tyrkki samalla sekä nauraen
että raivoissaan heitä olkapäistä ulos ja saatteli heitä paitasillaan
kynnykselle asti, vääntäen heidän mentyään oven lukkoon.

Mutta tuntui kohtalon määräämältä, ettei hän sinä päivänä saanut
olla rauhassa. Christophe ei ollut ehtinyt vielä pukeutua, kun ovea
jälleen naputettiin, tällä kertaa sellaisella sovitulla tavalla, jonka
ainoastaan muutamat läheiset ystävät tunsivat. Christophe aukaisi,
ja hänen edessään seisoi nyt kolmas tuntematon mies. Christophe
aikoi kyyditä kursailematta hänet ulos, mutta tulija protesteerasi,
puolustaen tuloaan sillä, että hän oli tuon artikkelin kirjoittaja.
Työnnä ulos mies, joka kiittelee sinua neroksi! Christophe oli pahalla
tuulella, mutta hänen täytyi kestää ihailijansa tunteen purkaukset.
Hän kummasteli moista äkillistä mainettaan; sehän oli pudonnut
hänelle aivan kuin kuusta; ja hän mietti mielessään, oliko hän eilen
aivan tietämättään tosiaankin esittänyt maailmalle jonkin uuden
mestariteoksen. Mutta sitä ei hänellä nyt ollut aikaa tarkemmin pohtia.
Sanomalehtimies oli tullut viemään hänet väkisin tai mielisuosiolla
suoraa päätä lehtensä toimitukseen, jossa päätoimittaja, suuri
Arsène Gamache tahtoi omassa persoonassaan häntä nähdä; auto odotti
jo portilla. Christophe koetti puolustautua; mutta hän oli naivi ja
tahtomattaankin herkkä ystävyyden vakuutuksille ja suostui lopulta
matkaan.

Kymmenen minuutin päästä esiteltiin hänet tuolle pomolle, jonka edessä
koko maailma vapisi. Arsène Gamache oli lujatekoinen jänkäre, noin
viisikymmen-vuotias mies, lyhyt ja hartioilta leveä; hänen päänsä oli
iso ja pyöreä, hiukset harmaat ja harjaksi leikatut, kasvot punaiset,
puhe jyrkästi käskevää; äänen korostus raskas ja pateettinen, sanoissa
silloin tällöin kuivaa mairittelua. Suunnattomalla itsetietoisuudellaan
hän oli osannut kavuta Parisissa käskijän asemaan. Hän oli afäärimies,
rahoilla ja ihmisillä keinottelija, itsekäs, naivi ja kavala,
intohimoinen ja pelkkää omaa itseään muistava; sellainen luonne, että
hän saattoi aivan luonnostaan lankeavana sulattaa omat pyyteensä
Ranskan, jopa koko ihmiskunnan asioihin. Hänen oma etunsa, lehden
menestys ja _salus publica_ olivat hänelle mitä läheisimmin toisiinsa
liittyviä seikkoja. Hän oli vakuutettu, että se, joka uskalsi tehdä
vääryyttä hänelle, teki vääryyttä koko Ranskalle; ja murskatakseen
jonkun personallisen vastustajansa olisi hän aivan hurskaalla mielellä
voinut vääntää vaikka koko valtion nurin. Tavallaan saattoi hän
olla jalomielinenkin. Hän oli idealisti sillä tavoin kuin kunnon
päivällisten jälkeen ollaan, ja silloin oli hänellä joskus tapana
nostaa maan tomusta joku köyhä ja kurja vintiö, kuten itse isä Jumala
loi ihmisiä, näyttääkseen siten mahtinsa suuruutta, jota ei mikään
voinut vastustaa: se oli mahti, joka asetti virkaan ministereitä
ja olisi pystynyt asettamaan valtaistuimelle vaikka kuninkaita ja
potkimaan heidät pois, jos hän olisi tahtonut. Hänen kykynsä riitti
mihin tahansa. Se osasi tehdä tarvittaessa nerojakin.

Sinä päivänä oli hän "tehnyt" Christophesta neron.



Olivier oli tietämättään saanut aikaan tämän vaarallisen seikkailun.

Olivier, joka ei puuhannut yleensä omaksi hyväkseen mitään, hän, joka
inhosi reklaamia ja karttoi sanomalehtimiehiä kuin ruttoa, käsitti
velvollisuutensa toisin, kun kysymys tuli hänen ystävästään. Hän oli
kuin hellä äiti, jollaisista joskus kuullaan kertomuksia, sellainen
kunniallinen pikkuporvarisnainen ja moitteeton puoliso, joka möisi
vaikka ruumiinsa saadakseen pelastetuksi poikansa, jos poika on
tuomittu kuolemaan.

Kun Olivier kirjoitti aikakauslehtiin ja joutui usein monien
arvostelijain ja diletanttien läheisyyteen, ei hän lyönyt laimin
mitään tilaisuutta, jolloin saattoi puhua Christophesta; ja viime
aikoina huomasi hän kummakseen, että hänen sanojaan alettiin kuunnella.
Hän näki ympäristöstään, että Christophen suhteen oli kirjallisissa
ja suuren maailman piireissä syntynyt jonkinlainen uteliaisuus,
mystillinen ja levoton liikehtiminen. Mistä se oli aiheutunut?
Oliko se sanomalehdistön herättämää kaikua, seurausta siitä, että
Christophen teoksia oli äskettäin esitetty Englannissa ja Saksassa?
Siihen ei näyttänyt löytyvän mitään selvää syytä. Se oli ainoastaan
tuollainen kaikille Parisin ilmaa hengittäville ja sen kaupungin
muoteja valppaasti seuraaville olennoille tuttu ilmiö, olennoille,
jotka tietävät tarkemmin kuin Saint-Jacques'n meteorolooginen
observatorio jo päivää ennen, minne tuuli huomenna kääntyy ja mitä
se tuo tullessaan. Tässä suuressa hermostuneessa kaupungissa kulkee
alinomaa sähkövärähdyksiä, siinä liikkuu maineen näkymättömiä
ilmavirtoja, kätketty kuuluisuus, joka valmistaa toista, julkista;
siinä kiertelee yhtä mittaa epämääräisiä salonkihuhuja: tuollainen
_Nescio quid majus nascitur Iliade_, joka purkautuu sitten määrätyllä
hetkellä reklaamiartikkeleiksi ja torvenpärähdyksiksi niin pauhaaviksi,
että moinen tunkee tuokiossa tylsimpienkin korvien rumpukalvoihin
uuden epäjumalan nimen. Saattaa muuten käydä niinkin, että tämä
fanfaari karkoittaa sen miehen luota, jonka kunniaa se kuuluttaa, hänen
ensimäiset ja parhaat ystävänsä. Ja kuitenkin ovat juuri he asiasta
vastuunalaisia.

Niinpä oli Olivierkin osaltaan syypää _Le Grand Journalin_ artikkeliin.
Hän oli käyttänyt hyväkseen mielenkiintoa, jonka hän huomasi
Christophea kohtaan heränneen, ja oli koettanut salaperäisillä
tiedonannoilla kiihdyttää sitä. Hän oli pitänyt tarkkaa huolta siitä,
ettei Christophe joutuisi puhumaan ominpäin mitään sanomalehtimiehille;
hän pelkäsi, että siitä seuraisi taaskin jokin paha sotku. Mutta
kun _Le Grand Journal_ urkki häneltä tietoja, järjesti hän ovelasti
sillä tavoin, että muuan reportteri sai kohdata Christophen eräässä
kahvilassa, saman pöydän ääressä, jossa ystävykset yhdessä istuivat,
Christophen aavistamatta, mikä miehellä oli mielessä. Moinen sovittu
varovaisuus ärsytti urkkijan uteliaisuutta ja teki Christophen yhä
intressantimmaksi. Olivier ei ollut vielä tutustunut siihen, mitä
merkitsee julkisuus; hän ei ajatellut, että hän väänsi nyt liikkeelle
hirvittävän koneen, jota ei voinut ohjata eikä hillitä, kun se kerran
oli saatu vauhtiin.

Kun Olivier tunnilleen mennessään näki _Le Grand Journalin_ artikkelin,
oli hän aivan lamaan lyöty. Moista nuijaniskua ei hän ollut aavistanut.
Ainakaan ei hän ollut odottanut sitä näin heti. Hän luuli, että lehti
edes hiukan malttaisi mieltään ja kokoaisi kaikki mahdolliset tiedot,
koettaisi tutustua paremmin henkilöön, josta halusi puhua, ennenkuin
kirjoittaisi Christophesta. Se oli harhaluulo. Jos sanomalehti
suvaitsee ottaa vaivakseen tuoda julkisuuteen jonkin uuden suuruuden,
tekee se tietysti sen pelkästään omaksi hyväkseen ja riistääkseen
muilta kilpailevilta lehdiltä kunnian, jonka paljastus tuottaa. Sen
täytyy siis ennen kaikkea olla nopea, vaikka se ei sillä tavoin
ennättäisikään oppia hituistakaan ymmärtämään kiittelemäänsä henkilöä.
Mutta sangen harvinaista on, että taiteilija sitä valittaa: kun häntä
vain ihaillaan, väliäpä ymmärtämisestä!

_Le Grand Journal_ lateli ensin mielettömiä tarinoita Christophen
elämän kurjuudesta, esittäen hänet saksalaisen despotismin uhriksi,
vapauden apostoliksi, jonka oli ollut pakko paeta Saksan keisarivallan
alta ja turvautua Ranskaan, tuohon vapaiden henkien pelastuspaikkaan;
-- (erinomainen tilaisuus päästellä isänmaallisia mahtilauselmia!)
-- sitten se viritti murhaavan ylistysvirren hänen nerolleen, jonka
näytteitä se ei tuntenut yhtään, -- ei mitään muuta kuin joitakuita
vähäpätöisiä laulunpätkiä niiltä ajoilta, jolloin Christophe esiintyi
ensi kerran Saksassa, sellaisia, että Christophe olisi tahtonut
häpeissään ne polttaa. Mutta sen, ettei artikkelin tekijä tuntenut
laisinkaan Christophen entistä huomattavaa tuotantoa, korvasi hän
puhumalla hänen tulevista aikeistaan -- nimittäin aikeista, jotka
olivat kirjoittajan omaa kuvittelua ja keksintöä. Pari kolme sattumalta
Christophen ja Olivierin suusta kaapattua sanaa ja jonkun sellaisen
Christophen taiteen tuntijan kuin Goujartin antamat tiedot riittivät
artikkelin kirjoittajalle aineksiksi, joista hän kyhäsi täydellisen
kuvan Christophesta, "tasavaltalaisnerosta, -- kansanvallan suuresta
säveltäjästä". Samalla käytti hän hyväkseen tilaisuutta haukkuakseen
aikansa ranskalaisia säveltäjiä, varsinkin kaikkein omintakeisimpia
ja itsenäisimpiä, sellaisia, jotka antoivat kansanvallalle palttua,
säästäen ainoastaan paria säveltäjää, joiden puoluemielipiteet olivat
hänestä kiitettäviä. Hän oli pahoillaan, etteivät heidän sävellyksensä
olleet yhtä erinomaisia kuin heidän periaatteensa. Mutta se nyt oli
sivuseikka. Muuten ei heidän enempää kuin Christophenkaan ylistäminen
ollut hänelle niin tärkeätä kuin toisten musiikkimiesten haukkuminen.
Kun Parisissa näkee jostakin henkilöstä kiittelevän artikkelin, sopii
aina kysäistä itseltään: --. Ketä tässä panetellaan? Olivier häpesi
yhä kauheammin, mikäli hän silmäili lehteä, ja hän sanoi itsekseen:
-- Nyt minä tekoset tein! Vaivoin saattoi hän antaa tuntinsa. Heti
kun hän pääsi siitä vapaaksi, juoksi hän kotiin. Mutta kuinka hän
masentui, kun hän sai kuulla, että Christophe oli lähtenyt jo noiden
sanomalehtiherrain kanssa kaupungille! Olivier odotti häntä ruualle.
Christophe ei tullut. Olivierin levottomuus kasvoi hetki hetkeltä, hän
ajatteli:

-- Mitä tyhmyyksiä he mahtavat panna hänet puhumaan!

Noin kello kolme palasi Christophe kotiin, sangen reimalla tuulella.
Hän oli ollut päivällisillä Arsène Gamachen kanssa, ja hänen päänsä
oli hieman pyörällä samppanjasta, jota hän oli niillä juonut. Hän ei
ymmärtänyt, miksi Olivier kyseli häneltä niin tuskissaan, mitä hän oli
sanonut ja tehnyt.

-- Mitäkö tehnyt? Syönyt pulskan päivällisen. En ole pitkiin aikoihin
saanut parempaa.

Christophe alkoi luetella hänelle ruokalistaa:

-- Entä viinit... Minä olen holkkinut joka väriä!

Olivier keskeytti hänet ja kysyi, ketä siellä oli muita vieraita.

-- Vieraita?... En tiedä. Siellä oli Gamache, mukava mies, suora kuin
kulta; Clodomir, artikkelin kirjoittaja, mainio poika; kolme, neljä
sanomalehtimiestä, joita en tuntenut, oikein hupaisia miehiä, kaikki
erinomaisen ystävällisiä minulle, kunnon miesten kermaa.

Olivier ei näyttänyt liioin uskovan Christophen vakuutuksia. Christophe
kummasteli, että Olivier oli niin vähän haltioitunut.

-- Etkö sinä ole lukenut sitä artikkelia? kysyi hän ystävältään.

-- Olen kyllä. Entä sinä, oletko sinä sen lukenut?

-- Kyllä... Nimittäin, silmäilin sitä. En ennättänyt oikein.

-- No, jospa nyt lukisit.

Christophe luki. Ensimäiset rivit nähdessään hän huudahti
kummastuksesta.

-- Oh, mitä roskaa! sanoi hän.

Ja hän nauroi haljetakseen.

-- Pyh, arveli hän, kaikki arvostelijat ovat samanlaisia. He eivät
ymmärrä mitään.

Mutta sikäli kuin hän luki alkoi hän suuttua: tämä oli liian
mieletöntä, se teki hänet naurettavaksi. Että hänestä koetettiin
muovata "tasavaltalaista säveltäjää", siinä ei ollut mitään järkeä...
No, olkoon nyt tuokin jaaritus... Mutta että hänen "tasavaltalainen"
taiteensa asetettiin "sakastitaiteen" ja hänen työnsä ennen häntä
eläneiden suurten mestarien vastakohdaksi, -- (hänen, joka imi voimansa
juuri noiden mestarien hengestä), -- se oli jo liikaa...

-- Senkin pölkkypäät! Tekevät minusta idiootin!...

Ja sitten: mitä järkeä oli kolhia hänen asiastaan puhuessa eräitä
kyvykkäitä ranskalaisia säveltäjiä, joista hän piti enemmän tai
vähemmän, -- (paremminkin vähän kuin paljon), -- sillä he osasivat toki
ammattinsa ja harrastivat sitä kunniallisesti? Ja, -- mikä oli pahinta,
-- hänen suuhunsa tungettiin aivan uskomattomalla hävyttömyydellä
vihamielisiä tunteenilmauksia hänen isänmaatansa kohtaan!... Ei, sitä,
sitä hän ei mitenkään voinut kärsiä...

-- Minä kirjoitan heille tästä heti kirjeen, sanoi Christophe.

Olivier tuli väliin:

-- Ei, ei, sanoi hän, ei nyt! Sinä olet nyt liian kiihdyksissä.
Huomenna, kun pääsi on levännyt...

Christophe tahtoi tehdä sen välttämättä heti. Kun hänellä oli jotakin
sanottavaa, ei hän voinut koskaan odottaa huomiseen. Hän lupasi
ainoastaan näyttää ystävälleen kirjeensä. Se olikin hyvä päätös. Kun
kirje, jossa Christophe oikaisi erikoisesti niitä artikkelin kohtia,
missä hänet pantiin puhumaan kummallisia mielipiteitä Saksasta, oli
asianmukaisesti paranneltu, juoksi hän pistämään sen postiin.

-- Nyt on toki asia autettu, sanoi Christophe tullessaan takaisin;
oikaisu ilmestyy huomenna.

Olivier pudisti lauhkeasti ja epäilevästi päätänsä. Sitten sanoi hän
Christophelle, yhä ajatuksissaan ja katsoen häntä lujasti silmiin:

-- Christophe, ethän vain puhunut mitään vaarallista niillä
päivällisillä?

-- En, en, vastasi Christophe nauraen.

-- Oletko varma siitä?

-- Olen, sinä pelkuri.

Olivier rauhoittui hiukan. Mutta Christophe ei ollutkaan aivan
rauhallinen. Hän muisti, että hän oli puhunut kaikenlaista, ristiin
rastiin. Hän oli kohta viihtynyt seurassa kuin kotonaan. Hänen
päähänsäkään ei ollut pälkähtänyt epäillä noita miehiä: he näyttivät
hänestä niin ystävällisiltä, niin suopeilta häntä kohtaan! Ja tosiaan
he olivatkin suopeita. Onhan ihminen aina aulis ja suopea sille, jolle
on tehnyt hyvää. Ja Christophe oli niin vilpittömän iloinen, että se
ilo tarttui muihinkin. Hänen kursailematon hyväsydämisyytensä, hänen
huolettomat sutkauksensa, hänen hirmuinen ruokahalunsa ja nopeus,
jolla juomat holahtivat hänen nieluunsa, tehoamatta häneen, eivät
voineet olla miellyttämättä Arsène Gamachea, joka hänkin oli luja
hummaaja, talonpoikaisen muokkaamaton ja ruumiiltaan voimakas mies,
pelkkää halveksumista sellaisia kohtaan, jotka eivät olleet tuiki
terveitä eivätkä uskaltaneet kunnolla syödä eivätkä juoda pienten
parisilaisten juorujen tähden. Hän arvosteli miehiä ruuansulatuksen
mukaan. Ja Christophen hän nyt hyväksyi. Heti kohta hän ehdotteli, että
Christophen _Gargantua_ hommattaisiin oopperana Suureen Oopperaan. --
(Siihen aikaan oli noille Ranskan porvareille taiteen huippu pistää
lavalle _Faustin kadotus_ tai _Yhdeksän sinfoniaa_.) -- Christophe,
joka purskahti nauruun kuullessaan tämän eriskummaisen päähänpiston,
sai ainoastaan suurella vaivalla Gamachen estetyksi telefonoimasta heti
käskyään Suuren Oopperan johtokunnalle, tai suoraan kaunotaiteiden
ministeriölle. -- (Gamachen mielestä olivat näet kaikki ihmiset pelkkiä
hänen orjiaan.) -- Ja kun ehdotus johti Christophen muistamaan, miten
omituiseen asuun hänen sinfoninen runonsa _David_ äskettäin oli
muutettu, niin kertoi hän sitten tuosta esityksestä, jonka parlamentin
jäsen Roussin oli järjestänyt rakastajattarensa debyyttiä varten.
Gamache ei laisinkaan pitänyt Roussinista, joten hän oli ihastunut
Christophen tarinaan. Ja Christophe lasketteli silloin hyvien viinien
ja kuulijain hartauden innostamana vielä toisia enemmän tai vähemmän
arkaluontoisia juttuja, joista kuuntelijat painoivat päähänsä jokainoan
sanan. Christophe yksinään unhotti ne heti päivällisiltä lähdettyään.
Mutta nyt, kun Olivier kysyi, mitä hän siellä oli puhunut, johtuivat
ne jälleen hänen mieleensä. Christophe tunsi kylmien väreiden
kulkevan selkäpiitänsä pitkin. Sillä hän odotti pahaa; hänellä oli jo
tarpeeksi kokemusta aavistaakseen, mitä tapahtuisi. Nyt, kun humala
hänen päästänsä oli haihtunut, näki hän kaiken jo aivan selviönä
edessään: näki varomattomat puheensa vääristeltyinä ja julkaistuina
panetteluhaluisen lehden palstoilla, taidetta koskevat sutkauksensa
temmaistuina sota-aseiksi. Mitä taasen hänen oikaisukirjeeseensä
tuli, tiesi hän jo ennakolta yhtä hyvin kuin Olivier, että
sanomalehtimiehelle vastaaminen on musteen haaskausta: sanomalehtimies
sanoo väittelyssä aina viimeisen sanan.

Kaikki kävi pilkulleen niinkuin Christophe oli aavistanut. Hänen
varomattomat lauseensa ilmestyivät kyllä, mutta hänen oikaisukirjeensä
ei ilmestynyt koskaan, Gamache suvaitsi ystävällisesti lähettää hänelle
sellaiset terveiset, että hän ymmärsi muka hänen jalomielisyytensä,
että moinen epäröinti oli Christophelle kunniaksi; mutta hän säilytti
tarkoin omana salaisuutenaan syyt noihin Christophen tunnonvaivoihin;
ja Christophesta tekaistut väärät mielipiteet jatkoivat siis
kiertokulkuaan, saaden osakseen tuimaa arvostelua ensin ranskalaisissa
lehdissä, sitten Saksassakin, jossa ne kuohuttivat mieliä: kuinka
saattoikaan saksalainen taiteilija puhua niin epäarvokkaasti omasta
isänmaastaan!

Christophe luuli olevansa erinomaisen kekseliäs, kun käytti hyväkseen
seuraavaa uutta haastattelua, johon erään toisen sanomalehden
reportteri hänet alisti; hän julisti näet tässä haastattelussa
rakkauttaan _Deutsches Reichiä_ kohtaan, sillä siellä oltiin, sanoi
hän, ainakin yhtä vapaita kuin Ranskan tasavallassa. -- Hän puhui nyt
vanhoillisen lehden edustajalle, ja siitä johtui, että haastattelija
pani hänen suuhunsa heti antirepublikanisia mielipiteitä.

-- Ojasta allikkoon! sanoi Christophe nähdessään tämän kirjoituksen.
Oh, mitä on musiikilla ja politiikalla keskenään tekemistä?

-- Sellainen on meillä tapa, vastasi Olivier. Ajattelepa, millaisia
taisteluita Beethovenin ympärillä käydään. Toiset tekevät hänestä
jakobinin, toiset papin, jotkut Père Duchesnen, eräät ruhtinaitten
saappaiden nuolijan.

-- Ah, minkälaisen potkun hän antaisi heille kaikille!

-- Hyvä, tee sinä samoin.

Christophe tahtoikin tehdä niin. Mutta hän oli liian vilpitön ihmisiä
kohtaan, jotka olivat hänelle ystävällisiä. Olivier ei saanut koskaan
rauhaa jättäessään Christophen yksin. Sillä Christophea tultiin
alinomaa haastattelemaan, ja vaikka Christophe lupasi pitää varansa,
ei hän voinut estää itseään olemasta avomielinen ja luottavainen. Hän
puhui silloin kaikki, mitä hänen päähänsä pälkähti. Hänen pakinoilleen
tuli naispuolisiakin sanomalehtimiehiä, jotka väittivät olevansa hänen
ystäviään ja jutteluttivat hänellä hänen rakkausasioitaan. Toiset
käyttivät häntä välikappaleena saadakseen panetella joitakin muita
tunnettuja henkilöitä. Aina kun Olivier palasi kotiin, tapasi hän
Christophen sangen nurjalla mielin.

-- Joko taas tuli tyhmyys? kysyi Olivier.

-- Taas, vastasi Christophe masentuneena.

-- Sinä olet siis aivan auttamaton!

-- Pitäisi panna telkien taakse... Mutta tällä kertaa minä lupaan, että
se on viimeinen kerta.

-- Tietysti, -- kunnes tulee uusi...

-- Ei, nyt se on viimeinen.

Seuraavana päivänä sanoi Christophe voitonriemuissaan ystävälleen:

-- Tuli vielä yksi. Minä ajoin hänet ulos.

-- Ei saa mennä liiallisuuksiin, vastasi Olivier, Ole viisas heidän
kanssaan. Ne elukat ovat sangen ilkeitä. Puraisevat, jos puolustaa
itseään... Heidän on niin helppo kostaa! Ne käyttävät hyväkseen
pienintäkin sanaa, jonka tulee niille hiiskuneeksi.

Christophe löi kädellä otsaansa:

-- Oh, hyvä Jumala.

-- No, mitä nyt?

-- Minä sanoin hänelle ovea sulkiessani...

-- Mitä?

-- Keisarin sanat.

-- Keisarin?

-- Niin, elleivät ne ole hänen, niin jonkun hänen läheisensä...

-- Onneton! Saat nyt lukea ne lehden ensimäisellä sivulla.

Christophea värisytti. Mutta seuraavana päivänä näki hän lehdessä
täydellisen kuvauksen huoneistostaan, johon sanomalehtimies ei ollut
päässyt sisälle, ja puhelun, jota heidän välillään ei ollut ollut.

Tiedot Christophesta kaunistuivat yhä levitessään. Ulkomaalaisissa
lehdissä lisäsivät kääntäjien väärinkäsitykset niiden viehätystä. Kun
ranskalaiset lehdet kertoivat, että Christophe köyhyydessään sovitteli
musiikkia kitaralle, niin sai Christophe eräältä englantilaiselta
sanomalehtimieheltä tietää, että hän oli soittanut kitaraa Parisin
pihoilla.

Oli niissä lehdissä muutakin kuin makeaa. Aivan muuta. Se yksistään,
että _Le Grand Journal_ suojeli Christophea, oli muille lehdille
riittävä yllytys karata hänen kimppuunsa. Heidän arvolleen ei sopinut
myöntää, että jokin kilpailija saattoi keksiä neron, josta he eivät
olleet tietäneet mitään. Toiset laskivat asiasta pilaa. Toiset
säälittelivät Christophen kohtaloa. Goujart oli närkästynyt siitä,
että ehdittiin hänen edelleen, ja hän kirjoitti siis artikkelin
"näyttääkseen totuuden sen oikeassa valossa", sanoi hän. Hän pakinoi
tuttavallisesti vanhasta ystävästään Christophesta, jonka ensimäisiä
askeleita hän oli Parisissa ohjannut: kieltämättä oli Christophe
lahjakas musiikkimies, mutta -- (Goujart saattoi sanoa sen, koska he
olivat ystäviä), -- hänen sivistyksessään oli paljon aukkoja. Hän
ei ollut saanut tarpeeksi tietoja, hän ei ollut omintakeinen, hän
oli eriskummaisen ylpeä: ne, jotka naurettavalla tavalla imartelivat
hänen ylpeyttään, vaikka hän olisi tarvinnut ymmärtävää, pystyvää,
arvostelukykyistä, suopeamielistä ja ankaraa mentoria, tekivät hänelle
karhunpalveluksen j.n.e. --: (kaikki tämä Goujartin kuvausta). --
Sävelniekat jälleen nauroivat väkinäisesti. He teeskentelivät syvästi
halveksivansa taiteilijaa, jota sanomalehdet pönkittivät; heille oli
_vulgum pecus_ muka suurimman inhon esine; he kieltäysivät huolimasta
Artaxerxeen lahjoja, joita heille itselleen ei tarjottu. Toiset heistä
häpäisivät Christophea kaikin tavoin. Toiset rusentelivat häntä
säälittelynsä painolla. Eräät musiikkimiehet vihoittelivat asiasta
Olivierille -- (he olivat arvostelijoita, siis hänen virkaveljiään.) --
He tahtoivat kostaa hänelle sen, että hän oli niin itsenäinen ja työnsi
heitä luotaan, -- totta puhuen teki Olivier sen enemmän yksinäisyyden
rakkaudesta kuin halveksimisesta ketään kohtaan. Mutta ihmisten on
vaikeaa antaa anteeksi, että voidaan tulla toimeen ilman heitä. --
Jotkut melkeinpä vihjailivat, että Olivier onki omaa etuaan _Le Grand
Journalin_ artikkeleista. Oli sellaisiakin, jotka ryhtyivät muka
puolustamaan Christophea hänen ystäväänsä vastaan: he teeskentelivät
surevansa sitä, että Olivier talutti kevytmielisesti herkkähermoista,
uneksivaa ja elämän taisteluun huonosti asestettua taiteilijaa, --
Christophea, -- Markkinatorin meteliin, jossa hän auttamatta eksyisi:
he käsittelivät Christophea pikku poikana, jossa ei ollut tarpeeksi
miestä kuljeksiakseen maailmassa omin päinsä. He sanoivat, että näin
turmeltiin koko tulevaisuus henkilöltä, jonka hyvä tahto ja sitkeä työ
olisivat kuitenkin ansainneet paremman kohtelun kuin tällaisen väärän
suitsutuksen, vaikkei hänellä juuri lahjoja ollutkaan. Se oli heistä
sangen ikävä asia. Eikö hänen nyt voitu antaa olla hiljaisuudessaan,
tehdä työtä tyynesti vielä monet hyödylliset vuodet? Olivier olisi
voinut vastata heille:

-- Voidakseen tehdä työtä täytyy hänen saada syödä. Kuka antaa hänelle
leipää?

Mutta se ei heitä ällistyttänyt. He olisivat vastanneet tyynesti kuin
ainakin:

-- Se on sivuasia. Täytyy kärsiä. Ja mitä haittaa pieni kärsimys?

Tietysti julistivat tällaisia stoalaisia teorioita hienoston jäsenet,
juuri ne, joilla ei ollut taloudellisia huolia. Aivan kuin muuan
miljonääri sanoi eräälle yksinkertaiselle sielulle, joka pyysi häneltä
apua jollekin köyhälle taiteilijalle:

-- Mutta, hyvä herra, Mozart kuoli köyhyyteen.

Heistä ei olisi ollut ollenkaan paikallaan, jos Olivier olisi vastannut
heille, että Mozart olisi halunnut elää, ja että Christophe oli
päättänyt elää.



Christophe alkoi ikävystyä moisiin portaittensa ravaajiin. Hän
ihmetteli, iankaikkisestiko tätä menoa kestäisi. -- Mutta se loppuikin
jo kahden viikon päästä. Sanomalehdet eivät enää puhuneet hänestä.
Kuitenkin tunnettiin hänet. Ken mainitsi hänen nimensä, ei sanonut
suinkaan:

-- Hän on _Davidin_ ja _Gargantuan_ tekijä,

vaan:

-- Ahaa, _Grand Journalin_ muusikko!...

Se oli kuuluisuutta.

Olivier huomasi sen kuuluisuuden kirjeistä, joita tuli Christophelle,
jopa hänelle itselleenkin, siis kiertoteitä: niissä oli libreton
tekijäin tarjouksia, konserttiurakoitsijain ehdotuksia, sellaisten
uusien ystävien lämpöisiä vakuutuksia, jotka olivat vähän ennen olleet
vihollisia, ja naisten kemukutsuja. Sanomalehtien kiertokyselyjä
tehtäessä kuulusteltiin hänenkin mieltänsä kaikenlaisista asioista:
tiedusteltiin Olivierin ajatusta Ranskan väkiluvun vähenemisestä,
ihanteellisesta taiteesta, naisten korseteista; udeltiin mitä hän
arveli alastomuudesta näyttämöillä, -- ja eikö hän uskonut, että Saksa
oli rappiolla, musiikin loppu tullut j.n.e. Olivier ja Christophe
nauroivat yhdessä mokomalle. Mutta samalla kuin Christophe piti tätä
ilveilynä, niin eikös hän, heittiö, myöntynyt menemään joihinkin
päivälliskutsuihin! Olivier ei ollut uskoa silmiään.

-- Sinäkö? kysyi hän.

-- Juuri minä, vastasi Christophe veitikkamaisesti. Luulitko, etteivät
tässä muut kuin sinä saa mennä katselemaan kauniita naisia? Älä
uskokaan, veitikka! Nyt on minun vuoroni! Minä tahdon huvitella!

-- Huvitella? Voi mies-parkaa! Asianlaita oli se, että Christophe oli
elänyt niin kauan yksinäisyyteen suljettuna, että hänelle tuli yhtäkkiä
vastustamaton halu siitä vähän päästä. Ja sitäpaitsi tuotti odottamatta
koittanut kunnia hänelle naivia ja humoristista huvia. Muuten hänellä
oli ylen ikävä näissä illanvietoissa, ja ihmiset siellä olivat hänestä
idiootteja. Mutta kun hän tuli sieltä kotiin, väitti hän ystävälleen
ilveillen aivan päinvastaista. Hän meni vieraspitoihin, mutta ei
enempää kuin yhden kerran samaan paikkaan. Torjuakseen uudet kutsut hän
keksi mielettömiä tekosyitä, ällistyttävän häikäilemättömiä verukkeita.
Olivier piti hänen käytöstään hävyttömänä. Christophe nauroi sydämen
pohjasta. Hän ei mennyt noihin salonkeihin mairimaan itserakkauttaan,
vaan uusimaan elämänvarastoaan, saamaan lisää museoonsa katseita,
äänenvivahteita, ihmisten liikkeitä koko sitä muotojen, äänten ja
värien materiaa, jolla taiteilijan täytyy rikastuttaa vähän väliä
palettiaan. Musiikkimies ei saa ravintoaan pelkästään musiikista.
Jokin kuullun sanonnan vivahde, liikkeen rytmi, hymyn harmonia
suggeroi häneen enemmän musiikkia kuin jonkun säveltäjän kokonainen
sinfonia. Mutta täytyy tunnustaa, että noissa salongeissa kasvojen ja
sielujen musiikki on yleensä yhtä tympeää ja vähän vaihtelevaa kuin
monien säveltäjäin musiikki. Kullakin on oma maneerinsa, johon hän
jähmettyy. Sievän naisen hymy opitussa ja harkitussa sulossaan on yhtä
stereotyyppinen kuin jokin parisilainen sävelmä. Miehet ovat vieläkin
typerämpiä kuin naiset. Hienoston heikontavasta vaikutuksesta tylsyy
ryhti, omintakeiset luonteet ohentuvat ja häviävät, jopa hirvittävällä
nopeudella. Christophe joutui aivan ymmälle, kun hän näki, miten paljon
kuolleita tai kuolevia hän siellä taiteilijain joukossa kohtasi: se tai
se nuori musiikkimies, jolla oli sekä voimaa että neroa, mutta jonka
menestys oli tylsyttänyt ja tehnyt joutavuudeksi, ei ajatellut enää
muuta kuin vetää sieraimiinsa imarteluita, joilla häntä myrkytettiin,
tai nauttia ja maata. Kuva siitä, millaiseksi moinen mies kehittyisi
kahdenkymmenen vuoden kuluttua, näkyi salin toisessa päässä vanhan,
parfymoidun, rikkaan ja kuuluisan sävelmestarin muodossa, joka oli
kaikkien akademiain jäsen ja uransa kukkulalla; hänen ei tarvinnut,
mikäli näytti, peljätä mitään eikä säästää mitään, mutta siitä
huolimatta hän nöyristeli kaikelle ja kaikille, pelkäsi yleistä
mielipidettä, mahtavia miehiä, sanomalehdistöä, eikä uskaltanut sanoa
koskaan, mitä ajatteli; tai hän ei enää ajatellutkaan mitään, tuskin
oli edes olemassakaan, esiintyi vain, oli omilla pyhillä muistoillaan
kuormattu aasi.

Saattoi olla varma, että kaikkien näiden taiteilijain ja älymiesten
takana, jotka olivat kerran olleet suuria tai olisivat voineet sitä
vieläkin olla, piili jokin nainen, joka imi heiltä voiman. Kaikki
naiset olivat täällä vaarallisia: yhtä hyvin typerät kuin nekin, jotka
eivät olleet tyhmiä, niin rakastavat kuin sellaiset, jotka eivät
rakastaneet muuta kuin itseään; parhaimmat heistä olivat juuri kaikkein
pahimpia: sillä he tukehuttivat tolkuttoman hellyytensä kynttilähatun
alle taiteilijan vielä varmemmin kuin toiset, koettaessaan kaikessa
vilpittömyydessään kesytellä neroa kotiolennoksi, sovittaa sitä
omaan henkeensä, tasoittaa sitä, karsia siitä oksat pois, siistiä,
parfymoida, kunnes mies oli aivan heidän oman hempeätunteisuutensa,
pienen turhamaisuutensa ja heidän ja noiden seurapiirien
keskinkertaisuuden mukainen.

Vaikka Christophe ainoastaan pistäysi tässä maailmassa, näki hän jo
tarpeeksi huomatakseen sen vaarat. Monikin naikkonen koetti tietysti
siepata hänet salonkiinsa, palvelemaan itseään; ja Christophe oli
joskus jo vähällä takertua rakastettavien sanojen ja paljon lupaavien
hymyjen koukkuun. Ellei hänellä olisi ollut niin selvä, terve järki
ja elleivät ne muutokset, joita hän näki tapahtuneen näitä nykyajan
Kirke-noitia ympäröivissä miehissä, olisi häntä peloittaneet, ei hän
olisi pelastunut leikistä ehjin nahoin. Mutta hänen mielestään ei
tosiaan maksanut vaivaa lisätä sievien naishempukkain paimentamaa
hanhiparvea. Vaara olisi ollut hänelle suurempikin, jos naikkoset
eivät olisi niin halukkaasti tavoitelleet häntä kiinni. Nykyään, kun
he ja koko maailma olivat vakuutetut, että heidän keskuudessaan oli
nero, koettivat he kaikin mokomin sitä tukehduttaa. Tuollaisilla
olennoilla on yksi ainoa ajatus, kun he näkevät kukkasen: pistää se
vaasiin; -- linnun: saada se häkkiin, -- vapaan miehen: tehdä hänestä
joutavanpäiväinen juoksupoika itselleen.

Christophen pää sekaantui hetkeksi, mutta se selvisi kohta, eikä hän
välittänyt ainoastakaan heistä yhtään.



Kohtalo ilkkuu usein kummallisesti ihmisiä. Se päästää huolettoman ja
ajattelemattoman pujahtamaan pois satimestaan; mutta sellaisen, joka on
viisas ja varuillaan ja tietää uhkaavat vaarat, sotkee se väkisinkin
ansoihinsa. Christophe ei takertunut tähän aito parisilaiseen satimeen,
vaan siihen jäi Olivier.

Ystävän menestyksestä oli hyötyä hänelle. Christophen mainetta
räiskähti häneenkin. Se seikka, että hänet oli parissa kolmessa
lehdessä mainittu miehenä, joka oli keksinyt Christophen, oli tehnyt
hänet tunnetummaksi kuin kaikki teokset, mitä hän oli kuudessa
vuodessa kirjoittanut. Hänkin sai siis osansa vieraskutsuista, joita
Christophelle lähetettiin; ja hän seurasi Christophea niihin, koska
halusi pitää häntä huolellisesti silmällä. Varmaankin käsitti hän tuon
tehtävänsä niin vakavasti, ettei hänelle jäänyt aikaa pitää silmällä
omaa itseään. Lempi lehahti näet lähelle häntä ja nykäisi hänet
silmukkaansa.

Tyttö oli pieni ja vaaleaverinen, laiha ja viehkeä; hienot kiharat
aaltoilivat pikku laineissa ahtaan ja selvän otsan ympärillä; hienot
kulmakarvat kaarsivat raskaanlaisia luomia; silmät olivat siniset kuin
talvikin kukat, nenä siro ja sieraimet värähtelevät, ohimot hiukan
kuopalla, leuka oikullinen, suu elävä, älykäs ja nautinnonhaluinen,
sen pielet hiukan ylöskaartuvat; hymy oli pienen, sangen puhtaan
faunin hymyä. Hänen kaulansa oli pitkä ja hento, vartalo sievä, ruumis
elegantin laiha; hänen olemuksessaan oli jotain onnentuntuista ja
samalla huolestunutta; nuorekkuutta, joka kätki sisäänsä heräävän
kevään levottomaksi tekevän ja runollisen arvoituksellisuuden, --
Frühlingserwachenin, -- Hänen nimensä oli Jacqueline Langeais.

Jacqueline ei ollut vielä kahtakymmentä täyttänyt. Hän oli katolisen
perheen lapsi, rikkaan, arvossa pidetyn ja vapaa-ajattelijoihin
lukeutuvan. Hänen isänsä oli intelligentti ja kekseliäs insinööri,
avoin uusille aatteille; hän oli luonut itselleen hyvän aseman
työnsä, poliittisten suhteittensa ja avioliittonsa avulla. Se liitto
oli samalla sekä rakkaus- että raha-avioliittoa (ainoaa todellista
rakkautta hänen laisilleen miehille); vaimo oli sievä ja sangen
parisilainen nainen, rahamaailmasta valittu. Rahat olivat jääneetkin,
mutta rakkaus oli lähtenyt tiehensä. Siitä oli kuitenkin säilynyt
muutamia säkeneitä: sillä se oli aikoinaan ollut sangen kiivasta
kummaltakin puolelta. Nyt eivät he kuitenkaan enää kuvitelleetkaan
toisissaan liiallista uskollisuutta. Kumpikin heistä kuljeksi
asioillaan ja omissa huvituksissaan; ja keskenään he tulivat toimeen
hyvinä, sangen järkevinä ja egoistisina tovereina, vaatimatta
turhantarkkuutta.

Tytär oli heidän yhdyssiteenään ja samalla heidän kätketyn keskinäisen
kateutensa kiistankappaleena: sillä he rakastivat häntä molemmat
kiihkeästi. Kumpikin näki hänessä itsensä, omine helmavikoineen, mutta
ihannoituna, lapsen koko suloudessa; ja he koettivat salakavalasti
riistää lasta toisiltaan. Tyttö oli tietysti huomannut sen seikan,
viattoman ovelana kuin ainakin nuo pikku olennot, joilla on ehdoton
taipumus luulla, että koko maailma pyörii pelkästään heidän
ympärillään; ja lapsi käytti sitä kilpailua hyväkseen. Hän pani
vanhempansa alinomaa ostamaan huutokaupalla hänen hellyyttään. Ei
ollut oikkua, jota hän ei tietänyt varmasti voivansa tyydyttää, jos
ei toisen avulla, niin ainakin toisen; ja milloin hän hylkäsi toisen
heistä, oli hyljätty niin pahoillaan, että tarjosi kohta vielä enemmän
kuin ensimäinen. Lapsi oli kunnottomasti hemmoiteltu; ja hänelle oli
suuri onni, ettei hänen luonteessaan ollut oikeastaan mitään pahaa, --
lukuunottamatta itsekkyyttä, joka on kaikille lapsille ominaista, mutta
saa liiaksi lellitellyissä ja liian rikkaiden ihmisten lapsissa usein
sairaloisia muotoja, sillä sellaisissa olosuhteissahan ei itsekkyydellä
ole mitään esteitä eikä myöskään tavoiteltavia päämääriä.

Vaikka herra ja rouva Langeais jumaloivatkin tytärtään, eivät he
kuitenkaan olisi uhranneet hänen tähtensä mitään personallisista
mukavuuksistaan. He jättivät hänet yksin kotiin suureksi osaksi
päivää, täytettyään ensin kaikki hänen tuhat ja yksi mielitekoaan.
Haaveilun aikaa ei häneltä suinkaan puuttunut; eikä hän jättänytkään
haaveilua. Kypsymättömänä ja varhain oli hän jo saanut kaikenlaisia
opastuksia arveluttaviin asioihin varomattomista sanoista, joita hän
kuuli ympärillään, -- (sillä vanhempien seurapiireissä ei liioin
arasteltu); ja niinpä hän jo kuusi-vuotiaana kertoi nukeilleen
pieniä lemmenseikkailuja, joiden henkilöinä olivat aviomies, vaimo
ja rakastaja. On selvää, ettei hän tarkoittanut sillä mitään pahaa.
Sinä päivänä, jolloin hän huomasi sanojen takana jonkinlaiseni tunteen
rahdun, loppuivat tarinat nukeille: hän pidätti ne nyt itselleen.
Hänellä oli luonteessaan tavaton määrä viatonta aistillisuutta; se
kaikui hänelle etäältä kuin näkymättömät kellot, jostakin tuolta,
kaukaisuudesta, ilmanrantain takaa. Ei voinut tietää, mikä siellä
soitti. Joskus kantoi tuuli kaiun sieltä; se tuli, mistä lienee
tullutkin, se ympäröi tytön, ja hän tunsi silloin veren nousevan
poskiinsa, hengityksensä salpautuvan pelosta ja sulosta. Hän ei tätä
laisinkaan käsittänyt. Ja sitten se katosi niinkuin oli tullutkin.
Mitään ei eroittanut enää. Tuskin tuntuva kumina, huomaamaton, sinisiin
ilmoihin haipuva kaiku. Tiesi ainoastaan, että se oli tuolla, vuorten
takana, ja että sinne täytyi päästä, päästä niin pian kuin mahdollista:
siellä oli onni. Ah! Kun sinne kerran pääsisi!...

Pääsyä odotellessa kuvitteli hän kaikenlaista eriskummaista, mitä
siellä muka olisi. Sillä tärkeintä pikku tytön järjentoiminnalle oli
nyt koettaa aavistella, mitä siellä oli. Hänellä oli muuan samanikäinen
tuttava tyttö, Simone Adam, jonka kanssa hän puheli monesti näistä
vakavista asioista. Kumpikin antoi toiselle niistä hankkimaansa
valaistusta: kaksitoista-vuotiaan suuria kokemuksia, muilta kuultuja
ja salaa kirjoista ahmittuja tietoja. Ikäänkuin varpaillaan seisten
ja pitäen kynsillään kiinni kivistä koettivat nuo kaksi pikku tyttöä
kaikin mokomin nähdä yli sen vanhan aitamuurin, joka kätki heiltä
tulevaisuutta. Mutta vaikka he kuinka koettivat, ja uskottelivat
näkevänsä raoista, he eivät nähneet kerrassaan mitään. Heidän tilansa
oli viattomuuden, runollisen rivouden ja parisilaisen ironian
sekoitusta. He juttelivat keskenään hirvittäviä asioita aavistamatta
niiden sisältöä, ja loivat itselleen aivan yksinkertaisista seikoista
kokonaisia maailmoita. Jacqueline, joka kaiveli kaikki nurkat kenenkään
tohtimatta häntä siitä moittia, työnsi pikku nenänsä myöskin isänsä
kirjoihin. Onneksi suojelivat viattomuus ja hänen sangen siisti
pikkutytön vaistonsa häntä huonoilta kirjatuttavuuksilta: tuskin näki
hän jonkin hiukan raa'an kohtauksen tai sanan, niin häntä inhotti;
heti heitti hän kirjan käsistään; ja niin puikki hän keskellä
noita hävyttömiä tovereita aivan kuin peljästynyt kissa, hyppien
likarapakkojen poikki, -- saamatta tahraa.

Yleensä eivät romaanit häntä kiehtoneet: ne olivat liian
selväpiirteisiä ja liian kuivia. Mutta runokirjat jälleen saivat
hänen sydämensä sykkimään liikutuksesta ja toivosta, että hän
löytäisi niistä arvoituksensa ratkaisun, -- ne runokirjat nimittäin,
jotka puhuivat rakkaudesta. Ne olivat ikäänkuin läheisimpiä pikku
tytön sielunelämälle. Niissä ei asioita nähty, vaan ne kuviteltiin,
katsottuina himon tai kaihon prisman lävitse; ne ikäänkuin
tirkistelivät vanhan aitamuurin halkeamista, kuten Jacqueline itsekin.
Mutta ne tiesivät paljon enemmän kuin Jacqueline, ne tiesivät kaiken,
mitä piti saada tietää, ja ne ympäröivät tiedetyn suloisilla ja
mystillisillä sanoilla, joita täytyi avata kapaloistaan äärettömän
huolellisesti, että löytyisi... löytyisi se... Ah, ei löytynyt mitään,
mutta oli joka hetki löytymäisillään...

Nuo tyttöset olivat uupumattomia. He kuiskuttelivat toisilleen,
selkäpiissään väristystä tuntien, runoja, joita olivat sepittäneet
Alfred de Musset tai Sully-Prudhomme; niissä kuvittelivat he oikeita
turmeluksen syvyyksiä; he kirjoittivat niitä vihkoihinsa; he kyselivät
toisiltaan, mikä sen tai sen kohdan salainen merkitys oli, vaikkei
mitään merkitystä usein ollutkaan. Nämä kolmetoista-vuotiaat kunnon
naikkoset, viattomat ja samalla julkeat, jotka eivät tienneet mitään
rakkaudesta, väittelivät keskenään, puolittain leikillä, puolittain
vakavina, rakkaudesta ja hekkumasta; ja koulussa he raapustelivat,
opettajan isällisten silmien edessä, -- hän oli sangen lauhkea ja
ylen kohtelias vanha pappa, --, imupaperiinsa sellaisia värssyjä
kuin seuraavakin jonka opettaja sai käsiinsä eräänä päivänä ja aivan
järkyttyi siitä:

    Laissez, oh! laissez-moi vous tenir enlacées,
    Boire dans vos baisers des amours insensées,
    Goutte à goutte et longtemps!...

    "Anna minun pusertaa sinut syliini,
    juoda suudelmistasi hurjaa rakkautta,
    tilkka tilkalta ja vitkaan!..."

He kävivät erästä hienoston piirien erikoisesti suosimaa koulua,
jonka opettajat olivat yliopistomiehiä. Siellä löysivät he jumalia
sydämensä kaipuille. Melkein kaikki nuo pikku tytöt olivat rakastuneet
opettajiinsa. Ei tarvittu muuta kuin että opettaja oli nuori eikä
aivan hirvittävän ruma, niin hän oikein raivosi tyttösten sydämissä.
Oppilaat tekivät työtä kuin hevoset, kukin saavuttaakseen oman
sulttaaninsa huomion. Tuli pitkät itkut, kun tyttö sai opettajaltaan
ainekirjoituksesta huonon numeron, -- kukin omaltaan tietysti: sillä
siitä he vähät välittivät, jos toinen sen antoi. Jos hän kiitteli
heitä, niin punastuttiin ja kalvettiin, luotiin häneen kiitollisia
ja veikeitä silmäyksiä. Ja jos hän pyysi tulemaan syrjään antaakseen
neuvoja tai onnitellakseen menestyksestä, oltiin suorastaan taivaassa.
Ei tarvinnut olla mikään leijona viehättääkseen noita tyttösiä. Kun
voimistelunopettaja tunnilla otti Jacquelinen syliinsä nostaakseen
hänet trapetsiin, värisi Jacqueline kuin kuumeessa. Ja mikä raivoisa
kilvoittelu tyttöjen kesken vallitsi! Miten kiivaita salaisia
mustasukkaisuuden puuskia! Kuinka nöyrästi ja lumoavasti katseltiin
opettajaan, jotta olisi saatu hänet pois hävyttömän rivalin luota!
Kun opettaja tunnilla vain avasi suunsa, niin; kynä oikein räiskyi
hänen sanojaan kopioidessa. Tyttöset eivät koettaneetkaan ymmärtää
opetusta, tärkeintä oli, ettei tavukaan menisi heiltä hukkaan. Ja juuri
kirjoittaessaan, kääntyneinä sellaiseen asentoon, että epäjumalan kuva
pysyi aina heidän silmiensä edessä ja että he saivat katsella salaa
hänen muotoaan ja jokaista liikettään, Jacqueline ja Simone kysyivät
toisiltaan hiljaa:

-- Luuletko sinä, että hänelle sopisi sininen kravatti?

Edellä kerrotun hyvän lisäksi olivat kauniit värikuvat, romantiset
ja hienot runokirjat, muodissa olevat runolliset gravyyrit,
rakastumiset näyttelijöihin, soittotaiteilijoihin, jo kuolleisiin tai
vielä eläviin kirjailijoihin: -- Mounet-Sully, Samain, Debussy, --
silmäykset, joita vaihdettiin nuorten miesten kanssa konserteissa,
kutsusalongeissa, kaduilla, sekä nopeasti syttyvät ja mielikuvituksessa
heti toteutetut pienet intohimot, -- alinomainen tarve "pikiintyä"
lakkaamatta, olla aina täynnä rakkautta, saada jokin tekosyy rakastaa.
Jacqueline ja Simone uskoivat toisilleen kaikki asiansa: selvä
todistus, etteivät he suuria tienneet; se oli sitäpaitsi paras keino,
jottei tunne pääsisi koskaan kiihtymään liian syväksi. Sen sijaan
muuttui tämä tila kroonilliseksi taudiksi, jota he itse pilkkailivat
kaikkein ensimäisinä, mutta jota he harrastivat ja pitkittivät
mitä suurimmalla huolella. He elivät kumpikin yhtämittaisessa
kiihkossa. Simone oli romantisempi ja järkevämpi ja keksi enemmän
kaikenlaisia mielikuvituksen hurjisteluja, mutta Jacqueline, joka
oli rehellisempi ja intohimoisempi luonne, oli valmiimpi panemaan
ne täytäntöönkin. Sadat kerrat oli hän vähällä tehdä mitä pahimpia
tyhmyyksiä. -- Mutta hän ei kuitenkaan niitä tehnyt, enempää kuin
nuoret tavallisestikaan. Tulee hetkiä, jolloin nuo pienet, poloiset
typerykset -- (sellaisia olemme kaikki olleet) -- ovat heittäytyä
toiset itsemurhaan, toiset ensinnä vastaansattuvan syliin. Mutta
Jumalan kiitos, melkein kaikki ne aikeet jäävätkin siihen. Jacqueline
raapusteli kymmenkunnan intohimoista kirjettä miehille, joita hän
tunsi tuskin vielä näkemältäkään; mutta hän ei lähettänyt niistä kuin
yhden, haltioituneen kirjeen, johon hän ei merkinnyt nimeään, eräälle
rumalle, joutavanpäiväiselle kriitikolle, joka oli itsekäs luonne,
kuivasydäminen ja ahdasjärkinen. Jacqueline oli häneen rakastunut
parin hänen arvosteluissaan näkemänsä rivin vuoksi, joissa hän oli
ollut huomaavinaan ääretöntä tuntehikkuutta. Samoin leimahti hän
tuleen eräälle suurelle näyttelijälle: näyttelijä asui lähellä hänen
kotiaan; joka kerta, kun Jacqueline kulki hänen ovensa ohi, supatti hän
itsekseen:

-- Jos menisin sisään!

Ja kerran hän tuli niin rohkeaksi, että meni jo hänen eteiseensä.
Mutta tuskin hän pääsi sinne, niin livisti hän karkuun. Mitä hän olisi
hänelle puhunut? Hänellä ei ollut hänelle mitään, kerrassa mitään
sanomista. Hän ei häntä rakastanutkaan. Hän tiesi sen itse hyvin. Hänen
hullutteluissaan oli aina puolet itsepetosta, jonka hän itse näki. Ja
toinen puoli oli alinomaista suloista ja järjetöntä kaipuuta rakastaa.
Kun Jacqueline oli sangen älyllistä rotua, huomasi hän tämän itsessään
selvästi. Se ei kuitenkaan estänyt häntä olemasta hullu. Hullu, joka
itsensä tuntee, on kahta hullumpi.

Jacqueline kävi usein vieraissa hienoston piireissä. Siellä ympäröivät
häntä aina nuoret miehet, jotka joutuivat hänen suloutensa lumoihin ja
joista monet rakastuivat häneen. Hän ei rakastanut heistä ainoaakaan,
mutta kuherteli kaikkien kanssa. Hän ei tullut ajatelleeksikaan,
mitä pahaa hän sillä tavoin olisi saattanut tehdä. Kauniille tytölle
on rakkaus julmaa leikittelyä. Hänestä on luonnollista, että häntä
rakastetaan, eikä hänellä mielestään ole mitään velvollisuuksia
muita kuin sitä kohtaan, jota hän itse rakastaa; melkeinpä saattaa
hän luulla, että se, joka häntä rakastaa, on jo siitä tunteestaankin
tarpeeksi onnellinen. Hänen puolustuksekseen täytyy sanoa, ettei hän
aavista, mitä rakkaus onkaan, vaikka hän ajattelee sitä aamusta iltaan.
Usein kuvitellaan, että nuori, suurkaupungin kiihkeässä ilmapiirissä
kasvatettu hienoston tyttö on aikaiskypsyneempi kuin maalaistyttö;
mutta asia on aivan päinvastoin. Kirjat, pakinat lukuisain toverien
kanssa ovat kyllä kiihdyttäneet hänessä alinomaisen lemmenpalon,
joka hänen joutilaan elämänsä vuoksi usein hipaisee manian rajoja;
sattuupa niinkin, että hän ennättää lukea koko tuon kaipaamansa asian
jo etukäteen ja osaa sen sanasta sanaan ulkoa. Mutta silti ei hän sitä
suinkaan tunne sydämessään. Rakkaudessa samoin kuin taiteessakaan ei
temppu ole ladella sitä, mitä toiset ovat puhelleet, vaan täytyy puhua
sitä, mitä itse tuntee; ja se, joka ehättää puhumaan ennenkuin hänellä
on mitään puhumista, ei ehkä kerran osaakaan sanoa mitään.

Jacqueline eli siis keskellä toisten kokemien tunteiden pölyä, niinkuin
yleensä aina nuoret tytöt, pölyä, joka esti häntä näkemästä asioita
todellisina, piti häntä yhtä mittaa pikku kuumeessa, kädet palavina,
kurkku kuivana, silmät tulehtuneina. Hän luuli ne tuntevansa. Häneltä
ei suinkaan puuttunut siihen hyvää tahtoa. Hän sekä luki että kuunteli.
Hän oli oppinut paljon sieltä täältä, pirstoina, aikuisten jutteluista
ja kirjoista. Hän koetti tutkia vielä itseäänkin. Hän oli parempi kuin
se piiri, jonka keskellä hän eli. Hän oli rehellisempi.



Eräällä naisella oli häneen terveellinen vaikutus, -- mutta se oli
liian lyhytaikainen. Tuo nainen oli Jacquelinen isän sisar, Martta
Langeais, iältään neljän- ja viidenkymmenen välillä, naimaton. Hän oli
kookas, hänen kasvonpiirteensä säännölliset, mutta ilme surullinen,
eikä hän ollut kauniskaan; hän pukeutui aina mustaan; hänen eleissään
ja liikkeissään oli jotain tiukan arvokasta; hän tuskin puhui, ja teki
sen varsin hiljaisella äänellä. Häntä olisi tuskin huomattu ihmisten
joukossa, ellei hänen harmaitten, älykkäiden silmiensä katse olisi
ollut niin kirkas ja hänen alakuloisen suunsa hymy niin hyvä.

Marttaa ei nähty sukulaisten luona kuin harvoin, sellaisina päivinä,
jolloin aviopari oli kahden. Herra Langeais tunsi häntä kohtaan
ikävystymisen sekaista kunnioitusta. Rouva Langeais ei salannutkaan
mieheltään, miten vähän hän piti tuon kälynsä vierailuista. He
pakottivat kuitenkin itsensä välttämättömän sopivaisuuden vuoksi
kutsumaan hänet säännöllisesti kerta viikossa luokseen päivälliselle;
eivätkä he liioin salanneet, että he kutsuivat hänet luokseen
pelkästään velvollisuuden vuoksi. Herra Langeais puhui näissä
tilaisuuksissa itsestään, se oli hänelle alati mieltäkiinnittävä
puheen aihe. Rouva Langeais ajatteli tuiki toisia asioita, ja
hymyili totuttua hymyään vastatessaan vieraalle aivan umpimähkään.
Kutsut sujuivat aina sangen kauniisti ja kohteliaasti. Sattuipa
oikein sydämellisiäkin purkauksia, kun täti, joka oli muuten sangen
hienotuntoinen, lähti heiltä pois aikaisemmin kuin oli toivottu
hänen lähtevän; ja talon rouvan viehkeä hymy oli tavallistakin
säteilevämpi sellaisena päivänä, jolloin hänen päässään liikkui
erikoisen miellyttäviä muistoja; Martta-täti huomasi kaiken tämän;
hänen silmiltään ei säilynyt juuri montakaan seikkaa salassa; ja hän
näki veljensä kodissa paljon sellaista, joka oli hänestä vastenmielistä
ja teki hänet surulliseksi. Mutta hän ei ilmaissut tunteitaan: mitäpä
se olisi auttanut? Hän rakasti veljeään, hän oli ollut ylpeä hänen
lahjoistaan ja menestyksestään, aivankuin koko muukin suku, joka ei
ollut pitänyt liian kalliina maksaa vanhimman poikansa voittoa elämässä
omilla moralisilla kärsimyksillään. Martta-täti oli säilyttänyt
kirkkaimpana heistä kaikista arvostelukykynsä. Hän oli yhtä älykäs
kuin veljensäkin ja moralisesti parempaa ainesta, miehekkäämpi kuin
hän, -- (kuten monetkin Ranskan naiset ovat paljoa parempia kuin sen
miehet), -- joten hän arvosteli veljeään selkeästi; ja jos veli kysyi
hänen mielipidettään, sanoi Martta sen hänelle suoraan. Mutta pitkään
aikaan ei veli ollut sitä enää kysynytkään! Hänestä oli viisaampaa
olla sitä tietämättä, taikka, -- (sillä hän tiesi kaiken yhtä hyvin
kuin sisarkin), -- sulkea siltä silmänsä. Itsetuntoinen sisar vetäytyi
illoin syrjään. Kukaan ei välittänyt hänen sisäisestä elämästään. Ja
toisille olikin mukavampaa olla sitä tiedustelematta. Täti eli yksin,
ei käynyt paljoa poissa kotoaan, eikä hänellä ollut kuin pieni joukko
ystäviä, nekään eivät varsin läheisiä. Hänen olisi ollut helppo hankkia
itselleen etuja veljensä suhteista huomattaviin ihmisiin ja omista
luonnonlahjoistaan: hän ei sitä yrittänytkään. Hän oli kirjoittanut
erääseen Parisin suurista aikakauskirjoista pari kolme artikkelia,
historiallisia ja kirjallisia muotokuvia, joiden säästeliäs, selvä ja
sattuva tyyli olivat herättäneet huomiota. Mutta siihen hän oli sen
alan jättänyt. Hän olisi voinut solmia intressantteja ystävyyssuhteita
eräitten arvokkaiden miesten ja naisten kanssa, jotka olivat
osoittaneet mielenkiintoa häntä kohtaan ja joita hänen itsensäkin
olisi ehkä ollut hauska tuntea. Hän ei ollut välittänyt heistä,
kun he yrittivät lähetä häntä. Saattoi tapahtua, ettei hän mennyt
teatteriin, vaikka hänelle oli jo varattu paikka johonkin sellaiseen
näytäntöön, joka oli hänestä kaunista; ja usein, kun hän olisi voinut
tehdä jonkin matkan, josta hän olisi tiennyt saavansa huvia, jäi hän
kuitenkin kotiinsa. Hänen luonteensa oli kummallista stoalaisuuden ja
neurastenian sekoitusta. Se ei kuitenkaan häirinnyt ollenkaan hänen
ajatustensa selkeyttä. Hänen elämänsä oli saanut kohlun, mutta ei
hänen älynsä. Ennen muinoin oli jokin suru, jonka hän yksin tiesi,
iskenyt häntä sydänjuuriin. Ja vielä syvemmälle oli hänen olemukseensa
kaivautunut toinen, tuntemattomampi paha, -- tuntematon hänelle
itselleenkin, -- kohtalon keihäs, eräs sisällinen tauti, joka alkoi jo
tähän aikaan kalvaa häntä. -- Mutta Langeais'en pari ei nähnyt hänessä
muuta kuin hänen kirkkaan katseensa, ja se häiritsi silloin tällöin
heitä.

