Siitä nousi hirmuinen prosessi

By Author	[ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z \| Other Symbols ]
By Title	[ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z \| Other Symbols ]
By Language

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon

We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Siitä nousi hirmuinen prosessi - Kertomus
Author: Kivinen, Ilmari
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Siitä nousi hirmuinen prosessi - Kertomus" ***

SIITÄ NOUSI HIRMUINEN PROSESSI!

Kertomus

Kirj.

TIITUS [Ilmari Kivinen]

Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1916.

Ei ole kaupunkimme vielä lopen vanha, sillä onpa niitä vanhempiakin,
mutta eipä se ole enää aivan eilispäiväisiäkään. Monta on rakennettu
maahan kaupunkia, kauppaloista puhumattakaan, sen jälkeen kun tämän
kaupungin asemakaava vahvistettiin.

Aluksi kaupunki ikäänkuin arasteli vettä ja asettui mäen taakse, mutta
vanhemmaksi tultuaan kurkisti se mäen yli ja ajatteli: miltähän tuolla
toisella puolen tuntuisi?

Ja se tuli uteliaaksi ja kömpi vihdoin varovaisesti mäen yli, kunnes
lopuksi pääsi rantaan asti, lahden poukamaan. Ja siihen se tietysti
pysähtyi.

Mutta kirkko ei tullut perässä. Se jäi rauhallisena paikoilleen mäen
taakse, ja siellä se on tänäkin päivänä iäkkäiden matalien talojen
keskellä kuin kana poikueineen.

Kullakin talolla on oma pihansa, jossa on vesitynnyri rattaineen ja
koirankoppi pihan perällä. Kopissa ei tosin ole koiraa eikä tynnyrissä
vettä, mutta se ei tee mitään, sillä molempia voi hankkia silloin kun
niitä tarvitaan, ja sitä ennen on niitä turha hankkiakaan.

Sitäpaitsi on jokaisella talolla oma puutarhansa, jossa kasvaa useita
puita, myöskin omenapuita, jotka kuitenkaan eivät koskaan kuki
eivätkä hedelmiä kanna. Mutta vielä useampia ja useammanlaatuisia
pensaita näemme näissä puutarhoissa. On karviaismarjapensaita, on
viinimarjapensaita, joissa on sekä punaisia että valkoisia, vieläpä
mustiakin viinimarjoja, ja pensaiden välissä kasvaa pitkää, mehevää
heinää, jota lehmä kyllä söisi.

Puutarhan perällä on parin suuren koivun tai kuusen välissä humalamaja,
ja sen keskelle on maahan isketty oikein aika pölkynmötkäle. Pölkyn
päähän on naulattu pöydäksi lyhyt, mutta leveä, sileäksi höylätty ja
viheriäiseksi maalattu lankun pätkä.

Kadut eivät ole kivetyt, ja tarpeetontahan se onkin, kun niissä on hyvä
hiekkapohja, joka sateen jälkeen kuivaa pian, ja mihinkähän olisi niin
kiire, ettei joutaisi sen kuivumista odottamaan? Eräs talonomistaja
yritti komeuden vuoksi kivetä katuosansa, mutta työ jäi puoliväliin,
kun kivet loppuivat kesken. Pikkupojat kaivoivat sitten lopuksi nekin
irti ja kuljettivat ne eri pihoihin, käyttääkseen niitä omiin ja
hyödyllisempiin tarkoituksiinsa. Sekään talonomistaja ei enää uudista
yritystään, sillä hän on jo kuollut, ja leski on pystyttänyt hänen
haudalleen kiven, joka varmaankin painaa yhtä paljon kuin kaikki nuo
hukkaan menneet katukivet yhteensä.

Onpa kaupungissamme kivitalokin.

Se on torin varrella ja on se kaksikerroksinen. Sitä sanotaan
raatihuoneeksi, koska sen alakerrassa on raatihuone ja raastuvanoikeus.

Siellä alakerrassa on myöskin poliisikamari. Poliisikamarissa pelaavat
konstaapelit suurella kätevyydellä ja jokseenkin risaisilla korteilla
Mustaa Pekkaa, ja talon yläkerrassa on ravintola, josta hyvin tai
ainakin siististi puetut ihmiset saavat sekä miedompia että väkevämpiä
väkijuomia. Ravintolassa on paljon tupakansavua, joka ei tunnu lähtevän
sieltä tuulettamallakaan, ja vielä enemmän on sitä poliisikamarissa.
Mutta sitäpä ei koskaan tuuletetakaan.

Raatihuoneenkatu kulkee raatihuoneen ohi ylös mäelle ja sieltä sitten
vanhempaan kaupunginosaan. Tämä katu on aina talvella jäässä ja siitä
syystä kerrassaan erinomainen mäenlaskupaikka. Mäen rinteessä on
nimittäin kaupungin paras kaivo, jota sanotaan raatihuoneen kaivoksi,
ja sekä vesikorvoista että ämpäreistä loiskuva vesi jäädyttää kadun.

Hevosille ei siitä kuitenkaan ole minkäänlaista haittaa, sillä kukaan
selväpäinen hevosmies ei aja Raatihuoneenkatua uudesta kaupunginosasta
vanhaan, vaan kiertää mäen ympäri Koulukatua pitkin.

Kaivon pumpussa oli ennen oikea letkukin, mutta kun se meni rikki,
niin ilmestyi siihen kolmen päivän kuluttua vaatteesta tehty
vedenjohdattaja. Kukaan ei tiedä, kuka sen oli siihen kiinnittänyt,
mutta kun konstaapeli Kappari pari viikkoa myöhemmin sattui näkemään
uuden letkun, niin tunsi hän sen heti ja sanoi: "Sehän on leipuri
Mattilan kalapöksyjen lahje... tunteehan sen tuosta polven kohdalla
olevasta sinisestä paikasta".

Raatihuoneenkadun mäen reunassa on patsaan päässä valkeaksi maalatusta
rautapellistä tehty taulu, jossa on kirjoitus:

"Tästä mäestä on laskeminen kielletty 20 Mark. sakon uhalla".

Mäkeä laskiessaan osoittavat pojat taitoaan nakkaamalla ohikiitäessään
tuota taulua jäänpalasilla. Jos heitto osuu, niin rämähtää pelti
pahasti. Poliisit ovat kyllä pojille sanoneet, ettei siihen saa
paiskella, mutta pojat ovat unohtaneet tämän kiellon.

Sakkotaulu on pantu siihen silloin, kun pojat kerran mäkeä laskiessaan
olivat ajaneet vanhan pormestarin koiran päälle niin että koiralta
katkesi jalka. Koira täytyikin tappaa. Mutta vanha pormestari on jo
aikoja sitten kuollut, eikä uusilla pormestareilla ole ollut koiria.

Oikeastaan ei kaupungissa ole varsinaista pormestaria nähtykään sitten
vanhan pormestarin kuoleman, sillä uudet ovat vaihtuneet alinomaa
ja senkin vähän aikaa hoidattaneet virkaansa nuorilla hovioikeuden
auskultanteilla, joista vanhin lienee ollut seitsemänkolmatta vuoden
ikäinen. Se on kyllä tämän kaupungin suurimpia suruja, mutta mitäpä
tehdä? Eihän pormestareita voi toki poliisiputkassakaan säilyttää, ja
irrallaan ollen ne taas kohta häviävät kaupungista. Vanha postimestari
sanoo, että kaupunkimme yllä lepää taivaan kirous. Pappia ei saada
muuttamaan, vaikka tiputettaisiin hänen eteensä tielle kirkkaita
markanrahoja toiseen seurakuntaan asti, kun taas pormestarit livahtavat
läpi käsien kuin limaiset matikat. Mutta postimestarin mielikarvauden
ymmärtää hyvin, sillä vanha pormestari oli ihanteellinen skruuvitoveri.

Mäen korkeimmalla kohdalla, alastomalla kalliolla, on näkötornikin. Se
kuuluu näkyvän hyvin pitkän matkan päähän, mutta miten pitkän matkan
päähän siitä näkisi, sitä ei tiedetä, koska ei kukaan ole vielä siellä
ylhäällä ollut. Se mies nimittäin, joka oli ottanut tornin urakalla
rakentaakseen, poistui paikkakunnalta, ennenkuin torni tuli ihan
valmiiksi. Taikka oikeastaan tuli torni kyllä valmiiksi, mutta sen
sisään jäivät portaat tekemättä, ja tekemättä ne pysyvätkin, koska
rakennuttaja oli ennen katoamistaan ennättänyt nostaa valtuusmiesten
tarkoitusta varten myöntämän määrärahan loppueränkin.

Kaupunkilaisten pääelinkeinoja ovat kaupankäynti ja karjanhoito.
Maanviljelystä ja kalastustakin harjoitetaan jossain määrin, ja jos
kaupungin hotelliin tulee matkustaja, joka kehuu omistavansa liikoja
rahoja, niin kynitään ne häneltä korttipelissä pianohuoneessa.

Papinkatu ja Savikuopankatu muodostavat yhtyessään suuren savikuopan
luona kolmikulman, jota kolmannelta sivulta rajoittaa kauppias
Niklaksen pitkä makasiinirakennus. Tämä kolmikulma, joka muodoltaan
muistuttaa suurta lumiauraa, on eristetty ympäristöstään harmaalla,
paikka paikoin lahonneella ja maahan vaipuneella rima-aidalla. Tätä
paikkaa nimitetään Snellmanin puistoksi. Olisi kuitenkin erehdys
luulla nimen ikuistuttavan _suuren_ Snellmanin muistoa. Päinvastoin
johtuu puiston nimi pienestä seppä-Snellmanista, jolla ennenvanhaan
oli paja savikuopan lähellä. Minkä tähden tätä aluetta muuten sanotaan
puistoksi, siitä on hyvin vaikea mennä mitään varmaa lausumaan, sillä
yhtään puuta ei siinä ole, ei ainoatakaan, eikä ole kai koskaan
ollutkaan. Sitävastoin kasvaa siinä hyvää heinää, jonka niitto-oikeudet
myydään joka kevät rahatoimikamarissa julkisella huutokaupalla, samalla
kun kaupungin muutkin heinämaat.

Papinkadun varrella asuvan taloustirehtööri Johan Alfred Menlösin
talosta on näköala viidestä kadunpuoleisesta ikkunasta juuri
edelläkuvattuun Snellmanin puistoon.

Johan Alfred Menlös oli vaivaistalon taloudenhoitajana jossakin
suuremmista kaupungeistamme. Tätä tointaan hoiti hän niin etevästi,
että sai taloustirehtöörin arvonimen. Siitä on kuitenkin jo niin monta
vuotta, että herra Menlös voi nykyisin ajatella arvonimeään tuntematta
huimausta, niinkuin alkuaikoina oli asianlaita. Sisarensa kuoltua
peri hän tämän talon Snellmanin puiston vierestä ja muutti siihen
säästöineen, vaimoineen ja tyttärineen nauttimaan vanhuuden lepoa
kunnialla suoritetun päivätyön jälkeen.

Taloustirehtööri Menlösin pihamaa on samanlainen kuin kaupungin
muutkin pihamaat. Siellä on sekä vesitynnyri rattailla että koiraton
koirankoppi, ja myöskin hänen puutarhassaan on humalamaja. Päältä
nähden luulisi siis taloustirehtööri Menlösin taloa samanlaiseksi kuin
kaikkia muitakin kaupunkimme taloja.

Mutta käykääpä sisään!

Jo eteinen on erikoinen.

Jos outo vieras varsinkin puolihämärissä astuu varomattomasti ulkoa
eteiseen, niin voi hän saada sydämentykytyksen. Mahdollista on, että
hän säikähtää niinkin kovin, että vatsa tulee kipeäksi. Joka nurkasta
pistää näet esiin uhkaavat, monihaaraiset sarvet. Saattaisipa hän
luulla joutuneensa vaikka pirujen luolaan, ellei hän muistaisi,
että piruilla ja kuppareilla on vain lyhyet, haarattomat sarvet.
Tarkemmin katsottuaan huomaakin hän nuo suuret, monihaaraiset sarvet
rauhallisiksi ja vaarattomiksi hirvensarviksi, joita herra Menlösin
eteisessä käytetään vaatenaulakkoina.

Käytyämme saliin näemme, että siinä on kolme ikkunaa, joista on näköala
Snellmanin puistoon ja joiden välissä on suuria palmuja viheriäiseksi
maalatuissa saaveissa. Onpa salissa mahtavan suuri, vanha ja ruskeaan
vivahtava pianokin. Sen päällä on kaunis lintuhäkki, missä hyppelee
kaksi kanarialintua. On leikkauksilla ja koukeroilla koristeltu matala
kirjahylly, jossa on valokuva- ja postikorttialbumeja ynnä joukko
korukantisia kirjoja.

Vielä on salissa mustaksi kiilloitettu sohvapöytä sohvineen ja
päällystettyine, käsinojalla varustettuine tuoleineen, ja sohvan
yläpuolella on paksuissa kehyksissä taulu: uljas, kolmimastoinen laiva,
joka levitetyin purjein ylpeänä halkoo korkeita viheriäisiä aaltoja.

Mutta jos salista käymme sen oikealla puolen olevaan kamariin, niin
mitä näemmekään!

Olemmeko tulleet museoon vai suuren ryöväripäällikön majaan?

Tuolla on ristissä seinällä kaksi kaksipiippuista haulikkoa ja
tuolla taas kaksi yksipiippuista luotipyssyä. Toinen on vanha ja
suustaladattava -- ehkäpä herra Menlösin esi-isät olivat sillä
puolustaneet kotikontuaan verenhimoisia vihollisia ja karvaisia
metsänpetoja vastaan -- ja toinen uudenaikuinen, perästäladattava. Oli
seinällä vielä metsästyslaukku, oli vaskitorvi, sellainen, jollaisella
postiljoonit vanhoissa kuvissa toitottelevat, oli kaksi miekkaa, leveä
ja kapea, suuri tikari, pieniä ja suuria puukkoja ynnä muita aseita.
Pöydällä on kaksi mustaa, vain vähän ruostunutta kanuunankuulaa.

Ja kaikkea tätä sotaista komeutta katselee kuvastaan seinältä
suuri sodanpäämies Napoleon Bonaparte kiinteissä housuissaan ja
kolmikulmaisessa hatussaan, käsi ylpeästi liivin rakoon pistettynä.

Taloustirehtööri Menlös on yhtä sotaisen näköinen kuin hänen
asekamarinsakin. Hän on pitkä, laihanlainen, suoraselkäinen vanha
mies, jolla on kirkkaat silmät tuuheiden kulmakarvojen alla ja julmat,
alaspäin riippuvat viikset. Ja yhtä sotaiset ovat hänen tapansakin.
Milloin hän ei puhdistele pyssyjään tai hio miekkojaan, lukee hän
keinutuolissa Napoleonin elämäkertaa, murahtaen silloin tällöin
itsekseen.

Mutta milloin hän ei käsittele aseitaan eikä lue Napoleonin
elämäkertaa, kävelee hän edes takaisin huoneissaan piippuaan poltellen
ja kuunnellen paksun, välistä kiivaan rouva Menlösin torumista,
järkähtämättömänä kuin se Suomen sodan sankari, joka piippuaan
luotituiskussakin imeskeli.

Rouva Maria Menlös on, kuten sanottu, lihava, ja välistä hän kiivastuu.
Voidaanpa sanoa, että hän kiivastuu varsin useinkin. Riitaa ja epäsopua
ei perheessä silti kuitenkaan synny, sillä sotilaallisesta ulkonäöstään
ja sotaisista tavoistaan huolimatta on herra Menlös rauhan mies, eikä
ole vielä koskaan hänen päähänsä pälkähtänyt ryhtyä vastustamaan
vaimoaan. Ja kun rouva Menlös väsyy ja lopuksi huudahtaa:

-- Eikö se sitten ole niinkuin minä sanon, Menlös?

Niin herra Menlös imaisee miettiväisenä pari pitkää savua piipustaan ja
sanoo:

-- Juuri niin, rakas Maria!

Muuten on rouva Menlös toimelias talonemäntä. Hän on ankara
järjestyksenihminen ja kiinteä, mutta oikeudenmukainen
palvelijattariaan kohtaan. Lehmät, joita on kolme, ovat aina puhtaat ja
lihavat, ja navetta pidetään siistinä.

Heidän ainoa lapsensa Kaisu on hiljainen ja tottelevainen,
parinkymmenen vuoden ikäinen neitonen, ja taitava käsitöissä. Tuolla
hän nytkin istuu pienessä ruokasalissa, joka samalla on perheen
yhteisenä seurusteluhuoneena, päärmäten ja merkaten nenäliinoja. Ei ole
isällä mitään häntä vastaan valittamisen syytä, eipä edes äidilläkään.

Näin viettävät nämä kunnioitettavat ja kelpo ihmiset, taloustirehtööri
Menlös perheineen, nuhteetonta ja kristillistä elämää, asuen rauhassa
ja sovinnossa keskenään ja koko ympäristönsä kanssa. Vuodet vierivät
hiljalleen, tuomatta mitään muita muutoksia heidän elämäänsä, kuin että
herra Menlös tulee joka vuosi yhden vuoden vanhemmaksi, rouva Menlös
yhden tuuman paksummaksi ja Kaisun hameet kaksi tuumaa pitemmiksi. Hän
alkaakin olla jo melkein aikaihmisten kirjoissa, jota ei voi sanoa
kaikista kaksikymmenvuotisista tytöistä.

III

Taloustirehtööri Menlösin lähin naapuri on kauppias Adam Montonen.

Epäilemättä on kauppias Adam Montonen kaupunkimme rikkain mies.

Hänellä on suuri talo, suuri kauppa, suuri, pitkä rouva ja suuri perhe.
Hänellä on yksitoista lasta, ja niistä on kahdeksan kotona.

Itse hän sitä vastoin on pienehkö mies, jolla on turpeat, partaiset
posket, ja hänen vatsansa on niin tasaisen pyöreä, kuin olisi
kansakoulun opettajahuoneen ikkunalta otettu siellä oleva, pienellä
jalustalla seisova maapallo, sahattu se keskeltä kahtia ja pistetty
toinen puolikas kauppias Montosen liivien sisäpuolelle, kupera puoli
ulospäin. Hän on ahkera mies ja taitava kauppias, ja monet suuret
maakauppiaat ostavat tavaransa häneltä.

Hänen talonsa on hyvässä kunnossa ja äskettäin maalattu. Siinä on
suuret ikkunat, joissa riippuvat kauniit verhot, ja siinä on monta
huonetta, joiden kalustus on arvokas ja varallisuutta todistava.
Järjestys ei ehkä aina ole yhtä mallikelpoinen kuin taloustirehtööri
Menlösin asunnossa, mutta, hyvät ihmiset, sellainen lapsilauma!

Rouva Montonen on kodissaan yhtä ehdoton valtias kuin rouva Menlös
omassa kodissaan. Kauppias Montosella ei ole aikaa eikä haluakaan
puuttua talousasioihin, sillä onpa hänellä yllin kyllin tekemistä
liikeasioissa. Onhan hänellä kolme kauppapalvelijaakin, joista vanhin,
pisin ja laihin samalla on kirjanpitäjä, ja sitäpaitsi on hänen
liikkeensä palveluksessa makasiinimies ja renki. Ja kaikkia näiden
toimia johtaa, valvoo ja järjestelee kauppias itse, tuntien samalla
suuren kauppavarastonsa viimeistä naulaa myöten.

Mutta vaikka kauppias Montonen ei puutukaan taloustoimiin ja antaa
puolisonsa ne kokonaan määrätä, niin älkäämme silti suinkaan luulko,
että perhe-elämä tässä talossa olisi isännällekään yksitoikkoista
ja harmaata. Jos sanomme taloustirehtööri Menlösin kotielämää
ihanteelliseksi, niin milläpä sanalla sitten määrittelisimmekään
kauppias Adam Montosen perhe-elämän laadun?

Niin suuri perhe! Ja kuitenkin: millainen kotihenki, millainen
vanhempien ja lasten keskinäinen rakkaus! Liikuttavaa, sanalla sanoen.
Jo nimistäkin sen näkee.

Isällä itsellään on vain yksi nimi, vanhanaikuinen Adam. Ja yksi nimi
on rouva Montosellakin, Mathilda.

Mutta lapsilla on jokaisella kolme nimeä, vaikka onkin yksitoista
lasta. Ja miten kauniita ne ovatkaan, ne nimet! Runoutta kerrassaan.

Pojilla on nimiä sellaisia kuin Urho Uljas Wäinämöinen, tytöillä taas
sellaisia kuin Impi Ilme Ilonamme ja Maire Mielikki Minerva. Tylyt
vanhemmat, joiden mielet käyvät sitä nurjemmiksi, mitä suuremmaksi
lapsilauma lisääntyy, eivät suinkaan antaisi lapsilleen tällaisia
nimiä. Kaikki nuo nimet eivät tosin ole almanakassa, mutta rouva
Montonen on almanakasta poissa oleville nimille määrännyt kullekin
oman nimipäivänsä, joka on merkitty ruokasalin uuninreunalla olevaan
nimipäiväalmanakkaan.

Joka vuosi vietetään kauppias Montosen perheessä neljäneljättä
nimipäivää ja kaksitoista syntymäpäivää. Nimipäiviä olisi oikeastaan
oleva kolmekymmentäviisi ja syntymäpäiviä kolmetoista, mutta
järjestyksessä toinen pojista, Kaarlo Kallis Kalpaveljyt, sattui
syntymään isän syntymäpäivänä, tammikuun 28 päivänä, eikä nimeä hänelle
annettaessa huomattu, että tuo päivä on juuri Kallenpäivä.

Tämän valitettavan epähuomion takia joutui Kaarlo Kallis Kalpaveljyt
siis kärsimään kaksinkertaisen vahingon, menettäen ei ainoastaan
oman erikoisen syntymäpäivänsä vaan myöskin yhden nimipäivistään.
Pienenä hän siitä usein nurisikin ja juonitteli vanhemmilleen, mutta
aikamieheksi tultuaan on hän miehen voimakkaalla tyyneydellä alistunut
tähän kohtalon ansaitsemattomaan vääryyteen.

Näiden nimi- ja syntymäpäivien vietossa puhkeaa kauppias Montosen
perheessä vallitseva kaunis suhde heleimpään, viehättävimpään kukkaansa
neljäkymmentä kuusi kertaa vuodessa.

Aikaisin aamulla keräytyvät vanhemmat lapset pitkissä yöpaidoissaan
laulamaan päivän sankarin oven taakse. Lauletaan kaksi, jopa
kolmiäänisestikin: "Aamulla varhain", "Sua lähde kaunis katselen"
ja "Herää, herää, herää! Jo leivo laulelee nyt sinitaivaalla", ja
jos juhlija on sisko tai veikko, niin syöksähdetään laulun päätyttyä
sisään, temmataan peite hänen päältään ja huudetaan: "Onnea, onnea!"
niin että korvat menevät lukkoon. Mutta jos päivän sankari on isä tai
äiti, niin juoksevat laulajat suutelemaan äitiä tai taputtelemaan isän
partaista poskea. Ja aina on kahvipöydässä nimipäivärinkilät ja muut
hyvyydet. Poissa olevienkin nimipäivät vietetään omantunnontarkasti
ja lähetetään heille joukko onnittelukortteja sekä seuraavana päivänä
kirje, jossa kerrotaan, millaista oli ja oliko vieraita.

Jokapäiväisessä arkielämässäkin ilmenee tämä kaunis suhde tuhansissa
vaihtelevissa muodoissa. Jos isä aivastaa aamiaispöydässä, niin
huutavat kaikki lapset riemuiten: prosit! Ja jos pienin veikko tai
sisko kompastuu kynnykseen loukaten nenänsä ja alkaa parkua, niin
hyökkäävät vanhemmat sisarukset heti kynnyksen kimppuun, hakkaavat sitä
nyrkeillään ja huutavat: "paha kynnys, paha kynnys!" kunnes tapaturman
uhri, tyytyväisenä pahan kynnyksen saamaan kuritukseen, alkaa hymyillä
kyyneltensä takaa ja itsekin ryhtyy pienellä kädellään piiskaamaan
kynnystä.

Rouva Montonen on käytöksessään hillitty ja arvokas. Hän pitää lapset
siististi puettuina eikä koskaan peruudu sanastaan.

Näin kaunista on tämän onnellisen perheen elämä. Ei kukaan syrjäinen
voi sanoa muuta, kuin että tyytyväisyys ja hiljainen elämänilo asuvat
tässä hyvinvoivassa kodissa.

Mutta ah! Ei ole täydellistä onnea maan päällä. Tämänkin maallista
siunausta niin runsain määrin osakseen saaneen perheen vanhempia
jäseniä painaa salainen suru.

Ja se on se, ettei kauppias Montosesta vielä ole tehty kauppaneuvosta.

Koko kaupunki sitä muuten ihmettelee. Kauppaneuvos Lundqvistin
kuolemasta on jo kolmattakymmentä vuotta, ja koko tämän ajan on
kaupunki saanut olla ilman kauppaneuvosta. Lepääkö tämän kaupungin
yllä todellakin taivaan kirous, niinkuin postimestari väittää? Siltä
se vähän näyttää. Ei saada kauppaneuvosta, eikä saada vakinaista,
arvokasta pormestaria...

Kahdesti on jo kauppias Montonen tehnyt lahjoituksia yleishyödyllisiin
tarkoituksiin, ja molemmilla kerroilla on hänen nimensä ollut
painettuna maan kaikkiin sanomalehtiin uutisessa, jonka otsikkona
on ollut "Jalomielinen lahjoitus". Näitä uutisia on rouva Montonen
leikannut eri lehdistä talteen ainakin toista kymmentä. Mutta mitään
muuta seurausta ei ole kuulunut.

Joka kevät pääsiäisen edellä on muuten aina tyyni ja rauhallinen rouva
Montonen omituisen levoton. Hän ei oikein tiedä, mitä tehdä päivisin,
ja öisin hän nukkuu huonosti. Herra Montonen taas istuu usein pitkät
hetket kirjoituspöytänsä ääressä, tuijottaen hajamielisenä eteensä
ja pyörittäen kynää koneellisesti kädessään. Ja kun hän sitten
sattuu vilkaisemaan edessään olevaan paperiarkkiin, niin huomaa hän
kirjoittaneensa ajatuksissaan:

"K. Herra... K. Herra... K. Herra Kauppaneuvos..."

Kauppias Montonen repii paperin pieniksi palasiksi ja pistää palaset
paperikoriin.

Jokaisessa talossa koko kaupungissa sanotaan samoihin aikoihin:

-- Saa nähdä, joko Montosesta nyt tulee kauppaneuvos!

Mutta pääsiäinen tulee ja menee ilman että kauppias Adam Montosen nimeä
näkyy sanomalehtien julkaisemissa pitkissä luetteloissa.

Viikon kuluttua jo Rouva Montonen iloisesti naurahtaen sanoo toisille
rouville, jotka sukankutimineen ja koruompeluksineen ovat hänen luonaan
iltapäiväkahvilla:

-- Kuinka ihmiset sentään ovat hassuja! Kaikki ihmettelevät, miksi ei
muka miehestäni ole tehty kauppaneuvosta! Ikäänkuin ihminen olisi sen
parempi, vaikka hänellä tuollainen arvonimi olisikin! Mutta meillä
ollaan niin tavattomasti tittelinkipeitä...

Silloin sanovat toiset rouvat:

-- Aivan niin, rakas Mathilda. Mutta kuka olisi paremmin ansainnut
kauppaneuvoksen arvonimen kuin juuri sinun miehesi!

Lukuunottamatta tätä hiljalleen kalvavaa surua, jota ei paljonkaan
lievennä se seikka, että syy arvonimen viipymiseen tuntuu aivan
käsittämättömältä, on kauppias Montosen ja hänen perheensä elämä
onnellinen ja rauhallinen.

Eräänä päivänä keskitalvella, juuri ennen päivällisaikaa, seisoi
rouva Maria Menlös lihavana, päättäväisenä ja tanakkana kuten aina,
keittiönsä portailla, kädet puuskassa. Lihapalleroita paistettaessa
oli keittiöön tullut niin paljon käryä, että hänen päätään oli alkanut
vähän särkeä, ja hän oli silloin jättänyt palleroiden paistamisen
palvelustytön huostaan, mennen itse portaille hengittämään raitista
ilmaa.

Oli niin raikasta ja kuulakkaa. Valkoinen lumi peitti pihan.
Vesirattaiden alemmat puolapuut olivat puoleksi lumen peitossa,
koirakopin aukon eteen oli juoksuttanut pienen kinoksen, ja puutarhassa
painoi lumi puitten oksia ja oli haudannut karviaismarjapensaat
kokonaan alleen.

Mutta äkkiä keksi Maria-rouvan tarkka silmä epäilyttävän näköisen
mustan läiskän tässä talvisessa valkeudessa ja puhtaudessa.

Se oli aidan vieressä, taloustirehtööri Menlösin ja kauppias Montosen
pihamaiden välisen lankkuaidan luona.

Mikähän merkillinen musta rätti se oikein olikaan?

Rouva Menlös tuli uteliaaksi. Hän lähti kahlaamaan lumen halki aidan
luo.

Siinä oli vain nokimusta, risainen säkki. Kaikesta päättäen oli siinä
pidetty hiiliä, ja hiilenpölyä siitä pelmahti, kun rouva Menlös sitä
potkaisi.

-- Mistähän tuo likainen säkki on tähän tullut? ajatteli rouva Menlös.

Kun ei säkin luona lumessa näkynyt mitään jälkiä, niin oli ilmeistä,
ettei säkki ollut voinut tulla siihen mistään muualta kuin aidan
toiselta puolen. Varmaankin oli joku heittänyt sen kauppias Montosen
pihasta heidän pihaansa.

Rouva Menlös harmistui.

-- Kaikenlaisia ihmisiä! Nakkelevat meidän pihaan likaisia rytkyjään?
Onko meidän pihamme mikään heidän rikkaläjänsä?

Sitten tarttui rouva Menlös mustaan säkkiin, heitti sen aidan yli
takaisin kauppias Montosen pihaan, pesi noen käsistään lumella ja
pyyhki kätensä esiliinaan, palaten takaisin keittiöön.

Mutta lankkuaidan toisella puolen olevalla kaivolla oli juuri silloin
kauppias Montosen palvelijatar Anna Riitta vettä nostamassa. Tätä
kaivoa, joka on pihan peränurkkauksessa, käyttävät Montoset ja Menlösit
yhdessä, samoinkuin kauempana, Montosen makasiinirakennuksen takana
olevaa likavesien kaatopaikkaakin. Molempiin paikkoihin pääsee Menlösin
pihasta lankkuaidassa kaivon luona olevasta aukosta.

Kun Anna Riitta näki mustan esineen lentävän Menlösin pihasta aidan
yli heidän pihaansa, meni hän katsomaan mikä se oli, ja kertoi sisään
tultuaan rouvalleen:

-- Sellaisen likaisen, mustan säkin kun heittivät Menlösin pihasta
meidän puolelle!

-- Vai semmoista! sanoi rouva Montonen. -- Anna Riitta käy heti
heittämässä rääsyn takaisin Menlösin puolelle!

Seuraavana aamuna keksi rouva Menlös ulos tultuaan nokisen säkin
entiseltä paikaltaan ja juoksi vihoissaan heittämään sen takaisin aidan
yli. Mutta kaksi tuntia myöhemmin tuli se taas Menlösin puolelle niin
että noki pölisi.

Nyt alkoi itsepintainen taistelu, joka kuitenkin ajan oloon muodostui
vähän yksitoikkoiseksi. Koskaan ei tuo musta säkkirähjä saanut levätä
kokonaista päivää samalla puolen aitaa. Yöllä vain se sai olla
rauhassa, milloin Menlösin, milloin Montosen puolella.

-- Minä vien sen likakuoppaan, ehdotti lopuksi Anna Riitta, joka alkoi
väsyä tähän turhanpäiväiseen leikkiin.

-- Ei, sanoi rouva Montonen. -- Menlösin rouvan likaiset rätit eivät
kuulu meidän korjattaviin. Sellainen hävytön, sivistymätön ihminen!

Ja kamppailu jatkui.

Rouva Menlös taas sanoi:

-- Vai on rouva Montonen antanut palvelijainsa tehtäväksi syytää
roskansa meidän pihaan! Mutta saadaanpa nähdä, kuka ensiksi väsyy!

-- Äiti antaisi Miinan viedä sen likakuoppaan, että loppuisi moinen
tora, esitti kerran Kaisu-neiti äidilleen.

-- Lapsi, mitä sinä puhut! huudahti rouva Menlös. -- Kuka tämän on
aloittanut? Mekö alkaisimme kantaa Montosen roskia likakuoppaan! Se ei
tule koskaan tapahtumaan.

Taloustirehtööri Menlös tuijotti vaiteliaana eteensä ja pöllytteli
piipustaan tavallista sakeampia savupilviä.

Kauppias Montonen taas tuskin lienee koko asiaa huomannutkaan. Hänellä
oli yllin kyllin tekemistä omissa puuhissaan ja liikehuolissaan.

Puuseppä Markula, tai oikeammin sanoen entinen puuseppä Markula,
jota sanottiin taiteilija Markulaksi, eikä syyttä suotta, sillä hän
oli todellakin taiteilija alallaan, istui Menlösin keittiössä eräänä
pakkaspäivänä, lämmitellen kohmettuneita käsiään hellan edessä.

Markula oli ollut harvinaisen kätevä puuseppä, mutta hänessä oli
liian paljon taiteilijaa antautuakseen milloinkaan vakinaiseen,
yhtämittaiseen ja ankaraan leipätyöhön. Sitäpaitsi joi hän kaikki
rahansa. Hän valmisti, milloin työtuulella oli, näppärästi
pieniä ompelurasioita, joiden kannet hän kaunisti kaikenlaisilla
leikkauksilla, ja kävelykeppejä, joiden päät olivat eläinten pään
muotoisia ja joiden varsissa oli kuvioita, somasti kaiverrettuja,
taikka sananlaskuja, vieläpä runosäkeitäkin, niinkuin: "Ole sauvan,
horjuissan', tue heikkouttan'!"

Sanottiin, jos Markula kertoi jotain:

-- Nyt sinä valehtelet!

Se oli hänen suurimpia surujaan, sillä itse asiassa hän valehteli vain
joskus, hätätilassa, eikä silloinkaan juuri enempää kuin tarvis vaati.

-- On se nyt tuo Montosen rouva vihainen tämän talon rouvalle, sanoi
Markula palvelijattarelle, Miinalle, joka oli kahvinkeittopuuhissa.

-- Olkoon! sanoi Miina, joka uskollisena palvelijana kannatti tässä
riitakysymyksessä hartaasti ja lämpimästi emäntäänsä.

Mutta sitten heräsi hänessä uteliaisuus, ja hän kysyi:

-- Mitä se oikein sanoo?

-- No se sanoo tätä rouva Menlösiä kaupungin sivistymättömimmäksi
ihmiseksi, kertoi Markula.

-- Kuka niin sivistymätön ihminen on? kysyi rouva Menlös, joka samassa
tuli kamaristaan keittiöön.

Markula vaikeni, mutta Miina sanoi:

-- Naapurin rouvahan se kuuluu sellaisia kauheita levittelevän ihmisten
korviin rouvasta.

-- Minustako? kysyi rouva Menlös, ja hänen kasvonsa jäykistyivät äkkiä.

-- Niin, rouvasta juuri, vakuutti Miina.

Markulakin nyykäytti päätään vahvistukseksi.

-- Minä olen kanttorin tytär, sanoi rouva Menlös kuohahtaen. -- Mutta
mikä on rouva Montonen. -- Pahanpäiväinen räätäli hänen isänsä oli!

Parin päivän päästä kertoi Markula Montosen keittiössä, että rouva
Menlös oli sanonut rouva Montosta pahanpäiväisen paikkaräätälin
sikiöksi. Se tuli rouva Montosen korviin ja hän kiiruhti keittiöön.

-- Mitä se Markula täällä juoruaa?

Markula ensin vähän väkisteli, mutta uudisti sitten kuitenkin
kertomuksensa.

Rouva Montonen karahti tummanpunaiseksi:

-- Nyt Markula valehtelee! sanoi hän kiivaasti.

Markulalle, joka oli tapansa mukaan hieman juovuksissa, nousivat
melkein vedet silmiin, ja hän vannoi, tehden mustalla peukalollaan
leikkausmerkin poikki kaulansa:

-- Jollei ole jumalauta joka sana totta, niin tuosta poikki!

Äänettömänä, selkä suorana poistui rouva Montonen keittiöstä.

Varmaankin lentelisivät repaleisen hiilisäkin jäännökset vielä tänäkin
päivänä naapurusten aidan yli, ellei tuo musta rääsy kerran olisi
sattunut tarttumaan aidan harjalla törröttävään rautanaulaan ja jäänyt
siihen roikkumaan, toinen puoli taloustirehtööri Menlösin ja toinen
puoli kauppias Montosen puolelle aitaa. Kukaan ei viitsinyt kavuta sitä
sieltä irroittamaan, ja sinne se sitten jäi.

Ehkäpä olisi tämä tapaus vähitellen saanut kiihtyneet mielet
lauhtumaan, jutun unohtumaan ja hyvän naapurisovun aikojen kuluessa
jälleen palaamaan, ellei tuleen olisi heitetty uusia, ylen suuria ja
kuivia tervaksia.

Rouva Montonen oli niin suuresti suuttunut rouva Menlösiin, että hän
eräänä päivänä sanoi makasiinimiehelle:

-- Jos Antti olisi hyvä ja menisi naulaamaan tuon Menlösin puolella
olevan lankkuaidan umpeen!

Näin tuli Menlösin palvelijattarelta suljetuksi tie kaivolle ja
likakuopalle.

Menlösin talouden likavedet kaadettiin nyt pihan perimmäiseen nurkkaan,
lankkuaidan viereen, mutta vettä täytyi Miinan kiskoa Perälän kaivolta
asti.

Jos hiilisäkin lennätteleminen olikin ollut vain pitkällistä
etuvartiokahakkaa, niin oli aidan kiinninaulaaminen sitä vastoin
ilmisodan merkki.

Rouva Menlös kertoi kaikille tuttavilleen, vieläpä tuntemattomillekin,
miten halpamainen ja pikkumainen rouva Montonen oli, ja rouva Montonen
valitti haikeasti, miten ilkeä ja riidanhaluinen naapuri rouva Menlös
oli. Sellainen sisukas eukko! Mokomakin "tirehtöörskä", ha ha ha!

Maire Mielikki Minerva oli tähän saakka käynyt harva se päivä
tapaamassa Menlösin Kaisua. Heillä oli kaikenlaisia pikku salaisuuksia
keskenään, vaikka Maire olikin useita vuosia Kaisua nuorempi, ja
sitäpaitsi oli heillä yhteisiä käsityösuunnitelmia vaikka kuinka paljon.

Mutta nyt ei Maire Mielikki Minervaa enää koskaan näkynyt Kaisun luona.
Rouva Montonen oli nämä vierailut jyrkästi kieltänyt. Kaisu tunsi
olonsa yksinäiseksi ja hylätyksi.

Montosten ja Menlösien yhteiset tuttavatkin alkoivat miltei
huomaamattaan jakaantua kahteen leiriin.

Täten oli pahahenki saanut viritetyksi näiden ennen rauhallisten
naapurusten välille katkeran vihan ja mielikarvauden.

Ja mitä oli tuo pimeyden kavala päämies käyttänyt välikappaleenaan?

Vanhaa, risaista säkkiä, muodoltaan yhtä mustaa ja vastenmielistä
kuin hän itsekin on, pahanpäiväistä rytkyä, jota ei kukaan mielellään
käteensäkään ottanut. Tämä kirottu säkki valoi nyt joka päivä myrkkyä
kahden arvossapidetyn ja nuhteettoman perheen elämään.

Kun Menlösin palvelijatar kiskoi raskasta vesikelkkaa Perälän kaivolta
asti, oli hän aina katkeroitunut koko Montosen joukkoa kohtaan, ja jos
Anna Riitta silloin sattui kadulla vastaan tulemaan, niin ei Miina
malttanut olla sanomatta:

-- Senkin rättineuvoksetar!

Johon Anna Riitta heti vastasi:

-- Mokomakin rytkytirehtöörskä!

Kumpikin kertoi sitten rouvalleen, mitä toinen oli sanonut, eivätkä
nämäkään pienet kohteliaisuudet olleet omiaan välejä parantamaan.

Rouvat kulkivat pää pystyssä toistensa ohi luomatta naapuriin
pienintäkään silmäystä, ja kun Montosen Wieno Weikko Kotivalo, joka
viime kevännä erosi viidenneltä luokalta ja työskenteli nyt isänsä
konttorissa, tuli kadulla neiti Kaisu Menlösiä vastaan, niin ei hän
kohottanut lakkiaan hänelle.

Ainoastaan herrat Menlös ja Montonen nyökäyttivät vielä toisilleen
päätään, mutta he tekivät sen kuin salaa ja vähän häveten.

Kotielämäkin tuli ikävämmäksi. Rouva Menlös hermostui paljon vähemmästä
kuin ennen ja kohdisti usein puhetulvansa taloustirehtööri Johan Alfred
Menlösiin:

-- Millainen mies sinäkin olet, joka annat itseäsi sillä tavoin
kohdella! Miksi et mene kerrankin Montosen luo sanomaan suoria sanoja!
Vai eikö heidän menettelynsä ole ollut häpeällistä? Tahdotko väittää,
etteivät he ole meitä loukanneet? Onko meille koskaan ennen tuollaisia
hävyttömyyksiä osoitettu? Eikö ole niin, Menlös?

Silloin liikutteli taloustirehtööri Menlös suuria, alaspäin riippuvia
ja julmannäköisiä viiksiään sekä tuuheita kulmakarvojaan, pöllähytti
piipustaan pari kolme ankaraa savupilveä ja vastasi vakavasti:

-- Kyllähän se niin on, rakas Maria.

Mutta ennemmin olisi hän mennyt jalopeurain luolaan ja tarttunut
suurinta jalopeuraa partaan kuin lähtenyt lukemaan lakia herra taikka
rouva Montoselle.

Sen sijaan nousee hän päättäväisesti ylös ja menee asekamariinsa.
Siellä ottaa hän seinältä suurimman pyssyn sekä alkaa sitä puhdistaa ja
öljytä.

Lukija olkoon levollinen: me emme aio toimeenpanna mitään verilöylyä,
eikä se ole herra Menlösinkään tarkoitus. Mutta pyssyjen puhdistus
on hänen mielityötään, joka suuresti rauhoittaa ja virkistää häntä,
milloin elämä tuntuu ikävältä ja mieli pyrkii masentumaan.

Kun hän on irroittanut pyssyn perän eri osiinsa, tarkastanut, onko
lukko vielä hyvässä voiteessa sekä pannut koneiston jälleen paikoilleen
ja kiinnittänyt ruuvit, on hänen otsansa taas kirkastunut ja mieli
tuntuu keveältä. Tyytyväisenä hymähdellen kääntelee hän kirkasta,
täydessä taistelukunnossa olevaa asetta käsissään, katselee nautinnolla
sitä joka puolelta, nousee seisomaan, vetää hanan vireeseen, kohottaa
pyssyn perän poskelleen, tähtää ulos Snellmanin puistoon jotakin
kuviteltua otusta ja painaa liipasinta...

-- Klips! sanoo pyssyn lukko.

Tunnustaaksemme totuuden ei taloustirehtööri Menlös ole koskaan ampunut
yhtään otusta, ei edes varista, eikä pois päiviltä tuomittua vanhaa
kissaa. Eipä hän ole, suoraan sanoen, ampunut koskaan laukaustakaan.
Pyssyjä hänellä on monta, ja onpa hänellä niihin kovia patruunoitakin,
jotka laukaistaessa antaisivat aika paukun, mutta niin kertaakaan ei
hän ole paukauttanut. Ja hyvää isä... mitäpä hän ampuisi? Metsästys
ei ole koskaan häntä huvittanut, eikä viitsi mies vanha seiniinkään
räiskytellä.

Mutta hän rakastaa pyssyjä ja muita aseita, rakastaa niitä samalla
tavoin kuin hän rakastaa seikkailuromaaneita ja Napoleonin
elämäkertoja. Kirjojensa ja aseittensa parissa hän elää
mieltäkiinnittävää seikkailuelämää, sitäkin sopivampaa hänen iälleen,
kun se on aivan vaaratonta ja vaivatonta.

Miten ikävä ja harmillinen tuollainen riita naapurien kesken! Eihän
hän kehtaa enää Montosta silmiin katsoa. Ja niin hyvät ja herttaiset
tuttavat kuin he tähän saakka ovat olleet!

Asekamarissa nämä huolet toki hänen mielestään hetkeksi haihtuvat,
mutta päivällispöytään käytyä alkaa kaikki alusta.

Rouva Montonen taas sanoo miehelleen päivällispöydässä:

-- Oletko huomannut, että Menlösin joukko tekee nyt kaikki ostoksensa
Laukkolan puodista?

-- Vai niin, vastaa kauppias Montonen hajamielisesti, kaataen
karahvista kaljaa lasiinsa.

-- Miksi et kehoita Menlösiä pitämään eukkoaan vähän aisoissa... niin
vätys mieheksi kuin hän muuten onkin.

-- Ei minulla ole aikaa sekaantua teidän keskinäisiin riitoihinne...

-- Vai niin, vai ei se sinua ensinkään liikuta, millä tavoin ihmiset
vaimoasi kohtelevat?

-- No mutta rakas mamma! Nyt sinä hermostut aivan syyttä suotta...
lasten kuullen.

Rouva Montonen vaikenee, mutta hänen mielensä on katkera.

Ikävää on...

Impi Ilmeen syntymäpäivillä oli pari tätiä, niistä toinen Impi Ilmeen
kummi. Hänkös vasta tiesi kertoa, millaisia juoruja rouva Menlös on
rouva Montosesta kaupungille levitellyt. Kuolleet hevosetkin sellaisia
kuullessaan seisomaan kavahtavat.

Tämä kaikki on sangen harmillista. Mitä pahaa ovat Montoset kenellekään
tehneet, josta heidän nyt pitää näin kärsiä?

Nilkutti vanha neiti Anderson, herännyt ja hyvä ihminen, rouva Montosen
luo:

-- Sopikaa, Herran nimessä, rakkaat lapset! Sehän on ihan
tyhjänpäiväinen juttu!

-- Minä en ole rouva Menlösille mitään pahaa tehnyt, sanoi rouva
Montonen. -- Jos hän tulee pyytämään minulta anteeksi, niin kyllä minä
annan.

