Title: Erään rikoksen varjo
Author: Caine, Sir Hall
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Erään rikoksen varjo" ***


ERÄÄN RIKOKSEN VARJO

Kirj.

HALL CAINE

Englannin kielestä [The Shadow of a Crime] suomentanut

Väinö Nyman



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1923.



I.

WYTHBURNIN KAUPUNKI.


    Tervaista villaa, tervaista villaa,
    tervaista villaa on paha kehrätä;
    senvuoksi karttaa hyvin,
    karttaa hyvin, karttaa hyvin,
    ennenkuin aloitat.

                           Vanha laulu.

Wythburnin kaupunki sijaitsi Lauvellenin juurella kapeassa laaksossa
Bracken Waterin ylimmäisessä päässä. Kylä oli pieni, mutta väkirikas.
Siellä asui pääasiallisesti paimenia, joiden laumat kävivät laitumella
läheisillä kukkuloilla. Talot, joita ei ollut sataakaan, olivat kaikki
olkikattoisia ja paksuseinäisiä.

Kaupungin pohjoispuolella oli lammikko, eräs pitkä säännötön pieni
järvi, jonka keskipalkoilla vanha roomalainen kivisilta yhdisti
sen molemmat rannat toisiinsa. Lännessä päin kiemurteli kuoppainen
ratsutie, joka jatkui etelään ja pohjoiseen silmän kantamattomiin.
Tämän tien vieressä puolen penikulman [tarkoitetaan engl. penikulmaa; 1
engl. penikulma = 1609,3 m] päässä Bracken Waterin eteläisestä päästä
oli parin kukkulan välissä luonnollinen aukko ja sen pohjalla polku,
jota pitkin päästiin kaupunkiin.

Laakson asukkaat sanoivat kumpujen välistä kuilua kaupungin portiksi,
mutta miksi kuilua sanottiin portiksi ja kylää kaupungiksi, ei
kukaan voinut sanoa, vaikka ihmiset olivatkin aina käyttäneet näitä
nimityksiä. Viisaimmatkin pudistivat vakavasti päätään koettaessaan
selittää vieraille, että porttia pitäisi oikeastaan nimittää
vahtiportiksi viertotien viereisen tuvan vuoksi. Seudun aikakirjatkaan
eivät tienneet asiasta sen enempää.

Ne kukkuloiden miehet ja naiset, jotka asuivat näissä vuorisissa
seuduissa noin pari sataa vuotta sitten, olivat raakoja sivistymättömiä
ihmisiä. Heitä ympäröivät seudut olivat täynnä kamalia taruja ja useat
olivat nähneet virvatulten palavan Deer Garth Ghyllissä ja kuulleet
valitushuutoja Clarks Loupista.

He eivät voineet olla vapisematta näistä salaperäisistä seikoista
puhuttaessa, kun kuu kiersi rataansa synkällä taivaalla ja tuuli ulvoi
tuvan nurkissa heidän ollessaan kokoontuneina takan ääreen.

Heidän yhteytensä muun suuren maailman kanssa oli hyvin vähäpätöinen.
Ratsastava kulkukauppias oli heidän nopein uutistentuojansa ja
jalkaisin kulkeva rihkamasaksa kertoi heille aina viikon tärkeimmät
tapahtumat. Viiden penikulman päässä pohjoisessa ratsutien varrella
sijaitsi heidän Gaskarth-niminen markkinapaikkansa, jonne he veivät
myytäviksi villansa ja siitä kudotut kankaansa. Lauvellenin huipulta
voivat he katsella niiden laivojen valkoisia purjeita, jotka liukuivat
leveää Solwaytä alaspäin. Nämä olivatkin ainoat vilahdukset heidän
vuoriensa ulkopuolella olevasta maailmasta, joka heidän mielestään
tuntui salaperäiseltä ja kauhistuttavalta.

Wythburnin asukkaiden ja ulkopuolisen maailman välillä oli kuitenkin
vielä eräs side. Kaupungin lammikon pohjoispuolella asui nimittäin
muudan perhekunta lammaspaimenia, joita sanottiin Shoulthwaite Mossin
Rayksi. Siihen kuului mies vaimoineen ja kaksi poikaa.

Talon isäntä, Angus Ray, oli jo nuorena saapunut seudulle Cumberlandin
äärimmäisiltä rajamailta. Hän oli melkein jättiläinen kooltaan pitkine
voimakkaine jäsenineen ja lihaksineen, jotka muistuttivat pyökin
pahkaisia oksia. Asetuttuaan asumaan Wythburniin hankki hän itselleen
nopeasti kaikenlaista omaisuutta ja muutamien vuosien kuluttua oli hän
niiden seutujen suurin lammastenomistaja. Voitiin todellakin sanoa
onnen suosivan Angus Raytä, ja silloinkin se oli yhtä eittämättömästi
hänen puolellaan, kun hän sopivaan aikaan rupesi katselemaan itselleen
emäntää.

Mary Rayllä ei näyttänyt olevan montakaan yhteistä ominaisuutta
miehensä kanssa. Hänellä ei ollut sitä voimakasta ruumiinrakennetta
eikä tuota joustavaa suloa, mikä on vuoristolaisille ominaista, ja se
johtui suurimmaksi osaksi niistä olosuhteista, joissa hän nuoruudessaan
oli elänyt. Hän oli muutaman laaksolaisen ainoa lapsi, joka oli
hankkinut itselleen niin paljon maata, että häntä kotiseudullaan
sanottiin suureksi maanomistajaksi. Äiti oli kuollut tytön syntyessä,
ja ennenkuin tyttö ehti kasvaa nuoreksi naiseksi, tuli hänen isänsä,
joka oli mennyt vanhana naimisiin, heikoksi ja kykenemättömäksi työhön.
Hänen kätensä vapisivat kovasti, hänen silmänsä olivat liian heikot ja
hänen henkeään ahdisti niin kovasti, ettei hän enää uskaltanut lähteä
vaikeille ja vaarallisille vuoristomatkoille. Senvuoksi ei hän enää
ajatellutkaan omaisuutensa kartuttamista, vaan asettui tyynesti asumaan
Castenandissa sijaitsevalle maatilalleen ja tyytyi niiden sävelien
suomaan iloon, joita hän silloin tällöin loihti esille viulustaan,
soittimesta, jonka soittamisessa hän jo nuoruudestaan asti oli
osoittanut jonkinlaista taitoa. Tässä rauhallisessa elämässä oli hänen
tyttärensä hänen ainoa toverinsa.

Wythburnissä ei voitu nähdä mitään sen liikuttavampaa kuin tytön
hellyys, millä hän koetti lieventää isänsä viimeisiä ikävuosia.
Hän arvasi isänsä toivomukset, ennenkuin ne ehdittiin lausuakaan,
kesti nurkumatta hänen oikkunsa, lohdutti häntä niissä kuvitelluissa
suruissa, jotka ovat joskus ominaisia sen ikäisille, ja voipa hän
liikuttavan leikillisesti olla yhtyvinään hänen usein uudistuviin
mielikuvitteluihinsa.

Voidakseen tehdä sen oli hänen luonnollisesti pakko luopua monista
niissä huvituksista, joista hänen ikäisensä ja -säätyisensä tytöt
tavallisesti pitävät, vaikka hän ei enää siinä osoittanutkaan
minkäänlaista näkyvää itseuhrautumista. Hänellä oli monta ihailijaa,
sillä nuoruudessaan oli hän hyvin kaunis, ja vielä useampia kosioita,
sillä häntä luultiin rikkaaksi. Mutta ei imartelu eikä todellisen
intohimon tulisuus näyttäneet vaikuttavan häneen ollenkaan, ja ne,
jotka muka tahtoivat tavata hänen isäänsä jonkun ilmeisen verukkeen
nojalla saadakseen puhutella häntä, saivat tavallisesti poistua
pääsemättä sen pitemmälle.

Hän hymyili ja toivotti jokaisen vertaisensa tervetulleeksi iloisesti
jutellen, ja sen vuoksi ne nuoret laaksolaiset, jotka kosivat häntä
alhaisista vaikuttimista, sanoivatkin häntä tavallisesti pieneksi
keimailijaksi. Ne taasen, jotka pyysivät häntä vaimokseen jalommista
syistä, joutuivat toivottomiksi ajatellessaan, että rakkauden myrskyjen
vienoinkaan puuska tuskin milloinkaan voi rikkoa hänen sydämensä tyyntä
rauhaa.

Muutamana päivänä kuoli kuitenkin äkkiä vanha maanomistaja eikä hänen
viulunsa säveleet kaikuneet enää milloinkaan illan hiljaisuudessa
laaksossa. Vanha soitin sai riippua keittiössä koskemattomana ja
tomuisena siinä naulassa, johon hän itse oli sen ripustanut hattunsa
alle.

Kun nyt koko elämä tuntui surevasta tytöstä sanomattoman tyhjältä
erämaalta, johon ei auringon sädekään pilkistä, ilmestyi Angus Ray
ensimmäisen kerran kosijana Castenandin luona sijaitsevaan taloon,
puristi tytön käden omaansa ja katsoi häntä tyynesti silmiin. Hän
sanoi, ettei tyttö voi pitkää aikaa jatkaa yksinäistä turvatonta
elämäänsä, huomautti, ettei hän saa tehdäkään sitä, vaikka hän voisikin
ja tahtoisikin, ja lopetti pyytäen, että tyttö tulisi hänen luokseen.

Hänen sanansa vaikuttivat voimakkaasti kuin magneetti teräkseen. Tyttö
katsoi kyynelten sumentamin silmin Anguksen voimakkaihin kasvoihin,
joiden ankaruutta nyt lievensi jokin tunne, jota ei niissä milloinkaan
ennen oltu huomattu. Kun hän painoi hellästi ja varovaisesti tytön
rintaansa vasten, vuotivat tytön kimaltelevat kyyneleet nopeasti ja
kuumina kirkastuneille ja loistaville kasvoille, ja kuin piilottaakseen
ne painoi hän päänsä Anguksen rinnalle.

Niin helposti suoriutui Angus Ray koko kosimisesta.

Heillä oli kaksi poikaa, joista nuorempi muistutti hyvin
paljon äitiään. Willy Ray ei ollut ainoastaan perinyt äitinsä
kasvojenpiirteitä, vaan vieläpä hänen luonteensakin. Hänellä oli naisen
pyöreä kaula ja joustavat jäsenet, hieno iho ja kaihoisa ilme lempeissä
sinisissä silmissään.

Kun hänen poskensa vuosien kuluttua peittyivät ohuella kiharalla
parralla, ei sekään vähentänyt ollenkaan niiden naisellista kauneutta.
Näytti aivan siltä kuin luonto olisi vielä viime hetkeen saakka aikonut
hänestä tyttöä. Koulussa oli hän ollut taipuisa ja ahkera oppilas ja
kuului nyt niihin harvoihin Wythburnin asukkaihin, jotka voivat sanoa
omaavansa jonkinlaisen sivistyksen.

Willyn vanhempi veli, Ralph, muistutti enemmän isäänsä. Hänellä oli
isänsä voimakas ja kookas ruumiinrakenne, mutta hän oli perinyt
muutamia äitinsäkin ominaisuuksia. Hän ei ollut niin ankara ja
vaatelias kuin isä, mutta ei myöskään niin hiljainen ja ystävällinen
kuin äiti. Hän ei ollut lainkaan innostunut lukemiseen, ja vain isän
voimakas käsi oli pannut hänet poikasena pelkäämään rangaistuksia,
jotka olisivat seuranneet laiskoittelemista. Rohkeus ja päättäväisyys
olivat hänen tunnusmerkillisimmät luonteenominaisuutensa.

Eräänä päivänä, kun hän muutamien toveriensa kanssa samoili kallioiden
välissä, juoksi pieni sokea karitsaraukka määkien heidän sivuitseen
suurta korppi-, varis- ja pöllöparvea pakoon. Säälimättömät linnut
olivat hyökänneet viattoman eläimen kimppuun sen maatessa ja nukkuessa
muutaman puun juurella, puhkaisseet sen silmät ja syöneet ne, ja
nyt kun veri virtasi ammottavista reijistä sen turvalle, raakuivat
ja kirkuivat ne ajaakseen sen ensin jyrkänteen laidalle ja sitten
kuolemaansa kohti alempaan kuiluun, jossa ne olisivat voineet
herkutella sen raadolla.

Puolustautuminen näitä julmia lintuja vastaan ei ollut niinkään helppoa
niiden saaliin läheisyydessä, mutta Ralph juoksi karitsan jälkeen, otti
sen kiinni ja nosti syliinsä välittämättä omia silmiään uhkaavasta
vaarasta. Hän heilutti sauvaansa päänsä ympärillä karkoittaen pois
linnut, jotka kirkuen lentelivät sinne tänne aikoen hyökätä hänen
kimppuunsa.

Oli luonnollista, että hänen laisestaan pojasta kehittyi kukkuloiden
paras paimen. Ralph tunsi jokaisen vuoripolun ja jokaisen piilopaikan,
jonne lampaat voivat paeta sadetta ja myrskyä pakoon, ja jokaisen
ketunluolankin. Silloin kun lampaita kerittiin, pestiin ja merkittiin,
oli hän parhaimpien joukossa, ja kun laumojen eläinten lukumäärä oli
laskettava, kun ne tuhatpäisissä joukoissa kiiruhtivat portista, oli
hänen tapanaan laskea ne neljittäin ja kuusittain eikä parittain. Hän
ei ollut niin ylpeä, että hän noissa niin sanotuissa keritsemisjuhlissa
olisi pysynyt poissa hauskasta kansantanssista, sarasta, vaan otti osaa
kaikkiin sen vuoroihin sekä ensimmäiseen, toiseen että kolmanteen --
luontiin, kaiteeseen panemiseen ja kutomiseen.

Ja hänen voimakkaan äänensä, johon useimmiten vain kuilujen kaiut
vastasivat, kuultiin joskus hyräilevän jotakin laulunpätkää kylän
ravintolassa. Mutta Ralph, vaikka hän mielellään näyttikin ottavan
osaa yleisiin huvituksiin, oli kuitenkin pohjaltaan hyvin vakava,
melkeinpä juhlallinen. Hän oli suoraan sanoen raa'an maan raaka poika,
kovakätinen ja usein karkea puheissaankin ja tietämätön kaikista niistä
hienouksista, jotka sulostuttavat elämän.

Siihen aikaan kun Ralph saavutti täyden miehuutensa, oli kuninkaan ja
parlamentin välinen taistelu kiivaimmillaan. Saatiin odottaa kauan
aikaa, ennenkuin huhut tästä taistelusta kantautuivat Wythburniin, ja
vieläkin useampia viikkoja kului kaupungin asukkaiden keskustellessa
niistä ymmärtääkseen ne täydellisesti. Kaikkien kummastukseksi ilmaisi
nuori Ralph Ray aikovansa yhtyä parlamentin joukkoihin niin pian kuin
suinkin. Tämä erikoinen mielijohde tuntui aivan uskomattomalta, mutta
Ralph oli tehnyt päätöksensä.

Isä ei sanonut sitä eikä tätä, ei hyvää eikä pahaa poikansa
suunnitelmista. Poika oli täysi-ikäinen ja sai ajatella puolestaan.
Mutta sydämensä syvyydessä Angus oli ylpeä poikansa päätöksestä. Ralph
ei ollutkaan mikään hentomielinen narri.

Ralphin äiti tuli sitävastoin hyvin pahoilleen, mutta kuten hän kauan
aikaa sitten oli alistunut isän tahtoon, alistui hän nytkin pojan
pyyntöön. Kuluneet vuodet olivat muuttaneet hänen luonteensa yhä
lempeämmäksi ja kypsyttäneet hänen kasvonsa, jotka nyt olivat punakat
ja pyöreät, vaikkakin ryppyiset. Ihmiset sanoivat hänen näyttävän sitä
onnellisemmalta ja puhuvan sitä vähemmän, kuta enemmän aikaa kului, ja
Wythburnissä sanottiinkin, ettei Shoulthwaite Mossin emäntä milloinkaan
voi olla hymyilemättä eikä sanomatta jokaiselle: "Jumala siunatkoon
teitä!"

Hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä sinä aamuna, jolloin hänen
poikansa tuli suutelemaan häntä jäähyväisiksi poistuessaan ensimmäisen
kerran kotoaan, mutta hän kuivasi ne talousesiliinallaan ja lähetti
pojan menemään tavallisella siunauksellaan.

Ralph yhtyi siihen armeijaan, jonka Cromwell oli koonnut kuningas
Kaarlea vastaan Dunbarin luo vuonna 1650.

Vajaan kolmen vuoden kuluttua sen jälkeen palasi hän jälleen
Wythburniin ja aloitti taasen entisen elämänsä vuorilla. Miliisillä oli
enää vain vähän tehtävää. Kaarle oli paennut. Pitkä parlamentti oli
laskettu hajalle ja Cromwell oli määrätty valtionhoitajaksi.

Sotaretki ei ollut muuttanut nuorta puritaania eli "Pyöreäpäätä"
ulkonaisesti juuri ollenkaan. Hän oli päässyt leikistä ehein nahoin.
Hän oli kyllä hieman vakavampi, hänen tervehdyksensä ei ollut enää
niin lämmin ja sydämellinen kuin ennen, ääni oli menettänyt jotakin
iloisesta soinnustaan eikä hänen naurunsakaan ollut enää niin mukaansa
tempaavaa, vaan hillitympää. Ehkä tämä kaikki johtui vain siitä, että
elämän vakavuus alkoi painostaa häntä. Muuten hän oli aivan samanlainen
kuin ennenkin.

Tullessaan Wythburniin toi Ralph mukanaan erään itseään paljon
vanhemman toverin, joka heti jäi asumaan hänen isänsä taloon ja otti
kuin palvelija osaa perheen miesjäsenten tavallisiin töihin.

Tämän miehen ulkomuoto oli kauttaaltaan epäilyttävä ja pahaenteinen
eikä hänen käytöksensäkään poistanut ollenkaan näitä vaikutelmia. Häntä
sanottiin James Wilsoniksi ja hän oli epäilemättä skotlantilainen,
vaikka hänellä ei ollutkaan tämän rodun ruumiillisia eikä henkisiä
ominaisuuksia. Hänen paksujen epätasaisten kulmakarvojensa alla olevat
silmänsä olivat pienet, vilkuilevat ja valppaat. Ruumiinrakennukseltaan
oli hän pieni ja hento ja nilkutti toista jalkaansa. Hänen äänensä
oli heikko, puoleksi naurava, puoleksi uikuttava, eikä hän juuri
milloinkaan katsonut sitä henkilöä silmiin, jonka kanssa hän keskusteli.

Hänessä oli jotakin salaperäistä, mitä eivät Mossin asukkaat
koettaneetkaan saada selville, eikä Ralphkaan ruvennut selittämään
Wythburnin uutistenonkijoille mitään Wilsonin henkilöllisyydestä eikä
hänen muistakaan olosuhteistaan; ja kuta enemmän aikaa kului, sitä
paremmin ruvettiin huomaamaan, että hän tuli hieman levottomaksi, kun
miehestä jotakin kysyttiin.

Alussa onnistui Wilson pääsemään melko paljon laakson asukkaiden
suosioon; hän koetti puhua mielistelevän lempeästi ja sirotteli
ympärilleen sellaisia imartelevia liukkaita huomautuksia, joita vastaan
eivät nämä vaatimattomat ihmiset kyenneet puolustautumaan. Hän näytti
olevan ylenmäärin kiitollinen jostakin salaisesta palveluksesta, jonka
Ralph oli tehnyt hänelle, ja silmät maahan luotuina oli hänen tapanaan
sanoa: "Jumala tietää, että rakastan tuota kunnon poikaa kuin omaa
veljeäni."

Ralph ei kiinnittänyt minkäänlaista huomiota näihin ihailijansa
veljellisiin huomautuksiin, vaihtoi vain hänen kanssaan sellaisia
sanoja kuin heidän yhteiset työnsä vaativat. Vanha Angus piti kuitenkin
tarkemmin silmällä tätä uutta ja odottamatonta perheensä jäsentä.

"Hän on kelvoton maankiertäjä, jolla on vain paita yllään vaeltaessaan
paikasta paikkaan", oli hänen tapanaan sanoa vaimolleen.

Wilsonin ruumiilliset puutteet olivat kuin jonkinlaisia vikoja vanhan
laaksolaisen mielestä ja hän murahtikin usein, että Wilsonin vanha
kuivunut iho oli niin ryppyinen kuin hän olisi oma isoisänsä. Eikä hän
voinut kärsiä Wilsonin matelevaa mielisteleväisyyttäkään.

"Tuo matelevainen raukka on niin liukas kuin puron pohjalla
kiemurteleva ankerias", sanoi hän, "ja luullakseni voisi hän ryömiä
vaikeudetta mutkaisimpaankin kaniinin reikään."

Ehkä Anguskin tunsi hieman samanlaista vastenmielisyyttä
skotlantilaisia kohtaan kuin muutkin hänen aikoinaan elävät
englantilaiset.

"Voisin vaikka vannoa, että hän on roisto", sanoi hän eräänä päivänä.
"En uskaltaisi mitenkään uskoa hänelle kupillista hernekeittoakaan,
ellen jo itse ennen olisi syönyt osaani siitä."

Huolimatta tästä hänen osakseen perheen isännän puolelta tulleesta
jyrkästä epäluulosta jäi vanha Wilson kuitenkin pitkäksi ajaksi
Shoulthwaite Mossin perheen jäseneksi ja toimitti tehtävänsä
uskollisesti unhottamatta milloinkaan kiitollisuuden velkaansa.
Ihmiset olivat huomanneet hänen kiihkeän uteliaisuutensa aina silloin
kun ulkopuolisesta maailmasta saapui jonkunlaisia uutisia laaksoon.
Mutta ei kukaan kiinnittänyt siihen sen suurempaa huomiota, ennenkuin
muudan kulkukauppias toi kylään sellaisen hämmästyttävän tiedon, että
valtionhoitaja oli kuollut. Perhe istui juuri syömässä aamiaista vanhan
talon keittiössä, kun tämä hidas Merkuriuksen sanansaattaja saapui
ja ilmoitti edellä kerrotun uutisen. Wilson käsitti heti kummallisen
teräväjärkisesti tämän kuolemantapauksen merkityksen.

"Toittepa todellakin tänään tärkeitä uutisia, ystäväni", änkytti hän
huomattavan harrastavasti koettaen salata, hermostuneisuuttaan.

"Niin, vanhus on nyt kuollut", sanoi kauppias niin vakavasti kuin
hänen tärkeä uutisensa vaati. "Luullakseni tehdään hänen pojastaan,
Richardista, nyt valtionhoitaja", hän lisäsi.

"Tuo samainen Richard on hyvin ylimielinen henkilö", vastasi Wilson.
"Otaksun nuoren Kaarlen piankin saavan oikeutensa takaisin ja silloin
saa moni joukostamme yrittää hauskaa sotatanssia. Olemme viettäneet
elojuhlaa jo tarpeeksi kauan. Uutisenne, että vanha korppi on nyt
kuollut, oli todellakin mainio, ystäväni."

Wilsonin ei oltu milloinkaan ennen kuultu puhuvan niin paljon eikä
niin kiihkeästi. Hän oli niin hermostunut, ettei hän voinut istua
paikoillaan, vaan nousi seisoalleen ja alkoi kävellä sinne tänne
lattialla.

"Mitä te siinä kävellä venkailette?" kysyi Angus hämmästyneenä. "Tehän
nuuskitte kuin sika lunta."

Silloin Wilsonin silmien pahansuopa ilme, minkä hän tähän saakka oli
pitänyt kurissa, näytti äkkiä leimahtavan liekkiin ja hän kääntyi
kiivaasti isäntäänsä päin kuin vastatakseen ivalla ivaan. Mutta hän
hillitsi itsensä, otti hattunsa ja läksi ovea kohti.

"Älkää vilkuilko minuun noin vihaisesti", huusi Angus hänen jälkeensä,
"tahi muuten saatte nähdä, että paiskaan oveni kiinni nenänne edessä!"

Wilson oli kuitenkin jo poistunut pihalle ja kääntyen poikiinsa päin
jatkoi Angus:

"Näittekö, miten tuo raukka niiskautti nenäänsä, kun kauppias kertoi
Cromwellin kuolleen?"

Oli ilmeistä, että piakkoin saataisiin kuulla jotakin enemmän rengin
yksityisistä asioista. Kulkukauppias teki vaikeudetta sellaisen
johtopäätöksen, että Wilson on jokin salainen vakooja, tasavallan
valepukuun pukeutunut vihollinen, ehkä karkoitetun kuningassuvun
salainen kannattaja ja kaiken lisäksi vielä kiihkeä katolilainenkin.

Rouva Rayn lempeät kasvot pysyivät yhtä tyyninä, sillä hän oli aivan
varma siitä, ettei miesraukka tarkoittanut mitään pahaa. Ralph oli yhtä
vaitelias kuin ennenkin, vaikka hän näyttikin levottomalta, ja kun hän
hetkisen kuluttua nousi pöydästä, meni hän etsimään miestä, jonka hän
oli tuonut isänsä taloon, mutta joka nyt näytti rupeavan häiritsemään
perheen rauhaa.

Jonkun ajan kuluttua tämän tapauksista rikkaan aamun jälkeen sattui
Ralph kuulemaan, kuinka hänen isänsä ja Wilson kiihkeästi riitelivät
aidan takana. Hän ei kyllä saanut selville mistä oli kysymys, vaikka
hän kuulikin, että Angus Ray oli suunniltaan vihasta. Hän sanoi
Wilsonin uhanneen häntä tahi ainakin hänen omaa lihaansa ja vertansa ja
kielsi Wilsonia milloinkaan enää näyttäytymästä Shoulthwaite Mossissa.

"Jos hän vain uskaltaa kerrankaan vielä pistää nenäänsä tänne", sanoi
laaksolainen leimuavin silmin, "viruttelen häntä purossa, kunnes hän on
märkä kuin lionnut säkki!"

Hän ei ollut vielä niin vanha, ettei hän olisi jaksanut täyttää
uhkaustaan. Hänen suuri ruumiinsa näytti voimakkaammalta nyt
kuudenkymmenen vanhana kuin kolmekymmentä vuotta sitten, ja hänen
kasvonsa pitkine tasaiseksi leikattuine harmaine partoineen näyttivät
ankarammilta kangaslakin varjossa kuin milloinkaan ennen. Wilsonia ei
kuitenkaan kuulunut takaisin eikä uhatusta kastelemisesta niin ollen
tullutkaan mitään.

Mutta kummallinen pieni skotlantilainen ei poistunutkaan Whytburnin
seuduilta, vaan asettui asumaan kyläräätälin luo Forssineen
Shoulthwaite Mossin läheisyyteen. Räätäli, Simeon Stagg, sai
tietysti elää säälittävässä köyhyydessä asuessaan seudulla, jossa
paimenten kotikutoisesta kankaasta valmistetut nutut kestivät melkein
ihmisiän. Hän olisi ollut yhtä yksinäinen kuin köyhäkin, ellei hänen
yhdeksäntoistavuotias tyttärensä, Rotha, olisi hoitanut hänen pientä
kotiaan tyytyen elämään köyhyydessä, vaikka olisi saanut nauttia
rikkaampien kotien mukavuuksista jossakin muualla.

"Vanha isäsi on sinulle vain vaivaksi ja vastukseksi, tyttöseni", sanoi
Sim tavallisesti valittaen. "Silloin vasta muuttuu elämäsi helpommaksi,
kun saat muuttaa ylleni viimeisen puhtaan paidan ja viedä minut
kirkkomaahan lepäämään", lisäsi pieni mies nenäänsä nyyhkyttäen.

"Hiljaa, isäkulta", vastasi tyttö silloin peittäen hänen suunsa
leikillisesti kädellään. "Saatpa nähdä, että kaikki muuttuu vielä
hyväksi."

Sim oli kovasti velkaantunut ja se vaivasi hänen mieltään. Hän oli aina
ollut surkuteltava olento eikä hän milloinkaan ollut kerskailevasti
lörpötellyt virkaveljiensä tapaan. Senvuoksi ei hänestä pidettykään
Wythburnissä, jonka asukkaista vain harvat, niin, tuskinpa kukaan,
kävivät hänen luonaan.

Viime aikoina näyttivät hänen huolensa ajavan hänet pitkille öisille
kävelyretkille. Niin kauan kuin päivää riitti, olivat hänen ajatuksensa
kiintyneet työhön, mutta pimeän tultua ei hän voinut karkoittaa
ahdistavia ajatuksia mielestään, vaan käveli teillä ja kujanteilla
koettaen miettiä muita asioita.

Tämän miehen kotiin muutti Wilson sen jälkeen kuin hänet karkoitettiin
Shoulthwaite Mossista. Jörö skotlantilainen oli tietysti tervetullut,
vaikkakaan ei mikään mieleinen vieras, kun hän saapui vuokralaisena
rahoineen taloon, jossa köyhyys itse näytti isännöivän. Vanha Wilson
ei ollut valinnut räätälin taloa kodikseen senvuoksi, että hän olisi
luullut siellä saavansa nauttia jonkinlaisista mukavuuksista. Hänellä
oli omat syynsä, miksi hän ei halunnut poistua Wythburnistä sen jälkeen
kuin Angus Ray oli ajanut hänet muitta mutkitta pellolle.

"Pienenkin pensaan juurella on ihminen paremmin turvassa kuin aivan
taivasalla", oli hänen tapansa sanoa, ja sellaisen suojan tarjosikin
räätälin talo hänelle eikä hän muuta nykyisin näyttänyt kaipaavankaan.

Wilson ei ehtinyt asua pitkää aikaa räätälin kodissa, ennenkuin Simiä
näyttivät rupeavan vaivaamaan uudet huolet, joiden esineenä oli
hänen uusi vuokralaisensa, Wilsonin käyttäytyminen oli viime aikoina
huomattavasti muuttunut. Hänen entinen liukkautensa ja orjamainen
mielisteleväisyytensä olivat hävinneet kokonaan, ja hän oli nyt
puheissaan yhtä katkera kuin hän ennen oli ollut rauhaa rakastava.
Simiä ja hänen todellisia tahi kuviteltuja huoliaan kohtaan ei hän
näyttänyt haluavan osoittaa minkäänlaista myötämielisyyttä.

"No, no, sinun pitää tyyntyä ja kärsiä köyhyyttä edelleenkin, kuten
muinoin Jobinkin äitineen", sanoi hän. "Sellainen, jolla ei ole varoja
hanhien elättämiseen, saa tyytyä hanhen poikasiin."

Sim oli velkaa isännälleen vuokransakin, ja ajatus, että hänet joskus
vielä häädetään pois pienestä asunnostaan, vaivasi häntä yöt päivät.
Ihmiset luulivat hänen tulevan lopulta hulluksi senvuoksi. Simin huolet
eivät siitä huolimatta olleet sen vähäisemmät, vaikka niiden syy ei
ollutkaan sen kummempi.

"Tuki nyt jo lörpöttelevä suusi!" huudahti Wilson eräänä päivänä.
"Vaikka et voikaan hekumoida yltäkylläisyydessä, ei sinun silti
tarvitse kuvitella kuolevasi nälkään."

Mutta kuinka sattuvia muutamat skotlantilaisen huomautukset joskus
olivatkin, oli luonnollista, että laaksolaiset rupesivat ihmettelemään
hänen käytöksensä muuttumista. Nämä hyvät ihmiset rupesivat kovasti
kummastelemaan, mitä tämä kaikki tarkoittikaan? Sen alla täytyi
varmasti piillä jotakin.

Wilsonin huomautukset olivat silloin erittäinkin ilkeitä, kun hän
suuntasi ne niitä ihmisraukkoja kohtaan, joiden luona hän asui ja jotka
olivat suuresti riippuvaisia hänen säälistään, koska hän tiesi olevansa
hyvin välttämätön heidän toimeentulolleen. Kun Wilson kerran palasi
kotiin päivän kestäneeltä matkaltaan, näki hän Simin tyttären itkevän
takan luona.

"Mikä nyt on hätänä?" kysyi hän. "Eikö sinulla ole luita
kaalikeitossasi?"

Rotha ilmoitti hänelle viittauksella, että hänen illallisensa on valmis.

"Sinä lutka!" huudahti Wilson kimeällä äänellään "Kuinka kauan aiot
itkeä vollottaa siinä? Naisen itkun katseleminen ei todellakaan ole sen
huvittavampaa kuin hanhiparven kaakattamisen kuunteleminen."

Ralph Ray tuli seuraavana aamuna käymään räätälin asunnossa ja näki
Simin olevan aivan suunniltaan vihasta ja surusta sen raa'an kohtelun
vuoksi, mikä oi tullut Rothan osaksi Wilsonin puolelta. Niin kauan
kuin skotlantilaisen ilkeät huomautukset olivat kohdistuneet Simiin
itseensä, oli hän sietänyt ne koettamattakaan vastata niihin, vaikka ne
olivatkin kaivelleet hänen mieltään, mutta nyt kun hänen tyttärensä oli
joutunut niiden esineeksi, oli hän syvästi liikutettu. "Istuin tuossa!"
huudahti hän huohottaen kiihkosta, "niin juuri tuossa, minä vaivainen
olento ja kuuntelin, kuinka tuo kurja roisto sätti tytärtäni. En ole
mikään rohkea mies, Ralph, vaan pikemminkin pelkuri raukka, mutta
ei paljon puuttunut, etten tarttunut hänen tuolla nurkassa olevaan
varstaansa ja löylyyttänyt häntä kelpolailla, niin, olisinpa melkein
voinut tappaakin hänet. Mutta olen varmaankin niin suuri raukka, etten
uskaltanut."

Ralph rauhoitti häntä niin hyvin kuin voi ja pyysi häntä jättämään
asian hänen huolekseen. Hän olikin ehkä Simin ainoa ystävä. Usein sivu
mennessään pistäytyi hän räätälin luokse, kun hän aamuisin oli menossa
laitumilleen. Ihmiset sanoivat Simin olevan kiitollisuuden velassa
Ralphille oleellisemmistakin ystävyyden osoituksista kuin paljaasta
myötätunnosta. Kun nyt Sim voi luottaa voimakkaan ja rohkean ystävänsä
lupaukseen, menetti hän kaiken miehuutensa ja itki. Ralph ei saattanut
liikutuksetta katsella pienen miesraukan surua, vaan puristi hänen
kätensä omiinsa ja tunsi kuumien kyynelten valuvan niille.

Kun nuori laaksolainen oli sinä aamuna poistumaisillaan räätälin
tuvasta, tapasi hän portailla keskustelun esineen, joka juuri oli
tulossa tupaan. Tarttuen häntä tyynesti mutta lujasti kaulukseen työnsi
hän miehen muutamia askelia taaksepäin.

Sim oli hypännyt seisoalleen istuimeltaan ja tirkisteli nyt heihin
innokkaasti ikkunasta. Mutta Ralph ei tehnyt minkäänlaista väkivaltaa
hänen vuokralaiselleen. Hän sanoi vain korostavasti muutamia hyvin
valittuja sanoja, joita ei räätäli kuitenkaan voinut kuulla. Wilson
ei näyttänyt vastaavan mitään, ja irroittaen otteensa läksi Ralph
jatkamaan tyynesti matkaansa. Wilson oli aivan kalpea raivosta
tullessaan tupaan ja hän mumisi kuin itsekseen:

"Luullakseni voimme piakkoin selvittää välimme, poikaseni. Suuri kumous
on alkanut eivätkä sinun tulta leimuavat silmäsi voi nylkeä minua.
Cromwellinne on nyt poissa ja kaikki petturit saavat piakkoin killua
hirressä."

Millainen skotlantilaisen salaisuus sitten lienee ollutkaan, ilmeistä
oli, että Simeon Stagg oli saanut jonkinlaista vihiä siitä, vaikka
hän ei siitä milloinkaan maininnut sanaakaan. Hän päinvastoin karttoi
nähtävällä levottomuudella kaikkia vuokralaistaan koskevia kysymyksiä.

Kaikki olivat kuitenkin aivan varmoja siitä, että hän jollakin tavoin
oli saanut selvän Wilsonin luonteen pimeistäkin puolista. Ei kukaan
ihminen voinut varmasti sanoa, miten Wilson ansaitsi toimeentulonsa.
Skotlantilainen ei ollut Wythburnin ympäristössä asuvien
maanviljelijäin eikä paimenten palveluksessa eikä hänellä itselläänkään
ollut ainoatakaan lammasta. Hän läksi tavallisesti varhain kotoa ja
palasi takaisin myöhään illalla, suunnaten kulkunsa melkein aina
Gaskarthia kohti. Kerran nousi hän aamun ruvetessa sarastamaan, heitti
varstan olalleen ja sanoi viipyvänsä poissa kokonaisen viikon. Seuraava
viikko olikin hyvin rauhallinen Fornsidessä sijaitsevan pienen tuvan
asukkaille.

Simin tytär, Rotha, oli tähän aikaan melkein alituisesti työssä
Shoulthwaite Mossissa, jossa häntä todellakin kohdeltiin niin
sydämellisesti kuin hän olisi kuulunut perheeseen. Vanha Angus ei ollut
ollenkaan myötätuntoinen tytön isälle, mutta hän piti Rothasta hänen
iloisuutensa, miellyttäväisyytensä eikä vähimmin hänen kätevyytensä
vuoksi. Hän osasi lypsää ja kirnuta, leipoa ja panna juomaa.
Sellaisista nuorista naisista piti Angus enemmän kuin muista.

"Rotha on oikein sydämellinen tyttö", sanoi hän kuullessaan, miten
Rotha lauleskeli työskennellessään maitokamarissa.

Shoulthwaiten emäntä näytti rakastavan kaikkia ihmisiä, mutta hän oli
varannut sydämessään erityisiä nurkkia lemmikeilleen, joihin Rothakin
kuului.

"Ansaitseeko tytön isä niin huonosti, että hänen on pakko pitää tuota
äreää maankiertäjää luonaan?" kysyi vanha laaksolainen eräänä päivänä.

Hän puhui nyt Wilsonista ensi kerran uittamisuhkauksensa jälkeen. Kun
hänelle kerrottiin Wilsonin raa'asta käyttäytymisestä Rothaa kohtaan,
sanoi hän vain: "Muudan vanha sananlasku sanoo: 'Arasta kissastakin voi
kehittyä rohkea rotta.'" Sen jälkeen ei hänen kuultu puhuvan Wilsonista
enää mitään.