Jacqueline ei huomannut laisinkaan tätiä niin kauan kuin hän oli vielä
surua vailla ja onnellinen, -- ja sehän oli aluksi hänen tavallinen
mielentilansa. Mutta kun hän varttui ikään, jolloin levottomaksi
tekevä sisäinen liikunta alkaa ruumiissamme ja sielussamme, syösten
olemuksemme tuskan, inhon, kauhun ja hämärän surun valtaan, näillä
kummallisilla ja julmilla pyörrytyksen hetkillä, jotka eivät onneksi
kestä kauan, mutta joina nuorukainen tuntee kuolevansa, -- näillä
hetkillä näki tuo hukkuva lapsi, joka ei uskaltanut huutaa: "Auttakaa!"
vieressään toki yhden olennon, Martta-tädin, ojentamassa hänelle
pelastavaa kättään. Ah, kuinka nuo toiset olivat hänestä kaukana!
Ajatellakseen tuon neljätoista-vuotiaan nuken suruja olivat isä ja
äiti hänelle liian vieraita hellätunteisessa itsekkyydessään, liian
tyytyväisiä itseensä. Mutta täti aavisti ne surut, ja hän sääli lasta.
Hän ei puhunut mitään. Hän ainoastaan hymyili. Pöydän takaa katseli hän
Jacquelinea, katseli silmin, joista puhui hyvyys. Jacqueline tunsi,
että täti ymmärsi häntä, ja hän pakeni hänen turviinsa. Martta laski
kätensä Jacquelinen päälaelle ja hyväili häntä puhumatta mitään.

Tyttö avasi sydämensä hänelle. Hän meni ison ystävättärensä luokse
silloin, kun hänen sydämensä oli huolista raskas. Hän tiesi, että
millä hetkellä hän sinne menikin, hän tapasi siellä aina samat
laupiaat silmät, jotka heijastivat hiukan häneenkin omaa tyyneyttään.
Jacqueline ei suinkaan puhunut tädille kuvittelemistaan intohimoista:
hän olisi sitä hävennyt; hän tunsi, etteivät ne olleet yhtään totta.
Mutta hän ilmaisi hänelle ylimalkaisen syvän levottomuutensa, joka oli
todellisempi seikka, ainoaa todellista hänessä.

-- Täti, huokasi hän joskus; minä tahtoisin olla niin onnellinen!

-- Pikku raukka! sanoi Martta hymyillen. Jacqueline painoi päänsä tädin
polvia vasten ja suuteli hänen hyväileviä käsiään:

-- Tulenko minä onnelliseksi? Täti, sano, tulenko minä onnelliseksi?

-- En tiedä, kultaseni. Se riippuu hiukkasen sinusta itsestäsi...
Ihminen saattaa aina olla onnellinen, kun tahtoo.

Jacqueline oli epäuskoinen.

-- Oletko sinäkin sitten onnellinen?

Martta hymyili surumielisesti.

-- Olen.

-- Niinkö? Oikeinko totta olet onnellinen?

-- Etkö sitä sitten usko?

-- Kyllä. Mutta...

Jacqueline keskeytti.

-- Mitä mutta?

-- Minä tahtoisin olla onnellinen, mutta en samalla tavalla kuin sinä.

-- Pikku raukka! Minäkin toivoisin sinulle sitä, sanoi Martta.

-- Sillä, jatkoi Jacqueline pudistaen varmasti päätänsä, minä en
ensinnäkään voisi olla onnellinen sillä tavoin kuin sinä.

-- En minäkään olisi alussa luullut, että olisin voinut. Elämä opettaa
meitä voimaan kaikenlaista.

-- Oh, mutta minä en tahdo sellaista oppia, väitti Jacqueline
levottomana; minä tahdon olla onnellinen sillä tavoin kuin tahdon.

-- Joutuisitpa koko lailla sekaisin, jos sinulta kysyttäisiin, millä
tavalla sinä tahdot.

-- Kyllä minä tiedän, mitä minä tahdon.

Hän tahtoi paljoakin. Mutta kun se oli sanottava, ei hän löytänyt
koskaan muuta kuin yhden seikan, ja se palasi aina kuuluville niinkuin
laulun loppukerto:

-- Ensinnäkin minä tahtoisin, että minusta pidettäisiin.

Martta ompeli ja vaikeni. Hetken päästä hän sanoi:

-- Ja mitä se sinua auttaa, jos sinä itse et pidä. Jacqueline huudahti
hämillään:

-- Mutta, täti, minä puhunkin sellaisesta, josta pidän! Muuhan onkin
yhdentekevää.

-- Mutta jos et pitäisi kumminkaan mistään?

-- Miten kummallista! Pitää aina, aina. Martta pudisti epäilevästi
päätänsä.

-- Ei pidä aina, vastasi hän. Tahtoo ainoastaan pitää. Pitää ja
rakastaa on Jumalan suurin lahja. Rukoile häneltä sitä.

-- Mutta jos ei minua rakasteta?

-- Silloinkin, jos ei sinua rakasteta. Olet silloin vieläkin
onnellisempi.

Jacquelinen muoto venähti pitkäksi; hän tuli jörön näköiseksi:

-- Sitä minä en tahdo. Siitä ei minulla ole mitään iloa.

Martta nauroi hellästi, katsoi Jacquelineen, huokasi, ja alkoi jälleen
ommella.

-- Pikku raukka! sanoi hän taas.

-- Mutta minkä tähden sinä sanot aina: pikku raukka? kysyi Jacqueline
levottomana. Minä en tahdo olla raukka. Minä tahdon olla niin, niin
onnellinen.

-- Sentähden minä sanonkin juuri: Pikku raukka!

Jacqueline jurotti hetkisen vaiti. Mutta sitä ei kestänyt kauan.
Martan hellä nauru sai hänet lepytetyksi. Hän halaili Marttaa, ollen
muka suutuksissaan. Sillä iällä tuntee aina salaista mairittelevaa
ylpeyttä, kun meille ennustetaan jotain synkkää, joka tulee myöhemmin,
pitkän ajan päästä. Kaukaa katsoen saa onnettomuus ympärilleen
runouden sädekehän; eikä nuorena pelkää mitään niinkuin elämän
keskinkertaisuutta.

Jacqueline ei huomannut, että hänen tätinsä kasvot tulivat aikaa myöten
yhä kelmeämmiksi. Hän näki kyllä, että Martta kävi yhä vähemmän poissa
kotoaan; mutta hän luuli, että siihen oli syynä tädin tavallinen
kotiinsa kiintyminen, ja hän pistelikin siitä tätiä usein. Pari kertaa
Martan luokse tullessaan oli hän sattunut siellä ovella lääkäriä
vastaan, joka lähti juuri pois. Jacqueline kysyi silloin tädiltään:

-- Oletko sinä sairas?

Martta vastasi:

-- Se ei ole mitään.

Mutta nyt hän ei käynyt enää Langeais'n perheen luona tavallisilla
viikkopäivällisilläkään. Jacqueline loukkautui siitä tädille ja meni
häntä kovin katkeroituneena torumaan.

-- Rakas ystävä, vastasi Martta ystävällisesti, minä olen ollut hiukan
väsynyt.

Mutta Jacqueline ei tahtonut moista kuullakaan. Mokomakin tekosyy!

-- Ei ole suuri vaiva tulla meille pari kertaa viikossa! Sinä et pidä
minusta, sanoi Jacqueline. Sinä et pidä muusta kuin omasta uunisi
nurkasta.

Mutta kun hän kertoi kotona aivan ylpeänä tämän läksytyksensä, niin
herra Langeais ripitti häntä tuimasti:

-- Anna tätisi olla rauhassa! Etkö sinä sitten tiedä, että tuo
nais-parka on hyvin kipeä!

Jacqueline kalpeni; ja vapisevalla äänellä hän kysyi, mikä tädillä oli.
Hänelle ei tahdottu sitä sanoa. Viimein onnistui hänen saada tietää,
että Marttaa vaivasi vatsasyöpä; se oli ollut hänellä jo muutamia
kuukausia.

Jacquelinelle tuli silloin kauhun päivät. Hän rauhoittui aina hiukan,
kun sai nähdä tätinsä. Onneksi Martta ei kärsinyt tautinsa tähden kovia
kipuja. Hänen läpikuultavilla kasvoillaan oli yhä tuo entinen tyyni
hymy, joka näytti aivan kuin sisäisen lampun heijasteelta. Jacqueline
ajatteli:

-- Ei, se ei ole mahdollista, he ovat erehdyksessä, hän ei olisi näin
tyyni...

Ja hän alkoi jälleen purkaa entisiä salaisuuksiaan tädille, ja Martta
kuunteli niitä vielä suuremmalla mielenkiinnolla kuin ennen. Joskus
hän vain nousi keskellä juttelua ja lähti huoneesta, mutta mikään ei
ilmaissut, että hänellä oli tuskia; eikä hän tullut takaisin ennenkuin
kohtaus oli mennyt ohitse ja hänen kasvonsa jälleen saaneet entisen
kirkkautensa. Hän ei tahtonut, että hänen tautiinsa millään tavoin
vihjailtiin, hän koetti sitä salata; ehkä hänen oli hyvä itsensäkin
olla sitä liikaa ajattelematta: tauti, joka häntä kalvoi, kauhisti
häntä, hän koetti haihduttaa sitä mielestään; hän yritti nyt ainoastaan
olla häiritsemättä viimeisten aikojensa rauhaa. Loppu tuli nopeammin
kuin oli ajateltukaan. Pian ei hän enää ottanut vastaan ketään muita
kuin Jacquelinen. Sitten sai tyttökin viipyä hänen luonaan yhä vähemmän
aikaa kerrallaan. Viimein tuli eron päivä. Martta oli vuoteessa, josta
hän ei ollut noussut enää viikkokausiin, ja otti hellät jäähyväiset
pikku ystävältään, lempein ja lohduttavin sanoin. Sitten hän sulkeusi
kotiinsa, kuollakseen.

Jacqueline joutui kuukausia kestävään epätoivoon. Martan kuolema sattui
hänen sielullisen hätänsä pahimmilla hetkillä, ja juuri täti oli
ollut hänen ainoa auttajansa. Jacqueline jäi kuvaamattoman orvoksi.
Hän olisi kaivannut tuekseen uskoa. Näytti tosin siltä kuin hänen ei
olisi tarvinnut olla sitä tukea vailla: olihan häntä aina opetettu
harjoittamaan uskonnollista hartautta; hänen äitinsäkin noudatti
uskonmenoja tarkoin. Mutta siinäpä se juuri olikin: hänen äitinsä
noudatti niitä, mutta Martta-täti ei tehnyt sitä koskaan. Ja mahdoton
oli välttää vertailua! Lapsen silmät huomaavat paljon valhetta, jota
vanhemmat ihmiset eivät tule enää ajatelleeksikaan; yhtä helposti
he keksivät kaikenlaisia heikkouksia ja epäjohdonmukaisuuksiakin.
Jacqueline huomasi, että hänen äitinsä ja muut, jotka sanoivat
uskovansa, pelkäsivät yhtä paljon kuolemaa kuin jos eivät olisi
uskoneet. Ei, sellainen tuki ei riittänyt. Tämän lisäksi tulivat vielä
personallisetkin kokemukset, kapinoimishalu, monet vastenmieliset
seikat, typerä rippi-isä, joka loukkasi häntä... Jacqueline rukoili
kyllä edelleen, aivan kuin käydään vieraisilla, kun kerran hyvä
kasvatus sitä vaatii. Uskonto, kuten maailmakin, tuntuivat hänestä
tyhjiltä. Hänen ainoa apunsa oli vainajan muisto, ja siihen hän
nyt turvautui. Hänellä oli paljon syytä katua käytöstään vainajaa
kohtaan, josta hän vielä äsken nuorekkaassa itsekkyydessään ei ollut
tarpeeksi välittänyt ja jota hän nyt turhaan huuteli avukseen.
Jacqueline ihannoi mielikuvituksessaan Marttaa; ja se ylevä syvän ja
hurskaan elämän esimerkki, jonka Martta oli antanut hänelle, sai hänet
inhoamaan maailmallisuutta, jossa ei ollut vakavuutta eikä totuutta.
Hän ei nähnyt siinä enää mitään muuta kuin ulkokullatun valheen; ja
sen alituinen viehättävä tinkiminen omantunnon kanssa, mikä olisi
muutoin ollut hänestä miellyttävää, kuohutti nyt häntä. Jacqueline eli
sellaisessa liikatunteellisuuden tilassa, että kaikki tuotti hänelle
kärsimystä ja kipua; hänen omatuntonsa oli aivan kuin vereslihalla.
Hänen silmistänsä putosivat suomut ja hän näki paljon seikkoja, jotka
ennen hänen viattomuudessaan olivat livahtaneet häneltä ohitse.
Varsinkin eräs huomio loukkasi häntä verisesti.

Hän istui eräänä päivänä iltapuolella äitinsä salongissa. Rouva
Langeais oli saanut vieraan, -- erään muotimaalarin, korean, mutta
sisällöttömän miehen, ennenkin talossa käyneen, joskaan ei kovin usein.
Jacqueline oli huomaavinaan, että hänen läsnäolonsa häiritsi näitä
kahta; siitä huolimatta hän jäi saliin. Rouva Langeais oli hiukan
hermostunut: pikku päänsärky, tai paremminkin päänsärky-pulverit, joita
nykyaikaiset naiset hotkivat kuin namusia ja jotka lopulta tyhjentävät
kokonaan heidän vaivaiset aivonsa, teki hänen ajatuksensa kulun
raskaaksi, joten hän ei pitänyt kovin vaaria sanoistaan. Kesken kaikkea
puhutteli hän ajattelemattomasti vierasta sanoilla:

-- Oi, rakkaani...

Hän huomasi sen itse kohta. Taiteilija ei ollut tapahtumasta
tietävinään sen enempää kuin hänkään; ja he juttelivat edelleen,
juhlallisen kohteliaasti. Jacqueline oli järjestämässä teevehkeitä ja
tyrmistyi niin, että oli pudottaa kupit permannolle. Hänestä tuntui,
että äiti ja vieras vilkaisivat hänen selkänsä takana hymyillen
toisiinsa. Hän käännähti ja tapasikin kiinni heidän syylliset
katseensa, joiden ilme verhoutui heti. -- Tämä keksintö sai hänet
suunniltaan. Jacqueline, tuo vapaasti kasvatettu nuori tyttö, joka
oli usein kuullut puhuttavan ja itsekin puhunut nauraen tällaisista
kujeista, kärsi sietämätöntä tuskaa, kun hän nyt näki, että äiti...
Hänen äitinsä, ei, se ei ollut enää sama asia!... Taipuvaisena
liioittelemaan meni hän yhdestä äärimmäisyydestä toiseen. Siihen saakka
ei hän ollut epäillyt mitään. Nyt epäili hän kaikkea. Itsepintaisesti
painui hän miettimään kaikenlaista, mitä luuli huomanneensa äitinsä
entisessä elämässä. Ja epäilemättäkin tarjosi rouva Langeais'n kevyt
elämä syitä moniinkin epäilyksiin; mutta Jacqueline liioitteli noiden
tapauksien sisältöä. Hän olisi tahtonut lähestyä isäänsä, joka oli
aina ollut hänelle likeisempi kuin äiti ja jonka älykkyys kiehtoi
häntä suuresti. Hän olisi tahtonut rakastaa isää entistäkin enemmän,
sääliä häntä. Mutta herra Langeais ei näyttänyt kaipaavan minkäänmoista
säälittelyä; ja nuoren tytön ylenmäärin kiihtyneessä mielessä pälkähti
silloin sekin epäilys, äskeistä vielä kauheampi, -- että hänen isänsä
tiesi kaikki, mutta hänestä oli mukavampi olla välittämättä mistään: se
oli hänelle yhdentekevää, kun hän vain itse sai elää, miten tahtoi.

Silloin tunsi Jacqueline olevansa tuhon oma. Hän ei uskaltanut
vanhempiaan halveksia. Hän rakasti heitä. Mutta hän ei voinut enää
täällä elää. Simone Adamin ystävyys ei nyt auttanut laisinkaan.
Jacqueline arvosteli ankarasti tuon entisen toverinsa heikkouksia. Eikä
hän säälinyt itseäänkään; hän kärsi, kun huomasi itsessään kaikenlaista
rumaa ja matalaa; hän takertui epätoivoisesti Martan puhtaaseen
muistoon. Mutta sekin muisto alkoi hälvetä; hän tunsi, että ajan virta
peittäisi sen päivä päivältä yhä enemmän ja huuhtoisi sen viimeisetkin
merkit pois. Ja silloin, silloin loppuisi kaikki; hän olisi samanlainen
kuin muutkin, hukkuisi tähän rapakkoon... Oh, pois tästä maailmasta,
millä hinnalla tahansa! Pelastakaa, pelastakaa minut!...



Juuri näinä kuumeisina avuttomuuden, kiihkeän inhon ja mystillisen
odotuksen päivinä, jolloin hän kurotteli käsiään tuntemattoman
Vapauttajan puoleen, hän kohtasi Olivier Jeanninin.

Rouva Langeais ei jättänyt kutsumatta Christophea, joka oli sinä
talvena muotisäveltäjä, taloonsa vieraaksi. Christophe tuli, eikä
hänen käytöksensä siellä ollut kursailevampi kuin muuallakaan.
Siitä huolimatta piti rouva Langeais häntä sangen viehättävänä: --
Christophe voi tehdä mitä tahansa niin kauan kuin hän oli muodissa;
hän oli ihmisistä aina hurmaava; sellaista kesti muutaman kuukauden.
-- Sitä vastoin ei Jacqueline, joka siihen aikaan eli suuntavirtausten
ulkopuolella, näyttänyt kovin ihastuneen häneen; yksinomaan se seikka,
että eräät hänelle vastenmieliset olennot ylistelivät Christophea,
teki Jacquelinen epäluottavaksi. Sitäpaitsi loukkasi häntä Christophen
puuskapäisyys, hänen tapansa puhua kovalla äänellä ja hänen
iloisuutensa. Jacquelinen nykyisessä sieluntilassa tuntui elämänilo
hänestä raa'alta; hän etsi alakuloista valohämyä, ja kuvitteli
rakastavansakin sitä. Christophessa oli liiaksi kirkasta aurinkoa.
Mutta kun Jacqueline puheli Christophen kanssa, kertoi Christophe
hänelle ystävästään: hänellä oli sisäinen vaatimus tehdä ystävänsäkin
osalliseksi kaikesta onnesta, mikä häntä itseään kohtasi; uudet
ystävyyssuhteet olisivat Christophesta tuntuneet itsekkäiltä, ellei
myöskin Olivier olisi saanut niistä osaansa. Ja Christophe puhui niin
kauniisti, että Jacquelinen sydän värähti toivosta nähdä tuo olento,
jonka sielunelämä oli sopusoinnussa hänen omain ajatustensa kanssa,
siksi kutsutti Jacqueline myöskin Olivierin vieraaksi vanhempiensa
kotiin. Olivier ei suostunut tulemaan aivan heti: ja se seikka salli
Christophen ja Jacquelinen viimeistellä kaikessa rauhassa hänestä
luomaansa ihannekuvaa, niin että kun hän lopultakin tuli, täytyi hänen
ehdottomasti näyttää Jacquelinesta tuon kuvitelman mukaiselta.

Olivier tuli, mutta hän ei puhunut juuri mitään. Hänen ei tarvinnutkaan
puhua. Hänen älykkäät silmänsä ja hymynsä, hänen hieno käytöksensä ja
hänestä henkivä ja säteilevä tyyneys lumosivat hyvin ymmärrettävästi
Jacquelinen. Christophen luonne sen sijaan lisäsi vain Olivier
Jeanninin arvoa. Jacqueline ei ilmaissut, mitä ajatteli, sillä hän
pelkäsi omaa heräävää tunnettaan; ja hän puheli yhä edelleen ainoastaan
Christophen kanssa: mutta sen puhelun esineenä oli aina Olivier.
Christophe oli niin onnellinen, kun sai kertoa ystävästään, ettei
huomannut, miten suuresti tämä keskustelun aihe tyttöä imellytti. Hän
puhui myöskin itsestään. Ja Jacqueline kuunteli häntä hyväntahtoisesti,
vaikkei se kiinnittänytkään hänen mieltään. Ja sitten johti Jacqueline
keskustelun jälleen sellaisiin kohtiin Christophen elämästä, joissa
myöskin Olivier oli osakkaana.

Jacquelinen pikku kohteliaisuudet olivat vaarallisia sellaiselle
pojalle kuin Christophe, joka ei osannut epäillä mitään. Huomaamattaan
Christophe rakastui häneen. Hänestä oli ilo käydä usein Jacquelinen
kodissa; hän piti nyt huolta ulkoasustaan; ja jokin tunne, josta
hän itse jo oli hyvin selvillä, alkoi hellällä ja hymyilevällä
riutumuksellaan täyttää kaiken, mitä hän vain ajatteli. Olivier oli
samoin rakastunut Jacquelineen jo ensimäisinä päivinä. Hän luuli nyt
itsensä hyljätyksi, ja kärsi salaa siitä. Christophe lisäsi hänen
kipuaan kertomalla hänelle iloisesti, kun palasi tytön vanhempien
kodista, pakinoistaan Jacquelinen kanssa. Olivierin päähän ei
pälkähtänytkään, että Jacqueline olisi mieltynyt juuri häneen. Vaikka
hänen optimisminsa olikin lisääntynyt Christophen seurassa, niin oli
hän yhä itseään kohtaan epäluottava; hän ei jaksanut uskoa, että häntä
koskaan voitaisiin rakastaa, hän näki itsensä liian rehellisin silmin:
-- kukapa olisikaan rakkauden arvoinen, jos häntä arvosteltaisiin hänen
ansioittensa eikä rakkauden lumouksen ja laupeuden mittapuulla?

Eräänä iltana, kun hänet oli kutsuttu tuon perheen luo, tunsi hän,
että hän olisi siellä liian onneton, jos hänen täytyisi taas nähdä
olettamaansa Jacquelinen välinpitämättömyyttä häntä kohtaan; ja siksi
hän pyysi Christophea menemään sinne yksinään, sanoen muka olevansa
väsynyt. Christophe ei aavistanut mitään ja suostui hyvillä mielin
lähtemään. Naivissa itsekkyydessään ei hän ajatellut muuta kuin
että saisi nyt olla Jacquelinen seurassa kahden kesken. Mutta se
ilo loppui lyhyeen. Kun Jacqueline kuuli, ettei Olivier tulisikaan,
muuttui hän heti ikävystyneen näköiseksi, ärtyneeksi, kyllästyneeksi
ja menetti malttinsa; hänellä ei ollut enää mitään halua viehättää;
hän ei kuunnellut Christophea ja vastasi miten sattui; ja Christophe
sai tuntea senkin nöyryytyksen, että näki tytön tukkivan ärtynyttä
haukotustaan. Jacquelinea itketti. Yhtäkkiä hän poistui vieraiden
parista kesken kutsuja eikä hän enää saliin ilmestynyt.

Christophe palasi kotiinsa aivan ymmällään. Pitkin matkaa koetti hän
selvittää mielessään tätä kummallista käännettä; hänen sielussaan
alkoi välkähdellä jo joitakuita totuuden säteitä. Kotona tapasi
hän Olivierin, joka valvoi ja odotti häntä ja kysyi häneltä,
välinpitämättömäksi tekeytyen, mitä illanviettoon kuului. Christophe
kertoi hänelle, miten paha onni hänellä oli ollut. Sikäli kuin hän
puhui, näki hän Olivierin kasvojen kirkastuvan.

-- Entä sinun väsymyksesi? kysyi Christophe. Miksi et olekaan mennyt
makaamaan?

-- Oh, minä voin jo paremmin, vastasi Olivier, minä en olekaan enää
väsynyt.

-- Aivan niin, sen kyllä uskon, sanoi Christophe ovelasti; luulen, että
sinulle teki hyvää, ettet tullut.

Hän katsoi ystäväänsä hellästi ja veitikkamaisesti, meni kamariinsa, ja
kun pääsi sinne yksin, alkoi nauraa hiljaa, mutta niin makeasti, että
vedet vuotivat hänen silmistään.

-- Tytön-veijari, ajatteli hän. Piti minua narrina! Ja tuokin minua
puijasi. Kyllä osasivat vehkeillä!

Tästä hetkestä alkaen juuritti Christophe sydämestään pois kaikki omat
haaveensa Jacquelineen nähden: ja niin hartaasti kuin kunnon kana
hautoo muniaan hautoi hänkin päässään noiden nuorten rakastuneiden
asiaa. Olematta tietävinään heidän salaisuuttaan ja ilmaisematta
kummankaan tunnetta toiselleen autteli hän heitä pääsemään kaipuunsa
päämäärään niin, etteivät he aavistaneet mitään.

Christophe piti velvollisuutenaan tutkia vakavasti Jacquelinen
luonnetta, nähdäkseen, voisiko Olivier tulla onnelliseksi hänen
kanssaan. Ja kun hän oli sangen kömpelö, ärsytti hän Jacquelinea
typerillä kysymyksillään: millainen hänen makunsa missäkin seikoissa
oli, millainen hänen moralinsa, j.n.e.

-- Tuo nyt on hölmö! Miksi hän tähän sekaantuu? ajatteli Jacqueline
raivoissaan, vastaamatta hänelle ja kääntäen hänelle selkänsä.

Ja Olivier oli autuas, kun näki, ettei Jacqueline enää kiinnittänyt
huomiota Christopheen, ja Christophe samoin autuas, kun Olivier
nyt selvästikin oli onnellinen. Christophen ilo paistoi ilmi
vielä paljon räikeämmällä tavalla kuin hänen ystävänsä. Ja kun
Christophe ei ilmaissut, miksi hän iloitsi, niin Jacqueline piti
häntä sietämättömänä, koska ei näet aavistanut, että Christophe
näki selvemmin koko heidän rakkautensa kuin Jacqueline itsekään;
hän ei jaksanut ymmärtää, kuinka Olivier oli voinut mielistyä noin
jokapäiväiseen ja kyllästyttävään olentoon. Kunnon Christophe aavisti
tämän Jacquelinen tunteen, ja hän ärsytti kuin ilkimys ilokseen
tyttöä aivan raivoon saakka; sitten vetäytyi hän jälleen syrjään; hän
kieltäytyi perheen kutsuista, sanoen tekosyyksi, että hänellä muka
oli kiireitä töitä; sillä tavoin saattoi hän jättää Jacquelinen ja
Olivierin kahden kesken.

Mutta aivan huoleton ei hän suinkaan ollut tulevaisuudesta. Hän tunsi
olevansa vastuunalainen avioliitosta, joka nyt oli tulossa; ja hän
oli tuskissaan: sillä hän näki Jacquelinen luonteen sangen selvin
silmin, ja pelkäsi monta seikkaa: ensinnäkin hänen rikkauttaan, sitten
hänen kasvatustaan ja säätyään, ja ennen kaikkea hänen heikkouttaan.
Christophe muisti, millainen hänen entinen ystävättärensä Colette oli
ollut. Tosin hän kyllä otti huomioon, että Jacqueline oli totuutta
rakastavampi, suorempi, totisempi intohimoltaan; tuossa pikku olennossa
piili palava kaipuu, melkein sankarillinen halu uljaaseen elämään.

-- Mutta halu yksinänsä ei pitkälle vie, ajatteli Christophe, muistaen
erään ystävä Diderot'n huikean komman; työväline on välttämätön.

Hän tahtoi varoittaa ystäväänsä vaarasta. Mutta kun hän näki Olivierin
tulevan Jacquelinen luota ilosta loistavin silmin, ei hänellä ollut
rohkeutta puhua. Hän ajatteli:

-- Nuo raukkaset ovat niin onnellisia. Ei heitä henno häiritä.

Ja vähitellen sai hellyys ystävää kohtaan tarttumaan häneenkin
luottamuksen. Christophe rauhoittui; ja lopulta hän uskoi, että
Jacqueline oli sellainen, jollaisena Olivier hänet näki ja
jollaisena Jacqueline itsekin tahtoi itsensä nähdä. Jacqueline
tahtoi niin hartaasti! Hänelle oli Olivier rakas kaiken sen vuoksi,
mikä hänessä oli toisenlaista kuin hän itse ja se maailma, jossa
hän eli: sen vuoksi, että Olivier oli köyhä, että hän oli jyrkkä
moralikäsityksissään ja avuton maailmassa. Jacqueline rakasti häntä
niin puhtaasti ja kokonaisesti, että olisi tahtonut olla köyhä kuten
hänkin, ja joskus melkein... niin, olisi tahtonut tulla rumaksi,
saadakseen olla vieläkin varmempi, että häntä rakastettiin juuri
hänen itsensä vuoksi, rakkauden vuoksi, jota hänen sydämensä uhkui
ja janosi... Ah, joskus, kun Olivier oli läsnä, tunsi Jacqueline
kalpenevansa, ja hänen kätensä vapisivat. Hän koetti lyödä tuon
liikutuksensa leikiksi, hän oli muka ajattelevinaan jotain muuta, ei
Olivieriin edes katsonutkaan; hän puheli ironisella sävyllä. Mutta
yhtäkkiä hän jälleen keskeytti; hän poistui, hän pelastautui omaan
huoneeseensa; ja siellä hän lukon ja lasketun ikkunaverhon takana
istui polvet vastatusten, painaen kyynärpäitään vatsaansa, käsivarret
ristissä povella, koettaen tukehuttaa sydämensä jyskytystä; niin hän
istui, kyyryssä, liikahtamatta, tohtimatta hengittää; hän ei uskaltanut
hievahtaa, hän pelkäsi, että tämä onni katoaisi vähimmästäkin
liikkeestä. Hän pusersi vaieten syliinsä suurta rakkauttaan.

Christophe puolestaan haltioitui Olivierin menestyksestä. Hän vaali
äidillisesti häntä, piti huolta hänen asustaan, rupesi neuvoilemaan
häntä, miten hänen oli pukeuduttava, solmi hänen kravattinsakin -- (ja
millä tavoin!). Olivier oli kärsivällinen ja antoi hänen käsitellä
itseään: mutta kravattinsa hän sitoi itse uudestaan portaissa,
kun Christophe ei ollut enää näkemässä. Hän hymyili itsekseen
Christophelle, mutta tuo hellä ystävyys liikutti häntä. Sitä paitsi
oli rakkaus tehnyt hänet niin nöyräksi, ettei hän ollut enää varma
itsestään; niinpä kysyi hän mielellään Christophelta neuvoa; hän
kertoi Christophelle, millaista vieraskutsuilla kulloinkin oli ollut.
Christophe oli yhtä heltynyt kuin hänkin; ja joskus hän valvoi yöllä
tuntikausia miettien, millä tavoin hän voisi tasoittaa ja helpoittaa
ystävänsä rakkauden tietä.



Herra Langeais omisti huvilan lähellä Parisia, pienessä kylässä
Isle-Adamin metsän rajalla; sen puistossa joutuivat Olivier ja
Jacqueline siihen kohtaukseen, joka ratkaisi heidän elämänsä.

Christophe oli mennyt ystävänsä kanssa sinne maalle; mutta hän löysi
huvilassa harmoniumin, ja asettui heti soittamaan, antaen rakastuneiden
kävellä rauhassa kahden kesken. -- Totta puhuen eivät nuo kaksi tätä
toivoneet: he pelkäsivät kahden kesken jäämistä. Jacqueline oli
vaitelias ja hiukan vihamielinenkin. Jo viime kerralla oli Olivier
Jacquelinen tavatessaan tuntenut tytön käytöksen jollakin tavoin
muuttuneen; Jacqueline oli tullut yhtäkkiä kylmäksi, ja hänen katseensa
oli joskus kummallinen, kova, melkein vihamielinen. Se pöyristi Olivier
Jeanninia. Hän ei uskaltanut ryhtyä asiaa selvittämään: hän pelkäsi
saavansa tuolta rakkaalta olennolta kovan sanan. Nyt hän vapisi, kun
näki Christophen lähtevän heidän luotaan pois; hänestä tuntui, että
ainoastaan Christophen läsnäolo voisi pelastaa hänet odotetulta iskulta.

Kuitenkin rakasti Jacqueline Olivier Jeanninia. Mutta hän rakasti
liian kiihkeästi. Se teki hänet vihamieliseksi. Rakkaus, jolla hän
äskettäin oli leikitellyt, jota hän oli niin toivonut, oli nyt siinä,
hänen edessään; hän näki sen aukeavan jalkainsa juuressa aivan kuin
hirvittävän jyrkänteen. Ja hän ponnahti peljästyneenä takaisin; hän ei
enää sitä ymmärtänyt; hän kysyi itseltään:

-- Mutta miksi? Miksi? Mitä tämä on? Sitten loi hän Olivieriin
sellaisen katseen, että Olivier kärsi siitä julmasti, ja ajatteli:

-- Kuka on tuo mies?

Eikä Jacqueline sitä tiennyt. Olivier oli hänelle vieras.

-- Minkä tähden minä häntä rakastan? Hän ei tiennyt sitä.

-- Ja rakastanko minä?

Ei hän sitä tiennyt... Hän ei tiennyt; mutta sen hän tiesi, että hän
oli pauloissa; rakkaus oli saanut hänet kammitsoihinsa; hänen täytyi
hukuttaa siihen itsensä, hukuttaa kokonaisuudessaan; hänen tahtonsa,
riippumattomuutensa, itsekkyytensä, tulevat unelmansa, kaikki ahmi se
hirviö. Hän nousi kiivaaseen vastarintaan; hän tunsi välistä Olivieria
kohtaan melkeinpä vihaa.

He menivät puiston toiseen päähän, vihannespuutarhaan, jonka suurten
puiden lehtiverhot eroittivat nurmikkokentistä. He kävelivät lyhyin
askelin käytäviä pitkin; niitä reunustivat viinimarjapensaat,
täynnä punaisia ja valkeita terttuja, ja raikkaasti tuoksuvat
maamansikka-lavat. Oli kesäkuu; mutta äskettäin oli ollut ukkossateita
ja ne olivat jäähdyttäneet ilman. Taivas oli harmaa, valo melkein
sammunutta; pilvet liikkuivat raskaasti alhaalla, suurina möhkäleinä,
joita tuuli työnteli. Ylhäällä lentävästä tuulesta ei tuntunut
henkäystäkään maassa: ainoakaan lehti ei värähtänyt; mutta ilma oli
kylmähkö. Suuri alakuloisuus kaikkialla; se veti valtaansa heidän
sydämensäkin, jonka täytti raskas onni. Ja puutarhan periltä,
huvilarakennuksesta, jota ei näkynyt, kajahtelivat avatuista ikkunoista
harmoniumin säveleet, soiden Johan Sebastian Bachin ess-moll-fuugaa. He
istahtivat vieretysten kaivon kehyställe, aivan kalpeina, vaieten. Ja
Olivier näki kyynelten tippuvan pitkin Jacquelinen poskia.

-- Te itkette? supisi Olivier vapisevin huulin.

Ja hänenkin silmistään tulvahtivat kyyneleet.

Hän otti Jacquelinea kädestä. Jacqueline kallisti vaaleatukkaisen
päänsä miehen olkapäätä vasten. Jacqueline ei koettanut enää taistella:
hän oli voitettu; ja se helpoitti häntä niin!... He itkivät hiljaa,
kuunnellen soittoa, raskaitten pilvien liikkuvan katon alla, niin
matalalla kulkevien pilvien, että ne näyttivät hipovan puitten latvoja.
He ajattelivat kaikkea, mitä olivat kärsineet -- niin, mitä kaikkea he
ehkä saisivat kärsiä. On tuokioita, jolloin musiikki loihtii ilmoille
koko melankolian, joka ihmisen kohtaloon on kudottu...

Hetken päästä Jacqueline pyyhki silmänsä ja katsoi Olivieriin, ja
yhtäkkiä he syleilivät toisiaan. Oi ääretöntä onnea! Uskonnollisen
harrasta onnea. Niin suloinen ja syvä se on, että se tuottaa tuskaa!

Jacqueline kysyi:

-- Oliko sisaresi sinun näköisesi? Olivier hätkähti. Hän sanoi:

-- Miksi puhut minulle hänestä? Sinä tunnet siis hänet?

Jacqueline vastasi:

-- Christophe on sen minulle kertonut... Sinä olet kärsinyt kovasti?

Olivier kumarsi myöntävästi päätänsä. Hän oli liian liikutettu
voidakseen vastata.

-- Minäkin olen kovasti kärsinyt, sanoi Jacqueline.

Hän puhui menneestä ystävättärestään, nimittäin rakkaasta
Martta-tädistään; hän kertoi pakahtuvin sydämin, kuinka hän oli
itkenyt, itkenyt nääntyäkseen.

-- Autathan minua? sanoi Jacqueline rukoilevasti; autat minua elämään,
olemaan hyvä, edes hiukankin hänen kaltaisensa? Martta-raukka,
rakastathan sinäkin häntä?

-- Me rakastamme heitä kumpaakin, niinkuin hekin meitä rakastivat.

-- Oi, kun he olisivat täällä!

-- He ovat täällä.

He istuivat paikallaan, puristuen toisiaan vasten; he tuskin voivat
hengittää, heidän sydämensä sykkivät kiivaasti. Alkoi hiljaa sataa
tihkusadetta. Jacquelinea värisytti.

-- Mennään sisään, sanoi hän.

Puiston varjossa oli melkeinpä pimeä. Olivier suuteli Jacquelinen
kosteaa tukkaa; Jacqueline kohotti päätänsä Olivier Jeanninin puoleen,
ja Olivier tunsi huulillaan ensi kertaa rakastuneen tytön huulten
kosketuksen, noiden pikkutytön huulten, jotka olivat kuumeisen
polttavat, hiukan pykineet. Heitä pyörrytti.

Lähellä huvilaa he pysähtyivät vielä:

-- Kuinka yksin me olimme ennen, sanoi Olivier.

Hän oli jo unohtanut Christophen.

He muistivat hänet, viimeinkin. Soitto oli vaiennut. He menivät sisään.
Christophe istui harmoniumin edessä, pää käsien välissä, ja hänkin
uneksi, monia menneitä tapahtumia. Kun hän kuuli oven aukenevan, heräsi
hän unelmistaan ja katsoi heihin sydämellisesti; hänen kasvoiltaan
hohti vakava ja hellä hymy. Hän näki heidän silmistään, mitä oli
tapahtunut, puristi molempain kättä ja sanoi:

-- Istukaa tuohon. Minä soitan teille jotain.

He istuivat, ja hän soitti heille, tällä kertaa pianolla, kaiken, mitä
hän tunsi sydämessään, koko rakkautensa heitä kohtaan. Kun hän lopetti,
he olivat kaikki kolme hiljaa, puhumatta. Sitten nousi Christophe ylös
ja katsoi heihin. Hän näytti niin hyvältä ja niin paljon iäkkäämmältä
ja voimakkaammalta heitä! Ensi kertaa tunsi Jacqueline aavistuksena,
mikä hän oikeastaan oli. Christophe sulki heidät syliinsä ja sanoi
Jacquelinelle:

-- Te rakastatte häntä, niinhän? Te rakastatte häntä suuresti?

He olivat Christophelle syvästi kiitollisia. Mutta Christophe keskeytti
jutun. Hän nauroi, meni ikkunan luokse ja hyppäsi alas puutarhaan.



Seuraavina päivinä vaati Christophe, että Olivierin oli pyydettävä
Jacquelinen kättä tytön vanhemmilta. Olivier ei tohtinut, sillä
hän pelkäsi kieltoa, jonka hän uskoi varmasti saavansa. Christophe
joudutteli häntä myöskin hankkimaan itselleen paikan. Jos herra ja
rouva Langeais hyväksyisivät hänet, niin ei hänen kävisi ajatteleminen,
että Jacqueline oli rikas, jollei hän itse kyennyt ansaitsemaan
leipäänsä, arveli Christophe. Olivier oli samaa mieltä kuin hänkin,
yhtymättä kuitenkaan hänen halveksivaan, hiukan koomilliseen
epäluuloonsa rahallisia avioliittoja kohtaan. Christophen päähän nyt
oli piintynyt auttamatta se ajatus, että rikkaus on sielun perikato.
Hän olisi kai yhtynyt sen entisen sukkelan kerjäläisen mielipiteeseen,
joka sutkautti eräälle haudantakaisesta kohtalostaan huolehtivalle
vanhalle neidille:

-- No, neiti, teillä on rahaa miljonia; vieläkö teillä pitäisi kaupan
päälle olla kuolematon sielukin?

-- Varo naista, sanoi Christophe ystävälleen puoleksi leikillään,
puoleksi vakavasti; -- varo naista, ja kymmenen kertaa enemmän rikasta
naista. Nainen saattaa rakastaa taidetta, mutta taiteilijan hän tappaa.
Ja rikas nainen myrkyttää ne molemmat. Rikkaus on sairautta, jonka
nainen kestää vielä huonommin kuin mies. Jokainen rikas on epänormali
olento... Nauratko sinä? Pidätkö sanojani pilana? Kuulepas, tietääkö
rikas, mitä elämä on? Pysyykö hän kiinteästi ankaran todellisuuden
kosketuksissa? Tunteeko hän kasvoillaan köyhyyden kylmät henkäykset,
omin käsin ansaitun leivän ja muokatun maan hajun? Voiko hän ymmärtää
ja huomaako hän oliot ja asiat sellaisina kuin ne ovat? Ennen muinoin,
kun olin pikku poika, vietiin minut joskus ajelemaan suurherttuan
vaunuilla. Vaunut vierivät niittymaiden halki, joilla minä tunsin
jok'ainoan oljen korren, ja metsien läpi, joissa juoksentelin
poika-viikarina ja joita minä jumaloin. Mutta vaunuista minä en nähnyt
enää mitään. Kaikki nuo armaat maisemat olivat tulleet minulle yhtä
kuolleiksi ja tyhmän juhlallisiksi kuin ne tomppelitkin, jotka minua
ajeluttivat. Luonnon ja sydämeni väliin ei ollut asettunut pelkästään
noiden ynseäin sielujen väliverho; eroittajaksi riitti yksinpä vaunujen
pohjakin jalkojeni alla, tuo liikkuva juhlalava keskellä luontoa.
Tunteakseni maan äidikseni täytyy minun pitää jalkani niin sanoakseni
sen kohtuun työnnettyinä, aivan kuin vastasyntynyt, joka pääsee päivän
valoon. Rikkaus leikkaa poikki siteen, joka yhdistää ihmisen maahan ja
liittää toisiinsa kaikki maan lapset. Ja kuinkapa silloin enää voisi
olla taiteilija? Taiteilija on maan ääni. Rikas ei voi olla suuri
taiteilija. Hän tarvitsisi niin epäsuotuisissa olosuhteissa kymmenen
kertaa enemmän neroa voidakseen säilyä oikeana taiteilijana. Vaikka se
onnistuisikin, on työ aina ansarin hedelmä. Yksinpä sellainenkin mies
kuin suuri Goethe saa ponnistaa: hänen sielussaan on jo surkastuneita
elimiä, hän on vailla oleellisimpia organeja, sillä rikkaus on ne
hävittänyt. Sinut, jolla ei ole Goethen mahlaa, sinut kaluaisi rikkaus
olemattomiin, ja varsinkin rikas vaimo, jota Goethe toki karttoi. Mies
saattaa vielä yksinään kestää tätä vitsausta. Hänessä on sellaista
synnynnäistä brutaalia voimaa, häneen on koottuna niin paljon väkeväin
ja terveiden vaistojen ruokamultaa, joka kiinnittää hänet maahan, että
hänellä vielä yksinään pysyen on mahdollisuuksia pelastua. Mutta nainen
on myrkytykselle altis, ja hän tartuttaa sen muihin. Häntä viehättää
rikkauden parfymoitu lemu, hän ei voi tulla enää ilman sitä toimeen.
Nainen, joka säilyy sydämeltään terveenä rikkauden keskellä, on yhtä
harvinainen ihmelapsi kuin nerokas miljonääri... Ja sitäpaitsi: minä
puolestani en ihaile ihmeitä enkä eriskummaisuuksia. Se ihminen, jolla
on enemmän kuin oma osansa elääkseen, on eriskummaisuus ja hirviö, --
ihmiskunnan syöpä, joka kalvaa toisia ihmisiä. Olivier nauroi:

-- Mitä sitten tehdä? sanoi hän. Enhän toki voine olla rakastamatta
Jacquelinea sen tähden, ettei hän ole köyhä, enkä pakottaa häntä
rupeamaan köyhäksi rakkaudesta minuun.

-- No, jos et voi häntä pelastaa, niin pelasta edes itsesi. Ja se onkin
paras keino pelastaa myöskin hänet. Suojele itsesi puhtaana. Tee työtä.

Christophen ei olisi tarvinnut ilmaista ystävälleen epäilyksiään.
Olivier oli vielä arkatuntoisempi kuin Christophe. Ei niin, että
hän olisi käsittänyt nämä Christophen opetukset vakavasti: hän oli
ollut itsekin rikas, hän ei suinkaan inhonnut rikkautta, ja hänestä
se sopi erinomaisesti Jacquelinen kauneuteenkin. Mutta hänestä oli
sietämätöntä, että voitaisiin hänen rakkauttaan arvosteltaessa
sekoittaa siihen luuloja oman edun pyyteistä. Olivier pyrki siis
takaisin yliopistoon. Mutta tällä hetkellä ei hän voinut toivoakaan
muuta kuin keskinkertaista paikkaa jossakin maalaislyseossa. Se
oli surkea häälahja Jacquelinille. Olivier puhui siitä hänelle
alakuloisesti. Jacquelinen oli ensin vaikea ymmärtää hänen ajatuksiaan
ja suostua hänen päätökseensä. Hän luuli tämän johtuvan liiallisesta
itserakkaudesta, jonka Christophe oli muka ajanut hänen päähänsä ja
jota Jacqueline piti naurettavana: eikö ole luonnollista ottaa samalla
lailla vastaan sekä rakastettunsa onni että kova onni, kun kerran
häntä rakastaa, ja eikö ole matalaakin kieltäytyä ottamasta hänen
omaksi ilokseen häneltä hyvää?... Kuitenkin hän suostui sulhasensa
suunnitelmaan: juuri se, mikä siinä oli ankaraa ja vähän huvittavaa,
saattoi Jacquelinen siihen taipumaan; se tarjosi hänelle tilaisuuden
tyydyttää sankaruuden kaipuutaan. Ylpeässä kapinallisuudessaan häntä
ympäröiviä ihmisiä vastaan, siinä uhmassa, jonka suru oli sytyttänyt
hänessä ja jota hänen rakkautensa nyt vielä kiihdytti, oli hän
lopulta johtunut kieltämään kaiken, mikä hänen luonteessaan oli tuon
mystillisen kiihkon vastaista; hän jännitti aivan vilpittömästi koko
olemuksensa kuin jousen, puhtaan, vaikean ja onnea säteilevän elämän
ihannetta kohti... Vastoinkäymiset, vähäpätöinen tulevaisuus, kaikki
oli hänelle nyt pelkkää iloa. Kuinka hyvää ja kaunista se elämä hänestä
oli!

Rouva Langeais piti liian hyvää huolta itsestään huomatakseen juuri
mitä hänen ympärillään tapahtui. Viime aikoina ei hän ollut muistanut
muuta kuin terveyttään; hän vietti aikansa hoitaen luuloteltuja
tautejaan, koetellen milloin mitäkin lääkkeitä: kukin niistä oli
vuorotellen hänen pelastuksensa, nimittäin parin viikon ajan; sitten
tuli jälleen toisen vuoro. Hän matkusti kuukausiksi pois kotoaan ja
eli sangen kalliissa lepokodeissa, noudattaen siellä ylen hartaasti
kaikenlaisia lapsellisia hoito-ohjeita. Hän oli unhottanut tyttärensä
ja miehensä.

Herra Langeais, joka ei ollut niin välinpitämätön kuin hänen vaimonsa,
alkoi viimein aavistella jotain lemmenjuonta. Isällinen mustasukkaisuus
teki hänet valppaaksi. Hänen sydämessään asui Jacquelinea kohtaan
sama hämärä ja puhdas kiintymys kuin monissa muissakin isissä, juuri
tyttäriinsä, kiintymys, jota he eivät tosin myönnä; määrittelemätön
tunne, mystillinen, hekumallinen ja melkein uskonnollisen pyhä
uteliaisuus, halu elää edelleen olennoissa, jotka ovat isää itseään,
mutta kuitenkin naispuolisia. Tässä sydämen arvoituksessa on valoja
ja varjoja, joita lienee terveintä olla tuntematta. Siihen saakka
oli häntä huvittanut nähdä tyttärensä saavan nuoria poikanulikoita
rakastumaan itseensä: hän rakasti Jacquelinea sellaisena, kokettina,
romantisena ja kuitenkin älykkäänä -- (niinkuin hän itsekin oli). --
Mutta kun hän nyt huomasi, että leikki uhkasi muuttua vakavaksi, tuli
hän rauhattomaksi. Aluksi hän silloin laski Olivier Jeanninista pilaa
Jacquelinen kuullen; sitten arvosteli hän häntä melkoisen tuimasti.
Jacqueline nauroi ensin ja sanoi:

-- Älähän panettele häntä niin, isä; olisit ehkä perästäpäin nolo, jos
menisin hänen kanssaan naimisiin.

Herra Langeais huudahti ällistyksestä; hän sanoi, että Jacqueline oli
hullu. Erinomainen keino tehdä tyttö tosiaan hulluksi. Hän julisti,
ettei Jacqueline menisi koskaan naimisiin Jeanninin kanssa. Mutta
Jacqueline väitti silloin, että hänpä menee. Pettävä verho vedettiin
kokonaan pois. Isä huomasi, ettei tyttöön ollut laisinkaan luottamista.
Isällisessä itsekkyydessään ei hän ollut koskaan tätä aavistanut, ja
nyt hän vihastui mokomasta. Hän vannoi, etteivät Olivier ja Christophe
astuisi enää jalallaan hänen kynnyksensä yli. Se ärsytti pahoin tyttöä;
ja kun Olivier eräänä aamuna meni avaamaan jollekulle tulijalle ovea,
lensi tyttö hänen luokseen kuin ammuttuna, kalpeana ja päättäväisenä ja
sanoi:

-- Karkaa kanssani ja vie minut! Vanhempani eivät tahdo. Mutta minä
tahdon. On tehtävä skandaali.

Olivier säikähti, mutta oli liikutettu eikä koettanutkaan väittää
Jacquelinea vastaan. Onneksi oli Christophe silloin kotona.
Tavallisesti oli hänen vaikeampi pysyä järjissään kuin Olivierin. Mutta
nyt neuvoi hän toisille järkeä. Hän selitti, minkälainen skandaali
siitä tosiaankin tulisi ja mitä kärsimyksiä se heille tuottaisi.
Jacqueline puri vihoissaan huultaan ja sanoi:

-- Silloin me tapamme itsemme, sillä hyvä.

Olivier ei suinkaan tästä peljästynyt, vaan sai siitä päinvastoin uuden
syyn myöntyäkseen karkaamisehdotukseen. Suurella vaivalla onnistui
Christophen suostutella nuo huimapäät malttamaan vähän mieltänsä:
ennenkuin ryhdyttiin epätoivoisiin keinoihin täytyi koettaa toisia;
Jacquelinen oli nyt mentävä kotiinsa; hän, Christophe, lähtisi hänen
isänsä luokse puhumaan heidän puolestaan.

Oivallinen puhemies! Tuskin ehti hän sanoa pari sanaa, niin herra
Langeais aikoi näyttää hänelle tien ulos ovesta; sitten pisti
kohtauksen naurettava puoli hänen silmäänsä ja se huvitti häntä.
Vähitellen tehosivat häneen puhujan vakavuus, hänen sävynsä
kunniallisuus ja ehdoton vakaumus; kuitenkaan ei hän vielä tahtonut
taipua; yhä sutkautti hän Christophelle pisteliäitä huomautuksia.
Christophe ei ollut häntä kuuntelevinaan: kun tuli oikein kirpeä
pistos, niin hänen sisällään kuohahti ja hän keskeytti jo; mutta
kuitenkin hän jatkoi yhä. Sitten alkoi hän jyskyttää nyrkillään pöytään
ja sanoi:

-- Minä pyydän teille vakuuttaa, ettei tämä vierailu, jolle olen
tullut, ole laisinkaan mieleeni; minun täytyy väkistenkin hillitä
itseni antamasta teille eräistä sanoista takaisin samalla mitalla.
Mutta minun velvollisuuteni on teille puhua, ja minä teen sen nyt.
Unohtakaa minut itseni niinkuin minä unohdan itseni, ja harkitkaa, mitä
puhun.

Herra Langeais kuunteli; ja kun hän kuuli puhuttavan
itsemurha-aikeista, niin kohautti hän kyllä olkapäitään ja oli
naurahtavinaan, mutta hän järkyttyi kovin; hän oli liian älykäs
pitääkseen sitä uhkausta pelkästään leikkinä; hän tiesi, että tässä
oli kysymyksessä rakastuneen nuoren tytön mielettömyys. Ennen muinoin
oli muuan hänen rakastajattariaan, iloinen ja hemmoiteltu tyttö, jonka
hän ei uskonut voivan toteuttaa tällaista kerskailua, ampunut hänen
edessään itseensä kuulan revolverillaan; hän ei ollut siitä kuollut,
nimittäin heti paikalla; herra Langeais muisti aina ilmielävästi koko
kohtauksen... Ei, niistä hupsuista ei ollut takeita. Hänen sydäntänsä
kouristi... "Jacqueline tahtoo sitä? No, tahtokoon sitten, ikävä
hänelle, hupakolle!..." Hän olisi mieluummin myöntynyt mihin tahansa
kuin pakottanut tyttärensä viimeiseen hätäkeinoon. Tosin olisi hän
saattanut älykkäästi turvautua diplomatiaan, olla myöntyvinään;
näin olisi hän voittanut aikaa, ja ehkä saanut Jacquelinen hiljaa
erkanemaan Olivier Jeanninista. Mutta se olisi vaatinut enemmän vaivaa
kuin mihin isä pystyi tai tahtoi antautua. Ja sitäpaitsi hän oli
heikko; ja yksinomaan se seikka, että hän oli ensin sanonut kiivaasti
Jacquelinille: "Ei!" taivutti hänet nyt sanomaan: "Saat." Mitäpä selvää
meillä on pohjimmasta sielunelämästämme? Ehkäpä tyttönen oli oikeassa.
Tärkeintä on kuitenkin rakastaa toisiaan. Herra Langeais tiesi kyllä,
että Olivier oli vakava poika, ehkäpä lahjakaskin... Kuten sanottu, hän
myöntyi.

Häiden aattoiltana istuivat ystävykset yhdessä, valvoen myöhään
yöhön. He eivät tahtoneet hukata rahtuakaan rakkaan menneisyyden
viimeisistä hetkistä. -- Mutta se oli kuin olikin jo menneisyyttä,
yhdessäolo muistutti surullisia jäähyväisiä rautatiesillalla odottaessa
junan lähtöä: tahdotaan yhä viipyä, katsella toisiaan, puhella.
Mutta sydän ei ole enää mukana; ystävä on jo lähtenyt... Christophe
koetteli jutella. Hän vaikeni keskellä lausetta, nähdessään Olivierin
hajamieliset silmät, ja sanoi hymyillen:

-- Kuinka sinä olet jo kaukana.

Olivier pyysi anteeksi, nolona. Hänestä oli surullista ajatella, että
hän salli itsensä tulla näin hajamieliseksi viimeisillä läheisillä
hetkillä ystävänsä seurassa. Mutta Christophe puristi hänen kättänsä ja
sanoi:

-- Ole huoletta. Minä olen onnellinen. Haaveile sinä vaan, poikani.

He istuivat yhä ikkunan ääressä, toistensa vieressä, katsellen öiseen
puutarhaan. Jonkun hetken päästä sanoi Christophe ystävälleen:

-- Sinä kartat minua? Luulet pääseväsi käsistäni? Sinä ajattelet
Jacquelinea. Mutta minä saan kyllä sinut kiinni. Minäkin näet ajattelen
häntä.

-- Rakas ystävä, minähän ajattelin sinua, vastasi Olivier. Ja sinä
vielä...

Hän keskeytti.

Christophe lopetti hänen lauseensa, nauraen:

-- Ja minä vielä -- panin sen niin pahakseni, niinkö!...

Christophe oli varustautunut sangen hienoksi, melkein elegantiksi
vihkimätilaisuuteen. Häät eivät olleet kirkolliset: ei uskonnosta
välinpitämätön Olivier eikä sitä vastaan kapinallinen Jacquelinekaan
ollut tahtonut pappia itseään vihkimään. Christophe oli kirjoittanut
sivilihäätilaisuuteen sinfonisen sävellyksen; mutta viimeisellä
hetkellä luopui hän aikeestaan esittää sitä siellä, kun huomasi, mitä
siviliavioliitto-häät ovat: nuo juhlamenot olivat hänestä naurettavia.
Moisten pyhyyteen uskoakseen täytyy ihmisen olla kokonaan vailla
sekä uskoa että vapautta, molempia yhtäaikaa. Silloin, kun kunnon
katolinen ottaa vaivakseen ruveta vapaa-ajattelijaksi, ei hän tee sitä
luulotellakseen sivilivirastolle uskonnollista luonnetta. Jumalan ja
vapaan omantunnon välillä ei ole paikkaa valtiollisella uskonnolla.
Valtio rekisteröi, se ei yhdistä.

Olivier Jeanninin ja Jacquelinen häät eivät olleet omiaan tuomaan
Christophelle katumusta, että oli peruuttanut äskeisen päätöksensä.
Olivier kuunteli varsin hajamielisesti ja hiukan ironisesti
pormestaria, joka mairitteli kömpelösti nuorta paria, rikasta sukua ja
kunniamerkeillä varustettuja todistajia. Jacqueline ei kuunnellut; ja
salaa hän näytti kieltänsä Simone Adamille, joka piti häntä silmällä;
hän oli lyönyt vetoa tuon tytön kanssa, "ettei naimisiin meneminen
tuntuisi miltään", ja nyt hän oli tosiaan sen voittamaisillaan: tuskin
hän edes ajattelikaan, että nyt meni naimisiin; se ajatus huvitti
häntä. Muut esiintyivät katselijayleisölle; ja yleisö kiikaroi. Herra
Langeais komeili; niin vilpittömästi kuin hän pitikin tyttärestään, oli
hänen mielestään nyt tärkeintä katsella, ketä oli vieraina, ja miettiä,
eikö hän ollut unohtanut listasta ketään pois. Christophe yksinään oli
liikutettu, oli poikkeus vanhemmista, vihittävistä, vihkijöistä; hän
katseli koko ajan ystäväänsä, joka ei puolestaan kertaakaan luonut
silmiään häneen.

Illalla matkusti nuori pari Italiaan. Christophe ja herra Langeais
saattoivat heitä asemalle. He näkivät heidät iloisina, huolettomina,
näkivät, etteivät he salanneet toivomustaan päästä jo täältä lähtemään.
Olivier näytti melkeinpä nuorukaiselta, ja Jacqueline pikku tytöltä...
Alakuloisia ja hellän suloisia ovat tällaiset eronhetket! Isä oli
hiukan surullinen siitä, että vieras vie hänen pienen rakkaansa, ja
mihin?... Ainaiseksi häneltä. Mutta nuoret eivät tunne mitään muuta
kuin vapautuksen juovuttavaa riemua. Elämässä ei ole enää mitään
esteitä; mikään ei heitä enää pysäyttele; tuntuu kuin he olisivat
päässeet kaiken perille: nyt voi kuolla, mitään ei puutu, mikään ei
peloita... Sitten huomataan, että se olikin vain pysähdyspaikka matkan
varrella. Taivallus alkaa jälleen ja kiertää ylös vuorta; ja vähän on
niitä, jotka jaksavat nousta toiseen pysähdyspaikkaan...