Neiti Anderson kävi rouva Menlösinkin luona.

-- Ettekö toki voisi sopia, rakkaat ystävät? Koko kaupunki alkaa
ihmetellä.

-- Sen minä kyllä uskon, sanoi rouva Menlös. -- Mutta jos rouva
Montonen antaa avata aidan ja pyytää anteeksi, niin en minä ole se
ihminen, joka antaa auringon laskea vihansa yli. Eikö niin, Menlös?

Ja taloustirehtööri katseli ulos ikkunasta kädet selän takana ja sanoi:

-- Aivan niin, rakas Maria.

Neiti Anderson huokasi ja lähti pois. Eikä siitä sen parempaa tullut.

Päinvastoin tuli siitä vielä paljon pahempaa.

Paholainen arvasi, ettei tuo säkkijuttu riitä iankaikkiseksi riidan
aiheeksi. Mutta kun se oli näin onnistuneesti aloittanut naapurusten
välien turmelemisen, niin ei se halunnut hellittää kesken otettaan.

Siispä se käänsi pukinsorkkansa ristiin alleen, istui ja rakenteli
uusia juonia, pureskellen miettiväisenä hännänpäätään.

Ja keksikin se lopuksi uuden metkun.

Kun Menlösin Miina eräänä päivänä kantoi likasankoa aidan vieressä
pihan perällä olevaan likakuoppaan, huomasi hän kuopan reunalla
kuolleen hiiren, jonka paholainen oli siihen juuri häntä varten
asettanut.

Vaikka Miina ei tiennytkään, mistä kamalasta lähteestä hiiri oli siihen
tullut, niin huudahti hän kuitenkin:

-- Hyi!

Hän ei nimittäin voinut katsoa kuolluttakaan hiirtä tuntematta inhoa.

Nyt olisi tietysti ollut yksinkertaisinta, että Miina olisi potkaissut
hiiren likakuopan pohjalle ja vähän lunta päälle hautaukseksi, mutta
sitäpä hän ei tehnytkään.

Sen sijaan otti hän aidan vierestä pienen laudanpätkän, työnsi sen
hiiren alle ja heilautti hiiren aidan yli.

Säkkisodassa hänen veriinsä syöpyneet vaistot ne varmaankin saivat
hänet siten menettelemään.

Samassa tuli ulos keittiöstä Mönkkysen Maijastiina, joka oli ollut
siellä kertoilemassa rouva Menlösille kaupungin tuoreimpia juoruja.

Nähdessään Miinan heittävän jotain aidan taakse huusi hän:

-- Mikä se oli?

-- Kuollut hiiri vain, vastasi Miina, tarttui likasankoonsa ja lähti
helmojaan nostellen palaamaan takaisin pitkin lumista polkua.

Mönkkysen Maijastiina taas meni menojaan.

Mönkkysen Maijastiina on tämän kaupungin pahin juoruämmä ja
kielilakkari. Hänellä onkin oikea noita-akan naama: kiero nenä, kierot
silmät ja melkein hampaaton suu. Vain pari kolme hammasta heiluu edessä
kuin mitäkin ruostunutta piikkiä, nekin niin kaukana toisistaan, että
vaikka sormen rakoon pistäisi, ja niiden piikkien takana on käärmeen
kieli.

Tällä myrkyllisellä kielellään se riivattu akka nyt keitti kokoon
oikein kauniin sopan.

Seuraavana päivänä ilmestyi hän kauppias Montosen keittiöön ja huokaili
ja haikaili kahvin himossa ja kertomisen tuskassa siihen saakka, kunnes
rouva tuli keittiöön ja kysyi ohimennen, mitä Maijastiinalle kuului.

Ja Maijastiina se päivitteli ja kuikerteli muka ihmisten pahuutta ja
ilkeyttä ja kertoi, että ovat ne nuokin Menlösit sitten vasta oikein
häpeämättömiä ihmisiä, kun heittelevät kuolleita hiiriään toisten
ihmisten kaivoon.

Niin se sitten Maijastiina kehitteli myrkyllistä juoruaan ja lisäili ja
kaunisteli, kertoi, miten Menlösit muka ovat uhanneet liata Montosen
kaivon, etteivät siitä Montosetkaan ilokseen joisi, ja joutuipa lopulta
niinkin pitkälle, että luuli Menlösien suunnittelevan koko Montosen
perheen myrkyttämistä kuoliaaksi.

Eihän se rouva Montonen nyt sentään aivan kaikkea todesta ottanut, mitä
Mönkkysen Maijastiina hänen korvaansa kuiskutteli, mutta uskoi hän
tuon hiirijutun kuitenkin. Ja kun sitten mentiin kaivolle katsomaan ja
etsimään, niin ei sieltä mitään hiirtä löytynyt.

-- Siitä sen nyt näette, sanoi Maijastiina, että se hiiri on lentänyt
suoraan kaivoon!

Silloin lähti Montosen Anna Riitta kysymään Menlösin Miinalta, onko hän
heittänyt hiiren heidän puolelleen. Ja Miina myönsikin heittäneensä,
mutta vakuutti sen tehneensä ilman mitään pahaa tarkoitusta.

-- Pahanhengen pallisko! huusi Anna Riitta. -- Vai heittelet sinä
hiiriä meidän kaivoon!

Mutta silloin Miinakin suuttui ja räsähti takaisin, ja vannoi ja
vakuutti, ettei hän ollut edes muistanutkaan, että kaivo oli juuri
heidän liankaatopaikkansa toisella puolen.

Kuohuksissaan palasi Anna Riitta takaisin.

-- Sanoo se nakanneensa kuolleen hiiren meidän kaivolle! Ja likavetensä
kaatavat tuohon aidan nurkkaan ihan tähän kaivon viereen.

Sitä elämää, mikä nyt syntyi!

Rouva Montonen riensi kiihtyneenä miehensä konttoriin ja huusi, että
nyt se on loppu.

-- Mikä on loppu? kysyi kauppias Montonen, kohottaen katseensa
paperista.

-- Minun kärsivällisyyteni! vastasi rouva Montonen ja kertoi, mitä oli
tapahtunut.

-- Haratkaa kaivosta, jos saisitte sen hiirenraadon nousemaan ylös,
neuvoi kauppias Montonen.

Kaikenlaisilla vehkeillä nyt naarattiin kaivosta, mutta eipä vain
noussut hiirenraato ylös.

-- Se on painunut pohjaan ja mätänee siellä, sanoi Mönkkysen
Maijastiina.

Koetettiin sitten tyhjentää kaivoa, mutta kippo oli liian pieni ja
kaivo liian suuri, niin että uutta vettä virtasi siihen vesisuonista
sikäli, mikäli kipolla ennätettiin vettä ulos nostaa.

-- Tuomiopäivään asti saisi tässä junnata eikä kaivo sen tyhjemmäksi
tulisi, totesi vihdoin makasiinimies Antti Peuranen, pyyhkien hikeä
otsaltaan, ja hänen pikku poikansa Asko, joka siinä vieressä iloitsi
kaivon tyhjentämisestä, kurkisti kaivon reunalta alas ja ilmoitti:

-- Yhtä paljon siellä vielä on vettä.

Silloin päätti kauppias Montonen antaa pumputa kaivon tyhjäksi suurella
paloruiskulla, mutta onnettomuudeksi sattui palomestari Sipilä olemaan
poissa kaupungista, eikä palokalustoa saanut ilman hänen lupaansa
lainata tällaisiin tarkoituksiin.

Anna Riittakin sai nyt kiskoa vesikelkkaa Perälän kaivolta asti. Sekös
nyt hänen sydäntään raateli. Ja ensi kerralla kun hän tapasi Miinan
kaivolla, niin potkaisi hän heti Miinan juuri täyteen pumppuaman
vesisaavin nurin. Ilveksenä silloin Miina hänen kimppuunsa hyökkäsi,
huusi ja raastoi tukasta. Mutta vielä kovemmin huusi Anna Riitta, ja
sitten tytöt kaatuivat maahan ja vierivät kaivon ympärillä niin että
lumi tuprusi.

Juoksi jo lähitaloista ihmisiäkin hätään, ja työllä ja tuskalla saivat
he irroitetuksi raivostuneet tytöt toisistaan. Mutta olipa Miina
kuitenkin ennättänyt kynsiä Anna Riitan kasvoihin kolme verinaarmua ja
Anna Riitta oli purrut Miinaa nenään.

Nytpä levisi kaupungilla sanoma toisensa jälkeen paljon nopeammin kuin
kaniinit juoksevat. Kaniini se loikkii ja loikkii, mutta pysähtyy taas
äkkiä korvat pystyssä kuuntelemaan. Juorut sitävastoin eivät enää
joutaneet pysähtymään ja höristelemään, vaan tuulen nopeudella ne
riensivät eteenpäin, kasvaen ja kaunistuen niin, että niitä oli lopuksi
oikein ilo katsella.

Kaivoon heitetty otus se ensin kasvoi rotaksi, mutta pian oli siitä
tullut kissa. Ja kun juoru ehti mäen toiselle puolen, vanhaan
kaupunginosaan, niin siellä kierteli tuo kissan raato jo myrkytettynä.
Siihen tuli lisäksi Anna Riitan ja Miinan välinen kahakka, joka
vähitellen paisui koko Menlösin ja Montosen perheiden väliseksi
veriseksi tappeluksi. Olipa taloustirehtööri ampunutkin, ja miksi
ei hän olisi voinut ampua? Olihan hänellä monta pyssyä, joilla hän
alinomaa sihtaili ja tähtäili, kuten ohikulkevat Papinkatua pitkin
kävellessään niin monta kerta olivat ikkunan läpi nähneet.

Lopuksi oli koko kaupunki kuohuksissa.

Sellaista elämää, sellaista kauheata ja jumalatonta elämää! Mikähän
olikaan riivannut kunnioitetut ja rauhalliset ihmiset? Ja mitä tästä
kaikesta lopuksi tulisi?

Alkoi oikein peloittaa.

Eivät enää kauppias Montonen ja taloustirehtööri Menlöskään
tervehtineet toisiaan. Silloin harvoin kun he toisiaan vastaan
sattuivat, tuijottivat he jäykästi eteensä. Kuitenkin olivat he
harmistuneet enemmän itse juttuun kuin toisiinsa.

Yhteiskunnallisen järjestyksen, vieläpä esivallan kunnioituksenkin
siteet alkoivat löyhtyä, ja torikojujen takana värjöttelevät
joutomiehet rohkenivat pullikoida ja pilkalla puhua kaupungin
sivistyneestä säädystä.

Eräänä kylmähkönä päivänä kulki viskaali Tujulin, iso ja lihava,
pitkäpartainen herra, keppi selän takana torin poikki niinkuin
hallitseva kuningas, mikä hän tavallaan olikin, ja sattui huomaamaan
joutomies ja taiteilija Markulan, juuri kun tämä varovaisesti hiipi
näkyviin Junnosen kauppakojun takaa.

Markulalle, relluttelijalle, oli viskaalilla sana sanottavana, ja hän
käyttikin tilaisuutta, huutaen:

-- Hoi, Markula!

Markulalla ei ollut yhtä suurta halua tavata viskaalia kuin viskaalilla
puhua hänen kanssaan. Silminnähtävästi aikoi hän pujahtaa torikauppias
Liskon kojun taakse. Mutta silloin viskaali hönkäsi:

-- Hoi Markula, heti tänne!

Jo täytyi Markulan kuulla.

Hidastellen hän lähestyi, lyhyen ja kuluneen takin kaulus pystyssä
ja kasvot kylmästä sinisinä, mutta pienoisen, aivan viattoman
aamuhutikkansa oli hän jo ehtinyt hankkia, ties mistä. Hieman
pelonalaisena, mutta samalla viekkaasti hän vilkuili viskaaliin ja
kiiruhti aloittamaan keskustelun:

-- Hyvää huomenta, herra viskaali! Aina se viskaali vain on yhtä nuoren
ja pulskan näköinen... hyi pakana kun on vilu! Olisipa minulla herra
viskaalin ihrat...

-- Älä pölise! sanoi viskaali ankarasti. -- Sinä kuulut taas tapelleen.

-- Vai ovat ne sellaista käyneet viskaalille kantelemassa! ihmetteli
Markula, puhallellen sinertäviin hyppysiinsä. -- Kukahan on kehdannut
valehdella viattoman päähän?

-- Sinä olit eilen tapellut keskellä toria Parkkisen sällin kanssa,
sanoi viskaali jyrkästi, sillä hän oli tuima mies.

-- Jaa, että Parkkisen sällin kanssa! Jopa muistankin... taisihan siinä
tulla vähän voimisteltua.

-- Olit lyönyt Parkkisen sälliä niin, että nenästä tuli verta!

-- Jaa, että nenästä? Sillä on niin arka nenä, sillä Parkkisen
sällillä... eihän semmoisella nenällä pitäisi torille tulla, herra
viskaali! Sattui vähän siinä lämpimiksemme urheillessa käteni hänen
nokkaansa käymään, niin kohta veri turahti...

-- Tapella ei saa! sanoi viskaali ankarasti.

-- Onkos se ihme, jos nämä jätkämiehet nahikoivat, kun hienot
herrasväetkin roikkuvat toistensa tukassa. Vaan saavatpahan ne
herrasväet tapella, huomautti ripitystä syrjästä kuunnellut
torikauppias Lisko, ja kojun takana piileskelevät joutomiehet
mölähtivät mielenosoituksellisesti:

-- Joo, kyllä kauppiaat ja tirehtöörit saavat tapella!

Tämä suututti viskaalia. Hän aikoi vastata kiivaasti Liskolle, mutta
kääntyikin sitten taas Markulan puoleen:

-- Minä olen sinulle jo ennen sanonut, että ellet sinä paranna
tapojasi, niin kummat tulee! sanoi viskaali jylhästi. -- Pane sinä,
Markula, mieleesi, että minunkin armonaurinkoni saattaa laskeutua.
Se on jo alenemassa. Antaa olla viimeinen kerta, kun minun korvani
kuulevat sellaisista epäjärjestyksistä! Saat mennä!

-- Nöyrimmät kiitokset, herra viskaali! sanoo viluisena hytisevä
Markula, vapisevalla kädellään lakkia kohottaen. -- Kyllä vasta
muistetaan... minä olen tuumannut itsekin hiljaisina hetkinä, että
sietäisi tehdä elämän parannus...

Nöyrä ja tottelevainen on Markula esivaltaa kohtaan. Senpä vuoksi eivät
viranomaiset koskaan tule häntä kovin tiukalle panneeksi.

Mutta kun Markula on päässyt suojelevien kauppakojujen taakse, niin hän
jo naureskelee tyytyväisenä ja toisille joutomiehille kehuskelee:

-- Me sitä kun taas tuon viskaali Tujuliinin kanssa parleerattiin ja
konversseerattiin...

VII

Eikä enää mikään auttanut. Välit olivat menneet lopullisesti rikki.

Rouva Montonen on järkähtämätön ihminen, eikä hän hellittänyt
vaatimuksestaan, ennenkuin kauppias Montonen oli luvannut haastaa
rouva Menlösin oikeuteen siitä syystä, että tämä oli käskenyt
palvelustyttönsä heittää kuolleen hiiren kauppias Montosen kaivoon.

Kauppias Montosen täytyi tämän tähden lähteä asianajajan
puheille, ja rouva Montosen käskystä kääntyi hän asianajaja
Nils Pehr Bumsin puoleen, joka on kaupungin ehdottomasti etevin
asianajaja rikosjutuissa, vaikka hän ei olekaan suorittanut mitään
tuomarintutkintoa.

Tämä herra Nils Pehr Bums on sangen huomattava henkilö. Hän on lyhyt
ja paksu, ja hänellä on punainen nenä sekä hatarat keltaiset hampaat.
Kun hän muljauttaa rasvaisia silmiään niinkuin vanha sonni, niin se jo
panee heikon sydämen vapisemaan.

Asianajaja Nils Pehr Bums oli ennen aikaan ison pitäjän vallesmanni.
Hän hallitsi haltuunsa uskottua aluetta rautaisella valtikalla, ja
jos joku uskalsi häntä vastaan mutista niin karjaisi hän niin, että
veri hyytyi kuulijain suonissa puolen virstan päässä. Hän löikin
nyrkillään, jos tarvis vaati, löi niin että lyödyn ryhä kumahti, ja
jollei yksi lyönti auttanut niin löi hän toisenkin kerran. Hän oli
erittäin voimallinen järjestyksenvalvoja, eikä olekaan enää sellaisia
vallesmanneja tässä nykyisessä polvessa.

Kuitenkin tapahtui hänelle eräänä päivänä pieni erehdys, ja se erehdys
suisti hänet radaltaan.

Kerran ajoi hän kovaa vauhtia hyvällä hevosellaan kaupungista kotiin.
Hän oli juonut vahvasti, niinkuin vallesmannit siihen aikaan vielä
joskus tekivät, ja hänen valtansa, voimansa ja kunniansa tunto paisutti
häntä niin, ettei hän lopuksi tahtonut rattaille mahtua.

Kun hän oli ehtinyt seitsemän kilometrin päähän kaupungista, niin että
hevonen jo alkoi vähitellen höyrytä, tuli häntä vastaan matkustavainen,
jolla tosin oli edessään vain yksi hevonen, mutta hevonen veti oikein
kuomurattaita, niin että matkustaja oli varmasti herrasmies. Tällä
hetkellä ei vallesmanni Bums kuitenkaan välittänyt herroista eikä
rouvista, vaan ajoi täyttä vauhtia suoraan kohti.

-- Vallesmanni! Siellä on vastaantulija! huudahti takana istuva pieni
renkipoika.

-- Suu kiinni! karjaisi vallesmanni Bums.

-- Puoli tietä! huusi vastaantulevien vaunujen kuski.

-- Koko tie! huusi vallesmanni Bums ilkkuen ja ajoi eteenpäin kädet
suorina ohjaksissa ja vormulakki takaraivolla, kääntämättä hevostaan
tuumankaan vertaa.

Viimeisessä silmänräpäyksessä ehti vastaantuleva kuski kääntää
hevosensa niin paljon tiepuoleen, ettei vallesmanni Bums ajanut hänen
hevostaan ja ajopelejään ylösalaisin maantien ojaan.

-- Kuka juutas se on, joka sillä tavalla ajaa? huusi kuomusta vihainen
ääni, kun kärryjen rummut vähän yhteen kolahtivat herra Bumsin
ohiajaessa.

-- Se on _Vaskijärven vallesmanni!_ karjaisi nimismies Bums ylpeästi.

Hän saapui kotiinsa Vaskijärvelle onnellisesti, vaikkakin hevonen
vaahdossa, eikä seuraavana päivänä muistanut enää koko tapausta.

Mutta viikon kuluttua muisti hän sen sitäkin selvemmin, saadessaan
kuvernöörinvirastosta virkakirjeen, jossa hänelle annettiin lyhyesti ja
suorasukaisesti, ilman minkäänlaisia kohteliaisuuksia ja kaunisteluja,
virkaero. Hän ei saanut päivääkään tointumisen aikaa, vaan oli hänen
heti luovutettava virkansa seuraajalleen, joka saapui Vaskijärvelle
samana päivänä kuin vallesmanni Bumsin erokirjakin.

Kokeiltuaan yhdellä ja toisella alalla muutti herra Nils Pehr Bums
lopuksi kaupunkiimme, ryhtyen asioitsijaksi ja asianajajaksi.
Varsinkin hoitelee hän maalaisten asioita, mutta turvautuvatpa
häneen usein kaupunkilaisetkin, eritoten sellaisissa jutuissa, joita
tutkinnon suorittaneet asianajajat eivät halua ottaa ajettavikseen. Ja
sellaisiakin juttuja sattuu usein. Hänellä on pieni, laiha vaimo, jolla
on arka käytös ja pelästyneet silmät, mutta niinpä onkin hän lähes
kolmekymmentä vuotta asunut saman katon alla kuin Nilsperikin, joksi
herra Nils Pehr Bumsia tavallisesti sanotaan.

Kun Nilsperi oli kuullut kauppias Montosen asian, niin raapi hän
nenäänsä, sytytti paksun, mustan sikarin ja alkoi ankarasti poltellen,
rykien ja sieramiaan tuon tuostakin siivoten kirjoittaa raastupaan
jätettävän haasteanomuksen konseptia. Ja saatuaan sen valmiiksi luki
hän sen rämeällä äänellä kauppias Montoselle.

Karsipa kunnon kauppiaan selkäpiitä hänen saadessaan kuulla,
mistä kaikesta hän tulisi rouva Menlösiä syyttämään: pahennusta
herättävästä elämästä, herjauksesta ja solvauksesta, kotirauhan
häiritsemisestä, perheonnen rikkomisesta, kaivon saastuttamisesta,
palvelijan yllyttämisestä murhayritykseen kauppias Montosen palvelijaa
vastaan, myrkyllisten raatojen kätkemisestä juomaveteen ynnä muista
kauhistuttavista rikoksista.

Mutta kun Nilsperi lakia ja asianajoa tuntevana miehenä ilmoitti kaiken
tuon kuuluvan asiaan, niin tyytyi hän siihen ja poistui Nilsperin
majasta, pyyhkien hikeä otsaltaan.

Eikä sitten koko kaupungissa muusta puhuttu kuin syntymässä olevasta
oikeudenkäynnistä ja siitä, kuinka monta vuotta kuritushuonetta herra
ja rouva Menlös sekä heidän palvelijattarensa Miina tulisivat saamaan.

Surullisia aikoja elettiin nyt Menlösillä. Tuntui melkein siltä
kuin olisivat eteisen seinillä ja nurkissa olevat voimalliset ja
uhkaavat hirvensarvetkin alakuloisina painaneet kärkiään alaspäin.
Taloustirehtööri Menlös purki asekamarissa kaikki pyssynsä ja
pistoolinsa, mutta eipä tuottanut tämäkään työ lohdutusta hänen
mieleensä. Rouva Maria Menlösin kasvoilta ei hetkeksikään poistunut
synkkä pilvi, ja Kaisu raukka, joka pelkäsi ja häpesi niin, ettei enää
uskaltanut portista ulos mennä, itki usein hiljaa ompeluksiensa ääressä.

Raskasta oli ja painostavaa...

Mutta eivätpä olleet paljon paremmalla kannalla asiat Montosenkaan
talossa.

Ja vasta parin viikon kuluttua tulisi juttu esille.

VIII

Kauppias Paavali Peippola vietti syntymäpäiviään.

Kauppias Paavali Peippolan kauppatalo on, niinkuin esimerkiksi
kauppias Heikki Remeksenkin puoti, torin varrella, vastapäätä juuri
tuota Remeksen puotia. Mutta mitään likeisiä naapureita eivät nämä
kauppapuodit silti suinkaan ole. Onpa niiden väliä matkaa koko joukko,
sillä tämän kaupungin tori on suurimpia koko maassa.

Kauppias Paavali Peippola on tietysti sen vanhan Paavali Peippolan
poika, jolla oli ollut viisitoista vuotta kestänyt riitajuttu
kaupungin kanssa, ja samassa paikassa on vielä hänen kauppansakin kuin
isä-Paavalin.

Mutta muuten on hän isänsä suuri vastakohta. Isä oli pitkä ja laiha,
tummaverinen ja parrakas mies, sekä luonteeltaan kiivas.

Tämä nykyinen Paavali Peippola taas on lyhyempi, tavallisen miehen
mittainen, lihavahko ja perin hyväntahtoinen mies. Partaa ei hänellä
ole ensinkään, ellemme ota huomioon eräitä ohuita haituvia ylähuulessa,
ja hänen päälakensa olisi kutakuinkin paljas, ellei hän taitavalla
kampauksella osaisi sitä vielä peittää vaaleiden, syrjempänä kasvavien
hiusten alle. Hänen kätensä ovat suuret, valkoiset ja pehmeät, ja hänen
vatsansa on miellyttävän pyöreä. Ei niin suuri, että se olisi hänelle
ruumiilliseksi haitaksi, mutta kuitenkin sellainen, että se on omiaan
antamaan kantajalleen kunniallisen ja vakavaraisen henkilön vartalon.

Kauppias Paavali Peippolalla ei ole vaimoa, sillä lähes
viidestäkymmenestä ikävuodestaan huolimatta on hän vielä poikamies.
Siinäkin suhteessa hän on isävainajansa vastakohta, sillä vanhemmalla
Paavalilla oli ollut kaksikin vaimoa. Ei kuitenkaan yhtä aikaa, Herra
varjelkoon, vaan peräkkäin.

Emäntä kuitenkin talossa on, ja toimellinen emäntä onkin. Emännyyttä on
jo pari vuosikymmentä pitänyt isännän sisarpuoli Karoliina, ja hyvä on
ollut kauppias Peippolan elää neiti Karoliina Peippolan huolenpidon ja,
myöntäkäämme se, tohvelienkin alaisena.

Mutta ellei nuoremmalla Paavalilla olekaan vaimoa, niin onpa
hänellä sen sijaan kaupungin monipuolisin ja täydellisin valikoima
pitkävartisia piippuja, ja nenällään kultasankaiset silmälasit
lisäämässä hänen hyväntahtoisten, mutta hieman likinäköisten silmiensä
näkövoimaa. Mainitsemme nämä seikat, piiput ja silmälasit, toistensa
yhteydessä siitä syystä, että juuri ne molemmat, niin pitkävartiset
piiput kuin kultasankaiset silmälasitkin, yhdessä luisevan,
suurikasvuisen Karolina-siskon ankaranlaisen järjestyksenharrastuksen
kera matkaansaattavat sen, että kauppias Paavali Peippola,
naimattomuudestaan huolimatta, tekee rauhallisen, luotettavan ja
kesytetyn miehen vaikutuksen. Outo, joka ei hänen perhesuhteitaan
tuntisi, luulisi melkein varmasti, että kauppias Peippola on jo
kolmattakymmentä vuotta naimisissa.

Talon muut huoneet, eteiset, sali ja kamari ovat samanlaisia kuin
ne yleensä ovat muissakin kunniallisissa ja varakkaissa kodeissa
kaupungissamme.

Mutta piippukamari on erikoinen.

Piippukamariksi sanotaan kauppias Peippolan talossa salin takana
oikealla olevaa kamaria.

Siinä on pitkä, vihreällä veralla päällystetty kirjoituspöytä, jonka
päällisen lukemattomat mustetäplät ovat tehneet kirjavaksi, vanha
nahkasohva, joka täyttää kokonaisen seinän, sekä kaksi keinutuolia.
Toinen niistä on ikkunan edessä olevan kirjoituspöydän ääressä ja
toinen uunin edessä melkein keskellä permantoa. Onpa huoneessa vielä
rautainen kassakaappikin ja suuri, tumma piironki, jonka päällä on
kirjoja, sanomalehtiä ja parranajopeili.

Huomiota vetää puoleensa nurkassa oleva tavattoman jyhkeä piippuhylly,
josta huone on nimensäkin saanut. Miten paljon pitkävartisia piippuja!
Parikymmentä varmaankin, toisissa varret kuin ongenvavat, toisissa pesä
kuin mikäkin kurikka.

Ja miten monenlaista piipputupakkaa pikkupöydällä piippuhyllyn alla! On
siinä monenlaista tupakkaa. Sitä on paperikoteloissa, jotka ovat päästä
avatut, ja sellaisissa koteloissa, jotka saa sivulta auki, sitä on
suurissa ja pienissä metallirasioissa, purkeissa ja tölkeissä, ja onpa
sitä tuossa hauskassa, Markulan koivunvisasta kauniisti veistämässä
arkkusessakin, jonka kannessa on tuohesta punottu siro kädensija.

Mutta piippuhyllyn yläpuolella on lasin alla kehyksessä kuva:
runoilijakuningas nuorena ylioppilaana tarjoamassa tupakkaa vänrikki
Stoolin piippuun.

Tässä kodikkaassa kamarissaan istuu kauppias Paavali Peippola
tavallisesti joutohetkinään keinutuolissa kirjoituspöydän ääressä
piippua poltellen ja katsellen ikkunasta, mitä kaupungin torilla
tapahtuu. Ja siellä on myöskin hänen miesvieraittensa miellyttävä ja
rauhallinen tyyssija, uunin lietsoessa hyväilevää lämpöä huoneeseen
ja sinisten savukiehkurain hiljalleen kiemurrellessa ylöspäin
pitkävartisten piippujen pesistä.

Vanhat velhot, postimestari Blomkvist, kirjakauppias Kriikuna,
kauppias Heikki Remes ja hänen veljensä Ville, joka toissa vuonna teki
konkurssin, menettäen siinä kaiken muun omaisuutensa paitsi hyvää
tuultaan, olivat melkein ensimmäisiä vieraita, ja yhdessä joukossa
olivat he saapuneetkin. Tämän arvoisan seurueen jäsenet olivat kaikki
yhtä vaimottomia kuin Paavali Peippolakin, sillä Blomkvist ja Heikki
Remes ovat leskiä ja Kriikuna ja Ville Remes poikamiehiä, koko joukon
yli neljänkymmenen jo hekin molemmat.

Hetken kuluttua alkoikin piippukamarista kuulua aika mökä, sillä
pianhan olivat postimestari ja kirjakauppias ankarassa väittelyssä.

Kassakaapin edessä seisoi hajasäärin sinertävänenäinen postimestari
Blomkvist vanhana, kuluneena ja kaljuna, mutta tarmokkaana ja täynnä
elinvoimaa. Hänen vasemmassa kädessään, joka tällä hetkellä oli selän
takana, oli pisin Peippolan piipuista, ja hän kohotti oikeata kättään,
jolla hän huitoi kuin koettaen keskeyttää Kriikunan puhetulvan, vaikka
hänen olisi pitänyt vanhastaan tietää tuollainen yritys kerrassaan
epätoivoiseksi. Kahden kyynärän päässä hänestä, keskellä lattiaa,
seisoi kirjakauppias Kriikuna.

Kirjakauppias Kriikunalla on musta tukka ja musta, huolimattomasti
hoidettu parta, mikä tekee hänet anarkistin näköiseksi. Tätä
vaikutelmaa ovat omiaan lisäämään hänen pitkät käsivartensa ja
säärensä, joille sortuukin hihat ja juovikkaiden housujen lahkeet
ovat aivan liian lyhyet ja jotka hänen puhuessaan ovat sellaisessa
liikkeessä, kuin olisi hänen aikomuksensa tuossa tuokiossa lyödä
nyrkillään ja potkaista suurella kengällään sitä henkilöä, johon hän
puheensa kohdistaa.

Pitkässä sohvassa istuivat Remeksen veljekset punapartaisina ja
iloisina, huudahtaen hyväksyvästi milloin Kriikunalle, milloin
Blomkvistille.

Postimestari ja kirjakauppias näyttivät olevan joka hetki
joutumaisillaan tappeluun, mutta se oli vain heidän tavallista
keskustelutyyliään, eikä heidän välillään suinkaan ollut mitään
vihaa eikä katkeruutta. Menlösin ja Montosten välisestä jutusta he
riitelivät, sillä kirjakauppias Kriikuna puolusti ankarasti rouva
Menlösiä, ja postimestari taas lupasi sielunsa autuuden pantiksi
siitä, että rouva Montonen voittaa. Se ei kuitenkaan paljoa merkinnyt,
sillä yleisesti tiedettiin, ettei vanha postimestari välittänyt
kuolemattomasta sielustaan eikä sen autuudesta enempää kuin leimatusta,
paperikoriin viskatusta postimerkistä.

Postimestari rakasti riitaa ja rähäkkää riidan itsensä vuoksi, sillä
eipä hän ollut tunnettu miksikään herrasväki Montosenkaan erityiseksi
ystäväksi. Taitavasti yllytti hän kirjakauppiasta kinaamalla
itsepintaisesti vastaan, niin että hänen lopuksi, suureksi ilokseen,
jota hän ei yrittänytkään peitellä, onnistui saada Kriikuna aivan
haltioihinsa. Kriikuna olikin jotain sukua Menlöseille.

Sillä välin saapui uusia vieraita, naisia ja miehiä. Naiset pysähtyivät
saliin, mutta miehet pyrkivät piippukamariin. Tulipa kauppias
Montonenkin rouvineen, ja juuri kun ystävällinen isäntä riisui
päällystakkeja heidän yltään, aukeni eteisen ovi ja sisään astui rouva
Menlös. Ja hänen perässään tuli herra Menlös.

Ystävällisesti, sydämellisesti kiiruhti Paavali Peippola heitä
tervetulleiksi lausumaan, mutta rouva Menlös ei näyttänyt häntä
huomaavankaan. Hän näki vain rouva Montosen, joka arvokkaana seisoi
eteisen peilin edessä tukkaansa järjestelemässä, ja kun hän sen näki,
niin hänen hahmonsa muuttui.

-- Tule pois, Menlös! sanoi hän miehelleen.

Ja koroittaen ääntään hän lisäsi:

-- Täällä näkyy olevan _kaikenlaista_ väkeä!

Eikä osannut hämmästynyt isäntä sanaakaan sanoa, kun jo herrasväki
Menlös oli poistunut, rouva edellä ja herra perässä.

Tämä ikävä välikohtaus vaikutti erittäin häiritsevästi mieliin. Isäntä
näytti nololta ja onnettomalta.

Vähitellen olisi keskustelu kuitenkin ehkä päässyt entiseen vauhtiinsa,
ellei olisi sattunut uusi skandaali.

Saapui vieraisille myöskin herra Nilsperi, asianajaja Nils Pehr Bums.

Mitä piippukamarissa sitten tapahtui, siitä ei ole saatu täysin
yhtäpitäviä tietoja. Hirmuinen riita siellä vain syttyi Nilsperin ja
Kriikunan välillä, riita, jota postimestari kaikin voimin yllytti, ja
sitten kuului äkkiä romahdus ynnä tavaton kilinä ja kolina. Pyöreä
pöytä, jolla totivehkeet olivat, oli kaatunut, ja lasinpalaset sekä
herkullinen, tuoksuva neste peittivät lattian. Ja sieltä, kuuman
totiveden ja lasinsirpaleiden joukosta nousi kirjakauppias Kriikuna
märkänä, höyryävänä ja vihasta kalpeana. Raivoissaan hyökkäsi hän salin
läpi eteiseen, puki ylleen muutamassa silmänräpäyksessä ja poistui
talosta.

Toiset väittävät, että Nilsperi oli tuupannut Kriikunan totipöytää
vasten, kun Kriikuna oli sanonut häntä nurkkasihteeriksi, joka
ottaa ajaakseen epäilyttäviä asioita. Toiset taas kiistivät, ettei
Nilsperi lyönyt, vaan kohotti vain kättään, jolloin Kriikuna peräytyi,
huomaamatta tuota täyteen lastattua pöytää.

Mutta oli miten oli, vieraat alkoivat lähteä toinen toisensa jälkeen.
Lopuksi oli isäntä yksin.

Ja että tämän piti tapahtua juuri Paavali Peippolan syntymäpäivillä,
Paavali Peippolan, joka on niin kunnon mies, jolla ei ole yhtään
vihamiestä ja joka pyytää olla rauhassa ja sovinnossa kaikkien ihmisten
kanssa!

Miten hauska ilta siitä olisi voinut tulla ja olisi varmaan tullutkin,
jollei tuota kirottua hiirtä olisi koskaan syntynyt. Mutta niin se
nyt vain päättyi, että vieraat luikkivat hämillään pois, luullen
piippukamarissa tapahtuneen taistelun Montosen rouvan ja Menlösin
rouvan puolustajien kesken ja peläten ehkä tämän taistelun puhkeavan
uudelleen ilmiliekkiin ja leviävän silloin saliinkin.

Mitä kaupungilla seuraavana päivänä kerrottiin kauppias Paavali
Peippolan syntymäpäiväkesteistä, sitä on meidän turha selostaa.

Alakuloisena istui herra Paavali Peippola, tuo hyvä ja kunnon mies,
seuraavana päivänä piippukamarinsa ikkunan ääressä, tuijottaen torille
ja pannen merkille, että aina kun torilla kaksi tai kolme ihmistä
toisensa tapasi, he hetken aikaa puheltuaan alkoivat viittailla ja
katsella hänen ikkunoihinsa päin.

Ei ennustanut seuraavana sunnuntaina vielä aamulla mikään, että jotain
erikoista tulisi tapahtumaan.

Hiljainen oli kaupunki valkeassa lumivaipassaan. Tuolla puhdisti joku
karvalakkinen mies katuosaansa luudalla, täällä lapioi joku toinen
karvalakkinen lunta portiltaan. Vain silloin tällöin näkyi kadulla joku
kävelijä, milloin mies, milloin nainen.

Ainoastaan torin reunassa, raatihuoneen edustalla, oli enemmän
liikettä. Siellä oli jonossa kymmenkunta ajuria, joita ohikulkijat
pysähtyivät uteliaina tarkastelemaan: mikähän paraati tässä mahtaa olla?

Mutta eipä ollut sielläkään tekeillä sen kummempaa, kuin että
kauppa-apulaisyhdistys oli lähdössä tämän talven ensimmäiselle
rekiretkelleen. Perillä maalaistalossa koko päivä leikittäisiin ja
tanssittaisiin, ja neiti Tyyni Sirkka lausuisi vaikuttavasti runon
"Vapautettu kuningatar".

Sitten alkoivat kirkonkellot harvakseen kalahdella vanhassa
kaupunginosassa. Kalahtelivat, kumahtelivat kuin itsekin ihmetellen,
kuinka moni mahtaisi ottaa niiden kutsun huomioonsa.

Ja olihan niitä muutamia kymmeniä, olipa ehkä satakin, jos oikein
runsaan ja pyöreän luvun sanomme. Mutta silloin täytyy meidän ottaa
laskussa mukaan myöskin vanha lukkari Maunulin, suntio Sarkkinen ja
itse pastori Teofiilus Kettunenkin.

Olisivatpa tienneet kaupunkilaiset...! Mutta mistäs sen edeltäpäin
tiesi. Kyllä olisi silloin kirkossa ollut toisenmoinen kansanpaljous.
Tuskin olisivat kaikki sisäänkään mahtuneet.

Aluksi meni jumalanpalvelus kuitenkin menoaan vanhaan tapaan. Maunulin
soitteli ja nuuskasi, ja opettaja Laaksonen johti veisuuta kovalla
äänellä, sillä eihän ukko Maunulinista ole ollut laulajaksi enää moniin
vuosiin.

Pastori Teofiilus Kettunen nousi saarnatuoliin sekä kumarsi päänsä, ja
seurakunta valmistautui torkahtamaan.

Pastori Kettunen ei ole mikään kaunis mies. Hän on rokonrikkoinen, ja
hänellä on punertava tukka ja punainen parta. Pikkupojat luulevat, että
sellainen punapartainen pappi varmasti ei pääse taivaaseen. Mistähän ne
pojat oikein saavatkaan moisia hullutuksia päähänsä?

Mutta vaikka pastori Teofiilus Kettusella ei olekaan ulkonaista
kauneutta, niin on hänellä sensijaan juuri paraslaatuinen nukutusääni.
Ei liian hiljainen, mutta eipä myöskään liian kova. Tasaisesti,
nousematta laskematta se jonottaa saarnan läpi, ja vasta "aamen"!
tulee kovalla äänellä, miltei huutamalla. Pastori Kettusen kerrotaan
itsensä sanoneen, lieneekö juttu sitten totta vai ei, että hän pitää
velvollisuutenaan herättää seurakuntansa saarnan lopussa, koska hän
on sen saarnallaan nukuttanutkin. Siksi sanoo hän muka aamenensa niin
kovasti. Ja siihenpä tavallisesti kaikki heräävätkin, mutta jollei
joku satu heräämään, niin nyhjäsee naapuri häntä kylkeen. Jollei taas
satu olemaan naapuriakaan lähellä, niin eipä mitään vaaraa sittenkään
ole, sillä kun Laaksonen nousee urkulehterillä Maunulinin selän
takana seisomaan ja alkaa veisata, niin herää siihen, hitto vieköön,
sikeäunisinkin.

Kukaan ei tiedä, mitä asioita pastori Kettunen saarnansa alkuosassa
käsitteli. Pastori Kettunen tosin itse tietäisi, mutta kukapa sitä
kehtaisi mennä häneltä kysymään. Varmaankin oli se vain tavallista
päivän tekstin selitystä.

Mutta kohosipa äkkiä ylös jokaisen pää, kuin olisi pastori Kettunen
lyönyt siihen nyrkillään.

Pastori Kettunen oli vain lyönyt nyrkkinsä saarnatuolin laitaan, mutta
lyönyt sen lujasti, niin että tomu oli ilmaan pölähtänyt. Ja samalla
oli hän huutanut:

-- Samanlaisia te muuten olette joka sorkka!

Kesken uniensa herätetty seurakunta nyt tuijotti ja pöllisteli
hämmästyneenä sielunpaimeneensa, ajatellen, että mitähän se nyt...?

-- Jaa, jaa! Jokos heräsitte! Hyvää huomenta, hyvää huomenta, rakkaat
sanankuulijani! sanoi ja toivotti pastori Teofiilus Kettunen hirmuisen
ivallisesti, nauttien suuresti sanankuulijainsa ällistyksestä. --
Suokaa minulle anteeksi, että herätin teidät, vaikka ei tässä pieni
nukkumatti tekisi papillekaan vallan pahaa, mutta minulla sattuu
olemaan teille tällä kertaa pari erikoista sanaa varastossa...

Jos pastori Kettunen olisi keikauttanut itsensä käsillään seisomaan
saarnastuolin laidalle ja huutanut: "Näettekös, osaan minä vielä
voimistellakin!" ja jos opettaja Laaksonen olisi silloin noussut
päälleen seisomaan urkulehterin reunalle ja huutanut: "Osaanhan sitä
minäkin!" niin ei seurakunta olisi voinut enemmän hämmästyä kuin se nyt
teki.

Kaikki heräsivät ja alkoivat tuijottaa saarnatuoliin.

Ja pastori Kettunen koroitti äänensä ja saarnasi:

-- Ei ole pahempaa viholaispesää kuin tämä kaupunki, rakkaat veljet ja
sisaret. Täällä on kuin avojalkainen nokkospensaassa. Kaikki täällä
toisiaan syövät ja kalvavat ja purevat, ja kaikki täällä roikkuvat
toistensa tukassa. Jollei kenellä ole tukkaa, niin sitä vedetään
nenästä, parrasta tai korvista. Kristillistä rakkautta ei täällä ole
enempää kuin nahkuri Tuomaisen suurissa parkkiammeissa, ja elämän
leivästä ette te välitä enempää kuin kissa kuivasta kaurakakkarasta.
Arvokkaimmatkin perheet elävät keskenään niinkuin kissat ja koirat.
Kärpäsestä tehdään härkänen ja kuolleesta hiirestä tulee elävä
elehvantti. Sitten kun te olette koko viikon riidelleet ja tapelleet,
juorunneet ja lörpötelleet, valehdelleet ja sanoneet vääriä todistuksia
lähimmäisistänne, tulette te tänne Herran temppeliin vähän lepäämään
ja nukkumaan, ja luulette tietysti pois lähtiessänne olevanne oikealla
autuuden tiellä. Mutta nytpä minä kerrankin pidän peiliä nenänne
edessä. Älkää kääntäkö päätänne piiloon, rakkaat veljet ja sisaret,
sillä ei se ole mikään mörkö, jonka te siitä peilistä näette, vaan
teidän omat kauniit kasvonne ne sieltä kuvastuvat. Jolleivät ne teitä
miellytä, niin ei se ainakaan ole minun vikani, eikä peilinkään.

Sai nyt seurakunta kerrankin kuulla kunniansa. Pastori Kettunen purki
sydämensä pohjiaan myöten eikä jättänyt mitään hampaan koloon.

Ei ole tullut pienoinen seurakunta maailman luomisesta lähtien
haukutuksi niin perin pohjin, niin maan alle kuin tämä tuskin
satalukuinen kuulijakunta, joka jumalanpalveluksen päätyttyä poistui
kirkosta puolipyörryksissä.

Nyt sitten puhuttiin joka talossa siitä pastori Kettusen saarnasta.

Oli se ollut aika saarna! Mikähän siihen pastoriin nyt on mennyt? Eihän
se ole ennen semmoisia saarnoja pitänyt.

Mutta olipas se haukkunut Menlösit ja Montoset! Sen ne muuten kyllä
sietivätkin, arveli yleinen mielipide.

Ja jos pastori Kettunen oli mielessään kuvitellut, että hänen rakkaat
sanankuulijansa olisivat ottaneet itseensä hänen saarnastaan, niin
kyllä hän silloin erehtyi perin pohjin. Siinä suhteessa lankesivat
hänen kylvämänsä totuuden siemenet ohdakkeihin ja orjantappuroihin,
jotka nousivat ja tukahduttivat ne, taikka kivistöihin ja tien oheen,
mistä taivaan linnut noukkivat ne suuhunsa.

Kirkossa olleetkin, jotka aluksi olivat tunteneet itsensä kamalasti
höyhennetyiksi, tulivat pian siihen lohdulliseen johtopäätökseen, ettei
pastori suinkaan ollut tarkoittanut heitä, vaan Menlösin ja Montosen
rouvia. Eiväthän he, kirkossa olleet, milloinkaan olleet kantaneet
hiiriä, rottia ja kissoja toistensa kaivoihin, eivätkä _heidän_
palvelustyttönsä olleet koskaan kynsineet toisiaan verille eivätkä
purreet toisiaan nenään. Näin ollen ei myöskään pastori Kettunen
voinut heitä soimata, mutta tietysti oli hänen täytynyt puhua yleensä
kaikille, sillä eihän pappi saa saarnatuolissa ketään nimeltään haukkua.

Oli, oli antanut Kettunen kerrankin Menlösin ja Montosen rouville aika
liehkan.

Sanoma viimesunnuntaisesta saarnasta saapui siis myöskin Menlösin ja
Montosen perheisiin siinä muodossa, että pastori Kettunen oli puolen
tuntia ripittänyt, miltei nimet mainiten, rouva Maria Menlösiä ja rouva
Mathilda Montosta.

Rouva Menlös tuli heti kipeäksi. Säikähtynyt Kaisu nouti lääkärin, joka
määräsi rauhoittavia lääkkeitä. Varmaankin nämä lääkkeet auttoivat,
sillä jo seuraavana aamuna oli rouva Menlös taas jaloillaan ja sanoi
miehelleen:

-- Menlös, tänään täytyy sinun mennä pastori Kettusen puheille ja
selittää hänelle, miten asia on. Jos hän on todellakin saarnassaan
minua soimannut, niin täytyy hänen peruuttaa se ensi sunnuntaina.
Tämähän on kerrassaan kauheata!

