Title: Jean-Christophe IX - Palava pensas
Author: Rolland, Romain
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Jean-Christophe IX - Palava pensas" ***


JEAN-CHRISTOPHE IX

Palava pensas


Kirj.

ROMAIN ROLLAND



Porvoossa,
WERNER SÖDERSTRÖM OSAKEYHTIÖ,
1919.



    Le diamant dur je suis,
    qui ne se romp du marteau
    ni du sizeau retanté.
       Frape, frape, frape moy,
       pour cela ne mourray.

    Come le Fenix je suis,
    qui de sa mort reprant vie,
    qui de sa cendre naistra.
       Tue, tue, tue moy,
       pour cela ne mourray

[Kova timantti olen, jota ei vasara murra, eivät hampaiset hohtimet.
Lyö, lyö mua: en siitä kuole.

Kuin Fenix olen, joka kuolemastaan elää ja tuhkasta syntyy. Surmaa,
surmaa minut: en siitä kuole.]



ENSIMÄINEN OSA



Sydämessä rauha. Tuulet seisoivat. Ilma oli liikkumaton...

Christophe oli tyyni; hän oli täynnä lepoa. Oli jollakin tavoin
ylpeä siitä, että oli sen saavuttanut. Ja pohjaltaan hän oli siitä
alakuloinenkin. Hän ihmetteli tällaista hiljaisuutta. Intohimot olivat
uinahtaneet; hän luuli vilpittömästi, etteivät ne enää heräisikään.

Christophen suuri, hieman alkeellinen voima hervahti uneen, kun se oli
joutilaana ja kun sillä ei ollut mitään esinettä, johon kohdistua.
Pohjalla tuntui salainen tyhjyys. Kätkössä jokin: "mitä varten"; ehkäpä
tuntu onnesta, johon hän ei ollut osannut tarttua kiinni. Hänelle
ei riittänyt enää taistelu itseään eikä toisia vastaan; hänellä ei
ollut enää vaivaa edes omasta työstäänkään. Hän oli joutunut yhden
matkataipaleensa päähän; hän eli entisten ponnistustensa tuloksilla;
hänen oli liian helppo purkaa musikaalista suontaan, jonka hän oli
saanut auki; ja sillaikaa kuin yleisö, joka luonnollisesti oli jäänyt
hänestä jäljelle, ihaili hänen menneitä töitään, alkoi hän itse
niistä irtautua, tietämättä vielä, pääsisikö hän eteenpäin. Luomistyö
oli hänelle tasaista ja yksisävyistä onnea. Taide ei ollut hänelle
tänä elämän aikana enää muuta kuin kaunis soitin, jota hän käytteli
virtuoosin taidolla. Christophe tunsi häpeäkseen, että hänestä uhkasi
tulla diletantti.

"_Päästäkseen eteenpäin taiteessa_, sanoo Ibsen, _tarvitaan muuta ja
enempää kuin luontaista neroutta: intohimoja, tuskia, jotka antavat
elämälle sisällön ja tarkoituksen. Ellei niin ole, ei taiteilija luo,
vaan kirjoittaa pelkästään kirjoja_."

Christophe kirjoitti kirjoja. Sellaiseen ei hän ollut tottunut. Nämä
kirjat olivat kauniita. Hänestä olisi ollut parempi, jos ne eivät
olisi olleet niin kauniita, vaan sen sijaan elävämpiä. Christophe,
tuo lepäävä atleetti, joka ei nykyään tiennyt, mitä hän lihaksillaan
teki, katseli ikävystyneesi odottamiaan tyynen työskentelyn vuosia,
haukotellen kuin jalo peto. Ja kun hän germaanina oli vanhastaan
taipuisa optimismiin, niin koetti hän vakuuttaa itselleen, että kaikki
oli parhain päin, ja ajatteli, että hän oli nyt varmaankin saapunut
matkan lopulliseen määrään; hän oli hyvillään, että oli päässyt
tuskasta, päässyt oman itsensä valtiaaksi. Se ei merkinnyt paljoa...
Mutta mitäpä sille! Ihminen antaa sen, mitä hänellä on; hän on sitä,
mitä voi olla... Christophe luuli joutuneensa satamaan.



Ystävykset eivät nykyään asuneet yhdessä. Kun Jacqueline karkasi, luuli
Christophe, että Olivier asettuisi hänen luokseen. Mutta Olivier ei
voinut sitä tehdä. Vaikka hän kaipasikin lähestyä Christophea, tunsi
hän mahdottomaksi ruveta elämään hänen kanssaan entiseen tapaan. Hän
oli viettänyt niin monta vuotta Jacquelinen seurassa, että hänestä
olisi nyt ollut sietämätöntä, jopa pyhyyden loukkauskin, jos hän
olisi ottanut enää ketään ihmistä osalliseksi yksityiselämäänsä, --
vaikkapa tuo toinen olento olisi rakastanut häntä tuhat kertaa enemmän
kuin Jacqueline, ja vaikka Olivier olisi rakastanut samoin häntä. --
Sellaiselle ei ihminen järjellään mitään voi.

Christophen oli vaikea ensin häntä ymmärtää. Hän yritti uudestaan
houkutella Olivier Jeanninia luokseen, hän kummastui, suri, jopa
suuttuikin. -- Sitten selitti hänen vaistonsa, joka oli hänessä järkeä
varmempi, hänelle koko asian. Ja yhtäkkiä hän herkesi puhumasta siitä,
ja Olivier oli hänen mielestään oikeassa.

Mutta he tapasivat toisiaan joka päivä; eivätkä he koskaan saman
katon alla asuessaan olleet eläneet toisilleen läheisemmissä väleissä
kuin nykyään. He eivät kyllä ehkä vaihtaneet keskenään kaikkein
herkimpiä ajatuksiaan. Mutta heidän ei tarvinnutkaan sitä tehdä. Se
ajatustenvaihto tapahtui itsestään, sanattomasti: se tapahtui toisiaan
rakastavien sydämien ystävyydessä.

Kumpikaan heistä ei puhunut paljoa; toinen oli syventynyt taiteeseensa,
toinen muistoihinsa. Olivier Jeanninin suru keventyi; mutta hän ei itse
pyrkinyt siihen, se ei ollut hänestä oikeinkaan: se oli ollut liian
kauan jo hänen elämänsä ainoa tarkoitus. Hän rakasti lastaan; mutta
hänen lapsensa -- inisevä vauva -- ei voinut täyttää kovin suurta sijaa
hänen elämästään. On miehiä, jotka ovat enemmän rakastajia kuin isiä.
Siitä ei kannata loukkautua. Luonto on monimuotoinen; olisi järjetöntä
tyrkyttää kaikille samoja sydämen lakeja. Kenelläkään ei ole oikeutta
laiminlyödä velvollisuuksiaan tunteittensa tähden. Mutta ainakin täytyy
myöntää sydämelle oikeus olla olematta onnellinen, jos ihminen täyttää
myöskin velvollisuutensa. Enimmin rakasti Olivier lapsessaan ehkä juuri
sitä olentoa, jonka ruumis tuon lapsen oli luonut.

Aina viime aikoihin asti ei Olivier ollut paljoa huomannut muiden
ihmisten kärsimyksiä. Hän oli älyllinen sielu, ja sellaiset elävät
liiaksi itseensä sulkeutuneina. Se ei johtunut Olivier Jeanninissa
itsekkyydestä, vaan sairaaloisesta tottumuksesta haaveiluun. Jacqueline
oli heidän avioliittonsa aikoina yhä vain laajentanut tuota tyhjyyttä,
joka oli jo ennestään hänen miehensä ympärillä; hänen rakkautensa
oli vetänyt Olivier Jeanninin ja toisten ihmisten välille sellaisen
taikakehän, että se tuntui yhä sittenkin, kun rakkaus jo oli kadonnut.
Ja sitäpaitsi oli Olivier temperamentiltaan pikku aristokraatti.
Lapsesta asti oli hän pysyttäytynyt loitolla suuresta laumasta, vaikka
hänen sydämensä olikin varsin hyvä; sitä vaativat sekä hänen ruumiinsa
että sielunsa puhtauden vaistot. Noiden ihmisten haju ja ajatukset
olivat hänelle vastenmielisiä.

Mutta nyt muutti eräs sangen tavallinen tapaus, jonka näkijäksi hän
joutui, koko hänen katsomuksensa tässä suhteessa.



Olivier oli vuokrannut itselleen huoneiston, varsin vaatimattoman,
Monterouge-kukkulalla, melkoisen lähellä Christophen ja Cécilen
asuinpaikkaa. Siinä kaupunginkorttelissa asui enimmäkseen rahvasta,
ja talossa pikku koroillaeläjiä, virkailijoita ja muutamia
työläisperheitä. Aina muulloin olisi Olivier kärsinyt tällaisesta
ympäristöstä; hän olisi tuntenut itsensä siellä vieraaksi; mutta
nykyään oli hänestä samantekevää, missä hän asui: hän tunsi näet
kaikkialla itsensä vieraaksi. Hän tuskin tiesi, ketä hänen naapurinsa
olivat, eikä tahtonutkaan sitä tietää. Kun hän tuli kotiin työstä
-- (hän oli mennyt virkailijaksi erääseen kustannusliikkeeseen)
-- sulkeutui hän muistoihinsa, eikä käynyt kaupungilla muuta kuin
katsomassa lastaan ja Christophea. Hänen asuntonsa ei ollut hänelle
koti: se oli _pimeä kammio_, johon hänen menneisyytensä kuvat
heijastuivat: kuta mustempi ja tyhjempi se laatikko oli, sitä selvemmin
loistivat sisäiset kuvat. Olivier huomasi vaivoin edes ihmisiä, jotka
tulivat häntä vastaan portaissa. Vasten hänen tahtoaankin painuivat
kuitenkin eräät heistä hänen mieleensä. On sieluja, jotka eivät näe
tarkoin mitään asioita ennenkuin ne ovat menneet ohitse. Mutta silloin
ei heiltä jääkään mitään huomaamatta, pienimmätkin yksityiskohdat
kaivertuvat heihin ikäänkuin teräspiirtimellä. Olivier oli sellainen:
hän oli täynnä elävien ihmisten varjoja. Kun sattui jokin mieltä
järkyttävä tapaus, niin ne ihmisten hahmot ilmestyivät esiin; ja
Olivier kummastui, että hän tunsi ne, vaikkei ollut niitä ihmisiä
koskaan oikein tuntenut. Ja hän ojensi joskus käsiään tavoittaakseen
niitä... Mutta silloin oli jo liian myöhäistä.

Kun hän eräänä päivänä lähti kotoaan, näki hän talon ulko-oven edessä
joukon väkeä, keskimmäisenä talonmiehen vaimon, joka kertoi touhuissaan
jotakin. Olivier oli niin vähän utelias, että hän olisi jatkanut
kulkuaan tiedustelematta, mistä oli kysymys; mutta talonmiehen vaimo
halusi hankkia vielä uuden kuulijan ja pysäytti Olivier Jeanninin
ja kysyi häneltä, tiesikö hän, miten noille Roussel-raukoille oli
käynyt? Olivier ei edes tiennyt, ketä nuo "Roussel-raukat" olivat;
ja hän kuunteli nyt kylläkin, mutta välinpitämättömästi, ainoastaan
kohteliaisuudesta. Kun hän sitten sai kuulla, että muuan talossa
asuva työläisperhe, mies, vaimo ja viisi lasta, olivat tehneet
yhteisitsemurhan, köyhyytensä tähden, niin jäi hän siihen kuin
toisetkin, seisoskelemaan ja katselemaan rakennuksen seiniin ja
kuuntelemaan kertojaa, joka ei väsynyt, vaan alkoi kuvauksensa yhä ja
yhä alusta. Sikäli kuin talonmiehen vaimo kertoi, heräsi Olivierin
mielessä muistoja, ja hän huomasi, että hän oli nähnytkin nuo
onnettomat, joista nainen puhui; ja hän kyseli nyt heistä jotakin...
Tosiaankin, hän tunsi heidät: mies -- (Olivier oli aivan kuulevinaan
hänen pihisevän hengityksensä; hän oli tullut miestä vastaan usein
portaissa) -- mies oli työläisenä eräässä leipomossa: kelmeäihoinen,
uunin hehkun näivetyttämä; posket kuopalla, parta karhea; hän oli
saanut alkupuolella talvea keuhkokuumeen; hän oli mennyt jälleen
työhön, vaikkei ollut vielä täydellisesti parantunut; tauti oli
uusiintunut; kolme viikkoa oli hän ollut ilman työtä eikä ollut
jaksanutkaan mitään. Vaimo, joka oli aina raskaana ja oli nääntyä
siihen, ja jonka kihti oli sitäpaitsi runnellut niin, että hän
ontui, uursi ja puursi hoitaakseen perhettä, kierteli päivät pitkät
koettaakseen saada Vaivaishoitolaitokselta apua, edes sitä vähäistä,
mitä se antoi, -- antoi sangen vitkastellen. Sillä välin eivät lapset
suinkaan lakanneet anelemasta; yksi heistä oli yksitoista-vuotias,
toinen seitsen- ja kolmas kolmen, -- kaksi oli sitä paitsi jo kuollut,
-- ja näiden lisäksi oli parilla vielä kaksoiset, jotka olivat nähneet
parhaaksi tulla juuri tällaisina aikoina maailmaan: ne olivat syntyneet
edellisessä kuussa.

Eräs naapurineukko kertoi:

-- Sinä päivänä, kun ne syntyivät, alkoi vanhin noista viidestä,
yhdentoista vuoden ikäinen Justine-raukka, itkeä ja sanoi, miten hän
jaksaisikaan kantaa sylissään näitä kahta pienintä!

Olivier Jeanninin mieleen muistui heti tuon tytön kuva: -- valtavan
iso otsa, pään takaosaan vetäytynyt, väritön tukka, ja samean harmaat
silmät, jotka olivat kovin ylhäällä, aivan otsan taitteessa. Hän oli
nähnyt tyttöä usein, aina kantamassa joko ruokia tai pienintä siskoa;
tahi talutti hän kädestä seitsen-vuotiasta veljeään, aran ja herkän
näköistä poikaa, jonka katse oli sellainen hämmästynyt ja hämärä!
Kun Olivier ja tyttö tulivat portaissa vastatusten, sanoi Olivier,
hajamielisen kohteliaasti kuin hänen tapansa oli:

-- Anteeksi, pikku neiti.

Tyttö ei vastannut mitään; hän meni jäykkänä ohitse, tuskin tohtien
hipsuttaa; mutta tällainen kohteliaisuus tuntui hänestä pohjaltaan
hyvältä, sillä hän voi kuvitella sen tosiaan hänelle tarkoitetuksi. --
Edellisenä iltana kello kuuden aikaan oli Olivier mennyt kaupungille
ja oli kohdannut tytön viimeisen kerran; tyttö oli kantanut silloin
kotiinsa puuhiili-sankoa. Olivier ei ollut tullut huomanneeksi muuta
kuin että kannettava näytti hänestä kovin raskaalta. Mutta köyhälistön
lapsethan ovat sellaiseen tottuneet. Olivier oli tervehtinyt tyttöä
kuten tavallisesti, katsomatta häneen. Kun hän sitten joku askelma
alempana oli nostanut ajatuksissaan päätään, oli hän nähnyt tytön
ylempänä porraskäänteessä: lapsi seisoi nojaillen kaidepuuta vasten,
pikku kasvot rypyssä, ja katseli hänen menoaan. Hän kääntyi heti
Olivier Jeanniniin selin ja lähti nousemaan ylös portaita. Tiesiköhän
tyttö, mihin se matka häntä vei? -- Olivier oli siitä varma, ja hänen
sydäntään vaivasi tuska, kun hän ajatteli tuota lapsi-parkaa, joka oli
kantanut raskaassa sangossaan kuolemaa vapauttajakseen, -- ajatteli
noita muitakin pienokaisia, joille elämästä pääseminen merkitsi
kärsimyksistä pääsemistä!

Nyt ei Olivier voinut lähteä kävelylleen. Hän meni takaisin
huoneeseensa. Mutta millaista olikaan siellä! Nuo vainajat aivan
lähellä... Ainoastaan muutama väliseinä eroitti häntä heistä... Että
hän oli elänyt sellaisten kuolemantuskien naapurina!

Sitten meni hän tapaamaan Christophea. Hänen sydäntään ahdisti; hän
syytteli itseään, sanoi, että on luonnotonta tukkeutua sillä tavoin
kuin hän turhien rakkaudensurujen kuoreen, kun monet muut kärsivät
tuhansin verroin katkerampia kohtaloita. Muut, jotka hänkin olisi
voinut pelastaa! Hänen mielenliikutuksensa oli totista ja syvää; hänen
oli helppo sitä ilmaista. Christophe, joka oli altis vaikutuksille,
tuli hänkin vuorostaan järkytetyksi. Kun hän kuuli Olivier Jeanninin
kertomuksen, repi hän äsken täyttämänsä nuottilehden rikki ja sanoi
olevansa egoisti, joka huvittelihe lapsenleikeillä. Mutta sitten hän
kuitenkin kokosi repimänsä paperipalaset. Hän oli liian vakavasti
kiintynyt musiikkiinsa; ja selvä vaisto sanoi hänelle, ettei jonkin
taideteoksen hävittäminen voi tehdä yhtään ihmistä sen onnellisemmaksi.
Tällainen köyhyyden tragedia ei ollut hänelle mitään uutta; jo pikku
lapsesta oli hän tottunut kulkemaan sellaisten kuilujen äyräillä
niihin putoamatta. Sitäpaitsi arvosteli hän itsemurhaa ankarasti,
sillä hänellä oli nykyään elämänjakso, jolloin hän tunsi olevansa
niin täysissä voimissa, ettei myöntänyt ihmisellä olevan oikeutta
lakata taistelemasta, olipa kärsimys miten ankara hyvänsä. Kärsimys ja
taistelu: mikä onkaan normaalimpaa? Sehän on koko kaikkeuden juuri!

Olivier oli myöskin kokenut samanlaisia kärsimyksiä; mutta koskaan ei
hän ollut voinut saavuttaa, mitä häneen itseensä tahi muihin tuli,
niihin nähden selvää kantaa. Häntä kauhisti köyhyys; sehän oli vienyt
hänen rakkaalta Antoinetteltaan kaikki elämän voimat. Sitten, kun hän
oli nainut Jacquelinen ja antanut rikkauden ja rakkauden veltostuttaa
itsensä, oli hän nopeasti koettanut haihduttaa mielestään niiden
entisten synkkien vuosien muistot, joina hän ja hänen siskonsa olivat
saaneet joka päivä puurtaa itsensä uuvuksiin saavuttaakseen oikeuden
elää vielä seuraavana, tietämättä edes, onnistuisivatko siinäkään. Nämä
menneisyyden kuvat tulivat nyt hänen mieleensä, nyt, kun nuorukaisen
itsekkyys ei ollut häntä enää varjelemassa. Hän ei tällä kertaa
karttanut kärsimyksen kasvoja, vaan hän lähti niitä katselemaan. Hänen
ei tarvinnut mennä kauas niitä nähdäkseen. Nykyisessä sieluntilassaan
huomasi hän ne heti kaikkialla. -- Maailma oli täynnä kärsimystä.
Maailma, tämä vaivaistalo... Oi miten paljon ääretöntä tuskaa!
Runneltujen, huohottavien, elävältä mätänevien ruumiiden kidutusta.
Murheen murtamien mielien hiljaista rääkkäystä. Lapsia, jotka
eivät saa rakkautta; köyhiä tyttöjä, joilla ei ole mitään toivoa,
vieteltyjä tai petettyjä naisia; miehiä, jotka pettyvät ystävyydessään,
rakkaudessaan ja uskossaan; surullinen lauma onnettomia, jotka maailma
murjoo ja jotka se unohtaa!... Julminta ei tässä ole kurjuus eikä
sairaus, vaan ihmisten keskinäinen pahuus toisiaan kohtaan. Tuskin
Olivier nosti laskuluukkua, joka inhimillisen helvetin oven sulki,
niin hänen korviinsa nousi yhtenä pauhuna kaikkien sorrettujen
huuto, nyljettyjen köyhien, kiusattujen kansakuntain, Armenian
verilöylyjen, kuristetun Suomen, palasiksi revityn Puolan, suomitun
Venäjän, europalaisten rosvojen ryöstösaaliiksi annetun Afrikan, koko
ihmiskunnan kaikenlaisten onnettomien. Se huumasi hänen korviaan; hän
kuuli sen kaikkialla, hän ei voinut siitä enää yksityisääniä eroittaa,
ei jaksanut käsittää, että ihmiset ajattelivat maailmassa vielä jotain
muutakin. Hän puhui tästä asiasta alinomaa Christophelle. Se sai
Christophen sekaannuksiinsa:

-- Ole nyt jo hiljaa! Anna minun tehdä työtäni.

Ja kun hänen oli vaikea päästä tasapainoon, niin hän suuttui ja
sadatteli:

-- Hitto vie! Minun päiväni menee hukkaan! Kylläpäs sinä nyt olet tässä
surussa edistynyt.

Olivier koetti puolustella itseään.

-- Poikaseni, virkkoi Christophe, ei saa aina katsella alas kuiluun.
Silloin ei voi enää elää.

-- Täytyy ojentaa kätensä niille, jotka ovat kuilussa.

-- Tietysti. Mutta millä tavalla? Heittäytyäkö siihen itsekin? Sillä
siihenhän sinä pyrit. Sinulla on nykyään taipumus olla näkemättä
elämässä mitään muuta kuin surullista. Jumala sinua varjelkoon! Tuo
pessimismi on sääliväistä kyllä; mutta se on heikontavaa. Tahdotko
luoda maailmaan onnea? Ole siis ensinnäkin onnellinen.

-- Onnellinen! Kenellä on sydäntä sitä olla, kun näkee niin paljon
kärsimyksiä? Ei voi olla muuta onnea kuin koettaa niitä vähentää,
taistelemalla pahaa vastaan.

-- Sangen hyvä. Mutta minä en auta onnettomia huitomalla ristiin
rastiin. Huono sotamies lisää ei auta armeijaa. Mutta minä voin
lohduttaa ihmisiä taiteellani, levittää heidän keskuuteensa voimaa
ja iloa. Tiedätkö, kuinka monia kärsiviä jokin kaunis ajatus,
jokin lentävä laulu on tukenut heidän vaivoissaan? Kukin pysyköön
lestissään! Te ranskalaiset, te olette yleensä jaloja tungettelijoita,
aina valmiit ensimäisinä osoittamaan mieltänne kaikkia vääryyksiä
kohtaan, tapahtuivatpa ne Espanjassa tai Venäjällä, ettekä te käsitä
koskaan oikein, mistä milloinkin On kysymys. Minä pidän teistä sen
vuoksi. Mutta luuletteko, että sillä tavoin yhtään autatte asiaa?
Heittäydytte kaikkeen umpimähkään, ja tulos on tyhjä, -- ellei se
suorastaan pahennakin asiaa... Ja katsopas vielä; teidän taiteenne ei
ole milloinkaan ollut kalpeampi kuin nyt, jolloin taiteilijanne pitävät
velvollisuutenaan sekaantua maailman politiikkaan. Omituista on, kuinka
tuollaiset pienet ja ovelat diletanttimestarit uskaltavat korottaa
itsensä apostoleiksi! Parempi olisi, jos he ammentaisivat kansalleen
hiukan puhtaampaa viiniä. -- Minun ensimäinen velvollisuuteni on
tehdä hyvin sen, mitä teen, ja luoda teille tervettä musiikkia, joka
vahvistaa vertanne ja antaa olemukseenne aurinkoa!



Ihmisessä täytyy olla itsessään aurinkoa, muuten ei hän voi sitä
levittää muille. Olivier Jeanninilla ei sitä ollut. Niinkuin nykyajan
kaikkein parhaat ei hänkään ollut kyllin väkevä voidakseen säteillä
voimaa ympärilleen, yksinään nimittäin. Hän olisi pystynyt siihen
ainoastaan yhtymällä toisiin. Mutta keneen hän olisi yhtynyt? Koska hän
oli samalla vapaa-ajattelija ja sydämensä pohjasta uskonnollinen, niin
hylkäsivät hänet kaikki puolueet, sekä valtiolliset että uskonnolliset.
Ne suorastaan kilpailivat keskenään suvaitsemattomuudessa ja
ahtaudessa. Kun ne saivat käsiinsä vallan, käyttivät ne heti sitä
väärin. Ainoastaan heikot ja sorretut miellyttivät Olivier Jeanninia.
Ainakin siitä oli hän samaa mieltä Christophen kanssa, ettei ihmisten
pitäisi taistella kaukaisia vääryyksiä vastaan, vaan sen sijaan lähellä
tapahtuvia vääryyksiä, niitä, jotka meitä aivan ympäröivät ja joista me
olemme itse vastuunalaisia, kuka enemmän kuka vähemmän. Monet ihmiset
tyytyvät ilmaisemaan paheksuvansa toisten pahoja tekoja, eivätkä
muista, mitä pahaa he itse tekevät.

Olivier ryhtyi nyt avustamaan köyhiä. Hänen ystävättärensä rouva
Arnaud oli erään hyväntekeväisyysseuran jäsen. Olivier hankki
itselleen pääsyn seuran hommiin. Mutta ensi aikoina koki hän monta
pettymystä: ne köyhät, jotka jäivät hänen vaalittavikseen, eivät kaikki
ansainneet tällaista osanottoa; tahi sitten he palkitsivat huonosti
hänen lempeytensä, epäilivät häntä, pysyivät hänelle suljettuina.
Sitäpaitsi on älyihmisen vaikea tyytyä pelkästään hyväntekeväisyyteen:
virkistäähän hyväntekeväisyys kasteellaan ainoastaan kovin
pienen kaistan kurjuuden maata! Työ on melkein aina paloiteltua,
katkelmallista; se tuntuu hapuilevalta, sattumalliselta; se näyttää
sitovan haavoja ainoastaan sikäli kuin se niitä keksii: se on yleensä
liian vaatimatonta ja kiireellistä syventyäkseen kaivamaan esille itse
pahan juuria. Ja tällainen etsiminen oli vaatimus, jota ilman Olivierin
sielu ei voinut tyytyä olemaan.

Hän ryhtyi tutkimaan yhteiskunnallisen kurjuuden kysymystä. Sillä
alalla oli hänellä yllin kyllin oppaita. Niihin aikoihin oli
yhteiskunnallisesta kysymyksestä tullut hieno seurustelukysymys. Siitä
puhuttiin salongeissa, teatterien näyttämöillä, romaaneissa. Jokainen
oli muka sen tuntevinaan. Huomattava osa nuorisoa uhrasi sille asialle
parhaat voimansa.

Kukin uusi sukupolvi tarvitsee oman uuden hullutuksensa. Nuorison
itsekkäimmilläkin on jokin määrä liikaa elämänvoimaa, energian
pääomaa, joka on annettu heille etukäteen ja joka ei halua jäädä
hedelmättömäksi; he kuluttavat sitä johonkin toimintaan, taikka
(viisasta kyllä) -- johonkin teoriaan. Olipa homma sitten ilmailua
tai vallankumousta! Lihasten tahi aatteiden urheilua! Nuorena tahtoo
ehdottomasti uskotella itselleen ottavansa osaa johonkin suureen
ihmiskuntaa koskevaan liikkeeseen, uskotella uudistavansa maailmaa.
Ihanaahan on tuntea aistiensa värähtävän kaikkeuden joka tuulen
kosketuksesta! Silloin on sielu niin vapaa ja kevyt! Ei ole vielä
taakkana perheen painolastia; ei omista mitään, ei siis voi mitään
kadottaakaan. On ylen antelias, kun voi antaa sellaista, mitä ei vielä
omista. Ja sitäpaitsi on ihanaa rakastaa ja vihata, uskoa muuttavansa
maailman haaveilla ja huudolla! Nuorukaiset ovat kuin metsästyskoiria
ennen ajon alkamista: he vapisevat ja haukkuvat ilmaa. Jokin toisessa
päässä maailmaa tapahtunut vääryys tekee heidät hulluiksi.

Haukuntaa pimeässä. Talosta toiseen vastasivat äänet suurten metsien
sydämessä lakkaamatta toisilleen. Yö oli levoton. Ei ollut helppo
siihen aikaan nukkua. Tuuli kantoi niin monien vääryyksien kaikuja!...
Vääryyden muodot ovat lukemattomat; parantaakseen yhtä saattaa helposti
tehdä toisen. Mikä on vääryys? Yksille se on häpeällinen rauha,
paloiteltu isänmaa. Toisille on se sota. Eräille se on hävitetty
entisyys, maanpakoon ajettu kuningas; eräille taas rosvottu kirkko;
eräille tukettu tulevaisuus, vapautta uhkaava vaara. Kansoille se on
säätyeroitus; valiojoukolle se on yhdenvertaisuus. On niin paljon
erilaisia vääryyksiä, että jokainen aikakausi valitsee itselleen omat
vääryytensä, -- yhden, jota vastaan se taistelee, ja toisen, jota se
kannattaa.

Tähän aikaan hyökkäsivät maailman rajuimmat voimat sosiaalisia
vääryyksiä vastaan, -- ja siinä ne tietämättään hiljaa loivat uusia.

Ja olihan todellakin suuria vääryyksiä, ja ne olivat käyneet selviksi
jokaiselle siitä saakka, kun työväen luokka, yhä kasvaen luvultaan
ja voimiltaan, oli tullut yhdeksi valtiokoneiston huomattavista
rattaista. Mutta vastoin kaikkia työväen tribuunien ja juhlarunoilijain
julistuksia ei tuon luokan asema nyt ollut huonompi kuin se oli ollut
ennen: se oli päinvastoin parempi kuin se oli ollut milloinkaan.
Yleinen käsitys sen huonoudesta ei siis johtunut siitä, että sen luokan
kärsimykset olisivat olleet suuremmat kuin ennen, vaan siitä, että
se luokka oli nykyään voimakkaampi. Voimakkaampi itse sen kapitaalin
avustuksella, jota se vihasi, sen kohtalokkaan taloudellisen ja
teollisen kehityksen avulla, joka oli koonnut nuo työläiset suuriksi,
taisteluun valmiiksi armeijoiksi ja antanut heille keinotekoisesti
aseet käsiin, tehnyt jokaisesta työnjohtajasta herran, joka komensi
laumoja valoon, päällikön, joka vei niitä taistelussa rynnäkköön ja
teki niistä maailman tarmon elävimmän ilmauksen. Tästä valtavasta
alkeellisten voimien massasta, jota johtajat vasta ryhtyivät
järjestämään, kävi palavan rovion hehku, väristäviä sähköaaltoja
yksilöstä toiseen, ja yksilöistä koko ihmisten yhteiskuntaan.

Porvariston älyllistä osaa ei "kansan asia" herättänyt suinkaan
oikeutuksensa, uutuutensa tai aatteittensa voimalla, vaikka nuo
älylliset sitä uskottelivat. Se teki sen elinvireydellään.

Oikeutuksensa voimallako se olisi heidät innostanut? Maailmassa oli
häväisty paljon muuta oikeaa lukemattomat kerrat, eikä se ollut
liikuttanut maailmaa. Aatteittensako voimalla? Ne aatteet olivat
totuuden repaleita, jota oli ryöstetty sieltä täältä ja sovitettu
verhoamaan yhden ainoan kansanluokan etuja toisten luokkien
kustannuksella. Ne aatteet olivat järkeenkäymätöntä uskontunnustusta,
niinkuin kaikki muutkin uskontunnustukset, -- kuninkuudet Jumalan
armosta, paavien erehtymättömyys, yleinen äänioikeus, ihmisten
yhdenvertaisuus, -- ne olivat yhtä mahdottomia kuin muutkin aatteet,
jos arvostelee niitä järjen eikä niitä kannattavan voiman mitalla.
Mitäpä merkitsi, että ne aatteet olivat keskipitoisia? Aatteet eivät
valloita maailmaa aatteina, vaan voimina. Ne eivät saa ihmisiä
puolelleen älyllisellä sisällöllään, vaan sillä elinvoimalla, joka
säteilee niistä eräinä historian kausina. Ne ovat kuin tupruavaa
savua: tylsimpiinkin hajuhermoihin ne vaikuttavat. Jaloinkin
aate jää hengettömäksi siihen päivään asti, kunnes sille tulee
sellainen tartunnan voima, mikä ei johdu sen omista ansioista, vaan
ihmislaumoista, joissa se ruumiillistuu ja jotka antavat sen suoniin
verensä. Silloin tuo kuivunut puu, tuo Jerikon ruusu alkaa yhtäkkiä
kukoistaa; se kasvaa, täyttää ilman rajulla tuoksullaan. -- Monet
näistä aatteista, jotka räikeänä lippuna johtivat työläisluokkia
hyökkäykseen porvariston linnoja vastaan, olivat syntyisin
porvarillisten haaveilijain aivoista. Niin kauan kuin ne olivat jääneet
porvarillisiin kirjoihin, olivat ne olleet aivan kuin kuolleita:
museoesineitä, lasikaappiin pantuja, kapaloituja muumioita, joita
harva katselee. Mutta heti, kun rahvas oli ottanut ne omikseen, oli se
tehnyt niistä kansan, antanut niille kiihkeän todellisuuden voiman; se
voima uudisti ne muodoltaankin, herätti ne eloon; se puhalsi näihin
abstraktisiin järkeilyihin omat kuumehoureiset toivonsa, ikäänkuin
Hegiran polttavan tuulen. Ne levisivät nyt ihmisestä toiseen. Ne
kävivät jokaiseen, kenenkään tietämättä, kuka niitä milloinkin toi
ja miten. Tuojat eivät siinä mitään merkinneet. Sielullinen tartunta
jatkoi työtään;, ja puolikuntoiset olennot saattoivat usein antaa
tartunnan parhaille: kukin kuljetti sitä tietämättään.

Sellaiset älyllisen tartunnan ilmiöt ovat yhteisiä kaikille ajoille
ja kaikille maille; niitä huomataan aristokraatisissakin valtioissa,
joissa eri kansanluokat koetetaan säilyttää täydellisesti toisistaan
erillään. Mutta missään ne eivät ole vaikutuksiltaan voimakkaampia kuin
kansanvaltaisissa maissa, joissa valiojoukon ja suuren lauman välillä
ei ole mitään terveellistä rajaa. Siellä saa valiojoukko, olkoonpa se
minkälainen tahansa, heti tartunnan. Itsetunnostaan ja älyllisyydestään
huolimatta se ei jaksa sitä vastustaa: sillä tuo parhaimmisto on aina
heikompi kuin luullaankaan. Älyllisyys on saari, jota ihmisyyden
mainingit kalvavat ja murentavat ja jonka ne usein peittävät. Se
nousee näkyviin aina vasta silloin kuin luode on laskeutunut. --
Ihaillaan Ranskan etuoikeutettuja luokkia: kuinka uhrautuvasti ne
luopuivat oikeuksistaan elokuun 4:nnen päivän edellisenä yönä. Mutta
ihmeellisempää on varmaan kuitenkin se, etteivät he _voineet_ menetellä
toisin kuin menettelivät. Saatan kuvitella, kuinka monet heistä kotiin
palattuaan kummastelivat itsekseen: "Mitä minä teinkään? Olin kuin
juovuksissa..." Jaloa juopumusta! Ylistetty olkoon moinen viini ja
viinamäki, josta se vuotaa! Silloisen Ranskan etuoikeutetut eivät
olleet istuttaneet tarhaa, jonka rypäleiden mehusta he juopuivat: viini
oli jo valmiina, tarvitsi vain siitä juoda. Ken sitä joi, huumautui.
Niitäkin, jotka eivät sitä maistaneet, pyörrytti, kun he ohimennessään
ainoastaan tunsivat viinisammioiden hajun. Oi vallankumouksen
viininkorjuuta!... Vuoden 89:n viinistä ei ole nykyään jäljellä muuta
kuin joku väljähtynyt pullo perhekellareissa; mutta vielä meidän
lastemme lapsetkin muistavat, että heidän muinaiset isänsä tulivat
siitä humalaan.

Yhtä hapan, mutta silti yhtä voimakas viini oli noussut Olivier
Jeanninin sukupolven porvarisnuorukaisten päähän. He antoivat oman
yhteiskuntaluokkansa uhriksi uudelle Jumalalle, tuntemattomalle: _Deo
ignoto_: -- kansalle.



Kaikki eivät varmaankaan olleet tässä asiassa aivan vilpittömiä. Monet
näkivät siinä pelkästään tilaisuuden tulla huomatuksi eroittumalla
luokastaan siten, että muka sitä halveksivat. Enimmille se oli
älyllistä huvittelua, korusanaisuuden viehätystä, jolla he eivät
tarkoittaneetkaan täyttä totta. On miellyttävää luulla uskovansa
johonkin asiaan, taistelevansa sen puolesta, tai kerran ryhtyvänsä
taistelemaan, -- tahi ainakin saattavansa tarpeen tullen taistellakin.
Ei ole epämiellyttävää ajatella myöskään, että uskaltaa muka jotain
vaaraan. Teatteriliikutusta!

Tällainen on sangen viatonta, kun siihen heittäytyy naiivisti, ilman
oman edun laskelmia. -- Mutta toiset, ovelammat, näyttelivät tieten
taiten tätä osaa; kansanliike oli heille keino päästä kapuamaan
ylöspäin. Niinkuin normannilaiset viikingit käyttivät hyväkseen
nousuvettä päästäkseen purjehtimaan maan sisäosiin, niin hekin uskoivat
tällä tavoin voivansa tunkeutua suuriin lahdenpoukamiin ja asettua
sitten valloitettuihin kaupunkeihin, tuon meren avulla, joka aikanaan
kyllä vetäytyisi takaisin. Väylä oli ahdas, ja virta oikullinen: täytyi
olla taitava. Mutta pari kolme demagoogista sukupolvea on luonut oikean
merirosvorodun, jolle ei siinä ammatissa ole mitään salaisuuksia. He
työntyivät rohkeasti väylään, eivätkä huolineet vilkaistakaan niihin,
jotka tukkivat tietä. Sellaista roskajoukkoa on kaikissa puolueissa;
eikä mikään puolue ole niistä vastuussa, Jumalan kiitos. Mutta se
inho, jota nämä keinottelijat herättivät puolueiden vilpittömissä ja
asiastaan vakuutetuissa jäsenissä, saattoivat eräät heistä epätoivoon
heidän omasta kansanluokastaan. Olivier näki rikkaita ja oppineita
porvarillisia, jotka tunsivat porvariston rappeutumisen ja oman
tarpeettomuutensa. Hän oli luonnostaan liiankin suopea heitä kohtaan.
Ensin olivat he uskoneet valiojoukon voivan uudistaa kansan; he
olivat perustaneet työväen opistoja ja uhranneet niihin surkeilematta
aikaansa ja varojaan; mutta sitten he olivat nähneet yritystensä
menevän myttyyn; ja kun heidän toivonsa oli ollut liioiteltu, niin oli
heidän lamaannuksensakin yhtä suuri. Kansa ei ollut kuullut heidän
kutsuaan, tahi jos se oli kuullut, oli se pian livistänyt tiehensä.
Kun se lähestyi heitä, käsitti se kaikki nurin puolin, se matki
ainoastaan porvarillisen sivistyksen paheita ja naurettavuuksia. Ja
lopulta oli lauma susia pujahtanut porvarillisten apostolien riveihin
ja oli saattanut heidät huonoon huutoon, keinotellen omaksi hyväkseen
yhtaikaa sekä kansan että porvariston kustannuksella. Silloin tuntui
yksinkertaisista ihmisistä, että porvaristo oli kuolemaan tuomittu,
että se ainoastaan saastutti kansaa, että kansan täytyi millä hinnalla
tahansa vapauttaa itse itsensä, avata itse oma kehityksensä. He
eivät siis voineet tehdä mitään muuta kuin ennustaa tai aavistaa
kansanliikettä, joka syntyisi ilman heitä ja heitä vastaan. Toisille
heistä tuotti se kieltäymyksen iloa, inhimillistä sympatiaa, syvää ja
epäitsekästä, joka nauttii pelkästään itsestään ja uhristaan. Rakastaa,
ja antaa kaikkensa! Nuoriso on niin rikas omasta sisällöstään, että
se saattaa hyvin olla vaatimatta mitään takaisin; se ei pelkää
jäävänsä tyhjille taskuin. Ja se saattaa elää vailla kaikkea, mutta
ei vailla sitä, ettei se saisi rakastaa. -- Toiset tyydyttivät tällä
järjeniloaan, tinkimätöntä logiikkaansa; he eivät uhrautuneet ihmisten
hyväksi, vaan aatteiden. He olivat kaikkein pelkäämättömimpiä. He
nauttivat ja ylpeilivät todistellessaan järjellään, että heidän
luokkaansa odotti auttamaton loppu. Heistä olisi ollut vaikeampaa
nähdä ennustuksensa pettävän kuin murskautua uuden ja tulevan alle.
Älyllisessä juovustilassaan he huusivat luokkansa ulkopuolella
oleville: "Lyökää lujemmin! Lujemmin! Älköön meistä jääkö mitään
jäljelle!" -- Heistä oli kehittynyt väkivallan teoreetikoita.

Toisten harjoittaman väkivallan! Sillä, niinkuin tavallista, nämä
raa'an voiman apostolit olivat melkein aina hienostuneita ja heikkoja
miehiä. Useat heistä olivat tuon saman valtion virkamiehiä, jonka
hävittämisestä he puhuivat, ahkeria, tunnollisia ja nöyriä. Heidän
teoreettinen kiivautensa oli heissä heikkouden, katkeruuden ja
tukahdutetun elämän vastapainoa. Mutta ennen kaikkea oli se heidän
ympärillään pauhaavan myrskyn merkki. Teoreetikot ovat omalla alallaan
meteoroloogeja: he ilmoittavat tieteellisin sanoin, millainen ilma on,
-- eivät suinkaan, millainen ilma tulee. He ovat tuuliviirejä, jotka
näyttävät, mistä tuuli puhaltaa. Kun he käännähtävät, luulevat he
helpostikin, että he sen tuulen käänsivät.

Tuuli oli jo kääntynyt.

Aatteet kuluvat kansanvaltaisessa yhteiskunnassa nopeasti, sitä
nopeammin, kuta nopeammin ne leviävät. Kuinka monet Ranskan
tasavaltalaiset olivat tuskin viidenkymmenen vuoden kuluessa
kyllästyneet perin pohjin tasavaltaan, yleiseen äänioikeuteen, ja
moneen muuhun sellaiseen vapauteen, joka oli valtavalla innolla
valloitettu! Fetishistisen laumakultin jälkeen, autuaallisen
optimismin jälkeen, joka oli uskonut pyhiin majoriteetteihin ja
odotti niiltä ihmiskunnan edistystä, oli nyt tullut väkivaltaisen
hengen puuska; enemmistöjen pystymättömyys hallitsemaan itseään,
niiden taipumus lahjottavuuteen, velttous, alhainen ja arka kammo
kaikkea ylemmyyttä kohtaan, niiden sorto herättivät kapinallisuutta;
tarmokkaat vähemmistöt -- kaikenlaiset vähemmistöt -- turvautuivat
silloin väkivaltaan. Kummallista ja naurettavaa kyllä, mutta
silti kohtalokasta: "_Action Françaisen_" rojalistit, Ranskan
kansalliskiihkoiset, ja syndikalistit lähentyivät toisiaan. Balzac
puhuu jossakin oman aikakautensa miehistä, "taipumuksiltaan
aristokraateista, jotka rupeavat tasavaltalaisiksi uhallaan,
ainoastaan nähdäkseen vertaistensa joukossa paljon heitä itseään
halvempia ihmisiä." Laihaa huvitusta! Hyvän täytyisi pakottaa
huonompi ihminen tunnustautumaan huonommiksi; eikä siihen ole muuta
keinoa kuin sellainen auktoriteetti, joka osaa taivuttaa parhaiden
vallan alle noita parhaita sortavan enemmistön, -- joko työläisten
tai porvarillisten parhaiden alle. Nämä nuoret sivistyneet,
kunnianhimoiset pikkuporvarit tekeytyivät sen sijaan rojalisteiksi tai
vallankumouksellisiksi loukatun itserakkautensa tähden tai vihasta
demokraattista yhdenvertaisuutta kohtaan. Ja puolueettomat teoreetikot,
väkivallan filosoofit häilyivät myrskyn merkkilippuina heidän
yläpuolellaan.

Lisäksi oli vielä lauma inspiratsioonia odottavia kirjailijoita,
-- sellaisia, jotka osaavat kirjoittaa, mutta eivät tiedä oikein,
mistä kirjoittaa: niinkuin tyynen saartamat kreikkalaiset Auliissa
eivät he voi päästä eteenpäin ja vaaniskelevat kärsimättömästi,
milloin nousisi tuuli, joka täyttäisi heidän purjeensa, olipa se
mikä tahansa. -- Heidän joukossaan nähtiin kuuluisuuksia, jotka
Dreyfus-juttu oli odottamatta temmannut pois heidän tyylityöstään ja
vienyt yleisiin kokouksiin. Hyvin seurattu, aloittelijoille mieleinen
esimerkki. Joukko kirjailijoita hääräsi nykyään politiikassa, ja
luuli johtelevansa valtioasioita. Joka tilassa muodostivat he ryhmiä,
levittivät manifesteja, pelastelivat Kapitolioita. Intellektuellien
etujoukkojen perästä marssivat intellektuellien takajoukot: molemmat
olivat samanarvoisia. Kumpikin näistä puolueista halveksi toista
järkeilijöinä ja piti itseään älyllisesti korkeana. Ne yksilöt
heistä, joilla oli se onni, että heidän suonissaan juoksi joku
pisara kansanomaista verta, kerskuivat sillä kansanomaisuudellaan:
he kastoivat siihen vereen kynänsä ja kirjoittivat sillä. -- Kaikki
he olivat porvarillisia, tyytymättömiä, ja koettivat ottaa haltuunsa
auktoriteetin, jonka porvaristo oli itsekkyydellään auttamattomasti
kadottanut. Sangen harvoin säilyi näillä apostoleilla apostolinen into
kovin kauan. Aluksi tuotti aate heille menestystä, joka ei varmaankaan
johtunut heidän oratoorisista lahjoistaan. Se menestys mairi
makeasti heidän itserakkauttaan. Sitten jatkoivat he jo vähemmällä
menestyksellä, jopa salaa peljäten olevansa hieman naurettaviakin.
Ajan pitkään tämä viimemainittu tunne pääsi yhä enemmän voitolle,
ja lisävaikuttimeksi tuli väsymys näytellä vaikeaa osaa, vaikeaa
heidänlaisilleen ihmisille, joiden maku oli hienostunut ja skeptisismi
kehittynyt. He odottivat, milloin tuuli sallisi heidän peräytyä,
ja samoin heidän kannattajajoukkonsakin. Sillä nuo molemmat ryhmät
olivat ikäänkuin saarrettuja. Nämä uuden ajan Voltaire- ja Joseph
de Maistre-tyypit olivat pohjaltaan aran epävarmoja, vaikka heidän
sanansa ja kirjoituksensa olivatkin rohkeita; he tunnustelivat maata,
pelkäsivät nolaavansa itsensä nuorten silmissä, koettivat kaikin
mokomin miellyttää heitä, olla vieläkin nuorempia kuin he. Olivatpa he
kirjoituksissaan vallankumouksellisia tai vastavallankumouksellisia,
he alistuivat yhä vain noudattamaan samaa kirjallista muotia, jota he
olivat olleet aikoinaan kehittämässä.

Omituisin tyyppi, mihin Olivier tutustui tämän pienen porvarillisen
vallankumouksellisen etuvartioston parvessa, oli muuan mies, joka oli
ruvennut vallankumoukselliseksi saamattomuudesta.

Tuo hänen tarkasteltavakseen joutunut olento oli nimeltään Pierre
Canet. Hän oli rikasta porvarillista sukua, niin vanhoillista, että
se oli suorastaan ilmanpitävästi suljettu kaikilta uusilta aatteilta:
suku oli hallitusmiehiä ja virkailijoita, jotka olivat tulleet
kuuluisiksi äkäilystä vapaamielistä hallitusta vastaan ja siitä, että
vähän väliä hommasivat itsensä viroista eroitetuiksi. Hyvinvoipia
Marais'n porvareita, jotka liehivät kirkkoa ja ajattelivat vähän,
mutta järkevästi. Pierre Canet oli velttoudessaan nainut erään
naisen, jolla oli aristokraattinen nimi ja jonka ajatukset eivät
olleet sen parempia eivätkä pahempia kuin edellä mainittujenkaan.
Moiset sukulaisuussuhteet, nuo jumaliset, ahtaat ja takapajulle
jääneet ihmiset, jotka hautoivat alinomaa ainoastaan sukukopeuttaan
ja katkeruuttaan, olivat kyllästyttäneet hänet lopulta perin pohjin,
-- sitäkin suuremmalla syyllä, kun hänen vaimonsa oli ruma ja kiusasi
häntä suunnattomasti. Hänen älynsä oli keskolainen, järki melkoisen
selvä; hän oli olevinaan vapaamielinen, tietämättä liioin, mitä tuo
hänen vapaamielisyytensä oikeastaan oli: hänen piirissään ei ollut
varsin suurta tilaisuutta oppia, mitä on vapaus. Sen hän vain tiesi,
että _siellä_ ei vapautta ollut; ja hän kuuli, ettei tarvitse muuta
kuin erota siitä, niin se löytyisi. Hänen oli mahdoton tulla toimeen
yksinään. Ensi askeleillaan piiristään ulkosalla sai hän onnen
liittyä eräihin koulutovereihinsa, joista jotkut olivat hurmaantuneet
syndikalistisiin aatteihin. Hän oli vielä enemmän ymmällään tässä
maailmassa kuin siellä, josta hän oli lähtenyt; mutta sitä hän ei
tahtonut itselleen myöntää: täytyihän hänen tulla toimeen jossakin; ja
ihmisiä, jotka olisivat vivahtaneet häneen (se merkitsee: ettei heillä
ollut mitään vivahdusta), ei hän voinut sieltä löytää. Kumminkin on
varmaa, etteivät sellaiset otukset ole harvinaisia Ranskassa. Mutta he
häpeävät itseään: he pysytteleivät piilossa, tai liittyvät johonkin
valtiolliseen muotisuuntaan, ehkäpä useampaankin yhtaikaa. Sitäpaitsi
ovat he aina ystäviensä vaikutusten alaisia.

Kuten tavallisesti käy, kiintyi Pierre Canet varsinkin erääseen, joka
muistutti kaikkein vähimmin häntä. Canet, tuo ranskalainen porvari
ja maalaissielu, joutui erään nuoren juutalaisen tohtorin, Manasse
Heimannin, hännänkantajaksi, venäläisen maanpakolaisen, jolla,
kuten niin monilla muilla hänen kansalaisistaan, oli erikoisena
avuna paitsi sopeutua helposti vieraisiin oloihin taipumus viihtyä
kaikenlaisissa vallankumouksissa niin erinomaisesti, ettei syrjäinen
saattanut päättää varmaan, mikä niissä kiinnitti hänen mieltään
enimmän: leikittelykö asialla, vai tosiaan itse asia. Hänen omat
ja muiden koettelemukset olivat hänelle huvitusta. Vaikka hän oli
vilpittömästi vallankumouksellinen, niin sai hänen tieteellisyyteen
kallistuva näkemyksensä hänet pitämään vallankumouksellisia ja häntä
itseään ikäänkuin jonkinlaisina mielenvikaisina. Hän tarkasteli
tätä hourupäisyyttä toisissa ihmisissä ja itsessään, samalla sitä
yhä vain viljellen. Hänen innostunut diletanttisminsa ja hänen
äärimmäisen suuri henkinen levottomuutensa johtivat hänet liittymään
mitä vastakkaisimpiin suuntiin. Hän oli läheisissä suhteissa
vallassaoleviin henkilöihin, jopa poliisilaitoksen jäseniinkin;
hän nuuski sairaaloisella ja vaarallisella uteliaisuudella
kaikkialla; moinen menettely saattaa usein luulemaan venäläisiä
vallankumouksellisia pettureiksi, ja monesti se luulo ja näennäisyys
muuttuukin aiheutetuksi. Mutta yleensä ei se heissä ole petosta, vaan
häilyväisyyttä, jopa sangen epäitsekästä. Miten paljon löytyykään
aatteenmiehiä, joille aate on teatteria! Se on näyttelemistä, jossa
heidän hyvät näyttelijälahjansa saavat esiintyä; he ovat kunniallisia
näyttelijöitä, mutta aina valmiita osaansa vaihtamaan! Mitä Manassen
vallankumoukselliseen osaan tulee, hän oli sitä esittäessään niin
vilpitön kuin suinkin olla saattoi: se esitettävä tyyppi sopi parhaiten
hänen luontaiseen anarkismiinsa ja hänen iloonsa hävittää niiden
maiden lakeja, joissa hän kulloinkin oleskeli. Mutta kuitenkin se
oli ainoastaan näyteltävä rooli. Outo ei tiennyt, miten paljon hänen
sanoissaan oli mielikuvitusta, miten paljon vakavaa totta; eikä hän
itsekään sitä pohjimmaltaan oikein tiennyt.

Kun hän oli älykäs ja ilveilevä ja varustettu kaksinaisen
sukuperänsä hienolla psykoloogisella vaistolla, joten hän huomasi
erinomaisesti muiden heikkoudet, samoin kuin omansakin, ja koska hän
oli tottunut juoniin, oli hänen helppo hallita Pierre-ystäväänsä.
Hänestä oli hauskaa kuljettaa tätä Sancho Panzaa omituisilla Don
Quijote-matkoillaan. Hän hallitsi kursailematta häntä tahdollaan,
kulutti omiin puuhiinsa hänen aikaansa, käytteli hänen rahojaan, ei
omaksi hyväkseen (Manasse ei rahaa tarvinnut, ei tiedetty, miten
ja millä hän eli), -- vaan itse aatetta mitä suurimmassa määrin
vahingoittaviin hommiin. Canet antautui hänen valtaansa; hän koetti
vakuuttaa itselleen olevansa aina samaa mieltä kuin Manasse. Hän
tiesi kyllä, että asia oli aivan päinvastoin: tuon miehen ajatukset
pelottivat häntä; ne loukkasivat hänen tervettä järkeään. Eikä hän
pitänyt kansastakaan. Sitäpaitsi ei hän ollut suinkaan rohkea.
Tuo pulska poika, kookas, leveä ja lihava, -- (hänen kasvonsa
olivat nukkemaiset, aivan puhtaat parrasta; hengitys ahdasta, puhe
hyvänsävyistä, komeilevaa ja lapsellista; hänen rintalihaksensa
olivat Farnesen Herkuleen, ja nyrkkitaistelussa ja keppiottelussa hän
oli oikea mestari) -- oli ylen arka. Joskin hän ylpeili siitä, että
häntä pidettiin hänen omassa suvussaan mullistajana, niin vapisi hän
uusien seurustelutoveriensa uhkapäisyyttä. Tosin tämä pikku väristys
ei ollut epämiellyttävää niin kauan kuin se oli pelkkää leikkiä.
Mutta leikki kävi pian vaarallisemmaksi. Nuo pedot alkoivat näet
hyökkäilläkin, heidän vaatimuksensa kasvoivat päivä päivältä; he
tekivät Canet-paran, joka oli luonteeltaan itsekäs ja jossa piili
porvarillinen pelokkuus ja syvälle juurtunut käsitys omistusoikeudesta,
ylen levottomaksi. Hän ei tohtinut kysyä: "Minnekä te minua viette?"
Mutta mielessään hän sadatteli noita huimapäitä, joista oli hauskinta
halkaista kallonsa, välittämättä ajatella, saattaisivatko he siinä
halkaista lähimmäistensäkin kallot. Mikä pakotti häntä seuraamaan
heitä? Eikö hän ollut vapaa mies lähtemään heidän paristaan? Sitä hän
ei tohtinut tehdä. Häntä pelotti olla yksin; hän oli aivan kuin lapsi,
joka jätetään tielle ja itkee. Hän oli senlainen kuin monet muutkin
miehet, joilla ei ole mitään mielipidettä, paitsi ehkä sitä, että he
moittivat kaikkia jyrkkiä mielipiteitä. Ansaitakseen riippumattoman
nimen täytyisi ihmisen olla yksin, ja kuinkahan monet siihen pystyvät!
Kuinka monet edes kaikkein selvänäköisimmistä uskaltavat riuhtaista
itsensä irti eräiden ennakkoluulojen kahleista, eräistä postulaateista,
jotka painavat kaikkia saman sukupolven ihmisiä? Sellainenhan olisi
samaa kuin rakentaa ylitsepääsemätön muuri itsensä ja kaikkien toisten
ihmisten välille. Toisaalla on erakko-elämän vapaus, toisaalla jälleen
ihmiset. Valinnassa ei epäilemistä: ihmiset, lauma, on toki parempi!
Se haisee pahalta, mutta se antaa lämmintä! Silloin luulevat valinnan
tehneet tosiaan ajattelevansakin sellaista, mitä he eivät oikeastaan
ajattele. Eikä se ole heistä kovin vaikeaakaan: he tietävät huonosti,
mitä he ajattelevat!... "_Tunne itsesi!_"... Kuinka pystyisivät he
siihen, kun heillä tuskin on mitään itseä! Kaikissa kollektiivissa
mielipideryhmissä, niin uskonnollisissa kuin yhteiskunnallisissakin,
ovat todella asiaansa uskovat sangen harvinaisia, siitä syystä,
että _ihmiset_ yleensä ovat harvinaisia. Usko on sankaruuden
voimaa; sen liekki ei ole koskaan tarttunut kuin vähäiseen joukkoon
ihmistulisoihtuja; ja nämäkin ovat usein horjuvaisia. Apostolit,
profeetat ja itse Jesuskin ovat epäilleet. Toiset ovat ainoastaan
tulen heijasteita, paitsi eräillä sangen poutaisilla ajoilla, jolloin
jostakin suuresta soihdusta singonneet säkeneet sytyttävät koko
vainion; sitten kulo sammuu, eikä jäljelle jää muuta kuin joitakuita
tuhkassa kuluvia hiiliä. Tuskin muutama sata kristittyä uskoo tosissaan
Kristukseen! Muut luulevat uskovansa tai ehkä tahtovat häneen uskoa.

Niin oli monien näiden vallankumouksellistenkin laita. Siivo Canet
tahtoi uskoa olevansa vallankumouksellinen: hän siis uskoi. Ja hän
ihmetteli omaa rohkeuttaan.

Kaikki nämä porvarit turvautuivat eri syistä toisiinsa: jotkut
sydämen, jotkut järjen syistä, toiset etujensa tähden; toisilla
maailmankatsomus läheni evankeliumia, toisilla jälleen Bergsonin,
Karl Marxin, Proudhonin, Joseph de Maistren, Nietzschen tai Sorelin
ajatuksia. Siellä oli miehiä, jotka olivat vallankumouksellisia
muodin ja keikarimaisuuden vuoksi, ja sellaisia, jotka olivat sitä
jörömäisyydestä; toisia oli siihen vienyt viha, toisia rakkaus, eräitä
toiminnankaipuu tai sankaruuden ihannointi; ajanut orjamaisuus,
lammasmaisuus. Mutta kaikkia heitä vei, heidän tietämättään, mukanaan
yhteinen tuuli. He olivat kuin tomupilviä, joiden nähdään pölyävän
kaukana valkeilla valtateillä ja jotka osoittavat, että myrskytuuli on
tulossa.



Olivier ja Christophe näkivät tuulen tulevan. Kummallakin
heillä oli hyvä silmä. Mutta he eivät nähneet asioita samalla
tavalla. Olivier Jeanninin selkeä katse tunkeutui aina ihmisten
salaisimpiinkin sivuajatuksiin, ja hän oli surullinen, kun tiesi
heidän alamittaisuutensa; mutta heitä taisteluun nostavan kätketyn
voiman suuruuden hän kyllä huomasi; ja ajan käänne traagillisuuteen
päin hämmästytti häntä vieläkin enemmän. Christophe sen sijaan
oli herkempi huomaamaan tapahtumien koomilliset puolet. Hänestä
olivat mielenkiintoisia itse ihmiset, eivätkä suinkaan aatteet.
Hän oli olevinaan heitä kohtaan halveksivan välinpitämätön. Hän
pilkkaili yhteiskunnallisia utopioita. Vastaanhangoittelun halusta ja
vaistomaisesta reaktsioonista sitä sairaaloista humanitarismia vastaan,
joka oli päiväjärjestyksessä, koetti hän näyttäytyä itsekkäämpänä
kuin olikaan; hänellä, joka oli itsetekoinen mies, voimakas nousukas,
ylpeä lihaksistaan ja tahdostaan, oli hiukan liiankin suuri taipumus
pitää kaikkia niitä, joilla ei ollut voimaa, tyhjäntoimittajina.
Vaikka hän oli köyhä ja yksinäinen, oli hän kuitenkin pystynyt
maailmassa voittamaan: toisten piti hänen mielestään tehdä samoin! Mitä
loruttiinkaan yhteiskunnallisista kysymyksistä! Mikä kysymys se oli?
Köyhyyskö?

-- Minä tunnen sen, sanoi hän. Minun isäni ja äitini ja minä olemme sen
kokeneet. Ei ole muuta keinoa kuin nousta siitä.

-- Kaikki eivät sitä voi tehdä, vastasi Olivier. Sairaat ihmiset, kovan
onnen kohtaamat.

-- Heitä täytyy auttaa, se on selvä. Mutta ylistellä heitä, niinkuin
nykyään tehdään, ei käy laatuun. Ennen muinoin väitettiin, että voima
on oikeus. Toden totta, en tiedä, eikö ole vieläkin inhottavampaa
väittää, että heikolla pitää olla oikeus. Sepä se juuri herpaisee
nykyajan ajatuksia, se pakottaa väkevät hirmuvallan ikeeseen ja nylkee
heitä. Tuntuu nykyään kuin olisi mikäkin ansio olla sairaaloinen,
köyhä, typerä, voitettu, -- ja rikos olla voimakas, hyvinvoipa,
menestyä taistelussa, aristokraatti sielultaan ja vereltään.
Ja kaikkein naurettavinta on, että väkevät uskovat ensimäisinä
sellaista... Erinomainen komedian aihe, ystäväni Olivier!

-- Mieluummin olen itse naurunesineenä kuin saatan muita itkemään.

-- Sinä kunnon mies, virkkoi Christophe. Peijakas vie, kukapa sitä
vastaan väittäisikään. Kun näen kyssäselkäisen, niin koskee minunkin
hartioihini... Komediantteja ovat ne, jotka sellaista näyttelevät,
eivätkä ne, jotka sitä ovat.

Hän ei antanut nenästää itseään sosiaalisen oikeudenmukaisuuden
haaveilla. Hänen kansanomainen terve järkensä johti hänet uskomaan,
että kaikki, mikä oli ollut, pysyisi myöskin edelleen.

-- Jos taiteeseen nähden tehtäisiin sinulle tällainen väite,
minkälaisenhan vastalauseen panisit! huomautti Olivier.

-- Ehkäpä. Joka tapauksessa minä en olekaan itsestäni selvillä muuta
kuin taiteen alalla. Etkä sinäkään. Minä en luota ihmisiin, jotka
puhuvat asioita, joita eivät tunne.

Eikä myöskään Olivier heihin luottanut. Ystävysten epäilys meni hiukan
liiankin pitkälle: he olivat aina pysyneet syrjässä politiikasta.
Olivier tunnusti, hiukan häpeissään, ettei hän moniin vuosiin ollut
käyttänyt edes äänioikeuttaan; kymmeneen vuoteen ei hän ollut
tiedustanut äänestyspaikkaansakaan raatihuoneella.

-- Minkä tähden yhtyisin ilveeseen, jonka tiedän aivan hyödyttömäksi?
sanoi hän. On muka äänestettävä? Ketä äänestää? Minusta ovat kaikki
ehdokkaat aivan samanarvoisia, sillä kuinka heitä lähemmin tuntisin; ja
minulla ovat hyvät syyni olettaa, että he luopuvat vaaleja seuraavana
päivänä kaikki kilpaa uskontunnustuksestaan. Täytyisikö pitää heitä
silmällä? Vaatia heitä täyttämään velvollisuutensa? Sellaiseen menisi
koko ikäni, ja aivan turhaan. Minulla ei ole aikaa eikä voimaa,
ei puhujan lahjoja, ei epäilyksistä vapaata mieltä eikä tarpeeksi
karaistunutta sydäntä pystyäkseni yhteiskuntaelämän inhottavuuteen.
Parempi on pysyä siitä syrjässä. Suostun kärsimään teostani koituvan
pahan. Siten en ainakaan tarvitse allekirjoituksellani sitä hyväksyä.

Mutta ylenpalttisesta selvänäköisyydestään huolimatta oli tässä
olennossa säilynyt haaveellinen usko vallankumoukseen, hänessä, josta
säntillinen yhteiskunnallinen toiminta oli tuiki vastenmielistä. Hän
tiesi, että se usko oli haavetta; mutta hän ei siitä luopunut. Se oli
jonkinlaista perinnäistä mystisismiä. Turhanpäiten ei ihminen kuulu
Lännen suurimpaan hävittävään ja uutta rakentavaan kansakuntaan, --
siihen kansaan, joka repii rakentaakseen ja rakentaa tuhotakseen,
kansaan, joka leikkii aatteilla ja elämällä ja pyyhkäisee alinomaa
kaiken puti-puhtaaksi edestään, alkaakseen pelin alusta uudella
ryhdillä, ja panee aina peliin oman henkensä.

Christophen sielussa ei ollut tällaista perinnöllistä messianismia.
Hän oli liian germaanilainen, joten vallankumouksen ajatus ei hänestä
maistunut. Hän arveli, ettei maailmaa voida muuttaa. Mikä määrä
hyödyttömiä teorioita, sanoja, turhaa meteliä!

-- Minun ei tarvitse, väitti hän, tehdä vallankumouksia, -- tai leikkiä
vallankumousajatuksilla, -- tunteakseni omaa voimaani. Varsinkaan ei
minun tarvitse, kuten nuo kunnon nuorukaiset tekevät, yhteiskuntaa
mullistamalla hommata valtaan kuningasta tai yhteishyvän valiokuntaa
omaksi tuekseni. Kummallinen voiman näyte! Minä osaan muutenkin
puolustaa itse itseni; minä en ole anarkisti; pidän järjestyksestä,
joka on välttämätön, ja kunnioitan kaikkia hallitsevia Lakeja.
Mutta suhteissani niihin kuljen keskitietä. Tahtoni osaa käskeä
muita, ja osaa myöskin alistua. Muistakaa te, joilla on suu täynnä
klassikoltanne, Corneillenne sanat: "_Minä yksin, ja se riittää_."
Teidän halunne saada itsellenne isäntiä peittää teidän heikkouttanne.
Voimaan nähden soveltuu sama kuin valoonkin: sokea sen kieltää. Olkaa
väkeviä tyynesti, ilman teorioita, ilman väkivaltaa, niin kaikkien
heikkojen sielut kääntyvät teidän puoleenne kuten kasvit aurinkoa kohti.

Mutta vaikka Christophe väittikin, ettei hänellä ollut aikaa hukata
poliittisiin aprikoimisiin, ei hän ollut niistä niinkään vapaa kuin
oli olevinaan. Taiteilijana hän kärsi yhteiskunnallisista epäkohdista.
Hänelle tuli silloin tällöin kiihkeä halu tuntea sydämessään rajuja
intohimoja, ja se sai hänet katselemaan ympärilleen ja ajattelemaan,
kenelle hän oikeastaan kirjoitti. Ja kun hän silloin näki, miten surkea
oli taiteen harrastajajoukko, miten väsähtäneitä maan parhaat, miten
kurjaa tuo diletanttinen porvaristo, niin hän ajatteli:

-- Mitä toimittaa tehdä työtä mokomia varten?

