Title: Kalevalan laulumailta - Kuvaus Vienan Karjalan maasta, kansasta, siellä - tapahtuneesta runonkeruusta ja runoista itsestään
Author: Inha, Into Konrad
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kalevalan laulumailta - Kuvaus Vienan Karjalan maasta, kansasta, siellä - tapahtuneesta runonkeruusta ja runoista itsestään" ***


KALEVALAN LAULUMAILTA

Elias Lönnrotin poluilla Vienan Karjalassa

Kuvaus Vienan Karjalan maasta, kansasta, siellä
tapahtuneesta runonkeruusta ja runoista itsestään


Kirj.

I. K. INHA



Helsingissä,
Tietosanakirja-Osakeyhtiö,
1921.



SISÄLLYS:

Ensimäisen painoksen alkusanasta.
Minne ja miksi?
Kuinka tulin lähteneeksi Vienan Karjalaan.

Suomenniemen poikki Vienan Karjalaan.

    Oulussa. -- Matkan vastukset kelirikon uhatessa. -- Karjalaisia
    nälänhätää paossa. Runotar taipaleella. -- Puolangan vaarat.
    -- Rajan poikki. -- Metsäin keskellä pieni kylä, köyhä, mutta maan
    kuulu. -- Vuokkiniemen kirkonkylä ei ole ilman viehätyksiään.

Karjalainen kotimme.

    Ylä-Kuittijärven jäällä. -- Jyvöälahti, mitä paras majapaikaksi.
    -- Karjalainen kylä. -- Karjalainen talo. -- Kielimestarimme. --
    Kotiudumme.

Runonkeruussa.

    Entinen runonkeruu. -- Aion löytää ennen löytämätöntä. --
    Kuutamossa erämaassa. -- Musta Miikula ja hänen Vipusrunonsa.
    -- Toivon pääseväni kadonneitten runojen jäljille. -- Jälleen
    Jyvöälahdessa.

Hävinnyttä runoa etsimässä.

    Kadonnut perhesormus. -- Voassilainji Kostja. -- Talvikalastus
    erämaassa. -- Eräs Lönnrotin muistelma. -- Pistojärvessä ei
    tahdota laulaa, vaikka ehkä osattaisiin. -- Lähden yhä edempää
    etsimään. -- Tiirovaara eli Koljola, Suomen rajalla ja Maanselällä.
    -- Tapaan Martiskan pojan. -- Sohvonja ja hänen kalevaiset
    rekilaulunsa.

Martiskainen Teppana.

    Lohi-Pekka. -- Teppana suostuu laulamaan. -- Vanhat runot
    oikeassa ympäristössään. -- Nykyinen runontaito. --- Kirvas
    kevätaamu. -- Porojen juonia. -- Pietarin herrat poroilla
    ajamassa.

Äijäpäivän aikoja Jyvöälahdessa.

    Äijäpäivä. -- Miten sitä vietetään. -- Keino kulkutauteja
    vastaan. -- Kelloja soittamassa. -- Maura itkee Kustille.
    -- Vedet aukeavat. -- Panettelijan rangaistus.

Käytännöllistä perimätietoa.

    Räähkät. -- Kotielämässä vaarinotettavaa. -- Maamiehen tietoja.
    -- Metsämiehen tietoja. -- Kalastustaikoja. -- Vuodenaikain ja
    ilmain enteitä. -- Vainajat. -- Parannuskeinoja. -- Varahvontan
    kokemukset.

Runonkerääjät.

    Topeliuksen runonkeräys -- Sjögren. -- Lönnrotin keruumatkat. --
    M.A. Castrén.

Alijärven Vasselei.

    Kevättäjäin tulilla. -- Alijärvi. -- Vanha sokea runolaulaja --
    Eloisa runonuotti.

Ylämaan poikki.

    Maataipaleella. -- Puhuttua vettä tukkijoelle. -- Ortjo
    ehätyssavulla. -- Kenttijärvi. -- Löytöretkellä. -- Kostamus
    ja sen kalmisto. -- Karjalainen jaama. -- Hepo ei juossut,
    mutta kyllä reki rasasi. -- Leipä ja otsan hiki. -- Eräs
    Lönnrotin muistelma. -- Kontokki.

Eteläisellä rinnakkaisvesistöllä.

    Luvajärvi. -- Luvajärven kalmisto kirjoristeineen. -- Vesitietä
    Kiimaisjärveen. -- Minin, -- Nokeus. -- Rogers pasha ahtaalla.
    -- Uusimman uskon molijat.

Isäin perintö.

    Oikea salotaival. -- Teppana Ryysä. -- Vanha runo ei ole
    taikaansa menettänyt. -- Varahvontan pataseikkailu.

Kyykkäkisa.

    Kyykät ja konot. -- Selän antajat ja ottajat. -- Tervetullut
    rauhanhäiritsijä.

Kivijoki.

    Eräsaunalla. -- Ankara jokimatka. -- Taivalkoski ja Laippa. --
    Liiallista taivaltamisen himoa. -- Ristiniemi. -- Miinoa. --
    Kalansaalista ei saa kiittää.

Rajalla.

    Koti-ikävä. -- Kaiho outona kulkea. -- Miinoan kivi. --
    Maanselänjärvi. -- Maanselän Paavon töllillä. -- Karjalaiset
    palaavat jauhomatkalta. -- Aarnioluontoa, aarniokansaa. --
    Muinaisuuden kuiskeita.

Akonlahdessa.

    Kiitehen järvi. -- Akonlahti vahva loitsupaikka. -- Luvatonta
    kruununviljan jakamista. --- Pohatat tyrmässä. -- Naisien suru,
    kirjotamme heidän puolestaan kirjeen. -- Ylhäisiä piirteitä
    kansan käsityksissä.

Helluntaijuhlilla Kostamuksessa.

    Varahvontan puksut. -- Kilpasoutu neitojen keralla. -- Prasniekalle
    matkaajat maataipaleella. -- Vieraanvaraisuutta Kontokissa. --
    Pukuhavaintoja taipaleella. -- Juhlavalmistukset kylässä. --
    Ensimäiseksi kylyyn. -- Paljon tuskaa oudosta nimestä. -- Kisat,
    "käsikisat", "pitkät kisat", "humaukset" ja muut. -- Pajatukset.
    -- Karjalaista rattoa. -- Päivälliset Miitrein talossa. --
    Emäntien ylpeys.

Kosijoita kylässä.

    Gaudeamus igitur. -- Pyssyt pamahtavat, kosijat tulevat. --
    Monimuodollista kosimista. -- Sukukokous, jossa asiata joka
    puolelta harkitaan. -- "Passibo hyvä rahvas luvussa pitämäänne".
    -- "Paikan kokka". -- Uusi yritys. -- Uhittelevaa kosimista. --
    Talo köyhä, mutta ei aivan itsetietoisuutta vailla. -- Sulhanen
    saa rukkaset ja tarjoo "paikankokkaa". -- Yleisö sekaantuu asiaan.
    -- Intohimoista joukkokosimista. -- Syvässä vedessä suuret kalat
    uivat. -- Patvaska. -- Kustin jalka noidutaan. -- Mietteitä
    Komalahdella. -- Varahvontta loihtii tuulta.

Rajakyliä myöden.

    Väittelyä sivistyssanoista. -- Maanselän suot. -- Lönnrotille
    kiitos hyvästä käytöksestä. -- Eräs Vienan puolen kylä Suomen
    puolella. -- Häväistyt jumalat. -- Karhun tuhoja. -- Juhannuksena
    omalla puolella. -- Omituista veneen tukkimista. -- Jälleen
    Jyvöälahdessa. -- Tyttöjen naimahuolia. -- Senin kirje.

Suurelle Tuoppajärvelle.

    Enonsuussa. -- Keski-Kuittijärvellä. -- Röhön taipaleella.
    -- Reipas vanhus. -- Varahvontan käsitykset palvelijan
    velvollisuuksista. -- Mieronstautshat. -- Vanhauskoisten maassa.
    -- Näköala Tuoppajärvelle. -- Valasjoki. -- Lumoavaa vettä. --
    Kiestinki.

Lönnrotin matka pohjan perille v. 1837.

    Lönnrotin koti-ikävä. -- Kohtaus erään Tiirovaaran loitsijan
    kanssa. -- Vaikea yö viluisessa pirtissä ja puutteen keskellä, --
    Vaikea hiihtotaival. -- Tuhkasen viero ja muut vierot. --
    Patriarkka. -- Skiitta. -- Omituisia tuttavuuksia Pyhässä saaressa.
    -- Koljasu. -- "Ettekö ole tupakkaa juoneet?" -- Kuisman
    parannuskeino. -- Miten näillä perikulmilla rikkauksia koottiin.
    -- Lepopäiviä Kuusamossa. -- "Voi jospa useinki niin tekisivät!" --
    Vaatetushuolia. -- Saaren luostari ja sen vaiheet. -- Syy vanhan
    vieron kammoihin.

Vienan Karjalan pohjoiskulmilla.

    Louhen perikuva. -- Soma tuuli-ilmiö Tuoppajärveltä. -- Odottamaton
    runosaalis. -- Niskan koski. -- Pääjärvi. -- Suomen muistoja
    Sohjenansuussa. -- Ihana matka Pääjärvellä. -- "Ka hyvä
    tämä ois vieras, niin tupakkoo polttaa." -- Jalo tervehdystapa
    Ahvenlahdessa. -- Huono vastaanotto Jälettijärvessä. --
    Kallis hinta, mutta vaikea matkakin. -- Kamala yö. -- Tyttöjä
    saattajina, miehet jäivät juomaan. -- Tapaan jälleen Kustin ja
    Varahvontan. -- Tyrhy. -- Valtatiellä. -- Vienan meren rannat.
    -- Kieretti. -- Stanovoi. -- Vienan meren alusmalli muistuttaa
    viikinkialuksia.

Lönnrotin matka Kuusamosta Vienan merelle v. 1837.

    Vuodentulon enteitä. -- Lönnrotia ahdistetaan Jäletjärvessä. --
    Keskusteluja hänen ryöstämiseksi. -- Synkkiä oloja. -- Köyhä
    leski. -- Lönnrot uhataan köyttää. -- Hän nolaa pahimman riidan
    haastajan. -- "A siitä laki ei sano ni mitä." -- "Lyö kirves
    kulkkuun, tai vie pirttiin ja ripusta jaloista kattoon savun
    sekaan." -- Passirettelöitä Kieretissä. -- Nopeata oikeuden
    käyttöä. -- Lönnrot runoilee ikävissään. -- Vienan meren jäällä.
    -- Pelättäviä jamstjikoita. -- Maanmiehiä Vienanmeren rannalla. --
    Eksymisen pelkoa. -- Maanmiesten kesteissä. -- Eräs suomalainen
    tarjoutuu opettamaan Lönnrotille venättä. -- Lönnrot vaihtaa
    postinhoitajan kanssa kelloa ja tekee hyvät kaupat. -- Ensi kerta
    poron pulkassa.

Vienanmerellä ja Kemijoella.

    Vienan merellä. -- Rantain luonne. -- Kannanlahti ja Nivan koski.
    -- Pitkin Kuolan rannikkoa. -- Kemi. -- Eräs karkotettu. --
    Kemijoella -- Usmana ja Usman koski. -- Lohenpyynti. -- Kemijoen
    kosket. -- Tukkiliike. -- Tukkipäällikön viinat. -- Yötä
    taipaleella. -- Paanajärvi. -- Kemijokivarren rakennusmalli.
    -- Vanhoja ampumaneuvoja. -- Jyskyjärvi. -- Ala-Kuittijärvellä.
    -- Eräs saituri. -- Halpoja päiväpalkkoja. -- Jälleen kotona.

Vienan Karjalan häätapoja.

    Salaisia neuvotteluja. -- Leikkihäät. -- Naimahommat rajan
    takana. -- Kosimatapoja. -- Varauskeinoja naimaonnen rikkomista
    vastaan. -- Kakrapokot. -- Vihkiretki. -- Karjalan pakanalliset
    häät tapoineen, temppuineen. -- Lahjain antaminen -- Itkut. --
    Katshotus. -- Käeniskuleivät. -- Pään poustiminen -- Kostjat ja
    kutshut. -- Jäähyväisitkut. -- Turkilla prostitus. -- Morsiamen
    otsipaikka. -- Huihipaikka -- Sulhanen ja morsian neuvotaan. --
    Varotus. -- Myötämeniäiset. -- Otsapoklonaiset. -- Okahvin häät. --
    Saajannainen ja patvaska. -- Lönnrotin kirjottamia häärunoja. --
    "Tulovirsi" nykyisin laulettuna.

Uhut.

    Vienan Karjalan suurin kylä. -- Kylän eri osat. -- Lönnrot
    Uhtuessa. -- Jamasen veljekset. -- Kaunis Toarie.

Vienan Karjalan kertomarunot.

    Toisinnoitten yleinen luonne. -- Niitten sisällinen yhteys.
    Eepilliset runoaiheet. -- Näköala Arhipan runomajalta.

Arhippa Perttusen laulama Sampojakso.

Runokylät ja runojen muuntelut.

    Kellovaaran runoalue Latvajärven sukua. -- "Samporunon" muuntelut
    eri runoalueilla. -- Vuonnisen Sampojakso. -- Kuinka toisinnot
    täydentävät toisiaan.

Kalevala ja kansanruno.

    Runojen sisäinen todistus syntyajoistaan. -- Toisinnoitten
    jalosäkeet. -- Samporunon tähteet Värmlannissa. -- Yhteisiä
    tunnussäkeitä. -- Lönnrotin johtorunojen järjestämisessä. --
    Vertaus kreikkalaiseen temppeliin. -- Olisivatko häärunot
    siirrettävät toiseen yhteyteen? -- Karjan luku näytteenä
    taiteellisesta toisintorunoudesta.

Vuokkiniemi.

    Lähtö Jyvöälahdesta. -- Ylä-Kuittijärvi. -- Enonsuun lohirettelöt.
    -- Ristiniemi uhripaikkana. -- Meidät valokuvataan -- Lönnrot
    Pirttilahdessa. -- Lönnrot Vuokkiniemessä. -- Kauppatapoja.

Tsena.

    Tsenan Kettuset. -- Lönnrot Tsenassa. -- Mari. -- Karjalan
    naisten tunteen herkkyys.

Lönnrot Vuonnisessa.

    Matka Vuonniseen. -- Kaksi soutajaa. -- Karjalaista
    sadunkertomistapaa. -- Ontrei ja Vaassila. -- Odottamaton
    tuttavuus. -- Lönnrot uuden kerran Vuonnisessa Martiskan
    saattamana. -- Yöllinen matka Ylä-Kuittijärven jäällä. --
    Lönnrot ja Cajan Vuonnisessa.

Martiska.

    Martiskan runontaito. -- Martiskan pororuno. -- Martiskan
    viimeiset elämänvaiheet hänen poikansa Teppanan muiston mukaan.

Myöhempi runonkeruu Vuonnisessa.

    Lähteenkorva Vuonnisessa. -- Ontrein suku. -- Harmoinen Ohvo. --
    Vuonnisen tsässyönä. -- "Kas Suomenlahdella hyrskyt..."

Venehjärvessä syyspimeiden alkaessa.

    "Metshä raivoh rupesi". -- Vihtoora murtuneella mielellä. --
    Hänen runontaitonsa. -- Pyssyjä virittämässä haaskalle. -- Karhun
    vahtiminen lavalla. -- Synkkä on syysyönä salo. -- Varahvontta
    kotonaan, -- Nakkipeli. -- Varahvontan mökki.

Helmijoella.

    Helmikuumeessa. -- Pistonjoen helmet. -- Itsekin helmijoella.
    -- Pyydystystavat. -- Karsikot ja lumoukset.

Vienan Karjalan valtatiellä.

    Vienan Karjalan valtatiellä. -- Eräs Lönnrotin muistelma. --
    Ervasti Kivijärvessä. -- Isossima ja hänen pirttinsä. --
    Taloudellinen sauna.

Venehjärven pokkouhri.

    Miikulan pokot. -- Matkalla uhrijuhlaan. -- Uhritoimitus ja
    uhriateria. -- Kaunista rahvasta.

Lönnrot ja Arhippa.

    Arhipan runojen merkitys. -- Runollinen näköala. -- Lönnrotin
    kertomus käynnistään Latvajärven laulajan luona.

Arhippainen Miihkali.

    Latvajärvi. -- Miihkalin kiitosrunot. -- Hänen murheellinen
    elämänsä ja kuolemansa. -- Miihkalin kasvonpiirteet. --
    Jäähyväiset Latvajärvelle.

Vienan Karjalan kartta.

    Rohkeata kartan oikomista. -- Lähteet, joitten perustuksella
    se on tapahtunut. -- Ainakin Vuokkiniemen ja Uhtuen seuduista
    oikeampi kuva. -- Vienan Karjalan yleinen maanluonne.

Kansa ja asutus.

    "Arkankelin elämän katumus." -- Maanviljelys. --- Karjanhoito.
    Kalastus. -- Metsät ja niiden omistus. -- Kaupan entiset vaiheet.
    -- Nykyinen "Ruotshikauppa." -- Tukkiliike. -- Ero kansan kesken
    rajan kahden puolen ja sen syyt. -- "Varastussodat." -- Suomesta
    tulleita sukuja Vienan Karjalassa. -- Vanhaa ylimyksellisyyttä
    kansan luonteessa. -- Lönnrotin sanat Vienan karjalaisista.
    -- Huononeeko polvi suvustaan? -- Taikausko. -- Kunnallinen
    itsehallinto. -- Tulevaisuuden mietteitä.

Kotia kohden.

    Ero Vienan Karjalasta. -- Hyryssä. -- Vaikutuksia omalla
    puolella. -- Iloista jokimatkaa ja koskenlaskua. -- Jälleen
    maantiellä. -- Sotkamo ja Kajaani. -- Jälkimuisto Vienan
    Karjalasta.



Ensimäisen painoksen alkusanasta.


Ryhtyessäni kirjottamaan tätä kirjaa mielin saada Vienan Karjalasta
kuvauksen, jossa johtona olisi sen runous ja tämän runouden talteen
korjaaminen. Arvelin tekeväni yleisölle mieluisan palveluksen, jos
saattaisin nuo Kalevalan pohjoiset laulumaat paremmin tunnetuiksi.

Ajatus teoksen kyhäämiseen heräsi jo heti kun olin Vienan Karjalaan
tekemältäni matkalta palannut syksyllä v. 1894. Tahdoin siinä
yhteydessä saattaa uudelleen julkisuuteen varsinkin Elias Lönnrotin
aikanaan sanomalehdissä julkaisemat matkakertomukset, jotka koruttoman,
mutta tunteellisen ja kansanelämää harrastavan esityksensä kautta
voittavat jokaisen lukijan suosion.

Sen jälkeen on Lönnrotin matkakertomukset julkaistu erityisenä kirjana
ja varmaan on niihin suuri osa yleisöstä tutustunut, niinkuin ne
sisällyksensä ja kirjoittajansa puolesta niin hyvin ansaitsevat.
Näyttää ehkä sen vuoksi turhalta, että niistä olen tähän ottanut niin
runsaasti poimintoja. Mutta kuitenkaan ei minusta tämän laatuinen
kirja, joka käsittelee etupäässä Kalevalan pohjoisten laulumaitten
runollista puolta, olisi ilman niitä ollut täydellinen. Ne sitä
paitsi valaisevat kansan elämää ja katsantokantoja paremmin kuin
ainoankaan myöhemmän matkustajan kuvaukset, joten ne senkin puolesta
ovat tähdelliset. Ja olen ajatellut, että ne ehkä laajemmassa
yhteydessä, monipuolisemmassa kuvassa runoalueista, saisivat uuttakin
mielenkiintoa. Luulen vaikka kenen lukevan ne mielellään uudestaan,
vaikka olisi ne jo ennenkin lukenut.

Vienan Karjalassa ovat olot voineet jonkun verran muuttua sen jälkeen
kun siellä matkustelin. Mutta varsin suuria eivät muutokset kuitenkaan
liene, siellä ei kuljeta eteenpäin höyryn eikä sähkön voimalla.
Toiseksi eivät muutokset, vaikka niitä olisikin tapahtunut, varsin
suuressa määrin muuta sitä kuvaa, jonka tuo maa runoutensa kannalta
katsoen tarjoaa.

"Kalevalan laulumaiden" julkaiseminen oli minulle tähdellistä senkin
vuoksi, että sen kautta sain oikeaan yhteyteen valokuvakokoelman, jonka
Vienan Karjalan seuduista, asutuksista, kansasta ja ihmisistä otin ja
joka luullakseni on laajin, mitä sieltä on tuotu. Suuri osa kuvistani
on tosin jo ollut eri julkaisuissa painettuna, mutta toivon niiden
oikeassa aineyhteydessä siltä voivan herättää uutta mielenkiintoa.

Tutkimusta en ole voinut enkä tahtonut kirjottaa. Olen kuitenkin
koettanut antaa jonkinlaista käsitystä niitten toisinnoitten
runollisesta arvostat joista Kalevalan pääosa on koottu. Nykyinen
runotutkimus, joka pyrkii toisinnoitten juuriin ja siltä kannalta
arvostelee Kalevalan kokoonpanoa, ei mielestäni kylliksi muista
sitä, että nuo runot, semmoisina kuin ne on kansan huulilta koottu
kuitenkin ovat sen oman sielunelämän ilmauksia. Ne eivät ole valmiita
lauluja, joita kansa muka on ulkoa oppinut, vaan runolliselta kannalta
katsoen ne ovat sen omintakeisia luomia, mistä lienevätkin aiheet
alkuperänsä juurtaneet. Ne eivät ole kulkeneet kädestä käteen kuin
vaihdettava kello, joka tavallisesti aina uudella omistajalla jonkun
verran pilaantuu, vaan ne ovat koko arvonsa saaneet suomalaisen kansan
runoelemina ja ovat paras omaisuus, mitä siltä on muinaisuudestaan
säilynyt. Kalevala ei toisinnoitten valossa suinkaan ole keinotekoinen
rakennus, jonka runolliset arvot ovat Lönnrotin taidetyötä, vaan se on
kokonaisenakin elävää kansanrunoa.

Teoksessa, jossa niin usein mainitaan karjalaisia nimiä, toistetaan
karjalaisia lauseita ja runoja, olisi ehkä pitänyt paremmin säilyttää
kansanomainen puheenparsi. Sitä en ole voinut tehdä, koska en taida
riittävästi Vienan Karjalan kieltä. Olen menetellyt melkein samalla
tavalla kuin runonkerääjät yleensäkin, kirjottaessaan muistoon rahvaan
huulilta toisinnoita. Harva heistä, tuskinpa kukaan, olisi voinut
ne äänteellisesti tarkkaan jäljentää nopean laulannan aikana, vaan
enimmäkseen siitä on syntynyt jonkinlainen kielensekotus. Karjalaiseen
muotoon ovat tulleet vain semmoiset sanat ja päätteet, jotka enimmän
ovat kirjottajan huomiota herättäneet.

Paikkain nimetkään eivät sen vuoksi ole tarkalleen siinä muodossa,
jossa ne rajan takana lausutaan. Olen noudattanut etupäässä
Kirjallisuuden Seuran runotoisintojulkaisun kirjotustapaa.

Vienan Karjala on joutunut kovain kohtaloiden alaiseksi sen jälkeen
kuin ensimäinen painos julkaistiin, mutta niiden kuvaaminen ei kuulu
teokseni puitteihin. Tästä painoksesta olen jättänyt pois Arhipan
laulamat runot, vain Sampo-jakson säilyttäen. Muita mainittavia
muutoksia en ole tehnyt. Jonkun verran olisin voinut kartuttaa tietoja
näinä vuosina julkaistuista kirjoista, mutta tuntui kuin olisi hyvin
runsas tietomäärä karkoittanut teoksesta hämyhetkitunnelman, samoin
kuin se takkavalkean äärestä katoaa, kun lamput sytytetään.

_I. K. Inha_.



Vertaus Vienan Karjalan runoalueiden runotaidon välillä.

(Numerot merkitsevät sivuja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran
runotoisintojulkaisussa, mutta luettelo on vain osapuilleen arvioitu.)

    Runoalueet               Kello-  Jyskyj.  Kiimasj. Akonl. Kosta
                             vaara                            mus

    Sampo jakso                22      11       13      20     6
    Taivaan taonta
    Kilpalaulanta               6      1/2       8      16     2
    Ainoruno                    1                        3     1
    Vellamon neito              1                        5     1
    Väinäm. polvenhaava         4       2        2       4     1
    Venepuun etsintä                            1/2      2
    Tuonelassa käynti           1                1       8
    Vipusessa käynti                             1       9     1
    Kilpakosinta               13               18      23     7
    Kultaneidon taonta          3                2       4     1
    Kojosen poika                                1       6
    Laivaretki ja kantele      10       4       10      17     3
    Nimettömät taudit                  1/2               1
    Auring. ja kuun päästö
    Väinämöisen tuomio         1/2                             1
    Lemminkäisen virsi         20       6       22      50    12
    Hiiden hirvi                4       1                1    1/2
    Iso härkä                  1/2     1/2       1             1
    Ahti ja Kyllikki
    Kalevanpojan kosto          3       1        1 1/2  1/2    2
    Sisaren turmelus           16       4        3       5     6
    Kuolon sanomat              1                1       1
    Yhteensä                  106    30 1/2     85   175 1/2  15 1/2


    Runoalueet                                       Pohj. Koil-  Kaik-
                        Latva- Vuokki- Vuonni- Uhut  raja- linen   ki
                        järvi  niemi   nen           alue  raja-   yht.

    Sampo jakso           30      17      62    31     3     1    216
    Taivaan taonta        1/2     1/2      2                        3
    Kilpalaulanta          4      12       8    14     1         71 1/2
    Ainoruno               4       2       3    15                 29
    Vellamon neito         6       5      14     2     3           37
    Väinäm. polvenhaava    8      10       8    11     3     2     55
    Venepuun etsintä       5       1       3    1/2    1           13
    Tuonelassa käynti     13       6       6     5                 40
    Vipusessa käynti       4      11       8     3     5           42
    Kilpakosinta          32       9      21    14     4     1    142
    Kultaneidon taonta     9       1       7     8     1           36
    Kojosen poika          4       5      1/2    11         27   27 1/2
    Laivaretki ja kantele 16      17      20    22     8     1    128
    Nimettömät taudit      1                                      2 1/2
    Auring. ja kuun päästö                 1                        1
    Väinämöisen tuomio     2       1      10    1/2                15
    Lemminkäisen virsi    53      37      48    47    15     8    318
    Hiiden hirvi           3       3       4     3    1/2          20
    Iso härkä              1       1       1     2     1    1/2   9 1/2
    Ahti ja Kyllikki                             3                  3
    Kalevanpojan kosto     1       4      1/2   19     2      2  38 1/2
    Sisaren turmelus       6       1       1    11                 53
    Kuolon sanomat                 1       1     1    1/2         6 1/2
    Yhteensä            202 1/2 144 1/2  229   223    48   15 1/2



MINNE JA MIKSI?


Olimme keväällä 1894 saapuneet Pohjois-Suomen kuuluun pääkaupunkiin
Ouluun,... emme kuitenkaan siellä viipyäksemme, vaan kulkeaksemme
vielä melkoisen taipaleen edemmäksikin. Aioimme matkustaa Oulun
ylämaan etäisimpiin perukoihin saakka ja vielä nälkämaittenkin poikki,
aina rajan taa. Retkemme määränä olivat seudut, jotka ovat vielä
Maanselänkin tuolla puolen, joista vedet jo järjestään valuvat hyiseen
Vienanmereen.

Vuodenajasta ja matkan päämäärästä saattaa arvata, ettemme olleet
huvimatkalla. Mutta kuitenkin olimme niin rattoisalla ja toivehikkaalla
mielellä kuin suinkin huvimatkalle lähdettäissä: olimmehan menossa
niille maille, joilla ikivanhat runot vielä elävät kansan suussa,
joilta Lönnrot oli enemmän kuin mies'iän takaperin koonnut parhaan
osan Kalevalan aineksista. Niistä seuduista ei siihen aikaan puhuttu
niin paljon kuin nykyään, ne olivat kauan olleet melkein unhotuksissa.
Runonkeruun päätyttyä sinne enää harvoin kukaan kulkuaan suuntasi.
Olimme sen vuoksi mielestämme koko löytöretkeilijöitä, meidän kun tuli
nyt uudelleen kiinnittää huomiota Kalevan kotimaahan.

Matka oli mielessäni virinnyt jo jonkun vuoden aikaisemmin. Olin
Kuusamossa, komeata Oulanganjokea laskien pikimältään Vienan
Karjalan puolella käydessäni ihmetellen huomannut, kuinka vilkas,
herkkä ja runollinen kansa asui tuolla etäällä pohjoisessa, kuinka
vanhansävyisinä sen tavat ja olot olivat säilyneet. Minusta silloin
tuntui, ikäänkuin olisin virran mukana muutamassa hetkessä solahtanut
jokapäiväisestä nykyisyydestä tarujen maahan, maahan, jossa kansa
muusta maailmasta erillään vielä eli kalevaisia aikoja. Kun sitten
Nuorusen tunturilta loin katseen pohjoisen Vienan Karjalan aavoille
vesille ja rannattomille saloille, heräsi minussa halu päästä sinne.
Ja tämä halu yhä kasvoi, kun olin omalla puolella Raja-Karjalassa
vähän kauemminkin oleskellut saman kansan eteläisemmän haaran parissa,
tutustunut sen savupirtteihin, esineihin ja tapoihin, kuullut runoja
vielä laulettavan, ja varsinkin saanut elävän vaikutuksen siitä
nerollisesta, syvästä runouden hengestä, jonka läpitunkema sen koko
olemus yhä vieläkin on. En ollut sitä ennen täysin oivaltanutkaan, mitä
se merkitsi, että eepoksemme oli kansanrunoa. Kun siellä omin korvin
kuulin, omin silmin näin, niin avautui eteeni kuin uusi maailma, joka
viehätti omituisella lumouksella. Se henki vastaani kuin metsäkukkanen,
joka on kehittänyt jaloutensa luonnon puhtaissa kartanoissa, kuin
salokansan povella kasvanut runokukka, johon se on koonnut, mitä se
parasta tietää ja tuntee. Ja vielä enemmän: siellä eli yhä kaukaisen
muinaisajan sankari- ja jumaluskon kaiku.

Toivoin Vuokkiniemestä ja Uhtuesta löytäväni asutuksen, joka
syrjäisempänä olisi säilynyt vielä lähempänä kalevaisia aikoja.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, joka on niin monta muuta taipaleelle
auttanut, se antoi minullekin matkavarat ja vielä matkatoverinkin.
Minun piti valokuvata Vienan Karjalassa, mitä vain huomasin
kuvaamiselle soveliasta. Toverini, silloisen ylioppilaan, sittemmin
yliopiston opettajan K. Karjalaisen, piti runoalueella hankitun
"kielimestarin" avulla käydä läpi koko Lönnrotin sanakirja, jotta
varsinkin saataisiin selville Kalevalassa esiintyväin sanain nykyinen
käytäntö Vienan puolella. Ja vielä meidän piti täydentää aukkoja,
joita ehkä oli jäänyt entiseen runonkeruuseen. Työtä siis oli kylläkin
ja aivan mieleisintäkin, koska olimme sen itse valinneet. Rahoja oli
toivoaksemme riittämään saakka -- puolet minun matkani kustannuksista
suoritti K.E. Ståhlbergin valokuvausliike, joka sai monisteluoikeuden
levyihin, -- muita tarpeita niinikään monenlaisia, niin että rahan
ja tavaran puolesta kyllä olimme paremmin varustetut kuin ne
runonkerääjät, jotka Vienan Karjalasta toivat Kalevalan.



SUOMENNIEMEN POIKKI VIENAN KARJALAAN.


Huolta ei ollut muusta kuin säästä. Huhtikuu oli vasta alkanut ja
oikeastaan olisi täällä pohjoisessa vielä pitänyt vallita vankka talvi.
Mutta kevät olikin tullut tavallista aikaisemmin. Sää oli niin leutoa,
että junassa saattoi kaiket päivät istua avoimissa ikkunoissa, aurinko
paahtoi, lumet sulivat virtanaan lämpöisen tuulen leyhytellessä,
rautatien kahden puolen kohisivat ojat nietosten keskellä tulvaisina
koskina. Pohjanmaan niityt ja suot lainehtivat järvinä ja metsissäkin
kiilti joka puolelta tulvaveden pinta. Se oli sanomattoman suloista,
rintaa sykäyttelevää, mutta tiemme se uhkasi nostaa pystyyn jo
Oulussa. Jos rekikeli kesken meni, niin ei ollut ajattelemistakaan,
että suurine kuorminemme pääsisimme tiettömään Vuokkiniemeen, ei
ainakaan ennenkuin Oulujoella tervaliike alkoi.

Lunta oli kuitenkin vielä Oulun seuduilla suojaisemmissa paikoissa,
ja toivoimme kelin ylämaassa parantuvan. Yöt olivat toki enimmäkseen
selkeät ja aamulla olivat tiet jäässä. Muuan Hyrynsalmen kauppias,
jonka seuraan Oulussa lyöttäysimme, vakuutti lumesta ei olevan
puutetta, kunhan vain päästäisiin ensimmäiset taipaleet. Ja niin
lähdettiin perältäkin matkaan kaupunkilaisella hevosella ja kokeneen
ylämaanmiehen seurassa. Mutta kun maantiet kuuluivat olevan aivan
sulina Utajärvelle saakka, niin oli ajettava Oulujokea, vaikka kelin
sanottiin joellakin olevan viimeisillään.

Ja niin sen seuraavana aamuna varhain huomattiin olevankin. Ajoimme
aluksi Merikoskea, joka sillä paikalla on pohjia myöden jäässä,
epätasaista ja kuoppaista. Siellä täällä alkoi vesi jo vallata uomaansa
takaisin, pulisten mustissa sulan silmissä. Toisin paikoin jäätikkö
oli onttoina holveina, mutta ei auttanut, yli piti ajaa, jos mieli
matkaan päästä. Valtaväylä oli aivan sulana, ja toisin paikoin kulki
tie pelottavan läheltä sitä. Rautatiesillan alla oli vain parin sylen
levyinen kaistale jään syrjää ja silläkin tie niin pahasti kaltto, että
jaksaisimmeko pitää kuormia tiellä? Hevoset astuivat varovasti, peläten
mustaa sulaa, ja joka mies seisoi jännitetyin mielin reen jalaksella
painamassa, etteivät kuormat päässeet jokeen luiskahtamaan. Mutta
kaikkein arveluttavin paikka oli sillan yläpuolella syvässä virrassa.
Siinä täytyi ajaa jääkannaksen poikki, joka tuskin oli muutaman sylen
levyinen; kahden puolen oli sulia reikiä, joissa vesi pulppuili. Yli
päästyämme kunnialla jäimme hetkeksi henkeämme vetämään, sillä siinä
oli ollut vähällä lyhyeen katketa matka ja humahtaa kallis kuormamme
Vellamon saaliiksi. Se olisi mennyt pohjaan kuin kivi. Onneksi oli
yöllä sen verran pakastanut, että tien paikka kantoi. Muutoin olisimme
siihen jääneet, pudotelleet olivat jo joku päivä aikaisemminkin
hevosiaan.

Mutta sitten olikin pahin voitettu. Jokea ajoimme vain runsaan puolen
penikulmaa ja nousimme sitten maalle. Olisi ollut liian uskallettua
ajaa jokea pitkin Muhokselle ja siitä Muhosjokea edelleen, sillä tämä
pieni joki kuuluu olevan niin petollinen keväällä, että tulva melkein
vie jään jalkain alta. Poikkesimme sen vuoksi Maikkulan kohdalta joen
pohjoiselle rannalle ajaaksemme erästä oikotietä, joka metsäin ja
soitten poikki kulkien yhdytti maantien vasta kaukana Itämaassa ja
hyrynsalmelaisen matkatoverimme tiedon mukaan oli vielä kyllin luminen
-- ellei tulva jo ollut soille ennättänyt.

Metsissä huomasimmekin olevan lunta viljalta, mutta pahoin oli tie jo
pehminnyt, jalan täytyi ajaa koko matkan, ja hyrynsalmelainen kertoi
kokemuksestaan arveluttavia juttuja, mimmoista ylämaissa matkustaminen
on keväällä. Jokaiselta vastaan tulijalta kysyttiin teitten tilaa ja
vastaukset häälyivät niin kahden vaiheilla, että ne vain lisäsivät
jännitystämme.

Tie oli kai ollut talvellakin huononlaiseksi ajettu raskain kuormin,
nyt se oli vieläkin vaikeampi. Kun matkamme kulki melkein suoraan itään
päin, niin oli vasen puoli tiestä, johon päivä paistoi, sulanut paljon
enemmän kuin oikea ja tie siitä käynyt kaltoksi, niin että korkeata
kuormaamme täytyi kaiken aikaa hoitaa kaatumasta. Metsässä nykäisi tuon
tuostakin paljastunut juurakko tai risu, katkennut vesa arkkujamme, ja
kaiken aikaa täytyi miesten keikkua milloin toisella, milloin toisella
jalaksella, ettei kuorma kaatuisi.

Tuli vastaan matkamiehiä, jotka varottivat Sankilan takana olevasta
ojasta, se kun jo oli ylipuolisten soitten vesiä tulvillaan. Talossa,
johon poikkesimme, isäntä kehotti kiertämään ojan ajamalla hänen
halkotietään.

Ensimäisessä vesipaikassa kuorma horjahti syvään vasemmalle
jalakselle, mutta ei päässyt kaatumaan, kun ennätimme hypätä oikealle.
Jälkimäisessä, kauppiaan reessä, hääräsi neljä miestä oikealla
jalaksella, työntäen peräänsä ulospäin, minkä sitä suinkin riitti,
jotta reki pysyi tasapainossa. Kauppiaan kuormassa oli joltinenkin
määrä sokereita, joita oli varjeltava kastumasta. Hevosen jaloissa
pyrysi vesi, niin ettemme siitä nähneet muuta kuin rinnan ja pään.
Onnittelimme toisiamme toisella rannalla, kun oli onnellisesti yli
päästy, ja lähdimme edelleen ajamaan. Mutta vasta kotvan kuluttua
tulikin se halkotie, josta isäntä oli puhunut, ja pahin vesipaikka
olikin siis vielä edessä. Eikä tarvinnut kulkea kuin satakunnan
syltä, kun tapasimme ojan, jossa ryöppyi vettä vaikka uida. Ei
ajattelemistakaan, että siitä olisi yli päästy kuormain kastumatta,
jonka vuoksi poikkesimme isännän neuvomalle halkotielle. Se johti
metsästä aavalle suolle. Talvikeleillä jäätynyt tienselkä petti joka
askelella, milloin toisen, milloin toisen jalaksen alla, ja siitäkös
nyt alkoi hoivaaminen, sillä kahden puolen oli suolla lumen alla
pohkeisiin saakka vettä. Mutta miten hikoilimmekin ja ponnistelimme,
eräässä kohdassa kuorma väkisinkin ryösti ja kaatui tieltä lumeen ja
veteen. Ja siihen se jäi kyljelleen. Tie oli kupera kuin sian selkä ja
onnella, hevonen jos vähänkään ponnisti, niin upposivat jalat kohvan
läpi. Se hätääntyi, riuhtoi, rehki, oli riisuttava valjaista, ettei
kuorma selälleen kääntyisi vajottavaan hyyhmään. Kovin nyt olimme
pahalla mielellä. Mikä neuvoksi? Kiire olisi ollut, sillä soille, jotka
olivat aavoja kuin selkävedet, paistaa hellitti aurinko puhtaalta
taivaalta ja lämmin etelätuuli hautomistaan hautoi lunta, vesi kohosi
lumen alla yhä korkeammalle ja alavammat paikat uhkasivat pian olla
niin tulvillaan, ettemme pääsisi eteen emmekä taaksepäin. Ei ollut
muuta neuvoa, kuin sitoa hevonen suon ränkkyyn ja kuusin miehin lähteä
kuormaa vetämään. Yksi hoiti aisoista, toiset vetivät sivuilta, pari
miestä takaa työnsi, valmiina hyppäämään kannakselle, milloin jalaksen
jälki petti ja painava reki pudota humahti toiselle tai toiselle
puolelle. Siinä ei saanut säästää voimiaan eikä vaatteitaan. Kesken
huutoa ja rehkinää paiskasi kuorma kyytimiehemme suulleen ojaan, josta
hän nousi ylös märkänä kuin uitettu koira. Taas vedettiin parikymmentä
syltä, raskaasti hinattiin, hikoiltiin, hoivailtiin, sotkettiin,
rämmittiin... tuli poikittainen oja eteen. Se ei näyttänyt pahalta,
mutta kohvapa petti ja pari miestä pullahti vyötäisiään myöden kohvan
alla solisevaan veteen. Mutta saatiin kuin saatiinkin kuorma ojan
poikki toiselle puolelle, jossa tie oli kuivempaa ja pohja piti,
ja siihen se toistaiseksi heitettiin. Kauppiaan kuorma oli vielä
toista vertaa raskaampi, ja sen vuoksi päätettiin lopultakin yrittää,
eikö sitä saataisi hevosella kulkemaan. Ojalle saakka se saatiinkin
onnellisesti, mutta siinä pohja petti ja ravakka hevonen suistui lumen
ja jään läpi alusvesiin niin syvälle, ettei näkynyt kuin päätä ja
häntää. Se oli päästettävä valjaista ja kuorma kongilla väännettävä
ojasta. Mutta yli saatiin kuitenkin molemmatkin, ja toisella puolella
saatoimme panna tupakaksi ja levähtää siinä tiedossa, että pahimmasta
oli päästy. Kaivettiin matka-arkut esiin ja vaihdettiin kevätahavassa
aavalla lumisella suolla vaatteet ihokkaita myöten.

Mikähän tässä niin riemastutti meitä? Seikkailu tietysti, jommoista
varmaankaan ei satu Etelä-Suomen teillä. Ja ihana säteilevä päivä,
hehkuvan sininen taivas, puhtaat värimehuiset metsänrannat, soiden
valkeat hohtavat selät ja salmet, pyhä kevät, tunto siitä, että
oltiin suuressa luonnossa, ja ajatus, että juuri näillä kevätkeleillä
oli ennenkin kuljettu samoilla asioilla siihen samaan maahan, johon
matkamme piti.

Tämä taival heitti meidät rautatienykyisyydestä luonnontalouden
alkuperäisiin oloihin.

Kuormaa täytyi soilla edelleenkin hoivata kuin juopunutta ja metsissä
niinikään. Mutta vedestä ei enää ollut hätää. Maa alkoi aaltoillen
nousta ja lumi yhä lisääntyä. Sitä oli Puolangan mailla niin runsaasti,
että talvitie oli vain kuin kova silta syvän, pehmeän lumen päällä.
Niinkauan kuin tämä silta kestää, ei ole hätää, mutta kun se läpeensä
suojaa ja alkaa pettää hevosen jalkaa, "polantaa", kuten täällä päin
sanottiin, silloin on kulku aivan mahdotonta. Jos tämä tapahtuu
äkillisellä suojalla pitkällä erämaan taipaleella, ei ole matkamiehellä
muuta neuvoa kuin ajaa tien viereen odottamaan joko pakkasta taikka
lumen sulamista ja hiihtäen käydä kylissä hakemassa ruokaa itselleen ja
hevoselleen. Näin meille toisesta reestä kerrottiin.

Alakuloisia, autioita maisemia olivat ne suot, metsämaat ja
rimpirantaiset erämaan järvet, joitten halki talvitie kulki. Harvassa
oli taloja ja harmaantuneita, vanhanmallisia sydänmaan kyliä, joissa
jäykkäluontoinen, suora pohjalainen kansa asui laajoja maitaan ja
poltteli tervojaan.

Olemme tottuneet pitämään näitä maita köyhimpinä nälkäperukoinamme,
ja köyhyyttä siellä varmaan onkin ja monasti siellä syödään olkea
ja petäjää; mutta on toisia vielä paljon köyhempiä, joille tämä maa
kelpaa kerjättäväksi. Taipaleella tuli nyt vastaamme heidän kuormiaan,
pieniä hevosia ja reslarekiä, joista tirkisteli nuorta ja vanhaa naamaa
kirjavien rääsyjen keskeltä. Ei erottanut, mikä oli vaatetta, mikä
resuista pussia tai muuta ryysyä. Kauaakaan ei tarvinnut puhutella
näitä matkamiehiä, ennenkuin huomasi, mitä väkeä he olivat: Vienan
karjalaisia vaimoja ja lapsia, jotka miesten kierrellessä Suomessa
kaupoilla ja leivän loputtua olivat lähteneet nälkäkuolemaa pakoon.
Niitä kulki paljon semmoisia kuormia, ja inhimillisyyden nimessä täytyi
talvitien varressa olevain talojen auttaa edes taipaleen poikki ja
antaa hevoselle heiniä, rahvaalle ruokaa, minkä varoista riitti. Ja
vaikka nämä mieron kiertäjät ehkä saivat monessakin talossa kuulla
tylyn vastauksen, niin luulen kuitenkin, että heitä koetettiin auttaa
kyvyn mukaan, ainakin sen verran, että pääsivät lähemmäksi merimaata,
jossa ovat varakkaammat eläjät. Toisissa taloissa heitä autettiin
auliudella, joka herätti kunnioitusta niitten harmaita seiniä ja
lahonneita, vinoon vääntyneitä pieliä kohtaan.

Edellinen vuosi oli rajan takana ollut täydellinen katovuosi, hätä
oli suuri eikä ulkoa päin apua vähääkään. Itkulla ja säälittävillä
seikoilla nämä matkamiehet kuvailivat kotoista puutettaan, ja näissä
valituksissakin esiintyi heidän puheenpartensa runous ja kielensä
kuvarikkaus. Ja vaatteiden huonoutta häikäisi näkemästä outo
ihmetyttävä punavärien runsaus.

Mutta näissä mieron kiertäjissäkin oli varakkaampia ja köyhempiä.
Kaikilla ei ollut hevosta, jolla kiertää apua anomassa, vaan moni sai
kulkea jalan, rämpiä penikulmia pitkät taipaleet henkensä edestä. Moni
oli niin huono, että oli matkalla sortua. Oli eräältäkin taipaleelta
löydetty pieni tyttö, jonka voimat olivat matkalla pettäneet. Hän oli
vaipunut tielle, josta kaupungista palaavat matkamiehet olivat hänet
löytäneet jäätävän unen horroksista, tunnottomana nostaneet kuorman
päälle ja tuoneet taloon. Siellä oli tyttö vironnut lämpöisessä
pirtissä ja silmät auki saatuaan ja hyväntahtoisia ihmisiä ympärillään
nähdessään paikalla puhjennut semmoiseen ilomielisyyteen, että
Puolangan vakaat emännät sitä vielä meillekin kertoivat ihmettelevällä
heltymyksellä.

Niin, vaikka ensimmäinen tervehdys oli niin säälittävän köyhä, oli
siinä kuitenkin samalla omituista rattoa. Meistä tuntui, että näiden
lumien, salojen ja soitten poikki ajoimme kohti maata, jolla kaikkien
kohtaloiden kovuudesta huolimatta yhä vielä lepäsi ammoisen ilon
rusotus. Sanotaan, että soitto on suruista tehty, ja suruja tällä
kansalla varmaan on ollut riittävästi runsaihinkin runoihin. Mutta
nyt käsitimme, että vaikka soitto on suruista tehty, elinvoiman se on
saanut ilon sykkivällä povella. Kun saavuimme Latvajärveen ja siellä
silmä vesissä kerrottiin, ettei kylässä enää ollut muuta syötävää kuin
hienonnettuja pahnoja, niin väjyi kuitenkin toisessa silmässä ilo,
emmekä säälistämme huolimatta tunteneet samaa synkkää masennusta, jonka
moinen tieto muualla herättää. Kohtalon kovuus ei ole murtanut Karjalan
kansan mieltä. Se on köyhyydessäänkin vielä rattoisa ja viehkeä.
Se on yhä runollinen ja maire. Kovan onnen kohdatessa se lohduttaa
itseään iloisella mielellään... Runo on kuin onkin ilon lapsi, joka
murheestakin luo elähyttäviä voimia.

Kun lähestyimme Puolangan kirkkoa, muuttuivat seudut korkeammiksi
ja kirkolla vaikuttavaksi vaaramaisemaksi. Kelit alkoivat täällä
olla hyvät, lunta oli liikojakin, valkoisina hohtivat kukkulat ja
metsäaukiot vastasivat vielä kylmästi kevätauringon hyväilyyn.
Hiihtomiehelle siellä olisi ollut mainiot maat, mutta meidän matkamme
piti selänteiden poikki yhä vain idemmäksi. Maantie, jota nyt ajoimme,
kohosi korkealle vaarain päälle, ja niiltä avautui näköaloja yhä
etäisemmille vaaroille. Näkyivät Äylövaarat, Tuomivaarat, Paljakat,
Isovaarat ja monet muut, joitten kansa mainitsi saavan syksyllä
niskaansa aikaisemmin lunta kuin syvät alamaat. Kun vaarat lumettuvat
valkoisiksi, vihmoo Puolangan kirkolla vielä vettä. Ja niillä sataa
lunta vahvemmalta kuin alamaissa ja ankarain tuulien keralla. Talot,
joita oli selänteillä, olivat yhä vielä valtavien kinosten peitossa.

Tuulen alla saattoi kinoksilta astua huoneitten katolle, tuulen
puolella maa oli paikoin paljaana. Suotta ei näitä maita mainittu
talven pesiksi jopa hamassa Karjalassa saakka. Tiellä oli melkein
mahdoton päästä vastaantulijan ohi, tien sivussa tuskin hevosen jalat
pohjasivat.

Erään vaaran takaa avautui eteemme synkkiä saloja sepäävä syvänne,
jonka pohjalla Kiannan vedet juoksevat Oulujärveä kohti. Metsäin
yksinäisyydestä erotti Hyrynsalmen kirkon monien sudenvirstain
päässä, ja sinne kääntyi tältä kantavalta ja kauniilta näköpaikalta
matkatoveriemme tie. Me jatkoimme edemmäksi, kohti tummia kankaita ja
korpia, joita Kiannan puolesta siinti. Lumi tuntuvasti väheni alemma
laskeutuessamme, mutta maisema muuttui vielä yksinäisemmäksi. Vihdoin
saavuimme Ämmän ruukille, entiselle tehtaalle, jonka säilyneissä
asuinrakennuksissa metsänhoitaja piti kestikievaria -- saadakseen
joskus nähdä ihmisiä.

Kaukana olimme, mutta edemmäksi piti matka. Vielä oli sydänmaita
kulkevaa talvitietä yhdeksän penikulmaa Vuokkiniemen kirkolle. Ajoimme
kappaleen Kiantajärven alakuloisia selkiä, saavuimme Haukiperään,
sieltä Parvalan kylään, joka on korkealla vaaralla, halliten
näköalallaan Vuokin vesiä, ja aloimme nyt olla lähellä maanrajaa.

Moniaan yksinäisen metsäjärven jäällä ajoimme rajan poikki. Vaikka
olimme omalla puolella kulkeneet niin laajoja erämaita, niin pisti
kuitenkin heti rajalla silmäämme korkean metsän ja jykeväin latvain
rikkomaton piiri. Täällä kasvoi honka toisensa vieressä metsiköissä,
joita ei vielä milloinkaan ollut tukkilainen harventanut, rosoisia,
iänikuisia puita, jotka tervehtivät meitä vanhain laulajain ajoilta
saakka, ehyet järvenrannat viitoineen, jokivarret pensaikoineen, puhdas
luonnonrauha, joka vaipui unohtumattoman syvälle mieleen. Jonkun
toisenkin kauniin salojärven jäätä ajoimme, mutta enimmäkseen oli tien
sivussa vanhaa harvaa, kulonpolttamaa kangaspetäjikköä, kunnes ylämaa
lähempänä edessäpäin olevia vesistöjä mäin ja jokilaaksoin alkoi aleta
Kuittijärviä kohti.

Muutaman alamaan laidassa laskimme äkkiä helisevin aisoin keskelle
pientä kylää, josta emme kuitenkaan ennättäneet muuta nähdä kuin
sanomattoman viheliäisiä hökkeleitä, ryysyisiä lapsia ja haukkuvia
koiria, ennenkuin se jo jäi taaksemme. Se oli pieni Vasovaara, jota
emme tienneetkään, runonkerääjät kun eivät näytä siellä käyneen sen
syrjäisyyden vuoksi. Se jäi meiltäkin, alamäki oli liian hyvä, eikä
myöhemminkään se sopinut matkoihimme, mutta mielipahalla myöhemmin
ajattelimme, että sieltä ehkä olisimme löytäneet jotain uutta.

Tulimme suolta suuremmalle järvelle, jonka poikki ajoimme, ja toisella
rannalla oli edessämme Latvajärvi, Vienan Karjalan runokylistä kuuluin,
Arhipan ja hänen poikansa Miihkalin koti.

Latvajärven talot olivat suuremmat, mutta huutava hätä oli täälläkin
vastassa joka kujalla. Luultiin rahan ja viljan jakajia tulleen
Suomesta. Jos minkä talon kohdalle pysähdyimme, paikalla kokoontui
ympärillemme kerjäläisiä ja sairaita apua pyytämään, ja huoleti saattoi
uskoa, että ne kaikki olivat hädän alaisia. "Ei ole kuin tuli ja
vesi", oli eräs Venehjärven mies matkalla sanonut omasta kylästään, ja
Latvajärvessä sanottiin, että tuskin saisi koko kylästä kilon verran
jauhoja kokoon. Syötimme kuitenkin kylässä ja kävimme tervehtimässä
vanhaa sokeata Miihkalia, joka meille ennätti jonkun runonkin laulaa.
Mutta kiirehdimme sitten edelleen, koska aikomuksemme oli vasta kesällä
viipyä Latvajärvessä kauemminkin. Ennenkuin kuitenkaan pääsimme
kylästä lähtemään, saavutti meidät tanhualla juosten nuori nainen,
joka itkien pyysi meitä parantamaan lapsensa silmän. Hän näytti sen,
koko toinen silmä oli yhtenä märkäpesänä, emmekä luulleet sille apua
enää olevan, kehotimme häntä kuitenkin, ettei siihen mitään muuta
panisi, kuin hautoisi keitetyllä haalealla vedellä. Hän oli leipiä
uunista ottaessaan kääntänyt hiilihankoa, lapsi oli seissyt takana ja
kuuma hanko oli sattunut sen silmään. Sitä oli parannettu manauksilla
-- olihan näillä seuduin parhaat loihtujen osaajat -- oli koetettu
jos minkälaisia kotirohtoja, mutta niistä se oli vain yhä pahentunut,
eikä silmää enää näkynytkään märän keskeltä. Kun syyskesällä palasimme
Latvajärveen, niin kysyimme samalta vaimolta, miten lapsen oli käynyt.
Silloin hän hymyillen vastasi, että silmä oli aivan terve. Kysymme,
eikö siihen oltu mitään muuta käytetty, ja vähän epäröityään hän
häveliäästi vastasi: "Ka paninhan mie nännistäni maitoa." Niin avuton
on sikäläinen rahvas taudin sattuessa. Lähin lääkäri asui Vienanmeren
Kemissä, jonne oli matkaa lähes kolmekymmentä penikulmaa.

Toisen päivän illalla siitä, kun olimme lähteneet Ämmän ruukista,
saavuimme Vuokkiniemen kirkonkylään. Se on melkoinen ja laajalle
hajaantunut kylä, kylän keskitse kulkevalta harjulta avautui näköala
Ylä-Kuittijärven selälle. Olimme siis vihdoin, poikki Suomen
ajettuamme, kaikki tiet päähän kuljettuamme, maanrajan toiselle puolen
tultuamme, saapuneet niille maille, joilta Kalevalan varsinainen
runorunko on saatu ja saatu paras osa niistä lauluistakin, joilla tämä
runko on täytetty. Se maa on kolmen Kuittijärven ja niitten latvavesien
ympärillä. Taaksemme olivat jääneet Latvajärvi, Kivijärvi, Venehjärvi
ja Tshena, tässä oli Vuokkiniemen kirkonkylä, Ylä-Kuittijärven
pohjoispäässä oli Vuonninen, edessäpäin Keski-Kuittijärven varrella
suuri Uhut ja moniaita pienempiä kyliä, ja molempien Kuittijärvien
välillä, kapealla kannaksella Jyvöälahti. Siinä Kalevalan klassillinen
maa! Jyvöälahteen olimme päättäneet aluksi asettua, perehtyäksemme
yksillä paikoilla rahvaaseen ja suunnitellaksemme vastaisia töitämme.

Vuokkiniemen kirkonkylässä piankin huomasimme, ettemme sentään
olleetkaan tulleet aivan maailman loppuun. Siellä oli useita
melkoisia ja hyvin rakennettuja taloja, ja varsinkin oli kestikievari
sekä maalattu että mukavasti sisustettu ja puhtaus moitteeton.
Saatiin kahvit, teet mitä parhaat, ruokaa monenlaista, talossa oli
hyvin varustettu kauppapuoti, vuoteissa höyhenuntuvat, akkunoissa
uutimet. Isäntä, kookas parrakas karjalainen, oli kulkenut laajalti
Suomennientä, tunsi monet kaupungit ja oli monessa paikassa puotia
pitänyt. Samalla kun kaikki oli niin uutta ja "Venähen mallista",
oli siis paljon liittymäkohtia omankin maan oloihin. Eikä vaikutusta
suinkaan pahentanut sekään, että talossa oli niin solakka siro Karjalan
impi, joka punainen nauha otsallaan, oman puolensa värikkäässä puvussa,
keveästi liikkui sillan liitoksilla ja esiintyi sillä ujoudella ja
sulolla, joka on Karjalan immelle ominaista. Kuta enemmän Tatjanaa
katselimme, sitä paremmin tunsimme rupeavamme viihtymään.



KARJALAINEN KOTIMME.


Ajoimme seuraavan taipaleen Jyvöälahteen kahdella hevosella, toisessa
olivat tavarat, toisessa itse istuimme. Pitkistä ajoista matkustimme
näin oikein mukavasti. Ohjeittensa mukaan oli kestikievari varustanut
kuomureen, vällyjä ja peitteitä, tyynyjä ja patjoja ympärillemme
ja allemme niin runsaasti, että vaikka olisimme pohjoisnavalle
matkustaneet pakkasesta mitään tietämättä. Hevoset olivat pienet, eivät
kuitenkaan kehnouttaan, vaan siitä syystä, että näillä peräkulmilla
tahallaan suositaan pieniä hevosia, koska heikkokin tie ja huonokin
jää ne paremmin kantaa, sanalla sanoen, koska niillä erämaassa pääsee
paremmin joka paikasta. Mutta pienuudestaan huolimatta ne olivat
terhakat. Karjalaisen hevonen juoksee ikäänkuin kiivauttaan ja tarkkaa
terävästi ajajansa huomautuksia. Melkein yhtämittaista laukkaa ne
kulkivat puolenkolmatta penikulman taipaleen Jyvöälahteen saakka.

Mutta keli olikin mitä paras. Seliltä olivat lumet sulaneet, hyyhmät
taas jäätyneet; ne olivat kauttaaltaan kierällä ja jäähilse kilisi
hepojen juostessa. Hopeinen auer, häiriintyneet vitikiteet väikkyivät
nousevan auringon valossa raikkaassa aamupakkasessa, tuntemattomia
sinerviä vaaroja kohosi joka puolella, kadoten pohjoista kohti
rannattomaan pohjukkaan, jossa olivat Vuonninen ja Ponkalahti,
molemmatkin näkymättömissä. Ainoastaan Pirttilahden kylä oli välillä
ja etäämpänä suuren selän rannalla vähäinen Mölkkö. Muutoin käsitti
katse kaikkialla ainoastaan koskemattomia rantoja, kasken rikkomattomia
kaukovaaroja, joilla ei missään näkynyt asutuksen ulkopiirrettä.

Mutta vaikka tämä selkä oli niin yksinäistä ja asumatonta, niin tuntui
se kuitenkin tuttavalliselta. Muistelimme, kuinka Lönnrot oli keväällä
ajellut tätä samaa selkää ja samaan kyläänkin, vaikka Vuonnisesta
tullen. Silloinkin oli Kuittijärvi kauttaaltaan kieränä, niin että
sitä saattoi ajaa vaikka mistä ja vain tähdistä katsella yöllä matkan
suuntaa. Täällä oli Europaeus yksinäisenä ja säästelijäänä, palavan
intonsa ajamana, retkeillyt kylästä kylään etsien ja kysellen,
pelastaakseen lyhyimmänkin runomurusen, pienimmänkin täysipätöisen
säkeen. Tuon innolla ja rakkaudella suoritetun työn muisto sytytti
lämpöä meidänkin rinnassamme.

Ylä-Kuittijärvestä vievät penikulmaa, ehkä toistakin pitkät virtaiset
salmi- ja jokivedet Keski-Kuittijärveen, ja näitten välivesien
pohjoispuolella, lähellä Ylä-Kuittijärven rantaa, on Jyvöälahden
kylä. Tie kohosi selältä kannakselle, jolla oli sievä Suomen malliin
rakennettu talo, ja kannaksen ja pienen harjun poikki ajettuamme
näimme salmivesistä pistävän lahden, jonka rannalla useimmat talot
ja tsässyönä oli. Kylä on jotenkin hajallinen. Toiset talot olivat
meidän puolen tapaan rakennetut, niinkuin muutoin olivat Vuokkiniemen
kirkonkylässäkin olleet, toiset olivat vanhaa "Venähen mallia".
Edelliset olivat enimmäkseen laudoitetut ja maalatut ja varakkaamman
näköiset, jälkimäiset harmaat, pyöreistä hirsistä, useinkin pahasti
kallellaan, jopa hajalle menemässä, mutta vanhuutensa ja outoutensa
puolesta meistä mieltäkiinnittävämmät. Suomalaiset talot kuitenkin
antoivat kylälle tuttavallisen sävyn ja todistivat heti ensi
näkemällä, että Suomikin ainakin yhdelle puolelle vaikuttaa semmoisena
kultuurikeskustana, joka määrää uudistusten mallin. Ne isännät, jotka
olivat talonsa meidän malliin rakentaneet, asuivatkin suurimman osan
vuotta Suomessa kauppapuotejaan hoitamassa. Mutta vaikka heidän asiansa
enimmäkseen olivatkin meidän puolellamme, pitivät he kuitenkin talonsa
etäisessä kotipuolessaan vararikon turvana.

Vähäiset olivat kylän vainiot, sen näki paikalla, vaikka niitä vielä
lumikin peitti; ne eivät asujiaan elätä. Penikulmain laajuiset salot
alkoivat heti kylän reunasta. Lähinnä kylää oli metsä kuitenkin
raiskattua ja huonoa. Metsät olivat valtion omaisuutta ja taloille
luovutettiin vain tarvepuut; nämä otettiin niin läheltä kylää kuin
suinkin, jotta päästiin vähemmillä vetomatkoilla. Ja siitä syystä
tuossa metsänrunsauden maassa ihmisen naapurina kuitenkin enimmäkseen
asuu metsänkehnous. Vienan Karjalan kylä raiskionsa ympäröimänä
siitä saa jonkinlaisen tylyn leiman. Mutta kaikkialla ei tämä piirre
kuitenkaan ollut varsin silmään pistävä. Pahimmin se loukkasi
suurimpien kylien ympäristössä.

Jos olisi nähnyt kylästä kauemmaksi pohjoista kohti, niin
olisimme jotenkin lähellä, parin kilometrin päässä vain, nähneet
Keski-Kuittijärven, joka pistää koko joukon limittäin Ylä-Kuittijärven
sivu, niin että Jyvöälahden kylä on molempien järvien välisellä
kannaksella. Mutta metsä esti sille puolelle näkemästä. Kannaksen
poikki kävi talvitie Uhtueen ja sitä kautta tavallisesti kesälläkin
matkustetaan, kun vesitie Enonsuun kautta kiertää paljon. Uhtueen,
Vienan Karjalan suurimpaan kylään, voisipa sanoa kaupunkiin, on
Jyvöälahdesta vain puolentoista penikulmaa suorin tein.

Asunnon saimme paremman kuin olimme osanneet toivoakaan. Asetuimme
erään lesken taloon ja saimme kaksi somaa vierashuonetta, joissa oli
uutimet akkunoissa, kaihtimet vuoteissa, lattialla matot ja kaikin
puolin moitteeton puhtaus. Ja ehkäpä vielä tärkeämpää oli, että
emäntä oli kotoisin Oulusta ja osasi laittaa semmoista ruokaa, johon
olimme tottuneet. Hän oli nuorena palvellut kotikaupungissaan hyvissä
taloissa, kunnes joutui karjalaisen kauppiaan kanssa naimisiin ja
muutti tänne. Samoin kuin yleensä Suomesta tuodut naiset, samoin hänkin
oli uskontoa muuttanut ja sekä kielen että tapain puolesta täydelleen
karjalaistanut. Mutta syvällä mielen pohjalla oli kuitenkin säilynyt
kiintymys omaan maahan ja tämä oli varsinkin miehen kuoltua yhä enemmän
kuohunut esille, niin että siitäkin syystä olimme taloon tervetulleita
vieraita. Leski asui tyttärensä keralla kahden avarassa talossaan;
molemmat pojat, joiden omaisuutta talo miehen kuoltua oli, olivat
Suomessa puotimiehinä. Kahden asuivat äiti ja tytär maat, hoitivat
kalanpyynnin, pitivät lisäksi pientä jauhokauppaa ja tulivatkin siten
jotakuinkin toimeen.

Talo oli muutoin kylän avarimpia ja sen puolen malliin rakennettu,
kaikki asuinhuoneet, karjanhuoneet ja rehusuojat saman laajan
katon alla hyvässä sovussa. Jykevästä, kolkutinraudallisesta
ulko-ovesta tultiin ensinnä matalaan tanhuaan, josta meni ovi samalla
tasalla olevaan navettaan ja portaat toisessa kerroksessa oleviin
asuinhuoneisiin. Paitsi navettaa ja tanhuaa on pohjakerroksessa
karsinakin, laaja akkunaton säilytyshuone, mutta siihen ei ole ovea
muualta kuin sen päällä olevasta asuinpirtistä. Toisessa kerroksessa
on ensinnäkin laaja eteinen eli sintsi, joka leveänä, suorakulmaisena
käytävänä kulkee rakennuksen kautta, päättyen "sarajaksi" sanottuun
parveen, jossa säilytetään karjanrehua. Sintsin toisella puolella
on avara pirtti, toisella puolella pieni "tsunala", jota käytetään
vaatehuoneena, ja sen vieressä ruokatavaroita varten säilytyshuone.
Tanhuan päällä olevan haaran sivussa ovat vierashuoneet, "komitsat",
toisissa taloissa yksi, toisissa kaksi; toisissa niitä ei ole
ensinkään. Semmoinen on suuri karjalaismallinen talo, mutta köyhempien
rakentamat ovat tietenkin paljon vajanaisemmat, usein yhdenkertaiset,
ilman vierashuoneita ja tsunaloita. Alempana taas, Uhtuessa ja Kemijoen
varressa, tapaa taloja, joissa alakerta päin vastoin on kehittynyt
täydelliseksi asuinhuonekerrokseksi, niin että molemmissa kerroksissa
asutaan.

Emäntämme, jolla paitsi hienoja kasvonpiirteitä oli jalo ja
syvätunteinen luonne, kohteli meitä kuin omaisiaan ja laittoi ja
puuhasi kaikki parhaan taitonsa mukaan. Hän oli meille lisäksi
oivallinen johdattaja Karjalan puolen olojen ja tapojen tuntemiseen.
Tuskinpa siellä syntyneiltä olisimme saaneetkaan yhtä täydellisiä
ja luotettavia tietoja kaikenlaisista käsityksistä ja tavoista kuin
häneltä, jonka mieleen ne olivat paremmin koholle jääneet, koska ne
alussa olivat outoudellaan hänen huomiotaan herättäneet ja monikin ehkä
kysynyt mielentaistelua, ennenkuin muuttuivat tottumukseksi.

Väleen siis aloimme kotiutua ja emäntämme avulla saada tuttavapiiriä.
Se kävi helposti laatuunsa. Ellei lähdetty rahvasta kotoaan
hakemaan, niin se piankin itse saapui näkemään "Ruotshista" tulleita
runonkerääjiä ja heidän kanssaan tarinoimaan.

Sitten aljettiin tiedustella toverilleni kielimestaria ja saatiin
sekin. Hän oli Venehjärven Lesosia, Varahvontta nimeltään,
vanhanpuoleinen mies jo, mutta siitä hyvä, ettei hän ollut liikkunut
meidän puolellamme kaupoilla, koska häntä ei pidetty kauppaan
kyllin ovelana. Hän oli siis paremmin kuin toiset säilyttänyt
kielensä puhtaana. Varahvontta, huonoilla palkoilla, kovassa työssä
ränstynyt mies, luuli hyvinkin helpoille päiville pääsevänsä, kun
ei tarvinnut muuta kuin vastata toisen kysymyksiin, vieläpä vain
omasta päästään. Mutta kovin kauaa hän ei siinä työssä ollut,
ennenkuin rupesi valittamaan istumisen vaivoja, käänteli ja väänteli
itseään tuolilla, keksien jos minkälaisia asennoita -- ja pian
väsymystäkin. Vastaileminen kävikin työläämmäksi kuin olisi luullut,
sillä kysymykset tehtiin Lönnrotin suuresta sanakirjasta, jota
toverini kävi läpi sanavaraston selville saamiseksi. Moinen sanakirja
etsiskelee miehen aivot moneen kertaan joka soppea myöden, ennenkuin
käsistään päästää, se ennättää hänet moneen kertaan uuvuttaa, vaikka
vastaukset liikkuvatkin vain jokapäiväisen elämän varrella hankituissa
tiedoissa. Lopuksi saatiin avuksi verkonkutominen, ja sen säestyksellä
sanakirjatyökin sujui paremmin. Vakavampien pohtelujen lomassa
pulpahti aina esiin kaikenlaisia kaskuja ja juttuja, sen mukaan mihin
kysymyksen alaiset sanat milloinkin johtivat ajatusta. Lepohetkinä,
kun ei ollut muuta puheen aihetta, Varahvontta usein alkoi kertoa
pienestä tytöstään, ja silloin ukon mieli lämpeni ja vilkastui, vaikka
olisi äsken pahastikin nukuttanut. Tyttönsä ja vaimonsa elättämiseksi
hän täällä kaukana kotikylästään raatoikin... Venehjärvessä ei
ollut edes työn ansiota. Palkan pienuudesta ja ravinnon niukkuudesta
huolimatta hän saikin heidät hengissä pysymään, saattoipa silloin
tällöin viedä jonkun korunkin tai leikkikalun tuomisiksi. Meidän
palveluksessamme Varahvontan ansiot paranivat, ja vaatettakin hän sai
meiltä kaikenlaista, ettei tarvinnut siihen rahaa kuluttaa, ja lisäksi
hän nyt pääsi koko joukon paremmalle ruualle. Kauaa ei kulunutkaan,
ennenkuin muuttuneitten olosuhteitten vaikutukset alkoivat tulla
näkyviin miehen muodossa. Kasvot alkoivat täyttyä, saada verevyyttä
ja lemmoista hohtoa, joka osottaa viihtymystä ja tyytyväisyyttä
olemukseen. Mielialakin sen mukaan yhä parani. Paraimmillaan se oli
samovaaran ääressä. Varahvontta jo alusta alkaen otti teekeittiön
erikoisen huolensa esineeksi, hoitaen sitä yhtä suurella rakkaudella ja
taidolla kuin konsa suuren talon omistaja, jolla on oma samovaaransa.
Silloin hän oli hyvällä tuulella, silloin muistuivat jutut mieleen,
mutta siltä hän ei suinkaan unohtanut kohentaa kekäleitä samovaarassa
ja valaa "tokanoihin", sitä myöden kuin ne tyhjenivät, ja muitten
herettyä hän jatkoi yksin, vähensi lehtimehua sen mukaan, paljonko
oli vettä jäljellä, ja jakeli sokeripalan niin moneen kertaan että
se lopulta oli pieni kuin pyy maailmanlopun edellä. Näin hän istui
ja syvissä mietteissä joi keittiön kuiville, nousi ja sanoi hyvät
yöt sekä lähti naapuritaloon nukkumaan. Enemmän perehdyttyään uuteen
asemaansa hän alkoi älytä olevansa tärkeämpi henkilö, kuin oli ennen
luullutkaan. Naiset olivat jo huomaavinaan, että hänessä alkoi herätä
herrastelemisen henkeä, joka ei muutoin köyhimmässäkään karjalaisessa
ole syvällä pinnan alla. Ihmetellen he näkivät, ja meille kertoivat,
kuinka hän oli alkanut illalla kortteeritaloon mennessään kantaa
kädessään palavaa kynttilää, ikäänkuin ei muutoin näkisi. Naisia moinen
ylellisyys tuntui vähän harmittavan, mutta ukolle se tuotti suurta
huvia, ja astuessaan siten naapuritaloon jäätynyttä polkua valaisten
hän itsekseen hymähteli.

Hiljalleen he sitten janasivat työtään, kielimestari ja kielentutkija,
taikka oikeammin, Varahvontan piankin tekemän huomion mukaan,
opettaja ja oppilas, istuivat ahkerina aamusta iltaan, kunnes illalla
kokoonnuttiin pirttiin naisten keralla tarinoimaan. Emännältä näin
vähitellen saatiin tieto toisensa jälkeen, ja milloin hän ei joutunut,
silloin ylläpitivät pakinaa hänen tyttärensä, nuori solakka Seni, ja
tämän ystävätär, verevä Okahvi, ja usein istuimme siten hauskassa
pakinassa myöhään vaalenevaan kevätyöhön.

Minä päivin kävelin kylällä etsimässä kaikenlaista vanhaa, rakennuksia,
puunleikkauksia, koruompeluksia, ryhdikästä ukkoa, itkun taitavaa
akkaa. Mutta pian heräsi halu päästä laajemmalta kulkemaan, muita
seutuja näkemään, runoja keräämään... runothan ne olivat minut
matkaankin viehättäneet.

Olikin meille annettu erikoinen keruutyö. Tosin ei arveltu enää uusia
runoja hakemallakaan löytyvän -- vaikka me itse sitä salassa toivoimme,
-- mutta edellisiin toisintokeräyksiin oli kuitenkin jäänyt aukkoja,
joitten täyttäminen oli suotava.



RUNONKERUUSSA.


Varhaisimmat kerääjät, Lönnrot, Europaeus y.m., joitten saaliista
Kalevala koottiin, eivät yleensä käsikirjoituksiinsa merkinneet
laulajain nimiä, eivätkä aina laulupaikkojakaan. Mutta Kalevalan
aiheisten runojen tieteelliselle tutkimiselle huomattiin myöhemmin
tärkeäksi, että runotoisinnoitten kotipaikat ja laulajat ja vielä
laulajain sukulaisuussuhteetkin tulivat mikäli mahdollista tunnetuiksi.
Siitä syystä 1870-luvulla pantiin toimeen laaja runonkeruu, joka
käsitti kaikki ne Venäjän Karjalan seudut, missä runoja oli säilynyt.
Työn suunnitteli ja suurimmaksi osaksi suorittikin A.A. Borenius
(Lähteenkorva), apulaisinaan A. Genetz ja A. Berner. Tämä keräys
oli kaikin puolin perusteellinen ja perinpohjainen, mutta sen
johtajan mielestä oli vielä jäänyt aukkoja, ynnä yhtä ja toista muuta
kyseltävää, ja niitä piti meidän koettaa täyttää. Saimme mukaamme koko
joukon lappuja, jotka olivat eri runoaiheitten mukaan järjestetyt ja
sisälsivät tietoja siitä, mitä oli ennen kustakin paikasta saatu, mitä
vielä oli tiedusteltavaa. Niinpä tiesimmekin selkeästi, mihin suuntaan
meidän oli suunnattava etsiskelymme. Mutta niinkuin sanoin, hiljaisessa
mielessämme ajattelimme: Olisiko mahdettu koko tuo avara alue niin
tyystin etsiä, ettei olisi vielä jäänyt joku pieni kyläpahanen,
joku köyhä, mutta muistava mökin ukko meidänkin varallemme? Vaikka
runotoisinnot yleensä kulkevatkin samoilla seuduilla jotenkin samoja
latuja, niin on kuitenkin siellä täällä aina löytynyt joku muita
parempi laulaja, joka kohoo kuin kokkahonka tasaisesta metsästä,
joka on laulanut viljalti semmoisia säkeitä, joista ei yleisissä
runotoisinnoissa ole mitään säilynyt. Semmoisia olivat Latvajärven
Arhippa, Ilomantsin Megrijärven Simana Sissoinen, Kesälahden Humuvaaran
Kainulainen, Vuonnisen Ontrei ja joku muukin. Eikö vielä löytyisi
semmoista yksinäistä erämaan honkaa, jota ei olisi keksinyt edellisten
kerääjäin tähyävä silmä?

Jyvöälahdessa en yrittänytkään, se oli vanhastaan tunnettu runoista
köyhäksi. Lönnrot poikkesi siellä viidennellä ja kuudennella
runonkeruu-matkallaan, mutta valitti saaliin niukkuutta, jonka vuoksi
hän ei kauaa viipynyt kylässä kummallakaan matkallaan. Toverini työksi
jäi yrittää, olisiko hänellä parempi onni, ja hän todella saikin sieltä
kevään kuluessa useitakin toisinnoita.

Suomessa karttaa tutkiessani olin iskenyt silmäni Pistojärven seutuun.
Se on Jyvöälahdesta luoteeseen päin, lähellä Kuusamon rajaa. Järven
läpi juoksee Kuusamon Muojärvestä tuleva Pistojoki, joka laskee
Ylä-Kuittijärveen lähellä Vuonnista. Lönnrot tosin mainitsi Pistojärven
jo olevan varsinaisen runoalueen ulkopuolella, ja hyvin vähän olivat
sieltä myöhemmätkään kerääjät saaneet. Mutta minä en uskonut itse
yrittämättä. Tuskin olimme saaneet asuntomme Jyvöälahdessa kuntoon,
niin lähdin sen vuoksi matkaan, koska ilmat olivat kylmenneet ja keliä
vielä näytti kestävän.

Ajoin Jyvöälahdesta kannaksen poikki Keski-Kuittijärvelle, josta
pistää tänne länttä, jopa vähän luodetta kohti paria penikulmaa pitkä
"pohja". Sitä ei kartoissa näy, ehkä siitä syystä, että saaririutta sen
erottaa valtaselästä, joten se summittaisessa kartoituksessa saattoi
jäädä huomaamatta. Saarien välisistä salmista esiin ajaessani näin
edessäni suuren Uhtuen, joka selän rannasta ulottuu pari kilometriä
maan sisään päin. Uhtuesta lähdin erään karjalaisen tukkimiehen
hevosissa Pistojärven taipaleelle. Se on autioimpia välejä, mitä
näissäkään erämaissa tapaa, karuinta kangasta, jolla siellä täällä on
hietaharjujen lomassa pieniä lampiloita ja joku laajempikin järvi.
Paljon en kuitenkaan tällä kertaa nähnyt maisemista, sillä matkustimme
kautta yön. Kulku sujui ylen hitaasti, tie oli huonoa askeltietä, jolla
ei ollut ajattelemistakaan juosten ajaa. Synkkä tunne tahtoi yöllä
väkisinkin vallata mielen näillä ventovierailla mailla, rannattomain
salojen keskellä, tuntemattoman miehen reessä, tunkeilevan unen kanssa
tapellessa -- povitaskuni oli aivan pullollaan yhden ruplan seteleitä,
niissä oli koko matkakassani. Järvillä oli keli parempi, ne olivat
kaikki kierällä ja niillä hevonen hoputettiin juoksuun. Aamupuoleen
yöstä saavuimme puoliväliin rakennetulle autiolle matkasaunalle, jossa
syötettiin. Meidän nuotion ääressä lämmitellessä koitti vihdoin aamu ja
auringonnousu oli mitä ihanin. Häikäisevä kirkkaus valui härmäiselle
salolle, johon jo oli ilmestynyt sinne tänne pälviä, teeret heräsivät
kuhertelemaan, metso lensi keskelle lumetonta järvenjäätä soittelemaan
ja siipiään hankaamaan, eikä ollut tuosta milläänkään, vaikka sitä
tervehdin muutamilla raikuvilla pamauksilla.

Keveämmin kuljettiin nyt päivän valossa kaksi penikulmaa Salmen taloon,
joka oli ensimmäinen asumus koko neljän penikulman matkalla Uhtuesta
lukien. Salmen talo oli hyvä ja varakas, isäntä monet kaupat tehnyt
ja pohataksi mainittu. Mutta kysymykseni, eivätkö he runoja osanneet,
saivat isännän ja emännän vähän kuin häpeämään, että moista heiltä
kysyttiinkään. Mutta Ohdassa he sanoivat olevan isännän, joka oli hyvä
runon taitaja, ja sinne siis ajoin "Mustaa Miikulaa" tapaamaan. Tie
painui metsästä Ohdan järvelle ja järven takaa näkyi pieni kylä, josta
helposti löytyi Mustan Miikulan vähänläntä talo. Ensi kerran piti minun
siis nyt ruveta taitoani koettamaan salattujen sanain ilmi saamiseksi.
Taitoa siihen usein tarvitaankin, sillä moni laulaja kauan estelee,
oikkuillen niinkuin taiteilijat ainakin.

Pirtissä istui kookas mustapartainen vanhus nuottaa parsimassa. Minun
laadittuani tervehdyksen maan tavan mukaan hän nousi ylös ja saattoi
vierashuoneeseensa. Aloin varovaisesti esitellä asiaani, mutta kovin
vaikeata oli saada Miikulaa edes runoja tapailemaan, koska hän,
vanhauskoisena, piti niiden laulamista "reähkänä", s.o. syntinä,
etenkin kun oli vielä paastoaikakin. Mutta "viina mielen villitsi",
minulla oli kanssani tätä ilolientä, ja vanhukselle, joka ei enää ollut
moneen aikaan käynyt kaupoilla, se oli harvinaista mielenkirvoittajaa
ja herätti hänessä muistoja menneiltä nuoremmilta ajoilta. Eikä
aikaakaan, jo irtaantui pieni runonpätkä, ja paikalla huomasin, että ne
olivat täysipätöisiä vanhoja säkeitä, ja intoni siitä kasvoi. Vanhus
alkoi pinnistellä muistoaan, vaivata itseään parhaalla tahdolla,
yrittää ja tapailla ja valittaa sekaan, että muisti oli mennyt.

Laulajan alkusanoilla tietysti piti matkaan lähteä, se näytti olevan
kuin itsestään selvää. Vihdoin hän karisti kurkkuaan ja lähti
laulamaan, runosävelellä tietenkin; se tuntui aina paremmin johtavan
säkeet muistoon: (Runojen kirjaanpanot eivät yleensä ole tarkkaan
kansankieltä. Kirjoittaja ei kiireessään jouda muuta kuin merkitsemään
huomattavimpia piirteitä.)

    "Joko mie laulan laiha poika,
    Mies veretön viekiittelen?
    Laulan laihoista lihoista,
    Kupehista kuuttomista,
    Kun ei tässä lautshat laula,
    Eikä ikkunat iloile..."

Mutta runoreki pian takeltui. Hän tapaili yhä uudelleen ja pääsi joka
kerralla yhä pitemmälle, niinkuin mäenlaskija, jonka sukset luistavat
yhä kauemmaksi, kuta useammin hän latunsa laskee.

Jo sattui muuan sana, joka sai minut korviani teroittamaan: Vipusen
nimi. Vipunen on Kalevalan hämärimpiä henkilöitä ja sen vuoksi ovat
hänestä lauletut runot yhtä arvokkaita kuin harvinaisiakin:

    "Kuin nyt saanemma sanoiksi,
    Ongervoiksi ottanemma?
    Tuoll' ois sata sanoa,
    Tuhat on virren tutkelmoa,
    Vatshassa Vipusen vanhan,
    Suussa ankervo Vipusen...
    Viikon on Vipunen kuollut,
    Kauan ankervo katonut..."

Annoin ukon rauhassa tapailla; en tahtonut johdatella, jottei
jouduttaisi väärälle tolalle. Tuli joukko sekavia säkeitä, jotka
olivat aivan hajanaisessa yhteydessä, mutta niitten joukosta tuntui
pyrkivän esiin jotain varmaa, ikäänkuin sävel, joka taistelee esille
sekavista sointukimpuista. Pulpahti pinnalle Väinämöisen nimi... niin,
Väinämöinenhän se kävi Vipuselta sanoja saamassa... Mutta ei, tämä
olikin toinen, joka kysyi Väinämöiseltä neuvoa:

    ... "Mistä tuonne tie meniski?"

ja Väinämöinen ennen käyneenä neuvoo:

    "Otahan matala mato,
    Keärmes kekryin kääntyväinji,
    Se siun maahan opastaa,
    Se ne Tuonen toukat syöpi."

Neuvoa kysyvän tuli sitten ottaa leppäveitsi ja sillä leikata Vipuselta
kieli... Siihen takertui runo.

Uskalsin vihdoin kysyä, ken se oli tuo Vipusen kielen hakija.
Miikula vastasi, ensinnä epäröiden, sitten varmemmin: "Lemminkäinji,
Lemminkäinji!" Nyt hän alkoi taas muistaa ja lähti laulamaan
Lemminkäisen käynnistä Päivölän pidoissa. Se on yleisimpiä ja
pisimpiäkin runoja, mitä vielä Kalevalan laulumailla osataan, ja
tunnettu koko Karjalassa. Tässä yhteydessä, näine alkuvalmistuksineen,
en kuitenkaan ole sitä missään muualla kuullut. Hän lauloi nyt
yhteen mittaan toista sataa säettä, jättäen kuitenkin väliin paljon
aukkopaikkoja. Ja jatko osotti, ettei Lemminkäisen maininta yhdessä
Vipusen kanssa ollut muistin hataruutta, vaan että runo nähtävästi
on tällä paikkakunnalla ennen siihen malliin laulettu. Kun nimittäin
Päivölän isäntä Lemminkäiseltä kysyy:

    "Mikä lienet miehiäsi.
    Kukapa urohiasi?"

niin tämä siihen vastaa:

    "Mie olen lieko Lemminkäinji,
    Viishaima Vipusen vanhan,
    Ongervoisen oppipoika!"

Ja Päivölän isännän udellessa, mistä hän tien tiesi, Lemminkäinen yhä
vastaa:

    "Viisasi Vipunji tänne,
    Tänne Ankervo asetti."

Runon loppupuolikin oli aivan toisenlaatuinen kuin muissa toisinnoissa.
Siinä kuvattiin, kuinka Lemminkäinen, Päivölästä paetessaan, loihti
Tuonelan kosken semmoiseksi, ettei siitä päässyt yli muuta kuin
kuplavalla kivellä. Kun Päivölän isäntä ei saanut kiveä kuplamaan,
niin hän pani sen laudalle ja istui sitten päälle, mutta kivi suistui
koskeen ja Päivölän isäntä hukkui.

Tämä oli kuin olikin aivan uusi runotoisinto ja varmaan sitä oli ennen
enemmänkin laulettu. Kiihkoni kasvoi ylenmäärin ja koetin pakottaa
Miikulaa sitä yhä enemmän muistamaan, mutta turhaan. Loppupuolen
runosta hän kertoi vain suorasanaisesti ja heitti sen sitten väsyneenä
kokonaan.

Hän muisti vielä katkelman Kullervorunoa ja karjanluvun ja olisi ehkä
vähitellen alkanut muistaa enemmänkin, mutta en tahtonut häntä nyt
ylenmäärin rasittaa. Lupasin ehkä kesällä käydä uudelleen, johon hän
pettyneen näköisenä vastasi, että siksihän jo ennättäisi kuolla.

Runonsa hän kertoi oppineensa Iknattainen Homa nimiseltä Pistojärven
mieheltä, joka oli jo kymmenkunnan vuotta ollut kuolleena. Homa oli
ollut paras kaikista sen seudun laulajista. Samaa Homaa olivat muutkin
maininneet hyväksi laulajaksi ja ylen mahtavaksi tietäjäksi, joka oli
ollut vallan kamala, kun luonto hänessä oli noussut. Mutta runonsa
hän vei mukanaan hautaan. Kovasti minua halutti lähteä Pistojärven
vanhuksilta tiedustelemaan, eikö kukaan olisi niitä säilyttänyt.
Mutta keli teki kun tekikin loppuaan; olisi voinut käydä niin,
etten kelirikon vuoksi olisikaan päässyt moneen viikkoon palaamaan
Jyvöälahteen.

Miikulan laulama vaillinainen toisinto viittasi siihen, että näillä
seuduilla, joita jo pidettiin varsinaisen runoalueen ulkopuolella
olevina, kuitenkin on ollut oma, Kuittijärvien laulutavasta poikkeava
runostonsa, vaikka se on joutunut unhotukseen. Ehkä oli "vanha viero",
joka täällä pohjoisen kulmilla oli erikoisen jyrkkä, hävittänyt täältä
runot varhaisemmin kuin muualta. Varmaa ainakin on, että uskonnolliset
epäilykset tällä kulmalla enemmän kuin etelämpänä estivät laulun
taitajia tietoaan ilmaisemasta. Jo Europaeus sitä valitti, ja hän
tosiaan koetti saada nähtävästi samaa Homaakin laulamaan, vaikka
huonolla menestyksellä. Hän siitä kirjoittaa:

"Sieltä (Röhöjärvestä) käänsin länteen päin ja tulin ensin Ohtaan ja
sitten Pistojärvelle, jossa taaskin eräs laulaja, Iivana nimeltä, ei
millään keinon saatu laulamaan. Vuosmassa, vähän matkaa Pistojärveltä,
oli samanlainen jäykkä mies, Homa niminen. Yhden noitalaulun hän antoi
minulle, mutta ei muuta."

Palasin näine saaliineni iltapäivällä takaisin Salmeen ja sain sieltä
pikkaraisen hevosen ja poikapahasen kyyditsemään Uhtueen. Kun tie ei
päivällä ensinkään kantanut, täytyi jälleen lähteä yöksi taipaleelle,
sillä yöt olivat selkeät ja tie silloin jäätyi. Hiljalleen hevosraukka
astui askel askelelta, murheellisen näköisenä, ja sekä kyytimies että
kyydittävä torkuimme, havahtuaksemme ainoastaan mäissä ja järvillä,
joilla hevosta hoputettiin edes vähänkin juoksemaan. Mutta yö oli
lumoava, täysikuu valoi kuutamaansa erämaan äänettömyyteen, joka oli
niin hiljaista, että ajatuskin sen edessä vaikeni. Ilman sanomaton
raikkaus valui kautta koko ruumiin. Lauantaina aamulla aukeni vihdoin
metsä ja kompuroimme Uhtuen kylään, josta vielä samana päivänä ajoin
edelleen Jyvöälahteen. Piti ennättämäni toverini ja tuttavien seuraan
viettämään pääsiäistä, joka oli seuraavana päivänä.

Yksin kulkeminen, vaikken ollut kauaakaan poissa ollut, oli piankin
osottanut, kuinka suuriarvoinen viihtymiselle oli toveri ja koti,
vaikkapa väliaikainenkin. Iloisilla tunteilla, ikäänkuin kauankin
poissa oltuani, saavuin sen vuoksi Jyvöälahteen, jossa toverini ja
Varahvontta olivat tavallista aikaisemmin työnsä päättäneet, koska
oli Äijäpäivän, s.o. pääsiäisen aatto. Juhlatunnelma vain koheni, kun
piiri suureni, ja hupaisesti vietimme yhdessä seuraavat pyhäpäivät.
Toverini kuunteli mielenkiinnolla kertomusta matkastani, mutta hänpä
oli niin ankarasti puraissut suureen työhönsä kiinni, ettei aikonut
paikaltaankaan hievahtaa ennenkuin kesällä, jos kuinka mieli tekisi.



HÄVINNYTTÄ RUNOA ETSIMÄSSÄ.


Konsa oletko etsinyt arvokasta esinettä, kadonnutta perhesormusta, joka
on sormestasi kirvonnut nurmikkoon? Tähystät, tuijotat, suorit kaikki
heinän juuretkin, mutta et löydä, vaikka miten etsisit, ja mielesi
siitä apeutuu kumman haikeaksi.

Samalta tuntuu haihtuvan runon etsiminen. Mielessäsi väikkyy entisten
sukupolvien aarre, joka on vaipumassa unhotukseen. Kyselet, tiedustelet,
mairittelet, mutta enimmäkseen on vain päänpudistus masentava vastaus.
Joskus välähtää toivo, sinut opastetaan jonkun vanhuksen luo, ja
tulet sinne vain huomataksesi, että vuosien tuisku on auttamattomasti
luonut umpeen jäljet. Vanhus hymähtää surumielisesti muistellessaan,
kuinka ennen laulettiin, vaan nyt ovat virret kaikki häipyneet
muistosta. Mielesi valtaa epätoivoinen kiihko, koetat johdatella,
lievästi pakottaakin, ja kun vanhus säettä sieltä täältä muisteltuaan
väsyneenä heittää tapailemisenkin, niin vähältä vuodatat kyyneliä runon
nurmettuneella haudalla.

Luulin Ohdassa päässeeni uuden runotoisinnon jäljille, ja se piti minua
niin levottomana, etten malttanut pysyä alallani kuin juhlapäivät.
Kun ilmat jälleen kääntyivät koleammiksi ja keliä lupasi jatkua vielä
rupeaman, niin suoriusin uudelleen matkaan. Mutta tällä kertaa en
ottanut mukaani mitään liikaa tavaroita, en edes valokuvauskoneita,
jotta tyhjänä miehenä pääsisin paremmin taipaleen poikki, jos keli
perältäkin kesken sortuisi.

Varahvontta oli päässyt kotonaan käymään, ja siitä oli toverillani
perältäkin päivä joutoaikaa lähteä minua Uhtueen saakka saattamaan.
Lystisti ajoimme aamupakkasella Keski-Kuittijärven helisevää jäätä ja
poikkesimme välillä Kylänniemen taloon, jossa asui emäntämme hyviä
tuttavia: Meitä oli nimenomaan kutsuttu sinne vieraiksi, ja sen vuoksi
oli vastaanottokin toisenlainen kuin tavallisen matkamiehen. Talo oli
yksinäinen, Kuittijärven saaressa, mutta hyvin toimeen tuleva, avarasti
rakennettu. Viivyimme siinä pari tuntia ja meitä kestittiin parhaimman
mukaan. Jo pihalle riensi isäntäväki vastaanottamaan, niinkuin
ainakin hyviä vieraita, ja pihalle niinikään jälleen saatteli meidät
lähtiessämme; ja siitä tiesimme, että olimme tervetulleet ja että myös
olimme jättäneet hyvän vaikutuksen käynnistämme. Mutta hyödyimmekin
poikkeuksesta. Kylänniemen emäntä, joka oli Luvajärvestä kotoisin,
lauloi useita kelpo runoja, jotka suurella mielihyvällä kirjoitettiin
muistoon ja liitettiin kokoelmiin.

Tällä kertaa aloin jo Uhtuessa tiedustella sitä runotoisintoa, jonka
Musta Miikula Ohdassa oli laulanut. Uhtuessa oli elossa useitakin
vanhoja ukkoja, jotka runoja muistelivat, ja joku oli Homankin
tuntenut, jolta Miikula sanoi runon oppineensa. Mutta kaikki olivat
unohtaneet, mitä ehkä olivat kuulleet hänen laulavan. Voassilainen
Kostja, lähes satavuotias ukko, kuulu tietäjä, sanoi ennen paljonkin
osanneensa, mutta helpompi olisi ollut ammentaa kouralla vettä syvästä
kaivosta, kuin kaivaa kätköstään ne runot, joita hän puheensa mukaan
oli ennen osannut. Johtaakseni häntä jäljelle kysyin, osasiko hän sitä
runoa, jossa kerrottiin Lemminkäisen kuplavalla kivellä kulkeneen
Tuonelan joen poikki... ja hän kertoi minulle kuplavasta kivestä
sotkuisen tarinan, joka oli puoleksi satua, puoleksi ehkä jotain vanhaa
pyhimysjuttua ja aivan tolkkua vailla.

Talvitie oli niin huonontunut, että kuljin jalan Salmeen. Lunta kyllä
olisi ollut vielä, mutta tie upotti, ja semmoiselle tielle ei ole
erämaahan hyvä lähteä. Aikaa minulla niin ollen oli kylläkseni katsella
niitä karuja kankaita, joita pitkin tie kulkee. Uhtuetta piirittävät
koko pohjoispuolella samanlaiset, penikulmia laajat kankaat, jotka
eivät kasva muuta kuin harvanlaista petäjikköä ja laajalti ovat kulojen
polttamat. Siinäpä syy, miksi lähimmät kylät tällä puolella ovatkin
niin etäällä. Puolivälin järvellä oli muuan Uhtuen isäntä nuotalla.
Jäähän oli hakattu avannoita, joitten kautta nuotta pitkillä saloilla
levitettiin jään alla ja köydet kuljetettiin suureen nostoavantoon,
johon nuotta sitten vedettiin. Mutta huonoksi sanoivat kalantuloja ja
huolestuneelta näytti isäntä minun sitä kysyessäni. Pitihän kuitenkin
koettaa.

Elias Lönnrot kulki tämän saman taipaleen seitsemännellä runomatkallaan
v. 1836. Hän kulki myöhään syksyllä, marraskuussa, ja tapasi samalla
järvellä Uhtuen miehen kalastamassa. Matkastaan hän kertoo:

"Perjantaina 25 Marraskuuta läksin Uhtuesta Ohtakylään. Matka luetaan
olevan 45 virstaa kylätöntä taivalta. Keli ei ollut kiitettävä, jos ei
varsin kehnokaan. Muutamassa paikassa uppo hevonen rinnuksista saati
suohon, jotta oli kylläi vaikia jälle ylös päästä. Samaan paikkaan
sano kyytimies hevosia toisinaan jääneenki. Ei muuallakan kantaneet
suot varsin hyvästi. Ilman kulettiin vaihetellen soita, lampia ja
kankaita, jota laatua ovat kaikkiki maat näillä pohjasilla seuduilla.
20 virstaa kylästä tultuamme oli sauna, johon eräs mies Uhtuesta oli
asettaunut lähellisessä lammissa kalastamaan. Siinä istui hän meidän
tullessa valkian ohessa poikansa kera. Oli myös vähä ennen meitä tullut
Koljolan kylästä eräs ukko akkane ja tyttärenensä. Hänellä oli mieli
lähteä parempoa elopaikkoa etsimään Venäjän maalla, lähteä pääelolle,
kuin hän sano, taikka kerjäämään eli kysymään, sillä kerjäämistä täällä
sanotaan kysymiseksi. Sitä varten oli hän varustautunut hevosella,
padalla, kuppiloilla (staltsoilla) ja pussiloilla (värtsilöillä). Tässä
oli tämä kulkeva perekunta kalastajalta saanut kaloja keitokseksi,
isoja, lähes puolentoista korttelin pituisia, valkosia muiehia
(muikkuja), joita vaan hyvistä lampiloista saahaan ja jotka kuulu vasta
jään alla kutevan. Niistä keitti akka rokkoa ja jäi vielä meistäki
keittämään, sillä kyyttimieheni vel ei syöttänytkän kauan hevostansa.
Ukko sanottiin Koljolan kylän parahaksi laulajaksi, vaan tässä ei
nyt käyttänyt häneltä lauluja kirjoittaa, sillä jos polvet pöytänä
maassa savun seassa vähin olisinki kirjotellut, niin ukko ei niin heti
myöstynytkään laulamaan, eikä sanonut oikein, laulumahtiinsa pääsevän,
ennenkuin saisi ryypin eli kaksi suuhunsa. Sanottiin häntä myös koko
paikkakunnan parahimmaksi tietäjäksi ja kertopa itseki, jotta häntä
usein oli etähellä'ki kuletettu ihmisiä pahoista päästämään. Kerran oli
Petrosavotskassa herra mielirikkouksiin tullut ja sinne'ki oli häntä
käyty. 'No voitko päästä hänen jälle mielihinsä?' kysäsin minä. 'Mitäpä
tuonne ilman olisin lähtenytkän', vastasi ukko. Niin tarkat toki ei
kaikki tohtorit ole. Vielä kysyin ukolta, paljonko hänellä siitä
päästöstä maksettiin. Hän sano itsensä ei konsa suuren palkoillansa
olleen, vaan vähempään tyytyneen. Niin silloinki oli hänelle tunkemalla
tungettu tukku valkoisa pumakoita (25 ruplan setelilöitä) käteen,
vaan hän ei ollut ottanut, kun yhen sinikön (5 ruplan) ja mitä vähä
ruokavärkkiä keralla. Ukko ei ollut kun jos korttelin päällä kahen
kyynärän, jonkatähen hän kyllä nuorempana mahtoki, kuten sanottiin,
rattaan tavalla maassa pyöriä ja ilmassa oravan tavalla puusta puuhun
lentää. Sekä Ohdassa, Pistojärvessä, Suvannolla ovat miehet myös
lyhyitä, tuskin puolen kolmatta kyynärää, jotta kyllä luulenki heiän
Lappalaisista alkunsa saaneen. En tieä, miten lienevät näistä seuvuin
pohjaseen päin."

Sitä eroa miesten mitassa en minä tosin huomannut, vaikka väki sillä
puolella kyllä onkin toisen luontoista. Salmen isäntä varsinkin oli
turpea ja vankkatekoinen mies, eikä ollut Musta Miikulakaan helpponen
miehekseen. Mutta semmoiset vaikutelmat aina ovat enemmän tai vähemmän
tilapäisiä.

Salmesta pääsin hevosella Pistojärveen. Ehdotin, että ajettaisiin
selkää, koska Ohdan järvi ja Pistojärvi oli kartassa yhteen piirretty,
mutta sanottiin kartan olevan väärässä, ja niinpä ajoimme maakannaksen
poikki. Pistojärvi on laajanlainen ylämaan järvi, täynnään niemiä
ja lahtia, rannoillaan sankat metsät, pari kylää ja joku yksinäinen
asumus. Sieltä aloin jälleen etsiä Homan lauluja, mutta pian se kylä
oli haettu, enkä keneltäkään saanut säettäkään, joka olisi Homalta
periytynyt. En hänen heimolaisiltaankaan, joita vielä oli elossa järven
takana. He olivat niin "jäykkiä", Europaeuksen sanoja käyttääkseni,
ettei ollut yrittämistäkään ruveta runoista puhumaan.

Se talo, jossa majailin, oli toimeentuleva ja hyvässä kunnossa, ja
vaikka asukkaat olivatkin "vanhaa vieroa" ja sen mukaan ennakkoluulolla
katselivat muukalaista, ei kuitenkaan vieraanvaraisuutta kielletty.
Emäntä, joka oli Venehjärvestä kotoisin ja erään sikäläisen runoja
taitavan isännän sisar -- Hökkä Petrin, jonka olimme Suomen puolella
tavanneet -- leikkasi juuri pirtin permannolla kotokutuoista siniseksi
painettua sarkaa eli "sviitkaa" vanhan malliseksi "kostoksi". Semmoisia
hameita naiset talvella yhä käyttivät ulkotöissä, vaikk'eivät nuoremmat
moista vaatetta enää mielellään pitäneet huoneissa ollessaan. Vanhat
ihmiset siitä eivät tahtoneet luopua. Moinen kosto on suora ja ulottuu
kantoihin saakka, ikäänkuin pitkä mekko, vaikka vyötäisiltä kavennettu.
Se sulkeutuu kaulan ympäri, jota vastoin uudempi "sarahvana" jättää
osan rinnastakin paljaaksi. Keritsimillä eukko leikkasi paksua
sarkaansa ja puhui aina väliin, mutta, vaikka hän epäilemättä osasi
runoja, samoin kuin veljensä, "Hökkä-Petrikin", niin ei hän kuitenkaan
ruvennut tapailemaankaan, koska ne muka olivat synnillisiä. Eukko piti
vielä nuhdesaarnankin siitä, että mokomia kehnoja renkutuksia paperille
pannaan. Mutta hänen verevät ja somat tyttärensä varmaan olisivat
laulaneet, jos moamo olisi sallinut. He olivat juuri tulleet metsästä,
josta olivat ajaneet kotiin kaatamansa melkoisen hirren, riisuivat
päältään vahvat ulkovaatteet ja pukeutuivat punaisiin karttunoihinsa,
nauroivat ja laskivat leikkiä, ja toinen kiipesi, ikäänkuin jo päivän
työn suoritettuaan, uunin kosinalle loikoilemaan, pitäen sieltä
hymyillään koko pirttiä hyvällä tuulella. Tyttöjen täydet posket
punottivat kilvan hienoprikullisen punaisen vaatteen kanssa. Talo oli
muutoin niin hyvä ja raitishenkinen ja kaikin puolin järjestyksessä,
että se itsessään vielä oli kappale vanhaa salolaista henkeä, vaikk'ei
runoja osattukaan, -- taikka ei tahdottu laulaa.

Muuan Vuonnisen eukko, köyhä leski, mieron kulkija, kuitenkin lauloi
useita kauniita runoja, niistä varsinkin "karjan luvun" sekä kauneilla
sanoilla, että rukouksen tapaisella runonuotilla, joka vaihtelevaisesti
esitettynä oli erinomaisen viehättävä. Näin tuo laulukas kylä
Ylä-Kuittijärven perukassa siroittelee ympärilleen sekä köyhää
mierolaista, että samalla runon taitoakin. Missä näillä perukoilla
tapasi runokkaan naisen, usein hän oli Vuonnisesta kotoisin, sieltä
naitu tai mieron kiertäjä.

Kun en täältä saanut etsimääni runoa, niin päätin lähteä etsimään
vielä etempätä, aina Koljolasta eli Tiirovaarasta saakka, joka on
Maanselällä, aivan lähellä Suomen rajaa. Sinne minua viehätti sekin
saamani tieto, että siellä eli Martiskan poika Teppana, [Karjalainen
panee nimensä eteen isän nimen deminutivimuodon ilmoittaakseen, kenen
poika hän on; "Martiskainen Teppana" eli tarkemmin "Martiskainji
Teppana" siis merkitsee: Martiskan poika Teppana] joka ehkä oli jäänyt
edellisiltä kerääjiltä laulattamatta. Mutta kun ei luultu tien enää
hevosta kannattavan, niin lähdettiin minua kyyditsemään poroilla, joita
Pistojärvessä pidettiin ainakin yhdessä talossa. Taipale oli kolme
penikulmaa, aaltoilevia kankaita, niitten välillä soita ja syvimpiä
kohtia myöden jokia, jotka jo olivat olleet tulvillaan ja hautoneet
lumia rannoiltaan, mutta jälleen saaneet uuden jään, joka poron
kannatti.

En ollut ennen porolla ajanut. Aivan uteliaana kävin poron kelkkaan --
täällä ei ajettu pulkilla, kuten Lapissa, vaan kelkoilla. Porot olivat
nuoren mullikan kokoisia, ehkä matalampia ja pitempiä, ja kovin minua
epäilytti, jaksaisivatko ne vetää miehen kolmen penikulman päähän. Ne
ovat heikkoja etenkin näin keväimellä, kun paarmain toukat alkavat
niitten kyljessä paisua ja lähtevät sarvet ja karvat.

Astuimme jalan kylän sulat vainiot, jäällä istuimme kelkkoihin, ja
porot lähtivät tasaiseen juoksuun, juosta junnien yhteen mittaan koko
puolen penikulman levyisen selän poikki. Ne juoksivat tosin hitaammin
kuin hevonen, mutta nopeammin kuin mies kävelee. Näkyihän niillä
pääsevän, vaikk'ei se ollutkaan mitään lentämistä, niinkuin olin
kertomuksista kuullut.

Somaa kyytiä. Kelkka oli yhtä leveä kuin tavallinen työreki, mutta
melkoista lyhyempi ja rakennettu niin kevyeksi kuin suinkin. Ei
ole edes raahdittu panna lautoja pohjaksi, vaan istu kolmella tai
neljällä kepillä, jotka vaivaavat lihoja, kylkiä ja kyynärpäitä.
Poron kaulan ympäri on nahkainen lenkki, jonka alapäästä vetohihna
jatkuu rinnan ja vatsan alatse ja koipien välitse vitsasta väännettyyn
"käsäkseen". Kuonon ympärillä on riimu. Siitä juoksee ajajan käteen
vahva poronnahkainen hihna, jota nakataan selän yli toiselle taikka
toiselle puolelle, minne poroa tahdotaan kääntää. Mutta kun kelkoilla
enimmäkseen ajetaan valmista tietä, niin ei ohjaamisesta ole suurta
vaivaa. Poro juoksee sääret hajallaan kuin passarin haarat, varsinkin
keväällä, jolloin melkein kaikki tiet ovat kakoiksi syöpyneet ja poro
juoksee korkeampaa yläsyrjää, kelkka taas matalaa alasyrjää, koluten
kaikki juuret ja kannot. Niska on kyyryssä, osasta luonnostaan, osasta
siitä syystä, että sitä rasittaa vetohihna, mutta turpaansa kohottaa
poro ilmaan, vainuten sieraimillaan lakkaamatta joka suunnalle,
mistä tuntuu jäkälän hajua. Joskus se juoksee pitkät matkat ajohihna
molempien säärien ulkopuolella ja kahnaa siten pois karvan säärien
ulkopuolelta. Vaikka luulisi moista epämukavaa vetämistä rasittavaksi,
niin saattaa se siten puolittain kylkimyyryä juosta pitkät matkat
vaivojaan valittamatta. Toiset porot varovat kelkkaansa tarkoin
kaikista pahoista paikoista; niin teki minun ajokkaani. Se kiersi
puut ja kannot siksi loitolta, että kelkkakin niistä hyvin suoriutui,
poikkesipa tieltä hangellekin pahoissa paikoissa. Mutta kun tuli
semmoinen paha paikka, jota ei voinut välttää, niin se hätääntyi ja
laukkasi keskeä kiivaasti, suoriutuipa kelkka miten tahansa. Kun oli
syötettävä, niin katsottiin vain joku mukavan näköinen kankaansyrjä ja
laskettiin porot valjaista hakemaan ravintonsa lumen alta.

Kaiken aikaa tie verkalleen nousi ja lähempänä Tiirovaaraa alkoi
Suomen puolelta näkyä korkea Näränkävaara, jonka helposti tuntee
päällisestään talosta ja pohjoiseen suistuvasta jyrkästä rinteestään.
Tiirovaaran kylästä, joka on laajalla vaaralla, näkyi paljon
etäisempiäkin Suomen nyppylöitä, jopa itse Iivaarakin, joka on Kuusamon
kirkon piirissä.

Tiirovaaran taloista useat olivat meikäläiseen malliin rakennetut.
Väestössäkin huomasi rajan vaikutusta; sen kieli on turmeltunutta,
se oli arkimielisempää, jopa jonkun verran raaempaa kuin karjalaiset
yleensä, joka ehkä johtui siitä, että niillä kulmilla porovarkaudet
ja siitä johtuva huono naapurisopu Suomen rajatalojen kanssa ovat
vanhastaan rehottaneet. Rajan läheisyyttä muistuttivat vielä monet
suomalaiset emännät, kangaspuut ja -- äpärälapset. Paastoa ei pyhitetty
ja monet tavat, kuten esim. tupakanpoltto, joita syvemmällä Karjalassa
pidettiin reähkänä, olivat Tiirovaarassa yleiseen suvaittuja.

Olin jo etukäteen kuulustellut, keitä tässä kylässä sopisi laulattaa ja
kutka ehkä olisivat olleet Pistojärven Hornan tuttavia. Oli mainittu
erästä Oleksei nimistä miestä hyväksi laulajaksi, mutta vaikka hänelle
juotin kokonaisen pullon viinaa ja alun toistakin ja vaikka hän
tapaili ja tapaili ja oli aina alkuun lähtemäisillään, niin ei hän
lopultakaan osannut mitään muuta kuin jonkun vähäpätöisen pätkän. Mutta
laulajamaineensa kautta hän tuli saaneeksi ilmaiseksi pikkuhumalan,
jolle runomailla yleensä näyttiin antavan paljon arvoa, sitä kun
harvoin saatiin.

Harmistuneena ja pettyneenä pistin pussiin kynät, viinat ja paperit
ja lähdin vanhan Teppanan luo, jota oli mainittu Koljolan parhaaksi
laulajaksi. Mutta hän taas jyrkästi kieltäytyi. Se oli niin suuri
ja odottamaton pettymys, että jouduin kerrassaan epätoivoon, jopa
loukkaannuin ja jonkun ajan ääneti istuttuani sanoin lyhyet jäähyväiset
ja lähdin pois. Hyväntahtoinen ukko katsoi minuun pitkään, vaan ei
kehottanut jäämäänkään, jäi vanhaan avaraan pirttiinsä verkkoaan
paikkaamaan ja mietti, mitä lienee miettinyt.

Minä toivottomana kylää kiertämään. Kun tämä paras laulaja jäykkyytensä
kautta teki kaikki aivotukseni tyhjäksi, niin mitä oli minulla
toivomisen varaa? hukkaan menisi koko matkani. Sain sitten käsiini
erään talonisännän, jonka sanottiin oppineen runonsa kirjasta. Mutta
kauaakaan ei tarvinnut kuunnella hänen laulujaan, ennenkuin selvisi,
että oli niihin vuotanut sisällystä toisistakin lähteistä. Vanhoja
runoaiheita, sota-aikain kaskuja, satuja yhteen keittäen hän oli
laatinut aivan uusia runoja ja kehittänyt aiheita siihen määrään,
että oli saannut Kalevalan urhot tekemään puolenkymmentä eri Pohjolan
matkaa. Runomitan hän oli säilyttänyt vanhana, mutta aiheiden
käsittelyssä enemmän noudattanut nykyisten rekilaulujen mallia. Jos
olisin ollut tottuneempi runonkerääjä, niin tuskin olisin viitsinyt
tuota sotkua kirjottaakaan muuta kuin näytteeksi jonkun palasen, mutta
kirjottamisen kiireessä ei kovin tarkkaan ennätä seurata sitä, onko
sisällyksessä tolkkua, ja vaikka laulut tuntuivatkin epäiltäviltä,
niin oli niissä kuitenkin joku verta outoja, vanhanaikaisia, taikka
oikeammin keskiaikaisia piirteitä. Kirjotin sen vuoksi niin pitkältä
kuin hän lauloi, ja siitä karttuikin puoliväliin toista tuhatta säettä.

Sohvonja -- se oli hänen nimensä -- tienasi siten päiväpalkan ja hyvän
humalankin päälliseksi. Minä hyödyin todistuskappaleella, joka osottaa,
minkälaiseksi Kalevalan runot käyvät nykyisen rahvaan niitä mielensä
mukaisiksi muovaillessa. Julkaisenpa tässä näytteen.

Väinämöisen ja Ilmarisen sotaretkestä Pohjolaan Sohvonja oli tekaissut
seuraavan runon:

    "Oi emoni kantajani,
    Suorita minut sotahan,
    Anna vainovaatteheni,
    Isäni ikutavarat,
    Niin me lähtemmä sotahan,       5
    Muinoisia muistelmahan,
    Kuin ennen minun isäni
    Kulki suurissa sovissa,
    Taitavissa tappeluissa,
    Mieleni minun tekisi,          10
    Tahton käyä tappeluuhe,
    Isän entisen poluilla,
    Oisko siellä onni mulla,
    Ei niinkuin ennen isällä,
    Jonka surma sortisiellä,       15
    Tappoivat, pahoin pitivät.
    Niinpä mieleni tekeepi
    Käyä kostamah kovasta,
    Jospa oman onnen päällä."
    Niinpä kerran kiirehesti       20
    Luokse vanhan Väinämöisen:
    "Kuules veikko Väinämöinen,
    Lähes mulle kumppaniksi
    Tuonne Pohjolan sotaahe,
    Kaikki on kansani kaonnut,     25
    Vanhukset on sinne vaipun,
    Isä ensinkin hävisi
    Taistelussa, tappelussa.
    Tahtoisin kostoa kovasti,
    Jos saisin avun Jumalan.       30
    Saisinpa isoni sauvan,
    Jonka vei ne viholliset,
    Se ei ollut suuri eikä pieni,
    Vain oli kullasta komia,
    Alatikki arvo suuri.           35
    Kuin saisin isoni sauvan?"
    Tuostapa vanha Väinämöinen:
    "Otamma Jumalan kanssa,
    Kera meille kolmanneksi.
    Lähtekäämme tappeluuhe,        40
    Jos se vuotanoo veremme
    Vihamiesten vintiöllä."
    Niin me lähtemmä sotahan.
    Ottakaa orihit kumpi,
    Jotk' on kuuluisat, komiat,    45
    Kaiken puolin kasvulliset.
    Pannaan värkitki väliihe,
    Rauasta rakennus päällä,
    Vaski lyyäh vatsan alla,
    Ettei piirrä pistomiehet,      50
    Eikä sais sapeli sortaa.
    Lähetäänpä nyt ajamaan
    Kohti Pohjolan kotia.
    Ajan päivän, ajan toisen,
    Ajamma kohta kolmannenki       55
    Jopa Pohjola näkyvi,
    Kirjokannet kiimottaapi,
    Jo kuuluu kumina sieltä,
    Valitus on vaskitorven.
    Sotahan suorittaa väkiä        60
    Kaikki kansa Pohjolasta.
    Varuilla on vaimokansa,
    Sotajoukkokin surussa
    Tuota tuimoo tappelua.
    Niin se vanha Väinämöinen      65
    Sanovi sanalla tuolla:
    "Nosta se Ukko suuri tuli,
    Iästä iso vihuri,
    Jotta sammuttais savunki,
    Painais peällä paksun pilven   70
    Nuilla Pohjan poikosilla."
    Nyt me mennähän mereltä,
    Otamma orihit maalla.
    Sano seppo Ilmarinen:
    "Minä tavon isonki miekan,     75
    Eli kaksi pienempäistä."
    Niin se vanha Väinämöinen:
    "Ei piä ennen ruveta,
    Ennenkuin kuuluupi kopina,
    Savun tuisku tuiskahtaapi.     80
    Nostakkaa nokipetäjä,
    Eli kuiva koivunhalko,
    Johon aina ampuisivat,
    Ettei meitä milloinkana."
    Otetah oriit käsillä,          85
    Aja siellä, aja teällä,
    Ajetaan ajoin peremmin.
    Jopa sieltä Pohjon joukko
    Tulevi tuhansin miehin,
    Eikä suurta, eikä pientä.      90
    Vaan on kesken kerrallista,
    Meill' on ne terävät miekat,
    Säilät niin säkenehivät.
    Kuin se vanha Väinämöinen
    Nosti miekkansa yleese,        95
    Komia on kuin koiteen tähti
    Eli armas aurinkoinen.
    Tuotepa tuo Pohjan kansa
    Peljästyi kovin peältä.
    Niin se seppo Ilmarinen       100
    Nosti miekkansa kahesti,
    Syttyi kuin tulipaloki,
    Läikky kuin armas aurinkoinen.
    Jopa siitä Pohjan joukko,
    Loppu taito, loppu,           105
    Kaikki kaulat leikkelivät,
    Peätki pistivät pinoihe.
    Mennään Pohjolan tupiihe.
    Jopa Pohjolan emäntä
    Kantopa heille suuren kauhan  110
    Kukkurina kultoansa:
    "Ottakas omenat meiltä,
    Eli kaikki kasvuaine,
    Heität maamme maksamatta
    Sijoilla on entisillä."       115
    Siitä seppo Ilmarinen
    Sanovi sanalla tuolla:
    "Missäp' on isoni sauva?
    Ei me täältä ilman lähte."
    Niinpä on Pohjolan emäntä:    120
    "En tiiä isosi sauvaa."
    Niin se seppo Ilmarinen:
    "Jos en saa isoni sauvaa,
    Katso katkon kauloasi,
    Elipä luontosi lopetan!"      125
    Siitäpä Pohjolan emäntä
    Etsivi isonsa sauvan,
    Valetun vaskirenkahilla,
    Kullalla peältä on kuvattu.
    Siitä Pohjolan emäntä.        130
    Kumartiihen kontallehen,
    Pyytää armua alati,
    Rukoilee niin rohkeasti,
    Vannoo täyen valansa:
    "En minä sinä ikänä           135
    Ei minä, ei minun sukuni,
    Lähe on suurihin sotihin."
    Hyvästi hyvät puheenne,
    Paremmat kuin lausehenne.
    Olkoon onni teillä, niinkuin meillä.  140
    Anna Jumala miulla
    Kaikki kansa rauhallissa,
    Luojan luovulla ilolla.

Vapaasti ja niin sanoakseni uudenaikaisesti oli myös käsitelty
Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulanto. Väinämöinen käskee
"passariaan" valjastamaan reen eteen hyvän hevosensa, katsellen sitä
ikkunasta, lähtee sitten ulos, jossa renki seisoo hevosta suitsista
pidellen, istuu rekeen ja lähtee taipaleelle. Joku kumma tiellä tarraa
rekeen kiinni ja pidättää sen, mutta ikirunoja vain nostaa jalasta
maasta, "nostaa kerran, nostaa toisen, nostaa kohta kolmannenkin, niin
jopa ilki irtauupi, katovi rejen perästä."

    Lähten tuosta matkalla,
    Niinkuin lintu liukas jeällä,
    Nopiana nostamatta.
    Ajoa nyt karettelemma,
    Hyvä on juosta, hyvä mennä,
    Hyvät on miun hevoset.

Kun sitten Joukahainen hevosellaan tulee vastaan, niin syntyy
väittely siitä, kenellä on parempi hevonen. Mutta Joukahainen moittii
Väinämöisen hevosta niin huonoksi, ettei siitä kannata maksaa edes
kymmentä, vaikka sataa kysyttänee, ja esittää kilpa-ajoa.

    "Pannaanpa paras etehen,
    Kellä se kenttä katkieepi,
    Aho poikki aivan ruttoon..."

Mutta siihen Väinämöinen sanoo, että vaikka Joukahaisella onkin valittu
varsa, niin ei hän kuitenkaan ajaa saata, koska

    "... on varsan haltijana
    Vaivaloinji vanne vyöllä,
    Syömeltä syönki poikki."

Kun siitä Joukahainen kovin tuimistuu, niin Väinämöinen häntä vielä
enemmän ivaa, arvellen häntä niin huonoksi mieheksi, ettei tiedä,

    "Panisinko pataa kantamahan.
    Eli suosii sotkemahan."

Joukahainen puolestaan koettaa nolata Väinämöisen sillä, että
sanoo osaavansa kirjottaa, jota taitoa Väinämöisellä ei ole. Mutta
Väinämöinen vastaa närkästyneenä, että hän, "tietäjä iän ikuinen, osaa
muutoinkin temppunsa sanoa, vielä muillekin muistella."

Sen kummempaa ei väittelystä tule, kumpikin lähtee kotiinsa, ja
Väinämöinen, kotikujille tulleessaan, lausuu:

    "Terve tupa tultuvoni,
    Pere kaikki kasvuinensa!
    Onpa vaan oroset meillä
    Hevoset kuin hernehellä,
    Ei piä pahoin piellä,
    Eikä suitin solmiella,
    Kyllä ne mänöövi tiellä."

Kalevalan sankarien naimaretket Pohjolaan ovat näissä tekeleissä
tavallisia yöjalkaretkiä.

Semmoisia runoja nykyinen rahvas tekee Kalevalan aiheista, kun se
luottaa omaan kykyynsä ja rupee niitä nykyisen ymmärryksensä mukaisesti
käsittelemään. Sohvonja ei ollut mikään tyhmä mies. Jos aihe olisi
ollut tutumpi, niin hän ehkä olisi tehnyt hyviä runoja. Varmaan
minun mielikseni hän sanoi joitakuita runojaan Homalta kuulleensa,
mutta se tuntui epäiltävältä. Luulen hänen itse tehneen laulamansa
runot, vieläpä osan juuri sitä myöden, kuin hän niitä minulle lauloi.
Kirjotin niitä kaiken päivää, koska ei ollut muutakaan tehtävää. Olihan
niillä kuitenkin kumman arvo. Kirjotin, vaikka juomavarastoni kului
jotenkin vähiin ja samalla toivoni saada enemmän runojakin hupeni,
sillä varsinkin tällä kulmalla olisivat runot ilman kaulan kastiketta
istuneet hyvin kovassa. Ryyppy tai pari sentään pehmitti monenkin
jäykän mieltä ja sai hänet edes tapailemaan.

Osasi Sohvonja toki muutaman kunnollisenkin runon, jotka hän oli
oppinut muilta ja muistossaan säilyttänyt, kuten metsimiehen runot
karhun kaadannassa ja karjanlasku-runon. Vaikka ne olivatkin jotenkin
vaillinaiset, niin olivat ne kuitenkin turmeltumatonta vanhaa juurta,
eikä hän pyrkinyt niitä parantelemaan omilla kaunistuksillaan. (Tulen
synnyn laulaessaan Sohvonja kertoi, että tulikipuna halkesi kahtia,
toinen puoli lensi taivaaseen, toinen veteen ja jälkimmäisestä muka
tuli runon synty.)



MARTISKAINEN TEPPANA.


Teppana, joka jo kävi kahdeksattakymmentä, ei ollut Tiirovaarassa
syntynyt. Hän oli kotoisin Lonkan kylästä, joka niinikään on aivan
Suomen rajalla, vaikka muutaman penikulman etelään päin Tiirovaarasta.
Hän oli kuulun laulajan Martiskan poika. Martiska oli Lönnrotin
parhaita laulajia, hänen runonsa olivat Kalevalaan tärkeitä lisiä,
vaikuttaen varsinkin runojen keskinäiseen järjestämiseen. Syytä oli
minulla siis kaksinkerroin olla pahoillani siitä, että Teppana oli
kieltäytynyt laulamasta.

Meidän Sohvonjan keralla lopetellessamme työtämme saapui kuitenkin
kyytimieheni, joka oli Teppanan talossa kortteeria, ja kautta rantain
kertoi, että Teppana ehkä nyt suostuisi laulamaan. Kokosin siis
kiiruumman kautta paperini ja lähdin hänen luokseen uuden kerran.

Vielä oli kuitenkin monet mutkat voitettavat, ennenkuin runot
heltisivät. Isästään ja Lönnrotin käynnistä Lonkassa Teppana kyllä oli
taipuvainen kertomaan, ja viehättävää olikin kuulla vanhusta, joka
oli itse nähnyt Kalevalan kokoojan keräysretkillä liikkuvan. Hänen
muistonsa mukaan oli koko Martiskan väki, hän itse muitten mukana,
"Kajaanin tohtorin" saapuessa ollut kaskea kaatamassa. Tohtori oli
noutanut Martiskan kaskelta, laulattanut häntä kokonaisen päivän ja
antanut pankkoriksin palkaksi. Lönnrotin matkakertomuksista näkyy, että
tämä tapahtui kevättalvella 1834. Toisen kerran Lönnrot kävi Lonkassa
lokakuussa 1836 yhdessä Cajanin kanssa, mutta silloin hän ei näy
Martiskaa tavanneen.

Näitä Teppana kyllä muisteli, mutta kovin häntä näytti edelleenkin
epäilyttävän ruveta laulamaan. Hän oli kuin monisäppinen lukko, jossa
aina toinen paikka livahti kiinni, kun toinen sai auki keinotelluksi.
Jonkun runopalasen hän saneli, mutta heitti sitten syystä tai toisesta
tapailemisen ja lupasi jatkaa seuraavana aamuna. Mutta kun silloin
oli sunnuntai ja pirttiin kokoontui paljon rahvasta, niin ei siitä
tullutkaan mitään. Talossa ei ollut muuta asuttavaa huonetta kuin
pirtti, eikä ukko myöskään suostunut lähtemään Sohvonjan taloon
laulamaan, jossa oli kamari ja jossa minä olin kortteeria. Täytyi sen
vuoksi odottaa iltaa, kunnes rahvas hälvenisi.

Laulatin aamupäivän muita henkilöitä. Runon osasi aina yksi ja toinen,
ja mielellään ansaitsivat nämä vähemmät laulajat taidollaan jonkun
kopeekan. Tuli sitten joku sanomaan, että Lohi-Pekka niminen mies oli
luvannut laulaa minulle vaikka kokonaisen viikon, kunhan vain palkoista
sovittaisiin. Siitäkös ihastuin ja suoriusin paikalla matkaan moisen
merkillisen miehen luo. Tapasin erään mökin edustalla repaleisen
miehen jätkäleen, partaisen ja renttuisen, niinkuin satukummituksen.
Hän ensiksi, kun puheisiin puututtiin, syljeskeli monelle taholle,
ikäänkuin se olisi ollut vanhaa taikaa, aikaili ja odotutti ja lausui
vihdoin sorahtavalla kielellä, ettei hän voinut ruveta tässä laulamaan,
kylä narrina pitäisi. Lupasin lähteä hänen kotiinsa, ja siitä hän
oli kovin mielissään. Meidän astuessa yhdessä järven poikki hänen
mökilleen, hän kertoi kerran ruvenneensa laulamaan eräälle Suomen
herralle, vaan kun tämä oli huonosti maksanut, niin hän oli sikseen
heittänyt.

"Entä mitä sie Pekka tahot mahistasi?"

Paljon hän oli saanut siitä itsekin maksaa, raudan synnystä -- tai
synnjistä, kuten karjalainen sanoo -- kolmin markoin ja vielä antaa
päälle hyvät viinat. Ei hän siitä sentään enempääkään tahtonut, kuin
oli itse maksanut... ja sitten oli Pekan mielestä paras sopia joka
loitsusta erikseen. En virkkanut siihen sen enempää, vaan astuin ukon
perässä mökkiin, joka oli niin matala, että vaikka astuin ovesta aivan
koukussa, niin sittenkin niska raappasi ovenkamanaan. Permanto notkui,
pirtti heilui, niin että kimmet varisivat orsilta, kun raskaanlaisesti
astuin peräpuoleen. Uunin kosinalla makasi viheliäisen näköinen eukko,
joka kehotti ukkoa korjaamaan pois kimmet, että vieras sopi kulkemaan.
Se oli tosiaan oikea noitain mökki.

Mutta ei näkynyt osaavankaan eepillisiä runoja Pekka, kun rupesin niitä
tiedustelemaan. Hän tarjosi loitsuja. Niistä minä taas en välittänyt,
etenkin kun ne olivat niin suuressa hinnassa, vaan koetin runojen
alkuja lukien mairitella häntä laulamaan. Mutta Pekka vain syljeskeli
vahvasti ja lausui arvokkaasti, että semmoiset joutavat lorut hän oli
kaikki unhottanut. Eikä hän ruvennut tapailemaankaan, vaikka hyvänkin
hinnan lupasin maksaa. Akka silloin sieppasi uunin korvalta kehnon
kappaleen petäjäistä leipää, työnsi sen ukkonsa käteen, katsoi häntä
merkitsevästi silmiin ja sanoi: "Tuossa on sinulle hyvää rieskaa,
ukko!" Pekka lauhtui ja rupesi yrittämään, mutta pian huomasin, että
hän oli hyvällä syyllä estellyt, hän ei osannut mitään.

Mutta syntyjä ja parannusvirsiä hän sanoi osaavansa ja tehokkaita
joka paikkaan; mutta koska olimme saaneet ohjeeksi koota niitä vain
toisessa sijassa, niin en ruvennut kauppoihin. Arvelin meidän puolella
olevan niin hyvät apteekit, ettei taioista siellä olisi suurtakaan
hyötyä. "Apteekit!" huudahti hän halveksivasti ja lisäsi siihen hyvin
ruman vertauksen ja sylkäsi voimallisesti keskelle uunin kylkeä, "mitä
olivat apteekit hänen lukujensa rinnalla? Niillä hän oli parantanut
monta tautia, joille eivät apteekit eivätkä tohtorit mitään tainneet."
Hänen uskonsa oli niin kivikova, etten yrittänytkään ruveta sitä
järkyttämään. Meistä tuli siis ero. Mutta sydäntä särkevä oli se puute,
jossa tämä viheliäinen vanha parikunta eli, ja leivättömyyttä se lienee
eukko siinä uunin liepeellä potenut.

Iltapäivällä Teppana oli helmeilevällä tuulella, hän oli vihdoinkin
halukas laulamaan. Kyytimieheni kertoi hänelle huomautelleensa,
kuinka ikävissäni kuljeskelin kylän kujilla ja kuinka runot varmaan
viihdyttäisivät mieltäni. Kun rahvas oli tuvasta poistunut, niin otin
esille hyvän konjakin, jonka olin Teppanalle säästänyt, ja kehotin
häntä maistamaan kielen kirvottamiseksi. Ukko hymähti herttaisesti,
iski veitikkamaisesti silmää, katsoi kuppiin ja arveli: "Oiskohan tuota
maistaa, eikö siitä mahtaisi tulla reähkää?..." Hän taipui ottamaan
toisen ja kolmannenkin ja sitä myöden elpyi.

... "No mie arvelin, että kun siulla on teällä njii ikävä, njii jos mie
vähän alkaisin muistella... kun siitä vain ei reähkää tulisi."

"Mitä joutavia", arvelin, "noista synnyistähän reähkä tulee, vaan ei
näistä runoista."