Yritti nyt kerrankin taloustirehtööri Menlös vastustaa vaimoaan. Mutta
tähän vaikutti hänen kieltäytymisensä niin voimakkaasti, että hän oli
tulemaisillaan uudelleen sairaaksi, ja herra Menlös suostui kiireesti,
vaikka raskain sydämin. Hirveästi hermostuneena käveli hän sitten
puolen päivää edestakaisin huoneesta huoneeseen, unohtaen piippunsa ja
kirjansa, vieläpä asekokoelmankin.

Rouva Montonen tuli kalman kalpeaksi, kun tädit hänelle kertoivat, mitä
kirkossa oli tapahtunut. Hän tointui kuitenkin pian ja sanoi, ääni
suuttumuksesta vapisten:

-- Halpamaista! Vai olen _minäkin_ siis syyllinen!

Miehelleen hän sanoi:

-- Sinun on käytävä selittämässä, miten asia oikein on. Älä unhota
mitään. Onko se minun vikani, että Menlösin rouva antaa palvelijansa
kantaa likavedet ja rotat meidän kaivoomme?

Vaikealta ja vastenmieliseltä tuntui asia kauppias Montosestakin. Mutta
eihän hän voinut muuta kuin suostua.

Iltahämärissä lähti taloustirehtööri Menlös murheellisin mielin
pappilaan, ajatellen vain yhtä asiaa: mitä oli hän syntiä tehnyt, koska
häntä näin kovin rangaistaan? Miksi täytyi _hänen_ olla sekaantuneena
tähän asiaan? Eihän _hän_ ollut heitellyt sitä mustaa säkkiä aidan
yli, eikä hän ollut käskenyt Miinan kantaa likavettä aidan nurkkaan.
Ja tuota kirottua hiirtä ei hän ollut nähnytkään. Hän ei pyytänyt
mitään muuta kuin saada viettää elämänsä ehtoohetken hiljaisuudessa
ja rauhassa, kotonaan, vaimonsa ja tyttärensä, asekokoelmansa ja
Napoleonin elämäkertojensa parissa, sovinnossa kaikkien ihmisten kanssa.

Ylös Raatihuoneen katua käveli taloustirehtööri Menlös leuka
murheellisena rintaa vasten leväten. Monta kertaa olivat mäenlaskijat
kaataa hänet, mutta hän ei ensinkään kuullut poikien kiukkuisia
huutoja: "Hei, hei! Pois alta!" Jalka tahtoi livettää, mutta hänellä
oli teräväpäinen keppi, joka on suureksi hyödyksi kaduillamme talviseen
aikaan. Raatimies Waarasen kepin alapäästä oli kerran pudonnut siihen
isketty hevosenkenkänaula, ja kolme tuntia myöhemmin oli raatimies
liukastunut ja katkaissut jalkansa.

Vihdoin pääsi taloustirehtööri mäen päälle ja tuli täten vanhempaan
kaupunginosaan. Jospa pastori olisi poissa kotoa! Mutta missäpähän
se olisi. Tietysti se on kotona. Ja tuossahan on jo pappila... niin,
virkahuoneessa on valoa. Arvasinhan sen.

Taloustirehtööri Menlös tunsi suuttumuksen tapaista pastori Kettusta
kohtaan. Miksikähän sekin johottaa aina kotonaan? Istuu siellä kuin
häntä odottaen.

Pappila, matala, keltaiseksi maalattu rakennus, on siinä kohden, missä
suoraan mäen yli menevä Raatihuoneenkatu yhtyy mäen ympäri kiertävään
Koulukatuun.

Yhä alemmaksi painui herra Menlösin vanha pää. Raskailta tuntuivat
jalat. Mitäpä hän oikein sanoisikaan pastori Kettuselle, ja mitähän
mahtanee pastori puolestaan hänelle sanoa?

Samaan aikaan ja jokseenkin samanlaisessa mielentilassa oli kauppias
Montonen, tuo hiljainen ja vähäpuheinen mies, kävellyt Koulukatua
pappilaan päin. Hän ei kulkenut koskaan talvella ylös Raatihuoneenkadun
mäkeä, mikä hänelle, lyhytsääriselle henkilölle, olisi ollut hankala,
vieläpä vaarallinenkin yritys.

Ja juuri pappilan portilla he toisensa kohtasivat.

-- Hm, yhym..., yskäsi taloustirehtööri Menlös, hypistellen hämillään
vasemmanpuolisen viiksensä kärkeä ja tietämättä oikein, pitikö hänen,
naapuristaan välittämättä, astua sisään portista vai kävelläkö sen ohi.

-- Iltaa! sanoi kauppias Montonen vähän epävarmalla äänellä.

-- Ahaa, iltaa, iltaa! kiiruhti taloustirehtööri vastaamaan.

Vallitsi kolmen, neljän sekunnin kiusallinen äänettömyys. Sitten sanoi
herra Menlös:

-- Tänään on taas aika liukasta.

-- Niin, onpa tosiaankin! huudahti herra Montonen. -- Minä tulin tuota
Koulukatua pitkin, niin siellä ei toki niin livettänyt.

-- Minä taas tulin tuosta mäestä ylös, mutta se on hyvin liukas, kertoi
herra Menlös. -- Läksin vähän jaloittelemaan, kun tulee niin paljon
sisällä istuttua...

-- Niinpä niin, myönsi kauppias. -- Minulle sattui asiaa monttööri
Liukolle. No hyvästi vaan!

Monttööri Liukko asui Raatihuoneenkadun varrella, pappilan
takana, joten kauppias Montonen kääntyi Raatihuoneenkadulle päin,
taloustirehtöörin taas lähtiessä kävelemään pitkin Koulukatua.

Kauppiaan kadottua näkyvistä kääntyi herra Menlös takaisin pappilaan
sillä seurauksella, että hän minuutin kuluttua seisoi taas pappilan
portilla, katsellen melkoisen tyhmän näköisenä kauppias Montosta
silmiin.

-- Hm, tässähän sitä taas ollaan..., jupisi Montonen.

-- Niin, tässähän sitä..., mutisi Menlös. -- Muistui mieleeni, että
minulla on pappilaan vähän asiaa...

-- Sama se muistui minunkin mieleeni, sanoi kauppias. Ja kynsäistyään
korvallistaan jatkoi hän:

-- Taitaa olla vähän samanlainen asiakin?

-- Niin, myönsi herra Menlös. -- Taitaapa kylläkin olla...

-- Mitähän, jos menisimme tuonne kirkon portaille istumaan ja
juttelemaan? ehdotti kauppias äkkiä.

Herra Menlös tunsi heti mielensä vähän kevenevän.

-- Mennään vain, suostui hän.

Äänettöminä kävelivät pitkä taloustirehtööri ja lyhyt kauppias kirkkoa
kohti, töksäyttäen silloin tällöin miettiväisenä keppinsä kovaksi
tallattuun tiehen.

Portaille päästyään istuivat he hetkisen vaiti. Sitten sanoi kauppias
Montonen:

-- Kirottu juttu!

-- Niin, sanokaas muuta, huudahti herra Menlös.

-- Minua se on harmittanut alusta alkaen, jatkoi kauppias, raaputtaen
kepillään jäätikköä pois kirkon portaista.

-- Niin minuakin! sanoi taloustirehtööri painokkaasti, kierrellen
viiksiensä päitä.

-- Minä en ole koko aikana puuttunut siihen asiaan, ilmoitti herra
Montonen.

-- Ja minä olen pysytellyt siitä visusti erilläni, kertoi herra Menlös.

Äänettömyyttä.

-- Jonninjoutava juttu, vahvisti toinen.

-- Jos tämä olisi miesten välinen asia, niin sovittaisiin heti, sanoi
kauppias.

-- Niin, eikähän miesten välillä tällaisia juttuja syntyisikään,
huomautti herra Menlös. -- Mutta minun vaimoni on välistä vähän sairas
ja hermostunut...

-- Niin minunkin vaimoni, sanoi kauppias. -- Kun on niin suuri
lapsilauma ja iso talous hoidettavana...

-- Jos eukot sopisivat asian..., aloitti herra Montonen hetken
kuluttua, pyöritellen miettiväisenä keppiään.

-- Niin, jos tosiaankin sopisivat! innostui herra Menlös.

Ummistaen toisen silmänsä ja tähystellen toisella nenänsä päätä lisäsi
hän kuitenkin alakuloisesti:

-- Mutta siitä ei taida olla paljonkaan toiveita...

-- Niin, eihän siitä kai enää ole, myönsi kauppias surumielisesti. --
Se juttukin tulee jo viikon päästä esille.

Kauppias ja taloustirehtööri vaikenivat raskain sydämin.

Aivan yhtäkkiä kysyi herra Menlös epäröiden, ja vilkaisten salaa
vierustoveriinsa:

-- Mitähän, jos jättäisimme käymättä pappilassa...?

-- No juuri sitähän tässä minäkin ajattelin esittää, huudahti toinen
riemastuneena.

Sitten hän kuitenkin muisti jotain ja kysyi hiljaa:

-- Mutta mitäs eukoille sanotaan?

Sovittiin siitäkin asiasta, ja yhdessä palasivat nämä kavalat luopiot
ja petturit takaisin.

Kun rouva Menlös sitten kuulusteli mieheltään hänen matkansa tuloksia,
oli tämä merkillisen vähäpuheinen ja vaitelias.

Ja kun rouva Menlös lakkaamatta ahdisteli häntä kysymyksillään, iski
hän vain merkitsevästi silmää ja sanoi:

-- Odotahan, odotahan, rakas Maria!

Mutta kauppias Montonen vastasi rouva Montosen tiedusteluihin
salaperäisesti:

-- Perästä kuuluu, sanoi torventekijä!

-- Kerroitko asian ihan kokonaan?

-- Perästä kuuluu, perästä kuuluu. Torventekijäkin sanoi perästä
kuuluvan!

Tämän johdosta kuiskasi rouva Montonen tätien korviin, että ensi
sunnuntaina saataisiin kirkossa kuulla kummia.

Rouva Menlös taas kertoi joka paikassa, että ensi sunnuntaina tulisi
vihdoinkin totuus ilmi.

Molemmat tiedot kiersivät tahoillaan kaupunkia, laajeten ja taajeten
sekä yhtyen ja sekoittuen lopuksi toisiinsa kuin kahden veteen heitetyn
kiven synnyttämät pyörylät.

Siksi sikisi erittäin merkillisiä huhuja, toinen toistaan
jännittävämpiä.

Lopuksi saivat huhut kerrassaan kammottavan muodon. Pastori Teofiilus
Kettunen aikoo ensi saarnassaan tehdä ennenkuulumattomia paljastuksia
ja syytöksiä kaupungin korkeimpia viranomaisia vastaan petoksista,
kavalluksista ja viattomien ihmisten tuomitsemisesta kuritushuoneeseen,
vieläpä sitäkin raskaammista rikoksista. Hän aikoo... niin, mitäpä
kaikkea aikoneekaan tuo omituinen pappi! Kukapa voisi tietää, mitä
hänellä oikein on mielessään?

Tähän asti ei oltu muistettu edes pastori Kettusen olemassaoloa. Mutta
nyt kun hän kulki pitkin katua, niin heti lapset huusivat ikkunan
äärestä:

-- Äiti, äiti! Tuolla se pappi menee!

Ja silloin kaikki juoksivat ikkunaan katsomaan. Pappi näytti nyt
kaikista merkillisen omituiselta ja salaperäiseltä. Sellainen hurjan
näköinen, rokonrikkoinen ja punapartainen mies? Kuinka ei ole tullut
tuotakaan ennen huomanneeksi?

Ainoa koko kaupungissa, joka ei näistä huhuista mitään tiennyt, oli
luultavasti pastori Kettunen itse. Paimenella oli ollut vähän vanhaa
kaunaa lampaitaan vastaan, ja saatuaan sen kerrankin puretuksi oli hän
rauhoittunut eikä enää ajatellut asiaa sen enempää.

Mutta seurakuntalaiset, jotka nyt olivat nähneet ja kuulleet, mitä
hänestä saattoi lähteä, olivat tulleet epäluuloisiksi. Aivan varmaan
hautoi pappi päässään joitakin hämmästyttäviä suunnitelmia, kun se
kävelikin tuolla tavoin maahan katsoen, ja jokainen koetti arvailla,
minkälaatuisia ne suunnitelmat mahtoivat olla.

Seuraavana sunnuntaina olikin vanha kirkko ääriään myöten täynnä väkeä.
Ei milloinkaan, ei edes adventtisunnuntaina oltu nähty kirkossa moista
tungosta. Kirkon porstuassakin oli sellainen ahdinko, että Nikkisen
Serahviinalta repesi hame.

Kun pastori Kettunen sakastin ovelta huomasi tuon kansanpaljouden,
niin vetäytyi hänen suunsa pieneen hymyyn. Se ei jäänyt huomaamatta
etupenkeissä olevilta akoilta.

-- Näittekö, miten se salaa nauroi!

-- Juu, juu! Se oli ihan hirveätä nähdä! Se oli ihan kuin pirun nauru.

Ja kuiskina levisi kulovalkeana yli kirkon: pappi oli nauranut sakastin
ovelta ja ollut ihan pirun näköinen!

Herkkähermoisempia alkoi peloittaa. Kahta vanhaa rouvaa koetettiin
taluttaa pois kirkosta, mutta se oli mahdotonta. Tungos oli niin
ääretön. Mutta tuo yritys oli vain omiaan lisäämään levottomuutta.

-- Ovatkohan rouvat Montonen ja Menlös kirkossa?

-- Ei ole nähty, ei ole nähty!

Eikä ollutkaan rouvilla, ei toisella enempää kuin toisellakaan, ollut
mitään halua lähteä kirkkoon satojen silmäparien maalitauluksi.
Saisihan sen kuulla muiltakin, mitä kirkossa tapahtuisi.

Jännitys kasvoi. Se kävi suorastaan tuskalliseksi.

-- Älkää pakatko päälle! Ihanhan tässä litistyy kuoliaaksi!

-- Niin, kun tuolta ovensuusta tunkevat!

Mutta oven luona olevat riitelivät porstuaan jääneiden kanssa, jotka
vimmatusti, vaikkakin turhaan koettivat päästä sisään kirkkoon.

Kun pappi astui alttarille, niin kävi kirkossa raskas kohaus.

Odotettiin jo jotain ihmeellistä. Mutta mitään ei tapahtunut. Kaikki
meni vanhaa menoaan.

Mutta eikö totta! Eikö papin ääni ole paljon kovempi ja kylmempi
kuin ennen, uhkaava ja peloittava? Aivan varmasti! Hyvä isä, mitähän
tapahtuu...?

Rohkeimmatkin alkoivat vähitellen vapista. Sanaton kauhu valtasi
tartunnan tavoin kaikkien mielet.

Ja kun pappi hitain, kolkoin askelin oli noussut saarnatuoliin, oli
jännitys huipussaan. Tätä ei voisi enää kestää. Sen täytyi laueta.

Nyt kohotti pappi päänsä rukouksesta, kohotti sen hitaasti... ja loi
katseen, pitkän, läpitunkevan katseen seurakuntaansa...

Silloin pyörtyi ompelijatar Maria Helve.

Hänhän oli muutenkin heikkohermoinen. Ja nyt oli pappi sattunut
katsomaan suoraan häneen...

Ainoastaan lähinnä olevat olivat nähneet tapauksen.

-- Viekää hänet pois kirkosta! sanoi pappi.

Väkijoukko alkoi liikahdella. Sadat kaulat jännittyivät ja sadat
silmäparit olivat revetä. Kenen ajaa pappi ulos kirkosta?

Ompelijatarta oli mahdotonta viedä ulos tavallista tietä. Puserrus
käytävillä oli muutenkin ihan sietämätön.

-- Viekää hänet sakastiin, sanoi pappi.

Kolme miestä kantoi pyörtynyttä sakastiin. Tukka oli hajonnut ja
riippui alhaalla.

Uusi kohaus kuului kirkossa. Levisi hirveä viesti: ihminen on kuollut
saarnatuolin juurelle.

Naiset alkoivat hiljaa itkeä ja väännellä käsiänsä. Tätä kauheata,
kauheata hetkeä...

"Rakkaat veljet ja sisaret..."

Kaikki vavahtivat. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä vallitsi
kirkossa kuolon hiljaisuus. Olisi voinut kuulla nuppineulan putoamisen.
-- -- --

Pastori Teofiilus Kettunen piti aivan tavallisen saarnan. Ei yhtään
kummemman kuin ennenkään. Se kesti neljäkymmentä minuuttia, mikä oli
hänen vakinainen taksansa. Hän pysyi ankarasti kiinni päivän tekstissä,
poikkeamatta siitä hiuskarvankaan vertaa.

Seurakunta alkoi rauhoittua, mitä pitemmälle saarna ehti. Jopa alettiin
tuntea pettymystäkin. Tuntui melkein siltä kuin olisi pastori vetänyt
laumaansa tahallaan ja aika lailla nenästä. Ja jo toisen kerran!
Ensiksi viime sunnuntaina, jolloin hän valmisti sellaisen yllätyksen,
vaikka kirkossa ei ollut kuin kourallinen väkeä, ja toisen kerran nyt,
jolloin hän ei suostunut puhumaan mitään erinomaisia, vaikka kaikki
olivat juuri siltä varalta kirkkoon saapuneet.

Mutta melkoinen osa seurakuntalaisista oli sittenkin huomaavinaan
saarnassa jotain salaperäistä, jotain peitettyä. Mitähän se oikein
tarkoitti tuollakin lauseellaan? Ja tuolla? Varmaankin piili tässä
jotain. Ja miksi katsoa mulautti hän niin omituisesti, lausuessaan
kerran "rakkaat veljet ja sisaret"? Jotain piili. Mutta pappi oli niin
kavala, ettei voitu mitenkään päästä perille siitä, mitä se mahtoi
olla. Niin hyvin osasi hän peittää salaiset aikomuksensa. Tämähän
taitaakin olla vielä pahempaa kuin julkinen hyökkäys...

Sekavin tuntein alkoi väkijoukko jumalanpalveluksen päätyttyä purkautua
ulos kirkosta.

Mutta maaseurakunnan kaukaisimmissa syrjäkylissä tiedettiin jo
seuraavana tiistaina kertoa:

-- Se kaupungin pappi se oli viime sunnuntaina pitänyt semmoisen
saarnan, että akkoja oli kuollut kirkossa kuin torakoita... paljaan
sanan voimasta!

XII

Oli pakkaspäivä se suuri päivä, jolloin rouva Maria Menlösin ja
Mathilda Montosen välinen ankara ja huomiota herättänyt oikeudenkäynti
hiiren kaivoon heittämisestä raastuvanoikeudessa alkoi.

Puut olivat huurteessa ja huurteessa olivat torikauppiasten parratkin
torilla. Taiteilija Markula oli paleltua kuoliaaksi, mutta eipä hän
sittenkään torilta lähtenyt. Torikauppiaat hyppivät huopatallukoissa ja
paukuttivat käsivarsiaan, ja ajurinrengit painiskelivat lämpimikseen
lumihangessa.

Sinertävänä, suorana patsaana kohosi savu uuninpiipuista hiljalleen
kiiluvan kylmään, kilahtelevaan pakkasilmaan, ja taivaan rannalla
näyttäytyvä aurinko oli kalpean punainen. Lumi narisi jaloissa ja
kaikilla kadulla kulkijoilla oli kiire.

Kipenöitsevän kylmä sää... mutta niin puhdas ja kirkas, että kattoja
peittävä lumi silmiä huikaisi.

Olikin sydäntalvi.

Mutta raastuvanoikeuden hämärissä, tupakansavuisissa suojissa oli
lämmintä, sillä lämmintä vaati raatimies Waaranen, eikähän lämmin
muillekaan pahaa tehnyt. Ikävää on istua oikeutta jakamassa kädet
kohmeissa ja jalat palellen.

Jutun käsittely oli jo alkanut, valmistavat toimitukset toimitettu ja
todistajat vannotettu, minkä jälkeen oikeuden puheenjohtaja oli kuin
itsekseen murahtanut:

-- Muistakaa valanne!

Muut todistajat saivat astua odotushuoneeseen, mutta Maijastiina
Mönkkysen käskettiin jäädä sisään.

-- No mitä tietää todistaja Maijastiina Mönkkynen kertoa asiasta?

Raastuvanoikeuden v.t. puheenjohtaja, hovioikeuden auskultantti
Kivilouhos nojautui taaksepäin mukavaan kuunteluasentoon, alkaen
tarkkaavasti ja huolellisesti puhdistaa kynsiensä aluksia pienellä
kynäveitsellä.

Silloin Maijastiina Mönkkynen vilkaisi ympärilleen, astui askeleen
eteenpäin, veti henkeä sisäänsä, niiata nöksäytti ja päästi yhdessä
puhalluksessa seuraavan todistuksen:

-- No näin minä ainakin sen kun häntä huiskahti, herra tuomari ja
pormestari!

-- Mikä häntä? kysyi vanha raatimies Waaranen, pyöritellen kädessään
lyijykynää, millä oli tekevinään muistiinpanoja. -- Kissan häntäkö?

Raatimies Waaranen on niin perin leikillinen mies. Oikea koiranleuka
koko ukko.

Mutta Maijastiinaa se hänen kysymyksensä ei naurattanut. Eihän nyt oltu
naurun paikassa. Ihmeissään ihan se Maijastiina räsähti:

-- Ka, ka, mikä kissanhäntä? Eihän siinä ollut kissaa mailla eikä
halmeilla, herra raatimies ja herra tuomari ja pormestari! Mistäs
siihen olisi kissat tulleet?

Vahtimestari Kompero, joka istui vanhalla, rikkinäisellä tuolilla oven
pielessä, yski ja niisti nenäänsä.

-- Mikäs häntä se sitten heilahti? kysyi raatimies, potkien samalla
pöydän alla auskultantti Kivilouhosta jalkaan ja siristäen hänelle
merkitsevästi vasenta silmäänsä.

Maijastiina se taas niiata nöksäytti ja katsoi rohkeasti oikeutta
silmiin niinkuin ainakin todistaja, joka tietää pysyvänsä totuudessa.
Liukkaasti hän vastasi:

-- No justiinsa sen hiiren häntä!

-- Mistäs te sen tiesitte hiiren hännäksi? kysyi raatimies.

-- Kertokaa alusta alkaen, sanoi oikeuden puheenjohtaja. -- Mutta älkää
kertoko pitkästi!

Jyrkästi torjui Maijastiina päältään epäluulon monisanaisuudesta:

-- Ehei, enhän minä pitkästi, herra tuomari ja pormestari... eikähän
siinä ole pitkältä kertomistakaan. Se oli näinikään: kun minä tulin
sinne näiden altavastaajien kyökkiin...

-- Ei teidän tarvitse siitä asti kertoa, keskeytti puheenjohtaja, joka
samoin kuin koko kaupunkikin hyvin kyllä tiesi jo etukäteen Maijastiina
Mönkkysen tulevan todistuksen sisällön. -- Kertokaa siitä asti kun te
tulitte ulos herrasväki Menlösin keittiöstä.

Suutaan pyyhkäisten Maijastiina kumarsi, niiasi ja sanoi:

-- Jassoo siitä? Kiitos, herra tuomari ja pormestari! No se
ulostuleminen taas oli näinikään: jos tämä pöytä tässä -- minä puhun
nyt vain havainnollisesti, herra tuomari ja pormestari -- jos tämä
pöytä tässä olisi ikäänkuin se kyökin porstua, ja minä seisoisin
sitten niillä kyökin portailla -- niinkuin nyt tässä -- niin silloin
tulisi se Miina olemaan niinkuin tuolla nurkassa, missä on tuo pyöreä
pöytä ja vesikarahvi, vaikka tietysti etempänä. No minä tulin tästä
porstuasta... näinikään... ja silloin juuri minä äkkäsin, että se Miina
oli siellä aidan nurkassa kumarruksissa, niin että selkäpuoli oli
minuun päin... näinikään... mutta justiinsa kun minä pääsin portaille,
niin silloin se oikasi selkänsä, niin että se nousi pystyyn, se Miina,
ja heilautti jotain lautaa kädessään, ja silloin se meni semmoinen
pikkuinen musta yli lankun sinne Montosen puolelle, niin että häntä
huiskahti. Silloin minä heti huusin sille Miinalle, että mikä se oli,
ja siihen se Miina huilautti vastaan, että "kuollut hiiri vain", ja
tarttui likasankoonsa ja kohotti hameet polviin asti... näinikään...

-- No ei teidän nyt sitä tarvitse näyttää... ei tämä ole mikään
teatteri! ärjäisi auskultantti Kivilouhos, vilkaisten salaa rouviin
Montoseen ja Menlösiin.

-- Antakaa anteeksi, herra tuomari ja pormestari! vaikeroi säikähtynyt
todistaja Maijastiina Mönkkynen. -- Enhän minä arvannut... kun puhuu
valansa päältä...

-- Jaa, jaa, ei tässä tarvitse valankaan päältä näytellä ja
pyllistellä... jatkakaa siitä mihin jäitte ja kertokaa lyhyesti! sanoi
auskultantti Kivilouhos.

Niin syvään niiasi Maijastiina, että polvet melkein permantoon ottivat:

-- Kiitos, herra tuomari ja pormestari! Hyvä isä sentään, mihinkäs
minä jäinkään? Juu, justiinsa siihen... niin, se läksi sitten tulemaan
sieltä helmat koholla... antakaa anteeksi, herra tuomari ja pormestari,
kun siinä oli niin paljon lunta siinä polulla... ja minä läksin sitten
pois.

-- Ettekö te muuta tiedä?

-- Tiedänhän minä paljonkin, herra tuomari ja pormestari...

-- Sen minä kyllä uskon, myönsi herra tuomari ja pormestari Maijastiina
Mönkkysen silminnähtäväksi mielihyväksi. -- Mutta näittekö te tai
kuulitteko te mitään muuta siellä herrasväki Menlösin pihassa sillä
kertaa?

-- Enhän minä, herra tuo...

-- No saatte sitten astua ulos.

-- Kiitos, herra tuomari ja pormestari! Maijastiina niiasi. -- Kiitos,
herra raatimies! Maijastiina niiasi toisen kerran. -- Pyytäisin
kulujani, korkea oikeus...

Maijastiina Mönkkynen niiasi näin sanottuaan kolmannen kerran ja
poistui käppelästi.

-- Käskekää sisään palvelijatar Miina Laaninen!

Ovella kääntyi todistaja Mönkkynen kuitenkin vielä kysymään:

-- Saanko minä sitten jo lähteä ihan pois?

-- Saatte... jaa, no jos kumminkin odotatte vielä, jos teitä
satuttaisiin tarvitsemaan.

Hillitty ilo ja tyytyväisyys loisti todistaja Maijastiina Mönkkysen
kasvoilta, hänen kuullessaan tämän mahdollisuuden.

Näin oli siis oikeudenkäynti hiiren kaivoon heittämisestä täydessä
vauhdissa.

Keskellä permantoa seisoivat himmeiden, tomuisten ikkunain puolella
herra ja rouva Menlös, taloustirehtööri itse tällä kertaa sangen
vähän sotaisen näköisenä, mutta paksu rouva ankarana, valppaana ja
varuillaan. Eikä ollut hän huolinut mitään asianajajaa hankkia, sillä
hän luotti asiansa oikeuteen ja selviin tosiasioihin. Hän ei muuten
ollut tällä kertaa ainoastaan vastaajana vaan myöskin kantajana,
sillä hän puolestaan vaati rouva Montoselle rangaistusta ikivanhaan
sopimukseen ja käytäntöön perustuvan kaivotien sulkemisesta, väärien
huhujen levittämisestä ja kunnianloukkauksesta. Samoin kuin rouva
Montosen asianajaja Nils Pehr Bums oli hänkin tuonut oikeuteen koko
joukon todistajia.

Parin kyynärän hänestä seisoi rouva Montonen, sisällisesti
hermostuneena, mutta ulkonaisesti kylmänä ja jäykkänä. Hänen miehensä
ei ollut suostunut millään ehdolla tulemaan oikeuteen, sillä hänelle
oli sattunut niin tärkeitä liikeasioita, että hän oli sanonut itselleen
tulevan tuhansien markkojen vahingon, jos hän ne laiminlyö. Mutta
olihan rouva Montosen turvana ja voimallisena puolustajana itse
asianajaja Nils Pehr Bums eli herra Nilsperi.

Herra Nilsperi seisoi lähinnä tuomarien pöytää, kädessään paksu pinkka
papereita. Mitä papereita ne oikein olivat, sitä eivät syrjäiset voi
tietää, mutta tuskinpa ne vain ainakaan kaikki tähän juttuun kuuluivat,
sillä juttuhan oli vasta alussaan. Sellainen suuri asiapaperipinkka
herra Nilsperillä muuten aina oli kädessään, kun hän missä jutussa
tahansa oikeuden eteen astui.

Herra Nilsperi oli ollut vaiti koko edellisen todistajan kuulustelujen
ajan. Hän tiesi oikean hetkensä, ja hänen hetkensä ei ollut
vielä silloin tullut. Mutta kun palvelijatar Miina Laanisen nimi
huudettiin, niin tuhautti herra Nilsperi punaiseen nenäänsä ja väänsi
mulkosilmiään. Niinköhän mahtanee tehdä jalopeurakin, eläinten
kuningas, kun se valmistautuu lyömään saaliikseen merkitsemänsä mullin
voimakkaan käpälänsä iskulla maahan?

Astui siis sisään herrasväki Menlösin palvelijatar Miina Laaninen ja
niiasi ovenpielessä.

Eipähän näkynyt voivan olla hymyilemättä korkea oikeus, ja tämä
virallinen hymy se hieman lievensi hetken vakavaa, pingoitettua
juhlallisuutta.

Sillä Miina, joka oli pukeutunut parhaaseen pukuunsa, mikä sopikin
hänelle hyvin, koska se oli tehty Kaisu-neidin muotilehden mukaan, oli
kääntänyt oikeuden huomion ensimmäiseksi nenänykeröönsä, jonka päähän
hän oli sitonut valkoisen tukon osoitukseksi siitä, että siihen se Anna
Riitta häntä silloin kaivolla puraisi. Tätä ennen ei hän tosin ollut
pitänyt siinä mitään sidettä, ja vielä vähemmän tarvittiin sitä siinä
nyt, kun puremasta tuskin näkyi jälkeäkään enää, mutta Miina arveli
tällaisen siteen painavan oikeuden vaakakuppia heidän puolelleen.
Nenätkin ovat koettaneet Montoset noilta syödä, ajattelevat oikeuden
herrat heti, kun näkevät siteen Miinan nenässä.

Oikeuden puheenjohtajan kehoituksesta kertoi Miina hiirtä ja sen
nakkaamista koskevat seikat samaan tapaan, mutta lyhyemmin ja
asiallisemmin kuin Mönkkysen Maijastiina.

-- Krohom! Herra Nilsperi se vain rykäisi.

-- Herra puheenjohtaja! sanoi hän sitten rämeällä viinabassollaan,
mullistaen hirmuisesti silmiään Miinalle, joka varovaisuuden vuoksi
peräytyi heti askeleen taaksepäin. -- Saanko tehdä hänelle muutamia
kysymyksiä?

-- Kyllä, lupasi auskultantti Kivilouhos.

-- Miten te siihen hiireen tartuitte? kysyi herra Bums

-- En mitenkään, sanoi Miina. -- Minä pistin laudanpätkän sen alle ja
heilautin sen sillä aidan toiselle puolen.

-- Mistä syystä te sen sille puolen heititte? Miksi ette työntänyt sitä
likakuoppaan?

-- Niin, sanokaapas se, herra Nilsperi! huudahti Miina, lyöden kätensä
yhteen niin että läiskähti.

-- Minun nimeni on _Bums_! karjaisi kiukkuisesti asianajaja, joka aivan
väärin piti Nilsperiä haukkumanimenä.

Eihän se ollut mikään haukkumanimi. Kaikki sanoivat häntä Nilsperiksi,
eivätkä monet edes tienneetkään, ettei se ollut hänen oikea nimensä.
Mutta Nilsperi itse suuttui aina kuin tupakka, kun hän sen nimen kuuli.

-- Jassoo, no sanokaapas se sitten, herra Pumps! huudahti Miina
uudelleen, sillä hän hoksasi todellakin vasta nyt ensi kerran, että hän
olisi voinut sitenkin menetellä hiirenraadon suhteen.

Ja hän päivitteli:

-- No vasta nyt minäkin huomaan, että miksi minä en tosiaankaan
pumpsauttanut sitä sinne likakuoppaan?

Oikeuden herra puheenjohtaja oli nostanut kätensä suulleen ikäänkuin
peittääkseen haukotuksen, mutta onnistui vain epätäydellisesti
salaamaan tällä tempulla naurunsa; raatimies Waaranen nosti kirjavan,
suuren nenäliinan kasvoilleen ja pärskytteli nenäänsä, mutta hänen
hartiansa nytkivät epäilyttävästi, ja vahtimestari Kompero oven
pielessä hihitti hiljaa, mutta sydämellisesti.

Rouvat vain eivät mitään huomanneet. Jäykkinä ja jännittyneinä he
seisoivat kuin kaksi ukkospilveä.

-- Kyllä minä sanon, miksi Miina Laaninen heitti hiiren sinne aidan
taakse! huusi herra Nils Pehr Bums punoittaen vihasta niskaan asti.

Ja vedettyään syvään henkeä karjahti hän:

-- Te halusitte turmella minun päämieheni kaivoni

-- Teidän päämie... no se nyt on niin punainen vale kuin herra Pumpsin
nenä! huusi Miina, joka myöskin alkoi kiihtyä. -- En minä edes...

-- Herra puheenjohtaja! sanoi Nilsperi, tutisten raivosta. -- Suvaitkaa
huomata, millä tavoin tämä ihminen minua puhuttelee!

-- Ei saa mennä persoonallisuuksiin, sanoi kynsiään yhä vieläkin
kaiveleva raastuvanoikeuden puheenjohtaja virallisella äänellä Miinalle.

-- Menipäs se tämä herra Pumpsikin! huomautti Miina. -- Mutta sen minä
vain sanon, että en minä sillä hetkellä edes muistanutkaan, että se
kaivo oli siellä toisella puolen...

Puolitoista tuntia kesti todistajien kuulustelua. Mutta koska siinä ei
tullut esille mitään asiaan vaikuttavaa sen lisäksi, mitä lukija jo
ennestään tuntee, niin emme halua vaivata ketään tekemällä tarkempaa
selvää itse kuulustelusta enempää kuin herra Nilsperin sen aikana
esittämistä milloin terävistä, milloin musertavista syrjähuomautuksista
ja välikysymyksistä.

Kun raastuvanoikeus oli viisitoista minuuttia harkinnut asiaa, mikä
tapahtui siten, että oikeuden jäsenet polttivat kahdet savukkeet pitkän
paastonsa jälkeen ja kertoivat toistensa huviksi hauskoja kaskuja
kaikenlaisista mieltäkiinnittävistä tapauksista korkean oikeuden
edessä, käskettiin asianosaiset sisään kuulemaan välipäätöstä.

Vaaleina, huulet vapisten jännityksestä, astuivat päähenkilöt sisään,
edellä rouva Montonen ja hänen jäljessään rouva Menlös. Rouva Menlösin
kintereillä seurasi taloustirehtööri Menlös, pää alakuloisena
painuksissa ja katse lattiaan luotuna. Sitten tuli, pontevasti
astellen, asianajaja Nils Pehr Bums asiakirjoineen, silmäkulmat rypyssä
ja kurkkuaan karautellen.

-- Krohom!

Todistajat pakkautuivat heidän taakseen ovensuuhun ja kurottivat
kaulojaan, nousivat varpailleen ja kuuntelivat hengitystään pidättäen.

Juttu lykättiin sen ja sen kuun siihen ja siihen päivään, jolloin
molempien riitapuolten on esitettävä kaikki se, mitä he ehkä vielä
haluavat asiassa esille tuoda. Sitä ennen on myöskin Montosen kaivo
tyhjennettävä, että saataisiin nähdä, oliko hiiri sen pohjassa.

Herra Nilsperi kaivoi tärkeän näköisenä muistikirjan taskustaan,
lainasi oikeuden pöydältä kynän vain näyttääkseen tyhmälle
todistajalaumalle, että hän todellakin saattoi lainata kynän
raastuvanoikeuden pöydältä, tuomarien nenän edestä, rykäisi ja kysyi,
mihin päivään se juttu lykättiinkään.

Auskultantti Kivilouhos uudisti tiedonantonsa, herra Nilsperi kirjoitti
päivämäärän muistikirjaansa ja todistajat, huomattuaan jutun tällä
kertaa olevan lopussa, alkoivat purkautua ulos ovesta.

XIII

Ylen vaikea oli mielten päästä tasapainoon kaupungissa, niin kauan
kuin tämä hiirijuttu oli ratkaisematta oikeudessa. Ja koska se oli
vihamiehen kylvöä, niin tunki se yhä uusia vesoja ympärilleen, leviten
aina laajemmille alueille. Se aiheutti jos jonkinlaista väittelyä,
josta monesti syntyi tora, ja torasta nousi joskus tappelukin. Eräänä
päivänä syttyi sellaisesta syystä sota keskellä toria. Häkkisen
akka ja Sipon akka olivat riidelleet puolen tuntia siitä hiirestä.
Häkkisen akka oli Montosten puolella ja Sipon akka puolusti kiivaasti
rouva Menlösiä. Lopuksi vihastui Häkkisen akka ja heitti Sipon akkaa
maasta ottamallaan jäisellä kokkareella, ja Sipon akka tempaisi saman
kokkareen ja heitti sen takaisin, niin että se kopsahti Häkkisen akan
pääkuoreen. Tappelu kehittyi, ja itse Häkkinen ja itse Sippo juoksivat
kumpikin myymäläpöytiensä äärestä puolustamaan vaimojaan, joutuen täten
hekin keskenään taisteluun. Silloin alkoivat torilla olevat toiset akat
huutaa poliisia.

Poliisikamarissa pelasivat konstaapelit Kappari, Räikkö ja Miettinen
tavanmukaista Mustaa Pekkaa. Miettisen asema alkoi juuri ruveta
näyttämään epätietoiselta, kun torilta ikkunan läpi kuului huutoa ja
melua. Silloin heitti Miettinen kortit kädestään ja sekoitti ne niin,
ettei niistä voinut enää mitään selvää saada, ja juoksi ikkunan ääreen.

-- Mitä siellä on? kysyi konstaapeli Räikkö.

Miettinen katseli jonkin aikaa ja arveli sitten:

-- Taitavat vähän tapella.

-- Kutka! kysyi Kappari, joka paraillaan koetti saada selkoa siitä,
millaiset kortit Miettisellä oli ollut.

-- Sippo ja Häkkinenhän ne näyttävät harrastavan sitä asiaa, teki
Miettinen huomioitaan. -- Ja taitaa niillä olla akatkin varaväkenä.

-- No mene sinä Miettinen sitten asettelemaan niitä, kehoitti Kappari.
-- Sinulle se Musta Pekka olisi kuitenkin jäänyt.

Miettinen lähtikin rakentamaan rauhaa. Hänen perille päästessään löi
Sippo juuri Häkkistä niin että läiskähti.

-- Mitä te tässä? tiedusteli poliisi Miettinen. -- Ei ole lupa tapella
torilla.

-- Me vain tässä... ähkyi Häkkinen, koettaen kiristää Sippoa kurkusta
vasemmalla kädellään ja sivaltaa häntä oikealla päin naamaa... me vain
tässä sen viisaan Salamoonin käskyn jälkeen...

-- Minkä käskyn? kysyi Miettinen, joka ei ollut perehtynyt Vanhaan
testamenttiin.

Samassa sai Sippo taas lyödyksi Häkkistä niin, että Häkkisen lakki
lensi torille. Poliisi nosti sen maasta, löi sitä polveaan vasten,
karistellakseen siitä lumen pois, ja painoi sen sitten takaisin
Häkkisen päähän.

-- No senpä sen... kun se Salamooni sanoo..., ähisi Häkkinen, saaden
reväistyksi Sipon paidankauluksen auki,... sanoo että "rauta raudalla
hivottakoon"... ähäh!... "ja mies hivokoon lähimmäisensä muotoa"... äh!

Akat ympärillä huusivat, siunasivat ja päivittelivät.

Poliisi, joka ei ollut varma siitä, oliko viisas Salomo antanut
mitään sellaista käskyä, mikä joka tapauksessa oli ristiriidassa
kaupungin poliisijärjestyksen kanssa, jota Miettisen oli noudatettava
toimintaohjeenaan, erotti tappelijat ja nuhteli heitä sitten vähän
viran puolesta, lausuen lopuksi ympärille keräytyneille akoille ja
uteliaille maalaisille kursailemattoman toivomuksen, että he mitä
pikimmin korjaisivat luunsa takaisin pöytäinsä ja kuormiensa ääreen.

Kyseltyään saapuvilla olleilta tappelun syytä palasi Miettinen takaisin
poliisikamariin ja sanoi virkaveljilleen:

-- Jolleivät ne saa sitä paholaisen hiirtä pois sieltä Montosen
kaivosta, niin minä menen itse ja sukellan sen sieltä... kun on kohta
koko kaupungissa kapina ja vallankumous mokoman otuksen takia!

Muuallakin syntyi pahennusta ja ikävyyksiä Menlösin rouvan ja Montosen
rouvan riitajutun takia. Kauppiaat Lax ja Piilonen, joista Lax oli
sukua taloustirehtööri Menlösille ja Piilonen kauppias Montosen
rouvalle, sanoivat tämän jutun aiheuttamassa sanaharkassa irti
tuttavuutensa eivätkä tervehtineet toisiaan ennenkuin vasta seuraavana
juhannuksena, jolloin he sattumalta joutuivat samaan seuraan, missä
heidät seuraelämän tapojen ja vaatimusten mukaisesti uudelleen
esitettiin toisilleen. Myöhemmin samana iltana joivat he sitten kyllä
veljenmaljatkin, ettei tarvitsisi kadulla vastaan tultaessa vaivautua
nostamaan lakkia, joten heidän tuttavuutensa nykyisin on jälleen
samalla asteella, jolla se oli ennen riitaa.

Lapsimaailmaankin levitti tämä juttu turmelustaan. Lapset leikkivät
Menlösin joukkoa ja Montosen joukkoa. Purasen pihassa leikittiin tätä
leikkiä niin perusteellisesti, että Purasen Väinö heitti kaivoon oikean
hiiren, joka oli tarkoitusta varten hankittu. Hiiri saatiin tosin kohta
ylös, mutta Väinö sai siitä huolimatta selkäänsä.

Olihan kaupungissa sentään vielä jokunen sellainenkin ihminen, joka
vieläkin piti sovintoa mahdollisena, niin pimeältä kuin asia oikeastaan
näyttikin.

Sellainen henkilö oli ainakin setä Salmela.

Setä Salmelalla on arvokas, hillitty käytös, valkoinen, huolellisesti
kammattu tukka, aina sileäksi ajeltu leuka, siniset silmät ja
raikkaan punaiset posket. Ettepä suinkaan uskoisi häntä jo yli
kuusikymmenvuotiaaksi. Nuorekkaampaa miestä ette löytäisi koko
kaupungista. Katselkaapa esimerkiksi hänen eheitä, valkoisia
hampaitaan! Puolta nuoremmatkin saisivat niitä kadehtia. Mutta mitäpä
tämän nykyisen polven hampaista... Keveä ja joustava on hänen käyntinsä
ja suora hänen vartalonsa. Hänen takkinsa on huolellisesti harjattu,
tomuhiukkaa ei niin missään. Ja sellainen lempeä, sointuva ääni!

Nuori on hän vielä mieleltään ja nuorten seurassa viihtyykin
hän erinomaisesti. Puolen tunnin kuluttua jo esittelee lähempää
tuttavuutta, antaen nuorille miehille ja nuorille neitosille, joiden
viimemainittujen läheisyys ei myöskään ole hänelle vastenmielinen,
oikeuden sanoa häntä sedäksi. Ja sitten taputtelee hän nuorta miestä
olalle, mutta nuorta neitosta poskelle, jolloin neitonen vähän punastuu
ja naurahtaa.

Kolme konkurssia on hän aikojen kuluessa tehnyt, ensimmäisen omissa
nimissään, toisen veljensä nimessä ja kolmannen sisarensa nimissä.
Jos hän olisi naimisissa, niin olisi hän luultavasti tehnyt neljännen
vararikon vaimonsa nimissä, mutta hän ei ole mennyt naimisiin. Mistä
se johtuu, sitä ei taida kenkään sanoa, sillä eipä olisi luullut hänen
olleen vaikeata itselleen vaimoa saada. Paljon turhanpäiväisemmätkin
miehet sellaiseen pystyvät. Nyt ei ole enää ketään, jonka nimissä
hän voisi maatilan ostaa tai kaupan perustaa, ja siitä syystä onkin
hänellä hyvää aikaa kyliä käydä ja puhella ihmisten kanssa sivistävistä
asioista. Sillä sivistys ja ihmisyys ovat hänen mielestään ihmisen
kalleimmat ominaisuudet, ja niistä osaa hän puhua niin kauniisti,
että vanhemmat naiset laskevat kädet ristiin syliinsä ja kuuntelevat
hartaasti, päätään nyökäytellen ja vartaloaan hiljaa keinutellen,
mutta nuoret miehet siirtyvät melkein huomaamattaan toiseen huoneeseen
tupakoimaan ja keskustelemaan tilanomistaja Rahkon Villistä, joka viime
kilpa-ajoissa sai ensi palkinnon.

Kaikki sanovat häntä setä Salmelaksi, ja kaikkialla on hän kuin
kotonaan. Vanha postimestari vain ei voi häntä sietää. Postimestari
sanoo, että setä Salmela puhuu niinkuin kirjanoppineet ja
filistealaiset, ja että hän istuisi mieluummin, oman nimenomaisen
vakuutuksensa mukaan, koko jumalanpalveluksen ajan jalkapuussa kirkon
porstuassa, kuin kuuntelemassa setä Salmelan puheita ihmisyyden ja
sivistyksen merkityksestä. Mutta eihän meidän tarvitse välittää siitä,
mitä postimestari sanoo. Postimestari onkin muuten sellainen mies,
ettemme voi häntä kauankaan kuunnella saamatta sielullemme vahinkoa.