Tosin oli heissäkin hienostuneita, oppineita ja herkkävaistoisesti
tuntevia henkiä, jotka pystyivät nauttimaan hienostuneiden tunteiden
uutuudesta tai (se on sama asia) -- arkaismista. Mutta he olivat liian
herpoutuneita, liian älyllisiä, liian vähän eläviä uskoakseen taiteen
todellisuusluonteeseen; heidän mieltään kiinnitti ainoastaan leikki, --
leikki helähtävillä soinnuilla tai aatteilla; enimpien heidän aikaansa
veivät vielä muutkin, yhteiskunnalliset mieltäkiinnittävyydet; he
olivat tottuneet sirpomaan itseään monenmoisiin hommiin, joista mikään
ei ollut todella "välttämätöntä". Heidän oli melkeinpä mahdotonta
tunkeutua taiteen kuorta syvemmälle, päästä sen kätkettyyn sydämeen;
taide ei ollut heille lihaa eikä verta: se oli pelkkää kirjallisuutta;
Heidän kriitikkonsa todistivat teorioissaan, jotka muuten olivat ylen
suvaitsemattomia, täydellisen voimattomuutensa päästä diletantismista.
Jos jotkut heistä sattumalta olivat kyllin herkkiä kaikuakseen taiteen
todellista ääntä, ei heillä ollut voimaa kestää sitä taidetta, se
saattoi heidät epäkuntoon ja hermoheikoksi koko iäkseen. Joko sairaita
tai kuolleita. Mitä oli taiteella tekemistä tässä lasaretissa? -- Ja
kuitenkaan ei se voinut tulla ilman noita rujoja toimeen nykyisessä
yhteiskunnassa: sillä heiliä olivat rahat ja sanomalehdistö; ainoastaan
he saattoivat hankkia taiteilijalle elämänmahdollisuudet. Täytyi
siis alistua tähän nöyryytykseen: tarjota omakohtaisinta ja tuskan
synnyttämää taidetta, musiikkia, johon taiteilija on kätkenyt koko
sisäisen elämänsä salaisuuden, heille huvituksena -- tahi paremminkin
ajanrattona tai uuden ikävystymisen aiheena, -- tarjota näyttämöllä
tai hienoston illatsuissa keikailijain ja väsyneen sivistyneistön
muodostamalle yleisölle.

Christophe etsi todellista yleisöä, sellaista, joka uskoi taiteen
vaikutuksiin aivan yhtä syvästi kuin elämänkin ja joka tunsi sen
puhtaalla sydämellä. Ja epämääräisesti veti häntä nyt puoleensa tuo
luvattu uusi maailma: kansa. Lapsuuden muistot, Gottfried-eno ja ne
vaatimattomat ihmiset, jotka olivat näyttäneet hänelle taiteen syvän
elämän itse opetuksestaan mitään tietämättä, tai jotka olivat jakaneet
hänen kanssaan musiikin pyhää leipää, tekivät hänet taipuvaiseksi
uskomaan, että hänen oikeat ystävänsä olivat sillä taholla. Kuten
monet muut jalot ja naiivit nuoret miehet haaveksi hänkin suuria
kansantaiteen unelmia: kuvitteli mielessään kansankonsertteja ja
teattereita, kuitenkin sillä tavoin, että hänen olisi ollut kysymyksen
tullen vaikea niitä tarkemmin määritellä. Hän ajatteli, että ehkäpä
vallankumous toisi myötänsä taiteellisenkin uudistuksen, ja uskotteli
itselleen, että koko sosiaalisessa liikkeessä se seikka oli hänelle
ainoa mielenkiintoinen. Mutta hän veti itseään nenästä: hän oli
niin elinvoimainen, että sen ajan muutkin voimakkaat aatevirtaukset
tempasivat hänet ehdottomasti mukaansa.

Kaikkein vähimmin koko liikkeessä kiinnittivät hänen mieltään nuo
porvarilliset teoreetikot. Sellaiset puut kantavat enimmäkseen kuivia
hedelmiä; koko elämän mehu on heissä hyytynyt ajatukseksi. Niitä
ajatuksiakaan ei Christophe täysin ymmärtänyt. Hän ei pitänyt enää
omistaankaan, kun hän tapasi ne jossakin systeemeiksi jähmettyneinä.
Suopean halveksivasti jättäytyi hän sivulle voiman samoin kuin
heikkoudenkin teoreetikoista. Kaikissa komedioissa on järkeilijän osa
epäkiitollisin. Yleisö pitää vastenmielisimpiäkin tyyppejä hauskempina
kuin heitä, puhumattakaan sitten yleisön suosimista hyvistä tyypeistä.
Christophe oli tässä asiassa yleisön kannalla. Yhteiskunnallisten
kysymysten aprikoitsijat olivat hänestä kiusallisia. Mutta häntä
huvitti nähdä muita, naiiveja, asiasta vakuutettuja, niitä, jotka
uskoivat, ja niitä, jotka tahtoivat uskoa, petettyjä ja petetyiksi
pyrkiviä, vieläpä kelpo lurjuksiakin, jotka tekevät aatteesta itselleen
rosvoamiskeinon, ja lampaita, jotka ovat syntyneet kerittäviksi. Hän
oli anteeksiantavan suopea sellaisia hieman naurettavia ja hyviä miehiä
kohtaan kuin esimerkiksi Canet. Heidän mitättömyytensä ei loukannut
häntä niin suuresti kuin Olivier Jeanninia. Hän katseli heitä kaikkia
herttaisella ja ilveilevällä mielenkiinnolla. Hän luuli olevansa
erillään näytelmästä, jota he esittivät, eikä huomannut, että hän
vähitellen antoi itsensä joutua muiden virtaan. Hän arveli olevansa
ainoastaan katselija, joka näkee tuulen menevän ohitse. Mutta tuuli oli
jo käynyt häneen kiinni ja kiidätti häntä mukanaan pölypilvessään.



Yhteiskuntakysymys oli kaksoisnäytelmä. Se, jota sivistyneet
näyttelivät, oli komediaa komediassa: kansa ei sitä laisinkaan
seurannut. Oikea näytelmä oli sen oma. Sen juonta ei ollut helppo
ymmärtää; kansa itsekään ei tuntenut siinä oikein itseään. Siksi sen
käänteet olivat sitäkin arvaamattomampia.

Ei silti, ettei sitä selitelty paljoa enemmän kuin jotain tehty.
Ranskalainen, olipa hän porvari tai rahvaan mies, tarvitsee aina
vähintään yhtä paljon sanoja kuin leipää. Mutta kaikki eivät pidä
samanlaisesta leivästä. On juhlasanoja hienoja palatseja varten, ja
ravitsevampia nälkäsuille. Jos sanat ovatkin samoja, eivät ne ole
muodostuneet samalla tavalla; maku ja haju, sisältö ovat erilaisia.

Kun Olivier ensi kertaa eräässä kansankokouksessa sai maistaa tuota
leipää, ei se suinkaan yllyttänyt hänen ruokahaluaan; palat jäivät
hänen kurkkuunsa. Häntä tympäisi lausuttujen ajatusten matala nolous,
ilmaisutavan väritön ja muokkaamaton raskaus, väitteiden epämääräinen
ylimalkaisuus, lapsellinen logiikka, koko tuo abstraktsiconeista
ja toisiinsa liittymättömistä asioista sotkettu kokkareinen
keitto. Kielen epäpuhtautta ja virheellisyyttä eivät kansanomaisen
puhetavan into ja rehevyys jaksaneet korvata. Kaikki oli pelkkää
sanomalehtisanastoa, haalistuneita tyylikukkia, jotka oli kaapattu
porvarillisesta retoriikasta ja pistetty minne milloinkin sattui. Hän
ihmetteli varsinkin tavatonta koruttomuuden puutetta. Hän unohti sen
seikan, ettei kirjallinen koruttomuus ole mikään synnynnäinen lahja,
vaan työllä saavutettu: se on valiojoukon luomus. Kaupunkilainen
työväestö ei voi olla yksinkertainen; se haeskelee aina mielellään
rikkiviisaita ilmaisumuotoja. Olivier ei ymmärtänyt, miten tuollaisilla
mahtipontisilla korulauseilla saattoi olla kuulijoihin vaikutusta.
Hänellä ei ollut niiden avainta. Vieraiksi kieliksi sanotaan toisten
kansakuntien kieliä, eikä tulla ajatelleeksi, että saman kansan
keskuudessa on melkeinpä yhtä paljon eri kieliä kuin yhteiskunnallisia
ryhmiäkin. Ainoastaan pienelle valiojoukolle on sanoilla perinnäinen ja
ammoinen merkityksensä; muille ne eivät edusta mitään muuta kuin heidän
omia ja heidän ryhmänsä kokemuksia. Monet valiojoukon mielestä kuluneet
ja sen halveksimat sanat ovat kuin autio talo, josta valiojoukko on
lähtenyt pois ja johon sitten asettuu uusia elämää väriseviä voimia ja
intohimoja. Jos tahdotte asukkaaseen tutustua, käykää sisään.

Sen teki Christophe.



Muuan naapuri, valtionrautateiden virkailija, saattoi hänet
tuntemainsa työläisten yhteyteen. Tuo mies oli viidenviidettä
vuoden ikäinen, pieni, ennen aikaansa vanhettunut; hänen päänsä
oli surullisen kalju, silmät painuneet syvälle koloihinsa, posket
kuopalla; nenä oli ulospistävä, iso ja käyrä; suu älykäs; korvat
muodottomat, rypistyneine korvanlehtineen: rappeutumuksen merkkejä.
Hänen nimensä oli Alcide Gautier. Hän ei ollut syntyisin kansaa,
vaan keskiluokan porvaristoa, kunniallisten vanhempien lapsi,
vanhempien, jotka olivat uhranneet ainoan poikansa kasvatukseen
koko vähäisen omaisuutensa, mutta eivät olleet varojen puutteessa
kuitenkaan voineet kouluttaa häntä loppuun asti. Hän oli saanut sangen
nuorena eräässä hallintovirastossa paikan, tuollaisen, joita köyhä
porvaristo pitää pelastuksen satamina, vaan jotka ovatkin kuolemaa
ja elävältä hautautumista. Kun hän sitten oli kerran sinne joutunut,
ei hänellä ollut mitään mahdollisuutta enää päästä sieltä. Hän oli
tehnyt sen virheen -- (sellainen on nykyisessä yhteiskunnassa sangen
tavallista), -- että oli nainut rakkaudesta, -- kauniin työläistytön,
jonka synnynnäinen epähienous tuli piankin näkyville. Vaimo oli
synnyttänyt hänelle kolme lasta. Tällaisessa seurassa täytyi miehen
elää. Hän, joka oli älykäs ja olisi tahtonut kaikin voimin täydentää
tietojaan, tunsi olevansa köyhyyden kahleissa; tunsi, että hänessä oli
salaisia luonteenominaisuuksia, joita elämän vaikeudet tukehduttivat;
eikä hän voinut niistä vaikeuksista riuhtautua erilleen. Hän ei
saanut olla koskaan yksin. Kamarikonttorin virkailijana menivät
häneltä päivät mekaanisessa urakassa, yhteisessä huoneessa toisten,
moukkamaisten ja lörpöttelevien virkatoverien kanssa; he juttelivat
keskenään jos jotakin vähäpätöistä roskaa, purkivat mahdottoman
elämänsä tyytymättömyyttä ilmi panettelemalla päälliköltään, ja
pilkkasivat häntä hänen henkisten pyrkimystensä tähden, sillä hän
oli ollut niin epäviisas, ettei ollut heiltä niitä salannut. Kun
hän meni kotiinsa, joutui hän mauttomasti järjestettyyn ja pahalta
löyhkäävään asuntoon, säkättävän ja jokapäiväisen vaimon pariin, joka
ei ymmärtänyt häntä, vaan piti häntä tyhjäntoimittajana tai hassuna.
Lapset eivät muistuttaneet laisinkaan isäänsä, ne tulivat äitiinsä.
Oliko tämä kohtalo oikeuttaa Oliko tosiaan? Niin paljon pettymyksiä,
kärsimyksiä, ainaista ahdistusta; ammatti, joka vei häneltä ajan
aamusta iltaan; mahdotonta saada milloinkaan hetkeäkään keskittää
ajatuksiaan, hetkeäkään hiljaisuutta, -- kaikki nämä seikat olivat
lopulta uuvuttaneet hänet perinpohjin ja tehneet hänet neurasteenisen
ärtyiseksi. Unohtaakseen ikävän elämänsä oli hän turvautunut, niinkuin
monet muutkin, joku aika sitten, väkijuomiin, ja ne turmelivat hänet
lopullisesti. -- Christophe tutustui lähemmin häneen, ja ajatteli
järkytettynä tätä traagillista elämää: keskeneräinen luonne, jolla ei
ollut tarpeeksi sivistystä eikä taiteellista makua, mutta joka oli
kuitenkin syntynyt suuriin tekoihin; kovan onnen murjoma mies. Gautier
oli heti takertunut Christopheen, aivan kuin heikot ihmiset, jotka
ovat hukkumaisillaan, tarttuvat hyvän uimarin käteen, jos sattuvat sen
tapaamaan. Christophea kohtaan tunsi hän samalla sekä suopeutta että
kateutta. Hän vei Christophen kansankokoukseen ja näytti hänelle siellä
eräitä syndikalistien johtajia, puolueen, johon Gautier oli liittynyt
ainoastaan katkeruudesta yhteiskuntaa kohtaan. Sillä luonteeltaan hän
oli aristokraatti, vaikka elämässä epäonnistunut. Hän kärsi katkerasti
siitä, että hänen täytyi sekautua kansaan.

Christophe tunsi kuuluvansa paljon enemmän kansaan kuin hän -- mikä
oli sitäkin ihmeellisempää, kun hänen ei ollut pakko olla sellainen,
-- ja mieltyi käymään näissä kokouksissa. Puheet huvittivat häntä. Hän
ei tuntenut niitä kohtaan sellaista vastenmielisyyttä kuin Olivier;
hän ei ollut kovinkaan herkkä huomaamaan kielenkäytön naurettavuuksia.
Hänelle olivat kaikki suupaltit samaa maata. Hän oli yleensä muka
halveksivinaan kaunosanaisuutta. Mutta jos hän ei välittänytkään
ymmärtää retoriikkaa, tunsi hän puhujien ja kuuntelijain välityksellä
jotain muuta: musiikin. Puhujien sanain voimaa lisäsi yleisö
satakertaisena kaikuna. Alussa huomasi Christophe ainoastaan tuon
voiman; ja hän tuli uteliaaksi ja tahtoi tutustua eräihin puhujiin.

Suurin vaikutus kansan joukkoihin oli eräällä miehellä nimeltä
Casimir Joussier, -- pieni ja kelmeä mies, noin kolmenkymmenen,
viidenneljättä ikäinen; hänen kasvonpiirteensä olivat mongoolimaiset,
laihat, kivuloiset, silmät palavat ja kylmät, tukka harva, leuassa
pujoparta. Hänen puheensa voima ei perustunut niin paljon hänen
mimiikkansa, sillä se oli niukkaa ja tempoilevaa ja harvoin sanojen
kanssa sointuvaa, -- eikä lausuntaankaan, joka oli käheää ja
viheltävää, mahtipontisine puuskahduksineen, -- kuin nimenomaan häneen
itseensä, siihen väkivaltaiseen varmuuteen ja tahdon rajuuteen, joka
hänestä tuntui. Hän ei näyttänyt sallivan edes oletettavan, että
ajateltaisiin toisin kuin hän; ja kun hänen ajatuksensa olivat juuri
niitä, joita hänen yleisönsä halusi kuulla, ei hänen ja yleisön
ollut vaikea ymmärtää toisiaan. Hän hakkasi työläisten mieleen kolme
kertaa, neljä, kymmenen kertaa perätysten juuri niitä asioita, joita
he odottivat; hän ei väsynyt lyömästä yhä ja raivoisalla sitkeydellä
saman naulan päähän; ja koko yleisö löi silloin mukana, löi esimerkkiä
noudattaen, löi kunnes naula painui vereen ja lihaan. -- Tätä hänen
persoonallisen vaikutuksensa voimaa lisäsi vielä yleinen luottamus
hänen menneisyyteensä, kunnioitus, jonka hän oli saavuttanut monilla
lain hänelle tuomitsemilla rangaistuksilla, hänen ansaittuaan ne
oivallisesti rajuilla sanomalehtikirjoituksillaan. Hän näytti olevan
pelkkää voittamatonta tarmoa; mutta jos kuka osasi nähdä syvemmälle,
huomasi hän miehen pohjalla suuren ja jo pitkinä aikoina kerääntyneen
väsymyksen, liioista ponnistuksista syntyneen kyllästymisen ja kohtalon
herättämän kovan vihan. Hän oli niitä miehiä, jotka kuluttavat
jok'ainoa päivä enemmän kuin koko elämänsä tulokset. Lapsesta saakka
oli hän hankautunut työssä ja köyhyydessä. Hän oli ollut vaikka
missä ammatissa: lasinpuhaltajana, levyseppänä, typograafina; hänen
terveytensä oli mennyt pilalle; keuhkotauti runteli häntä; se vaivutti
hänet joskus äkilliseen ja katkeraan mielenmasennukseen, sanattomaan
epätoivoon, jolloin hän ei uskonut ei asiaansa eikä itseensä; ja joskus
yllytti sama tauti häntä jälleen yliluonnolliseen intoon. Hän oli
sekoitus laskelmallista rajuutta ja sairaaloista raivoa, politiikkaa
ja synnynnäistä haltioitumiskykyä. Hän oli hankkinut oppia niin
paljon kuin oli voinut; hän tunsi sangen hyvin eräitä tieteellisiä,
sosioloogisia ja omia eri ammattejaan koskevia asioita; toisia jälleen
hän tunsi varsin huonosti; mutta hän oli itsestään yhtä varma näillä
kaikilla aloilla; hänen päässään oli sekaisin tulevaisuuden tuulentupia
ja oikeita käsityksiä, tietämättömyyttä ja käytännöllistä järkeä,
ennakkoluuloja, elettyä kokemusta ja epäluuloista vihaa porvarillista
yhteiskuntaa kohtaan. Viimemainittu ei suinkaan estänyt häntä ottamasta
Christophea suopeasti vastaan. Hän oli ylpeä, joten hänestä tuntui
hyvältä, kun kuuluisa taiteilija pyrki hänen seuraansa. Hän oli
synnynnäinen päällikkö, ja töykeä tavallisia työläisiä kohtaan, vaikka
hän ajoikin heidän aatettaan. Kuinka vilpittömästi hän tahtoikin
täydellistä yhdenvertaisuutta, toteutti hän sen ajatuksen helpommin
niiden parissa ollessaan, jotka olivat häntä ylempiä, kuin niiden,
jotka olivat alempia kuin hän.

Christophe tutustui muihinkin työväenliikkeen johtomiehiin. Noiden
välillä ei ollut minkäänlaista keskinäistä suopeutta. Joskin yhteinen
taistelu sai heidät -- vaikkakin vaikeasti -- toimimaan yhdessä, ei
se silti luonut sisällistä ymmärtämystä. Näki, miten suuressa määrin
kaikenlaiset ulkonaiset ja hetkelliset seikat vaikuttivat ryhmien
välisiin eroituksiin. Vanhat vihollisuudet oli ainoastaan naamioitu ja
lykätty tuonnemmaksi, mutta ne piilivät kuitenkin alla. Siellä näki
pohjoisen ja eteläisen Ranskan miehiä, joissa, kytee synnynnäinen
halveksiminen toisiaan kohtaan. Ammattikunnat olivat toisilleen
kateellisia palkkaeduista, ja pitivät kukin itseään toisia parempana,
eivätkä salailleetkaan sitä tunnettaan. Mutta suurin eroavaisuus johtui
-- tulee johtumaan aina -- kunkin yksilön luonteensävystä. Ketut, sudet
ja sarvikarja, raateluhampaiset pedot ja nelivatsaiset raavaat, ne,
jotka on luotu syömään, ja toiset, jotka on luotu syötäviksi, kaikki
ne kulkivat yhdessä laumassa ruokaansa kärkkyen, -- laumassa, jonka
luokkasattuma ja yhteinen etu olivat kulloinkin muodostaneet; kukin
niistä tunsi toisensa, ja nosti vihaisesti harjaansa toisille.

Christophe kävi joskus aterialla eräässä pienessä kahvilaravintolassa,
jota piti muuan Gautier'n entinen virkatoveri, Simon, rautatieläinen,
joka oli eroitettu virasta erään lakkoselkkauksen tähden. Samassa
ravintolassa kävi myöskin syndikalisteja. Heitä oli siellä takasalissa,
joskus viisi, kuusi miestä; salin ikkunat olivat ahtaalle ja
hämärälle pihalle päin, josta kuului alinomaa kahden häkkiin suljetun
kanarinlinnun vimmattu virsi kohti taivaan valoa. Joussier toi sinne
aina mukaansa rakastajattarensa, kauniin Berthan: hän oli vankka
ja koketti tyttö; hipiältään kalpeahko, tukka hohtavan punainen,
silmien katse harhaileva ja kujeileva. Tyttöä hännysteli myöskin muuan
pulska poika, korean kaunis, älykäs ja keikaileva Leopold Graillot,
mekaanikko: hän oli seuran kaunosielu. Vaikka hän väittikin olevansa
anarkisti ja mieleltään kaikkein kiivaimpia porvariston vihaajia, oli
hänen sielunsa mitä piintyneimmän porvarin. Vuosikausia oli hän joka
aamu ahminut viisi centimea maksavien kirjallisten lehtien eroottisia
ja dekadenttisia novelleja. Sellainen lukeminen oli vääntänyt hänen
päänsä sekaisin. Mielikuvituksessa saatujen hienojen nautintojen
aivohekkumaan yhtyi hänessä täydellinen ruumiillisen siisteyden
puute, välinpitämättömyys puhtautta ja hänen melkoisen arkipäiväistä
omaa elämäänsä kohtaan. Hän oli ihastunut tuohon väljähtyneeseen
alkohoolinpisaraan, jota älyllinen ylellisyys on, -- ihastunut
sairaaloisesti kehittyneiden rikkaiden epäterveihin kiihoituskeinoihin.
Ja kun hän ei saanut tuntea omassa nahkassaan heidän nautintojaan,
imi hän sitä aivoihinsa. Moinen ei maistu suusta miltään, ja se
tekee heikkojalkaiseksi. Mutta onpahan kuitenkin olevinaan rikkaiden
vertainen. Ja vihaa heitä.

Christophe ei voinut häntä sietää. Paljon enemmän miellytti häntä
Sebastien Coquard, sähkötyöläinen, joka oli Joussier'n rinnalla
pidetyin puhuja. Häntä eivät teoriat vaivanneet. Hän ei useinkaan
tiennyt, mihin hän pyrki, mutta hän puski aina suoraan. Hän oli
tyypillinen ranskalainen. Vankka vintiö, noin neljäkymmen-vuotias;
kasvot suuret ja verevät, pää pyöreä, tukka punainen, parta pitkä,
niska ja ääni kuin sonnilla. Erinomainen työmies, samoin kuin Joussier,
mutta iloinen ja ryyppyjä rakastava. Raihnas Joussier katsoi moista
kursailematonta terveyttä kateellisin silmin, ja vaikka he olivatkin
ystäviä, piili heissä kuitenkin toisiaan kohtaan vihamielisyys.

Ravintolan isäntä, Aurélie, viidenviidettä ikäinen, siivo nainen,
joka oli varmaankin aikoinaan ollut kaunis, ja oli hiukan vieläkin,
kuluneisuudestaan huolimatta, istui miesten joukossa käsitöineen,
kuunteli heidän juttujaan sydämellisesti hymyillen ja liikutellen
heidän puhuessaan itsekseen huuliaan; silloin tällöin pisti hän
keskusteluun jonkin omankin sanansa, ja nyökytti sanoihinsa tahtia
päällään, yhä vain työskennellen. Hänellä oli naitu tytär ja sitäpaitsi
vielä kaksi muuta lasta, toinen noin seitsemän-, toinen kymmenvuotias
-- tyttö ja poika -- jotka tekivät koulutöitään tahmaisen pöydän
kulmalla, irvistellen ja teristäen silloin tällöin korviaan kuullakseen
jotain, joka ei ollut heille varsin sopivaa.

Olivier koetti pari kertaa lähteä sinne Christophen kanssa. Mutta hän
ei tuntenut viihtyvänsä noiden ihmisten seurassa. Milloin säännöllinen
pakollinen työ ja tehtaanpillin hellittämätön vihellys ei vartioinut
näitä työläisiä, saattoi outo tuskin kuvitellakaan, kuinka paljon he
tuhlasivat aikaansa hukkaan; työstä päästyään he vetelehtivät kaiket
illat joutilaina, ja samoin lomatuntinsa; tai he rupesivat usein syyttä
lakkoon. Christophella oli nykyään tavallinen joutilaisuuskautensa,
sellainen aika, jolloin hän oli päässyt yhdestä työstä ja jolloin hän
odotti, että hänen sielussaan alkaisi kehittyä uusi; sen tähden ei
hänellä tällä kertaa ollut sen kiireempää kuin noilla miehilläkään;
hän oleksi siis mielellään heidän kanssaan, kyynärpäät pöydän nojassa,
tupakoiden ja ryypiskellen. Mutta moinen vetelehtiminen loukkasi
Olivier Jeanninin porvarillisia vaistoja, loukkasi hänen perinnäistä
tottumustaan itsekuriin, järjestettyyn työhön, hänen tottumustaan
käyttämään tarkoin kaikki aikansa; hän ei pitänyt sellaisesta monien
tuntien hukkaamisesta. Sitäpaitsi ei hän osannut yleensä pakinoida
eikä kallistaa lasiakaan. Ja lopuksi esti häntä seuraan liittymästä
eri luokkiin kuuluvien ihmisten välillä aina vallitseva suorastaan
fyysillinen, salainen vastenmielisyys, heidän aistiensa keskinäinen
vihollisuus: se ei salli heidän sekaantua sielultaan toisenlaisten
olentojen joukkoon; siitä estää itse ruumiin kapinoiminen, vaikka sydän
ja halu olisi kuinka hyvä. Ollessaan Christophen kanssa kahden puhui
Olivier hänelle liikutettuna että velvollisuus vaatisi sivistyneitä
lähentymään kansaa, lähentymään kuin veljiä; mutta kun hän sitten
tosiaan joutui kansan läheisyyteen, oli hänen mahdoton tehdä siellä
mitään, niin syvästi kuin hän tahtoikin. Sen sijaan pääsi Christophe,
vaikka hän pilkkaili ystävänsä jaloja periaatteita, aivan helposti
tuttavallisiin väleihin minkä työmiehen kanssa tahansa, jonka hän
vain kadulla kohtasi. Olivier suri vilpittömästi sitä, että hän tunsi
olevansa niin erillään noista ihmisistä. Hän koetteli olla sellainen
kuin hekin, ajatella siihen tapaan kuin he, puhua kuin he. Hän ei
osannut. Hänen äänensä oli hämärä, tukittu, ei soinut sillä tavoin
kuin heidän. Kun hän koetti käyttää eräitä heidän ilmaisumuotojaan,
salpautuivat sanat hänen kurkkuunsa tai ne kaikuivat vierailta.
Hän huomasi sen, oli nolo; ja hän häiritsi heidän seurusteluaan.
Hän tiesi sen hyvin. Tiesi olevansa heille vieras, tiesi, että he
epäilivät häntä, etteivät he tunteneet mieltymystä häntä kohtaan ja
että kaikilta noilta miehiltä pääsi hänen poistuessaan helpoituksen
puuskaus: "Oh hoh!" Vilahdukselta huomasi hän silloin tällöin tylyjä
ja kylmiä silmäyksiä, sellaisia vihamielisiä katseita, joita köyhyyden
katkeroittamat työläiset luovat porvaristoon. Christophe sai myöskin
kyllä osansa niistä; mutta hän ei niitä huomannut. Koko seurueesta
olivat ainoastaan Aurélien lapset taipuvaisia lähenemään Olivier
Jeanninia. Näitä porvaristo viehätti enemmänkin kuin herätti heissä
vihaa. Nuorta poikaa kaikki porvarillinen lumosi; hän oli tarpeeksi
älykäs osatakseen sitä rakastaa, mutta ei niin älykäs, että olisi sitä
ymmärtänyt; pikku tyttöä, joka oli sangen sievä ja jonka Olivier oli
kerran vienyt rouva Arnaud'n luo, suorastaan hypnotisoi porvarillinen
ylellisyys; hän tuli aivan sanattomaksi hurmauksesta, kun sai istahtaa
kauniiseen nojatuoliin, koskettaa hienoja vaatteita, olla kauniiden
vallasnaisten seurassa; tuota pikku hupeloa vaati vaisto pyrkimään pois
kansan parista, porvarillisen rikkauden ja mukavuuden paradiisiin.
Olivier Jeanninilla ei suinkaan ollut halua yllyttää lapsessa sellaisia
taipumuksia; eikä se naiivi ihailu, jota tyttö suitsutti hänen
yhteiskuntaluokalleen, korvannut suinkaan häneen nähden sitä, että muu
seura tunsi häntä kohtaan jäykkää vihamielisyyttä. Olivier kärsi heidän
pahansuopaisuutensa tähden. Hän halusi niin palavasti ymmärtää heitä.
Todellisuudessa ymmärsikin hän heitä, ehkäpä liiankin hyvin, tarkasteli
heitä liiankin selvin silmin; ja se ärsytti heitä. Siihen ei häntä
saanut minkäänmoinen tungetteleva uteliaisuus, vaan tottumus analyysiin
ja halu rakastaa heitä.

Olivier näki piankin Joussier'n elämän sisällisen traagillisuuden: sen,
että tauti kalvoi häntä ja että hänen rakastajattarensa kohteli häntä
pahoin, Bertha rakasti häntä, oli hänestä ylpeä; mutta hän oli liian
elämänhaluinen; Joussier tiesi, että Bertha luisuisi hänestä irti,
luisuisi auttamatta; ja mustasukkaisuus raateli häntä. Se oli Berthalle
huvitusta; hän kiihoitti miehiä, loi heihin silmäyksiä, ympäröi heidät
hekkumallisuudellaan: hän oli suorastaan vimmatun kiemaileva. Ehkäpä
hän petti Graillot'n kanssa oikeaa rakastajaansa, ehkäpä tyytyi hän
ainoastaan uskottelemaan rakastajalleen sitä. Joka tapauksessa oli
asia niin, että jollei hän vielä pettänytkään, niin oli hän piankin
pettävä. Joussier ei uskaltanut kieltää Berthaa rakastamasta ketä hän
tahtoi: sillä hänhän saarnasi vapauden oikeutta sekä naiseen että
mieheen nähden. Bertha huomautti hänelle siitä seikasta, pisteliään
hävyttömästi, eräänä päivänä, kun Joussier haukkui häntä. Syntyi
kiduttava taistelu Joussier'n vapaiden teoriain ja hänen hillittömien
vaistojensa välillä. Sydämensä puolesta oli hän vielä entisaikainen
mies, despoottinen ja mustasukkainen; järkensä puolesta tulevaisuuden,
utopioiden olento. Mutta Bertha, hän taasen oli sekä menneen ja tulevan
ajan nainen: kaikkien aikain nainen. -- Olivier, joka näki tämän
salatun kaksintaistelun ja tunsi omasta kokemuksestaan, miten julmaa
se saattoi olla, sääli kidutettua täydestä sydämestään, huomaten hyvin
hänen heikkoutensa. Mutta kun Joussier aavisti, että Olivier hänen
salaisuutensa tunsi, ei hän siitä suinkaan ollut kiitollinen.

Muuan toinenkin henkilö seurasi tätä rakkauden ja vihan leikkiä,
seurasi lauhkein ja ymmärtävin silmin, nimittäin ravintolan emäntä,
Aurélie. Hän näki kaikki, vaikkei ollut muka näkevinään. Hän tunsi
elämän. Tuo terve, tyyni ja järjestystä rakastava kunnon nainen
oli viettänyt nuoruudessaan sangen vapaita päiviä. Hän oli ollut
kukkien myyjättärenä; hänellä oli ollut porvarillinen rakastaja; ja
sitten toisiakin. Viimein oli hän mennyt naimisiin erään työmiehen
kanssa. Hänestä oli tullut moitteeton perheenäiti. Mutta hän ymmärsi
nyt koko elämän, kaikki sydämen hullutukset, yhtä hyvin Joussier'n
mustasukkaisuuden kuin tuon toisenkin, "nuoren hepsakan", joka tahtoi
huvitella. Jollakin suopealla sanalla koetti hän sovittaa heitä
keskenään:

-- "Pitäisi olla sopuisampia; ei maksanut vaivaa panna pahakseen niin
vähästä..."

Hän ei kummastellut, ettei mikään, mitä hän sanoi, auttanut...

-- "Niinhän se on. Aina me ihmiset kiusaamme toisiamme..."

Hänen luonteensa pääpiirre oli kansanomainen huolettomuus, johon
onnettomuudet eivät tunnu pystyvän. Hän oli kyllä saanut osansa niistä.
Kolme kuukautta sitten oli häneltä kuollut viisitoista-vuotias poika,
jota hän oli rakastanut kovasti; se tapaus oli tuonut hänelle syvän
surun; mutta nykyään oli hän jälleen toimelias ja hilpeä. Hän virkkoi:

-- "Jos sitä rupeaisi ajattelemaan, niin ei enää voisi elää."

Eikä hän sitä enää ajatellutkaan. Tähän ei ollut syynä itsekkyys.
Hän ei voinut olla muunlainen. Hänellä oli näet ylen voimakas
elämäninto; nykyhetki vei kaiken hänen huomionsa: oli mahdotonta
pysähtyä menneisiin. Hän mukautui kaikkeen, miten asiat olivatkin; ja
hän oli luotu mukautumaan samoin kaikkeen tulevaankin. Jos syntyisi
vallankumous ja kääntäisi oikein päin kaiken, mikä oli nurinkurista,
ja nurin kaiken, mikä oli paikallaan, niin pysyisi hän varmasti yhä
jaloillaan ja tekisi mitä hyvänsä hänen oli silloin tehtävä, ja
viihtyisi kaikkialla, mihin hänet asetettaisiin. Pohjaltaan ei hän
kovinkaan paljoa uskonut vallankumoukseen. Uskoa ei hänellä yleensä
ollut mitään. On turhaa mainita, että hän povuutti itselleen korteista
aina pahaan kiipeliin joutuessaan ja ettei hän koskaan, kun kuollutta
saatettiin ohitse, ollut tekemättä ristinmerkkiä. Hän oli sangen vapaa
ja suvaitsevainen; hänellä oli tuo Parisin rahvaalle ominainen terveen
skeptillisyyden lahja: sellainen iloinen epäilys, joka on luonnollista
kuin hengitys. Vaikka hän olikin vallankumouksellisen miehen puoliso,
kohteli hän miehensä ja miehen puolueen, -- ja kaikkien puolueiden, --
aatteita äidillisen iroonisesti, -- aivan kuin nuoruuden hullutuksia
tai vanhuuden höperyyksiä. Hän ei tullut liikutetuksi paljon mistään.
Mutta hän seurasi mielenkiinnolla kaikkea. Hän oli valmis alistumaan
sekä hyviin että huonoihin kohtaloihin. Kaiken kaikkiaan: hän oli
optimisti.

-- "Ei pidä olla pahalla tuulella... Kaikki kyllä menee, kunhan ihminen
on kunnossa..."

Tällainen olento oli suorastaan luotu viihtymään Christophen seurassa.
Heidän ei tarvinnut puhua montakaan sanaa nähdäkseen, että he olivat
samaa maata. Silloin tällöin vilkaisivat he hupaisesti hymyillen
toisiinsa, kun muut seurassa väittelivät ja kirkuivat. Mutta
tavallisemmin sai Aurélie nauraa aivan yksinään: silloin hän katseli
Christophea, joka antoi temmata itsensä väittelyn kiihkoon ja tulistui
silloin heti vielä enemmän kuin kaikki muut yhteensä.



Christophe ei huomannut Olivier-ystävänsä yksinäisyyttä ja avuttomuutta
tuossa seurassa. Christophe ei koettanutkaan nähdä ihmisten sisäistä
elämää. Mutta hän söi ja joi heidän kanssaan, hän vuoroin nauroi ja
vuoroin suuttui. He eivät epäilleet häntä, vaikka he väittelevätkin
hänen kanssaan kiivaasti. Hän ei heitä kursaillut. Pohjaltaan hänen
olisi ollut vaikea sanoa, oliko hän heidän puolellaan vai heitä
vastaan. Hän ei kysynytkään sitä itseltään. Jos hänen olisi ollut
pakko valita, olisi hän varmastikin ollut syndikalisti sosialismia ja
kaikkia valtioperiaatteita vastaan, -- valtiota vastaan, tuota kauheaa
laitosta, joka luo virkamiehiä, koneenosia. Hänen päänsä hyväksyi
työväen mahtavan ammatillisen yhtymisen, tuon kaksiteräisen miekan,
joka iskee samalla kertaa sekä sosialistisen valtion kuolleeseen
teoriaan että hedelmättömään individualismiin: viimemainittu on voimien
tuhlaamista, yhteisen tarmon pirstomista yksilöheikkouksiksi, --
nykyajan surullinen epäkohta, mihin Ranskan vallankumous on osaltaan
syypää.

Mutta luonto on järkeilyä voimakkaampi. Kun Christophe joutui
tekemisiin syndikaattien kanssa, -- noiden monien heikkojen luomain
peloittavain kokoomusten, -- niin hänen voimakas individualisminsa
nousi vastarintaan. Hän ei voinut olla halveksimatta tuollaisia
ihmisiä, joiden täytyi sitoa itsensä kahleilla toisiinsa pystyäkseen
taisteluun; ja jos hän ehkä hyväksyikin, että he, nuo heikot,
alistuivat sellaisen yhteislain ikeeseen, niin oli hän sitä mieltä,
ettei se laki ollut luotu häntä varten. Ja hänen vastenmielisyyttään
lisäsi vielä se seikka, että vaikka heikot ovat sorrettuina
sympaattisia, niin eivät he ole sitä enää silloin, kun heistä tulee
sortajia. Christophe oli äskettäin huutanut yksinäisille kunnon
ihmisille: "Yhtykää!" Nyt, kun hän joutui ensi kertaa keskelle
noita yhtyneitä kunnon ihmisiä, oli hänen saamansa vaikutelma
ilkeä, sillä kunnon ihmisten sekaan oli työntäytynyt toisia, jotka
eivät olleet niin kunnollisia kuin he, vaan vaativat persoonallisia
oikeuksiaan ainoastaan käyttääkseen voimaansa heti ensi tilaisuudessa
väärin. Parhaat, ne, joita Christophe rakasti, nuo ystävät, joihin
hän oli tutustunut _Saman katon alla_, eivät välittäneet näistä
taisteluliitoista, olivatpa he mitä kansanluokkaa tahansa. He olivat
liian helläsydämisiä ja liian ujoja, joten tällainen peljästytti heitä;
he olivat kuin luodut näiden liittojen ensimäisinä murskattaviksi.
He olivat työväen liikkeeseen nähden samanlaisella kannalla kuin
Olivier ja muutkin kaikkein jaloimmat nuoret porvarit. Heidän
mielialansa oli suopea järjestyneitä työläisiä kohtaan. Mutta he
olivat saaneet vereensä vapauden jumaloimisen: ja siitä tunteestahan
vallankumoukselliset välittivät kaikkein vähimmin. Kuka nykyaikaan
muuten piittaakaan vapaudesta? Pieni valiojoukko, jolla ei ole mitään
vaikutusta maailmanmenoon. Vapauden kohtalo on nykyään synkkä. Rooman
paavit julistivat järjen valon pannaan. Parisin paavit sammuttavat
taivaallisen valkeuden. Ja ryysyköyhälistön kuninkaat valon kaduilta.
Kaikkialla juhlii imperialismi voitonriemuaan: roomalaisen kirkon
theokraattinen imperialismi; merkantiilisten ja Jumalan armosta
elävien mcnarkiain imperialismi; tasavaltain byrokraattinen
imperialismi; vallankumouskomiteain diktatoriaalinen imperialismi.
Vapaus-parka, sinulla ei ole sijaa tässä maailmassa!... Sellainen
vallan väärinkäyttö, jota vallankumoukselliset saarnasivat oikeutetuksi
ja jota he sovelluttivat käytäntöön, töykäisi Christophea ja Olivier
Jeanninia. Eivätkä he liioin kunnioittaneet myöskään "keltaisia"
työmiehiä, jotka eivät tahtoneet kärsiä yhteisen asian puolesta. Mutta
heistä oli kauheaa, että näitä eristyneitä pakotettiin väkivallalla
yhtymään toisiin ja luultiin oltavan oikeutettuja heitä pakottamaan.
Ja kuitenkin: onhan kansalaisen ratkaistava kantansa. Todellisuudessa
ei nykyään ole valittavanamme imperialismi tai vapaus, vaan joko
imperialismi tai toinen imperialismi. Olivier sanoi:

-- En valitse kumpaakaan. Minä kannatan sorrettuja.

Christophe vihasi yhtä paljon kuin hänkin väkivallan kannattajien
tyranniaa. Mutta laumavoima veti häntä vanavedessään, veti häntä
kapinaan pyrkivän työläisarmeijan perästä.

Hän ei itsestään tätä aavistanutkaan. Hän julisti pöytätovereilleen,
ettei hän ollut heidän joukkoaan.

-- Niin kauan kuin te ette välitä muusta kuin aineellisista eduistanne,
olette minusta maailman joutavinta joukkoa, sanoi hän heille. Sinä
päivänä, jolloin nousette otteluun puhtaasti jonkin aatteen puolesta,
olen teidän miehiänne. Mutta sitä ennen: mitä minulla on tekemistä
kahden vatsan välissä? Minä olen taiteilija, minun velvollisuuteni on
puolustaa taidetta, eikä pestata sitä minkään puolueen rekryytiksi.
Tiedän kyllä, että eräät kunniaa kärkkyvät kirjailijat ovat viime
aikoina antaneet tässä suhteessa huonon esimerkin, niin epäterveesti he
himoitsevat mielistellä yleisöä. Minun käsitykseni on, etteivät he ole
tällä tavoin auttaneet suinkaan sitä aatetta, jota ovat kannattavinaan;
mutta sen sijaan he ovat pettäneet taiteensa. Säilyttää järkemme valo
selkeänä: se on meidän, taiteilijain, tehtävä. Me emme saa sekoittaa
sitä yhtymällä teidän kiihkosta sokeihin taisteluihinne. Kuka pitää
koholla valon soihtua, jos me sen pudotamme kädestämme? Te tarvitsette
sitä kyllä taistelun jälkeen. Täytyy aina olla myöskin työmiehiä, jotka
pitävät yllä tulta konehuoneessa, sillaikaa kuin muut taistelevat
laivan kannella. Meidän on ymmärrettävä kaikkea, ei vihattava mitään.
Taiteilija on kompassi, joka myrskyn aikana osoittaa aina pohjoista
kohti.

He pitivät Christophen puhetta joutavina verukkeina, väittivät, että
juuri hän oli menettänyt oikean kompassinsa; ja he suvaitsivat kaikessa
ystävyydessä halveksiakin häntä. Heidän mielestään oli taiteilija
ainoastaan veijari, joka koetti elää kaikkein vähimmällä työllä ja niin
mukavasti kuin suinkin.

Christophe vastasi, että hän teki yhtä paljon työtä kuin hekin,
jopa teki sitä enemmänkin, eikä peljännyt työtä niinkuin he. Mikään
ei inhoittanut häntä niinkuin _sabotaashi_, työn tärveleminen,
periaatteeksi otettu laiskottelu.

-- Voi kuinka nuo köyhät raukat pelkäävät kiusata kallista ruumistaan,
sanoi hän... Hyvä Jumala! Minä olen kymmen-vuotiaasta tehnyt
lakkaamatta työtä. Mutta te ette rakasta työtä, te olette pohjaltanne
porvareita!... Jospa te jaksaisitte edes hävittää entisen maailman!
Mutta siihen te ette pysty. Sitä te ette tahdokaan. Ettehän toki! Te
vain kiljutte, uhkaatte, väitätte muka tekevänne puhdasta kaikesta.
Mutta teillä onkin haaveena ryöstää, heittäytyä loikomaan porvariston
vielä lämpöiseen sänkyyn. Lukuunottamatta muutamia karkeimman työn
tekijöitä, riiviöitä, jotka ovat valmiit halkaisemaan päänsä tai
halkaisemaan toisten päät, tietämättä oikein, mistä syystä, --
huvikseen ehkä, -- tuskasta, satojen vuosien vanhasta tuskasta, joka
heissä kuohuu, -- lukuunottamatta heitä ajattelevat kaikki muut
ainoastaan, miten he livahtaisivat tarpeen tullen riveistä tiehensä,
porvariston joukkoon. He rupeavat sosialisteiksi, sanomalehtimiehiksi,
agitaattoreiksi, kirjailijoiksi, edustajiksi, ministereiksi... Seis,
älkää haukkukokaan heitä! Te ette ole heitä parempia. Sellaiset ovat
pettureita, sanotteko?... Hyvä. Kenen vuoro nyt tulee pettää? Se työ
kelpaa teille kaikille. Teissä ei ole yhtään, joka jaksaisi vastustaa
syöttiä. Kuinkapa teissä olisikaan? Teissä ei ole ainoaakaan, joka
uskoisi ihmisellä olevan kuolemattoman sielunkin. Te olette pelkkiä
vatsoja, sen teille sanon. Tyhjiä vatsoja, jotka eivät tahdo muuta kuin
itsensä täyteen.

Silloin seura suuttui, ja kaikki alkoivat puhua yhtaikaa. Ja siinä
väitellessä saattoi tapahtua, että Christophe joutui niin innostuksensa
valtaan, että osoittautui paljoa vallankumouksellisemmaksi kuin
muut. Hänen oli turha kaunistella asiaa: hänen älyllisyytensä, josta
hän ylpeili, hänen suloinen kuvittelunsa maailman esteettisyydestä,
sellaisesta, että siitä saattaisi puhtaasti henkisesti iloita, haipui
hänen mielestään, kun hän näki jonkin vääryyden. Olisiko maailma,
jossa kahdeksan ihmistä kymmenestä elää puutteessa tai täydellisessä
köyhyydessä ja fyysillisessä ja moraalisessa kurjuudessa, esteettinen?
Joutavaa puhetta. Se ihminen, joka uskaltaa sitä väittää, on julkea
etuoikeutetun asemassa istuja. Sellainen taiteilija kuin Christophe
ei pohjimmaltaan voinut olla olematta työväen puolella. Kuka saa
enemmän kuin henkisen työn tekijä kärsiä yhteiskunnan olosuhteiden
epämoraalista, siitä, että omaisuus on jakautunut ihmisten kesken
häikäilemättömän epäsuhteellisesti? Taiteilija kuolee nälkään, tai
hänestä tulee miljonääri pelkästään sen nojalla, miten muoti tahi
taiteella keinottelevien afäärimiesten oikku milloinkin määrää.
Yhteiskunta, joka antaa parhaittensa joutua tuhoon, tai palkitsee
heidän vaivansa tolkuttoman liioitetulla tavalla, on hirvittävän
väärä; sitä ansaitsee hiukan pölyyttää! Jokaisella ihmisellä, tekipä
hän työtä tai ei, on oikeus elämisen minimiin. Kutakin työtä, olkoon
se hyvä tai huonompi, on arvioitava ei sen todellisen arvon mukaan
-- (kukapa olisi kyllin pystyvä tuomari sitä arvoa määräämään?)
-- vaan työntekijän oikeutettujen ja normaalien tarpeiden mukaan.
Taiteilijalle, tiedemiehelle, keksijälle, joka tuottaa yhteiskunnalle
kunniaa, täytyy yhteiskunnan voida, ja se voi, taata tarpeellisen
eläkkeen, jonka avulla mies saa aikaa ja keinoja tuottaa yhteiskunnalle
yhä lisää kunniaa. Mitään muuta ei yhteiskunnan ole tehtävä. Vinzin
_Gioconda_ ei ole miljoonan arvoinen. Ei ole mitään arvosuhdetta
jonkin rahamäärän ja taideteoksen välillä; taidetyö ei ole halvempi
eikä kalliimpi tuota summaa: se on sen ulkopuolella. Kysymys ei ole
siitä, että taideteoksesta pitäisi maksaa; vaan siitä, että taiteilijan
on saatava elää. Antakaa hänelle varoja syödä ja tehdä rauhassa
työtään! On järjetöntä ja inhottavaa tehdä hänestä toisen omaisuuden
varas! Sillä täytyy suoraan tunnustaa: jokainen ihminen, jolla on
enemmän varoja kuin hän elääkseen, perhettään elättääkseen ja älyään
normaaliksi kehittääkseen tarvitsee, on varas. Sen verran, mikä hänellä
on liikaa, on muilla ihmisillä vähemmän. Kuinka monta kertaa olemmekaan
saaneet surullisesti hymyillä kuullessamme puhuttavan Ranskan
loputtomista rikkauksista ja kansallisomaisuuden runsaudesta, me,
työntekijät, joko ruumiillisen tai henkisen työn, miehet ja naiset, me,
jotka olemme syntymästämme asti saaneet uurtaa ja puurtaa jaksaaksemme
pysyä hengissä, emmekä ole siinä edes aina onnistuneetkaan, vaan ovat
parhaat meistä usein nääntyneet taakkansa alle, -- me, jotka kuitenkin
olemme kansamme moraalinen ja älyllinen valiojoukko! Sen sijaan
olette te, joilla on enemmän maallista rikkautta kuin oma osuutenne,
rikastuneet meidän kärsimyksistämme ja meidän köyhtymisestämme! Mutta
se ei häiritse teidän tuntoanne: teillä ovat sofistiset saivarruksenne,
joilla sitä rauhoitatte: omistusoikeuden pyhyys, vapaa elämänkilpailu,
valtio-Molokin ja Edistyksen, tuon satuhirviön, korkea pakko, jokin
maailmanjärjestyksen arvoituksellinen järkkymättömyys, hyvä, jolle
uhrataan kaikki muu hyvä, -- nimittäin lähimmäisten hyvä. -- Siitä
huolimatta teidän sofistinne eivät voi koskaan kieltää tätä väitettä:
"Teillä on varoja paljon yli omien tarpeittenne. Meillä ei ole niitä
elääksemmekään. Ja me olemme yhteiskunnalle yhtä arvokkaita kuin te. Ja
jotkut meistä ovat sille arvokkaampia kuin te kaikki yhteensä."



Niin tarttui se intohimojen humala, joka ympäröi Christophea,
häneenkin. Perästäpäin hän aina kyllä kummasteli näitä
kaunopuheisuutensa puuskia. Mutta hän ei pitänyt niitä merkitykseltään
kovinkaan tärkeinä. Häntä viehätti tuo kevyt kiihtymys, sillä hän luuli
etupäässä pulloa sen aiheuttajaksi. Hän pahoitteli ainoastaan, ettei
pullon sisältö ollut parempaa, ja kehuskeli oman maansa viinejä. Hän
luuli olevansa erillään vallankumouksellisista aatteista. Mutta silloin
näyttäytyi se omituinen ilmiö, että Christophen intohimo kasvoi sikäli
kuin hän niitä aatteita pohti, joskaan ei liioin kannattanut, kun taas
hänen toveriensa kiihko näytti sitä mukaa vähenevän.

Pohjaltaan oli noilla miehillä vähemmän harhakuvitelmia kuin
Christophella. Rajuimmatkin heistä, ne, joita porvaristo enimmän
pelkäsi, olivat sielustaan epävarmoja ja peijakkaan porvarillisia.
Coquard, jonka nauru oli kuin oriin hirnuntaa, piti suurta meteliä
ja teki hirveitä liikkeitä; mutta hän ei uskonut kuin puolittain
sanoihinsa: häntä huvitti pelkästään puhuminen, käskeminen,
toiminta; hän oli väkivallan kerskuja. Hän paljasteli porvarillista
raukkamaisuutta, ja nautti siitä, että sai pitää porvareita hirmun
vallassa, näytellen voimakkaampaa kuin olikaan; ja nauraen myönsikin
hän tämän heikkoutensa Christophelle. Graillot mittaili kaikkea, aivan
kaikkea, mitä yritettiinkin: ja kaiken hän teki tyhjäksi. Joussier
pysyi aina jyrkästi mielipiteissään, hän ei tahtonut koskaan olla
väärässä. Hän näki kyllä sangen hyvin perusteluidensa heikkouden, mutta
siitä huolimatta pysyi hän niissä itsepintaisesti kiinni; hän olisi
antanut vaikka suuren yhteisen asian joutua tappiolle, kunhan vain
hänen omat periaatteensa olisivat saaneet pöyhkeillä voitosta. Mutta
itsepäisiä uskonpuuskia seurasivat hänessä aina iroonisen pessimismin
puuskat, ja silloin arvosteli hän katkerasti ideoloogien valheita ja
tuomitsi kaikki ponnistelut hyödyttömiksi.

Enin osa työläisistä oli samanlaisia. He häilyivät sanajuopumuksen
ja toivottomuuden välillä. Heillä oli määrättömiä kuvitelmia; mutta
niillä ei ollut minkäänlaista todellisuuden pohjaa; he eivät olleet
hankkineet niitä itselleen vaivaloisesti, eivät olleet niitä itse
luoneet; he olivat saaneet ne valmiina, pysyen itse yhtä passiivisina
kuin silloinkin, kun pieneen ja vähäpätöiseen tyytymisen taipumus
vei heitä kapakkaan tai huonoihin varietee-paikkoihin, milloin he
kaipasivat huvitusta. Auttamatonta ajatuksen laiskuutta, jolle oli
kyllä puolustava selityksensä: rasitetun elukan elämä, juhdan, joka
päivätyönsä jälkeen tahtoo ainoastaan maata, märehtiä rauhassa
ruokaansa ja unelmiaan. Mutta noista salaisista unelmista ei
jäänyt jäljelle mitään muuta kuin yhä suurempi väsymys ja jäykkyys
leukapieliin. Alinomaa he innostuivat kannattamaan jotakin johtajaa;
ja vähän aikaa sen jälkeen he alkoivat epäillä häntä ja hylkäsivät
hänet. Surullisinta tässä oli se, etteivät he olleetkaan väärässä:
rikkauden, menestyksen, turhamaisuuden houkutukset viettelivät heiltä
pois johtajan toisensa jälkeen. Kuinka monet olivatkaan pettäneet
heidät tai väsähtäneet taistelussaan, lukuunottamatta jotakuta
sellaista kuin Joussier, jota salaa kalvava keuhkotauti ja kuoleman
varma läheisyys suojeli kiusaukselta! Nuo johtajat olivat saman pahan
uhreja, joka kalvoi siihen aikaan kaikkia valtiollisia miehiä, ja
kaikkiin puolueisiin kuuluvia: heitä turmeli nainen tai raha, tahi
nainen ja raha -- (nuo kaksi vitsaustahan kuuluvat yhteen). -- Niin
hyvin hallituksessa kuin oppositsioonipuolueissakin nähtiin ensiluokan
kykyjä, miehiä, joissa olisi ollut ainesta suuriksi valtiomiehiksi --
(Richelieun aikoina olisi heistä ehkä sellaisia tullutkin); -- mutta
heillä ei ollut uskoa, ei moraalista ryhtiä; nautinnon halu ja tottumus
ja väsyminen nautintoon olivat herpaisseet heidät; siitä johtui, että
he tekivät keskellä suuria suunnitelmiaan katkonaisia tekoja, tai
jättivät kaikki kesken, kiireelliset asiat, isänmaansa ja aatteensa,
levätäkseen tai nauttiakseen. Heillä oli kyllä rohkeutta antaa pistää
itsensä hengiltä taistelussa; mutta ainoastaan harvat päälliköistä
olisivat pystyneet kuolemaan elämäntehtäväänsä, paikoilleen,
liikkumatta, käsi peräsimessä ja silmät horjumattomasti suunnattuina
näkymättömään päämaaliin.

Tieto tästä perusheikkoudesta riisti vallankumoukselta sen
toimintatarmon. Työläisiltä kului hyvä osa aikaa syytellessä toisiaan.
Heidän lakkonsa menivät aina myttyyn, niin riitaisia olivat alinomaa
johtajat ja ammattikunnat, reformistit ja vallankumoukselliset
keskenään, -- sellainen syvä arkuus piili uhkaavan kerskailun alla,
-- sellainen perinnäinen laumamaisuus, että lain ensimäinen komennus
sai nämä kapinalliset heti palaamaan takaisin ikeensä alle, -- niin
raukkamaisen itsekkäät ja halpamaiset olivat monet heistä, että he
käyttivät toisten kapinaa ainoastaan omaksi hyväkseen, päästäkseen
paremmin herrainsa suosioon, maksattaakseen heillä kalliisti etuja
kärkkyvän uskollisuutensa. Puhumattakaan nyt laumojen synnynnäisestä
huonosta järjestyksestä, rahvaan ainaisesta anarkiasta. Nuo työläiset
tahtoivat kyllä tehdä luonteeltaan täydellisesti vallankumouksellisia
ammattilakkoja; mutta he eivät tahtoneet, että heitä kohdeltaisiin
niinkuin ainakin vallankumouksellisia. Painetit eivät viehättäneet
heitä ollenkaan. He kuvittelivat, että munakokkeli syntyy särkemättä
munia. Joka tapauksessa heistä olisi ollut hauskempaa, jos toiset
olisivat särkeneet munat, eivätkä he itse.

Olivier katseli, teki huomioita, eikä ollut laisinkaan kummastunut.
Heti kohta hän oli huomannut, kuinka paljon ala-arvoisempia nuo miehet
olivat kuin se tehtävä, jota he muka pyrkivät toteuttamaan; mutta
samalla hän myöskin ymmärsi, miten mahtava se voima oli, joka kuljetti
heitä mukanaan; ja hän näki hyvin, että Christophe kulki tietämättään
tahtomattaan virran myötä. Häntä itseään, joka olisi sydämensä halusta
tahtonut antaa viedä itsensä, häntä ei virta huolinut. Hän jäi rannalle
ja katseli veden vyörynää.

Se oli voimakas virta: se vieritteli aalloissaan suunnattoman joukon
intohimoja, pyyteitä ja erilaisia uskomuksia, jotka sysäsivät
toisiaan, törmäsivät vastatusten, sulautuivat yhteen, kuohuttivat
vaahtoa ja nostivat vastakkaisiin suuntiin kieppuvia pyörteitä.
Päälliköt kulkivat etunenässä, vähemmän vapaina kuin muut, sillä heitä
sysäsi joukko, ja ehkäpä vähäuskoisempina kuin muut: he olivat ennen
muinoin uskoneet, he olivat nyt samanlaisia kuin nuo heidän paljon
pilkkaamansa papit: sidottuja vanhoihin valoihinsa, uskoihinsa, jotka
olivat heillä aikoinaan olleet ja joita heidän nyt täytyi julistaa
loppuun asti. Heidän perästään kulkeva suuri lauma oli karkeaa,
epävarmaa ja lyhytnäköistä. Suurin osa uskoi sattumalta, kun kerran
virta tällä hetkellä kulki sen utopiain suuntaan; toisella hetkellä
se ei enää uskonut, silloin, kun virran suunta oli muuttunut. Monet
uskoivat toiminnan halusta, seikkailujen kaipuusta, romanttisesta
pölkkypäisyydestä. Toiset jälleen loogillisen järkeilyn nojalla,
järkeilyn, jossa ei ollut selvää elämänjärkeä. Jotkut jälleen
hyvyydestä. Ovelat taasen käyttivät aatteita pelkkinä taisteluasema;
heidän silmämääränsä olivat sangen läheisiä: he taistelivat
saavuttaakseen parempaa palkkaa, varmaa työtuntimäärää. Pahimmilla oli
salaisena haluna saada karkeasti kostaa surkean elämänsä kurjuuksia.

Mutta virta, joka heitä kuljetti, oli heitä viisaampi ja tiesi, minne
sillä oli matka. Mitä haittasi, vaikka sen hetkeksi täytyikin murtua
vanhan maailman patoa vastaan? Olivier aavisti, että sosiaalinen
vallankumous kukistettaisiin kyllä vielä tänään. Mutta hän tiesi
myöskin, että se siitä huolimatta saavuttaisi päämääränsä, kärsipä
se nyt tappioita tai voitti: sillä sortajat eivät anna oikeutta
sorretuille muulloin kuin silloin, kun he sortamiaan pelkäävät. Niinpä
palveli yhtä hyvin vallankumouksellisten väkivaltaisuus kuin itse asian
oikeuskin aatetta. Kumpikin niistä kuului sen sokean ja varman voiman
suunnitelmiin, joka johti ihmisten laumaa...

"_Te näette, rakkaat veljet, teidän kutsumisenne. Ettei monta
lihallista viisasta ole, ei monta voimallista, ei myös monta suuresta
suvusta. Vaan ne kuin maailman edessä hullut ovat, on Jumala valinnut,
että hän viisaat häpiään saattais. Ja ne kuin heikot ovat maailman
edessä, ja ne alimmasta suvusta ja ylenkatsotut on Jumala valinnut,
että hän ne, jotka kaikkea ovat, turhaksi tekisi..._"

Olivier Jeanninin mielestä ei kuitenkaan maksanut vaivaa -- (olipa
se Jumala, joka tapahtumia ohjasi, mikä tahansa, -- Järki tai
Järjettömyys, -- ja vaikkapa syndikalismin uneksima yhteiskuntamuoto
takaisikin ehkä tulevaisina aikoina rahdun edistymistä) -- hänen
mielestään ei hänen ja Christophen maksanut vaivaa uhrata kaikkia
aatteellisuutensa ja sydämensä voimia tähän taisteluun, sillä se
ei kuitenkaan koskaan loisi mitään kokonaisia uusia maailmoita.
Hänen mystillinen vallankumoustoiveensa sai pahan kolauksen näissä
seurustelupiireissä. Kansa ei näyttänyt hänestä enää paremmalta kuin
muutkaan luokat, eikä edes rehellisemmältä; ennenkaikkea: se ei ollut
liioin erilaisempi muita. Keskellä pyyteiden ja intohimojen mutaista
kuohua miellyttivät Olivier Jeanninin katsetta ja sydäntä enimmän
laumasta riippumattomat, pikku ryhmät todellisia uskovaisia, joita
nousi esiin sieltä täältä aivan kuin pieniä saaria. Parhaat saattavat
kyllä haluta sulautua joukkoon: he pyrkivät kuitenkin aina toisten
parhaiden luokse, -- olivatpa ne parhaat mitä kansanluokkaa tai
puoluetta tahansa, -- niiden luokse, jotka todella vartioivat pyhää
tulta. Ja pyhin velvollisuuksista on pitää huolta, ettei tuli heidän
käsissään sammu.

Olivier oli jo omat ystävänsä valinnut.



Muutaman talon päässä hänen asunnostaan oli erään rajasuutarin koju,
-- laudoista hatarasti yhteen kyhätty. Sen ikkunaruudut olivat
likaiset ja paperilla paikatut. Siihen vei pari kolme porrasta,
sillä se oli matalammalla katua, ja mahtuakseen sinne täytyi siellä
seisoa pää kumarassa. Parhaiksi oli siinä tilaa kenkähyllylle ja
parille jakkaralle. Joka päivä kuului kojusta sen isännän laulua,
suutarien klassilliseen tapaan. Se mies vihelteli, polki jalkaansa,
määkyi käheällä äänellä viisuja ja vallankumouslauluja, tahi viskasi
sanan ohikulkeville naapureille ikkunanreiästä. Harakka, jolta oli
toinen siipi typistetty, käveli ja hyppeli katukäytävällä; se tuli
erään toisen talon ovenvartian asumuksesta suutarin vieraaksi.
Lintu asettui kojun ylimmälle portaalle ja katseli alas suutariin.
Suutari keskeytti hetkeksi työnsä ja sutkautti harakalle veikeällä
äänellä hävyttömyyksiä, tahi alkoi innokkaasti viheltää sille
_Internatsionaalea_. Harakka kohotti nokkaansa ja kuunteli vakavasti;
silloin tällöin se nyökkäsi päätänsä ja alensi nokkaansa aivan
kuin kumarrukseen, ja sitten se räpytti tasapainoaan tavoitellen
kömpelösti siipiään; ja lopuksi se vilisti yhtäkkiä matkaansa, jättäen
pakinatoverinsa keskelle lausetta, ja lensi siiventyngällään ja
toisella ehyellä siivellään kadulle jonkin penkin selkänojalle, josta
se nyt säkätteli korttelin koirille. Silloin alkoi suutari jälleen
nakuttaa tilkkejä kengänanturoihin; mutta kuuntelijan lähtö ei estänyt
häntä jatkamasta keskeytynyttä puhettaan loppuun.

Hän oli kuudenkuudetta-vuotias, iloisen näköinen, pörröpäinen,
-- pienet silmät tavattoman tuuheain kulmakarvain alla; kalju
kallo, joka nousi keskeltä hiusten piiriä kuin muna linnunpesästä;
haiveniset korvat; musta ja harvahampainen kita aukeni hänen
nauraessaan kuin mikäkin kaivo; parta tappurainen ja epäsiisti, ja
aina hän haroi sitä täysin kourin, valtavilla ja lakasta mustilla
kynsillään. Hänet tunnettiin korttelissa nimeltä ukko Feuillet,
tai Feuillette, tahi pappa La Feuillette -- taikka sanottiin häntä
La Fayetteksi, jos tahdottiin raivostuttaa häntä: sillä vanhus oli
poliittisilta mielipiteiltään tulipunainen. Nuorena oli hän sekautunut
Kommuuniin, hänet oli tuomittu kuolemaan, mutta tuomio oli muutettu
kuritushuonerangaistukseksi; hän oli ylpeä näistä muistoistaan, ja
Badinguet, Galliffet ja Foutriquet olivat hänen katkeruutensa esineitä
yhtä suuressa määrin kukin. Hän oli aina läsnä vallankumouksellisissa
kokouksissa, ja jumaloitsi Coquardia, joka julisti ja ennusti
kostoa ukkosen äänellä kauniista parrastaan. Hän ei ollut menemättä
kuuntelemaan ainoatakaan hänen puhettaan. Hän ahmi hänen sanojaan,
nauroi hänen sukkeluuksilleen niin, että leuat olivat sijoiltaan
vääntyä, noppi muistiinsa kaikki hänen haukkumasanansa, riemuitsi
taisteluista ja luvatusta paratiisista. Kokouksen jälkeisenä aamuna
luki hän kojussaan sanomalehdistä edellisenä iltana pidettyjen puheiden
selostukset; luki ääneen, itselleen ja oppipojalleen; ja nauttiakseen
vielä enemmän luetti hän niitä itselleen pojallakin, ja pieksi poikaa,
jos poika hyppäsi yhden ainoankin rivin ylitse. Muuten, hän ei tuonut
korjattavia kenkiä takaisin aina suinkaan lupaamanaan aikana; mutta
sen sijaan oli työ lujaa: hänen paikkaamansa rajat kuluttivat jalkoja,
mutta eivät kuluneet itse koskaan.

Ukolla oli luonaan kolmetoista-vuotias pojanpoika, hänen juoksu-
ja oppipoikansa, kyssäselkäinen, raihnas ja riisinsyömä. Äiti oli
karannut seitsemäntoista vuoden ikäisenä kotoaan kelvottoman työläisen
kanssa, joka oli ruvennut _apachiksi_, sakilaiseksi, ja joka oli
piankin joutunut kiinni, saanut tuomionsa ja kadonnut jäljettömiin.
Äiti jäi yksinään lapsen kanssa: hänen omaisensa hylkäsivät hänet;
hän sai elättää yksinään pikku Emmanuelia. Hän kohdisti nyt poikaan
kaiken rakastajaansa kohtaan tuntemansa rakkauden ja vihan. Hän oli
sairaaloisuuteen saakka raju ja mustasukkainen nainen. Hän rakasti
poikaansa kiihkeästi, pahoinpiteli häntä julmasti, ja kun poika milloin
oli kipeä, niin oli äiti aivan kuin hullu epätoivosta. Pahalla tuulella
ollessaan pakotti hän Emmanuelin menemään illalla nukkumaan antamatta
hänelle ruokaa, ei edes pientä leivän palasta. Kun hän laahasi lasta
mukanaan pitkin katuja, ja poika väsyi eikä tahtonut enää kävellä,
vaan heittäytyi maahan, niin ajoi äiti hänet potkimalla pystyyn.
Tuon naisen puhetapa oli sekavaa, ja hänen mielialansa vaihtelivat
rajusti kyynelistä hysteerisiin ilonpurkauksiin. Jonkun ajan kuluttua
hän kuoli. Isoisä otti silloin hoitoonsa lapsen, Emmanuelin, joka
oli kuusi-vuotias. Hän piti pojasta paljon; mutta hänellä oli varsin
omituinen tapa osoittaa hänelle hellyyttään: se ilmeni siten, että
hän ärhenteli hänelle, haukkui häntä jos jonkinlaisilla nimityksillä,
repi häntä korvista, lätkäytteli poskille aamusta iltaan: siten opetti
hän Emmanuelille muka ammattiaan; ja samalla hakkasi hän pojan päähän
yhteiskunnallista ja antiklerikaalista katkismustaan.