Juna vei heidät pimeyteen. Christophe ja herra Langeais palasivat
yhdessä asemalta. Christophe sanoi purevan leikillisesti ja naivisti:

-- Nyt me olemme leskiä kumpikin!

Herra Langeais puhkesi nauramaan. Hän piti paljon Christophesta, jonka
hän nyt oli oppinut tuntemaan. He lausuivat toisilleen hyvästit, ja
kumpikin lähti omalle taholleen. He kärsivät molemmat tuskaa; mutta
siihen sekautui surua ja suloista haikeutta. Ja yksin huoneessaan
ajatteli Christophe:

-- Parhain minun sielussani on nyt kuitenkin onnellinen.

Olivierin kamari oli jätetty aivan ennalleen. Ystävykset olivat
sopineet, että pois matkustaneen ystävän huonekalut ja muistoesineet
jäisivät Christophen asuntoon siksi aikaa, kunnes Olivier palaisi ja
perustaisi itselleen uuden kodin. Tuntui kuin Olivier olisi ollut vielä
siellä. Christophe katseli Antoinetten valokuvaa, asetti sen pöydälleen
ja sanoi hänelle:

-- Rakas, oletko nyt tyytyväinen?



Christophe kirjoitti usein ystävälleen, -- hiukan liiankin usein. Hän
sai häneltä vähän kirjeitä, hajamielisiä ja sisällöltään yhä enemmän
vieraantuvia. Christophe oli siitä pettynyt, mutta ei kovin pahoillaan.
Hän vakuutteli itselleen, että niin piti kai ollakin; eikä hän ollut
levoton heidän ystävyytensä kohtalosta.

Yksinäisyys ei häntä vaivannut. Kaukana siitä: tuskin oli hänellä
sitä vielä tarpeeksikaan. Hän alkoi kärsiä _Le Grand Journalin_
suojeluksesta. Arsène Gamachella oli vankka taipumus luulla, että
hänellä oli täydellinen omistusoikeus suuruuksiin, jotka hän oli
ottanut vaivakseen tuoda julkisuuteen: hänestä näytti luonnolliselta,
että näiden kunnian piti lisätä hänen omaansa, aivan kuin Ludvig
XIV kokosi valtaistuimensa ympärille Molièren, Le Brunin ja Lullin.
Christophesta tuntui, ettei se herra, joka oli sepittänyt _Hymnin
Ægirille_, ollut itsevaltaisempi eikä häiritsevämpi taiteelle kuin
tämä hänen suojelijansa, _Le Grand Journalin_ pomo. Sillä tällä
toimittajalla, vaikkei hän ymmärtänyt taidetta enempää kuin Saksan
Keisarikaan, oli tuon keisarin tapaan kuitenkin sangen varmat
mielipiteensä taiteesta; mitä hän ei rakastanut, sen olemassaoloa
hän ei kärsinyt: hän julisti sen huonoksi ja vahingolliseksi;
ja hän hävitti sen yleisen hyvän vuoksi. Kuinka koomillisia ja
vahingollisia ovatkaan mokomat miehet, afäärimiehet, joilla ei ole
sivistystä eikä kultuuria ja kuitenkin vaativat saada hallita paitsi
poliittisilla ja rahamaailman aloilla myöskin henkistä elämää, ja
tarjoavat sille koirankopin, kaulapannan ja ruokakupin, ja voivat,
jos se kieltäytyy heidän suojeluksestaan, usuttaa sen kimppuun
tuhansia älyttömiä elukoita, joista he ovat kasvattaneet itselleen
tottelevaisen ajokoiralauman. -- Christophe ei ollut mies, joka
suostuisi semmoiseen komentoon. Hänestä ei käynyt laisinkaan päinsä,
että jokin aasi suvaitsi neuvoa hänelle, mitä hänen musiikkityössään
piti tai ei pitänyt tehdä; ja hän ilmaisi selvästi Arsène Gamachelle,
että taiteellinen työ vaati enemmän kypsyttelyä kuin politiikka. Hän
kieltäytyi, ja ollenkaan kursailematta, säveltämästä erästä typerää
librettoa, jota sen tekijä, muuan _Journalin_ ensimäisiä kirjanpitäjiä,
koetti saada lavalle ja jota pomo Christophelle suositteli. Silloin
kylmenivät Christophen ja Gamachen välit ensi kertaa.

Christophe ei ollut siitä millänsäkään. Tuskin oli hän päässyt
maineeseen, niin kaipasi hän jälleen takaisin varjoonsa. Hän huomasi
olevansa "_paljastettuna tuolle auringolle, jonka paisteessa ihminen
hukkaa itsensä toisten laumaan_." Liian monet pitivät hänestä
kaikenlaista huolta. Hän mietti näitä Goethen sanoja:

"_Kun kirjailija on tullut huomatuksi ansiokkaasta teoksesta, koettaa
yleisö estää häntä tuottamasta toista sellaista... Hartaasti itseensä
keskittynyt kyky vedetään väkisin maailman pyörteeseen, sillä jokainen
luulee voivansa kaapata siitä lahjakkuudesta kappaleen itselleen_."

Christophe sulki ovensa ulkomaailmalta ja lähentyi sen sijaan
asuintalossaan eräitä vanhoja ystäviä. Hän kävi jälleen Arnaud'n
perheessä, jonka hän oli viime aikoina hiukan liiaksi unohtanut.
M:me Arnaud, joka oli suurimman osan päivää yksin, saattoi muistaa
toistenkin suruja, niin paljon hänellä oli aikaa. Tuo nainen ajatteli
nyt, miten tyhjältä Christophesta mahtoi tuntua, kun Olivier oli
lähtenyt; ja hän voitti arkuutensa ja kutsui kerran Christophen
kotiinsa päivällisille. Jos hän olisi uskaltanut, olisi hän tarjoutunut
silloin tällöin tarkastamaan ja siistimään Christophen asuntoakin;
mutta siihen häneltä puuttui rohkeutta; ja se ehkä olikin parasta;
sillä Christophe ei pitänyt siitä, että hänen asioihinsa tunkeuduttiin.
Mutta päivälliskutsuihin hän suostui, ja sitten hän kävi joka ilta
näiden naapuriensa luona.

Hän tapasi siellä tuon vaatimattoman parin entisessä sovussa, tapasi
samanlaisen hellän, hiukan surullisen ilmapiirin, kipeätuntuisen ja
vielä harmaamman kuin ennen. Arnaud itse oli nykyään joutunut henkisen
alakuloisuuden valtaan, johon oli syynä opettajatoimen kidutus, --
väsyttävä työ, joka toistuu jok'ainoa päivä samanlaisena kuin eilenkin,
ikäänkuin paikallaan pyörivä ratas, pysähtymättä koskaan, pääsemättä
koskaan eteenpäin. Vaikka tuo kunnon mies olikin sangen kärsivällinen,
oli hänelle nyt tullut masentumisen puuska. Hän kuvitteli joutuneensa
vääryyden uhriksi, hänen alttiutensa oli hänestä hyödytöntä. M:me
Arnaud rohkaisi häntä hellillä sanoilla; vaimo näytti yhäti yhtä
rauhalliselta kuin ennenkin; mutta hänen kasvonsa olivat kalpeammat.
Christophe onnitteli kerran herraa rouvan kuullen siitä, että hänellä
oli niin järkevä vaimo:

-- Kyllä, myönsi Arnaud, hän on niin kiltti, mikään ei saa koskaan
häntä tasapainosta. Hän on onnellinen olento; ja olenhan minäkin. Jos
hän olisi alkanut tästä elämästä kärsiä, luulen, että minäkin olisin
tuhon oma.

M:me Arnaud punastui ja oli vaiti. Sitten alkoi hän levollisella
äänellä puhua muista asioista. -- Christophen käynneillä oli entinen
hyväätekevä vaikutuksensa; hän toi tuohon kotiin valoa; ja hän
nautti puolestaan siitä, että sai lämmitellä noiden hyvien sydänten
läheisyydessä.

Tulipa hänelle eräs uusikin ystävätär. Tai paremminkin meni
Christophe itse häntä etsimään, sillä vaikka tuo henkilö toivoikin
saada tutustua Christopheen, ei hän ollut millään tavoin yrittänyt
päästä hänen seuraansa. Hän oli nuori, äskettäin viisikolmatta
vuotta täyttänyt tyttö, muusikko, palkittu konservatoriossa
ensimäisenä pianonsoittajana. Hänen nimensä oli Cécile Fleury. Hän
oli lyhytkokoinen, melkoisen vanttera. Kulmakarvat sakeat, silmät
kauniit, muodoltaan soikeat, katse kostea, nenä pieni ja paksu,
pystykärkinen, hiukan punertava, niinkuin ankan nokka; huulet möyheät,
niiden sävy hyvä ja hellä; leuka tarmokas, vankka ja lihava, otsa ei
korkea, mutta leveä. Tukka oli kierretty niskaan suurelle nyttyrälle.
Käsivarret voimakkaat, kädet pianistin: isot kädet, peukalot ulospäin
käyristyneet, sormenpäät neliskulmaiset. Koko hänen olemuksensa
vaikutti hiukan kömpelön mehukkaalta, maalaisterveeltä. Hän eli yhdessä
äitinsä kanssa, jota hän rakasti suuresti; äiti oli hyvä ihminen, jonka
mieltä musiikki ei tosin laisinkaan kiinnittänyt, mutta joka puhui
siitä sen vuoksi, että oli aina kuullut siitä puhuttavan, ja tiesi
yleensä kaikki uutiset, mitä _Musicopolis_ tiesi. Cécile tuli toimeen
niin ja näin, antoi tunteja joka päivä, ja joskus konserttejakin,
joita ei kukaan huomannut. Hän tuli kaupungilta kotiinsa jalkaisin
tai raitiovaunulla, lopen uupuneena, mutta aina hyvällä tuulella; ja
urheasti hän soitti skaalansa ja ompeli hattunsa, puheli paljon ja
nauroi ja lauloi paljon, ilman mitään erikoista ilon syytä.

Häntä ei elämä ollut hemmoitellut. Hän tiesi antaa arvon sille pienelle
hyvinvoinnille, jonka hän omilla ponnistuksillaan oli hankkinut, --
osasi nauttia pikku huvituksien ilosta, vähimmästäkin edistysaskeleesta
taloudellisessa asemassaan tai taiteellisten lahjainsa kehittymisessä.
Niin, jos hän ansaitsi viisikin frangia enemmän tässä kuussa
kuin edellisen kuluessa, tai jos hänen onnistui soittaa hyvin se
tai se Chopinin kohta, josta selvitäkseen hän oli ponnistellut
viikkokausia, -- niin hän oli tyytyväinen. Hänen työnsä, joka ei
ollut ylenpalttisen kiihkeää, sointui erinomaisesti hänen luonteensa
taipumuksiin ja tyydytti häntä ikäänkuin järkevä terveydenhoito.
Soittaminen, laulaminen, tuntien antaminen toivat hänelle tyydytetystä
toimintahalusta johtuvan miellyttävän olon, normaalin ja säännöllisen
elämän tunteen sekä samalla kertaa vaatimattoman taloudellisen
mukavuuden ja rauhallisen pienen taiteilijamenestyksenkin. Hänellä oli
hyvä ruokahalu, hän söi runsaasti, nukkui hyvin eikä ollut koskaan
kipeä.

Tuo suora, vilpitön, järkevä ja kohtuullinen tasapainon ihminen ei
ollut koskaan huolissaan mistään: sillä hän eli aina nykyhetkessä,
ajattelematta, mitä ennen oli tapahtunut ja mitä vastaisuus toisi
mukanaan. Ja kun hän oli aina hyvinvoipa ja hänen elämänsä melkoisesti
turvattu kohtalon oikuilta, niin oli hän melkein aina tyydytetty.
Hänestä oli yhtä miellyttävää harjoitella soittoa kuin keitellä ruokia
tai pakinoida talousasioista, tahi olla tekemättä mitään. Hän osasi
elää, ei päivästä päivään, -- (sillä hän oli ekonominen ja eteensä
katsova), -- vaan minutista minuttiin. Minkäänlainen idealismi ei
vaivannut hänen päätänsä; ainoa, mitä hänellä idealismia oli, jos sitä
voi siksi sanoa, oli porvarillista; se oli hajautunut levollisesti
kaikkiin hänen askareihinsa, jaeltu kaikkien hänen elämänsä hetkien
osalle; sen sisältönä oli rakastaa rauhallisesti kaikkea, mitä
hän teki, olipa se mitä tahansa. Hän kävi pyhinä kirkossa; mutta
uskonnollisilla tunteilla ei ollut juuri mitään sijaa hänen elämässään.
Hän ihaili kiihko-olennoita ja kiihkoihmisiä, sellaisia kuin
Christophe, joilla on uskonsa tai suuret neronlahjat. Mutta hän ei
heitä kadehtinut: mitä hän olisi tehnyt heidän rauhattomalla sielullaan
tai heidän nerollaan?

Kuinka saattoi hän sitten tulkita heidän musiikkiaan? Hänen olisi ollut
vaikea sitä selittää. Mutta sen hän tiesi, että hän ymmärsi musiikkia.
Hänen ylemmyytensä toisten virtuoosien rinnalla piili hänen vankassa
ruumiillisessa ja henkisessä tasapainossaan; hänen elonvoimaa uhkuvassa
olennossaan, jossa ei ollut personallisia intohimoja, lankesivat
vieraat intohimot hyvään maahan ja kukoistivat. Häntä itseään eivät ne
häirinneet laisinkaan. Ne kauheat kiihkot, jotka olivat taiteilijaa
kalvaneet, tulkitsi hän niiden koko alkuperäisellä voimalla, mutta
niiden myrkky ei päässyt hänen vereensä; hän ei tuntenut niistä muuta
kuin niiden voiman ja ponnistusta seuranneen terveen väsymyksen. Kun
esitys päättyi, oli hän aivan hiestynyt ja lopen uupunut; hän hymyili
tyynesti ja oli tyytyväinen.

Christophe sai kuulla häntä eräässä iltakonsertissa ja hänen
soittonsa herätti suuresti hänen huomiotaan. Konsertin jälkeen meni
hän puristamaan pianistin kättä. Cécile Fleury oli hänelle siitä
kiitollinen: konsertissa oli vähän yleisöä, eikä tyttö ollut liioilla
kohteliaisuuksilla pilattu. Kun hänellä ei ollut notkeutta pestautua
johonkin musiikkimiesten nurkkakuntaan eikä oveluutta hankkia itselleen
ihailijalaumaa kannattajakseen; kun hän ei koettanut erottautua
muista pianisteista minkäänlaisilla teknillisillä liioitteluilla tai
tunnettujen teosten tulkitsemisella omien mielikuviensa mukaan eikä
vaatinut itselleen yksinoikeutta käsitellä juuri sitä tai sitä suurta
mestaria, Johan Sebastian Bachia tai Beethovenia; -- ja koska hän
ei ollut muovannut minkäänlaista teoriaa siitä, mitä soitti, vaan
tyytyi pelkästään soittamaan sitä, mitä tunsi, -- niin kukaan ei häntä
huomannut, eikä kritiikki ollut hänestä tietävinään: sillä ei kukaan
ollut sanonut sille, että hän soitti hyvin; ja itse eivät arvostelijat
olisi häntä keksineet.

Christophe tapasi sitten Cécilen usein. Moinen voimakas ja tyyni tyttö
viehätti häntä kuin jokin arvoitus. Cécile oli sydämeltään mehukas ja
samalla tunteeton. Christophea suututti, ettei tuo nainen ollut enemmän
tunnettu, ja siksi ehdotti hän Cécilille, että hän, Christophe, panisi
_Le Grand Journalin_ joukkoon kuuluvat ystävänsä kirjoittamaan hänestä.
Mutta vaikka Cécile olikin mielissään, että häntä näin kiitettiin, niin
pyysi hän, ettei Christophe ryhtyisi ollenkaan mihinkään sellaiseen.
Hän ei tahtonut taistella eikä nähdä vaivaa, herätellä muissa kateutta;
hän halusi elää omassa rauhassaan. Hänestä ei puhuttu: sen parempi! Hän
ei ollut kateellinen, hän oli ensimäisenä valmis ihailemaan toisten
taiturien tekniikkaa. Hänellä ei ollut kunnian eikä muitakaan himoja.
Hänen sielunelämänsä oli merkillisen laiskaa! Kun hänellä ei ollut
jotain hetken vaatimaa varmaa tehtävää, ei hän tehnyt mitään, ei
kerrassaan mitään; hän ei edes haaveillutkaan; yöllä vuoteessaankin
hän joko nukkui tai oli ajattelematta mitään. Eikä hänellä ollut edes
kiihkoa päästä naimisiin, tuota sairaloista kiihkoa, joka myrkyttää
vanhaksi piiaksi jäämistä pelkäävien tyttöjen elämän. Kun häneltä
kysyttiin, eikö hänestä olisi hauskaa, jos hänellä olisi hyvä mies,
vastasi hän:

-- Miksikä ei viisikymmentätuhatta frangia korkoja yhtä hyvin? Täytyy
tyytyä siihen, mitä saa. Jos tarjotaan jotain, sen parempi. Ellei,
niin tulen ilmankin toimeen. Jos ei saa vehnästä, niin ei ole syytä
kieltäytyä syömästä ruisleipää. Varsinkin, kun on kauan purrut hyvinkin
kovaa kakkua.

-- Ja etenkin, kun on paljon niitä, jotka eivät saa joka päivä
sitäkään, jatkoi äiti.

Cécilellä olivat muuten hyvät syynsä epäillä miehiä. Hänen isänsä,
joka oli kuollut muutamia vuosia sitten, oli ollut heikkoluontoinen
ja laiskuri; hän oli tehnyt paljon pahaa vaimolleen ja lapsilleen.
Sitäpaitsi oli Cécilellä veli, jonka oli käynyt huonosti; ei oikein
tiedetty, mitä hänestä oli tullut; silloin tällöin hän ilmestyi
kotiin tahtomaan rahaa; häntä peljättiin ja hävettiin, ja ajateltiin,
mitä hänestä kerran vielä saataisiinkaan kuulla; ja kuitenkin he
rakastivat häntä. Christophe näki hänet kerran. Hän oli silloin
Cécilen luona: ovikello soi; äiti meni avaamaan. Viereisessä huoneessa
syntyi sananvaihto, joka muuttui kovaääniseksi. Cécile tuli kovin
rauhattomaksi ja meni vuorostaan ulos, jättäen Christophen yksin.
Kiistelyä jatkui, ja vieraan ääni kuului uhkaavalta; Christophe
ajatteli, että hänen täytyi ehkä mennä naisten avuksi: hän aukaisi
oven. Parhaiksi ennätti hän nähdä aika lailla rappeutuneen nuoren
miehen, joka käänsi hänelle selkänsä: Cécile syöksyi Christophen luo,
ja rukoili häntä menemään sisään. Hän tuli sitten Christophen kanssa
toiseen huoneeseen. He istuivat hetken vaiti. Viereisessä kamarissa
ärhenteli tulokas yhä, muutamia minutteja; sitten hän lähti pois ja
paukahutti oven mennessään kiinni. Cécileltä pääsi huokaus, ja hän
sanoi Christophelle:

-- Niin... se oli veli.

Christophe ymmärsi hänet:

-- Ah, vastasi hän... Tiedän sen... Minullakin on sellainen...

Cécile otti häntä kädestä, syvästi säälien:

-- Teilläkin?

-- Niin, sanoi Christophe... Ne ovat niitä perhe-iloja.

Cécile nauroi; sitten juttelivat he muusta. Ei, perhe-ilot eivät
viehättäneet Cécileä laisinkaan, eivätkä naimiskaupat sokaisseet hänen
silmiään: miehistä ei ollut paljon mihinkään. Riippumattoman ihmisen
elämällä oli omat hyvät puolensa: Cécilen äiti oli kauan kaivannut
tällaista vapautta; Cécilellä ei ollut halua hukata sitä. Ainoa haave,
mikä hänessä kyti ja millä hän silloin tällöin huvittelihe, oli
toivomus, ettei hänen tarvitsisi antaa soittotunteja ja että hän saisi
olla aina maalla, -- jospa se voisi joskus toteutua, Jumala tiesi,
milloin! Mutta Cécile ei ottanut edes vaivakseen kuvitella, millaista
se elämä olisi: hänestä oli turhaa ajatella niin epävarmoja asioita;
parempi oli maata, -- ja tehdä töitään...

Ja odottaessaan tuota tuulentupaansa vuokrasi hän aina kesäksi erään
pikku huvilan lähellä Parisia ja asui siinä kahden kesken äitinsä
kanssa. Se oli parinkymmenen minutin päässä kaupungista junamatkaa.
Huvila oli sievoisen kaukana asemalta, aivan yksinäisellä paikalla,
laadultaan epämääräisten maiden keskellä, joita sanottiin pelloiksi;
ja Cécile tuli sinne usein kaupungista sangen myöhään yön pimeydessä.
Mutta hän ei peljännyt; hän ei uskonut koskaan mihinkään vaaraan.
Hänellä oli kyllä revolverikin; mutta hän unohti sen aina kotiin.
Sitäpaitsi olisi hän tuskin sitä osannut laukaistakaan.

Cécilen vieraana ollessaan soitatti Christophe tuolla tytöllä. Hänestä
oli huvittavaa nähdä, miten Cécile syventyi sävelteoksiin; se onnistui
varsinkin silloin kun Christophe ohjasi parilla sanalla hänet siihen
tunnelmaan, mikä oli ilmaistava. Christophe huomasi, että Cécilellä
oli erinomainen ääni: tyttö itse ei ollut sitä aavistanutkaan. Hän
pakotti Cécilen harjoittelemaan: laulatti hänellä saksalaisia _Liedejä_
tai omia sävellyksiään; Cécile innostui ja edistyi nyt niin hyvää
vauhtia, että hän itsekin hämmästyi, ja aivan samoin Christophe.
Cécile oli ihmeteltävän lahjakas. Musiikin kipinä oli singahtanut kuin
sattumalta tähän pieneen parisilaiseen pikkuporvarittareen, jossa ei
ole ollut rahtuakaan taiteilijan tunnetta. _Filomela_ -- (Christophe
kutsui häntä sillä nimellä) -- jutteli joskus musiikista Christophen
kanssa, mutta aina käytännöllisellä, ei koskaan tunteellisella tavalla;
hänestä ei näyttänyt olevan mieltäkiinnittävää muu kuin laulun ja
pianonsoiton teknillinen puoli. Mutta useammin, milloin he eivät
soittaneet, puhelivat he keskenään varsin porvarillisista asioista:
talous- ja keittiötoimista, kotoisista askareista. Ja Christophe,
joka ei olisi mitenkään voinut sietää tällaisia juttuja jonkun
porvarisrouvan parissa, piti niitä aivan luonnollisina Filomelan kanssa
keskustellessaan.

Niin viettivät he yhdessä iltojaan, kahden kesken, ja pitivät
vilpittömästi toisistaan, aivan rauhallisin ja melkeinpä kylminkin
tuntein. Eräänä iltana, kun Christophe oli tullut päivälliselle
Cécilen vuokraamaan huvilaan maalle ja innostui juttelemaan tavallista
myöhempään, puhkesi kova rajuilma. Kun hän sitten aikoi lähteä
kaupunkiin viimeisellä junalla, niin satoi kaatamalla ja tuuli raivosi;
Cécile sanoi hänelle:

-- Älä mene vielä! Pääsethän huomenaamuna.

Christophe sai yösijan pienessä salissa, tilapäisesti kyhätyllä
vuoteella. Ohut väliseinä erotti hänet Cécilen makuuhuoneesta, eivätkä
ovetkaan olleet kunnollisesti suljettavat. Hän kuuli sängyssään toisen
sängyn rasahdukset ja nuoren naisen rauhallisen hengityksen. Viiden
minuutin päästä nukkui Cécile jo syvässä unessa; ja pian nukahti
myöskin Christophe, eikä pieninkään häiritsevä ajatus sipaissut hänen
sieluaan.

Samoihin aikoihin sai hän vielä muitakin ystäviä: tuntemattomia
ystäviä, joita hänen teoksensa vetivät hänen puoleensa. Enimmät heistä
elivät kaukana Parisista, ja siellä syrjässäkin omien seiniensä
sisällä, eivätkä kohdanneet Christophea kertaakaan. Pintapuolisestakin
menestyksestä saattaa olla jotakin hyvää: se tekee taiteilijan
tuhansien loitolla elävien kunnon ihmisten tuttavaksi, joita hän
ei olisi koskaan voinut lähestyä, elleivät sanomalehtien typerät
artikkelit olisi häntä auttaneet. Christophe joutui väleihin eräiden
tällaisten kanssa. He olivat yksinäisiä nuoria miehiä, vaikeissa
oloissa taistelevia, koko sielustaan ihannetta kohti kaipaavia,
ihannetta, josta heillä ei ollut varmuutta; ja nyt vetivät he itseensä
kiihkeästi Christophen veljellistä sielua. Tai olivat he vähäpätöisiä
maaseutulaisia, jotka olivat lukeneet hänen Liedinsä ja kirjoittivat
nyt hänelle kirjeitä, niinkuin aikoinaan vanha Schulz, ja tunsivat
olevansa hänen hengenheimolaisiaan. Vieläpä oli heissä köyhiä
taiteilijoitakin, -- muun muassa eräs säveltäjä, -- jotka eivät olleet
onnistuneet eivätkä voineet onnistua saamaan edes yleisömenestystä,
saatikka sitten ilmaisemaan omaa sieluaan; he olivat kovin onnellisia,
kun nyt Christophe toteutti heidän aatteitaan. Ja kaikkein rakkaimpia
Christophesta olivat ehkä ne heistä, jotka kirjoittivat hänelle nimeään
ilmaisematta, joten he voivat puhua hänelle vapaimmin, purkaa naivisti
ilmi koko liikuttavan luottamuksensa vanhimpaan veikkoonsa, joka oli
nyt tullut heitä auttamaan. Christophen sydän paisui hellyydestä, kun
hän ajatteli, ettei hän saisi tuntea koskaan noita jaloja sieluja,
joille hän olisi niin mielellään osoittanut rakkauttaan; ja hän suuteli
näiltä oudoilta tulleita kirjeitä, aivan kuin niiden tekijätkin olivat
suudelleet Christophen _Liedejä_; ja kukin heistä ajatteli tahollaan:

-- Kuinka hyvää nämä kalliit sivut minulle tekevät.

Niin muodostui kaikkeuden tavallisen rytmilain mukaan Christophen
ympärille koko se neron pikku perhe, jonka keskustana mestari on ja
joka saa ravintonsa häneltä ja antaa hänelle ravintoa; se kasvaa
vähitellen ja muodostaa viimein suuren kollektivisen sielun, jonka
lämmönahjona hän on, valaisevan tähden, sielullisen planeetan tavoin
kiertäen avaruudessa ja liittäen veljeskuoronsa sfeerien harmoniaan.

Sillaikaa kuin tämä mystillinen yhdysside punoutui Christophen ja hänen
näkymättömien ystäviensä välille, tapahtui myöskin hänen taiteellisessa
katsomuksessaan uudistus; hän laajeni ja tuli inhimillisemmäksi.
Hän ei tahtonut enää musiikkia, joka oli yksinpuhelua, puhetta
pelkästään itselleen; vielä vähemmän tieteellistä rakentelua pelkästään
ammattimiehiä varten. Hän tahtoi, että taide olisi yhteyttä muiden
ihmisten kanssa. Ei ole elävää taidetta muu kuin se, joka yhdistyy
toisiin. Yksinpä Johan Sebastian Bachia liitti, hänen pahimmilla
eristymisen hetkilläänkin, muihin se uskonnollinen hartaus, jonka
ilmaisija hänen taiteensa oli. Händel ja Mozart kirjoittivat asian
pakosta yleisölle, eivätkä yksinomaan itselleen. Jopa Beethoveninkin
täytyi ottaa lukuun suuri lauma. Se on terveellistä. On hyvä, että
ihmiskunta huomauttaa silloin tällöin neroilleen:

-- Mitä on taiteessanne minua varten? Jos siinä ei ole mitään, saatte
mennä!

Tästä pakosta on itselleen nerolle suurin hyöty. On kyllä sellaisiakin
suuria taiteilijoita, jotka ilmaisevat pelkästään itseään. Mutta
suurimmat ovat ne, joiden sydän syttyy kaikille. Kuka tahtoo nähdä
elävän Jumalan kasvoista kasvoihin, hänen ei pidä etsiä sitä
ajatuksensa autiosta avaruudesta, vaan ihmisten rakkaudesta.

Nykyajan taiteilijat olivat kaukana tästä rakkaudesta. He eivät
kirjoittaneet muille kuin turhamaiselle valiojoukoille, enemmän tai
vähemmän anarkistiselle, yhteiskunnan elämästä irtautuneelle joukolle,
jonka kunnianasiana oli välttää muiden ihmisten ennakkoluuloja ja
sokeita kiihkoja tahi nauraa niille. Terveellistä todellakin: leikata
jäsenensä irti elämästä, ettei olisi sellainen kuin muut! Kuolema
periköön siis heidät! Me sen sijaan lähdemme elävien joukkoon, me
juomme maan nisistä, niistä lähteistä, joissa virtaa kaikki sukujemme
syvin ja pyhin; me juomme isiemme rakkautta sukuun ja maaperään.
Maailman vapaimpana aikana, sen kansakunnan keskuudessa, joka palveli
palavimmin kauneutta, sinä aikana jumaloi italialaisen renessanssin
nuori kuningas, Rafael, äitiyttä _Trasteveren_ madonnissaan. Kuka
tekee meille nykyään _Madonna della Sedian_ sävelillä? Kuka luo
meille musiikkia kaikkia elämän hetkiä varten? Sellaista miestä ei
Ranskassa ole yhtään ainoaa. Kun te, ranskalaiset, tahdotte lahjoittaa
kansallenne lauluja, täytyy teidän tyytyä lainaamaan muinaisten
saksalaisten mestarien musiikkia. Kaikki teidän taiteessanne on vielä
tekemättä, tai tehtävä uudestaan, pohjasta huippuun saakka...

Christophe oli kirjeenvaihdossa Olivier ystävänsä kanssa, joka oli
nykyään asettunut erääseen pikkukaupunkiin. Hän koetti kirjeellisesti
pitää vireillä heidän entistä yhteistyötään, tuota työtä, joka
äskeisinä yhdessä-olon aikoina oli kantanut niin runsaita hedelmiä.
Hän olisi tahtonut häneltä kauniita runotekstejä, jotka olisivat
sopineet jokaisen päivän kaikkiin ajatuksiin ja askareihin,
sellaisia kuin vanhat saksalaiset _Liedit_ ovat perussävyltään.
Lyhyitä fragmentteja pyhistä kirjoista, hindulaisten runoista,
vanhasta Kreikan filosofiasta, uskonnollisista tai moralisista
oodeista, pieniä luonnonmaalauksia, lemmen ja perheen tunnelmia,
iltojen, aamujen ja öitten runoelmia, yksinkertaisia ja terveitä
sydämiä varten. Viisi kuusi säkeistöä kuhunkin _Liediin_ riittää;
mitä yksinkertaisimpia ilmaisumuotoja: ei tiedemäistä erittelyä, ei
hienosteltua sulosointuisuutta. Mitä minä teen teidän esteettisellä
taituruudellanne? Rakastakaa minun elämääni, auttakaa minua sitä
rakastamaan, ja elämään. Kirjoittakaapa minulle vanhankansan
_Messuja, Aamu-_ ja _Iltamessut_. Ja etsikäämme yhdessä kirkkain ja
melodisin sävelmuoto. Karttakaamme kuin ruttoa taiteellista sanontaa,
sitä ammattilaisten napertelua, joka on nykyjään niin ominainen
ranskalaisille kirjailijoille ja varsinkin säveltäjille. Täytyy
uskaltaa puhua niinkuin mies eikä "taiteilija", taituri. Täytyy
ammentaa kaikille yhteisestä kaivosta, ja käyttää kursailematta
tavallisia muotoja, joita vuosisadat ovat merkillään leimanneet ja
sielullaan täyttäneet. Katsokaa, miten isät ennen tekivät. Gluckin,
sinfoniain säveltäjän ja hänen aikansa _Lied_-mestarien melodiset
lauselmat ovat usein jokapäiväisiä ja porvarillisia verrattuina Johan
Sebastian Bachin ja Rameaun perin hienostuneisiin ja oppineisiin
fraaseihin. Tuosta maaperän tunnusta johtuukin suurten klassikkojen
mehukkuus ja ääretön suosio yleisön silmissä. He ovat lähteneet
sellaisista kaikkein koruttomimmista musikalisista muodoista kuin
_Lied, Singspiel_; juuri ne jokapäiväisen elämän kukkaset ovat
painaneet leimansa Mozartin tai Weberin lapsuuteen. -- Tehkää samoin.
Kirjoittakaa lauluja kaikelle maailmalle. Sille pohjalle rakennatte
sitten kvartetteja ja sinfonioita. Miksi mennä merta etemmäksi kalaan?
Eihän pyramidia aleta rakentaa huipusta. Teidän nykyiset sinfonianne
ovat päättömiä ruumiita, vatsattomia ajatuksia. Oi, kaunosielut, tulkaa
lihaksi! Tarvitaan kokonaiset sukupolvet kärsivällisiä musiikkimiehiä,
jotka ilomielin ja hurskaasti veljestyvät kansansa kanssa.
Säveltaidetta ei yhdessä päivässä rakenneta.

Christophe ei rajoittunut sovittamaan näitä periaatteitaan pelkästään
musikkiin; hän kehoitteli ystäväänsä ryhtymään samanlaisen liikkeen
etunenään kirjallisissakin asioissa:

-- Nykyiset kirjailijat, sanoi Christophe, tuhlaavat voimaansa
ihmisharvinaisuuksien tai sellaisten tapausten kuvailemiseen, jotka
ovat tavallisia ainoastaan epänormaaleissa ryhmäkunnissa, terveiden
ja toimivien ihmisten suuren yhteiskunnan ulkopuolella. Koska he itse
ovat vetäytyneet ulos elämän ovesta, jätä heidät ja mene ihmisten
pariin. Näytä arkipäiväin ihmisille elämä sen kaikkina hetkinä: se on
syvempi ja äärettömämpi kuin meri. Pieninkin meistä kantaa sisällään
rajattomuuksia. Se rajaton on jokaisessa sellaisessa ihmisessä, joka
osaa yksinkertaisen keinon olla ihminen; se on rakastuneissa, se on
ystävässä ja naisessa, joka maksaa tuskallaan synnytyksensä päivän
riemukkaan kunnian, se on kaikissa niissä, jotka uhraavat itsensä ja
jäävät kätköön, niin ettei heistä maailma tiedä milloinkaan mitään;
se on juuri se elämän virta, joka juoksee yhdestä meistä toiseen, ja
jälleen hänestä meihin... Kirjoita jonkun tuollaisen vaatimattoman
ihmisen yksinkertaisesta elämästä, perätysten seuraavien päivien ja
öiden levollinen eepos, vuorokausien, jotka ovat kaikki samanlaisia ja
kuitenkin erilaisia, kaikki saman äidin lapsia, maailman ensimäisestä
päivästä alkaen. Kirjoita siitä yksinkertaisesti, niin kuin elämän
kulku käy. Älä välitä sanamuodoista, ylevistä ilmaisuista, joihin
nykyajan taiteilijat hukkaavat voimansa. Sinähän puhut kaikille:
puhu kaikkien kieltä. Ei ole ylhäisiä eikä arkipäiväisiä sanoja, ei
puhdasta eikä hiomatonta tyyliä; ei ole muuta merkitsevää kuin se,
sanotaanko selvästi, mitä on sanottava. Antaudu kokonaan siihen, mitä
teet: ajattele, mitä ajattelet, ja tunne, mitä tunnet. Sydämesi rytmi
lennättäköön kynääsi! Tyyli on samaa kuin henki.

Olivier hyväksyi Christophen mielipiteet; mutta hän vastasi hieman
pilkallisesti:

-- Sellainen teos voisi kyllä olla kaunis; mutta se ei pääsisi koskaan
niiden käsiin, jotka osaisivat sitä lukea. Kritiikki kuristaisi sen
kuoliaaksi heti matkan alussa.

-- Kas vaan sinua, ranskalaista pikkuporvaria! vastasi Christophe.
Sinä siis välität siitä, mitä kritiikki kirjoista ajattelee tai ei
ajattele!... Kritiikillä, poika-parka, ei ole muuta merkitystä kuin
että se rekisteröi kirjailijain voittoja tai tappioita. Pidä vain
huoli voitoistasi... Minä olen jo arvostelijoista päässyt! Opi sinäkin
pääsemään...

Mutta Olivier oli oppinut pääsemään jo paljosta muustakin! Hän oli
pääsemäisillään taiteesta, Christophesta ja koko maailmasta. Tähän
aikaan ei hän ajatellut muuta kuin Jacquelinea, eikä Jacqueline muuta
kuin häntä.



Heidän rakkautensa itsekkyys oli hävittänyt heidän ympäriltään kaiken
muun; se poltti varomattomasti kaikki tulevankin ajan varastot loppuun.

Se oli alkavan lemmen juovuttavaa kiihkoa; sen vallassa ajattelevat
toisiinsa takertuneet olennot ainoastaan, kuinka niellä toinen
toisensa... Jokaisella ruumiinsa ja sielunsa solulla koskevat he
toisiinsa, nauttivat toisistaan, koettavat tunkeutua toisiinsa. He
kahden ovat kokonainen kaikkeus, jossa ei ole lakeja, kaaos, joka on
pelkkää rakkautta ja jossa yhteen sekautuneet elementit eivät vielä
tiedä, missä suhteessa he eroavat toisistaan, vaan koettavat ahnaasti
ahmia toisiaan. Kaikki toisen ominaisuudet hurmaavat toista: toinen on
vielä toista itseään. Mitä on heillä maailman kanssa tekemistä? Kuten
antiikin Androgyne, joka nukkui sopusointuisen hekumansa unessa, ovat
heidänkin silmänsä suljetut maailmalta, koko maailma on heissä...

Oi, te päivät ja yöt, jotka olette yhtä ainoaa unten kudosta, te
tunnit, jotka väistytte kuin kauniit, valkeat pilvet taivaalla
ja joista ei säily mitään muuta kuin valoisa vana häikäistyyn
silmään, lämmin henkäys, joka ympäröi ihmisen keväisellä, suloisella
riutumuksella, ruumiitten kultainen hehku, aurinkoisen rakkauden
kietova köynnös, puhdas häpeämättömyys, syleilyt, hulluttelut,
huokaukset, onnellinen nauru, onnelliset kyyneleet, -- oi, mitä jää
sittemmin jäljelle teistä, te onnen tomu? Tuskin jaksaa sydän enää
teitä muistaa: sillä silloin kuin te olitte, ei aikaa ollut.

Päivät kaikki samanlaisia... Suloinen sarastus... Unen syvyydestä
kohoaa yhtäaikaa nuo kaksi toisiinsa kietoutunutta ruumista; kasvoilla
hymy, hengitys yhtyy toisen hengitykseen, silmät aukeavat yhdessä,
katselevat toisiinsa ja suutelevat... Nuorekasta aamuisten hetkien
raikkautta, neitsyeellistä ilmaa, jossa hehkuvien ruumiiden kuume
talttuu... Loppumattomien päivien hekumallista unen houretta, jonka
pohjalla humisee öitten huuma... Kesäisinä iltapäivinä uneksintaa
kedoilla, samettisen pehmeillä niityillä, valkeiden, korkeain
poppelipuiden suhisevan lehdistön alla... Unelmia kauniina iltoina,
jolloin palataan yhdessä säteilevän taivaan alla lemmen vuodetta kohti,
käsi toisen kainalossa tai kädessä. Tuuli värähyttelee pensaikon oksia.
Taivaan kirkkaalla merellä väikkyy hopeaisen kuun vaalea untuva.
Tähti lentää ja kuolee, -- sydän hiukkasen värähtää, -- kokonainen
maailma sammuu äänettömästi. Matkan varrella sivuuttaa läheltä jokin
varjo, nopeasti ja vaiti. Kaupungin kellot soittavat huomista juhlaa.
He pysähtyvät hetkeksi, nainen painautuu miehen puoleen, he seisovat
puhelematta... Ah, jos koko elämä seisoisi niin, liikkumatta kuin tällä
hetkellä!... Jacqueline huokaisee ja sanoo:

-- Miksi minä sinua rakastan niin?...

Viivyttyään muutaman viikon Italian matkallaan olivat he asettuneet
erääseen läntisen Ranskan kaupunkiin, johon Olivier oli määrätty
opettajaksi. He eivät seurustelleet juuri kenenkään kanssa. He
eivät välittäneet paljon mistään. Kun heidän oli pakko lähteä
kyläilylle, ilmeni heidän häikäilemätön välinpitämättömyytensä niin
skandaalimaisessa muodossa, että se loukkasi toisia ja hymyilytti
toisia. Kaikki sanat luiskahtivat heistä irti, koskematta heihin
ollenkaan. He olivat julkealla tavalla vakavan näköiset kuin nuoret
parit ainakin; tuntui kuin he olisivat sanoneet:

-- Te muut, te ette tiedä mitään... Jacquelinen hajamielisistä
ja hiukan jöröistä kasvoista ja hänen miehensä onnellisista ja
epätarkkaavista silmistä saattoi lukea:

-- Jos te tietäisitte, miten ikäviä te meistä olette!... Milloin tästä
nyt pääsee kahden kesken?

Toisten joukossa eivät he peitelleet kahdenkeskisyyttään. Vähän
väliä saattoivat muut yllättää heidän katseensa puhumassa toistensa
kanssa muiden keskustelusta välittämättä. Heidän ei tarvinnut
toisiaan nähdäkseen katsella toisiinsa; ja he hymyilivät: sillä
he tiesivät, että he ajattelivat molemmat yhtaikaa samaa. Kun he
pääsivät kahden kesken, pois seurustelun taakan alta, kirkaisivat
he ilosta ja hulluttelivat aivan kuin pienet lapset. He olivat kuin
kymmen-vuotiaita. He laskettelivat keskenään pikku rivouksia. He
mainitsivat toisiaan veitikkamaisilla hyväilynimillä. Jacqueline kutsui
miestään nimillä: Olive, Olivet, Olifant, Fanni, Mami, Mime, Minaud,
Guinaud, Kaunitz, Cosima, Koburg, Panot, Nacot, Ponette, Naquet ja
Kanot. Hän tekeytyi pieneksi tytön-vekkuliksi. Mutta hän tahtoi olla
toiselle kaikkea samallaikaa, kaikkea rakkautta yhdessä: äiti, sisar,
kihlattu, vaimo ja rakastajatar.

Jacqueline ei tyytynyt ottamaan osaa pelkästään hänen iloihinsa; kuten
hän oli itsekseen päättänytkin, yhtyi hän myöskin hänen työhönsä: sekin
oli leikkiä. Ensi aikoina ryhtyi hän siihen sellaisen naisen innolla ja
huvilla, jolle työ on jotain uutta: näytti kuin kaikkein kuivimmatkin
tehtävät, kopioiminen arkistossa, joutavanpäiväisten kirjain
kääntäminen, olisi ollut hänelle nautintoa: se kuului hänen elämänsä
ohjelmaan, joka nykyään oli sangen puhdas ja vakava, kokonaan pyhitetty
yleville ajatuksille ja yhdessä työskentelylle. Ja kaikki meni
erinomaisesti niin kauan kuin rakkaus valaisi heitä: sillä Jacqueline
ei ajatellut muuta kuin miestään, eikä yhtään sitä, mitä hän teki.
Kaikkein kummallisinta oli, että mitä hän tekikin, oli tulos hyvä.
Hänen älynsä selvitti kuin leikillä abstraktisimmatkin tieteelliset
asiat, joihin hänen olisi ollut ylen vaikea syventyä toisenlaisina
elämänsä aikoina; rakkaus oli ikäänkuin temmaissut hänen olemuksensa
ylös maasta; hän ei sitä huomannut: niinkuin unissakulkija kävelee
katoilla, liikkui hänkin rauhallisesti ja mitään näkemättä vakavassa ja
riemukkaassa unessaan...

Ja sitten alkoi hän nähdä kattoja; eikä se tehnyt häntä levottomaksi;
mutta hän kysyi itseltään, mitä hän teki siellä ylhäällä, ja hän
meni sisään ja sulkeutui huoneeseensa. Työ tuli hänelle ikäväksi.
Hän vakuutteli itselleen, että se häiritsi hänen rakkauttaan.
Varmaankin, sillä hänen rakkautensa ei ollut enää niin voimakasta kuin
ennen. Mutta siitä heikontumisesta ei näkynyt vielä merkkiäkään. He
eivät voineet vielä elää hetkeäkään erillään toisistaan. He olivat
kuolla ikävään muualla, he pönkittivät ovensa kiinni, he eivät
lähteneet enää mihinkään vieraskutsuihin. He olivat mustasukkaisia
niille, jotka olivat jommallekummalle heistä helliä; mustasukkaisia
toistensa askareillekin, kaikelle, joka häiritsi heidän rakkauttaan.
Kirjeenvaihto Christophen kanssa harveni. Jacqueline ei pitänyt
Christophesta: hän oli hänen kilpailijansa, hän edusti kokonaista
ajanjaksoa Olivierin elämässä, aikaa, jolloin Jacqueline ei vielä ollut
Olivierilla olemassa; ja kuta enemmän Christophella näytti olleen
paikkaa Olivierin elämässä, sitä kiihkeämmin koetti Jacqueline häneltä
sen nyt vaistomaisesti riistää. Varsinaisesti juonta punomatta eroitti
Jacqueline viekkaasti Olivierin hänen entisestä ystävästään; hän ivaili
Christophen omituisuuksia, hänen muotoaan, hänen kirjoitustapaansa,
taiteilijasuunnitelmiaan; sitä ei hän tehnyt suinkaan pahalla, siinä
ei ollut edes koirankurisuutta: itse luonto piti huolen siitä kaikesta
Jacquelinen puolesta: Olivier oli huvitettu noista huomautuksista;
hän ei nähnyt niissä mitään ilkeyttä; hän luuli yhä rakastavansa
Christophea niinkuin ennenkin; mutta hän ei rakastanut nyt enää
hänen personaansa: ja silloin on ystävyys vähissä; hän ei huomannut,
että hän lakkasi vähitellen häntä ymmärtämästä, hänen mieltään eivät
liikuttaneet enää hänen aatteensa, tuo sankari-ihanteellisuus, joka
oli ennen yhdistänyt heidät toisiinsa... Rakkaus on nuorille sydämille
liian suurta onnea; mikä usko voi olla enää arvokas sen rinnalla?
Rakastetun ruumis, hänen sielunsa, jonka saa poimia itselleen tuosta
pyhästä ruumiista, ovat kaiken tieto ja suurin usko. Kuinka säälivästi
hymyillen katsookaan silloin kaikkea, mitä toiset jumaloivat, sitä,
mitä itsekin ennen jumaloi! Valtavasta elämästä ja sen tuimasta
ponnistuksesta ei näe enää muuta kuin hetken kukkasen, jota uskoo
kuolemattomaksi... Rakkaus siemaisi Olivierin itseensä. Alussa oli
hänen onnellaan vielä voimaa ilmaista itseään sievissä runoissa.
Sitten tuntui sekin hänestä turhalta: se oli rakkaudelta varastettua
aikaa. Ja Jacqueline samoin kuin hänkin ryhtyi nyt itsepintaisesti
hävittämään kaikki muut elämän perussyyt, kaatamaan elämän puuta, jonka
tukea vailla rakkauden köynnöskin kuolee. Niin tuhosivat he toisiaan
onnessaan.

Ah, onni käy niin pian totutuksi! Kun itsekäs onni on elämän ainoana
tarkoitusperänä, joutuu elämä piankin tarkoitustaan vaille. Siitä tulee
paha tapa, myrkynhuumaus, jota ilman ei voi enää olla. Ja kuitenkin on
tarpeellista, ettei alati ole onnellinen!... Onni on pelkästään tuokio
kaikkeuden rytmissä, toinen niistä navoista, joiden välillä elämän
heiluri liikkuu: jos tahtoisi pysäyttää heilurin, täytyisi se rikkoa...

He tunsivat "tuon hyvinvoinnin ikävyyden, joka sysää herkkätuntoisuuden
pois oikealta tolaltaan." Suloiset hetket tulivat harvemmiksi,
ne herpoutuivat, kalpenivat aivan kuin kukat ilman vettä. Taivas
oli yhä sininen; mutta se ei ollut aamun keveää ilmaa. Kaikki oli
liikkumatonta; luonto vaikeni. He olivat kahden, kuten olivat
toivoneet. -- Ja heidän sydäntänsä kouristi.

Heille tuli määrittelemätön tyhjyyden tunne, omituinen ikävystyminen,
jolla oli suloutensa. He eivät tienneet, mitä se oli; se oli
jonkinlaista hämärää levottomuutta. He muuttuivat ylen herkiksi
kaikille vaikutuksille, sairaloisella tavalla. Heidän hiljaisuutta
kuuntelemaan jännittyneet hermonsa värähtelivät kuin lehdet
pienimmästäkin odottamattomasta elämän kosketuksesta. Jacqueline
sai asein kyyneleitä silmiinsä, vaikkei hän tiennyt, mitä hän
itki; eivätkä ne vuotaneet enää pelkästään rakkaudesta, miten hän
koettikin sitä itselleen uskotella. Riistäydyttyään irti ennen häitä
eletyistä kiihkeistä ja kiduttavista vuosista joutui Jacqueline nyt
äkkipysähdykseen saavutetun päämaalin edessä, -- (saavutetun ja jo
sivuutetun) -- pysähdykseen, jolloin kaikki uusi liikkuminen, -- (ja
ehkäpä entinenkin toiminta) -- oli tarpeetonta, mikä syöksi hänet
sellaiseen sekaannukseen, ettei hän voinut sitä selittää ja että se
lamautti hänet tyyten. Hän ei myöntänyt sitä itselleen; hän syytti
siitä jonkinlaista hermostunutta väsymystä, hän koetti nauraa sille
mutta hänen naurunsa oli yhtä levotonta kuin hänen kyyneleensäkin.
Uljaasti tahtoi hän ryhtyä jälleen työhön. Ensi yrityksellä hän
huomasi, ettei hän voinut ymmärtää, kuinka hän oli ennen saattanut
kiintyä niin typeriin tehtäviin: hän heitti ne nyt inhoten silleen.
Sitten yritti hän solmia jälleen suhteita ihmisten kanssa: siinäkään
hän ei onnistunut sen paremmin; tottumuksesta oli jo tullut toinen
luonto, hän oli jo kadottanut entisen kykynsä seurustella ihmisten
kanssa ja puhua niillä keskinkertaisilla sanoilla, joita elämä pakottaa
meidät käyttämään: hän piti niitä nyt hullunkurisen kömpelöinä; ja
silloin heittäytyi hän taas äskeiseen kahdenkeskiseen ja eristettyyn
elämään, koettaen vakuuttaa itselleen näiden onnettomien kokemusten
nojalla, ettei maailmassa tosiaan ollut muuta hyvää kuin rakkaus.
Ja jonkin aikaa hän todellakin näytti rakastuneemmalta kuin koskaan
ennen. Mutta se johtuikin siitä, että hän ainoastaan tahtoi rakastaa.
Olivier ei ollut niin leimahtava luonne ja hänen hyväsydämisyytensä oli
suurempi, joten hän pelastui vielä toistaiseksi näistä tuskista; hän ei
tuntenut vielä muuta kuin silloin tällöin epämääräistä väristystä. Sitä
paitsi säästi hänen rakkauttaan jossakin määrin jokapäiväinen työ, tuo
virka, josta hän ei laisinkaan pitänyt. Mutta kun hän samalla oli kovin
herkkävaistoinen ja kun kaikki ilmaukset siitä, mitä tapahtui hänen
rakastettunsa sydämessä, herättivät vastakaiun hänessäkin, niin tarttui
Jacquelinen salainen levottomuus pian myöskin häneen.

Kerran iltapuolella kävelivät he yhdessä maalla. He olivat jo etukäteen
nauttineet tästä kävelyretkestä ja kauniista ilmasta. Luonto hymyili
heidän ympärillään. Mutta heidän kohdalleen lankesi jo ensimäisillä
askeleilla synkän ja uupuneen surullisuuden varjo; he tunsivat hyytävää
tuskaa. Mahdotonta puhua. He pakottivat itsensä kuitenkin puhumaan;
mutta jokainen sana, minkä he toisilleen virkkoivat, herätti onton
kaiun heitä ympäröivässä tyhjyydessä. He tekivät kävelyretkensä aivan
kuin automaatit, näkemättä ja kuulematta mitään. He tulivat kotiin
kouristus sydämessä. Oli jo hämärä; huoneisto oli tyhjä, pimeä ja
kylmä. He eivät sytyttäneet heti lamppua, jotteivät olisi nähneet
toisiaan. Jacqueline meni kamariinsa, hän ei ottanut päästään hattua
eikä yltään vaippaa, vaan istahti vaiti ikkunan ääreen. Olivier asettui
viereisessä huoneessa samoin pöytänsä eteen. Ovi huoneiden välillä oli
auki; he olivat niin lähellä toisiaan, että olisivat voineet kuulla
toistensa hengityksen. Ja illan hämärässä he nyt molemmat itkivät
hiljaa, katkerasti. He painoivat kätensä suutaan vasten, ettei toinen
olisi kuullut. Viimein sanoi Olivier ahdistuksissaan:

-- Jacqueline...

Jacqueline vastasi kyyneleitään niellen:

-- Niin?

-- Etkö tule tänne?

-- Minä tulen.

Hän riisui kävelyasunsa, meni ja huuhteli silmänsä. Olivier sytytti
lampun. Jonkin minutin päästä tuli Jacqueline hänen huoneeseensa. He
eivät katsoneet toisiinsa. Molemmat tiesivät, että toinen oli itkenyt.
Eivätkä he voineet toisiaan lohduttaa: sillä he tiesivät, miksi he
olivat itkeneet.

Tuli hetki, jolloin he eivät enää jaksaneet salata sielunsa
sekaannusta. Ja kun he eivät tahtoneet tunnustaa sen syytä, koettivat
he löytää jotakin veruketta; eikä sitä ollutkaan vaikea löytää. He
syyttivät maaseutuelämän ikävyyttä ja ympäristöä, jossa he asuivat. Se
helpotti heitä. Herra Langeais, jolle tytär ilmoitti ikävystymisestään,
ei ihmetellyt, että Jacqueline alkoi väsyä sankaruuteensa. Hän käytti
suhteitaan eräisiin valtiollisiin henkilöihin vävynsä hyväksi ja sai
hänet nimitetyksi toimeen Parisiin.

Kun tämä hyvä uutinen saapui, niin tanssi Jacqueline ilosta ja
sai takaisin koko entisen onnensa. Ikävä seutu tuntui heistä nyt
mieluiselta, nyt, kun heidän täytyi se jättää; he olivat siroitelleet
sinne kaikkialle niin paljon rakkauden muistoja. Viimeiset päivät
menivät heiltä etsiskellessä ja katsellessa rakkautensa merkkipaikkoja,
Se toivioretki henki haikeaa alakuloisuutta. Nuo tyynet seudut olivat
nähneet heidät onnellisina. Sisäinen ääni kuiskutti heille kummallekin:

-- Sinä tiedät nyt, minkä jätät. Tiedätkö, mitä on tuleva?

Jacqueline itki lähtöpäivän edellisen illan. Olivier kysyi häneltä,
miksi hän itki. Jacqueline ei tahtonut puhua. Silloin ottivat he
paperiarkin ja kirjoittivat ajatuksensa siihen, niinkuin heillä aina
oli tapana, milloin sanojen kaiku peloitti heitä:

-- Pikku, rakas Olivier...

-- Rakas pikku Jacqueline...

-- Minun on niin ikävä lähteä.

-- Lähteä mistä?

-- Sieltä, jossa olemme rakastaneet toisiamme.

-- Ja mennä minne?

-- Jossa olemme vanhempia.

-- Jossa olemme yhdessä.

-- Mutta emme rakasta enää niin koskaan.

-- Yhä vain enemmän.

-- Kukapa sen tietää?

-- Sen tiedän minä.

-- Ja minä tahdon.

Sitten piirsivät he kaksi pyörylää arkin alareunaan sanoakseen
toisilleen, että he suutelivat toisiaan. Ja sitten Jacqueline
pyyhki pois kyyneleensä, nauroi ja puki Olivierin "Henrik III:n
hempukaksi": pisti hänen päähänsä poimumyssynsä ja hänen hartioilleen
valkean pelleriininsä, nostaen sen kauluksen pystyyn, aivan kuin
vanhanaikaiseksi röyhelöksi.



Parisissa tapasivat he jälleen henkilöt, joista he olivat siellä
eronneet. Mutta ne eivät olleet enää sellaisia kuin silloin, kun he
olivat heidät jättäneet. Kun Christophe kuuli Olivierin tulosta, riensi
hän iloissaan hänen luokseen. Olivier iloitsi yhtä suuresti kuin hänkin
saadessaan nähdä jälleen ystävänsä. Mutta ensi katsahdus toisiinsa
saattoi heidät kummallisen hämilleen. He koettivat kumpikin sitä
tunnettaan tukehduttaa. Turhaan. Olivier oli hyvin sydämellinen; mutta
jotain hänessä oli muuttunut; ja Christophe tunsi sen. Vaikka naimisiin
mennyt ystävä koettaisi olla kuinka ystävä, ei se onnistu: hän ei ole
enää entinen ystävä. Miehen sieluun on nyt auttamatta sekaantunut
naisen sielu. Christophen vaisto vainusi sen alinomaa ystävässä:
hänen katseensa pienissä välkähdyksissä, joita hän ei saanut kiinni,
hänen huultensa keveässä rypistyksessä, jota Christophe ei tuntenut,
eräissä hänen äänensä ja ajatustensa uusissa vivahduksissa. Olivier
ei huomannut itsessään sitä, mutta häntä kummastutti, että hän näki
Christophen niin erilaisena kuin silloin, kun hän oli Christophesta
eronnut. Hän ei tosin ajatellut, että Christophe olisi muuttunut:
hän myönsi mielessään, että muutos oli tapahtunut hänessä itsessään:
se tuntui hänestä normaalilta kehitykseltä, jota hänen ikänsä vaati;
ja hän hämmästyi, ettei Christophe ollut edistynyt samalla tavoin;
hän paheksui sitä, että Christophe oli jäänyt paikalleen, entisiin
ajatuksiinsa, noihin, jotka olivat Olivierista ennen olleet rakkaita,
mutta tuntuivat nyt hänestä naiveilta ja vanhanaikaisilta. Se johtui
siitä, että ne olivat vanhanaikaisia sille vieraalle sielulle, joka oli
asettunut häneen itseensä hänen sitä huomaamatta. Se tunne oli vielä
selvempi silloin, kun Jacqueline oli heidän keskustellessaan läsnä:
silloin laskeusi Olivierin ja Christophen silmien väliin omituinen
ironian esirippu. Kuitenkin koettivat he molemmat salata näitä uusia
vaikutelmiaan. Christophe kävi yhä edelleen talossa. Jacqueline
lennätti hänelle kaikessa viattomuudessa silloin tällöin pieniä häijyjä
pistoksia. Christophe antoi hänen näykkiä. Mutta kun hän meni sitten
kotiinsa, oli hän surullinen.

Ensimäiset kuukaudet Parisissa olivat Jacquelinelle melkoisen
onnellista aikaa, ja siis myöskin Olivierille. Alussa vei uuden
kodin järjestäminen Jacquelinen koko huomion; he olivat löytäneet
sievän pikku huoneiston erään vanhan kadun varrella, Passyssa; sen
ikkunat olivat pienoiseen puutarhaan päin. Huonekalujen ja tapettien
valitseminen tuotti muutamaksi viikoksi iloista leikittelyä; Jacqueline
uhrasi siihen tavattoman paljon tarmoa, melkeinpä intohimoa, niin
meni hän äärimmäisyyksiin: näytti kuin hänen iankaikkinen autuutensa
olisi riippunut jonkin seinäverhon värivivahduksesta tai vanhan kaapin
ääriviivoista. Sillä välin hän tutustelihe jälleen isäänsä, äitiinsä ja
ystäviinsä. Kun hän rakkauden aikanaan oli heidät unohtanut kokonaan,
niin olikin tämä tutustuminen nyt suorastaan uusi löytö; samoin kuin
hänen sielunsa oli sekautunut Olivierin sieluun, tuntui nyt kuin olisi
Olivierin sielua jossain määrin sekautunut häneenkin, joten hän näki
vanhat tutut täällä ikäänkuin uusilla silmillä. Ne näyttivät hänestä
muuttuneen suuresti edukseen. Olivier ei aluksi menettänyt paljoa,
kun Jacqueline vertaili häntä heihin. Olivier ja nuo muut lisäsivät
vain toistensa arvoa. Jacquelinen miehen moralinen vakavuus ja hänen
sielunsa runollinen puolihämärä tekivät nuo maailman ihmiset, jotka
eivät tahdo muuta kuin nauttia, loistaa ja miellyttää, Jacquelinelle
yhä viehättävämmiksi; ja sen maailman kiehtovat, mutta vaaralliset
viat, maailman, jonka Jacqueline tunsi sitäkin paremmin, koska hän
kuului itse siihen, saattoivat hänet jälleen antamaan arvoa ystävänsä
sydämen luotettavuudelle. Jacquelinea huvitti suuresti tällainen
vertailu, ja hän pitkitti sitä yhä edelleen, varmistuakseen, että hän
oli valinnut hyvän osan. -- Hän pitkitti sitä siinä määrin, ettei hän
sitten, eräinä hetkinä, tiennytkään enää, miksi hän oli juuri sen osan
valinnut. Onneksi ei niitä hetkiä vielä ollut monta; ja koska hänen
omaatuntoaan kalvoi, niin oli hän sellaisten perästä Olivierille aina
paljoa hellempi kuin ennen niitä. Mutta sovitettuaan tällä tavoin
vikansa, alkoi hän kohta uudestaan vertailla. Ja kun hän sitten tottui
siihen, ei se ollutkaan hänelle enää ainoastaan huvittavaa: silloin
tuli vertailu hyökkäävämmäksi luonteeltaan: nuo kaksi vastakkaista
maailmaa eivät enää täydentäneetkään toisiaan, vaan nousivat keskenään
sotaan. Jacqueline ajatteli mielessään, miksi hänen miehellään ei ollut
niitä avuja, joista hän nykyään parisilaisissa ystävissään nautti, tahi
vaikkapa hiukan heidän vikojaankin. Hän ei puhunut siitä miehelleen;
mutta Olivier tunsi, että pikku toveri katseli häntä nyt säälimättömin
silmin: hän tuli siitä levottomaksi, ja hänen mielensä masentui.