Tämä miellyttävä ja kunnioitettava henkilö, tarkoitamme luonnollisesti
setä Salmelaa, saapui vieraisille kauppias Montosen perheeseen
juuri vähää ennen päivällisaikaa ja otti rakastettavasti, mutta ei
silti liian hanakasti vastaan isäntäväen ystävällisen pyynnön käydä
päivällispöytään. Vasta pöydässä ehti hän kysyä ensin rouva Montosen
vointia ja sitten herra Montosen vointia. Saatuaan kuulla, että sekä
rouvan että kauppiaan terveydentila oli tyydyttävä, kysyi hän myöskin
lasten vointia, taputtaen samalla vieressään istuvaa Maire Mielikki
Minervaa poskelle. Lastenkaan vointi ei antanut minkään näköistä
aihetta huolestumiseen, niin että setä Salmela saattoi levollisin
mielin ryhtyä nauttimaan pöydän antimista.

Yhdestä jos toisestakin asiasta siinä puhuttiin, sillä setä Salmela
on ylen virkeä ja taitava mies keskustelua ylläpitämään. Ihan häntä
ilokseen kuuntelee.

Mutta sattui sitten setä Salmela koskettelemaan sitä hiiriasiaa, ja
silloin muuttuivat rouva Montosen kasvot heti jäykiksi ja synkiksi
ja kauppias Montonen hotkasi suupalan mainiota vasikanpaistia niin
hätäisesti, että oli läkähtyä, ja Maire Mielikki Minervan täytyi ryhtyä
takomaan isäänsä selkään. Pienemmätkin lapset katsoivat ihmeissään setä
Salmelaa, joka sillä tavoin loukkasi sitä perheessä voimassa olevaa
rautaista lakia, ettei hiirestä saanut mitään puhua. Pienempiin lapsiin
nähden ulottui tämä sääntö niin pitkälle, etteivät he, kiusausten
välttämiseksi, saaneet puhua kissoistakaan.

Setä Salmela ei kuitenkaan näyttänyt tietävän tästä perhelaista
mitään. Mahdollisesti hän tiesikin, mutta ei ollut tietävinään. Joka
tapauksessa alkoi hän puhella tästä kiusallisesta aineesta, käsitteli
sitä puolelta jos toiseltakin, ja lausui:

-- Sivistys ja ihmisyys, kun niitä noudatetaan, auttavat kyllä tässäkin
asiassa onnelliseen lopputulokseen ja sovintoon. Täytyy ottaa huomioon
sekä sivistyksen että ihmisyyden vaatimukset. Sivistyksen vaatimukset
ovat suuret ja ihmisyyden vaatimukset vielä suuremmat...

Näin puheli setä Salmela kauniisti ja taitavasti, mutta kukaan ei
vastannut sanaakaan. Jokainen söi vain ja tuijotti lautaseensa.

Setä Salmela jatkoi. Hän pohti yksityiskohtaisesti sekä sivistyksen
että ihmisyyden velvoituksia hiirijuttuun nähden, ja ilmeisesti saattoi
huomata, ettei hänellä olisi mitään vastaan esiintyä rauhanvälittäjänä.
Mutta kukaan ei puhunut niin halaistua sanaa. Oudolta tuntui setä
Salmelasta jatkaa pitemmälle tästä aineesta. Siispä hän vähitellen
liukui toisille laduille, ja kauppias Montosen perhekin alkoi silloin
tointua horroksista.

Kun päivällinen oli päättynyt, vei rouva Montonen setä Salmelan saliin
ja sanoi hänelle siellä kahden kesken, katseensa leimahtaessa kuin
salama:

-- Minä en koskaan tee sovintoa rouva Menlösin kanssa... en sivistyksen
enkä ihmisyyden nimessä!

Alas painui setä Salmelan valkotukkainen, kunnioitettava pää. Mihin voi
enää vedota tässä maailmassa, jollei edes sivistykselle ja ihmisyydelle
arvoa anneta?

Paljon paremmin ei setä Salmela onnistunut yrityksessään
taloustirehtööri Menlösinkään perheessä. Päivällispöydässä hän
sielläkin asian puheeksi otti, mutta naapuritalossa saamansa ikävä
kokemus oli tehnyt hänet niin varovaiseksi, että hän lähestyi
hiirijuttua kaukaa luovien. Taitavasti hän siinä menetteli mielestään,
mutta jo pitkältä matkalta haistoi rouva Maria Menlös hänen
aivoituksensa ja huudahti:

-- Jos sitä juttua tarkoitatte, niin siitä ei puhuta tässä talossa!
Minäkö sopimaan! Minä?

Setä Salmela alkoi puhua kukkakaalin viljelemisestä.

XIV

Hiljainen talvinen iltapäivä.

Sellainen iltapäivä, jolloin koko kaupunki, eikä ainoastaan koko
kaupunki vaan vieläpä koko maailmankaikkeuskin tuntuu kuin hieman
torkahtaneen.

Joitakuita lumihiutaleita leijailee alas taivaalta, mutta niitäkin
tulee niin harvakseen, että melkeinpä ne lukea ehtisi.

Liike kaduilla on koko päivänkin ollut merkillisen hiljaista. Ikäänkuin
ei olisikaan arkipäivä, vaan tuollainen hämärähkö, leudonlainen
helmikuun sunnuntai, jolloin on niin autuaallista ottaa pieni, aivan
pieni unonen sohvan kulmassa lämpöisessä kamarissaan... tietäen
varmasti saavansa olla häiriytymättä tunnin, kaksikin.

Ei näy kaduilla jauhokuormia, eikä näy heinähäkkejäkään. Kaikkiko nyt
lepäilevät?

Vihdoin ajaa könöttelee tuolla varakas talollinen kirkkorekensä perässä
istuen ja edessään valkoinen vehnäjauhosäkki ynnä muita asianomaisia
kaupunkiostoksia. Eihän nyt tunnu olevan kylmäkään, mutta pystyssä
seisoo paksun turkin kaulus kuin suojamuurina, ja miltei loppumattoman
pitkä punainen vyö on lujasti kiedottu kaulan ja vyötäisten ympäri,
sillä onhan edessä parituntinen jäämatka yli aukean Apajalahden, ja
jäällä tuulee aina. Hiljalleen hölkyttelee hevonen ja ajaja häipyy
vähitellen näkymättömiin.

Taas on kadulla tyhjää. Lumihiutaleita vain hiljalleen, verkalleen
leijailee alas.

Menlösin Kaisu istuu ikkunansa ääressä ommellen, ja huoneessa on syvä
rauha.

Äiti on lähtenyt pienelle vierailulle täti Silanderin luo ja isä kai
istuu keinutuolissa omassa asekamarissaan, lukien uutta, laajaa ja
lukuisilla kuvilla kaunistettua Napoleonin elämäkertaa, jonka hän eilen
oli kirjakaupan pölyttyneimmältä hyllyltä löytänyt.

Käkikello se vain seinällä harvakseltaan raksuttelee, mutta muutapa
ääntä ei huoneessa kuulukaan.

Kunnes kellotaulun yläosassa oleva ovi rasahtaen aukenee, käki ilmestyy
näkyviin, kumartaa kohteliaasti neiti Kaisu Menlösille ja huutaa
sointuvalla äänellään:

-- Kukkuu!

Ja täten ilmoitettuaan, että kello on jo puoli viisi, peräytyy se
takaisin hiljaiseen vanhanpojan asuntoonsa ja ovi lupsahtaa kiinni.

Oletteko koskaan huomanneet, että vanhat perhekellot osaavat puhua?

Se on niiden keskuudessa hyvin tavallinen taito, mutta ne eivät puhu
aina eivätkä kaikille. Ne alkavat puhua vain silloin, kun huoneessa
on hiljaista ja kun siellä istuu niiden erityisessä suosiossa
oleva perheenjäsen. Kun Kaisu istuu yksin ruokasalin arvonimellä
kunnioitetussa kamarissa työnsä yli kumartuneena ja hiuskiehkura
otsalta valahtaneena, ja kun talossa on niin hiljaista, ettei kuulu
edes isän keinutuolin ratinaa asekamarista, niin silloin alkaa vanha
käkikello hänelle puhella niinkuin vanhoinakin aikoina, jolloin hän
pienenä lapsena hukkui tämän vakavan perheenjäsenen yksitotista,
punnittua puhelua kuunnellessaan, kun ikkunasta tuikkivat tähdet taikka
sisään paistoi hieman yksinkertaisen ja lystillisen näköinen kuu.

Sillä aikaa kun käkikello raksuttelee tytölle omia tarinoitaan,
tehkäämme seuraava paljastus:

Menlösin Kaisu ja Montosen Maire Mielikki Minerva olivat pitkästä
aikaa tavanneet toisensa viime sunnuntaina köyhien kansakoululasten
hyväksi toimeenpannuissa iltamissa. Kaisu kuului iltaman emäntiin --
väkisin olivat vieneet, vaikka hän ei viime aikoina ollut tahtonut edes
portista ulos astua -- ja emäntien joukossa oli myöskin Maire Mielikki
Minerva. Siellä he, näytelmälavan takana, olivat toisensa tavanneet...
ja repineet silmät toistensa päästä.

Ei vainenkaan, eivät repineet. Me vain suvaitsimme hieman leikkiä
laskea. Toistensa kaulaan he kapsahtivat ja taisivatpa hiukan itkeä
tihauttaakin kaikessa kiireessä. Nämä kevytmieliset ihmiset olivat siis
yhä edelleenkin ystävyydenliitossa keskenänsä, vaikka heidän välillään
olisi tullut ylipääsemättömänä muurina olla perheiden välinen taistelu,
äitien tyttärilleen antamat jyrkät määräykset ja ennen kaikkea kuollut,
syvän kaivon pohjassa uinuva hiiri.

Siellä iltaman hälinässä eivät he olleet ehtineet sydämiään oikein
perin pohjin purkaa, mutta iltaman päätyttyä tulivat he yhdessä kotiin.
Rikos numero kaksi. Ja seuraavana päivänä tapasivat he uudelleen
toisensa iltamahuoneistossa, jossa iltaman puuhaajat ja toimihenkilöt
nyt siivosivat edellisen illan jälkiä. Sitten he kävelivät vanhan ja
uuden kaupunginosan välisellä mäellä, nousten aina sen korkeimmalle
kohdalle. Varmaankin olisivat he, itsekään sitä huomaamatta, kavunneet
näkötorniinkin, ylimpään kerrokseen asti, jos sinne olisi ollut
portaat. Mutta sinnehän ei ollutkaan portaita.

Tämä rikoksellinen kävelyretki kesti kolme tuntia. Ne tunnitkin kun
nykyään ovat niin lyhyet. Kuusikymmentä minuuttia vain, ja silloin on
taas tunti mennä livahtanut... ja tytöillä on tavallisissakin oloissa
niin paljon puhumista.

-- Missä Herran nimessä sinä olet niin kauan viipynyt? ihmetteli rouva
Menlös, kun tytär vihdoinkin palasi kotiin. Ja vilpillinen tytär vaipui
yhä syvemmälle valheellisuuden suohon ja selitti, miten paljon siellä
oli ollut järjestämistä. Täytyihän sitäpaitsi käydä sitten muka vähän
raitista ilmaakin hengittämässä...

Sellaistahan se on se maailman meno. Nuorisossa ei ole vakavuutta eikä
syvällisempää asioiden ja kunnian vaatimusten ymmärtämystä.

Kaisu kohotti päätään työstään. Siellä oli ikkunan alla kadulla yksi
perheen virallisista vihollisista, juuri se Maire Mielikki Minerva,
hiihtopuvussa ja suksensauvoihinsa nojaten. Teki kysyvän merkin
kädellään ja toinen hyväkäs teki vastausmerkin. Niillä tytöillä ne on
aina ne omat merkkikielensä.

Silloin käänsi Montosen tytär suksensa sisään Menlösin portista. Kun on
kerran antanut pahalle sormen niin tiettyhän se.

Heikkoja ovat naiset -- nimittäin nuoret naiset. Vanhemmat kyllä
osaavat puolensa pitää, kun kerran sota on julistettu.

Merkitsemme siis Maire Mielikki Minervan kirjavaan ansioluetteloon
tämänkin ennenkuulumattoman rikoksen Montosen perheessä nykyään
vallitsevia rautaisia sääntöjä ja asetuksia vastaan. Sitä tosin ei
olisi tapahtunut, jos rouva Maria Menlös olisi ollut kotosalla, mutta
Kaisuhan oli juuri äsken viittauksella ilmoittanut, että tie oli auki.

Oli sitä taas puhumista, oli näyttämistä ja oli katsomista. Mutta
varsinkin puhumista. Mistä kaikesta lienevät puhelleetkaan? Ehkä
puvuista -- ja tietenkin puvuista -- ehkä äskeisistä iltamista, ehkä
myöskin eräistä pitkäkaulaisista ja vielä pitempisäärisistä lyseon
ylä: luokkalais- y.m. loikareista, jotka niin ahkerasti olivat heitä
tanssittaneet.

Mahdollisesti heistäkin. Me emme voi sitä tietää. Sillä eipä ole
kuulunut tapoihimme kuunnella nuorten tyttöjen kahdenkeskisiä
keskusteluita oven takaa, vuoroin silmä, vuoroin korva avaimenreikää
vasten painettuna. Päinvastoin siirrymme hienotunteisesti pois koko
viereisestä huoneesta, tai jollemme nyt aivan sitäkään tee, niin
ainakin kävelemme yskähdellen edes takaisin huoneessa, nurkasta
nurkkaan -- yskähdellen ja hyräillen tuota vanhaa, kaunista:

"Yksi nuori mies meni metsään,
Yksi nuori mies meni metsään.
Yksi nuori mies meni metsään,
Meni metsään viheriään.
Sumfarei..."

Käkikello tietenkin kuuli kaiken, ja mahdollisesti kuuli käkikin ovensa
taakse. Mutta kumpikaan ei ilmoittele kuulemiaan... ja totta puhuen
eivät ne taida juuri tärkeitä ollakaan.

Herra taloustirehtööri Menlös oli nukahtanut Napoleonin elämäkerta
polvilleen keinutuoliin. Napoleonin elämäkerta sankareineen solui
vähitellen polvelta alas ja putosi lattialle. Siihen kopsahdukseen
heräsi taloustirehtööri, nosti kirjan permannolta ja kuuli samassa
ruokasalista sellaista puheensorinaa, että eipä paremmasta apua. Ei
oltu moista tässä talossa viikkokausiin kuultu.

Aivan täytyi lähteä katsomaan. Olihan se kuin Maire Mielikki Minervan
ääni.

Ja kun rouva Maria Menlös puoli tuntia myöhemmin palasi kotiin, niin
näki hän sanomattomaksi ihmeekseen, hämmästyksekseen ja mielipahakseen,
että eräs Montosen suvun jäsenistä istui hänen kodissaan kuin ei mitään
olisi tapahtunut.

Kuin ei mitään olisi tapahtunut! Aivan kuin ei olisi tapahtunut yhtään
mitään erinomaista, ei mitään sellaista, jota viime aikoina kuitenkin
oli tapahtunut. Aivan kuin ei musta hiilisäkki koskaan olisi lentänyt
Montosen pihasta aidan yli Menlösin pihaan, aivan kuin olisi tie
kaivolle auki entiseen tapaan ja aivan kuin ei rouva Montonen koskaan
olisi sanonut rouva Menlösiä _sivistymättömäksi ihmiseksi_!

Ja ikäänkuin ei rouva Montonen olisikaan haastattanut rouva Menlösiä
oikeuteen hiiren kaivoon heitättämisestä!

Rouva Menlös kulki huoneen läpi keittiöön, mutta rouva Montosen
tyttärelle ei hän suonut silmäystäkään, ja samassa nousikin Maire
Mielikki Minerva ylös sekä sanoi hämillään ja nolona jäähyväiset
Kaisulle ja taloustirehtöörille, poistuen kiireesti.

Kun vieras oli lähtenyt ja rouva Menlös hänen mentyään oli sanonut sekä
Kaisulle että herra Menlösille mielipiteensä tällaisista vierailuista,
otti herra Menlös piipun suustaan, katseli ikkunasta ulos kadulle,
jossa jo oli pimeä, ja sanoi nöyrästi: --

-- Aivan niin, rakas Maria, mutta...

-- Mutta mitä? kysyi rouva Menlös.

-- Ei mitään, rakas Maria, kiiruhti herra Menlös vakuuttamaan.

Tapahtuipa sitten kaupungissamme ennenkuulumaton häväistysjuttu.

Tapahtui tapaus sellainen, ettei mokomia tapahdu muuta kuin kerran
vuosisadassa, eikä muutamina vuosisatoina kertaakaan.

Monta vuotta on jo kulunut siitä, kun tämä kuuluisa hiirijuttu järkytti
kaupunkimme perustuksia. Useat tässä kertomuksessa esitetyt henkilöt
nukkuvat jo viimeistä untaan, eikä tämä nykyinen polvi muista edes koko
juttua. Jos tiedustelet: millainen olikaan se Menlösin ja Montosen
rouvan välinen hiirijuttu, niin yhdeksän kaupunkilaista kymmenestä
katsoo miettiväisenä taivaalle, raapii sitten korvallistaan ja kysyy:

-- Mikä hiirijuttu?

Niin häipyvät tässä maailmassa huomattavimmatkin tapaukset nopeasti
unhotuksen hämärään.

Mutta kysykääpä keneltä keski-ikäiseltä kaupunkilaiselta tahansa,
muistaako hän vielä sen aamun, jolloin piru oli kansakoulussa, niin
heti alkavat kaupunkilaisen silmät loistaa, hän lyö voimakkaasti
reiteensä ja huudahtaa:

-- Muistanko? Minäkö! Minähän olin silloin kansakoulun kolmannella
luokalla, ha ha ha!

Ja naurettuaan tarpeekseen tarttuu hän kiireesti takinnappiinne eikä
suinkaan päästä teitä lähtemään, ennenkuin hän on kertonut teille
koko jutun, alusta loppuun asti. Eikä teitä silloin pelasta edes
vakuutuksenne, että olette kuullut tuon jutun kahdeksankymmentä kertaa,
aina vähän eri muodossa. Sillä silloinhan on kertojalla sitä suurempi
syy esittää tapaus juuri niinkuin se oikein oli tapahtunut.

Itse asiassa oli koko juttu hyvin yksinkertainen ja mitätön. Ei siitä
olisi kannattanut sellaista melua nostaa. Mutta koululapset kertoivat
sen kotonaan mitä eriskummallisimmissa ja vaihtelevimmissa muodoissa,
ja siitähän se oikeastaan nousi koko höly. Ja vielä kymmenen vuoden
kuluttuakin oli kaupungissa muutamia vakavia, iäkkäitä mies- ja
naishenkilöltä, jotka järkähtämättömästi uskoivat, että koululla oli
nähty piru itse, vaikka opettajat oppilastensa rauhoittamiseksi ja
koulunsa maineen pelastamiseksi levittivätkin sellaisen tiedon, että
tuo kristikunnan vanha, kavala vihamies olikin muka ollut vain herra
Nilsperi.

Koska meidän vastuunalainen tehtävämme on antaa ensimmäinen
yhtenäinen, täydellinen ja puolueeton kertomus hiiren heittämisestä
kauppias Montosen kaivoon ja kaikista siihen liittyvistä seikoista,
niin tahdomme myöskin paljastaa koko tämän aikanaan suurta
huomiota herättäneen kummitus- ja paholaisjutun, jota on niin
monella tavalla koetettu selittää ja jolle ei oikeata selitystä
ole tähän saakka keksitty, tahdomme paljastaa sen kaikessa
naurettavassa mitättömyydessään, yksinkertaisuudessaan ja törkeässä
ilkivaltaisuudessaan kunniallista kansalaista asianajaja Nils Pehr
Bumsia kohtaan. Tahdomme kerta kaikkiaan pestä puhtaaksi viattomien
muiston, tahdomme vierittää syyn oikeiden syyllisten niskoille, ja
tahdomme jyrisevällä äänellä huutaa: oikeat syylliset -- ne ovat
kirjakauppias Kriikuna ja punapartainen Wille Remes!

Näinhän se tapahtui:

Kauppias Paavali Peippolan kesteissä sattunut häiriö oli niin
kuohuttanut kirjakauppias Kriikunan mieltä, ettei hän pitkään aikaan
tahtonut mahtua nahkoihinsa. Jos olisi eletty villien maassa, niin
olisi kirjakauppias Kriikuna tarttunut suureen nuijaan ja halkaissut
sillä Nilsperin kallon. Aivan varmaan olisi hän sen tehnyt, sillä niin
vakuutti hän joka päivä.

Mutta kun hän ei ollut villi-ihmisten maassa eikä hänellä ollut suurta
nuijaa, niin hautoi hän sydämessään toisenlaisia kostosuunnitelmia,
hautoi niitä yötä ja päivää, ja lopuksi sattuikin hänelle sellainen
tilaisuus, että hän saattoi tehdä Nilsperille häpeällisen, ruman tempun.

Eräänä iltana oli herra Nils Pehr Bums tavannut ravintolassa muutamia
Waskijärven herroja, ja siinä nousi oikea rymyjuominki, jossa herra
Nilsperi lopuksi tuli niin päihinsä, ettei tiennyt erottaa oikeata
kättä vasemmasta. Puoleksi tajuttomassa tilassa hän vihdoin aamuyöstä
lähti kompuroimaan kotiaan kohti.

Äänetön, ammottava tyhjyys on nyt hänen edessään.

Se on tori.

Kello yhden aikaan yöllä on ukko Rihkola virkansa mukaisesti käynyt
sammuttamassa suurimman osan katuvalaistuksesta. Vain sinne tänne
jättää hän lyhdyn palamaan aamuun asti. Myöskin toria varten on hän
jättänyt sammuttamatta raatihuoneen kulmassa olevan lyhdyn, mutta
ankara tuulenpuuska on vähän myöhemmin rikkonut siitä lasin ja
puhaltanut tämänkin valon sammuksiin.

Niin, pimeä ja hiljainen on vielä tori, pimeä, hiljainen ja tyhjä.
Raatihuoneen kohdalla vain, tuulen sammuttaman lyhdyn luona, seisoo
pää riipuksissa ajurin hevonen, unissaan ja torroksissaan. Alas on
valahtanut vanha loimi ja jäänyt roikkumaan toisen aisan varaan,
puoleksi maahan pudonneena. Ei näy edes ajurinrenkiä, sillä hän nukkuu
käppyrässä reen pohjalla, jalkapeitteen alla.

Nukkuu ajurin renki ja nukkuu koko kaupunki raskasta aamu-untaan. Ei
kuulu niin ääntäkään...

Tässä pimeydessä, tässä syvässä äänettömyydessä kaakerteli herra
Nils Pehr Bums horjuvin askelin torin halki kotiaan kohti sen saman
vaiston vetämänä, joka kevään tullen ohjaa muuttolinnut kaukaisista
etelän maista valoisaan Pohjolaan, ilman karttoja ja kompasseita.
Herra Nilsperi jo miltei nukkui, kävellessään. Keskellä toria hän vain
aukaisi äkkiä suunsa ja laulahti:

-- Hoi laari laari laa...!

Ajurin hevonen vähän päätään kohotti, mutta kukaan muu ei kuullut tätä
säveltä, joka kaameana rämähti yön pimeydessä.

Kirjakauppias Kriikuna ja Wille Remes olivat olleet kortinpeluussa
postimestari Blomkvistin luona. Palailivat nyt sieltä aamuvarhaisella.
Kansakoulun kohdalla kompastui Wille Remes johonkin, joka makasi
portinpielessä.

Tulitikun valossa tunnettiin se asianajaja Nils Pehr Bumsiksi.

Silloin kirosi kirjakauppias Kriikuna.

-- Nilsperihän se on! sanoi Remeskin.

Ja tutkittuaan tarkemmin hänen tilaansa lisäsi hän:

-- Se onkin saanut oikein tarpeekseen tänä yönä.

Nyt oli tullut Kriikunalle se hetki, jota hän niin kauan oli toivonut,
ja yhdessä tuumivat ystävykset, miten, tämän odottamattoman löydön
kanssa olisi meneteltävä.

-- Viedään Nilsperi kouluun, esitti Wille Remes.

Ja kun hän oli tarkemmin selostanut suunnitelmaansa, hyväksyi Kriikuna
sen ilkeällä, pahantahtoisella riemulla.

Wille Remeksen oli helppo päästä sisälle kansakoulurakennukseen, sillä
hän hoiti nyt kevätlukukaudella väliaikaisesti kansakoulun käsitöiden
opettajan virkaa ja tiesi, ettei eteisen ovi tavallisesti ollut
lukossa. Käsityöhuoneesta pääsi kyllä muihin kouluhuoneisiin.

-- Herra advokaatti on niin painava, huokasi Wille Remes, koetettuaan
nostaa Nilsperiä. -- Minä käyn noutamassa vahtimestarin puukelkan.

Wille Remes nouti pihasta puukelkan, johon he sitten vierittivät
Nilsperin paksuine turkkeineen. Ei olisi herännyt Nilsperi, vaikka
hänet olisi kuljetettu kirkontorniin. Raskaasti vain kuorsasi, ja oli
kokonaan sydämettömien vihollistensa vallassa.

Vetivät he siitä Nilsperin pihaan kelkalla, eikä ainoastaan pihaan,
vaan kiskoivatpa vielä ylös koulun portaita eteiseen asti ja sieltä
käsityöhuoneen kautta juhlasaliin.

-- Nyt on Nilsperi juhlasalissa, sanoi Wille Remes, sytyttäen
kynttilän, jonka hän oli ottanut mukaansa käsityöhuoneesta.

Olisi ollut kammottava tämä näky, jos olisi ollut joku syrjäinen sitä
katsomassa.

Keskellä lattiaa makasi lyhyt, paksu ukko suuressa puukelkassa.
Karvaisen turkinkauluksen keskeltä näkyi tulehtunut naama ja siinä
punainen nenä sekä puoleksi aukioleva suu hatarine hampaineen. Kelkan
vieressä seisoi julman anarkistin näköinen Kriikuna, tuijottaen tuohon
naamaan ankarasti ja ilkeästi, ja hänen vieressään seisoi punapartainen
Wille Remes, kädessään kynttilä, joka haaveellisesti valaisi lähintä
ympäristöä, jättäen kuitenkin juhlasalin nurkat pimeiksi. Suurenmoinen,
mutta kaamea näky...

-- Sikeästi se nukkuukin, sanoi Wille Remes.

-- Niin nukkuu, lurjus! murahti Kriikuna.

-- Nyt siitä saisi tehdä vaikka minkä näköisen, sanoi Remes.

-- Vaikka pirun! sanoi Kriikuna.

-- Oikein, veli! huudahti Remes. -- Oikean sanan sanoit, veli hopea!
Pirunhan me Nilsperistä teemmekin. Mitähän koulupojat aamulla sanovat?
Ha ha!

Ja nämä heittiöt toivat käsityöhuoneesta kittiä, liimaa ja mustaa
maalia, maalasivat Nilsperin kasvot mustiksi, aivan mustiksi, tekivät
kitistä kaksi pirunsarvea ja liimasivat ne hänen tukkaansa, piirsivät
sitten tuohon pikimustaan naamaan liidulla kaksi pyöreätä, valkoista
rengasta silmien ympärille... ja tuloksena oli kauhistuttavimman
näköinen ilmiö, mikä koskaan on minkään kansakoulun seinien sisällä
nähty.

Päätettyään työnsä katselivat ilkiöt uhriansa syvän tyytyväisyyden
valtaamina.

-- No niin, sanoi Wille Remes.

-- Nyt on naama samanlainen kuin sielukin! sanoi Kriikuna.

-- Osapuilleen, myönsi naamioimistyön suorittanut Wille Remes etevän
taiteilijan kainolla vaatimattomuudella.

Mutta asianajaja Nils Pehr Bums kuorsasi raskaasti, tietämättä mistään.

-- Oikein sievähän se nyt onkin! kehui Kriikuna.

-- Niinkuin herran enkeli, ylisti Wille Remes.

-- Nukkuu niin makeasti, armas! sanoi Kriikuna hellästi.

-- Uinuu höyhensaarilla, herttainen! lisäsi toinen pehmeästi.

Sitten katsahti Wille Remes ympärilleen ja sanoi miettiväisenä:

-- Tämä sietäisi saada arvokkaampaan asentoon, tämä herra...

Löysivät he suuren ja korkean, selkänojalla ja kädensijoilla varustetun
tuolin, ja sille nostivat he mustan, sarvipäisen ja rengassilmäisen
Nilsperin, joka jyristen kuorsasi.

Jotain örisi nukkuva epäselvästi, kun hänen vihollisensa nostivat hänet
istumaan tuolille, mutta ei edes raottanutkaan silmiään, vaan vaipui
samassa yhä sikeämpään uneen.

Lujalla nuoralla sidottiin hänet tuoliin kiinni.

Salin peräseinällä olivat Suomen kansan suurmiesten kipsiset rintakuvat.

Näiden alle, Kalevalan isän ja Suomen kansakoulun isän rintakuvien
alle, he siirsivät pöydän, nostivat, kaikki voimansa ponnistaen,
Nilsperin korkeine tuoleineen pöydälle... ja katso: Nilsperin pää oli
aivan kipsipäiden tasalla, niiden keskellä.

Mutta yhtä valkoiset ja jalot kuin olivat nämä kipsiset suurmiesten
kasvot, yhtä musta ja kauhistuttava oli nukkuvan Nilsperin naama.

-- Nyt vielä pieni koristus kaulaan! sanoi toimelias Wille Remes ja
kävi opettajahuoneen eläintieteellisestä kaapista noutamassa täytetyn
hiiren, jonka hän langalla sitoi Nilsperin kaulaan.

-- Että ymmärtäisi herättyään, minkä vuoksi hän on tämän kunnian ja
koroitetun aseman ansainnut, selitti Remes.

Kun nämä ilkipintaiset juoniniekat katselivat sitä näkyä, minkä he
puolen tunnin uutteralla työllä olivat aikaansaaneet, niin alkoi heitä
itseäänkin peloittaa. Suuri, hiljainen sali oli puolipimeä, ja sen
taustalla istui itse pimeyden ruhtinas valtaistuimellaan...

Kiiruusti poistuivat Kriikuna ja Wille Remes, lukiten käsityöhuoneen
oven sekä vieden kelkan takaisin paikoilleen, halkopinojen viereen.

Ja he kiiruhtivat kotiinsa iloisina ja tyytyväisinä, nukahtaakseen
hetken kuluttua hyvällä omallatunnolla, ikäänkuin olisivat kauniinkin
päivätyön suorittaneet.

XVI

Aamuhämärissä nousi pihan perällä olevassa pienessä rakennuksessa
asuva vahtimestari Heikonen vaimoineen lämmittämään ja siivoamaan
kouluhuoneita.

Juhlasalissakin tekivät he tulen oven vieressä olevaan suureen uuniin,
mutta peräseinällä nukkuvaa Nilsperiä eivät he pimeässä huomanneet.

Aamu valkeni valkenemistaan hitaasti. Vähän vain enää hämärti.

Kaduilla vallitsi jo vilkas liike. Aikoja sitten oli ukko Rihkola
käynyt sammuttamassa viimeisetkin katulyhdyt, ne, joita ei tuuli ollut
sammuttanut. Aikoja sitten oli ajurinrenki raatihuoneen luona herännyt
rekensä pohjalta, ojennellut puutuneita jäseniään, nostanut ylös loimen
kadulta, noussut kuskipukille ja ajanut tiehensä. Maalaisia oli jo
alkanut saapua torille, torikauppiaat availivat kojujaan ja Markulakin
jo siellä kahvikojun äärellä värjötteli, lasketellen hämäränlaisia
sukkeluuksiaan tanakoille maalaisemännille tai totisille, epäilevinä
kuunteleville isännille.

Koulun pihalle kertyi jo koulupoikia, jopa tyttöjäkin, odottelemaan
sisäänpääsyä. Pojat ne nahikoivat kuin tappelua hieroen ja tytöt
pajattivat keskenään asioitaan.

Vahtimestari Heikosen vaimo kulki sulkemassa kouluhuoneiden uuninpellit
ja toi raikkaalla vedellä täytetyt vesikarahvit opettajien pöydille.

Mutta astuttuaan juhlasaliin sytyttämään lamput aamurukousta varten,
sytytettyään jo yhden lampun ja siirtäessään toisen lampun alle
tuolia, jolle hän lamppuja sytyttäessään nousi, päästi hän äkkiä
kauhunkiljahduksen ja syöksyi huutaen ulos ovesta aina pihalle saakka.

Koululaiset juoksivat hänen luokseen, juoksipa itse Heikonenkin
kysymään, mikä hätänä.

Ja suuresti kaikki sekä hämmästyivät että säikähtivät, kun vaimo
vihdoin kalman kalpeana änkytti:

-- Siellä on piru... siellä juhlasalissa...

Kaamea uutinen.

Olisi ollut edes kummitus, haamu, mörkö tai männinkäinen, mutta -- se
itse!

Eivätkä opettajatkaan olleet vielä tulleet.

Vahtimestari Heikonen ei ollut mikään erikoisen pelkuri mies. Hän otti
siis halon käteensä, ottikin oikein suuren halon, ja lähti sisään,
vaikka vaimonsa hätäpäissään rukoili ja vannotti häntä luopumaan
uhkarohkeasta yrityksestään.

Mutta äkkiäpä sieltä tuli itse Heikonenkin takaisin, tuli kelmeänä
kasvoiltaan ja huusi juostessaan käheällä äänellä:

-- Poliisia hakemaan, pojat! Siellä on piru!

Silloin katosivat kaikki tytöt pihasta kadulle kuin tuulenpuuskan
lennättämät akanat, eivätkä pysähtyneet ennenkuin seuraavaan
kadunkulmaan, juoksi kadulle Heikosen vaimo ja juoksi myöskin Heikonen
itse, perässään kaikki koulupojat, jotka kuorossa huusivat poliisia.

Torille juoksi tämä huutava joukko.

Torilla seisoivat poliisit Kappari ja Räikkö heinäkuorman ääressä, ja
kuorman omistaja selitteli juuri:

-- Kyllä nämä ovat hyviä heiniä, semmoisia apilansekaisia ja
mehukkaita, niin että kyllä nämä kaupungin porvarienkin lehmiä
lypsättävät...

Silloin ehti torille tuo poliisia huutava lauma, ja Heikonen kiljaisi:

-- Tulkaa poliisit koululle, siellä on piru!

-- Jaa että mikä? kysyi poliisi Kappari, jolloin koulupojat kuin
yhdestä suusta vahvistivat Heikosen ilmoituksen.

Poliisi Räikkö tiedusteli yksikantaan:

-- Tarkastamaankohan tuo tuli koulua, vai...?

Mutta Heikonen huusi, että leikki pois! Tulkaa itse tarkastamaan koulua
niin näette.

Poliisit tunsivat Heikosen yleensä vakavaksi ja tottapuhuvaksi
mieheksi, eikähän nyt ollut mikään aprillipäiväkään.

-- Pitänee sitä sitten lähteä katsomaan, sanoi poliisi Kappari, ja
poliisi Räikkö myönsi:

-- Niin, harvoinhan sitä näkee, sitä itseään ukkoa... näin aamupäivällä.

Lähdettiin siitä pirua katsomaan oikein miesjoukolla. Poliisit,
torikauppiaat, vieläpä maalaisetkin lähtivät. Juostiin ja huudettiin.
Miehet nauroivat ja kiroilivat, sillä näin päivännäöllä eivät
he osanneet ottaa asiaa oikein vakavalta kannalta. Mutta naiset
päivittelivät ja siunailivat.

Koko tori tyhjeni.

Opettajat olivat juuri saapuneet koulun portille ja kuulleet tytöiltä
ja Heikosen vaimolta, mikä hirmu koulusalissa oli. Mutta samassapa
saapui myöskin juoksujalkaa suuri, rähisevä joukko, poliisit edellä,
ja koulupojat, jotka olivat tointuneet ensimmäisestä pelästyksestään,
hihkuivat riemuissaan, sillä tämmöisessä väkijoukossa olisivat he
uskaltaneet tunkeutua vaikka pahan omaan pääpesään. Koulun piha täyttyi.

-- Siellä se istuu salin peräseinällä, sarvet päässä! huusi Heikonen.

Opettajat ja poliisit menivät edellä. Poliisit paljastivat sapelinsa,
ja muutamat torikauppiaat tempaisivat halkoja käteensä pinosta, uhaten:

-- Nyt tulkoon vaikka itse sarvipää, niin kyllä sarvet kolisevat!

Se oli rohkeata väkeä, mutta hieman arastellen ja kuin pahanhengen
salakavalaa päällehyökkäystä odottaen se työntyi juhlasalin ovelle.

Väkijoukko pysähtyi. Pysähtyivät opettajat ja pysähtyivät poliisit
Kappari ja Räikkö, käsissään välkkyvät sapelit.

Totta oli!

Siellä salin peräseinällä istui Suomen kansan suurmiesten keskellä itse
se kuusituhatta vuotta vanha, leuka rintaa vasten painuneena... kuin
puskemaan valmistuneena. Hirveänä ja mustana se siellä istui sarvet
tanassa, ja kaameasti kiiluivat sen valkeat silmät puolihämärästä.

Vallitsi kauan kestävä äänettömyys, vallitsi kuolon hiljaisuus.
Sanomattoman tunteen valtaamina tuijottivat kaikki tuota hirmuista
ilmiötä, joka järkähtämättömänä, liikkumattomana tuijotti vastaan.

-- Niinpähän näkyy olevan, sanoi poliisi Räikkö vihdoin matalalla
äänellä.

-- Mitäs nyt tehdään? kysyi poliisi Kappari koulun johtajalta, opettaja
Laaksoselta.

Ennenkuin opettaja Laaksonen ehti vastata, tunkeutui väkijoukon läpi
taiteilija Markula, pienessä hutikassa kuten ainakin. Hänkin tahtoi
nähdä pirun, ja hän astui suoraan keskelle salin lattiaa, tirkisteli
siitä kummitusta pari silmänräpäystä ja ilmoitti vakavasti:

-- Olkaa hiljaa, piru nukkuu!

Ikäänkuin ei olisi oltu hiljaa!

Ja sitten hän käänsi päätään ja kysyi:

-- Ettekö kuule, että se kuorsaa?

Totisesti! Kuorsaus kuului ihan selvästi.

Nyt astui Markula aivan kummituksen luo, koroitti äänensä ja laulaa
honotti:

"Nouse jo pois, janopeura...!"

Siihen se heräsikin Nilsperi, joka oli nukkunut pahimman humalansa.

Oven suussa seisova joukkokin oli nyt tullut rohkeammaksi ja lähestyi
ilmiötä lähempää tarkastelemaan. Mutta Nilsperi katsoa killisteli
ympärilleen, käsittämättä ollenkaan, mitä oli tapahtunut ja missä
hän oli, eikä meidän sovikaan sitä suuresti ihmetellä. Mitähän itse
ajattelisimme, jos sellaisessa asemassa heräisimme?

-- Kyllä se on Nilsperi! huusivat jo monet, jotka tunsivat Nilsperin
etupäässä hänen turkistaan. -- Mutta mitä tämä oikein meinaa?

-- Häh! kysyi Nilsperi aivan pökerönä.

-- Se sanoi "häh!" totesi Markula.

Silloin kirosi herra Nilsperi kauheasti ja huusi:

-- Päästäkää minut irti!

Saatiin siitä Nilsperi nostetuksi alas pöydältä ja irroitetuksi
tuolista. Sitä hälinää, mikä oli syntynyt! Kaikki huusivat ja
kyselivät, mutta mitäpä voi Nilsperi vastata? Eihän ollut hänellä
aavistustakaan siitä, miten hän oli tänne joutunut. Huomattiin hiiri
hänen kaulassaan ja otettiin se pois, mutta sarvia irroitettaessa lähti
hiuksia päästä.

Sellaisessa mielentilassa oli Nilsperi, ettei hän sanonut sanaakaan,
ei päästänyt ainoatakaan sadatusta tämän toimituksen kestäessä. Sitten
painoi hän lakin päähänsä ja hyökkäsi ulos, hälisevä väkijoukko
kintereillään.

Olipa hänen mustassa, rengassilmäisessä muodossaan ja vihaisessa,
puhisevassa juoksussaan asiasta tietämättömille vastaantulijoille
ihmettä kerrakseen.

Tämän odottamattoman tapauksen johdosta menetti koulu yhden kokonaisen
työtunnin.

XVII

Törkeästi häväisty asianajaja Nils Pehr Bums vaati viskaali Tujulinia
toimeenpanemaan ankaran tutkimuksen.

Sellainen pantiinkin toimeen.

Kaksi päivää sitä toimitettiin poliisikamarissa, niin ettei poliiseilla
ollut ensinkään tilaisuutta pelata Mustaa Pekkaa.

Kuulusteltiin koulun vahtimestaria vaimoineen, kuulusteltiin kaikkia
suuressa loppunäytöksessä läsnäolleita, kuulusteltiin koulun oppilaita,
ja erittäin ankarasti kuulusteltiin Markulaa. Saipa Markula epäluulon
alaisena olla yhden yön putkassakin.

Mutta kun Markulan oli onnistunut todistaa viattomuutensa näyttämällä
todistajain avulla toteen, että hän oli nukkunut koko rikosyön
kauppias Heikki Remeksen väentuvassa nurkassa, niin päästettiin hänet
vapaaksi, sitten kun viskaali Tujulin oli antanut hänelle ankaran
varoituksen epäsäännöllisistä elämäntavoista. Kaikkia kuulusteltiin
ja kuulustelusta laadittiin pitkä pöytäkirja, mutta mitään ei saatu
selville.

Kirjakauppias Kriikuna ja Wille Remes eivät lausuneet mitään
otaksumisia salaperäisen tapahtuman johdosta. Mutta tavatessaan
toisensa loivat nämä vintiöt toisiinsa merkillisen silmäyksen.

Vihdoin julistettiin tutkinto päättyneeksi, ja poliisikamarissa
pääsivät konstaapelit taas rauhassa pelaamaan Mustaa Pekkaa. He
pelasivatkin sitä sitten kolme päivää yhteen kyytiin niin uutterasti,
että tuskin välillä syömään ehtivät.

Herra Nilsperi ei näyttäytynyt kadulla viikkokausiin. Hän murjotti
kotonaan syvän suuttumuksen vallassa, pesten kasvonsa viidesti päivässä
suovalla ja saippualla, ja vähitellen alkoivatkin ne jälleen saada
takaisin luonnollisen punasinertävän värinsä.

Mutta vaikka poliisitutkinto ei ollutkaan luonut asiaan toivottua
valaistusta, niin alkoi kaupungilla kuitenkin pian liikkua huhuja
siitä, että rouva Menlösin sormien oli täytynyt olla jollain tavoin
mukana tässä rumassa pelissä.

Kenenkäpä muun olisi ollut syytä tehdä niin suurta ilkeyttä herra
Nilsperille, ellei juuri rouva Menlösin? Olihan se huomattu
raastuvassakin, millä tavoin rouva Menlös joskus oli Nilsperiin
katsahtanut... varsinkin silloin, kun Nilsperi väitti rouva Menlösin
käskeneen Miinan heittämään hiiren kaivoon.

Entäs se hiiri, joka oli ollut sidottuna herra Nilsperin kaulaan!

Se oli kyllä tunnettu koulun kokoelmien hiireksi, mutta sen merkityshän
oli selvä.

Rouva Menlösin kätyrit olivat sitoneet hiiren herra Nilsperin kaulaan
kuin sanoakseen:

-- Siinä on sinulle sitten se hiiri, jota sinä sieltä Montosen kaivosta
harot!

Niin kaupungilla huhuiltiin, ja huhut levisivät talosta taloon ja
pukeutuivat päivä päivältä yhä täsmällisempään muotoon. Jopa alettiin
päästä perille rouva Menlösin kätyreistäkin, ja Markula-paran suureksi
suruksi ja syväksi suuttumukseksi kysyi yksi ja toinen häneltä aivan
suoraan:

-- Paljonkos sinä oikein sait rouva Menlösiltä?

Rouva Menlös nauroi sydämellisesti, kuultuaan asianajaja Nils Pehr
Bumsille tehdystä koirankujeesta. Hän nauroi niin, että vedet silmistä
tippuivat, ja huudahti tuon tuostakin:

-- Se oli sille oikein! Se oli sille oikein! Vai mitäs sanot, Menlös?

Ja taloustirehtööri Menlös imeskeli piippuaan hyvillä mielin muhoillen
ja myönsi:

-- Aivan niin, rakas Maria!

Keittiöönkin kiiruhti rouva Menlös hauskaa uutista Miinalle kertomaan.
Ja Miina hihitti ja ilkkui:

-- No sai se rietas viimeinkin sen pumpsin minkä tarvitsikin!

Mutta eipä tullut tämä ilo pitkäaikaiseksi.

Ne juorut, ne häpeälliset juorut rouva Menlösin osallisuudesta herra
Nils Pehr Bumsin tapaukseen, ne kiersivät kiertämistään ja ehtivät pian
rouva Menlösinkin korviin.

Ja kun rouva Menlös ne kuuli...

Emme voi jatkaa. Se on liian ikävä kohtaus. Taloustirehtööri pakeni
heti ensimmäistä puuskausta asekamariinsa.

Sanomme vain, että rouva Menlös menetti kokonaan henkisen tasapainonsa.
Hänkö tekemässä yön pimeydessä ilkivaltaa juopuneille miehille!

Alkoivat talossa ikävät päivät, ikävämmät kuin ennen.

XVIII

Pakkanen se taas välillä helpotti oikein aika lailla.

Vaikka eihän noita ollut tosin niin järin kovia pakkasia ollutkaan,
toistakymmentä pykälää vain ja sillä tavoin, mutta nyt löi niin
leudoksi, että Silasenkin lapset pääsivät lumiukon tekoon keskelle
Saunakatua. Aika paksun ukon ne tekivätkin, ja yli metrin korkuisen.
Nokimustine silmineen oli se melkein peloittavan näköinen. Hiilet näet
pistivät silmiksi.

Lukija ehkä arvelee, että olivatpas ne Silasen lapset tuhmia, kun
keskelle katua sen tekivät. Ensimmäinen hevosmieshän muka tölmäsee
ukkoa reensä laidalla, niin että äijältä pää tipahtaa ja mustat silmät
jäävät avuttomina tuijottamaan ylös taivaan korkeuteen. Mutta lukija
ei tunnekaan Saunakadun oloja niin hyvin kuin me ja niin hyvin kuin
Silasen lapset, jotka ovat syntyneet ja kasvaneet ja ehkäpä puolen
vuosisadan kuluttua kuolevatkin Saunakadun varrella. Saunakatu on
vanhan kaupunginosan laitimmaisia katuja, siellä melkein metsänlaidassa
asti, eikä siellä kukaan hevosella aja kesälläkään, sen vähemmin
talvella. Lumiukko on keskellä katua paljon paremmassa turvassa kuin
pihamaalla, jossa suutari Kankkunen sen kaupungilta päissään kotiin
tullessaan heti potkisi nurin. Onhan se ennenkin sellaista tehnyt, niin
että kyllä ne hänen tapansa tunnetaan.