Luonto näytti oikeastaan tahtoneen luoda Rothasta hilpeän ja iloisen
tytön, vaikka se oli kutonut tummempiakin lankoja hänen valoisaan
luonteeseensa. Hän oli pitkä ja solakka, ja hänen pieni päänsä oli
melkein lumoavan kaunis. Kun hän lypsi, kirnusi tahi leipoi, kuultiin
hänen tavallisesti lauleskelevan mielilauluaan:

    "Vie veikkonen kaunis tää nokkani,
    jolla ohria poimiskelen,
    ett' torven siit' herttua Hamiltoni
    vois tehdä itselleen."

"Satakielellä on hilpeä tulkki", sanoi Willy Ray nojautuen
sivumennessään hetkiseksi maitokamarin ovenpieleen. Rotha siellä
vain lauloi, kun hän valkoinen esiliina yllään ja hihat käärittyinä
kyynärpäiden yläpuolelle punnitsi viimeisestä kirnuuksesta saatuja
voipalasia ja merkitsi palaset vanhalla kömpelöllä merkillä. Tyttö
taivutti päänsä ja punastui kuullessaan Willyn sanat. Viime aikoina
oli hän tullut sellaiseksi, ettei hän voinut enää mitenkään katsoa
nuorukaista silmiin. Willy ei sanonut enää mitään, punastui vain
kovasti poistuessaan.

Ralphia kohtaan käyttäytyi Rotha aivan eri tavalla. Hän puhutteli
tyttöä hyvin harvoin, mutta kun hän sattui sen tekemään, katsoi tyttö
häntä aina ujostelematta silmiin. Jos Rotha tapasi hänet pihalla,
kuten joskus tapahtui, kun hän haki vettä lähteestä, nosti Ralph
tavallisesti voimakkailla käsillään vesisangot veräjän yli hänelle, ja
silloin tuntui tytöstä aina siltä kuin hänen äänensä olisi kuulostanut
lempeämmältä.

"Minusta näyttää", sanoi rouva Ray miehelleen eräänä päivänä
kehrätessään Shoulthwaite Mossin keittiössä pysäyttäen rukin rattaan
ja sivellen sormillaan villaa, "minusta näyttää, että Willy pitää
tavallista enemmän räätälin kauniista tytöstä."

"Entä Ralph sitten?" kysyi Angus.



II.

ÖINEN RIKOS.


Samana iltana, jolloin vanhan Wilsonin luultiin palaavan takaisin
Fornsideen, poikkesi Ralph Ray räätälin tupaan. Sim näytti olevan
enemmän huolissaan kuin milloinkaan ennen, jos nyt sellainen oli
mahdollista. Näytti aivan siltä kuin naapurien synkät ennustukset
olisivat todellakin olleet toteutumaisillaan, sillä Sim oli
kieltämättä menettämäisillään järkensä. Hänen tuijottavat silmänsä
ja hajamielinen levoton käyttäytymisensä, kun hän käveli pienessä
työhuoneessaan edestakaisin istuutuen silloin tällöin, mutta nousten
taasen aloittaakseen jälleen kulkemisensa, ilmaisivat sen. Hän kokosi
työkalunsa yhteen kasaan, mutta levitti ne heti jälleen purkaen koko
ajan suustaan oikullisia lauseita, jotka joskus olivat aivan asiaan
kuulumattomia, mutta joskus taasen tavattoman sattuvia. Kaikki tämä,
vaikka ei sitä voitu sanoakaan muuksi kuin liioitteluksi, näytti
viittaavan alkavaan mielipuolisuuteen.

Isäntä oli tänä aamuna vaatinut häneltä vuokraa, jota ei pitkiin
aikoihin oltu maksettu. Hän ei ollut suostunut minkäänlaisiin
sovitteluihin. Sim nauroi kertoessaan tämän Ralphille, mutta hänen
naurunsa oli niin synkkää, ettei siinä ollut minkäänlaista iloa. Ralph
olisi mieluummin kuunnellut hänen valituksiaan ja verukkeitaan, joilla
hän tavallisesti kestitsi vieraitaan.

"Ette jää kodittomaksi, Sim, vaikka pahinkin sattuisi tapahtumaan",
sanoi hän.

"Kodittomaksiko? Eikö mitä!" ja pieni mies nauroi jälleen.

Ralph tuli levottomaksi, sillä tämä muutos ei ennustanut hyvää. Rotha
oli istunut ikkunan vieressä kehrätessään voidakseen käyttää hyödykseen
viimeistäkin päivänvalon pilkahdusta, ja vaikka olikin hämärä, näki
Ralph kuitenkin hänen silmiensä olevan täynnä kyyneliä. Hetkisen
kuluttua Rotha nousi poistuen huoneesta.

"Sitä ei minun tarvitse ollenkaan pelätä, että kuolen nälkään",
sanoi Sim. "Ei sinnepäinkään", lisäsi hän hymyillen tyytyväisesti ja
vakuuttavasti.

"Jumala sen estäköön!" huudahti Ralph. "Asianne korjautuvat kyllä
vielä. Olette vain joutunut tilapäisiin vaikeuksiin."

"Niinkö luulet?" vastasi räätäli kohauttaen hartioitaan kuin häntä
olisi värisyttänyt.

"Ja sanotaanhan", jatkoi Ralph, "että kuorma tuntuu aina raskaammalta
lopussa."

"Mutta sanoohan toinen sananlasku", vastasi Sim, "että vaihdos tuntuu
ikävältä, vaikka hyppääkin vain vuoteestaan puroon."

Räätäli purskahti nyt äänekkääseen nauruun, mutta keskeytti sen niin
äkkiä, että se oli melkein hämmästyttävää. Pila kuulosti hirveältä
hänen huuliltaan.

"Sanoit kuorman tuntuvan aina raskaimmalta lopussa", sanoi hän tullen
Ralphin luo, joka oli sekä hämmästynyt että suruissaan. "Kuormani ei
kevene milloinkaan. Maailmassa on muutamia, jotka saavat taistella
aina vaikeuksia vastaan. Eilen aamulla oli ilma sateinen ja kylmä,
niin, sinähän muistat itsekin, miten kylmä siellä oli. No niin, Rotha
oli tuskin ennättänyt lähteä, kun oveeni koputettiin, ja arvaapa
kuka seisoi portailla. Muudan nainen, joka näytti nälkäiseltä ja
itkettyneeltä. Joku oli varmaan sanonut häntä joskus kauniiksikin.
Hän oli tuskin omaa tytärtäni vanhempi, mutta hänen rinnallaan lepäsi
kuitenkin pieni heikko lapsiraukka ja toinen pienokainen seisoi hänen
vieressään. Nainen oli märkä ja kylmissään ja pyysi suojaa itselleen ja
lapsilleen -- suojaa ja lepoa", toisti räätäli hiljempaa kuin mumisten
itsekseen. "Suojaa ja lepoa -- minulta!"

"Entä sitten?" kysyi Ralph kiinnittämättä huomiotaan Simin muminaan.

"Sittenkö?" toisti Sim kuin hän olisi luullut Ralphin voivan arvata
jatkon.

"Oliko naisraukka häädetty kodistaan?"

"Oli ja paljon pahempaakin vielä", sanoi pieni räätäli vapisten
mielenliikutuksesta. "Etkö tiedäkään, että kuningas on saanut jälleen
oikeutensa takaisin?" lisäsi hän niin katkeran ivallisesti kuin suinkin.

"Olisi voinut käydä huonomminkin", vastasi Ralph; "mutta mitä se tähän
kuuluu?"

"Mitäkö?" sanoi Sim melkein huutaen. "Etkö ymmärrä, että nyt jokainen
mies, joka kahdeksan vuotta sitten taisteli tasavaltalaisten
armeijassa, ammutaan ehkä vakoojana. Etkö ole kuullutkaan sitä,
poikaseni?" Ja pieni mies tarttui melkein kiihkeästi Ralphin olkapäihin
ja katsoi häntä silmiin.

Nuoren laaksolaisen kasvot värähtelivät hetkisen, mutta sitä kesti vain
niin vähän aikaa, että Sim ehti huomata sen, ja sitten palasi entinen
tyyneys niihin takaisin.

"Mutta kuinka tuon naisraukan ja hänen lastensa laita oikeastaan
olikaan?" kysyi hän rauhallisesti.

"Hänen miehensä, muudan vanha puritaani, oli lähtenyt
vangitsemismääräystä pakoon. Nainen oli sitten häädetty maantielle
lapsineen ja kaikkine omaisuuksineen. Hänen vanha äitinsä oli kuollut
viluun ensimmäisenä katkerana yönä ja sen jälkeen oli nainen kulkenut
pari viikkoa yhtämittaa lapsineen ja elänyt taivas tietää millä."

Ralph näytti nyt ymmärtävän ystävässään tapahtuneen suuren muutoksen,
vaikka hänestä tuntuikin mahdottomalta, että vain pelko hänen
turvallisuudestaan oli lisännyt Simin toivottomuutta niin, että sitä
voitiin sanoa mielipuolisuudeksi.

"Oletko kuullut Wilsonista mitään?" kysyi hän hetkisen kuluttua.

Räätäli säpsähti kuullessaan nimen.

"En tiedä hänestä mitään, en kerrassaan mitään!" vastasi hän kuin hän
olisi tahtonut saada toisen uskomaan jotakin sellaista, mitä ei kukaan
ollut epäillytkään.

"Aikoiko hän palata tänä iltana takaisin tänne Fornsideen, Sim?"

"Niin hän ainakin sanoi."

"Mitä luulette hänen toimittaneen Gaskarthissa?"

"En tiedä, en tiedä mitään, en todellakaan!"

Ralph oli nyt aivan varma asiasta. Sim oli liian innokas kieltämään
kaikki tietonsa vuokralaisensa toiminnasta. Hän ei halunnut tunnustaa,
että heidän äskeinen ja nykyinen puheenaiheensa olivat jollakin tavoin
yhteydessä keskenään.

Ilta oli saapunut ja huone oli pimeä, paitsi avonaisessa takassa
kytevää pientä tulta. Nuori laaksolainen katsoi kauan siihen, hänen
rintansa kohoili mielenliikutuksesta ja ensi kerran täyttyivät hänen
silmänsä suurilla kyynelillä sen jälkeen kuin hän oli kasvanut mieheksi.

Asian täytyi sittenkin olla niin Tämä avuton miesraukka, joka oli
kärsinyt niin paljon vaikeuksia ja kestänyt ne, oli nyt melkein
suunniltaan kauhusta pelätessään sitä onnettomuutta, joka uhkasi
hänen ystäväänsä. Tiesikö hän enemmän kuin mitä hän oli kertonut?
Mutta sitä oli turha kysyäkään. Aikoiko hän ryhtyä johonkin? Ralph
katsahti pieneen mieheen, joka näytti todellakin hyvin masentuneelta,
kuten hän itse oli sanonutkin. Ei, äskeinen ajatus tuntui hänestä nyt
luonnottomalta. Nuorukainen nousi mennäkseen; hän ei voinut puhua,
tarttui vain Simin käteen puristaen sen omaansa. Sitten kumartui hän ja
suuteli ystäväänsä poskelle.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna heti auringonnousun jälkeen oli koko Wythburn
liikkeellä. Ihmiset juoksivat ovelta ovelle ja koputtivat hereille ne
muutamat, jotka vielä nukkuivat. Miesten äänet kuulostivat käheiltä
varhaisen aamun sumussa ja naiset taivuttivat päänsä yhteen ja
keskustelivat kuiskaillen.

Tuntia tahi paria myöhemmin saapui kolme ratsastajaa kylän ravintolan
edustalle. Sisällä huoneissa vallitsi tulinen kiire ja paljon poikia
oli kokoutunut ryhmiin ulkopuolelle. Jotakin kauheata oli tapahtunut
yöllä. Mutta mitä?

Willy Ray, joka varhain aamulla oli poistunut kotoaan, palasi
huohottaen ja punaisin poskin Shoulthwaite Mossiin takaisin. Ralph
ja äiti istuivat juuri aamiaispöydässä. Hänen isänsä, joka oli ollut
torilla edellisenä päivänä, ei ollut vielä noussut.

"Hirveää, hirveää!" huudahti Willy. "Vanha Wilson on kuollut. Ihmiset
olivat löytäneet hänen ruumiinsa ojasta Smeathwaiten ja Fornsiden
väliltä, joku on varmasti murhannut hänet anastaakseen hänen
viikkopalkkansa, koska hänellä ei ollut ollut kolikkoakaan taskussaan."

"Taivas meitä varjelkoon!" huudahti rouva Ray. "Tappaa nyt mies
viikkopalkan takia." Ja hän vaipui takaisin tuoliinsa, josta hän
hämmästyksissään oli noussut seisoalleen.

"He ovat vieneet hänen ruumiinsa Punaiseen Leijonaan ja
oikeudenpalvelija on jo tullut tänne Gaskarthista."

Willyn koko ruumis vapisi.

Ralph nousi pöydästä kuin huumautuneena. Hän ei sanonut mitään, vaan
otti hattunsa ja poistui pihalle. Willy katsoi hänen jälkeensä ja näki
hänen lähtevän Fornsideen päin.

Kun hän saapui sinne, huomasi hän ihmisten ympäröineen pienen tuvan
kokonaan. Kuistin ympärillä oli paljon naisia ja poikia, jotka
koettivat tirkistellä sisään ikkunoista. Ralph tunkeutui joukon läpi
ja meni sisään. Gaskarthista tulleet miehet ja useat muut olivat
kokoutuneet keittiöön. Muutamalla tuolilla kylmän takan vieressä, jossa
ei ollut ollut tulta senjälkeen kuin hän viimeksi oli ollut siellä,
istui Sim lasimaisin tuijottavin silmin. Hänen kaulansa oli paljas ja
vaatteet olivat epäjärjestyksessä. Hänen takanaan seisoi Rotha, joka
oli kietonut käsivartensa isänsä kaulaan. Simin pitkät laihat sormet
puristivat Rothan ristissä olevia käsiä kuin ruuvipihdit.

"Teidän pitää tulla mukaamme", sanoi muudan vieras mies räätälille. Hän
oli piirin rauhantuomari ja oikeudenpalvelija.

Sim ei vastannut mitään eikä liikahtanutkaan. Sitten nuoren tytön ääni
rikkoi painostavan hiljaisuuden.

"Tule, isä; menkäämme!"

Sim nousi kuultuaan sen ja käveli kuin unissaan. Ralph tarttui hänen
käsivarteensa ja kun ihmiset tunkeutuivat liian lähelle, työnsi hän
heidät syrjään mennessään pihalle.

Ihmiset suuntasivat matkansa harmaassa aamusumussa sitä paikkaa
kohti, jonne kuollut oli viety. Simiä aiottiin syyttää, rikoksesta.
Sittenkuin oli suoriuduttu alustavista toimenpiteistä, kutsuttiin
todistajat sisään. Murhan tapahtuessa ei paikalla ollut ollut ketään.
Muudan työmies oli löytänyt murhatun ruumiin. Pään alla oli ollut suuri
terävä kivi ja kuolema näytti aiheutuneen pääkallon halkeamisesta, joka
taasen oli johtunut raskaasta kaatumisesta. Ruumiissa ei nähty lyönnin
merkkiäkään.

Simiä vastaan esiintuodut todistukset olivat hyvin painavia. Vanhan
Wilsonin oli nähty kulkevan Smeathwaiten läpi heti pimeän tultua ja
hän oli nähtävästi ollut matkalla asuntoonsa räätälin tupaan. Ihmiset
olivat nähneet Siminkin olevan liikkeellä meikein samaan aikaan. Tämä
ei vielä ollut mitään vaarallista, mutta silloin ilmestyi Simin tuvan
omistajakin todistajaksi. Hän sanoi olleensa Simin luona eilen aamulla
vaatimassa vuokraansa, mutta ei ollut onnistunut aikeessaan. Myöhään
eilen illalla oli Sim koputtanut hänen oveensa ja antanut hänelle rahat.

"Kysyessäni häneltä, mistä hän tulee niin myöhään", sanoi mies,
"tuijotti hän vain minuun kuin mieletön eikä puhunut mitään."

"Minkä näköinen hän oli?"

"Hänen vaatteensa olivat epäjärjestyksessä ja hän katsoi alituisesti
taakseen."

Nyt kuultiin ympärille kokoutuneiden mumisevan jotakin. Simin
syyllisyyttä ei voitu enää epäilläkään.

Tätä seuranneen lyhyen väliajan kuluessa lähestyi Ralph rauhantuomaria.
Hän näytti hyvin liikutetulta ja kysyi, saisiko hän tehdä todistajille
muutamia kysymyksiä. Kyllä. Sellainen ei ollut kyllä oikein sääntöjen
mukaista, mutta hänelle suotiin kuitenkin se oikeus. Silloin kyseli
hän tarkasti sen haavan laatua, jonka sanottiin aiheuttaneen kuoleman.
Saatuaan tietää sen tahtoi hän saada tarkan selostuksen kivestäkin,
jolla kuolleen pää oli levännyt.

Se oli ollut viidenkymmenen kyynärän päässä sillasta etelään päin.

Sitten koetti hän todistaa, että koska kuolleen päässä ei ollut muuta
kuin ruhjehaava, oli selvää, että kuolema oli aiheutunut kaatumisesta.
Nyt oli enää vain kysymys siitä, miten hän oli kaatunut. Voitiin
otaksua, että hänen jalkansa oli luiskahtanut niin, että hän oli
kompastunut. Hän muistutti miehiä, että Wilson oli nilkuttanut toista
jalkaansa. Jos kaatuminen olisi todellakin aiheutunut lyönnistä, oli
melkein naurettavaa otaksuakaan sellaista, että Simin lainen heikko
mies olisi voinut antaa sellaista lyöntiä. Tavallisten olosuhteiden
vallitessa olisi vain Wilsonia itseään voimakkaampi mies jaksanut
kaataa hänet maahan niin kovasti, että siitä olisi ollut kuolema
seurauksena.

Katselijat alkoivat jälleen murista, mutta nyt se kuulosti Ralphista
kuin saaliinsa menettäneiden villien petojen ärinältä.

Ja sitä, että ihmiset olivat nähneet räätälin liikkuvan ulkosalla niin
myöhään, voitiin kai pitää hyvin tavallisena seikkana. Tuvan omistajan
todistukseen ei Ralph puuttunut eikä sekautunut.

Oli selvää, ettei Simiä voitaisi vangita niin huonojen; todistusten
perusteella. Hänet laskettiin senvuoksi irti ja julkinen tuomio
peruutettiin. Katselijat eivät kuitenkaan olleet tyytyväisiä saadessaan
räätälin jälleen joukkoonsa viattomana miehenä.

Uskaltaako hän lähteä yläkertaan katsomaan ruumista? He uskoivat
taikauskoisesti, että kuolleen haavasta rupeisi vuotamaan verta, jos
murhaaja koskettaisi siihen kädellään. Sim ei sanonut mitään, tuijotti
vain hurjasti ympärilleen.

"Tule nyt vain, isä", sanoi Rotha, "ja täytä heidän pyyntönsä."

Pieni mies suostui vihdoinkin seuraamaan muita yläkertaan. Ralph
seurasi vastahakoisesti muita. Hän oli vapauttanut ystävänsä, mutta
näytti nyt paljon huolestuneemmalta kuin ennen. Kun ihmiset saapuivat
paarien viereen, asettui Ralph seisomaan ruumiin pääpuoleen, jolloin
muudan mies vetäisi pois liinan, jolla ruumiin kasvot oli peitetty. Ne
olivat aivan multaiset.

Sitten työnsivät ihmiset Simin ruumiin luo, mutta katsahdettuaan kerran
noihin kalpeihin ylöspäin käännettyihin kasvoihin huudahti hän hurjasti
ja kaatui pyörtyneenä lattialle.

Haa! Ihmiset rupesivat mumisemaan jälleen, mutta sitten seurasikin
kuolemanhiljaisuus.

Rotha rikkoi ensimmäiseksi tämän kaamean hiljaisuuden. Hän polvistui
maassa makaavan isänsä viereen ja sanoi nyyhkytyksiensä välistä:

"Sano heille, ettei se ole totta; sano se heille, isä!" Mumina uudistui
jälleen. Hän ymmärsi sen merkityksen ja nousi leimuavin silmin.

"Minäpä sanonkin heille, ettei se ole totta", sanoi hän. Sitten meni
hän tyynesti kuolleen luo ja huudahti: "Katsokaa nyt tänne kaikki!
Minä, hänen tyttärensä, kosketan nyt tämän kuolleen miehen käteen ja
rukoilen Jumalaa antamaan meille jonkun merkin, jos isäni on syyllinen
hänen murhaansa."

Sanottuaan sen tarttui hän murhatun käteen puristaen sen
suonenvedontapaisesti omaansa.

Mumina vaikeni odottavaksi kaameaksi hiljaisuudeksi. Kuolleen ruumis
ei muuttunut ollenkaan. Irroittaen otteensa kääntyi Rotha huoneeseen
kokoutuneiden ihmisten puoleen ja katsoi heihin ylpeästi ja ivallisesti.

"Pitäkää tätä taivaan antamana todistuksena siitä, että isäni on
viaton", hän huudahti.

Jännitys kävi liian voimakkaaksi katselijoille ja he poistuivat
huoneesta vuorotellen. Vain Ralph jäi ja sittenkuin Sim palasi
tajuihinsa, auttoi hän hänet jaloilleen ja vei takaisin Fornsideen.



III.

PUNAISESSA LEIJONASSA.


    "Millaisissa hamppuisissa kotikutoisissa
    täällä tepastelettekaan!"

                              Kesäyön unelmasta.

Aina ikimuistoisista ajoista saakka oli Wythburnin pääkadun varrella
sijainnut muudan vaatimaton ravintola, jota sanottiin Punaiseksi
Leijonaksi. Silloin tällöin sattui sinne majoittumaan joku tilapäinen
matkustaja, joka oli valinnut laakson kautta kulkevan tien päästäkseen
pohjoiseen, mutta todellisuudessa oli se aiottu vain laaksolaisille,
joiden oli tapana saapua sinne hämärissä ja juoda tuopillinen
kotiolutta keskustellessaan punertavan turvetulen valossa.

Sinne oli Wilsoninkin ruumis viety sinä aamuna, jolloin se oli löydetty
tieltä. Tämä sattui juuri Martinmessun aikaan.

Eräänä iltana seuraavan talven alussa oli pienen ravintolan
seurusteluhuoneeseen kokoutunut tavallista suurempi joukko miehiä.
Huone oli kummallisen vanhanaikainen, toista vertaa leveyttään
pitempi ja niin matala, että pisimpien paimenien oli pakko kumartua
kävellessään kattoparrujen alla.

Muutamissa niihin kiinnitetyissä hihnoissa riippuivat pyssy,
ruoska ja torvi. Pari neliskulmaista ikkunaa, joista voitiin
katsella kapealle viertotielle, oli peitetty punaisella vaatteella.
Kummankin ikkunan syvennyksessä oli tammipenkki. Seinät oli kokonaan
laudoitettu tammella, johon siellä täällä oli kaiverrettu kummallisia
vanhanaikaisia vaakunamerkkejä. Laudoitus oli nyt melkein kokonaan
vuosien tummaksi mustuttama ja vaaleammat paikat, jotka oli
kiilloitettu sileiksi ja kirkkaiksi kuin lasi, ilmaisivat vain, missä
astiakaapit tavallisesti olivat.

Jykeviä lavitsoita ja leveitä tuoleja oli siellä täällä lattialla,
kivikovaksi poljetulla maalla, joka oli nyt hiekoitettu. Takan nurkkaus
oli kokonaisen seinän levyinen. Uuni oli avonainen kummallakin puolella
olevine seiniin naulattuine istuimineen, joiden välissä lattialle
sytytetty tuli paloi. Valkaistulla uuninreunustalla ei ollut muita
koristuksia kuin täytetty vuohenpää ja pari härän sarvea.

Tänä iltana vuonna 1660 myrskysi ja tuuli hirveästi. Lumimyrsky, joka
aamulla oli riehunut Castenandin huipulla, oli jo päivän kuluessa
ehtinyt laaksoon. Kova lumisohju ropisi kovasti ruutuja vasten.
Sen kovimmat puuskat vaimensivat miesten iloiset äänetkin. Pieni
vierashuone näytti lämpimältä ja kodikkaalta kuivine, suurine ja
hehkuvine turvepaakkuineen, jotka hitaasti palaa rätisivät tuhkaksi
suuressa takassa. Silloin tällöin aukeni ovi ja joku paimen tuli
huoneeseen. Hän oli jo vienyt lampaansa suojaan yöksi ja kun hän nyt
viimeksi tulleena istuutui lämpimälle paikalle tulen ääreen piippu
toisessa ja tuopillinen kuumaa olutta toisessa kädessään, ei hän enää
välittänyt ulkona riehuvasta myrskystä.

"Martinmessuksi hyvä lihava hanhi, kunnon piirakka jouluksi ja hyvää
olutta koko vuodeksi", sanoi muudan uuninloukossa istuva vanha ukko.

Puhuja ei ollut kukaan muu kuin Matthew Branthwaite, Wythburnin
filosofi ja leikinlaskija, entinen kutoja, joka nyt eleli vanhoilla
säästöillään. Hän oli pitkä ja solakka, mutta hieman vuosien
koukistama. Yllään oli hänellä pitkä ruskea takki, jonka uumille
vedetyn vyön alapuolella oli taskuja kohtisuorine suineen. Rantuiset
kantatuista villoista kudotut sukat ja raskaat kengät täydensivät
tuon suuremman vaatekappaleen kanssa hänen pukunsa näkyväisen osan.
Vanha Matthew oli laajalti kuuluisa viisaista sutkauksistaan ja
sananlaskuistaan, joista hänen puheensa olikin melkein kokoonpantu,
ja vaikka laaksolaiset olivatkin kuulleet hänen vanhat sutkauksensa
tuhansia kertoja, eivät ne milloinkaan näyttäneet menettävän mitään
pirteästä raa'asta voimastaan.

"Tänä iltana on kurja ilma, Matthew Branthwaite", sanoi muudan vasta
tullut.

"Luuletko minua synnynnäiseksi tyhmeliiniksi?" kysyi vanhus. "Etkö
usko minun tienneen sitä ennen sinun tänne tuloasi sinun tarvitsematta
minulle siitä lörpötellä?" Vanhuksen leikissä oli hieman todellista
maalaiskiivautta, joka yhä enemmän kohotti sen arvoa.

"Älä luulekaan, poika, että maailman läpi päästään vain höyhenpatjalla
makaamisella", lisäsi hän.

Mies, jota näin nuhdeltiin, oli muudan Robbie Anderson-nimineen
nuorukainen, joka jo kauan aikaa oli melko vapaasti juonut sitä hyvää
olutta, jota filosoofi oli juuri äsken suositellut nautittavaksi vuodet
läpeensä. Kaikki ihmiset sanoivat hänen kiitävän turmiotaan kohti ja
piakkoin köyhdyttävän itsensä ja lähimmät omaisensa kerjäläisiksi.
Siitä huolimatta kuiskailtiin kumminkin, että Robbie oli suosituin
kaikista niistä kosijoista, jotka ihailivat Matthew Branthwaiten nuorta
Liisa-nimistä tytärtä. Mutta vanha isä, jota ei milloinkaan oltu voitu
sanoa tunteelliseksi, toisti toistamistaan:

"Hänelle ei jää kapustaakaan nuoltavaksi, joka menee naimisiin
sellaisen miehen kuin Robbien kanssa."

Viime aikoina oli nuorukainen vaieten näyttänyt jonkinlaisia
parantumisoireita. Hän ei ollut kyllä lakannut nauttimasta sitä hyvää
olutta, josta hänen lankeemistaan syytettiin, mutta kun hän nykyään
tuli Punaiseen Leijonaan, näytti hän saapuneen sinne vain nukkumaan
eikä juomaan. Kylän filosofi oli alkanutkin taputella häntä selkään ja
sanoa rohkaisevasti:

"Mikään ei ole milloinkaan niin huonosti, Robbie, ettei sitä hyvällä
tahdolla saada korjatuksi."

Robbie suhtautui tässäkin tilaisuudessa nolostuttavaan vastaukseen
hyvin tyynesti ja istuuduttuaan etäisimpään nurkkaan lavitsalle näytti
hän melkein heti vaipuvan uneen.

Laaksolaisia oli saapunut sinä iltana tavattoman runsaasti ravintolaan.
Siellä istui Thomas Fell, Legberthwaiten mylläri, punakkoine
poskineen ja suhteettoman suurine nenineen, ja Thomaksen serkku, Adam
Ruthledge, joka oli juuri palannut eräältä Carlisleen tekemältään
seikkailuretkeltä, saatuaan siellä nauttia Doomsdalen ylellisyyksistä.
Doomsdaleksi sanottiin erästä epäterveellistä tyrmää, joka oli
oikeastaan aiottu velhoille ja murhaajille, mutta jonne joskus
työnnettiin joku hyvin pahapäinen juopunutkin.

Kunnioitettavampaan yhteiskuntaluokkaan kuului läsnäolevien joukosta
Job Leathes Dale, Headistä, muudan pitkä laiha laaksolainen
vaaleanharmaine silmineen. Siellä oli Luke Cockriggkin Aboonbeck
Bankista ja paksu John Jackson Armbothista. Hän muodosti voimakkaan
ja elävän vastalauseen sitä yleistä harhaluuloa vastaan, että
seurusteleminen aaveiden kanssa välttämättömästi aiheuttaa sellaisia
hirmuisia seurauksia, joiden kerrotaan seuranneen niitä näkyjä, joita
juutalaisten profeettain ja ennustajain sanotaan nähneen.

John oli parikymmentä vuotta maannut Armbothin kummitushuoneessa eikä
ollut milloinkaan nähnyt mitään sen peloittavampaa kuin oman varjonsa.
Mutta Matthew Branthwaiten vieressä istui pieni vilkassilmäinen Reuben
Thwaite, joka oli nähnyt Armbothin aaveen. Hän oli törmännyt siihen
palatessaan eräänä yönä Punaisesta Leijonasta kotiinsa. Se oli ollut
kummallisesti jonkun kalkki- tahi saviläjän näköinen, ja mitä Reubeniin
tulee, ei hirmuinen näky ollut tosin aiheuttanut suonenvetokohtauksia
eikä hulluutta, vaikka sen seurauksia ei voitu kieltääkään. Kun Reuben
heräsi seuraavana aamuna, huomasi hän makaavansa ojassa.

"Siellä on sittenkin oikea koiranilma, Matthew", sanoi Reuben Robbie
Andersonin vetäydyttyä syrjään. "Tullessani tänne näin muutaman Angus
Rayn heinäsuovan kaatuvan kumoon kedolle -- siinä ei auttanut mikään,
kun tuuli oikein tarttui siihen."

"Se tuo mieleeni äiti Garthin ja vanhan Wilsonin heinäruot", sanoi
Matthew.

"Miten niin? Kuinka niille sitten kävi?" kysyi Reuben.

"Pitäisipä sinun vielä muistaa se. Se tapahtui juuri sinä päivänä,
jolloin Wilson haravoi Anguksen heiniä aliniityllä. Rouva Garth
sattui kulkemaan siitä ohi illalla ja pysähtyi tielle niityn kohdalle
katselemaan revontulia. 'Kuulkaahan nyt, Sarah', sanoi vanha Wilson,
'näyttäkää nyt meille joku taikatemppunne, sillä en pelkää teitä
ollenkaan.' Mutta tuskin hän oli ehtinyt sanoa sen, kun vihuri hyökkäsi
vuorilta ja kaatoi jokaisen ruon. Silloin Sarah purskahti äänekkääseen
nauruun ja sanoi: 'Et luullakseni haluakaan enää nähdä useampia
taikatemppuja!' Ja siinä olihan aivan oikeassa."

"Aivan varmasti", vastasivat muutamat kuuntelijat toisten nauraessa.

"Wilson oli hyvin ilkeä rouva Garthille", jatkoi Matthew. "Mutta en
milloinkaan saanut selville, miksi. Hän sanoi rouva Garthia noidaksi
eikä hän siinä luullakseni suuresti erehtynytkään."

"Ehkä rouva Garth ei aina ole ollutkaan tällainen kuin nyt", sanoi
Jackson.

"Ehkä ei", myönsi Matthew, "mutta hän on ollut äreä ja ilkeä aina siitä
päivästä asti, jolloin hän ensi kerran tuli Wythburniin."

"Luulin häntä silloin viattomaksi nuoreksi olennoksi lapsineen",
vastasi Jackson.

"Annahan, kun muistelen", sanoi Reuben Thwaite; "hänen tulostaan tänne
on kai nyt suunnilleen kulunut kuusikolmatta vuotta."

"Enemmän, veikkonen", sanoi Matthew. "Ostin uudet kangaspuuni paljon
ennen hänen tuloaan tänne ja puut ovat tulevana jouluna olleet
hallussani kuusikolmatta vuotta."

"Muistelen ihmisten sanoneen, että hän oli paennut miehensä luota,
jonka kanssa hän oli mennyt naimisiin jossakin tuolla pohjoisessa",
huomautti Adam Ruthledge oluttuoppiin, jonka hän samalla kohotti
huulilleen. "Hän piti varmaankin enemmän pullostaan kuin Sarah voi
sietää."

"Ei ollenkaan. Olette aivan väärässä", sanoi Matthew. "Hän oli kuulemma
pieksänyt Sarahia alituisesti niin armottomasti, että Sarahin oli ollut
pakko paeta hänen luotaan. Ja senvuoksi on Sarah vieläkin niin ilkeä ja
äreä."

"Asia on juuri niin", sanoi Reuben.

"Mutta vanhan Wilsonin viha häntä kohtaan antoi minulle kuitenkin
paljon ajattelemista", sanoi Matthew jälleen. "Hän halusi poltattaa
Sarahin kuin noidan. 'Kaikenlaiset puheet noista noidista ovat
vain joutavuuksia ja hullutuksia', sanoin hänelle kerran, 'sillä
sellaisia ei ole olemassakaan. Jumala on aina pirua voimakkaampi.'
'Ei, ei', vastasi Wilson, 'et sano sitä hullutukseksi sitten, kun hän
taikoo päämme hartioiltamme. Hän tekee kyllä vielä jotakin jollekin
joukostamme.'"

"Hssh!" kuiskasi Reuben, kun ovi samassa aukeni ja huoneeseen tuli
muudan pitkä ruma punatukkainen nuori laaksolainen, joka näytti hyvin
äreältä.

Hieman myöhemmin juuri kun vihuri sattui puhaltamaan hyvin kovasti,
saapui Ralph Raykin ja pudisti pois jäätyneen lumen pitkän kauhtanansa
liepeistä. Hän oli aivan märkä ja kylmissään, piti paimensauvaa
kädessään ja komensi koiraansa, joka oli tullut huoneeseen hänen
kintereillään. Vanha Matthew tervehti häntä iloisesti.

"Sinustakin kai tuntuu tänä iltana mieluisemmalta oleskelu lämpimässä
huoneessa kuin vuorilla, Ralph." Vanhus iski merkitsevästi silmää,
sillä hän oli tarkoittanut enemmän kuin oli sanonut.

"Niin, oleskelen täällä yhtä mielelläni kuin Simin luolassakin,
Matthew, jos tarkoititte sanoillanne sitä", sanoi Ralph ojentaen
kämmenensä tulta kohti ja hieroen niitä sitten polviinsa.

"Et ole milloinkaan ollut mikään houkkio, Ralph", vastasi Matthew. Ja
tarttuen lapioon heitti tämä leikillinen uuninloukon haltija vieläkin
suuren turpeen tuleen.

"Siitä on jo kulunut aikaa, kun Sim viimeksi lämmitteli tällaisen tulen
ääressä", lisäsi hän nyökäyttäen päätään tulta kohti.

"On kyllä", vastasi Ralph hiljaa kuin koettaen karttaa tätä
keskustelunaihetta.

"Siellä, missä ruukku on särkynyt, on palastenkin annettava maata,
poikaseni", sanoi vanhus. "Säästä sinä henkeäsi voidaksesi jäähdyttää
hernekeittosi ja kuuman oluesi, jota sinulle juuri tuodaan."

Hänen puhuessaan toi emäntä tuopillisen höyryävää olutta antaen sen
Ralphille.

"Anna jokaisen vastata teoistaan, Ralph. Sim on paha mies ja on vain
saanut ansioittensa mukaan."

"Olette aivan oikeassa, Matthew Branthwaite", sanoivat muut nauraen,
"sillä sellainen hän todellakin on."

Nuori laaksolainen nojautui taaksepäin tuolissaan, ryyppäsi
kulauksellisen oluttaan, asetti sitten tuopin polvelleen ja katsoi
yhtämittaa tuleen kuin sellainen, joka on juuri saapunut pimeästä
valoon. Hetkisen kuluttua hän sanoi tyynesti:

"Uskallan lyödä vaikka vetoa, ettei joukossanne ole ketään, joka
uskaltaisi lähteä Simin luolaan tänä iltana. Ja kuitenkin karkoitatte
hänet sinne jokaisena iltana vuodessa."

"Ilkeät unet sen vain tekevät, poikaseni", sanoi vanhus pudistaen
merkitsevästi päätään, "ilkeät unet ja vanhan Wilsonin haamu, joka
karkoittaa Simin öisin vuorille, vaikka ei hänellä ole siellä mitään
tekemistä."

"Juuri niin", sanoivat muut ottaen piipun suustaan ja puhuen niin
vakavasti ja juhlallisesti kuin he vasta nyt olisivat keksineet oikean
ratkaisun jollekin vaikealle arvoitukselle.

"Vanhan Wilsonin haamu sen aiheuttaa eikä mikään muu!"

"Sauvojenne haamut pikemminkin, luulisin", sanoi Ralph kääntyen heihin
päin heikko ivallinen ilme rehellisillä kasvoillaan.

Hänen toverinsa nauroivat. Juuri silloin rupesi myrsky raivoamaan
entistä kovemmin ja kova tuulenpuuska tunkeutui huoneeseen uunin
piipusta. Koirat, jotka olivat maanneet hiekoitetulla lattialla,
nousivat ja murisivat siirtyen noloina huoneen toiselle puolelle.
Päästyään sinne paneutuivat ne jälleen nukkumaan. Nuori laaksolainen
katsoi oluttuoppiinsa ja mumisi kuin itsekseen:

"Kun ei miesraukkaa voitu todistaa syylliseksi, kiusaatte häntä
epäluuloillanne, jotka ovat vielä katkerampia kuin todistukset, niin
ettei hän enää uskalla nukkua vuoteessaan öisin, vaan pakenee sinne,
jonne ei ainoakaan Wythburnin kerskailija uskalla seurata häntä."

"Niin, niin, poikaseni", sanoi vanhus iskien merkitsevästi silmää.
"Ketuilla on luolansa."

Hänen sanansutkaukselleen naurettiin yleisesti.