Emmanuel tiesi, ettei isoisä ollut paha; mutta hän sai olla aina
valmis kohottamaan kyynärpäänsä suojakseen ja pelkäsi ukkoa. Varsinkin
juopotteluiltoina. Sillä ukko Feuillette joi itsensä pöhnään pari kolme
kertaa kuussa; silloin hän puhui puuta ja heinää; hän nauroi, hän
oli olevinaan herra, ja lopuksi hän aina antoi pari hyvää läiskäystä
pojalle. Se oli paremminkin pelkkää melua kuin pahuutta. Mutta lapsi
oli luonnostaan arka; hänen kivuloisuutensa teki hänet muita lapsia
herkkähermoisemmaksi; hänen älynsä oli aikaiskypsynyt, ja äidiltään
hän oli perinyt kesyttömän ja epäsäännöllisen luonteen. Isoisän töykeä
käytös ja hänen vallankumoukselliset julistuksensa, -- (ne olivat
oikeastaan yhtä ja samaa, sillä vanhus saarnasi aatteitaan etenkin
humalassa ollessaan), -- saivat pojan pään sekaisin. -- Hänen sisäinen
olemuksensa kaikui kaikkia ulkonaisia vaikutteita, aivan kuin tuo
suutarinkojukin vapisi raskaiden omnibusvaunujen kulkiessa kadulla
ohitse. Hänen hurjistuneessa mielikuvituksessaan, joka värisi kuin
tapuli kellojen soidessa, kuohuivat sekaisin arkiset hetken tapahtumat,
lapsuuden suuret tuskat, liian varhaisen kokemuksen surulliset
muistot, kertomukset Kommuunista, iltakurssien luennot, sanomalehtien
nurkkanovellit, kokouksissa pidetyt puheet ja sameat ja vuolaat,
perityt sukupuolivaistot. Kaikki ne muodostivat yhdessä omituisen
värisevän unten maailman, jonka läpikuultamattomasta pimeydestä ja
mutaisesta kaaoksesta välkähteli häikäiseviä toivon säteitä.

Rajasuutari vei joskus oppipoikansa kapakkaan, Aurélien luokse.
Siellä Olivier huomasi tuon pienen kyttyräseljän ja kuuli hänen
pääskysenäänensä. Muiden työläisten joukossa, joiden kanssa hän
ei koskaan puhellut, oli hänellä hyvää aikaa katsella poikasen
sairaaloisia kasvoja, ajatella hänen ulkonevaa otsaansa, ihmetellä,
kuinka aran ja nöyryytetyn näköinen hän oli. Olivier sai kuulla
pojalle ladeltavan kovin tuttavallisia töykeyksiä, ja silloin hän
näki vaikenevan Emmanuelin kasvojen suorastaan vääntyvän tuskasta.
Ja kun Emmanuel kuuli joitakin vallankumouksellisia voimalauseita,
huomasi Olivier hänen kastanjanruskeaa silmiensä syttyvän säteilemään
haaveellista ja kiihkeää onnen loistetta, tuon tulevaisuuden onnen,
joka ei paljon muuttaisi hänen vähäpätöistä kohtaloaan, vaikka se
joskus toteutuisikin. Niillä tuokioilla sytytti onnen haave pojan
sulottomille kasvoille sellaisen hohteen, että saattoi unohtaa hänen
rumuutensakin. Itse kaunis Berthakin hämmästyi sitä kerran; eräänä
päivänä sanoi hän sen pojalle, ja suuteli yhtäkkiä häntä, kerrankin
aivan torumatta. Lapsi hätkähti; hän kalpeni mielenjärkytyksestä, ja
ponnahti inhoksuen takaisin. Tytöllä ei ollut aikaa enää sitä huomata:
hän oli jo alkanut taas riidellä rakastajansa kanssa. Ainoastaan
Olivier huomasi Emmanuelin sekaannuksen; hän piti varovasti silmällä
poikaa: Emmanuel oli pujahtanut hämärään nurkkaan ja seisoi siellä
nyt otsa kumarassa; hänen kätensä vapisivat, ja hän vilkui kulmainsa
alta palavin ja ärsyttynein silmin tyttöön. Olivier meni Emmanuelin
luokse ja puhui hänelle lempeästi, kohteliaasti ja suostuttelevasi...
Kuinka hyvää saattaakaan hellä käytös tehdä sydämelle, josta ei
kukaan ole mitään välittänyt? Se on toki pisara virkistävää sadetta
kuivaan maahan! Ei tarvittu muuta kuin joku sana, hetkellinen hymy,
niin pikku Emmanuel antautui koko sydämestään Olivier Jeanninille ja
tunsi, että Olivier oli hänen ystävänsä. Kun hän sitten tapasi Olivier
Jeanninin kadulla ja sai kuulla, että he olivat naapureita, oli uutinen
hänelle kuin mikäkin kohtalon mystillinen viittaus, josta ei voinut
erehtyä. Hän vaaniskeli nyt suutarinkojun ovella, milloin Olivier
kulki ohitse, saadakseen sanoa hänelle hyvää päivää; ja jos Olivier
hajamielisyydessään ei muistanut katsoa häneen, niin oli Emmanuel
loukkautunut.

Poika tuli ylen onnelliseksi, kun Olivier eräänä päivänä pujahti ukko
Feuilletten luokse tuomaan korjattavia kenkiään. Kun tilattu työ oli
valmis, meni Emmanuel viemään sitä Olivier Jeanninille; hän oli pitänyt
tarkoin silmällä, milloin Olivier palasi kotiin, niin että hän varmasti
saisi hänet tavata. Olivier oli niinkuin yleensäkin hajamielinen
eikä ensin juuri huomannut poikaa, vaan maksoi ainoastaan hänelle
eikä puhunut mitään. Mutta poika näytti odottavan yhä: hän katseli
oikealle ja vasemmalle. Ja sitten hän aikoi jo lähteä pahoillaan pois.
Hyväsydäminen Olivier aavisti silloin yhtäkkiä, mitä hänen mielessään
liikkui; hän hymyili ja koetti saada käyntiin pakinaa, vaikka hänestä
olikin ylimalkaan vaikeaa puhella rahvaan kanssa. Mutta tällä kertaa
hän löysi kuitenkin yksinkertaiset ja välittömät sanat. Kärsimyksen
vaisto auttoi hänet näkemään -- (joskin vielä liian yksipuolisesti)
-- lapsessa pienen, elämän haavoittaman linnun, samanlaisen kuin
hän itsekin oli, poloisen, joka istui suruissaan pää siiven alla ja
palloksi oksalleen pyöristyneenä ja etsi lohdutustaan unelmistaan:
haaveili huimaa lentoa läpi säteilevien ilmojen. Samantapainen
vaistomaisen luottamuksen tunne sai lapsenkin lähestymään häntä;
Emmanuel tunsi suurta vetovoimaa tuon hiljaisen sielun puoleen,
ihmisen, joka ei koskaan huutanut, ei puhunut raakoja sanoja ja
jonka parissa hän tiesi olevansa turvassa katujen töykeyksiltä.
Yksinpä Olivier Jeanninin huonekin, joka oli kirjoja täynnä, nuo
seiniä peittävät kirjakaapit, joissa vuosisatojen haaveet uinuivat,
herättivät hänessä melkeinpä uskonnollista kunnioitusta. Kun Olivier
alkoi häneltä kysellä hänen asioitaan, ei hän koettanut niitä salata;
hän vastasi mielellään, hypäten tuon tuostakin asiasta syrjään ylpein
ja kesyttömin huudahduksin; hänellä ei ollut ilmaisukeinoja. Olivier
availi nyt kärsivällisesti ja varovasti tuota epäselvää ja avuttomasti
sopertelevaa sielua; hänen onnistui vähitellen oppia näkemään sen
toiveet ja sen lapsellinen, liikuttava usko maailman uudistumiseen.
Hän ei suinkaan halunnut sille uskolle nauraa, vaikka hän tiesikin,
että se tavoitteli mahdottomia ja että se ei lopultakaan ihmisiä
muuttaisi toisenlaisiksi. Kristitytkin ovat uneksineet mahdottomia;
eivätkä he ole muuttaneet ihmisiä. Missä määrin on moraali lisääntynyt
Perikleen ajoista Fallieres'in päiviin saakka?... Mutta usko on aina
kaunista; ja kun toiset uskot kalpenevat, niin täytyy lausua ne, jotka
syttyvät palamaan, tervetulleiksi; uskoja ei ole koskaan, liikaa.
Olivier katseli heltyneen uteliaana epävarmaa hohdetta, joka paloi
poikasen sielussa. Miten omituinen aivojärjestelmä!... Olivierin ei
onnistunut seurata niiden aivojen ajatusten käänteitä, ajatusten,
jotka eivät pystyneet jatkuvaan ja järkiperäiseen toimintaan, vaan
kulkivat hyppäyksillä ja jotka puheltaessa jäivät usein kauas jäljelle,
eivät jaksaneet toista seurata, vaan takertuivat johonkin kuvaan,
joka oli niissä herännyt se tiesi millä tavoin: jokin äsken lausuttu
sana oli siihen syynä; sitten ne ajatukset riensivät yhtäkkiä perästä
ja sivuuttivat puhetoverin yhdellä loikkauksella, loihtien jostakin
jokapäiväisestä ajatelmasta, tavallisesta järkevästä ja porvarillisesta
fraasista kokonaisen uuden maailman, oikean sankarillisen ja
mielenvikaisen _credon_, uskontunnustuksen. Tuossa sielussa, joka
torkkui unessa, heräten siitä tuon tuostakin vavahtaen valveille, asui
ainainen lapsellinen ja mahtava optimismin kaipuu; kaikkeen, mitä
pojalle puhuikin taiteesta tai tieteestä, lisäsi hän miellyttävän
melodraamalopun, joka perustui hänen haaveisiinsa ja tyydytti ne.

Olivier luki sunnuntaipäivinä Emmanuelille, haluten tutkia hänen
sielunelämäänsä, vähän minkä mitäkin. Hän luuli herättävänsä hänen
mielenkiintoaan realistisilla ja tuttuaiheisilla kertomuksilla; hän
luki hänelle Tolstoin _Lapsuuden muistoja_. Hän ei näyttänyt niistä
välittävän; hän sanoi:

-- Kyllä, niin se on, se on selvä.

Eikä hän ymmärtänyt, minkä tähden nähtiin sellaista vaivaa, että
kirjoitettiin moisista tavallisista asioista...

-- Pikku poika nyt on vain poika, sanoi hän halveksivasti.

Sen herkempi ei hän ollut historian mielenkiintoisille asioille;
tiede ikävystytti häntä; se oli hänelle ikäänkuin kauniin sadun
kuivaa alkulausetta, sadun, jossa näkymättömät voimat palvelivat
ihmistä aivan kuin hirvittävät ja kukistetut haltiat. Minkätähden
tarjottiin niin paljon selvityksiä? Kun on löytynyt jotain, eihän
ole tarpeen sanoa, miten se on löytynyt, vaan ainoastaan, että se on
löytynyt. Ajatusten analyysi on porvarillista ylellisyyttä. Rahvaan
henki jälleen vaatii synteesiä, valmiita ajatuksia, hyviä tai pahoja,
mieluummin pahoja kuin hyviä, aina kuitenkin toimintaan, elämän
karkeihin realiteetteihin ja sähkönpurkautumiin suuntautuvia. Kaikesta
siitä vähästä kirjallisuudesta, mitä Emmanuel tunsi, liikuttivat
häntä syvimmin joidenkuiden Hugon tapaisten kirjailijain eepillinen
paatos tai vallankumouspuhujain nokinen retoriikka, jota hän ei tosin
hyvin ymmärtänyt ja joka ei muuten aina itsekään ymmärtänyt itseään,
samoin kuin eivät nuo runoilijatkaan. Maailma ei ollut Emmanuelille
eikä heille järkisyiden ja tekojen eheä kokonaisuus, vaan ääretöntä
avaruutta, jossa oli syviä varjoja ja värisevää valoa ja jonka
pimeydessä välkähteli säteileviä siipiä. Olivier yritti turhaan saada
poikaa tajuamaan hänen porvarillista logiikkaansa. Vastaanhangoitteleva
ja ikävystynyt sielu luiskahti silloin aina hänen käsistään; ja se
viihtyi harha-aistimuksellisten tunnelmiensa laineiden tuuditeltavana
aivan kuin rakastunut nainen, joka antautuu silmät ummessa.

Olivier Jeanninia sekä veti puoleensa että saattoi ymmälle kaikki
tuo, mitä hän pojassa täten tunsi läheiseksi omalle olemukselleen: --
hänen yksinäisyytensä, ylpeä heikkoutensa, ihanteellinen intonsa. Ja
kaikki se, mikä siinä oli hänestä eroavaa: hänen tasapainoa löytämätön
järkensä, hänen sokeat ja hillittömät kaipuunsa, hänen aistillinen
hurjuutensa, jolla ei ollut käsitystä hyvästä eikä pahasta sellaisina
kuin porvarillinen moraali ne määrittelee. Hän näki ainoastaan osan
tuota hurjuutta; se olisi saanut hänet kauhun valtaan, jos hän olisi
tuntenut sen kokonaisuudessaan. Mutta hän ei voinut arvata, minkälainen
pyörre sekavia intohimoja kuohui hänen pikku ystävänsä sydämessä
ja aivoissa. Meidän porvarillinen atavismimme on taltuttanut meitä
liiaksi. Me emme uskalla edes katsella itseemme. Jos kertoisimme
sadannenkaan osan tavallisen kunnon miehen unista, tai niistä himoista,
joita piilee puhtaan naisen pinnan alla, niin huudettaisiin sitä
skandaaliksi. Saakoot hirvitykset olla rauhassa! Sulkekaamme portti.
Mutta tietäkäämme kuitenkin, että ne ovat olemassa ja että ne ovat
nuorissa sieluissa huonoissa kahleissa. -- Pikku Emmanuelilla olivat
kaikki eroottiset himot ja unelmat, jotka yleisesti myönnetään
perverseiksi; ne saivat hänet valtaansa yhtäkkiä, puuskittain, aivan
kuin vihurituuli; ja ne olivat sitäkin polttavampia, kun hänen
rumuutensa, joka eristi hänet muista ihmisistä, kiihoitti niitä.
Olivier ei tästä tiennyt mitään. Hänen edessään Emmanuel häpesi. Häneen
ikäänkuin tarttui vanhemman ystävän rauha ja puhtaus. Olivier Jeanninin
elintapa oli hänelle hillitsevä esimerkki. Emmanuel rakasti kiihkeästi
häntä. Ja nyt ryntäsivät Emmanuelin intohimot, kun niitä hillittiin,
kuohuvien unelmien piiriin: niiden päämaaliksi tulivat ihmiskunnan
onni, sosiaalinen veljeys, tieteen ihmeet, haaveelliset ilmamatkat,
villit ja barbaariset runot, -- kokonainen maailma sankaruutta ja
erotiikkaa, lapsellista, häikäisevää ja kansanomaista; siinä häilyivät
hänen älynsä ja halunsa sinne tänne, laiskehtien ja samalla kuumeisessa
kiihkossa.

Hänellä ei ollut paljon aikaa antautua näihin mielialoihinsa,
varsinkaan isoisän kojussa, tuon ukon, joka ei ollut koskaan hiljaa,
vaan vihelteli, mäiski ja puhui aamusta iltaan. Mutta unelmoimiseen
saa jonkin verran tilaisuutta missä tahansa. Ihminen voi nähdä
kokonaisien aikakausien unet seisoallaan, silmät auki, yhtenä
ainoana elämänsä sekuntina! -- Ruumiillisen työntekijän askare
soveltuu sangen hyvin epätasaiseen ja ajoittaiseen ajatustoimintaan.
Sellaisen ihmisen on vaikea ilman kovaa tahdonponnistusta seurata
jotakin pitkää järjellisten johtopäätösten ketjua; jos se hänelle
milloin onnistuukin, niin sieltä täältä puuttuu kuitenkin muutamia
ketjun renkaita; mutta rytmillisten liikkeiden väliaikoina tulee
hänen päähänsä noista aukoista puuttuvia ajatuksia ja mielikuvia;
säännölliset ruumiinliikkeet lietsovat ne esille aivan kuin palkeet
liekkejä hiilistä. Rahvaan ajatusta. Tupru savua ja tulta. Säkeneiden
parvi, joka sammuu, syttyy ja sammuu jälleen! Mutta joskus pistää jokin
niistä, kun hyvä tuuli sattuu avuksi, tulen kuivuneisiin metsiin ja
porvarien muhkeihin aumoihin...

Olivier sai hommatuksi Emmanuelin erääseen kirjapainoon. Poika
itse halusi sitä; eikä isoisäkään asettunut vastaan: hän tahtoi
mielellään tyttärenpojasta oppineempaa kuin hän itse oli; ja hän tunsi
kunnioitusta painomustetta kohtaan. Uudella alalla oli Emmanuelin työ
rasittavampaa kuin entisellä; mutta työläisten suuressa laumassa tunsi
poika voivansa ajatella vapaammin kuin suutarinkojussa, missä hän oli
aivan yksinään, vaikkakin kahden kesken isoisän kanssa.

Päivän paras hetki oli päivällisloma. Emmanuel livisti silloin pois
muiden työläisten joukosta, jotka valtasivat korttelin ruokapaikkain
ja viinikauppain edustalle katukäytäville katetut pienet pöydät, ja
kapsutteli läheiseen puistikkoon. Siellä istuutui hän kahtareisin
jollekin penkkilaudalle, tuuhean kastanjapuun alle, lähelle tanssivaa
pronssifaunia, jolla oli viinirypäle kädessä; ja sitten hän otti
rasvaisesta paperikääreestä eväänsä, leivänkannikan ja palan makkaraa,
ja söi sitä hiljalleen, keskellä varpusten tirskuvaa parvea. Vihreälle
nurmikentälle nakkeli suihkulähde vettään hienona, rapisevana sateena.
Jossakin puussa auringonpaisteessa kuhertelivat harmaansinertävät
ja pyöreäsilmäiset kyyhkyset. Ja pitkin aikaa kuului ympäriltä
Parisin ainainen humina, ajoneuvojen pauhaava jyry, askelten kolina,
kadun tuttuja huutoja; etäältä jonkun porsliinin paikkaajan iloinen
vihellyspilli, kadunlaskijain kaputus kivitykseen, jonkin suihkulähteen
ylhäinen musiikki, -- koko parisilaisen unelman kuumeinen ja kullattu
ulkokuori. -- Ja tuo pikku kyttyräselkä istui siinä kahtareisin
penkillä, suu täynnä leipää, jota hän nieleksi sangen hitaasti; ja hän
vaipui suloisen raukeuden valtaan eikä muistanut enää kipeää selkäänsä
eikä ihmisarkaa sieluaan; häntä ympäröi epämääräinen ja juovuttava onni.

-- "... Lämpöinen valo, oikeuden aurinko, joka huomispäivänä meille
loistaa, etkö loista nyt jo? Kaikki on niin hyvää, niin kaunista! On
rikas, on väkevä, voi hyvin, rakastaa... Minä rakastan kaikkia, kaikki
rakastavat minua... Ah, kuinka hyvä on olla! Kuinka hyvä on elää
huomispäivänä!..."

Tehtaiden pillit vihelsivät; lapsi heräsi, nielaisi ruuan suustaan, joi
hyvän siemauksen läheisen suihkulähteen altaasta, ja lähti takaisin
paikalleen kirjapainoon, kulki sinne keikkuvin ja onnahtelevin askelin,
jälleen kuoreensa sulkeutuneena kuin kilpikonna, -- noiden maagillisten
kirjakelaatikoitten ääreen, joiden kirjakkeiden määränä oli kerran
piirtää uuden Vallankumouksen _Mene Thekel_.



Emmanuelin isoisällä oli vanha ystävä, Trouillot, paperikauppias,
jonka kauppa oli toisella puolella katua. Paperi- ja sekatavarakauppa;
näyteikkunassa punaisia ja vihreitä namuja lasimaljakoissa ja
kädettömiä ja jalattomia paperinukkia. Vanhukset iskivät toisilleen
kadun ylitse silmää, nyökkäsivät päätä ja tekivät kaikenlaisia muita
merkkejä, toinen ovensa kynnykseltä, toinen kojustaan. Joskus, kun
suutari kyllästyi nakuttelemaan ja kun hänelle tuli, kuten hän
sanoi, kramppi peräpakaraan, huusivat he toisilleen, La Feuillette
ikäänkuin haukahtaen, Trouillot epäselvästi ynisten, niinkuin
käheä-ääninen vasikka; ja sitten he menivät yhdessä lähimpään
ravintolaan kallistamaan ryypyn. He eivät hätäilleet kotiintulolla.
He olivat tavattomia turisijoita. Olivat tunteneet toisensa jo lähes
viisikymmentä vuotta. Paperikauppiaalla oli hänelläkin ollut pikku
osansa vuoden 1871 melodraamassa. Sitä ei olisi tuosta leppoisasta
miehestä uskonut. Hänellä oli musta myssy päässä, yllä valkea
pusero; hänen harmaat viiksensä olivat vanhan sotakarhun; vaalean
sinisissä silmissä, joiden valkuaisissa oli punertavia viiruja, oli
epämääräinen ilme; silmien alla riippuivat luomet pussilla; posket
riippuivat ja kiiltävinä; aina hän puuskutti hiessään ja kulkea
kahnusti vaivaloisesta sillä häntä vaivasi leini ja hengenahdistus;
ja hänen kielensäkin oli melkoisen kankea. Mutta muinaisia haaveitaan
ei hän ollut suinkaan kadottanut. Hän oli Kommuunin loppuessa
paennut Sveitsiin muutamaksi vuodeksi, ja oli siellä tavannut eri
kansallisuuksiin kuuluvia aatetovereita, ja varsinkin venäläisiä,
jotka olivat näyttäneet hänelle koko veljellisen anarkian kauneuden.
Hän ei muuten ollut aivan samaa mieltä kuin Feuillette, joka kannatti
täydellistä absolutismia vapaudessa. Siitä huolimatta uskoivat he
kumpikin yhtä lujasti sosiaaliseen vallankumoukseen. Kumpikin heistä
oli ihastunut johonkin puoluejohtajaan; moinen päällikkö oli hänelle
kaiken sellaisen ruumiillistuma, mitä hän itse olisi tahtonut olla.
Paperikauppiaan ihailtu oli Joussier, ja suutarilla oli Coquard.
Ystävykset väittelivät alinomaa, missä suhteessa nuo miehet erosivat
toisistaan, vakuutellen kuitenkin, että he ajattelivat pääasioissa
samoin; -- (kunnon humalassa ollessaan he melkeinpä uskoivat, että ne
pääasiat olivat maailmassa jo toteutetutkin). Järkiperäisempi sielu
heistä oli suutarilla. Hän uskoi järjellään; ainakin hän luulotteli
sillä tavoin uskovansa: sillä, Jumala paratkoon, hänen järkensä oli
merkillistä laatua, sellaista, niin sanoaksemme, ettei se sopinut
kenenkään muun jalkaan kuin hänen itsensä. Kuitenkin vaati tuo mies,
jonka järki oli hänen kengänpaikkaustaan paljon heikompi, muita ihmisiä
tyytymään hänen mitoillaan tehtyihin kenkiin. Paperikauppias oli
vähemmän taistelunhaluinen ja laiskempi, eikä hänestä ihmisen maksanut
vaivaa näytellä uskoaan. Ihminenhän näyttelee ainoastaan sitä, mitä
epäilee. Eikä hän suinkaan epäillyt. Hänen ainainen optimisminsa sai
hänet näkemään asiat sellaisina kuin hän niiden toivoi olevan; hän
ei nähnyt niitä silloin, kun ne olivat toisin, tahi hän unohti kohta
näkemänsä. Oliko sitten syynä tahdonvoima tai apatia, helposti se vain
häneltä kävi: vastenmieliset kokemukset luiskahtivat hänen nahkastaan
jälkeäkään jättämättä. -- Molemmat olivat he vanhoja romanttisia
lapsia, joilla ei ollut todellisuuden vaistoa ja jotka vallankumouksen
nimikin jo sai onnesta juopumaan; vallankumous oli heille ikäänkuin
kaunista satua, sellaista, ettei siitä oikein tiedä, onko sitä
koskaan tapahtunut vai tapahtuuko vasta. Ja kumpikin heistä uskoi
Ihmisyys-Jumalaan: se vastasi heidän perinnäisiä tapojaan, sillä heidän
veressäänhän piili vuosisatojen pakon luoma tottumus Ihmisen poikaan.
-- On itsestään selvää, että he molemmat olivat kirkonvastustajia.

Huvittavinta oli, että paperikauppias-parka asui yhdessä
sisarentyttärensä kanssa, joka oli sangen jumalinen ja teki hänelle,
mitä ikinä tahtoi. Tuo nainen oli pienikokoinen, hyvin tummaverinen
ja lihavahko; hänen silmänsä olivat vilkkaat, ja kielenkäyttö, jossa
huomasi vielä selvän Marseillen murteen, ylen vuolas; hän oli erään
kauppaministeriössä palvelleen pöytäkirjurin leski. Kun hän jäi
köyhyyteen tyttärensä kanssa ja eno otti hänet hoitoonsa, luuli hän
tekevänsä melkeinpä hyvän työn sukulaiselleen tyytyessään olemaan
myyjättärenä hänen vaatimattomassa kaupassaan, -- hyvän työn, sillä
hänen omat elämänvaatimuksensa olivat oikean porvarisrouvan. Hän
mahtaili paperikauppiaan kotona kuin mikä valtaistuimeltaan kukistettu
kuningatar; onneksi sekä enon afääreille että ostajille hillitsi
juuri moinen itsetietoisuus kuitenkin jossain määrin hänen luontaista
puhumis- ja liioitteluhaluaan. M:me Alexandrine oli kuningasmielinen ja
klerikaali, kuten arvohenkilön ainakin sopii, ja hän julisteli näitä
mielipiteitään sitäkin kursailemattomammalla kiihkolla, kun hänen
salainen halunsa oli sillä kiusata enoaan, tuota vanhaa uskotonta,
jonka luokse hän oli asettunut asumaan. Hän oli tehnyt itsestään talon
valtiattaren ja ottanut omalletunnolleen edesvastuun koko ympäristönsä
käytöksestä; joskaan hänen ei onnistunut vielä käännyttää enoaan --
(hän oli varma, että se vielä kerran onnistuisikin, ellei muulloin,
niin "viimeisellä hetkellä"), -- niin koetti hän kuitenkin kaikin
mokomin upotella paholaista pyhään veteen. Hän kiinnitteli enonsa
seiniin neuloilla Lourdes'in pyhän Neitsyen ja Paduan pyhän Antoniuksen
kuvia; hän varusti uuninreunuksen pienillä koreiksi maalatuilla
fetisheillä, jotka oli sovitettu lasikupujen alle; ja kevätpuolella
asetti hän tyttärensä alkooviin "Neitsyt Maarian kuukauden (maaliskuun)
seppeleen" ja pieniä, sinisiä kynttilöitä. Ei saattanut aavistaa, mikä
hänellä oli tähän kaikkeen parhaana kannustimena, todellinen hellyyskö
enoa kohtaan, jonka hän tahtoi käännyttää, vai iloko saada tehdä
hänelle kiusaa.

Ukko-rukka oli yleensä apaatinen ja unelias ja antoi sisarentyttärensä
touhuta; hän ei suinkaan ryhtynyt torjumaan hänen ärsyttäviä
hyökkäyksiään: niin sukkelaa kieltä vastaan olisi ollut vaikeaa
taistella; ja ennen kaikkea hän tahtoi olla rauhassa. Yhden ainoan
kerran hän suuttui, kun muuan pieni pyhä Jooseppi koetti petollisesti
pujahtaa hänen omaan huoneeseensa, vuoteen päähän seinälle; tällä
kertaa hän voitti asian: sillä hän oli saada halvauksen, ja silloin
kauhea sisarentyttö peljästyi; sitä kokeilua ei hän enää uudistanut.
Muuten antoi ukko hänelle aina myötä, ei ollut muka huomaavinaan
mitään; tämä Jumalan haju tuotti hänelle tosin pahoinvointia, mutta hän
ei tahtonut sitä ajatella. Ja pohjaltaan hän sisarentytärtään ihailikin
ja nautti siitä, että tuo nainen kohteli häntä pahoin. Ja sitäpaitsi
olivat he yhtä mieltä yhdessä asiassa: hemmotellessaan pikku tyttöä,
nimeltään Reine, jota sanottiin myöskin Rainetteksi.

Tyttö oli noin kahden-, kolmentoista vuoden ikäinen, ja oli aina
sairas. Kuukausimäärin piti lonkkatauti häntä vuoteessa: toinen puoli
ruumista oli valettuna kipsikääreeseen, joten hän oli ikäänkuin pikku
Daphne puunkuoressaan. Hänen silmänsä olivat kuin haavoittuneen
villakoiran, ja kasvot kelmeät kuin kasvit, jotka eivät ole saaneet
auringonpaistetta; hänen päänsä oli hyvin iso, ja vaaleankeltainen,
hieno ja kireälle kammattu tukka teki sen vieläkin suuremman
näköiseksi; mutta kasvojen ilme oli eloisa ja aran herkkä; nenä pieni
ja ilmeikäs; huulilla kuulsi kiltti lapsenhymy. Äidin jumalisuus oli
saanut haltioituneen ja kiihkomielisen luonteen tuossa kärsivässä
ja joutilaassa lapsessa. Tuntikausia vietti hän lukien rukouksia,
solutellen rukousnauhansa helmiä, pienen korallisen rukousnauhan,
jonka itse paavi oli siunannut; ja kun hän keskeytti, teki hän sen
ainoastaan suudellakseen kiihkeästi tuota nauhaansa. Hän ei päivän
pitkään tehnytkään juuri mitään muuta; ompelutyöt väsyttivät häntä;
rouva Alexandrine ei ollut herättänyt hänessä halua sellaisiin.
Hän ei lukenut kuin joitakuita järjettömiä hartauslehtisiä, joiden
ummehtuneet ihmekertomukset ja nolon rehentelevä tyyli tuntui hänestä
korkeimmalta runoudelta, -- tai sunnuntailehdistä rikosjuttuja
välillisine kuvineen: noita lehtiä äiti-typerys hommasi hänen
käsiinsä. Silloin tällöin hän virkkasi muutaman silmukan, liikutellen
huuliaan, välittäen vähemmän itse työstään kuin vuoropuhelusta jonkin
pyhimys-ystävänsä tai jopa itsensä Jumalan kanssa. Sillä ei tarvitse
luulla, että ihmisen täytyisi olla mikään Jeanne d'Arc saadakseen
moisia vieraita; jokaisella meistä on niitä ollut. Siinä vain ero,
että taivaalliset vieraat antavat meidän tavallisesti puhua yksinämme,
kun ne tulevat istumaan lietemme ääreen; he itse eivät virka mitään.
Rainette ei suinkaan siitä loukkaantunut: se, joka on vaiti, myöntää.
Sitäpaitsi oli hänellä puolestaan heille niin paljon puhumista, että
he tuskin saivat aikaa vastata: hän vastasi itse heidän puolestaan.
Hän oli mykkä sanatuhlari: hän oli perinyt äidiltään puhelunhalun;
mutta hänessä se sanojen virta kaivautui sisäänpäin, ikäänkuin joki
joskus katoaa maan alle. -- Tietysti hänkin oli osallinen salaliitossa
käännytettävää enoa vastaan; hän riemuitsi joka tuumasta voittomaata,
minkä valonenkelit valtasivat talossa pimeyden hengeltä; ja monta
kertaa sai hän ommella pyhän mitalin enon vaatteiden vuorin väliin, tai
pisti hän hänen taskuunsa helmen rukousnauhastaan; sitä ei ukko ollut
huomaavinaan, sen ilon salli hän pikku sukulaiselleen. -- Suutarille
oli hänen pappissyöjä-ystävänsä joutuminen noiden jumalisten naisten
kynsiin sekä ilon että kiukun aihe; hän ei lakannut laskemasta karkeaa
leikkiä housuihin pukeutuneista naisista, ja hän pilkkasi ystäväänsä,
joka tyytyi olemaan tohvelin alla. Totta puhuen ei hänellä ollut
oikeutusta liioin kerskua: sillä häntä itseäänkin oli parikymmentä
vuotta kiusannut toraisa ja umpimielinen vaimo, joka kohteli häntä
kuin mitäkin pahinta äkäpussia ja jonka ikeen alle hän oli kallistanut
niskansa. Mutta niistä ajoista hän varoi hiiskumasta. Paperikauppias
oli hiukan häpeissään ja puolusteli heikosti itseään, julistellen
maireasti Krapotkinin saarnaamaa suvaitsevaisuuden oppia.

Rainette ja Emmanuel olivat ystäviä. Pikku lapsista olivat he nähneet
toisensa joka päivä. Tosin uskalsi Emmanuel ainoastaan harvoin pujahtaa
naapurin luokse. M:me Alexandrine katsoi häntä epäsuopein silmin, hän
kun oli suruttoman ihmisen tyttärenpoika ja ainoastaan pieni, likainen
suutarinalku. Mutta Rainette vietti päivänsä sohvalla ikkunan ääressä,
ja huoneisto oli pohjakerroksessa; Emmanuel naputti ohitse mennessään
ikkunanruutuun, ja painaen nenänsä litiskaksi ikkunaan hän irvisti
tytölle ystävällisesti hyvääpäivää. Kesällä, jolloin ikkunat pidettiin
auki, pysähtyi poika siihen ja nojautui kyynäröisilleen ikkunanlautaan;
-- (hän luuli, että se tuttavallinen asento puki häntä, ettei silloin
näkyisi niin huomattavasti hänen myhkyisten hartiainsa todellista
rumanmuotoisuutta); -- ja he juttelivat keskenään. Rainettea ei oltu
vieraiden runsaudella hemmoteltu, joten hän nyt vieraan saatuaan ei
ajatellutkaan, että Emmanuel oli kyttyräselkäinen. Emmanuelille, joka
pelkäsi tyttöjä, sekä pelkäsi että inhosi, oli Rainette poikkeus.
Sillä tämä ikäänkuin puolittain kivettynyt pikku sairas oli hänelle
jotakin käsinkoskematonta ja kaukaista, kuten hieman jotain olematonta.
Ainoastaan sinä iltana, jolloin kaunis Bertha oli suudellut häntä,
ja vielä seuraavanakin päivänä, karttoi Emmanuel naapurin tyttöä,
tuntien vaistomaista vastenmielisyyttä häntä kohtaan; hän hiipi seinää
pitkin ohi talon, pysähtymättä ja painaen päätänsä alas; hän kierteli
sen sivuitse kauempaa, pelokkaasti ja epäluuloisesti, aivan kuin
villiintynyt koira. Sitten hän tuli kuitenkin takaisin. Rainette oli
niin vähän nainen. Miten Emmanuel työpaikastaan päästessään riensikään
tytön ikkunaa kohti! Niin pieneksi kuin mahdollista tekeytyen oli hän
puikkinut latomosta ulos kirjansitojanaisten välitse; niiden tyttöjen
työmekot olivat ikäänkuin yöpaitoja, ja he olivat kookkaita, häliseviä
ja nauravia, ja heidän ahmivat silmänsä ikäänkuin riisuivat alasti
ohitse kulkevia miehiä. Emmanuel oli kiitollinen pikku ystävälleen,
että tämä oli sairas: hän saattoi tuntea tytön lähistöllä jonkinlaista
ylemmyyttä, jopa olevansa aivan kuin suojelijakin. Hän käytti omaksi
hyväkseen sitä, että hän oli tytölle tervetullut vieras; hän kertoi
hänelle kadun tapauksia ja sijoitti itsensä niissä huomattavalle
paikalle. Joskus oikein kohteliaalla tuulella ollessaan toi hän
tytölle paahdettuja kastanjoita, jos oli talvi, ja kesällä kimppusen
kirsikoita. Rainette puolestaan antoi hänelle kirjavia namuja noista
kahdesta näyteikkunan lasimaljakosta; ja he katselivat yhdessä
kuva-postikortteja. Ne olivat onnellisia hetkiä; he unohtivat kumpikin
surulliset ruumiinsa, joissa heidän lapsensielunsa olivat vangittuina.

Mutta sattuipa joskus, että he ryhtyivät keskustelemaan politiikasta
ja uskonnollisista asioista niinkuin aikuiset. Silloin heistä tuli
yhtä älyttömiä kuin suuristakin. Hyvä yhteisymmärrys loppui. Rainette
puhui pyhimysten ihmetöistä, pitkästä paastosta, tai paperipitseillä
koristetuista pyhistä kuvistaan, taikka synninpäästö-päivistä. Emmanuel
sanoi, että se oli naurettavaa ulkokullaisuutta, niinkuin hän oli
kuullut isoisänsä väittävän. Mutta kun hän sitten vuorostaan aikoi
kertoa työväen kokouksista, joihin ukko oli vienyt hänetkin mukaansa,
ja puheista, joita hän oli siellä kuullut, niin keskeytti Rainette
hänet halveksivasti ja sanoi, että kaikki sellaiset ihmiset ovat
juopporatteja. Väittely sai tuiman luonteen. He johtuivat puhumaan
toistensa omaisista; ja heistä he latelivat nyt samoja hävyttömiä
sanoja, mitä Rainetten äiti ja Emmanuelin isoisä olivat toisistaan
päästäneet selän takana. Ja sitten he alkoivat puhua toisistaankin. He
koettivat keksiä kaikenlaista epämieluista sanottavaa. Se ei ollutkaan
vaikeaa. Emmanuelin huomautukset olivat karkeammat. Mutta Rainette
osasi löytää häijymmät. Silloin meni Emmanuel matkaansa; ja kun hän
sitten tuli takaisin, kehui hän olleensa toisten tyttöjen kanssa, ja
että ne tytöt olivat kauniita, ja että he olivat pitäneet yhdessä
hauskaa, ja että he olivat päättäneet tavata toisiaan seuraavana
pyhänä. Rainette ei virkkanut mitään; hän oli halveksivinaan kaikkea,
mitä Emmanuel sanoikin; ja yhtäkkiä hän joutui raivon valtaan, nakkasi
hänelle virkkuuneulansa päin kasvoja, ja käski häntä menemään pois, ja
sanoi, että hän on inhottava; ja sitten hän painoi kasvonsa käsiinsä.
Emmanuel lähti, mutta ei ollut voitostaan suinkaan ylpeä. Hänen olisi
tehnyt mieli vetää nuo laihat pikku kädet tytön kasvojen edestä pois
ja sanoa, ettei hän ollutkaan puhunut totta. Mutta ylpeys esti hänet
palaamasta.

Eräänä päivänä kosti kohtalo Rainetten puolesta. -- Emmanuel oli ollut
työtoveriensa joukossa. He eivät yleensä pitäneet hänestä, sillä hän
pysyttelihe mahdollisimman paljon syrjässä heistä eikä puhunut heille,
tai jos puhui, puhui liian hyvästi: naiivin arvokkaasti, aivan kuin
kirja, tai paremminkin sanomalehti -- (sanomalehtien kirjoituksia
hänen päänsä olikin täynnä). -- Sinä päivänä he keskustelivat
vallankumouksesta ja tulevista ajoista. Emmanuel haltioitui, aivan
naurettavasti. Muuan tovereista huudahti hänelle töykeästi:

-- Sinua silloin ei tarvitakaan, sinä olet liian ruma. Tulevaisuuden
yhteiskunnassa ei ole enää kyssiä. Ne paiskataan jo syntyessään virtaan.

Emmanuel kuukahti yhtäkkiä alas kaunopuheisuutensa korkeudesta. Hän
oli tyrmistynyt ja vaiti. Toiset nauroivat katketakseen. Koko sinä
iltapäivänä ei hän avannut enää suutaan. Illalla hän meni kiireesti
kotiin; hän tahtoi piiloutua sinne nurkkaan, saada kärsiä yksinään.
Olivier tapasi hänet sitten kadulla; hän huomasi pojan tuskasta
jäykistyneet kasvot ja hän aavisti hänen kärsivän.

-- Onko sinulla paha olla? Minkä tähden?

Emmanuel ei tahtonut vastata. Olivier urkki häneltä hellästi asiaa.
Poika pysyi itsepintaisesti vaiti; mutta hänen leukansa alkoi vavista
aivan kuin hän olisi ollut purskahtamaisillaan itkuun. Olivier otti
häntä käsipuolesta ja vei hänet kotiinsa. Vaikka hän tunsikin rumuutta
ja tautia kohtaan samaa vaistomaista vastenmielisyyttä, mikä on
ominainen kaikille ihmisille, paitsi ehkä ei laupeudensisarille, ei hän
toki koskaan ilmaissut sitä.

-- Sinulle on tehty pahaa?

-- Niin...

-- Kuka se teki?

Poika avasi sydämensä. Hän sanoi olevansa ruma. Sanoi työtoverien
väittäneen, ettei vallankumous ollut häntä varten.

-- Ei se ole sen enempää heitäkään varten, poika-parka. Eikä
meitäkään. Se ei ole yhden päivän leikki. Sitä työtä tehdään meidän
jälkeentulevaistemme puolesta.

Emmanuel tunsi pettymystä; joutuisiko vallankumous vasta niin myöhään?

-- Eikö sinusta ole hauskaa ajatella, että teet työtä antaaksesi onnea
tuhansille sellaisille pikku pojille kuin sinä, miljoonille muille
ihmisille?

Emmanuel huokasi, ja sanoi:

-- Tuntuisi kuitenkin niin hyvältä, jos saisi onnea itsekin.

-- Poikaseni, ei saa olla kiittämätön. Sinä elät maailman kauneimmassa
kaupungissa, aikakautena, joka on ihmeistä rikkain; sinä et ole typerä,
ja sinulla on terveet silmät. Muistapa, miten paljon ympärilläsi on
näkemisen ja rakkauden arvoista.

Ja Olivier näytti hänelle, mitä kaikkia hänen sopi rakastaa.

Lapsi kuunteli häntä, pudisti päätänsä, ja vastasi:

-- Kyllä, mutta kun täytyy ajatella, että on pantu iäksi tällaiseen
nahkaan.

-- Eipäs ole, sinähän pääset siitä.

-- Niin, mutta silloin on kaikki lopussa.

-- Mistä sinä sen tiedät?

Poika ällistyi. Materialismi oli huomattavana osana isoisän
uskontunnustuksessa; Emmanuel ajatteli, että ainoastaan mustatakit
uskoivat ikuiseen elämään. Hän tiesi, ettei hänen ystävänsä Olivier
Jeannin ollut mikään pappi; ja nyt hän kysyi, tarkoittiko Olivier tätä
tosiaan vakavasti. Olivier otti häntä kädestä ja puhui hänelle kauan
uskostaan ihanteeseen, kaikkeuden yhteyteen ja elämän rajattomuuteen,
jolla ei ole alkua eikä loppua ja jonka miljaardit oliot ja
miljaardit hetket ovat ainoastaan säteilyä yhdestä auringosta. Mutta
hän ei puhunut pojalle sitä tällaisessa abstraktisessa muodossa.
Vaistomaisesti osasi hän asettua lapsen ajatuskannalle; hänen mieleensä
tulivat itsestään ammoiset legendat, muinaisten maailmansynty-oppien
aineelliset ja syvät mielikuvitelmat; puolittain leikillä, puolittain
vakavasti puhui Olivier hänelle sielunvaelluksesta ja noista
lukemattomista muotojen sarjoista, joiden kautta sielu kulkee ja
puhdistautuu, aivan kuin puro juosten lammikosta lammikkoon. Hän
sekoitti juttuunsa kristillisiä tunnelmia ja kesäisen illan kuvia,
illan, joka heitä paraikaa ympäröi. Olivier istui avonaisen ikkunan
ääressä; poika seisoi hänen vieressään, pitäen kättään ystävänsä
kädessä. Se oli lauantai-ilta. Kirkkojen kellot soittivat. Ensimäiset
pääskyset, äskettäin kaupunkiin palanneet, lentelivät pitkin talojen
seiniä. Korkea taivas hohti hämärään vaipuvan kaupungin yllä.
Lapsi kuunteli hengitystään pidättäen kaunista satua, jota hänen
iso ystävänsä hänelle kertoi. Ja Olivier jälleen innostui omista
sanoistaan, niin lämmitti häntä tuon pikku kuuntelijan tarkkaavaisuus.

On sellaisia ratkaisevia elämän tuokioita, jotka sytyttävät pimeässä
ihmissielussa ikuisen ja koskaan sammumattoman valkeuden, aivan kuin
suuressa kaupungissa illan hämärässä yhtäkkiä sähkövalot syttyvät.
Tarvitaan ainoastaan kipinää, joka tuikahtaa toisesta sielusta
toiseen odottavaan ja iskee siihen tuollaisen Prometheuksen tulen.
Sinä kevätkesän iltana sytytti Olivier rauhallisilla sanoillaan
sammumattoman valon Emmanuelin sieluun, joka oli hänen pienessä,
muodottomassa ruumiissaan aivan kuin liekitön lamppu umpilyhdyn
sisässä. Olivier Jeanninin perusteluita ei poika ymmärtänyt; tuskinpa
hän niitä kuuntelikaan. Mutta nuo legendat, nuo mielikuvat, jotka
olivat kertojalle kauniita satuja, jonkinlaisia vertauskuvia, ne
muuttuivat pojassa eläviksi olennoiksi, muuttuivat todellisuudeksi.
Satu eli ja sykki nyt hänen ympärillään. Ja maisema, jota huoneen
ikkuna kehysti, kadulla ohitse kulkevat ihmiset, niin rikkaat kuin
köyhät, seiniä pitkin liitelevät pääskyset, ja uupuneet, kuormiaan
kiskovat hevoset, ja seinien kivet, jotka imivät itseensä iltahämärän
varjoja, ynnä kalpeneva taivas ja riutuva valo, -- koko ulkonainen
maailma pusertui häntä lähelle aivan kuin kiihkeästi suudellen.
Sitä kesti ainoastaan tuokion. Sitten se sammui. Emmanuel ajatteli
Rainettea, ja sanoi:

-- Mutta ne, jotka käyvät kirkossa ja uskovat Jumalaan, ovathan he
hupsuja?

Olivier hymyili:

-- Ne uskovat, niinkuin mekin, sanoi hän. Me uskomme kaikki lopultakin
samaa. He uskovat ainoastaan vähemmän kuin me. He ovat sellaisia
ihmisiä, joiden täytyy valoa nähdäkseen sulkea ikkunaluukkunsa ja
sytyttää lamppu. He sijoittavat Jumalan ihmiseen. Meidän silmämme
näkevät kauemmaksi. Mutta silti me kaikki rakastamme samaa valoa.

Poikanen palasi kotiinsa pimeitä kujia pitkin, joilla kaasuvalot
eivät vielä olleet sytytetyt. Olivier Jeanninin sanat humisivat hänen
korvissaan. Hän ajatteli nyt itsekseen, että on yhtä paha pilkata
ihmisiä sen vuoksi, että heillä on huonot silmät, kuin senkin, että he
ovat syntyneet kyttyräseljiksi. Ja hän ajatteli, että Rainetten silmät
olivat niin kauniit; ja että ne itkivät hänen tähtensä. Sitä ajatusta
ei hän jaksanut sietää. Hän kääntyi takaisin ja meni paperikauppiaan
talon luokse. Ikkuna oli vielä raollaan; Emmanuel pisti päänsä hiljaa
raosta sisään ja huudahti matalalla äänellä:

-- Rainette.

Tyttö ei vastannut.

-- Rainette. Anna minulle anteeksi. Rainetten ääni kuului pimeästä:

-- Ilkiö! Minä vihaan sinua.

-- Anteeksi, toisti Emmanuel.

Hän vaikeni. Sitten sanoi hän yhtäkkiä, vielä hiljaisemmalla äänellä,
levottomana, hiukan häpeissään:

-- Rainette, tiedätkö, minäkin uskon Jumaloihin niinkuin sinäkin.

-- Onko se totta?

-- Se on ihan totta.

Hän sanoi näin melkeinpä ainoastaan jalomielisyydestä. Mutta kun hän
oli sen sanonut, niin uskoikin hän hiukkasen.

He olivat nyt hetkisen vaiti. Eivät nähneet toisiaan. Ulkosalla oli
kaunis yö... Kivuloinen poika mutisi:

-- Kuinka hyvä on sitten, kun on kuollut.

Kuului Rainetten keveä hengitys.

Emmanuel virkkoi:

-- Hyvää yötä, pikku sammakko.

Rainetten heltynyt ääni vastasi:

-- Hyvää yötä.

Emmanuel lähti kotiin keventynein mielin. Hän oli tyytyväinen, että
Rainette oli antanut hänelle anteeksi. Ja pohjaltaan ei hänestä,
pienestä pilkatusta, tuntunut pahalta, että toinenkin oli saanut kärsiä
hänen tähtensä.



Olivier oli vetäytynyt takaisin yksinäisyyteensä. Christophe seurasi
piankin hänen esimerkkiään. Toden totta: heidän paikkansa ei ollut
syndikalistisessa liikkeessä. Olivier ei voinut pestautua ihmisten
asioita ajamaan. Ja Christophe puolestaan ei sitä tahtonut. Olivier
karttoi sitä heikkojen, sorrettujen nimessä; Christophe jälleen
väkevien, riippumattomien vuoksi. Mutta vaikka he olivatkin vetäytyneet
toinen laivan keulaan, toinen perään, niin siitä huolimatta he olivat
tuossa laivassa, joka kuljetti eteenpäin työläisten armeijaa ja koko
yhteiskuntaa. Vapaana ja varmana itsestään seurasi Christophe syvällä
harrastuksella proletariaatin liiton kehitystä; hän kaipasi joskus
upottautua rahvaanhengen kylpysammioon: sellainen virkisti häntä; ja
hän nousi siitä entistä virkeämpänä ja nuorekkaampana. Hän oli yhä
edelleen seurustelusuhteissa Coquardin kanssa ja söi silloin tällöin
aterioitaan Aurélien luona. Ja kun hän kerran sinne joutui, ei hän
yhtään hillinnyt itseään; hän heittäytyi täydellisesti päähänpistojensa
valtaan; hän ei peljännyt paradokseja; ja häntä huvitti erikoisesti
saada seurustelutoverinsa menemään mielettömissä ja hurjissa
periaatteissaan niiden äärimmäisiin loppupäätelmiin. Outo ei voinut
oikein arvata, puhuiko hän tosissaan vai ei: sillä puhuessaan hän
innostui ja unohti lopulta paradoksaalisen aikeensa, jolla oli alkanut.
Taiteilija hänessä antoi toisten ihmisten kiihkon juovuttaa itsensä.

Eräällä tällaisen esteettisen liikutuksen hetkellä sepitti hän kerran
Aurélien puotikamarissa vallankumouslaulun, jota koeteltiin heti; se
opittiin pian ulkoa, se levisi jo seuraavana päivänä työläislaumojen
keskuuteen. Se oli skandaali. Poliisi alkoi pitää häntä silmällä.
Manasse, jolla oli tuttavia järjestyksenvalvojain piireissä, sai
asiasta tiedon eräältä nuorelta ystävältään nimeltä Xavier Bernard,
joka palveli poliisiprefektuurissa ja harrasti kirjallisuutta ja sanoi
jumaloivansa Christophen musiikkia: -- (sillä diletantismi ja anarkian
henki oli tunkeutunut yksinpä kolmannen Tasavallan talonkoirienkin
joukkoon).

-- Teidän Krafftinne on joutumassa hullulle tolalle, sanoi hänelle
Bernard. Hän pieksää liiaksi suutaan. Meillä ymmärretään kyllä,
mitä asiasta kannattaa ajatella; mutta korkeammassa paikassa ei
oltaisi pahoillaan, jos saataisi joku ulkomaalainen, -- ja lisäksi
saksalainen, -- kiinni keskeltä vallankumouksellistemme touhua: sehän
on klassillisen tehokas keino riistää heidän puolueeltaan sen tosiarvo
ja tehdä se epäilyttäväksi. Jos tuo tyhmeliini ei nyt pidä varaansa,
niin meidän täytyy hänet vangita. Se on kiusallinen asia. Varoittakaa
häntä.

Manasse varoitti Christophea; Olivier pyysi häntä olemaan järkevä.
Christophe ei käsittänyt vakavasti heidän varoituksiaan.

-- Pyh! vastasi hän. Sehän nyt tiedetään, etten minä ole vaarallinen.
Tottakai minulla on oikeus hiukan hauskutellakin. Minä pidän noista
ihmisistä, he tekevät työtä niinkuin minäkin, uskovat samaan tapaan
kuin minä. Ei, oikeastaan eivät he usko samoin, emme ole samaa maata...
No, yhdentekevää! Me tappelemme siis keskenämme. Sekin minua huvittaa.
Minkäpä minä sille mahdan? En voi käpertyä omaan kuoreeni niinkuin
sinä. Minun täytyy saada hengittää raitista ilmaa. Minä läkähdyn
porvariston parissa.

Olivier, jonka keuhkot eivät olleet niin vaativaiset, viihtyi hyvin
omassa asunnossaan ja kahden hiljaisen ystävättärensä ahtaassa
seurassa, vaikkakin toinen heistä, rouva Arnaud, oli sitäpaitsi
heittäytynyt täydellä sielullaan hyväntekeväisyystoimintaan, ja toinen
Cécile, kiintynyt lapsenvaalimiseen siinä määrin, ettei hän enää
puhunut muuta kuin tuosta lapsesta ja sen kanssa, jokeltelevalla ja
hellällä äänellä niinkuin ainakin äiti, -- linnunpojan viserrystä
matkivalla äänellä, muuttaen sanattoman laulun ihmispuheeksi.

Siltä ajalta, jolloin Olivier oli seurustellut työläisten kanssa, oli
hänelle jäänyt kaksi tuttavaa. Riippumattomia molemmat kuten hänkin.
Toinen, Guerin, oli verhoilija; hän työskenteli milloin mieli sattui
tekemään, oikullisella tavalla; mutta oli hyvin taitava ammatissaan.
Hän rakasti ammattiaan. Hänellä oli taideasioissa luontainen hyvä
vaisto, jota hän oli kehittänyt tekemällä huomioita, työskentelyllä
ja museoissa käynneillä. Olivier korjautti hänellä kerran erään
antiikkiseen huonekalustoon kuuluvan esineen: työ oli vaikea, ja mies
suoriutui siitä taitavasti: hän oli kuluttanut siihen paljon vaivaa
ja aikaa: eikä hän vaatinut siitä muuta kuin sangen kohtuullisen
palkkion, niin tyytyväinen hän oli onnistumisestaan. Olivier Jeanninin
mielenkiinto häntä kohtaan heräsi, hän kyseli miehen elämänvaiheita,
koetti saada selville, mitä hän ajatteli työväen liikkeestä. Guerin
ei ajatellut siitä mitään; hän ei välittänyt laisinkaan siitä. Kaiken
kaikkiaan, hän ei kuulunut siihen kansanluokkaan, eikä muihinkaan.
Hän lueskeli sangen vähän. Koko hänen henkinen kasvatuksensa oli
pelkästään aistien, silmän, käden, Parisin rahvaan synnynnäisen maun
tuotetta. Hän oli onnellinen ihminen. Se tyyppi ei ole harvinainen
pienten porvarillisten käsityöläisten keskuudessa, jotka ovat koko
Ranskan kansakunnan älykkäintä joukkoa: sillä siinä toteutuu kauniisti
tasapaino ruumiillisen työn ja terveen henkisen toiminnan välillä.

Toinen näistä Jeanninin tuttavista oli erikoisempaa lajia. Hän oli
postimies, nimeltään Hurteloup. Kaunis, kookas; kirkkaat silmät; pieni
leukaparta, vaaleat viikset; kasvojen ilme avonainen ja iloinen.
Eräänä päivänä kirjettä tuodessaan tuli hän sisälle Olivier Jeanninin
huoneeseen. Sillaikaa kuin Olivier kuittasi postilähetystä, kierteli
mies kirjakaappien edessä tirkistellen kirjojen selkään painettuja
nimiä:

-- Haha! huudahti hän. Teillä on klassikkoja...

Ja hän lisäsi:

-- Minä kerään vanhoja historiallisia teoksia. Kaikkia, mitkä koskevat
Burgundia.

-- Oletteko te burgundilainen? kysyi Olivier.

    -- "Burgundilainen huima,
    vyöllä miekka tuima,
    partaleuoin tuo
    burgundilaista juo",

vastasi postimies nauraen. Minä olen Avallonin puolelta. Minulla on
sukupapereita 1200-luvulta ja... Olivier tuli uteliaaksi ja tahtoi
kuulla lisää. Hurteloup oli ylen valmis puhumaan. Hän oli tosiaan
erästä Burgundin vanhimpia sukuja. Muuan hänen kantaisiään oli ollut
mukana Filip-Augustin ristiretkellä; toinen oli ollut valtiosihteerinä
Henrik II:n aikana. Suku oli alkanut rappeutua 1600-luvulla.
Vallankumousajalla oli se vararikkoon ja vähäpätöisyyteen joutuneena
kadonnut rahvaan mereen. Nyt se nousi jälleen pinnalle, postimies
Hurteloup'n nuhteettomalla työllä, ruumiillisella ja moraalisella
voimalla, sekä myöskin sen uskollisuuden voimalla, jota hän säilytti
sydämessään sukuaan kohtaan. Hänen rakkainta ajanrattoaan oli koota
sellaisia historiallisia tietoja, jotka koskivat hänen sukuaan tai sen
suvun kotipaikkoja. Loma-aikoinaan kävi hän arkistoissa kopioimassa
vanhoja papereita. Milloin hän ei niitä ymmärtänyt, pyysi hän selitystä
joltakin niistä yliopistomiehistä, joille hän kantoi kirjeitä. Hänen
kuuluisa polveutumisensa ei tehnyt häntä suuruudenhulluksi; hän
puheli siitä naureskellen, laisinkaan häpeämättä tai kovaa kohtaloaan
syyttelemättä. Hänessä asui sellainen huoleton ja terve iloisuus, että
oli oikein hauskaa häntä nähdä. Ja tuota miestä katsellessaan ajatteli
Olivier rotujen kummallista edestakaisin kiertelemistä, rotujen elämää,
joka virtaa vuolaana vuosisatoja, katoaa sitten sadoiksi vuosiksi maan
alle, ja ilmestyy jälleen esille koottuaan maan uumenista uutta voimaa.
Ja kansa oli hänestä ikäänkuin suunnattoman suuri vesisäiliö, johon
menneisyyden joet katoavat ja josta tulevaisuuden vedet pursuavat,
joskus aivan samoina kuin entiset, mutta kulkien toisella nimellä.

Guerin ja Hurteloup olivat hänestä sangen miellyttäviä miehiä; mutta
oli ymmärrettävää, ettei heistä ollut hänelle täyttä seuraa; hänen
ja heidän välillään ei saattanut syntyä kovinkaan syvälle meneviä
keskusteluja. Enemmän kiinnitti hänen harrastustaan pikku Emmanuel;
poika kävi nykyään hänen luonaan melkein joka ilta. Äsken kerrotun ja
taikavoimalla vaikuttavan puhelun jälkeen oli pojassa tapahtunut oikea
vallankumous. Hän oli heittäytynyt suorastaan raivoisalla tiedonhalulla
lukemaan. Aina, kun hän erosi kirjoistaan, oli hän ymmällään ja
tyhmistynyt. Hän näytti silloin typerämmältä kuin ennen; hän tuskin
osasi avata suutaan; Olivier sai vaivoin hänestä lähtemään jonkin
lyhyen sanan; ja hänen kysymyksiinsä vastasi lapsi päin seiniä. Olivier
Jeanninin mieli masentui; hän koetti olla sitä ilmaisematta; mutta
toden totta hän luuli erehtyneensä: luuli, että poika oli täydellinen
pölkkypää. Hän ei nähnyt sitä ääretöntä hedelmöittymiskehitystä,
joka tuossa nuoressa sielussa kävi. Olivier oli sitäpaitsi huono
pedagoogi; melkeinpä sattumoisin kykeni hän tosin kylvämään peltoon
hyvää siementä, mutta maan möyhentäminen ja vakojen kyntäminen ei
häneltä juuri onnistunut. Christophen läsnäolo lisäsi vielä hänen
avuttomuuttaan. Olivier Jeanninista oli noloa näyttää ystävälleen
tuota pikku suojattiaan; hän häpesi Emmanuelin tyhmyyttä, joka ilmeni
muuten aivan erikoisesti Jean-Christophen läsnäollessa. Lapsi muuttui
silloin jöröksi, suorastaan tuppisuuksi. Hän vihasi Christophea, koska
Olivier häntä rakasti; hän ei tahtonut antaa kenellekään muulle paikkaa
opettajansa sydämessä. Ei Christophe eikä Olivier Jeannin aavistaneet,
mikä raivoisa rakkaus ja mustasukkaisuus kalvoi lapsukaisen sydäntä.
Ja kuitenkin oli Christophe itsekin sen tunteen aikoinaan kokenut.
Mutta hän ei enää nähnyt itseään tuossa olennossa, sillä se oli
valettu toisenlaisesta metallista kuin hän itse. Tästä sairaaloisten
perinnöllisten ominaisuuksien sameasta sekoituksesta löi rakkaus, viha
ja silloin tällöin esille tuikahtava nerous kuuluville aivan erikoisia
ääniä.



Toukokuun ensimäinen päivä lähestyi. Levottomuutta herättäviä
huhuja liikkui Parisissa, C.G.T:n [C.G.T. -- Confédération Générale
du Travaille: ranskalainen "Työn yleinen liitto". Suom. huom.]
lavertelevat jäsenet levittivät niitä. Heidän sanomalehtensä
julistivat, että suuri päivä oli tullut: ne kutsuivat kokoon työväen
armeijaa, ja sinkauttivat sanan, joka iski porvaristoa arimpaan
paikkaan: vatsaan... _Feri ventrem..._ Ne nimittäin uhkasivat
suurlakolla. Peljästyneet parisilaiset lähtivät maaseudulle,
tai varustautuivat muonalla ikäänkuin piiritystä kestämään.
Christophe tapasi Canet'n automobiilissaan kuljettamassa kahta
liikkiötä ja perunasäkkiä; hän oli suunniltaan, hän ei enää
oikein tiennyt, mitä puoluetta kannatti; hän keikahti vuorotellen
vanhatasavaltalaiseksi, kuningasmieliseksi ja vallankumoukselliseksi.
Hänen väkivallan-ihailunsa oli kuin sekaantunut kompassi, jonka neula
hyppeli pohjoisen ja etelän, etelän ja pohjoisen väliä. Julkisuudessa
yhtyi hän kyllä ystäviensä tulevilla mullistuksilla kerskuvaan
kuoroon; mutta pohjaltaan hän olisi mielellään langennut ensimäisen
vanhoillisdiktaattorin jalkoihin pelastuakseen punaiselta kummitukselta.

Christophe nauroi tälle yleiselle pelolle. Hän oli varma, ettei
tapahtuisi mitään. Olivier ei ollut siitä niinkään vakuutettu. Hänen
porvarillisesta syntyperästään johtui, että hänessä säilyi alati tuo
pieni vavistus, jota porvaristo tuntee muistellessaan tai odottaessaan
vallankumousta.

-- Mitä joutavia! sanoi Christophe. Ole rauhassa. Ei se niin pian
tapahdu, tuo sinun Vallankumouksesi. Tehän pelkäätte kaikki sitä.
Arastelette iskuja. Pelko asuu kaikkialla. Porvaristossa, rahvaassa,
koko kansakunnassanne, kaikissa Lännen kansoissa. Niissä ei ole enää
verta, siksi pelottaa niitä suonenisku. Neljäkymmentä vuotta on täällä
kaikki ollut pelkkää puhetta ja sanomalehtiartikkeleita. Muistelepas
vain tuota kuuluisaa Juttuanne. Kyllä silloin huusitte: "Kuolema!
Verta! Surmaa!"... Voi teitä, kerskureita! Miten paljon sanakuohaa ja
mustetta! Mutta montako pisaraa verta?

-- Älähän ole kovin luottavainen, vastasi Olivier. Tämä verenpelko
johtuu siitä, että salainen vaisto sanoo pedon saattavan vimmastua,
kun se pääsee veren makuun, raakalaisuuden voivan nousta näkyville
sivistyneiden hahmossa; ja Jumala tietää, kuka sille enää silloin
pystyy panemaan kuonokopan! Jokainen kammoo sotaa; mutta kun sota
viimein puhkeaa, onkin se sitä julmempi.

Christophe kohautti hartioitaan ja virkahti, ettei aikakausi syyttä
suotta ollut kerskuri Cyrano de Bergeracin ja rehentelevän kukon,
Chanteclerin, valhettelevien sankarien, aikaa!

Olivier pudisti päätänsä. Hän tiesi, että Ranskassa on kerskunta teon
alkua. Kuitenkaan ei hän uskonut enempää kuin Christophe liikkeen
aivan heti alkavan: sitä oli liiaksi etukäteen toitotettu, ja hallitus
piti varansa. Oli syytä olettaa, että syndikalistien strateegikot
lykkäisivät taistelun sopivampaan tuokioon.

Huhtikuun loppupuolella sairastui Olivier influenssaan; se tuli hänelle
joka talvi melkein samoina aikoina, ja sai vanhan keuhkokatarrin
heräämään. Christophe siirtyi pariksi kolmeksi päivää ystävänsä luokse.
Taudinkohtaus oli jotakuinkin lievä ja katosi nopeasti. Mutta sitä
seurasi, kuten Olivier Jeanninissa aina, henkinen ja ruumiillinen
väsymys, jota kesti joku aika kuumeen lakkaamisen jälkeen. Olivier
loikoi vuoteessa nousematta siitä tuntikausiin, eikä hänellä ollut edes
halua nousta, ei halua hievahtaakaan; siinä hän katseli Christophea,
joka istui häneen selin, pöydän ääressä työnsä kimpussa, sillä hän
oli painunut kiivaaseen työhön. Joskus, kun kirjoittaminen väsytti,
nousi hän yhtäkkiä paikaltaan ja meni pianon ääreen; hän soitti, -- ei
sitä, mitä hän oli kirjoittanut, vaan mitä hyvänsä hänen sormistansa
lähti. Silloin huomasi Olivier kummallisen ilmiön. Kun kirjoitettu oli
sepitetty tyyliin, joka vivahteli Christophen entiseen, oli soitettu
sen sijaan aivan kuin toisen miehen luomaa. Se oli täydellisesti eri
maailmaa, hengitykseltään käheää ja epätasaista. Siinä oli ikäänkuin
jonnekin eksyvää: sellaista rajua ja murtunutta kiivautta, joka ei
missään suhteessa muistuttanut hänen musiikkinsa mahtavaa logiikkaa
ja järjestystä. Tuntui kuin nämä välittömät improvisatsioonit, jotka
pääsivät livahtamaan esille tietoisuuden silmien ohitse ja jotka
puhkesivat ilmi paremminkin ruumiista kuin ajattelevista aivoista,
puhkesivat kuten jonkin eläimen huutona, tuntui kuin ne olisivat
tulkinneet jonkinlaista häiriytynyttä sieluntasapainoa, myrskyä, joka
valmistautui kerran raivoamaan. Christophe itse ei sitä huomannut;
mutta Olivier kuunteli, ja oli siitä levoton, epämääräisellä
tavalla. Heikkoudentilassaan oli hän omituisen tarkkavaistoinen ja
kaukonäköinen: hän huomasi seikkoja, joita kukaan muu ei olisi voinut
eroittaa.