Raatihuoneenkadulla ovat mäenlaskijat ruvenneet lumisotasille, eikä
sitä sen vuoksi uskalla kukaan vanhempi, puolueeton ihminen kulkea.
Semmoinen rähinä siellä on. Vettä noutavat palvelustytöt vain hinaavat
tässä taistelun tuoksinassa vesikelkkaansa raatihuoneen kaivolle, mutta
hepä ovatkin rauhoitettuja. Heidän vesiliikenteensähän se koko mäen
liukkaana pitää.

Mutta jättäkäämme lumiukot ja Raatihuoneenkadun taistelut ynnä muut
sellaiset vähäpätöisyydet ja kiiruhtakaamme kauppias Montosen pihan
perälle, sillä siellä on tekeillä erittäin tärkeä toimitus, ja siellä
on siitä syystä väkeä kuin kärpäsiä ruokalan keittiössä. Kaupungin
suuri paloruisku on siellä täydessä toiminnassa ja vesisuihku kohoaa
paljon korkeammalle suuren makasiinirakennuksen katonharjaa.

Tulipaloko?

Eikö mitä! Kesällä voi syttyä tulipalo keskellä päivää, mutta
talvella ei koskaan. Ei ainakaan meidän kaupungissamme ole sellaista
miesmuistiin tapahtunut.

Ei, vaan siellä tyhjennetään, raastuvanoikeuden määräyksen mukaan,
kauppias Montosen kaivoa, että saataisiin pois se kuollut hiiri kaivon
pohjalta.

Mönkkysen Maijastiina oli tästä ratkaisevasta tapauksesta lennättänyt
sanan niin moneen taloon kuin ehti. Olipa hän sitten kerrankin kahvilla
täytetty, vaikka ei, kiireellisten asiainsa tähden, ennättänytkään
juoda kaikissa keittiöissä kahta kuppia. Hotkaisi muutamissa yhden, ja
parissa paikassa ei sattunut ensinkään olemaan kahvia keitettynä. Mutta
ehtihän Maijastiina saatavansa myöhemminkin periä.

Palomestari Sipilä oli sanonut, että ruiskun saa lainata sitten kun
tulee leuto sää. Tietäähän sen jokainen, joka on vähänkin perehtynyt
palotoimintaan, että pakkasella letkut jäätyvät, ja jäätyneet letkut
ovat hyvin pahoja katkeamaan, varsinkin tällaiset vanhemmat letkut.

Oli sitä ihmettä, sitä kauppias Montosen kaivon tyhjentämistä,
keräytynyt katsomaan ukkoa jos akkaakin. Mieliala oli korkealla.

-- Nyt se nähdään!

-- Nyt se nähdään se totuus!

-- Niin, nyt se nähdään, kenessä se on totuus.

-- Niin, totuus! Totuus ei pala tulessakaan.

-- Eihän se kuulu palavan, eikä se huku kaivoonkaan.

-- Eihän se kai huku sinnekään.

-- Sieltäkin se pumputaan ylös!

-- Pumputaan se. Ei sitä enää nykymaailmassa valheella ja vääryydellä
pitkälle potkita.

-- Ei potkita. Kyllä laki ja oikeus asiasta selvän ottaa.

-- Ottaa se!

-- On se sentään hyvä, että on vielä maassa laki ja oikeus! huokasi
muuan eukko, silmiään pyyhkäisten, mutta torikauppias Sippo, joka
seisoi hänen vieressään kädet housuntaskuissa ja lakki takaraivolla,
epäili:

-- Mikähän siunaus siitä sitten heruu?

Mutta silloinkos eukko räsähti. Vai ei saisi enää olla lakia ja
oikeuttakaan! Missähän sinunkin kojusi olisi, jollei olisi kaupungissa
poliisijärjestystä.

Sippo raapi harmistuneena päätään, mutta sopivaa vastausta ei hän
sittenkään keksinyt.

Vaikuttava ja muistiinpainuva oli näky. Pumppuna toimiva paloruisku
kävi niin että ryskyi. Kymmenkunta vapaaehtoista palokuntalaista oli
työssä.

Koska he olivat tavallaan virkatoimessa, niin olivat he kiinnittäneet
palokuntalaisnauhat lakkeihinsa, joten kuka tahansa saattoi nähdä,
että vain heillä oli laillinen oikeus käsitellä paloruiskua. Mutta
hyväntahtoisesti luovuttivat he tämän etuoikeutensa viransijaisillekin,
alettuaan vähän väsyä, eikä työnhaluisista tarjokkaista suinkaan ollut
puutetta.

Toisen letkun pää oli kaivossa ja toisen letkun päässä oli itse
suihkumestari Lampeeni, ohjaten räiskähtelevän ja paukahtelevan
vesisateen ylös ilmaan, josta vesipisarat sitten sateena ropisivat
taajan katselijajoukon niskaan. Mutta jokainenpa olikin varoiksi
kääntänyt kauluksensa pystyyn.

Välistä taas ohjattiin suihku makasiinin seinään tai katolle ja
katonharjan yli. Hyvinhän se yli lensikin, vaikka makasiinirakennus on
aika korkea.

Mutta kun suihku räiskyi ja paukkui makasiinin ovenpieleen, niin pisti
makasiinimies Antti Peuranen päänsä makasiinin ovesta ja huusi:

-- Juutastako te tätä makasiinia holvaatte? Ei tämä ole pesun tarpeessa!

Mutta siihen huomauttivat palokuntalaiset aivan oikein:

-- Vähemmänhän palaa!

Ja katselijakunta huusi Antti Peuraselle:

-- Vie pois nokkasi sieltä ovelta! Saat vielä päin naamaasi!

-- Niin, ja kyllä silloin jauhonpöly karisee! riemuitsivat toiset.

Antti Peurasen jauhoiset kasvot katosivatkin ovelta.

Eräs akoista nuuhki ilmaa ja sanoi toisille:

-- Ihan on kuin mädänneen hajua. Kaivokohan se sillä tavalla haisee?

-- No mikäs sitten, vastasivat toiset eukot. -- Aivanpahan näet tuntuu
haju tänne asti!

-- Taitaa olla haju omassa nokassanne! sanoi viimeiselle puhujalle
Menlösin Miina, joka eukkojen takana hänkin katseli puuhaa.

Siitä eukot suuresti kiivastuivat:

-- Vai sinä tänne tulet pullikoimaan ja irvistelemäänl

-- Eivät osaa enää ihmiset hävetä! päivitteli toinen eukko.

-- Kun olisivat tuominneet raastuvassa sinut tuon kaivon tyhjentämään,
niin vieläköhän ilkkuisit! huomautti kolmas, mutta neljäs huusi:

-- Antakaa, Lampeeni, tuolle Miinallekin osansa... sehän se on koko
tämän asian syy.

Silloin Miina pakeni.

Mutta Mönkkysen Maijastiina sanoi eukoille:

-- Niin haisee koko kaivo että yököttää! Minä menen katsomaan, joko se
raato alkaa nousta.

Mönkkysen Maijastiina lähestyi kaivoa, mutta ruiskun käyttäjät huusivat
ankarasti!

-- Syrjäiset eivät saa tulla lähelle!

Tästä suuttui Maijastiina.

-- Minäkö syrjäinen! Syrjäisempiä te itse tässä asiassa olette! Jos
en minä olisi nähnyt sen hiiren heittämistä, niin ette tekään tässä
heiluisi ja mahtailisi!

-- Älä pärpätä! huusivat palokuntalaiset.

Mutta Mönkkysen Maijastiina lähestyi itsepintaisesti kaivoa.

Silloin käänsi Lampeeni suihkun häntä vastaan, ja silloin nosti
kastunut Maijastiina sellaisen huudon ja rähäkän, että se oli kauheata
kuulla. Mutta tunteeton katsojajoukko päästi mahtavan naurun:

-- Ha ha ha! Niin on kuin kuikka!

Puikkelehti siellä poikiakin väkijoukossa kymmenittäin, töytäillen
milloin minnekin kuin paarmat ja sysien ja tuuppien aikaihmisiä. Mutta
makasiinimies Peurasen kuusivuotias Asko se enimmän nautti tästä
näytelmästä. Ihan oli märkänä koko poika, kun aina juoksi sinne, minne
vesi lensi.

Ja kun Lampeeni ohjasi suihkun suoraan ylöspäin, niin että vesi
oikein korkealle suhahti, niin silloin Asko hyppi tasakäpälässä,
rapisteli käsivarsiaan niinkuin kukko siipiään ja hihkui ylenpalttisen
riemastuksen vallassa:

-- Hii!

Akatkin sen huomasivat ja todistivat:

-- Onpas tuolla pojalla lysti!

-- Niin, ikäänkuin tämä olisi mikään lystin paikka! huomauttivat toiset
vakavasti.

Mutta Asko-poika hihkasi:

-- Noin korkealle lensi... taivaaseen asti!

Ja toisille pojille hän riemuitsi:

-- Ne tyhjentävät koko kaivon! Sitten näkee ihan kaivon pohjaan asti!

Ankarasti kävi ruiskun pumppu. Joku katsojista pyysi suihkumestaria:

-- Anna mennä, Lampeeni, yli aidan Menlösin pihaan! Nehän ne upottivat
sen hiiren tähän kaivoon!

Lampeeni ei ollut kuulevinaankaan. Kaikki tässä komentamaan! Kyllähän
tässä sitten komentajia olisi. Tietysti oli hänellä yksin valta
määrätä, minne hän suihkunsa käänsi, varsinkin kun ei palomestarikaan
ollut paikalla käskyjä antamassa.

Mutta kun oli kulunut kohtuullisen pitkä aika äskeisestä pyynnöstä,
käänsi hän kumminkin kuin sattumalta suihkun Menlösin pihaan päin.

-- No sinne! huusivat katsojat.

-- Saavat nyt pakanat hiirivettä!

-- Sen ne sietävätkin.

Torikauppias Sippo on semmoinen arvostelija. On kai hyvin viisas mies
omasta mielestään, viisaampi kuin kaikki muut yhteensä.

Nytkin se sanoi, katseltuaan aikansa suihkuttamista:

-- Oikeastaan tämä suihkuttaminen on ihan tarpeetonta.

Lampeeni laski taas vettä makasiinin katon yli ja kysyi sitten
arvokkaasti:

-- Missä suhteessa?

Sippo sylkäisi, otti tulitikkulaatikon taskustaan ja alkoi sytytellä
tupakkaansa.

-- No siinäkin suhteessa, sanoi hän sitten, että mitäs suihkuttamista
tässä tarvitaan?

Ja perustellen lähemmin kantaansa jatkoi hän:

-- Tuleehan se vesi sieltä kaivosta suihkuttamattakin.

-- Vai tulee se! matki vain Lampeeni ylenkatseellisesti.

Mutta Sippo intti yksipäisesti:

-- Ka tuleehan se... juutaskos siinä olisi ettei tulisi, kun tuommoinen
miesjoukko pumppuaa! Ei suinkaan se tuo sinun suihkuttamisesi sitä
kaivosta nosta!

-- Älä turise! sanoi Lampeeni vihaisesti.

-- Minkäs teet jos turisenkin! uhitteli Sippo. -- Jos antaisi veden
lorista tuohon ruiskun viereen, niin kyllä se tulisi sieltä kaivosta
aivan yhtä nöyrästi.

Lampeenia harmitti.

-- Vai ruiskun viereen lorista! sanoivat palokuntalaiset. -- Luuletko
sinä meidän rupeavan vesilätäkössä pumppuamaan?

-- Niin, ja kun suihkuttaa, niin näkee samalla yksin tein, onko ruisku
ja letkut kunnossa, jos sattuisi niinkuin tulipalo tulemaan.

Lampeeni katsoa muljautti Sippoon ja sanoi:

-- Niin, älä sinä, Sippo, tule viisaampiasi neuvomaan... kun ei sinulla
kuitenkaan ole mitään tietoa eikä ymmärrystä näissä paloasioissa.

Siinä oli Sipolla taas suu poikki. Lampeeni sanoi palokuntalaisille,
mutta kuitenkin niin, että Sippokin sen kuuli:

-- Sillä kun on kenellä lihakauppa torilla, niin se jo luulee olevansa
hyväkin insinööri!

-- Paljonhan sieltä kaivosta vettä riittääkin! ihmetteli joku
katsojista, ja muuan toinen katsoja selitti:

-- Nämä ovatkin niitä oikeita vesikaivoja nämä tämän kaupungin kaivot.

Kahdesti oli jo vaihdettu ruiskun käyttäjiä, ja muutamat katselijat
alkoivat epäillä:

-- Ei sitä taida saadakaan yhdellä ruiskulla tyhjäksi. Mutta juuri
silloin alkoi suihku tulla heikommaksi, ja katsojat huusivat:

-- Jo painuu rooli matalammaksi!

Toiset, jotka harrastivat esikuvia ja vertauksia, esittivät saman asian
sanoilla:

-- Jopahan alkaa lehmä ehtyä.

Ja joku kolmas, joka tavoitteli tunnustusta sukkeluuksilla, joita hän
oli kilpaa Markulan kanssa viljellyt lähinnä seisovien virkistykseksi
koko toimituksen ajan huusi:

-- Niin ehtyy... kohta se poikii!

-- Hiiren, täydensi Markula.

-- Onkos täällä poliisia? kysyi eräs palokuntalaisista.

-- Mitäs tässä poliisilla? tiedusteli Lampeeni.

-- No jotta on viran puolesta todistamassa, kun kaivoa tarkastetaan,
selitti palokuntalainen.

-- Niin, kun tämä on virallinen asia... raastuvan käskystä, myönsi
toinen palokuntalainen.

-- Onhan tässä vieraitamiehiä, sanoi torikauppias Sippo, mutta siihen
huomautti Lampeeni:

-- Et sinä ymmärrä laillisia asioita!

-- Poliisi pitää olla! huusivat akatkin. -- Ei suinkaan sitä ilman
poliisia... lakiasiassa!

-- Niin, kyllä pitää hakea poliisi! huusivat kaikki katsojat.

-- Juokse sinä märkä poika hakemaan torilta poliisi, sanoi Lampeeni
Peurasen Askolle, mutta Asko väitti:

-- En minä jouda!

Toiset pojat juoksivat torille poliisia hakemaan, ja eräs
palokuntalaisista, kauppias Heikki Remeksen renki, kurkisti alas kaivon
reunalta ja ilmoitti:

-- Nyt se on muuten tyhjä, mutta siellä keskellä on syvempi kohta ja
siellä on vielä vähän vettä.

Sitten hän kohotti letkua ja siirsi sen pään tuohon syvennykseen,
sanoen pumppuajille:

-- No pumpatkaa nyt vielä vähän, ja antakaa sitten masinan käydä
hiljalleen koko ajan. Muuten se on taas pian täynnä tämä kaivo.

Ja nousten kaivon reunalta hän sanoi:

-- Siinä näkyy olevankin hyvät vesisuonet, tuossa kaivossa.

-- Jo tulee poliisi! huusivat akat.

Akat olivat oikeassa. Poliisi Miettinen tuli sieltä noutajineen ja
kysyi väkijoukkoon päästyään:

-- Mitäs täällä on asiaa?

-- On siinä poliisi, kun ei tiedä koko asiasta! ihmettelivät akat.

-- Todista nyt virkasi puolesta, onko Montosen kaivossa hiirtä vai ei!
sanoivat palokuntalaiset. -- Tämä on virallinen asia.

-- Se on raastuvan päätös, selittivät akat.

-- Olkoon, sanoi poliisi Miettinen. -- Mutta minä vain en lähde kaivoon
ruunun univormua ryvettämään!

Siitä syntyi kiivas keskustelu, mutta poliisi Miettinen ei suostunut
lähtemään kaivoon.

-- En lähde muuta kuin viskaalin määräyksestä!

Ja sitten suuttui hän ja huusi:

-- Mitä te olette minun käskijöitäni! Pitäkää suunne kiinni!

Silloin sanoi Lampeeni:

-- No samahan se on, kuka sinne menee, kunhan poliisi seisoo tässä
kaivon reunalla ja todistaa.

-- Sen minä kyllä voin tehdä, lupasi poliisi Miettinen leppyen.

-- Tuo muurari Jänkkä on hyvin tarkkasilmäinen ja luotettava mies,
esitti kauppias Remeksen renki.

-- Lasketaan se kaivoon.

-- Eikös täällä olisi sopivampiakin? kainosteli muurari Jänkkä
luottamustoimen vastaanottamista, mutta katsojat huusivat:

-- Mene vain Jänkkä kaivoon!

-- Onkos se nyt aivan tyhjä? kysyi muurari.

-- On se! takasivat palokuntalaiset.

Ja niinpä sitten laskettiinkin muurari Jänkkä nuorasta kaivoon,
väkijoukon piirittäessä kaivonympärystän.

Jänkkä hamuili kaivon pohjalla, raapaisi pari kolme kertaa valkeaa ja
tutki ympäristöään oikein tulitikun valossa.

-- Ei täällä ole kissoja eikä hiiriä! huusi hän sitten.

-- Ei siellä kissoja tarvitse ollakaan! vastasivat akat.

-- Eipä täällä ole hiiriäkään, huusi muurari.

-- Älä valehtele! huusi joku katsojista.

-- No tulkaa sitten itse katsomaan, pahuukset, vastasi Jänkkä
närkästyneenä. -- Vaan jos te sen sieltä näette, niin neuvokaa vain,
missä kohden se on! Kyllä minä sen sitten ylös nostan.

-- No älähän suutu, muurari, lepytteli Lampeeni. -- Eiväthän ne nämä
tosissaan...

-- On tämä kumma paikka! ihmettelivät eukot.

-- Katsohan vielä tarkemmin! kehoitti Lampeeni.

Jänkkä tutki kaivon pohjan varmuuden vuoksi toiseen kertaan mitä
huolellisimmin. Sitten hän huusi:

-- Alkakaa hissata ylös... mutta älkää hellittäkö, pakanat!

-- Kyllä sinä nouset! rauhoittivat palokuntalaiset. -- Katso, onko
nuora paikoillaan.

-- Kyllä se on, sanoi muurari.

-- Mitä se tuo poika tähän tellääntyy! ärjäisi muuan mies vihaisesti
Peurasen Askolle, joka koetti tunkeutua miesten kainaloiden alitse
kaivon luo.

-- Joka paikassa se tiellä härkentää! toruivat akat.

Kiskottiin sitten Jänkkä miehissä ylös kaivon pohjalta. Tuskin oli
hänen päänsä kohonnut kaivonkannen yläpuolelle, kun jo huudettiin:

-- No eikö siellä sitten näkynyt mitään?

Jänkkä vastasi vain:

-- Ei muuta kuin märkiä kiviä.

Jokupa hoksasi siihen huomauttaa:

-- Mutta jospa se vesi onkin imenyt sen mukaansa?

-- Niin, huusivat akat. -- Se on lentänyt veden mukana!

Lampeeni siihen halveksivasti vastasi:

-- Hornaanko se sieltä on lentänyt... kun on semmoinen sihti letkun
päässä, ettei laske pienempiäkään roskia lävitseen!

Letkua nostettiin pois kaivosta.

Sippo sanoi:

-- Turhaan siinä miehet vahtasivat.

Palokuntalaistenkin täytyi myöntää:

-- Taisi olla turhaa touhua.

Mutta Lampeeni lohdutteli heitä:

-- No saihan tuota koettaa, oliko ruisku kunnossa, kun kerran sattui
näin leuto sää.

Kaivo oli nyt siis kuivana, mutta kylläpä olivat sen sijaan paikat
kaivon ympärillä märkinä. Joka paikassa oli vettä ja lätäköitä, ja kun
katselijat tarkastelivat makasiinin kattoa ja seinää ja Menlösin pihan
puolella olevaa lankkuaitaa, niin tuumivat he:

-- Olisi siinä sammunut liekit, jos olisi sattunut tulipalo olemaan!

-- Teettävät ne nuo virkakunnatkin ihmisillä tyhjää työtä, minkä tuo
raastupakin, napisi joku palokuntalaisista. -- Kengät ovat aivan märät.

-- Kun ei vain Menlösin joukko olisi yöllä onkinut sitä hiirtä pois
kaivosta, keksi eräs akoista uuden otaksuman.

Miehet kiroilivat kaivoa, hiirtä ja Menlösin joukkoa. Odotuksessaan
pettynyt väkijoukko alkoi valmistautua hajaantumaan, ja Anna Riitta,
joka oli talon puolesta valvonut toimitusta, oli jo palannut keittiöön
tekemään emännälleen selkoa tutkimuksen odottamattomasta ja laihasta
tuloksesta.

-- Ei sieltä sitten mitään hiirtä löytynytkään! huokasi eräs akoista.
-- Tyhjän tautta on saanut Anna Riitta raahata vettä Perälän kaivolta
asti...

-- Niin, eihän siellä ole mitään hiirtä ollutkaan, ilmoitti märkä,
vilusta hytisevä Peurasen Asko.

-- Kenenkä poika se on tuo? kysyi muuan eukko. -- On niin märkäkin,
turjake, eikä vain lähde kotiinsa.

-- Se on tämän Montosen makasiinimiehen poika, kertoivat toiset pojat.
-- Sen nimi on Asko.

-- Mitä sinä sanoit, ettei olisi hiirtä ollutkaan kaivossa? kysyi eukko.

-- Niin, eihän se hiiri sinne pudonnut, selitti Asko.

-- Mistähän sinä sen tiedät! murahti muuan palokuntalaisista
ylenkatseellisesti.

-- Näinhän minä kun meidän kissa otti heti sen hiiren, kun se oli tälle
puolen lentänyt, kertoi Asko, puhallellen kohmettuneisiin, sinertäviin
hyppysiinsä. -- Minä olin tässä silloin.

Kaikki tuijottivat Askoon. Joku sanoi:

-- Taidat valehdella?

-- Niin, tulet tänne valehtelemaan ja sotkemaan! huusivat akat.

-- Enkä valehtele! kiisti Asko. -- Tuohon putosi se hiiri, tuohon kohti
ihan, ja siitä sen kissa otti ja juoksi se suussa tuonne makasiinin
taakse...

Tämä yksityiskohtainen esitys ja Askon rehelliset silmät tekivät
vakuuttavan vaikutuksen. Poika puhui silminnähtävästi totta.

-- No miksi sinä et sitä heti sanonut! kiljuivat suuttuneet
palokuntalaiset.

Suuresti vihastuivat nyt kaikki läsnäolevat Askoon, mutta varsinkin
olivat palokuntalaiset kiukuissaan.

-- Siinä on sitten hölmö poika! Seistä toljottaa vieressä eikä puhu
mitään!

-- Semmoisen työn teetätti ihan turhaan, riettaan elävä!

-- Selkäänsä se sietää!

Eikä tiedä, miten Askolle olisi käynyt, jos hän olisi jäänyt jatkoa
odottamaan. Mutta säikähtynyt Asko Peuranen oli jo juossut tiehensä ja
kätkeytynyt näkymättömiin.

XIX

On se sentään karskinnäköinen mies, tuo taloustirehtööri Menlös.

Oikein niinkuin sotaherra.

Pää on pystyssä ja käynti joustava, ja kun hän kävelee huoneissaan,
luoden kotkankatseensa ulos milloin mistäkin ikkunasta, milloin
kolmikulmaiseen Snellmanin puistoon, milloin Papinkadulle, milloin taas
pihaansa, missä vesirattaat kohottavat tynnyriään lumikinoksesta, mutta
missä koirankoppi on kokonaan lumeen hautautunut, niin on hän kuin
linnoituksen päällikkö, joka tähystelee, onko kaikki järjestyksessä
hänen alueellaan.

Oivallisen vertauksenhan me keksimmekin! Niinkuin linnoituksen
päällikkö...

Sillä voidaanpa sanoa, että herra taloustirehtööri Menlös on kuin onkin
nyt linnoituksen päällikkö.

Rouva Menlöskö?

Niin, unohdimme heti aluksi mainita, että rouva Menlös on tällä kertaa
poissa kaupungista.

Häntä, rouva Maria Menlösiä, alkoi vaivata unettomuus, yhä lisääntyvä
hermostuminen ja päänsärky. Lääkäri sanoi, että hän ajattelee liian
paljon oikeusjuttuaan. Ja lääkäri sanoi senkin suoraan, että jollei
hän tahdo, että tuo hiiri vie hänet lopuksi hautaan, niin on hänen
matkustettava pois kotoaan, jossa hänen ajatuksensa aina pyörivät yhden
ja saman asian ympärillä.

Rouva Menlös ei aluksi tahtonut suostua matkustamaan. Hän pani
vastalauseen. Miten luuli tohtori herra Menlösin ja Kaisun tulevan
toimeen, ellei rouva Menlös ollut heitä hoitamassa?

Mutta silloin sanoi vanha lääkäri, ukko Hillman, että siispä hän kuolee.

Kuolla täytyy jokaisen, vastasi rouva Menlös. Kuolla täytyy, ei auta.

Jos hän kuolee ennenkuin oikeusjuttu on päättynyt, niin menettää hän
sen varmasti, sanoi tohtori. Eihän vainaja voi hoitaa oikeusjuttukaan.

Silloin alkoi rouva Menlös harkita asiaa. Sitten hän sanoi, että hän
ei tahdo vielä kuolla, sillä hän tahtoo voittaa juttunsa. Ja sitten
lähti hän virkistysmatkalle sukulaistensa luo siihen kaupunkiin, josta
Menlösin perhe on tänne muuttanut.

Viikon päästä tuli kirje. Hän voi jo paljon paremmin ja saapuu kotiin
hyvissä ajoin valvomaan oikeuksiaan, jutun tullessa toisen kerran
esille.

Kotona tuntui oudon hiljaiselta. Ihmeellistä, miten yhden ainoan
henkilön lähtö voi tyhjentää talon! Ensimmäisinä päivinä eivät herra
Menlös ja hänen tyttärensä tienneet, miten olla, kuin eleä.

Mutta epäilemättä oli hyvä, että rouva Menlös suostui matkustamaan.
Hän oli viime aikoina ollut niin läpi hermostunut, että koko talosta
oli rauha poissa. Ei niin, että hän olisi alituiseen torunut miestään
tai tytärtään. Päinvastoin oli hän siinä suhteessa suuresti muuttunut.
Hänen entinen äkkipikaisuutensa oli vähitellen tämän hiirijutun aikana
sulanut huomaamattomiin kuin lumi auringonpaisteessa. Mutta sitä
ikävämpää oli nähdä, miten hän lakkaamatta ajatteli yhtä ja samaa, yhtä
ja samaa, niin että hän lopuksi tuskin huomasi, mitä talossa tapahtui.
Taloustirehtööri Menlös kuiskasi huolestuneena tyttärelleen, ettei äiti
nuku juuri ollenkaan. Hän laihtui huomattavasti, ja melkein näki, miten
hänen tukkansa harmaantui. Asia alkoi käydä huolestuttavaksi.

Ja silloin tapahtui sellainen suunnaton tapaus, että taloustirehtööri
Menlös, ensi kerran elämässään, teki julkisen kapinan vaimoaan vastaan.
Hän nimittäin, vastoin vaimonsa nimenomaista ja mitä jyrkintä kieltoa,
lähti hakemaan lääkäriä.

Ei uskonut rouva Menlös silmiään, kun hän näki miehensä eteisessä
pukevan turkkia ylleen. Hämmästyneenä ja suuttuneena hän huusi:

-- Menlös!

Herra Menlös pisti lakin päähänsä, ikäänkuin ei olisi mitään kuullut.
Rouva Menlös oikein kauhistui, luullen miehensä menettäneen järkensä
valon, pani kädet lanteilleen ja huudahti silmät pyöreinä ruokasalin
ovelta:

-- No mutta _Menlös_!

Herra Menlös livahti ulos ovesta ja meni menojaan.

Tämä ennenkuulumaton vastarinta ja tottelemattomuus vaikutti rouva
Menlösiin niin mieltäjärkyttävästi, että hän vaipui istumaan leveään
keinutuoliin ja hoki:

-- On aikoihin eletty... onpa totisesti aikoihin eletty!

Silloin kohotti Kaisu silmänsä työstään ja sanoi:

-- Jollei isä olisi mennyt, niin olisin minä mennyt.

Tähän ei rouva Menlös voinut enää mitään vastata. Tämä kävi jo yli
hänen ymmärryksensä. Hän päätti antaa kaiken mennä menoaan ja istui
sanaakaan puhumatta siihen saakka, kunnes herra Menlös palasi takaisin,
vanha tohtori Hillman mukanaan.

Ensimmäisen päivän rouva Menlösin poissaolon aikana käveli herra
Menlös huoneesta huoneeseen kuin rauhaton sielu. Ja alinomaa unohti
hän piippunsa mitä merkillisimpiin paikkoihin. Monesti täytyi Kaisun
nousta sitä etsimään, ja pitipä kerran pyytää Miinakin avuksi. Miina
se vihdoin löysikin sen piipun, ruokasalin astiakaapin laatikosta,
pitkävartisten liemikauhojen ja hopealusikoiden joukosta.

Silloin huudahti Kaisu huolestuneena:

-- No nyt tulee taas isä vuorostaan höperöksi!

Herra Menlös naurahti hajamielisenä ja lähti kamariinsa lataamaan
piippuaan. Mutta tunnin kuluttua oli se taas kateissa. Sillä kertaa ei
se sentään ollut sen kummemmassa paikassa kuin vaatekomeron naulassa.
Herra Menlös ei voinut ollenkaan käsittää, miten hän oli sen juuri
sinne pistänyt, sillä vaatekomeroon oli hänellä ollut viimeksi asiaa
toissapäivänä.

Vähitellen alettiin tottua uusiin oloihin. Isä istui nyt enimmäkseen
ruokasalissa, katsellen tyttärensä työskentelyä ja kertoen vaikka
minkälaisia juttuja.

Isässäkin oli tämän hiirijutun aikana alkanut tapahtua muutos,
vaikkakin aivan päinvastainen kuin äidissä. Taloustirehtööri alkoi
miehistyä päivä päivältä. Mitä enemmän rouva Menlös sulkeutui
kuoreensa, sitä enemmän pöyhistyi herra Menlös.

Jopa hän lopulta, vielä äidin kotona ollessakin, alkoi määräillä kuin
mikäkin kenraali. Käski Miinan siirtää salissa erään kukkapöydän
toiseen paikkaan ja niin poispäin. Herra Menlösistä oli kehittymässä
vaarallinen kotityranni. Varmaankin olisi tällainen ilmiö suuresti
kummastuttanut rouva Menlösiä, jollei hän olisi ollut niin omissa
ajatuksissaan, ettei huomannut juuri mitään.

Silloin tällöin otti herra Menlös käteensä Napoleonin elämäkerran ja
luki sitä ääneen tyttärelleen. Mutta koska tytär ei ollut varustettu
niin uljaalla ja sotaisella luonnonlaadulla kuin isä, niin ei hän
kauankaan voinut haukottelematta kuunnella ranskalaisten kenraalien
ja sotamarsalkkojen nimiä ja perinpohjaisia taistelukuvauksia. Ja
huomatessaan tyttärensä haukottelevan sulki taloustirehtööri vähän
hämillään kirjansa ja alkoi kertoa muistelmiaan siltä ajalta, jolloin
hän oli ollut suuren vaivaistalon isännöitsijänä.

Mutta hiirijuttuun, siihen ei sanallakaan kajottu.

Useinpa vietti herra Menlös sentään pitkät hetket kamarissaankin,
tarkastellen asekokoelmaansa. Hänen päässään alkoi syntyä uusi tuuma,
jollaista ei ollut ennen hänen mieleensä juolahtanut. Hänpä alkaakin
harjoitella ampumista! Noin monta pyssyä, eikä hän niitä koskaan käytä
luonnolliseen tarkoitukseensa! Jos antaisikin niiden ruveta paukkumaan!
Sitä vartenhan ne ovat luodutkin.

Ja niin tapahtuikin, että herra Menlös täydensi seuraavana päivänä
asekokoelmaansa ostamalla salonkikiväärin ja parisataa patruunaa.

Samana päivänä hän jo kahlasi syvässä lumessa puutarhaansa, kädessään
ladattu salonki kivääri, kohotti pyssyn poskelleen, ummisti silmänsä ja
ampui ensimmäisen laukauksen humalamajaan päin.

Varpusparvi sieltä lentoon pelmahti majan vaiheilta. Varpuset olivat
ihmeissään. Jopa nyt jotakin, kun taloustirehtöörikin moisissa hommissa
liikkuu!

Minne lieneekään luoti lentänyt, mutta herra Menlös oli joka
tapauksessa ampunut ensimmäisen laukauksensa.

Semmoinen mies on hänestä tullut. Lopuksi saattaa häneltä, jos tätä
menoa jatkuu, odottaa mitä tahansa.

Suottako, suottako olikaan huudahtanut hänen aviopuolisonsa, rouva
Maria Menlös:

-- On aikoihin eletty!

On totisesti eletty.

Mitähän tästä kaikesta vihoviimeksi tuleekaan?

Mihin tapaan puheltiin torikojujen tienoilla sinä päivänä, jolloin
rouvien Menlösin ja Montosen juttu toisen kerran tuli esille
raastuvanoikeudessa?

Tähän suuntaanhan ne jutut siellä silloin juoksivat:

-- No, nythän sitä taas tänään istutaan sitä kaivoasiaa!

-- Niin, tänään istutaan, istutaan niin että kyllä raastuvassa tuolit
lämpenevät!

-- Ja eikö tuo nyt viimeinkin ratkenne koko juttu?

-- Kuka sen tietää...

-- Niin, kuka sen tietää, ratkeaako se enää milloinkaan, kun ei sitä
vainajaa, sitä hiirtä, löytynytkään.

-- Juu, se oli kumma paikka!

-- Oli se! Mihinkähän se oikein hävisi?

-- Eivätköhän liene vain siinä taas olleet ne samat näpit sorkkimassa,
jotka sille Nilsperille semmoisen jumalattoman jutkun tekivät.

-- Kyllä se nyt ratkeaa, se juttu.

-- Ratkeaahan se pakana, jos ratketakseen! Se asia on nyt niin selvä ja
kirkas kuin viinapullo: kun ei kerran hiirtä kaivossa ollut, niin ei
sitä siis siellä ollut.

-- Niin, eihän sitä siinä tapauksessa siellä ollut.

-- Eikä ole koskaan ollutkaan. Selvä juttu!

-- Liekö tuo vielä niinkään selvä? Kun on kerran kenellä missä asiassa,
niinkuin nyt esimerkiksi Montosen rouvalla, lailliset näytökset ja
vannotetut todistajat, niin ei siinä silloin yksi hiirenraato paljon
paina, olipa se missä tahansa. Vieraatmiehet ne ovat, jotka asiassa
painavat, kun ne valansa päältä puhuvat ja todistavat.

Näin pohtivat eukot lakiasioita. Mutta muuan rokonrikkoinen
lihakauppias soimasi heitä:

-- Mitä te akat tyhjää tolkutatte? Kyllä se korkea oikeus tämän asian
tutkii joltakin muulta syrjältä kuin miltä te ymmärrätte!

-- Mitäs sinä lihakauppias puutut ihmisten puheisiin? Ei tässä sinulle
puhuta!

-- Tuollahan tuo menee raatimieskin. Sehän se taitaisi jo tietää
tuomionkin. Ja niin on sillä naamakin kuin Mooseksen laintaulut.

-- Ihan ovat kipeinä koko kaupungin akat paljaasta tietämisen halusta,
sanoi Sippo lihakauppiaalle.

Mutta raatimies Waaranen käveli torin poikki aivan kuin ei mitään
erinomaista olisikaan tapahtumassa.

Ja niin läpitunkemattomat olivat hänen kasvonsa, ettei niistä voinut
mitään lukea.

Muijat huokasivat:

-- Voi, kun olisi jo ilta!

Niin, kunpa olisi jo ilta... Kuinka omituista! Nyt emme vielä kukaan
tiedä mitään, mutta illalla tietää päätöksen koko kaupunki.

Sitten haaveilivat torimatamit:

-- Voi voi sentään, kun pääsisi kuuntelemaan!

Siihen torikauppias Sippo, aina muita viisaampi, selitti tätäkin asiaa:

-- Mikäs sinne on kuuntelemaan mennessä? Pääsee sinne kuka hyvänsä.
Vaikka kaikki läksisitte?

-- Menepäs sitten sinäkin, Sippo, jos luulet pääseväsi! ilkkuivat
hänelle matamit.

Mutta Sippo sanoi varmasti:

-- Minä Sippo sinne menenkin... panen tämän makasiinin lukkoon ja
lähden raastupaan kuuntelemaan, kun siellä tuomion torvella soitetaan
ja sakkoja sataa... sakkoja ja linnaa niin että roikaa!

Matamit silloin huusivat, kädet vatsalla:

-- Hohoo! Kylläpä ne siellä sinunlaisesi pian ulos kuskaisivat!

Sippoko ulos!

Sippo aivan julmistui:

-- Eivätkä kuskaa! Se onkin semmoinen laki, että ei ole lupa ulos
kuskata!

Ja viisaana, lakia tuntevana miehenä Sippo asioita ymmärtämättömille
matameille selitti:

-- Saapi niitä olla syrjäisiäkin oikeussalissa tämän Suomen lain
mukaan. Sitä on kansankerroksilla tämän nykyisen Suomen lain mukaan
sama valta ja vapaus mennä käräjätupaan kuin kirkkoonkin.

-- Niin, mutta sepä onkin erikseen tavallinen käräjätupa ja oikein
raastuvanoikeus, sanoi Häkkisen matami.

Sippo se vain leveällä kädellään huitasi:

-- Mikä ero siinä on! Käräjätupa se on raastuvanoikeuskin.

Eivätpä uskoneet vieläkään torimatamit. Mutta koska sattui läsnäolemaan
myöskin poliisi Miettinen, joka oli ostanut kymmenellä pennillä suuren
omenan ja söi sitä, niin kääntyivät nyt hänen puoleensa:

-- Sano sinä, poliisi Miettinen, kun olet ruunun miehiä, tuolle Sipolle
totuus!

Mutta matamien hämmästykseksi Miettinen vastasi:

-- Miksikäs sinne ei saisi mennä kuuntelemaan? Julkinen paikkahan se on
lain mukaan.

No nyt oli Sipon vuoro ilkkua:

-- Ähäh, akat! Vieläkös nyt vänkytätte?

Ja antaakseen Miettisen lausunnolle suurempaa painoa ja pontta
huomautti hän:

-- Kyllä tämä Miettinen lakiasiat tietää, kun on jo neljättä vuotta
poliisina... ja nyt vielä tässä hiirijutussa on viran puolesta
todistamassa.

Lautamies Rahkonenkin, joka oli tuonut torille kalakuorman, puuttui
keskusteluun.

Ilmeisellä ylenkatseella hän murahti:

-- No vähänpä ne näkyvät tietävän tämän kaupungin akat! Pääseehän sinne
kuuntelemaan vaikka mustalainen, kun vain siivolla on.

-- Tai vaikka nyt eivät sentään ihan mustalaiset, lievensi poliisi
Miettinen, niin ainakin nämä tavalliset valkolaiset.

Ja sylkien omenansiemenet suustaan selitti hän lautamiehelle kuin
anteeksi pyydellen:

-- Nämä meidän kaupungin akat ovat vähän tuhmansekaisia...

Jopa alkoivat torimuijatkin tulla vakuutetuiksi asiasta. Ja kun se oli
tapahtunut, niin kyllä väheni naisväki torilta.

Sippokin lukitsi koppinsa ja lähti raatihuoneelle.

Raatihuoneen eteisen toisella puolen olevassa poliisikamarissa sanoi
poliisi Kappari:

-- Ota pois, Räikkö, kortit pöydältä ja pane laatikkoon, etteivät nuo
akat näe. Mitähän ne nyt kaikki tänne tulla viilettävät?

Ja kun Häkkisen eukko pisti päänsä poliisikamarin ovesta sisään, niin
honkasi Kappari:

-- Mitä te akat...! Mitä teillä on asiaa?

Pelästyneenä veti silloin Häkkisen eukko nopeasti päänsä takaisin ja
sanoi toisille matameille:

-- Herra isä kun terjuu ja säikyttelee! Vaikka minä en kun vähän ovea
raotin...

-- Kysy sinä vain niiltä, saako tuonne raastuvan puolelle mennä,
yllyttivät toiset matamit.

Ja muuan heistä huomautti:

-- Saa sitä nyt toki poliisiltakin ihmiset kysyä, kun kerran oikea asia
on!

Samaa mieltä oli Häkkisen eukkokin ja alkoi taas varovaisesti raottaa
ovea.

-- Hornako siellä kurkistelee ja päästää kylmää sisään poliisikamariin!
kiljaisi poliisi Kappari. -- Tule kokonaan tälle puolen tai pysy oven
takana!

-- Mitä kylmää siitä nyt tulee! supisivat eukot eteisessä. -- Eihän
nyt ole kylmä ulkonakaan. Mene sinä Häkkisen akka vain sisään ja kysy!
Eivät ne sinua ainakaan syö.

Nyt rohkaisi Häkkisen vaimo lopullisesti luontonsa, puikahti sisään ja
sanoi nopeasti huohottaen:

-- Nuo akat vain käskivät kysyä, saako tuonne raastuvan puolelle mennä?

-- Olettekos te todistajia? kysyi poliisi Räikkö.

-- Eiväthän ne oikeastaan todistajiakaan ole, myönsi Häkkisen vaimo.

Kappari siihen ärähti:

-- No senkös tekemistä teillä sitten siellä on? Pysykää torilla
työssänne!

Mutta nöyränä selitti Häkkisen eukko:

-- Eihän nyt ole sielläkään mitään työtä... niin ilman aikojaan
olisivat alammaisesti pyrkineet kuuntelemaan sitä hiirijuttua, jos
esivalta luvan antaa...

-- Kysykää sitä sitten raastuvan puolelta, neuvoi poliisi Kappari,
älkääkä telläytykö tänne virkakuntaa häiritsemään!

-- Siitä on iso edesvastuu! huomautti Räikkö.

-- Taikka pannaan suoraan putkaan, uhkasi Kappari.

Kyllä osasi silloin lähteä Häkkisen vaimo. Ja ulkona hän sanoi toisille
akoille:

-- On niillä siellä kova järjestys!

Mutta juuri silloin tuli eräästä ovesta ulos raatimies Waaranen, ollen
menossa pikipäätä yläkertaan nauttimaan voileivän ja ryypyn ennen
istunnon alkua. Ja koska Waaranen on tunnettu hyvälaitaiseksi mieheksi,
niin eukot piirittivät hänet heti ja huusivat:

-- Voi hyvä herra raatimies! Saammeko me tulla sinne raastupaan
kuuntelemaan?

Pitkään, mutta armollisesti katsahti raatimies torimuijiin ja sanoi:

-- No tulkaahan nyt sitten. Mutta muistakaa olla ääneti, sillä...

Ja raatimies Waaranen kohotti kulmakarvojaan, loi anojiin merkitsevän
silmäyksen ja lisäsi:

-- Sillä nainen vaietkoon seurakunnassa.

Matamit panivat kätensä ristiin, kuullessaan tämän vakavan sanan,
niiasivat ja kiittivät. Mutta heidän kasvoillaan loisti riemu.

Raatimies oli jo mennyt.

Mutta joutomies Markula, joka oli siihen ilmestynyt ties mistä, katseli
matameja pää väärässä ja sanoi sitten pilkaten:

-- No se oli akoille oikein hoi-hoi henkeen...

-- Suusi kiinni, Markula! sanoivat matamit vihaisesti. -- Mitä sinä
täällä teet?

-- Älkää te ylpeilkö, akat! varoitti Markula.

Ja sitten hän lisäsi profeetallisesti:

-- Sillä monta viimeistä tulee tässä talossa ensimmäiseksi.

Ylen onnellisina jo torimatamit odotushuoneeseen tunkeutuivat, ovelle
seisahtuivat ja ympärilleen katselivat.

Istui siellä, puolihämärässä huoneessa, jo väkeä koko joukko.
Todistajia ne olivat. Oli siellä Miinat ja Anna Riitat, oli siellä
Mönkkysen Maijastiinat ja monet muut. Oli suihkumestari Lampeeni ja
poliisi Miettinen, joka juuri oli tullut sisään torilta, ja nähtiinpä
siellä myöskin kuusivuotias nuori mies Asko Peuranen, makasiinimiehen
poika, joka seisoi uunin nurkassa, muihin todistajiin alta kulmin
vilkuillen, ja nenäänsä tuon tuostakin hämillään takin hihaan pyyhkien.

-- Etkös sinä ole se sama poika, joka siellä kaivoa tyhjennettäessä
märkänä härkensit? kysyi eräs torimatami, mutta Asko ei vastannut.
Kovin oudoksi tunsi hän olonsa tässä paikassa ja olisi mielellään
juossut tiehensä, mutta ei uskaltanut.

Ja odotushuoneen takana olevassa pienessä, asianajajia ynnä muita
herroja varten varatussa kamarissa, joka oli vielä pimeämpi ja
savuisempi kuin odotushuone, olivat kirjakauppias Kriikuna, Wille Remes
ja setä Salmela.

-- Sivistys ja ihmisyys, niin siellä kuului setä Salmela toisille
selittävän, sivistys ja ihmisyys ne tällaisista riidoista enimmän
kärsivät. Tällainen oikeusjuttu on vastoin sivistyksen vaatimuksia
ja ihmisyyden aatteelle on naapurusten välinen riita korvapuusti.
Sivistystä olisi aina kannatettava ja ihmisyyden pitäisi olla aina
ojennusnuorana...

Vakavina kuuntelivat Kriikuna ja Remes. Vakavina kuuntelivat ja päätään
myöntävästi nyökyttelivät... hyvätkin sivistyksen ja ihmisyyden
etuvartijat.

Mutta mistäpä tiesi setä Salmela, mikä musta rikos sivistystä ja
ihmisyyttä vastaan noiden miesten tunnolla lepäsi!

Kesken kaiken Kriikuna huudahti:

-- No jo on nyt koko kaupungin akkaväki liikkeessä!