Sen hän kyllä puolittain myönsi, mutta ei kuitenkaan voinut olla
pudistelematta päätään ja tuon tuostakin sekaan huomauttamatta,
että "valehuuksia ovat kaikki". Vipusen runoa, jota olisin halunnut
kuulla, Mustan Miikulan runoon verratakseni, hän ei ruvennut laulamaan
ensinkään, se kun oli hänestä niin hirveä ja syntinen. Sen sijaan hän
lauloi monta muuta pitkää ja ehjää, kaunista vanhaa runoa, esittäen
ne niin eloisasti ja hyvällä ymmärryksellä, että niitä kuunnellessani
ja kirjoittaessani jouduin haltioihini vanhassa hämärässä pirtissä.
Nuoremmat laulajat usein vain sanelevat, taikka laulavat jonkinmoisella
halveksivaisuudella osaamiaan vanhoja runoja, mutta vanhuksista moni
runon ladulle lähtiessään tuntee luontonsa nousevan, samoinkuin etevä
soittaja soittokoneen ääreen istuessaan. Runo saa siitä aivan toisen
tenhon, sen olemus ja synty astuu lähelle kuulijaa, hän tuntee sen
lämpöisen henkäyksen.

Kuinka verrattoman kauniilta tuntui tuo autereinen, tarumainen runo
Osmottaren oluen keitosta, jolla hän lähti komean Lemminkäisrunon
ladulle:

    "Savu saarella palavi
    Tuli niemen tutkaimella,
    Suuri ois' sotisavuiksi,
    Pieni paimosen tuleksi..."

Siinä on kaikuja ajoilta, joihin ei mikään kirjoitettu tieto ulotu...

Kun hän sitten lauloi suurella vaivalla pannun oluen kapinallisista
ajatuksista tynnörissä, kuinka se uhkasi potkia pohjat puhki,
ellei pian ilmestynyt juojaa, niin pääsivät vanhuksen muistot
aivan valloilleen ja hän esitti, silmää iskien, runon rattoisalla
elävyydellä, ikäänkuin keskellä niitä samoja hehkuvia mielentiloja,
joissa nämä vanhat runot ovat muinoin saaneet muotonsa ja
täysipätöisyytensä... Minuun hän samalla katsoi ikäänkuin udellen,
mahdoinko minä runon oivallisuutta täysin älytäkään.

Ja monta muuta kaikkein parasta vanhaa runoa hän lauloi, lauloi
varsinkin Väinämöisestä, ja vasta näin kuullen niitten kaikkien vanha
jalous kohosi täyteen loistoonsa. Kuulija sai elävän käsityksen siitä,
kuinka nuo vanhat runot ovat tietoisen innostuksen hehkussa syntyneet
ja kuontuneet ja siitä syystä juuri sisältävät sen, mitä kansan
sielussa on jalointa ja ylhäisintä. Hän lauloi Väinämöisen veneen
veistännästä, hänen polvenhaavastaan, Vellamon neidon onginnasta, ja
kaikesta runolaulusta, mitä olen milloinkaan kuullut, oli tämä parasta.

Väsyi vanhus kuitenkin lopulta, eikä suostunut kaikkea tietoaan
laulamaankaan. Oli jo myöhäinen yö, kun päätimme. Sydämellisyydellä,
jota tässä kauppakansassa ei kaikisti tapaa, hän tarjosi talossaan
köyhän illallisen ja lattialla yösijan, enkä ole monesti niin
viihtyisään lepoon vaipunut, kuin Teppanan puhtaassa pirtissä, nokisten
orsien alla. Teppana oli noita vanhan kansan yksinkertaisia herttaisia
salolaisia, joita Lönnrot matkakertomuksissaan niin viehättävästi kuvaa
ja joitten rivit rajan takaisessa Karjalassa nopeaan harvenivat. Koko
talokin oli niin vanhanaikainen ja jykevä, että siellä tunsi olevansa
lähellä runojen aikaa.

Mutta tavallista kauvemmin, minun jo levolle mentyä, vanhus sinä iltana
seisoi kuvien edessä, risti silmiään ja hiljaisella äänellä rukoili
anteeksi sitä, että hän oli antanut nuoruuden syntisten tunteitten
hetkeksi vallata itsensä ja elämänsä lopulla näin unhottanut luvatun
ylösnousemuksen.

Teppana oli kerran ennen laulanut runonkerääjälle, nimittäin Bernerille,
hänen käydessään Tiirovaarassa pari vuosikymmentä aikaisemmin. Mutta
osaksi hän lauloi toisia runoja, niin että minun saamani enimmäkseen
olivat ennen kirjaan panemattomia.

Ani varhain lähdin seuraavana päivänä paluumatkalle, kuitenkin
kaikitenkin hyvilläni saaliistani. Jo ennen auringon nousua teimme
lähtöä, voidaksemme ajaa hankea. Huhtikuun kiverä aamupakkanen pisteli
nenässä, luonto oli härmässä ja raikas ilma sytytti elämänhalua
suoniin. Ja nyt aamulla ja pakkasella porot olivat kuin aivan toisia
eläimiä. Pistojärvestä lähdettäissä olin ääneensä lausunut sen
toivomuksen, että kerrankin saisi kulkea kovaa, ja kotia jäävät pojat
olivat siihen sanoneet: "Katshohan että pysyt kelkassa." He pitivät
varsinkin minun ajokastani vaikeana hallita. Mutta ainoastaan matkaan
lähdettäissä se oli silloin rimpuillut. Se oli seisonut alla päin
kallella kypärin ajomiehen etupuolella ohessa, mutta paikalla karannut
hurjaan laukkaan, kun aloin kelkkaa kohden siirtyä. Silloin piti nopeaan
heittäytyä kelkkaan, jos mieli mukaan päästä; mutta muutaman sadan
metrin juostuaan oli poro talttunut ja juossut sitten varsin kiltisti
edelleen.

Nyt ne olivat levottomamman näköiset. Jättäytyessämme jälkeen kelkkaan
käydäksemme ne ikäänkuin pelosta värisivät, ja tuskin olimme niiden
rinnalla, kun ne samalla karkasivat täyteen laukkaan. Suin päin piti
paiskautua kelkkaan, jos mieli mukaan päästä. Kahiseva hanki kantoi,
ajoipa vaikka mistä, nuolena kiitivät kelkat Tiirovaaran mäeltä alas
suolle, joka pienen vesistön tapaan tunkeutui metsämaitten helmaan.
Niinkuin linnut lensivät porot, vimmatusti karkasivat... kelkka kiiti
kuin höyhen hangella. Äkkiä ne, kuin välipuheen mukaan, loikkasivat
suoraan sivulle ja ryntäsivät lähimpään metsään, yli risujen ja
kantojen. Jos olisin istunut, niin olisin kai lentänyt hangelle, mutta
onneksi olin vatsallani. Ajohihnasta voimain takaa vetämällä pakotimme
porot kääntymään poikkipuolin, niin etteivät päässeet tiheikköön
saakka, jonka jälkeen talutimme ne uudelleen suolle. Taas kun niiden
edellä astui, hihna olalla, olivat ne niin vastahakoisia, että melkein
piti perässään kiskoa. Mutta nyt tiesin, että niillä oli juonet
mielessään. Kun vähänkin siirtyi kelkkaa kohti, ottivat ne paikalla
laukan, katosivat kuin pois pyyhkäistyt.

Annoin kyytimiehen ajaa kappaleen matkaa edellä siinä toivossa, että
poroni juoksisi auliimmin perässä, metsään poikkeamatta. Kyytimies
istui kelkkaansa ja hänen poronsa laukkasi taas kappaleen matkaa,
mutta kääntyi sitten äkkiä aivan ympäri, päin kyytimieheen ikäänkuin
riidelläkseen tiestä. Mies nyki, huuti, kiskoi, mutta poro ei ottanut
hievahtaakseenkaan. Arvelin sen ehkä odottavan minun ajokastani ja
valmistausin seuraamaan. Lähestyin nopeaa kelkkaa, ja siinä samassa
pyrähti poro laukkaan, niinkuin olisi linnun kädestään laskenut. Hädin
tuskin pääsin matkaan. Saappaankärjillä piirrellen koetin ohjata
liitelevää kelkkaa, asuen itsekin niin litteänä kuin mahdollista,
ettei se kaatuisi. Poron kaviot venyivät aivan nenäni eteen, niin
riivatusti se meni, hanki tuiski vasten silmiä. Kyytimiehen poro
minun sivu puhaltaessa niinikään nuolen nopeudella kääntyi laukkaan,
ja nyt alkoi kilpa-ajo niin hurja, etten ole moisessa toisten ollut.
Porot menivät, mistä tahtoivat. Suolla oli poikkipuolin sylen levyinen
penger sulana, kelkka hyppäsi siitä kappaleen matkaa ilmassa. Makasi
poikkipuolin oksaniekka honka, siitäkään ei huolinut poro, loikkasi
suoraan oksikon yli yhdellä potkulla, ja kelkka lensi risukkoon,
että oksat paukkuivat. Mutta yli mentiin, säilyi sekä kelkka että
vatsani, kiidettiin taas tasaista kidehaivenellista suota, mutta
sitten tapahtui jälleen äkkikäänne ja laukattiin metsään. Kun saimme
ne jälleen suolle kiskotuiksi, niin alkoivat uudet helsinkiläiset
saappaani näyttää niin kurjaa nokkaa, että pyysin saada vaihtaa poroa.
Niin tapahtuikin, kyytimiehen poro juoksi nyt vallan vakavasti, mutta
tuskin oli kyytimies päässyt minun poroni kelkkaan, niin samassa hän
näkyvistänikin poistui, hupeni suonsalmeen, harvan matalan näreikön
taa. Pitkän matkaa läikkyi vain ilmassa hienoa vitiä niillä seuduin,
mistä hän oli kulkenut. Kotvasen ajoin tätä säehtivää kiteikköä, joka
kimmelsi päivän nousussa, ja ihmettelin, minne he olivatkaan kadonneet.
Kun suo jälleen aukeni, näin heidän keskellä aukiota laukkaavan piiriä
kuin karusellissa. Mies nyki ja huuti, heitti ajohihnaa puolelle ja
toiselle, mutta poro ei ottanut suuntaa muuttaakseen, vaan oli vihdoin
kiskaistava poikkipuolin. Mutta palava sen oli urheilussa tullut, se
läähätti kuin juossut koira ja kieli valui suusta helakan punaisena.
Vähän aikaa istuttuamme aloimme uudelleen matkaan yrittää, ja pahimman
riivauksen pois kirmattuaan porot alkoivatkin kulkea siivolla, juosta
hölskyttäen aika ripeästi. Siirryin jälleen oman ajokkaani rekeen
ja maata kelluttelin heinäpussilla. Ilma oli raitista ja tyyntä,
taivaan kristallisini läpikuultavaa äärettömiin, siellä täällä lepäili
pilvenhattaraa kuin vaahtoa ja aurinko valoi kuusien välitse hangelle
aamun kultaista loistoa. Hyvä oli mielenikin ja kauan hymyilin
äskeisiä seikkailuita ja porojen somia juonia. Näissä ajatuksissa
halusin muutaman suon reunassa koettaa, vieläkö poroissa oli urheilun
halua ja läimäytin ajokastani hihnalla kylkeen. Mutta tuskin sain sen
tehneeksi, kun se samalla pyrähti laukkaan, ja muutaman kymmenkunnan
syltä kiidettyään äkkiä poikkesi syrjään, kelkka singahti sivuttain ja
samassa oli joku hangesta pistävä seiväs vähällä puhkaista kylkeni.
Siitä viisastuneena minäkin puolestani nyt ajoin siivolla.

Pistojärvi oli Vienan puolella eteläisin seutu, missä poroja pidettiin;
Suomen puolella oli se kauppias, jonka keralla olimme Oulusta
matkanneet, yrittänyt pitää niitä vielä etelämpänä, Hyrynsalmella.
Tässä saakoon sijansa kasku, jonka hän niistä matkalla kertoi.

Hyrynsalmelle oli pari vuotta aikaisemmin saapunut kaksi
korkea-arvoista Pietarin herraa, joita oli sinne Kajaanista neuvottu,
heillä kun oli halu päästä kerran porolla ajamaan. Lähdettiin
takamaille, jossa kauppiaan porot olivat, itse hän valitsi hurjimman
menijän ja antoi molemmille venäläisille hyvät perässä tulijat.
Keskustelu oli tapahtunut latinaksi, sillä se oli ainoa vieras kieli,
jota kauppias osasi, opittuaan sitä lyseon alaluokilla ja jatkettuaan
kotonaan opinnoita. Kun oltiin valmiina lähtöön, kysyi kauppias
vierailtaan, miten he halusivat matkata, ja nämä empimättä vastasivat
samalla jalolla kielellä: "_Quam celerrime iter faciamus_" s.o. antaa
mennä niin kovaa kuin pääsee. Isäntä varoitteli vielä vieraitaan
pysymään pulkan peräpuolessa ja väistämään puita, läimäytti poroa
kylkeen ja katosi metsään kuin ammuttu nuoli. Hän kertoi vähän matkaa
ajettuaan pysähtyneensä kuuntelemaan, miten vieraat suoriutuisivat
ja kuullensa metsästä rysäyksen ja räsäyksen ja palatessaan sitä
peräämään tavanneensa toisen Pietarin herroista puun ääressä kalpeana
särkyneen pulkkansa vieressä, käsillään huitoen ja huutaen: "_Non sum
vulneratus_!": (en ole haavoittunut). Mutta pulkka oli rauskana, sillä
oli mahdoton matkaa jatkaa. Isäntä olikin toimittanut siltä varalta
toisia; pulkkia perässä tulemaan. Kun uudelleen lähdettiin matkaan,
niin vieras hymyillen hoki: "_quam pigerrimum, quam pigerrimum_", s.o.
niin hitaasti kuin suinkin. Vasta aavalla järvellä hoputettiin porot
laukkaan ja tultiinkin sitten kylään kaikella kunnialla. Venäläiset
olivat hyppineet ilosta ilmaan, kun olivat ehjin nahoin yrityksestä
suoriutuneet ja saaneet lopulta niin hyvän kyydin.

Ajoinpa sitten poroilla edemmäkin, aina Uhtueen saakka, kelin vetäessä
aivan viimeistä virttään. Poroilla vain pääsikään enää kulkemaan.
Uhtuesta ei enää kuljettu hevosella selän poikki Jyvöälahteen, jonka
vuoksi sain astua viimeisen taipaleen jalan, raskaassa jääsohjossa.
kestikievarista mies oppaana ja apunakin, jos sulaan solahtaisin. Mutta
jos oli keli huono, sitä ihanampi oli sää. Luoteesta puhalsi pitkin
selkää ahava, joka, kumma kyllä, oli viikkokausia niin lämmin, kuin
olisi se tuullut etelästä. Semmoisia tuulia keväällä sattuu. Taivas on
silloin niin harvinaisen puhdas, rannoilla, vaaroilla sinet niin syvät
ja hehkuvat, että vaeltaja tuntee kuin itse elämän nestettä juovansa
hengittäessään tätä leutoa ja samalla raikasta tuulta, jonka edessä
lumet ja jäät nöyrästi alenevat. Vaikka olin uupumuksesta koukistua
tielle, täytyi minun riemuita tätä kevätahavaa.

Näin olivat molemmat ensimäiset keruumatkani päättyneet. Vienan
Karjalan nykyisistä runovaroista olin saanut ensimäisen varman
käsitykseni. Runoja vielä osataan, mutta entisen merkityksensä kansan
kesken ne olivat menettämäisillään. Niitä osasivat sekä nuoret että
vanhat, mutta ainoastaan vanhat niitä laulaessaan joutuivat sen mahdin
valtoihin, joka on tämän runsauden luonut, joka säkeille lähdettäissä
on yhä uudelleen sytyttänyt laulajat, varsinkin milloin yhdessä
laulettiin ja kilpaa runoja muisteltiin. Teppana sillä tavalla lämpeni,
ja monias muukin vanhus, jota myöhemmin laulatin. Mutta nuorempi polvi
laulaa runoja välinpitämättömämmin ja liikkumatta niitten kauneuksista.
Ne varisevat heidän huuliltaan kuin kuihtuneet lehdet. Moni vanhus,
joka nuorena ollessaan kuuli laulettavan ja runoja oppi, on myöhemmän
ajan vaikutuksesta muuttunut mykäksi kuin hautapatsas.

Mieli kävi samalla sekä apeaksi että hyväksi, apeaksi siitä, että
kansan itsensä käsittämä kauneus on kuolemassa, runollisuus häviämässä,
hyväksi taas siitä, että se sittenkin on jälkimaailmalle pelastettu.

Mihin vertaisin kansan sammuvaa runoutta? Virvatuliin, jotka palavat
aarteitten haudalla.



ÄIJÄPÄIVÄN AIKOJA JYVÖÄLAHDESSA.


Kun Jyvöälahdesta läksin ensimäiselle keruumatkalleni, olivat
talvitiellä, joka akkunasta katsoen kulki viistoon lahden poikki,
viitat jo alkaneet pahasti kallistella. Kun toiselta retkeltä palasin,
makasivat ne jo kaikki kumossa, mikä millekin puolelle kaatuneena, ja
jää oli muuttunut mustelman karvaiseksi. Lahden perässä oli ranta jo
sulana, ja sula eteni joka päivä pitkin maanrajaa yhä lähemmäksi meidän
taloamme. Niinpä katkesivat tiet selille, mutta selät itse riutuivat
vielä paljon kauemmin. Teiden näin katkettua täytyi minunkin viettää
yksillä paikoilla pari viikkoa, pari kaunista kevätviikkoa. Mutta
ne olivat hauskoja aikoja, tutustuimme moneen puoleen karjalaisten
elämästä, saimme yhä enemmän tuttavia, emmekä oikeastaan tunteneet
muuta kuin tupakan puutetta. Sitä ei Jyvöälahdessa ollut, vaan meidän
täytyi lopulta totutella mahorkkaan, kunnes liikkeet jälleen alkoivat.
Maisin ei Uhtueen eikä Vuokkiniemeen ollut mitään liikettä, eikä ketään
haluttanut yrittääkään sinne päästä.

Sattui paraiksi pääsiäinen menoineen ja monenlaisine ruokineen.

Äijäpäivää, s.o. varsinaista pääsiäispäivää, vastassa olevana yönä ei
nukuttu ensinkään, "molittiin" (rukoiltiin) kaiken yötä ja aamulla
syötiin ensimmäinen ateria heti auringon noustessa. Niin oli tapa.
Silloin nimittäin loppui seitsemän viikkoa kestänyt paasto, ja lehmän
antimet, rasvat ja lihat pääsivät pöydälle. Niitä piti päästä niin
varhain kuin suinkin maistamaan. Samalla käy luvalliseksi kaikenlainen
iloisuus, niin että pääsiäisaika on kaikin puolin hauskuuden aikaa.
Syömään nousimme mekin, emme niin muun vuoksi, kuin maan tapaa
noudattaaksemme ja ollaksemme samassa juhlatuulessa kuin kaikki
muutkin. On tapana, että pääsiäisenä annetaan kaikenlaisia lahjoja, ja
meille olivat emäntä tyttärineen laittaneet nenäliinan kummallekin.
Lahja ei ollut suuren suuri, mutta se ilahutti meitä. Samalla kun
liharuoka käyvät myös kaikenlaiset maalliset huvit luvallisiksi,
silloin kisataan, kihlotaan ja vietetään häitä, vaikka pojista onkin
puute, ne kun ovat vielä enimmäkseen "Ruotshissa" kaupoilla.

Heräsimme Äijäpäivän aamuna soinnukkaaseen kellojen soittoon, joka
kuului lahden perästä pienestä tsässyönästä (rukoushuoneesta),
jommoinen on useimmassa karjalaisessa kylässä, vaikkei pappia olekaan
muuta kuin pitäjän kirkonkylässä. Kellojen ääni oli pitkistä ajoista
kuultuna suloista ja virittävää, se herätti mielessä valoisaa
hartautta, samoin kuin loistavat kirkkaat päivätkin. Koko piina-ajan
ja katumusajan ne olivat pysyneet mykkinä. Nyt niitä soiteltiin
kokonainen viikko aikaisesta aamusta myöhään iltaan, ja jokaisella
oli lupa käydä "svonjimassa", s.o. soittamassa; se oli pyhä toimitus,
sanaton rukous, jota muut äänettömässä hartaudessa kuuntelivat. Ja
kävivätkin soittelemassa koko kylänväki, nuoret ja vanhat ja varsinkin
lapset, milloin ei aikuisempia soittajia ollut, ja kellot olivat
äänessä kaiket päivät ja joka päivä oli aamusta iltaan kuin juhlapäivä.
Tsässyönän tapuliin noustiin kapeita pimeitä pystyportaita. Sieltä
ylhäältä näki paraiksi yli molempien männikköä kasvavain kalmistojen,
yli kylän ja lahdelle. Pieni tapuli oli usein täynnään väkeä, se
täyttyi jo kymmenestä, ja ne, jotka eivät mahtuneet ylös, pistivät
päänsä lattiassa olevasta porrasaukosta. Siinä vuoron takaa soittaa
liruteltlin kolmea kelloa ja ylentyneellä mielellä kuunneltiin niitten
heläjämistä.

Äijäpäivän iltapäivällä alkoivat kisat. Tanssittiin avaroissa
porstuoissa, aitoissa, missä milloinkin sopi. Tytöt vaihtoivat uusia
pukuja päälleen niin usein kuin kunkin varat sallivat, ja vaatteista
loistivat nyt kaikki punaisimmatkin värit, joita ei paaston aikana
mielellään suvaittu. Hyvin tavalliseksi alkaa käydä naisillakin Suomen
puolen kuosi, vaikka värit ovat rohkeammat. Se on muoti.

Kisat ovat enimmäkseen venäläisiä ja niitä säestetään omituisilla
kimakoilla pajatuksilla, jotka ovat olevinaan venäjänkieltä, vaikka
tuskin venäläinenkään niitten venättä enää ymmärtäisi. Rohkeita
liikkeitä ei suvaita, vaan tulee kisaajain liikkua niin säädyllisin
ja tasaisin askelin kuin suinkin, laahaten jalkojansa pitkin siltaa.
Tyttöjen tulee pysyä totisina, jos he naureskelevat tai puhelevat
liikoja, niin tulee siitä heille häpeä. Pojilla, "purlakoilla",
on enemmän vapautta sekä liikkeissä että muussakin käytöksessä.
Toverilleni ja minulle olivat Seni ja Okahvi opettaneet katrillin, me
taas heille jenkkaa. Yhdyimme siis katrilliin muitten mukana, mutta
sekaannuimme niin monesti, että häpeätä välttääksemme pian erosimme
kisasta, vaikka pojat moneen kertaan haastoivat ja kaikki lupasivat
hyväntahtoisesti suoda erehdyksemme anteeksi.

Piirakkaitten syönnissä, kisoissa ja kyläilemisessä kuluivat
pääsiäispäivät, arkina alkoi jälleen työ. Toverini Varahvontan keralla
syventyi suureen sanakirjaansa, minä kirjoitellessani puhtaaksi runoja
kuuntelin puolella korvalla heidän selostuksiaan toisesta huoneesta,
kysymyksiä ja vastauksia. Vakaasti siellä työskenneltiin. Varahvontta
vääntelihe tuolillaan istui vuoron takaa toisella ja toisella
puolella, keikkui, vakaantui jälleen hetkeksi alalleen, kävi uudelleen
levottomaksi, ja tuolin joka tavalla istuttuaan vierähti... pitkäkseen
lattialle. Siinä kun rupesi nukuttamaan ja vastaukset alkoivat
kangertaa, nousi hän jälleen tuolille, näkyi vähän päästä akkunan
edessä kontillaan, katsomassa pihalle kiikarilla, jonka käyttäminen
hänelle oli opetettu. Vastaukset olivat nyt hetken aikaa hajamielisiä.
Kun taas kirjoituksesta vilkasin, makasi hän tuolilla vatsallaan,
mutta vastaili taas kysymyksiin parhaan taitonsa mukaan. Mutta milloin
hän alkoi vallan kangistua sekä henkisesti että ruumiillisesti,
niin ei tarvinnut muuta kuin ottaa puheeksi tyttönen, joka odotti
kotona isäänsä, niin pian ukko vilkastui ja oli sitten kotvan mitä
puheliaimmalla tuulella.

Silloin tällöin ilmestyi huoneeseemme joku kyläläinen lääkkeitä
pyytämään. Annoimme, mitä meillä oli, ja tapahtui, että vaikka
tauti olisi ollut melkein vaikka mikä, aina rohtomme auttoivat. Tuo
rahvas mahtaa olla niin tottunut paranemaan paljaan uskon voimalla,
joka loitsuissa on parantavana vaikuttimena, että se parani vain
luottamuksen kautta. Mutta vaikka olikin kylässä kaksi näin hyvää
"tohtoria" -- ehkäpä he pitävät Lönnrotin ajoista saakka kaikkia
runonkerääjiä myös lääkäreinä -- ei siltä laiminlyöty vanhoja
koeteltuja taikakeinojakaan. Kun alkoi Uhtuesta kuulua, että siellä
oli paljon ihmisiä sairastunut johonkin kulkutautiin, niin lähti kaksi
topakkaa Jyvöälahden eukkoa kylän laitaan, toinen Uhtuen, toinen
Vuokkiniemen tien suuhun, ja istutti siihen kumpikin tervapatansa,
jossa polttaa käryyttelivät pikinatturoita ja vanhoja kenkärajoja.
Tauti ei tosiaan tullutkaan Jyvöälahteen, ja eukot olivat vahvasti
vakuutetut siitä, että se oli heidän ansionsa.

Suli vihdoin koko lahti. Lipeästi hiipi laine pitkin rantaa ja vesi
välkkyi, kun molempien neitostemme keralla soutelin tsässyönään kelloja
soittamaan. Hartaina, kädet ristissä, kuuntelivat tytöt helkytystä,
vuoron takaa soitellessaan, ja parrakas vakaa tsässyönän vartija pisti
läpän minunkin kouraan ja sanoi: "Ka soita siekin vuorosi."

Kun lähdettiin paluumatkalle, niin oli vallan tyyntynyt ja toinen
tytöistä alkoi järvellä pajattaa, veneen hiljalleen liukuessa ohi
vainioitten ja talojen. Rannoilla kiertelivät kaiut, kutsuen seuraan
toverianikin, joka oli jäänyt kielimestarinsa keralla raatamaan. Mutta
eivät mitkään viettelykset saaneet häntä lähtemään ulos kauniiseen
ilmaan, lienee tukkinut korvansa, kestääkseen sireenien viettelyksen.
Hän näkyi sulkevan akkunan, pysyäkseen lujana -- Odysseus antoi
sitoa itsensä mastoon kiinni. -- Laskettuamme verkot, jotka olivat
veneessä ja joita Karjalan immet taidolla hoitavat, astuimme maihin ja
kokoonnuimme vihdoin illalla kaikki samovaaran ääreen.

Seurassamme oli Maura, seitsemänkymmenenkahdeksan vuoden ikäinen
eukko, joka oli kylän paras itkijä kaikenlaisissa tilaisuuksissa,
häissä ja hautajaisissa, ja pilan päite kehotimme häntä nyt itkemään
Kustille -- se oli toverini käypä nimi, -- kun hän oli jäänyt pois
hauskalta retkeltämme, ja Kustin vähistä vastusteluista huolimatta
eukko lankesi hänen kaulaansa ja itki hänelle itkurunon sitä päätä
ilman minkäänlaisia valmistuksia. Haikeasti itkijä kysyi, oliko hän,
pitkämatkalainen, ollut sydäntyneenä, vai minkä vuoksi ei lähtenyt
neitosten keralla soutelemaan? Itkun alku lähti tähän tapaan:

    Suurien seämies valloissako olit,
    Suimun etähäisien matkojen päästä suimun koalellun,
    Kun et kaunehien kananimysien keralla
       lähten kaunehien spoassujen
       kajokellosie kalahuttelomah?
    Osornjikkaloatuinenko olit,
    Orheijen maijen ottamainje,
    Kun et lähten näien orheijen allisien
       keralla yksih matkoih oimun koalelomah?
    Osornjikkaloatuinenko olit,
    Omattomien ottamainje,
    Kun et lähten kaheksieväsie karjakalasie
       kaunehien kananimysien keralla kaunehien
       vetysien peällä kajon katshahtelomah?
    Kuien kukkahien seämies valloissako olit,
    Kuin et lähten kaunehie kutukalasie kuusin evin
       kulkovie kukkahien allisien keralla kukkahien
       vetysien peällä kujin silmittelömäh?

Niin niitä Äijäpäivän aikoja elettiin.

Jo pyörähti moniana aamuna niemen takaa lahdelle vene, joka toi
Vuokkiniemestä sulkapostia -- kiireelliset postilähetykset varustettiin
sulalla merkiksi siitä, että niiden tuli kulkea yötä päivää -- ja
postin tuojat kertoivat, että selkä oli sillä puolella auki. Samana
päivänä saapui vastakkaiseltakin puolelta matkamiehiä, Uhtuesta ja aina
Vienan Kemistä saakka, ja sinnekin päin olivat siis matkat vapaat.
Tuulien mukana alkoi sulilta seliltä tulla sinistä auerta, joka
hengähti kesäisiä vivahduksia vielä lehdettömiin metsiin. Muurahaiset
kiitelivät poluillaan, kärpäset virkosivat, pitkäsarvisia kaskinikkeja
alkoi ilmestyä seinille ja muuttolinnut saapua toinen toisensa jälkeen.
Pientarilla näkyi ensimmäinen vihanta henkäys ja lehti soreasti
puhkeili hiirenkorvalle. Aurinko oli noussut Äijäpäivän aamuna kahden
puolen hypellen taivaalle, ja sen piti olla hyvän vuoden merkki. Alku
oli muutoinkin niin suotuisa, etteivät sitä sanoneet muistavansa
satavuotiaat ukotkaan, ja tyytyväisessä toimeliaisuudessa suoriuduttiin
vainioille varistelemaan siementä maan kasvattaa. Tarpeen olikin hyvä
vuosi. Talvi oli ollut vaikea voittaa, vaikk'ei Jyvöälahdessa ollutkaan
niin suurta puutetta kuin syrjäisissä metsäkylissä.

Kelirikko oli päättynyt ja oli ryhdyttävä uusia tuumia toteuttamaan.

Ennenkuin kuitenkaan pääsin lähtemään, tapahtui kylässä pieni
välikohtaus, joka oli kunnialla selvitettävä.

Olimme molempien impien kera seurustelleet ja kisailleet yhtä vapaasti
ja hupaisesti kuin omallakin puolella, tarkoin vaarin ottaen, mitä
säädyllisyys ja hyvä tapa vaati.

Mutta siitä alkoi nousta puheita, jotka onneksi tulivat meidänkin
korviimme. Eräs suutari oli kertonut, että hän muuanna aamuna oli
sattumalta käynyt huoneessamme rahaa vaihtamassa ja silloin nähnyt
epäilyttäviä asioita.

Hänen puheensa oli kyllä täydelleen perätön, mutta meille selvisi
kuitenkin, että olimme olleet varomattomia ja että parjaus saattoi
haitata tyttöjen naimaonnea. Siveydestä pidetään, ainakin impien
kesken, tarkkaa lukua rajantakaisessa Karjalassa. Olimme huolissamme
varsinkin Okahvin puolesta, koska hän oli kovin köyhä ja turvaton.
Mutta kaksi nuorta miestä tavallisesti keksii keinon ja niin mekin.

Suutari ensinnäkin pakotettiin tunnustamaan parjauksensa. Kylän vanhin,
staarosta, löytyi vainiolta kyntämästä. "Kemih tyrmäh työnnetäh
musikka", hän sanoi, jos tyttö tahtoo. Lupasi hoitaa asian ja kutsua
seuraavaksi päiväksi kylän kokoon kortteerimme pirttiin.

Ja niin tapahtuikin. Seuraavana päivänä alkoi lappaa väkeä joka
suunnalta ja pian olivat avaran pirttimme kaikki paikat täysi.
Suutarikin saapui, punapartainen, vetelännäköinen mies ja istui akkunan
viereen. Okahvi kainosti pesi astioita oven suussa, vaikkei ensinkään
näyttänyt olevan pahoillaan siitä, että oli yleisenä puheen aiheena.
Staarosta oli saapunut virkapuvussa, s.o. messinkilappu rinnassaan,
jotta toimitus sai enemmän juhlallisuutta.

Kun rahvas oli koolla ja asianomaiset saapuvilla, astui staarosta
keskelle lattiaa ja piti seisaaltaan puheen, jossa hän selkeästi ja
kaunopuheliaasti esitti kylälle asian, huomautti suutarin rikkomuksen
suuruutta -- siitä muka seuraisi linnarangaistus, jos tyttö tahtoisi
-- ja arveli hänen pääsevän hyvin huokealla, kun pääsi julkisella
anteeksipyynnöllä.

Mutta suutari oli yön tuumailtuaan tullut toiselle mielelle ja ajoi
taas aluksi valheeksi kaikki kantelut ja oman tunnustuksensakin. Jonkun
aikaa vastaan harattuaan hän kuitenkin taipui pyytämään anteeksi.

Mutta nyt oli tyttö vuorostaan jäykkä eikä ollut kuulevinaankaan
suutarin pyyntöä, astioita vain peseskeli ääneti ovensuussa. Suutarin
pyynnöt muuttuivat yhä nöyremmiksi ja vihdoin hän epätoivoissaan
huudahti:

"Prosti milma, Okahvi, mie siulle stubnit (tohvelit) njeulon..."

Koko tupa vaieten odotti tytön vastausta.

Pitkänlaisen vaitiolon jälkeen Okahvi vihdoin vakavana virkkoi:

"Jumala prostiu."

Ja se oli merkki, että suutari hänen puolestaan sai anteeksi. Siihen
toimitus päättyi ja kaikki erosivat tyytyväisinä.

Tyttöjen naimaonnea ei asia suinkaan pilannut. Sillä aikaa kun olimme
poissa matkoilla, olivat sulhasten pyssyt moneen kertaan paukkuneet
tyttöjen akkunain alla ja molemmatkin joutuivat samana kesänä
naimisiin. Mutta luvattuja stubnejaan Okahvi taitaa odottaa vielä tänä
päivänä. Kustista ja minusta suutari kuuluu tehneen jäljestäpäin laulun.



KÄYTÄNNÖLLISTÄ PERIMÄTIETOA.


Olen jo maininnut, että iltapuhteilla, samovaaran ääressä koossa
oltaissa, tavallisesti käänsimme puheen outoihin tapoihin ja
käsityksiin, mitä rajantakaisten karjalaisten kesken on vallalla.
Usein saapui siihen tuttavia kyläläisiäkin, ja vähitellen keräsimme
siten koko joukon tietoja, joita pikaisella matkalla tuskin olisi
kyselemälläkään saanut. Toverini, jonka kokoamia seuraavat tiedot
enimmäkseen ovat, varsinkin oli ovela onkimaan kaikenlaisia asioita,
jotka kuuluivat kansan tuttavallisempaan käsitepiiriin ja joita
ehkä ei olisi ventovieraille halusta kerrottukaan. Paljon hän sai
niitä kielimestariltaankin, heidän kahden kesken janatessa kamarissa
sanakirjaansa. Milloin tuli vastaan sana, josta kielimestari tiesi
enemmänkin, silloin aina poikettiin työstä sivuun ja Varahvontta sai
kertoa, mitä tiesi.

Nämä "reähkät" ["Reähkä" merkitsee samaa kuin suomen "synti". Siitä
tulee "reähkä" on siis sama kuin: "se on synti"] taiat ja luulotukset
valaisevat monella tavalla kansan käsityskantaa. Suuri osa niistä
on samoja kuin Suomenkin puolella, jopa toiset niin yleisiä, että
niitä voi sanoa kerrassaan kansainvälisiksi. Mutta toisia ei enää
meidän puolella tavattane, vaikka olisivatkin kuuluneet vanhan kansan
viisauteen. Osa taas on meille aivan vieraita, koska ne johtavat
juurensa kreikan uskonnon vanhemmista muodoista. Semmoisia ovat
varsinkin ne, jotka säätävät, mitä on vaatetukseen ja nautintoaineihin
nähden vaarinotettava.

Auringon laskun jälkeen ei kerjäläiselle saa antaa leipäpalastakaan,
vaikka nälkään kuolisi. Jos antaa, vähenee talon tavara ja varallisuus
huononee.

Kun taloon tulet, niin älä tallaa kynnykselle, tulee reähkä.

Karjalaisen pirtin ovipuolessa riippuu käsiastia, josta tupaan tulijat
valavat vettä käsiä pestessään. Käsiastian vesi on pyhitettyä ja monet
säädökset ovat voimassa siitä, milloin sitä on käytettävä.

Kun tuodaan vettä korvolla, niin siitä on ensin pantava vähän
käsiastiaan, ennenkuin sitä muuhun käytetään. Muutoin tulee reähkä.

Käsiään pestessä ei saa räiskäyttämällä poistaa niistä vettä; siitäkin
tulee reähkä.

Vesikauhaa ei saa jättää korvoon yöksi, muuten tulee reähkä.

Kun pirtti illalla lakaistaan, ei rikkoja saa viedä pihalle, siitä
tulisi reähkä.

Halot ovat aina pantavat uuniin leikattu terävä pää edellä.

Hinkalon edusta pitää raivata ja puhdistaa yöksi, jotta kodin
suojelusenkeli voisi siinä istua ja lämmitellä.

Jos talo syttyy palamaan, niin palava talo on kierrettävä rieskalla
maidolla ja jumalankuvalla. Tuli ei silloin pääse leviämään.

"Sieklan" (seulan) alitse kulkemisesta voi pahoja seurata, varsinkin
vaimoväelle. Sentähden sieklaa ei saa orrelle asettaakaan.

Jakkaraa ei saa jättää jalat ylöspäin, sillä siitä on samoja vaaroja.

Naitu nainen ei saa juoda kupin eikä lautasen laidalta, sillä silloin
syntyisi hänelle leveäsuinen ja paksuhuulinen lapsi.

Tuohuksia (kynttilöitä) jumalankuvien edessä ei saa sytyttää
tulitikulla, vaan tuli pitää ensin panna päreeseen tai toiseen
tuohukseen. Tuli olisi sitä paitsi otettava liedestä tai tuluksilla.

Reähkä tulee saunasta tullessa, ellei tuvassa pese kasvojaan ja käsiään
uudelleen ja samalla itseään siunaa.

Kun lempeä nostetaan saunassa kylvettämällä, niin pannaan vastaan
"tuulen kopra", arvatenkin jonkinlainen laaja oksa.

Maata pitää ruveta oikealle kyljelle ja nousta ylös vasemmalta, muutoin
tulee reähkä.

Monta seikkaa on karjalaisen otettava huomioon taloaan rakentaessaan,
jotta se menestyisi ja tulisi varjelluksi pahasta: -- Taloa ei saa
rakentaa tien paikalle, sillä muutoin voi piru siihen tulla.

Kun taloa rakennetaan, on kaivettava reikä otsihirteen ja pantava
siihen elohopeata. Silloin talo menestyy.

Kun kurkihirsi pannaan, tuodaan metsästä ukon murtaman puun sälöjä ja
ne pannaan kurkihirren pään alle. Silloin saa katto olla rauhassa, eikä
tuuli vie sitä konsanaan.

Kurikka (vaaja), jonka vesi on ajanut rannalle, on pantava uunin alle,
kun uunia rakennetaan, jotta ei syöpäläisiä tulisi huoneeseen. Saman
vaikutuksen tekee puuvaarna, jossa on kesseliä (eväskonttia) pidetty
työpaikalla.

Kun läävää tehdään, on otettava kynnyshirreksi rannalla kasvava puu,
jonka alin tuore oksa on järvelle päin. Lisääntyy karja.

Kaivon paikka on katsottava kesällä kauniilla säällä, auringon
noustessa. Vaikka olisi miten kuiva aika, on kaivon paikalla aina
kaste; siihen kun kaivaa, tulee kaivoon vettä.

Tai otetaan rannalta kaksihaarainen paju, haarat puserretaan kopriin ja
pää jää ilmaan. Koprat polvia vastaan kävellään polvet koukussa. Kun
tulee vesipaikka, niin pää vääntyy alaspäin.

Jos tahtoo estää veden kaivosta toiselta pois, niin tulee kenenkään
huomaamatta upottaa siihen eläväähopeata, joka on pantu linnunkynään.

Veljesten erotessa talosta isä jakaa kokonaisen leivän, ristien
silmänsä, niin moneen osaan kuin veljeksiä on. Kukin näistä ristii
silmänsä ja syö osansa.

Kaikenlaista kotielämässä vaarinotettavaa:

Reähkä tulee, jos syö tai silmiä ristii vasemmalla kädellä.

Syödessä tulee pöydällä olla pöytäliina (skaatteri).

Leipää ei saa aloittaa illalla. Jos aloitus on välttämätöntä, pitää
leikattu kannikka panna talteen hyllylle ja vasta seuraavana päivänä
saa sen syödä.

Leipäviiplua ei saa katkaista seläskättä, s.o. itsestään pois, vaan
itseensä päin.

Leipäviiplua ei saa katkaista muuta kuin toisesta päästä. Jos
erehdyksestä sattuu katkaisemaan molemmista päistä, niin pitää heti
nopeaan halkaista viiplu keskeltä.

Pyhinä leivottu ensimmäinen rieska taikinasta kuivataan ja survotaan.
Kun nämä murut syötetään elukoille (lehmille), eivät nämä makaa öitä
metsässä.

Kerän pohjallisiksi pitää aina panna jotain syötävää, tavallisesti
leipää, ja kerän purettua syödä tämä. Kerän pohjalliset näet toisella
ilmalla (haudan tuolla puolen) syötetään.

Proasniekkana, s.o. juhlapäivänä, ei leipoja ja ruoan laittaja saa
maistaa ruokia ennenkuin murkinalla, eikä antaa toisen maistettavaksi.
Reähkä tulee.

Joulunpaaston aikana ei saa syödä kalaakaan kahtena päivänä viikossa.

Joulun aattona ei saa syödä mitään.

Keskiviikko ja perjantai ovat pyhitettävät joulusta laskiaiseen asti,
niin ettei saa syödä maitoa eikä kalaakaan.

Pääsiäispaasto, "suun pyhä", kestää seitsemän viikkoa. Ei saa kalaakaan
syödä muuta kuin kahtena päivänä.

Tsajusta tulee yksinkertainen, tupakasta kahdenkertainen, kahvista
kolmenkertainen reähkä. Pyhäiset ihmiset eivät juo kuin "travaa", s.o.
meriheinistä keitettyä teetä ilman sokuria.

Samovaarasta ei saisi juoda teetä, se kun tulee kranasta niinkuin
paholaisen suusta; kattilassa pitäisi keittää.

Piippu ja paperossi riippuvat käärmeinä suupielessä "tuolla ilmalla."

Ristittä ja vyöttä ei saa koskaan, ei maatessakaan, olla, jos tahtoo
varoa reähkää.

Vyöttä ei saa kolmen kynnyksen yli kulkea; rikkojalle tulee reähkä.

Miehen palahvanan (kauhtanan) tulisi olla harmaata sarkaa ja paidan
mustan. Liiviä ei saisi olla ensinkään.

"Reähkä tuloo, kun piät paitaa housujen seämessä." (Tavallisesti
kuitenkin jo pidetään.) Etenkin suurina pyhinä, silmiä ristittäissä, on
pidettävä paita päällä.

Nutussa ja paidan kauluksessa ei saisi olla nappia, vaan paidassa
nahmot, nutussa nyplät. Alushousuissa pitäisi olla jonkunlainen
kurenauha.

Jupkaa, s.o. lyhyttä hametta, ei saisi pitää ensinkään. Jupkasta tulee
reähkä. (Muoti on nuoremmassa kansassa voittanut tämän reähkän.)

Kostoa (s.o. liivihametta) ei saa riisua jalkojen, vaan pään kautta.

Rätsinän (paidan) päällä tulee olla alusvyö. Koston päällä tulee naisen
pitää toista vyötä, muuten tulee reähkä.

Peretnikan eli esiliinan tulisi alkaa jo rinnan ylipuolelta, sekin on
reähkä, kun se alkaa vasta lanteilta.

Korkokengistä ja rypytetystä vaatteesta tulee reähkä., (Tästä ei enää
pidetä lukua.)

Reähkä tulee, jos tytöt tai naiset paastoaikana ja etenkin suurina
pyhinä pitävät ruskeata eli punaista. Koston tulee olla leveäharteinen,
kaitaharteisesta reähkä. Punainen vaate polttaa kantajaansa kypeninä
toisessa maailmassa.

Vaimoihmisen tulee aina pitää hiuksensa katteessa, muuten tulee reähkä;
tytöille ei otsipaikka riitä ulkona. Naiselle tulee reähkä, jos hän
pitää tyttöjen otsipaikkaa.

Leikatut miehen hiukset pannaan oven päälle vuorilaudan taa, nurkan
salvokseen y.m. piilopaikkaan, ettei linnut voisi viedä niitä
pesäänsä, varsinkaan ei puuhun, sillä siitä olisi seurauksena alituinen
pään kivistys. Jos puu varsinkin sattuisi olemaan kituva, rupeisi
mieskin kitumaan. Naisen tukat poltetaan.

    "Tuulelle urosen tukka,
    Naisen tukka tuleh."

Partaan ei saa koskea, siitä tulee suuri reähkä, jos sitä leikkaa.
Parrasta lähtevät karvat pitää työntää kauluksen kautta ihon ja paidan
väliin, josta ne saavat tippua lattialle.

Kynsistä leikatut palat pitää katkaista ja pistää kauluksesta ihon ja
paidan väliin, josta ne saavat pudota lattialle. Jos ne kokonaisina ja
suoraan viskattaisiin lattialle, tekisi piru niistä venheen ja Jeesus
saisi syytä itkeä. -- Lapsen kynsiä ei saa lyhentää leikkaamalla, vaan
puremalla.

Maamiehen on hyvä tietää seuraavat seikat:

Ei saa peltoja kyntää, ei kylvää eikä reissuun lähteä vuoden kuluessa
sinä viikonpäivänä, jona oli plahveshenni (Maarianpäivä). Mutta jos
edellisenä päivänä heittää peltoon jyvän tai vie auran pellolle,
kyntää edes yhden vaon, niin saa plahveshennipäivänä työtä jatkaa.

Ennen Lehti-Iivanan päivää (Juhannusta) ei saa lehtiä rauta-aseella
taittaa, ainoastaan käsillä.

Pokrovasta (1:nen p. lokak. vanhaa lukua) ei enää saa maata liikuttaa,
ei kyntää eikä muutoin.

Naurismaata sylkiessä pitää sylkijällä olla kontti alassuin selässä.
Siten saadaan nauriit kasvamaan suuremmiksi.

Kun varsa ensi kerran valjastetaan auran eteen, pannaan jouhi pitkin
vakoa ja sanotaan: "Assu niin suorah kuin tämä jouhi on!"

Karjanhoidon avuksi ovat seuraavat vanhat taiat:

Lehmiä laskiessa on karja kierrettävä. Sen toimittaa kolme miestä.
Ensimmäisellä on oikeassa kädessään jumalankuva, vasemmassa palava
pakkuli; toisena kulkee vanha paimen, kontti selässä, torvi ja
vitsa kädessä; viimeisenä kävelee nuorin, kantaen pyssyä ja
hiilikoukkua. Kiertäminen tapahtuu kahdesti myötä, yhdesti vastapäivään.
Lähtiessä ammutaan. Toisin paikoin on kiertäjä nainen.

Ensi päivänä paimenessa ollessaan ei paimen saa ottaa evästä, sillä
lehmät rupeisivat makaamaan metsässä.

Paimenen ensikerran paimenesta tullessa pitää kastaa sekä paimen että
lehmät.

Jotta lehmät seuraisivat kellokasta, otetaan kellokkaan korvasta
vaikkua, vuollaan kappaleita kellosta ja niitä syötetään lehmille.

Jotta saataisiin tietää, onko elukka "metsänpeitossa", pitää ottaa
pitkiä heiniä ja nämät sitoa, yhdessä tukussa ollessa, parittain päistä
yhteen. Jos täten syntyy yksi ainoa vyyhti, on elukka metsänpeitossa.

Kun tahdotaan päästää elukka metsänpeitosta, pitää sitoa ruskealla
langalla kaksi mäntyä tien yli yhteen ja keskelle ripustaa kiukaasta
otettu kivi. Piessä (piru) tulee nyt ahtaalle ja päästää elukan
kynsistään. Laitos pitää käydä kolmen päivän sisään purkamassa, muuten
piessä alkaa laittajaa vaivata.

Karhua ei saa kirota eikä sanoa "karhuksikaan", sillä sen hampaita
rupeisi silloin kivistämään ja se rupeisi ankarammin karjaa
ahdistelemaan.

Äkäiselle lehmälle syötetään sen sarvesta vuoltuja muruja. Siitä se
lannistuu.

Kun keväällä saadaan kiimametso ja siitä keitetystä rokasta ensin
annetaan härälle, tulee tämä puskevaksi. Jos tahdotaan sitä puskemaan
maata, pitää turve heittää eteen.

Jos lehmä tallaa sammakon päälle, niin rupeaa se verta lypsämään.

Kun lehmää lähdetään ostamaan, otetaan nuora ja pujotellaan se kolmasti
kotiin jäävän emännän hian läpi ja kierretään patsaan ympäri. Otetaan
tuhkaa hinkalosta ja siihen sekoitetaan suoloja ja sekoitus kierretään
kolmasti patsaan ympäri. Ostettu lehmä mitataan; selkäranka kolmesti ja
kolmesti häntä. Nuora pujotetaan kerran jalkojen keskitse ja pannaan
sarviin. Nyt kulkee lehmä hyvin.

Metsämiehen tietoja:

Kun ansalla pyytäjä lähtee metsälle, pitää hänen panna kolme ansaa,
eikä katsoa niitä koko pyytöaikana.

Pyssyllä pyytämään pitää lähteä salaa, kenenkään tietämättä.

Kun toinen lähtee metsälle ja toinen ajattelee, kun sen näkee, jotta
"ammu sarves tyhjäksi, elä saa mitänä", niin ampujan onni pilautuu.

Kun oravan ammunnassa ei ala saada elävää, vaikka ampuu monta kertaa,
niin pitää, jos on saanut yhden, laatia tälle pajun kuoresta potuusat
(mäkivyöt) ja kiinnittää se kitujaan puuhun, niin siitä tulee pyssyn
pilaajalle paha, jopa voi kuolla.

Keärmehen verellä pitää pyssy voitaa, jotta sortaisi paremmin.

Vihaisen koiran saat, kun aukaiset siltä penikkana väkisin silmät ja
sitten kynsität sen etujaloilla pirtin perinurkkaa.

Jos tahdot ostaa koiran, niin kun tulet taloon ja rupeat ensi kerran
ruualle, jätä leivästä kolme ensimmäistä hammaspalasta ja käytä ne
kolmitse vasemman hian läpi, iske taulaan tuli rannalla, pane jokaiseen
palaseen hiven palavaa taulaa, palaset pane vasemman jalan päkielle ja
anna koiran syödä ne siitä. Koira siitä tulee niin rakkaaksi, että se
seuraa sinua aina uskollisesti.

Tärkeämmät ovat kalastustaiat, sillä metsästys on nykyaikoina
kalastukseen verraten vähäarvoinen elinkeino:

Nahkatsiukko (yölepakko) pannaan suureen kivekseen, joka on keskellä
parvassa. Käydään kolmesta riihestä kolme osran jyvää kustakin,
riihen isännän tietämättä, nämä ynnä nahkatsiukko pannaan kivekseen.
Tällä saadaan nuotta hyväonniseksi, kun ensi kerran vesille lähdetään
syksyllä tai keväällä.

Nuotan pilaus korjautuu, kun kolmesta kes'yön kannosta otetaan puuta
ja kolmesta ukon murtamasta tai muun luonnonvoiman kaatamasta puusta
kaarnaa, kolmesta muurahaispesästä kaivetaan muurahaisten tuomaa
murtoa, tullaan veneeseen ne kädessä ja laaditaan veneessä tuli käsissä
olevain kaarnojen päälle ja käytetään se kolmasti nuotan povesta läpi,
heitetään sitten tuli järveen kahden veneen väliin. Sillä se pila
päästetään.

Varastettu onki on paras ja lahjoitettu onki on parempi kuin ostettu.

Siima varataan siten, että metsässä kesäyön kantopuusta laaditaan tuli
ja sillä ongensiima, rysät, verkot savustetaan. Siitä pila lähtee pois.

Pilattu kalavesi parannetaan näin: Otetaan siitä kala tai useampia ja
ne poltetaan, otetaan tuhkat, käydään metsästä kaarna tuulen tai ukon
kaatamasta puusta, tuhka pannaan kaarnan päälle ja työnnetään järveen,
sanotaan: "Täss' on vesi kostintsaa, syö näitä, älä kalojasi."

Täydellä kuulla on parempi saanti kuin alakuulla.

Kun ensi kerran mennään verkkoja laskemaan, pitää ottaa vettä suuhun
siltä paikalta, johon ensimäinen verkko lasketaan. Kateiden katseet
eivät silloin pysty.

Sylkeä pitää onkimatoon, jotta lähtisi pois paha.

Tuuli tyyntyy, jos orvon päästä otetaan kolme täitä ja pannaan järveen.

Tuuli kiihtyy, jos muurahaisia kannetaan järveen.

Vuodenaikain ja ilmain enteitä:

Jos linnunrata on sakea, tähtiä täynnä, tulee luminen talvi. Jos
pohjoispää on sakeampi, sataa lunta keväästä, jos eteläpää, syksystä.

Kun talvella jäät kohoilee, tulee hyvä vuosi.

Jos kevätjäät nousevat maalle, tulee karjalle rauhaton kesä.
Pääsiäisyönä käydään navetassa; jos lehmät rauhallisesti lepäävät, niin
ei kontio kesällä koske, eikä tarvitse pitää paimenia; jos lehmät ovat
levottomia, tulee rauhaton kesä.

Pääsiäisaamuna käydään katsomassa auringonnousua; jos se nousee ihan
iloisesti, leikittelee ja "pitää kisua puoleh ta toiseh", tulee hyvä
vuosi, hallasta ei ole pelkoa. Jos aamu on pilvinen, tulee huono vuosi.

    "Toivo poarmaista keseä,
    Mäkäräistä vuotta vuota,"

kaunis, lämmin olisi silloin kesä. Ukkosen ensi kertaa kuuluessa
sanotaan:

    "Pyhä Ilja kormilitsa,
    Yles touvot, kasvattele,
    Ales lehmät lypsättele."

Jyrin päivänä (5 p. toukok.); ei saisi jyrytä; ukkonen käy kesällä
sitten hirveämmin.

Jyrinpäivänä juoksevat lapset koko aamun kello kädessä; lehmät siitä
tulevat paremmin kotiin.

Jyrinpäivänä ei saa syödä lihaa, sillä siitä "metsä" nousisi suurempaan
raivoon kesällä.

Jos hauin maksa on musta alkupäästä, tulee sadekesä keväästä. Jos se on
musta loppupäästä, tulee kesä sateinen syksystä.

Kun pihlajassa on paljon marjoja, tulee myöhäinen ja sateinen syksy.

Pitkää syksyä ja talvea ennustaa seuraava säepari:

    "Syystä on sykysyn rusko,
    Talven jatkuo keväästä."

Kun musta koira syö ruohoa tulee vihmasade.

Kun kissa alkaa seiniä, pöydänjalkoja y.m. kynsiä, tulee huonot ilmat,
tuiskut, tuulet tai sateet.

Muita enteitä:

Kun tytöt nikottavat, niin silloin heitä pojat mainitsevat.

Palmusunnuntaina ajetaan myöhempään makaajat ylös vitsoilla lyöden.
Virpoessa sanotaan:

    "Virvon, varvon
    Tuorehekse, tervehekse,
    Vuuvekse vapoahakse,
    Netälikse velkapeäkse;
    Siula vitsa,
    Miula kakkara."

Viikon perästä, pääsiäisenä, pitää virpojalle antaa kakkara.

Kun nainen saa lahjan, "kostintsan", niin hän tällä heti hivuttelee
ylähuultaan, että muka hapenet vastakin ennustaisivat lahjan tuloa, ja
että hän siis toistekin saisi.

Kun pieni lapsi venytäkse lattialla selällään, pää oveen päin, ennustaa
se kuolemaa hänelle itselleen tai muille talon asukkaille.

Kun kissa pesee silmiään, tulee taloon vieras.

Koira ulvoo talon paloksi tai jonkun kuolemaksi.

Huoneisiin pyrkivä kettu ennustaa tulipaloa.

Jos koppelo lentää talon katolle, ennustaa se tulipaloa. Sanotaan:
"Koppelo kojin kavokse."

Kun metsot pakkautuvat huoneisiin, ennustaa se jonkun henkilön kuolemaa
talosta. Sanotaan: "Metso miehen peän menokse".

Joka saa oudon kalan, sen talosta kuolee sinä vuonna isäntä tai emäntä,
tulee tulipalo tai muuta onnettomuutta. Oudolla tavalla saatu kala
samoin merkitsee suurta vahinkoa.

Niinikään harvinaisen iso kala tai ruton paljon kaloja on kuoleman
ennustus joko saajalle tai hänen talonsa asukkaille.

Vainajat:

Kun sairas kauvan läsittyään rupeaa kuolemaa tekemään, viedään hän
"rikkojen" (olkien) päälle peräsoppeen jumalankuvien alle. Alle
ei anneta vaatteita ollenkaan; omat vaatteensa saa sairas pitää
päällään. Jos nyt henki ei ala kyllin "terävään" lähteä, vaan sairas
"muokkautuu", on henki "karkautunut". Loppua jouduttaakseen menee joku
pirtin ylisille ja juuri sairaan kohdalta losauttaa kattolautoja kolme
kertaa.

Kesäiseen aikaan pannaan rikkojen alle kolmesta rajapientaresta
nyhettyä heinää: se jouduttaa loppua.

Kuolinkoston täytyy olla kotona valmistetusta valkeasta vaatteesta,
langat värttinällä kehrättyjä. Kuolinkoston laittaa jokainen eläissään
itselleen. -- Nuori polvi ei enää noudata tätä tapaa.

Ruumislaudaksi otetaan lauta sarajan, kornitsan tai pirtin päältä.
Arkun valmistuttua pannaan ruumislauta arkun pohjalle. Toisin paikoin
viedään se haudan päälle.

Kuolleen arkku, "kropu", valmistetaan sarajan, kornitsan tai pirtin
päältä otetusta parhaasta laudasta (kattolaudasta). Tekijöille
itketään. Lastut pitää samana iltana järvellä polttaa.

Kun ruumista lähdetään viemään ulos pirtistä, paiskataan hiili- tai
patakoukku sille paikalle perälautsaa, jossa ruumis pestyä makasi.
Lyödäänpä vielä naulakin perilautsaan. Näiden tointen kautta estetään
vainajaa sukulaisille kummittelemasta.

Kuolleen pesuvettä ei saa kaataa tanhualle.

Kuolleen päälle ei saa tipahtaa kyyneliä, ei hautaankaan. Nämä näet
kypeniksi muuttuneina polttaisivat häntä "tuolla ilmalla".

Lapsen kuollessa ei äiti saa olla läsnä; lapsi kauvemmin kiusautuisi.

Sillä aikaa kun ruumista viedään hautaan, pesee pari naista pirtin
"vesivihkolla." Saippuaa ja hiekkaa ei saa käyttää; vainaja rupeisi
silloin vaivaamaan ja pelottelemaan. Hiekka kynsisi "poloiniekan"
selkää.

Vanha ruumis kannetaan haudalle pirtistä otetulla päreorrella, joka
sitten jätetään haudan päälle pystyyn; obresa kiinnitetään tähän.

Kuollutta hevosella haudalle vietäessä pannaan kesäkello hevosen
kaulaan. "Jumalan hyvie", leipiä, viedään mukana ja niitä ensiksi
annetaan perille (hautausmaalle) päästyä hevoselle, loput jaetaan
köyhille.

Vainajain "muistinpäivänä" viedään naapureista toisiin taloihin leipiä,
kukkoja, piirakoita, jotta naapurit rukouksissaan muistaisivat antajan
sukulaisia vainajia.

Stroitsana (helluntaina) keitetään huomeneksella suurimoista puuroa
maitoon, voita pannaan silmäksi. Kivikupissa viedään puuro haudalle ja
viejä kutsuu köyhiä syömään, itse ei maistakaan. Lusikoita on yksi.

Parannuskeinoja:

Ruokahalu paranee, jos kohoavan taikinakorvon keskeltä otetaan taikinaa
ja siitä leivotaan leipä, joka paistetaan hiilillä. Tämä pitää ensin
pujotella oven rivan ja kierteelle palaneen päreen karren kautta,
sitten vasta syödä. Hyvä on myös pureskella kylyssä hauvislihojaan.

Ukon taltat ovat hyviä päänkivistykseen, pistokseen ja mahatautiin.
Ensin ne pestään ja pesuveden juo sairas, sitten ne kuumennetaan ja
kipeitä paikkoja niillä painellaan.

Tapetun lehmän kynnet keitetään vasta kynttelinä. Rasva, joka silloin
saadaan, on hyvää palaneille.

Näärännäppy ("koirannäppy") poistetaan siten, että pyyhkäistään
leipäpalasella ja tämä syötetään koiralle. Näppy sitten vielä pitää
pyyhkiä hännällä.

Kuumennetulla karhun kynnellä, turvalla tai kämmenellä paineltua katoo
varmaan pistos ja mahatauti.

Kivistys- eli kolotustauti on aina jonkun sukulaisvainajan nostama.
Vainaja on lepytettävä uhrilla. Jos jollakin esim. on hammastauti,
menee hän, nähtyään unessa vaivaajan, tämän haudalle ja sanoo: "Heitä
pois kivistys, elä vaivaa enempi minua, mie annan siulle tuulipaikan",
tai jotain siihen tapaan. Jos pakotus lakkaa, sitoo parannut vaivaajan
ristiin 1/2-1 kyynr. pituisen, parin kolmen sormen levyisen tilkun
vaatetta, joka ei saisi olla punaista, vaikka sitäkin väriä käytetään.
"Tuulipaikkoja" ripustetaan teilläkin oleviin risteihin.

Jos on "hinkautunut" metsästä tai vedestä, niin pitää sairasta
prostittaa. Joku vanhempi henkilö on prostittajana s.o. takausmiehenä,
että sairas todella täyttää sen, mitä lupaakin. Ellei sairas sitä tee,
on takausmiehen lupaus suoritettava. -- Jossakin syrjäisessä paikassa
kumartelevat he maahan asti molemmat ja vanhempi lukee:

    "Vesi (metsä) kulta kormilitsa,
    Tule omies ottamah,
    Pahojas parentamah;
    Anna pois miun hyväni!"

Kumartelemista ei kukaan saa nähdä, toimi käy tehottomaksi sen kautta.

Kun vedestä tarttuu "hiimosti", pyydetään myös kala ja siitä
laitetaan kukko. Yhdeksää eriväriä tilkkua sidotaan kolmeen tukkuun
(joten tulee "kolme yhdeksää" tilkkua). Nämä tukut ja kukko sidotaan
punaisella langalla yhteen ja upotetaan järveen. Tämän lahjan nimenä on
"arpavalkiet".

Kun juo vettä kaivosta, avannosta tai järvestä, niin pitää ensin
liikuttaa pois alallaan ollut vesi, jottei hiimosti tartu, eikä tule
tauti. Kun saaviin otetaan kaivosta vettä, niin ensinnä kaadetaan vähän
maahan, jottei tulisi tauti.

Jos tahdotaan kulkutautia estää taloon tulemasta, pitää uunissa polttaa
tervakuppeja, kenkärajoja ja tervanahtureita. Näitä samoja aineita
polttamalla kylään tuopien teitten varsilla saadaan tauti estetyksi
kylään leviämästä.

Varahvontta kertoi velhon erään kerran parannelleen hänen silmiään
seuraavalla tavalla:

Silmä oli loukkaantunut niin pahoin, ettei hän nähnyt mitään. Hän
meni velhon luo. Tämä pani kylyn lämmitä ja sen joutuessa lähdettiin
metsään. Noita otti kolmen kannun padan mukaansa. Tuli tehtiin suolle,
lähteen reunalle.

Kolme leppäistä kattilapuuta asetettiin ristiin ja joka jalan väliin
lepästä tehtyjä vastoja. Padassa lämmitettiin vettä, sen jouduttua piti
Varahvontan jaksautua aivan alasti. Noita pesi ukon vedellä, pitäen
silmällä, että vesi juoksi pataan takaisin. Pestyä läksi hän viemään
metsään vettä, vaan ei saanut katsoa, mihin hän sen kaatoi. Varahvontta
pukeusi ja noidan takaisin tultua lähdettiin pois; kumpikaan ei saanut
katsoa jälkeensä. Kotiin päästyä mentiin kylyyn. Noita siellä kylvetti
Varahvonttaa lukien:

    "Neitsyt Moarie emoni,
    Rikas äiti armollini!
    Kun juovuit joven takana,
    Niin juovu jovesta poikki;
    Satut aitojen perillä,             5
    Kun kuulet hätäsen eänen,
    Pakkohisen parkuossa,
    Hätähisen huutoassa,
    Tuos mulla simani siipi,
    Vasta varjopuolissani,            10
    (hyppii ja lyö vastalla)
    Jotta kulmat puhki saisin,
    Läpi reikamet repisin
    Ihosta inehmisraukan,
    Emon tuoman ruumisesta,
    Vaivasesta vartalosta,            15
    Ennen päivän koittamista,
    Auringon ylenemistä,
    Jotta saisi sairas maata,
    Heikko henkesä levätä."

Viskasi vilua vettä päälle, vei sairaan vaatteet ulos, puisteli niitä
pihalla. Päälleen saatuaan Varahvontta oli valmis lähtemään. -- "Ja
kyllä se auttoi."

Huonommalla menestyksellä hän kerran oli kokenut uudenaikaisempia
parannuskeinoja. Varahvontan korvaan oli mennyt torakka. Se juoksi
siellä ympäri, ja hänelle tuli siitä suuri hätä. Elävää koetettiin
saada pois, jos millä keinoilla. Sorrattiin, rassattiin, kaadettiin
korvaan kuumaa vettä, viinaa, jos jotain, jopa elohopeatakin, jonka
hän kertoi tulleen ulos suun kautta. Mutta ei mikään auttanut, vasta
"pyhällä voilla" (siemenöljyllä, jota paastonaikana nautitaan voin
asemesta) saatiin elukka vihdoin pois. Mutta ukolta huononi kuulo siitä
elinajaksi.

Ei ihmettä, että semmoisten kokemuksien jälkeen manausta pidetään
tehokkaampana kuin uudenaikaisia rohtoja.

Suomenkin puolella elää vielä jos miten paljon taikoja, taikaluuloja
ja "merkkejä", mutta niihin ei meidän puolella enää uskota samalla
tavalla kuin rajantakaisessa Karjalassa. Meillä niitä enimmäkseen
pidetään pilana ja kertoillaan ajan ratoksi, naurun aiheena. Vienan
Karjalassa niistä vähemmän puhutaan, mutta niihin uskotaan enimmäkseen
niin yleiseen, ettei epäilyksen aate näytä mieleenkään juolahtavan.
Ne hiljaisuudessa hallitsevat rahvaan elämää, ja niiden tunteminen
ehkä selittäisi vaeltajalle montakin pelästystä, toraa tai muuta
mielenliikutusta, joka on hänen huomiotaan kiinnittänyt pirteissä ja
ulkosalla, mutta jäänyt hänelle arvoitukseksi.

Ainoastaan vähäinen osa tästä perintötiedosta oli se, mitä me satuimme
kuulemaan. Siitä varmaan paisuisi suuri kirja, jos kaikki saataisiin
kokoon.



RUNONKERÄÄJÄT.


Vienan Karjalan kylissä ja taipaleilla tulee tuon tuostakin
ajatelleeksi, että siellä kulkee klassillisella pohjalla. Tuosta
syrjäisestä ja etäisestä maasta, jossa niin harvassa valottaa
kylänaukeama, josta Suomi ennen tuskin mitään tiesi, sieltä nouti
Lönnrot Kalevalan syntysanat. Sieltä hän sai eepoksen puitteet ja
juonet, sieltä suuren osan sen sisällyksestäkin. Siellä suoritti
pääosan omasta runonkeräyksestään.

Tähän innon, toiveitten, ihailevan rakkauden työhön sen vuoksi mieli
tuon tuostakin palaa Vienan Karjalan poluilla, ne muistot yhä antavat
paikoille väriä, saavat vaeltajan katselemaan montakin lahonnutta
mökkiä samalla ihastuksella kuin etelän maissa jaloja vanhoja
marmoreita.

Vaeltaessamme yhdessä näissä seuduin aiomme sen vuoksi muistella,
missä entiset runonkerääjät ovat liikkuneet, sillä suuren työn
muistot lämmittävät mieltä ja saavat myötätunnolla ja mielenkiinnolla
katselemaan paikkoja, joissa emme aina muutoin huomaisikaan
mielenkiinnon aihetta. Palauttakaamme sen vuoksi ensinnä muistoon
pääpiirteet koko siitä runonkeruusta, joka Vienan Karjalan puolella on
tapahtunut.

Topelius vanhempi, runoilijan isä, oli ensimmäinen, joka keksi Vienan
Karjalan runsaat runoaarteet ja alkoi niitä kerätä. Eräät karjalaiset
laukkumiehet, jotka hän oli sattumalta tavannut, osasivat monin
verroin ehjempiä ja täydellisempiä eepillisiä runoja, kuin hän oli
sitä ennen omalla puolella tavannut. Tautivuoteen sitomana hän ei
päässyt rajan taa matkustamaan, mutta hän kutsui laukkumiehiä käymään
luonaan Lapuan Joensuussa ja sai siten niin runsaasti runoja, että jo
aikaisemmin heränneet harrastukset vanhain kansanlaulujen keräämiseksi
saivat mahtavan sysäyksen ja alkoivat kutoa yhä rohkeampia toiveita.
Julkaisemansa kokoelman viimeisessä osassa Topelius sen vuoksi sanookin:

"Yksi ainoa maanpaikka, sekin Suomen piirin ulkopuolella, tai muutama
pitäjäs Arkangelin läänissä, erinomattain nimitettävä Vuokkiniemen
pitäjäs, säilyttää vielä vanhat tavat ja vanhan urosväen jutut
vilpitönnä ja puhtaana. Siellä veisaa vielä Väinämöisen ääni, siellä
soipi vielä Kantele ja Sampo, ja sieltä olen myös parhaat runoni kyllä
monella huolella toimittanut. Ehkä lisäyksiä olisi sieltä toivossa
odotettavia, täytyy kuitenkin työni päättää. Jos ikää Jumala suopi,
mahtanevat nämät ja muut lisäykset edespäin ilmaantua."

Tieto, että jumaluustaruisia runoja vielä oli niin runsaasti Maanselän
takana, sai suomenkielten tutkijan Sjögrenin sinne lähtemään. Sjögren
oli ensimmäinen, joka sitä varten kävi itse Vienan Karjalassa. Hän
laulatti muun muassa Vuonnisen parasta laulajaa, Ontrei Malista, jo
v. 1825, kahdeksan vuotta aikaisemmin kuin Lönnrot. Mutta Sjögren ei
kokoelmiaan julkaissut, eikä niistä sen vuoksi Kalevala hyötynyt.
Kirkkoherra Fellman, joka keväällä v. 1829 matkusti Vienan Karjalan
kautta seurakuntaansa Suomen Lappiin, kirjoitti Vuokkiniemen
kirkonkylässä muistoon joitakuita runoja eräältä Venehjärven mieheltä.

Runoalue oli siis melkein koskematon, kun Lönnrot alkoi työnsä. Lönnrot
oli alkanut keräyksensä Suomen Karjalassa jo ylioppilaana ja oli
siellä jo laajalti liikkunut, ennenkuin hän pääsi Vienan puolelle.
Verraten vähän hän oli saanut varsinaisia eepillisiä runoja. Mutta
juuri ne viehättivät häntä enimmän, ja päästäkseen lähemmä pohjoista
runoaluetta hän pyrki ja pääsi Kajaaniin piirilääkäriksi. Milloin
aika myöden antoi, hän sieltä pistäysi rajan taa, kiersi milloin
lyhemmältä, milloin laajemmalta ja toi joka matkalta runsaat saaliit.
Vuokkiniemessä ja Uhtuessa hän tapasi parhaat laulajat, sieltä sai
johdon runoelman yhteen kutomiseksi; sinne hän yhä uudelleen palasi
kokoelmiaan täydentämään.

Lönnrot kävi Vienan Karjalassa ensi kerran v. 1832. Se oli hänen kolmas
runonkeruumatkansa. Nurmeksen kautta kulkien hän saapui Koivasjärvelle
rajan taa ja kulki Repolan, Roukkulan ja Miinoan kautta Akonlahteen
Kiitehen rannalle, mutta ei joutunut sillä kerralla pohjoisemmaksi,
vaan palasi Lentiiran ja Kuhmon kautta Kajaaniin. Neljäs matka,
tapahtui v. 1833. Se oli, huomauttaa A.R. Niemi, Kalevalan kokoonpanolle
tärkein, vaikka saalis ehkä olikin myöhemmillä matkoilla runsaampi.
Tällä kertaa Lönnrot kulki Kiannan Hyryn kautta Kivijärveen,
ensimmäiseen rajantakaiseen kylään sillä kulmalla, ja kävi Vuonnisessa,
jossa hän laulatti kylän parhaita laulajoita. Vuonnisesta hän
Vuokkiniemen, Tsenaniemen, Kivijärven, Akonlahden ja Kuhmon kautta
palasi Kajaaniin.

Viides matka tapahtui kevätkeleillä v. 1834. Se kävi Kiannalta
sydänmaitten kautta Lonkkaan ja sieltä edelleen Vuonniseen,
Jyvöälahteen ja Uhtueen. Kotimatka tapahtui taas Vuokkiniemen, Tsenan
ja Kivijärven kautta, mutta Kivijärvestä hän poikkesi Latvajärveen,
tavaten silloin pohjoisen runoalueen parhaan laulajan, Arhipan. Lopulla
samaa vuotta Lönnrot näyttää käyneen Repolassa, mutta siitä matkasta ei
ole tietoja.

Kuudennella keruumatkallaan Lönnrot samoili yhä laajemmalta. Hän kulki
huhtikuussa v. 1835 Kuhmon kautta Repolaan, sieltä Rukajärveen, pitkin
Tshirkkakemiä Jyskyjärveen, sieltä edelleen Uhtueen, Jyvöälahteen,
Vuokkiniemeen ja vihdoin Kiannan kautta Kajaaniin. Elokuun lopussa hän
samana vuonna näyttää käyneen Lapukassa, mutta tästäkään matkasta emme
muuta tiedä, kuin että hän sen eräässä kirjeessä mainitsee.

Näin oli Lönnrot kiertänyt Vienan Karjalan kaikki parhaat runopaikat.
Myöhemmin hän ulotti retkensä vielä laajemmalle, mutta kuta kauemmaksi
hän Kuittijärvien piiristä poistui, sitä niukemmiksi ja huonommiksi
kävivät runot.

Seitsemäs matka oli laajin kaikista, vaikkei saaliiltaan runsain.
Yhdessä ylioppilas Cajanin kanssa Lönnrot syksyllä v. 1836 kulki
Kiannalta rajan poikki Lonkkaan ja Vuonniseen ja vaelsi sieltä edelleen
kyliä myöden Uhtueen, jossa viivyttiin enemmän aikaa. Edellisillä
matkoillaan Lönnrot oli kulkenut enimmäkseen omilla varoillaan, nyt
hänellä oli melkoinen apuraha ja vapautta piirilääkärinvirasta.
Runonkeruun ohella oli matkan tarkoitus kielellisten ainesten
kokoaminen. Niinpä Lönnrot nyt saattoi olla matkoilla kokonaista kaksi
vuotta. Cajan palasi Uhtuesta kotiin, Lönnrot vaelsi yksin edelleen,
kävi Uhtuen pohjoispuolella olevat yksinäiset salokylät, samosi
edelleen Tuoppajärven rannoille, vietti jonkun ajan Kuusamossa ja
retkeili sitten Pääjärven kautta Kierettiin. Runoja ei ollut paljoakaan
karttunut sen jälkeen, kuin hän Uhtuelta oli lähtenyt, matkavaivoja
sitä enemmän. Kieretistä matka jatkui Koudan ja Kannanlahden kautta ja
Imandrajärveä myöden Kuolaan, jossa Lönnrot viipyi kuukauden, tutkien
lapin kieltä. Suomen Lapin kautta hän sitten palasi Kajaaniin. Jonkun
ajan levättyään hän lähti matkaa jatkamaan, kulki jälleen Vuokkiniemeen
ja sieltä parempia runopaikkoja myöden etelään päin Repolaan ja Suomen
Karjalaan.

Siihen päättyi Lönnrotin runonkeräys. Vanhan Kalevalan hän oli jo
viidennen matkansa jälkeen saanut valmiiksi pääasiallisesti tältä
pohjoiselta runoalueelta keräämiänsä runoja käyttäen. Myöhemmillä
matkoilla saadut runot ja ne erinomaisen runsaat ja Kalevalaa
monipuolisesti täydentävät kokoelmat, joita myöhemmät kerääjät,
varsinkin Europaeus, toivat mukanaan eteläisiltä runomailta, tulivat
käytetyiksi vasta Uuteen Kalevalaan toistakymmentä vuotta myöhemmin.

Lönnrotin työtä jatkoi Vienan Karjalassa ensinnä M.A. Castrén, jonka
mielestä edellinen keräys kuitenkin oli ollut siksi täydellinen, että
hän enemmän kiinnitti huomionsa loitsuihin ja mytologisiin seikkoihin,
jotka voisivat Kalevalaa valaista. Castrén matkusti Repolan kautta
Miinoaan ja viipyi sitten jonkun aikaa Akonlahdessa. Akonlahdesta hän
tuli Vuokkiniemeen, laulatti muun muassa Arhippaa, kävi Vuonnisessa,
Jyvöälahdessa ja Uhtuessa ja sieltä retkeili edelleen Tuoppajärven ja
Pääjärven kautta Kuusamoon. Matka tapahtui v. 1839.

Tämän jälkeen matkusteli pohjoisella runoalueella Europaeus, joka
silloin oli nuori ylioppilas. Vielä niukemmin varustettuna kuin
Lönnrot hän talvella v. 1845 retkeili Kajaanista Kuhmon kautta
Roukkulaan, sieltä Muujärven, Tiiksijärven, Suurjärven, Kiimasjärven
ja Luvajärven kautta Akonlahteen, kierrellen kaikki Akonlahden
läheisyydessä olevat kylät. Akonlahdesta hän jatkoi matkaa Kontokin,
Kenttijärven, Kostamuksen ja Pirttilahden kautta Vuokkiniemeen,
poiketen sitten Suomen puolelle. Kiannalta hän jälleen palasi rajan
taa Vuonniseen, kulki edelleen Pirttilahden, Enonsuun ja Luusalmen
kautta Ala-Kuittijärven Luostesaareen, jossa Petri niminen tietäjä
eli. Yritettyään turhaan saada tältä runoja hän tuli Uhtueen, kulki
sieltä Röhön ja Ohdan kautta Pistojärveen, edelleen Tuhkalan ja
Kananaisen kautta Kokkosalmeen, Sohjenansuuhun, Kiestinkiin ja
Saareen, sitten Kiisjoen, Suolapohjan ja Kurjen kautta Paanajärveen,
Kemijoen rannoille, ja palasi Suopassalmen, Jyskyjärven, Piismalahden,
Kiimasjärven ja Miinoan kautta Suomen puolelle. Jyskyjärvestä häntä
käytettiin kruunun kyydillä Vienan Kemissä. Käytyään Kajaanissa
Lönnrotia tapaamassa Europaeus lähti eteläiselle runoalueelle, poiketen
ensinnä Repolan kyliin ja jatkaen sieltä matkaa Ilomantsiin.

Europaeuksen jälkeen saivat Vienan Karjalan runomaat olla
neljännesvuosisataa kenenkään kerääjän käymättä. Vasta kun aljettiin
vuosisadan jälkipuoliskolla valmistaa Kalevalan toisinnoitten
julkaisemista, huomattiin tarpeelliseksi jatkaa keräystä, koska
kokoelmat siihen tarkoitukseen olivat kylläkin puutteelliset. Uuden
keräystyön suunnitteli ja johti maisteri A.A. Borenius (Lähteenkorva),
joka sitä varten teki Vienan Karjalaan kaksikin laajaa matkaa, toisella
matkalla mukanaan A. Berner ja A. Genetz. Varsinkin toinen matka oli
laaja ja tulokset runsaat. Se osotti, ettei runosuoni ollut vielä
aivan ehtynyt. Retkellä kulkivat osanottajat enimmäkseen eri kyliä
myöden, yhtyen aina silloin tällöin. Paitsi Kiitehen vesistön asutuksia
ja Repolan puolta kierrettiin varsinaiset runoalueet Kuittijärvien
piirissä ristiin rastiin, tutkittiin Kemijoen varsi, etsittiin
pohjoiset seudut Tuoppajärveä ja Pääjärveä myöden. Tuskinpa jätettiin
ainoatakaan kylää käymättä, mistä vähänkin voitiin toivoa saalista, ja
toisissa kylissä käytiin kahteen kertaan. Keräystyö oli järjestetty
tieteellistä toisintojulkaisua silmällä pitäen ja oli siis kaikin
puolin perusteellinen. Matkalla otettiin selkoa sekä silloisista
että aikaisemmista runonlaulajista ja heidän elämänvaiheistaan ja
sukujuurestaan. Sen kautta muun muassa selveni, että suuri osa juuri
niistä suvuista, jotka ovat runoja laulaneet, on Suomen puolelta
muuttaneita.

Mutta ei mikään keräystyö voi olla niin täydellinen, etteikö aina
jäisi parsimisen sijaa. Niinpä ovat vielä myöhemmätkin kerääjät
tuoneet laajoihin kokoelmiin arvokkaita lisiä. Viimeinen kerääjä,
jonka kokoomia runoja on Vienan Karjalan toisinnoihin painettu, oli
tanskalainen Ohrt, joka v. 1906 kävi Akonlahdessa.

Runonkerääjää ei siis tuolla rajan takana kovinkaan oudostella,
ja laulujen laulamista kohtuullista palkkiota vastaan pidetään
luonnollisena asiana, missä eivät uskonnolliset epäilykset saa
asianomaista kieltämään tietojaan. Loitsijat useinkin pitävät lukunsa
salassa ammattisyistä, peläten niiden ehkä menettävän voimansa, jos ne
vieraille ilmaistaan.

Lönnrotin matkakertomuksista ja päiväkirjaotteista henkii vastaan se
toiverikas tunne, jonka elähyttämänä hän näki niin monet vaivat, kärsi
puutteet, poimi kansan povelta runokukkasia, joiden kauneudesta ja
olemassa olostakin muulla maailmalla oli niin vähän aavistusta. Se
tunne aina täytti hänen mielensä, kun hän rajan poikki astui Vienan
puolelle. Se, yhdessä sydämellisen myötätunnon kanssa tätä hyljättyä
kansaa kohtaan, kohottaa hänen matkakuvauksiensa koruttoman tyylin niin
kaunopuheliaaksi. Sama tunne se elähytti seuraaviakin runonkerääjiä,
kun he Maanselän poikki painautuivat tuonne aikaisimpain muistojen,
pätöisimpäin ihanteitten maahan. Karun Europaeuksenkin vaivannäköjä se
hallitsi. Muistakaamme vain hänen seikkailunsa, kun hän ensi kerran
kulki rajan poikki -- se onkin ainoa, josta hän itse monella sanalla
kertoo. Matka tapahtui syystalvella. Europaeus ei raahtinut ottaa
opasta viimeisestä Kuhmon talosta, koska hinta hänen mielestään oli
liian kallis, vaan läksi yksin yön selkään tuntemattomalle taipaleelle:

"Tietä kysyttyäni sanottiin sen kulkevan 8 lammin ylitse, joiden kautta
joki tulee Kivikiekistä, ja tien aina kulkevan sen oikian puolitse.
Vielä sanottiin re'en jäljet olevan pitkin tietä."

"Jo ensimäiselle lammille tultuani sain nähdä, että jäät olivat ylen
vaikiat kulettavat, sillä lunta ei niillä ollut rahtuakaan, mutta vettä
kyllältä, ja sen tähden niin liukkaat, että lapikoillani työn tuskin
väen väkisin pääsin eteenpäin. Hiihtää piti ylen varusasti ja yhtä
jalkaa eteenpäin työntäessä livistyi toinen jo puolen vertaa takaperin.
Siinäkin tahtoi kellauttaa monessa paikoin. Kulku oli siis ylen hidas
jäällä ja vielä kuin enimmissä paikoin niitä reen jälkiäkään ei enään
tuntunut, niin oli ylen vaikea löytää tien suuta toiselta puolelta.
Jos sen jonkun lammin päästä löysikin, niin oli yhtä vaikea pitää
sitä, sillä maalla ei ollut paljon tiestä eikä jälestäkään sanottavaa.
Muutamista kannaksista menin mielihavilla yli puiden merkkiä myöten.
Toisilla kannaksilla pidin joen sivua."

"Yhdellä kannaksella näin ukkosen särkemän suuren hongan. Latva oli
sylen päästä murtunut poikki, ja pudonnut pystyyn hongan tyvelle. Muu
osa hongasta oli revennyt kolmeen osaan juurihin asti jo lohkareita
oli sinkunut laajalta ympärille; loitimmaisia oli 45 askeleen päässä
hongasta. Palanutta paikkaa ei näkynyt yhtään."

"Kuin enimmiten en päässyt oikialla kunnolla kulkemaan, niin
tuli päivästä, joka täällä pohjaispuolella lyhenee enemmin kuin
eteläpuolella Suomenmaata, jo ennen taloon päästyäni loppu. Kuuta
ei ollut, ja pilvinen taivas ja lumeton maa tekivät syksy-yön pian
pilkkopimeäksi. Vielä tuli lampi, jota kulin enimmiten rantaa myöten,
etten menisi sivuitse joen suusta. Siihen päästyäni upposin pulahdin
puolen sylen syvältä sisään, jota en osannut varoakaan, kuin jää ei
yhtään ääntänyt, ennen kuin lohkesi, johon jäällä oleva vesi kyllä oli
syynä. Siitä pulakasta päästyäni astuin lötsötin korpia, varvikkoa,
hakolikkoa, ja milloin mitäkin, joissa umpipimiässä ei juuri juoksemaan
päässyt. Puututtuani muutamaan pajupehkoon, luulinkin jo tulleeni
vanhan Vipusen parran alle. Jopa oli sen päiväinen mutkikas matkakin
pian samanlainen, kuin koska itse vanha Väinämöinen

    "Läksi saamahan sanoja,
    Ongelmoita ottamahan,
    Vatsasta vanhan Kalevan,
    Suusta Antero Vipusen."

Hänkin:

    "Toki läksi, ei totellut,
    Astu päivän helkytteli
    Naisten neulojen neniä,
    Astu toisen torkutteli
    Miesten miekan tutkaimia,
    Kolmannenki keikutteli
    Uron tapparan teriä."

"Ja kuin jalkani missä upohtui lähteen silmään taikka muuhun
avopaikkaan, niin juohtui mieleeni, että Väinämöinenki kukaties samalla
lailla

    "Torkahti jalansa toisen,
    Vaapahti vasempensa,
    Suuhun Antero Vipusen,
    Mahtipontisen povehen."

"Aholle päästyäni rupesin tulta pyytämään vanhoilla raapustimillani,
joita onneksi oli jäänyt laukkuhuni kesämatkasta. Onnestuikin monen
turhan koetuksen perästä ja vanha tervaskanto lekkosi pian aholla.
Siinä muutin osaksi kuivat vaatteet päälleni ja kuivaelin märkiä.
Rupesin ma'ata ja makasin niin lystisti kuin parahimmalla vuoteella.
Päivän vaietessa läksin siitä, ja tulin virstan verran käytyäni taloon."

Samat tunteet ja toiveet ovat yhä uudelleen syttyneet jokaisen
runonkerääjän mieleen hänen Maanselän poikki astuessaan Kalevalan
maahan.



ALIJÄRVEN VASSELEI.


Ja niin oli tartuttava matkasauvaan ja lähdettävä maita laajemmaltakin
kulkemaan, vaikkapa ero hauskasta Jyvöälahdesta olikin ikävä. Toverini
jäi sinne edelleen sanakirjatöineen; mutta hänen piti myöhemmin saapua,
samoille seuduille, joille minä lähdin, sillä sanakirjaa oli eri
murrealoilla vertailtava.

Rinnan Kuittijärvien kanssa on viittä kuutta penikulmaa etelämpänä
toinen vesistö, jonka lähteet ovat Kuhmon ja Lentiiran kohdalla
Maanselän lampiloissa. Lähinnä Suomen rajaa ja samalla ylinnä on
melkoinen Kiitehen selkä eli Kivijärvi, joksi se on kartoilla merkitty.
Siitä laskee Kivijoki Luvajärveen, josta vesi edelleen virtain ja
välivesien kautta kulkee Kiimasjärveen ja Nokeuksen virran kautta
aavaan Nuokkijärveen. Tästä järvestä juoksee kaksi rinnakkaisjokea
Tshirkkakemiin, jonka päävesi kuitenkin tulee etelämpää, Rukajärvestä
ja Repolasta. Yhtyneet vedet laskevat pohjoista kohti vähäiseen
Jyskyjärveen, jossa ne tapaavat Kuittijärvien vedet. Näin syntyy
Vienan Kemijoki, joka ei sen koommin saa mainittavia lisiä.

Tätä etelämpää vesistöä pitkin kulkee Nuokkijärven päähän saakka
Arkangelin ja Aunuksen välinen raja. Kiitehen rannalla ovat Akonlahti
ja Munankilaksi, Miinoan järven rannalla Miinoa, pienempiä kyliä
mainitsematta. Alempana ovat Luvajärven, Kiimasjärven ja Nokeuksen
kylät, Nuokkijärven rannalla Peäkönniemi ja Piismalaksi, Tshirkkakemin
varressa Tshirkkakemi ja vähäinen Kellovaara. Kaikista näistä kylistä
on runoja saatu, toisista enemmän, toisista vähemmän. Molempien
reittien välisellä ylängölläkin on siellä täällä poikkivesistöjen
varrella kyliä, joista mainittavimmat ovat Kenttijärvi ja Kostamus.
Mutta enimmäkseen on ylänkö laajaa erämaata.

Tuolle etelämmälle runoalueelle piti nyt matkani. Vuokkiniemen kautta
olisi ollut paremmat matkat, niin sanottiin, mutta minä valitsin
vaivalloisemman ja vähemmän kuljetun oikotien, koska toivoin sen
varrella olevista kylistä saavani runoja ja tapaavani alkuperäisempiä
oloja.

Saattajiksi lähtivät ensimäiselle taipaleelle Seni ja Okahvi.
Vapaaehtoisesti he tarjoutuivat. Heillä oli vähän muutakin asiaa,
sillä Alijärvestä, jonne he minua kaimasivat, odotti ainakin toinen
pikapuoleen kosijoita, ja näin oli hyvä tilaisuus käydä taloa
katsomassa. Verevä Okahvi sousi ja hienopiirteinen Seni huopasi,
minun täytyi jouten loikua teljolla, sillä ei sallittu minun tarttua
airoihin. Kevätaamu oli herttainen ja iloisesti vene sujui välivesiä,
salmia ja vähäisiä selkiä. Rattoisaa on olla keväällä ensi kerran
vesillä, ja varsinkin täällä Karjalassa, jossa kelirikon aikana ei
pääse mihinkään ja maataipaleet ainakin ovat vaivalloiset ja kolkot.
Korkean Jyväniemen takaa siintivät hetken aikaa Yli-Kuittijärven ylävät
rannat, mutta katosivat pian saarien sekaan.

Seitsemän virstaa soudettuamme näitä kapeita välivesiä tulimme
Kyperäiselle, jonka Seni viilletti. Siinä ei ollutkaan muuta kuin
kelpo nielu, aallokkoa tuskin ensinkään. Liepeessä poikkesimme maihin
tervehtimään tuttuja jyvöälahtelaisia, joiden tiesimme tulleen sinne
kevätpyydyksilleen. Vaskikattiloineen, konttineen, eväineen he istuivat
viidakossa pienoisen kalapirtin edessä paraillaan murkinoimassa. Verkot
oli ripustettu kankaan reunaan pienen valkean ympärille savustumaan.
Rannassakin oli pajukossa koko rysätarha, joka imi kitkerää savua
pihisevistä tervaskannoista. Päätin sen taiaksi, mutta pyydyksien
isäntä vältellen selitti savustavansa vain sen vuoksi, etteivät langat
limaantuisi. Niin muutoin tehdään täällä kaikkialla ja voihan siinä
olla rinnan sekä taikaa että tarvetta.

Haastettiin kovasti minua viipymään kalastuspaikalla muutaman päivän,
ja hauskaa se olisi ollutkin, sillä koski on niitä somimpia lohikoskia
ja kevätilma oli hehkeimmillään. Vasta puhjennut lehti huokui pihkaista
tuoksuaan, nuoret poimuisat lehdet olivat kuin hienoin nypläharso, joka
oli viidakoihin heitetty. Lehto oli kuin lukemattomissa vihannissa
helmilöissä, ja joka hetki kostui ja paisui sen kesäinen verho.
Hätäpikaa vain kiskasin koskesta parin kilon painoisen, terhakan
lohenpoikasen eli kuujan.

Vielä paljon parempi lohikoski olisi Kyperäinen, ellei sitä alempana
Enonsuussa olisi pilattu. Enonsuun mahtava isäntä oli nimittäin talonsa
kohdalta kokonaan sulkenut joen vankalla lohipadolla, eivätkä pyynnöt
eivätkä uhkaukset saaneet häntä sitä avaamaan. Siten jäivät Alijärvi,
Jyvöälahti ja kaikki Yli-Kuittijärven kylät lohetta. Alijärven kylästä,
joka oli noin viiden virstan päässä Enonsuusta syrjävesistön rannalla,
oli monianna kevännä käyty useat kerrat leikkaamassa pois enonsuulaisen
pyydykset, mutta pohatalla oli aina varalla toiset, ja hänen kerrotaan
sitten tavalla tai toisella sovittaneen leikkaajat. Siten hän oli monet
ajat ottanut kaikki kalat, mitä vain yritti nousta Keski-Kuittijärvestä
ylöspäin. Ylävesien kylät olivat vihdoin pyytäneet viranomaisten apua
yksinvaltiasta vastaan, ja samana kesänä pato vihdoin purettiinkin.

Kyperäisen alapuolella on lyhyen suvannon takana raju Jolmonen. Se on
niin väärä, että kiertää melkein takaisin itseensä, ja aallot ovat
kovat. Mutta kapean kannaksen poikki oli kosken niskasta liepeeseen
kaivettu pieni pudas myllyn paikaksi, ja siitä oli näin tulvavedellä
mukava laskea vene. Koski kiertää kaaressa virstan verran, mutta
pudasta tuskin oli enempää kuin kivenheitto. Jolmosen liepeessä on pari
myllyä, joilta ei ainakaan voima puutu. Lyhyen suvannon päässä oli
sitten poikkipuolin Alijärvi. Joki jatkaa edelleen järven päitse, mutta
meidän matkamme poikkesi järveä myöden oikealle kädelle. Ainoastaan
vilaukselta näin Enonsuun mainitun talon, joka oli jo varsin lähellä,
ja lähellä siis Keski-Kuittijärven rantakin. Se oli kahdenkertainen ja
maalattu, kuin mikäkin Laukko niemellään.

Alijärven yläpäässä on samanniminen pienehkö kylä. Sieltä olivat
edelliset runonkerääjät Lönnrotista pitäen koonneet runoja, ja niitä
laulettiin siellä yhä vieläkin. Saattajaini "kostitalossa" otettiin
minut hyvin vastaan, mutta paras laulaja, Vasselei, asui järven takana.
Hänen veljeään oli Genetz laulattanut, ja vertauksen vuoksi oli hyvä
saada Vasseleinkin runot kirjoitetuksi.

Vasselei oli jo lähes satavuotias ja sokea, mutta yhä rattoisa.
Muistokin oli vielä jotenkin hyvä. Hurstipaita ja hurstihousut yllään
hän asian kuultuaan kömpi alas uunilta ja oli paikalla valmis runoja
laulamaan. Olihan se ansio, jota niin vanhan miehen muulla tavalla
enää oli vaikea saada. Mutta runojen laadusta emme tahtoneet sopia.
Mieluummin kuin kalevaisia runoja hän olisi laulanut omatekoisia
laulujaan.

"Etkö sie njiistä, kun vieraat miehet ta naiset yhteh mänöy, njiitä
mie osaan äijän." Niitä hän oli useita itsekin tehnyt ja niitä
muistellessaan hän kävi vallan leikkisäksi, kaiveli harmaata, vaikka
yhä vielä terhakkaa tukkaansa ja sanoi naisten Suomen puolella häneen
aina mielistyneen, kun olivat tukkaa tunnustelleet ja siitä huomanneet
hänet ylen luonnokkaaksi mieheksi. Jonkun niistä hän minulle lauloikin
ja se oli sangen sukkela, eikä ensinkään rivoluontoinen, niinkuin
moiset laulut meidän puolellamme tahtovat olla. Kadun, etten sitä
muistoon kirjoittanut, mutta minun mieleni niin kokonaan täytti vanhan
runon harrastus.

... "Vaan njiitä ammuisia lauluja -- en velj mie njiitä enämpi maha."

Hän lausui sen pettymyksellä ja veitikkamainen välähtely katosi
silmistä. Mutta miten ollakaan, hän alkoi kuitenkin tapailla yhtä ja
toista runonpäätä, ja hänelle kävi samoin kuin niin monelle muullekin.
Kun ukko oli runon ladulle lähtenyt, niin kiihtyi mieli, ja ikäänkuin
inspiraation valtaamana hän alkoi muistaa ja osata, niin että minulla
oli täysi työ rinnalla pysyä. Ja hänen runonsa olivat täysipätöisiä
vanhoja säkeitä, vaikka aukkoja olikin paljon. Hän lauloi "kanteleen
synnystä", "maailman luomisesta", "Sammon taonnasta" ja "Kullervon ilon
pidännästä saaren impien keralla". Ja hän lauloi runonsa nuotilla, joka
oli niin omituisen kevyt, vilkas ja hohteinen, etten ollut mielestäni
toista niin kaunista kuullut. Säveltä hän laulaessaan muunteli ja
toisinteli niin monella tavalla, vaihteli äänilajeja, ettei se
koskaan käynyt yksitoikkoiseksi. Välistä hän lauloi pidemmän jakson
säkeitä siten, että sävel kulumistaan kului yhä yksinkertaisemmaksi,
ikäänkuin kertomusta kiirehtien, keinui lopuksi vain kahden
nuotin välillä, kunnes ajatuksen lepokohdan lähestyessä viimeiset
säkeet laulettiin täydellisellä sävelellä ja lisäksi koristettiin
ihmeellisillä helähtävillä sävelkirjauksilla, joita minun korvani
oli mahdoton kiinnittää, vaikka elävästi oivalsin niiden kauneuden.
Siten käsiteltynä eepillisen runon itsessään yksinkertainen sävel sai
eloisuutta ja rikkautta ja tuntui alati nuorelta.



YLÄMAAN POIKKI.


Oltuani yötä Alijärvessä varustauduin seuraavana aamuna anivarhain
matkaan, mutta tavarain asetteleminen konttiloihin ja kyllin suurien
konttien etsiminen vei niin runsaasti aikaa, että päivä jo alkoi olla
puolessa ennenkuin päästiin parinkymmenen virstan taipaleelle -- sen
verran sanottiin olevan matkaa Kenttijärven kylään. Kun kotona olevat
miehet olivat tukkijoella, niin sain saattajiksi paljaita naisia,
joitten asia Karjalassa matkustajien saattaminen enimmäkseen onkin.
Taakat painoivat pari kolme leiviskää -- valokuvaustarpeita oli mukana
suuri määrä -- ja hyvin minua epäillytti, jaksaisivatko he ne perille
kantaa.

Soudettuamme pari virstaa järveä ja virstan verran leveähköä
Kenttijokea, poikkesimme aivan kapealle pikkusuvannolle, jonka tumman
pinnan yli koivut ja kuuset kaartuivat lähes umpinaiseksi katoksi.
Muutamassa polvekkeessa nousimme maihin ja läksimme astumaan seitsemän
virstan maataivalta. Astuimme korpia ja kankaan liepeitä ja aina
välillä veteliä soitakin, jotka vielä hyllyivät kevätvettä. Mutta
suotta olin epäillyt kantajain huonoutta, he astuivat niin ripeään,
etten perässä pysynyt, vaan pian kuulin heidän huhuilevan hyvän matkaa
edessäpäin kankaalla. Itsellänikin oli pari leiviskää selässä, ja siinä
oli minulla täysi työ, niin mies kuin olinkin. Tuon tuostakin täytyi
hikisenä ja pakottavin ohimoin istahtaa hongan tyvelle puhaltamaan.

Työlästä oli varsinkin vetelillä soilla, joita tällä taipaleella oli
paljon. Polun kohdalla oli rinnakkain pari lahonnutta telaa, mutta
ne lohkeilivat jalan alla tavan takaa ja enemmän kuin yhden kerran
luiskahdin polviani myöden liejuun. Nuo seitsemän virstaa astuttuamme
tulimme Luomajärvelle, jonka rannalla on samanniminen pieni kylä.
Soudettiin järven yli veneellä, joka ei ollut paljon seulaa parempi.
Tuskin ennätettiin vettä luoda, sitä myöden kuin sitä tulvi sisään,
mutta toiselta rannalta saimme paremman veneen. Sousimme sillä järven
päähän, ja vielä kappaleen matkaa Kienttijoen suvantoakin kosken alle,
jossa Kenttijärvestä matkaavat tukit olivat vastassa. Joki oli niitä
niin täynnään, että jälleen jatkoimme matkaa maisin.

Tukkiliike oli silloin Vienan Karjalassa vasta alulla. Kenttijoesta
kulkivat muistaakseni ensimmäiset pölkyt. Niin koskemattomia olivat
tämän laajan ylämaan metsät. Uittajat olivat puoleksi Aunuksesta ja
Äänisestä tuotuja ummikkovenäläisiä. Karjalaiset kun enimmäkseen olivat
kaupoilla, ei heitä joelle riittänyt, ja lisäksi he olivat tähän työhön
vielä tottumattomia. Jätkäin leiri valkean ääressä maata lojotti miehiä
kymmenittäin puuropatainsa ympärillä. Meillä oli heille asiaakin.
Tytöille oli nimittäin annettu mukaan pullo "puhuttua vettä" vietäväksi
eräälle Alijärven nuorukaiselle, joka oli loukannut jalkansa tukkien
välissä. Kun joella ei ollut velhoa, niin olivat eukot Alijärvessä
luettaneet parannussanat veteen, ja tämän voiteen me nyt toimitimme
perille kaikella kunnialla.

Matka nousi kaiken aikaa, yhtämittaista kohinaa kuulimme kankaalle
Kenttijoen koskista. Tulimme sitten illan suussa melkoisen järven
rannalle. Vaikeitten maitten, korpien, soitten ja kivikoitten jälkeen
on puhdasrantainen tyyni ylämaan järvi viehättävä katsella. Se vaan,
oli poikkipuolin matkan edessä, eikä ollut venettä. Kenttijärven kylä
oli melkein näkymättömissä pohjoisrannalla. Maan tapa on semmoinen,
että matkustaja tekee savun järven rannalle, jonka nähtyään kyläläiset
tulevat "ehättämään" hänet järven poikki. Harvoin ehättämistä Vienan
Karjalassa laiminlyödään, jos vain savu huomataan, taikka huuto
kuullaan. Sattui kuitenkin niin hyvin, että tukkipäällikkö kulki
joelta omalla veneellään kylään, ja hänen mukanaan pääsimme järven
poikki. Savulla olisimme muutoin saaneet virua tuntikauden, sillä
järvi on noin viittä virstaa leveä. Ehättämistä pidetään Karjalassa
suorastaan velvollisuutena, mutta ehätettävät tulee osata oikealle
paikalle savua laatimaan, muutoin saattaa käydä niinkuin eräälle
Karjalan miehelle, joka Kenttijärvessä yhtyi seuraamme. Soutaessamme
järven poikki kuulimme iltatyynellä etäistä huutoa ja keksimme jonkun
ajan tähyiltyämme pienen savun, joka oli noin kolme virstaa syrjässä
oikeasta ehätyspaikasta. Sinne ei kylästä arvannut kukaan lähteä,
olivat luulleet muiksi savuiksi. Onneksi sattui lähimaille kalamiehiä,
jotka pelastivat ukon tulensa ääressä huhuilemasta.

Tämä mies, Ortjo nimeltään, oli muutoin oikea harvinaisuus.
Hän palasi kiertoretkeltä pohjoisen puolesta, jossa oli ollut
kelloja korjailemassa. Selässään hänellä oli oikea museo mitä
eriskummallisimpia vanhoja puukelloja, joihin ukko oli suuresti
kiintynyt. Niissä olivat rattaatkin puusta. Hän oli ainoa kelloseppä,
mitä rajan takana tapasimme.

Kenttijärven kylä on asuttu laajanlaiselle järven niemelle, jota
kolmella puolella vesi kiertää. Varojensa puolesta se on hyvin köyhää,
viljelykset ovat heikot, mutta tukkiliikkeen kautta oli rahvas sinä
talvena saanut siksi ansiota, että oli jotakuinkin tullut toimeen.

Runonkerääjiä oli syrjäisessä Kenttijärvessä ennen käynyt ainoastaan
Borenius, joka sieltä löysikin sangen hyvän laulajan, Riikoisen
Simanan. Hänen runotaidostaan oli minun nyt hankittava lisätietoja.
Tapasinkin hänet kotonaan ja kirjoitin häneltä ja hänen sukulaisiltaan
seuraavan päivän kuluessa koko joukon runoja, jotka olivat jääneet
ennen keräämättä. Ostin niinikään koruompeluita, joita on melkein
vain vanhanaikaisissa naisten paidoissa, "rätsinöissä". Näitten
vaatekappalten olat ja kaulus olivat ennen vanhaan taidokkaina
ompeluksilla kirjaillut; nykyään "muiskarätsinät" olivat vanhanaikaiset
ja loppuun kuluneet. Vain köyhimmällä rahvaalla tapasi jonkun, koska
rikkaitten tapana oli jaella kuolemantapauksien sattuessa vainajien
huonompia vaatekappaleita kylän köyhille ja nämä muodista tulleet
paidat varsinkin olivat siihen soveliaita. Toiset vanhat eukot
niitä kuitenkin säilyttelivät kuolemansa varalle, tullakseen niine
haudatuiksi.

Kenttijärvessä olivat kortteeritaloni molemmat emännät kotoisin
Suomesta, vieläpä Sydän-Savosta. Karjalaiset miehet usein naivat
suomalaisia emäntiä, jotka rajan taa tultuaan enimmäkseen muuttavat
uskontoaan. Mutta kun Vienan Karjalan tytöillä sitä vastoin ei ole
mahdollisuutta saada suomalaisia miehiä, niin kärsivät he näiden
naimiskauppain kautta vahinkoa. Vahinko on tuntuva varsinkin tässä
maassa, jossa avioliittoon joutuminen on melkeinpä naisen kunnia-asia.
Heitä on siitä sääliminen, sillä paljon uskollisemmin kuin miehet he
säilyttävät Karjalan vanhaa tapaa ja ammoista siveyttä. Väsymättä he
raatavat maatakin, pitäen siten tätäkin elinkeinoa voimassa, miesten
kierrellessä kaupoilla ja vain kesäksi palatessa kotia olemaan apuna
viljan korjuussa.

Kenttijärvestä jatkoin matkaa Kostamukseen vesitse. Se oli yhä samaa
jokea, jota olin edellisenäkin päivänä kulkenut, vaikka se tästä
eteenkäsin väheni. Vettä siinä kuitenkin oli vielä aivan kyllälti
ja toiset kosket olivat niin kivakoita, että nousu oli kylläkin
vaivalloista. Kolmen peninkulman matkalla oli lähes parikymmentä
koskea. Välillä oli useita järviäkin, joita ei ole mihinkään karttoihin
merkitty. Suurin näistä oli Koivajärvi, joka oli penikulmaa pitkä ja
varsin laaja. Hämmästyin melko lailla, kun se odottamatta eteemme
avautui, sillä Imbergin kartalla ei ollut sillä paikalla järvestä
merkkiäkään. Ortjo vanhoine kelloineen oli käyttänyt tilaisuutta
päästäkseen samassa kyydissä, ja pienoinen vene oli siitä niin syvässä
painossa, että hädin tuskin pääsimme selän poikki. Minusta aina tuntui
siltä, kuin näillä Vienan Karjalan järvillä laine nousisi tavallista
jyrkemmäksi ja herkemmin. Veneessämme oli vain pari tuumaa laidan varaa
ja Koivajärvellä siihen loiskasi aalto toisensa jälkeen.

Koko tämä laaja erämaa, jonka poikki nyt matkustin, näyttää olevan
Maanselän haara, joka jatkuu rajalta kymmenisen penikulmaa itää kohti,
päättyen siinä, missä Kemijoen latvahaarat yhtyvät Jyskyjärveen.
Kummallekin puolelle laskevat joet tältä ylängöltä, ja koskien suuri
luku viittaa siihen, että se keskeltä on koko joukon korkeammalla
molempia suuria vesistösyvänteitä. Suurin Kenttijoen koskista oli
Vuosus, Koivajärven ja Kenttijärven välillä. Se oli virstan mittainen
ja kaikki tavarat oli kannettava sen sivu maitse. Niin kiivaat olivat
aallot, korvat väkivaltaiset, että olivat tyhjänkin veneen viedä
käsistämme.

Koivajärven rannalla olisi syrjässä matkastamme ollut monias talo,
jossa Genetz oli aikanaan laulattanut "Krikku-Markke" nimistä miestä.
Nyt oli laulaja jo kuollut, ja kun ei kylästä enää mainittu saatavan
muuta kuin rommia, niin sai se jäädä käymättä.

Matkan varressa oli siellä täällä autioita kalasaunoja ja
nuottatalaita, moni rakennettu aivan veden päälle, jotta siihen
saattoi sisään soutaa. Toiset oli rakennettu niin piiloon, ettei
niitä huomannut muuta kuin osottamalla. Näillä kalapirteillä, jotka
ovat penikulmain päässä kylistä, viipyvät kalamiehet viikkokausia
yhteen mittaan; kylistä vain silloin tällöin käydään eväitä tuomassa
ja saalista noutamassa. Tämäkin kalastus on niin vanhanaikaista, että
ajatus itsestään kulkee erämaitten varhaisimpiin pyyntiaikoihin saakka.
Se on siitä pitäen säilynyt melkein semmoisenaan. Vaikka karjalainen
muualla jo voi olla hyvinkin muuttunut, niin eläessään viikkokausia
melko joukolla veneineen ja pyydyksineen etäisellä eräsaunallaan hän
yhä on luonnonelinkeinojen ammoista aikaa.

Kuljimme pitkän mutkailevan suvannon, jonka molemmin puolin oli
alavia kolkkoja soita, ja saavuimme useille kaitaisille järville,
joita erottivat toisistaan lyhyet kosket. Ensimmäinen niistä oli
Juurikkajärvi, jonka autiot petäjikkörannat näyttivät niin ehjiltä,
ikäänkuin ne olisivat sinään seisoneet luomisen päivästä saakka. Ei
ainoatakaan asumusta ollut sen rannalla, paitsi joku ainoa erämiesten
piilopirtti. Se oli ihailtava eheässä alkuperäisyydessään. Tuntui
siltä, kuin olisi Väinämön kannel viimeksi kajahdellut näillä
rannoilla. Semmoinen luonto siirtää ajatuksen niin äkkiä muinaisuuteen,
että viimeiset kaiut tuntuvat vastikään sammuneen, kaikki ympärilläsi
sen nähneen ja vielä hyvin muistavan.

Mutta seuraavien järvien rannoilla näkyi jo uudisasutustakin, joka
osoitti viljelyksen täälläkin leviävän, vaikka hitaasti. Koskista
muistan varsinkin Kalliokosken, jonka oikealla rannalla sileä
pystykallio muodosti soman portinpatsaan. Ortjo koneenrakentajana
ihaili kovasti tätä koskea, se kun hänen mielestään oli niin oivallinen
tehtaanpaikaksi; minua se komeine kuusikkorantoineen miellytti
somuutensa vuoksi, ja kauan lieneekin kauneus sen ainoa ansio. Kun
kerran se aika koittaa, että Vienan Karjalankin vesivoimat kelpaavat
teollisuuden palvelukseen, niin ei niitä ensi hädässä tarvitse lähteä
niin etäältä etsimään. Toinen mainittava koski oli Väärä. Vesi
juoksi hyvin kiivaasti ja koski oli niin kapea, että vene uhkasi sen
paisuttaa ja siitä itsekin täyttyä. Siinäkin olivat tavarat maisin
kannettavat. Omituisen kamalan jutun saattomies kertoi erään järven
poikki soudettaissa. Joku vuosi takaperin oli muuan mies lähtenyt
viimeisillä kevätjäillä hiihtämään järven poikki. Mutta jää oli
pettänyt suksimiehenkin, ja kun sukset olivat jalkoihin sidotut, ei
hän pudottuaan mitenkään saanut jalkojansa jään päälle. Siinä oli mies
kauan taistellut henkensä edestä, hänen huutoaan oli kuultu puolen
penikulman päähän, mutta ihmiset eivät käsittäneet lähteä, tai eivät
joutuneet apuun, ennenkuin onnettoman voimat loppuivat ja hän vaipui
hyiseen hautaan.

Vihdoin olimme vesimäkien päällä ja Kostamuksen järvi avautui eteemme.
Vaikkeivät suuremmatkaan selät tällä järvellä ole paria kilometriä
laajemmat, on se kuitenkin tuulella vaarallinen. Kummastuttavan nopeaan
sillä aallot kohosivat tuulen viritessä. Sanottiin joskus olevan
tyhjälläkin veneellä vaarallista sille lähteä. Sen vuoksi oli ottaminen
toinen vene avuksi, vaikka karjalaiset seuralaiseni kyllä olisivat
suostuneet niinkin matkaa jatkamaan.

Hämärsi jo illaksi, kun pääsimme tuulen päälliselle rannalle, ja
ruskoja vastaan näimme korkean kuusikon. Se kohosi yksinään kuin
mahtava pensas tummalla maalla. Harmaita taloja oli sen ympärillä,
niitä tuskin maasta erotti. Siinä oli Kostamuksen kylä ja tuo kuusikko
oli sen kalmisto.

Sinne kääntyivät seuraavana aamuna ensimmäiseksi askeleeni, sillä niin
juhlallista kalmakuusikkoa en ollut ennen nähnyt. Ne olivat vanhoja
puita ja kohonneet tavattoman korkeiksi. Toisia oli tuulen voimasta
tai vanhuuttaan sortunut ja saanut paikoilleen jäädä, sillä vanha
tapa säätää, ettei kalmistossa saa teräaseella puuhun koskea; siellä
saa kaikki kasvaa ja kaatua, niinkuin luonto hyväksi näkee. Puita oli
kaatunut hautainkin päälle, mikä millekin suunnalle, eikä pyhässä
lehdossa oltu mitään tehty niitten poistamiseksi. Ne saivat kuivua ja
lahota, kunnes luhistuivat maan pintaan. Toiset olivat jo niin vahvassa
sammalessa, että niitä tuskin maasta erotti. Mutta siitä huolimatta
oli pilviä pitävä kuusikko niin tuuhea, että valo oli iltahämäryyttä,
ennenkuin se maahan ennätti.

Hautoja oli puitten alla taajassa; jokaisen päällä hirsistä
rakennettu katos, "kropnitsa", ja tämän päässä katettu risti. Toiset
kropnitsat olivat jo satain vuosien vanhoja ja ylt'yleensä vahvan
sammalen peitossa, toisten ääressä vielä näkyi vereksiä hiiliä ja
astiankappaleita -- vanhan uhritavan muisto, vaikka siihen nykyään
liittyy kirkkosuitsutuksen polttaminen. En ole milloinkaan käynyt
hautausmaalla, joka vaatimattomuudessaan olisi jättänyt mieleen niin
syvän hartauden tunteen. Kappaleen aarnioluontoa oli ihminen pyhittänyt
viimeiseksi asuinpaikakseen.

Oli siellä myös eräs kaamea vieras muisto, kömpelösti tehty
kivinen risti, sekin jo sammaltunut. Siihen liittyi vanha tarina.
"Varassussotain" aikana olivat suomalaiset, niin kerrottiin, eräänä
pyhänä salaa hyökänneet kylään ja polttaneet kirkon ja kaiken rahvaan,
joka siinä oli, ja näiden uhrien muistoksi oli tuo risti. Salmen
toisella puolella oli nuori väki ollut kisaamassa, ja se oli hukuttanut
itsensä lampeen.

Miitrein varakkaassa talossa minua pidettiin hyvänä sen päivän, jonka
Kostamuksessa vietin. Lähdin sitten jatkamaan matkaa "kevarikyydillä",
sillä olin nyt Vuokkiniemestä tulevan valtatien eli "jaaman" varressa.
Sitä piti päästä hevosella puoleen ja toiseen, ei kuitenkaan rattailla,
mutta reellä tai ratsain. Soissa oli portaat, jo'issa sillat.
Meikäläisten käsitysten mukaan se ei ollut karjatietä parempi, mutta
Vienan Karjalan tieksi se oli hyvä. Sain ainakin tavarani hevosella
kulkemaan, vaikka itse mieluummin astuinkin jalan.

Mutta kova sydän pitääkin olla sillä, joka moisella tiellä istuu
reessä. Surkeata oli tavaroitakin vedättää sulassa maassa. Hevonen
oli heikko ja kiskoi vaivalloisesti kymmenen leiviskän painoista
kuormaansa, anturat kiljuivat sulassa maassa, niin että korvia vihloi.
Olisi edes hiljan satanut, olisi keli ollut vähän liukkaampi, sanoi
ajomies. Sääli tuli Suomesta tuotua hevosta, joka alakuloisena veti,
korvat lupossa ja huuli lerpallaan.

Mutta matkalla tapasimme toisen kuorman, joka oli miltei säälittävämpi.
Lyhyenläntä, vaikka tanakka mies istui kankaalla kaatuneen puun
rungolla, vieressään puun tyvellä säkki, joka oli melkein yhtä korkea
kuin hän itsekin. Näyttipä siltä, kun he olisivat taipaleella olleet
hyvin vakavassa keskustelussa ja säkki olisi väittelyssä vienyt
voiton. Se oli Kostamuksen metsänvartija, joka oli käynyt Kontokin
kruununmakasiinista siemenohria. Kun ei ollut hevosta, niin täytyi
itse kantaa säkki, ja se lienee painanut kuuden leiviskän vaiheille.
Se mies oli niitä ainoita karjalaisia, jotka eivät taipaleella olleet
halukkaita vilkkaaseen sananvaihtoon. Semmoisista vaivoista leipä
saa arvoa. Mutta niin on Vienan Karjalassa asian laita, että älköön
ruokaa toivokokaan se, joka ei jaksa kantaa säkkiä taipaleen poikki.
Enimmäkseen se tuodaan vielä paljon etempääkin, Maanselän takaa Suomen
pitäjistä, joista kaiketi voi velaksikin saada. Ken on heikompi, sen on
vieminen oma nälkäinen säkkinsä rajan taa.

Päivä kului jotenkin tarkkaan, ennenkuin oltiin Kontokissa, ja monta
kertaa puhalsi hevosparka välillä, ja moni terävä kivi kiskasi reen
jalaksesta nokkansa täyteen puunpärsää. Montakohan semmoista matkaa
yksi reki tehnee?

Samaa tietä oli Lönnrot aikanaan kulkenut. Seitsemännellä retkellään
hän tämän kautta kulki Vuokkiniemestä Luvajärveen ja viipyi
Kostamuksessa useita päiviä runoja kirjoittaen. Ensimmäisellä pitkällä
taipaleella hänelle sattui seuraava seikkailu:

"Tällaiseen lypsäjäseurueeseen yhdyin lähtiessäni kylästä
(Vuokkiniemestä) 40 virstan päässä olevaan Kostamukseen. Lehmien
lypsinpaikalle kyllä oli seuraa, mutta sieltä oli kulkeminen vallan
yksin yön selkään. Vähää ennen puoliyötä saavuin puolitiehen, missä
oli kesäksi sauna heinäväkeä varten. Olin väsynyt, mutta lapsellisesti
pelkäsin siihen panna maata, kun ajattelin, että joku olisi voinut
arvata minun siihen jääneen ja mahdollisesti olisi seurannut minua ja
ryöstänyt. Kuljin siis edelleen, poikkesin metsään ja koetin nukkua
sammalille. Mahdotonta hyttysten vuoksi. Niitä oli niin kosolta, että
kaikki ympärillä oli aivan mustana ja että joka henkäyksellä oli saada
niitä suunsa täyteen. Alotin taas vaellukseni ja kuljin noin kymmenen
virstaa eteenpäin, jolloin väsyksissä ja unisena koetin taas nukkua.
Leikkasin oksia ison kasan, paneuduin pitkäkseni, peitin itseni oksilla
mikäli voin, sidoin huivin päähäni ja luulin nyt olevani turvassa
hyttysiltä. Kaikki turhaa. Nytkin ne pääsivät kimppuuni, vaikka
kuinkakin usein olisin koettanut parannella linnaani. Täällä kaipasin
ensi kerran Kajaaniin kesäksi jättämääni tupakkapiippua. Tuli tosin
olisi auttanut, mutta en tahtonut sitä virittää, kun siitä minut olisi
huomattu. Koko matka kävi enimmästi kaskettujen maiden, lehtimetsien
halki, siitä tuo suunnaton hyttysten paljous. Monta vertaa kernaammin
olisin ollut mitä kovimmassa talvipakkasessa, sillä näin tukalaa ei
ollut koko talvena Lapissa paljaalla lumella maatessani."

Kontokki on tämän ylämaan pitäjän keskusta. Siihen kuului ennen
Akonlahtikin. Kylä on hajallaan melkoisen järvensä rannoilla. Tavallaan
vielä omituisempi kuin Kostamuksen oli Kontokin kalmisto, sillä siinä
olivat puut pystyyn kuivaneet. Tikka loksutteli, tuuli äännähteli,
irtautuva kaarna häälyi ja lahouttaan katkeilleet oksat kurottelivat
ilmaan naavatukkoja.

Kontokkiin päättyi jaama, tavarat oli pantava kontteihin ja
jommoisellakin joukolla lähdettiin seuraavana päivänä Luvajärven
tielle. Mutta hyvin hitaasti lyheni tämäkin taival. Eräs saattajista
oli ottanut selkäänsä kahdenkertaisen kuorman, enemmän ansaitakseen,
ja vaikka hän oli vankka ja tottunut kantamaan, niin pahasti hän
oli lapautunut, ennenkuin oltiin Luvajärvellä. Matkaa oli runsaasti
puolentoista penikulmaa. Jokien poikki oli astuttava vain notkuvia
puita pitkin. Välillä yllätti äkillinen myrsky. Metsät pauhasivat,
niinkuin olisimme olleet keskellä palavaa koskea, ukonpilvi ärjyen
kiidätti ylitsemme, loiskauttaen lyhyen rankkasateen, honka sortui
lähellämme ryskeellä, mutta äkkiä ilma taas katosi, vanhoilla
ahorinteillä nuori lehti tuoksui ja kimalteli auringonpaisteessa, ja
jylhäin korpien ja kankaitten piirittämänä kukkui käki ensi kertaa
ahoviitain maireassa vihannuudessa.

Maat alkoivat aleta, joku myötäjokikin lyöttäytyi yhteen matkaan, ja
vihdoin näimme ylämaan syrjältä laajan laakson, joka oli poikittain
edessäpäin. Sen pohjalla olivat eteläisen vesistön joet ja järvet.
Selkämme takana oli tasainen korkea maa. Edessämme oleva syvänne oli
alamaan lahti, joka ylävien maiden välitse ulottuu aina Maanselälle
saakka.



ETELÄISELLÄ RINNAKKAISVESISTÖLLÄ.


Vesistö, jonka varrella Luvajärven kylä on, erottaa toisistaan
Arkangelin eli Vienan ja Aunuksen läänit. Raja kulkee vesistöä niin
tarkkaan, että samat kylätkin sen kautta jakautuvat kahteen lääniin.
Luvajärvestä, jossa lienee kolmisenkymmentä savua, kuuluu suurin osa
Aunukseen, mutta järven pohjoispuolella on muutamia taloja, jotka ovat
Arkangelin läänin vanhanaikaisempain hallinto-olojen alaisia. Sama
on asianlaita Kiimasjärvessä ja Nokeuksessa, jotka ovat, edellinen
kolmen, jälkimäinen neljän penikulman päässä alempana saman vesistön
kahden puolen. Ulkonaisista merkeistä ei tosin huomaa, että kyläin
keskitse kulkee lääninraja, yhtä vaatimattomia ja harmaita ovat talot
kummallakin puolella, ja samanlaatuista on väestö. Mutta Kuittijärvien
puolen asukkaista se eroo jonkun verran sekä pehmeämmän kielensä, että
ehkä luonteensakin puolesta.

Asuin Luvajärvessä Kuismasen Jaakon talossa, joka oli kylän parhaita.
Jaakko oli harvinaisen toimelias mies. Hän oli liikkunut laajalti
kaupoilla ja arvatenkin koonnut omaisuuttakin. Hänen kauppaintoansa
kuvaa, että hän paikalla möi minulle veneen, jota parhaillaan
rakennettiin, vaikka hän oli sen itseään varten teettänyt. Ei
kysymystäkään, kun vain hinnoista sovitaan, se on Karjalassa
jotenkin yleistä, melkeinpä mistä tahansa. Hänessä oli koko joukon
maailmanmiestä, mutta samalla reippautta ja minun käsittääkseni
rehellisyyttä, jonka vuoksi talossa viihdyin. Jaakon emäntä, joka oli
Miinoasta, oli uljaimpia ja kauneimpia vaimoja, mitä Karjalassa näin.
Heillä oli kaksi lasta, joista toinen oli viiden kuuden vuotias poika,
kyttyräselkä ja heikko, mutta mainion älykäs niin pieneksi pojaksi.
Poikasen elävä mieli tuli somasti näkyviin eräänkin kerran meidän
aikuisten tyhjentäessä suurta samovaaraa ja pureskellessa "kolatshuja",
pieniä veteen leivottuja rinkelejä. Kestit olivat sillä kertaa
minun puolestani, ja kiitollisena talonväki kokoontui pöydän ääreen
tarinoimaan ja valamaani tsajua nauttimaan. Mutta pikku Jaakko oli
jätetty etuhuoneeseen oven taa, josta kuulimme hänen ruikuttavan jotain
kummaa säveltä. Vanhemmat hetken päästä nauraen sanoivat hänen "eäneen
itkevän" omaa, tilaisuutta varten sepittämäänsä itkuvirttä, joka kävi
jotenkin tähän suuntaan:

"Kyllä teidän on siellä hyvä olla lämpöisen samovaaran ääressä,
höyryävä 'toaju njokan iettä', minä täällä ikävissäni istun, 'peä
kibiä ta maha tyhjä'." Ja niinkuin kaikki itkijät, niin hänkin ladulle
päästyään alkoi todenperään itkeä, kunnes pääsi kesteihin osamieheksi.

Luvajärven kalmisto, joka on saarella, nuoressa männikössä, on
herättänyt huomiota omituisten koristettujen hautaristiensä
vuoksi. Tuskin missään muualla näillä seuduilla on säilynyt niin
paljon omituista vanhaa puukoristemallia. Oikeastaan eivät nämä
hautapatsaat kuitenkaan ole ristejä, sillä ne puuttuvat poikkipuuta.
Varsi on veistetty ja kaivettu täyteen koristuksia, poikittain ja
pitkittäin, ja yläpäässä on pieni sievästi vuoltu katto, samanlainen
kuin vanhanmallisissa karjalaisissa rakennuksissa. En ole missään
muualla Vienan Karjalassa tavannut niin runsaasti näitä koristettuja
hautapatsaita kuin Luvajärven kalmistossa, en edes merimaassa, jossa
sama malli muutoin näyttää olevan yleisempi kuin sisämaassa. Luvajärven
lähikylissä niitä ei ole kuin nimeksi ja nekin vähät ovat paljon
kömpelömmin tehtyjä. Kostamuksen kalmistossa näin vain yhden samaan
laatuun koristetun patsaan, joka jo oli maahan kaatunut, Miinossa
niinikään vain moniaan, Kiimasjärvessä ja Nokeuksessa en muistaakseni
ainoatakaan. Akonlahden kalmistossa, joka muutoin on kylläkin
vanhanaikuinen, niitä ei ollut ensinkään. Kieretin hautausmaalla sitä
vastoin oli runsaasti saman mallisia hautapatsaita, vaikka ne olivat
huonommin tehtyjä. Meren rannikolta siis näyttää tuo koristemalli
kulkeneen sisämaahan. Taiteilijat L. Sparre ja E. Wikström olivat
paria vuotta aikaisemmin tekemällään matkalla löytäneet nämä ristit ja
heiltä sain minä niistä tiedon. Useita kreivi Sparre oli piirtänytkin,
minä nyt valokuvasin ne, koska valokuva on tieteellisiin tarkoituksiin
halutumpi.

Luvajärvestä käsin tein matkan Kiimasjärveen ja Nokeukseen ja sitten
vielä toisen matkan Kiimasjärveen. Venereittejä on kaksi, toinen pitkin
mutkittelevaa päävesistöä, selkiä, salmia, virtoja ja koskia, toinen
aivan kaitoja metsäjärviä, joita on rivissä rinnan päävesistön kanssa.

Edellisellä reitillä kuljetaan noin penikulman verta Luvajärveä ja sen
jälkeen saman verran kierteleviä välivesiä. Kiimasjärveen pudottaa
kolme koskea, Luva, Kovera ja Vonka, joista molemmat jälkimmäiset ovat
siksi jyrkät, että painot ovat veneestä purettavat ja kannettavat
maisin. Vesistön rannat ovat syvintä saloa. Asumuksia ei ainakaan
silloin ollut koko matkalla. Ainoastaan autiot kalapirtit kutupaikoilla
taikka männyn kylkeen kiinnitetyt sotkanmunituspesät muistuttivat
sitä, että ihminen joskus liikkui näillä seuduin. Vongan alta alkaa
pitkä, vaikka kaidanlainen Kiimasjärvi, sekin alkupäästä erämaan
luontoista, kunnes jo monen virstan päästä alkaa vasemmalta rannalta
näkyä melkoinen valkoinen rakennus. Joka ei tiedä, mikä se on, katselee
sitä hämmästellen, sillä harvinaisia ovat näillä mailla niin upeat
rakennukset ja maali. Se oli tietääkseni ainoa kansakoulu, mitä silloin
oli koko Arkangelin läänissä karjalaisella alueella, ja sekin oli
yksityisen varoilla rakennettu. Muuan rikas pietarilainen kauppias,
Minin nimeltään, oli testamentissaan määrännyt monta kymmentätuhatta
ruplaa kansakoulun rakentamiseksi ja opettajan palkkaamiseksi
kotikyläänsä Kiimasjärveen. Opetuskieli oli venäjä ja opettajat
venäläisiä, mutta siitä huolimatta oli koulussa runsaasti oppilaita,
niitä sanottiin tulevan kymmenien penikulmien päästä. Koulussa
opetettiin muitten oppiaineitten ohella käsitöitäkin, ainakin suutarin
ammattia, joka tässä käsityöläisistä köyhässä maassa olikin varsin
tarpeen.

Sama Minin muisti muullakin tavalla kotikyläänsä. Ervasti mainitsee
matkakertomuksessaan, että Mininin lahjoittamilla varoilla v. 1879
par'aikaa kaivettiin kanavaa Kiimasjärven päästä Nokeuksen ensimmäisen
rajun kosken sivu. Sen kautta oli aikomus keväisin vähentää vettä
Kiimasjärvestä, jossa kevättulva nousee hyvin korkealle. Paljon rahoja
oli kulutettu tähän työhön, niin kerrottiin, mutta kesken se oli
sittenkin jäänyt. Pahat kielet huhuilivat, että monenkin pohatan näissä
kylissä oli vaurastumisestaan kiittäminen osallisuuttaan tämän työn
johdosta.

Esimerkkinä Mininin mahdista mainittiin muun muassa, että hän oli
esiintynyt Suomen oikeudessa lakki päässä, ja kun tuomari oli häntä
siitä nuhdellut, oli hän kysynyt, mitä se maksaa, ja vastauksen
kuultuaan lyönyt viisikymmentä markkaa pöytään.

Kiimasjärven etelärannalla, siis Aunuksen puolella, herätti huomiota
toinenkin rakennusrivi, joka oli yhtä kookas, vaikka alkoi hoidon
puutteessa rappeutua. Se oli talo, mutta karjalaiseksi taloksi
harvinaisen suurisuuntaiseksi rakennettu. Siinä oli asunut pohatta,
jota muisteltiin erinomaisesta vieraanvaraisuudestaan ja monista
suurista yrityksistään. Paitsi rakennuksiin oli Ontropanniemen vanha
isäntä käyttänyt suuret summat maanraivaukseen.

Hän oli kynnättänyt peltoja, kaivattanut ojia, perkannut niittyjä.
Hän oli käyttänyt kaupalla kokoomansa varat toisin kuin sen puolen
varakkaat isännät yleensä, jotka eivät sanottavia varoja uhranneet
maanviljelykseen, etupäässä arvatenkin siitä syystä, ettei maa ollut
yksityisomaisuutta. Mutta ei Ontropanniemen esimerkki kehottanutkaan
seuraamaan, sillä kun hän oli päänsä kallistanut, niin antoi nuori
polvi raivattujen maitten uudelleen metsittyä. Kuvaavana esimerkkinä
vanhuksen rikkaudesta kerrottiin, että hänellä oli ollut mahdottoman
suuri nuotta ja muutkin kalanpyydykset mitä parasta, siikaverkot
puhtaasta silkistä. Ukon kuoltua oli talo joutunut huonoihin käsiin,
riita ja ynseys tuntuivat siellä asuvan, ja kaikki hyvät laitokset
olivat saaneet rappeutua.