Kuitenkaan ei hän vielä ollut kadottanut rakkautensa vaikutusvaltaa
Jacquelineen; ja nuori pari olisi ehkä kauankin jatkanut herkän
läheistä ja uutteraa kahdenkeskeistä elämäänsä, ellei olisi sattunut
muuan ulkonainen tapaus, joka muutti heidän taloudelliset olonsa ja
hävitti heidän elämänsä epävarman tasapainon.

_Quivi trovammo Pluto il gran nemico..._

Eräs M:me Langeais'n sisar kuoli. Hän oli rikkaan tehtaanomistajan
leski, eikä hänellä ollut lapsia. Kaikki hänen omaisuutensa joutui
Langeais'n perheelle. Jacquelinen rahat lisääntyivät sillä tavoin
kaksinkertaisesti. Kun tämä perintö tuli, muisti Olivier Christophen
sanat rahasta ja hän virkkoi:

-- Me tulimme toimeen ilman niitäkin; ehkäpä tämä on pahaksi.

Jacqueline ivaili häntä:

-- Tyhmeliini! sanoi hän; niinkuin se voisi koskaan olla pahaa!
Ensistäänkään me emme muuta sen tähden elämäämme ollenkaan.

Elämä jäi tosiaankin ennalleen, näennäisesti. Nimittäin, että
Jacqueline alkoi jonkin ajan kuluttua valitella, ettei hän ollut
tarpeeksi rikas: selvä merkki, että jotain oli sittenkin muuttunut.
Ja kas vain: vaikka heidän tulonsa olivat lisääntyneet kaksin-,
kolminverroin, niin kaikki menivät ne tarkkaan, he eivät tienneet,
mihin. He ihmettelivät nyt, kuinka he olivat voineet tulla ennen
toimeen. Raha hyrräsi tuhansiin uusiin menoihin, jotka muuttuivat
sitten heti tottumukseksi ja välttämättömyydeksi. Jacqueline
oli alkanut käyttää muotiräätäleitä; hän heitti palveluksestaan
kotiompelijattaren, joka oli tullut heille aina muutamiksi päiviksi
töihin ja oli hänelle tuttu lapsuuden ajoilta. Mihin olivatkaan
unohtuneet pienet, muutaman kolikon maksavat myssyt, jotka saattoi
sommitella aivan tyhjästä ja jotka kuitenkin olivat niin sieviä, --
ja puvut, jotka eivät olleet tosin moitteettoman elegantteja, mutta
joita kaunisti ikäänkuin Jacquelinesta itsestään heijastuva viehkeys?
Se suloinen ja lumoava välittömyys, joka oli henkinyt kaikesta, mikä
Jacquelinea ennen ympäröi, haihtui päivä päivältä. Sen runollisuus oli
sortunut. Se oli muuttunut arkiseksi.

Muutettiin uuteen huoneistoon. Äskeinen asunto, jonka järjestämisestä
oli ollut niin paljon vaivaa ja iloa, tuntui nyt ahtaalta ja
rumalta. Vaatimattomien kammioiden sijaan, jotka olivat säteilleet
sielukkuutta ja joiden ikkunain edessä vanha tuttu puu oli heiluttanut
ystävällisesti siroa hahmoaan, valittiin suuri, hyvin järjestetty
ja kaikilla mukavuuksilla varustettu huoneisto, jota ei rakastettu,
jota ei voitu rakastaa, ja jossa oltiin kuolla ikävään. Vanhat
tutut kotiesineet hyljättiin ja niiden tilalle hankittiin vieraita
huonekaluja ja seinäverhoja. Siellä ei ollut enää missään paikkaa
muistoille. Yhteisen elämän ensimäiset vuodet lakaistiin pois
ajatuksista... Kahdelle toisiinsa yhdistetylle olennolle on suuri
onnettomuus leikata poikki ne siteet, jotka liittävät heitä menneeseen
rakkauden aikaan! Se menneisyyden kuva on vahva turva kyllästymistä
ja keskinäistä vihollisuutta vastaan, jollainen aina ja auttamatta
tulee ensimäisen hellyyden jälkeen... Rahan saannin helppous oli
lähentänyt Jacquelinea Parisissa ja matkoilla -- (sillä nyt, kun he
olivat rikkaita, matkustelivat he paljon) -- erääseen ryhmään rikkaita
ja hyödyttömiä ihmisiä, joiden kanssa seurusteleminen sai Jacquelinen
jollakin tavoin halveksimaan muita ihmisiä, niitä, jotka tekivät työtä.
Tavattoman suurella mukautumiskyvyllään sulautui hän heti noihin
hedelmättömiin ja vioittuneihin sieluihin. Sitä oli hänen mahdoton
vastustaa. Kohta alkoi hän kiivastella: väittää "porvarilliseksi
vähäpätöisyydeksi" ajatusta, että ihminen saattoi -- että hänen täytyi
-- olla onnellinen täyttämällä pelkästään kotoiset velvollisuutensa;
sellainen _aurea mediocritas_ ei enää tyydyttänyt häntä. Hän oli
unohtanut oman menneisyytensä siinä määrin, ettei hän sitä enää
ymmärtänytkään, menneisyyden, jolloin hän oli uhrautunut rakkaudesta.

Olivier ei ollut tarpeeksi voimakas taistelemaan tällaista vastaan.
Hänkin oli muuttunut. Hän oli jättänyt opettajantoimensa, hänellä ei
ollut enää mitään pakollista työtä. Nykyään hän kirjoitteli; hänen
elämänsä tasapaino oli häiriintynyt. Siihen saakka oli hän kärsinyt
siitä ettei ollut voinut antautua täydellisesti taiteelleen. Nyt
voi hän sille antautua, ja tunsi eksyvänsä usviin. Taide, jolla ei
ole vastapainona työtä, tukena voimakasta käytännöllistä elämää,
taide, joka ei tunne kupeessaan jokapäiväisen askareen kannusta,
taide, jonka ei tarvitse ansaita itse leipäänsä, menettää parhaan
voimansa, todellisuuden antaman voiman. Se ei ole enää muuta kuin
ylellisyyskukkanen. Se ei ole enää inhimillisen vaivan pyhä hedelmä, --
(ja sitä on kaikkein suurimpien taiteilijain taide, ainoain suurten).
-- Olivier kärsi jonkinlaisesta joutilaisuudesta, tuollaisesta: "Mitä
se hyödyttää". Mikään ei pannut häntä kiirehtimään: hän antoi kynänsä
uneksia, hän kuljeskeli, hän oli typerryksissään. Hän oli menettänyt
kosketuksensa niihin oman kansanluokkansa miehiin, jotka kyntävät
kärsivällisesti ja vaivaloisesti elämänsä vakoa. Hän oli joutunut
uuteen, erilaiseen maailmaan, jossa hän ei enää ollut kotonaan ja joka
kuitenkin miellytti häntä. Hän oli heikko, rakastettava ja utelias ja
katseli suopeasti tuota maailmaa, joka oli kyllä viehättävä, mutta
häilyväinen; eikä hän huomannut, että hän myöntyi vähitellen sen
kiusauksiin; hänen uskonsa ei ollut enää yhtä varmaa kuin ennen.

Muutos oli kyllä hitaampi hänessä kuin Jacquelinessa. Naisella on se
hirvittävä etevämmyys, että hän voi muuttua yhtäkkiä ja kokonaan.
Tällainen entisen olemuksen kuolema ja sen äkillinen uudistuminen
hämmästyttävät ja tyrmistävät niitä, jotka tuota naista rakastavat. Ja
kuitenkin on elämää uhkuvalle olennolle, joka ei jaksa pitää tahtoaan
ohjaksissa, varsin luonnollinen asia, ettei hän pysy huomispäivänä
enää samana kuin tänään. Hän on virtaava vesi. Sen, joka häntä
rakastaa, täytyy seurata häntä, tai viedä hänet mukanaan virrassaan.
Kummassakin tapauksessa täytyy toisen muuttua. Mutta se on vaarallinen
paikka; rakkautta ei tunne ennenkuin se on joutunut tähän kokeeseen.
Ja yhdyselämän ensimäisinä vuosina on sopusointu niin herkkä, että
toisessa osakkaassa tarvitaan ainoastaan pieni muutos, ja kaikki
tuhoutuu. Kuinka paljon pahemmin vaikuttaakaan äkillinen varallisuuden
saanti tai koko ympäristön muuttuminen! Täytyy olla sangen väkevä --
tai välinpitämätön -- jaksaakseen sitä vastustaa.

Jacqueline ja Olivier eivät olleet välinpitämättömiä eivätkä
voimakkaita. He näkivät nyt toisensa uudessa valossa; ja entisen
ystävän kasvot muuttuivat heille vieraiksi. Niinä hetkinä, jolloin
he tekivät tämän surullisen huomion, kätkeytyivät he toisiltaan,
rakkauden säälistä: sillä he rakastivat yhä toisiaan. Olivier
sai turvaa työstään, jonka säännöllinen harjoitus, vaikkei se
aiheutunutkaan innostuksesta, rauhoitti häntä. Jacquelinella ei ollut
mitään pakopaikkaa. Hän ei tehnyt mitään. Hän lojui myöhään päivään
vuoteessaan, tai istui tuntikausia pukeutumispöytänsä ääressä,
puolittain vaatteissa, liikkumatta, hajamielisenä; ja raskas synkeys
kokoutui pisara pisaralta häneen, aivan kuin viluinen usva. Hänen
oli mahdoton haihduttaa mielestään piintynyttä rakkauden kaipuuta...
Rakkaus! Jumalallisin kaikesta, mitä kuolevaisilla on, kun se on
itsensä antamista, uhrautumisen huumausta. Typerintä ja petollisinta,
kun se on oman onnensa tavoittelemista... Hänen oli mahdotonta
suunnitella itselleen minkäänlaista muuta elämän päämaalia. Niinä
hetkinä, jolloin hänessä heräsi vielä hyvä tahto, oli hän koettanut
ajatella lähimmäisiään, heidän kovia kohtaloitaan: se ei onnistunut.
Toisten kärsimykset olivat hänelle voittamattoman vastenmielisiä; ne
olivat sietämättömiä hänen hermoilleen. Rauhoittaakseen omaatuntoaan
oli hän yrittänyt pari kolme kertaa jotain sellaista, joka muistutti
hyväätyötä; se ei onnistunut hänelle.

-- Siinä sen nyt näette, sanoi hän Christophelle, kun tahtoo tehdä
hyvää, niin tekeekin pahaa. Parempi on olla ryhtymättäkään siihen.
Minulla ei ole siihen kutsumusta.

Christophe katsoi häneen: ja hänen mieleensä johtui muuan hänen entinen
satunnainen ystävättärensä, eräs itsekäs ja epämoralinen grisetti, joka
oli aivan kykenemätön minkäänlaiseen todelliseen tunteeseen, mutta
kun hän näki kärsimystä, niin hän kiihtyi kuin äiti vaalimaan jotakin
hänestä eilen yhdentekevää tai hänelle tuiki tuntematonta henkilöä.
Kaikkein vastenmielisimmätkään tehtävät eivät silloin peloittaneet
häntä: hän näytti päinvastoin tuntevan omituista nautintoa saadessaan
alistua askareihin, jotka vaativat kaikkein suurinta kieltäytymistä.
Se oli hänessä aivan tiedotonta: näytti kuin hän olisi löytänyt siinä
toimintatilaisuuden kaikelle sille ihanteellisuuden vaatimukselle,
joka eli hänessä ilmaisuaan saamatta; hänen sielunsa oli muun ajan
hänen elämäänsä täydellisesti surkastuneena, mutta näinä harvoina
tuokioina se hengitti ja eli; lievittäessään lähimmäisensä kärsimyksiä
rahtusen tunsi hän hyvinvointia, nauroi sisällisesti; hänen ilonsa
oli moiseen tilaisuuteen nähden melkeinpä sopimatonta. -- Sekä hyvyys
tässä tytössä, joka oli egoisti, että egoismi Jacquelinessa, joka
oli kuitenkin hyvä, eivät olleet pahetta eivätkä hyvettä; ne olivat
vain terveyden vaatimaa purkausta. Mutta ensinmainittu heistä voi sen
terveyskuurin jälkeen paremmin.

Jacquelinea kauhisti kärsimyksen ajatuskin. Hän olisi ennen vaikka
kuollut kuin sietänyt ruumiillista raihnautta. Ennen kuollut kuin
kadottanut jonkin ilonsa syistä: kauneutensa tai nuoruutensa. Se, ettei
hänellä ollut kaikkea sitä onnea, johon hän uskoi itsellään olevan
oikeuden, -- (sillä hän uskoi onneen, se oli hänessä uskoa, eheää ja
järjellä selittämätöntä: oikeaa uskontoa), -- se, että toisilla oli
enemmän onnea kuin hänellä, tuntui hänestä vääryyksistä hirveimmältä.
Onni ei ollut ainoastaan hänen uskontonsa, se oli hänelle suorastaan
hyve. Onnettomuus tuntui hänestä jonkinlaiselta sairaudelta. Koko
hänen elämänsä muovautui vähitellen tämän periaatteen mukaiseksi. Nyt
oli hänen oikea luonteensa päässyt näkyviin niistä ihanteellisuuden
verhoista, joihin hän neitseenä häveliään arasti kietoutui. Kun
reaktsioni entistä idealismia vastaan oli tullut, näki hän kaiken aivan
selvin ja kylmin silmin. Missään ei ollut hänestä enää totuutta muuta
kuin sikäli, sopiko se tai se seikka hienon maailman mielipiteihin
ja elämän mukavuuden vaatimuksiin. Hän oli nyt joutunut äitinsä
sielunkehitysasteelle: hänkin kävi kirkossa ja rukoili säntillisesti
ja välinpitämättömänä. Hän ei viitsinyt enää tutkia, oliko tuo homma
pohjaltaan totta: sillä hänellä oli muuta, positivisempaa mietittävää;
ja nyt ajatteli hän ivallisen säälivästi sitä mystillistä kapinaa,
johon hän oli lapsena noussut. -- Kuitenkaan ei hänen nykyinen
positivinen järkensä ollut sen enemmän todellisuuden mukaista kuin
hänen entinen ihanteellisuutensakaan. Hän pakotti itseään: johonkin.
Hän ei ollut enkeli eikä elukka. Hän, oli ikävystynyt nais-raukka.

Hänen oli ikävä, ikävä; sitä ikävämpi, kun hän ei voinut puolustaa
itseään sillä, ettei häntä rakastettu tai ettei hän voinut miestään
kärsiä. Hänen elämänsä tuntui hänestä tukitulta, umpeenmuuratulta,
siinä ei ollut hänestä mitään tulevaisuutta; hän kaipasi uutta
onnea, alinomaa uudistuvaa: lapsellinen kaipuu, joka ei suinkaan
oikeuttanut hänen onnenhimonsa mataluutta. Hän oli sellainen kuin
monet muut naiset, monet toimettomat avioparit, joilla on täysi syy
olla onnellisia ja kiusaavat kuitenkin alinomaa itseään. Maailmassa
näkee paljon sellaisia puolisoita, näkee rikkaita, joilla on kauniita
lapsia, hyvä terveys, jotka ovat älykkäitä ja pystyviä tuntemaan
kauniin vaikutusta, ihmisiä, joilla on aina tilaisuus toimia, tehdä
hyvää, rikastuttaa omaa ja muiden elämää. Ja kuitenkin he viettävät
aikaansa uikutellen, etteivät he rakasta toisiaan, että he rakastavat
muita, tai etteivät rakasta muita, -- ajattelevat alinomaa itseään,
sentimentaaleja tai aistillisia suhteitaan, luuloteltua oikeuttaan
onneen, epälogillista itsekkyyttään, ja väittelevät, väittelevät
aina tyytymättöminä, näyttelevät suuren rakkauden komediaa, suuren
kärsimyksen komediaa, ja lopuksi siihen itsekin uskovat ja --
kärsivät... Heille pitäisi sanoa:

-- Te ette ole millään tavoin intressantteja. On hävytöntä valitella,
kun omistaa niin paljon keinoja, joita tarvitaan onneen!

Heiltä pitäisi riistää heidän varallisuutensa, terveytensä, kaikki
heidän ihana hyvänsä, jota he eivät ansaitse! Nuo orjat, jotka eivät
pysty hallitsemaan vapauttaan, vaan jotka vapaus tekee hurjapäisiksi,
täytyisi painaa todellisen kurjuuden ja tuskan ikeeseen! Jos
heidän olisi pakko ansaita omin käsin leipänsä, niin söisivät he
sen tyytyväisinä. Ja jos he näkisivät kasvoista kasvoihin julman
kärsimyksen, eivät he uskaltaisi enää näytellä sitä vihastuttavana
ilveilynä.

Mutta kuitenkin kaikitenkin: he kärsivät. He ovat sairaita. Voisiko
olla heitä surkuttelematta? -- Jacqueline-raukka oli todellakin
viaton, yhtä viaton irtautuessaan miehestänsä, kuin Olivier, joka
ei voinut pitää häntä itsessään kiinni. Hän oli sitä, miksi luonto
oli hänet tehnyt. Hän ei tiennyt, että avioliitto on uhmaa luontoa
vastaan, ja että jos on heittänyt taistelukintaan suurelle luonnolle,
täytyy odottaa, että se nostaa sen maasta, ja valmistautua urheasti
kaksintaisteluun, johon on itse ryhtynyt. Jacqueline huomasi, että hän
oli pettynyt. Hän vihoitteli siitä itselleen; ja sitten tuo pettymys
muuttui vihamielisyydeksi kaikkea sitä vastaan, mitä hän oli ennen
rakastanut, Olivierin uskoa vastaan, joka oli ollut hänenkin uskonsa.
Älykkäällä naisella on joskus parempi aavistus kuin miehellä ikuisista
asioista; mutta hänen on vaikeampi pysyä niille uskollisena. Mies, joka
on saavuttanut maailmankatsomuksensa, ruokkii sitä elämällään. Nainen
ruokkii elämäänsä sillä; hän ahmii sen itseensä, hän ei luo sitä.
Alinomaa täytyy hänen päähänsä ja sydämeensä heittää uutta ravintoa; ne
yksinään eivät riitä hänelle. Kun nainen ei usko eikä rakasta, niin hän
rappeutuu, -- ainakin, jos hänellä ei ole korkeinta hyvettä, tyyneyttä.

Jacqueline oli ennen uskonut intohimoisesti liittoon, joka olisi
perustunut yhteiseen päätökseen: taistella onneen ja ponnistella
yhdessä yhteisen työn rakentamiseksi. Mutta siihen työhön ja siihen
uskoon ei hän ollut uskonut muuta kuin silloin kun rakkauden aurinko
sitä kultasi; sikäli kuin aurinko aleni, alkoivat ne näyttää hänestä
hedelmättömiltä vuorilta, synkkinä tyhjän taivaan alla kohoavilta;
ja hän tunsi, ettei hänellä olisi voimaa jatkaa matkaansa: mitä
varten tuonne huipulle pyrkiä? Sillä mitäpä sen toisella puolen
oli? Mitä petosta!... Jacqueline ei voinut enää ymmärtää, kuinka
Olivier yhä antoi noiden elämää ehkäisevien haaveiden puijata
itseään; ja hän päätteli, ettei Olivier ollut varsin älykäs eikä
elämänintoinen. Jacqueline tunsi tukehtuvansa hänen ilmakehässään,
joka ei sopinut hänen keuhkoilleen; ja itsesäilytysvaisto pakotti
hänet puolustamaan itseään, hyökkäämään. Hän koetti murskata tomuksi
hänelle vastenmieliset uskot siinä olennossa, jota hän yhä rakasti;
hän käytti silloin kaikkia ironian ja nautinnonhalun aseita; hän
kietoi Olivierin himojensa ja joutavanpäiväisten pikku huoltensa
villiköynnöksiin. Hän koetti muuttaa miehensä pelkäksi heijastukseksi
omasta itsestään... hänestä, joka ei tiennyt, mitä hän tahtoi, eikä
enää, mitä hän olikaan! Häntä nöyryytti se, ettei Olivier onnistunut
urallaan; hän ei välittänyt muuten siitä, oliko Olivier oikeassa vai
väärässä: sillä hän oli jo oppinut uskomaan, että ainoastaan menestys
eroittaa lahjakkaan miehen joutavanpäiväisestä taiteentuhrijasta.
Olivier tunsi Jacquelinen epäilyksen painavan itseään ja niin kadotti
hän parhaan tukensa. Kuitenkin taisteli hän kaikin voimin, niinkuin
monet muut ovat taistelleet ja taistelevat, joskin enimmät turhaan,
tuota epätasaista taistelua, jossa naisen itsekäs vaisto nousee miehen
intellektualista itsekkyyttä vastaan, vedoten miehen heikkouteen, hänen
pettymykseensä ja terveeseen järkeensä: sanoja, joilla mies kaunistelee
elämän kulutusta ja raukkamaisuuttaan. -- Kuitenkin olivat Jacqueline
ja Olivier parempia kuin enimmät muista taistelevista. Sillä Olivier ei
olisi koskaan pettänyt ihannettaan, kuten tuhannet muut miehet tekevät,
antaen laiskuutensa, turhamaisuuden ja vähäpätöisen rakkautensa
houkutella itseään siinä määrin, että kieltävät iankaikkisen sielunsa.
Ja Jacqueline olisi halveksinut häntä, jos hän olisi ollut sellainen.
Mutta sokeudessaan koetti hän nyt kuitenkin hävittää tätä Olivierin
voimaa, vaikka se oli hänenkin parhain voimansa, heidän ainoa yhteinen
turvansa; ja vaistomaisen ovelasti ryhtyi hän juurittamaan pois heidän
elämästään sellaisia ystävyyssuhteita, joista se voima sai tukea.

Siitä saakka kuin nuori pari oli saanut perinnön, oli Christophe
tuntenut itsensä vieraaksi heidän kotonaan. Teeskennelty snobismi
ja samalla melkoisen matala käytännöllinen äly, jota Jacqueline
käytöksessään ilkeämielisesti vielä korosti, teki hyvin vaikutuksensa.
Joskus Christophe suuttui ja sanoi kovat sanat, jotka otettiin
närkästyksellä vastaan. Ne eivät olisi kuitenkaan pystyneet sotkemaan
ystävysten välejä: he pitivät näet liiaksi toisistaan. Millään hinnalla
maailmassa ei Olivier olisi luopunut Christophesta. Mutta hän ei saanut
Jacquelinea käsittämään Christophea; ja kun hän rakasti vaimoaan, oli
hän heikko eikä voinut häntä kiusata. Christophe näki, mikä Olivierilla
oli ja että hän kärsi, ja niin ollen auttoi hän Olivieria hänen
ratkaistessaan, kumpiko heistä valita. Christophe vetäytyi nimittäin
itse heidän seurastaan pois. Hän käsitti, ettei hän kykenisi kuitenkaan
auttamaan ystäväänsä, vaikka pysyisikin hänen lähettyvillään:
pikemminkin olisi hänestä ystävälle pelkkää vahinkoa. Christophe
alkoi esittää verukkeita, joiden nojalla hän voi erota ystävästään;
ja Olivier heikkoudessaan hyväksyi nuo kehnot syyt, aavistaen, että
Christophe tahtoi uhrautua, ja kärsien siitä tunnonvaivaa.

Christophe ei suinkaan kantanut hänelle siitä kaunaa. Hän ajatteli
vain, että syystä sanotaan naista miehen toiseksi puoleksi. Sillä
nainut mies on enää ainoastaan puolittain mies.



Christophe koetti järjestää uudelleen elämänsä ja tulla toimeen ilman
ystäväänsä. Mutta vaikka hän saattoi vakuutella itselleen, että eroa
kestäisi ainoastaan lyhyen ajan: siitä optimismista huolimatta tuli
hänelle kuitenkin surullisia hetkiä. Hän oli jo tottunut toisenlaiseen
elämään kuin yksinäisyys on. Tosin hän oli ollut yksin Olivierin
asuessa maaseudullakin. Mutta silloin saattoi hän vielä kuvitella
muuta: hän sanoi itselleen, että ystävä oli kaukana, mutta että
hän tulisi takaisin. Nyt oli ystävä tullut. Mutta hän oli hänestä
loitommalla kuin koskaan ennen. Christophelta loppui yhtäkkiä tuo
kiintymys, joka oli tehnyt hänen elämänsä monta vuotta täyteläiseksi:
tuntui kuin hän olisi menettänyt syyn kaikkeen toimintaansa. Siitä
saakka kuin hän oli alkanut pitää Olivier Jeanninista, oli hän tottunut
ajattelemaan hänen kanssaan, yhdistämään hänet kaikkeen, mitä teki. Työ
ei nyt yksinään riittänyt täyttämään sitä aukkoa: sillä Christophe oli
saanut tavakseen sekoittaa työskentelyynsä aina ystävänsä kuvan. Nyt,
kun ystävä ei ollut osallisena hänestä, horjui Christophe aivan kuin
olisi menettänyt tasapainonsa: hän kaipasi jotakin uutta kiintymystä
päästäkseen ennalleen.

Hänellä oli kyllä ystävinä tarjolla M:me Arnaud ja Filomela. Mutta
tässä mielentilassa eivät sellaiset rauhan sielut voineet hänelle
riittää.

Nuo kaksi naista tuntuivat puolestaan aavistavan Christophen surun,
ja he ottivat salaa osaa siihen. Christophe kummastui eräänä iltana
suuresti, kun näki M:me Arnaud'n tulevan luokseen. Siihen saakka ei
rouva koskaan ollut tohtinut tulla hänen asuntoonsa vieraaksi. Nyt hän
näytti levottomalta. Christophe ei tullut juuri sitä huomanneeksi;
hän luuli, että siihen oli syynä tuon naisen tavallinen arkuus.
Rouva istuutui, eikä puhunut mitään. Christophe koetteli saada
tunnelman kodikkaammaksi ja hoiteli parhaansa mukaan isännän tehtäviä.
Puheltiin Olivier Jeanninista, sillä olihan huonekin täynnä hänen
muistojaan. Christophe jutteli iloisesti, luontevasti, hänen sanansa
eivät paljastaneet mitään, mitä oli tapahtunut. Mutta M:me Arnaud
tunsi tapahtuman eikä hän voinut olla katsomatta Christopheen hiukan
surullisesta ja sanomatta hänelle:

-- Te ette juuri enää tapaa toisianne?

Christophe luuli, että M:me Arnaud oli tullut häntä lohduttelemaan; ja
hänen kärsimättömyytensä heräsi, sillä hän ei pitänyt siitä, että hänen
asioihinsa sekaannuttiin. Hän vastasi:

-- Milloin vain halutaan.

Rouva punastui ja sanoi:

-- Oh, en tahtonut tungetella.

Christophe katui puuskapäisyyttään ja otti rouvaa käsistä:

-- Anteeksi, pyysi hän. Minä pelkään aina, että hänen kimppuunsa
karataan. Poika-parka! Hän kärsii siitä yhtä kovasti kuin minäkin...
Ei, me emme tapaa enää.

-- Eikä hän teille kirjoita?

-- Ei, virkkoi Christophe, hiukan häpeissään.

-- Kuinka surullista elämä on! sanoi M:me Arnaud tuokion päästä.

Christophe nosti päänsä pystyyn.

-- Ei, vastasi hän, elämä ei ole surullista. Siinä on ainoastaan
surullisia hetkiä.

M:me Arnaud jatkoi, tuskin tuntuvalla katkeruudella:

-- Kun on rakastanut, eikä rakasta enää, mitä merkitystä millään on?

Christophe vastasi:

-- Se, että on rakastanut. Rouva puhui vielä:

-- Olette uhrautunut toisen puolesta. Jos lahjanne olisi edes sen
ihmisen hyödyksi, jota rakastatte! Mutta hän ei silti ole sen
onnellisempi.

-- En minä ole uhrautunut, vastasi Christophe vihaisesti. Ja jos minä
uhraudun, teen sen siitä syystä, että se miellyttää minua. Sitä asiaa
ei kannata paljon pohtia. Tekee niinkuin on tehtävä. Ellei sitä tekisi,
olisi varmasti onneton! Mikään ei ole tyhmempää kuin sana: uhraus! Enpä
ymmärrä, mitkä pappisielut sydämen köyhyydessään ovat sotkeneet siihen
jonkinlaisen vivahduksen körttiläistä surullisuutta, nuukkopäistä ja
nyrpeää. Tuntuu kuin uhrautumisen pitäisi olla ikävää ja kiusallista,
muuten se ei ihmisistä ole kelvollista... Jos uhraus on teistä surua
eikä iloa, niin hitto vieköön, älkää uhrautuko, te ette ole sen
arvoisia. Ei ihminen uhraudu kultaa tai kunniaa saadakseen, vaan oman
itsensä vuoksi. Jos ette tunne onnea itsenne antamisessa, niin juoskaa
suolle! Te ette ansaitse elämää.

M:me Arnaud kuunteli Christophea uskaltamatta katsoa häneen. Yhtäkkiä
hän sitten nousi paikaltaan ja sanoi:

-- Hyvästi.

Silloin ajatteli Christophe, että rouva oli kai tullut uskoakseen
hänelle jonkin asian, ja hän huudahti:

-- Oh, anteeksi, minä olen sellainen egoisti, puhun ainoastaan
itsestäni. Jääkää nyt vielä, pyydän.

M:me Arnaud vastasi:

-- Ei, minä en voi... Kiitoksia teille...

Ja hän lähti.

Meni muutama aika, eivätkä he nähneet toisiaan. M:me Arnaud ei antanut
itsestään Christophelle elonmerkkiä. Eikä Christophe käynyt hänen
luonaan, enempää kuin Filomelankaan. Hän piti kyllä heistä, mutta hän
pelkäsi joutuvansa heidän kanssaan keskusteluun joka tekisi hänet
surulliseksi. Ja sitäpaitsi ei heidän rauhallinen, arkipäiväinen
elämänsä sopinut hänelle sillä hetkellä, samoin kuin ei sekään seikka,
että hän olisikin saattanut tavata ainoastaan harvoin heitä. Hän
tarvitsi nyt tutuikseen uusia olentoja; hänen täytyi tarttua johonkin
erikoisen mielenkiintoiseen, päästä uuteen rakkauteen.



Voidakseen aueta ulospäin alkoi Christophe käydä teattereissa:
harrastus, jonka hän pitkät ajat oli lyönyt laimin. Teatteri oli
muuten hänestä sangen mielenkiintoinen koulumuusikolle, joka tahtoo
nähdä ja tutkia erilaisia intohimon "iskuja". Hän ei silti ollut nyt
ranskalaisiin näytelmiin mieltyneempi kuin Parisissa oleskelunsa
ensi aikoinakaan. Paitsi ettei hän pitänyt niiden iänikuisista
aiheista, jotka olivat hänestä noloja ja töykeitä, rakkauden asiain
psyko-fysiologiaa, oli ranskalaisten teatterikielikin hänestä
perin väärää, varsinkin runopukuisissa näytelmissä. Enempää heidän
proosansa kuin runonsakaan eivät olleet kansan elävän kielen ja sen
hengen mukaisia.? Proosa oli tekokieltä, parhailla hienon maailman
kronikoitsijain, huonommilla halpahintaista följetongikieltä. Runouteen
jälleen sopi tämä Goethen sutkaus:

"Runo on tarpeen niille, joilla ei ole mitään sanottavaa."

Se oli pitkäveteistä ja väkinäistä proosaa; tuhlaamalla syydetyt
runokuvat, joita siihen oli paikalleen sopimattomasti ympätty,
matkimalla muiden kansojen lyrismin kaavoja, vaikutti valheelta
jokaisesta rehellisestä olennosta. Christophe ei välittänyt sen
enempää näistä runodraamoista kuin italialaisista oopperoistakaan
pauhaavine ja imelöine aarioineen ja koreine vokaliiseineen. Hänen
mieltään kiinnittivät paljoa enemmän näyttelijät kuin itse kappaleet.
Paitsi sitä koettivatkin kirjailijat kaikin voimin heitä jäljitellä.
"_Ei saattanut toivoa, että jokin näytelmä esitettäisiin hyvin, ellei
muistanut muovata sen henkilöitä näyttelijäin paheiden mukaisiksi._"
Asian laita ei ollut yhtään muuttunut niistä ajoista, jolloin Diderot
kirjoitti nämä rivit. Näyttelijöistä oli tullut näytelmän tekijäin
malleja. Heti, kun joku heistä saavutti menestyksen, sai hän myöskin
oman teatterinsa, taipuisat kirjalliset räätälinsä ja mitalla tilatut
näytelmänsä.

Näistä kirjallisten muotien suurista mannekiineista herätti Christophen
mielenkiintoa muuan näyttelijätär nimeltä Françoise Oudon. Häneen
oli Parisi hullaantunut vasta noin vuosi sitten. Hänelläkin oli
tietysti oma teatterinsa ja oma rooliräätälinsä; enimmäkseen näytteli
hän vartavasten hänelle valmistettuja tuotteita; hänen melkoisen
kirjavaan repertoaariinsa sisältyivät muuten Ibsen ja Sardou, Gabriele
d'Annunzio, Dumas nuorempi ja Bernard Shaw, lukuunottamatta kaikkein
uusimpia ranskalaisia kirjailijoita. Joskus uskalsi hän lähteä aina
klassillisen heksametrinkin Versailles-puistokujille ja heittäytyä
Shakespearen kuvakoskiin. Mutta niissä hän ei ollut yhtään kotonaan,
ja hänen yleisönsä vielä vähemmän. Mitä hän näyttelikin, hän näytteli
itseään, aina pelkkää itseään. Se oli hänen heikkoutensa ja voimansa.
Niin kauan kuin yleisön huomio ei ollut välittänyt hänen omasta
personastaan, ei hänen näyttelemisellään ollut mitään menestystä.
Sinä päivänä, jona huomio kiintyi häneen itseensä, oli kaikki, mitä
hän näytteli, yleisöstä erinomaista. Ja todellakin maksoi vaivan
nähdä häntä, sillä silloin unohti usein itse näytelmät, jotka olivat
monesti niin huonoja, että hänen täytyi ne täydellisesti väärentää ja
kaunistaa niitä omalla elämällään. Tuon naisellisen ruumiin arvoitus,
sen muodot, joissa ilmeni oudon omituinen sielu, olivat Christophesta
liikuttavampaa kuin mitkään kappaleet, joita näyttelijätär esitti.

Françoise Oudonilla oli kaunis, selvä ja suuresti traagillinen
profiili. Ei jyrkkiä, raskaita viivoja roomalaiseen malliin.
Päinvastoin arkoja parisilaisia viivoja, à la Jean Goujon, -- jotka
muistuttivat yhtä paljon nuorta poikaa kuin naista. Nenä lyhyt,
mutta jalomuotoinen. Suu kaunis, huulet ohuet, niiden pielet hiukan
katkerat. Posket piirteiltään älykkäät, nuorekkaan laihat; niissä
oli jotain liikuttavaa, heijastusta sisäisistä kärsimyksistä. Leuka
oli itsepintainen. Ihon väri kalpea. Kasvot kokonaisuudessaan
noita tuskille turtuneita; mutta vasten tahtoaankin olivat ne niin
läpikuultavat, että niiden alta näki värisevän ihmissielun aivan
kuin alastomana: sielun levinneenä joka paikkaan ihon alle. Hänen
hiuksensa ja kulmakarvansa olivat sangen hienot, silmät sävyltään
vaihtelevat, harmaat, kellanhohtoiset, kykenevät muuttumaan miltä
vivahtaviksi hyvänsä, milloin vihertäviksi, milloin kultaisiksi: kissan
silmät. Ja hän muistuttikin kissaa koko olemuksensa puolesta; siihen
vivahti hänessä se, että hän näennäisesti aina ikäänkuin torkkui
puoliunessa; siitä muistuttivat silmät, jotka olivat avoinna ollessaan
valppaat ja varuillaan ja joissa yhtäkkiä sävähteli hermostuneesti
julmansekaisia välähdyksiä. Hän oli kooltaan pienempi kuin näytti ja
valehoikka; hänen olkapäänsä olivat kauniit, käsivarret sopusuhtaiset,
kädet hienot ja pitkät. Hän pukeutui ja järjesti tukkansa
koruttomasti ja yksinkertaisen maukkaasti, sallimatta minkäänlaista
bohemihuolimattomuutta tai eräiden taiteilijain liioitellun suurta
eleganssia, -- siinäkin suhteessa siis vielä kissaa, vaistoiltaan
aristokratista, vaikkakin hän oli katuojasta noussut. Ja pohjalla piili
kesyttämätön viileys.

Hän ei mahtanut vielä olla aivan kolmeakymmentä täyttänyt. Christophe
oli kuullut puhuttavan hänestä Gamachen luona; siellä ihailtiin häntä
raa'alla tavalla, sangen vapaana, älykkäänä ja häikäilemättömänä
tyttönä, jonka tarmo oli rautaa ja jota poltti ääretön kunnianhimo,
mutta joka oli muuten äksy, fantastinen, usein suorastaan ällistyttävä,
väkivaltainen; hänen sanottiin nähneen jos jotakin ennenkuin hän pääsi
nykyisen kunniansa kukkulalle ja saattoi kostaa kärsimyksensä.

Kun Christophe eräänä päivänä lähti asemalle matkustaakseen Meudoniin
Filomelaa katsomaan, niin näki hän vaunuosaston ovea avatessaan
siellä jo mainitun taiteilijattaren. Hän näytti olevan kiihtyneessä
ja tuskallisessa mielentilassa; ja Christophen ilmestyminen oli
hänestä vastenmielistä. Hän käänsi Christopheen selkänsä ja katsoi
itsepintaisesti ulos vaunuosaston vastakkaisesta ikkunasta. Mutta
Christophea kummastuttivat hänen tavallisestaan muuttuneet piirteensä
niin, että hän katsoi häneen katsomistaan, naivin säälivästi ja
häiritsevästi. Näyttelijätär menetti malttinsa, ja singautti
Christopheen vimmastuneen silmäyksen, jota Christophe ei ymmärtänyt.
Seuraavalla asemalla lähti näyttelijätär pois ja siirtyi toiseen
vaunuun. Silloin vasta Christophe tuli ajatelleeksi -- kylläkin myöhään
-- että hän oli karkoittanut hänet vaunusta pois: ja hän oli siitä
sangen pahoillaan.

Muutama päivä sen jälkeen istui Christophe eräällä saman radan asemalla
paluumatkalla Parisiin, junaa odottaen, ainoalla penkillä, mitä siellä
oli. Näyttelijätär ilmestyi paikalle ja tuli istumaan hänen viereensä.
Christophe aikoi nousta. Näyttelijätär sanoi:

-- Olkaa.

He olivat kahden siellä. Christophe pyysi anteeksi, että oli pakottanut
silloin neidin lähtemään pois vaunuosastostaan; hän sanoi, että jos hän
olisi aavistanut häiritsevänsä, olisi hän sieltä siirtynyt. Ivallinen
hymy huulillaan näyttelijätär vastasi ainoastaan:

-- Aivan niin, te olitte sietämätön, tuijottaessanne itsepäisesti vaan
minuun.

Christophe virkkoi:

-- Pyydän anteeksi; minä en voinut sille mitään... Te näytitte minusta
kärsivältä.

-- Entä mitä se teihin kuului? kysyi toinen.

-- Se on sellaista, jolle minä en mitään voi. Jos te näette jonkun
esimerkiksi hukkuvan, ettekö tahtoisi ojentaa kättänne hänelle?

-- Minäkö? Kaukana siitä, vastasi näyttelijätär. Minä päinvastoin
painaisin hänen päänsä veden alle, niin että loppu tulisi pikemmin.

Hän sanoi tämän katkeruuden ja huumorin sekaisesti; ja kun Christophe
katsoi häneen ällistyneenä, niin hän nauroi.

Juna tuli asemalle. Kaikki vaunut olivat täynnä, paitsi viimeinen.
Françoise Oudon nousi siihen. Konduktööri pyysi heitä kiiruhtamaan.
Christophe, jota ei huvittanut joutua samanlaiseen asemaan kuin
joku päivä sitten, aikoi etsiä itselleen toisesta osastosta paikan.
Näyttelijätär sanoi hänelle:

-- Tulkaa.

Christophe meni vaunuun. Matkatoveri virkkoi:

-- Tänään se on minulle yhdentekevää.

He puhelivat keskenään. Christophe koetti selittää hänelle hyvin
vakavasti, ettei ihmisellä ollut oikeutta olla noin muista välittämättä
ja että maailmassa voidaan tehdä toisilleen paljon hyvää, auttaa
toisiaan, lohduttaa...

-- Ne lohduttelut eivät minuun pysty, vastasi näyttelijätär.

Ja kun Christophe ällistyi ja kiihtyi, jatkoi hän yhä hävyttömästi
hymyillen:

-- Niin, lohduttajan osa on varsin hupaisa sille, joka sitä näyttelee.

Meni tuokio ennenkuin Christophe ymmärsi tämän vastauksen. Kun hän
sitten sen ymmärsi, kuvitteli hän, että näyttelijätär epäili hänen
puhuvan jollakin tavoin omaksi edukseen, vaikka hän tosiaan ajatteli
ainoastaan matkatoveriaan; silloin nousi Christophe vihoissaan
paikaltaan, aukaisi oven ja aikoi lähteä vaunusta pois, junan ollessa
jo liikkeessä. Françoise Oudon sai hänet estetyksi melkoisella
vaivalla. Christophe istuutui vimmoissaan paikalleen ja sulki oven
juuri kun juna syöksyi tunneliin.

-- Kas niin, äännähti näyttelijätär, olisitte voinut tappaa itsenne.

-- Siitä minä vähät, vastasi Christophe.

Eikä hän tahtonut tuolle naiselle enää puhua mitään.

-- Maailma on niin typerä, sanoi hän. Tuotetaan toisille kärsimyksiä,
kärsitään itsekin; ja kun tahtoo toista auttaa, silloin epäillään. Se
on iljettävää. Sellaiset ihmiset eivät ole ihmisiä.

Näyttelijätär koetti häntä nauraen rauhoittaa. Hän laski hansikkaaseen
verhotun kätensä Christophen kädelle; hän puhui hänelle kauniisti,
mainiten häntä nimeltä.

-- Mitä, te tunnette minut? kysyi Christophe.

-- Niinkuin ei kaikki ihmiset tuntisi toisiaan Parisissa. Te olette
nyt muodissa, tekin. Mutta minä olin väärässä, kun puhuin teille sillä
tavoin. Te olette hyvä poika, sen näen. Mutta rauhoittukaa nyt. Lyödään
kämmentä! Sovitaan pois.

He antoivat toisilleen kättä ja juttelivat keskenään ystävällisesti.
Näyttelijätär sanoi:

-- Se ei ole minun vikani, ymmärrättekös. Minä olen saanut ihmisistä
sellaisia kokemuksia, että olen tullut epäluuloiseksi.

-- Olen minäkin heihin nähden pettynyt, hyvin usein, sanoi Christophe.
Mutta minä luotan heihin aina.

-- Näenpä, että olette syntynyt umpisilmäksi.

Christophe purskahti nauruun:

-- Kyllä, olen niellyt yhden ja toisen kärpäsen elämässäni; mutta
se ei haittaa. Minulla on hyvä vatsa. Syönpä suurempiakin elukoita,
kokonaisen härkäsen, ja tarvittaessa sellaisiakin raukkoja, jotka
karkaavat kimppuuni. Ja siitä voin ainoastaan paremmin.

-- Teillä on oikea sisu, sanoi näyttelijätär; te olette mies.

-- Ja te, te nainen,

-- Se ei ole paljoa, se.

-- Se on kaunista, sanoi Christophe, ja se juuri voi olla niin hyvää!

Françoise nauroi ja toisti:

-- _Se juuri!_ Mutta mitä maailma tekee _sille juuri_?

-- Täytyy puolustaa itseään.

-- Silloin ei sitä hyvyyttä kauan kestä.

-- Se johtuu siitä, ettei sitä ole tarpeeksi.

-- Ehkäpä. Ja sitäpaitsi saattaa kärsimystä tulla liiaksi. On olemassa
_liika_, joka kuivettaa sielun.

Christophe alkoi jo syvästi sääliä häntä. Mutta sitten hän muisti,
millainen näyttelijätär oli äsken ollut häntä kohtaan...

-- Te aiotte kai taas puhua hupaisesta lohduttelijan toimesta...

-- En, vastasi Françoise, en aio enää. Minä tunnen, että te olette
hyvä, että olette suora. Kiitokset. Mutta älkää puhukokaan mitään.
Sillä te ette voi tietää... Kiitän teitä.

Tultiin Parisiin. He erosivat toisistaan, eivät ilmoittaneet toisilleen
osoitettaan eivätkä kutsuneet toisiaan käymään luonansa.

Pari kolme kuukautta myöhemmin tuli näyttelijätär itse soittamaan
Christophen ovikelloa.

-- Tulen teidän luoksenne. Minun pitää saada vähän puhua kanssanne.
Olen ajatellut teitä joskus sen kohtaamisemme jälkeen.

Hän asettui istumaan.

-- Ainoastaan tuokio. Minä en häiritse teitä kauan.

Christophe aikoi puhua. Françoise sanoi:

-- Pari minuuttia vain, voitteko odottaa? He olivat vaiti. Sitten sanoi
Françoise hymyillen:

-- Minä en jaksanut tätä enää. Nyt on jo parempi.

Christophe aikoi ruveta kyselemään, mikä hänen oli.

-- Ei, ei sellaista, sanoi näyttelijätär.

Hän katseli ympärilleen, arvosteli näkemiään esineitä, ja huomasi
Louisen valokuvan:

-- Tuossa on äiti? kysyi hän.

-- Niin.

Hän otti valokuvan ja katseli sitä suopein ja hellin silmin.

-- Kiltti vanhus! sanoi hän. Te olette onnellinen.

-- Oi, hän on jo kuollut.

-- Se ei haittaa, onhan hän teillä ollut.

-- Niin; entä teillä?

Näyttelijätär karttoi tätä puheenaihetta, rypistäen kulmakarvojaan. Hän
ei tahtonut, että Christophe olisi kysellyt hänen asioitaan.

-- Ei, kertokaapa itsestänne. Minulle tässä... Jotain omasta
elämästänne...

-- Mitä te siitä?

-- Niin, mutta, kertokaa nyt kuitenkin. Christophe ei tahtonut kertoa,
mutta hän ei voinut olla vastaamatta näyttelijättären kysymyksiin,
sillä kysyjä oli sangen taitava. Ja eipäs ollakaan, Christophe kertoi
eräitä asioita, jotka olivat hänelle tuskallisia, ystävyystarinansa
Olivier Jeanninista, joka oli eronnut hänestä. Näyttelijätär kuunteli
säälivä ja hienon ivallinen hymy huulillaan?... Yhtäkkiä hän kysyi:

-- Mitä kello on? Ah, siunatkoon! Minähän olen ollut täällä kaksi
tuntia!... Anteeksi... Mikä lepo tämä oli minulle!...

Hän lisäsi:

-- Minä tahtoisin saada käydä täällä useamminkin... En usein... Vain
joskus... Se tekisi minulle hyvää. Mutta minä en tahtoisi teitä
ikävystyttää, hukata aikaanne... Ainoastaan minutti joskus, silloin
tällöin...

-- Minä tulen teidän luoksenne, sanoi Christophe.

-- Ei, ei, ei luokseni. Täällä, teidän luonanne, se on minusta
parempi...

Mutta hän ei tullutkaan pitkään aikaan.

Eräänä iltana sai Christophe kuulla sattumalta, että hän oli
vaarallisesti sairastunut, ettei hän ollut näytellyt enää viikkokausiin
Christophe meni hänen luokseen, vaikka Françoise olikin häntä siitä
kieltänyt.

Ensin ei häntä otettu vastaan; mutta kun kuultiin hänen nimensä, niin
hänet huudettiin portailta takaisin. Françoise oli vuoteen omana, hän
voi jo paremmin, hänellä oli keuhkokuume, hänen ulkomuotonsa oli kovin
muuttunut; mutta yhä oli hänellä ironinen hymynsä ja terävä katseensa,
joka ei pehmennyt milloinkaan. Kuitenkin näytti hän tosiaankin
ilostuvan siitä, että Christophe tuli. Hän pyysi Christophea istumaan
vuoteen ääreen. Hän puhui itsestään ilveilevän välinpitämättömästi,
ja sanoi, että hän oli ollut kuolla. Silloin Christophe heltyi aivan
huomattavasti. Mutta Françoise Oudon ivaili häntä. Christophe moitti,
ettei näyttelijätär ollut ilmoittanut hänelle mitään:

-- Ilmoittanutko mitään? Että tulisitte? En koskaan!

-- Olenpa varma, ettette minua ajatellutkaan.

-- Ja siinä olette oikeassa, vastasi näyttelijätär kujeilevasti,
hiukan surullisesti hymyillen. Minä en sitä ajatellut hetkeäkään, koko
sairauteni aikana. Vasta tänään, miten lienen sattunut. No, älkää nyt
siitä tulko surulliseksi. Kun olen kipeä, en ajattele ketään, minä
en pyydä ihmisiltä mitään muuta kuin että he antaisivat minun olla
rauhassa. Minä painan nenäni seinää vasten, odotan, minä tahdon olla
yksin, heittää henkeni yksin niinkuin rotta.

-- Mutta onhan kovaa kärsiä yksinään.

-- Siihen olen tottunut. Olen ollut onneton pitkät vuodet. Kukaan ei
ole koskaan tullut minua auttamaan. Ja nyt siihen olen tottunut...
Ja niin onkin parempi. Kukaan ei voi mitään toisen ihmisen hyväksi.
Joutavaa hälinää huoneessa, tungettelijain kohteliaisuuksia,
ulkokullattujen vaikeroimista... Ei. Parempi on kuolla yksin.

-- Te olette hyvin resigneerattu!

-- Resigneerattu? En tiedä, mitä se sana merkitseekään. Ei, minä
kiristän hampaitani, ja minä vihaan kipua, joka minulle tuottaa
kärsimyksiä.

Christophe kysyi, eikö kukaan käynyt häntä täällä katsomassa,
eikö kukaan pitänyt hänestä huolta. Françoise vastasi, että hänen
teatteritoverinsa olivat kyllä hyviä ihmisiä, -- hölmöjä, -- mutta
avuliaita, sääliväisiä (pintapuolisella tavalla).

-- Mutta minäpä juuri en tahdo heitä nähdä. Minä olen juonikas sairas.

-- No, samantekevä sitten, sanoi Christophe. Näyttelijätär katsoi
häneen säälivästi hymyillen:

-- Tekin! Tekin puhutte niinkuin muut?

Christophe sanoi:

-- Anteeksi, anteeksi... Hyvä Jumala! Miten parisilaiseksi minä tulen!
Minä häpeän itseäni... Voin vannoa, etten ajatellut, mitä sanoin...

Christophe painoi kasvonsa hänen sängynpeitettään vasten. Näyttelijätär
nauroi vilpittömästi, ja napahutti häntä kädellään päähän:

-- Oh, tuo puhe ei ole parisilaista! Sen parempi! Nyt tunnen teidät
jälleen. Mutta: näyttäkää nyt jo kasvonne! Älkää itkekö peitettäni
märäksi.

-- Annatteko anteeksi?

-- Annan. Mutta älkää enää siihen asiaan koskeko.

Näyttelijätär puhui vielä vähän hänen kanssaan, kyseli, mitä hän teki,
väsyi ja ikävystyi sitten, ja pyysi häntä menemään.

Sovittiin, että Christophe tulisi katsomaan häntä seuraavalla viikolla.
Mutta juuri kun hän oli lähdössä, saikin hän näyttelijättäreltä
sähkösanoman, ettei hänen ollut tultava: Françoise sanoi olevansa
taas pahalla tuulellaan. -- Kaksi päivää sen jälkeen kutsutti
hän Christophen jälleen luokseen. Christophe tuli. Hän tapasi
näyttelijättären jo toipuvana, istumassa ikkunan ääressä puolittain
loikoen. Oli kevään ensimäisiä päiviä, taivas aurinkoinen, puissa
nuoria silmuja. Françoise oli ystävällisempi ja lempeämpi kuin koskaan
ennen. Hän sanoi, että toissa päivänä hän ei olisi voinut sietää
ainoatakaan ihmistä: hän olisi inhonnut Christopheakin, samoin kuin
muitakin.

-- Entä tänään?

-- Tänään minä tunnen itseni niin nuoreksi, aivan kuin uudeksi, minä
olen altis kaikelle nuorelle ja uudelle, jota tunnen ympärilläni, --
kuten esimerkiksi teille.

-- Minä nyt en ole kovinkaan nuori enkä uusi.

-- Te olette kuolemaanne saakka sitä.

He pakinoivat, mitä Christophe oli tehnyt sill'aikaa kun he eivät
olleet nähneet toisiaan, ja keskustelivat teatterista, jossa toipuva
sanoi pian taas rupeavansa näyttelemään; ja siitä puheen tullen ilmaisi
Françoise Christophelle mielipiteensä teatterista, jota hän inhosi,
mutta joka silti piti häntä pauloissaan.

Hän ei tahtonut, että Christophe olisi enää tullut hänen luonaan
käymään. Hän lupasi puolestaan käydä Christophen luona. Mutta hän
pelkäsi häiritsevänsä Christophea. Christophe ilmoitti, milloin
näyttelijättären sopisi varmasti tulla, niin ettei hänen työnsä
häiriytyisi. He sopivat keskenään jonkinlaisesta tunnusmerkistä:
Françoise koputtaisi oveen eräänlaisella erikoisella tavalla; silloin
Christophe avaisi tai ei avaisi, aivan halunsa mukaan...

Françoise ei ensin käyttänyt hyväkseen tätä lupaa. Mutta eräänä iltana,
ollessaan jo matkalla joihinkin hienoston iltakutsuihin, joissa hänen
piti lausua runoja, alkoi tuo tilaisuus häntä viimeisellä hetkellä
kyllästyttää; hän poikkesi telefonoimaan, ettei hän voinutkaan
sinne tulla; ja hän käski kuskinsa ajaa Christophen luokse. Hän
aikoi ainoastaan ohimennen pistäytyä sanomassa Christophelle hyvää
iltaa; mutta sinä iltana kävikin niin, että hän uskoi koko elämänsä
Christophelle, kertoen sen hänelle lapsuudesta alkaen.

Surullinen lapsuus! Satunnainen isä, jota tytär ei ollut koskaan
nähnyt. Äiti piti huonomaineista ravintolaa erään Pohjois-Ranskan
kaupungin laitapuolella; ravintolassa kävivät kuorma-ajurit juomassa,
he makasivat ravintolan emännän kanssa ja kohtelivat häntä raa'asti.
Eräs heistä nai hänet, kun hänellä oli muutama kolikko rahaa; hän
pieksi vaimoaan ja joi ja söi hänen tavaraansa. Françoisella oli
vanhempi sisar, joka oli piian asemassa tuossa samassa ravintolassa;
hän sai tehdä työtä niin että oli katketa; isäntä teki hänet äidin
silmien edessä hutsukseen; sisarella oli keuhkotauti; siihen hän oli
kuollut. Françoise oli kasvaessaan saanut yllin kyllin pieksämistä ja
hävyttömyyksiä. Hän oli kelmeä lapsi, pikavihainen ja umpimielinen;
hänen pikku sielunsa oli palava ja villi. Hän näki äitinsä ja sisarensa
itkevän ja kärsivän, alistuvan kaikkeen, painuvan saastaan, kuolevan.
Hän teki raivoisan päätöksen, ettei hän alistuisi, vaan riuhtaisisi
itsensä pois tästä likaisesta ympäristöstä; luonteeltaan hän oli
niskuroiva; kun hänelle tehtiin oikein suurta vääryyttä, sai hän
ankaria hermokohtauksia; hän raapi, puri, kun häntä lyötiin. Kerran
hän koetti hirttää itsensä. Siitä ei tullut mitään: tuskin oli hän
yrittänyt, ei hän enää sitä tahtonutkaan, hän pelkäsi, että kävisi
niin; ja kun hän tukehtumaisillaan riuhtoi koukkuun vääntynein käsin
vaivaloisesti nuoraa auki solmusta, raivosi hänessä vimmattu halu
elää. Ja koska hän ei voinut päästä pakoon kuolemalla, -- (Christophe
hymyili surullisesti muistaessaan omia samanlaisia kärsimyksiään), --
niin vannoi hän voittavansa: tekevänsä itsensä vapaaksi, rikkaaksi,
tallaavansa jalkoihinsa kaikki nuo, jotka polkivat häntä. Hän vannoi
sen valan eräänä iltana surkeassa makuukopissaan, kuullen viereisestä
huoneesta äitinsä huudot, jota lyötiin, miehen kiroukset ja sisarensa
itkun. Kuinka kurjaksi hän silloin tunsi itsensä! Ja kuitenkin se vala
edes helpotti. Hän puri hammasta ja ajatteli:

-- Minä murskaan teidät kaikki.

Tässä synkässä lapsuudessa tuikki ainoastaan yksi tähti:

Kerran vei eräs niistä pojista, joiden kanssa hän lurjusteli pitkin
katuja, teatterin talonmiehen poika, hänet teatteriin, jonkin näytelmän
harjoituksiin, vaikka se olikin kiellettyä. He pujahtivat piiloon
katsomon pimeään nurkkaan. Françoisea lumosi salaperäinen näyttämö,
josta valo säteili pimeään, kauniit ja käsittämättömät sanat, mitä
siellä puhuttiin, ja erään näyttelevän naisen kuningatarmainen
muoto, -- siellä tosiaan harjoiteltiinkin silloin erästä romantista
melodraamaa, jossa oli kuningatar. Liikutus karmi hänen pintaansa; ja
samalla sykki hänen sydämensä kiivaasti... "Sellaisena, sellaisena
pitäisi kerran olla!... Oh, jos hän pääsisi sellaiseksi!..." Kun
harjoitus loppui, tahtoi hän väkisinkin nähdä itse näytännön myöhemmin
illalla. Hän antoi nyt toverinsa mennä ulos ja oli lähtevinään hänen
kanssaan pois; mutta yhtäkkiä hän kääntyi takaisin ja piiloutui
katsomoon; hän painautui kyyryyn erään penkin alle; hän odotti siellä
sitten kolme tuntia, liikahtamatta, tukehtumaisillaan, permannon
pölyssä; ja kun näytännön viimeinkin piti alkaa ja yleisö saapui
teatteriin, niin kohtasi häntä se nöyryytys, että hänet nähtiin,
otettiin kiinni ja työnnettiin häpeällisesti ulos ihmisten nauraessa,
kuskattiin kotiin, jossa hän sai selkäänsä. Sinä yönä hän olisi
kuollut, ellei hän silloin olisi tiennyt, mitä hän kerran tekisi
hallitakseen noita ihmisiä ja kostaakseen heille.