Christophe löi viimeisen akordin ja keskeytti hiki otsalla, hiukan
kuin päästä pyörällä; hän katsahti ystäväänsä silmin, jotka olivat yhä
vieläkin sameat, naurahti sitten ja meni takaisin pöytänsä ääreen.
Olivier kysyi häneltä:

-- Mitä tuo oli, Christophe?

-- Ei kerrassaan mitään, vastasi Christophe. Porskutan vain vettä
houkutellakseni kaloja luokse.

-- Aiotko kirjoittaa tuon?

-- Tuon? Minkä tuon?

-- Tuon, mitä soitit.

-- Ja mitä minä soitin? En muista sitä enää.

-- Mutta mitä sinä silloin ajattelit?

-- En tiedä, virkkoi Christophe painaen kädellään otsaansa.

Hän alkoi jälleen kirjoittaa. Hiljaisuus palasi ystävysten huoneeseen,
Olivier katseli taas Christophea. Christophe tunsi pinnassaan sen
katseen; ja hän kääntyi ystävänsä puoleen. Ystävän silmissä oli niin
hellä ilme!

-- Laiskuri! sanoi Christophe iloisesti. Olivier huokasi.

-- Mikä sinulla on? kysyi Christophe.

-- Oi, Christophe! Kun tietää, että sinussa, tuossa aivan lähellä
minua, on niin paljon rikkauksia, joita annat muille ja joista minä en
saa osaani!...

-- Oletko hullu? Mikä sinun päähäsi nyt iski?

-- Minkälainen on elämäsi oleva? Mitä vaaroja, mitä suruja saat vielä
kestää?... Minä tahtoisin seurata sinua, tahtoisin olla kanssasi...
Minä en saa nähdä mitään siitä. Jään tolkuttomana puolitiehen.

-- Tolkuttomana? Sitäpä oletkin. Luuletko sinä, että minä jättäisin
sinut puolitiehen, vaikka itse tahtoisitkin?

-- Sinä unohdat minut, vastasi Olivier. Christophe nousi paikaltaan
ja meni istumaan sängyn reunalle, ystävänsä viereen; hän otti veikkoa
käsistä: ne olivat kosteat sairautta seuranneen heikkouden hiestä.
Olivier Jeannin paidankaulus oli auki; näkyi laiha rinta, liiallisen
läpikuultava iho, hauras ja pingoitettu kuin purje, jota tuuli
pullistaa ja joka uhkaa revetä. Christophen vankat sormet sovittivat
nyt kömpelösti napit kiinni. Olivier antoi hänen itseään auttaa.

-- Rakas Christophe! sanoi hän hellästi. Minä olen elämässäni kuitenkin
saanut suuren onnen.

-- Ah, mitä nyt? vastasi Christophe; voithan sinä yhtä hyvin kuin
minäkin.

-- Kyllä, sanoi Olivier.

-- No, miksi sinä sitten puhut tyhmyyksiä?

-- Se on totta, sanoi Olivier häpeissään ja hymyillen. Tuo katarri se
tekee sitä.

-- Täytyy ravistaa se kimpustaan. Hei, nouse pois!

-- Ei vielä. Sittemmin.

Olivier jäi siihen uneksimaan. Seuraavana päivänä hän nousi vuoteesta.
Mutta ainoastaan jatkaakseen haaveitaan lieden ääressä. Huhtikuu oli
suloinen ja utuinen. Lämpöisten usvain hopeaharsojen lävitse kuulsivat
nuoret, aukeavat lehtisilmut, linnut lauloivat näkymättömissä,
lauloivat uduissa piilevälle auringolle. Olivier selvitteli mielessään
muinaisia muistojaan. Hän näki itsensä lapsena, junassa, joka vei
häntä pois synnyinkaupungista, keskellä sankkaa sumua, itkevän
äidin kanssa. Antoinette istui yksin, erillään vaunun toisessa
nurkassa... Hienopiirteisiä kasvoja, herkkiä maisemia liikkui Olivier
Jeanninin silmien editse. Kauniit runot syntyivät hänen sielussaan
itsestään, ryhmittäen tavuja ja liikkuen laulavina rytmeinä. Hän
istui lähellä pöytää; hänen ei olisi tarvinnut muuta kuin nostaa
kätensä saadakseen siihen kynän, jolla olisi piirtänyt muistiin nuo
runolliset näkemyksensä. Mutta hänellä ei ollut siihen tahtoa; hän
oli väsynyt; hän tiesi, että unelmien suloinen tuoksu haihtuisi heti,
kun hän koettaisi niitä ottaa säilöön. Niin kävi hänelle aina: hänen
parhaimpansa ei osannut tulkita itseään; hänen sielunsa oli kuin
kauniisti kukkiva laakso; mutta melkein kukaan ei sinne päässyt; ja jos
kukkiin koskettiin, surkastuivat ne kohta. Ainoastaan jotkut harvat
olivat saattaneet elää, riutuvaa elämää: jotkin hauraat novellit,
lyhyet runoelmat, joista henki lempeä ja raukea tuoksu. Se taiteellinen
voimattomuus oli ollut kauan Olivier Jeanninin suurimpia suruja. Se,
että hän tunsi itsessään niin paljon elämää, eikä voinut pelastaa
sitä unohdukselta!... -- Nyt oli hän siihen täydellisesti alistunut.
Kukat eivät tarvitse kukkiakseen katselijoita. Ne ovat vain sitä
kauniimmat, kedoilla, mistä yksikään käsi ei niitä poimi. Onnelliset
nuo auringonpaisteessa uneksivat kukkanurmet! -- Aurinkoa siellä ei
ollut paljoa; mutta sitä paremmin Olivier Jeanninin unelmat siellä
kukkivat. Kuinka monet surulliset, hellät, fantastiset sadut hän kertoi
itselleen niinä päivinä! Ei tiennyt, mistä ne tulivat; ne väikkyivät
kuin valkeat pilvet kesätaivaalla, ne sulautuivat ilmoihin, toisia
leijui näkyviin. Taivas oli niitä täynnä. Joskus se selkeni kerrassaan;
ja Olivier vaipui sen valossa aivan kuin horteeseen, kunnes jälleen
unelmien purret liukuivat esille suurin, levitetyin purjein.

Illalla tuli pieni kyttyräselkä hänen luokseen. Olivier Jeanninin
mieli oli niin täynnä tarinoita, että hän kertoi yhden niistä pojalle,
hymyillen ja hajamielisesti. Kuinka monta kertaa olikaan hän puhunut
sillä tavoin Emmanuelin kanssa, pojan hiiskumatta sanaakaan, unohtanut
aivan hänen läsnäolonsa... Christophe astui huoneeseen keskellä
kertomusta, kummastui, miten kaunis se oli, ja pyysi ystäväänsä
alkamaan alusta. Olivier ei siihen suostunut:

-- Minä olen samanlainen kuin sinäkin, vastasi hän; minä en sitä enää
muista.

-- Se ei ole totta, sanoi Christophe; sinä, sinä olet sellainen
peijakkaan ranskalainen: tiedät aina kaikki, mitä sanot ja teet, et
unohda koskaan mitään.

-- Vai niin muka! virkahti Olivier.

-- Alota siis alusta vaan.

-- Se väsyttää minua. Mitä se toimittaa? Christophe oli pahoillaan.

-- Se ei ole hyvä, sanoi hän. Mitä hyötyä on ajatuksistasi näin?
Kaikki, mitä sinulla on, heität pois. Kaikki katoaa iäksi.

-- Mikään ei katoa, vastasi Olivier.

Pikku kyttyräselkä, joka oli koko Olivier Jeanninin kertomuksen ajan
pysynyt liikkumatta, -- kasvot ikkunaa kohti, silmissä epämääräinen
ilme, naama nyrpyssä, jörön näköisenä, sellaisena, ettei voinut
aavistaa, mitä hän ajatteli, -- liikahti nyt. Hän nousi paikaltaan ja
sanoi:

-- Huomenna tulee kaunis päivä.

-- Lyönpä vetoa, sutkautti Christophe ystävälleen, ettei hän ole edes
kuunnellutkaan.

-- Huomenna: toukokuun ensimäinen päivä, jatkoi Emmanuel ja hänen jöröt
kasvonsa kirkastuivat.

-- Se on hänen satunsa, virkkoi Olivier. Kerrothan sen sitten minulle
huomenna, Emmanuel?

-- Mitä joutavia! sanoi Christophe.



Seuraavana päivänä Christophe tuli noutamaan Olivier Jeanninia
kanssaan kaupungille. Olivier oli nyt parantunut; mutta hän tunsi
olemuksessaan yhä tuota omituista väsymystä; hän ei olisi mielellään
lähtenyt ulos, hänellä oli epämääräinen pelontunne, hän ei halunnut
joutua ihmisten joukkoon. Hänen sydämensä ja henkensä olivat vahvat;
mutta liha oli heikko. Hän arasteli yleensä hälisevää väentungosta,
kaikkea, mikä oli töykeää ja raakaa; hän tiesi hyvin, että hän oli
luotu avuttomaksi elämässä, kykenemättömäksi puolustamaan itseään,
edes tahtomaankaan itseään puolustaa: sillä aivan yhtä paljon kuin oma
kärsimys kauhistutti häntä kärsimysten tuottaminen muille. Ruumiiltaan
sairaaloiset ihmiset kammovat enemmän kuin toiset ruumiillista tuskaa,
siksi, että he tuntevat sen paremmin ja pystyvät huonommin sitä
vastustamaan, siksi, että heidän ärtynyt mielikuvituksensa näyttää
sen aina heille läheisempänä ja verisempänä kuin muille. Olivier
häpesi ruumiinsa raukkamaisuutta, joka oli niin vastakkaista hänen
stoialaiselle tahdolleen, ja koetti saada sitä itsestään häviämään.
Mutta varsinkin tänä aamuna oli hänestä kaikki kosketus toisiin
ihmisiin kiusallista; hän olisi tahtonut jäädä kotiin, sulkeutua
kamariinsa koko päiväksi. Christophe haukuskeli häntä, piti pilkkanaan,
tahtoi kaikin mokomin lähtemään hänet ulos, ravistaa hänet hereille
tuosta untelosta tilasta: Olivier ei ollut kymmeneen päivään käynyt
ulkosalla hengittämässä raitista ilmaa. Ystävä ei ollut nyt Christophea
kuulevinaan. Christophe sanoi:

-- No hyvä, minä lähden ilman sinua. Menen katsomaan toukokuun
ensimäistä päivää. Jos ei minua kuulu takaisin tänä iltana, niin voit
arvata, että olen putkassa.

Christophe lähti. Portaissa tuli Olivier hänen perästään. Hän ei
tahtonut antaa Christophen mennä yksin.

Kaduilla vähän väkeä. Ainoastaan joitakuita työläisnaikkosia,
kielokimppunen rinnassa. Työmiehiä pyhätamineissaan kävelemässä
siellä täällä joutilaan näköisinä. Katujen kulmissa, _Metro_aseman,
maanalaisen rautatien aukon, lähistöllä poliiseja ryhmissä,
pysyttäytyen piilosalla. Luxembourgin rautasäleiset portit olivat
suljetut. Ilma oli yhä edelleen utuinen ja lämmin. Niin pitkään aikaan
ei oltu nähty aurinkoa!... Ystävykset kulkivat käsikoukkua. He eivät
puhuneet paljoa, mutta tunsivat pitävänsä syvästi toisistaan. Joku sana
vain viittasi menneihin, helliin muistoihin. Erään määrinviraston luona
he pysähtyivät katsomaan ilmapuntaria; se näytti nousevan.

-- Huomenna saan aurinkoa, sanoi Olivier.

He olivat tulleet lähelle Cécilen asuntoa. He aikoivat mennä sisään
katsomaan lasta.

-- No jääköön, mennään sinne tulomatkalla.

Joen toisella puolella näkivät he enemmän väkeä. Rauhallisia
kävelijöitä, pyhäpukuja ja sunnuntaisen levollisia kasvoja;
töllistelijöitä lapsineen; joutilaina kuljeskelevia työmiehiä. Parilla
kolmella oli rintapielessä punainen metsäruusu; he näyttivät sangen
sävyisiltä: vallankumouksellisia, jotka pakottivat itsensä pysymään
rauhallisina; heitä nähdessään tunsi, että he olivat kovin lauhkeita
ja optimistisia ja tyytyivät yleensä onnen pienimpiinkin antimiin: kun
vain tänä lomapäivänä oli kaunista, tai ainoastaan kohtalaista, niin
he olivat kiitollisia... eivät tienneet, kenelle... kaikelle, mitä oli
ympärillä. He kävelivät kiirehtimättä, iloissaan, ihailivat puiden
silmuja, ohikulkevien pikku tyttöjen kauniita mekkoja; he sanoivat
toisilleen ylpeinä:

-- Ei näe missään muualla kuin Parisissa noin sievästi puettuja lapsia.

Christophe pilkkaili tuota ennustettua kansanmellakkaa... Nuoko kiltit
ihmiset!... Hän piti heistä, samalla kuin heitä hiukkasen halveksi.

Mikäli he kulkivat kauemmaksi, sakeni joukko. Ihmisvirtaan sukeltausi
epäilyttävän näköisiä, kelmeitä olentoja, naamoiltaan renttumaisia,
väijyviä, hyökkäyksen hetkiä odottavia. Pohjasakka oli liikkeellä. Joka
askelella tuli virta paksummaksi. Nyt se jo vieri sekavana ja raskaana.
Niinkuin joen pohjasta nousee sen rasvaiselle pinnalle ilmakuplia,
niin kuului tuosta yleisestä kansan huminasta jo toisiaan kutsuvia
ääniä, vihellyksiä, katujätkäin huutoja, ja niiden lisääntymisestä
saattoi arvata, missä määrin pohjamuran kohoaminen yltyi. Kadun päässä,
Aurélien ravintolan luona pauhasi kuin myllynsulku. Kansantulva murtui
poliisien ja sotaväen patoa vastaan. Tuon esteen edessä muuttui se
liikehtiväksi massaksi, joka huusi, vihelteli, lauloi, nauroi, ja vieri
milloin minnekin päin... Rahvaan naurua, sen ainoa keino ilmaista
tuhansia epäselviä ja syviä tunteita, jotka eivät keksi sanoja itseään
tulkitakseen!...

Se lauma ei ollut vihamielistä. Se ei tiennyt, mitä se tahtoi. Ja
odottaessaan itselleen selvyyttä siitä asiasta se huvittelihe,
-- omalla tavallaan, hermostuneella, rajulla, mitään pahaa vielä
aikomatta, -- huvittelihe sysäämällä muita ja nauttien siitä, että
sitä itseään sysättiin, haukkumalla järjestyksenvalvojia ja toisiaan.
Mutta vähitellen se kiihtyi. Takaa tulevat olivat harmissaan,
etteivät nähneet mitään, ja sitä vaarallisempia, kun heillä itsellään
ei ollut ihmiskilven suojassa mitään vaaraa. Etujoukossa seisovat
tuskastuivat yhä enemmän sikäli mikäli heidän olonsa takaa tunkevien
ja edestä väistymättömien välissä muuttui sietämättömämmäksi; ja
virran painava voima kasvatti heidän voimansa satakertaiseksi. Ja
kaikki, kuta tiukemmin heitä puristettiin toisiaan vastaan, sullottiin
aivan kuin raavaslaumaa, tunsivat itsessään tuon lauman rintaa ja
kupeita rusentavan hehkun; heistä oli kuin he kaikki olisivat olleet
yhtä möhkälettä; ja jokainen oli kuitenkin kaikki, ja jokainen
kuin monikätinen jättiläinen. Veri syöksähti silloin tällöin tuon
tuhatpäisen pedon sydämeen; katseet muuttuivat vihaisiksi, ja huudot
ennustivat murhaa. Muutamat, jotka pysyivät sievästi piilossa,
kolmannessa tai neljännessä rivissä, alkoivat jo nakella kiviä. Ihmiset
katselivat talojen ikkunoista: he olivat aivan sellaisia kuin olisivat
olleet melskeessä mukana; he kiihoittivat joukkoa, ja odottivat
kärsimättömästi ja hätääntyneesti vavahdellen, että sotaväki ampuisi.

Keskelle tuota sakeaa joukkoa avasi Christophe kyynärpäillään ja
potkuilla tietä kuin kiila. Olivier seurasi hänen perästään. Elävä
väenmöhkäle aukesi tuokioksi, päästi heidät sisäänsä, ja sulkeutui
heti heidän jälkeensä. Christophe riemuitsi. Hän oli unohtanut
täydellisesti, että hän vielä viisi minuuttia sitten oli pitänyt moista
kansankuohua mahdottomana. Tuskin oli hän saanut jalkansa virtaan, niin
se sieppasi hänet mukaansa; hän, joka oli outo tälle ranskalaiselle
rahvaalle ja sen vaatimuksille, joutui heti sen valtaan; yhdentekevää,
mitä se joukko tahtoi: se tahtoi; yhdentekevää, minne hän meni: hän
meni, ja veti sisäänsä mielettömyyden ilmaa.

Olivier kulki hänen perästään virran työntämänä, mutta ilottomasti,
selvin päin, kadottamatta tietoisuuttaan, tuhat kertaa vieraampana
kuin Christophe tämän hänen oman kansansa mielialoille, tälle
intohimoisuudelle, joka kuitenkin vei häntä mukanaan ikäänkuin haaksi
hylkyä. Tauti oli paitsi heikontanut hänet löysentänyt myöskin hänen
yhdyssiteitään elämään. Miten kaukana hän tunsikaan olevansa moisista
ihmisistä!... Hän ei voinut humaltua, hänen järkensä oli täysin vapaa;
pienimmätkin yksityiskohdat painuivat terävästi hänen mieleensä. Hän
katseli ilokseen erään edessä kulkevan tytön kullanhohtavaa niskaa,
hänen kalpeanväristä ja hienoa kaulaansa. Ja samalla inhotti häntä
haju, joka tuosta kasaantuneiden ihmisruumiiden tungoksesta nousi.

-- Christophe, pyysi hän.

Christophe ei kuunnellut.

-- Christophe!

-- No mitä?

-- Mennään pois.

-- Pelkäätkö? sanoi Christophe.

Ja hän jatkoi matkaansa. Olivier seurasi häntä surumielinen hymy
huulillaan.

Muutaman askelen päässä, vaarallisimmalla paikalla, missä patoutunut
kansanjoukko oli tiukka kuin muuri, huomasi Olivier erään
sanomalehtikioskin katolla kyttyräselkäisen pikku ystävänsä. Emmanuel
piti kaksin kourin kiinni huipusta ja kökötti epämukavassa asennossa,
katsellen nauru suulla yli sotaväen muurin; ja sitten hän kääntyi
jälleen kansan laumaan päin, voitonriemuisen näköisenä. Hän keksi
Olivier Jeanninin, ja loi häneen ilosta säteilevän katseen; sitten
hän alkoi jälleen tähystellä kadun alapäähän, torille, ja hänen
silmänsä laajenivat toivosta, odotuksesta... Ihmekö se! -- Nythän se
oli tuleva... Hän ei ollut siellä yksin. Monet muut odottivat ihmettä
samoin kuin hän. Ja kun Olivier katsoi Christopheen, näki hän, että
myöskin Christophe odotti.

Olivier huusi Emmanuelia nimeltä ja käski häntä tulemaan alas.
Emmanuel ei ollut kuulevinaan, eikä häneen enää katsonut. Hän oli
huomannut Christophen ystävänsä Jeanninin seurassa. Hänestä tuntui
hyvältä asettua mellakassa vaaraan; osaksi näyttääkseen Jeanninille
rohkeuttaan, osaksi kostaakseen hänelle siitä, että hän oli tuon
Christophen parissa.

Sillä välin näkivät ystävykset tungoksessa eräitä tuttaviaan, -- siellä
oli kultapartainen Coquard, -- hän odotti varmasti yhteentörmäyksiä,
ja tarkasteli tottunein silmin, milloin malja olisi kukkuroillaan, --
vähän tuonnempana kaunis Bertha, vaihdellen karkeita haukkumasanoja
vierustoveriensa kanssa ja saaden palkakseen töytäyksiä. Hänen oli
onnistunut tunkeutua aivan eturintaan, ja siellä hän nyt sätti
poliiseja kurkku käheänä. Coquard tuli Christophea lähemmäksi.
Hänet nähdessään Christophe selvisi jälleen ja alkoi ilveillä kuin
tavallisesti:

-- Mitäpäs sanoin? Ei tänään tule kerrassaan mitään.

-- Ei tiedä! vastasi Coquard. Älkäähän menkö liian lähelle. Siitä
paisuu pian pahempaa.

-- Mitä lorua! huudahti Christophe.

Juuri silloin lähtivät kyrassierit, jotka olivat kyllästyneet kiviä
saamaan, puhdistamaan torin suuta; keskimäiset ratsuväen osastot
laskettivat eteenpäin juoksujalkaa. Heti alkoi sekasorto. Raamatun
sanan mukaisesti ensimäiset tulivat viimeisiksi. Mutta he eivät
tyytyneet jäämään pitkäksi aikaa siihen asemaan. Peräytymisensä
korvaukseksi alkoivat raivoisat pakenijat huutaa takaa-ajajilleen:
"Murhaajat!" ennenkuin yksikään isku oli vielä heihin sattunut. Bertha
tunkeusi läpi rivien kuin neula ja päästeli kimeitä kirkaisuja. Hän
tuli toveriensa luokse; Coquardin leveän seljän suojassa hän vetäisi
henkeään, painausi Christophen puoleen, puristi häntä käsivarresta,
joko pelosta tai jostain muusta syystä, vilkaisi Olivier Jeanniniin,
ja huitoi haukkuen nyrkkiään viholliselle. Coquard otti Christophea
käsipuolesta ja sanoi hänelle:

-- Mennään Aurélien luokse.

Sinne ei ollut muuta kuin joku askel. Bertha oli jo mennyt sinne
Graillot'n ja eräiden muiden työmiesten kanssa. Christophe joutui
myöskin ovelle, Olivierin seuraamana. Katu oli kupera. Ravintolan
edustalta näki yli koko temmellyspaikan, portailta, joissa oli viisi
kuusi askelmaa. Olivier hengitti helpoituksesta, kun pääsi pois
tungoksesta. Mutta hänestä oli vastenmielistä joutua ravintolan
ummehtuneeseen ja paksuun ilmaan ja kuulla tuon riivatun lauman
rääkymistä. Hän sanoi Christophelle:

-- Minä menen kotiin.

-- Mene vaan, veli hyvä, vastasi Christophe; minä tulen pian perästä.

-- Älä mene takaisin joukkoon, se on vaarallista, Christophe.

-- Mitä arkailua! huudahti Christophe nauraen.

Ja hän astui sisälle ravintolaan.

Olivier ennätti jo kadunkulmaan. Vielä joku askel, ja hän pääsi
poikkikadulle, joka olisi vienyt pois tungoksesta. Pikku suojatti
pälkähti silloin hänen mieleensä. Hän kääntyi ja katseli, missä
Emmanuel oli. Samassa huomasikin hän pojan putoavan tähystyspaikaltaan
ja jäävän maahan, ihmisten jalkoihin; sotaväkeä pakenevat ryntäsivät
hänen ylitseen; rakuunat hyökkäsivät paikalle. Olivier ei hidastellut:
hän juoksi alas katukäytävältä ja riensi Emmanuelin avuksi. Muuan
työläinen näki, mihin vaaraan hän meni, näki paljaat sapelit, Olivier
Jeanninin, joka kurotti kättään nostaakseen lasta maasta, näki
järjestyksenpalauttajain kaatavan rajusti heidät molemmat alleen. Hän
huudahti, ja syöksyi vuorostaan hätään. Toiset toverit seurasivat
häntä juoksujalkaa. Toisia tuli jälleen ravintolan ovelta. Ja heidän
huutaessaan väkeä yhä lisää, jo ravintolaan menneitä. Vastapuolueet
hyökkäsivät kuin koirat toistensa kimppuun. Ja portailla seisovat
naiset ulvoivat. Tällä tavoin alkoi Olivier, tuo aristokraattinen
pikkuporvari, taistelun, jota kukaan ei olisi halunnut vähemmän kuin
hän.

Christophe syöksyi työläisten virrassa keskelle sekamelskaa ja
heittäytyi siihen, tietämättä, mikä ja kuka siihen oli syynä. Hänellä
ei ollut aavistusta, että Olivier olisi siihen sotkeutunut. Hän
luuli ystävänsä olevan jo kaukana, täydessä turvassa. Mahdotonta
nähdä, mitä mellakassa tapahtui. Kullakin oli täysi työ katsella
vastustajaansa. Olivier oli kadonnut pyörteeseen kuin myrskyyn uppoava
venhe. Miekanpisto, vaikkei hänelle tarkoitettu, oli sattunut häneen
vasemmalle puolelle rintaa; hän suistui maahan; lauma tallasi hänet
jalkoihinsa. Väenpyörre oli temmaissut Christophen aivan taistelukentän
toiseen päähän. Hän ei ollut laisinkaan vihainen; hän antoi itseään
sysätä ja sysi sydämensä ilosta, aivan kuin maalaismarkkinain
tungoksessa.

Hän ei ajatellut asian vakavuutta sen enempää kuin että hän sanoi
hartevalle poliisille, joka oli tarttunut häneen kiinni, ja käyden
puolestaan hänen kanssaan käsirysyyn:

-- Saanko pyytää neitiä valssiin?

Mutta kun toinen poliisi hyppäsi Christophen niskaan, silloin ravisteli
hän itseään kuin metsäsika, ja kestitsi nyrkiniskuilla heitä molempia:
hän ei aikonut antaa ottaa kiinni itseään. Toinen vastustajista, se,
joka oli karannut hänen kimppuunsa takaa, suistui nenälleen kadulle.
Toinen paljasti raivoissaan miekkansa. Christophe näki miekankärjen
parin tuuman päässä rinnastaan; hän vältti nopeasti sysäyksen, tarttui
miehen ranteeseen ja koetti kiskaista aseen hänen kädestään pois. Hän
ei ymmärtänyt enää mitään; tähän saakka oli kaikki ollut hänestä kuin
leikkiä. He taistelivat nyt hartiavoimin, vastatusten puuskuttaen.
Christophella ei ollut aikaa aprikoida. Hän näki toisen silmissä
murhanaikeen; ja murhan vimma heräsi hänessäkin. Hän näki, että hänet
tapettaisiin kuin lammas. Rajulla tempauksella hän käänsi miekan toisin
päin, poliisin rintaa vasten; hän työnsi sitä, tunsi, että hän tappoi;
ja hän tappoi tosiaan. Ja yhtäkkiä muuttui kaikki hänen silmissään: hän
oli kuin juovuksissa, hän ärjyi.

Sen äänen vaikutus oli kuvaamaton. Kansanjoukko oli päässyt
verenhajuun. Yhtäkkiä siitä tuli hirvittävä peto. Kaikkialta ammuttiin.
Talojen ikkunoihin ilmestyi punaisia lippuja. Ja parisilaisten vanha
vallankumous-tottumus rakensi heti paikalle barrigaadin. Katukivet
revittiin irti, kaasulyhtyjen patsaat väännettiin nurin, puut
katkottiin, raitiovaunut kaadettiin kadulle. Sijoituttiin hautaan,
jota oli kuukausia rakennettu _Metro_-radan tarpeeksi. Valurautaiset
häkit puiden juurelta murrettiin kappaleiksi ja niitä käytettiin
heittoaseina. Muut aseet ilmestyivät taskuista ja taloista. Tuntia ei
mennyt, niin koko korttelissa pauhasi täysi kapina. Ja Christophe, jota
ei olisi entisekseen tuntenut, heilui barrigaadilla ja lauloi kohti
suuta vallankumouslauluaan, kymmenien äänien säestämänä.

Olivier oli kannettu Aurélien luokse. Hän oli tajuttomassa tilassa.
Hänet oli asetettu takakamariin vuoteelle. Sängyn jalkopäässä seisoi
pikku kyttyräselkä tyrmistyneenä. Bertha oli ensin joutunut suureen
tuskaan: hän oli jotenkin luullut, että haavoittunut oli Graillot, ja
hänen ensimäinen huudahduksensa oli, kun hän näki Olivier Jeanninin:

-- Miten hyvä! Minä luulin häntä Leopoldiksi.

Nyt heräsi hänessä sääli, ja hän syleili haavoittunutta ja tuki hänen
päätänsä pitäen sitä pieluksella. Levollisena kuin tavallisesti oli
Aurélie avannut haavoittuneen vaatteet ja sitoi ensimäisen kääreen.
Manasse Heimann sattui parhaiksi tulemaan siihen; hänen mukanaan oli
hänen eriämätön ystävänsä Canet. He olivat lähteneet uteliaisuudesta
mielenosoitusta katsomaan, niinkuin Christophe; olivat olleet
mellakassa ja nähneet Olivier Jeanninin kaatuvan. Canet itki kuin
lapsi; ja samalla hän ajatteli:

-- Mitä hittoa minä tässä galeijassa hain?

Manasse tutki haavoittunutta; kohta näki hän, että Olivier oli
tuhon oma. Hän piti Jeanninista; mutta hän oli mies, joka ei jäänyt
vaikeroimaan sitä, mitä ei auttaa voinut; eikä hän enää sitten
ajatellutkaan haavoittunutta, vaan sensijaan Christophea. Hän ihaili
Christophea, vaikka pitikin samalla häntä omituisena patoloogisena
ilmiönä. Hän tunsi Christophen oikeat mielipiteet vallankumouksesta; ja
hän tahtoi pelastaa hänet vaarasta, johon hän tolkuttomasti antautui
kannattamatta pohjaltaan koko asiaa. Eikä Christophea nyt uhannut
pelkästään se vaara, että hän voi saada päänsä halkaistuksi: jos hänet
vangittaisiin, niin kovin rangaistus kohtaisi varmasti juuri häntä.
Häntä oli varoitettu pitkät ajat, poliisi piti häntä silmällä; hänen
viakseen luettaisiin paitsi hänen omat myöskin toisten hulluttelut.
Xavier Bernard, jonka Manasse kohtasi sattumalta kiertelemässä
tungoksen ympärillä, sekä huvikseen että virkansa vaatimuksesta, oli
viitannut ohimennen hänet luokseen ja sanonut hänelle:

-- Ystävänne Krafft on hupsu. Uskotteko, että hän heiluu paraikaa
barrikaadilla! Tällä kertaa ei häntä käsitellä pehmein kintain. Jumalan
nimessä, toimittakaa hänet pakoon.

Helpompi sanoa kuin tehdä. Jos Christophe saisi tietää, että Olivier
oli kuolemaisillaan, tulisi hän hulluksi vihasta, hän tappaisi muita ja
antaisi itsensä tappaa! Manasse sanoi Bernardille:

-- Jos hän ei lähde heti paikalla, on hän tuhon oma. Minä vien hänet
väkisin.

-- Millä tavoin?

-- Canet on tuossa, hänen autonsa on tuolla kadun kulmassa.

-- Mutta... anteeksi, tuota noin... sanoi Canet ymmällään.

-- Sinä saatat hänet Larochen asemalle, jatkoi Manasse. Te joudutte
parhaiksi Pontarlier'hen lähtevälle pikajunalle. Sinä työnnät hänet
menemään Sveitsiin.

-- Siihen hän ei suostu.

-- Suostuu. Minä sanon hänelle, että Jeannin tulee hänen perästään,
että hän on jo lähtenyt.

Välittämättä Canet'n huomautuksista meni Manasse hakemaan Christophea
barrikaadilta. Hän ei ollut liioin urhoollinen: hän veti päänsä
hartiain väliin joka kerta, kun laukaus kajahti. Ja hän luki
katukiviä, joita myöten hän hiipi, -- ennustellen kuolisiko hän vai
ei -- (sattuisiko parillinen vai pariton numero). Kuitenkaan hän
ei hellittänyt, vaan meni perille. Kun hän sinne joutui, näki hän
Christophen kaadetun raitiovaunun päällä: Christophe huvittelihe
laukomalla ilmaan revolveria. Barrikaadin ympärille oli kerääntynyt
Parisin roskaväki, katujen pahin kuona, niinkuin likaviemärin vesi
paisuu ankaralla sateella. Se oli haudannut tulvaansa äskeisten,
ensimäisten taistelijain joukon. Manasse huusi Christophelle, joka oli
häneen selin. Christophe ei kuullut. Manasse kiipesi hänen luokseen,
vetäisi häntä käsipuolesta. Christophe töytäsi hänet takaisin, oli
pudottaa hänet maahan. Manasse ei hellittänyt, hän kömpi uudestaan
Christophen luo ja huusi:

-- Jeannin...

Metelissä ei loppusanoja kuulunut. Christophe vaikeni yhtäkkiä,
revolveri putosi hänen kädestään, hän pyöriskeli alas telineiltään ja
tuli Manassen luokse, joka alkoi viedä häntä pois.

-- Nyt täytyy paeta, sanoi Manasse.

-- Missä Olivier on?

-- Täytyy paeta.

-- Miksi, helvetissä? kysyi Christophe.

-- Tuokion päästä barrikaadi vallataan. Tänä iltana teidät vangitaan.

-- Mitä minä sitten olen tehnyt?

-- Katsokaa käsiänne? Kas se!... Teidän asianne on selvä, teitä ei
säästetä. Kaikki ovat teidät tunteneet. Ei ole hetkeäkään aikaa hukata.

-- Missä Olivier?

-- Kotona.

-- Minä menen häntä tapaamaan.

-- Mahdotonta. Poliisi odottaa teitä portilla. Se lähetti minut
varoittamaan teitä. Paetkaa.

-- Minne minun pitäisi sitten mennä?

-- Sveitsiin. Canet saattaa teitä autollaan.

-- Entä Olivier?

-- Ei ole aikaa lörpötellä...

-- Minä en lähde näkemättä häntä.

-- Te näette hänet siellä, perillä. Hän tapaa teidät huomenna. Lähtee
ensimäisellä junalla. Nopeasti. Minä selitän teille sitten.

Hän veti Chrisiophea mukanaan. Christophe oli päästä pyörällä metelistä
ja hulluuden myrskystä, jonka valtaan hän oli joutunut; hän ei kyennyt
ymmärtämään, mitä hän oli tehnyt ja mitä häneltä vaadittiin. Ja hän
antoi viedä itseään. Manasse tarttui häneen toisella kädellään. Ja
toisella tarttui hän Canet-ystäväänsä, joka ei tosiaan ollut ihastunut
tähän osaan, mitä hän oli joutunut näyttelemään; sitten hän kuitenkin
sijoitti Christophen automobiiliinsa. Kiltti Canet olisi ollut ylen
pahoillaan, jos Christophe olisi vangittu; mutta hänestä olisi ollut
hauskempaa, jos joku muu kuin hän olisi pelastanut Christophen. Manasse
tunsi hänet hyvin, ja kun Canet'n pelkuruus antoi aihetta epäilyksiin,
niin nousi hän yhtäkkiä, juuri kun automobiili oli lähtemässä ja hänen
olisi ollut erottava lähtijöistä, myöskin autoon.



Olivier ei tullut tajuihinsa. Huoneessa ei ollut enää muita kuin
Aurélie ja pikku kyttyräselkä. Surullinen kamari, ummehtunut ja
valoton. Oli melkein pimeä... Olivier nousi hetkeksi tiedottomuutensa
virrasta. Hän tunsi kädessään Emmanuelin suutelevat huulet ja hänen
kyyneleensä. Hän hymyili heikosti, ja sai vaivoin nostetuksi kätensä
poikasen päälaelle. Kuinka raskas hänen kätensä oli!... Sitten hän
vaipui horroksen aaltoihin uudelleen...

Kuolevan pään viereen pielukselle oli Aurélie asettanut pienen kimpun
kevätkukkia, muutamia kieloja. Pihalla tiputteli hatarasti suljettu
vesihana pisaroita korvoon. Kuvia vapisi lyhyen tuokion ajatuksen
syvyydessä, niinkuin sammuva valo... Talo maaseutukaupungissa,
glysiiniköynnöksiä pitkin seiniä; puutarha, jossa pikku poikanen
leikki: loikoi ruohikossa; suihkulähteen vesi putosi rapisten kiviseen
altaaseensa. Pikku tyttönen nauroi...



TOINEN OSA



He lähtivät Parisista. Kiitivät yli suuren tasangon, jota sumu verhosi.
Ilta oli samanlainen kuin se, jona Christophe kymmenen vuotta sitten
oli saapunut Parisiin. Hän oli silloin pakolainen niinkuin nytkin,
mutta siihen aikaan eli ihminen, joka häntä rakasti; ja Christophe
riensi häntä kohti...

Ensin oli Christophe pitkät ajat äskeisestä taistelusta kiihtynyt; hän
puhui paljon ja kovaäänisesti; hän kertoi tempovasti ja hyppäyksittäin,
mitä oli nähnyt ja tehnyt; hän oli ylpeä urotöistään, tunnontuska
ei häntä vaivannut, Manasse ja Canet puhelivat myöskin, estääkseen
Christophea noita asioita tarkemmin ajattelemasta. Vähitellen hänen
kuumeinen kiihkonsa raukesi, ja hän vaikeni; ainoastaan hänen toverinsa
puhuivat. Christophe oli tämän iltapäivän seikkailuista hieman päästään
pyörällä, mutta ei suinkaan mieleltään masentunut. Hän muisti ajan,
jolloin hän oli tullut Ranskaan: pakolaisena jo silloin, pakolaisena
aina. Se nauratti häntä. Selvästikin se oli hänen kohtalonsa. Parisista
pois joutuminen ei häntä surettanut: maailma oli avara, ihmiset
samanlaisia kaikkialla. Olipa hän missä tahansa, yhdentekevää, kun hän
ainoastaan sai elää ystävänsä seurassa. Hän luuli tapaavansa Olivier
Jeanninin seuraavana aamuna. Niin oli hänelle luvattu.

Ja sitten tuli Laroche. Manasse ja Canet eivät jättäneet häntä ennen
kuin saivat hänet lähtevään junaan. Christophe hakkautti heillä
päähänsä sen aseman nimen, jossa hänen oli lähdettävä junasta, ja
samoin hotellin, ja postikonttorin, josta hänen oli noudettava uutisia.
Väkisinkin olivat heidän kasvonsa synkät, kun he hänestä erosivat.
Christophe puristi heitä iloisesti kädestä.

-- No, huusi hän, pois tämä hautajaistunnelma. Näemmehän toisemme
vielä, hitto soi! Tätä ei kannata surra. Me kirjoitamme teille huomenna.

Juna lähti. Ystävät katselivat sen loittonemista.

-- Hupsu-raukka! huudahti Manasse.

He nousivat takaisin autoonsa. Olivat vaiti. Hetken päästä virkkoi
Canet Manasselle:

-- Taidettiin tässä tehdä rikos.

Manasse ei vastannut ensin mitään, sitten hän sanoi:

-- Pyh, kuolleet kuolleita haudatkoot. Täytyy pelastaa elävät.

Yöllä, joka oli siinä vähitellen tullut, hälveni Christophen kiihtymys
täydellisesti. Erilleen vaunuosastonsa nurkkaan vetäytyneenä hän
mietiskeli, selvennein päin; ja hän tyrmistyi. Käsiään katsellessaan
näki hän niissä verta, joka ei ollut hänen omaansa. Hän vavahti
inhosta. Murhakohtaus ilmestyi elävänä hänen eteensä. Hän muisti, että
hän oli tappanut toisen ihmisen; eikä hän tiennyt syytä, miksi hän
sen oli tehnyt. Hän alkoi muistutella mieleensä taistelukohtausta;
mutta nyt näki hän sen aivan toisinlaisin silmin kuin äsken. Hän ei
ymmärtänyt, miten hän oli siihen sekaantunut. Hän alkoi palautella
muistiinsa koko sen päivän tapahtumia, siitä saakka kuin hän oli
lähtenyt kotoa Olivier Jeanninin kanssa; hän kulki ystävänsä vieressä
halki Parisin, ja näki, kuinka joukonpyörre oli tempaissut hänet
mukaansa. Siitä hetkestä hän lakkasi käsittämästä itseään; hänen
ajatustensa nauha katkesi: miten hän oli voinut kirkua, huitoa,
olla yksissä tuumin noiden ihmisten kanssa, joiden ihanteihin hän
ei yhtynyt? Se ei voinut olla hän, ei voinut olla!... Hänessä oli
tapahtunut täydellinen järjenpimennys!... Hän kummasteli ja häpesi sitä
nyt. Eikö hän ollut oman tahtonsa herra? Mikä oli hänen herransa?...
Pikajuna kiidätti häntä yön pimeyteen; ja se sisäinen yö, johon häntä
nyt vietiin, oli yhtä synkkä, ja se tuntematon voima, joka häntä vei,
yhtä hirvittävä... Hän koetti karkoittaa sekaannusta mielestään;
mutta silloin johtui hän ajattelemaan yhä huolettavampia asioita.
Kuta lähemmäksi matkansa määrää hän tuli, sitä enemmän hän ajatteli
Olivier-ystäväänsä; ja hän alkoi olla levoton, tietämättä siihen syytä.

Perille saapuessaan katseli Christophe vaunun ikkunasta, näkyisikö
asemalla tuota hänelle rakasta, tuttua olentoa... Ei ollut ketään. Hän
meni alas vaunusta, ja katseli yhä ympärilleen. Parikin kertaa hän oli
jo näkevinään... Ei, se ei ollutkaan "hän". Christophe meni siihen
hotelliin, joka oli hänelle neuvottu. Olivier Jeanninia ei siellä
ollut. Christophesta ei ollut syytä levottomuuteen: kuinka olisikaan
Olivier ehtinyt ennen häntä sinne?... Mutta siitä alkaen rupesi
odotuksen tuska ahdistamaan häntä.

Oli jo aamu. Christophe meni huoneeseensa, yläkertaan. Hän tuli sieltä
alas takaisin. Söi aamiaista. Kuljeskeli kaduilla. Hän oli olevinaan
aivan tyyni; katseli järveä, kauppojen näyteikkunoita; laski leikkiä
ravintolan tytölle, selaili kuvalehtiä... Mikään ei ilahduttanut
häntä. Päivä meni verkalleen, ikävänä ja raskaasti. Kello seitsemän
aikaan illalla Christophe, joka ei tiennyt, mitä tehdä, ja oli sen
vuoksi syönyt illallisensa tavallista aikaisemmin, ja huonolla
ruokahalulla, nousi takaisin kamariinsa, pyytäen, että heti, kun eräs
hänen odottamansa ystävä tulisi tänne, hänet neuvottaisiin hänen
huoneeseensa. Christophe istahti pöydän ääreen, selin oveen. Hänellä ei
ollut mitään, millä aikaansa kuluttaa, ei matkatavaroita, ei ainoaakaan
kirjaa; ainoastaan sanomalehti, sen oli hän kaupungilla ostanut; hän
koetti sitä lukea; hänen ajatuksensa kulkivat muualla: hän kuunteli,
kuuluisiko askeleita hotellin käytävästä. Hänen aistinsa olivat ylen
kiihdyksissä, sekä tämän jännittävän odotus-päivän että edellisen yön
jälkeen, jona hän ei ollut nukkunut laisinkaan.

Yhtäkkiä luuli hän ovea avattavan. Omituinen, määrittelemätön tunne
esti häntä heti kääntymästä. Hän tunsi käden laskeutuvan olkapäälleen.
Silloin hän käännähti ja näki, että hänen vieressään seisoi Olivier,
hymy huulilla. Christophe ei sitä kummastunut, hän sanoi:

-- Ah, viimeinkin tulit!

Harhanäky haihtui.

Christophe nousi paikaltaan rajusti, sysäten pöytää ja kaataen
tuolinsa. Hänen hiuksensa nousivat pystyyn. Hän seisoi siinä hetken
kalmankalpeana, hänen hampaansa kalisivat.

Siitä asti, -- (vaikka hän kuinka hoki itselleen: "Enhän siitä tiedä
vielä mitään") -- tiesi hän kaikki; hän oli varma siitä, mitä oli
tapahtunut.

Hän ei voinut olla huoneessaan. Hän meni kadulle, hän käveli toista
tuntia. Kun hän tuli takaisin hotelliin, toi portieri hänelle kirjeen.
Se oli _se_ kirje. Christophe oli varma, että se oli _se_. Hänen
kätensä vapisi, kun hän sen otti. Hän meni kamariinsa sitä lukemaan.
Hän avasi kirjeen ja näki, että Olivier oli kuollut. Ja hän pyörtyi.

Kirje oli Manasselta. Siinä sanottiin, että salatessaan Christophelta
eilen tämän onnettomuuden ja saadakseen hänet nopeasti matkaan,
oli Manasse ainoastaan noudattanut Olivier Jeanninin nimenomaista
toivomusta, sillä Olivier tahtoi, että hänen ystävänsä oli
pelastettava, -- ja ettei Christophen olisi hyödyttänyt mitään jäädä,
hän olisi syössyt itsensäkin tuhoon; -- nyt hänen täytyi pelastaa
itsensä ystävänsä muiston nimessä, toistenkin ystävien ja oman
maineensa tähden... j.n.e.... Aurélie oli lisännyt kirjeeseen pari
kolme riviä omalla suurella ja horjuvalla käsialallaan; hän ilmoitti
pitävänsä hyvää huolta pikku herra-raukasta...

Kun Christophe tuli tajuihinsa, valtasi hänet hirveä raivo. Hän tahtoi
tappaa Manassen. Hän juoksi asemalle. Hotellin eteinen oli tyhjä, kadut
autiot; harvat, myöhäiset kulkijat eivät pimeässä tulleet huomanneeksi
tuota juoksijaa, joka läähätti ja jonka silmät olivat kuin hullun.
Hän oli takertunut yhteen ainoaan ajatukseen, niinkuin dogikoira
torahampaillaan: "Tappaa Manasse! Tappaa!..." Hän tahtoi matkustaa
takaisin Parisiin. Yön pikajuna oli lähtenyt tunti sitten. Olisi
täytynyt odottaa seuraavaan aamuun. Mahdotonta. Hän nousi ensimaiseen
Parisiin päin lähtevään junaan. Se pysähtyi joka asemalla. Christophe
oli yksinään vaunussa ja huudahteli:

-- Se ei ole totta!... Se ei ole totta!

Toisella asemalla Ranskan puolella seisattui juna tykkänään; se ei
kulkenut pitemmälle. Christophe vapisi vimmasta, meni ulos, kysyi
toista junaa, kiihtyi, ja kaikkialla sai hän osakseen yöunisten
virkailijain välinpitämättömyyden. Mitä hän tekisikin, hän joutuisi
liian myöhään. Liian myöhään hänen ystävälleen! Hän ei saisi tavata
edes Manassea. Hänet vangittaisiin sitä ennen. Mitä nyt tehdä? Mitä
yrittää? Jatkaako matkaa näin? Vai palata takaisin? Mitä se toimitti?
Mitä toimitti mikään?... Hän aikoi ilmiantaa itsensä santarmille, joka
kulki hänen ohitseen. Mutta hämärä elämänvietti pidätti häntä siitä,
neuvoi häntä palaamaan takaisin Sveitsiin. Junia ei lähtenyt enää
millekään suunnalle ennenkuin parin kolmen tunnin päästä. Christophe
istahti odotussaliin, ei jaksanut pysyä siellä, lähti asemalta, alkoi
kulkea pimeyteen, sitä tietä, mikä ensinnä eteen sattui. Hän oli
keskellä autiota maaseutua, -- vainioita, joiden reunamilla näkyi
siellä täällä pieniä kuusikoita, suuren metsän etuvartioita. Christophe
samosi metsää. Muutaman askeleen päästyään hän heittäysi maahan ja
huusi:

-- Olivier!

Makasi poikki tien ja nyyhkytti.

Meni pitkän aikaa, kuului kaukaa junan vihellys, joka nosti hänet
jalkeille. Hän aikoi mennä takaisin asemalle. Hän ei löytänyt tietä
sinne. Hän käveli kaiken yötä. Samantekevää, olipa missä tahansa!
Kävellä vain, ettei tarvitsisi ajatella; kävellä, kunnes ajatus
raukeaisi; kunnes hän kaatuisi kuoliaana maahan. Ah, jos saisi olla
kuollut!...

Aamun sarastaessa tuli hän ranskalaiseen kylään, hyvin kauas Sveitsin
rajalta. Koko yön hän oli kulkenut sieltäpäin pois. Hän meni
majataloon, söi ahnaasti muutaman palan, ja lähti jälleen kululle.
Päivemmällä hän heittäysi keskelle niittyä, nukahti ja makasi siinä
iltaan saakka. Kun hän heräsi, alkoi jo uusi yö. Hänen raivoisa
kiihkonsa oli rauennut. Hän tunsi vain kipeää, ääretöntä tuskaa.
Hän kulki vaivaloisesti erääseen maalaistaloon, pyysi palan leipää
ja olkikuvon, jolla nukahtaisi. Isäntä tarkasteli häntä, leikkasi
hänelle kannikan, vei hänet navetan kyljessä olevaan vajaan ja sulki
hänet sinne. Christophe loikoi pahnoilla, lähellä lehmiä ja niiden
ummehtuneessa hajussa, nieleskellen leipäänsä. Hänen kasvojaan pitkin
virtasivat kyyneleet. Hänen nälkänsä ja tuskansa ei rauhoittunut.
Sinä yönä vapautti uni hänet pariksi tunniksi vaivoista. Hän heräsi
seuraavana aamuna kuullessaan avattavan ovea. Hän ei liikahtanutkaan
paikaltaan. Hän ei tahtonut enää elää. Isäntä pysähtyi hänen eteensä
ja katseli häntä pitkään, kädessä paperi, johon hän tuon tuostakin
vilkaisi. Viimein hän tuli lähemmäksi ja työnsi Christophen nenän eteen
sanomalehden. Christophen kuva ensimäisellä sivulla.

-- Minä se olen, sanoi Christophe. Antakaa minut ilmi.

-- Nouskaahan, sanoi isäntä.

Christophe nousi. Mies viittasi häntä seuraamaan itseään. He menivät
riihen taitse, ja polkua pitkin, joka vei hedelmätarhan halki. Kun he
tulivat tien risteykseen, osoitti isäntä Christophelle erästä tietä, ja
sanoi hänelle:

-- Raja on tuolla.

Christophe alkoi jälleen kävellä, liikkua kuin kone. Hän ei tiennyt,
minkä tähden hän kulki. Hän oli niin väsynyt, niin runneltu ruumiiltaan
ja sielultaan, että hänen teki mieli pysähtyä joka askelella. Mutta
hän tunsi, että jos hän pysähtyisi, ei hän voisi enää jatkaa matkaa,
ei liikahtaa paikalta, vaan vaipuisi maahan. Hän käveli vielä koko sen
päivän. Hänellä ei ollut kolikkoa edes leipää ostaakseen. Sitäpaitsi
hän vältti kyliä. Omituisen tunteen vaikutuksesta, jota hänen järkensä
ei voinut käsittää, pelkäsi hän, vaikka hän tahtoi kuolla, että
hänet vangittaisiin; hänen ruumiinsa oli kuin ahdistettu ja pakeneva
metsänotus. Ruumiillinen tuska, uupumus, nälkä, kauhu, joka nousi hänen
nääntyneen olemuksensa syvyyksistä, tukehduttivat hetkeksi sielullisen
hädän. Hän halusi ainoastaan jotakin turvapaikkaa, mihin saisi
tuskineen painautua miettimään tuskaansa.

Hän pääsi yli rajan. Kaukana näki hän kaupungin: ensimäiseksi
hoikkia kirkontorneja ja tehtaiden savutorvia, joista kohoili ja
vieri yksitoikkoisesti pitkiä, mustia savupilviä, kaikki samaan
ilmansuuntaan, sateessa ja harmaan taivaan alla. Hän oli suistua
tielle nääntymyksestä. Silloin hän muisti, että hänellä oli siinä
kaupungissa eräs tuttava, omaa kansaa, muuan saksalainen tohtori Erich
Braun, joka oli kerran viime vuonna, kun Christophe oli konserteillaan
saavuttanut suurta mainetta, kirjoittanut hänelle ja pyytänyt häntä
käymään Sveitsissä luonaan. Niin keskolainen henki kuin Braun olikin,
ja niin vähän kuin hänellä oli ollutkin tekemistä Christophen elämässä,
käski ikäänkuin haavoitetun eläimen vaisto Christophea ponnistamaan nyt
viimeisetkin voimansa ja menemään tuon tuttavan turviin; sillä olihan
Braun edes joku, joka ei ollut aivan vieras hänelle.



Keskellä kierteleviä katuja ja sadetta tuli hän harmaan ja punaisen
kirjavaan kaupunkiin. Hän käveli siellä sinne tänne, näkemättä mitään,
etsiskellen tietään, erehtyen, joutuen aina entiselle paikalle,
harhaillen miten sattui. Hänen voimansa olivat loppumaisillaan.
Ponnistaen viimeisenkin tahtonsa kiipesi hän vielä monia katumäkiä,
joihin tehdyt portaat veivät lopulta pienelle kukkulalle, synkän
kirkon ympärille ryhmittyneiden talojen väliin. Kuusikymmentä askelmaa
punaista kiveä, aina viisi, kuusi jaksossaan. Jaksojen lomissa pieniä,
tasaisia pengermiä, joille talojen ovet toivat. Jokaisella pengermällä
Christophe hengähti, kaatumaisillaan väsymyksestä. Ylhäällä tornin
ympärillä kiertelivät naakat.

Viimein näki hän eräässä ovessa etsimänsä nimen. Hän kolkutti. --
Pikku kuja oli jo pimeä. Hän sulki silmänsä väsymyksestä. Yö oli hänen
sielussaan... Aika pitkä kuin iankaikkisuus...

Ahdas ovi aukesi raolleen. Kynnykselle ilmestyi nainen. Hänen kasvonsa
olivat varjossa; mutta hänen hahmonsa kuvastui tummana valoisaa taustaa
vastaan, pientä puutarhaa, joka näkyi pitkän eteiskäytävän päässä,
auringon laskussa. Hän oli kookas, ja seisoi nyt suorana, puhumatta,
odottaen, että hänelle puhuttaisiin. Christophe ei nähnyt hänen
silmiään; hän tunsi niiden katseen. Hän kysyi tohtori Erich Braunia ja
mainitsi oman nimensä. Sanat tulivat vaivoin hänen kurkustaan. Hän oli
nääntyä väsymykseen, janoon ja nälkään. Sanaakaan virkkamatta nainen
meni sisään; ja Christophe seurasi häntä huoneeseen, jonka ikkunaluukut
oli suljettu. Pimeässä hän töytäsi naiseen; hänen polvensa ja vatsansa
hipaisivat naisen hiljaista ruumista. Nainen meni ulos, sulki oven ja
jätti Christophen itsekseen, tuomatta huoneeseen valoa. Christophe
seisoi hievahtamatta paikallaan, peljäten rikkovansa pimeässä jotain;
seisoi seinää vasten, nojaten otsaansa sen sileään pintaan; hänen
korvissaan humisi; maailma pyöri mustana hänen silmissään.

Yläkerrassa kolahti tuoli, sieltä kuului hämmästyneitä huudahduksia,
ovi lyötiin siellä kiireesti kiinni. Raskaat askeleet kaikuivat
portaista.

-- Missä hän on? kysyi tuttu ääni.

Alahuoneen ovi aukesi.

-- Kuinka hänet on jätetty tänne pimeään! Anna! Peijakas vie! Valoa!

Christophe oli niin heikko, hän tunsi itsensä niin onnettomaksi,
että moinen meluava, mutta sydämellinen ääni tuntui hänestä tässä
kurjuudessa hyvältä. Hän tarttui hänelle ojennettuihin käsiin. Valoa
oli tuotu. Tuttavukset katselivat toisiaan. Braun oli pienikokoinen;
hänen kasvonsa olivat punertavat, partansa musta, karkea ja rumasti
levinnyt; lempeät silmät nauroivat silmälasien takaa; otsa oli leveä,
muhkurainen, ryppyinen, rasittunut, sävyltään epämääräinen; tukka
painettu huolellisesti pitkin päätä, ja keskellä juoksi siinä jakaus
niskaan asti. Hän oli sangen ruma; mutta Christophesta tuntui nyt kovin
hyvältä katsella häntä ja puristaa hänen käsiään. Braun ei salannut
hämmästystään.

-- Hyvä Jumala, miten mies on muuttunut! Minkälaisessa tilassa.

-- Minä tulen Parisista, sanoi Christophe. Minä pakenin sieltä.

-- Tiedän sen, tiedän, luimme sanomalehdistä, siinä väitettiin, että
teidät olisi vangittu. Jumalan kiitos! Me ajattelimme paljon teitä,
Anna ja minä.

Hän keskeytti ja osoitti Christophelle sitä hiljaista naista, joka
hänet oli ottanut taloon vastaan:

-- Vaimoni.

Anna oli jäänyt lamppu kädessä huoneen ovelle. Vaiteliaat,
vankkaleukaiset kasvot. Valo osui hänen ruskeaan, punavivahteiseen
tukkaansa ja himmeäihoisiin poskiinsa. Hän ojensi kätensä
Christophelle, jäykällä liikkeellä, kyynärpää ruumiissa kiinni;
Christophe kätteli Annaa katsomatta häneen. Christophea pyörrytti.

-- Minä tulin... koetti hän selittää. Ajattelin, että ehkäpä te... jos
en häiritsisi teitä liikaa... ottaisitte vastaan, päiväksi...

Braun ei antanut hänen puhua loppuun:

-- Päiväksi!... Kymmeneksi, viideksikymmeneksi päiväksi, niin pitkäksi
aikaa kuin tahdotte. Niin kauan kuin tällä seudulla olette, asutte
meidän talossamme; ja toivon, että olette täällä kauan. Se on meille
suuri kunnia ja onni.

Nämä hellät sanat järkyttivät Christophea. Hän heittäysi Braunin
avattuun syliin.

-- Hyvä Christophe, rakas Christophe, sanoi Braun... Te itkette... No,
no, mikä nyt niin on?... Anna! Anna!... Joutuin, hän pyörtyy...

Christophe oli hervonnut tuttavansa syliin. Pyörtymys, jota hän oli
tuntenut jo pitkän aikaa, oli tullut.

Kun hän avasi silmänsä, oli hän leveässä vuoteessa. Avonaisesta
ikkunasta tuntui tuoreen mullan haju. Braun seisoi kumarassa, häneen
katsellen.

-- Anteeksi, sammalteli Christophe, koettaen nousta pystyyn.

-- Mutta hänellä mahtaa olla julma nälkä, huudahti Braun.

Nainen meni ulos ja palasi kuppi kädessä ja antoi Christophelle juoda.
Braun tuki vieraansa päätä. Christophe virkistyi vähän; mutta väsymys
oli ankarampi kuin nälkä; tuskin hän oli laskenut päänsä jälleen
pielukselle, niin hän nukkui. Braun vaimoineen valvoi pitkän aikaa
hoidellen häntä; kun he sitten näkivät, ettei hän kaivannut muuta kuin
lepoa, jättivät he hänet yksinään.



Se oli tuollaista unta, joka tuntuu kestävän iankaikkisesti,
musertavaa, painostavaa unta. Unta, johon uppoaa ikäänkuin lyijy veden
syvyyteen. Ihminen on avuttomana kauan kasvaneen väsymyksensä ja
hirvittävien harhanäkyjen vallassa; väistymättä ne näyt vaanivat hänen
tietoisuutensa ovella. Hän tahtoi herätä. Hänen koko olemuksensa oli
kuin runneltu, kuin tulessa. Hän tunsi ikäänkuin eksyneensä sielunsa
tuntemattoman yön pimeyteen; hän kuuli kellojen soittavan puolitunteja
toisensa jälkeen; hän ei voinut hengittää, ei ajatella, ei liikahtaa;
hän oli kuin köysiin kiedottu, suu tukittu. Niinkuin ihminen, jota
tahdotaan hukuttaa: hän koetti taistella vastaan, ja upposi jälleen
syvyyteen. -- Aamu sarasti viimein, sateisen päivän myöhäinen ja harmaa
aamu. Sietämätön hehku, joka oli häntä polttanut, sammui; mutta yhä
rusensi hänen ruumistaan ikäänkuin vuori olisi hänet haudannut alleen.
Hän heräsi. Julmaa heräämistä.

-- Miksi enää avata silmiään? Miksi herätät? Jäädä tähän, niinkuin
ystävä-raukkani, joka mullassa lepää...

Christophe makasi seljällään, ei liikahtanut, vaikka asento vuoteessa
oli tukala; hänen kätensä ja jalkansa olivat raskaat kuin kivi. Hän oli
kuin haudassa. Valo kelmeää. Sadepisaroita rapsahteli ikkunaruutuihin.
Lintu visersi puutarhassa silloin tällöin vaikeroivalla äänellä. Oi
elämän surkeutta! Tuskallista kaiken hyödyttömyyttä!

       *       *       *       *       *

Aika vieri. Braun tuli sisään, Christophe ei kääntänyt päätänsä. Kun
Braun näki hänen silmiensä olevan auki, puhutteli hän häntä iloisesti;
ja kun Christophe yhä tuijotti synkein silmin kattoon, koetti Braun
karkoittaa hänestä synkkämielisyyttä; hän istahti vuoteen reunalle ja
jutteli kaikenlaista. Sellainen hälinä oli Christophelle sietämätöntä.
Hän pakotti itsensä melkein yli-inhimilliseen voimanponnistukseen ja
sanoi:

-- Pyytäisin... antakaa minun olla.

Kunnon mies muutti kohta puhetapaa.

-- Te tahdotte olla yksin? Vai mitä? Varmaankin. Koettakaa olla
rauhallinen. Levätkää, älkää puhuko, teille tuodaan ruokaa tänne,
kukaan ei saa puhua teille mitään.

Mutta hänen itsensä oli mahdoton olla lyhytsanainen. Loppumattomia
selityksiä ladeltuaan hän lähti huoneesta, suurten kenkiensä kärjillä
hipsutellen, permannonlautoja ratisuttaen. Christophe jäi jälleen
yksin, kuolon-raskaaseen kärsimykseen. Hänen ajatuksensa liukenivat
tuskien usvaan. Hän väsyi miettiessään ja koettaessaan ymmärtää...
Miksi hän oli hänet tuntenut? Miksi häntä rakastanut? Mitä hyötyä
siitä, että Antoinette oli uhrannut itsensä? Mitä järkeä oli ihmisten
elämässä, monien, monien sukupolvien, -- sellaisissa kärsimyksissä ja
toiveissa, -- joiden määränä oli tämä? Elämä, joka niiden kärsimysten
keralla vaipui tyhjyyteen?... Elämä järjettömyyttä! Järjettömyyttä
kuolema! Ihminen pyyhitään pois, petkutettuna; sukupolvet katoavat
jättämättä mitään jälkeä. Eikä tiedetä, mikä ne vie, mikä vihattava ja
eriskummainen voima. Christophe nauroi pahaa naurua: vihan ja epätoivon
naurua. Hän oli kuolla, kun tunsi voimattomuutensa sellaista tuskaa
vastaan... ja tuntiessaan sen voimattomuuden ruhjovaa tuskaa. Hänen
sydämensä oli kuin pieninä muruina...

Ei ääntä talossa; ainoastaan tohtorin askelet hänen lähtiessään
sairaskäynneilleen. Christophella ei ollut vähintäkään tietoa, mikä
hetki oli, kun Anna ilmestyi huoneeseen. Hän toi tarjottimella
päivällistä. Christophe katsoi häneen liikahtamatta, avaamatta edes
huuliaan kiittääkseen; mutta hänen kalseihin silmiinsä, jotka eivät
näyttäneet näkevän mitään, piirtyivät kuitenkin nuoren naisen muodot
valokuvan tarkkuudella. Kauan sen jälkeen, sitten, kun Christophe
tunsi hänet jo paremmin, näki hän Annan sellaisena; uudemmat kuvat
hänestä eivät haihduttaneet tätä ensimäistä muistoa. Annalla oli
paksu tukka pantu raskaalle nyttyrälle; otsa ulkoneva, posket leveät,
nenä lyhyt ja suora; silmät itsepäisesti alas luodut: niissä oli,
kun ne kohtasivat toisen katseen, ilme, joka ei ollut aivan vilpitön
eikä lainkaan hellä; huulet olivat paksunlaiset, puristetut toisiaan
vasten; kasvojen ilme jäykkä, melkein kova. Hän oli kookas, ja näytti
lujatekoiselta ja kaunismuotoiselta, mutta puku oli sopimattoman ahdas
ja liikkeet kankeat. Hän tuli hiljaa ja sanaakaan virkkamatta, asetti
tarjottimen pöydälle sängyn viereen, ja poistui käsivarret vartalossa
kiinni, kumartunein otsin. Christophe ei tällä hetkellä ajatellutkaan
kummastella moista omituista ja hiukan naurettavaa ilmestystä; hän ei
koskenut ruokaan, vaan jatkoi äänetöntä kärsimistään.

Päivä meni. Ilta tuli jälleen, ja Anna toi taas ruokia. Hän näki, ettei
aamupuolella tuotuihin oltu koskettu; hän vei ne pois huomauttamatta
mitään. Hänellä ei ollut antaa yhtään ainoaa hellää sanaa, jollaisia
kaikki naiset vaistomaisesti keksivät sairaille. Näytti siltä kuin
Christophea tai hän itsekään ei hänelle olisi ollut olemassakaan.
Christophe tunsi häntä kohtaan jonkinlaista sanatonta vihamielisyyttä,
seuratessaan kärsimättömästi hänen kömpelöitä ja jäykän juhlallisia
liikkeitään. Kuitenkin oli Christophe hänelle kiitollinen siitä, ettei
hän koettanutkaan, puhua. -- Sitä kiitollisempi, kun hän kohta Annan
lähdettyä sai sietää tohtorin hyökkäyksen: tohtori oli huomannut,
ettei Christophe ollut maistanut edellistä ateriaansa, ja nyt hän oli
suutuksissaan vaimolleen, ettei Anna ollut pakottanut Christophea
syömään; ja sitten tahtoi hän itse pakottaa Christophea siihen.
Saadakseen rauhaa täytyi Christophen juoda pari suullista maitoa. Sen
jälkeen hän käänsi Braunille selkänsä.

Seuraava yö oli rauhallisempi. Raskas uni kietoi Christophen
tyhjyyteensä. Vihattu elämä haihtui jäljettömiin. -- Mutta herääminen
oli entistä myrkyllisempää. Hän muisti nyt tarkoin kaikki tuon
onnettoman päivän yksityiskohdat, Olivier Jeanninin haluttomuuden
lähteä silloin kotoaan, hänen yrityksensä mennä taistelupaikalta pois;
ja Christophe hoki epätoivoissaan itsekseen:

"Minä hänet tapoin"...

Mahdotonta olla yksin, sisään sulkeutuneena, tuon julmasilmäisen
sfinksin kynsien alla, arvoituksen, joka puuskutti hänelle vasten
kasvoja kalmanhenkeään, pyörryttäviä kysymyksiään. Christophe nousi
kuumevuoteesta. Hän laahautui ulos kamarista, laskeusi alas portaita;
hänellä oli vaistomainen ja pelokas halu painautua toisiin ihmisiin
kiinni. Mutta heti, kun hän kuuli toisten äänen, hän sitä pakeni.

Braun oli ruokasalissa. Hän otti Christophen vastaan tavallisin
ystävyydenosoituksin. Hän alkoi kohta kysellä kuulumia Parisista.
Christophe tarttui hänen käsivarteensa:

-- Ei ei, sanoi hän; älkää kysykö minulta mitään. Myöhemmin sitten...
Ei saa olla minulle tästä vihainen. Minä en voi. Olen kuolemanväsynyt,
niin väsynyt...

-- Tiedän, tiedän, vastasi Braun ystävällisesti. Hermot ovat saaneet
tärähdyksen. Se johtuu edellisten päivien mielenliikutuksesta. Älkää
puhuko, älkää pakottako itseänne mihinkään. Te olette täällä täysin
vapaa, olette kotonanne. Teidän annetaan olla rauhassa.

Hän piti sanansa. Ja halutessaan olla vaivaamatta vierastaan meni
hän toiseen kohtuuttomuuteen: hän ei Christophen läsnäollessa enää
uskaltanut puhua vaimolleen mitään; talossa kuiskittiin, käveltiin
varpaisillaan; kaikki siellä mykistyi hiirenhiljaiseksi. Christophea
hermostutti moinen supatteleva kohteliaisuus niin, että hänen täytyi
pyytää Braunia olemaan ja elämään kotonaan entiseen tapaansa.