Nokeuksessa, joka on Kiimasjärven ja Nuokkijärven välisellä
kannaksella, en malttanut kauaa viipyä suoraan sanoen ikävän vuoksi.
Outo tuuli tuntui puhaltavan vastaan, kuta kauemmaksi siihen suuntaan
kulki. En juuri saata kehua sitä kohteluakaan, joka tuli osakseni
Nokeuksessa. Tuskin olin sinne saapunut, ennenkuin akkunasta kuulin ohi
kiirehtivien akkojen hokevan toisilleen, että "rahanjakaja" oli tullut
kylään, ja siitä alkoi rasittava kerjääminen, jota en parhaammallakaan
tahdolla olisi voinut tyydyttää. Blomstedt kertoo, että olivat
Nokeuksessa aikoneet ryöstää hänen ja hänen toverinsa ja että siitä
oli kylällä julkisesti keskusteltu. Ikäviä kokemuksia oli toisilla
matkustajilla ollut alempana Nuokkijärvenkin kylissä. Suomen puolella
kerrottiin totena asiana, että eräässä sikäläisessä kylässä oli aiottu
väkisin ottaa rahat englantilaiselta Rogers pashalta, hänen palatessaan
Tshirkkakemiltä onkiretkeltään. Rogersilla oli suomalainen tervavene,
joka taivallettiin Maanselän poikki, ja suomalaiset saattajat.
Kellovaarassa, Tshirkkakemin varressa, olivat väkisin tahtoneet tutkia
erään matkustajan passin ja ehkä muutakin. Onko tähän ynseyteen syynä
se, että Karjalan miehet ovat meidän puolella niin usein laukkunsa
menettäneet, sitä en osaa sanoa. Sama kohtalo on tullut Vuokkiniemenkin
ja Uhtuen miesten osaksi, mutta en huomannut, että he olisivat
tahtoneet sitä kostaa asiaan osattomille matkustajille. Ehkä ovat
ne olleet vain pelotuksia, sillä en ole kuullut, että olisi todella
ryöstöjä tapahtunut, aina ovat uhkauksiin jääneet.

Nämä kylät ovat kuitenkin ennen olleet hyviä runopaikkoja, varsinkin
Nokeus, jonka laulajat ovat Kalevalan aineistoon antaneet monta
oivallista lisää. Useimmat laulajoista olivat kuitenkin jo kuolleet. Jo
niissä luetteloissa, joita olimme mukaamme saaneet entisten kerääjäin
tiedusteluista, oli useimman nimen edessä risti. Ja mistä tuo risti
puuttui, siihen sain nyt minä sen piirtää. Haikealla mielellä sen
tein, sillä monestakin henkilöstä sanottiin luettelossa, että häntä
oli mainittu hyväksi runon taitajaksi, mutta ettei kukaan ollut häntä
laulattanut. Semmoinen oli varsinkin Nokeuksen kiitetty laulaja
Harkkonen Lari; hän vei laulunsa mukanaan hautaan. Tarkkaan tuntuivat
runot kadonneen näistä kylistä, eivätkä niitä viitsineet ruveta
semmoiset vanhukset tapailemaankaan, jotka ehkä olivat ennen osanneet
ja nuorempina "kirjaankin laulaneet". Loitsuja lienee osattu, mutta
niitä ei tahdottu laulaa. Tämäkin viittasi siihen, että kaosta päin
puhalsi uusi tuuli, syksyn tuuli, jonka henkäys oli runouden surma.

En ollut vielä aivan kauaa kulkenut, mutta aloin jo ikävöidä toveriani,
jonka välipuheen mukaan piti saapua Luvajärveen joku viikko myöhemmin.
En oikein tiennyt, mitä eteeni ottaa, kun en runoja saanut. Semmoista,
mikä olisi sopinut valokuvattavaksi, oli täällä paljon vähemmän kuin
olin odottanut. Kerjääjiä kävi alinomaa, puute kun oli suuri. Asuntoa
ja yösijaa ei tosin kielletty, mutta ei sitä aina hyvällä mielellä
annettukaan. Rahvas pysyi omituisen epäilevällä kannalla, ja se ajan
pitkään painosti mieltä.

Ehkä oli siihen vierastamiseen, jota tällä puolella henki vastaan,
osaksi syynä eräs omituinen uskonsuunta, josta Kuittijärven kylissä
olimme kuulleet. Täällä etelän puolessa, ja varsinkin Akonlahdessa
ja muissa Kiitehen kylissä, kuului olevan uusi lahko, joka ympäröi
itsensä hämäryydellä ja sen vuoksi oli antanut aihetta kaikenlaisiin,
luultavasti aiheettomiin rosvojuttuihin. Näitten "uusimman uskon
molijain" sanottiin elävän metsissä, maakuopissa, joihin heille salaa
kannettiin kylistä ruokaa. Muuan Latvajärven mies, joka oli näitten
"villiuskoisten" päälle kannellut Pietariin saakka, oli väittänyt
heillä olevan aseitakin. Hän oli ilmoittanut heidät "nihilistoiksi",
jotka olivat hylänneet kaiken esivallan. Ensimmäinen siemen tuolle
liikkeelle oli muka tullut Sungusta, Äänisjärven rannalta --
Pohjois-Karjalan vanhasta kauppapaikasta -- ja siitä alusta oli usko
versonut. Kuinka paljon näissä jutuissa oli perää, sen perille en
koskaan päässyt, enkä totta puhuen yrittänytkään, sillä mitäpä syytä
minulla oli udella asioita, joiden tunnetuiksi tuleminen ehkä olisi
saattanut toisia vaaraan. Minun asiani oli etsiä paljon vanhempaa
uskoa, ja noidan salatun tiedon ilmi saamisessa olisin ehkä osottanut
vähempää arkatuntoisuutta. Mutta paljon kuljin täällä sekä kylissä
että sydänmailla, enkä koskaan tavannut semmoisia metsän erakoita,
jotka olisivat antaneet aihetta noihin kertomuksiin. Jonkinlaista eri
uskonlahkoa niillä seuduin kuitenkin saattoi olla. Poliisiviranomaiset
olivat korkeamman käskyn mukaisesti koettaneet ottaa siitä selvää,
mutta nähtävästi huonolla menestyksellä, sillä en kuullut, että ketään
olisi tyrmään saatu. Sanottiin heillä olleen salakammioita ja käytäviä,
joihin pakenivat. Pari miestä oli saatu kiinni, niin kerrottiin, mutta
niistä oli toinen päässyt karkuun ja toinen oli Kostamuksessa salaa
vapautettu kruununpalvehjain kynsistä. Heiltä oli muka saatu koko
joukko harhaoppisia kirjoja, "enemmän kuin oli koko Uhtuen kirkossa",
kuten Uhtuen pappi oli päivitellyt. Sanottiin näitten "uusimman uskon
molijain" salaavan kuolleensa ja hautaavan ne metsiin. Nimitettiin
muuan isäntä, jolta vaimo oli kuollut, mutta jolta uusi vihkimys oli
kielletty, koska hän ei edellisen kuolemaa ilmoittanut. Mutta uuden
vaimon keralla hän eli siitä huolimatta.



ISÄIN PERINTÖ.


Toveria odotellessani kävin Luvajärvestä vielä toisenkin kerran
Kiimasjärvessä. Retkeilin silloin "Kaitain" kautta, kapeata
metsäjärvireittiä, joka kulki selkävesien kanssa rinnan ja oikaisi
melkoisesti. Sitä kesäkelillä harvoin käytettiin, luvajärveläiset vain
kävivät siellä syksyllä kalassa, vetäen kannaksien poikki veneensä ja
nuottansa. Seurana oli kerallani Jaakko niminen Kuhmon mies, joka oli
passitta asunut Luvajärvellä kolmisenkymmentä vuotta, niinkuin näillä
rajamailla lienee silloin tällöin tapana. Hänen kerrottiin muuttaneen
rajan taa pakoon häijyä akkaansa, ja koska Jaakko tuntui olevan
hiljainen ja siivo mies, niin saattoi sen hänestä uskoakin. Matkasimme
uudella veneelläni, joka oli juuri valmistunut. Se oli karjalaisen
miehen tekemä, mutta rakennettu samaan malliin kuin Oulujoen jokiveneet.

Nyt sain nähdä kappaleen oikeata salotaivalta. Luvajärvi soudettiin
viimeiseen perukkaan saakka ja siitä kapeata salmea Kaitain järviin,
joitten luonnon jo nimestä kuulee. Jäkäläisten, harvaa männikköä
kasvavain hiekkatörmäin välitse sousimme Kaitain päähän, mutta
siellä tie aivan sanan mukaan nousi pystyyn. Vene oli vedettävä noin
puolen kilometriä leveän kannaksen poikki. Taipaleella oli telat,
jotka osottivat sitä ennenkin kuljetun. Vene ei ollut kovin raskas,
mutta mäki oli pitkä ja korkea, ja puhaltaa täytyi toisenkin kerran.
Kun olimme vihdoin mäen päälle päässeet, niin hämmästyin alamäkeä,
melkeinpä kuilua, jonka partaalle olimme tulleet. Se oli niin jyrkkä,
että vene täytyi laskea köydellä. Köyden toinen pää kierrettiin
männyn ympäri varaksi, ettei vene päässyt ryöstämään. Niin kuuluivat
kalamiehetkin tekevän laskiessaan siitä alas nuottiaan, ja mäntyjen
varsissa olikin paljon köysien syömiä uurteita. Kerran oli muutamalta
mieheltä, tiesi Jaakko, vene päässyt ryöstämään, ja se oli mäen alle
tultuaan "kuikkana sukeltanut" järveen ja noussut upoksista vasta
toisella rannalla. Järvi tosin oli kapea, mutta lienee juttu kuitenkin
ollut enemmän kuvaava kuin tosi. Toisenkin taipaleen poikki oli vene
vedettävä, mutta se oli tasaista maata. Tultiin sitten kapealle joelle,
joka alussa oli niin vähävetinen ja väärä, että venettä ei mitenkään
tahtonut saada sen mutkien kautta pujotelluksi. Mutta tarpeellinen
kulkutie näkyi olevan sekin, koska oli kirveellä raivattu pois oksia ja
liekoja, jotka tuhka tiheään sulkivat tien. Silloin tällöin kuuluivat
kiimasjärveläiset sitä pitkin kuljettavan nuottiansa. Kalaretkillä
ei yleensä katsota vaivain suuruutta. Vähitellen joki siksi leveni,
että sitä saattoi missä sauvoa, missä soutaa pitkin hiljalleen lipuvaa
ruskeankirkasta vettä. Rannat kasvoivat täällä noron pohjalla missä
pilviä piirtävää korpikuusikkoa, missä komeata hongikkoa taikka ihanaa
koivikkoa. Kussa oli niitty, siinä joki heitteli senkin seitsemät
mutkat, ikäänkuin viipyäkseen niin kauan kuin suinkin kukkaisten
törmäin välissä, ennenkuin uudelleen sukelsi korpeen. Kolusimme jälleen
pieniä koskia, jotka riipivät pahasti uuden veneen pohjan, hiivimme
lenkokuusien alitse, jotka toisin paikoin olivat kasvaneet aivan joen
yli. Lukemattomia olivat ne lie'ot ja pohjakivet, joille puutuimme.
Ehkä tähyilivät sivusta kontiot outoja kulkijoita, jotka niitten
asuinmaiden yksinäisyyttä häiritsimme.

Vihdoin aukeni salo ja näimme metsistyneen pellon -- olimme
Ontropanniemen ulkosaroilla, ja pian siitä avautui Kiimasjärven kyläkin.

Tällä kertaa majailin järven pohjoisrannalla Ryysän talossa, jota
mainittiin sillä puolella varakkaimmaksi. Ryysä oli toimen ja tarmon
mies, kookas, harteva, harsopartainen ja tavattoman vilkas. Hänen
vertaistaan suun pieksijää tuskin olin Vienan Karjalassakaan tavannut.
Niin nerokkaasti hän käytti kieltään, että maanmiestensä todistuksen
mukaan mestaroi sekä virkamiehet että muut herrat, joitten kanssa
tuli tekemisiin paljaalla puhelahjallaan. Enkä kauaakaan ollut
talossa, ennenkuin sain sen itsekin kokea. Ryysä antoi verrattoman
kuvauksen laiskoista ja tuhlailevista tukkipäälliköistä ja heidän
lautankuljetuksestaan, viivytyksistään ja keinotteluistaan, miten
voisivat parhaiten kartuttaa tulojaan. Tuota pikaa sain omassakin
nahassani tuntea hänen ivansa terävyyden, kun satuin hänelle
huomauttamaan, että minulla Arkangelin kuvernöörin matkakirjan nojalla
oli oikeus saada kievarikyyti -- "kyytiprokunaa" vastaan tietysti
-- joka kylästä. Ryysäpä ivasi paperini merkityksen niin joutavaksi
täällä, parikymmentä penikulmaa lähimmistä virkamiehistä, ja antoi
niin vakuuttavan kuvauksen siitä, miten kävisi, jos rupeisin niihin
vetoamaan, että kyllä ymmärsin, että minun ainakin Ryysän kaltaisten
miesten keralla oli paras pitää ne taskussani ja tulla toimeen mielin
kielin. Mutta vaikka hän, ja aivan julkisesti, talonväen kuullen,
saattoikin minut ja paperini naurun alaisiksi, niin oli hän kuitenkin
ystävällinen ja vieraanvarainen isäntä, eikä minulta hänen talossaan
mitään puuttunut. Taloaan hän hallitsi kuin patriarkka. Hänen käteensä
juoksivat kaikki langat, hän piti takanaan kaikkia avaimia, vieläpä
itse aukoi ovetkin. Mutta asukkaat näyttivät hyvin viihtyvän hänen
valtansa alla.

Mutta jos hän oli minut maalannut, niin tuli minunkin vuoroni kostaa.

Ryysä tietysti halveksi kokonaan niitä vanhoja loruja, joita kokoilin
ja häneltäkin kysyin, ja ehkä juuri tämä ammattini oli syynä siihen,
että hänen mielestään olin pilkalle sovelias tyhjäntoimittaja.
Mutta kun hän tässäkin asiassa alkoi minuun kohdistaa ivaansa,
niin en heittänytkään sitä sillensä, vaan ryhdyin juurta jaksain
selittämään, missä arvossa noita vanhoja loruja pidettiin suuressa
maailmassa. Matkassani oli Kalevala ja sitä aloin hänelle lukea, ja
koko talonväelle. Selitin heille, että kaikki se, mitä nyt luin näin
suureksi kirjaksi koottuna, oli heidän isäinsä säilyttämää perintöä,
perintöä, joka olisi vanhan polven kanssa hautaan vaipunut, ellei sitä
olisi ajoissa talteen saatu. Se mitä isät olivat taitaneet, mutta jonka
nykyinen polvi oli joutavana unohtanut, se näin painettuna palasi
heille takaisin kiertoteitä. Ryysä näytti tajuavan tarkoitukseni,
enkä myös erehtynyt luullessani, että nämä kansan sydämestä lähteneet
runot vielä herättäisivät vastakaikua juuri tässä samassa rahvaassa,
varsinkin kun saatoin ne heille lukea täydellisempinä muodoltaan ja
ajatuksenjuoksultaan ehompina, kuin heidän isänsäkään olivat niitä
kuulleet ja tainneet.

Vähän ajan kuluttua olivatkin varsinkin Ryysä itse ja hänen kookas,
harteva vanhempi poikansa niin kiintyneet runoja kuulemaan, että he
unohtivat kaiken muun. Istuimme suuren samovaaran ääressä, jota Ryysä
itse karjalaisten isäntäin tapaan hoiti taidolla ja auliudella, mutta
tsajua hän nyt valoi hajamielisesti. Naiset, milloin piika, milloin
arvokas hyväntahtoinen emäntä, tulivat tuon tuostakin häntä hiasta
nyhtimään, sillä Ryysä oli unohtaa sekä talousasiat että kauppansakin.
Mutta hyvin lyhyet olivat ne vastaukset, mitä hän nyt ennätti antaa,
ja kun olisi ollut mentävä varastoaittaan, niin työnsi hän, arvatenkin
vasten tapojaan, suuren avaimen eukkonsa käteen ja syventyi paikalla
kuuntelemaan. Ja milloin tämmöinen häiriö sattui, paikalla vaadittiin
minua keskeyttämään hetkeksi lukuni, jottei ainoakaan säe menisi
hukkaan. Suurella mielenkiinnolla ja rohkaisevilla välihuudahduksilla
kuunneltiin Kullervo runon alkua, nuorukaisen voimasta ja urotöistä,
ja ääneen toistivat vuoron Ryysä, vuoron hänen poikansa sattuvimpia
säkeitä. Mutta runon loppu heistä meni surkeutensa kautta harhaan,
vaikkeivät voineetkaan estää silmäänsä vettymästä. Vilkkaasti he
niinikään älysivät kauneuden Väinämöisen kanteleensoitossa ja säestivät
kaiken aikaa huudahduksillaan ja huomautuksillaan runoa, sitä myöden
kuin luin. Mutta suurimman nautinnon heille tuotti Vipusen runo ja
Väinämöisen toimet virsikkään vatsassa. Sekös nauratti heitä makeasti,
kutkutti ihka sydänaloja. Tuon tuostakin puhkesi kuuluviin uhotteleva
huudahdus tai pidätetty mielihyvän naurahdus, minun lukiessani, kuinka
uros rakensi pajansa virsikkään vatsaan ja lietsoi niin että sydet
lensivät jättiläisen kurkkuun, ja kuinka jättiläinen siitä sydäntyi
noitumaan. Kun olin tämän pitkän runon loppuun päässyt, niin nousi
Ryysä intoisena ja valoi koko seuralle uudet tsajut, istui sitten
ja vaati, että se oli... luettava uudestaan. Ja minä luin sen
vilpittömällä mielihyvällä, sillä en itsekään ollut huomannut runoa
niin mahtavaksi ja mehukkaaksi, kuin tämän kiihkon säestämänä.

Ja melkeinpä luulen, että Ryysä ja hänen poikansa sen oppivat sillä
kuulemisella ja perästä päin lauloivat sitä monestikin talvi-iltain
iloksi, niin kumma on tällä rahvaalla yhä vielä runomuisti. Hyvinä
ystävinä erosimme. Mutta en kuitenkaan ollut vakuutettu siitä, että
Ryysä sittenkään piti runonkerääjää kovinkaan tarpeellisena henkilönä.

Kovalla myötämyrskyllä palasimme Jaakon kera Luvajärveen. Kiimasjärvi
kuohui korkeissa aalloissa, mutta tyhjällä veneellä meillä ei ollut
hätää, vielä kohotimme koivunkin kokkaan, antamaan parempaa vauhtia.
Mutta vastatuulella tämä järvi, jonka matalat rannat eivät suo suojaa,
tekee paljon kiusaa kulkijoille. Saattajani edellisellä retkellä
näyttivät autiota saarta, johon "Suomen paroni" (rajan takanakin
tunnettu metsänhoitaja Wrede) oli uhannut panna maihin erään samassa
veneessä kulkevan karjalaisen pomon, joka oli pitänyt itseään liian
hyvänä auttaakseen naisia soutamaan kovaa vastatuulta. Otsansa hiessä
oli rikkaan miehen sitten täytynyt kiskoa loppumatka.

Matkalla näimme nyt kosolta villihanhia ja kaksi uljasta lumivalkeata
joutsenta, jotka ylenivät kauniiseen lentoon meidän lähestyessämme.
Myötäinen tuuli kuljetteli meitä aina Luvajärven kylänrantaan saakka.
Siellä olivat venerannassa vastassa toverini ja Varahvontta... mikä
jälleennäkemisen ilo! Paljon oli karttunut kerrottavaa. Kokoonnuttiin
miehissä Kuismasen Jaakon pirttiin tarinoimaan. Samovaaraa hoiti nyt
Varahvontta, pilkkoi sokerit, pyyhki tokanat, puoleksi kuin isäntä,
puoleksi palvelija, valoi jokaiselle, niin kauan kuin näki lasin
kumoamatta, ja vielä senkin jälkeen "tinkitokanan", niinkuin maassa oli
tapa.

He olivat tulleet Vuokkiniemen tietä, enimmäkseen kahden kesken, koska
tie oli selvä, eikä kannettavia ollut varsin paljoa. Erinomaisempia
seikkailuja ei ollut matkalla sattunut. Varahvontta vain oli
Vuokkiniemen ja Kostamuksen välillä saanut juosta erään taipaleen
kolmeen kertaan, kuten hän yhä harmitellen, vaikka nauraenkin
myönsi. Hän oli unohtanut lepopaikalle pienen padan, joka heillä oli
matkassaan, ja huomannut tämän vasta kun olivat astuneet kolmisen
virstaa edelleen. Kun ei Varahvontan mieleenkään juolahtanut, että
niin arvokas kapine taipaleelle jätettäisiin, niin sai Kusti istua
odottamaan, kunnes hän ennätti käydä padan. Heidän vastaansa oli
neljännestuntia ennen tullut kolme neitoa, jotka olivat kävelleet
Vuokkiniemeen päin, ja Varahvontta pelkäsi, että nämä huomaisivat
padan ja veisivät sen mennessään. Siitäkös hänelle kiire. Paita ja
housut päällä, avopäin, avojaloin hän juoksi, juoksi minkä pääsi ja
saikin tytöt kiinni, mutta juoksi yhtä painoa vielä heidän ohitseenkin.
"Mitä sie musikka juokset?" olivat tytöt ihmeissään kysyneet,
seuraansa pyritellen, mutta Varahvontta ei ennättänyt muuta kuin ohi
ponnistaessaan huutaa: "eklistä päivää" ja mennä vilkkasi taakseenkaan
katsomatta. Ja sitten hän sanoi harmitelleensa, kuinka pata, ikäänkuin
häntä hämätäkseen, näkyi jo virstan päähän polkua pitkin, puussa
killuen vyöhihnasta. Mutta hän pelasti sen, ennenkuin kukaan muu sattui
ohi kulkemaan, ja monet puurot sillä vielä keitettiin.

Ukko oli muutoin pulskistunut melko lailla ja oli kaikin puolin
tyytyväinen. Sitä vain huokaili välistä, että kunhan tätä kestäisi
aina.



KYYKKÄKISA.


Luvajärvessä tutustuin omituiseen kisaan, jota en ollut ennen nähdyt.
Sitä nimitettiin "kyykkäkisaksi", ja on se siksi yleinen ja varmaan
vanhakin, että siihen kannattaa tutustua.

Metsän takaa kohoova vihanta pilvi uhkasi rankkasadetta, mutta siitä
huolimatta lähtivät eräänä sunnuntaina Luvajärven miehet kisakedolle,
kuultuaan, että halusin heidän kisansa valokuvata. Tanner oli kylän
laidassa, tasaisella paikalla, ja kymmenkunta miestä, kylän isäntiä
kaikki, rupesi kisaan osamiehiksi. Paljon muuta väkeä, nuorta ja
vanhaa, kokoontui tanteren laitaan katselemaan. Kisaajat jakaantuivat
kahteen tasaväkiseen puolueeseen ja sitten ryhdyttiin valmistuksiin.

Ensinnäkin tarvitaan kummallakin puolella noin viisitoista paria
"kyykkiä". Ne ovat ehkä neljän tuuman mittaisia lieriöitä, pyöreästä
puusta sahattuja. Toiseksi tulee jokaisella kisaajalla olla sauva
eli "paalikka", joka on keskeltä hiukan vahvempi ja päistä ohuempi,
niin että se paremmin pyyhkäisee maata. Paalikalla mitataan sitten
tanterelle kaksi neliötä, joitten sivut ovat noin kolme paalikan
mittaa. Neliöitten etusivujen välille jätetään viiden sylen välimatka.
Näitä neliöitä sanotaan "konoiksi", ja niitten kohdalla tulee maan
olla niin tasaista kuin suinkin, jottei toinen eikä toinen puolue saa
tanteren laadusta etua. Kyykät asetetaan yksinkertaiseen riviin konojen
rintamaan, viisitoista paria kummallekin puolelle ja enemmänkin, jos
on paljon kisaajia, jossa tapauksessa konotkin mitataan suuremmiksi.

Siinä ovat sitten kaikki tarpeelliset valmistukset tehtyinä ja kisa voi
alkaa.

Jompikumpi puolue heittää ensiksi. Lähdet puolueesi kyykkärivin eteen
ja koetat siitä nakata paalikkasi sillä tavalla, että se pyyhkäisee
vastustajain konosta pois niin monta kyykkää kuin mahdollista. Jos
heität voimakkaasti ja paalikka sattuu koko mitallaan tapaamaan
vastustajain kyykkärivin, niin mukeltavat, lentävät siitä kyykät
kauas tanterelle, jättäen riviin ammottavan aukon. Semmoista heittoa
tervehtii oma puolue äänekkäillä riemuhuudoilla. Mutta harvinainen
on niin hyvä heitto, etenkin jos konot ovat etäällä toisistaan. Oman
puolueesi miehet heittävät sitten kaikki perätysten paalikkansa, tehden
vastustajille niin suurta hallaa kuin mahdollista. Tarkotus on saada
vastustajain kyykät kaikki pois konosta, mutta se on jotenkin vaikeata,
kun kaatuneita kyykkiä ei nosteta ylös, vaan konoon kaatuneet täytyy
maahan osata. Ei edes semmoista kyykkää, joka on vierähtänyt pieneen
kuoppaan taikka kivennyppylän taa, saa vaatia paremmalle paikalle,
ja semmoinen joskus ratkaisee koko pelin, pysyen itsepintaisesti
paikallaan, vaikka koko puolue sitä paalikoillaan tavoittelee.

Kisan meno on sitten seuraava. Kun toinen puolue on paalikkansa
nakannut, tulee vastapuolueen vuoro tehdä samoin. Se heittää sekä
omansa, että ensimmäisenkin puolueen paalikat. Sitten ensimmäinen
puolue niinikään nakkaa kahdet paalikat, ja sillä tavalla jatketaan,
kunnes toinen taikka toinen puolue on saanut kaikki kyykät lennätetyksi
pois vastapuolueen konosta. Kun tämä on tapahtunut, niin saa hävinnyt
puolue vielä nakata takaisin ne paalikat, jotka jo ovat sen puolelle
lentäneet. Mutta ellei se niillä saa kaikkia kyykkiä karkoitetuksi
vastakkaisesta konosta, niin ei ole muuta neuvoa, kuin ruveta "selkää
antamaan."

Tämä on kisan toinen ja hauskempi osa. Kyykät asetetaan jälleen
kummallakin puolella pystyyn konon etulaitaan, niinkuin äskenkin.
Kutsumme nyt kisapuolueita "selän antajiksi" ja "selän ottajiksi".
Joku selän antajista rupeaa oman kononsa takalaitaan etukumaraan,
niska kyyryyn, hieman hajasäärin, nojaten käsillään paalikkaansa
vastaan, melkein voimistelijain tunnettuun "pukkiasentoon". Joku selän
ottajista hyppää sitten hajareisin hänen niskaansa, niinkuin hevosen
selkään ainakin.

Näin hän ratsunsa selästä nakkaa paalikkansa, koettaen saada kyykkiä
vierähtämään pois vastakkaisesta konosta. Jos yritys onnistuu, niin
siirrytään toiselle puolelle ja sieltä samalla tavalla nakataan,
vastakkaisen konon kyykkiä tavotellen. Ellei ensimmäinen nakkaaja
osaa, niin nousee joku seuraava selän ottaja sijaan, ja niin edelleen,
kunnes joku saa kyykän vierähtämään vastakkaisesta konosta. Heti kun
se on tapahtunut, niin siirrytään jälleen toisella puolella olevaan
konoon. Sillä tavalla jatketaan sitten leikkiä, niin kauan kuin kyykkiä
vierähtää pois konoista puolelta ja toiselta ja selän antajat saavat
kaiken aikaa toimittaa ratsujen virkaa. Kun on taitavia heittäjiä, niin
tätä lystiä voi kestää sangen kauan, usein kunnes melkeinpä kumpikin
kono on kyykistä puhtaana. Mutta useammin kuitenkin tapahtuu siten,
että selän ottajat kaikki heittävät kerran sivu, ja silloin kisa
taas alkaa alusta. Selän ottajat jäävät sille puolelle, jolla olivat
viimeistä kertaa heittäessään, ja selän antajat alkavat vastakkaiselta
puolelta kaikilla paalikoilla.

Semmoista on kyykkäkisa, ja hauskaa kyykkämaalla pidettiin, varsinkin
sitten kuin selän antaminen alkoi. Monet kisaajista olivat partasuita
uroita, mutta poikamaisuutta täynnään; tepasteltiin, kannustettiin
ratsuja, taikka itse kantajiksi jouduttaissa kirmailtiin, hypitettiin
ratsumiehiä, niin että heikommat ratsastajat valittivat päätä
pyörryttävän. Vanhemmat miehet olivat milt'ei innokkaammat kuin
nuoremmat, joilta tämäkin tapa alkoi jäädä unohdukseen, ja siitä
päättäen kisa on Vienan Karjalassa vanhaa juurta. Sitä sanottiin
kisattavan kaikissa sen puolen kylissä. Luvajärvessä naureskeltiin
muuatta Akonlahden ukkoa, joka oli niin innokas kyykän kisaaja, että
hän poikineen vietti kaiket pyhät kyykkämaalla, vaikka olikin jo
vanhuuttaan heikompi ja sen vuoksi tavallisesti joutui alakynteen.
Mutta vakaasti ukko kantoi poikiaan niskassaan, näiden meiskaten
jatkaessa kisan jälkimmäistä osaa.

Kylä katseli kisaamme, josta otin koko sarjan valokuvia, ja pienet
poikaset kohensivat lystiä sytyttämällä tuleen kaikki katajapensaat,
mitä oli likitienoilla, niin että kankaan reunasta pian pöllysi
sankka savu. Palavat tuohitötteröt kädessä he kirmasivat pensaitten
ja savun keskellä kuin ilmetyt paholaiset. Varmaan olisi moni Suomen
paitaressu kadehtinut heidän vallatonta lystiään, jolle vanhemmat
ihmiset makeasti nauroivat. Mutta vaaralliseksi se olisi voinut käydä,
ellei olisi onneksi ollut sammuttaja lähellä. Kumea ukkospilvi läheni
lähenemistään. Tyttäret viettivät aikaansa somemmalla lystillä, he
olivat ruvenneet pallosille, joka Karjalan tyttöjen kesken onkin hyvin
yleistä ajanviettoa. Viisin- kuusintoista he olivat asettuneet kankaan
laitaan hieman viettävälle maalle ja pallo lenteli edes takaisin sievin
käsin sirosti nakeltuna. Hyvin miellyttävän vaikutuksen teki tämä ryhmä
värikkäine pukuineen ja sulavine liikkeineen. "Meätshyksi" sanoivat
tuota pallokisaa, jonka sääntöjä en kuitenkaan muista.

Humahti sitten taivaasta määrätön lämpöinen rankkasade, joka hajoitti
kisaväen kuin akanat tuuleen. Kilvan laukattiin taloja kohti suojaan.
Pitkät kuivat, ja kolkot lumensekaiset säät jäidenlähdön jälkeen olivat
saaneet oraat kellastumaan, koko luonto oli surkastunut alkukesän
ynseyttä. Mutta nyt saatiin runsas, lämmin kaste. Ja niinkuin olisi
taikasauvalla koskettanut tähän pohjoiseen, karuun maahan, niin se
verestyi ja vihannoitui kaikkialla. Melkeinpä silmällä näki, miten
ohran oraat loivat päästään ruosteen, ruveten verekselle terälle, ja
kun aurinko sateen jälkeen puhkesi esiin pilvistä, niin nauroivat
kaikki vainiot sille mielihyväänsä. Isännät katsoivat tyytyväisinä
laihojaan, sillä nyt voitiin odottaa hyvää ja aikaista vuotta. Kumpikin
oli tarpeen.



KIVIJOKI


Luvajärvestä kuljetaan Miinoaan tavallisesti maisin, matkaa on
puolenkolmatta penikulmaa. Polkua sanotaan hyväksi, vaikka maisemia
tavallista vuorisemmiksi. Sen kautta koko alavesistö Kemijoen
Paanajärveä myöten matkaa Suomeen kaupparetkilleen. Ennen vanhaan
kuljettiin kuitenkin vesitietä, noustiin Luvajärvestä Kivijokea myöden
Kiitehen selkään ja sieltä lampia myöden ja niiden välisiä kannaksia
taivaltaen Maanselän poikki, kunnes joet alkoivat meidän puolella vetää
myötämaahan. Nykyisin on tämä reitti kuitenkin melkein käyttämätön,
koska se monien koskien ja taivallusten vuoksi on ylen vaivalloinen.
Mutta koska meillä nyt oli oma vene ja halusin tutustua tuohon vanhaan
jokireittiin, niin päätimme kulkea vesitse, vaikka arvasimme matkan
käyvän kylläkin vaikeaksi.

Oli kaunis kesäiltapäivä, kun läksimme Luvajärvestä. Meitä oli samassa
seurassa kaksikin venettä, sillä Kuismanen Jaakko oli päättänyt lähteä
Suomen puolelta jauhoja hakemaan. Samalla sopi hänen poiketa Miinoaan,
josta vaimo oli kotoisin.

Järvi oli tuota pikaa päähän kuljettu ja sitten soudettiin Kivijokeen.
Se oli alkumatkasta noin seitsemän virstaa tyyntä ihanaa suvantoa,
rannoilla uhkuvat taajat metsät, luonnonniityt, joelle lenkoilevat
kuuset ja koivut, mustia suvantohautoja ja vesiluotoja, jotka
ilta-auringon valossa kellertävinä kuultivat hiljalleen pyöriskelevän
veden alta. Kauaksi ei tarvitse täällä kulkea kyliltä, ennenkuin
syvin luonnonrauha vallitsee ympärillä, ja nyt varsinkin oli niin
hiljaista, että puhekin kajahteli vaarain välisessä jokilaaksossa,
ja lukemattomien, auringonpaisteessa säehtivien sääskiparvien kiminä
viritti joella omituista erämaan sointua. Joki heitteli mahtavia
mutkia, niin että useinkin saimme soutaa kaarta virstan verran,
päästäksemme vain lyhyen matkan eteenpäin. Mutta laakson pohja
onkin alaosastaan tavallista lihavampaa lietemaata, jossa joen on
ollut helppo kaivaa vaikka mihin suuntaan ja leipoa joka puolelle
palteita, joilla ruoho näytti viihtyvän erinomaisesti. Täällä
karussa pohjolassa on moinen jokilaakso, kun se lihavaksi rupeaa,
oikea luonnon yrttitarha. Tulvillaan se pitää tasaiset niittyrannat
metsästä puhtaina, perkkaa ne sammalista. Jokivarressa olivatkin
luvajärveläisten parhaat niityt. Siellä täällä oli koivikoita ja
pensaita ihanissa ryhmissä. Vähän taaempana kulki joen kanssa rinnan
jyrkät hiekkaharjut ja heti niitten takaa alkoivat nuo karut kankaat ja
korvet, jotka ovat Karjalan luonnon valtasävy.

Noustuamme ensimmäisen lyhyen kosken katselimme yöpaikkaa, sillä päivä
alkoi laskea metsän taa ja levon aika tulla. Kuismanen Jaakko johti
meidät eräsaunalleen, joka oli kaidan nurmen takana, kankaan laidassa.
Se oli niin matala, ettei siinä voinut seisoa, mutta polvillaan saattoi
liikkua. Permantona oli paljas nummi, jonka päälle oli levitetty
vahvanlainen kerros hienointa, kuivinta saraheinää. Ovinurkassa oli
pienoinen kiuas, joka oli vahvasti noennut seinät ja laipion, muuta
sisustusta ei ollut mitään. Pienuudestaan huolimatta tämä kiuas
väsyneelle, kastuneelle erämiehelle tekee arvaamattomia palveluksia ja
mielellään sen apuun luottaa heinäväkikin helteisen päivän raadettuaan.

Kun saunalle saavutaan, niin pilkotaan ensi työksi puut. Niitä on
tavallisesti helppo kokoon saada, sillä saunat mikäli mahdollista
rakennetaan kuivalle paikalle, kankaan laitaan. Aina on joku
tervaskanto lähiseudussa, ja siitä pilkotut puut väleen syttyvät
sateellakin ja tekevät paljon savua, joka on melkein yhtä tärkeätä kuin
lämmitys. Savu karkoittaa pirtistä sääsket, mäkärät ja polttajaiset,
nuo Lapin rajain kesäiset maanvaivat.

Kun pirtti on savua täynnä, niin tukitaan kaikki aukot visusti, kunnes
levolle ennätetään. Savu vähitellen poistuu rakoloista, mutta saunaan
ei pääse uusia itikoita.

Syöminen ja muut leirihommat tapahtuvat saunan edustalla taivasalla,
jossa oli joka tarvetta varten laitoksensa. Keittämistä varten oli
liesi vartaineen ja patsaineen, ja siihen teimme mekin tulemme ja
patamme kiikutimme. Olipa meillä upea emäntä matkassa ja hän laittoi
väleen ruuat. Sattui olemaan vielä edelliseltä vuodelta valmiiksi
pilkotuita puitakin. Kun puuro oli kiehunut, niin se nostettiin
veistetyistä puunpuolikkaista kyhätylle, ristikkojalkaiselle pöydälle
ja istuttiin vankoille veistetyille penkeille. Pöydänkin alla oli
tulisija, jossa sakeana sääskiaikana pidettiin valkeata, sillä
aikaa kuin syötiin. Ja valkea meidänkin tietysti piti sinne saada,
vaikk'ei se juuri olisikaan ollut sillä kertaa tarpeellista. Savun
keskellä rupesimme sitten ruualle. Varahvontta kerskui, että heillä
Venehjärvessä oli heinäaikana vielä paljon paksummalta sääskiä kuin
täällä. Niittäjät muka kulkivat palava taulankappale suussa, koska
olisivat muutoin läkähtyneet itikkain paljoudesta.

Luvajärvessä taas käytetään apuna sääskihattua, "kukkelia", joka ennen
lienee ollut yleisempikin. Nämä sääskihatut ovat vähän sen kaltaisia
kuin keskiaikaiset narrinmyssyt, ja leikkaus viittaakin siihen, että ne
mahtavat olla hyvin vanhoja vaatekappaleita. Etupuoli on umpinainen,
ainoastaan sen verran aukkoa on, että suu, silmät ja nenä ja vähän
poskia on paljaana. Sivuilla hattu valuu vähän olkapäittenkin yli ja
edessä ja takana on pitkät kulmat, joista se kiinnitetään vyöhön; siitä
se asuu tiiviimmin ruumista myöden, eivätkä itikat pääse vaatteen
alatse sisään tunkeutumaan. Hattu on neulottu karkeasta palttinasta ja
suojelee jotenkin hyvin; mutta semmoisista paikoista, jotka ovat ihossa
kiinni, sääski pistää kärsänsä läpi, kun on saanut aikansa kuituja
selitellä. Kuittijärven seuduilla emme tätä vaatekappaletta enää
tavanneet, mutta siitä pohjoiseen, Kiestingin puolessa, se on yleinen,
samoin kuin Luvajärvessä, Miinoassa ja Akonlahdessakin.

Jaakon emäntä latoi pöydälle eväitään, maitoa tuohisessa kannellisessa
tölkissä, "tuijassussa", leipää, voita ja monenlaisia piirakkaita,
joita oli samana päivänä leivottu matkaa varten. Keitimme vielä lopuksi
pienessä padassamme tsajuakin ja joimme sitä puulusikoilla, kun ei
ollut kuppeja matkassa.

Oikeastaan olisi saunassa pitänyt lopuksi kylpeäkin, jotta kaikki
olisi täytetty. Niin karjalaiset tekevät varsinkin syysmyöhään
kalaretkillään, mutta kun sauna oli ylen pieni ja olisi löylystä yöksi
kostunut, niin tyydyimme siihen, mitä olimme kuulleet.

Muitten lähdettyä levolle astuskelin vielä kotvasen kuivaa kangasta,
jolla ei kuulunut hiiskaustakaan, joku koski vain kohisi etäisyydessä.
Nauttien näin erämaan sanomattomasta yksinäisyydestä, jossa omain
askelten risauskin tuntui häiritsevältä säpsähdin äkkiä savua,
joka nousi edestäpäin kankaan notkelmasta. Mieleeni välähti se
ajatus, että ehkä olin sattunut noitten salaperäisten metsäerakkojen
tulille. Lähestyin savua varovasti sykkivällä sydämellä, sillä näin
yksinäisyydessä johtuivat äkkiä mieleeni ne monet osasta kamalatkin
jutut, joita oli heistä puhuttu; mutta sitten se ei ollutkaan muuta
kuin usvaa, jota pieni lampi huokui illan jäähtyessä.

Pirtissä nukuttiin jo sikeää unta minun siihen kämpiessäni. Kiukaan
puoleisessa nurkassa lepäsi Kuismanen Jaakko vaimonsa keralla, joka oli
kiertänyt käsivartensa miehensä vartalon ympäri, sitten Varahvontta
ja äärimmäisenä toverini. Vielä oli jäänyt lattiaa sen verran, että
minäkin saatoin oikaista itseni, mutta ei juuri enempääkään. Lämmintä
oli riittävästi, vaikka ulkona maa peittyi härmään, ja hyvin nukuimme.
Pelkäsin kuitenkin vähän käärmeitä, joitten sanotaan mielellään
asuskelevan näissä pirteissä kuivan heinän seassa, enkä suinkaan ollut
ainoa, joka niitä ajattelin. Varahvontta kammosi sekä käärmeitä että
varsinkin "tshitshiliuskoja" vielä paljon enemmän, ja tämä sen vuoksi
olikin ainoa kerta, jonka saimme hänet pirtissä nukkumaan. Muutoin
hän sydänmaalle yöpyessään mieluummin nukkui veneessä, vaikka siten
kärsikin kovasti vilua.

Seuraavan päivän taival oli vaikeimpia, mitä olen milloinkaan veneellä
kulkenut, mutta samalla hauskimpiakin. Koskia oli niin taajassa,
että kun olimme suurella vaivalla päässeet yhden niskaan, näkyi jo
toisen alusta edessäpäin. Jaakko vaimoineen selvisi mainiosti, sillä
molemmat olivat reippaita ja taitavia sauvomaan. Kusti ja minä sitä
vastoin käytimme hyvin kömpelösti sauvointa, ja Varahvontta oli
koskilla ensimmäistä kertaa. Meidän täytyi sen vuoksi nostaa vene
rantoja pitkin, köydellä vetäen. Kaksi miestä maalla veti, kolmas
veneessä hoiti keulaa. Varahvontalle oli tämä kovaa työtä. Vetoköyden
kuljettaminen ryteikkörannoilla, louhikoitten poikki, poukamia
kierrellen, on täyttä työtä nuoremmallekin. Mutta parastaan hän kyllä
koetti, juoksi ja hikoili kuin henkensä edestä, oli milloin mahallaan
kivikolla, milloin päällään koskessa ja päivitteli kaiken aikaa
itsekseen: "A voi voi! a voi voi!" Mutta siltä hän oli alati valmis
nauramaan, milloin vain huomiomme kääntyi hänen kompastuksiinsa.

Kosket olivat ylempänä tavattoman louhisia ja vetäminen alkoi käydä yhä
vaikeammaksi. Vettä oli siksi vähän, että tavan takaa, täytyi kaalata
ulos enolle, ennenkuin saatiin vene uimaan karipaikkain ohi. Kuta
ylemmäksi noustiin, sitä karkeammaksi kävi luonto, kankaat loppuivat
ja rosoisia vuoria alkoi näkyä kahden puolen. Niityt olivat jo aikoja
sitten kadonneet; kalliot repaleisine kuusineen ja känttyrämäntyineen
lähestyivät aivan virran rantaan. Eräs paikka oli "Ruotshinpolvi"
nimeltään. Toiseen paikkaan kerrotaan "ruotshien" ryöstöretkillään
upottaneen kirkonkellon, jonka olivat Vienanmeren rannalta ryöstäneet,
saamatta sitä kuitenkaan kauemmaksi kulkemaan.

Kun olimme puolivälissä, niin tuli eteemme koski, joka oli muita
ihmeellisempi. Vesi ryöppyi alas leveitä kallioportaita -- melkein kuin
Nikolain kirkon portaita, vaikk'ei juuri niin korkealta. Siitä oli
vene vedettävä sivu maisin. Kosken laitaa kulkikin vanha nostoreitti,
jota varmaan moni sotivenekin oli aikoinaan kulkenut; mutta nyt olivat
taipaleella telat jo aivan lahonneet.

Vielä Taivalkoskeakin merkillisempi oli Laippa. Joki aherteli laajassa
halkeamassa, joka on syntynyt kallioitten kukistuessa kummallekin
puolelle, ja tähän halkeamaan oli jäänyt suuria, huoneen korkuisia
ja usein hyvin säännöllisiä kallionlohkareita, ikäänkuin olisivat
jätit taikka hiidet tahoilleet täällä rakennusaineitaan. Koski, joka
oli leveänlainen, laski portain. Vedenalaisia kallionnikamia kulki
kynnyksinä joen poikki, ja niitten päällitse vesi könkäinä kaatui aina
jonkun jalan verran. Mutta nikamien välillä oli niin syviä hiljaisia
hautoja, ettei pisinkään sauvoin niissä pohjannut. Näitä pikkuputouksia
oli kymmeniä. Niitten kohdalla olisi ollut helppo kaalata kosken
poikki, mutta kahden puolen oli syvät haudat. Ylen vaikeata oli nostaa
venettä painoineen tuommoisen nikaman päälle, ja olimme totisesti
kesken uupua. Mutta koski olikin monta virstaa pitkä. Toiselta puolen
se kuitenkin paasineen, karuine vuorineen ja kohisevine portaineen oli
niin satumainen tuttavuus, että ihailu melkein voitti väsymyksen, ja
sitä vain harmittelin, että olimme päättäneet päästä yöksi Kiiteelle.
Se jäi kiireessä valokuvaamattakin, kun jo alkoi olla myöhä. Laippaa
kiitettiin saannin aikana niin hyväksi onkikoskeksi, että "siitä sai
vaikka kauhalla pistää", varsinkin harjusta.

Kun Laippa vihdoin sai noustuksi, oli enää jäljellä vain kaksi koskea,
Karjalainen ja Lusma, mutta niistä oli edellinen kovin kivakka, vaikka
lyhyt. Nopeaan siinä syöksyi vesi kapeassa louhisessa uomassaan
ja aallot nousivat vihaisiksi. Jaakon avulla saimme kuitenkin
veneemme nostetuksi ilman vahinkoa. Kuismanen Jaakko muutoin oli
uskaliaimpia koskenlaskijoita. Hän kertoi kuormaveneellä laskeneensa
Tshirkkakeminkin vaaralliset ja tuntemattomat kosket "silmänäön
jälkeen" vain. Tottuneet laskijat osaavat veden juoksua tarkaten
väistää kivet ja löytää reitin. Kerran oli kuitenkin Jaakollekin
sattunut vahinko.

Hän oli toisen yhtä hurjan kanssa laskenut erästä Lieksan koskea.
Koski oli ollut hyvin äkäinen ja liepeessä ollut äkkipunallus, s.o.
käännöspaikka, jota ei huomattukaan, ja siinä sanoi Jaakko laskeneensa
veneensä kerrassaan kuivalle kankaalle.

Suurimmat Kivijoen koskista ovat ylhäältä alaskäsin luetellen:
Lusma, Karjalainen, Laippa, Lohikoski, Koivukoski, Valkeinen, Väärä,
kolme Hevonperää, Venehkontsha, Taivalkoski, Korpikoski, Hiykiet,
Sorokkakoski, Louhikoski, kaksi Nilosta, Teronji ja Siikakoski.

Taipaleella oli lähempänä Kiidettä pari kehnoa mökkiä. Se oli Lusman
kylä, runopaikkana mainittu. Mutta niin viheliäisiä olivat nuo mökit,
ja kuuleman mukaan muunkin olennan puolesta rähjäisiä, ettemme
voineet niihin yöpyä, vaikka ilta jo alkoi käydä myöhäiseksi. Lopulta
aukeni eteemme hartaasti odotettu Kiitehen selkä; ja saimme vienon
myötäisenkin soutua auttelemaan. Se on melkoisen portaan päällä, sen
tiesimme nyt. Jo Luvajärvi on ylävesiä, mutta kolmekymmentä koskea
vielä Luvajärveäkin korkeammalla on "Kiijeh". Se on melkein Maanselän
tasalla; eivät ainakaan Maanselän matalammat kohdat sanottavasti kohoo
sen pintaa korkeammalle. Muutoin se on miellyttävämpi järvi kuin moni
muu Karjalan vesi, ehkä osaksi siitäkin syystä, että se on niin rajan
kainalossa. Raja seurailee sen länsirannalla olevia kankaita ja soita
eikä tarvitse monta kilometriä astua, ennenkuin ollaan Suomessa, ja
aivan lyhyet taipaleet erottavat Kiiteen Lentiiran ja Kuhmon vesien
lähteistä.

Illan hämärtäessä olimme lähellä Ristiniemen yksinäistä taloa, johon
Jaakon kehotuksesta piti yöksi poikettaman. Mutta ennenkuin siihen
saakka päästiin, tuli vielä eräs koettelemuksen hetki. Tähystelimme
joka mutkan, eikö mistään nousisi talon savua, ja näimmekin Kuismasen
Jaakon vihdoin laskevan maihin. Mutta he vetivät veneen mielestäni
suotta korkealle kuivalle maalle, ja kohta huomasimmekkin heidän
vetävän sitä niittyä pitkin -- uuden taipaleen poikki. Ei auttanut
muuta kuin tehdä samoin, vaikka raskaalla mielellä, sillä olimme uupua
väsymyksestä. Iloksemme huomasimme sitten, että talo olikin aivan
tämän kannaksen kainalossa toisella puolella. Mutta kuullessani, että
taival oli oikaissut vain puolen virstaa, kivahti kiukku mieleen.
Jaakko naisensa keralla oli sen vetänyt vain uhmalla, taikka olivat he
tahtoneet siten päästä ennen meitä taloon tuloamme ilmoittamaan. Teki
mieleni kysyä, aikoiko hän kuormallakin palatessaan taivaltaa tämän
niemen poikki.

Jaakko olikin ennättänyt puhutella talon väen totuttuun tapaan
ja kertoa, keitä toiset tulijat olivat, ja niin hyvän miehen
suosittelemina otettiin meidät hyvin vastaan. Talon vanhassa avarassa
pirtissä olivat koolla isännät ja emännät ja keskustelu sujui
mielenkiintoisena, kuten ainakin karjalaisten kohdatessa toisensa.
Vieno tyttönen liekutteli kehdossa lasta ja hyräili sitä uneen herkällä
sävelellä:

    "Tuuti tuuti kaksin lapsin,
    Tule Jeesus kolmanneksi,
    Moarie neitsyt neljänneksi,
    Iso viisas viienneksi,
    Emo kulta kuuenneksi, --
    Sepän Simana seitsemänneksi..."

Seuraavana aamuna jatkettiin matkaa vereksin voimin. Soudettuamme
vain muutaman virstan Kiiteen selkää olimme sen päässä ja tulimme
kaitaiselle lyhyelle joelle, jota nousimme Miinoan järveen. Miinoan
järvi ei ole aivan laaja ja lisäksi niemekäs. Se oli tyynenä ja niin
lähellä rajaa vaaroineen ja metsineen kaunis. Ahtaamman näköpiirin
vuoksi sulivat kaikki, rannat, selät ja etäämmät maat ehyeksi
maisemakuvaksi.

Niemen takaa löytyi Miinoan kylä. Siellä erosimme Kuismasesta Jaakosta,
joka yhdessä parin Miinoan venekunnan kanssa lähti matkaa jatkamaan
Kuhmon kirkolle. Lähetimme heidän kerallaan kirjeitä ja jäimme Savinan
taloon odottamaan heidän paluutaan. Suoraan sanoen teki mieli itsekin
lähteä mukaan.

Toverini ryhtyi heti runoja tiedustelemaan, ja saikin hän niitä
moniaan, vaikka vanhemmat kerääjät epäilemättä ovat saaneet Miinoasta
paljon runsaamminkin. Minä vietin aikaani valokuvauskoneineni ja lähdin
sitten uistinta soutamaan. Mutta kun saalista ei kuulunut, niin heitin
ja poikkesin katsomaan miinoalaisten nuotan vetoa.

"Jumal apuh roatajille!" tervehdin, niinkuin maan tapa käskee työn
tekijää tervehtimään.

"Hyv' ois apu", he vastasivat.

Mutta kun kiittelin saaliin runsautta, niin kuului niin tyytymätöntä
mutinaa ja sain niin karsaita katseita, että ikävystyneenä läksin pois,
ihmetellen itsekseni moista nyreyttä. Kun kerroin asian toverilleni ja
Varahvontalle, niin puhkesivat molemmat nauruun, sillä he tiesivät,
mitä minä en tiennyt, ettei nimittäin saa mainita toisen kalansaaliin
runsautta, sillä siitä rikkoutuu kalaonni. En sen jälkeen toiste
samalla tavalla erehtynyt. Kun kalamiehiä tapasin, niin ihmettelin
vain, miten he näin kalavesien huononnuttua viitsivät nuottaansakaan
kastaa, ja silloin lähti keskustelu alkuun toisella tavalla.



RAJALLA.


Miinoassa herahti mieleen kutsumaton tunne, koti-ikävä. Raja oli niin
lähellä, mahdotonta oli olla sitä muistamatta. Ne metsät joitten latvat
näkyivät järven takaa, olivat jo Suomen puolella.

Olimme viime aikoina jo tuon tuostakin muistelleet omaa maata, niin
kauan poissa oltuamme. Retkillä oli hauskojen vaikutuksien ohella saatu
kokea ikäviäkin. Olot olivat jo melkoisesti muuttuneet ensimmäisten
runonkerääjien ajoilta, runot olivat ränstyneet, vieraita vaikutuksia
lähestyi joka puolelta, vanha alkuperäisyys oli löyhtymässä. Ja se
varsinkin vaivutti mieltä, että täällä muukalaisia kohtaan vallitsi
ystävällisyydessäkin jonkinlainen vierominen, vanha epäluulo, muisto
entisiltä vainoajoilta, niin ettei vaeltaja mielestään ollut koskaan
varmalla pohjalla. Eivät täällä, kun astuimme vieraisiin pirtteihin,
emännät rientäneet vastaamme hyväntahtoinen hymy huulillaan, kuten
omalla puolella. Vierastellen katsottiin tulijoihin ja tuskin aina
vastattiin tervehdykseemmekään.

Kotilämpö henki nyt liian läheltä vastaani. En malttanut olla käymättä
omalla puolella, vaikkapa vain pikimmältään.

Salaisella ilolla olin katsellut, kuinka savut, kohotessaan suoraan
tyveneen ilmaan, korkeammalla kaatuivat -- Suomea kohti. Se oli tuossa
aivan lähellä... sinne kaatuivat kaikki ajatuksenikin. Mietiskelevän
kesäpäivän tyyneys, luonnon hiljaisuus, antoi niille häiritsemättömän
vallan. Kankailta ja havumetsistä, jotka olivat niin kauan rajoittaneet
näköpiiriämme, ne liitivät kotimaan lehtoihin, marja-ahoille ja
sinettyviin etäisyyksiin.

Sinne ei ollut kuin soutu järven poikki ja pari virstaa kangasta.
Kun alkoi puitten välistä häämöittää toinen järvi, oli siinä samalla
poikkipuolin edessäni rajakin, puhtaaksi hakattu sarka, joka jakoi
mäkiä, soita ja lampia, seuraten vain omaa varmaa suuntaansa. Mutta
sen yli en astunut, ennenkuin olin hetkisen nauttinut sen tunteen
suloudesta, että saatoin vaikka millä hetkellä sen tehdä. Keikailin
kuin lapsi äitinsä edessä, ennenkuin syliin heittäytyy.

Siinä oli keskellä aukeamaa Miinoan kivikin, tuo kuulu, jota olin
luullut suureksi kallioksi, vuoreksi. Se ei ollut edes sen kokoinen
kuin ne paadet, joita sanotaan jättiläisten ennen nakelleen, tavallinen
pyöreä kulkukivi vain, johon oli piirretty moniaita rajamerkkejä.
Kiveltä astuin talvitien pohjaa Maanselänjärven rantaan. Se lepäsi
peilityynenä kumpuavain kankaitten keskellä ja kuvasti kalvoonsa
petäjärintamia ja kivikkorantoja. Näiltä rannoilta, harvan kaislan
kahinasta, alkaa pieni puro. Erämaitten kautta se on uurtanut tiensä
mereen. Sitä nyt seurasi ajatukseni. Mieleni hetteistä herahti sen
toveriksi kaipauksen puro ja samoin kuin tuo toinen, sekin muistoja
keräten paisui, kuta edemmä ehti... kohti etelän maita.

Suomi oli täältä katsoen muuttunut suureksi ja rikkaaksi maaksi. Se oli
täältä nähden tuo suuri suvi, josta kaikki kansa puhuu näillä pohjan
kulmilla, viljelyksen ja varallisuuden koti. Olin yksinäisyyteeni
kuulevinani etäistä kohinaa sen vilkkaasta elämästä, näin mielessäni
sen laajat viljelykset, aaltoilevat laihot, rehottavat laaksot,
auteret ja savut, jotka kohosivat kaskista ja kydöistä, ilmaisten
siemenen voittokulkua ja korpien lämpenemistä. Kaihoten siirtyi ajatus
kesähuveihin ja vesillä kajahtelevaan soittoon ja keveihin kesäpukuihin
vihannassa luonnossa.

Siellä olisi ehkä perältäkin pitänyt olla minunkin, nuoruudessa ja
elämässä. Miksi vaeltelin täällä yksinäisenä ja ikävissäni, miks'en
ollut siellä, syventämässä suhteita, rakentamassa liittoja? Kuuma
muisto kesäiltain lemmentunteista valui rintaani. Siellä ilo... täällä
Lapin raukat rajat. Näihin tiettömiin erämaihin sieltä ei kantanut
ainoakaan ääni. Täällä, täällä oli kaikki hiljaista, järven ja metsän
kuulakas kirkkaus autiutta, kaskisavukin mykistynyt... Ei noussut edes
tupasavua Maanselän Paavon töllistä, joka oli tuolla järven takana
ensimäisenä Suomen puolella. Vaikka olisin voinut kohota korkealle
ilmaan, en olisi kuitenkaan nähnyt muuta kuin rannattoman havumetsän
ja jonkun yksinäisen järven sillä suunnalla, kunne vedet painuivat.
Siellä, suuressa suvessa, oli puolet Karjalaakin kaupoilla....

Kiersin Maanselän järven, käydäkseni edes vähän syvemmällä Suomen
puolella. Halusin nähdä ensimmäisen suomalaisen asumuksen. Sieltä
löytyi, kankaan kannakselta, kahden järven väliltä, Maanselän Paavon
tölli.

Mutta pirtissä ei ollut ketään. Ei ollut kotona ainoatakaan ihmistä,
näkyivät olevan ulkotöillä kaikki. Koko talo oli autiona. Pieni kello
vain kilahteli pientarelta, vähäisen lammaslauman siellä liikkuessa.

Kuinka iloisena olin jo matkan päästä nähnyt nämä tuttavalliset
talonpaikat -- kuinka vakava oli synnyinmaan ensimmäinen kädenanto:
harmaat seinät, vanhuuttaan kirjavat vihertyneet akkunat, lahonnut,
tuohikatto ja porraspäässä ensimmäisenä talouskaluna pettuhuhmar.
Paikka näytti jo vanhalta, mutta siitä huolimatta olivat mullat
vielä kepeät ja rukiinolki hentoa Paavon vainiolla. Ja senkin ehkä
veisi halla. Mutta kuitenkin oli tässä kaikki niin kotoista, tuttua,
luotettavaa, että se mieltä viihdytti. Pihasta ja sen nurmikosta
katseeni vaelsi pitkin kartanoa, etsi aitat, tallit ja navetat, kaikki
oli kuin omassa maassa. Mielihyvällä se kiintyi nuoriin koivuihin,
jotka Paavo oli jättänyt raivatulle etelärinteelle pihapuiksi ja
tuuheiksi tupsukoiksi latvannut. Tuntui siltä, kuin olisin kauan
kulkenut pehmeätä suota ja päässyt hetkeksi kallionkielekkeelle
levähtämään. Kaipasin vain Paavoa itseäänkin, olisin tahtonut kotvasen
kuulla hänen harvaa, mutta luotettavaa puhettaan.

Loikoilin pihassa lyhyellä nurmella, odotellen karjalaisia palaaviksi
jauhomatkaltaan. Kun heitä ei kuulunut, vaelsin verkalleen takaisin
rajalle. Istuin sitten Maanselänjärven rannassa odottamassa, ihaillen
sen nimeä, asemaa ja karua kauneutta. Tuntui siltä, kuin olisi tuo
lyhyt viivähdys omalla puolella rohkaissut mieltäni. Kaipaus oli
saanut vaatimansa hetken, jälleen heräsivät harrastukset. Karjalani
varjopuolet himmenivät, sen viehätykset nousivat, vanhan runon
viettelys verestyi. Äsken olisin niin halusta painunut etelään vetten
keralla, niin vastahakoisesti olin kääntynyt takaisin. Nyt aloin taas
mielenkiinnolla ajatella niitä pitkiä mutkia, jotka vielä olivat
edessämme, ennenkuin matka toden teolla kääntyisi kotia kohti...

Vihdoin kuului ääniä järven takaa ja näkyi vene, joka laskeutui
törmältä rantaan. Siinä he vihdoinkin palasivat jauhomatkaltaan!
Kun yksi vene oli saatu miehissä vedetyksi taipaleen poikki
Maanselänjärveen, palattiin toisia noutamaan ja kannettiin sitten
raskaat jauhosäkit ja ladottiin ne uudelleen veneihin. Kun oli saatu
kaikki taipaleen poikki, työnnettiin veneet rannasta ja monet airot
rikkoivat järveltä pinnan.

Minulta ne rikkoivat hiljaiset mielialat.

Veneitten uidessa rantaan kääntyi niistä puoleeni parrakkaita kasvoja,
jotka viehkeällä hymyllä vastasivat tervehdykseeni. Maalle astui pitkiä
joustavia miehiä, joitten vartalo oli kuin hiihdossa saanut hieman
etukumaran ryhtinsä. Miehillä yllään mekot, jotka oli vyötäisiltä
nuoralla sidottu, naisten puku veripunaista, joka sopuisasti liittyi
kasvojen ja kaulan ruskettuneeseen ihoon. Pian olimme pakinoissa ja
vilkkaasti he kertoivat seikkailuistaan koskilla.

Kuinka vanhanaikaiselta ja omituiselta tämä ryhmä näytti! Se oli
vetäissyt veneensä telaiselle taipaleelle, huokuvalle suopursulle,
karulle kanervalle, juuriaan levittelevän kaatuneen hongan kupeelle.
Aarnioluontoa ja aarniokansaa! Sitä ikäänkuin painoi syvemmälle
mieleeni ilta-aurinkokin, joka päiväkauden kierreltyään epämääräisen
sinervän pilvikatteen takana juuri oli reunan ennättänyt ja sieltä
loi vahvan valon tähän ryhmään. Puna loisti ja vihanta kilvan hehkui,
ruskeat kasvot elivät ja häiritty ranta välkkyi kivikolla.

Palasin polkua metsän poikki Miinoan järvelle, mutta jauhojen tuojain
täytyi kiertäen kulkea soiden ja kangaskannasten poikki lammesta
lampeen, ennenkuin he sinne pääsivät. Kuulin kävellessäni heidän
mekastuksensa yhä loittonevan, kunnes huudot jäivät mäkien ja metsäin
taa.

Kun jälleen saavuin Miinoan järven rantaan, seisahduin hetkeksi sitä
ihailemaan. Se oli tyynenä kuin uni ja huojumatta kuvastuivat siihen
otsavat hongat. Järven takana torkkui törmällä harmaa kylä vihantain
peltotilkkujensa keskellä.

Uinuva maisema oli kuin kuva siitä maasta, joka tästä alkoi. Sekin
nukkuu yhä vuosisatain unta, naava ja sammakon kasvanut sen muinoiseen
suuruuteen. Mutta se lepää kuin vaaleata kesäyötä, jossa kuultaa
kaikuja niin kaukaa aikain takaa, yhä soinnuttaen herkän korvan.

Kuunnellessani, katsellessani tätä ehdotonta hiljaisuutta tuskin olisin
hämmästynyt, vaikka tuolta niemen takaa olisi äkkiä ilmestynyt Väinön
sotipursi, toinen laita täynnään miestä aseellista, toinen neitoa
korukirjaista...

Mutta jo puhkaisevat eräästä kohdasta äänet rannan sankan metsän
ja vähän päästä solahtaa palaajain ensimmäinen vene järvelle.
Viimeinen taipale on voitettu ja rannat kertoilevat palaajain vilkasta
pakinaa. Heihin yhdyn minäkin, ja niinkuin ennen muinoin sotaretkiltä
palattaissa, niin laskemme kylän rantaan, veneet täynnänsä eloa ja
tavaraa. Mutta helppojen vaivain takana ei ole se vilja nytkään ollut.
Kuhmon kirkolle on vesitse kuusi penikulmaa, väli on täynnään koskia ja
latvajoissa on vettä niin niukalti, että sitä kuormaveneelle monessakin
koskipahasessa oli vain voiteeksi kivisellä pohjalla. Ennen, kun
kaskeaminen oli luvallista, sanottiin täällä kasvatetun viljaa niin
runsaasti, että sitä piti katosta aittaan kaataa, kun ovesta ei enää
sopinut. Mutta nyt kasvoi kaskilla jo vankka metsä, uusia ei ollut lupa
kaataa, ja huono olisi toimeentulo vähäisistä pelloista ollut, ellei
Suomesta olisi tullut vaivalla hankittu apu.



AKONLAHDESSA.


Miinoasta soudimme veneellämme Akonlahteen. Emme poikenneet välillä
oleviin kyliin, Tetriniemeen sen enempää kuin Sappovaaraankaan, vaikka
edellinen kauneine kalmistoineen näytti kylläkin houkuttelevalta.
Sivuun jäi myös isonlainen Munankilahti, joka on selän oikealla
rannalla, melkein vastapäätä Akonlahtea. Kiiteen selkä ei ole kovin
aavaa, sillä rannasta ja toisesta pistää siihen pitkiä soraniemiä.
Sappovaaran kohdalla olevan niemensuikaleen kannan poikki oli kaivettu
veneellä kuljettava oja. Siten säästyi melkoinen kiertomatka. Tämä
pieni kaivanto -- jonkun pohatan kustannuksella laitettu -- oli ainoita
parannuksia, mitä rajan sillä puolella oli vesiteitten hyväksi tehty.

Akonlahti on melkoinen ja jotenkin laajalle alalle hajaantunut kylä
Kiteen järven luoteisrannalla, selästä pistäväin pitkäin monipoimuisten
lahtien kahden puolen. Akonlahdenkin seutu on piirretty karttoihin
virheellisesti, eikä niistä sen vuoksi saa kylän paikasta oikeata
käsitystä. Järveltä tullen Akonlahti näytti koko muhkealta. Rannassa
oli moniaita hyviä taloja, ja tietysti pyrimme ja pääsimme parhaaseen.
Oli sinne hiljattain rakennettu julkinen kirkkokin ja pappikin kuului
olevan tiedossa. Näihin toimiin kansan hengellisen elämän hyväksi
lienee juuri ollut syynä se uskonnollinen liike, josta edellä kerroin.

Toverini kaivoi esiin sanakirjapaperinsa, ottaakseen selkoa sen
puolen puheenparresta, mutta aivan kauaa emme kylässä viipyneet. Minä
valokuvakoneineni kuljin kylällä. Verraten vähän löysin kuitenkin
kuvattavaa, eikä sitäkään vähää aina saanut kuvata. Tulin erääseenkin
avaraan pirttiin, jossa nuottaa parsimassa istui oikein muhkea vanhan
kansan ukko, turpea ja komeapartainen. Hänet piti välttämättä saada
kuvatuksi töineen, laitoksineen, mutta jyrkästi hän kielsi aikeeni,
ja minun siitä huolimatta asetellessani koneitani hän kauhistuneena
juoksi tuvasta ulos. Mahdotonta oli päästä sen perille, mikä oikeastaan
oli syynä ukon pelkoon. Ehkä se oli samaa uskonnollista kammoa kaikkea
uutta vastaan, joka oli vanhavierolaisten yleinen piirre.

Akonlahtikin on vanha runoseutu. Mutta enemmän kuin eepillisistä se
on ollut kuulu loitsurunoista. Se oli tämän mahdin keskustoita Vienan
Karjalassa. Castrén viipyi siellä viikkokauden, kirjoitellen loitsuja
ja taikoja. Mekin tutustuimme tietäjään, joka oli suuressa maineessa.
Poahkomie oli hyvissä varoissa elävä ja ystävällinen ukko, joka ei
taitoaan kovin suurin salaillut, vaan näytti meille sekä seulalla
arpomiset että monta muuta temppua ja kohteli meitä muutoinkin paljon
avomielisemmin ja ennakkoluulottomammin kuin moniaat muut isännät.

Tämän puolen isännissä näytti vielä olevan paljon itsenäisyyden henkeä,
joka muun muassa oli tullut ilmi pari vuotta aikaisemmin suuren
nälänhädän aikana. Kun viranomaisten toimesta ei saatu minkäänlaista
apua, olivat Akonlahden ja Munankilahden varakkaimmat isännät,
nälkiintyneiden heitä ahdistaessa, vaatineet Kontokin kruununmakasiinin
hoitajaa omin luvin jakamaan viljaa köyhille lainaksi, jottei kansa
kuolisi nälkään. Mutta siihen ei suostunut varastonhoitaja, joka
talollaan ja tavarallaan oli vastuunalainen makasiinin viljoista.
Varastonhoitajat olivat kunnan valitsemia virkamiehiä, ja virkaan
tavallisesti valittiin ainoastaan varakkaita isäntiä.

Akonlahtelaiset kääntyivät silloin muitten kunnanvirkamiesten,
etupäässä pitäjän vanhimman eli starshinan puoleen, vaatien näitä
jakamaan makasiinista viljaa. Mutta näilläkään ei ollut siihen halua,
koska viljaa oli lupa antaa ainoastaan rahaa vastaan. Mikä neuvoksi?
Jos virkatietä pyydettiin apua, niin vastaus parhaassakin tapauksessa
viipyisi kuukausimääriä -- yleisenä vakuutuksena näytti olevan, ettei
pyyntö olisi päässyt Kemiä edemmäksi -- ja sitä ennen ennättäisi köyhä
väki kuolla nälkään.

Lisäksi oli kelirikkokin, ettei voitu lähteä Suomen puolelta apua
etsimään.

Mitä sitten oikeastaan tapahtui, siitä ei ollut helppo päästä selville,
koska kertomukset olivat ristiriitaisia. Kontokkilaiset olivat
kymmenittäin vannoneet oikeudessa, että Akonlahden miehet olivat
uhanneet piestä kaikki "herrat" (tällä sanalla tarkoitettiin aina
nimenomaan virkamiehiä, omia kunnallisiakin, eikä säätyerotusta),
tai käyttää väkivaltaa, ellei viljaa annettaisi. Niin sitten ainakin
tapahtui, että makasiini avattiin ja viljaa annettiin. Starshina
kanteli omavaltaisten maanmiestensä päälle, heitä vastaan aljettiin
oikeudenkäynti ja syylliset, Akonlahden ja Munankilahden varakkaimmat
isännät, tuomittiin kahdeksi kuukaudeksi "Kemin tyrmään." Rangaistus
tuntui kylläkin lievältä, mutta tietysti tuomari otti huomioon, että he
olivat toimineet puutteen auttamiseksi -- eivätkä paremmin ymmärtäneet.
Taikka ehkä oikeammin, että he olivat toimineet pakkotilassa, vaikka
lakia olikin pahasti rikottu ja rikos sen vuoksi oli muodon vuoksi
rangaistava. Siihen olivatkin syytetyt vedonneet, mutta tuomari oli
huomauttanut, että jos tiesivät hädän niin suureksi, niin olisi heidän
itsensä pitänyt lainata hädänalaisille rahoja, että nämä olisivat
voineet ostaa viljaa. Pohatoillapa ei ollut siihen halua, sillä
luultavasti olisi suurin osa lainatuista rahoista jäänyt sille tielle.
Eivätkä omaisuudet Vienan Karjalassa olekaan niin suuria, että niistä
riittäisi paljon jaella. Varakkaana pidetään jo semmoista taloa, jossa
eletään toimeen tulevasti, puutetta näkemättä. Ja senkin elämisen
vuoksi saavat isännät poikineen ahkerasti liehua, matkustella kaiket
talvet Suomessa kaupoilla, sillä oma maa ei elätä.

Tullinniemen varakkaasta talostakin, jossa olimme asuntoa, oli poika
parastaikaa "Kemin tyrmässä". Meidän odotellessa vierashuoneessa
samovaaraa ja haastellessa niitä näitä, souti selän poikki
Munankilahdesta veneellinen sen kylän emäntiä, nuoria ja vanhoja. He
eivät olleet kauaa olleet Tullinniemen pirtissä, ennenkuin tultiin
meitä hakemaan. Pirtissä kuulimme asian. Vaimoilta oli keneltä poika,
keneltä mies, Kemin tyrmässä, juuri saman viljajutun vuoksi, ja he
olivat tulleet meillä luettamaan sieltä saapuneita kirjeitä, koska
omassa kylässä ei ollut sitä, joka olisi pystynyt lukemaan. Olivat
kuulleet meidän saapuneen paikkakunnalle. Kirjeet -- niitä oli useampia
-- olivat suomeksi kirjoitetut, sillä ne olivat isäntien itsensä
kirjoittamat. Toiset heistä olivat oppineet taidon Suomen puolella,
joten heidän ei tarvinnut käyttää venäläisen "piissarin" apua.

Lieneekö vankilan sääntö ollut syynä, vaiko maan tapa, en tiedä kumpi,
mutta kirjeet eivät sisältäneet juuri mitään muuta kuin terveisiä
loppumattomiin. Kirjoittaja mainitsi kaikilla nimillä sen, jolle
tahtoi terveisiään lähettää, ja lausui ne jokaiselle erikseen. Siitä
niissä oli kylläkin mittaa. Mutta vaimot tulivat niistä kuitenkin
niin liikutetuiksi, että vuoron takaa purskahtivat katkeraan itkuun,
sitä myöden kuin heitä terveisien saajina mainittiin. Kyyneleitä ja
nyyhkytyksiä kesti niin kauan kuin kirjeitten lukemistakin, ja vielä
kotvan kauemminkin. Vähän lohdutusta tuotti isäntien vakuutus, että
heitä kohdeltiin tyrmässä hyvin ja että he saivat rahallaan ostaa,
mitä tarvitsivat. Mutta taas ajatellessaan, että heidän poikansa ja
miehensä istuivat vankina, naiset yhä uudelleen puhkesivat itkemään,
se onnettomuus ja häpeä oli niin suuri, ettei siihen voitu mitenkään
tottua. Kun tunteet olivat jonkun verran asettuneet, pyydettiin meitä
kirjoittamaan vastauskirje. Sekin oli paljaita terveisiä ja hyvin
voinnin vakuutuksia ja toivotuksia, ja hyvällä omallatunnolla jakelimme
hyväilysanoja runsaanlaisesti, niin vilpitön ja haikea oli suru.
Kirjeen mukaan aikoivat naiset panna muutaman kopeekan "kostintsoiksi"
(tulijaisiksi), mutta luopuivat kuitenkin tuumasta arvellen, etteivät
rahat ehkä tulisi perille.

Meihin tämä kohtaus teki syvän vaikutuksen. Äitien ja puolisoitten
murhe ainakin herättää myötätuntoa, mutta lisäksi oli siinä tavassa,
jolla nämä vaimot ilmaisivat surunsa, arvokkaisuutta, kehittynyttä ja
hienostunutta tunnetta, jota ei olisi odottanut tapaavansa niin kaukana
historiasta ja kultuurista. Silloin välähtikin mieleeni se ajatus, että
kansalla, joka on voinut moisen tunne-elämän kehittää, on täytynyt olla
vanha ja itsenäinen menneisyys. Sillä on täytynyt olla joku ammoinen
oman itsensä luoma viljelys, joka yhä vielä elää sen hengessä.

Monta muuta samanlaista piirrettä tapaa vielä karjalaisten luonteessa,
tavoissa ja katsantokannassa. Niitä on vaikea sanoin kiinnittää,
vaikea määritellä siten, että ne kelpaisivat todistuskappaleiksi,
mutta niitten vaikutuksen alainen on siitä huolimatta jokainen, joka
tuon kansan parissa oleskelee. Vaistomaisesti siellä herää tuo ajatus,
vaikkei tajunta aina keksikään kiinnikkeitä, joilla vaikutukset voisi
julki lausua. Se on kansan luonteessa elävää isäin perintöä, samoin
kuin sen muistossa säilyneet vanhat runot.

Selvimpänä sen olin huomaavinani lähinnä rajaa. Ei tarvitse kauaksikaan
kulkea venäläistä kielirajaa kohti, ennenkuin tuo vaikutus häviämistään
häviää ja sijaan astuu lakein jokapäiväisyys.



HELLUNTAIJUHLILLA KOSTAMUKSESSA.


Karjalaiset ovat seuranrakasta kansaa. Se varmaan on yhtenä syynä,
mikseivät he halusta muuta suurista ahtaista kylistään erämaan
vaaroille, vaikka niillä ehkä monellakin olisi parempi toimeentulo.

Ei sillä hyvä, että saman kylän asukkaat tiheään käyvät tapaamassa
toisiaan, seurustelua ylläpidetään vielä paljon laajempainkin piirien
kanssa, matkustetaan monta penikulmaa sukulaisia ja tuttavia tapaamaan
ja uusia liittoja rakentamaan. Näihin retkiin käytetään pyhäpäivät,
joita kreikkalainen kirkkovuosi niin runsaasti jakelee. Karjalainen
vielä empimättä jatkaa niitä arjella tai kahdella, miten asiat
vaativat. Jokaisella kylällä on oma juhlapäivänsä, "prasniekkansa",
jolloin se odottaa vieraita. Kaikki oman maan miehet ja naiset, jotka
silloin saapuvat, syötetään ja juotetaan kylässä ilmaiseksi. Yhteisistä
vakinaisista vierailupäivistä onkin monta etua. Tietävät olla kotona
ne, joita aiotaan käydä tapaamassa. Siten ei kuljeta ristiin, joka
muutoin saattaisi tapahtua ja näin pitkillä matkoilla olisi hyvin
harmillista. Tiedetään edeltäkäsin varustautua vieraitten varalta.
Ja vihdoin näissä tilaisuuksissa tytöt ja pojat tapaavat toisensa ja
saattavat valita elämänkumppaninsa suuremmasta tukosta. Prasniekat
ovatkin samalla naimamarkkinoita, ja uusien liittojen rakentaminen on
miltei niiden suurin viehätys, joka houkuttelee matkaan sekä nuoria
että vanhoja, jälkimmäisiä sulasta asianharrastuksesta.

Vuokkiniemen kirkolla vietetään Iljan päivää, Uhtuessa Petron päivää,
Akonlahdessa samaa, Tetriniemessä Miikulaa, Miinoassa Spoassun päivää,
j.n.e. Kostamuksen prasniekka on stroitsha, joka vastaa meidän
helluntaitamme. Kostamuksen juhlat ovat tavallista suuremmat, koska
kylä on Kuittijärvien ja Kiiteen--Kiimasjärven vesistön keskivälillä
ja saa vieraita kummaltakin puolelta. Akonlahdesta suoriutui paljon
rahvasta juhlille, ja kun suvi oli ihanimmillaan, syttyi meissäkin
äkkipäätä halu lähteä muitten mukaan. Matkaa oli runsaasti neljä
penikulmaa.

Helluntain aattona puolen päivän aikaan teimme lähtöpäätöksen ja
ilmoitimme sen Varahvontalle, joka sen kaikin puolin hyväksyi, ja
paikalla tilasi itselleen uudet "puksut". Ne neuloi majatalomme emäntä
yhden kylyn lämmetessä ja ne maksoivat viisikymmentä kopeekkaa, kangas
40 ja tekopalkka 10. Helluntaipäivän aamuna lähdimme varhain matkaan,
emme kuitenkaan niin varhain, etteikö olisi ollut jo ennen meitä
lähteneitä. Yhdytimme selällä veneellisen tyttöjä, jotka kiskoivat
henkensä edestä pysyäkseen meidän rinnallamme ja pysyivätkin, koska
meillä sattui olemaan huononlaiset airot emmekä niin välttämättä
tahtoneetkaan päästä heistä erilleen. Sangen nopeaan sujuikin matka
noin puolittain kilpaa soudettaissa. Vesimatkaa oli penikulman verran.
Soudettiin Kiitehen selän koillisimpaan pohjaan, Komalahteen, jossa
rantasillalla jo oli monta venettä ennen saapuneita. Siitä alkoi
Kontokkiin 13 virstan maataival, jolla yhdytimme yhä uusia matkalaisia,
niin että meitä pian oli melkoinen joukko. Maisemat olivat tällä
välillä tavallista kauniimmat, sivuilla korkeita vaaroja, syviä
laaksoja, ja kaiken aikaa polku nousi. Tämäkin osotti, kuinka korkealla
Maanselän syrjähaaralla ovat tällä välimaalla sijaitsevat kylät.

Kontokki oli varustautunut läpikulkeville murkinaa antamaan, jotta
perille jaksettaisiin. Tuvat oli kaikki siistitty, piiraat leivottu,
samovaarat lämmitetty, lehviä siroteltu permannoille, ja tämä avoin
vieraanvaraisuus, jota jokaiselle suotiin, ken vain taloon poikkesi,
viritti mitä parasta juhlatuulta. Kylytkin oli lämmitetty, vaikka oli
vasta aamu, jos joku tahtoi virutella pois hikiään. Eikä sitä vaivaa
oltu suotta nähty, pojat riensivät kilvalla kylpemään. Kontokista
kasvoi joukkomme niin, että meitä oli toista sataa henkeä, kun sieltä
yhtä aikaa lähdettiin matkaan. Oli miestä ja naista, nuorta ja vanhaa,
mutta enimmän kuitenkin naimaikäistä tyttöä. Pojista sitä vastoin oli
puute, "purlakoista" olivat monet kaukana tukkijoilla, eivätkä vielä
kaikki "ruotshimiehetkään" olleet palanneet. Meitä oli pitkä jono,
kun se lappoi kaidaksi langaksi kapealla polulla. Auringonpaistetta
taivas sinä päivänä kaatoi runsaimmalla mitallaan, ja jäkäläkankailla,
sammalkorvissa, rimpisoilla, välkkyi semmoinen värien kirjavuus, että
silmiä häikäisi, muita ylinnä kaikenlainen puna, höysteeksi valkoista
palttinaa, keltaista ja räikeintä sinistä, arinta sinipunervaa, mitä
vain oli julkisinta lähtenyt venäläisen karttunatehtaan väripadoista.

Naisten vaatteet olivat enimmäkseen karttunaa; ainoastaan
varakkaimmilla oli rahoja silkkiin. Tyttöjen vaatteus oli, mikäli
tietooni tuli, seuraavalla tavalla sommiteltu: Alla on avorintainen
paita, "sarahvana", ja tämän päällä olkaviilehyksellinen hame, "kosto".
Mutta sitä paitsi oli useimmilla mukanaan suomalaiseenkin kuosiin tehty
puku, hame ja röijy, vaikka hameet olivatkin viimeiseen saakka olleet
kiroissa. Vanhauskoiset pitivät niitä syntisenä uudistuksena. Päässä
on tytöillä "otshipaikka", nauhaksi käännetty liina, joka sidotaan
otsan poikki hiusrajan kohdalle; solmu tehdään niskaan, niin että päät
jäävät riippumaan. Juhlilla on otshipaikka aina silkistä, kenellä
vain on suinkin varaa, ja heleän punainen. Otshipaikkaa pidetään
huoneissakin, taipalella on sen päällä tavallinen liina. Naitujen
naisten puku on samanlainen, vanhemmat vain karttavat kaikkea uuden
mallista ja punaisia kankaita. Päässä on naiduilla naisilla kuitenkin
otshipaikan asemesta "sorokka" niminen myssy, josta riippuu niskaan
kirjailtu hetale. Naisten puvut yleensä miellyttävät puhtautensa kautta
ja nuorempien vilkkailla väreillään. Karttuna on halpaa, eikä uusi
puku maksa paljoa, kun vanha alkaa käydä huonoksi. Jokaisella naisella
oli mukanaan parit kolmet vaatteet, joita tavallisesti pojat matkalla
kantoivat selässään. Prasniekkaretkillä on näet poikain velvollisuus
kantaa tyttöjen vaatteita, vaikka he muutoin hyvin harvoin säälivät
heidän vaivojaan.

Jos hiukan vilkaisemme poikainkin puvustoon, niin ei se tee yhtä
tyylikästä vaikutusta. Siitä puuttuu nykyisin kokonaan yhdenmukaisuus
ja varma malli. Enimmäkseen he olivat hankkineet vaatteensa Suomen
puolella, ja sen vuoksi olikin kirjavuus suuri. Tavallisten lyhyitten
takkien ohella näkyi joukossa myös virttyneitä sortuutteja,
kellastuneita selluloidikauluksia, likaisia kravatteja ja monen
mallisia päähineitä, kuluneista karvalakeista haalistuneihin
knalleihin saakka. Yhteisenä piirteenä päähineillä vain oli väljyys,
ne enimmäkseen painuivat korviin saakka ja vielä siitä ylikin. Nuoret
eivät mielellään pitäneet paitaa housujen päällä, mutta vanhat miehet
aina, koska luulivat siitä tulevan synnin, jos sen housuihin pistää.

Ankarasti meitä rankaisi matkalla helle. Maa poltti jalkain alla,
kurkku kähisi kuivuuttaan, kieli takertui kitalakeen. Missä vain oli
pienikin tilkka vettä, siihen jäätiin istumaan, janoa sammuttamaan.
Helteestä huolimatta alkoivat kuitenkin tytöt kankaalla kimakan
pajatuksen, virittääkseen joukossa kisamielialoja.

Sillä aikaa kun pitkä hikoileva jonomme verkalleen vetelehti eteenpäin
pitkin tulisia kankaita, oli Kostamuksen kylässä varhaisesta aamusta
oltu vilkkaassa puuhassa. Paljon vieraita tiedettiin olevan teillä
tulossa, ja kaikki oli syötettävä ja juotettava. Vieraanvaraisuus
moisena päivänä on karjalaisen emännän kunnia-asia. Huoneet on jo
edellisinä päivinä siistitty lattiasta laipioon, lattiat pesty, seinät
pesty, jopa toisissa taloissa höylättykin, niin että ne paistoivat kuin
uudet, ja tavallisesti pestään myös laipio. Samoin puhdistetaan eteinen
ja porraskäytävä ja tietysti varsinkin vierashuoneet, missä niitä on.
Edistyneissä taloissa ovat vierashuoneet kuitenkin jo sekä paperoidut
että maalatut.

Kun pirtti on siistitty -- se tosiaan toimitetaan erinomaisen
perusteellisesti -- leivotaan ja valmistetaan juhlaruuat. Karjalaiset
syövät aina pehmeätä leipää, vaikka kuulinkin useitten mainitsevan tätä
tapaa epämukavaksi ja suomalaista kovaa leipää käytännöllisemmäksi.
Leivottava on sen vuoksi usein. Juhliksi valmistetaan paitsi leipää
monenlaisia piiraita, "sultsinoita", "kalitaisia", "kakkaroita",
"kalakukkoja", "kiiseleitä" ja kuka heidät kaikki tietäneekään.
Pääasiallisesti ne kaikki, ja kalakukotkin puoleksi, rakennetaan
jauhoista ja rasvasta. Kalitaisten sisällä on ryynejä, sultsinoita
valmistetaan siten, että kahden hyvin ohuen leipäkatteen väliin
pannaan maitoon tehtyä ryynivelliä, ja kakkarat taas leivotaan maitoon
vehnäjauhoista, jos niitä on, muutoin ohrajauhoista. Leipominen
tapahtuu aikaisin aamulla, ja silloin on emännillä, tyttärillä ja
apulaisnaisilla tulinen kiire. Syrjäisen on sitä hommaa aika hupainen
katsella. Karjalan naiset ovat ripeät liikkeissään. Samovaarat, joita
jo alkaa olla useimmassa talossa, kuurataan mitä huolellisimmin ja
niihin pannaan tuli, kun vieraitten aika alkaa lähestyä. Pirtin
kiuas on lämmitetty niin kuumaksi, että siinä pitkin päivää hautuu
tsajun kanssa juotava maito. "Kolatsuja", pieniä kovia rinkeleitä, on
varustettu suuret kimput. Muita ostoleivoksia ei olekaan.

Odotettuja heimolaisia ja tuttavia alkaa saapua, pölyisinä ja
hikisinä, mutta rattoisalla mielellä, toiset suurissa joukoissa,
toiset yksitellen. Vieraita saapuu yhä enemmän, pitkin päivää. Kaikki
hajaantuvat aluksi "kostitaloihinsa", s.o. niihin taloihin, joissa
tavallisesti majailevat, ja paikalla ryhdytään tulijoita kestitsemään.
Kylyyn käyvät, keitä haluttaa, ne on valmiiksi lämmitetty.

Jäimme joukkoinemme keskelle kangasta, vieläpä viimeisen taipaleen
puoliväliin, jossa oli risti, niinkuin siellä puolella tapaa taipaleen
puolivälissä olla. Siihen istahti alkupää, ja vähitellen saapui yhä
toisia, ristiten pyhän merkin edessä silmänsä. Nuorilta se tapahtui
jotenkin hutiloimalla, mutta vanhemmat, varsinkin vanhat eukot,
ristivät silmänsä syvimmällä hartaudella, maire hymy kasvoillaan.
Samalla he tavallisesti kiinnittivät ristiin kapean vaatekaistaleen
"tuulipaikkana" liehumaan, tietämättä hartaudessaan, että he siten
toimittivatkin vanhan pakanallisen uhrin. Toiset ristit liehuivat
täynnään nauhoja. Sitten hajaannuttiin varjoon lepäämään tai etsittiin
vesipaikkoja.

Katkaistaan jälleen osa taipaleesta, mutta istutaan taas jonkun ajan
kuluttua, koska arvellaan päivän kuluneen niin pitkälle, että kylässä
jo on päivällinen, "poavoshna", syöty, ennenkuin sinne ehditään, ja
käydään jokainen eväittensä kimppuun. Tälläkertaa sijoittuu joukko
pienen kosken rannalle, jossa vesi on vähän raikkaampaa. Kun vihdoin
kylä alkaa näkyä, pysähdytään kankaan syrjään vielä viimeinen kerta, ja
jokainen siistii pukunsa, ennenkuin ihmisiin mennään.

Miitrei, Kostamuksen varakkain isäntä, oli haastanut minut toverini
keralla taloonsa asumaan, ja hyvä siellä olikin ollaksemme, vaikka
kaikki suojat olivat täpösen täynnään rahvasta. Sillä aikaa kun
varemmin tulleita tsajutettiin, kutsuttiin meidät kylyyn, jonne
miehissä mentiinkin ja saunan jälkeen järveen. Sitä karjalaiset
tuskin milloinkaan laiminlyövät; he alkavat uida kylyn päälle jo heti
keväällä, kun ensimmäinen sula ilmestyy rannan ja jään väliin, jopa
toiset piehtaroivat talvella lumessa. Kylyssä ei kiirettä pidetty,
istuttiin ja tarinoitiin pitkät jutut. Virkistyneinä ja vereksinä
käytiin sitten samovaaran ääreen. Niitä oli kaksikin kiehumassa, kun
toinen sai juoduksi, kannettiin toinen pöydälle, ja Miitrei itse
valoi tokanoihin ja jakeli kolatsuja runsaalla kädellä. Uunista
kannettiin haudottua rieskaa maitoa, jonka keralla siellä maassa aina
tsaju juodaan, ja parhaille vieraille isäntä sormin jakeli maidon
päälle nousseen kuoren, joka olikin herkkua. Kolatsut, Aunuksesta ja
Pietarista tuodut veteen leivotut rinkilät, murretaan käsin ja pannaan
kuppiin turpoomaan; ja erinomaiselta tämä kaikki maistui siellä etäällä
vaatimattomassa erämaassa ja ihmisten keralla, jotka itse niin täysin
määrin nauttivat näistä herkuista.

Varahvontta oli helmeilevällä tuulella, vaikka olikin matkalla ollut
eräs usein uudistuva harmi, kun joku oli sattunut hänen nimeään
kysymään. Se oli Varahvontan arka kohta, mutta kun hän ei saattanut
vaietakaan, kun olisi voitu luulla vaikka miksi maankulkijaksi, niin
täytyi se sanoa, vaikka tinkien:

Vieras (kääntyen meitä puhuteltuaan Varahvontan puoleen): "Mikäs nimi
on tällä teän kasakalla?"

Varahvontta (hetken vaiettuaan, syrjään katsellen): "A velj... miulla
on nimi semmoinen, ett'ei ole koko pitäjässä toista..." (murheellisena)
"ka silloin oli vähän nimiä, kun miut kastettiin... No se on
Varahvontta."

Näistä kysymyksistä, jotka uudistuivat kaikkialla, kun liikuttiin
hänelle vieraissa seuduissa, hän aina kävi hiukan nyrpeäksi, mutta oli
pian jälleen hyvällä tuulella ja otti nyt teepöydässä osaa keskusteluun
perityllä vanhalla tiedollaan ja uudella hankitulla arvollaan. Meidän
täytyi kaivaa muistiinpanovihkommekin esiin, kun hän seuralle kertoi,
mitä pilvet ovat, ja siitä hänen arvontuntonsa kohosi koko joukon. Hän
sanoi niitten olevan samanlaista ainetta kuin "kiiseli", tuo hyytelön
tapainen ruoka, ja kertoi moisia pilven kappaleita silloin tällöin
metsästä löydettävän, kun niitä on sattunut maahan putoamaan. Monet
läsnäolijat myönsivät hänen tietonsa oikeiksi. Siitä tulivat jotkut
muutkin luonnon ihmeet puheeksi, ja kerrottiin muun muassa ukkosen
juurista, joita syntyy maahan semmoisiin paikkoihin, mihin ukkonen on
iskenyt. Sanoivat hiekan sillä kohdalla muuttuvan kuin lasijuuriksi,
jotka haarautuvat syvälle maahan. Se taitaa olla tosihavainto.

Siten kului iltapäivä hauskassa pakinassa, ilma viileni, valo lauhtui
ja nuori väki alkoi kokoontua kisoihin. Kisat ovatkin näissä juhlissa
vähintäin yhtä tärkeät kuin kestitys, eikä ainoastaan nuorien, vaan
avioväenkin mielestä, joka niissä tekee havainnoitaan, pitäen erittäin
tarkkaa lukua kaikista mieltymysoireista. Hyvin usein päättyvät
kisoissa tehdyt tuttavuudet kosimisella ja naimisella, vaikkeivät
asianomaiset olisi ennen nähneetkään toisiaan. Varsinkin jos ajat ovat
hyvät ja purlakoita on paljon kotosalla. Niin valitettavasti ei ollut
nyt laita. Ajat olivat parin katovuoden vuoksi hyvin köyhät, puute oli
yleinen ja enimmät purlakat olivat ansioilla. Huhuttiin kuitenkin, että
kylään oli tullut ainakin kaksi poikamiestä, jotka olivat luvanneet
viedä emännät mukanaan.

Toisen piti kosia julkisesti, sekin tiedettiin, ja suurella
jännityksellä odotettiin kaiken päivää sulhaskansan saapumista. Sen
piti pirtteihinkin kuulua, sillä kosijat saapuvat hyvin julkisesti,
pyssyjen paukkuessa. Ensimmäinen päivä saatiin kuitenkin turhaan
odottaa, mutta sitä vilkkaammin kisattiin.

Karjalaisten en ole koskaan nähnyt kisaavan pirtissä, lieneekö tämä
liian pyhä tähän huvitukseen, vai pelättäneekö vain sen likaantumista.
Korkeintain luovuttaa joku isäntä sintsinsä kisoihin, ja siitäkin on
usein maksettava monias kopeekka vuokraa. Kostamuksessa oli kisat
pantu toimeen erään talon sarajalla, avaralla heinäparvella. Sinne
mahtui paljon väkeä. Pihalla ei tahdottu kisata, kun oli kovin kuuma
ja pelättiin vaatteitten pölyttyvän. Puolihämärä saraja oli täynnään
nuorta ja vanhaa, nuoret lattialla täydessä työssä ja vanhemmat ihmiset
syrjästä katselemassa ja juoruamassa. Meidän paikalle tullessa toisena
aamuna jotenkin varhain kisat jo olivat täydessä vauhdissa ja hiki
valui kisaajain otsalta ja poskilta, niinkuin hyvässäkin työssä.

Kisat tavallisesti alkavat "käsikisalla", joka on aivan lyhyt ja
johon tytöt kutsuvat. Parit asettuvat pitkään riviin, tyttö ja poika
aina vastakkain. Vuorotellen tarttuu sitten poika tytön toiseen ja
toiseen käteen, nostellen sitä sievästi pari kertaa ylös ja alas,
ikäänkuin tunnustellen, paljonko se painaa. Muita temppuja ei ole
tässä yksinkertaisessa kisassa, mutta se ei kestäkään kauaa; onhan
vain jonkinlaisena johdantona toisiin kisoihin. Meille selitettiin,
että pojat sillä tavalla jäävät leskiksi, kun kisapiiri hajoo, ja että
heidän asiansa on sen jälkeen lähteä vuorostaan kutsumaan tyttöjä
uuteen kisaan. Pojat lähtevätkin tuota pikaa liikkeelle. Kutsuminen
tapahtuu sillä tavalla, että poika menee mieleisensä tytön eteen,
viittaa tälle kädellään ja mainitsee häntä nimellä, esim. "Iro tulou!"
Ne monenlaiset kävelytanssit, jotka nyt alkavat, ovat vähän purpurin
tai franseesin tapaisia; vuorot ovat kylläkin monimutkaisia, niin
ettei niitä aivan vähällä vaivalla opi. Niitä on "humaus", "pitkä
kisa", "katrilli" ja ehkä muitakin. Ne tanssittiin täällä hieman
toiseen tapaan kuin Uhtuen puolessa, niin että sen puolen poikia alussa
vähän arvelutti, uskaltaisivatko ensinkään lähteä permannolle. Mutta
kaikkia näitä kisoja vanhemmalta ja alkuperäisemmältä tuntui kuitenkin
tuo käsikisa. Kaiken aikaa neitoset lauloivat kimakoita venäläisiä
pajatuksiaan, ja ihmeen kauan he jaksoivat äänessä pysyä. Mutta
kaunista se laulu ei suinkaan ollut. Kiimasjärvellä, Nopeuksessa ja yhä
etelämpänä kuuluivat hanurit jo ruvenneen sijaa saamaan, mutta täällä
niitä ei vielä ollut. Hyppytansseja ei Kostamuksessakaan tanssittu
ensinkään.

Vanhemmat miehet olivat kokoontuneet oven suuhun kisoja katsomaan ja
naidut vaimot taas kiivenneet sintsin laipiolle, istuen siellä kuin
parvekkeella monivärisenä ja vilkkaasti tarinoivana ryhmänä.

Sillä välin kun aikuiset kisailivat sarajalla, olivat pienet tytöt
kokoontuneet ulkopuolelle erään aitan siimekseen, karkeloidakseen
keskenään samoja kisoja kuin hekin. Mutta kun heidän ikäisensä pojat
täälläkin olivat "pahoja" ja halveksivat tyttöjen seuraa, oli
tytöistä joka toisen täytynyt ruveta pojaksi. Oikeat pojat maata
rötköttivät ääressä, nauraa hohottivat ja tekivät tyttölöistä hyvin
sopimatonta pilkkaa, oli aivan säälittävää nähdä, kuinka kiltisti
nämä sen kärsivät. Karjalassa nainen vielä on paljon vanhemmalla,
"urosaikaisemmalla" kannalla kuin Suomessa ja tyttösetkin jo näkyivät
olevan täynnään kunnioitusta näitä sankareita kohtaan, jotka tuskin
olivat ennättäneet saada ensimmäiset housunsa. Somaa oli katsella,
kuinka paljon luontaista suloa oli tyttösien liikkeissä, kuinka he,
totisina pajatusta kimittäen, sipsuttelivat vuorojaan ja painautuivat
likemmä "poikainsa" vartaloa.

Oikeat pojat sitä vastoin, väsyttyään ilveilemiseen, lähtivät joukolla
uimaan ja jatkoivat järvessä lystiään kaikenlaisella vallattomuudella.
Varahvontta makasi pientarella, makasi Luojan juhlapäivän rauhaa, ja
seurasi syvimmällä mielenkiinnolla poikain telmettä, naureskellen ja
puhellen itsekseen, milloin joku järvessä sattui keksimään tavallista
sukkelamman tempun. Miitrein akkunan alla seisoi kaksi sydänmaan
ukkoa huvitellen toisiaan lystikkäällä keskustelulla. En muista, mikä
aihe oli, mutta luultavasti se koski jotakuta kolmatta. En ollut
mielestäni milloinkaan kuullut enkä lukenut mitään, jossa asiata olisi
valaistu niin huvittavasti, ilman ilkeämielisyyttä tai pilkkaakaan,
ja kuitenkin saatu kaikki niin mainion hupaisaan valaistukseen ja
tuotu esiin yhä uusia lystikkäitä puolia. Se oli samanlaista neron
kilpailua kuin entiset kilpalaulannatkin, sillä erotuksella vain, että
aihe oli läheltä, kummankin jokapäiväisestä elämänkokemuksesta. Sanain
osavuutta, käänteitten uutuutta, viittausten hienoutta ja samalla
kuitenkin hyväntahtoisuutta ei voi sanoin kuvata.

Miitrein talossa ruokittiin noin kolme- tai neljäkymmentä vierasta.
Näitä varten oli pirttiin katettu suuri pöytä, tai oikeammin monta
pöytää, jotka oli liitetty pääkkäin yhdeksi pitkäksi. Sen ympäri
mahtuikin syömään suurin osa vieraista, kun kaksi suostui syömään
samalta lautaselta. Pöytä oli kauttaaltaan peitetty valkoisilla
liinoilla, sillä liinattomalta pöydältä karjalainen ei mielellään syö.
Miitrei kehottaa: "Alkakaahan vieraat ristiä silmiänne", ja tämän
tehtyään rahvas istuu pöytään. Pitkiä käsiliinoja on aseteltu pitkin
pöydän laitoja, niin että jokaisella vieraalla on osa semmoisesta
polvellaan tai edessään pöydän reunalla. Se kyllä on tarpeen, sillä
sormia käytetään ahkeraan kahvelien ja veitsien avuksi, joita kyllä
alkaa olla paremmissa taloissa, vaan joita eivät etäämpää salolta
tulleet kestivieraat vielä osanneet käyttää. Ennen ateriaa olikin
jokainen pessyt kätensä. Täällä oli vallalla se tapa, että vieraat
istuivat melkein tyhjään pöytään, sitten vasta alkoi emäntäväki kantaa
ruokia, ja sitä kantamista sitten kestikin loppumattomiin, niin että
vieras ennätti moneenkin kertaan ruokahalunsa tyydyttää, jos hän joka
lajia söi.

Karjalaiset osaavat valmistaa monenlaisia ja maukkaitakin ruokia.
Nyt kannettiin pöytään ensinnä pieniä rieskasia ja liharokkaa,
joka oli valmistettu siten, että oli rukiin jauhoja sekoitettu
kuivatusta lihasta keitettyyn liemeen. Kun rokka oli syöty, tai
melkeinpä sitä vielä syötäessä, tarjottiin liha erikseen. Se ei
tietysti enää ollut vereksen arvoista, mutta kuitenkin varsin
maukasta, ollakseen päiväpaisteessa kuivattua ja lähes vuoden vanhaa.
Sitten tuotiin maitoa, sekä uunissa haudottua taikka melkeinpä
paistettua "rahkamaitoa", että rieskaa maitoa, ynnä voita, kalaa,
"kalitaisia", "sultsinoita" ja muita piirakkaita, "marjasankeja",
joissa oli mustikkahilloa täytteenä, ynnä lopuksi rasvasta tiukkuvia
"vehnäkakkaroita". Voipa sanoa, että aterian silmäänpistävänä
omituisuutena oli se, että vaikka se oli melkein kauttaaltaan oman
maan tuotteista koottu, oli se kuitenkin niitä monella eri tavalla
käsittelemällä saatu vaihtelevaksi. Sieniäkin tavallisesti tarjotaan,
mutta varastot ehkä olivat lopussa, tai ehkä niitä ei sentään pidetty
juhla-aterian arvoisina. Karjalaiset niitä yleiseen kokoovat ja
suolaavat, syöden niitä pitkin talvea särpineenä kuin silakkaa.

Aterian jälkeen risti rahvas jälleen silmänsä, sanoi sitten
isäntäväelle "passibot syöttämästä, juottamasta", johon isäntäväki
vastasi "tervehyyeksi", jonka jälkeen jokainen riensi käsiään
pesemään. Kun ensimmäinen pöytäkunta nousi ylös, oli toinen jo
varalla sen tiloille istumaan. Lausuin emännälle kohteliaan
ihmettelyn siitä, miten hän jaksoi niin suurelle joukolle ravintoa
puuhata, se kun lisäksi tietysti kävi jotenkin kalliiksi; mutta hän
närkästyi tästä huomautuksesta ja vastasi, ettei heidän talostaan
ole kenenkään tarvinnut syömättä lähteä. Karjalaiset emännät pitävät
vieraitten ruokkimista kunnian asiana, ja kuta enemmän vieraita on,
sitä suurempi on tietysti kunniakin.

Ennen päivällistä olin kutsunut kisaväen ulos järjestämään kisansa
nurmelle, että sain ottaa siitä valokuvia, ja mielihyvällä pyyntöäni
noudatettiinkin. Iltapäivällä kävimme sitten vieraissa useissa
muissa, köyhemmissä taloissa, joihin oli asettunut Uhtuen puolelta
tulleita tuttuja, muun muassa Seni, ja kaikissa taloissa vallitsi sama
juhlaviihtymys ja puhtaus. Kisoja jatkettiin myöhään yöhön, meidän
jo käytyä levolle leveälle vuoteelle, joka oli tehty vierashuoneen
permannon poikki seinästä seinään.

Ja seuraavana aamuna ne taas alkoivat uudella voimalla, mutta silloin
tapahtui paljon muutakin, sillä vihdoin saapui kosioväkikin kylään,
pidettyään rahvasta niin kauan jännityksessä.



KOSIJOITA KYLÄSSÄ.


Istuimme seuraavana päivänä kestikievarissa yhdessä Akonlahden "tiekan"
(lukkarin) keralla; hän oli vielä nuori poika, ummikko venäläinen.
Olimme sattumalta kuulleet hänen rahvaan keralla puhetta yrittäessään
näyttelevän latinankielen taitoaankin ja sanovan: Sint ut sunt, aut non
sint (olkoot niin kuin ovat, taikka olkoot olematta). Mekin muistimme
kirkkohistoriasta tuon lauseen, ja se kehotti tekemään tuttavuutta.
Hän osasi muutamia muitakin latinalaisia lauseita, jotka oli oppinut
hengellisessä seminaarissa, mutta josta hän oli juoppouden takia kesken
erotettu. Istuessamme Kostamuksen kestikievarissa nauttien seosta,
joka kävi punssista, -- sitä oli tuotu kylään salaa, kalasammiossa
-- saatoimme siis yhdessä vetää vanhan tutun "Gaudeamus igiturin", ja
aamupäivä kului siten jotenkin hauskasti. Pyssynpamaukset ja niitä
seuraava hälinä lopettivat sitten äkkiä lystimme.

Kosiminen tapahtuu Karjalassa hyvin julkisesti ja monimutkaisia
temppuja noudattaen, jotka saattavat olla asianomaiselle sulhaskansalle
hyvinkin ikäviä, ellei yritys ota menestyäkseen. Sulhasen täytyy
saapua kosiotaloon joukolla, vieläpä pyssynpaukuilla julistaa
tuloaan, niin että koko kylä tietää olla tilaisuudessa saapuvilla.
Onhan se harmillista, jos niin julkisen ja uhollisen tulon jälkeen
täytyy lähteä matkoihinsa tyhjin toimin. Sen vuoksi onkin miesten
kesken käynyt tavalliseksi keskustella edeltä käsin tyttöjen kanssa,
saadakseen tietää, onko syytä joukolla tulla. Tytöt silloin ottavat
salaa vastaan kihlat, sormuksen, silkkiliinan, ehkäpä rahaakin, jotta
poika voi rohkeammalla mielellä saapua julkisesti neittä pyytämään.
Mutta yleiseen valitettiin, että tytöt hyvin huonosti pitivät näitä
lupauksiaan, ottivat kihloja monelta yht'aikaa ja antoivat sitten
useimmalle armotta "aparat". Jos heitä siitä moitti, sanottiin, niin
ei siitäkään ollut apua. Neitoset näet käsittivät asian sillä tavalla,
että kuta useammat rukkaset he saivat antaa, niin sitä kiihkeämmin
pojat heitä halusivat. Mutta antoivat kuitenkin edes kihlat pois, kun
julkinen kosiminen oli tapahtunut.

Kestikievarin tytön mainittiin ottaneen kihlat siltä saman kylän
pojalta, jota nyt odotettiin kosimaan, mutta oltiin hyvin eri mieliä,
tokko tyttö hänelle menisi. Siitä keskusteltiin kiihkeästi, melkoinen
jännitys vallitsi yleisön kesken, mutta vallitsevana mielipiteenä
tuntui olevan, että tyttö antaisi aparat. Sen kyllä saattoi uskoa,
sillä tyttö oli viekkaan näköinen, eikä kosija kuulunut olevan
kehuttavissa varoissa, olihan pienen uudisviljelyksen omistaja etempää
salolta.

Kaiket päivää istuttiin ikkunoissa ja tähystettiin järvelle päin
jokaista venettä -- nuoriso vain jatkoi väsymättä kisojaan. Vasta
iltapäivällä tuli kuitenkin oikea vene, jumakkain pyssynpaukkujen
julistamana. Kylässä paikalla syntyi vilkas liike ja joka puoletta
riennettiin kestikievaritaloon, jonka pirtti kohta kokoontui täyteen
uteliaita. Kisahuoneessa tanssikin hetkeksi taukosi, kuitenkin
ainoastaan hetkeksi, alkaakseen paikalla uudelleen entistä rennommin.

Aivan talon nurkissa, akkunain alla, pamahti jälleen pari kovaa
laukausta, ja pian sen jälkeen kosioväki juhlallisesti astui pirttiin.
Kosioväkeä on, paitsi sulhasta, taatto, teätjä (setä, eno), veli
ja joku nainen, tavallisesti sisar taikka muu sukulainen. Usein
sulhanen itse jää ulos odottamaan, miten asiat luonnistuvat, eikä
tule pirttiin ensinkään, jos ne huonosti päättyvät. Tämä kuitenkin
näytti olevan varma asiastaan, hän tuli sulhaskansan keralla pirttiin.
Mies oli kookas ja roteva, mutta vähän jolsanlainen. Arvonmiehiä oli
sulhaskansassa Miitrei vaimoineen, muut olivat köyhää kansaa.

Kosiminen sitten tapahtui, yleistä tapaa noudattaen, seuraavalla
tavalla.

Pirttiin astuttuaan kosjoväki risti silmänsä, niinkuin kreikanuskoiset
ainakin tekevät, ja laativat tervehdyksen, jonka jälkeen talonväki
pyysi heitä istumaan "suureh tshuppuh", jossa Jumalan kuvat ovat.

Talonväki: "Mitä vierahat sanovat?"

Kosjoväki: "Emmepä mitänä, rauhaa kaikki. Työ ettekö tiiä mitä uuempaa?"

"Emmä njii mitä, rauha kaikki teälläkin, Jumalalle kiitos."

Nämä ovat tavanmukaiset karjalaiset tervehdykset, sitten vasta
ilmoitetaan se asia, jolle on tultu. Kosjoväki nousee seisomaan ja
sanoo:

"Teillä on tytär annettava, meillä poika naitettava, emmekö rupea
heimokuntaa laatimaan?"

Näin tärkeätä asiaa eivät tytön vanhemmat ja omaiset koskaan
ratkaise omin päin, vaan sitä varten on koko heimokunta kokoon
kutsuttava. Sillä aikaa kun talonväki lähettää kylälle viestit
noutamaan sukulaisia, tulee pirttiin kosjottava tyttö, jota tästä
lähin sanotaan "antilaaksi", ja istuu naisten tshuppuun, s.o. sille
puolelle pirttiä, joka on uunin takana. Kosjoväki nousee seisomaan ja
lähtee nyt antilaalle asiaansa selittämään, lausuen lopuksi: "Mitäpä
alat tuumaita? Tuumaitse meihin päin." Jos talossa on annantamieli,
kutsutaan koko heimokunta hyvin tarkoin, ellei taas ole, niin
ainoastaan moniaita.

Pirtti oli niin täynnään rahvasta, että pienet tytöt olivat kiivenneet
orsille, edes jotain nähdäkseen. Ja kun ilma muutoinkin oli
helteinen, niin tuli pirtissä niin palava, että hiki virtana juoksi
joka naamasta. Kun sukulaiset alkoivat saapua, pidettiin sintsin
viereisessä aittahuoneessa sukukokous. Siellä lopullisesti ratkaistiin,
annettaisiinko tyttö vai eikö. Näissä kokouksissa, joihin sivullisia
ei lasketa (suotta mekin pyrimme), moititaan ja kiitetään sulhanen sen
mukaan, miten hän kunkin mielestä ansaitsee tai asia vaatii. Toiset
kehottavat antamaan tytön, toiset kieltävät. Usein ovat mielipiteet
hyvinkin ristiriitaiset ja huoneessa tapahtuu kiihkeitä väittelyitä.
Ratkaiseva sananvalta on tietysti tytön vanhemmilla, mutta hyvä ei ole,
jos heidän täytyy asettua heimon mahtavia vastaan. Kuta kiivaammin
väitellään, sitä kauemmin kestää kokousta ja pirtissä saattaa odotus
tulla hyvinkin pitkälliseksi.

Tälläkin kerralla kesti sukulaisten kokousta ylenmäärin kauan.
Pirtissä aljettiin käydä levottomiksi, etenkin kun alkoi vähän vähä
käydä rahvaan kautta kuiskauksia, että antilas aikoi antaa aparat.
Näitä kuiskauksia tuli kosjoväenkin korviin, ja mieltään karkaisten
he silloin alkoivat yhä äänekkäämmin uhotella, että asia oli pian
ratkaistava, muutoin aikoivat lähteä kesken matkoihinsa. Oli muka nyt
koolla tyttöä, koko kylä täynnään, tehkööt kiireet päätökset, jotta
ennätetään lähteä toista yrittämään. Moisilla uhkauksilla tahdottiin
vaikuttaa sukukokouksen päätökseen. Tämä tuntui sivusta kuullen
kylläkin oudolta kosimiselta, eikä se Vienan Karjalassakaan "hyvään
tapaan" kuulu; oli toki niitä, jotka pitivät sitä sopimattomana.

Ja hyvin kauan saimme siitä huolimattakin odottaa. Ilta oli jo kulunut
myöhäiseksi, ennenkuin antilas vihdoin ilmestyi pirttiin itkenein
silmin, heimokunnan saattamana. Ellen olisi tiennyt, että tyttö
sisässään iloitsi tästä suuresta puuhasta, olisin häntä säälinyt; niin
ankaralta näytti hänen mielenliikutuksensa.

Kummapa olisi muutoin ollutkin, jos hän olisi kestänyt sukukokouksen
hieman pehmiämättä. Siinä hänen oli täytynyt "kumartaa jalkaa" koko
heimokunnalle, semmoinen on siellä yleinen alentava tapa. Jalkaa
kumartaessaan hänen täytyy langeta kumarrettavan eteen polvilleen ja
painaa päänsä niin syvään, että otsa kolmasti koskee varpaihin. Näin
hänen täytyy nöyryyttää itseään pienien paitaressujenkin edessä, jotka
sukulaisuus oikeuttaa saamaan osakseen tämän kunnioituksen. Ehkäpä
oli häntä myös nuhdeltu siitä, että oli ottanut kihlat; varmaan sekin
seikka oli tullut kokouksessa julki ja puheen alaiseksi.

Antilaan saapuessa pirttiin oli jumalankuvain eteen sytytetty pieni
tuohus palamaan. Jos antilas menee kosijalle, astuu hän esiin, kumartaa
virittäjälle, joka on hänen taattonsa, veljensä tai muu läheinen
sukulaisensa, ja sanoo; "Kun tiesitte syöttää, niin tiedätte antaakin".
Sitten heti tapahtuu julkinen kihlonta. Jos hän ei mene, on temppu
hieman toisenlainen.

Varsin jännitetyin mielin nyt katseltiin, mitä hän tekisi. Hän ei
kumartanut jalkaa virittäjälle, vaan astui oikopäätä tuohuksen luo,
puhalsi sen sammuksiin ja kumarsi sitten vain seisaaltaan sulhasväelle,
sanoen:

"Passibo hyvä rahvas luvussa pitämäänne."

Siinä se nyt oli... tyttö oli antanut aparat, kiitti vain kunniasta.
Moamo kantoi kosijalle takaisin kihlasormuksen.

Tuliko kosjoväki hyvinkin alakuloiseksi rukkasista? Vielä mitä!
Ylimielisenä ja uhitellen se paikalla läksi kylälle uutta morsianta
etsimään, nurkuen vain sitä, että oli kallista aikaa menetetty. Ja pian
se näyttikin, ettei kiirehtiminen ollut tyhjää kerskumista.

Ei suotta oltu naimamarkkinoilla. Kuin markkinoilla konsanaan sanottiin
miesten kulkevan tytöstä tyttöön, kunnes saavat jonkun suostumaan
kauppoihin. Tosin on ainoastaan oman kylän tytöillä vanhemmat ja
heimokunta saapuvilla, mutta se ei estä kosimasta vieraittenkaan
seutujen tyttöjä, jos vain mieli alkaa heihin taipua. Vieläpä vieraita
tyttöjä on helpompikin mukanaan viedä, "paikan kokassa" vain, kuten
vakaantunut käyttösana kuului. Tällä tavalla näytti olevan yhtä suuri
pätevyys kuin tuolla monimutkaisella ja täydellisellä kosjomisellakin.
Lyhyydestään huolimatta se yhdisti sekä kosjomisen että häät. Tuntui
siltä, kuin olisi rahvaan kesken vanha tapa melkein saanut lain voiman.
Poika johonkin tyttöön silmänsä iskettyään ojentaa hänelle "paikan"
s.o. nenäliinan taikka jonkun muun liinan kolkkaa ja kehottaa häntä
lähtemään kanssaan ja rupeamaan hänen naisekseen. Jos tyttö tarttuu
tarjottuun liinaan, on samalla kaupat tehty, eikä muuta kuin lähdetään
sen tien sulhasen kotiin elämään kuin mies ja vaimo. Omaisten ja
heimokunnan suostumus hankitaan vasta perästäpäin, papin siunaus
niinikään. Tuntui siltä, kun ei omaisilla olisi oikeutta tämmöistä
avioliittoa estää, jos vain tyttö ottaa kiinni paikan kolkasta, vaikka
ei tavalla tietenkään ole minkäänlaista laillista suojaa. Ehkä se vielä
on muisto naisen ryöstön ajoilta. Mutta oikeita naisen ryöstöjäkin
tapahtuu silloin tällöin. Niinpä Venehjärven kylästä samana suvena
vietiin tyttö Vuokkiniemeen emännäksi vasten vanhempien tahtoa ja
heidän tietämättään.

Rukkaset saatuaan kosjoväki oli lähtenyt Miitrein taloon
neuvottelemaan, eikä aikaakaan, kun kulki miehestä mieheen viesti, että
oli aikomus lähteä salmen taa toista tyttöä kosimaan. Kiiruumman kautta
riensimme rantaan, jossa veneet jo olivat täpösen täynnään rahvasta,
ja lähdimme soutamaan muitten keralla. Kaikki veneet, jotka suinkin
pinnalla pysyivät, työnnettiin vesille, sillä koko kisaväki pyrki saman
tien salmen poikki. Tapa on nimittäin semmoinen, että kuhun taloon
vain kosijoita saapuu, siihen on heti kylän nuorisolla oikeus tulla
pirttiin kisaamaan. Tätä oikeutta ahkeraan käytetään, ehkä vanhan tavan
vuoksi. Ilta oli erinomaisen ihana ja tyyntä järveä velloivat kymmenet
veneet, joita kilvalla soudettiin salmen takana näkyvää taloa kohti.
Järvellä pamahtivat tuota pikaa pyssyt. Meidän veneessämme oli tiekka
vähällä halkaista korvat vanhalla pistoolillaan jonka hän aina kuormasi
suutaan myöden täyteen ruutia ja tukkoja, ampuen niin tiheään kuin suinkin
ennätti panostaa. Vesi pyrysi tyttöjen veikaten soutaessa, punaiset
puvut läikkyivät valoisalla vedellä ja ilo ja nauru kaikui kauas. Heti
kosjoväen perässä ryöpsähti kisaväkikin pirttiin, ja pian olivat siellä
kisat täydessä käynnissä, huolimatta siitä, makasivatko jo talonväestä
toiset.

Tämä talo oli paljon köyhempi kuin edellinen. Antilas näytti
hiljaiselta kiltiltä tytöltä; hän oli orpokin, elossa kun ei ollut
isää eikä äitiä, ainoastaan vasta miesikään päässyt, kookas veli. Näin
köyhässä talossa kosjoväki jo alunpitäen esiintyi hyvin ylimielisenä
ja vaativaisena. Kaikesta päättäen oli täällä kuitenkin annantamieli,
koska isäntä lähti soutamaan kylästä etäisiäkin sukulaisia. Nämä kun jo
makasivat, niin kesti kauan, ennenkuin he ennättivät matkaan suoriutua.
Kosjoväki alkoi viivykin vuoksi pitää niin sopimatonta kiirettä, että
isännän nuori veri kuohahti ja tyttö hänen käskystään antoi kosijalle
julkiset rukkaset. Mutta siitäpä kosijat loukkaantuivat vielä paljoa
enemmän kuin edellisessä talossa ja lähtivät kovin uhitellen ulos
pirtistä. Portailla he kuitenkin seisahtuivat ja hetken neuvoteltuaan
huutivat tytön ulos... Kosija tarjosi paikan kokkaa tytölle, jos
hän veljensä kiellosta huolimatta lähtisi matkaan! Mutta ei tämä
pikakeinokaan näyttänyt auttavan. Tyttö epäröi. Paljon rahvasta oli
vielä koolla, vaikka oli jo aamuyö, kaikki jotka olivat silloin tulleet
ja vielä myöhemminkin saapuneita, ja kaikki riensivät näkemään, miten
tämä päättyisi. Siinä oli korkeilla portailla sullotussa joukossa
miestä ja naista, nuorta ja vanhaa ja etenkin akkoja, ja nyt oli
mielestään jokaisella oikeus puuttua asiaan, kieltäen tai käskien.
Jännitys kohosi ylimmilleen. Koko yleisö kuohui! Keskellä tätä
punakirjavaa ihmishilloa seisoi antilas hämillään ja epäröiden, ja
vähän alempana kohosi rahvaan keskeltä kookkaan sulhasmiehen yläruumis
ja näkyi paikkaa ojentava käsi. Vieressä antilaan omaiset kiihkeästi
kieltämässä, sulhasen vieressä kosjoväki käskemässä. Kun nämä
väittelivät ja lisäksi koko rahvas intohimoisesti sekaantui juttuun,
niin siitä syntyi aivan harvinainen tora. Tyttö parka oli huutavassa
hukassa, sillä toiset tahtoivat työntää hänet väkisin sulhaselle,
vetäen mikä kädestä, mikä hameesta, toiset taas yhtä tiukasti kiistivät
vastaan. Tyttö oli jo kerran tarttua liinaan kulmaan, mutta silloin
kosjoväeltä taas pääsi joku niin ylimielinen sana, että hän veti kun
vetikin kätensä takaisin. Lopulta hän puhkesi hillittömään itkuun ja
sen kauempaa emme me enää kestäneet katsella tätä näytelmää -- toraa
oli jo kestänyt ainakin tuntikauden -- vaan siirryimme loitommalle
odottamaan, mikä siitä lopuksi tulisi. En voi kieltää, ett'eikö tämä
tapaus äkkiä avannut uusia näköaloja siihen karkeuteen, jolla monen
hyvän ominaisuuden ohella vielä on syvät juurensa tässä rahvaassa,
meteli sai synkemmän luonteen, kaikki muuttui kolkommaksi ja ihana
yökin menetti sulonsa. Vanhat runoihanteet mykistyivät ja erämaiden
piiri tuntui äkkiä niin autiolta ja synkältä.

Kun sulhasväki, vielä kauan aikaa riideltyään, vihdoin saapui rantaan,
ei tyttöä ollut mukana. Veljen sana oli estänyt häntä lähtemästä
tälle miehelle. Mutta myöhemmin kuuluu hän kuitenkin muuttaneen
hänen kanssaan elämään, en tiedä sitten, sovinnollako, vaiko vasten
naittajansa tahtoa.

Sillä aikaa kun salmen takana oli näin meluttu eikä mitään aikaan
saatu, oli kylässä muuan leskimies, jolla ennestään oli kymmenkunta
lasta, kaikessa hiljaisuudessa saanut suuren rotevan tytön tarttumaan
paikan kokkaan ja he lienevät jo meidän saapuessamme lähteneet sulhasen
kotiin yhdessä elämään. Mutta tällä kaupalla ei ollut rahvaan kesken
puoltajia, koska sulhanen kuului olevan kovin köyhä ja luonnostaan
"huono saamamies", s.o. hidas kaikenlaiseen ansioon. Sen mukaan naiset
Vienan Karjalassa, jossa taistelu elämisen edestä on niin ankara, ensi
sijassa arvostelevat kosijaa, eivätkä sitä puheissaan suinkaan salaa,
vaan juuri sen ympäri kietovat koko asian. Muut ominaisuudet ovat
tois'arvoiset. Ehkä tytöillä sentään on mielessään toisiakin ajatuksia,
kun he siitä huolimatta lähtevät huonoille saamamiehille. Ruumiillinen
kotikuritus kuuluu vielä sillä puolen tapoihin, jos eivät aviopuolisot
oikein yhteen sovellu, ja silloin on tytön parempi olla ainakin
tasaväkinen. Niin että on heikollakin miehellä etunsa. Kuulipa siellä
jotenkin yleiseen puhuttavan semmoisistakin vaimoista, jotka kurittivat
miehiään, vaikka tavallisempi tietenkin oli päinvastainen suhde.

Monta muuta naimiskauppaa mainittiin olevan tekeillä, mutta nämä
olivat ainoat, joissa tapahtui ratkaisu. Ystävätärtämme Seniä muun
muassa kosi komeanpuolinen, tummaverinen Luvajärven mies, josta minä
olin Luvajärvessä vähin kuulustellut, Senin pyynnöstä, mutta tyttö ei
sanonut antaneensa sen varmempaa vastausta, oli vain kehottanut häntä
tulemaan Petron päivänä kotiinsa Jyvöälahteen, niin silloin moamo
päättäköön asian. Samalle miehelle hän sitten menikin.

Lopuksi mainittakoon muuan henkilö, joka häissä on ylen tärkeä,
vaikk'en tiedä, alkaneeko hänen toimensa jo kosjottaissa. "Patvaska"
on häitten varsinainen ohjaaja, hän toimittaa varsinkin kaikki
tarpeelliset "varaukset", etteivät kateet ja noidat pääse avioliittoa
rikkomaan, on siis tietäjämiehiä. Sen kosjoväen mukana, josta olen
yllä kertonut, kulki kuitenkin mies, joka kuului toimittavan patvaskan
virkaa. Hän osasikin muutamia loitsuja, jotka hän meille luki, ja
ylpeänä ja mahtavana hän kuljeskeli kylällä, koettaen liittää yhteen
nuoria sydämiä. Mutta näillä markkinoilla kuuluivat hänen kaikki
yrityksensä menneen myttyyn. Kun häntä siitä yleisenä lähtöpäivänä
pilkattiin ja sanottiin hänen saaneen "housunsa täyteen rankkia" -- se
oli taas yleinen käyttösana semmoisesta tapauksesta, -- niin hän nolon
näköisenä myönsi niin tapahtuneen ja väitti vihannesten rikkoneen hänen
mahtinsa. Sen hän muka oli huomannut siitä, kun oli aamulla taittanut
kepin -- jokaisella patvaskalla on viran puolesta keppi, ennen vanhaan
ruoska -- ja se oli särkynyt moneksi kymmeneksi sälöksi.

Patvaskain temput ovat muutoin vielä syvintä pakanuutta. Kaikenmoisia
juttuja kerrottiin siitä, kuinka mahtavat patvaskat olivat
riitaantuneet. Niinpä oli kaksi suurta patvaskaa, Sallinen ja Kana,
joutunut keskenään riitaan. Kana oli koettanut rikkoa Sallisen
patvaskoimista ja kerran häissä, joissa Sallinen oli patvaskana,
loitsinut antilaan kalpeana maahan kaatumaan. Mutta Sallinen oli
paikalla käynyt tyttöön käsiksi ja saanut hänet virkoomaan. Oli
sanonut tietävänsä, kuka hänen lukunsa oli rikkonut, ja käskenyt mennä
riiheen katsomaan, kuinka semmoiselle käy. Siellä oli Kana maannut
kouristuksissa, vaahto suusta valuen. Sallinen oli hänen lumoista
päästänyt vasta sitten, kun Kana oli vannonut ei toista kertaa
kajoavansa Sallisen asetuksiin.

Siihen loppui se helluntain vietto. Tiistaiaamuna lähdettiin
paluumatkalle Komalahteen, useimmat jalan, toiset hevosella ratsastaen.
Muutkin vieraat alkoivat hajota, jokainen omalle suunnalleen, tytöt
kaiketi vähän pettyneillä toiveilla, sillä vähän oli ollut poikia ja
vähän oli naimakauppoja tehty. Mutta minkä sille mahtoi, että ajat
olivat niin huonot. Akonlahden prasniekkavieraista jäi suurin osa
Kontokkiin, kisatakseen siellä sen päivän ja vielä seuraavan yönkin.
Kontokissa vanha Poahkomie, joka 90 vuodestaan huolimatta oli kävellyt
sinne Akonlahdesta saakka, loitsi terveeksi toverini jalan, jonka helle
oli hautonut rakoille. En muista, lieneekö taika auttanut, ylenmäärin
vaan olimme uupuneita saapuessamme vihdoin kuumilta kankailta Kiiteen
rannalle. Siellä odottivat vielä kylänkävijäin veneet koreasti
"pristanillaan". Olipa hyvänlainen myötäinen Akonlahteen. Kun ei ollut
sanottavaa kiirettä, niin oikaisimme, toverini ja minä, uupuneet
jäsenemme teljoille veneen pohjalle ja annoimme tuulen työnnellä.
Varahvontta, joka oli koko prasniekka-ajan vain syönyt ja loikoillut,
piti nyt virkeimpänä miehenä perää, meidän maatessamme. Hän katkoi
koivunoksia veneen kokkaan, ja lehtien kohistessa, veneen valloillaan
kellutellessa, laskimme väljälle.

Ajatuksissani häälyivät näitten päiväin kummat kokemukset, ja
mielessäni kyti itsepintaisia pikkumietelmiä, kuinka monikin runollinen
kuvaelma haalistuu nykyisyyden valossa, rinnastettuna todellisen
elämän kanssa. Mutta toiselta puolen olimme toki nähneet semmoisiakin
piirteitä, jotka olivat omiaan lisäämään mieltymystämme karjalaisiin ja
kohentamaan käsityksiämme heidän luonnonlahjoistaan ja taipumuksistaan.
Elämä oli kaiken aikaa ollut niin säädyllistä, ettei kertaakaan
järjestystä rikottu räyhäämisen, saatikka tappelun kautta. Ehkä siihen,
paitsi karjalaisten yleistä luonnonlaatua, on syynä sekin seikka,
että he ammoisista ajoista melkein itsenäisinä ollen ovat tottuneet
hillitsemään mieltään yhteisissä kokouksissa ja luottamaan omiin
järjestysvoimiinsa, jonka vuoksi tappelun halu oli niin sanoakseni
synnynnäisen kurin alainen.

Mutta mitä lieneekään ollut sameampia vaikutuksia, luonnon avarassa
salissa ne pian hälvenivät ja muinaisuus läheni korvakuiskeen päähän.
Varahvontta oli vanhaa runolaulaja- ja tietäjäsukua. Vaikkei hänen
päähänsä ollutkaan paljoa tarttunut, niin harva se runo, jota hän ei
olisi kuullut, josta ei moniatta säettä osannutkin. Uinahdettuani
jonkun hetkisen heräsin puolivalveille ja veneen pohjalla selälläni
maatessani, kuunnellessani huoparien hivutusta laitoja vastaan ja
aaltojen kohinaa sivuillamme, näin taivasta vastaan Varahvontan lyhyen
nenän ja leukaparran, joka liikkui edes takaisin huopauksen mukaan, ja
kuulin hänen soinnukkailla käänteillä hyräilevän enemmän tuulta:

    "Toisinpa ennen tuulet tuuli,
     Toisinpa viehkurit veteli"...