Hänen suunnitelmansa oli valmis. Hän meni palvelustytöksi
_Teatterihotelliin ja Kahvilaan_, jossa näyttelijät kävivät. Hän osasi
tuskin lukea ja kirjoittaa; hän ei ollut lukenut mitään kirjoja,
hänellä ei ollut mitään lukemista, hän tahtoi oppia ja ryhtyi
toteuttamaan tahtoaan pirullisella tarmolla. Hän puhalsi kirjoja
hotellivierasten huoneista; hän luki niitä öisin kuun valossa tai
sarastuksen hämärässä, jottei olisi polttanut turhaan kynttilää.
Näitä varkauksia ei huomattu, koska näyttelijät olivat yleensä
huolimattomia; tai sitten omistajat ainoastaan kiroilivat, mihin
heidän kirjansa olivat kadonneet. Muuten toimittikin Françoise heille
heidän kirjansa takaisin heti kun oli ne lukenut, paitsi paria kolmea,
jotka liikuttivat häntä niin, ettei hän voinut niistä enää erota; --
mutta aivan entisessä kunnossa ei hän niitä antanut takaisin, hän
irroitti niistä pois sellaisia lehtiä, joista hän piti. Viedessään
takaisin huoneisiin kirjoja, heitti hän ovelasti ne sängyn tai muiden
huonekalujen alle, jotta luultaisiin niiden olleenkin koko ajan
siellä. Ja hän seisoi ovien takana ja kuunteli korva avaimen reiässä,
kuinka näyttelijät lukivat kotonaan osiaan. Ja lakaistessaan hotellin
käytävää matki hän yksinään ollessaan heidän lausuntoansa ja teki
liikkeitä. Kun hänet yllätettiin siinä työssä, niin hänelle naurettiin,
taikka häntä haukuttiin. Hän oli vaiti, mutta hänen sydämensä kiehui
raivoa. -- Tällaista opetusta olisi nyt saattanut jatkua kauankin,
ellei hän kerran varomattomasti olisi varastanut erään näyttelijän
huoneesta hänen roolivihkoaan. Näyttelijä oli haljeta kiukusta. Kukaan
muu kuin piikatyttö ei koskaan käynyt hänen huoneessaan: hän syytti
tyttöä. Françoise kielsi häikäilemättä tekonsa; näyttelijä uhkasi
häntä poliisitutkinnolla; Françoise heittäytyi hänen jalkoihinsa ja
tunnusti hänelle asian ja vieläpä varastaneensa ennenkin ja repineensä
kirjoista irti lehtiä: hän paljasti kaikki kauniit salaisuutensa. Mies
noitui kamalasti, mutta hän ei ollut kuitenkaan niin häijy kuin olisi
saattanut luulla. Hän kysyi, miksi Françoise oli sellaista tehnyt. Kun
Françoise sanoi, että hän tahtoi tulla näyttelijättäreksi, purskahti
toinen kaikuvaan nauruun. Hän kyseli tytöltä tarkemmin asiaa; ja
Françoise luki hänelle kokonaisia näytelmien sivuja, jotka hän oli
oppinut ulkoa, se hämmästytti näyttelijää, hän sanoi:

-- Kuulehan, tahdotko, niin annan sinulle tunteja?

Françoise oli ilmi ihastuksissaan, hän suuteli herran käsiä.

-- Ah, sanoi Françoise nyt Christophelle, kuinka minä olisin voinut
häntä rakastaa!

Mutta sitten oli näyttelijä lisännyt:

-- Mutta kuulepas, hupakko, sinä tiedät, mitään ei ilmaiseksi...

Françoise oli neitsyt, hän oli aina tuntenut raivoisaa häveliäisyyden
vimmaa ahdisteluita vastaan, joille hän oli saanut olla alttiina. Tuon
kesyttömän siveyden kiihkeän halun olla puhdas, moisien epäsiistien
tekojen ja matalan aistillisuuden inhon, aistillisuuden, jossa ei
ollut rakkauden rahtuakaan, oli hän saanut jo lapsena, siitä, että
häntä kotona ympäröivät kaikenlaiset iljettävän surulliset näyt: --
ja sellainen hän oli sydämeltään vielä siihenkin aikaan... Oi häntä
onnetonta! Hän oli saanut sen kalliisti maksaa!... Mikä kohtalon iva!

-- Ja te, kysyi Christophe, alistuitte.

-- Olisin mennyt vaikka tuleen päästäkseni kurjuudestani, vastasi
Françoise. Hän uhkasi antaa minut vangita varkaana. Minulla ei ollut
mahdollisuutta valita. -- Sillä tavoin minä aloin taidetta... ja
elämääni.

-- Se roisto! huudahti Christophe.

-- Niin, minä vihasin häntä. Mutta sen jälkeen minä olen nähnyt samaa
niin paljon, ettei hän tunnu minusta kaikkein pahimmalta. Ainakin piti
hän sanansa. Hän opetti minulle, mitä tiesi -- (ja se ei ollut paljon!)
-- näyttelijän ammatista. Hän hommasi minut teatterihenkilöstöön. Minä
olin siellä ensin jokaisen piikana. Näyttelin pieniä sivuosia. Sitten
eräänä iltana, kun subretti oli sairastunut, uskallettiin minun käsiini
antaa hänen osansa. Sitten sain jatkaa näyttelemistä. Minua pidettiin
mahdottomana, hullunkurisena, barokkina. Minä olin ruma, siihen aikaan
nimittäin. Minä pysyin rumana siihen päivään asti, jolloin minut
julistettiin, -- ellei juuri "jumalaiseksi", kuten tuo toinen Suuri, --
niin ainakin korkeimmassa määrässä naiselliseksi, ideaalinaiseksi...
Julistettiin "_Naiseksi_"... Hölmöt! -- Mitä näyttelemiseen tuli, sitä
pidettiin epätäsmällisenä, liioittelevana. Yleisöä en miellyttänyt.
Toverit ivasivat minua. Sain kuitenkin jäädä teatteriin, koska minusta
oli hyötyä ja koska en tullut kalliiksi. Päinvastoin sain itse
kalliisti maksaa. Ah, jokaisen edistysaskeleen, jokaisen nousun maksoin
kärsimykselläni, askel askeleelta, maksoin ruumiillani. Toverit,
teatterin johtaja, impressaario, impressaarion ystävät...

Françoise vaikeni, kalpeana, puri huuliaan yhteen, tuijotti eteensä,
ei itkenyt; mutta Christophe tunsi, että hänen sydämensä itki verisiä
kyyneleitä. Välähdyksessä näki Françoise jälleen kaikki menneet
häpeänsä ja tunsi tuon entisen kiihkeän halunsa voittaa, tahdon, joka
oli pitänyt häntä yllä, kalvanut häntä yhä kiivaammin, kuta enemmän
hänen täytyi kärsiä halpamaisuuksia. Hän olisi toivonut saavansa
kuolla; mutta liian kauheaa olisi ollut kukistua keskellä sellaisia
nöyryytyksiä, pääsemättä kauemmaksi. Ennen tätä olisi hän voinut vielä
tehdä itsemurhan! Tai sitten vasta voiton jälkeen. Mutta vajota niin
matalalle saamatta edes palkintoa!...

Näyttelijätär vaikeni. Christophe käveli kuohuksissaan edestakaisin
huoneessa; hän olisi tahtonut tappaa nuo ihmiset, jotka olivat
tuottaneet tälle naiselle sellaisia kärsimyksiä, nuo ihmiset, jotka
olivat hänet tahranneet. Sitten katsoi Christophe säälien häneen; hän
pysähtyi hänen eteensä, otti hänen päänsä ohimoista pitäen käsiensä
väliin, puristi hellästi hänen otsaansa ja sanoi:

-- Teitä raukkaa!

Françoise aikoi sysätä rajusti hänet syrjään. Christophe sanoi:

-- Älkää peljätkö minua. Minä pidän teistä.

Silloin valahtivat kyyneleet Françoisen kalpeille poskille. Christophe
painui polvilleen hänen eteensä, suuteli hänen pitkiä ja herkän
kauniita käsiään,

    la lunga man d'ogni bellezza piena...

noita käsiä, joille oli tipahtanut pari kyyneltä.

Sitten istuutui Christophe jälleen paikalleen. Françoise oli tyyntynyt
ja jatkoi levollisena kertomustaan:

Muuan kirjailija oli viimein saattanut hänet muotiin. Hän oli löytänyt
tässä omituisessa olennossa demoonin, _geniuksen_, -- ja tuolle
olennolle sitäkin edullisemman "dramaattisen tyypin, uuden, kokonaista
ajanjaksoa edustavan naisen." Luonnollisesti oli hänkin hänet ottanut,
niinkuin monet muut. Ja Françoise oli antanut hänelle itsensä, niinkuin
monille muillekin, ilman rakkautta, jopa mielentilassa, joka oli
rakkaudelle suorastaan vastaista. Mutta kirjailija oli luonut hänen
maineensa; ja näyttelijätär kirjailijan.

-- Ja nyt, sanoi Christophe, eivät muut voi enää mitään teitä vastaan;
te saatte tehdä heille, mitä tahdotte.

-- Niinkö luulette? virkkoi Françoise katkerasti. Sitten kertoi
hän Christophelle erään toisen kohtalon ivan, -- että hänellä oli
intohimonsa esineenä muuan veijari, joka halveksi häntä: kirjailija,
joka oli käyttänyt häntä hyväkseen, anastanut hänen tuskallisimmat
salaisuutensa, tehnyt niistä kirjoja ja sitten jättänyt hänet.

-- Minä halveksin häntä, sanoi Françoise, niinkuin likaa jalkojeni
alla. Ja minua värisyttää raivo, kun ajattelen, että rakastan häntä,
että hänen tarvitsee vain viitata, niin juoksen hänen luokseen, nöyrryn
tomuun tuon kurjan edessä. Mutta minkä minä sille voin? Minulla
on sydän, joka ei rakasta koskaan sitä, mitä järkeni rakastaa. Ja
vuorotellen täytyy minun jompikumpi niistä uhrata, nöyryyttää. On
sydän. On ruumis. Ja ne huutavat yhä, huutavat, tahtovat kumpikin
osansa onnesta. Eikä minulla ole suitsia niitä hillitä, minä en usko
mihinkään, olen vapaa... Vapaa? Sydämeni ja ruumiini orja, jotka
tahtovat sitä, mitä en itse tahdo, usein, melkein aina. Ne vievät minut
mukanaan, ja minä häpeän. Mutta mitä minä voin?...

Hän vaikeni hetkeksi, kohennellen ajatuksissaan pihdeillä hiilustaa.

-- Minä olen lukenut, sanoi hän, etteivät näyttelijät yleensä tunne
mitään tunteita. Ja todellakin ovat melkein kaikki ne heistä, joita
olen nähnyt, suuria, kunnianhimoisia lapsia, joita eivät muut huolet
kiusaa kuin heidän pienet turhamaisuutensa. En tiedä, hekö eivät ole
oikeita näyttelijöitä, vai minäkö en ole. Luultavasti en minä ole. Joka
tapauksessa minä saan ikäänkuin maksaa toistenkin viat.

Hän vaikeni. Kello oli kolme yöllä. Hän nousi lähteäkseen. Christophe
pyysi häntä odottamaan aamuun ja menemään sitten vasta kotiinsa; hän
ehdotti, että Françoise asettuisi hetkeksi lepäämään hänen sänkyynsä.
Näyttelijätär jäi mieluummin nojatuoliin, sammuneen takan viereen, ja
jutteli yhä rauhassa, öisenhiljaisessa talossa.

-- Teitä väsyttää kovasti huomenna.

-- Minä olen tähän tottunut. Mutta entä te... Mitä te huomenna teette?

-- Minä olen vapaa. Ainoastaan tunti kello yksitoista... Ja sitäpaitsi:
minä olen lujanlainen.

-- Sitä suurempi syy nukkua lujasti.

-- Kyllä, minä nukunkin kuin pölkky. Ei ole mielipahaa, joka voisi
minut siitä estää. Minua raivostuttaa joskus, että nukun niin hyvin.
Niin paljon aikaa ihan hukkaan!... Minusta onkin joskus hauskaa kostaa
unisuudelleni, ryövätä siltä joku yö.

He juttelivat edelleen hiljaisella äänellä, silloin tällöin pitkäksi
aikaa vaieten. Ja sitten Christophe nukkui. Françoise hymyili, tuki
hänen päätään, häntä itseään olkapäästä, jottei hän olisi pudonnut
tuolilta... Ja hän unelmoi ikkunan ääressä, katsellen hämärään
puutarhaan, joka piankin valkeni. Noin kello seitsemän herätti hän
hellävaroen Christophen ja lausui hänelle hyvästit.

Kuukauden kuluessa tuli Françoise kaksi kertaa tapaamaan Christophea
juuri sellaiseen pahaan aikaan, että Christophe oli lähtenyt ulos:
hänen ovensa oli lukossa. Christophe antoi sitten hänelle avaimen, niin
että hän pääsisi hänen huoneistoonsa milloin tahtoi. Ja montakin kertaa
tuli Françoise sen jälkeen Christophen poissa ollessa sinne. Hän jätti
pöydälle pienen orvokkikimpun tai pari sanaa paperiliuskalle, tahi
piirsi jonkin söherryksen, kuvan tapaisen, karrikatyyrin, -- merkiksi
käynnistään.

Eräänä iltana näytännön jälkeen tuli hän Christophen luo juttelemaan
tuttavallisesti niinkuin ainakin; hän tapasi Christophen työssä; he
alkoivat puhella. Ensimäisistä sanoista he huomasivat, etteivät he
kumpikaan olleet samassa hyväätekevässä mielentilassa kuin viimeksi.
Françoise aikoi lähteä, mutta oli jo myöhäistä. Christophe ei kylläkään
häntä estellyt. Mutta hänen oma tahtonsa ei sallinut hänen enää mennä.
He olivat siis yhdessä vielä, tuntien kiihtyvää kaipuuta. Ja he ottivat
toisensa.



Tämän yön jälkeen Françoise katosi viikkokausiksi. Christophe, jonka
kuukausia nukkuneen aistillisen intohimon se yö oli kiihdyttänyt,
ei voinut elää ilman häntä. Françoise oli kieltänyt häntä tulemasta
luokseen; Christophe meni näkemään häntä teatteriin. Hän istui
takimmaisella rivillä, piilossa; ja häntä näännytti rakkaus ja
mielenliikutus; hän värisi ytimiin saakka; traagillinen kuume, jonka
Françoise sytytti kaikkiin näyttelemiinsä osiin, kulutti Christopheakin
hänen kanssaan. Viimein Christophe kirjoitti hänelle:

-- "Ystävä, oletteko minulle vihastunut? Antakaa anteeksi, jos olen
loukannut teitä."

Kun Françoise sai nämä nöyrät rivit, riensi hän Christophen luokse ja
heittäytyi hänen syliinsä.

-- Olisi ollut parempi olla vain hyviä ystäviä. Mutta koska se oli
mahdotonta, turhaa on mahdotonta vastustaa. Käyköön niinkuin käy!

He yhdistivät elämänsä toisiinsa. Kumpikin piti silti oman asuntonsa
ja vapautensa. Françoise ei mitenkään olisi voinut taipua sellaiseen
kuin asumaan yhdessä Christophen kanssa. Sitäpaitsi ei hänen asemansa
laisinkaan sitä sallinut. Hän tuli käymään Christophen luona, vietti
hänen kanssaan osan päivistä ja öistä; mutta joka päivä hän meni
takaisin kotiinsa ja oli siellä öitäkin.

Kesän ajaksi, jolloin teatteri oli suljettuna, vuokrasivat he itselleen
huvilan lähellä Parisia, Gifin puolella. Siellä viettivät he onnellisia
päiviä, vaikka niihin joskus lankesikin surumielisyyden varjo.
Tuttavallisuuden ja työn päiviä. Heillä oli kaunis, valoisa huone,
sieltä oli näköala kauas, vapaille ilmanrannoille, vainioiden ylitse.
Öisin näkivät he vuoteestaan ikkunaruutujen läpi pilvien kummallisten
hahmojen vaeltavan himmeällä ja tumman kuulaalla taivaalla. Leväten
toistensa sylissä puolinukuksissa kuulivat he puusirkkain soittavan
riemusta juopuneina, rankkasateen rapisevan; syksypuolella tunkeusi
maan tuoksu -- kuusamain, klematis- ja glysiini-köynnösten ja kuivuvan
heinän haju, -- kautta koko rakennuksen ja läpi heidän ruumiittensa.
Öinen hiljaisuus. Uni kahden kesken. Vaikenivat. Kaukana koirat
haukkuivat. Kukot alkoivat kiekua. Aamu sarastaa. _Angelus_ kalahteli
heikosti etäältä kirkontornissa, harmaassa ja kylmässä päivänhämyssä,
joka saa ruumiin värisemään lämpöisessä vuoteessa ja ihmisen
puristamaan toista kahta rakkaammasti. Linnut alkavat viserrellä
köynnöksissä, jotka kiipivät ulkona seinää pitkin. Christophe avaa
silmänsä, pidättää hengitystään, ja hellin sydämin katsoo hän noita
rakkaita kasvoja vieressään, väsynyttä ystävää, joka nukkuu; katselee
hänen lemmenkalpeuttaan...

Heidän rakkautensa ei ollut suinkaan pelkkää itsekästä intohimoa.
Se oli syvää ystävyyttä, josta ruumiskin tahtoi osansa. He eivät
kursailleet toisiaan. Kumpikin työskenteli omia töitään. Christophen
nerokkuus, hänen hyvyytensä, hänen moralinen ryhtinsä olivat
Françoisesta rakkaita. Hän tunsi olevansa eräissä asioissa Christophea
vanhempi ja kypsyneempi, ja hän nautti äidillisesti siitä. Hän suri,
ettei hän ymmärtänyt yhtään, mitä Christophe soitteli: hän oli
musiikille täydellisesti suljettu, paitsi eräinä harvoina tuokioina,
jolloin hänet valtasi outo liikutus, mikä johtui enemmän hänestä
itsestään kuin musiikista: intohimoista, jotka sillä hetkellä löivät
leimansa häneen ja kaikkeen, mikä häntä ympäröi, maisema, ihmiset,
värit ja äänet. Mutta siitä huolimatta aavisti hän täydellisesti
Christophen nerouden, vaikka hän ei tajunnutkaan sen kieltä, joka
oli häneltä salattua. Se vaikutti häneen samaan tapaan kuin jonkun
suuren vieraalla kielellä esiintyvän näyttelijän kuuleminen. Hänen
synnynnäinen neronsa hurmaantui siitä. Ja Christophe jälleen
valoi rakkautensa voimalla tuon naisen ajatusten ja hänen rakkaan
ulkonaisen olemuksensa muotoon aatteitaan ja ruumiillistutti siihen
elämänsä kiihkoisia pyyteitä; nykyjään näki hän tuossa naisessa
omat ajatuksensa kauniimpina kuin ne hänessä itsessään olivatkaan,
antiikkisen kauniina, melkeinpä ikuisuuden hohteessa. Mikä arvaamaton
onni olikaan moisen sielun läheinen tuttavuus, niin naisellisen,
heikon ja hyvän ja julman, ja välähdyksittäin nerokkaan. Françoise
opetti Christophea tuntemaan paljon elämää ja ihmisiä, -- naisia,
joita Christophe tajusi vielä sangen heikosti ja joita Françoise
terävän selvänäköisesti arvosteli. Varsinkin jäi Christophe hänelle
kiitollisuuden velkaan siitä, että oppi ymmärtämään paremmin teatteria;
Françoise auttoi häntä tunkeutumaan tämän ihmeellisen, taiteista
täydellisimmän, säästeliäimmän ja samalla monipuolisimman taidelajin
henkeen. Hän näytti Christophelle tuon ihmisunelmain taikasoittimen
kaikki kauneudet, -- ja osoitti hänelle, että hänen piti kirjoittaa
näyttämöille ei pelkästään itseään varten, kuten hänen taipumuksenaan
oli, -- (samoinhan tekevät monet muutkin taiteilijat, kieltäytyen,
niinkuin Beethoven, kirjoittamasta "_vietävän viululle, kun Henki
heille puhuu_"). -- Suuri draamallinen runoilija ei häpeä työskennellä
tarkoin rajoitettua näyttämöä varten ja sovittaa ajatuksiaan niiden
näyttelijäin mukaan, jotka hänellä ovat käytettävänään; hän ei
uskottele sillä tavoin pienentyvänsä; mutta hän tietää, että suuri
katsomo vaatii toisenlaisia ilmaisukeinoja kuin pieni teatterisali,
ja ettei huilulle voi kirjoittaa pasuunafanfaareja. Teatteri, kuten
fresko, on juuri omalle paikalleen sopivaa taidetta. Ja niinmuodoin on
se inhimillisen taiteen valiointa, elävää taidetta.

Ajatukset, joita Françoise näin ilmaisi, sopivat myöskin Christophen
ajatuksiin, sillä hän pyrki tänä kehityskautenaan juuri kollektiviseen
taiteeseen, sellaiseen, joka olisi yhteydessä muiden ihmisten kanssa.
Françoisen kokemukset auttoivat häntä nyt käsittämään mystillistä
yhteistyötä, joka punoutuu yleisön ja näyttelijän välille. Niin
selvä realisti kuin Françoise olikin ja niin vähän kuin hänellä
oli illusioneja, hän näki kuitenkin selvästi sen kahdenpuoleisen
suggestionin voiman, ne sympatian laineet, jotka yhdistävät
näyttelijän katsomoon, tuon tuhansien sielujen hiljaisuuden, josta
ainoastaan tulkin ääni nousee kuuluville. Tietystikään ei hänellä
ollut tätä aavistusta muulloin kuin eräinä katoavina tuokioina, jotka
olivat sangen harvinaisia eivätkä toistuneet hänen samaa kappaletta
esittäessään juuri koskaan samoissa paikoissa. Muulloin oli hänen
näyttelemisensä pelkkää ammattia, sielutonta, intelligenttiä ja kylmää
mekanismia. Mutta poikkeushan onkin mielenkiintoinen, -- se on salaman
välkähdys: sen valossa ennättää nähdä kuilun, tuhansien olentojen
yhteisen sielun, jonka voima ilmenee näyttelijässä lyhyenä ikuisuuden
sekuntina.

Sellaista yhteissielua piti suuren taiteilijan tulkita. Hänen
ihanteenaan tuli olla elävä objektivismi, jossa runoilija sulautuu
niihin, joille hän laulaa, ja riisuu yltänsä oman itsensä ja pukeutuu
kollektivisiin, myrskyssä yli maailman lentäviin intohimoihin.
Françoise tunsi tämän vaatimuksen sitä syvemmin, kun hän ei itse
sellaiseen personansa syrjäyttämiseen pystynyt, vaan näytteli aina
pelkästään omaa itseään. -- Individuellin lyrismin hurjisteleva
kukoistus, joka on ollut puolentoista vuosisataa vallalla, on jollakin
tavoin sairaloista. Moralinen suuruus on siinä, että tuntee paljon ja
hallitsee tunteensa, on sanoilta niukka ja ajatuksilta puhdas eikä
levitä niitä kaikkia komeilevasti ihmisten näkyville; se on siinä,
että puhuu yhdellä ainoalla katseella, syvällä sanalla, lapsellisesti
liioittelematta, naisellisesti tunnelmoimatta, ja puhuu niille,
jotka osaavat ymmärtää puolesta sanasta, miehille. Moderni musiikki,
joka lavertelee niin paljon itsestään ja paljastelee joka hetki
personallisia salaisuuksiaan, on häveliäisyyden ja maun puutetta. Se
muistuttaa sairasta, joka ei ajattele muuta kuin omaa tautiaan, ei
väsy hokemasta sitä ja sen vastenmielisiä ja naurettavia pikkuseikkoja
toisille ihmisille. Moinen naurettava puoli on ollut taiteessa
huomattavissa yli sata vuotta. Françoise, joka ei ollut musikalinen,
piti myöskin musiikin liiallista paisuttamista runon kustannuksella
melkeinpä dekadenssin merkkinä; se oli kuin polyyppi, joka söi runon.
Christophe väitti vastaan; mutta kun hän pohti asiaa tarkemmin,
johtui hän ajattelemaan, eikö Françoisen väitteessä ehkä ollut jotain
tottakin. Goethen runoelmiin sävelletyt ensimäiset _Liedit_ olivat
varsin runonmukaisia ja vaatimattomia; pian sekoittaa Schubert niihin
oman romanttisen sentimentaalisuutensa, joka muuttaa niiden sisällön;
Schumann jälleen pikkutytön-kaihoilunsa; ja sitä kehitystä jatkuu Hugo
Wolfiin saakka yhä korostuvana deklamatsionina, sopimattomasti repivänä
analyysinä, kiihkona, joka ei tahdo jättää enää yhtään ainoaa sielunsa
sopukkaa näyttämättä. Kaikki verhot on raastettu sydämen mysteerioiden
edestä pois. Asiaa, jonka mies äsken lausui kohtuullisen säästeliäästi,
kirkuvat nyt hävyttömät tytöt itseänsä alasti näytellen.

Christophe häpesi hiukan tällaista taidetta, sillä hän tunsi sen
tartunnan itsessäänkin; ja pyrkimättä palaamaan menneeseen, --
(mahdoton ja luonnoton toivomus), -- puhdisti hän nyt jälleen sieluaan
niiden menneisyyden mestarien hengessä, joilla oli ollut suuren
kollektivisen taiteen vaisto ja kyky seuloa ja hillitä ajatuksiaan.
Sellainen oli esimerkiksi Händel, joka halveksi aikansa ja rotunsa
hälisevää pietismiä ja sävelsi valtavat hengelliset _Antheminsa_ ja
oratorionsa, sankarieepoksensa, kansanomaiset laulunsa kansaa varten.
Vaikeinta oli löytää semmoisia säveltäjän inspiratsionin kaipaamia
runotekstejä, jotka olisivat saattaneet herättää nykyään kaikille
Europan kansoille yhteisiä tunteita, kuten raamattu Händelin aikana.
Nykyisellä Europalla ei ollut ainoatakaan yhteistä kirjaa: ei yhtään
runoelmaa, rukousta, yhtään uskontunnustusta, joka olisi ollut kaikkien
oma. Oi, sellaisen häpeän pitäisi painaa maan alle kaikki nykyaikaiset
kirjailijat, taiteilijat ja ajattelijat! Ainoakaan ei ole kirjoitellut,
ajatellut kaikille. Yksin Beethoven on jättänyt jälkeensä muutaman
sivun uutta, lohduttavaa ja veljellistä evankeliumia; mutta ainoastaan
musiikkimiehet osaavat sitä lukea, enimmät ihmisistä eivät saa koskaan
sitä kuulla. Wagner on tosin koettanut rakentaa Bayreuthin kukkulalle
uskonto-taiteen, joka yhdistäisi kaikki ihmiset. Mutta hänen suuri
henkensä oli liian kaukana yksinkertaisuudesta ja liian täynnä kaikkia
aikansa dekadenttisia musikalisia virheitä ja ajatuksia: pyhälle
kukkulalle eivät tulleetkaan Galilean kalastajat, vaan fariseukset.

Christophe tiesi kyllä, mitä olisi tehtävä; mutta hänellä ei ollut
sopivaa runoilijaa, hänen täytyi tyytyä omaan puolinaiseen itseensä,
supistua pelkän musiikkinsa piiriin. Ja väitettäköön mitä tahansa
musiikki ei ole kansainvälinen kieli: tarvitaan sanojen jousi, joka
lennättää sävelten nuolen kaikkien sydämiin.

Christophe aikoi kirjoittaa sarjan sinfonioita, jotka olisivat
olleet jokapäiväisen elämän inspiroimat. Hän suunnitteli muun muassa
_Kotisinfoniaa_, aivan omalaatuistaan, ei sellaista kuin Richard
Straussin. Hän ei ajatellut laisinkaan _materialisoida siinä vanhoja
totuttuja_ aakkosia seuraten perhe-elämää kinematograafin kuvina,
joissa musikaliset teemat ilmaisivat, tekijän mielivallan pakotuksesta,
eri henkilöitä, joiden sitten nähtiin liikehtivän yhdessä, nähtiin,
jos nimittäin kuuntelijalla oli siihen alttiit korvat ja silmät. Se
tuntui Chrisptohesta pelkästään suuren kontrapunktistin akateemiselta
ja lapselliselta leikittelyltä. Christophe ei halunnut kuvata ei
henkilöitä ja toimia, vaan ilmaista tunteita, jotka olisivat olleet
tuttuja kaikille ja joissa jokainen olisi saattanut löytää kaiun
omasta sielustaan, ehkä lohdutustakin. Ensimäinen osa tulkitsi nuoren
rakastavan parin vakavaa ja naivia onnea, sen hellää aistillisuutta,
sen luottamusta tulevaisuuteen, sen iloja ja toiveita. Toinen oli
elegia kuolleen lapsen ruumiin ääressä. Christophe inhosi kaikkea
kuoleman kuvailua, kaikkea realismin tavoittelua tuskanilmauksissa;
yksilölliset hahmot katosivat; tuntui ainoastaan suuri suru, --
teidän, minun, jokaisen ihmisen, -- suru onnettomuuden kasvojen
edessä, joka on jokaisen osa tai saattaa siksi tulla. Murheen
murtama sielu, murheen, josta Christophe oli karkoittanut kaikki
itkuisen melodraaman tavanomaiset efektit, elpyi sitten vähitellen,
tuskallisesti ponnistellen, ja tarjosi kärsimyksensä uhrina Jumalalle.
Ihminen jatkoi, seuraavassa osassa, joka liittyi tuohon edelliseen,
rohkeasti matkaansa, -- tarmokkaassa fuugassa, jonka uljas luonne ja
itsepäinen rytmi innostivat ja veivät taistelujen ja kyynelten läpi
mahtavaan marssiin, lannistumatonta uskallusta julistavaan. Viimeinen
osa kuvasi elämän iltaa. Alkupuolen teemat ilmestyivät siinä taasen,
niiden liikuttava luottamus ja hellyys, joka ei voinut vanhentua, vaan
oli ainoastaan kypsyneempi ja hiukan kolahduksia kärsinyt ja nousi ylös
tuskien varjosta, valon kruunaamana, ponnahtaen taivasta kohti kauniina
kukintana, uskonnollisena rakkauden hymninä elämälle ja Jumalalle.

Christophe etsi suuria, yksinkertaisia ja inhimillisiä aiheita
menneisyydenkin kirjoista, aiheita, jotka puhuvat kaikkien sydämille
ja värähyttävät sitä, mikä on sydämissä parasta. Hän valitsi kaksi
aihetta, ne olivat _Josef_ ja _Niobe_. Mutta niihin nähden tuli
Christophelle esteeksi paitsi runotekstin puutetta tuo vaarallinen,
useita vuosisatoja väitelty ja yhä ratkaisematon kysymys runouden
ja musiikin yhdistämisestä toisiinsa. Hänen pakinansa Françoisen
kanssa veivät hänet jälleen takaisin suunnitelmiin, joita hän oli
luonnostellut jo aikoinaan Corinnen kanssa: unelmaan luoda sellainen
musikaalinen draama, joka pysytteleisi resitativisen oopperan ja
puhutun draaman välillä, -- vapaaseen musiikkiin yhdistetyn vapaan
sanan taidetta; -- sen taidelajin toteuttamista tuskin ainoakaan
taiteilija nykyään epäilee, mutta kulunut ja wagnerismin traditsioneihin
piintynyt arvostelu kieltää sen niinkuin se kieltää kaiken todella
uuden: sillä tässähän ei ole kysymyksessä enää tallata Beethovenin,
Weberin, Schumannin tai Bizet'n jälkiä, heidän, jotka ovat kylläkin
käytelleet melodraamaa nerokkaasti; ei ole kysymyksessä liisteröidä
mitä tahansa puhuttua ääntä minkälaiseen musiikkiin hyvänsä eikä
vaikuttaa, maksoi mitä maksoi, tremoloilla, karkeilla efekteillä
tökeröön yleisöön; kysymyksessä on luoda uusi musiikin laji, jossa
laulajain äänet ovat sopusoinnussa niille sukua olevien instrumenttien
kanssa ja yhdistävät arkatuntoisesti harmonisiin jaksoihinsa musiikin
unelmien ja valituksen kaiun. On itsestään selvää, ettei tätä muotoa
voi sovittaa kuin rajoitettuun lajiin aiheita, eräihin intimeihin ja
täyteläisiin sielullisiin momentteihin, jos aikoo saada ilmi runouden
tuoksun. Mikään taide ei saata olla hillitympää ja aristokraattisempaa
kuin tämä. On siis luonnollista, että sillä on sangen vähän toivoa
kukoistaa sellaisena aikana kuin meidän, joka lehahtaa nousukkaiden
alkeellisuudelta, vaikka sen taiteilijat uskottelevatkin toista.

Ehkei Christophe ollut sen paremmin kuin toisetkaan soveltuva luomaan
tätä taidetta; hänen synnynnäiset ominaisuutensa, hänen rahvasmainen
voimansa olivat jo esteenä. Hän ei jaksanut muuta kuin suunnitella sitä
ja toteuttaa pari luonnosta Françoisen avulla.

Niinpä sävelsi hän muutamia sivuja raamatusta, melkein kirjaimellisesti
sovitellen, -- muun muassa tuon kuolemattoman kohtauksen, jossa Josef
ilmaisee itsensä veljillensä eikä voi enää, heitä kauan kiusattuaan,
salata mielenliikutustaan ja hellyyttään, vaan mutisee hiljaa seuraavat
sanat, jotka ovat tuoneet kyyneleet Tolstoin ja monien muiden silmiin:

"_Minä en voi itseäni pidättää... Kuulkaa, minä olen Josef; vieläkö
minun isäni elää? Minä olen Josef, teidän veljenne, joka on kauan
sitten kadotettu. Minä olen Josef_..."

Tätä Christophen ja Françoisen kaunista ja vapaata yhdyselämää ei
voinut kauan jatkua. Heillä oli elämän täyteläisyyden yhteisiä
hetkiä; mutta he olivat liian erilaisia. Ja koska he olivat kumpikin
yhtä kiivaita, törmäsivät he usein vastatusten. Ne törmäykset
eivät milloinkaan saaneet karkeaa luonnetta: sillä Christophe piti
ystävätärtään arvossa. Ja Françoise, joka joskus saattoi olla niin
julma, oli hyvä niitä kohtaan, jotka olivat hyviä hänelle; millään
ehdolla maailmassa ei hän olisi tehnyt heille pahaa. Sitäpaitsi
oli heillä molemmilla iloisen huumorin lahjat. Françoise oli itse
ensimäisenä valmis pilkkaamaan itseään. Siitä huolimatta kalvoi hänen
sydäntään tuska: sillä hän oli vielä entisen intohimonsa pauloissa;
hän ajatteli yhä sitä kurjimusta, jota hän rakasti; eikä hän jaksanut
sietää tätä sielunsa nöyryyttävää tilaa, ei varsinkaan, kun Christophe
sen aavisti.

Christophe, joka näki hänen viettävän kokonaisia päiviä vaieten ja
hermostuneen synkkämielisenä, ihmetteli, ettei hän ollut onnellinen.
Olihan Françoise päässyt taistelujensa perille: hän oli suuri
taiteilijatar, ihailtu, jumaloitu...

-- Kyllä niinkin, sanoi Françoise; jos olisin sellainen tunnettu
näyttelijätär, jolla on kamasaksan sielu ja joka harjoittaa
näyttelemistä kuin jotakin afääriä, niin olisin onnellinen. He ovat
tyytyväisiä, kun he ovat "toteuttaneet" hyvän varallisen aseman,
päässeet rikkaisiin porvarisnaimisiin, ja saaneet -- _nec plus
ultra_ -- kunnianristin rintaansa. Minä, minä tahdoin enemmän. Ellei
ihminen ole hassu, eikö menestys näytä vieläkin tyhjemmältä kuin
onnistumattomuus? Sinun pitäisi se ainakin tietää!

-- Minä sen tiedänkin, vastasi Christophe. Ah, hyvä Jumala, sellaiseksi
en kuvitellut kunniaa lapsena ollessani. Miten palavasti minä sitä
toivoin, ja miten säteilevältä se minusta näytti! Se oli minulle
jollakin tavoin uskonnollista... Mutta en sure! Menestyksellä on eräs
jumalallinen ominaisuus: se sallii minun tehdä jotain hyvää.

-- Mitä hyvää? On voittaja. Mutta mitä varten? Mikään ympärillä ei ole
muuttunut. Teatterit, konsertit, kaikki jäävät entiselleen. Pelkästään
uutta muotia, joka seuraa toista. Meitä ymmärretään vain ohi juosten;
ja sitten jo ajatellaan aivan toisia asioita. Ymmärrätkö sinä itsekään
muita taiteilijoita? Joka tapauksessa ei sinua ymmärretä. Kuinka he ovat
kaukana sinusta, ne mestarit, joita sinä rakastat eniten! Ajattelepas
vain Tolstoitasi...

Christophe oli näet kirjoittanut Tolstoille. Hän oli hänen harras
ihailijansa, hän itki lukiessaan hänen kirjojaan; hän aikoi säveltää
erään hänen venäläisille talonpojille kirjoittamansa sadun, hän
oli pyytänyt häneltä siihen lupaa, lähettänyt hänelle _Liedinsä_.
Tolstoi ei ollut vastannut hänelle mitään, enempää kuin aikoinaan
Goethe Schubertin ja Berliozin kunnioituksenosoituksiin, kun he
lähettivät hänelle mestariteoksensa. Tolstoi oli antanut esittää
itselleen Christophen sävellyksiä; ja ne olivat harmittaneet häntä:
hän ei ymmärtänyt niistä mitään. Hänestä oli Beethoven dekadentti
ja Shakespeare puoskari. Sen sijaan oli hän suuresti mielistynyt
imeliin pikkumestareihin, sellaiseen klaverimusiikkiin, joka aikoinaan
hurmasi "Peruukkikuningasta"; ja hän piti _Kamarineitsyen Tunnustusta_
kristillisenä kirjana...

-- Suuret miehet eivät kaipaa meitä, sanoi Christophe. Toisia varten on
ajateltava.

-- Ketä? Porvarillista yleisöäkö, noita varjoja, jotka pimentävät
ihmiseltä oikean elämän? Näytellä, kirjoittaa tuollaisia varten! Uhrata
elämänsä heidän tähtensä! Se ei ole makeaa.

-- Joutavaa huolta, vastasi Christophe. Minä näen heidät kyllä
samanlaisina kuin sinäkin, mutta se ei tee minua surulliseksi. He eivät
ole niin huonoja kuin sinä sanot.

-- Kiltti saksalainen optimisti!

-- He ovat ihmisiä, niinkuin minäkin. Minkä tähden he eivät ymmärtäisi
minua?... -- Ja vaikkeivät he ymmärtäisikään, olisinko siitä
millänikään? Sillä noiden tuhansien ihmisten joukossa on toki aina pari
kolme, jotka ovat kanssani: se riittää minulle; tarvitsen ainoastaan
pientä luukkua, josta voin joskus hengittää raitista ilmaa...
Ajattelepas monia yksinkertaisia katselijoita, nuorukaisia, vilpittömiä
ja hyviä vanhuksia, jotka sinun äänesi, sinun tulkitsemasi traagillinen
kauneus nostaa lavalle ilmestyessäsi heidän arkisten päiväinsä
yläpuolelle. Muista, millainen itse olit lapsena! Eikö ole kaunista
tehdä muille, -- vaikkapa yhdelle ainoallekin, -- samaa hyvää, tuottaa
samaa onnea, jota joku toinen antoi sinulle ennen muinoin?

-- Ja sinä luulet, että tuollaisia olisi edes yksi? Minä puolestani
olen alkanut sitä epäillä... Ja jos niin olisikin, millä tavoin
parhaat niistä, jotka meitä rakastavat, oikeastaan rakastavat meitä?
Millaisina he meidät näkevät? Näkevät sangen heikosti! Häpäisevät meitä
ihaillessaankin; heitähän huvittaa yhtä paljon katsella jotain joutavaa
tusinanäyttelijätärtä; he alentavat meidät niiden typerysten tasalle,
joita halveksitaan. Heistä ovat kaikki ne, jotka vain menestyvät, aivan
samanarvoisia.

-- Ja kuitenkin: jälkimaailmassa jäävät, kaikesta huolimatta, elämään
suurimpina juuri suurimmat.

-- Sen tekee välimatkan pituus. Vuoret ylenevät sikäli kuin niistä
joutuu loitommaksi. Silloin näkee paremmin niiden korkeuden; mutta
silti ollaan niistä kauempana... Ja kuka sitäpaitsi sanoo, että
suurimmat säilyvät? Tiedätkö sinä nimittäin, miten monet suuret ovat
kadonneet?

-- Oh, hitto vie! vastasi Christophe. Vaikkei ainoakaan ihminen
ymmärtäisi, mitä minä ajattelen, eikä tietäisi, mitä olen, niin minä
ajattelen ja olen sittenkin. Minulle jää musiikkini; minä uskon siihen;
se on totisempi kuin mikään muu.

-- Sinä oletkin taiteesi alalla vapaa, sinä saat tehdä, mitä tahdot.
Mutta minä, mitä minä voin? Minun on pakko näytellä sitä, mitä
annetaan, ja märehtiä inhottavuuteen saakka aina samaa. Tosin me
emme ole Ranskassa vielä joutuneet aivan amerikalaisten näyttelijäin
elukkatasolle: hehän esittävät tuhannen kertaa perätysten kehnoja
_Rip_ tai _Robert-Macaire_ oopperoitaan, vääntäen viisikolmatta vuotta
iästään saman typerän osan myllyä. Mutta me olemme sinnepäin menossa.
Teatterimme ovat niin köyhiä! Yleisö ei kestä neroutta muuta kuin
äärettömän pieninä apteekkiannoksina, maneerilla ja muotikirjallisella
sokerilla höystettynä... Nero, joka "on muodissa!" Itkeäkö sille vai
nauraa?... Turhaa voiman haaskausta! Katso, minkä kohtalon joku Mounet
heiltä saa. Mitä hänen täytyi koko elämänsä näytellä? Ainoastaan pari,
kolme osaa, jotka maksoivat vaivaa: Oedipos, Polyeuktes. Loput, mitä
roskaa! Eikö se aivan äitelöi? Ja kun ajattelee, mitä kaikkea suurta
ja kunniakasta hän olisi voinut tehdä sellaisilla voimilla? Eikä
asianlaita ole paremmin muuallakaan kuin Ranskassa. Mitä he tekivät
Dusesta? Mihin hän kulutti elämänsä? Kuinka hyödyttömiin osiin?

-- Teidän oikea osanne on pakottaa maailma kunnioittamaan voimakkaita
taideteoksia, sanoi Christophe.

-- Turhaa ponnistella. Eikä se onnistukaan. Heti, kun tuollainen
voimakas taideteos koskettaa näyttämöä, menettää se runollisuutensa
suuruuden, muuttuu valehtelijaksi. Henkäyskin yleisön kurkusta pilaa
sen. Tukehduttavien kaupunkien yleisö ei tiedä enää, mitä on vapaa
ilma, luonto, terve runous: se haluaa teatterirunoutta, kissankultaa,
ihomaalilla tuhrattua, ja haisevaa. -- Ah, sitten... vaikkapa
menestyisikin sellaisessa... Ei, se ei vielä elämää täytä, se ei täytä
minun elämääni.

-- Sinä ajattelet yhä häntä.

-- Ketä?

-- Sen tiedät hyvin. Tuota miestä.

-- Kyllä.

-- Mutta jos hän olisi sinulla, tuo mies, ja jos hän sinua rakastaisi,
niin myönnä, ettet olisi sittenkään onnellinen, keksisit aina jotain,
jonka tähden kiduttaisit itseäsi.

-- Se on totta... Ah, mikä minun onkaan?... Katso, minä olen saanut
taistella liikaa, minä olen kuluttanut liiaksi itseäni, minä en jaksa
enää löytää rauhaa, sisässäni on ainainen levottomuus, kuume...

-- Eikö se liene ollut sinussa jo ennenkuin jouduit kärsimyksiin.

-- Se on mahdollista. Kyllä, se oli jo silloin, kun olin pikku tyttö,
oli niinkauan kuin voin muistaa... Se kalvoi jo silloin minua.

-- Mitä sinä sitten nyt tahtoisit?

-- Mistä sen voin tietää? Tahtoisin enemmän kuin voin.

-- Tunnen tuon, virkkoi Christophe. Minä olin sellainen nuorena.

-- Niin, mutta sinusta on tullut mies. Minä jään iäkseni
kypsymättömäksi. Minä olen vajanainen olio.

-- Kukaan ei ole täydellinen. Onni on se, että tuntee omat
rajoituksensa ja rakastaa niitäkin.

-- Minä en voi sitä enää. Olen joutunut siitä pois. Elämä on vääntänyt
minut pakkoonsa, kangistanut, silponut rujoksi. Ja sittenkin minusta
tuntuu, että olisin voinut olla normaali ja terve nainen ja silti
sielultani kaunis olematta sellainen kuin lauma-ihmiset.

-- Sinä voit olla sitä vieläkin. Minä näen sinut juuri sellaisena.

-- Sano, minkälaisena minut näet.

Christophe kuvaili häntä sellaisiin olosuhteihin, joissa hän olisi
kehittynyt luonnollisella ja harmonisella tavalla, ja ollut onnellinen,
rakastanut ja ollut rakastettu. Ystävättärestä tuntui hyvältä sitä
kuulla. Mutta sitten hän sanoi:

-- Ei, se on nyt mahdotonta.

-- No niin, virkkoi silloin Christophe, siispä täytyy sanoa niinkuin
Händel vanhana, kun hän tuli sokeaksi:

    What ever is is right
    (Hyvää on, mikä on.)

Ja Christophe meni pianon ääreen ja lauloi tämän hänelle. Françoise
syleili häntä, tuota rakasta optimisti-hupakkoaan. Christophe teki
hänelle hyvää. Mutta hän pahaa Christophelle: ainakin pelkäsi Françoise
sitä. Hän joutui joskus tuskallisen epätoivon valtaan eikä voinut sitä
salata Christophelta, sillä rakkaus teki hänet heikoksi. Öisin, kun
he makasivat rinnatusten vuoteessa ja Françoise kitui vielä valvoen
tuskissaan, aavisti Christophe hänen tunteensa, ja silloin hän rukoili
ystävätärtään, tuota niin läheistä ja samalla kaukaista, antamaan
hänellekin osansa taakasta, joka häntä painoi; eikä Françoise jaksanut
vastustaa häntä, vaan avasi sydämensä ja itki hänen sylissään; ja
Christophe lohdutteli sitten häntä pitkät öiset hetket, hellästi ja
vihastumatta; mutta moinen ainainen levottomuus alkoi kuitenkin ajan
pitkään häntä vaivata. Françoise pelkäsi, että hänen sielunsa kuume
tarttuisi myöskin Christopheen. Hän rakasti liian paljon Christophea
sietääkseen ajatusta, että hän kärsisi hänen tähtensä. Françoiselle
tarjottiin paikka Amerikassa; hän suostui tarjoukseen, pakottaakseen
itsensä lähtemään. Ja hän jätti Christophen, hieman nöyryytettyyn
sieluntilaan. Françoise oli yhtä nöyryytetty kuin hänkin. Etteivät he
voineet olla onnellisia yhdessä!

-- Ystävä-parka, sanoi hän Christophelle surullisesti, hellästi
hymyillen. Olemmeko nyt typeriä? Me emme saa koskaan enää näin kaunista
elämää, tällaista ystävyyttä. Mutta sille ei voi mitään, ei voi. Me
olemme niin tyhmiä!

He katsoivat toisiinsa, noloina ja suruisina. He nauroivat, etteivät
olisi puhjenneet itkuun, syleilivät toisiaan ja erosivat kyyneleet
silmissä. Koskaan he eivät olleet rakastaneet toisiaan niin syvästi
kuin erotessaan.

Ja kun Françoise oli lähtenyt, palasi Christophe taiteensa luokse,
vanhan toverinsa... Oi tähtitaivaan rauhaa!



Ei kulunut -- kauan, niin Christophe sai kirjeen Jacquelinelta. Se
oli vasta kolmas kirje häneltä; ja sävy oli aivan toisenlainen kuin
mihin Christophe hänen puoleltaan oli tottunut. Jacqueline valitti,
ettei Christophea oltu nähty pitkiin aikoihin, ja pyysi sievästi
häntä käymään heillä, ellei tahtonut tehdä surullisiksi ystäviään,
jotka häntä rakastivat. Christophe oli mielissään, mutta ei liioin
kummastellut tapausta. Hän oli ajatellut, ettei Jacquelinen väärä
mieliala häntä kohtaan kestäisi pysyvästi. Hänellä oli tapana mainita
erästä isoisä-vainajansa sutkausta:

"Ennemmin tai myöhemmin tulee naisväelle hyvät hetkensä; täytyy
ainoastaan kärsivällisesti niitä odottaa."

Christophe meni siis taas käymään ystävänsä luona ja hänet otettiin
ilolla vastaan. Jacqueline oli vieraalle hyvin huomaavainen; hän
karttoi luonteenomaista ironista sävyään, varoi puheissaan kaikkea,
mikä olisi saattanut loukata Christophea, seurasi mielenkiintoisesti
hänen suunnitelmiaan ja puheli älykkäällä tavalla vakavista asioista.
Christophe luuli, että hän oli tällä välin muuttunut. Mutta
Jacqueline oli sellainen ainoastaan miellyttääkseen Christophea.
Hän oli kuullut kerrottavan Christophen ja muotinäyttelijättären
rakkaussuhteista, sillä juorut siitä olivat nykyään parisilaisten
puheenaiheena; ja silloin oli Christophe näyttäytynyt hänelle aivan
uudessa valossa: Jacqueline oli tullut hyvin uteliaaksi kaikesta,
mikä koski Christophea. Kun hän nyt näki Christophen, oli hän hänen
mielestään paljoa sympaatisempi kuin ennen. Hänen puutteensakaan
eivät Jacquelinesta olleet viehätystään vailla. Hän huomasi, että
Christophessa oli neroutta, ja että maksoi vaivan antaa hänen rakastua
itseensä.

Nuoren parin elämä ei ollut parantunut; se oli päinvastoin pahentunut.
Jacquelinella oli ikävä, ikävä: hän oli kuolla ikävään... Kuinka
nainen on maailmassa yksin! Paitsi lasta ei häntä kiinnitä mikään;
eikä lapsikaan yksinään riitä häntä aina pidättämään: sillä kun hän on
todella nainen, eikä pelkästään naaras, kun hänellä on rikas sielu ja
vaativa sielunelämä, on hän luotu kaikenlaista sellaista varten, mitä
hän ei voi toteuttaa yksin, jollei tulla hänelle avuksi!... Mies on
paljoa vähemmin yksinään silloinkin, kun hän on kaikkein yksinäisin:
hänen yksinpuhelunsa riittää kansoittamaan kokonaiset erämaat; ja kun
hän on yksin toisen ihmisen kanssa, niin hän mukautuu siihen paremmin
kuin nainen, sillä hän huomaa sitä vähemmän, hän puhelee itsensä
kanssa aina. Eikä hän johdu ajattelemaankaan, että moinen ääni, joka
puhuu järkkymättömän levollisesti korpeen, tekee hiljaisuuden sille
olennolle, joka elää hänen parissaan ja jolle kaikki sanat ovat
kuolleet, ellei rakkaus elähytä niitä, kahta kauheammaksi ja erämaan
hirveämmäksi. Mies ei sitä huomaa; hän ei ole rakkaudessaan pannut
niinkuin nainen peliin koko elämäänsä: hänen elämänsä päämäärät
ovat muualla... Mikä voi täyttää naisen elämän ja hänen äärettömän
kaipuunsa, nuo lukemattomat kiihkeät ja uhkuvat voimat, jotka ovat
palaneet turhaan kokonaista neljäkymmentä vuosisataa, mitkä ihmiskunta
on ollut olemassa, polttouhrina kahdelle ainoalle epäjumalalle:
lyhytikäiselle rakkaudelle ja äitiydelle, tuolle ylhäiselle petokselle,
joka on kielletty tuhansilta naisilta eikä toisten naisten elämässä
koskaan täytä kuin muutaman vuoden?

Jacqueline oli epätoivoissaan. Hänelle tuli sellaisia kauhun hetkiä,
että ne lävistivät hänet kuin miekalla. Hän ajatteli:

"Minkä tähden minä elän? Minkä tähden minä olen syntynyt?"

Ja hänen sydäntänsä kouristi ahdistus.

-- "Taivaan Jumala, minun täytyy kuolla! Minun täytyy kuolla!"

Tämä ajatus kidutti häntä öisin kuin painajainen. Hän näki unta, että
hän sanoi:

-- "Nyt on vuosi 1889."

-- "Ei", vastattiin hänelle. "Nyt on 1909."

Ja hän oli lohduton, että hän oli kaksikymmentä vuotta vanhempi kuin
luulikaan.

-- Se loppuu pian, enkä minä ole elänyt. Mihin minä olen pannut nämä
kaksikymmentä vuotta? Mitä minä olen tehnyt elämälleni?

Hän näki unta, että hän oli _neljänä_ pikkutyttönä. Ne kaikki
neljä nukkuivat samassa huoneessa, eri sängyissä. Kaikki ne olivat
samankokoisia, ja kasvotkin samannäköisiä; mutta yksi niistä oli
kahdeksan vuotta vanha, toinen viisitoista, kolmas kaksikymmentä,
neljäs neljäkymmentä. Tuli rutto. Kolme oli jo kuollut. Neljäs katsoi
itseään kuvastimesta; ja hän tyrmistyi; hän näki itsensä: nenä oli
kutistunut, kasvot kalpeat... ja hänenkin piti pian kuolla -- ja siihen
se kaikki loppuisi...

-- "... Mitä minä olen tehnyt elämälleni?..."

Hän heräsi itku silmissä; eikä se painajainen hävinnyt päivälläkään:
se painajainen oli totta. Mitä hän oli tehnyt elämälleen? Kuka oli
sen häneltä ryöstänyt?... Hän alkoi vihata miestään, tuota viatonta
rikostoveria, (mitä siitä, olipa toinen viatonkin: tuska on kuitenkin
sama!) sen sokean lain rikostoveria, joka tahtoi murskata hänet.
Sellaisen vihan hetken jälkeen hän aina katui, sillä hän oli hyvä;
mutta hän kärsi liian katkerasti; eikä hän voinut estää itseään
työntämästä kärsimystä myöskin tuolle olennolle, joka oli sidottu
häneen ja tukehdutti häntä, vaikka toinenkin kärsi; sillä jollekulle
Jacqueline tahtoi kostaa. Perästä päin oli hän ylen masentunut, hän
inhosi itseään; ja hän tunsi, että ellei hän löytäisi pelastuksen
keinoa, tekisi hän miehelleen vielä enemmän pahaa. Sitä keinoa hän
nyt hapuili ympäriltään; hän takertui kaikkeen, aivan kuin hukkuva
oljenkorteen. Hän koetti kiintyä johonkin asiaan, johonkin työhön,
olentoon, joka olisi jollakin tavoin ollut hänen omaa asiaansa, hänen
työtään ja olemustaan. Hän koetti jälleen ryhtyä henkiseen puuhaan, hän
luki vieraita kieliä, alkoi kirjoittaa jotain artikkelia, novellia,
hän rupesi maalailemaan, säveltelemään... Turhaa: jo ensimäisenä
päivänä rohkeus lannistui. Se oli liian vaikeaa. Ja sitäpaitsi: "Nuo
kirjat ja taideteokset, mitä ne oikeastaan ovat? En tiedä, rakastanko
niitä, en ajattele, onko niitä olemassakaan." Eräinä päivinä hänen
puheensa oli kiihkeän vilkasta, hän nauroi miehensä kanssa, hän näytti
kovasti innostuvan kaikesta, mistä he keskustelivat, kaikesta, mitä
Olivier teki; hän koetti huumata itseään unohtaakseen... Turha vaiva:
yhtäkkiä into herposi, sydän jäähtyi kylmäksi, Jacqueline meni kätköön,
kyynelittä, masentuneena, tuskin voiden hengittää. -- Hän oli jo
osaksi tehnyt tihunsa Olivierille. Olivier oli tullut skeptilliseksi,
maailman mukaiseksi. Jacqueline ei ollut siitä yhtään mielissään; hän
näki Olivierin yhtä heikoksi kuin hän itsekin oli. Melkein joka ilta
he olivat poissa kotoaan. Jacqueline koetti parisilaisissa salongeissa
haihduttaa ikäväänsä, jota ei kukaan voinut aavistaa, sillä sitä
peitti, ironinen ja aina varuillaan oleva hymy. Hän etsi jotakuta, joka
olisi rakastanut häntä ja pidättänyt häntä kuiluun vajoamasta. Turhaa,
turhaa, turhaa! Hänen epätoivoiseen avunpyyntöönsä vastasi pelkkä
hiljaisuus.

Jacqueline ei rakastanut Christophea; hän ei voinut sietää hänen
kovaa käytöstään, hänen loukkaavaa rehellisyyttään ja ennen kaikkea
hänen välinpitämättömyyttään. Hän ei häntä rakastanut; mutta hänellä
oli vaisto, että Christophe oli ainakin voimakas, -- kallio kuoleman
meressä. Ja hän tahtoi takertua siihen kallioon, tuohon voimakkaaseen
uimariin, jonka, pää pysyi tulvan yläpuolella, tai hukuttaa hänet
kanssaan...

Ja sitä paitsi: hänelle ei riittänyt sekään, että hän oli eroittanut
Olivierin hänen ystävistään; hänen täytyi vielä anastaa nuo ystävät
itselleen. Kunniallisimmissakin naisissa herää joskus vaisto, joka
pakottaa heitä koettelemaan voimainsa suuruutta, jopa koettelemaan
sitä yli voimainsakin. Tällaisessa voiman väärinkäytössä kokee heidän
heikkoutensa voimansa. Ja kun nainen on egoisti ja turhamainen,
nauttii hän ilkeää iloa, kun voi riistää puolisoltaan hänen ystäviensä
ystävyyden. Se tehtävä on melkoisen helppo: riittää vain joku silmäys.
Ei löydy miestä, olipa hän kunniallinen tai ei, joka ei olisi kyllin
heikko käydäkseen tähän koukkuun. Olipa miehen ystävä miten rehellinen
tahansa, niin ajatuksissaan hän melkein aina pettää ystävänsä, joskin
hän voi välttää itse teon. Ja jos petetty huomaa sen, silloin tulee
heidän ystävyydestään loppu: he eivät katsele enää toisiaan entisin
silmin. Nainen, joka leikkii tätä vaarallista leikkiä, jää enimmäkseen
ennalleen, hän ei vaadikaan enempää: hän pitää heidät molemmat,
saatuaan heidän välinsä rikki, heidät armoilleen anastetuksi.

Christophe huomasi nämä Jacquelinen kohteliaisuudet; mutta hän ei
niistä kummastunut. Kun Christophe tarkoitti hyvää jollekulle, oli
hänellä naivi taipumus pitää aivan luonnollisena, että häntäkin
rakastettiin ilman minkäänlaisia sala-ajatuksia. Hän vastasi iloisin
mielin nuoren naisen lähentelyihin; hän piti häntä viehättävänä; hän
huvittelihe koko sydämestään hänen seurassaan; ja hän arvosteli nyt
Jacquelinea niin suopeasti, että melkeinpä jo piti Olivieria sangen
tyhmänä, jos Olivier ei voisi olla onnellinen Jacquelinen kanssa ja
tehdä vaimoa onnelliseksi.

Christophe lähti muutamia päiviä kestävälle automobiiliretkelle, jonka
hänen ystävänsä olivat päättäneet tehdä; ja hän poikkesi vieraaksi
heidän maataloonsa, -- Langeais-suvun vanhalle tilalle Bourgognessa;
taloa säilytettiin muistona, mutta muuten siellä ei usein käytykään. Se
oli yksinäisellä paikalla keskellä viinitarhoja ja metsiä; sisältä se
oli rappiolla, ikkunat olivat hatarat; siellä tuntui homeen, kypsien
hedelmäin, vilpoisan siimeksen ja auringon kuumentamien hartsipuiden
hajua. Kun Christophe nyt oli useita päiviä Jacquelinen lähettyvillä,
valtasi hänet vähitellen jonkinlainen ärsyttävä ja suloinen tunne,
joka ei kuitenkaan tehnyt häntä rauhattomaksihan nautti viattomasti,
mutta ei suinkaan aineettomasti, nähdessään häntä, kuullessaan hänen
ääntänsä, hipaistessaan tuohon sievään ruumiiseen ja tuntiessaan
Jacquelinen suun hengityksen. Olivier oli hiukan huolissaan ja
vaitelias. Hän ei ollut epäluuloinen; mutta häntä ahdisti jonkinlainen
hämärä levottomuus, vaikka hän olisi hävennyt sitä tunnustaa; ja
kurittaakseen itseään tuon vikansa tähden jätti hän usein nuo toiset
kahden kesken. Jacqueline tunsi, mitä Olivier aavisteli, ja se liikutti
häntä; ja hänen mielensä teki sanoa hänelle:

-- Oi, älä ole tuskissasi, ystäväni. Sinua minä rakastan yhä enemmän.

Mutta hän ei sanonutkaan mitään, ja he kaikki kolme antoivat asian
mennä, miten sattui. Christophe aavistamatta mitään, Jacqueline
tietämättä, mitä hän oikein tahtoi, ja jättäen sattuman asiaksi
näyttää sen hänelle, Olivier yksinään aavistaen jotain, mutta
tahtomatta sellaista ajatella, sillä itsetunne ja rakkaus tekivät hänet
häveliääksi. Kun tahto vaikenee, niin vaisto puhuu; sielun nukahtaessa
ruumis kulkee omia teitään.

Eräänä iltana aterian jälkeen oli ilma heistä niin ihana, -- ei
kuutamoa, tähtinen taivas, -- että heidän teki mieli kävelemään
puutarhaan. Olivier ja Christophe lähtivät sinne. Jacqueline meni
vielä huoneeseensa ottamaan saaliaan. Hän ei tullutkaan takaisin.
Christophe sadatteli naisten iänikuista hitautta, ja meni kutsumaan
Jacquelinea, -- (jo muutaman ajan oli Christophe itse huomaamattaan
näytellyt ikäänkuin aviomiehen osaa.) -- Hän kuuli nyt Jacquelinen
tulevan. Kamarissa, jossa Christophe seisoi, ei saattanut nähdä mitään,
ikkunaluukut olivat kiinni.

-- Tulkaa jo, hyvä rouva Kuhniainen, huusi Christophe iloisesti. Tehän
kulutatte peilinne puhki siihen katsomalla.

Jacqueline ei vastannut. Hän oli pysähtynyt, Christophella oli kyllä
tuntu, että hän oli huoneessa; mutta Jacqueline ei liikahtanutkaan.