Mutta välittämättä siitä sanoi Ralph:

"Luola todellakin. Kunpa se sellainen olisikin, mutta sehän on vain
paljaaseen kallioon uurtunut kolo, avoin melkein kaikille tuulille ja
jokaiselle sadekuurolle, yksinäinen autio kuoppa, jota ei ainoakaan
pensas eikä puu suojaa ja jota ei kettukaan valitsisi asunnokseen."

Ralph oli liikutettu, mutta uuninloukossa istuva leikinlaskija ei
näyttänyt välittävän siitä. Ottaen piipun suustaan kertasi hän
seuraavan säkeen lyöden tahtia piipunvarrellaan:

    "Siellä, missä on paljon aitoja,
    on enemmän kiviä kuin raitoja."

    Veritilkasta, mies minkä vuodatti,
    hei tralalala-laa!
    Tuli nokkansa nipukkahan tuohahti,
    hei, hei, tralalaa!
    Tämä johtava nenä sepä vallan vei:
    tulitornina kuumana hohteli, hei
    kuin aurinko itse, -- ett' Englanti ei
    sitä selville saanut, -- ei saanut, helei!
    -- "onko päivä vai yö?" --?
    No siinä nyt työ, --
    hei tralalala, tralalala-laa!

    Oliver oli Huntingdonista,
    hei tralalala-laa!
    Yksi olvenkeittäjän pojista,
    hei, hei tralalaa!
    Pian hihnat ja rattahat hylkäsi tuo,
    näki halvoiksi tuopit ja tynnyrit nuo:
    "mitätön se on mies, joka krouvaa ja juo!
    Paras puikkia lie kuninkaansa nyt luo
    vähän koettelemaan
    kultakruunua vaan..." --
    Hei tralalala, tralalala-laa!

    Peljäten katsoa näyttämön palkeilta raivonsa varjoa,
    aikojen kuvaimen armotta rikki he murskaa. --
    -- Näyttämö uljaana heillepä rauhaa ei tarjoa:
    Tuomari lahjomaton tuo hullun ja -- hurskaan! --

    "Ken tässä nyt pelkäisi kuumetta,
    hoilaa!
    Pojat, tarjoan teille ma huumetta,
    hoilaa!
    Eläköön ajast'aikahan kuningas!
    -- Tuo seikkahan kuulu ei meille, kas! --
    Siis hoilaa-laa! Pojat, hoilaa-laa!
    Eläköön ajast'aikahan kuningas!" --

Tälle toiselle sukkeluudelle naurettiin yhä enemmän. Samalla tunkeutui
toinen tuulenpuuska piipusta tupaan tuoden mukanaan kylmää ja lämmintä.
Myrsky helisytti ikkunoita yhä kovemmin ja lumisohju rapisutti niitä
lujasti. Koirat syöksyivät ylös ja murisivat.

"Pysykää aloillanne siinä!" huusi Ralph. "Laskeudu pitkäksesi, Laddie!
Kuuletko sinä!"

Laddie, muudan voimakas paimenkoira, jonka pitkä takkuinen karva oli
vielä märkä ja kimalteleva kovasta sulamattomasta lumesta, oli mennyt
ovelle ja pistänyt kuononsa sen alle rakoon.

"Sieltä tulee joku", sanoi Ralph katsoen koiraan ja puhuen melkein
kuiskaamalla.

Robbie Anderson, joka tähän asti oli maannut vaieten oven vieressä
lavitsalla, nousi haukotellen ja tarttui puiseen salpaan. Voimakas
myrsky vetäisi oven heti auki. Hän katsoa tuijotti hetkisen sateeseen
ja pimeään, mutta ei nähnyt mitään.

"Ei täällä ole ketään", sanoi hän äreästi.

Ja painaen leveät hartiansa jykevää tammiovea vasten työnsi hän sen
jälleen kiinni. Tuuli tunkeutui ulvoen huoneeseen raosta, ennenkuin
hän onnistui saamaan salvan paikoilleen. Niiden mielestä, jotka olivat
kuunnelleet meren kohinaa, muistutti se takaisin palaavan murtuneen
aallon jyrinää.

Nuorukainen kääntyi lepattavien kynttilöiden valossa ja pyyhki
laiskasti lumisohjun ja veden parrastaan ja rinnaltaan ja paneutui
jälleen pitkäkseen lavitsalle väristen ja haukotellen.

"Siellä on todellakin hirmuinen ilma tänä iltana", mumisi hän ja vaipui
sen jälkeen tavalliseen uneliaaseen tilaansa.

Oven avaaminen ja sulkeminen ja siitä aiheutunut kylmä veto olivat
herättäneet muutaman pienen miehen, joka istui toisessa uuninloukossa
Matthewia vastapäätä. Hän istui kyyrysillään lämpimällä kivipenkillä
jalat allaan ja hänen päänsä nojasi toiseen niistä seinistä, jotka
ympäröivät häntä molemmilta puolilta. Samalla kohtaa oli suuri liikkiö,
joka riippui siellä kuivamassa. Hän oli nukkunut koko edellisen
keskustelun ajan ja ottanut vain osaa sen käänteisiin silloin tällöin
liian äänekkäällä kuorsaamisellaan.

Mutta nyt hypppäsi hän äkkiä seisoalleen. Hän oli melkein kääpiö
mieheksi ja hänen kummallisessa ruumiissaan oli jotakin äärettömän
naurettavaa. Pää oli suuri ja hyvin muodostunut, ruumis paksu ja
kömpelö ja jalat lyhyet ja surkastuneet. Hän oli Wythburnin opettaja ja
hänen nimensä oli Monsey Laman.

Laaksolaisten mielestä oli pieni opettaja hauskin toveri, mitä he
milloinkaan onnistuivat saamaan kumppanikseen lasin ääreen. Hänellä
oli joku sattuva huomautus jokaiselle heistä, hän lauloi, laski
leikkiä ja sinkautti silloin tällöin sanan, joka sattui, mutta ei
loukannut ketään. Heidän tapanaan oli sanoa häntä "pieneksi notkeaksi
ranskalaiseksi" hänen kummallisen kävelytapansa vuoksi, mikä näiden
raskasjalkaisten vuoristolaisten mielestä muistutti jollakin tavoin
ranskalaisen tanssinopettajan käyntiä.

Samalla kun opettaja heräsi näytti keskustelu ravintolassa olevan
muuttumaisillaan iloisemmaksi. Ei ulvova lumipyrykään kuulostanut
enää niin kovalta eikä hirveältä. Oven vieressä lavitsalla lepäävä
laaksolainen haukotteli ja nukkui jälleen entiseen tapaansa, ja
Ralphinkin luja alahuuli kävi lempeämmäksi, vaikka hän ei milloinkaan
ollutkaan mikään iloinen eikä leikillinen toveri. Miehet täyttivät
jälleen piippunsa ja pyysivät emännältä enemmän maustettua olutta.

"Jumala siunatkoon sen sydäntä, joka panee hyvää olutta! sanoo
sananlasku. Se on kristillinen hyve, vai mitä, isä?" sanoi Monsey
vastakkaisessa uuninloukossa istuvalle Matthewille.

"Kehu kahlaamoa vasta sitten kun olet löytänyt sen", vastasi filosoofi.
"Olen aina huomannut hyvän oluen suovan hyviä päähänpistoja. Ihmisiä,
jotka halveksivat hyvää olutta, pitäisi kaikkien muiden halveksia."

"Siinä tapauksessa olisitte ollut valmis hirtettäväksi jo monta vuotta
sitten, isä Matthew", sanoi Monsey, "sillä olette painanut alas hyvää
olutta enemmän kuin kukaan muu koko Wythburnissä."

Vanha Matthew sai nyt sietää häneen itseensä kohdistuneen naurun
tällä kertaa. Mutta sen vielä kestäessä kumartui hän Ralphiin päin ja
kuiskasi kuin korvatakseen tappionsa: "Hän on hyvin poikamainen, tuo
pieni mies, aivan varmasti."

Ja sitten hän lisäsi tärkeän näköisenä kuin hän olisi sanonut jotakin
uutta: "Häneen nähden voidaan todellakin sanoa, että kuten metsään
huudetaan, niin siten sieltä vastataan."

"No, no", sanoi hän ääneen, "älkää luulkokaan, etten voi kärsiä
tappiotani."

Huolimatta tästä odottamattomasta häviöstä alkoi vanhus juuri nyt
näyttää, mihin hän oikeastaan kykeni. Tämä sukkela harmaaparta ei ollut
milloinkaan niin onnellinen, ei näyttänyt milloinkaan niin viisaalta,
ei pudistanut milloinkaan päätään niin hyväntuulisesti eikä milloinkaan
iskenyt silmää niin leikillisen syvämielisesti kuin silloin, kun pieni
notkea ranskalainen sanoi jonkun sukkeluuden.

Hän pyysi Monseyta laulamaan ja soittamaan viulua, sillä hän oli aivan
varma siitä, ettei Monsey halua kieltäytyä.

"Pitäisikö minun laulaa, herra?" huudahti pieni mies. "Laulaa! Herra,
koira saa määrätä sen asian. Jos se heiluttaa häntäänsä, suostun
laulamaan, mutta ellei se tee sitä, en sittenkään voi olla hiljaa. No,
Laddie, mitä siihen sanot?"

Koira vastasi tähän pyyntöön heiluttamalla innokkaasti ellei juuri
erikoisen ymmärtäväisesti sitä ruumiin jäsentä, josta tällä hetkellä
niin tärkeä päätös johtui. Silloin haettiin heti esille viulu
muutamasta vaaleasta seinäkaapista ja hetkisen kuluttua vaimensi
kielien jännittäminen ja sävelikköjen harjoitteleminen myrskyn pauhinan.

"Teidän pitää lyödä tahtia, patriarkka", sanoi Monsey.

"Eikö mitä, hyvä mies. Sinun asiasi on lyödä tahtia ja tappaa aikaa",
vastasi Matthew.

"Siinä tapauksessa pitää teidän lyödä merkki tahi merkitä lyönti tahi
lyödä oma merkkinne, sillä ettehän luullakseni osaa kirjoittaakaan."

Sitä kannatti todellakin katsella, kun pieni opettaja käytteli
käyräänsä, löi tahtia jalallaan ja päästi silloin tällöin hurjan huudon
keksiessään jonkun iloisen päähänpiston, sillä hän osasi jonkun verran
improvisoidakin. Kaikki nauroivat kuunnellessaan hänen lauluaan, jossa
tällä kertaa puhuttiin muutamasta isä Matthewin raukkamaisesta teosta.

Nauru ei ollut vielä lakannut kaikumasta, kun oveen kovasti
koputettiin. Ralph hyppäsi seisoalleen.

"Sanoinhan jonkun olevan tulossa ja olkoonpa hän sitten kuka tahansa,
on hän ollut täällä ennenkin."

Sanottuaan sen meni hän ovelle ja avasi sen. Laddie oli siellä ennen
häntä.

"Onko Ralph Ray täällä?"

Ääni oli naisen ja se värähteli mielenliikutuksesta.

Ralph oli selin tuleen ja senvuoksi ei nainen ollut tuntenut häntä.
Mutta valo sattui sitävastoin kirkkaasti tulijan kasvoihin.

"Rotha!" sanoi Ralph. Hän veti tytön sisään ja aikoi juuri sulkea oven,
kun tyttö sanoi hermostuneesti:

"Ei, älähän nyt. Seuraa minua, sillä tuolla ulkona on joku, joka haluaa
puhutella sinua ja joka ei voi eikä haluakaan tulla tänne."

Hänen vaatteensa olivat aivan märät ja lumisohjun kastelemat, ja tukka
oli liimautunut otsaan kiinni. Hilkka, jonka hän oli kiireesti pistänyt
päähänsä, oli mennyt vinoon tuulen voimasta. Ralph olisi mielellään
vienyt hänet takan ääreen, mutta hän sanoi jälleen:

"Ei vielä!" Hänen silmänsä näyttivät huolestuneilta, hämmästyneiltä ja
tuskallisilta.

"Silloin lähden mukaasi heti", sanoi Ralph.

He kääntyivät. Laddie syöksyi tielle ennen heitä ja hetkisen kuluttua
olivat he jo hävinneet illan pimeyteen.



IV.

HYLKIÖ.


Myrsky ei raivonnut enää niin kovasti. Lumisohjua lennättävä pyry oli
lakannut, mutta tuuli puhalsi vielä kovasti ja voimakkaasti ajaen
edellään suuria synkkiä pilviröykkiöitä vasta nousseen kuun ohi. Ilma
oli pistävän kylmää. Rotha käveli nopeasti puhuen tuskin sanaakaan.
Ralph ymmärsi heidän matkansa tarkoituksen.

"Onko hän kaukanakin?" kysyi hän.

"Ei."

Rothan ääni vapisi liikutuksesta ja kun tuuli kantoi sen Ralphin
korviin, tuntui Ralphista kuin se olisi ollut täynnä surua. Mutta tyttö
koetti olla näyttämättä pelkoaan.

"Ehkä hän tuntee jo olevansa parempi", sanoi hän.

Ralph paransi vauhtiaan. Koira oli juossut heidän edelleen ja hävinnyt
pimeään.

"Ojenna minulle kätesi, Rotha. Lumisohju on jäätynyt ja tie on liukas."

"Älä välitä minusta, Ralph. Kävele nopeammasti. Koetan pysyä mukanasi."

Samalla kuului kovaa haukuntaa aivan läheisyydestä. Se uudistui monta
kertaa, mutta sen sävy muuttui. Laddie oli tavannut jonkun ystävän.

"Hän on tulossa", sanoi Rotha pidättäen henkeään.

"Tuossa hän jo onkin."

Huudahtaen kimakasti kuin jokin haavoittunut eläinraukka, joka taas
huomaa pelastuneensa omiensa joukkoon, tuli Sim juosten heitä kohti
pimeässä.

"Ralph, ota minut mukaasi, ota minut mukaasi äläkä salli minun palata
enää tänä iltana vuorille. En voi mennä sinne, usko minua, en voi
enkä uskalla. Ota minut mukaasi, Ralph! Sääli minua äläkä halveksi
minua senvuoksi, että olen tällainen avuton raukka. Tämä on melkein
sellaista, että olen valmis kiroamaan mahtavaa Jumalaakin. Ah ei, en
tahdo tehdä sitäkään! Voi, Ralph, Ralph!"

Miesraukka olisi vaipunut väsyksissään ja hengästyksissään Ralphin
jalkoihin, mutta Ralph kannatti häntä ja puhui hänelle jyrkästi, mutta
ystävällisesti.

"Rohkaiskaa mielenne, Sim, kuuletteko", sanoi hän, kun räätäli alkoi
vähitellen toipua.

"Teidän ei tarvitse palata enää sinne tänä iltana. Kuinka märkä
olettekaan! Teillähän ei ole ainoatakaan kuivaa vaatekappaletta
yllänne, mies. Teidän pitää ensin tulla kanssani Punaisen Leijonan
lämpimän takkatulen ääreen ja sitten menemme --"

"Ei, ei, ei!" huusi Sim. "Ei sinnekään, ei milloinkaan! Silloin haluan
mieluummin olla täällä tuulessa ja sateessa. Suostun mihin muuhun
tahansa, mutta en siihen."

Ja hän katsoi olkansa yli kuin koettaen katseillaan lävistää takanaan
olevan pimeyden. Ralph ymmärsi hänet. Tällä ahdistetulla miesraukalla
oli vielä villempiä tovereita kuin vuorilla elävät pedot.

"Mutta te kuolette ennen aamua, ellette saa kuivia vaatteita yllenne."

Simiä värisytti ja hänen hampaansa kalisivat kylmästä. Hänen laihat
kätensäkin vapisivat kuin tuskasta.

"Kuolenko minä? Mutta enhän minä saa kuolla, Ralph, en ainakaan vielä."

Oliko elämässä vielä olemassa jotakin, minkä vuoksi eroaminen siitä
tuntui vaikealta hänen laisestaankin hylkiöraukasta?

"Seuraan sinua siinä tapauksessa takaisin ravintolaan", sanoi hän
tyynemmin.

He kääntyivät ja pitäen Simiä välissään kulkivat Ralph ja Rotha
takaisin samaa tietä, jota he äsken olivat tulleet. Matka ei ollut
pitkä, mutta Sim horjui kuin juopunut, ja vaikka ravintolaan oli enää
vain muutamia askelia, pysähtyi hän kokonaan.

"Ei, en sittenkään voi", sanoi hän, hengittäen lyhyeen ja nopeasti.

"Kas niin, Sim, tulkaa nyt vain. He antavat teille paikan
uuninloukossa, lupaan sen. No, tulkaahan nyt", sanoi Ralph suostutellen.

"Olen kävellyt jo tunnin tänä-iltana tämän talon edustalla", sanoi Sim.
"Kuljin edestakaisin odotellessani sinua, pelkäsin omaa varjoani, jonka
ikkunoista tulviva valo aiheutti, ja piilouduin joka kerta, kun ovi
aukeni tahi sulkeutui."

Ralphiakin värisytti. Hänen aavistuksensa olivat olleet tosia. Sitten
hän sanoi:

"Niin, niin, mutta nyt teidän pitää tulla mukaani kuin rohkea mies
ainakin. Ymmärrätte kai sen?"

Sim säpsähti kuullessaan leikkipuheen, millä Ralph oli koettanut
rohkaista hänen mieltään, sillä se herätti hänessä ikäviä muistoja.
Ralphkin tunsi sen.

"No, tulkaahan nyt", sanoi hän murtuneella äänellä. "Ei!" huusi Sim
tarttuen molemmin käsin päähänsä. "Ne ovat pahempia kuin villit pedot.
Menin tänä iltana luolaani entiseen tapaani. Tuuli puhalsi kovasti ja
läpitunkevasti laaksossa, mutta tuolla vuorilla raivosi täydellinen
myrsky. Ryömin sisään ja rupesin kohentelemaan vuoteeni kuivia
sanajalkoja, mutta silloin alkoi sataa, ensin vettä ja sitten rakeita,
jotka vihdoin muuttuivat lumisohjuksi ja pieksivät minut melkein
tunnottomaksi. Ja tuuli ulvoi hirveästi yksinäisen kotini ympärillä."

Ja suurissa sieluntuskissaan alkoi hän jälleen horjahdella.

"Tämä on täydellistä tyventä siihen tuuleen verraten", jatkoi hän.
"Niin, tyventä. Ja sitten alkoivat kivet vyöryä kallioilta ja sade
valui virtana luolaani sen katon suurista halkeamista. Mutta jäin
kuitenkin sinne lähtemättä minnekään, vaikka puro rupesi kohisemaan
yhä kovemmin, kunnes se oli tulvimaisillaan yli äyräittensä. Kuulin,
kuinka virtaava vesi siirteli suuria kallionlohkareita paikoiltaan. Ne
vyöryivät kovasti kolisten vuoren jyrkännettä alas laaksoon, jolloin
painauduin vain lähemmäksi luolan seinää. Hetkisen kuluttua kuulin
susienkin rupeavan ulvomaan ja --"

"Ei, Sim, älkää nyt puhuko hullutuksia, vanha ystäväni."

"Hullutuksiako? Kuulin varmasti Lauvellenin susilauman ulvovan. Myrsky
oli karkoittanut nekin luolista, joissa eivät nekään uskaltaneet
oleskella tänä yönä." Simin harhaluulot näyttivät nyt aivan musertavan
hänet.

"Älkää muistelko sitä enää, Sim", sanoi Ralph kiertäen käsivartensa
hänen ympärilleen. "Olette nyt vihdoinkin turvassa ja kaikki muuttuu
vielä kerran hyväksi."

"Odotahan nyt. Ne lähestyivät minua yhä enemmän, kunnes tiesin niiden
olevan ympärilläni valmiina hyökkäämään kimppuuni. Painauduin kuitenkin
vain kalliota vasten, kunnes melkein tunsin niiden kuuman hengityksen
kasvoillani. Vihdoin näin parin punaisen silmän loistavan minua vastaan
pimeästä ja --"

"Teillä on kuumetta tänä iltana, Sim", keskeytti Ralph.

"Silloin välähti kirkas salama ja iski suoraan edessäni kallioon. Sitä
seurasi sellainen jyrähdys kuin taivas olisi haljennut enkä sen jälkeen
enää kuullut tuulen ulvontaa, sateen rapinaa enkä veden kohinaa, sillä
luultavasti pyörryin Tultuani tajuihini koetin hapuilemalla saada
selville, missä oikeastaan olin --"

"Näitte vain unta, Sim."

"Ei se ollut unta! Mihin kosketinkaan? Olin pelastunut! Jumalalle
kiitos, minua ei oltu aiottu sellaisen kuoleman uhriksi. Nousin,
horjuin pois luolasta ja pakenin."

Ravintolan ikkunoista tulvivan heikon kajastuksen valossa -- sieltä
kantautui heidän korviinsa äänekästä naurua -- näki Ralph, että
kyyneleet vuotivat virtanaan hermostuneen räätälin poskille. Rotha
seisoi lyhyen matkan päässä heistä kädet silmillään.

"Ja vihdoin, kun ette voinut löytää minua täältä, menitte Fornsideen,
että Rotha läksisi hakemaan minua", sanoi Ralph.

"Aivan niin. Älkää halveksiko minua, Ralph, älkää taivaan nimessä."
Sitten hän lisäsi rukoilevasti: "En voisi kestää sitä, Ralph."

Kyyneleet vuotivat jälleen. Hänen tuntemansa hirmuiset sieluntuskat
näyttivät vihdoin kokonaan lannistavan hänet ja hän vaipui tajutonna
tielle. Rotha polvistui heti jäätyneelle maalle isänsä viereen, mutta
ei itkenyt.

"Meillä ei ole enää valitsemisen varaa", sanoi hän murtuneella äänellä.

"Ei olekaan", vastasi Ralph. "Anna minun kantaa hänet sisään."

       *       *       *       *       *

Sittenkuin ravintolan ovi oli suljettu Ralphin poistuttua Rothan
kanssa, veti vanha Matthew Branthwaite, joka oli tointunut Monseyn
laulun aiheuttamasta hämmästyksestä, istuttuaan hetkisen kyynärpää
polvellaan, piippu kädessään ja suu ammollaan, ryppyiset kasvonsa
tarkoittavaan virnistykseen ja sanoi:

"Vai sieltäpäin se tuuli nyt puhaltaakin!"

"Puhaltakaa tuleen, vanha korppi", vastasi Monsey, "älkääkä lörpötelkö."

"Kun keltamot ovat lakanneet kukkimasta, on suuteleminen sopimatonta
eikä siitä tulekaan mitään", vastasi filosoofi mietittyään hetkisen.

"Olette väärässä jälleen, suuri Salomo", sanoi Monsey. "Ralph ei ole
sellainen mies, että hän hylkää tytön senvuoksi, että tytön isälle on
käynyt onnettomasti."

"Tiedätkö, onko hän kihloissa tytön kanssa?"

"En."

"Ehkä laitasi ei ole sen parempi kuin meidän muidenkaan. Et luullakseni
saa selvää hänestä, onko hän musta vai valkoinen."

"Satuitte olemaan kerrankin oikeassa, suuri filosoofi. Aurinko ei
paista hänen lävitseen."

"Hän on vain tavallinen maankiertäjä", sanoi muudan laaksolainen
kohottaen oluttuopin huulilleen. Hän oli Wythburnin seppä.

"Mitä sanoittekaan?" kysyi Monsey.

"En mitään", murahti mies äreästi.

"Vai ette mitään", sanoi Matthew.

"En ainakaan teille, enkä muillekaan"

"Ettekö ole milloinkaan kuullut vanhaa sananlaskua: 'Se, joka puhuu
itselleen, puhuu hullulle'?"

Kuuntelijat nauroivat.

"Ei", toisti Matthew kääntyen opettajan puoleen. "Ralph ei tule
milloinkaan menemään kihloihin räätäliroiston tyttären kanssa.
Miehellähän on jo melkein hirttonuora kaulassaan. On hirmuista katsella
häntä luolassaan vuoren rinteellä. Hän on kuihtunut aivan varjoksi."

"En ymmärrä, mistä hän sai rahat vuokransa maksamiseen", sanoi muudan
paimen. "Mistä hän ne hankki, opettaja?"

Monsey ei vastannut mitään. Nähtiin selvästi, ettei hän pitänyt tästä
puheenaiheesta. Hänen sukkeluutensa olivat jo loppuneet kokonaan.

"Niin mistä hän ne sai, kysyn vain sitä", toisti paimen kuin hän olisi
koettanut ratkaista jotakin vaikeaa arvoitusta.

Vanha Matthew otti jälleen piipun hampaistaan.

"Yksi hullu voi kysyä enemmän kuin kymmenen viisasta vastata."

Paimen liikahteli levottomasti lavitsallaan.

"Vanha Wilson olikin hyvin ilkeä mies", jatkoi Matthew tyynesti. "Hän
oli tottunut kohtelemaan huonosti naapureitaan välittämättä ollenkaan
heidän kärsimistään vahingoista. Hänellä oli aina paha mielessä,
ainakin viime aikoina. Tuo kurja maankiertäjä olisi kyllä aiheuttanut
jonkinlaisia vaikeuksia Ralphille, jos hän vain olisi saanut elää.
Hän vannoi tekevänsä sen, tuo kiittämätön roisto; ja hän olikin hyvin
häikäilemätön mies."

"Ihmiset sanovat hänen uhanneen Ralphin isääkin", sanoi Monsey
huomattavasti vapisten.

"Niin kyllä, mutta Angus ei olekaan mistään arkalasta kotoisin.
Muistan, miten hän kerran pieksi sonnia hypättyään ensin sen selkään.
Angus on oikea miesten mies ja hyvin vaarallinen silloin kun hän on
vihoissaan."

"Muistatteko vielä Anguksen ja Wilsonin välisen riidan, josta kerroitte
minulle silloin?" sanoi Reuben Thwaite Matthew Branthwaitelle.

"Mistä riidasta sinä nyt puhutkaan?" kysyi Monsey.

"Mistäkö? Heidän viimeisestä riidastaan tietysti. Silloin sai Wilson
lähteä siekailematta Shoulthwaitestä", sanoi Matthew.

"En ole kuullut siitä milloinkaan mitään", sanoi opettaja.

"Siinä ei ole paljon kuulemistakaan. Olin menossa Ralphin kanssa
Mossiin eräänä päivänä, kun kuulimme Anguksen ja Wilsonin riitelevän.
Wilson sanoi Angukselle katkeran ivallisesti: 'Koittaa vielä hetki,
jolloin selvitän välini täydellisesti kanssanne. Hän saa osakseen vielä
kummallisen kohtalon. Vannon, että komea poikanne saa piakkoin tutustua
pyöveliin.' Angus oli aivan suunniltaan raivosta, sanon sen teille, ja
sanoi Wilsonille: 'Sinä änkyttävä ja uikuttava roisto siinä, näytän
sinulle vielä huutia! Vai aiot sinä hankkia vangitsemismääräyksen.
Miten paksupäinen ja pöyhkeä houkkio sinä oletkaan! Annan sinulle vielä
kunnollisesti selkään. Laputa nyt matkoihisi hyvän sään aikana, kun
vielä voit liikuttaa koipiasi!'"

"Ja Angus olisi kyllä toteuttanutkin uhkauksensa eikä se olisi ollut
ensi kerta", sanoi pieni Reuben pudistaen tarkoittavasti päätään.

"Entä sitten, Matthew?" kysyi Monsey. "Sanottuaan sen kohotti Angus
keppinsä ja Wilson huusi ennenkuin häntä lyötiinkään. Mutta Angus laski
sauvansa ja sanoi hänelle: 'Huuda sitten vasta kuin sinua lyödään.'"

"Mutta kun vanhusta sitten lyötiin, ei hän voinutkaan huutaa", lisäsi
Reuben.

"Emme tiedä sitä tarkasti", sanoi Matthew, "ja tuskin milloinkaan
saammekaan tietää."

"Mitä te sanoittekaan vangitsemismääräyksestä?" kysyi Monsey.

"En mitään, hyvä ystävä, mutta uhkauksen alla piili luullakseni enemmän
kuin kukaan meistä varmasti tietää."

"Mutta te aavistatte kuitenkin jotakin, eikö niin?" sanoi Reuben iskien
imartelevasti silmää saadakseen Matthewin puheliaammalle tuulelle.

"Luulisinpa melkein niin", sanoi kutoja tyytyväisen näköisenä.

"Ymmärsikö Ralph hänen tarkoitustaan?" kysyi Monsey.

"Ei, opettaja. Tahi jos hän ymmärsikin, ei hän ruvennut sitä
selittämään, vaikka heti kysyinkin sitä häneltä."

"Mutta te ymmärsitte kai itse, mitä hän tuolla puheellaan
vangitsemismääräyksestä tarkoitti?" sanoi Reuben merkitsevästi.

"Niin, niin, miehet, asiat ovat niinkuin olen ne kertonut. Koko
maa on menossa hunningolle ja nuori Kaarle aikoo katkaista melkein
jokaisen kaulan, joka on taistellut Oliverin puolella häntä vastaan.
Enkä ole puhunut muuta kuin totta hallituksen vakoojista, joita on
kaikkialla, ehkä paraillaan täälläkin keskuudessamme. Ja vanha Wilson
oli sellainen vakooja, ei enempää eikä vähempää, ja hän aikoi hankkia
vangitsemismääräyksen Ralph Raylle. Siinä nyt kuulitte koko jutun."

"Mutta Sim teki siitä lopun repäisevällä tavalla", sanoi Reuben
myhäillen. "Hän ei aavistanutkaan, millaisen palveluksen hän teki
Ralphille tuona yönä Martinmessun aikana."

"Muistaakseni olen kuullut ihmisten kertovan, että Ralph oli pelastanut
Wilsonin hengen sodassa", sanoi Monsey. "Miksi siis Wilson syytti häntä
ja koetti saada hänet hirtetyksi?"

"Koira lakkaa ulvomasta, kun heität sille luun, mutta vakoilija on
koiraakin pahempi", vastasi Matthew syvämielisesti.

"Mutta miksi hän tahtoi tehdä sen?"

"Tietysti kostaakseen vain vanhalle Angukselle."

"Sen on täytynyt johtua vielä jostakin muustakin, Matthew, aivan
varmasti."

"Minä puolestani en ole kuullut milloinkaan muuta."

"Vanhalla Wilsonilla oli varmaankin rahoja taskussaan tuona yönä",
sanoi Monsey, joka oli katsellut vakavasti tuleen kädet ristissä
polvien ympärillä.

Saadessaan tällä tavoin rohkaisua rikki viisaalle mielijohteelleen,
mihin hän äsken itse oli vihjaissut, sanoi sama paimen, joka äskenkin
oli puhunut: "Niin, mistä hän muualtakaan olisi voinut ne hankkia,
kysyn minä?"

"Käenpoikanen siinä", sanoi Matthew, "osaatte vain kukkua yhdellä
tavalla."

Sukkeluutta seuranneen ivallisen naurunpuuskan aikana aukeni ravintolan
ovi taasen ja hetkistä myöhemmin seisoi Ralph Ray keskellä lattiaa
Simeon Stagg sylissään. Rotha seisoi hänen takanaan hyvin kalpeana,
mutta tyynenä. Jokainen huoneessa oleva mies nousi seisoalleen.
Isäntäkin tuli lähemmäksi kaikkea muuta kuin ystävällisen näköisenä ja
sisähuoneesta riensi hänen vaimonsa nopeasti paikalle. Pieni Monsey
seisoi paikoillaan väännellen käsiään. Vanha Matthew oli pudottanut
suustaan piipun, joka oli murskautunut palasiksi takkakiviä vasten.

"Hän on pyörtynyt", sanoi Ralph laskematta taakkaansa maahan.
"Siirtäkää tuo lavitsa tulen ääreen." Kukaan ei liikahtanutkaan, vaan
jokainen seisoi paikoillaan kuin huumautuneena. Simin pää retkotti
Ralphin käsivarrella ja hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat.

"Pois tieltä!" karjaisi Ralph tyrkäten syrjään muutaman suuren kömpelön
miehen, joka seisoi hänen vieressään suu auki.

Miehet saivat vihdoinkin puhelahjansa takaisin. Pitäisikö heidän istua
ravintolassa tuon räätälihirtehisen kanssa? Isäntä, joka luuli miesten
vedonneen häneen, vastasi, ettei hän kärsi minkäänlaista meteliä
talossaan.

"Tämän ei tarvitse synnyttääkään sellaista", sanoi Ralph laskien
tajuttoman Simin lavitsalle ja ruveten riisumaan hänen yltään märkää
takkia. Kääntyen sitten emännän puoleen sanoi hän:

"Martha, tuokaa minulle pian vähän vettä."

Martha kääntyi ja totteli häntä vastustamatta ollenkaan.

"Hän tointuu kyllä pian", sanoi Ralph Robbie Andersonille pirskotellen
vettä Simin kalpeille kasvoille. Robbie, joka näytti nyt olevan
täydellisesti hereillään, oli polvistunut Simin viereen hieromaan hänen
käsiään.

Rotha seisoi isänsä vieressä liikkumattomana.

"Kas niin, nyt hän tointuu", sanoi Ralph. "Martha, eiköhän olisi
parasta, että veisitte Rothan keittiön takan ääreen."

Naiset poistuivat huoneesta.

Sim avasi silmänsä, jotka olivat kosteat jostakin muusta aineesta
kuin kyynelistä. Puna palasi jälleen hänen poskiinsa, mutta tajunnan
palatessa kävivät hänen poskensa laihemmiksi ja riutuneemmiksi. Hän
huokaisi raskaasti ja näytti tuntevan ympärilläolijat. Toisella vapaalla
kädellään -- Robbie hieroskeli vielä toista -- tarttui hän Ralphia
vyöhön.

"Salli minun poistua, sillä olen jo paljon parempi", sanoi hän käheästi
kuiskaten, koettaen nousta.

"Ei mitenkään", vastasi Ralph painaen hänet hiljaa takaisin makaavaan
asentoon.

"Parasta olisi, että antaisitte tuon uikuttavan raukan mennä", sanoi
muudan mies äreästi. "Ehkä hän ei ollut edes pyörtynytkään."

Seppä siinä jälleen puhui, sama mies, joka oli murahtanut Ralphin nimeä
mainittaessa Ralphin poissaollessa. Häntä sanottiin Joe Garthiksi.

"Tuki kitasi, kurja raukka!" karjaisi Robbie Anderson kääntyen
kiivaasti puhujan puoleen.

Ralph ei näyttänyt kuulleenkaan hänen sanojaan.

"Kas tuossa", sanoi hän heittäen Simin takin Matthewille, joka oli
palannut uuninloukkoon uusi piippu suussaan. "Kuivatkaa se tulen
ääressä."

Märkä takki oli jäätynyt aivan kovaksi.

"Tätä pitäisi oikeastaan käsitellä pyykkinuijalla", sanoi vanha kutoja
levittäen sen eteensä.

"Hoitakaa te tätä, opettaja", sanoi Ralph heittäen Simin lakin hänen
syliinsä.

Monsey hyppäsi paikoiltaan huudahtaen pelosta kuin käärme olisi häntä
pistänyt.

Ralph katsahti häneen säälivästi.

"Minun olisi pitänyt tietää, että olette pelkuri raukka, opettaja.
Mutta lasin ääressä olette kyllä rohkeampi."

Pienen Monseyn pelkoa ei voitu epäilläkään. Hänen leikillisyytensä oli
ollutta ja mennyttä.

Sim oli huomannut, että hänen vaatteihinsa koskeminenkin aiheutti
kauhua. Hän oli melkein sairaalloisen valpas huomaamaan kaikki
pienimmätkin tapahtumat.

"Salli minun poistua", sanoi hän jälleen katsoen rukoilevasti Ralphiin.

Vanha Matthew nousi ja avasi oven.

"Ilma ei näytäkään enää niin hirveältä. Myrsky alkoi tyyntyä vähän
aikaa sitten."

"Entä sitten?" kysyi Ralph, vaikka hän ymmärsikin huomautuksen.

"Anna minun Jumalan nimessä mennä!" huusi Sim tuskissaan katsoen miehiä
kasvoihin.

"En", vastasi Ralph istuutuen hänen viereensä. Robbie oli palannut
takaisin lavitsalleen.

"Tarvitset härän marhaminnan voidaksesi pitää hänet aisoissa", sanoi
vanha Matthew ivallisesti Ralphille.

"Ja te aasin kuolaimet voidaksenne tukkia suunne", lisäsi Ralph
vakavasti.

"Viisaiden miesten poissa ollessa saavat hullutkin määräillä. Muuten
ei meidän mitenkään olisi ollut pakko sietää tätä", jatkoi Matthew.
"Uskallan lyödä vaikka vetoa, että joukossamme on nyt muudan henkilö,
jonka vanha Niku on pyytänyt vieraakseen tulevassa elämässä."

"Olkaa senvuoksi varuillanne, ettette itse joudu samaan kyytiin."

Vanha Matthew mumisi jotakin partaansa.

Seurasi pitkä vaitiolo, sillä Ralphin oli harvoin kuultu puhuvan niin
katkerasti. Kaikki huomasivat vastustaneensa jo tarpeeksi. Simin
vetiset silmät eivät olleet sekuntiakaan liikkumatta. Ollen täynnä
kuvottavaa pelkoa katselivat ne salavihkaa miehiä kasvoihin. Miesraukka
näytti päättäneen koota rintaansa kaiken halveksimisen, mikä poltti
sitä.

Takassa hehkuvat turpeet levittivät voimakasta lämpöä ympärilleen,
mutta räätäli värisi sittenkin vilusta. Silloin Ralph otti haltuunsa
takin ja lakin ja saatuaan varmuuden siitä, että ne olivat kuivat,
ojensi hän ne Simille, joka puki ne ylleen. Ehkä hän ei ollut oikein
ymmärtänyt Ralphin tarkoitusta, sillä hän nousi seisoalleen ja katsoi
kysyvästi nuorukaista kasvoihin kuin pyytäen lupaa saada poistua sieltä.

"Ei vielä, Sim", sanoi Ralph. "Lähdette silloin kun minäkin. Saatte
nukkua tämän yön luonani."

Uunin loukossaan istuva Monsey näytti hämmästyvän ja vetäytyi yhä
kauemmaksi suuren liikkiön varjoon, joka riippui hänen yläpuolellaan.

"Ja nyt, miehet, kuunnelkaa minua", sanoi Ralph. "Sanotte ihmisen
tappamista kurjaksi teoksi, ja niin se onkin!"

Monsey muuttui kalmankalpeaksi ja jokainen pidätti henkeään. Ralph
jatkoi:

"Ettekö ole milloinkaan ajatelleet, että ihminen voidaan tappaa
muutenkin kuin lyömällä?"