Hän luuli meidän nukkuvan ja taisi loihtia tosissaan, kunnes kohotin
päätä nähdäkseni, kauaksiko oli tultu. Olimme keskellä selkää,
sinisimmällä sinellä, hehkuvan sinitaivaan alla, keulassa veti
lehvätukko itseään ravistellen ja rannoilla marjaiset vaarat kutoivat
helteestä auerhuntujaan. Oli Ukko rukouksen kuullut ja laaja Komalahti
täys'äänisenä pauhasi hänen lämpöiselle tuulelleen.



RAJAKYLIÄ MYÖDEN.


Akonlahdesta matkustimme melkein Maanselkää pitkin Kivijärven kylään,
joka on Suomen rajalla, penikulman päässä Latvajärvestä. Matka kulki
vuoron järvien poikki, vuoron maataipaleita, siellä täällä oli
matkan varressa joku pieni kyläkin. Kaikkine saattajoinemme meitä
oli jommoinenkin joukko, eikä matka pakinain puutteesta ikäväksi
käynyt. Uudet saattajat aina taipaleen alkupäässä kyselivät kaikki,
mitä meistä ja matkoistamme oli tiettävää. Mutta kovin pitkiin
selityksiin ei tarvinnut ruveta, kun kuultiin meidän runonkerääjiä
olevan. Jonkun verran huomiota herättivät kuitenkin valokuvauskoneet,
niitä tuskin olivat kaikki ennen nähneet, vaikka kuulleet niistä, ja
valokuviakin nähneet. -- Lytän järvellä muuan saattajista, kyseltyään
näistä kojeista yhtä ja toista, kääntyi Varahvontan puoleen ja
sanoi: "Minäpä tiiän, mikä on kartinan otto venäheksi, tiiätkö sie?"
Varahvontta loukkaantui, kun ei tainnut kysymykseen vastata, mutta oli
harmittelevinaan kysymyksen yksinkertaisuutta ja sanoi yrmeissään:
"Elä paremmiltasi kysy!" Soutajapa ei niin vähällä hellittänyt, vaan
tuumasi, että "kartina se kyllä on se portrietta, vaan mikäs on se
otto?" Kun Varahvontta edelleenkin sulkeutui arvokkaaseen vaitioloon,
niin minä puolestani uteliaana kysyin soutajalta, mikä se sitten oli.
Hän vastasi: "Se on 'tipografia'." Kauas ovat jo sanat vaeltaneet,
vaikka tuotteesta tuskin olisi tietty, kuinka päin se oli kädessä
pidettävä.

Kankailla oli helle jälleen pakahduttava, mutta soilla alkoi keli
olla parempi, niiltä oli liika vesi jo juossut pois ja verraten hyvin
pääsimme kulkemaan, vaikk'ei siltapuista ollut paljon tietoa. Toiset
suot olivat hyvinkin laajoja ja viettäviä, täynnään harmaantuneita
kuivia ränkkyjä, jotka osottivat niillä ennen olleen puunkasvua
ja suottumisen siis muutamassa ihmisiässä melkoisesti edistyneen.
Ne olivat hallaisia, kaameita maita, mutta eivät vailla omituista
viehätystään. Toisin paikoin näyttivät suot valuvan matalain harjujen
välissä portaittain alaspäin, niinkuin vanhat maajäätiköt.

Mutta näitäkin taipaleita olivat sekä Lönnrot että Europaeus aikoinaan
astua taputelleet, ja moni muu heidän jälkeensä. Ja näistäkin
syrjäisistä paikoista oli moni hyväkin runo löytynyt. Europaeus kertoi
eräänkin vanhan eukon hänelle laulaneen, "jonka yksi sana maksoi
enemmän kuin monta kymmentä muiden." Lönnrot neljännellä matkallaan
kulki tämän kautta Kivijärvestä Akonlahteen. Hän kertoo siitä näin:

"Muuan tyttö, joka sieltä (Akonlahdesta) yksityisillä asioillaan oli
tullut Salmijärveen, tuli opastajakseni, kuitenkin vasta pitkään
tuumittuaan; hän näet arveli maineensa kärsivän siitä, että kahden
kesken vieraan miehen kanssa kulkisi tuon puolentoista peninkulman
pitkän tien. Sovimme matkalla erittäin hyvin, eikä tyttö malttanut olla
perillä kiittämättä hyvää käyttäymistäni. Aina Vuokkiniemeltä alkaen
tänne johtavat tiet olivat niin hyvässä kunnossa, että kaikkialla
olisi voinut kulkea ratsain, jopa hätätilassa rattaillakin. Soilla ja
rämeillä oli kapulasiltoja, jotka oli tehty jo 1788:n vuoden sodan
aikana. Vaikkei niitä siitäperin oltu korjattu, ne kuitenkin vielä
olivat jotenkin hyvät. Siitä näkee, miten kauan puu kestää vedessä.
Akonlahdessa poikkesin Trohkimon taloon, missä minut vanhana tuttavana
ystävällisesti vastaanotettiin. Sauna pantiin heti lämpiämään,
huolimatta siitä, että jo oli sangen myöhäinen hetki; olin näet sinä
päivänä kulkenut 5 peninkulmaa, 2 ratsain ja 3 jalan. Talo, joka
edellisellä käynnilläni oli ollut köyhissä oloissa, oli tänä vuonna
kaskimaistaan saanut paljon rukiita ja teki nyt kahta varakkaamman ja
hauskemman vaikutuksen."

Kuljimme tällä taipaleella rajankin poikki ja kävimme pikipäin Suomen
puolella. Mutta Kuivajärven kylästä ei olisi huomannut, että oltiin
omassa maassa, sillä vaikka se oli Kiantaa, on se kuitenkin täydelleen
karjalaiskylän mallinen, sekä rakennustensa että asukkaittensa
puolesta. Sanotaan sen perustajaksi erästä Suigarvesta, siis hamasta
Vienan meren rantueelta tullutta karjalaista, joka oli paennut sotaväen
ottoa. Talo oli hyvänlainen, siinä oli isot pirtit ja vierashuoneet,
ja täällä, omalla konnullaan, karjalainen näytti uutterasti maataankin
raatavan. Mutta hepä vasta olivat vanhauskoisia. Pirtissä istuessani
näin akkunasta, kuinka vanha emäntä, kovasti mokisten, kantoi pihalle
messinkisiä jumalankuvia... "Kaikki huoneet pakanoitshoo, millä ne
nyt enää saa puhtaiksi"... niin toruen painui eukko rantaan ja pesi
siellä hiekalla obrasansa oikein perusteellisesti. Arvasin asian...
vierashuoneeseen tullessani oli siellä vahvasti tupakansavua, ja minun
oli toveriani varotettava, jottei talosta häädettäisi. Muu talonväki ei
toki näyttänyt ottavan asiaa yhtä vakavalta kannalta.

Kuivajärven Huoviset ovat olleet jonkinlaisia runontaitajia, ja
heidän laulumahtiaan tiedustellaksemme mekin olimme sinne poikenneet.
Kun asiamme oli ajettu, matkasimme edelleen Kivijärveen, rajan taa.
Tämä taival oli rasittavimpia koko matkalla tavattoman helteen ja
kuivuuden vuoksi. Metsiä paloi joka taholla, vaikk'ei juuri meidän
tiemme varressa. Niitä paloi sekä Venäjän että Suomen puolella.
Viikkokausia päilyi taivaanrannalla synkkiä savupatsaita, jotka
verkalleen siirtyivät eteenpäin, sen mukaan kuin matkasi etäinen
palokin. Kivijärvestä oli melkein koko kylä lähtenyt sammuttamaan
laajaa paloa, joka riehui Pirtakankaalla, lähellä Latvajärveä.
Tulen päästessä metsään täytyi lähimpäin kyläin rientää miehissä
sammuttamaan, olipa kiirettä mitä hyvänsä, semmoinen oli laki. Ja
sanottiin olevan voimassa semmoisenkin asetuksen, että ellei tulen
syytä saatu ilmi, niin täytyi lähimpäin kyläin korvata kruunulle
vahinko. Tuskin tätä asetusta kuitenkaan tarkoin noudatettiin, sillä
muutoin olisivat sekä Vuokkiniemen että Uhtuen kylät saaneet melkein
järjestään tehdä vararikon, niin laajalta sinä kesänä paloi metsiä.
Muutamaa paloa, joka liikkui Lonkkavaaran sydänmaalla ja turmeli paljon
metsää, väitettiin jonkun sydänmaan eläjän sytyttämäksi; hän oli muka
sillä tavalla karkoittanut karhuja laidunmailtaan. Ja se näyttikin
onnistuneen. Karhu on, niin kerrottiin, ylen arka, etteivät sen
arvokkaitten turkkien karvat kärventyisi, ja juoksee sen vuoksi pitkät
matkat, kun tuli sattuu irti pääsemään sen asuinmailla. Sanottiinkin
sinä syksynä ilmestyneen karhuja rintakyliin tavallista enemmän,
vaikkei niistä muinakaan vuosina puutetta ollut. Kivijärven kylästä oli
karhu edellisenä kesänä kaatanut 9 lehmää ja yhden hevosen, ja sitä
edellisenä 14 lehmää ja yli 50 lammasta. Lampaita se oli kerrankin
mätännyt 16 yhteen läjään, niin meille kerrottiin. Ja Kivijärvi
kuitenkin on melkoinen asunta-aukea ja suurimman liikkeenkin varressa,
koska sen kautta kulkee valtatie Uhtuesta ja Vuokkiniemestä Suomen
puolelle.

Varahvontta sai Kivijärvellä muutamaksi päiväksi lomaa, jotta saattoi
käydä Venehjärvessä perhettään tervehtimässä. Toverini ja minä
suoriusimme mekin iloiselle retkelle, läksimme käymään Ämmän tehtaalla
kotimaan kuulumisia saamassa.

Oli itse juhannuspäivä, kun läksimme Kivijärvestä, saattajina kaksi
sikäläistä miestä, jotka tulivat Vuokin pohatoilta jauhoja lainaamaan.
Rajalle ei ollut kuin monias kilometri, sitten kuljettiin Viiangin
järven poikki, joka jo oli omalla puolella, ja edelleen Hyryn
rantaan, josta vesi veti yhtämittaa vaikka mereen saakka. Hyrystä
saimme lainaksi veneen, joka oli niin rauskaksi lahonnut, ettei
olisi luullut sen pinnalla pysyvän. Mutta Hyryn Matti, jonka vene
oli, repi paidastaan tukkeita pahimpiin paikkoihin ja käski sitten
matkalla "hämmentää ojassa vettä", niin kyllä sillä pääsi. Meitä tämä
neuvo vähän kummastutti. Mutta kun tultiin järveltä savipohjaiseen
ojaan, joka siitä laski toiseen järveen, niin sekoittivat molemmat
saattomiehemme ojan veden aivan liemeksi ja siihen jäätiin vähäksi
aikaa odottamaan. Tapahtui kun tapahtuikin se ihme, että vuoto kokonaan
lakkasi. Sisään vuotavan veden kanssa oli rakoihin tarttunut niin
paljon mutaa, että ne tukkeusivat. Arvatenkaan ei semmoinen tiivistys
ole hyvin pitkäaikainen. Mutta meitä se kunnolla auttoi Vuokkiin saakka.

Kapeita jokia ja järviä laskeusimme Vuokin avarammille vesille,
poikkesimme Vuokin kylässä ja saimme sieltä toiset saattajat erään
lahden pohjaan, josta ei ollut kuin joku puolen peninkulmaa Ruukkiin.
Verrattoman virkistävä oli lyhyt käväisy omalla puolella ihanalla
säällä, ja korvet ja kanervikotkin polkumme varressa tuntuivat omalla
puolella kahta kauniimmilta. Näin kuukausmääriä erossa oltua tuntui
siltä, kuin olisi maailmassa tapahtunut tavallista enemmän sillä aikaa.
Kuinka jakamattoman tunnustuksen taas vaihteeksi annoimme kultuurille
ja sen mukavuuksille vierasvaraisessa Ruukissa! Kun olimme kirjeemme
kirjoittaneet ja kunnolla levänneet, palasimme taas reippaalla mielellä
rajan taa. Vuokin kylästä astuimme nyt yhden taipaleen maisin, joten
pääsimme Hyryyn oikoisempaan ja nopeammin. Kivijärvestä, jossa
Varahvontta jo odotti, matkasimme edelleen Vuokkiniemeen, kuljettaen
tavaroita rattailla Tshenajärven Äijönlahteen. Mutta tie oli niin
koleata, ettemme sitä toiste yrittäneet. Jyvöälahdessa, karjalaisessa
kodissamme, olimme pitkällisen poissaolon jälkeen hyvin tervetulleita.

Kauaa emme nyt joutuneet siellä viipymään. Pisin mutka oli edessämme.
Meidän piti lähteä Vienan Karjalan pohjoisimpaan osaan ja kiertää
sieltä Kemijoelle, noustaksemme jokea pitkin takaisin Kuittijärville.
Lauantaina saavuimme Jyvöälahteen ja maanantaina olimme jo uudelleen
matkalla.

Ystävillämme Senillä ja Okahvilla oli paljon kerrottavaa, mitä oli
poissa ollessamme tapahtunut. Kosijoita oli käynyt monet erät, mutta
kaikki olivat saaneet lähteä matkoihinsa, tyhjin toimin, vaikka nämäkin
tytöt olivat kihloja ottaen poikia narranneet. Sen he hieman häveten
tunnustivat.

Iltasella he opettivat meille uudelleen katrillit ja pitkät kisat
y.m. karjalaiset tanssit, jotka olivat alkaneet matkalla unohtua, ja
kisan jälkeen läksimme tsunalaan, pieneen pesättömään huoneeseen, jonka
seinillä riippui neitosien vaatteita, katkeamaton ympärys monenvärisiä
karttunoita, vanhanaikaisia siniseksi painettuja sarkavaatteita ja
kalliimpia silkkivaatteita, muslimeja y.m., mitä hyvin järjestettyyn
myötäjäisvarustukseen kuuluu. Tyttärien ainoa rikkaus tällä puolella,
jossa naisilla ei ole varsinaista perintöoikeutta, on nimittäin
puvusto, ja sitä sen vuoksi jokainen kassan kantaja koettaa saada
kokoon niin paljon kuin mahdollista. Lattialla oli suuria lippaita,
jotka olivat täynnään Senin liinavaatteita. Huoneessa oli kaksi
vähäistä akkunaa, seinillä penkit ja akkunain välissä pieni pöytä.
Seinät oli koristettu kirjavilla kuvilla, joista suuri osa oli Senin
maalaamia. Hänellä näet oli paljon taipumusta piirustukseen ja
maalaamiseen, ja useat hänen kuvistaan olivat sangen hauskat naivin
käsityksensä ja luontevan värityksensä kautta. Uhtuan venäläisen papin
pojalta hän kertoi saaneensa muutamia väripaloja.

Tässä huoneessa pelasimme usein iltasin "uraa" arpanappuloilla ja
vietimme aikaa tarinoissa. Niin sinäkin iltana kisan päätyttyä istuimme
tuttavallisessa keskustelussa.

Minä tein tarkemmin selkoa tiedoista, joita olin hankkinut eräästä
Senin kosijasta. Kosijalle olin, hänen Luvajärvessä kysellessään,
kiitellyt Senin hyvää näköä, ahkeruutta ja taitavuutta kaikenlaisiin
töihin. Suurta arvoa näytti mies antavan tälle osavuudelle, mainitsi
muun muassa kuulleensa, että tyttö osasi lukea ja kirjoittaa, jonka
tiedon minä vahvistin oikeaksi. Se varsinkin näytti hänessä herättävän
kunnioitusta; hän oli itsekin jonkun verran perehtynyt näihin
harvinaisiin taitoihin. Mutta kun hän lopulta painosti sitä, oliko
tyttö myös hyvä raataja, niin harmitti se minua melko lailla, sillä
tarpeekseni olin nähnyt, kuinka naiset saavat tuolla rajan takana
suorittaa kaikki raskaimmat työt. Kysymys mielestäni ennusti huonoa
kohtaloa hänen tulevalle vaimolleen, ja kun hän itse puolestaan ei
kuulunut olevan kehuttavan kärkäs raatamaan, niin kerroin tämänkin,
valaisten asiaa, miten parhaiten saatoin. Sen tein sitä paremmalla
omallatunnolla, kun kuulin puhemiesten esittäneen kosijan asiat
ylenmäärin kaunistetussa valossa.

Hetkisen istuttuaan mietteissään hän kertoi saaneensa kirjeen eräältä
toiseltakin pojalta, joka lupasi ottaa hänet vaimokseen. Hän antoi
hieman epäröiden tämän kirjeen luettavakseni. Sen kirjoittaja oli aivan
nuori, ei yhtäkolmattakaan täyttänyt nuorukainen, joka oli kerran
prasniekkamatkoilla tutustunut Seniin. Kirjeessä hän kertoi kovasti
mielistyneensä häneen, sillä "ei koskaan ennen hän ollut nähnyt niin
lystiä tyttöä", joka olisi osannut niin sievästi puhua ja käyttää
itseään. Tämä perustelu se teki minuun vaikutuksen ja selitin, etten
minä puolestani hetkeäkään epäilisi, kummalle mennä. Tämä ei tahtonut
raatajaa, vaan hauskan kumppanin -- ja hänet tiesin muutoinkin kelpo
pojaksi.

Mutta tyttö moitti häntä liian nuoreksi, noin neljää vuotta itseään
nuoremmaksi, ja sitä paitsi oli pelättävä, että hänet vietäisiin
sotaväkeen. Viisi, ehkä seitsemän vuotta saisi vaimo sitten elää
miehettä. Ja ken tietää, pitäisikö tuo mies enää palatessaan omanaan.
Tyttö lupasi kuitenkin asiaa tarkemmin miettiä, ja siihen alkoi harveta
keskustelumme.

Tyttö parka, ei ollut hänen asemansa kehuttava! Kahden eli hän äitinsä
kanssa isävainajan jättämässä talossa, kahden he saivat hoitaa
maanviljelyksen, karjanhoidon, kalastuksen, siinä kysyttiin ahkeraa
työtä, kun ei ollut varoja pitää usein päiväpalkkalaisia. Sekä tytär
että äiti olivat kuitenkin uutteria ihmisiä, ja kun he jonkun verran
ansaitsivat jauhokaupallakin, tulivat toimeen jotakuinkin.

Mutta talon oikeat omistajat olivatkin tytön molemmat veljet, jotka
asuivat Suomessa. Jos nämä palaisivat kotia ja ottaisivat talon
haltuunsa, niin ei ollut ensinkään varmaa, saisiko sisar enää talossa
asua. Jos hän jäi kotiin, niin oli ainakin naimatta jääminen pelättävä,
sillä kotivävyä ei voitu ottaa taloon, johon millä hetkellä hyvänsä
saattoivat palata oikeat isännät. Jos hän taas meni muualle naimisiin,
jäi vanha, heikontunut äiti ypöyksin. Kuka hänet elättäisi?

Maanantaina lähdimme pitkälle matkallemme, ja tuttava rahvas tuli
rantaan meitä saattamaan ja onnellista matkaa toivottamaan. Kun olimme
laskeneet Jolmosen vihaisen kosken ja soutaneet kapeat välivedet ja
virrat, tulimme Keski-Kuittijärven aavalle ulapalle, jolla ankara
raemyrsky meidät yllätti ja vihurit ja kuohuvat laineet pakottivat
laskemaan maihin pieneen selkäsaareen. Siellä äkkimyrskyn rauettua ja
auringon puhjettua lämpöisesti paistamaan, kivikoiden höyrytessä ja
aaltojen asettuessa, siellä havumetsän alla, rannan kalliolla luimme
kirjeen, jonka olimme mukaamme saaneet. Siitä saatoimme arvata, minkä
päätöksen ystävättäremme oli tehnyt tulevaisuuteensa nähden.

Kun monen viikon kuluttua palasimme Jyvöälahteen, oli Seni viety.
Tuttavat surkuttelivat, kun emme häihin joutuneet; ne oli vietetty
parhaaseen Karjalan malliin, sillä tytöllä oli rikkaita sukulaisia.
Palatessamme äiti yksinään, alakuloisena ja itkenein silmin liikkui
laajoissa huoneissa, jotka entisen varallisuuden aikana miesvainaja oli
rakentanut. Raskas oli hänestä ollut ero, mutta hellällä luonnollaan
hän ei voinut estää viimeisenkään lapsensa lähtöä.



SUURELLE TUOPPAJÄRVELLE.


Matkalla Uhtueen poikkesimme nyt Enonsuuhun, joka kylä on sillä
paikalla, missä Ylä-Kuittijärvestä tuleva joki laskee Keski-Kuittiseen.
Kylä ei ole suuri, mutta eräs sen taloista on suurin, mitä on koko
Vienan Karjalassa. Varahvontta jo ennakolta kuvitteli, kuinka hyvänä
meitä pidettäisiinkään tässä laajalta kuulussa talossa, ja me
ajattelimme vähän samaan suuntaan, sillä useita edellisiä matkustajia
siellä oli hyvin kestitty. Cajanin päiväkirjassa luetaan, hänen
Lönnrotin keralla vierailtua samassa talossa: "Hyvästi vastaanotetut,
punasta viinaa, ruokaa, pakinata. Kornitsa illaksi ja yöksi,
asuttavaksi."

Kylän suurin talo on, niinkuin jo olen maininnut, kahdenkertainen ja
maalattu ja näytti kauniissa virtamaisemassa hyvin muhkealta. Isäntä
oli paljon oleskellut Suomessa, mutta lienevätkö kokemukset meidän
puolella olleet ikävää laatua, vai mikä lienee ollut syynä, hän ei edes
käskenyt huoneisiin, vaikka näki meidän seisovan porraspäässään sateen
suojassa; vilkaisi vain kerran vihaisesti ja tiuskaisi sitten jotain
pihan poikki rengilleen. Vaikea oli meidänkään näin ollen sisään pyrkiä
ja pyytää ruokaa, jonka tarpeessa olimme; lähdimme koettamaan onneamme
toisissa taloissa, jotka olivat vaatimattomammat ja sen puolen malliin
rakennetut. Ensimmäisessä oli kuitenkin niin huono komento, keskellä
lattiaa istui vaivainen ryysyinen ukko, joka tuijottaen käänsi meihin
kärsineet kasvonsa, että lähdimme kolmanteen. Siellä oli vain vaimoja
kotona, eikä niitä näyttänyt haluttavan ruveta pakinoihin vieraitten
kanssa, joita ei isoon taloon huolittu; mutta ruokaa ei sentään juuri
kiellettykään. Tuskin se oli pöydälle saatu, niin jatkettiin pirtin
toisessa päässä vallan huimaa akkatoraa, jota kyllä oli hupainen
kuunnella, vaikka se osottikin, kuinka vähän näistä vieraista
välitettiin. Totta puhuen tuntui täällä niin kumman vanhanaikaiselta,
kuin olisimme tulleet maahan satoja vuosia takaperin paljon mainittujen
"varassussotien" aikana. Kun saatoimme hyvällä syyllä otaksua, että
näin lähellä Jyvöälahtea hyvin tiedettiin, mitä miehiä olimme, niin
emme voineet muuta kuin luulla, että ynseys oli tahallista. Syvimmin
tämä kohtelu vaikutti Varahvonttaan. Ihmetellen ja yhä ihmetellen hän
rantaan astuessamme sanoi, tarkoittaen sillä pohattaisäntää: "Ja tuota
me kaikki olemme jumalanamme pitäneet, eikä osaa sen paremmin olla."

Tuskin olimme jälleen päässeet selkää kohti aukenevalle virralle, kun
äkkivihuri tempasi Varahvontan päästä uuden lakin ja vielä Kustinkin
lakin saman tien, ja siitä alkoi niin kiivas takaa-ajo, että pian olimme
taas hyvällä tuulella. Itsekseen riidellen Varahvontta pyyhkieli
lionnutta karkulaista, suori sen kaikin puolin, painoi sitten entistä
tiukempaan päähänsä ja yhtyi nauruumme.

Ankara rajuilma sitten kasteli meidät kokonaan ja ahdisti pieneen
saareen säänpitoon. Kun se oli ohi puhkunut, tyyntyi tuuli ja ilma
näytti asettuvan kaikkein kauneimmilleen; mutta tuota pikaa tuuli
kääntyikin pohjoiseen, suoraan vastaiseksi, ja väänsi melkoisia
laineita. Keski-Kuittijärvi on Enonsuun kohdalta noin penikulmaa leveä,
eikä sitäkään, jos lukuun otetaan vastarannalla olevat suuret saaret,
jotka ovat melkein kiinni sikäläisessä manteressa. Tämäkin selkä on
siis väärin piirretty karttoihin ja Uhut merkitty pari penikulmaa
kauemmaksi pohjoiseen, kuin se todella onkaan. Varmaan on tämä selkä
oivallista kalavettä. Uittelimme uistinta, eikä aikaakaan, kun siihen
tarttui niin pirteä ja kookas kuuja, että siitä saimme evästä moneksi
päiväksi. Nämä kuujat eli taimenet olivat lisäksi niin lihavia, että
harvassa saa semmoista kalaa eväiksi paistaa. Paljon kuuluivatkin
Uhtuen miehet saavan uistamalla lohta, varsinkin niiden saarien
salmista, jotka jäivät selän yli soudettaissa vasemmalle. Oikealle
puolelle jäävän suuren Uhut-saaren salmessa oli kymmeniä veneitä
nuotalla. Selkä elostui melko lailla, kun he rajuilman ohi mentyä
laskivat ulos rannasta, purje joka veneessä.

Vastatuulta kiskottaissa Varahvontta lohdutteli meitä sillä, että
"etelässä vetelä ja pohjoisessa pouta", ja hyvän sään toivossa
ahersimme selän poikki. Kuljimme tämän ensi taipaleen lainaveneellä ja
sousimme itse.

Uhtuessa emme joutuneet tällä kertaa viipymään -- se on niin suuri
kylä, että siinä olisi ollut moneksikin päiväksi tutkimista -- vaan
lähdimme jo seuraavana aamuna ani varhain ensimmäiselle maataipaleelle.

Kuittijärvien pohjoispuolella on, samoin kuin eteläpuolellakin, laaja
erämaa, joka erottaa tuon vesistön Tuoppajärvestä. Kyliä on harvassa,
niitten väliä penikulmia. Samoin kuin eteläpuolella, näyttää välimaa
pohjoispuolellakin olevan korkeanlainen maanselkä, joka idässä päättyy
Tuoppajärven syvänteeseen. Ensimmäisellä taipaleella ei neljällä
penikulmalla ole ainoatakaan asumusta, ainoastaan puolivälissä autio
pirtti, jossa matkamies saattoi levätä ja keittää murkinansa. Imbergin
kartalla tämä väli on merkitty vajaaksi kahdeksi penikulmaksi.

Alussa kulkee polku tasaisia kankaita noin puolentoista penikulmaa,
erottuaan kylän takana Uhutjoesta, joka on paksuihin lietekerroksiin
uurtanut arvoaan paljon mahtavamman uoman. Kangas kohoo alhaisista
rantaseuduista penkereittäin, joitten kaltaat ja päällystät ovat
niin tasaiset, kuin olisivat ne taidetyötä. Ja kangas itse oli niin
sileätä, että viisitoista virstaa olisi voinut rattailla ajaa, vaikkei
varsinaista tietä ollut. Mutta sitten oli kiivettävä jyrkän vuoren
yli, joka oli poikittain vastassa. Metsä oli, kun oli kyläraiskiosta
päästy, koskematonta kruununmetsää, mutta aivan kookkaaksi ei mänty
jaksa näillä kankailla kehittyä, vaikka sillä olisi paljonkin ikää
niskoillaan. Niin köyhää on maanlaatu, ettei mäntyjen alla kasvanut
kaikin paikoin kanervaakaan, sianpuolaa vain, joka näille peräpohjolan
kankaille onkin ominainen kasvumuoto. Siellä täällä oli kankaan
syvennyksissä pieniä järviä, ja murheellisempaa, vakavampaa, maailman
riemuja paenneempaa metsäpiiriä saa harvoin nähdä kuin näitten järvien
rannalla. Vaikka se näytti kasvaneen siinä luomisesta saakka, oli sen
rintama kuitenkin aivan harva, eikä missään nähnyt sitä olemisen ilon
piirrettä kuin hyvällä jouhevalla hirsikankaalla tai vaihtelevassa
sekametsässä. Jokainen puu oli kuin erakko, jolla ei ollut kilpailijaa,
ei juurellaan, ei sivuillaan, sillä välilleenkin ne olivat heittäneet niin
viljalti tilaa.

Lähempänä Röhöä maa muuttui vaihtelevammaksi. Siellä täällä oli
kuljettava suon tai järven poikki. Eräässä näistä järvistä oli niin
sanomattoman kirkasta, melkein vihtrilliviheriää vettä, että sen
vertoja tuskin näkee muualla kuin alppijärvissä. Kuljimme sen poikki
niin laholla sammaltuneella veneellä, että laidoista saattoi sormin
noukkia paloja, mistä vain halutti. Oli syytä pelätä, että se hajoisi
allamme. Yksi mies ei mitenkään tahtonut ennättää ajaa pois niin paljon
vettä, kuin raoista vuoti. Aidaksilla soutaen pääsimme kuitenkin
rantoja kiertäen järven poikki.

Hyvin uuvuksissamme saavuimme illalla Röhön järven rantaan, mutta
emme enää jaksaneet lähteä lahtea kiertämään kylään päästäksemme,
vaan rupesimme ehätyspaikalla huutamaan ja ampumaan, kylä kun oli
niemen takana, niin ettei sitä näkynyt. Meillä näet oli painoja monta
raskasta taakkaa, sillä olin ottanut matkaan melkoisen varaston
valokuvauslevyjä. Muuan saattajista oli seitsemänkymmentä täyttänyt
puolisokea ukko, joka vähän ansiota saadakseen oli pyrkinyt kantajaksi,
ja hän toikin taakkansa reippaasti perille saakka. Joukossa pysyäkseen
ja kompastuksia välttääkseen hän aina astui jonkun toisen kantapäissä
kiinni. Kerran vähän jäljelle jäätyään hän kuitenkin poikkesi väärälle
polulle, kunnes kuuli, niin hän kertoi, askelien töminän sivulta päin
ja siitä huomasi väärään poikenneensa. Niin reippaina ja työkuntoisina
viimeiseen saakka nämä luonnon lapset pysyvät, ja niin heidän myös
täytyy viimeiseen saakka taistella nälältä säilyäkseen.

Ehätysvenettä odotellessamme ammuskelin oivalla revollillani pilkkaan,
jotta kylä paremmin kuulisi, että venettä oli tarpeen. Ammuin koivun
pökköön ja Varahvontta, joka alati oli valmis palveluksiin, kävi
osoittamassa, mihin luodit sattuivat. Olinkin sinä iltana oivalla
amputuulella, sillä kaikki luodit sattuivat, vaikka ammuin niitä
puoliväliin toistakymmentä. Oikein ilostuin omaa taitoani, jota en
ollut niin hyväksi luullutkaan, kunnes lähtiessäni itsekin katsomaan
-- en löytänyt puusta ainoatakaan. Varahvontta seisoi vieressä vähän
häveten, minä olin nolo ja Kusti nauroi ja julisti ääneensä ukon
oveluutta. Muut karjalaiset eivät sitä suurestikaan ihmetelleet, sehän
oli luonnollista, että ukko koetti isäntiään palvella mielen mukaan.
Rehellinen hän siitä huolimatta oli, vaikka karjalaisen käsityksen
mukaan.

Puolen tuntia huudettuamme ja ammuttuamme näimme iloksemme ehätysveneen
pistävän niemen takaa järvelle. Pääsimme kunnon kevariin, saunaan,
saimme samovaaran pöydälle ja pätevää ruokaa, ja niin kuittasimme pian
pitkän taipaleen rasitukset. Mutta seuraavana päivänä emme olleet
saada kyytiä. Muistaakseni oli osa kylän väestä sammuttamassa hyvin
laajaa paloa, joka oli viikkokausia riehunut Kepajoen kankailla, jonkun
penikulman kauempana idässä; mutta matkakirjeemme lopulta vaikuttivat,
että kyläläiset hommasivat väkeä saattamaan taipaleen poikki. Muutoin
olisimme saaneet palata Uhtueen sen sileän tien.

Olimme jo enemmän kuin puolimatkassa Tuoppajärvelle. Erittäin
vaivaloisen taipaleen kuljettuamme pääsimme puolentoista penikulman
päässä olevaan Suureenjärveen, joka on korkealla äsken mainitulla
maanselällä.

Siellä olimme yötä talossa, jonka väki järjestään oli vanhinta vieroa.
Tämä uskonsuunta on Vienan Karjalan pohjoisosissa vallitseva, ehkä
siitä syystä, että ne olivat lähempänä Tuoppajärven saarella salassa
elelevää ja vaikuttavaa starovieroluostaria. Tylyä vainoa paeten oli
saareen tullut munkkeja Aunuksesta, perustanut luostarin ja saanutkin
siinä kauan rauhassa elää, kunnes asia tuli viranomaisten tietoon
ja luostari hävitettiin. Mutta rahvaasta ei vanhaa vieroa voitu
pois juurruttaa, ja se halveksi yhtä syvästi "oikeauskoisia" kuin
luterilaisiakin. Molemmat olivat heistä "mieroa", molempia kohdeltiin
saastaisina. Mierolaiset eivät varsinkaan saaneet syödä samoista
astioista kuin vanhan vieron tunnustajat, vaan heitä varten oli
erityiset "mieron stautshat", jotka etenkin ennen tahallaan jätettiin
pesemättä ja likaisiksi ja monesti tuotiin navetasta. Eräs arvoisa
Uhtuen isäntä muisteli vielä, kuinka hänelle oli täällä pohjoisen
puolessa sukulaistalossakin, jossa hän nuorempana kävi vieraissa, tuotu
ruokaa likaisella kupilla, joka suoraan navetasta kannettiin hänen
eteensä. Nyt olivat nämä tavat jo jonkun verran lauhtuneet; vaikka
luultavasti vieläkin pidettiin tarkkaa lukua siitä, etteivät astiat
sekaantuneet, olivat ne toki moitteettoman puhtaat. Mutta talon vanha
isäntä pani kovin kysymykseen, tokko meitä voitaisiin vierashuoneisiin
laskea, arvellen meidän ne pakanoitsevan tupakansavulla. Sitten
olisi suuri työ niitten puhdistamisessa. Mutta miten hän päänsä
ympäri tuumasi, niin pääsimme kumminkin, ja hyvässä talossa yömme
vietimmekin. Olimme useinkin puheissa näistä vieron käskyistä ja
koetimme selittää, ettei niissä voinut olla mitään järkeä. Eiväthän
vierolaiset muutoinkaan karttaneet mierolaista seurustelussa vaan esim.
avioliittoja solmittiin ristiin rastiin ollenkaan kysymättä, oliko
puoliso mieroa vai vieroa. Mutta sitä he eivät käsittäneet, pitivät
vain tiukasti kiinni vanhasta tavasta.

Suurestajärvestä astuttuamme jonkun matkaa tulimme vaaran korkeimmalle
kohdalle, ja sinne näkyi, vaikka vielä puolentoista penikulman päässä,
laajaa siintävää Tuoppajärveä niin pitkältä kuin silmä kantoi. Yhtenä
saattajana oli meillä nyt vilkas mustapartainen mies, joka näytti
korkeintain neljänkymmenen ikäiseltä, mutta jolla harteillaan olikin
-- seitsemänkymmentä vuotta. Reippaasti hän kantoi raskaan taakkansa.
Penikulman astuttuamme tulimme joelle, joka laski Tuoppajärveen, ja
sitä sousimme Valasjoen kylään, joka on aivan selän rannassa.

Niinkuin meri se levisi eteemme, silmä ei erottanut rantaa kaosta
eikä vastapäätä idästäkään. Ihastuimme näköä ja nousimme maihin,
sitä rauhassa katsellaksemme. Valasjoen kylä on pieni kalastajakylä,
somalla paikalla, rannat täynnä talaita ja kuivaustelineitä.
Tuoppajärven kylät kukin kulmallaan elävätkin suureksi osaksi tämän
mainion järven kaloilla. Kalavesiä on riittävästi jokaiselle. Ne ovat
siksi etäällä toisistaan, etteivät ole kaikki enää samaa kansaakaan,
sillä järven eteläpäässä jo puhutaan toista kielimurretta, joka,
samoin kuin Kuittijärvilläkin, pehmentää semmoisia kirjaimia kuin
s, n, l. Pohjoispää, joka puhuu kovempaa murretta, sanoi niitten
"njätshäyttävän" puheessaan. Tässä sanassa itsessään on heti ensi
kirjaimessa tuo pehmennys eli "muljeeraus".

Veneet olivat täällä toisen malliset kuin Kuittijärvillä, lyhyet,
leveät ja korkealaitaiset, jota vastoin Kuittijärvillä jokiveneen malli
on yleinen. Siitä paikalla näkyi, että Tuoppajärvellä täytyy taistella
ankaria aaltoja vastaan. Nyt oli kuitenkin aivan tyyni, koko ulappa oli
sileä kuin peili. Kuitenkin ulkonimme arkaillen aavalle pinnalle, sillä
hyvin äkkiä näillä vesillä toisinaan myrskyt yllättävät. Mutta toiselta
puolen oli Tuoppajärven vedellä semmoinen kirkkauden lumous, että sitä
katsellessa kammo häipyi. Missä vain pohja oli vähänkin likellä, se
näkyi niin selvään, kuin ei olisi välillä ollut mitään, tyhjää vain.
En ole missään muualla nähnyt niin runollisen ihanaa, hopeista vettä,
kuin tässä laajassa järvessä. Sen puhtaus oli niin hurmaava, että sitä
hetken katseltuasi katselit kaikkea, rantoja, hiekkoja ja vaarojakin
suuremmalla lemmellä. Mutta rannat ovatkin pohjoispäässä kauniit. Sillä
puolella lähestyvät järveä melkoiset selkoset ja vaarat, vaikka niillä
onkin rauhallinen loivuus, eikä tunturimaiseman jylhyyttä. Kun olimme
soutaneet selälle, niin alkoi oikealla puolella, keskellä selkää, näkyä
saari, jossa ennen oli tuo kovan onnen luostari. Saari on jotenkin
laaja, penikulmaa pitkä. Vähitellen alkoi vedestä nousta vastarantakin,
ja kun sää pysyi hyvänä, niin pääsimme seikkailuitta Kiestinkiin.



LÖNNROTIN MATKA POHJAN PERILLE V. 1837.


Seitsemännellä runonkeruumatkallaan Lönnrot lähti tutkimaan niitten
seutujen runorikkautta, jotka olivat Uhtuen pohjoispuolella. Hänellä
ei tosin ollut varmoja toiveita siitä, että siltä puolelta runoja
karttuisi, mutta ei kuitenkaan voinut jättää pohjoisia seutuja
käymättäkään, sillä olihan mahdollista, että siellä, vielä etäämpänä
sivistävistä vaikutuksista, olisi säilynyt semmoisia runoja, jotka
olivat muualta hävinneet. Uhtuelle saakka hänellä oli, niinkuin jo
olemme maininneet, ylioppilas Cajan seuranaan; mutta siitä eteenpäin
hän jälleen matkusti yksin. Lönnrot oli seuranrakas mies ja
haikealta hänestä sen vuoksi tuntui ero matkatoveristaan. Cajanille
kirjottamassaan kirjeessä hän sanookin:

"Tuskin uskotkaan, kuinka Uhtuvasta lähettyäni maailma minusta näytti
kamalalta. Sitä ikävätä en voi 'sanoilla sanoa, enkä virsissä veteä.'
Olen usein ennenkin Venäjän puolella ollut, vaan niin apialla mielellä
en konsa vielä. Usein tulivat vielä toisella ja kolmannellaki päivällä
veet silmiini. Voi kuinka mielelläni olisin jälkeesi kotiin kääntynyt,
jos olisin kehannut ja jos toisella puolen ei himoni olisi vetänyt
minua ulommaksi tievustelemaan, mitä voisi löytyä. Ainaki pitää niillä
seuvuin kerta käyvä, saa min saapi, ajattelin ma, ja ehkä toiste en
enää pääsiskään."

Matka tosiaan kävi saaliin puolesta köyhemmäksi ja vaivoista ja
vaaroistakin runsaammaksi kuin ainoakaan Lönnrotin aikaisemmista
retkistä. Ehkä kirjeen alakuloiseen sävyyn vaikutti pettymyskin,
kun hän nyt, yleisillä varoilla kulkiessaan, sai mielestään entistä
vähemmän aikaan. Kirje on nimittäin Kuusamosta kirjotettu; Lönnrot
oli jo silloin todennut, ettei Kuittijärvien pohjoispuolella ollut
saaliista toiveita.

Seuratkaamme Lönnrotia tälle retkelle, ja sitäkin suuremmalla syyllä,
kun hän kulki seutuja, joissa sen jälkeen harva on yhtä tarkkaan
matkustellut. Matkalla hän piti päiväkirjaa, johon hän runojen
puutteessa entistä tarkemmin merkitsi muistoon havaintojaan ja
matkakokemuksiaan. Hänen ripeytensä muistikkeiden tekemiseen on sitäkin
ihmeteltävämpi, kun matka tapahtui myöhään syksyllä ja talvella ja
kaikkein köyhimpien ja ynseimpien seutujen kautta, pakkasessa, liassa
ja leivän puutteessa, sanalla sanoen oloissa, jotka joka suhteessa
olivat omiaan mieltä masentamaan.

Uhtuesta Lönnrot matkusti hevosella Ohtaan, niinkuin jo tuonnoin
mainitsimme. Oltuaan Ohdassa yötä hän seuraavana päivänä jatkoi matkaa
Pistojärveen ja viipyi siellä pari päivää, mutta ei tavannut mitään,
jota olisi kannattanut muistoon kirjoittaa. Pistojärvestä hän kulki
edelleen Suvannon kylään, joka on kauempana pohjoisessa, Pistojoen
varressa.

"Suvannolta tänäpänä oli kaha'päinki mieleni, taikka Kuusamon kirkolle
taikka Pyhään saareen. Ikävöitsinpä taas hoti vähäksi ajaksi Suomen
puolelle päästä, vaan toisin puolin katsoin sopivaksi sitä ennen
käydä Tuoppajärven kylissä kuulustelemassa ja keralla pyhäin miesten
ja naisten asuntoa silmäämässä. Sillä matkalla ei toki menne'kän jos
korkeimmaksi 3 viikkoa ja niin toivottavasti pääsen joulua Kuusamossa
pitämään."

Suvannolta matka piti Makariin, ylen köyhään kylään. Huoneet olivat
niin kylmät, että kynä ei tahtonut hyppysissä pysyä. Köyhyys niin
suuri, että Lönnrotin kortteritalossa "akka vasta pääsi tähkiä olesta
veitsellä leikkaamasta, josta rokkaa keitettiin"...

"Tässä kylässä ei nouse, kun kaikkinensa 3 savua, niistäki yhden talon
asukas mennä kesänä Kuusamosta Suomen puolelta tullut. Siinä kävin
vast'ikänä ja oliki ilahuttava nähdä siinä meiän tapaan elettävän,
vaikka oliki siinä eräs rosvonnäkönen venäläinen yötymässä, jolta hyvä,
jos huomenna pääsen rauhassa kulkemaan. Talossa, jossa nyt kirjottelen
muun väen nukkuessa, vasta kerrottiin, hänellä parahillaanki rosvottu
takki päällä olevan. Häneltä kuitenki vaihoin itselleni hyvän
puukon, josta annoin kaksi kouraa tupakkaa" ... "Vaikiampata
yötä en ni konsa muista viettäneeni, kun mennehen yön tätä 30:ttä
vastaan Makarissa. Pirtti, jossa ensin kirjottelin, oli vilu, ettei
arveltavasti ollut nukkumaan rupiamistana. Sentä ni menin toiseen
taloon Suomen eläkkään luoksi, jossa tiesin vähä lämpimämmän olevan.
Siellä kyllä sain pienen taljan allani, vaan peitettä ei ni mitä.
Omalla haljakallani koin peitellämätse, vaan ei tahtonut riittää. Vähä
siinä kyllä nukuttiin koko pitkässä yössä. Ja kaiken yön puhu tuuli
kovasti ikkunoihin paahtamalla. Ei millä ole nämät Venäjän pirtit meiän
pirttilöihin verrattavat. Esinnä on heissä paljon ikkunoita ja likellä
toinen toistaan, ettei tuulen liikkumatonta paikkaa lahitsoilla. Myös
on lattia korkialla maasta ja siitä käy yhtäläiseen tuulen henki."

Lönnrotilla oli vain kevyet vaatteet, kun ei voinut paljon painoa
mukanaan kuljettaa.

Makarista hän hiihti puolen penikulmaa Tuhkalaan ja sieltä moniaan
virstan edelleen Iljalaan, jossa oli yötä.

"Matka Iljalasta Suurjärveen sanottiin kulkevan Akkalan ja Käpälin
kylien kautta, mutta olevan lähes penikulman pidempi, kuin jos lähtisi
suoraan sydänmaan halki, jota ei tulisi päälle kolmen peninkulman, vaan
joka oli aivan umpea suksilla hiihdettävää. Päätinki lähteä sydänmaan
halki, jos vaan saisin jonkun taitavan oppaan, joka tuntisi matkan
suunnan. Siksi tarjousikin eräs läsnä-olijoista, jonka sittemmin
kuulin olevan sotapalveluksesta karanneen, täällä piilossa elelevän
miehen. Ruplan palkasta hän lupasi kantaa laukkuni ja hiihtää jäljen
eteeni, jonka tekikin, kunnes puolimatkassa väsyi niin, että ensin
piti laukku omaan selkääni ottaa ja lopulta edellä hiihtäjäksi ruveta,
vaikka kyllä jo itseki olin väsymäisilläni. Illaksi pääsimme kuitenki
perille ja yövyimme tuhkaispapin Homan taloon. Sauna oli juuri valmis
kylpemistä varten, ja väsyksissä kun olin, teki mieleni muiden kanssa
mennä saunaan, mutta sitäpä pappi ei suvainnut, vaan käski minun
odottamaan, kunnes hän itse, oppaani ja kaikki muut olivat kylpeneet.
Vähän suutuksissani semmoisesta ylenkatseesta en sitten huolinut
toisten perästäkään saunaan mennä. Aamulla jälkeen havaitsin akkunan
päällisellä savustuneella laudalla muutamia yhtä mustaksi savustuneita
kirjoja. Otin yhden niistä alas katsellakseni, se oli vanha hengellinen
slavonilaisilla puustaveilla painettu kirja. Horna pappi kysyi,
ymmärsinkö minä kirjaa lukea, johon vastasin kirjasta kyllä ymmärtäväni
venäjänki kieltä, ja puheeni todistukseksi käänsin siitä muutaman
paikan karjalaksi. Vähän parempaan arvoon tulin siitä Homan silmissä,
vaikka väittiki kirjan ei olevan venäjän vaan gretsjeskan (s.o.
kreikan) kieltä."

"Näillä seuduin ollaan kolmea eri uskontoa eli vieroa, joksi uskontoa
täällä sanotaan. Ne ovat oikea papinviero, johon kuuluu hyvin pieni
vähemmistö, toinen vanha viero, starovertsat, johon enin osa kansasta
kuuluu, ja kolmas Saaren monasterin eli luostarin viero, jota vaan
muutamat harvalukuiset seuraavat. Jos Tuhkasen viero jollain tavalla
eroaisi vanhasta vierosta, niin tulisi vielä neljäski viero eli
uskonto, mutta minusta nähden se näyttää yhtä vanhan vieron kanssa
olevan, vaikka sitä täällä eri nimellä Tuhkasen vieroksi sanottiin.
Sen ylipappi sanottiin asuvan Karkalahden kylässä meren rannalla
Kieretin kauppalan ja Kemin kaupungin välillä. Mutta kun hänellä on
ylen suuri lääni allansa, on hänen täytynyt asetella alapappeja, jotka
pienemmissä piireissä käyvät lapsia kastamassa, pariskuntia vihkimässä
ja ruumiita hautaamassa. Niin häntä kuin hänen asettamia apupappejansa
pitää maakunnan (Tuhkalaisten) maksutta ruokkia ja kyydittää heidän
virkamatkoillansa; muuta palkkaa heille ei lienekkään, jos ei joku
vapaaehtoisesti tahtoisi heille jotaki vaivanpalkkioksi antaa.
Paljoksihan tulisi kahdenkertaiset papit palkata, sillä varsinaiselle
esivallan asettamalle papille, joka tuhkaispapin ristimät, vihkimät ja
hautaamat kirkonkirjaan ottaa, pitää myös jotakin hänen vaivoistansa
maksaa. Usein olen tuhkalaisilta kysynyt, missä heidän uskonsa eroaa
papin uskosta, vaan siitä en muuta selvitystä saanut, kuin että papin
uskolaiset molivat s.o. ristitsivät itsensä toisilla sormilla kuin
millä Jumala on käskenyt. Muutamat vielä lisäävät siihen, että se on
proklatoi (kirottu), joka molii papin tavalla."

"Suurjärvestä hiihdin Vaarakylään, jossa Joukkosen talossa viivyin
kaksi päivää. Talo oli vähän parempi ja varakkaampi muita taloja näillä
seuduin, ukko ja akka olivat vielä kumpainenki elossa ja heillä neljä
poikaa sekä neljä miniätä. Oli vasta käyty Kieretin kauppalassa Vienan
meren rannalla ja sieltä tuotu jauhoja, joita yhtäläiseen tarvitseville
myytiin kolmesta ruplasta ja 60:stä kopekasta puuta. Ukkoa piti miniäin
palvella kuin patriarkkaa muinenki, iltasilla riisua kengät ja sukat
jalasta, aamusilla ne ja muut pukimet hänelle kantaa ja päälle pukiessa
apuna olla. Oikein lystikseni katselin, kuinka häntä miniät, kun hän
toisena päivänä uudelleen läksi eloa Kieretistä noutamaan, varustivat
matkalle, saattivat ja peittivät rekeen, josta heillä oli paljonki
työtä ja hommaa. Päivällä jälkeen minäki astuin suksilleni ja hiihdin
Vaarakylästä Skiittaan, jota matkaa sanottiin 12 venäjän virstaksi.
Skiitassa olin kuullut jonkunlaisen naisten luostarin olevan, jota
mieleni teki nähdä, mutta paikalle tultuani ei silmäni mitään semmoista
erottanut. Olihan koko Skiitta vaan Tuoppajärven lounaisrannalla kuin
moni muukin järjestyksettä rakennettu venäjänpuolinen kylä näillä
seuduin, huoneet siki saki, ei juuri nurkka nurkasta toisissaan
kiinni, ei paljon väliäkään, ja pieni kirkonmuotoinen kylässä. Siinä
kirkossa naiset joka päivä toimittivat jumalanpalvelustansa, ja heidän
sanottiin itsekunki Tuoppajärven luostarista 'Pyhästä Saaresta'
miilostia (elatusta) 25 ruplaa vuoteensa saavan, jota kuitenkin
moittivat vähäksi. Mitä näillä 'pyhillä naisilla' muutaki työtä, paitsi
jumalanpalvelustansa lienee, sitä en tiedä, jos eivät opettane muutamia
tyttölapsia, joita sitä varten niiden vanhemmat olivat tänne tuoneet.
Niin tapasin täällä Jaakkosenki tyttäriä Jyvälahdesta, jotka vaativat
minua sekä venäjän kirjoja lukemaan että Karjalan lauluja laulamaan.
Heidän opettajansa oli ummikko venäläisakka, lieneekö alkuansa ollutki
herrasväen sukua. Nuoremmat 'pyhät naiset', joiksi Jaakkosen tyttäret
ei vielä suinkaan olleet koronneet, asuskelevat lukon varassa, eivätkä
laske tuntemattomia puheillensa; niin muutamat vanhemman ikäisetki.
Miehen puolia Skiitassa en paljon nähnytkään."

"Vielä samana päivänä, kuin tulinki, läksin Skiitasta ja hiihdin 8
venäjän virstaa Pyhään Saareen, joksi Tuoppajärven saarella olevaa
monasteria eli luostaria tavallisesti nimitetään. Matkalla, joka on
järveä, tulin muutaman pienemmänki saaren poikki kulkemaan, ennen
isoon saareen tultua. Tämä iso saari sanottiin olevan noin penikulman
pituinen ja sen ympärillä useampia pieniä saariloita. Iltapimeä oli
minun jo jäällä yllättänyt, jotta kylään tultuani kyllä arvelutti,
mihin yöksi menisin. Eräältä mieheltä, jonka tapasin, kysyin,
missä täällä voisi yömajan saaha, ja hän johdatti minun luostarin
päällysmiehen luoksi, jota kutsui polsakka startsaksi, ja jonka
kysyttyäni, ymmärsikö Karjalan kieltä, sanoi kaiken maailman kielet
osaavan. Tämä polsakka startsa, ei erittäin vanha, silmäpuoli mies,
asui kahdessa pienessä huoneessa, eikä vielä niitäkään yksinänsä
viljellen, vaan jonkun toisen toverinsa kanssa, joka sisämäisessä
kammarissa istui ja luki jotaki kirjaa pöydän ääressä. Sisään tultuani
pian havaitsin, ett'ei suomi, ruotsi, saksa, eikä latinakaan kuulunut
niihin kaiken maailman kieliin, joita hänen piti osaaman, vaan
venäjänkielellä sanoi hän, että hänen tuli lähteä iltakirkkoon, ja
käski saattomieheni viemään minua matkamiesten majaan, jossa sitten
yön lepäsin, enkä koko polsakka startsaa sen enempää nähnyt, vaikka
seuraavana päivänä pari kertaa kirkossaki kävin. Jos, niinkuin muutamat
olivat tietävinänsä, hän oli Venäjänmaalta tullut pakolainen, joka
kaksintaistelussa oli toisen silmänsä menettänyt, niin kyllä oliki
syytä peljätä minua vaaralliseksi tiedustelijaksi, jota on parempi
karttaa kuin kohdella."

"Majahuone Saaren pustiinassa (eli monasterissa) ei juuri pieni tupa,
vaan läpikäytävä eräältä keittäjältä, joka sisämmäisessä huoneessa
usiamman kerran päivässä keitti ruokaa ja siellä yönki makasi. Minulle
levitettiin porontalja yöksi alleni lavitsalle, jossa nukuin laukkuni
tyynyksi saatua. Muita maamiehiä makasi kolme eli neljä lattialla ja
kuuluu pian yhtäläiseen, niin kesällä kun talvella vieraita paikalla
kuleskelevan. Muutaman näitten kanssa Kiisjoesta kotosin vaihon puukkoa,
kun ei oll'ukan mitänä parempata tehtävätä. Miehet täällä, kun meidänki
puolella usiammissa paikoin, käyvät semminki matkoilla aina puukko
vyöllä. Vaan pitävät sen oikialla puolella, ei, kun meidän miehillä on
tapana, vasemella. Puukot heidän ovat suuremmat meidän laatua ja kären
puolelta hamaraa vasten väärät. Terä on noin korttelin pituinen, pää
neljän tuuman."

Sikäläisistä tuttavuuksistaan kuvaa Lönnrot varsinkin erästä Koljolasta
kotoisin ollutta porovarasta, kertoen kaskuja hänen ovelista
keinotteluistaan.

"Edellä mainittu ukko Koljolasta, tavallisesti Koljasu nimitetty,
kuuluu aikoinansa olleen viekkahimpia porovarkaita näillä
rajaseuduilla. Enimmästi oli Ruotsin (Kuusamon, ja Kiannon) poroja
varastanut, josta häntä emme kuitenkaan voi erittäin moittia, sillä
Venäjän puolella ei ilmankaan näillä seuduin ole poroja. Muutamanki
kerran puikahti ulos metsästä, leikkasi paimenten havatsematta poron
raidosta ja lähti kotiinsa kulettamaan. Vaan penkoen pian poroa
kaivattavan ja jälkiä myöten hakemaan tultavan otti kengät omista
jaloistaan ja puki peuran takajalat (kengitti), terät taas kannan
puoleen sitoen. Poro takajaloillaan astuu juuri etujalan jälkeen, jonka
tähen ei jää'kän näkymään kun takaisten jalkain jäljet. Niin laadittua
talutti kauniisti poron kotiinsa sukkajalassa itse edellä astuen, löi
lihoiksi ja söi suuhunsa. Poronpaimenet kyllä olivat havainneet poron
raidosta kaonneen, vaan eivät tienneet minne lähtiä hakemaan, kun
jälkiä ei minne näkynyt menevän."

"Toisen kerran juuri kotirannalle varastetun poron kera päästyä,
näki poromiehiä luoksensa hiihtävän. Kun olisi lähtenyt vielä ylös
rannalta poroa taluttamaan, niin toki olisivatki havanneet; sentähden
keksi paremman neuon, työnsi aventoon jään alle poronsa ja lähti itse
suksilla poromiehiä vastaan, kuni muinenki oikia mies. Poromiehet
kysäsivät, jos ei olisi poroja missä nähnyt? -- 'Vastikään mentiin
tuonne.' -- Poromiehet sinne, kunne sano menneen, hän aventoon poroansa
jälle ylös saamaan ja niin kotiin lihoiksi lyömään."

"Kolmannen kerran oli hevosella metsässä käynyt, poron ampunut,
rekehensä köntännyt, kotihinsa lähtenyt. Eräälle lammille tultuansa
näki suksimiehiä jälestä hiihtävän. 'Mikäpä nyt esiksi', arveli,
'ainaki nuo minun yllättävät', kun oliki hevosella vaikia kulku,
suksimiehillä kevyt. Niin kuitenkin pääsi rannalle ennen suksimiehiä.
Vähä pois näkyvistä tultua, otti omat suksensa reestä, löi kopsahutti
ruoskalla hevosta, itse paikalle jääden. Suksimiestenki heti jälestä
tultua alko surkialla äänellä voivotella, 'äkisti kohtauksen tulleen
(ruton ampuman), hevoselta jääneensä, ei minnekään pääsevänsä'. Miesten
tuli armo, ensin aikovat selässä häntä kotiin kantaa, vaan vaikeaksi
tullen, laittivat hänen suksille makaamaan, niin vetivät. Koljolaan
tultua, johon paikalta ei ollutkaan kun eräs virsta, poroa ei ni
enää ollut näkyvissä, sillä sen jo oliki akka korjannut ynnä hevosen
riisunut. Suksimiehet olivat Koljasun luoksi yöksi jääneet, vasta
toisella aamulla jällen lähteneet. Sen aikaa oli Koljasuki runtukalla
maata jorotellen voivotellut, vaan heti suksimiesten sintsistä ulottua
hypännyt lattialle sanoen: 'a perkelehet jo kerta mentiin, missä poro,
akka?'"

"Monta semmoista tarinaa kuulin Koljasun porovarkaudesta, vaan joilla
en tahdo kirjotustani pitkittää, koska jo lieneeki näissä kerraksi."

Kauaa Lönnrot ei viihtynyt Saaren luostarissa:

"Yhen yön vaan olinki koko Saaressa", hän kirjotti Uhtuessa eronneelle
matkatoverilleen, "joka minusta enemmin oli rosvonpesän, kun monasterin
muotonen. Heti tultuani oli miehiä ympärilläni, jotka kysyivät, jos
minulla ei olisi viinaa myödä, johon kuuluvat kovin ahnaita olevan.
Sitte oli moniaalla, kun kuuli tohtariksi, samaa asiata kanssani
toimitettava, kun Vasken kamarissa Paanajärven piissarilla... Kirkossa
kävin kahestiki, vaan siitä ei ni ole mitä erinomaista sanottavaa.
Pimiä esti ikoniaki (kuvia) näkemästä, vähä niitä olisi ollutki
katseltavaa."

Saaresta Lönnrot matkusti Kuusamoon, viettääkseen omalla puolella
joulua. Matka kävi nyt osaksi toisia teitä, kyliä myöden:

"Vaarakylästä otin hevosen Käpäliin, huononen kylä, noin kymmen
talonen. Siinä talossa, jota parahimmaksi kehuttiin, en tahtonut saaha
ni mitä ruokaa. Kalarokkaa kyllä keitettiin kyytimiehelleni, vaan
kun pyysin minäi siitä maksoa vastaan vähä kuppihini saaha, vastasi
emäntä: 'anna vieras esinnä syö, jos mitä jää'. Sitte syötyämme
meni kyytimieheni kylään ja akka, joka yksin oli koissa, toimitteli
ilta-askareitaan. Niin yksin pirtissä oleva pistin tupakkaa piippuun
ja aion huvikseni vetää muutamia savuja. Mutta siitäpä olin koko
yömajani menettää. Emäntä sisääntultua, vaikka kyllä ennätinki piipun
suustani saaha, tunsi savun ja sano: 'ettekö ole tupakkaa juoneet? jos
vaan tupakkaa juotta, niin kyllä sitte emme kauan sovi yhessä pirtissä
olemaan'. Olisinki mennyt toiseen taloon, vaan ne eivät olleet sitä
paremmat. Muutamassa jo kävinki katsomassa, vaan siinä oli surkia
elämä: ei ni mitä syöä paitsi tähkiä ja kalalientä. Akka siitä lupasiki
lähtiä Skiittaan sanoen: 'eikö hoti saaren vieroon minua otettaisi!'
Skiitassa nimittäin saavat naiset Saaresta miilostia (elatusta) 25
ruplaa vuoessa, jota kuitenkin moittivat vähäksi, eikä riittäväksi. Oli
sinne muuan akka Suomestaki tullut ja Saaren vieroon ruvennut. Hänellä
oli poika Saaressa raatajamiehenä."

"Koko Käpälin kylä ilman kuuluu poronvarkaita täynnä olevan. Toinen
toisensa porot ovat jo niin tuiki syöneet, ettei kuulu enää ni mitä
syötävätä niistä olevan. Ei sanottu päälle kahen talon koko kylässä
olevan, joissa matkamieskän saisi omansa liikuttamatta pitää. Ei
paljoa paremmaksi sanottu Tuhkalankan kylää, johon sitte tulin.
Erähällä talonpojalla, Kuisma nimeltään, oli siinä kasakkapaimen kesän
yli ollut. Syksyllä oli tämä kerran vähä sairaaksi tullut. Kuisma
rupesi tohtoriksi, anto keittää vettä ja valo kiehuvaa vettä ratin
läpi kurkkuun. Siitä mies paikalla kuoli arvattavasti ja sitäpä Kuisma
toivoki, koska sillä tavalla pääsi hänelle kesän palkkaa maksamasta.
Saman Kuisman satun minäi näkemään, sulokielinen, liukas mies oli ukko."

"Makarissa eli eräs Kuusamonki mies akkanensa ja kolmine lapsinensa.
Hän oli tänne muuttanut täällä paremmin rauhassa saaha poroja
varastella ja syöä."

"Suvannolla on Roton talo rikas leivältä. Kuuluu vanhoja jyviä olevan
aitta täynnä liikuttamatta. Vaan niitä ei liikutaan, ostaa uutta
Kieretistä sekä syöäkseen, että myöäkseen. Alkua näiden rikkauteen
en ni ole kuullut, jos lienevät kunniallisesti rikastuneet, vaan
usiammista muista kuuluu toisin. Sanotaan siitä ensin elämään päässeen,
että ampuvat kaksi karkulaista Venäjän maasta, joilla oli paljo rahaa
ollut. Nämät olivat ensin jolle kulle vaaralle kylästä paenneet ja
kun luulivatki jo kaukana kylästä itsensä olevan, tulen tehneet,
siihen nukkuneet. Niin näkivät Roton 3 veljestä tulen, tulivat...
Niin sanotaan Larin veljesten sillä tavaransa saaneen, että osiksi
pettivät Moskovan porvareita, joilta ottivat suuria velkoja ja
heittivät maksamatta, osiksi jonkun palon aikana Vienan kaupungissa
varastelivat, mitä käsiin sattu. Äsken mainitun Joukkosen myös sanotaan
Suomen talonpoikia pettäneen, velkoja maksamatta heittäneen ja sillä
rikastuneen. Oli niistä keräjiäki käyty, vaan Venäjän laki ei kuulu
ni mitä voivan siinä asiassa. Viimmeinen päätös Vienasta oli tullut
semmoinen, että Joukkosen pitäisi maksaa viisi ruplaa vuosittain
veloistaan, vaan joka ei tee täyttä kasvuakan; kuinkapa pääsumman
onpi? Muien rikkauesta olen myös paljo kuullut, ei hyvää paljon, koska
pettäjän tavalla aina ovat alun saaneet ja maakunnan vääryttämällä eli
rasittamalla enentäneet. Suvannolta kyyitsi eräs akka minua ensinnä
Närhiin ja siitä meiän puolelle rajoa Multijärveen. Akan kanssa
tielläni piin paljonki pakinata erinomattain vieroon koskevista, joissa
hän oli hyvin typerä. Ei ni tiennyt. Jumalan 10:stä käskystään mitä.
Kun toinen elo kohtasi minua taas rajan poikki päästyäni. Olinpa kun
kotona. Täällä olen nyt asunut viisi neljännystä kirkolta eräässä
talossa, jonka vanha muori aikonansa on mamsellista talon emännäksi
ruvennut. Voi jos niin useinki rupiaisivat. Ainaki olen havannut
semmoisten taloin paremmin kun muien voivan. Ja vielä siitä lähtisi
talonpoikain hyväksi aina enemmin oppia kun muulla tavalla herrasväeltä
ottavat. Tämäki mainittu muori kehu heillä ei ruunulle ei muille velkaa
olevan. Tässä olen nyt kolmatta viikkoa selvään kirjotellut arvuutteita
ja muita kirjotuksiani."

Näin masentavaa laatua olivat siis ne kokemukset, joita Lönnrot kohtasi
Uhtuesta pohjoiseenpäin matkustaessaan. Runoja tuskin ensinkään
ja vähän muutakaan kirjotettavaa ja kaikenlaisten pettymysten ja
rasitusten lisäksi tutustuminen siveellisessä ja aineellisessa
viheliäisyydessä elävään rahvaaseen, joka kovin paljon erosi
Kuittijärven seutujen rattoisasta ja vierasvaraisesta kansasta. Mutta
uudenvuoden jälkeen hänen piti lähteä jatkamaan matkaansa. Eikä hän
ohuista vaatteistaan ja huonoista kokemuksistaan huolimatta ryhtynyt
suuriinkaan lisävarustuksiin talvisydämen varalta, vaikka matka piti
Lappiin. Kuusamosta kirjottamassaan kirjeessä hän lausuu:

"Tähän asti olen tullut toimeen ilman turkkeja tai kauhtanaa, ja
luultavasti tulen niin toimeen koko talven, ellei se tule kovin kylmä.
Mutta uusi pitkä lievetakki kaiketi minun pian on tilattava, kun näet
nykyinen, johon puettuna minulla on kunnia kirjoittaa näitä rivejä,
jo alkaa käydä liian kuluneeksi. Saappaita minulla jo on kolmas pari
jalassani siitä kun sieltä kotoa läksin."

Saaren luostarin aikaisemmista vaiheista tiedetään, että [seuraavat
tiedot ovat "Karjalan kirjasta"] erakkolan eli luostarin syntyminen
johtui niistä uskonvainoista, joitten alaisiksi vanhauskoiset joutuivat
Nikonin uskonpuhdistuksen kautta seitsemännellätoista vuosisadalla.
Tämä uskonpuhdistus ei tosin käsittänyt muuta kuin kirkon ulkonaisia
menoja, mutta varsinkin Pohjois-Venäjällä sitä kiihkeästi vastutettiin
ja vastustusta johti Solovetskoin luostari, joka jo silloin oli
kohonnut melkoiseen mahtiin. Luostari ei huolinut käskyistä eikä
uhkauksista, vaan sotatoimet olivat tarpeen sen, samoin kuin useampain
muittenkin vanhauskoisten luostarien vastarinnan kukistamiseksi.
Niin kiihkeästi vanhauskoiset pitivät kiinni kirkonmenoistaan, että
he mieluummin kävivät kuolemaan, kuin hylkäsivät ne. Mutta yhtä
leppymättömänä esivalta pakotti heidät alistumaan. Ensimmäinen
sotaretki Solovetskoita vastaan raukesi tyhjiin, ja toisellakin
kerralla, jolloin sitä ahdisti suurempi sotavoima tykkien keralla,
luostari torjui hyökkäyksiä, kunnes piirittäjät petoksen kautta
pääsivät siihen tunkeutumaan 22 p. tammik. v. 1676. Monet puolustajista
silloin saivat surmansa, toisia karkotettiin, luostarin päämiehet
mestattiin.

Mutta karkoitetut munkit eivät luopuneet uskostaan sittenkään. He
kokoilivat eri paikoissa Pohjois-Venäjällä joukkoa ympärilleen ja
hallituksen lähettäissä sotaväkeä he sytyttivät luostarinsa palamaan
ja paloivat itse niiden mukana. Joitakuita kuitenkin säilyikin kaukana
erämaissa. Näitä oli Tuoppajärven Saareen perustettu erakkola ja sen
vastapäätä mannermaalle syntynyt naisluostari, Skiitta. Edellisessä
kuuluu aikanaan olleen kolmisensataa munkkia, ja erakkolan maine kävi
niin suureksi, että sinne Moskovasta saakka lähetettiin lahjoja. Mutta
siitä huolimatta osattiin sen olemassaolo pitää viranomaisilta salassa
aina vuoteen 1770. Sitä ei kuitenkaan näytä silloin ruvetun sen enempää
vainoamaan, vasta 1850-luvulla ulottui sinnekin saakka esivallan
käsi. Munkit ja nunnat karkotettiin ja Saaren taloista 30 hävitettiin
maan tasalle. Saareen asetettiin oikeauskoinen pappi, joka siellä
asui vielä norjalaisen prof. Friisin käydessä Saaressa 1870-luvulla.
Myöhemmin pappi muutettiin Kiestinkiin, Tuoppajärven pohjoisrannalle,
jossa pitäjän kirkkokin on. Saari lienee sen jälkeen jäänyt melkein
autioksi. Erakkola ei mahtinsakaan aikana laitostensa puolesta ollut
mitenkään verrattava varsinaisiin luostareihin, ja vähitellen siinä
siveellisyyskin ja hengellinen elämä täydellisesti rappeutui, niinkuin
näkyy Lönnrotin kertomuksesta. Mutta epäilemättä sillä oli paljon
vaikutusta kansaan, ja ellen väärin muista, kerrottiin varakkaitten
karjalaisten lähettäneen sinne lapsiaan saamaan opin alkeita.

Saaren munkeista pakenivat jotkut Kuusamoon, jossa Nuorusen kukkulalla
on heidän pystyttämänsä, nyt jo lahonnut risti. Tapasin Kuusamossa
käydessäni v. 1892 erään venäjää puhuvan karkulaismunkin, joka oli
viimeinen elossa oleva suuremmasta joukosta. Hän lienee ollut Saaren
entisiä munkkeja.

Se kammo ja halveksiminen tois'uskoisia vastaan, joka on vanhalle
vierelle niin ominaista, saa ehkä osaksi selityksensä tuosta tylystä
kovuudesta, jolla esivalta teki lopun vierolaisten hengellisistä
laitoksista. Itse vanhauskoisuudesta se ei voinut loppua tehdä. Vienan
Karjalassa siihen vielä tänä päivänä kuuluu suuri osa kansasta, toisin
paikoin järjestään joka mies.



VIENAN KARJALAN POHJOISKULMILLA.


Tuoppajärven kylistä on suurin Kiestinki, joka on järven
koilliskolkassa; siellä on yhteinen kirkko. Tuoppajärven selältä
tullaan kapean matalan salmen kautta pitkään lahden suikaleeseen,
jonka lakealla rannalla kylä on. Maisema ei suinkaan ole kaunista,
sillä kylän seuduilla maa on ylt'yleensä matalaa ja lakeata.
Asutuksella on johonkin määrään uudisasutuksen luonne. Talot ovat kuin
arkipäiväisempää, kalseampaa mallia kuin Kuittijärvien rannalla, niissä
ei tavannut koristeita eikä muutoinkaan samaa vanhanaikaisempaa sävyä.

Samanlaista oli mielestäni väkikin. Kiestinki on jo kokonaan runoalueen
ulkopuolella. Runoraja oikeastaan kulkee jo Röhössä, vaikka sitä
pohjoisemmistakin kylistä tosin on saatu runonpätkä sieltä täältä.
Lieneekö vanha viero hävittänyt täältä runot, vai eikö niitä ole
ollutkaan, sitä en voi sanoa. Ilmiö joka tapauksessa on omituinen.
Ainoastaan häävirsiä Kiestingissäkin osataan ja arvatenkin joku verta
loitsujakin, sillä niihin näyttävät turvautuvan vierolaisetkin,
kun hätä käskee. Ja vanhanaikaisia ompeluksia oli Kiestingissä
säilynyt enemmän kuin etelässä; niitä kannettiin joukottain
kaupaksi, kun kuultiin meidän semmoisia ostelevan. Luulenpa, että ne
olisivat kaikiksi ajoiksi hävinneet, ellemme olisi joutuneet näitä
rätsinämarkkinoita toimeen panemaan.

Asuimme muutoin varakkaassa ja laajassa talossa, jonka vanha emäntä
oli niin ilmetty Louhi itse, ettei taiteilijalle paremmasta väliä. Ja
Louhen tapaan, voimalla ja lujuudella, hän taloa hallitsikin, vaikka
se oikeastaan oli pojan ja tämä oli vasta hankkinut minjän. Ellen
väärin muista, oli eukko Lohjalta kotoisin, mutta hän oli kääntynyt
kreikanuskoon ja muutoinkin niin tapansa muuttanut, ettei häntä
karjalaisesta erottanut. Muun muassa hän antoi minjänsä "kumartaa
jalkaa" maan tavan mukaan kuusi kuukautta häitten jälkeen joka kerta,
kun minjä lähti uudelle työlle. Satuimme tämmöiseen tilaisuuteen kesken
kumarrusta, eikä asianomaisilla ollut mitään sitä vastaan, että sen
valokuvasin.

Sää pysyi ihmeen kauniina ne päivät, jotka Kiestingissä viivyin, ilma
oli alati tyyntä, lämmintä ja herttaista. Aamut olivat säännöllisesti
aivan tyynet, mutta kun päivemmällä helle alkoi käydä rasittavaksi,
niin virisi selältä lauha tuulenhenki, joka leyhytteli juuri sen
verran, että latoi lahden pinnan täyteen rivittäin matkaavia aaltosia,
jotka viileästi loiskia pilpattelivat kylän louhirannoilla. Mutta
iltapuolella, auringon vaivuttua alemma, ensin tyyntyi ja sitten alkoi
auringon laskun jälkeen puhaltaa vieno tuuli maalta selällepäin. Ilmiö
saa, kuten tunnettua, selityksensä siitä, että ilma päivällä lämpiää
enemmän maan päällä kuin selällä ja kohoo ylöspäin; selältä silloin
virtaa maalle sijaan viileämpää ilmaa. Yöllä taas maa jäähtyy nopeammin
kuin vesi, ja silloin alkaa kylmempi maailma raskaampana virrata
selälle päin, jolta ilma kohoo ylöspäin. Harva järvi on siksi laaja,
että se kykenisi aikaansaamaan nämä säännöllisesti vuorottelevat tuulet.
Mutta Tuoppajärvi sai sen aikaan, ja siitäpä se saikin mahtia vielä
nähtävän mahtinsa lisäksi.

Kiestingissä erosin toveristani, jonka piti viipyä siellä jonkun päivän
selvittelemässä pohjan puolen sanavarastoa. Hänen piti Varahvontan
keralla matkustaa kievarireittiä Kieretin järven kautta Vienan
merelle, minun taas kiertää Pääjärven ja Jelettijärven kautta. Sovimme
siitä, että tapaisimme toisemme Tyrhyn kylässä, Kieretin järven
pohjoispäässä. Ensimmäisen taipaleen Kokkosalmen kylään saakka hän tuli
minua saattamaan.

Sousimme takaisin Tuoppajärvelle, mutta käänsimme penikulman verran
kuljettuamme kokan pohjoista kohti. Hauska olisi ollut käydä
kaikissakin kylissä järven rannalla, mutta siihen olisi kulunut paljon
aikaa, sillä Tuoppajärvi on yhdeksää penikulmaa pitkä. Kiestingissä
mainittiin matkoja pitkin järven rantoja seuraaviksi: Kiestingistä
Lohilahteen 15 virstaa, Lohilahdesta Lampahaiseen 4 virstaa, siitä
Njilmalahteen 15, Njilmalahdesta Kuorilahteen 20 ja siitä edelleen
Suolapohjaan niinikään 20 virstaa. Suolapohja on järven eteläpäässä,
ja sieltä on ainoastaan muutama penikulma Paanajärveen Kemijoen
rannalle. Länsirannan kylät ovat: Kiisjoki, johon tulee Kuorilahdesta
20 v. Suolapohjasta siis 40, Skiitta, 10 virstan päässä Kiisjoesta,
ja Valasjoki, 15 virstaa Skiitasta. Valasjoesta tulee pohjoisrannalla
olevaan Kokkosalmeen 20 virstaa, Kiestingistä sama matka.

Saattajina oli meillä jälleen naisia. Muuan heistä oli vasta
kaksitoistavuotias tyttö, ja hänen sanoivat toiset taitavan runojakin.
Emme tosin luulleet niitten olevan sen arvoisia, että niitä kannattaisi
kirjoittaa, mutta tytön mieliksi kehoitimme häntä laulamaan. Ja
tapahtui se kumma, että hän lauloi "Kilpakosinnasta" kokonaista 236
säettä. Ensin hämmästyimme, sitten ihastuimme, ja runo tietysti
kirjotettiin, ja tyttö sai yhtä suureksi mielihyväkseen maksun
kauniista taidostaan.

Hyvin kummastelimme tätä yksinäistä vanhaa runoa, joka muodoltaan ja
sisällykseltään veti vertoja niille runoille, joita olimme Uhtuessa,
Vuonnisessa ja Latvajärvellä kuulleet.

Runon alku lähti:

    Anni tyttö, aino neiti,
    Läksi voatteijen pesulla,
    Räpähäisen räimemähe,
    Nenähän utuisen niemen,
    Peähä soaren terhentyisen,
    Pitän laiturin nenähä.
    Iski silmänsä itähä,
    Loip' on silmän luotehella,
    Keksi mustasen merestä,
    Sinervöisen lainehilta.
    Jos olet kalani karja,
    Niin sie uimaha uleha,
    Vesi peälläh vetäy!
    Jos olet lihani lintu,
    Niin sie lentämäh levähä!
    Tulipa pursi Väinämöini,
    Tulipa on näillä valkamilla,
    Vaskisilla valkamilla,
    Teräksisillä teloilla
    j.n.e.

Alku on se tavallinen, jolla Väinämöisen retki Pohjolaan neittä
pyytämään alkaa. Sen kyllä Kuittijärven kylissä monet osaavat, osaavat
myös Annin ilmoituksen veljelleen Ilmariselle, joka paraillaan pajassa
takoo, ja Ilmarisen suoriutumisen kilpakosijaksi. Mutta harvinaisempia
ovat kuvaukset ansiotöistä, joita samassa yhteydessä lauletaan. Tämäpä
tyttö niitä osasi, ja meistä tuntui, kuin olisimme äkkiä päässeet vanhan
aarteen perille.

Tyttö lauloi, kuinka Pohjan akka käski kyntämään kivisen pellon
"oatralla tulinenällä" ja kääntämään käärmeet käsillänsä. Väinämöinen
pyytää Ukkoa satamaan lunta sauvan varren ja antamaan hänelle pyhän
oriin, ja niin hän ansiotyön suorittaa. Toiseksi hän ampuu taivaalta
tähdet, sitten pyydystää suuren hauin Tuonelan joesta. Sitä varten hän
kohoo linnun lentimille ja lentää Manalan alanteelle. Osaksi oli tosin
runo sekaantunutkin, siten että esim. Annin varotus tuli vasta tämän
jälkeen, ja se päättyi kultaneidon taonnalla.

Ihmettelimme ja ajattelimme moneen suuntaan; vihdoin asia selvisi.
Tyttö oli kuullut runon eräältä kerjäläiseltä, joka oli sillä puolella
oleskellut. Sitten kävi ilmi, että kerjäläinen oli ollut Latvajärvestä
kotoisin. Ja runoja myöhemmin verrattaissa nähtiin, että tuo kiertelevä
ukko oli sen oppinut Arhippaiselta Miihkalilta. Se oli siis vanhan
Arhipan runo, joka oli näin etäälle eksynyt, tosin melkoisesti
karsiintunut ja sekaantunut matkalla, mutta siitä huolimatta
säilyttänyt monta arvokkainta piirrettään.

Emme voineet kyllin ihmetellä sitä erinomaista runomuistia, jota
tämäkin tapaus osotti. Paitsi runon yleistä juoksua oli tyttö suuressa
määrin säilyttänyt sen vanhaa kieltäkin omituisine päätteineen ja
sanoineen, joista monet varmaan olivat hänelle tuntemattomat. Vaikka
hän oli kuullut Tiitta ukon sitä laulavan vain moniaan kerran.

Kokkosalmi on hauskemmalla paikalla kuin Kiestinki, mutta koko
joukon pienempi kylä. Viivyimme siellä vähän aikaa, ostellen taas
muiskarätsinöitä. Miesten suurena kummana kuljimme, heitä kokoontui
joukottain tanhuille meitä oudostelemaan, enkä saata sanoa, että heidän
käytöksensä oli ystävällistä, jospa ei julki vihamielistäkään. Siinä
suhteessa on kylien välillä omituinen ero. Toisissa vierasta kohdellaan
mitä ystävällisimmin, toisissa taas ynseästi, ja merkillistä on, että
kylät näyttävät pitävän nämä ominaisuutensa vuosikymmeniä.

Tuoppajärvi kokoo laajaan helmaansa melkoiset määrät vettä, mutta
liika ei vuoda reunan yli järven eteläpäästä, josta olisi Kemijokeen
lyhyt ja mukava tie, vaan se murtautuu pohjoista kohti Pääjärveen.
Noin puolen virstan päässä järvestä on Sohjenanniskan koski. Se ei ole
kovin jyrkkä, putousta ei liene kymmentäkään metriä, mutta karkeassa
erämaanluonnossaan se on viehättävä helmi. Sen paras kauneus on
tuo hopean kirkas vesi. Vähääkään sekaantumatta se Tuoppajärvestä
juoksee kosken nieluun ja kaatuu sitten sileään kalliouomaan, joka on
puhtaaksi huuhdottu kuin lasiastia, ja saapuu sen vuoksi alas saakka
yhtä läpikuultavana. Suopursujen, petäjäin, harmaitten kallioitten
kehyksissä kosken pumpulivalkoinen kuohu, leimuava aalto, sointuinen
kohina virittävät erämaahan raikasta elämää. Mutta koski ei ollut
ainoastaan kaunis, se oli lumoavakin. Pohjan päällä ei tosiaan
sileillä kohdilla erottanut vettä ollenkaan, melkeinpä olisi erehtynyt
astumaan koskeen sen voimaa huomaamatta, ennenkuin se jo olisi vienyt
mukanaan. Missä joku kivi tai pykälä rikkoi peilinä kiitävän veden,
siinä näyttivät kuohut kisailevan ilmassa kuin untuvat. Kosken alla on
kuitenkin melkoinen veden mullerrus, jossa ei näy muuta kuin murtuvaa
vettä, vaahtoavia laineita.

Ei asumusta, ei myllyä minkäänlaista ollut tämän kosken partaalla,
ainoastaan vanhuuttaan lahonneita ristejä, joita ennen erakot olivat
pystyttäneet, ja taipaleen poikki ehkä vieläkin vanhempia teloja. Joki
sitten virtaa matalain rantain välitse korpea ja suota Pontselensuun
pieneen kylään, ja laskee penikulman, toista virrattuaan Sohjenansuun
kylän kohdalla Pääjärveen.

Pienempi kuin Tuoppajärvi, mutta mahtavampi luontonsa puolesta on
Pääjärvi; eikö liene se koko Pohjolan kauneimpia järviä. Ulapat
ovat aavat, tuntureita ja vaaroja kohoo joka puolella ja katse
käsittää yläviä selkosmaita vielä kaukaa rantain takaakin siintävistä
etäisyyksistä.

Ehkä on vesi yhtä kirkasta kuin Tuoppajärvenkin, mutta samoin kuin
ovat rannat korkeammat, samoin ovat Pääjärven haudatkin syvemmät ja
siitä pimeämmät, se sen vuoksi näyttää Tuoppajärveä jylhemmältä ja
juhlallisemmalta. Vasemmalla puolella kohoo jonkun penikulman päässä
Maanselän korkea reuna vaarametsineen, ja reunan takaa näkyy Nuorunen,
Kuusamon korkein tunturi.

Etäämpänä pohjoisessa, näköjään melkein järven laidassa, on
Kivakkatunturi, jonka taitse Oulanganjoki laskee Pääjärveen,
muodostaen tunturin takana komean Kivakkakosken. Kivakan takaa
näkyy jalo Päänuorunen ja järven pohjoispäästä lähtee melkoinen
Koutajoki. Tämä koeteltuaan voimiaan Kuman rajussa koskessa laskee
laajaan Koutajärveen, josta vedet Lapin jokien vahvistamina juoksevat
Kannanlahteen. Oikeallakin rannikolla on vaaraisia maita, mutta sillä
puolella kukkulat ovat melkoista matalammat.

Pääjärven rannoilla on harvemmassa kyliä kuin Tuoppajärvellä.
Länsirannalla on Oulangansuu, pohjoispäässä Mikon kylä siinä, mistä
Koutajoki lähtee, itärannalla Majuolahti, eteläpäässä Sohjenansuu ja
joku vähäpätöinen rymä näiden lisäksi.

Sohjenansuussa oli pari kookasta Suomen malliin rakennettua ja
maalattua taloa, uutimellisine ja kukallisine akkunoineen, ja kylä
sen vuoksi tervehti puoleksi tuttavallisesti. Mutta noiden talojen
isännät olivat Suomessa, jossa heillä oli Turun seudulla kauppapuodit,
ja kotiväki kohteli minua vierastellen. Omituista on, että juuri
tämä pohjoisin osa Vienan Karjalasta tekee kauppojaan meidän maamme
eteläisimmissä osissa, aivan merimaassa. Ruotsin kielen taito ei
sen vuoksi ollut Kiestingissä harvinainen. Toiselta puolen käydään
täältä Ruijassa kalassa, ja siitä osaa norjan kieltä monias mies.
Karjalaiset näyttävät oppivan vieraita kieliä paljon helpommin kuin
länsisuomalaiset, norjan kieltä esim. kuuli täällä sangen luontevasti
äännettävän; mutta luulen heidän siitä huolimatta pitävän omaa kieltään
suuremmassa arvossa kuin muut suomalaiset.

Pääjärvi varmaan on kalainen järvi. Kylän rannassa, joka oli aivan
aavan selän laidassa, oli korkeat hirsistä rakennetut venesillat
täynnään veneitä, nuottia ja verkkoja telineineen, aittoineen. Varmaan
olisi tässä kylässä viihtynyt kauemminkin, se näytti tarjoovan niin
paljon luonnonkauneutta ja urheilua. Mutta runoja sieltä oli suotta
ruveta kyselemäänkään, ja muutakin vanhaa täällä pohjoisessa oli
niukemmalti, arvatenkin siitä syystä, että koko tämä pohjoispuoli
on verraten nuorta uudisasutusta. Pääjärven ja Tuoppajärven seudut
olivat myöhään lappalaisten hallussa, taisteluista lappalaisten kanssa
kertovat sen puolen tarinat.

Onneksi oli Pääjärvi aivan tyyni, kun illalla läksin veneellä matkaa
jatkamaan Majuolahden kylään, jonne oli pari penikulmaa. Kivakkatunturi
kuvastui edessäpäin jylhänä järven pintaan ja näytti olevan hyvinkin
lähellä, vaikka sille oli matkaa neljä penikulmaa, etäisemmät tunturit
asuivat valon keralla kuulakkaissa korkeuksissa, järvellä laskeutui
illan hämäryys, vakavuus rantain metsille. Pääjärven sanotaan olevan
myrskyllä pelottavan, mutta nyt se oli niin liikkumaton ja ääneti,
että kaukaa, virstain päästä kuului, kuinka lohet poukkuilivat ilmaan,
poukkuilivat niinkuin olisi jossain halkoalusta kuormattu. Niin ylävät
olivat rannat, että soutelimme kuin avaran salin lattiaa. Suomen
puolella päilyi Maanselän päällä paksu savu -- sitä oli jo kohonnut
päiviä ja viikkoja -- joka ujui hiljalleen järvelle päin, hämärtäen
mäkiä ja laaksoja.

Kuta kauemmin soutelimme selkää, sitä halummasta olisin sinne jäänyt.
Samalla kun luonnolla oli jo Pohjolan suuripiirteinen jylhyys,
on se kuitenkin niin pohjoiseksi rikasta ja vaihtelevaa. Olisin
tahtonut nähdä Kuman, jota kertoivat niin ankaraksi, että kävyt
putoilevat kuusista sen rannoilla. Halusta olisin käynyt uudelleen
Kivakkakoskella, johon olin tutustunut Paanajärveltä käsin siellä
käydessäni. Mutta siihen ei ollut aikaa. Pääjärvi on kuutta tai
seitsemää penikulmaa pitkä, ja olisi pitänyt viipyä viikkoja, jos sen
olisi tahtonut kunnolla nähdä.

Puolen yön aikaan saavuin puhtaalle hiekkarannalle, joka oli jo
kauas selälle hohtanut; siinä oli Majuolahden vähäinen kylä. Löytyi
sieltä kuitenkin kelvollinen talo ja ystävällisiä ihmisiä, vaikka
vierasteltiin. Ylen harvoin siihen taisikaan poiketa kulkijoita ja
syytä oli sen vuoksi katsoa pitkään outoa. Mutta yhä piintyneempää
tuntui siellä viero olevan. Luontainen ystävällisyys kuitenkin voitti
uskonnolliset ennakkoluulot, pirttiin katettiin minulle illallinen ja
ullakkoon tehtiin vuode. Mutta kun ennen maata menoa istuin pihalla
piippuani polttamassa, jott'en savulla loukkaisi talonväkeä, niin
näin ihmeekseni emännän, joka palasi vainioveräjältä ystäviään
saattelemasta, jo kaukana pitävän sormillaan nenästään. Minun
kohdalleni tultuaan hän lausui: "Ka hyvähän tämä ois vieras, nii
tupakkoo polttaa." Se minusta jo oli liikaa ja rauhallisesti poltin
piippuni loppuun huomautuksesta välittämättä. Mutta ihmeellistä on,
kuinka vastenmielistä tupakansavu on semmoisille, jotka eivät ole siihen
ensinkään tottuneet. Monta kertaa meitä saattelevat naiset rukoilemalla
rukoilivat, ettemme polttaisi veneessä tupakkaa, ja jos savua, sen
ilmaan hajotessa, vähäkin joutui heidän kurkkuunsa, niin rupesivat
he siitä ankarasti yskimään, en tiedä sitten, terveydekseenkö, vaiko
sielunsa autuudeksi.

Majuolahdessa, samoin kuin Pääjärven muissakin kylissä, oli poronhoito
jo tärkein elinkeino. Maanviljelykseen ei ollut luottamista, ei
ainakaan tässä kylässä, jonka maat olivat hiekkaperäiset. Kuivuus oli
ollut niin pitkällinen, että oraat olivat kuihtuneet aivan mitättömiksi.

Majuolahdesta kuljin oppaan keralla kaksi penikulmaa Ahvenlahteen,
joka on Jelettijärven länsipäässä. Väli on kauttaaltaan erämaata,
mutta muistoni mukaan olivat metsät tälläkin välillä kauniimpia kuin
Uhtuen kankailla. Maan muodostus oli vaihtelevaa. Vasemmalla kädellä
oli jonkun matkan päässä korkea vaaramaisema, joka näytti olevan
Kuusamon tunturialueen rinnakkaisjonoa. Sillä puolella on aavanlainen
Tiiksijärvikin, syrjäisimpiä sydänmaan seutuja, joitten asematkin
kartoilla ovat väärät, muodoista puhumattakaan. Merkillistä kyllä on
Jelettijärvikin Imbergin karttaan piirretty aivan lähelle Kiestinkiä,
puolen penikulman päähän vain, vaikka Kiestingissä joka mies tiesi
matkaa olevan kaksi penikulmaa ja Jelettijärven kylään kokonaista kolme.

Ahvenlahdessa oli vain monias talo. Oppaani saattoi minut arvatenkin
parhaaseen, jonka asukkaat olivat hänen tuttaviaan. Pirtin lattia oli
aivan täynnään vihdaskoivuja, joiden keskellä istui punakirjavia naisia
ja peräpenkillä isäntä, yllään aivinainen mekko ja housut. Kaikki olivat
uutterassa vastanteossa ja pihkainen tuoksu täytti huoneen. Harvoin
olen nähnyt vierasta niin kauniisti vastaan otettavan, kuin tämä isäntä
tervehti ja puhutteli majuolahtelaista tuttavaansa. Nähdessään meidän
sisään astuvan hän ilostuen nousi penkiltä, oikaisi kookkaan vartalonsa
ja lausui juhlallisella sydämellisyydellä:

    "Terveh siulla ammuin nähty!"

sekä astui lehtien poikki häntä kättelemään. Minuakin käteltyään hän
kehoitti istumaan ja alkoi sitten "pakauttaa vierasta" maan tavan
mukaan, kysyi ensinnä yleiset kuulumiset, keskusteli ilmat, vuodentulon
toiveet, kaupat, syventyi sitten yhä enemmän yksityisseikkoihin,
jopa kaikkien niitten niittyjen ja metsäluhtain heinänkasvuunkin,
joita olimme tiellämme tavanneet. Keskustelu juoksi niin sujuvaan ja
luontevasti, osotti niin tarkkaa luonnon havaintoa, että itsekseni
ihmettelin, kuinka avoimin silmin oppaani oli kaiken matkaa kulkenut,
vaikk'ei hän huomioistaan minulle mitään maininnut. Vasta kun nämä
kaikki asiat oli puhuttu, hän kysyi oppaalta, mikä minä olin miehiäni,
millä asioilla kuljin, ja lupasi saattaa minut veneellä edelleen
Jelettijärven kylään, jonne oli penikulman verran vesitietä.

Jelettijärvessä olivat kokemukseni aivan toista laatua. Siellä oli
vastaanotto jäykkä, milteipä tyly. Minua luultiin maankiertäjäksi, ja
seuraavasta taipaleesta Uuteenkylään vaadittiin niin kohtuuton hinta --
muistaakseni kuusi ruplaa -- että vetosin virallisiin matkakirjoihini
saadakseni kohtuhinnalla kyydin. Matkaa oli nelisen penikulmaa.

Mutta sitäpä minun ei olisi pitänyt tehdä. Epäluulot puhkesivat nyt
julki.

"Mitä myö siun pumakoistasi! Emme osaa lukea, luet niistä, mitä
hyväksi näet. Ethän sie ole meän puolen herroja. Et sie suudji
(tuomitse), et kokuo veroja, et hoia mitänä meän asjoja, mi lienet
vanhain rätshinäin kauppias, mintähden sinua kyyitsisimme?" Mitä
saatoin siihen vastata? Lukutaitoista ei ollut ketään, ei minkäänlaista
muuta; virallista suojaa kuin kylän omat isäntävirkamiehet, ja
heitäpä olikin juuri se mies, joka minulle tämän vastauksen antoi. En
edes saanut kunnollista yösijaa, vaan sain yrittää nukkua eteisessä
likaisessa vuoteessa, jossa sain ensimäiset täit tällä matkalla, ja
siinä oli niin paljon muutakin syöpäläistä, etten koko yönä saanut
nukutuksi niiden, mielipahan ja ehken pelonkaan vuoksi. Seuraavana
aamuna ei auttanut muuta kuin luvata vaaditut kuusi ruplaa, vaikka se
Karjalan oloihin nähden olikin ylen kallis hinta. Mutta ennen kun se
taival oli loppuun kuljettu, lauhduin sentään melkein kokonaan, sillä
niitä rahoja en tyhjästä maksanut.

Saattajiksi lähti taipaleelle kaksi miestä ja nainen. Matka piti
ensin moniaan virstan metsämaita, kunnes saavuttiin Jelettijärvestä
lähtevälle joelle. Se ei ollut aivan suuri, mutta luhtamailla ja
soilla oli siinä riittävästi vettä veneen uida. Polulla olivat
yöllä saamani vieraat alkaneet niin kiihkeästi leikata villapaidan
kuumentamaa selkääni, että veneeseen tultuamme ja joelle päästyämme
epätoivoisella kiireellä riisuin päältäni sekä takin että liivin
ja vielä paidankin yhdessä ajattomassa käänteessä, vapautuakseni
rosvoista. Saattajani eivät tuosta suurestikaan kummastuneet, nainen
kysyi vain osaa ottavasti: "Voi veikkonen, olet sie matkalla täipynyt?
Niitä kohoo ihosta näin helteellä", heitti aironsa ja rupesi etsimään
villapaitaa. Ja tottuneena hän sen puhdistikin tuota pikaa ja saatoin
rauhallisemmalla mielellä jälleen pukea sen päälleni.

Nämä saattajat olivat sitä kaikkein syvintä vieroa, mitä matkalla
tapasin. Tuon tuostakin he ristivät silmänsä ja siunailivat, liekö
siitä kun polttelin tupakkaa, vaiko lähestyvää ukonilmaa, vaiko vain
syntisyyttäni, sillä he näyttivät luulevan saattelevansa pahinta
maankulkuria. Pelko ei ollut minustakaan kaukana... He olivat
Jelettijärvessä maininneet taipaletta hyvin koskiseksi ja sen vuoksi
vaikeaksi kulkea; mutta minä, joka mielestäni olin niin paljon koskia
kolunnut, pidin tuota puhetta vain keinona rahain kiristykseen. Ja kun
joki ei ollut sen suurempi, niin olin mielestäni arvostellut asian
aivan oikein. Mutta sainkin tutustua vaikeuksiin, jotka olivat aivan
uuden luontoiset.

Maat olivat näköjään jotenkin lakeita, louhista morenipohjaa asui
missä kangas, missä suo. Tuli sitten vastaan ensimmäinen koski, mutta
kun sen kohinaa ei kauaskaan kuulunut, niin arvelin helpostikin siitä
pääsevämme. Mutta kun olimme laskeneet sen niskaan ja rantaa pitkin
kävin sitä katsomaan, niin selvisikin minulle, minkä vuoksi näitä
koskia oli vaikeiksi sanottu. Vesi oli huuhtonut kivien välistä kaiken
irtaimen maan, niin että kosken pohja oli yhtä ainoata louhikkokatua,
johon vesi katosi niin syvälle, että vain lirinää kuului ja siellä
täällä näkyi joku juokseva salasuoni. Semmoista koskea on tosiaan
vaikeampi laskea kuin taivaltaa pitkin kuivaa kangasta. Mutta keväällä
mahtaa siinä olla melkoinen ryöppy, koska tulvat olivat viruttaneet
koko jokilaakson maasta paljaaksi.

Mäkeen nousi siis tiemme, kulki kankaan poikki ja ainakin puolen
virstaa täytyi venettä vetää ja tavaroita kantaa, ennenkuin oltiin
jälleen joessa. Ja semmoista oli sitten matka edelleenkin. Missä vain
oli kynnys, siinä louhikkokin, jonka huokoisiin vesi katosi, niin että
oli taivallettava maisin. Yksi näistä taipaleista oli kaksi virstaa
pitkä. Kaksi virstaa oli venettä vedettävä pitkin koleikkoa polkua. Ken
ei ole itse ollut semmoisessa urakassa, tuskin aavistaakaan, kuinka
rasittava neljännespenikulmaa pitkä vetotaival on. Pidin itseäni jo
onnellisena, että kuudella ruplalla pääsin. Mutta päivässä kuitenkin
siitä suoriusimme ja illalla myöhään saavuimme Uuteenkylään.

Järven rannalla oli kylä, niin kehno ja viheliäinen, että kammotti
katsella. Niin pahanpäiväisen kurjaa rytökasaa en ollut vielä nähnyt.
Yksi talo oli kuitenkin muita parempi, ja siihen veivät oppaani.
Se oli ympäristössään melkeinpä komea, mutta sen omistajapa olikin
rakennusmestari, joka oli rakennellut taloja Kieretissä. Pihalle
tuli vastaani kaksi parrakasta nuorta miestä, jotka pitivät talossa
isännyyttä vanhan isännän poissa ollessa. Yhtä tylyjä kun oli oltu
Jelettijärvessä, yhtä odottamattoman vieraanvaraisia täällä oltiin.
Minut saatettiin pirttiin, samovaara paikalla sytytettiin, aljettiin
puuhata ruokaa ja toimitettiin vaatteeni kuivamaan. Pyssyni otettiin ja
vietiin orsille. Huomatessaan takkini alta revolverinnauhan pyysivät
isännät paikalla sitäkin, ja kun en siitä luopunut, niin kehottivat
vain olemaan pelkäämättä, ei minulle mitään pahaa tapahtuisi. Mutta
ystävällisyys oli niin liehakkoa, että se herätti epäilystäni. Muistin
varotukset, joita oli Kuittijärvellä lausuttu, että täällä merimaassa
oltiin rosvoja.

Toivoin sen vuoksi pääseväni yksin makaamaan huoneeseen, jotta saisin
sulkea oven; mutta aitassa, johon minulle vuode valmistettiin,
nukkuikin toinen isännistä vaimonsa ja lapsensa kanssa. Minun sinne
saapuessani oli vaimo lapsineen jo levolla. Vuoteeni, joka oli
lattialle laadittu, oli kyllä huononlainen, vaatteet haisivat kovin
ummehtuneelle ja likaiselle, mutta valitsemisen varaa ei ollut. Kun
olin ylen väsynyt ja puoliyö oli tulossa, niin veti se sittenkin
puoleensa vastustamattomalla voimalla. Mutta vaikka unettikin
ylenmäärin, niin en sittenkään uskaltanut nukkua. Jonkun aikaa siinä
taisteltuani unen kanssa näin nuoremman miehistä tulevan sisään ja
kuiskaavan jotain vaimonsa korviin, jonka jälkeen hän otti lapsen ja
kantoi sen pois. Säpsähdin aika lailla ja olin taas vähän aikaa ilmi
valveilla. Tuskahisessa odotuksessa kului taas joku aika, kunnes ovi
jälleen narahti, sama mies astui pirttiin ja taas kuiskasi jotain,
jonka jälkeen vaimo nousi ylös ja molemmat lähtivät pois, niin että
olin yksin. Nyt säikähdin vielä enemmän, sillä luulin heidän nyt
aikovan hyökätä päälleni. Saattoihan sen arvata, että minulla oli joku
sata ruplaa rahoja matkassani. Mutta päätin myydä henkeni kallihista, ja
oivallisella revolverillani arvelin voivani pitää puoliani, jos vain
hereillä pysyisin. Mutta uni alkoi olla ylivoimainen. Vaikka miten
olisin ponnistellut, se painoi raskaat silmäluomeni umpeen, mutta
toiselta puolen mielen jännityskin auttoi, että aina välistä sävähdin
joksikin sekunniksi valveilleni. Alkoi kuulua ukkosen jyrinää ja
silloin tällöin välähti huone valoiseksi, vaikka seinässä oli vain yksi
pieni aukko. Kerran siitä taas säpsähdin valveille, kun ovi narahti
-- ja molemmat isännät astuivat huoneeseen. En virkkanut mitään,
makasin hattu kasvoillani ja tarkastelin sen alta heidän toimiaan. He
astuivat aivan vuoteeni viereen ja seisahtuivat siihen. Olin varma
siitä, että he aikoivat heittäytyä päälleni äkkiä ja ehkä paikalla
kuristaa minut, kuoleman tuska tuli päälleni, sydämeni lyödä rouskutti,
kuin olisi tahtonut murtua, ja hengitys salpautui. Mutta peiton alla
käänsin revolverin heitä vastaan valmiina paikalla ampumaan, jos he
yrittäisivät heittäytyä päälleni. Vihdoin rauhoituin sen verran, että
sain kysytyksi, mitä he tahtoivat... Sanoivat tulleensa pitämään
minulle seuraa, kun en tullut pirttiin ja ankara rajuilma oli
tulossa. Hermostuneena huudahdin silloin: "Läkkä veljet pois, en mie
ukkosta varaja, nukkua pitäisi, ylen olen uupunut". Siihen he tyytyivät
ja lähtivät! Mutta valvoa koetin yhä edelleen. Aluksi se onnistui. Tuli
ukonilma semmoinen, että seinät olivat kukistua päällemme. Yö muuttui
synkeän pimeäksi, mutta salama toisensa jälkeen valaisi pienen huoneen
valkeammaksi kuin keskipäivällä. Toiset jyräykset olivat lyhyitä kuin
räjäykset, toiset kammottavia, kuin olisi päältämme taivas revennyt ja
rauniot kukistuneet ylitsemme. Mutta niinkuin sotatanterella vallitsi
kuolon hiljaisuus joka jyrähdyksen välillä. Sitten alkoi kuulua etäistä
tohua, epämääräistä jyminää, kohinaa kankailta, joka lähestymistään
läheni. Ja kattoon alkoi naksahdella raskaita pisaroita, ne taajenivat,
ja sitten rankkasade äkkiä koko voimallaan kaatui päällemme. Se pieksi
kattoa, täytti malkain välit, tulvasi joka raosta huoneeseen, niin että
lattia oli yhtenä lammikkona ja minun täytyi vetää hattu kasvoilleni
sateen suojaksi. Mutta nyt muiden ehkä pelätessä pahimmin, minä tunsin
viihdyttävää rauhaa luonnon riehuessa. Lienee ollut noin kahden'aika,
kun sitten väkisin nukuin. En herännyt enää siihen, kun perhe aamuyöstä
oli saapunut makuusijoilleen. Koko keveältä tuntui herätä seuraavana
aamuna -- hengissä. Kun heiltä kysyin, miksi olivat yöllä pois
lähteneet, niin vastasivat he tavan olevan semmoisen, että ukonilmalla
perhe kokoontuu pirttiin obrasain eteen rukoilemaan. Samalla sytytetään
tuohukset palamaan. Siinä sitten molitaan, niin kauan kuin ilmaa kestää.

En kysynyt sen koommin, miksi he olivat kahden saapuneet huoneeseeni
ja vuoteeni viereen, ja tokkopa he olisivat aikeitaan ilmaisseetkaan,
jos heillä pahoja aikeita oli. Mutta tyytyväinen olin, ettei minun
tarvinnut viettää talossa toista yötä.

Auliisti he auttoivat minut matkaan, laittoivatpa paljaita nuoria
iloisia tyttöjä saattamaan seuraavan taipaleen poikki Tyrhyyn.
Semmoista kohteliaisuutta tavallisesti osotettiin vain virkamiehille.
Syy saattoi kuitenkin olla toinenkin. Tytöt matkalla kertoivat, että
nuoret isännät sinä päivänä odottivat isäänsä kotiin saapuvaksi. Hän
oli lähtenyt Kierettiin hakemaan juhlaksi viinoja, ja niitä piti nyt
juotaman. Juoppous oli ruvennut täällä merimaassa valtaa saamaan, eikä
sitä minään pahana pidetty, vaan päin vastoin pidettiin onnellisena
sitä, joka oli kyennyt hankkimaan itselleen kunnon pääntäyden.
Naistenkin kuuli kerskailevan, kun heidän miehensä olivat olleet
humalassa.

Uudestakylästä oli Tyrhyyn vain penikulma matkaa. Mutta väli oli
hyvin soista ja sen vuoksi vaikeata kulkea. Tyrhyyn olivat toverini
ja Varahvontta jo ennättäneet saapua ja suuri oli iloni, kun heidät
tapasin. Kerroimme toisillemme seikkailumme. Heidän matkansa oli käynyt
onnellisesti pitkin kevaritietä; edellisen yön he jo olivat maanneet
Tyrhyssä, jossa ei ukkosesta tietty mitään.

Tyrhy oli niin kurja kylä, ettei siellä ollut kestikievariksi
kelvollista taloa, vaan olivat viranomaiset sitä varten rakennuttaneet
siistin mökin, jossa oli kaksi huonetta, eikä muuta vikaa kuin
runsaasti luteita. Edellisen yön oli toverini saattajineen sen vuoksi
täytynyt nukkua porstuassa. Tyrhyn kevaria piti Pingan kevarin isäntä,
joka toimitti Tyrhynkin kyydit. Pingan kylä on parin penikulman päässä
Kieretin järven takana. Pingasta tulleet kyytimiehet odottivat Tyrhyssä
saapumistani, viedäkseen meitä edelleen aina Kierettiin saakka. Sinne
oli vielä matkaa neljä penikulmaa.

Nyt kuljimme oikein kruunun maantietä, eikä parempaa tietä tarvitsekaan
jalkamies. Kaikissa välillä olevissa järvissä oli kevareilla mukavat
veneet kummassakin päässä. Matalia salmiakin oli jossain kohden
kaivettu, virtoja perattu ja kaikkiin soihin rakennettu sillat.
Etelämmässä suosillat tavallisesti olivat poikittain ladotut ja niitä
saattoi hevosellakin kulkea. Täällä sitä vastoin oli pantu rinnan
pienain päälle kaksi hirttä, joitten selkä oli veistetty sileäksi.
Jalan astua olivat nämä sillat paljon paremmat. Sillattomain suomatkain
jälkeen kulku tällä vaatimattomalla tiellä oli kerrassaan huvimatkaa.

Maisemat olivat melkein ainaisia yksitoikkoisia soita. Siellä täällä
oli kuitenkin järvien ja jokien rannalla parempaakin kasvullisuutta.
Tällä välillä oli paria penikulmaa pitkä järvikin, Luovuska, jota ei
ollut missään sen aikuisissa kartoissa. Sen vuorirannoilla kasvoi
toisin paikoin koivikoita, mutta näin lähellä kolkkoa Vienan merta
koivu jo oli niin haalistunut ja väritön, että se oli kuin metsän
jäähyväinen pohjolaa kohti kulkevalle matkamiehelle. Kun saavuimme
likemmä Kierettiä, niin tuli vastaamme kolkkoja kallioita. Kieretin
joen rannalla saimme kotvan ammuskella, ennenkun saapui venäjää
puhuva mies meitä noutamaan. Pian marssimme sitten konttinemme
kauppalaan, jonka satamassa melkoiset merialukset osottivat, että oli
tultu valtameren rannalle, vaikka tosin erääseen sen syrjäisimmistä
sopukoista. Aavaa merta ei kuitenkaan näkynyt, sillä Kieretti on lahden
pohjukassa saarien takana.

Kieretin joki laskee puolen virstan mittaisena rajuna koskena pieneen
Vienan meren lahteen, ja tämän kosken rannalla on kauppala. Koski oli
par'aikaa täynnään suuria pölkkyjä, joita laskettiin mereen, arvatenkin
Koutaan vietäviksi, sillä siellä ovat suurimmat sahat. Kauppala on
vähäinen, mutta on siinä joku kookkaampikin kahdenkertainen talo,
koska siellä asuu venäläisiä virkamiehiä ja asukkaistakin toiset
ovat kaupan, kalastuksen ja merenkulun kautta päässeet hyötymään.
Ennen oli Kierettikin karjalainen, mutta ainoastaan jonkun harvan
kuuli siellä enää karjalaa puhuvan. Melkein koko väestö on nykyään
umpivenäläistä. Kaduilla kasvoi pitkää ruohoa, mutta puisista
jalkasilloista päättäen ne mahtavat syksyllä olla hyvinkin lokaiset.
Vähän niitä tosin rattailla kuljettanee, sillä ei ainoatakaan ratsain
ajettavaa tietä tullut kauppalaan. Kauppalan laidassa on kivestä
rakennettu kirkko ja kierettiläisten perunamaat. Ilmaston kovuutta
osotti kuvaavasti peltojen pienuus. Ne eivät olleet sen suuremmat,
kuin että melkein olisivat peittyneet ympärillään olevan aidan alle,
jos se olisi kaatunut. Metsätkin olivat ainakin lähimailla huonot,
eivätkä laitumetkaan kehuttavat, koska kauppalassa oli niin vähän
maitoa, että piti odottaa iltaan lehmäin palaamista, ennenkuin
sitä saimme. Kestikievari oli viihdyttävän siisti, mutta muutoin
odottamattoman huonosti varustettu. Aloimme jo pelätä ruuan puutetta,
kunnes emäntä kysyi, tahdoimmeko verestä silliä. Sepä vasta oli löytö!
Niin oivallista kalaa harvoin saa, kuin tuo Vienanmeren rasvainen
pieni silli, "haliee", se kerrassaan suli kielellä. Pieni "botska"
maksoi vain 35 kopeekkaa. Kaloja sanottiin toisin ajoin saatavan niin
runsaasti, että niitä oli mahdoton saada myydyksi. Kalanpyynnin ja
kaupan ohella kierettiläiset harjoittavat sisämaahan melkoista jauhon
kauppaa ja paljon viljaa oli siellä varastossa.

Tuskin olimme kunnolla saapuneet kestikievariin, siistinneet vähän
pukuamme ja muotoamme -- näytimme jo jotenkin rehjuilta -- kun
saapui huoneeseen ummikko venäläinen mies, jonka rinnassa oleva
lappu ilmaisi poliisiksi, vaikka hän olikin tavallisissa vaatteissa.
Sen verran ymmärsimme hänen puheestaan, että hän ilmotti stanovoin;
s.o. nimismiehen, lähettäneen kysymään, mitä miehiä olimme, ja
kutsuneen upravljeenieensa passia näyttämään. Työnsin miehelle käteen
Arkangelin kuvernöörin antamat suositus- ja matkakirjeet, ja jonkun
ajan kuluttua hän palasi ja sanoi stanovoin käskeneen kysyä, pitikö
meille olla "djesjatskoi" passariksi (tämä oli joku kaupungin porvari,
sillä porvariston tuli vuoron mukaan hoitaa näitä pienempiä virkoja).
Kiitimme kunniasta, mutta arvelimme tulevamme muutoinkin toimeen.
Kävin kuitenkin näyttämässä itseäni stanovoille, joka ottikin mitä
ystävällisimmin vastaan, ja kaikki viralliset asiat olivat tuota
pikaa selvillä. Vähän sen jälkeen, kun olin kestikievariin palannut,
kannettiin huoneeseen suuri tarjotin, joka oli täynnään aivan vereksiä
vehnäleivoksia. Sanottiin, että leivokset olivat stanovoin lähettämät.
Meidän oli sitä suurempi syy olla hyvillämme kohteliaisuudesta, ja
vastalahjaksi lähetimme muutamia mitä parhaita uistimia, mitä meillä
oli matkassa -- meillä oli niitä hyvin suuri valikoima -- ja toivoimme,
että Vienanmeri runsaasti maksaisi hänelle takaisin.

Mutta muuta hauskaa ei tämä pieni ja ventovieras kauppala meille
tarjonnut. Olimme tosin saaneet kehotuksen etsiä täältä Petsamon
luostarin vanhaa kronikkaa, joka luostarin palon jälkeen -- luostari
oli Kuolan pohjoisrannikolla -- Gottlundin tietojen mukaan oli joutunut
erään Kieretin porvarin haltuun. Mutta vaikka löytö olisikin ollut
arvokas, ei meissä ollut miestä saamaan selkoa porvarista, ei edes
hänen suvustaan. Siitä päättäen lienee siis tutkimukselta hävinnyt
tärkeä asiakirja, joka ehkä olisi voinut luoda paljonkin valoa näitten
syrjäisten seutujen entisyyteen.

Olin huomaavinani, että Vienanmeren aluksenmalli on siksi
sulavamuotoinen ja samalla vanhanaikainenkin, että sillä mahtaa olla
hyvin vanhat juuret. Pienemmät veneet olivat kauttaaltaan "katajalla
ommellut"; naulain sijasta oli taivutettu kaarien ja lautain läpi
taidokkaihin solmuihin katajan oksia, jotka siis pitivät venettä
koossa. Veneessä ei ollut ensinkään metalliosia, kosk'ei rauta
Vienanmeren suolaisessa vedessä kauaa kestäisi. Se on varmaan hyvin
vanha rakennusmalli, niin juuri olivat viikinkienkin alukset kootut.
Tapasin Kieretissä maalla suuria kuorma-aluksiakin, jotka oli samalla
tavalla koottu puuvaarnoilla ja solmuun taivutetuilla katajan vesoilla.
Laivanrakentajat ainakin osaksi ovat yhä vieläkin karjalaisia. Ervasti
kertoo, että Usmanan kylä, joka on Kemijoen varressa, rakentaa Kemin
kaupungissa laivoja, vaikka kylä onkin sisämaan kylä, ensimmäinen meren
rannalta tullen karjalaisella kielialueella.



LÖNNROTIN MATKA KUUSAMOSTA VIENAN MERELLE V. 1837.


Levättyään Kuusamossa jonkun viikon Lönnrot heti uuden vuoden jälkeen
lähti jatkamaan matkaansa perimmäiseen pohjoiseen. Hän matkusti
Kuusamon kirkolta Tavajärven kautta, Nuorusen ohi, Oulangansuuhun
Pääjärven rannalle, sieltä järven poikki Majavalahteen (Majuolahteen),
Heinijärven ja Jelettijärven kautta Kierettiin ja Kieretistä
Vienanmeren rantoja pohjoista kohti Kannanlahteen, josta hän poroilla
ajoi Kuolanniemen poikki Kuolaan.

"Koutalan ja Oulangan suun välillä oleva ylänne, Nuorainen, on
huomattavimpia, sitäpaitsi on lähellä Oulangan suuta Kivakka sekä
useita muita. Yleensä on paljo korkeita paikkoja Pääjärven ympärillä.
Muuan saarista, Lupsinki, on niinikään ylänköä ja sen vuoksi melkein
kokonaan kaskettu. Järven eteläpäässä asuvat kyläläiset kutsuvat
pohjoispään asukkaita lappalaisiksi, vaikka nämä ovat yhtä hyviä
suomalaisia kuin he itse, asuvatkin samoin j.n.e. -- Ainoastaan
kaksi kylää, Kuva ja Tumtsa, jotka ovat hieman pohjaiseen Pääjärvestä,
ollen samalla äärimäiset suomalaiset kylät Venäjän puolella, kenties
muodostaa vähäisen poikkeuksen, koska niillä vallan vähissä määrin,
tuskin ollenkaan, on maanviljelystä, ne kun elävät poronhoidolla.
Näistä kylistä alkaa kotalappi, joka seikka ei kuitenkaan ole siten
käsitettävä, että lappalaiset kodissaan asuisivat lähistössä."

Matka Majuolahdesta Vienan merelle muodostui erittäin seikalliseksi;
hädin tuskin Lönnrot pelastui ryöstöstä, ehkäpä surmasta. Ei ole
ihmettelemistä, että hänen mielialansa sen vuoksi oli ylenmäärin
painostunut ja koti-ikävä kaiken aikaa kalvava.

Seikkailuistaan hän päiväkirjassaan tarkoin kertoo -- muuta
kirjoittamista olikin näillä kulmilla vielä vähemmän kuin matkalla
Uhtuesta Kuusamoon.

"Matkan ensimäinen puoli (Majuolahdesta Heinijärveen) kuljettiin
tiheän metsän läpi, niin ettei puoleen aikaan nähnyt muuta kuin
puita ympärillään ja lumen taivuttamia haaroja ja oksia päänsä
yläpuolella. Aina kun vemmel sattui niihin ja karisti joukoittain lunta
kyyditsijänaisen päälle, hän iloitsi siitä, että seuraavana vuotena
oli tuleva hyvä vuosi, kun oli niin paljo huuetta metsässä. Vasemmalla
näkyi Majavaara, joka kaukaa näytti hyvinkin muhkealta, mutta jota
lähemmäksi tultua ei enää voinut nähdä. Niin käy monien suuruuksien,
jotka läheltä katsoen menettävät arvoansa."

"Jo edeltä minua oli pelotettu jäletjärveläisten suhteen, heitä kun
sanottiin hyvin raaistuneiksi, ja kun eivät, kuten muiden kylien
asukkaat, matkustele Suomessa. Muun muassa sanottiin heidän olevan
varkaita kaikki tyyni, niin ettei, vaikkapa usein kyselinkin asiaa,
voitu mainita ainoatakaan taloa, joka tässä suhteessa olisi tehnyt
poikkeusta. Kaiken tämän johdosta minua neuvottiin sekä Majavalahdessa
että Heinäjärvellä ottamaan kyyti sieltä suoraan Kierettiin, joka on
suuri kylä tai kauppala Vienanmeren rannalla. Mutta kun siihenastinen
runosaaliini oli niukanpuoleinen, en tahtonut kulkea yhdenkään kylän
ohi, ja sitäpaitsi ajattelin, ehkäpä tässä rosvoinpesässä, tässä
metsäkylässä on jotakin, kukaties sellaista, mitä ei muissa kylissä
edes ole saatavissa. Toimitin siis niin, että Majavalahdesta tultaisiin
paria päivää myöhemmin ottamaan minut Jäletjärvestä sekä kyyditsemään
edelleen Kierettiin päin; nuo kaksi päivää aioin viipyä kylässä.
Tuskin olin perille tultuani ehtinyt saada vyöni irroitetuksi, kun 5
tai 6 miestä tunkeutui Kontrattalan talon pieneen pirttiin kysyen,
eikö minulla ollut viinaa. Kun sitä ei saatu eikä ollutkaan, alkoi
todellinen kyseleminen siitä, mitä minä kuljin kaupitsemassa. Pian
oli siihen kysymykseen täällä, kuten muuallakin, vastattu, mutta sitä
vaikeampi on selvitellä näille raakalaisille, missä toimissa liikkuu.
Jos heille sanoo kymmenesti asian niinkuin se on, niin he osaksi eivät
ymmärrä, osaksi eivät usko sanaakaan, vaan tulevat kahta uteliaammiksi
saamaan tietää. Joskus olen suoriutunut asiasta keksimällä jotakin
toista, esim. että minulla on sukulaisia siellä, minne matkustan, tai
kuljen oppiakseni venättä tai kuulustellakseni merimiehen paikkaa
j.n.e. Mutta osaksi on vastenmielistä puhua muuta kuin totta,
osaksi ei sitäkään uskota. Täällä Jäletjärvessä he olivat itsestään
päässeet asiani perille. Minut muka oli lähetetty edeltä tutkimaan
maan varallisuutta, jonka jälkeen Ruotsi oli tuleva sotimaan näille
seuduille. Niin vähän he vielä tietävät, että luulevat Suomen olevan
Ruotsin vallan alaisena, eivätkä uskoneet saman keisarin hallitsevan
sekä Suomea että Venäjää. -- Talon emäntä ilmoitti minulle tämän ennen
miesten tuloa ja toinen nainen sanoi: mitä tekisit, jos tulisivat
tappamaan sinut? Vastasin, että siihen varmaankin tarvittaisiin
kaikki kylän miehet, ja jos se sitten onnistuisi heille, olisi kyllä
niitä, jotka tiedustelisivat jälkiäni. Kuitenkin ajattelin olevan
parasta olla liikkumatta kylässä, ja odottaa talossa, kunnes ne
tulivat, joiden piti kyyditä minut Kierettiin. Olinkin koko seuraavan
päivän kotona, varsinkin kun talossa, missä asuin, oli lapsia ja
vanhempia henkilöitä, jotka kertoivat satuja ja lauloivat muutamia
runontoisintoja. Iltahämärässä tuli taas useita miehiä pirttiin ja
alkoi kysellä matkaani Kierettiin. Sanoin heidän jo kuulleen kaiken
moneen kertaan, ja ettei minun siis tarvinnut toistaa sitä. Silloin
muuan heistä sanoi: entä jos matkustatte valmistaaksenne sotaa maalle.
Näin heti, ettei hänestä helpolla voinut saada hänen vakaumustaan,
jonka vuoksi olin suuttuvinani, ehkäpä todella suutuinkin, ja käskin
hänen heti pitämään suunsa kiinni tuon sotansa suhteen, ellei tahtonut
tulla ulosheitetyksi pirtistä. Uhkaus oli vähällä toteutua, sillä hän
ei näyttänyt huolivan ensimäisestä uhkauksesta; vasta vähitellen hän
kuitenkin alkoi vaieta. Sen jälkeen joku toisista miehistä kysyi, enkö
tahtonut ottaa kyytiä Kierettiin tai Uuteenkylään, joka on 40 virstan
päässä Jäletjärvestä eli puolitiessä. Sanoin jo tilanneeni kyydin
Majavalahdesta. Mutta silloin hän poikkesi venäläisen lainopin alalle
ja sanoi, että kyytiä ei saanut tilata toisesta kylästä, vaan että se
täytyi ottaa siitä kylästä, missä oli. Hänkin oli uhkauksilla saatava
vaikenemaan. Sanoin, etten yhdenkään sen kylän miehen kanssa tahtonut
matkustaa askeltakaan, vaikka haluaisivat ilmaiseksikin kyyditä minua,
jota vastoin muille antaisin vaikkapa kaksikertaiset kyytirahat. Enpä
olisikaan toisin menetellyt. Sen jälkeen he rupesivat puhumaan venättä
keskenään, kuitenkin hiljaa, sillä pelkäsivät, että mahdollisesti
saatoin ymmärtää. Sitten lisäksi pari miestä meni kotvaksi ulos,
neuvottelemaan, kuten arvelin. Muuan naisista sanoi minulle sillä
aikaa, ettei minun pitänyt pelätä, sillä heidän pirtissään he eivät
rohkenisi mitään tehdä. Käskin hänen tyyntyä ja lisäsin, että vaikka
koko pirtti olisi täynnä miehiä, en sittenkään pelkäisi. Mitään sen
enempää ei siitä tullut. Miehet tulivat jälleen sisälle, ja minua
pyydettiin, tai kysyttiin, halusinko mennä kylpemään. Saunaan en
kuitenkaan sillä kerralla mennyt, sillä pidin turvallisempana pirttiin
jäämistä. Onhan kuultu useita kertomuksia tämänkaltaisista ihmisistä,
että he ovat saunoissa joko kuristaneet kuoliaaksi tai tukehuttaneet
useat matkustajat, joilla arveltiin olevan rahoja mukanaan. Vähää
ennen kuulin kerrottavan Heinäjärvessä, miten erään karanneen sotilaan
ja erään talonpojan epäiltiin 15 ruplan tähden yhdessä kuristaneen
tai tukehuttaneen kuoliaaksi erään Kuusamosta kotoisin olleen
vanhan ukon. Vainaja oli haudattu Heinäjärvelle. Kysyin, eikö näin
epäiltävän tapauksen johdosta oltu pantu toimeen lääkärintarkastusta,
ja tähän vastattiin: kukapa rohkenee saattaa heitä ilmi, sillä jos ei
saataisi mitään todistuksia epäiltyä murhamiestä vastaan, täytyisi
koko kylän maksaa sakkoa ja sen lisäksi kyyditä ja elättää lääkäri
hänen tarkastusmatkallaan. Lainsäätäjä, joka on määrännyt yhteisen
rangaistuksen koko kyläkunnalle niissä tapauksissa, jolloin murhamiestä
ei saada ilmi, on epäilemättä tarkoittanut parasta, mutta myöskin
kysymyksessä oleva tapaus osottaa, minne se on johtanut. Välistä näet
sattuu, että sillä on vallan päinvastainen vaikutus. Myöskin kysymys
maksuttoman kyyditsemisvelvollisuuden poistamisesta, mikä rahvaalla
on, kun tehtävä matka koskee rahvaan asioita, vaatinee lähempää
punnintaa. Sillä paitsi sitä vahinkoa, jonka se tämänlaatuisissa
tapauksissa voi matkaansaada, olen kuullut pääsyyksi karkulaisienkin
sietämiseen mainittavan, että kukaan ei tahdo maksutta kyyditä
heitä Kemiin tai Kuolaan, vaan antaa heidän kernaammin oleskella
paikkakunnalla. Harvoja esimerkkejä lieneekin siitä, että yhtäkään
karkulaista olisi vangittu ilman erityistä haetuttamista. Kuinka
lukuisasti näitä on Tuoppajärven tienoilla rosvoinpesän turvissa, siitä
toiste, mutta muuallakin kuin Tuoppajärvellä on harvoja kyliä, joissa
ei olisi useita karanneita sotilaita."

"Majavalahdessa oli muuan talonpoika viime syksynä ottanut itselleen
vaimon Heinäjärvestä. Vaimo, joka vasten kaikkien neuvoja oli ottanut
tämän miehen, oli pian huomannut erehdyksensä ja eli nyt puolta vuotta
myöhemmin tosin yhdessä hänen kanssaan, mutta ei parhaissa väleissä.
Puhuttiin, että hän aikoi hylätä miehensä ja matkustaa takaisin kotiin.
Kysyttyäni, voisiko se käydä päinsä, vastattiin: 'miksikä ei, sillä
eihän mies ole tehnyt häntä sen huonommaksi, varsinkaan kun hän ei edes
ole viime aikoina käyttänyt samaa vuodetta miehensä kanssa.' Lisäksi
vielä sanottiin, että vaimo vielä kyllä voi saada paremman miehen,
kun hänellä oli edullinen ulkonäkö, ja kun hän ei vielä ollut tullut
siunattuun tilaan."

"Erään Heinäjärven talon vanha emäntä oli kotoisin Kargopolista eikä
vielä osannut puhua karjalan kieltä, vaikka hän oli ollut 7-8 vuotta
täällä ja seurustellut suomalaisten kanssa. Tosin hän ymmärsi kaikki
tai ainakin sanoi ymmärtävänsä. Hän oli karannut miehensä luota, niin
sanottiin, oli päässyt ensin Skiitan nunnien moskajoukkoon, mutta
luultavasti taas ruvennut kaipaamaan avioliittoa ja siten tarttunut
tänne."

"Samassa Heinäjärven kylässä, joka muuten oli hyvin köyhä, eli muuan
leski ja hänen kaksi lastansa kurjimmassa tilassa, missä ihmisen
voi kuvitella elävän. Hän kysyi minulta, osasinko ennustaa kädestä;
kysyttyäni mitä asiata hän tahtoi saada selville, hän vastasi
haluavansa edeltäkäsin tietää, oliko hän ennen kevättä kuoleva nälkään.
Hän asui omassa pirtissään, jossa ei ollut ainoatakaan huonekalua,
sillä kaikki hän oli kantanut kylään saadakseen ruokaa. Nyt hän joka
aamu ja ilta kävi 7-8 taloa, kiertäen talosta taloon, ja kerjäsi
'Jumalan sanaan'. Olin monasti saapuvilla, kun hänelle annettiin
jotakin, milloin poikkileikatuita jyvättömiä tai hallan panemia
tähkäpäitä, milloin tähkäjauhoja, milloin pettu- tai olkijauhoja.
Poltto- ja pärepuutkin hänen täytyi kerjätä. Lapsilla ei ollut paitaa
eikä muita vaatteita, minkä vuoksi he aina loikoivat uunilla, kun minä
olin siellä. Kysyin, miksi hän ei mennyt lastensa kanssa kerjäämään
parempiin kyliin, ja hän vastasi, ettei voinut viedä alastomia lapsia
ulos talvipakkaseen. Hän kertoi muuten olevansa syntyisin Kuusamosta,
mutta oli jo nelivuotisena tullut tänne ja kastettu toiseen uskoon.
Hänen isänsä oli ollut se mies, joka sanottiin pari vuotta sitten 15
ruplan tautta kuristetun kuoliaaksi tai tukehdutetun saunaan."

Lönnrotilla oli sitä suurempi syy pelkoon, kun samassa Jelettijärven
kylässä oli usein ennenkin ryöstetty matkamiehiä.

"Viinaa kysyttiin ainakin seitsemän kertaa Jäletjärvessä, vaikka usein
on ryöstetty pois viina niiltä, jotka sitä ovat tuoneet. Tämän tiesin
ja sanoin; eihän kuulu olevan luvallista"...