-- Missä olet? kysyi Christophe.

Jacqueline ei vastannut. Myöskin Christophe vaikeni: hän haparoi
pimeässä ja tuli omituisen rauhattomaksi. Hän pysähtyi kovasti sykkivin
sydämin. Hän kuuli aivan läheltään Jacquelinen keveän hengityksen.
Christophe astui vielä askeleen ja seisattui taas. Jacqueline oli
lähellä häntä, Christophe tiesi sen, mutta hän ei voinut liikahtaakaan.
Muutama sekunti hiljaisuutta. Yhtäkkiä tarttuu kaksi kättä häneen ja
vetää häntä puoleensa, huulet painuvat hänen huuliinsa. Christophe
syleili häntä. Sanaakaan sanomatta, molemmat liikkumatta. -- Heidän
huulensa tempautuivat irti toisistaan väkinäisesti. Jacqueline lähti
huoneesta. Christophe meni väristen hänen perässään. Hänen polvensa
vapisivat. Hän heittäytyi hetkeksi nojaamaan seinään, odottaen, että
sydämen kiihkeä kuohu asettuisi. Viimein hän lähti toisten perästä.
Jacqueline puheli tyynesti miehensä kanssa. He kaksi kävelivät muutamia
askeleita Christophen edellä. Christophe seurasi heitä järkytetyin
mielin. Olivier pysähtyi häntä odottamaan. Christophe samoin. Olivier
kutsui häntä ystävällisesti tulemaan. Christophe ei vastannut. Olivier
tunsi ystävänsä luonteen, ja että hän silloin tällöin sulkeutui
oikullisesti ja jörösti itseensä, joten hän ei nyt koettanutkaan häntä
houkutella, vaan jatkoi Jacquelinen kanssa kävelyään. Ja Christophe
seurasi heitä kymmenen askeleen päästä, seurasi kuin kone, kuin koira.
Kun toiset pysähtyivät, pysähtyi hänkin. Kun he kävelivät, hänkin
käveli. Niin kiersivät he kertaalleen puiston ja menivät takaisin
sisään. Christophe nousi heti kamariinsa ja sulkeutui sinne. Hän ei
sytyttänyt tulta. Hän ei mennyt levollekaan. Ei ajatellut mitään.
Sydänyöllä valtasi hänet uni, hän nukahti istualleen pöydän ääreen, pää
käsien varassa. Tunti sen jälkeen hän heräsi. Sytytti kynttilän. Kokosi
kiireesti paperinsa ja muut tavaransa, työnsi ne matkalaukkuunsa,
heittäytyi sänkyyn, ja nukkui aamun sarastukseen asti. Silloin hän
lähti huoneesta, laukkuineen, ja matkusti pois. Häntä odotettiin koko
aamupäivä. Häntä etsittiin kaiken päivää. Jacqueline salasi kiehuvan
vihansa välinpitämättömyyteen ja sanoi julkean ironisesti aikovansa
muka laskea hopealusikkansa. Vasta seuraavana iltana sai Olivier
Christophelta kirjeen:

    "Kunnon ystäväni, älä suutu, että minä hävisin kuin hullu. Sillä
    hulluhan minä olen, senhän tiedät. Minkä sille voi? Minä olen,
    mikä olen. Kiitos hellästä vierasvaraisuudestasi. Se teki niin
    hyvää. Mutta ymmärrätkös, minä en ole luotu elämään toisten
    kanssa. Enkä tiedä, olenko luotu yleensäkään elämään. Minä
    olen luotu pysymään omassa nurkassani ja rakastamaan ihmisiä
    -- loitolta: se on viisainta. Kun näen läheltä heitä, tulee
    minusta ihmisvihaaja. Ja sitähän minä juuri en tahdo olla. Minä
    tahdon rakastaa ihmisiä, tahdon teitä kaikkia rakastaa. Oi,
    kuinka tahtoisin tehdä teille kaikille hyvää! Jos minä voisin
    tehdä jotain, että te olisitte, -- että sinä olisit onnellinen!
    Miten ilomielin antaisin siitä kaiken onneni, mitä minulla voi
    olla!... Mutta sitäkään en saa tehdä. Ihminen ei voi muuta kuin
    näyttää toisille tietä. Ei voi tasoittaa heille tietä. Kunkin on
    pelastettava itse itsensä. Pelasta itsesi! Pelastakaa itsenne!
    Minä pidän sinusta niin paljon.

                                                    Christophe.

    Kunnioittavat tervehdykseni rouva Jeanninille."

"Rouva Jeannin" luki kirjeen, suu halveksivassa rypyssä. Luki ja sanoi
kuivasti:

-- No, tottele hänen neuvoaan. Pelasta itsesi. Mutta kun Olivier ojensi
kätensä ottaakseen häneltä kirjeen takaisin, rutisti Jacqueline sen
ja heitti maahan; ja kaksi suurta kyyneltä puhkesi hänen silmistään.
Olivier otti kiihkeästi häntä kädestä:

-- Mikä sinun on? kysyi hän liikutettuna.

-- Anna minun olla, huusi Jacqueline vimmoissaan.

Ja hän meni ulos. Ovella hän huusi vielä:

-- Egoistit!



Christophe oli lopulta tehnyt suojelijansa _Le Grand Journalin_ miehet
vihollisikseen. Sen saattoi jo arvatakin. Christophe oli saanut
taivaalta tuon Goethen kehuman hyveen, jonka nimi on:

"_Ei-kiitollisuus_".

"_Vastenmielisyys ilmaista kiitollisuuttaan_, kirjoitti Goethe
ironisesti, _on harvinainen eikä esiinny muissa kuin huomattavissa
miehissä, jotka ovat nousseet köyhimmistä kansanluokista ja olleet
pakotetut joka askeleella huolimaan hyväntekijöiltään apua, joka on
melkein aina karkeudella myrkytetty_."

Christophe ei luullut, että hänen velvollisuutensa olisi vaatinut
häntä matelijaksi hänelle tehdyn palveluksen vuoksi, eikä -- se
oli hänestä sama asia -- luopumaan omasta vapaudestaan. Hän ei
puolestaan tarjoillut hyvyyttään huutokaupalla, hän lahjoitti sen.
Hänen auttajansa käsittivät asian hiukan toisella tavalla. Korkea
siveystajunta, joka heillä oli velallistensa velvollisuuksista,
loukkaantui, kun Christophe kieltäytyi säveltämästä jotakin typerää
hymniä, jota häneltä vaadittiin tuon sanomalehden järjestämiin
reklaamijuhliin. He antoivat Christophen selvästi ymmärtää, että tämä
hänen käytöksensä oli varsin sopimatonta. Christophe välitti heistä
vähät. Ja hän ärsytti heitä joku aika sen jälkeen vielä enemmän, kun
kumosi häikäilemättä eräitä itsetietoisia uutisia, joita lehti hänestä
levitteli.

Silloin alkoi häntä vastaan täysi sota. Siinä käytettiin kaikkia
aseita. Vedettiin jälleen vääristelyjen arsenaalista esille se vanha
kanuuna, jota kaikki heikkolahjaiset aina ovat luovia sieluja vastaan
käyttäneet ja joka ei koskaan ketään tapa, mutta jonka vaikutus
hölmöihin on hairahtumaton: häntä syytettiin plagiaatista. Leikeltiin
hänen teoksistaan ja toisten tuntemattomien suuruuksien sävellyksistä
keinotekoisesti valittuja kappaleita ja väärenneltiin niitä; siten
todistettiin, että hän oli varastanut aiheensa noilta raukoilta. Häntä
syytettiin siitä, että hän oli muka koettanut tukehduttaa nuorempia
taiteilijoita. Oi, jospa hän nyt olisi joutunut tekemisiin ainoastaan
sellaisten herrain kanssa, joilla haukkuminen on ammattina, nimittäin
kriitikkojen, noiden kääpiöiden, jotka kiipeilevät suuren miehen
hartioille ja huutavat:

-- Minä olen suurempi kuin sinä!

Mutta ei, se ei riittänyt; lahjakkaatkin miehet karkailevat toistensa
kimppuun: jokainen koettaa tuottaa virkaveljilleen tukaluutta niin
paljon kuin mahdollista; ja kuitenkin, niinkuin usein on sanottu, on
maailma kyllin avara, että jokainen voi tehdä rauhassa työtään; ja
kullakin on jo omassa kyvyssään sellainen vihollinen, että se antaa
tarpeeksi puuhaa.

Saksassa oli yllin kyllin kateellisia taiteilijoita, jotka hankkivat
aseita Christophen vihamiehille, elleivät nämä itse niitä keksineet.
Ja oli niitä Ranskassakin. Musiikkilehtien natsionalistit -- heistä
olivat useimmat ulkomaalaisia -- paiskasivat hänelle vasten naamaa
hänen kansallisuutensa jonkinlaisena häväisynä. Christophen menestys
oli paljon suurentunut; ja nyt sekautui asiaan muoti, saaden aikaan
sen pahan, että koska se tuhlasi hänelle liiallisesti suitsutusta,
kiusasi hän sellaisiakin ihmisiä, jotka eivät lukeutuneet mihinkään
varmaan puoluekuntaan, -- ja sitä suuremmalla syyllä vielä enemmän
toisia. Christophen konserteissa kävi nykyään säännöllisesti paitsi
hienostoa ja nuorten aikakauslehtien kynäilijöitä myöskin hänen
taiteensa intoilijoita, ja nämä kiihtyivät haltioihinsa, sävelsipä
hän mitä tahansa, ja julistivat vimmatusti, ettei musikkia ollut
olemassakaan ennen häntä. Jotkut heistä ryhtyivät selittelemään
hänen teoksiaan ja keksivät niissä filosofisia tarkoitusperiä, jota
kuullessaan hän itse suorastaan ällistyi. Toiset näkivät niissä
sävellystaiteen vallankumouksen, hyökkäyksen sellaisten traditsionien
kimppuun, joita Christophe kunnioitti enemmän kuin kukaan muu. Hänen
ei olisi auttanut väittää vastaan. Hänelle olisi todistettu, ettei hän
ymmärtänyt, mitä itse oli kirjoittanut. Nuo kannattajat ihailivat häntä
ihaillessaan itseään. -- Niinpä olivatkin Christophen ammattiveljet
sangen onnellisia tästä sodasta häntä vastaan; he olivat raivostuneet
hänen puolestaan pidetystä "humbuugimetelistä", vaikka hän oli mitä
siihen tuli aivan viaton. He eivät kaivanneet mitään järkisyitä
ollakseen pitämättä hänen sävellyksistään: enimmät tunsivat häntä
kohtaan sellaisten taiteilijain luonnostaan ymmärrettävää ärtyisyyttä,
joilla ei ole mitään ajatuksia ja jotka ilmaisevat sitä olematontaan
vaivattomasti, opittujen kaavain mukaan, kun taas mies, jonka pää on
aatteita täynnä, saattaa tulkita niitä jonkinverran kömpelösti, luovan
mielikuvituksensa näennäisen epäjärjestyksen vaatimuksia noudattaen.
Kuinka monta kertaa olivatkaan kaikenlaiset tuhraajat, jotka käsittivät
tyylin jonkin nurkkakunnan tai koulun reseptien seuraamiseksi, itsensä
valamiseksi niiden ohukaispannuun, singonneet häntä vastaan sen
moitteen, ettei hänellä ollut tyyliä! Christophen parhaita ystäviä
olivat ne, jotka eivät koettaneet häntä ymmärrellä ja jotka yksinään
hänet ymmärsivät, koska he yksinkertaisesti vain rakastivat häntä
sen vuoksi, että tunsivat hänen töittensä tekevän itselleen hyvää;
mutta hehän olivat taistelussa vähäpätöisiä kuuntelijoita, joilla ei
ollut äänivaltaa. Ainoa, joka olisi saattanut vastata voimakkaasti
Christophen nimessä, oli Olivier; mutta hän eli silloin Christophesta
erillään ja näytti hänet unohtaneen. Christophe oli siis heitetty
vastustajainsa ja ihailijainsa väliin, jotka tekivät kilpaa hänelle
pahaa. Hän kyllästyi kaikkeen niin, ettei vastannut mihinkään
hyökkäyksiin. Kun hän luki tuomioita, joita hänestä lausuttiin jonkin
mahtavan lehden palstoilla, noita itsekylläisiä arvosteluja, joiden
tekijät mestaroivat taidetta koko tietämättömyytensä ja koskemattoman
asemansa häikäilemättömyydellä, niin hän vain kohautteli hartioitaan ja
sanoi:

-- Tuomitse vain minua. Minä tuomitsen sinut. Nähdäänpähän sadan vuoden
päästä!

Mutta sillävälin jatkuivat pahansuovat sättimiset täydellä voimalla;
ja yleisö otti tapansa mukaan suu auki vastaan typerimmät ja
hävittömimmätkin syytökset.

Ikäänkuin hänen asemansa ei olisi jo ennestään ollut tarpeeksi vaikea,
sotki Christophe juuri tällä hetkellä välinsä kustantajansakin kanssa.
Ja kumminkaan ei hänellä ollut syytä moittia Hechtiä, sillä Hecht
julkaisi aina kaikki hänen uudet teoksensa ja oli liikeasioissa
kunniallinen mies. On kyllä totta, ettei se kunniallisuus estänyt
häntä teettämästä Christophella epäedullisia sopimuksia; mutta
ne sopimuksensa hän piti. Jopa piti hän ne liiankin tarkoin.
Eräänä päivänä näki Christophe hämmästyksekseen, että eräs hänen
kirjoittamansa septetti oli sovitettu kvartetiksi ja eräs kahdelle
kädelle aiottu pianosarja sovellettu kömpelösti neljälle kädelle, eikä
asiasta oltu ilmoitettu hänelle mitään. Hän juoksi Hechtin puheille,
työnsi hänen eteensä tuhratut kappaleet ja sanoi:

-- Tunnetteko näitä?

-- Epäilemättä, vastasi Hecht.

-- Ja te olette uskaltanut... uskaltanut väärennellä teoksiani
kysymättä minulta lupaa!...

-- Mitä lupaa? virkkoi Hecht. Teidän teoksenne ovat minun omaisuuttani.

-- Myöskin minun, luultavasti.

-- Eivät, vastasi Hecht lauhkeasti. Christophe kuohahti.

-- Eivätkö minun työni ole minun?

-- Ne eivät ole enää teidän. Te olette myönyt ne minulle.

-- Te laskette leikkiä! Minä olen myönyt teille paperiarkit. Lyökää
niistä rahaa, jos tahdotte. Mutta se, mitä niihin on kirjoitettu, on
vertani, se on minun.

-- Te olette myönyt minulle kaikki. Vastineeksi työstä, joka on tuossa,
olen luvannut teille kolmensadan frangin palkkion, joka on maksettava
täyteen summaan suorittamalla kolmekymmentä sentimea jokaisesta
ensimäisen painoksen kappaleesta. Täten te olette luovuttanut minulle,
ilman minkäänlaisia ehtoja tai rajoituksia, kaikki oikeutenne työhönne.

-- Myöskö oikeuden hävittää töitäni?

Hecht kohautti hartioitaan, soitti kelloa ja sanoi eräälle
virkailijalleen:

-- Tuokaapa tänne monsieur Krafftin kontrahti. Hän luki nyt vakavasti
Christophelle sopimuksen jonka Christophe oli sitä katsomattakaan
allekirjoittanut, -- ja siitä seurasi, sävellystenkustantajien
tuohon menneeseen aikaan tavallisesti noudattamien sopimussääntöjen
mukaisesti, että -- "Hecht oli siirretty kaikkien tekijän oikeuksien,
mahdollisuuksien ja osuuksien saajaksi, sisältyen tähän oikeus
kustantaa, julkaista, piirtää, painattaa, käännättää, vuokrata ja myydä
oman etunsa mukaan, missä muodossa tahtoi, esityttää konserteissa,
café-konserteissa, tanssiaisissa, teattereissa j.n.e., mainittua
teosta, julkaista sen jokaista instrumenteille sovitusta, niin myöskin
sanoilla varustettuna, samoin kuin muuttaa sen nimeä... y.m. y.m."

-- Näette nyt, sanoi Hecht Christophelle, että olen ollut sangen
kohtuullinen.

-- Selvästikin, vastasi Christophe; minun täytyy teitä kiittää. Te
olisitte voinut tehdä septetistäni kahvilarenkutuksen.

Hän vaikeni järkytettynä ja painoi päänsä käsiinsä.

-- Minä olen myönyt sieluni, hoki hän.

-- Olkaa varma siitä, että minä en käytä sitä väärin, sanoi Hecht
hänelle pistävästi.

-- Ja kuinka on mahdollista, sanoi Christophe, että teidän tasavaltanne
oikeuttaa tällaista huijausta! Täällä väitetään, että ihminen on vapaa.
Mutta aatteita myydään kaupparojuna.

-- Te olette saanut maksun, vastasi Hecht.

-- Kolmekymmentä hopeapenninkiä, niin juuri, vastasi Christophe. Saatte
ne takaisin.

Hän kaiveli taskujaan antaakseen Hechtille takaisin nuo kolmesataa
frangia. Mutta hänellä ei niitä ollut. Hechtin suu meni hymyyn, hiukan
halveksivasti. Se hymy sai Christophen raivoon.

-- Minä tahdon kaikki teokseni takaisin sanoi, hän; minä ostan ne
teiltä.

-- Siihen teillä ei ole minkäänlaista oikeutta, vastasi Hecht. Mutta
koska tapani ei ole suinkaan pidellä ihmisiä väkivalloin, niin suostun
antamaan ne teille takaisin, -- jos olette taipuvainen maksamaan
minulle asianmukaisen vahingonkorvauksen.

-- Sen minä teen, sanoi Christophe, vaikka minun täytyisi myydä itseni.

Hän suostui kaksi viikkoa myöhemmin tinkimättä Hechtin määräämiin
ehtoihin. Niin teki hän sen mahdottoman hulluuden, että osti itselleen
teostensa painokset viisi kertaa suuremmalla hinnalla kuin ne olivat
hänelle tuottaneet, vaikkei tuo hinta ollutkaan liioiteltu: sillä
se oli tarkoin laskettu aivan niiden todellisten voittojen mukaan,
mitä Hecht itse olisi saanut Christophen teoksista. Christophe ei
pystynytkään maksamaan; ja Hecht oli ottanut sen huomioon. Hän ei
huolinut ahdistella Christophea, sillä hän piti häntä taiteilijana ja
ihmisenä suuremmassa arvossa kuin ketään muuta musiikkimiestä; mutta
hän tahtoi antaa hänelle pienen läksytyksen: sillä hän ei sallinut,
että hänen oikeuksiinsa uskallettiin niskuroivasti kajota. Hän ei
ollut tehnyt noita lakisäädöksiä, ne olivat sen ajan luomia: hän piti
siis niitä varsin kohtuullisina. Hän oli muuten vakuutettu, että
ne valvoivat hyvin tekijän etuja, samoin kuin kustantajankin, joka
tietää paremmin kuin tekijä levittää teoksia, eikä arastele kaupoissa,
niinkuin hän, kaikenlaisia tunnesyitä, syitä, jotka ovat kylläkin
kunnioitettavia, mutta haitaksi taiteilijan todellisille eduille. Hän
oli päättänyt auttaa Christophen voittoon; mutta sen täytyi tapahtua
hänen, Hechtin, määräämällä tavalla, ja sillä ehdolla, että Christophe
antautui luineen nahkoineen hänen valtaansa. Hecht tahtoi osoittaa
Christophelle, etteivät hänen palveluksensa olleet niinkään helposti
syrjään lykättäviä. He tekivät uuden sopimuksen seuraavilla ehdoilla:
ellei Christophe kuuden kuukauden sisällä saisi summaa suoritetuksi,
niin jäisivät hänen teoksensa Hechtin yksinomaisuudeksi. Oli helppo
arvata, ettei Christophe voinut saada kokoon neljättäkään osaa
vaaditusta määrästä.

Hän koetti kuitenkin itsepäisesti; hän muutti pois huoneistostaan,
joka oli täynnä hänelle rakkaita muistoja, ja vuokrasi halvemman; --
hän möi osan tavaroitaan, eikä suureksi kummakseen saanut niistä juuri
mitään hintaa; -- hankki niskoilleen velat ja turvautui ystävälliseen
Moochiin, joka onnettomuudeksi oli siihen aikaan sangen vähissä
varoissa ja vielä sairaanakin, pysyen sisällä kihtinsä kynsissä; --
Christophe koetti hankkia toisen kustantajan, ja sai joka paikassa
kuulla samat voitonhimoiset ehdot kuin nekin, joita Hecht oli hänelle
esittänyt, ellei hänen tarjoustaan suorastaan hyljättykin.

Siihen aikaan olivat hyökkäykset musiikkilehdissä häntä vastaan
kaikkein kiivaimmillaan. Varsinkin eräs huomattavimpia parisilaisia
lehtiä oli leppymätön; joku sen toimittaja, joka ei esiintynyt omalla
nimellään, oli valinnut hänet alinomaiseksi maalitaulukseen: ei mennyt
viikkoakaan, ettei _Les Echos_ julkaissut jotain hävytöntä uutista
tehdäkseen Christophen naurettavaksi. Musiikkiarvostelu täydensi
tuon naamioidun virkaveljensä työtä: pieninkin aihe riitti syyksi,
jonka nojalla se voi purkaa ohimennen kiukkuaan. Eivätkä nämä olleet
vielä muuta kuin alkukahakoita: mokomaa lupasi jatkua jokaisessa
sopivassa tilaisuudessa, ja tarkoituksena näytti olevan lopullinen,
järjestelmällinen teloitus. Hyökkääjät eivät pitäneet liikaa kiirettä,
sillä he tiesivät, ettei mikään selvä syytös tehoa yleisöön niin
hyvin kuin alinomaiset itsepintaisesti jatkuvat vihjaukset. He
leikittelivät Christophella kuin kissa hiirellä. Christophe, jolle
nuo artikkelit luonnollisesti lähetettiin, halveksi niitä, mutta ei
silti voinut olla kärsimättä niistä. Kuitenkin hän oli vaiti. Ja sen
sijaan, että hän olisi vastannut -- (ja olisiko hän muuten saanut
tilaisuuttakaan vastata, vaikka olisi tahtonutkin?) -- jatkoi hän
vain tuota itsetuntonsa vaatimaa hyödytöntä ja epäsuhtaista otteluaan
kustantajansa kanssa. Siinä hukkasi hän kaiken aikansa, voimansa ja
rahansa, ja ainoat aseensakin, koska hän tahtoi väen väkisin estää
teoksiansa pääsemästä julkisuuteen, johon Hecht oli toki niitä auttanut.

Yhtäkkiä kaikki muuttui kokonaan. Lehden lupaama uusin artikkeli
ei ilmestynytkään. Salavihjailuista tuli loppu. Hyökkäily pysähtyi
siihen paikkaan. Vieläpä enemmänkin: pari kolme viikkoa myöhemmin
kirjoitti saman lehden arvostelija ikäänkuin sattumalta hänestä
muutamia kiittäviä rivejä, jotka näyttivät viittaavan siihen, että
rauha oli nyt tehty. Muuan suuri leipzigiläinen kustantaja kirjoitti
Christophelle ja tarjoutui kustantamaan hänen teoksiaan; sopimus
tehtiin Christophelle sangen edullisilla ehdoilla. Hänelle tuli sangen
mairitteleva kirje, jonka kuoressa oli Itävallan lähetystön leima
ja jossa lausuttiin toivomus saada ottaa muutamia hänen teoksiaan
lähetystössä pidettävien juhlailtojen ohjelmaan. Filomelaa, joka oli
ruvennut pitämään Christophen asioista huolta, pyydettiin laulamaan
eräässä näistä illanvietoista; ja kohta sen jälkeen tahdottiin häntä
esiintymään kaikissa Parisin saksalaisten ja italialaisten koloniain
aristokraattisissa salongeissa. Christophen itsensä, joka ei voinut
olla menemättä erääseen tällaiseen konserttiin, otti lähettiläs vastaan
erittäin kohteliaasti. Ja kuitenkin huomasi Christophe, kun hän puheli
hetkisen lähettilään kanssa, ettei tuo herra, joka ei ollut kovin
musikalinen, tuntenut laisinkaan hänen teoksiaan. Mistä tällainen asian
harrastus sitten yhtäkkiä tuli? Jokin näkymätön käsi näytti suojelevan
häntä, hävittävän esteitä, tasoittavan hänelle tietä. Christophe koetti
saada tuosta ystävästä selvää. Lähettiläs ilmaisi kautta rantain jotain
parista Christophen ystävästä, jotka olivat häneen suuresti kiintyneet,
nimittäin kreivi ja kreivitär Berény. Christophe ei tuntenut edes
heidän nimeänsäkään; eikä hän saanut sinä iltana, jolloin hän kävi
lähetystössä, tilaisuutta esityttää itseään heille. Hän ei huolinut
sitten enää tungetella heidän tuttavuuteensa. Hänellä oli siihen aikaan
sellainen ihmisinhon kausi, että hän välitti yhtä vähän ystävistään
kuin vihollisistaankin: ystävät ja vihamiehet olivat yhtä epävarmoja;
häilyviä kuin tuuliviiri; täytyi oppia tulemaan toimeen ilman heitä ja
sanomaan niinkuin muuan 1600-luvulla elänyt vanha viisas:

"_Jumala antoi ystäviä minulle; hän otti ne pois; he ovat minut
jättäneet. Minä jätän heidät, enkä sitä muistele._"

Sen jälkeen kun Christophe oli lähtenyt Olivierin luota, ei Olivier
ollut antanut hänelle itsestään elonmerkkiä; kaikki tuntui loppuneen
heidän välillään. Christophe ei halunnut hankkia uusia ystäviä. Hän
ajatteli, että kreivi ja kreivitär Berény olivat samanlaisia kuin monet
muutkin keikarit, jotka olivat väittäneet olevansa hänen ystäviään; hän
ei yrittänytkään päästä heitä tapaa maan. Jos tilaisuus olisi tullut,
olisi hän heitä paremminkin paennut.

Hän olisi tahtonut paeta koko Parisista. Hän kaipasi muutamaksi
viikoksi lempeän yksinäisyyden turviin. Jos hän olisi saanut pujahtaa
jonkin päivän, ainoastaan jonkin päivän ajaksi synnyinmaahansa
virkistymään! Vähitellen kasvoi se kaipuu aivan sairaloiseksi
kiihkoksi. Hän tahtoi nähdä jälleen jokensa, taivaansa, sen maan,
jossa hänen rakkaat omaisensa mullassa nukkuivat. Hänen täytyi saada
ne nähdä. Mutta hän ei voinut sitä tehdä muuten kuin vapautensa
menettämisen uhalla: hän oli yhä vangitsemismääräyksen alainen, johon
hänet oli tuomittu silloin kun hän pakeni Saksasta. Mutta hän tunsi,
että hän tekisi vaikka mitä hullutuksia, kun hän vain saisi käydä
kotimaassaan, olla siellä edes yhden ainoan päivän.

Onneksi puhui hän asiasta eräälle uusista suojelijoistaan. Kun muuan
nuori Saksan lähetystön virkailija, jonka hän tapasi kerran noissa
illanvietoissa, joissa hänen teoksiaan esitettiin, sanoi hänelle, että
hänen isänmaansa oli ylpeä sellaisesta säveltäjästä kuin hän, niin
vastasi Christophe katkerin mielin:

-- Se on niin ylpeä minusta, että antaa minun kuolla ovensa eteen
avaamatta sitä minulle.

Nuori diplomaatti pyysi häntä selittämään, mitä tuo tarkoitti; ja
jonkun päivän kuluttua hän tuli tapaamaan Christophea ja sanoi hänelle:

-- Teistä ollaan intresseerattuja eräässä sangen korkeassa paikassa.
Muuan ylhäinen henkilö, jolla yksinään on mahti ehkäistä sen tuomion
toimeenpanon, joka on teihin kohdistettu, on saanut tiedon tukalasta
asemastanne; ja hän on suvainnut olla liikutettu. En tiedä, missä
määrin teidän musiikkinne lienee häntä miellyttänyt: sillä -- (meidän
kesken sanoen) -- hänellä ei ole kovin hyvä maku; mutta hän on muuten
älykäs ja hyväsydäminen. Vaikkei ole mahdollista, tätä nykyä, kumota
vangitsemiskäskyä, jonka alainen olette, niin ollaan nyt taipuvaisia
katsomaan sormien läpi, jos haluatte viettää kaksi vuorokautta
kotikaupungissanne, nähdäksenne tuttujanne siellä. Tässä on teille
passi. Te näytätte sen sinne saapuessanne ja sieltä poistuessanne.
Olkaa järkevä, älkää nyt kohdistako minkäänlaista huomiota siellä
itseenne.



Christophe näki jälleen synnyinmaansa. Niitä kahta päivää, jotka hän
oli saanut luvan siellä olla, käytti hän pelkästään seurusteluun
rakkaittensa kanssa, jotka siellä nukkuivat. Hän kävi äitinsä haudalla.
Kumpu oli ruohottunut; mutta siihen oli äskettäin tuotu kukkia. Aivan
vieressä nukkuivat isä ja isoisä. Hän istuutui hautojen eteen. Ne
olivat aivan kalmiston kiviaidan vieressä. Kastanjapuu, joka kasvoi
aidan toisella puolella, painanteessa tien varrella, kaartui yli
hautojen ja varjosti niitä. Matalan aidan takaa näkyi kultaisia
viljapeltoja, jotka lainehtivat pehmeästi lämpöisessä tuulessa;
aurinko säteili rauhaan uinahtavan maan yllä; keskeltä viljaa kuului
viiriäisten kimeitä ääniä, ja haudalla humisivat sypressit. Christophe
istui siellä yksin ja uneksi. Hänen sydämensä oli rauhallinen. Hän
nojaili aitaan, kädet polven ympärillä, ja katseli taivaalle. Hänen
silmänsä painuivat tuokioksi kiinni. Miten kaikki oli yksinkertaista.
Hän tunsi olevansa kotonaan, omiensa luona. Hän ikäänkuin seisoi
heidän vieressään, käsi kädessä. Tunnit kuluivat. Iltapuolella kuului
askeleiden ratinaa hiekkaiselta käytävältä. Vartia meni ohitse, näki
Christophen istuvan siinä. Christophe kysyi häneltä, kuka tänne oli
tuonut kukkia. Mies vastasi, että muuan talontytär sieltä Buirista kävi
täällä parisen kertaa vuodessa.

-- Lorchen?

Sitten he juttelivat.

-- Te taidatte olla se poika? kysyi mies.

-- Hänellä oli kolme, virkkoi Christophe.

-- Tarkoitan sitä, joka on Hampurissa. Niille toisille kun on käynyt
huonosti.

Christophe istui pää hiukan takakenossa, liikkumatta ja vaieten.
Aurinko alkoi jo laskea.

-- Minun pitää sulkea portit, sanoi vartia. Christophe nousi ylös
ja käveli miehen kanssa hiljaa vielä hautausmaalla. Vartia näytteli
hänelle tuota tarhaansa. Christophe pysähtyi katselemaan hautamerkkien
kirjoituksia. Kuinka paljon tuttuja henkilöitä hän näki siellä yhdessä!
Eulerin vanhus ja hänen vävynsä, -- kauempana lapsuudentovereita, pikku
tyttöjä, joiden kanssa hän oli aikoinaan leikkinyt, -- ja tuossa nimi,
joka värähytti syvästi hänen sydäntään: Aada... Rauha kaikille...

Laskevan auringon liekit säikkyivät tyynellä ilmanrannalla. Christophe
lähti kalmistosta. Hän käveli vielä kauan kaupungin ympäristössä.
Syttyivät tähdet...

Seuraavana päivänä tuli hän hautausmaalle takaisin, ja vietti
iltapuolen eilisellä paikalla. Ja kas, eilisillan suloinen, hiljainen
rauha oli nyt alkanut elää. Hänen sydämensä lauloi huoletonta ja
onnekasta hymniä. Hän istui haudan kivikehyksellä ja kirjoitti polvensa
nojassa lyijykynällä nuottivihkoon laulua, jonka hän kuuli. Päivä meni
niin. Hänestä tuntui kuin hän olisi työskennellyt entisessä ahtaassa
kamarissaan, ja että äiti oli siellä oven takana. Kun hän lopetti ja
hänen oli lähdettävä, -- hän oli jo noussut haudan äärestä, -- muutti
hän mieltänsä ja tuli takaisin, ja työnsi vihkonsa haudalle ruohon
sisään, murattiköynnösten kätköön. Muutamia sadepisaroita tipahteli.
Christophe ajatteli:

-- Se pyyhkiytyy pian pois. Mutta ei se mitään!... Ainoastaan sinulle.
Ei kenellekään muulle.

Hän kävi katsomassa myöskin Rhein-virtaa, näki kotoiset kadut, joilla
oli niin paljon muuttunutta. Kaupungin porttien luona, kävelypaikalla
vanhoilla valleilla oli se pieni akaasiametsikkö, joka oli hänen
lapsena ollessaan istutettu, valloittanut niin paljon alaa, että
se tukehdutti vanhoja puita. Kun hän kulki von Kerichien puutarhaa
ympäröivän muurin viertä, tunsi hän sen puskurikiven, jonka päähän hän
oli pienenä kiivennyt kurkistelemaan puutarhaan; ja hän kummasteli,
kuinka pieneltä tuo katu, muuri ja puutarha hänestä nyt näyttivät.
Christophe pysähtyi hetkeksi talon portaille. Hän aikoi jatkaa
kulkuaan, kun paikalle ajettiin vaunuilla. Vaistomaisesti kohotti hän
kasvojaan; ja hänen silmänsä sattuivat erään nuoren, raikkaannäköisen
lihavan ja hilpeän vallasnaisen silmiin, jotka katselivat häneen
uteliain ilmein. Ja sitten nainen huudahti kummastuksissaan. Hän
viittasi ja vaunut pysähtyivät. Hän sanoi:

-- Herra Krafft! Christophe seisattui. Nainen jatkoi nauraen:

-- Minna...

Christophe juoksi hänen luokseen melkein yhtä järkytettynä kuin silloin
kun oli hänet ensi kertaa nähnyt. [Katso Jean-Christopbe: II, Aamu.]
Minnan rinnalla istui muuan herra, kookas, lihava, kaljupäinen; hänen
viiksensä olivat käännetyt sankarimaisesti pystyyn; Minna esitteli
hänet: "_Herr Reichsgerichtsrat_ von Brombach", -- hänen miehensä.
Minna tahtoi, että Christophen oli tultava sisään. Christophe koetti
päästä anteeksi pyydellen menemään, mutta Minna huudahti:

-- Ei, ei; Christophen täytyy tulla päivälliselle.

Rouva puhui sangen kovaäänisesti ja nopeasti ja kertoi heti kysymyksiä
odottamatta koko elämänsä. Christophen pää meni aivan pyörälle moisesta
meluavasta liukaskielisyydestä; hän ymmärsi tuskin puoltakaan; hän vain
katseli puhujaa. Se oli se hänen pikku Minnansa. Hän oli kukoistava,
vankkatekoinen, joka suhteessa täyteläinen, iho kaunis, hipiän väri
punakka, mutta piirteet levinneet, varsinkin vankka nenä höystynyt.
Liikkeet, käytös, pikku kohteliaisuudet olivat entiset; mutta kaiken
volyymi oli muuttunut.

Sillä välin ei rouva lakannut puhumasta: hän kertoi Christophelle
menneisyytensä historian, personalliset juttunsa, miten hän oli
rakastanut miestään, ja miten hänen miehensä oli häntä rakastanut.
Christophe oli hiukan nolo. Rouva oli sangen optimistinen ilman
arvostelua; siis piti hän omaa kaupunkiaan, kotiaan, sukuaan, miestään,
ruokaansa, neljää lastaan ja omaa itseään kaikkia muita parempina ja
erinomaisina, -- (ainakin silloin, kun hän joutui näkemään muita). Hän
sanoi miehestään, ja miehen kuullen, että _Herr Reichsgerichtsrat_ oli
"suurenmoisin mies, mitä hän oli koskaan nähnyt", että hänen miehessään
asui "yli-inhimillinen voima". Tuo "suurenmoisin mies" taputteli
silloin nauraen Minnaa poskille ja julisti Christophelle, että Minna
oli "harvinaisen erinomainen nainen". Herra _Reichsgerichtsrat_ tuntui
olevan selvillä Christophen asioista, eikä näyttänyt oikein tietävän,
pitikö hänen kohdella häntä ystävällisesti vai ei-ystävällisesti,
sillä olihan Christophe toisaalta maanpaossa, mutta toisaalta jälleen
sangen ylhäisessä suojeluksessa: hän siis kulki kultaista keskitietä.
Mitä Minnaan tuli, hän puhui yhtä mittaa. Kun hän oli haastellut
viljalti Christophelle itsestään, jatkoi hän Christophesta; hän kiusasi
häntä kysymyksillä; ne olivat yhtä arkoihin paikkoihin koskevia kuin
vastauksetkin, jotka hän antoi Christophelle aivan aiheettomasti,
sillä Christophe ei kysellyt häneltä laisinkaan mitään. Minna oli
hurmautunut saadessaan nähdä Christophen; hän ei tuntenut yhtään
hänen teoksiaan; mutta hän tiesi, että Christophe oli tunnettu; ja
hän oli iloinen, että Christophe oli häntä rakastanut (ja että hän
oli Christophen hyljännyt). -- Minna johdatteli leikkiä laskien, eikä
juuri hienotunteista leikkiä, noita entisiä aikoja Christophen mieleen.
Hän pyysi Christophea kirjoittamaan nimensä hänen albumiinsa. Hän
tiedusteli lujasti kaikenlaista Parisista. Hän oli tuohon kaupunkiin
nähden yhtä utelias kuin sitä halveksikin. Oli muka tuntevinaan sen,
koska oli nähnyt _Les Folies Bergèren_, Suuren Oopperan, Montmartren
kujat ja Saint-Cloud'n. Hänen mielestään olivat kaikki parisittaret
_kokotteja_, huonoja äitejä, heillä oli mahdollisimman vähän lapsia,
eivätkä he niistä välittäneet, vaan jättivät ne yksinään kotiin
juostakseen teattereissa ja muissa huvittelupaikoissa. Minna ei
suvainnut mitään vastaväitteitä. Illan kuluessa hän tahtoi Christophea
soittamaan jotain pianolla. Hän sanoi, että se oli hurmaavaa. Mutta
pohjaltaan hän ihaili yhtä paljon miehensä soittoa, miehensä, jota hän
piti joka suhteessa kaikkia muita parempana, niinkuin hän itsekin oli
muita parempi.

Christophe sai ilon tavata talossa myöskin Minnan äidin, vanhan rouva
von Kerichin. Christophessa piili häntä kohtaan salainen hellyys, sillä
rouva oli ollut hänelle hyvä. Se hyvyys oli säilynyt yhtä suurena
kuin ennenkin, ja sitäpaitsi oli hän luonnollisempi kuin Minna; mutta
silti tuntui hänen käytöksessään Christophea kohtaan sama ystävällisen
ironian vivahdus, joka oli ennen Christophea niin ärsyttänyt. Hän oli
jäänyt sille kehitysasteelle, jonka Christophe ennestään muisti; hän
piti aivan samoista asioista kuin silloinkin; eikä hänestä tuntunut
olevan mahdollista, että mikään maailmassa voisi olla toisin tai
paremmin kuin hän ajatteli; hän vertaili entistä Jean-Christophea
nykyiseen; ja hänestä oli entinen parempi.

Kukaan rouva von Kerichin tutuista paitsi Christophe ei ollut
hengeltään muuttunut. Pikkukaupungin liikkumattomuus ja ahdas näköpiiri
tuskastuttivat Christophea. Hänen vieraanapitäjänsä kuluttivat osan
sitä iltaa kertomalla hänen ilokseen kaikenlaisia pieniä joutavuuksia,
ihmisistä, joita Christophe ei laisinkaan tuntenut. He olivat
tarkoin perillä naapuriensa naurettavista puolista; ja he julistivat
naurettavaksi kaiken, mikä erosi heistä itsestään ja heidän tavoistaan.
Moinen pahansuopa nuuskiminen ja alinomainen tyhjänpäiväinen huolenpito
tekivät Christopheen viimein suorastaan sietämättömän vaikutuksen.
Hän koetti puhella elämästään ulkomailla. Mutta hän tunsi kohta,
että heidän oli mahdotonta tajuta ranskalaista sivistyselämää, tuota
kultuuria, jonka tähden hän kyllä oli saanut kärsiä, mutta joka
muuttui hänelle rakkaaksi, kun hän muisteli sitä nyt omassa maassaan;
-- niin, rakkaaksi se latinalainen henki, jonka ensimäinen käsky on
intelligenssi: ymmärtää mahdollisimman paljon elämää ja ajatuksia,
vaikkapa moralisten sääntöjen hylkäämisen uhallakin. Hän huomasi
näissä kestitsijöissään ja varsinkin Minnassa saman itsekylläisyyden,
jota vastaan hän oli joutunut muinoin täällä törmäämään, mutta jonka
hän oli tällä välin jo unohtanut, -- tuon yhtä paljon heikkoudesta
kuin hyveestä johtuvan pöyhkeyden, -- kunniallisuuden, jossa ei
ollut laupeutta, hyveistään ylpeilyn ja kaikkien sellaisten vikojen
halveksimisen, joiden syistä moiset ihmiset eivät kyenneet pääsemään
perille, totutun soveliaisuuden palvelun, julkean halveksinnan kaikkea
"epäsäännöllistä" paremmuutta kohtaan. Minnalla oli se luja ja
saarnaileva vakaumus, että hän oli muka aina oikeassa. Muita ihmisiä
arvosteltaessa ei tunnettu mitään eri vivahduksia. Muuten ei Minna
välittänytkään heitä liioin ymmärtää, hän piti huolta ainoastaan
omasta itsestään. Ja hänen itsekkyytensä oli vielä jonkinlaisella
metafyysillisellä vesivärillä sivelty. Aina oli tarkoituksena "minuus"
ja sen "minuuden" kehittäminen. Hän oli ehkä hyvä nainen ja pystyi
rakkauteenkin. Mutta hän rakasti liiaksi itseään. Ennen kaikkea
kunnioitti sitä liiaksi. Näytti kuin hän aina ja alinomaa olisi
laususkellut _isämeitää_ ja _herranrukousta_ oman "minänsä" edessä.
Tuntui siltä, että hän olisi lakannut ehdottomasti ja eliniäkseen kohta
rakastamasta kaikkein syvimminkin rakastamaansa miestä, jos mies olisi
hetkeksikin -- (vaikkapa hän sitten olisi tekoaan tuhannesti katunut),
-- unohtanut kunnioituksensa omaa, arvokasta "minäänsä" kohtaan...
Hiiteen moinen "minä"! Ajatelkaa joskus myöskin: "Sinä!..."

Mutta Christophe ei nyt katsellut Minnaa kovin ankarin silmin.
Hän, joka oli tavallisesti niin helppo ärtymään, kuunteli nyt
kärsivällisesti kuin enkeli. Hän kielsi itsensä Minnaa arvostelemasta.
Hän ympäröi hänet lapsuuden rakkautensa pyhällä muistolla aivankuin
sädekehällä; ja hän koetti itsepintaisesti nähdä tuossa rouvassa
pikku Minnansa. Sitä ei ollutkaan mahdotonta löytää eräissä hänen
liikkeissään; hänen äänessään kajahti värähdyksiä, jotka herättivät
Christophessa liikuttavia kaikuja. Christophe vaipui tarkkaamaan
niitä, ei puhunut mitään, ei kuunnellut sanoja, joita Minna puhui,
vaikka oli niitä kuulevinaan ja oli häntä kohtaan koko ajan liikutetun
kunnioittava. Mutta vaikea oli Christophen keskittää ajatuksiaan
siihen, mihin hän tahtoi: tuo nainen piti liian kovaa ääntä, hän
esti Christophea kuulemasta Minnaa. Viimein Christophe nousi, hiukan
kyllästyneenä:

-- Pikku Minna-raukka! Uskottelevat minulle, että sinä olisit täällä,
tuossa kauniissa ja lihavassa naisessa, joka huutaa ja on ikävä. Mutta
minä tiedän, että sinä et ole hänessä. Mennään pois, Minna. Mitä meillä
on tekemistä näiden ihmisten joukossa?

Ja Christophe lähti, antaen herrasväen jäädä siihen luuloon, että hän
tulisi seuraavana päivänä takaisin. Jos hän olisi sanonut heille, että
hänen oli matkustettava jo seuravana iltana, eivät he olisi päästäneet
häntä rauhaan, vaan hänen olisi pitänyt olla heillä junan lähtöön
saakka. Heti, kun hän pääsi kadulle, tapasi hän pimeyden helmassa saman
hyvää tekevän vaikutuksen, jota hän oli tuntenut ennenkuin näki nuo
vaunut. Häiritsevän illan muisto katosi aivan kuin pyyhkäisemällä:
siitä ei jäänyt merkkiäkään; Rheinin ääni painoi sen kuulumattomiin.
Christophe meni joen rannalle, lähelle sitä taloa, jossa hän oli
syntynyt. Hänen ei ollut vaikea sitä tuntea. Ikkunaluukut olivat nyt
kiinni; kaikki siinä nukkui. Christophe pysähtyi keskelle katua;
hänestä tuntui, että jos hän olisi kolkuttanut oveen, niin tutut haamut
olisivat tulleet hänelle avaamaan. Hän meni pienelle nurmikentälle,
joka oli talon alapuolella virran rannalla, siihen paikkaan, missä hän
ennen muinoin oli puhellut illoin Gottfriedin kanssa. Siihen hän nyt
istuutui. Ja menneet päivät heräsivät jälleen elävinä hänen mielessään.
Ja tuo suloinen pikku tyttö, joka oli nauttinut hänen kanssaan
ensimäisen rakkauden unelmia, nousi kuolleista. He elivät nyt yhdessä
entiset, armaat aikansa, sen suloiset kyyneleet ja määrättömät toiveet.
Ja Christophe sanoi itsekseen lempeästi hymyillen:

-- Elämä ei ole opettanut minulle mitään. Saan kyllä tuntea... kokea...
aina minulla on samat kuvitelmat.

Kuinka hyvä on rakastaa ja uskoa lakkaamatta! Kaikki, mihin rakkaus
koskee, on kuolemalta turvassa.

-- Minna, joka on minun kanssani, -- se, joka on minun, ei _toisen_
kanssa, -- se Minna, joka ei vanhene koskaan!...

Kuu, jota pilvet olivat peittäneet, tuli esiin, ja sen valossa välkkyi
virta hopeisin suomuksin. Christophesta näytti niinkuin ei joki olisi
ennen kulkenut näin läheltä sitä kumpua, jolla hän istui. Hän meni
katsomaan. Tosiaan, ennen oli siellä, tuon päärynäpuun takana, ollut
hiekkainen niemeke, ja loiva nurmirinne, jolla hän oli monta kertaa
leikkinyt. Nyt oli joki kuluttanut ne pois; se vieri uomassaan,
nuoleskellen päärynäpuun juuria. Christophen sydäntä kouristi
omituisesti. Hän lähti asemalle päin. Tuohon oli alkanut kasvaa uusi
kortteli, -- köyhien majoja, vasta-avattuja teitä, korkeita tehtaiden
savupiippuja. Christophe ajatteli akaasiametsikköä, jonka hän oli
nähnyt iltapuolella, ja mietti:

-- Sielläkin virran juoksu kuluttaa...

Vanha kaupunki, varjossa nukkuva, kaikkineen, mitä siinä oli, sen
elävät ihmiset ja vainajat tulivat hänelle yhä rakkaammiksi: sillä hän
tunsi jonkin uhkaavan sitä kaupunkia...

_Hostis habet muros_...

Pelastakaamme nopeasti, mikä meidän on! Kuolema vaanii kaikkea, mitä
rakastamme. Kiiruhtakaamme kaivertamaan ikuisuuden pronssiin nuo
kasvot, joiden täytyy kadota. Temmatkaamme liekkien kynsistä isiemme
aarteet ennenkuin tuli polttaa poroksi Priamon linnan?...

Christophe meni junaan, joka lähti kohta, ja matkusti kiireesti pois,
kuin virran tulvan edestä pakeneva. Mutta niinkuin muinaisuuden
ihmiset, jotka pelastivat kaupunkinsa jumalat hukkumasta, kun aallot
hävittivät koteja, vei myöskin Christophe mukanaan kipenen sitä elämää,
joka oli singahtanut ilmi hänen omassa maassaan; vei mukanaan muualle
menneisyyden pyhän sielun.



Jacqueline ja Olivier olivat joksikin aikaa lähestyneet toisiaan.
Jacqueline oli kadottanut isänsä. Tämä kuolemantapaus oli järkyttänyt
häntä syvästi. Todellisen onnettomuuden kohdatessa tunsi hän muiden
tuskiensa surkean vaivaisuuden; ja se hellyys, jolla Olivier häntä
kohteli, elähytti uudestaan hänen tunteitaan puolisoa kohtaan.
Jacquelinen mieleen johtuivat äskeiset menneet vuodet, ne surulliset
ajat, jotka olivat tulleet Martta tädin kuoleman jälkeen ja niitä
seuranneet rakkauden siunatut päivät. Hän ajatteli itsekseen, että hän
oli kiittämätön elämälle, ja että sai olla onnellinen, ettei se ottanut
ihmiseltä sitä vähääkin, mitä se oli hänelle antanut. Ja tuota vähää,
jonka arvon hän nyt huomasi, koetti hän tarkalla huolella säilyttää
itsellään. Vielä enemmän hellytti häntä se seikka, että hän lähti
miehensä kanssa, lääkärin neuvomana, joka tahtoi, että hän haihduttaisi
suruaan poistumalla joksikin aikaa Parisista, matkalle, ja teki
ikäänkuin jonkinlaisen toivioretken niille paikoille, missä he olivat
avioliittonsa ensimäisenä vuonna toisiaan rakastaneet. Kun he tämän
vaelluksensa varrella näkivät entisen rakkautensa suloiset kasvot,
joiden he luulivat jo iäksi itseltään peittyneen, ja tiesivät samalla,
että se pian taas katoaisi heiltä uudestaan, -- kuinka pitkäksi
aikaa? ainaiseksiko ehkä? -- joutuivat he sellaiseen alakuloiseen
mielentilaan, että takertuivat tuohon rakkauteensa epätoivon
kiihkolla...

-- Jää, jää meidän luoksemme!

Mutta he tiesivät, että he kuitenkin sen kadottaisivat.

Kun Jacqueline palasi Parisiin, tunsi hän sydämensä alla vavahtavan
uuden pikku elämän, rakkaudessa syttyneen. Mutta rakkaus oli silloin
jo mennyt. Tuo taakka, joka tuli Jacquelinessa yhä raskaammaksi, ei
kiinnittänyt vaimoa hänen mieheensä. Jacqueline ei tuntenut siitä sitä
iloa, jota oli odottanut. Hän tutki levottomana itseään. Ennen, kun
hän oli ollut tuskissaan, oli hän ajatellut usein, että pikku lapsen
syntyminen olisi hänen pelastuksensa. Se pikku lapsi oli tullut, mutta
pelastusta ei. Kauhukseen tunsi Jacqueline tuon ihmiskasvin, jonka
juuret oli hänen ruumiissaan, yhä versovan, imevän hänen elämäänsä ja
vertansa. Hän vietti päiväkausia hajamielisenä ja hämärin katsein,
kuunnellen kuinka tuo tuntematon olento, joka oli anastanut valtaansa
hänet, imi itseensä hänen olemustaan. Se oli epämääräistä huminaa,
suloista, uuvuttavaa, ahdistavaa. Hän heräsi hätkähtäen sellaisesta
horteesta, -- hien vallassa, vavisten, leimahtaen kapinaan. Hän
ponnisteli ansaa vastaan, johon luonto oli hänet kietonut. Hän
tahtoi elää, hän tahtoi olla vapaa, hänestä tuntui, että luonto oli
petkuttanut hänet. Sitten hän häpesi näitä ajatuksiaan, hän tunsi
olevansa eriskummaisen luonnoton, hän kysyi itseltään, oliko hän
pahempi tai toisenlaiseksi luotu kuin muut naiset. Vähitellen hän
tyyntyi jälleen, turtui huumeeseen kuin puu, josta mahla vuotaa,
uneksimaan siitä elävästä hedelmästä, mikä kypsyi hänen sisässään. Mikä
se oli? Mitä siitä tulisi?...

Kun hän kuuli sen ensimäisen itkun ja näki päivän valossa tuon pienen,
surkuteltavan, liikuttavan ihmisruumiin, niin hänen sydämensä suli
hellyydestä! Lyhyen häikäisevän tuokion tunsi hän silloin äitiyden
kunniakasta iloa, mahtavinta, mitä maailmassa löytyy: että on luonut
kärsimyksillään olennon omasta verestään, luonut ihmisen. Ja suuri
rakkauden aalto, joka käyttää koko kaikkeutta, hulmahti silloin hänen
ylitseen, valtasi hänet kiireestä kantaan, vei häntä mukanaan, painoi
syvyyksiin, kohotti taivaisiinsa saakka... Oi Jumala: synnyttävä nainen
on sinun vertaisesi; mutta sinä et tunne sellaista iloa kuin hän: sillä
sinä et ole kärsinyt...

Sitten aalto vaipui jälleen alas; ja sielu tapasi pohjaan.

Olivier kumartui liikutuksesta vavisten lapsen puoleen; ja
Jacquelinelle hymyillen koetti hän ymmärtää, mikä mystillisen elämän
side olikaan heidän kahden ja tuon surkean olennon välillä, jota
tuskin voi vielä ihmiseksi sanoa. Hellästi ja hiukan vastenmielisesti
kosketti hän huulillaan pienokaisen keltaista ja ryppyistä päätä.
Jacqueline katsahti häneen: kateellisesti työnsi hän hänet pois;
hän otti lapsen, ja puristi sitä rintaansa vasten, suuteli sitä
suutelemistaan. Lapsi alkoi itkeä, hän antoi sen pois; ja kääntäen
päänsä seinään päin Jacqueline itse itki. Olivier tuli hänen luokseen,
syleili häntä, kuivasi huulillaan hänen kyyneleensä; Jacqueline
syleili häntä niinikään ja pakotti itsensä hymyilemään; sitten hän
pyysi, että hänen annettaisiin levätä, lapsi vieressään... Oi, mitä
voi tehdä, kun rakkaus on kuollut? Mies, jonka olemuksesta enemmän
kuin puolet on älyllistä, ei kadota koskaan mitään voimakasta
tunnetta säilyttämättä aivoissaan siitä jonkinlaista jälkeä, jotain
ajatusta. Hänen rakkautensa saattaa sammua, mutta hän ei voi unohtaa,
että hän on rakastanut. Sen sijaan nainen, joka on rakastanut ilman
järkisyitä, täydellisesti, ja lakkaa rakastamasta, niinikään ilman
syytä ja täydellisesti, mitä voi hän? Tahtoako rakastaa? Kuvitellako
sitä? Mutta, jos hän on liian heikko tahtomaan, liian totinen
kuvittelemaan...?

Jacqueline kohosi vuoteessa kyynäräisilleen ja katseli lasta hellän
säälivästi. Mikä hän, tuo tuossa oli? Olipa hän mikä tahansa, hän
ei ollut kokonaan äitiään. Hän oli myöskin sitä "toista". Ja sitä
"toista" ei Jacqueline enää rakastanut. Pikku-raukka! Rakas raukka!
Jacqueline oli ärtynyt tätä uutta olentoa kohtaan, joka tahtoi kytkeä
hänet kuolleeseen menneisyyteen; ja kallistuen lapsen puoleen hän sitä
suuteli, suuteli...



Nykyajan naisten suurin onnettomuus on se, että he ovat liian vapaita,
mutta eivät tarpeeksi vapaita! Jos he olisivat vielä vapaampia,
haluaisivat he siteitä, he löytäisivät niistä viehätystä ja varmuutta.
Jos he olisivat vähemmän vapaita, niin he alistuisivat siteisiin, koska
tietäisivät, etteivät voisi niitä katkaista; ja silloin kärsisivät he
niistä vähemmän. Mutta pahinta on, jos ihmisillä on siteitä, jotka
eivät voi sitoa, ja velvollisuuksia jotka saattaa lyödä laimin.

Olisipa Jacqueline tietänyt, että hänen pikku kotinsa oli määrätty
hänelle koko hänen elämänsä ajaksi, niin ei se hänestä olisi ollut
näin epämukava ja ahdas, hän olisi omin voimin koettanut tehdä sen
tyydyttäväksi; ja hän olisi loppuun saakka ollut sellainen kuin
alussakin, nimittäin rakastanut. Mutta hän tiesi, että hänellä oli
mahdollisuus päästä siitä kodista pois; ja se tukehdutti häntä. Hän voi
nousta kapinaan: ja hän luuli viimein, että hänen olikin noustava.

Nykyiset moralitutkijamme ovat kummallisia olentoja. Huomiontekokyvyn
kustannuksella on koko heidän muu olemuksensa surkastunut. He eivät
koeta enää kuin nähdä elämää, tuskinpa sitä ymmärtääkään, missään
tapauksessa eivät he koeta sitä _TAHTOA_. Kun he ovat huomanneet
ihmisen luontaiset omituisuudet ja merkinneet ne muistiin, on heidän
mielestään tehtävä täytetty. Ja he sanovat:

-- Sellaista se on.

He eivät yritäkään tuota olevaista muuttaa. Tuntuu kuin yksinomaan
se, että on olemassa, olisi heidän mielestään moralinen hyve.
Kaikki heikkoudet, jotka keksitään, verhotaan kohta jonkinlaisella
jumalaisella oikeutuksella. Maailma kansanvaltaistuu. Ennen muinoin oli
ainoastaan kuningas edesvastuuton. Nykyään ovat sitä kaikki ihmiset.
Ja etusijassa kehnosto. Kauniita neuvonantajia! Kaiken voitavansa
mukaan ja ylen tunnontarkasti koettavat he todistaa heikoille, miten
suuressa määrin he ovat heikkoja, ja että luonnon säädös on määrännyt
niin, horjumattomasti ja ainaiseksi. Mitäpä voivat nyt heikot muuta
kuin istua kädet ristissä? Hyvä, etteivät he vielä itseään ihailekin.
Kun nainen kuulee hoettavan itselleen, että hän on sairas lapsi, niin
hän alkaa ylpeillä siitä, että hän sitä on. Niin kohdeltu ihminen
ryhtyy vaalimaan raukkamaisuuttaan ja kasvattamaan sitä yhä enemmän.
Jos joku alkaisi huvitella itseään kertomalla lapselle, että on aika
nuoruudessa, jolloin sielu ei ole vielä löytänyt tasapainoaan, vaan
on valmis rikollisuuteen, itsemurhaan, kaikenlaiseen ruumiilliseen ja
sielulliseen turmelukseen, ja lupaisi lapselle sellaiset viat anteeksi,
-- hän jouduttaisi rikoksia heti paikalla. Miehellekään ei tarvitse
muuta kuin toistaa, ettei hän ole vapaa, niin ei hän sitä enää ole,
vaan heittäytyy elukaksi. Sanokaa naiselle, että hän on vastuunalainen,
ruumiinsa ja tahtonsa isäntä, -- niin hän sitä onkin. Mutta te olette
raukkoja, te varotte sitä hänelle sanoa, sillä teidän oma etunne
vaatii, ettei hän saa sitä tietää!...

Surkea ympäristö, jossa Jacqueline eli, vei häntä yhä enemmän harhaan.
Miehestään vieroittuessaan oli hän yhtynyt jälleen siihen maailmaan,
jota hän ennen pikkutyttönä halveksi. Jacquelinen ja hänen naitujen
ystävättäriensä ympärille muodostui nyt pienehkö seurue rikkaita,
toimettomia, älykkäitä ja velttoja nuoria miehiä ja naisia. Siinä
piirissä vallitsi täydellinen vapaus ajatuksissa ja puheissa, vapaus,
jota hillitsi jonkinlaisena mausteena ainoastaan _intelligensi_. Nuo
ihmiset olisivat kai mielellään ottaneet itselleen tunnuslauseeksi
Rabelais'n luostarin tunnuksen:

_Fais ce que Voudras_. [Tee mitä tahdot.]

Mutta se olisi ollut liiaksi vaadittua: sillä he eivät tahtoneet
paljoakaan; he olivat Thélèmen hermoheikkoja. He julistivat auliisti
vaistojen täydellistä vapautta; mutta juuri vaistot olivat heissä
kovin herpoutuneet; ja heidän mässäilynsä oli ennen kaikkea pelkästään
aivoissa toteutettua. He nauttivat siitä, että tunsivat vaipuvansa ja
hukkuvansa sivilisatsionin suureen vesialtaaseen, ummehtuneeseen ja
hekumalliseen, tuohon lämpöiseen liejukylpyyn, jossa ihmisen tarmo,
hänen karkea elinvoimansa, alkeellinen eläinluontonsa vetelöityy
ja uskon, tahdon, velvollisuuksien ja intohimojen kasvu mätänee.
Tällaisissa hyytelömäisissä ajatuksissa kylpi nyt Jacquelinen siro
ruumis. Olivier ei voinut häntä mitenkään siitä estää. Sitäpaitsi
oli ajan tauti vioittanut häntäkin: hän ei luullut itsellään olevan
oikeutta kahlita toisen vapautta; hän ei tahtonut ottaa siltä, jota hän
rakasti, mitään, ellei saanut sitä pyytämättä ja rakkaudesta. Mutta
Jacqueline ei ollut tästä käytöksestä hänelle laisinkaan kiitollinen,
sillä vapaushan oli hänen oikeutensa.