Seuraavina päivinä ei siis Christophesta huolehdittu. Hän istui
tuntikausia jossakin nurkassa, tai kierteli talossa kuin unissakulkija.
Mitä hän ajatteli? Sitä ei hän olisi voinut sanoa. Tuskinpa hänellä oli
vielä voimia tuntea tuskiakaan. Hän oli aivan lamautunut. Hänen oman
sydämensä kuivuus kauhisti häntä. Hänellä oli yksi ainoa kaipuu: että
hän olisi ollut "hänen" kanssaan haudassa, ja kaikki olisi loppunut. --
Kerran näki hän puutarhaoven auki ja meni ulos. Mutta valoon joutuminen
oli hänelle niin tuskallista, että hän tuli kiireesti takaisin sisään
ja painautui huoneeseensa, suljettujen ikkunaluukkujen taakse. Kauniit
ilmat olivat hänelle kidutusta. Hän vihasi aurinkoa. Luonnon raaka
kirkkaus yhä vain lamasi hänen mieltään. Ruokapöydässä hän söi, mitä
Braun hänelle antoi eteen; ja tuijotti eteensä pöytään, ei puhunut
sanaakaan. Braun osoitti hänelle eräänä päivänä salissa pianoa;
Christophe kääntyi siitä pois kauhun vallassa. Kaikki äänet olivat
hänelle inhottavia. Hiljaisuutta vain, hiljaisuutta ja pimeyttä!...
Hänessä ei ollut enää muuta kuin ääretön tyhjä kuilu ja tyhjyyden
kaipuu. Kuollut oli hänen elämänhalunsa, tuo mahtava ilon lintu, joka
muinoin lennähti hänen sielustaan laulaen ilmoja kohti. Hän istui
sisällä huoneessaan; päivien kulusta ei hänellä ollut muuta tietoa kuin
seinäkellon onnahteleva naputus, joka kuului viereisestä kamarista: se
tuntui siltä kuin se olisi hakannut hänen aivoissaan. Ja kuitenkin oli
ilon villi lintu vielä hänessä, se töytäili silloin tällöin häkkinsä
rautaisia säleitä vasten; sielun pohjassa raivosi hirveä tuskien
myrsky, -- sieltä kaikui "autioon erämaahan yksinään jääneen olennon
lohduton huuto..."

Elämän suurin kurjuus on se, ettei meillä ole täällä melkein koskaan
toveria. Toverinnimisiä saattaa olla, ja sattumalta tavattuja ystäviä.
Ollaan kovin auliita antamaan nimeä "ystävä". Todellisuudessa meillä ei
ole elämässä muuta kuin yksi ystävä. Ja harvoja ovat nekin, joilla on
edes sitäkään. Mutta kenellä se on, hänen onnensa on niin suuri, ettei
hän voi elää enää sitten, kun ystävä on kadonnut. Ystävä täytti hänen
elämänsä, hänen sitä huomaamattaan. Ystävä poistuu: elämä on tyhjä.
Silloin ei ole kadottanut ainoastaan rakasta ihmistä, vaan kaiken syyn
rakastaa, kaiken syyn, miksi ennen on rakastanut. Miksi onkaan ennen
elänyt? Minkä vuoksi nyt elää?

Tämän kuolemantapauksen isku oli Christophelle sitäkin kauheampi,
kun se sattui häneen hetkellä, jolloin hänen olemuksensa oli jo
salaisesti perin pohjin järkyttynyt. Elämässä on kausia, joina ihmisen
organismissa tapahtuu näkymätön ja hiljainen muutos; silloin ovat
ruumis ja sielu alttiimpia kuin ennen ulkonaisille tapaturmille; tuntee
sielussaan heikkouden; epämääräinen alakuloisuus kaivaa olemuksemme
perustuksia; se on kyllästynyt entisiin, irtautunut kaikesta, mitä
ihminen vielä tekee, jaksamatta kuitenkaan nähdä, mitä muuta hän
voisi tehdä. Sillä iällä, jolloin näitä kriisejä sattuu, sitovat
enimpiä miehiä kotivelvollisuudet; ne ovat heidän turvansa, vaikka ne
riistävätkin heiltä tarpeellisen sielullisen vapauden arvostellakseen
itseään, löytääkseen uuden olemuksensa, luodakseen itselleen uuden
elämän. Kuinka he silloin saavatkaan kärsiä salaista surua, katkeraa
kyllästymistä!... Käy! Käy vain! Täytyy ponnistaa eteenpäin.
Velvollisuus, huolenpito perheestä, jonka kohtalosta on vastuunalainen,
pitää silloin miestä pystyssä kuin hevosta, joka torkkuu seisoallaan
ja vetää kuormaansa, uuvuksiin ajettuna, ahtaissa valjaissaan. --
Mutta täydellisesti vapaalla miehellä ei ole mitään tukea näillä
tyhjyydenhetkillä, ei mitään, mikä pakottaisi häntä käymään. Hän käy
ainoastaan entisestä tottumuksesta; hän ei tiedä, minne menee. Hänen
voimansa ovat häiriytyneet, hänen tietoisuutensa samentunut. Voi
onnetonta, jos tällaisella unentuokiolla ukkosenjyrähdys keskeyttää
unissakulkijan käynnin! Hän voi silloin syöksyä alas syvyyteen.



Viimein löysivät Parisista lähetetyt kirjeet hänen olinpaikkansa; ne
tempasivat hänet hetkeksi epätoivoisesta apatiasta hereille. Cécile
ja m:me Arnaud kirjoittivat hänelle. Koettivat häntä lohduttaa.
Heikkoa lohdutusta. Ihmiset, jotka puhuvat tuskasta, eivät ole tuskaa
kärsiviä. Ennen kaikkea ne kirjeet toivat hänelle kaikuna erään
vaienneen äänen... Christophella ei ollut rohkeutta vastata; ja
silloin kirjeetkin vaikenivat. Nykyisessä masennustilassaan hän koetti
hävittää kaikki muistonsa. Kadota... Omassa tuskassaan tekee ihminen
muille väärin. Niitä, joita hän oli ennen rakastanut, ei hänelle ollut
enää olemassa. Hänellä oli vain yksi ihminen: se, jota ei enää ollut
olemassa. Viikkokausia Christophe koetti virvoitella häntä jälleen
eloon; hän puheli hänen kanssaan; hän kirjoitti hänelle:

-- "Rakas ystävä, en saanut sinulta tänään kirjettä. Missä sinä olet?"
Tule, tule luokseni. Puhu minulle, kirjoita minulle!...

Mutta hän ei saanut nähdä häntä edes öisin unessa, vaikka miten tahtoi.
Ihminen näkee vähän unta niistä, jotka on kadottanut, niin katkerasti
kuin heidän kadottamisensa runteleekin sydäntämme. He ilmestyvät uniin
vasta myöhemmin, silloin, kun unohdus on jo saapunut.

Ulkonainen elämä tunkeutui kuitenkin vähitellen hienoina säteinä
tuohon sielulliseen hautaan. Christophe alkoi eroittaa erilaisia
ääniä talossa, ja ne herättivät, hänen sitä huomaamatta, hänessä
mielenkiintoaan. Hän tiesi, millä tunnilla ulko-ovi aukesi ja
sulkeutui, montako kertaa päivässä ja miten erilaisilla äänillä,
aina kunkin kulkijan mukaan. Hän tunsi jo Braunin askeleet; hän
kuvitteli näkevänsä tohtorin sairaskäynneiltä tultuaan pysähtyvän
eteisessä ja pistävän hattunsa ja päällysviittansa naulaan, aina
samanlaisella, tapoihinsa piintyneellä tarkkuudella. Ja jos milloin
ei kuulunut totuttuja ääniä, niin Christophe mietti vaistomaisesti
syytä tähän muutokseen. Pöydässä alkoi hän itsetiedottomasti kuunnella
keskusteluja. Hän huomasi, että Braun puhui melkein aina yksinään.
Vaimo vastaili silloin tällöin, mutta hyvin lyhyesti. Braunia ei
laisinkaan häirinnyt kuuntelijain puute. Hän kertoi lörpöttelevän
hupaisesti, missä hän milloinkin oli käynyt, ja kaupungilla kuulemiaan
juoruja. Joskus sattui Christophe vilkaisemaan Brauniin hänen
puhellessaan; Braun oli siitä kovin hyvillään, ja koetti tarinoillaan
yhä enemmän huvittaa Christophea.

Christophe yritti jälleen tarttua elämään... Kuinka vaikeaa! Hän
tunsi itsensä niin vanhaksi: vanhaksi kuin tämä maailma!... Kun hän
aamuisin nousi vuoteesta, kun hän katsoi itseään kuvastimesta, näki
hän itsensä väsyneeksi liikkeiltään, älyttömäksi kasvoiltaan. Minkä
tähden nousta sängystä, pukeutua?... Hän ponnisti äärimmäisiin asti
ryhtyäkseen työhön: työ oli kuvottavaa. Miksi koettaa luoda, kun kaikki
on katoamaan luotua Musiikki oli käynyt hänelle mahdottomaksi. Taidetta
pystyy arvostelemaan hyvin ainoastaan onnettomuuden mittapuulla.
Onnettomuus on paras vaaka. Ainoastaan sen kokenut huomaa sellaisen,
mikä kestää vuosisatoja ja on voimakkaampi kuolemaakin. Harva laji
kestää sitä koetusta. Ihminen saattaa hämmästyä, miten keskinkertaisia
monet niistä ovat, joista hän ennen piti -- (niin hyvin taiteilijat
kuin muutkin ystävät). -- Kuka pelastuu vedenpaisumuksesta? Miten
ontolta kaikuu maailman kauneus tuskan sormien kosketuksesta!

Mutta tuska väsyy, ja sen käsi herpautuu. Christophen hermot laukesivat
pingoituksesta. Hän nukkui, nukkui yhtä mittaa. Näytti kuin hän ei
olisi millään saanut unennälkäänsä tyydytetyksi.

Ja eräänä yönä hän viimein pääsi niin syvään uneen, ettei herännyt
ennenkuin iltapuolella seuraavana päivänä. Talossa ei ollut silloin
ketään. Braun rouvineen oli lähtenyt kaupungille. Ikkuna oli auki,
säteilevä taivas loisti nauraen. Christophe tunsi päässeensä musertavan
taakan alta.

Hän pukeutui ja meni puutarhaan. Se oli pieni suorakulmio korkeiden
muurien keskellä, niinkuin mikä luostarinpiha. Ruohokenttien ja
porvarillisten kukkalavain välissä pari hiekkakäytävää; lehtimaja
viiniköynnöksistä ja ruusuista. Tekoluolassa juoksi ohut vesipuronen;
aitamuurin vieressä kasvava akaasia ojenteli tuoksuvia oksiaan
naapuripuutarhaan. Sen takana kohosi vanha kirkontorni, punaisista
tiilistä rakennettu. Kello oli neljä iltapuolta. Puutarha oli jäänyt
jo varjoon. Aurinko ruskotti vielä puunlatvassa ja punaisessa
kirkontornissa. Christophe istahti lehtimajaan, nojaten selkäänsä
muuriin, kallistaen päätänsä taaksepäin ja katsellen taivasta, joka
loisti kuulaana viininlehtien ja ruusujen välitse. Tuntui kuin hän
olisi painajaisunesta herännyt. Kaikkialla hiiskumaton hiljaisuus.
Hänen päänsä kohdalla riippui suloinen ruusuköynnös. Yhtäkkiä kaunein
ruusuista hajosi, kuoli: sen terälehtien lumi liiteli ilmassa. Aivan
kuin kaunis, viaton elämä olisi kuollut. Niin yksinkertaista!...
Christophen sielussa sai tämä viiltävän tuskallisen ja armaan
merkityksen. Hänen rintaansa pakahdutti ja kätkien kasvonsa käsiinsä
hän itki...

Kirkkojen kellot soittivat. Tornista torniin niiden äänet toisilleen
vastasivat... Christophella ei ollut tietoa ajan kulusta. Kun hän
viimein nosti päänsä, olivat kellot vaienneet, aurinko kadonnut.
Kyyneleet toivat helpoituksen hänelle; hänen sielunsa oli kuin kylvystä
astunut. Hän tunsi itsestään pulppuavan sävelten puron, katsellessaan
hienon kuunsirpin liukunaa illan taivaalla. Jonkun kotiintulevan talon
asukkaan askeleet herättivät hänet. Hän meni takaisin huoneeseensa,
väänsi ovensa kahdenkertaiseen lukkoon, ja antoi musiikin virran
juosta. Braun huusi häntä päivälliselle, naputti hänen oveensa,
koetti sitä avata: Christophe ei vastannut. Braun tuli levottomaksi,
tirkisteli avaimenreiästä, ja rauhoittui, kun näki Christophen
kyynäräisillään pöydän ääressä, keskellä papereita, joita hän mustasi
täydellä voimalla.

Muutaman tunnin päästä tuli Christophe alakertaan, työstä väsyneenä,
ja tapasi salissa tohtorin, joka odotteli häntä kärsivällisesti,
jotakin lueskellen. Christophe syleili häntä, pyysi häneltä anteeksi
käytöstään, joka oli ollut omituinen hänen koko täällä olonsa ajan, ja
alkoi Braunin pyytämättä kertoa hänelle viime viikkojensa draamallisia
tapahtumia. Ainoastaan sen kerran hän niistä puhui; eikä hän ollut
varma, ymmärsikö Braun häntä: sillä hän puhui sekavasti, yö oli jo
myöhä, ja Braunia nukutti, vaikka hän olikin utelias häntä kuulemaan.
Viimein, -- (kello oli kaksi) -- Christophe huomasi hänen väsymyksensä.
Ja he erosivat, toivottaen toisilleen hyvää yötä.

Tästä päivästä Christophen elämä alkoi palautua järjestykseen. Hän ei
tosin pysynyt kauankaan tällaisessa haltioitumisen tilassa; hänelle
tuli taas suru, mutta se suru oli normaalia eikä estänyt häntä
elämästä. Täytyihän jälleen toki elää. Tuolla miehellä, joka oli
kadottanut kaiken, mitä hän rakasti enimmän, miehellä, jonka olemuksen
perustuksia tuska kalvoi, joka kantoi kuolemaa povessaan, hänellä oli
sellainen kuohuva, tyrannillinen elämänvoima, että se purkautui surun
valituksistakin ilmi, säteili hänen silmistään, huuliltaan, hänen
liikkeistään. Mutta sen elämänvoiman ytimeen oli kuitenkin kalvava mato
pureutunut. Christophelle tuli epätoivon puuskia. Äkillisiä vihlovan
tuskan tuokioita. Hän saattoi olla tyyni, hän koetteli lukea, tai
oli kävelemässä: yhtäkkiä ilmestyi hänen eteensä Olivier Jeanninin
hymy, hänen väsyneet ja lempeät kasvonsa... Se oli kuin puukonpisto
sydämeen... Christophe hoippui, hän painoi kätensä vaikerrellen
rintaansa vasten. Kerran istui hän pianon ääressä ja soitti jotakin
Beethovenin kappaletta entisellä innollaan... Yhtäkkiä hän keskeytti,
heittäytyi maahan ja painaen kasvonsa nojatuolin pieluksiin hän huusi:

-- Oi ystävä...

Pahinta oli se, että hän tunsi "kaiken eletyksi". Sellainen tunne tuli
hänelle joka askelella. Kaikkialla hän näki samoja tuttuja liikkeitä,
kuuli entisiä sanoja, kaikkialla kohtasivat häntä entiset kokemukset.
Kaikki hänelle oli tuttua, ennen nähtyä. Joku ihminen, joka hänestä
muistutti jotakuta ennen tunnettua, saattoi sanoa, -- (Christophe oli
siitä varma jo etukäteen) -- aivan samaa, mitä hän oli kuullut tuon
entisen puhuvan; samantapaiset olennot esiintyivät samoissa tilanteissa
kuin muinoin, törmäsivät tuttuja kohtalonesteitä vastaan, ja murtuivat
samalla tapaa kuin entisetkin. Jos on totta, ettei "_mikään saa elämään
kyllästymään niin kuin se, että täytyy alkaa rakkautensa alusta_",
niin kuinka paljon enemmän saakaan siihen kyllästymään kaiken muunkin
alkaminen alusta. Se oli niin tuskallista, että se läheni hulluutta.
-- Christophe koetti olla sitä ajattelematta, koska kerran täytyi
olla sitä ajattelematta, jos aikoi elää, ja koska hän tahtoi elää.
Kiduttavaa ulkokullaisuutta tuo halu olla tuntematta itseään, halu,
joka johtuu häpeästä, säälistäkin, salaisesta ja voittamattomasta
elämäninnosta. Kun ei ihminen tiedä itselleen mitään lohdutusta, niin
hän sen itselleen tekaisee. Vakuutettuna siitä, ettei hänellä ole
mitään elämänsyitä, sepittää hän itselleen syyn elää. Hän uskottelee
itselleen, että hänen täytyy elää, vaikkei kukaan muu kuin hän itse
pidä sitä välttämättömänä. Tarpeen tullen panee hän itse kuolemankin
vaatimaan häntä elämään. Ja hän tietää pistävänsä kuoleman suuhun
sanat, jotka hän toivoisi kuoleman sanovan. Oi ihmistä!...

Christophe jatkoi vaellustaan; hänen askeleensa näyttivät saavuttavan
jälleen entisen varmuutensa; sydämen ovi sulkeusi ja jätti ulos entiset
tuskat; hän ei niistä koskaan puhunut muille; hän itsekin karttoi
seurustella yksinään niiden kanssa: hän näytti aivan tyyneltä.

"_Todellinen tuska_, sanoo Balzac, _on näöltään tyyni ja ikäänkuin
nukkuu vuoteessa, jonka se on itselleen tehnyt; mutta kuitenkin se
valvoo ja kalvaa sielua._"

Ken olisi tuntenut Christophea paremmin ja pitänyt silmällä hänen
hommiaan, pakinoitaan, soittoaan, nauruaan, -- (sillä nykyään hän jo
nauroikin!) -- hän olisi huomannut, että tuossa miehessä, jonka silmät
hehkuivat elämää, oli jotakin tuhottua, mikä kätkeysi syvimmälle hänen
olemukseensa.



Päästyään jälleen elämään oli Christophen keksittävä keino, millä elää.
Ei saattanut tulla kysymykseenkään lähteä pois tästä kaupungista.
Sveitsi oli hänelle varmin turvapaikka; ja mistäpä hän olisi
löytänyt tätä herttaisempaa isäntäväkeä? -- Mutta ylpeys ei sallinut
hänen olla ystävän taakkana. Braunin vastalauseista huolimatta ei
Christophe saanut rauhaa ennenkuin oli hankkinut itselleen jonkin
verran musiikinopettajan tunteja, joten hän voi maksaa isäntäväelleen
elatuksestaan. Tuntien hankkiminen ei ollut helppoa. Kaikkialle
oli levinnyt huhu hänen vallankumoushulluttelustaan; eivätkä
porvarilliset perheet ottaneet mielellään keskuuteensa ihmistä,
jota pidettiin vaarallisena, tai lievimmässä tapauksessa ainakin
omituisena ja siis sangen vähän "sopivana". Kuitenkin avasivat hänen
säveltäjämaineensa ja Braunin toimenpiteet hänelle viimein pääsyn
kolmeen, neljään perheeseen, jotka eivät olleet kaikkein arimpia, tai
olivat uteliaimpia, ehkäpä taipuvaisimpia näyttämään eroavansa muista,
taipuvaisia keikaroimishalusta. Siitä huolimatta pitivät he häntä
tarkoin silmällä ja säilyttivät sopivan välimatkan opettajan ja hänen
oppilaittensa välillä.

Elämä Braunin kodissa järjestyi säntillisen kaavamaiseksi. Aamuisin
lähti kukin toimeensa: lääkäri sairaskäynneilleen, Christophe antamaan
tuntejaan, rouva Braun torille tai hyväntekeväisyyshommiinsa.
Christophe tuli kotiin kello yhden tienoissa, tavallisesti ennen
Braunia, joka oli kieltänyt odottamasta itseään, ja hän asettui pöytään
nuoren rouvan kanssa. Se ei ollut Christophesta miellyttävää: sillä
nainen ei ollut hänestä sympaattinen, eikä hänellä ollut hänelle mitään
puhumista. Rouva ei suinkaan koettanut hävittää vaikutelmaa, minkä hän
Christopheen teki ja minkä hän varmaan huomasikin; hän ei huolehtinut
ei puvuistaan eikä puheistaan; koskaan ei hän alkanut jutella
Christophelle ensin. Annan liikkeissä, vaatetuksessa, kömpelyydessä ja
kylmyydessä aivan erikoisesti ilmenevä epäsulous olisi karkoittanut
hänen luotaan minkä miehen tahansa, jos mies olisi ollut vähänkin niin
herkkä naiselliselle viehätykselle kuin Christophe. Kun Christophe
sattui muistamaan parisilaisten naisten spirituellin eleganssin, niin
ei hän voinut Annaa katsellessaan tukahduttaa ajatusta:

-- Kuinka hän on ruma!

Siinä hän ei kuitenkaan ollut oikeassa; ja pian hän huomasikin,
miten Annan tukka, hänen kätensä, suunsa, silmänsä olivat kauniit,
-- silmät, jos hän milloin niiden katseen kohtasi, sillä aina se
väisti häntä. Mutta tämä huomio ei muuttanut hänen arvosteluaan.
Kohteliaisuudesta pakotti hän kyllä itsensä puhumaan Annalle;
väkinäisesti haeskeli hän jutunaiheita; rouva ei siinä häntä auttanut.
Pari kertaa koetti Christophe kysellä häneltä kaikenlaista tuota
kaupunkia, hänen miestään, häntä itseään koskevia asioita: hän ei
saanut naisesta mitään lähtemään. Annan vastaukset olivat tyhjiä ja
arkipäiväisiä; hän koetti hymyillä; mutta sen yrityksen tulos oli
vastenmielinen: hymy oli pakotettua, ääni kaiuton, sanat tulivat
velttoina; joka lausetta seurasi kiusallinen hiljaisuus. Lopulta
Christophe puheli hänelle niin vähän kuin mahdollista; ja Anna oli
siitä hänelle kiitollinen. Heistä molemmista tuntui helpoitukselta,
kun tohtori palasi kotiin. Itse Braun oli aina hyvällä tuulella, hän
hälisi, hommaili, oli jokapäiväinen, mutta erinomaisen hyvä ihminen.
Hän söi, joi, puheli nauroi paljon. Hänen kanssaan Anna hiukan
juttelikin; mutta ne jutut eivät koskeneet muuta kuin ruokalajeja ja
muiden elämäntarvikkeiden hintoja. Joskus Braun huvikseen pisteli
vaimoaan hänen hyväntekeväisyyshommiensa ja hänen suosimansa papin
saarnojen tähden. Anna tekeytyi silloin jäykäksi, loukkautui, ja
oli vaiti aterian loppuun saakka. Tavallisimmin tohtori kertoi
sairaistaan; erikoisen hartaasti kuvaili hän eräitä taudintapauksia,
niin nautiskelevan tarkasti, että Christophe joutui suunniltaan. Hän
heitti usein salvettinsa pöytään ja nousi inhosta irvistäen paikaltaan,
kertojan iloksi. Braun keskeytti silloin heti juttunsa, ja rauhoitti
naureskellen ystäväänsä. Seuraavalla kerralla alkoi hän pöydässä taas
saman leikin. Nämä sairaalan piiriin kuuluvat kompailut tuntuivat
ilahduttavan järkkymätöntä Annaakin. Hän heräsi yhtäkkiä mykkyydestään
hermostuneeseen nauruun, jossa oli jotain eläimellistä. Siitä
huolimatta saattoi hän tuntea samanlaista inhoa kuin Christophe tuota
nauramaansa ilonsyytä kohtaan.

Iltapuolella ei Christophella ollut paljon opetustunteja. Hän oli
tavallisesti kotona, Annan kanssa, kun taas tohtori oli mennyt jälleen
kaupungille. Christophe ja Anna eivät nähneet toisiaan. Kumpikin
työskenteli omalla tahollaan. Alussa oli Braun pyytänyt Christophea
antamaan muutamia pianotunteja hänen vaimolleenkin: Anna oli hänen
sanojensa mukaan melkoisen musikaalinen Christophe pyysi Annaa
soittamaan hänelle jotakin. Annaa ei tarvinnut kovin pyydellä, vaikkei
pyynti häntä ilahduttanutkaan. Soitossa ilmeni hänen tavallinen
sulonpuutteensa: hän soitti mekaanisesti, aivan kuvaamattoman
tunteettomasti; kaikki äänet olivat hänelle yhdenarvoisia; eri
korostusta ei missään; kun hänen piti kääntää sivua, pysähtyi hän
kylmästi keskelle lauselmaa, ei koettanut joutua, ja jatkoi entiseen
tapaan seuraavasta nuotista. Christophe ärtyi siitä niin, että sai
vaivoin estetyksi itsensä sanomasta Annalle jonkin törkeyden; hän ei
voinut hillitä itseään muuten kuin lähtemällä huoneesta ennen kappaleen
loppua. Anna ei joutunut siitä laisinkaan ymmälleen. Hän jatkoi
järkkymättä viimeiseen nuottiin asti, eikä Christophen epäkohteliaisuus
näyttänyt häntä loukanneen eikä masentaneenkaan; tuskinpa hän lienee
sitä edes huomannut. Mutta siitä alkaen eivät he enää puhuneet siitä,
että heidän olisi ollut soitettava yhdessä. -- Milloin Christophe
meni iltapuolella päivää kaupungille ja tuli odottamatta takaisin
kotiin, tapasi hän Annan harjoittelemassa pianonsoittoa, kylmästi ja
järjettömän itsepintaisesti, toistaen kymmenet kerrat lakkaamatta samaa
tahtia ja innostumatta koskaan. Mutta milloinkaan ei hän soittanut, kun
tiesi Christophen olevan kotona. Kaiken aikansa, mikä häneltä ei mennyt
uskonnollisiin hartaudenharjoituksiin, kulutti hän taloushommiin. Hän
ompeli, ratkoi, parsi, piti silmällä piikaa; hänellä oli hupsumainen
järjestyksen ja siistimisen kiihko. Mies arvosteli häntä kunnon
naiseksi, hiukan eriskummaiseksi, -- "kuten kaikki naiset ovat", sanoi
hän, -- mutta uskonnolliseksi, "kuten kaikki naiset". Tähän viimeiseen
väitteeseen nähden asettui Christophe mielessään arvostelevalle
kannalle: moinen psygologia tuntui hänestä liian pintapuoliselta; mutta
sehän oli lopultakin Braunin yksityisasia; eikä Christophe sitä enempää
ajatellut.

Iltaisin, aterian jälkeen istuivat he kaikki kolme yhdessä. Braun
ja Christophe juttelivat. Anna teki käsitöitä. Braun oli pyydellyt
niin hartaasti, että Christophe oli viimein suostunut istahtamaan
pianonkin ääreen; ja hän soitti nykyään välistä sangen myöhään,
suuressa, huonosti valaistussa salissa, jonka ikkunat olivat puutarhaan
päin. Braun oli haltioissaan... Kukapa ei tuntisi tuollaisia
innostuneita ihmisiä, jotka ihailevat taidetta ymmärtämättä sitä
laisinkaan tai ymmärtäen sen nurinkurisesti! -- (he rakastavatkin
taidetta juuri siksi, että he ymmärtävät sen sillä tavoin!). --
Christophe ei enää sellaisesta suuttunut; hän oli nähnyt elämässään
jo niin paljon typeryyksiä! Mutta kun joskus tuli oikein tolkuttomia
ihastuksenhuudahduksia, niin hän herkesi soittamasta ja meni mitään
virkkamatta omaan kamariinsa. Viimein Braun alkoi ymmärtää yskän
ja hillitsi tunteensa ilmauksia. Muuten oli hänen musikaalinen
itserakkautensa nopeasti tyydytetty; hän jaksoi kuunnella tarkkaavasti
enintään neljännestunnin kerrallaan; sitten hän otti lehden, tai
torkkui joutilaana, antaen Christophen olla rauhassa. Anna istui salin
nurkassa eikä puhunut mitään; hänellä oli käsityö sylissä, ja hän oli
työskentelevinään; mutta hänen silmänsä katsoivat yhteen paikkaan,
eivätkä hänen kätensä liikkuneet. Joskus lähti hän huoneesta hiljaa
keskellä kappaletta eikä häntä sitten enää näkynyt.



Niin meni aikoja. Christophe sai takaisin voimansa. Braunin
raskastekoinen, mutta sydämellinen hyvyys, talon rauhallisuus, kotoisen
elämän lepoa antava säännöllisyys, hyvä ruokajärjestys, ravinto,
joka oli germaaniseen tapaan erikoisen runsas, paransivat hänen
synnynnäisesti lujan ruumiinsa pian entiselleen. Ruumiillinen terveys
palasi; mutta sielun koneisto oli yhä sairas. Uudistuva voima yhä vain
lisäsi sekasortoa sielussa, joka oli häiriytynyt tasapainostaan aivan
kuin huonosti kuormattu alus keikahtelee pienimmästäkin törmäyksestä.

Hän oli täydellisesti eristettynä. Braunista ei hän voinut saada
minkäänlaista läheistä henkistä seuraa. Hänen suhteensa Annaan supistui
melkeinpä pelkästään aamu- ja iltatervehdyksiin. Hänen ja oppilaiden
välit olivat paremminkin vihamieliset kuin ystävälliset: sillä hän
ei osannut salata heiltä, että heidän olisi ollut parempi tehdä mitä
muuta hyvänsä kuin harjoittaa musiikkia. Hän ei tuntenut ketään. Eikä
siihen ollut syynä yksinomaan hän, vaikkapa hän suruissaan sulkeutuikin
yksinäisyyteensä. Häntä pidettiin tahallaan erillään.

Kaupunki oli vanha; sen asukkaissa oli paljon älyä ja voimaa, mutta
myöskin itseensä painautunutta ja itsekylläistä patriisiylpeyttä.
Sivistyneet piirit olivat aristokraattista porvaristoa, jota miellytti
työ ja korkea kulttuuri, mutta joka oli samalla ahdassieluista,
pietististä, tyynesti vakuutettua itsensä ja kaupunkinsa paremmuudesta
muiden rinnalla, täysin tyytyväistä sukueristyneisyyteensä. Suuria,
monihaaraisia sukuja. Jokaisella suvulla oli oma sukukokous-päivänsä.
Muulle maailmalle ne suvut avautuivat sangen vaikeasti. Nuo mahtavat
perheet, joista kullakin oli vuosisatoja kokoontunut omaisuutensa,
eivät tunteneet pienintäkään halua näyttää rikkauksiaan. Samaan sukuun
kuuluvat perheet tunsivat toisensa: se riitti; muiden mielipiteillä ei
heille ollut mitään merkitystä. Saattoi nähdä miljoonamiehiä kulkevan
pikkuporvarien asussa, puhellen karkeaa ja reheväkuvaista murrettaan,
ja menevän täsmällisesti määräaikoina virastoihinsa elämänsä
jok'ainoa päivä, jopa niinkin vanhalla iällä, että ahkerimmatkin
muualla myöntävät silloin itsellään olevan oikeuden lepoon. Heidän
vaimonsa olivat ylpeitä taloudellisista kyvyistään. Tyttärille ei
annettu myötäjäisiä. Rikkaat tahtoivat, että heidän lastensa oli
kestettävä vuorostaan sama oppiaika kuin he itsekin olivat kestäneet.
Ankaraa säästäväisyyttä jokapäiväisessä elämässä. Mutta suuria
omaisuuksia annettiin auliisti taidekokoelmille, taulu gallerioille,
yhteiskunnallisiin hommiin; valtavia ja yhtämittaisia lahjoituksia,
melkein aina nimettömästi tehtyjä, hyväntekeväisyydelle, museoiden
rikastuttamiseksi. Suuruuden ja naurettavuuden sekoitusta; säntillistä
tasailua perinnönjaossa. Tuo porvaristo, jolle muuta maailmaa ei
näyttänyt olevan olemassakaan, -- (vaikka se tunsikin sen hyvin,
sillä se oli sen kanssa laajoissa liikesuhteissa ja teetti pojillaan
opintomatkoja hyvinkin kauas), -- tuo porvaristo, jonka mielestä
maineekkaalla miehellä, ulkomaalaisella kuuluisuudella ei ollut arvoa
ennenkuin hän oli tullut sen vieraaksi, ja hyvin vastaanotetuksi
vieraaksi, -- se porvaristo piti itseään mitä ankarimmassa kurissa.
Kaikki sen jäsenet toisiaan ja kukin itseään. Siitä oli seurauksena
yhteisyyden tunne, joka peitti yksilöiden eroavaisuudet (ne olivat
näiden kalseiden persoonallisuuksien keskuudessa suuremmat kuin
muualla) uskonnollisen ja moraalisen yhdenvärisyyden vaippaan.
Kaikki siellä olivat jumalisia, kaikki uskovaisia. Kukaan ei ollut
epäilijä, tai ei tahtonut myöntää sitä olevansa. Oli mahdotonta saada
selvää, mitä noiden sielujen pohjalla oikeastaan piili, sielujen,
jotka sulkeutuivat katselijan silmiltä sitäkin tiiviimmästi, kun ne
tiesivät olevansa ahtaan silmälläpidon ympäröimiä ja kun jokainen piti
oikeutenaan tarkastella toisten omiatuntoja. Sanottiin, että nekin
heistä, jotka olivat lähteneet joksikin aikaa seudulta ja luulivat
sen hengestä vapautuneensa, -- että hekin takertuivat jälleen kiinni
kaupungin traditsiooneihin, sen tapoihin, ilmapiiriin, heti, kun
muuttivat sinne takaisin. Kaikkein epäuskoisimpainkin oli silloin taas
pakko uskoa ja olla jumalisia. Uskottomuus olisi tästä porvaristosta
ollut luonnonvastaista. Uskottomuus oli halvemman kansanluokan
ominaisuus, se oli huonotapaista. Ei ollut sallittu heidän piiriinsä
kuuluvan kunnon miehen irtautua uskonnollisista velvollisuuksistaan.
Kuka ei käynyt kirkossa, hän tahtoi vetäytyä irti omasta kunniallisesta
luokastaan, eikä häntä enää sinne otettu vastaan.

Eikä tämäkään yhteiskunnallinen kuri ollut noista ihmisistä vielä
tuntunut riittävältä. He eivät olleet mielestään vielä tarpeeksi
kahleissa näinkään suuren luokkatunteensa sitomina. Ei, suuren
_Vereinin_ sisässä oli heillä määrätön joukko pieniä _Vereinejä_,
joilla he kytkivät lopullisesti itsensä. Viimemainittuja oli
kaupungissa useita satoja; ja niiden luku lisääntyi vuosi vuodelta.
Niitä _Vereinejä_, yhdistyksiä, seuroja, liittoja, kerhoja,
perustettiin kaikkea varten: filantropiaa, hyväntekeväisyyttä,
liikeyrityksiä, armeliaisuudentöitä ja kauppahommia varten, afäärejä
ja hyväntekeväisyyttä varten yhtaikaa, taiteita, tieteitä varten,
laulua, soittoa varten, ruumiillista ja sielullista voimistelua
varten; perustettiin pelkästään siksi, että tahdottiin tulla yhteen,
tai pelkästään muka huvitteleida. Siellä oli kaupunginkorttelien
ja korporatsioonien _Vereinejä_; siellä oli niiden kansalaisten
yhdistyksiä, joilla oli joko sama ammatti tai sama määrä rahaa
pankissa, niiden, jotka painoivat samanverran tai joilla oli sama
ristimänimi. Kerrottiin, että oli aiottu perustaa myöskin _Verein des
Vereinlosen_ (Yhdistyksiin kuulumattomien yhdistys): mutta sellaisia
porvareita ei ollut löytynyt kymmentäkään.

Moisiin kolmikertaisiin kureliiveihin, kaupungin, kastin ja
yhdistysten, olivat ihmisten sielut siellä kiristetyt. Salassa
vaaniva pakko esti luonteita kasvamasta. Enimmät olivat tottuneet
siihen lapsuudesta asti, -- jopa saaneet sen vereensä jo vuosisatojen
perintönä; he pitivät sellaista terveenä olotilana; olisi ollut
säädytöntä ja epäterveellistä riisua rautaliivejään. Kun näki heidän
tyytyväisen hymynsä, ei saattanut olettaakaan heidän kärsivän
tuollaisesta pinnistyksestä. Mutta luonto piti sittenkin puolensa.
Silloin tällöin nousi laumasta jokin kapinallinen yksilö, voimakas
taiteilija tai hillitön ajattelija, joka mursi häikäilemättä kahleensa
ja antoi pitkän nenän paikkakunnan vartioille. Ne vartiat olivat niin
älykkäitä, että jos eivät saaneet tapetuksi kapinapoikasta jo munaan,
vaan se oli heitä voimakkaampi, niin eivät he ryhtyneet turhaan
taisteluun sitä vastaan -- (taisteluhan olisi saattanut herättää ilkeää
melua); ei, he anastivat poikasen niin sanoaksemme itselleen. Jos hän
oli maalari, sulkivat he hänet museoon; jos ajattelija, pistivät hänet
kirjastoon. Jos hän huusi kurkkunsa käheäksi heille kauhistuksia, eivät
he olleet häntä kuulevinaan. Turhaan väitti hän olevansa riippumaton
sielu: he liittivät hänet itseensä. Sillä tavoin neutralisoitiin
myrkynvaikutus: homeopaattista parannusta. -- Mutta sellaiset
tapaukset olivat harvinaisia; enimmät kapinalliset eivät päivänvaloon
päässeetkään. Noissa rauhallisissa taloissa tapahtui salattuja ja
tuntemattomia tragedioita. Joku niiden asukkaista saattoi lähteä
rauhallisin askelin kotoaan ja heittäytyä sanaakaan selvittelemättä
virtaan. Tai hänet suljettiin kotiin puoleksi vuodeksi, tai vietiin
vaimo hermosairaalaan, tulemaan järkiinsä. Sellaisesta puhuttiin
kursailematta, aivankuin kaikkein luonnollisimmasta asiasta, sillä
sävyisyydellä, joka oli kaupungin kauheimpia piirteitä ja joka säilyi
samanlaisena sekä kärsimyksen että kuoleman kasvojen edessä.

Tämä vankka porvaristo, joka oli niin ankara itseään kohtaan, koska
se tiesi oman arvonsa, ei ollut sellainen muukalaisille, sillä se
piti heitä itseään halvempina. Ulkomaalaisiin kaupungissa oleviin
nähden, niinkuin esimerkiksi Christopheen, saksalaisiin professoreihin,
valtiollisiin pakolaisiin, osoittautui se oikeinpa vapaamieliseksikin:
heidän asiansa eivät pohjaltaan sitä liikuttaneet. Ja sitäpaitsi
se rakasti intelligenssiä. Pitkälle ajetut aatteet eivät sitä
peloittaneet: se tiesi, etteivät ne tarttuisi sen omiin poikiin. Se
kohteli vieraitaan kylmän lauhkeasti, pitäen heitä sopivan välimatkan
päässä itsestään.

Christophelle ei tätä mielenlaatua tarvinnut vartavasten ilmaista. Hän
eli nykyään kovin arkatuntoisessa sieluntilassa; hänen sydämensä oli
vereslihalla: hän oli liiankin taipuvainen näkemään kaikkialla pelkkää
itsekkyyttä ja välinpitämättömyyttä ja sulkeutumaan omaan kuoreensa.

Kaiken edellämainitun lisäksi olivat Braunin tuttavat, se sangen ahdas
piiri, johon hänen vaimonsa kuului, osa muuatta pientä erikoisen
kiivailevaa protestanttista ryhmäkuntaa. Christophe oli siellä
nähty hyvin epäsuopein silmin, koska hän oli paitsi syntyperältään
paavilainen ajatuksiltaan vielä jumalatonkin. Hän puolestaan
huomasi siinä piirissä kaikenlaista loukkaavaa. Vaikka hän ei enää
muka uskonutkaan, olivat hänessä kuitenkin vuosisatoja vanhan
katolilaisuuden jäljet, katolilaisuuden, mikä on enemmän runollisuutta
kuin järkeilyä, anteeksiantavampi luonnolle kuin protestanttisuus, eikä
pidä tärkeimpänä asiana sitä, voidaanko selittää tai ymmärtää, vaan
rakastaako ihminen vai ei. Ja sitäpaitsi oli Christopheen jo piintynyt
se tottumus täydelliseen älylliseen ja moraaliseen vapauteen, jonka
hän oli tietämättään saavuttanut Parisissa. Hänen katsomuksensa nousi
pakostakin tuon pietistisen pikkupiirin ihmisiä vastaan, jossa kaikki
kalvinismin viat näkyivät päivänselvästi: uskonnollinen ratsionalismi
leikkasi uskonnolta siivet ja jätti sen häilymään ammottavan kuilun
suulle, sillä sen lähtökohta oli yhtä arveluttava _a priori_ kuin
kaikkien muidenkin mystisismien: se ei ollut enää runoutta, eikä se
ollut proosaa; se oli proosaksi käännettyä runoutta. Järjen ylpeyttä,
sokeaa, vaarallista uskoa järkeen, -- _heidän_ järkeensä. He eivät
voineet uskoa Jumalaan eivätkä kuolemattomuuteen; mutta he uskoivat
järkeen, sillä tavoin kuin katolilainen uskoo paaviin tai fetishisti
luonnonesineihin. Heidän ei pälkähtänyt päähänsäkään väitellä tästä
asiasta. Elämä voi monesti kumota heidän käsityksensä, mutta silloin
he pystyivät vaikka kieltämään itse elämän. Kummallista psykologian
puutetta, luonnon ja sen salaisten voimien, olemassaolon juurien,
"Maan Hengen" ymmärtämättömyyttä. He kyhäsivät itselleen lapsellisen,
helponnetun, kaavamaisen elämän ja ihmiset. Jotkut heistä olivat
oppineita ja käytännöllisiä; he olivat lukeneet paljon, nähneet paljon.
Mutta he eivät nähneet eivätkä lukeneet mitään sellaisena kuin se
todellisuudessa oli; he tekivät kaikesta itseään varten abstraktisia
sovitelmia. He sairastivat vähäverisyyttä; heillä olivat suuret
moraaliset avunsa; mutta he eivät olleet kyllin inhimillisiä: ja sepä
juuri onkin rikos pyhintä vastaan. Heidän puhdassydämisyytensä, joka
oli usein sangen todellista, ylevää ja naiivia, joskus koomillista,
vei silloin tällöin onnettomiin ja traagillisiin seurauksiin; se teki
heidät koviksi toisia ihmisiä kohtaan, epäinhimillisiksi tyynellä
tavalla, vihattomalla, kauhistuttavassa määrin itsestään varmalla.
Hekö olisivat epäröineet? Eivätkö he muka tienneet, mikä oli totuus ja
oikeus, mikä oli hyve? Eikö heidän pyhä järkensä ilmoittanut sitä aina
heille? Järki on paha aurinko: se valaisee, mutta sokaisee. Tällaisessa
kuivassa valossa, jossa ei ole utua eikä varjoa, kelmentyvät sielut ja
sydämien veri kuivuu.

Mutta siihen aikaan oli Christophelle järki, jos mikään, järjetön ja
tarkoitukseton. Sen aurinko näytti hänelle ainoastaan ihmissielun
kuilun jyrkät seinät, antamatta hänelle neuvoa, miten päästä siitä pois
ja sallimatta hänen edes tietää, kuinka syvä se kuilu oli.

Mitä jälleen paikkakunnan taiteelliseen maailmaan tulee, ei
Christophella ollut paljon tilaisuutta seurustella sen kanssa, ja
vielä vähemmän hänellä oli siihen halua. Musiikkimiehet olivat
yleensä siivoja neo-schumannilaisen ja "brahminilaisen" kauden
matkijoita, suunnan, jota vastaan Christophe oli aikoinaan ankarasti
hyökkäillyt. Heissä oli ainoastaan kaksi poikkeusta: urkuri Krebs,
jolla oli kiitetty sokerileivoskauppa, kelpo mies, hyvä muusikko;
hän olisi voinut olla enempääkin, jos ei hän, käyttääksemme erään
hänen kansalaisensa vertausta, "olisi istunut Pegasoksen seljässä,
jolle hän antoi liiaksi kauroja". Toinen poikkeus oli muuan nuori
juutalaissyntyinen säveltäjä, omintakeinen kyky, mies, jolla
oli runsaasti voimaa ja sielullista liikuntaa, leipäammatiltaan
sveitsiläisten muistoesineiden kauppias: puuveistosten, paimenmajain
ja Bernin karhujen. Nämä kaksi olivat riippumattomampia kuin muut,
epäilemättäkin siitä syystä, etteivät he harjoittaneet taidettaan
minään ammattina. Heidän olisi ollut hyvin helppoa lähestyä
Christophea. Jonakin toisena kehityskautenaan olisi Christophe
kai ollutkin utelias tutustumaan heihin; mutta nykyään oli kaikki
taiteellinen ja inhimillinen uteliaisuus hänessä tylsynyt; hän oli
alttiimpi niille seikoille, jotka hänet eroittivat ihmisistä, kuin
sellaisille, jotka olisivat voineet häntä toisiin yhdistää.

Hänen ainoa ystävänsä, ainoa ajatustensa uskottu oli kaupungin läpi
juokseva virta, -- sama mahtava ja isällinen virta, joka siellä
ylhäällä pohjoisessa huuhteli hänen synnyinkaupunkinsa rantoja.
Christophe löysi sen äyräillä lapsuutensa unelmat... Mutta nyt häntä
ympäröi synkkä suru, ja sen varjossa saivat nuo unelmat, niinkuin
itse Rein-virtakin, murheellisen muodon. Päivänlaskussa seisoi hän
joen rannalla nojaten kaiteeseen ja katseli kuumeisesti kieppuvaa
aallokkoa, tuota kiehuvaa, raskasta, läpikuultamatonta, kiirehtivää
massaa, joka vilisi alinomaa uutena ohitse ja josta ei eroittanut
muuta kuin häilähteleviä vaahtohuntuja, tuhansia pikku puroja,
pyöriviä virtoja, kohoavia ja jälleen haihtuvia häränsilmiä; aivan
kuin hourailevan ihmisen kaaosmaisia mielikuvia: alinomaa niitä syntyy
ja yhtä mittaa katoaa. Yli tuon hämäräisen unen liukui aavemaisia
pursia, niinkuin ruumisarkkuja, joissa ei ihmiseloa eroittanut. Ilta
pimeni yöksi. Joki sai pronssin värin. Rantojen valot kiilsivät
sen musteenmustassa haarniskassa, joka heijasteli synkkiä säteitä:
kaasujen punertavanruskeita valoja, sähkölamppujen kuutamomaista
välkettä, talojen ikkunoissa lekuttavain kynttilöiden verenkarvaista
hohdetta. Virran kohina täytti synkän yön. Iänikuista kohinaa,
yksitoikkoisuudessaan surullisempaa kuin meren...

Christophe kuunteli tuntikausia tuota kuoleman ja ikävän laulua. Hänen
oli vaikea siitä erota; hän nousi viimein asuntoonsa, jyrkkiä kujia
pitkin, joissa oli punertavaan kiveen hakattuja portaita, keskeltä
kuluneita; hänen ruumiinsa ja sielunsa olivat murtuneet, hän takertui
kiinni rautaisiin kädennojiin, joita oli kiinnitetty seiniin ja jotka
kiilsivät hämärästi ylhäältä tulevassa valon heijastuksessa: valo lähti
tyhjältä torilta, öiseen synkeyteen puetun kirkon edustalta...

Hän ei ymmärtänyt, miksi ihmiset elivät. Kun hän johtui muistelemaan
kaikkia taisteluja, joita hän oli nähnyt, ihaili hän katkerin mielin
ihmiskuntaa: sen piintyneen lujaa uskoa. Aatteet ja vasta-aatteet
seurasivat toisiaan, reaktsioonit aktsiooneja: -- demokratia ja
aristokratia; sosialismi ja individualismi; romantismi ja klassisismi;
edistys ja traditsioonit; -- niin iankaikkisiin asti. Jokainen uusi
sukupolvi, joka paloi loppuun vähemmässä kuin kymmenessä vuodessa,
luuli samalla hartaudella kuin entinenkin olevansa ainoa huippuun
päässyt, ja syöksi kivittäen sieltä alas edeltäjiään, touhusi, huusi,
anasti niiltä vallan ja kunnian, ja suistui vuorostaan uusien tulijain
kivittämänä, ja katosi. Kenen vuoro nyt?...

Taiteellinen luominen ei suonut enää Christophelle turvapaikkaa;
se oli nykyään ajoittaista, epäsäännöllistä, tarkoitusperätöntä.
Kirjoittaako? Ketä varten kirjoittaa? Ihmisiäkö? Hänellä oli
katkera misantropiankautensa. Itseäänkö varten? Hän tunsi jo liian
hyvin taiteen turhuuden, sillä se ei riittänyt kuoleman autiutta
täyttämään. Ainoastaan sokea voima nosti eräillä tuokioilla kiivaille
siivilleen hänen sielunsa, ja pudotti sitten sen jälleen ruhjottuna
alas. Hän oli kuin ukkospilvi, joka jyrisee pimeydessä. Olivier oli
kadonnut, ei ollut jäänyt mitään jäljelle. Christophe oli vimmoissaan
kaikelle, mikä oli ennen täyttänyt hänen elämänsä, tunteille, joita
hän oli luullut itselleen ja muille yhteisiksi, ajatuksille, joita
hän oli kuvitellut samoiksi hänelle ja koko ihmiskunnalle. Hänestä
näytti nyt siltä kuin hän olisi ollut suuren illusionin lelu: koko
yhteiskuntaelämän perustana oli ääretön väärinkäsitys, johon oli
syynä puhekyky. Uskotaan, että ajatuksemme saattavat yhtyä toisten
ihmisten ajatuksiin. Todellisuudessa yhtyvät toisiinsa ainoastaan
sanat. Ihmiset puhuvat ja kuuntelevat sanoja; ainoallakaan sanalla ei
ole samaa merkitystä kahdessa eri suussa. Vieläpä lisäksi: yhdelläkään
sanalla ei ole elämässä täyttä merkitystään. Sanat paisuvat yli elämän
todellisuuden. Haastetaan rakkaudesta ja vihasta. Ei ole rakkautta,
ei vihaa, ei ystäviä, ei vihamiehiä, ei uskoa, intohimoa, ei hyvää
eikä pahaa. On ainoastaan kylmää säteilyä valoista, jotka singahtavat
sammuneista auringoista, vuosisatoja sitten kuolleista tähdistä...
Ystäviäkö? Ei ole puutetta ihmisistä, jotka vaativat itselleen sitä
nimeä. Mutta mikä arkinen todellisuus piileekään heidän ystävyytensä
alla? Mitä on ystävyys maailman merkityksessä? Kuinka monta minuuttia
uhraa se, joka uskoo olevansa ystävä, kadonneen ystävänsä kalpealle
muistolle? Minkä verran on hän valmis antamaan ystävälle liiastaan,
joutilaista ajoistaan, ikävystymisen hetkistään, edes puhumattakaan
muusta, joka on hänelle itselleen tarpeellisempaa? Mitä oli Christophe
uhrannut Olivier Jeanninin hyväksi? -- (Sillä Christophe ei lukenut
itseään poikkeukseksi; ainoastaan Olivier Jeanninin varjeli hän siltä
tyhjyydeltä, johon hän hukutti kaikki toiset ihmiset). -- Taide ei ole
todempaa kuin rakkauskaan. Minkälainen paikka sillä on elämässä? Miten
paljon ne, jotka väittävät siihen ihastuneensa, rakastavat sitä?...
Ihmistunteiden köyhyys on sanoilla kuvaamaton. Paitsi sukuvaistoa,
tuota kosmillista voimaa, joka on maailman elämänvipusin, ei ole muita
tunteita kuin hajanaisina muruina. Enimmillä ihmisistä ei ole tarpeeksi
elämää antautuakseen kokonaan mihinkään intohimoon. He säästävät
itseään, säästelevät tunteitaan järkevän varasmaisesti. He ovat hiukan
kaikkea, eivätkä mitään kokonaan. Sellainen, joka antaa itsensä
tinkimättä jokaisena elämänsä hetkenä, kaikessa, mitä tekee, kaikessa,
mitä kärsii ja rakastaa, kaikessa, mitä vihaa, hän on suuri tuhlari:
suurin maan päällä nähty. Intohimo on samanluontoista kuin nerous: se
on ihme. Siis sellainen, jota ei ole alemassa.

Näin ajatteli Christophe; mutta elämä varustautui hirveällä tavalla
kumoamaan hänen käsitystään. Ihmeitä on kaikkialla, aivan kuin tuli
piilee kivessä: kun isku sattuu, sinkoaa se ilmi. Emme aavista,
minkälaiset demoonit sielussamme nukkuvat...

... _Pero non mi destar, deh! paria basso!_...



Eräänä iltana, kun Christophe haaveksi pianoa soitellen, nousi Anna
paikaltaan ja poistui huoneesta, niinkuin hänen usein Christophen
soittaessa oli tapana. Näytti siltä kuin musiikki olisi ollut hänestä
ikävää. Christophe ei tästä enää välittänyt: hänestä oli yhdentekevää,
mitä Anna ajatteli. Hän soitti edelleen; sitten tuli hänelle aatteita,
jotka hän tahtoi merkitä paperille; hän keskeytti ja juoksi noutamaan
tarvittavia papereita kamaristaan. Kun hän avasi viereisen huoneen oven
ja syöksyi suin päin sinne pimeyteen, töytäsi hän yhtäkkiä jotakuta
ovella seisovaa vastaan. Se oli Anna... Töytäys ja yllätys sai nuoren
rouvan huudahtamaan. Christophe peljästyi luullen Annaa loukanneensa,
ja tarttui sydämellisesti hänen molempiin käsiinsä. Ne kädet olivat
aivan kylmät. Anna tuntui vapisevan, -- varmaan säikähdyksestä? Hän
mutisi jotain, miksi hän oli siinä ovenpielessä:

-- Minä läksin ottamaan ruokasalista...

Christophe ei kuullut, mitä hän läksi ottamaan; ja ehkäpä ei Anna
sitä sanonutkaan. Hänestä tuntui kummalliselta, että Anna kuljeksi
pilkkopimeässä mennäkseen muka ottamaan jotain. Mutta hän oli jo niin
tottunut Annan omituisuuksiin, ettei hän tätäkään kummastellut.

Tunti sen jälkeen istui Christophe jälleen pikku salissa, viettäen
iltaa Annan ja Braunin kanssa. Hän istui pöydän ääressä lampun luona
ja kirjoitti. Anna oli pöydän toisessa päässä, hänestä oikealla;
hän ompeli kumartuneena työnsä puoleen. Heidän takanaan istui Braun
matalassa nojatuolissa, lämpiävän takan hohteessa. He olivat kaikki
kolme vaiti. Silloin tällöin kuului sateen ropinaa puutarhasta
hiekkakäytäviltä. Saadakseen olla aivan erillään muista, oli Christophe
asettunut kylki pöytää vasten, selin Annaan. Hänen edessään seinällä
oli kuvastin, josta näkyi pöytä, lamppu ja he kaksi, Christophe ja
Anna, molemmat kumarassa, työssä. Yhtäkkiä tuntui Christophesta siltä
kuin Anna olisi häneen katsonut. Hän ei siitä ensin välittänyt; mutta
sitten alkoi se ajatus vaivata häntä niin, että hän nosti silmänsä,
ja silloin hän näki kuvastimesta... Anna katsoi häntä tosiaankin. Ja
minkälainen se katse oli! Christophe aivan jähmettyi, hän pidätti
hengitystään, tarkasti kuvastinta. Anna ei tiennyt, että häntä
pidettiin silmällä. Lampun valo lankesi hänen kalpeille kasvoilleen,
joiden vakavuudessa ja vaiteliaisuudessa oli nyt keskittynyt ja
kiihkeän raju sävy. Hänen silmänsä -- nuo tuntemattomat silmät, joiden
katsetta Christophe ei koskaan ennen ollut saavuttanut, -- olivat
suunnatut häneen: synkän-siniset silmät, suuret silmäterät, ja niissä
kova ja palava ilme; ne olivat takertuneet häneen, ne aivan kuin
kaivelivat hänen olemustaan, sanattomasti ja itsepintaisen hehkuvasti.
Hänen silmänsä? Hänenkö silmänsä tuollaiset? Christophe näki ne, eikä
hän sitä uskonut. Tosiaanko hän ne näki? Hän käännähti yhtäkkiä... Ne
silmät oli luodut alas. Christophe koetti puhella Annalle, pakottaa
hänet katsomaan itseään silmiin. Järkkymätön Anna vastasi katsettaan
työstään nostamatta; sinertävät silmäluomet peittivät hänen katseensa
lyhyine ja tiheine silmäripsineen, läpitunkemattomalla varjollaan.
Ellei Christophe olisi ollut niin varma itsestään, olisi hän luullut,
että hänen oma mielikuvituksensa oli hänet pettänyt. Mutta hän tiesi
varmasti nähneensä, eikä hän voinut ilmiötä selittää.

Hänen huomionsa anasti nyt kuitenkin työ, ja kun Anna oli lopultakin
hänelle yhdentekevä, ei hän muistanut kauan koko tapausta.

Viikko myöhemmin koetti Christophe pianolla erästä _Liediä_,
jonka hän äsken oli säveltänyt. Braunilla oli tapana sekä
puolisonitserakkaudesta että Annaa ärsyttääkseen vaatia vaimoaan
alinomaa laulamaan ja soittamaan; ja sinä iltana kiusasi hän Annaa
tavallista itsepintaisemmin. Yleensä tyytyi Anna vastaamaan hänelle
lyhyellä ja kuivalla kiellolla, jonka jälkeen hän ei enää välittänyt
ei pyynnöistä, aneluista eikä leikinlaskuista; hän puristi huulensa
yhteen eikä ollut kuulevinaankaan. Tällä kertaa käänsi hän Braunin
ja Christophen suureksi ihmeeksi käsityönsä kokoon, nousi paikaltaan
ja tuli pianon viereen. Hän lauloi tuon _Liedin_, jota hän ei
ollut koskaan nähnyt. Tapahtui ihme: -- se ihme, jonka elämä oli
varustautunut Christophelle näyttämään. Annan äänessä oli syvä väri;
se ei missään suhteessa muistuttanut hänen hieman käheää ja sameaa
puheääntänsä. Tarttuen jo ensimäisestä nuotista säveleeseen varmasti,
rahtuakaan haparoimatta, ponnistelematta, nosti hän laulun musikaalisen
lauselman suorastaan liikuttavaan ja puhtaaseen suuruuteen; ja sitten
hän kohosi sellaiseen intohimon kiihkoon, että se vavisti Christophea:
sillä se oli aivan kuin hänen oman sydämensä ääntä. Christophe katsoi
Annaan syvästi hämmästyneenä, kun hän lauloi; ja näki hänet viimein,
ensimäisen kerran. Hän näki hänen tummat silmänsä, joihin syttyi hurja
leimu, hänen intohimoisen, isohkon suunsa, sen kauniisti kaartuvat
huulet, joilla oli hekumallinen hymy, hieman raskas ja julma, terveet
ja valkeat hampaat, kauniit, voimakkaat kädet, joista hän toisella
nojautui pianon kanteen, ja lujan ruumiin, joka oli tiukattu ahtaaseen
pukuun ja liian pakonalaisen ja köyhän elämän laihduttama, mutta jonka
saattoi aavistaa tuon ruman vaatetuksen kätkössä nuoreksi, voimakkaaksi
ja harmooniseksi.

Anna lopetti laulun ja meni istumaan, asettaen kädet polvilleen. Braun
onnitteli häntä; mutta hänen mielestään hän oli laulanut ytimekkyyttä
puuttuvalla tavalla. Christophe ei sanonut Annalle mitään. Hän katseli
häntä. Anna hymyili epämääräisesti, tietäen, että Christophe katseli
häneen. Suuri hiljaisuus tuli sinä iltana heidän kahden välille. Anna
huomasi, että hän oli noussut yläpuolelle itseään, tai ehkäpä oli
"itseään" ensi kertaa elämässään. Eikä hän tiennyt, mistä syystä hän
sitä oli.



Siitä päivästä alkaen Christophe rupesi tarkastamaan Annaa. Anna oli
vajonnut jälleen entiseen mykkyyteen, välinpitämättömään kylmyyteen ja
työvimmaan, joka hermostutti yksinpä hänen miestäänkin ja jolla hän
huumasi epäselvän ja levottoman luonteensa ajatuksia. Kuinka Christophe
häntä tarkastelikin, näki hän hänessä ainoastaan saman teennäisen
porvarisnaisen kuin täällä oleskelunsa ensimäisinä aikoina. Joskus
tuli Anna hajamieliseksi, istui paikallaan mitään tekemättä, eteensä
katsellen. Jos lähdettiin hänen luotaan, nähtiin hänet neljännestunnin
päästä hievahtamatta samassa asennossa. Kun hänen miehensä kysyi, mitä
hän ajatteli, niin hän ikäänkuin heräsi, hymyili, ja sanoi, ettei hän
ollut ajatellut mitään. Ja hän puhuikin totta.

Mikään ei jaksanut järkyttää hänen rauhaansa. Eräänä päivänä räjähti
hänen pukeutuessaan spriilamppu. Tuossa tuokiossa leimahtivat liekit
Annan ympärillä. Palvelijatar juoksi pakoon, toiset tulivat huutaen
hätään. Braun joutui suunniltaan, hän hoppusi, älähteli ja voihki
ja oli tulla kipeäksi. Anna avasi kampausvaippansa hakaset, päästi
uumiltaan hameen, joka alkoi palaa, ja polki sen jalkoihinsa. Kun
Christophe juoksi päästään pyörällä paikalle, kädessä vesikarahvi,
jonka hän oli hätäpäissään jostakin temmaissut, näki hän Annan
seisomassa alushameisillaan ja paljain käsivarsin tuolilla,
sammuttamassa tyynesti käsillään tulta ikkunaverhoista. Hän poltti
kätensä, ei puhunut siitä mitään, ja näytti ainoastaan olevan
harmissaan, että hänet oli nähty tässä asussa. Hän punastui, peitti
avuttomasti olkapäitään käsillään ja pakeni viereiseen huoneeseen,
sellaisin ilmein kuin olisi hänen arvokkuuttaan loukattu. Christophe
ihaili hänen tyyneyttään; mutta sitä hän ei ymmärtänyt, todistiko se
rauhallisuus enemmän Annan rohkeutta kuin tunteettomuutta. Hän oli
taipuvainen hyväksymään selitykseksi viimemainitun syyn. Toden totta,
tuo nainen ei tuntunut välittävän mistään, ei muista ihmisistä eikä
itsestään. Christophe ajatteli, ettei hänellä mahtanut olla laisinkaan
sydäntä.

Erään näkemänsä tapauksen jälkeen ei hän tätä luuloaan enää epäillyt.
Annalla oli pieni narttukoira, älykäs ja lempeäsilmäinen, koko talon
hemmottelema. Braun piti siitä rajattomasti. Christophe otti sen
luokseen sulkeutuessaan huoneeseensa tekemään työtä; ja lukitun ovensa
takana hän useinkin leikki koiran kanssa, välittämättä työstään.
Kun hän lähti kaupungille, oli koira ulko-ovella odottamassa häntä
ja yhtyi kohta hänen seuraansa: sillä se kaipasi kävelytoveria. Se
juoksi Christophen edeltä, ripsutteli neljällä pikkukäpälällään
niin nopein liikkein, että se pyöri kuin mikäkin väkkärä. Silloin
tällöin se pysähtyi ja katsoi taakseen, ylpeänä, kun se kulki
seuraajaansa nopeammin, ja seisoi siinä selkäkenossa, rinta koholla.
Se oli mielestään hyvinkin mahtava; se haukkui vimmatusti vaikkapa
puunkappaletta; mutta jos se näki kaukaakin toisen koiran, juoksi se
pakoon minkä käpälistä pääsi, ja pujahti vavisten Christophen jalkojen
väliin. Christophe nauroi sille ja piti siitä. Mikäli hän oli eronnut
ihmisistä, tunsi hän tulleensa lähemmäksi eläimiä; hänestä ne olivat
säälittäviä ja liikuttavia. Eläin-raukat heittäytyvät niin luottavasti
ihmisen huomaan, kun on niille hyvä. Ihminen on siinä määrin heidän
elämänsä herra, että se, joka tekee pahaa noille hänen haltuunsa
jätetyille heikoille, käyttää mahtiaan hirvittävällä tavalla väärin.

Niin kiltti kuin pikku koira kaikillekin oli, piti se erikoisesti
Annasta. Anna ei tehnyt mitään sitä miellyttääkseen; mutta hän
silitteli sitä usein, ja antoi sen käpertyä syliinsä nukkumaan, ja
piti huolta, että se sai ruokaa, ja näytti rakastavan sitä niin
paljon kuin hän yleensä rakastamaan pystyi. Eräänä päivänä ei narttu
osannut varoa kiitävän automobiilin pyöriä. Se murskautui, melkeinpä
omistajiensa silmien edessä. Se eli hetken vielä ja uikutti surkeasti.
Braun juoksi ulos kadulle paljain päin; hän nosti tuon verisen ja
raadellun lihakasan maasta ja koetti edes helpoittaa sen kärsimyksiä.
Anna tuli paikalle, katseli koiraa, kumartumatta edes sen puoleen,
nyrpisti inhoksuvasti suutaan, ja meni pois. Braun jäi kyyneleet
silmissä kuolevan pikku olennon luokse. Christophe kulki pitkin askelin
edestakaisin puutarhassa ja puristeli nyrkkejään. Hän kuuli Annan
jakelevan tyynesti määräyksiään piialle, eikä hän voinut olla Annalle
sanomatta:

-- Eikö tämä teihin vaikuta mitään?

Anna vastasi:

-- Sillehän ei mitään voi, eikö niin? On parempi olla sitä
ajattelematta.

Christophe tunsi vihaavansa häntä; sitten huomasi hän vastauksen
hassunkurisen puolen, ja hän nauroi. Hän ajatteli, että kunpa Anna
voisi antaa hänellekin tuon erinomaisen taitonsa olla surullisia
asioita ajattelematta; ja että onpa niiden elämä mukava, jotka saavat
olla vailla sydäntä! Edelleen ajatteli hän, että jos Braun kuolisi,
Annaa se ei liikuttaisi ollenkaan; ja Christophe oli tyytyväinen,
ettei itse ollut naimisissa. Yksinäisyys tuntui nyt hänestä paljon
iloisemmalta kuin tällainen yhdyselämä, joka kahlitsi tottumuksillaan
ihmisen koko iäkseen toiseen olentoon, niin, olentoon, joka saattoi
häntä vihata, tai mikä vielä pahempaa, jolle hän ei ollut kerrassaan
mitään. Toden totta, tuo nainen ei rakastanut ketään. Hän tuskin
elikään. Pietismi oli hänet kokonaan kuivettanut.

Eräänä päivänä lokakuun lopulla näyttäysi Anna Christophelle uutena
ihmisenä. -- He istuivat kaikki kolme ruokasalin pöydässä. Christophe
jutteli Braunin kanssa eräästä rakkausrikoksesta, joka nykyään oli
koko kaupungin puheenaiheena. Siellä lähistöllä maalla oli kaksi
italialaista tyttöä, sisarukset, rakastuneet samaan mieheen. Kun he
kumpikaan eivät voineet luovuttaa paikkaansa toiselle, heittivät he
arpaa, kuka heistä uhrautuisi. Voitetun piti sitten kursailematta
paiskautua Reinvirtaan. Mutta kun arpa ratkaisi asian, ei se heistä,
jolle onni oli epäsuopea, näyttänytkään olevan halukas toteuttamaan
yhteistä päätöstä. Toista sisarta vihastutti sellainen petturuus.
Sisarusten välillä syntyi sanasota, ja sitten jouduttiin käsikähmään,
jopa iskettiin veitsilläkin. Mutta yhtäkkiä tuuli kääntyi; he
syleilivät itkien toisiaan, ja vannoivat, etteivät he voisi elää ilman
toisiaan; ja koska he eivät saattaneet tyytyä jakamaan rakastettuaan
keskenään, päättivät he hänet tappaa. Niin tehtiinkin. Eräänä yönä
hommasivat rakastuneet tytöt miehen huoneeseensa; tuo onnellinen
oli sangen ylpeä tällaisesta kaksinkertaisesta menestyksestä. Ja
sillaikaa kun toinen sisar kietoi hänet kiihkeästi syliinsä, löi
toinen yhtä intohimoisesti tikarin hänelle selkään. Onneksi kuultiin
miehen hätähuudot, juostiin avuksi, saatiin hänet pelastetuksi varsin
surkeassa tilassa ystävättäriensä sylistä; ja sisarukset vangittiin.
He väittivät, ettei tämä asia kuulunut keneenkään muihin kuin heihin
ja ettei kenelläkään ollut siihen sekautumista, koska he kerran olivat
yksimielisesti päättäneet pelastautua yhteisestä omastaan. Heidän
uhrinsa oli melkeinpä samaa mielipidettä kuin hekin; mutta laki ei
sellaista ymmärtänyt. Eikä myöskään Braun sitä ymmärtänyt.