"Seuraavana sunnuntaina pantiin toimeen tanssit pirtissä. Minua
pyydettiin puhaltamaan huiluani, mutta ollen hieman närkästynyt heidän
eilisestä loruilemisestaan, en siihen suostunut. Vielä maanantaina
tuli luokseni muuan mies, joka tarjoutui minua kyyditsemään. Sanoin,
etten huolinut kyydistä. Aikomukseni oli, ellei Mihkalia sinä päivänä
olisi kuulunut, seuraavana yönä joko lähteä takaisin Heinäjärveen,
tai ottaa talon vanhin poika, joka näytti olevan hieman parempi mies,
oppaaksi, ja ollenkaan aikeistani ilmaisematta jalan kulkea neljän
penikulman taival Uuteenkylään. Tätä minun ei kuitenkaan tarvinnut
tehdä, sillä Mihkali tuli maanantaina; -- mutta kun kieltäydyin
ottamasta tarjottua kyytiä, äskeinen mies pyysi talon poikaa kanssaan
ulos ja neuvotteli siellä kauan, mistä, sitä en saanut tietää,
mutta minulla on syytä luulla hänen neuvotelleen siitä, että minut
ainakin ryöstettäisiin; niin luulen sitä suuremmalla syyllä, kun eräs
talon naisista piti tärkeänä mennä heidän puhettaan kuuntelemaan.
Ainoa, minkä poika lähtiessäni virkkoi, oli: 'Milma jo hätäytellä
alettiin, kun teitä tässä viikon pi'in ja käskettiin pois ajamaan.'
Kovin kernaasti läksin kolmannen päivän aamuna tästä sekä tapojen
että ravinnon puolesta kurjasta kylästä. Mutta enpä vielä päässyt
rauhaan tästä roskajoukosta. Muuan miehistä, Mihkali Sergein poika,
oli yhdessä toisen hyvän toverin, Kirilä Hilpän pojan kanssa
Särkiniemestä lähtenyt vähää jälkeen Kierettiin matkustamaan samaa
tietä, jota minun oli kulkeminen. Jäletjärven ja Uudenkylän välillä
on puolitiessä, 20 virstan päässä kummastakin paikasta, mökki, jonka
luona matkustajat syöttivät hevosiaan, ja jossa itse syövät. Siinä
he meidät saavuttivat. Alettiin taas puhua passistani. Sanoin, että
enhän ollut millään karkulaismatkalla, kun matkustin Kierettiin,
missä passi kyllä oli näytettävä. Sen jälkeen he syytivät muutamia
haukkumasanoja Mihkalille, joka kehtasi kyyditä sellaista henkilöä.
Koko ajan he täällä ahdistelivat minua, ja huomasin, ettei minulta
puhetta riittänyt heidän sanojensa vastimeksi. Sitten matkustettiin
Uuteenkylään. Siellä satuimme suureksi ilokseni poikkeamaan eri
taloihin. Seuraavana päivänä taas satuimme yhteen eräässä mökissä,
joka oli 20 virstan päässä Uudestakylästä. Siellä alkoi taas sadella
entisiä haukkumasanoja. Uhattiin panna minut köysiin, kun tullaan
Kierettiin. 'Tehkääpä se nyt tässä paikassa, jos luulette olevanne
siihen oikeutetut.' Mitä muuta he minusta sanoivat, en tässä tahdo
kerrata, mutta seuraavalla tavalla minun onnistui saada toinen miehistä
vaikenemaan. Olin näet hänestä, Mihkali Sergein pojasta, kuullut, että
hän oli tuppautunut asumaan erääseen Särkiniemen taloon, ja että hän
siellä eli hyvissä väleissä emännän kanssa ('piti pyhävellenään').
Mies, joka tietystikkään ei tähän ollut kovin tyytyväinen, oli
koettanut ajaa hänet pois, mutta ei siinä mitenkään ollut onnistunut,
sillä tungettelija oli roteva mies. Kerran isäntä tosin kylän miesten
avulla oli sitonut hänet ja kuljetuttanut Jäletjärvelle, mutta sekään
ei auttanut. Mies palasi pian taas takaisin. Toisen kerran olivat
Särkiniemen miehet uhanneet hukuttaa hänet ja siinä määrin panneet
uhkauksensa täytäntöön, että olivat vieneet hänet järvelle ja kastaneet
veteen, mutta sitten päästäneet hänet irti. Täten kuitenkin voitettiin
vielä vähempi, sillä Sergein poika oli uhannut kannella herroille, että
he olivat tahtoneet hänet hukuttaa, ja tällä uhkauksellaan pakottanut
heidät antamaan sovintolunnaat. Yhä edelleen hän enimmäkseen asuu
mainitussa talossa, elää ja käskee kuin toinen isäntä ainakin. Mies
ei kuulunut sanoilla eikä kurituksella, jos hän sitä uskalsi käyttää,
mitään voineen aikaansaada vaimonsa oikaisemiseksi... Kuultuani tämän
kertomuksen, kysyin kertojalta, miksi rahvas ei ollut ilmiantanut tätä
väkivallantekijää, jolloin hänet luultavasti olisi viety sotaväkeen.
Jos tiedettäisiin, että näin kävisi, vastasi hän, niin oltaisiin jo
sitten aikoja niin tehty. Mutta jos hän saa jäädä kotia, hän polttaa
koko kylän ja lyö kaikki asujamet kuoliaaksi. Nyt tämä sama mies,
joka Jäletjärvessä oli muiden kanssa väittänyt, ettei laki sallinut
ottaa kyytiä toisesta kylästä, taas rupesi ahdistelemaan minua. Juuri
kun hän oli päässyt hyvään vauhtiin, minä sanoin: sinä selvittelit
toissapäivänä minulle lakia, että en muka saisi ottaa kyyditsijätä
(toisesta kylästä), mutta tiedätkös myös, mitä laki määrää sille,
joka valtaa toisen talon ja vaimon? Minun tekee mieli tultuani
Kemiin kysyä herroilta sen asian laitaa. Jäletjärvi on Kemin piiriä,
mutta Särkiniemi Kuolan piiriä. 'A siitä laki ei sano ni mitä, se ni
meillä tapa' j.n.e. useat huusivat yhtä kulkkua, jopa kyytimieheni,
80-vuotias Mihkali yhtyi siihen. Mutta mies, jota asia koski, punastui
peräti, astui pari askelta lähemmäksi minua ja mutisi ensin muutamia
sanoja vihapäissään, mutta hillitsi itsensä pian. Hänen toverinsa,
toinen Särkiniemen mies, ei juuri pitänyt siitä, että paras heistä
näin joutui hämilleen, minkä vuoksi hän yllytti häntä sanoen: 'siinä
sinä töllistelet, lyö kirves kulkkuun tahi vie pirttiin ja ripusta
sinne jaloista kattoon savun sekaan.' Keitettiin näet paraikaa
mökissä, joka oli lattiata myöten täynnä savua, vallan kuin sauna,
kun sitä lämmitetään, sillä näissä ei ole muuta savureikää kuin ovi.
Tämä hänen kehotuksensa kajahti kuitenkin kuulemattomiin korviin,
sillä mies muutti tämän jälkeen kokonaan puheensa, ja hänestä melkein
tuli nöyrin palvelijani. Mitä minä kaiken tämän kuluessa lienenkään
lörpötellyt, en oikein tiedä, mutta huomasin, ettei edes vanha Mihkali
enää varmasti tietänyt, mitä minusta ajatella. Lieneekö hän luullut,
että aioin karata matkalla, kun hän, ennenkuin läksimme viimeiselle
20 virstan taipaleelle, muistutti, että minun piti maksaa kyytirahat.
Tämä muistuttaminen tuntui minusta perin naurettavalta, minkä vuoksi
en täyttänytkään hänen pyyntöänsä, vaan kysyin, mihin hän nyt matkalla
tarvitsisi rahoja. Hän virkkoi, ettei tosin matkalla tarvinnut, mutta
kylläkin Kieretissä. No, siellä kyllä saat minulta kyytirahat, minä
vastasin, ja ettei sinun tarvitse pelätä minun karkaavan pois, siitä
sinulla on kylliksi takeina laukkuni (tämän hän oli jo aamulla ottanut
omaan rekeensä, vaikka itse ajoi minun reessäni); johan itse nahan
arvo nousee melkein kyytimaksun suuruiseksi, ja onhan nahan sisälläkin
vielä sitä paitsi jotakin. Siihen asia jäi. Olisin kyllä jo silloin
voinut maksaa, mutta pelkäsin, että jos nuo puolivillit miehet
olisivat saaneet nähdä rahaa, heissä sen himo olisi voinut käydä liian
voimakkaaksi."

"Tie Jäletjärveltä. Ensin kuljettiin muutama virsta Jäletjärven rantaa
pitkin, sitten seurasi vaihdellen metsää, soita ja pieniä lampia,
kunnes tulee kymmenen virstan päähän kylästä. Siitä alkaa Merijoki,
joka kyllä on niin kaita kuin leveähkö maantie, mutta joka on saanut
komean nimensä siitä, että laskee mereen. Tätä Merijokea seurataan,
lukuunottamatta koskia, Uuteenkylään saakka, siellä poiketaan siitä
pois ja kuljetaan milloin maata, milloin pieniä sisäjärviä. Viimein
saavutaan suurelle Luovuskajärvelle, missä huomioni erityisesti kiintyi
useihin korkeihin saariin. Ne eivät muuten näyttäneet alaltaan olevan
suuret, mutta kohosivat monessa kohdin jyrkkinä kallioseinineen, joiden
alapuolella oli metsää. Tämän järven päässä, josta on 10 virstaa
Kierettiin, käännytään isolle maantielle, joka tulee Kemistä, ja
ihmetellen näin tämän tien järvellä olevan viitoitetun. Maalle-nousun
kohdalla oli metsää kaadettu molemmin puolin tietä maantien leveydeltä,
mutta pienet siellä täällä vallan raiteen vieressä esiin pistävät vesat
todistivat, ettei siinä kesällä ole muuta kuin tavallinen polku, ja
niin onkin asian laita."

"Jo Jäletjärvessä olin pitänyt lieveätä paastoa, sillä minulla oli
mukanani ainoastaan leipää, eikä edes sitä riittävästi. Talosta,
jossa asuin, ei saanut juuri muuta kuin vesivelliä, johon puoleksi
oli sekoitettu pettujauhoja. Autiossa mökissä, missä syötimme
hevosia, söimme itsekkin. Minulla oli yksi ainoa leipäpala jäljellä
ruokavaroistani. Mihkalilla ja hänen rengillään taas oli mukanaan
kalaa, lihaa ja vähän jauhoja. Renki keitti kalakeittoa, jota söivät
ilman leipää, minä taas söin pelkkää leipää, ilman mitään muuta ruokaa.
Suomalainen sananlasku: 'milloin lientä leivätöntä, milloin leipeä
lihatta', toteutui täällä molempiin osiinsa nähden. Kernaasti olisin
maksusta pyytänyt itselleni vähän Mihkalin rokasta, mutta luulin hänellä
itselläänkin olevan sitä liian niukalti. Kuultuani sitten, että hän
vei kaloja Kierettiin kaupaksi, käskin häntä toisissa pysäyspaikoissa
keittämään minullekin."

Kieretin kauppalassa oli Lönnrotin käydessä toista sataa taloa ja yksi
ainoa katu. Talot enimmäkseen olivat kahdenkertaisia, kauppala jo
silloin harjotti kalastusta ja jauhokauppaa. Korkeampia virkamiehiä ei
ollut ja alemmat aikoivat sen tien pakottaa runonkerääjää matkaansa
jatkamaan, koska muka hänen passinsa ei ollut siinä kunnossa,
että se oikeutti kauppalassa viipymään. Ellei Lönnrot olisi ollut
äskeisistä kokemuksistaan niin väsynyt, niin tuskinpa hän olisikaan
viipynyt, sillä hänen oli mahdoton edes saada semmoista asuinhuonetta,
jossa olisi voinut rauhassa työskennellä ja yksin yönsä maata.
"Sossedaateli", jonkinlainen oikeusviranomainen, kutsui kyläoikeudenkin
koolle, pakottaakseen vieraan oikopäätä lähtemään kauppalasta; mutta
silleen aie kuitenkin jäi, ja kauppalaan tullut ispravnikka sitten
huomasi passin oikeaksi, joten siitä ei ollut enää huolta. Tämä seikka
lienee saanut sossedaatelinkin muuttamaan mieltään, sillä hän osotti
sitten jonkinlaista virkaintoa Lönnrotin puolesta.

"Päivää ennen kuin matkustin pois Kieretistä, minulle kerrottiin, että
sossedaateli, sama joka oli ollut niin innokas passiani tarkastamaan,
oli antanut Jäletjärven miehelle muutamia kelpo korvapuusteja siitä,
että hän oli hätyytellyt minua matkalla, josta sossedaatelin sanottiin
saaneen vihiä, vaikken minä siitä ollut kenellekään kertonut. Mistä
hän nyt oli saanut moisen innon minun hyväkseni, kysyin talonmieheltä,
joka oli kertonut minulle asian, kun kuitenkin äskettäin ajoin hänet
ulos luotani? Hän luultavasti pelkää, että te tulette kertomaan
ispravnikalle, miten hän tahtoi estää teitä jäämästä muutamaksi
päiväksi Kierettiin, oli vastaus; luultavasti hän ei milloinkaan
tarkoittanut muuta, kuin että olisi saanut houkutelluksi teiltä
muutaman ruplan, mutta kun ette antanut vetää itseänne nenästä, niin
hän tietysti on peloissaan."

Lönnrotin mielialoja näissä ainaisissa rettelöissä kuvaa runo, jonka
tapaamme hänen päiväkirjastaan Kieretin kohdalta:

    Onni se vei katalan kauas kotimaaltahan poies
        Toisia tutkimahan paikkoja vierahien.
    Toisin toinen maa, niin ei mitänä kuni koissa,
        Tuttua ei ketänä kelle sanan sanoa.
    Vieras kieli, ja outo eläntä ja muut tavat ouot,
        Kaikki kovat kokea, kaikki nähä kamalat,
    Muistan muinoiset, kuni koiss' elelin minä ennen,
    Niin menivät päivät, kun savunen katoaa,
    Niin menivät päivät, eik' ollut yökänä pitkä.
        Pitkä on päiväni nyt, pitkäpä päivä ja yö.
    Kun auringon konsa näen jopa aattelen aina:
        Voi jos koissani nyt paistelevan näkisin,
    Tai Otavan kuni nään minä yöllä ja muut tähet armaat,
        Heitäki mielemmin katselisin kotona.
    Ei kauniit ole niin aurinkokaan eik' otavaiset
        Eikä tähetkänä myös, koissa ne kun olivat.
    Vaan kun tuuli puhuu pohjasta ma toivotan aina
        Saahani siipiähän lenteä taas kotihin.

Matka piti Kieretistä edelleen pohjoiseen päin pitkin Vienanmeren
jäätä. Kevättalvella tällä tiellä oli suurikin liike.

"Toukokuun keskivaiheilta loppuun täällä on alituinen matkustavien
tulva. Kemin seuduilta, Sumasta, Sungusta j.n.e. matkustaa väkeä,
niin sanottuja murmanskoita, Kannanlahteen ja sieltä Pohjanmerelle
(Jäämerelle) kalastamaan. Niin pitkältä kuin tietä riittää, näkee
hevosta hevosen jäljessä, ja tätä kestää kokonaista kaksi viikkoa.
Aina 100:n, jopa 200:n virstan päästä tulee talonpoikia hevosillaan ja
poroillaan kyyditsemään. Sellaisen kalastajan sanotaan voivan ansaita
100, 200 ruplaa, jopa enemmänkin kesässä. He kalastavat joko omasta
puolestaan tai ovat jonkun Kieretin, Koudan, Kannanlahden, Umban,
Kuolan tai muun seudun talonpojan palkkamiehinä, jolloin heidän isännät
tavallisesti hankkivat heille ruuan, aluksen sekä kalastusneuvot;
he saavat tällöin kolmanneksen saaliista. Omituinen on venäläisen
talonpojan halu petkutukseen. Olen jo Vuokkiniemen talonpojasta
tätä huomauttanut. Nämä taas ikävöivät kalastusaikoja. Palattuaan
kalaretkeltään syksyllä, eivät edes silloin jää kotia. Kauppamatkat,
markkinareisut ja muut matkat vievät heiltä siihen määrään ajan, että
viettävät korkeintaan harvat, luetut viikot kotona".

Lähtö Kieretistä tapahtui helmik. 6 p. iltapäivällä.

"Paha onni saattoi jamstjikaksi (kyyditsijäksi) erään Heinäjärven
miehen, joka itsekin matkusti Koutaan. Olin hänen tähtensä kahta
levottomampi, kun hän oli kotoisin likeltä mainittua Jäletjärveä, ja
kun joku majatalossani lähdettäessä oli sanonut: 'kun ei vaan oltais
rasboinikkain kera tuumailtu.' En rohjennut nukkua, vaikka matkustimme
pitkin yötä; kuitenkin hieman rauhoituin päästyämme ensimäiset 10
virstaa kylästä. Puoliyön aikaan tulimme Mustanjoen kylään, joka on
ensimäinen Kieretistä pohjoiseen päin tultaissa, viimemainitusta 40
virstan päässä. Tämä kylä on melkoinen, siinä on 50-60 taloa molemmin
puolin Mustaajokea. Asukkaat elävät kalastuksella ja ovat enimmäkseen
köyhiä, toiset tosin hieman varakkaampia, eivät kuitenkaan siinä
määrin, että voisivat harjoittaa mainittavaa kauppaa. En nähnyt
yhtään mastolaivaa, lukuunottamatta muuatta vanhaa. Talossa, johon
jamstjikka minut vei, nukuin seuraavaan aamuun kello 8:aan, söin
aamiaista ja kävin sitte muissa taloissa kysymässä, oliko karjalaisia
lauluja saatavissa. Näitä ei kuitenkaan ollut, olipa vaan 'ruskia
päsni' (venäläisiä lauluja), minkä vuoksi noin kello 2 i.p. läksin
edelleen matkustamaan Koutaa kohti. Saavuin sinne kuljettuani 2
penikulmaa 3:n tunnin ajassa. Heinäjärven mies oli seurassani, mutta
minulla oli talosta toinen jamstjikka. Tämä pysyttelihe enimmän aikaa
edellisen reessä, ja välistä taas molemmat tulivat istumaan minun
rekeeni, puhellen ja neuvotellen keskenään venäjäksi, jota puhetta en
ymmärtänyt. Suuri osa heidän uutteraa neuvotteluaan lienee koskenut
kysymystä, miten voisivat kiristää minulta juomarahoja, ainakin
kumpikin rupesi puolitiessä kiusaamaan minua, että lupaisin heille
perille saavuttua antaa 40 kopeekkaa 'viinarahoiksi'. Sillä he eivät
kuitenkaan voittaneet mitään, sillä minä vakuutin, etten aikonut
antaa kopeekkaakaan, ja niin kävikin. Pelkoni olin suurimmaksi osaksi
voittanut ja olin valmis panemaan väkivallan väkivaltaa vastaan,
jos se olisi tarpeellista. Niin ei kuitenkaan ollut, vaikka nytkin
olin varuillani. Tämä pelko tuntuu ehkä monestakin naurettavalta,
jopa itsestänikin siltä tuntuu, kun nyt ajattelen, että melkein oli
mahdotonta valtatiellä käydä minuun käsiksi. Kuitenkin se kiusasi minua
Koutaan ja osaksi Kannanlahteen saakka ja oli seuraus Jäletjärvellä
saavuttamistani kokemuksista. En voinut niin hallita itseäni, että
olisin saattanut vapautua siitä, vaikkapa kovasti koetinkin ja lisäksi
jo pelkäsin, että siitä olisi voinut syntyä häijy kiusanhenki,
nimeltään piintynyt päähänpisto (idea fixa), joka monimuotoinen haamu
aika kauan olisi voinut minua vaivata; (se näet tavallisesti rupeaa sen
seurakumppaniksi, joka on tarjonnut sille majaa.)"

"Illalla saavuin Koutaan, joka on melkoinen, pohjoispuolella
Koutajokea ja -koskea sijaitseva kylä eli kauppala. Tänne poikkesin
yöksi ja tiedustelin tavallisuuden mukaan runoja, joita täällä
oli yhtä vähän kuin Kieretissä ja Mustassajoessa sekä seuraavissa
kylissä, Knäsoissa ja Kannanlahdessa. Suomalaisia tapasin kyllä;
he olivat enimmäkseen muuttaneet tänne karjalaisista kylistä tai
lähimmiltä Suomen-puolisilta rajaseuduilta. Näitä tapaa toisissakin
äsken mainituissa kylissä, vähemmin kuitenkin Kieretissä kuin
muissa. Tapasin m.m. kaksi tällaista suomalaista perhettä, jotka
olivat kotoisin Kemijärven pitäjästä; he elelivät pienissä kurjissa
saunoissaan, kun heidän ei ollut onnistunut saada parempia asuntoja.
Toista näistä perheistä kävin usein katsomassa; siinä oli 70-vuotias
ukko, hänen 60-vuotias vaimonsa ja kaksi lastansa. Ukko sanoi kesinä
paimentavansa kauppalan karjaa, yhteensä noin 70 tai 80 lypsylehmää,
siis 1/3 vähemmän luvultaan kuin taloja. Kustakin lehmästä hänelle
maksettiin 80 kopeekkaa koko kesältä, niin että hänen tulonsa
nousivat hieman yli 50 ruplan. Talvisin hän teki länkiä, kelkkoja
('vetureita') lapsille y.m. Paraikaa hän korjaili lapsenkelkkaa. Se
oli kaikinpuolin tavallisen poronpulkan (ahkion) näköinen, nimittäin
kuin pitkin pituuttaan keskeltä halkileikattu, hieman kupera, ontelo
särmäkartio, jonka alle oli kiinnitetty 3-4 tuuman levyinen jalas. Se
ei kuitenkaan ollut 5 korttelia pitempi, kun ahkiot taas tavallisesti
ovat 2 1/2-3 kyynärän pituiset. Kysyttyäni miten selkänoja sellaiseen
kelkkaan oli laitettava, hän vastasi, että se tehdään puoliympyrän
muotoisesta laudasta, siten, että tämän kehäpuoli liitetään pohjaan
ja halkaisija asetetaan ylöspäin. 'Sillä', hän sanoi, 'tämä kelkka
on tuleva rikkaimman isännän Merikkäisen tytölle; vähempivaraisille
kiinnitetään vaan vitsa selkänojaksi.' Tämä vähäpätöinen etu, joka
rikkaiden lapsilla on kelkkoihinsakin nähden, lienee sydämellisesti
huvittanut ukkoa, sillä hän nauroi sille moneen kertaan. Muuten ukko
ei kiitellyt elantoansa täällä ja sanoi ensi kesänä muuttavansa
takaisin, vaikka, kuten virkkoi, köyhyys ei parane, tulipa minne
tahansa, mutta saisivathan ainakin hänen luunsa siten kristillisen
hautauksen. Kysymykseeni, eikö hänellä ollut halua useiden muiden
tavoin, jotka ovat tulleet Suomesta muuttaneeksi näihin kyliin, kääntyä
kreikanuskoon, hän vastasi kieltävästi eikä näyttänyt pitävän koko
asiasta. Sitten hän alkoi valittaa, että virsikirjansa oli vallan
piloille kulunut, ja ettei hänellä ollut mitään toiveita saada uutta."

"Kouta on Kierettiä hieman pienempi kauppala, mutta vähän paremmin
rakennettu, kuten minusta tuntui. Puolet taloista ovat kahdenkertaisia,
kuten Kieretissä, s.o. pirtti tai kaksi alhaalla ja niiden yläpuolella
kaksi. Näitä pirttejä saattaa kuitenkin yhtä suurella syyllä sanoa
kamareiksi, sillä paitsi että ne aina ovat puhtaiksi pesty, niissä
on useita ikkunoita, tavallisesti 6 kolmen korttelin korkuista ja
suhteellisesti leveätä lasi-ikkunaa. Kaikissa taloissa on savupiiput
vaikka uuni muuten on muodottoman suuri ja niin laitettu, että siinä
voi keittääkin. Laivoja, s.o. kolmimastoisia lotjia, sanottiin
olevan 6-7; ne olivat jo mainitun Merikkäisen ja toisen yhtä rikkaan
talonpojan, Klementsjoffin ynnä muiden omaisuutta. Nämä talonpojat ovat
rikastuneet oikeastaan viljan myynnillä ja muulla kaupalla."

"Koudasta saavuin aamupäivällä Knäsoihin, pienenpuoleiseen kylään,
jossa oli 30 taloa. -- Samana päivänä iltapuolella tulin perille
Kannanlahteen. Muuan Kuusamossa syntynyt, venäjänuskoon kääntynyt,
täällä kirjoissa oleva talonpoika kuului olevan joltisestikkin
varakas, muut olivat köyhiä. Kun hevosia ei ollut kylässä, käytettiin
tilaisuutta hyväksi ja kiskottiin minulta tavallista suurempi
kyytimaksu. Tavallisesti maksetaan 5 kopeekkaa virstalta. Täälläkin
kuten Koudassa, minun täytyi näyttää passiani, josta eivät näyttäneet
viisastuvan, sillä toistamiseen kysyivät, kuka olin ja millä asioilla
liikuin."

"Kello 2:n ja 3:n välillä läksin Knäsoista 3:n penikulman pituiselle
kyytivälille Kannanlahteen päin. Alkaen Kieretistä tie oli silloin
tällöin kulkenut muutamien kapeiden, maahan pistävien merenlahtien
poikki, mutta täältä lähtien täytyi ajaa muutamien suurempien, jopa
yhden 8:n virstan levyisen yli. Näiden lahtien jäällä on tukalaa
matkustaa, kun merivirta tulvii niiden yli, ja kun suolaveden ja lumen
muodostama sohjo hidastuttaa jalasten kulkua. Tätä sohjoa sanotaan
myös pihaksi: 'Paljo pihkaa tiellä.' -- Aikaisemmin ei kulku näiden
lahtien jäillä minusta ollut tuntunut niin hankalalta, ne kuin näet
osaksi olivat kapeammat, ja kun toisekseen ilma oli tyyni. Mutta nyt
tuuli ja pyrytti tai satoi lunta niin ankarasti, ettei voinut nähdä
monta kyynärää eteensä. Monta kertaa muistelin sananlaskua: Turkki
tuulella j.n.e. ja olisin kovin halunnut turkkeja, joita vailla minun
kuitenkin täytyi olla. Suurin huoleni oli kuitenkin se, ettei ämmä,
joka oli ajajanani, eksyisi pois tieltä. Tämä tosin oli 'viehkoitettu',
mutta viehkat olivat lyhyet, kumoon ajetut ja niin pitkän matkan päässä
toisistaan, ettei niitä nyt ainakaan voinut nähdä. Tämän lisäksi muori
ei pyryilmalta voinut istua kasvot menosuuntaan päin, vaan käänsi selän
reen keulaan päin ja paneutui loikomaan. Menköön sitten Jumalan nimeen,
minä ajattelin ja toivoin, että, jos hevonen poikkesikin tieltä, se
ainakin kääntyisi rannanpuolelle. Ulompana näet jää niemien kohdalla on
niin heikkoa, ettei se kanna, ja ulapalla meri on avoin. Onpa joskus
tapahtunut, että hevonen on poikennut tieltä ja hukkunut. Niinpä muuan
Mustanjoen mies kosioretkellään Kieretissä hyvin asiat toimitettuaan
oli pannut maata rekeensä ja nukkunut. Eräällä merenlahdella tie
polveilee rantaa pitkin, koska jään heikkoudelta ei ole mahdollista
ajaa suoraan lahden poikki. Mutta ohjaajatta kulkeva hevonen ei ollut
niin tarkoin laskenut jään heikkoutta kuin sitä etua, joka oli suoraan
vastakkaiselle rannalle, maallenousupaikkaan, kulkemisesta. Ennenkuin
se saapui sinne, jää murtui, ja hevonen, reki ja mies joutuivat
veteen. Mies pelastui kuitenkin jäälle, mutta oli vähällä paleltua
kuoliaaksi, kun tuiki kohmettuneena ei voinut liikahtaa paikaltaan.
Toiset matkustajat, jotka sattumalta tulivat paikalle, pelastivat
hänet, muuten hänkin olisi kuollut eikä olisi kaikista ponnistuksistaan
huolimatta voittanut itselleen muuta etua, kuin että hevonen olisi
kuollut jään alle ja hän itse jäälle... Asioiden näin ollen jäällä
Knäsoin ja Kannanlahden välillä, ei mikään saattanut olla minulle
mieluisempaa kuin kuulla postin saavuttavan meidät. Pelkoni eksymisestä
katosi, ja akan hevonen alkoi hieman juosta hölkyttää postihevosen
jäljessä. Kello 10:n ja 11:n välillä saavuimme Kannanlahteen, missä
sekä posti että minun jamtsjikkani ajoivat ensimäisen talon pihaan,
seikka, joka sekin oli minulle tervetullut, kun en mitään halukkaammin
toivonut kuin taas pääsöä lämpimään huoneeseen. Pääsinkin ensiksi
postiljonin tai postiherran luo. Kumpi hän lie ollut, en tiedä, mutta
ensi katseelta hyvin kummallisen näköinen mies hän vaan oli. Hän oli
lyhyt varreltaan, tukka pikimusta, kasvot laihat ja nenä suunnattoman
suuri; yllään pitkä univormutakki. En tullut kysyneeksi, oliko hän
synnyltään venäläinen. Myöhemmin, kuten pian olen kertova, oudoksuin
vähemmin hänen ulkomuotoaan, mutta ensi hetkellä toivoin pääseväni
jonnekkin muualle yöksi. Tämä toive muuten toteutuikin, sillä kohta
sain sanan tulla alapirttiin, jossa talonväki loikoi, täyttäen lattian.
Näin tämä päivä päättyi. Kun seuraavana aamuna oltiin kuultu, että
olin suomalainen lääkäri, minut pyydettiin teetä juomaan postiherran
luo, joka näytti minulle napatyrän vaivaamaa lastansa ja selitti,
mitä henkilöitä seinillä riippuvat vanhat pyhimysten kuvat esittivät,
niin hyvin kuin osasi tehdä itsensä ymmärretyksi venäjänkielellään.
Sitten kävin kahdessa suomalaisessa perheessä, jotka asuivat samassa
pirtissä. Ne olivat molemmat kotoisin Kuolajärveltä (Sallasta),
vasta erotetusta Kemijärven seurakunnan kappelista. Kumpikin perhe
eli osaksi kerjäämisellä, osaksi työansiolla, kumpikin ylisteli
kotiseutuaan ja moitti sitä seutua, missä paraikaa asuivat. Mieleeni
muistui täällä, mitä ennen usein olin kokenut Turussa ja Helsingissä.
Huononpuoleinen Ruotsista sinne tullut väki ei ollenkaan lakkaa
ylistelemästä Ruotsia, synnyinseutuaan, ja alentamasta Suomen arvoa.
Miksikä näin ollen eivät jää tuolle paremmalle seudulle, eihän kukaan
kehota heitä tai pyydä tulemaan huonompaan maahan? 'Oma maa mansikka,
muu maa mustikka'... Toinen miehistä tuli jotenkin hyvin toimeen
venäjänkielen puhumisessa ja luuli osaavansa sitä vielä paremmin kuin
osasikaan. Ainakin hän monta kertaa kerskasi 6:ssa viikossa oppineensa
puhumaan venättä paremmin kuin moni venäläinen itse puhuu. Jopa hän
olisi ottanut opettaakseen minullekin venättä ja sanoi, että kun
osasin kirjoittaa, sen voisi suorittaa parissa tai kolmessa päivässä.
Niinpä hän oli opettanut erään Kemijärven miehen, joka niinikään oli
osannut kirjoittaa, vähässä ajassa puhumaan venättä. Aluksi hän antoi
minulle sen ohjeen, että kieli oli asetettava paljon jäykemmäksi,
tai kuten hänen omat sanansa kuuluivat: kielen pitää olla paljo
kovempana. Vaikkapa tilaisuus olisikin ollut kovin houkutteleva,
kun näin lyhyessä ajassa olisi saavuttanut taidon puhua venättä, en
kuitenkaan voinut käyttää sitä hyväkseni, jos kohta huomasin, että
hänen metodinsa olisi ollut helpompi kuin tavallinen. Monia s-äänteitä
varten hän ei tarvinnut muuta kuin meidän tavallisen suomalaisen s:n,
ja koko substantiivien taivutus oli sillä suoritettu, että tunsi yhden
yksikön ja samoin yhden monikon sijan, kummastakin sen, jonka pääte
enimmin vivahti johonkin suomalaiseen päätteeseen. Koko Gretsch'in
konjugatsioni-kaavaa ei tarvittu, sillä tarvitsi vaan tuntea verbin
infinitiivi tai joku sellainen preesensin tai perfektin persoona, joka
paraiten soveltui suomalaisen kielen äännettäväksi; sitä sai käyttää
kaikkialla. Sellainen hänen opetustapansa olisi ollut, ja sellaisella
kielen käyttämisellä hän hyvin tuli toimeen venäläisten parissa, samoin
kuin karjalaiset yleensä eivät puhu kieltä paremmin, mutta vaikeudetta
suoriutuvat kaikissa asioissaan. En tiedä, johtuneeko tästä, että
koko ruumis on liikkeessä, eikä vaan, kuten muuten, kieli. Mies pyysi
minua illalliselle luokseen, jota hänen kutsuansa noudatin. Vanha
tynnyri pantiin pohjalleen seisomaan penkin eteen, ja sitä käytettiin
pöytänä; muuta pöytää ei ollut. Sille kannettiin sitten kookas vati
täynnä poron- ja lampaanlihaa, joka nauriiden kanssa oli keitetty
lihakeitoksi; tämä ruokalaji oli sangen hyvänmakuista. Itse keitoksen
ohut osa (liemi) oli kaadettu toiseen puukuppiin, jonka isäntäni minua
varten oli veitsellä vuollut ulkoa ja sisästä, niin että se näytti
äsken tehdyltä. Enemmän kuin itse ruokalajit minua kuitenkin ilahutti,
että hän rehellisellä tavalla oli ne hankkinut, seikka, jota ensin
hieman epäilin hänen kerjäläis-elantonsa vuoksi. Hän oli näet vähää
ennen tehnyt pitkänpuoleisen retken lappalaisten alueelle ja oli
sieltä paitsi poronlihaa saanut koko lampaan... Lappalaiset eivät
hänen kertomuksensa mukaan itse syö lampaanlihaa. Mies oli sen verran
kääntynyt venäjänuskoon, että oli antanut parran kasvaa, jota tekemään
kehotti toveriansakkin. Tämä näet pyysi minulta lainaksi partaveistä
ajaakseen pois partansa, mutta Kurtti -- se oli mainitun kielimestarin
nimi -- kehotti häntä luopumaan tästä parranajo-aikeesta, koska häntä
parrattomana ei seuraavana kesänä otettaisi jamstjikaksi Kannanlahden
ja Kuolan väliselle postitielle, johonka toimeen kumpikin aikoi
pestautua. Seuraavana aamuna kävin taas Kurttia katsomassa, ja minua
kestitettiin aamiaiseksi samanlaisella ruokalajilla kuin edellisenä
iltana illalliseksi. Hänen asuintoverinsa, entinen lautamies (jota
venäläiset nyt ivalla sanoivat 'sossedaateliksi') oli tullut erotetuksi
ja lisäksi tuomittu 28:ksi päiväksi vedelle ja leivälle, minkä vuoksi
nyt juuri oli paennut ja tahtoi vaan tietää, kuinka kauan hänen tuli
olla täällä karkulaisena, siksi kuin rangaistusaika oli umpeen mennyt.
Minä en ollut niin lakiin perehtynyt, että olisin varmasti voinut sitä
sanoa, mutta oman laintuntemuksensa nojalla hän oli muistelevinansa,
että tuo aika vuoden ja yön kuluttua oli lopussa. Minun syödessäni
aamiaista, läksi hänen vaimonsa kaksi lastansa mukanaan ulos kerjäämään
almuja (milosti). Täällä ei kerjätä samalla tavalla kuin Suomessa,
vaan kerjääjät pysähtyvät kuppi kädessään ikkunan alle ja huutavat tai
oikeammin laulavat: milosti, milosti, milosti -- kunnes ikkuna avataan
ja siitä pannaan jotakin kuppiin. Kieretissä ja sitä pohjoisemmissa
seuduin ensin huomasin tämän kerjäämistavan. Karjalaisissa kylissä,
missä suomalaisia asui, kerjäläiset menivät pirttiin ja seisoivat oven
suussa useinkaan mitään sanomatta, tai myös sanoen: (antakaa) Jumalan
nimeen (sanaan) milostia. Kumpi tapa lie parempi, on vaikeata sanoa.
Edellinen taitaa olla parempi antajalle, jälkimäinen kerjäläiselle.
Kyläkerjäläiset, s.o. sellaiset, jotka samoilematta eri seuduilla,
oleskelevat yhdessä ainoassa kylässä, kiertävät muuten säännöllisesti
kylää kaksi kertaa päivässä, aamulla aamiaisen (murkkinan) aikaan ja
iltapäivällä hämärässä, tähän vuoden aikaan silloin, kun on tapana
syödä toinen ateria."

"Yön kuluessa tai jo edellisenä päivänä huhu oli levittänyt sen
tiedon, että olin lääkäri. Sen tähden luonani kävi useita potilaita,
joita taitoni mukaan autoin lääkkeillä tai pelkillä neuvoilla. Kurtti
oli kaikkialla tulkkinani. Kun laitoin napasidettä yllä mainitun
postiherran lapselle, postiherra sattui näkemään kelloni, jonka tahtoi
välttämättömästi vaihtaa omaansa; tällä oli näet se paha tapa, että
usein seisattui. Kun en yleensä pidä sellaisesta vaihtokaupasta enkä
muista koskaan ennen tosissani vaihtaneeni mitään, en nyt tahtonut
tähän suostua. Mutta hän kuvasi, miten suuresti hän tarvitsi käypää
kelloa, hänen kun aina minuutilleen täytyi merkitä kirjaan, milloin
posti kävi Kannanlahdessa, jotta keisari sen tietäisi. Ottaen huomioon
tämän hänen suuren tarpeensa ja sen seikan, että itse mahdollisesti
voin joutua rahoja tarvitsemaan, suostuin nyt vaihtokauppaan. Välirahat
määrättiin 40:ksi ruplaksi, jotka hän maksoi minulle puhtaalla
hopearahalla. Mutta pahaksi onneksi unhotin neuvoa hänelle, miten
kelloni oli vedettävä. Jos hän samalla tavalla myötäpäivään rupeaa sitä
kiertämään kuin omaansa ennen, niin luulen, että siitä jo on ponnin
poikki. Siinä suhteessa hän kumminkin lie hävinnyt tässä kaupassa,
että hänen kellonsa helposti oli korjattu, niin että se nyt käy yhtä
hyvin kuin minun entinen kelloni. Saatuani tämän toisen kellon, tein
itselleni jonkunlaisen puhallusputken ja puhalsin sillä rattaiden
väliin, jonka jälkeen kello on käynyt hyvin. En rohjennut ryhtyä sitä
korjaamaan purkamalla koneistoa, kun näet sellainen yritys kesällä v.
1828 Suomen-Karjalassa onnistui niin peräti huonosti, etten mitenkään
enää voinut saada kaikkea jälleen paikoilleen, ja että siis huonosti
käyvän kellon asemesta sain kellon, joka ei käynyt ollenkaan. --
Harjakaisiksi juotiin tsaajua ja viinaryyppy. -- Sitten kävin taas
parin potilaan luona, ja varustauduin matkalle, kuljettuani vielä
kerran kylää katselemassa. Rakennustavaltaan se on Koudan kaltainen,
mutta paljoa huonompi. Se sijaitsee Kannanlahden koillisella rannalla
likellä lahden pohjukkaa; idästä laskeva, ei varsin leveä oja muodostaa
mainittua lahtea vastaan niemen, mille suurin osa kylää on rakennettu;
muutamia taloja on ojan toisella rannalla. Mastollisia laivoja luin
kolme, eikä tätä nykyä kuulu useampia olevankaan. Mutta paljaita
lumituntureita laskin pohjoisessa, luoteessa ja koillisessa olevan
kokonaisen tusinan. Tällaisia vallan metsättömiä tuntureita en ennen
ollut nähnyt, tästä alkaen taas niitä kyllä näin. -- Kirkkoja on kaksi,
yksi kummallakin rannalla. Eteläpuolisella, joka sijaitsee kunnaalla,
on varsin sievä asema, mutta se on vanhettunut eikä enää käytännössä.
Maanviljelystä on täällä yhtä vähä kuin muissa kylissä, Kierettikin
lukuun otettuna. Ainoa viljelyskasvi, joka täällä on saatavissa, on
jokunen määrä naurista, ja pienten vihannestarhojen näköisiä, aidattuja
naurismaita on useita. Ei ole epäilystäkään, että eivät ohra ja ruiskin
täällä menestyisi, mutta kalastuksen ollessa pääelinkeinona ei ryhdytä
tähän aikaa vetävään työhön."

"Iltapäivällä olin matkaan valmis ja istuuduin Kannanlahdessa ensi
kerran poronpulkkaan. Minulta kysyttiin, olinko ennen ajanut porolla;
en tahtonut vastata kieltäen, vaan sanoin varmaa vastausta vältellen,
että kyllä luulin siitä hyvin suoriutuvani. Tämän laita oli kuitenkin
niin ja näin, sillä parin virstan päässä poro vei minut pois tieltä
metsään, kaatoi pulkan ja minut, joka varmaan olisin jäänyt siihen,
ellen varovaisuuden vuoksi olisi lähtiessäni köyttänyt ohjan päätä
vyöhöni. Kohta sen jälkeen tuli suuri alamäki, ja siinä olin vielä
pahemmassa pulassa. Pulkka kaatui taas ja poro laahasi minua perässään
ulkopuolella pulkkaa pitkää mäkeä puoliväliin alas. Sitten alkoi
mennä paremmin, ja 10 virstan matkan jälkeen saavuimme Imandran
järven eteläpäähän, missä tasaisella jäällä ei enää ollut mitään
hätää. Imandran jäätä ajettiin sitten vielä 20 virstaa ensimäiseen
postiasemaan, Sassegaan. Olin sopinut Kannanlahdesta lähteneen
kyytimieheni kanssa, että hän veisi minut vielä 15 virstaa eteenpäin
erään lappalaisen luo, joka asui syrjässä postitiestä, Kemiönniemessä,
mistä luulin saavani halvemman kyydin kuin muuten. Olen näet aina
edeltäkäsin tahtonut laskea, miten halvimmalla pääsee perille; tämä
onkin välttämätöntä pitemmillä matkoilla, sillä sellaisia tilaisuuksia,
jolloin saa maksaa kalliit rahat, tulee kuitenkin odottamattakin.
Sitäpaitsi halusin kernaasti nähdä lappalaisia muuallakin, kun tien
varsilla asuvien sanottiin jo olevan siihen määrään venäläistyneitä,
että kaikki, vaimot ja lapsetkin, paitsi omaa kieltänsä, puhuvat
venättäkin."

Kuolassa Lönnrot viipyi lähes kuukauden ja matkusti sitten Suomen Lapin
kautta, monia vastuksia kokien, takaisin Kajaaniin, jonne hän toukokuun
alkupäivinä saapui. Keckmanille kirjottamassaan kirjeessä hän kotiin
palattuaan lausui:

"Ei sieltä näytä olevan paljo kerättävää. Parahimmat paikat tähän
asti kyllä ovat olleet jo ennen useasti käydyt likimmäiset rajapaikat
Venäjän puolella. Niinkö lieneeki, että olen lähtenyt ulompata
etsimään, mitä parahite saapi kotipaikan seuduilla?"



VIENAN MERELLÄ JA KEMIJOELLA.


Jäimme, tämän kirjottaja toverinsa ja Varahvontan keralla, Kieretin
kauppalaan, josta aiotuksemme oli matkustaa eteläänpäin Kemin
kaupunkiin ja Kemijokea pitkin takaisin Kuittijärville. Mutta Kemiin
päästäksemme laivalla täytyi meidän kiertää Kannanlahden kautta
ja vielä sivuta hyvän matkaa Kuolankin rantaa, ennenkuin laiva
meren poikki oikaisi Kemiin. Kieretistä on Kemiin suorin tein noin
parinkymmenen penikulman matka, mutta näin tulimme kiertäneeksi
ainakin viisikymmentä penikulmaa ja saimme olla merellä useita päiviä.
Laivalla oli määrätyt kulkuvuoronsa, jonka vuoksi sen täytyi satamissa
odottaa aikaansa, vaikka olisikin kerinnyt aikaisemmin lähtemään.
Mutta hätää ei ollut "Ptishoffilla" mitään, se oli hyvin varustettu
ja ruokalaitos oli kaikin puolin tyydyttävä. Varahvontta kummissaan
katseli kookasta alusta ja vielä enemmän ihmetteli sen laitoksia. Mutta
meren monet ihmeet, maneetit, delfiinit, eivät niinkään kiinnittäneet
hänen huomiotaan -- nehän olivat niitä tursaita ja muita kummituksia,
joista runoissa lauletaan ja tarinoissa kerrotaan. Sitä paitsi oli hän
nuorempana ollut mursunpyynnillä "Uuella maalla" (Novaja Zemljassa) ja
siellä kyllä tutustunut meren ihmeisiin. Laiva oli Turussa rakennettu,
jonka vuoksi tunsimme olevamme vähän kuin turvallisella pohjalla.

Laiva seisahtui lahdelle ja sinne soudettiin veneellä. Lähes puolen
vuorokautta saimme sen kannella töllistellä, ennenkuin yön selkään
päästiin lähtemään. Näköala ulapalle oli tosin suljettu, mutta
kuitenkin huomasimme piankin olevamme suolaisella merellä, sillä
meidän silmäillessä laivan kannelta veteen, joka Suomen rannoilla
tavallisesti on niin tyhjää ja elotonta, alkoi pohjasta kiehua
esiin mitä ihmeellisimpiä ruskeita piparikakkuja ja tähtösiä, joita
täytyi lähteä veneestä katselemaan. Airon lappealla kohotin eräänkin
nousijan vedestä, ja se oli kuin melkoinen kasa hyytelöä. Koko laivan
ympäristö kiehui täynnään meduusoja. Meressä, jossa on niin paljon
ravintoaineita, tietysti myös on paljon kaloja, ja mitä oivallisimmat
lohet nousevatkin kaikkiin näihin jokiin, puhumattakaan ulkomeren
kalakarjoista. Karjalaiset laulajat sanovat "meren olevan pohatan"
siitä pitäen, kun osa Sampoa sinne joutui, ja tämä sana epäilemättä on
juuri Vienan merestä paikallaan. Karut ja autiot ovat rannat, mutta
meressä on Jäämeren ehtymätön riistarikkaus.

Omituisilla, uteliailla tunteilla lähdimme viillettämään Vienan merta.
Venäläisiä mainitaan huonoiksi merimiehiksi, mutta poikkeuksiakin
on. "Ptishoffin" kapteeni oli oikea merikarhu, joka oli elämänsä
valtamerillä purjehtinut -- muistaakseni hän oli Kuolasta kotoisin,
-- ja varsin turvallisena saattoi istua hänen ohjaamassaan laivassa,
vaikka Vienan meren väylät ovatkin kariensa ja vaillinaisen tuntemisen
vuoksi mitä vaarallisimpia. "Ptishoffilla" käytettiin englantilaista
kuvakorttia. Englantilaiset näet tuntevat nämä rantaväylät paremmin
kuin venäläiset itse. Samalla kun heidän sotalaivansa aikanaan
pommittelivat Solovetskoita, laativat he näistä rantavesistä pätevät
kartat.

Jos Kalevalan tapauksia ajattelemme Vienan meren äärillä tapahtuneiksi,
niin ovat nämä rannat kylläkin sopusoinnussa niitten käsitysten
kanssa, jotka runoteos antaa Pohjolasta. Jo muutaman penikulman päässä
rannikosta luonto huomattavasti kolkostui, kun tätä merta lähestyimme.
Kalliopohja yhä enemmän paljastui, rannikko itse oli jylhää, vaikkei
aivan korkeata vuorimaata, kolkkoja kallioita, joilla tuulien pieksämä
harva havumetsä vaivalla piti puoliaan. Kuta kauemmaksi pohjoista
kohti kuljettiin, sitä korkeammaksi kohosivat vuoret, kunnes ne
Kannanlahden perukassa pilviä pitävinä tuntureina lähestyivät aivan
meren rantaan. Mutta sitä myöden myös kasvisto köyhtyi köyhtymistään,
eikä Kannanlahden perukassa enää ollut juuri muuta kuin kivi ja vesi,
Lapin luonto kaikessa alastomuudessaan.

Semmoista on tämän "Karjalan rannan" pohjoisosa. Kieretistä eteläänpäin
se alenee, käy yhä laidommaksi ja sen mukaan väylätkin sen edustalla
sotkuisemmiksi.

Kieretistä päästyämme poikkesimme ensimmäiseksi Koutaan, Koudanjoen
suuhun. Koudassa ovat tämän rannikon suurimmat sahat, luullakseni
enimmäkseen englantilaisten ja norjalaisten hallussa. Hyvät ovat ne
metsät, joita täällä sahataan, ja hyvässä maineessa lienee sen vuoksi
Koudan puutavarakin. Koudan jälkeen poikettiin Näseeseen, jossa vielä
puhutaan karjalaa. Näseekin harjoitti viljakauppaa. Sieltä muun muassa
Salla eli Kuolajärvi toi viljatarpeensa.

Yhä kapenevan vuonon pohjukassa oli vihdoin Kannanlahden kaupunki.
Hyvin se oli pieni ja vähäpätöinen kaupungin nimeä kantaakseen, mutta
sitä komeampaa oli luonto. Huimat tunturit kohosivat aivan meren
rannasta, ja niitten juurella kaupunkipahanen suurine nuottineen
näytti vieläkin vähäpätöisemmältä. Kaupungin kohdalla laskee
Imanterosta tuleva Niva mereen. Joki on niin vetevä kuin Oulun joki,
ainakin kesällä, jolloin ylämaassa lumet sulavat. Loppumatkansa se
laskee viettävää louhipohjaa monen virstan mittaisena vinhana koskena,
jonka kiivaita kuohuja ja kirkasta vettä väsymättä katseli. Vaikka
koski on jyrkkä ja aallokko, lasketaan sitä kuitenkin veneellä, ja
hyvän kyydin siinä kuului saavan. Maan sisästä näkyi aavistus siitä
syvänteestä, jossa Imanteron järvi on, ja tunsimme Kibinän tunturin
pitkästä sinisestä selästään, joka kohoo kaikkien muitten vuorien yli
ja kantaa laellaan melkein ainaista lunta.

Kannanlahdesta laskettiin itäänpäin, taikka alussa kaakkoa kohti pitkin
Kuolan niemimaan rannikkoa. Kuta kauemmaksi etenimme lahden pohjasta,
sitä enemmän alenivat Kuolan rannat. Ensimmäinen poikkeuspaikka oli
Umba, joka oli kautta Karjalan kuulu helmijoestaan. Joka kesä sinne
lähti karjalaisia onneaan koettamaan ja monta kaunista helmeä heidän
sanottiin sieltä tuoneen.

Muista paikoista Kuolan rannikolla kiinnitti laivasta nähden
huomiotamme varsinkin Turjan niemi sekä muotonsa että nimensä vuoksi.
Se oli jylhä laaja kallioniemi, joka pistää kauas mereen ja korkeana ja
ylpeäpiirteisenä tarjoo otsaansa ja kylkiänsä tuulille ja aalloille.

Poikkesimme moneenkin rantaan, mutta vain etäältä näimme kylät, sillä
laiva seisahtui ulapalle ja kylistä soudettiin veneillä laivalle.
Semmoinen oli viimeinenkin, jossa kävimme, Kusamen (Kuusamo) nimeltään.
Ranta alkoi tällä puolella jo olla niin laitoa, että olisi ollut
vaarallista lähestyä kylää. Veneillä tuotiin matkustajat, vietiin
tavarat ja venäjänkielisiä olivat kaikki. Olipa surullista täten pitkiä
matkoja seurailla rannikkoa, jossa joka kylä todisti karjalaisen
kansallisuuden katoamista.

Kusamenista oikaisimme vihdoin meren poikki Kemiä kohti. Jouduimme
keskelle Vienan merta, eikä maata näkynyt miltään puolelta. Raskas,
itsepintainen auer asui ulapalla ja vesi näytti olevan tavallista
hitaampaa nousemaan laineiksi, vaikka tuuli melko lailla. Sepä jo
onkin sangen suolaista, kylmää ja raskasta. Kolkko ja surullinen oli
tämän meren pinta. Mutta elämää siltä ei puuttunut. Näimme jo jonkun
pienen valaankin puuskuttelevan vettä ilmoille ja vilkkaita delfiinejä
välähtelevän laivamme ympärillä.

Ensimmäinen maa oli nyt Solovetskoin saaristo, jossa kuulu luostari
on. Ylen kolkolta sekin näytti mereltä nähden, mutta saariston
sisäosissa kuuluu olevan kauniita maisemia. Se on kaukana rannasta,
aavassa meressä. Jyvöälahdessa meitä oli kehotettu kaikin mokomin
käymään katselemassa luostarin ihmeitä, mutta siihen meillä ei ollut
aikaa eikä juuri haluakaan. Me katselimme luostaria toisilla silmillä
kuin karjalaiset pyhiinvaeltajat. Näimme siinä sen mahdin, joka oli
karkoittanut näiltä rannoilta Karjalan kansan. Laiva ei monasterissa
poikennutkaan, ja Kemistä olisi sinne ollut veneellä matkaa kokonaista
kuusi penikulmaa. Kun emme tainneet venäjääkään, niin että olisimme
voineet lukea luostarin vanhoja kirjoja, niin olisi ollut tuiki turha
sinne lähteä. Mutta se sanottakoon, että suuri oli tämän pyhitetyn
paikan maine kaikkialla Vienan meren piirissä ja kaukana ylämaassakin.
Aina Maanselän etäisistä kylistä saakka sinne matkasi joka vuosi
pyhiinvaeltajia, jotka laskivat kaikki Kemijoen perkkaamattomat
kosket, saadakseen luostarissa omantunnon tyydytystä. Pyhiinvaeltajia
tavallisesti keräytyi niin paljon yhteen joukkoon, että voivat ottaa
yhteisen suuren veneen. Laskumiehet otettiin aina Kuittijärviltä
saakka. Siellä oli varsinkin kaksi Kemijoen laskijaa, joita mainittiin
muita taitavammiksi. Toinen kuului laskeneen matkan kuusi- tai
seitsemänkymmentä kertaa. Ohjauksesta heille maksettiin parikymmentä
ruplaa, mutta pyhiinvaeltajat saivat itse soutaa. Veneet olivat siksi
suuret, että niihin mahtui parikymmentä henkeä, eikä matka tullut
kalliiksi yksityistä kohti. Mutta vielä suuremmat kuin Kemijoen olivat
huonoilla säiliä Vienan meren vaarat; myrskyt ja sumut pakottivat
pyhiinvaeltajien veneitä usein viettämään päiviä ja viikkojakin sään
pidossa jollain autiolla alastomalla saarella. Silloin he saivat
kokea paljon kurjuutta. Mutta sitä hurskaammalla mielellä sitten
saapuivatkin "pyhään kaupunkiin". Monastirista ostettiin tulijaisiksi
koruompeluksilla varustettuja käsiliinoja, saviastioita y.m. arvatenkin
munkkien valmistamia esineitä.

Se merenlahti, johon Kemijoki laskee, on niin pitkälle matala ja
karipaikkoja täynnä, että "Ptishoff" täälläkin pysähtyi seitsemän
virstan päähän kaupungista, suuren mahtavan sahan luo. Kaupungista
soudettiin laivalle suurilla veneillä ja ne veivät ja toivat tavarat
ja matkustajat. Vastavirta ja vastatuuli tekivät paljon haittaa, mutta
muutamia tuntia ponnisteltuamme pääsimme kuitenkin Vienan Kemin rantaan.

Olimme sitä luulleet huonommaksi kaupungiksi, kuin se todella oli.
Kemissä asui koko joukko virkamiehiä ja varakkaita kauppiaita, ja
sen vuoksi oli siellä kahdenkertaisia puurakennuksiakin, joista
kaupunki sai jonkun verran näköä. Varahvontta oli täällä oleskellut
enemmänkin aikaa, ja hän mainitsi pohattain rikkaudesta esimerkkinä,
että eräskin oli häntä pitänyt palveluksessaan vain sen vuoksi, että
hän "kumauttaisi (kutittaisi) hänen jalkapohjiaan". Arvatenkin oli
mies sairas ja hänen vaivojaan oli siten lievennettävä. Varahvontta
kertoi täysin määrin nauttineensa tämän kauppiaan luottamusta, joka ei
kuitenkaan estänyt häntä auttamasta kauppiaan tytärtä karkaamaan erään
köyhän kosijan kanssa.

Kemissä majailimme karjalaisen Mäkushkinin hyvänlaisessa talossa, joka
oli kestikievari. Päärakennuksessa oli kaupungin poliisikonttori, ja
kun siinä oleva kievarihuonekin juuri oli saanut asukkaan, niin meidät
sijoitettiin piharakennukseen, jonka alakerran oven päälle oli maalattu
sana "arestantskija". Alakerta toisin sanoen oli kaupungin putka.
Meille osotettiin huone putkan päällä toisessa kerrassa. Ruuan saanti
oli täälläkin, kumma kyllä, sangen vaikeata. Ja huonoa oli yölepokin.
Luteet pakottivat lopulta pakenemaan viileään eteiseen, jossa monen
tuskan jälkeen vihdoin saimme lepoa. Niin huonosti tuskin olimme
missään sisämaassa asuneet.

Unta odotellessamme kuulimme alaalta putkasta laulua. Aloimme sitä
kuunnella... ääni oli kuontunut täyteläinen baritoni, taipuisa ja
kouluutettu, ja sävelet, joita se lauloi, olivat aarioita tunnetuista
oopperoista. Laulaja kaikuvin askelin kulki edes takaisin arestantskin
huoneessa... se olikin arestantskija itse. Seuraavana aamuna
näimme hänet pihalla vääntämässä tahkoa poliisille, punapartaisen,
turpeanaamaisen miehen, joka tosin näytti olevan rappiolla, mutta
nähneen aikanaan parempiakin päiviä. Kuulimme sitten vähän hänen
vaiheistaan. Hän oli ollut joku oikeusvirkamies Moskovassa ja
arvatenkin valtiollisten mielipiteittensä vuoksi karkoitettu Kemiin,
niinkuin niin moni muukin. Kymmenen vuotta siellä oleskeltuaan hänen
oli pitänyt päästä palaamaan kotiseuduilleen, mutta oli sattunut
viinapäissään taas sanomaan jotain varomatonta ja siitä tuomittu
muutamaksi päiväksi arestiin. Yksinäisyydessään hän siellä lauleli
lauluja elämänsä kukkeuden ajalta, ja lahjakas mies hän varmaan oli
kerran ollut.

Kemissä oli jonkun verran sotaväkeä, kuulemamme mukaan reserviä, jossa
karjalaisistakin toiset saivat asevelvollisuutensa palvella. Satamassa
oli jäännöksiä entisistä linnoituksista, mutta ne olivat jo rappiolla.
Kaduilla kasvoi ruohoa, sillä luetut olivat Kemissäkin rattaat.
Maantietä ei ainakaan sisämaahan päin ollut kuin seitsemän kilometrin
pituinen pätkä Kemijoen viimeisten ankarien koskien sivu. Ja sekin tie
oli silloin vielä aivan nuori, vaikka siksi kunnossa, että sitä pääsi
rattailla kulkemaan.

Kemi oli ummikkovenäläinen, mutta tapasi siellä usein niitäkin, jotka
osasivat "paissa karjalaksi".

Kemissä päiväkauden viivyttyämme lähdimme jälleen matkalle
sisämaahan, lähdimme iloisella mielellä, sillä merimaasta olimme
saaneet tarpeeksemme. Ikävöitsimme takaisin puhtaihin pirtteihin ja
vanhanaikaisiin oloihin, joissa piirakkaat olivat parhaat, meille jo
rakkaiksi käyneet herkut, joissa olimme tottuneet niin hyvin viihtymään
samovaaran ääressä puheliaan isännän seurassa.

Matkustimme kevarikyydillä paljon kuljettua tietä, ja hyvät veneet
olivat sen vuoksi pitkin matkaa käytettävänämme. Mutta ei mikään vene
sentään vetänyt vertaa kuvernöörin veneelle, jonka näimme Putkuon
kosken niskassa. Se oli niin suuri kuin pieni lotja. Se oli rakennettu
kerran, kun kuvernööri kuuluu olleen aikeissa matkustaa sisämaahan
lääniään katsomaan, mutta matkasta ei silloin eikä myöhemminkään tullut
mitään, ja niin jäi lotja käyttämättä. Turhaan saatiin ylämaassa
odottaa maaherraa, jolle olisi valitettu sitä ja tätä alempia
virkamiehiä vastaan. Mutta olisikohan moisella aluksella Kuittijärville
asti päästykään?

Olimme nyt suurella Kemijoella. En tiedä, olisiko se Oulujoen kokoinen,
mutta tuskin luulen, vaikka se saakin vettä sekä Kuittijärvistä että
eteläpuolelta Repolasta, Rukajärvestä ja Akonlahdesta saakka. Vesi
kuitenkin oli silloin jo alimmillaan. Keväällä sitä on monin verroin
enemmän, ja kun rannat enimmäkseen ovat matalat, niin joki tulvan
aikana varmaankin on koko mahtava. Se on osasta jotenkin virtainen,
koskia on paljon, ja matka oli sen vuoksi hitaanlaista. Toisin paikoin
on kuitenkin tyyniä suvannoitakin, joilla soudeltiin kuin järvillä.
Laajain erämaitten kautta se kauttaaltaan virtaa, ainoastaan muutama
kylä on joen rannoilla.

Noin parin penikulman päässä Kemistä on Usmanan kylä samannimisen
valtavan kosken alapuolella. Se on melkoinen, taloja lienee yli
parisataa. Usmana oli jo karjalaisella kielialueella, mutta venäläistyi
nopeaan. Kylä oli verraten hyvin rakennettu ja sanottiin siinä olevan
rikkaitakin. Tuskin olimme sinne tulleet ja muhkeaan kestikievariin
asettuneet, ennenkuin tultiin kutsumaan alakerrassa olevaan
kauppapuotiin, jossa stanovoin sanottiin tahtovan meitä puhutella.
Olimme jo jotenkin rähjäisen näköiset, ja siitä kyläläiset arvatenkin
luulivat meitä kiinni otettavan ja heitä oli kokoontunut puoti täyteen
sitä näkemään. Mutta stanovoi paperimme luettuaan mitä kohteliaimmin
teki meille selkoa matkoista piirissään aina Vuokkiniemeen saakka, ja
vaikk'emme siitä paljoakaan ymmärtäneet, niin myönsimme vain kaikkeen
ja olimme tyytyväisen näköiset, ja asiansa ajettuaan hänkin lähti
tyytyväisenä matkaansa. Emme sen koommin joutuneet virkamiesten kanssa
tekemisiin.

Koskessa oli koko joukon katselemista. Se on kapea kallioruuhi, jossa
vesi uupumatta riehuu. Rantakalliot ovat laajalta aivan puhtaiksi
huuhtoutuneet, sillä kaikkien niitten päällitse sanottiin veden
kevättulvalla kuohuvan. Silloin tämä koski varmaan on hirmuinen.
Kalliot ovat särmäiset ja korkeatkin. Veneellä sitä on kuivallakin
mahdoton laskea, ja ihmetellä täytyi, että sitä lohikaan pääsi
nousemaan. Sitä tuskin olisi uskonut, ellei olisi varmaksi havainnut.
Toisella rannalla oli pieniä korvapatoja palavassa koskessa ja niissä
hyvin karkeasti valmistetut pajuiset rysät. Niin ahdas on rannalla
lohen nousureitti, että näilläkin rysillä saatiin sileätä hopeakylkistä
Jäämeren lohta niin paljon kuin rysään mahtui. Niitä oli kuin halkoja
pinossa. En tiedä, kiero silmämmekö lienee syynä ollut, mutta meidän
katsellessamme täpötäyden rysän tyhjentämistä sattui yksi lohi
livahtamaan takaisin koskeen. Ei sitä kuitenkaan suurin kiroiltu,
arveltiin kai tulevan toisella kerralla.

Pohjoisrannalla oli suurempi pato valtavien paasien muodostamassa
tyynemmässä putaassa, ja sen ääressä katselimme lohien nousua,
kunnes padon vartijat tulivat ja ajoivat pois. Hauskaa oli nähdä
lohien koskesta päästyään lepäilevän tyvennössä padon alapuolella ja
kohottavan nokkaansa ilmaan. Ongenvavalla asettelin perhoa varsin yhden
kuonon päälle, mutta se ei ollut siitä tietävinään, lienee vielä ollut
koskimatkan jälkeen hengästynyt.

Usmanalta menee Voigarven kautta maan poikki suoraan kevaritie
Paanajärveen, mutta koska meillä oli tavaroita ja mieluummin
tutustuimme jokeen, niin nousimme sitä myöden. Veneeseemme työnnettiin
pari viinalekkeriä pyynnöllä, että veisimme ne tukkipäälliköille,
jotka matkalla tapaisimme. Jokimatka Paanajärveen oli kahdeksan
penikulmaa, eikä välillä ollut ainoatakaan asumusta. Kun kulku
vastavirtaan oli hidasta ja sääkin oli kolkkoa ja sateista, kävi
matka kylläkin ikäväksi. Kolmatta päivää viivyimme tällä taipaleella,
viettäen yömme metsäsaunoissa. Kuljimme erään palaavan paanajärveläisen
veneessä. Vaikka vene oli suurenlainen, niin kävivät tilat kolmelle
matkustajalle, yhtä monelle saattajalle, monille tavaroillemme ja
tukkilaisten viinoille kuitenkin hyvin ahtaiksi. Veneen pohjalla saimme
istua jalat koukussa.

Vaihteluna olivat kosket, koska niiden kohdalla pääsimme maalle
kävelemään ja venettä nostettiin tyhjiltään. Toiset kosket olivat
pitkiä, nelin viisin virstoin, toiset lyhempiä, joku aivan jyrkkä,
melkeinpä putouksen tapainen. Semmoinen oli Juuma, joka oli Usmanan
ja Paanajärven välillä puolitiessä. Se oli niin jyrkkä, että vene oli
taivallettava maisin sen päälle, pienen kalliosaaren poikki. Sitäkin
kuitenkin laskevat tyhjällä veneellä taitavimmat koskimiehet, niin
mainittiin, ja Ervasti matkallaan näkikin sen omin silmin:

"Juuma on lyhyt, vaan hyvin jyrkkä, syösten vetensä kuohuvana
vaahtona kahen puolen pientä kalliosaarta. Vene laskettiin maihin
pohjoispuolella jokea, koska pohjoinen väylä on vähemmän vihainen.
Me muut nousimme korkeaa rantatörmää ylös, itsekullakin joku kantama
kädessä, ja kiersimme syvän, veden leikkaaman juovan ympäri putouksen
alle. Vaan kaksi venemiestä astui aivan kosken syrjään nähäkseen,
voisiko venettä siitä soutaen laskea, tahi pitäisikö köyttä käyttää.
Kun me olimme perille ennättäneet, olivat miehet jo lopettaneet
tutkintonsa ja palanneet veneeseen sekä vieneet sen rantaan,
sillä väylä kulki enemmän pitkin saaren kylkeä. Joka teki laskun
vaaralliseksi, oli kosken mutkaisuus. Keskellä koskea pisti näet
pohjoisrannasta kallio noin 20-30 syltää pitkälle ulos, jonka yli vesi
kyllä osaksi virtasi, vaan joka pakotti valtaväylää jyrkästi kääntymään
etelää ja saarta kohti. Virran muassa kulkien olisi jokainen vene
särkynyt tuhansiksi palasiksi tätä kalliota vastaan. 'Ka ilman köyttä
laskevat', huusi yksi meistä, jotka seisoimme törmällä kosken alla
odotellen veneen tuloa, ja samassa näkyi vene juuri kosken niskassa.
Kaikkein, mutta varsinkin minun ja kumppanini silmät olivat nyt kuin
kiinninaulatut veneen kulkuun. Mahoton on kertoa sitä nopeutta,
jolla se kiiti alas virtaa. Kosken voima oli itsessään kyllä suuri,
vaan lisäksi molemmat miehet, toinen soutamalla, toinen huopaamalla,
jouduttivat kulkua mitä suinkin jäntevistä käsivarsista lähti. Sanat
soutaa ja huovata riittävät kuitenkin ainoastaan vaillinaisesti
antamaan käsitystä niistä suonenvedon tapaisista voimanponnistuksista,
joita miehet tekivät, sillä he varmaan suorittivat soutajan ja
huopaajan liikunnot kymmenen kertaa tulisemmin kuin tavallisesti. Mutta
tämä verraton nopeus oli ainoa pelastus; ja jo keskeltä niskaputousta
kulkien poikkiteloin virtaa vene onnellisesti pääsi tuon vaarallisen
kallion sivutse, hyppeli iloisesti pitkin aaltojen harjoja loppuosassa
virtaa ja oli kosken alla pikemmin kuin olen tässä ennättänyt kertoa,
puolillaan vettä kyllä, mutta muuten vahinkoumatonna. Jos joku
vahinko olisi sattunut, esim. airo eli hanka taittunut tuosta kovasta
sounnista, niin melkeinpä välttämätön kuolema olisi tarjona ollut."

Muutoin olivat kaikki nämä kosket siinä kunnossa, johon ne Luojan
kädestä olivat jääneet, aivan perkaamattomat ja ylen louhiset. Siitä
syystä, ei aallokon suuruuden vuoksi, niitä on vaarallinen laskea.
Vaikeata on nousukin, kun rannoilla ei ole minkäänlaisia vetosiltoja,
niinkuin meidän puolellamme Oulujoen vesistössä. Varsinkin nyt,
kun vesi oli hyvin matalalla, täytyi toisinaan sauvoa vene aivan
keskienolle saakka tai kaalata kauas koskeen pitkin livettäviä kiviä,
kun koetimme köydellä vetäen auttaa sauvojia.

Kemijoen rannat ovat matalat ja lakeat, uoma ei ole syvälle syöpynyt.
Enimmäkseen ne ovat kankaita ja louhikkoa, mutta rantametsän takana
on aavoja soita. Toisin paikoin virta leviää leveiksi suvannoiksi,
joitten varrella on kauniita niittyalojakin ja iloisia lehtoja.
Semmoisissa kohdissa joki muistutti kaitaista sisämaan selkävesistöä.
Mutta Oulujoen komeita virtamaisemia, korkeita törmiä ja jyhkeitä
kuusikoita sai Kemijoelta turhaan etsiä. Suvantojen rannoilla olivat
paanajärveläisten parhaat niityt, ja koska ne kevättulvilla ovat veden
alla ja saavat päälleen lietettä, oli niissä maanlaatu mielestämme
hyvinkin lihavaa. Toisin paikoin kasvoivat rannat niin taajaa
pensaikkoa, ettei tahtonut läpi päästä. Sitä kummallisempaa oli, ettei
tällä kahdeksan penikulman taipaleella ollut ainoatakaan ihmisasuntoa,
vaikka joella suviaikaan oli melkoinen liike. Syyksi mainittiin,
että nämä erämaat ovat kovin kylmät, ja siitä taas saattoi päättää,
etteivät suot kahden puolen olleet kaukana, vaikkei niitä näkynytkään
sanottavasti joelle.

Kemijokea pitkin uivat mereen Vienan Karjalan ikivanhat metsät. Toisia
lauttoja oli jo Usmanassa tullut vastaamme, toisia tapasimme ylempänä
koskilla. Harvoin saa meidän puolellamme enää nähdä niin kauniita
pölkkyjä. Kymmentuumaista pienempää puuta tuskin oli ensimmäistäkään,
mutta suurempia oli kosolta. Ja kaikki järjestään olivat moitteettoman
suoria ja oksattomia. Jokainen puu, jossa oli vähintäkin vikaa,
hylättiin. Ainoastaan moitteettomat pölkyt vietiin Kemiin. Metsät
olivat kruunun, ja niitä hakattiin sen mukaan. Tukkien hakkuun
sanoivat olevan järjestetyn sillä tavalla, että asukkaat kaatoivat
metsästä puut, jotka heidän mielestään täyttivät ehdot, ja vetivät ne
lauttausväylän varrelle. Siellä ne mitattiin ja vedättäjälle maksettiin
kaatamisesta ja vedätyksestä palkka. Mutta vetäjät olivat oppineet
kaatamaan puita hyvin varoen, koska venäläiset tukkipäälliköt pyrkivät
hylkäämään niin paljon kuin suinkin, eivätkä hylätyistä maksaneet
vetopalkkaa. Karjalaiset väittivät, että ne siitä huolimatta pantiin
lauttaan. Säästämänsä rahtimaksut pistivät päälliköt omaan taskuunsa,
se oli rahvaan käsitys.

Erään kosken alla juoksi rantaa pitkin vastaamme joukko tukkilaisia,
jotka kyselivät, oliko meillä päällikölle viinaa. Tämä lienee jo
kotvan aikaa odotellut paanajärveläisten paluuta ja lähettänyt miehet
vastaan kantamaan lekkerit taipaleen poikki, koska koski oli pitkä ja
mutkitteleva ja ne siinä olisivat viipyneet. Miehet saivatkin botskansa
ja lähtivät niitä juoksujalkaa kiidättämään kosken niskaan. Kun
olimme veneinemme kosken nousseet, oli päällikkö lauttamajassaan jo
täydessä humalassa. Aito venäläisellä vieraanvaraisuudella hän haastoi
meidätkin kesteihin ja tarjosi, mitä talossa oli parasta, ruokaa ja
viinaa. Toverini, joka oli raittiusmies, ei maistanut tippaakaan,
mutta minä kyllä tulin piankin tuulelle, eikä siellä salolla kupponen
maistunutkaan hullummalta, vaikk'ei se ollutkaan kolmikymmenkertaisesti
puhdistettua. Kestin lopussa pyysi päällikkö, että ottaisin valokuvan
hänestä ja hänen perheestään, asettuen päremajansa edustalle
joukkoineen ryhmäksi. Ennenkuin kuitenkaan näppäsin, hän sai uuden
tuuman, pyysi vähän odottamaan ja antoi nostaa itsensä katon harjalle,
johon hän asettui hajareisin, pitäen kiinni lipputangosta ja nostaen
lakkiaan. Olisihan siitä tullut soma kuva, mutta pahaksi onneksi olin
unhottanut otettujen kuvien luvun, ja kaunis taulu tuli erään toisen
kanssa samaan lasiin ja molemmat menivät pilalle.

Meidän lähtiessämme ruvettiin lauttamajaa, "hartshivoa", juuri
laskemaan kosken alle. Lasku taitaa olla koko hauskaa, sillä lautta,
joka on lujasti rakennettu, kulkee kuin lata, missä vain enimmän vettä
virtaa, välittämättä kivistä tai aalloista.

Kemijoen suurimmat kosket ovat alaalta lukien: Putkuo, Usmana,
Vuotshas, Juuma, Petäjäkoski, Sompakurja ja Valkiehini. Sompakurja
on lähellä sitä paikkaa, jossa Sompajoki, pohjoisesta tullen, laskee
Kemijokeen. Se on pisin kaikista, kokonaista 7 virstaa. Muutoin ei
Kemijoki koko matkalla aina Jyskyjärveen saakka saa juuri mitään
vedenlisäystä kummaltakaan puolelta.

Yömme nukuimme välillä saunoissa, joita oli niittyjen reunassa. Vaikka
oli keskikesä, niin olivat yöt kuitenkin hyvin kylmät ja Varahvonttaa
vilutti pahasti, hän kun ei uskaltanut tulla saunaan nukkumaan, koska
pelkäsi "tshitshiliuskoja" ja käärmeitä. Hän oli nyt illalla nauttinut
vähän liiaksi Kemin tulijaisia ja souteli suvannolla tuohitorvella
toitotellen, että metsät raikuivat. Humalassa hän taas kertoi
tyttärestään ja veneen kokassa torkkuessaan lauloi vaimoaan muistellen:

    "Unipa petti, mie makasin,
    Petti pehmiet perinät,
    Käsivarsi nuoren naisen,
    Kainalo ujon emännän."

Varahvontta oli tyytyväinen ajatellessaan, että hänellä nyt olisi
tavallista enemmän rahoja kotiin tuoda. Mutta soutamaan hän oli hyvin
haluton, kun kerran kievarikyydillä kuljettiin, veteli nyrpeänä ja
alakuloisena, koska se työ hänen mielestään kuului saattajille eikä
matkustajille, ja ilostui vilpittömästi, kun me päästimme hänet
vaivasta ja asetuimme itse soutamaan.

Saavuimme sitten valvoneina ja vaivannähneinä Paanajärveen, jossa
oli kirkko ja melkoinen kylä. Kestikievari oli hauska, mutta sinne
odotettiin rauhantuomaria, "mirovoi sutjaa", joka oli siksi korkea
virkamies, että isäntäväkeä vähän arvelutti, voitiinko meitä
päästää kievarihuoneisiin. Pääsimme kuitenkin, ja pian sinne saapui
tuomarikin. Hän oli kuitenkin hyvin "alhainen" mies, niinkuin meidän
puolellamme sanottaisiin, ja jakoi mielellään kanssamme huoneet ja
vielä eväänsäkin, jotka olivat mitä herkullisimmat ja runsaat ja
maistuivat niin hyvin, että taisimme niihin tehdä suurenkin loven.
Pitkälle kiertomatkalleen hän oli varustanut juoma-astian, joka oli
läkkipellistä valmistettu ja moneen osaan jaettu, "kasviportöörin"
näköinen. Jokaisessa tapissa oli erilaista juotavaa, ja tappeja oli
useita. Tuomari matkustelee suviseen aikaan suuren lääninsä kertaan tai
kahteen ja tuomitsee näillä retkillään kaikki rahvaan riidat. Tämän
sutjan läänissä olikin tarpeeksi laajuutta. Paanajärvestä hän jatkoi
matkaansa Uhtueen, sieltä Pistojärveen Kuusamon rajalle, Vuokkiniemeen
ja Akonlahteen.

Kemijoen rannat ovat Paanajärven kohdalla hyvin laa'at ja tasaiset.
Lähellä kylää joki leviää järveksi, joka on niin matala, että se on
melkein umpeensa kasvanut kaikenlaisia vesikasveja. Kylä on joen kahden
puolen. Se oli suurehko ja siinä oli koko joukko kookkaita taloja.
Paanajärvestä alkoi runoalue, parantuen yhä sisämaahan päin.

Paanajärvestä oli Kemijokea pitkin neljä penikulmaa Suopassalmeen,
mutta sen välin kuljimme maisin ja oikaisimme siten melkolailla.
Jokimatkaa Ervasti kuvaa vähemmän virtavaksi, mutta metsiä varteviksi
ja joen maisemiakin sen mukaan jylhän kauniiksi erämaan luonnoksi.
Suopassalmi oli hajallinen laajahko kylä. Sieltä oli muistaakseni
kahden penikulman matka Jyskyjärveen, neljänteen Kemijoen kylistä
alaalta tullen. Jyskyjärvi oli saanut nimensä järvestä, jossa
Tshirkkakemi ja Kuittijärvistä tuleva varsinainen Kemijoki yhtyvät,
aivan vastakkaisilta haaroilta puskien. Kylä oli rakennettu järven
eteläreunaan, Tshirkkakemin suun kahden puolen.

Kemijoen varrella olevat kylät erosivat jonkun verran kauempana
ylämaassa olevista asuinhuoneitten rakenteen puolesta. Talot nimittäin
olivat kahdenkertaiset, kumpikin kerros asuttava. Tavallisesti
oli päässä parveke. Ne eivät olleet rakennetut sikin sokin, kuten
ylämaassa, vaan kadun tapaisten kujain varrelle. Tapasimme näissä
kylissä muutamia vanhoja esineitä, joita olimme muualta turhaan
kyselleet. Paanajärvestä sain ikivanhan viinen riistapussineen,
Suopassalmesta luukirjaisia jousen varsia. Ylämaassakin sentään
vielä muisteltiin, miten jousella oli ammuttu. Kostamuksessa tarkkaan
kerrottiin, että erään miehen isän isän isä vielä oli jousella
metsästänyt. Ja kaikkialla tiedettiin, että jousen käyttämiseen oli
tarvittu kaksi miestä. Toinen ampui ja toinen hänen vieressään katseli,
kunne vasama lensi. Vasamat näet olivat suuritöisiä ja kalliita, eikä
niitä kannattanut hukkaan päästää.

Jyskyjärven luona maat näyttivät olevan tavallista parempia, ne kun
ovat Kemijoen pohjahetteitä, ja siitä voipi päättää, että kylä on
Karjalan vanhimpia.

Kevarireittiä lähdimme jälleen jatkamaan matkaa Kuittijärville. Kun
oli soudettu Jyskyjärveä Kemijoen suuhun, niin oli kuljettava useita
virstoja maisin, sillä järvien välillä on Kiintismän koski, joka on
koko Kemijoen rajuimpia, väärä ja suuriaaltoinen. Kevarilla oli kosken
niskassa hyvä ja tilava vene, sillä ei ollut pieni se selkä, jonka
päästä päähän nyt oli kuljettava.

Niinkuin merenlahti se levisi eteemme, alimman Kuittijärven saareton
pinta, yksinäisenä, autiona, asumattomin rannoin. Rantain takaa näkyi
erämaasta etäisiä vaaroja, jotka ilmaisivat Maanselän lähestymistä.

Ala- ja Keski-Kuittijärven välillä on Luusalmi ja sen rannalla pieni
kylä ja kestikievari. Matkaa oli sinne Jyskyjärvestä kaikkiaan viiden
penikulman vaiheille, joista kaiketi neljä oli järvimatkaa. Luusalmen
kestikievari oli varakas, mutta laajalta oli sen isäntä tunnettu
ahneudestaan. Ja harvoin olenkaan nähnyt ihmistä, jossa tämä intohimo
olisi siihen määrään kehittynyt. Hän tosiaan rahanhimonsa vuoksi
melkein herätti sääliä, niin ankarasti oli se kiihko hänen sydämensä
ja mielensä kiinnittänyt kouristukseensa. Muutoin hän näytti kylläkin
mukaiselta, ja hänen poikansa oli sivistynyt mies, Suomessa kauppiaana.
Kuulleessaan meidän tulleen taloon, poika ystävällisesti lähetti meille
teetä, osottaakseen vieraanvaraisuutta kulkeville runonkerääjille,
joiden harrastukset hän ymmärsi. Isä meidän sitä juodessamme kantoi
kaikenlaisia pieniä tavaroita kaupaksi muka kummina ja vanhan kansan
kaluina, vaikka ne eivät olleet sen kummempia, kuin aaltojen rannalla
hierelemiä kiviä. Hän huokaili syvään, kun kaupoista ei tullut mitään.
Kun lähdettiin, niin hän sen sijaan peri maksun teestä, jota hänen
poikansa oli tarjonnut... arastellen korvaamme "tshuhutti", että tee
oli jäänyt maksamatta.

Venematka Luusalmesta Uhtueen oli 32 virstaa, pitkin keskimmäisen
Kuittijärven aavaa pintaa, jossa maa katosi edessä rannattomiin.
Vene oli varava, mutta kolmen matkustajan ja viiden saattajan alla
se painui melko syvälle, ja melkeinpä kammotti soudella aavan selän
huljuvaa vettä, joka tuntui niin ihmeen epävakavalta ja levottomalta.
Mutta naiset eivät ymmärtäneet pelätä, soutivat reippaasti, puhuivat
hauskasti, ja olivat jotenkin ilomielisiä siitä huolimatta, ettei
yksi ollut kahteen päivään saanut leipää. Hän oli kotona leikannut
puolikypsää ohraa, mutta se oli kuivaessaan kitistynyt niin pieneksi,
että jyvät tuskin olivat heinänsiemenen kokoisia. Semmoisella
ravinnolla oli hänen täytynyt yrittää elää. He tekivät kyytejä
kestikievarille, mutta minkälainen oli se ansio! Kestikievarit vielä
säästivät virallisesta kyytirahasta, vaikka se oli niin alhainen, 3
kopeekkaa kilometriltä, jos saattajia oli kolme, kuusi kopeekkaa,
jos saattajia oli viisi, niinkuin näillä pitkillä taipaleilla aina
pitikin olla. Naiset kertoivat Luusalmen isännän luvanneen matkasta
viisikolmatta kopeekkaa kullekin ja eväät, työntäneen leivän kainaloon
ja kriivennikän (10 kopeekkaa) kouraan ja luvanneen "loput toitshe!"
Uhtuen kievari maksoi jotenkin saman taksan mukaan, 30-35 kopeekkaa
noin 64 kilometrin soudusta (edes takaisin)! mutta ei antanut eväitä.
Pistojärven postinkuljettajalle hän maksoi 80 kopeekkaa 60 virstan
maamatkasta (120 mennen tullen). Niin meille kerrottiin.

Onnellisesti saavuimme Uhtueen pitkältä kiertoretkeltämme ja jatkoimme
sieltä matkaa Jyvöälahteen levätäksemme muutaman päivän. "Kotona"
olimme herttaisen tervetulleet, vaikka Seni olikin poissa ja emäntä
yksinään kotona ikävissään. Kylässä oli yhtä ja toista sillä välin
tapahtunut, nuoria naisia tapasi joskus kujilla, jotka jo hyvän matkan
päässä kumarsivat syvään meidän ohi astuessamme. He olivat vasta
naimisiin joutuneet ja heidän velvollisuutensa oli tällä tavalla kerran
kumartaa jokaiselle tuttavalle, jonka taas tuli sanoa: "Elä tervehennä
nuoren sulhases keralla", josta toivotuksesta nainen kiitti.

Minua naiset ihailivat, että olin matkalla kaunistunut, kun olin
kasvattanut tuuhean ruskean parran ja leikannut tukkani takaa suoraksi
maan tavan mukaan. Eräskin sanoi tavatessaan: "Voi viekkahaisein,
miten olet kauneheksi käynyt! Ka mitys on nyt parta musikalla." Enkä
voi kieltää, etteikö tämä tunnustus ollut mieleeni, varsinkin kun Kusti
oli turhaan odottanut parran kasvamista matkalla.



VIENAN KARJALAN HÄÄTAPOJA.


Viettäessämme keväällä Jyvöälahdessa kelirikon aikoja olin silloin
tällöin ihmetellyt, mitä hartaita pakinoita toverini piti talon naisten
ja muittenkin tuttavien eukkojen kanssa. Hän istui hyvin myöhään heidän
seurassaan tarinoimassa, tutkieli ja tiedusteli, ja emäntämme mietti
ja kertoi, otti takaisin sanan ja kertoi uudelleen, mietti, muisteli
ja kertoi taas pitkät jutut ja kutsui toisinaan tuttaviaan avukseen
muistelemaan. Jotain hauskaa heillä oli tekeillä, sen saattoi nähdä;
toverini tuon tuostakin puhkesi nauramaankin ja eukot sitä innokkaammin
kertoilivat. Lopulta en malttanut mieltäni, vaan yhdyin minäkin
samaan seuraan, ja pian sainkin kuulla, mitä tässä puoleksi salaa
kuiskailtiin. Toverini uteli tietoja karjalaisista häistä, ja niitten
monenlaisia temppuja vaimot yksissä tuumin muistelivat. Kun nämä häät
ovat hyvin monimutkaiset ja pitkälliset, oli niissä juttua moneksi
ajaksi; mutta yhteisin ponnistuksin he saivat kokoon kertomuksen,
joka varmaan on hyvinkin täydellinen kuvaus sen paikkakunnan häitten
mallista.

Näin syntyi seuraava seikkaperäinen kuvaus Vienan Karjalan häätavoista,
tarkemmin sanoen siitä, miten niitä Jyvöälahdessa vietettiin, sillä
jonkun verran yksityiskohdat eri paikoissa vaihtelivat. Valmiista
kertomuksesta minä sitten valitsin pääkohdat ja aloin miettiä, miten
ne saisi kuvatuiksi. En tahtonut valokuvauksella varsinaisia häitä
häiritä, koska en tyytynyt yhteen taikka kahteen kuvaan, vaan aioin
ottaa niitä kymmeniä.

Niin pitkällinen valokuvaustyö taas hämärässä pirtissä, jossa useimmat
menot tapahtuvat, olisi ollut liian häiritsevää sekaantumista
häämenoihin, sulhasen ja morsiamen juhla olisi voinut valokuvauksen
rinnalla jäädä melkein sivuasiaksi. Päätin sen vuoksi laittaa sitä
varten erityiset leikkihäät, palkata sulhasen ja morsiamen ja kaiken
muun tarpeellisen hääväen ja kutsua koko kylän ilmaiseksi pitoihin.
Siten saatoin hallita ja vallita häätilaisuudessa mielin määrin.

Tuumani saavutti kylässä ymmärrystä ja myötätuntoa ja tuota pikaa oli
minulla sekä sulhanen ett morsian -- molemmat naineita, vaikka eri
parikuntaa -- patvaska, moamot, veljet, rist'moamot, rist'toatot,
sanalla sanoen, koko virallinen hääkansa. Näille oli myös ostettava
joku verta semmoisia yksinkertaisia lahjoja, joita häissä annetaan,
liinoja, nenäliinoja y.m. Teetä ostettiin naulakaupalla, vesirinkelejä
suuret kimput, sokeria joku toppa, ja näin olimme täysin varustetut.
Ruokia ja juomia emme ruvenneet laittamaan, ja rahvas näytti
erinomaisesti tyytyvän näihinkin yksinkertaisiin valmistuksiin. Sitä
kokoontui kylläkin runsaasti, lähitaloista ken vain kynsille kykeni,
niin että avara pirtti oli jotenkin täysi, enkä luule että he näissä
leikkihäissäkään pahasti ikävystyivät.

Moniaan sunnuntain puuhasimme näin jotenkin tarkkaan aamusta iltaan,
järjestellen hankkimastamme "aineistosta" ryhmiä laaditun kertomuksen
mukaan, milloin pihalla, milloin pirtissä, ja saimme siten työn
suoritetuksi yleiseksi mielihyväksi, ketään häiritsemättä. Hauskaa oli,
että rahvas niin älykkäästi käsitti tarkoituksemme ja oli sitä kohtaan
kaikin puolin suosiollinen.

Kun loppukesällä palasimme Vienan mereltä pitkältä kiertoretkeltämme,
niin pääsimme sitten oikeisiinkin häihin ja saatoimme käsityksemme
eri kohtia varmentaa. Okahvi ei tosin ollut rikas, sen enempää kuin
hänen sulhasensakaan, mutta häät kuitenkin itkettiin, laulettiin
ja menoiltiin alusta loppuun, varotuksineen ja muine temppuineen.
Mekin saimme osamme sekä itkuista että lysteistä, ja näimme menot
todellisemmassa ja melkeinpä surullisemmassakin valossa kuin
pitämissämme leikkihäissä.

Näitten tietojen ja vaikutelmien nojalla laati toverini K.F.
Karjalainen matkalta palattuamme koko naimahommasta, kihlonnasta ja
häistä itkuineen ja menoineen kuvauksen, joka siitä pitäen painamatta
maattuaan nyt saatetaan ensi kerran julkisuuteen.

       *       *       *       *       *

"Meidän mielestämme on aivan välttämätöntä, että jos mieli kunnon
kalua naimiskaupasta tulla, sitä pitää edellyttää kuukausia, jopa
vuosiakin kestävä 'järjettömyyden tila', jolloin ollaan milloin
taivaassa, milloin maan alla, harvoin maan päällä, jolloin haaveksitaan
ja rakennellaan kauniita, taivasta tavottelevia pilvilinnoja, tehdään
suunnitelmia tulevaa paratiisia varten, jossa rakastetun keralla
eletään ikuisessa onnessa ja autuudessa -- ja muita lukemattomia
hullutuksia. Samoin kuin sivistyneissä, samoin kansankin kesken
avioliitot useimmiten rakennetaan rakkaudesta. Mutta karjalainen, hän
on 'toist' sorttii'. Rakkaus on hänelle melkein tuntematon, joutava
korusana, joka todellisuudessa ei ole mitään. Karjalassa tosiaankin
'immeiset immeisii naipi, rengit, piiat toisiaan.' Rikas mies voi naida
vain rikkaan talon tyttären, tuottamatta häpeää itselleen ja suvulleen,
vaikkei varakkaalla immellä ole myötäjäisiä juuri mitään. Naimisiin
menevä tyttö saa kodistaan vain lehmän ja ne vaatteet ja kalut, mitä
hän tyttönä ollessaan on voinut saada valmistetuksi, niinkuin paitoja,
kostoja y.m. -- Tuossa tyttöjen miehelään menossa on jotain surkeaa.
Harvoin he tuntevat tulevaa kumppaniaan hampaita edemmä, vieläpä käy
niinkin, että aivan outo mies tulee kosjomaan, nähtyään immen jossain
tilaisuudessa, ja tämä parhaassa tapauksessa tietäen, onko pojan koti
varakas, lähteekin tuntemattomaan kohtaloon vain sen vuoksi, ettei
jäisi vanhaksi piiaksi, sillä vanhan piian tilaa pidetään kauheana,
ja tyttö, jolla ei ole käynyt kosjojia, on yleisen pilkan esineenä
sekä tyttöjen että vanhempien kesken, ja omille vanhemmilleen hän
tuottaa suurta häpeää. Tosin tulee poikien ja tyttöjen kesken Vienan
Karjalassakin toimeen salainen suhde, salakihlauskin, vaan huonompansa
kera suostuu tyttö siihen vain sentähden, että hänellä olisi joku
hätävara, johon voisi turvautua, jos vanhan piian kontti alkaisi
selässä keikkua, jos näet parempia ottajia ei satu.

"Kun mies on nähnyt mieleisensä tytön, kokoo hän heimokuntansa, ja pari
kolme miestä ja yksi nainen matkassaan lähtee tavallisesti iltapuolella
päivää aiotun emännän kotitaloon. Ampuen ilmotetaan kaikelle
kylälle, että nyt lähtee taas yksi nuorukainen etsimään itselleen
'kaulavilloja', nuorta morsianta, ja tytön kodin nurkissa jymäytetään
toinen kerta. Kosjojat tunkeutuvat peripenkille, alkavat ilmoitella
asiaansa tytön isälle ja äidille.

"'Meillä olisi', sanotaan, 'poika naitettava, teillä tyttö annettava,
eikö ruvettaisi heimuo loatimah?'

"Nyt tulee morsiamen kodissa kiire, heimokunta kerätään kokoon ja
lukittujen ovien takana aljetaan keskustella. Suurin sananvalta on
vanhemmilla, heidän jälkeensä tytön ristitoatolla. Jos heimokunta
suostuu ja tyttö lähtee, niin kumartaa hän jalkaa heimokunnalle, isästä
alkaen, ja lausuu:

"'Tiesiä syöttää, tiijättä i antoa.'

"Taatto sytyttää kynttilän pirtin jumalankuvain edessä ja käskee tytön
sammuttaa sen tai antaa palaa. Jos tyttö ei sammuta tuohusta, niin
suostuu hän menemään, ja näin on ikuinen liitto valmis, jonka käden
lyönnillä ja rahoja heläyttämällä obrasojen edessä vahvistavat sulhasen
ja morsiamen lähimmät miessukulaiset. Hän siten kihlotaan.

"Kihlottaessa, s. o. kättä lyötäessä, sanotaan juhlallisesti kaikilla
nimillä, ketkä kihlotaan.

"'Ken tämän kaupan purkaa, sen pitää maksaa 1000 ruplaa sakkoa, 10 rekie
heiniä, 1000 kerppuo lehtiä', j.n.e.

"Sitten itketään kihlontavirsi. Antilas istuu naisten tshupussa,
kummallakin puolella itkijät. Tuvan toiselta puolelta tulee moamo
itkijöineen. Lattialla molemmat ryhmät yhtyvät ja lähtevät sitten
naisten tshuppuun, jossa kihlontavirsi itketään. Kun se on itketty,
niin itketään sulhasväelle, paitsi sulhaselle itselleen, jolle ei konsa
itketä. Kosjoväki antaa antilaalle rahaa itkemisestä ja lähtee sitten
pois. Sitten itketään kaikelle talonväelle ja heimokunnalle, jonka
jälkeen antilaan kassa riitsitään auki obrasojen edessä. Antilaalla on
sitten koko viikko tukka hajallaan.

"Jos taas heimokunnan kokouksessa päätetään antaa aparat eli rukkaset,
niin on siinä monta metkua, ennenkuin tyttö niistä kunnialla suoriutuu.
Aparat saanut sulhaskansa koettaa näet rikkoa tytön lempeä, viedä
häneltä konsteillaan viehätysvoiman, ja silloin on auttamattomasti
kyöpeli kiivettävä, joka varsinkaan Vienan Karjalassa ei ole hauskaa.
Ei näet kuulu olevan siinä kyllin että pitää itsensä raahata ylös
tuota jyrkkää mäkeä, vieläpä tyttöjen täytyy sen päälle vetää vanhat
pojatkin, eikä sen huonommalla reellä kuin karhilla. Pelastuakseen
tuosta huonosta kohtalosta tyttöjen täytyy turvautua tarkkoihin
varokeinoihin. Tavallisin rikkomiskeino on se, että sulhaskansa
vasemmalla kannallaan potkasee pirtin kynnyksen ulkolaitaan. Mutta
jos kynnyksen ulkopuolelle on asetettu veitsi, terä ulospäin, niin
potkaiseminen ei vaikuta mitään. Varottava on myös, ettei sulhaskansa
saa sulkea yhtään ovea mennessään. Nämä keinot eivät kuitenkaan ole
vielä riittäviä. Tytön pitää välttämättä olla sellaisessa paikassa,
että sulhaskansa pihalle mennessään tulee kulkemaan hänen alitseen,
joka Karjalan taloissa onkin helppoa, sillä portaiden yläpuolella on
tavallisesti jonkinlainen vaatehuone, tai nousee hän pirtin sintsin
(eteisen) parvelle. Sieltä myös usein kaadetaan sulhaskansan niskaan
vettä, jolla morsian on vähää ennen peseytynyt. Kohteliaisuutta on
kuitenkin aparatkin saaneelle sulhaskansalle osotettava. Karjalassa
saatetaan vierasta ainakin portaille, tavallisesti pihalle saakka.
Sulhaskansaa saatettaissa vaan lisäksi poltetaan tulitikkuja, tai
otetaan liedestä kuumia poroja, ja täten tulen avulla haihdutetaan
viimeisetkin jäljet sulhaskansan mahdollisista ilkeyksistä. Jollei
näidenkään keinojen vielä luulla riittävän, niin polttaa tyttö
tulitikkuja ja lastuja sulhaskansan istumasta lautshasta (penkistä)
uunin savutorvessa. Kaikkeenhan sitä täytyy ryhtyä suojellakseen
lempeään, sillä lemmestähän riippuu, saapiko neitonen koskaan maistaa
avioliiton suloa, ja sehän se naisilla, ainakin Karjalassa, on ainoana
päämääränä.

"Mutta jos vastaus on myöntävä, niin vanhin kosjoväestä kutsutaan
tshunalaan keskustelemaan siitä, koska ventshälle (vihille) lähdetään,
koska häät pidetään, ynnä muista naimakauppaa koskevista asioista.

"Se viikko, joka kosjomista seuraa, on antilaalle puuhan ja kidutuksen
aika. Hänen tulee ommella lahjoja tuleville sukulaisille, käydä
vieraissa heimon luona kutsumassa näitä häihin, ja kerätä hääapuja
ympäri kylää, jos tyttö on varaton. Kutsuminen ja häälahjan antaminen
tapahtuu itkemällä, tytöllä apunaan yksi tai kaksi 'itettäjää', s.o.
ammatti-itkijää. Jokaiselle täytyy itkeä kaksi virttä, pyyntö ja
kiitos, ja kyllä siinä kurkkua kysytään ja selkää myös, sillä kiitosta,
passiboa itkettäissä on tuon tuostakin antajalle jalkaa kumarrettava.
Sukulaisesta pohatasta talosta annetaan lahja joka hengeltä,
kaikenlaista vaatetta, sulkkupaikkoja, rätsinöitä, käsipaikkoja y.m.
'Kakrapokot' kaiken viikkoa ahkerasti ompelevat (kakruiaan). Se pokko,
joka on paras ompelija, ompelee 'katshotuspaikan', joka on ahliskoista
siitshaa, s.o, ehta punaprikullista karttunaa (18 kop. arsina).
Sulhasen moamolle ommellaan neljä rätsinää, joista ainakin johonkin
pannaan hopeanyplä. Jos eukko on vanha, niin kaulusta ei 'krupiteta',
vaan laaditaan se 'oikeuksilla', s.o. vanhan kansan tapaan.

"Vihille suoriuduttaissa tulee sulhanen aamulla jonkun heimolaisensa
keralla antilaan kotitaloon ja istuu perätshuppuun. Antilas istuu
naisten tshuppuun. Sulhanen seuralaisensa keralla astuu antilaan
eteen, kumartaa päätään ja lausuu hänelle tulleensa hakemaan häntä
ventshälle. Asian sanottuaan he poistuvat. Antilas nousee ylös, suoriu,
syö ja juo. Hankitaan antilaalle joku vanhempi nainen johdattajaksi,
'ventshämoamoksi', ja kerätään tyttäriä tovereiksi puolikymmentä.
Sulhasen puolesta ventshätoatto yhdessä ventshämoamon kanssa pitää
nenäliinalla obrasaa parikunnan päällä, jonka jälkeen koko ventshäväki,
yhteensä kymmenkunta henkeä ja enemmänkin, lankee maahan obrasain eteen
anomaan näitten siunausta matkalle. Sulhasväki lähtee ulos edellä,
antilas ensinnä kumartaa jalkaa kaikille pirtissä olijoille, pyytäen
heidän siunaustaan matkalle. Ennen lähtöä vielä patvaska tshunalassa
varottaa parikuntaa, suojellakseen heitä rikkomukselta, mutta itse hän,
vanhan taikauskon edustajana, ei lähde kirkolliseen vihkitoimitukseen,
hänen tehtävänsä kuuluvat vasta varsinaisiin häihin ja vanhoihin
häätapoihin. Kierrettyään parikunnan hän sytyttää kolme taulanpalasta,
joista sulhasen ja morsiamen tulee niellä kummankin yhden, kolmas
pannaan riehtilän alle, joka on lattialla.

"Kirkon pihalla sulhanen ojentaa morsiamelle paikan, josta hän taluttaa
morsiamen kirkkoon. Kaikki ventshäväki käy kirkkoon taajassa joukossa,
ettei vain kukaan pääsisi rivistä läpi kulkemaan. Kirkossa seisovat
parikunta ja ventshätoatto ja -moamo karttunaisella lattiaverholla.
Pappi saa antilaalta lahjaksi paidan, kirkon vartija saa pitää
karttunan ja saa vielä rikkaammilta 'avainpaikankin'. Ventshätoatolle
antilas kotiin tultuaan antaa 'uterannikan', s.o. tavallista paremman
käsipaikan, vetshämoamolle taas kolme arsinaa siitsaa hiomoiksi.
Molemmille itketään ventshävirret. Paluumatkalla pyytää sulhanen
antilasta vieraille sulhasen taloon, ja samoin koko ventshäväkeä,
jos nimittäin asuvat samassa kylässä. Jos sulhanen on toisesta,
etäisemmästä kylästä, niin on hänellä hääkylässä joku sukulainen tai
tuttava talo väliaikaisena kotinaan.

"Häät alkavat lauantai-iltana. Neitoset lämmittävät kylyn ja pyytävät
itkien antilasta kylyyn, jossa hänen

    "'Kujin nuorukkaisen kuklavartaloisen
    Kukkahat alliset kukkahimmilta paikoilta kujin etsityillä
                                             kuvashvetysjillä
    Kujin jälkimäiset kertaset kukkahin loatusin kujin loajitellah',

"kuten impien itkuvirressä, vanhaa kukkakieltä käyttäen, lausutaan.
Kylystä tullessaan ei impi muka jaksa kävellä. Itkien pyytää hän
hevosta mäellä -- jonne on kokoontunut paljon rahvasta menoa
katselemaan -- mutta pääsee kuitenkin monen mutkan jälkeen pirttiin.
Matkalla hän kuitenkin lepää, hänelle tulee kantaa pihalle tuoli, jolla
saa istahtaa, ynnä makeisia välipalaksi 'Venäjän kiukaissa vertittyjä
armahaita vehnäkrinkelisie', pitää 'kajon armahat kalanluiset
peäkampaset hajon hoalatella' ja 'kaunehin kätösin hänen kaunehie
kanalieminöisie kajon kampoailla', sillä 'omilla kaloveh kätösilläh' ei
hän nyt voi niitä kampailla.

"Kylyn jälkeen tuodaan hänelle ensimäiset lahjat, sulhanen itse
pirtissä tarjoo niitä tarjottimella. Pitkien verukkeitten jälkeen
antilas koskettaa niitä kädellään ja sitten hänen isänsä tai läheinen
sukulaisensa ottaa ne vastaan. Samalle tarjottimelle pannaan morsiamen
vastalahjat. Saajannainen määrää, mitä millekin on. Sulhasjoukolle
ja sulhasen sukulaisille aiotut lahjat ottaa vastaan patvaska tai
saajannainen. Tässäkin tilaisuudessa itketään runsaat kyynelvirrat.
Antilaan lahjat ovat: rikkaille sulkkupaita, kostovaate, lakkivaate,
kultapassementta, mesimarjoja (rusinoita), sakuskoja, kolatshuja,
saippuaa, sirkkala (peili), suka (kampa). Anopille on kostovaate,
paikka ja hiemavaate. Natoloille (morsiamen sisarille) kostovaate,
heimokunnalle kaikelle ahliskoista siitshaa, vanhoille mustaa
siitshaa. Anoppi vastaa 'kostintshat', antaa sulhaselle paidan ja
puksut, eli hyvän käsipaikan, sulhasen sisarille kostot, moam'akalle
(sulhasen äidille) rätshinän, paidan y.m. Samoin hänen tulee antaa
lahja jokaiselle lahjain tuojalle, varsinkin saajannaiselle, joka
tavallisesti on sulhasen sisar, ja saajannaisen lahjoja pitää joka
kerta parantaa.

"Kostintsain tuojat syötetään ja juotetaan, heille itketään, sitten
tuodaan heille takaisin tarjotin, jolla anopin kostintsat ovat
käärittyinä samaan huiviin.

"Lauantai-iltana, sulhasväen lähdettyä, antilas kolmen itkijän keralla
itkee moamoltaan ja toatoltaan sijaa, s.o. makuuvaatteita, jotka
antilas sitten saa mukaansa, perinät, potuskat y.m., ja näille
vaatteille rupeaa antilas sitten maata.

"Sunnuntaiaamuna nousevat kakrapokot anivarhain 'sreäppimään', s.o.
leipomaan kaikelle hääväelle. Laaditaan kalitaisia monenlaisia,
sultshinoita, rostjokaa, kahdenlaista kakkaraa, kalakukkoa, rieskasia
ja anopinpiiraat. Kun murkina on valmis, niin lähtevät tytöt
itkettäjien keralla tshunalaan herättämään antilasta.

"Aamupäivällä alkaa häätaloon kokoontua rahvasta, nuorta ja vanhaa, ja
pian ovat kisat täydessä käynnissä. Antilas itkettäjineen kuljeskelee
ympäriinsä rahvaan kesken, pyydellen lahjaa. Ken vain näyttää vähänkin
siltä, että häneltä kannattaa pyytää, sen kaulaan heittäydytään ja
itketään, kunnes lahja heltiää, ja lahjan päälle vielä itketään
kiitokset.

"Vähän ajan kuluttua kaikuu pihalla pamaus, sulhasväki saapuu
'katshotusta' pitämään.

"Pöytä on vielä keskiakkunan edessä, mutta patvaska asettaa pöytiä
suuresta tshupusta pitkin huonetta, kaksi ja kolmekin pöytää pääkkäin,
panee skaatterit (pöytäliinat) pöydälle, kylvää suolaa liinain alle,
ottaa sulhasen kodista tuodun leivän, toisen leivän morsiamen kodista
('käeniskuleivät'), leikkaa kummankin leivän keskeltä pyöreän palasen,
panee reikään suolaa ja asettaa sitten palaset paikalleen. Leivät
pannaan perimmäiselle pöydälle hieman alipäähän.

"Sulhaskansa istuu seinän puolelle, morsiamen heimokunta kootaan stolain
päihin ja toiseen sivuun niin paljon kuin vain mahtuu, parikymmentä
henkeä ja enemmänkin. Antilasta itkettäjät itkettävät tshunalassa,
kunnes ristitoatto tai veli lähtee häntä suorittamaan. Täydellisen
arkipuvun päälle pannaan paraat vaatteet, joita itkijät itkusanoilla
pyytävät. Ristitoatto tai veli tarjoo rätsinää, jonka nostaa antilaan
pään päälle, ikäänkuin ylle pukeakseen. Antilas kahdesti lykkää
rätsinän luotaan, vasta 3:nnella kerralla ottaa hän sen päälleen.
Koko suorituksen aika itketään. Sama temppu on jupkan eli hameen, ja
koston tai sarahvanan kera. Esiliinan (fartukan) ja otshipaikan antilas
sitä vastoin itse panee päälleen. Otshipaikkaa on vain yksi, samoin
jalkineita ja sukkia vain yhdet, mutta kaikkia muita vaatteita kahdet,
rätsinästä alkaen.

"Antilas tuodaan sitten pirttiin ja menee naisten tshuppuun. Hänen
kerallaan tulevat puolenkymmentä 'kassamiestä', jotka ovat läheisiä
omaisia, ristimoamo ensimäisenä, sitten muut tädit ja teätinkät. Kun
tulevat tshuppuun, niin poapo, s.o. kätilö vetää uutimet (saviessan)
umpeen. Patvaska antaa poapolle kriivennikän, jonka jälkeen tämä avaa
uutimet ja sulhanen saa nähdä toivottunsa. Rahaa on vielä annettava
morsiamen seuralaisille, kakrapokoille, ja antilaan kumarruttajille.

"Sulhaskansa sitten asettuu pitkin sivuseinää pöydän taa, sulhanen
keskelle, pöytää ja morsiamen miehiset sukulaiset lattian puolelle.
Antilaalle annetaan tarjotin, jolla on kaksi lasia, joku morsiamen
heimolainen valaa niihin viinaa tai muuta miestä väkevämpää, ja morsian
rupeaa tarjoamaan, sulhaselle ensiksi, kehottaen tätä venäläisillä
sanoilla -- ehkä ainoilla, mitä hän osapuilleen taitaa -- tyhjentämään
lasin. Sulhanen ei kuitenkaan saa ottaa, vaikka antilas uudelleen
kumartaa ja kumarruttajat, jotka seisovat hänen kahden puolen,
painavat kassasta, että kumarrus tulisi sitä syvempi. Kolmasti
antilas samalla tavalla uudistaa tarjomuksen, mutta sulhanen ei saa
ottaa. Antilas tarjoo silloin ristitoatolle, omalle heimokunnalleen
ja kakrapokoillekin, ja nämä kaikki juovat, taikka ainakin ottavat
pikarin, kohottavat sitä, tarjoovat osansa jollekin tuttavalleen,
taikka laskevat lasin takaisin tarjottimelle. Jokaiselle tapahtuu
tarjous samoilla juhlallisilla menoilla. Sulhasväestä sitten joku ottaa
sulhasen pullon ja alkaa siitä samalla tavalla tarjoilla läsnäoleville.
Viimeksi kaadetaan molemmista pulloista kumpaankin pikariin, jotka
sulhanen ja morsian sitten ottavat. He kilistävät pikareita yhteen,
kohottavat ne huulilleen, mutta eivät juo, vaan viskaavat sisällyksen
kolmessa erässä ristiin pöydän alle, luultavasti antaakseen maistiaisia
tulevan kotinsa haltijoille. Pikarit ovat pöydälle takaisin pantaissa
asetettavat aivan lähekkäin, kiinni toisiinsa, muutoin tulee parikunnan
välille riitaa ja epäsopua.

"Kun näin on juotu -- kummastakin pullosta tarjotaan kahteen kertaan --
niin alkaa jälleen lahjain jako.

"Sulhasen puolesta pannaan tarjottimelle paperiin kääritty
katshotuskosto, koko sulhaskansa nousee seisomaan, ja se tarjotaan
juhlallisesti kaikki nimet mainiten antilaalle, jokainen päätään
kumartaen. Kahdesti tarjotaan, vasta kolmannella antilas koskettaa
kädellään tarjotinta, ja sama mies, joka viinaa valoi, ottaa hänen
puolestaan vastaan koston. Katshotuskosto on sulkkunen, jos suinkin
sulhasen varat myöden antavat, eikä vielä ommeltu. Yhtä juhlallisesti
tarjotaan sulhaselle antilaan lahjat. Sulhanen saa aina punaisen
paidan. Ottaessaan sen vastaan hän pudistaa sitä kolme kertaa ja ennen
vielä veti oikean jalkansa alitse. Kaikki sulhaskansalle menevät lahjat
jakaa patvaska ruoskallaan, johon 'varat' on kiinnitetty.

"Patvaska sitten panee lakkiin hopeata ja vaskea ja puistaen niitä
kuuluttaa: 'Piettiin rauhassa ja tervennä katshotus, ei tullut
vaaraa eikä vahinkoa.' Siitä rahvas nousee pöydästä pois, ainoastaan
sulhasväki jää. Sulhaskansa luo pöydälle paljon rahaa ja patvaska
kehottaa tulemaan 'peärahaa' (polvirahaa) ottamaan. Antilaan heimokunta
ottaa kaikki, vaikka pöydällä olisi tuhansia, sulhasväki niitä riitelee
pois, ja kun on siten kotvan tingitty kahtaanne päin ja antilaan heimo
on aina puolentanut ottajaan, niin tyytyy talonväki 3-5 ruplaan, jota
paitsi otetaan tsässyönään 15 kopeekkaa. Sulhaskansa hyväksi lopuksi
kiittelee, kun on niin vähään tyydytty.

"Sulhanen menee jälleen antilaan kera tshunalaan patvaskan
varotettavaksi, riehtilöin, kivin, viikattein, kuten ennenkin.
Varotuksen aikana ovat itkijät oven takana itkemässä. Sen tapahduttua
juodaan ja syödään ja pöydät käännetään, niin että peräpöytä jää
asemilleen, toinen tulee siitä ristiin periseinän mukaan ja sille
kannetaan samovaarat. Kolmas pöytä viedään pois.

"Morsian jaksetaan, niin että vain arkivaatteet jäävät, ja alkaa itkeä
häälahjoja rahvaalta.

"Antilaan puolesta annetaan patvaskalle ruoskapaikka, sitte vyöpaikka,
joita 6-7 sukulaisnaista tarjottimella kantaa. He tulevat pirttiin
kuin vieraat, ristivät silmänsä, tervehtivät ja kantavat tarjottimen
patvaskan eteen, joka rupeaa lahjoja jakamaan. Patvaska ottaa
ruoskanpäähän ruoskapaikan ja vyöpaikan, puistaa kumpaakin kolmasti
kädessään, sitoo vyöpaikan vyölleen ja pistää ruoskapaikan sen alle.
Sitten hän ruoskan päällä antaa saajannaiselle ahliskosiitsahiemat,
sulhaselle ahliskopaikan, jota tämä kolmasti puistaa ja sitten panee
vyön alle, sitten sulhasväelle järjestään jokaiselle paikan. Kun lahjat
on annettu, niin pannaan tarjotin pöydälle, patvaska sulhasen puolesta
laskee sille ruplan rahaa, jonka jälkeen naiset ottavat tarjottimen ja
rahat, kiittävät, hyvästelevät ja lähtevät pois.

"Seuraava meno on vajehus. Antilas puetaan tshunalassa jälleen samoin
kuin katshotuksellekin ja tuodaan sulhasen eteen, jolle hän taas
tarjoo jotain lahjaa. Antilaan kolmasti kumarrettua sulhanen tarttuu
hänen käsivarteensa, pyöräyttää häntä kolmasti ympäriinsä, koettaen
polkaista antilasta varpaille. Vaan siinä kuuluu välistä älä pääsevän
sulhaseltakin, kun reipas morsian seisoaltaan tallaa hänen jalkojaan.
Vaan sen voi pian kostaa. Pyöritettyään vetää näet sulhanen antilaan
viereensä istumaan, panee sormuksen hänen sormeensa ja leikillään
'poustii hänen päätään', tukistaa häntä kahden käden hyppysillään
kolmesti ristiin. Eikä se aina taida olla niinkään leikkiä. Kerrottiin
eräästä parikunnasta, että morsian oli vajehuksella polkaissut sulhasen
jalkaa niin rutosti, että se oli kauan hellänä ja turvoksissa. Sulhanen
tuosta suuttuen oli taas poustinut niin kovasti, että morsiamen
päästä oli lähtenyt tukko hiuksia. Häissä sillä parikunnalla siis oli
ensimäinen tappelu.

"Vajehuksen jälkeen morsian jälleen riisutaan arkivaatteihinsa ja alkaa
sitten itkeä, miten

    "'Visan omattomat viihyttämäiset
    vihaisin kätösin visan liikahutettih hänen visan nuorukkaisie
                                                viklolieminöisie,
    vaikk'ei niitä viekkahill ilmoilla seätelijä viihyttäjäinji
                         ole vihasin kätösin visan liikahutellun.'
    'Voi kaunehih ilmoih seätäjä kantajaisen,
    kun kajon omattomat kannetuiset omien kantapyöräsien alla
    kajon alennettih kajon nuorukkaiset kanavaltaset,
    vet kaikki katoan vartuvoltan kaunehet kroasvuinta aikaset.'


"Näin valittaa morsian sillä aikaa, kun sulhaskansa syö ja juo, mitä
talossa on parasta. Syötyään sulhaskansa lähtee kotiinsa, kutsuttuaan
antilaan heimokunnan luokseen kostiin.

"'Kostjat ja kutshut', yhteensä noin 15 henkeä, lähtevät sulhasen
kotiin, jossa heitä juotetaan ja syötetään. Kun he suoriutuvat pois
lähtemään, niin sanovat:

"'Myö emmi lähekkään heposetta, pitkä on matka, maa kivinen.'

"Patvaska silloin laskee pöydälle 100-50-10 ruplaa 'tshestirahaa'.
Kutshut ihastuvat:

"'Oo! Kyllä nyt rahan turvissa peäsemmä'. Aletaan ottaa rahoja, kaikki
levitellään.

"Patvaska ja sulhasväki:

"'Ettäkö, hyvät vierahat, voi tästä mennä vähemmällä, meillä tuloo tästä
roskota suuri, vuosi keyhä, äijä kulukkia.'

"Kutshut jo luuaan osa pöyälle:

"'Emmeköhän tuosta peäse vähemmällä.'

"Patvaska ja sulhanen:

"'Ettäkö vielä voi tästä vähemmällä peässä, kylyt on lämmitetty, sillat
loaittu, matat hyvät.'

"'No mitäkä tuolla roamme rahallakaan, ehkä vielä mennessä tapetah
rahan kera, otamme sen verran, että voimme kylyn lämmittäjälle maksaa.'

"Ottavat moniaan kopeekan, ristivät silmänsä ja lähtevät ulos. Miehet
palaavat kuitenkin ovesta:

"'Olihan meillä asjaakin.'

"'No mintähen ette asjaanne sanoneet?'

"'Meill' on, hyvä rahvas, asja semmoinen, jotta mitä oletta käynyt
siellä roatamah, piillotteliutumah. Antilas hyppää ikkunasta ikkunah,
tahtoo mennä reppänästäkin, emme voi pitää.'

"Sulhasväki lupaa tulla ottamaan.

"Sulhasen puolesta sitten nadot tulevat antilaan taloon kostiin. Siinä
joukossa on vain yksi tai pari miestä, muut ovat naisia ja tyttäriä.
Nämä juotetaan ja syötetään. Antilas itkee heille pöydän päässä
juotanta-aikana kotvasen, samoin syönnin aikana. Kun on syöty ja juotu,
niin antilas itkee natoloille joka hengelle ja nadot antavat hänelle
lahjoja, ken rahana, siitshana, kintaina tai muuna.

"Kun sulhaskansa sitten pian saapuu viimeisen kerran antilaan kotiin,
ottaakseen hänet matkaansa, niin peitetään antilaan hiukset, 'peä
pannah', ja suoritaan hänet lähtemään kodistaan. Sitä ennen on
kuitenkin pitkät itkut itkettävät ja jäähyväiset otettavat kaikelta
siltä, mihin hän on tyttönä kiintynyt. Haikeasti hän valittaa, miten
häneltä nyt katoo ja menee kaikki ne riemut ja ilot, joita tyttöset
saavat nauttia; ne katoavat

    "'Niinkuin äijän ylisien armahien spoassusien
    armahat päiväaurinkoiset aletah aijan olovien ahometsien taakse.'

"Että ottamaan tuleva sulhasjoukko viipyisi vielä hetken, pyytää hän
sukulaisiaan laittamaan pihalle lammit, että edes lautan teossa
aikaa kuluisi, tai repimään portaan ja sintsin siltalaudat pois, tai
heittämään tuhkaa tulijain eteen, jotta tuo tuprakka heitä viivyttäisi
ja hän saisi vielä vähän aikaa elää tyttöelämää leikkitoveriensa
helmassa; hän näet istuu tätä sanoessaan tyttöjen sylissä pöydän
takana. Kun tästä ei ole apua, pyytää hän pirttiin tulleilta sulhasen
sukulaisilta suosiota ja ystävällisyyttä, etteivät nämä rupeisi häntä
haukkumaan ja moittimaan, ellei uudessa kodissa kaikki menisikään,
niinkuin mennä pitäisi.

"Alkavat sitten jäähyväisitkut. Omituista on, ettei niissä ole paljon
mitään, joka ilmottaisi kiitollisuutta vanhempia kohtaan, tai
antilaan syvää surua kodista erotessaan. Jäähyväisitkut ovat kokonaan
aineellisia. Antilas pyytää niissä ensinkin vanhempainsa siunausta ja
alkaa sitten kärttää kaikenlaista taloustavaraa myötäjäisiksi. Toista
oli moamon vastausitku, jonka kuulin. Tuota moamon itkua kuunneltaissa
näkyi monenkin silmä vettyvän, sillä niin haikeasti hän valitti, pitäen
tyttöään sylissään, valitti eroa armahaisestaan, joka oli ollut hänelle
rakkaampi omaa elämääkin.

"Hän toivoi, ettei tyttärensä uudessa kodissaan unhottaisi kokonaan,
sitä, joka oli hänet synnyttänyt, kasvattanut ja vaalinut.

"Kun antilas on jättänyt hyvästi sukulaisilleen, niin hänet viedään
'turkilla prostitettavaksi'. Joku vaimo vetää hänen edessään turkkia
tai vilttiä ja antilas kumartaa maahan asti joka ilmansuunnalle,
pyytäen kaikilta, pelloilta, nurmilta, pihalta ja kaikelta ilmalta
anteeksi pahuuttaan ja ilkeyttään. Kun tämä meno on tapahtunut, niin
joku tavallisesti ottaa turkin maasta ja huiskii sillä tyttöjen
joukkoon, lempeä heissä nostaakseen.

"Nyt on vielä jätettävä pois otsipaikka, tuo tyttöyden merkki. Mutta
sille ei tahdo löytyä mistään sijaa. Sitä kuljetetaan ympäri pirttiä,
koetetaan naulaan, pöydälle, hinkalolle, s.o. uunin suun eteen,
luudan taa soppeen, ei minnekään mihin voi sitä jättää. Vihdoin
panee antilas sen jonkun nuoren tytön, tavallisesti sisarensa päähän,
varottaen tätä kantamaan sitä kunnialla, niinkuin hänkin on sitä
kantanut. Nyt hän vasta on valmis hankittavaksi morsiameksi (sanalla
tarkoitetaan Karjalassa nuorta naitua vaimoa, joka ei vielä ole lasta
saanut).

"Pirttiin, naisten tshuppuun, tuodaan kirstu, jonka pitää olla aivan
täynnään tavaraa. Morsian, parhaisiin vaatteihinsa puettuna, istutetaan
tälle, sittenkun joku hänen sukulaisistaan on kolmasti taluttanut häntä
kirstun ympäri. Joka kierroksella hän istuutuu kirstulle, kolmannella
kerralla jää siihen. Kaksi akkaa ottaa hänet nyt käsilleen ja rupeaa
sutimaan hänen tukkaansa ja panemaan sitä kahdelle palmikolle. Tytöillä
on näet yksi palmikko, -- antilaan tukka on kihlomisesta saakka ollut
levällään harteilla -- naisen tukka taas on kahdella palmikolla,
jotka kääritään päälaen ympäri. Patvaska antaa sitten tarvittavat
päänpeitteet, lakin ja huivin sekä 'huilupaikan', ison huivin jolla
morsiamen koko pää ja kaula peitetään, niin ettei hän näe mitään, eikä
hänen silmiään saa kukaan nähdä. Vieläpä vedetään kintaat hänelle
käteen. Kun huilupaikka on pantu antilaan päähän, niin saa ainoastaan
pieni kaunis poika, antilaan polvella istuen, sen alle tirkistää.
Tällä pojan asettamisella tahdotaan muistuttaa antilasta tulevasta
kutsumuksestaan äitinä ja kehottaa häntä olemaan hyvä lapsille.

"Antilasta suorittaissa laulaa pari kolme akkaa päänpanentavirttä.
Kun lauletaan: 'Pois pojat, ulos urohot, pihalle pitimmät miehet',
niin tulee sulhaskansan poistua pirtistä. Joku antilaan kotoväestä
menee ja vetää oven kiinni, eikä laske heitä ulos, muuta kuin
rahalla. Sulhasväki yrittää vaskella maksaa, vaan ei huolita
'kattilanpaikoista', pitää olla hopeaa tai kultaa. Sulhaskansa antaa
pienen hopearahan ja sillä pääsee ulos. Päänpanijoille patvaska
niinikään antaa rahan kullekin.

"Kun sulhaskansa poistuu pirtistä, niin on eräällä heistä pään päällä
kaksi leipää, 'käeniskuleivät', toinen antilaan, toinen sulhasen
puolesta, leivät on pantu nyyttiin ja keltaisella nauhalla sidottu
ristiin. Leipien välissä on suolaa. Sulhaskansa käy pihalle ja asettuu
siellä riviin, odottaen antilasta, jonka ristitoatto tuo ulos. Tämä
ottaa antilaan arkulta paikan kokkaan, taluttaen häntä huivilla tai
nenäliinalla pöydän ympäri keskilattialle. Tyttöset kiirehtivät
potkaisemaan arkkua, saadakseen lisää lempeä, ja kulkien morsiamen
jäljestä paukuttavat pöydän nurkkaa, johon antilas on samassa
tarkotuksessa koskenut. Silmät ristitään ja tytär lähtee niin viimeisen
kerran isonsa kodista, luota armahan emonsa, alkamaan ja koettamaan
uutta elämää miehensä rinnalla.

"Antilas, jolla on huilupaikka silmillään, viedään sulhasen eteen ja
kumartaa hänelle syvään kolmeen kertaan. Antaja, 'vuidaija', pitää
pienen puheen, jossa hän neuvoo sekä sulhasta että morsianta.

"'Myö olemma', sanoo hän sulhaselle, 'kasvattaneet mielehemme, kasvata
sie nyt mielehes. Johdata ensin hyvällä sanalla, jos ei sanaa totelle,
ota olenkorsi, lyö sillä, ellei siitä tottele, ota hienonen vitsa,
sillä lyö, siitä jos ei totelle, lyö lujemmallakin aseella, vaikka
korennolla (sekin joskus tapahtuu). Mutta peätä elä kadota. On meitä
suuri heimokunta, me etsimään käymme.'

"Morsianta hän neuvoo leikillisesti: 'Sie ole kuulias, elä kauniisti,
jottei suvullesi ja heimollesi tulisi sinun takia häpiätä. Kun
tulee sulhanen metsästä, raatamasta vaipuneena, laadi hevoselle ape
valmiiksi, mene vastaan, avaa sarajan veräjä, riisu hevonen, vie
tanhuaan, appeet eteen kanna. Kun menee sulhanen pirttiin, jaksa jalat,
vie kengät, sukat kuivamaan, päästä kannantakaiset, jos suksilla tulee,
pane sukset salmoon. Samoin tee muullekin talonväelle. Vaan kun nähnet,
että sulhanen on laiska, ei saa puita, niin leikkaa orret, lautshat,
muut huonekalut, ja viimein uhkaa leikata häneltä sorkat, eikö siitä
suoriudu puiden hakuun.'

"Kun sulhanen ja morsian on näin neuvottu, niin sulhanen pyöräyttää
antilasta kolme kertaa ympäri ja katsoo paikan alle, onko oikea otus,
panee paikan nurkan antilaan käteen ja vetää hänet viereensä riviin
seisomaan.

"Ennen matkaan lähtöään on sulhaskansa nyt varotettava kaikkia
'rikkehiä', noitien nuolia ja katehien katseita vastaan. Patvaska
ottaa kolme pientä kiveä, panee ne kolmikantaan maahan ja sen päälle
riehtilän (paistinpannun). Sulhasjoukko kokoontuu näitten varojen
ympärille, astuvat jokainen oikean jalkansa riehtilän päälle ja
painavat päänsä yhteen. Patvaska ottaa oikeaan käteensä kirveen,
vasempaan palavia päreitä -- vaikka meno onkin pakanallinen, niin
ristii hän kuitenkin ensinnä silmänsä kolmasti koillista kohti --
ottaa vielä usein puukonkin hampaihinsa ja itäpäästä joukkoa lähtee
kiertämään sulhasjoukon ympäri, piirtäen kirveellä vaon maahan ja
kiertäessään lukien patvaskan sanat:

    "Oi Ukko ylijumala,
    Toatto vanha taivahainji,
    Tules tänne tarvitessa,
    Käys tänne kutshuttaissa,
    Avukseni, armokseni,                5
    Väekseni, voimakseni!
    Auta rautainji rakenna,
    Teräksinji seiväs pissä,
    Moasta soati taivahase,
    Tshitshiliuskoilla vitshassa,      10
    Keärmehillä kiinni pissä,
    Jätä hännät häilymähän,
    Peät ylös kihajamahan,
    Jottei pistyis noian nuolet,
    Eikä tietäjiin teräkset!           15

"Kiertäminen tapahtuu kolme kertaa. Joka kerralla päästyään sulhasjoukon
itäpäähän lyö patvaska kirveensä maahan ja ristinmerkkiä tehden
rukoilee, kasvot auringonnousua kohden. Kolmannen kerran käytyään
ympäri kuljettaa hän kirveen ja tulisoihdun sulhaskansan pään
päällitse, viskaa kirveen menemään ja hajottaa päreet sinne tänne
pihalle.

"Kun näin on varauduttu, lähdetään liikkeelle sulhasen kotia kohti,
jonne antilaan sukulaisia kutsutaan 'myötämenijäisille'. Moamo vain
ei lähde. Hän istuu pirtissä arkulla ja valittaa. Hänen täytyy
sulhaskansan siitä vielä lunastaa pois rahalla.

"Sulhasen kotiin tullessaan on antilaalla kintaat kädessä ja oikean
käden peukalossa on pieni kupariraha, jonka patvaska ottaa pihalla
ja viskaa jonnekin, ostaen siten maata antilaalle. Sisään mennessä
tulee sulhasen äiti leivän kera vastaan ja johdattaa tulijat sisään.
Sulhanen asettaa antilaan oikealle puolelleen pitkän pöydän taakse,
jolle on ladottu tsajukompeet. Morsiamen täytyy jäädä seisomaan ja tuon
tuostakin kumartaa pöytään asti, ja hänen vieressään oleva saajannainen
kumartaa apuna. Vasta kun morsiamen sukulaiset, joita täytyy käydä
pihalle vastaan ottamaan, ovat saapuneet pöydän ääreen, ottaa patvaska
huilun morsiamen päästä ja näyttää hänet niin kokoontuneelle rahvaalle,
joka arvostelee häntä ääneensä.

"'Kaunis morshien', sanottiin yleiseen Okahvin häissä, joissa olimme
läsnä, ja todella hän sen mainesanan ansaitsikin.

"Kauan aikaa täytyy antilaan vielä avosilminkin kumartaa. Koko
toimituksen aikana lauletaan 'tulovirttä'.

"Tähän nyt varsinaiset häämenot päättyvät, jäljellä on vielä ensimäisen
yön vietto, ja patvaskan täytyy tarkoin katsoa, ettei mitään laitonta
tapahtuisi. Sen vuoksi hän itse saattelee nuoren parin makuuhuoneeseen,
ja täällä täytyy morsiamen nyt ensi kerran palvella miestään. Sulhanen
istuu tuolille ja morsian aukoo takit, liivit, joka napin päästettyään
syvään kumartaen, heittää ne pois hänen päältään, riisuu kengät ja
sukat, saaden palkakseen jonkun rahan, jonka patvaska on pannut
sulhasen sukkaan. Maata mentäessä on tarkkaan vaarin otettava, että
morsian asettuu kohden sulhoaan. Morsian makaa ensi yön täysissä
vaatteissa. Jos morsian itsepäisesti asettui selin, nostattaa patvaska
hänet aina lattialle seisomaan, kunnes hän taipuu. Nyt saavat he jäädä
omiin hoteihinsa, patvaska panee oven lukkoon ja lukittujen ovien
takana saavat he maata siksi, kunnes patvaska huomeneksella tulee heitä
nostattamaan ja toivottamaan onnea avioelämälle, tiedustellen, miten
ensi yö on kulunut.

"Tällaiset vaivat on nuoren tytön kestettävä, ennenkuin hän saa alkaa
yhdyselämää miehensä kanssa. Ja nuo häätavat ovat niin juurtuneet
kansaan, että vaikka pappi olisi vihkinytkin parikunnan jo edeltä,
niin ei antilas saa mennä miehelään, ennenkuin karjalaiset häät on
vietetty. Toiselta puolen lykkäävät monet kirkollisen vihkimisen
sopivaan tilaisuuteen, usein kuukausiksi ja vuodeksikin, niin että
voidaan samalla usein jo kuljettaa lapsiakin ristille. Lapset tosin
siinä tapauksessa ovat pidettävät jalkalapsina, mutta jos isä saa papin
suostumaan, voi hän saada lapsen omalle nimelleen. Usein kuitenkin
tämmöiset lapset saavat koko elämänsä käydä äpäristä, ja heidän nimensä
silloin useinkin on 'Bogdanoff', s.o. Jumalan antama.