Ja Wille Remes meni kamarin ovelle katsomaan, silitteli punaista
partaansa ja sanoi:

-- Tulipahan viimeinkin todistajia niin paljon, että kyllä nyt taitaa
asia selvitä.

-- Ei me mitään todistajia olla, selitti yksi eukoista. -- Me vain
tulimme muuten kuuntelemaan.

-- Juu, ilmoitti Häkkisen vaimo. -- Me ollaan vain muuta yleisöä.

Ja sitten hän kysyi Remekseltä.

-- Saako sinne raastupaan jo mennä? Raatimies lupasi!

-- Raatimies lupasi! todistivat toisetkin matamit.

Siihen vastasi Remes:

-- Kun kerran lie raatimies luvannut, niin menkää sitten sisään, että
ennätätte saada istumapaikat.

Poliisi Miettinen yritti siihen jotain huomauttaa, mutta silloin iski
Remes hänelle silmää ja Miettinen vaikeni. Vaikeni ja hymyili itsekseen.

Torimatamit kysyivät:

-- Tuosta ovestako sinne mennään?

-- Siitä juuri, neuvoi Remes.

Ja eukot alkoivat tuuppia toisiaan, supisten:

-- Mennään vain sisään, kun on kerran lupa...

Häkkisen matami meni etunenässä, raotti varovaisesti ovea ja kuiskasi:

-- Ei siellä ole vielä ketään!

Se rohkaisi.

Niitä oli kymmenkunta matamia, joita ei ketään liika laihuus vaivannut,
ja Markula huomautti Miettiselle, eukkojen tunkeutuessa sakeana ryhmänä
raastuvanoikeuden istuntosaliin:

-- On siinä lihaa liikkeessä!

Mutta salissa matamit katselivat syvällä kunnioituksella ympärilleen ja
asettuivat sitten istumaan seinävierillä oleville tuoleille.

Tuokion olivat he hiljaa kuin kirkossa, mutta sittenpä alkoi jo
keskustelukin matalalla äänellä viritä:

-- Tuossa se on sitten se oikeuden pöytä!

-- Niin, niin, siinä sitä asiat tutkitaan ja tuomiot luetaan!

-- Oikein on verkapäällyspöytä.

-- Kyllä tämä on mukavaa, hi hi!

Ja silloin kaikki matamit hyvillä mielin hihittivät:

-- On tämä... hi hi hi!

-- Onkohan nuo kaikki lakikirjoja?

-- No mitäs ne muita!

-- Ja tuo iso kirja on varmasti se raamattu, jonka päällä vieraatmiehet
vannotetaan...

-- Niin... voi voi sentään, kun tämä on outoa...!

Mutta kun tuli sisään vahtimestari Kompero tuomaan kyniä ja puhtaita
paperiarkkeja oikeuden pöydälle, niin heti hän suuresti kummastuneena
sanoi:

-- Senkö täytistä te täällä teette?

Alkoivat siinä matamit toisiinsa katsella, ja Kompero huusi:

-- Alkakaa lappautua torille! Vai tänne te olette tulleet kököttämään
kuin uskovaisten seuraan!

Silloin suuttuivat matamit -- suuttuuhan sitä ihminen jo vähemmästäkin
-- ja Häkkisen vaimo huusi:

-- Älä sinä isottele, Kompero! Meillä on raatimiehen lupa!

Mutta tiesipä se Komperokin valtansa:

-- No vaikka kuvernöörin lupa, niin ulos nyt on lähdettävä! Vai te
tässä...

-- Ajappas ulos! uhitteli Häkkisen matami.

-- Onkos tämä nyt juutas? ihmetteli Kompero, joka ei voinut uskoa
moista uppiniskaisuutta mahdolliseksi.

Ja sitten hän huusi uhkaavasti:

-- Vai ei sana kuulu!

-- Älä ärjy! sanoivat matamit. -- Kuullaan tässä vähemmälläkin!

Silloin tarttui Kompero Häkkisen matamin käsipuoleen ja vannoi:

-- Kyllä tässä sentään aina yksi torillinen akkoja raivataan... vaikka
olisi vielä suurempikin tori!

Nousi siitä mökä! Hirveätä oli sitä kuulla. Kaikki eukot huusivat,
mutta kaikkein kovimmin huusi Häkkisen matami:

-- Älä revi, Kompero! Älä revi, ruoja, minun röijyäni rikki!

-- Vaikka koko akka rikki! ähkyi Kompero.

Mutta eipä hän saanut painavaa Häkkisen matamia edes tuolilta nousemaan.

Ja toiset akat huusivat ja haukkuivat Komperoa, mutta ovelta katsoivat
Kriikuna ja Remes iloiten tätä meteliä, ja heidän takanaan sanoi
hutikkainen Markula:

-- Ei jaksa nostaa Kompero Häkkisen akkaa!

-- Poliisi! huusivat matamit, ja Kompero huusi myös:

-- Poliisi! Miettinen hoi!

Miettinen tulikin ovelle, katseli Komperon yrityksiä ja sanoi sitten:

-- Se on painava akka, se Häkkisen akka.

Mutta Häkkisen matami huusi:

-- Etkö tule avuksi, poliisi, kun raastaa röijystä hihat poikki!

Kompero taas sanoi Miettiselle:

-- Aja pois nuo akat! Ei tänne saa tulla ennen istunnon alkua.

-- Niin, sanoi Miettinen matameille. -- Ei ole lupa tulla sisään,
ennenkuin ovet avataan ja oikeus luvan antaa.

-- Ovi oli auki! todistivat matamit.

-- Ja raatimies antoi luvan! huusivat toiset.

Mutta niin siinä sitten lopuksi kävi, että Miettinen sai eukot hyvällä
ja vakuuttavalla puheella siirtymään takaisin odotushuoneeseen, ja
Kompero karjaisi heille oikeussalin ovelta:

-- Häh, akat!

Torimatamit katselivat tuohtuneina ympärilleen ja sitten sanoi Häkkisen
vaimo toisille:

-- Tuohan se Remes neuvoi!

Mutta Remes oli jo poistunut takaisin pieneen kamariin keskustelemaan
Kriikunan ja setä Salmelan kanssa.

Jo tuli rouva Montonen.

Jopa tuli herrasväki Menlöskin.

Silloin kaikki vaikenivat ja alkoivat uteliaina katsella heitä.

XXI

Oikeus istuu.

Eikä ole koskaan ennen tämän kaupungin raastuvanoikeudessa sellaista
väenpaljoutta nähty.

Aivan on tungokseen asti täynnä koko ovenpuoli salia, ja vaikea on
tietää, mitkä niistä ovat todistajia, mitkä muita asianharrastajia.

On siinä torimatameilla silmät pyöreinä!

Sillä suurenmoinen on oikeuden majesteetti.

Voisiko kenellekään johtua mieleenkään, että oikeuden puheenjohtaja on
sama auskultantti Kivilouhos, joka viime syksynä kiipesi eräänä yönä
lyhtypylvääseen ja pisti lakkinsa lyhdyn päälle, mutta luisui sitten
alas eikä jaksanutkaan kiivetä sitä noutamaan, niin että lakki jäi
sinne seuraavaan päivään?

Ei, se ei johtuisi kenenkään mieleen.

Ja voisiko kukaan kuvitella mielessään, että raatimies Waaranen nautti
neljännestunti sitten aamiaisekseen kaksi voileipää ja kolme ryyppyä?

Ei, sitä ei voisi kuvitella mielessään.

Auskultantti Kivilouhos ja raatimies Waaranen eivät tuon viheriäisen
pöydän takana istuessaan ole mitään tavallisia ihmisiä, vaan korkeampia
olentoja, lain ja oikeuden ruumiillistuneita edustajia, ja tuntuu
oikein omituiselta ajatella, että hekin ovat osan päivästä samanlaisia
ihmisiä kuin muutkin.

Istunnon alussa otti auskultantti Kivilouhos käteensä pitkän lyijykynän
ja toiseen käteensä kynäveitsen, jolla hän alkoi hiljakseen vuoleskella
kynästä pieniä lastuja eteensä pöydälle.

Kun lastuja oli karttunut parikymmentä, niin alkoi hän näpsäytellä
niitä sormillaan raatimies Waarasen puolelle pöytää, ja raatimies
Waaranen näpsäytteli ne sitten syvämietteisen näköisenä pöydältä
lattialle.

Omituista: lähes neljäkymmentä henkilöä oli saapuvilla oikeuden edessä,
mutta tätä korkean oikeuden lastupuuhaa ei kukaan huomannut!

Ei ollut herra asianajaja Nils Pehr Bums vielä koskaan pitänyt
vastapuoltaan missään jutussa niin tiukalla kuin nyt tässä. Hänen
kasvonsa olivat tummat, ei enää Wille Remeksen mustasta maalista,
mutta vihasta ja kiukusta. Maalin oli hän lopuksi saanut kasvoistaan
lähtemään, mutta se kiukku, jonka kärsimänsä julkinen häväistys oli
hänen sydämeensä sytyttänyt, se ei sieltä ollut lähtenyt, ja nyt sai
rouva Menlösin puolue tuta, mikä mies herra Bums oli, jos hän oikein
turkkinsa nurin käänsi.

Ensimmäiseksi kohdisti hän purkauksensa Menlösin palvelijattareen
Miinaan. Hän ei pitänyt asianmukaisena, että Miinaa kuulusteltiin
todistajana, vaan katsoi, että hänen tuli olla syytettyjen penkillä
yhdessä emäntänsä kanssa.

Auskultantti Kivilouhos ei ottanut tätä vaatimusta huomioonsa, vaan
sanoi, että Miina saa olla todistajana kuten ennenkin.

Herra Nilsperi murahti vähän, mutta tyytyi kuitenkin tähän päätökseen.

Mutta suuri hämmästys valtasi melkoisen osan kuulijakunnasta, kun
oikeus ilmoitti Miinan ja Anna Riitan välisen yksityisen kahakan jäävän
kokonaan tämän jutun ulkopuolelle.

Silloin eräs niistä todistajista, jotka olivat olleet tämän kohtauksen
silminnäkijöinä, kokosi kaiken rohkeutensa ja sanoi arasti:

-- Korkea oikeus, saanko minä kysyä...?

-- Mitä? kysyi auskultantti Kivilouhos, keskeyttäen vuoleskelemisen.

-- Niin sitähän minä vain, että meitä olisi täällä monta todistajaa
siinä nenän puremisessa... eikös meitä kuulustellakaan?

-- Ei, sanoi oikeuden puheenjohtaja, ja sillä oli se kysymys ratkaistu.

-- No voi hyvä ihme! päivittelivät eukot kuiskaillen.

Ja torikauppias Sippo supisi heille ilkkuen:

-- Tyhjäänpäs te sitten valjastittekin suunne!

-- Niin, tyhjään meni! huokasi eräs eukko.

Mutta hänen naapurinsa kuiskasi hänelle:

-- Oma vahinkonsa korkealle oikeudelle... olisi se saanut kuulla sen
asian oikein lautakantasiaan myöten!

Ryhdyttiin kuulustelemaan Miinaa.

-- Herra tuomari ja pormestari! kuului kimeä ääni todistajajoukosta ja
Mönkkysen Maijastiina tunkeutui esiin.

-- Kuka se on? kysyi oikeuden puheenjohtaja otsaansa rypistäen, mutta
tunnettuaan Maijastiina Mönkkysen hän hymyili mitä ystävällisimmin ja
kysyi:

-- No, mitäs tällä meidän Maijastiinalla on asiaa?

-- Enkös minä saakaan enää todistaa? kysyi Maijastiina hätäisesti.

Auskultantti Kivilouhos katseli häntä tuokion ja sanoi sitten:

-- Maijastiina antoi viime kerralla niin hyvän ja selvän todistuksen,
ettei siinä enää ole parsimista, niinkuin näiden muiden todistuksissa.

Oi voi! Ilon kyyneleet kohosivat Maijastiinan silmiin. Hän niiasi ja
kumarsi:

-- Kiitos, rakas herra tuomari ja pormestari!

Ja peräydyttyään takaisin väkijoukkoon kuului hän siellä ylpeästi
sanovan:

-- Siinä sen nyt kuulitte, akat!

Taas näpsäyttelivät auskultantti Kivilouhos ja raatimies Waaranen
kynän lastuja, mutta asianajaja Bums ahdisteli juuri paraikaa Menlösin
palvelijatarta niinkuin itse pahahenki.

-- Mutta kyllä se tuo Miina vain osaa puolensa pitää! totesivat
torimatamit hiljaa toisilleen.

Äkkinäisillä huomautuksillaan ja yhtä äkkinäisillä kysymyksillään
koetti hän saada Miinan pussiin, mutta Miina oli aina varuillaan, eikä
herra Nilsperi saanut pussin suuta kiinni.

Itsekin Miina kesken kaiken huomautti hätyyttäjälleen:

-- Ei herra Nilsperi saa...

-- _Bums!_ huusi herra Nils Pehr Bums, mullistaen peloittavasti
silmiään.

-- Anteeksi herra Pumps, oikaisi Miina. -- Ei herra Pumps saa minua
sanoissa solmituksi!

-- Ei saakaan! sanoi Häkkisen matami.

Herra Nilsperikin huomasi kai yrityksen toivottomaksi, sillä hän
muutti puheenaihetta ja ryhtyi pitämään oikeudelle suurta esitystä
siitä tiestä, jonka rouva Menlös oli väittänyt rouva Montosen vastoin
oikeutta sulkeneen.

Se oli suuri puhe.

Rämeällä äänellä, kurkkuaan tuon tuostakin mahtavasti karauttaen,
esitti herra Nils Pehr Bums aivan kumoamattomasti, ettei ollut
olemassa mitään sellaista sopimusta, ei edes suullista, vielä vähemmän
kirjallista, joka velvoittaisi kauppias Montosen pitämään tien vapaana
lankkuaidan lävitse kaivolleen ja liankaatopaikalleen. Eikä siinä ole
mitään _tietä_ koskaan ollutkaan.

-- Onhan siinä ollut ihan selvä tie! huomautti Miina.

-- Älkää keskeyttäkö! ärjäisi herra Nilsperi.

-- Siinä on ollut tie ja on nytkin! sanoi äkkiä rouva Menlös
järkähtämättömästi, ja hermostuneesti viiksiään kierrellen mutisi
taloustirehtööri Menlös:

-- Juuri niin, rakas Ma... juuri niin, korkea oikeus...

-- _Tie!_ huusi herra Nils Pehr Bums. -- _Tie!_ Minä olen laittanut
kuntoon kaikki Waskijärven maantiet! Kyllä minä tiedän, mikä on _tie_!

Silloin avasi palvelijatar Miina suunsa ja sanoa pöläytti aivan
odottamattoman huomautuksen -- yhtä odottamattoman kuin sopimattomankin:

-- Eipäs herra Pumps ollut mahtunut niillä Waskijärven maanteillä edes
kuvernöörille tietä antamaan!

Tämä uskomaton, tämä ennenkuulumaton letkaus itse oikeuden edessä
tyrmistytti ensi silmänräpäyksessä koko salin, lukuunottamatta Miinaa
itseään, joka rohkeasti katsoi herra Nilsperiä suoraan silmiin.
Auskultantti Kivilouhoskin keskeytti pienen käsityönsä ja vilkaisi
ensin salaa Nilsperiin ja sitten raatimies Waaraseen.

Mutta sitten alkoi kuulua hiljainen hihitys kuulijain joukosta, ja
torimatamit kuiskasivat toisilleen:

-- Jopa antoi...!

Varmaankin aikoi herra Nils Pehr Bums vastata jotain Miinalle, ja
henkeään pidättäen kaikki odottivat, mitä se olisi. Kaksi kertaa hän,
tuhkan harmaana kasvoiltaan, avasi suunsa, mutta molemmilla kerroilla
sulki hän sen jälleen, saamatta esiin äännähdystäkään kurkustaan.

Kiusallinen hiljaisuus...

Nilsperi nieleskeli tyhjää hetkisen, karautti sitten kurkkuaan, kääntyi
selin Miinaan ja jatkoi puhettaan siitä, mihin se äsken oli keskeytynyt.

Tämä kulkureitti, jota vastapuoli ilman mitään laillista perustetta
väittää tieksi, on syntynyt aikoinaan luultavasti siten, että herra
Menlösin sisarvainaja, joka piti taloa ennen taloustirehtööri Menlösiä,
oli antanut irroittaa muutamia lautoja aidan syrjästä, jossa liian
lyhyiksi jääneet lankut on korvattu pienillä laudanpäillä, ja siitä he
sitten kävivät sekä kaivolla että likakuopalla.

-- Siihen katsoen ja mitä muuta tässä jutussa on esille käynyt, ja
huomioon ottaen, ettei vastapuoli ole voinut esittää minkäänlaisia
todistuksia väitteensä tueksi, on siis ilmeistä, ettei herrasväki
Menlösillä ole mitään oikeutta vaatia päämiestäni pitämään tuota heidän
omavaltaisesti ja laittomasti käytäntöön ottamaansa reittiä lankkuaidan
läpi auki.

-- Kyllä minulla on oikeus! sanoi rouva Maria Menlös harmista
punoittaen.

Rouva Montonen loi häneen ivallisen silmäyksen, ensimmäisen silmäyksen
tänä päivänä... ja moneen viikkoon.

Rouva Maria Menlös parka! Miksi ei hän ollut ottanut itselleen
asianajajaa?

Katkerasti katui hän tällä hetkellä ajattelemattomuuttaan.

Sillä mitäpä hän voi kokeneen Nilsperin musertavaa puhetaitoa vastaan?

Mutta olisipa ollut hänelläkin asianajaja, niin kyllä se olisi pitänyt
Nilsperinkin korvat kuumina!

Nyt ei rouva Menlös voinut vastata paljon muuta kuin:

-- Tuo kaikki on tahallista koukkuilemista! Minun puolellani on oikeus.

-- Sen asian harkitsee korkea oikeus! huomautti Nilsperi painokkaasti.

Mutta järkähtämättömästi, puolueettomasti kulki kulkuansa oikeuden
painava käynti.

Tuli se rouva Menlösinkin vuoro, sillä nyt ruvettiin kuulustelemaan
niitä todistajia, joiden tuli antaa lausuntonsa Montosen kaivon
tyhjentämisessä ilmi tulleista asianhaaroista.

Todisti suihkumestari Lampeeni:

-- Kyllä me se kaivo tyhjäksi pumputtiin, ja kovasti siinä olikin
työtä. Siinä olisi pitänyt oikeutta myöten olla kaksikin ruiskua
pumppuamassa, mutta kun miehet oikein punnasivat, niin tyhjenihän se
kuitenkin se kaivo lopuksi. Sitten me laskettiin tuo muurari Jänkkä
kaivoon, eikä se löytänyt sieltä mitään hiirtä.

Nyt oli muurari Jänkän vuoro todistaa:

-- Ei siellä ollut sitä hiirtä.

-- Herra puheenjohtaja! sanoi asianajaja Nilsperi. -- Saanko tehdä
muutamia kysymyksiä todistaja Jänkälle?

-- Olkaa hyvä! sanoi auskultantti Kivilouhos, jonka samassa onnistui
näpsäyttää suuri lastu niin taitavasti, että se lensi raatimies
Waarasen kaulalle ja putosi kauluksen väliin, missä se kutitti kaulaa
niin kovasti, että raatimiehen täytyi avata sekä kaulaliinansa että
kauluksensa saadakseen lastun pois. Siinä ei hän kuitenkaan onnistunut,
sillä lastu valahti nyt alemmaksi, eikä käynyt raatimies Waarasen
päinsä alkaa tässä sen enempää riisuutua.

Mutta herra Nilsperi kysyi Jänkältä:

-- Todistaja oli siis kaivossa?

-- Joo, sanoi muurari. -- Kyllä se on varma asia. Siinä oli poliisikin
näkemässä, tuo Miettinen, ja mitä lie ollut puolensataa akkaa.

-- Eikä todistaja nähnyt hiirtä? jatkoi Nilsperi kuulusteluaan.

-- En nähnyt! sanoi muurari Jänkkä varmasti.

Nilsperi muljautti silmiään merkitsevästi ja sanoi:

-- Onko todistaja siis varma siitä, ettei kaivon pohjalla ollutkaan
hiirtä?

-- Joo! sanoi Jänkkä. -- Ei ollut.

Nyt alkoi herra Nilsperi iskeä valtteja pöytään:

-- Kuinka voi todistaja sen niin varmasti sanoa? Hiiri on voinut olla
siellä jossakin kivien välissä, eikä todistaja ole voinut sitä pimeässä
kaivossa huomata!

Vaarallinen vastustaja on herra Nils Pehr Bums. Mutta Jänkkä sanoi:

-- Olisi se näkynyt... minä katsoin tulitikkujen valossa.

-- Tulitikkujen! huudahti herra Nilsperi halveksivasti. -- Ei niillä
pitkälle näe!

-- No ei siellä ollut pitkälle näkemistäkään... kaivon pohjalla!
huomautti Jänkkä. -- Pian ne on nähty, mitä siellä on näkemistä.

-- Miksi ei todistaja ottanut lyhtyä mukaansa? kysyi herra Nilsperi.

-- Siksi, ettei minun tapani ole kuljeskella kaupungilla lyhty kädessä
keskellä päivää, vastasi muurari Jänkkä levollisesti.

-- Hi hi hi! kuului hiljainen hykerrys katsojien joukosta, eikä herra
Nilsperi halunnut kuulustella muurari Jänkkää sen enempää.

Poliisi Miettinen todisti:

-- Kyllä ne tutkivat sen kaivon hyvin tarkkaan, eikä sieltä hiirtä
löytynyt.

-- Niin, sanoi rouva Menlös. -- Mitäs rouva Montonen siihen sanoo?

Rouva Montonen kohautti vain olkapäitään, ja silloin rouva Maria Menlös
huudahti:

-- Niin, kohautelkaa nyt vain olkapäitänne! Tämä on kaunista! Sillä
tavalla levitetään perättömiä tietoja kunniallisista ihmisistä! Mutta
nyt kuulevat kaikki, ettei rouva Montosen puheissa ole ollut alkua
eikä loppua! Minä olen niin hirveästi saanut kärsiä tämän asian
tähden, korkea oikeus, minulla ei ole ollut lepoa päivällä eikä yöllä,
minut on laahattu oikeuden eteen, minua ja palvelijatartani on herra
Bums lakkaamatta solvannut, minulle vaaditaan vankeutta, minusta
laulavat juorut ympäri kaupunkia, minua ovat lakanneet vanhat tuttavat
tervehtimästä... tämä on kaunista! Rouva Montonen: tämä on kaunista!
Herra asianajaja Bums: tämä on kaunista! Herrat tuomarit: tämä on
kaunista! Hyvät ihmiset! Eikö tämä ole kaunista? Missä on hiiri? Tuokaa
se tänne! Näyttäkää se minulle! Kukaan teistä ei ole sitä nähnytkään!
Rouva Montonen: tämä on kaunista! Eikö ole niin, Menlös?

Kuului hiljainen kuiskaus... kuin kuolevan viime huokaus:

-- Juuri niin, rakas Maria...

-- Herrat tuomarit! Minä vaadin rouva Mathilda Montoselle mitä
ankarinta edesvastausta kunnian loukkauksesta! Onpa tämä kaunista!

Hiljaisuus vallitsi salissa. Vallitsi suuri, juhlallinen hiljaisuus.
Hiljaa istuivat auskultantti Kivilouhos ja raatimies Waaranen, hiljaa
seisoivat todistajat ja torimatamit...

Silloin avasi suunsa herra Nilsperi ja rämähti:

-- Mutta hiiri _on ollut siellä!_ On näytetty toteen, että se on sinne
kaivoon heitetty teidän puoleltanne!

-- Jassoo! huusi rouva Menlös. -- Jassoo! Vai on näytetty toteen!
Jassoo! Vai ei minua vieläkään uskota! Jassoo!

Ja kääntyen ovensuussa seisovaan väkijoukkoon huudahti hän:

-- Asko! Tule heti tänne!

-- Se huutaa sitä Peurasen Askoa, sanoi eräs torimatameista.

-- Asko! Missä on Asko! huusi rouva Menlös.

-- Mihinkähän se poika hävisi? ihmettelivät todistajat ja torimatamit.

-- Juuri ikään se oli täällä! ilmoitti Häkkisen matami.

Kaikki alkoivat etsiä Askoa. Koko oikeudenistunto hetkiseksi keskeytyi.

Mutta pianpa se löytyikin Asko-poika. Se oli vain pujahtanut
asianajajain tupakkahuoneeseen ja nukkunut sinne tuolille.

-- Nyt Asko oikeuden eteen! sanoi hänen löytäjänsä ja herättäjänsä,
torikauppias Sippo. -- Ja näytä että -- olet mies!

Unentohjakassa oli Asko niin ettei ymmärtänyt, mistä oli kysymys, kun
häntä sisään talutettiin.

-- Jo löytyi Asko! huusivat torimatamit.

Saatettiin Asko aivan tuomarien pöydän eteen, eikä ollut hänen nenänsä
paljonkaan pöydänreunan yläpuolella.

-- Nyt se Asko vannotetaan! kuiskailivat torimuijat.

Mutta Askoa ei päästetty valalle nuoruutensa takia.
Hovioikeudenauskultantti Kivilouhos kysyi häneltä:

-- Sinäkö se olet Asko?

Asko tuijotti eteensä vastaamatta mitään, ja eräs matameista huudahti:

-- No mihinkä sinä poika kielesi pudotit!

-- Hiljaa siellä ovensuussa! sanoi auskultantti Kivilouhos. Ja Askolle
hän sanoi ystävällisesti:

-- Kenenkäs poika sinä olet? Et taidakaan olla kenenkään poika?

-- Olenpas! väitti Asko, joka vihdoinkin sai puhekykynsä. -- Minä olen
meidän makasiinimiehen poika.

-- Vai olet sinä teidän makasiinimiehen poika! sanoi oikeuden
puheenjohtaja hyväntahtoisesti. -- Mikäs sinun isäsi nimi on?

-- Antti Peuranen, vastasi poika, katsoen tuomaria suoraan silmiin. --
Isä on aina päivät makasiinissa.

-- Jahah! sanoi tuomari. -- Missäs sinä sitten olet?

-- Minä olen milloin missäkin, ilmoitti Asko.

-- Vai niin. No näitkös sinä sen hiiren?

-- Näin, sanoi Asko ylpeästi. -- Ei sitä muut nähneetkään kuin minä ja
kissa!

-- Missäs sinä silloin olit?

-- Minä olin sen kaivon luona, vastasi Asko.

-- No putosiko se hiiri kaivoon?

-- Ei, se putosi kaivon luo, ja silloin sen kissa vei.

-- Ha ha ha! kuului ovensuusta.

-- Kuka siellä hahattaa? kysyi auskultantti Kivilouhos tuimasti.

-- Se on vain tuo Markula! ilmiantoivat torimatamit syyllisen.

-- Olkaa siivolla siellä! huusi oikeuden puheenjohtaja. -- Taikka minä
ajan teidät kaikki pellolle!

Sitten hän sanoi Askolle:

-- Vai kissa sen vei.

-- Niin, vakuutti Asko. -- Kissa vei sen makasiinin taakse.

-- No mitäs sinä muuta tiedät?

-- Sitten ne tulivat ja pumppusivat kaivon tyhjäksi ja laskivat miehen
sinne kaivoon.

Kun Askon kuulustelu oli päättynyt, sanoi oikeuden puheenjohtaja
hänelle ystävällisesti:

-- No nyt sinä saat mennä!

Mutta Asko katsoi häneen vakavasti ja sanoi:

-- Pyytäisin kulujani, korkea oikeus!

-- Tosiaankin! huudahti auskultantti Kivilouhos.

-- Olin ihan unohtaa. Tulehan tänne!

Asko kiersi pöydän ympäri tuomarin luo, ja tuomari kaivoi hänelle
liivinsä taskusta viisikymmenpennisen.

Semmoista summaa ei Askolla ollut ikinä ollut. Hyvin kasvatettuna
makasiinimiehen poikana ojensi hän kätensä, kiitti tuomaria kädestä
pitäen, löi kantapäänsä yhteen ja kumarsi niin syvään, että pitkätukka
silmille löyhähti.

Sitten hän poistui säteilevin kasvoin, tunkeutuen tiheän väkijoukon
säärien välitse.

Jos siis näytti rouva Menlös menettäneen osan jutusta, kun ei ollut
voinut näyttää toteen oikeuttaan kulkea lankkuaidan lävitse Montosen
kaivolle ja likakuopalle, niin olipa menettänyt rouva Montonenkin
ja hänen asianajajansa Nils Pehr Bums hyvän valtin, kun ei hiirtä
ollutkaan kaivosta löydetty eikä se, Askon todistuksen mukaan, joka
näytti tehneen oikeuteen vakuuttavan vaikutuksen, kaikesta päättäen
ollut siellä edes käynytkään.

Se oli hyvin ikävä tappio, ja torimatamitkin alkoivat epäillä rouva
Montosen voittoa.

-- Kyllä se oli raskas todistus Montosen rouvaa vastaan! Saa vain
nähdä, miten käy.

-- Niin, saa nähdä! Kunhan ei vain itse joutuisi linnaan viattoman
ihmisen kunnian loukkaamisesta!

Mutta kokeneena juristina alkoi herra Nils Pehr Bums sitä lujemmin
vetää toisesta nuorasta.

Siitä likaveden kaivon luo kaatamista koskevasta rikoksesta hän, herra
Nilsperi, sitä kiivaammin kävi rouva Menlösin ja Miinan kimppuun. Siitä
hän ei päästä irti, ei vaikka hampaat heltiäisivät.

-- Minä kysyn Miina Laaniselta vielä kerran, miksi hän tyhjensi
likasangot sinne kaivon viereen?

Ja herra Bums muljautti silmiään niin että pahaa teki.

Mutta Miina sipaisi taistelun kiihkeydessä irtautuneen hiuskimpun
korvansa taakse ja vastasi:

-- Mutta sanokaapas, herra Nilsperi...

-- _Bums!_

-- Anteeksi... sanokaapas herra Nilsperi Pumps, mihin minun sitten
olisi pitänyt kaataa ne likavedet?

-- Se ei ole mikään vastaus kysymykseen, sanoi herra Bums ankarasti. --
Mihin hyvänsä muuanne, mutt'ei toisten ihmisten kaivolle.

-- Siitä aidan nurkasta, missä meidän nykyinen likakuoppamme on, menee,
pieni oja meidän puutarhan puolelle, huomautti Miina.

-- Sitä ei ole todistettu, sanoi siihen herra Nilsperi.

-- Mutta se on helppo todistaa, sanoi Miina. -- Vaikka paikalla
lähdetään katsomaan.

-- Ja vaikka se olisikin todistettu, lisäsi herra Nilsperi, niin ei se
vaikuta mitään asiaan, sillä...

Taloustirehtööri Menlös oli lukemattomia kertoja vaihtanut jalkaa
ja hypistellyt koko ajan viiksensä päitä. Hän olisi jo kypsynyt
lahjoittamaan pois parhaan pyssynsä, jos vain saisi sillä asian
käsittelyn päättymään. Mutta lihava rouva Maria Menlös on seisonut
järkähtämättömänä, samoilla jalkainsa sijoilla koko ajan. Ja, yhtä
järkähtämättömänä, selkä suorana, on seisonut myöskin rouva Mathilda
Montonen.

Ja äkkiä, kenenkään aavistamatta, valmisti taloustirehtööri Menlös
korkealle oikeudelle ja kaikelle yleisölle suuren yllätyksen.

-- Vaikka olisikin todistettu, sanoi siis herra Nilsperi Miinan
väittämästä ojasta, niin ei se vaikuta mitään asiaan, sillä se on joka
tapauksessa talvella tukossa.

-- Mutta se aukenee keväällä, sanoi Miina.

Silloin aukaisi suunsa herra taloustirehtööri Menlös, sanoen yleiseksi
hämmästykseksi:

-- _Talvella likavesi jäätyy!_

Kaikki katsoivat suu auki. Taloustirehtöörikin oli alkanut ottaa
väittelyyn osaa! Jopa jotakin...

Varmaankin oli taloustirehtööri Menlös väsymyksen aiheuttamassa
tilapäisessä ja silmänräpäyksessä ohimenevässä mielenhäiriössä tehnyt
kummallisen tekonsa, sillä itsekin säikähti hän sitä niin, että karahti
punaiseksi.

Eikä rouva Menlös osannut muuta kuin katsoa ällistyneenä mieheensä ja
mutista:

-- No mutta Menlös...!

Kuuntelijat taas supattivat toistensa korvaan ovensuussa:

-- Osasipas letkauttaa itse Menlöskin!

-- Ei se olekaan mikään tuhma mies.

-- Juu, menipäs Nilsperiltäkin suu tukkoon!

Oikeus keskeytti äkkiä istunnon ja kaikki saivat käskyn poistua
odotushuoneeseen.

Mutta tuskin olivat viimeiset päässeet oven taakse, kun ovi taas
avattiin, ja sekä kuulijat että asianosaiset kiiruhtivat kuulemaan,
mitä nyt seuraisi.

Auskultantti Kivilouhos sanoi:

-- Jutun käsittely keskeytetään puoleksi tunniksi, jolla aikaa oikeuden
jäsenet käyvät tutustumassa tapahtumapaikkaan.

XXII

Ja sitten lähti korkea oikeus niiden rikosten tapahtumapaikalle, joista
tämä suuri juttu oli nostettu.

Juhlallinen näky: edellä auskultantti Kivilouhos ja raatimies Waaranen,
sitten poliisi Miettinen, sitten Nilsperi ja rouva Montonen, sitten
herrasväki Menlös, rouva pää pystyssä ja herra viiksiään kierrellen,
ja sitten kaikki muu väki, torimatamit, Sippo, Markula, Maijastiina
Mönkkynen, Remes, Kriikuna, setä Salmela ja muut. Sillä kaikki
tahtoivat olla läsnä. Mutta kaikkein ensimmäisenä juosta viiletti
Peurasen Asko viisikymmenpenninen kädessään, ja hänen poskensa
hehkuivat, hänen silmänsä loistivat.

Halki torin eteni kulkue arvokkaasti Papinkadulle päin. Pysähtyivät
maalaiset kuormiensa ääressä mittaamasta voita, kaloja ja muita
tavaroita, keskeytyi kaupan hieronta, vasujen yli kumartuneet selät
oikenivat, ja jokaisessa talossa matkan varrella huudettiin:

-- Tulkaa sukkelaan katsomaan!

Ja silloin kaikki ikkunaan juoksivat, ja katsottuaan kiiruhtivat
ulos tiedustelemaan, mistä oli kysymys. Ja sen kuultuaan liittyivät
kyselijätkin kulkueeseen. Auki jäivät ovet, pikku lapsi jäi
keinuttajatta kehtoonsa ja alkoi parkua, mutta eipä ollut kuulijaa eikä
viihdyttäjää, jäi kahvipannu kiehumaan hellalle, kiehuen ylitse, niin
että poro liedessä tuprusi, mutta eipä tullut ketään, joka olisi sen
nostanut hellan reunalle rauhoittumaan. Lattialle putosi sukankudin
kutojan sylistä ja sohvan alle kieri kerä, jossa sen kissanpoika otti
huostaansa, sotkien lopuksi kaiken langan.

Mutta kulkue saapui Menlösin pihaan, ja poliisi Miettinen sanoi:

-- Pysykää te ihmiset loitompana, että korkea oikeus saa tarkastaa.

Ja korkea oikeus tarkasti. Tarkasti lankkuaidan, jolla musta
säkinriekale yhä roikkui, kunnioitti sitäkin rähjää ohimennen
silmäyksellään, tarkasti likakuopan ja kysyi Miinalta:

-- No missä kohden se hiiri oli?

-- Tässä näin, selitti Miina. -- Tässä näin se lepäsi, se vainaja,
häntä tuonne portaille päin... muistan vielä senkin. Ja sitten on
tuossa vielä tuo laudanpätkä, jolla minä sen yli aidan heitin... Näin!
Näin tartuin ja näin heilautin! Enkä, kehno vieköön, yhtään muistanut
koko kaivoa.

Mutta Mönkkysen Maijastiina oli noussut Menlösin keittiön portaille ja
seisoi siellä kädet puuskassa, aivan samassa paikassa ja aivan samassa
asennossa kuin rouva Maria Menlös sinä kohtalokkaana aamuna, jolloin
hän ensi kerran huomasi tuon kirotun säkin siistin pihansa valkoisella
hangella, ja Mönkkysen Maijastiina huusi:

-- Tässä seisoin minä, herra tuomari ja pormestari! Tässä justiinsa
seisoin ja näin, kun häntä huiskahti!

-- Ole vaiti! sanoi poliisi Miettinen, mutta Maijastiina huusi:

-- Valani päältä minä puhun!

Tarkoin tutki oikeus likakuopan, ja Nilsperi sanoi:

-- Niinkuin nyt korkea oikeus havaitsee, niin ei tässä ole mitään ojaa
tuonne puutarhan puolelle.

-- Tulkaapas keväällä katsomaan! vastasi Miina kiivaasti.

-- Ei saa riidellä niin kovalla äänellä, nuhteli poliisi Miettinen.

Mutta raastuvanoikeuden jäsenet keskustelivat matalalla äänellä
keskenään, ja lähtivät sitten Montosen pihaan, jonne myöskin saapuvilla
oleva suuri kansanpaljous heidän perässään kiiruhti.

-- Tässä on se kaivo, ilmoitti poliisi Miettinen.

-- Ja tähän se hiiri putosi! huusi Peurasen Asko, tökäten sormellaan
maahan. Ja sitten sen kissa otti ja vei tuonne!

Ja Peurasen Asko viittasi sinne päin, jonne kissa oli juossut hiiri
suussa, mutta hänen isänsä, makasiinimies Antti Peuranen, joka seisoi
makasiinin portailla kädet housuntaskuissa, huusi pojalleen:

-- Pääsetkö pois sieltä riehkumasta!

Asko jo muuten juoksikin pois.

-- Näin lähellä sitä toisella puolen olevaa likakuoppaa on tämä kaivo,
sanoi rouva Montonen.

-- Ja maa viettää tänne päin! lisäsi herra Nilsperi.

-- Eikä vietä! sanoi Miina.

-- Kyllä se viettää! huusivat eräät torimatamit, mutta toiset eukot
kiistivät:

-- Tasaista maatahan tämä on... ei tämä vietä sinne eikä tänne!

-- Maa viettää tännepäin! karjaisi herra Nilsperi silmiään akoille
muljauttaen. -- Maa viettää tänne päin, kun minä kerran niin sanon, ja
likavesi juoksee lumen alla tuon aidan alitse suoraan tähän kaivoon!
Eihän tässä ole väliä kuin joku metri.

-- Pitäisi olla vatupassi tai joku muu kone, millä mitata, minne
päin tässä maa on kallellaan, arveli torikauppias Sippo, mutta eukot
sanoivat hänelle:

-- Älä sinä, Sippo, aina niitä viisauksiasi laula! Kyllä herrat
tietävät ilman sinuakin!

-- No niin, sanoi herra Kivilouhos raatimies Waaraselle, kaivaen
savukkeen taskustaan ja kääntäen päällystakkinsa kauluksen pystyyn.

-- Niin, sanoi Waaranen. -- Nythän tämä on nähty.

-- Onko veljellä tulitikkuja? kysyi oikeuden puheenjohtaja Waaraselta.

Ei sattunut olemaan raatimiehellä, mutta ainakin viisi muuta miestä
kiirehti tarjoamaan tulta herra Kivilouhokselle, ja Sipon tikusta hän
savukkeensa sytytti.

-- Olisi nyt ottanut tulta paremmalta mieheltä kuin Sipolta,
kuiskuttelivat matamit. -- Sippo siitä vain nyt koko viikon röyhistelee.

Mutta Asko tulla touhusi kaivolle takaisin, ja sylissään hän riepotti
suurta, ruskeata kissaa.

-- Tässä on se kissa! huohotti Asko. -- Tämä sen hiiren vei!

-- Vai se sen vei, sanoi tuomari.

-- Tämä vei! vakuutti Asko.

Nyt ei ollut asiassa enää mitään epäilemistä, kun oli kerran
kissakin nähty. Katseltiin kissaa ja lähdettiin takaisin jatkamaan
raastuvanoikeuden istuntoa.

Mutta kun Asko kysyi, pitääkö kissakin tuoda sinne, niin sanoi
raatimies Waaranen, että ei tarvitse.

Siihen Sippo arveli:

-- No olisihan se voinut kissakin siellä olla... varmuuden vuoksi ja
asian valaisemiseksi.

XXIII

Taas istui korkea oikeus, taas vuoleskeli puheenjohtaja lastuja
kynästään ja näpsäytteli ne sitten raatimiehen puolelle, ja taas
näpsäytteli raatimies Waaranen samat lastut edestään permannolle.

Ja oikeuden puheenjohtaja kysyi... noin vain ylimalkaan, kohdistamatta
kysymystään kenellekään erityisesti:

-- Siitä mustasta säkistäkö se sitten koko tämä riita alkoi... siitä,
jonka me näimme siellä aidalla?

Katselivat toisiaan asianosaiset.

Sitten sanoi rouva Montonen:

-- Siitä.

Ja rouva Menlöskin myönsi:

-- Siitä. Sen heittivät ensin kauppias Montosen pihasta meidän
puolellemme.

-- Se on valhe! sanoi rouva Montonen.

Siitä sukeutui laaja väittely. Oikeus siihen lopuksi tuskastui ja sanoi:

-- Olkoon miten tahansa... ei siitä kuitenkaan näy selvää saavan.

Oli vielä tutkimatta kunnianloukkauksia koskeva puoli jutussa, ja rouva
Montonen oli haastattanut Markulan todistajaksi.

Mutta nyt huomasivat kaikki, että Markulan tila oli kovin heikko. Hän
tuskin pysyi jaloillaan ja hymyili ilmeettömästi.

-- Mikä sinulla on? kysyi auskultantti Kivilouhos. -- Oletko
juovuksissa?

-- Ju-juovuksissa? änkytti Markula -- Mi-minäkö? Kuinka minä
juovuksissa... oikeuden edessä! On vain vähän he-heikko oltava...

-- No mitäs sinä tiedät tähän asiaan kertoa?

-- Mihin asiaan? tiedusteli Markula raukeasti, pidellen kiinni pöydän
kulmasta.

-- Onko rouva Menlös sanonut rouva Montosta pahanpäiväisen
paikkaräätälin tyttäreksi?

Markulaa nikotti. Sitten hän mongersi:

-- No jos on sa-sanonutkin, niin mitäs siitä... tosiasiahan se on.

Vihan puna leimahti nyt rouva Montosen poskille, mutta herra Nilsperi
huusi:

-- Herra puheenjohtaja! Tämä mies on juovuksissa kuin sika.

-- Sikako? kysyi Markula, huiskauttaen veltosti kämmentään. Sitten hän
vakuutti:

-- Selvä mies... en ole maistanut tippaakaan... mutta päätä huimasee...
kun on heikko terveys...

Mutta Häkkisen eukko sanoi ovenpielestä kovalla äänellä:

-- Sillä on pullo tuolla porstuassa halkolaatikon takana, ja sieltä se
on pistäytynyt vähä väliä maistamassa!

-- Yleisö on hyvä ja pitää suunsa kiinni! huomautti puheenjohtaja.

Ja katsoen ankarasti Markulaan hän kysyi:

-- Oletteko te tuonut väkijuomia oikeuspaikkaan?

-- Jaa minäkö? kysyi Markula, joka koetti selvitä, kun asia alkoi käydä
hänelle vaaralliseksi.

Sitten laski hän kaksi mustaa, vapisevaa sormea pöydän reunalle ja
vannoi:

-- Jos löytyy mitä pulloja halkolaatikon takaa, niin heti saatte
tuomita hirteen, herra lakineuvos!

-- Konstaapeli Miettinen on hyvä ja käy noutamassa pullon tänne, sanoi
auskultantti Kivilouhos poliisille.

Poliisi lähti. Jännityksellä odotettiin hänen tuloaan, Markulan
pidellessä kiinni pöydän reunasta.

-- Ei siellä mitään pulloa ollut, ilmoitti kaikkein pettymykseksi
Miettinen, palattuaan sisään.

-- Johan minä sanoin! huudahti Markula, joka oli heittänyt tyhjän
pullon torille, lähtiessään kulkueen perässä Menlösin likakuopalle.

-- Mutta näkeehän sen jokainen, että se on päissään, huomautti rouva
Montonen.

-- Niin, kyllä se on tallukassa, kuului mutinaa yleisön joukosta.

-- Selvin mies tässä huoneessa! vakuutti Markula ylimielisesti.

-- Pitäisi haistaa sen henkeä, onko se ryypännyt, kuului ovensuusta.

Sippo se sieltä niin sanoi.

-- Ei teidän tarvitse sieltä ovensuusta neuvoa, sanoi herra Kivilouhos.
-- Jos konstaapeli Miettinen tulisi haistamaan tämän todistajan henkeä.

Konstaapeli Miettinen astui Markulan eteen ja nuuhki. Sitten hän
ilmoitti.

-- Tämän Markulan ympärillä tuntuu aina sen verran pulituurin tuoksua,
ettei saa oikein selvää, onko se enemmän ryypännyt.

Ja Markulalle hän sanoi:

-- Puhalla henkeäsi!

Mutta Markula ei puhaltanut. Päinvastoin veti hän henkeä sisäänpäin.

-- Se pidättää hengitystään, selitti Miettinen.

-- Mutta ei se pitkään pidätä.

Odotettiin.

Markulan kasvot alkoivat muuttua sinertäviksi.

-- Pitääkö sinulle antaa keinotekoista hengitystä! sanoi Miettinen
äkkiä, tarttui Markulan käsivarsiin, nosti ne ylös ja painoi sitten,
alas, rintaa vasten.

Silloin ei Markula voinut enää pidättää hengitystään. Hän puhalsi
voimakkaasti, ja salin täytti väkijuomain tuoksu.

-- Tänne asti tuntuu! todistivat torimatamit.

-- Viekää se putkaan! sanoi auskultantti Kivilouhos poliisi Miettiselle.

Ja putkaan vietiin Markula.

Silloin aukeni oikeussalin sivuovi, se, joka vei tuomarin huoneeseen,
ja sisään köpitti raastuvanoikeuden toinen raatimies, ukko Tujulin,
viskaali Tujulinin isä, asettuen vaivalloisesti istumaan tuolilleen
tuomarinpöydän ääreen, vastapäätä raatimies Waarasta.