Ei kukaan vastannut, mutta Ralph ei näyttänyt vastausta odottavankaan,
vaan jatkoi:

"Halveksitte sellaista ihmistä, joka vuodattaa lähimmäisensä verta, ja
siinä te menettelettekin oikein. Se ei vaikuta mielestänne ollenkaan
asiaan, että murhattu on ehkä ollut paljon pahempi mies kuin murhaaja.
Olette siinäkin oikeassa, sillä te kiinnitätte vain huomionne
vaikutteihin, joiden vuoksi murha on tehty, onko se tehty kostosta vai
ahneudesta. Sitten te sanotte: 'Tuon miehen täytyy kuolla!' Jumala
suokoon, että me aina voisimme kammoksua murhaa niin."

Kuului hyväksyvää muminaa.

"Mutta me voimme tappaa ihmisen vuodattamatta lainkaan hänen vertaan.
Voimme olla murhaajia aavistamatta ollenkaan, millaisen hirveän
rikoksen olemme tehneet. Kun kiusaamme jotakin epäluuloillamme,
tuhoamme hänet ivallamme; kun kiusaamme häntä julmilla vihjauksilla
ja kidutamme häntä kovilla katseillamme, niin silloin tapamme hänet
vuodattamatta verta. Ettekö ole milloinkaan ajatelleet sitä? Maailmassa
on paljon virallisia pyöveleitä pahempia ihmisiä."

"Mutta hänhän aikoo hirttää itsensä", mumisi Matthew Branthwaite.
Toisetkin mumisivat jotakin epäselvästi.

"Ymmärrän tarkoituksenne", jatkoi Ralph. "Mielestänne pitää syyllisen,
jota lain käsivarsi ei ole voinut saavuttaa, joutua lähimmäistensä
kirouksen alaiseksi. Niin, sellaista on taivaan jakama oikeus."

Sim painautui lähemmäksi Ralphia ja vapisi huomattavasti.

"Mutta kuunnelkaahan vielä", sanoi Ralph. "Tiedätte minun puhuneen
Simin puolesta", hän kiersi voimakkaan käsivartensa räätälin hartioiden
ympärille, "mutta ette tiedä sitä, etten ole milloinkaan kysynyt
häneltä eikä hän ole milloinkaan ilmoittanut minulle, onko hän
syyllinen vai syytön. Syyllinen on ehkä nytkin tässä huoneessa ja hän
voi olla aivan eri mies kuin Sim. Mutta vaikka hän olisi oma veljeni
tahi isäni, niin --"

Vanhan Matthewin piippu oli sammunut ja hän tuprutteli nyt tyhjää.
Sim nousi ja polki jalkaansa samalla kun hänen kasvojensa surkea ilme
muuttui uhmaksi.

"Salli minun heti poistua, kuuletko!" huusi hän.

Robbie Anderson meni hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä, mutta
Sim näytti olevan aivan suunniltaan ja purskahtaen hermostuneeseen
itkuun vaipui hän takaisin lavitsalleen taivuttaen päänsä rinnalleen.

"Hänet hirtetään vielä mitä karkeimmalla köydellä", murahti muudan
mies. Joe Garth oli jälleen syyllinen. Hänet vaiennettiin vielä kerran.
Muut olivat alkaneet käydä lempeämmiksi.

"En ole kysynyt häneltä, onko hän viaton", jatkoi Ralph, "mutta tämä
vainoaminen pakottaa minut siihen ja kysyn häneltä nyt sitä."

"Olen, olen!" huusi Sim kohottaen päätään ja paljastaen heille
kauhistuneet kasvonsa.

"Tunnetteko murhaajan?"

"Tunnen, mutta mitä sanonkaan! Sallikaa minun poistua."

Hän oli noussut seisoalleen ja kulki nyt kiivaasti edestakaisin
lattialla. Ralphkin nousi ja asettui häntä vastapäätä.

"Taivaan nimessä olette velvollinen ilmaisemaan meille hänen nimensä",
sanoi hän.

"Ei, Jumala varjelkoon!" huusi Sim.

"Se on velvollisuutenne itseänne ja --"

"En välitä ollenkaan itsestäni."

"-- tytärtänne kohtaan, ajatelkaahan sitä. Tahdotteko tahrata hänen
nimensä rikoksella, josta teitä syytetään?"

"Taivaan Jumala minua auttakoon!" huusi Sim vapisten
mielenliikutuksesta. "Ralph, Ralph, älä kysele minulta enempää, sillä
et aavista ollenkaan, mitä haluat tietää."

"Se on velvollisuutenne taivasta kohtaan, sanon sen teille."

Hän laski kätensä Simin olkapäälle ja katsoi häntä vakavasti silmiin,
mutta Sim riistäytyi hurjasti huudahtaen irti, juoksi ovelle ja katosi
silmänräpäyksessä ulkona vallitsevaan pimeyteen. Ralph jäi seisomaan
siihen paikkaan, johon Sim hänet jätti, näyttäen aavistavan jotakin
hirveää. Jonkinlainen hidas halpautuminen näytti puuduttavan hänen
aistinsa. Se, minkä hän oli lukenut noista silmistä, näytti vieläkin
kummittelevan hänen edessään.

"Hyvää yötä!" sanoi vanha Matthew nousten ja poistui hitaasti tuvasta.

Useimmat muutkin nousivat mennäkseen.

"Hyvää yötä!" sanoivat useimmat, mutta Ralph ei vastannut mitään.
Robbie Anderson oli viimeinen.

"Hyvää yötä, Ralph!" sanoi hän. Hänen karkea äänensä värähteli
liikutuksesta.

"Hyvää yötä, poikaseni", vastasi Ralph hajamielisesti.

Robbie oli jo mennyt ovelle ja nojasi toisella kädellään sen pieleen.
Mutta hän kääntyikin takaisin ja sanoi:

"Ralph, missähän isäsi mahtaa olla tänä iltana?"

"Gaskarthissa. Nythän on toripäivä. Hän meni viemään sinne viime
keritsemisessä saatuja villoja."

Hän puhui kuin unissaan. Robbie poistui hänen luotaan.

"Onko Rotha valmis lähtemään?" kysyi Ralph.



V.

TYHJÄ SATULA.


Yö on ollut levoton: -- -- --
Ilmassa on kajahdellut valituksia,
  kummallisia kuolinhuutoja.

                         Macbeth.

Myrsky oli jo melkein lakannut raivoamasta. Kuu loisti kirkkaasti ja
sen ohi kiiti enää vain muutamia pilviä. Idästä häämöttävä Lauvellen
näkyi kokonaan huipulle asti ja lännestä siintävä Raven Craig kuvastui
synkkänä taivasta vasten. Tuuli oli kuitenkin vielä pistävän kylmää ja
ilma oli jäähtynyt paukkuvaksi pakkaseksi. Äsken satanut lumisohju oli
jo jäätynyt levyihin tielle, jota varmajalkaisten vuoristolaistenkin
oli senvuoksi melkein mahdoton kulkea. Puut eivät enää huokailleet
eivätkä valittaneet tuulessa. Niiden jäykät neulaset olivat jäätyneiden
lumikiteiden peitossa ja tuuli kiiti humisten niiden oksien välitse.
Tulvivat vuoripurot kohisivat kovemmin kuin tavallisesti ja niitä
näytti nyt ilmestyneen jokaiseen kallionuomaan. Putoukset olivat
tulvineet yli äyräittensä, mutta hiljaisuus hiipi hiljaa virroille ja
suurimmat joet näyttivät melkein tyyniltä.

Ralph ja Rotha kävelivät rinnakkain Shoulthwaite Mossia kohti. Ralph
oli sanonut, ettei tytön kannata lähteä enää takaisin Fornsideen.
Hänen isänsä ei ole kuitenkaan siellä eikä autio talo sovi hänelle
turvapaikaksi tällaisena yönä. Rothan oli senvuoksi tultava yöksi hänen
äitinsä luo.

He olivat tuskin vaihtaneet sanaakaan lähdettyään liikkeelle. Isän
surullinen kohtalo painoi tytön mieltä sanomattoman raskaasti. Lapsen
luonteen ensi vaisto kehoittaa sitä turvautumaan vanhempiin kuin
johonkin voimakkaaseen tukeen. Maailman silmissä voi tämä tuki kyllä
särkyä, mutta lapsen ounastavasta mielestä tuntuu se kuitenkin aina
vain samalta. Lapsi turvautuu vielä horjumatta ja ylpeästi raunioon,
joka ei sen rakastavaisista silmistä näytä ollenkaan sellaiselta. Ah,
miten onnellinen se onkaan, ellei sen silmiä milloinkaan aukaista!
Mutta kun kaikki, mikä tuntuu voimakkaalta ja todelliselta, näyttää
selvenneestä katseesta heikolta ja väärältä, niin onko silloin olemassa
sellaista sanaa, jolla voidaan ilmaista huomion aiheuttama suru?

"Luuletko, Ralph, että voin kestää hirveän vastauksen seuraukset, jos
teen sinulle hirveän kysymyksen?"

Rotha rikkoi heidän välillään vallinneen hiljaisuuden näillä sanoilla
ja Ralph vastasi heti:

"Kyllä. Mitä tahtoisit kysyä?"

Tyttö ei näyttänyt voivankaan jatkaa. Hän koetti puhua, mutta keskeytti
ja peruutti sanansa lausuakseen ne uudelleen toisessa muodossa
kuin peläten kysymyksensä töykeyttä. Hänen toverinsa huomasi hänen
hämminkinsä ja tahtoi auttaa häntä sanoen iloisesti:

"Esitä kysymyksesi vain pelkäämättä, Rotha. Luullakseni voin sen
arvatakin. Haluat tietää, onko --"

"Ralph", keskeytti tyttö äkkiä, sillä hän luuli paremmin kestävänsä
sanat, jos hän itse saisi lausua ne, "Ralph, hän on isäni ja se on
riittänyt minulle tähän asti. En voisi rakastaa häntä enemmän, vaikka
mitä tapahtuisi. En ole milloinkaan kysynyt häneltä mitään. Hän on
isäni ja vaikka hän olisi millainen tahansa, on hän silti isäni.
Mutta, Ralph, kerro minulle, koska sanoit minun voivan kestää sen ja
minä tunnenkin sinun puhuneen totta, kerro minulle, Ralph, onko isäni
todellakin syyllinen?"

Rotha oli pysähtynyt ja kätkenyt kasvonsa käsiinsä. Ralphkin pysähtyi.
Hänen äänensä oli syvä ja paksu, kun hän vastasi hitaasti:

"Ei, Rotha, hän on aivan syytön."

"Eikö isäni olekaan syyllinen?" huusi tyttö. "Tiedätkö sen varmasti?"

"Tiedän."

Hänen äänensä ei kuulostanut nytkään sellaisen ihmisen ääneltä, joka
tuo iloisia uutisia, mutta sanat sisälsivät muutenkin runsaasti riemua
niiden korvien kuultaviksi, joille ne oli aiottu, ja Rotha näytti
olevankin melkein suunniltaan onnesta. Hän tarttui Ralphin käsivarteen
molemmin käsin.

"Taivaalle olkoon kiitos!" sanoi hän. "Nyt jaksan kestää kaikki. Isä,
isäraukka!"

Tämän jälkeen näytti tyttö melkein kiitävän jäätynyttä tietä pitkin
vasta saavutetun onnensa riemun vallassa. Raskaiden kuukausien kasvavan
jännityksen kuorma näytti äkkiä pudonneen hänen hartioiltaan ikuisiksi
ajoiksi. Puoleksi nauraen ja puoleksi itkien riensi hän eteenpäin
koiran laukkaillessa iloisesti hänen ympärillään. Hänen iloiset sanansa
kajahtelivat kylmässä ilmassa. Silloin tällöin ilmestyi hänen eteensä
puronen, joka matkallaan ylempää vuorilta alempaan järveen katkaisi
tien, mutta hän hyppäsi kevyesti sen yli, ennenkuin Ralph ehti ojentaa
kätensä auttaakseen häntä.

Heidän oli kävellessään pakko seurata ratsutietä, joka mutkitteli
lammikon rantaa pitkin, ja tämän tästä hän riensi veden rajaan
taittelemaan siellä kasvavia sanajalkoja tahi koettelemaan heikkoa
jäätä jalallaan. Hän nauroi ja vaikeni jälleen ja purskahti taasen
iloiseen nauruun. Lörpöteltyään hetkisen itsekseen tietämättään hän
naurahti taasen. Koko maailma oli tänä iltana onnellisen tytön mielestä
aivan erilainen kuin ennen.

Ja luonto oli todellakin tarkoittanut hänet hilpeäksi tytöksi
luodessaan hänet. Hänen tumma tukkansa oli sotkeutunut, kuin
orjantappurapensaat olisivat sitä repineet ja se olisi ollut vielä
täynnä piikkejä. Hänen tummat kulmakarvansa ja pitkät ripsensä
varjostivat mitä tummimpia tummanruskeita silmiä. Suu oli ilmeikäs ja
herkkä, ja pieninkin tunteitten vaihdos kuvastui hänen kasvoillaan.
Hänen pukunsa oli väljä, melkeinpä kulunut, mutta ei kukaan
kiinnittänyt huomiotaan siihen eikä ajatellut, oliko se vaatimaton
vai hieno. Ääni oli tavallisesti hilpeä, vaikkakin pehmeä, ei puissa
vinkuvan vihurin kaltainen, vaan pitkässä ruohossa humisevaa tuulta
muistuttava, ja vuoristolaistyttö oli ehkä saanut sen ponnistuksista
puhua kovemmin kuin nämä luonnon äänet. Se värähteli joskus heikosti,
ja kun hänet sattumalta yllätettiin, saattoi hän katsoa kieroonkin.
Tällaisina vakavina hetkinä oli hänen olennossaan jotakin, joka
vangitsi katsojan mielikuvituksen. Hänellä oli varmasti käytettävänään
suuret voimanlähteet, jotka oli suotu hänelle turvaksi itselleen ja
lohdutukseksi muille jonkun tulevan hirveän hetken koittaessa. Mutta
tänä iltana, kun hän kävellä sipsutteli kuutamossa, ei aavistuskaan
tuosta hetkestä kyennyt hetkeksikään synkistyttämään hänen mieltään.

Entä millainen oli Ralph, joka käveli niin juhlallisesti hänen
rinnallaan? Hän oli muuttunut viime aikoina. Hän puhui hyvin vähän
eikä milloinkaan niistä tapahtumista, joita hän oli nähnyt pitkällä
sotaretkellään. Hänestä oli äkkiä tullut hyvin toimelias ja ajatteleva
mies. Hänen mielestään näytti jonkin yliluonnollisen olennon varjo
pimittävän kaiken, ja tänä iltana oli tuo varjo paljon synkempi kuin
ennen.

Suunnattomassa ilossaan Rotha ei ollut kiinnittänyt huomiotaan Ralphin
ääneen, kun Ralph yhdellä sanalla oli antanut hänelle sen uuden
elämän, mikä pani hänen valtimonsa sykkimään. Mutta hänen äänensä oli
ollut surullinen ja tuo sana oli näyttänyt imevän hänen suonistaan
osan siitä ilosta, joka nyt pani Rothan sydämen tykyttämään. Eikö se
merkinnyt hänelle mitään, että tuo hylkiö miesten joukossa, jota vain
hän ja tämä nuori urhoollinen tyttö olivat uskaltaneet puolustaa, oli
nyt onnistunut saamaan hänet vakuutetuksi viattomuudestaan? Ja eikö
sekään ollut hänestä minkään arvoista, että kirkkaan aamun sarastus
oli lopettanut hänen rinnallaan kävelevän hilpeän tytön pitkän yön ja
valaissut hänen nuoren elämänsä onnellisemman tulevaisuuden lupauksella?

"Katsohan, Ralph, noita kuihtuneita saroja, miten kuuraisia ne
ovat!" sanoi Rotha iloissaan astuen hänen viereensä vasta taitettu
korsi kädessään. Ralph vastasi hänelle hajamielisesti ja hän jatkoi
lörpöttelyään itsekseen. "Aion panna sinut talteen, kaunis sara. Kuinka
sinä kimalteletkaan kuutamossa!" Sitten hän alkoi laulaa erästä vanhaa
rajaseutujen kansanlaulua.

    "Dacre on lähtenyt sotaan, Willy,
    Dacre on lähtenyt sotaan.
    Dacre on poistunut meidän luota
    kahlaamon poikki sotaan."

"Isäraukka", sanoi hän vakavammin, "isäraukka! Mutta nyt hän palaa
kotiin jälleen, omaan pieneen kotiimme."

Ja sitten hän aloitti jälleen ymmärtämättä laulunsa vakavaa sisältöä:

    "Naworthin linna on autio, Willy,
    Naworthin linna on autio.
    Tornissa siellä vain vartija astuu
    vartija siellä vain vaeltelee."

Kuu loisti kirkkaasti, myrsky oli lakannut raivoamasta ja vain tytön
hopeanheleä ääni vaimensi purojen kaukaisen kohinan ja Ralphin
raskaiden askelien kolinan. Mutta äkkiä Rotha näytti huomaavan
toverinsa surullisuudenkin eikä vain hänen vaiteliaisuuttaan. Hän
ihmetteli, kuinka hän oli niin kauan aikaa voinut kulkea huomaamatta
sitä.

"Mutta sinähän et näytäkään ollenkaan iloiselta, Ralph", sanoi
hän muuttuneella äänellä puoleksi kysyen, puoleksi ystävällisesti
moittien kuin sellainen, jonka mielestä oma ilo olisi tuntunut paljon
suuremmalta, jos joku toinen olisi ottanut siihen osaa.

"Enkö? Mutta, Rotha, olen todellakin iloinen; tarkoitan, olen
mielissäni senvuoksi, ettei isäsi ole enää vanhan Matthewin
häränmarhamintojen tarpeessa", sanoi hän koettaen nauraa omalle
sukkeluudelleen.

Kuinka ontolta se kuulosti hänen omista korvistaankin! Pilaa ei hänen
isänsäkään olisi voinut sanoa sydämelliseksi. Mitä merkitsikään tämä
surumielisyys, joka hiipi hänen mieleensä ja jäykisti kaikki tunteet?
Oliko hän vielä itsekään huomannut sen vakavuutta? Ralph pudisti
itseään ja löi kädellään rintaansa kuin karkoittaakseen kylmyyden
ruumiistaan. Mutta hän ei voinut karkoittaa sieltä sitä aavistusta,
mikä oli saanut hänet valtoihinsa silloin kun Sim viime kerran katsoi
häntä silmiin ja huusi: "Salli minun poistua!"

Laddie hyppeli vallattomasti heidän ympärillään ja haukkui oman
äänensä kaikua, joka kantautui takaisin heidän korviinsa kuulakkaassa
ilmassa vuorten syvistä onkaloista. Heillä ei ollut enää pitkää matkaa
jäljellä. Shoulthwaiten keittiön ikkunasta tulviva valo rupeisi jo
näkymään ensimmäisessä tien mutkassa. Heidän piti kulkea vielä niittyä
ympäröivän metsäsaarekkeen läpi päästäkseen Angus Rayn talon pihalle.

"Ralph", sanoi Rotha käveltyään hetkisen vaieten, "kaikki elämäni surut
tuntuvat nyt haihtuneen. Sinä olet karkoittanut ne pois." Hänen äänensä
värinä ilmaisi aivan toista kuin se hilpeä nauru, johon hän sanojensa
johdosta purskahti.

Ralph katsoi hänen kyynelien sumentamiin silmiinsä. Oliko hänen ääretön
surunsa todellakin haihtunut? Ja hänkö oli sen karkoittanut? Jos asian
laita oli niin, eikö se kaikki ja paljon enemmän ollut sen sijaan
kokoutunut hänen omaan sydämeensä? Mahtoikohan asia olla niin?

"Olet kestänyt sen rohkeasti, Rotha, hyvin rohkeasti", vastasi hän.
"Luuletko nyt, että minä olisin voinut kestää sen niin urhoollisesti
kuin sinä?"

Hänen äänensä värähteli ja hänen kasvoissaan oli niin hellä ilme, ettei
Rotha ollut nähnyt niissä sellaista milloinkaan.

"Kestääkö sen niin urhoollisesti kuin minä?" toisti hän. "Maailmassa ei
ole mitään sellaista, mitä sinä et voisi kestää." Hänen iloiset kauniit
kasvonsa loistivat kirkkaassa kuutamossa ihanasti kuin aurinko.

"Se ei ole niinkään varmaa, Rotha tyttöseni", vastasi Ralph epäröiden.
"En tiedä sitä vielä." Hän lausui nämä viimeiset sanat pää painuksissa.

Rotha astui hänen eteensä, laski kätensä hänen olalleen, pysähdytti
hänet ja katsoi häntä tutkivasti silmiin.

"Miksi olet niin suruissasi, Ralph? Onko olemassa vielä jotakin, mitä
et ole kertonut minulle, jotakin sellaista, mikä kerran tultuaan julki
riistää minulta kertomiesi uutisten aiheuttaman ilon?"

"En voisi olla niin julma, Rotha. Luuletko todellakin, että saattaisin
menetellä niin?"

Hymy kirkasti hänen kasvojaan, kun hän siveli tukan pois Rothan otsalta
ja suoristi irtautuneen hilkan, joka oli mennyt kallelleen.

"Minun ei siis tarvitse pelätä minkäänlaisia jälkiseurauksia?"

"Ei minkäänlaisia sellaisia, mitkä häiritsisivät onneasi, tyttöseni,
tahi lopettaisivat rakkautesi. Rakastathan isääsi, vai kuinka?"

"Enemmän kuin ketään muuta koko maailmassa!" vastasi Rotha tulisesti.
"Isäraukka!"

"Enemmän kuin ketään muuta koko maailmassa", toisti Ralph
hajamielisesti ja kuin huokaisten. Tytön kiihkeät sanat näyttivät
liikuttavan häntä syvästi ja hän toisti ne vielä kerran, vaikka ne
jäivätkin kesken hänen huulilleen. "Enemmän kuin ketään --" Sitten he
jatkoivat matkaansa.

He olivat jo melkein saapuneet metsikköön, jonka puut varjostivat
tietä, kun Rotha pysähtyi ja sanoi:

"Ralph, saanko suudella sinua?"

Ralph kumartui ja suuteli häntä otsalle, jolloin hänen sydäntään
painava kuorma tuntui paljon raskaammalta kuin ennen. Hän tunsi
suudellessaan tyttöä, että hänen ja tytön välissä oli hänen puolellaan
kuilu, jonka yli ei ehkä milloinkaan voitaisi rakentaa siltaa. Oliko
hän rakastanut tyttöä? Hän tuskin tiesi sitä, sillä hän ei ollut
kysynyt sitä milloinkaan itseltään. Rakastiko tyttö häntä? Kyllä,
eikä hän voinut sitä epäilläkään. Entä hänen suutelonsa? Niin, se oli
rakkauden suudelma, mutta millaisen rakkauden? Nuo rehelliset ylöspäin
kääntyneet kasvot ilmaisivat sen hänelle liiankin selvästi.

He olivat jo päässeet puiden varjoon ja näkivät Shoulthwaitestä
tuikkivat valot. Parin minuutin kuluttua olisi heidän matkansa lopussa.

"Tartu käteeni, Rotha, sillä voit ehkä kompastua liukkaalla tiellä
tällaisessa pimeydessä."

Ralph oli tuskin ehtinyt lausua nämä sanat, kun Rotha huudahti heikosti
ja horjahti. Ralph kiersi heti käsivartensa hänen ympärilleen, jolloin
Rotha sai tasapainonsa takaisin.

"Mikä siinä oli?" sanoi hän vapisten pelosta ja kääntyi katsomaan
taakseen.

"Kinos jäätynyttä lumisohjua luultavasti", sanoi Ralph potkaisten sitä
paikkaa, johon Rotha oli kompastunut.

"Ei, ei", vastasi Rotha vapisten jostakin hirveästä pelosta.

Ralphkin peräytyi ja kumartui katsomaan jotakin suurta esinettä, joka
oli poikkiteloin tiellä. Koirakin nuuski sitä.

"Mitä siellä on?" kysyi Rotha hermostuneesti.

Ralph ei vastannut. Hän oli laskeutunut polvilleen esineen viereen ja
tunnusteli sitä nyt käsillään. Seuraavat hetket olivat tuskallisen
jännittäviä.

"Mitä siellä on?" toisti Rotha.

Hän ei saanut vieläkään vastausta. Ralph oli noussut, mutta polvistunut
jälleen. Hän hengitti kiivaasti. Rotha luuli kuulevansa hänen sydämensä
sykinnänkin.

"Ah, mutta sinun on pakko ilmaista se minulle!" huudahti tyttö. Ja hän
peräytyi taaksepäin kuin koskeakseen itse tiellä lepäävään esineeseen.

"Ei mitään", sanoi Ralph nousten ja tarttuen lujasti Rothan ojentamaan
käteen. "Ei mitään. Rattailta on pudonnut tielle säkillinen ohria, ei
mitään muuta", lisäsi hän käheästi kuiskaten.

Hän kuljetti Rothaa poispäin muutamia askelia. Mutta Rotha pysähtyi.
Koira oli pysähtynyt samalle paikalle, jossa Ralph oli äsken ollut
polvillaan, ja ulvoi nyt surkeasti.

"Laddie, tule tänne", sanoi Ralph. "Tule sinäkin, Rotha."

"Kestän kyllä, vaikka sanoisitkin minulle totuuden, Ralph. Luulen
ainakin niin", vastasi Rotha.

Ralph kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja vei hänet mukanaan
sanomatta sanaakaan. Rotha tunsi hänen voimakkaan ruumiinsa vapisevan
ja hänen kovan äänensä hiljenevän kuiskauksiksi, jolloin hän arvasi
totuuden. Hän tunsi tämän miehen paremmin kuin useimmat muut, niin,
paremmin kuin kukaan muu.

"Palaa takaisin, Ralph", sanoi hän. "Minä kiiruhdan kotiin."

Koira jatkoi ulvomistaan heidän takanaan.

Ralph ei näyttänyt kuulleenkaan hänen sanojaan, vaan jatkoi kävelyään
hänen rinnallaan. Rothan rohkeus lannistui ja hän katsoi säälivästi
Ralphia kasvoihin.

Ja samalla alkoi kuulua heidän edestään nopeiden askelten aiheuttamaa
kopinaa. Ihmisiä oli tulossa talosta heitä kohti ja tulijoilla oli
lyhty mukanaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä he saapuivat jo pihalle.
Siellä olivat kaikki liikkeellä. Koko talon väki näytti kokoutuneen
sinne, ja pihan keskellä seisoi tamma, Betsy, satuloituna, mutta
ratsastajatta ja tyhjät villakorit riippuivat sen molemmilla sivuilla.

"Taivaan Jumalalle olkoon kiitos, että Ralph ehti kotiin", sanoi Willy.
Hän seisoi pihalla avopäin suitset kädessään.

"Niin, Jumala siunatkoon sinua!" huudahti rouva Ray, kun hänen poikansa
astui hänen luokseen. "Tamma on tullut yksinään kotiin, poikani, mutta
missä on isäsi?"

"Tiet ovat huonossa kunnossa tänä iltana, äiti", sanoi Ralph koettaen
voimakkaasti hillitä mielenliikutustaan, mikä kuristi hänen kurkkuaan.

"Jumala auttakoon meitä, Ralph; et suinkaan tarkoita totta puheellasi!"
sanoi Willy ymmärtäen veljensä vihjauksen.

"Poika, ojenna minulle lyhtysi", sanoi Ralph eräälle läheisyydessä
seisovalle paimenelle. "Rotha tyttöseni, vie äiti tupaan."

Sitten hän astui äitinsä luo, joka seisoi paikoillaan kuin kivettyneenä
pelosta, ja suuteli häntä hellästi. Sellainen kuului harvinaisuuksiin,
minkä vuoksi rouva ymmärsikin hänen tarkoituksensa ja purskahti itkuun.
Rotha kiersi käsivartensa äidin ympärille, suuteli häntä myös ja
talutti hänet sisään.

Willy oli aivan suunniltaan kauhusta. "Ralph, et suinkaan tarkoita
tietäväsi, että isä --"

Hän ei voinut sanoa enempää. Ralph oli kohottanut lyhdyn tamman koppien
korkeudelle irroittaakseen hihnan, jolla ne oli sidottu yhteen. Valo
sattui suoraan hänen kasvoihinsa.

"Ralph, onko hän loukkautunut hyvinkin vaarallisesti?"

"Hän on kuollut."

Willy horjui taaksepäin kuin häntä olisi lyöty.

"Jumala minua auttakoon! Ah, Jumala minua auttakoon!" huudahti hän.

"Anna minulle suitset", sanoi Ralph, "ja odota täällä pihalla
palaamistani. En viivy poissa pitkää aikaa. Pidä silmällä, ettei
keittiön ovea avata, sillä äiti on siellä. Mene isän huoneeseen ja
laita kaikki valmiiksi."

"Ei, ei, en voi tehdä sitä." Willy vapisi huomattavasti.

"Jää nyt tänne kaikissa tapauksissa äläkä äännähdäkään, ennenkuin
palaan."

"Ota minut mukaasi, Ralph, sillä en uskalla jäädä tänne yksikseni."

"Kanna sitten lyhtyä", sanoi Ralph.

Tamma välissään kävelivät veljekset äskeiselle paikalle puiden varjoon.
Heidän tielleen oli tänä iltana langennut sellainen varjo, jota tuskin
aikakaan kykenisi milloinkaan karkoittamaan. Hevonen oli aina tämän
tästä kompastua jäätyneellä tiellä. Willykin olisi aina hetkisen
kuluttua pysähtynyt ja kääntynyt takaisin, mutta jatkoi kuitenkin
matkaansa, sillä hän ei uskaltanut poistua veljensä viereltä. Koira
ulvahteli heidän edessään ja vihdoinkin he saapuivat paikalle.

Angus Ray lepäsi siinä tiellä suullaan. Hänen suuri ruumiinsa oli
nyt kova, kylmä ja jäykkä kuin sen alla oleva jää. Voimakas mies
oli pudonnut satulasta päälleen maahan, jolloin hänen niskansa oli
taittunut ja kuolema seurannut silmänräpäyksessä. Lähellä maassa
oli merkkejä, joista nähtiin, miten hevonen oli kompastunut. Se oli
pudottanut kaatuessaan yhden kenkänsä, joka löydettiin tieltä. Tamman
polvista vuoti vieläkin verta.

"Ojenna minulle lyhty, Willy", sanoi Ralph ja polvistui koettamaan
isänsä sydäntä. Hän oli kyllä laskenut kätensä sille ennenkin ja tiesi
liiankin hyvin, ettei se enää sykkinyt. Mutta hän aukaisi takin ja
koetti vielä kerran. Willy käveli edestakaisin tiellä uskaltamatta
katsoa ruumiiseen. Ja tämän lohduttoman hetken yksinäisyydessä murtui
hänen veljensä suuri sydänkin ja hän taivutti päänsä kylmälle rinnalle,
jonka viereen hän oli polvistunut, ja hänen itkuun tottumattomista
silmistään autoilivat nyt kuumat kyyneleet ruumiille.

"Kas niin, ota lyhty jälleen, Willy", sanoi Ralph nousten. Sitten hän
nosti ruumiin heidän vieressään tyynesti seisovan tamman selkään.

Silloin putosi muudan paperi kuolleen miehen povitaskusta. Willy otti
sen käteensä, mutta nähdessään, että sen taakse oli kirjoitettu "Ralph
Ray", ojensi hän sen veljelleen, joka pisti sen lukematta poveensa.

Sitten he läksivät takaisin taloon kävellen kamalan kuorman kummallakin
puolella.



VI.

HEIDÄN KOTINSA.


Kun seuraavan päivän aamu koitti Shoulthwaitelle, oli nevalla
sijaitseva vanha talo vaipunut syvään hiljaisuuteen. Mies, joka
oli tehnyt siitä sellaisen kuin se nyt oli ja joka oli ollut sen
elinehdoille aivan välttämätön, nukkui viimeistä untaan makuuhuoneessa
keittiön ullakolla. Neljänkymmenen vuoden aikana oli hänen äänensä
ensimmäiseksi kuultu tässä vuoristokodissa silloin kun aamun ensi
sarastus alkoi hiipiä huoneihin mataloista pieniin ruutuihin jaetuista
ikkunoista. Ehkä hän jonakin toripäivän jälkeisenä aamuna nukkui tuntia
pitempään kuin tavallista, mutta hänen ankara elämänjärjestyksensä ei
säästänyt ketään ja häntä itseään kaikkein vähimmin.

Vaikka hänen voimakkaat jäsenensä eivät kuudenkymmenen ikäisinä olleet
enää niin notkeat kuin ennen ja vaikka hänen Jupiterinpäähänsä ja
aaltoilevaan partaansa oli ilmestynytkin kuuraa, ei hän senvuoksi ollut
vähääkään tinkinyt itsehillinnästään.

Välittämättä käsillä olevasta työstään ja tilapäisestä seurastaan
nousi hän paikoiltaan ja meni nukkumaan, kun keittiön kello iltaisin
löi kymmenen. Ja tuskin aamu ennätti ruveta sarastamaan, kun hän
oli jo liikkeellä herättäen ensin perheeseensä kuuluvat miehet ja
sitten naiset. Jokainen oli aina odottanut hänen kutsuaan. Ei mikään
ääni ollut heille ollut sen tutumpi kuin hänen lujat askeleensa,
jotka joskus varhaisen aamun hiljaisuudessa olivat panneet vanhat
lattiapalkit narahtelemaan. Noita askelia ei tulisi kukaan enää
kuulemaan.

Rouva Ray istui takan ääressä tuolissaan, jossa hän oli istunut koko
yön, puhuen tuskin mitään, mutta vaikeroiden silloin tällöin. Hän
ei ollut nukkunut silmäntäyttäkään, vaikka hän ei näyttänyt olevan
oikeastaan hereilläänkään. Eilisiltainen järkytys tuntui kokonaan
lamauttaneen hänen sielulliset kykynsä, vaikka se oli tuonut hänen
mieleensä koko hänen entisen elämänsä. Kiinnittäen tuskin ollenkaan
huomiotaan siihen, mitä hänen ympärillään tapahtui, näki hän kuin
kuvastimessa kaikkien niiden kuluneiden vuosien tapahtumat, jotka
olivat niin kauan olleet unhotuksissa.

Hän oli näkevinään Castenandin juurella sijaitsevan pienen talon,
vanhan isän, joka soitti viuluaan kesäillan hiljaisuudessa, ja
itsensä, nuoren reippaan tytön, askartelemassa hänen ympärillään ja
tekemässä hänelle kaikenlaisia pieniä palveluksia. Sitten seurasi,
suuri suru ja pitkä kuolettava hiljaisuus. Mutta kaikki nämä seikat
tuntuivat kuuluvan johonkin toiseen varhaisempaan olotilaan. Ja sitten
oli aurinko alkanut valaista myöhempää onnellisempaa elämää. Hänen
koko olemuksessaan oli tapahtunut jonkinlainen pyhä muutos ja hänen
kirkastuneista tunteistaan oli koko maailma näyttänyt erilaiselta.
Mutta loistava aurinko oli nyt laskenut ja kaikki hänen ympärillään
oli vajonnut pimeyteen. Hän istui tuntikausia tuolissaan heilutellen
ruumistaan hitaasti sinne tänne näiden muistojen vuoroin tulviessa
hänen mieleensä, vuoroin haihtuessa jälleen.

Kaikki taloushuolet olivat nyt joutuneet Rothan niskoille. Nuori tyttö
oli istunut viime yönä kauan aikaa, vanhan emännän vieressä pitäen
hänen kättään omassaan ja puhuen hänelle hiljaa oman surunsa purkausten
välissä. Hän oli kuiskannut jotakin kunnon pojista, joihin äiti nyt
voi empimättä turvautua, mutta sitten oli lohduttaja itse tarvinnut
lohdutusta ja hänen hyväilevä äänensä oli lakannut kuulumasta.

Kun aamuvalo alkoi tunkeutua huoneeseen verhoilla peitetyistä
ikkunoista, nousi Rotha väsyneenä, mutta kävi kuitenkin päättäväisesti
käsiksi niihin tehtäviin, jotka olivat niin odottamatta joutuneet hänen
niskoilleen. Hän siirsi rukin ikkunakomeroon ja vyyhdin pitimen seinän
viereen, sillä niitähän ei nyt tarvittu. Sitten hän järjesti keittiön
laudakon ja otti alas ne suolatut liikkiöt, jotka riippuivat orressa
kuivamassa. Vihdoin hän keitti varhaiseksi aamiaiseksi kaurapuuroa ja
kaasi pojan navetasta tuoman maidon vateihin, jotka hän oli latonut
pitkälle tammipöydälle, joka ulottui keittiön toisesta seinästä toiseen.

Willy Ray oli kulkenut melkein koko yön keittiöstä huoneeseensa ja taas
takaisin. Hänen pieneen matoilla verhottuun makuuhuoneeseensa päästiin
ensimmäiseltä portaanlevolta ja sen ikkunoista voitiin katsella
rakennuksen takana virtaavaa vuoripuroa. Se ei ollut ainoastaan hänen
makuuhuoneensa, sillä hän säilytti siellä kirjojaankin, mutta tänä
yönä ei hän voinut nukkua eikä lukea. Hän käveli vain päämäärättä
sinne tänne kuin unissaan päästäen silloin tällöin hermostuneita
huudahduksia, joiden jälkeen häntä rupesi värisyttämään ja hän kiiruhti
pois. Kuolema oli eilen ensi kerran ilmestynyt hänen tielleen ja niin
hirmuisella tavalla. Sen nähtävä läheisyys kauhistutti häntä. Hän
oli nyt heikko kuin lapsi. Hän oli valmis nojautumaan ensimmäiseen
inhimilliseen käsivarteen, joka ojennettaisiin hänelle, ja vaikka Rotha
ymmärsi vain epämääräisesti ne huolet, jotka ahdistivat hänen mieltään,
keksi hänen terävä vaistonsa kuitenkin parhaimman tavan lohduttaa häntä.

Hän lohdutti Willyä niin ystävällisesti kuin hän ikinä vain voi ja
Willy palasi hänen luokseen yhä uudestaan kummallisine kuvitteluilleen
ja heikkoine filosoofisine päätelmineen, joita hän oli ajanut
aivoihinsa kirjoistaan. Mutta vaatimattoman tytön silmien ilme ja hänen
kätensä kosketus tekivät kuoleman vähemmän pelättäväksi kuin minkään
muun. Willy näytti turvautuvan Rothaan, joka puolestaan tuntui tulevan
voimakkaammaksi huomatessaan sen.