"Vaan kaikki eivät jaksa odottaa kokonaista viikkoa, eikä kaikilla ole
varoja häittenkään viettämiseen, vaikkei niissä aivan paljon rahoja
kulukaan. Näille on tarjona hyvä keino, ehkä vanhan naisen ryöstön
jälkimaininkeja. Sulhanen menee mielitiettynsä eteen, kumartaa ja
tarjoo antilaalle huivin nurkkaa, 'paikan kokkaa'. Ellei tämä ota
kiinni kolmannella kerralla, on se merkkinä siitä, ettei hän miehestä
huoli. Jos hän taas tarttuu ja siten osottaa suostuvansa, niin ei
tarvita muita menoja, kuin että joku akka palmikoi tytön pään kahdelle
palmikolle, painaa lakin päähän, ja morsian, nuori emäntä, on sillä
valmis. Olin näkemässä erästä semmoista tapausta Kostamuksessa. Vanha
leski, seitsemän lapsen isä, kosi saman kylän tyttöä vaimokseen. Tyttö
ei lähtenyt, peläten kurjuutta köyhässä mökissä moisen joukon keralla.
Ukko ei tuosta kuitenkaan hätääntynyt, vaan meni ja kosi erästä
Kivijärvestä juhlille tullutta neitsyttä. Tämä, joka ei ollut miestä
koskaan nähnyt, ei kuullut hänestä muuta, kuin mitä sulhanen kosiessaan
sanoi, tarttui huivin kolkkaan, pää palmikoitiin kahdelle palmikolle,
ja neljännestunnin kuluttua emäntä oli valmis. Ei siinä sukulaisilta
neuvoa kysytty, lieneekö tyttö itsekään tullessaan aavistanut, että
hän näin oikopäätä joutuisi miehelään. Kovin olivat tytön äiti ja
veli kummastuneet, kun tytärtä ei alkanut kotiin kuulua, ja syyn
kuullessaan. Viikon kuluttua tuli nuori parikunta kylille morsiamen
äidin taloon, iloinen nuori väki kokoontui sinne, kuten häätaloon
ainakin, ja aika tavalla siellä kisattiinkin.

"Morsiamen elämä on uudessa kodissa, köyhissäkin, aina ensi viikolla
helpompaa. Häntä ei käsketä mihinkään raskaampaan työhön, vaan saa hän
tutustua talon askareihin ja käydä kylässä. Tämä aika vastannee sitä,
mitä meillä ymmärretään kuherruskuukaudella. Vaan sitä ei kestä kauaa.
Jos morsian alkaa vapauttaan väärin käyttää, laiskotella, saa hän pian
huomautuksia, ettei taloon ole tahdottu elätettäväksi, vaan lisää
työvoimia. Silloin on tosiaan:

    Ukko susina tshupussa,
    Akka karhu kartanolla,
    Nato noakla lattiessa,
    Kyty kyinä kynnyksellä,
    Kaihot on silmät karsinassa,
    Kierot keskilattialla,
    Perässä perivihaiset.

"Mutta ei siinä kyllin, että morsian raataa, hänen pitää vielä jokaista
uutta työtä alottaessaan kysyä siihen lupaa sulhasen äidiltä jalkaa
kumartaen, jos näet vanha emäntä elää. Tuon muutaman viikon lepoajan
jälkeen seuraa kova työ, jossa nuori emäntä saa panna kaikki voimansa
liikkeelle, mutta sellaiseen paratiisiin tytöt välttämättä tahtovat
mennä. Vaikka kuinka hyvästä kodista, jossa on elänyt vanhempien
kukkana, lähtee tyttö matkaan melkein vaikka minkä kutaleen kanssa,
ellei parempia ole ollut tarjona. Niin pelätty on vanhan piian nimi ja
sääty tuolla puolen rajan.

"Omituinen tapa on se, että nuoren morsiamen täytyy häiden jälkeen antaa
'otsapoklonaiset', s.o. kumartaa seisaaltaan niin syvään kuin suinkin,
jokaiselle vastaan tulevalle, paitsi lapsille. Olin kuullut tuosta,
vaan en pannut sitä niin tarkkaan muistiini. Erään kerran kävelin kylää
ja vastaan tuli nainen, joka noin kolmisen sylen päähän seisahtui
ja alkoi kumartaa. Katsoin häntä ensin pitkään, en tuntenut tuota
naista, hän oli näet toisesta kylästä, ja luulin hänen rahaa pyytävän.
Yht'äkkiä muistui mieleeni mainittu tapa, kun hän oli nuori ja päässä
oli uusi kauniilta hohtava lakki. Sanoin siitä moiseen tilaisuuteen
kuuluvan tervehdyksen: 'Elä tervehennä nuoren sulhases keralla', ja
hän, kumarrettuaan vielä kerran, kulki sivuitseni, lausuen: 'Tervehennä
elät', joilla sanoilla vastaantulevia tervehditään. Noin puolikymmentä
poklonaa jo kerkesin saada. Sama oli sattunut toverilleni, jonka
täytyi kulkea sivu, osaamatta sanoa sanaakaan, temppu kun oli hänelle
tuntematon.

"Alinomainen kumartaminen, ja varsinkin jalan kumartaminen, joka on
kerrassaan maassa ryömimistä, tekevät kiusallisen vaikutuksen. Sen
sain kokea, kun Okahvi tuttavamme vietti häitään. Hän tuli pyytämään
häälahjaa itkettäjänsä, vanhan hampaattoman eukon, ennen mainitun
Mauran keralla, joka oli oikein hauska muori. Toverini sattui seisomaan
etuhuoneessa, ja ei muuta kun toinen toiselta, toinen toiselta puolelta
tarttuu kaulaan ja alkavat itkeä, minkä kerkiävät. Katselinpa sitä
huvikseni toisesta huoneesta, kuinka toverini nolona katseli vuoron
toista, vuoron toista, kokien päästä irti kiusaajistaan. Vaan nämä
olivat kuin nahkiaiset kiinni. Vihdoin sain huomautetuksi, että
rahalla siitä pääsee. Hän työnsi ruplan itkettäjän kouraan, joka
samalla oli saaliinkin kerääjä, ja heti itku loppui. Vaan jalkaan
kumarrus ja kiitoksen hykertäminen oli vielä jäljellä, ja vasta kun
se oli suoritettu, hän pääsi rauhaan. Vaan nauraissani en ollut
muistanutkaan, että minunkin vuoroni tulisi, ja kun he uhkaavina
lähenivät, niin täytyi minun turvautua pakoon. Pitkälle en päässyt,
muutamaan nurkkaan ahdistettiin, ja vaikka paikalla tarjosin ruplaa,
niin ei auttanut muu, kuin anna kaulasi ja kuuntele tyynesti pitkä
virsi ja yhtä pitkä passibo. Koettelin katkaista heidän itkuaan,
ja estää jalan kumartamista, vaan itkettäjä, jota vielä naurustani
harmistuneen toverini kehotukset yllyttivät, tuumi vain: 'Annahan myö
itemmä shiulaki'. Ja siihen täytyi tyytyä, vaikka vähin happameksi
tahtoi mies kääntyä moisessa leikissä.

"Usein olen edellä maininnut saajannaista ja patvaskaa. Nämä kaksi
henkilöä ovatkin häissä välttämättömät. Saajannaisen osa on
vähäpätöisempi; hän vain on sulhasen valitsema auttaja morsiamelle.
Patvaskan päällä on edesvastuu siitä, ettei häissä mitään pahaa tapahdu
sulhasväelle. Hänen täytyy aina olla heidän edustajansa. Sulhaskansalle
annettavat lahjat käyvät patvaskan käsien kautta, hän antaa antilaan
päänpeitteet, mutta tärkein tehtävä on varottaminen, sulhasjoukon
konsteilla lujaksi tekeminen pahantahtoisia, ilkeitä ihmisiä vastaan.
Apuna on paitsi kiviä, riehtilää, kirvestä ja päresoihtuja vielä
viikatteita, palavia taulanpalasia, joita varotettavien täytyy niellä,
sekä ruoska, noin 1-1 1/2 korttelin mittainen keppi, jonka ympärille
on tehty jonkunlainen pussi. Tässä pussissa ovat 'varat', karhun
kynsiä, karvoja, käärmeen hampaita, kiviä, yölepakko y.m. roskaa.
Ilman tälläistä varapussia ei ole hyvä lähteä kosiomatkalle, jossa
'tuvat ovat täyet tuntijia, joka lautsha laulajia', jotka kaikin tavoin
koettavat rikkoa parin hyvää väliä tai sortaa sulhaselta luonnon,
kädet ja jalat, jotta hän voi häissä sortua tuiki kelvottomaksi ja
kykenemättömäksi aviomieheksi.

"Näihin kahteen virkailijaan tahtoisin lisätä vielä kolmannenkin,
joka panee alkuun varsinaiset naimahommat, samoin kuin meilläkin
useat avioliiton satamaan joutuneet naiset ovat halukkaita muillekin
tuota onnea jakamaan. Mutta Karjalassa he käyttäytyvät eri tavalla
kuin meillä. Kertoisin tässä jutun siitä. Jyvöälahden kylässä oli
joku emäntä kysynyt muutamalta nuorelta mieheltä, haluaisiko hän
naimisiin. Kun poika oli myöntänyt, niin oli eukko luvannut hankkia
hänelle morsiamen. Hän tunsi parin penikulman päässä, Pirttilahdessa,
naimahaluisen tytön ja meni tätä pakauttelemaan. Tyttö olikin
taipuvainen, eukko pisti tämän sormeen sormuksen ja sai silkkihuivin
vastaan. Kotia päästyään sai poika kuulla, että hän oli kihloissa aivan
tuntemattoman tytön kanssa: Hän ei ollut asiasta milläänkään. Mutta
parin kuukauden kuluttua alkoi toisen talon emäntä vaatia kihloja
akalta pois pantiksi antamaansa sormusta. Silloin tuli kihlojalle hätä.
Turhaan rukoiltuaan aiottua sulhasta tekemään asiasta täyttä totta
eukko lähti kun lähtikin, muu ei auttanut, lunastamaan pois tytöltä
antamaansa sormusta, sillä tämä oli juuri tuo panttikalu. Pari ruplaa
hänen täytyi vielä maksaa tytölle sopijaisia, ja siihen päättyi tämä
juttu, johon jo kylän vanhimmankin oli täytynyt sekaantua.

    "Siin' on nyt virsi kuullaksenne,
    Toinen ilman ollaksenne,
    Ken mun virren kiittänövi,
    Sille poika syntyköhön,
    Meren ruovon ruskevuinen,
    Meren vaahdin valkevuinen,
    Simtsukkaiset silmäin päällä.
    Otavaiset otsan päällä,
    Kuutamaiset kulmain päällä,
    Päivänen päähyön päällä.
    Ken mun virren moittinovi,
    Sille tytär syntyköhön,
    Tervatynnörin jytyinen,
    Tervapartsan paksuvoinen,
    Kiukaan otsan mustevuinen."

           K. F. Karjalainen.

       *       *       *       *       *

Niinkuin edellisestä kuvauksesta näkyy, on itkeminen häissä tärkeimpiä
"ajanviettoja", vaikka sillä epäilemättä on ensi sijassa siveellinen
tarkoitus, tarkoitus vaikuttaa nuoreen parikuntaan ja opettaa heitä
katselemaan elämää vakavalta kannalta.

Itkujen ohella lauletaan kuitenkin näissä erinomaisen menorikkaissa
häissä vanhaan runomuotoon runoiltuja häälaulujakin, vieläpä
vanhalla runomitallakin. Häärunot ovat yleensä säilyneet hyvin, jopa
semmoisillakin alueilla, kuten Tuoppajärven rannoilla, missä ei muita
runoja sanottavasti lauleta. Niissä yleensä kuvastuu selvänä kansan
käsitys laulettavansa sisällyksestä ja tarkoituksesta. Sen vuoksi
niissä on säilynyt se sisällinen loogillisuus, vivahdusrikkaus ja
eheys, joka arvatenkin sankarirunoillakin on ennen ollut, vaikka
se aiheittensa, myyttien ja myytillisten henkilöitten jouduttua
unhotukseen, näissä runoissa on hämmentynyt. Häälaulujen nuotti on koko
joukon poikkeava tavallisista runosävelistä. Se on rientoisampi ja
valoisampi, se on kuin riemuisa hymni.

Lönnrot sai aikanaan ensimmäiset täydelliset häävirret Tsenan kylästä,
Köynäsjärven rannalta, johon hän niin monta kertaa matkoillaan poikkesi
ja jossa hän rahvaan ystävällisyyden vuoksi näytti hyvin viihtyvän.
Hän jakaa kuulemansa häärunot viiteen osaan, "Alkuvirteen", "Vävyn
virteen", "Kutsuvirteen", "Lähtövirteen" ja "Tulovirteen". Kokoomansa
toisinnot hän yhdisti, ottaen kustakin sen, mitä siinä oli parasta.
Hääkuvauksemme puuttuisi parasta osaansa, ellemme näitä vanhoja
häärunojakin muistelisi. Julkaisemme ne Lönnrotin matkakertomuksesta
hänen valintansa mukaan:

Alkuvirsi kuuluu seuraavasti:

    "Lenti kokko koilta ilman,
    yltä ilman, alta taivon,
    siipi taivoa siveli,
    koprat merta kuopraeli;
    katselekse, kääntelekse,                 5
    liitelekse, laatelekse,
    liiti miesten linnan päällä,
    nokalla kolistelevi;
    miesten linna rautakatto,
    ei siihen sisälle päässyt.              10
    Lenti kokko koilta ilman,
    yltä ilman, alta taivon,
    siipi taivoa siveli,
    koprat merta kuopraeli;
    katselekse, kääntelekse,                15
    liitelekse, laatelekse,
    liiti naisten linnan päälle;
    naisten linna vaskikatto,
    ei siihen sisälle päässyt.
    Lenti kokko koilta ilman,               20
    yltä ilman, alta taivon,
    siipi taivoa siveli,
    koprat merta kuopraeli,
    katselekse, kääntelekse,
    liitelekse, laatelekse,                 25
    liiti neitten linnan päälle,
    nokalla kolisteleepi;
    neitten linna liinakatto,
    jo siihen sisälle pääsi,
    liiti linnan ikkunalle,                 30
    seinälle selinäsulka,
    satasulka salvamalle.
    Katso parvesta parahan,
    tukkapäistä turpehimman,
    somahimman sormuskäistä.                35
    Ken on hienoin höyheniltä,
    kenpä sulilta sulovin,
    senpä kokko kopristavi,
    kynsi pitkä piirrältävi,
    jok' on kaunis kasvannolta,             40
    sekä varrelta valittu.
    'Jo sanoin tämän sykysyn
    keskutin tämän kevään,
    salvatessa piilopirtin,
    pielet piiloikkunaisen,                 45
    missä neittä piiletellä,
    päätä kassa kasvatella:
    pah' on neitonen salata,
    hivus pitkä piiletellä,
    helpompi hepo salata,                   50
    sorajouhi suojualla.'
    'Ja mistä tiesit teltamoinen,
    kuulit kultani omena,
    tämän neion syntyväksi,
    impyen yleneväksi?'                     55
    'Siitä tiesin teltamoinen,
    kuulin kultani omena:
    noki nousi nuorasesta,
    savu paksusta pakeni,
    neion kuulusta koista.                  60
    Aion ammo aamusilla
    mäkähti kevätkaritsa
    aika vihkon antajoa.'

"Vävyn virressä kuvataan ensin vävyn ja hänen seuralaisensa tulo, joka
tapahtuu sellaisella jyryllä kuin tuulispää lähestyisi tai korkea
halkopino lakoaisi maahan:

    "Mi on mäiskinä mäellä,
    mi kumu kujaisten suissa?
    Luulin tuulen tulleheksi.
    pinon pystyn viereväksi,
    someron karehtivaksi.                    5
    Eipä tuuli tuullutkana,
    pino pysty vierrytkänä,
    somerot karehtinunna;
    vävyni väki tulevi,
    väki tuleva tukulla,                    10
    saoin kaksin kääntelevä.

"Sitten seuraa useita läsnäoleville tehtyjä kehotuksia, että pitäisivät
huolta vävyn mustasta oriista, jonka hyvät ominaisuudet perinpohjin
kuvataan, ja jota muun muassa verrataan lentävään korppiin ja
tanssivaan vuonaan. Silkkisuitsista se on talutettava piehtaroimaan
kultaisella peitteellä ja sitten vietävä juomaan maitolähteestä.
Sittenkuin se on paraassa pilttuussa sidottu tammipatsaaseen, on
se peitettävä hunajaruoholla ja syötettävä keitetyillä ohrilla ja
kauroilla. Kun hevonen niin huolellisesti vastaanotetaan, saattaa
helposti kuvitella, ettei vävyä itseään unhoteta. Kun hän suurella
vaivalla on saatu tupaan, häntä näet kuvitellaan niin suureksi ja
pitkäksi, ettei hän tahdo mahtua sisään tavallisesta ovesta, anoppi
alkaa häntä lähemmin tarkastaa ja virkkaa:

    "Kylän naiset kyyhkyläiset!
    tuokaa tulta tuohisella,
    vahasella valkeata,
    tempoote tervaksilla;
    tuli on tuohinen rämäkkä,              5
    savu musta tervaksinen,
    mustuttaa vävyni silmät.
    Kylän naiset kyyhkyläiset!
    tuokaa tulta kynttilällä,
    vahasella valkeata,                   10
    näkisin vävyni silmät,
    sinisetkö vai punaiset,
    vai on vaatevalkuaiset.
    Ei siniset, ei punaiset,
    meren ruo'on ruskeuiset,              15
    meren kaislan kauneuiset.

"Jotten väsyttäisi lukijaa, jätän tällä kertaa mainitsematta vieraiden
virren ja kaiken sen kestityksen, joka tulee heidän osakseen; mutta
lähtövirrestä seuraavat säkeet saakoot tässä sijansa. Anoppi puhuttelee
ensin sulhasta seuraavasti:

    "Mit' istut isosen poika,
    veljes vanhin valvastelet?
    Et istu ison hyvyyttä
    et emännän armautta,
    etkä pirtin valkeutta;                   5
    istut impien hyvyyttä,
    kanamarjan kauneutta,
    valvattisi valkeutta.
    Sulho viljon veljyeni:
    vuotit viikon, vuota vielä,             10
    ei oo valmis valvattisi,
    valmis valvateltavasi,
    suorinut ikisopusi;
    puol' on päätä palmikoittu,
    puoli palmikoitsematta.                 15
    Sulho viljon veljyeni!
    vuotit viikon, vuota vielä;
    vast' on helma hiemotettu,
    puoli hiemoteltavana.
    Sulho viljon veljyeni!                  20
    vuotit viikon, vuota vielä;
    vast' on jalka kengitetty,
    toinen kengitettävänä.
    Sulho viljon veljyeni!
    vuotit viikon, vuota vielä;             25
    vast' on käsi kinnastettu,
    toinen kinnastettavana.

"Kun sulhasen kärsivällisyyttä täten on koeteltu, morsian viimein on
valmis, ja anoppi sanoo:

    "Sulho viljon veljyeni!
    jo on valmis valvattisi,
    valmis valvateltavasi,
    suorinut ikisopusi.

"Ja sitten sanoo hän tyttärelleen, morsiamelle:

    "Mene myöten myöty neiti,
    kanssa kaupattu kananen,
    kun olit rakas rahalle,
    käpäs kättä antamahan,                  35
    kievas kihlan otantahan.
    Etpä äiän nuori neiti
    yli pääsi ymmärtänyt,
    kun lait kautun kaupan;
    etpä kuuksi lähtenytkä,                 40
    puoleksi poikeltanutka,
    etkä päiväksi käennyt.
    Jopa läksit viikommaksi,
    polveksi on pois erisit,
    ijäksi ison koista,                     45
    ik' on kaikki itkeminen,
    vuosi voikerehtaminen,
    kun läksit isän koista,
    oman emosi elolta,
    kantajasi kartanosta.                   50
    Toivoit kuuksi lähteväsi,
    puoleksi poikettavasi,
    päiväksi käkeäväsi
    elinajaksi emosi.
    Aselt' on piha pitempi,                 55
    kynnys hirttä korkeampi,
    silta lautoa leveempi,
    kerran toisen kertoessa.

"On luonnollista, että tämä puhe vaikuttaa morsiameen, jonka
mieleen nyt äkkiä johtuu, miten paljon hän menettää erotessaan
syntymäkodistaan, sekä epävarma tulevaisuus. Hän puhkee itse puhumaan:

    "Noinpa tiesin, noinpa luulin,
    arvelin ikäni kaiken,
    noinpa polonen pakisin:
    Et sä neito ollekkana
    oman vanhemman varoissa,                 5
    kantajasi kainaloissa;
    äskenpä olisit neito
    luot' emosi lähtiessä,
    mieholahan mennessäsi,
    jalka toinen kynnyksellä,                10
    toinen korjassa kosian;
    oisit päätäsi pitempi,
    korvallista korkeampi.

    Jo nyt on lähtöni lähemmä,
    toivoni toeksi saanut,                   15
    jalka toinen kynnyksellä,
    toinen korjassa kosian.
    Emp' ilolla lähtenekkää,
    enkä riemulla erinne,
    tästä kullasta koista,                   20
    iän nuoren istumasta.
    Lähen hoikka huolissani,
    ikävissäni eriän,
    syksyisen yön sylihin,
    keväisen kierän päälle,                  25
    jott'ei jälki jäällä tunnu,
    jalan isku iljangolla,
    hangella hamosen toimi;
    eikä äiti ääntä kuule,
    eikä iso itkuani.                        30

    Ja mitä liekkään mieli naisten,
    mieli muien morsianten?
    Niin on mieli miekkosien,
    kun keväinen päivän nousu.
    Minun on mieleni polosen                 35
    kun on myötävän hevosen,
    tahi tamman kaupittavan,
    tahi ostetun orihin.
    Niin on mieleni polosen,
    kun syksynen yö pimeä,                   40
    talvinen on päivä, musta."

"Äiti, joka rupeaa häntä säälimään, latelee nyt lohdutuksiaan, sanoen:

    "Niin sano emo tytölle,
    lausu vanha lapsellensa:
    'Elä o'o neiti milläkänä,
    emon tuoma tuollakana;                   45
    sait miehen mitä paraimman,
    uroita uhkeimman.
    Sait miehen metsän kävijän,
    uron korven kolkuttajan,
    ei sen koirat koissa maata,              50
    pennut pehkussa levätä.
    Kolmasti tänä keväänä
    noussut nuotiotulelta,
    havannut havusialta;
    kolmasti tänä keväänä                    55
    havu pään on harjailiut,
    varpa vartalon sukaillut.

    El' oo neiti milläkänä,
    emon tuoma tuollakana;
    ompa meiän sulhollamme                   60
    sata sarven kantajata,
    tuhat tuojata utaren.
    Ompa meiän sulhollamme
    purnonen joka purolla,
    aumanen joka aholla,                     65
    lepikköiset leipämaana,
    vesakkoiset vehnämaina,
    kaikki rauniot rahana,
    kivet pienet penninkinä,
    telat täynnä tynnyriä,                   70
    tynnyrit olutta täynnä.
    Ja elä oo neiti milläkänä,
    emon tuoma tuollakana;
    ompa meiän sulhollamme
    pyyhyöt pyräjämässä,                     75
    vempeleellä vieremässä,
    kuusi kullaista käkeä
    lekkumassa länkilöillä,
    rahkehella laulamassa.'

"Sitten jatkaa äiti yhä puhuen tyttärelleen:

    "Vielä neuvon neitoani,                  80
    orpolasta opastan:
    Morsian sisarueni,
    kapolehti kantamani;
    kuulestamma kun sanelen,
    vaimo vanha lausuelen.                   85
    Tulet toisehen talohon,
    pereheseen vierahaseen,
    toisehen emän alahan;
    toisin toisessa talossa,
    toisessa emän alassa,                    90
    muiten muissa vierahissa,
    ei niinkun emon koissa,
    oman vanhemman varassa.
    Jos talo epätapanen,
    talo tapoja kysyvi;                      95
    Jos mies epäpätönen,
    mies on mieltä koittelevi.
    Kuule neiti kun sanelen,
    vaimo vanha lausuelen.
    Jos ukko susi supussa,                  100
    akka karhu karsinassa,
    sama armo antaminen,
    alemma kumartaminen,
    kun ennen emon koissa,
    vanhemmallesi omalle;                   105
    kytypä kyinä kynnyksellä,
    nato nakloina ovella,
    sama arvo antaminen
    alemma kumartaminen,
    kun ennen emon koissa,                  110
    veljellesi vanhemmalle,
    sisarellesi omalle.
    Kuule neiti kun sanelen,
    vaimo vanha lausuelen;
    nisät nuoret notkuttele,                115
    kaula pesty kaarruttele,
    niinkun tuores tuomen latva,
    vasta kasvava kataja.
    Kuule vielä kun sanelen,
    vaimo vanha lausuelen;                  120
    elä suihka sutsunatta,
    eläkä räämä rätsinättä,
    elä kengättä kehäjä.
    Pese penkit illoin, aamuin,
    pöydät keskipäivälläki,                 125
    lattia joka pyhäksi.
    Piä lusikat luvussa,
    astiasi arvelussa,
    jott'ei kasit kanneltaisi,
    linnut liiat peiteltäisi;               130
    pyhät on pihlajat pihalla,
    pyhät oksat pihlajassa,
    marjaiset sitäin pyhemmät."

Lönnrotia häävirret kauneutensa ohella viehättivät siitä syystä, että
varsinkin ne "antavat meille useita tietoja esi-isiemme kotielämästä ja
monesta muusta seikasta, joita nyt olisi vaikea saada selville."

Vertauksen vuoksi panen tähän näytteeksi "Tulovirren" semmoisena, kuin
sen eräs 52-vuotias Uhtuen eukko meille lauloi. Siitä näkee, että
runo ilman lisäyksiä ja korjauksiakin juoksee paljon täydellisempänä
ja selvempänä, tarkoituksestaan ja keinoistaan tietoisempana kuin
taruaiheiset runot. Tulovirsi lauletaan sulhasen kodissa, nuoren
parikunnan sinne saapuessa, ja kuului se kirjaanpanoni mukaan
seuraavasti:

    Miero vuotti uutta kuuta,
    Kylä nuorta morsianta,
    Miep' on vuotin veijoani,
    Veijoni, minjoani,
    Ken tämän toen valehti,                    5
    Ett' on veijon' tyhjin tullut?
    Eip' on veijon' tyhjin tullut,
    Onp' on tukku tuotavana,
    Tosi tarjoteltavana,
    On mitä oron vejellä,                     10
    Sorajouhen juoksutella,
    Pystykapion piellä.

    Terve piha täysinesi,
    Ulkoinen urohinesi,
    Piha vierahaisinesi!                      15
    Nouse korjasta koria,
    Hyvä lahja laitiosta,
    Nouse ilman nostajitta,
    ylene ylenejittä,
    Hos on nuori nostajasi,                   20
    Vihanta ylentäjäsi.
    Tallaa jalka jalakselle,
    Pole poikkipuoliselle,
    Piha on askelta pitempi,
    Kynnys hirttä korkiampi.                  25
    Astu tietä temminkäistä,
    Maata maksankarvallista.
    Niinpä on tänä suvena
    Vajoset vajehteleksen
    Vajollista vastakättä,                    30
    Niinpä on tänä suvena,
    Hepo hirnui hirviästi
    Hienon heinän heittäjäistä,
    Niinpä on tänä suvena
    Aivoin ammoin aika suopo                  35
    Aika vihkon antajaista,
    Keikatti kevätkaritsa
    Kainalopuolen kantajaista,
    Koira haukkui korkiesti
    Korkeiden vajojen päästä,                 40
    Niinpä on tänä suvena
    Sintsi siitä siirtelekse
    Uutta sintsin siivoojaista,
    Aittaset alentelekse
    Uutta aitan astujaista,                   45
    Niinpä on tänä suvena
    Kynnykset kypertelekse
    Hienon helman heittäjäistä,
    Skääkäset kätsertelekse
    Sormuskättä sulkijaista,                  50
    Rengaskättä reikkujaista.

    Terve pirtti täysinesi,
    Lautakatto kansoinesi!
    Kenp' on tähän suojat saanut?
    Suojat saanut, hirret tuonut,             55
    Hirret hirmuilta mäiltä,
    Malat marjakankahilta,
    Sammalet sulilta soilta,
    Tuohet tuomivaaran päältä,
    Lauat mailta lamakoilta?                  60
    Laki on lahnan suomuloista,
    Kiukoa meren kivistä,
    Pajtshas meren paateroista,
    Periseinä petran luusta,
    Sivusein' on sirkan luusta,               65
    Kamoa karitsan luusta.

    Kenp' on tässä pääpätövä,
    Päivän päällinen omena?

    Kylän on paras patvaskoina,
    Kylän onni oppahina,                     70
    Kylän vanhin vaate vyöllä.
    Onp' on meiän patvaskalla
    Kultainen kypärä päässä,
    Puhki taivosen puhuja,
    Läpi metsän läiköttäjä,                  75
    Onp' on meiän patvaskalla
    Pää kullan vipalehissa,
    Kulmat kullan solmuloissa,
    Silmät kullan simtsukoissa,
    Parta kullan palmikoissa,                80
    Kädet on kullan käärösissä,
    Sormet kullan sormuksissa.
    Pait' on päällä palttinainen
    Hipiällä hiettömällä,
    Haahinen on haljakka päällä              85
    Päällä paian palttinaisen,
    Uujuinen ussakka vyöllä,
    Kesäuuhen uujuloista,
    Talvilampahan takuista,
    Sep' on Kunttarin kutoma,                90
    Päivänterin kesräelömä
    Aialla tulettomalla,
    Tulen tietämättömällä.

    Jop' on kiitin patvaskani,
    Vuotappa kiitän kaiken kansan.           95
    Kuin on metsä huurtehessa,
    Niin on kansa haljakoissa.
    Mist' on saatu saajannainen,
    Mistä tuotu tuojannainen?
    Sielt' on saatu saajannainen            100
    Saksan salmilta syviltä,
    Vienan väljiltä vesiltä.
    Kasvoi maalla maltsinmarja
    Pellolla heliä heinä,
    Sielt' on saatu saajannainen,           105
    Sieltä tuotu tuojannainen.
    Saajannaisen shapka suuri,
    Niinkuin Suomen sukkulainen.
    Mit' on hanhuset haolla?
    Saajannaisen saappovaiset.              110
    Mit' on joutsenet joella?
    Saajannaisen valkeat sukat.
    Jopa kiitin saajannaisen.

    Kävitkö tiesi tervehenä,
    Matkasi alihyvänä,                      115
    Sulhasena käyessäsi?
    Saitko sen kuin käkesit?
    Käkesit käkösen tuua,
    Heramarjan herkutella.
    Saitko kaunehimman kassapäistä,         120
    Turpeimman tukkapäistä,
    Sormuskäsistä somimman?
    Olitko suin sulassa voissa,
    Koprin kuorekakkaroissa,
    Ainuon apen stolassa,                   125
    Ainuon anopin stolassa?
    Onp' on meiän sulhasella
    Aittanen joka aholla,
    Purnuinen joka purolla,
    Kuoppainen joka kujalla.                130
    Onp' on meiän sulhasella
    Orret otku, parret patku
    Vanhoilla kapalihoilla.
    Pyhät syötti pyynlihoilla,
    Aret ennen ammutuilla,                  135
    Talvet ennen tapetuilla.
    Sulhanen oli soma stolassa,
    Kans' on kaunis lattialla.
    Eipä ole ennen ollunn'
    Eikä varsin vasta liene                 140
    Tämän sulhasen somuutta,
    Tämän kansan kauneutta.
    Oliko valkoinen jänönen
    Jäljessänne juoksemassa?
    Oliko ruskia reponen                    145
    Eessä tietä noutamassa?
    Jottei pystyis noian nuolet,
    Tietäjä teräksinensä,
    Velho veitsirautoinensa.

    Anna neuvon neitostani                  150
    Orpolastani opetan.

    Morsio sisarueni,
    Kapuletti lakluvoni.
    Uusi tapa ottaminen,
    Alemma kumartaminen,                    155
    Niskan nuoren notkuminen,
    Kakla pysty kaartuminen,
    Niinkuin tuores tuomen latva,
    Kasvajan katajan lehvä.
    Piä lusikkas luvussa,                   160
    Astiasi arviossa,
    Jottei kasit kannettaisi,
    Pienet linnut peitettäisi.
    Ukko on susina tsupussa,
    Akk' on karhu kartanolla,               165
    Kyty kyynä kynnyksellä,
    Nato naaklana tshupussa.
    Kuin kyty kynnöltä tuloo,
    Ukko aian panennasta,
    Vie minjä vesi käsille                  170
    Varusta valkia paikka.
    Jopa neuvoin neitostani,
    Orpolastani opetin.

    Ei laki rahoitta laula,
    Kieltä piekse penningittä.              175
    Alttinoin kylän akoilta,
    Polttinoin kylän pojilta.
    Laki laulajan lahoo,
    Kieli kukkujan kuluu.
    Kopeikka koko sanalta,                  180
    Kriuna kielen kääntimeltä,
    Puoli puolelta sanoa,
    Penni kielen pieksännältä.
    Laulun lauloi, virren taitoi,
    Täss' on virsi kuullaksenne,
    Toinen ilman ollaksenne.

Saajannaisesta tavallisesti laulettiin vielä seuraavat säkeet:

    "Shöi sian sukahinjehe
    Mussan koiran karvoinjehe"...

mutta nämä sanat oli, mainitsi laulaja, Uhtuella jätetty pois.
Ne tuntuvatkin siinä yhteydessä hyvin aiheettomalta pilkalta,
joka riitelee saajannaisen suurta ylistystä vastaan. A.R. Niemen
tutkimukset viittaavat siihen, että säkeet ovat vanha laina
liettualaisilta.



UHUT.


Keski-Kuittijärven pohjoisrannalla, lähempänä sen itäpäätä, on Uhut,
Vienan Karjalan suurin kylä. Sitä voisi sanoa kaupungiksi sekä suuren
väkilukunsa että tiheän rakennustapansa vuoksi, mutta järjestykseltään
ja asetuksiltaan se ei eroo sen puolen tavallisista kylistä. Lönnrotin
aikana se vielä oli jaettukin kahden pitäjän, Vuokkiniemen ja
Paanajärven kesken, mutta nyt se oli oma seurakuntansa. Uusi kirkko oli
Ryhjässä melkein selän rannalla. Mainittiin, ettei tämä uusi kirkko
ollut Herralle otollinen, jonka vuoksi se oli jonkun aikaa käyttämättä.
Kovin näkyisä ei ollut uusikaan kirkko, Herran huoneet ovat rajan takana
yleensä vähäisiä verrattuina niihin laajoihin rakennuksiin, joita on
meidän puolen kirkkomäillä.

Uhtuen kohdalla laskee Kuittijärveen pohjoisesta Uhutjoki, verraten
leveä ja untelo joki täällä suupuolessaan. Pehmeään kangasmultaan,
jolle kylä on rakennettu, se vähällä vedellään on virutellut hyvinkin
mahtavan korkeaäyräisen uoman. Suurin osa kylästä on Uhutjoen
länsirannalla. Maa on lakeata, mutta lännessä ja pohjoisessa se
kohoo autioiksi kankaiksi. Lähimmät kylät ovat vesistön varressa
kahdenpuolen, länsipuolella Jyvöälahti, itäpuolella Tsiksa, jonne oli
matkaa penikulma.

Semmoisia hyötymaita, joista maanviljelys ja karjanhoito kostuisivat,
ei tämän suuren kylän piirissä ole paljoa, siellä täällä vain joku
niitty järvien tai jokien rannoilla. Vainiot ovat kaikki kylän
aukealla ja niin vähäiset, niin monen kesken jaettu, ettei niitten
tuotteilla suinkaan vuotta elettäisi, ellei olisi ansiota muualta.
Kaupalla Uhut enimmäkseen elääkin, sen miehet kiertelevät laajalti
Suomessa, harva se maan kolkka, jossa heillä ei olisi puoteja tai
laukunkantajia. Maanviljelyksen ja karjanhoidon ohella on varsinkin
kalastus tärkeä elinkeino. Onneksi on kylällä niin laaja ja kalainen
järvi kuin Keski-Kuittijärvi ääressään. Nuotalla ja kaikenlaisilla
silmäpyydyksillä enimmät saaliit saadaan, mutta niiden ohella
pyydetään myös siimoilla ja koukuilla. Milloin vain on sovelias ilma,
näkeekin kylän lähettyvillä nuottamiehiä, venekuntia kymmenittäin.
Talvella viedään nuotat kauas salolle ja kalastellaan niissä järvissä,
joita on Uhtuen sydänmailla joka puolella. Nuotat ovat laajat ja
hyvät, kalastamisen taito kehittynyt, ja niinpä voidaankin pienempi
sydänmaanjärvi yhdellä retkellä vetää niin tyhjäksi, että sillä sitten
on melkein suotta käydä moneen vuoteen. Minkäänlaista kalansuojelusta
ei tietääkseni ollut. Vedettiin, milloin ja missä voitiin, varsinkin
kutuaikoina, ja sen vuoksi jo yleiseen valitettiinkin, että kalastus
oli entiseen verraten käynyt kovin huonoksi. Jyvöälahdesta tullessa on
selän rannassa ensinnä Likopää niminen kylänosa, enimmäkseen vanhaan
malliin rakennettuja varakkaita taloja, koristettuine räystäineen ja
akkunapielineen, Likopään takana taas joen ja selän välillä Ryhjä,
jossa kirkko on. Joen takana on pienempi Miitkala, jonne johtaa silta.
Vähän ylempänä joki laajenee matalaksi lammeksi, jonka varrella lienevät
kylän parhaat heinämaat, ja tämän suvantolammin pohjoispäässä on
erillään muusta kylästä Lamminpohja. Se on sekalaisemmin rakennettu
kuin muu Uhut, joukossa oli sekä kaikkein vanhanaikaisimpia taloja,
että useita Suomenkin malliin rakennettuja, osasta hyvinkin
kookkaita ja varakkaan näköisiä. Likopäässä taas näki samanlaisia
kahdenkertaisia, päätyparvekkeellisia taloja kuin alempana Kemijoen
varressa.

Tämä laaja kylä, jonka miehet ovat vanhoista ajoista pitäen kulkeneet
niin laajalti maailmaa, oli Vienan Karjalan parhaita runokeskuksia.

Lönnrot kävi Uhtuessa montakin kertaa, viidennellä, kuudennella ja
seitsemännellä keruumatkallaan, ja hyvin hän näyttää siellä viihtyneen
sekä saaliin runsauden että arvatenkin kohtelun vuoksi, sillä
uhtuelaiset olivat etenkin pohjan puolella olevien kyläin asukkaihin
verraten koko joukon ennakkoluulottomampia ja valistuneempia ja
osasivat vieraallekin arvon antaa.

Viidennellä runonkeruumatkallaan, v. 1834, Lönnrot viipyi Uhtuessa
viikkokauden, kirjotellen uutteraan runoja ja hoidellen sairaita, joita
tulvi joka puolelta, kun kuultiin runonkerääjän olevan lääkärin.

"Muuan leski, nimeltä Matro, kunnosti itseään ennen muita. Sittenkun
hän puolentoista päivää oli laulanut, sukankudin kädessään, astui hänen
sijaansa toisia, jotka lauloivat osaksi hänen laulamiensa runojen
toisintoja, osaksi toisia, uusia."

"Jo ennemmin, mutta etenkin kolmantena päivänä, suorittelin sen
ohella tuon tuostakin lääkärin tehtäviä, niin että mukaan ottamaani
lääkevarastoa oli lähtiessäni sangen vähän jäljellä. Tahdoinpa itsekkin
tästä lääkärintoimesta saada jotain hyötyä, ja minun onnistuikin
monesta lääkejauheannoksesta saada vaihteena joku pitkän- tai
lyhyenpuoleinen runo. Muunlaista maksua en ottanut, minkä vuoksi ne,
jotka eivät osanneet runoja, saivat lääkkeensä ilmaiseksi. Mutta tästä
syystä olin vaarassa syödä itseni kuoliaaksi, sillä minne vaan tulin,
kannettiin eteeni ruokaa, ja syödä täytyi joka paikassa, sillä muuten
olisi pantu pahaksi. Vaikka paraillaan oli paasto, ja vaikkei silloin
muunuskoisillekaan kernaasti anneta muuta kuin paastoruokaa, ei nyt,
harvoja paikkoja lukuunottamatta, oltu niin ankaroita eri ruokalajien
suhteen, minkä vuoksi muun muassa sain voita, lihaa ja maitoa
syödäkseni."

"Ne taudit, joihin etsittiin parannusta, olivat paitsi ainaisia
pitkällisiä sydänalavaivoja (reväisimiä), joita kaikkialla, minne vaan
tulee, on tarpeeksi, tiheitä _ophtalmia_-(silmätauti-) tapauksia, sekä
muutamia muita tauteja, jotka tosin esiintyivät harvemmin. Eräälle
10-vuotiaalle tytölle, jonka oikea silmä oli niin pahasti kasvanut,
että silmämuna kananmunan suuruiseksi tai hieman suuremmaksikin
paisuneena oli pullistunut ulos kuopastaan, täytyi minun toimittaa
_extirpatio oculi_ s,o. ottaa pois koko silmä. Omituista, että muuan
seudun vanha puoskarikin oli päättänyt ryhtyä tähän leikkaukseen, johon
tytön äiti ei kuitenkaan ollut voinut suostua.

"Epäilemättä äiti siinä menetteli viisaasti, sillä kun puoskari olisi
toimittanut leikkauksensa tavallisella puukolla, olisi tulos varmaankin
ollut vähemmän tyydyttävä.

"Partaveitsiä, joita meidän rahvas tavallisesti leikkauksiin käyttää,
ei täällä ole, kun näet kukaan ei aja partaansa. Minäkin, vaikka
minulla olikin vähän paremmat leikkausaseet lääkelaukussani, ryhdyin
leikkaukseen vasta pitkän miettimisen jälkeen, kun minun seuraavana
päivänä täytyi lähteä paikkakunnalta ja jättää potilas oman onnensa
nojaan. Sittemmin olen kuitenkin kotona Kajaanissa uhtuelaisilta
kuullut, että tyttö on parantunut, ja kun sitäpaitsi kaikki, mitä
lähtiessäni olin sanonut seuraavasta tulehduksesta, märilletulosta
y.m., tarkalleen oli tapahtunut, on varmaa, että minulla, ensi
kerran käydessäni tällä paikkakunnalla, on oleva vielä paljon
enemmän potilaita. Nyt, kun olin leikannut pois silmän, äiti lankesi
kasvoilleen jalkojeni juureen ja ilmaisi iloaan sanoen: 'Jumala
te oletki, kun nyt minut tästä murehesta päässittä'. Sellaista
kunnioitusta ei vielä koskaan ole tullut osakseni, minkä vuoksi tämä
ylennys minusta tuntui vähän oudolta. Kuitenkin on minun mainitseminen
seikka, joka vähentää tämän kunnianosotuksen arvoa, nimittäin se,
että tavallisille kylänloihtijoillekkin ja tietäjille välistä
omistetaan arvonimi 'puolijumala' ja 'puujumala'. -- Ikävä tapa,
kenties itämaalaista syntyperää, on täällä tuo, että rahvas lankeaa
kasvoilleen maahan tahtoessaan oikein kunnioittaa jotakuta. Minä en
koskaan, minulle sellaista kunniaa osotettaessa, ole malttanut olla
huomauttamatta heille, miten arvotonta ihmisen on täten alentua, mutta
huomautusteni ei ole onnistunut ehkäistä noita kunnianosotuksia.
Tämänvuotisten talvimarkkinoiden aikana sain viimeksi hävetä erään
vuokkiniemeläisen miehen takia, joka juuri täten oli langennut
kasvoilleen, ilman että vielä olin ehtinyt saada hänet nousemaan ylös,
ennenkuin muutamat tuttavani astuivat sisälle ja saivat siitä aihetta
pilaan."

Kuudennella retkellään Lönnrot laulatti erästä isäntää, jonka pojat
lauloivat toverilleni, ja sai häneltä koko joukon runoja. Hän kertoo
tästä kohtauksesta eräässä kirjeessä seuraavaa:

"Uhtuessa tapasin ennen tuntemattoman Jamala nimisen miehen, joka
ensinnä lupasi 5:estä rupilasta kaiken päivän, aamusta ruveten iltaan
saakka laulaa, vaan sitte nähtyä, jotta kynä taisi terävämmin käessäni
pyörähellä, kun uskokana, yhtyy toiseen kauppaan. Tätä myöten otti hän
lauloakseen 20 pitempätä runoa sanotulla maksolla, ja mitä muistaisi,
päällisiksi. Niin kirjotinkin kaiken päivän häneltä. Pieni poika
istu lähellä ja veisti joka runolta pykälen puuhun. Pimiän tullen
tuli määrätty lukuki täyteen ja toisella päivällä kirjotin luvatuita
pienempiä runoja murkkina päiviin asti. Vaan sitte hänestä päästyä
keräyty tyttöjä kylästä, jotka kyllä pienensivät poveni 20 kopeikan
seeleistä. Näin sain sekä tästä että muistaki kylistä taasen kyllä
runoja. Nyt aikaa saahen lähtisin kernaasti rajoa myöten ensinnä aina
Lappiin asti, vaikk'en taia päästäkkänä, ennen kun tulevana vuonna,
jos sillonkana. Sen jälkeen tekisi mieleni toiselle suunnalle rajoa
seuraten vaikka Laatokan mereen asti. Rajapaikat ovat kuitenkin
parahimmat lauluilta."

Seitsemännellä retkellä Lönnrot yhdessä ylioppilas Cajanin kanssa
viipyi Uhtuessa kolme viikkoa, odotellen talvikeliä, jotta voisi lähteä
matkalleen, pohjan perille.

"Ylioppilas Cajanin kanssa olen asunut vallan oivallisessa kamarissa
eli kornitsassa, joksi sitä täällä sanotaan, ja olen joka päivä
laulattanut sekä tyttöjä, akkoja että miehiä ja poikia tai antanut
heidän kertoa satuja, niin että kyllä on ollut täysi työ, ja ettei
ikäväkään ole vaivannut."

Lönnrot mainitsee, että Uhtuessa hänen aikanaan oli noin 80 taloa.
Kuinka vanha tämä asuinpaikka on, siitä lienee mahdoton saada selkoa.
"Sarkasodan" eli "varastussotain" aikana se Lönnrotille kerrottujen
muistojen mukaan oli niin lopen hävitetty, ettei jäänyt ainoatakaan
taloa. Muuan joukkue suomalaisia talonpoikia oli muka silloin, Ison
vihan raivotessa omassa maassa, kulkenut rajan poikki, ryöstänyt ja
polttanut kaikkialla Vuokkiniemessä ja samalla hävittänyt Uhtuenkin.
Kylän sanottiin sitten olleen autiona ja saaneen ensimäiset uudet
asukkaat Kiannasta, Suomen puolelta. "Siitä voi päättää", lausuu
Lönnrot, "kuinka maa oli kauttaaltaan hävitetty, kun ei Uhtuen verraten
edullisella paikalla olevaan kylään lähempää liiennyt uusia asukkaita."
Borenius mainitsee Uhtuen talojen luvun olleen 1870 luvun alulla
130-145, ulkopiirin kanssa jopa 200-300. Kylän asukasluku lienee
noussut toiselle tuhannelle.

Vaikka Uhut on niin suuri liikepaikka, ei siitä kuitenkaan ollut
rattailla ajettavaa tietä millekään suunnalle. Liike kulki kesällä
vesiä pitkin sekä Kemiin että Suomen puolelle, sisämaahan jalan.
Talvella ajettiin selkiä, mutta kelirikon aikana oli tämä suuri kylä
viikkokausia eristettynä kaikesta yhteydestä muun maailman kanssa.

Kävin Uhtuessa montakin kertaa, milloin yksin, milloin toverini
seurassa. Vietimme siellä erään kerran monia päiviä. Meillä oli
puoleksi tuttavia isäntiä, sillä toisilla oli puoteja kotipitäjissämme.
Toisia tuttavia saimme kylällä. Meitäkin "pidettiin hyvänä", niinkuin
sana kuuluu, kutsuttiin ativoihin talosta toiseen, jonkun päivän elimme
oikeassa juhlahumussa, vaikkei muuta tarjousta ollutkaan kuin teetä.
Laskin meidän eräänäkin päivänä juoneen puoliväliin kolmattakymmentä
lasia mieheen, kun joka talossa oli juotava monet "tokanat" ja vielä
pakostakin "tinkitokana"; vaikka olisit jo kuppisi kumonnut. Tämä
tapahtui keskellä heinäkuun helteitä ja melkolailla sen vuoksi tässä
kestityksessä hikoiltiin.

Asuin ensi käynnilläni Likopäässä. Talot olivat tosin päältä nähden
verraten vaatimattomia, mutta niissä vallitsi mitä paras järjestys
ja siivous. Voisipa sanoa, että asukkaissa oli joku ylimyksellinen
leima, joka muutoin on Karjalan rahvaassa yleinen ja varmaan hyvin
vanha, entiseen vapauteen ja omavaltaan juurtuva piirre. Oli siihen
kuitenkin nykyisetkin syyt. Nämä isännät ja heidän sukulaisensa olivat
enimmäkseen varakkaita kauppiaita. Toisilla oli Suomen puolella
rikkauksia, joita mainittiin kautta maakuntain. Mutta siltä eivät he
täällä omalla puolellaan koettaneet ylläpitää semmoista herraselämää
kuin meikäläiset maakauppiaat, vaan viljelivät talojaan samaan laatuun
kuin kaikki muutkin ja asuivat suurissa pirteissään muun talonväen
keralla. Pirtin järjestys oli juuri samanlainen kuin tavallisissakin
taloissa, isännät ja emännät kävivät töissä, korjailivat nuottiaan,
verkkojaan, soutelivat pyyntiretkillä, sanalla sanoen, herrassäädyksi
he olivat vallan kansanvaltaisia, talonpojiksi ylimyksellisiä. Tupain
lattiat olivat matoilla verhotut, moitteettoman puhtaat, vierashuoneet
vielä sitäkin somemmat. Suojain puolesta siellä siis viihtyi hyvin.
Mutta jonkun verran Suomen miestä kuitenkin kaikitenkin vierottiin.

Toisenlaiset olot vallitsivat niissä taloissa, joihin hihhulilaisuus
oli levinnyt. Ero oli melkein yhtä jyrkkä, kuin jos olisi maanrajan
poikki astunut omalle puolelle. Rahvas oli suorempaa ja avomielisempää,
mutta uskonnon mukana oli se omistanut suomalaisten huonojakin
puolia. Pirteissä poltettiin vapaasti tupakkaa, lattioita ei pidetty
siivossa; hihhulien kodit eivät sen vuoksi tehneet likimainkaan
yhtä puhdasta vaikutusta kuin muitten karjalaisten. Oli kerrassaan
omituista nähdä, missä määrin uskonto muutti rahvaan koko asunnon ja
olennon. Yhtä vaikeata kuin oli erottaa Suomesta naituja, uskoaan
muuttaneita naisia karjalaisista emännistä, yhtä vaikea olisi ollut
erottaa useita laestadiolaisuuteen kääntyneitä karjalaisia heidän
heimolaisistaan rajan länsipuolella. Erwasti kertoo, että Uhtuen
hihhuleita v. 1879 esivallan toimesta vainottiin, muutamia heistä oli
uskonsa vuoksi linnaankin tuomittu ja sitten kielletty lähtemästä
tavallisille kauppamatkoilleen. Mutta nähtävästi ei tämä pelotus voinut
uskolaisuutta lopen hävittää, koska heitä nytkin kuului olevan kylässä
jotenkin runsaasti.

Lönnrotin jälkeen ovat useimmat muutkin runonkerääjät Uhtuessa käyneet
ja runoja saaneet. "Tosin on runolaulu ja esi-isäin yksinkertaiset tavat
täällä Uhtuen, maailmaa kiertäneinä miehillä vähemmässä arvossa, kuin
syrjäisemmissä kylissä, eivätkä runot ole täällä enää niin täydelliset
kuin Suomen rajan läheisyydessä, vaan niitä tunnetaan täällä yhtähyvin
jotenkin paljon", lausuu Borenius.

Niinpä karttui meillekin koko joukon kirjoittamista kylää
kierrellessämme. Varsinkin molemmat Jamaset, joiden isää Lönnrot oli
laulattanut, osasivat paljon runoja. Toverini kirjoitti ne vertauksen
vuoksi, vaikka jo Borenius parikymmentä vuotta aikaisemmin oli heitä
laulattanut. Jamas-veljekset olivat vähän vanhanaikaisempia ukkoja,
mutta kylän mahtimiehiä kumminkin. Heitä näytti vähän hävettävän,
kun vaadimme laulamaan runoja, joita he ennen nuorempina olivat
laulaneet milloin kotona, milloin matkoillaan Suomessa. Hymyt ja
estelyt päättyivät kuitenkin siihen, että he vierashuoneessa,
jonne ei sivullisia päässyt, avasivat virsilippaansa ja lauloivat
laulunsa. Suostuivat he siihenkin, että valokuvasin heidät semmoisessa
asennossa, "käsi kädessä, sormet sormien lomassa", johon Lönnrot
kertoi kilpalaulajain ennen ruvenneen, vaikka tämä laulunmalli olikin
veljeksille tuntematon.

Meidän näissä toimissa puuhatessamme saapui kylän venäläinen uratnikka
huhun mukaan erään juonikkaan isännän yllytyksestä -- tiedustelemaan
passejamme ja askareitamme. Tuo isäntä kuului häntä yllyttäneen
kimppuumme sillä verukkeella, että valokuvailimme ja muka laadimme
karttaa, jonka mukaan vihollinen voisi maahan tulla. Uratnikasta ei
kuitenkaan ollut vaikea selvitä matkakirjeiden avulla, eivätkä muutkaan
sen koommin meitä ahdistaneet valokuvailun vuoksi.

Sain Uhtuesta koko joukon vanhoja koruompeluksia, osasta silkillä
ommeltuja, varsin omintakeisia malleja. Nykyään tämä ompelutaito oli
kokonaan unohtunut, mutta siellä täällä oli muiskia vielä arkkujen
pohjalla ja kaipauksetta niistä luovuttiin. Olipa vielä jollakulla
vanhoja ompelutelineitäkin. Kävimme katsomassa erästä nuorta, ehkä
viidentoista vuoden vanhaa neitostakin, jota laitettiin koko kylän
kauneimmaksi. Vaikka Toarie oli verraten köyhä -- isä oli vuosikausia
elellyt Suomessa, jättäen perheensä oman onnensa nojaan -- oli hän
kauneutensa vuoksi kuitenkin niin suuressa maineessa, että sanottiin
nuorten miesten kilvan tahtoneen viedä hänet miehelään, vaikka hän
oli vielä alaikäinen. Toarie olikin paljon somempi kuin valokuvassa,
eikä se suinkaan vähentänyt hänen viehätystään, että hän osasi "veätä
värttinätä".



VIENAN KARJALAN KERTOMARUNOT.


Siihen aikaan kun Vienan Karjalassa matkustelimme, ei runotoisinnoita
vielä oltu julkaistu kuin joku näytearkki, ja tietoni niiden laadusta
senvuoksi olivat vaillinaiset. Kun sitten aloin runoja itse kerätä,
niin tuntuivat alussa ne ainekset, joista kansalliseepoksemme on
koottu, kylläkin niukoilta ja hatarilta. Emme missään tavanneet
semmoista toisintoa, joka olisi likimainkaan vastannut Kalevalan
runojen täydellisyyttä, vaikka laulatimme parhaita enää elossa olevia
laulajoita. Saamistamme runoista useat olivat kuin lyhennetty karsittu
laitos, joka nopeaan kertoi pääpiirteet semmoisista tapauksista,
joille Kalevala omistaa monta runoa. Ne olivat vain kuin selkärankaa,
jonka ympäriltä useimmat jäsenet ja elimet puuttuivat. Toisia runoja
laulettiin toisista henkilöistä kuin Kalevalassa, toisia oudoissa
yhteyksissä, muutamat olivat taruperäiselle eepilliselle runopiirille
aivan vieraat. Varsinkin pienempien laulajien runot olivat usein niin
sekaantuneet, että niistä puuttui ajatuksen yhteys. Pakanallisen
jumaluustaruston nimiä oli väännelty niin kummasti, ettei laulajalla
ilmeisestikään enää voinut olla aavistusta siitä, mitä ne alkuaan
merkitsivät.

Mutta kun olimme enemmän runoja kirjotelleet, muuttui vähitellen
käsityksemme. Tuossa verraten hajanaisessa, ikäänkuin karsitussa
toisintorunoudessa alkoi yhä selvemmin kajastaa suuri yhteys. Kuta
useampaan laulajaan tutustuimme, sitä enemmän se rikastui, sai
täydentäviä piirteitä, runsaampia värejä ja vivahduksia. Näköala
laajeni samoin kuin yksityisen asunnan piiristä noustessa vuorelle,
jolle ympärillä olevatkin seudut näkyvät. Maisemanäköalassakin
vallitsevat eri kohdissa enimmäkseen samat perusainekset, mutta alati
toistuessaan laajalla alalla ne saavat lukemattomia uusia sävyjä,
yhtyvät eri tavoilla ja ryhmittyvät suuremmiksi johtopiirteiksi,
joita ei yksityismaisemassa huomaa, vaikka se voi olla niistä osa,
kukkulajonoiksi, metsä- ja viljelysaloiksi, vesistöiksi, joita
yhdistävät salmet ja joet. Melkein samaan tapaan kansanrunouden
näköalat rikastuvat ja saavat suurempia yhdistäviä juonia, kuta enemmän
niitä kerääntyy katsojan tajuntaan. Jokainen saatu toisinto samoin kuin
vuorelle noustessa askel askelelta paljastaa uusia piirteitä ja samalla
yhä enemmän haahmottelee suurempaa kokonaisuutta.

Näin Lönnrotin näköala laajenemistaan laajeni, kuta enemmän
toisintorunoja hänelle karttui, kokonaisuus alkoi hänelle yhä enemmän
selvetä ja lopulta hän saattoi luoda Kalevalan.

Ne kertomarunot, joista Kalevala on saanut eepillisen sisällyksensä, on
Vienan Karjalan toisintorunojulkaisussa aiheittensa mukaan järjestetty
seuraavasti:

_Sampo-jakso_. Tämä vaiherikas runo on Kalevalan varsinainen
selkäranka. Siitä juoksevat eepoksen juonet. Samporunon yhteydessä
lauletaan paitsi Väinölän ja Pohjolan taisteluita usein maailman
luominenkin ja vielä muitakin runoaiheita, jotka tässä on itsenäisiksi
erotettu.

_Taivaan taonta_. Siitä on säilynyt ainoastaan muutamia harvoja lyhyitä
katkelmia, jos lienee ennen aikaan ollut täydellisempi.

_Kilpalaulanta_, runo Väinämöisen ja Joukahaisen kohtauksesta ja
laulukilpailusta sekä Joukahaisen lupauksesta antaa Väinämöiselle
sisarensa puolisoksi. Se ehkä täydellisimmin kansanlaulussa vastaa
Kalevalan runoa.

_Ainoruno_, kuvaus nuoresta tytöstä, joka lehdossa tapasi "Osmosen" tai
"Kalevaisen" ja surussaan hänen kosinnastaan kuristi itsensä aitassa.
Runo on semmoisenaan niin katkelman laatuinen, että se kuin itsestään
sopeutui Joukahaisen sisareen, vaikka sekä Väinämöinen että Joukahainen
ovat sille tuntemattomat.

_Vellamon neidon onginta_. Usemmissa toisinnoissa tämä runo lauletaan
Väinämöisestä. Vanha runoilija sai ongella ollessaan kalan, jota hän
ei ollut ennen nähnyt, rupesi sitä leikkaamaan, mutta "lohi loimahti
merehe, kala kirjo kimmertihe", ja ilmaisi veteen päästyään olevansa
Vellamon neito, joka oli tullut ikirunojalle puolisoksi. Suotta Väinämö
enää kokee sitä käsiinsä saada. Aiheen puolesta runo kauniisti sopi
edellisen jatkoksi, vaikk'emme sitä toisintorunoudessa siinä yhteydessä
tapaakaan.

_Väinämöisen polvenhaava_. Väinämöinen veistää vuorella venettä,
kirveen koskematta kivehen, mutta hiisi vaapahuttaa vartta, niin että
kirves käy Väinämöisen polveen. Haavasta virtaavan veren sulkee muuan
tietäjäukko loitsullaan.

_Venepuun etsintä_. Sampsa poika Pellervoinen, toisissa toisinnoissa
joku toinen henkilö, etsii Väinämölle venepuuta.

_Tuonelassa käynti_. Useimmissa toisinnoissa kerrotaan Tuonelan matka
Väinämöisestä. Arhipan laulamassa retki tapahtuu sen johdosta, että
Väinämöisen reki oli Päivölän pidoissa rikkaantunut.

_Vipusessa käynti_. Väinömöinen käy Vipusen luona saamassa sanoja,
joita hän tarvitsi "tehdessään tiedolla venettä, laatiessaan purtta
laulamalla."

_Kilpakosinta_. Väinämöinen ja Ilmarinen matkustavat kilvan kosimaan
Pohjolan emännän tytärtä. Runo tavallisesti alkaa kauniilla kuvauksella
siitä, kuinka Ilmarisen sisar keksi merellä Väinämöisen veneen ja
houkutteli häntä ilmaisemaan, millä asioilla hän liikkui, sekä sitten
juoksi kertomaan uutisensa veljelleen, joka kiiruumman kautta niinikään
suoriutui matkaan. Nämä toisinnot käsittävät Kalevalan komeimpia ja
vanhanaikaisimpia piirteitä, kuten ansiotyöt, jotka Pohjolan emäntä
määräsi suoritettaviksi, ennenkuin suostui tyttärensä antamaan.

_Kultaneidon taonta_. Ilmarinen, toisissa toisinnoissa Väinämöinen,
takoo kullasta neidon, huomaten kuitenkin hyvin viluksi sen kanssa
lepäillä.

_Kojosen pojan kosinta_. Synkkä runo Kojosen pojasta, joka kosi
Kommin tytärtä ja vihdoin saikin neidon ja vei hänet vastoin tahtoaan
kotiinsa, täällä surmasi ja lähetti lihat anopilleen lahjaksi. Se on
Kalevalassa Kullervorunoon sovitettu.

_Laivaretki ja kanteleen synty_. Väinämöinen laskee sinistä merta,
vene täynnään neitoja ja nuoria miehiä, keksii merellä kanteleen
ainekset, laatii niistä soiton ja viehättää ihmiset, eläimet ja kaikki
haltijatkin soittoansa kuulemaan.

_Nimettömät taudit_. Ainoastaan joku lyhyt toisinto Vienan Karjalan
runoalueella on säilynyt niistä taudeista, joita Väinölän lapset
potivat ja jotka sitten Väinämöinen voimallisilla voiteillaan paransi.

_Auringon ja kuun päästö_. Tästä runosta on vasta 1870-luvulla
kirjoitettu Vuonnisessa muistoon kaksi lyhyttä toisintoa. Se oikeastaan
kuuluu Karjalan kannaksen runoihin.

_Väinämöisen tuomio_. Runo Luojan synnystä, Väinämöisen yrityksestä
saada hänet kuolemaan pantavaksi ja runoilijan poislähdöstä, kun
tuomiota ei toteutettu.

_Lemminkäisen virsi_. Yleisin kautta Karjalan laulettu runo.
Runon ytimenä on kertomus Lemminkäisen tulosta Päivölän pitoihin
kutsumattomana vieraana ja kaksintaistelu Päivölän isännän kanssa.
Usein se päättyy hänen matkallaan saareen piilemään ja seikkailuihinsa
saaren impien iloissa. Tämä osa runosta kuitenkin usein lauletaan
Kullervostakin. Harvinainen on Arhippa Perttusen laulama toisinto
Lemminkäisen surmasta.

_Hiiden hirven hiihdäntä_. Se yleisimmin lauletaan Lyylikistä, lylyjen
sepästä, mutta lauletaan jossain toisinnossa Lemminkäisestäkin ja
"kauniista Kauppi Köyrötyisestäkin".

_Ison härän runo_. Kuvaus suuresta härästä, joka kasvoi Hämeessä.
Kalevala sen tarjoo Pohjolan häissä hääkansalle.

_Ahdin ja Kyllikin runo_. Tästä kauniista Kalevalan runosta on Vienan
Karjalan toisinnoissa säilynyt vain muutamia lyhyitä katkelmia,
melkeimpä vain viittauksia. Säilyneitten säkeitten pätöisyys kuitenkin
viittaa siihen, että runo on ennen ollut täydellisempi, ja Aunuksesta
Europaeus löysikin täydellisemmän toisinnon, joka on vanhinta,
kuontuneinta kansanrunoa.

_Kalevan pojan kosto_. Kuvaus paimenesta, jonka leipään emäntä leipoo
kiven ja joka kostoksi ajaa metsän petoja tarhaan emännän surmaksi.

_Sisaren turmelus_ lauletaan milloin Kalevan pojasta, Kullervosta tai
"tuhmasta pojasta Tuiretuisesta".

_Kuolon sanomat_ tapaamme Kalevalassa Kullervon sotaan lähtiessä, jossa
yhteydessä ne toiminnoissakin lauletaan. Tämä runo on Vienan Karjalan
alueella verraten harvinainen ja vaillinainen.

Jos palaamme vertaukseemme, niin voimme sanoa katseen Latvajärven
Arhipan runomajalta kantavan kauemmaksi kuin ainoankaan toisen
runolaulajan pihoilta. Se on jo melkoisella mäellä, johon näkyy omia
maita laajemmalti koko kotiseutu, jopa häämöittää metsän takaa vesiä,
jotka johtavat vielä etäämmällekin, vieraille runomaille.

Arhipan laulamasta Sampo-jaksosta lukija saa hyvän käsityksen siitä,
minkälaisia parhaat Kalevalan rakennusaineista olivat, ja sen johdolla
voimme luoda lyhyen silmäyksen siihen, kuinka se muiden laulajain
runoista täydentyi ja kehittyi.



ARHIPPA PERTTUSEN LAULAMA SAMPOJAKSO.


    Lappalainen kyyttösilmä
    Piti viikosta vihoa,
    Kaukausta ylen katsetta
    Päälle vanhan Väinämöisen.
    Vuotti illoin, vuotti aamuin                                  5
    Tulovakse Väinämöistä,
    Soavakse Umentolaista.
    Silloin vanha Väinämöinen
    Rekehensä reutosihen,
    Korjahan korentelihen.                                       10
    Orihilla olkisella,
    Hernevarrella hevolla
    Ajoa karetteloopi
    Selvällä meren selällä,
    Ulapalla aukialla.                                           15
    Lappalainen kyyttösilmä
    Niin päivänä muutamana,
    Huomenna monikahana
    Keksi mustasen merellä,
    Sinervöisen lainehilla.                                      20
    Niin koppo tulisen jousen,
    Korvalta kovan tulisen;
    Jännitti tulisen jousen,
    Nuolen juonelle asetti,
    Valitsi parahan varren.                                      25
    Niin siitä sanoiksi virkko:
    "Kun käsi alentanoovi,
    Niin nuoli ylentyöhö;
    Kun käsi ylentänöövi,
    Niin nuoli alentuoho!"                                       30
    Ampu olkisen orihin
    Alta vanhan Väinämöisen,
    Hernevartisen heposen
    Läpi länkiluun lihasta,
    Oikiesta olkapäästä,                                         35
    Kautti kainalon vasemman.
    Siilon vanha Väinämöinen
    Sortu sormin lainehille,
    Kämmenin vesille käänty.
    Siellä kulki 6 vuotta,                                       40
    Seiso 7 keseä,
    Kulki kuusissa hakona,
    Petäjäisä pölkyn päänä.
    Itkiä tihusteloopi,
    Ukkua rukuiloopi,                                            45
    Pavan naista palveloopi:
    "Nosta, ukko, suuri tuuli,
    Sään mänöö määritöntä;
    Nosta mustia muria
    Päälle selvien vesien!"                                      50
    Nosti ukko suuren tuulen,
    Sään mänösen määrittömän;
    Nosti mustia muria
    Päälle selvien vesien.
    Kanto vanhan Väinämöisen                                     55
    Pimiähän Pohjolahan,
    Kiven kirjavan sivulle,
    Paaen paksun lappehille.
    Itkiä tihusteloopi.
    Pohjon akka harvahammas                                      60
    Nousi aivon aikasehen,
    Aivon aika huomenessa;
    Pian pirtin lämmitteli,
    Pyhki pitkin pirttiähän,
    Lattiatahan lakaisi;                                         65
    Viepi ulos rikkasa
    Pellolle perimmäiselle;
    Rikoillahan seisotakse.
    Tuosta kuuli kuusienen,
    Tajusi kaheksialle;                                          70
    Kuuli miehen itkeväkse,
    Uroon urisevakse:
    Ei ou itku naisen itku,
    Eikä itku lapsen itku,
    Tämä on itku Väinämöisen                                     75
    Urajanta Untamoisen.
    Siitä silloin Pohjon akka
    Viitisekse, vaatisekse,
    Pää somille suoreille,
    Pätöville pääsomille.                                        80
    Meni luoksi Väinämöisen,
    Sanan virkko, noin nimesi:
    "Mitäs itet Väinämöinen,
    Kuta, Untamo, uriset?"
    Sano vanha Väinämöinen:                                      85
    "Tuota iten tuon ikäni,
    Puhki polveni murehin,
    Jo uin maille vierahille,
    Äkki ouoille oville."
    Niin sanoopi Pohjon akka:                                    90
    "Niin mitä minulle annat,
    Kun saatan omille maille,
    Oman kukon kuuluville,
    Näiltä mailta vierahilta,
    Äkkiouoilta ovilta?"                                          95
    Sano vanha Väinämöinen:
    "Mitäpä kysyt minulta?"
    "Kun sie laait uuen sammon
    Kirjokannen kirjoalet
    Yhen joukosen sulasta,                                       100
    Yhen värkkinän murusta,
    Yhen villan kylkyvöstä,
    Maiosta mahovan lehmän,
    Yhen otrasen jyvästä."
    Sano vanha Väinämöinen:                                      105
    "En minä takoa taia,
    Enkä kantta kirjoalla;
    Työnnän sepon Ilmorisen,
    Se on taitavin takoja,
    Se on kannet kirjoapi."                                      110
    Siit' on Pohjan akka
    Otti miehen kuolomasta,
    Otti vanhan Väinämöisen,
    Vei sitä kotihin sitte;
    Syötti miehen, juotti miehen,                                115
    Kostutteli kuolomasta;
    Pani oron juoksomahan,
    Liinaharjan liikkumahan
    Pimiästä Pohjolasta,
    Summasta sarajahasta,                                        120
    Miehen syövästä kylästä,
    Urohon upottajasta.
    Kotihinsa tultuoho
    Meni luoksi sepon siellä,
    Sanan virkko, noin nimesi:                                   125
    "Sinä seppo Ilmorinen,
    Langoni, emoni lapsi,
    Lähe neittä noutamahan,
    Päätä kassa katsomahan
    Pimiästä Pohjolasta.                                         130
    Nyt on neiti kosjottuna
    Päätä kassa kaupattuna".
    Silloin seppo Ilmarinen
    Peseksen, puhasteleksen
    Sykysyisistä sysistä,                                        135
    Tavonnoista talvisista;
    Veran äärillä veäksen,
    Lustuilla solkieksen;
    Rekeensä reutuoksen,
    Korjahan kohenteleksen.                                      140
    Laski virkkua vitsalla,
    Helähytti helmivyöllä;
    Oro juoksi, matka joutu,
    Pimiähän Pohjolahan,
    Summahan sarajahan,                                          145
    Miesten syöjähän kylähän,
    Urohon upottajahan.
    Pohjolahan mentyöön
    Pohjon akka harvahammas
    Pani sammon laaintaan,                                       150
    Kirjokannen kirjantaan
    Yhen joukosen sulasta,
    Yhen otrasen jyvästä,
    Yhen villan kylkyöstä,
    Maiosta mahovan lehmän,                                       155
    Yhen värttinän murusta.
    Silloin seppo Ilmorinen,
    Päivät sampuo rakenti,
    Yöt neittä lepyttelööpi.
    Silloin seppo Ilmorinen                                       160
    Saapi sammon valmihiksi,
    Kirjokannen kirjatuksi,
    Ei neittä lepytetyksi.
    Siit' on jauho uusi sampo,
    Kirjokansi kiikutteli:                                        165
    Jauho purnon puhtehessa,
    Jauho purnon syötäviä,
    Jauho purnon myötäviä,
    3:n pieltäviä.
    Niin ihastu Pohjon akka,                                      170
    Anto oman tyttärehek
    Sepolle Ilmoriselle
    Ikusekse puolisokse,
    Kainaloisekse kanakse,
    Paniakse päänalaisen,                                         175
    Jalkoin jaksajakse.
    Silloin seppo Ilmorinen
    Kotihinsa tullessansa,
    Käkyöt kukahteloopi
    Korjan kirjavan kokilla,                                      180
    Oravaiset juoksenteli
    Aisoilla vaahterisilla,
    Tetryöt kukerteloopi
    Päällä luokin kynäppäisen.
    Sepolla Ilmorisella                                           185
    Käsi on kirjokintahissa,
    Toinen neitosen nisissä;
    Jalka on Saksan saappoassa,
    Toinen reisien välissä,
    Pohjolasta tullessansa.                                       190
    Kotihinsa tultuohon
    Meni vanha Väinämöinen
    Luoksi sepon Ilmorisen,
    Kysytteli, lausutteli:
    "Velli seppo Ilmorinen,                                       195
    Lankoni, emoni lapsi,
    Joko laait uuen sammon,
    Kirjokannen kirjoalit?"
    Sano seppo Ilmorinen:
    "Jo mie laain uuen sammon                                     200
    Maiosta mahovan lehmän,
    Yhen villan kylkyöstä,
    Yhen värttinän muruista,
    Yhen otrasen jyvästä."
    Sano Vanha Väinämöinen:                                       205
    "Joko jauho uusi sampo,
    Kirjokansi kiikutteli?"
    Sano seppo Ilmorinen:
    "Jopa jauho etc.
    Jauho purnon puhtehessa,                                      210
    Jauho purnon syötäviä,
    Jauho purnon myötäviä,
    3 pieltäviä."
    Silloin vanha Väinämöinen,
    Kun tunsi toet sanomat,                                       215
    Rakenteli laivoansa,
    Laski laivansa merehen,
    Sanan virkko noin nimesi:
    "Ku on tuolla toissa mäessä
    Vanhalla Väinämöisellä?"                                      220
    "Iku Tiera, Nieran poika,
    Ylimmäinen ystäväni."
    Nosti päälle purjepuunsa,
    Kun on männikön mäellä;
    Laskoopi sinistä merta                                        225
    Melan koukkupään nojassa
    Laski päivän, laski toisen;
    Portit Pohjolan näkyypi,
    Paistaapi pahat saranat,
    Pahan ukset ulvottaapi.                                       230
    Tapasi on taskuhunsa
    Silloin vanha Väinämöinen,
    Löihen kukkaroisehensa;
    Niin otti uniset nieklat,
    Nukutteli nuuan joukon,                                       235
    Paineli pakanan kansan.
    Laskoopi sinistä merta
    Pimiähän Pohjolahan.
    Sanan virkko, noin nimesi:
    "Iku Tiera, Nieran poika,                                     240
    Ylimmäinen ystäväni,
    Mene sie Sampo ottamahan,
    Kirjokansi kantamahan!"
    Ikutiera, Nieran poika,
    Hyvä kielas käskieki,                                         245
    Kepiä kehuttoaki,
    Meni sammon ottamahan,
    Kirjokannen kantamahan,
    Eipä sampo liikukkana,
    Kirjokansi kihnakkana,                                        250
    Juuret maahan juurrutettu.
    Itse vanha Väinämöinen
    Läksi sammon ottamahan,
    Kirjokannen kantamahan,
    Eipä sampo liikukkana,                                        255
    Juuret maahan juurrutettu.
    Silloin vanha Väinämöinen
    Siilon kynti sammon juuret
    100 sarvella härällä,
    1000 päällä tursahalla;                                       260
    Vei sammon venosehensa,
    Talu talkapohjahansa.
    Nosti päälle purjepuita;
    Laskoopi sinistä merta,
    Laski päivän, laski toisen.                                   265
    Niin päivänä kolmantena
    Muurahainen mulkupoika
    Se kusi kuren jalalle
    Pimiässä Pohjolassa.
    Kurki laski suuren kulkun,                                    270
    Parkasi pahan sävelen:
    Kaikki Pohjola heräsi,
    Paha valta valveutu.
    Pohjon akka harvahammas
    Tapasihe Sampohonsa:                                          275
    "Jo on Sampo muunne viety,
    Kirjokansi kannettuna!"
    Niin rakenti Pohjon purren:
    100 miestä sauomihin,
    100 airooh urosta,                                            280
    100 miestä miekallista,
    100 miestä ampujata;
    Laskoopi sinistä merta.
    Iku Tiera, Nieran poika
    Sanan virkko noin nimesi:                                    285
    "Sie vanha Väinämöinen,
    Laula, sie hyvä sukuni,
    Hyvän sammon saatuosi,
    Tien hyvän käveltyösi!"
    Sano vanha Väinämöinen:                                      290
    "Aikanen ois ilon teoksi,
    Varahainen laulannaksi;
    Portit Pohjolan näkyypi,
    Paistaapi pahat saranat,
    Pahan ukset ulvottaapi.                                      295
    Kun omat ovet näkyisi,
    Omat ukset ulvottaisi,
    Äsen laulanta sopisi,
    Ilon teentä kelpoaisi."
    Niin sano sanalla tuolla                                     300
    Itse vanha Väinämöinen:
    "Ylimmäinen ystäväni,
    Nouse purjepuun nenääh,
    Kasisliekaah kavaa;
    Katso iät, katso lännet,                                     305
    Katso pitkin Pohjon ranta!"
    Iku Tiera, Nieran poika,
    Hyvä kielas käskieki,
    Kepiä kehuttooki.
    Nousi purjepuun nenääh,                                     310
    Katso iän, katso lännen,
    Katso pitkin Pohjon rannan,
    Niin sano sanalla tuolla:
    "Jo tuloovi Pohjon pursi,
    100 hanka hakkoapi;                                         315
    100 miestä sauomissa,
    100 airossa urosta,
    100 miestä miekallista,
    100 toinen ampujoa."
    Sillon vanha Väinämöinen                                    320
    Jo näki tuhon tulevan,
    Hätäpäivän päälle saavan,
    Tapasi on taskuhunsa,
    Löihen kukkaroisehensa,
    Löysi piitä pikkaraisen,                                    325
    Takloa taki vähäsen,
    Neki mestasi merehen,
    Saattaapi sarajahansa,
    Yli oikien olansa,
    Kautti kainalon vasemman,                                   330
    Itse noin sanoiksi virkko:
    "Luotihin merehen luoto,
    Salasaari siunattihin
    Itähän ikäti pitkä,
    Luotehelle loppumaton,                                      335
    Pohjolahan polveksehen.
    Johon purret puuttuoho,
    Venehet takeltuoho!"
    Niin on puuttunt Pohjon pursi
    Vene hankava halennut.                                      340
    Pohjon akka harvahammas
    Nousi leivon lentimille,
    Sirkun siiville kohosi.
    Vassat siiviksi sivalsi
    Kokon kynkkäluun nenille;                                   345
    Lenteä lepettelööpi
    Selvällä meren selällä,
    Ulapalla aukiella.
    Liiteleksen, laateleksen
    Päähän pielen Väinämöisen;                                  350
    Tahtoo pursi päin puota,
    Laiva lassuin lohkiella.
    Niin sanoopi Väinämöinen:
    "Iku Tiera, Nieran poika,
    Ylimmäinen ystäväni,                                        355
    Ota nyt miekkasi omasi
    Käelläsi oikiella,
    Vasemmelta reieltäsi,
    Kokon koprille sivalla,
    Vaakalinnun varpahille!"                                    360
    Iku Tiera, Nieran poika,
    Otti miekkansa omansa
    Käellähän oikialla
    Vasemmelta reieltänsä,
    Kokon koprille sivalti,                                     365
    Vaakalinnun varpahille;
    Vaan ei vuole vermentännä,
    Ota ei orvaskettuona.
    Iski kerran, iski toisen,
    Kohta 3:tsi rapuopi;                                        370
    Tuo ei viere vermentänä,
    Ota ei orvaskettuona.
    Itse vanha Väinämöinen
    Melan on merestä nosti
    Lapiensa lainehesta,                                        375
    Kokon koprille sivalti,
    Vaakalinnun varpahille.
    Jäi yksi nimetön sormi
    Sampuo pitelemähän,
    Kirjokantta kantamahan.                                     380
    Silloin vanha Väinämöinen
    Otti miekkansa omansa
    Käellä on oikiella
    Vasemmalta reieltään.
    Sillon sampuo murotti,                                      385
    Kirjokantta kirjoali
    Selvällä meren selällä,
    Ulapalla aukiella.
    Noita tuuli tuuvitteli,
    Ilman lieto liikutteli                                      390
    Ympäri meren sinisen.
    Muut kaikki muruset viepi
    Rannalle meryttä vasten,
    Vasten merta hyyvänettä.
    Pohjon akka harvahammas                                     395
    Kannen kanto Pohjolahan,
    Rivan kylmähän kylähän,
    Sormella nimettömällä,
    Vasemella varpahalla.



RUNOKYLÄT JA RUNOJEN MUUNTELU.


"Pohjoinen runoalue" päättyy etelässä siihen vesistöön, joka Kiiteen
selästä ulottuu itää kohti ja laskee Tsirkkakemiin. Tämä vesistö on
samalla kielirajana. Osasta jo senkin rannoilla puhutaan Aunuksen
pehmeäkerakkeista kieltä. Etelämpänä on tämä kieli jo yksinomaan
vallalla. Uloinna jaossa on Tsirkkakemin rannalla Kellovaaran pieni
kylä, jota aina on mainittu Vienan Karjalan parhaitten runokyläin
joukossa. Se on kuitenkin kuin keidas erämaassa, sillä Kellovaaran
naapurikylät ovat paljon huonompia runopaikkoja. Runojen singahtaminen
sinne runottomampien välikylien poikki onkin tapahtunut niin
sanoaksemme "historiallisella ajalla". Sinne oli muuttanut muuan
Ponkalahden mies Yläkuittijärven rannoilta ja tämän poika taas oli
nainut Latvajärven Arhipan sisaren Moarien. Kellovaaran runot, joita
jo Lönnrot kirjoitti, siis oikeastaan ovat Kuittijärviltä kotoisin.
Lönnrot siellä käynnistään mainitsee:

"Jekossa makasin yötä, ja siitä kuljettuani 23 virstaa tulin ensinnä
Kellovaaraan, jossa vanhalta akalta, Latvajärven Arhipan sisarelta,
kirjotin usiampia runoja. Iltapuolella Jyskyjärveen päin matkaan
Kemijokea myöten. Jäätä varottiin jo huonoksi, jonka tähen lähti kaksi
miestä saattamaan, äsken mainitun akan poika setänensä. Yöllä makasimma
vähän aikaa metsäpirtissä ja muun aian matkasimma, minä nukkuen reessä.
Siinä kerran laululla heräsin kylläki somasti. Toisessa metsäpirtissä
akan pojalta Simanalta kirjottelin 2 tiimaa lauluja, ja iltapuolella
tulimma Jyskyjärveen."

Huonompia runopaikkoja ovat kylät siitä länteenpäin, vaikkeivät
olekaan aivan puuttuneet laulajia. Niissä kuitenkin keruukin oli
vaillinaisempi, ja mahdollista on, että monikin hyvä taitaja on
jäänyt laulattamatta. Kiiteen järven rannalla taas Akonlahti on
parhaita runopaikkoja. Eräältä Akonlahden mieheltä Gottlund kirjotti
Suomen puolella ensimmäiset kertomarunot, mitä yleensä on koko Vienan
Karjalasta saatu.

Kaikista niistä kylistä, jotka ovat Kuittijärven ja tämän vesistön
välisellä ylämaalla, on runoja muistoon kirjotettu. Mutta runsaimmat on
saatu Kuittijärvien piiristä.

Täältä runoalue tekee pitkän poukaman itää kohti pitkin Kemijoen vartta
aina Paanajärveen saakka. Pohjoista kohti se nopeaan huononee, vaikka
onkin sirpaleita löydetty useimmista kylistä aina Tuoppajärveä myöden.
Pistojärven seuduilla on ehkä ennen ollut enemmän runoja, mutta jo
Europaeus valitti, ettei laulajia ollut mahdollinen saada tietojaan
antamaan.

Vienan Karjalan eri paikkakuntain runorikkaudesta saamme hyvän
käsityksen Kirjallisuuden Seuran suuresta runotoisintojulkaisusta. Se
noudattaa maantieteellistä aluejakoa, alkaen kunkin toisintokiertonsa
Kellovaarasta, jonka runoalueeseen myös luetaan Liedman, Tsholmon ja
Suurenjärven kylät Nuokkijärven eteläpuolella. Kellovaaran pieni kylä
on naapurejaan paljon etevämpi, mutta se yhdistääkin sekä pohjoisen
että eteläisen maakunnan runotaidon, niinkuin edellä huomautimme,
syynkin mainiten. Viimeksi mainitut kylät taas jo johtavat Aunuksen ja
Etelä-Karjalan laulumaille, lähinnä Roukkulaan ja Repolaan.

Kellovaaran runoalueelta on koottu useimpia ennen mainituita
kertomarunoja. "Sisaren turmelusrunoa" sieltä on saatu enemmän kuin
mistään muualta koko Vienan Karjalan piiristä. Mutta myös "Samporuno",
"Kilpalaulanta", "Kilpakosinta", "Laivaretki ja kanteleen synty"
ja varsinkin "Lemminkäisen virsi" ovat siellä olleet tunnetut, ja
saadut toisinnot ovat laajat ja hyvät. Mainittakoon kuitenkin tämän
ohessa, että kootut toisinnot suureksi osaksi ovat saman perheen eri
sukupolvien laulamia, eivätkä vertausluvut siis tarkalleen ilmaise,
kuinka paljon ja kuinka yleisesti runoja on laulettu. Samoja runoja,
jotka Lönnrot aikanaan keräsi, kirjoittivat myöhemmätkin kerääjät
Lönnrotin laulajain jälkeläisiltä. Näin ovat runonkerääjät menetelleet
muissakin kylissä useastakin syystä. Sen kautta on voitu saada selville
Lönnrotin ja Europaeuksen laulajat, lisäksi on toisinnot näin saatu
täydellisemmin, koska vanhin laulaja saattoi runoja kirjaan laulaessaan
unohtaa säkeitä, jotka hän myöhemmin kotioloissaan lauloi. Ja eri
sukupolvien laulumallia vertaamalla voidaan lisäksi huomata, missä
määrin ajan hammas tai vieraat vaikutukset ovat muutaman miesiän
kuluessa runoja muutelleet.

Jyskyjärven runoalueeseen kuuluvat ne Kemijoen kylät, joista runoja
on saatu, Jyskyjärven lisäksi Suopassalmi ja Paanajärvi. Tältä
alueelta on sato kuitenkin ollut niukka; mutta on kuitenkin kirjotettu
Sampojaksostakin joku hyvä toisinto. Koko joukon rikkaampi on
Kiimasjärven alue, joka käsittää Nuokkijärven kylät, Piismanlahden,
Pääkönniemen, Nokeuksen, ynnä Kiimasjärven ja Luvajärven. Tällä
alueella on laulettu varsinkin "Kilpakosintaa", "Lemminkäisen virttä"
ynnä "Laivaretkeä ja kanteleen syntyä."

Akonlahden runoalue on paljon sitäkin satoisampi; mutta se onkin laaja,
käsittäen Miinoasta alkaen kaikki Kiitehen kylät ja pienet rajakylät
lähelle Kivijärveä. Se johtaa Latvajärven alueelle, joka siitä
huolimatta, että siihen kuuluvat ainoastaan Kivijärvi ja Latvajärvi,
säeluvun puolesta on Vienan Karjalan ensimmäisiä. Ainoastaan Vuonninen
ja Uhut senkin voittavat. Latvajärven taito käsittää melkein
kaikki mainitut runoaiheet ja lisäksi sieltä on saatu laajimmat
ja arvokkaimmat toisinnot. Mutta etevästä sijastaan runotaidossa
Latvajärvi saa melkein yksinomaan kiittää Arhippa Perttusta ja hänen
poikaansa Miihkalia; kylän muut runontaitajat eivät ole voineet aivan
suuressa määrin kartuttaa toisinnoita, vaikka keruu luonnollisesti
onkin varsinkin tämän kylän tarkkaan etsinyt. Arhippa ja hänen poikansa
kohoavat ympäristöstään niin korkealle, ettei ainoakaan toinen
Latvajärven laulaja voi sinnepäinkään heille vertoja vetää.

Paljon suurempi, mutta siitä huolimatta köyhempi on Vuokkiniemen
runoalue, johon on yhdistetty Tsena, Vuokkiniemi, Tollonjoki,
Pirttiläksi, Venehjärvi ja Ponkalaksi. Parhaat laulajat ovat olleet
Tsenan Kettuset, joilta Topelius vanhempi sai arvokkaimmat runonsa.
Mutta tältä alueelta on saatu lauluja hyvin monelta eri laulajalta,
joten se antaa hyvän käsityksen yleisestä runotaidosta rahvaan kesken.
Kostamuksen--Kenttijärven alueelta, johon Kontokki, Koivujärvi ja
Vonkajärvikin kuuluvat, on tosin saatu runoja, mutta ei kuitenkaan niin
runsaasti, kuin olisi voinut odottaa.

Vienan Karjalan paras runokylä on Vuonninen, jonka alueeseen
Aajuolaksi, Lonkka ja jotkut pienemmät saloasutukset on luettu.
Samporunoa varsinkin on sieltä kirjoitettu muistoon kaksi vertaa
enemmän kuin Latvajärvestäkään, ja melkein kaikki muutkin runot
ovat olleet hyvin edustettuina. Vuonnisessa on ollut oivallisia
runolaulajoita, varsinkin Ontrei Malinen ja hänen jälkeläisensä, mutta
lisäksi on runotaito siellä ollut rahvaan kesken yleinen ja toisinnot
paremmat kuin ainoassakaan toisessa Vienan Karjalan kylässä. Lonkan
paras laulaja oli Martiska.

Muistoon kirjoitettujen runojen runsauden puolesta Vuonnisen alueelle
vetää vertoja Uhtuen alue, mutta se käsittääkin paitsi Uhtuetta
Jyvöälahden, Alijärven, Tsiksan, Luusalmen, Nurmilahden ja muutamia
muitakin kyliä. Tällä alueella on runon osaajien luku niinikään hyvin
suuri, mutta itse laulumalli ei ole yhtä ehjä ja hyvä kuin Latvajärven
ja Vuonnisen. Toisinnot ovat lyhempiä ja enimmäkseen sekavampiakin.
Muutoin on runoaiheiden tunteminen Uhtuen alueella meikein laajempi
kuin rajakylissä, koska sen puolen toisinnot yhdistävät itseensä koko
joukon piirteitä eteläiseltäkin alueelta.

Kuittijärven pohjoispuolella olevat kylät on yhdistetty Pohjoiseksi
raja-alueeksi. Niistä on rajalla oleva Koljola runotaitoisin, mutta
paras runolaulaja onkin sinne Lonkasta muuttanut ja tuonut runot
mukanaan. Muista kylistä, samoinkuin Koillisenkin raja-alueen kylistä,
on saatu melkein vain "Lemminkäisen virttä".

Tämän kirjan alkuun liitetystä taulusta käy selville sekä runosaaliin
runsaus eri alueilla että myöskin se, paljonko kutakin kertomarunoa
on laulettu. "Lemminkäisen virsi" on kaikista yleisin, paljon
yleisemmin laulettu kuin suuri "Sampojaksokaan", jolla on senjälkeen
toinen sija. Kolmannella sijalla on kirjaan pantujen toisinnoitten
joukossa "Kilpakosinta", sitten "Laivaretki ja kanteleen synty",
"Kilpalaulanta", "Väinämöisen polvenhaava" ja "Sisaren turmelus".
Harvinaisimmat ovat runot "Auringon ja kuun päästöstä", "Taivaan
taonnasta", "Ahdin ja Kyllikin runo", "Kuolonsanomat", "Venepuun
etsintä" ja "Väinämöisen tuomio". Ellei olisi Etelä-Karjalan runomailta
ja Inkeristä lisää saatu, olisivat nämä runot Kalevalassa jääneet
kylläkin vaillinaisiksi.

Kertomarunot ovat vain osa Kalevalan rakennusaineksista. Niiden
täytteeksi rakentaja käytti loitsuja, lyyrillisiä lauluja ja
ballaadeja. Loitsuista Kalevala on saanut suuren osan vanhimmista ja
jylhimmistä piirteistään, lyyrillisistä lauluista taas hienoimmat
värinsä. Näitä aineksia ei edellä olevassa verrannossa ole huomioon
otettu. Loitsuista Vienan Karjala on rikas, mutta lyyrillinen runous
siellä on paljon heikompi kuin Etelä Karjalassa.

       *       *       *       *       *

Seuratkaamme yhden runon esiintymistä Vienan Karjalan eri runoalueilla
saadaksemme vähän käsitystä siitä, millä tavalla runot eri kylissä
muuntelevat. Otamme sitä varten tarkasteltavaksemme "Sampojakson", tuon
tärkeimmän kaikista.

Latvajärven Arhipan laulama, 400 säettä käsittävä runo alkaa noilla
sanoilla, joilla melkein kaikki laulajat koko tällä alueella
Sampojakson ladulle lähtevät:

    Lappalainj oli kyyttösilmä
    Piti viikoista vihoa,
    Kaukaista ylen katsetta
    Päälle vanhan Väinämöisen...

Runossa kuvataan, kuinka hän väijyi ikirunojaa, joka merta ratsasti
"hernevarrella hevolla, orihilla olkisella". Lappalainen jännitti
tulisen jousen ja ampui laulajan alta hevosen. Väinämöinen siitä
suistui mereen ja kulki siellä vuosikausia "kuusissa hakona, petäjäissä
pölkynpäänä". Myrsky kantoi hänet vihdoin Pohjolaan, jossa hän
rannalla avuttomana "itkiä tihusteloovi". Pohjan akka harvahammas
kuultuaan uroon itkevän, pelastaa hänet veden hädästä ja vie omalle
maalleen, kun Väinämö lupaa toimittaa Ilmarisen takomaan Pohjolaan
Sammon. Väinämö kotiin päästyään ilmoittaakin Ilmariselle, että hän
tämän työn tehtyään saa vaimokseen Pohjolan tyttären, ja Ilmarinen
paikalla lähtee Pohjolaan; jossa hän "päivät Sampuo takoopi, yöt neittä
lepyttelööpi" -- näitä säkeitä harvoin huonoinkaan laulaja unohtaa,
miten sekava hänen runomuistinsa muutoin olisikin. Sampo sai valmiiksi,
Ilmarinen sai Pohjolan tytön ja ajoi hänen kanssaan kotiin, jossa hän
Väinämöiselle kertoi ihmetakeestaan. Sen ihmeominaisuudet kuultuaan
Väinämöinen paikalla työntää vesille veneensä, ottaa Iku-Tieran, Nieran
pojan, ylimmäisen ystävänsä, toiseksi mieheksi matkaansa ja "laskoopi
sinistä merta melan koukkupään varassa", nukuttaa Pohjolan kansan ja
kyntää Sammon juuret "satasarvella härällä, tuhatpäällä tursahalla",
sekä vie Sammon veneeseensä. Mutta kolmantena päivänä "muurahainen
mulkupoika" herättää kuren, joka parkaisee pahan sävelen ja herättää
uinuvan Pohjolan. Pohjan akka, huomattuaan Sammon ryöstetyksi, kokoo
paikalla väkeä ja lähtee ryöstäjiä takaa ajamaan suurella sotipurrella,
jonka Iku-Tiera näkee. Väinämöinen siitä luo mereen palan taulaa ja
siitä syntyy suuri luoto, johon puuttuu Pohjolan pursi. Pohjan akka
nousee kokon siiville ja saavuttaa lentäen Väinämön purren ja istahtaa
purjepuun pieleen niin raskaasti, että Väinämön pursi siitä oli "päin
pudota, laiva lastuin lohkiella". Väinämö kehottaa Iku-Tieraa iskemään
linnun miekallaan, mutta vaikka tämä rapaiseepi voimainsa takaa, ei
miekka pysty vähääkään. Silloin Väinämöinen itse nostaa melansa merestä
ja sillä sivaltaa kokkoa kynsille. Kokolle jäi vain yksi kynsi, jolla
se tavotti Sampoa, mutta Väinämö silloin iski miekallaan ja murotti
sillä Sammon palasiksi. Muut Sammon palaset uiskentelivat "rannalla
meryttä vasten", mutta kannen Pohjan akka kantoi Pohjolaan, "rivan
kylmähän kylähän".

Arhipan toisinnossa ovat Sampojakson tärkeimmät tapaukset hyvässä
järjestyksessä yhtämittaisesti laulettuina. Olkoon se esikuvana
vertaillessamme runon eri muotoja Vienan Karjalan runomailla.

Kellovaarassa Arhipan sisaren Moarien poika Simana lauloi Lönnrotille
runon toiseen laatuun. Väinämöinen oli muka matkalla Luotolahan
lankoihinsa, kun Pohjan poika hänen altaan hevosen ampui. Väinämöisen
"ainut akka" pyysi Ilmarista takomaan itselleen haravan, jolla löysi
Väinämöisen. Tämä sitten teki kanteleen ja sillä soitti niin kauniisti,
että kaiken luomakunnan lumosi. Väinämöinen sitten, kuljettuaan
meressä kuusi vuotta, nosti polvensa, johon hanhi muni munansa, nämä
vierähtivät veteen Väinämöisen liikahuttaessa polveaan, ja hanhi
loi palasista maailman. Kuten näkyy, on tämä toisinto ilmeisesti
sekaantunut, mutta siinä taas esiintyy maailman luominen, jota Arhippa
ei ensinkään laulanut, mutta joka on Samporunon oleellinen osa.

Lähes neljäkymmentä vuotta myöhemmin sama mies lauloi runon
Lähteenkorvalle. Hän alkoi silloin Väinämöisen ja Joukahaisen
kilpalaulannasta. Kun Joukahainen oli sisarensa luvannut Väinämöiselle
puolisoksi, niin lappalainen kyyttösilmä keksi runoilijan merta
ajamassa ja ampui hänen altaan hevosen. Pohjan akka, "ainut akka
Väinämöisen", haravoitsi sitten runoilijan merestä, mutta ei löytänyt,
ennenkuin kuuli hänen rannalla itkevän. Väinämöinen laati kanteleen.
Näyttää siltä, kuin olisi laulaja koettanut väliajalla saada runoonsa
selvempää tapausyhteyttä. -- Sammon ryöstöstä hän lauloi kappaleen
Kilpakosinnan yhteydessä.

Riigonan Maksima, Simanan sukulainen, lauloi runon koko joukon
täydellisempänä ja selvempänä. Kuvaus maailman luomisesta varsinkin on
täydellinen. Sotka muni munan Väinämöisen polven päähän, hänen meressä
uiskennellessaan lappalaisen sortamana. Munat vierähtivät veteen ja
niistä syntyivät maailman rakennuksen pääosat, mutta Väinämöinen itse,
meressä itseään käännellessään, maihin kolkkiessaan milloin päällään,
kyljellään taikka jaloillaan, antoi rannoille tarkemman muovailun.
Tuuli kantoi Väinämön Pohjolaan, jossa Pohjan akka hänet rannalta
löysi ja saattoi omille mailleen sekä antoi vielä tyttärensäkin, kun
Väinämöinen takoi Sammon. Tämän jälkeen Väinämöinen pyysi Ilmarista
takomaan itselleen haravan, jolla hän haravoitsi merestä kantelen
ainekset, laati soittimen ja lumosi luomakunnan soitollaan. Väinämöinen
sitten latoi laivansa täyteen nuorta väkeä ja lähti palaamaan omille
mailleen, Sampo mukanaan saaliina ja Pohjola nukkumassa. Tässä on
runossa äkkiä suuri aukko, johon ei ole mitään säkeitä täytteeksi.
"Muurahainen murhapoika" herättää Pohjolan ja sitten alkaa pakenevien
takaa-ajo tunnettuun tapaan. Runo kuitenkin kesken katkeaa siihen,
kun Pohjolan emäntä laskeutuu Väinämön purren päähän. Laulaja vain
suorasanaisesti lisäsi, että "siitä kisko Pohjolan emäntä kirjokannen
mereen."

Jyskyjärvestä on saatu useitakin Sampojakson toisinnoita. Vanhin,
Lönnrotin kirjaan panema, alkaa niinikään Väinämöisen matkalla
Luotolahan lankoihinsa. Lappalainen kyyttösilmä ampuu hänen altaan
sinisen hirven taikka hevosen, ja Väinämöinen meressä käänteleidessään
muotoilee sen rannat. Sotka vasta myöhemmin munii hänen polvensa päähän
munansa. Väinämöinen takoo Sammon ja saa neidin palkakseen. Ilmarinen
takoo runoilijalle haravan, jolla tämä merestä haravoi kanteleen
ainekset ja soittaa. Runo päättyy Väinämöisen venematkalla ja Pohjan
akan takaa-ajolla. Siinäkin on sama aukko. Jostain toisinnosta on
kanteleen taonta ja soitto pois jäänyt. Mutta yleensä Jyskyjärvestä
myöhemmin saadut toisinnot ovat Lönnrotin ja Europaeuksen kokoomia
täydellisemmät ja selvemmät.

Piismalahdesta kirjoitti Lähteenkorva muistoon laajan toisinnon, jossa
oli päälle 250 säettä. Laulaja oli sen oppinut eräältä Jyskyjärven
naiselta ja sen vuoksi runo kävikin samaan suuntaan. Siinäkin Väinämö
takoo Sammon ja saa neidon palkakseen, Ilmarinen takoo haravan, jolla
kanteleen ainekset haravoidaan ja Väinämöinen soittaa; runo päättyy
venematkalla ja tappelulla Sammosta. Toisinto muutoin käsittelee runon
eri osia jotenkin vapaasti.

Genetzin Pääkönniemestä kirjottama toisinto kulkee samoja latuja,
vaikka yksityiskohdissa onkin koko joukon eroa. Siinä muun muassa on
kyyttösilmän lappalaisen suvusta seuraava tieto:

    Kolme on poigoa pahalla:
    Yks on rujo, toinen ramba,
    Kolmas on verisogie...

Mutta juuri viimeksi mainittu sokeudestaan huolimatta jännittää
kovoa jousta ja ampuu Väinämöisen. Sotkan munan vierähtäessä veteen
Väinämöinen itse lausuu luomasanat. Muu runo on saman suuntainen
yhteyksiltään kuin edellisetkin.

Nokeuksesta on Lähteenkorva kirjoittanut Sampojaksoa vain yhden
lyhyen kappaleen. Kiimasjärvestä saalis on ollut runsaampi. Laajin
Europaeuksen muistoon kirjoittama toisinto alkaa noilla tutuilla
säkeillä "Lappalainen kyyttösilmä, vuotti illoin, vuotti aamuin"... ja
tapaukset kerrotaan edelleen, maailman luominen oikealla paikallaan,
Väinämöisen ajautuminen Pohjolan rannoille, jossa hänen "viluvaimoinen
tätinsä", Pohjan akka harvahammas, pelastaa hänet veden hädästä;
mutta tämän jälkeen runoon yhtyy kilpakosinta ja ansiotyöt, Ilmarinen
takoo Sammon ja neidon saadakseen vielä tuo suuren suomuhauin
Tuonelan joesta, kyntää kyisen pellon, saa siitä vihdoin neidon, vaan
Väinämöinen sitä vastoin takoo itselleen kulta-immen morsiamekseen.
Jotkut toiset laulajat yhdistelevät runoa vielä mielivaltaisemmin,
niinpä muuan lauloi Lähteenkorvalle Tuonelassa käynnin, pistoksen
synnyn, laivaretken ja kanteleen synnyn, kilpakosinnan, Samporunon,
kultaneidon taonnan ja kilpalaulannan kaikki yhteen jaksoon.
Kiimasjärven toisinnoista, vaikka ovat jotenkin sanarikkaat, puuttuu
luonnollinen yhteys ja selvyys.

Miinoasta on kirjoitettu vain muutamia lyhyitä pätkiä. Samporunon
alkuun liittyy "Kilpalaulanta", niinkuin jo huomasimme eräässä
Kellovaarankin toisinnossa.

Akonlahdessa Lönnrot kirjoitti eräältä laulajalta Samporunon, jossa oli
lähes 300 säettä. Se alkaa kyyttösilmäisestä lappalaisesta ja maailman
luomisesta, mutta on loppupuolelta varsin sekava. Saatettuaan uroon
Pohjolaan laulaja muisti muutamia katkelmia kilpakosinnasta ja ryhtyi
sitten kanteleen tekoon. Ilmarinen tämän jälkeen takoi Sammon, jonka
jälkeen seuraa jatkoa kilpakosinnasta, Ilmarisen sisaren Annikin ja
Väinämön kaksinpuhelu meren rannalla ja kertomus Väinämön retkestä
Manalle saamaan "Tuonelta oroa, Manalasta vääntietä". Tämän jälkeen
seuraavat ansiotyöt, Sammon ryöstö ja Väinämöisen veneen takaa-ajo.
Pituudestaan huolimatta toisinto senvuoksi on turmeltunut, keräten
paljon semmoisia aiheita, jotka eivät varsinaiseen Sampo-jaksoon kuulu.
Mutta samaan suuntaan käyvät Akonlahden muutkin toisinnot. Jossakussa
sisältää kertomus maailman luomisesta, runon muista puutteellisuuksista
huolimatta, niin kauniita säkeitä, että ne ovat kuin löytöhelmiä
jostain paljon ehyemmästä ja jalommasta kokonaisuudesta. Semmoinen on
eräs Europaeuksen kirjoittama, muutoin hyvin sekava runon ja loitsun
yhdistelmä, jossa sanotaan Väinämöisen vedessä uiskennellessaan
"saaria sanelleen, sanoneen maat ja manteretkin, kirjuttaneen kivehen
kirjan, vetäneen viivan kalliohon, peukalolla päättömällä, sormella
nimettömällä, katkesi kivi kaheksi, paasi kolmeksi palaksi". Näissä
toisinnoissa Väinämöinen yleensä lausuu maailman luomissanat. Eräässä
Hietajärven toisinnossa, jonka Europaeus kirjaanpani, jatkuu runo
maailman luomisesta kilpalaulannalla. Näissä useinkin sekavissa
lyhyissä toisinnoissa on aina joukossa erittäin kauniitakin ja
täysipainoisia, vanhan luontoisia säkeitä, joita ei aina parhaissakaan
tavata, ja siitä niitten kaikkienkin arvo Kalevalaa koottaessa on
ollut suuri, vaikka yhteys usein puuttuukin. Eräässä laajassa ja
muodoltaan hyvässä Hietajärven runossa alkaa Samporuno Väinämöisen
matkalla Antervo Vipusen vatsaan, sitten seuraa purren valitus ja
Sammon ryöstö, jolle retkelle Väinämöinen ottaa mukaansa apumiehekseen
Ikutiiran, Niiran pojan. Runo päättyy Väinämöisen ja Pohjolan emännän
taisteluun merellä, jonka jälkeen jälkimmäinen kantaa puolet Sampoa
takaisin Pohjolaan. Eräässä Niskajärven toisinnossa ampuja on kaunis
Kaukamoinen; toisinto muutoinkin on lyhyt ja sekava.

Kostamuksen--Kenttijärven alueelta saadut runot ovat hyvinkin
samansuuntaiset, enimmäkseen jotenkin lyhyet ja sekavat.

Kivijärvestä joka jo kuuluu Latvajärven runoalueeseen, on Samporunoa
saatu vain muutamia lyhyitä ja sekavia katkelmia. Sitä laajemmat ja
joka suhteessa paremmat ovat Latvajärvessä lauletut, joista Arhipan
on kokonaisuudessaan edellä luettavana. Arhippaisen Miihkalin
toisinto jossain määrin eroo hänen isänsä laulamasta. Miihkalin
runossa muun muassa on maailman luominen sotkan munasta oikealla
paikallaan, vaikk'ei se olekaan laulettu yhtä täydellisesti kuin
muutamissa eteläisemmissä toisinnoissa. Mutta tuolla lisäykselläkin
on Miihkalin runo vain 293 säettä, toista sataa hänen isänsä laulamaa
lyhempi. Eräiltä toisiltakin Latvajärven laulajilta on saatu melko
pitkiä runoja, vaikk'ei likimainkaan Arhipan laulamiin verrattavia.
Tavallisesti niissä Sampojakso ja ansiotyöt yhdistetään ja Sammon
takojana esiintyy Väinämöinen.

Vuokkiniemen runoalueelle siirtyessämme tulemme ensinnä Tsenanniemeen,
josta saatiin eräs ensimmäisiä Sampojakson toisinnoita, mitä yleensä
tunnetaan. Sen lauloi Topelius vanhemmalle Jyrki Kettunen Kuddnäsissä,
lähellä Uutta Kaarlepyytä.

Sekin alkaa: "Lappalainen kyyttösilmä, piti viikkoista vihoa päälle
vanhan Väinämöisen", jota seuraa uroon mereen sortuminen, sotkan pesän
haku, munien särkyminen ja maailman luominen. Mutta Kettunen muisti
muusta runosta ainoastaan runkoa, joten se hänen laulamanaan kaikkiaan
supistui ainoastaan 140 säkeeksi. Lönnrotille laulaessaan kotonaan
Jyrki täydensi aukkoja. Petri Kettunen lienee laulanut sen runon,
jonka Sjögren jo v. 1825 kirjoitti muistoon. Se on täydellisempi,
käsittäen kolmatta sataa säettä. Ampuja on "kaunis Kaukomieli", munien
munija "mehiläinen ilman lintu"... Monessa yksityisseikassa tämä runo
muutenkin poikkeaa Latvajärven laulunlaadusta. Muun muassa sanotaan
Pohjolan emäntää "nenä vänkä (vankka?) Vuojolaiseksi", joka ehkä tarjoo
johtoa hänen kansallisuutensa määräämiseksi. Väinämöinen takoo Sammon
ja saa neidon, lähtee kotimatkalle, mutta Pohjolan emäntä kauppojaan
katuen lähtee häntä takaa ajamaan ja saavuttaakin, syntyy tappelu,
jossa sekä Sampo että neito sortuvat laineisiin.

Vuokkiniemen kirkonkylästä saadut toisinnot ovat lyhyet ja
vaillinaiset. Eräs laulaja, joka lauloi Genetzille, lopetti runonsa
seuraavalla suorasanaisella selityksellä: "Mereh jauhomah shai ijäksheh
(Sampo), tuoho Valkieh mereh; shuoloo jauho viimeseks ta shielä on
meresshä shuolan jauhonnassa. Ei voia i vettä juua, njiin on shuolanji
meri".

Hyvin vaillinaisia ovat nekin toisinnot, joita on Venehjärvestä
saatu. Hökkä-Petri, sama mies, jonka talossa olimme asuntoa, osasi
parhaan, lähtien kuitenkin Vipusessa käynnistä ja venepuun etsinnästä.
Ponkalahdesta ei ole tiedossa ensinkään tämän runon toisintoa,
Aajuolahdesta vain yksi. Sitä runsaampi ja laadultaan parempi on runo
Vuonnisessa. Ontrei Malinen lauloi Sjögrenille 330 säettä, Lönnrotille
366 säettä, ja myöhemmille kerääjille lauloi Ontrein poika Jyrki vielä
323 säettä ja Homanen Ohvo 243 säettä; moniaat muut laulajat ovat
osanneet pidempiä ja lyhempiä katkelmia. Myöhemmät kerääjät kiittelivät
erityisesti sitä, kuinka selvinä Vuonnisen Sampojakso oli vielä
nuorimmassakin polvessa säilynyt. Luokaamme silmäys siihen, mihin
laatuun Ontrei lauloi Sampojakson. Hänenkin runonsa alkaa:

    Lappalainen kyyttöselkä
    Piti viikkoista vihoa,
    Kauvan aikaista karehta
    Päällä vanhan Väinämöisen.

Lappalainen ampui Väinämöisen alta sinisen hirven, uros sortui
aaltoihin ja kuljeskeli meressä vuosikausia.

    Kussa maat on maata vasten,
    Siihen siimasi apajan,
    Kalahauan kaivatteli;
    Kuhun seisattu merelle,
    Siihen luopi luotoloita,
    Karipäitä kasvattaa,
    Niihin laivat lasketaan,
    Päät menee kaupamiehen.

Väinämöinen työnsi hanhelle polvensa pesän sijaksi; kun lintu oli munia
hautonut ja Väinämöinen tunsi lihansa lämpiävän, niin hän liikahutti
polviansa, jolloin

    Munat vierövät veteen,
    Karskahti meren kariin.

Väinämöinen lausuu sitten luomissanat, jonka jälkeen tuuli hänet
tuudittelee pimeään Pohjolaan. Portto Pohjolan emäntä kuulee mereltä
itkun ja soutaa veneellä uroon luoksi, jolla oli

    Sata haavoa sivulla,
    Tuhat tuulen pieksämällä.

Hän souti uroon Pohjolaan ja syötti, juotti siellä, sekä lupasi
saatella omalle maalle, ja antaa neidonkin palkaksi, jos Väinämöinen
takoisi Sammon. Mutta sitä Väinämöinen ei sano osaavansa, vaan kiittää
Ilmarisen taitoa, sillä tämä on taivosenkin takonut, eikä siinä
"tunnut vasaran jälki, eikä pihtien pitemät". Pohjolan punaisella
purrella Väinämöinen sitten palaa omalle maalle, "laski päivän
merivesiä, toisen on enovesiä, kolmannen kotivesiä", ja kehoittaa
Ilmarista lähtemään Pohjolaan Sampoa takomaan, josta hyvästä hänelle
annettaisiin Pohjolan ihana tytär palkaksi.

    Ohoh seppo Ilmarinen,
    Kun on neito Pohjolassa,
    Impi kylmässä kylässä,
    Maan kuulu, veen valio!
    Kiitti puoli Pohjanmaata,
    Ikävöitsi Suomen sulhot,
    Lihan läpi luu näkyvi,
    Luun läpi yin näkyy...

Mutta Ilmarinen epäilee koko juttua petoskaupaksi, arvelee Väinämöisen
hänen luvanneen vain oman päänsä päästimeksi.

Väinämöinen silloin viekottelee hänet kiipeämään pitkään kuuseen,
tavoittelemaan näätää kultarintaa, ja laulaa sitten ankaran tuulen,
joka tempaa Ilmarisen mukaansa ja vie hänet Pohjolaan. Ilmarinen
sinne tultuaan suostuukin takomaan Sammon, saa neidon, niinkuin oli
luvattu, ja palaa sitten omalle maalle. Ontrein runosta puuttuu Arhipan
ja Miihkalin kaunis kuvaus Ilmarisen kotia paluusta nuoren neitosen
keralla. Kotiin saatuaan Ilmarinen Väinämöiselle kiittelee Sampoa,
jolloin tämä paikalla ehdottaa, että lähdettäisiin sitä ryöstämään.
Seppo suostuukin ja kolmanneksi otetaan matkaan Vesi-Liito, Laito
poika, joka Väinämöisen ylenkatseellisesta puheesta huolimatta tuo
laidan tullessaan aluksen varaksi.

Pohjolan kansa nukutettiin, Väinämöinen rasvasi kaikki lukot, koetti
sylin piellä Sampoa, mutta Vesi-Liito, Laito poika, keksi paremman
keinon, kynti sen juuret, jonka jälkeen Sampo kannettiin purteen. Tämä
Sammon ryöstö on vaillinaisesti ja sekavilla säkeilläkin kuvattu.
Lasketaan sitten merta ja Ilmarinen vaatii Väinämöistä laulamaan, mutta
tämä arvelee ilon piäntää vielä liian aikaiseksi, käskee Ilmarista
nousemaan purjepuun nenään ja katsomaan joka puolelle. Ilmarinen
näkee vain "havukkoja haavat täynnä, korvet kirjokokkoloita", mutta
Väinämöinen arvelee hänen omiaan laskettelevan. Muurahainen sillä
välillä on Pohjolan herättänyt ja Pohjolan emäntä paikalla suorinut
sotiveneensä ryöstäjiä takaa ajamaan. Väinämöinen luo merelle luodon,
johon Pohjolan vene halkeaa, mutta Pohjolan emäntä "nousee leivon
lentimille, sirkun siiville ylenee", ja lentää Väinämöisen purjepuun
nenään. Uros häntä ropasee melallaan kynsille, niin ettei jää muuta
kuin yksi sakarisormi. Väinämöinen ehdottaa, että lähdettäisiin päähän
utuisen niemen Sammon jaolle, mutta Pohjolan emäntä ei jakoon suostu.

    Siitä vanha Väinämöinen
    Seulo seulalla utua,
    Terheniä tepsutteli.
    Itse noin sanoiksi virkko:
    "Tänne kyntö, tänne kylvö,                              5
    Tänne vilja kaikenlainen,
    Poloiselle pohjan maalle,
    Suomen suurille tiloille;
    Tänne kuut, tänne päivät!"
    Sano Pohjolan emäntä:                                  10
    "Vielä mä tuohon mutkan muistan,
    Keksin kummoa vähäisen
    Sinun kynnön, kylvön päälle;
    Sa'an rautasen rakehen,
    Teräksisen tellittelen,                                15
    Halmettasi hakkaamahan,
    Pieksämään peltojasi!"
    Sano vanha Väinämöinen:
    "Sataos rautaista raetta,
    Teräksistä tellitöllös                                 20
    Pohjolan kujan perille,
    Saviharjan häiriölle!"

Ontrein runo käsitti erittäin kauniita lisäyksiä Arhipan laulamiin, ja
lisäyksiä, jotka rikkaudessaan viittaavat ennen täydellisempään runoon.

Se Samporuno, jonka Lönnrot Vaassila Kielöväiseltä kirjoitti, on aivan
sekava, sisältäen otteita jos joistakin runoista, joita vanhus yhteen
sulloi, mutta suorasanaisia tietoja Lönnrot häneltä sai niin paljon,
että saattoi niitä käyttää johtona Kalevalaa kootessaan. Tapauksien
juoni oli kylläkin voinut ukon muistossa säilyä, vaikk'ei hän runoista
muistanutkaan kuin sieltä täältä katkelmia, joita sitten lauleli
peräkkäin, sitä myöden kuin niitä mieleen johtui.

Homasen Ohvon runo kulkee jotakuinkin samoja latuja kuin Ontrein, mutta
on varsinkin lopulta sekava ja muutoinkin heikompi. Mutta siinä on taas
monias vuoropuhelu laajemmin kehitelty, kuten Pohjan akan keskustelu
Ilmarisen kanssa, hänen tultuaan Pohjolaan Sampoa takomaan. Hän lauloi
niinikään kanteleen synnyn jatkoksi Sammon ryöstölle. Muissa Vuonnisen
toisinnoissa on toisia runoja sekaantunut Sampojaksoon, varsinkin
Vellamon neidon onginta, Kultaneidon taonta, Vipusruno, y.m.; toisissa
näitä eri aineksia on koetettu saattaa keskenään asialliseen yhteyteen.

Lönnrot mainitsi Lonkan Martiskaa sekavaksi laulajaksi, mutta
siitä huolimatta oli hänen runoissaan useita hyviä kohtia, jotka
erinomaisesti täydensivät Ontrein laulamia. Martiskan pojat ovat
myöhemmin laulaneet monenkin kohdan selvemmin kuin heidän isänsä.

Alijärvestä ja Jyvöälahdesta on muistoon kirjotettu pari kolme
toisintoa. Runsaammin niitä on saatu Uhtuesta, vaikkeivät sikäläiset
runot laajuudeltaan likimainkaan vedä vertoja Latvajärven ja Vuonnisen
Sampojaksoille. Uhtuessa on laulettu erästä lyhyempää laulunlatua,
jonka edellä olemme tavanneet, ja koska siinä viljalti esiintyy samoja
säkeitä kiinteässä yhteydessä, niin näyttää sillä olleen yleisempikin
pätöisyys. Eräs Lönnrotin kirjaanpanema runo alkaa, kuinka Väinämöinen
oli matkalla Luotolahan lankoihinsa, kun lappalainen kyyttöselkä
hänet mereltä keksi ja ampui uroon alta hevosen. Väinämöisen meressä
uiskennellessa kokko muni munansa hänen polvelleen ja niistä syntyi
maailma. Lyhyesti kerrotaan, kuinka Väinämöinen Pohjolassa takoi Sammon
ja sai neidon ja sitten omille maille tultuaan pyysi Ilmarista takomaan
itselleen haravan, jolla hän merestä haravoi kanteleen ainekset.
Muutamissa toisinnoissa on kuitenkin harvinaisia täydennyspiirteitäkin,
niinpä esim. kuvataan laajemmin, kuinka Väinämöinen ajaa meren
selällä, "eikä kastu oron kopiot, eikä vuohiset heposen", taikka miten
hän Pohjolan emännälle ensin tarjoo lunastimikseen "kultia kupilla,
hopehia puolikolla", mutta Pohjan akka sanoo: "en huoli hopehistasi,
enkä kysy kultiasi, kullat on lasten kukkasina, hopiat helyehinä,
kuin ois seppoisen näköinen", j.n.e.; tai kehoittaa Pohjolan emäntä
urosta, ettei tämä Pohjolan oron reessä päätään kohottaisi, ennenkuin
oro seisottuu. Kun Väinämöinen kohottaa päätään oron seisahduttua,
niin "kuuluu pajasta pauke, hilke hiilihuonehesta", jonka jälkeen
Väinämöinen juoksulla rientää sepon pajaan ja sanoo hänelle asian.
Vertaus Arhipan runoon osoittaa, kuinka oivallisesti nämä muutoin aivan
lyhyen toisinnon säkeet täydentävät sitä. Eräissä toisinnoissa nielee
hauki kokon munimat munat, kokko tapaa kuitenkin hauin, repäisee sen
vatsan auki ja luo munista maailman.

Uhtuen pohjoispuolella olevista seuduista ei Samporunoa ole saatu kuin
vähäpätöisiä katkelmia, pisimmät niistä Koljolasta, Martiskan pojalta
Teppanalta.



KALEVALA JA KANSANRUNO.


Jos ajattelemme runolaulantoa vain sellaisena, kuin se nykyisessä
Vienan Karjalassa esiintyy, niin on vaikea käsittää, kuinka niin
runsas runous olisi voinut syntyä kansalle nykyisin vieraitten
aiheitten pohjalla. Aivan suuri ei ole kunnollisten runontaitajien
luku, saapa nähdä monet vaivat toisinnoita haeskellessaan, ja usein
ovat ne kaikkein vähimmin huomattavia kansalaisia, vanhoja ukkoja,
eukkoja, mieronkiertäjiä, taikka nuoria tyttöjä ja poikia, jotka
laulun taitavat. Harvoin niitä enää laulettanee enemmän rahvasta
koossa ollessa muuta kuin häävirsiä. Tämmöiset elinehdot eivät voisi
synnyttää sen tapaista runoutta kuin kertomarunous on, ne ovat kotoisen
lyyrillisen runouden ympäristö.

Paremmat olivat edellytykset niihin aikoihin, jolloin runoja kilvan
laulettiin, milloin rahvasta oli paljon koolla ja muutoinkin ajan
vietoksi. Silloin oli laulajalla säestäjä itseään kiihottamassa ja
suuri joukko mielenkiinnollaan kannustamassa, ja luonnollisesti silloin
runokin luisti paremmin, kun "luonto nousi", ja säkeet pyöristyivät
ja hioutuivat. Varmaan ovat sellaiset tilaisuudet paljon vaikuttaneet
niitten toisinnoitten muotoon, joita on meidän aikoihin säilynyt. Ne
ehkä ovat saaneet aikaan sen, että toisinnot samoilla paikkakunnilla
yleiseen kulkevat jotenkin samoja latuja ja runo säilyi suuremmassakin
yleisössä kuin yksissä ja toisissa taitajissa. Mutta semmoisia
kilpalaulannoita ei ainakaan sen mukaan, mitä tämän kirjottajan tietoon
tuli, enää milloinkaan tapahtunut. Lönnrot semmoisesta kertoo, mutta
kertomuksesta ei käy selville, oliko hän tosiaan itse semmoisessa
läsnä. Pikemmin se tuntuu perustuvan tietoihin, joita hän runoja
kirjotellessaan sai laulajilta.

Lienee jo kulunut jokunen vuosisata siitä, kun nämä kilpalaulannot
olivat parhaillaan. Mutta tuskinpa kertomarunot olisivat voineet
niissäkään syntyä nykyisempinä aikoina, vaikka ne epäilemättä ovatkin
runoja kehittäneet.

Kaikki runomailla saamani vaikutukset viittasivat siihen, että
varsinainen kertomarunous on ikivanhaa juurta ja että se on ennen
ollut nykyistään täydellisempää. Se muinaistarullinen pohja, joka
niissä kauttaaltaan on, ei tunnu hatarilta jäännöksiltä, joita kansa
on uudempiin lauluihin sovitellut, vaan runojen ytimen on täytynyt
kasvaa itse muinaistarustosta ja aikana, jolloin nämä tarut hallitsivat
kansan käsityksiä. Niitten on täytynyt syntyä paljon tiheämmästä ja
selvemmästä aineistosta, kuin nykyisen ja muutaman vanhemmankaan polven
tieto kansallisesta jumaluustarustosta on ollut. Ne ovat kotoisin
suuremmasta tulesta ja kuumemmasta ahjosta, kuin Karjalan laulumailla
on palanut moneen miespolveen.

Tätä käsitystä puolustaa sekin seikka, että yksityiset säkeet
todistettavasti ovat säilyneet melkein semmoisinaan halki vuosisatain,
varsinkin semmoiset, jotka helpoimmin tarttuivat kuulijain muistiin
ja olivat koko runoalueella yleisiä ja samanlaisia. Semmoisia ovat
nuo Pohjolalle omistetut säkeet, jotka Väinämöinen merellä lausuu,
seuralaisensa vaatiessa häntä laulamaan, kun he, ryöstetty Sampo
veneessään, laskevat pois Pohjolasta:

    "Aikanen ois ilon teoksi,
    Varahainen laulannaksi,
    Portit Pohjolan näkyypi,
    Paistaapi pahat saranat,
    Pahan ukset ulvottaapi"...

Nämä säkeet ovat Arhipan laulamasta toisinnosta. Enemmän tai vähemmän
muunneltuna ne tavataan koko runoalueella, mutta merkillisintä on,
että ne melkein semmoisinaan ovat säilyneet siinäkin toisinnossa,
jonka Gottlund sai Värmlannin metsäin savolaisilta, vaikka he aina
Kaarle IX:nnen ajoista olivat olleet muusta Suomesta erillään. Vaikka
Samporuno heidän muistossaan jo oli muuttunut suorasanaiseksi taruksi,
muistivat he vielä oikealla paikallaan samat säkeet:

    "Viel' on virsille varainen,
    Vielä Pohjolan portit näkyy,
    Tuvan uunit kuumottaa..."

Nämä säkeet selvään osottavat, että Samporuno ainakin kuudennellatoista
sataluvulla jo oli täysin kehittynyt ja tunnettu Savossakin. Mutta
monet muut seikat viittaavat siihen, että kertomarunouden varsinainen
kehitysaika on ollut vielä taa'empana ajassa. Jos niitä vertaa
semmoisiin runoihin, joitten varmaan tiedämme syntyneen keskiajalla,
kuten piispa Henrikin surmavirteen ja runoon Viipurin pamauksesta, niin
astuu ikäero ilmeisesti näkyviin. Vanhoihin kertomarunoihin verrattuina
ballaadien kuvaukset ovat niin verekset ja yksityisseikkaiset, että ne
tuntuvat kuin silminnäkijän kuvauksilta. Mutta yhtä omintakeinen kuin
aihe ei niille ole itse runopuku. Ne ovat aiheitaan käsitellessään
käyttäneet hyväkseen runollisia apukeinoja, jopa valmiita säkeitäkin,
joita jo oli olemassa ja rahvas muistossaan säilytti varhaisemmilta
ajoilta. Tuntuu siltä, kuin olisi eepillinen runous siihen aikaan,
jolloin piispa Henrikin surmavirsi syntyi, jo elänyt miehuusaikansa
ja ollut löyhtymässä. Sen rakennuskappaleet olivat alkaneet irtaantua
kiinteästä yhteydestään, niin että niitä käytettiin toisia,
uudenaikaisempia aiheita käsiteltäessä.

Kertomarunojen ytimellä on ikivanhan pätöisyyden leima. Ne säkeet,
jotka siitä ovat säilyneet meidän aikoihimme, eivät ole aiheisiinsa
yhtyneet jostain aikaisemmasta runomuodosta, vaan ovat juuri aiheistaan
syntyneet. Aihe ja muoto ovat yhdessä eläneet ja ehkä kehittyneetkin,
ja se pätöisyys juuri onkin näiden runojen suuren viehätysvoiman
salaisuus. Ne tapaukset ja sankarihaamut, joita ne käsittelevät, ovat
ennen olleet selväpiirteisempinä kansan tajunnassa. Ne olivat osa sen
uskonnosta ja sen vuoksi hehkuvan ajatuksen ja tunteen kohdisteina.
Kansa ponnisti parhaat henkiset kykynsä luodakseen niille ylevän
muodon ja antaakseen niille ytimekästä voimaa. Runon omaa sisällistä
todistuskykyä seuraillen voimme vielä päättää senkin, että kansa niitä
runoillessaan oli vielä itsenäinen ja käytti vapaata vaino-oikeutta.

Paljon aikaisempaan aikaan, kuin kuningas Eerikin ristiretki
tapahtui, tahtoisin senvuoksi asettaa kertomarunouden ja ehkä vielä
sitäkin vanhemman loitsurunon synnyn. Kummasta elinvoimastaan niiden
on kiittäminen jaloa runomuotoaan, jota monet kykenivät helposti
muistamaan. On kuitenkin selvä, että runostoon on ajan varrella
sekaantunut uudempiakin piirteitä, ja että se on myöhemmin saanut
monta kaunista lisää, joista toiset ovat läheisesti mukautuneet
vanhaan runkoon, toiset tulleet siihen loisina, jotka ovat pukeutuneet
vanhoihin koruvaatteihin. Jumaluustarullisten käsitteitten
heikkenemistään heiketessä ovat laulajat vähitellen omistelleet
sankareilleen inhimillisempiä piirteitä ja runolaulun muuttuessa
uskonnolliselta alalta ajan vietoksi siihen liittyi koko joukon
leikillisiäkin sävyjä, jotka alkuaan olivat sankarirunoudelle vieraita.

Eepillisissä runoissa, lyhyissä ja vaillinaisissa toisinnoissakin,
on viljalti semmoisia säkeitä, joitten syntyminen nykyisissä oloissa
olisi selittämätön. Aivan huonoissa ja turmeltuneissakin katkelmissa
on joukossa harvinaisia, parhaistakin toisinnoista puuttuvia
runosirpaleita, jotka ovat niin täysipainoisia ja kauniita, etteivät
ne olisi mielestäni voineet syntyä siinä yhteydessä, jossa ne on
muistoon kirjotettu. Niiden täytyy olla vanhempaa perintöä, suuremmasta
ja pätevämmästä seurasta, "laajemmista lauluista, runsahammista
runoista". Säkeitten kiinteys kautta vuosisatain tukee sitä käsitystä,
että nämä hajalleen pirskahtaneet jalosäkeet ovat osia vanhasta
yhteydestä, jotka ovat säilyneet siellä täällä kautta runoalueen
levinneissä laulunpätkissä. Toisinnoitten entistä yhteyttä todistavat
ne tunnussäkeet, joita niissä kaikissa on säilynyt, miten paljon
ne muutoin yhdistelyltään ja sanamuodoltaan eronnevatkin. Semmoisia
tunnussäkeitä ovat:

    Savu saarella palavi,
    Tuli niemen tutkaimella,
    Pieni ois sotisavuksi,
    Suuri paimosen tuleksi...,

joilla Lemminkäisruno melkein kaikkialla alkaa sekä pohjoisella että
vielä eteläiselläkin runoalueella. Samporunon alkusäkeissä huomasimme
samanlaisen paikkansa pitävyyden:

    Lappalainen kyyttösilmä
    Piti viikoista vihoa,
    Kauan aikaista katsetta
    Peällä vanhan Väinämöisen...

"Kilpalaulannassa" taas on eräitä säkeitä, joita tuskin ainoakaan
toisinnon laulaja unohtaa, vaikka muutoin runoa miten sotkisi, ja
jotka kaikki laulavat samoilla sanoilla, nimittäin ne sanat, jotka
Joukahaisen äiti lausuu pojalleen, tämän valittaessa luvanneensa
sisarensa Väinämöiselle puolisoksi:

    "Tuota toivoin tuon ikäni,
    Puhki polveni halusin,
    Vävykseni Väinämöistä,
    Sukuhuni suurta miestä."

Samanlaisia esimerkkejä voisi mainita paljon. Ne selvään viittaavat
siihen, että runot on ennen laulettu paljon samanlaisempina, kuin ne
ovat toisinnoissa säilyneet. Toinen asia on, ovatko eri runot ennen
muodostaneet keskenään semmoisen kokonaisuuden, jossa ne Kalevalassa
tapaamme, vai onko yhteys vain itsetiedottomasti syntynyt sen kautta,
että ne käsittelevät yhtenäisen taruston aiheita. Tosin vanha
virolainen satu kertoo, että runot ennen ovat olleet "hyvin pitkä
laulu", mutta jos huomioon otamme, kuinka vajanainen säilytyskeino
ihmismuisto on, jonka varassa nämä runot ovat vuosisatoja ja
luultavasti vuosituhannenkin olleet, niin näyttää luonnollisemmalta,
että niitten yhtenäisyys johtuu vain aiheitten yhtenäisyydestä ja ettei
kansa koskaan ole niitä yhteen jaksoon laulanut valmiina eepoksena.