-- He ovat hulluja, sanoi hän. Heidät täytyy pistää hourujen
huoneeseen. Ah, mokomat heittiöt!... Minä ymmärrän, jos ihminen tappaa
itsensä rakkaudesta. Ymmärrän myöskin, jos hän tappaa olennon, jota hän
rakastaa ja joka häntä pettää... Silti en häntä puolusta: mutta siedän
sellaista, niinkuin jotain kauhean atavismin jäännöstä; on barbaarista,
mutta loogillista tappaa toinen, joka tuottaa ihmiselle tuskaa. Mutta
tappaa sellainen, jota rakastaa, ilman vihan syytä, ainoastaan sen
tähden, että toiset sitä rakastavat, on mielipuolisuutta... Ymmärrätkö
sinä sellaista, Christophe?

-- Oh, äännähti Christophe, minä olen tottunut olemaan paljon
ymmärtämättä. Se, joka puhuu rakkaudesta, puhukoon järjettömyydestä.

Anna oli ollut vaiti eikä ollut näyttänyt kuuntelevan; nyt kohotti hän
päätänsä ja sanoi tyynellä äänellä:

-- Siinä ei ole mitään järjetöntä. Se on aivan luonnollista. Kun
rakastaa, tahtoo hävittää sen, jota rakastaa, niin ettei kukaan muu
häntä saisi.

Braun katsoi vaimoonsa ällistyneenä; hän löi kämmenellään pöytään, pani
käsivartensa ristiin ja vastasi:

-- Mistä tuo on tuollaista päähänsä saanut?... Kuinka, onko sinullakin
tällaisesta mielipiteesi? Mitä hemmettiä sinä näistä tiedät?

Anna punastui hiukan, ja vaikeni. Braun jatkoi:

-- Kun rakastaa, tahtoo hävittää?... Sepä hirvittävä tyhmyys!
Hävittää olento, jota rakastaa, on sama kuin hävittää itsensä. --
Ei, päinvastoin: kun rakastaa, vaatii luonnollisin tunne tekemään
hyvää sille, joka ihmiselle itselleen tekee hyvää, hellimään häntä,
puolustamaan häntä, olemaan hänelle hyvä, olemaan kaikille hyvä.
Rakkaus on elämän paradiisi.

Anna katsoi varjoon, antoi miehensä puhua, lausui kylmästi, päätään
pudistaen:

-- Ei ole ihminen hyvä, kun rakastaa.



Christophe ei uudestaan halunnut kuulla Annan laulua. Hän pelkäsi...
pettymystäkö, vai jotain muuta? Hän ei olisi voinut siihen vastata.
Anna tunsi samaa pelkoa. Hän ei mennyt saliin silloin kuin Christophe
alkoi soittaa.

Mutta eräänä marraskuun iltana, kun Christophe lueskeli uunin ääressä,
näki hän Annan istuvan käsityö sylissä ja ainaisiin unelmiinsa
vaipuneena. Anna tuijotti eteensä, ja Christophe oli huomaavinaan
hänen silmissään samanlaisia hehkuvia loimahduksia kuin sinä äskeisenä
iltana. Christophe sulki kirjansa. Anna tunsi hänen katsovan itseensä
ja alkoi jälleen ommella. Maahan luotujen luomiensa raosta näki hän
kuitenkin kaikki. Christophe nousi paikaltaan ja sanoi:

-- Tulkaa.

Anna katsoi nyt Christopheen silmin, joissa häilyi vielä hiukan
epämääräinen ilme, ymmärsi ja lähti Christophen perästä.

-- Minnekä te menette? kysyi Braun.

-- Pianon luo, vastasi Christophe.

Christophe soitti. Anna lauloi. Kohta löysi Christophe hänet samana
kuin hän oli ilmestynyt hänelle silloin ensi kerralla. Anna astui
varmoin jaloin Christophen sävelten sankarimaailmaan, aivan kuin se
olisi ollut hänen ominta ilmapiiriään. Christophe kokeili edelleen,
valiten toisen kappaleen, ja sitten kolmannen yhä tulisemman, päästäen
hänessä irti intohimojensa myrskyt, kiihtyen itse, kiihdyttäen
laulajaa; sitten, korkeimmassa tunnekohdassa, keskeytti hän yhtäkkiä,
ja kysyi Annalta katsoen häntä suoraan silmiin:

-- Mutta kuulkaas, mikä te oikeastaan olette? Anna vastasi:

-- En tiedä.

Christophe sanoi tuimasti:

-- Mikä voima teillä on sisässänne, kun osaatte laulaa noin?

Anna vastasi:

-- Se johtuu siitä, että te saatte minut laulamaan.

-- Niinkö? Tottako? Minä ihmettelen, johtuuko se minusta vai teistä.
Ajatteletteko te tosiaan tällaisia asioita?

-- En tiedä. Luulen, ettei ihminen ole laulaessaan itseään.

-- Ja minä luulen, että te olette ainoastaan silloin itseänne.

He vaikenivat. Annan poskia kostutti hieno hiki. Hänen rintansa
kohoili hiljaa. Hän tuijotti kynttiläin liekkeihin, ja raaputteli
ajatuksissaan steariinia, jota oli valunut kynttilänjalan reunukselle.
Christophe näppäili pianon koskettimia sieltä täältä, katsellen Annaa.
He puhelivat toisilleen hämillään vielä jonkin sanan, töykeällä ja
kylmällä äänellä, etsiskelivät sitten jokapäiväisiä puheenaiheita, ja
vaikenivat tyyten, peljäten syventyä...

Seuraavana päivänä he vaihtoivat tuskin sanaa; he katselivat toisiaan
salaa, ikäänkuin peljäten. Mutta heille tuli tavaksi soittaa ja
laulaa yhdessä illoin. Ja pian harrastivat he yhdessä iltapuolella
päivääkin musiikkia; ja joka päivä, yhä enemmän. Aina valtasi Annan
sama käsittämätön intohimo: heti, kun ensimäiset soinnut helähtivät,
poltti se hänen olemustaan päästä jalkoihin ja teki tuosta pikku
porvarittaresta majesteettisen Venus-jumalattaren siksi aikaa kuin
musiikkia kesti: kaikkien sydämenkiihkojen lihaksitulleen vertauskuvan.

Braun hämmästyi Annan äkillistä mielistymistä lauluun, mutta ei
viitsinyt vaivautua mietiskelemään tämän naisellisen oikun syitä; hän
oli kuuntelijana näissä pikku konserteissa, nyökkäsi tahtia päällään,
lausui arvosteluja, ja oli yleensä hyvin tyytyväinen, vaikka hän
olisikin pitänyt hieman lauhkeammasta musiikista: moinen voimienpurkaus
tuntui hänestä liikanaiselta. Christophe vainusi ilmassa lähestyvää
vaaraa; mutta hänen päänsä meni sekaisin: hän oli vielä äskeisestä
sielullisesta tuskankaudesta heikko, eikä jaksanut vastustaa;
häneltä katosi tietoisuus, mitä hänessä itsessään tapahtui, eikä hän
sen enempää päässyt perille, miten Annan laita oli. Erään kerran
iltapuolella lakkasi Anna yhtäkkiä laulamasta, keskellä raivoisaa
kiihkoa pauhaavaa kappaletta, ja meni sanaakaan selittämättä pois
salista. Christophe odotti häntä: Annaa ei tullut. Puolituntia sen
jälkeen näki Christophe, kulkiessaan käytävää pitkin Annan huoneen
ohitse, hänet ovenraosta, kamarin perukassa, kelmein kasvoin,
vaipuneena synkkään rukoukseen.

Kuitenkin, mutta hyvin vähitellen, tulivat heidän välinsä
hiukan luottavammiksi. Christophe koetti saada häntä puhelemaan
menneisyydestään; Anna vastasi aivan ylimalkaisesti ja kuivasti;
tuskinpa sai Christophe häneltä udelluksi edes mitään selviä
yksityiskohtaisia tapauksia, ja nekin vasta pala palalta. Braunin usein
löyhäsuiseksi paisuva hyväntahtoisuus opasti hänet kuitenkin Annan
elämänsalaisuuksiin.

Anna oli syntyisin tästä samasta kaupungista Hänen oma nimensä oli
Anna-Maria Senfl. Hänen isänsä oli Martin Senfl, vanhaa, jo vuosisatoja
sitten ylen rikkaaksi tunnettua kauppiassukua, jossa luokkaylpeys ja
uskonnollinen ankaruus olivat kehittyneet huippuunsa. Martin Senfl
oli seikkailunhaluinen, niinkuin monet muut hänen kansalaisensa,
ja hän oli oleskellut vuosikausia kaukaisissa maissa, Itämailla ja
Etelä-Amerikassa; olipa hän tehnyt uhkarohkeita tutkimusmatkoja
Aasian sydämeenkin; siihen veivät häntä samalla kertaa sekä suvun
kauppaharrastukset että tieteen rakkaus ja huvitteluhalu. Kiertelemällä
tällä tavoin maailmassa oli hän menettänyt paitsi varansa myöskin
kaikki vanhat ennakkoluulonsa. Ja niinpä hän, joka oli luonteeltaan
kuumaverinen ja itsepäinen, nai kotimaahan palattuaan omaistensa
vihastuneista vastalauseista välittämättä erään lähellä kaupunkia
asuvan tilallisen tyttären, naisen, jonka maine oli epäilyttävä ja joka
ennen oli ollut hänen rakastajattarensa. Avioliitto oli hänelle ainoa
keino säilyttää omanaan tuo kaunis tyttö, sillä ilman häntä ei hän
voinut elää. Suku ilmaisi turhaan kieltonsa: se ei auttanut; silloin
sulki se ovensa ikipäiviksi tuolta jäseneltään, joka ei suvainnut
totella sen kaikkein pyhintä tahtoa. Koko kaupunki, -- kaikki "oikeat"
ihmiset, ollen nyt niinkuin tavallisesti tällaisesta yhteiskunnan arvoa
koskevasta asiasta täysin yhtä mieltä, -- nousi laumalla varomatonta
nuorta paria vastaan. Tutkimusmatkailija sai tuta katkerasti,
että Kristuksen uskolaisten maissa on yhtä vaarallista ruveta
hangoittelemaan ihmisten ennakkoluuloja vastaan kuin Suuren Laaman
valtakunnassakin. Hän ei ollut tarpeeksi vahva välittääkseen viis
muiden mielipiteistä. Hän oli kuluttanut perintöosansa tarkoin loppuun;
hän ei saanut tointa mistään: kaikki paikat suljettiin häneltä. Turhaan
purki hän kiukkuaan järkkymättömän kaupungin häväistyksiä vastaan.
Hänen terveytensä, jota vaivaloiset retket ja kuumeet oli horjuttaneet,
ei tällaista kestänyt. Hän kuoli halvaukseen viisi kuukautta naimisissa
oltuaan. Neljä kuukautta sen jälkeen kuoli hänen vaimonsa, jolla ei
ollut häistä saakka ollut yhtään itkemätöntä päivää, hyväsydäminen,
mutta heikkotahtoinen ja yksinkertainen ihminen, lapsivuoteeseen,
jättäen sille rannalle, jolta hän lähti, pikku Annan.

Martin Senflin äiti oli vielä elossa. Hän ei ollut antanut anteeksi
edes kuolinvuoteellakaan pojalleen eikä tuolle naiselle, jota hän ei
suostunut miniäkseen tunnustamaan. Mutta nyt, kun vihattua naista
ei enää ollut olemassa ja kun jumalallinen kosto oli tyydytetty, --
otti hän lapsen kasvattaakseen. Hän oli jumalinen, ahdasmielinen
rouva; rikas ja saita; hänellä oli erään kolkon kadun varrella tuossa
vanhassa kaupungissa silkkikauppa. Hän ei kohdellut lasta poikansa
tyttärenä, vaan paremminkin orpona, joka on otettu armosta ihmisten
pariin ja jonka täytyy siitä vastineeksi alistua melkeinpä palkollisen
asemaan. Kuitenkin hankki hän Annalle huolellisen kasvatuksen; mutta
koskaan hän ei päässyt epäluuloisesta ankaruudestaan tyttöä kohtaan;
tuntui siitä kuin hän olisi pitänyt lasta syyllisenä vanhempiensa
syntiin ja koettanut kukistaa hänen olemuksessaan sitä syntiä. Hän ei
antanut tytön vähääkään huvitella; hän sorti luontoa hänen eleissään,
sanoissaan, jopa hänen ajatuksissaankin kuin mitäkin rikosta. Hän
tappoi Annan nuoressa sielussa elämän. Anna tottui varhain istumaan
ikävissään kirkossa ja olemaan näyttämättä sitä ikävystymistään.
Hänet ympäröitiin helvetin kauhuilla; hänen lapsensilmänsä, joita
salakavalat luomet kätkivät, näkivät joka sunnuntai vanhan _Münsterin_
ovella noita kauhuja: kainostelemattomien ja kieroon vääntyneiden
kiviveistosten hahmossa, ikuiseen kadotukseen tuomittujen sielujen,
joiden jalkojen välissä liekit leiskuivat ja kupeita pitkin sammakot
ja käärmeet kiipeilivät. Anna tottui tukehduttamaan vaistojaan,
valehtelemaan itselleen. Heti, kun hän tuli siihen ikään, että voi
auttaa isoäitiään, sai hän olla aamusta iltaan apulaisena surullisessa
ja pimeässä kauppapuodissa. Hänelle tulivat tottumukseksi ympäristön
tavat: järjestys kaikessa, nyrpeä säästäväisyys, tarpeeton puutteessa
eläminen, tuon kaupungin ikävystynyt välinpitämättömyys muita
ihmisiä kohtaan, sen halveksiva ja ikävä elämänkäsitys, sellaisen
jumalisuuden luonnollinen seuraus, mikä ei johdu synnynnäisestä
hurskaudesta. Anna kiihtyi hurskauden harjoituksissaan sellaiseksi,
että isoäitikin piti niitä liiallisina; hän meni mahdottomiin
paastoissa ja lihankidutuksessa; kerran keksi hän käyttää kureliivejä,
joihin hän oli sovitellut nuppineuloja sillä tavoin, että ne joka
askelella tunkeusivat hänen ihoonsa. Nähtiin hänen silloin tällöin
kalpenevan; mutta ei tiedetty, mikä hänellä oli. Viimein, kun hän
pyörtyi, lähetettiin noutamaan lääkäriä. Anna ei tahtonut mitenkään
antaa itseään tutkia (hän olisi ennen kuollut kuin riisuutunut miehen
silmien edessä); -- mutta sen sijaan hän tunnusti salaisuutensa; ja
lääkäri läksytti hänet niin ankarasti että hän lupasi olla vasta
ryhtymättä tällaiseen urheiluun. Sitäpaitsi tarkasti isoäiti varmuuden
vuoksi silloin tällöin perin pohjin hänen vaatteensa. Annalle ei
näistä kidutuksista ollut mystillistä nautintoa, niinkuin olisi
saattanut luulla hänen mielikuvituksensa oli heikko, hän ei olisi
ymmärtänyt jonkun Assisin Fransiskuksen tai Pyhän Teresian elämän
runollisuutta. Hän hurskautensa oli surullista ja aineellista. Kun hän
kiusasi itseään, ei se johtunut siitä, että hän olisi sen palkkioksi
toivonut itselleen hyvyyksiä tulevassa elämässä, vaan siihen oli
syynä pelkästään kauhea ikävystyminen: joka käänsi kärkensä häntä
itseään kohti; Anna löysi melkeinpä ilkeää huvia pahasta, jota hän
teki itselleen. Omituisena poikkeuksena tässä kovassa, ja kylmässä
sielussa, joka oli samantapainen kuin hänen isoäitinsäkin, oli se
seikka, että se oli avoin musiikille, vaikkei Anna vielä tiennytkään,
miten pohjattomassa määrin. Muille taiteille hän oli suljettu; hän
oli tuskin katsellut yhtään ainoaa taulua tarkemmin; hänellä ei
näyttänyt olevan pienintäkään plastillisen kauneuden tajuntaa, niin
makua vailla hän oli kaikessa, ja oli sitä ylpeästi ja itsetietoisen
välinpitämättömästi. Kauniin ihmisruumiin näkeminen ei herättänyt
hänessä muita tunteita kuin alastomuuden vaikutuksen, samanlaisen kuin
eräässä Tolstoin kuvaamassa talonpojassa, nimittäin jonkinlaisen ilkeän
ja vastenmielisen tunteen. Se tunne oli Annassa sitäkin voimakkaampi,
kun hän oli aavistellut useimpien alastomuutta ihastelevien ihmisten
ihailevan sitä paljon suuremmassa määrässä pelkästään himonsa kuin
esteettisen ilon tähden. Hän ei tiennyt omaa kauneuttaan enemmän kuin
tiesi omista tukahdutetuista vaistoistansakaan; tai paremminkin: hän
ei tahtonut niistä mitään tietää; ja kun hän oli tottunut itselleen
valehtelemaan, onnistuikin hänen tässä suhteessa pettää itseään.

Braun oli nähnyt hänet ensi kertaa eräissä häissä, joihin Anna oli
joutunut sattumalta: sillä häntä ei sellaisiin tilaisuuksiin kutsuttu,
koska hän häpeällisen sukuperänsä vuoksi kaupunkilaisten mielestä oli
huonossa maineessa. Anna oli silloin kahdenkolmatta-vuotias. Braun
huomasi hänet kohta. Ei suinkaan niin, että Anna olisi tahtonut tehdä
itsensä huomatuksi. Istuessaan Braunin vieressä päivällispöydässä,
jäykkänä ja oudosti ja mauttomasti puettuna, hän tuskin avasi
suutaan virkkaakseen jotain. Mutta Braun ei lakannut koko aterian
ajalla puhelemasta hänen kanssaan, siis itsekseen. Ja hän palasi
kotiinsa haltioissaan. Tavallisella nopsanäköisyydellään oli hän
huomannut, miten neitseellisen puhtailta hänen vierustoverinsa kasvot
näyttivät; ja hän oli ihastunut Annan terveeseen järkeen ja hänen
tyyneyteensä; suuressa arvossa piti hän myöskin Annan vankkaa terveyttä
ja niitä hyviä perheenemännän avuja, joita hän oli ollut hänessä
keksivinään. Hän lähti vieraisille Annan isoäidin luokse, kävi siellä
muutaman kerran uudestaan, kosi ja hyväksyttiin. Myötäjäisistä, ei
puhettakaan. Rouva Senfl testamenttasi koko omaisuutensa kaupungille,
liikeharrastuksiin.

Koskaan ei nuori vaimo ollut rakastanut miestään: rakkaushan oli
tunne, jota ei kai saanut ottaa lukuun kunniallisessa elämässä, vaan
jota täytyi paremmin karttaa jonkinlaisena pahana. Mutta hän tiesi
antaa arvon Braunin hyvälle sydämelle; hän oli miehelleen kiitollinen,
että hän oli hänet nainut, hänen epäilyttävästä syntyperästään
huolimatta; syvästi kiitollinen, joskaan ei sitä tunnettaan näyttänyt.
Annalla oli muuten selvä käsitys avioliittokunniasta. Mikään ei ollut
häirinnyt heidän välejään niinä seitsemänä vuotena, jotka he olivat
olleet naimisissa. He elivät toistensa rinnalla, eivät ymmärtäneet
toisiaan, eivätkä välittäneetkään ymmärtää: maailman mielestä olivat
he ihanteellinen aviopari. He eivät käyneet paljoa missään. Braunilla
oli melkoisen suuri tuttavapiiri; mutta hän ei ollut saanut sitä
hyväksymään seuraansa hänen vaimoaan. Anna ei ollut miellyttävä; eikä
hänen syntyperänsä tahraa oltu täysin unohdettu. Anna puolestaan
ei koettanut millään tavoin tehdä itseään suosituksi. Hän oli
katkeroitunut, sillä hän oli saanut jo lapsena kärsiä halveksumista.
Sitäpaitsi hän oli tottumaton parempaan seuraan, ja oli hyvillään,
että hänet unohdettiin. Hän kävi joskus itse vieraissa ja sai
vastavieraitakin, milloin hänen miehensä etu välttämättä sitä vaati.
Ne vieraat olivat uteliaita ja panettelevia poroporvarittaria. Heidän
juorujuttunsa eivät herättäneet Annan mielenkiintoa; hän ei viitsinyt
välinpitämättömyyttään edes salata. Sellaista ei toki anneta anteeksi.
Ja sittemmin ne vierailut loppuivatkin ja Anna jäi yksin. Sitä hän
juuri tahtoikin: mikään ei enää häirinnyt unelmia, joita hän hautoi
sydämessään, eikä hänen ruumiissaan piileviä arvoituksellisia voimia.



Anna oli näyttänyt jo muutamia viikkoja sairaalta. Hänen kasvonsa
olivat kelmentyneet ja niihin oli ilmestynyt syviä uurteita. Hän
karttoi Christophen ja Braunin seuraa. Hän vietti päivänsä omassa
kamarissaan; hän painui ajatuksiinsa; hän ei vastannut, kun hänelle
jotain puhuttiin. Braun ei nyt enempää kuin muulloinkaan välittänyt
tällaisista naisen oikuista. Hän selitteli niitä Christophelle.
Niinkuin melkein kaikki ne miehet, jotka joutuvat helposti naisten
petettäviksi, luuli hän tuntevansa kovinkin hyvästi naisia. Ja hän
tunsikin tosiaan heidät hyvästi: avu, josta ei ole mitään hyötyä.
Hän tiesi, että naisilla on usein itsepintaisia uneksimisen puuskia,
että heille tulee halu jäykästi ja vihamielisesti olla vaiti; ja hän
ajatteli, että silloin täytyy heidän antaa olla rauhassa, ei koettaa
selvittää asiaa, ei varsinkaan näyttää heille sitä tiedotonta maailmaa,
joka heidän sielunsa yhtä puolta ympäröi. Viimein hän kuitenkin alkoi
tulla Annan terveydestä levottomaksi. Hän päätteli moisen riutumisen
johtuvan hänen elämäntavoistaan, siitä, että hän oli aina sisällä, ei
käynyt koskaan ulkopuolella kaupunkia, tuskinpa poissa kotoaankaan.
Hän tahtoi nyt, että Annan oli käveltävä. Hän itse ei voinut lähteä
hänen mukaansa: sunnuntaisin oli Annalla jumalanpalveluksensa, ja
arkipäivinä Braunilla sairaiden vastaanotto. Mitä jälleen Christopheen
tulee, hän vältti lähteä Annan kanssa kävelylle. Pari kertaa olivat he
tehneet lyhyen kävelymatkan kaupungin tulliin: he olivat olleet kuolla
ikävästä. Juttelemisesta ei tullut mitään. Tuntui kuin ei Annalle olisi
ollut olemassakaan luonnon kauneutta; hän ei nähnyt mitään; kaikki
maisemat olivat hänelle pelkkiä kiviä ja ruohoa; hänen kalseutensa
siinä suhteessa oli aivan tyrmistyttävä. Christophe oli koettanut saada
häntä huomaamaan jotakin kaunista näköalaa. Anna katseli sitä, hymyili
kylmästi, ja sanoi, Christophen mieliksi:

-- Niin, se on omituinen...

Aivan samaan tapaan kuin hän oli sanonut:

-- Nyt paistaa aurinko.

Christophe tunki kyntensä kämmeniinsä kiukusta. Sitten ei hän Annalta
kysynyt enää mitään; ja kun Anna lähti ulos, keksi hän aina jonkin
tekosyyn saadakseen olla kotona.

Oikeastaan ei Anna ollut luonnolle tunteeton; hän ei tosin pitänyt
sellaisesta, mitä on totuttu sanomaan kauniiksi maisemiksi: hän ei
eroittanut niitä toisista; mutta hän rakasti maaseudun luontoa, kaikkea
siinä, -- maata ja ilmaa. Mutta sitäkään tunnettaan hän ei itse
aavistanut enempää kuin muitakaan voimakkaimpia vaistojaan; ja hänen
lähellään elävät ihmiset aavistivat niitä vieläkin vähemmän kuin hän.

Itsepintaisesti vaatien sai Braun vaimonsa päättämään lähteä
päivän kestävälle huviretkelle kaupungin ympäristöön. Anna myöntyi
viimein, päästäkseen rauhaan. Kävelyretki suunniteltiin seuraavaksi
sunnuntaiksi. Viimeisellä hetkellä täytyikin tohtorin jäädä kotiin,
erään vaarallisen sairaustapauksen vuoksi, vaikka hän oli jo niin
lapsellisesti tästä matkasta iloinnut. Christophe lähti nyt Annan
kanssa kahden.

Kaunis, lumeton talvipäivä: ilma puhdas ja kylmä, taivas selvä,
aurinko säteili täydeltä terältä, kylmä pohjatuuli puhalsi. He
matkustivat paikallisjunalla kauas sinertäville vuorenrinteille: ne
kaartuivat kaupungin ympärillä kuin pyhimyssäteikkö. Vaunuosasto
oli täynnä väkeä; he joutuivat eri paikkoihin istumaan. He eivät
puhelleet keskenään. Anna oli synkän näköinen; edellisenä iltana oli
hän Braunin hämmästykseksi julistanut, ettei hän seuraavana päivänä
menisi kirkkoon. Ensi kerran elämässään löi hän laimin sellaisen
velvollisuuden. Oliko se sielun kapinaa?... Kuka arvasi hänen
sisälliset taistelunsa? Hän tuijotteli nyt edessään olevaan seinään;
hän oli kalpea; hänen sydäntään kalvoi julma ikävä.

He laskeutuivat junasta. Heidän keskinäinen vihamielinen kylmyytensä ei
kadonnut kävelyretken alussa; he kulkivat rinnatusten; Anna varmoin ja
säntillisin askelin, katselematta mitään; hänen kätensä olivat vapaina,
käsivarret heiluivat; hänen kenkiensä kannat kalskahtelivat routaiseen
maahan. -- Vähitellen hänen kasvonsa saivat elävämmän ilmeen. Nopea
kävely nosti punan hänen kelmeille poskilleen. Hänen huulensa
aukesivat ja nauttivat raitista ilmaa. Sitten, eräässä polvittelevan
tien käänteessä, alkoi hän nousta suoraan ylös rinnettä, niinkuin
vuohi; tuolla jyrkällä somerorinteellä hän oli pudota ja tarrautui
kiinni puihin ja pensaihin. Christophe meni hänen perästään. Anna
kiipesi ripeämmin, luiskahteli alas, takertui sormillaan taas kiinni
ruohikkoon. Christophe pyysi häntä pysähtymään. Anna ei vastannut, vaan
nousi yhä, kumarissaan, melkein nelinkontin. He menivät usvakerroksen
läpi, joka verhosi laaksoa kuin hopeinen harso, josta metsiköt tummasti
häämöttivät; he olivat nyt yläilmojen kuumassa auringonpaisteessa.
Vuorenhuipulla Anna pysähtyi, kääntyi; hänen kasvonsa olivat
kirkastuneet; hänen suunsa oli auki ja hengitti ihanaa ilmaa. Hän
katsoi iroonisin silmin Christopheen, joka kiipesi ylös vuorenkuvetta;
Anna otti hartioiltaan manttelinsa, heitti sen hänelle vasten kasvoja,
ja lähti kiipeämään vielä ylemmille huipuille, odottamatta edes, että
Christophe saisi levähtää. Christophe riensi hänen perästään. Se alkoi
olla heistä hauskaa; voimakas ilma huumasi heitä. Anna ryntäsi jyrkälle
rinteelle; kivet vierivät hänen jaloissaan; hän ei kompastellut; hän
luisui alas, hyppeli, lensi kuin nuoli. Silloin tällöin hän vilkaisi
taakseen nähdäkseen, kuinka paljon edellä hän oli Christophea.
Christophe pääsi yhä lähemmäksi. Anna syöksyi metsikköön. Lakastuneet
lehdet rapisivat heidän juostessaan; oksat, joita Anna viskoi syrjään,
iskivät Christophea vasten kasvoja. Anna kompastui puun juuriin.
Christophe sai hänet kiinni. Anna otteli vastaan käsin ja jaloin,
töytäsi häntä rajusti, koettaen hänet kaataa; hän huusi ja nauroi.
Hänen rintansa läähätti Christophen ruumista vasten; heidän poskensa
sipaisivat toisiaan; Christophe tunsi hien hajun Annan ohimoilta; hän
hengitti hänen kosteain hiuksiensa tuoksua. Voimakkaalla sysäyksellä
Anna pääsi irti, ja katsoi Christopheen hämmentymättä, uhittelevin
silmin. Christophea ällistytti, mikä voima tuossa naisessa piili,
voima, joka ei ilmennyt tavallisessa elämässä koskaan.

He menivät läheisimpään kylään, pitkin jaloissa ponnahtelevaa,
kahisevaa peltojen sänkeä. Heidän edestään pakeni nokkivia
varislaumoja. Aurinko paahtoi, ja pohjatuuli puri poskiin. Christophe
oli tarjonnut Annalle käsivartensa. Annalla oli ohuenlainen puku;
Christophe tunsi vaatteen läpi hänen kostean ja hiestä kuuman
ruumiinsa kosketuksen. Hän tahtoi Annaa ottamaan manttelinsa
hartioilleen; Anna ei huolinut, ja näyttääkseen reippauttaan hän
avasi vielä kauluksensakin. He menivät maalaisravintolaan, jonka
kilpeen oli maalattu "metsäläisen" kuva (_Zum wilden Mann_). Ulko-oven
pielessä kasvoi näre. Ravintolasalin seinillä oli saksalaisia
kaksiväripainoksia: toinen niistä sentimentaali, "Keväällä" (_Im
Frühling_), toinen isänmaallinen, "_Jean-Jacques'in taistelu_"; ja
kolmantena oli ristiinnaulitun kuva, ristin juuressa pääkallo. Annalla
oli niin ahnas ruokahalu, ettei Christophe olisi hänestä moista
uskonut. He maistoivat ilokseen neljänneksen valkoviiniä. Syötyään
lähtivät he jälleen poikki maiden ja metsien, niinkuin kaksi hyvää
toveria. Ei pienintäkään sivuajatusta. He nauttivat vain kävelyn
riemusta, suontensa onnekkaasta sykinnästä, ilmasta, joka hiveli
kylmästi poskia. Annan kielenkanta oli lauennut. Hän ei ollut enää
epäluuloinen; hän puhui vilpittömästi kaikki, mitä hänen mieleensä
sattui.

Hän kertoi lapsuudestaan: isoäiti oli vienyt hänet kerran erään
ystävättärensä luokse, joka asui lähellä tuomiokirkkoa; sillaikaa
kuin vanhat naiset juttelivat keskenään, lähetettiin hänet suureen
puutarhaan, tuon samaisen Münsterin tummaan varjoon. Siellä istahti
Anna erääseen nurkkamaan eikä hievahtanut siitä; hän kuunteli lehtien
suhinaa, hän katseli tarkoin hyönteisten vilinää; se oli huvittavaa
ja peloittavaa. -- (Anna jätti sanomatta, että häntä pelottivat
paholaiset: ne olivat aina hänen mielikuvituksessaan; hänelle oli
kerrottu niiden kiertelevän kirkkojen ympärillä, uskaltamatta mennä
niihin sisälle; ja nyt hän oli niitä näkevinään noiden elukoiden
hahmossa: hämähäkkien, sisiliskojen, muurahaisten, koko tuon omituisen
pikku maailman, jota kuhisi hänen ympärillään, lehtien alla, mullassa
tai muurien raoissa.) -- Sitten puhui Anna talosta, jossa hän oli
silloin asunut, auringottomasta huoneestaan; hän muisteli sitä
kuitenkin mielihyvällä, hän oli viettänyt siellä monet yöt nukkumatta,
haaveillen kaikenlaista...

-- Mitä?

-- Kaikenlaista hullua.

-- Kertokaa.

Anna pudisti kieltävästi päätänsä.

-- Miksi ette kerro?

Anna punastui, nauroi sitten ja jatkoi:

-- Ja päivälläkin, keskellä työtä.

Hän muisteli sitä tarkemmin, nauroi taas, ja lopetti:

-- Aivan hullua, sellaista, pahaa.

Christophe sutkautti leikillisesti:

-- Teitä ei siis pelottanut?

-- Mikä?

-- Että joutuisitte kadotukseen?

Annan kasvot jäykistyivät.

-- Ei saa puhua sellaista, sanoi hän.

Christophe käänsi pakinan toisaalle. Hän ihaili Annan ruumiillista
voimaa, sillä sen hän oli nähnyt äsken painiskeltaessa. Annan ilme
muuttui jälleen luottavaksi ja hän kertoi entisiä poikamaisuuksiaan
-- (hän sanoi tahallaan: "poikamaisuuksia"; pikkutyttönä oli hän näet
aina tahtonut päästä mukaan poikien leikkeihin ja tappeluihin). --
Kerran, kun hän oli ollut erään pienen pojan kanssa yhdessä, pojan,
joka kuitenkin oli häntä päätä pitempi, oli hän lyönyt yhtäkkiä poikaa
nyrkillään, toivossa saada iskun takaisin. Mutta poika oli juossut
karkuun ja rääkynyt, että Anna lyö häntä. Toisen kerran oli hän
maalla nähnyt tien vieressä mustan lehmän ja kiivennyt sen selkään;
lehmä peljästyi ja paiskasi hänet puun kupeeseen: Anna oli siinä
leikissä menettää henkensä. Olipa hänen päähänsä kerran pistänyt
hypätä alas kadulle toisen kerroksen ikkunasta, siksi, että hän oli
epäillyt, uskaltaisiko hän sen tehdä; onneksi hän siinä ainoastaan
nyrjäytti jalkansa. Hän keksi kaikenlaisia kummallisia ja vaarallisia
urheilutapoja, milloin hänet jätettiin yksin kotiin; hän kiusasi
ruumistaan milloin milläkin merkillisellä.

-- Kuka uskoisi sitä, näytätte niin vakavalta!...

-- Oh! huudahti Anna; jospa minut nähtäisiin eräinä päivinä, kun olen
huoneessani yksin.

-- Kuinka? Vieläkö nytkin siis?

Anna nauroi. Hän hypähti asiasta toiseen, ja kysyi, oliko Christophe
innokas metsästäjä. Christophe vastasi kieltävästi. Anna sanoi kerran
ampuneensa pyssyllä kottaraista ja vikuuttaneensa linnun. Christophe
suuttui.

-- No, mitä siinä sitten nyt on? kysyi Anna.

-- Eikö teillä ole sydäntä?

-- En tiedä siitä mitään.

-- Ettekö ajattele, että eläimet ovat eläviä olentoja niinkuin mekin?

-- Kyllä, vastasi Anna. Juuri siksi; ja minä aioinkin teiltä kysyä:
uskotteko te, että eläimilläkin on sielu?

-- Kyllä, sen minä uskon.

-- Pastori sanoo, että ei ole. Ja minä, että niillä on, jonkinlainen...
Sitäpaitsi minä luulen, että minä olen ollut jokin eläin entisessä
elämässä, lisäsi hän hyvin vakavasti.

Christophe purskahti nauruun.

-- Siinä ei ole mitään naurettavaa, sanoi Anna. (Hän itsekin nauroi.)
Sellaistakin minä haaveilin silloin lapsena. Minä kuvittelin
esimerkiksi olevani kissa, koira, lintu, varsa, hieho. Minä tunsin
niiden pyyteitä. Olisin tahtonut vähäksi aikaa päästä niiden nahkaan
tai saada niiden höyhenet ympärilleni; ja sitten olin olevinani eläin.
Ettekö ymmärrä sellaista?

-- Te olette omituinen otus. Mutta jos kerran tunnette tällä tavoin
olevanne sukua eläimille, niin kuinka voitte tehdä niille pahaa?

-- Ainahan tekee jollekulle pahaa. Muut tekevät minulle pahaa, minä
muille. Sellaista on aina. Minä en valita. Ei pidä olla elämässä niin
lellitelty! Minä teen itsellenikin pahaa, ilokseni!

-- Itsellenne?

-- Niin. Katsokaapas tätä. Eräänä päivänä iskin vasaralla naulan tuohon
kämmeneen.

-- Minkätähden?

-- En minkään.

(Anna ei tahtonut tunnustaa, että hän oli halunnut ristiinnaulita
itsensä.)

-- Antakaahan kätenne tänne, sanoi Anna.

-- Mitä te sillä?

-- Antakaa nyt.

Christophe antoi. Anna puristi sitä niin, että Christophen täytyi
huutaa. Sitten he leikittelivät kuin talonpoikaislapset tekemällä
toisilleen niin paljon kuin suinkin pahaa. He olivat onnellisia, ilman
mitään sala-ajatuksia. Koko muu maailma, heidän entisen elämänsä
vaiheet, menneisyyden suru, tulevaisuuden kammo, myrsky, joka heissä
kokoutui, kaikki oli kadonnut.

He olivat kulkeneet monet kilometrit; he eivät tunteneet olevansa
yhtään väsyneitä. Yhtäkkiä Anna pysähtyi, heittäytyi maahan,
sänkipellolle loikomaan, eikä puhunut mitään. Hän makasi seljällään,
kädet pään alla, katseli taivaaseen. Miten rauhallista! Miten
suloista!... Tuossa parin askeleen päässä solisi puro maan alla, sen
pulppuava ääni hiljeni tuon tuostakin, aivan kuin suoni sykyttää
milloin heikosti, milloin kovasti. Ilmanranta hohti helmiäisenä.
Maanpinnalla väikkyi vesihuurua, josta alastomat ja mustat puut
häämöttivät. Lopputalven päiväpaistetta; nuori, kalpea aurinko
uinahtaa illan helmaan. Linnut halkoivat ilmaa kuin kiiltävät nuolet.
Ystävälliset kirkonkellot helähtelivät maalaiskylissä, vastasivat
toisilleen tornista torniin... Christophe istui melkoisen lähellä Annaa
ja katseli häntä. Anna ei ajatellut laisinkaan Christophea. Syvä riemu
oli hänet täyttänyt. Hänen kaunis suunsa nauroi vaiti. Christophe
ajatteli:

-- "Sinäkö se olet? En sinua tunne enää entiseksi."

-- "En ole enää itseäni. Luulen, että olen jotain toista. En enää
pelkää; en pelkää Häntä... Ah, kuinka Hän minua tukehdutti, kuinka Hän
minua kiusasi! Tuntui kuin olisin ollut ruumisarkussa!... Nyt saan
hengittää; tämä ruumis, tämä sydän, ne ovat minun. Minun ruumiini.
Rakas, oma ruumiini. Vapaa ja rakkaudelle altis sydämeni. Miten paljon
onnea minussa on! Enkä sitä tuntenut, en tuntenut itseäni! Mitä sinä
olet minusta tehnyt?..."

Näin oli Christophe kuulevinaan Annan suloisesti huokaavan. Mutta Anna
ei ajatellut mitään muuta kuin ehkä, että hän oli onnellinen, että
kaikki oli hyvin.

Ilta oli jo tullut. Aurinko, elämään väsynyt, katosi kello neljän
aikaan harmaan ja punasinertävän usvaverhon kätköön. Christophe
nousi maasta ja meni Annaa lähemmäksi. Hän kumartui hänen puoleensa.
Anna käänsi häneen katseensa, joka oli vielä täynnä avaran taivaan
huumausta. Meni muutama hetki ennenkuin hän näytti vielä muistavan
Christophea. Silloin kohdistivat hänen silmänsä Christopheen
arvoituksellisen hymyn, hänen omasta hämmentyneestä mielialastaan
johtuvan. Väistääkseen tuota hymyä ummisti Christophe hetkeksi
luomensa. Kun hän ne jälleen avasi, katsoi Anna häneen yhä; ja
Christophesta tuntui kuin ne olisivat pitkät ajat katselleet toisiaan
niin. Oli kuin olisivat he lukeneet toistensa sielua. Mutta he eivät
tahtoneet itsekään tietää, mitä he olivat lukeneet.

Christophe ojensi Annalle kätensä. Anna tarttui siihen, virkkamatta
sanaakaan. He palasivat äskeiseen kylään, jonka pataässän-muotoiset
torninhuiput he näkivät pistävän esiin alhaalta laakson pohjasta;
yhdessä tornissa, sammaltuneen tiilikaton harjalla oli tyhjä
haikaranpesä, ikäänkuin mikäkin lakki. Lähellä kylää, kahden tien
risteyksessä, kulkivat he kaivon ohitse, jonka patsaan päässä seisoi
pieni katolilainen pyhimyksenkuva: puusta tehty Magdalena, siro,
hiukan imelä, kädet ojennettuina. Vaistomaisesti teki Anna saman
liikkeen kuin kuvakin, ojentaen sille kätensä; sitten hän nousi kaivon
kehälle ja täytti kauniin jumalattaren kädet rautatammen lehvillä,
ja pihlajantertuilla, joiden punaiset marjat olivat vielä säilyneet
lintujen nokilta ja pakkaselta.

Heitä vastaan tuli ryhmissä pyhäasuihinsa pukeutuneita maalaispoikia
ja -tyttöjä. Naisten iho oli hyvin ruskea, posket hohtavan punaiset,
paksu tukka kääritty pässinsarven muotoisesti korvallisille; vaatteet
kirjavat, hatuissa kukkia. Heillä oli valkeat hansikkaat ja punaiset
ranteet. He lauloivat varsin siistejä lauluja, kimein, lauhkein,
hiukan väärin äänin. Jossakin läävässä ammui lehmä. Hinkutautinen
lapsi yski tuolla talossa. Vähän kauempaa kuului honottavan klarinetin
ja läppäkornetin soittoa. Kylän torilla, kapakan ja hautausmaan
välissä, tanssittiin. Neljä musikanttia soitti, pöydällä istuen.
Anna ja Christophe asettuivat penkille kapakan edustalle katselemaan
tanssia. Parit töytäsivät toisiinsa ja haukkuivat makeasti toisiaan.
Tytöt kirkaisivat silloin tällöin, pelkästä huutamisen ilosta.
Ryyppymiehet löivät nyrkeillään tahtia pöytiin. Jolloinkin ennen
olisi tällainen karkea ilo Annaa inhottanut; tänä iltana hän siitä
nautti; hän oli ottanut hatun pois päästänsä, ja katseli tanssijoita
vilkastunein kasvoin. Christophe purskahti silloin tällöin nauruun
tuota juhlallisen hassunkurista soittoa kuullessaan ja soittajia
katsellessaan. Hän kaiveli taskujaan, ja löysi lyijykynän, ja alkoi
vedellä ravintolalaskun nurealle puolelle nuottiviivoja ja merkitä
nuotteja: hän kirjoitti nyt tansseja. Yksi lehti tuli pian täyteen;
hän pyysi paperia lisää, ja täytti senkin suurella, kärsimättömällä
ja kömpelöllä käsialallaan. Anna luki kirjoitusta Christophen olan
takaa, poski lähellä hänen poskeaan, hyräillen merkittyjä nuotteja;
hän koetti arvailla, mitä milloinkin tulisi, ja taputti käsiään,
kun arvasi oikein, tai kun jokin odottamaton päähänpisto saikin
hänet hämmästymään. Lopetettuaan sävellyksensä Christophe vei sen
soittajille. Ne olivat oikeita saksalaisia soittajia, ammatissaan
perinpohjin käteviä: he soittivat lehdestä ensinäkemältä, erehtymättä
yhdessäkään kohtaa. Kappale oli sentimentaalin ja hassunkurisen
huumorin sekoitusta, rytmi töytäilevää, aivan kuin keskeltä soittoa
olisi kuulunut naurunpurskahduksia. Oli mahdotonta vastustaa sen
valtavaa hulluttelua: jalat pyrkivät itsestään tanssimaan. Anna juoksi
joukkoon, tempaisi parikseen, kuka ensinnä eteen sattui, ja hyppäsi
kuin hullu; kilpikonnanluinen neula putosi hänen tukastaan; kiharat
irtautuivat ja heilahtelivat hänen poskillaan. Christophe ei voinut
kääntää hänestä silmiään; hän ihaili tuota vankkaa ja voimakasta
eläintä, jota armoton kuri oli tähän saakka kahlinnut hiljaisuuteen ja
liikkumattomuuteen; hän näki Annan sellaisena, jona kukaan ei ollut
häntä nähnyt, sellaisena kuin hän todellisuudessa, valhenaamionsa
alla oli: voimastaan humaltunut Bacchanti. Anna huusi Christophea.
Christophe ryntäsi hänen luokseen ja kävi käsiksi. He tanssivat,
tanssivat kunnes olivat pyörtyä ja paiskautuivat seinää vasten. He
seisattuivat huumautuneina. Ilta oli jo pilkkoisen pimeä, he levähtivät
hetken, ja erosivat sitten tanssiseurasta. Anna, joka oli tavallisesti
niin jäykkä kansaa kohtaan, joko avuttomuudesta tai halveksumisesta,
ojensi nyt somasti kätensä soittajille, kapakan isännälle ja niille
kylänpojille, jotka olivat hänen puolellaan tanssijain piirissä.

He palasivat asemalle päin tähtiä säkenöivän ja kylmän taivaan alla,
halki maiden ja metsien, samaa tietä kuin olivat tulleet aamulla.
Anna oli vielä varsin eloisa. Sitten hän alkoi puhua vähemmän, ja
vaikeni viimein kokonaan, aivan kuin uupuneena ponnistuksesta ja
yön mystillisestä liikutuksesta. Hän nojautui kauniisti Christophen
käsipuoleen. Kun mentiin alas sitä rinnettä, josta hän muutama tunti
ennen oli kiivennyt iloisesti ylös, hän huokasi. He tulivat asemalle.
Lähellä ensimäistä taloa Christophe pysähtyi ja katseli Annaa.
Annakin katseli häneen ja hymyili synkkämielisesti. Junassa oli sama
tungos kuin tullessakin. He eivät voineet puhella keskenään. Istuen
Annaa vastapäätä Christophe katseli koko ajan hellästi häneen. Annan
silmät olivat luodut maahan; nyt tunsi hän Christophen katseen, ja
avasi silmänsä ja katsoi Christopheen: sitten hän käänsi päänsä pois,
eikä Christophe enää saanut hänen katsettaan nähdä. Anna tuijotteli
ulos yöhön. Epämääräinen hymy väikkyi hänen huulillaan, suupielissä
hiukan väsynyt sävy. Sitten hymykin katosi. Ilme muuttui jäykäksi ja
kuolleeksi. Christophe luuli, että junan tahdikas kolina väsytti Annaa,
ja koetti puhua hänelle. Anna vastasi hänelle kylmästi, hyvin lyhyesti,
päätänsä kääntämättä. Christophe koetteli uskotella itselleen yhä vain,
että väsymys oli tähän muutokseen syynä; mutta hän tiesi hyvin, ettei
syynä ollut se. Sikäli kuin lähestyttiin kaupunkia, huomasi hän Annan
kasvojen hyytyvän, elämän niistä sammuvan, koko hänen kauniin ja villiä
suloa uhkuvan ruumiinsa painautuvan entiseen kuoreensa. Kun he lähtivät
junasta, ei Anna nojautunut Christophen käsivarteen. He menivät vaiti
kotiin.



Joku päivä tämän jälkeen, kello neljän tienoissa iltapuolella olivat
Christophe ja Anna kotona kahden. Braun oli lähtenyt kaupungille.
Jo eilen oli kaupunki ollut kelmeän vihreän usvan peitossa. Kuului
näkymättömän virran kohina. Raitiovaunujen sähkö sähähteli sumussa.
Päivänkuulto sammui, ikäänkuin tukehtui; tuntui kuin ei olisi ollut
mikään hetki päivästä: oli sellainen tuokio, jolloin tietoisuus
todellisuudesta katoaa, jolloin ihminen joutuu aikojen ulkopuolelle.
Edellisinä päivinä oli alkanut puhaltaa viiltävä pohjoistuuli, ja ilma
oli ollut kostea; nyt oli se tullut yhtäkkiä liian lämpöiseksi ja
märäksi. Ilma kuohui lunta, taivas taipui hiutaleiden painosta.

He olivat kahden kesken salissa, jonka kylmä ja ahdashenkinen sisustus
kuvasi hyvin emäntänsä sielua. He eivät puhuneet mitään. Christophe
luki. Anna ompeli. Christophe nousi ja meni ikkunan ääreen; hän
nojasi järeät kasvonsa ikkunanristikkoon, ja seisoi ja uneksi siinä;
lyijynharmaaseen maailmaan taivaasta heijastuva kalpea valaistus aivan
kuin pyörrytti hänen päätänsä; hänen ajatuksensa olivat rauhattomat;
turhaan koetti hän kiinnittää niitä johonkin määrättyyn asiaan: aina
ne häneltä karkasivat. Hänet valtasi ahdistus: hän tunsi vaipuvansa
jonnekin; ja hänen sielunsa tyhjyydestä, sen suuren särkymyksen
raunioista, kohosi hitaina pyörteinä polttava tuuli. Christophe seisoi
Annaan selin; Anna ei häntä nähnyt, hän teki työtään; mutta hieno
väristys kulki hänen pintaansa pitkin; hän pisti neulalla sormiinsa
monta kertaa, eikä sitä tuntenut. Heitä kahlitsi ja jäykisti molempia
lähestyvä vaara.

Christophe tempautui irti tylsyydestään ja kulki muutaman askelen
edestakaisin huoneessa. Piano veti puoleensa ja pelotti häntä. Hän
koetti olla siihen katsomatta. Hänen kulkiessaan sen ohitse eivät
hänen kätensä voineet vastustaa kiusausta; sormi painoi kosketinta.
Metallikieli värähti kuin ihmisääni. Anna vavahti, ja työ vaipui hänen
helmaansa. Christophe oli jo istunut pianon ääreen ja soitti. Hän
huomasi, ympärilleen katselematta, että Anna oli noussut paikaltaan,
että hän tuli, seisoi siinä ääressä. Miettimättä mitään soitti
Christophe sen uskonnollis-hartaan ja intohimoisen laulun, jonka
Anna oli laulanut silloin, kun hän ilmaisi ensi kertaa olemuksensa
Christophelle; Christophe improvisoi nyt siihen aiheeseen kiihkeitä
variatsiooneja. Sanaakaan virkkamatta alkoi Anna laulaa. Heiltä meni
tietoisuus kaikesta heitä ympäröivästä. Musiikin pyhä vimma kiidätti
heitä kotkan kynsissään korkeuksiin...

Oi musiikki, sinä sielun syvyyksien avaaja! Sinä särjet hengen
jokapäiväisen tasapainon. Tavallisessa elämässä ovat tavalliset
sielut kuin suljettuja huoneita; sisällä lakastuvat käyttämättömät
voimat, hyveet ja paheet, joita häpeilemme; viisas, käytännöllinen
järki, pelkuri, terve tajunta pitävät hallussaan sen huoneen avaimia.
Ne antavat näkyä ainoastaan muutamia porvarillisesti järjestettyjä
kaappeja. Mutta sävelillä on taikasauva, joka murtaa lukot. Ukset
aukeavat. Sydämen demoonit käyvät esille. Ja sielu näkee ensi kertaa
olevansa alaston. -- Niin kauan kuin sireeni laulaa, niin kauan
kuin sen taikova ääni kaikuu, niin kauan pitää kesyttäjä jaloja
petoja katseensa lumoissa. Suuren musiikkineron mahtava järki kahlii
intohimot, jotka hän on päästänyt irti. Mutta kun musiikki vaikenee,
kun kesyttäjä lähtee pois, murisevat herätetyt intohimot, ja raivoavat
rikotussa häkissään, ja ne etsivät saalistansa...

Sävel vaikeni. Oli aivan hiljaista... Anna oli laulaessaan
nojannut kättänsä Christophen olkapäähän. He eivät uskaltaneet
enää liikahtaakaan; ja he huomasivat vapisevansa. Yhtäkkiä -- vain
silmänräpäys -- Anna kumartui Christophen puoleen, Christophe käänsi
kasvonsa häntä kohti; heidän huulensa yhtyivät; Christophe tunsi hänen
suussaan hänen hengityksensä...

Anna sysäsi hänet luotaan ja pakeni huoneesta. Christophe jäi
liikahtamatta istumaan hämärään. Braun tuli kotiin. He asettuivat
kaikki kolme pöytään. Christophe ei jaksanut ajatella mitään. Anna oli
kuin "poissa koko niiltä mailta"; hänen katseensa oli hajamielinen;
melkein kohta illallisen jälkeen hän meni huoneeseensa. Christophe,
joka olisi saattanut tapansa mukaan jäädä Braunin seuraan, vetäytyi
myöskin omaan kamariinsa.

Keskiyön tienoissa tultiin tohtoria, vaikka hän oli jo levolla,
hakemaan sairaan luo. Christophe kuuli hänen laskeutuvan alakertaan
ja menevän ulos. Oli satanut lunta puolen päivää. Talot ja kadut
olivat lumen vallassa: ilma kuin vanua täynnä. Ei kuulunut askelta, ei
rattaiden kolahdusta ulkoa. Koko kaupunki ikäänkuin kuollut. Christophe
ei nukkunut. Hänen sielussaan kasvoi kauhu hetki hetkeltä. Hän ei
voinut käännähtääkään. Hän loikoi vuoteessa seljällään, silmät auki.
Metallinen valo, joka lähti valkeasta maasta ja katoista, sai kamarin
seinät heikosti häämöttämään... Kuului tuskin huomattava askelten
rasahdus. Christophe vavahti. Sitä ei olisi eroittanut muu kuin hänen
kuumeisen herkkä korvansa. Hiljaista, kahisevaa käyntiä eteisen
permannolla. Christophe nousi vuoteessaan istualleen. Kevyt kahina
läheni, pysähtyi; lattialauta narahti. Oltiin oven takana, siellä
odotettiin... Muutamaan sekuntiin, minuttiin ei liikahdustakaan...
Christophe ei voinut vetää henkeään, hän oli hien vallassa.
Lumihiutaleet sipsahtelivat ikkunaan kuin siivellä pyyhkäisten.
Ovea hapuili käsi, se aukeni. Kynnykselle ilmestyi valkea hahmo, se
läheni hiljaa; seisattui parin askeleen päässä vuoteesta, hetkeksi.
Christophe ei eroittanut mitään; mutta hän kuuli hänen hengityksensä;
ja kuuli oman sydämensä jyskytyksen. Anna tuli lähelle sänkyä. Hän
seisattui vielä. Heidän kasvonsa olivat niin lähellä toisiaan, että
heidän hengityksensä yhtyivät. Heidän katseensa etsivät toisiaan, eivät
löytäneet pimeässä... Anna hervahti hänen puoleensa. He puristivat
toisensa syleilyynsä, vaiti, sanaakaan virkkamatta, raivokkaasti...

Tunti, kaksi tuntia siitä, kokonainen iankaikkisuus. Talon ulko-ovi
kävi. Anna irtaantui puristavasta syleilystä, pujahti pois vuoteesta,
ja jätti Christophen sanaakaan sanomatta niinkuin oli tullutkin.
Christophe kuuli hänen paljaiden jalkojensa loittonevan, sipuen nopein
kosketuksin permantoa. Anna pääsi huoneeseensa, jossa Braun sitten
tapasi hänet levolla; Anna oli nukkuvinaan. Niin loikoi hän paikallaan
koko yön, silmät auki, luiskahtamatta, liikkumatta, ahtaassa vuoteessa,
uneen vaipuneen Braunin vieressä. Kuinka monta yötä hän oli jo sillä
tavoin viettänyt!

Christophe ei myöskään nukkunut. Hän oli epätoivoissaan. Hän käsitti
suorastaan traagillisen vakavasti rakkaudenasiat ja varsinkin
avioliiton. Hän vihasi niiden kirjailijain keveyttä, jotka alentavat
taiteensa aviorikoksella herkutteluksi. Aviorikos kuohutti hänen
mieltänsä; siinä tunteessa yhtyivät hänen rahvasmainen raaka
jäykkyytensä ja suuri siveellinen voimansa. Hän tunsi yhtaikaa sekä
uskonnollista kunnioitusta että fyysillistä inhoa toisen omistamaa
naista kohtaan. Häntä kuvotti se sekainen sukupuolten yhdyselämä, jossa
eräät europalaiset parhaat piirit rypevät kuin koirat. Aviorikos miehen
suostumuksella on saastaa; miehen tietämättä se on kehnoa valhetta,
ikäänkuin irstaan rengin, joka salaa pettää ja tahraa omaa isäntäänsä.
Kuinka monta kertaa hän oli halveksien ja armotta tuominnut tällaiseen
raukkamaisuuteen antautuneet! Hän oli katkaissut ystävyyssuhteensa
tuttuihin, jotka sillä tavoin olivat häväisseet kunniansa hänen
silmissään... Ja nyt hän oli puolestaan itse saastuttanut itsensä
samalla kauhistuksella! -- Elämänolot, joissa rikos tapahtui, teki
sen vieläkin kauheammaksi. Hän oli tullut tähän taloon sairaana
ja surkeana. Ystävällinen mies oli hänet ottanut sinne vastaan,
auttanut, lohduttanut häntä. Kertaakaan hänen hyvyytensä ei ollut
loppunut, väsynyt. Christophen tuli olla hänelle kiitollinen, että
hän tässä vielä eli. Ja palkaksi miehelle oli hän rosvonnut häneltä
hänen kunniansa ja onnensa, hänen vaatimattoman kotoisen ilonsa!
Hän oli hänet katalasti pettänyt, ja kenen kanssa? Naisen, jota hän
ei tuntenut, jota hän ei ymmärtänyt, jota hän ei rakastanut... Ei
rakastanut? Hänen jokainen veripisaransa nousi tätä vastaan. Sana
"rakkaus" oli liian heikko ilmaisemaan sitä myrskyistä tulta, joka
häntä poltti, kun hän ajatteli tuota naista. Se ei ollut rakkautta,
se oli tuhat kertaa enempi kuin rakkaus... Hänen yönsä meni siinä
sielullisessa myrskyssä. Hän nousi, painoi kasvonsa kylmään veteen, hän
oli kuin tukehtua, ja vilu karmi häntä. Tuskanpuuska päättyi kuumeeseen.

Noustessaan vuoteesta muisti Christophe, kuinka paljon enemmän häpeä
mahtoi kalvaa Annan sydäntä kuin hänen itsensä. Hän meni ikkunan
luokse. Aurinko paistoi, ja lumi häikäisi. Puutarhassa Anna levitteli
liinavaatteita nuoralle kuivamaan. Hän puuhaili toimeliaasti, eikä
mikään näyttänyt häntä häiritsevän. Hänen askeleissaan ja liikkeissään
oli nyt aivan merkillinen arvokkuus: se muistutti Christophea mieleen
hämärästi ikäänkuin jonkin kuvapatsaan juhlallisuutta, vaikkei hän
tällaista vertailua syventynyt ajattelemaankaan.

Päivällispöydässä he näkivät jälleen toisensa. Braun oli silloin koko
päivän kaupungilla. Christophe ei olisi mitenkään sietänyt nähdä
Annaa Braunin seurassa. Hän tahtoi puhua Annan kanssa. Mutta he eivät
saaneetkaan olla kahden; piika kulki edestakaisin: heidän täytyi olla
varuillaan. Christophe koetti tavoittaa Annan katsetta, mutta turhaan.
Anna ei katsonut enempää häneen kuin palvelijattareenkaan. Hänessä
ei huomannut pienintäkään sekaannuksen merkkiä; ja yhä oli hänen
liikkeissään äskeinen epätavallinen varmuus ja ylevyys. Christophe
toivoi saavansa viimeinkin päivällisen jälkeen puhella Annan kanssa;
mutta piika viivytteli pöydän riisumista; ja kun he menivät viereiseen
huoneeseen, keksi piika jotain syytä tulla sinnekin heidän perästään;
hänellä oli aina jotain sieltä ottamista tai sinne tuomista; hän
kuljeskeli eteisessä, puoleksi avoimen oven takana, eikä Anna suinkaan
hätäillyt ovea sulkemaan. Tuntui siltä kuin palvelijatar olisi halunnut
heitä vakoilla. Anna istahti ikkunan viereen, ainainen ompelutyö
käsissään. Christophe oli heittäytynyt nojatuoliin, selkä ikkunaan
päin, ja käsissään hänellä oli kirja, jota hän ei lukenut. Anna saattoi
katsella häntä sivusta päin, ja näki häneen vilkaistessaan hänen
tuskalliset kasvonsa, hänen seinään tuijottavat silmänsä; ja Annan
huulille tuli julma hymy. Talon räystäistä, puutarhan puista tipahteli
vesi sulavasta lumesta iloisesti helähdellen hiekkaan. Kauempaa kuului
lasten naurua: ne juoksivat kadulla lumisotaisilla. Anna aivan kuin
torkkui. Tämä hiljaisuus kidutti Christophea; hän olisi tahtonut
tuskasta huutaa.

Viimein laskeutui palvelijatar alakertaan ja lähti kaupungille.
Christophe nousi paikaltaan, kääntyi Annan puoleen, hän aikoi sanoa:

-- Anna! Anna! Mitä me olemme tehneet?

Anna katsahti häneen; hänen silmänsä, jotka olivat siihen saakka olleet
itsepintaisesti maahan luodut, aukesivat; niistä loimusi Christophea
vastaan ahmiva tuli. Niiden katse sattui Christopheen kuin isku, ja hän
horjui; kaikki, mitä hän aikoi sanoa, tuli pyyhkäistyksi yhtäkkiä pois.
He menivät toistensa luokse, ja ottivat uudestaan toisensa...

Illan varjot laskeutuivat maailmaan. Heidän verensä pauhasi vielä.
Anna loikoi vuoteessa, puku epäjärjestyksessä, käsivarret levällään,
yrittämättä rahtuakaan peitellä ruumistaan. Christophe oli painanut
kasvonsa pielukseen ja hän voihki. Anna nousi ja kumartui hänen
puoleensa, kohotti hänen päätänsä, hyväili hänen silmiään, hänen
suutaan sormillaan; hän painoi kasvonsa lähemmäksi Christophea, katsoi
häntä syvälle silmiin. Annan silmät olivat kuin pohjaton järvi: ne
hymyilivät, olivat kaikille tuskille välinpitämättömät. Ajatukset
haihtuivat. Christophe oli vaiti. Väristys kulki kuin suuret aallot
pitkin heidän ruumistaan...

Sinä yönä, yksinään huoneessaan, aikoi Christophe tappaa itsensä.

Seuraavana aamuna etsi Christophe, tuskin ennätti nousta levolta, Annan
käsiinsä. Nyt karttoivat Christophen silmät vuorostaan Annan katsetta.
Heti, kun ne sen kohtasivat, haihtui hänen ajatuksistaan kaikki, mitä
hänellä oli puhumista. Hän ponnisti kuitenkin tahtonsa, ja alkoi puhua
Annalle heidän tekonsa kurjuudesta. Kohta, kun Anna ymmärsi, tukki hän
kädellään rajusti Christophen suun. Hän väistyi hänen luotaan pois,
kulmakarvat rypyssä, huulensa yhteen pusertaen, tuittuisen näköisenä.
Christophe jatkoi. Anna heitti ompeluksen käsistään maahan, aukaisi
oven ja aikoi mennä ulos. Christophe tarttui häntä ranteeseen, sulki
oven, ja sanoi, että Anna oli tosiaan onnellinen, kun voi sillä tavoin
hävittää sielustaan kaiken käsityksen pahasta. Anna ponnisteli vastaan,
ikäänkuin ansaan joutunut metsäneläin, ja huusi vihasta:

-- Ole vaiti!... Raukka, etkö näe, että minä kärsin!... Minä en tahdo,
että puhut. Jätä minut rauhaan!

Annan kasvoilla olivat syvät vaot, hänen katseessaan vihan ja pelon
ilme, aivan kuin eläimen, jolle tehdään pahaa; hänen silmänsä sellaiset
kuin olisi hän tahtonut Christophen tappaa. Christophe päästi hänet
irti. Anna juoksi toiseen päähän huonetta, ollakseen häneltä turvassa.
Christophen ei tehnyt mieli mennä hänen perästään. Hänen sydäntään
runteli katkeruus ja kauhu. Braun tuli kotiin. Hän katseli heitä,
he seisoivat tolkuttomina. He eivät muistaneet muuta kuin oman
kärsimyksensä.

Christophe lähti kaupungille. Braun ja Anna asettuivat ruualle.
Keskellä ateriaa nousi Braun yhtäkkiä paikaltaan avatakseen ikkunan:
Anna oli pyörtynyt.

Christophe katosi pariksi viikoksi kaupungista; hän oli sanonut
matkustavansa sieltä joillekin välttämättömille asioille. Anna
pysyttelihe kokonaisen viikon huoneessaan, tuli sieltä ainoastaan
ruualle. Hänen selvä tietoisuutensa oli palannut, ja sen mukana
hänen entiset tottumuksensa, koko se entinen elämä, josta hän luuli
irtautuneensa, mutta josta ei yleensä koskaan päästä irti. Hän koetti
olla sitä ajattelematta. Joka päivä syöpyi tuska ja pelko hänessä
yhä ja yhä syvemmälle hänen sydämeensä; lopulta kalvoi se sitä
joka hetki. Seuraavana sunnuntaina hän vielä kieltäytyi menemästä
kirkkoon. Mutta jo toisena hän meni sinne, eikä sitten jättänyt siellä
käymättä. Hän oli voitettu, mutta ei nöyrtynyt. Jumala oli hänen
vihollisensa, -- vihollinen, jonka kahleista hän ei pelastunut. Anna
lähti Hänen luokseen salaisesti vihoissaan, niinkuin orja, jonka on
pakko totella. Hänen kasvoissaan ei näkynyt jumalanpalveluksen aikana
muuta kuin vihamielinen kylmyys; mutta hänen sielunsa, koko hänen
olemuksensa uskonnollisen puolen syvyyksissä kävi raivoisa taistelu,
katkera, sanaton taistelu tuota Mestaria vastaan, joka kidutti häntä
moitteillaan. Anna ei ollut häntä kuuntelevinaan. Hänen _täytyi_
kuunnella; ja hän kiisteli tuimasti Jumalan kanssa, hammasta purren,
otsassa itsepäinen uurre, katse tylynä. Hän ajatteli Christophea
vihalla. Hän ei antanut Christophelle anteeksi, että Christophe oli
hetkiseksi vapauttanut hänen sielunsa vankilasta ja sitten antanut
sen joutua sinne takaisin, pyövelien kouriin. Anna ei nukkunut öisin
enää; hän hautoi yötä ja päivää samoja kiduttavia ajatuksia; hän ei
valitellut; hän toimi ja askaroi yhä edelleen talossa, ja täytti
kaikki velvollisuutensa, säilytti arkisessa elämässä loppuun saakka
taipumattoman ja itsepäisen luonteensa, suorittaen työt säntillisesti
kuin mikä kone. Hän laihtui; olisi luullut, että häntä kalvoi jokin
sisällinen tauti. Braun kyseli häneltä kaikkeen tähän syytä, levottoman
hellästi; hän tahtoi tutkia vaimonsa. Anna torjui ne pyynnöt raivokkaan
ärtyisesti. Kuta enemmän omatunto häntä vaivasi, sitä tylymmin
puhutteli hän miestään.