-- Päätös tulee, päätös tulee! kuului suhina ja sihinä yleisön joukossa.

Sillä raatimies Tujulin, joka oli jo kahdeksankymmenen vuoden vanha ja
umpikuuro, saapui paikalleen silloin, kun oikeus alkoi valmistautua
päätöstään tekemään. Siinä hän sitten istui jotain kynää hypistellen,
itsekseen mutisten tai huuliaan napsutellen siihen saakka, kunnes
päätös oli julistettu.

Ja totta olikin, että oikeus oli päättänyt antaa päätöksensä ja tehnyt
sitä varten vahtimestari Komperolle salaisen merkin, josta tämä
tiesi lähteä noutamaan ukko Tujulinia, että raastuvanoikeus olisi
täysilukuinen.

XXIV

Suljettujen ovien takana harkitsee päätöstään raastuvanoikeus, mutta
odotushuoneessa on kova jupina. Milloin se puhkeaa äänekkääksi
väittelyksi, silloin hillitsee sen vahtimestari Kompero, sanoen:

-- Olkaa hiljaa, akat! Raastuvanoikeus tekee päätöstä!

Jännittävää on odotus oven takana, kun oven toisella puolen ihmisten
kohtalot ratkaistaan...

Kuluu viisi minuuttia, kuluu kymmenen minuuttia, kuluupa viisitoistakin
minuuttia.

-- Kyllä kai se Markula jo nukkuu putkassa, arvelee Häkkisen vaimo.

-- Niin, eipäs päässyt päätöstä kuulemaan! ilkkuivat toiset torimatamit.

-- Voi voi, nyt se tuomio tulee!

-- Niin, ihan tuntuu sydänalassa niin kummalta! Tätä kiusallista
odotusta! Mitähän ne nyt niin kauan...?

Herra Menlös seisoo odotushuoneen uunin edessä viiksiään hermostuneena
nyppien, kohottamatta katsettaan permannosta. Lähellä häntä seisoo
rouva Menlös, puhellen matalalla äänellä Miinan kanssa. Rouva Montonen
seisoo selin heihin ikkunan ääressä ja rummuttaa ruutuun sormillaan.
Todistajat kuiskuttelevat hiljaa keskenään.

Mutta asianajaja Bums on mennyt viereiseen pieneen tupakkahuoneeseen
ja vetelee siellä ankaria haikuja. Eikä hän tiedä, että nuo samassa
huoneessa tupakoivat Remes ja Kriikuna ovat juuri ne...

-- Antakoon korkeampi voima raastuvanoikeudelle viisautta ja ymmärrystä
tekemään päätöksensä sivistyksen ja ihmisyyden vaatimusten mukaan!
huokaa setä Salmela.

-- Häh! sanoo Nilsperi, kääntyen äkkiä setä Salmelaan päin. -- Oikeuden
on tehtävä päätöksensä lakipykäläin mukaan, eikä sivistyksen ja
ihmisyyden.

-- Niin, niin! myöntää setä Salmela. -- Mutta huomioon ottaen myöskin
sivistyksen ja ihmisyyden vaatimukset...

-- Oikeus ei saa ottaa huomioonsa mitään muuta kuin mitä laki säätää!
jyrähtää herra Nilsperi, suuri lakimies.

-- Jos minä olisin tuomari..., aloittaa setä Salmela.

-- Mutta hulluille ei anneta miekkaa! keskeyttää herra Nilsperi
töykeästi.

-- Puoli tuntia on jo kulunut! sanoi torikauppias Sippo odotushuoneessa.

-- Hyvä isä, eikö tästä koko päivänä pääse kahville! päivittelivät
torimatamit.

Mutta juuri samassa silmänräpäyksessä kilahti istuntosalin oven
vieressä oleva tiuku, ja sen ääni tuntui äkillisenä hermovärähdyksenä
jokaisen odotushuoneessa olijan ruumiissa, niskasta kantapäihin asti.

Sisään kiirehti Kompero, mutta jo seuraavassa silmänräpäyksessä avasi
hän oven selkosen selälleen ja huusi: -- Sisään!

Herra Bums nakkasi palavan sikarin pöydälle, tempaisi asiapaperikäärön
kainaloonsa ja kiiruhti joukon etunenään, tunkien torimatamit syrjään,
ja tiheänä joukkona pakkautuivat kaikki muut hänen perässään,
sanomattoman jännityksen vallassa, kaulojaan kurottaen ja katkonaisesti
hengittäen.

Kaksi sekuntia kesti se hiljaisuus, joka seurasi väkijoukon sisään
törmäämistä. Raatimies Waaranen oli oikaissut selkänsä ja katsoi
juhlallisesti ukko Tujuliniin, joka omissa ajatuksissaan hiljaa höpisi
ja huuliaan maiskutteli.

Mutta eipä nyt kukaan katsonut raatimiehiin, vaan
hovioikeudenauskultantti Kivilouhokseen kaikki katsoivat...

Kaksi sekuntia vain... mutta sekin tuntui pieneltä iäisyydeltä.

Nyt kohotti oikeuden puheenjohtaja kädessään olevaa paperia... nyt hän
katsahtaa asiallisiin ja yleisöön... ja nyt hän avaa suunsa...

-- Herra Jumala! huoahti Häkkisen matami, tarttuen kouristuksen
tapaisesti sydänalaansa.

"_Raastuvanoikeus on ottanut tämän asian lopullisesti harkittavakseen
ja_..."

Samalla tavoin jylähtää varmaankin korvissamme viimeisenä päivänä
tuomiopasuunan ääni. Silloin kaikki muu olevaisuus häipyy näkyvistämme
ja kuuluvistamme, ja me kuulemme ainoastaan tuon äänen, joka tempaa
meidät valtaansa kuin valtameren suurin hyökylaine pienen palkoveneen,
äänen, joka upottaa meidät, ympäröi meidät joka puolelta ja täyttää
meidät viimeistä solua myöten ihmeellisellä, läpitunkevalla voimallaan.

Raastuvanoikeuden päätös:

Koska rouva Maria Menlös, niinkuin todistuksista ja hänen omasta
tunnustuksestaan on selville käynyt, on antanut palvelijattarensa
kaataa likavedet niin lähelle kauppias Montosen kaivoa, että kaivoveden
puhtaus saattaa siitä joutua vaaran alaiseksi, niin langetetaan rouva
Maria Menlös Rikoslain sen ja sen luvun ja sen ja sen pykälän nojalla
5. markan sakkoon. Ja koska rouva Mathilda Montonen on levittänyt
vastaajasta huhua, että tämä olisi käskenyt heittää kuolleen hiiren
kantajan kaivoon, eikä ole voinut tätä väitettään toteennäyttää, niin
tuomitaan hänet Rikoslain sen ja sen luvun ja sen ja sen pykälän
nojalla vetämään sakkoa 5 markkaa. Kaikki muut edesvastuuvaatimukset
raukeavat joko aiheettomina taikka toteennäyttämättöminä, ja
velvoitetaan kumpikin riitapuoli korvaamaan todistajainsa palkkiot.

Herra Nilsperi niisti äänekkäästi nenäänsä, kuiskasi jotain rouva
Montoselle, joka vastasi siihen pienellä pään nyökkäyksellä, astui
kaksi askelta eteenpäin, karautti kurkkuaan, muljautti silmiään ja
ilmoitti tyytymättömyyttä päätökseen.

Rouva Menlös rykäisi, astui yhden askeleen eteenpäin ja rykäisi
uudestaan.

Vihdoin pääsi hän ääneen:

-- Onko -- onko minua sakotettu, herra pormestari? kysyi hän
värähtelevällä äänellä.

-- On, myönsi auskultantti Kivilouhos ystävällisesti.

Raatimies Waaranen nyökäytti päätään, nipsautti viimeisen lastun
pöydältä ja sanoi:

-- Viisi markkaa.

Tähän asti oli rouva Menlös ollut kalpea, mutta nyt karahti hän
tulipunaiseksi ja huudahti:

-- Sehän on... sehän on...

-- Rouva, rouva! huusi Miina hätäytyneenä.

-- Mitä se on? kysyi Nilsperi uteliaasti.

-- Rakas Maria, hillitse itsesi! kuiskasi taloustirehtööri Menlös.

-- Ole vaiti! sanoi rouva Menlös.

-- Mitä se oli? uteli Nilsperi.

Rouva Menlös astui vielä askeleen eteenpäin, kohotti -- sitten
uhmaavasti päätään ja sanoi lujalla äänellä:

-- Minä valitan!

XXV

Sekavin tuntein poistuivat kaikki oikeussalista.

-- Näinkö se päättyikin?

-- Niinhän se taisi päättyä.

-- Ei ole tässä kaupungissa ennen moista päätöstä kuultu, sanoi
Häkkisen matami.

-- No se olikin nyt kerran oikea Salamoonin tuomio, akat! sanoi
torikauppias Sippo eukoille. -- Semmoisia tuomioita kun tuomarit vähän
useammin mätkisivät, niin lähtisi se akoilta riitelemisen halu. Vähän
suuremmat sakot olisi vain saanut olla.

-- Niin, mitäs ne nyt tuonvertaiset sakot semmoisille rikkaille!

-- Ihan se on kuin pilkan tekoa.

-- Mutta kun köyhää sakotetaan, niin kyllä silloin rojautetaan niin,
että menee rahat ja kukkarot.

-- Se onkin oikein, että köyhiä enemmän sakotetaan, sanoi Sippo. --
Köyhien pitääkin elää äyrinsä mukaan ja siivosti... antaa rikkaiden
tapella ja käräjöidä.

-- Mutta näittekö, akat, miten se Nilsperi silmänsä mullisti? Minä
luulin, että se siihen paikkaan pakahtuu.

-- Johan se nyt pakahtuisi! Isommat rahathan se asianajaja aina saa,
kun ei tule päätös mieleinen, vaan saa vielä valittaa ja juttua jatkaa.

-- Taitaahan se niinkin olla...

-- Niin se justiinsa onkin... on ne herrat osanneet asiat niin
järjestää, että ne aina hyötyvät, kävipä puolin tai toisin.

-- No turhaankos heiltä sitten olisi pitänyt mennä isot opit ja korkeat
kouluutukset! sanoi Sippo, joka oli ehtinyt kojulleen ja avasi sen
lukkoa.

Mieltäkiinnittävä virkistyshetki oli päättynyt. Torilla alkoi taas työn
ja toimen aika.

Setä Salmela sanoi Kriikunalle:

-- Mielestäni oli tämä päätös sopusoinnussa sekä sivistyksen että
ihmisyyden kanssa. Ehkä olisi se ollut sitä vielä suuremmassa määrässä,
jos ei olisi tuomittu minkäänlaisia sakkoja, vaan olisi vain kanteet
kumottu molemmin puolin ja kuitattu kulut asiallisten kesken.

Mutta Remes sanoi siihen:

-- No täytyihän sitä nyt antaa vähän sakkoa edes toriämmien mieliksi.

Asianajaja Nils Pehr Bums sanoi rouva Montoselle:

-- Olisi hulluutta jättää juttua tähän. Moinen päätös on suorastaan
käsittämätön. Minä panen pääni pantiksi, ettei se pidä hovioikeudessa.
Paljon olen minä asioita ajanut, mutta enpä ole vielä näin typerää
päätöstä nähnyt.

-- Niin, tietysti me valitamme, sanoi rouva Montonen. -- Tämähän on
skandaali!

-- Hävytöntä! sanoi rouva Menlös miehelleen. -- Hävytöntä! Minun teki
mieleni sanoa se heille päin naamaa.

-- Ja minä jo pelkäsin, että rouva sanookin sen, kertoi Miina. --
Silloin me olisimme joutuneet jokainen linnaan.

-- Vaikka linnaankin! sanoi rouva Menlös. -- Tämä on sittenkin
hävytöntä. Tämä on väärä tuomio!

Ja kääntyen herra Menlösin puoleen hän sanoi:

-- Eikös ole niin, Menlös?

Johon herra Menlös vastasi:

-- Kyllä se niin on, rakas Maria.

-- Minä valitan vaikka senaattiin asti, sanoi rouva Menlös. -- Minun
täytyy saada oikeutta!

Herra Menlös huokasi. Eikö tämä kirottu juttu koskaan lopu? Ikävältä
näyttää yhä edelleen tulevaisuus. Ikävältä ja pimeältä.

Kun kaupungilla levisi sanoma tästä tuomiosta, niin synnytti se
äärettömän hämmästyksen ja hälinän. Jos raastuvanoikeus olisi antanut
päätöksen, että rouvien Menlösin ja Montosen on tarjottava toisilleen
vehnäskahvit sekä limonaadia tuoreiden leivosten ja hedelmäin kera,
niin ei se olisi voinut herättää suurempaa ihmettelyä kuin tämän
oikeusjutun tällainen päättyminen. Kuuluihan puheenjohtaja tosin
esittäneen päätöksensä tärkeän näköisenä ja lakikielellä, ja lieneehän
se silloin maininnut joitakin Rikoslain pykälöitä, joita ei tietysti
kukaan muista -- lieneekö sellaisia pykälöitä koko laissa? -- mutta
siitä huolimatta oli moni sitä mieltä, että oikeus oli nähtävästi
tehnyt pilaa koko asiasta.

Saa vain nähdä, eivätkö tuomarit nyt itsekin joudu sakkoihin
ymmärtämättömyydestä virantoimituksessa, lukuunottamatta
Tujulin-vanhusta, sillä hänhän on tietysti viaton, kun ei ole mitään
kuullut.

Olipa kaupungissa tietenkin joitakuita kevytmielisiä irvihampaita,
jotka samoin kuin torikauppias Sippokin pitivät päätöstä oikein
Salomonin tuomiona, mutta vakavammat ja ajattelevammat ihmiset -- ja
nehän ne sentään ovat kaupungissamme enemmistönä, Luojan kiitos! --
pudistelivat päätään ja sanoivat:

-- Semmoista se on, kun ei tänne koskaan saada vakinaista pormestaria!
Koko oikeudenkäyttö joutuu rappiolle.

XXVI

Talvi on vielä ja paksulti lunta maassa, mutta jopa sentään vanhat,
rakkaat merkit ennustavat, että talven valta lähenee murtumistaan ja
kevät on ovella.

Alenneet ovat hanget katujen varsilla, alenneet ja mustuneet. Päivisin
monesti räystäät vettä tippuvat, kun aurinko lämpimästi paistaa ja
lieto länsituuli hiljalleen löyhähtelee pitkin Papinkatua.

Torilla sanovat heinäkuormia kaupunkiin tuoneet maalaiset, että ostakaa
nyt niin pitkään kuin aikaa vielä on. Viimeiset heinät näissä alkavat
olla ladon pohjalta, ja kuka tietää, uskaltaako enää viikon parin
päästä ensinkään jäälle lähteä. Nytkin siellä on paikka paikoin vettä
niin, että hevoselta polvet kastuvat.

Oli varhainen aamu.

Kauppias Adam Montonen oli noussut tavalliseen aikaan, käynyt
puodissa sanomassa hyvää huomenta kauppa-apulaisilleen ja pistäytynyt
makasiinissakin antamassa ohjeita Antti Peuraselle, jolla näinä
aikoina oli paljon työtä, kun maakauppiaat kiiruhtivat ostamaan suuria
jauhomääriä ennen kelirikon alkua.

Sitten oli hän taivastellut hetkisen tallin edessä, jossa renki suki
hevosia, taputellut hevosia lautasille ja kysynyt, joko ruunan jalka
pian paranee.

Aamuhämärä hälveni hälvenemistään ja kaikki näytti lupaavan kirkasta
säätä.

-- Alkaa tästä kai näistäpuolin kevätkin tulla, sanoi kauppias Montonen.

Ja renki vastasi:

-- Taitaapa tulla. Siitähän tuo jo vähän ilmassa hajahtaa.

Sanomalehden kantajapoika, lakkireuhkana korville asti painettuna ja
isän suuret saappaat jaloissaan, tuli portista, sillä tänään oli taas
kaupunkimme pienen sanomalehden ilmestymispäivä.

Poika aikoi viedä lehden tavalliselle paikalleen herrasväki Montosen
lasikuistin penkille, ulko-oven viereen, mutta kauppias Montonen huusi
pojalle:

-- Tuohan se tänne!

Poika toi.

Kauppias Montonen otti tuoreen, vielä painomusteelta tuoksuvan lehden
pojalta ja lähti sisään työhuoneeseensa silmäilemään lehteään.

Hän istuutui nojatuoliinsa kirjoituspöydän ääreen, kohotettuaan
ikkunaverhoa korkeammalle, mutta kun päivänvaloa ei vielä sittenkään
ollut oikein riittämään asti, sytytti hän kynttilän ja alkoi tutkia
lehden sisällystä.

Kuinka välinpitämättömästi hän sen tekikään.

Niin, kuinka välinpitämättömästi me tavallisesti otammekaan tuollaisen
pienen sanomalehden käteemme!

Tartumme siihen paljon välinpitämättömämmin kuin veitseen ja haarukkaan
aamiaispöydässä.

Mehän tiedämme, että se maksaa vain puolen neljättä markkaa vuosikerta,
ja että sen ilmoitushinnat ovat 8 penniä millimetriltä etusivulla
ja 6 penniä takasivulla. Tiedämme ehkä senkin, että sen toimittaja
on velkainen mies, jolla on viisi lasta, ja lehden konttorissa
käydessämme olemme kurkistaneet avonaisesta ovesta toimitushuoneeseen
ja nähneet, että sen tärkein huonekalu on suuri pöytä, jolla ajelehtii
sanomalehtiä, mustepulloja, liimapulloja, vanhat sakset ja kynänvarsia
ynnä muuta sekalaista tavaraa toivottomassa epäjärjestyksessä.

Mitäpä erinomaista voisikaan siis sellainen lehti meille kertoa?
Avaamme sen kuin avaisimme nenäliinamme, mutta nenäliinaamme pidämme
kuitenkin paljon tärkeämpänä ja avaamme sen joutuisammin, varsinkin jos
meillä on nuha.

Ja silmäiltyämme viisi minuuttia lehden vähäpätöisiä uutisia
ompeluseurain iltamista ja laihoja sähkösanomia, jotka kertovat aseman
Meksikossa olevan edelleenkin uhkaavan ja kuuluisan napamatkailija
Polariuksen saapuneen kotiin kaksi vuotta kestäneeltä retkeltään,
heitämme lehden pois, viitsimättä enää vaivautua lukemaan sen
alakertaa, jossa lehden "Mulipää" varmaankin taas juttelee siitä
kauppatorin kiveämiskysymyksestä.

Mutta sattuupa kuitenkin joskus, että jollakin palstalla huomaamme
pienen ristin, ja koska meidänkin on vaikea jättää lukematta
kuolinuutisia, päätämme vilkaista, kuka on kuolleeksi mainittu. Ehkäpä
joku herrastuomari, joku noita kerran kuussa kuolevia herrastuomareja,
joka on tehokkaasti ottanut osaa paikkakuntansa kunnallisiin ja
valistusrientoihin.

Ja niinpä me vilkaisemmekin nimeä, joka on sitä helpompi löytää, kun se
on harvennettu.

Silloin me äkkiä vavahdamme, ja tuo puolen neliömetrin laajuinen
paperipala, jonka kuka tahansa voi ostaa viidellä pennillä lehden
konttorista ja konttorille sittenkin jää vielä kaksi penniä puhtaaksi
voitoksi, alkaa vapista kädessämme.

Sillä tuo harvennettu nimi onkin parhaan ystävämme, ehkäpä läheisen
sukulaisemmekin nimi.

Hyvä isä! Vastahan me viikko sitten vietimme iltaa saman miehen kanssa,
ja silloin oli hän vielä mitä parhaissa voimissa. Mutta nyt on hän
vainaja!

Näin voi tuo pieni lehti kostaa meille sen välinpitämättömyyden, jolla
aina olemme sitä kohdelleet.

Mutta voi se kostaa sen toisellakin tavalla.

Ja kauppias Adam Montoselle kosti lehti toisella tavalla.

Kauppias Montonen vilkaisi haukotellen etusivun ilmoituksia, joista
lehden oman kirjapainon olivat useimmat ja silmäänpistävimmät, käänsi
sitten lehteä ja joutui täten tekstiosastoon.

Johtavan kirjoituksen otsikkona näkyi olevan "Pääelinkeinoamme
kohottamaan!"

-- Niin, kohota sinä vain! ajatteli herra Montonen ja siirtyi eteenpäin.

Mutta äkkiä pysähtyi keinutuoli ja vapisevin käsin laski herra Montonen
lehden eteensä pöydälle, pyyhki otsaansa ja silmiänsä ja kumartui
sitten varovaisesti uudestaan lehden yli, kuin olisi hän pelännyt sen
palstoilta myrkyllisen höyryn tuoksahtavan häntä vastaan.

Uudelleen, yhä uudelleen luki herra Montonen tuon kohdan. Ja
sitten alkoi hänen sisässään kuin tulivuoren purkaus: jymähtelee
ja vavahtelee, tärisee maa-emo, sitten jysähdys kuin tuhat suurta
tuliputkea ulvahtaisi, ja tulta ja savua ja kuumia kiviä syöksähtää
kohti korkeutta.

Sellaiseltapa nyt tuntui kauppias Adam Montosen sielussa, ja
ulkonaisesti purkautui tämä mahtava sielullinen liike hänen lyhyehkön,
paksuhkon ruumiinsa eleissä ja otteissa siten, että hän työnsi
nojatuolinsa rajulla liikkeellä kauaksi pöydästä ja hypähti ylös,
alkaen kiivaasti kävellä edes takaisin huoneessa.

Ei hän nyt näe mitään ja tuskinpa kuulisikaan mitään. Kahdesti sysää
hän kassakaapin vieressä olevan tuolin nurin ja molemmilla kerroilla
nostaa hän sen vaistomaisesti taas pystyyn.

Ilmaa! Hänen täytyy saada ilmaa!

Täällähän on tukahduttavan kuuma!

Ja kauppias Montonen kiiruhti avaamaan ikkunan, joka rysähtäen lensi
auki.

Helisevät ruudut sysäyksen voimasta ja hevosia sukiva renki kääntää
päätään ja kysyy:

-- Huusiko kauppias jotain?

-- Ei... en..., vastaa kauppias käheällä äänellä, ottaa lunta
ikkunalaudalta ja hieroo sillä otsaansa.

Ja kuin unissa liikkuja sulkee kauppias Montonen jälleen ikkunan,
painaa hakaset huolellisesti kiinni, pyyhkii lumen kostuttamaa otsaansa
nenäliinalla ja alkaa taas kävellä edes takaisin, edes takaisin,
näkemättä mitään ja kuulematta mitään.

Mutta äkkiä välähtää jotain hänen mielessään ja kuin käärmeen pistämänä
kääntyy hän katsomaan taakseen, sydämen jyskyttäessä ja korviensa
humistessa. Puoleksi tajuttomana tuijottaa hän seinäalmanakkaan.

Niin, mitä hulluja hän tuumii! Päivätkin menevät sekaisin.

Eihän nyt ole huhtikuun ensimmäinen päivä. Olisihan hänen pitänyt se
muutenkin muistaa! Mutta jos olisi ollut aprillipäivä... silloin se
kirottu lehti tavallisesti syöttää jonkin oikein aika valheen.

Aikaapa toki vähitellen rauhoittua kauppias Adam Montonen, ja uudestaan
tarttuu hän lehteen.

Mutta vielä nytkin tahtovat nuo pienet mustat rivit hyppiä ja keinua
hänen silmissään.

Ei ole koskaan ennen tehnyt kahden rivin uutinen häneen sellaista
vaikutusta.

Eikä ihme.

Sillä ensimmäisenä paikkakunnan uutisena on seuraava lyhyt, mutta selvä
tiedonanto:

"Arvonomi.

Kauppaneuvoksen arvonimen on saanut kauppias Adam Montonen".

Vielä pari kertaa vetää kauppaneuvos Montonen syvään henkeä. Sitten
ottaa hän sikarin ja jää se sormien välissä tuijottamaan ulos
pihamaalle, jossa renki yhä hevosia sukii ja puhdistaa.

-- Sukii hevosia... ajattelee kauppaneuvos Montonen kuin unissaan. --
Matti sukii hevosia... kauppaneuvos Montosen hevosia...

Kauppaneuvos Montonen ravistelee itsensä hereille, sipaisee kädellä
kasvojaan ja kävelee eteiseen puhelimen luo. Omituista, kuinka osasikin
lyödä polvet heikoiksi!

Ei, ei toimittaja ole enää täällä, vastaa neiti lehden konttorista.
-- Jaa, se uutinen? Se saatiin puhelimitse Helsingistä... olisi
sieltä tullut joukko muitakin samanlaisia uutisia, mutta täytyi ottaa
vain tärkein, kun lehti olisi muuten myöhästynyt painosta... niin,
niin, kyllä se on varmasti oikea uutinen... se on uutistoimiston
virallisia uutisia... onnea vain, herra kauppaneuvos! Ei kestä, herra
kauppaneuvos!... sti!

Edes takaisin, edes takaisin kävelee taas kauppaneuvos Montonen
huoneessaan.

Kuinka kohtelias tuo neiti Wenho sentään on! Hyvin miellyttävä tyttö!
Mitähän sillä onkaan palkkaa, tyttöparalla? Täytyy ensi johtokunnan
kokouksessa ottaa siitä selvä. Täytyy merkitä muistikirjaan, ettei
unohdu. Ja toimittaja on ahkera mies... vielä lehden painoon
mennessäkin soittelee uutisia Helsingistä asti... Ei ole miestä
nähtykään moniin aikoihin tässä talossa. Mutta ensi sunnuntaina täytyy
hänen tulla perheineen meille päivällisille.

-- Olipas se, olipas se...! Ei olisi uskonut...

Ja kauppaneuvos kävelee kädet selän takana huoneessaan.

Aamu valkenee.

-- Olipas se... olipas se... eihän sitä muistanut enää odottaakaan...
kun se viipyi niin kauan... ja tuo riivattu hiirijuttu on sotkenut
kaikki asiat...

Tuntikauden on jo rouva Montonenkin ollut ylhäällä. Keittiössä on hän
antanut kaikki määräykset päivän ohjelmasta päivälliseen asti. Sitten
tulee hän keittiöstä ruokasaliin ja istuutuu pöydän ääreen juodakseen
kupin kahvia ja syödäkseen ranskanleivän viipaleen. Siinä on päivän
sanomalehti monin kerroin taivutettuna hänen kuppinsa alle. Mitäs se
ukko on sitä tuohon pistänyt?

Rouva Montonen avasi lehden ja alkoi, käännettyään sen luonnolliseen
asentoonsa, katsella ilmoituksia.

Ei ollut ketään kihloihin mennyt eikä edes kuollutkaan. Harvoinhan
meillä kuollaan ja vielä harvemmin kihloihin mennään.

Lähetysyhdistyksen ompeluseuralla on perheiltama... niin, niin, niinhän
piti ollakin.

Ja Heikki Remes ilmoittelee joka numerossa "hyviä vehnäjauhojaan".
Uskoisihan tuon jo vähemmälläkin. Ei meidän pappa paljon ilmoittele,
mutta kylläpä kauppa silti käy.

Rouva Montonen käänsi lehteä.

Poikain kamarissa vaati Maire Mielikki Minerva Mattia pukeutumaan.

-- Nouse heti ja pue yllesi!

Mutta Matti Mainio Mikael huusi:

-- Kuule, älä kisko peitettä!

-- Kiskon kunnes nouset. Ei nyt ole enää mikään nukkumisen aika!

Matti Mainio vain vastaan hangoitteli.

-- Mene matkaasi! Osaan minä nousta sinuttakin!

-- En mene ennenkuin nouset! Vai pitääkö minun mennä sanomaan äidille?

-- Vai kantelemaan taas, kielilakkari!

Ja suuttunut Matti alkoi haukkua:

-- Mairikki kairikki kappurajalka!

Silloin kuului ruokasalista äidin kimeä kiljahdus. Lapset oikein
säikähtivät.

Mitä se oli? Tyyni, arvokas rouva Montonen ei koskaan huutanut eikä
kirkunut.

Maire juoksi heti ruokasaliin.

Mutta äiti ei ollut enää siellä. Siellä oli vain nurin kaatunut
kahvikuppi, jonka musta sisällys kiireesti käytti tilaisuutta
valloittaakseen mahdollisimman suuren alan lumivalkoisesta
pöytäliinasta.

Ei, rouva Montonen on isän huoneessa, jossa hän seisoo miehensä
nojatuolin ääressä vedet silmissä, kykenemättä puhumaan mitään. Vaiti
on hän ja taputtelee vapisevalla kädellään hiljaa Aataminsa turpeata,
partaista poskea...

Ja kauppaneuvos Montonen, joka on nojautunut taaksepäin, hymyilee
hillitysti, katsellen ulos ikkunasta ja naputellen sormillaan
keinutuolin käsinojiin.

Hymyilee, hymyilee hillitysti kauppaneuvos Montonen ja naputtelee
lyhyillä, paksuilla sormillaan keinutuolin käsinojiin.

Hänessä alkaa jo olla jotain ylimysmäistä...

Niin alkoi tämä päivä, suurin päivä herra Adam Montosen ja koko perheen
elämässä.

Nopeasti levisi tieto kaupungillekin. Tulihan sanomalehti melkein joka
taloon.

-- No nyt! Nyt tuli Montosesta kauppaneuvos!

-- Älä valehtele! Aina sinä...

-- Katso itse, peijakas!

-- No niinpähän on! No voi sun juutas!

-- Nyt se on taas meidänkin kaupungilla kauppaneuvos!

-- No niin on, niin on! No voi sun...! Vai nyt se tuli!

Ja vaimoväki juoksee kertomaan uutista pihan peräläisille, joille ei
tule lehteä.

-- Älkää ihmeessä! Vai jo tuli!

-- Jo tuli, jo tuli!

-- Kyllähän sitä on odotettukin... jo monta vuotta.

-- Niin, niin! On odotettu! Mutta tulipas viimein! Ei koko kaupungissa
muusta puhuttu. Jokaiselle maalaisellekin se torilla ensimmäiseksi
kerrottiin.

Mutta maalaiset, nuo omituiset ihmiset, eivät osaa siitä niin innostua
kuin kaupunkilaiset... innostunevatko mistään?

Toiset kohteliaisuuden vuoksi myönnyttelivät:

-- Vai niin, vai niin...

Mutta muuan lammasnahkaturkkinen ukko murahti:

-- Ka tulipa tuosta nyt vaikka mikä!

Eiväthän ne lammasnahkaturkkiset paljon ymmärrä arvonimistä. Taikka
vaikkapa ymmärtäisivätkin, niin eivät ole ymmärtävinään. Ne ovat niin
pahanpänttäisiä.

Ukko Blomkvist, postimestari, sanoi:

-- Taitaa sitten olla tänä päivänä Montosenkin leuka vähän kekallaan...
mutta olihan tuo joka tapauksessa hauska, että muistettiin viimein
tätäkin maailmanlopun nurkkaa. Kun nyt vielä saataisiin oikea
pormestari -- ja pappi Kettunen hiiteen!

Piririm... piririm...

Kauppaneuvos Montosen puhelin se niin soi.

Se soi lakkaamatta koko aamupäivän.

Piririm... piririm...

Mutta ei vain mene kauppaneuvos Montonen itse koskaan ensimmäisenä
puhelimeen, vaan Matti Mainio Mikael on saanut puhelimeen vastaamisen
urakalla suorittaakseen.

Piririm... piririm...

-- Halloo! Matti kimeällä äänellään huutaa. -- Isäkö? On isä kotona,
kyllä minä kutsun.

Ja sitten juoksee hän huutamaan isälleen:

-- Taas isä kiittämään, sukkelaan!

Tulee kauppaneuvos Montonen puhelimeen.

-- Halloo! Ahaa, velikö se on! Jahaa... heh heh hee... kiitos, kiitos!
Niin, niin... he he he...! Veli käy nyt meillä! Terveisiä rouvallesi!
Kiitos, kiitos, he he he...

Sitä loppumatonta onnentoivotusten sarjaa, sitä loppumatonta
kiittelemistä, sitä taukoamatonta, sydämellistä hehetystä!

Kun ne kaikki onnittelijat ovat niin leikillistä väkeä! Sydämestään
ne onnittelevat ja niin lämpimästi, mutta osaavatpa, vietävät, siinä
sivussa pieniä sukkeluuksiakin lasketella: no eikös tunnu moiselta...
no nyt veli vissiin pistää klubilla pieneksi trimtamtilkutiksi
parhaille ystävilleen... älä, hyvä veli, suutu, jos en aina muistaisi
aluksi sinua arvonimelläsi tituleerata...

Leikillistä ja hauskaa väkeähän ne ovat, nämä meidän kaupunkilaiset, he
he he...

Piririm... piririm...

-- Isä, kiittämään!

-- Halloo! Kiitos, kiitos! He he he... aivan niin... veli pistäytyy nyt
huomenna meillä, mamma taitaa oikein kahviksi pistää, he he he...

Oltiin aamiaisella.

-- Tämä on ensimmäinen aamiainen _kauppaneuvos_ Montosen perheessä!
hoksaa Maire Mielikki Minerva, ja isä hyvillään hekottelee:

-- Niin on, he he he...

Silloin avautui eteisen ovi ja kaikki kauppaneuvos Montosen kolme
kauppa-apulaista sieltä hämillään tulivat, seisoen toinen toisensa
selän takana, vanhin, pisin ja laihin etunenässä.

-- Isä, mene eteiseen, siellä ovat meidän puotilaiset, kuiskasi rouva
Montonen ja nyhjäisi miestään kylkeen.

Kauppaneuvos Montonen rykäisi, lykkäsi tuoliaan taaksepäin ja lähti
eteiseen.

-- Anteeksi, että me ruoka-aikana... me vain... toivottaa onnea herra
kauppaneuvokselle... toivottaa, onnea... ja... ja...

-- Kiitos, kiitos!

Ja kauppaneuvos Montonen puristi jokaisen apulaisensa kättä.

Ei ollut kauppaneuvos Montonen mikään puheiden pitäjä, mutta tällä
kertaa hän aivan odottamatta piti pienen puheen:

-- Te olette... hm... aina olleet uskollisia palvelijoita... hm... minä
olen teihin hyvin tyytyväinen ja... hm... olen päättänyt antaa teille
viidenkolmatta markan palkankoroituksen kuussa... olen sitä jo kyllä
ennemmin ajatellut... hm... kiitos nyt vain...

Puolen tunnin kuluttua kävivät myöskin makasiinimies Antti Peuranen ja
renki onnittelemassa. Kymmenellä markalla kuussa kohosivat heidänkin
palkkansa.

XXVII

Seuraavan päivän aamu.

On vielä sakea aamuhämärä.

Poikien kamarin ovi narahtaa ja sisään livahtaa valkopukuinen olento.

Kummitusko? Enkelikö?

Ei kumpikaan. Kummituksethan ilmestyvät, niinkuin yleiseen tiedetään,
vain puolen yön aikaan tai viimeistään kello yhden aikaan yöllä,
eivätkä puoli seitsemän aikaan aamulla, ja enkelit taas liidellevät
mieluimmin ikkunasta sisään. Ei missään luotettavissa kirjoissa kerrota
heidän kulkevan ovia narisutellen huoneesta toiseen.

Ei, se on vain yöpukuinen tyttö, tukka auki ja tohvelit jaloissa. Se on
viisitoistavuotias Maire, tarkemmin sanoen Maire Mielikki Minerva, joka
nykii poikia olkapäistä ja sanoo:

-- Vetäkää housut jalkoihinne ja tulkaa laulamaan... heti!

Mutta pojat ne vain unentohjakassa koettavat nykiä peittoa korviinsa.

-- Ylös, heti! Taikka minä kiskaisen teidät koivista lattialle!

Se on hyvin reilu tyttö, se Maire Mielikki Minerva. Ei se turhia
kursaile.

Mutta uniset pojat, päätään peitteen alle tunkien, mutisevat:

-- Mitä laulamaan... ei nyt ole mikään nimipäivä... eikä
syntymäpäiväkään...

-- Olkoon tai ei, mutta nyt isälle laulamaan! Tai tuonko minä vesilasin?

Se on kamala uhkaus. Maire Mielikki Minerva on ennenkin tällaisissa
tapauksissa noutanut vesilasin ja tiputellut siitä kylmää vettä poikien
niskaan.

Eihän siinä mikään auta. Poikien on noustava. Mutta kyllä he samalla
sisartaan haukuskelevat.

Ja parin minuutin kuluttua kajahtaa vanhempien makuuhuoneen oven takaa
heleä-ääninen:

"Herää! Herää! _Herää!_ Herää, jo leivo laulelee nyt sinitaivaalla..."

Siihenpä herääkin kauppaneuvos Montonen. Ja juuri samassa kuuluu
ikkunan alta voimakas kuoro bassojen mahtavasti jyristessä:

"Sua tervehdin! Mä sua tervehdin! Kun tyyni on yö ja tähtitaivas
hohtaa...".

On nyt laulua! Lauletaan oven takana ja lauletaan ikkunan alla.

Kauppa-apulaisyhdistyksen kuoro siellä ikkunan alla on
kunniatervehdyksellään.

Kiireesti alkaa pukeutua kauppaneuvos Montonen. Olipa tämä odottamaton
ja hauska yllätys... turhaahan se nyt tosin oli, mutta täytyyhän
kumminkin nousta kiittämään... kyllä ihmiset sentään ovat kovin
ystävällisiä.

Mutta eivät olleet vielä lopussa yllätykset.

Kajahtaa samassa ikkunan alla, kajahtaa niin että lasit helisevät:

"Taa raa, tara rara raa..."

Torvisoittoa se on.

Porilaisten marssin uljaat säveleet siellä raikuvat.

Sinne on kahlannut lumihankeen ikkunan alle vapaaehtoisen palokunnan
torviseitsikko, ja siellä se nyt tärisyttelee mahtavalla voimalla,
polviaan myöten lumessa.

Mutta syrjempänä seisoo laulukuoro, valmiina aloittamaan toisen laulun.

Kosteiksi käyvät kauppaneuvos Montosen silmät. Tämä on aivan liiallista
kunnioittamista. Enhän minä olisi tätä ansainnut. Aivan liiallista,
aivan liiallista...

Ja koko päivä!

Loppumatonta juhlaa, loppumatonta juhlaa! Aamusta iltaan!

Meni siinä aamiaiset ja päivälliset ohi, ilman että niitä
yritettiinkään laittamaan. Mutta kukapa niitä nyt muisti
ajattelemaankaan!

Vieraita, kukkia, puheita... leikillisiä puheita ja vakavia
puheita. Oli siinä keittiön puolella tulinen kiire kahvin keitossa,
kuppien pesussa, leivosten järjestelyssä, lasien kuivaamisessa,
pullojen avaamisessa. Ei ehtinyt kunnolla hengittämäänkään. Yksi
palvelijattarista ei ehtinyt paljon muuta tekemään kuin kahvia
keittämään. Kun yhden pannun nostit tulelta niin ala heti toista laatia
hellalle.

Mutta eihän ihminen tule kauppaneuvokseksi kuin kerran eläissään. Ja
suurin osa ihmisistä ei tule kertaakaan!

Puolen päivän aikaan olivat juhlallisuudet ylimmillään.

Niin paljon vieraita! Lauluseuralaisiakin oli kahdeksantoista henkeä.
Kovasti se semmoinen joukko kukilla koristettua kahvipöytää rasitti ja
verotti, mutta sepä joukko se antoikin juhlalle oikean leiman. Vähä
väliä se keskellä salia uuden laulun kajahdutti, ja kun kauppaneuvos
Montonen pyysi saada tarjota laulukunnan rahastolle pienen,
vaatimattoman avustuksen, sata markkaa, niin kuiskasi johtaja jotain
laulajien korvaan, koputti tahtipuikollaan tuolin selkään, kohotti
molemmat kätensä ylös ilmaan kuin uimataituri, joka korkealta lavalta
valmistautuu hyppäämään mereen, ja seuraavassa silmänräpäyksessä
kajahti repäisevä, mahtava:

"Tuhat kertaa eläköön...!"

Suurenmoinen oli varsinkin setä Salmelan puhe.

Sointuvalla, värähtelevällä äänellä tämä kunnioitettava, nuorekas
vanhus puhui siitä suuresta merkityksestä, joka kauppias Montosen --
_kauppaneuvos_ Montosen, korjasi puhuja, -- elämäntyöllä on ollut
paikkakunnallemme, puhui hänen hyvästä, jalosta sydämestään, joka ei
koskaan unhota köyhiä ja sorrettuja, puhui hänen jalosta, ylevästä
puolisostaan, joka on kaikkien kunnon perheenemäntien esikuva, puhui
hänen kauniista kodistaan ja yhtä kauniista perhe-elämästään, ja puhui
niistä suurenmoisista lahjoituksista, joita kauppaneuvos Montonen on
tehnyt sivistyksen ja ihmisyyden aatteiden edistämiseksi, ja joitten
johdosta hän on ansainnut tulevienkin sukupolvien kiitollisuuden ja
kunnioituksen...

Kaikki olivat hyvin liikutettuja tämän puheen aikana, ja kaikkein
enimmän liikutettu oli setä Salmela itse.

Puheensa loppupuolella hän melkein itki.

XXVIII

Niin hauskaa ja juhlallista oli siis kauppaneuvos Montosen perheessä.

Mutta millaista oli elämä samaan aikaan aidan toisella puolen,
taloustirehtööri Menlösin perheessä?

Ikävää se siellä oli, ikävää ja alakuloista.

Rouva Maria Menlös ei paljon puhunut, ei pukahtanut. Synkän näköisenä
hän vain liikkui omissa hommissaan, jääden tuon tuostakin tuijottamaan
raskaissa ajatuksissaan eteensä.

Kaisu itkeskeli hiljaa ompeluksiensa ääressä. Eikö tämä surkeus koskaan
lopu?

Ja taloustirehtööri Menlös istui allapäin asekamarissaan. Ei maistunut
lukeminen, ei huvittanut aseiden käsitteleminen. Piippukin unohtui.

Hänkin ajatteli: milloinkahan tämä loppuu?

Miinakin oli huonolla tuulella. Hänen täytyi nyt kantaa likasangot
navetan taakse, ja siellä oli paljon lunta, eikä polkua sinne
minkäännäköistä.

Kantautuivat ne viestit kauppaneuvoksen talossa vallitsevista
juhlallisuuksista Menlösinkin perheen korviin, mutta niistä ei puhuttu
sanaakaan, ei hyvää eikä pahaa.

Sen oli rouva Maria Menlös kuitenkin mielessään vannonut: juttua
jatketaan viimeiseen oikeusasteeseen asti! Nyt ei hän enää ainakaan
peruudu. Kävi sitten miten kävi.

Surumielin siirrymme pois Menlösin talosta ja ohjaamme kulkumme torille.

-- Markula kuuluu taas viime yönä olleen putkassa, kertoi Häkkisen
matami.

-- Niin, nyt se on viskaalin armon aurinko laskenut, niinkuin se
viskaali sille kerran ennusti. Mutta kukas käskee juovuksissa oikeuden
eteen astumaan!

-- Sanokaas muuta! Jos olisi meillä ankarampi pormestari, niin linnassa
istuisi nyt Markula semmoisesta rikoksesta.

-- Niin istuisi.

-- Mutta olisi se ollut soma kuulla sitä Markulan todistusta, jos se
olisi ollut niin paljon tolkussaan, että olisi osannut todistaa.

-- Liekö tuolla ollut mitään oikeata todistamistakaan...

-- Markulallako? Hyvänen aika! Markulahan se juuri ne pahimmat
loukkaukset kuljetti Menlösin kyökistä Montosen kyökkiin ja Montosen
kyökistä Menlösin kyökkiin. Ja niissä olikin semmoisia sanoja, että
jos vain ne olisivat oikeuden korviin tulleet, niin kyllä, olisivat
sakot olleet vähän erikokoiset! Jos siitä olisi paljailla sakoilla
selvittykään.

-- Niin, mutta mitäs se nyt enää välittää koko asiasta rouva Montonen,
kun semmoinen ilo tapahtui! Kemuja siellä kuulutaan pidettävän yötä ja
päivää, ja niin sanoi Maijastiina Mönkkynen, joka siellä on kyökissä
astioita pesemässä ollut, kuluvan kahvia ja vehnäsiä ja kaakkuja,
ettei sillä ole mitään määrää. Samppanjaakin kun ovat juoneet kymmeniä
pulloja... joka kuuluu olevan niin hirveän kallista...

-- Vai oikein samppanjan kanssa!

-- No oikein!

-- Niin, niin, kyllähän rikkaiden kelpaa!

-- Niin, niin, kyllähän niiden kelpaa.

-- Mutta oikein sääliksi käy sentään tuo Menlösin rouva, kun se on niin
masentuneen ja vanhentuneen näköinen. Näittekö sitä tänä aamuna, kun se
täällä torilla kävi?

-- Näinhän minä. Ja neitiä tulee ihan surku!

-- Niin, niin, viatonhan se on, lapsiraukka, olipa äiti millainen
tahansa.

-- Viatonhan se on. Mutta minä etsiskelen isäin pahat teot lasten
päälle, kolmanteen ja neljänteen polveen... juu, juu...

Ja silmiänsä pyyhkäisi kunnon matami.

Jatkamme matkaa.

Jos menisimme esimerkiksi Raatihuoneenkadun mäelle? Siellähän emme
olekaan pitkään aikaan käyneet.

Pikkupojat ne siellä mäkeä laskea viilettelevät niinkuin ennenkin. Ja
niinkuin ennenkin paiskelevat he jääpalasilla ja kokkareilla sitä tien
vieressä olevaa, valkeaksi maalatusta rautapellistä tehtyä taulua,
jossa on kirjoitus:

"Tästä mäestä on laskeminen kielletty 20 Mark. sakon uhalla".

Asko Peuranen se siellä häärää muiden mukana.

Askolla ei muuten, ohimennen sanoen, ole enää todistajapalkkiotaan,
sitä pormestarilta saamaansa viisikymmenpennistä.

Jonkun päivän hän sitä visusti säilytti ja talletti. Mutta kun
kauppiaasta tuli kauppaneuvos ja isä sai palkankoroitusta, niin päätti
Askokin jollain tuntuvalla tavalla viettää tätä merkkipäivää. Käytyään
torikojuilla ja useissa kauppapuodeissa kirkas hopearaha kourassaan
hintoja kysymässä tuli hän lopuksi siihen päätökseen, että piparikakut
ovat edullisimpia ostaa, ja niitä hän ostikin, saaden aimo pussillisen,
kaksikymmentä kappaletta. Ja kun hän sitten söi ne kaikki yhdellä
kertaa, niin on hänellä täysi syy hihkaista toisille pojille, kelkan
huiminta vauhtia kiitäessä:

-- Minäpä söin eilen piparikakkuja mahani täyteen!