Kannettuaan vainajan yläkertaan oli Ralph edellisenä iltana mennyt
nukkumaan tavalliseen tapaansa. Häntä ei nähty ennenkuin aamulla ja
kun hän tuli alakertaan ja kumartui hetkiseksi katsomaan äitiään,
joka istui tuolissaan tuijottaen tuleen, hämmensi Rotha juuri puuroa
kapustalla. Hän katsoi Ralphia kasvoihin, kun Ralph kosketti hiljaa
ja myötämielisesti äitinsä käsivarteen, jolloin hänestä tuntui, että
jotakin toivon tapaistakin sekoittui siihen lievenneeseen suruun, jota
ne ilmaisivat. Edellisen illan surua ei voitu huomata hänen äänessään
eikä hänen ulkomuodossaankaan. Hän oli tavallista tyynempikin, vaikka
hän näytti vanhentuneen kuluneina tunteina. Kaikesta huolimatta
suoritti hän kuitenkin tavalliset aamutehtävänsä kodissa sellaisen
miehen tapaan, jolla on ajatukset mukana työssään. Syötyään aamiaisen
otti hän sauvansa nurkasta ja poistui vuorille koiransa kanssa.

Päivän kuluessa toimitti Rotha naapurien avulla, mitä tällaisissa
tapauksissa auliisti tarjottiin, kaikki ne pienet tehtävät, joita
tilanne vaati. Hän meni kuolleen huoneeseen ja poistui jälleen sieltä
tuntien kammoa, mutta ei pelkoa. Vain kerran ennen hän oli katsonut
kuolemaa silmiin tahi jos hän oli nähnyt sen pari kertaa ennen tätä
päivää, oli hänen ensi tutustumisensa siihen tapahtunut kauan aikaa
sitten hänen lapsuudessaan, jota hän tuskin enää muisti. Hänen
isänsä oli silloin kantanut hänet sylissään tällaiseen samanlaiseen
hämärään huoneeseen ja ojentanut hänet silmänräpäykseksi valkoisia
kasvoja kohti, jotka olivat olleet hänen äitinsä. Mutta vaikka hän
oli tottumaton kuoleman aiheuttamiin vakaviin tilanteihin, näytti hän
sittenkin vaistomaisesti ymmärtävän tehtävänsä.

Uutiset siitä onnettomuudesta, joka oli kohdannut Shoulthwaite
Mossin asukkaita, olivat pian levinneet kaikkialle Wythburniin.
Aina hetkisen kuluttua tuli joku paimen vaimoineen valittamaan
surua, jolloin heidät vietiin yläkerrassa sijaitsevaan hiljaiseen
huoneeseen. Muutamat ilmaisivat surunsa ja lohduttivat kuolleen
omaisia niin yksinkertaisesti kuin he myötämielisyydessään huonon
ymmärryksensä johtamina kykenivät, minkä vuoksi lohdutuksia usein
voitiin verratakin lohduttajiin. Muutamat seisoivat melkein sanattomina
huohottaen vain silloin tällöin: "Hyväinen aika!" mutta toiset taasen
näyttivät joutuneen sellaisten tunteitten valtaan, joita vanha Matthew
Branthwaite sanoi "vilutaudin puuskiksi".

Oli jo melkein ilta, kun vanha Matthew itse saapui Shoulthwaiteen.
"Olen rouvan vanhin naapuri", oli hän sanonut Punaisessa Leijonassa
iltapäivällä, kun siellä oli keskusteltu edellisen illan tapahtumista.
"Senvuoksi teen siinä aivan oikein, että menen lohduttamaan häntä tänä
kauheana päivänä. Hän ilostuu kyllä kuunnellessaan vanhan naapurinsa
ystävällistä puhetta."

He olivat juuri syömässä illallistaan, makeaa lihalientä, kun Matthew
koputti oveen. Hetkisen kuluttua ilmestyi hänen melko riutunut
olemuksensa kynnykselle.

"Käykää peremmälle", sanoi rouva Ray. "Mitä teille kuuluu, Matthew?"

"Mitä minuun tulee, niin voin mainiosti. Mutta kuinka teidän itsenne
laita nyt on?" vastasi vanhus.

"Tunnen jo olevani paljon terveempi, mutta minä menen kyllä piakkoin
samaa tietä, mikä sopiikin minulle parhaiten nyt." Ja rouva Ray kohotti
esiliinan silmilleen.

"Ette te vielä eroa täältä, Mary", sanoi Matthew. "Siihen kuluu vielä
vuosia, ennenkuin hetkenne koittaa. Älkää senvuoksi itkekö, Mary."

Matthewin oma nyyhkyttävä ääni ei ollut oikein sopusoinnussa hänen
tyynen neuvonsa kanssa.

Rotha oli ottanut esille kupin ja sijoittanut vanhuksen itsensä ja
Willyn väliin vastapäätä rouva Raytä.

"Tapasin Ralphin aamupäivällä", sanoi Matthew. "Hän kertoi minulle
tarkasti, miten kaikki oli tapahtunut. Hän oli luullakseni matkalla
kirkkomaalle sopimaan hautauksesta."

Rouva Ray kohotti esiliinan jälleen silmilleen. Willy nousi ja poistui
huoneesta. Tällainen lohduttaminen kiusasi ainakin häntä.

"Hän on parempaa lajia, hän", sanoi Matthew nyökäyttäen päätään ovea
kohti, josta Willy oli poistunut. "Häneen se on koskenut kovasti,
on totisesti. Ralphkin oli kyllä alakuloinen, mutta ei noin kovasti
kuitenkaan. Hyväinen aika, teillä on monenlaisia poikia, vaikka teillä
on niitä vain kaksi. Niin, niin", lisäsi hän kuin mukautuen Willyn
hellyyteen ja Ralphin jäykkyyteen, "ellei olisi vuoria, ei olisi
laaksojakaan."

Matthew oli kääntänyt kuppinsa suulleen ilmaistakseen siten, että
hän oli lopettanut ateriansa. Rouvakin nousi ja istuutui entiselle
paikalleen tulen ääreen. Päivällä oli hän ollut iloisempi, mutta
illalla oli hän käynyt jälleen vaiteliaaksi ja alkanut huojuttaa
ruumistaan istuutuessaan tuolissaan.

"Alkaa olla jo pimeä, tyttöseni", sanoi Matthew Rothalle täyttäessään
piippuaan. "Etkö aio sytyttää kynttilöitä?"

Kynttilät tuotiin ja vanhus sytytti piippunsa muutamasta istuutuen
rouva Rayn viereen takan ääreen.

"Muistatte kai ajan, jolloin Angus tuli ensi kerran näille seuduille?"
sanoi hän. "Minä ainakin muistan sen vielä mainiosti. Luulen melkein
näkeväni hänet Deer Garth Bottomin herraskartanon pihassa. Millainen
mies hän siihen aikaan olikaan! Ralph on vain pieni poikanen siihen
verrattuna, millainen hänen isänsä siihen aikaan oli. Naapurit
sanovat, että isä ja poika ovat niin toistensa näköiset kuin kaksi
marjaa, mutta sellainen on vain joutavaa puhetta. Siihen aikaan ei
ollut olemassa ketään, joka olisi kyennyt voittamaan Anguksen, eikä
niitä ole ollut myöhemminkään. Ja Castenandissa asui muudan tyttö,
joka oli rakastunut Angukseen, vaikka hän ei ilmaissut sitä kellekään.
Hän oli niiden seutujen kaunein tyttö, oli totisesti. Sanotaan, ettei
kauneus ole minkään arvoinen hyvyydettä, mutta hän oli läpeensä hyvä.
Hänestä pidettiinkin yleisesti. Ette suinkaan pahastu, vaikka minäkin
ilmaisen kuuluneeni hänen ihailijoittensa joukkoon: Mutta hän ei ollut
tietääkseenkään minusta, vaan oli uskollinen Angukselle, jolloin
palasin kotiin ja särjin haan uusista tuoleistani. Ja merkillisintä
tässä kaikessa on, etten sen jälkeen jäänyt naimattomaksi."

Tämä muistelma varhaisimmasta ja melkein ainoasta rakkausseikkailustaan
näytti liikuttavan jotakin vanhuksen sydämen herkkää kieltä, koska hän
veteli haikuja piipustaan kiivaammin kuin ennen.

Rouva Ray tuijotti vain tuleen kuunnellen tuskin ollenkaan vanhuksen
lörpöttelyä, joka niin ollen sai jatkua esteettömästi. Silloin
tällöin käänsi hän levottomasti päätään kysyen Rothalta, oliko
Ralph palannut, ja kuultuaan vastauksen, ettei häntä vielä ollut
näkynyt, istuutui hän jälleen entiseen asentoonsa katsoen tiileen
hajamielinen ilme silmissään. Kun jostakin kauempaa kuului tuulen
huminaa kovempaa haukuntaa, heräsi hän jälleen todellisuuteen ja pyysi
Rothaa valmistamaan illallista. Mutta Ralphia ei kuulunut vieläkään
palaavaksi. Missä hän mahtoikaan viipyä?

Oli jo melko myöhäinen, kun Matthew nousi lähteäkseen. Hän oli tehnyt
parhaansa lohduttaakseen vanhaa naapuriaan hänen surussaan, käyttäen
kaikki sananlaskunsa ja lauseensa, jotka olivat jotenkin sopineet
tilanteeseen ja joiden joukossa oli ollut pari melko sopimatonta ja
raakaa. Mutta rouva Ray ei ollut kiinnittänyt niihin sen enemmän
huomiotaan kuin muihinkaan. Hän oli vain kunnioittanut vanhuksen hyvää
tahtoa katsomatta liian tarkasti "lahjaksi saamansa hevosen suuhun."

"Hyvää yötä, Matthew Branthwaite", sanoi hän vastaukseksi vanhuksen
jäähyväisiin. "Hyvää yötä ja Jumala teitä siunatkoon!"

Matthew oli avannut oven ja katsoi pihalle ennen lopullista
lähtemistään.

"Taivas on tasaisessa pilvessä tänä iltana", sanoi hän. "Kuu ei ole
vielä noussut ja tuuli puhaltaa yhtä kovasti kuin ennenkin. Hyvää
yötä, Mary; huomenna saatte olla ahkerasti toimessa saadaksenne kaiken
valmiiksi hautajaisiin. Luulen vaimoni ja pienen Liisan pistäytyvän
tänne huomenna."

Rouva Ray huokaisi raskaasti.

"Koettakaa rohkaista mieltänne, Mary. Muistakaa, että hyvässä sadossa
saa olla muutamia ohdakkeitakin."

Kun ovi oli sulkeutunut kutojan mentyä, palasi Willy takaisin keittiöön
pienestä huoneestaan.

"Eikö Ralph ole vielä tullut?" kysyi hän Rothalta.

"Ei", vastasi tyttö koettaen turhaan salata lievää levottomuuttaan.

"Ihmettelen, millaista asiaa Robbie Andersonilla mahtoikaan olla
hänelle. Hän kävi täällä pari kertaa aamupäivällä. Entä opettaja
sitten? Mitähän hänelläkin oli sanottavaa, koska hän näytti niin
kiihtyneeltä? Sellainen ei ole ollenkaan hänen tapaistaan."

"Siitä saat olla aivan varma, ettei se ollut mitään tavallisuudesta
poikkeavaa", sanoi Rotha. "Eilisiltainen tapahtuma on vain
hermostuttanut meitä kaikkia."

"Niin kyllä, mutta he olivat molemmat hyvin kummallisen näköisiä,
vaikka en silloin kiinnittänyt siihen huomiotani. Sanotaan, etteivät
onnettomuudet tule milloinkaan yksinään. Toivon, että Ralph olisi jo
kotona."

Rouva Ray oli noussut paikoiltaan takan äärestä ja asetti nyt toisen
kynttilän ikkunan komerossa sijaitsevalle pienelle pöydälle.

Seisoen selin vanhaan rouvaan kohotti Rotha sormen huulilleen merkiksi
Willylle, ettei hän puhuisi enempää.



VII.

SIMIN LUOLA.


Kun Ralph poistui omaan huoneeseensa isänsä kuoliniltana, painoi
hänen sydäntään raskaampi taakka kuin tämä kauhistuttava tapaus voi
aiheuttaakaan. Sellaisen miehen kuin Ralphin mielestä ei kuolemassa
itsessään ollut mitään niin hirmuista, etteivät monet tunteet olisi
voineet haihduttaa sen aiheuttamaa pelkoa. Ja mitä hänen isäänsä tuli,
ei isä ollut tuntenut minkäänlaisia kuoleman kauhuja; hän ei ollut
nähnyt sitä uhkaavana edessään, minkä vuoksi hänen kuolemansa oli vain
sana eikä hänen hautansa ollut syvä. Ei, hauta ei ollut syvä. Ah,
millainen pisto sisältyikään siihen ajatukseen, millainen uusi pisto
siihen sisältyikään!

Ralph muisteli Simeon Staggin kasvojen ilmettä, kun hän illalla --
kuinka kauan aikaa siitä tuntui jo olevankaan -- oli pyytänyt häntä
ilmaisemaan sen miehen nimen, joka oli murhannut Wilsonin. "Se on
velvollisuutenne taivaan edessä", oli hän sanonut. "Sillä ette
suinkaan halua tahrata lapsenne nimeä rikoksella, josta hänen isäänsä
syytetään?" Silloin oli Simin silmiin ilmestynyt jotakin sellaista,
mikä oli antanut erityisen merkityksen hänen äsken lausumilleen
sanoille: "Ralph, et tiedä, mitä oikeastaan kysyt."

Ah, mutta eikö hän tiennyt sitä nyt liiankin hyvin? Ralph käveli
lattialla edestakaisin tuntien, että suuren rikoksen kuorma oli
musertamaisillaan hänet. Hauta ei ollut syvä, ah, kunpa se olisi ollut
vain pohjaton, niin, kunpa! Jos asian laita olisi niin, lopettaisi
hauta kaiken. Mutta ei, asia on niinkuin vanha kirja sanoo: "Kun
ihminen kuolee, kysyvät eloon jääneet, mitä hän on jättänyt jälkeensä,
mutta enkelit, jotka kumartuvat hänen puoleensa, tiedustelevat, mitä
hän on lähettänyt edellään." Ja hänen isänsä, joka oli kantanut häntä
sylissään ja jota hän nyt oli kantanut, mitä oli hän lähettänyt
edellään?

Ralph käveli raskaasti edestakaisin. Hänen koiransa, joka nukkui
matolla kynnyksen edustalla, rupesi raapimaan ovea ja ulisemaan, koska
se ei ollut tottunut sellaisiin ääniin. Mutta kun kaikki asiat otettiin
huomioon, ei hänellä vielä ollutkaan varmoja todistuksia. Huomenaamulla
aikoi hän mennä vuorille puhuttelemaan Simiä kahden kesken. Simin
täytyi tietää totuus. Jos se koski häneen niin läheisesti kuin hän nyt
luuli, oli illan tapahtuma poistanut kokonaan syyt sen salaamiseen.
Entä Robbie Anderson, mitä hän olikaan tarkoittanut? Ralph oli
epäselvästi muistavinaan, että nuori laaksolainen oli kerran kysynyt
jotakin hänen isästään. Robbie oli ystävällinen Simillekin, huolimatta
muiden halveksimisesta. Mitä tämä kaikki tarkoittikaan?

Ralph alkoi riisuutua raskain sydämin. Hän oli jo avannut vyönsä ja
heittänyt takkinsa tuolille, kun hän muisti paperin, joka oli pudonnut
isän povitaskusta silloin kun hän oli nostanut kuolleen maasta tamman
selkään. Mitä siihen oli kirjoitettu? Niin, tuossahan se oli hänen
taskussaan ja kuumeisen kiivaasti hän avasi sen.

Oliko hän turvautunut heikkoon toivoon, ettei synkkä pilvi, joka
näytti uhkaavan häntä, musertaisikaan häntä? Ah, hän oli nyt tuomittu
menettämään viimeisenkin toivon kipinän, sillä paperi oli hänen
omalle nimelleen laadittu vangitsemismääräys, jossa häntä syytettiin
kavalluksesta. Sen oli laatinut Carlislen kruununvouti ja se
sisälsi, että Ralph Ray oli vehkeillyt kuninkaan vallan kumoamiseksi
silloin kun hän oli palvellut kapteenina viimeisen vallan anastajan
vallankumousarmeijassa. Se oli allekirjoitettu ja vahvistettu ja
annettu lähempiä toimenpiteitä varten kuninkaan palvelijalle, James
Wilsonille. Määräys oli päivätty pari päivää ennen Wilsonin kuolemaa.

Kaikki oli nyt mennyttä, sillä tämä oli vain lopun alkua. Varjo oli
laskeutunut. Mutta se ihmisluonteen näennäinen mahdottomuus, mikä
vaikuttaa, että ihminen kärsii mieluummin onnettomuuden itsensä kuin
sen aavistuksen, helpotti Ralphin mieltäkin, kun hän sai tietää
pahimman.

Siihen liittyi kyllä vielä paljon sellaista, mitä hän ei osannut
selittää, mutta huomenna hän saisi kaiken selville. Hän meni nukkumaan
ja nousi päivän sarastaessa, ellei nyt juuri kevyemmälläkään sydämellä,
niin ainakin tyynempänä.

Otettuaan paimensauvansa kouraansa sinä aamuna kääntyi hän Fornsiden
kukkuloille päin. Kohoten Wanthwaiten laakson takaa sijaitsi vuori
melkein Blencathran purppuran värisiä harjanteita vastapäätä. Sen
kaikki rinteet olivat yhtä epätasaisia kuin jyrkkiä. Ralph ei kiivennyt
kuiluihin, vaan kiersi Castle Rockin ja suuntasi matkansa pohjoiseen
suurien kallionlohkareiden välitse. Irtonaiset kivenlohkareet olivat
vielä kuurassa muodostaen kovan, mutta vaarallisen polun. Aurinko
paistoi heikosti pilkistäen puiden latvojen yli. Se oli kimallellut
Styx Ghyllin jääpuikoissa hänen kulkiessaan sen kautta ja kuilun yli
pääseminen olisi ollut hyvin työlästä. Kestävät mustat vuoristolampaat
olivat määkineet kylmissään jossakin näkymättömässä paikassa ja tuuli
oli kantanut niiden äänen pois, kunnes se oli muuttunut vaikeroimiseksi
ja lakannut kuulumasta.

Kun Ralph saapui täydellisesti varjoon, jonka Castle Rockin ulospäin
työntyvä huippu heitti vuorille, pysähtyi hän ja katsoi ympärilleen.
Niin, hän oli epäilemättä kiivennyt liian korkealle. Hän alkoi
senvuoksi laskeutua alemmaksi. Kallioiden huiput suojelivat häntä nyt
tuulilta ja hiljaisuudessa hän kuuli kuokan tahi vasaran lyöntejä ja
heti sen jälkeen takovan miehen epäselvää laulua. Hän tunsi Simin äänen
ja näki jo hetkisen kuluttua hänen luolansakin, vuoren rinteeseen
uurtuneen kolon, joka oli niin korkea ja leveä, että mies saattoi
tunkeutua siitä sisään. Suuria kallionlohkareita oli kaikkialla sen
ympärillä.

Aurinko ei päässyt milloinkaan paistamaan sinne. Yksinäinen suuri
kallionlohkare näytti suojelevan sen suuta ja pysyvän paikoillaan
tuetta siinä asennossa, johon sen jäävirta vuosituhansia sitten oli
sijoittanut. Koira olisi hyökännyt Simin kimppuun Simin istuessa
siinä laulamassa työskennellessään, ellei Ralph olisi pidättänyt sitä
katseellaan. Laulajan hiljainen ääni kuulosti sanomattoman synkältä
tässä yksinäisessä paikassa ja omituinen laulunpätkä sopi mainiosti
molempiin.

    "Hän nojannut ol' päänsä nyt orjantappuraan,
    Carlislen valleille aurinko paistaa;
    ja lapsensa hän nuorimman siell' saanut maailmaan,
    kyll' maailman valta leijonalle maistaa.

    Hän kuutamossa kaivoi viel' haudan hyvin syvän,
    Carlislen valleille aurinko paistaa;
    ja sinne hän nyt peittää tuon lapsensa niin hyvän,
    kyll' maailman valta leijonalle maistaa."

Laulaja keskeytti kuin hän olisi aavistanut jonkun kuuntelevan
ja kohottaen katseensa istuessaan pyöreällä pölkyllä, jollaista
samanlaista hän juuri pilkkoi haloiksi, huomasi hän Ralph Rayn, joka
seisoi luolan suulla nojautuen sauvaansa. Hän oli jo kuullut puhuttavan
onnettomuudesta, joka oli kohdannut Shoulthwaiten asukkaita.

Sanomattoman osanottavainen ilme villeissä aroissa silmissään, kuin
jokin myötätuntoisuuden puuska olisi kehoittanut häntä kietomaan
käsivartensa Ralphin ympärille ja suutelemaan häntä, vaikka toinen
häpeän tunne kaskikin häntä polvistumaan Ralphin jalkoihin, lähestyi
Sim häntä koettaen sanoa jotakin. Mutta hän ei voinutkaan puhua mitään.
Ralph ymmärsi hänen vaitiolonsa ja oli kiitollinen siitä. He menivät
luolaan ja istuutuivat siellä vallitsevassa hämärässä.

"Saatte empimättä kertoa minulle kaiken nyt", sanoi Ralph
minkäänlaisetta esipuheetta, sillä kumpainenkin tiesi, mikä toisen
sydäntä raskaimmin painoi. "Hän on kuollut nyt ja olemme nyt täällä
kahden kesken, minkä vuoksi ei puhettamme kuule muut kuin me itse."

"Tiesin sinun saavan sen selville jonakin päivänä", sanoi Sim, "mutta
tein kaikkeni voidakseni piilottaa sen sinulta. Usko minua, että tein
kaiken voitavani, mutta sitä ei voitu auttaa."

"Näin onkin parempi, Sim", vastasi Ralph, "sillä te ette saa ottaa
niskoillenne rikosta, jota ette ole tehnyt."

"En ole paljon rikollista viattomampi minäkään", sanoi Sim. "En luule
ainakaan. Kaukana siitä."

"Luulen ymmärtäväni teidät, Sim, mutta te ette sittenkään ole syyllinen
rikokseen."

"Voisin kyllä olla, ellei muudan sattuma olisi tullut väliin.
Olen kuitenkin usein ajatellut, ettei rikos sisälly tekoon, vaan
tarkoitukseen. Ei, Ralph, minä tässä sittenkin olen syyllinen, sillä
isäsi ei ollut milloinkaan ajatellut tehdä rikosta, kuten minä, joka
olin hautonut sitä jo viikkokausia."

"Menittekö ulos sinä iltana pannaksenne sen toimeen?" kysyi Ralph.

"Kyllä, sillä luullakseni ainakin aioin, vaikka en olekaan varma siitä.
Kaikki tunteeni olivat sekaisin enkä tiennyt, mitä minulla oikeastaan
oli mielessä. Jos Wilson olisi sanonut minulle tiellä silloin kun
tapasin hänet, sillä aioin puhutella häntä, tulleensa takaisin
pannakseen toimeen sen, mitä hän niin usein oli uhannut, silloin
olisi minun ollut pakko tehdä se, niin, pakko, siitä en olisi päässyt
mihinkään."

"Mitä hän sitten oli uhannut?" kysyi Ralph, mutta hänen äänessään ei
ollut kysyvää sointua. "Keneen nuo uhkaukset kohdistuivat?"

"Sinuun, Ralph", vastasi Sim kääntäen päänsä pois. "Mutta mitä sen nyt
enää on väliä", lisäsi hän. "Se on kaikki ollutta ja mennyttä nyt."

Ralph otti taskustaan paperin, joka oli pudonnut hänen isänsä povesta.

"Tätäkö tarkoitatte?" kysyi hän ojentaen sen Simille.

Sim vei sen valoon nähdäkseen, mitä siihen oli kirjoitettu. Palattuaan
takaisin Ralphin luo huusi hän kimeästi:

"Hän oli siis todellakin palannut takaisin tehdäkseen sen! Hyvä Jumala,
voidaanko sellaisen roiston tappamista sanoa murhaksi?"

"Ettekö ole tiennyt tästä paperista ennen mitään?"

"En. Wilson uhkasi kyllä hankkia sellaisen, kuten jo sanoinkin, sillä
hän sanoi ripustavansa sinut ensimmäiseen hirsipuuhun, sinut, joka olit
pelastanut hänen henkensä, kuten olen kuullut sanottavan. Voi sitä
kovasydämistä hirviötä!"

"Roiston pelastaminen vaarasta tuottaa aina onnettomuutta, Sim. Entä
sitten?"

"En uskonut kuitenkaan milloinkaan, että hän tekee sen, niin, en
milloinkaan. Miksi ei roiston tappamista sanota hyväksi työksi?"

"Kuinka se oikeastaan kävi, Sim?"

"Tiedän tuskin sitä itsekään ja se on totta. Muistat kai vallan
hyvin, että se tapahtui päivänä, jolloin Abraham Coward, isäntäni,
tuli hakemaan minulta vuokraa. Samana päivänä pakeni tuo naisraukka
lapsineen turvaan luokseni. Sinäkin kävit luonani sinä iltana, muistat
kai senkin? No, sitten kuin poistuit -- muistatko, miten se tapahtui?"

"Kyllä, Sim."

"Sydämeni oli jo entuudestaan melkein murtunut, mutta suudelmasi teki
minusta melkein hullun. Luulen varmasti olleeni aivan mielipuoli,
Ralph, sitä ei voida epäilläkään, kun ajattelin, mitä mies aikoo tehdä
ainoalle ystävälleni maailmassa, ainoalle minun ja tyttöraukkani
ystävälle. Menin viertotielle ja kävelin siellä edestakaisin. Ilta oli
hyvin pimeä. Äkkiä juolahti tuo hirveä ajatus mieleeni. Seisoin silloin
tienristeyksessä, josta Gaskarthiin vievä tie eroaa. Tiesin Wilsonin
palaavan sitä tietä, mutta jokin pakotti minut vain eteenpäin. Ennen
olin silloin tällöin pysähdellyt, mutta nyt pakotti jokin kauhistuttava
voima minut vain kulkemaan. En osaa sanoa, mitä se oli, mutta se
oli sellaista, etten jaksanut sitä vastustaa. Se vaimensi kaikki
epäilykseni, kaikki järjestään, ja silloin aloin juosta, niin, juosta.
Mutta olin niin heikko, että minun oli pakko pysähtyä hengähtämään.
Sydämeni löi kovasti ja painoin kädelläni sitä lujasti nojatessani
vanhan kivisillan kaiteeseen. Mutta se löi vain. Silloin kuulin hänen
tulevan. Tunsin hänen askeleensa. Hän oli jo hyvin likellä, mutta
en voinut liikahtaa paikoiltani, en ollenkaan. Hengitykseni tuntui
salpautuvan kokonaan, jos liikahdin. Hän tuli yhä likemmäksi ja hänen
takaansa kuulin hevosen kavioiden kapsetta tieltä. Ratsastaja oli vielä
kaukana, mutta hän ajoi laukkaa, laukkaa. Nyt se on tehtävä, ajattelin,
nyt tahi ei milloinkaan. Otin läheltäni maasta kiven käteeni, niin,
tein sen, ja koetin lähestyä miestä, mutta jokin naulasi minut
paikoilleni. Minulla ei ollut voimia ollenkaan. Tuo heikkouteni oli
tuskaa eikä mitään muuta. Wilson ei ehtinyt vielä saapua lähelleni, kun
ratsastaja sai hänet kiinni. Kuulin Wilsonin sanovan jotakin miehen
ratsastaessa hänen sivuitseen. Silloin tunsin isäsi ja näin hänen
kääntyvän takaisin. Kuulin hänen sadattelevan Wilsonia kovasti ja
erotin Wilsonin katkeran naurun -- kai vielä muistat, millaiselta se
kuulosti?"

"Kyllä, kyllä. Entä sitten?"

"Angus laskeutui seuraavassa silmänräpäyksessä satulasta ja sitten
kuulin kumean jymähdyksen enkä mitään muuta."

"Ettekö todellakaan tiedä muuta?"

"Tiedän kyllä vähän muutakin. Isäsi nousi jälleen satulaan, jolloin
minäkin olin jo ehtinyt tien keskelle. Hän huomasi minut ja pysähtyi.
'Olet ansainnut hyvin vähän viime aikoina', sanoi hän, 'ota tämä,
ystäväni, ja maksa vuokrasi.' Hän otti muutamia kolikoita kukkarostaan
antaen ne minulle ja ajoi laukkaa tiehensä Luulin hänen tappaneen
Wilsonin ja hiivin senvuoksi katsomaan ruumista. En löytänyt häntä
ensin, vaan hapuilin pimeässä, kunnes kosketin kädelläni hänen
kasvoihinsa. Mutta silloin luulin hänen olevan vielä hengissä, niin,
olin siitä melkein varma. Säikähdin ajatustani ja lähdin pakoon, en
tiedä, miten. Ralph, näin käteni jäljen hänen kasvoillaan seuraavana
päivänä, kun minut pakotettiin menemään ravintolan makuuhuoneeseen.
Sinä iltana maksoin vuokrani isäsi rahoilla ja palasin kotiin."

"Ne olivat siis isäni rahoja eivätkä Wilsonin?" sanoi Ralph.

"Kaikki tapahtui niinkuin olen kertonut", vastasi Sim kuin loukkautuen
huomautuksesta.

Ralph laski kätensä hänen olalleen. Miesraukka oli tuominnut itsensä
syylliseksi ja hänen omatuntonsa oli kuin pyörre, joka veti kaikki
luokseen.

"Kertokaa minulle, Sim, jos suinkin voitte, kuinka tulitte epäilleeksi
Wilsonia kaikesta tästä?"

Sanoessaan tätä naputti Ralph sormellaan vangitsemismääräystä, jonka
Sim oli antanut hänelle takaisin.

"Saamalla selville, ettei hänen oikea nimensä ollutkaan James Wilson."

"Vai huomasitte te senkin. Kuinka se kävi?"

"Rouva Garthin ansiota se oli eikä minun", sanoi Sim.

"Mitä hän kertoi teille?"

"Ei mitään, ei ainakaan sitä, että Wilson käyttää väärää nimeä. Ei,
sain sen kokonaan itse selville, vaikka minun onkin kiittäminen häntä
huomiostani."

"Tiesitte siis kaiken tämän tuona onnettomuuden yönä Martinmessun
aikaan?"

"Kyllä osapuilleen, Ralph. Muori tuli asuntooni eräänä iltana ja mursi
Wilsonin matka-arkun auki. Sitten hän vei mukanaan muutamia papereita,
niin, ainakin yhden."

"Ette luultavasti tiedä, mitä siinä oli?"

"En. Se tapahtui kerran Wilsonin ollessa poissa tavallisilla
matkoillaan Gaskarthiin. Rotha oli Mossissa; hän ei ollut palannut
kotiin sinä iltana. Olin työskennellyt pimeään asti ja silmäni olivat
väsyneet, jolloin menin tielle kävelemään. Ilta pimeni nopeasti ja
palatessani kuulin muutamien miesten laulavan ja nauravan tullessaan
minua kohti."

"He olivat varmaankin olleet juopottelemassa Punaisessa Leijonassa."

"Niin. Hyppäsin kuitenkin ojan yli ja oikaisin kotiin niityn poikki
seuraamatta tietä. Tullessani Fornsideen näin valoa takimmaisesta
pienestä huoneesta. Se oli Wilsonin huone, sillä hän oli halunnut
juuri sen eikä muuta. Luulin hänen palanneen takaisin ja hiivin hänen
ikkunansa alle, en tiedä miksi, mutta hiivin sinne ja katsoin sisään.
Mutta siellä ei ollutkaan Wilson, vaan rouva Garth. Hän oli avannut
vanhuksen arkun ja haki jotakin sen pohjalta paperien joukosta."

"Menittekö hänen luokseen?"

"Pelkäsin kyllä muoria, Ralph, mutta menin kuitenkin sisään epäröiden
ja änkyttäen jotakin."

"Mitä hän sanoi?"

"Tullessani hänen luokseen hän juuri tarkasti muudatta paperia. Hän
säpsähti vähän, mutta nähdessään kuka tulija oli, paiskasi hän arkun
kannen kiinni ja syöksyi ohitseni paperi kädessään. 'Saatte kertoa
hänelle, että olen käynyt täällä, jos haluatte', sanoi hän vain minulle
ja ennenkuin ehdin kääntyä, oli hän jo poistunut. Mikähän paperi se
oli, Ralph? Tiedättekö sen?"

"Ehkä saamme tietää sen vielä, ehkä emme."

"Heidän välillään oli kyllä jotakin erikoista, mitä sitten lienee
ollutkaan."

"Ettekö voi arvata sitä? Tehän saitte selville hänen oikean nimensäkin."

"Niin, Wilson Garth. Sain sen selville hänen papereistaan. Avasin arkun
muorin mentyä ja tarkastin paperit. En kiellä ollenkaan tehneeni sitä."

"Muistatte kai, milloin hän tuli näille seuduille? Se tapahtui kyllä
niin kauan aikaa sitten, etten minä voi sitä muistaa, mutta teidän
pitäisi muistaa se vielä, Sim."

"Muistaakseni sanoivat ihmiset hänen olleen naimisissa rajaseuduilla
jonkun roiston kanssa."

"Ovatko ihmiset milloinkaan puhuneet, että mies on kuollut?"

"Ei. En voi ainakaan muistaa sitä. Mies oli lyönyt ja piessyt häntä,
kunnes hänestä tuli tuollainen noita-akka, ja sitten oli hän paennut
miehensä luota pienokaisensa kanssa, Joen, kuten häntä nyt nimitetään.
En muista ihmisten puhuneen muuta."

"Pari kakkosta voidaan helposti laskea yhteen, Sim. Hänen nimensä oli
Wilson Garth eikä James Wilson."

"Ja hän oli rouva Garthin mies ja Joen isä."

"Niin minäkin luulen."

Sim näytti melkein murtuvan tästä odottamattomasta huomiosta, joka oli
hitaasti valjennut hänelle.

"Mutta, Ralph, kuinka tulit tuoneeksi hänet tänne palatessasi sodasta?
Kaikki näyttää jollakin tavoin johtuvan siitä."

"Niin, kaikki ja luultavasti tämä viime onnettomuuskin." Ralph siveli
kädellään tukkaansa ja sitten otsaansa. Sim huomasi ystävän käytöksessä
tapahtuneen muutoksen.

"Olin väärässä sanoessani niin", sanoi hän. "En tiedä sen olevan
tottakaan. Mutta kerro minulle, kuinka se tapahtui."

"Juttu on lyhyt ja helposti kerrottu, vanha ystäväni vaikka en
tähän saakka ole siitä puhunutkaan. Tein miehelle erään palveluksen
Carlislessa."

"Sinun sanotaan pelastaneen hänen henkensä."

"Se oli suorastaan onnen potkaus, se on totta, mutta olin tehnyt sen,
ainakin aluksi, vaikka en siitä tiennytkään. Mutta se on pitkä juttu."

"Kerro se minulle, Ralph."

"Se on nyt ollutta ja mennyttä, kuten mies itsekin, mutta seuraukset
eivät ole kuolleet eivätkä ne helposti häviäkään muistista. Muutamien
meistä pitää katsoa niitä silmästä silmään vieläkin. Wilson, häntä
nimitettiin siihen aikaan niin, oli kuninkaallismielinen tutustuessani
häneen. Jumala yksin tietää, millaiset hänen mielipiteensä ennen olivat
olleet. Mutta jouduttuaan kerran vaaraan pelastui hän erään puritaanin
avulla. Hän oli kavaltanut kuninkaallismieliset eikä senvuoksi
uskaltanut palata ystäviensä luo. Ymmärsin hänen asemansa ja suojelin
häntä. Valloitettuamme Carlislen joutui hän yhä läheisempiin tekemisiin
kanssani, jakun sotaretki loppui, rukoili hän, että ottaisin hänet
mukaani näille seuduille. Suostuin vastahakoisesti hänen pyyntöönsä. En
luottanut häneen ollenkaan, mutta luulin hänen haluaan saada oleskella
läheisyydessäni kiitollisuudeksi, miksi hän sitä sanoi. Mutta se ei
johtunutkaan siitä, Sim."

"Oliko se pelkoa? Pelkäsikö hän, että ystävät ja viholliset hirttävät
hänet? Eikö hän ollut kavaltanut kumpiakin?"

"Se johtui osaksi pelosta, mutta suurimmaksi osaksi ahneudesta ja
kostonhimosta. Hän ehti tuskin olla viikkoakaan Shoulthwaitessä, kun
keksin hänen salaisuutensa, sillä olisin ollut sokea, ellen olisi
huomannut sitä. Kun hän meni naimisiin nuoren vaimonsa kanssa rajalla,
eivät ihmiset sanoneet hänen vaimoaan noita-akaksi. Naisen piti jonakin
päivänä periä pieni omaisuus ja silloin kun hän pakeni, menetti
mies kaikki oikeutensa noihin rahoihin. Wilson ei pitkiin aikoihin
haeskellutkaan häntä, sillä hänhän oli vielä köyhä ja koditon ja pienen
lapsen äiti. Vasta myöhemmin alkoivat hänen aviomiehen oikeutensa käydä
voimakkaammiksi. Muistatteko ajan, jolloin Joe Garth perusti oman pajan
tuonne kylään?"

"Kyllä", vastasi Sim. "Se tapahtui sota-aikaan. Ihmiset kertoivat erään
vanhan naimattoman tädin, tuollaisen vanhan akan kuin hän itsekin on,
jättäneen Joen äidille noin sadan punnan suuruisen perinnön."

"Wilson tiesi sen asian paljon paremmin kuin naapurimme. Hän tiesi
senkin, mihin hänen vaimonsa oli piiloutunut, vaikka hän ei siitä tähän
asti ollut etujensa vuoksi välittänytkään. Sim, hän käytti hyödykseen
minua päästäkseen Wythburniin."

"Se paholainen!"

"Päästyään kerran tänne ilmoitti hän piakkoin vaimolleen tulostaan.
Pidin häntä silmällä ja tiesin senvuoksi hänen tekonsa. Huomasin hänen
tarkoituksensa olevan tehdä Garthit onnettomiksi, sekä äidin että
pojan, ryöstää heidän omaisuutensa ja jättää heidät sitten puille
paljaille. Päätin estää hänen aikomuksensa. Tiesin sen syykseni,
että hän oli tullut tänne vaivaamaan heitä. 'Jos uskallatte vaivata
heitä tahi jos sanalla tahi teolla näytätte muille tuntevanne heidät,
luovutan teidät heti kavaltajana ensimmäiselle tuomioistuimelle',
sanoin hänelle."

"Miksi et tehnyt sitä joka tapauksessa? Voi, miksi jätit sen
tekemättä?" huudahti Sim kiihkeästi.