Christophe oli päättänyt, ettei hän enää tulisi takaisin. Hän kiusasi
itseään uuvuksiin: hän teki pitkiä kävelyretkiä, ponnisti ruumistaan,
souti, kiipeili vuorille. Mikään ei jaksanut sammuttaa hänessä tulta.

Hän oli alttiimpi intohimoille kuin muut ihmiset. Sellainen johtuu
välttämättä nerojen luonteesta. Puhtaimpienkin heistä, Beethovenin,
Brucknerin, täytyy lakkaamatta rakastaa; kaikki inhimilliset
voimat ovat heissä kiihkoisaa laatua; ja kun ne heissä ovat herkän
mielikuvituksen hallittavina, niin joutuu heidän järkensä ainaisten
intohimojen saaliiksi. Ne puuskat ovat enimmäkseen haihtuvia; yksi
liekki hävittää toisen tieltään; ja luomistyön valtava tulipalo nielee
kaikki nuo pienet liekit. Mutta jos sen suuren ahjon tuli lakkaa
täyttämästä heidän sieluaan, niin jäävät he suojattomiksi eivätkä
voi elää ilman pienempiä intohimoja; heidän sielunsa vaativat niitä,
se luo ne; niiden täytyy saada sitä kuluttaa... -- Ja sitäpaitsi on
ruumiissa raivoavan vimmatun himon ohella heissä myöskin hellyyden
kaipuu, joka ajaa elämässä väsynyttä ja pettynyttä miestä äidilliseen
ja lohduttavaan syliin. Suuri mies on enemmän kuin muut lapsi; hän
kaipaa enemmän kuin muut saada uskoa itsensä naisen haltuun, saada
painaa väsyneen otsansa jonkin ystävättären suloisiin käsiin, naisen
helmaan. Mutta Christophe ei ymmärtänyt itseään... Hän ei uskonut, että
intohimot ovat voittamaton kohtalo, -- ei uskonut tuohon romantikkojen
tolkuttomuuteen. Hän uskoi velvollisuuteen ja taistelunhaluun,
tahtonsa voimaan... Mutta missä oli hänen tahtonsa? Siitä ei ollut
enää jälkeäkään. Hän oli kuin pahojenhenkien vallassa. Muiston tutkain
kiusasi häntä yötä ja päivää. Annan ruumiin tuoksu leijui hänen
ympärillään. Hän oli kuin puolittain rikottu pursi, ilman peräsintä,
tuuliajolla. Turhaan hän koetti paeta, ponnisti kaikki voimansa
päästäkseen turvaan: hänet vietiin aina takaisin samaan paikkaan; ja
hän huusi tuulelle:

-- Hukuta minut! Mitä sinä minulle aiot?

Hän tutki itseään kiihkeästi. Miksi, miksi juuri tuo nainen?... Miksi
rakasti hän Annaa? Ei suinkaan hänen sydämensä ja hengenlahjainsa
vuoksi. Oli yllin kyllin paljon älykkäämpiä ja parempia naisia. Ei
hänen ruumiinsakaan vuoksi. Christophella oli ollut siinä suhteessa
paljon mieluisempia rakastajattaria. Mikä tähän sitten oli syynä?
--"Ihminen rakastaa siksi, että hän rakastaa." -- Niin, niin, mutta
täytyyhän olla jokin syy, vaikka sitä ei tavallisella järjellä näekään.
Hulluusko? Se ei ole mikään vastaus. Miksi tämä hulluus?

Siksi, että meissä jokaisessa piilee salainen sielu, sokeita voimia,
demooneja. Meidän ponnistuksenamme on ihmiskunnan alkuajoista saakka
ollut rakentaa järjen ja uskontojen valleja tuota sisäistä merta
vastaan. Muita jos tulee myrsky (ja rikkaimmat sielut ovat juuri
kaikkein alttiimpia myrskyille), jos ne vallit antavat myötä, niin
pääsevät demoonit vapauteen; ne karkaavat kiinni toisiinsa joutuessaan
yhteyteen toisten samanlaisten sielujen kanssa, sielujen, joita myöskin
demoonit johtavat. Onko se vihaa vai rakkautta? Molemminpuolista
hävityksen vimmaa? -- Intohimo on peto.

Meri on päässyt valloilleen. Kuka saa sen takaisin patojensa sisään?
-- Ei auta muu kuin turvautua ihmistä itseään väkevämpään: rukoilla
Neptunusta, aaltojen jumalaa.



Kaksiviikkoisen turhan taistelun jälkeen tuli Christophe takaisin Annan
kotiin. Hän ei voinut elää kaukana hänestä. Hän oli kuolla tuskaan.

Kuitenkin hän taisteli yhä. Sinä iltana, jona Christophe palasi
matkaltaan, keksivät he tekosyitä, ettei heidän olisi tarvinnut nähdä
toisiaan eikä aterioida yhdessä; yöllä he väänsivät pelon vallassa
kumpikin huoneensa oven lukkoon. -- Mutta se oli kuitenkin heitä
voimakkaampi. Keskellä yötä Anna pakeni huoneestaan; paljain jaloin hän
tuli ja naputti Christophen oveen; Christophe avasi; Anna ojentausi
hänen viereensä, kylmänä kuin jää. Hän itki hiljaa. Christophe tunsi
poskissaan hänen kyyneleensä. Anna koetti rauhoittua; mutta tuska
voitti hänet; ja hän nyyhkytti, pusertaen huuliaan Christophen kaulaa
vasten. Toisen tuskasta heltyen Christophe unhotti omansa; hän koetti
tyynnyttää Annaa, puhui hänelle hellästi, lohdutti häntä. Anna vaikeroi:

-- Minä olen onneton; tahtoisin kuolla...

Se valitus kouristi Christophen sydäntä. Hän olisi suudellut Annaa:
Anna sysäsi hänet luotaan:

-- Minä vihaan teitä!... Miksi te tulitte?

Hän tempausi Christophen sylistä, ja heittäysi sängyn toiselle
reunalle. Vuode oli ahdas. Vaikka he koettivat toisiaan karttaa, täytyi
heidän koskettaa toisiinsa. Anna makasi Christopheen selin ja vapisi
raivosta ja tuskasta. Hän vihasi Christophea, vihasi kuolemaan saakka.
Christophe oli vaiti, tyrmistynyt. Yön hiljaisuudessa kuuli Anna hänen
hengityksensä, jota ahdisti tuska; hän käännähti yhtäkkiä, kietoi
kätensä hänen kaulaansa:

-- Christophe-raukka! sanoi hän. Kuinka kärsit tähteni...

Ensi kertaa kuuli Christophe säälin hänestä puhuvan.

-- Anna minulle anteeksi, sanoi Anna. Christophe sanoi:

-- Antakaamme anteeksi itsellemme.

Anna kohottausi, aivan kuin hänen hengityksensä olisi pyrkinyt
tukkeutumaan. Istuen sängyssä selkä kumarassa, aivan kuin murtuneena,
hän virkkoi:

-- Minä olen mennyttä... Jumala tahtoi niin. Hän hylkäsi minut... Mitä
minä voin Häntä vastaan?

Kauan istui hän sillä tavoin, sitten hän heittäytyi nukkumaan, eikä
enää liikahtanut. Heikko valonkuulto ennusti aamua. Hämärässä näki
Christophe Annan tuskanmurtamat kasvot, jotka koskivat hänen omiinsa.
Christophe supisi:

-- Tulee päivä.

Anna ei liikahtanutkaan.

Christophe jatkoi:

-- Tulkoon. Mitäpä siitä?

Anna avasi silmänsä, lähti vuoteesta, kasvoillaan kuoleman-väsynyt
ilme. Istahtaen vielä sängyn reunalle hän katseli permantoon.
Värittömällä äänellä hän sanoi:

-- Ajattelin tänä yönä, että tapan hänet. Christophe hätkähti kauhusta.

-- Anna! huudahti hän.

Anna katsahti synkännäköisenä ikkunaan.

-- Anna! toisti Christophe. Jumalan nimessä!... Ei häntä!... Hän on
parhain meistä...

Anna myönsi:

-- Ei häntä. Niin kyllä.

He katsoivat toisiinsa.

Kauan he olivat jo ajatelleet tätä. He tiesivät, että se oli ainoa
pelastuskeino. He eivät jaksaneet sietää valheessa elämistä. Eivätkä he
koskaan olleet edes kuvitelleet saattavansa paeta yhdessä: he tiesivät,
ettei se hyödyttäisi mitään: sillä ne ulkonaiset esteet, jotka heitä
eroittivat, eivät olleet suurin kärsimys, vaan sisälliset, heidän omat
erilaiset sielunsa. Heidän olisi ollut yhtä mahdotonta elää yhdessä
kuin elää ilman toisiaan. He olivat joutuneet umpisokkeloon.

Tästä alkaen he eivät enää koskeneet toisiinsa: kuoleman varjo ympäröi
heitä; he olivat toisilleen pyhiä.

Mutta he eivät päättäneet vielä lopullista aikaa. He sanoivat
itselleen: "Huomenna, huomenna..." Ja siitä huomisesta käänsivät he
aina kasvonsa pois. Christophen väkevä sielu kimposi joskus kapinaan;
hän ei tyytynyt tällaiseen tappioon; hän halveksi itsemurhaa, eikä
hän voinut alistua hyväksymään moista suuren elämän surkeaa ja
typistettyä lopputulosta. Mitä jälleen Annaan tulee: kuinka olisi hän
ilman ulkonaista, toisen tekemää väkivaltaa suostunut kuolemaan, jota
seurasi iankaikkinen kuolemaa? Mutta kuoleman välttämättömyys saartoi
kuitenkin heitä, ja kehä supistui yhä pienemmäksi ja pienemmäksi heidän
ympärillään.

Tänä aamuna joutui Christophe ensi kertaa petoksensa jälkeen kahden
kesken Braunin kanssa. Siihen asti oli hänen onnistunut välttää
sellaiset kohtaukset. Tapaaminen oli hänestä sietämätöntä. Hänen täytyi
keksiä jokin veruke, ettei hänen olisi tarvinnut istua ruokapöydässä
Braunin vieressä; palat takertuivat hänen kurkkuunsa. Puristaa tuon
miehen kättä, syödä hänen leipäänsä: Juudaan suudelma!... Inhottavinta
ei ollut se, että hän halveksi itseään, vaan tuska, joka häntä alkoi
ahdistaa, kun hän ajatteli, miten Braun kärsisi, jos hän sattuisi
saamaan tietää... Se kidutti Christophea kauheasti. Hän tiesi kyllä
hyvin, ettei Braun-parka osaisi kostaa, ettei hänellä olisi voimaa
edes heitä vihata; mutta kuinka hän murtuisi!... Millaisin silmin hän
katselisi Christophea! Christophe tunsi, ettei hänellä olisi voimaa
kestää hänen syyttävää katsettaan. -- Ja olihan selvää, että Braun
saisikin ennemmin tai myöhemmin kaikki tietää. Eikö hän epäillyt jo
nyt? Christophe hämmästyi, kuinka Braun oli muuttunut niiden parin
viikon ajalla, jotka Christophe oli ollut poissa kaupungista. Braunia
tuskin enää tunsi entiseksi. Hänen ilonsa oli kadonnut, tai siinä oli
jotakin pakotettua. -- Pöydässä vilkaisi hän nyt usein salaa Annaan;
Anna ei puhunut, ei syönyt: hän sammui yhä vain kuin lamppu, kun öljy
siitä loppuu. Arasti ja liikuttavan hellästi koetti hän tiedustella
vaimonsa vointia; Anna torjui hänen kohteliaisuutensa ärtyneesti ja
tylysti; silloin Braunin pää painui surullisesti alas ja hän katseli
vaieten lautaseensa. Keskellä ruokailua Anna heitti salvettinsa
pöydälle ja meni ulos, niin tuskallista hänen oli. Miehet söivät
sitten kahden kesken, tai olivat syövinään; he eivät tohtineet nostaa
katsettaan. Kun oli lopetettu, ja Christophe aikoi lähteä, tarttui
Braun yhtäkkiä kaksin käsin hänen käsivarteensa:

-- Christophe!... sanoi hän.

Christophe katsahti järkkyneenä häneen.

-- Christophe, toisti Braun: (hänen äänensä vapisi), -- tiedätkö, mikä
hänellä on?

Christophe tunsi sydämessään vihlaisun; vähään aikaan ei hän vastannut.
Braun katseli häneen arasti; hyvin nopeasti hän selitteli:

-- Sinä näet hänet usein. Hän luottaa sinuun... Christophe oli
suutelemaisillaan Braunin käsiä, pyytämäisillään häneltä anteeksi.
Braun näki Christophen tyrmistyneet kasvot; ja kohta hän kauhistui
itse, ei tahtonut nähdä enempää. Hänen silmänsä rukoilivat Christophea,
hän soperteli, sanoi puuskaisemalla:

-- Ei, sinä et siis tiedä mitään? Christophe vastasi murtuneena:

-- En tiedä.

Oi, miten on tuskallista, kun ei saa tuomita itseään, nöyrtyä
tomuun, koska raatelisi siten loukkaamansa ihmisen sydäntä! Miten on
tuskallista, ettei voi puhua totuutta, koska näkee toisen ihmisen
silmissä, joka sitä totuutta pyytää, ettei hän tahdo sitä kuulla, ei
jaksa kuulla totuutta!...

-- Hyvä, hyvä, kiitoksia vain... sanoi Braun.

Hän piti yhä kiinni Christophen ranteesta, aivan kuin haluten kysyä
häneltä vielä jotakin, mutta ei uskaltanut; ja hän väitteli katsoa
Christophea silmiin. Sitten hän hellitti kätensä, huokasi, ja meni pois.

Christophe tunsi sortuvansa tämän uuden valheensa taakan alle. Hän
juoksi Annan luokse. Kertoi hänelle, sekaannuksissaan änkytellen, mitä
oli tapahtunut. Anna kuunteli synkännäköisenä ja vastasi:

-- No, tietäköön sitten! Mitä siitä?

-- Kuinka saatatte puhua noin? huudahti Christophe. Sehän on hirveää.
Millään ehdolla, en millään, tahdo tuottaa hänelle kärsimyksiä.

Anna vihastui:

-- Hänelle kärsimyksiä? Ja enkö minä sitten kärsi, minä? Kärsiköön
hänkin.

He puhuivat toisilleen katkeria sanoja. Christophe sanoi, ettei Anna
rakastanut muita kuin itseään. Anna syytti häntä, että hän ajatteli
enemmän hänen miestään kuin häntä.

Mutta kun Christophe hetkisen päästä huudahti, ettei hän enää jaksa
elää tällä tavoin, vaan että hän menee tunnustamaan kaiken Braunille,
niin syytti Anna vuorostaan häntä itsekkääksi; ja hän huusi, että hän
välittää vähät Christophen tunnontuskista, mutta ettei Braunin ollut
saatava mitään tietää.

Vaikka Anna puhuikin tylysti, ajatteli hän kuitenkin melkein yhtä
paljon Braunia kuin Christophe. Joskaan hän ei tuntenut miestään
kohtaan mitään todellista rakkautta, piti hän miehestään. Anna
kunnioitti uskontoa ja yhteiskunnallisia siteitä ja velvollisuuksia,
joiden täyttämistä ne siteet vaativat. Hän ei ehkä ajatellut, että
aviovaimon velvollisuus oli olla hyvä ja rakastaa miestänsä; mutta
hän ajatteli, että hänen velvollisuutensa oli täyttää tunnontarkasti
taloustehtävänsä ja olla miehelleen uskollinen. Hänestä oli halpamaista
lyödä laimin niitä velvollisuuksia, niinkuin hän itse oli tehnyt.

Ja hän tiesi vieläkin paremmin kuin Christophe, että Braun saisi
piankin kaikesta selvän. Annalla oli kuitenkin se hyvä puoli, että hän
salasi tämän tietonsa Christophelta, joko hän ei sitten tahtonut lisätä
hänen tuskaansa tai hänen ylpeytensä esti häntä siitä.



Niin suljettu kuin Braunin koti olikin ja niin salattuna kuin siellä
näytelty porvarillisen perheen tragedia pysyikin, jotain siitä pääsi
kumminkin kaupunkilaisten kuuluville.

Siinä kaupungissa ei kukaan voi kehua osaavansa salata omaa
elämäänsä. Sellainen olisi siellä ilmeinen ihme. Kaduilla ei kukaan
kulkijaa katsele; talojen ovet ja ikkunaluukut ovat kiinni. Mutta
ikkunanpieliin on kiinnitetty niin kutsuttuja "juorupeilejä",
ja kun kävelee niiden ohitse, kuulee takanaan sälekaihtimien
kahisten aukeavan ja sulkeutuvan. Kukaan ei muka teistä välitä;
teistä ei olla tietävinäänkään; mutta piankin huomaatte, ettei
ainoakaan sananne, tekonne ole jäänyt muistiin panematta: siellä
tiedetään kaikki, mitä olette hommannut, mitä puhunut, mitä nähnyt,
mitä syönyt; tiedetäänpä myöskin, tahi ollaan tietävinään, mitä
milloinkin olette ajatellut. Ihminen on siellä salaisen ja yleisen
silmälläpidon esineenä. Palvelijat, kaupustelijat, sukulaiset, ystävät,
vento-vieraat, tuntemattomat ohikulkijat, kaikki he ovat sanattoman
sopimuksen mukaan yhteistyössä vakoillakseen lähimmäisiään, joskin on
mahdotonta arvata, kuinka nuo hajanaiset voimat oikein keskittyvät.
Eikä seurata ainoastaan tekojanne, vaan nuuskitaan sydäntännekin.
Siinä kaupungissa ei kenelläkään ole oikeutta pitää omantuntonsa
asioita ominaan; jokaisella on oikeus tunkeutua luoksenne, kaivella
yksityis-ajatuksianne, ja jos ne loukkaavat yleistä mielipidettä,
vaatia teitä tilille. Yksilöä rasittaa siellä kollektiivisen hengen
näkymätön despotismi; hän on koko ikänsä aivan kuin lapsi holhouksen
alla; mikään hänessä ei ole hänen omaansa: hän on yhteiskunnan.

Annan tarvitsi vain parina pyhänä perätysten jäädä pois kirkosta, niin
epäluulot heräsivät. Tavallisesti ei kukaan näyttänyt huomaavan hänen
läsnäoloaan jumalanpalveluksissa; hän eli syrjässä, ja kaupunki unohti,
että hän oli olemassakaan, siltä tuntui. -- Mutta sen ensimäisen
sunnuntain iltana, jolloin häntä ei oltu nähty kirkossa, merkittiin
tuo hänen poissaolonsa kaikkialla muistiin. Seuraavana pyhänä ei
ainoakaan hurskas silmä, joka seuraili Kirjan pyhiä sanoja tahi papin
suun liikkeitä, näyttänyt hajamieliseltä, mutta siitä huolimatta oli
jokainen kirkon kynnyksen yli astuessaan ja kirkosta lähtiessään
todennut, että Annan paikka oli tyhjä. Ja sitten maanantaina alkoi
Anna saada vieraikseen ihmisiä, joita hän ei ollut nähnyt moneen
kuukauteen; heillä oli tähän käyntiinsä jos jonkinlaisia tekosyitä:
toiset pelkäsivät hänen ehkä sairastuneen, toiset olivat omituisen
innostuneita hänen asioistansa, kaikesta, mikä koski hänen miestään,
hänen kotiaan; jotkut näyttivät olevan erikoisen hyvin selvillä, mitä
hänen sisäisessä elämässään tapahtui; kukaan ei vihjaillut -- (niin
kömpelön sukkelia he olivat) -- siihen, että hän oli ollut kahtena
pyhänä perätysten poissa kirkosta. Anna sanoi hiukan sairastelleensa,
puhui kotihommistaan. Ystävättäret kuuntelivat tarkkaavasti ja
myönsivät hänen olevan oikeassa: Anna tiesi kuitenkin, etteivät
he uskoneet hänen ainoaakaan sanaansa. Heidän katseensa kierteli
pitkin huoneen seiniä, nuuski, pani muistiin kaikki seikat. Heidän
kylmä leppoisuutensa säilyi yhä ennallaan eivätkä he antautuneet
teeskenneltyihin suopeudenpurkauksiin; mutta heidän silmistään näki,
miten uteliaisuus heitä kalvoi ja kalusi. Pari kolme kysäsi, tekeytyen
liiankin välinpitämättömiksi, miten nyt herra Krafft voi.

Joku päivä sen jälkeen, -- (silloin oli Christophe tuolla matkallaan),
-- tuli Annan luokse itse pastori. Kaunis mies, ja hyvä mies:
kukoistavin poskipäin, ylen ystävällinen, ja niin järkähtämättömän
rauhallinen kuin ainakin ihminen, joka tietää, että hänessä on koko
totuus. Hän tiedusteli huolekkaasti, miten Annan terveyden laita oli,
kuunteli kohteliaasti ja hajamielisenä Annan selittelyitä, joita
hän ei ollut pyytänytkään, myöntyi nauttimaan lasin teetä, laski
hupaisesti leikkiä; ilmaisi juoma-aineista sen mielipiteensä, ettei se
viini, josta raamatussa puhutaan ollut alkohoolipitoista; siteerasi
tunnettuja lauselmia, kertoi jonkin anekdootin, ja viittasi, kun
aikoi lähteä talosta, hämärällä tavalla jonkinlaiseen vaaraan, mitä
huonosta seurasta saattaa koitua, joihinkin retkeilyihin, yleiseen
uskottomuuden henkeen, tanssin siveettömyyteen, sydämessä piileviin
pahoihin haluihin. Sitten hän oli hetken vaiti, yskiskeli, nousi
paikaltaan, lähetti herra Braunille Annalla juhlalliset tervehdyksensä,
sutkautti latinankielisen sukkeluuden, kätteli Annaa ja lähti. -- Nuo
vihjaukset saivat Annan aivan tyrmistymään. Olivatko ne tosiaankin
vihjauksia? Kuinka olisi pastori saanut tietää Christophen ja hänen
kävelyretkestä? He eivät olleet siellä maalla nähneet ketään,
joka olisi heidät tuntenut. Mutta eikö tässä kaupungissa tiedetä
suorastaan kaikkea? Erikoisen näköinen musiikkimies ja nuori, mustiin
puettu nainen olivat varmaankin herättäneet huomiota siellä, heidän
tanssiessaan ravintolassa; heidän tunnusmerkkejään oli mainittu suusta
suuhun, ja tieto tapahtumasta oli tullut kaupunkiin, jossa ihmisten
ilkeys oli heti tuntenut tuon oudon naisen Annaksi. Tosin tällaista
mahdollisuutta ensin epäiltiin, mutta hyvin uteliaaksi se asia vain
teki; ja vahvistivathan sitä vielä Annan oman palvelijan antamat
lisävalaistukset. Yleisön uteliaisuus oli nyt ylen varuillaan ja
odotti, että he kaksi paljastaisivat itsensä; heitä vartioitiin sadoin
näkymättömin silmin. Mykkä ja salakavala kaupunki väijyi heitä kuin
kissa hiiriä.

Tätä vaaraa ei Anna ehkä olisi hätkähtänyt, -- ehkäpä olisi tuollainen
raukkamainen vihamielisyys saanut hänet raivostumaankin ja uhittelemaan
vaaraa, -- ellei hänellä itselläänkin olisi ollut vihollistensa
farisealainen yhteiskuntaluonne. Kasvatus oli sen orjuuttanut. Hän
saattoi kylläkin tuomita ankarasti ja hyljeksiä yleisön mielipiteen
pikkumaisuutta: siitä huolimatta hän piti sitä hyvässäkin arvossa; hän
hyväksyi sen tuomiot silloinkin, kun ne sattuivat häneen itseensä;
jos ne olisivat olleet ristiriidassa hänen omantuntonsa kanssa, olisi
hän arvostellut omantuntonsa olevan väärässä. Hän halveksi kyllä
kotikaupunkiaan; mutta kaupungin halveksimista oli hänen mahdotonta
kestää.

Sitten lähestyi tilaisuus, jolloin kaupungin panetteluhalu sai
purkautua mielinmäärin. Oli tulossa karnevaalit.

Karnevaali oli säilyttänyt siinä kaupungissa niihin aikoihin asti,
joissa kertomuksemme liikkuu, arkaaisen ja karkean vallattomuuden
luonteen (sen jälkeen se on paljon muuttunut); siihen aikaan matki
se uskollisesti karnevaalin ammoisinta perikuvaa, minkä sisältönä
oli järjen ikeeseen joko vapaaehtoisesti tai väkisin alistuneen
ihmishengen laukeamista silloin tällöin häpeämättömään hurjisteluun;
missään ja milloinkaan ei tuollainen hetkellinen laukeaminen ole ollut
häikäilemättömämpää kuin sellaisissa maissa, joissa yleisten tapojen ja
lakien painostus on ollut raskain, ja aikoina, jolloin järki on ollut
korkein valtias. Annan kotikaupunki oli luonnollisesti loistopaikka
moiselle riihautumiselle. Kuta enemmän siveellinen rigorismi lamasi
siellä sieluja, kuta lujemmin se tukki vapauden suun, sitä julkeampia
olivat noina muutamina vapauden päivinä orjuutettujen eleet ja sanat.
Kaikki, mikä oli vähitellen keräytynyt sielun pohjiin: kateus,
salainen viha, hävytön uteliaisuus, yhteiskuntaeläimessä luonnostaan
asuvat pahansuovat vaistot, -- kaikki ne purkausivat yhtäkkiä esille
oikealla kostonriemulla. Jokaisella oli silloin oikeus lähteä
juoksemaan kaduille ja häväistä viisaasti naamioituna, suuren yleisön
silmien edessä, vihaamaansa lähimmäistä, oikeus levittää ohikulkijain
katseltavaksi kaiken, mitä hän oli kokonaisen vuoden kärsivällisillä
tutkimuksilla saanut ilmi, kaikki skandaalit, muru murulta kerätyt
jalot salaisuuksien aarteet. Kuka näytteli niitä saaliitaan
rattailla hyppien, kuka kantoi läpikuultavaa lyhtyä, jonka kylkiin
oli kirjoitettu tai kuvilla tulkittu kaupunginelämän salaisuuksia.
Uskalsipa joku naamioida itsensä vihollisekseenkin, niin helposti
tunnettavaksi, että katupojat mainitsivat häntä hänen vainoamansa
nimellä. Näinä parina päivänä ilmestyi oikeita panettelulehtiä.
Hienosto alentui salakavalasti sekautumaan leikkivän pääsiäisrahvaan
joukkoon. Minkäänlaisia rajoituksia ilolle ei ollut, paitsi mitä
valtiollisia asioita koskeviin piloihin tuli, -- tällainen raisu vapaus
oli muutaman kerran saanut aikaan selkkauksia kaupungin hallituksen
ja ulkovaltojen edustajien kesken. Mutta kaupungin omia asukkaita ei
mikään suojannut toisia kaupunkilaisia vastaan; ja moinen aina uhkaava
yleisen häväistyksen pelko vaikuttikin osaltaan suuresti siihen, että
se näennäinen elämän moitteettomuus, josta kaupunki ylpeili, yhä
järkkymättä säilyi.

Anna eli sen pelon vallassa, -- muuten melkoisen aiheettomasti.
Hänellä ei juuri ollut syytä peljätä. Hänen asemansa oli liian
vähäpätöinen kaupungin yleisen mielipiteen silmissä, niin ettei hänen
kimppuunsa ajateltukaan karata. Mutta hän oli sulkeutunut aivan
yksikseen, ja monien viikkojen unettomuus ja sielulliset kärsimykset
olivat saattaneet hänet sellaisen väsymyksen ja kiihtymyksen tilaan,
että hänen mielikuvituksensa oli valmis odottamaan minkälaisia
järjettömiä kauhuja tahansa. Hän piti niiden kiukkua, jotka eivät häntä
rakastaneet, liiankin suurena. Hän arveli, että nyt olivat epäilykset
löytäneet jäljille, luuli, että mikä tyhjänpäiväinen seikka tahansa
voisi koitua nyt hänen tuhokseen, ja kukapa tiesi, eikö juuri se seikka
ollutkin jo löytynyt? Silloin seuraisi armoton häväistys, alasti
riisuminen; hänen sydämensä paljastettaisiin ohikulkijoille: sellainen
häpeä, että Anna oli kuolla sitä kuvitellessaankin. Kerrottiin, että
erään nuoren tytön oli ollut muutama vuosi sitten pakko paeta koko
seudulta, sukulaisineen päivineen, samantapaisen vainon tähden...
Eikä tässä voinut itseään puolustaakseen tai sitä vaaraa estääkseen
tehdä mitään, ei kerrassaan mitään; ei ollut neuvoa edes koettaa saada
selville, mitä oli tulossa. Epätietoisuus oli vieläkin tuskallisempi
kuin itse varmuus. Anna vilkui ympärilleen kauhuissaan kuin
metsänriista koirien keskellä. Omassa kodissaankin hän tiesi olevansa
saarrettuna.

Annan palvelijatar oli yli neljänkymmenen vuoden ikäinen. Hänen nimensä
oli Bäbi. Kookas ja vahva nainen; naama laiha ja ohimoilta ja otsalta
ylöspäin suippeneva, alhaalta leveä ja pitkä; leukapielet pullistuneet:
naama kuin mikä päärynä. Hänellä oli lakkaamaton hymy huulilla,
silmät, syvällä, pienet ja pyöreät, ikäänkuin pään sisään imeytyneet;
silmäluomet punaiset ja melkeinpä ripsettömät. Hänen sanankäyttönsä
oli ylen mairittelevaa: hän oli aina isäntiinsä ihastunut, aina heidän
mielipidettään, hellästi huolissaan heidän terveydestään; kun hän
sai käskyn, niin hän hymyili; kun häntä toruttiin, niin hän hymyili.
Braun luotti järkkymättä hänen uskollisuuteensa. Hänen autuaallisen
kirkas muotonsa oli Annan kylmyyden täydellinen vastakohta. Mutta
kuitenkin oli hän monessa suhteessa samanlainen kuin Anna: puhui
vähän niinkuin hänkin; vaatetus huolehdittu ja ankaran yksinkertainen
niinkuin rouvankin; hän oli jumalinen samoin kuin Anna, kulki aina
hänen perästään kirkkoon, täytti tarkoin armeliaisuusvelvollisuutensa
lähimmäisiään kohtaan, suoritti tunnollisesti kotitehtävänsä:
oli siisti, täsmällinen, piti käytöksensä yhtä moitteettomana
kuin keittiönsä hyvässä järjestyksessä. Sanalla sanoen, hän oli
mallikelpoinen palvelijatar: kotivihollisen oivallinen tyyppi. Annan
naisellinen vaisto ei pettynyt naisten salaisista ajatuksista, eikä hän
siis kuvitellut liikoja hyviä Bäbistä. He kaksi vihasivat toisiaan, ja
tiesivät sen, mutta eivät mitenkään tunteitaan ilmaisseet.

Sinä yönä, jonka edellisenä päivänä Christophe tuli matkaltaan takaisin
ja jona Anna tuskissaan meni hänen luokseen, vaikka olikin päättänyt,
ettei hän koskaan tahtoisi häntä enää nähdä, ja hiipi hiljaa pitkin
seinää pimeässä käytävässä, tunsi hän yhtäkkiä, juuri kun hän oli
pujahtamassa Christophen kamariin, paljaiden jalkojensa alla jotain
hienoa ja pehmeästi pusertuvaa tomua, eikä niinkuin tavallisesti
pelkästään lattian sileää ja kylmää pintaa. Anna kumartui ja koetti
permantoa sormellaan, ja hänelle selvisi koko asia: siihen oli koko
käytävän leveydeltä ja parin kolmen metrin pituudelta riputettu hienoa
tuhkaa. Bäbi oli keksinyt samanlaisen kavalan tempun kuin aikoinaan
Frocin-kääpiö paljastaakseen Tristanin käynnit Isolden vuoteessa,
keksinyt omasta päästään ja tätä tarua tuntematta: tosiaankin ovat
eräät tyypit kautta vuosisatojen samoja niin hyvässä kuin pahassakin.
Mikä todistaa kaikkeuden viisasta säästäväisyyttä! -- Anna oli juonesta
aivan varma; mutta kuitenkin hän meni, minne aikoi, jonkinlaisen
halveksivan uhkamielen ärsyttämänä; hän pujahti Christophen luo, ei
puhunut hänelle äskeisestä huomiostaan mitään, vaikka olikin levoton;
mutta lähtiessään takaisin otti hän Christophen uunin vierestä luudan,
ja silitteli huolellisesti jälkensä tuhkasta pois sikäli kuin käveli
sen ylitse. -- Kun Anna ja Bäbi näkivät toisensa seuraavana aamuna,
oli ensinmainittu kylmä niinkuin tavallisesti, ja toinen hymyilevä,
niinkuin aina.

Bäbin vieraana kävi joskus muuan hänen sukulaismiehensä; sunnuntaisin
teki tuo häntä vanhempi mies kirkon ovivartian virkaa; hänen nähtiin
seisovan _Gottesdienstin_ (jumalanpalveluksen) aikana kirkon ovella,
yllään valkea, mustajuovainen ja hopeisilla tupsuilla koristettu
jakku ja kädessä pitkä, koukkukahvainen sauva. Ammatiltaan hän oli
ruumisarkuntekijä. Hänen nimensä oli Sami Witschi. Hän oli hyvin
kookas, laiha, pää hiukan kumara, naama vanhan maalaisukon: sileä ja
vakava. Hän oli jumalinen, ja tunsi paremmin kuin kukaan muu kaikki
juorut seurakunnan jäsenistä. Bäbi ja Sami aikoivat mennä naimisiin;
he pitivät suuressa arvossa toistensa vakavia ominaisuuksia, toistensa
lujaa uskoa ja ilkeyttä. Mutta heillä ei ollut kiirettä naimisiin.
He tahtoivat ensin viisaasti arvioida toisiaan. -- Viime aikoina oli
Sami alkanut käydä Bäbin vieraana entistä useammin. Hän tuli taloon
kenenkään tietämättä. Joka kerta, kun Anna meni keittiön ohitse,
näki hän lasioven läpi Samin istumassa hellan vieressä, ja Bäbin
ompeluksineen muutama askel hänestä. He puhuivat koko ajan, mutta
ääntä ei kuulunut. Bäbin kasvot paistoivat ilosta ja hänen huulensa
liikkuivat; Samin leveä, ankara suu vääntyi avautumatta irvistävään
nauruun, kurkusta ei lähtenyt luiskahdusta; kaikki talossa oli aivan
hiljaista. Kun Anna meni keittiöön, nousi Sami kunnioittavasti
seisoalleen ja seisoi sitten mitään puhumatta, kunnes Anna poistui.
Kuullessaan oven aukeavan Bäbi keskeytti jonkin puheenaiheen, muka
sangen tavallisia asioita koskevan, ja katsoi Annaan liehakoivasti
hymyillen, odotellen hänen käskyjään. Anna ajatteli, että he kuitenkin
puhuivat hänestä; mutta hän halveksi heitä liiaksi viitsiäkseen
kuunnella salaa heitä.

Päivällä tuon yön jälkeen, jolloin Anna oli tehnyt Bäbin tuhka-ansan
tehottomaksi, näki hän keittiössä kaikkein ensimäiseksi Samin kädessä
sen pienen luudan, jolla hän oli yöllä sipunut näkymättömiin paljaiden
jalkojensa jäljet. Annahan oli ottanut luudan Christophen kamarista;
ja nyt hän yhtäkkiä muisti unohtaneensa viedä sen sinne takaisin; hän
oli kuljettanut sen omaan huoneeseensa, ja siellä olivat Bäbin terävät
silmät sen heti huomanneet. Bäbi ja hänen hyvä sukulaisensa olivat
tästä tietysti tehneet selvät johtopäätöksensä. Anna ei erehtynytkään.
Bäbi tarkkasi nyt emäntänsä katsetta, hymyili ylen ystävällisesti ja
selitti:

-- Harja on mennyt rikki; minä annoin sen Samille korjattavaksi.

Anna ei viitsinyt turvautua tökeröihin valheisiin; hän ei ollut
kuulevinaankaan; hän katsasteli Bäbin työt, teki huomautuksensa,
ja lähti pois välinpitämättömän näköisenä. Mutta oven takana hänen
ylpeytensä luhistui; hän ei voinutkaan olla kuuntelematta heitä
piilosta, käytävän kulmasta -- (häntä nöyryytti katkerasti, että hänen
täytyi turvautua sellaisiin keinoihin; mutta pelko ahdisti häntä).
-- Keittiöstä kuului hyvin lyhyt naurunkurahdus. Sitten hiljaista
kuiskutusta, josta ei voinut eroittaa mitään. Mutta Anna oli niin
suunniltaan, että hän oli kuulevinaan joitakin sanoja; kauhu toi hänen
korviinsa juuri sellaista, mitä hän pelkäsi: hän kuvitteli noiden
kahden puhuvan tulevista maskeraadeista ja kissannaukujaisista. Aivan
varmaan he aikoivat silloin esittää tuon tuhkajutun. Uskottavasti hän
erehtyi; mutta sellaisessa sairaaloisessa kiihtymyksentilassa, missä
hän nyt oli pari viikkoa ollut, -- ajatellen yhtä mittaa vain julkista
häväistystä, -- piti hän kaikkein epävarmintakin mahdollisena, niin,
hän piti sitä aivan varmana.

Silloin hän teki lopullisen päätöksensä.



Saman päivän iltana -- (oli piinaviikon keskiviikko), -- tultiin
Braunia noutamaan sairaan luokse, noin kahdenkymmenen kilometrin
päähän kaupungista: hän tulisi kotiin vasta seuraavana aamuna. Anna ei
mennyt päivälliselle, vaan pysyi huoneessaan. Hän oli valinnut tämän
yön toteuttaakseen tuon sanattomasti sovitun päätöksen. Mutta hän oli
päättänyt toteuttaa sen yksinään, sanomatta siitä mitään Christophelle.
Hän halveksi Christophea. Hän ajatteli:

-- Hän lupasi kyllä. Mutta hän on mies, itsekäs ja petollinen, hänellä
on taiteensa, hän unohtaa pian koko asian.

Ja sitäpaitsi saattoi hänen rajussa sydämessään, joka näytti niin
hyvyydelle taipumattomalta, ehkä kumminkin piillä jonkinlainen
säälintunne onnettomuustoveria kohtaan. Mutta hän oli liian tuima ja
liiaksi intohimojensa vallassa sitä itselleen tunnustaakseen.

Bäbi vei Christophelle emännältään terveiset, että Anna oli sanonut
olevansa hiukan huonovointinen ja haluavansa levätä. Christophe söi
siis illallista yksinään, Bäbin silmälläpitämättä; piika väsytti häntä
loruillaan, ja koetti houkutella häntä puhumaan, ja puolusteli Annaa
sellaisella innolla, että Christophe alkoi häntä epäillä, vaikka hän
olikin ylen herkkä uskomaan ihmisistä hyvää. Christophe oli päättänyt
käyttää juuri tätä iltaa saadakseen Annan kanssa asiansa lopullisesti
selville. Hänkään ei enää jaksanut lykätä sitä tuonnemmaksi. Hän
ei ollut unohtanut sopimusta, jonka he olivat tehneet äskeisenä
surullisena aamuna. Hän oli valmis pitämään sanansa, jos Anna sitä
vaati. Mutta hän näki, miten järjetön tuollainen kaksoiskuolema oli; se
ei muuttaisi asiaa laisinkaan; Braun saisi vain yksinään kärsiä kaiken
surun ja skandaalin. Christophe ajatteli, että heidän olisi ollut
parhainta riistäytyä irti toisistaan, ja että hän itse koettaisi vielä
kerran lähteä kaupungista pois, -- nähdäkseen, oliko hänellä voimaa
elää erossa Annasta: hän epäili sitä, muistaen turhan kokeilunsa,
jonka hän tuonnottain oli tehnyt; mutta hän ajatteli, että jos hän ei
jaksaisi sitä kestää, olisi hänellä vielä sittenkin aikaa turvautua
tuohon viimeiseen keinoon, ja yksinään, kenenkään siitä mitään
tietämättä.

Hän toivoi illallisen jälkeen pääsevänsä pujahtamaan hetkiseksi Annan
huoneeseen. Mutta Bäbi ei eronnut hänen kintereiltään. Tavallisesti hän
lopetti askareensa varsin hyvään aikaan; sinä iltana riitti keittiön
pesemistä iankaikkisesti; ja kun Christophe luuli jo siitä pääsevänsä,
keksi Bäbi ruveta järjestämään kaappia, joka oli Annan huoneeseen
vievässä käytävässä. Christophe näki piian seisovan käytävässä
jakkaralla vankkana kuin pylväs; hän aavisti, ettei Bäbi lähtisi kaapin
edestä koko iltana. Christophelle tuli vimmattu halu paiskata hänet
siitä lautaspinoineen alas; mutta hän hillitsi itsensä ja pyysi Bäbiä
menemään katsomaan, miten rouva voi, ja kysymään häneltä, eikö hän
saisi tulla toivottamaan hänelle hyvää yötä. Bäbi meni, tuli takaisin
ja sanoi Christophelle, katsoen häneen vahingoniloisesi, että rouva
voi paremmin: että rouvaa nukutti ja ettei hän tahtonut kenenkään enää
tulevan luokseen. Christophe oli ärtynyt ja hermostunut. Koetti lukea
salissa, ei voinut. Ja meni kamariinsa. Bäbi piti silmällä sieltä
näkyvää tulta, kunnes se sammui, ja meni sitten hänkin huoneeseensa,
päättäen valvoa tarvittavan ajan. Varmuuden vuoksi jätti hän ovensa
raolleen, kuullakseen pienimmänkin hiiskahduksen. Onnettomuudeksi
ei Bäbi kuitenkaan voinut heittäytyä sänkyynsä heti nukkumatta,
ja niin mahtavaan uneen, ettei ukkonenkaan, eikä edes hänen oma
uteliaisuutensa, olisi pystynyt häntä herättämään ennen seuraavaa
aamua. Se erinomainen unenlahja ei ollut kenellekään koko talossa
salaisuus, sillä sen kaiku kuului alakerrokseen asti.

Kun Christophe kuuli tuon tuttavan jyrinän, lähti hän Annan luo. Hänen
täytyi saada Annalle puhua. Häntä kiusasi jokin rauhattomuus. Hän tuli
Annan ovelle, käänsi ovenripaa: ovi oli lukossa. Hän naputti hiljaa; ei
kuulunut vastausta. Hän painoi suunsa avaimenreiän kohdalle, hän pyysi
hiljaisella äänellä, sitten vaativammin: ei liikettä, ei ääntä. Hän
koetti itselleen vakuuttaa, että Anna nukkui, mutta yhä suurempi tuska
valtasi hänet. Ja kun hän koetti kuunnella ja painoi poskensa ovea
vasten, kummastutti häntä jokin outo haju, joka tuntui tulevan oven
raosta; hän kumartui ja tunnusteli tarkemmin sitä: se oli kaasun hajua.
Hänen sydämensä aivan hyytyi. Hän ravisteli ovea, ajattelemattakaan,
että hän saattoi siten herättää Bäbin: ovi ei antanut myötä...
Christophe ymmärsi asian: Annalla oli pukuhuoneessaan kamarinsa
vieressä pieni kaasukeittiö; hän oli avannut kaasujohdon. Ovi täytyi
välttämättä murtaa; mutta sekaannuksissaanko oli Christophella sen
verran järkeä, että hän muisti, ettei Bäbin pitänyt saada sitä millään
ehdolla kuulla. Hän työnsi vaiti, väkeväin hartiainsa koko voimalla,
toista ovenpuoliskoa. Vankka ja lujatekoinen ovi rutisi, mutta ei
auennut. Annan huoneeseen vei toinen ovi Braunin työhuoneen puolelta.
Christophe riensi sinne. Sekin ovi oli lukittu; mutta siellä oli lukko
ulkopuolella. Hän rupesi repimään lukkoa irti. Se ei ollut helppo
työ. Hänen täytyi ruuvata pois neljä isoa, puuhun syvälle tiukattua
ruuvia. Hänellä ei ollut muuta asetta kuin veitsensä; eikä hän nähnyt
pimeässä yhtään: sillä hän ei uskaltanut sytyttää kynttilää, hän olisi
saattanut räjähdyttää koko talon. Käsillään haparoiden onnistui hänen
saada veitsensä yhden ruuvin uurteeseen, ja sitten toisen; siinä hän
katkoi veitsestä terät ja leikkeli sormiinsa; hänestä olivat ruuvit
saatanallisen pitkiä, tuntui kuin hän ei ilmoisna ikinä saisi niitä
paikaltaan; ja samassa johtui hänen mieleensä, tässä kuumeisessa
kiireessäkin, joka peitti hänen pintansa kylmällä hiellä, muuan
lapsuudenmuisto: hän näki itsensä kymmenvuotiaana, hänet oli pistetty
rangaistukseksi jostakin kepposesta pimeään konttoriin; silloin hän
kaivoi irti lukon ja karkasi kotoaan... Viimeinen ruuvi lähti pois.
Lukko irtausi, ja sahajauhoja sirisi lattialle. Christophe ryntäsi
Annan huoneeseen, suoraa päätä ikkunan luo, ja avasi sen. Kylmä ilma
läikähti sisään. Christophe töytäili huonekaluihin, löysi pimeässä
sängyn, hapuili sitä, hänen kätensä sattui Annan ruumiiseen, vavisten
ne tapasivat vuodevaatteen läpi Annan liikkumattomat jalat, kulkivat
niitä pitkin vyötärölle: Anna istui sängyssä ja vapisi. Myrkytys ei
ollut häneen vielä ennättänyt vaikuttaa: kamari oli korkea; ilmaa
pääsi sisään ikkunan raoista ja ovenpielistä. Christophe kietoi hänet
syliinsä. Anna tempausi irti, huutaen raivoissaan:

-- Menkää pois!... Oih, mitä te teitte.

Hän kohotti kätensä lyödäkseen Christophea: mutta mielenliikutus oli
vienyt häneltä voimat: hänen päänsä vaipui takaisin pieluksille; hän
nyyhkytteli:

-- Oi, oi, oi, kaikki saa taas alkaa alusta. Christophe otti käsiinsä
hänen kätensä, syleili häntä, torui, puhutteli häntä samalla hellin ja
tuimin sanoin:

-- Kuolla! Ja kuolla yksinään, ilman minua!

-- Sinua! matki Anna katkerasti.

Hänen äänessään oli sellainen sävy kuin:

-- Sinä tahdot elää!

Christophe nuhteli häntä, tahtoi saada hänen järkensä heräämään.

-- Hullu! sanoi hän; etkö ymmärrä, että olisit voinut räjähdyttää talon.

-- Sitä minä tahdoinkin, vastasi Anna raivoissaan.

Christophe koetti saada hänen uskonnollisen pelkonsa valveille:
silloin hän koskikin oikeaan kohtaan. Tuskin hän oli sen tehnyt, niin
alkoi Anna voihkia, rukoilla häntä olemaan hiljaa. Christophe jatkoi
armotta, ajatellen, että se oli ainoa keino, millä oli mahdollista
saada palaamaan hänen elämänhalunsa. Anna ei vastannut enää mitään;
hän nyyhkytteli suonenvetoisesti. Kun Christophe lopetti, sanoi Anna
hänelle itsepintaisen vihaisesti:

-- Oletko nyt tyytyväinen? Oliko tämä hyvä, työ? Sait minut kauheaan
epätoivoon. Ja nyt, mitä minä teen?

-- Elät, vastasi Christophe.

-- Elän! huudahti Anna. Sinä et siis ymmärrä, että se on mahdotonta!
Sinä et ymmärrä mitään! Et kerrassaan mitään!

Christophe kysyi:

-- Onko vielä jotain uutta?

Anna kohautti olkapäitään:

-- Kuulehan.

Hän kertoi Christophelle lyhyin, katkonaisin lausein kaiken, mitä hän
oli tähän saakka salannut häneltä: Bäbin nuuskimiset, tuhkajutun,
äskeisen kohtauksen Samin kanssa, häväistyksen, joka tulisi varmasti
karnevaaleissa. Hän ei kertoessaan eroittanut enää, mikä tässä kaikessa
oli pelon luomaa mielikuvituksen tuotetta, mikä oikeaa aihetta pelkoon.
Christophe kuunteli tyrmistyksissään, eikä eroittanut senkään vertaa
kuin Anna, mikä oli todellista vaaraa, mikä kuviteltua. Hän ei ollut
aavistanutkaan, kuinka heitä vainottiin. Hän koetti sitä ymmärtää; hän
ei jaksanut: sellaisia vihollisia vastaan hän oli aseeton. Hän tunsi
ainoastaan silmitöntä raivoa, hänen teki mielensä lyödä, lyödä; hän
sanoi:

-- Miksi et ole ajanut Bäbiä talosta?

Anna ei viitsinyt edes vastata. Paikastaan karkoitettu Bäbi olisi ollut
vieläkin myrkyllisempi kuin siinä siedetty; ja Christophe ymmärsikin
kysymyksensä typeräksi. Hänen ajatuksensa kuohuivat ristiriitaisina:
hän mietti jotain keinoa, joka tepsisi heti. Hän sanoi nyrkkejään
puristellen:

-- Minä ne tapan.

-- Ketkä? virkkoi Anna tuollaisille jutuille ivallisena.

Christophe lamautui. Hän tunsi olevansa aivan neuvoton moisessa
salaisen petollisuuden verkossa: kaikki sitä heidän ympärilleen
punoivat, eikä voinut saada ketään kiinni. Hänen sydämensä kuohui
ristiriitaisuutta.

-- Raukat! huudahti hän masentuneena.

Hän lyyhähti polvilleen sängyn viereen, painaen kasvonsa Annan
ruumista vastaan. -- He olivat vaiti. Anna samalla sekä halveksi että
sääli tuota miestä, joka ei osannut häntä puolustaa, eikä puolustaa
edes itseään. Christophe tunsi poskissaan vavistuksen Annan kylmistä
jaloista. Ikkuna oli jäänyt auki, ja ulkona oli pakkanen: taivaalla,
joka oli selvä kuin kuvastin, värisivät jäiset tähdet.

Kun Anna oli maistanut sitä katkeraa nautintoa, että näki Christophen
yhtä murtuneeksi kuin hän itsekin oli, sanoi hän tylyllä ja väsyneellä
äänellä:

-- Sytyttäkää kynttilä.

Christophe sytytti. Annan hampaat kalisivat, hän istui kumarassaan,
käsivarret puserrettuina rinnoille, polvet leuassa kiinni. Christophe
sulki ikkunan. Hän istuutui vuoteen reunalle. Otti käsiinsä Annan
jääkylmät jalat ja lämmitti niitä suullaan ja käsillään. Anna heltyi.

-- Christophe! sanoi hän.

Annan silmissä oli surkea ja liikuttava ilme.

-- Anna! vastasi Christophe.

-- Mitä nyt teemme?

Christophe katsoi häneen ja vastasi:

-- Kuolemme.

Annalta pääsi ilonhuuto:

-- Oi, tahdotko sinä sitä? Tahdotko tosiaan?... Minun ei tarvitse mennä
yksin!

Anna sulki Christophen syliinsä.

-- Luulitko sinä sitten, että minä jättäisin sinut?

Anna vastasi matalalla äänellä:

-- Luulin.

Christophe aavisti, mitä Anna oli mahtanut kärsiä.

Jonkun hetken päästä katsoi hän Annaan kysyvästi. Anna ymmärsikin:

-- Kirjoituspöydän laatikossa, vastasi hän. Oikealla. Alimmainen
laatikko.

Christophe meni noutamaan. Aivan laatikon perältä löysi hän revolverin.
Braun oli sen hankkinut ennen ylioppilaana. Hän ei ollut sitä tarvinnut
koskaan. Rikkonaisessa kotelossa oli muutamia panoksia. Christophe toi
löytämänsä Annan vuoteen ääreen. Anna katsahti niihin, ja käänsi kohta
kasvonsa seinään päin, Christophe odotti, sitten hän kysyi:

-- Etkö tahdo enää?

Anna käännähti vilkkaasti:

-- Tahdon minä... Nopeasti!

Hän ajatteli:

-- Mikään ei voi minua enää pelastaa iankaikkisuudesta. Hiukan ennemmin
tai myöhemmin, se on sama asia.

Christophe latasi kömpelösti revolverin.

-- Anna, sanoi hän vapisevalla äänellä, toinen meistä näkee toisen
kuolevan.

Anna kiskaisi aseen hänen käsistään, ja sanoi itsekkäästi:

-- Minä ensin.

He katsoivat toisiinsa vielä kerran... Oi, tuolla hetkellä, jolloin
heidän oli kuoltava toinen toisensa tähden, tunsivat he olevansa niin
loitolla toisistaan!... Kumpikin heistä ajatteli kauhuissaan:

-- Mitä minä teen? Mitä minä teen?

Ja molemmat näkivät he toistensa ajatuksen. Aiotun teon mielettömyys
tyrmisti varsinkin Christophea. Koko hänen elämänsä: hyödytöntä;
hyödyttömiä hänen entiset taistelunsa; hyödyttömiä hänen kärsimyksensä,
hyödyttömiä kaikki toiveensa; kaiken piti tulla haaskatuksi, heitetyksi
kuin tuhka tuuleen; mitätön sormenliike pyyhkäiseisi kaiken pois...

Tavallisessa sieluntilassaan olisi hän temmannut revolverin Annan
käsistä, heittänyt sen ulos ikkunasta, huudahtanut:

-- Ei! Ei! Minä en tahdo.

Mutta kahdeksan kuukauden kärsimykset, epäilykset ja kiduttava suru, ja
niiden lisäksi tämä houru intohimo olivat herpaisseet hänen voimansa,
hävittäneet hänen tahtonsa; hän tunsi, ettei hän voisi enää mitään,
ettei hän jaksaisi mitään... Ah, yhdentekevää, kun kerran niin...

Annan ikuisesta kuolemasta varma olemus ponnisti kaikki vaistonsa
omistaakseen edes nämä viimeiset elämän sekunnit: hän näki tarkoin
Christophen tuskalliset kasvot, joita kynttilän häilyvä liekki valaisi,
varjot seinällä, kuuli askeleet kadulta, tunsi viileän teräksen
kosketuksen kädessään... Ja hän takertui näihin aistimuksiinsa aivan
kuin haaksirikkoutunut alukseen, joka uppoaa hänen kanssaan. Kauheaa
oli tämäkin. Miksi ei sitten vielä odottaa? Mutta kuitenkin hän hoki
mielessään:

-- Täytyy...

Hän sanoi Christophelle hyvästi, ilman hellyyttä, hätäisesti kuin
kiirehtivä matkustaja, joka pelkää myöhästyvänsä junasta; hän avasi
paitansa, hapuili sydäntään ja painoi sen kohdalle revolverin piipun.
Christophe peitti vuodevaatteihin kasvonsa, polvillaan sängyn vieressä.
Aikoessaan vetää liipaisinta asetti Anna vasemman kätensä Christophen
kädelle. Aivan kuin lapsi, joka pelkää yksinään pimeässä...

Kauheita sekunteja... Anna ei laukaissut. Christophe tahtoi nostaa
päänsä, tahtoi tarttua Annan käteen; ja samalla hän pelkäsi, että jos
hän liikahtaisi, se juuri saisi Annan vetämään liipaisinta. Christophe
ei enää mitään kuullut, hänen tajuntansa sekaantui... Sitten kuuli
hän Annan vaikerruksen, se viilsi hänen sydäntään. Hän kavahti ylös.
Hän näki Annan edessään kauhusta vääristynein kasvoin. Revolveri oli
pudonnut hänen eteensä sänkyyn. Hän hoki valittavasti:

-- Christophe!... Se ei lauennut...

Christophe otti revolverin; se oli ollut niin kauan käyttämättä, että
oli ruostunut; mutta lukossa ei ollut vikaa. Ehkäpä oli patruuna
pilaantunut ilmasta. -- Anna ojensi kätensä tahtoen revolveria.

-- Ei enää! rukoili Christophe. Anna käski:

-- Patruunat!

Christophe antoi. Anna tarkasteli niitä, otti yhden, työnsi sen
revolveriin, yhä vavisten, painoi uudestaan aseen rintaansa kohti ja
vetäisi.

-- Revolveri petti jälleen.

Anna heitti sen käsistään lattialle.

-- Oh, tämä on, tämä on liikaa! huudahti hän. _Hän_ ei tahdo antaa
minun kuolla.

Hän vääntelehti vuoteessaan; hän oli kuin hullu. Christophe tahtoi
lähestyä häntä, Anna työnsi hänet luotaan, huutaen vimmasta. Viimein
hänelle tuli hermokohtaus. Christophe jäi hänen luokseen aamunhämärään
asti. Lopulta Anna rauhoittui; mutta hän tuskin hengitti: makasi silmät
ummessa, otsa ja poskien pingoittunut hipiä sinertävän kalpeana: hän
oli kuin kuollut.

Christophe korjaili vuodetta, etsi maasta revolverin, pani revityn
lukon paikoilleen, järjesteli koko huonetta ja lähti sieltä pois: sillä
kello oli jo seitsemän, ja Bäbi saattoi tulla.



Kun Braun aamulla tuli kotiin, tapasi hän Annan kovin menehtyneenä.
Hän näki kyllä, että oli tapahtunut jotain aivan erikoista; mutta hän
ei saanut mitään tietää ei Bäbiltä eikä Christophelta. Koko päivänä ei
Anna hievahtanutkaan. Hän ei edes avannut silmiään; hänen valtimonsa
oli niin heikko, että sen tykytys tuskin tuntui; joskus se pysähtyi
kokonaan, ja kerran Braun jo tuskakseen luuli, että sydän oli lakannut
toimimasta. Rakkaus sai hänet epäilemään taitoaan; hän juoksi noutamaan
hätään erään ammattiveljensä. Kahden he sitten tutkivat Annaa,
eivätkä voineet ratkaista, oliko hänellä alkava kuume vai hysteerinen
hermotaudin kohtaus: täytyi tarkoin seurata taudin kehittymistä. Braun
ei lähtenyt Annan sängyn vierestä eikä huolinut ruokaa. Iltapuolella ei
Annan valtimo enää osoittanut kuumetta, vaan suurta väsymystä. Braun
koetti saada vaimonsa suuhun muutaman lusikallisen maitoa; se syöksyi
kohta takaisin. Annan ruumis oli hänen puolisonsa sylissä kuin mikä
hervoton nukke. Braun vietti koko yön hänen vuoteensa vieressä, nousten
vähän väliä kuuntelemaan hänen hengitystään. Bäbi kieltäytyi menemästä
levolle; vaikkei hän välittänytkään Annan sairaudesta mitään, oli hän
velvollisuutensa tunteva ihminen; hän tahtoi valvoa Braunin kanssa.

Perjantaina avasi Anna silmänsä. Braun puheli hänelle; hän ei huomannut
miehensä läsnäoloa. Hän makasi liikkumatta, tuijottaen yhteen paikkaan
seinään. Puolipäivän tienoissa näki Braun suurten kyyneleiden alkavan
juosta pitkin hänen laihoja poskiaan; hän pyyhki ne hellästi, ne
tipahtelivat yhä yksitellen. Braun koetti nyt uudestaan saada häntä
ottamaan jotain ravintoa. Anna suostui passiivisesti. Iltapuolella hän
rupesi juttelemaan: ne olivat epäselviä sanoja. Hän puhui Reinistä, hän
tahtoi hukuttaa itsensä siihen, mutta siinä ei ollut tarpeeksi vettä.
Houreissa kiusasivat häntä itsemurha-aikeet; hän puhui omituisista
kuolemantavoista; ja aina kuolema petti. Joskus oli hän väittelevittään
jonkun kanssa, ja silloin hänen kasvoilleen tuli vihan ja kammon
ilme; hän puheli Jumalalle, ja tahtoi hänelle todistaa, että vika oli
Hänen. Tai välkähti hänen silmissään himon tuli; ja hän lateli niin
riettaita sanoja, ettei olisi uskonut hänen niitä mitenkään tuntevan.
Kerran hän huomasi Bäbin, ja antoi hänelle tarkkoja määräyksiä, miten
seuraavana päivänä pyykinpesu oli järjestettävä. Sitten yöllä hän
rauhoittui. Yhtäkkiä hän kumminkin kavahti ylös; Braun kiiruhti luokse.
Anna katseli häneen, omituisella tavalla, sammaltaen kärsimättömiä ja
epäselviä sanoja. Braun kysyi häneltä:

-- Rakas Anna, mitä sinä tahdot?

Anna vastasi tuimalla äänellä:

-- Mene noutamaan hänet.

-- Kenet! kysyi Braun,

Anna katsoi häneen vielä, silmissään sama ilme, ja purskahti yhtäkkiä
nauramaan; sitten hän painoi molemmin käsin otsaansa ja vaikeroi:

-- Oi hyvä Jumala! Unohtaa!...

Hän nukkui jälleen. Oli rauhallinen päivän tuloon asti. Aamun
valjetessa hän liikahteli vuoteessa; Braun kohotti hänen päätänsä
antaakseen hänelle juoda; hän nieli kiltisti muutaman kulauksen,
kumartui ja suuteli Braunin käsiä. Sitten hän hervahti jälleen uneen.

Lauantaiaamuna heräsi hän noin kello yhdeksän. Sanaakaan virkkamatta
pisti hän jalkansa sängystä maahan ja aikoi nousta. Braun syöksähti
hänen luokseen ja koetti saada hänet nukkumaan. Anna ei tahtonut. Braun
kysyi, mitä hän halusi, Anna vastasi:

-- Menen kirkkoon.

Braun koetti saada häntä järkiinsä, sanoi hänelle, ettei nyt ollut
sunnuntai, ja että kirkko oli kiinni. Anna ei puhunut mitään; mutta
istuen tuolilla sängyn vieressä hän veti vapisevin sormin ylleen
vaatteita. Toinen lääkäri, Braunin ystävä, tuli sisään. Hänkin ryhtyi
selittelemään Annalle, miten asia oli; mutta kun hän näki, ettei Anna
hellittänyt, tutki hän häntä, ja suostui viimein hänen pyyntöönsä. Hän
veti Braunin syrjään ja sanoi hänelle, että hänen vaimonsa sairaus
näytti olevan puhtaasti henkistä, ja että nyt toistaiseksi täytyisi
koettaa olla häntä vastustelematta: hänestä ei ollut vaarallista,
vaikkapa Anna lähtisikin ulos, jos itse Braun menisi hänen kanssaan.
Braun sanoi siis Annalle, että hän tulee hänen seurakseen. Anna ei
tahtonut Braunia huolia, sanoi menevänsä yksin. Mutta tuskin hän otti
muutaman askeleen, niin hän horjui ja oli kaatua. Silloin turvautui hän
sanaakaan virkkamatta Braunin käsivarteen, ja he menivät ulos. Anna oli
kovin heikko ja pysähtyi tuon tuostakin matkalla. Braun kysyi häneltä
monta kertaa, eikö hän halunnut takaisin kotiin. Silloin alkoi Anna
jälleen kulkea. Kun he tulivat kirkon ovelle, oli se kiinni, niinkuin
Braun oli sanonutkin. Anna istahti penkille oven viereen, ja värisi
siinä, kunnes kello löi kaksitoista. Sitten hän turvautui jälleen
Braunin käsivarteen, ja he menivät hiljalleen kotiin. Mutta illalla
tahtoi Anna taas kirkkoon. Braun pyyteli pyytämällä vaimoaan olemaan
lähtemättä, mutta turhaan. Lähdettävä oli.

Christophe vietti nämä kaksi päivää aivan yksinään. Braun oli liian
rauhaton muistaakseen häntä. Yhden ainoan kerran, lauantaiaamuna, kysyi
Braun Annalta, koettaessaan saada hänen päästään itsepintaista halua
lähteä ulos, tahtoiko hän ehkä nähdä Christophea. Annan silmiin tuli
silloin sellainen kauhun ja vastenmielisyyden ilme, että Braun aivan
hämmästyi; eikä Christophen nimeä sitten enää lausuttu.

Christophe oli sulkeutunut kamariinsa. Hänen sielussaan raivosi
levottomuus, rakkaus, tunnonvaivat, kaikki tuskat yhtenä kaaoksena.
Hän syytti itseään kaikesta tapahtuneesta. Hän inhosi itseään
koko sielustaan. Monta kertaa hän jo nousi paikaltaan mennäkseen
tunnustamaan kaiken Braunille. -- Mutta sitten hän ajatteli tekevänsä
täten vielä kolmannenkin ihmisen onnettomaksi, ja soimasi itseään
sellaisesta aikeestakin. Rakkauden intohimokaan ei jättänyt rauhaan
häntä. Hän hiiviskeli käytävässä Annan huoneen oven takana; ja kun hän
kuuli sisältä lähestyviä askeleita, pakeni hän omaan kamariinsa.

Braunin ja Annan lähtiessä kaupungille iltapuolella piti Christophe
heitä silmällä ikkunastaan, uutimien kätköstä. Hän näki Annan. Anna,
joka oli ollut ennen niin pysty ja ylpeä, oli nyt kumaraselkäinen,
hänen päänsä oli painunut alas, ihonsa keltainen; hän oli ikäänkuin
vanhentunut; viitta ja saali, jotka Braun oli pukenut hänen
hartioilleen, näyttivät aivan kuin painavan häntä; hän oli ruma. Mutta
Christophe ei huomannut hänen rumuuttansa, hän näki ainoastaan hänen
kurjuutensa; ja hänen sydämensä oli pakahtua säälistä ja rakkaudesta.
Hän olisi tahtonut juosta Annan luokse, heittäytyä hänen eteensä maan
tomuun, suudella noita jalkoja, tuota intohimon runtelemaa ruumista,
rukoilla häneltä anteeksi. Ja hän ajatteli Annaa katsellessaan:

-- Tuo on työtäni...

Mutta ikkunaruudussa kuulsi hänen oma kuvansa; hän näki omissa
silmissään, omissa kasvoissaan saman hävityksen; näki kuoleman
painaneen leimansa häneen niinkuin Annaankin, ja ajatteli:

-- Minunko työtäni? Ei. Sen Mahtavan julmaa työtä, joka lumoaa hulluksi
ja hurmaa.

Talossa ei ollut ketään. Bäbi oli mennyt kaupungille kertomaan
naapureille päivän tapahtumia. Aika kului. Kello löi viisi. Christophen
valtasi kauhu, kun hänen mieleensä johtui, että Anna tulisi takaisin,
ja tulisi jälleen yö. Hän tunsi, ettei hänellä enää olisi voimaa jäädä
Annan kanssa täksi yöksi saman katon alle. Hän tunsi järkensä ratisevan
liitoksissaan intohimon raivoisasta paineesta. Hän ei tiennyt, mitä hän
tekisi; ei tiennyt, mitä tahtoi, paitsi että hän tahtoi Annaa, tahtoi,
-- maksoi mitä maksoi. Hän muisti sitten tuon surkean olennon, jonka
hän taannoin oli nähnyt ikkunansa ohitse kulkevan, ja sanoi itsekseen:

-- Hänet on pelastettava minulta!...