Mutta selvään niissä on huomattavana pyrkimys yhtymään, ja se joka
tämän aiheiston ensimmäiseksi sai käsiteltäväkseen, ei yhdistämiseen
kaivannut muuta vaikutinta kuin runojen oman sisällisen kehoituksen.
Ne liikuttavassa avuttomuudessaan vaativat rakkauden työhön, jota
ne puuttuvain apuneuvojen vuoksi eivät olleet voineet itse aikaan
saada, kun eivät kirjoitustaidon puutteen vuoksi voineet kerätä
kokonaisuudeksi kaikkia niitä rikkauksia, joita laulajat hajallaan
hallitsivat. Se ei ollut mikään keinotekoinen eikä vieraitten
vaikuttimien aikaan saama yhteenkutominen, jonka Lönnrot suoritti, vaan
runojen oman pyrinnön toteuttaminen. Se oli kokoojan puolelta lapsen
uhrautuvaisuutta, jonka tarkotus oli saattaa päätökseen isäin suuri työ.

Tätä hajaantunutta ja sekaantunutta, vaikka ehkä hajanaisuustilassaan
osaksi rikastunuttakin taideperintöä järjestäessään Lönnrot ensinnäkin
pyrki kokoomaan samain sankarien ympärille ne teot ja kuvaukset,
jotka näyttivät heille luontaisimmin kuuluvan. Kansanrunon tavaton
vaihtelevaisuus jätti hänelle jotenkin vapaan valintaoikeuden,
kehottaen kuitenkin, mikäli mahdollista, noudattamaan parhaiden
laulajien laulumallia. Kun tämä erottelu oli tapahtunut, saattoi hän
ruveta johtotoisinnoita rikastuttamaan koko kertomarunostolla. Siten
syntyi Kalevalan eepillinen runko. Toisinnoita yhteen liitettäessä
näkyi montakin aukkoa, joitten täytteiksi oli vain viittauksia,
kun taas toisia kohtia oli laulettu harvinaisen täydellisesti ja
sulosointuisesti; tämä kehoitti vajanaisiakin paikkoja täydentämään
yhtä runsaiksi semmoisella kansanrunolla, joka ikäänkuin itse siihen
tarjoutui. Lönnrot sovitteli aukkoihin muista runoista ensinnäkin
semmoisia aineksia, jotka aatesisällyksensä puolesta niihin sopivat
ja joista saattoi luulla, että ne ehkä olivat vieraitten vaikutusten
kautta joutuneet pois vanhasta yhteydestään. Sen kautta tulivat moniaat
ehkä myöhempisyntyisetkin runot käytetyiksi Kalevalan rakennusaineiksi.
Loitsuista oli suuri joukko mukaan otettava siitä selvästä syystä, että
ne ovat puhdasta kertomarunoa, vieläpä suuripiirteisintä, mitä on koko
eepoksessa. Lyyrillisistä lauluista hän sai täytteiksi eepoksen runkoon
hienompia vivahduksia, inhimillisiä tunnearvoja, rikkaampaa yksilöllistä
käsitystä, joka ehkä poikkeaa varsinaisen eepillisen rungon luonteesta,
mutta työn kehittyessä itsestään vaati sijaa. Ja mitkä lienevätkin
mielipiteet tämän menetelmän luontevuudesta, se täytyy jokaisen myöntää,
että Kalevala on kauttaaltaan kansanrunoa ja että sen rakentaminen on
tapahtunut kansanrunon itsensä antamain edellytysten perustuksella.
Sinne tänne Lönnrot sovitti omatekoisenkin säkeen, jotta runoelman
juoni sai yhtäjaksoisuutta, mutta nämä säkeet eivät tuo eepokseen mitään
uusia piirteitä, joista sen runollinen sisällys olisi vieraantunut. Ne
eivät oikeastaan ole Lönnrotin runoakaan, vaan mukailtua kansanrunoa,
sen välittömästä vaikutuksesta syntyneitä.

Voimme Kalevalan rakentamista verrata kreikkalaisen temppelin
uudestaan pystyttämiseen raunioiksi hajonneista lohkareistaan.
Sillä tavalla on Atheenan Akropoliilla vanhoja temppeleitä saatu
uudelleen kohoamaan jälkimaailman ihailtaviksi vanhain Helleenien
kuolemattomina taideluomina. Sinne tänne on tosin täytynyt sovittaa
joku uusikin kappale siteeksi tai aukkojen täytteeksi -- se erottuu
paikalla vanhasta rakennusaineesta sekä uutukaisen värinsä että
paljon kömpelömmän tekonsa kautta, -- mutta kuka voisi väittää, ettei
Parthenon ole Iktinoon mestariteos, vaikka saksalainen professori onkin
sen kappaleistaan uudelleen koonnut?

Toisinnoitten tunteminen ei siis vähennä Kalevalan arvoa, vaan
päinvastoin vakaannuttaa sen. Yhden taikka kaksi toisintoa lukiessaan
lukija helposti joutuu epäilyksen valtaan, mutta tutustuessaan koko
toisintopiiriin hän kohoo metsän yli ja hänelle avautuu tuo laaja
näköala, jonka Kalevalassa näemme valtavaksi tauluksi koottuna.

Näin syntynyt taideteos ei tosin täytä samoja esteettisiä sääntöjä ja
kauneusvaatimuksia, joita on muista suurista eepoksista johdettu,
mutta sehän juuri osottaa Kalevalan itsenäisyyttä. Kaikki muut
tunnetut eepokset ovat kehittyneet ja saaneet lopullisen muotonsa
suurien sivistyksien ahjoissa ja kirjoitustaidon hoteissa. Kalevala on
niihin verraten luonnonlapsi, joka on kehittynyt maailmasta erillään
vapaudessa ja oman päänsä mukaan. Sitä on omalla mittapuullaan
arvosteltava.

Mutta voisi kysyä, onko Kalevalan osia yhteen liitettäessä kaikki
tullut parhaiten paikoilleen, ja eikö samoista aineista olisi saanut
vielä ehompaa taideluomaa? Ei paraskaan työ ole täydellistä. Eikö
Lönnrotilta ole jäänyt mitään korjattavaa?

On todellakin kohtia, joissa ei kansanrunoa ole käytetty niin
edullisesti, kuin olisi voitu. Niihin kuuluvat mielestäni häärunot.
Kalevalassa on kaksi selvään toisistaan erotettua keskustaa, joiden
vastakkaista luonnetta voitaisiin vielä paremmin selventää, toisella
puolella on Pohjola, johon etupäässä liittyvät Väinölän sankarien
urhotyöt, toisella puolella Väinölä, joka kuvaa heidän kotoista
elämäänsä. Edellinen vetää puoleensa jylhimmät, voimallisimmat,
mielikuvituksesta rikkaimmat, mahtia tihkuvimmat kuvaukset,
jälkimmäinen asettaa vainolle ja sodalle vastakohdaksi viljelyksen
lämmittämän luonnon ja ihmisen, ylistää vanhan urhokansan inhimillisiä
ihanteita ja lämmittää niitä hellemmillä tunteilla. Sepä erotus olisi
vaatinut toiseen yhteyteen häälauluja, jotka kuvastavat Väinölän lasten
kotielämää. Louhen ja hänen tylyn kansansa suussa nämä herkkätuntoiset,
lauhat ja päivänpaisteiset juhlalaulut menettävät paljon sisimmästä
hengestään. Ne kaikuisivat täydempinä Väinölän pirteissä, Väinölän
rahvaan perhejuhlassa.

Kalevalan juonen luomisessa Lönnrot on enimmän täydentänyt kansanrunoa
ja lisännyt sitä uusilla täydentävillä piirteillä. Mutta juoni ei
olekaan kansalliseepoksen vahva puoli. Runoelman muut kauneusarvot
tapaamme täydelleen kerätyssä toisintorunoudessa: Parhaista toisinnoista
löydämme samat kauneudet kuin Kalevalasta itsestäänkin. Löydämme
niissä täyteläiseksi kehittyneen eepillisen kertomatavan kuvauksineen,
vertauksineen, kertoineen. Ne liikkuvat täysin kehittynyttä runomittaa
käyttäen ja milloin joukossa on vaillinaisempiakin säkeitä, ne
pikemmin painostavat runollisen sanonnan arvoa kuin sitä heikontavat,
sillä moiset kauneustahrat todistavat runopuvun olevan synnynnäisen,
kieliaistissa itsetiedottomasti kehittyneen, kauneusaistin välittömän
luontaisen ilmauksen, johon laulajaa eivät ole johtaneet opitut kaavat
ja itsetietoiset lait.

Nämä kauneudet ovat ilmeiset varsinkin Arhipan runoissa. Hänen
Samporunonsa juoksee tyynenä, selvänä ja päämäärästään tietoisena,
kieli on ehjää, muoto kaunis, siinä ovat kaikki Kalevalan
luonteenomaiset viehätteet, vaikka suppeammassa tilassa ja niukemmin,
harvemmilla väreillä käsiteltyinä. Samaa voi sanoa Ontrein ja monen
muun laulajan runoista.

Ja varsinkin semmoisissa runoissa, jotka liikkuvat lähempänä kansan
nykyistä käsitepiiriä, tapaamme Kalevalan kauneuden herkimpiä
hienouksiaan myöten, syvän, ihannoivan luonnonkäsityksen, herkän,
hellän tunteen, runsaan mielikuvituksen ja tietoisen käsityksen runon
ylevästä kauneudesta. Vienan Karjalan alueella, jossa lyyrillisiä
runoja on vähemmän, ovat varsinkin häärunot ja karjanluku tämmöisiä
kansan runollisen käsityksen todentajia. Julkaisen tässä erään
Vuonnisesta saamani karjanluvun semmoisena, kuin sen eräs nainen
lauloi. Lukija varmaan myöntää, että siinä, harvoja poikkeuksia
lukuunottamatta, on sekä muotonsa että sisällyksensä puolesta runo,
joka ihanuudessaan täysin määrin puolustaa suurta sukuansa:

    Metsän tytti, mieli neiti,
    Tyynikki, Tapion tytti,
    Salakorven vaimo kaunis!
    Talvet me sotia käymme,
    Lumen ajat luskajamme,                                5
    Laaimme kesäisen rauhan,
    Teemmekö sulosovinnon,
    Kesän tullen, suon sulaten
    Lätäköien lämmetessä?

    Neitsyt on Moarie emonen,                            10
    Pyhä piika taivahainen,
    Kun mä lehmäni levitän,
    Satasarveni hajotan,
    Panes poikasi parahin,
    Panes karjan paimeneksi,                             15
    Täksi keidoksi kesäksi
    Ukon suureksi sulaksi,
    Ole yöllissä hyvänä,
    Päivällissä vartiana,
    Katso kaikista pahoista,                             20
    Varjele vahingon teiltä,
    Myöhään illoin, aivoin aamuin,
    Ennen nousemist' emännän,
    Katsomista karjapiian;
    Miun on kainot karjapiiat,                           25
    Emännät epäpätövät.

    Neitsyt on Moarie emonen,
    Rakas äiti armollinen,
    Syöttele metiset syömät,
    Juottele metiset juomat,                             30
    Varustele vaskiharjat
    Kahen puolen karjateitä,
    Mihin karja koavitsekse,
    Silitäkse siivattani.

    Metsän tytti, mieli neiti,                           35
    En kiellä kellon kuulennasta.
    Kiellän kielin koskennasta,
    Suun rumin rupeamasta.
    Kätke kyntes karvoihisi!
    Hampahat ikenihisi!                                  40
    Jos et sitä totelle,
    Painan pankan pihlajaisen,
    Suvikuntaisen sujutan,
    Ympäri nenän nykerän,
    Jottei hampahat hajoisi                              45
    Eikä leuat lonkujoisi.
    Jos et sitä totelle,
    Mie siun käsken kätköhöisi
    Pimiähän Pohjolahan,
    Siell' on luutonta lihoa,                            50
    Siell' on päätöntä kaloa,
    Suonetonta pohkieta
    Syyä miehen nälkähisen,
    Haukata halun alaisen.
    Jos et sitänä totelle,                               55
    Polta hiisi hiiliäsi,
    Perkeleh kypeniäsi
    Alla jalkain takaisien,
    Et etisiä polttaiskana!
    Mene sinne, kunne käsken,                            60
    Pimiähän Pohjolahan,
    Pohjan peltojen perille!
    Siell' on hyvä ollaksesi
    Lempi liehakoillaksesi,
    Sielt' en noua polvenaahe                            65
    Etsitä sinä ikänä.

Tässäkin runossa on kuitenkin kohtia, jotka ovat olleet laulajalle
epäselvät ja sen vuoksi muistosta häipyneet. Manaus luvun lopussa
tietysti tarkottaa kontiota, eikä metsän tyttöä, niinkuin seuraavasta
toisinnosta näkyy, jossa taas se kohta on selvemmin esitetty:

    Työnnän lehmäni leholle,
    Hatasarvet haavikolle,
    Kelosarvet koivikolle,
    Maion antajat aholle.

    Neitshyt on Moarie emonen                            5
    Rakas äiti armollinen,
    Kuin on katsoit katollisessa,
    Niin katso katottomassa
    Kesän tullen, suon sulaten,
    Lätäköien lämmetessä.                                10

    Otsonen, metsän omena,
    Mesikämmen källeröinen,
    Kun sa kuulet karjankellon,
    Ruotsin rauan roiskavaksi,
    Tunge turpasi kulohon,                               15
    Pain' on pääsi mättähääse,
    Jottei leuat lonkujoisi,
    Hampahat hajalle saisi.
    Vaan jos et sitä totelle,
    Miep' on panen parempia,                             20
    Painan pangan pihlajaisen,
    Suvikuntaisen sujutan,
    Ympäri nenän nykerän,
    Jottei leuat lonkujoisi,
    Hampahat hajalle saisi.                              25

Muutama Koljolasta saamani toisinto taas kuuluu:

    Työnnän lehmäni leholle,
    Hatasarvet haavikolle,
    Nurmelle mesinukalle,
    Maalle marjanvarsikolle.
    Annappa rauha raavahille,                             5
    Sontareisille sovinto
    Tänä keitona kesänä,
    Luojan suurena suvena.

    Oi Ukko ylijumala,
    Vaari vanha taivahinen,                              10
    Kytke kiinni koiriasi,
    Rakentele rakkiasi,
    Tänä keitona kesänä,
    Luojan suurena suvena,
    Jottei leuat lonkujoisi,                             15
    Hampahat hajalle saisi.
    Paina panta pihlajainen,
    Suvikuntainen sujuta,
    Ympäri nenän nykerän,
    Jottei leuat lonkujoisi,                             20
    Hampahat hajalle saisi.
    Vaan jos et sitä totelle,
    Miep' on panen parempia.
    Oi Ukko ylijumala,
    Vaari vanha taivahinen,                              25
    Työnnä kultainen korento,
    Päätä pää on leuan alle,
    Toinen peätä peälaelle,
    Jottei leuat lonkujoisi,
    Hampahat hajalle saisi,                              30
    Kuin on kuulet hevosen kellon
    Paina pääsi mättähääse,
    Tunge turpasi kulohon.
    Penikuorma peltomaata,
    Kaksi karjan laitumekse!                             35

Eräässä toisinnossa pyydetään, ei metsän tyttöä, vaan "metsän ukkoa
luppopartaa" kytkemään kiinni koiriaan, rakkiansa rahnikoimaan.

Tämmöisiä kaunopuheliaita, sulosanaisia toisinnoita yhteen kudottaissa
on pikemmin tarjona se vaara -- ja Kalevalan toisia runoja vastaan sitä
voikin muistuttaa -- ettei runo yhteen kudottuna enää olekaan yhtä
hyväsuhteinen kuin toisinto. Kauniita yksityisiä piirteitä kokoontuu
niin paljon, että runo siitä paisuu liian laajaksi ja menettää kansan
laulamana omistamansa keveyden ja hyvät suhteet. Sitä voisi huomauttaa
juuri Kalevalassa olevasta karjan luvusta, samoin kuin Vipusenkin
runosta, jotka milt'ei on ahdettu liian täyteen. Mutta toiselta puolen
ovat niitten kaikki säkeet niin kauniita, ettei rakentaja hennonut
mitään poiskaan jättää.

Kalevalan arvonanto on nykyisin jonkun verran pelästyksissään sen
eri aiheitten alkuperän tutkimisesta. Kuta enemmän luullaan siitä
löydettävän lainoja, muualta kulkeutuneita aiheita ja tilapäisiä
yhtymyksiä, sitä enemmän tahdotaan vähentää sen merkitystä
kansanrunoelmana. Mutta väärin on taideteosta arvostella sen mukaan,
mistä taiteilija on aiheita ottanut. Silloinhan tulisi kieltää
itsenäisen taideteoksen arvo kaikilta Shakespearen draamoiltakin,
muiden mukana Hamlet tarulta, jossa tutkijat luulevat tapaavansa saman
aiheen, jota Kalevala on Kullervo-runossa käyttänyt. Mistä lieneekin
eepos saanut aiheita, Kalevalan laulumailla nämä aiheet ovat saaneet
sen muotonsa ja luonteensa, joka niillä kansanrunossa on, siellä
ne ovat muuttuneet kansan tunteiden ja käsitysten taiteelliseksi
ilmaukseksi.

Se mitä Kalevalassa on pätevintä, on kuin onkin puhdasta kansanrunoa.
Sen runoista ovat kauneimmat juuri ne, jotka tarkimmin ovat
kansanrunoa. Sen runolliset viehätteet ovat kansan itsensä syvästi
käsittämät. Kokonaisuutensa Kalevala on saanut kansanrunon tarjoamilla
edellytyksillä. Lönnrot ei ole Kalevalaa luonut, vaan saattanut
kansanrunon oikeuksiinsa.



VUOKKINIEMI.


Kesä oli jo loppumassa, kun viimeisen kerran erkanimme Jyvöälahdesta.
Muistomme siellä olostamme olivat melkein kauttaaltaan mieluisia, ja
sen vuoksi kaipauksella erosimmekin. Mutta toiselta puolen; viehätti
kuitenkin enemmän se ajatus, että nyt melkein joka taipaleella
lähestyisimme kotimaan rajaa ja pian saisimme sen poikki kulkea.

Kävimme monessa talossa "ativoissa" jäähyväisiä sanomassa, sillä
tuttavia meillä oli jo paljon. Keräytyi niitä jommoinenkin joukko
rantaankin meidän lähtiessä, ja "tervennä matakkoa", "toitshi tulkoa!"
kaikui monesta suusta, ja joku taisi meistä erota todellisella
mielihaikealla.

Saattajina Ylä-Kuittijärven poikki oli joukko kylän naisia; emäntämme
oli itsekin lähtenyt matkaan, kaimatakseen meitä Vuokkiniemeen saakka.
Ilma oli lämmin, selkä melkein tyyni, näköalat kauniit ja matka kului
hupaisasti. Emäntä oli varustanut matkaan runsaat eväät ja teekeittiön,
joten saatoimme matkata mieliksemme, poiketa maihin, viipyä miten
halutti.

Olen jo maininnut, että näitten vesistöjen kartoitus on melkein
kauttaaltaan puutteellinen ja väärä. Ei siinä kyllä, että pienemmät
niemet, lahdet ja saaret ovat aivan mielivaltaisesti piirretyt,
eivätkä tavoitakaan oikeaan, itse vesistöjen päämuodotkin, suunnat,
laajuudet, etäisyydet, ovat "päin mäntyä", kuten sanotaan. Matkustaja
tuota kummastelee eikä ottaisi sitä oikein uskoakseen. Mutta kauaakaan
ei hänen tarvitse kulkea, ennenkuin huomaa niin tosiaan olevan ja
liikkuvansa melkein kuin löytöretkeilijä tuntemattomilla vesillä, jotka
siitä ovat säilyttäneet omituisen neitseellisen viehätyksen. Toiselta
puolen hänen tekisi mielensä ruveta karttaa oikomaan ja saavuttaa
helposti voitettavia ansioita, mutta toiselta puolen hän melkein soisi
säilyvän tämän hämäryyden, joka on niin viehkeässä sopusoinnussa
tarumaisen ilmapiirin kanssa; sekoittaen epämääräisyyden harsoihin
runottaren lumotun linnan. Ainakin me jätimme nämä oikaisut tekemättä,
osaksi siitä syystä, ettemme luulleet voivamme suuriakaan aikaan saada,
osaksi sen vuoksi, että tiesimme karjalaisten olevan kateita eikä
haluavan varmuuden arkivaloa tarumailleen paistamaan.

Mutta sen verran saimme varmuutta, että ainakin Yli-Kuittijärveä
voi summakaupalla melkoisesti oikoa. Ervasti, joka tarkkaan silmäsi
kaikkia tämmöisiä seikkoja ja tärkeimpiä poikkeuksia mainitseekin
matkakertomuksessaan, sanoo matkan Jyvöälahdesta ensin käyvän
penikulman verran länteen, sitten toisen suoraan etelään ja lopuksi
taas penikulman lännen ilmalle Vuokkiniemen kirkkorantaan. Tämän mukaan
ja Vuokkiniemen miesten omien tietojen mukaan olen kartan oikonut.
Sen mukaan selän pääsuunnaksi saadaan entisten maajäätiköitten suunta,
luoteesta kaakkoon, mutta tämän suunnan poikki kulkee maan vajoamisen
kautta syntynyt syvänne, jossa selän itäosa on Keski-Kuittijärven
suunnassa. Täällä itäpuolessa ja muistoni mukaan pohjoista kohti
Vuonniseenkin on suuri joukko saaria, niin ettei veneellä matkaten saa
oikeata käsitystä selän ääriviivoista. Selän itäpään eteläranta on
Petäjävaaran korkeata ja jylhää sivua, siellä kasvaa havumetsää, maa on
kalliokkoa, eikä ihmisasunnoita ole koko sillä rannalla. Ja vähä niitä
on pohjoisrannallakaan. Jyvöälahden ja Vuonnisen välillä ei neljän
penikulman matkalla liene kuin joku ainoa vähäinen uudistalo Piston
joen suussa.

Lähempänä Jyvöälahtea vesistö on kapeata, jos kohta jonkun verran
leviten niistä saarisista välivesistä, joiden kautta vesi laskee
Enonsuuhun. Mutta vähitellen selkä sitten leviää ja Petäjäniemestä
avautuu luoteen ilmalle Aajuolahden perää kohti niin laajalti vettä,
että selkä ja taivas sillä puolella yhtyvät. Vuonnisen perukka polveaa
sieltä pohjoiseen. Täällä itäpäässä on useita korkeita kalliosaaria,
joista varsinkin Kinosaari on kuulu, rahvaan kesken mainittu, siinä
kun muka on "piessan luola". Ervasti kertoo kuitenkin sitä turhaan
etsineensä.

Matka kului vaimoväen jutellessa. Muun muassa he kertoivat jännittävän
seikkailun, joka oli eräälle venekunnalle sattunut jylhän Petäjäniemen
edustalla. Oli muka uinut kontio rannasta ja tavoitellut venettä, ja
siinä oli kierrelty ja kaarreltu jos miten moneen kertaan, kontio oli
pyrkinyt venettä kaatamaan ja veneessä olijat taas olisivat mielellään
ottaneet kontion nahkan, ellei oma henki olisi ollut vaarassa. Lopulta
siitä suoriuduttiin siten, että venekunta pelasti henkensä ja kontiokin
nahkansa.

Petäjäniemestä oli kuljettava aavan selän poikki Ristiniemeen, joka
pistää Yli-Kuittijärveen länsirannalta. Onneksi pysyi sää niin
kauniina, että matka sujui kaikin puolin hyvästi, mutta pahalla säällä
olisi tällä välillä helposti tuuli ahdistanut maihin sään pitoon.
Suoraan toiselle rannalle lienee selkä siltä kohdalta noin penikulmaa
leveä. Saattajat mainitsivat Petäjäniemestä joskus laskettavan
pitkää siimaa, yhtämittaa Mölkköön saakka, joka on vastapäätä selän,
länsirannalla. Kuitenkaan ei Yli-Kuittijärvi ole niin hyvää kalavettä,
kuin Keskinen, koska Enonsuuhun rakennettu lohipato kokonaan tukki
väylän ja esti kaloja nousemasta, varsinkin lohta.

Tänä kesänä oli kuitenkin tapahtunut, meidän kierrellessämme
Vienanmeren rantoja, suuri muutos. Yli-Kuittijärven kylät olivat
jo kauan valittaneet tätä patoa vastaan ja vaatineet sen repimistä,
mutta valitukset olivat kaikuneet kuuroille korville. Vihdoin oli
kuitenkin saatu virallinen käsky, että väylä oli avattava, stanovoi
oli tullut Usmanasta, kutsunut määräpäiväksi joka kylästä miehiä
Enonsuuhun patoa repimään, ja niitä olikin tullut monia kymmeniä
kaikista Ylä-Kuittijärven kylistä Vuonnista myöden. Halusta olisi
Enonsuun isäntä vielä sittenkin vastustanut patonsa purkamista, mutta
nyt eivät enää auttaneet mitkään verukkeet, ja vaikka se olikin kovin
lujaksi rakennettu, jykevistä hirsistä salvettu, arkut rautapannoilla
vahvistettu, niin purettiin se kuitenkin armotta ja kala pääsi jälleen
vapasti nousemaan yliseen järveen. Miten kauan sitten lienee saanut
olla avoinna. Virkamiehet olivat kaukana meren rannassa, eikä rahvaalla
ehkä olisi ollut uskallusta ryhtyä omin päin patoa repimään, jos isäntä
olisi sen uudelleen rakentanut.

Ristiniemessä nousimme maihin lepäämään; kaksi kolmannesta matkasta oli
voitettu. Niemi pistää keskelle selkää puhtaat hietarantansa, joitten
päällä männikkö humisee; siihen tavallisesti Vuokkiniemestä tultaessa
noustaan kaunista säätä odottamaan, jos suurella selällä sattuu
käymään liian kova tuuli. Niemessä on rosoisten petäjäin alla risti
katoksineen, ja tämän ristin edessä rukoillaan onnellista matkaa silmiä
ristien ja kumarrellen, ja samalla muistetaan vanhoja pakanallisiakin
haltijoita kokoomalla ristin juurelle pieniä kiviä taikka ripustamalla
siihen rievunkaistaleita liehumaan. Pienen aitauksen taa oli siten
karttunut melkoinen kasa rannasta poimittuja, laineen hierelemiä
kivenmukuloita.

Eväät kannettiin maihin, kanervikkoon levitettiin puhdas valkoinen
pöytäliina, katettiin ateria ja samovaara nostettiin keskelle. Ennen
aterian alkamista asetin valokuvauskoneeni pystyyn saadakseni kuvan
sekä paikasta, saattajista että itsestämmekin, jota varten opetin
Varahvontan painamaan pikasulun letkua. Hän sen tekikin nauraen ja
ihmetellen ja saattoi sitten kertoa joskus valokuvanneensakin. Mutta
emäntämme käänsi pois kasvonsa. Hänet oli äkkiä vallannut kotimaan
ikävä, eikä hän tahtonut tulla kuvatuksi ympäristössä, joka kuitenkin
oli pysynyt hänen sisimmälle tunteelleen vieraana.

Kapeanlaista selkää sousimme sitten viimeisen penikulman ja saavuimme
Vuokkiniemen rantaan. Välillä on Pirttilahden kylä, mutta siihen emme
poikenneet, vaikka siellä olisi tainnut olla jokunen runonkin osaaja,
ainakin loitsujen lukija. Turhaan oli Lönnrot neljännellä matkallaan
Vuonnisesta palatessaan poikennut sieltä runoja etsimään, vaikka niitä
osattiin. Hän siitä kertoo:

"Emme kuitenkaan yhtä päätä tulleet Vuokkiniemeen; sillä eräässä
pienessä kylässä, Pirttilahti nimeltä, kohtasimme veneen, joka kuljetti
myllykalua Köynäkosken myllylle. Pyysin päästä samaan veneeseen
ja luovuin täällä soutajastani. Mutta kun oli ilta ja matkasta
Vuokkiniemeen vielä oli jäljellä 1/2 penikulmaa, päätimme yöpyä
erääseen Pirttilahden taloon. Talon emännällä oli se tapa, että hän
ainakin joka kolmannen sanansa jälkeen kirosi. Muuten hän oli hyvin
hyväntahtoinen, mutta kiroileminen oli käynyt hänelle tavaksi. Myöskin
hän toisinaan teki ristinmerkin ja kirosi kohta päälle, välistä kasvoja
ristiessäänkin. Hän risti itseään iltaisinkin, ainakin neljännestunnin,
jopa puolen tunninkin ajan. Luultavasti se oli merkkinä jostain
katumuksen teosta. Minulle oli kerrottu isännän olevan erinomainen
laulaja, mutta hänpä ei ollenkaan suostunut laulamaan. Varhain
seuraavana aamuna kuljin myllylle aikovan väen veneessä Vuokkiniemen
kylään."

Vuokkiniemen kirkonkylässä erosimme saattajista ja asetuimme
moniaaksi päiväksi Teppana Remssun hyvin varustettuun kestikievariin
asumaan. Toverini jonkun verran liikkui kylällä poimimassa runon
sieltä täältä. Minulle oli työtä sitäkin vähemmän, koska kirkonkylä
ahkerassa kanssakäymisessään Suomen kanssa on vielä enemmän menettänyt
alkuperäistä luonnettaan, kuin muut sen puolen kylät.

"Kylän asema on", lausuu Lönnrot, "kaunis kesällä, se kun on Kuitti-
ja Lammasjärven välillä, jotka yhtyvät ja muodostavat niemen. Jotenkin
korkea särkkä erottaa kylän kahteen osaan, niin että toista niistä
ei toiselta paikalta näe. Livojoki kylän itäpuolella muodostaa
niemen, jolla on vaan yksi talo. Tämän Livojoen takana on useiden
talojen laitumet. Sinne soudetaan joka ilta kiulut mukana, lypsetään,
viritetään savu, jäädään paikalle seuraavaan aamuun asti, lypsetään
uudestaan, päästetään lehmät laitumelle ja soudetaan kotia päiväksi."

Lönnrot poikkesi kylässä monellakin matkalla, asuen milloin missäkin
talossa ja hyvin hänet kaikkialla otettiin vastaan. Pirttilahdesta
tultuaan Lönnrot Vuokkiniemessä kirjotti häälauluja:

"Poikkesin Laurisen taloon siitä syystä, että tämän talon nuori emäntä
jonka olin tavannut Köynäsjärven rannalla, ennen mainitussa itkevässä
seurueessa, oli kehottanut minua kaikin mokomin poikkeamaan juuri
heille, eikä mihinkään muualle. Heti lähetettiin kylästä noutamaan
kahta naista laulamaan minulle häälauluja. Olin ennen, toisissa
paikoissa, saanut useita niiden toisintoja, mutta ei kuitenkaan koskaan
näin täydellisiä. Paljon sanottiin sellaisia lauluja vielä olevan,
mutta en vielä ole voinut niitä saada."

Matkamuistelmissaan viidenneltä retkeltään Lönnrot kertoo:

"Jyvöälahdesta läksin Vuokkiniemen kirkonkylään, missä poikkesin
Lipposelle, jonka pojat ennestään tunsin. Täällä minulle heti
tarjottiin 5-6 kuppia 'tsaajua' illalla ja samoin seuraavana aamuna.
Seuraavana päivänä kävin monessa lähitalossa ja panin kirjaan runoja
niin paljon kuin vain sain. Oppaani vei minut muun muassa erääseen
ulkoa päättäen köyhään paikkaan, minkä emäntä, hänen vakuutuksensa
mukaan, osasi koko joukon hyviä runoja. Mutta olipa mahdotonta
häntä saada nyt laulamaan; hän esteli huomauttamalla, että nyt oli
paastonaika, jolloin hän ei saattanut ryhtyä niin turhamaiseen
tekoon. Tultuamme sieltä ulos oppaani virkkoi jo heti alusta pitäen
pelänneensä, ettei vaimo suostuisi laulamaan, sillä hän oli toista
uskoa. Kysyin, mitä toista uskoa. 'Omp' on', hän vastasi, 'kun teillä
köyrötyläiset, meilläki senlaisia, jotka pitävät itsiänsä muita
pyhempinä.' Mies kertoi edelleen, että sellaisia lahkoja oli kolmea tai
neljää eri lajia. Kysyin, mitä eri mielipiteitä heillä uskonasioista
saattoi olla, mutta en saanut siihen häneltä, kuten olin toivonut,
selvitystä. Jotakin hän kuitenkin tiesi, nimittäin, että toiset pitävät
yksinkertaisia ristejä tarpeeksi pyhinä, toisia taas kauhistuttavat,
sillä he uskovat ainoastaan kahdella poikkipuulla varustettuihin
risteihin. Samoin toiset pitävät tavallista kirkonkellojen soittamista
oikeauskoisuuden mukaisena, toiset taas eivät. Muutamat syövät kalaa
paastonkin aikana, kun sitävastoin toiset katsovat sitä paastoajalla
perin epäterveelliseksi vatsalle. Hyvin tärkeä seikka tällaisten
erivierolaisten mielestä, joiksi heitä täällä sanotaan, on, etteivät
ristinmerkkiä tehdessään pane peukaloaan etu- ja keskisormea vastaan,
kuten papit ja 'papin vierolaiset' tekevät, vaan nimetöntä ja
pikkusormea vasten. Tätä kolmen sormen toisiinsa liittämistä pidetään
muuten kolminaisuuden vertauskuvana. Ei yksikään erivierolainen mene
kirkkoon papin ollessa siellä, mutta hänen mentyään pois he siellä
kyllä käyvät. Joku heistä esiintyy silloin pappina ja toimittaa
jumalanpalveluksen. Eivät he myöskään anna pappien kastaa lapsia,
vihkiä morsiusparia ja haudata kuolleita, vaan kaiken tämän heidän omat
pappinsa toimittavat. Kuitenkin he siitä suorittavat maksun papille,
joka silloin merkitsee kirjoihin ja hyväksyy nämä heidän toimituksensa.
Tuoppajärvellä on kokonainen luostari, jonka kaikki munkit ovat
erivierolaisia. Nämä retkeilevät joskus pitäjissä, ja he varsinaisesti
näillä seuduilla ylläpitävät vanhaa uskoa, estäen sitä kokonaan
häviämästä. Ei yksikään erivierolainen suostu syömään samasta vadista
kuin sellainen, joka lukee itsensä kuuluvaksi yleiseen kirkkoon.
Samassa talossa tapasi joskus erivierolaisia henkilöitä, joiden siis
aina on pakko syödä erillään. Eräässä katettiin muulle talonväelle
erityinen pöytä, minulle ja yhdelle ainoalle toiselle miehelle toinen.
Kysyin mieheltä, miksi hän söi minun pöydässäni, eikä muiden kanssa,
ja siihen hän vastasi, ettei katsonut vaivaa maksavan 'ruveta heidän
ilveihinsä' (s.o. kääntyä heidän uskoonsa)."

Seitsemännellä matkalla Lönnrotia varotettiin, niin hän mainitsee,
eräästä Natalia nimisestä naisesta, jottei tämä pääsisi hänelle
taikajuomaa juottamaan. Niin hän muka oli useille muille tehnyt.

Vuokkiniemi on vanhastaan mainittu ennen muita Vienan Karjalan paikkoja
runolaulun muka varsinaisena pesäpaikkana. Lönnrot puhui "laulukkaasta
Vuokkiniemestä", josta hän sai parhaat ainekset Kalevalaan. Tämä maine
ei kuitenkaan sovellu itse kirkonkylään, vaan tarkottaa koko pitäjää.
Vuokkiniemen pitäjään nimittäin kuuluvat kaikki Ylä-Kuittijärven
rannalla ja länsipuolella olevat kylät Suomen rajaa myöden, Ponkalahti,
Aajuolaksi ja Vuonninen, sisämaassa taas Tsena, Venehjärvi, Latvajärvi,
Lapukka ja Kivijärvi. Lönnrot sai täältä etupäässä häälauluja. Borenius
retkillään hyötyi siellä verraten vähän. Kultuuri ehkä oli siellä jo
suorittanut enemmän hävitystyötä kuin syrjäkylissä, sillä melkolailla
edistyneempi ja varakkaampihan "pokosta" on niihin verraten. Isännistä
useat omistavat kauppapuoteja Suomen puolella ja palkkaavat syrjäkylien
miehiä renkeinään kiertelemään Suomea laukunkantajina, heidän
tavaroitaan myyden. Varsinaiset runokylät niin ollen ovat rahallisesti
riippuvaisia kirkonkylästä.

Ervasti mainitsee Vuokkiniemen kirkonkylässä olleen hänen käydessään
90 taloa itse kirkon kohdalla ja sitä ulompana, jokivarressa, 38
taloa, siis kaksi kertaa enemmän kuin Lönnrotin aikana. Edellinen
ryhmä on paremmin karjalaismallinen, jälkimmäinen meidän puolen tapaan
rakennettu. Yllä mainitulta kapealta hiekkaharjulta näkyy kummallekin
kulmalle, "vasemmalla kädellä luodetta kohti ihana jokilaakso
taloineen, oikealla kädellä itse kirkonkylä ja järven lahti, suoraan
eteenpäin Ylä-Kuittisten sinertävät selät, joilta vain odottaa
näkevänsä höyryveneen savun illan tyynessä kohoovan ilmaan," Ervastin
sanoja toistaakseni.

Monetkin Vuokkiniemen isännistä olivat, samoin kuin muutoin usean
muunkin kylän isännät, eläneet jotenkin kirjavia vaiheita. Toiset
olivat vaurastuneet ja elelivät huoletonta elämää säästöillään taikka
voitoillaan, joita saivat Suomessa olevista puodeistaan. Toiset olivat
meidän puolellamme tehneet vararikon enemmän kuin yhden kerran,
mutta sitten siirtyneet takaisin rajan taa kotitaloonsa, jota ei
voitu velasta myydä ja johon vielä piti jättää kaikki tarpeellinen
irtaimistokin, olipa velallisen asema muutoin mikä tahansa. Sitenpä nuo
isännät, meidän puolella menetettyään kaikki omansa ja vielä muidenkin
tavaroita, elelivät taas kotikonnuillaan verraten hyvissä oloissa, ehkä
odottaen sopivaa tilaisuutta, milloin jälleen sopisi lähteä Suomeen
onneaan koettamaan. Kun karjalaisen rehellisyys kauppa-asioissa yleensä
sallii kaikkia temppuja, jotka voidaan suorittaa joutumatta oikeuden
kanssa tekemisiin, niin voi siitä päättää, että monikin oli hyödykseen
käyttänyt tätä kotitalonsa luovuttamattomuutta velkojille. Tietystikään
ei moinen keinottelu vaikuta terveellisesti siveellisten käsitysten
vakaantumiseen.



TSENA.


Se joki, joka Vuokkiniemen kirkonkylän pohjoispuolitse purkaa vetensä
Ylä-Kuittijärveen, tulee kapeasta monijärvisestä ylämaan vesistöstä,
joka on kartoilla niin väärin kuvattu, ettei niissä ole oikeata muuta
kuin joen laskupaikka. Inbergin kartalla se on enimmäkseen jokena.
Mutta paikalla kylän harjun takana se leviää järveksi, kapenee sitten
kierteleväksi salmivedeksi, jossa virtausta tuskin ensinkään huomaa,
ja leviää taas erään kynnyksen päällä useaksi järveksi ja pieniksi
selkävesiksi, joita ei ole kartalla ensinkään. Pääsimme sen vuoksi
kulkemaan sinnekin päin useita taipaleita veneellä.

Lammasjärven kuljettuamme ja salmet soudettuamme tulimme könkäälle,
jonka sivu oli taivallettava. Se on Akankoski nimeltään, tulee
Köynään järvestä ja on oikea kallioporras, vaikka näin loppukesästä
vähävetinen. Köynäsjärven takana ja pohjoispäässä on Tsenaniemen pieni
kylä, johon Lönnrot matkoillaan aina mielellään poikkesi, koska siellä
asui hyvä laulaja, ensimmäisiä, joilta sen puolen runoja kirjoitettiin,
ja hän muutoinkin erikoisesti tutustui talon väkeen ja heidän
seurassaan viihtyi. Tsenaniemestä oli kotoisin Jyrki Kettunen, joka
lauloi Topelius vanhemmalle Uudessa Kaarlepyyssä; samalta laulajalta
Lönnrotkin sai useita runoja. Hänen serkkunsa, Petri Kettunen, oli
itsekin ollut etevä runoniekka. Hänestä olivat muutamat karjalaiset
viisi kuusi vuotta aikaisemmin maininneet Lönnrotille, että "hän osasi
niin paljon runoja, että olisi voinut laulaa ainakin kaksi viikkoa,
tarvitsematta keskeyttää muun vuoksi kuin syöntiä ja nukkumista
varten." Lönnrotin käydessä oli Petri kuitenkin jo kuollut ja Suomesta
naitu leski hallitsi taloa. Lönnrot hänestä kertoo:

"Sama Mari, josta Petri Kettusen runossa puhutaan, eli vielä viime
kesänä Tsenaniemessä leskenä. Heti naimisiin jouduttuaan hän oli
siirtynyt venäläiseen kirkkoon ja muutenkin omistanut täkäläiset
elämäntavat, niin että ei enää olisi voinut aavistaakaan hänen olleen
kotoisin toisesta maasta ja toisista oloista. Mielihyväni ei ollut
vähäinen kuullessani häntä kaikkialla kiitettävän kunnollisten emäntien
esikuvaksi. Työtaidon hän oli vienyt mukanaan kotiseudustaan ja täällä
hän oli oppinut naapuristonsa naisten siisteyden ja puhtauden. Muuan
sanoi hänestä puheen ollen: 'Onnistuupa toisinaan hyvinkin Suomesta
nainti, mutta toisten varmaan käy hullustikin.' Sitten hän luetteli
useoita muita Suomesta tuotuja emäntiä, joita hän moitti, että eivät
muka voi tottua elämään siististi ja puhtaasti huoneissaan. Jos kaikki
saisivat, hän arveli, teidän puolelta yhtäläisen vaimon kuin Kettunen,
niin varmaankin meidän omat naiset usein jäisivät naimatta."

Viidennellä matkallaan Lönnrot laulatti Jyrki Kettusta, jota ei
ollut edellisellä matkallaan tavannut kotona. Hän kertoo siitä:
"Tsenaniemessä olin yötä ja panin kirjaan naapurinisännältä Jyrki
Kettuselta useita runoja, kirjoittaen myöhäiseen yöhön. Seuraavana
aamuna jatkoin samaa työtä. En ollut edellisellä matkalla tavannut
häntä kotona, muuten olisin jo silloin toimittanut tämän työn. Tämä
Jyrki oli Uudessa Kaarlepyyssä tohtori Topelius vainajalle laulanut,
kuten kertoi, kokonaista kolme päivää. Minua siis suuresti ihmetytti,
etten Topeliuksen kokoelmasta löytänyt niitäkin, jotka hän nyt lauloi.
Hän selitti minulle kuitenkin asian sanomalla: Kuuluupa ne jo teillä
olevan ennestään petsatoittuna, ja miksi niitä uuelleen laulaisin.
Hänen laulaessaan serkkunsa Pietari Kettusen tekemää laulua, oli saman
Pietarin leski, Maria, läsnä huoneessa ja kuunteli sitä. Kysyin, oliko
se runon kohta, joka koski häntä, totta. Vaikka oli vanha, hän tällöin
punastui silminnähtävästi ja vastasi: 'Niin totta se on, kuin sellaiset
seikat lauluissa tavallisesti ovat', joilla sanoilla hän runoille ei
yleensä näyttänyt omistavan täyttä historiallista totuutta. 'Mutta',
hän jatkoi, 'paraat runon kohdat Jyrki kuitenkin on unohtanut, ja
niitä ette saa keneltäkään muulta kuin minulta.' Sanoin, että tuota
laulua vielä osataan, jopa hänen syntymäseudullaan Kiimingissäkin,
missä todellakin kerran olin kuullut erään kyytimiehen sitä laulavan.
Silloin hänellä oli paljon kyselemistä minulta syntymäseudustaan,
josta kuitenkin tiesin sangen vähän. Hän valitti, etteivät hänen
sukulaisensa moneen vuoteen olleet käyneet häntä tervehtimässä, itse
hän jo oli liian vanha sinne lähtemään. Hän oli vähällä saada kyyneleet
silmiinsä, kun virkkoi, ettei nyt enää varmaankaan koskaan saisi
nähdä syntymäseutuaan. On kuitenkin mahdotonta, että kukaan kokonaan
unohtaisi niitä seutuja, missä ensin on nähnyt päivänvalon, kuullut
ensimäisen käen keväällä ja poiminut metsässä ensimäiset marjat. Vaikka
hän oli ollut täällä 40 vuotta, vaikutti syntymäseudun muisto häneen
niin syvästi, että hän muutamaksi hetkeksi näytti kokonaan siirtyneen
sinne. Mutta puhuttuamme taas muista seikoista, sain hänet itsensä
laulamaan ne runon kohdat, jotka Jyrki, kuten hän sanoi, oli unohtanut.
Ensin hän ei tahtonut siihen suostua, mutta teki sen kuitenkin lopulta,
kun pojatkin olivat häntä pyytäneet."

Tsenaniemen taloista oli kuitenkin vanha runontaito meidän käydessämme
jo hävinnyt, ja mielestämme oli kadonnut entinen varallisuuskin, jonka
Petri Kettunen ja hänen vaimonsa uutteruudellaan olivat perustaneet.
Mutta talojen hauskaa asemaa kahden järven välisellä niemellä
ihastelimme ja muistelimme sen entisiä vaiheita. Saatuamme sieltä
toiset saattajat lähdimme jatkaman veneellä matkaa Venehjärvelle,
Varahvontan kotikylään.

Salmea pitkin soudetaan Köynään järvestä, jonka länsipuolella pienoinen
kylä on, toiselle järvelle, joka on kylän pohjoispuolella ja joka siitä
niemen tekeekin. Se oli jommoinenkin selkä -- nimeä en muista, -- ja
ihmettelimme koko joukon, että se kokonaan puuttui kartoilta, eivätkä
runonkerääjätkään olleet siitä mitään maininneet. Saattajanamme oli
eräs Tsenan emännistä, kaunis, uljas nainen, joka edellisenä talvena
oli kuoleman kautta menettänyt miehensä ja nyt leskenä taisteli kovinta
puutetta vastaan pienessä talossaan. Varahvontta säälitellen meille
kertoi, hänen kuultensa, kuinka kova kohtalo häntä oli kohdannut, ja
hän siitä paikalla tuli niin liikutetuksi, että puhkesi hillittömään
itkuun. Kyyneleet virtasivat hänen kauneista silmistään ja suupielet
sykähtelivät tuskasta, niin että meidätkin valtasi syvä osanotto.
Mutta pian Varahvontta taas puhui lohdutuksenkin sanoja, huomautti,
yhä asianomaisen kuullen, että niin nuori ja kaunis nainen varmaan
saisi pian toisen miehen ja voisi ruveta elämään uuden elonhankkijan
turvissa, ja kesken tätä mairittelevaa puhetta naisen itku
kimaltelevien kyynelien lävitse kirkastui päivänpaisteiseksi hymyksi,
ja tämä lapsellisen kevyt, avomielisessä luonnollisuudessaan kaunis
mielenmuutos teki meihin ehkä vielä syvemmän vaikutuksen, kuin hänen
äskeinen itkunsa. Niin herkät ovat tuon kansan mielenliikutukset, ne
vaihtelevat keveästi kuin kesän säät.

Soudimme tätä vettä moniaan virstan ja erosimme sitten pieneen,
Venehjärvestä tulevaan jokeen, jota veden vähyyden vuoksi vain suurella
vaivalla pääsimme nousemaan. Päävesi polvesi kauemmaksi etelään, jossa
siihen laskee suurempi, rajalta saakka vettä kokoova Lapukan joki,
sama, jota olimme talvella ajaneet Vuokkiniemeen tullessamme.

Siinä missä tuo pienempi joki lähtee Venehjärvestä, on Niskalan
uudistalo. Matkasimme sen ohi järvelle, joka oli ehkä neljän virstan
mittainen, keskellään melkoinen saari. Venehjärven kylä on järven
pohjoisrannalla. Ilta alkoi jo hämärtyä, ja ruskoineen, vuorineen ja
metsineen maisema oli sekä kaunis että tavallista jylhempikin. Oli jo
jotenkin pimeä, kun kylään saavuimme. Asetuimme siellä Petri Lesosen,
"Hökkä-Petrin" taloon, joka oli meille tuttu, sillä hänet olimme
talvella Suomen puolella tavanneet ja hänelle rahojakin lainanneet.
Olimme tervetulleet hänen vaatimattomaan taloonsa, joka kuitenkin oli
kylän paras. Petri jotenkin pian tulomme jälkeen katosi ja seuraavana
aamuna kuulimme, että hän oli paikalla lähtenyt Vuokkiniemen kirkolle
ostamaan sokeria ja teetä, millä meitä kestitä. Koko yö häneltä kului
sillä retkellä, sillä matkaa oli puolentoista penikulmaa, mutta hän oli
jo niin hyvissä ajoin palannut, että huomeneksella saimme asianmukaisen
aamukestityksen. Vaikka Venehjärvi on melkoinen kylä, ei parhaassakaan
talossa ollut sen vertaa tsajuvehkeitä, että olisi ollut vieraalle
tarjota. Siihen tietysti saattoivat olla syynä yksinkertaiset tavat,
mutta vielä enemmän yleinen köyhyys.

Ennenkuin ryhdyn kertomaan huomioistani Venehjärvessä, jossa viivyimme
monta päivää, siirrymme kuitenkin rupeamaksi moniaan taipaleen
kauemmaksi pohjoista kohti, Vuonniseen, jonne sieltä maita, vesiä
kuljimme. Sananvuoron saavat siellä melkein yksinomaan entiset
runonkerääjät.



LÖNNROT VUONNISESSA.


Vuonninen on runorikkautensa vuoksi semmoinen merkkipaikka, ettemme
tahtoneet jättää sitä käymättä, vaikka tiesimmekin, ettei meille ollut
enää runonkeruutyötä jäänyt, Vuonnisen kun entiset kerääjät ovat jo
niin moneen kertaan tarkkaan laulattaneet. Kuljimme Venehjärvestä
maataipaleen poikki Ponkalahden kylään Ylä-Kuittijärven rannalle, josta
oli pari penikulmaa venematkaa. Maataivalta sanottiin olevan penikulma;
mutta väli tuntui suden juoksemalta. Ponkalahdesta Lönnrotkin lähti,
ensi kerran Vuonnisessa käydessään. Hän oli Ponkalahteen tullut maisin
Tsenaniemestä, josta matkaa niinikään sanottiin olevan penikulman
verta. Lönnrot kertoo retkestään:

"Sain, kuten olin pyytänyt, oppaaksi erään talonpojan pojan; tein
viisaasti siinä, etten ominpäin lähtenyt tälle sydänmaan taipaleelle,
vaikkapa se ei ollut penikulmaa pitempi. Kuljimme melkein linnuntietä,
sillä useimmista paikoista ei voinut huomata, että kukaan ihminen
ennen olisi täällä liikkunut. Noin puolitiessä huomasimme vasta
hakatussa kaskessa ristin, jossa oli kaksi poikkipuuta. Mieleeni
muistuivat ne ristit, joita matkustaja useissa katolisissa maissa
kuuluu näkevän teiden varrella ja jotka osottavat, että murha on tehty
siinä paikassa. Kerroin tämän oppaalleni, joka ihmetteli, että saatoin
ajatella sellaista heidän maastaan, lisäten: 'niin myö elämme kuin
lintuset metsässä.' Sitten hän kertoi minulle, että edellisenä vuonna
metsää tältä kohdalta kaadettaessa kaskeksi muuan mies oli ruhjoutunut
kaatuvan puun alle ja kuollut siihen paikkaan. Koska oli ollut vaikea
saada ruumis pois sieltä, oli pyydetty pappia hautaamaan hänet siihen,
ja tämä risti oli sen merkkinä. Jonkunmoisella närkästyksellä muistelin
nyt, kuinka meidän rahvas sellaisessa tapauksessa olisi menetellyt.
Vaikka olisi ollut mitä kiireisin heinäaika, olisi ennemmin kutsuttu
koko kylän väki noutamaan vainajaa kirkkomaahan kuin suostuttu
hautaamaan kuolinpaikkaan."

"Myöhään illalla tulin Ponkalahteen, ja talon isäntäväki kysyi heti,
tahdoinko kylpeä. Luulin saunaa aikaisemmin lämmitetyn ja hämmästyin
suuresti huomatessani, että sitä nyt vasta minua varten ruvettiin
lämmittämään. Näin ystävällinen on rahvas täällä kaikkialla. Heidän
tavalliseen kestitykseensä kuuluu ruoka, sauna sekä puolukat, joita
viimemainittuja ei kuitenkaan riittäne kaikiksi vuodenajoiksi."

Ponkalahti on Kuittijärvestä poikkimaisin länttä kohti pistävän
lahden partaalla. Siinä ei ole monta taloa, ja nekin mitä on, ovat
jotenkin hajallaan, mutta kylä teki muutoin viljellyn vaikutuksen,
lahden rannoilla oli vihantia vainioita, se muistutti hyvinkin jotain
Keski-Suomen kylänlahtea.

Ylä-Kuittijärvi yhä enemmän kapenee, kuta pohjoisemmaksi kuljetaan, ja
on lopulta hyvin saarinen, niin ettei luoteiskulmassa enää ole aavempia
selkiä. Puolivälissä on lahtensa rannalla Aajuolaksi, mutta mikäli
muistan, ei sitä selälle näkynyt. Se on pieni kylä eikä runopaikkana
mainittu. Ponkalahdessa Lönnrotin käydessä osattiin vanhoja runoja.
Lönnrot niitä kirjotteli soutajaltaan, kuten hän kertoo:

"Sain soutajikseni kaksi poikaa, joista toinen oli 15:n ja 20:n,
toinen 7:n ja 8:n vuoden välillä. Heiltä sain tietää, että edellisenä
iltana Ponkalahdessa olin tehnyt tyhmyyden. Olin näet siinä talossa,
jossa olin yötä, lukenut ääneen erään Kettusen runoista, jossa erästä
läsnäolevaa henkilöä pahasti morkattiin ja tehtiin naurettavaksi.
'Ettekö huomannut että nainen suuttui ja läksi ulos?' kysyi vanhempi
pojista. Sellaista en kuitenkaan ollut huomannut, olin vaan nähnyt
useiden vetävän suutaan nauruun ja samalla katsovan toimiinsa; mutta
kukaan ei ollut sanonut minulle mitään. Sittekuin vanhempi pojista
ensin oli ilmaissut suurta ihmetystään siitä, että mokoman seikan
vuoksi, nimittäin vanhoja runoja kerätäkseni, olin lähtenyt tälle
matkalle, hän itse alkoi laulaa muutamia vanhempia kohtia Väinämöisen,
Joukahaisen ja Lemminkäisen y.m. runoista. Huomattuani, että ne
monessa suhteessa erosivat ennen tunnetuista, aloin lyijykynällä
kirjottaa niitä muistiin. Kysyttyäni, mistä hän oli oppinut nämä
runot, hän vastasi, että kuka tahansa osasi laulaa sen verran, jos
vaan viitsi. Tätä minun kuitenkin oli vaikea uskoa, vaikka onkin
totta, että tuskin on ketään muita paitsi pieniä lapsia, jotka eivät
muistaisi hajanaisia kohtia vanhoista runoista, jopa uudemmistakin
lauluista, niin että usein voivat täydentää laulua, joka heille
luetaan. Lupaamalla 20 kopeekkaa yli ennen sovitun soutopalkan sain
vanhemman pojan 'viitsimään' niin kauan kuin matkaa kesti. Nuorempi
veli, joka tahtoi jotakin ansaita hänkin, kysyi, enkö tahtonut antaa
hänelle 'rossaa' (kahdenkopeekan lantti, jossa on ratsumiehen kuva)
sadusta, jonka sanoi olevansa halukas kertomaan. Lupasin hänelle
kaksi, kunhan vaan malttoi odottaa, kunnes olin ehtinyt panna kirjaan
kaikki vanhemman veljen runot. Siihen hän alussa suostuikin; mutta
tultuamme neljännespenikulman päähän Vuonnisen rannasta, ja kun minä
yhä vaan kirjoittelin vanhemman veljen runoja, hän alkoi itkeä. Minun
täytyi siis keskeyttää runojen kirjoittaminen ja käydä käsiksi hänen
satuunsa. Koska tuuli ajoi venettämme rantaa kohti, käskin heidän
lakata soutamasta, jotta minulla olisi enemmän aikaa. Ensin annoin
pojan yhteen jaksoon kertoa satunsa nähdäkseni, maksoiko vaivaa panna
sitä kirjaan, varsinkin, kun en ollut varannut mukaan enempää kuin
puoli kirjaa paperia, joka täten olisi voinut täyttyä kirjoituksella,
niin etten olisi voinut merkitä parempia runoja. Sitten kirjoitin sen
muistiin ja liittäisin sen tähän kokonaisenaan lukijan nähtäväksi,
ellei se olisi liian pitkä. Ehkä minulle toiste tarjoutuu tilaisuus
siihen. Se oli Syöjättären tyttärestä, joka vietteli erään pojan. Panin
sen kirjaan pojan sanelun mukaan näin: oli ennen akka. Siitä saatih
poika. Akka kuoli. Läksi poika metsälle. Tuli meren niemeh. Syöjätär
tyttärensä väkisih myötä työnti. Lenti joutsenena meren niemeh.
Poika vaatteet päältäh. Uimah läksi. Varastettih vaatteet. Niin etsi
vaattehiah. Tuli vassokkaah Syöjättären tytär. Arveli poika jos miksi,
niin siksi. Jos veikoksi, niin veikoksi; jos sisareksi, niin sisareksi;
jos isäksi, niin isäksi; jos emoksi, niin emoksi; jos morsioksi, niin
morsioksi. Tuli morsioksi. Aamulla tultih kolmella karapilla käymäh.
Ajettiin uninieklat pojan korvih ja kannettih karappi karapilta. Niin
sanoo Syöjättären tytär, maamolleh. -- Olen tahtonut mainita tämän
alun, näyttääkseni, millainen näiden satujen tyyli on. Sanojen lopussa
esiintyvä _h_ lausutaan vahvalla henkäyksellä ja olisi oikeastaan
kirjotettava yksinkertaiseksi. Eräässä sadun kohdassa, missä poika
tahtoi kuvata, miten lintu lensi yhä korkeammalle ja korkeammalle,
kunnes sitä lopuksi ei enää näkynyt, hän sen teki seuraavalla tavalla:
'nousi, nousi nousi, nousi, nousi, nousi, nousi' ja 'lenti, lenti,
lenti, lenti, lenti, lenti, lenti.'. Tätä sanoessaan hän hiljensi
ääntään ensimäisistä nousi ja lenti sanoista vähitellen niin, että
hänen lausuessaan viimeiset näistä sanoista oli yhtä vaikea kuulla
hänen puhettaan kuin nähdä lintua niin korkealta kuin hän tahtoi kuvata
sen lentäneen."

Vuonnisessa Lönnrot Tsenassa saamaansa neuvoa noudattaen poikkesi
Miinan taloon, joka oli etäämpänä rannasta, uloinna vasemmalla:

"Tämän talon sanottiin olevan paraiten rakennetun sekä muuten muita
varakkaamman. Tosin kerrottiin talonpoikien olevan hieman äreitä tai
vakavia (vai miten lienee sana 'jyry' oikein käsitettävä?) mutta muuten
kuuluvat olevan kunnon miehiä. Etevimmän laulajan, Ontrein, sanottiin
asuvan vähäisen matkan päässä siitä, niinikään toisen suuren laulajan,
Vaassilan. Menin siis Miinan taloon, jossa tapasin kotona molemmat
äsken mainitut pojat. Toinen heistä korjaili suurta nuottaa, toinen
valmisti itselleen saappaita kauppamatkaa varten, jonka pian aikoi
tehdä Suomeen. Heidän vanha äitinsäkin, joka oli kotoisin lähellä
Kivijärveä olevasta Latvajärven kylästä, eli vielä. Paitsi häntä siellä
oli kaksi nuorta emäntää, nimittäin molempien poikien vaimot. Toinen
heistä, kaikesta päättäen vaikutusvaltaisin, oli aikaisemmin mainitun
Kettusen tytär Tsenanniemestä, ja juuri sama, jota myös ennen mainittu
Ortjo turhaan oli kosinut. Hän piti minua puoleksi sukulaisena, kun
itse äidin puolelta polveutui suomalaisista. Nuorempi sisarensa oli
myös naitu Vuonniseen; hänen miehensä oli naapuritalon isännän, laulaja
Ontrein poika. Vaikka Miinan pirtti, jonka ikkunat olivat isot ja
permanto pesty j.n.e., olikin siisti ja hauska, tahdottiin kuitenkin,
että minun piti asua porstuan toisella puolen olevassa kamarissa.
Tämäkin oli siisti huone, valkeine seinineen, pöytineen, penkkeineen
ja lattioineen ja seinillä riippuvine pyhimyskuvineen. Noudatin siis
kernaasti heidän tahtoaan. Seuraavan päivän aamupuolella laulatin
Ontreita. Iltapäivänkin olisin kernaasti suonut hänen viipyvän luonani;
mutta häntä tarvittiin välttämättömästi nuotanvedossa, niin ettei
hän voinut jäädä. Toivotin hänelle hyvää saalista, sovittuani sitä
ennen hänen kanssaan, että hän, jos saisivat määrätyn joukon kaloja,
sitoutuisi laulamaan koko seuraavan päivän; tähän hän suostuikin.
Saalis ei ollut niin runsas kuin olin toivonut; kuitenkin sain
seuraavana päivänä hänen sanelunsa mukaan panna kirjaan useita runoja.
Mutta illalla, Ontrein mentyä nuottaa vetämään, menin Vaassilan
luo, joka asui kapean salmen toisella puolella. Tämä Vaassila, joka
etupäässä oli perehtynyt loitsurunoihin, oli vanha ukko. Hänen
muistinsa oli kuitenkin viime vuosina niin heikontunut, ettei hän
enää osannut sitä, mitä ennen. Väinämöisestä ja muutamista muista
mytologisista henkilöistä hän kuitenkin kertoi monta seikkaa, joita en
ennen ollut tietänyt. Ja kun sattui niin, että hän oli unohtanut jonkun
seikan, jonka minä ennestään tunsin, kyselin sitä häneltä tarkemmin.
Silloin hän taas muisti sen, ja niin sain tietää kaikki Väinämöisen
urostyöt yhdessä jaksossa, ja sen mukaan olen sitten järjestänyt
Väinämöisen runot, jotka tunnetaan."

"Seuraavana päivänä minua pyydettiin toiseen taloon aamiaiselle.
Isäntä tarjosi minulle paitsi aamiaista, muutamia uudempia
runoja. Tämän jälkeen hän kertoi, miten hän noin 5 tai 6 vuotta
sitten, ollessaan Suomessa laukkukaupoillaan, oli eräässä Hämeen
herraskartanossa toveriensa kanssa laulanut koko yön. Kysyin, muistiko
hän herraskartanon nimen, ja hän mainitsi Vesilahden Laukon. Saatuaan
sitten tietää, että juuri sama henkilö, joka nyt oli hänen edessään,
sinä yönä oli pannut kirjaan hänen runojaan, hän hämmästyi yhtä
suuresti tavatessaan tuttavan kuin minä, kuullessani hänen mainitsevan
paikan nimen. Puhellessamme tästä vanhasta tuttavuudestamme, syöksyi
muuan pieni mies vallan hengästyneenä esiin, tarttui rajusti isännän
käteen ja alkoi vetää häntä mukaansa. En tietänyt, mitä tämä kaikki
merkitsi, ennenkuin kuulin, että hänellä oli riita-asia naapurinsa
kanssa, jonka hevonen oli käynyt hänen pellollaan. Tämän asian tähden
hän nyt tahtoi saada kylänoikeuden kokoon kutsutuksi syyllistä
tuomitsemaan. Siksi hän väkisin tahtoi viedä isännän mukaansa 'Ota
vahva keppi mukaasi', hän sanoi, 'sillä luultavasti sitä nyt, jos
koskaan, tarvitaan'. Hänen mielestään olisi näet oikeuden ensin
pitänyt tuomita hänen riitaveljensä selkäsaunaan ja sitten heti panna
rangaistus toimeen, kuten sellaisissa tilaisuuksissa täällä lienee
tavallista. Isäntä kieltäytyi kuitenkin menemästä, puolustaen itseään
sillä, että hänellä oli vieras. Saattoihan mies mennä toisiin taloihin
ja niistä noutaa riidanratkaisijoita. Näin siis isäntä jäi kotia,
käräjöitsijän melkoiseksi närkästykseksi; tämä näet uhaten ilmaista
asian ispravnikalle koetti taivuttaa häntä tulemaan mukaansa. Isännän
laulettua minulle koko aamupäivän, tarjottiin minulle päivällistä,
jota hyvin tukalasti sain syödyksi; sillä hampaani olivat paljosta
puolukoiden syömisestä -- viimeksi, tässä talossa -- vuolettuneet niin,
että tuskin kykenin pureskelemaan ja syömään. Tarjosin hänelle rahoja
sekä laulamisesta että ruuasta, mutta hän kieltäytyi kokonaan siitä
ottamasta maksua, kuten minulla oli ollut syytä jo edeltäpäin aavistaa.
Kuitenkin saatoin toisella tavalla antaa hänelle korvausta. Hän näet
tarjosi minulle kaupaksi vyötä sekä muutamia muita pikku tavaroita, ja
ostin ne, ollenkaan tinkimättä. Tämäkin talo oli varsin siisti, lattia
pesty, pöydät, penkit ja tuolit puhtaiksi huosioidut."

"Joka talossa on muutamia pyhimysten kuvia seinässä. Tullessaan
sisään vieras ristii silmänsä niiden edessä. Näin tehdään myös
ateriaa alettaissa tai lopetettaessa sekä myöskin lähdettäessä
ulkotöihin, joissa viivytään monta tuntia, ja niistä kotia palatessa.
Erään Miinan kamarissa olevan kuvaryhmän edessä oli kynttiläteline
vahakynttilöineen. Kuvien vieressä oli suitsutusaineita, joita ei
kuitenkaan siellä ollessani kertaakaan käytetty. -- Ontreilla oli
kantelekin, jossa oli viisi vaskikieltä. Sekä hän, että hänen molemmat
poikansa soittelivat sitä varsin kätevästi.

"Tavalliset ruuat, joita söin Miinan talossa; olivat voi, leipä ja
rieskamaidon sekainen viilipiimä. Sitä paitsi oli joko perunoita,
kalaa, lihaa tai lientä. Emäntä kehoitti minua melkein aina sanoen:
'syö, syö kaikki', eikä näyttänyt olevan oikein tyytyväinen, jos
jotakin jäi jälelle. Maksua ei tahdottu ottaa niistä 4 tai 5
vuorokaudesta, jotka täällä vietin; kuitenkaan ei varsin itsepäisesti
pantu vastaan, kun toistamiseen tarjosin sitä."

Vuokkiniemen ja Kivijärven kautta Lönnrot sitten palasi Kajaaniin.
Viidennellä matkalla, joka tapahtui kevätkeleillä, hän ajoi rajan
poikki pohjoisempaa, tuli ensinnä Lonkan kylään, jossa tapasi
Martiskan, ja sieltä tämän saattamana Vuonniseen.

"Lonkasta on neljä peninkulmaa matkaa Vuonniseen. Tällä välillä ei ole
ainoatakaan asuttua paikkaa. Martiska itse tuli minua kyyditsemään, ja
meidän seuraamme tuli kaksi muuta miestä, joiden oli yksityisten asiain
vuoksi kulkeminen samaa tietä. Läksimme liikkeelle varhain aamulla ja
saavuimme hyvissä ajoin perille. Keskelle kyytiväliä oli rakennettu
metsäsauna tulisijoineen matkustajia sekä kalastajia varten, jotka
viimemainitut lähellä olevassa järvessä vetävät nuottaa. Viivyimme
täällä noin tunnin ajan syöttääksemme hevosia. Saunaan tehtiin tuli, ja
me asetuimme, niin hyvin kuin taisimme, valkean ympärille. Pian savu
täytti huoneen, eikä siihen paljon tarvittukaan, sillä se oli sekä
matala että muuten pieni. Suorana ei siinä ollenkaan voinut seisoa,
vaikka savultakin olisi voinut, joka kuitenkin sekin olisi estänyt
pystyyn kohoamasta. Siinä söimme päivällistä, ja sen jälkeen panin
vielä paperille jonkun Martiskan runopätkän, joka nyt vasta johtui
hänen mieleensä. Kuta kauemmaksi sitten tultiin, sitä vähemmän lunta
oli tiellä: Lonkassa, josta olimme lähteneet, oli sitä vielä puolen
kyynärän vahvuiselta maassa, mutta Vuonnisessa maa oli vallan paljaana.
Syy siihen on se, että Vuonninen on Yläkuitin järven rannalla.
Lonkka sitävastoin Maanselän harjanteella. Poikkesin Miinan taloon
eli Teppanaan, joksi sitä myöskin, ja tavallisemmin sanotaan. Täällä
kaipasin ennen mainittua emäntää. Puoli vuotta sitten kuolema oli
temmannut hänet pois vaikeasta lapsivuoteesta. Mies, joka kertoi hänen
kuolemastaan, itki, ja minunkin täytyi itkeä. Tämä oli toistettava
Tsenanniemessä, kun äiti vielä kerran perinpohjin kertoi tyttärensä
kuoleman. Hän kertoi, miten sama tytär-vainajansa, Teppanan nuori
emäntä, kuluneena kesänä oli ollut pahasti sairaana, niin että kaikki
epäilivät hänen paranemistaan. Potiessaan hän oli nähnyt unta, jossa
kirjava jänis oli näyttäytynyt hänelle, muka koko taudin aiheuttajana.
Hän oli silloin kysynyt jänikseltä, eikö se aikonut jättää häntä
rauhaan, ja vastaus oli kuulunut: Heittänenki nyt, vaan varote toiste
tullessani. Tämän unen hän oli kertonut äidilleen, joka heti oli
selittänyt sen siten, kuin nyt oli käynyt, nimittäin että seuraava
tauti oli vievä hänen tyttärensä manalle. -- Syötyäni Teppanassa
välipalaa, jonka isäntä itse nyt kantoi pöytään, ja jona oli voita,
leipää ja suolattua lihaa, ilmoittautui muuan vanha naiseläjä laulamaan
muutamia runoja. Niitä kuitenkaan ei ollut useampia kuin että 2 tai
3 tunnin ajassa ehdin panna ne kaikki kirjaan. Sitten kävin Ontrein
talossa ja läksin sitten yöksi tai yön selkään, kuten täällä sanottiin,
kylästä matkaan. Lisääntyvä kelirikko pakotti minutkin kiiruhtamaan.
Sain kyyditsijäkseni kesk-iikäisen miehen; hevonen tuntui minusta
olevan keski-ikäistä vanhempikin. Matkan päämääränä oli Jyvälahden
kylä, ja sinne kuljimme Yläkuitin jään poikki, joka nyt oli kieränä,
kun kaikki lumi edellisenä päiväpaisteisena päivänä oli sulanut pois.
Jyvälahti on 4:n penikulman päässä Vuonnisesta."

Lönnrotin kuvaus yöllisestä matkastaan kuutamossa on omituisen raikas
ja runollinen:

"Läksimme matkaan vähää ennen auringonlaskua. Ensin olimme kumpikin
jonkun aikaa hereillä, ja mies kertoi muun muassa, miten Teppanan
isäntä vaimonsa kuoltua noin kuukauden ajan oli ollut vallan kuin
järjiltään. Vaikkei hän ennen koskaan ollut maistellut viinaa eikä
rommia, oli hän äkkiä ruvennut kumpaakin nauttimaan niin runsain
määrin kuin ikinä kykeni, lisäksi tuskin oli puhunut sanaakaan
kenenkään toisen kanssa sekä syönyt ja nukkunut sangen vähän. Vasta
3-4 viikon kuluttua hän oli ehtinyt tointua ja oli silloin palannut
entiseen raittiiseen elintapaansa. Puhellessamme aurinko laski; näky
oli erittäin kaunis, koko läntinen taivas kun oli punainen ja avara,
sileä jää sen alla kuvasti taivaan hohdetta, ilman että järven pintaa
tarvitsi pelätä minkään tuulen rikkovan. Siellä täällä etäisyydessä
haamoittavat kuusia kasvavat saaret vaan lisäsivät tämän taulun
kauneutta ja ylensivät sitä vaikutusta, jonka kokonaisuus minuun teki.
Muutamissa tilaisuuksissa luonnonkauneudet erityisesti meidät lumoavat
ja valtaavat sielumme, ja tämä tapahtuu tavallisesti äkkiarvaamatta. Kun
varta vasten olen päättänyt nauttia niistä, olen harvoin täydelleen
voinut sitä tehdä, en ainakaan niin kuin niiden tarjoutuessa itsestään.
Kun aurinko sitten oli mennyt mailleen, ja taivaan purppura oli
kadonnut tai vaihtunut yön pimeään, jonkun tähden siellä täällä
tuikahtaessa esiin, kävi niin, että me molemmat, sekä kyytimieheni
että minä itse, nukahdimme. Vuode ei ollut kaikkein mukavimpia, mutta
uni ei aina kysy paikan mukavuutta. Olen nähnyt henkilöitä, jotka
ovat nukahtaneet satulassa istuessaan ja nukkuen jatkaneet matkaansa
suistumatta alas. Näin uneen vaivuttuamme, oli hevosemme ainoa
valveilla oleva koko seurassa. Enpä tiedä mikä lie ollut syynä, sekö,
ettei hevonen ymmärtänyt tähtein mukaan ohjata kulkuaan oikein, vai se,
että sekin tahtoi päästä nukkumaan ja sentähden halusi päästä kotiin.
Oli miten oli, mutta ympäri se vaan oli kääntynyt ja oli herätessämme
verkallensa kulussa takaisin Vuonniseen, sensijaan, että olisi mennyt
Jyvälahtea kohti. Heti herättyään mies tuuppasi minua kylkeen ja kysyi:
'missä nyt ollaan?' Omituinen minulle tehty kysymys, sillä kaikkein
vähimmän olin nyt valmis vastaamaan siihen muuten kuin että luultavasti
olimme Ylä-Kuittijärven jäällä, sillä huomasinhan heti, ettemme olleet
sen alla. -- Mutta on luonnollista, että se, joka yhdessä seikassa
luulee olevansa toista huonompi, usein sellaisessakin seikassa, jonka
paremmin tietää, kysyy toiselta neuvoa. -- Hänen neuvottomuuttaan ei
kuitenkaan kestänyt kauan. Käännyttyään moneen kertaan ja useilta
tahoilta tarkasteltuaan tunnettuja tähtiä hän huomasi hevosen tuumat ja
käänsi sen toiseen suuntaan. Sen jälkeen hän ei enää nukahtanut, vaikka
minä taas taisinkin hiukan torkahtaa."

Vielä seitsemännelläkin retkellään Lönnrot kävi Vuonnisessa, tällä
kertaa yhdessä Cajanin kanssa. He tulivat silloinkin Lonkan kautta.
Lönnrot itse ei tästä käynnistä mainitse, mutta Cajanin päiväkirjassa
siitä on seuraava tieto:

"Vuonniseen tulimme noin k. 3 j.p. -- Vatiera Onufreissa. Sinä iltana
ei mitään, kun nukkumaan. Pyhänä 23 (lokak.) j.p. kävimmä toisissaki
taloissa, katselimma tyttärien ja poikien kisoja, pakasimma kokouneien
urohien kera, laulomma Kalevalata, ja menimmä sitte maata. Maanantai
aamuna saattausimma Yläkuittijärvitse Jyväslahteen."



MARTISKA.


Vuonnisesta lännen ilmaa kohti, aivan Maanselän ylängöllä on Lonkan
kylä, jossa Lönnrot tapasi Martiska nimisen etevän runolaulajan.
Martiskasta Lönnrot kertoo:

"Tormualta oli tehtävä vaikeanpuolinen matka Lonkkaan, ensimäiseen
Venäjän puolella olevaan kylään. Tosin väliä ei ollut enempää kuin
3/4 penikulmaa, mutta se oli melkein kokonaan ummessa. Saavuin sinne
vähää ennen iltaa ja poikkesin Martin eli Martiskan luo, joksi häntä
nimensä diminutiivi- (vähennys-) muotoa käyttäen sanottiin. Jo paljoa
aikaisemmin oli häntä minulle mainittu oivallisena laulajana. Eikä
mieheltä puuttunutkaan sanoja, vahinko vaan, etteivät ne hänellä
olleet paremmassa järjestyksessä. Enimmästi hän siirtyi toisesta
runosta toiseen, niin että se, minkä häneltä panin muistiin, tosin
kelpasi täydentämään ennen keräämiäni, mutta ei tarjonnut mitään
täydellisiä runoja. Rommipulloni, jonka sisällystä hän ahkerasti
maisteli, kuten sanoi, vahvistaakseen muistiansa, yhä vaan sekoitti
hänen ajatuksiaan. Tästä huolimatta hän lauloi minulle loppupuolen tätä
sekä kaksi seuraavaa päivää. Etenkin viimeisenä päivänä laulaminen
sujui huononpuoleisesti. Hänen näet oli vaikea muistaa uusia runoja;
sen sijaan hän usein alkoi laulaa samaa, mitä edellisenä päivänä olin
häneltä kirjaan pannut."

Martiska oli tunnettu pororosvo, oli siitä kiinnikin joutunut ja
Kajaanin linnaan viety, mutta päässyt pois. Näistä seikkailuistaan hän
oli laatinut pitkän runon, jonka myös lauloi Lönnrotille, ja koska se
on omiaan kuvaamaan rajaseutujen elämänlaatua ja samalla sitä luovaakin
runosuonta, joka yhä sykkii Vienan Karjalassa, niin julkaistakoon runo
Lönnrotin kirjaanpanon mukaan tässäkin yhteydessä:

"Tämä Martiska oli itsekin runontekijä. Joku aika sitten hän oli
istunut vankeudessa, osaksi Kajaanissa, osaksi Oulun vankilassa, ja oli
ollut syytettynä poronvarkaudesta, seikka, joka täällä rajaseudulla
tiheään saattaa rajanaapurit tekemisiin toistensa kanssa. Nyt paraikaa
valitettiin meidän puolella rajaa, että heti kun porot vaan vähänkin
pistävät päätään rajan yli tai ainoastaan tulevat lähelle sitä, ollaan
Venäjän puolella valmiit pyytämään tai ampumaan ne. Nyt oli vähää
ennen rahvaan valitus tullut hallituksenkin korviin, minkä johdosta
joku (talonpoikien kertomuksen mukaan 'ensimäinen mies keisarista')
keisarillisesta senaatista oli määrätty tutkimaan tätä asianlaitaa.
Sillä aikaa ja niinkauan kuin tuomio asiassa oli langettamatta tai
ei ollut vielä tullut tunnetuksi, harjoitettiin tätä poronvarkautta
entistä hurjemmin. Nähdessäni eräässä Lonkan talossa muuanna
iltana taaskin tuotavan kotia kahta pyydettyä poroa, kysyin, kuinka
he rohkenivat jatkaa tämän ammatin harjoittamista, kun paraillaan
entisistä varkauksistaan olivat syytteen alaisina. Nyt on kaikkein
paras aika, vastattiin, mies se, ken jotain saa käsiinsä, sillä kaikki
käy nyt entisten kustannuksella, ja entisistä ei tule mitään."

"Näissä rajaseudun poronvarkauksissa on ikävää se asianhaara, että
meidän puolella rahvaalla on poroja, mutta Venäjän puolella ei. Juuri
tämä seikka herättää toisen puolen rahvaassa kahta suuremman halun
katsomaan lähelle rajaa tai sen yli eksyneitä porolaumoja omistajaa
kaipaavaksi saaliiksi. Sen näet ei tarvitse pelätä kostoa meidän
rahvaan puolelta, ja nostetuista käräjäjutuista ei tavallisesti
monien lakimutkien vuoksi tule mitään, kuten Lonkan mies sanoi, tai
jos joskus tulisikin, ei oikeudenhaltijan voitto korvaa käräjäkuluja.
Ylempänä rajaseuduilla on asianlaita toisin; siellä on kummallakin
puolen rajaa asuvilla poronsa, ja kunkin täytyy pitää huolta siitä,
ettei lähimmäiselleen tee sellaista, jota ei soisi toisen itselleen
tekevän. Lonkan tienoilla tosin jokunen suomalainen talonpoika on
koettanut estää noita kuuluisia poronvarkauksia siten, että on
poronhoitokumppanikseen ottanut venäläisen talonpojan. Tämä saattaa
paremmin pitää silmällä, etteivät naapurikyläläiset tuhoa poroja, mutta
tämä ei kuitenkaan voi estää mainittuja varkauksia."

"Mutta palaan Martiskaan. Istuessaan syytettynä poronvarkaudesta
linnassa, hän teki runon tästä asiasta. Hän itse lauloi minulle tämän
runon, vaikka se, kuten hän sanoi ja kuten muutenkin saattaa nähdä,
on puutteellinen, hän kun näet ei enää muistanut kaikkea, minkä
sepittämiseen hänellä silloin oli ollut niin runsaasti joutoaikaa.
Se minkä runosta sekä itse tekijän että muiden kautta, jotka ovat
muistaneet hajanaisia kohtia, tähän asti olen saanut muistiin panna, on
jotenkin seuraavaa:

    "Poron synty on Pohjolasta,
    Petra laulettu Lapista,
    Tätä riikki riitelevi,
    Raja raivoissa elävi.
    Sykysyllä seikka synty,                       5
    Talven tullessa tapahtu,
    Ruotsi tungeksen tukulle,
    Koko Kuusamon pitäjäs,
    Paljo maita matkustavat,
    Kyllä kyytiä tekevät,                        10
    Hyvin hiihto Hossalainen,
    Hiihto Huttu huikeasti,
    Oikarinen oivalailla.
    Lauttolammille tulevat,
    Siitä metsähän menevät,                      15
    'Mitäpä tässä?' -- 'i mitänä'.
    'Jälet tässä', -- 'ei jälistä',
    'Siat tässä', -- 'ei sioista'.
    Ylös korpehen kohoovat.
    Tuossa kumma keksitähän,                     20
    Petran vasa vaipununna
    Kahen kallion lomahan.
    Päivä päätä väännetähän,
    Sorkkia soristetahan,
    Turpoakin tuuvitahan                         25
    Kahen kallion lomasta.
    Siitä Huttu huuon nosti,
    Kela toinen kerkiävi,
    Mit' on kummat kuulumassa,
    Mitkä ilmoset imehet.                        30
    Silmät on entiset elolla,
    Korvat vanhat valmihina,
    Vielä kello kelvollinen,
    Yht' on pikkuista vajella,
    Henkeä poro polonen.                         35
    'Tuoppas täll' on tuuli henki,
    Pane paarmuot ahava'.
    Kela kellon soittajaksi,
    Kulkusen kolistajaksi:
    Kuulu kello Kuusamolle,                      40
    Kuusivaarahan kulina,
    Kiannalle kielen lyönti.
    Siit on Hutun huima Antti,
    Vähämielinen Mikittä
    Vuonnisehen päästyänsä                       45
    Katsellahan kaikki paikat.
    Huttu katso kaikki paikat,
    Nuuski nurkkajen taukset.
    Mit on akkaset ajettu
    Tiiron piiat tirskutettu.                    50
    Kaikki laukkuhun latovi,
    Mitä missäkin näkevi,
    Eväs on tarves taipaleella,
    Moni matkassa tulevi,
    Tapahtuvi taipaleella.                       55
    Huttu huimaksi rupesi,
    Mielettömäksi Mikittä,
    Kaikkiaan kaheksan miestä,
    Yhen miehen ympärillä,
    Sito yöllä yksinäisen,                       60
    Kesken yötä kenkimättä,
    Väänti Martin väkkyrälle.
    'Lähes nyt Martti matkan päälle
    Kulkemahan Kuusamohon,
    Oulun linnahan lujahan,                      65
    Kuss' ei konsa päivyt paista,
    Eikä kuuhuet kumota.'
    Sano kainu karjalainen,
    Yhtä puoltansa puhuvi,
    Yhä virkko vierestänsä:                      70
    'Kuule Kurvilan isäntä,
    Jo mie sen sanon toeksi,
    Kun tuo härkä ammonevi,
    Jok' on kuollut mennä syyssä,
    Mennä talvena tapettu,                       75
    Kun on kuollut Hoituvalla,
    Liha syöty, luu jätetty,
    Talja Sunkuhun sulettu,
    Laapat kaikki kaupunkihin.'
    Jyrki viinoa vetävi,                         80
    Rajan poikki raukiata,
    Yöllä viinoa vetävi,
    Kulettavi kuutamolla,
    Luoksi viinan vierahia.
    Tuossa on tuuma tuumatahan.                  85
    Annill' on hyvä heponen,
    Saaha Martti matkan päälle.
    Jyrki ajo antamahan,
    Anni riisu rinnuksia,
    Hevosista on lasettelevi.                    90
    Ottivat omin lupinen,
    Martin matkahan panevat,
    Poron syöjän polkusehen.
    Jo Ruotsi hyvin elävi
    Koko Kuusamo ihastu,                         95
    Kun on Martti matkan päälä,
    Poron syöjä polkusessa,
    Kaikki on naiset naurusuussa,
    Isännät iloissa mielin,
    Niin on Martti matkan päällä,               100
    Karjalainen koilamassa,
    Kuuksi päiväksi kululla,
    Iäksi on ilman alla.
    Kulettavat Kuusamohon,
    Tuonne tuomarin tupahan,                    105
    Esivaltojen etehen.
    Koko Kuusamoa kokoutu,
    Lautamies lakitta seiso
    Tuolla tuomarin tuvassa,
    Esivaltojen eessä.                          110
    Vast' on Martti matkan päällä,
    Kun on rautoihin rakettu,
    Kokonansa kolmet rauat
    Yhen miehen ympärillä.
    Kulkemass' on Kuusamosta,                   115
    Oulun linnahan lujahan,
    Enarihin ilkiähän,
    Joss' ei puuttune porohkat,
    Ampuvärkit ei lähene.
    Ain' yhtä ajattelevi,                       120
    Tämä on kasvanut kaloilla,
    Veen kaloilla venynyt,
    Atrioinut ahvenilla,
    Ei siitä sinä ikänä
    Kuletettu Kuusamohon.                       125
    Huttu huimaksi rupesi
    Lähimmäinen miulla ränni;
    Tuli vihat viikolliset,
    Kaukaiset ylenkatsannot,
    Vaikk' oli ennen ystäväni.                  130
    En minä huolinna hyviä,
    Jos olen ottanna urakan,
    Nukuttanut nuoren petran;
    Sinulle sikiät jäävi,
    Kaksin vaatimot vasovi,                     135
    Porot toisen toimittavi.
    Tuliko surma suutimaton,
    Kesken yötä kenkimätön,
    Sian tieän kussa synnyin,
    Paikan kaiken kussa kasvoin,                140
    En tieä sitä sioa
    Kussa kuolo kohtanevi
    Näillä ouoilla ovilla,
    Teillä tietämättömillä.
    Ain' yhtä ajattelevi                        145
    Luojan luotuja sanoja,
    Pyhän synnyn säätämiä.
    Kuu keritä, päivyt päästä,
    Otava yhä opeta
    Näiltä mailta vierahilta,                   150
    Yhä ouoilta ovilta.
    Jopa tuomari tulevi,
    Kemin herra kerkiävi,
    Päästi Martin matkan päältä.
    Ruotsi nyt tuli tuholle                    155
    Veionen Venähen voitti.
    Huttu kulki huikiasti,
    Alle pöytänsä ajaksi,
    Päähän penkin peittelekse,
    Itsekseen itettelekse,                     160
    Parempi olisi ollut,
    Maata koissa korkiassa.
    Vähä nyt tulee väkeä,
    Pieni arvo aartehia,
    Saatu on saalis suurempiki,
    Vähemmälläki väellä'."

Martiskan runoja olivat suureksi osaksi säilyttäneet hänen poikansa
Maksima, joka asui sukutaloa Lonkassa, ja Teppana, joka jo v. 1851
oli muuttanut kotivävyksi Tiirovaaraan eli Koljolaan, nelisen
penikulmaa pohjoiseen Lonkasta. Maksimaa oli Lähteenkorvan johtamalla
runonkeruumatkalla Genetz laulattanut, Teppanaa Berner, ja poikain
laulamista runoista on voitu selvitellä, mitkä toisinnot Lönnrotin
kokoelmissa ovat isän laulamia. Teppana minulle kertoi muutamia
elämäkerrallisia tietoja Martiskasta, jos lienee tapauksia oikein
muistanut.

Hän kertoi olleensa 14 vuoden ikäinen, kun Martiska vietiin vankeuteen,
jossa hän eli 3 vuotta. Hän oli muka päässyt karkaamaan Kajaanin
linnasta viiden muun karjalaisen kanssa, mutta sitten saatu kiinni
ja viety Helsinkiin, jossa kuoli. Teppanan tietojen mukaan vanha
runolaulaja siis olisi v. 1836 uudelleen viety vankeuteen ja kolmen
vuoden kuluttua, v. 1839, kuollut 71 vuoden iässä. Lönnrot laulatti
Martiskaa viidennellä runonkeruuretkellään v. 1834. Siis olisi Martiska
kaksi vuotta tämän tapauksen jälkeen saanut uudelleen lähteä tyrmään,
jossa veljensä Simanan keralla kuoli. Mutta kun Teppana vielä niihin
aikoihin oli hyvin nuori, niin on mahdollista, ettei hän enää hyvin
muistanut isänsä surullisia loppuvaiheita.

Cajan ei mainitse Martiskasta mitään, vaikka hän lopulla vuotta 1836
Lönnrotin keralla matkusti Lonkan kautta. Hänen päiväkirjassaan on
tästä oleskelusta seuraava lyhyt maininta:

"Siinä (Lonkassa) olimme yötä Hilipan kartanossa ja illalla laulo
meille Prokon nainen häälauluja ynnä itkuvirsiä, joista erään
kirjotinki, jos suurellaki tuskalla. Maata pantuamme haasto ämmö meille
vielä pari tarinata, joita mie en outoin sanojen vuoksi ymmärtänyt,
vaan veli L., joka maltto pakinan, aiko ne muistoksi kirjuttaa."



MYÖHEMPI RUNONKERUU VUONNISESSA.


Vuonnisen runoilla on Kalevalan kokoomisessa perustava merkitys. Kun
senvuoksi Lähteenkorva tovereineen seitsenkymmenluvun alussa kävi tässä
kylässä, niin koetettiin kerätä kaikin vielä saatavana olevat runot
niin täydellisesti kuin suinkin, varsinkin Ontrein jälkeläisiltä. Tämä
oli sitäkin tärkeämpää, kun suuri osa Lönnrotin Vuonnisessa keräämistä
runoista on myöhemmin joutunut hukkaan, kuten A.R. Niemi huomauttaa,
eikä hänen laulajainsa runotaidosta sen vuoksi ollut mahdollista saada
muulla tavalla selkoa. Lähteenkorvan kertomus tästä keruusta kuuluu:

"Paras laulaja ei kuitenkaan asu itse kylässä. Kuin Lönnrot v.
1833 syyskuussa, Vuonnisesta Vuokkiniemeen lähtiessään, oli tullut
muutamia virstoja ensin mainitusta kylästä, viittasi yksi soutajista,
jotka olivat Ontrei laulajan vaimo, miniä ja tytär, erästä metsäistä
saarta, sanoen: 'Tuonne vast'edes tulette meillä käymään.' Perhe oli
nimittäin aikonut tulevana kesänä muuttaa sinne asumaan. Samassa
seudussa onkin nyt Ontrein pojan, Jyrin, uudistalo Haapakuotkut,
kuitenkin mantereella, lähellä Piston suuta, joka viisi virstaa
Vuonnisen itäpuolella purkautuu Kuittijärveen. Tarkempimuistoisena kuin
Arhippainen Miihkali hän on erinomaisen uskollisesti säilyttänyt isänsä
runot, jotka osaksi ainoastaan pojan laulamina ovat tallella. -- Kaikki
eepilliset runonsa syksyllä annettuaan hän lauloi tämän lisäksi nyt
vielä muutamia loitsuja sekä karhunpeijaisvirret."

"Jos Kuotkuesta kulkee Pistonjokea myöten muutamia virstoja ylöspäin,
näkee yksinäisen huoneuksen, jossa aivan itsekseen kosken korvalla
asuu vanha perheetön mies, jotakin Karjalassa hyvin harvinaista, sillä
karjalainen ei yleensä yksinäisyyttä rakasta, -- vaikka tosin juuri
Vuonnisen ympärillä on enemmän uudistaloja kuin muualla. Yksin eläjä on
Jyrin vanhempi veli Vasselei. -- Koska hän lapsuuden päivistä saakka
ei ole laulun taitoa harjottanut, niin hän ei ensin tahtonut ruveta
näitä unhotettuja muistoja tapailemaan, kieltäen olevansa runon sukua.
Mutta ukon siihen vihdoin ryhdyttyä näyttihe, että oli hänelläkin
ollut suussa suuri tieto, vaikka muisti nyt jo oli alkanut pettää.
Ihmetyttävä oli kuitenkin veljesten runojen tarkka yhtäpitäväisyys
siinä, minkä ukko muisti, joka parhaiten todistaa Jyrin laulamien
suuren arvon. -- Muuten kaksi Jyrin pojistakin harjoittivat runojen
laulamista, vaan opettajana on heillä olut vieras huonompi laulaja,
eräs kulkijaukko, joka on Kuotkuessa oleskellut."

"Pieni poikkeus, jolla allekirjoittanut (Läht.) kävi Jyrin ja Vasselein
luona, sekä Korpijärven uudisasutuksessa, oli vielä yhdessä suhteessa
varsin miellyttävä. Vähän matkan päässä on eräässä Kuittijärven
saaressa talo, jonka nuori miniä myös osasi runoja laulaa. Mitään
merkillistä uutta näissä runoissa ei ollut, vaan laulettuina suloisella
äänellä ja hyvin vaihtelevalla sävelellä, jonka hento surumielisyys
hyvästi sopi hänen kivuloiseen näköönsä, ne antoivat mitä ihanimman
kuvan lyyrillisestä kansanlaulusta, jota lajia naisten laulut
tavallisesti ovat. Täällä niinkuin usein sain myöskin ihmetellä näiden
luonnonlasten erinomaista muiston tarkkuutta. Mainittu Prokon miniä oli
kylässä kerran pitopäivinä kuullut Latvajärven Arhippaisen Miihkalin
laulavan runonsa Väinämöisen ja Ilmarisen kilpakosinnasta, joka on
hänen pitimpiä. Saman runon lauloi nyt kuulija, vaikka ei siitä sen
enempää kuullut, varsin täydellisenä ja muodoltaankin oivallisena."

"Jo syksyllä oli Harmoinen Ohvo, ollessaan silloin sukulaisensa Jyrin
talossa nuotanvedon aikana majassa, alkanut virsilipastaan virittää,
vaan ukko valitti silloin itseään kipeäksi ja jätti laulamisen kesken,
eikä sen enempää siihen ruvennutkaan. Yhtenä syynä oli epäilemättä,
että hän ei tahtonut taitavamman vaan hiljaisen Jyrin läsnäollessa
näyttää itseään heikommaksi, sillä Ohvo ukko mielellään kehuu
voittaneensa kaikki kaukaisemmatkin tietäjät ja kuulee mielihyvällä
samaa kiitosta muiltakin. Oikeastaan siinä onkin enemmän perää kuin
tavallisesti, ja ukko olikin, muinoista ystävyyttä muistellen, tällä
kertaa kyllä taipuvainen omassa kodissaan tietoansa jakelemaan.
Loitsuistaan hän ei tahtonut kuitenkaan luopua, ja ne harvat
näytekappaleet, jotka niistä sekä ennen että nyt saatiin, eivät
olleetkaan suurempiarvoisia. -- Ohvo oli tällä kertaa laulanut 10
hyvää kertomarunoa sekä päälliseksi yhden loitsun. Kun hänelle niistä
tarjottiin vähäiseksi maksuksi yksi rupla, ei ukko ottanut enempää kuin
puolen, muistaen tietäjän sääntöä 'anna toisen toinen puoli, pahemman
parempi puoli.' Oikeastaan ei sekään ollut aivan luvallista. Eräs
toinen tietäjä, joka itse ei kuitenkaan ruvennut mitenkään tietoansa
ilmoittamaan, sanoi sentähden Ohvosta kovan moitteen, kuullessaan että
hän oli maksua ottanut, koska hänen muka olisi pitänyt ilmaiseksi
auttaa avun tarvitsijaa. Tämä sääntö onkin niin jyrkkä, että ei saa
loitsijaa avonaisesti kiittääkään, joten kerran eräs tietäjä, joka
tämän kirjottajalta oli lukenut poskesta paiseen pois, kiittäessäni
hämmästyen vakuutti, että ei ottanut kiitosta vastaan, ei ollut sitä
kuullutkaan; muuten luku pahansuovain kateudesta oli mitättömäksi
menevä."

       *       *       *       *       *

Kuljeskelimme Vuonnisessa kuin matkailijat, jotka käyvät vanhoilla
merkkipaikoilla.

Yli-Kuittijärven pohjoisin sopukka kapenee kylän kohdalla lyhyeksi
salmeksi ja jatkuu sitten vielä kappaleen matkaa länttä kohti samaan
suuntaan kuin Maanselältä, Lonkan seuduilta juokseva laakso ja joki.
Salmen läntisellä rannalla oli Ontrein talo. Siihen ensinnä poikkesimme
nähdäksemme mainion laulajan asumukset. Taloa hallitsi silloin Ontrein
pojanpoika, Jyrkinen Iivana. Hän näytteli meille muun muassa Ontrein
karhukeihästä, jolla ennen vanhaan lienee monikin kontio surmansa
saanut. Asumaan läksimme vähän kauemmaksi erillään olevaan taloon,
jossa saimmekin siistin huoneen, vaikka asukkaat muuten olivat
jörönlaisia. Sieltä sitten kävimme vähin muuallakin kylällä, muun
muassa tapaamassa Vaassilan pojan poikaa, jylhää, pitkää miestä, jonka
nenä oli uponnut naamaan. Hän ei sanonut runoja osaavansa eikä ruvennut
tapailemaankaan, mutta oli muutoin homman miehiä Vuonnisessa. Hän oli
alkanut entistä suuremmalla tarmolla maatakin viljelemään, olipa
kuokittanut kelpo kydönkin hätävaroilla, joita oli Suomen puolelta
lähetetty Vuonnisen köyhien auttamiseksi ja kielletty ilmaiseksi
jakamasta.

Vuonnisen talot ovat jotenkin hajallaan, niitä lienee puolensadan
vaiheilla. Salmen rannassa seisoo -- seisoi ainakin silloin -- pieni
vähäpätöinen tsässyönä, joka vaatimattomuuden puolesta vei voiton
kaikesta, mitä siihen saakka olimme nähneet. Se ei ollut vähäistäkään
parempi pientä lahonnutta latoa ja kallisteli niin pahasti, että se
oli täytynyt seipäillä pönkitä. Mutta pieni sipulinsa oli silläkin
arvonsa merkkinä katollaan, vaikka se puuttuikin kaikkea yhteyttä
rakennuksen muotojen kanssa, oli kuin seipäällä lävistetty ja sitten
katolle kohotettu. Tämä pieni tsässyönä oli kuin vertauskuva koko tämän
maan nykyisestä hengen viljelyksestä, joka eimmäkseen yhä on lahoavaa
pakanuutta, vaikka siihen onkin oksastettu yksi ja toinen kristinuskon
ulkonainen tunnusmerkki, silmien ristiminen ja kumartaminen ja jonkun
vieraskielisen rukouslauseen lukeminen. Mutta samoin kuin tuo tsässyönä
arvetenkin jo on saanut uudelle sijansa antaa, samoin tuntui tässä
kylässä kaikki muukin käyvän perusteellista uudistusta kohti.

Omituisen sekavilla tunteilla laskimme taas etelää kohti, saattajina
joukko reippaita Vuonnisen naisia. Olimme tosin iloksemme huomanneet,
että tämä köyhä runokylä oli alkanut perustaa toimeentuloaan uudelle
pohjalle ja entistä suuremmalla tarmolla maata viljellä, levitteleidä
kylän kujilta kauemmaksi saloille, missä vain oli kunnollista
maata. Samalla oli kylän ulkomuoto ja elanto melkoisessa määrässä
suomalaistunut. Siellä sanottiin olevan koko paljon hihhulilaisuutta,
joka nopeammin kuin mikään muu muuttaa kansan tavat ja luonnonlaadun.
Mutta toiselta puolen tuskin olimme missään muualla niin selvään
huomanneet, että vanha runoaika oli auttamattomasti katoamassa.

Olimme toverini keralla alkumatkan tavallista miettivämpiä,
kiinnittämättä huomiota naisten pakinoihin Varahvontan kanssa.
Ajatuksemme näyttivät kierrelleen jotenkin samoja latuja, kaiken
katoavaisuutta aprikoiden, koska yht'aikaa melkein kuin sopimuksesta
viritimme tuon tunnetun kauniin laulun:

    "Kas Suomenlahdella hyrskyt
    Ja laajat Laatokan veet,
    Ja vuolaan Tornion tyrskyt
    Ja Maanselän harjanteet,
    Ne halkoo Suomea suurta,
    Ne pilkkoo kansaa sen,
    Ne katkovat Sammon juurta,
    Ei juurru se uudelleen"...

Näillä samoilla taipaleilla se sävel ehkä oli kerran runoilijansakin
mielessä herännyt.



VENEHJÄRVESSÄ SYYSPIMEIDEN ALKAESSA.


    "Metshä raivoh' rupesi"...

Synkkä oli se ilta, jona ensiksi saavuimme Venehjärveen, mutta vielä
synkempiin mielialoihin tulimme. Kylässä vallitsi haikea suru, sillä
edellisenä iltana oli karhu sortanut erään pienen talon ainoan lehmän
ja repinyt hevosen niin pahasti, että siitä enää tuskin kalua tulisi.
Emme olleet kauaakaan istuneet pirtissä, ennenkuin nämä sanomat meille
kerrottiin. Joka talossa oltiin huolissa, sillä kuusi lehmää oli kontio
jo sitä ennen kaatanut. Karhu pimeiden tullen käy niin rohkeaksi, ettet
tiedä miten karjaa siltä säilyttää. Niillä louhisilla vuorilla, jotka
kylän ääressä kohosivat, sanottiin kontion syysaikaan elämöivän yöllä,
niin että ryske ja möry kylään kuului. Silloin se pyrkii ryöstämään
karjan aivan tuliltakin, eikä elukoita ensinkään voida jättää
laitumelle kauemmaksi kylästä.

Karhu on tosiaan näissä seuduissa suurimpia maanvaivoja. Kun miehet
viettävät kaiket talvet kauppamatkoillaan, niin ovat toimet sen
hävittämiseksi hyvin huonoja. Se saa jotenkin häiritsemättä elää ja
liikkua. Ensi lumen sataessa, jolloin juuri olisi jälkiä etsittävä ja
kontio kierrettävä, ovat leivän hankkijat jo kaukana Suomessa, kotona
ovat vain vanhukset ja saamattomat, ja aseetkin ovat niin huonoja, että
tuskin paremmatkaan uskaltavat lähteä metsän kuningasta taisteluun
haastamaan.

Meidän on Etelä-Suomessa, jossa on kulunut mies'ikä siitä, kuin
viimeiset kontiot surmattiin, melkein mahdoton käsittää, missä
ahdistuksessa kansa tämmöisissä oloissa elää. Karjat Vienan Karjalan
puolella ovat niin vähäiset, ettei aina kokonaisen kylänkään karja ole
sen kokoinen kuin meidän puolellamme yhden ainoan talon, ja lisäksi
karjan antimet tuossa leivättömyyden maassa ovat hengen säilyttämiselle
monin verroin tärkeämmät kuin Suomessa. Loppukesästä ihmisten monessa
kylässä täytyy paitsi maidolla elää melkein yksinomaan marjoista,
sienistä ja kaloista, kunnes uutiseen päästään.

Rahvas ei kontiota vastaan näyttänyt tietävän juuri muuta apua
kuin taiat ja loitsut. Joka kevännä karja, ensi kertaa metsälle
laskettaessa, kierretään ja vanhaa runoa laulaen rukoillaan sille armoa
"metsää" vastaan. Naisen, joka tämän tekee, täytyy sitoutua kaiken
sen kesän pitämään piikaista pyhyyttä, muutoin lumot rikkoutuvat.
Nuotti oli yksinkertainen runonuotti, mutta esitettiin verkalleen ja
fermaateilla kuin rukous. Mairittelevin sanoin, soinnukkaalla äänellä
ja helähtelevine sävelkirjauksineen laulettuna se oli erittäin kaunis.

Kontio saa sen vuoksi häiritsemättä sortaa, harva se kesä, karjaa
melkein joka kylässä, sillä kaikkien ympärillä on penikulmittain saloa.

Läksimme seuraavana aamuna Vihtoora Lesosen mökille, jolle viimeinen
suuri vahinko oli tapahtunut. Mökki oli järven rannassa, vähäinen ja
vaatimaton, lapset ryysyisiä ja kituvia, emäntä jotenkin reippaalla
mielellä, mutta Vihtoora itse, komea keski-ikäinen mies, aivan surun ja
epätoivon murtamana. Hän istuskeli sanaa sanomatta yksissä paikoin, ei
puhunut mitään, ei välittänyt kenestään, kova kohtalon isku oli saanut
hänet kerrassaan turtumaan. Leipää ei ollut, ainoat lehmät on karhu
surmannut, ainoan hevosen pilalle repinyt. Sitä hoidettiin nyt --
saunassa, mutta vaikka olikin toiveita, että se jäisi eloon, niin
tuskin siitä enää kunnollista hevosta tulisi.

Tähän puutteeseen ja suruun saatoimme vähäksi aikaa tuoda lievennystä.
Vihtooraa kiitettiin hyväksi runonlaulajaksi, ja jonkun aikaa häntä
puhuteltuaan ja pyydeltyään toverini saikin hänet avaamaan sanaisen
arkun, kun sitten aterian aikana tapasin toverini, oli hän kerrassaan
haltioissaan. Niin kauniita, yksityiskohtia myöten täydellisiä runoja
ei oltu vielä keneltään toiselta saatu koko Vienan Karjalasta! Ja hän
lauloi ylen harvinaisiakin, muun muassa Lemminkäisestä ja Kyllikistä,
Saaren immestä, joita on hyvin vähän kirjaan saatu pohjoiselta
runoalueelta, eikä keneltäkään niin täydellisiä, kuin tältä murheen
murjomalta, köyhältä Venehjärven mieheltä. Edelliset runonkerääjät
olivat yleensä huonosti onnistuneet tässä kylässä, Lönnrot ei siellä
tainnut ensinkään käydä ja Lähteenkorvan ja hänen seuralaistensa
käydessä olivat laulajat tavallisesti olleet kotoa poissa. Iloitsimme
senvuoksi vilpittömästi, että olimme näin hyvälle saaliille sattuneet,
ja toverini hellitti auliisti kukkaronsa nauhoja ja Vihtoora sai
tiedoistaan hyvän palkan. Runojen kirjottamista jatkui koko päivän,
taisi jatkua toistakin, ja syvällä molemmanpuolisella tyytyväisyydellä
erosivat kirjoittaja ja laulaja toisistaan. Hyvässä luottamuksessa
saaliin suuresta arvosta erosimme Venehjärvestä ja kotimaahan tultuamme
annoimme Helsingissä aarteemme Kirjallisuuden Seuran kokoelmiin. Mutta
sitten varsinaiset runontuntijat, joille Vihtooran runoja erityisesti
huomautettiin parhaimpana osana saaliistamme, sanoivatkin niitten
olevan -- Kalevalasta opittuja! Tuo mies, joka tuskin itse osasi lukea,
oli arvatenkin joskus kauppamatkoillaan kuullut Suomessa jonkun lukevan
runoja Kalevalasta ja sillä hyvällä ne olivat jääneet hänen muistiinsa!
Ei ainakaan hänellä Kalevalaa ollut. Toisintojen arvoa ei siis hänen
kauniilla runoillaan ollut. Mutta jäivätpä ne kummana kertomaan, kuinka
muokattu maa runon tajuamiselle ja muistamiselle Vienan Karjalan
rahvaassa yhä vielä on.

Toverini laulattaessa Vihtooraa lähdin Hökkä-Petrin ja Varahvontan
keralla virittämään pyssyjä lehmän haaskalle, jonka karhu oli
surmapaikalta laahannut kauemmaksi metsän sisään. Petri oli toimelias
mies, ja ainoastaan varain puute esti häntä ryhtymästä vielä
tehokkaampiin keinoihin kontion karkoittamiseksi kylänsä mailta.
Hän oli hankkinut suuren vanhanaikaisen perästä panostettavan
sotilaskiväärin ja saanut vielä toisen rihlan lainaksi, ja näitä
lähdimme salolle viemään.

Sousimme kappaleen matkaa Venehjärveä ja laskimme maihin eräässä
paikassa, jossa pienen ojan varsilla kasvoi jylhä kuusikko ja soisella
maalla metsän alla sammalta ja heinää. Ilma oli aivan tyyni, vaikka
raskaassa pilvessä, ja kamala hiljaisuus vallitsi salolla.

Nousimme siinä maihin, olostellen ja liikkuen itsekin niin ääneti kuin
suinkin, astuimme suoniitylle, jossa en mitään erikoisempaa huomannut,
kunnes molemmat saattajani osottivat, missä sammalen lähteneen
maasta, missä selviä kynsien jälkiä, missä tallattuja paikkoja, missä
verta. Näitä merkkejä he olivat jo aikaisemmin tutkineet ja niistä
kuin kirjasta lukeneet kamalan kertomuksen korvessa tapahtuneesta
rikoksesta. Heidän päätelmänsä olivat nopeat, luontevat ja niin
sattuvat, että paikalla tulin vakuutetuksi; siitä, että niin juuri
oli kaikki tapahtunut. Nämä verekset murhan jäljet ja ympäristössä
kiertelevän murhamiehen aavistettu läheisyys loivat kammottavan
tunnelman hämärälle salolle.

Petri osoitti, missä kontio oli lehmän suolta vienyt, miten se oli sitä
raahannut vuoreen, hän seurasi verestä jälkeä, näytti erästä paikkaa,
jossa se oli kevyesti heittänyt sortamansa elukan kaatuneen hongan
yli, sanalla sanoen, koko tapauksen hän kuvasi meille ilmi elävänä.
Kontio oli kuljettanut lehmän kallion taa korpeen ja siellä jättänyt sen
vähäiselle niittyaukolle, käyden sitä siinä syömässä. Hiljaa hiipien
lähestyimme tuota paikkaa siinä turhassa toivossa, että tapaisimme
kontion paraillaan haaskalla, mutta kuulimme vain jo matkan päähän
suurten kärpästen pörinää haaskalta ja tunsimme pian tukahuttavan
löyhkän, joka siitä levisi. Mutta kontiosta ei kuulunut hiiskaustakaan,
vaikka olimme pehmeässä hyllyvässä sammalessa lähestyneet risunkaan
rasahtamatta.

Heti senjälkeen kun karhu oli lehmän kaatanut ja haaska löydetty,
oli pari Venehjärven nuorta miestä lähtenyt ja rakentanut sen viereen
nuoriin kuusiin lavan, jolla he yön väjyivät. Mukaan oli otettu kolmas
mies, joka oli vienyt jäljet takaisin, koska karhun sanottiin ylen
tarkasti ottavan jäljistä selkoa, onko haaskalla kävijä myös pois
lähtenyt. Ainoastaan siinä tapauksessa se uskaltaa lähestyä. Miehet
olivat maanneet lavalla hiljaa kuin hiiret, kontiota odotellen. Kun
päivä aleni ja salolle laskeusi elokuunyön synkkä tummuus, oli samalla
kammo hiipinyt miesten mieleen, kaikki vanhat kummat ja pelotukset
virinneet, ja he olivat henkeään pidätellen kuunnelleet, milloin kontio
lähestyisi. Vihdoin viimeisten ruskojen sammuttua, yön vaivuttua
korpeen, kaikkien äänien vaiettua, olivat he alkaneet kuulla hiljaista
tassutusta, joka ensinnä etäämpänä kierrellen yhä läheni, ajaksi
taukosi ja jälleen läheni, kunnes he tunsivat pedon olevan paikalla.
He kuulivat sen raskaan hengityksen, miten se nuuski ja haisteli,
etsi lähiseudun joka suuntaan ja aina pysähtyi moneksi minuutiksi
kuuntelemaan. Vihdoin oli se kiertänyt pienen niittyaukon ympärinsä,
vaikk'eivät sitä pimeän vuoksi erottaneet, kulkenut kuuset lavoineenkin
samaan kierrokseen, haistellut jälkiä ja huomannut ne pois viedyksi,
mutta siitä huolimatta tutkinut vielä koko kierroksenkin, ennenkuin
haaskalle lähti. Enemmän vainottujen kuin vainoojain tunteilla olivat
miehet kuunnelleet sen askaroimisia, kuulleet sen lähenemistään
lähenevän ja vihdoin pysähtyvän heidän kuusiensa juurelle ja vainuavan
ylöspäin. Haisteltuaan haisteltavansa se oli sevännyt nuorta närettä,
joka kannatti yhtä lavan kulmaa, ja kaikin voimin sitä ravistellut,
niin että koko lava huojui ja miehet pelästyivät niin, etteivät
uskaltaneet ampua. Pelkäsivät kontion rupeavan kuuseen kiipeämään,
jos olisivat pyssynsä laukaisseet. Ehkä eivät olisi nähneet hyvin
tähdätäkään, koska kuusien juurella oli pilkkopimeä, vaikkei lava ollut
kovinkaan korkealla maasta. Kun ei kuusista mitään kuulunut, oli kontio
vihdoin uskaltanut mennä haaskalle ja sitä jonkun aikaa revittyään
lähtenyt pois tallustelemaan. Eräässä kohdassa, jossa oli vähän
valoisempi, luulivat miehet kontion näkevänsä ja olivat vihdoinkin sitä
kohti laukaisseet. Mutta kontio oli vain vähän suuremmalla kiireellä
juossut matkoihinsa, että metsä ryskyi, ja aamulla tutkittaessa
huomattiin, että sillä kohtaa olikin ollut kanto karhun ja ampujan
välissä, ja kantoon oli luoti käynyt. Reikää näytettiin minullekin.

Kun ei kontiota tällä tavalla saatu, viritti Petri haaskalle kaksi
pyssyä. Itse hän katsoi pyssyjen paikat, sitoi ne puuhun tai kantoon
kiinni, tähtäsi osapuilleen ja lähti sitten nelinryömin konttaamaan
ampumalinjan poikki. Varahvontta tarkkaan tähtäsi, että luoti olisi
käynyt hänen olkapäähänsä, jolla kohdalla kontion sydämen arveltiin
olevan. Juuri sitä tähtäystä myöden kiinnitettiin sitten liipasimesta
lanka vähän kauemmaksi toiseen kantoon, iskuri viritettiin ja pyssy
peitettiin kokonaan tuohilla, jotka sitä sekä salasivat että suojelivat
kastumasta. Samoin kiinnitettiin, tähdättiin ja peitettiin toinen
rihla. Jos siis karhu satuttaisi jompaakumpaa lankaa -- taikka kuka muu
hyvänsä -- niin saisi varman kuoleman.

Siihen jätettiin pyssyt, mutta turhaksi jäi sillä kertaa tämä yritys.
Toisen pyssyistä oli korppi laukaissut haaskalla käydessään ja
langalle istahtaissaan, ja hengellään saanut maksaa retkensä. Karhu oli
ollut korppia viisaampi.

Seurattuaan mukanamme kautta Vienan Karjalan oli Varahvontta vihdoin
saanut saatella meidät omaan kotikyläänsä, jossa hän liikkui
suuremmalla varmuudella kuin muualla ja arvatenkin esiintyi entistä
varmempana kyläläistensäkin kesken, sillä hän oli sekä omasta että
heidän mielestään kaikin puolin vaurastunut entisestään. Laiha
näivettynyt ukko oli kesän kuluessa vähitellen verestynyt ja turvonnut,
kasvot olivat saaneet täyden värin, parta versonut, ryhti reipastunut,
niin että hänen kotikylänsä naiset, jotka yleensä tämmöisiin seikkoihin
kiinnittivät enemmän huomiota, tuon tuostakin ihmetellen lausuivat: "A
voi, voi, kuinka se Varahvontta on pulskistunut!" Varahvontta myhäili
tämmöistä kiitosta kuullessaan. Se oli hänelle mieleen, sillä ennen oli
hän ollut kylän huonoimpia eläjiä, hänen talonsa kylän viheliäisimpiä.

Meillä oli täysi syy olla häneen tyytyväiset. Hän oli ollut luotettava,
joskaan ei kovin älykäs kielimestari, oli uskollisesti hoitanut
tavaroitamme ja auliisti meitä palvellut. Varsinkin alussa, ennenkuin
oli päätetty, pitkäksikö aikaa hän palvelukseemme jäisi, hän vartioksi
jokaista liikettämme ja silmäystämme voidakseen täyttää tahtomme,
ennenkuin ennätimme sitä vielä lausuakaan. Olimme hänet kesän kuluessa,
jo ennen Vienan merelle lähtemistä, vaatettaneet uudestaan kiireestä
kantapäähän, ja hän olikin lopulta koko muhkea. Melkeinpä hänen suurin
voittonsa oli, että hän jo oli kotokylässään saanut kadehtijoitakin.

Sitä hän vain silloin tällöin huokaili, että nämä hyvät päivät nyt
olivat päättymässä. Meidän lähdettyämme alkaisi entinen kurjuus
uudestaan. Mutta vielä oli armon aikaa pari viikkoa jäljellä, ja
tultuaan herroineen, tavaroineen kotikyläänsä hän pikemmin vähän
pöyhistyi entisestään, vieläpä meitäkin kohtaan, kohdellen meitä
kuin suojattejaan. Mutta palveluksensa hän siitä huolimatta täytti
moitteettomasti.

Hänen mahtailunsa ja sen pettävä pohja tulivat kylläkin ilmeekkäästi
näkyviin eräänä iltana, meidän kulutellessa viimeisiä hämyhetkiä
ennen maata menoa kortin peluussa. Siihen olimme silloin tällöin
turvautuneet, kun aika alkoi käydä liian pitkäksi. Pelasimme kolmen
miehen ruplan nakkia, pelimarkkoina erivärisiä paperiliuskoja, kiväärin
kuulia y.m. Oli meillä sadankintuhannen ruplan seteleitä. Siinä
ei tietenkään pienistä summista pelattu, toisinaan oli miljooneja
pöydällä, yksi saattoi vaurastua ylen pohataksi, toinen samalla
joutua kerjäläistäkin köyhemmäksi. Semmoista se on tuo uhkapeli,
johon Varahvontta muutoin vanhastaan näytti olevan tottunut. Hän
eli kaikesta sydämestään mukana pelin vaiheissa, innostui ja taas
nolostui, sen mukaan kuin pelionni vaihteli, ollen kaikessa paitsi
oveluudessa täydellinen karjalainen. Köyhänä ja velassa ollessaan --
ja se kohtalo häntä enimmäkseen pelissäkin seurasi -- hän näytti niin
surkealta ja nöyrältä ja raaviskeli korvallistaan aivan samanlaisena,
jommoisena olimme hänet ensiksi nähneet. Raskaasti huokaillen hän
yritti sekaan pientä petostakin, jonka kuitenkin Kusti säälimättä
paljasti, ja pyysi nöyrästi lainaksi ruplia siltä, joka kulloinkin
sattui pohatta olemaan... Vaati sitten päättävästi, että kakkoset oli
poistettava pelistä. Tämäkö se lienee vaikuttanut, tosiaan sattui
kerran käännähtämään onnenpyörä, ja hän voitti kaikki mitä oli
pöydällä. "Slava tebje hospodi!" pääsi Varahvontalta ja ahnaasti hän
kahmasi itselleen ne sadattuhannet, jotka olivat pöydälle kokoontuneet.
Kustista ja minusta tuli pietit, tuli monta kertaa peräkkäin,
Varahvontta yhä voitti, täytyi tehdä lisää rahaa, ja hän oli vihdoin
parinkymmenen miljoonan omistaja ja me korvia myöten hänelle velassa.
Kuta enemmän hän rikastui, sitä tyytyväisemmäksi hän kävi, kasvot
alkoivat loistaa, sitten hän rupesi jääryttelemään erästä tuttua
Jyvöälahden pohattaa, jonka palveluksessa oli ollut, ja eli kokonaan
siinä mielialassa, ikäänkuin olisi tämä ollut täyttä totta, hoki "on
rahhoo, on rahhoo", ajatteli ääneensä, röyhenteli itseään, mäiskäytti
sitten kortit pöytään, niin että rikut lentelivät, ja huudahti, että
nyt se vasta alkaa peli käydä, kun luonto nousee.

Mutta Varahvontta ei tiennyt, mitä Kroisos tiesi, kun hänet kuolemaan
vietiin, ja mitenpä olisi tiennytkään. Harvoin pysyy onni yhdelle
ihmiselle alati uskollisena. Ja niin tapahtui, että hänenkin
mahtavuutensa ohessa korkeimmillaan lankeemus oli lähellä. Alkoi tulla
muutamia pietejä, mutta Varahvontta vain hoki: "On rahhoo, on rahhoo"
ja suoritti ne oijeti käteisellä, kunnes murtoisku tuli. Pöydälle oli
jälleen kokoontunut kammottavan suuri omaisuus, Kusti siitä tappeli
kahdenkesken Varahvontan keralla, ja kovalle siinä otti kummallakin
puolella. Varahvontalla oli vain yksi valtti, mutta se oli kuningas,
ja hän pysyi vahvassa luottamuksessa viimeiseen saakka, kunnes
ratkaisevalla tikillä Kusti löi valttiässän pöytään. "Arhankeli!"
huudahti Varahvontta melkein pyörtyen, älyten silmänräpäyksessä
onnettomuutensa suuruuden. Yhdellä iskulla menivät ukon kaikki varat
ja vielä paljon lisää, niin että hän samalla oli korviaan myöten
velassa. Oli toden totta sääli nähdä häntä, vaikka kaikki olikin vain
leikkiä. Niin äkkiä hän kukistui ilmalinnoistaan todellisuuteen, muisti
mökkiraiskan, joka hänellä oli mäen päällä, ja näytti hetken aivan
menehtyneeltä.

Kävimme seuraavana päivänä hänen kotonaan. Kun veljekset olivat
talon jakaneet, oli Varahvontan osalle tullut uuden perustaminen,
eikä hänellä tahtonut riittää voimia sen rakentamiseen. Se oli niin
viheliäinen, huonosti katettu, permanto keskeneräinen, ikkunat
repaleiset, sisältä homeinen ja kostea, että syvä sääli valtasi
mielen, kun astuimme hänen kynnyksensä poikki matalasta ovesta,
jonka kamanaa niska kynti. Siellä odottivat meitä mökin emäntä ja
pieni, siististi puettu, punaposkinen tyttö, uusi isän tuoma punainen
otsipaikka otsallaan. Meille lahjaksi oli emäntä kummallekin varustanut
nenäliinan, jonka pienuus ja karkeus sitä syvemmin kiitti antajaansa.
Tässä viheliäisessä majassa he olivat kestäneet talven ankaruuden,
enkä käsitä, miten he olivat voineet terveytensä säilyttää. Mutta
tyytyväisiä he ainakin nyt olivat, emäntä oli lainannut samovaaran
naapurista ja Varahvontta hoiti sitä nyt isäntänä oman pöytänsä päässä.
Se etu tämän puolen köyhillä kuitenkin oli, että kaikilla miehillä
oli oikeus maahan, ja köyhyydestään huolimatta he sen vuoksi olivat
yhteiskunnallisessa suhteessa tasa-arvoiset rikkaampien kanssa. Heidän
äänensä painoi saman verran yhteisissä asioissa kuin varallisempainkin,
-- vaikka tietysti rikkaus kaikesta huolimatta lopulta sielläkin
puolensa piti ja hankki omistajalleen painonsa mukaisen mahdin.



HELMIJOELLA.


Palatessamme Vuonnisesta olimme Ponkalahdessa kortteeria talossa, jonka
isäntä näytteli kahta kaunista helmeä, joita mielin saada omakseni.
Vuonnisessa olin jo Vaassilan pojanpojalta ostanut puolellatoista
ruplalla melkoisen litteän helmen, "stauhan", joita ei pidetty yhtä
arvokkaina kuin pyöreitä, mutta joka kauniilla hopeisella, vähän
ruusunpunaiseen kiehtavalla hohdollaan kokonaan lumosi minut. Maksamani
hinta oli minusta ylen halpa. Ponkalahden isännän helmet olivat vielä
suuremmat, veden väriset, ja varsinkin toinen oli niin moitteettoman
pyöreä, että tuskin vakaantui paikalleen, kun se pöydälle pantiin
-- se oli ratkaiseva koe helmen pyöreyden osoittamiseksi. Tarjosin
hänelle niistä repeterikiväärini ja kaikki luodit, ruudit ja patruunat,
mitä minulla oli, siis hyvinkin suuren hinnan, vaikka kivääri ei
enää ollutkaan uuden arvoinen. Mutta hän vaati vielä kymmentä ruplaa
lisäksi, ja niin suuri oli kiihkoni, että vielä nekin hellitin ja
pääsin helmien onnelliseksi omistajaksi. Kun isäntä oli maksanut
molemmista helmistä yhteensä 16 ruplaa, niin sai hän kiväärini 6:lla.
Huonoa kauppaani puolustelin itsekseni sillä, että rihla täällä tekisi
enemmän hyötyä, metsän raivoon ruvetessa, kuin seinälläni Helsingissä.

Helmenpyynti on Vienan Karjalassa vanha elinkeino. Ja sitä on paitsi
omissa joissa harjoitettu laajalti Suomenkin puolella. Jo Kustaa Vaasan
aikoina valitettiin, että rajantakaiset karjalaiset helmestivät kaikki
Pohjois-Suomen joet ja kuningas antoi erikoisia määräyksiä siitä,
että heitä oli siitä estettävä. Mutta ei ole tietoa siitä, että nuo
määräykset olisivat auttaneet. Kuolajärvellä kuuluvat jokirannat olevan
täynnään vanhoja sammaltuneita kuorikasoja karjalaisten nostamista
simpukoista. Vielä tarkemmin he ovat pyytäneet joet omalla puolellaan.
Runomailla mainittiin parhaaksi helmijoeksi Piston jokea, joka
laskee Ylä-Kuittijärveen puolen penikulmaa Vuonnisesta itään. Mutta
Pistojokeakin valitettiin jo loppuun pyydetyksi. Mainittuna kesänä oli
saalis kuitenkin ollut tavallista suurempi, koska vesi oli matalammalla
kuin miesmuistiin, ja syvimmätkin haudat sen vuoksi, ynnä kosket,
voitiin saaliistaan puhdistaa. Pistojoen helmet ovat hyvässä maineessa
kirkkaudestaan. Ponkalahdessa ostamani olivat parhaat, mitä oli sinä
kesänä saatu. Ne oli sattumalta löytänyt muuan köyhä mies, jonka mökki
oli Piston viimeisen kosken liepeessä.

Sitä myöden kun oli likimailta saanti huonontunut, oli simpukan
pyytäjäin kuitenkin täytynyt vaeltaa yhä kauemmaksi ja kauemmaksi
helmiä etsimään. Hyvässä maineessa oli siihen aikaan varsinkin Kieretin
joki, joka virtaa Kieretin järven läpi ja mutkiteltuaan laskee
Kannanlahteen Kieretin kauppalan kohdalla. Sekin jo kuitenkin alkoi
olla puhtaaksi pyydettynä, kun sen varrella oli oleskellut kymmeniä
miehiä kaiket suvet. Varahvontta kertoi sen varrella yhden kesän
viettäneensä kuuden muun miehen kanssa, jotka olivat muodostaneet
yhtiön, jakaakseen tasan menot ja saaliit. Saalis olikin ollut erittäin
hyvä, mutta elantorahat loppuivat kesken, niin että miesten täytyi
lähteä kotimatkalle kesken työtä, vieläpä ruveta matkalla helmiä
myymään, saadakseen ruokansa maksetuksi. Noissa etäisissä köyhissä
seuduissa saivat he antautua erään pohatan armoille, joka ei yhtä eikä
kahta ostanut, vaan kaikista helmistä yhteensä maksoi sata ruplaa,
juotettuaan ensinnä miehet kelpo humalaan. Samoista helmistä sai sitten
ostaja kolmesataa ruplaa.

Vielä paremmaksi Kieretinkin jokea mainittiin Umman jokea, joka on
Kuolan niemimaalla, ei aivan kaukana Kannanlahdesta. Mutta kaikilla
ei ollut varoja lähteä niin pitkille matkoille. Sen vuoksi oli käynyt
tavaksi, että pohatat lähettivät palkattuja miehiä etäisemmille
seuduille helmestämään. Tietysti olisi näitten renkien ollut helppo
salata omaksi hyväkseen parhaat saaliinsa, ja kun se ei kuitenkaan
kuulunut tapahtuvan, niin osoitti se vaan, että karjalaisen rehellisyys
on niitä ihmeellisimpiä asioita maan päällä.

Helmenpyynti on laadultaan juuri sellaista elinkeinoa, joka karjalaisen
luonnetta viehättää. Se ei ole raskasta, on tavallaan vapaata ja
seikkailevaa, jopa jännittävääkin, ja aina on siinä tarjona suuren
voiton viettelys.

       *       *       *       *       *

Tsenan vesiin laskee Suomen rajalta, Lapukasta ja muista järvistä joki,
joka oli ennen ollut hyvä simpukkajoki, eikä vieläkään aivan tyhjäksi
pyydetty. Kun siellä kuului paraillaankin olevan eräs pyytäjä, niin
päätimme lähteä siellä käymään, nähdäksemme pyyntihomman ja itsekin
onneamme koettaaksemme.

Helmenpyynti on kuin arpapeliä... entäpäs jos Luonnotar olikin meille
määrännyt hyvin helposti saavutettavan voiton.

Soudettuamme Venehjärven eteläpäähän jätimme tavaramme Niskalan
hyvään uutistaloon, saimme sieltä nuoren isännän oppaaksi ja lähdimme
sitten tyhjällä veneellä helmijoelle. Joki ei tosin ollut aivan
isovetinen, mutta ei kovin vähäinenkään. Suupuolestaan se oli pitkät
matkat kauniina leveänlaisena suvantona, ylempänä kapeni vinoiksi
ja pieniksi koskiksi, leveten aina vähän väliä järviksi. Vesi oli
selvää ja läpinäkyvää, joten siinä näki jotenkin syvälle. Tämä muutoin
lienee oleellinen ehto kauniitten helmien syntymiselle, ainakin se on
välttämätön ehto pyynnin menestymiselle.

Sieltä löytyikin lautallaan virumasta tuo mainittu mies, pörhöisenä
ja ränsistyneenä, jommoiseksi ihminen käy viikottain makaillessaan
eräsaunoissa, varsinkin moisissa ammateissa rähjätessään. Hän oli kuin
simpukan pyytäjäksi luotu, sillä luonto oli hänelle antanut epäparia
jalat, toisen niin lyhyen, että muu työ oli hänelle vaivaloista. Hän
kertoi muutamia päiviä aikaisemmin löytäneensä hyvän "usniekan", s.o.
pitkulaisen helmen, jolla on vöitä ympärillään, mutta oli ennättänyt
sen jo myydä, niin ettemme saaneet sitä nähdä.

Helmen pyyntöä harjoittivat karjalaiset pääasiallisesti kolmella
tavalla, saahkua vetämällä, lautalla ja kaalaamalla.

Saahku on lyhyesti kerrottuna verkkopussi, joka liikkuu pitkin pohjaa
lyhyillä suksilla, suu selällään kuin hauella ja alaleukana terävä
rauta, joka haukkaa pohjasta hietaa. Hieta valuu tietysti verkosta
heti takaisin sinne mistä on tullutkin, mutta sen sisässä olleet
simpukan kuoret jäävät verkkopussiin. Saahkua käytetään semmoisilla
paikoilla, missä vesi on niin syvää ja sekaista, ettei katsomalla voi
saada kuoria pohjasta. Saahkua hoitaa tavallisesti kaksi miestä, toinen
soutaa, toinen heittää saahkun ja lappaa ulos köyden. Tavallisesti
pannaan köysi kulkemaan vitaan virran poikki ja toisella rannalla
kiinnitetään vene hangasta hienolla vitsalla paaluun, joka useinkin
vitsoineen on tavallisempani simpukkapaikkain ääressä varalla. Sitten
alkaa vetäminen, joka on varsin raskasta -- etenkin jos saahku sattuu
iskemään kiinni vanhaan juurakkoon tai muuhun esteeseen, mitä on
pohjassa. Hyvillä simpukkapaikoilla saattaa saada monta kymmentä kuorta
yhdellä kertaa, mutta hyvin tavallista on, että saapi tyhjään kiskoa
ikäviin asti.