"Olisin menetellyt tyhmästi. Hän vihasi minua nyt senvuoksi, että olin
turmellut hänen suunnitelmansa."

"Mutta sinähän olit pelastanut hänen henkensä."

"Hän vihasi minua kaikissa tapauksissa enemmän tahi vähemmän. Minulla
ei nyt ollut muuta keinoa kuin pitää hänet kurissa edistääkseni etujani
ja Garthien etuja. En pidättänyt häntä enkä sallinut hänen poistuakaan."

"Olit voimakkaampi häntä viimeiseen asti", sanoi Sim, "ja suojelit
minua ja tytärtäni hänen ilkeyksiltään. Mutta mitä Joe Garthiin ja
hänen äitiinsä tulee, niin he eivät näytä olevan hyvinkään kiitollisia
sinulle."

"He luulevat minun tuoneen Wilsonin tänne kiusaamaan heitä. Selitykseni
eivät voisi muuttaa ollenkaan asiaa. Olen kyllä pahoillani senvuoksi,
mutta sellaiset erehdykset jätän tulevaisuuden oikaistaviksi. Ja
silloin kun totuus vihdoin tulee ilmi tällaisissa tapauksissa, on siinä
aina jokin tarkoitus."

"Niin, silloin kun se tapahtuu. Mutta milloin se tapahtuu?" sanoi Sim
hiljaa kuin itsekseen. "Siihen saattaa joskus kulua pitkältikin aikaa."

"Saattaa kyllä, siinä olette aivan oikeassa." Laaksolainen oli
ymmärtänyt Simin tarkoituksen ja laski kätensä Simin käsivarrelle
omaan vanhaan tapaansa, millä hän ilmaisi ajatuksensa paremmin kuin
sanoillaan.

"Ja nyt on jäljellä vain yksi mahdollisuus, minkä vuoksi tämä vilpitön
keskustelu asiasta on ollut paikallaan, nimittäin se, että muutkin
koettavat tehdä saman kuin Wilson. Viranomaiset, jotka ovat laatineet
vangitsemismääräyksen, unhottavat tuskin, että he ovat joskus sellaisen
kirjoittaneet. Näin erään muukalaisen täällä tutkimispäivän jälkeisenä
päivänä ja luulen tietäväni nyt, kuka hän oli."

Sim vapisi huomattavasti.

"Silloin hän poistui, mutta saatte olla varma siitä, että hän ilmestyy
tänne jälleen."

"Onko sitten totta tuo Wilsonin puhe, että kaikki Oliverin puoluelaiset
vangitaan?"

"Sanotaan vakoilijoita olevan joka kylässä ja nimettömiä valmiiksi
sinetöityjä vangitsemismääräyksiä jokaisen poliisiviranomaisen
hallussa siltä varalta, että niitä voidaan käyttää jonkun ilmiannetun
vangitsemiseen. Nuo ihmiset sanovat, että puritaanit hävitetään
Englannista sukupuuttoon. Emme siis voi olla tarpeeksi varuillamme."

"Toivoisin voivani suojella sinua, Ralph, tahi ainakin toivon, että
saisin astua sijaasi."

"Aioitte pelastaa minut silloin, vanha ystävä, kun menitte Wilsonia
vastaan tuona yönä kolme kuukautta sitten. Isänikin luuli pelastavansa
minut tehdessään tekosensa. Hätäilitte molemmat liiaksi ja olitte
molemmat väärässä. Ette voineet pelastaa minua siten. Isäraukka! Taivas
yksin tietää, kuinka vähän hän on auttanut minua vielä."

Hän kohotti kätensä silmilleen.



VIII.

ROBBIEN ILMOITUKSET.


Kun Ralph nousi mennäkseen, seurasi Sim häntä rinteen puoliväliin.
Siellä tuli Robbie Anderson vastaan lähestyen heitä nopeasti. Koska
hänellä oli selvästi asiaa Ralphille, palasi Sim takaisin luolaansa.

"Kävin jo hakemassa sinua Shoulthwaitestä", sanoi hän, "mutta siellä
sanottiin minulle sinun lähteneen vuorille, jolloin seurasin sinua
tänne."

"Näytät huolestuneelta, poikaseni", sanoi Ralph. "Onko sinulle
tapahtunut jotakin ikävää?"

"Ei, Ralph, mutta sinulle voi tapahtua jotakin, ellet kuuntele, mitä
minulla on sinulle sanottavaa."

"Sellaista, mikä voisi huolestuttaa minua suuresti, ei voi tapahtua,
Robbie. Ei enää missään tapauksessa."

"Tuo Joe Garth houkkio; seppä, ei ole milloinkaan antanut sinulle
anteeksi selkäsaunaa, jonka annoit hänelle vuosia sitten senvuoksi,
että hän tappoi koirasi Laddien emän."

"Hän ei tule antamaan sitä minulle milloinkaan anteeksi, mutta mitä se
tähän kuuluu? En ole sitä pyytänytkään."

"Mutta, Ralph, pelkään hänen aikovan maksaa sen sinulle takaisin
moninkertaisesti. Tiedätkö, että hänen asunnossaan on jälleen
vakoilijoita? Miehet ovat tulleet tänne vangitsemaan sinua. Joe oli
tänään Punaisessa Leijonassa juovuksissa, vaikka päivä ei olekaan
vielä sen pitemmälle kulunut. Hän sanoa tokaisi silloin jotakin
vakoilijoistakin, jolloin riensin ilmoittamaan sinulle."

"Joe ei ole ollenkaan syyllinen tähän tukalaan tilanteeseen, Robbie,
vaikka vakoilijat tahi keitä he Menevätkään ehkä maksavatkin hänelle
vähän alivakoilijan tehtävistä niin kauan kuin se on heidän etujensa
mukaista."

"Joe tahi ei, he aikovat kaikissa tapauksissa vangita sinut ensi
sopivassa tilaisuudessa. Ihmiset sanovat kaiken olevan hunningolla nyt,
maan ja lait, kun suuri Cromwell on kuollut. Eiköhän olisi parasta,
että poistuisit täältä jonnekin?"

"Olit kelpo toveri, Robbie, tullessasi varoittamaan minua, mutta en voi
poistua kotoani vielä. Isäni on ensin haudattava, ymmärrät kai sen."

"Aivan niin", sanoi Robbie muuttuneella äänellä. "Angus-raukka!"

Ralph katsoi tarkasti toveriinsa ajatellen hänen eilisiltaista
kysymystään ravintolassa.

"Sano minulle", kehoitti hän katsoen tutkivasti Robbieta silmiin,
"tiedätkö mitään vanhan Wilsonin kuolemasta."

Nuori laaksolainen näytti joutuvan hämilleen. Hän taivutti päänsä
kumaraan kuin hän ei olisi voinut sietää Ralphin katsetta.

"Kerro minulle kaikki, Robbie, sillä tiedän jo melkein koko totuuden."

"Ryöstin rahat", sanoi nuorukainen; "niin, tein sen, mutta heitin ne
puroon minuutin kuluttua."

"Kuinka se tapahtui, Robbie? Kerro se minulle."

Robbie seisoi vielä paikoillaan pää painuksissa ja raapi jalallaan
maata, kun hän sanoi:

"Juopottelin kovasti siihen aikaan, kuten tiedät. Olin juovuksissa
sinäkin iltana eikä minulla ollut penniäkään taskussani. Ollessani
matkalla ravintolasta kotiin kaaduin ojaan ja nukuin sinne. Heräsin
kuullessani parin miehen riitelevän. Tiedät, keitä he olivat. Vanha
Wilson heilutteli muudatta paperia päänsä yläpuolella nauraen ja
ivaillen. Silloin sieppasi toinen sen hänen kädestään. Wilson kirosi
hirveästi ja hyökkäsi toisen kimppuun. Kaikki tapahtui muutamassa
silmänräpäyksessä. Toinen antoi pienelle roistolle sellaisen lyönnin,
että roisto lensi päälleen tielle. Näin miehen ratsastavan pois ja
näin Simeon Stagginkin. Kun kaikki oli jälleen hiljaista, ryömin
esiin ojasta ja otin Wilsonin rahat; niin, otin ne, mutta heitin
ne seuraavaan puroon. Koskiessani häneen luulin hänen olevan vielä
hengissä. En ole juonut sen jälkeen enää niin kohtuuttomasti, Ralph,
enkä aio sitä tehdäkään."

"Et, Robbie, ja sinä kykenet paljon parempaankin."

Ralph ei sanonut enempää. He eivät puhuneet kumpikaan mitään pitkään
aikaan. Hiljaisuuden rikkoi vihdoin Robbie, joka ei voinut kestää sitä
kauempaa, vaan toisti jälleen: "Otin ne, mutta heitin ne seuraavaan
puroon."

Miesraukka näytti turvautuvan tähän viimeiseen tosiseikkaan kuin
se jossakin määrin olisi vähentänyt hänen rikoksensa suuruutta.
Hiljaisina katumushetkinään oli hän usein ajatellut sitä kuin jotakin
lieventävää asianhaaraa. Hän oli päättänyt parantaa tapansa äkkiä ja se
oli ollut tämän päätöksen ensi hedelmä. Huomatessaan, millaista osaa
hän oli näytellyt rikoksessa, hän selveni humalastaan ja käsitti, että
hänen ottamansa rahat muodostaisivat todistuksen häntä vastaan. Hän
heitti ne pois ja silloin jäi hänen mieltään kiusaamaan vain muisto
siitä, mitä hän todellakin oli aikonut tehdä, vaikka hän ei oikeastaan
ollut pannutkaan aikomustaan täytäntöön.

"Miksi et kertonut tästä tutkinnossa?" kysyi Ralph. "Olisit voinut
pelastaa Simeon Staggin. Vaikenitko senvuoksi, ettet tahtonut syyttää
isääni?"

"En voi sanoa tehneeni sitä siitäkään syystä, sillä tunsin olevani
itse rikollinen. Minusta tuntui aivan siltä kuin olisin ollut siihen
puoleksi syyllinen."

Nyt vaikenivat jälleen molemmat hetkiseksi.

"Robbie", sanoi Ralph vihdoin, "voisitko olla puhumatta tästä muille,
jos pyydän sinua?"

"En ole puhunut siitä vielä kellekään eikä minun ole pakko vastakaan
lörpötellä."

"Simkin vaikenee kyllä, jos pyydän. Tässä on kysymys äidistäni,
poikaseni; hän ei elä enää pitkää aikaa ja miksi siis murtaisimme hänen
mielensä. Hänen rakkaat vanhat hartiansa ovat jo tarpeeksi kumarassa
muutenkin."

"Lupaan sen sinulle, Ralph", sanoi Robbie. Hän oli kääntynyt puoleksi
syrjään ja puhui änkyttäen muistaessaan erään toisen äidin, jonka pää
oli saanut painua vielä syvempään ja jonka sydän oli ollut sairas
poikansa pahoista töistä. Nyt kasvoi jo ruoho hänen haudallaan.

"Silloin se on sovittu."

"Ralph, on jotakin, mistä minun olisi pitänyt puhua aikaisemmin, mutta
en ole uskaltanut, sillä kukapa olisi luottanut juopon sanoihin. Sillä
sellainen olin, Jumala minua auttakoon! Siitä ei sitäpaitsi olisi ollut
mitään hyötyä, ei ainakaan minun tietääkseni, enemmän vain harmia."

"Mitä on se?"

"Eikö Wilson sanottu löydetyn viidenkymmenen kyynärän päästä sillan
alapuolelta?"

"Kyllä. Hänet löydettiin tieltä viidenkymmenen kyynärän päässä sillasta
eteläänpäin."

"Mutta silloin kun poistuin hänen luotaan, oli hän yhtä kaukana sillan
pohjoispuolella. Olen aivan varma siitä, sillä selvenin kokonaan
katsellessani riitaa. Voisin vannoa sen taivaan nimessä, Ralph. Hän
lepäsi viidenkymmenen kyynärän päässä sillan toisella puolella pajasta
laskien."

"Ajattele tarkemmin asiaa, poikaseni, sillä puhut vakavista asioista."

"Olen ajatellut sitä jo liiaksikin. Se on kiusannut minua yöt päivät.
Vaikka koetankin sanoa itselleni, että olen erehtynyt, ei se hyödytä
mitään. Paikka oli varmasti viidenkymmenen kyynärän päässä sillasta
puron toisella puolella pajasta laskien, Ralph."

Laaksolainen näytti vakavalta. Sitten hänen kasvonsa kirkastuivat kuin
toivon säde olisi kiitänyt hänen lävitseen. Sim oli sanonut nojanneensa
sillan kaidepuuhun. Kaiken, mitä Angus oli tehnyt, oli täytynyt
tapahtua sen pohjoispuolella. Oliko sittenkin mahdollista, ettei Angus
ollut tappanutkaan Wilsonia lyönnillään?

"Sanoit äsken, että koskiessasi häneen luulit hänen olevan vielä
hengissä."

"Sanoin kyllä, sillä ajattelin silloin niin."

Simkin oli luullut samaa.

"Näitkö ketään muita liikkeellä sinä iltana?"

"En."

"Etkö kuullut askeliakaan?"

"En viimein muita kuin omani."

Siinä ei ollut mitään johtolankaa. Ralph pisti tietämättään kätensä
povitaskuunsa ja kosketti paperiin, jonka hän oli työntänyt sinne.
Ei, tässä ei ollut mitään toivoa. Varjo, joka oli himmentänyt hänen
taivaansa, oli pimittänyt sen ikuisiksi ajoiksi.

"Ehkä mies tointui niin paljon, että hän kykeni kävelemään sata metriä
ennen lopullista kaatumistaan. Ehkä hän koetti päästä kotiinsa."

"Mutta, Ralph, silloinhan hän olisi kulkenut aivan väärälle suunnalle."

"Olet oikeassa. Tämä on hyvin, hyvin kummallista, jos vain puhut
totta. Lepäsikö hän viidenkymmenen kyynärän päässä sillasta sen
pohjoispuolella?"

"Lepäsi."

Laaksolaiset jatkoivat matkaansa. He pääsivät jo kylään vievälle
tielle, kun pieni opettaja törmäsi heihin melkein ennenkuin he ehtivät
huomatakaan häntä.

"Ah, siinähän sinä vihdoinkin olet!" huohotti hän. "Ovatko he tulossa?"
kysyi Robbie Anderson hypäten turveaidalle nähdäkseen paremmin.

"Ovat." Pieni opettaja oli istuutunut muutamalle kivelle ja kuivasi nyt
otsaansa. Huoahdettuaan hän jatkoi:

"Sanon sinulle, herra miekkailija, että miksi et tappanut häntä
kunnollisesti silloin kun olit tilaisuudessa tekemään sen? Niin, miksi
et tappanut?" Monsey käänsi peukalonsa maata kohti katsoessaan Ralphia
silmiin.

"Tappanut! Kenen sitten?" Hän ei voinut olla hymyilemättä opettajan
naurettavalle olemukselle ja hänen liikkeelleen.

"Tuon Garthin, tuon ilkeän, roistomaisen ja pirullisen Joe Garthin!"

"En näe heitä", sanoi Robbie hypätessään jälleen tielle.

"Kyllä he sieltä pian tulevat, odotahan vain", sanoi Monsey ja ojentaen
kätensä Ralphia kohti hän huusi melkein hurjasti:

"Pakene, pakene, pakene!"

"Sallikaa minun ilmoittaa teille", huomautti Ralph hymyillen, "ettei
pakeneminen voi tulla kysymykseenkään, ja kysyä, miksi en saa jäädä
tähän paikoilleni, kunnes olette kertonut minulle kaiken."

"Elämäsi ei olle penninkään arvoinen, jos jäät tänne ja antaudut niiden
vangiksi. Voi tuota pirullista ja roistomaista Joe Garthia!"

Nähtävästi ei ollut olemassa mitään sellaista lisänimeä, joka olisi
paremmin sopinut Monseyn kiihkeän vihan esineeksi kuin hirviön oma nimi.

"Ystäväni", sanoi Ralph vakavammin, "on selvää, etten voi poistua
näiltä seuduilta ennen isäni hautaamista, ja yhtä selvää on, etten
saa olla läsnä hautajaisissa, jos jään tänne. Mutta avullanne voin
mahdollisesti suoriutua molemmista tahi ainakin olla suoriutuvinani."

"Selitä meille, kuinka, sillä en jaksa nyt ruveta ratkaisemaan
arvoituksia", sanoi Monsey. "Poistua vai eikö poistua, siinäpä se
kysymys juuri onkin."

"Voinko minä auttaa sinua?" kysyi Robbie vakavasti ja vaatimattomasti.

"Opettaja, teidän pitää palata takaisin Punaiseen Leijonaan."

"Tunnen sen paikan, sillä olen ollut siellä ennenkin. Entä sitten?"

"Kertokaa siellä, jos omatuntonne vain sen sallii, sillä tiedän miten
herkkä se on, että näitte minun menevän Lauvellenin yli Fairfieldiä
kohti. Puhukaa tyynesti, ei, kuiskatkaa se salaisuutena vanhan
Matthewin korvaan, niin muuta ei tarvitakaan."

"Minulla on ollut muutamia yhteisiä salaisuuksia sen patriarkan kanssa
ennenkin ja tunnin kuluessa ne ovat muuttuneet kaikkien yhteisiksi,
niin yhteiseksi kuin kasvavat sienet ja hänen sananlaskunsa."

"Robbie, hautajaiset on määrätty ylihuomiseksi kello kolmeksi
iltapäivällä. Silloin kirkkomaalla? --"

"Voi tuota Garthia, tuota pirullista Joe Garthia!"

"Silloin tuodaan ruumis Gosforthin kirkkomaalle", jatkoi Ralph. "Kierrä
talosta taloon sekä kaupungissa että laaksossa ja pyydä hyvissä ajoin
jokaista isäntää ja emäntää tulemaan Shoulthwaite Mossiin kello
yhdeksän aamulla. Tule sinne itsekin edustamaan perhettäni ja pidä
huolta siitä, että kaikkia vanhoja tapoja noudatetaan. Kirkkomaa on
parinkymmenen penikulman päässä rotkoisen vuoriston takana ja teidän
pitää kulkea sinne yleistä tietä."

"Styehead-solan kauttako?"

Ralph nyökäytti myöntävästi päätään. "Lähtekää matkalle kello
yhdentoista aikaan. Sitokaa arkku vanhan tamman selkään ja antakaa
pojan ratsastaa varsalla, jonka sidotte tammaan tullessanne suuren
solan suulle. Nuo miehet, nuo vakoilijat tahi poliisit, keitä he nyt
lienevätkään, väijyvät minua luonnollisesti talon läheisyydessä sinä
aamuna. Elleivät he näe minua isäni hautajaisissa, luulevat he tietysti
minun paenneen. Sinun pitää taluttaa tammaa, muista se, Robbie. Kun
olette päässeet solan päähän, tulee ehkä joku sijaasi tahi ei tule.
Ymmärrätkö?"

"Kyllä."

"Älä anna minkään rikkoa tätä suunnitelmaa, jonka olen selittänyt
sinulle. Jos unhotat jonkun pienen yksityiskohdankaan, voi kaikki mennä
myttyyn."

"Lupaan, etten anna minkään vaikuttaa asioiden kulkuun. Mutta
ajattelehan Willyä. Ellei hän suostuisikaan."

"Sano hänelle minun sitä toivovan, niin silloin hän kyllä suostuu."

Molemmat vaikenivat hetkiseksi.

"Robbie, päätöksesi, josta kerroit minulle äsken, on jalo. Voit kai
pysyäkin siinä?"

"Kyllä Jumalan avulla."

"Älä riko sitä ylihuomennakaan. Muistat kai vanhat tapanne, joiden
rikkomista joskus pidetään kunniakkaampana kuin niiden pitämistä, mutta
sinun pitää pysyä päätöksessäsi sinä päivänä, sillä kaikki riippuu
siitä. Tämä on kyllä hirveän uskallettua, mutta --"

Robbie ojensi kätensä Ralphille ja molemmat kookkaat laaksolaiset
katsoivat toisiaan vakavasti silmiin. Nuoremman miehen silmien ilme
oli pelottoman päättäväinen. Hänen päätöksensä oli jyrkkä ja hänen
rikoksensa oli pelastanut hänet.

"Tämä riittää", sanoi Ralph. Hän oli tyytyväinen.

"Mutta tehän nukutte, nukutte!" huudahti pieni opettaja.

Edellisen keskustelun aikana hän oli juoksennellut tiellä edestakaisin,
kiivennyt aidalle ja hypännyt maahan jälleen, ja kohottanut silloin
tällöin kätensä kulmilleen suojellakseen silmiään takaapäin
puhaltavalta tuulelta, samalla kun hän oli pitänyt silmällä odotettua
vihollista.

"Te nukutte, nukutte, ja tuo Garth, tuo pirullinen Garth, joka on
ilkeätäkin ilkeämpi, tulee --"

"Ja nyt me eroamme ainakin lyhyeksi ajaksi", sanoi Ralph. "Lausun
jäähyväiset teille molemmille." Sanottuaan sen hän poistui samaa tietä
kuin oli tullutkin.

Monsey ja Robbie ehtivät kävellä vain muutamia askelia toiselle
suunnalle, kun pieni opettaja pysähtyi ja kääntyen ympäri huusi kovasti:

"Niin, kyllä tiedän, Leijona! Olen ollut siellä ennenkin. Kuiskaan
vanhalle Matthewille, että olet poistunut."

Robbie laski kätensä Monseyn olalle ja käänsi hänet ympäri. Ralph ei
kuullut sen enempää.



IX.

RIKOKSEN VARJO.


    Viime yönä rukoilin ääneen
    huolissani ja tuskissani.

                       Coleridge.

Yö oli jo pitkälle kulunut eikä Ralph ollut vielä palannut
Shoulthwaiteen. Matthew Branthwaiten poistumisestakin oli jo kulunut
kolme tuntia. Rouva Ray istui vielä turvevalkean ääressä ja katseli
vaieten tuleen. Rotha istui hänen vieressään ja Willy lepäsi takan
viereen siirretyllä lavitsalla. Kaikki odottivat askelia, joita ei
milloinkaan kuulunut.

Vanha kello käydä raksutti yhä kovemmin ja sirkkain tasainen
sirkutus tuntui käyvän yhä tuskallisemman äänekkääksi. Tuuli humisi
lehdettömissä puissa ulkona ja kun tyyntyvä myrsky hetkiseksi hiljeni,
kantautui sisällä istuvien korviin vesiputouksen kohinakin. Mikähän
Ralphia viivytti? Ei ollut mitään tavatonta, että hän oli ulkona
aamuvarhaisesta hämäriin, mutta nyt näyttivät kellon osoittimet jo
melkein yhtätoista eikä häntä vieläkään kuulunut tulevaksi. Tämän yön
jos minkään olisi hän tietysti halunnut mielellään viettää kotonaan.

Aikaisemmin illalla oli Rotha keksinyt jonkun verukkeen mennäkseen
jollekin asialle naapuriin ja siellä oli hänelle kerrottu Ralphin
ratsastaneen heti puolenpäivän jälkeen Styeheadin kautta Wastdaleen.
Kun hän palattuaan kertoi sen Mossissa, näytti vanha emäntä tyyntyvän.

"Hän ajattelee kaikkea", oli hän sanonut. Koko päivän oli hän toivonut,
että Angus ehkä voidaan haudata vuorien toisella puolella sijaitsevaan
Gosforthiin. Sen vanhassa kirkkomaassa lepäsivät hänen isänsä ja
äitinsä ja kaikki hänen muutkin sukulaisensa. Noille ylätasangoille,
jotka sijaitsevat Wastdalen autioiden rantojen takana, oli matkaa
parikymmentä penikulmaa. Sitä matkaa ei voitaisi suorittaa edestakaisin
vähemmässä kuin viidessä tunnissa. Mutta kun nyt oli ehditty jo laskea
kaksi kertaa viisi tuntia eikä Ralph ollut vielä palannut, eivät vanhan
talon asukkaat voineet enää hillitä levottomuuttaan. Heidän siinä
jännittyneinä odottaessaan tuntui heistä kuin kello olisi raksuttanut
kovemmin kuin ennen, sirkat sirkuttaneet riemuitsevammin, tuuli ulvonut
kimakammin ja putous kohissut kovemmin. Mutta ei mikään mieluisampi
ääni rikkonut hiljaisuutta.

Vihdoin Willy nousi ja otti hattunsa. Hän aikoi mennä kapean polun
ja päätien risteykseen odottamaan Ralphia. Hän olisi mennyt sinne jo
ennenkin, mutta kuljeskeleminen niiden puiden varjossa pimeällä, joiden
juurelle hänen isänsä eilen illalla oli pudonnut, oli peloittanut häntä
niin, ettei hän ollut uskaltanut. Mutta nyt hän tukahdutti pelkonsa ja
läksi matkalle.

Myöhäinen täysikuu oli noussut ja loisti kirkkaasti. Sykkivin sydämin
sivuutti hän kauhistuttavan paikan ja pääsi sen taakse viertotielle,
mutta ei kuullut ollenkaan hevosen kavioiden kapsetta. Sen sijaan
kuuli hän askelia ja meni niitä kohti. Pari miestä meni aivan hänen
sivuitseen, mutta ei kumpikaan niistä ollut Ralph. He eivät vastanneet
hänen tervehdykseensäkään, kun hän paikkakunnan tavan mukaan sanoi
heille: "Hyvää iltaa!" Miehet olivat outoja ja katsoivat häneen
tarkasti, melkeinpä epäilevästi, kävellessään hänen ohitseen.

Willy kulki vähän kauemmaksi ja palasi sitten takaisin. Päästyään
taloon vievälle kujalle näki hän miehet jälleen. Nytkin katsoivat he
häntä tarkasti kasvoihin. Peloissaan puhutteli hän heitä, mutta he
menivät taasen hänen ohitseen vastaamatta. Kun Willy kääntyi kotiin
päin, selveni hänelle totuus, että nuo molemmat miehet olivat syypäät
Ralphin poissaoloon. Hän tiesi tarpeeksi hyvin maailman tapahtumat
ymmärtääkseen, että veljen paljas osanottokin parlamentin sotaan
vuosia sitten voi ehkä vieläkin aiheuttaa hänelle ikävyyksiä. Näytti
aivan varmalta, että Wythburnin Manorin herra hirtetään. Vain Ralphin
vähäpätöisyys ja mitätön yhteiskunnallinen asema olivat suojelleet
häntä tähän saakka.

Kun Willy palasi takaisin keittiöön, voitiin hänen kasvoistaan
nähdä, että Ralphin olemassaolo oli muistettu ja että häntä ajettiin
takaa. Hänen äitinsä ymmärsi hänen huolistaan vain sen, että hän oli
pahoillaan veljensä viipymisestä, ja käänsikin katseensa heti hänen
kasvoistaan takaisin tuleen, joka nyt hitaasti oli sammumaisillaan
takassa. Rotha sitävastoin käsitti paremmin Willyn hermostuneisuuden
ja kummalliset sanat. Tilanne alkoi jo näyttää hänestäkin melkein
toivottomalta. Mitä tulisikaan koko tästä taloudesta, jos viimeinenkin
voimakas tuki vietäisiin pois nyt, kun vanha isäntäkin lepäsi kuolleena
ullakolla? Sitten hän muisteli omaa isäänsä. Mihin hänkin joutuisi?
Missä hän mahtoi ollakaan tänä yönä? Mutta uhkaavan onnettomuuden
aiheuttama tunne lisäsi kuitenkin hänen voimiaan. Hän nousi ja
laski kätensä Willyn käsivarrelle, kun Willy käveli edestakaisin
maalattialla, sillä Willyn heikkouden vaikuttama tuskin selitettävä
tunne kiinnitti hänet yhä läheisemmästi Willyyn.

"Nyt sieltä on tulossa joku", sanoi Willy kiihkeästi -- hänen kuulonsa
oli käynyt melkein kiusallisen herkäksi. "Kuulin jonkun tulevan pihaan
takaportista."

Ralph sieltä vihdoinkin saapui. Hän oli laskeutunut vuorilta putouksen
vierustaa ja tullut taloon takaportista. Kaikki hengittivät tyynemmin.

"Jumala sinua siunatkoon!" sanoi rouva Ray.

"Olette varmaankin olleet hyvin levottomia vuokseni. Menettelin
kehnosti antaessani teidän odottaa näin kauan", sanoi hän nähtävästi
ponnistaen, koettaessaan käyttäytyä entiseen tapaansa.

"Otaksun, ettet ole voinut sille mitään, poikaseni", sanoi rouva Ray.
Tyyntyneenä ja iloiten Ralphin palaamisesta hääräsi hän ahkerasti
valmistaessaan Ralphille illallista.

"En kyllä", vastasi Ralph. "Käväisin Gosforthissa ja sinne on pitkä
matka. Lainasin Jacksonin ponin Armbothilta. Miten jylhää seutua se
onkaan! Styeheadissä raivosi todellinen myrsky. Siellä oli ikävät
oltavat tällaisena päivänä, äiti. Jaksoin tuskin hillitä hevostani."

"En sitä ihmettelekään, Ralph. Mutta katso, täällä on puurosi valmiina.
Syö nyt, sillä olet kai melkein nälkään kuolemaisillasi."

"Eikö mitä. Poikkesin sivumennessäni Broom Hilliin."

"Mutta miksi tulit kotiin takaportista, rakas Ralph? Etkö kulkenutkaan
tavallista polkua?"

"Kävelin alemman niityn kautta nähdäkseni, onko siellä kaikki kunnossa,
ja sieltähän pääsee suorinta tietä kotiin seuraamalla kukkulan juurta."

Willy ja Rotha katsahtivat samanaikaisesti Ralphiin kuullessaan hänen
sanansa, mutta he eivät huomanneet hänen kasvoissaan, äänessään eivätkä
käytöksessään mitään, mistä he olisivat voineet päättää, koettaako hän
sanoillaan salata totuutta.

"Mutta kas, kuinka myöhäinen nyt onkaan!" sanoi hän, kun kello löi
kahtatoista. "Eiköhän liene parasta, että me kaikki menemme nyt
nukkumaan."

"Minun luullakseni on ainakin pakko", sanoi rouva Ray poistuen
Rothan kanssa keittiöstä. Willykin seurasi heitä hetkisen kuluttua
jättäen Ralphin syömään illallistaan. Laddie, joka oli tullut
keittiöön isäntänsä seurassa, lepäsi kytevän valkean ääressä, ja
sittenkuin sen isäntä oli lopettanut ateriansa, sai sekin runsaan
osansa vaatimattomasta illallisesta. Vihdoin Ralph nousi ja ottaen
hattunsa ja sauvansa meni tyynesti veljensä huoneeseen. Willy oli jo
vuoteessa, mutta hänen kynttilässään oli vielä tuli. Istuutuen vanhalle
tammiarkulle oven viereen sanoi Ralph:

"Lähden ehkä matkoihini aamulla ennen sinun heräämistäsi, mutta kaikki
saadaan kuitenkin tehdyksi hyvään aikaan. Hautajaiset ovat ylihuomenna.
Robbie Anderson pitää huolta kaikesta."

"Robbie Andersonko?" huudahti Willy hämmästyneenä.

"Tiedäthän laaksossa vahastaan olevan tapana, että joku perheen ystävä
pitää huolta kaikista tällaisista asioista."

"Niin kyllä, mutta miksi valitsit juuri Robbie Andersonin?"

"Voitte luottaa häneen ehdottomasti", vastasi Ralph.

"Kuulen nyt ensi kerran, että hän voi pitää huolta itsestään", sanoi
Willy.

"Olet oikeassa, mutta olen tyytyväinen Robbiehin. Sinun ei tarvitse
pelätä mitään. Robbie on luullakseni kokonaan muuttunut."

"Muuttunut todellakin, Ralph, jos uskallat uskoa hänelle tehtävän, jota
ei perheen parhain ystäväkään voi liian hyvin toimittaa."

"Mutta Robbie tekee sen yhtä hyvin kuin joku toinenkin, vieläpä
paremminkin. Tiedäthän, Willy, minun aina pitäneen enimmän eksyneistä
lampaista. Saatuani sellaisen takaisin kuvittelen jollakin tavoin sen
olevan parhaimman koko katraasta."

"Kunpa tämäkin eksynyt lammas todistaisi kummallisen luulosi oikeaksi,
rakas veli."

"Rotha pitää kyllä huolta täällä kotona esiintyvistä tehtävistä", sanoi
Ralph nousten mennäkseen.

"Ralph", sanoi Willy, "tiedätkö, että minä --" Hän änkytti ja aloitti
jälleen nähtävästi aivan toisesta asiasta. "Oletko käynyt tuolla tänä
iltana?" Hän nyökäytti päätään huonetta kohti, jossa heidän isänsä
maalliset jäännökset lepäsivät. "En, oletko sinä?"

"En, sillä en uskalla mennä sinne ja vaikka uskaltaisinkin, en
sittenkään menisi. Haluan muistella häntä sellaisena kuin hän oli
eläessään keskuudessamme ja vain silmäys hänen kuolleisiin kasvoihinsa
haihduttaisi sen muiston ikuisiksi ajoiksi."

Ralph ei ymmärtänyt sitä. Hänen luonteessaan ei ollut sellaista kieltä,
joka olisi värähdellyt tällaisista tunteista, mutta hän ei vastannut
mitään.

"Ralph", jatkoi Willy, "tiedätkö minun luulevan, että Rotha --
ajattelen melkein -- etkö luule Rothan pitävän vähän minusta?"

Ralphin kasvot värähtivät melkein huomattavasti mutta sitten hän
vastasi hymyillen kummallisesti "Luuletko todellakin hänen rakastuneen
sinuun, veikko?"

"Kyllä. Olen siitä melkein varma."

Ralph oli istuutunut jälleen tammiarkun kannelle Juuri lausutut
änkyttävät sanat olivat järkyttäneet häntä sydänjuuria myöten.
Piiloutuneena sinne niin syvälle, ettei hän ollut tiennyt sitä
itsekään, oli siellä uinunut jo kuukausia sellainen voimakas rakkaus,
jota ainoastaan jalot sydämet voivat tuntea. Silmänräpäyksen kuluessa
hän oli keksinyt sen ja oppinut ymmärtämään sen merkityksen. Niin,
hän oli todellakin rakastanut tuota tyttöä ja rakasti häntä vieläkin.
Kun hän puhui jälleen, kuulosti hänen äänensä aivan soinnuttomalta ja
tuntui purkautuvan esille hänen rintansa syvimmistä komeroista.

"Entä sinä itse, Willy?" kysyi hän.

"Minäkin rakastan häntä luullakseni."

Kuinka varma olikaan toinen veli täydellisemmästä tunteesta kuin
vakuuttavimmillakaan sanoilla voidaan ilmaista! Ralph istui hiljaa
paikoillaan hetkisen, kuten hänen tapansa oli ollessaan jonkun
voimakkaan tunteen vallassa. Hän taivutti päätään suunnaten katseensa
lattiaan, samalla kun hän sisimmässään taisteli ankaran taistelun.
Tunnustaisiko hän heti oman rakkautensa? Rakkaus vastasi tähän
kysymykseen myöntävästi, sillä rakkaus on yläpuolella kaikkien
sukulaisuussuhteiden ja veren vaatimusten. Mutta uhrautuvan luonteen
monet kielet vastasivat kieltävästi. Ellei tämä ollut oikein, menee
se myttyyn itsestään, mutta jos se on oikein, oli taisteleminen sitä
vastaan aivan hyödytöntä. Hänen sisällinen kamppailunsa päättyi pian
hänen uhrautuvaisen luonteensa voittoon. Mutta mihin hintaan, mihin
äärettömään hintaan!

"Ja sitten meidän pitää ajatella hänen isäänsä", lisäsi Willy. "Minua
hieman peloittaa sellainen sukulaisuus. Veressä voi olla jotakin vikaa,
sitä voidaan ainakin pelätä ja --"

"Sinun ei tarvitse olla ollenkaan huolissasi, että Rotha on perinyt
joitakin huonoja ominaisuuksia isältään, Simeon Staggilta. Sim on
viaton mies."

"Niin sinä sanot, niin sinä sanot ja toivokaamme asian olevankin niin.
Minua oikein kauhistuttaa ajatus mennä naimisiin murhaajan tyttären
kanssa."

"Rotha on yhtä vapaa rikoksen aiheuttamasta häpeästä kuin sinäkin. Hän
on jalo tyttö ja sinun ja jokaisen muun miehen arvoinen huolimatta
siitä, millainen hänen isänsä on", sanoi Ralph.

"Niin, niin, tiedän sen ja luulin sinun sanovankin niin. Olen iloinen,
Ralph, en voi sanoakaan sinulle, kuinka iloinen olen kuullessani sinun
sanovan niin. Ja jos olen oikeassa luulossani, että Rotha todellakin
rakastaa minua, tiedän sinun iloitsevan siitä yhtä paljon kuin minäkin."

Ralphin kasvot värähtelivät hieman, mutta hän nyökäytti päätään ja
hymyili.

"Mutta enhän minä voi ajatella sitä vielä pitkään aikaan", jatkoi
Willy. "Tämän kauhistuttavan tapauksen on pakko karkoittaa sellaiset
ajatukset mielestä vuosikausiksi."

Willy näytti kuitenkin olevan onnellinen ajatellessaan tätä
suunnitelmaa, vaikka sen toteutuminen ei ollutkaan varma. Ralph veti
syvään henkeään katsellessaan veljensä kirkastuneita kasvoja. Hänen oli
pakko haudata oman sydämensä salaisuus sinne ikuisiksi ajoiksi. Niin,
hän oli sen jo päättänytkin. Hän ei milloinkaan ryhtyisi pimentämään
sitä tulevaisuutta, mikä kuvastui noista loistavista silmistä. Mutta
tämä hetki oli siitä huolimatta hyvin tuskallinen, sillä hän sai nyt
olla läsnä sielunsa voimakkaimman tunteen hautajaisissa. Vihdoin hän
nousi ja avasi oven.

"Hyvää yötä ja Jumala sinua siunatkoon!" sanoi hän käheästi.

"Viivy vielä hetkinen, Ralph. Näitkö tullessasi tiellä paria
tuntematonta miestä? Ah, nythän minä muistankin, että tulit kotiin
takaportista."

"Miehet ovat Joe Garthin ystäviä", vastasi Ralph sulkien oven
mennessään.

Tultuaan omaan huoneeseensa hän istuutui muutamiksi minuuteiksi
vuoteensa reunalle. Millaiset tunteet häntä nyt järkyttivätkään! Hän
tiesi sitä tuskin itsekään, mutta hänen sydämensä tuntui toivottomalta.
Hänen elämänsä näytti menettäneen toivonsa tahi toivolla ei ollut
ehkä enää mitään toivomista. Eikä hän vielä kuitenkaan ollut kokenut
pahinta. Jokin hirveä aavistus vielä kovemmasta kohtalosta näytti
painavan hänen mieltään.