Pahinta oli, että Jacquelinella, joka oli joutunut elämään tuollaisessa
luonteeltaan kaksinaisessa maailmassa, oli itsellään ehyt luonne, joka
inhosi puolinaisuutta: kun hän kerran uskoi, niin hän antautuikin;
hänen palava ja altis pikku sielunsa, vaikka se olikin sangen itsekäs,
poltti kaikki sillat takaansa; ja yhdyselämästään Olivierin kanssa oli
hänellä säilynyt vielä horjumaton moralikin, jonka hän oli valmis aina
sovittamaan käytäntöön, silloinkin kun hän eli epämoralisesti.

Hänen uudet ystävänsä olivat liian viisaita näyttääkseen
perehtymättömille, mitä he oikeastaan olivat. Jos he teoriassa
julistivatkin täydellistä vapautta siveellisiin ja yhteiskunnallisiin
ennakkoluuloihin nähden, niin pitivät he käytännössä hyvän huolen
siitä, etteivät loukanneet ainoaakaan noista ennakkoluuloista,
jos jokin vaan niistä saattoi tuottaa heille etua; he käyttivät
hyväkseen moralia ja yhteiskuntaa, samalla niitä pettääkseen, aivan
kuin uskottomat palvelijat pettävät isäntiään. Ja toisiaankin he
pettivät, tottumuksesta ja joutilaisuudessaan. Noissa aviomiehissä
oli montakin, jotka tiesivät, että heidän vaimoillaan oli rakastajia.
Eivätkä vaimotkaan puolestaan olleet tietämättä, että heidän miehillään
oli rakastajattaria. Skandaali tulee vasta silloin kuin se pääsee
julkisuuteen. Nämä kauniit avioliitot lepäsivät keskinäisen sanattoman
sopimuksen, -- rikostoverien sopimuksen -- pohjalla. Mutta Jacqueline
oli suorempi, hän pelasi koko panoksella. Ensimäinen vaatimus oli
olla rehellinen. Ja toinen: olla rehellinen. Ja kolmas: olla vielä
rehellisempi. Rehellisyyskin oli niitä hyveitä, jolla ajan ajatus
keikaili. Tästä näkyy, että kaikki on tervettä terveille ja kaikki
turmeltunutta turmeltuneille. Kuinka rumaa on joskus olla rehellinen!
Keskinkertaisten on synti ruveta tutkimaan olemuksensa syvyyksiä.
He löytävät sieltä ainoastaan keskinkertaisuutensa; mutta heidän
itserakkautensa ylpeilee siitä.

Jacqueline kulutti aikansa tutkimalla itseään tällaisesta kuvastimesta.
Ja hän näki siinä seikkoja, joita hänen olisi ollut parasta olla
näkemättä: sillä kun hän oli ne nähnyt, ei hänellä enää ollut voimaa
kääntää niistä silmiään pois; ja sen sijaan, että hän olisi taistellut
näkemäänsä vastaan, huomasi hän nähdyn vain paisuvan: nuo seikat
kasvoivat valtavan suuriksi, ja lopulta anastivat ne hänen kaiken
huomionsa ja ajatuksensa.

Lapsi ei riittänyt täyttämään hänen elämäänsä. Hän ei ollut voinut
imettää sitä: pienokainen alkoi surkastua hänen kerallaan. Oli
täytynyt palkata imettäjä. Se oli ensin suuri suru... Mutta pian siitä
tuli helpoitus. Lapsi voi nyt mainiosti; se varttui nopeasti, tuo
virkeä pikku poika, josta ei ollut paljoa vaivaa, sillä enimmäkseen
se makasi, eikä se itkenyt juuri yölläkään. Imettäjä, -- vankka
Nivernaisen seudulta hankittu nainen, jolla ei ollut imetettävä ensi
kertaa ja joka kiintyi aina eläimellisellä, mustasukkaisella ja muille
ihmisille kiusallisella mieltymyksellä hoidokkeihinsa, -- oli ikäänkuin
lapsen oikea äiti. Kun Jacqueline ilmaisi jostakin lasta koskevasta
asiasta oman mielipiteensä, ei imettäjä ollut siitä tietäkseenkään;
ja jos Jacqueline ryhtyi väittelemään, huomasi hän lopuksi, ettei
hän asiasta tietänytkään mitään. Hän ei ollut enää oikein toipunut
lapsen syntymisen jälkeen: alkava laskimo-tulehdus oli lamannut ja
herpaissut hänet; kun hänen oli pakko loikoa viikkokausia vuoteessa,
hautoi hän omia sielullisia huoliaan; hänen jo ennestään kiihtyneet
ajatuksensa piintyivät alinomaa valittamaan yhtä ja samaa, oikealla
harha-aistimuksen voimalla: "Hän ei ollut elänyt, ja nyt hänen elämänsä
oli lopussa..." Sillä hänen mielikuvituksensa oli saanut vamman: hän
luuli joutuneensa ainaiseksi ikäänkuin rujoksi; ja silloin hänessä
heräsi kummallinen, katkera ja odottamaton kauna tuota hänen tuskansa
viatonta syytä, lasta, kohtaan. Se tunne ei ole äideissä niinkään
harvinainen kuin luullaan; mutta sitä salataan ja kaunistellaan; ja ne,
jotka ovat sen kokeneet, häpeävät sitä myöntää edes itselleenkään ja
sydämensä salaisimmassa sopukassa. Jacqueline tuomitsi pahoin itseään;
syntyi taistelu hänen itsekkyytensä ja äidinrakkautensa välillä. Kun
hän näki lapsen nukkuvan tuossa viattomana ja onnellisena, niin hän
heltyi; mutta kohta sitten jälkeenpäin ajatteli hän katkerasti:

-- Hän on minut tappanut.

Eikä hän voinut hillitä itsessään kiivasta kapinallisuutta tuota
välinpitämätöntä unta nukkuvaa oliota kohtaan, oliota, jonka onnen hän
oli saanut kärsimyksillään maksaa. Sittenkin, kun Jacqueline jo parani
ja lapsi tuli isommaksi, jäi äitiin hämärästi se sama vihamielinen
tunne. Ja koska hän häpesi sitä, niin puski hän vihansa toiseen
kohteeseen: mieheensä. Hän luuli itseään yhä sairaaksi; ja alinomainen
huolenpito omasta terveydestä, tuo levottomuus, jota lääkäritkin
puolestaan pitivät vireillä, suosittelemalla sen parannukseksi
toimettomuutta, vaikka se juuri oli pahaan syynä, -- (ero lapsesta,
pakollinen työttömyys, täydellinen yksinolo, viikkomääriä kestävä
ikävä loikominen vuoteessa lihottamassa itseään niinkuin syöttöeläin),
-- kaikki nämä seikat keskittivät Jacquelinen ajatukset pelkästään
häneen itseensä. Erinomainen moderni neurastenian hoitotapa: antaa
minuus-taudin sijalle toinen, minuus-hypertrofia! Miksi ei isketä
itsekkyyden suonta tai johdeta jollakin tarmokkaalla moralisella
reaktiivilla sairaan verta päästä sydämeen, jos hänellä ei ole sitä
liikaa!

Jacqueline nousi vuoteesta ruumiillisesti voimistuneena, entistä
lihavampana, nuortuneena, -- sielultaan sairaampana kuin koskaan ennen.
Hänen eristämisensä yksikseen muutamiksi kuukausiksi oli katkaissut ne
viimeisetkin ajatukselliset siteet, jotka yhdistivät häntä Olivieriin.
Silloin, kun hän oli ollut miehensä lähettyvillä, oli hän ollut vielä
hänen ihanteellisen luonteensa vaikutuksen alainen, Olivierin, joka
kaikkine heikkouksineen oli yhä uskossaan vahva; silloin oli Jacqueline
turhaan taistellut sitä orjuutta vastaan, jossa hänen järkeään
selvempi järki piti hänen ajatuksiaan; turhaan katsetta vastaan, joka
tunki hänen lävitseen ja pakotti hänet tuomitsemaan itseään, niin
harmillista kuin se Jacquelinesta olikin. Mutta kun nyt sattuma erotti
hänet miehestään, -- kun hän ei nyt tuntenut hänen kaukonäköisen
rakkautensa painavan itseään, -- kun hän nyt oli vapaa, -- niin heti
seurasi Jacquelinessa entisen keskinäisen ystävällisen luottamuksen
jälkeen kauna Olivieria kohtaan siitä, että hän oli niin Olivierin
valtaan antautunut; jonkinlainen viha, että hän oli kantanut miehensä
hellyyden iestä, hellyyden, jota Jacqueline puolestaan ei enää tuntenut
sydämessään. -- Kuka saattaa arvatakaan, millainen outo ja auttamaton
katkeruus voi kerran syntyä olennon sielussa, jota rakastamme ja jonka
luulemme itseämme rakastavan? Yhtäkkiä voi kaikki muuttua. Toinen
rakasti vielä eilen, siltä näytti, ja nainen itsekin luuli niin. Nyt
hän ei enää rakasta. Ihminen, jota hän rakasti, on pyyhkäisty pois
hänen ajatuksistaan. Mies huomaa, ettei hän ole naiselle enää yhtään
mitään. Hän ei voi sitä ymmärtää: sillä hän ei ole nähnyt pitkää
kehityskulkua, joka on salaisesti naisessa tapahtunut; hän ei ole
voinut aavistaa, mikä kätketty vihamielisyys naiseen on kokoontunut;
hän ei tahdo ymmärtää tällaisen koston ja vihan syitä. Syitä, jotka
ovat usein sangen kaukaisia, monimutkaisia ja hämäriä, -- toiset
niistä piiloutuvat alkovin verhojen peittoon, -- toisia jälleen ovat
loukattu itserakkaus, ilmitulleet ja tuomitut sydämen salaisuudet,
-- toisia taasen... mikä ne kaikki tietää, edes nainen itsekään?
Löytyy tuntemattomia loukkauksia, jotka mies on tehnyt tietämättään
ja joita nainen ei koskaan anna anteeksi. Milloinkaan ei niitä voi
saada selville, eikä nainen itsekään saata edes niitä aavistaa; mutta
loukkaus on kuitenkin viilletty hänen sydämeensä: sydän ei koskaan sitä
unhoita.

Tällaista hirvittävää nurjamielisyyteen kallistumista vastaan
taistelemaan olisi tarvittu toisellaista miestä kuin Olivier; miestä,
joka olisi ollut lähempänä luontoa, samalla yksinkertaisempi ja
notkeampi, omiin tunteellisiin arveluihinsa sekaantumatonta miestä,
vaistoiltaan rikasta ihmistä, joka olisi tarpeen tullen pystynyt
sellaiseenkin, mitä hänen järkensä ei olisi hyväksynyt. Olivier
antoi jo etukäteen voittaa itsensä ja viedä kaiken rohkeutensa: hän
oli niin selväpäinen, että oli huomannut jo kauan vaimossaan tahtoa
väkevämmän perinnöllisyyden, huomannut, että Jacquelinen äidin henki
ilmeni nyt tyttäressä uudestaan; hän näki vaimonsa uppoavan kuin kiven
sukuominaisuuksiensa syvyyteen: ja kun Olivier oli heikkoluontoinen ja
avuton, niin hän vain joudutti uppoamista, koettaessaan sitä estää. Hän
pakotti itsensä tyyneksi. Jacqueline koetti itsetiedottomasti laskien
saada häntä pois tuosta tyynestä tilasta, saada hänet kiivastumaan
puheissa, brutaaliksi, karkeaksi, voidakseen sitten paremmalla syyllä
häntä halveksia. Ja jos Olivier silloin antautui vihan valtaan, niin
Jacqueline häntä halveksi. Mutta kun Olivier sitten perästä päin
häpesi ja oli ylen nöyryytetty, niin halveksi vaimo häntä yhä enemmän.
Ja jos mies ei antautunut vihaan, ei tahtonut antautua, -- silloin
vihasi vaimo häntä. Mutta kaikkein pahinta oli vaikeneminen, johon
he sulkeutuivat toistensa seurassa usein päiväkausiksi. Myrkyttävä,
murskaava, suunniltaan saava vaikeneminen, joka vimmastuttaa lopulta
kaikkein lauhkeimmatkin olennot aivan raivoihinsa, niin että heille
tulee joskus himo tehdä pahaa, huutaa, ärsyttää toinen huutamaan
vihaansa. Vaikenemista, sellaista mustaa vaikenemista, että sen
helmassa rakkaus lopullisesti mätänee ja hajoaa, hiljaisuutta, jonka
keskellä ihmiset eroavat toisistaan ja haipuvat yöhön aivankuin
kiertotähdet, jotka kulkevat kukin omaa rataansa... He olivat tulleet
siihen kehityskohtaansa, jolloin kaikki, mitä he tekivät, joudutti vain
toisistaan loittonemista, sekin, että he koettivat lähetä toisiaan.
Heidän elämänsä tuli sietämättömäksi. Sattuma kiirehti vain tapahtumain
luonnollista kulkua.

Noin vuoden ajan oli Cécile Fleury usein käynyt Jeanninien perheessä.
Olivier oli tutustunut häneen Christophen luona. Sitten oli Jacqueline
kutsunut häntä käymään heillä; ja Cécile jatkoi tuttavuuttaan parin
kanssa sittenkin kuin Christophe oli jo heistä eronnut. Jacqueline oli
hyvä Cécilea kohtaan: vaikkei Jacqueline ollut yhtään musikalinen ja
joskin hän piti Cécilea hiukan arkipäiväisenä, nautti hän kuitenkin
hänen laulustaan ja hänen rauhoittavasta läheisyydestään. Olivier
Jeanninista oli hauskaa soittaa Cécilen kanssa. Vähitellen oli
Cécilesta tullut talon ystävä. Cécile herätti luottamusta: kun hän
astui avomielisin katsein, terveen ja iloisen näköisenä Jeanninien
saliin ja kun hänen hieman karkea naurunsa kuului, kajahtaen niin,
että oikein tuntui hyvältä, oli kuin auringon säde olisi pilkahtanut
sumun läpi. Olivierin ja Jacquelinen sydän nautti silloin kuvaamatonta
helpoitusta. Kun Cécile lähti, teki heidän mielensä sanoa hänelle:

-- Ei, jääkää vielä, meidän on niin kylmä!

Silloin kun Jacqueline oli poissa kotoa, näki Olivier Cécilea useammin;
eikä hän ollut voinut salata häneltä kokonaan surujaankaan. Hän avasi
sydämensä, harkitsematta, niinkuin ainakin heikko ja hellämielinen
olento, joka on tukehtua ja jonka täytyy saada uskoa itsensä jollekulle
ja purkaa tunteitaan sen mukaan. Cécile tuli siitä liikutetuksi; hän
lääkitsi tuttavaansa äidillisin sanoin. Hän sääli Jeannineja, heitä
molempia; hän pyysi, ettei Olivier antaisi mielensä masentua. Mutta
lieneekö hän sitten jollakin tavoin häpeillyt tällaista salaisuuksien
paljastamista enemmän kuin Olivier, vai mikä lieneekään siihen ollut
syynä, hän ei vaan sitten tullut Olivierin kotiin enää yhtä usein
kuin ennen, vaan keksi kaikenlaisia verukkeita. Varmaankaan ei hän
mielestään ollut menetellyt kunniallisesti Jacquelinea kohtaan: hänellä
ei ollut oikeutta tietää Jacquelinen salaisuuksia. Ainakin arveli
Olivier sitä syyksi hänen karkoittumiseensa; ja hänestä oli Cécile
oikeassa: sillä hän itsekin moitti itseään siitä, että oli puhunut.
Mutta kun Cécile ei enää käynyt talossa, niin Olivier huomasi, mitä
Cécilestä hänelle oli ajan pitkään tullut. Olivier oli tottunut
uskomaan asioitaan hänelle; vain Cécile saattoi vapauttaa hänet
alinomaisesta ahdistuksesta, joka häntä vaivasi. Olivier oli tarpeeksi
harjaantunut sydämen tunteiden erittelyyn huomatakseen, mitä tämä tunne
oli laatuaan. Hän ei olisi siitä hiiskunut Cécilelle mitään. Mutta hän
ei jaksanut vastustaa haluaan edes kirjoittaa itselleen kaikenlaista,
mitä tunsi. Hän oli monien vuosien kuluessa saanut vaarallisen tavan
pakista paperilla omien ajatustensa kanssa. Siitä hän oli päässyt
rakkauden vuosinaan. Mutta nyt, kun hän oli jäänyt jälleen yksin, oli
hän joutunut taas tuon vanhan tapansa valtaan: milloin kärsimys kasvoi
aivan sietämättömäksi, helpotti se menetelmä; ja sitäpaitsi se oli
välttämätöntä toimintaa itseään erittelevälle taiteilijalle. Niinpä
kuvaili hän yksinään itseään, kirjoitteli ajatuksiaan paperille, aivan
kuin olisi puhellut niistä Cécilelle, mutta vielä vapaammin, koska ne
eivät olleetkaan aiotut Cécilen luettaviksi.

Nyt määräsi sattuma, että noiden paperien piti joutua Jacquelinen
näkyville. Se tapahtui eräänä päivänä, jolloin hän tunsi olevansa
lähempänä miestään kuin vuosikausiin. Järjestäessään piironkiaan
lueskeli hän vanhoja rakkaudenkirjeitä, jotka Olivier aikoinaan oli
hänelle lähettänyt. Jacqueline heltyi niin, että hän aivan itki.
Hän istui piirongin nurkkauksessa kätkössä, eikä voinut jatkaa
järjestelyhommaansa; hän muisteli siinä koko menneisyyttä; ja hänen
omatuntonsa vaivasi tuskallisesti häntä, että hän oli sen hävittänyt.
Hän ajatteli, miten Olivier mahtoikaan surra: koskaan ei tällainen
ajatus kylmällä tuulella ollessa ollut johtunut hänen päähänsä; hän oli
kyllä saattanut unhottaa miehensä, mutta sitä ajatusta ei hän jaksanut
kestää, että Olivier olisi hänen tähtensä kärsinyt. Suru runteli hänen
sydäntänsä. Hän olisi nyt tahtonut heittäytyä Olivierin syliin ja sanoa
hänelle:

-- Ah, Olivier, Olivier, mitä me olemmekaan tehneet? Mehän olemme
hulluja! Me emme saa enää tuottaa toisillemme tuskaa!

Jospa Olivier olisi sillä hetkellä sattunut tulemaan kotiin!

Mutta juuri sillä hetkellä löysi Jacqueline nuo Olivierin kirjeet...
Kaikesta tuli loppu. -- Luuliko Jacqueline tosiaan, että Olivier
oli häntä pettänyt? Ehkäpä. Mutta kuuluiko se asiaan? Petosta ei
Jacquelinelle ollut niin paljon itse petos kun halu siihen. Hän olisi
mieluummin antanut miehelle, jota hän rakasti, anteeksi sen, että
hänellä olisi ollut rakastajatar kuin että hän olisi antanut salaa
toiselle sielunsa. Ja siinä hän olikin oikeassa.

-- Sepä lystikästä! väittävät ehkä jotkut... -- (Poloiset, joille
rakkauden petos ei tuo tuskaa muulloin kuin silloin, kun se on aivan
täytäntöön pantu!... Jos sydän on jäänyt uskolliseksi, ovat ruumiin
raukkamaisuudet vähäpätöinen seikka. Jos sydän pettää, ei muulla ole
enää mitään arvoa)...

Jacqueline ei hetkeäkään ajatellut koettaa saada itselleen Olivieria
takaisin. Liian myöhäistä! Hän ei rakastanut häntä enää tarpeeksi.
Tai rakasti ehkä liiaksi. Ei, mustasukkainen hän ei ollut. Koko hänen
luottamuksensa luhistui, loputkin, mitä hänessä vielä piili miestään
kohtaan uskoa ja toivoa. Hän ei punninnut itsekseen, että hän itse
oli hylkinyt miehessään noita ominaisuuksia, että hän oli riistänyt
häneltä rohkeuden, ajanut hänet tähän rakkauteen, että tämä rakkaus
oli sitäpaitsi viatonta, ja ettei ihminen lopultakaan voi määrätä,
rakastaako hän vai ei. Hänen päähänsä ei pälkähtänyt verrata omaa
kiemailuaan Christophelle tähän tunteelliseen seurusteluun: hän ei
rakastanut Christophea, Christophe ei kuulunut asiaan! Kiihtyneesti
liioitellen hän ajatteli, että Olivier oli hänelle valehdellut,
hän ei ollutkaan enää mitään miehelleen. Viimeinenkin tuki katosi
Jacquelinelta, juuri kun hän oli kurottanut kättänsä tarttuakseen
siihen... Kaikesta tuli loppu. Olivier ei saanut koskaan tietää, mitä
Jacqueline sai kärsiä sinä päivänä. Mutta kun hän näki Jacquelinen,
tuli hänelle se selvä tuntu, hänellekin, että kaikki oli lopussa.

Tästä hetkestä alkaen eivät he puhuneet enää keskenään muuta kuin
toisten ihmisten läsnäollessa. He pitivät toisiaan silmällä, niinkuin
kaksi kierrokseen ajettua metsäneläintä, jotka ovat aina varuillaan ja
pelkäävät. Jeremias Gotthelf kuvailee jossakin armottomalla huumorilla
erään avioparin synkkää asemaa, miehen ja vaimon, jotka eivät enää
rakasta toisiaan, vaan vartioivat toisiaan kahden puolen, utelevat
toistensa terveyttä, huomaavat toisissaan sairauden merkkejä, mutta
eivät suinkaan koeta jouduttaa toistensa kuolemaa tai edes toivokaan
sitä, vaan sallivat kuitenkin mieltään viehättää ajatuksen, että
toiselle tulisi jokin odottamaton tapaturma, ja kuvittelevat kumpikin
ilokseen, että hän on heistä vahvempi kuin toinen. Oli hetkiä, jolloin
Jacqueline ja Olivier melkein kuvittelivat, että toinen heistä ajatteli
tähän tapaan. Kumpikaan ei ajatellut niin; mutta sekin oli jo liikaa,
että he kuvittelivat sellaista kuin esimerkiksi Jacqueline, joka
saattoi miettiä itsekseen yöllä harha-aistimuksellisen unettomuuden
hetkillä, että tuo mies oli voimakkaampi ja kulutti tässä hänet
loppuun ja voittaisi pian hänet... Sekautuneen mielikuvituksen ja
sydämen hirveää aivohouretta! -- Ja kuitenkin rakasti parhain heidän
olemuksessaan pohjaltaan yhä toista!...

Olivier masentui tämän taakkansa alla niin, ettei koettanutkaan
ponnistella enää, vaan väistyi ja hellitti kokonaan Jacquelinen sielun
peräsimen kädestään. Kun Jacqueline näin jäi oman onnensa nojaan, ilman
luotsia, joka olisi häntä ohjannut, tuli hänelle omituinen vapauden
huimaus; hän olisi tarvinnut valtiasta, jota vastaan hän olisi saanut
kapinoida: jos hänellä ei sitä ollut, täytyi hänen se itselleen luoda.
Hän joutui piilevän pahuutensa valtaan. Siihen saakka ei hän ollut
koskaan aikonut jättää miestään, vaikka hän kärsikin. Nyt hän luuli
päässeensä kaikista siteistä. Hän tahtoi rakastaa ennenkuin se oli
liian myöhäistä: (sillä hän luuli, niin nuori kuin olikin, itseään jo
vanhaksi.) -- Ja hän rakastui. Hän oli omiaan joutumaani alttiiksi
sellaiselle kuvitellulle, kalvavalle intohimolle, joka takertuu
ensimäiseen eteen sattuneeseen henkilöön, vaikkapa vain vilahdukselta
nähtyyn, jopa olentoon, jonka tuntee ainoastaan maineelta, joskus
pelkästään nimeltä; alttiiksi tuolle kiihkolle, joka kerran ihmisen
yhden sormen saatuaan ei hellitä enää otettaan, vaan vakuuttaa
hänen sydämelleen, ettei se voi elää ilman sen valitsemaa ihmistä;
tunteelle, joka tuhoaa sydämen kokonaan ja tekee sen tyhjäksi kaikesta
entisyydestä, mikä äsken vielä sen täytti: entisistä tunteista,
moraliajatuksista, muistoista, itsetunnosta ja kunnioituksesta toisia
kohtaan. Ja kun tämä kiihko vuorostaan kuolee, kun sillä ei ole enää
mitään hävittämistä, koska se on jo kaikki polttanut, niin minkälainen
uusi luonne useimmiten noista raunioista kasvaakaan: luonne, jossa
ei löydy hyvyyttä, ei sääliä, ei nuoruutta eikä kuvitelmia; luonne,
joka tahtoo ainoastaan kaivaa ja kalvaa elämää, aivan kuin sammal syö
raunioiksi tuhottua temppeliä.

Tälläkin kertaa, niinkuin tavallisesti, kohdistui se piintynyt kiihko
henkilöön, joka oli mitä parhaiten sopiva tuottamaan pettymyksiä
naisen sydämelle. Jacqueline-parka rakastui erääseen naisten yleiseen
suosikkiin, parisilaiseen kirjailijaan, joka ei ollut kaunis eikä
nuorikaan, vaan kömpelö, punanaamainen ja elähtänyt; hänen hampaansa
olivat pilalle turmeltuneet, sydämensä kuivuus suorastaan hirvittävä;
hänen ainoa ansionsa oli se, että hän oli muodissa ja oli tehnyt suuren
joukon naisia onnettomiksi. Hänellä ei ollut puolustuksenaan edes se
seikka, ettei hän olisi itsekkyyttään tiennyt: sillä hän rehenteli
sillä runoissaan. Hän tiesi kyllä, että sellainen tepsi: taiteeseen
kätketty itsekkyys on ikäänkuin linnunkuvastin, tuli, joka häikäisee
heikkoja. Jacquelinen piiristä oli monta naista mennyt väijytykseen:
viimeksi muuan hänen ystävättärensä, äskettäin naimisiin mennyt
nainen; hänet oli tämä kirjailija pilannut ilman suurta vaivaa ja
sitten hänet jättänyt. Nuo petetyt eivät suinkaan siitä kuolleet,
vaikka he tosin koettivat salata asiaa kömpelösti, mikä taas ilahdutti
koko maailmaa. Kaikkein kauheimminkin petetyt heistä rakastivat liian
paljon arkipäiväisiä etujaan ja hienoston tapojaan ollakseen pitämättä
hullutuksiaan selvän järjen aisoissa. Siksi eivät he tahtoneet
tehdä mitään julkista skandaalia. Jos he pettivät aviomiehiään ja
ystävättäriään tai heitä itseään petettiin ja he saivat kärsiä, niin
tapahtui se aina kaikessa hiljaisuudessa. He olivat oikeita juorujen
sankarittaria.

Mutta Jacqueline oli huimapää: hän ei ainoastaan pystynyt tekemään,
mitä sanoi, vaan myöskin puhumaan, mitä teki. Hänen hullutustensa
pohjalla ei piillyt minkäänlaista järjen harkintaa, vaan hän kielsi
kokonaan itsensä. Hänellä oli se vaarallinen avu, että hän oli aina
itselleen suora eikä peräytynyt koskaan tekojensa seurausten tieltä.
Hän oli parempi kuin muut hänen piirissään: sen tähden hän olikin kahta
hullumpi. Kun hän rakasti, kun hän sai päähänsä tehdä aviorikoksen,
heittäytyi hän siihen silmittömästi, epätoivoisella suoruudella.



M:me Arnaud oli yksinään kotona ja neuloi samalla kuumeellisella
levollisuudella kuin luultavasti aikoinaan Penelope kuulua työtään
tehdessään. Ja aivan kuin Penelope hän odotti miestään. Herra Arnaud
oleskeli kaiket päivät poissa kotoa. Hänellä oli koulutuntinsa aamuin
ja illoin. Tavallisesti hän tuli päivälliselle kotiin, vaikka hänen
jalkojaan väsyttikin ja vaikka lyseo oli toisessa päässä Parisia. Hän
pakotti itsensä kulkemaan tämän pitkän matkan, ei niin paljon säälistä
vaimoaan kohtaan tai säästäväisyydestä, kuin siitä syystä, että se
oli tullut hänelle jo tottumukseksi. Mutta eräinä päivinä pidättivät
häntä päivälliseltä koetunnit; tai hän ei malttanut olla käyttämättä
hyväkseen sitä seikkaa, että lyseo oli samassa kaupunginosassa kuin
kirjasto, vaan jäi työskentelemään väliajaksi tuohon kirjastoon.
Lucile Arnaud oli päivät yksinään. Paitsi siivoojanaista, joka
tuli kello kahdeksan ja kymmenen välillä tekemään karkeita töitä,
ja ruokatarpeiden hankkijoita, jotka pistäytyivät kysymässä, mitä
milloinkin haluttiin, ja toivat tilatut ainekset, ei kukaan soitellut
hänen ovikelloaan. Hän ei tuntenut ketään koko talossa. Christophe
oli muuttanut pois, ja syreenipuutarhan puolella oli uusia asukkaita.
Céline Chabran oli mennyt naimisiin Augustin Elsbergerin kanssa. Élie
Elsberger oli lähtenyt perheineen Espanjaan, jossa hän oli saanut
toimen eräässä kaivoksessa. Vanhalta Weillilta oli vaimo kuollut,
eikä hän oleskellut juuri yhtään parisilaisessa huoneistossaan.
Ainoastaan Christophe ja hänen ystävättärensä Cécile olivat pitäneet
yllä tuttavuussuhteitaan Lucile Arnaud'n kanssa, mutta he asuivat hyvin
etäällä, ja kun väsyttävä työ anasti heiltä kaiket päivät, niin meni
viikkoja, jolloin he eivät käyneet Lucileä katsomassa. Hänellä ei ollut
muuta seuraa kuin hän itse.

Hänellä ei ollut laisinkaan ikävä. Hänelle riittivät ajanvietoksi
kovin vähäiset seikat. Pieninkin jokapäiväinen homma. Joku pikku
kukka, jonka arkaa lehtiverhoa hän puhdisti äidillisen hellästi joka
aamu. Rauhallinen harmaa kissa, joka oli alkanut noudattaa emäntänsä
elintapoja, kuten hyvin vaalitut kotieläimet ainakin: se vietti
päivänsä niinkuin sen emäntäkin hellan ääressä, tai istui pöydällä
lampun vieressä, seuraten koko ajan hoitajansa työskenteleväin
sormien liikkeitä ja luoden häneen joskus tirkistyksen kummallisista
silmäteristään, jotka sitten taas sammuivat välinpitämättömästi.
Yksinpä huonekaluistakin oli hänelle ajanviettoa. Jokainen niistä
oli hänelle niin kotoinen. Lapsellisella ilolla siisti hän niitä,
pyyhki hellästi pois tomua, joka oli laskeutunut niiden kupeisiin, ja
sijoitteli sitten niitä tarkalla huolella jälleen entisiin nurkkiinsa.
Hän oikein puheli niiden kanssa sanattomasti. Hän hymyili ainoalle
omistamalleen kauniille antiikkiselle huonekalulle, hienolle Ludvig
XVI:n tyyliselle silinteripiirongille. Hänellä oli joka päivä sama
ilo ne esineet uudestaan nähdessään. Yhtä nopeasti kului häneltä
aika liinavaatteitakin tarkastaessa: hän vietti tuntikausia seisten
tuolilla, pää ja käsivarret suuren talonpoikaisen kaapin sisässä,
tutkien ja järjestellen niitä, sillaikaa kun kissa jälleen tarkasteli
uteliaasti häntä.

Mutta hänen suurin onnensa oli, että hän sai kaikki kotiaskareensa
toimitettuaan ja yksinään päivällisen syötyään, -- Jumala tiesi,
minkälaisen aterian (hän ei tarvinnut paljoa ruokaa), -- ja kaupungilla
välttämättömillä asioilla juostuaan päästä noiden päivätöitten jälkeen
kello neljän tienoissa iltapuolella kotiinsa ja asettua ikkunan tai
lieden ääreen käsitöineen ja mirreineen. Joskus hän keksi jonkinlaisen
syyn, ettei hänen tarvinnut ollenkaan lähteä pois kotoa; hän oli
onnellinen, jos hän saattoi olla kaiket päivät sisällä, varsinkin
talvisaikaan, kun satoi. Hän pelkäsi hirveästi kylmää, viimaa, likaa
ja sadetta, sillä hänkin oli kuin mikäkin siisti, arkanahkainen
ja lellitelty pikku kissa. Hän oli mieluummin syömättä kuin lähti
ulos ostelemaan aamiaisruokia, jos ruuanhankkijat milloin sattuivat
hänet unhottamaan. Silloin hän naperteli vain suklaakakkua tai etsi
kaapista pari hedelmää. Hän varoi ilmoittamasta sitä ruokailutapaansa
miehelleen. Se oli pientä seikkailua hänelle. Silloin, päivinä, jolloin
valo oli melkein sammunut, ja joskus kauniinakin ja aurinkoisina,
-- (ulkona säteili sininen taivas, kadun räminä humisi talon ja
hänen hiljaisen asuntonsa ympärillä ja sen hämärässä: aivan kuin
jokin kangastus ympäröi se hämy hänen sieluaan), -- istui hän
mukavimmassa nurkassaan, jakkara jalkojen alla, neulomus kädessä, ja
vaipui hievahtamatta hauskimpaan hommaansa, lukemiseen, vaikka hänen
sormensa työskentelivätkin koko ajan. Hänellä oli vieressä pöydällä
jokin mielikirjojaan. Tavallisesti jokin punakantinen nide, jonkin
englantilaisen kirjan käännös. Hän luki sangen vähän kerrallaan, tuskin
luvun päivässä, ja kirja lepäsi usein pitkän aikaa samalta kohdalta
avattuna hänen polvillaan, tai ei hän sitä ollenkaan aukaissut: hän
tunsi jo sen, hän vain haaveili asioista, joita se oli kertonut. Niin
riitti jokin Dickensin tai Thackerayn pitkä romaani viikkokausiksi, ja
ne viikot laajensi hän uneksimalla kokonaisiksi vuosiksi. Ne ympäröivät
hänet hellällä sävyllään. Nykyaikaiset ihmiset, jotka lukevat nopeasti
ja huonosti, eivät tunne enää, mikä ihmeellinen voima kauniista
kirjoista säteilee, kun niitä nauttii hitaasti. M:me Arnaud ei
epäillytkään, etteikö noiden romaanihenkilöiden elämä ollut yhtä totta
kuin hänen omansakin. Heissä oli sellaisia, joille hän olisi tahtonut
olla iki-ystävä: hyväsydäminen, mustasukkainen lady Castlewood, tuo
salaa rakastava nainen, jonka sydän oli äidillinen ja neitseellinen,
oli hänen sisarensa; pikku Dombey hänen oma pikku lapsensa; hän oli
Dora, nainen ja lapsi, joka kuolee; hän ojensi rakkaasti käsivarsiaan
syleilläkseen kaikkia noita romaanien lapsellisia sieluja, jotka
vaeltavat kunniakkain ja puhtain silmin maallisen elämänsä; ja hänen
ympärillään kiersi kirjavana saattueena lempeitä, kurjia ja vaarattomia
orginelleja, jotka ajelevat täällä naurettavia ja liikuttavia
haavekuviaan, -- heidän johtajanaan hyvän Dickensin herttainen henki,
unelmissaan samalla sekä nauratteleva että valmis kyyneliin. Milloin
m:me Arnaud katsahti ulos ikkunastaan, näki hän ohikulkijoissa jonkun
tuon unelmiensa maailman rakastettavan tai peloittavan olennon.
Tuolla kivitalojen toisella puolen haaveksi hän elettävän samanlaista
elämää kuin hänen sankarinsa, niin, ne sankarit itse siellä elivät.
Se, ettei hän halunnut lähteä ulos, johtui siitä, että hän pelkäsi
moista liikuttavilla mysterioilla täytettyä maailmaa. Hän näki noissa
ohitse liikkuvissa ihmisissä salattuja murhenäytelmiä, parhaillaan
tapahtuvia ilveilyjä. Eikä se ollutkaan aina pelkkää kuvitelmaa. Sillä
yksinäisyydessä oli hän saavuttanut tuon kummallisen intuitsionin
lahjan, joka antaa ihmisen nähdä ohikulkevien katseista heidän menneen
tai tulevan elämänsä salaisuuksia, joita asianomaiset itsekään eivät
usein tiedä. M:me Arnaud sekoitti näihin todellisiin näkyihinsä
romanttisia muistoja, jotka pyöristivät ja muuttivat niiden muotoa. Kun
hän oli kaupungilla, tunsi hän aivan hukkuvansa moiseen äärettömään
elämysten mereen. Hänen täytyi kiiruhtaa kotiinsa päästäkseen lujalle
pohjalle.

Mutta tarvitsiko hänen lukea tai nähdä muitakaan ihmisiä? Hänelle
riitti vain katsella itseään. Tuo kalpea, sammunut olento, --
syrjäisestä nimittäin, -- kuinka se sisältäpäin olikaan valoisa ja
säteilevä! Miten täyteläistä elämää se uhkui! Miten runsaasti siinä oli
muistoja, rikkauksia, joita ei kukaan aavistanut hänessä olevan!...
Olivatko ne koskaan olleet totta? -- Tietysti, koska ne olivat totta
hänelle... Sillä tavoin saattaa unten taikasauva muuttaa elämän
köyhyyden!

M:me Arnaud muisteli kaikkia entisiä vuosiaan pikkutytön aikoihinsa
asti; tässä hiljaisuudessa aukesi jälleen tuoksumaan jokainen hänen
kuihtuneitten toiveittensa hento kukka... Ensimäinen lapsenrakkaus
erästä nuorta tyttöä kohtaan, jonka viehkeys oli lumonnut hänet heti
paikalla, kun hän tuon olennon näki; hän rakasti neitoa niinkuin
ainoastaan silloin voi rakastaa kun itse on äärettömän puhdas; hän
oli kuolla mielenliikutuksesta tuntiessaan hänen kosketuksensa; hän
olisi tahtonut suudella hänen jalkojaan, olla hänen pieni piikasensa,
mennä naimisiin hänen kanssaan; ystävätär oli sitten mennyt naimisiin,
ei ollut tullut onnelliseksi, oli saanut lapsen, joka oli kuollut...
Toinen rakkaus tuli hänelle noin kaksitoista-vuotiaana, jälleen
erästä tyttöä kohtaan, joka oli hänen ikäisensä ja joka kohteli häntä
tyrannimaisesti: pirullinen vaaleaverikkö, ilveilevä, itsevaltainen:
hän itketti toista huvikseen, ja antoi sitten hänelle helliä suudelmia;
he laativat yhdessä tuhansia tulevaisuuden suunnitelmia. Se tyttö oli
yhtäkkiä ruvennut karmeliittinunnaksi, kenenkään tietämättä, mistä
syystä; väitettiin, että hän oli nykyään onnellinen... Sitten seurasi
suuri intohimo erästä miestä kohtaan, joka oli paljoa vanhempi häntä
itseään. Siitä tunteesta ei ainoakaan ihminen ollut saanut tietää,
ei edes sekään, johon se kohdistui. Hän oli uhrannut rakkautensa
kohteelle suunnattoman määrän kiihkeää uskollisuutta, hellyyttä...
Sitten tuli taas toinen rakkaus: sillä kertaa rakastettiin häntä. Mutta
hän ei ollut tohtinut omituisen arkuutensa ja itsensä epäilemisen
vuoksi uskoa, että häntä rakastettiin, eikä ilmaista, että hän itsekin
rakasti. Ja silloin oli onni mennyt ohitse niin ettei hän ottanut
sitä käsiinsä... Sitten... Mutta mitä hyödyttää kertoa muille satuja,
joilla on merkitystä ainoastaan ihmiselle itselleen? Monen monia
pikku asioita, jotka olivat saaneet hänelle tärkeän sisällyksen:
jonkun ystävän suopeus; sydämellinen sana Olivierin suusta, sanottu
aivan huomaamatta; Christophen virkistävät vierailut ja lumottu
maailma, jonka hänen soittonsa kuulijalle avasi; jonkun tuntemattoman
ihmisen katse; niin, eräät pelkästään ajatukselliset ja tahdottomat
uskottomuudet tässä erinomaisessa naisessa, joka oli ylen kunniallinen
ja puhdas: nuo tyrmistivät ja hävettivät häntä, ja hän koetti heikosti
karkoittaa niitä mielestään, mutta kuitenkin loivat ne, -- kaikessa
viattomuudessaan, -- hiukan auringonpaistetta hänen sydämeensä... Hän
rakasti kovasti miestään, vaikkei mies ollutkaan aivan sellainen,
jollaista hän uneksi. Mutta herra Arnaud oli hyvä; ja kun hän eräänä
päivänä sanoi vaimolleen:

-- Rakas vaimoni, sinä et tiedä, miten paljon sinä minulle olet. Sinä
olet koko minun elämäni.

Silloin naisen sydän aivan suli hellyydestä; ja siitä alkaen tunsi hän
olevansa kokonaan yhdistetty mieheensä, ainaiseksi, ilman pienintäkään
irtautunutta ajatusta. Joka vuosi kiinnitti heitä yhä lähemmin
toisiinsa. He olivat uneksineet yhdessä paljon kaunista. Haaveilleet
töistä, matkoista, lapsista. Miten ne unelmat olivat toteutuneet?...
Oi, turha toivo!... Mutta m:me Arnaud uneksi niitä yhä. Niissä eli
myöskin pikku lapsi, josta hän oli uneksinut niin usein, niin syvästi,
että hän tunsi sen aivan kuin se olisi ollut olemassa. Sitä untaan oli
hän rakennellut vuosikausia, kaunistanut sen kaikella, mitä armainta
hän näki, kaikella, mitä hän eniten rakasti... Mutta toteutuminen:
hiljaisuus!...

Siinä hänen elämänsä. Mutta siihen sisältyi kokonaisia maailmoita.
Miten paljon tuntemattomia tragedioja, kaikkein arinta laatua,
kätkeytyy usein näöltään aivan rauhallisiin, keskinkertaisiin
ihmiskohtaloihin! Ja traagillisinta on ehkä: -- _ettei tapahdu mitään_
noiden yhä toivovien elämässä, joiden veri huutaa lohduttomasti
oikeuttansa, heille luonnon lupaamaa onnea, joka heiltä kielletään, --
noiden, joita kalvaa sisällisesti yhtämittainen tuskallinen kaipuu, --
ja jotka eivät näytä siitä mitään ulospäin!

Onneksi ajatteli m:me Arnaud muutakin kuin itseään. Hänen oma elämänsä
otti ainoastaan osan tilaa hänen unelmissaan. Hän eli myöskin niiden
elämää, jotka olivat nykyään tai olivat ennen olleet hänen tuttujaan;
hän kuvitteli itseään heidän asemassaan, hän muisti Christophe
Krafftia, ystävätärtään Cécileä. Hän ajatteli heitä aina. Nuo kaksi
naista olivat sydämellisesti kiintyneet toisiinsa. Ja kummallisinta oli,
että juuri luja Cécile tarvitsi heistä enemmän tukea, nojautua heikkoon
Lucileen. Oikeastaan oli tuo kookas, iloinen ja terve tyttö näet heikompi
kuin hänen ulkomuodostaan saattoi päättää. Hänellä oli paraikaa
eräänlainen murroskausi. Tyynimmätkään sydämet eivät aina voi olla
varmoja yllätyksiltä. Hänessä oli huomaamatta alkanut kyteä muuan ylen
hellä tunne, jota hän ei tahtonut ensin tunnustaa, mutta se paisui,
kunnes hänen oli pakko se nähdä: -- hän rakasti Olivier Jeanninia. Tuon
nuoren miehen kunnioittava ja lempeä käytös, hänen koko olemuksensa
hiukan naisellinen viehätys, kaikki, mikä hänessä oli heikkoa ja
antautuvaa, oli lumonnut kohta Cécilen: -- (äidillistä luonnetta vetää
aina puoleensa sellainen, joka sitä tarvitsee). -- Mitä Cécile sitten
oli kuullut Olivierin aviosuruista, oli herättänyt hänessä vaarallista
sääliä tuota ystäväänsä kohtaan. Mutta tällaiset syyt yksinomaan eivät
luonnollisesti olisi riittäneet. Kukapa voi sanoa, minkä tähden kaksi
ihmistä rakastuu toisiinsa? Usein ei kummallakaan ole siihen erikoista
aihetta, mutta pitkä yhdessä oleskelu saattaa anastaa viimein sydämen,
joka ei ole pitänyt varaansa ensimäistä siinä herännyttä tunnetta
vastaan. -- Kun Cécile huomasi, ettei ollut enää epäilemistä, mitä
laatua hänen tunteensa oli, koetti hän uljaasti päästä irti ansasta,
sillä hän piti rakkauttaan rikollisena ja mahdottomana; hän kärsi kauan
itsekseen, eikä siitä parantunutkaan. Kukaan ei vähääkään aavistanut,
miten hänen laitansa oli: hän koetti kaikin voimin tekeytyä iloisen
näköiseksi. Ainoastaan m:me Arnaud tiesi, kuinka vaikeaa se oli
hänelle; ei siitä syystä, että Cécile olisi ilmaissut salaisuutensa
hänelle, mutta joskus painoi Cécile lujaniskaisen päänsä m:me Arnaud'n
matalaa rintaa vasten, hänen silmistään tipahti pari kuumaa kyyneltä,
hän suuteli ystävätärtään ja lähti sitten nauraen talosta. Cécile
jumaloi tuota heiveröistä ystävätärtään, sillä hän tunsi, että hän
oli siveellisen ryhtinsä ja uskonsa voiman puolesta väkevämpi häntä
itseään. Hän ei avannut sydäntään Lucilelle. Mutta Lucile osasi arvata
puolesta sanasta. Maailma tuntui hänestä ainaiselta surulliselta
väärinymmärtämiseltä. Sitä on mahdoton muuttaa toiseksi. Ihminen ei voi
muuta kuin rakastaa, sääliä toista ja uneksia.

Ja kun unelmien ääretön paljous alkoi humista hänessä niin valtavasti,
ettei hän jaksanut enää miettiä mitään, asettui hän pianonsa ääreen
ja antoi sormiensa hipua koskettimilla, miten vaan sattui, soittaen
hiljaa, verhoten sävelten himmennetyllä valolla elämän häikäisevää
kangastusta...

Mutta tuo hyvä pikku nainen ei suinkaan unohtanut arkisiakaan
tehtäviään; ja kun herra Arnaud tuli kotiin, oli lamppu jo pöydälle
sytytetty ja illallinen valmis, ja vaimo odotti häntä hymy kalpeilla
kasvoillaan. Eikä mies aavistanut, minkälaisessa rajattomassa
kaikkeudessa vaimo hänen poissaollessaan oli elänyt.

Vaikeinta oli sulattaa noita kahta eri maailmaa toisiinsa niin,
etteivät ne törmänneet vastatusten: jokapäiväinen elämä, ja toinen,
suuri sielullinen elämä kaukaisine ilmanäärineen. Se ei menestynyt aina
varsin hyvin. Onneksi eli Arnaud itsekin osaksi kuvitelmien elämää,
eli kirjoissaan ja taideteoksissa, joiden ikuinen tuli piti yllä hänen
sielunsa riutuvana lepattavaa liekkiä. Mutta viime vuosina olivat häntä
yhä enemmän alkaneet kiusata kaikenlaiset hänen ammatistaan johtuvat
pienet rettelöt: vääryydet, puolueellisuus, ikävyydet virkatovereiden
ja oppilaiden taholta; hän oli tullut katkeraksi; oli alkanut puhua
politiikkaa, haukkua hallitusta ja juutalaisia; hän lykkäsi vastuun
kaikista omista elämänpettymyksistään Dreyfysin niskaan. Hänen
synkkämielinen luonteensa tarttui hiukan myöskin hänen vaimoonsa.
M:me Arnaud oli nyt melkein neljänkymmenen vuoden vanha. Hän oli
siinä iässä, jolloin hänen elämänvoimansa oli jo hiukan vioittunut
ja levottomana etsi tasapainoaan. Hänen ajatuksiinsa ilmestyi
ammottavia halkeamia. Joksikin aikaa kadottivat he molemmat kaiken
syynsä olla olemassa: sillä he eivät tienneet, mihin nyt kiinnittää
hämähäkinverkkonsa, joka joutui yhtäkkiä heilumaan tyhjässä. Unelmat
tarvitsevat aina jonkinlaista todellisuudenkin tukea, vaikka kuinka
heikkoa. Nyt heitä ei tukenut mikään. He eivät voineet enää nojautua
toisiinsa. Mies takertui vaimoonsa sen sijaan, että olisi häntä
auttanut. Ja vaimo ymmärsi, ettei hän jaksanut miestään auttaa: sillä
siihen aikaan hän ei pystynyt auttamaan edes itseään. Ainoastaan ihme
saattoi hänet silloin pelastaa. Hän rukoili sitä. Ja se tulikin hänen
sielunsa syvyydestä. M:me Arnaud tunsi yksinäisestä ja hurskaasta
sydämestään kumpuavan ilmi ylevän ja mielettömän tarpeen kaikesta
huolimatta luoda, kutoa sittenkin hämähäkinverkkoaan tyhjyyden poikki,
pelkästä kutomisen ilosta, jättää se tuulen valtaan, Jumalan henkäyksen
heilutettavaksi ja vietäväksi sinne, minne se oli joutuva. Ja Jumalan
henkäys kiinnitti verkon jälleen elämään, antoi sille näkymättömät
tukikohtansa. Silloin alkoivat mies ja vaimo kumpikin kärsivällisesti
kutoa uudestaan tuota loistavaa ja turhaa unelmiensa sommitelmaa, joka
oli tehty heidän puhtaimmista kärsimyksistään ja sydänverestään.



M:me Arnaud oli yksinään kotona... Tuli ilta.

Ovikello soi. M:me Arnaud heräsi vavahtaen unelmistaan ennen tavallista
aikaansa. Hän kietoi huolellisesti käsityönsä kokoon ja meni avaamaan.
Tulija oli Christophe. Hän näytti hyvin liikutetulta. Rouva tarttui
ystävällisesti hänen käsiinsä.

-- Mikä teidän on, hyvä ystävä? kysyi hän.

-- Ah! sanoi Christophe. Olivier tuli takaisin.

-- Tuli takaisin?

-- Niin, tänä aamuna, tuli ja sanoi minulle: "Christophe, auta minua!"
Minä syleilin häntä, hän itki. Sanoi minulle: "Minulla ei ole enää
ketään muita kuin sinä. Hän lähti pois".

M:me Arnaud pisti järkytyksissään kätensä ristiin ja huudahti:

-- Voi noita onnettomia!

-- Hän lähti, toisti Christophe. Lähti rakastajansa kanssa.

-- Entä heidän lapsensa? kysyi m:me Arnaud.

-- Jätti miehensä, lapsen, kaikki.

-- Se onneton! toisti m:me Arnaud.

-- Olivier rakasti häntä, sanoi Christophe, rakasti koko sielullaan,
Hän ei tästä iskusta nouse. Hän hoki minulle: "Christophe, hän on
pettänyt, minut... Rakkain ystäväni on minut pettänyt." Minä koetin
sanoa hänelle: "Koska hän on sinut pettänyt, niin ei hän ollutkaan
sinun ystäväsi. Sinun vihollisesi hän on. Unohda hänet, tai tapa hänet."

-- Oh, Christophe, mitä te nyt puhuttekaan! Sehän on kauheaa.

-- Aivan niin, tiedän, että tämä tuntuu teistä aivan
esihistorialliselta raakuudelta: tappaa vaimonsa! Uskokaa vaan
kauniisti tätä hienoa parisilaista maailmaa, joka panee vastalauseensa,
jos uros surmaa muka raakalaisvaistosta naaraan, joka hänet
pettää, maailmaa, joka saarnaa tuota laupiasta järkeä! Erinomaisia
apostoleita! On hupaisaa nähdä tämän sekalaisen koiralauman
pahastuvan eläimellisyyteen palaamista. Kun ensin ovat häväisseet
elämää, riistäneet siltä kaiken sen arvon, niin ympäröivät he sen
uskonnollisella pyhyydellä... Kuinka kummallista: tuollainen elämä,
jossa ei ole sydäntä, ei kunniaa, jolla ei ole merkitystä, joka on
pelkästään ruumiillista huokunaa, verisuonen tykytystä lihamöhkäleissä,
on heistä suurimman kunnioituksen arvoinen! He eivät tiedä, miten
hienotunteisia olla tällaista teurastamon lihankappaletta kohtaan: sitä
on rikos sormellaankin koskettaa. Tappakaa sielu, jos huvittaa, mutta
ruumis on toki pyhä...

-- Sielun murhaajat ovat pahimpia murhamiehiä; mutta rikos ei puolusta
toista rikosta, senhän tiedätte.

-- Tiedän sen, ystäväni. Te olette oikeassa, minä en ajattele, mitä
sanon... Tai kukapa tietää, ehkäpä ajattelenkin.

-- Ei, te vain halvennatte itseänne. Tehän olette hyvä.

-- Kun syvä tunne saa minut valtaansa, niin olen julma kuin muutkin.
Näettehän, kuinka nyt olen vimmastunut!... Mutta kun näkee ystävänsä,
jota rakastaa, itkevän, niin eikö vihaisi olentoa, joka on syynä hänen
kyyneliinsä? Ja voiko koskaan olla kyllin ankara sellaista viheliäistä
kurjaa kohtaan, joka hylkää lapsensa juoksennellakseen rakastajansa
perästä?

-- Älkää puhuko niin, Christophe. Te ette asiaa tunne.

-- Mitä, puolustatteko häntä?

-- Minä säälin häntä, myöskin häntä.

-- Minä säälin niitä, jotka kärsivät. En niitä, jotka ovat syypäitä
toisten kärsimyksiin.

-- Oh, luuletteko, ettei hänkin ole kärsinyt? Luuletteko, että hän
jätti pelkästään huvikseen lapsensa, ja turmeli oman elämänsä? Sillä
turmeltu on hänenkin elämänsä. Minä en tunne häntä paljon, Christophe.
Olen nähnyt hänet ainoastaan kaksi kertaa ohimennen; hän ei siinä
tilaisuudessa puhunut minulle juuri mitään ystävällistä, hän ei
tuntenut minua kohtaan suopeutta. Mutta kuitenkin minä tunnen hänet jo
paremmin kuin te. Olen varma, ettei hän ole paha. Pikku nais-raukka!
Minä aavistan, minkälainen hänen sisäinen elämänsä mahtoi olla...

-- Tekö, ystäväni, jonka elämä on niin arvokasta, järkevää!...

-- Niin, minä, Christophe. Te ette asiaa tiedä, te olette hyvä,
mutta te olette mies, kova mies, niinkuin kaikki miehet hyvyydestään
huolimatta ovat, -- mies, joka on lujasti lukossa kaikelta sellaiselta,
mikä ei ole teitä itseänne. Te ette ymmärrä noita olentoja, jotka
elävät läheisyydessänne. Te rakastatte heitä, mutta omalla tavallanne;
te ette huoli pyrkiä heitä ymmärtämään. Te tyydytte niin helposti
pelkästään omaan itseenne! Ja te olette varmasti vakuutettuja, että
tunnette meidät... Voi kuitenkin! Jos te tietäisitte, miten me joskus
kärsimme, kun näemme, en tarkoita sitä, ettette meitä rakastaisi,
vaan millä tavoin te meitä rakastatte, minkälaisia me olemme niiden
mielestä, jotka meitä eniten rakastavat! On hetkiä, Christophe,
jolloin puristamme kyntemme kämmenlihaan voidaksemme olla teille
huutamatta: "Oh! älkää meitä rakastako, älkää rakastako! Kaikki on
parempaa kuin rakastaa noin!"... Tunnetteko nämä erään runoilijan
sanat: "Kotonaankin, lapsiparvensa joukossa saa näennäisellä kunnialla
ympäröity vaimo kärsiä halveksumista, joka on pahempi kuin kurjin
köyhyys?" Ajatelkaa tätä, Christophe. Se on aivan kauhistavaa.

-- Puheenne on tyrmistävää. Minä en oikein sitä ymmärrä. Mutta olen
aavistavinani... Siis te itse...

-- Minä olen tuntenut tuon kidutuksen,

-- Ihanko totta?... Mutta se ei kuulu asiaan! Ette suinkaan uskottele
minulle, että te olisitte voinut menetellä samoin kuin tuo nainen.

-- Minulla ei ole lasta, Christophe. En tiedä, mitä olisin hänen
asemassaan tehnyt.

-- Ei, se ei ole mahdollista; minä uskon teihin, kunnioitan liiaksi
teitä, saatan vannoa, että se olisi teille sula mahdottomuus.

-- Älkää vannoko! Minä olen ollut tekemäisilläni samantapaista kuin
hän... Minun on tuskallista hävittää sitä kaunista käsitystä, mikä
teillä on minusta. Mutta täytyyhän teidän oppia hiukan ymmärtämään
meitä, jos kerran ette tahdo tehdä vääryyttä. -- Niin, minä olen ollut
aivan samanlaisen hullutuksen partaalla. Ja etten sitä tehnyt, se on
jossakin määrin teidän ansionne. Siitä on nyt kaksi vuotta. Minulla
oli silloin vaikea synkkä kauteni. Tunsin, etten kelvannut mihinkään,
ettei kukaan välittänyt minusta, ettei kukaan minua tarvinnut, että
miehenikin olisi voinut elää ilman minua ja että elämäni oli mennyt
aivan hukkaan... Tahdoin välttämättä pelastaa itseni, tehdä, Jumala
tiesi mitä! Minä tulin teidän luoksenne... Muistatteko sitä?... Ette
ymmärtänyt, mitä varten olin tullut. Minä tulin sanomaan teille
hyvästi... Ja silloin, en tiedä, miten lienee käynyt, mitä te minulle
sanoitte, en muista sitä enää niin tarkoin... mutta sen tiedän, että
eräät teidän sananne... (te ette itse aavistanut, mitä sanoitte...)
valaisivat minulle silloin tietä... Tai ehkä eivät ne sananne sitä
tehneet... Ehkäpä se oli pelkkä sattuma; pieninkin sysäys riitti minut
sillä tuokiolla joko tuhoamaan tai pelastamaan... Kun tulin teidän
luotanne, menin kamariini, sulkeuduin lukon taakse, itkin kaiken
päivää... Ja sitten oli hyvä olla: kriisi oli mennyt ohitse.

-- Ja nyt, kysyi Christophe, kadutteko sitä?

-- Nytkö? toisti m:me Arnaud. Ah, jos olisin sen hullutuksen tehnyt,
olisin kauan sitten ollut Seinen pohjassa. Minä en olisi jaksanut
kestää sellaista häpeää, enkä pahaa, minkä olisin miesraukalleni tehnyt.

-- Siis te olette nyt onnellinen?

-- Kyllä, niin onnellinen kuin ihminen tässä elämässä voi olla. On ylen
harvinaista, että kaksi olentoa ymmärtävät toisiaan, kunnioittavat
toisiaan, tietävät, että ovat toisistaan varmoja, eivät pelkästään
naivista rakkauden luottamuksesta, sillä se on usein kuvitelmaa, vaan
monien yhdessä elettyjen vuosien kokemuksesta; harmaiden, arkisten
vuosien, joihin sisältyy tietoisuus kestetyistä vaaroista -- mikä onkin
tärkeintä. Sikäli kuin ihminen vanhenee, tulee se tietoisuus paremmaksi.

M:me Arnaud vaikeni, ja punastui yhtäkkiä.

-- Hyvä isä, kuinka minä tätä olen kertonut?... Mitä olen
tehnytkään?... Unohtakaa tämä, Christophe, minä rukoilen. Kenenkään ei
pidä sitä saada tietää.

-- Älkää peljätkö turhaa, vastasi Christophe ja puristi hänen kättänsä.
Se salaisuus on minulle pyhä.

M:me Arnaud oli niin onneton avomielisyydestään, että kääntyi hetkeksi
Christophesta poispäin. Sitten hän jatkoi:

-- Minun ei olisi pitänyt teille tätä kertoa... Mutta näettekös,
tein sen osoittaakseni teille, että suurimmassa sovussakin eläville
pareille, niillekin naisille... joita te kunnioitatte, Christophe...
tulee joskus hetkiä, jolloin he eivät ainoastaan hairahdu, kuten te
sanotte, vaan todella kärsivät; sietämättömiä hetkiä, jotka saattavat
viedä hullutuksiin, hävittää kokonaisen ihmiselämän, vieläpä kahdenkin
ihmisen. Ei pidä olla liian ankara. Ihmiset tuottavat toisilleen tuskaa
silloinkin kun rakastavat sydämellisesti toisiaan.

-- Pitäisikö sitten elää yksin, kukin omassa nurkassaan?

-- Se on meille vielä pahempaa. Jos naisen täytyy elää yksin, taistella
niinkuin mies (ja usein miestä vastaankin), on elämä suorastaan hirveää
meidän yhteiskunnassamme, joka ei perustu sellaiselle ajatukselle, vaan
useimmiten sitä vielä vihaakin...