Tahdonvoima ponnistihe hetkeksi voitolle. Hän kaapaisi kokoon
papereitaan, joita oli pitkin pöytää, sitoi ne nauhalla kääröön,
otti hattunsa ja viittansa ja lähti talosta. Käytävässä, tullessaan
lähelle Annan huonetta, hän riensi nopeammin, niin pelkäsi hän itseään.
Alakerrassa vilkaisi hän vielä viimeisen kerran tyhjään puutarhaan. Hän
puikahti ulos ovesta kuin varas. Hyytävä sumu tunkeusi ihoon terävänä
kuin neulat. Christophe hiipi pitkin talojen seiniä, peljäten, että
joku tuttu tulisi vastaan. Hän meni asemalle. Nousi junaan, joka lähti
Luzerniin. Ensimäiseltä väliasemalta kirjoitti hän Braunille. Sanoi,
että eräs kiireellinen ja tärkeä asia oli vaatinut häntä lähtemään
kaupungista muutamaksi päivää, ja valitteli syvästi, että hänen täytyi
jättää Braun tällaisella hetkellä; hän pyysi Braunia kirjoittamaan
hänelle uutisia, antaen hänelle varman osoitteensa. Luzernissa hän
muutti Gotthardin junaan. Yöllä hän sitten jäi eräälle pikku asemalle
Altdorffin ja Göschenin välille. Hän ei tiennyt sen aseman nimeä, eikä
ajatellut sittemminkään enää sitä. Hän meni ensimaiseen hotelliin,
mikä eteen sattui, lähellä asemaa. Lainehtivia vesilätäköitä kaduilla.
Satoi kaatamalla, satoi koko yön, vielä koko seuraavan päivänkin.
Rikkonaisesta kattokourusta romisi vesi kuin koski. Taivas ja maa
olivat sateesta harmaat, näyttivät siihen hajoavan, aivan kuin hänen
ajatuksensakin olivat hajoamaisillaan. Christophe heittäytyi sänkyyn,
kosteissa vaatteissaan, jotka haiskahtivat junan savulle. Mutta hän
ei voinut levätä. Annaa uhkaava vaara kidutti häntä niin, ettei hän
pystynyt vielä tuntemaan omaa tuskaansa. Hänen täytyi pettää yleisön
pahanilkisyyttä, johdattaa se väärille jäljille. Kuumeisen kiihkonsa
tilassa tuli hänelle omituinen päähänpisto: hän keksi kirjoittaa
kirjeen eräälle niistä vähistä musiikkimiehistä, joiden tuttavaksi
hän maassa oli joutunut, tuolle leipuri-urkuri Krebsille. Christophe
vihjaili hänelle kautta rantain, että jotkin rakkausseikat vetivät
häntä nyt Italiaan, että hän oli ollut sen intohimon vallassa jo
silloin, kun oli tullut Braunin luokse, että hän oli koettanut siitä
päästä, mutta ei ollut jaksanut. Kaiken kaikkiaan oli kirje niin selvä,
että Krebs saattoi asian muka ymmärtää, mutta samalla niin hämärä,
että hänellä oli tilaisuus helposti lisätä siihen omiaan. Christophe
pyysi Krebsiä pitämään tätä omana salaisuutenaan. Hän tunsi miesraukan
aivan sairaloisuuteen asti kieleväksi, ja laski nyt, että Krebs
heti hänen kirjeensä saatuaan juoksisi levittämään näitä uutisiaan
pitkin kaupunkia, -- eikä Christophe siinä erehtynytkään. Lisätäkseen
kirjeensä vaikutusta yleisön mielipiteeseen lopetti Christophe sen
parilla melkoisen kylmällä Braunia ja hänen vaimoaan koskevalla sanalla.

Lopun yötä ja koko seuraavan päivän tuijotteli hän tylsästi yhä vain
tuohon piintyneeseen ajatukseensa: Anna... Anna... Hän muisteli
alusta alkaen Annan kanssa eletyt viimeiset kuukaudet, jokaisen
päivän; hän ei nähnyt enää Annaa sellaisena kuin hän oli, hän ympäröi
hänet rakkautensa loisteella. Aina oli hän pukenut häntä kaipuunsa
mukaiseksi, antanut hänelle sitä moraalista suuruutta ja traagillista
syvyyttä, jota hän tarvitsi voidakseen häntä rakastaa. Tällaiset
rakkauden valheet saivat nyt entistäkin suuremman varmuuden, nyt, kun
Annan läheisyys ei ollut niitä kumoamassa. Christophe näki terveen
ja vapaan sielun, joka taisteli kahleista päästäkseen, joka janosi
raikasta, laajaa, henkevää elämää, ja pelkäsi samalla sitä, kukisti
unelmansa, kamppaili itsepintaisesti niitä vastaan, koska ne eivät
voineet soveltua hänen kohtaloonsa, vaan tekivät sen hänelle vieläkin
tuskallisemmaksi. Anna huusi Christophelle: "Auta!" Christophe
näki hänen kauniin ruumiinsa, hän sulki sen syliinsä. Nämä muistot
kiduttivat häntä; ja hänestä oli suloista lisätä tuskaansa aukomalla
muistojensa haavoja. Kuta pitemmälle päivä kului, sitä kauheammaksi
tuli hänessä tunto, mitä hän oli kadottanut; se kasvoi niin julmaksi,
ettei hän jaksanut sitä sietää.

Tietämättä, mitä teki, nousi hän yhtäkkiä, meni ja maksoi
hotellilaskunsa, ja lähti ensimäisellä junalla takaisin Annan
kaupunkiin. Hän tuli sinne keskellä yötä; kiiruhti suoraan Braunin
talolle. Korkea kiviaita eroitti kapeasta kadusta puutarhan, joka oli
Braunin puutarhan vieressä. Christophe kiipesi tuon muurin ylitse,
hyppäsi vieraaseen puutarhaan, ja meni sieltä Braunin puolelle. Hän
oli nyt pihalla. Koko talo oli pimeä, paitsi yhtä ikkunaa, josta
kuulsi yölampun himmeä valo, -- Annan ikkunasta. Anna siellä oli. Hän
kärsi siellä. Ainoastaan askel, ja Christophe olisi ollut sisällä. Hän
nosti jo kätensä tarttuakseen oven ripaan. Sitten hän katseli kättään,
katseli ovea, puutarhaa; hänelle selvisi yhtäkkiä, mitä hän aikoi
tehdä; ja heräten houreestaan, joka oli kiusannut häntä seitsemän,
kahdeksan tuntia, hän vapisi, repäisi itsensä turrasta tilastaan,
pakotti väkisin jalkansa liikkumaan; hän riensi aidan luokse, kiipesi
sen ylitse, ja pakeni.

Samana yönä hän lähti sitten kaupungista, toisen kerran; ja seuraavana
päivänä hautautui hän erääseen vuoristokylään, korkealle lumipyryjen
piiriin. -- Tahtoi haudata sydämensä, vaivuttaa ajatuksensa nukkumaan,
unohtaa, unohtaa!...



    -- "E però leva su, vinci l'ambascia
    con l'animo che vince ogni battaglia,
    se col suo grave corpo non s'accascia."

    Leva'mi allor, mostrandomi fornito
    meglio di lena ch'io non mi sentia;
    e dissi: "Va, ch'io son forte ed ardito."

                     _Dante_: Helvetti, XXIV.


Jumalani, mitä olen sinua vastaan rikkonut? Miksi kidutat sinä minua?
Lapsuudestani asti annoit sinä minulle osaksi vaivan ja kamppailun.
Minä olen nurkumatta taistellut. Olen rakastanut tuskiani, olen
koettanut säilyttää puhtaana sen sielun, jonka minulle annoit,
tallettaa tulen, jonka minuun sytytit... Herra, Herra, sinä tahdot
hävittää sen, minkä loit, sinä olet sammuttanut tulen, tahrannut
sieluni, riistänyt minulta kaiken, minkä vuoksi elin. Ainoastaan kaksi
kauneutta minulla maailmassa oli: ystävä ja oma arvoni. Nyt ei minulla
ole mitään, sinä otit minulta pois kaikki. Yksi ainoa oli minulla
elämän erämaassa, sinä veit hänet minulta. Meidän sydämemme olivat
yksi sydän, sinä ne revit irti toisistaan; sinä sallit meidän maistaa
yhdessäolon suloa pelkästään antaaksesi meidän paremmin tuta toistemme
kadottamisen kauhun. Sinä avasit tyhjyyden ympärilleni, tyhjyyden
olentooni. Minä murruin, olin sairas, ilman tahtoa, aseita, olin kuin
lapsi, joka itkee pimeässä. Sillä hetkellä juuri sinä minuun iskit.
Tulit äänettömin askelin, takaa kuin petturi, ja löit tikarin selkääni;
sinä päästit kimppuuni julman koirasi, intohimon vimman; minulla ei
ollut voimaa, sinä tiesit sen, enkä jaksanut taistella; intohimo
suisti minut maahan, se hävitti, tahrasi, tuhosi minussa kaiken...
Inhoan itseäni. Jospa saattaisin edes tuskaani, häpeääni huutaa!
Tahi ne unohtaa, luovan voiman hyrskyssä! Mutta voimani on murtunut,
luomisintoni kuihtunut. Olen kuollut puu... Oi, jos olisin kuollut!
Jumala, vapauta minut, ruhjo tämä ruumis ja sielu, kiskaise minut
maasta, älä anna minun kamppailla kuilussa, kitua iankaikkisesti! Minä
rukoilen armoa... Lopeta minut!



Niin huusi Christophen tuska Jumalaa, johon hänen järkensä ei uskonut.

Hän oli paennut yksinäiseen maataloon, sveitsiläiseen Jura-vuoristoon.
Talo oli metsän reunassa, korkean, metsäisen ylätasangon syvänteessä.
Rinteet suojelivat sitä pohjatuulilta. Etupuolella aukesi niittyjä,
laaksoon viettäviä maita, joilla näkyi siellä täällä metsiköitä;
kallioreuna suistui yhtäkkiä pystysuorasti syvyyteen; vääristyneitä
kuusia kasvoi siinä, sen seinämiin kiinni takertuneina; laajaoksaiset
pyökit pysyttäysivät kauempana. Taivas valoton. Elämä kadonnut.
Epämääräinen kaukaisuus tyhjiin haipuvine viivoineen. Maa nukkui lumen
alla. Öisin vain metsässä ketut haukkuivat. Oli loppupuoli talvea.
Talvi myöhäinen. Iankaikkisesti kestävä. Kun sen jo luuli päättyvän,
alkoi se taas.

Viikon ajan oli kuitenkin vanha horroksissa makaava luonto tuntenut
sykähtelyitä sydämessään. Kevään ensimäiset petolliset oireet
henkivät ilmasta ja iljangon alta. Pyökkien oksista, jotka levisivät
kuin liihoittelevat siivet, tipahteli lumi vetenä. Niittyjen
valkeasta vaipasta pilkisti jo sieltä täältä arasti esiin vihertäviä
ruohonkorsia: niiden neulamaisten terien ympäriltä, lumen päivistä,
hengitti kostea ja musta multa kuin pikku huulien raosta. Muutamana
tuntina päivästä sorisi jäävaippoihin kiedottu puro jälleen. Metsissä,
keskellä puiden luurankoja visersi lintu kirkkain, mutta vielä tuikein
äänin.

Christophe ei tästä mitään huomannut. Kaikki oli hänestä samaa ja
samaa. Hän kulki alinomaa huoneessaan edestakaisin. Tai käveli
ulkosalla. Mahdotonta pysyä rauhassa. Sisäiset demoonit olivat repineet
hänen sielunsa palasiksi. Ne raatelivat toisiaan. Tukehdutettu
intohimo telmi vankilansa seiniä vastaan. Inho sitä kohtaan oli yhtä
raivokas; ja karaten toistensa kurkkuun ja keskenään taistellen repivät
intohimot ihmisen sydämenkin. Ja samallaikaa tulivat myöskin muistot
Olivier Jeanninista, näännytti kuoleman epätoivo, paloi tyydytystä
saamaton halu tehdä luomistyötä, kimposi ylpeys vastarintaan tyhjyyden
kuilun partaalla. Kaikki pahathenget valloillaan, ei hetkenkään
hengähdysaikaa. Tai jos sattui petollinen tyyni hetki, jos pauhaavat
aallot tuokioksi laskeutuivat, niin näki Christophe olevansa yksin,
eikä hän löytänyt sielustaan enää mitään: ajatus, rakkaus, tahto,
kaikki oli tapettu.

Luoda! se olisi ollut ainoa apu. Jättää elämänsä haaksihylky aaltojen
valtaan. Pelastautua uimalla taiteensa saareen!... Luoda! Hän tahtoi...
Hän ei sitä voinut enää.

Christophella ei ollut eläessään ollut työmetoodia. Kun hän
oli voimakas ja terve, niin häntä kiusasi paremminkin voimien
yltäkylläisyys kuin pelko, että hän köyhtyisi; hän noudatti aina
oikkujaan; hän teki työtä, milloin halu käski, sattuman mukaan,
seuraamatta mitään varmaa järjestystä. Oikeastaan hän teki siten työtä
aina ja kaikkialla; hänen aivonsa toimivat yhtä mittaa. Monta kertaa
neuvoi Olivier, joka ei ollut niin rikas kuin Christophe ja oli siitä
syystä harkitsevampi, ystäväänsä:

-- Pidähän varasi. Sinä luotat liiaksi voimaasi. Se on vuori stokoski.
Täynnä tänään, huomenna ehkä tyhjä. Taiteilijan täytyy sitoa kykynsä;
hän ei saa antaa sen ripotella itseään sinne tänne, kuinka sattuu.
Kanavoi voimasi. Taivuta itsesi varmoihin tottumuksiin, jokapäiväisen
työn hygieniaan, määrätunteihin. Ne ovat yhtä välttämättömät
taiteilijalle kuin liikkeet ja askeleet sotamiehelle, jonka tehtävä on
tapella. Jos tulee vaarallisia murroskausia -- (ja niitähän tulee aina)
-- estää tällainen rautainen asu taiteilijaa kaatumasta maahan. Minä
tiedän sen hyvin kokemuksesta. Etten ole kuollut, johtuu siitä, että se
juuri on minut pelastanut.

Mutta Christophe nauroi ja vastasi:

-- Sopii sinulle, pikku ystäväni! Siitä ei pelkoa, että minulta
elämäninto menee. Minulla on vankka ruokahalu.

Olivier kohautti olkapäitään:

-- Liiasta liika vähään. Vaarallisimpia sairauksista on, että ihmiset
voivat liian hyvin.

Nyt kävi niinkuin Olivier oli sanonut. Ystävän kuoleman jälkeen ei
Christophen sisäinen elämänvirta ollut heti kuivunut; mutta se oli
muuttunut kummallisen epätasaiseksi; se ilmeni äkillisinä purkauksina,
sitten vaikeni, katosi maan alle. Christophe ei sitä sen enempää
ajatellut; mitä hän siitä? Hänen surunsa ja uusi intohimonsa veivät
hänen kaikki ajatuksensa. -- Mutta kun hirmumyrsky oli mennyt ohitse,
kun hän jälleen etsi lähdettään juodakseen siitä, ei hän löytänyt
siitä mitään. Pelkkää hiekkaa. Ei veden tilkkaa, sielu oli kuivunut.
Hän yritti kaivaa syvemmälle, puhkaista veden ilmi maanalaisista
kerrostumista, luoda väkisin: turhaa, hengen koneisto kieltäytyi
tottelemasta. Eikä hän saanut avukseen tottumusta, uskollista
liittolaista, joka jää kupeellemme, kun kaikki elämän järjelliset
syyt luotamme karkkoavat, jää yksinään, vakavana ja itsepintaisena,
ei virka sanaakaan, ei käske minnekään, vaan taluttaa meitä varmalla
kädellään, koskaan vapisematta, eteenpäin luoduin silmin ja huulet
mykkinä vaarallisen paikan ohitse, kunnes näemme jälleen päivänvalon
ja tunnemme halun elää. Christophella ei ollut sitä apua, eikä hänen
kätensä pimeässä tavannut toista kättä. Hän ei löytänyt takaisin päivän
kirkkauteen.

Se oli kärsimyksistä suurin. Hän tunsi häilyvänsä hulluuden rajalla.
Milloin oli hänen päivänsä mieletöntä ja toivotonta taistelua ajatuksia
vastaan, hourupäisen raivoa, taikauskoista ennustusta numeroilla: hän
luki permannon palkit, luki puut metsässä; määrättömät numerot ja
soinnut, joista hän ei ymmärtänyt, mikä niistä oli mitäkin, riehuivat
hänen päässään ainaisessa sekamelskassa. Milloin vaipui hän taas
tylsyyteen ja oli melkein kuin kuollut.

Kukaan ei hänestä pitänyt huolta. Hän asui erillään talon
siipirakennuksessa. Hän siisti itse kamarinsa, -- -- eikä joka päivä
sitä siistinytkään. Hänelle tuotiin ruoka sinne; hän ei nähnyt
ainoaakaan inhimillistä ihmistä. Hänen kortteeri-isäntänsä, iäkäs,
juro ja itsekäs talonpoika, ei välittänyt hänestä. Söikö Christophe
vai ei, se oli hänen oma asiansa. Tuskinpa tiedettiin, tuliko hän
iltaisin kotiin. Kerran hän eksyi metsään, näki seisovansa siellä
lumessa vyötäisiä myöten; niin ja näin löysi hän takaisin kartanolle.
Hän koetti näännyttää itseään ponnistuksilla, että olisi päässyt
ajatuksistaan. Siinä ei hän onnistunut. Ainoastaan silloin tällöin sai
hän pari tuntia huonoa unta.

Yksi ainoa elävä olento tuntui hänestä välittävän: se oli vanha
bernhardilaiskoira, joka tuli usein ja painoi ison päänsä Christophen
polvien väliin ja katseli häneen verestävillä silmillään, Christophen
istuessa penkillä talon pihalla. He katselivat toisiaan pitkään.
Christophe ei sitä karkoittanut pois. Nuo silmät eivät tehneet häntä
levottomaksi, niinkuin ne tekivät Goethen sairauden aikana. Christophen
ei tehnyt mieli huutaa koiralle kuin hän:

-- Mene pois!... Yritä, mitä yrität, aave, et minua niele!

Christophe päinvastoin tahtoi antaa noiden rukoilevain ja unisten
silmien ottaa hänet, tahtoi auttaa niitä; hän oli näkevinään niissä
vangitun sielun, joka rukoili hänen apuaan.

Näinä aikoina, kun kärsimys oli masentanut hänen voimansa, riistänyt
hänet irti kaikesta elämästä, kun inhimillinen itsekkyys oli silponut
hänet palasiksi, huomasi hän ihmisen uhreiksi joutuneetkin, sen
taistelukentän, jolla ihminen saavuttaa voittonsa muita olentoja
tappamalla; ja se näky täytti hänen sydämensä säälillä ja kauhulla. Jo
siihenkin aikaan kuin hän vielä oli onnellinen, oli hän aina rakastanut
eläimiä; hän ei ollut voinut sietää, että niille tehtiin pahaa; hän
inhosi metsästystä, vaikkei uskaltanut mieltään ilmaista, koska pelkäsi
olevansa naurettava; eikä hän ehkä ollut siitä tunteesta itsekään aivan
selvillä; mutta se tunne oli salaisena ja näennäisesti selittämättömänä
syynä siihen, ettei hän tahtonut eräänlaisten miesten läheisyyteen:
hän ei suvainnut ystäväkseen miestä, joka tappoi huvikseen eläimiä.
Se ei ollut suinkaan mitään hempeilemistä: hän tiesi paremmin kuin
kukaan muu, että elämän perustana on sarja kärsimyksiä ja rajatonta
julmuutta; ei voi elää tuottamatta toisille kärsimyksiä. Ei ole tarpeen
sulkea silmiään ja laverrella kauniita sanoja. Eikä myöskään tehdä
sellaista johtopäätöstä, että täytyy kieltäytyä elämästä, ja vetistellä
kuin lapsi. Ei, on tapettava elääkseen, jos ei voi muuten elää,
tapettava hetken pakosta. Mutta konna se, joka tappaa tappaakseen!
Konna tietämättään, sen myönnän hyvin; mutta kuitenkin konna. Ihmisen
ainaisena pyrkimyksenä olkoon koettaa vähentää kärsimyksen ja julmuuden
määrää: se on hänen ensimäinen velvollisuutensa.

Nämä ajatukset pysyivät tavallisissa olosuhteissa Christophen
sydämen pohjalle kätkettyinä. Hän ei tahtonut niitä ajatella. Mitä
varten? Minkä hän sille voi? Hänen täytyi olla Christophe, täytyi
suorittaa elämäntyönsä, maksoi mitä maksoi, elää kaikkein heikompain
kustannuksella... Hän ei maailmaa ollut luonut... Ei pidä sellaista
ajatella...

Mutta kun onnettomuus nyt oli syössyt hänetkin voitettujen joukkoon,
täytyi hänen sitä ajatella. Ennen oli hän moitiskellut Olivier
Jeanninia, kun hän antautui turhiin tunnontuskiin ja sääli, ilman
tulosta, onnettomia, joiden kohtaloon toiset kärsivät olivat syypäät.
Nyt johtui hän vielä pitemmälle kuin Olivier; väkevän luonteensa
voimalla tunkeusi hän aina kaikkeuden tragedian juureen; hän tunsi
koko luomakunnan kärsimykset, ne koskivat häneen niin kipeästi kuin
hän olisi ollut verille nyljetty. Hän ei voinut enää ajatella eläimiä
ahdistuksesta vapisematta. Hän näki eläinten sielun niiden katseesta,
sielun, joka oli samantapainen kuin hänenkin, mutta ei osannut puhua;
ja eläinten silmät huusivat niiden sielujen puolesta:

-- Mitä minä olen teille tehnyt? Minkä tähden te olette minulle niin
pahoja?

Hän ei sietänyt enää katsella edes sellaisia aivan jokapäiväisiäkään
näkyjä, joita hän oli nähnyt sadatkin kerrat, -- ahtaaseen,
lautaristikoista kyhättyyn laatikkoon työnnettyä pientä, ynisevää
vasikkaa, sen suuria, tummia ja ulkonevia silmiä, niiden sinertävää
valkuaista ja punertavia luomia, tuota poloista lenkosäärtä valkeine
silmäripsineen, kiharaisine otsatukkineen ja sinertävine turpineen;
-- ei sietänyt nähdä karitsaa, jota talonpoika kantoi yhteen
sidotuista jaloista, pää alhaalla riiputtaen: kuinka se koetti nousta,
ja valitteli kuin lapsi, määkyi ja kurotteli harmaata kieltään;
-- ei kanoja, jotka oli sullottu päälletysten koriin; -- sian
hätäinen, kaukaa kuuluva vinkuna viilsi hänen sydäntään; -- ja vielä
kauheampi oli nähdä keittiön pöydällä lintua, josta kaiveltiin pois
sisälmyksiä... Hänen tunteitaan raateli ajatella, miten monenmoisia
kidutustapoja ihminen viattomille heikommilleen keksii. Kuvitelkaa,
että eläimellä on järjenkipinä, ajatelkaa, miten kauheaa unta maailma
mahtaa sille olla: nuo tylyt, silmittömät ja kuurot ihmiset, jotka
teurastavat sen, repivät auki sen vatsan, raastavat suolet siltä,
paloittelevat, kärventävät sen elävältä, joskus nauttivat sen tuskan
väänteistä! Ovatko Afrikan kannibaalit sen julmempia? Eläinten
kärsimys on ajattelevalle sielulle vieläkin sietämättömämpää kuin
ihmisten. Sillä ihmisille myönnetään edes, että kärsimys on pahaa
ja että kiduttaja on rikollinen. Mutta miljoonat eläimet surmataan
hyödyttömästi, joka päivä, ilman pienintäkään omantunnontuskaa. Ken
sellaisesta puhuisi, olisi naurettava. -- Ja se on anteeksiantamaton
rikos. Se yksinään tekee kaiken, mitä ihminen saa kärsiä, ansaituksi.
Se huutaa ihmiskunnalle kostoa. Jos Jumala on olemassa ja sallii
sellaista, huutaa se kostoa itselleen Jumalalle. Jos on olemassa hyvä
Jumala, niin hänen täytyy auttaa pienimpiäkin luomiaan. Ellei Jumala
ole hyvä muuta kuin väkeville, ellei löydy oikeutta kurjille, niille
alemmille olennoille, jotka on uhrattu ihmiskunnan hyväksi, ei olekaan
hyvyyttä, ei ole oikeutta...

Oi, ihmisen verilöylyt ovat tyhjää sen rinnalla, miten kaikkeus
surmaa! Eläimet syövät toinen toisiaan. Rauhalliset kasvit, mykät
puut ovat julmia petoja keskuudessaan. Metsien rauha: mainio paikka
kaunopuheisille kirjailijoille, jotka tuntevat luontoa ainostaan
kirjanoppineesta... Läheisessä metsässä, muutaman sylen päässä talosta,
käytiin hirvittävää taistelua. Murhanhimoiset pyökit heittäytyivät
kauniiden, rusorunkoisten kuusien kimppuun, takertuivat notkeilla
vartaloillaan noihin ikivanhoihin metsänpylväisiin, tukehduttivat ne.
Ne vaaniskelivat tammia, murskasivat ne, tekivät niistä itselleen
tukia. Pyökkijättiläiset satoine käsineen hyökkäsivät yhtä vastaan,
kymmenen puuta yhteen puuhun. Niiden ympäristö oli täynnä ruumiita.
Ja kun ei ollut vihollisia, ryntäsivät ne toisiaan vastaan, ottelivat
raivoisasti, tunkien toisiaan tieltä, vääntelehtien kamppailussa
kuin antediluviaaniset hirviöt. Alempana olivat akaasiat lähteneet
metsänreunasta liikkeelle ja työntyivät sen sisälle, hyökkäsivät
päin kuusia, takertuivat kynsillään kiinni vihollistensa juuriin,
myrkyttivät heidät omilla mahlanesteillään. Taistelua elämästä ja
kuolemasta. Voittaja anasti samalla kertaa sekä voitetun paikan että
sen asustuksen. Sitten viimeistelivät pikku hirviöt suurten työn.
Sieniä kasvoi juurten välissä, ne imivät vähitellen tyhjäksi sairaan
puun. Mustat muurahaiset jauhoivat muruiksi sen lahon ruumiin.
Miljoonat näkymättömät hyönteiset kalvoivat, kaivoivat, muuttivat
tomuksi äskeisen elämän... Ja kaikki tämä taistelu kävi aivan
äänettömästi!... Oi sinua, luonnon rauha, traagillinen naamio, joka
kätket Elämän tuskallisia ja julmia kasvoja!



Christophe oli hukkumaisillaan. Mutta hän ei ollut mies, joka
uppoaa ponnistelematta ja kätensä tyynesti ristiin pannen. Vaikka
hän tahtoikin kuolla, teki hän kaikkensa saadakseen elää. Hän oli
niitä, joista Mozart sanoo, että "_he tahtovat toimia niin kauan
kunnes viimein ei ole enää mitään mahdollisuutta mihinkään_". Hän
tunsi katoavansa, ja vaipuessaan hapuili hän käsillään oikealle ja
vasemmalle, etsien jotain tukea. Kerran luuli hän jo sen löytäneensä.
Hänen mieleensä johtui Olivier Jeanninin pikku poika. Heti kohta
otti Christophe hänet elämänvoimansa virittäjäksi, turvautui tuohon
lapseen. Niin, hänen oli saatava tietää pojan olinpaikka, vaadittava
hänet itselleen, kasvatettava, rakastettava sitä, asetuttava isän
paikalle, hankittava Olivier jälleen pojassaan elämään. Kuinka hän
ei ollutkaan ajatellut jo ennen sitä? Niin itsekäs oli hän surussaan
ollut. Christophe kirjoitti nyt Cécilelle, jonka hoitoon lapsi oli
jäänyt. Hän odotti kärsimättömästi vastausta, se oli hänen ainoana
ajatuksenansa. Hän koetti olla tyyni; hänellä oli aihetta toivoa. Hän
luotti onnistuvansa, hän tiesi, miten hyvä Cécile oli.

Vastaus tuli. Cécile kertoi, että kolme kuukautta Olivier Jeanninin
kuoleman jälkeen oli eräs surupukuinen nainen tullut hänen luokseen ja
sanonut hänelle:

-- Antakaa minulle minun lapseni takaisin! Hän oli se sama, joka oli
vähän sitä ennen jättänyt lapsensa ja Olivier Jeanninin, -- Jacqueline,
mutta niin muuttuneena, että häntä tuskin enää tunsi. Hänen mieletön
rakkaudenpuuskansa ei ollut kestänyt pitkän aikaa. Hän oli kyllästynyt
rakastajaansa vielä pikemmin kuin rakastaja häneen. Hän oli tullut
takaisin Parisiin murtuneena, elämää inhoten, vanhentuneena. Paljon
hälinää herättäneen skandaalin vuoksi sulkeutuivat häneltä useimmat
ovet. Vapaamielisimmät olivat ainakin yhtä ankaria kuin muut. Yksinpä
hänen äitinsäkin oli kohdellut häntä niin solvaavan halveksivasti,
ettei Jacqueline voinut jäädä hänen luokseen. Hän sai nähdä pohjiin
asti maailman ulkokultaisuuden. Olivier Jeanninin kuolema murskasi
hänen sielunsa lopullisesti. Jacqueline oli näyttänyt niin kärsivältä,
ettei Cécile tuntenut itsellään olevan oikeutta vastata kieltävästi
hänen pyyntöönsä. Katkeraahan oli luovuttaa tuo pikku olento, jota
Cécile oli jo tottunut pitämään aivan omanaan. Mutta vieläkin
katkerampaa olisi ollut olla kova ihmiselle, jolla oli suurempi oikeus
lapseen kuin hänellä ja joka oli vieläkin onnettomampi kuin hän. Cécile
olisi tahtonut silloin kirjoittaa Christophelle, kysyä häneltä neuvoa.
Mutta Christophe ei ollut kertaakaan vastannut Cécilen kirjeisiin.
Cécile ei tiennyt hänen osoitettaan, eikä edes, elikö Christophe vai
oliko kuollut... Ilo tässä maailmassa tulee ja menee. Mitäpä voikaan?
Alistua. Tärkeintä oli kuitenkin, että lapsi oli onnellinen ja että
sitä rakastettiin...

Se kirje tuli illalla. Oli takatalvi, satoi lunta. Kaiken seuraavan
yötä. Metsässä, jossa oli jo näkynyt tuoreita lehtisilmuja, ratisivat
ja katkesivat puut lumen painon alla. Siellä paukkui kuin olisi
tykeillä ammutta. Christophe oli yksin huoneessaan, puolipimeässä,
fosforinhohtavassa hämärässä; hän kuunteli synkän metsän ääniä, ja
hätkähti joka paukahduksella; hän oli kuin puu, joka taipuu taakkansa
alla ja rasahtaa poikki. Hän sanoi itsekseen:

-- Nyt on kaikki mennyttä.

Yö kului, päivä tuli; puu ei ollut taittunut. Pitkin uutta päivää ja
seuraavan yön, ja monetkin seuraavat päivät ja yöt puu yhä taipui ja
ratisi; mutta se ei taittunut. Christophella ei ollut mitään aihetta
enää elää; ja hän eli kuitenkin. Hänellä ei ollut syytä taistella;
ja hän taisteli yhä näkymätöntä vihollista vastaan, joka tahtoi
väkivallalla ruhjoa hänen selkärankansa, taisteli ruumis ruumista
vastaan, kaikin voimin. Aivan kuin Jakob enkelin kanssa. Hän ei
odottanut taistelusta mitään, hän ei odottanut muuta kuin loppua,
rauhaa; ja hän taisteli vain. Ja hän huusi:

-- Murskaa minut. Miksi sinä et minua murskaa?



Meni päiviä. Christophe lähti huoneestaan. Tyhjänä elämästä. Hän
koetti itsepintaisesti kuitenkin pysyä pystyssä. Hän käveli edelleen.
Onnelliset ne, joita voimakas rotu elämän samenevina hetkinä pitää
yllä! Isän ja isoisän jalat kantoivat nyt pojan ruumista, joka oli
kaatumaisillaan; vankkojen kanta-isien voima kohotti murtunutta sielua
aivan kuin ratsu kantaa kuollutta ritaria.

Christophe kulki pengermää pitkin rotkossa; hän laskeusi kapeaa
polkua, terävien kivien välitse, joiden raoissa kiemurteli pienien
vaivaistammien suonikkaita juuria; hän ei tiennyt, minne meni, mutta
hänen askeleensa olivat varmemmat kuin jos selvä tahto olisi niitä
ohjannut. Christophe ei ollut nukkunut, tuskin syönytkään moneen
päivään. Hänen silmissään oli kaikki sumua. Hän kulki alas laaksoihin
päin. -- Oli pääsiäisviikko, pilvinen päivä. Talven viimeinen hyökkäys
voitettu. Lämmin kevät hautoi maan pintaa. Kylistä alhaalta kuului
kirkonkellojen soittoa. Ensin yhdestä, joka oli tuolla vuoren juuressa,
aivan kuin mikä linnunpesä siellä painanteessa, -- kirjavine, mustine
ja vaaleine olkikattoineen; katoissa oli sakeaa sammalta, ikäänkuin
samettia. Sitten toisista kylistä, joita ei näkynyt, vuoren toiselta
puolelta. Sitten jälleen tasangolta, joen tuonpuoleiselta rannalta.
Ja hyvin kaukaa kuului usvissa lepäävän kaupungin huminaa. Christophe
pysähtyi. Hänen sydämensä tunsi itsensä lopen väsyneeksi. Nuo äänet
hänelle ikäänkuin sanoivat: -- Lähde kanssamme. Täällä on rauha. Täällä
on tuska kuollut, ja ajatus kuollut sen keralla. Me tuudimme sielua
niin hellästi, että se nukahtaa syliimme. Tule ja lepää, et enää herää.

Kuinka väsynyt hän tunsikaan olevansa! Kuinka mielellään hän olisi
tahtonut nukkua. Mutta hän pudisti päätänsä ja vastasi:

-- Minä en etsi rauhaa, minä etsin elämää.

Hän alkoi jälleen vaeltaa. Hän kulki monet kilometrit, aivan
huomaamattaan. Hänen hourailevassa heikkoudessaan sattuivat
yksinkertaisimmatkin aistimukset häneen odottamia kaikuja herättävällä
voimalla. Hänen ajatuksensa heijasteli kaiken, mitä oli ympärillä,
maassa ja ilmassa, fantastisina hohteina. Hän vavahti varjoa, joka
juoksi hänen edeltään auringonpaisteessa valkealla ja tyhjällä tiellä,
kun hän ei ymmärtänyt, mistä se johtui.

Eräästä metsiköstä aukealle tullessaan näki hän joutuneensa lähelle
kylää. Hän kääntyi heti samaa tietä takaisin: ihmisten näkeminen
tuskastutti häntä. Hänen täytyi kuitenkin kulkea erään yksinäisen
talon ohitse, talon, joka oli hiukan erillään toisista; se oli
rakennettu jyrkänlaisen vuoren kupeeseen; se näytti sanatoriolta;
suuri, auringonpaahtama puutarha ympäröi sitä; joitakin ihmisolentoja
kuljeskeli epävarmoin askelin sen hiekkakäytäviä pitkin. Christophe
ei taloa juuri huomannutkaan; mutta sitten joutui hän polun mutkassa
vastatusten miehen kanssa, jolla oli himmeät silmät, lihava ja
keltainen naama ja joka istui penkillä kahden poppelin juurella
tuijottaen eteensä. Toinen mies istui hänen vieressään; he olivat
molemmat vaiti. Christophe meni jo heidän ohitseen, mutta parin
askeleen päässä hän pysähtyi: hän oli muistavinaan nuo äskeiset silmät.
Hän kääntyi ja tuli takaisin penkin luokse. Mies ei ollut liikahtanut
paikaltaan. Ja tuijotti niinkuin äskenkin johonkin eteensä. Mutta hänen
toverinsa katseli Christopheen. Christophe viittasi hänelle, ja hän
tuli Christophen luokse.

-- Kuka hän on? kysyi Christophe.

-- Muuan tuon yksityisen hermosairaalan hoidokkaita, vastasi mies
osoittaen rakennusta.

-- Minä taidan hänet tuntea, virkkoi Christophe.

-- Mahdollista, hän oli varsin tunnettu saksalainen kirjailija, vastasi
mies.

Christophe mainitsi nimen. -- Juuri niin, hän se oli. -- Christophe
oli nähnyt hänet ennen muinoin, siihen aikaan, kun hän kirjoitti
Mannheimin aikakauslehteen. Silloin olivat he olleet vihollisia:
Christophe yritteli silloin vasta päästä julkisuuteen, ja toinen oli
jo kuuluisa. Hän oli voimakas mies, verrattoman varma itsestään; hän
halveksi kaikkea, mikä ei ollut häntä omaa itseään; romaanikirjailija,
jonka realistinen ja sensualistinen taide nousi paljon tavallisten
kirjallisten tuotteiden keskitasoa korkeammalle. Vaikka Christophe
olikin vihannut häntä, ei hän voinut olla ihailematta hänen
aineellisen, rehellisen ja ahdaslaatuisen työnsä mallikelpoisuutta.

-- Hän tuli tällaiseksi vuosi sitten, kertoi vartia. Häntä hoidettiin
täällä, hänen luultiin jo tulleen terveeksi, hän lähti kotiinsa. Ja
sitten se kohtasi häntä uudestaan. Eräänä iltana heittäysi hän alas
ikkunastaan. Ensi aikoina touhusi hän täällä ja huusi. Nyt hän on aivan
tyyni. Hänen päivänsä menevät istuskellen, niinkuin nyt näette.

-- Mitä hän katselee? kysyi Christophe.

Christophe meni lähemmäksi penkkiä. Hän katseli voitetun kelmeitä
kasvoja, hänen paksuja luomiaan, jotka riippuivat silmien päällä:
toinen luomi oli melkein ummessa. Hullu ei näyttänyt tietävän mitään
Christophen läsnäolosta. Christophe mainitsi häntä nimeltä, otti
hänen kätensä, -- pehmeän ja kostean, joka riippui hervottomana kuin
kuolleen, käteensä; Christophe ei voinut pitää kauan sitä. Mies loi
hetkeksi Christopheen hamuilevan katseensa, tuijotti sitten taas
eteensä tylsästi hymyillen. Christophe kysyi:

-- Mitä te katselette?

Liikkumaton mies vastasi matalalla äänellä:

-- Minä odotan.

-- Mitä?

-- Ylösnousemusta.

Christophe hätkähti. Hän lähti nopeasti sieltä. Vastaus lävisti hänet
kuin tulinen miekka.

Hän meni metsään, kapusi vuoriston rinteitä, pyrki kotiin päin.
Sekaannuksissaan eksyi hän tieltä; hän huomasi olevansa valtavassa
kuusikossa. Varjoa ja äänettömyyttä. Muutamia ruskeanpunaisia
auringonpaisteen läikkiä, joista ei tiennyt, mistä ne tulivat, hohti
hämärässä. Christophen hypnotisoivat ne valoläikät. Kaikki muu oli
ympärillä kuin yötä. Hän käveli terävien havunneulojen peittämää
polkua, kompastellen puiden juuriin, jotka olivat paisuneet kuin mitkä
jättiläissuonet. Kuusien tyven ympärillä ei ollut yhtään ainoata
kasvia, ei sammalta. Niiden oksissa ei ainoakaan lintu liikahtanut.
Alimmaiset oksat olivat kuivuneet. Koko elämä oli kiitänyt pakoon
ylös, sillä siellä oli auringonpaistetta. Pian sekin elämä sammui.
Christophe joutui sellaiseen metsänosaan, jota tuntematon tauti
vaivasi. Pitkä ja ohut naava kietoi hiushienoihin säikeihinsä kuusien
punertavia oksia, aivan kuin hämähäkin verkkoon, köytti ne latvasta
tyveen, siirtyi puusta toiseen, kuristi metsää. Se loiskasvi oli kuin
merenalaista levää tai lonkeroeläimiä ilkeine tuntosarvineen. Ja
hiljaistakin oli kuin valtameren pohjalla. Ylhäällä auringonpaiste
jo kalpeni. Usva hiipi viekkaasti läpi kuolleen metsän ja eksytti
kulkijaa. Kaikki katosi; ei ollut enää mitään. Puolen tuntia harhaili
Christophe umpimähkään valkean usvaharson keskellä, joka vähitellen
yhä tiivistyi, musteni; se tunkeusi hänen kurkkuunsa; hän luuli
menevänsä suoraan eteenpäin, ja kiersikin piiriä jättiläiskokoisten
lukinverkkojen alla! jotka riippuivat kuoliaiksi kuristetuista
kuusista; noiden verkkojen läpi tunkeutuessaan usva jätti niihin kylmiä
ja väriseviä vesipisaroita. Viimein silmukat hajosivat, näkyi suuri
aukko, ja Christophe pääsi merenalaisesta metsästä. Hän oli jälleen
elävässä metsässä, jossa kuusi ja pyökki kamppailivat vaiti keskenään.
Mutta kaikki oli yhä yhtä liikkumatonta kuin ennenkin. Se tuntikausia
kestänyt äänettömyys ahdisti hänen sieluaan. Christophe pysähtyi sitä
kuuntelemaan...

Yhtäkkiä eroitti hän kaukaista kohinaa. Enteellinen tuulenpuuska nousi
metsän takaa. Aivan kuin laukkaava hevonen tuli se puiden huippujen
kohdalle, ja huiput lainehtivat. Ikäänkuin Michel-Angelon Jumala, joka
kulkee pilvenpatsaassa. Se joutui Christophen yläpuolelle! Metsä ja
Christophen sydän värähtivät. Se oli airut...

Hiljaisuus vallitsi jälleen. Christophe tunsi pyhää kauhua. Ja meni
vapisevin jaloin kiireesti kotiin. Talon kynnyksellä vilkaisi hän
rauhattomana taakseen, aivan kuin ihminen, jota ajetaan takaa. Luonto
oli kuin kuollut. Vuoren rinteitä peittävät metsät nukkuivat raskaan
surun herpaisemina. Liikkumaton ilma oli taikamaisen kuulakasta. Ei
ainoaa ääntä. Ainoastaan joen kolkko soitto kumisutti jäistä maata, --
virtaavan veden, joka kalliota kalvaa. Christophe meni levolle, hänellä
oli kuumetta. Läheisessä navetassa liikahtelivat eläimet levottomina
niinkuin hänkin...

Yö. Hän oli vaipunut unenhorroksiin. Äänettömyydestä alkoi kuulua
jälleen sama kaukainen kohina. Tuuli tuli takaisin, tällä kertaa
hirmumyrskynä, -- se oli _Föhn_, kevätmyrsky, joka lämmittää hehkuvalla
henkäyksellään hyisen ja kylmänä nukkuvan maan, _Föhn_, joka sulattaa
jään ja ravistaa alas hedelmöittävät sateet. Se pauhasi kuin ukkonen
laakson toisella puolella metsissä. Se läheni, se paisui, nousi vuoren
jyrkännettä rientoaskelin; koko vuori vongahteli. Tallissa hevonen
hirnui, navetassa lehmät ammuivat. Christophe istui vuoteessa ja
kuunteli hiukset pystyssä. Myrsky tuli, se ulvoi, pani ikkunaluukut
paukkumaan, viirit vinkumaan, lennätti tiilet katoilta, vapisutti
koko tuloa, kukkaruukku putosi ikkunalta ja särkyi. Christophen
huonosti suljettu ikkuna rämähti auki. Ja lämmin tuuli töytäsi sisään.
Christophe sai sen vasten kasvojaan ja alastonta rintaansa. Hän hypähti
vuoteesta, suu auki, ikäänkuin tukehtumaisillaan. Tuntui kuin hänen
sielunsa tyhjyyteen olisi hyökännyt elävä Jumala. Ylösnousemus!...
Ilma tunkeusi hänen kurkkuunsa, uuden elämän tulva valtasi pohjiin
asti hänen olemuksensa. Hän tunsi läkähtyvänsä, hän tahtoi huutaa,
huutaa tuskasta ja ilosta; mutta hänen suustaan ei lähtenyt muuta kuin
epäselviä ääniä. Hän hamuili huoneessa, iski käsillään seiniin, hapuili
keskellä papereitaan, joita myrsky lennätteli. Hän kaatui kamarinsa
lattialle:

-- Oi sinäkö, sinä! Sinä tulit viimeinkin!



-- Sinä tulit, sinä tulit takaisin! Oi, sinä, jonka kadotin!... Miksi
sinä minut hylkäsit?

-- Täyttääkseni työni, jonka sinä heitit.

-- Minkä työsi?

-- Taistelun.

-- Mitä sinä tarvitset taistella? Etkö sinä ole kaiken herra?

-- En ole herra.

-- Etkö sinä ole Kaikki, mikä On?

-- Minä en ole kaikki, mikä on. Minä olen Elämä, joka sotii Tyhjyyttä
vastaan. Minä en ole Tyhjyys. Minä olen Tuli, joka palaa Yössä En ole
Yö. Olen ikuinen Taistelu; eikä taistelun yläpuolella ole ikuisempaa
sallimusta. Minä olen vapaa Tahto, joka taistelee iankaikkisesti.
Taistelee ja palaa kanssani.

-- Minä olen voitettu, minusta ei enää ole mihinkään.

-- Oletko voitettu? Tunnet kadottaneesi kaiken? Toiset voittavat
puolestasi. Älä ajattele itseäsi, ajattele armeijaasi.

-- Minä olen yksin, minulla ei ole muuta kuin minä, eikä minulla ole
armeijaa.

-- Sinä et ole yksin, etkä ole omasi. Sinä olet yksi ääniäni, olet
yksi käsiäni. Puhu ja iske puolestani. Mutta jos kätesi on murtunut,
jos äänesi sortunut, minä en sorru; minä taistelen toisilla äänillä,
toisilla käsillä kuin sinun. Jos oletkin voitettu, olet sellaisen
armeijan jäsen, jota ei koskaan voiteta. Muista se, ja vielä
kuolemassakin voitat.

-- Herra, minä kärsin kovin!

-- Luuletko, etten minäkin kärsi? Vuosituhansia on kuolema minua
ahdistanut ja tyhjyys väijynyt. Minun tieni ei ole pelkkiä
voitoniskuja. Elämänvirta on punainen verestäni.

-- Taistella? Ainako taistella?

-- Aina täytyy taistella. Jumala itsekin taistelee. Jumala on sankari,
joka valloittaa. Hän on leijona, joka syö. Tyhjyys häntä pyydystää, ja
Jumala murskaa sen. Ja taistelun tahti on kaikkeuden korkein harmonia.
Se harmonia ei ole tehty kuolevaisia korviasi varten. Tyydy siihen,
että vain tiedät sen olevan olemassa. Täytä tyynesti tehtäväsi, ja jätä
muu Jumalan huomaan.

-- Minulla ei ole enää voimaa.

-- Laula niille, jotka ovat väkeviä.

-- Ääneni on sortunut.

-- Rukoile.

-- Sydämeni on tahrattu.

-- Tempaa se pois. Ota minun sydämeni.

-- Herra, helppoa olisi unohtaa itsensä, heittää pois kuollut sielunsa.
Mutta voiko hyljätä ystävä-vainajat, unohtaa heidät, minulle rakkaat?

-- Jätä kuolleet kuolleen sielusi mukana. Sinä löydät ne uudestaan
minun elävän sieluni keralla.

-- Oi sinä, joka minut hylkäsit, jätätkö minut vielä?

-- Minä jätän sinut vielä. Se on varma. Sinun tehtäväsi on olla
jättämättä enää minua.

-- Mutta jos elämäni sammuu?

-- Sytytä se toisissa.

-- Jos kuolema on minussa?

-- Elämä on muualla. Mene, avaa sille ovesi. Mieletön, miksi sulkeudut
talosi raunioihin! Astu ulos itsestäsi. On muita paikkoja asuaksesi.

-- Oi, elämä, elämä! Näen sinut... Minä etsin sinua itsestäni, tyhjästä
ja suljetusta sielustani. Sieluni murtuu; haavojeni ikkunoista virtaa
sisälle ilma; minä hengitän, minä saan sinut jälleen, oi elämä...

-- Minä löysin taas sinut... Vaikene, ja kuuntele.



Ja Christophe kuuli palaavan elämän laulun kuin puron kohinan. Nojaten
ikkunanlautaansa katseli hän ulos. Ja näki, että metsä, joka vielä
eilen oli ollut kuollut, hohti auringonpaisteessa ja häilyi tuulessa,
lainehtien kuin valtameri. Puiden selkäpiitä iloisesti värisyttäen
kulkivat tuulen aallot; ja notkuvat oksat kohottivat haltioissaan
käsiään säteilevää taivasta kohti. Ja vuorikoski soitti niinkuin kellon
naurava ääni. Eilinen, haudansynkkä maisema oli ylösnoussut; elämä
oli tunkeutunut samalla hetkellä kuin rakkaus Christophen sydämeen.
Ihme: sielu, jota armo koskettaa, herää elämään. Kaikki alkaa elää sen
ympärillä! Sydän lyö jälleen. Sielun silmä on auennut. Ehtyneet lähteet
pääsevät taas vuotamaan.

Ja Christophe lähti uudestaan jumalaiseen taisteluun... Kuinka pieneltä
näyttivät hänen omat taistelunsa, koko ihmiskunnankin taistelut tämän
jättiläiskamppailun rinnalla, joka karistaa taivaasta auringoita aivan
kuin myrsky lumihiutaleita!... Hän oli riisunut sielunsa alasti.
Niinkuin usein unessa on häilyvinään tyhjässä, tunsi hän leijuvansa
itsensä yläpuolella; hän näki itsensä ylhäältä, keskellä kaiken muun
yhteyttä; ja hänen ponnistustensa tarkoitus, hänen kärsimyksensä
merkitys selvisi hänelle yhtäkkiä. Hänen taistelunsa olivat kokonaisten
maailmoiden sotain pikkuosa. Hänen tappionsa oli hetkellinen tapaus,
joka korjautui kohta. Niinkuin hän taisteli kaikkien puolesta,
taistelivat kaikki hänenkin. Ne tunsivat hänen koettelemuksensa;
hänenkin ansiotaan oli niiden kunnia.

-- "Toverit, vihamiehet, marssikaa ylitseni, murskatkaa minut, niin
että tunnen voittajien kanuunain vierivän ruumiini ylitse. En ajattele
rautaa, joka tunkeutuu sydämeeni, en ajattele jalkaa, joka tallaa
päätäni, ajattelen Kostajaani, Mestaria, luvuttoman armeijan Päämiestä.
Vereni on tulevan voiton lunnas..."

Jumala ei ollut hänelle tunteeton Luoja, keisari Nero, joka katselee
vaskisen torninsa huipulta itse sytyttämänsä Kaupungin paloa. Jumala
taisteli. Jumala kärsi. Kaikkien niiden kanssa, jotka kärsivät ja
taistelevat. Sillä hän oli Elämä, valonpisara, joka pirahtaa pimeyteen,
leviää, laajenee ja imee itseensä yön. Mutta yö on ääretön, eikä
jumalainen taistelu lakkaa koskaan; eikä kukaan tiedä, mikä on sen
loppu. Sankarisinfoniaa, jossa toisiinsa törmäävät ja sekautuvat
epäsoinnutkin muodostavat kirkasta yhteissointua. Ikäänkuin pyökkimetsä
käy vaieten hurjaa taisteluaan, niin sotii Elämä ikuisessa rauhassa.

Tämä taistelu, tämä rauha herätti nyt kaikujaan Christophessa: hän oli
kuin raakku, jossa valtameren laineet humisevat. Kajahti eepillisiä
huudahduksia, pasuunain toitotuksia, äänien myrskyjä mahtavien rytmien
kannattamina. Sillä kaikki muuttui hänen kirkkaassa sielussaan
säveliksi. Se lauloi valosta. Se lauloi yöstä. Ja elämästä. Ja
kuolemasta. Se lauloi niille, jotka olivat taistelussa voittaneet. Se
lauloi hänelle itselleen, voitetulle ja murskatulle. Se lauloi. Kaikki
oli laulua. Se oli nykyään aina ja ainoastaan laulua.

Hän oli niin haltioissaan, ettei se muistanut laulamistakaan. Ikäänkuin
keväinen sade talven halkaiseman maanrakoihin katosi sävelien virta.
Häpeä, suru, katkeruus näyttivät nyt mystillisen tarkoituksensa: ne
olivat muokanneet maaperän ja höystäneet sen hedelmälliseksi: tuskan
aura oli sydäntä raadellessaan avannut uusia elämänlähteitä. Kesanto
alkoi kukkia jälleen. Mutta ne kukkaset eivät olleet entisten keväiden.
Oli syntynyt uusi sielu.

Se syntyi hetki hetkeltä. Sillä se ei ollut vielä täysin luutunut
ja muodostunut niinkuin sellaiset sielut, jotka ovat saavuttaneet
korkeimman kasvunsa, ja jotka kulkevat kuolemaan. Se ei ollut mikään
valmiiksi valettu patsas. Se oli vielä sulaa metallia. Jokainen sekunti
loi siitä uuden kaikkeuden kuvan. Christophe ei välittänyt ajatella,
mikä se oikeastaan oli. Hän heittäytyi valtoinaan iloitsemaan,
ikäänkuin ihminen, joka unhottaa menneisyytensä vaivat ja lähtee
pitkälle matkalle, tuntien suoniinsa syöksyvän uuden veren, tuntien
sydämensä vapaaksi ja hengittäen meren raikasta ilmaa ja ajatellen,
että matkaa kestää kauan, kauan. Nyt, kun kaikkeudessa virtaava
luomisvoima oli tarttunut häneen, häikäisi häntä elämän rikkaus suurena
riemunhuumauksena. Hän rakasti, ja kaikki oli hänelle "lähimmäistä",
yhtä hyvin ruohonkorsi, jota hän tallasi, kuin toisen ihmisen
käsikin, jota hän puristi. Kaunis puu, pilven varjo vuorenrinteellä,
tuulenkantamat tasangon tuoksut, öisen avaruuden vakava mehiläispesä,
jossa auringot mehiläisinä hyrräävät... kaikki sai hänen verensä
kiihkeään kiertoon... hänen ei tehnyt mielensä puhua, ei ajatella;
hän halusi ainoastaan nauraa ja itkeä, ja sulautua tuohon elävään
ihmeeseen. Kirjoittaa: minkätähden pitäisi kirjoittaa? Voiko sanoin
kertomatonta kuvailla?... Mutta vaikkei hän sitä olisi voinutkaan,
hänen täytyi kirjoittaa. Niin vaati jokin laki. Aatteet yllättivät
hänet välkähtäen kuin salama, milloin ja missä tahansa, tavallisimmin
kävelyretkillä. Silloin oli mahdotonta odottaa. Hän kirjoitti mihin
vain sattui; ja useinkaan hän ei olisi pystynyt sanomaan, mitä nuo
lauselmat, jotka purkausivat hänestä vastustamattomalla voimalla,
merkitsivät; ja juuri kun hän kirjoitti, tuli hänelle uusia aatteita,
ja taas uusia; ja hän kirjoitti, kirjoitti kalvostimiinsa, kirjoitti
hattunsa pohjavuoriin; ja kirjoittipa hän miten nopeasti tahansa, vielä
nopeammin kulki hänen ajatuksensa; hänen täytyi turvautua eräänlaiseen
omatekoiseen pikakirjoitukseen.

Kaikki tämä oli vain muodottomia nuotteja. Vaikeus alkoi vasta silloin,
kun hänen piti valaa aatteensa tavanomaisiin sävellysmuotoihin; silloin
hän huomasi, ettei ainoakaan entisistä kaavoista sopinut niille; jos
hän tahtoi tarkoin merkitä visiooninsa, täytyi hänen aluksi unohtaa
kaikki ennen kuulemansa musiikki, kaikki, mitä hän itse oli ennen
kirjoittanut; hänen täytyi pyyhkiä pois koko ennen opittu formalismi,
tavaksi tullut tekniikka: hänen täytyi hyljätä nuo heikkojen henkien
kainalosauvat, tuo vuode, joka oli tehty niitä varten, jotka ovat
niin laiskoja, etteivät jaksa ajatella itse, vaan kellahtavat
lepäilemään toisten ajatuksiin. Sitä ennen, silloin, kun hän luuli
saavuttaneensa elämänsä ja taiteensa kypsyyden, -- (tosiasiassa oli
hän päässyt ainoastaan yhden elämänjaksonsa päähän ja lopettanut
yhden taidekautensa inkarnatsioonin), -- oli hän ilmaissut itseään
sellaisella kielellä, mikä oli ollut olemassa jo ennen hänen omaa
ajatustaan. Hänen tunteensa oli kapinoimatta alistunut ennen säädettyyn
kehittelylogiikkaan; se oli jo etukäteen määrännyt hänelle osan hänen
lauseistaan ja johtanut häntä lauhkeasti ennen avattua tietä pitkin
sitä sovittua päämaalia kohti, jossa yleisö häntä odotti. Nyt, kun hän
oli päässyt pitemmälle, täytyi hänen tunteittensa avata itse tiensä;
järjen oli sitten ainoastaan sitä seurattava. Eikä hänen tehtävänsä
ollut enää kuvata intohimoa tahi eritellä sitä; hänen oli nyt yhdyttävä
siihen, hän koetti omaksua sen sisäisen lain.

Samalla katosivat ristiriidat, joista Christophe oli kauan kärsinyt,
vaikkei ollut tahtonut sitä itselleen tunnustaa. Sillä joskin hän oli
aitotaiteilija, oli hän usein sotkenut taiteelle vieraita tarkoituksia
taiteeseensa; hän oli vaatinut siltä yhteiskunnallista tehtävää. Hän
ei huomannut, että hänessä oli yhtyneenä kaksi sielua: taiteilija,
joka loi moraalisista tarkoitusperistä välittämättä, ja toimiva ja
järkeilevä ihminen, joka tahtoi, että hänen taiteensa tuli olla
moraalista ja yhteiskunnallista. Ne kaksi sielua joutuivat keskenään
joskus omituiseen käsikähmään. Nyt selvisi hänelle kaikkein orgaanisin
luova ajatus, muuta realiteettia korkeampi realiteetti, ja hän pääsi
käytännöllisen järjen orjuudesta. Silti hän ei suinkaan lakannut
halveksimasta ajan vetelää ja turmeltunutta epämoraalia; yhä edelleen
hän ajatteli, että epäpuhtaus ja epäterveys on ainoastaan taiteen
alimmainen porras, koska se on sairasta, ikäänkuin sieni, joka kasvaa
lahonneen kannon päässä; mutta joskin taide huvin vuoksi on taiteen
prostitutsioonia, ei Christophe asettanut sen vastapainoksi suinkaan
likinäköistä moraalitaidetta, tuota siivetöntä ja auraa vetävää
Pegasosta. Ylhäisin taide, ainoa sen nimen arvoinen, on päivän lakien
yläpuolella. Se on rajattomaan avaruuteen sinkautettu pyrstötähti. Se
on voima, joka voi käytännön kannalta katsottuna olla hyödyllistä tahi
näyttää hyödyttömältä, jopa vaaralliseltakin. Mutta ennen kaikkea on
se voima; se on liikettä ja tulta; se on taivaasta syöksynyt salama;
ja siksi se on pyhä, siksi se on aina hyväksi. Sen hyvyys saattaa olla
käytännöllistäkin laatua; mutta sen totuudet, sen jumalaiset hyvät
lyöt noudattavat yliluonnollista järjestelmää niinkuin uskonto. Se on
kuin aurinko, josta se on kotoisinkin. Aurinko ei ole siveellinen eikä
epäsiveellinen. Se on Se, mikä On. Se valaisee kaikkeuksien yötä. Niin
taidekin.

Silloin näki tuolle voimalle antaunut Christophe hämmästyksekseen
purkautuvan itsestään outoja mahteja, joita hän ei ollut vielä
aavistanutkaan: ne olivat aivan toista kuin hänen muinaiset intohimonsa
ja surunsa, hänen entinen itsetietoinen olemuksensa; ne olivat uusi,
omituinen sielu, aivan välinpitämätön kaikelle, mitä hän oli ennen
rakastanut tai mitä hän oli kärsinyt, hänen koko menneelle elämälleen;
riemuitseva, fantastinen, villi, käsittämätön sielu. Se lennätti häntä,
se kannusti ja kiidätti häntä iloisin piiskaniskuin. Ja milloin hän sai
vähän hengähtää, ihmetteli hän mielessään, kun luki sävellyksiään:

-- Kuinka tällainen on voinut lähteä minusta? Hän oli joutunut
tuon sielullisen hourailevan kiihkon valtaan, jonka kaikki nerot
tuntevat, tuon ihmisen tahdosta riippumattoman tahdon, "_maailman ja
elämän kuvaamattoman arvoituksen_", kuten Goethe sellaista kutsui,
"_demoonisten voimien_" valtaan, joihin nähden hän oli varuillaan,
mutta jotka hänet kukistivat.

Ja Christophe kirjoitti, kirjoitti. Päivät päästään, viikkokausia.
Tulee aikoja, jolloin hedelmöittynyt sielu löytää ravintonsa pelkästään
itsestään, ja luo yhäti, melkein ehtymättä. Tarvitaan ainoastaan pieni
ulkomaailman kosketus, jokin tuulen tuoma siitepölyn hiukkanen, niin
sisäiset siemenet, myriaadit idut lehtivät ja kukkivat. Christophella
ei ollut aikaa nyt ajatella, hänellä ei ollut aikaa elää. Elämän
raunioilla valtikoi uusi luova henki.

Ja sitten tuli yhtäkkiä seisahdus. Christophe oli uupunut, palanut,
sielullisesti kymmenen vuotta vanhentunut, -- mutta pelastunut.
Christophe oli jättänyt Christophen, hän oli muuttanut Jumalaan.

Valkeita hiusläikkiä oli tullut hänen tummaan tukkaansa, ikäänkuin
syksyn kukat ilmestyvät yhtenä ainoana syyskuun yönä niitylle.
Uusia ryppyjä näkyi hänen poskissaan. Mutta silmät olivat jälleen
rauhalliset, ja suun ilme alistunut. Christophe oli tyyni. Hän
ymmärsi nyt kaikki. Hän ymmärsi ylpeytensä turhuuden, turhaksi kaiken
inhimillisen sen hirvittävän Voiman käsissä, joka maailmoita liikuttaa.
Kukaan ei ole varmasti itsensä herra. Täytyy valvoa. Sillä jos
nukahtaa, niin Voima, joka meissä vaanii, ryöstää meidät mukaansa...
ja syöksee kuiluihin. Tahi vetäytyy virta, joka meitä kuljettaa,
takaisin ja jättää meidät kuivaan uomaansa. Eikä riitä sekään, että
tahtoo ja taistelee. Täytyy nöyrtyä tuntemattoman Jumalan edessä, joka
"_flat ubi vult_", puhaltaa kusta hän tahtoo, puhaltaa rakkautta,
kuolemaa tai elämää. Ihmisen tahto ei voi mitään ilman hänen tahtoaan.
Yhdessä sekunnissa hän saattaa tuhota vuosikausien vaivojen ja työn
hedelmät. Ja jos hän haluaa, saattaa hän luoda iankaikkisen tomusta ja
tuhkasta. Kukaan ei tunne olevansa niin sen Voiman armosta riippuvainen
kuin luova taiteilija: sillä jos hän on todella suuri, ei hän puhu
koskaan muuta kuin mitä Henki hänelle sanoo. Ja Christophe ymmärsi
Haydnin viisauden, tuon säveltäjän, joka vanhana laskeusi joka aamu
polvilleen ennenkuin tarttui kynäänsä... _Vigila et ora_. Valvokaat ja
rukoilkaat. Rukoilkaa Jumalaa, että hän olisi teidän kanssanne. Pysykää
rakastavassa ja hurskaassa yhteydessä Elämän hengen kanssa.



Kesän lopulla sai eräs Christophen parisilainen ystävä, joka matkusti
Sveitsissä, tietää hänen olinpaikkansa. Hän tuli Christophea katsomaan.
Hän oli musiikkiarvostelija, ja oli ennen aina osoittanut kaikkein
parhaimmin ymmärtävänsä hänen sävellyksiään. Hänen mukanaan tuli
muuan tunnettu maalarikin, joka sanoi jumaloivansa musiikkia ja
hänkin ihailevansa Christophea. Nuo kaksi ystävää kertoivat hänelle,
että hänen teoksillaan oli ollut Europassa erikoinen menestys: niitä
soitettiin kaikkialla. Christophe ei tuntunut olevan millänsäkään tästä
uutisesta: menneisyys oli hänelle kuollutta, hänen omat teoksensa eivät
liikuttaneet häntä enää. Arvostelijan pyynnöstä näytti Christophe
hänelle, mitä hän oli äskettäin kirjoittanut. Mies ei ymmärtänyt
näitä hänen töitään laisinkaan. Hän luuli, että Christophe oli tullut
hulluksi.

-- Ei melodiaa, ei tahtia, ei teemakehittelyä; ydin jollakin tavoin
höllää, sulaa ainesta, joka ei ole jähmettynyt, vaan liikehtii kaikkiin
muotoihin eikä asetu mihinkään; tämä ei muistuta mitään entistä: kaikki
on kuin valon välkähdyksiä kaaoksen keskeltä.

Christophe hymyili:

-- Sitä se suunnilleen onkin, sanoi hän. "_Kaaoksen silmät, jotka
kiiltävät järjestyksen harson läpi..._"

Mutta arvostelija ei ymmärtänyt tätä Novaliksan lauselmaa.

(-- Hän on tullut tyhjäksi, ajatteli hän.)

Christophe ei koettanutkaan tehdä itseään ymmärretyksi.

Kun vieraat lähtivät, saattoi hän heitä vähän matkaa talosta,
näyttääkseen heille vuoristonsa kauneuksia. Mutta hän ei kulkenut kovin
kauas. Jonkin niityn reunassa musiikkiarvostelija rupesi puhumaan
parisilaisten teatterien dekoratsiooneista; ja maalari huomautteli
seudun värivivahteista, arvostellen niiden muka jäykkiä yhdistelmiä,
tietäen niiden olevan sveitsiläisiä: rabarberitorttuja, karvaita ja
mehuttomia, à la Hodler; hän oli olevinaan varsin välinpitämätön
luontoon nähden, eikä hän siinä aivan teeskennellytkään. Hän ei ollut
luonnosta muka mitään tietävinään.

-- Luonto! Mikä se on? Minä en tunne sitä. Valoa, värejä, -- _à la
bonne heure_, -- siinä kaikki! Minä viis luonnosta.

Christophe puristi heidän käsiään ja erosi heistä. Hän ei heidän
sanoistaan välittänyt. He olivat jääneet toiselle puolelle rotkoa. Hyvä
niin. Hän ei aikonut kehoittaa ketään:

-- Päästäkseni minun luokseni tulkaa samaa tietä kuin minäkin.

Se luova tuli, joka oli palanut hänessä kuukausia, oli nyt sammunut.
Mutta Christophen sydämeen oli siitä jäänyt suloinen lämmin. Hän tiesi,
että tuli syttyisi uudestaan: ellei se enää olisi hänessä, olisi se
hänen ympärillään. Olipa se missä tahansa, hän rakastaisi kuitenkin
sitä yhtä suuresti: se oli aina samaa tulta. Tänä syyskuisen päivän
iltana tunsi hän itsensä ikäänkuin koko luontoon levinneeksi.

Hän nousi jälleen vuoren rinteelle asuntoonsa. Oli ollut myrsky. Nyt
paistoi aurinko. Niittymaat höyrysivät. Kypsät hedelmät tipahtelivat
omenapuista kosteaan nurmikkoon. Kuusten oksiin viritetyt hämähäkin
verkot, joissa vielä sadepisarat kiiluivat, olivat kuin arkaaisten
Mykenaian vankkureiden pyöriä. Märän metsän rinnassa räkätteli
vihreätikka iloisesti. Ja myriaadit pikku kimalaiset, jotka tanssivat
auringonpaisteessa, täyttivät metsien holvin lakkaamattomalla ja
syvällä urkujenhuminallaan.

Christophe seisoi aukeamalla vuorijonon murtaumassa, umpinaisen laakson
suulla, säännöllisen ja soikean laakson, jossa tulvehti laskevan päivän
valo. Maa oli punertava; keskellä näkyi pieni, kullanhohtava pelto:
vaskenruosteen värisiä ruokoja ja myöhäisviljaa. Ympärillä kaartuivat
metsät, jotka pukeutuivat syksyyn: kuparinpunaisia pyökkejä, vaaleita
kastanjapuita, pihlajia oranssinpunaisine terttuineen, kirsikkapuita,
jotka hohtivat kuin liekit, niiden lehdet kuin pienet tulenkielet;
mustikkamättäitä, oranssin ja sitruunan värisine, ruskeine ja poltettua
taulaa muistuttavine lehtineen. Aivan kuin jokin palava pensas. Ja tuon
liekitsevän metsikön keskeltä nousi leivonen taivasta kohti, juopuneena
auringonpaisteesta ja raikkaasta tuulesta.

Ja Christophen sielu oli kuin tuo leivonen. Se tiesi, että se putoaisi
kohta korkeudestaan, ja vielä montakin kertaa. Mutta se tiesi myöskin,
että yhtä väsymättömästi se nousisi jälleen tuleen, virittäen
viserryksensä, joka puhuu kaukana ja alhaalla asuville taivaan valosta.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Jean-Christophe IX - Palava pensas" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.