Noustuaan riisui hän kenkänsä ja veti jalkaansa tukevammat saappaat.
Sitten pauloitti hän lujasti nahkaiset säärystimensä ja ottaen oven
takaa esille paksun nutun hän heitti sen käsivarrelleen. Kaikki nämä
tehtävät suoritti hän kuutamossa.

Hiipien hiljaa vanhaa narahtelevaa käytävää siihen huoneeseen, jossa
hänen isänsä lepäsi, hän avasi oven ja meni sisään. Takassa savusi
suuri turvepaakku ja sen lämmin hehku sekoittui kuutamon kylmään
sineen. Kuinka tulvillaan huone nyt tuntuikaan olevan menneiden vuosien
tuntua! Vaalennut olkikatto näkyi selvästi jykevien kattoparrujen
välitse. Mustalle tammilattialle oli levitetty lampaannahkoja.
Ralph meni takan luo ja pysähtyi muutamalle nahalle nojautuessaan
uuninreunaan. Kuinka hiljaista ja synkkää siellä olikaan!

Huone oli koko talon levyinen ja sen kummassakin päässä oli ikkuna.
Kuu, joka näkyi julkipuolen ikkunasta, valaisi vuoteen toista päätä.
Ralph oli tullut sanomaan viimeiset jäähyväisensä siinä lepäävälle
miehelle. Tässä huoneessa hän oli itsekin kerran syntynyt. Ehkä hän ei
milloinkaan enää tulisi astumaan sen kynnyksen yli.

Kuinka tuo voimakas mies nyt näyttikään avuttomalta! Kaikista
hänen ylpeistä voimistaan oli vain jäljellä tämä. "Ylpeät pitää
nöyryytettämän ja röyhkeät masennettaman." Niin, mitä todellakaan on
ihminen, joka hengittää sieraintensa kautta!

Kuunvalo hiipi hitaasti vuoteen pääpuolta kohti. Siinä lepäävä mies
oli yhtä hiljaa kuin se salaisuuskin, jota hän ei ollut milloinkaan
ilmaissut kuurolle pielukselleenkaan. Oliko tämä salaisuus kapinoinut
sydämessä, joka tiesi kunniakkaan toimintansa jo loppuneen. Ah, kuinka
totta se onkaan, että omatunto on kuin tuhat miekkaa! Vaikka häntä
vastaan ei ollutkaan muita todistajia kuin hän itse, niin minne hän
sittenkään olisi voinut paeta syytöstä, joka poltti hänen rintaansa
kuin tuli? Kahleet ja vankilat eivät olisi voineet puhua niin tälle
voimakkaalle miehelle kuin hänen ainutlaatuisen sydämensä kamala ääni.
Kuinka omantunnonvaivat olivat mahtaneet jäytääkään tuota sydäntä, ja
kuinka tarkasti hän nuo hetket oli mahtanut laskeakaan! Kuinka tämä
yksi ainoa verinen teko oli mahtanut haihduttaa hänen mielestään kaikki
entiset iloiset muistot! Mutta salaiset sieluntuskat olivat vihdoin
loppuneet, loppuneet kokonaan.

Kuunvalo oli nyt siirtynyt vuoteen toiseen päähän. Se hopeoi
pieluksella lepäävät harmaat hiukset. Ralph meni vuoteen viereen ja
veti peitteen pois kuolleen kasvoilta. Olivatko ne muuttuneet sen
jälkeen kuin hän viimeksi oli niitä katsellut? Eilen olivat ne vielä
olleet hänen isänsä kasvot: oliko rikos lyönyt niihin nyt leimansa?
Kuinka tuon kauhistuttavan hetken näkyvä harhakuva oli mahtanut usein
näyttäytyäkään noille silmille! Kuinka ankarasti kohtalo oli mahtanut
rypistääkään otsaansa noille piirteille! Ja kuitenkin olivat ne
vieläkin hänen isänsä kasvot.

Entä sitten isän viimeinen suuri tilinteko? Kuka voi sanoa, millaisen
tuomion välittäjä viimein julistaisi? Oliko hän, joka lepäsi tuossa,
hänen isänsä, ottanut tämän syyllisyyden ja omantunnon tuskien kuorman
niskoilleen rakkaudesta häneen, poikaansa? Oliko hän poistunut vielä
ankaramman tuomioistuimen tuomittavaksi ja tehnyt kaiken tämän
rakkaudesta perilliseensä?? Miten kovalta tuntuikaan, ettei hän ollut
saanut tietää tätä ennenkuin nyt, kun oli liian myöhäistä tarttua hänen
käteensä ja katsoa häntä silmiin! Ja vieläpä nyt, kun hän tietämättään
oli kiduttanut häntä sadoilla julmilla sanoilla.

Ralph muisti, miten hän kuukausia sitten oli puhunut isänsä kuullen
katkerasti siitä miehestä, joka sallii ihmisten syyttää Simeon Staggia
murhasta, johon Sim oli aivan syytön. Ja murha olikin tehty hänen oman
henkensä pelastamiseksi, tyhmästi ja ajattelemattomasti kylläkin, mutta
kuitenkin hänen, Ralphin, hengen pelastamiseksi.

Ralph laskeutui polvilleen vuoteen viereen. Millainen muuri kuolleen
ja hänen välillään oli ollutkaan, kun ei toinen elämänsä aikana ollut
milloinkaan paljastanut tunteitaan toiselle? Tuollainen ilmaiseminen
ei nyt enää voinut tulla kysymykseenkään, mutta kaikkihan voitiin nyt
nähdä niin selvästi kuin kuvastimessa.

"Ah, isäni!" huudahti Ralph kätkien kasvonsa käsiinsä, "kunpa
kyyneleeni voisivat polttaa pois syntisi!"

Sitten oli hän jälleen kuulevinaan kuiskattavan noita vanhoja sanoja:

"Ylpeät pitää nöyryytettämän ja röyhkeät masennettaman."

Hän oli kauan polvillaan isänsä vuoteen vieressä ja kun hän vihdoin
nousi, oli hän tyynempi, vaikka hänen sydämensä tuntuikin raskaammalta.

"Jumalan viha on varmasti kohdistunut minuun", mumisi hän, sillä hämärää
arvoitusta ei voitu muuten selittää. "Hän on mennyt tuomiolle ei
rikokseni, vaan kohtaloni kuorma niskoillaan."

Hän meni takan luo ja kohenteli turvepalasia, jotka leimahtivat
palaaman hetkiseksi. Sitten hän otti taskustaan paperin, joka oli
pudonnut isän povesta, ja katseli sitä kauan heikossa valossa. Se
oli melkein ainoa isän rikoksen todistaja ja se oli hävitettävä. Hän
vei sen lähelle liekkejä, mutta vetäisikin kätensä pois miettiäkseen
vielä kerran tarkemmin asiaa. Sitten hän muisti suruun vaipuneen
äitiraukkansa ja näytti tekevän päätöksensä. Hänen oli pakko polttaa
tämä todiste isää vastaan ja hävittää sen tumma varjo käsissään. Kunpa
hän yhtä helposti voisi murskata uhkaavan tuomion varjonkin ja yhtä
täydellisesti poistaa tulevassa maailmassa tehtävän tilin aiheuttaman
pelon!

Hänen kädessään oleva paperi oli koskettanut lepattavia liekkejä.
Se oli jo syttynyt, mutta hän veti sen vielä kerran pois ja musersi
palavan nurkan tuhkaksi käsissään.

Ei, hän ei saanut sittenkään tuhota sitä. Hän muisti, kuinka Rotha
oli kumartunut isänsä tajuttoman ruumiin yli kylän ravintolassa
ja huutanut: "Sano heille, ettei se ole totta!" Kuka voi sanoa,
millaiseksi hyödyksi tämä paperi vielä voi olla hänelle ja hänen
isälleen?

Ralph työnsi hiiltyneen ja rypistyneen vangitsemismääräyksen yllään
olevan takkinsa povitaskuun.

Palava paperi oli hetkiseksi valaissut huoneen kokonaan. Kun viimeinen
liekki oli sammunut ja palaneen nurkan tuhka oli vielä hänen kädessään,
käveli Ralph julkipuolen ikkunaan ja katsoi pihalle, kaikki oli
hiljaista, ainoastaan tuuli humisi. Kuinka mustilta näyttivätkään
laakson toiselta puolen kohoavan Castle Rockin jyrkät rinteet
kuutamossa!

Kääntyen jälleen vuoteeseen päin peitti Ralph ruumiin kasvot ja sanoi:

"Kuolema on armeliain. Kuinka olisin voinut katsoa häntä kasvoihinkaan,
jos hän olisi ollut vielä hengissä?"

Ja jälleen juolahtivat hänen mieleensä nuo vanhat sanat:

"Ylpeät pitää nöyryytettämän ja röyhkeät masennettaman."

Sitten hän meni, toisen ikkunan luo ja aukaisi sen varovasti. Siitä
voitiin katsella kedolle ja Shoulthwaiten putoukselle päin. Sen alla
sijaitsevan matalan kuistin katto ulottui melkein maahan asti. Hän
laskeutui hiljaa sille ja pysähtyi hetkiseksi sille lankeavaan varjoon.

Hänen piti luoda nyt viimeinen silmäys ympärilleen ja sanoa viimeiset
jäähyväiset. Vastakkaisesta ikkunasta tulviva kuunvalo valaisi vielä
kuolleen hopeanharmaita hapsia. Tuuli puhalsi kovasti ja tunkeutui
huoneeseen avonaisesta ikkunasta heilutellen kuolleen kasvoille
levitettyä liinaa. Ralph työnsi ikkunan kiinni ja hetkisen kuluttua oli
hän jo poistunut.



X.

MATTHEW BRANTHWAITE NOLAA PAPIN.


Shoulthwaite Mossin asukkaat olivat varhain liikkeellä Angus Rayn
hautaamispäivänä. Matthew Branthwaiten vaimo ja tytär olivat jo
auringonnoususta saakka työskennelleet ahkerasti vanhan talon
keittiössä.

Rouva Branthwaite oli hento pieni nainen, jonka kukoistusajasta oli jo
kulunut kauan aikaa. Hänen silmissään, joiden ympärille syvät rypyt
olivat uurtaneet vakonsa, oli aina kaniinin arka katse ja ne sopivat
mainiosti sellaiselle vanhalle hyvälle ihmiselle, joka aina näytti
taistelevan sitä vakaumusta vastaan, että hän teki kaikki työnsä
hullusti.

Hänen tyttärensä Liisa oli sievä noin kahdeksantoistavuotias tyttö,
jolla oli mitä sinisimmät silmät, pyöreimmät posket ja hilpein ääni
maailmassa. He olivat lähteneet kotoaan jo aamuhämärissä joutuakseen
ajoissa valmistamaan hautajaisaamiaista kaikille vieraiksi kutsutuille
laaksolaisille. Se oli syötävä ennenkuin muutamat heistä lähtisivät
pitkälle matkalleen vuorten yli.

Edellinen päivä oli ollut niin sanottu "naulaamispäivä", mikä nimitys
vihjaisi Wythburnin puusepän, Abraham Strongin, viimeiseen tehtävään.
Sen päivän illalla oli kaikkien naapurivaimojen tapana kokoiltua
surutaloon lohduttamaan kuolleen omaisia parhaan taitonsa mukaan
ja syömään runsaasti makeaa lihalientä, rusinoilla ja sokerilla
maustettua keittoa, jota oli tapana tarjoilla sellaisissa surullisissa
tilaisuuksissa.

Noudattaen vanhaa tapaa kokoutuivat laakson arvokkaimmat isännät
naulaamispäivän jälkeisenä aamuna kello yhdeksän surutaloon; ja
auttaakseen Rothaa kaikkien näiden ihmisten tarpeiden tyydyttämisessä
oli vanha rouva Branthwaite tyttärineen tullut sinne. Pitkä tammipöytä
oli siirrettävä seinän vierestä ikkunan luota keskelle lattiaa. Robbie
Anderson oli tullut jo varhain aamulla Mossiin auttamaan naisia sen
muuttamisessa. Tuhlattuaan lihastensa voiman tämän raskaan huonekalun
siirtämiseen ja sijoitettuaan pitkät lavitsat sen sivuille ja tuoleja
sen päihin meni hän talliin harjaamaan hevosta ja katsomaan, että se
varustettiin pitkän matkan mukaiseen tarpeeksi terävään kenkään.

Keittiössä suoritettaviin tehtäviin kului pari tuntia, minkä ajan
rouva Ray ja Willy istuivat eräässä yläkerran huoneessa. Rotha oli
selittänyt äidille syyn Ralphin poissaoloon saatuaan sen ensin kuulla
Robbie Andersonilta. Vanhus oli mukautunut tähän välttämättömyyteen
luonteenomaisella alistuvaisuudellaan, sillä hän tiesi, että se,
minkä Ralph otaksui parhaimmaksi, olikin parasta. Hän ei aavistanut
minkäänlaista uhkaavaa onnettomuutta.

Willy sitävastoin oli tullut hyvin levottomaksi. Kun hän aamulla heidän
yöllisen keskustelunsa jälkeen oli mennyt veljensä huoneeseen, oli hän
heti selvästi nähnyt, ettei vuoteessa oltu maattu. Nuo Joe Garthin
molemmat ystävät, joista Ralph oli puhunut niin välinpitämättömästi,
olivat kuitenkin karkoittaneet hänet kotoaan yön pimeyteen. Sitten hän
sai kuulla Rothan selityksen.

Hänen pahimmat aavistuksensa olivat toteutuneet. Oliko mahdollista,
että Ralph voi pelastua niiden vehkeiltä, jotka jo olivat onnistuneet
pyydystämään Wythburnin lordinkin verkkoihinsa? Jokainen, joka oli
taistellut parlamentin hyvin harjoitetuissa joukoissa, oli nyt joutunut
jokaisen sellaisen henkilön mielivallan alaiseksi, joka kostaakseen
kokemansa vääryydet rupesi hänen ilmiantajakseen.

Molemmat muukalaiset olivat näyttäytyneet kaupungissa edellisenä
päivänä Heidän aikomuksensa oli nähtävästi jäädä sinne niin pitkäksi
ajaksi, kunnes aika todistaisi sen huhun oikeaksi, että Ralph oli
poistunut seudulta paetakseen heitä. Seppä oli kerskaillut lasinsa
äärensä Punaisessa Leijonassa, että Wilfrey Lawson, Carlislen
poliisikunnasta, tulee vangitsemaan Ralphin lyhyemmässä ajassa kuin
viikossa. Robbie Anderson oli kuullut sen ja kertonut sen Mossissa.
Robbie sanoi tietävänsä asian paremmin ja uskaltavansa nauraa
sellaisille otaksumisille. Willy ei ollut niin herkkäuskoinen Hän
luuli, että hänen parempi kasvatuksensa ja senvuoksi sellaisten
hallitusvaltaa vastaan suunnattujen taistelujen historian
perinpohjaisempi tuntemus oikeuttivat hänen pelkonsa. Hän istui
yläkerrassa äitinsä luona sillä aikaa kuin alakerrassa näin puuhattiin,
ymmärtäen nähtävästi täydellisesti, että hänen velvollisuutensa oli
lohduttaa äitiä. Mutta hän menetteli siinä niin omituisesti, että
vanhus katsoi häneen silloin tällöin suurin silmin, joiden ilmeestä
voitiin huomata, että poika koetti saada hänen hitaamman järkensä
näkemään satoja vaaroja ja satoja erilaisia suruja, joita hän ei voinut
huomata eikä ymmärtää.

Wythburnin arvokkaimmat isännät, alkoivat saapua siinä yhdeksän
korvissa. Ne, jotka aikoivat saattaa vanhaa naapuriaan hänen
viimeisellä matkallaan Gosforthin kirkkomaahan, tulivat ratsastaen
vuoristoponeilla, joiden selästä he laskeutuivat pihalla taluttaen
ne sitten erääseen tyhjään latoon. Mutta useimmat tulivat jalan
ja heidän joukostaan aikoi moni seurata saattoa Armboth Fellin
korkeimmalle huipulle ja palata sitten takaisin vaivautumatta
tuolle kolmattakymmentä penikulmaa pitkälle vaikeasti kuljettavalle
taipaleelle, joka erotti laakson rannikon tasangon kirkkomaasta.

Matthew Branthwaite oli ensimmäisten tulijoiden joukossa. Vanha kutoja
oli pukeutunut parhaimpaan juhlapukuunsa, jota hän tavallisesti
käytti vain niin sanottuina "kirkkopyhinä". Heitettyään nyt syrjään
jokapäiväisen kuluneen tummanruskean nuttunsa tämän komeuden tieltä
tuntui hän sen johdosta käyneen muutenkin juhlallisemmaksi. Huolimatta
tilanteen vakavuudesta näytti hän silloin tällöin olevan halukas
lausumaan jonkun sananlaskun, joka ei sopinut ollenkaan hautajaisiin.
Kun hän tullessaan keittiöön näki kaikki ne suurenmoiset valmistukset,
joihin oli ryhdytty vieraiden kestittämiseksi, ilmaisi hän todellakin
tarkoituksensa auttaa juhlallisuuksissa samalla tapaa kuin vanha
kunnianarvoisa peukaloinenkin, joka huusi: "Minä autan!" pudottaessaan
vesitipan mereen. Samalla saapuikin Raisen kappelin pappi Mossiin ja
Matthew valmistautui panemaan aikeensa täytäntöön.

Pappi, Nicholas Stevens, ei ollut cumbrialainen. Hän oli pysytellyt
virassaan kolmen hallituksen aikana ja oli ollut yhtä kuuliainen
kaikille niiden laatimille laeille. Mutta hänen mukautumiskykynsä ei
ollut niin huomattava, kun hän joutui tekemisiin henkilöiden kanssa,
joiden yhteiskunnallinen asema ei hänen mielestään ollut niin korkea
kuin hänen Todellisuudessa salli hän kuitenkin seurakuntalaistensa
seurata melko paljon omaa päätään. Kun hän joskus tuli heidän
joukkoonsa, teki hän sen aina ennakolta harkitsemallaan tavalla, mikä
ei johtunut niin paljon henkien näkijän etevämmyydestä kuin siitä, että
hän luuli eroavansa seuralaisistaan suuren vaikutusvaltansa, korkean
asemansa ja ehkä jalomman rotunsa perusteella. Nytkin hän istuutui
pöydän ylimmäiseen päähän sellaisen henkilön tapaan, jonka päähän ei
milloinkaan olisi juolahtanutkaan istuutua jollekin alemmalle paikalle.
Hän ei puhunut juuri mitään aluksi ja kun joku puhutteli häntä,
käänsi hän päänsä hitaasti puhujaa kohti hajamielisen ja tyytyväisen
näköisenä samalla kun heikko armollinen hymy näytti sanovan lempeästi:
"Sanoitteko jotakin, ystäväni?"

Matthew istui pöydän toisessa päässä ja pöydän kummallakin puolella
istui laaksolaisia, yhteensä neljäkolmatta miestä. Siellä olivat Thomas
Fell ja Adam Ruthledge, Job Leathes ja Luke Cockrigg, John Jackson
Armbothista ja pieni Reuben Thwaite.

Hänen kunnianarvoisuutensa leikkasi kinkun palasiin, jotka olivat yhtä
säännnöllisiä kuin hänen uskontonsakin, sillä aikaa kuin vanha Matthew
kaateli vieraiden tuoppeihin parista suuresta nahkapullosta. Robbie
Anderson toi ja vei lautasia ja rouva Branthwaite ja Liisa tarjoilivat
ohra- ja kauraleipää.

Aamiainen oli tuskin ehditty aloittaa, kun keittiön ovi avattiin
raolleen ja erään pienen miehen suuri pää ilmestyi näkyviin ennenkuin
tulijan sääret ja ruumis olivat ehtineet tulla huoneeseen.

"Tulenko liian myöhään?" kuultiin tulijan käheästi kuiskaavan alhaalta
oven raosta. Vieras oli Monsey Larnan ja hän oli aivan punainen ja
hengästynyt kiivaasta kulustaan.

"Kas, pieni ranskalainenhan siellä on", sanoi Matthew. "Tulkaa kaikin
mokomin sisään."

Rotha, joka kulki edestakaisin keittiön ja ruokasäiliön väliä, toi
opettajalle tuolin ja tämä istuutui siihen heti sellaisen henkilön
tapaan, joka koettaa uskotella itselleen, ettei kukaan ole huomannut
hänen myöhäistä tuloaan.

"Tapasin Garthin, tuon Joe Garthin, tiellä, ja hän viivytti minua",
kuiskasi Monsey anteeksipyytävästi Matthewille pöydän yli. Kuoleman
läheisyys oli karkoittanut opettajan leikillisyyden.

Kun tämä tapahtui pöydän toisessa päässä, meni Rotha sen toiseen päähän
leikatakseen muka juuston kappaleiksi, mutta saadakseen todellisuudessa
kuunnella keskustelua, johon hänen kunnianarvoisuutensa Nicholas
Stevens alkoi ottaa tavattoman kiihkeästi osaa. Joku oli viitannut
Ralphin nopeaan ja kuten väitettiin salaiseen poistumiseen seudulta
iltaa ennen isän hautajaisia. Joku toinen taasen oli valittanut
tuon poistumisen välttämättömyyttä ja sanonut sitä kunniallisen
miehen vapauden raa'aksi loukkaamiseksi. Hänen korkea-arvoisuutensa
suvaitsi taasen olla erimieltä tästä myötämielisestä vaikkakin hieman
uskottomasta mielipiteestä. Hänen mielestään oli lain määräykset
pantava toimeen. Sellaiset toimenpiteet olivat tietysti ristiriitaisia
yksityistunteittemme kanssa ja hänkin oli senvuoksi äärettömästi
pahoillaan, koska hän rakasti seurakuntalaisiaan, mutta persoonalliset
tunteet on uhrattava yleisen hyvän vuoksi. Tämä nuori mies, Ralph
Ray, oli rikkonut maansa lakeja taistellessaan ja vehkeillessään
voideltua kuningastaan vastaan. Se oli kovaa, mutta oikein, että häntä
rangaistaisiin petoksestaan. Hänen kunnianarvoisuutensa puhui kovalla
metallinheleällä äänellä, joka kuulosti Rothasta kahleitten kilinältä.

"Meidän pitää sitäpaitsi kaikkien palvella kuningastamme", jatkoi
pappi, "ilmiantamalla sellaiset rikolliset viranomaisille."

"Joutavia!" huusi Matthew Branthwaite pöydän toisesta päästä. Kaikki
keskustelijat vaikenivat äkkiä.

"Joutavia!" toisti Matthew. "Mitä teitte te itse kuninkaan puolesta
Oliverin aikana? Haluatteko, että kerron sen muille? Ettekö te itsekin
vannomalla evännyt kuningashuoneen oikeudet viisi vuotta sitten?
Kieltäkääpä se. Ja ettekö kulkenut talosta taloon kehoittamassa meitä
kaikkia tekemään samoin?"

Pappi näytti nolostuvan. Hän pudotti veitsensä ja voimatta vastata
kääntyi läheisyydessä istuvien puoleen ja sanoi hyvin hämmästyneenä:
"Oletteko milloinkaan kuulleet tuollaista?"

"Emme!" huudahti Matthew käyttäen saavuttamaansa voittoa hyväkseen.
"Mutta te saatte kuulla sen vielä kerran, jos haluatte."

Rouva Branthwaite-raukka näytti hyvin levottomalta. Seisoen miehensä
tuolin takana näytti hän taistelevan halun ja pelon välillä, painaisiko
hän kätensä löyhäsuisen miehensä suulle vai ei, estääkseen siten sen
tuntemattoman onnettomuuden, minkä hän luuli varmasti johtuvan tästä
odottamattomasta ja itsepäisestä uhmasta nykyisten vallassaolijoiden
Wythburnissä asuvaa edustajaa vastaan.

Rotha katsoi Matthewiin hyvin kiitollisesti, mitä tämä raivostunut
kuvienhävittäjä ei kuitenkaan huomannut. Kiinnittäen katseensa
vakavasti pappiin antoi kutoja hänelle useamman kuin yhden
tilaisuuden kuunnella näitä vastenmielisiä paljastuksia. Hän viittasi
kirkon miehelle liiankin selvästi, että hänen uskollisuutensa
hallitusta kohtaan johtui vain hänen kolmensadan punnan suuruisesta
vuosipalkastaan, ja sanoi suoraan, että hänen myöntyväisyytensä
luovuttaa Ralph Carlislen poliiseille oli kehittynyt siitä, ettei nuori
mies milloinkaan ollut salannut vastenmielisyyttään nostaa hattuaan
papille, joka kolmasti oli paljastanut päänsä rahakukkarolle.

"Palatkaa te vain takaisin kirkkoonne, Nicholas Stevens", sanoi
Matthew, "ja kiduttakaa isällistä rintaanne saadaksenne ainoan
haltuunne uskotun sielun pelastetuksi, ja muistakaa samalla vanhaa
sananlaskua: 'Älkää silloin käyttäkö ruoskaa, kun suru tahtoo sitä
heilutella.'"

"Te ansaitsette saada lyönnit omaan selkäänne, herraseni, koska
unhotatte pyhän virkani ja uskallatte puhutella minua näin", sanoi
pappi.

"Ja te unhotatte pyhän virkanne nimittelemällä minua", vastasi Matthew
häpeämättä ollenkaan.

"Näen ettette ole noita herjaavia kveekareja parempi, jotka tuomari
Rawlinson viisaasti kyllä on sulkenut yleiseen vankilaan. Nuo
nälkiintyneet viettelijät, jotka olisi pistettävä jalkapuuhun."

"Rikkailla ihmisillä on aina paljon ystäviä", vastasi Matthew, "eikä
heiltä milloinkaan tule sellaisia puuttumaankaan niin kauan kuin
teidänlaisianne miehiä on maailmassa."

Hänen kunnianarvoisuutensa huomasi pian, ettei saarnatuoli ollut
ollut niin hyvä harjoituspaikka kuin Punainen Leijona tällaiseen
väittelyyn valmistautumiselle. Hän kääriytyi niin hyvin kuin suinkin
halveksittuun ja ivailtuun papilliseen arvokkaisuuteensa ja koetti
osoittaa halveksimistaan kutojalle jättämällä ottamatta huomioon hänen
huomautuksiaan. Kääntyen läheisyydessä istuvien puoleen rupesi hän
tavattoman kiihkeästi puhumaan velvollisuuden täyttämisestä.

Kääntäen keskustelun jälleen Ralph Rayn pakoon Wythburnistä hän sanoi
nuoren miehen menetelleen siinä viisaasti, sillä jos hän olisi jäänyt
näille seuduille pitemmäksi aikaa ja ellei Carlislen tuomari olisi
ryhtynyt mihinkään toimenpiteihin häneen nähden, olisi hän itse,
vaikkakin hyvin vastenmielisesti, katsonut velvollisuudekseen Jumalan
ja kuninkaan palvelijana pakottaa hänet vannomaan uskollisuudenvalan
uudelle kuninkaalle.

"En halua sanoa ihan varmasti, että olisin tehnyt sen", sanoi hän
luottavaisesti väliin, "mutta pelkään, etten olisi jaksanut vastustaa
velvollisuudentunnettani."

"Muistakaa vähentää tuuma jokaisesta vaaksanmitasta!" huudahti Matthew.
"Tuollaista joutavaa lörpöttelyä en ole milloinkaan jaksanut kuunnella."

Alentumatta kiinnittämään minkäänlaista huomiota tähän keskeytykseen
jatkoi hänen kunnianarvoisuutensa puhettaan ilmaisemalla, että hän
juuri äskettäin oli kuullut tuomiokunnan tuomarin aikoneen nimittää
Angus Rayn, kaivatun vainajan, piirin rauhantuomariksi. Sitä oli
ajateltu aina tuosta keskuudessamme sattuneesta surullisesta
tapahtumasta saakka, jota ei vieläkään oltu saatu täydellisesti
selville, vaikka epäsuorat todistukset viittasivatkin salaisuuden
ratkaisuun.

Sanottuaan sen käänsi puhuja kuin tahtomattaan tahi tietämättään
katseensa sitä paikkaa kohti, missä Rotha seisoi. Hän oli tullessaan
taloon sivuuttanut tytön eteisessä vastaamatta hänen tervehdykseensä.

"Ja jos Angus Ray olisi elänyt ja hänet olisi nimitetty tuomariksi",
jatkoi pappi, "olisi hänen velvollisuutensa ollut Jumalaa ja
kuningasta kohtaan luovuttaa poikansa Ralph viranomaisille syytettynä
kavalluksesta."

Robbie Anderson, joka seisoi läheisyydessä, tunsi sillä hetkellä, että
hänen velvollisuutensa on ehkä piakkoin tarttua muutamaan papillisen
puvun erikoiskohtaan ja kantaa pappi melko kovakouraisesti enemmän
pehmeälle kuin hyvätuoksuiselle vuoteelle.

"Se olisi ollut hänen velvollisuutensa, toistan sen", sanoi hänen
kunnianarvoisuutensa tarkoituksellisen korostavasti, "Jumalaa ja
kuningasta kohtaan."

"Alkaa sekoittako Jumalaa tähän", huudahti Matthew. "Puhukaa hänestä
silloin kun nousette saarnastuoliinne. Ette silloinkaan kykene
pettämään ketään muita kuin ne, jotka juoksevat perässänne. Älkää
ylistäkö itseänne Jumalan turvissa."

"Kirjoitettu on", sanoi hänen kunnianarvoisuutensa: "'On kauheata,
jos kuninkaat harjoittavat pahuutta, sillä valtaistuin on perustettu
rehellisyydelle.'"

"Aiotte varmaan nolata minut raamatun tuntemisellanne", sanoi Matthew
hieman ylenkatseellisesti. "Niin, jokainen kukko kiekuu omalla
tunkiollaan. Muistutatte mielestäni suuresti Tickellin pappia, joka ei
kyennyt väittelemään ollenkaan suurta Geordie Foxia vastaan, vaan nousi
paikoiltaan ja murskasi vieraansa nenän suurella perheraamatullaan."

Tämä viimeinen vastaus oli jo liikaa papillekin, joka nousi,
koska ateriakin oli jo lopussa, ja meni Rothan sivu viereiseen
huoneeseen, jossa leski ja Willy istuivat suruissaan. Laaksolaiset
katselivat hänen poistumistaan ja kun sisähuoneen ovi sulkeutui hänen
jälkeensä, kuulivat he hänen kovalla äänellään kysyvän, oliko vainaja
oikeudellisesti järjestänyt maalliset asiansa.

Papin ja kutojan kiivaan väittelyn aikana olivat muut näyttäneet
hyvin puolueettomilta. Sitä ei voida kyllä kieltää, että pieni Liisa
oli luullut sanaharkkaa mainioksi pilaksi ja senvuoksi nauranut
sille sydämensä pohjasta. Hän oli hihittänyt ja kikattanut aivan
samoin kuin viime sunnuntainakin, kun muudan hänen toverinsa, erään
baptistiperheen ainoa elossa oleva lapsi, oli saanut vettä kasvoilleen
ristiäisissään Raisen kirkossa. Mutta Luke Cockrigg, Reuben Thwaite ja
muut olivat kuunnelleet vaieten ja hieman kauhistuneina. Opettaja olisi
kyllä mielellään ottanut osaa väittelyyn, mutta koska hänen asemansa
oli niin tukala, että hänen oli pakko osoittaa papille virallista
kunnioitustaan, vaikka hän kannattikin kutojan mielipiteitä, tyytyi
hän vain pudistamaan suurta päätään silloin tällöin vakavasti. Nämä
pudistukset, jotka voitiin tulkita monella tavalla, olivat vähimmän
moitteenalaiseksi saattavia vastustavan mielipiteen ilmaisuja, mitä hän
voi keksiä. Mutta heti kun ovi oli sulkeutunut papin jälkeen, alkoivat
pöydän ääressä istujat nauraa hihittää. Matthew oli vielä suunniltaan
raivosta. Tottunut kun hän oli lainailemaan naapuriensa kanssa
Punaisessa Leijonassa, tunsi hän nyt olevansa hirveästi kiihkoissaan.
Sellaista jaloa otusta kuin äsken ei usein sattunutkaan hänen tielleen.

"Matthew Branthwaite", sanoi Reuben Thwaite, "kuinka voittekaan niin
nolata papin! Teillä näyttää suu olevan hyvässä voiteessa ja pää
paikoillaan."

"Joutavia! Pappien ja varisten ampuminen on huonoa hommaa", vastasi
Matthew.

Kun aamiainen oli syöty, siirrettiin lavitsat takan ääreen, jossa
palava suuri turvevalkea hehkui punaisena ja lämmitti suuren
keittiön tänä kylmänä talvisena päivänä. Oluttuopit täytettiin
uudelleen, vieraille tuotiin piippuja ja tupakkaa ja kutoja luovutti
juomanlaskijan oikeutensa tyttärelleen.

"Olisin oikea tyhmeliini enkä jättäisi mitään itselleni, jos
tarjoilisin teille muille", sanoi hän tehdessään niin. Robbie Anderson
puki nyt ylleen suuren takkinsa ja otti ruoskan muutamasta kattoparruun
isketystä naulasta.

"Mitä tämä on?" sanoi pieni Reuben Robbielle. "Aiotko lähteä juomatta
ensin tuopillista olutta?"

Robbie ilmaisi aikovansa tehdä juuri niin eikä mitenkään muuten.
Kuultuaan sen nauroivat kaikki, minkä jälkeen Reuben vilkutellen pieniä
silmiään rupesi kiusaamaan Robbieta vähän aikaa sitten sattuneen pitkän
kuivuuden johdosta, jolloin yleinen paasto oli määrätty ja Robbie
kysynyt, miksi eivät ihmiset tyydy silloin olueen, kun he eivät voi
saada vettä.

"Liisa, täytä pieni tuopillinen tälle suurelle Robbielle", sanoi
Matthew.

Liisa toi heti vaahtoavan tuopillisen, mutta nuorukainen työnsi sen
luotaan hymyillen ujosti tytölle, joka nauroi ja ojensi sen jälleen
punastuen Robbielle.

"Ei vielä, Liisa, mutta ehkä sitten palattuani."

"Etkö tahdo ottaa sitä minulta?" sanoi tyttö kääntäen kauniin päänsä
syrjään ja korostaen ujosti sanojaan.

"En vielä sinultakaan, Liisa."

Hänen kieltonsa loukkasi pientä pahankurista keijukaista, joka päätti,
että Robbien on juotava olut tahi kieltäydyttävä siitä senkin uhalla,
että hän menettää Liisan suosion.

"No, Robbie, juohan nyt pois tämä. Sinun pitää."

"Ei, tyttöseni, ei mitenkään!"

"Luulen tietäväni montakin, jotka tekisivät sen mielellään
pyynnöstäni", sanoi Liisa kohottaen hymykuoppaista leukaansa ja
näyttäen vähän loukkautuneelta.

"Niin, sitä eivät voisi olla muut tekemättä kuin Robbie Anderson",
sanoi Robbie nauraen ensi kerran sinä aamuna poistuessaan keittiöstä.

Hän palasi muutamien minuuttien kuluttua sanoen kaiken olevan valmiina
ja lähtöhetken koittaneen. Kaikki nousivat ja menivät pihalle
rakennuksen edustalle. Vanha tamma, Betsy, oli jo tuotu tallistaan
ja arkku köytetty lujasti sen leveään selkään. Hevosen loukkautuneet
polvet olivat parantuneet, jäätikkö oli sulanut, ja tamma oli nyt niin
terävässä kengässä, etteivät sen jalat voineet luistaa. Sittenkuin
surijat olivat kokoutuneet hevosen ympärille, tuli pappi, Nicholas
Stevens, pihalle sukulaisten, itkevän äidin ja pojan ja Rotha Staggin
kanssa, minkä jälkeen tavallinen hautajaisvirsi veisattiin.

Saattue, johon kuului sekä ratsastajia että jalankulkijoita, läksi
sitten liikkeelle. Robbie Anderson ratsasti edellä taluttaen tammaa,
joka kantoi kirstua. Hänen vieressään ratsasti muudan poika nuorella
hevosella. Willy Ray ratsasti viimeisenä ja kun he sivuuttivat sen
paikan, jossa puut varjostivat tietä, kääntyi hän satulassaan ja
heilutti kättään niille parille naiselle, jotka seisoivat portailla ja
katselivat heidän lähtöään kyyneleet silmissä.



XI.

LIISAN KEPPONEN.


Saattue oli tuskin ehtinyt kääntyä kujalta vanhalle tielle, joka
mutkitteli lammikon rantaa pitkin, kun pari vastaan tulevaa miestä
käveli hitaasti sen sivu. Vaikka silloin oli ollutkin pimeä, kun Willy
oli heidät ensi kerran kohdannut, ei hän hetkeäkään epäillyt, keitä
miehet olivat.

Huhu Ralphin poistumisesta, jota Matthew oli uutterasti kuiskaillut
kaikille, oli vihdoin kantautunut niidenkin korviin, joille se oli
tarkoitettu. Carlislen poliisin edustajat tiesivät nyt työskennelleensä
hyvin epäedullisissa olosuhteissa koettaessaan vangita laaksolaisen
tämän omassa vuorilinnassa. Heidän intonsa ei sitäpaitsi ollut niin
suuri, että he välttämättä tahtoivat antautua sellaisen vangitsemisen
aiheuttamiin vaaroihin, mikä, ei voinut tapahtua kovatta taistelutta.
Senvuoksi he uskoivat mielellään huhut Ralphin paosta, vaikka he
eivät luonnollisesti voineet laiminlyödä tätä tilaisuutta saadakseen
varmuuden huhun todenperäisyydestä. He olivat koko aamun kierrelleet
taloa käyttäen oppaanaan erästä kylän asukasta, jonka he tyhmästi
kyllä olivat valinneet siihen toimeen Nyt he katselivat tarkasti
kaikkien niiden surijain kasvoja, jotka olivat lähteneet pitkälle
vuoristomatkalle.

Vanhan Matthewin naurunhalu sai nähtävästi uutta kiihkoa ajatuksesta,
kuinka heitä oli petetty. Huolimatta niistä surullisista olosuhteista,
joiden vuoksi hän nyt oli matkalla, ei hän voinut olla paikoiltaan
saatosta toivottamatta heille "iloista ja hauskaa aamua", mutta
tyytymättä tulokseen, jonka tämä hänen ivallinen tervehdyksensä
aiheutti, ei hän voinut vastustaa kiusausta sanoa heille, että he
olivat peloittaneet, mutta eivät vielä vanginneet otustaan.