M:me Arnaud istui vaieten, hiukan kumarassa, tähystäen takan
liekkeihin; sitten jatkoi hän lempeästi, hiukan epämääräisellä
äänellään, tuon tuostakin empien ja keskeyttäen, ja jatkaen sitten
jälleen:

-- Ja kuitenkaan ei se ole meidän, naisten, vika: jos nainen elää
sillä tavoin, ei hän tee sitä oikusta, vaan siksi, että hänen on
pakko; hänen täytyy ansaita leipänsä ja oppia tulemaan toimeen ilman
miestä, koska mies ei häntä tahdo hänen köyhyytensä tähden. Nainen on
tuomittu yksinäisyyteen, mutta ei saa kuitenkaan yksinäisyyden etuja:
sillä meidän yhteiskunnassamme ei nainen voi, kuten mies, nauttia
riippumattomuudestaan, ei edes kaikkein viattomimmalla tavalla,
muuten tekee hän skandaalin: kaikki on häneltä kiellettyä. -- Minulla
on muuan ystävätär, opettajattarena eräässä maaseutukoulussa. Jos
hänet olisi pistetty ummehtuneeseen vankikoppiin, ei hänen elämänsä
olisi yksinäisempää ja läkähdyttävämpää kuin nyt. Porvaristo sulkee
ovensa naisilta, jotka koettavat elää omalla työllään; se ilmaisee
epäluuloista halveksimistaan heitä kohtaan; heidän jokaista askeltansa
vaanitaan ilkeämielisesti. Ne virkatoverit, jotka ovat poikakoulujen
opettajina, eivät välitä heistä, koska he osaksi pelkäävät kaupungin
juoruja, osaksi ovat salaisesti vihamielisiä noille naisille, tai
muuten vain arkoja lähestyäkseen heitä, tottuneet kun ovat ainoastaan
kahvilaelämään, rivosanaiseen lepohetkien viettoon, tai siitä
syystä, että he ovat väsyneet jo päivän työstä, taikka ylimalkaan
vastenmielisesti kyllästyneet aivoillaan askarteleviin naisiin. Nuo
naiset itsekään eivät voi keskenään enää toisiaan sietää, varsinkin,
jos heidän on pakko asua yhdessä, koulun täyshoitolassa. Johtajatar
pystyy monesti kaikkein vähimmin ymmärtämään näitä nuoria, hellyyttä
kaipaavia sieluja, jotka kuiva työ ja epäinhimillinen yksinäisyys
tekee ensimäisinä vuosina suorastaan lohduttomiksi; hän antaa heidän
kitua salaa, koettamatta auttaa heitä; hänen mielestään he ovat vain
pöyhkeitä. Kukaan ei heistä välitä. Kun heillä ei ole varoja eikä
yhteiskunnallisia suhteita, eivät he pääse naimisiin. Työtuntien
paljous estää heitä luomasta itselleen älyllisen elämän maailmaa,
joka heitä viihdyttäisi ja lohduttaisi. Jos heidän elämäänsä ei
pidä yllä uskonnollinen tunne tai poikkeuksellisen voimakas morali,
(sanonpa epäluonnollinen, sairaaloinenkin morali: sillä eihän ihmisen
ole luonnollista uhrautua kokonaan), -- niin on heidän elämänsä
elävältä kuolemista... -- Tarjoaako esimerkiksi hyväntekeväisyyden ala
älyllisen työn puutteessa naisille juuri tukea? Minkälainen pettymys
onkaan niille heistä, joiden sielu on liian rehellinen tyytyäkseen
viralliseen tai hienoston hyväntekeväisyyteen, joutua filantroopisiin
juoruseuroihin näkemään moista pintapuolisuutta, armeliaisuuden ja
byrokratian sekoitusta, moista leikittelyä köyhyydellä kuhertelun ja
kaakatuksen keskellä! Jos joku heistä silloin on kyllästyksissään niin
uskomattoman rohkea, että lähtee yksinään keskelle tuota köyhyyttä,
jonka hän tuntee vasta ainoastaan kuulopuheilta, mikä näky se onkaan
hänelle! Se on melkein mahdotonta sietää! Se on itse helvetti. Mitä
hän voi tehdä siellä auttaakseen? Hän suorastaan hukkuu sellaiseen
onnettomuuksien mereen. Hän taistelee kuitenkin, hän koettaa pelastaa
joitakuita noita onnettomia, hän näännyttää itsensä heidän hyväkseen.
Hän hukkuu heidän kanssansa. Onni, jos hän saa pelastetuksi edes
yhden tai kaksi. Mutta kuka hänet itsensä pelastaa? Kuka välittää
hänen auttamisestaan? Sillä hän kärsii itsekin, kaikkia toisten
kärsimyksiä ja omiaan; sikäli kuin hän valaa uskoa muihin, uskoo
hän yhä vähemmin itse onneensa; kaikki nuo nähdyt tuskat takertuvat
vimmatusti häneen; eikä hänellä ole mitään, mihin hän takertuisi
kiinni. Eikä kukaan ojenna hänelle pelastavaa kättänsä. Ja joskus
häntä vielä kivitetäänkin... Tehän tunsitte, Christophe, erään
ihailtavan naisen, joka uhrautui nöyryyttävimpään ja jaloimpaan
armeliaisuuden työhön, mitä lienee olemassa: hän otti kotiinsa kaduilta
prostitueerattuja, jotka olivat saaneet lapsen, noita onnettomia
tyttöjä, jollaisia yleiset hyväntekeväisyysseurat eivät huoli ja
jotka niitä seuroja pelkäävät; hän koetti parantaa ruumiillisesti
ja siveellisesti heitä, hoidella heitä ja heidän lapsiaan, herättää
heissä valveille äidintunnetta, hankkia heille koteja, saada
heidät elämään kunniallisella työllä. Mitkään hänen voimansa eivät
riittäneet moiseen synkkään tehtävään, joka oli täynnä pettymyksiä
ja katkeruuksia, -- (niin harvoja saattaa pelastaa, sillä ainoastaan
harvat tahtovat tulla pelastetuiksi! Ja miten paljon tuollaisten
pikku lapsia kuolee! Noita viattomia, jotka, ovat jo syntymästään
tuomitut!...). Ja kuinka luulette, Christophe, että tuota naista,
joka oli ottanut omikseen toisten kaikki tuskat, tuota syytöntä,
joka vapaaehtoisesti sovitti ihmisten itsekkyyden rikoksia, yleensä
arvosteltiin? Yleisön pahansuopuus syytti häntä siitä, että hän keräili
muka itselleen rahaa tällä työllään, niin, jopa samanlaisella työllä
kuin hänen suojattinsakin. Ja hänen täytyi masentuneena muuttaa pois
siitä kaupunginkorttelista... -- Te ette voi aavistaa, miten julmaan
taisteluun riippumattomat naiset joutuvat nykyjään yhteiskuntaamme
vastaan, vanhoillista, sydämetöntä yhteiskuntaa, joka hävittää ja
tappaa itseään ja käyttää senkin vähän tarmonsa, mikä sille jää,
estääkseen toisia elämästä.

-- Kunnon ystäväni, tämä ei ole pelkästään naisten kohtalo. Me kaikki
tunnemme sen taistelun. Ja minä tiedän pelastuksenkin.

-- Mikä se on?

-- Taide.

-- Niin, teille, mutta ei meille naisille. Ja kuinka monet miehistäkään
saattavat siihen turvautua?

-- Katsokaa ystävätärtämme Cécilea. Hän on onnellinen.

-- Mistä te sen tiedätte? Ah, kuinka keveästi te arvostelette! Kun
hän on uljaan näköinen, kun hän ei tahdo hautoa päässään asioita,
jotka tekevät hänet surulliseksi. Kun hän salaa ne toisilta, niin te
sanotte, että hän on onnellinen. Kyllä, hän on onnellinen siitä, että
on terve ja jaksaa taistella. Mutta hänen taistelujaan te ette tunne.
Luuletteko, että hän oli alunpitäen luotu tähän taiteen petoselämään?
Taide! Että tosiaankin on naisraukkoja, jotka oikeana onnensa
huippuna tavoittelevat kunniaa kirjailijattarina, soittajattarina,
laulajattarina! Onko heidän täytynyt niin jättää kaikki, etteivät
lopulta ole tienneet, mihinkä koettaisivat innostua? Taide, mitä me
naiset taiteella, ellei meillä ole sen mukana kaikkea muuta? Maailmassa
on yksi ainoa seikka, joka voi saada meidät unohtamaan kaiken, kaiken
muun: nimittäin pieni, rakas lapsi.

-- Ja kun se on, niin ei sekään riitä, kuten näette.

-- Ei kyllä, ei aina... Naiset eivät ole yleensä onnellisia. On
vaikeaa olla nainen. Paljon vaikeampaa kuin mies. Te ette saata
sitä oikein aavistaa. Te miehet voitte syventyä kokonaan johonkin
aivojenne aatteeseen, johonkin toimintaan. Te voitte silpoa elämästänne
kappaleita pois, mutta olette kuitenkin onnellisempia kuin me. Terve
nainen ei voi sitä tehdä kärsimättä. On epäinhimillistä tukehduttaa
jotakin osaa omasta itsestään. Kun olemme jollakin tavalla onnellisia,
niin suremme, ettemme ole sitä myöskin toisella. Meillä on monta
sielua. Teillä ei niitä ole muuta kuin yksi, ja se on voimakkaampi,
usein töykeä, jopa luonnotonkin. Minä ihailen teitä. Mutta älkää
tahtoko olla liian egoistisia. Te olette sitä jo tahtomattannekin. Te
teette meille kylliksi pahaa jo aivan aavistamattanne.

-- Minkäpä sille voi? Se ei ole meidän vikamme.

-- Ei, se ei ole teidän vikanne, hyvä Christophe. Ei teidän
eikä meidän. Kaiken kaikkiaan, nähkääs, elämä ei ole suinkaan
yksinkertaista. Saattaa kyllä sanoa, ettei tarvitse muuta kuin elää
luonnollisella tavalla. Mutta mikä sitten on luonnollista?

-- Se on totta. Mikään ei ole elämässä luonnollista. Selibaatti
ei ole luonnollista. Avioliitto ei sen luonnollisempaa. Ja
vapaat liitot jättävät heikot voimakkaampien saaliiksi. Myöskään
yhteiskunnallisuutemme ei ole luonnollista; me itse olemme sen
kyhänneet. Sanotaan, että ihminen on seuraeläin. Mitä hullutusta! Hänen
on ollut pakko tulla seuraeläimeksi voidakseen elää. Hän taipuu siihen
saadakseen hyötyä, voidakseen puolustautua, tavoitellakseen huvia,
suuruutta. Tämä välttämättömyys pakotti hänet allekirjoittamaan eräitä
kontrahteja. Mutta luonto niskuroi ja kostaa sen, että sitä pakotetaan.
Luonto ei ole luotu meitä varten. Me koetamme lannistaa sitä. Se on
selvää sotaa: ei ole kumma, että me joudumme usein tappiolle. Kuinka
selvitä tästä? -- Siten, että olemme väkeviä.

-- Että olemme hyviä.

-- Oi, niin, Jumala tietköön, siten, että olemme hyviä: avaamme
rautaisen itsekkyytemme, hengitämme vapauden ilmaa, rakastamme elämää,
valoa, kukin vaatimatonta tehtäväämme, pientä maankaistaa, johon
juuremme työnnämme. Jos emme voi levitä laajalle, koettakaamme päästä
syvälle ja korkealle, aivan kuin ahtaassa paikassa kasvava puu pyrkii
aurinkoa kohti!

-- Niin juuri. Ja ennen kaikkea tulee rakastaa toisiaan. Jospa mies
voisi yhä enemmän oppia tuntemaan että hän on naisen veli eikä
pelkästään hänen uhrinsa, tai hylkäisi ajatuksen, että naisen on
oltava hänen omansa! Jospa he kumpikin luopuisivat ylpeydestään ja
ajattelisivat hiukan vähemmän itseään ja hieman enemmän toista!... Me
olemme kaikki heikkoja: auttakaamme toisiamme. Älkäämme sanoko sille,
joka on kompastunut: "En tunne sinua enää." Vaan: "Rohkeutta, ystäväni.
Kyllä tästä pahasta päästään."



He vaikenivat, istuen lieden ääressä, pikku mirri keskellään, kaikki
kolme liikkumatta omissa ajatuksissaan katsellen liekkeihin. Tuli, joka
oli sammumaisillaan, heitteli pehmeitä heijastuksia rouvan hienoille
kasvoille, jotka punoittivat nyt hänessä harvinaista sisällistä
eloisuutta. Hän ihmetteli itsekin, että oli niin avannut sydämensä.
Koskaan ei hän ollut puhunut näin paljoa itsestään. Eikä hän enää
milloinkaan puhuisi.

Viimein pani hän kätensä Christophen kädelle ja sanoi:

-- Mitä te lapselle teette?

Sitä asiaa hän oli ajatellut jo heti alusta pitäen. Hän puhui, puhui
muuta, oli aivan kuin toinen nainen, kuin juopunut. Mutta hän ajatteli
pelkästään sitä. Heti Christophen ilmoitusta tapahtumasta kuullessaan
oli hän rakentanut sydämessään jo kokonaisen romaanin. Hän ajatteli
tuota lasta, jonka äiti oli jättänyt, onnea saada sitä kasvattaa, kutoa
moisen pikku sielun ympärille omia unelmiaan ja rakkauttaan. Mutta hän
sanoi itselleen:

-- Ei, se on paha, minä en saa nauttia toisten onnettomuudesta.

Kuitenkin se toivomus oli häntä voimakkaampi. Hän puhui, puhui, ja
hänen vaikeneva sydämensä lämpeni toivosta.

Christophe sanoi:

-- Kyllä me olemme sitä ajatelleet. Voi pikkuraukkaa! Ei Olivier enkä
minä pysty sitä kasvattamaan. Siinä tarvitaan naisen hoitoa. Ajattelin,
että ehkä tahtoisi joku ystävätär meitä auttaa...

M:me Arnaud voi enää tuskin hengittää.

Christophe jatkoi:

-- Tahdoin jo puhua siitä kanssanne. Ja sitten tulikin Cécile juuri
parhaiksi sinne. Kun hän kuuli tapahtuman ja näki lapsen, oli hän niin
liikutettu; hän näytti iloitsevan niin tavattomasti, ja sanoi minulle:
"Christophe..."

M:me Arnaud'n sydän lakkasi sykkimästä; hän ei kuullut enää mitään,
hänen silmissään pimeni, hän olisi tahtonut huutaa:

-- Ei, ei, antakaa se minulle... Christophe puhui. M:me Arnaud ei
kuullut, mitä hän kertoi. Mutta hän pakotti itsensä olemaan vaiti. Hän
muisti, miten Cécile oli avannut hänelle sydämensä, ja hän ajatteli:

-- Hän tarvitsee sitä paremmin kuin minä. Onhan minulla rakas
mieheni... ja kaikki muu, mitä saan ajatella... Ja olenhan sitäpaitsi
vanhempi...

Siksi hän hymyili ja sanoi Christophelle:

-- Se oli hyvä asia.

Mutta tuli liedessä oli sammunut; ja samoin punerrus hänen kasvoiltaan.
Niin, noilla väsyneillä ja hellillä kasvoilla ei näkynyt enää muuta
kuin niiden tavallinen alistuvainen hyvyys.



-- Ystävä petti minut.

Tämä ajatus painoi Olivier Jeanninin aivan maahan. Turhaan koetti
Christophe ravistella häntä jälleen elämään, hellin sanoin.

-- Minkä sinä nyt sille voit? virkkoi hän. Se, että ystävä pettää, on
jokapäiväinen tapaus, aivan kuin köyhyys, sairaus, taistelu hölmöjä
vastaan. Täytyy nousta aseihin sitä vastaan. Jos ei jaksa nousta,
johtuu se siitä, että on raukka mies.

-- Ah, sitä minä olenkin. En kerskukaan muuta olevani.?. Raukka, niin,
joka kaipaa itselleen hellyyttä ja kuolee, jos ei sitä enää saa.

-- Eihän elämäsi ole mennyttä: onhan niitä, joita kannattaa rakastaa.

-- En usko enää ainoaankaan. Ei ole enää yhtään ystävää.

-- Olivier!

-- Anna anteeksi. Sinua en minä epäile, vaikka tulee niitäkin hetkiä,
jolloin epäilen kaikkea... itseänikin... Mutta sinä olet vahva, sinä et
tarvitse ketään, sinä voit elää ilman minua.

-- Hän vielä helpommin.

-- Sinä olet julma, Christophe.

-- Hyvä ystäväni, minä kohtelen sinua töykeästi; mutta sen teen sitä
varten, että sinä kimpoaisit vastarintaan. Kuule, peijakas vie, on
häpeä uhrata ne, jotka sinua rakastavat, ja oma elämäsi olennon vuoksi,
joka pitää sinua pilkkanaan.

-- Mitä heistä, jotka minua rakastavat? Minä rakastan häntä.

-- Tee työtä. Sellainen, josta ennen innostuit...

-- ... ei innostuta minua enää. Minua väsyttää. Tuntuu kuin olisin
jättänyt elämän. Kaikki on minulle niin etäistä, etäistä... Näen,
mutta en ymmärrä enää mitään... Kumma, että on ihmisiä, jotka
jaksavat alkaa joka päivä uudestaan säännöllisen kellonkäyntinsä,
tarkoituksettoman ammattinsa, väittelynsä sanomalehtiuutisista, turhan
huvituksien takaa-ajon, ihmisiä, jotka intoilevat jonkun ministerin,
kirjan, tusinanäyttelijättären puolesta tai häntä vastaan... Ah,
miten minä tunnen olevani vanha! Minussa ei ole vihaa, ei kaunaa, ei
ketään kohtaan: kaikki on minusta ikävää. Tunnen, ettei millään ole
tarkoitusta... Kirjoitellako? Miksikä kirjoittaa? Kuka meitä ymmärtää?
Olen kirjoittanut tähän asti vain yhtä olentoa varten; kaikki, mitä
olin, olin vain hänelle... Nyt ei ole mitään. Olen väsynyt, Christophe,
väsynyt. Minä tahtoisin nukkua.

-- No, nuku ystäväni. Minä valvon ääressäsi.

Mutta nukkua Olivier saattoi kaikkein vähimmin. Ah, jos kärsivä
voisikin nukkua, nukkua kuukausia, kunnes tuska on kulunut pois hänen
uudistuneesta olennostaan, kunnes hän on uusi ihminen! Mutta mikään ei
pysty antamaan hänelle tätä lahjaa; eikä hän itsekään sitä tahtoisi.
Syvin kärsimys olisi hänelle, jos häneltä vietäisiin kärsimyskin.
Olivier oli kuin kuumesairas, jota juuri kuume pitää hengissä. Se
olikin todellista kuumetta; se nousi säännöllisesti sameilla tunneilla,
varsinkin illoin, hämärän hetkillä, valon himmetessä. Ja muuksi
ajaksi jätti se hänet murtuneeseen tilaan, rakkauden myrkytykseen,
kalvaviin muistoihin, hautomaan yhtä ja ainoaa ajatusta, aivan kuin
älyttömän, joka märehtii samaa suupalaa osaamatta sitä niellä; hänen
kaikki aivovoimansa olivat halvatut, niitä imi itseensä yksi ainoa
lähtemättömäksi piintynyt ajatus.

Hänellä ei ollut niinkuin Christophella kykyä sadatella vaivaansa,
kirota hartaassa uskossa sitä, joka oli siihen syypää. Olivier oli
selvänäköisempi ja oikeudenmukaisempi, hän tiesi, että hänkin oli
osaltaan vastuunalainen ja ettei hän kärsinyt yksinään: myöskin
Jacqueline oli uhri, -- oli hänen uhrinsa. Jacqueline oli luottautunut
hänen huostaansa: mitä hän oli hänelle tehnyt? Jos hänellä ei ollut
voimaa tehdä häntä onnelliseksi, niin miksi oli hän toisen itseensä
sitonut? Jacqueline oli oikeassa, kun katkoi nuo siteet, jotka
uhkasivat häntä kuolemalla.

-- Se ei ole hänen vikansa, ajatteli Olivier. Minun se on. Minä
rakastin häntä huonosti. Ja kuitenkin rakastin suuresti häntä. Mutta
minä en osannut rakastaa häntä, koska en kerran kyennyt saamaan häntä
itseäni rakastamaan.

Niin syytteli Olivier itseään; ja ehkä hän oli oikeassakin. Mutta ei
auta katua katkerastikaan menneisyyttä: se katumus ei estäisi alkamasta
uudestaan samoin, jos voisi alusta alkaa; ja se estää elämästä.
Voimakas ihminen on se, joka unohtaa pahan ja mitä hänelle on tehty,
-- jopa, oi meitä, senkin pahan, mitä hän itse on tehnyt, -- unohtaa
kohta, kun näkee, ettei teko ole enää autettavissa. Mutta ihminen
ei ole voimakas järjellään, vaan elämän kiihkollaan. Rakkaus ja nuo
kiihkot ovat kaukaisia sukulaisia toisilleen; harvoin ne sulautuvat
toisiinsa. Olivier rakasti; hän oli voimakas ainoastaan itseään vastaan.
Siinä passiivisuuden tilassa, jonka valtaan hän oli joutunut, oli hän
altis kaikille vammoille. Häneen iski influensa, sitten kurkkukatarri
ja keuhkokuume. Hän sairasti hyvän osan kesää. Christophe hoiteli
häntä uskollisesti rouva Arnaud'n avulla; ja he saivatkin ruumiillisen
taudin tukahdutetuksi. Mutta sielullista sairautta vastaan olivat he
voimattomia; ja vähitellen alkoivat he tuntea tuon alinomaisen surun
lannistavan ja väsyttävän itseään ja kaipaavansa siltä pakoon.

Onnettomuus eristää ihmisen outoon yksinäisyyden tilaan. Muut kammovat
vaistomaisesti sitä. Tuntuu kuin he pelkäisivät, että se on tarttuvaa;
ainakin se ikävystyttää heitä; onnettoman läheisyydestä koetetaan
pelastua. Kuinka vähän niitä onkaan, jotka antavat ihmiselle anteeksi
sen, että hän kärsii! Aina toistuu vanha tarina Jobin ystävistä. Elifas
Temanista syyttää Jobia maltittomuudesta. Bildad Suahista on sitä
mieltä, että Jobin onnettomuudet ovat rangaistuksia hänen syntiensä
tähden. Sofar Naemasta tuomitsee hänet röyhkeäksi. "_Ja viimein Elihu
Barakelin poika, Busilainen, Ramin sukukunnasta, vihastuu Jobin
päälle, että hän piti sielunsa hurskaampana Jumalaa._" -- Harvoille
on suru todella vakavaa. Monet ovat kutsutut, harvat valitut. Olivier
oli niitä. Aivan kuin eräs misantrooppi sanoi: "hän näytti olevan
mielissään, että häntä kohdeltiin pahoin. Ei ole etua onnettomana
olemisesta: tekee itsensä inhotuksi."

Olivier ei voinut puhua tunteitaan kenellekään, ei edes
läheisimmille. Hän huomasi, että sellainen kiusasi muita. Yksinpä
hänen rakkaan ystävänsäkin teki tuo itsepintainen ja häiritsevä
tuska kärsimättömäksi. Christophe tunsi olevansa liian kömpelö sitä
korjatakseen. Mutta totta puhuen tämä mies, jonka sydän oli jalo ja
joka oli itsekin runsaasti kokenut kärsimyksiä, ei jaksanut omistaa
ystävänsä tuskaa. Niin vajavainen on ihminen. Vaikka hän olisi hyvä,
sääliväinen, kärsivällinen, kestänyt tuhannet kuoleman tuskat: hän
ei tunne toisen kipua, jos toisella on hammastauti. Ja jos tautia
jatkuu, niin on hän miltei valmis luuloon, että sairas voihkii liikaa.
Miten paljon vaikeampaa onkaan ymmärtää silloin kuin kipu on aivan
näkymättömissä, painunut sielun syvyyksiin! Ihmisestä, jolla ei sitä
ole, on hermostuttavaa, että hänen lähimäisensä on niin huonolla
tuulella tunteen vuoksi, joka ei liikuta toista laisinkaan. Ja
sitäpaitsi virkkaa hän omaatuntoaan rauhoittaakseen:

-- Ja minkä minä sille voin? Eihän siinä puhuminen auta.

Ei puhuminen tosiaankaan. Kärsivälle ei voi tehdä hyvää muuten kuin
rakastamalla häntä, rakastamalla alkeellisen sokeasti, koettamatta
vakuutella hänelle, ettei hän ole sairas, koettamatta häntä parannella,
ainoastaan rakastaen ja säälien häntä. Rakkaus on ainoa lääke rakkauden
haavoihin. Mutta rakkaus ei ole edes niissäkään loppumatonta, joilla
sitä on eniten; heillä ei riitä sitä kuin rajoitettu varasto. Kun
ystävykset ovat sanoneet tai kirjoittaneet toisilleen kaikki,
mitä hellää ovat keksineet, kun he mielestään ovat täyttäneet
velvollisuutensa, vetäytyvät he järkevästi syrjään, kaikkoavat sairaan
ympäriltä niinkuin rikollisen. Ja koska he salaisesti kuitenkin
häpeävät sitä, että auttavat toista niin vähän, niin alkavat he auttaa
häntä yhä vähemmän; he koettavat saada sairaan unohtamaan heidät,
ja he koettavat itse unohtaa. Ja jos onneton yhä häiritsee heitä,
jos hänen valituksensa kaiku tunkeutuu aivan heidän pakopaikkaansa,
niin he moittivat ankarasti tuota ryhditöntä miestä, joka ei kestä
koettelemustaan paremmin. Olkaamme varmat, että jos hän sortuu
taakkansa alle, niin löytyy ihmisten vilpittömässä säälissäkin seuraava
halventava sala-ajatus:

-- Tuo raukka! Luulin häntä paremmaksikin.

Miten sanomattoman hyvää saattaa sellaisen yleisen itsekkyyden keskellä
tehdä pieninkin hellä sana, hienotuntoisuuden osoitus, katse, joka
säälii ja rakastaa! Silloin huomaa ihminen hyvyyden arvon. Ja miten
köyhää kaikki muu maailmassa on sen rinnalla!... Juuri hyvyyden vuoksi
tuli m:me Arnaud Olivier Jeanninille nyt läheisemmäksi kuin kukaan muu,
yksinpä Christophekin, joka oli surevalle niin rakas. Ja kuitenkin
pakotti Christophe itsensä aivan kiitettävään kärsivällisyyteen; hän
salasi rakkaudessaan ystävältään, mitä hän hänestä ajatteli. Mutta
Olivier, jonka selvää katsetta kärsimys yhä vain teroitti, huomasi
kyllä Christophen taistelun itseään vastaan ja että hänen surunsa
oli Christophelle taakaksi. Se riitti vuorostaan loitontamaan hänet
ystävästä ja tuomaan halun huudahtaa hänelle:

-- Mene pois!

Tällä tavoin vieroittaa onnettomuus usein toisiaan rakastavat sydämet.
Niinkuin viljanviskaaja, joka eroittaa akanat ja jyvät, lajittelee
se toiseen kekoon sen, mikä tahtoo kuolla, ja toiseen, mikä tahtoo
elää. Elämän hirvittävä laki, rakkauttakin väkevämpi! Äiti, joka näkee
poikansa kuolevan, ystävä, joka tietää ystävänsä hukkuvan, -- elleivät
he voi heitä pelastaa, pelastavat he itsensä siitä huolimatta, eivät
kuole heidän kanssaan. Ja kuitenkin he rakastavat heitä tuhannenkin
kertaa enemmän kuin omaa henkeään...

Syvästä rakkaudestaan huolimatta oli Christophen joskus pakko vieroa
ystäväänsä. Hän oli liian voimakas, hän voi liian hyvin, häntä
tukehdutti elää sellaisen ilmattoman tuskan keskellä. Kuinka hän häpesi
itseään! Hän kärsi kuolemantuskaa, kun ei voinut tehdä ystävänsä
puolesta mitään; ja kun hänen piti saada kostaa vaivansa jollekulle,
niin purki hän vihaansa Jacquelineen. Vaikka m:me Arnaud oli puhunut
hänelle niin selvänäköisiä sanoja, tuomitsi Christophe yhä Jacquelinea
ankarasti, niinkuin ainakin nuori, kokonainen ja kiihkeä luonne,
joka ei ole vielä tarpeeksi kokenut elämää, joten hän on armoton sen
heikkouksia kohtaan.

Christophe kävi katsomassa Cécile-ystävätärtään ja lasta, joka oli
Cécilen hoitoon uskottu. Se virkisti hänen sieluaan. Cécilen oli tämä
lainaäitiys aivan muuttanut; hän näytti nyt suorastaan nuorelta,
onnelliselta, jalostuneelta, tunteiltaan herkistyneeltä. Jacquelinen
karkaaminen ei suinkaan ollut herättänyt hänessä minkäänmoisia
odottamattomia onnen toiveita. Hän tunsi, että Jacquelinen muisto
veisi Olivierin hänestä vielä kauemmaksi kuin jos Jacqueline olisi
ollut läsnä. Sitäpaitsi oli tuo hänen aivonsa hämmentänyt tunteiden
puuska mennyt hänessä jo ohitse: se oli ollut kriisiä, jota myöskin
Jacquelinen hairahdus sitten oli parantanut. Cécile saavutti pian
jälleen tavallisen rauhansa, eikä hän enää oikein ymmärtänyt, kuinka
hän oli sen menettänyt. Hänen parhain kaipuunsa saada rakastaa löysi
nyt tyydytyksensä rakkaudessa lasta kohtaan. Naisen ihmeellisen
kuvitteluvoiman -- intuitsionin -- avulla sai hän tuossa pikku
olennossa itselleen myöskin rakastamansa miehen; ja siinä oli Olivier
hänellä heikkona, kokonaan hänen vallassaan, aivan hänen omanaan; ja
hänen oli lupa rakastaa häntä, rakastaa intohimoisesti, yhtä puhtaalla
sydämellä kuin tuo viaton lapsi ja hänen kirkkaat, siniset, valosta
kosteat silmänsä... Ei silti, ettei tähän hänen hellyyteensä olisi
sekautunut alakuloista suruakin. Ah, toisen lapsi ei ole kuitenkaan
aivan samaa kuin jos se olisi omaa vertamme!... Mutta hyvä näinkin.

Christophe katseli nyt Cécilea aivan uusin silmin. Hän muisti seuraavat
Françoise Oudonin ironiset sanat:

-- Mistä se johtuu, että sinä ja Filomela, jotka sopisitte niin hyvin
pariksi, ette rakasta toisianne?

Mutta Françoise tiesi siihen syyn, joskaan ei Christophe itse: kun
ihminen kerran on Christophe, on harvinaista, että hän rakastaa
olentoa, joka voisi tehdä hänelle hyvää: mieluummin rakastaa hän
sellaista, joka saattaa tehdä hänelle pahaa. Vastakohdat vetävät
toisiaan puoleensa; luonto etsii hävitystään, se pyrkii intensiviseen
elämään, joka polttaa itsensä, eikä järkevään ja itseään säästävään.
Ja tämä luonnon säädös onkin hyvä sellaiseen ihmiseen nähden kuin
Christophe, jonka tarkoitus ei ole elää mahdollisimman kauan, vaan
mahdollisimman voimakkaasti.

Christophe, joka ei kuitenkaan ollut niin selvänäköinen kuin Françoise,
ajatteli puolestaan, että rakkaus on sokea ja epäinhimillinen voima.
Se vie yhteen sellaiset, jotka eivät voi toisiaan kärsiä Se kieltää
toisiltaan ne, jotka ovat samaa lajia. Sen antama elämäninto on
vähäistä kaikkeen siihen verrattuna, mitä se hävittää. Onnessa vie se
ihmiseltä tahdon. Onnettomuudessa murtaa se ihmisen. Mitä hyvää se
tekee koskaan?

Ja samalla kun hän näin rakkautta parjasi, näki hän sen ironisen ja
hellän hymyn, ja se hymy sanoi hänelle:

-- Kiittämätön!



Christophe ei voinut olla menemättä vielä eräihin Itävallan lähetystön
illanviettoihin. Filomela lauloi siellä Schubertin, Hugo Wolfin
ja Christophen _Liedejä_. Hän oli onnellinen omasta ja ystävänsä
menestyksestä, ystävän, jota nyt valiojoukko ihaili. Suurenkin yleisön
keskuudessa saavutti Christophen nimi päiväpäivältä yhä enemmän
arvoa; Lévy-Coeurin tapaisilla ei ollut enää oikeutta tekeytyä
siitä tietämättömäksi. Hänen sävellyksiään soitettiin konserteissa;
_Opéra-Comique_ oli ottanut esittääkseen erään hänen kappaleensa.
Näkymättömät suosijat pitivät hänestä huolta. Se salaperäinen ystävä,
joka oli jo monta kertaa häntä auttanut, edisti yhä vielä hänen
pyrkimyksiään. Monesti oli Christophe tuntenut tuon ystävällisen
käden avun yrityksissään: joku piti häntä koko ajan silmällä, ja
pysyi itse huolellisesti salassa. Christophe oli koettanut saada
selville, kuka se oli; mutta auttaja oli kai närkästynyt siitä, ettei
Christophe ollut aikaisemmin koettanut ottaa hänestä selvää, ja nyt hän
pysyttelihe saavuttamattomissa. Sitäpaitsi oli Christophella paljon
muuta muisteltavaa: Olivier oli hänen hoidettavanaan ja Françoise
ajatuksissaan; juuri tänä aamuna oli hän lukenut eräästä lehdestä,
että Françoise oli sairastunut San Fransiscossa vaaralliseen tautiin:
Christophe kuvitteli, kuinka Françoise makasi yksin siellä vieraan
maan kaupungissa, jossakin hotellin huoneessa, kieltäytyen ottamasta
vastaan ketään, kirjoittamasta ystävilleen, purren hammasta ja odottaen
yksinään kuolemaa.

Näissä tuskallisissa mietteissään vältti hän iltakutsujen ylhäistä
seuraa; hän oli mennyt yksin pienempään sivusaliin. Hän seisoi selkä
seinää vasten, eräässä sopukassa, joka oli puolittain varjossa vihreäin
kasvien ja kukkien takana, ja kuunteli, kuinka Filomelan eleginen
ja lämmin ääni lauloi Schubertin _Lehmusta_; ja sävelten siivet
nostivat muistojen koko alakuloisuuden hänen sieluunsa. Vastapäätä
häntä toisella seinällä oli suuri kuvastin, joka heijasti viereisen
ison salin kirkkaita valoja. Hän ei sitä nähnyt: hän katseli omaan
itseensä; ja hänen silmiään hämärsi kyynelten sumu... Yhtäkkiä alkoi
hänen ruumiinsa vavista, aivan kuin tuo Schubertin vanha värisevä puu,
ilman mitään syytä. Hän seisoi jonkun sekunnin sillä tavoin, kalman
kalpeana, liikkumatta. Sitten haihtui hämy hänen silmistään, ja hän
näki edessään kuvastimessa tuon "ystävän", joka katseli häntä sieltä...
Ystävän: ystävättären. Kuka hän oli? Christophe ei tiennyt muuta kuin
että ystävä hän oli ja että hän tunsi hänet juuri siksi ystäväksi;
ja nojaten selkäänsä seinään ja katsellen häntä silmästä silmään
Christophe vapisi yhä. Ystävätär hymyili. Christophe ei nähnyt, minkä
muotoiset hänen kasvonsa tai vartalonsa olivat, ei hänen silmiensä
väriä, ei sitäkään, oliko hän kookas vai pieni ja minkälaisessa
puvussa. Ainoastaan yhden seikan hän näki: hänen säälivän hymynsä
jumalaisen hyvyyden.

Ja se hymy herätti yhtäkkiä Christophen mielessä erään jo unohtuneen
muiston hänen aikaisemman lapsuutensa ajoilta... Hän oli silloin ollut
kuuden, seitsemän vuoden ikäinen; hän oli koulussa, oli onneton,
vanhemmat ja vahvemmat toverit olivat häntä nöyryyttäneet ja lyöneet,
kaikki olivat he pilkanneet häntä, ja opettaja oli rangaissut häntä
syyttömästi; Christophe oli painautunut erääseen nurkkaan, yksinään,
sillaikaa kuin toiset leikkivät, ja hän itki itsekseen hiljaa. Muuan
pieni ja alakuloinen tyttö, joka ei ollut leikkinyt toisten kanssa,
-- (Christophe näki hänet ilmi-elävästi tällä hetkellä, vaikkei ollut
ajatellut häntä siitämoisin: tyttö oli lyhytkasvuinen, hänen päänsä oli
iso, tukka ja kulmakarvat valkeat kuin pellava, silmät hyvin vaaleasti
siniset, posket leveät ja kalvakat, huulet paksut, kasvot pulleahkot,
ja hänen pikku kätensä punaiset); -- tyttö oli tullut Christophen luo,
pysähtynyt siihen peukalo suussa ja katsonut, kun Christophe itki;
sitten oli hän pistänyt pikku kätensä Christophen päälaelle ja sanonut
hänelle arastellen, nopeasti, hymyillen säälivästi: juuri kuin tämäkin
ystävä:

-- Älä itke, älä itke!...

Silloin ei Christophe enää jaksanut pidättää tuskaansa, hän oli alkanut
ääneensä nyyhkiä, ja painanut kasvonsa tuon pikku tytön esiliinaan,
lapsukaisen, joka hoki yhä vapisevalla ja hellällä äänellä:

-- Älä itke.

Tuo tyttö oli kuollut joku aika sen jälkeen, ainoastaan muutamia
viikkoja myöhemmin, mikäli Christophe muisti; kun hän lohdutteli
Christophea, oli kai kuolema jo hänen lähellään... Miksi ajatteli
Christophe nyt juuri häntä? Mitään yhteyttä ei ollut tuon unohdetun
pikku vainajan, loiton saksalaisen kaupungin vähäpätöisen rahvaantytön,
ja sen nuoren ylimysnaisen välillä, joka katseli häntä tällä kertaa.
Mutta kaikkeudessa ei ole muuta kuin yksi sielu; ja vaikka maailman
miljoonat olennot näyttävät keskenään erilaisilta, aivan kuin taivaan
kappaleet, jotka ilmoissa kiertävät, niin saman ajatuksen tai rakkauden
säde se hohtaa kaikissa sydämissä, joita jo sadatkin vuodet erottavat
toisistaan. Christophe näki nyt saman valon välkähdyksen, jonka hän oli
aikoinaan nähnyt tuon pienen lohduttajansa kelmeillä huulilla...

Tätä kesti vain lyhyen tuokion. Parvi hienoa väkeä tukki oven ja
peitti Christophelta näön toiseen saliin. Christophe vetäytyi nopeasti
varjoon, pois peilin kohdalta; hän pelkäsi, että hänen järkkynyt
mielentilansa huomattaisiin. Mutta kun hän sitten hiukan tyyntyi,
tahtoi hän nähdä tuon ystävättärensä uudestaan. Hän oli levoton, ettei
vain ystävätär olisi poistunut illanvietosta. Hän meni suureen saliin.
Ja keskeltä ihmisparvea Christophe löysikin hänet kohta, vaikkei
etsitty näyttänytkään nyt enää samanlaiselta kuin äsken kuvastimesta.
Nyt sai Christophe katsella häntä profiilista; hän istui keskellä
vallasnaisten hienoa joukkoa; kyynärpää nojatuolin reunaa vasten,
vartalo hiukan kumarassa, pää käden varassa hän seurasi toisten
pakinoita älykäs ja hajamielinen hymy huulillaan; hänen kasvonsa olivat
kuin nuoren pyhän Johanneksen, joka Rafaelin _Väittelyssä_ kuuntelee ja
katselee toisia, silmät puoliummessa, hymyillen omille ajatuksilleen...

Silloin nosti ystävätär päätänsä ja näki Christophen, eikä kummastunut
laisinkaan. Ja Christophe huomasi, että ystävättären hymy oli
tarkoitettu hänelle. Christophe kumarsi naiselle liikutettuna ja
lähestyi häntä.

-- Ettekö tunne minua? kysyi ystävätär.

Silloin Christophe yhtäkkiä hänet tunsikin:

-- Grazia... sanoi hän. [Katso Jean-Christophe Parisissa I,
Markkinatori.]

Samassa sattui lähettilään rouva menemään ohitse ja hän lausui ilonsa,
että tämä kauan toivottu kohtaaminen oli viimeinkin tapahtunut. Ja hän
esitteli Christophelle "kreivitär Berényn". Mutta Christophe oli niin
liikutettu, ettei hän mitään kuullut, ei edes tuota muukalaista nimeä.
Esitetty oli hänelle yhä vain hänen pikku Graziansa.



Grazia oli kaksikolmatta-vuotias. Hän oli vuosi sitten mennyt naimisiin
erään Itävallan lähetystön nuoren _attachén_ kanssa, joka oli kuulua
aatelissukua, erään keisarillisen pääministerin omainen, keikari,
elostelija, hieno mies, ennen aikojaan kulunut; Grazia oli rakastunut
häneen todellisesti ja rakasti häntä yhä, vaikkakin tuomitsi hänen
elämäänsä. Hänen vanha isänsä oli kuollut. Mies oli nimitetty Itävallan
lähetystöön Parisissa. Kreivi Berényn tuttavuussuhteitten nojalla ja
omalla viehätyksellään ja kirkkaalla älyllään oli tuosta kainosta
tytöstä, joka ennen oli ollut ylen arka, pian tullut parisilaisen
hienoston huomatuimpia naisia, itse siihen asemaan millään tavoin
pyrkimättä, mutta helposti kotiutuen siihen. Sellainen mahti on
naisen nuoruus ja kauneus, ja viehättävyys, sekä tieto, että hän voi
viehättää. Ja yhtä suuri mahti sekin, että hänellä on rauhallinen
sydän, mitä tervein ja kuulain, niinkuin Grazialla, joka sen vuoksi
löysi onnensa täydellisessä kaipuunsa ja sallimuksen sopusoinnussa.
Kaunis elämän kukka oli auennut; mutta Grazia ei ollut laisinkaan
kadottanut latinalaisen sielunsa rauhallista musiikkia, jonka
soinnut Italian valo ja mahtava rauha olivat virittäneet. Hän oli
luonnollisesti saavuttanut sievoisen vaikutusvallan Parisin hienoston
keskuudessa: hän ei sitä kummastellut, ja osasi käyttää sitä älykkäästi
taiteellisten ja hyväntekeväisten pyrkimysten tueksi, jos häneen niissä
asioissa turvattiin; alotteidensa virallisen suojeluksen jätti hän
muiden huoleksi: sillä vaikka hän osasikin esiintyä arvonsa mukaisesti,
oli hän säilyttänyt itsessään lapsuudesta asti, joka oli ollut
hieman kesytöntä siellä yksinäisessä huvilassa maaseudulla, salaisen
riippumattomuuden halun, niin että maailma kyllästytti häntä samalla
kuin se häntä huvitti; mutta tuon kyllästymisensä kätki hän hienosti
todellisesta hyväsydämyydestä johtuvan rakastettavan hymyn alle.

Grazia ei ollut unhottanut suurta ystäväänsä Christophea. Sitä lasta,
jota poltti salaa viaton rakkaus, ei tosin enää ollut olemassa.
Nykyinen Grazia oli sangen järkevä, eikä suinkaan romantinen nainen.
Hän ajatteli lempeän ivallisesti entistä lapsellisen liioittelevaa
hellyyttään. Mutta kuitenkin oli hän aina liikutettu, kun sitä
muisteli. Christophen kuva oli yhtynyt hänen elämänsä puhtaimpiin
hetkiin. Aina, kun hän kuuli hänen nimensä, tunsi hän mielihyvää.
Ja hän nautti jokaisesta hänen menestyksestään, niinkuin osuus
siitä olisi tullut hänellekin: sillä hän oli aavistanut, että
Christophe kerran menestyisi. Parisiin jouduttuaan koetti hän tavata
Christophea. Hän kutsutti hänet vieraakseen ja pisti kutsukirjeeseen
entisen tyttönimensäkin. Christophe ei ollut sitä pikkuseikkaa
huomannut, ja hän oli heittänyt kirjeen paperikoriin vastaamatta
siihen. Grazia ei ollut loukkaantunut siitä. Hän piti sitten yhä
enemmän Christophen tietämättä silmällä hänen töitään ja hieman
hänen elämäänsäkin. Grazian ystävällinen käsi auttoi Christophea
siinäkin sodassa, jonka sanomalehdet äskettäin olivat alkaneet
häntä vastaan. Puhtaalla Grazialla ei tosin luonnollisestikaan
ollut mitään tekemistä sanomalehtimiesten maailmassa, mutta kun
kysymykseen tuli auttaa ystävää, niin pystyi hän häijyn ovelasti
lumoamaan sellaisiakin herroja, joista hän saattoi kaikkein vähimmän
pitää. Hän kutsui taloonsa vieraaksi koiralauman pahimpana haukkujana
olevan lehden päätoimittajan; ja aivan helposti väänsi hän pyörälle
hänen päänsä; hän osasi mairia miehen itserakkautta; hän petti
hänet niin taitavasti, miehen aavistamatta laisinkaan asian ydintä,
ettei hänen sitten tarvinnut muuta kuin muka ohimennen lausua
kummastelevansa ja halveksivansa noita hyökkäyksiä, joiden uhriksi
Christophe oli joutunut: se riitti lopettamaan ajojahdin heti kohta.
Päätoimittaja jätti seuraavana päivänä julkaisematta jo valmiin
hävyttömän artikkelin, ja kun tuon kronikan tekijä kysyi syytä tähän
kirjoituksensa hylkäämiseen, niin hän haukkui hänet. Vieläpä teki hän
enemmänkin: hän antoi käskyn eräälle kaikkitaitavalle pikentilleen
tekaista kahden viikon kuluessa Christophesta ylistävän artikkelin;
se tekaistiin, ja se oli niin ihaileva ja typerä kuin toivottiinkin.
Grazia keksi myöskin sen aatteen, että järjesti lähetystössä ystävänsä
sävellysten esityksiä, ja kun hän tiesi, että Cécile piti huolta
Christophesta, auttoi hän Cécileakin tunnetuksi. Sitten ryhtyi hän
suhteittensa avulla, joita hänellä oli saksalaisten diplomaattien
maailmassa, hiljalleen, tyynesti ja taitavasti herättämään valtiomahdin
mielenkiintoa Saksasta maanpakoon ajettua Christophea kohtaan, ja
lopuksi koetti hän saada aikaan sellaista käännettä mielipiteissä,
että keisarilta tulisi määräys, joka avaisi suurelle isänmaansa
kunnioittamalle taiteilijalle tuon isänmaan portit. Ja vaikka nykyjään
oli liian varhaista toivoa näin suurta armonosoitusta, onnistui Grazian
kuitenkin hankkia edes lupaus, että katsottaisiin läpi sormien, jos
Christophe pistäytyisi muutamaksi päiväksi synnyinkaupunkiinsa.

Ja nyt oli Christophe, joka oli pitkät ajat tuntenut tämän näkymättömän
ystävän läheisyyden, vaikkei ollut saanut tietää, kuka hän oli,
tavannut hänet siinä nuoressa pyhän Johanneksen kaltaisessa naisessa,
joka hänelle hymyili kuvastimesta.



He puhelevat keskenään menneistä ajoista. Mitä he toisilleen sanoivat,
ei Christophe tiennyt. Sen ihmisen puhetta, jota rakastaa, ei kuule
enempää kuin näkeekään häntä. Ainoastaan rakastaa. Ja kun syvimmin
rakastaa, ei edes ajattele, että rakastaa häntä. Christophen päähänkään
ei se ajatus pälkähtänyt. Grazia oli tuossa: siinä kyllin. Muuta mitään
ei ollut olemassa...

Grazian puhelu keskeytyi. Muuan nuori, sangen kookas ja kaunis mies, --
elegantti, parta tarkoin pois ajettu, pää puolittain kalju, ilmeeltään
ikävystyneen ja halveksivan näköinen, -- katseli Christophea monoklinsa
läpi, ja kumarsi nyt itsetietoisen kohteliaasti hänelle:

-- Mieheni, esitteli Grazia.

Salin humu alkoi kuulua jälleen. Sisällinen valo sammui Christophesta.
Hän aivan kuin jäykistyi, vaikeni, kumarsi tuolle herralle
vastaukseksi, ja vetäytyi kohta pois.

Miten koomillisia ovatkaan taiteilijasielujen rajut vaatimukset ja ne
lapselliset lait, jotka hallitsevat heidän tunne-elämäänsä! Tuskin oli
Christophe jälleen löytänyt tämän ystävättärensä, josta hän ei ollut
laisinkaan välittänyt siihen aikaan jolloin Grazia häntä rakasti, ja
jota hän ei ollut muistanutkaan vuosikausiin, niin heti tuntui hänestä,
että Grazia oli hänen, oli hänen omaisuuttaan; se, että toinen oli
hänet ottanut, oli hänestä ikäänkuin varkautta: Grazilla itselläänkään
ei ollut muka oikeutta antaa itseään toiselle. Christophe ei liioin
pohtinut, mitä hänen tunteensa oikeastaan oli. Mutta hänen luova
demoninsa piti hänen puolestaan siitä asiasta huolen, ja synnytti
seuraavina päivinä eräitä hänen kauneimpia kärsiviä rakkaudenlaulujaan.

Melkoisen pitkään aikaan ei hän mennyt Graziaa katsomaan. Hänen oma
surunsa ja Olivierin sairaus lamasivat kovin häntä. Viimein päätti
hän eräänä päivänä, kun löysi Grazian antaman osoitteen, lähteä hänen
luokseen vieraisille.

Hän nousi lähettilään asunnon sisäportaita, ja kuuli sisältä vasarain
pauketta. Etuhuoneessa vallitsi epäjärjestys, se oli täynnä laatikoita
ja matka-arkkuja. Lakeija vastasi, ettei kreivitär ollut tavattavissa.
Mutta kun Christophe käyntikorttinsa jätettyään aikoi pettynein mielin
lähteä, niin juoksi palvelija hänen perästään, pyysi anteeksi ja
kehoitti häntä tulemaan takaisin. Hän vei Christophen pieneen saliin;
sen matot oli otettu pois ja kääritty rullalle. Grazia ilmestyi hänen
eteensä kirkas hymy huulillaan, ojentaen ylen iloissaan hänelle
kättänsä. Koko Christophen typerä kauna katosi. Hän tarttui tuohon
käteen yhtä syvästi onnellisena kuin se oli ojennettukin hänelle ja
suuteli sitä.

-- Ah, sanoi Grazia, miten olen iloinen, että te tulitte! Minä
pelkäsin, että minun täytyisi lähteä näkemättä teitä!

-- Lähteäkö? Aiotteko matkustaa jonnekin? Christophen sielun peitti
jälleen synkkä varjo.

-- Niinkuin näette, vastasi Grazia osoittaen, mikä epäjärjestys
huoneessa oli; tämän viikon lopulla olemme jo poissa Parisista.

-- Pitkäksi aikaa?

Grazia teki epätietoisen liikkeen:

-- Sitä ei osaa sanoa.

Christophe koetti väkisinkin puhua. Hänen kurkkuaan tukehdutti.

-- Minnekä te menette?

-- Yhdysvaltoihin. Mieheni on nimitetty sinne lähetystön ensimäiseksi
sihteeriksi.

-- Ja sitten, sittenhän... supisi Christophe... (ja hänen huulensa
vapisivat) on kaikki lopussa?

-- Ystäväni, sanoi Grazia hänen äänensä vavahduksesta liikutettuna...
Ei, ei ole lopussa.

-- Minä löysin teidät vain heti taas kadottaakseni.

Christophelle tuli kyyneleitä silmiin.

-- Ystäväni, toisti Grazia.

Christophe peitti kädellään silmänsä ja kääntyi poispäin, salatakseen
liikutustaan.

-- Älkää olko surullinen, sanoi Grazia laskien kätensä hänen kädelleen.

Nytkin ajatteli Christophe tuota pientä saksalaista tyttöä. He olivat
molemmat vaiti.

-- Miksi te tulitte niin myöhään? kysyi Grazia viimein. Minä koetin
saada tavata teitä. Mutta te ette vastannut kutsuihin.

-- Minä en tiennyt, en tiennyt sitä, sammalsi Christophe... Sanokaa,
tehän juuri olette niin monta kertaa auttanut minua, vaikka minä en
sitä saattanut aavistaa?... Teillehän olen kiitollisuuden velkaa siitä,
että sain käydä Saksassa. Tehän olitte minulle se hyvä enkeli, joka
suojelitte minua?

Grazia vastasi:

-- Minä olin niin onnellinen, kun saatoin tehdä jotain puolestanne.
Olen teille velkaa niin paljon.

-- Mitä? kysyi Christophe. En ole tehnyt teille mitään hyvää.

-- Te ette tiedä, vastasi Grazia, mitä te olette minulle ollut.

Ja hän puhui siitä ajasta, jolloin hän pikku tyttönä tapasi
Christophen enonsa Stevensin luona ja jolloin hän sai häneltä, hänen
sävellyksistään, herätyksen huomaamaan kaikkea, mikä maailmassa on
kaunista. Ja vähitellen hän hiljalleen elostui ja kertoi Christophelle,
kautta rantain ja lyhyesti, mutta kyllin läpikuultavin sanoin silloisia
lapsentunteitaan: miten hän oli ottanut osaa Christophen suruihin;
kertoi konsertista, jossa Christophelle vihellettiin ja jossa Grazia
oli itkenyt; ja Christophelle kirjoittamastaan kirjeestä, johon
Christophe ei ollut vastannut: sillä hän ei ollut saanutkaan sitä. Ja
kuvitelmiinsa uskoen, Christophe yhdisti häntä kuunnellessaan, tuohon
menneisyyteen nykyisenkin mielenliikutuksensa ja sen hellyyden, jota
hän nyt tunsi tuota hänen puoleensa kumartunutta hellää olentoa kohtaan.

He juttelivat viattomasti, sydämellisen iloisesti. Ja siinä puhuessaan
tarttui Christophe Graziaa käteen. Ja yhtäkkiä he molemmat vaikenivat:
sillä Grazia huomasi, että Christophe rakasti häntä. Ja myöskin
Christophe huomasi saman...

Ennen muinoin oli Grazia rakastanut Christophea, eikä Christophe ollut
hänestä välittänyt. Nyt rakasti Christophe vuorostaan Graziaa; mutta
Grazialla ei ollut enää häntä kohtaan muita tunteita kuin rauhallisen
ystävyyden: hän rakasti nyt toista. Niinkuin usein käy, oli heistä
toisen elämänkello sattunut kulkemaan toisen edelle, ja se riitti
muuttamaan heidän kummankin kohtalonsa koko elämän iäksi...

Grazia veti pois kätensä, jota Christophe ei pidättänytkään. Ja he
olivat hetken ymmällään ja sanattomina.

Sitten Grazia sanoi:

-- Jääkää hyvästi.

Christophe valitti jälleen suruaan kuin äsken.

-- Siis sittenkin, se loppui?

-- On varmaankin parempi niin.

-- Me emme näe enää toisiamme ennenkuin lähdette?

-- Emme, vastasi Grazia.

-- Milloinka me sitten näemme?

Grazia teki epätietoisen ja surumielisen liikkeen.

-- Niinkö? Minkätähden me sitten tapasimmekaan? kysyi Christophe.

Mutta kun hän näki Grazian moittivan silmäyksen, korjasi hän kohta:

-- Ei, antakaa anteeksi, minä olen kiittämätön.

-- Minä ajattelen aina teitä, sanoi Grazia.

-- Oh, minä en voi edes teitä ajatellakaan, vastasi Christophe. Minähän
en tiedä mitään teidän elämästänne.

Grazia kuvaili rauhallisesti ja muutamin sanoin hänelle jokapäiväistä
elämäänsä, ja miten hänen päivänsä kuluivat. Hän puhui itsestään ja
miehestään, ystävällisesti ja kauniisti hymyillen.

-- Ah, sanoi Christophe mustasukkaisesti, te rakastatte häntä?

-- Rakastan, vastasi Grazia. Christophe nousi paikaltaan.

-- Hyvästi.

Grazia nousi samoin. Silloin vasta Christophe huomasi, että hän oli
raskaana. Ja hän tunsi sydämessään sietämättömän vastenmielisyyden,
hellyyden, mustasukkaisuuden ja syvän säälin tunteen. Grazia saattoi
häntä pikkusalin ovelle. Siinä Christophe kääntyi, otti häntä käsistä,
kumartui ja suuteli niitä pitkään. Grazia ei liikahtanutkaan, seisoi
luomet puolittain ummessa. Viimein Christophe suoristihe ja meni
Graziaan katsomatta nopeasti ulos.



    ... E chi allora m'avesse demandato
    dicosa alcuna, la mia risponsione
    sarebbe stata solamente AMORE
             con viso vestito d'umilta...


Pyhäinmiesten päivänä. Ulkona harmaa valo ja kylmä tuuli. Christophe
oli Cécilen luona. Cécile istui lapsen kehdon ääressä, jonka puoleen
kumartuneena m:me Arnaud seisoi; hän oli tullut ohimennen siellä
käymään. Christophe unelmoi. Hän tunsi jääneensä osattomaksi onnesta;
mutta hän ei tahtonutkaan valittaa: hän tiesi, että onni oli kuitenkin
olemassa... Aurinko, minun ei tarvitse sinua nähdä rakastaakseni sinua!
Pitkinä talvipäivinä, jolloin värisen pimeässä, on sydämeni sinua
täynnä; rakkauteni minua lämmittää: tiedän, että sinä olet siellä...?

Myöskin Cécile unelmoi. Hän katseli lasta, ja viimein hän aivan
luuli, että se oli hänen omansa. Oi unelmien siunattua voimaa, elämän
kaikkiluovaa mielikuvitusta! Elämä... Mitä on elämä? Se ei ole sitä,
jona kylmä järki ja silmämme sen näkevät. Elämä on se, mitä me
unelmoimme. Rakkaus on elämän mitta.

Christophe katseli Cécilea, jonka vankat kasvot ja leveämuotoiset
silmät säteilivät äidillisyyden vaiston loistetta, -- äidillisemmin
kuin jos hän olisi ollut äiti. Ja Christophe katseli toisen läsnäolevan
ystävättärensä lempeitä, väsyneitä kasvoja.

Rouva Arnaud oli hänelle kuin liikuttava kirja: Christophe näki
edessään tuon aviovaimon elämän salatun onnen ja sen kärsimykset,
elämän, joka saattaa joskus, vaikkei sitä aavisteta, olla yhtä
rikas suruista ja iloista kuin Julian tai Isolden rakkaus. Mutta
uskonnollisesti suuremmalla tavalla...

_Socia rei humanae atque divinae_...

Ja Christophe ajatteli, että niinkuin ei usko tai uskomattomuus,
niin eivät myöskään lapset tai lapsettomuus ole naimisiin menneiden
tai menemättömien onni tai onnettomuus. Onni on sielun sulotuoksu,
harmonia, joka soi sydämen syvyydestä. Ja sielun kauneimpien sävelten
nimi on: hyvyys.

Olivier tuli huoneeseen. Hänen liikkeensä olivat rauhalliset; häntä
kirkasti nyt aivan uusi tyyneys. Hän hymyili lapselle, puristi
Cécilen ja rouva Arnaud'n kättä ja alkoi levollisesti jutella. Toiset
katselivat häntä hellän hämmästyneinä. Hän ei ollut enää entinen mies.
Siinä yksinäisyydessä, johon hän oli suruineen sulkeutunut, niinkuin
lehtimato kutomaansa koteloon, oli hänen kovalla työllä onnistunut
riisua yltään surunsa, aivan kuin toukka lähtee kotelosta. Myöhemmin
kerromme, kuinka hän nyt oli luullut löytäneensä hyvän asian, jolle
hän voi uhrata elämänsä, koska sillä ei hänelle ollut muuta arvoa kuin
uhrautumisen; ja inhimillisten tunteiden lakia seuraten oli hänenkin
sielunsa lämminnyt kohta sinä päivänä, jolloin hän oli päättänyt
kieltää itsensä elämältä. Nyt katselivat ystävät häntä. He eivät
tienneet, mitä hänelle oli tapahtunut, eivätkä uskaltaneet häneltä sitä
kysyä; mutta he tunsivat, että hän oli vapautunut, ja ettei hänessä
enää ollut surua, ei katkeruutta, ei minkään asian vuoksi eikä ketään
vastaan.

Christophe nousi paikaltaan, meni pianon ääreen, ja sanoi ystävälleen:

-- Tahdotko, niin laulan sinulle erään Brahmsin laulun?

-- Brahmsinko? kysyi Olivier. Soitatko sinä nyt verivihollisesi lauluja?

-- Nyt on pyhäinmiesten päivä, vastasi Christophe; anteeksiannon päivä
kaikille.

Hän lauloi hiljaisella äänellä, jottei olisi herättänyt lasta, muutaman
säkeen erästä tuon schwabilaisen suosittua laulua:

    ... Für die Zeit, wo du g'liebt mi hast,
    Da dank' i dir schön,
    Und i wünsch', dass dir's anderswo
    Besser mag geh'n...

("Ajasta, jolloin minua rakastit, ota kiitokseni, ja ole muualla
onnellisempi...")

-- Christophe! virkkoi Olivier.

Christophe sulki hänet syleilyynsä.

-- Kas niin, poikaseni, me olemme hyvän osan valinneet.

He istuivat, kaikki neljä, nukkuvan lapsen kehdon ääressä. He eivät
puhuneet mitään. Ja jos heiltä olisi kysytty, mitä he ajattelivat, --
olisivat he _"nöyryydellä puetetuin kasvoin" vastanneet ainoastaan_:

-- _Rakkautta_.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Jean-Christophe VIII - Ystävättäriä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.