Virroissa, missä vettä on niin vahvalti, että käsi ulottuu pohjaan,
pyynti tapahtuu lautalla. Lautta kootaan kuivista hongista, on vain sen
kokoinen, että nipin napin miehen kantaa, yhteen kulmaan tehdään reikä
ja kyljellään maaten pyydystäjä siitä tähyää pohjaan, missä kuoria on.
Reiän ympärille kootaan heinistä kehä, jottei siihen pääse syrjästä
päivän valoa tunkeutumaan. Siten on helpompi nähdä pohjaan, niinkuin
varmaan jokainen on huomannut, katsellessaan veneen varjon puolella
syvällä uiskentelevia kaloja. Lautta varjostaa näin vielä paremmin,
ja sen alla pohja tosiaankin näkyy parikin syltä syvältä erinomaisen
selvään, jos vesi on jotakuinkin läpinäkyvää. Aseena on pyydystäjällä
toisessa kädessä pitkä ohut tanko, jonka päähän on kiinnitetty
rautanäpeistä tehty koura. Se on melkein sen muotoinen, kuin kehäksi
käännetty ahrain, piikit vain ovat koko joukon pidemmät ja kokoon
taivutetut, ikäänkuin sormet niitä koottaessa jotain pientä esinettä
ottamaan. Tällä kouralla pyydystäjä hiljalleen ohjaa lauttaansa virran
mukana ja kuoren nähdessään pistää sen näppeihin, jotka sen verran
joustavat, että kuori niiden väliin painuu, jonka jälkeen saalis
nostetaan lautalle. Toisen tangon päässä on pieni haavi. Kuoret
seisovat pohjassa pystyssä, tavallisesti puhtaassa hiekkapohjassa,
josta ne helposti erottaa. Toisin paikoin niitä saattaa olla oikea
metsä, pipo pivon vieressä, ja pyydystäjä saattaa rupeamaksi ankkuroida
lauttansa upokaskivellä. Auringonvalon leikki hiekkapohjassa, koko
tuo salattu vedenalainen maailma, tekee tämän pyynnin varsinkin
oudolle erinomaisen viehättäväksi, oikeaksi aarteen etsimiseksi,
vaikkei pyytäjän tarvitsekaan kuoria kauan availla huomatakseen,
kuinka armotonta luomakunnan hävittämistä pyynti todenteolla on. Mutta
toiselta puolen lautalla hänelle selviää sen luonnonkäsityksen syvyys
ja ihanuus, joka käsittää helmet syntyneiksi Väinämön ilonkyynelistä
hänen kannelta soittaessaan, kaikkien eläinten ja haltijain
kokoonnuttua soittoa kuulemaan. Tässä karussa Pohjolassa helmi on ainoa
aarre, joka sillä tavalla saattoi kansan mielikuvitusta kiinnittää.

Kaalaamalla pyydetään simpukoita hyvin matalasta vedestä, etupäässä
koskista. Siihen ei muuta taitoa tarvita, kuin että pyytäjä vetää
housut jalastaan tai käärii ne korkealle ja sitten kivien välistä
kopeloi käteensä kuoret, joita alussa on tuntemalla hieman vaikea
erottaa pienistä samanmuotoisista kivistä. Hyvin pian oppii kuitenkin
tuntemaan, kivikö vai kuori käteen sattuu. Saman paateron onkaloista
voi useinkin tavata paljon kuoria, jotka ovat kaivautuneet koloihin
kokoontuneeseen hiekkaan.

Sousimme jokea kappaleen matkaa pienelle koskelle, jossa vesi oli niin
vähissä, että helposti saattoi kahlata sen poikki. Löysimme pohjasta,
kivien välistä hyvänkin joukon litteitä kaksikuorisia helmisimpukoita,
kasailimme niitä jonkun satakunnan rannalle ja aloimme niitä aukoa,
mutta löytämättä pienintäkään helmenmurusta. Helmi onkin kuoressa
tilapäinen epäsäännöllinen muodostus, tavallaan tauti. Kuoren sisään
joutuu joku vieras hitunen, rikka tai loiseläin, joka ärsyttää
eläimen pehmeitä osia. Kuoresta silloin alkaa sen päälle kokoontua
helmiäisainetta; kerros kerroksen päälle, kunnes siitä muodostuu kirkas
hohtava helmi, missä suurempi, missä pienempi, missä pyöreä, missä
latuska, munuamainen tai toisessa päästään paksumpi kuin päärynä. Mutta
kun muodostus on tilapäinen, niin on se harvinainenkin.

Tavallisesti saa koota ja avata tuhansia kuoria, ennenkuin yksikään
helmi löytyy, ja tämäkin on usein melkein arvoton. Tottuneet
helmenpyytäjät jo heti kuoresta sanovat näkevänsä, milloin siinä
on suurempi helmi; se muka on kipparaan kääntynyt ja usein vielä
sammalinenkin vanhuuttaan. Kun he semmoisen käsittävät joen pohjasta,
niin melovat tavallisesti suoraa päätä maihin karsikkoa tekemään.

Tähän pyyntiin nimittäin vielä liittyy monta vanhaa taikauskoa ja
temppua. "Karsikot" ovat vanha uhri. Saalispaikan kohdalta karsitaan
rannalta joku puu, tavallisesti kuusen latvapuolesta sylen mitalta
oksat pois. Näitä uhripuita näkee tuon tuostakin jokien varsilla, missä
helmenpyytäjät ovat ammattiansa harjoittaneet. Toinen taikatemppu on
se, että muka veden haltijoita tulee lepyttää kaikenlaisella äänen
pitämisellä, jos mieli hyvää saalista toivoa. Sitä varten oli Niskalan
vanha isäntä varustanut tuohiluikun veneeseemme. Ammattipyytäjät
availevat kuorensa ruoka-aikoina. Ainoastaan jos pyytäjä sattuu
saamaan erittäin merkillisen kuoren, laskee hän heti rantaan
sitä avaamaan ja ehkä karsikkoa tekemään. Kun kuoret on avattu,
alkavat miehet useinkin ennen levolle menemistä joikua ja laulaa,
hyvitelläkseen vedenhaltijaa. Kovasydäminen onkin veden emäntä, jos
voi jäädä kylmäksi, kun partasuut uroot mairittetevin sanoin ja
viehättävällä nuotilla häntä rukoilevat:

    Vellamo vejen emäntä,
    Vejen eukko ruokorinta,
    Anna mulle antimesi...

Oleskelimme joella sen päivän toivoen yhä, että joko itse löytäisimme
helmen, taikka edes se varsinainen pyytäjä, jonka hommia siellä
katselimme. Mutta suotta porkkasimme kosken, suotta tähyilimme lautalta
pohjaa ja pistelimme näppeihin kuoria, suotta molemmat miehemme
vetelivät saahkua apajan toisensa jälkeen, valokuvat tästä somasta
pyyntihommasta olivat ainoat saaliimme. Mutta majataloomme päästessämme
päättelimme kuitenkin, ettemme olleet monta niinkään hupaista päivää
matkallamme viettäneet. Ellei pyynti olisi ollut niin säälimätöntä
luonnon hävitystä, niin ehkä olisimme joella viettäneet toisenkin
päivän.

Niskalasta kuljimme sitten vesitietä takaisin Tsenaan ja sen ohi
Köynäsjärven eteläpäähän, josta tavaramme kuljetettiin hevosilla
Kivijärveen. Mutta lopullisesti emme Venehjärvestä vielä eronneet.
Olimme päättäneet tulla sinne piankin uudelleen kyläjuhlille, näkemään
pakanallista uhritoimitusta, joka ainoastaan siinä kylässä on
kristinuskon turvissa säilynyt nykyaikoihin saakka.



VIENAN KARJALAN VALTATIELLÄ.


Olisimme Niskalassa viihtyneet kauemminkin, sillä siistissä, hyvin
rakennetussa uudistalossa oli käytettävänämme laaja, rakennuksen poikki
kulkeva vierashuone, ja väki oli, vaikka hiljaista, luotettavaa ja
suoraa. Tuumailimme myös käydä erään loitsijan luona, mutta hänestä
oli kuulunut niin paljon kaikenlaisia rosvojuttuja, että se matka sai
jäädä. Tuskinpa häneltä olisikaan saanut muuta kuin loitsuja, joista
koko kylä on ollut ennen tunnettu.

Palasimme veneellä takaisin Tsenaan samaa tietä kuin olimme tulleetkin
ja sousimme sieltä edelleen Köynäsjärven eteläpäähän, josta lähtee
Kivijärveen Karjalan tieksi oikein kunnollinen tie. Mutta se onkin koko
Kuittijärven vesistön valtareitti Suomeen. Parin penikulman taipaleella
ovat suot silloitetut -- minkä niitä on, kapea kaistale siellä täällä
-- niin että väliä pääsi kauttaaltaan hevosella kulkemaan. Mutta
rattaille emme kuitenkaan tavaroitamme panneet, niinkuin edellisellä
kerralla päinvastaiseen suuntaan kulkiessamme, sillä niin koleata ja
kivikkoa oli tuo hyvä tie kuitenkin, etteivät tavarat olisi monta
sellaista matkaa kestäneet. Päätimme siis matkustaa reellä ja ottaa
kolme hevosta, etteivät kuormat tulisi liian raskaita.

Niskalan väki oli hyvin halukasta suorittamaan tämän kyydin, vaikka
heidän sitä varten täytyi maisin tyhjin rein matkata erämaan ja jokien
poikki penikulman toista Köynäsjärven päähän. Siellä he jo olivat
vastassa meidän saapuessamme, tavarat jaettiin kuormiin ja lähdettiin
matkaan, niin että "reet rasasivat" ja jalakset kiljuivat, niinkuin
tämä kansa on vuosituhannen matkannut. Itse astuimme ja kuljimme
mielestämme kuin huvimatkalla, kun saimme kerrankin tyhjinä miehinä
astua.

Köynään järven rannalle saapuvat usein laukkumiesten syksyllä Suomeen
lähtiessä omaiset heitä saattamaan. Lönnrot tapasi siellä neljännellä
retkellään, Kivijärvestä Vuokkiniemeen matkatessaan, erään tämmöisen
retkikunnan, joka juuri hyvästeli saattajiaan, ja kirjottaa siitä:

"Siellä tapasimme kansanjoukon, jossa muutamat ääneensä itkivät,
toiset hiljaa nyyhkyttivät ja toisilla kuvastui suru muun muotoisena
kasvoista. Siinä oli joukko Vuokkiniemen kyläin talojen poikia ja
heidän saattajiaan. Edelliset olivat, tavaralaukut selässään, matkalla
rajan yli Suomeen, heidän sukulaistensa taas, jotka olivat saattaneet
heitä tähän asti, piti palata kotiin. Siinä oli edessä ero, jospa
ei ainaiseksi, niin ainakin koko talveksi. Äidit itkivät poikiaan,
vaimot miehiään, tytöt veljiään, ehkäpä joku sulhastaankin. Monet
vastoinkäymiset, suuret onnettomuudet saattoivat kohdata heitä,
ennenkuin puolen vuoden kuluttua taas olivat palanneet tähän samaan
paikkaan. Lisäksi olivat Suomesta viimeksi kotia palanneet kertoneet,
että kuolettavat ruttotaudit rasittivat useita seutuja; saattoivatpa
he itsekin sairastua, ja kuka sitten hoitaisi heitä. Ja miten elää
seuraavana vuonna, millä suorittaa ulostekonsa, jos reput ja tavarat
joutuivat jonkun nimismiehen tai viskaalin kynsiin. Jotenkin tähän
tapaan keskusteltiin rannalla ennen eroamista. Heidän erotessaan
toisistaan päätin vesitse, tänne tulleiden naisten veneessä, lähteä
Vuokkiniemeen, jonka vuoksi luovuin kyytimiehestäni ja maksoin hänelle
kyytirahan. Hyvien ja avuliaiden ihmisten käy aina hyvin; niinpä
kyytimieheni paluumatkalta sai kyytirahaa; hän näet sai hevosensa
selkään kuletettavaksi koko kuorman reppuja ja kustakin repusta noin 10
kopekkaa kuljetusrahaa."

Väli Köynään järvestä Kivijärveen on mäkistä. Maisemain luonne on
toisenlaista kuin Vienan Karjalassa yleiseen, korkeat vaarat ja syvät
laaksot vaihtelevat, ja enimmäkseen on metsä lehtimetsää, koska nämä
vaarat arvatenkin on ennen aikoina kauttaaltaan kaskettu. Eräältä
mäeltä sanottiin näkyvän aina Ylä-Kuittijärvelle saakka.

Kivijärven kylä on hajalleen rakennettu. Siinä sanottiin meidän
käydessämme olevan 38 savua, joista Poahkomien vaarassa 9,
Ilvesvaarassa 8, Kirilän vaarassa 2, Törsämön vaarassa 3 ja itse
kylässä, joka on samannimisen järven rannalla korkealla törmällä, 17
taloa.

Lönnrot kävi Kivijärvessä montakin kertaa, vaikk'ei sieltä runoja
saanut kuin moniaan lyhyen toisinnon. Myöhemmät kerääjät ovat saaneet
enemmänkin. Neljännellä retkellään Lönnrot oli saapunut Viiankiin,
viimeiseen rajalla olevaan suomalaiseen taloon, ja kertoo sitten:

"Täältä jatkoin jalkamatkaani Kivijärvelle, ensimäiseen Venäjän
puoliseen kylään. Tässä kylässä on viisitoista taloa, jotka on
rakennettu lähelle toisiaan, kuten näillä suomalaisilla on tavallista.
Näiden kahden rajakylän väli lasketaan puoleksi penikulmaksi. Sitä
taivaltaessaan täytyy kulkea Maanselän suon poikki, josta vedet
virtaavat kahteen suuntaan, nimittäin Kiannan ja Hyrynsalmen kautta
Oulujärveen ja Arkankelin puolisiin vesistöihin. Keskellä suota näkyi
uoma, jota myöten talonpojat suurella vaivalla laahaavat veneitään.
Tätä suon kohtaa ei kuulu olevan enempää kuin puolen virstan
pituudelta, sitten on vettä kummallakin puolen. Tämän jälkeen seuraa
kaitoja, tiheiden viidakkojen ja pensaitten peittämiä ojia (nivoja),
joita pitkin ei juuri ole helpompi saada venettä liikkumaan kuin itse
suolla."

"Kivijärvessä satuin poikkeamaan taloon, jonka ainoana asujamena oli
tilapäisesti sairas emäntä. Hän poti ankaraa sydänalavaivaa, voihki
lakkaamatta, eikä kuitenkaan tahtonut päästää minua hakemaan yömajaa
rauhallisemmasta paikasta. Hän kysyi, tiesinkö jotain lääkettä hänen
tautiinsa. Ilmaisematta, että olin lääkäri, annoin hänelle muutamia
lääkkeitä, joita hän rohkeni nautita, ensin kysyttyään, veisivätkö
ne häneltä hengen. -- Moni taitaa ihmetellä, miksi pidin salassa,
että olin lääkäri, vaikka juuri ilmaisemalla tämän ammattini olisin
voinut päästä mitä parhaimpaan huutoon. Mutta se johtui siitä, että
muutoin kaikki kylän eukot olisivat pian ympäröineet minut kysyen
apua mikä mihinkin vaivaan. Niin tyydytystä tuottavaa kuin olisikin
jossakin ratkaisevassa tapauksessa tarjota apuaan, yhtä sietämätöntä
on yht'äkkiä joutua useiden piirittämäksi, jotka kaikennäköisiin
pitkällisiin, usein huonon, vaan auttamattoman ruokajärjestyksensä
aiheuttamiin tauteihinsa vaativat pikaista ja varmaa parannusta.
Tätä ikävää seikkaa välttääkseni kuljen ammattiani ilmottamatta,
missä se vaan käy päinsä. -- Mutta palaanpa sairaaseen emäntääni.
Annettuani hänelle lääkkeet, saapuu taloon hetken kuluttua pari miestä
Akonlahdesta ja jäi siihen yöksi. Akonlahden kylä on kolmen penikulman
päässä tästä. Eukko, johon lääkkeet eivät vielä olleet ehtineet
vaikuttaa, vaikeroitsi lakkaamatta ja häiritsi untamme. Lopuksi toinen
miehistä nousi penkiltä, jolla oli loikonut, ja juoksi raivostuneen
tavoin muorin permannolla olevan vuoteen ääreen, tarttui rajusti hänen
käsivarsiinsa ja riuhtoili häntä niin, että epäilin hänen aikovan ottaa
hänet hengiltä. Useita minuutteja hän piteli eukkoa tällä tavoin,
mutta sitten hän rupesi lukemaan muutamia hajanaisia loitsurunoja,
noituen niin armottomasti, että väristys kävi koko olemukseni läpi.
Jatkettuaan tätä hetken aikaa, hän palasi taas vallan levollisena ja
rupesi penkille nukkumaan. Eukkokin nyt sai unta, joko se lie johtunut
loitsimisesta, tai vähää ennen nautituista lääkkeistä. Kuulinpa hänen
seuraavana aamuna kiittävän loihtijaa; mutta minun lääkkeeni hän
kokonaan oli unohtanut."

"Kivijärvestä otin ratsuhevosen Vuokkiniemen kylään, joka on kolmen
penikulman päässä ja johon kuuluu noin 70 yhdessä ryhmässä olevaa
taloa. Kyytimieheni osaksi juoksi, osaksi käveli jäljissäni, ja
oli vielä päälle päätteeksi niin kohtelias, että kantoi laukkuani,
jottei se olisi ollut minulla rasituksena ratsastaessani. Tosin
palkitsin tämän kohteliaisuuden siten, että keskellä matkaa annoin
hänen nousta hevosen selkään ja rupesin itse astumaan; mainitsen sen,
koska meidän talonpojilta näillä seuduin turhaan odottaisi sellaista
kohteliaisuutta. Ja jotta ei kukaan luulisi, että pyysin häntä niin
tekemään, saan lisätä, että päinvastoin en tahtonut luopua laukustani,
vaan tein sen ainoastaan hänen hartaasta pyynnöstään. Noin puolen
penikulman matkan jälkeen tulimme taloon, missä meitä levähtäessämme
kestitettiin suurimmilla nauriilla, mitä eläessäni olen nähnyt. Saimme
nauriin kumpanenkin; mutta minä en mitenkään jaksanut syödä edes
puoltakaan nauriistani."

Vaaraiset maat vaikuttavat, ettei Kivijärvessä yleensä käy halla, jonka
vuoksi maanviljelys menestyisi hyvinkin, jos maanlaatu olisi parempi.
Vanhan tiedon mukaan oli ensimäinen siemen kylään tuotu "Meseniasta",
Venäjältä, poron ahkion tapaisella ajopelillä, eikä siemen ollut siitä
pitäen kylästä koskaan katonut hallan kautta. "Mesenialla" arvatenkin
tarkotettiin Mesen virran suuta, joka jo vanhastaan on ollut tärkeä
markkinapaikka.

Asetuimme tässä kylässä asumaan Isossima nimisen miehen taloon,
vaikk'ei se suinkaan ollut kylän suurin eikä varakaskaan, mutta sen
sijaan harvinaisen puhdas ja viihdykäs. Meitä viehätti Ervastin
suositus; hän siitä kirjoitti matkakertomuksessaan:

"Majapaikkamme oli Isossiman eli Iisakki Lesosen pieni mökintapainen
talo, joka heti herätti mieltymystämme sen erinomaisen siisteyden
kautta, joka siinä vallitsi, ja joka teki, että pirtissä kaikki oikein
kiilsi puhtaudesta. Atria, jonka isäntä valmisti, sillä emäntä ei
ollut kotona, oli yksinkertainen, vaan hyvänmakuinen, kaikki siinäkin
puhtautensa puolesta silmään pistävää. Joka sentään enimmän huomiotamme
ja kummastustamme herätti, oli se altis palvelevaisuus ja sydämmellinen
kohtelu, jota isäntämme meille koki osottaa. Vaikka karjalaiset
ylipäänsä ovat näistä ominaisuuksista kiitettävät, emme kuitenkaan
tuskin koko matkalla olleet hänen vertaistaan näitten suhteen
tavanneet. En tiedä, olivatko isäntämme silmät mitenkään toisenlaiset
kuin muitten ihmisten, vaan kun häntä puhutteli tai häneltä pyysi
jotain, niin ne loistivat aivan ihmeellisellä kirkkaudella, jossa
saattoi lukea niitten omistajan hartainta halua pyynnön täyttämiseen.
Talonväki olivat lapsettomia ja siitä tuo erinomainen puhtaus talossa
osaksi saapi selityksensä."

Köyhä Isossima oli yhä vieläkin ja vaikeata toimeentulo oli ollut
edellisenäkin talvena, vaikka perhe ei ollutkaan ennestään lisääntynyt.
Vaimo oli kookas, hiljainen, mutta hyväntahtoinen ihminen, ja
erinomaisessa kunnossa hän tosiaan piti talonsa ja taloutensa. Pirtti,
seinät, lattiat, huonekalut, astiat, kaikki oli, vaikka maalaamatonta,
puhdasta kuin voipytty. Sitä ei voinut kyllin ihmetellä, ja vastakohta
oli räikeän jyrkkä, kun rajan poikki palasimme Suomen puolelle ja
tulimme ensimmäiseen suomalaiseen taloon ja näimme sen rähjäisen
lattian, likaiset paikat ja karstaiset seinät. Ilmakin oli Isossiman
pirtissä puhdasta, koska hän ei tupakkaa viljellyt, vaikka muutoin
olikin mielipiteiltään vapaa ja antoi jokaiselle arvonsa.

Köyhyydestään huolimatta nämä molemmat kuitenkin ahkeruutensa ja
säästäväisyytensä kautta tulivat jotakuinkin toimeen. Kuinka tarkalleen
talon talous oli harkittu, sitä todisti muun muassa kyly. Puitten
säästämiseksi se oli hyvin pieni, oikea nukkimaja, niin että tuskin
mahtui suorassa seisomaan, lauteella ei muuta kuin istumaan, ja melkein
joka puolelle kädet ulottuivat seinään, kun keskilattialla seisoi.
Mutta suotta ei sen isäntä kiittänyt löylyn hyvyyttä. Kun hän oli
kiukaan valiopuilla lämmittänyt, niin lähti siitä löyly, joka oli
raikasta kuin lähdevesi. Se oli täydellinen ja hyvä kyly, mutta niin
pieneen kokoon puristettu, ettei sitä juuri olisi voinut sen enempää
pienentää. Sekin todisti karjalaisen käytännöllistä luonnonlaatua.



VENEHJÄRVEN POKKOUHRI.


Oleskelimme Kivijärvessä muutamia päiviä, toverini kirjoitteli runoja
yhdeltä ja toiselta. Odottelimme sitä aikaa, että oli lähdettävä
uudelleen Venehjärveen näkemään paljon mainittua pokkouhria, jota
Miikulan päivänä vietettiin.

Tällä kerralla kuljimme koko matkan maisin, oikopolkuja. Saimme
seuraakin, ja tuskinpa olisimme tuota vähän kuljettua väliä muutoin
osanneetkaan. Kivijärvestäkin piti vietämän Venehjärveen pässi
eli "pokko", joka oli Miikulalle luvattu, ja muuan nainen lähti
sitä taluttamaan. Venehjärven lähikylissä on nimittäin tapana
luvata Venehjärven Pyhälle Miikulalle semmoisia pässikaritsoita,
jotka näyttävät niin huonoilta, että niitten voimistuminen näyttää
epäiltävältä. Ja sanottiin, että ne paikalla, kun ovat luvatut,
alkavatkin kasvaa ja hyötyä, niin että ne ovat mitä parhaita elukoita,
kun ne pyhimykselle viedään.

Matkaa oli Venehjärvelle poikkimaisin puolenkolmatta penikulmaa
ja väli oli vielä vaaraisempaa kuin matka Tsenasta Kivijärvelle.
Välillä kuljimme usean puron ja joenkin poikki. Maat olivat kauniit
ja lehtoisat, ja ainoastaan näillä taipaleilla, joilla kaikkialla
vielä oli entistä vesottunutta ahonpohjaa, sointui luontokin täällä
täydelleen tuota hakamaa- ja ahorunollisuutta, joka on pohjana
kansanrunoudessa. Enimmäkseen on Vienan Karjalan luonto paljon
koleampaa, ainaista kangasta ja suota. Näiltä vaaroilta sanottiin
Kivijärveläisten keräävän paljon sieniä, joita suolaavat ja syövät
pitkin vuotta.

Saavuimme iltapäivällä pokkoinemme Venehjärveen, jonne oli tuotu
uhrieläimiä muistakin kylistä, kaikkiaan kuusi tai seitsemän pässiä.
Rahvastakin oli kokoontunut runsaasti joka kulmalta, miestä ja naista,
nuorta ja vanhaa. Varahvontalla oli näissä juhlissa yleisempääkin
puuhaa, sillä hän oli itse uhrin toimittaja.

Asuimme jälleen Petri Lesosen talossa, jossa emäntä, sisukas ihminen
kuin palava rikin palanen -- niin kylällä kerrottiin ja Petriä vähän
sääliteltiin -- piti meistä mitä parasta huolta. Ani varhain seuraavana
aamuna ryhdyttiin pässejä uhraamaan. Mikäli näitä menoja enää
muistan, iskettiin uhrieläimet tsässyönän luona ja veri valutettiin
tsässyönän portaitten alle pienestä reiästä, jonka jälkeen nahka
nyljettiin kalmistolehdossa, joka Venehjärvessä oli männikkö, lihat
paloiteltiin ja keitettiin ja vihdoin yhteisesti syötiin tsässyönän
edustalla suurista tuohiropeista. Paljon oli lihoja, mutta paljon oli
rahvastakin, eikä ateriasta tainnut paljoakaan tähteitä jäädä. Joukossa
oli muutamia oikein pulskia miehiä, joista jonkun kuvasin näytteeksi
siitä, kuinka sivistyneitäkin kauneusihanteita vastaavat ovat Karjalan
Lemminkäis- ja Väinämöistyypit, vaikka uudempi taiteemme on, enemmän
omaperäisyyttä ja omintakeisuutta antaakseen luomilleen, valinnut
kalevaisten sankarien esikuville mieluummin semmoisia kasvonpiirteitä,
jotka muistuttavat Lapin perukoita. Taiteilija tietysti luo semmoisen
kuvan, kuin hänen kuvailuhimossaan syntyy. Mutta kuitenkin voimme
muistaa, että Vienan Karjalan runolaulajat enimmäkseen ovat kaunista
kansaa. Sen hienompia kasvonpiirteitä kuin esim. Arhippaisella
Miihkalilla oli, saa hakemalla hakea vaikka minkä kansan keskuudesta.



LÖNNROT JA ARHIPPA.


Ken ei olisi lukenut Lönnrotin kuvausta käynnistään vanhan Arhipan
luona? Ken ei olisi viehättynyt hänen vaatimattomasta, koruttomasta
esityksestään, joka lyhyydessäänkin on niin kaunopuhelias ja
sisältörikas? Ken ei olisi viehättyen lukenut vanhuksesta, joka suuren
runoperinnön lisäksi oli sekä itsessään että kodissaan säilyttänyt
runouden puhtaan hengenkin?

Arhipan kaltaisia vanhuksia ei enää tavattane, ei niitä ollut tiheässä
Lönnrotinkaan aikana. Mutta siitä huolimatta olisi jokainen esitys
Vienan Karjalasta vaillinainen, parhaimpia piirteitään puuttuva,
joka ei itseensä liittäisi Lönnrotin kuvausta Latvajärven kuulusta
laulajasta ja hänen köyhästä, mutta henkevästä kodistaan.

Siihen palaa ajatus viihtymyksellä yhä uudelleen. Mutta sille
haahmoutuukin niin kaunis tausta, aikain syvyyksistä kohoava runous,
jonka suoni sykki viimeisiä heikkeneviä sykähdyksiään, jonka viimeiset
edustajat jo olivat hautaan kallistumassa, kun perinnön vastaanottaja
vihdoin joutui. Sen ylitse kohoo runotar, joka menneitten sukupolvien
haudoista näiden kahden laulaessa ja kirjottaessa herää kirkastettuun
ylösnousemukseen.

Lönnrot oli jo neljännellä matkallaan Kivijärvessä kuullut mainittavan,
että Latvajärvessä oli hyvä runolaulaja, Arhippa Perttunen nimeltään.
Mutta kun vanhus silloin sattui olemaan poissa kotoaan, niin ei Lönnrot
sillä kertaa poikennut Latvajärveen. Kelin paranemista oli kiittäminen
siitä, että poikkeus viidennellä matkalla tapahtui. Käynnistään Lönnrot
kertoo seuraavasti:

"Tsenaniemestä tulin, siellä päivän viivyttyäni, Kivijärveen, joka
on 2 1/2 penikulman päässä. Nyt kävi päinvastoin kuin matkustaissani
Lonkasta Vuonniseen. Tähän asti olivat kaikki paikat olleet lumesta
melkein paljaat, mutta kuta lähemmäksi tulin Kivijärveä, sitä
paremmaksi tuli keli. Herkesin kokonaan pelkäämästä kelirikkoa ja
kaduin, etten ollut malttanut viipyä kauempaa Uhtuessa, Jyvälahdessa
ja Vuokkiniemessä. Lunta oli Kivijärvellä vielä puoltakyynärää
vahvalta. Oltuani lyhyen ajan tässä kylässä, läksin täältä penikulman
matkan päähän syrjään Latvajärveen, missä asuvaa talonisäntää
Arhippaa kiitettiin hyväksi runonlaulajaksi. Tämä vanhus oli nyt
80-vuotias, mutta oli ihmeteltävässä määrässä säilyttänyt muistinsa.
Kokonaista kaksi päivää, jopa hieman kolmatta, hän piti minua
runonkirjoitustyössä. Runot hän lauloi hyvässä järjestyksessä,
jättämättä huomattavia aukkoja, ja useimmat niistä olivat sellaisia,
joita en ennen muilta ole saanut; epäilen, olisiko niitä enää muualta
saatavissa. Hyvin tyytyväinen olin siis päätökseeni käydä hänen
luonansa. Kuka tietää, olisinko enää toiste tavannut ukkoa elossa,
ja jos hän olisi ehtinyt kuolla, olisi melkoinen osa ikivanhoja
runojamme hänen kanssaan mennyt hautaan. Ukko innostui, kun välistä
tuli puhuneeksi lapsuudestaan ja monta vuotta sitten kuolleesta
isästään, jolta hän oli saanut perinnöksi runonsa. 'Kun silloin',
hän sanoi, 'Lapukan rannalla nuotalla ollessamme lepäsimme nuotion
ääressä, kas siinä teidän olisi pitänyt olla. Meillä oli apurina muuan
lapukkalainen, kelpo laulaja hänkin, mutta ei kuitenkaan isävainajani
vertainen. Yökaudet he usein lauloivat käsitysten valkean ääressä,
eikä samaa runoa koskaan kahdesti laulettu. Olin silloin pieni poika
ja kuuntelin heitä, joten vähitellen opin parhaat laulut. Mutta paljon
olen jo unohtanut. Pojistani ei tule yhtäkään laulajaa minun kuoltuani,
kuten minusta isäni jälkeen. Ei enää pidetä vanhoista lauluista
niinkuin minun lapsuudessani, jolloin niillä oli etusija, tehtiinpä
työtä tai kokoonnuttiin joutohetkinä kylässä. Tosin kuulee vielä jonkun
kokouksissa niitä laulavan, etenkin kun on hieman ryypätty, mutta
harvoin sellaisia, joilla olisi jotakin arvoa. Sen sijaan nuori väki
nyt laulelee omia rivoja laulujaan, joilla en edes tahtoisi huuliani
saastuttaa. Jospa silloin joku, kuten nyt, olisi etsinyt runoja, ei hän
kahdessa viikossa olisi ehtinyt panna kirjaan edes sitä, minkä isäni
yksinänsä osasi.' Näin puhuessaan ukko heltyi niin, että oli kyyneliin
puhkeamaisillaan; minunkin oli vaikea liikutuksetta kuunnella hänen
kertomustaan noista vanhoista hyvistä ajoista, vaikka kyllä, kuten
sellaisissa on tavallista, suurin osa ukon jakamaa kiitosta perustui
yksinomaan hänen mielikuvitukseensa. Ei myöskään vielä ole puute
vanhoista runoista niin suuri kuin hän arveli, jos kohta onkin totta,
että ne vähitellen häviämistään häviävät. Vielä meidän päivinämme
niitä kuulee, ja ehkäpä vielä muutamia sukupolvia jälkeemmekin. Eikä
niitä myöskään niin peräti halveksita; päinvastoin nuoret ja vanhat
niitä kuuntelevat, kun niitä lauletaan. Vaikka Arhipan talo olikin
köyhä, tuntui se minusta hauskemmalta kuin moni varakkaampi. Itse
ukko Arhippaa koko talo kunnioitti kuin muinaisaikaista patriarkkaa
ainakin, ja sellainen hän oli minunkin silmissäni. Sen ohella hän oli
vapaa monesta ennakkoluulosta, jotka muualla täällä ovat vallitsevia.
Hän ja koko talonväki söi minun kanssani saman pöydän ääressä,
samalla kertaa ja samoista astioista, mitä harvassa muussa paikassa
on tapahtunut. Mitäpä siis merkitsikään se pieni kömpelyys, jota ukko
syödessään osotti! Hän esim. otti käsin kalan vadista ja pani sen minun
lautaselleni. Kuinka oudolta tämä vanhuksen tarjoamistapa näyttäneekin,
ymmärsin kuitenkin panna arvoa hänen hyväntahtoisuuteensa. Ruokahalu
ei siitä ollenkaan kärsinyt, sillä täällä, kuten myös muissa tämän
seudun taloissa, pidetään hyvin tarkkaa huolta käsien pesemisestä
ennen ateriaa; tämä peseminen toistetaan aterian jälkeen. Tähän
tarpeeseen on joka talossa oma pesuastia, joka riippuu orresta tuvan
ovensuun puolessa, ja lähellä pesuastiaa on enimmästi pyyhinliina.
Pesuastian alla on suurehko vesisäiliö estämässä lattiaa kastumasta.
Nämä pesuastiat ovat jotakin metallia, puuta, tuohta j.n.e. talon
varallisuuden mukaan."

"Ehkä jotakuta huvittaa tietää, miten hyvä laulaja käyttäytyy
laulaessaan. Kun ei ole toista laulajaa saapuvilla, hän laulaa
yksinkin, mutta jos laulajia on kaksi, kuten juhlallisempi
runonlaulanta vaatii, niin he istuvat vastatusten tai vieretysten,
tarttuvat toistensa käsiin, joko vaan toisella tai molemmin käsin
yhtaikaa ja alkavat laulamisen. Ruumis on laulun kestäessä edes
takaisin huojuvassa liikkeessä, niin että näyttää siltä kuin kumpikin
vuoroin vetäisi toisen luoksensa. Toinen laulaa silloin ensin yksin
runosäkeen, jonka viime tahtiin toinen yhtyy, toistaen sitten
uudelleen koko säkeen. Tämän toistamisen kuluessa toisella on hyvää
aikaa ajatella seuraavaa säettä, ja näin laulaminen jatkuu, jokopa
sitten lauletaan jo valmista runoa tai ollaan juuri tekemässä vallan
uutta. Hyvissä keinuissa, missä on useita laulajia saapuvilla, syntyy
usein kilpailu heidän välillään. Heidän tuttavansa ja ystävänsä
molemmin puolin lyövät keskenään vetoa siitä, että toinen ja toinen on
voittava vastapuolueen sankarin. Arhippa kertoi kyläläistensä täten
usein asettaneen hänet kilpailuun, eikä muistanut koskaan tulleensa
voitetuksi. Mutta kuinka täällä kilpaillaan runonlaulannassa? -- Ei
siten kuin tavallisissa kaunotaiteiden akatemioissa; palkintoa tai
voittoa ei myönnetä sille tulevaksi, joka laulaa paraat laulut, vaan
sille, joka kauimmin jaksaa laulaa. Ensin toinen laulaa jonkun runon,
sitten hän antaa toiselle aikaa vastata siihen jotenkin yhtä pitkällä.
Tämän jälkeen edellinen taas laulaa, ja näin jatketaan vuoroitellen.
Jos toiselta runovarasto loppuu, toisen vielä muistaessa runoja,
katsotaan edellinen voitetuksi. Jos laulajat ovat huononpuoleisia,
saa kerrassaan nauraa heidän ponnistuksilleen saada viimeinen sana.
Kilpailu on silloin hyvinkin kahden kanan tappelun kaltaista; se
luulee olevansa voittaja, joka kaakottaa kauimmin. Tällöin ovat myös
parhaat laulut jo aikoja sitten unhotuksiin joutuneet, muistetaan
ainoastaan hajanaisia seikkoja ja sanoja, joiden avulla koetetaan
päästä voittajaksi. Toinen on hyvien laulajien laita. Se, mitä runossa
sanotaan: 'Laulo päivät pääksytysten, yhytysten yöt saneli', tapahtuu
täällä todella, ja uni lopettaa kilpailun, niin ettei kumpaakaan
pidetä, tai kumpaakin pidetään voittajana"...

"Tullessani Arhipalle, muuan talon pikkulapsista oli viimeisillään.
Niinhyvin minä kuin hekin pitivät kaikkea lääkkeitten nauttimista jo
turhana. Minulta kysyttiin, miksi luulin tautia, 'Jumalanko taudiksi'
vai 'poiken luomaksi' (ilkeiden ihmisten noitumisen aikaansaamaksi).
Sanoin luulevani sitä edelliseksi, ja siihen luuloon he itsekin
näyttivät kallistuvan. Illalla me muut panimme maata, mutta äiti jäi
valvomaan lapsen vuoteen ääreen. Nukuttuani vähän aikaa minut herätti
kimakka, syvästi liikuttava ja korvia vihlova itkulaulu, jonka äiti
viritti lapsen heitettyä henkensä. Unta ei enää voinut ajatellakkaan,
vaan sen sijaan miten saattoi pelastaa korvakalvonsa. Niin kauan tämä
vielä kävi laatuun, kun äiti yksin lauloi ja itki; mutta ei kestänyt
kauan, ennenkuin naapuritalosta noudettiin varta vasten tilattu
itkijänainen, jonka ääni kimakkuudessa seitsemin kerroin voitti äidin
äänen. Äiti ja tämä nainen pitelivät nyt kiinni kaulasta, ja täten
syleillen toisiaan he lauloivat minkä jaksoivat. Viimein ruumis
pestiin haalealla vedellä, pyyhittiin koivunlehvillä ja pantiin sitten
puhtaaseen liinavaatteeseen. Suu peitettiin puhtaalla palttinatilkulla
ja jalat niinikään samanlaisilla. Vyötäisille sidottiin nyöri, muka
vyöksi, sillä on tavallista, että lyhemmillekin retkille lähdettäissä
kuin ijäisyyteen, vyö sidotaan miehustalle. Koko tämä aika kaiutettiin
yhä toistamiseen tuota tuskallista itkulaulua, jolloin äiti ja muut
itkijättäret (päivällä niitä näet oli useampia) aina halasivat jotakin
henkilöä, joko toinen toistaan, Arhippa vanhusta tai jotakin muuta
perheen jäsentä. Ainoastaan minua säästettiin näistä halailuista. Ukko
Arhippa kehotti moneen kertaan äitiä herkeämään, mutta turhaan. Koko
päivän kesti tätä itkulaulua. Tällaista surun ilmaisemista sanotaan
täällä 'virren itkemiseksi', ja itse laulu on nimeltään 'itkuvirsi'."



ARHIPPAINEN MIIHKALI.


Kun Venehjärvellä juhlat olivat päättyneet, lähdimme sieltä suorin tein
Latvajärveen, jonne matkaa oli puolenkolmatta penikulmaa. Väli oli
enimmäkseen ristiin rastiin kierteleviä matalia hietaharjuja, joilla
kasvullisuus oli mitä köyhintä. Männikkökin oli maan karuuden ja ehkä
metsävalkeittenkin vuoksi kitukasvuista, vaikka nuo metsät silloin
olivat kirveen käymättömät. Aluskasvistoa ei toisin paikoin ollut
juuri nimeksikään, kanervakin piti näitä maita liian karuina. Talvella
olimme seuranneet vesistöä, joka rajaseuduilta kokoo vedet lukuisista,
kartalla olemattomista metsälammista ja isommistakin järvistä; nyt
sitä vastoin emme nähneet kuin pienen lammen siellä täällä harjujen
poimuissa.

Näitten erämaitten jälkeen tuli vihdoin vähän vehmaampiakin seutuja,
lehtoisia vaaroja, ja saavuimme Latvajärveen. Kylä on hajalleen
rakennettu, moniaita taloja oli järvestä etäämpänäkin, vaaroilla.
Lepäsimme matkalla eräässä semmoisessa, joka oli kokonaan autioksi
jäänyt. Pääosa kylästä, jossa (Lähteenkorvan tiedon mukaan) oli noin 40
taloa, oli Latvajärven pohjoisrannalla. Latvajärven parhaan laulajan,
Miihkali Perttusen, tai oikeammin hänen poikansa talo oli lähellä
vanhaa tsässyönää, järven niemessä. Se oli uusi ja maan tasalle, ilman
karsinakerrosta, rakennettu; entinen talo, jossa Lönnrot aikanaan
Arhippaa laulatti, oli palanut. Muutoin oli kylä ehkä entisestään
ränsistynyt. Köyhyys, kamalin puute vallitsi etenkin keväällä, ja
vaikka nyt olikin päästy uutiseen kiinni ja saatu vuosi jonkinlainen,
niin teki kylä kuitenkin riutuvan vaikutuksen. Lönnrotin käydessä
köyhyys ehkä ei ollut niin suuri, koska silloin vielä kaskettiin ja
arvatenkin muutkin elinkeinot paremmin antoivat. Oloissa vallitsi
silloin vielä enemmän eheyttä, salolaista raikkautta ja alkuperäisyyttä
ja varsinkin Arhippa itse oli semmoinen metsäviljelyksen,
perimätietojen kasvattama tuore vanhus, jommoisia nykyisissä oloissa
tuskin enää voi syntyäkään.

Astuimme Miihkalin pojan puhtaaksi pestyyn pirttiin ja kysyimme, oliko
Miihkali kotona. "Tuolla on uunilla", vastasi minjä ja huuti sitten:
"Tule alas ukko, tuli vieraita!" Miihkali oli viime aikoina käynyt niin
huonokuuloiseksi, ettei hän tavallista puhetta kuullut. Uunin päältä
haparoi alas pienehkö, repaleinen ukko. Kun oli tervehdykset laadittu
ja hän oli kuullut meidän palanneen, niin heltyi hän itkemään. Miihkali
oli murheen ja onnettomuuden murtama mies, mutta mielensä puhtauden
oli hän säilyttänyt, sillä niin syvä kiitollisuus, joka hänessä asui,
ei viihdy turmeltuneessa sielussa. Ensimmäinen runo, jonka hän meille
lauloi, oli seuraava hänen oma sepittämänsä kiitosvirsi:

    "Lauletaan Lapinkin lapset
    Tjinarinnat riekahuipi
    Nuotivolla njukkuossa,
    Moatessa remutulella,
    Lihan on petran purtuoohe,                      5
    Särin on silmän syötyööhe,
    Vejen lammin juotuoohe.
    Missipä mie en laulais
    Jyvän on selvän syötyööni,
    Puhtukaisen purtuooni,                         10
    Lauloakseni hyviä,
    Parahia pannakseni
    Helsingin herroille hyville,
    Kuullappa noille kultaisille
    Iltapäivien ilokse,                            15
    Huomenpäivien huvikse.
    Jos en laulais polvenaahe,
    Ilo ei ois sinä ikänä,
    Ikä kuitenkin kuluisi,
    Aika arvonji mänisi.                           20
    Laulan kuitenki vähäisen
    Nykyiselle nuorisolle,
    Kansalle ylenevälle."

Mielellään hän suostui laulamaan uudelleen muutkin runonsa, joita
hänen mielikseen ja itseämmekin hyvitelläksemme vielä kerran
kirjoitimme, vaikka ne jo Lähteenkorva oli moneen kertaan laulattanut
ja kirjoittanut. Tuntui siltä, kuin Miihkali eläkkeen saatuaan olisi
pitänyt suorastaan velvollisuutenaan laulunsa laulaa. Vaikka apuraha
olikin niin pieni, oli se kuitenkin hänen vanhuutensa turva. Hän asui
siistissä pirtissä, jossa ei ainakaan lämmintä puuttunut, ja pahimmat
puutteen ajat näyttivät vihdoinkin päättyneen tältä kovan onnen
kokeneelta vanhukselta. Varmaan tuotti hänelle suurta huojennusta se
tunne, ettei hän nyt ollut kokonaan armoleivän varassa, vaan ainakin
osaksi saattoi saamallaan apurahalla korvata sen vähän, minkä kulutti.
Jonkinlaista lapsen huolta häntä kohtaan todistivat ne lämpöiset
huopasaappaat, jotka hänellä oli jalassaan, vaikkapa puku muutoin
olikin niin puutteellinen.

Kun A.R. Niemi vuosikymmentä myöhemmin kävi Latvajärvessä, oli Miihkali
jo kuollut. Omaisilta hän sai tietoja runoilijavanhuksen viimeisistä
ajoista ja muistakin elämänvaiheista. "Karjalan kirjassa" hän niistä
kirjoittaa:

"Arhippaini Miihkali -- sillä tällä nimellä Miihkali Perttusta
kotikylässään tahallisesti kutsuttiin -- oli nuorin neljästä
veljeksestä. Hän syntyi Valtasen vaaran Arhipassa, mutta hänen
syntymävuottaan ei tarkoilleen tiedetä, on arveltu siksi vuosia 1806
tai 1808, mutta äskettäin on Vuokkiniemen kirkon arkistosta saatu
tietoja, joista päättäen hän olisi syntynyt vasta v. 1815. Avioliittoon
meni Miihkali v. 1840 Saarijärveltä kotoisin olevan Fofana Savinovan
tyttären Pelagian eli Palagan kanssa. Että elämä ei ole leikkiä
noilla kylmillä Pohjan perillä, sai Miihkali pitkän elämänsä kululla
yllin kyllin kokea. Hänestä ei tullut kaupalla kävijää, yhden ainoan
kerran vain kävi Oulussa, ja silloinkin toisen apumiehenä. Huuhdan
raatamisella ja käsityöllä koki hän perhettään elättää. Ylen vaikeaksi
kävi toimeentulo varsinkin senjälkeen, kun vanhempienkin veljien lapset
joutuivat Miihkalille. Hän oli nimittäin aluksi asunut lapsuutensa
kodissa yhdessä vanhempien veljiensä, Riion ja Matin kanssa, mutta
nämä kuolivat parhaassa iässä vaimoineen, jättäen jälkeensä pienet
lapsensa. Miihkali ei raahtinut työntää orpoja mierontielle, vaan otti
ne hoitoonsa, josta seurasi, että suu oli asetettava entistä tarkemmin
säkkiä myöden. 'Vuosikausiin ei nähty selkietä leipeä; syötih, konsa
ruokua oli, toisin ajoin suatih syömättäki olla', kertoivat vanhat.
Perhettänsä koetti Miihkali elättää miten parhaiten osasi: kynti
ahkerasti peltotilkkujansa, pyysi Lapukan järvestä syksyt, keväät
kaloja useampia viikkoja kerrallaan, kuleksi talvisin Suomessa
turkin-ompelussa ja lampaan nahan muokannassa. Mutta sittenkin kova
puute usein pusersi kyynelet helläsydämisen perheenisän silmiin.
Karjalankin oloissa erikoisuutena mainittiin, että Miihkali ei ollut
milloinkaan maistanut teetä ja kahviakin juonut vain yhden kupin
Oulussa käydessään... Ja kaiken lopuksi kohtasi Miihkalia surkea
onnettomuus, joka sanan täydessä merkityksessä teki pimeäksi hänen
elämänsä lopputaipaleen. Viidenkymmenen seuduissa hän kadotti näkönsä,
tullen umpisokeaksi. Tauti oli esiintynyt kovana päänporotuksena
ja silmätautina, jota oli kestänyt lähes vuoden, kunnes näkö meni
vasemmasta silmästä ja sitten jää peitti oikeankin. Sokeana oli
Miihkali kokonaista 38 vuotta. Mutta nytkään Miihkali työttömyydessä
ei aikaansa kuluttanut. Hän kävi taloissa käsikiviä pyörittämässä,
survomassa ja jauhamassa petäjän kuorta, halkoa hakkaamassa, verkkoa
kutomassa j.n.e. Pienen poikasen tai tyttösen kulettamana kulki hän
näin pitkin kylää talosta taloon ja lauleli kiviä pyörittäessään
vanhoja runojaan. Viimeiset 17 ikävuottansa eli Miihkali poikansa
Petrin hoidossa ensin kirkonkylässä, tsässyönän luona, sitten
Latvajärven Suursaari nimisessä saaressa. Loppuiällään hän sai
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta 100 markan suuruisen apurahan
vuosittain, josta vanhus runon sanoilla kiitteli, laulaen:

    "Sokie ajattelouve,
    Niin tuota tuumoave:
    'Auttoa hyvä Jumala
    Tuota suurta Suomen nientä,
    Helsingin herroja hyviä!                       5
    Vahingoista varjelkoh,
    Sulosesti suojelkoh!
    Peitteä hyvä Jumala,
    Siivilläh hyvä Jumala,
    Niinkuin lintu poikiah!                       10
    Antoa hyvä Jumala
    Juossa laivat lastineh
    Kohti herrojen kotia,
    Kaupin herran kartanoita!
    Varjele vakani Luoja,                         15
    Kaitse kaunoni Jumala
    Helsingin herroja hyvijä
    Sorkista sotihevosen,
    Kävijöistä vainovarsan!
    Varjele vakani Luoja,                         20
    Kaitse kaunoni Jumala
    Helsingin herroja hyvijä
    Sotipellon sorrannasta,
    Miesten tappotanterilta,
    Miesten miekkojen neniltä!'"                  25

Miihkali oli kasvultaan helpponen mies, eikä ensi katsannolla
herättänyt huomiota, mutta tarkempi silmäys osotti hänen
kasvonpiirteittensä erinomaisen kauneuden. Nenä, otsa, suu, olivat
jalosti muodostuneet, ja kovat kärsimykset olivat niihin jättäneet
henkevyyden leiman, joka yhdessä sokeuden kanssa loi häneen omituisen
runon iltaruskon valaistuksen. Miihkali Perttunen oli suomalaisen
muinaisrunon "viimeinen runoilija", jonka aateveljet muissa maissa
ovat jo vuosisatoja levänneet nurmen alla. Runoilijaluontoa oli tuo
aaltoileva, hopeinen, tuuhea tukkakin, jossa ei vielä vähintäkään
näkynyt iän aikaan saamaa harvennusta.

Miihkali muisti suuren osan isänsä Arhipan runoista. Lähteenkorva
hänestä lausuu: "Isänsä runoista hän usein kyllä muistaa ainoastaan
pääjuoksun, jättäen pois kuvauksen hienommat vaihevärit, vaan
semmoisina lyhennyksinäkin ne vielä yhteensä vastaavat melkein
viidennekseen Vanhan Kalevalan sisällyksestä."

Mielellään hän lähti runon ladulle, ja hänessäkin, samoin kuin olin
monessa muussa vanhassa laulajassa huomannut, "luonto nousi", kun hän
sai päästä kiinni, samoinkuin väkevä virta äkkiä tempoaa mukaansa
rannasta enolle ulkonevan veneen. Mutta vaikka, hän tällä tavalla
mielellään maksoikin kiitollisuutensa velkaa -- ja samalla vähän
ansaitsi, -- niin olivat kuitenkin hyvät naapurit pitäneet huolen
siitä, ettei hän saanut vähäpätöistä vanhuudenturvaansa rauhassa
nauttia. He nimittäin hänelle uskottelivat, että runojen laulamisesta
tuli "reähkä", ja epäilemättä ukko sen kautta useinkin joutui
omantunnon tuskiin. Ehkäpä hän siitä syystä illalla, runot laulettuaan,
niin kauan ja hartaasti silmiään ristiten seisoi ja rukoili oman
obrasansa edessä, muun perheen kuvista erillään. -- Mikä lienee ollut
syynä siihen, että hän näin piti omia kuviansa ja yksin penkillä
söikin, erillään pojastaan ja hänen joukostaan, sitä en tiedä.

Mutta koettelemukset eivät olleet häneltä vielä silloinkaan loppuneet,
kun Latvajärvessä kävimme. Vielä kerran paloi pirtti ja Miihkalin
täytyi poikansa perheen keralla muuttaa toiseen paikkaan asumaan.
Syyskuussa 1899 hän vihdoin vaipui kuoleman uneen. Hänen viimeisistä
hetkistään kertoo Niemi:

"Miniänsä Outi, joka oli Miihkalin kuolinvuoteen ääressä, kuuli
appiukoltaan: 'Herra pelasta minua syntistä.' Kyläläiset tosin
pelkäsivät Miihkalin hengen lähtöä, arvellen, että Miihkali, joka
lauloi 'neljää luatua Väinämöisestä' ja 'paljo Lemminkäisestä' ja täten
oli paljon syntiä tehnyt, kuolinhetkellä laulaisi kaikki virtensä,
mutta niin ei tapahtunut. 'Rauhallisesti niinkuin unehen nukkui
iltamyöhällä, moniahan kerran nyökäytti päätään'."

Miihkali haudattiin Latvajärven Kalmosaareen. Haudalle pystytettiin
Kirjallisuuden Seuran toimesta muistokivi valkeine marmoriristineen.

Vietimme Latvajärvessä pari päivää, Miihkali lauloi meille kaikki
laulunsa, jonka jälkeen valokuvasin hänet. Toverini kulki toisena
päivänä, joka oli sunnuntai, kylällä runoja keräämässä ja kaikenlaista
muuta tiedustelemassa, minä tarinoin Petrin pirtissä rahvaan kanssa,
jota sinne kokoontui penkit täysi. Mutta seura alkoi, se täytyy sanoa,
lopulta käydä väsyttäväksi, sillä syystä tai toisesta kylän miehet
arvostelivat meitä jotenkin epäsuopeasti. Ehkä siihen vaikutti sekin,
että kuulustelin ostaakseni kaikenlaista vanhan kansan tavaraa.
He lausuivat peittelemättä ja minun kuullen toisilleen arveluitaan
ja näyttivät tulleen siihen loppupäätökseen, että olimmekin vain
lumppukauppiaita, ja ehkä tuumailivat, eikö meitä olisi paras ajaa
pois. Lopulta lähdin senvuoksi minäkin kylälle ja siellä tapasin
toverini eräältä vaaralta hyvästä talosta, jossa kestittiin ja
"pakautettiin" parhaan mukaan ja huonot vaikutukset jälleen hälvenivät.
On Latvajärvessä sentään joku hyväkin talo, mutta niidenkin toimeentulo
taitaa enimmäkseen riippua siitä, paljonko talossa on ansiokykyistä
poikaa, ja kauanko nämä pysyvät täysissä voimissa tai saavat ajoissa
uutta sukupolvea nousemaan talon tueksi.

Erosimme tästä kylästä semmoisilla kaipauksen tunteilla kuin ainakin
entisiltä merkkipaikoilta, joille ei enää ole asiaa.

Kuljimme sieltä maisin Kivijärveen, jonne ei ollut kuin penikulman
matka. Valmistausimme vihdoinkin palaamaan rajan poikki omalle
puolelle, ja viisi kuukautta tätä maata kierreltyämme teimme sen
iloisilla tunteilla ja kevyellä mielellä.



VIENAN KARJALAN KARTTA.


Ei kauaakaan tarvinnut kulkea Vienan Karjalan puolella, ennenkuin
tuli vesille, joita ei meikäläisiin karttoihin ollut merkitty, taikka
joitten muoto oli aivan väärin piirretty. Paras kartta, mitä niistä
oli, oli yhä vieläkin tuo Inbergin piirtämä, vaikka se jo olikin monta
vuosikymmentä vanha. Jonkun verran nämä seudut olivat korjautuneet
uusimmissa venäläisissä kartoissa, mutta ei vielä siihen määrään,
että ne olisivat likimainkaan oikein olleet. Matkustellessaan Vienan
Karjalassa vaeltaja sen vuoksi halusta olisi korjannut edes suurimpia
erehdyksiä, täyttänyt edes ilmeisimpiä aukkoja. Matkallamme emme
kuitenkaan tähän työhön ryhtyneet, koska pelkäsimme rettelöitä.

Tätä teosta kirjoitellessani olen tullut ajatelleeksi, että niitten
tietojen mukaan, mitä entiset matkustajat, varsinkin Ervasti, ovat
julkaisseet, omain muistelmieni ja niitten matkaetäisyyksien johdolla,
joita runonkerääjät ovat retkillään koonneet, ehkä voisi saada jonkun
verran oikeamman kartan laadituksi varsinaisesta runoalueesta.
Karjalaisten matkustajille antamat tiedot etäisyyksistä olivat
yleensä hyvin yhtäpitävät, ja vaativatkin matkustajat, kuten prof.
Rosberg, olivat tulleet siihen vakuutukseen, että ne ovat harvinaisen
luotettavat ja tarkat. Tämä ei olekaan ihmeellistä, sillä miehet, jotka
niin paljon kulkevat maailmaa kuin karjalaiset, ovat luonnollisesti
oppineet arvostelemaan etäisyyksiä.

Näille perustuksille on teokseen liitetty kartta laadittu. Jokainen
pian huomaa, että se monessa kohden poikkeaa entisistä. Julkaisen
sen vain kokeeksi ja kehotukseksi jatkamaan tietojen keräämistä.
Varmaan jokainen rohkeammin käy oikomiseen käsiksi huomatessaan,
kuinka vähän luotettava se karttakuva on, jota olemme ikämme mieleemme
kiinnittäneet, kuinka kokonaan mielivaltaisia ovat varsinkin kaikki
pienemmät niemet ja lahdet, joita niihin on kuin koristukseksi vain
piirretty.

Matkaan lähdettäissä olen pitänyt Suomen rajaa tarkkaan mitattuna ja
määrättynä. Mutta siitäpä paikalla alkavatkin vaikeudet.

Kivijärven kylä on vain neljän kilometrin päässä rajasta, vaikka
Inbergin kartalla matka on merkitty koko penikulmaksi. Vuokkiniemeen
on sieltä kolme penikulmaa, ja näyttää siltä, kuin matka kävisi koko
joukon alemmaksi itää kohti kuin Inbergin kartalla, joten Vuokkiniemen
kirkon paikka tulisi jonkin verran etelämmäksi. Tämä käy hyvin yhteen
sen kanssa, että talvitie Ämmän ruukilta, jota olimme talvella
ajaneet, arvatenkin oikeimpia suuntia noudattaen, kulki Parvavaaran
ja Latvajärven kautta ja sieltä edelleen Venehjärven eteläpuolitse.
Jos Vuokkiniemi olisi Inbergin merkitsemällä paikalla, olisi suunta
luoteeseen, Kiannan kirkon, eikä Haukilan perukan kautta. Mutta
on vielä toinenkin määräys, joka puolustaa samaa. Lonkan kylästä,
joka ei ole siinä, mihin se on Inbergin kartalla merkitty, vaan yli
2 penikulmaa etelämpänä, Kiannan Tormuan kohdalla, on Vuonniseen
neljä penikulmaa. Mutta siitä paikasta, johon Lonkka oli Lönnrotin
ja Lähteenkorvan tietojen mukaan asetettava, ei olisi Vuonniseen
Inbergin kartalla kahtakaan penikulmaa. Neljän penikulman välimatka
lienee kuitenkin oikea, koska Lönnrot Martiskan keralla oli yötä tällä
taipaleella. Matkan suunta, joka seurailee Kursmajoen vartta, ei liene
koilliseen, kuten Inbergin kartalla, vaan käy Lähteenkorvan tietojen
mukaan suoraan itään. Vuonnisen kylä tämän kautta siirtyy kahta vertaa
kauemmaksi rajasta kuin I:n kartalla ja jonkun verran etelämmäksi.
Vuonnisen tiedettiin Vuokkiniemessä talvella näkyvistä tulipalon
kajastuksista olevan suoraan pohjoiseen kirkonkylästä.

Näin on meillä Yli-Kuittijärven kaksi pääkulmaa suunnilleen
määrättyinä. Järven muodosta mainitsee Ervasti, että Jyvöälahdesta
kuljetaan ensin yksi penikulma länttä kohti Petäjäniemeen, sitten
penikulma suoraan etelään Ristiniemeen, joka on selän länsipuolella,
ja täältä taas suoraan länteen Vuokkiniemen kirkolle. Ristiniemestä
Vuonniseen tulee kolme penikulmaa, Jyvöälahdesta neljä. Petäjäniemestä
on Ponkalahtea ja Aajuolahtea kohden aavaa selkää silmän
sietämättömiin. Näitten tietojen mukaan piirsin ensin kartan. Myöhemmin
sain kuitenkin Vuokkiniemestä erään sikäläisen miehen laatiman
suunnitelman, joka kuvaa ainakin oman kirkon seudun ja myös Vuonnisen
kulman oikeammin. Vuonnisen puolessa vesistön suunta kääntyy pohjoiseen
ja se kapenee lopulta aivan kapeaksi. Kylä on salmen länsirannalla,
ja salmesta pistää vielä muuan mutka suoraan länteen päin. Pistonjoki
laskee selkään kuusi kilometriä Vuonnisesta itään tai kaakkoon
päin. Luoteisosa Yli-Kuittijärveä on täynnään saaria, samoinkuin
Jyvöälahteenkin pistävä itäinen haara, jota vastoin Vuokkiniemen puoli
on melkein saaretonta.

Tsenan kylä on Vuokkiniemen kirkolta itään käsin viisi virstaa, väli
on kapeata kiertelevää vesimatkaa. Lähinnä kirkkoa on Lammasjärvi,
jonka salmet ja Akankoski erottavat Köynäsjärvestä. Köynäsjärven
luoteisella rannalla on Tsena. Järvi on pohjois-eteläsuunnassa,
mutta siitä muistoni mukaan polveaa muuan perukka lounatta kohti,
lähemmäksi Kivijärveä. Tsenan pohjoispuolitse kulkee toinen kapea
vesistö länttä kohti ja siihen tulee joki noin neljän virstan
mittaisesta Venehjärvestä, jonka pohjoisrannalla samanniminen kylä on.
Matka Tsenasta Venehjärveen on yksi penikulma, ja molemmista, sekä
Tsenasta että Venehjärvestä, on Ponkalahteen Ylä-Kuittijärven rannalle
yksi penikulma. Venehjärven ja Ponkalahden väli tuntui kuitenkin
penikulmaksi runsaalta. Ponkalahdesta, joka on selästä länteen pistävän
lahden rannalla, on Vuonniseen 2 penikulmaa ja keskivälillä on selän
sivussa oman lahtensa varrella Aajuolahti. Ponkalahdesta kaakkoa kohti
on selän rannassa Mölkkö, jonka paikka Inbergin kartassa niinikään on
väärä.

Kiannan Parvalasta ilmoitettiin Latvajärveen luettavan 15 virstaa
matkaa. Talvitie kulkee rajalla olevan Raatejärven poikki. Venehjärveen
tultaissa on välillä useita järviä, kuten Pirtajärvet, joitten
rannoilla kohoo somia vuoria. Lapukan järvellä en käynyt, mutta lienee
se melkoinen, koska sen eteläpää ulottuu niin lähelle Latvajärveä, että
tämä kylä käy siellä kalassa. Lapukan pienet asumukset lienevät järven
pohjoispäässä, koska niihin sanottiin olevan Vuokkiniemestä neljä
penikulmaa matkaa ja niitten sanottiin olevan "Vuonnisen puolessa".
Matka Kivijärvestä Latvajärveen on penikulma, molemmista kylistä
Venehjärveen 25 virstaa. Näitten etäisyyksien nojalla olen koettanut
kyläin paikat karttaan asettaa.

Vuokkiniemestä luetaan Jyvöälahteen vesimatkaa 3 penikulmaa. Jyvöälahti
on lahdelman pohjukassa, joka Ylä-Kuittijärven itähaarasta pistää
pohjoiseen. Kylästä on kannaksen poikki vain parin virstan matka
Keski-Kuittijärveen, joka pistää pitkänlaisen pohjukan länteen päin
Uhtuesta. Tämän pohjukan erottaa pääselästä vedenalainen särkkä, joka
toisin paikoin kohoo saariksi. Matka Jyvöälahdesta Uhtueen on kannaksen
poikki ja mainittua perukkaa pitkin 15 virstaa. Mutta kun Jyvöälahdesta
ei koskaan kuljettu maisin Uhtueen, niin ulottunee tämä perukka pitkän
matkaa Jyvöälahden ohi länteen päin. Paitsi omia oikaisujani olen
Keski-Kuittijärveä piirtäessäni pääasiallisesti noudattanut erään
Uhtuen kauppiaan antamia tietoja.

Enonsuuhun on Jyvöälahdesta penikulma matkaa, kapeita välivesiä,
jotka itäpäästä supistuvat lyhyiksi koskiksi ja virroiksi. Enonsuusta
luettiin selän poikki Uhtueen penikulma matkaa. Mutta aavaa selkää
on tuskin enempää kuin viisi virstaa, ennenkun itäpuolelle tulee
saari ja sitten mannerniemi. Keski-Kuittijärvi niin ollen on ainakin
länsipäästä aivan toisen muotoinen kuin Inbergin kartalla. Uhtuesta
Luusalmeen luettiin 32 virstaa, Luusalmesta Jyskyjärveen 50, josta
välistä kuitenkin ainoastaan 40 on aavaa Ali-Kuittijärveä. Seitsemän
virstan vaiheille muistaakseni oli jokea ja Kiintismän rajua koskea,
Jyskyjärveä, joka on Inbergin kartassa aivan liian laaja, ainoastaan
monias virsta. Matka Jyskyjärvestä Suopassalmeen on Kemijokea pitkin
penikulma tai pari, siitä Paanajärveen 4 penikulmaa, Paanajärvestä
Usmanalle 8 penikulmaa, Usmanalta Kemiin 2 penikulmaa. Mutta kaikesta
päättäen Kemijoen kaari pohjoista kohti on matalampi, kuin se on
Inbergin kartassa.

Siirtämällä Kuittijärvet etelämmäksi ja kaventamalla Keski-Kuittijärveä
saamme Uhtuen ja Röhön kyläin välin neljäksi penikulmaksi, niinkuin sen
ilmoitettiin olevankin ja niinkuin hyvin tiedän sen todellisuudessa
täyttävän. Inbergin kartassa se tuskin on kahta pidempi. Kaikkiaan
on matka tämän kautta Valasjokeen Tuoppajärven rannalle seitsemän
penikulmaa. Matka Uhtuesta Pistojärveen luettiin kuudeksi penikulmaksi.
Ohdan järvi ja Pistojärvi eivät ole samaa vettä, kuten Inbergin
kartassa, vaan on niitten välillä joki, sen mukaan kuin minulle
ilmotettiin. Matkat Pistojärvestä Vuonniseen ovat Lähteenkorvan
tietojen mukaan: Pistojärvestä Hämeen kylään 20 virstaa, siitä
Korpijärveen 20 virstaa, Korpijärvestä joen suuhun 10 virstaa. Sillä
laajalla ylänkömaalla, joka erottaa Tuoppajärven Kuittijärvien
vesistöstä, on useitakin pieniä kyliä, joitten paikat olen merkinnyt
Lönnrotin ja Lähteenkorvan antamain tietojen mukaan.

Tuoppajärven aseman määräämiseksi on useitakin lähtökohtia. Voimme
lähteä Vienan meren rannoilta, jotka jo vanhastaan ovat tulleet
verraten tarkkaan kartoitetuiksi.

Ervasti matkusti Tuoppajärvelle Kieretin pohjoispuolella olevan
syvän Uittolahden perukasta. Hän antaa matkoista sangen selvät ja
täsmälliset tiedot. Uusikylä sen mukaan on lahden perukasta noin 15
virstan päässä lahden, siis lounaan ja lännen väliseen suuntaan. Tyrhy
on Uudestakylästä penikulman verran etelään päin, Kieretin järven
luoteiskolkan, Särkijärven päässä. Tyrhystä Pinkaan kuljettaissa
soudetaan ensinnä 5 virstaa etelää kohti, sitten runsas penikulma
lounaaseen Virtasalmeen ja siitä länttä kohti Alasenjärven poikki 4
virstaa. Pingasta on maamatkaa 15 virstaa Lohijärven päähän, tämän
pienen järven etelärannalta 3-4 virstaa Lohilahden kylään, joka on
Tuoppajärven rannalla. Lohilahdesta on selkää pitkin 15 virstaa
Kiestinkiin. Mutta Lohilahti ei pistä Kiestingistä suoraan itään,
vaan ensinnä kuljetaan hyvä matka suuren selän rantaa Tuoppajärven
pääsuuntaan ja vasta sitten poiketaan Lohilahteen. Toisille kartoille
merkitty niemensuikalekin kuitenkin lienee olemassa, mutta se on
kauempana etelässä ja sen ja Kiestingin välillä on melkoinen selkä.
Nientä tuskin Kiestinkiin näkyykään, jos oikein muistan, mutta kun
selän poikki kuljetaan Valasjokeen, niin soudetaan sen päitse verraten
läheltä. Se siis pistää itärannasta keskelle selkää viistoon tätä
suuntaa kohti. Kiestinki itse on ehkä parin kolmen virstan mittaisen
särkän erottaman sulkion rannalla, joka vain pienen salmen kautta on
yhteydessä Tuoppajärven kanssa.

Toinen reitti on Kuusamosta, Paanajärveltä. Oulankajoen laaksoa
lienee Oulangansuuhun Pääjärven rannalle oikoen noin pari penikulmaa.
Laakson suunta on ensin kaakkoinen, mutta kääntyy alempana itään.
Oulangansuusta lasketaan Sohjenansuuhun, jossa Pääjärveen laskee
Tuoppajärven vesi, kokonaista viisi penikulmaa, mutta tämä matkanmäärä
tuntui minusta katseella mitaten kylläkin runsaalta. Kuitenkin silmä
Pääjärvellä rantain korkeuden vuoksi helposti pettää. Pääjärvenkin
muoto sietäisi varmaan koko joukon oikaisemista, mutta sen johdoksi
minulla ei ole tietoja. Sohjenanjoen suunta on uudemmilla kartoilla
merkitty pohjoisemmaksi kuin Inbergin kartalla. Selkien väliä lienee
penikulman verta.

Tuoppajärven eteläpäästä, Suolapohjan kylästä, kuljetaan sekä
Keski-Kuittijärvelle että Paanajärveen, Kemijoen varrelle.
Suolapohjasta Kurkeen lasketaan minun Kiestingissä saamaini tietojen
mukaan 20 virstaa maata ja Kurjesta Paanajärveen 30 virstaa niinikään
maamatkaa. Suolapohjasta Sompajärveen taas on 20 virstaa, sieltä
Haikolaan 25 virstaa, Haikolasta Uhtueen 42 virstaa. Tällä välillä on
Tsiksa, jonne Uhtuesta tulee 10 virstaa.

Tuoppajärven pituus Kiestingistä Suolapohjaan ilmotettiin 70 virstaksi,
selän koko pituus on ehkä kymmenkunnan virstaa enemmän. Tuoppajärven
eteläpään, aina siihen kohtaan, missä se leviää, olen piirtänyt
prof. Rosbergin korjauksen mukaan, pohjoispäätä olen ilmoitettujen
etäisyyksien ja omain havaintojeni mukaan haahmotellut. Varmaa on, että
Saari, jossa ennen luostari oli, on kauempana selällä kuin Inbergin
kartassa. Ohi soudettaissa näkyy se aivan vapaana, kahden puolen
leveä selkä, ja Lönnrot kertoo, että sinne oli Skiitasta 8 virstaa
matkaa aavan selän poikki. Kokkosalmen kylä on Valasjoesta suoraan
pohjoiseen, Kiestinki Kokkosalmesta kahden penikulman päässä, mutta
Kokkosalmen ja Kiestingin välinen vesimatka kiertää paljon. Niskan
koski lähtee Tuoppajärvestä viisi virstaa Kokkosalmesta länteenpäin.
Kiestingistä lasketaan Jälettijärvelle 20 virstaa -- Inbergin kartalla
matka on tuskin puolta penikulmaa!

Kiitehen--Nuokkijärven vesistössäkin olisi varmaan paljon korjattavaa.

Sille lähtiessämme voimme alkaa Miinoasta, joka on kolmen tai neljän
virstan päässä rajasta, Maanselänjärven kohdalla. Sekä Miinoan järvi
että Kiitehen selkä ovat Inbergin kartalla varmaan liian suuret.
Mainitun kartan mukaan olisi matkaa Miinoasta Akonlahteen kolme
penikulmaa -- meille matka ilmoitettiin vain 17 virstaksi, joka ehkä
on jonkun verran liian lyhyt määrä, koska muille on ilmotettu väliä
olevan kaksi penikulmaa. Tästä tulee Miinoan järven osalle tuskin muuta
kuin 3-4 kilometriä. Kiitehen selässä on niin paljon niemiä, että
aavempaa selkää tuskin näkee missään, mutta rantain piirtäminen vaatisi
paljon enemmän tietoja, kuin minulla on käytettävinä. Ainoastaan
sen tiedän jotenkin varmaan, että Komalahti, joka pistää koillista
kohti karummaksi, on vain puolet siitä, miksi se on Inbergin kartalle
haahmoteltu. Akonlahden kirkolta laskettiin lahden pohjaan 8 virstaa.
Mainittu kirkonkylä on laajalla pitkällä niemellä, jonka molemmin
puolin pitkät lahdet pistävät aina lähelle Suomen rajaa. Kiitehen
selkää pienentämällä saadaan Akonlahden ja Kivijärven kylän väli
oikeaksi, kolmeksi ja puoleksi penikulmaksi.

Luvajärveen lasketaan Miinoasta maisin 25 virstaa. Onko matkan
suunta kartalla oikein merkitty, sitä en tiedä. Kivijokea pitkin
taas sanottiin olevan Kiitehestä Luvajärveen kolme penikulmaa. Joki
mutkaa koko joukon pohjoista kohti, juosten alkumatkallaan melkein
yhtä suuntaa Kiitehen rannan kanssa. Luvajärven--Kiimasjärven ja
Nokeuksen välin olen piirtänyt niinkuin se Inbergin kartassa on,
vaikka yksityiskohdat arvatenkin kaipaisivat oikomista. Mutta laaja
Nuokkijärvi on kaikesta päättäen kartoissa väärin piirretty. En
ole itse selällä käynyt, mutta Ervasti antaa osviittoja matkoista
Nokeuksesta eteenpäin.

Nokeuksesta tulee Piismalahteen, joka on selän koillisperukassa, 30
virstaa, mutta Nuokkijärvi itse on päälle 40:n virstan mittainen.
"Se on kaunis järvi, tuuheat lehtimetsät ja vankat petäiköt kohoavat
sen korkeoilta rannoilta. Länsipäässä tuskin penikuormaa leveä, se
itäpuolessaan laajenee päälle kahden penikuorman levyiseksi seläksi."
Inbergin kartalla on länsipää vain kolmisen kilometriä leveimmältä
ja yhtä kilometriä kapeimmalta kohdaltaan. Silminnähtävästi on se
siis väärin piirretty, sillä muutoin ei Ervasti olisi erehtynyt
penikulmista puhumaan. Tähän viittaa sekin seikka, ettei hän näytä
nähneen Pääkönnientä, joka on selän etelärannalla, penikulman päässä
Nokeuksesta. Jos selkä olisi kylän kohdalla niin kapea kuin Inbergin
kartassa, ja jos Pääkönniemi olisi merkityssä paikassa, niin kylä
tuskin olisi jäänyt häneltä huomaamatta. Miten selän eteläranta
kiertelee, siitä ei ole tietoja, mutta pohjoisranta selvään on,
Ervastin ilmoituksista päättäen, toisenlainen kuin kartoilla. Kun oli
kaksi penikulmaa kuljettu Nokeuksen rannasta, kääntyi matka hiukan
koillista kohti, ja kun oli neljännes siihen suuntaan kuljettu, niin
soudettiin loput kolme neljännestä päin pohjoista. Minun saamaini
tietojen mukaan kuljetaan Pääkönniemestä viistoon selän poikki
Piismalahteen mentäissä, ja loppumatka soudetaan laajan Piismaniemen
sivua melkein suoraan pohjoista kohti.

Montakin luotettavaa tietoa on siitä, että Nuokkijärvestä lähtee
kaksi jokitiehyettä Tsirkkakemiin, Rastahan joki pohjoisempi,
eteläisempi Hämehenjoki. Ne laskevat Tsirkkakemiin lähellä mainittua
kylää, kuten prof. Rosbergin piirtämästä retkikartasta näkyy. Mutta
miltä kohdalta ne lähtevät Nuokkijärvestä, siitä ei ole muuta kuin
seuraava Lähteenkorvan tiedonanto: "Eteläinen joki, jota kuljetaan
Nokeuksesta ja Pääköstä, on Hämeh, pohjoisempi alkaa 15 virstaa etelään
Piismalahdesta ja se on Rastas. Molemmat ovat 10 virstaa pitkät.
Niitten välillä oleva saari, jota sanotaan Nuokkisaareksi, on 3 virstaa
leveä ja 15 virstaa pitkä ja se ulottuu 5 virstaa, ulos järveen."
Nähtävästi on tämä saari se niemi, joka on karttoihin merkitty
Nuokkijärven itärannalle.

Tsirkkakemin on prof. Rosberg kartoittanut. Oikaisuista on huomattava
varsinkin paljon mainitun runopaikan Kellovaaran asema. Se, samoin kuin
Tsirkkakemikin, sijaitsee todellisuudessa koko joukon etelämpänä kuin
Inbergin kartalla.

Nuokkijärven, lähinnä Piismanlahden, sitoo Jyskyjärveen myös tieto
näitten paikkain välisestä maamatkasta, Se on 35 virstaa.

Se maa, joka on Kuittijärvien ja Kiitehen--Nuokkijärven vesistön
välillä, on hyvin harvaan asuttua laajaa ylänkömaata, josta vedet
juoksevat kolmelle suunnalle. Tältä väliltä tunnen omain matkaini
nojalla sen vesistön, joka Kostamuksesta laskee Alijärveen Enonsuun
kohdalla, ja ainakin yksi penikulman mittainen järvi, Koivajärvi
nimeltään, on Kenttijärven ja Kostamuksen välillä edellisiin karttoihin
merkitsemätön. Sen yli kuljetaan poikittain. Muitakin merkitsemättömiä
järviä välillä on, mutta niitä en muistoni epävarmuuden vuoksi kartalle
piirrä. Ja varmaan on koko tämä niemimaakin täynnään suurempia ja
pienempiä vesiä, mutta ne ovat niin syrjässä kaikista liikkeistä, että
ovat jääneet kartoilta aivan pois. Ennen kuljettiin tätä välimaata
pitkinpäinkin. Kostamuksessa kerrottiin vanhan, Vuokkiniemestä lähtevän
sotatien eli "jaaman" kulkeneen mainitusta kylästä sydänmaitten halki
Jyskyjärveen. Soissa sanottiin vielä tuntuvan vanhat siltakapulat.

Niitten kyläin asemat, joita tällä ylämaalla on, olen merkinnyt
etäisyystietojen mukaan, joita useimmat runonkerääjät ovat
muistikirjoihinsa koonneet.

Näin olen koettanut haahmotella Vienan Karjalan ulkopiirteitä.
Mainittakoon vielä sana maanpinnan muodoista, vaikka niitä vähän
tunnetaan. Voimme sanoa, että koko tämä alue on enimmäkseen vaihdellen
kangasta ja suota. Kalliopohja verraten harvassa huomattavammalla
tavalla esiintyy maisemassa. Miinoan ja Luvajärven välimaalla on
maa kuitenkin hyvin ryhmyistä ja sillä välillä on paljon vuoria,
samoin kuin Kivijoenkin varressa. Mutta siitä pohjoiseen on
varsinaisia vuoria vasta Kuittijärvien rannoilla ja niistä rajalle
päin. Enimmäkseen ovat ylämaat kivikkoisia, hietamultaisia vaaroja,
matalammat maat särkkiä taikka kumpuja. Näitten vähäpätöisten
kohopaikkain välillä maa kaikkialla pyrkii suottumaan, missä se ei
ole hyvin läpäisevää kangasta. Lietemaita ja savikoita on vähän, maa
sen vuoksi on yleensä huonoa viljeltäväksi. Vasta Kemijoen varressa
on lihavampia maita, mutta siellä taas hallanvaara laajain soitten
vuoksi on suurempi kuin kuivemmassa ylämaassa. Uhtuen pohjoispuolella
on laajat kankaat. Idempänä, Tuoppajärven eteläpuolella, kankaat
vaihtuvat laajoiksi soiksi. Kankaissa on paljon pienempiä järviä.
Noin puolentoista penikulman päässä Uhtuesta niitten läpi pistää
reunansa jyrkkä lännestä itään kulkeva vuori, "Iron syrjä", joka senkin
kautta, että sitä niin yleiseen mainitaan, todistaa yksinäisyyttään.
Kuittijärven ja Tuoppajärven välimaa on myös ylänköä, josta vedet
juoksevat kolmelle suunnalle. Ylänköluonne käy selville varsinkin
Tuoppajärveä lähestyttäissä. Jo penikulman päähän siintää vaaroille
laajan selän aukeama.

Tuoppajärven rannat ovat osaksi alavat, järvi itse arvatenkin matala.
Veden kirkkaus osoittaa, että sen ympärillä on hietikoita. Järven
eteläpuolella alkavat ylen laajat yksitoikkoiset suot, joten vedet
melkein heti Tuoppajärven reunasta matkaavat eteläänpäin, Kemijokeen.
Arvatenkin Tuoppajärvi itsekin vielä katkaisee itselleen sille
suunnalle laskuväylän. Tuoppajärven luoteiskulmilla kohoo
melkoisia vaaroja, jotka liittyvät Kuusamon tuntureihin. Pääjärven
rannalla lähestyvät tunturit aivan järven reunoille. Pääjärven
itäpuolellakin on korkeita vaaramaisemia, syviä laaksoja ja niissä
järviä, mutta lähempänä Vienan merta maa alenee, tasaantuu ja on
suurina soina. Vasta aivan meren rannikolla on jälleen vuoria.

Vienan Karjalan pinta on siis jokseenkin samanlaista kuin
Pohjois-Suomenkin. Mitäpä se muuta onkaan, kuin samaa jääkauden
jättämää pohjarapaa kuin Suomen puolellakin. Samoin on siellä maa
täynnään kankaita, hietamultakumpuja, soita, särkkiä, mutta lietemaita
on vähemmän kuin Suomen puolella.

Laajat havumetsät peittävät koko tämän maan, missä se ei ole suona.
Kuusikoita on verraten vähän, petäjä humisee yksinvaltiaana Vienan
Karjalan kankailla. Ainoastaan vesistöjen varsilla ja vaaramailla on
lehtimetsää, etenkin entisten kaskien pohjilla, vaikka selkävesienkin
rannoilla mänty on vallitsevana puuna. Kankaat ovat osasta kaikkein
karuinta laatua. Havupuitten alla ei kaikkialla kanervakaan menesty.



KANSA JA ASUTUS.


Uhtuessa tai Jyvöälahdessa, en muista varmaan kummassa kylässä,
eräs tuttava karjalainen kauppias kävi penkomaan vähiä papereitaan
ja etsi niistä muutamia kellastuneita lehtiä, joissa kaikenlaisien
tavaramuistiinpanojen seassa oli alla oleva runo. Runoilijan nimeä
en tiedä, mutta varmaan hän oli joku karjalainen kauppias, joka
oli oppinut kirjoittamaan. Runo näyttää olevan kirjoitettu suurien
katovuosien aikoina.

_Arkankelin Elämän Katumus_.

    Voi poloista Pohian maata,
    Tuota on raukkoa Lapin rajoa,
    Vähäarvoista Arkankelia,
    Kuin on Luoja tuonki luonnu,
    Antanut on armu vähäisen.                 5
    Kyllä on Luoja maata luonnu,
    Avaruutta pallion antanut,
    Luonnu on soita, luonnu maita,
    Paljon paljahii kiviä,
    Vetelöitä vellimöitä,                    10
    Laajat paikat louhikoita,
    Kukkurat kiven lomia,
    Kuusikot on kaikki kurseikoita,
    Suot on suuret summattomat,
    Joista kylmä kyyhähtääpi,                15
    Kova ilma kouhahtaapi,
    Mistä pakkani panekse,
    Kylmä ilma kursahtaapi,
    Kylmää maasta mannan kaiken,
    Talonpojan tarpehet,                     20
    Marjat maasta makiat.
    Tästä nähhään nälänhätä.
    Kuin nyt hätä hämmentääpi
    Pohjan puolen puutoksia!
    Ensin pitävät entiset rahansa            25
    Ennen saanehet elonsa,
    Siitä nälkä näpsähtääpi...
    Ensin itkettä isoiset lapset
    Siitä varsin vanhemmatkin,
    Perästä peräti perehen.                  30
    Miehen talon vanhimman
    Varsin vaivuttaa
    Itkun kanssa istuessa...
    Ei voi mies työtä mitänä dehrä.
    Arvelee nyt mies ainakin näin:           35
    Mitä on esin aamulla alotan?
    En arvoa poloni poika,
    Kuin on hätä hämmentän,
    Nälkä näköhön tuli,
    Kuin on lapsia lautsat täysi.            40

Tässä keskeytyy runoluomus, mutta loppuun on liitetty vetoominen
"armolliseen esivaltaan", että se antaisi luvan:

    Kaupitella kaikkia kaupan kaluja
    Suloisessa Suomen maassa,
    Nykyisellä nuorisolla kanneskella
    Kaluj kaikenlaisia,
    Että sieltä etsisimme einehen...

Nimettömän runosepän kyhäys on jäänyt keskeneräiseksi, mutta
semmoisenaankin se puhuu selvää kieltä. Sen kirjoittaja, joka
epäilemättä oli paikkakuntansa edistyneimpiä ja siis luultavasti muihin
verraten toimeentulevakin, koska oli kirjoitustaitoinen, on kuitenkin,
leivän puutteessa, nähdessään ympärillään vallitsevan kurjuuden, omassa
pirtissään lautsat täynnä riutuvia lapsiaan, niin masentunut, että
itkuun purskahtaen koettaa lohdutuksekseen saada aikaan runopukuisen
anomuksen laukkukaupan laillistuttamiseksi. Se on järisyttävä piirre
Vienan Karjalan ainaisesta taistelusta olemisensa edestä.

Olemme tottuneet laukkukauppaa katselemaan karsain silmin, ja
epäilemättä sillä on varjopuolensa sekä meidän kannalta, että Vienan
Karjalan itsensäkin kannalta katsoen. Mutta meidän tulee samalla
muistaa, että se on luultavasti ikivanha osa sen maan koko taloudesta
ja ammoisista ajoista ollut oleellinen osa sen toimeentulosta. Mitenpä
voisikaan muutoin olla?

Maan karuuden vuoksi on maanviljelys heikkoa, varsinkin sen jälkeen kun
kaskeaminen menneen vuosisadan keskivaiheilla kiellettiin. Haikealla
mielellä muisteltiin vielä tuota mennyttä kulta-aikaa, jolloin sai
kaataa kasken melkein vaikka mihin rinteeseen ja viljaa saatiin niin
runsaasti, että sitä oli toisissa taloissa kaadettava aittoihin katon
kautta, kun ovista ei enää mahtunut. Nykyisin ei vilja hyvinäkään
vuosina likimainkaan riitä koko vuodeksi, se mikä puuttuu on ostettava.
Hallanaroiksi ei näitä maita kuitenkaan moitittu. Pelättävät hallat
sattuvat vasta syyskesällä. Mutta ruista ei viljelläkään sanottavassa
määrin, eikä sen vuoksi alkukesästä sattuva halla voi niin suurta
tuhoakaan aikaan saada. Rukiin kyllä sanottiin harvoin menestyvän.
Petäjää kiskotaan jo kesällä varastoon. Sitä syötetään talvella
lehmille ja jauhojen loputtua sitä syö rahvaskin. Huonoina vuosina
syödään koko joukon olkia, samoin kuin Pohjois-Suomessakin -- onhan
olki edes leivän sukua. Ohra on Vienan Karjalan päävilja, ja perunan
rinnalla nauris vielä sitkeästi pitää puoliaan.

Maanviljelyksen kehittymistä ehkäisi paitsi kunnollisten maiden
puutosta sekin seikka, että maa oli kunnan yhteistä omaisuutta, vaikkei
mir-laitosta ollutkaan Vienan Karjalassa samassa määrin toteutettu
kuin yleensä Venäjällä. Maita ei sanottu uudelleen jaettavan jonkun
vuosikymmenen kuluttua, vaan viljeli kukin talo yhteisellä sopimuksella
omaansa edelleenkin. Mutta isän kuoltua pojat jakoivat maat, ja
tämän kautta pellot yhä pienenivät, kun uusien raivaus ei samassa
määrin edistynyt. Sydänmaan vaaroilla tosin saattaisi monellakin
olla hyviä maita, mutta siellä on niin vilkkaalle rahvaalle liian
kolkko asua. Kontio ja muut petoeläimet ovat varma karjan surma.
Suuremmistakin kylistä ne kaatoivat karjaa niin paljon, että joskus
tämä elinkeino toisista taloista kokonaan lakkasi, kunnes jaksettiin
hankkia uutta karjaa. Vedet kuitenkin kaikitenkin, vaikka osasta
ovatkin tyyten pyydystetyt, ovat paras turva nälkäkuolemaa vastaan.
Ahkeraan kalastaen niistä enimmäkseen saa sen verran, että henkiparka
säilyy, vaikka paljas kala ilman leipää, tuota vaatimattomissa oloissa
elävien ihmisten ensimäistä ja rakkainta ravintoainetta, onkin vain
nälkäravintoa.

Viime aikoina oli kuitenkin uudisasutus alkanut vähitellen tunkeutua
kauemmaksi salolle. Noustessani Alijärvestä Kostamukseen näin
erämaisella jokimatkalla useitakin uusia taloja, Vuonnisen puolessa
vielä enemmänkin. Mutta puute oli uudistaloissakin ainainen vieras,
elleivät eläjät muulla tavalla hankkineet tuloja, millä maksaa
tarpeensa ja ostaa lisää viljaa. Mutta mitäpä olisi tällä rahvaalla
ollut rahaksi myytävää, kun se ei omistanut metsiä? Sen täytyi
pakostakin lähteä kaupoille.

Karjat olivat laitumien kehnouden ja petoeläinten vuoksi niin
vähäiset, ettei karjasta saatu muuta kuin niukasti omat tarpeet. Voita
tuskin vietiin maasta ensinkään, ja se olikin enimmäkseen huonoa
laadultaan. Pohjoisessa, Tuoppajärven pohjoispuolella ja Suomen rajalla
etelämmässäkin, pidettiin poroja, ja poronhoito oli, missä se menestyi,
arvokas apuelinkeino. Mutta niin suureen voimaan ei tämä elinkeino
ollut Vienan Karjalassa päässyt kuin Kuusamossa Suomen puolella.

Metsästys lienee ennen ollut tärkeimpiä elinkeinoja. Nyt sitä
rajottivat viralliset säännökset, ja muutoinkin se näytti melkoisesti
rappeutuneen ainakin niissä osissa Vienan Karjalaa, jotka käyvät
Suomessa kaupoilla. Metsänriista ja turkikset vietiin talvikeleillä
Sunkuun, Äänisjärven rannoille, josta palatessa tuotiin kankaita,
ompeluksia ja ylellisyystavaroita. Nyt oli tämä kauppa ainakin rajan
puolessa vähentynyt melkein olemattomiin. Merimaan puolessa rahvas
kuitenkin edelleenkin metsästi paljon ja joko vei itse Sunkuun
saaliinsa, taikka möi sen sieltä ja Pietarista saakka tuleville
kauppiaille. Mutta yleisen huomioni mukaan oli riistaa näillä
laajoilla saloilla niukalta. Varsinkin siipikarja vaatii viihtyäkseen
taajempia metsiä, viidakoita ja noroja. Metsät olivat enimmäkseen
marjoistakin köyhät. Ja missä taas lintu ei viihdy, siellä eivät
monet turkiseläimetkään elä. Vähäksi on siis Vienan Karjalassa pyssyn
käyttäminen jäänyt, ja missä pyssyä ei ole, siellä on kontio isäntänä.

Kalastukseen karjalaiset ovat ylen hartaita. Nuotilla, verkoilla,
merroilla, rysillä, siimoilla, joka tavalla pyydettiin kalaa, ja
pyydettiin mistä ja milloin vain saatiin. Pyydettiin suuret selkävedet
puhki ja poikki, pienemmät vedet vielä tyystemmin ja erämaan lammet
vedettiin usein ihka kalattomiksi. Kalasaunoilla elettiin syksyisin
viikkokausia. Kalastamisessa naiset voivat tehdä sen kuin miehetkin ja
heidän käsissään se sen vuoksi varsinkin kauppakautena suureksi osaksi
olikin. Kun vesiä ei ole jaettu, on järvessä köyhällekin hyvä turva.
Talvella vedettiin rahenuottaa jäihin tehdyistä avannoista. Keväällä
taas oli "kevätys" yleinen. Kalanpyydyksiä näki pirteissä melkein
alati korjattavan. Nuotat riippuivat orsista ja harmaapartaiset ukot,
puheliaat eukot ja nuorempikin väki olivat niitten ääressä ahkerassa
työssä, ja pitkin korjattua osaa ilmaisivat uudet lankasilmät, että
työtä oli ollut runsaasti, pyydys siis ollut ahkerassa käytännössä.
Varakkaimmilla taloilla oli valtaavat nuotat. Muutkin silmäpyydykset
olivat varsinkin rikkailla mitä parhaat, sillä ei kukaan pitänyt
itseään niin rikkaana, etteikö hän yhteisestä ruokapadasta olisi
vetänyt talteen, mitä suinkin sai. Siimaa taas laskettiin joskus
penikulmakin yhteen mittaan, suurien selkien poikki. Ei ollut pelkoa
siitä, että höyryt sotkisivat pyydykset.

Muje on tärkeimpiä särvinkaloja; sitä saadaan varsinkin syksyllä.
Patakalat ovat nuo yleiseen tunnetut. Järvilohta Kuittijärvissä
kuitenkin tuntui olevan runsaammin kuin Suomen puolella, koska
sitä niin vähällä vaivalla saimme onkiimme. Se on ylen lihava ja
hyvänmakuinen kala. Varsinkin Keski-Kuittijärveä mainittiin lohisaksi.
Kormussalmessa, lähellä Uhutta, soudeltiin kaiken kesää uistinta ja
saalista kiitettiin toisin ajoin hyvin hyväksi. Kun Enonsuun pato tuli
puretuksi, niin on varmaan Ylä-Kuittijärvikin saanut entistä runsaammin
tätä arvokasta kalaa, jonka puutetta silloin itkivät kaikki ylemmät
kylät aina Maanselkää myöden.

Mutta sitä yleensä valitettiin, että kalavedet kuitenkin kaikitenkin
ovat entisestään kovin huonontuneet. Näin itse, kuinka Miinoan
järvestä, Savinan suurella nuotalla vedettäissä apajasta tuskin
saatiin pari kourallista mujeita, eikä aina sitäkään. Mutta kuitenkin
vedettiin, sillä eipä muutoin olisi saatu sitäkään.

Kaikki metsämaa oli valtion. Arkangelin läänissä siitä annettiin
vuosittain taloa kohti ainoastaan luetut puut hirsiksi, ja näitä
toisilleen lainaillen saattoivat kuitenkin rakentaa talonsa. Aunuksen
puolella erotettiin kylille v. 1884 omat palstat, joista saivat ottaa
kaikki tarpeensa, mutta eivät myydä mitään. Luvajärven kylän metsäsarka
oli 5 virstaa leveä, 10 pitkä, siis päälle 250 hehtaaria taloa
kohti, kun kylässä oli 19 taloa. Sitä paitsi oli toinen varasarka,
johon ei kuitenkaan saanut koskea ennenkuin 40 vuoden kuluttua.
Luvajärveläiset kuitenkin moittivat sarkaansa pieneksi siihen verraten,
mitä Kiimasjärvi oli saanut. Tästä metsäpalstasta kyläkunta sai ottaa
tarpeensa, mutta myydä siitä ei saanut. Joku isännistä oli yrittänyt
tervaa polttaa, mutta sen olivat naapurit estäneet. Kaskettu kuitenkin
oli vähin.

Arkangelin läänissä ei silloin vielä ollut metsäsarkoja, vaan taloa
kohti annettiin vuodessa kruunun metsästä 7 hirttä, 20 aidanseivästä
ja 20 aidasta. Luonnollista on, ettei semmoisella erällä liikoja
rakennella.

Yhtenä syynä siihen, ettei uudisasutus ollut yleisemmin levinnyt, oli
ollut virallinen kielto. Uudisviljelyksien perustaminen oli kiellettynä
vuosisata sen jälkeen, kun kaikki metsämaat kahdeksannentoista
vuosisadan lopulla julistettiin kruunulle kuuluviksi.

Vasta v. 1873 saatiin asetus, joka myönsi raivaukset ja takasi ne
raivaajille 40 vuodeksi luovuttamattomaksi omaisuudeksi. Tätä sanottiin
"piletalla" viljelemiseksi ja sitä oikeutta olivatkin monet jo
käyttäneet.

Eivät siis ainoastaan vanha peritty tapa ja luontaiset taipumukset
kehota karjalaisia kauppaan, vaan on se suorastaan pakko. Oma maa ei
nykyisissä oloissa voi elättää sitäkään vähäistä väestöä, joka sitä
asuu.

Kauppa on ikimuistoisista ajoista ollut Vienan Karjalan rahvaan
tärkeimpiä elinkeinoja. Historiantutkijat tulevat yhä enemmän
vakuutetuiksi siitä, että Bjarmien kauppakansa, joka asui Vienan
suulla, jonka Other tapasi retkellään ensimmäisen vuosituhannen
lopulla, oli karjalaista heimoa. Keskiajalla tehtiin Kemijoen
vesistöstä maan poikki kaupparetkiä Pohjanlahden rannalle, jonne
etelästä saapui turkulaisia ja muita kauppiaita, ja myytiin siellä
eräretkillä kootut nahkat. Olaus Magnuksen kartassa v:lta 1539
näemme karjalaisia, jotka Vienan mereltä taivaltavat Maanselän
poikki Pohjanlahden rannalle, kuljettaen sinne tiukasti sidottuja
tavarakimppuja, ja Pohjanlahden rannalla heitä odottavat vanteilla
vyötetyt tynnörit. Karjalaisten tuomain tavarain laadun voimme arvata
niistä lukuisista riistaeläimistä, joita kartan laatija on heidän
mailleen piirtänyt. Kaupparetkien lomassa tehtiin ryöstöretkiä
rajan kahden puolen, usein kauppamatka, kauppain päätyttyä, kääntyi
ryöstöretkeksi.

Mutta aikain kuluessa nämä suhteet vähitellen muuttuivat. Kun
riistaeläimet loppuivat vähiin, kun venäläisyys valtasi Valkoisen
meren rannat, näkyy kauppa muuttuneen salakuljetukseksi. Niin ainakin
vanhat miehet rajan takana muistelivat. Sisä-Venäjältä tuotiin
kaikenlaisia teollisuustuotteita, varsinkin kankaita, alas Vienan
merelle ja kuljetettiin ne sitten rajan poikki Suomeen, ja Suomesta
taas tuotiin väkijuomia, joita soudettiin Äänisjokea myöden aina
Kargopoliin saakka. Näillä kauppareitillä myytiin vain se tavara, mitä
näin saatettiin mukana kuljettaa, jonka jälkeen palattiin takaisin
kotiseuduille. Siihen aikaan miehet eivät siis olleet kodistaan poissa
kolmeaneljännestä vuodesta, kuten nykyään. Vanhimmat miehet sanoivat,
että heidän poikina ollessaan varsinainen "Ruotsin kauppa" alkoi; sillä
he varmaan tarkottivat tämän kaupankäynnin muuttumista kierteleväksi
laukkukaupaksi. Nyt eivät laukkumiehet enää vie tavaraa mukanaan
Suomeen lähtiessään, vaan lähtevät tyhjinä miehinä. Tavarat ostetaan
Suomessa, taikka tuotetaan Pietarista, laukunkantajat hyötyvät vain
siitä, mitä saavat myyntiansiota. Ne jotka eivät kykene itse ostamaan
tavaroita, saavat niitä varakkaammilta lainaksi, kun luovuttavat
heille osan kauppavoitosta. Tällä tavalla käyvät varsinkin köyhemmät
kylät kauppaa, muun muassa Latvajärven miehet, jotka ovat Vuokkiniemen
pohattain palveluksessa.

Melkein joka mies, jolla vain oli tavallinen oveluus kaupan tekoon,
vietti ainakin osan iästään Suomen puolella laukkuineen kiertämässä.
Kiestinki ja Pääjärvi kävivät kaupoilla etupäässä Etelä-Suomessa,
Helsingin, Turun seuduilla ja Ahvenanmaalla, Vuokkiniemi
Keski-Suomessa, Hämeessä ja Pohjanmaalla, Uhut samoilla seuduilla ja
Pohjois-Suomessa, Pistojärvi etenkin Pohjois-Suomessa. Akonlahden,
Luvajärven ja Kontokin sanottiin kiertelevän Savoa ja Inkeriä,
Paanajärven, Suopassalmen ja Jyskyjärven taas Satakuntaa ja Turun
lääniä.

Kaupoille lähdettiin syksyllä, kun maatyöt alkoivat olla kotipuolessa
loppuun suoritetut. Kuittijärven seutujen "ruotsimiehet" tavallisesti
matkasivat suuressa joukossa Maanselän poikki Hyryn rantaan, josta
Vuokin haaran lähdevedet alkavat. Sinne kokoontui suuret määrät Kiannan
miehiä tarjoomaan tervaveneitään kaupan. Nämä venemarkkinat pidettiin
"Tornion särkän" luona ja Lähteenkorvan laskujen mukaan myytiin
siellä vuosittain noin 40 venettä karjalaisille laukkumiehille. Nämä
asettuivat ostamiinsa veneihin, 25-30-40 miestä kuhunkin, ja laskivat
sitten kaikki vedet Kajaaniin ja Ouluunkin saakka, jossa veneet
tavallisesti pilahinnasta myytiin. Laukkumiehet tunsivat tämän väylän
niin hyvin, että sanottiin heidän tavallisesti laskevan kaikki kosket
ilman varsinaisia laskumiehiä, "silmänäön mukaan" vain. Kemijokivarsi
ja Kiitehen--Nuokkijärven vesistön kylät, Kostamus ja Kontokki matkaavat
Suomeen Akonlahden ja Lentiiran taikka Miinoan kautta.

Pohjoinen Vienan-Karjala kulkee Kuusamon kautta. Kevätkesästä, osasta
jo kevättalvellakin, palattiin kaupoilta ja tuotiin mukana paitsi
raha-ansioita kaikenlaisia tarpeita, jauhojakin kesän varaksi.

Niinpä olivat talvella vain naiset ja vanhemmat miehet ja nuoriso
kotona. Kaikki muut kiertelivät laajaa Suomennientä, selässään raskaat
laukkunsa, matkaten talosta taloon kauppaa tekemässä, ja kulkien
vaivojaan säälimättä pitkiäkin taipaleita pienenkin kauppa-ansion
toivossa. Palatessaan kaupoiltaan he toivat parisataa markkaa puhdasta
voittoa miestä kohti, toiset enemmänkin. Mutta yleinen valitus oli,
että kaupat olivat entisestään paljon huonontuneet. "Karjalan kirjan"
tietojen mukaan oli Suomessa kiertävien karjalaisten luku v. 1872 1,048
henkeä, v. 1893 1,139 henkeä, joiden kauppavoitto rahassa nousi 34,615
ruplaan.

Tukkiliikkeen levitessä Vienan Karjalaan on siitä vihdoin avautunut
uusi paikkakunnallinen tulolähde. Varsinkin tukkien vedätyksessä
talvella ovat karjalaiset osallisia. Uittamiseen käytettiin siihen
aikaan, jolloin siellä liikuin, enemmän ummikkovenäläisiä Aunuksen
puolelta. Paitsi miesten puutetta, oli siihen ehkä syynä sekin seikka,
että karjalaiset vielä olivat tähän ammattiin tottumattomia.

Varoihin päässeet Vienan karjalaiset ovat yhä enemmän alkaneet perustaa
Suomen puolelle vakinaisia puoteja, joista moni samalla on ollut
seutukuntaa kiertävien laukunkantajien työn ja tavaran antaja. Toiset
puodin omistajat menestyvät ovelan hoidon kautta hyvinkin, toiset
tekevät vararikon, mutta alkavat muualla uudelleen, taikka palaavat
kotimaahan taloihinsa, joita ei saa velasta myydä, johon lisäksi tulee
jättää kaikki sen viljelemiseen tarpeellinen irtaimistokin. Ei siis
ainoastaan kotirakkaus saa karjalaisia kauppiaita pitämään kiinni
kotoisesta konnustaan, vaan se todella on heille hyvänä turvana.

Toisien sanottiin meidän puolella harjottavan kaikenlaista luvatonta
keinottelua, vaikka he omalla puolella olivat parhaitten miesten
arvossa. Semmoinen on kuin onkin karjalaisen kauppasiveys, että hänen
mielestään kaikki tiet ovat luvallisia, jotka vain perille vievät,
joista hän saa hyötyä.

Jokaisen huomio kiintyy siihen, hänen rajan poikki astuessaan,
kuinka perinpohjainen ja jyrkkä ero on kansan ja asutuksen välillä
rajan kahden puolen. Suomen puolella on rajaseutujen rahvas jöröä,
harvapuheista, mutta sitkeätä ja tarmokasta, itsenäistä ja suuressa
määrin itsekästäkin. Se ei helposti tutustu matkustajaan, pysyy
umpimielisenä, elää kotonaan jotenkin likaisissa pirteissä, syö mitä
yksinkertaisinta ruokaa, mutta kuitenkin on sen toimissa, talon
asumaassa, rakennuksissa joku voiman leima. Nuo ylämaan laajat kartanot
monine rakennuksineen, verraten avarain peltojensa ympäröiminä,
tuntuvat sen vuoksi Vienan Karjalan asuinpaikkain rinnalla melkeinpä
varakkailta. Ne hallitsevat laajoja maitaan, polttavat metsiään
tervaksi mielin määrin, pitävät melkoisia karjoja, rakentelevat suuria
veneitä ja matkaavat niillä Oulujärvelle ja merenrannallekin saakka
tuotteitaan myymään.

Vienan Karjalan puolella ovat kartanot, viljelykset, karjat niihin
verraten vähäiset. Ja samoin kuin on kaikki helpompaa, köykäisempää,
samoin on kansan luonnekin keveämpää ja vierastellessaankin
avomielisempää kuin meidän puolella.

Tämä jyrkkä ero on sitä omituisempi, kun muistelemme näiden maiden
entisiä vaiheita. Aikanaan oli koko Pohjois-Suomi merimaata myöden
karjalaista, hitaasti ja ainaisissa tappeluissa pohjalainen asutus
rannikolta eteni ylämaihin. Mutta yhä vieläkin on varmaan suuri
osa Oulujoen vesistön asukkaista karjalaista sukujuurta, ja Vienan
Karjalassa taas melkein joka kylässä suurimmat suvut johtavat
sukuperänsä Oulujoen rannoilta ja merimaasta saakka. Näin on varsinkin
niitten sukujen laita, jotka ovat vanhat runot parhaiten säilyttäneet.
Latvajärven Perttuset ovat omain sukutietojensa mukaan tulleet aina
Hämeestä, Orihvedeltä saakka. Martiskan suku on Oulujoen varrelta
sikäläisiä Karjalaisia -- samaa sukua kuin matkatoverini, jos
Martiskaiselta Teppanalta saamani tieto oli oikea. Maliset, Vuonnisen
paras laulajasuku, niinikään ovat Suomesta kotoisin. Vierautumisen
vaikuttivat nuo kamalat vainot, jotka kautta vuosisatain häiritsivät
naapurisopua rajan kahden puolen. "Varastussodat" eli "peittosodat",
joissa vuoroin retkeiltiin toiselle ja toiselle puolelle, suomalaiset
Vienan merelle, karjalaiset venäläisten avulla Pohjanlahdelle saakka,
joissa harjoitettiin kaikkea raakuutta ja julmuutta, mitä suinkin
ilkeys ja viha voivat keksiä, hävitettiin, poltettiin, ryöstettiin,
murhattiin missä voitiin, ne tosin päättyivät jo seitsemännentoista
vuosisadan alulla, mutta niitten kautta laskettiin perustus sille
jyrkälle erolle, joka heimolaisten kesken rajan kahden puolen yhä
vielä vallitsee. Niiltä ajoin saakka on säilynyt tuo epäluulo ja
vierastelu, jolla matkustajaa yhä vielä rajan takana kohdellaan.
Elämän ja tapain jyrkkyys pysyivät voimassa, vaikka vainot olivatkin
päättyneet. Myöhemmät sodat tosin vähemmän ulottuivat näihin syrjäisiin
seutuihin, vaikkapa molemmin puolin ryhdyttiinkin sotavalmistuksiin,
niinkuin Vienan puolella säilyneet jaamat ja muistot varotusmajakoista
yhä vielä todistavat. Päinvastoin pakeni Vienan Karjalaan Suomesta
uudisasukkaita, ja näistä pakolaisista polveutuvat monet suvut, jotka
siellä johtavat Suomesta juurensa. Mutta vainoaikain synnyttämä juopa
ei enää kasvanut umpeen. Heimoero jäi kun jäikin jyrkäksi. Kokonaan
karjalaistuneet ovat sen vuoksi ne suvut, jotka rajan taa silloin
muuttivat. Ei mikään niitä erota muista asukkaista. Kielen, tavat,
puvun, uskonnon, kaikki he ovat omistaneet. Tämä kansallisuuden
muuttaminen käy yhä vieläkin hyvin helposti ja nopeaan päinsä, sen
huomaa niistä naisista, joita Suomen puolelta sinne viedään. Jonkun
vuosikymmenen kuluttua heitä on vaikea suomalaisiksi enää tuntea.
Rahvas toisissa kylissä muisteli, että asutus niissä oli ennen
"varastussotia" ollut voimallisempi. Miinoassa mainittiin, että
kylässä, jossa nykyään on vain 11 pienenlaista taloa, savujen luku oli
ollut yli 40, ennenkuin kylä varastussotain aikana hävitettiin. Niinkin
suuret kylät kuin Uhut hävitettiin silloin melkein olemattomiksi, ja
sama oli varmaan Kuittijärvien muittenkin kylien laita.

Kielen, tapain, uskonnon ja kaikkien olojen jyrkkä eroavaisuus rajan
kahden puolen on vaikuttanut, että vanha juuri on säilynyt Vienan
Karjalan oloissa ja kansan luonteessa. Ei siellä kuitenkaan tapaa
hetikään niin paljon vanhoja esineitä, kuin esim. Suomen puolella
Etelä-Karjalassa, sillä suurin osa käytäntöesineistä on muuttunut
aivan uudenaikaisiksi, koska niitä ei sanottavasti omalla puolella
enää valmisteta, vaan suuri osa ostetaan Suomesta. Rakennuksetkin
ovat paljon uudenaikaisemmat, kuin monessa kulmakunnassa Savoa.
Mutta tavoissa, käsityskannassa, koko kansan olemuksessa on jotain,
joka viittaa aina pakanuuden aikoihin saakka. M.A. Castrén lausui
karjalaisten luonteesta seuraavat sanat, joitten totuus Vienankin
puolella matkustajan silmään pistää:

"Kohta kun tulee Karjalaan, avautuu muinaistutkijalle uusi maailma.
Yksin karjalaisen ulkopuolinen elämä siirtää tutkijan muinaisuuteen,
selittää monta hämärää kohtaa vanhassa runoudessa ja tekee hänelle
eläväksi, mitä hän ennen vain sekavasti osasi arvata ja kuvitella
mielessään. Mutta ennen kaikkia tulee tuo ikivanha esiin kansan tunne-
ja ajatustavassa."

Näitä vaikutelmia on usein mahdoton pukea sanoiksi. Ne kuuluvat
tunnemaailmaan, matkustajan mieleen ne vaistomaisesti painuvat hänen
seurustellessaan rahvaan kanssa. Niin kävi minulle usean kerran. Ehkä
elävimmin se iski mieleeni, kuunnellessani Akonlahdessa naisten surua
siitä, että heidän miehensä ja poikansa oli viety Kemiin kärsimään
vankeusrangaistusta luvattomasta kruununviljan jakamisesta. Tuo
teko itsessään jo sisälsi käsityksen vanhasta itsenäisyydestä, jota
ei vuossatainen kuuluminen mahtavan valtakunnan laiminlyödyimpään
kolkkaan ole hävittänyt. Mutta varsinkin siinä tavassa, millä nuo
naiset käsittivät poikiaan ja miehiään kohdanneen häpeän, siinä
hillitsemättömässä surussa, jota heidän häpeänsä synnytti, siinä oli
vanhaa ylimyksellisyyttä, joka havaitsijaan jätti unohtumattoman
vaikutuksen. Tämä itsetiedottomana elävä entisyyden perintö vakautti
mielessäni syvemmin kuin mitkään muut seikat sen käsityksen, että
Vienan Karjalan kansan on aikoinaan täytynyt olla vapaan ja itsenäisen.
Sen on täytynyt omata melkoinen kultuuri ja siinä on täytynyt elää
se elämäntarmo ja itsetietoisuus, joka on toimivan kansan paras ja
säilyvin tunnusmerkki. Tämä vanha pohja elää kansan luonteessa yhä
vielä, vaikka kaikki ulkonaiset olot olivat yhä enemmän kehittyneet
siihen suuntaan, että se tuskin enää pääsisi uudelleen tietoiseksi
heräämään. Se sivistys, joka nykyaikoina on tarpeen kansallisen
yksilöllisyyden luomiseen, on jo niin vaikeasti saavutettavissa, se
on niin suuren työn takana, että vaeltaja epäillen pudisti päätään,
tokko se kansa, joka on parhaan osan vanhoista runoistamme säilyttänyt,
enää uskaltaisi siihen pyrkiäkään. Varmaa on, että ainoa tie siihen on
korkeampi sivistys.

En voi olla tässä yhteydessä toistamatta niitä sanoja, joilla Lönnrot
Kalevalan alkulauseessa kuvaa rajantakaisia karjalaisia:

"Se osa Suomalaisia Venäjän Karjalassa, joiden tykönä nämä runot ovat
halki vuosisatojen säilyneet, näyttää kuin olisi vanhan rikkaan,
voimakkaan ja kuuluisan Permian kansan suoraa jälkisukua. Sillä on
vielä yli muiden Suomalaisten joku ulkonainen perintösivistys vanhoista
ajoista, omituisia jälkiä jonkunlaisesta yhteiselämästä, erinomainen,
kaikkia kieltoja ja vastuksia kiertelevä kaupaninto, nopsa sekä
ruumiin liike että mielenmaltti yrityksissänsä, joka kaikki samassa
kun heidän nykyinen asuinsijansa, runomuistinsa, kielessä tavattavat
ruotsinsukuiset sanat, vaimoväen omalaatuiset koristukset y.m. saapi
vanhoista Permian ajoista paraan selityksensä. Ruumiin nopeudessa,
pian hoksaavassa mielen maltissa ja kaupanhalussa ovat Suomen maan
Pohjalaiset ja Karjalaiset heidän lähimpiä sukulaisiansa, jälkimäiset
ynnä Inkeriläisten kanssa runomuistissaki."

Olen tässä kirjassa koettanut kuvata Vienan Karjalan kansan asumuksia,
vaatetusta, tapoja ja luonteenominaisuuksiakin, mikäli niihin matkoilla
tutustuimme. Yleisenä havaintona saattaa sanoa, että naisväki ylläpitää
karjalaista kansallisuutta uskollisemmin kuin miehet. He pitävät
tarkkaan kiinni sekä kielestä, tavoista että vaateparresta, miehinen
väestö sitä vastoin vähitellen suomalaistuu kauppamatkoillaan.
Mutta se ei vain suomalaistu, se myös osaksi turmeltuu. Irtolaiseen
elämään tottuen se vähitellen menettää juurensa. Silmäys karjalaiseen
kansanjoukkoon kotoisilla kyläjuhlilla osotti tämän kylläkin
selvästi. Miesväen monenlaiset, kirjavat, kaikkialta maailman ääriltä
kokoon haalitut puvutkin jo rikkoivat sen yhtenäisyyden, joka antaa
kansankokoukselle ehjän luonteen. Mutta näytti siltä, että sukupolvi
huononeekin. Yhä enemmän näkee pienikasvuisia hinteröitä vartaloita,
yhä enemmän katoo luonteesta entinen raikkaus ja turmeltumaton
luonnollisuus. Moni viipyi Suomen puolella vuosikausia, pitämättä
mitään huolta kotona olevista omaisistaan, jotka saivat koettaa tulla
toimeen miten voivat ja nähdä kaikkea sitä pohjatonta puutetta ja
kurjuutta, joka tuolla köyhässä pohjolassa alati on turvattoman ovella
vaanimassa. Miesten puute on sen vuoksi Karjalan naisten kesken käynyt
yhä tuntuvammaksi. Heillä ei enää ole tervettä valinnanvaraa, vaan
liian usein täytyy ottaa kenen saa.

Uskonnolliset käsitykset ovat maassa, jossa kansa ei saa omalla
kielellään opetusta, tietenkin mitä alkeellisimmalla kannalla.
Sen mitä kansa siveellistä valistusta kaipaa, koettaa se korvata
säilyttämällä uskollisesti vanhaa perintötietoansa, ja tämä sitä on
etupäässä pystyssä pitänyt. Mutta puhtaampien siveellisten käsitysten
kanssa on se niistä myös säilyttänyt hämmästyttävän paljon taikauskoa.
Vaeltajan oli tosiaan alussa vaikea tottua siihen käsitykseen, että
meidän ajallamme vielä kokonainen kansa, vaikka pienikin, sivistyksen
ovilla oli niin kauttaaltaan kiintynyt vanhoihin taikoihin, että
sen päähän tuskin juolahtikaan niitä epäillä. Lönnrot kertoi siitä
monta esimerkkiä, eivätkä asiat ole siitä pitäen kovinkaan suuresti
muuttuneet. Semmoisetkin piirit, n.s. vanhavierolaiset, jotka
ankarimmin pitävät kiinni Venäjän vanhasta kristillisyydestä, elivät
kaikessa yksinkertaisuudessaan syvällä vanhoissa pakanallisissa
taikaluuloissa. Karjalaisissa häissä tämä taikausko julkisimmin
rehoitti, mutta se vallitsi elämän kaikillakin aloilla. Se niukka,
kouluopetus, jota rahvas sai venäjänkielisissä kansakouluissa, ei
ollut omiaan paljoakaan hyödyttämään kansanvalistusta, koska se saatiin
vieraalla kielellä.

Korkeampi hallinto ja oikeudenhoito oli venäläisten viranomaisten
käsissä. Vienan Karjalassa asui kuitenkin vain joku maapoliisi ja
alempia metsävirkamiehiä. Mutta suurin osa hallinnollisista tehtävistä
kuului kunnallisille viranomaisille. Jokaisella seurakunnalla oli
"starshinansa", joka vastasi meidän kunnanesimiestä, apunaan venäjän
kielinen kirjuri, "piissari", joka toimitti kirjoitustyöt. Starshinalla
oli virkahuoneensa, "pravljeniansa", jossa esim. me, Vuokkiniemeen
tullessamme, ensinnä näytimme passimme ja saimme ne asianomaisella
allekirjoituksella varustetuiksi. Starshinan jälkeen oli tärkein
rahvaan virkamies "makasiinin hoitaja", jonka tuli hoitaa kuntaan
sijoitettua kruununmakasiinia. Molemmatkin virat kulkivat vuoron
perään varakkaampien talonomistajain kesken, eivätkä ne suinkaan
olleet haluttuja, koska pakottivat semmoisia kansalaisia, joilla oli
Suomessa puoteja tai muita kauppaetuja, olemaan vuosikausia yhtä mittaa
kotonaan. Kammottu oli varsinkin makasiininhoitajan virka, koska
yleinen vakuutus isäntien kesken näytti olevan, että sitä oli mahdoton
hoitaa joutumatta määräajan umpeen mentyä melkoisiin takamaksuihin
kruunulle. Tästä asiasta kuuli useinkin väiteltävän, ja ainoastaan
yhden isännän kuulin vakuuttavan, että jos makasiinin hoitaja aina piti
makasiinin rahat toisessa ja omat rahansa toisessa taskussa, niin ei
tulisi vajausta, vaikkei asianomainen olisikaan kirjoitustaitoinen.
Mutta varmaan oli kammoon syynä monen huono kokemus.

Kylissä oli jokaisessa vanhimpansa, "staarostansa", joka virka
niinikään vaihtui vuoron mukaan, ja hänen allaan oli pienempiä
"herroja", joille kuului avunanto kaikenlaisissa poliisitoimissa.

Näin oli hallinto siis kyllä suureksi osaksi kansan käsissä, mutta
hallintokoneiston toiminta usein päättyi siihen, mihin kunnan
virkamiesten rajoitettu toiminta ulottui. Näytti siltä, että korkeammat
viranomaiset hyvin vähän huolehtivat tästä laajasta maakunnasta. Hyvin
vaikeata oli Vienan Karjalan ollut saada hallitukselta apua kadon
kohdatessa maata, puhumattakaan teistä ja muista liikettä helpottavista
laitoksista, joita siellä tuskin oli ensinkään. Ei edes vesiliikkeen
helpottamiseksi ollut mitään tehty, vaikka joet ja järvet olivat
ainoat tiet, joita kesällä pääsi kulkemaan kuormain keralla. Suuren
Kemijoen kosket olivat samassa luonnontilassa, kuin olivat olleet
aikain alusta, vieläpä ehkä olivat tukkiliikkeen kautta toisin paikoin
huonontuneetkin. Väyliä ei ollut perkattu, ei nousureittejä rakennettu,
jota vastoin Suomen puolella ylämaan vedet pienimpiä latvapurojakin
myöden ovat perkatut veneellä kuljettaviksi ja suurempien koskien
rannoille on rakennettu virstoittain kivisiltoja. Mahdollista on, ettei
kansa ole parannuksia suurin vaatinutkaan, se kun arvasi saavansa ne
itse suorittaa, jos ne tehtäviksi tulisivat.

Vienan Karjalan väkiluku on vielä pienempi, kuin siellä matkustaissa
tekisi mieli luulla. Se v. 1897 tuskin nousi kahteenkymmeneen tuhahteen
henkeen. Naisia on melkoista enemmän kuin miehiä. -- A.V. Ervasti
koetti matkoillaan taitavasti asetettujen kysymysten kautta saada
selville, onko Vienan karjalaisissa kansallistuntoa, vai pitävätkö
he itseään venäläisinä. Hän tuli siihen johtopäätökseen, että he
tuntevat itsensä eri kansan jäseniksi, ei venäläisiksi sen enempää kuin
suomalaisiksikaan. Mutta herännyttä kansallistuntoa sanan varsinaisessa
merkityksessä siellä tuskin on ollut kuin vasta viime aikoina. Siihen
lienee syynä se, että he kansallisuudella pikemmin ovat käsittäneet
valtiollista alamaisuutta kuin kieltä ja rotua. Se vaino, jonka
alaisena laukkukauppa oli Suomessa kiellon aikana, oli pikemmin omiaan
virittämään heissä myötätuntoa sitä ajatusta kohtaan, että Suomenkin
erikoisasema hävitettäisiin, jotta he saisivat elinkeinoaan rauhassa
harjottaa. Moniaan kuuli julkisesti lausuvan semmoisia mielipiteitä.



KOTIA KOHDEN.


Syksy oli jo käsissä, kun suoriusimme Kivijärvestä kotimatkalle,
vähän ennen kuin "ruotshimiehet" kaupoilleen Suomeen. Kotvan olimme
jo viipyneet, lähes viisi kuukautta, ja iloisimpia matkoja oli taival
rajalle. Kuljimme ensinnä Kivijärven yli veneellä, sitten lyhyen
maakannaksen poikki Viiangin järveen, joka jo on Suomen puolella, sen
toisesta päästä edelleen kolme neljännestä maisin Hyryn rantaan, josta
yksi perkattu vesi vetää yhtä mittaa vaikka mereen saakka.

Tähän rantaan saakka meitä saattelivat Varahvontta ja joukko Kivijärven
miehiä ja naisia. Kun kaikki tavaramme olivat maataipaleitten poikki
kannettavat, oli meitä jälleen koko matkue. Ero Varahvontasta oli
mieltä masentava, sillä kovin surulliseksi hän muuttui ajatellessaan,
mimmoiseksi hänen toimeentulonsa jälleen muuttuisi yhden kesän keveän
työn ja huolettoman elämän jälkeen. Hän oli jo ennakolta uhannut Hyryn
rannassa meille "kumartaa jalkaa", mutta kun olimme tätä orjamaista
kunnianosotusta vastaan usein kiivastelleet, niin jätti hän toki sen
tekemättä. Annoimme hänelle erotessamme, mitä meiltä liikeni, annoimme
muun muassa uuden veneemme, joka oli jäänyt Akonlahden rantaan, ja
saimme runsaat kiitokset palkaksemme. Mitäpä muuta olisimmekaan voineet
hänen ja hänen joukkonsa hyväksi tehdä? Matkarahain lähennellessä
loppuaan olimme taas itsekin matalia miehiä.

Kun nyt näin kauan viivyttyämme jälleen kuljimme taipaleita omalla
puolellamme, astui ero rajantakaisen maan ja oman maan välillä joka
askelella silmään. Joka suossa, jonka poikki karja kulkee, oli Kiannan
puolella kunnolliset kapulasillat, yhtä hyvät kuin rajan takana
suurimmilla valtateillä. Kaikkialta puhui toimeliaisuus ja tarmo. Kun
näimme Malahvianvaaran kylläkin vaatimattomien talojen rakennuksineen
kattavan kokonaisen mäen päällystän, niin emmepä tosiaan muistaneet
olevamme köyhässä Kiannassa, vaan tuntui kuin olisimme tulleet
varakkaaseen maahan. Ihmettelimme peltojen muka laajuutta, karjan
suuruutta, kaikkien tilain väljyyttä.

Mutta vaikutus ei kuitenkaan ollut joka suhteessa miellyttävä. Ensi
alussa tympäsi rahvaan jurous. Kun he sanan sanoivat, niin oli se
niin kylmäkiskoinen, että arvelutti, kannattaisiko ruveta keskustelua
jatkamaan. Säälimättä kiskottiin suuret lunnaat pienestäkin avusta
taipaleen poikki. Jos saattomiestä halusi, niin eipä oltukaan täällä
valmiita heti taipaleelle lähtemään niin kiitollisen nöyrästi kuin
rajantakaisissa ansiottomissa kylissä, vaan vastaus pyöri ensinnä sen
kysymyksen ympärillä, kuinka paljon vieras voi maksaa semmoisesta
avusta. Kiantalainen ei ole ainoastaan juro, vaan myös melkoisessa
määrin itsekäs. Mutta siihen hän varmaan on tottunut tervamatkoillaan,
sillä sekä Oulussa että pitkin matkaa koettaa silloin hänestä hyötyä
ken vain voi.

Ennenkuin oli saattopalkoista Kajaaniin sovittu, tuiskahti mieleemme
melkein vihan tunne, kun piti luvata kuusinkymmenin markoin
tervaveneestä ja kahdesta saattajasta. Se oli kovin suuri hinta
siihen verraten, mitä olimme rajan takana maksaneet. Olimme sen
vuoksi taipuvaisia liiaksikin harmittelemaan vuokkilaisten pirttien
likaisuutta, joka kovin pisti silmään karjalaisten puhtaista asunnoista
tullessa. Mutta muutamassa päivässä siihen taas totuimme. Ja Kiannan
miesten jurouskin unohtui, kun olimme nähneet enemmän heidän
sitkeyttään ja matkalla kokeneet heidän rehellistä hyväntahtoisuuttaan,
joka ei sen koommin toivonut mitään etua, kun oli hinnoista kerta
kaikkiaan sovittu.

Malahvianvaaran isäntä itse toisen miehen keralla lähti meitä Kajaaniin
viemään. Tyhjässä tervaveneessä oli hyvät tilat, se ei tavaraimme alla
syvään painunut, mutta suuremmalla kuormalla ei olisikaan päässyt enää
latvavesiä laskemaan. Vaikka ne ovatkin Hyryn rantaan saakka perkatut,
oli kuitenkin vesi nyt loppukesästä niin vähissä, että saimme kokea
tuhannet tuskat, ennenkuin olimme Vuokin väljemmillä vesillä. Vetämällä
ja kahlaamalla niistä läpi päästiin, sauvoimella auttaen koskiakin
laskettaissa. Moneen kertaan lukivat kivet pitkän veneemme pohjanaulat.
Poikkesimme "Vuokin rikkaitten" luona, jotka hätäaikoina ovat Vienan
Karjalan lainan antajia. Kaikkialla meitä otettiin hyväntahtoisesti
vastaan, ja kuta enemmän taas seurustelimme omalla puolella, sitä
enemmän ihmiset meitä miellyttivät. Tuskin olimme missään rajan takana
nähneet niin vehmaita niittyjä, kuin Vuokin vesien hetemäillä.

Omituista oli laskea tuolta Maanselän ylimmiltä selkosilta saakka yhä
paisuvan veden keralla etelää ja kotia kohti. Sitä myöden kuin matkalla
elpyivät iloiset tunteet tuttujen seutujen lähestyessä, sitä myöden
vesikin joka puolelta tulevista syrjävesistä paisui, puroista kokoontui
virroiksi, kohoili jo laineiksi, syöksyi pauhaaviksi koskiksi ja
Kiehimän joessa valtaisella riennolla hyökkäsi rinteen toisensa jälkeen
kohti suuria viljeltyjä alamaita. Oli siis huvimatka kahdenkertaisessa
merkityksessä paluumatkamme.

Kun olimme laskeneet Ristijärven ihanat mutkailevat virrat asuttujen
lehtoisten rantain välitse, monien uhkeiden kukkulain lomitse, niin
emme enää malttaneet pysyä veneessä, vaan lähdimme maan poikki
oikaisemaan. Aina muistan, kuinka kaunis jälleen oli maantien raitti,
jolla pyörä tasaisesti ja myötämielisesti kisaili ja elämänhaluisena
soinnutteli hiekan kovaa pintaa. Kuinka luontevat olivat nuo maantien
mutkat, kuinka se hyväili silmää somasti kaartaessaan vaarain liepeitä,
tai kapeana nauhana milloin näkyen, milloin metsiin kadoten, sitä
korkean mäen päältä katsellessamme! Kuinka illalla tuoksuivat vuoroin
raikkaat norot ja vihannat lehdot, ahojen rinteet heinineen, ja
kuinka vaaroilta kiiluivat akkunat ja sytyttivät riemua! Aina välistä
saimme katsella suuren yhteisponnistuksen ihailtavaa voimaa, kun
ajoimme valtavan suuren laskuojan poikki, jolla rimpisuo oli muutettu
savuavaksi kydöksi, ruskeatähkäiseksi nurmeksi. Kotvan näin ajettuamme
tulimme vihdoin korkealle mäelle, jolle näkyi koko kukkulainen Sotkamo
siintävine selkineen, talollisine vaaroineen, saloineen. Täältä käsin
tullen se oli kuin kaikkein parhaita rintamaita! Sitä värien, valojen
rikkautta, maiden vaihtelevaa epätasaisuutta, luonnon ja asutuksen
vuorottaista aaltoilua, joka tässä levisi eteemme, sitä ei ollut Vienan
Karjalassa. Ja herttaisella mielihyvällä vihdoin Kajaanissa uudistuimme
ulkonaisesti juurta jaksain, uinuimme ensimmäisessä somassa kaupungissa
moitteettomani valkoisten lakanain välissä, höyhenpatjoilla, ja söimme
runsaita moniruokaisia aterioita. Kulttuuri oli saanut takaisin
metsistyneet lapsensa.

Mutta kuitenkin kaikitenkin, kun ensimäinen jälleennäkemisen ilo
oli asettunut, kun vielä paljon suurempi kaupunki oli meidät saanut
pyörteihinsä, tavallinen kirjallinen arkityö alkanut, kun päivät
olivat lyhenneet ja hämärät pidenneet, niin alkoivat jälleen elää
mielessä ne ajat, jotka olimme etäisessä Vienan Karjalassa viettäneet.
Silloin muistimme jälleen runoutensa omituisessa taruvalossa tuon
yksitoikkoisen, havumetsän peittämän maan, jossa niin harvassa valottaa
harmaja kylä salojen keskellä, yksinäisten vesistöjen rannoilla.

Siinä maassa on kuin onkin samaa viehätystä kuin etelän klassillisissa
maissa, joita niin monet runoilijat ovat ylistäneet, jonne länsimaista
yhä ja yhä vaelletaan ihailemaan niiden vanhoja taideaarteita.

Vienan Karjalassa ei tosin ole katkenneita marmoripilareita eikä
sortuneita vanhoja rakennuksia, jotka laakerien ja muratin peittäminä
katselisivat yli sinisen meren, mutta yhtä värikäs ja iloinen on
siellä kansa ja niinkuin sortuneitten muinaisrakennuksien kappaleita
ovat ne ihanat sankarirunot, joita siellä on säilynyt. Siellä tapaa
usein matalimmassakin majassa ja kolkoimmassa erämaassa noita esi-isäin
hajonneen runotemppelin jalosti muotoiltuja, aikain laulannassa
hioutuneita kappaleita, ja ne sytyttävät sitä syvempää ihailua ja
rakkautta, kuta vaatimattomammissa oloissa ovat säilyneet.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kalevalan laulumailta - Kuvaus Vienan Karjalan maasta, kansasta, siellä - tapahtuneesta runonkeruusta ja runoista itsestään" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.