-- Vai söit sinä! huutavat toiset pojat kateellisina. -- Oletkos
sinäkin kauppaneuvos!

-- En ole minä, sanoo Asko. -- Mutta meidän kauppias on. Ja isälle
lisättiin palkkaa niin paljon, ettei mihin panna. Äiti keittääkin ensi
pyhänä riisiryynipuuroa!

Niin kaikkialla siis iloitaan, ja kaikkialla on ilon syytä.

Mutta taloustirehtööri Johan Alfred Menlösin majassa asuu painostava
ikävyys ja alakuloisuus.

Sanomme vielä kerran:

Kirottu olkoon se musta hiilisäkki!

Ja se pahanhengen hiiri!

XXIX

Nyt alkaa lukijan kärsivällisyys vihdoinkin olla lopussa.

Lukija koroittaa katseensa meihin ja pyytää lyhyttä ja selvää vastausta
kysymykseensä:

Kuinka päättyi rouvien Maria Menlösin ja Mathilda Montosen välinen
suuri hiirijuttu? Vai eikö se ole vieläkään lopussa?

Me kiiruhdamme vastaamaan:

Kyllä se on päättynyt. Kyllä se on lopussa, eikä se enää ikinä, siitä
olemme varmasti vakuutetut ja siitä ovat myöskin taloustirehtöörin
rouva Maria Menlös ja kauppaneuvoksetar Mathilda Montonen varmasti
vakuutetut, nouse uudestaan kummittelemaan, kunnioitettujen ja
säädyllisten perheiden välistä sopua rikkomaan ja kunnon kaupunkimme
järjestystä ja rauhaa häiritsemään.

Se juttu on kuin onkin saatettu loppuun asti, se on haudattu, se on
pyyhitty pois sekä rouva Menlösin että rouva Montosen muistista, ja
yhtä turhaa on sinun lähteä sitä sieltä etsimään kuin kuollutta hiirtä
kauppaneuvos Montosen kaivosta.

Mutta me pyydämme kuitenkin saada kertoa tämän jutun päätöksenkin
samalla uskollisella perinpohjaisuudella, jolla me olemme sen
edellisetkin vaiheet esittäneet.

Niin, päättynyt on nyt hiirijuttu.

Ja se päättyi tavalla, jota ei kukaan olisi osannut odottaa. Kaikkein
vähimmin rouva Menlös.

Torstaina sai kauppaneuvos Montonen lukea uutisen arvonimestään,
ja perjantai oli hänen perheessään varsinainen pääjuhlan päivä,
soittoineen, lauluineen, kukkasineen ja puheineen.

Lauantaita vasten yöllä näki rouva Maria Menlös omituisen unen.

Hän oli seisovinaan Montosen kaivolla ongenvapa kädessä ja onkivinaan.

Ihmisiä tuli ja meni, ja moni kysyi häneltä:

-- Mitä sinä ongit?

Siihen vastasi rouva Menlös:

-- Minä ongin hiirtä.

Mutta sitten tuli paikalle rouva Montonen ja kysyi:

-- Mitä te minun kaivostani ongitte?

Siihen ei rouva Menlös tahtonut mitään vastata, sillä häntä hävetti
tunnustaa, että hän onki hiirtä.

Mutta Peurasen Asko sanoi makasiinin portailta:

-- Se onkii hiirtä meidän kaivosta.

Silloin tahtoi rouva Menlös juosta pois, mutta hän ei päässyt
minnekään, ja rouva Montonen lähti taluttamaan häntä sisään
taloonsa, joka oli kuin suuri linna, täynnä toinen toistaan
komeampia juhlasaleja, ja jostain kaukaa kaikuivat vapaapalokunnan
torvisoittokunnan sävelet, ja kaikkialla oli runsaasti koristeltuja
pöytiä, jotka notkuivat herkkujen paljoudesta.

Mutta kaikkein viimeiseksi tulivat he pienen huoneen ovelle, ja sen
huoneen nurkassa oli pieni pöytä.

-- Mitä tuolla pöydällä on? kysyi rouva Menlös.

-- Sitä minä en uskalla sanoa, vastasi rouva Montonen hiljaa.

Mutta rouva Menlös tahtoi välttämättä nähdä mitä sillä pöydällä oli, ja
riistäytyen irti rouva Montosen käsipuolesta astui hän pöydän luo.

Pöydällä oli suuri nimipäivärinkilä, sellainen, jollaisen hän niin
usein entisinä aikoina oli nähnyt herrasväki Montosen kahvipöydällä, ja
rinkilän keskellä oli pieni, kuollut hiiri, kukkien ympäröimänä.

-- Tuossahan se on juuri se hiiri, jota minä olen onkinut! huudahti
rouva Menlös.

Mutta kun hän kääntyi katsomaan rouva Montosta, niin olikin tämä
kadonnut, ja rouva Menlös huomasi seisovansa Montosen ruokasalissa,
ja pöytien ympärillä istui torvisoittokunta soittaen valssia, ja
soittaessaan pistelivät soittajat pöydältä leivoksia ja karamelleja
torviensa suista sisään, ja ruokasalin astiakaapin päällä seisoi
setä Salmela pikkupojan puvussa, lyhyissä polvihousuissa ja
merimiespuserossa, ryhtyen pitämään puhetta ja huutaen:

-- Tämä on sivistystä ja ihmisyyttä!

Silloin alkoivat musikantit soittaa kaikin voimin, ja rouva Menlösistä
tuntui, että hän oli nuori tyttö ja halusi päästä tanssimaan. Mutta kun
häntä tuli tanssiin pyytämään Markula, joka oli pukeutunut Mönkkysen
Maijastiinan hameisiin, niin huudahti rouva Menlös "hyi!" ja heräsi
samassa.

-- Sanoitko jotain, rakas Maria? kysyi taloustirehtööri Menlös, avaten
silmänsä.

-- En, vastasi rouva Menlös. -- Taisin nähdä unta.

Mutta koko aamupäivän se uni hänen ajatuksiaan askaroitti. Mitähän se
mahtoi merkitä? Varmaankin merkitsi se jotain pahaa. Pahaahan sellaiset
unet tavallisesti merkitsevät.

Miina oli huonolla tuulella. Aamulla oli häntä vastaan, kun hän oli
Perälän kaivolta vesikeikkaansa tuomassa, tullut Mönkkysen Maijastiina,
ja se oli haukkunut häntä minkä oli jaksanut. Miina oli antanut aluksi
sanan sanasta, mutta kukapa voi Mönkkysen Maijastiinalle sellaisessa
kilpailussa puoliaan pitää!

Nyt oli Miina navetassa lehmiä ruokkimassa. Herra Menlös oli lähtenyt
kävelemään, aikoen samalla pistäytyä kirjakaupassa, ja Kaisu istui
kamarissa ommellen.

Rouva Menlös seisoi keittiössä yksinään, nostaen juuri kahvikupilla
mannaryynejä harmaasta paperipussista kivivatiin.

Silloin aukeni ovi ja sisään astui kauppaneuvos Montosen palvelijatar
Anna Riitta, pysähtyen oven pieleen.

Jopa jotakin!

Rouva Maria Menlös kääntyi heti häneen päin, pannen kahvikupin
pöydälle ja kädet lanteilleen sekä kohottaen päänsä pystyyn kuin vanha
sotaratsu, joka kuulee hyökkäysmerkin.

Mutta Anna Riitta katseli hänen ohitseen seinällä riippuvaan
kalalautaan ja sanoi kiireesti, ikäänkuin olisi lukenut ulkoa vaikeasti
opitun läksyn:

-- Kauppaneuvoksetar käski sanomaan terveisiä ja pyytämään anteeksi,
että teidän kaivotienne on ollut sulettuna... kauppaneuvoksetar
käski sanomaan, että hän on hyvin pahoillaan, että on tämmöistä
sattunut... kauppaneuvoksetar käski sanomaan, että jos herrasväki
tahtoisi vasta käyttää yhteistä kaivoa, niin olisivat kauppaneuvos
ja kauppaneuvoksetar siitä hyvin iloiset... kauppaneuvoksetar käski
sanomaan, että syy on kokonaan hänen... ja pyytämään anteeksi...
hyvästi!

Anna Riitta meni, mutta kun Kaisu hetken kuluttua tuli keittiöön, niin
istui hänen äitinsä vielä suu auki ja tuijotti oveen, josta Anna Riitta
oli kadonnut...

-- Mitä nyt, äiti? kysyi Kaisu.

Mutta rouva Menlös ei huomannut hänen kysymystään, ei sittenkään, kun
Kaisu oli sen toistanut.

Mitä tämä on? Mitä tämä on?

Vihdoin tointui rouva Maria Menlös sen verran, että jaksoi nousta ylös.

Ensin ryyppäsi hän kahvikupillisen vettä vesisaavista.

Sitten loi hän tyttäreensä, ainoaan lapseensa Kaisuun, sanomattoman
avuttoman katseen.

Ja sitten hän, ikäänkuin jyrkän ja ratkaisevan päätöksen tehden, lähti
keittiön portaille.

Totta...!

Totta oli.

_Tie kaivolle oli taas auki!_

XXX

Rouva Maria Menlös kulki edes takaisin, huoneesta huoneeseen.

Mutta välillä pysähtyi hän aina miehensä, taloustirehtööri Johan Alfred
Menlösin eteen ja sanoi:

-- Mitä se merkitsee? Ymmärrätkö sinä sitä, Menlös?

Silloin imaisi herra Menlös piipustaan oikein pitkän savun, katsahti
miettiväisenä vaimoonsa ja sanoi:

-- Ei, en minä ymmärrä, rakas Maria!

Ja rouva Menlös käveli kävelemistään, pysähtyen vihdoin tyttärensä
eteen.

-- Kaisu, ymmärrätkö sinä?

Kaisu veti langan piukempaan, puraisi sen poikki ja sanoi:

-- En, äiti.

Rouva Menlös meni keittiöön, siirteli astioita paikasta toiseen, pisti
pesään halon, pysähtyi sitten kädet puuskassa Miinan eteen ja sanoi:

-- Ymmärtääkö Miina, mitä tämä oikein merkitsee?

Miina pyyhki kädet esiliinaansa, nosti kastrullin tulelta, pudisti
päätään ja sanoi:

-- En, hyvä rouva! Minä en sitä ensinkään ymmärrä!

-- En minäkään! sanoi rouva Menlös.

-- Se käy yli ymmärryksen, selitti Miina.

-- Niin todellakin, Miina! huudahti rouva Menlös. -- Oikean sanan
sanoit, Miina! Se käy yli ymmärryksen, se käy yli ymmärryksen!

Ja sitten astui rouva Menlös jälleen miehensä eteen, katsoi häneen
pitkään ja sanoi:

-- Se käy yli ymmärryksen! Eikö ole niin, Menlös?

Silloin vetäisi herra Menlös taas pitkän savun piipustaan ja myönsi:

-- Juuri niin, rakas Maria!

Ihmehän se olikin, ja siksipä ei rouva Menlös voinutkaan sitä käsittää.

Mutta koska varsinaisia ihmeitä ei kuulu enää nykyaikoina tapahtuvan,
niin on meidän löydettävä joku luonnollinen selitys rouva Montosessa
tapahtuneelle suurelle ja odottamattomalle mielenmuutokselle.

Tarkkanäköinen lukija on sen jo varmaan osittain aavistanutkin.

Mitäpä välitti enää rouva Montonen, _kauppaneuvoksetar_ Montonen
naurettavasta, turhanpäiväisestä riitajutusta, jonka hän oli nostanut
ollessaan vielä tavallisen, vaikkapa varakkaankin kauppiaan rouva!

Anteeksipyyntöön alentuminen oli sentään aivan toinen juttu.

Hänkö pyytämään anteeksi rouva Menlösiltä? Hänkö, kauppaneuvoksetar
Mathilda Montonen!

Ei koita koskaan sellainen päivä!

Ei koita se päivä, ei valkene se aamu...

Mutta se päivä koitti, se aamu valkeni piankin, niinkuin jo olemme
nähneet.

Avattiin kiinninaulattu lankkuaita, ja hallitsijattarensa valtuutettuna
lähettiläänä esitti Anna Riitta sitäpaitsi täydellisen anteeksipyynnön,
niin täydellisen, ettei se jättänyt enää pienintäkään toivomisen varaa
ja ettei sellaista koskaan olisi saatu rouva Menlösistä puserretuksi,
ei edes hydraulisella puristimella.

Ja tämä ihme oli suureksi osaksi setä Salmelan ansiota, setä Salmelan,
joka onnentoivotusjuhlassa kauppaneuvos Montosen luona oli pitänyt niin
kauniin ja niin liikuttavan puheen.

Kun setä Salmela vedet silmissä oli lopettanut suurenmoisen
puheensa ja hänen sen lopussa kauppaneuvos Montoselle esittämänsä,
mielenliikutuksesta värähtelevin äänin kohotetut eläköönhuudot olivat
vaienneet, huomasi setä Salmela kaksi kaunista, kirkasta kyyneltä rouva
Montosenkin silmissä. Ja silloin johtui setä Salmela ajattelemaan,
kuinka kaunista ja sopusointuista olisi nyt tämän jalon, ylevän naisen,
äitien esikuvan elämä, jollei sitä sumentamassa olisi mustana pilkkuna
tuo inhottava hiirijuttu.

Setä Salmela tiesi, ettei maksanut vaivaakaan koettaa tällä hetkellä
pyytää rouva Menlösiä ojentamaan sovinnon kättä. Mutta varmaankin oli
tämä hänen miehelleen ja perheelleen sattunut suuri tapaus ja onni
kypsyttänyt rouva Montosen rauhaan ja sovintoon.

Ja tuskin oli rouva Montonen ehtinyt pyyhkiä silmistään ne kyyneleet,
jotka setä Salmelan kaunopuheisuus oli niihin nostanut, kun jo setä
Salmela pyysi hänet sivuhuoneeseen ja siellä sellaisin sanoin,
jollaiset voivat vain hänen huuliltaan vuotaa, vannotti häntä Jumalan
sekä sivistyksen ja ihmisyyden nimessä pyrkimään sovintoon rouva
Menlösin kanssa.

Rouva Montonen katsoi vakavasti setä Salmelaan ja sanoi:

-- Tahdon ajatella asiaa.

-- Kiitos! sanoi setä Salmela hyvillä mielin.

Mutta rouva Montonen tarttui hänen käteensä, puristi sitä lämpimästi ja
sanoi:

-- Kiitos itsellenne, setä Salmela, kauniista sanoistanne!

Seuraavana päivänä ajatteli kauppaneuvoksetar Montonen vakavasti tätä
asiaa.

Hän sulkeutui huoneeseensa eikä sallinut kenenkään häiritä itseään
kokonaiseen tuntiin.

Ja tämän tunnin kuluessa taisteltiin hänen sydämessään suuri ja
ratkaiseva taistelu.

Musta enkeli ja valkoinen enkeli siellä taistelivat, mutta valkoinen
enkeli oli jo alunpitäen voitonpuolella. Se oli saanut hyvän otteen
mustan enkelin kauluksesta, ja vaikka musta enkeli hirmuisesti
ponnistelikin vastaan, koettaen kaikin voimin kuohuttaa kavioillaan
ylpeyden ja turhamaisuuden sameita pohjamutia rouva Montosen sielusta
rumaksi lätäköksi, johon musta enkeli sitten voisi piiloutua ja
pelastua, niin ei valkoinen enkeli kuitenkaan hellittänyt, vaan piti
jalosti puolensa ja livautti lopuksi kirkkaalla, välkkyvällä miekallaan
mustan enkelin pään poikki.

Sitten kohotti rouva Montonen kasvonsa, ja niitä kaunisti nyt
rauhallinen lempeys ja hyvyys.

Ja hän astui Aataminsa huoneeseen, taputti tämän poskea ja sanoi:

-- En tahdo enää ikinä ajatella sitä hiirijuttua. Maksa Nilsperille,
mitä olen hänelle velkaa, ja sano, ettei juttua jatketa. Minä en tahdo
olla pikkumainen.

Silloin kauppaneuvos Montonen kohotti päätään, nojautui taaksepäin,
nosti vasemman jalkansa ristiin oikealle polvelleen, naputti
salaperäisesti hymyillen sormillaan tuolinsa kädensijoja ja sanoi
sitten:

-- Niin, sinun asemassasi olevan henkilön ei oikein sovikaan jatkaa
moista juttua...

Mutta rouva Montonen näki ruokasaliin palattuaan Peurasen Askon
telkkuvan pihamaalla, avasi ikkunan ja huusi:

-- Asko! Tulehan tänne!

Asko lähestyi hieman hidastellen. Varmaankin on paha merrassa, kun itse
kauppaneuvoksetar...

-- No tule nyt nopeammin! En minä sinua syö!

Tämä lupaus rauhoitti Askoa jonkin verran, ja hän lähestyi vähän
kiiruummin.

-- Menepäs pyytämään isääsi, että hän olisi hyvä ja avaisi lankkuaidan
Menlösin puolelle.

Asko juoksi viemään tätä sanomaa makasiiniin niin että tukka leuhkui.
Mutta Antti Peuranen huudahti suuttuneena:

-- Kuka sinut on opettanut valehtelemaan, poika!

-- Enkä valehtele! kimitti Asko. -- Niin rouva sanoi!

Koska asia oli aivan liian mahdoton ainakaan Askon puheiden
perustuksella uskottavaksi, lähti Antti Peuranen itse ottamaan selkoa
siitä, mitä kauppaneuvoksetar oli oikein tarkoittanut. Mutta rouva
Montonen sanoi:

-- Niin, jos Antti olisi hyvä ja kävisi ottamassa pois laudat, jotka
Antti silloin naulasi tuonne aitaan kaivon luo.

Antti kynsi korvallistaan, mutta käsky oli selvä.

Hän siis lähti noutamaan kirvestä ja sorkkarautaa, ja viiden minuutin
kuluttua väänsi ja paukutteli hän jo sulkua auki.

Mutta kun työ oli tehty ja reitti Menlösin puolelle taas oli auki,
katseli hän aukkoa pitkän aikaa syvissä mietteissään ja mutisi sitten:

-- No tätä minä en ainakaan omalla järjelläni käsitä...!

Eihän se ihme ollutkaan.

Eivät sitä käsittäneet muutkaan.

Mutta koska rouva Montonen ei ole sellainen ihminen, joka jättäisi
alkamansa tehtävän keskeneräiseksi, niin kutsui hän luokseen Anna
Riitan ja selitti hänelle, että hänen olisi nyt käytävä, pyytämässä
rouva Montosen puolesta anteeksi rouva Menlösiltä.

Kun Anna Riitta tämän kuuli, niin ei hän voinut muuta kuin katsoa
emäntäänsä silmät ympyräisinä ja sanoa:

-- Häh?

Siinä olikin rouva Montosella aika työ, ennenkuin hän sai Anna Riitan
käsittämään ja uskomaan, mistä oli kysymys. Ja silloin Anna Riitta
suoraan ja peittelemättä ilmaisi pahimmat aavistuksensa kysymyksessä ja
huudahduksessa:

-- Onko kauppaneuvoksetar... onko kauppaneuvoksetar tullut höpelöksi?!

Mutta kauppaneuvoksetar opetti Anna Riitalle tarkoin, mitä hänen oli
sanottava, ja kun Anna Riitta osasi sen aivan sujuvasti, sai hän lähteä
tälle perin omituiselle asialle.

Näin siis kaikki tapahtui.

XXXI

Oli jouduttu niin pitkälle, että kaupunkilaiset melkein joka päivä
odottivat jotain uutta ja erikoista tapahtuvaksi, ikäänkuin olisimme
olleet jossain maailman suurkeskuksista, ja toivorikkaina lausuivat
toisilleen, herättyään aamulla sikeästä ja virkistävästä unestaan:

-- Saa nähdä, mitä tänään tapahtuu!

Tästä aivan liiallisesta ahneudesta suuttumatta valmistikin Kaitselmus
kaupunkilaisille vielä yhden yllätyksen, sen, jonka me jo tiedämme ja
joka aiheutti niin suuren hälinän ja hämmästyksen, että Häkkisen matami
sai huimaus- ja pyörrytyskohtauksen, josta hän kuitenkin tointui, kun
Sipon emäntä hieroi hänen niskaansa ja päätään lumella.

Niin, kaupungille levisi tieto, että itse kauppaneuvoksetar Montonen
oli pyytänyt anteeksi rouva Menlösiltä, ja ensimmäiset tämän uutisen
tuojat ajettiin ivalla ja pilkalla häpeällisesti ulos ovesta. Mutta
kun saapui viides ja kuudes samanlainen sanoma, niin alettiin niitä jo
vähän kuunnella.

-- No mitäs nyt sanotaan?

-- Niin, sanokaapas, mitä nyt sanotaan!

-- Onko semmoista ennen kuultu?

-- Ei ole kuultu, eikä sano kuulleensa meidän vanha muorikaan, vaikka
on jo yhdeksännellä kymmenellä.

-- Sitähän minäkin. Semmoista ei ole kuultu milloinkaan koko maailmassa!

Paljon nähneet matkailijat kertovat eräillä koko- tai puolivilleillä
kansoilla olevan salaperäisen taidon, jolla he äärettömissä erämaissa
saavat tiedon tärkeistä tapauksista levenemään miltei sähkölennättimen
nopeudella. Varmaankin omaavat kaupunkilaisemme saman yliluonnollisen
taidon, sillä puolen tunnin kuluttua siitä, kun makasiinimies Antti
Peurasen kirveenhamaran iskut olivat avanneet lankkuaidassa olevan,
suljetun aukon, oli kauppaneuvos Montosen takapihalla, kaivon
luona, jo yli viisikymmentä sielua katsomassa tätä käsittämätöntä
näkyä, joukossa kolme vanhaa mummoa hamasta vanhan kaupunginosan
äärimmäisestä laidasta saakka, josta mummoilla on mennyt puoli
tuntia jo paikalle saapuessakin. Millä ajalla he siinä tapauksessa
ovat ennättäneet asiasta ensin tiedon saada, se on arvoitus, jota ei
meidän ymmärryksemme eikä kynämme pysty selittämään, sillä yhtään
puhelinta ei niillä tienoin vielä siihen aikaan ollut, eikä Mönkkysen
Maijastiinallakaan sentään siipiä ollut, vaikka hän olikin tunnetusti
nopea sanansaattaja.

Hiljaisen hartauden vallassa katsoivat läsnäolijat tätä ihmeellistä
näkyä, Menlösin ja Montosen raja-aidassa olevaa aukkoa.

Vihdoin sanoi eräs vanha ukko, jolla oli päässään silmälasit ja leuassa
harmaa pukinparta:

-- Niin, niin näkyy, hyvät ihmiset, mutta...

Ja hän alensi ääntään, vilkaisi ympärilleen ja jatkoi:

-- Mutta se voi olla vaarallinen reikä...

Kaikki katsoivat häneen tuijottaen, lievän väristyksen vallassa.

Silloin alensi ukko ääntään vielä enemmän ja kertoi salaperäisen
näköisenä:

-- Tällä vanhalla raatimies Tujulinillakin oli kerran reikä puutarhansa
aidassa, ja ei ollut sillä lysti, joka siitä reiästä yritti sisälle
mennä.

Ukko vaikeni ja alkoi kopeloida piippua housuntaskustaan, ja tämä
vitkasteleva esitystapa harmitti mummoja, joista pienin sanoi ohuella
äänellä:

-- No kerro nyt loppuun asti!

Mutta ukko murensi rauhallisesti toisesta taskustaan ottamansa,
lyhyeksi poltetun sikarinpätkän piippunsa pesään, sytytti piippunsa ja
jatkoi vasta sitten:

-- Niin, siltä Tujulinilta oli varastettu puutarhasta marjoja...
ja mitä lie varastettu semmoista, mitä näissä meidän kaupungin
puutarhoissa siihen aikaan oli. Tähän aikaanhan niissä ei ole enää
mitään, mutta siitä taitaa tulla jo yli neljäkymmentä talvea. Niin se
raatimies antoi naulata aidan harjalle teräviä nauloja pystyyn, mutta
jätti aivan kuin epähuomiossa yhteen nurkkaan semmoisen reiän, että
siitä mahtui mies sisään, jos hyvin paljon kyykistäytyi. Ja seuraavana
yönä siihen reikään tarttui Holperin poika. Se raatimies oli näet
piilottanut sen reiän eteen semmoiset sakset, että ne heti räpsähtivät
kiinni, kun vain oli ruohoon polkaissut, eikä niitä saanut ennen
auki eikä irti, ennenkuin raatimies oli itse tullut avaimen kanssa
aukaisemaan.

Ukko vaikeni ja kaiveli tulitikun päällä piippunsa pesää. Sitten hän
lisäsi:

-- Se Holperin poika meni merille ja on nyt ollut jo kuolleena vuosia
parikymmentä, niin että kyllä asia on tosi.

Mummot huokasivat:

-- Siunatkoon!

-- Niin, on tässä maailmassa vaaroja ja väijytyksiä.

-- Juu, juu... kun vain osaisi aina sitä oikeata tietä vaeltaa... ettei
joutuisi ketunrautoihin.

-- Ja tuommoisia väijytyksiä naapurit toisilleen rakentavat!

-- Niin, eikö se ole kauheata?

-- Mitäs se sitten olisi! Kauheatahan se on.

Eräs eukko uskalsi kuitenkin vielä epäillä:

-- Mutta jospa ei siinä olekaan mitään väijytystä?

Mutta toiset eukot sanoivat hänelle:

-- No mitäs varten tuohon muuten olisi tuommoinen reikä tehty?

Niin, mitä varten?

Ei siihen osannut enää se eukkokaan mitään sanoa. Olihan aidassa
juuri semmoinen aukko kuin raatimies Tujulininkin aidassa, ehkä vähän
suurempi vain, joten oli luonnollista, että aukon luona myös oli
ketunsakset. Ne oli vain upotettu lumeen, niin ettei niitä näkynyt.

Mutta sillä äskeisellä eukolla, joka oli silmänräpäyksen epäillyt rouva
Montosen kavalia juonia, oli poika, semmoinen kymmenvuotias vesa,
jollaiset eivät osaa henkeänsäkään pelätä, ja tämä poika sanoa pöläytti
äkkiä:

-- Minä menen koettamaan, onko siellä mitä.

Silloinkos äiti huusi! Vai sinne sinun nyt pitäisi telläytyä!

Ja äiti tarttui toisella kädellä poikansa niskaan, otti toisella
kädellä lakin hänen päästään, pisti sen tilapäisesti kainaloonsa ja
tukisti sitten poikaa niin, että kyllä lankkuaita aukkoineen silmissä
vilisi.

Samassa saapui paikalle muutamia torilaisia ihmettä katsomaan, ja
nähdessään poikaa tukistettavan kysyivät he:

-- Mitäs tuo poika on tehnyt?

-- No kun olisi taimo tahallaan telläytynyt ketunsaksiin... siinä on
ketunsakset aivan tuon reiän edessä lumessa.

Juuri silloin tuli Menlösin Miina vesikelkkaa vetäen siitä aukosta,
ja eukot katsoivat häneen ihmeissään. Eihän siinä ollutkaan mitään
ketunrautoja!

XXXII

Niin on mennyt lauantai, suurien, mutta herrasväki Menlösille suloisten
mielenliikutusten päivä.

Ja nyt on sunnuntai, sunnuntai-aamu.

Antakaa käteemme kynä, jolla voisimme kuvata tämän kauniin kevättalven
sunnuntai-aamun!

Antakaa meille sellainen kynä, kaatakaa mustetolppoomme sellaista
mustetta, että voisimme, nyt eron hetkellä, maalata eteenne kauniin
taulun, yhtä kauniin kuin on itse aihekin!

Mutta ah... kankea on kynämme, hidas ja raskas on kätemme, ja
muste pullossamme on kuin mitäkin tököttiä! Mitenpä siis loisimme
tuon kauniin taideteoksen, maalaisimme tuon taulun, jossa yhdellä
silmäyksellä näkisimme, kuinka vesi alkaa tipahdella Montosen suuren ja
ylpeän kauppakartanon katonräystäältä, ja miten kaksi vanhaa varista
kaikessa rauhassa noukkii runsasta ravintoa suuhunsa juuri keskellä
kauppatoria! Taulun, jossa näkisi, miten konstaapeli Miettinen kävelee
Koulukatua pitkin kirkkoon, rinnallaan mustiin puettu vaimonsa ja
kantaen sylissään kolmivuotiasta tytärtään, joka muuten juoksisi
keskelle katua ja sotkisi siellä kurassa uudet, sievät pyhäkenkänsä,
roiskuttaisipa vielä puhtaalle, punaraitaiselle mekolleenkin. Taulun,
jossa kuulisi, kuinka vanhat, tutut äänet kirkontornista harvakseltaan
kalahtelevat ja kumahtelevat, ja näkisi pastori Teofiilus Kettusen
paitahihasillaan lopettelevan parran ajoa ikkunansa edessä.

Ylivoimainen on meille sellainen tehtävä. Siispä lakkaammekin
haaveilemasta mahdottomia ja tyydymme mieluummin siihen pieneen pyyhyn,
joka on kädessämme, kuin lähdemme leuhkan tavoin juoksentelemaan
metsässä olevien kymmenien perässä, tyydymme pysymään varmalla
maaperällä ja jupisemaan kertomustamme vanhaan, totuttuun tapaamme.

Pistäytyisimmekö kirkkoon?

Ehkäpä jätämme sen kumminkin.

Maunulin siellä vain soittelee ja nuuskaa vanhaan tapaansa, ja
Laaksonen laulaa kovalla äänellä, mutta siinä ei ole mitään
merkillistä. Mekin osaamme laulaa yhtä kovalla äänellä kuin Laaksonen,
osaammepa soitella urkuharmoniakin. Mutta nuuskaa ei meidän nenämme
siedä, sillä nuuskasta se rupeaa kovasti kutisemaan, ja sitten ei ole
aivastelemisella loppua.

Ja pastori Kettunen saarnaa kuten ennenkin, mutta eihän meitä nyt
nukuta. Olemme aivan varmat siitä, ettei pastori Kettusella ole tällä
kertaa mitään yllätyksiä mielessään, mutta voimmehan kuitenkin kaiken
varalta pitää pastori Kettusen vastaisuudessakin muistissamme, koska
olemme nähneet ja kuulleet, mitä hänkin voi saada itsestään irti, kun
sellainen sattuu hänen mieleensä juolahtamaan.

Niin, suoraan sanoen tekisi meidän mielemme pistäytyä meille rakkaaseen
Menlösin perheeseen, saadaksemme nähdä, miten siellä nyt viime päivien
merkillisten mullerrusten jälkeen jaksetaan.

Näettekö, miten lumi on sulanut! Koirankoppikin on miltei kokonaan
näkyvissä. Kyllä tästä pian kevät tulee.

Mutta minne on musta säkinriekale aidalta joutunut? Sitähän ei näy
missään. Kuka hyvä ihminen lieneekään korjannut koko pahennuksen pois?

No joutikinhan se, riivatun ketale! Vielä tänäkin rauhan päivänä syttyy
viha sydämessämme, kun satumme sen muistamaan.

Olisittepa nähnyt taloustirehtööri Menlösin tänä aamuna, niin jo teitä
olisi naurattanut.

Pahoin pelkäämme, että jos hän edelleen kehittyy tähän suuntaan,
niin täytyy hänen rakkaan aviopuolisonsa Maria Menlösin sitoa hänet
ruokasalin suuren pöydän jalkaan kiinni. Että saisi talossa rauhan.

Koko aamun on ukko näet ollut pelkässä pahanteossa.

Ensin söi aamulla kahvipöydässä sokeria kuin hevonen. Neljä palasta
otti kummankin kupin kanssa, mankui sitten vielä ylimääräisenkin
kupin ja otti senkin kanssa neljä palasta. Ikäänkuin sokeria sataisi
talvella taivaasta niinkuin lunta! Mutta kun hän sitten lopuksi
pisti sokerirasiasta kaksi palasta suoraan ja paljaaltaan suuhunsa,
niin silloin otti rouva Menlös sokerin pois pöydältä, ja ukko alkoi
hiljaisen tyttärensä Kaisun ihmeeksi ja puolisonsa Marian kauhuksi ja
siveelliseksi suuttumukseksi puhella kevytmielisiä, kehui olevansa
rakastunut ja sanoi, että rakastuneet syövät aina sokeria. Mutta kun
hän sitten yritti ruveta taputtelemaan rouva Menlösiä, niin tarttui
rouva tomutuslätkään ja ajoi hänet sillä omaan kamariinsa.

Siellä hän sitten pysyi jonkin aikaa alallaan, taikka oikeammin sanoen
alkoi reistailla pyssyjensä kanssa, purki ne kaikki alkuaineisiinsa
ja jätti palaset huiskin haiskin, minkä minnekin, ja vihelteli ja
hypähteli ja alkoi lopuksi lauleskellakin.

Hyvä isä taivaallinen! Tirehtööri Menlös lauleskelemassa!

Jos sitä konserttia saisitte kuunnella, niin maksaisittepa aivan
varmaan viisikymmentä penniä, saadaksenne kuulla oikein mölyapinan
äännähdyksiä. Sillä eihän ole, paratkoon, taloustirehtööri Menlösillä
ääntä eikä korvaa hiuskarvan vertaa!

Mutta nyt hän kumminkin hyräili ja hoilotteli kerrassaan kammottavia
säveliä, ja koroitti lopuksi äänensä sen päiväiseksi kiekaukseksi, että
se kuului ruokasaliin asti, ja Kaisu huudahti äidilleen:

-- No äiti! Nyt isä jo laulaa!

Ja sitä historiallista tapausta kuunteli rouva Menlös tuokion korvat
hörössä, mutta sitten hän kesken aamupäiväkiireittensä vaipui istumaan
keinutuoliin ja alkoi nauraa, nauraa niin, ettei hän ole sillä tavoin
nauranut viiteen vuoteen. Hän oikein huusi ja potki, ja suuret
naurukyyneleet vierivät hänen poskilleen. Lopuksi oli hän läkähtymisen
vaarassa, ja pelastuttuaan siitä vaarasta piteli hän kylkiään ja
änkytti, tulipunaisena kasvoiltaan:

-- Isä laulamassa! _Isä!_

Ei, totisesti ei taloustirehtööri Menlösistä ole laulajaksi! Hänen
laulunsa on vaarallista, sillä jos kuulijat kuolevat nauruunsa, niin on
se hyvin surullinen loppu niin hauskalle tilaisuudelle.

Taloustirehtööri Menlösiä ei tänä aamuna olisi pitänyt ollenkaan
jättää ilman tehokasta ja valpasta silmälläpitoa. Sillä lakattuaan
lauleskelemasta alkoi hän muuta puuhailla, ja äkkiä kuului hänen
kamaristaan pyssyn paukaus.

Säikähtynyt rouva Menlös kiiruhti tapahtumapaikalle, ja näki miehensä
tarkastelevan pyssy kädessä pilkkaa, jonka hän oli kiinnittänyt seinään
ja johon hän sitten oli salonkikiväärillään täräyttänyt huoneen
toisesta päästä.

Sellainen villitty oli herra Johan Alfred Menlös tänä aamuna!

Taloustirehtööri Menlös nauroi pöhkömäistä naurua nähdessään
puolisonsa kauhistuneen katseen, mutta rouva Menlös otti häneltä heti
takavarikkoon sekä kiväärin että patruunat. Se olikin varovaisinta,
sillä nykyisessä yltiöpäisessä mielentilassaan olisi hänen mieleensä
ehkä saattanut juolahtaa alkaa huvitella silläkin tavoin, että olisi
asettunut ikkunan pieleen vaaniskelemaan pyssy kädessä rauhallisia
sunnuntaikävelijöitä, joita silloin tällöin joku näkyi Papinkadulla, ja
alkanut niitä ammuskella, kuvitellen niitä muka hirviksi tai jäniksiksi.

Neljännestunnin kuluttua tapasi Miina hänet mylläämässä vaatekomerossa,
ja nähdessään sen hävityksen kauhistuksen, jonka herra Menlös oli
ehtinyt aikaansaada, huusi Miina:

-- Herra jee!

Arvaten pahan olevan taas merrassa kiiruhti rouva Menlös paikalle.

Kaikki vaatteet olivat pudonneet naulakoistaan, ja komeron permannolla
täten syntyneessä kasassa mylläsi hänen miehensä polviaan myöten.

Rouva Menlös vaati hänet silmänräpäyksessä tilille tästä törkeästä
ja ennenkuulumattomasta ilkivaltaisuudesta, ja herra Menlös vastasi
kutakuinkin röyhkeästi ja vaateliaasta, että hän tahtookin tänä päivänä
ylleen "raidalliset housunsa ja pitkän juhlatakkinsa".

Eikähän siinä mikä auttanut. Hänen täytyi ne saada.

Sellainen peto on meidän rakkaasta taloustirehtööri Menlösistä tullut.
Kohta ei rouva Menlösillä ole talossa mitään sanomista, mistä seikasta
kaikki huolelliset perheenemännät voivat selkeästi havaita, kuinka
vaarallista on hetkeksikään hellittää ohjaksia, kun on ne kerran
tiukalle saanut. Sinä lyhyenä aikana, jolloin suru ja murhe olivat
painaneet rouva Menlösin mieltä, oli hän antanut herra Menlösin olla
ja liikkua omin päinsä, ja nyt, kun päivä jälleen paistoi ja rouva
Menlös taas olisi ollut kykenevä pitämään yllä järjestystä talossaan,
oli herra Menlösistä tullut sellainen vintiö, että häntä on miltei
mahdotonta kurissa pitää.

Puolipäiväkahville saapui se vanha neiti Anderson, hyvä ja hurskas
ihminen, joka hiirijutun alussa oli koettanut sopua ja rauhaa rakentaa.

-- Nyt, rakkaat lapset, nythän tulee sovinto?

-- Niin, kerskasi herra Menlös. -- Se on tullut jo!

-- No mutta _Menlös!_ huudahti rouva Maria Menlös. -- Vietkö sinä jo
sanatkin suustani? Etkö anna minun edes puhua?

Sen verran oli toki herra Menlösissä vielä ihmistapoja ja hyvää
kasvatusta jäljellä, että ymmärsi vähän hävetä ja mutista:

-- No niin... suo anteeksi, rakas Maria!

Rouva Menlös oli kiitollinen siitäkin vähästä. Niin huimaavasti oli
hänen auktoriteettinsa ollut alenemassa viime aikoina.

Ja sitten sanoi rouva Menlös neiti Andersonille:

-- Rouva Montonen on pyytänyt minulta anteeksi, enkä minä ole se
ihminen, joka antaa auringon laskea vihansa ylitse, kun lähimmäiseni
tarjoaa minulle sovinnon kättä. Eikö ole niin, Menlös?

Ja herra Menlös vastasi:

-- Aivan niin, rakas Maria.

Rouva Menlös jatkoi:

-- Tänä iltana menemme vierailulle Montoselle.

Vaiettuaan hetkisen lisäsi hän:

-- Onhan minullakin puolestani anteeksi pyytämistä...

Ja hän keinutteli hiljaa ruumistaan ja huokasi:

-- Sillä minäkin olen, Jumala paratkoon, vain syntinen ihminen.

Sydän keveänä poistui vanha neiti Anderson sinä päivänä Menlösin
talosta.

Mutta samaan aikaan poistui kauppaneuvos Montosen talosta eräs
toinen henkilö, jonka sydän ei suinkaan ollut täynnä kiitollisuutta
tapahtuneen sovinnon johdosta, vaan joka sangen suuttuneen näköisenä
tuhahteli sieraimiinsa ja muljautti pahasti silmiään Menlösin Miinalle,
joka samassa sattui kulkemaan portin ohi.

Herra Nilsperi se oli.

Hänkin oli kuullut outoja huhuja tapahtuneesta sovinnosta ja
kiiruhtanut kauppaneuvos Montosen luo ottamaan selkoa siitä, mitä
oikeastaan oli tapahtunut, ja vannottamaan rouva Montosta luopumaan
hullusta päähänpistostaan. Juttuhan voitettaisiin hovioikeudessa aivan
varmasti!

Mutta rouva Montonen ei ollut edes tullut hänen puheilleenkaan, ja
kauppaneuvos Montonen oli hänelle sanonut, ettei juttua missään
tapauksessa tulla jatkamaan. Kauppaneuvos Montonen sanoi, että hän oli
pähkähullu, kun antoi sen alkaakaan.

Sitten oli kauppaneuvos Montonen maksanut Nilsperille hänen
tähänastiset vaivansa ja tehnyt sennäköisen ilmeen, että Nilsperi
huomasi keskustelun päättyneen tähän.

Siitä syystä poistui herra asianajaja Nils Pehr Bums kauppaneuvos
Montosen talosta sieraimiinsa tuhahdellen ja silmiään muljautellen.

XXXIII

Iltapäivä.

Hämärtää jo.

Kauppaneuvos Montosen ovikello soi.

Ja katso: siellä seisoi sellaisia vieraita, siellä kauppaneuvos
Montosen tilavassa, lämpimässä, kodikkaassa eteisessä...

Sellaisia vieraita, joita ei oltu talossa pitkään aikaan nähty,
nimittäin rouva Maria Menlös, taloustirehtööri Johan Alfred Menlös ja
heidän tyttärensä, neiti Kaisu Menlös.

-- Hyvää iltaa, kauppaneuvoksetar! sanoi rouva Menlös.

Ääni tuntui vielä vähän jäykältä.

-- Hyvää iltaa, tervetuloa! Olkaa hyvät ja riisukaa yltä!

Kuinka luonnollisesti rouva Montonen sen lausuikaan!

-- Tulimme kiittämään kauppaneuvoksetarta..., sanoi rouva Menlös.

-- Ja onnittelemaan kauppaneuvosta, jatkoi taloustirehtööri Menlös
kiireesti, sillä nyt oli jo kauppias Montonenkin saapunut eteiseen.

Vieraat kävivät sisään saliin.

Mutta rouva Menlös tahtoi heti puhua pari sanaa kahden kesken rouva
Montosen kanssa.

-- Minun täytyy pyytää anteeksi kauppaneuvoksettarelta! Syy oli
kokonaan minun...

-- Ei, tirehtöörskä, syy oli todellakin minun...

-- Mutta eipäs! Olen niin pahoillani! Syy oli minun, kauppaneuvoksetar!

-- Ei, tirehtöörskä...

-- Kun minä näin sen säkin...

-- Ei, tirehtöörskä! Minähän käskin naulata...

-- Mutta, kauppaneuvoksetar! Minä en...

Ei, me emme voi jatkaa! Vaikeaksi käy kirjoittaminen silmien
sumentuessa. Sellaista jaloa kilpailua!

Ja kuinka ylevältä kuuluukaan sivistyneiden ja arvokasten henkilöiden
keskustelu!

-- Tirehtöörskä... kauppaneuvoksetar! Kauppaneuvoksetar... tirehtöörskä!

Sellainen keskustelu ei hivele ainoastaan korvaa, vaan se hivelee myös
sydäntäkin. Kuuntelisit sitä vaikka koko päivän.

Kuinka paljon hyvää sentään arvonimet saavatkaan aikaan! Varmaankin
puhdistavat ja jalostuttavat ne ihmisten sydämiä enemmän kuin pastori
Teofiilus Kettusen saarnat ja enemmän kuin Laaksosen johtaman
Hoosianna-kuoron laulu adventtisunnuntaina.

Niin, me koroitamme äänemme ja sanomme rohkeasti:

Missä laki ja evankeliumi uupuneina, voimattomina laskevat aseensa,
turhaan koetettuaan murtaa sydämen panssariportteja auki, siellä
tuollainen pieni sana -- ikäänkuin henkäys -- arvonimi, joka on niin
helppo sanoa, koputtaa hiljaa ovelle, ja katso: selki selälleen
lentävät rautaiset portit, ihana valo silmiä huikaisee ja sisältä
tervehtii vierasta näkymättömän orkesterin helisevä soitto...

Kauppaneuvoksetar Montonen ja taloustirehtöörskä Menlös ovat, niinkuin
koko kaupunki tietää, myöhemmin olleet eri mieltä ainoastaan yhdestä
asiasta. Kumpikaan ei nimittäin ole voinut suostua siihen, että toinen
ottaisi syyn jutun alkamisesta omille niskoilleen.

Tätä hauskaa iltaa! Suuri ilo on meille siitä kirjoittaa.

Katsokaapa, kuinka rouvien sydämet ovat sulaneet!

Mutta hepä jo vähän vetistelivätkin kahden kesken. Eikä mikään,
lukuunottamatta arvonimeä, tee niin hyvää kauan kärsineelle sydämelle
kuin kyyneleet. Viimeisenkin jäykkyyden ne huuhtovat pois.

Maire Mielikki Minerva ja Kaisu tuolla sohvalla supattelevat toistensa
korvaan, kädet toistensa vyötäisillä. Niin hauskannäköisiä tyttöjä.

Ja herrat puhuvat oikein politiikkaa ja ovat niin vietävän tohkeissaan!

Teekeittiö porisee pöydällä ja rouva Maria Menlös keinahtelee pyylevänä
leveässä keinutuolissa, suu hymyssä. Oikein herttainen vanha rouva!

Sellaisia hyviä, kunnioitettavia ihmisiä kaikki tyyni! Herrapa heitä
heilautelkoon!

Nyt tuli sisään kauppaneuvoksetar, taluttaen käsipuolesta makasiinimies
Antti Peurasen Askoa, jonka hän juuri parhaaseen aikaan oli käsittänyt
keittiöstä, ja sanoi:

-- Tässäkin on yksi syntipukki! Tämä näki kissan ottavan hiiren eikä
puhunut mitään silloinkaan, kun kaivoa pumputtiin tyhjäksi, vaikka koko
ajan vieressä seisoi. Mutta selitäkin nyt näille sedille ja tädeille,
miksi sinä et siitä mitään puhunut!

Ja syntipukki vilkuili ympärilleen komeassa, kirkkaasti valaistussa
huoneessa, ja pyyhki nenänsä alustaa takkinsa hihaan.

Vihdoin hän hämillään mutisi:

-- Ka, ne eivät olisi silloin... tyhjentäneet sitä kaivoa...

*** End of this LibraryBlog Digital Book "Siitä nousi hirmuinen prosessi - Kertomus" ***

Home