"Linnun peloittaminen lentoon ei ole oikea tapa saada sitä vangituksi",
huusi hän papin suureksi kauhistukseksi. Tämä aikoi ensin moittia
kutojaa kevytmielisyydestä, mutta ajateltuaan lähemmin asiaa hän päätti
tyytyä passiivisempaan vastarintaan ja nosti päänsä pystyyn kohottaen
äkkiä nenänsä korkealle.

Tällaista halveksimista ei nähtävästi se henkilö olisi huomannutkaan,
jolle se oli tarkoitettu, ellei Reuben Thwaite, joka käveli Matthewin
rinnalla, olisi korostanut sitä tyrkkäämällä Matthewia hiljaa
kyynärpäällään ja viittaamalla peukalollaan.

"Hän tirkistelee varmaan kuuta, kunnes hän tuiskahtaa nenälleen
tielle", sanoi Matthew murahtaen mielihyvästä.

Molemmat muukalaiset olivat nyt sivuuttaneet saaton ja Willy Ray
hengitti vapaammin ajatellessaan, että tämä kohtaaminen oli ehkä
haihduttanut uhkaavan vaaran.

Saatto jatkoi nyt kierrellen matkaansa Bracken Waterin rantoja
pitkin. Kun edellä ratsastava Robbie Anderson oli päässyt paikalle,
josta Armboth Fellille vievä polku erkani ratsutiestä, pysähtyi hän
hetkiseksi kuin epäröiden, lähteäkö seuraamaan sitä vai eikö.

"Seuraa vanhaa ruumistietä", huusi Matthew ja sitten selittääkseen
neuvoaan hän muistutti vanhasta cumbrialaisesta laista, jonka mukaan
jostakin polusta tulee silloin yleinen tie, kun ruumista kuljetetaan
sitä pitkin. Vähän ajan kuluttua saapui saattue Cockrigg Bankin yli
vievälle vuoripolulle, jota sen tarkoitus oli seurata Watendlathiin
saakka.

Siinä erosi pappi, Nicholas Stevens, surevista. Vanhan tavan mukaan oli
hänellä oikeus vaatia, että he kulkisivat hänen Raisessä sijaitsevan
kirkkotarhansa läpi ennen poistumistaan hänen alueeltaan, mutta hän
luopui tästä kunnianosoituksesta asetuksille. Lausuttuaan sopivan
siunauksen, poistui hän katsahtaen kuitenkin ensin halveksivasti
kutojaan, joka melkein liian äänekkäästi mumisi erästä mukaelmaa
vanhasta laulusta:

    "Nostan kai omenapuuhun papan,
    joka on yhtä katkera ja hapan."

"Luullakseni", jatkoi Matthew pienelle Reuben Thwaitelle, kun saattue
jälleen läksi liikkeelle, "luullakseni vanha Nikunne", hän viittasi
peukalollaan olkansa yli, "pitää tuhkakeskiviikosta enemmän kuin tästä,
sillä silloin hän saa kirota jokaisen ja vaatia sanoilleen ihmisten
hyväksymisen."

Opettaja oli kävellyt hyvin säädyllisesti tähän saakka eikä papin
poistuminen näyttänyt paljonkaan parantavan hänen tuultaan.
Hautajaisvierasten joukossa oli pieni ranskalainen nähtävästi
surullisin.

Oli synkkä talviaamu, kun saattue läksi Shoulthwaitestä. Tuuli ei
ollut tyyntynyt hetkeksikään tuon hirveän illan jälkeen, jolloin Angus
Ray oli kuollut. Mutta kun he pääsivät kukkuloille, oli jo keskipäivä
ja auringon säteet olivat vähitellen haihduttaneet sumun, joka oli
ympäröinyt vuorta huipun puoliväliin saakka. Tuuli kuljetti sitä nyt
pitkinä valkoisina pilvinä etelää kohti, missä se enemmän suojassa
olevien kukkuloiden välissä tiheni sateeksi.

Kun he saapuivat Armboth Fellin laelle, oli taivas pilvetön, aurinko
paistoi kirkkaasti ja valaisi keltavuokkoja, joita kasvoi penikulmien
laajuisilla aloilla. Ne muodostivat erisuuria vaaleansinisiä täpliä,
jotka toisissa paikoissa näyttivät purppuran värisiltä ja toisissa
taasen aivan mustilta. Tuuli puhalsi täällä kovemmin kuin laaksossa ja
High Seatiltä Glaramaraa kohti kiitävät vihurit olivat joskus melkein
musertavan voimakkaita.

"Tämä vie voiton kaikesta", sanoi Matthew kallistuessaan tuulen
voimasta. "Jos ihminen asuisi täällä ylhäällä, ei luihin jäisi
variksenkaan ateriaksi lihaa."

Kun saatto saapui Watendlathin kylään, pysähdyttiin lepäämään. Matkan
täältä Borrowdalen kautta Stye Headin solan päähän täytyi tietysti
olla hirveän vaikea ja väsyttävä, koska ei suurien kivilohkareitten
välissä ollut kunnollista polkua. Siellä sovittiin, että jalan kulkevat
saattajat palaisivat takaisin ja jättäisivät matkan vaikeimman osan
niiden kuljettavaksi, jotka ratsastivat varmajalkaisilla poneilla.
Matthew Branthwaite, Monsey Laman ja Reuben Thwaite olivat niiden
muutamien laaksolaisten joukossa, jotka erosivat saatosta täällä.

Kun he palatessaan jälleen pääsivät Armboth Fellin laelle ja alkoivat
laskeutua Bela Tarnin sivu Wythburniä kohti, pysähtyivät he hetkiseksi
korkeimmalle kohdalle ja katsoivat viime kerran pientä saattoa, joka,
seuraten edellä kulkevaa ratsastajatonta hevosta, jatkoi hitaasti
matkaansa Rosthwaiten tuolla puolen Derventin mutkaisia rantoja pitkin,
joka heistä nyt näytti alemman laakson keskelle vedetyltä kapealta
siniseltä viivalta.

Heti kun saattue oli lähtenyt Shoulthwaitestä, oli siellä ryhdytty
valmistamaan ateriaa, jonka piti olla valmiina vieraille illalla, kun
he palaavat matkaltaan.

Ohimennen toimitetussa valmistavassa tarkastuksessa niiden, ruokien
paljoudesta, jotka oli valmistettava välituntien kuluessa, huomattiin
vehnäjauhojen loppuneen, jolloin päätettiin, että jonkun oli heti
lähdettävä noutamaan niitä Legberthin myllystä, jos ylelliseen
illallispöytään aiottiin saada vielä kuuma korinttikakku.

Liisa puki senvuoksi nutun ylleen, sitoi hattunsa nauhat lujaan
pyöreiden poskiensa ympärille ja kiiruhti pois laaksoon melkein heti
ruumissaaton lähdettyä talosta. Pieni olento kävellä sipsutteli
kevyesti tuntien syvästi oman tärkeytensä kysymyksessä olevien
valmistusten toimeenpanemisessa, mutta ajattelematta ollenkaan syvemmin
niiden tapahtumien vakavuutta, joista ne olivat aiheutuneet. Hän oli
tuskin ehtinyt vanhan kivisillan yli, jolta päästiin Legberthwaiteen
vievälle tielle, kun hän näki sepän tulevan nopeasti vastakkaiselta
suunnalta.

Asian laita oli nyt sellainen, ettei Liisa ollut ollenkaan tunteeton
tämän Vulcanin pojan ihailulle, vaan oli sopivansa tilaisuudessa
hyvinkin mukautuvainen siihen. Tavallisesti kuitenkin loukkautui hän
tahi oli loukkautuvinaan siitä kiihkeydestä, johon seppä turvautui
kosiessaan häntä, ja kun hän nyt näki sepän tulevan vastaan, tunsi hän
aluksi vähän hermostuvansa.

"Tuolla tuo suuri väsyttävä mies jälleen tulee", ajatteli hän. "Hän
ei päästä milloinkaan tyttöjä ohitseen puhuttelematta heitä. Mieleni
melkein tekee hypätä aidan yli ja kulkea myllyyn ketojen poikki."

Liisa ei kuitenkaan pannut toimeen tätä aikomaansa tuskin naisellista
voimannäytettä, ja tämä hänen muuttunut tuumansa antoi aiheen
kummallisemmalle sielulliselle arvoitukselle kuin tämä pieni olento
itse saattoi ollenkaan arvatakaan.

Kävikin niin, että juuri kun Liisa oli päättänyt olla mistään syystä
rikkomatta varmaa aiettaan, ettei hän salli nuoren sepän puhutella
itseään, hän huomasi hämmästyksekseen, ettei tällä nuorella miehellä
näyttänyt olevan siihen ollenkaan haluakaan. Seppä kiiruhti hänen
ohitseen hajamielisen näköisenä ja niin välinpitämättömänä kuin hänen
tarkoituksensa olisi ollut näyttää, ettei hän edes huomaakaan Liisan
läsnäoloa.

Oli kyllä totta, ettei Liisa halunnut puhutella Josephia eikä sekään
ollut valhetta, että hän aikoi olla tuntematta häntä, mutta ettei
Joseph halunnut puhutella häntä eikä ollut tuntevinaan häntä, oli
enemmän kuin hänen itsepäinen vähäinen kiemailunsa jaksoi kärsiä,
semminkin kun sitä tällä haavaa enensi hänen parhaan pukunsa
loistavuus. Lyhyesti sanoen, Liisa ei jaksanut vastustaa haluaan,
vaan päätti ottaa selvän siitä tärkeästä asiasta, mikä nähtävästi oli
karkoittanut hänet kokonaan pois sepän ajatuksista.

"Herra Garth", sanoi hän pysähtyen, kun seppä pääsi hänen kohdalleen.

"Liisa, tekö siinä todellakin olette?" vastasi seppä. "Minun on nyt
äärettömän kiire, tyttöseni. Hyvästi."

"Herra Garth", toisti Liisa, "kai te sentään minulle kerrotte, miksi
teidän on niin kiire. Onko jonkun hevonen pudottanut kenkänsä vai
kuljetteko kokoamassa saatavianne vai mitä tämä on, koska ette enää
tunne vastaanne tulevia ihmisiä?"

"Ei, ei, tyttöseni! Hyvästi nyt, Liisa. Minun on pakko kiiruhtaa."

"No, sille ei voida mitään, herra Garth, jos teidän kerran täytyy, niin
teidän täytyy. Minä en halua pidättää ketään, en lainkaan, elleivät
ihmiset halua muuten jutella kanssani", sanoi Liisa keikauttaen päätään
ylenkatseellisesti ja kääntäen melkein selkänsä sepälle. "Mutta
seuraavan kerran kun puhuttelette minua, saatte te aloittaa, muistakaa
se."

Ja ilmein, mikä ilmaisi tällä ivallisella ja ylenkatseellisella
pienellä purkauksella saavutettua voittoa, työnsi Liisa syrjään
hattunsa nauhat, jotka pieksivät hänen kasvojaan tuulessa, ja näytti
aikovan lähteä jatkamaan matkaansa.

Mutta herra Garth ei näyttänyt jaksavan kestää hänen erolaukaustaan.
Nuori mies oli pysähtynyt, muutamien askelten päähän tielle ja näytti
olevan hetkisen kahden vaiheella, mitä tehdä, mutta vihdoin voitti
tunne, mitä hän luuli rakkaudeksi, mielijohteen, joka sittemmin
osoittautui vihaksi. Hän palasi takaisin ne muutamat askeleet, jotka
erottivat hänet tytöstä, ja sanoi:

"Älkää pahastuko, Liisa-tyttöseni. Jos olisin tiennyt teidän todella
tahtovan puhutella minua, olisin pysähtynyt heti ja niin tulen
vastaisuudessa menettelemäänkin. Pysähdyn puhuttelemaan teitä milloin
tahansa, vaikka te mielestäni aina olette ollutkin liian hyvä ystävä
Robbien kanssa, niin, liian hyvä. Mutta jos todellakin haluatte ottaa
minut -- tarkoitan, puhutella minua, pysähdyn mielelläni milloin vain."

Sepän aulis tarjous ei näyttänyt tekevän niin voimakasta vaikutusta
teräväpäiseen tyttöön kuin se tosiseikka, että herra Garth oli nyt
luultavasti sellaisella asialla, mihin hän ei ollut ryhtynyt yhtä
epäitsekkäistä syistä. Hän ei ollut kyllä erittäin utelias saamaan
selville tämän asian luonnetta, mutta se seikka, ettei hän tuntenut
sitä ja ettei sitä haluttu hänelle ilmaista, kiihoitti jo tarpeeksi
hänen tiedonhaluaan.

Liisa oli yksinkertainen maalaistyttö, mutta olisi erehdys luulla, että
vaikka hän oli kasvanut kaupungissa, joka oli pienempi kuin mikään
muu samanlainen sillä nimityksellä jo entuudestaan kunnioitettu,
ja kuluttanut koko elämänsä kangaspuiden ja maitoastioiden ääressä
näkemättä milloinkaan tanssiaisia ja oopperaa ja käyttämättä koskaan
naamiota tahi munkkikaapua, hän oli aivan vapaa vaistomaisesta
vehkeilyhalusta, mitä iloisemmassa ja vilkkaammassa maailmassa
luullaan hänen sukupuolensa puoleksi perinnöksi.

Kääntäen päänsä ujosti syrjään ja nykien hattunsa nauhoja maahan
luoduin katsein sanoi hän:

"Kuka on sanonut, että pidän enemmän kuin muista? Minä en ole
milloinkaan sanonut sitä, vai mitä? En sano tätä siksi, että pidän
erikoisemmin kenestäkään toisestakaan, en ollenkaan."

Sen sanan viekas korostaminen, joka ilmaisi Liisan vastenmielisyyden
itse ilmaista tunteitaan jotakin, salaperäistä tuntematonta olentoa
kohtaan, tuntui herra Garthin mielestä epäämättömästi todistavan,
että hänen edessään seisova tyttö vihjaisi pitävänsä jostakin
olennosta, joka ei ollut sen salaperäisempi kuin hänkään. Sepän kasvot
kirkastuivat ja hänen käytöksensä muuttui. Hänen äskeinen melkein
rukoileva äänensä koveni varman voittajan tyyneksi puheeksi.

"Liisa", sanoi hän, "aion juuri tehdä Robbielle pienen sievän kepposen.
Hän on turvautunut Ralph Rayhin viime aikoina, mutta tällä kertaa minä
hänet kumminkin nolaan."

"Ei, Joseph, aiotteko todellakin tehdä sen?" sanoi Liisa kirkastunein
kasvoin, jotka näyttivät sanovan herra Garthille: "Tehkää se kaikin
mokomin."

"Ehkä sen teenkin", sanoi seppä pudistaen tarkoittavasti päätään. Tytön
viattomat kasvot olivat kietoneet hänet pauloihinsa yhtä helposti
kuin ruohokkoon piilotettuun häkkiin teljetty hamppuvarpunen pettää
pääskysen.

"Ja Ralph, tuo suuri maankiertäjä, kohtelee minua kuin roistoa, aivan
kuin roistoa."

"Mutta nyt aiotte maksaa sen hänelle, vai mitä, Joseph?" sanoi Liisa
kuin iloiten sepän tulevasta suuruudesta.

"Liisa, tyttöseni, kerronko teille jotakin?" Hänen päänsä ja sydämensä
näyttivät sulavan noissa pienissä keimailevissa silmissä palavan tulen
vaikutuksesta ja hän tuli hyvin puheliaaksi. Hiljentäen ääntään sanoi
hän:

"Ralph ei ole lähtenyt pakoon ollenkaan. Hän aikoo olla mukana isänsä
hautajaisissa, ei enempää eikä vähempää."

"Eihän toki!" huudahti Liisa hämmästyneenä. Hän hämmästyi todellakin
niin kovasti Joen odottamattomasta ilmoituksesta, että hänen
uteliaisuutensa nyt muuttui yhtä todelliseksi kuin ilmeiseksikin.

"Kyllä", sanoi herra Garth, "ja täällä on muutamia, jotka tietävät,
kuinka hänet voidaan vangita vielä tänä päivänä."

"En ihmettelisi enää ollenkaan, vaikka Robbie Andersonkin olisi hänen
kanssaan jossakin tekemisissä", sanoi Liisa nyrpistäen huuliaan niin
halveksivasti kuin hän olisi hirveästi inhonnut poissaolevan Robbien
käytöstä.

"Ehkä hän onkin", sanoi herra Garth nyökäyttäen vakavasti päätään kuin
hän olisi tiennyt enemmän. Oli selvää, että hän tiesikin ja tahtoi
toimia sen mukaan.

"Mutta te kai aiotte mennä heidän luokseen, Joseph? Täällä on
sellaisia, jotka haluavat saada hänet käsiinsä, ja ainakin muudan, joka
hakee häntä, lähtee kai vangitsemaan hänet, eikö niin?"

"Kyllä", vastasi Joseph korostavasti. "Mutta minun pitää nyt lähteä,
tyttöseni, sillä minun pitää satuloida heille hevoset eikä meillä enää
ole pitkälti aikaa."

"Vai aiotte te lähteä ratsain, Joe. Eikö siihen mene liiaksi aikaa?"

"Pari tuntia, sillä meidän pitää ratsastaa Black Sailin ohi ja palata
takaisin Wastdale Headiin, ja se on pitkä kiertotie, kuten tiedätte."

"Aiotte siis vangita heidät Wastdale Headissä", sanoi Liisa kääntäen
päänsä syrjään kuin tyttömäinen ujous olisi hänet kokonaan voittanut,
mutta todellisuudessa katsoen salavihkaa ruumissaaton jälkeen ja
arvaillen, voitaisiinko se saavuttaa.

Joseph oli hieman hajuillaan huomattuaan ilmaisseensa tahtomattaan niin
paljon suunnitelmastaan. Niiden kirkkaiden sinisten silmien voima,
jotka olivat katsoneet niin ihailevasti häntä kasvoihin huomattuaan,
kuinka terävästi hän oli ottanut selvän salaisuudesta, josta eivät
tyhmemmät olleet saanet vihiäkään, oli taivuttanut hänet näihin
odottamattomiin tuttavallisiin paljastuksiin.

Mutta sanottuaan näin paljon näytti herra Garthista selvästi
viisaimmalta sanoa loputkin, semminkin, koska hän luuli sen olevan
vaaratonta, sillä hän näki ruumissaaton ehtineen jo kukkulan huipulle.
Työntäen toisen jalkansa askeleen eteenpäin kuin ollakseen valmis
lähtemään milloin hyvänsä sanottuaan nopeat jäähyväiset kertoi seppä
Liisalle tavanneensa opettajan samana aamuna ja saaneensa niin paljon
selville muutamista pienen miehen ajattelemattomista sanoista, että
hän oli aikonut mennä puhuttelemaan sitä vanhaa puheliasta akkaa,
jonka luona opettaja asui. Hänen äitinsä, rouva Garth, oli kuitenkin
ottanut tämän arkaluontoisen tehtävän osalleen ja viekoitellutkin akan
ilmaisemaan, että Ralph Ray oli vihjaissut vapauttavansa ehkä Robbie
Andersonin tehtävästä Stye Head solan päässä.

Kun Liisa oli kuullut tämän, oli hän saanut tietää tarpeeksi eikä
hänellä enää ollut mitään sitä vastaan, että seppä kiiruhtaisi pois
hänen näkyvistään niin nopeasti kuin suinkin, jotta hänkin vuorostaan
pääsisi hänen näkyvistään niin äkkiä kuin suinkin ja saattaisi juosta
takaisin Mossiin kertomaan Rothalle hirveän tietonsa.



XII.

PAKO VUORILLA.


1.

Kuljettuaan muutamia askelia, että näyttäisi siltä kuin hän aikoisi
jatkaa aloittamaansa matkaa, odotti Liisa, kunnes seppä oli päässyt
niin kauas, että hän voi palata sillalle. Sitten hän kiipesi aidan yli
ja juoksi niin nopeasti kuin suinkin takaisin Shoultwaiteen.

Hän oli suunniltaan kiihkosta saapuessaan takaisin taloon, mutta Rotha
pysähdytti hänet ja onnistui suurella vaivalla hillitsemään hänet,
ettei hän aivan julkisesti kuuluttanut kaikille niitä tietoja, jotka
polttivat hänen kieltään ja jotka eivät ollenkaan sopineet talon
rauhalle.

Huohottaen vielä kovasti kertoi hän tärkeimmän osan tekemistään
huomioista ja vaikeni sitten yhtä paljon ruumiillisten ponnistusten
väsyttämänä kuin uhkaavan onnettomuuden musertavasta tunteesta.

Rotha ymmärsi silmänräpäyksessä Liisan epäjohdonmukaisesti kertoman
viestin tärkeyden. Hänen kalpeat kasvonsa vaalenivat yhä enemmän,
silmät vääntyivät kieroon, kuten usein ennenkin, hänen herkät huulensa
vapisivat ilmeisesti ja hän seisoi muutamia minuutteja paikoillaan
epäröiden ja voimatonna.

Mutta sitten muuttuivat nuoren tytön kasvot äkkiä hyvin päättäväisiksi.
Jättäen Liisan kuistiin hän meni hakemaan sisältä hattuaan ja
nuttuaan. Kun hän sitten palasi toverinsa luo, oli hän tehnyt rohkean
suunnitelman.

"Kaikki sellaiset Wythburnin miehet, joihin voimme luottaa, ovat
saatossa", sanoi hän. "Meidän pitää senvuoksi lähteä sinne itse,
ainakin minun."

"Ota minut mukaasi", sanoi Liisa. "Mutta minne aiot lähteä?"

"Aion kiivetä vuorten yli Stye Headiin."

"Emme voi suoriutua siitä, Rotha, me kaksi tyttöä."

"Entä sitten? Mutta eihän sinun ole pakko lähteä. Sinne on kahdeksan
penikulmaa suoraan ja minun pitää ehkä juosta melkein koko matka.
Saatto on ollut matkalla melkein tunnin ja se on jo päässyt
näkymättömiin. Minun pitää juosta suorinta tietä kanervikon poikki."

Seikkailun aiheuttama kieltämätön jännitys synnytti Liisan mielessä
melkein samanlaisen tunteen kuin urheilu ja tukahdutti vaarallisen
vuoristomatkan vaikeuksien ja vaarojen herättämän pelon, minkävuoksi
hän jälleen pyysi päästä mukaan.

"Haluatko todellakin tulla kanssani?" kysyi Rotha tuntien lievää
vastenmielisyyttä hänen toveruuttaan kohtaan. "Sinne on vaivalloinen
matka, koska meidän pitää kulkea Glaramaran kautta." Hän puhui kuin
hänellä olisi ollut kypsyneemmän iän oikeus varoittaa ystäväänsä
uskalletusta yrityksestä.

Mutta Liisa vastusti sanoen, ettei hän halua mitään niin kiihkeästi
kuin tulla mukaan. Hän hyväksyi empimättä sen ruumiillisen ja
henkisen etevämmyyden, mistä hänen nuori toverinsa ylpeili. Jos
yhteiskunnalliset edut olisivat merkinneet tässä jotakin, olisivat
kaikki edut olleet Liisan puolella, mutta nyt ne tässä punakassa
tytössä eivät olleet minkään arvoiset verrattuina toisen kalpean nuoren
naisen voimiin, jolla tuskin oli enemmän vuosia hartioillaan kuin
hänelläkään.

"Meidän pitää lähteä heti", sanoi Rotha, "mutta ensin on minun käytävä
Fornsidessä."

Poikkeaminen räätälin autioon asuntoon ei pidentänyt sanottavasti
heidän matkaansa. Rotha oli joka päivä pikimmältään pistäytynyt
pienessä hylätyssä kodissaan aina siitä hirveästä illasta asti,
jolloin Shoulthwaiten isäntä oli kuollut. Hän oli tehnyt kaiken
voitavansa muuttaakseen synkän kotinsa iloisemmaksi. Tavallisesti hän
oli sytyttänyt tulen takkaan ja levittänyt isänsä työkalut ikkunan
viereen pöydälle, jonka ääressä räätäli työskenteli. Mutta mikään ei
ollut houkutellut Simiä palaamaan. Seuraavana aamuna oli kaikki samassa
kunnossa kuin edellisenäkin hänen siellä käydessään.

Kun tytöt saapuivat tuvalle, peräytyi Liisa vaistomaisesti. Rothan
tunteellinen luonne huomasi toverinsa vastahakoisuuden ja siinä
ilmenevä pelko pahoitti hänen mieltään.

"Pysähdy sitten tähän", sanoi hän vastaukseksi toverinsa
lausumattomalle vastahakoisuudelle mennä etemmäksi. Hän ei viipynyt
matkallaan minuuttiakaan, mutta kun hän palasi, olivat hänen silmänsä
kosteat.

"Hän ei ole täällä", sanoi hän selittämättä tarkemmin. "Emmekö voi
mennä vuorelle hänen luokseen?"

He kääntyivät Fornside-vuorelle päin toimittaakseen asian, minkä
molemmat ymmärsivät ja mitä ei kummankaan tarvinnut ruveta selittämään.

"Kiusaavatko sinua milloinkaan minkään laulun sanat, Liisa, toistumalla
mielessäsi alituisesti ja haihtumatta milloinkaan?"

"Ei. Kuinka niin?" kysyi Liisa lapsellisesti.

"Ei mitään, mutta tänään en saa erästä laulunpätkää karkoitetuksi
mielestäni. Se toistuu siellä vain:

    "Tornissa siellä vain vartija astuu,
    vartija siellä vain vaeltelee."

Tytöt eivät ehtinet kulkea kauaksikaan, kun he jo huomasivat
haettavansa nojaavan erääseen matalaan muuriin ja varjostavan silmiään
käsillään, kuin jännittäen katsettaan nähdäkseen jonkun kaukana
siintävän esineen.

Simeon Stagg alkoi jo olla sellaisen kurjimuksen näköinen, jonka
ihmiset ovat karkoittaneet joukostaan. Hänen kampaamaton ja takkuinen
tukkansa oli kasvanut pitkäksi ja hänen partansa oli ajamatta.
Molempiin oli ilmestynyt paljon harmaita karvoja. Hänen pukunsa
oli käynyt väljäksi eikä hänellä ollut vyötäkään. Hänen riutunut
ulkomuotonsa, niin luonnollinen kuin se olikin hänen kasvoilleen, pisti
nyt enemmän silmiin.

Sim ei ollut huomannut tyttöjä eikä hän humisevassa tuulessa ollut
kuullut heidän askeliaankaan, ennenkuin he olivat melkein hänen
vieressään. Kun hän tajusi täydellisesti heidän läsnäolonsa, seisoi
Rotha hänen vieressään käsi hänen käsivarrellaan. Liisa seisoi pari
askelta kauempana.

"Isä, oletko tarpeeksi voimissasi lähteäksesi pitkälle matkalle?" kysyi
Rotha.

Sim oli kääntynyt ja katsoi nyt tytärtään suoraan silmiin häveten,
nolona ja ylpeänä. Näytti aivan siltä kuin hänen sydämensä olisi
kaivannut sitä rakkautta, johon hän luuli menettäneensä kaikki
oikeutensa.

Rotha selitti hänelle lyhyesti tapahtumien käänteen, jolloin Sim tuli
äärettömän levottomaksi. Hän käveli edestakaisin lyhyin hyppelevin
askelin ja valitti, ettei hän keksi siihen mitään apua.

"Olin näkevinäni, että kolme miestä talutti kolmea hevosta High Seatin
rinteelle pajan takaa. Miehet olivat siis noita kavaltajia, olivat
aivan varmasti. Katselin heitä juuri silloin kun tulitte tänne.
Katsokaa, tuolla he ovatkin, tuolla putouksen takana järven puolella
tuon suuren kallion vieressä. Mutta he pääsevät pian huipulle, pääsevät
varmasti, jolloin Wythburnin paras mies vangitaan meidän voimatta häntä
auttaa."

Pieni mies käveli edestakaisin kynien partaansa pitkillä hermostuneilla
sormillaan.

"Niin kyllä, mutta häntä on autettava", sanoi Rotha, "ja me voimmekin
auttaa."

"Kuinka? Sano se minulle. Olet niin äitisi näköinen, olet varmasti.
Hänkin katsoi aina noin."

"Sano minulle ensin, aikoiko Ralph odottaa saattoa Stye vai Wastdale
Headissä?"

"Stye Headissä. Hän poistui luotani auringon noustessa tänä aamuna
mennäkseen sinne."

"Silloin voidaan hänet pelastaa", sanoi tyttö päättävästi. "Saaton on
seurattava polkua. Koska heillä on ruumis mukanaan, on heidän pakko
kulkea hitaasti. He tarvitsevat puolitoista tuntia päästäkseen solan
suuhun. Sen ajan kuluessa voin minä Liisan kanssa kiivetä vuorten yli
Harrop Tarnin ja Glaramaran kautta ja päästä solan suuhun, niin, ehkä
sen päähänkin. Mutta se ei riitä, sillä poliisit eivät aio kulkea samaa
tietä kuin saatto. He ymmärtävät, että jos Ralph on Stye Headillä, on
hän siellä pitääkseen silmällä saattoa, jolloin hän varmasti huomaa
heidätkin yhtä helposti."

"Niin, se on kyllä totta", sanoi Sim.

"Senvuoksi he menevätkin, kuten seppä sanoi, Honisterin ja Scarf
Gapin kautta Wastdaleen Black Sailin yli. He ratsastavat nopeasti
ja palatessaan Stye Headiin toivovat he voivansa hyökätä Ralphin
kimppuun takaapäin ja vangita hänet yllättämällä. Isä", jatkoi Rotha
puhuen päättäväisesti kuin voimakas mies, "jos menet High Seatin yli,
sitten laakson poikki Dale Headin sivu ja pysyttelet Great Gablen
tuonnimmaisilla rinteillä, voitat puolet matkasta ja saavut sinne yhtä
pian kuin poliisitkin ja voit pitää heidät näkyvissäsi melkein koko
matkan. Voitko tehdä sen ja onko sinulla voimia siihen? Näytät niin
riutuneelta ja heikolta."

"Kyllä, kyllä minulla voimia on ja minä lähden heti matkalle. Kun
tässä on kysymys maailman parhaimman miehen elämästä ja hengestä, niin
silloin en epäröi."

"Emme saa hukata hetkeäkään. Liisa, emme saa viipyä enää minuuttiakaan."


2.

Jo paljon ennen kuin hautajaissaatto oli päässyt Armboth Fellille,
seisoi Ralph Stye Headin huipulla katselemassa, milloin ensi vilahdus
saatosta näkyisi eräässä paikassa, jonka ohi sen välttämättä täytyi
kulkea. Viime pakkasen jäljet olivat jo hävinneet näkymättömiin
tältäkin korkeudelta. Ralph oli kävellyt solan vaikeimmasti kuljettavan
osan kautta ja saanut varmuuden siitä, ettei häntä siltä taholta
uhannut mikään vaara. Rajuilma oli pannut virrat tulvimaan. Vesi kohisi
kumeasti suurten kivilohkareitten yli viskellen vaahtoa korkealle
ilmaan, missä tuuli sen äkkiä hajoitti kaikille suunnille. Jokaiseen
suojaiseen syvänteeseen kokoutui suuria keltaisia vaahtokokkareita.
Kuilun putouksen pauhu hiljensi myrskyn, joka raivosi sen yläpuolella.

Tuuli puhalsi Great Gablen kukkuloilta melkein musertavan voimakkaasti
solan ylimmäiseen osaan. Kova vihuri oli kerran kaatanut Ralphinkin
pitkäkseen maahan. Se oli vielä samaa rajuilmaa, joka oli alkanut
raivota isän kuolinpäivänä. Ralph oli ensin ollut huolissaan lähestyvän
saaton turvallisuudesta, mutta hän oli löytänyt suojatumman polun
pensaikon juurelta ja aikoi opastaa saaton sen kautta sen saavuttua
paikalle. Muutaman putouksen kohdalla oli pensaikossa aukko, jonka
kautta tuuli puhalsi hirveän voimakkaasti kuin käyttäen sitä
luonnollisena tienään etelää kohti, mutta aukko oli kapea ja sen ohi
päästäisiin nopeasti.

Näiden tutkimusten aiheuttamasta säännöttömästä työstä palasi Ralph
tämän tästä suuren kuilun päähän ja katseli kaukaa siintävien vuorten
ja laaksojen yli etäisyyteen. Hänen pitkä nuttunsa ulottui polvien
alapuolelle ja hän oli sitonut sen lujasti uumilleen vyöllä. Lakki oli
hyvin pään mukainen ja sen laitojen alta näkyivät hänen paksun tukkansa
lyhyet kiharat, joita tuuli heilutteli. Hänen koiransa, Laddie, oli
hänen mukanaan.

Hän meni suojaan muutaman suuren kallionlohkareen taakse ja odotti
kauan suunnaten katseensa kukkulalle, joka sijaitsi kuuden penikulman
päässä laaksoon päin.

Saatto tuli vihdoinkin näkyviin. Kylmä ja synkkä aamu näytti äkkiä
kirkastuvan melkein keväisen loistavaksi -- tuolla alempana ainakin,
ellei täällä ylhäällä. Aurinko rupesi paistamaan lyijynharmaalta
talviselta taivaalta ja heitti juuri tällä hetkellä loistavan
sädekimpun kukkulan laelle. Se siirsi äkkiä siellä kulkevan synkän
matkueen kuin keitaaseen. Sitten kimppu laajeni ulottuen laaksoon ja
sumupilvet, jotka olivat vyöryneet sen ja hänen välillään, haihtuivat
paljastaen sinisen pilvettömän taivaan.


3.

"Minkä tien me nyt valitsemme?"

"Niin, niitä on kaksi, mutta ehkä te mieluummin --"

"No, minkä tien? Sano se pian äläkä lörpöttele."

"Ratsastakaa laaksoon Dale Headin ja Grey Knottsin välistä, kunnes
saavutte Honisteriin."

"Toivokaamme, että olet parempi opas kuin poliisi, nuori mies, tahi
meille käy, kuten vanhus aamulla sanoi meille tiellä, että karkoitamme
vain linnun pois voimatta vangita sitä. Lörpöttelevä kielesi on jo
tehnyt meille ilkeän kepposen, mies, ja koeta nyt senvuoksi palvella
meitä paremmin päälläsi, tahi käy ehkä niin, että menetät molemmat."

Nuo kolme miestä ratsastivat niin nopeasti kuin Kukkuloiden välissä
kiemurtelevalla polulla suinkin saattoi. Seppä Garth mumisi jotakin
hampaittensa välistä. Hän alkoi jo toivoa, ettei hän olisi ryhtynyt
koko tähän ikävään yritykseen. Ei edes voiton sulostuttava kostokaan
kyennyt ilahduttamaan hänen mieltään, koska miehet, joiden palvelukseen
hän oli antautunut, sättivät häntä kaikenlaisilla ivallisilla ja
halveksivilla nimityksillä.

"Tätä voidaan sanoa hauskaksi villihanhien metsästysretkeksi",
sanoi toinen poliisi. Hän ei ollut puhunut mitään ennen, oli vain
ponnistellut eteenpäin hevosensa kanssa käyttäen siihen nähtävästi
kaiken ruumiillisen tarmonsa ja tehostaen työtään ilkeän luonteensa
kiukkuisilla purkauksilla.

"Vai murahtelet sinä jälleen, Jonathan. Milloin sinä tuletkaan
tyytyväiseksi?"

Puhuja oli pieni teräväsilmäinen mies, jonka hymy oli ylimielinen, ääni
kova ja läpitunkeva ja käytös ärtyisä.

"En ainakaan silloin kun olen vaarassa taittaa niskani joka askeleella
tahi eksyä nummelle, voimatta jättää siihen sen näkyvämpiä jälkiä
kuin mereen, tahi hukkua sumupilviin, jotka ovat yhtä paksuja kuin
tuhansien pesupäivien höyryt, tahi upota hirveiden ammottavien kuilujen
saippuavaahtoon tahi lammikkoihin, kuten te niitä muistaakseni
nimitätte. Ja kaiken tämän saamme tehdä ilmaiseksi, emme saa katsella
väärän punnan laitaakaan palkinnoksi tästä hienosta työstä."

"Älä ole siitä niin varma", sanoi pieni mies. "Ellei tuo tyhmeliini
tuossa", hän keikautti päätään taaksepäin seppää kohti, joka ratsasti
heidän takanaan, "ole liian paljon erehtynyt suunnitelmissaan, saamme
vielä otuksen pyydystetyksi."

"Emme milloinkaan, usko vain minua. Olen arvostellut miehemme ennen
tätä päivää. Hän vastaa viittäkymmentä sellaista roikaletta kuin
erinomainen oppaamme on. Tiesin mitä tein poistuessani täältä viime
kerralla ja jättäessäni hänet rauhaan."

"Mutta sinulle on naurettu sen jälkeen melkoisesti. Sanottiin sinun
hieman pelänneen", sanoi pieni mies ivallisesti hymyillen.

"He saavat nauraa vielä kerran, David, jos heitä haluttaa. Ja anna
sitten sen miehen, joka nauraa kovimmin, tulla sijaani ensi kerralla.
En tule kadehtimaan häntä ollenkaan."

"Minun on todellakin pakko tunnustaa, etten ymmärrä kummallista
puhettasi. Minä en milloinkaan puhu tuolla tapaa, en milloinkaan.
Osoitat siten vain halveksimista virallesi, et enempää etkä vähempää",
sanoi poliisi David.

"Sinä olet sellainen mies, joka asetat tuon niin sanotun velvollisuuden
muita asioita korkeammalle, korkeammalle kuin vaimon, elämän ja kaiken
muunkin, ja sittenkuin olette täyttäneet sen vaatimukset, alentaa se
tavallisesti teidät kaikkia muita halvemmiksi. Minäkin olen ollut narri
aikoinani, David, mutta en milloinkaan sellainen. En ole milloinkaan
ollut sen koiran kaltainen, joka luopui herkullisesta lihapalasesta
tokaistakseen sen varjoa. Kun olen joutunut sellaiseen tilanteeseen,
olen laskenut tyynesti lihapalaseni maahan ja sitten --. Kas, tuolla
on jälleen muudan niskantaittajakivi, tuollainen vierinkivi, kuten
niitä nimitätte. Ei mikään hevonen maailmassa voi seisoa jaloillaan
tällaisella tiellä."

Miehet ratsastivat vaieten vähän matkaa. Sitten pieni mies, joka
pysytteli muutamia askelia edellä, pysähdytti hevosensa ja sanoi:

"Sanoit, ettet löytänyt vangitsemismääräystä Wilsonin taskuista. Voihan
olla mahdollista, että joku näistä laaksolaisista otti sen haltuunsa
ennen sinun tuloasi."

"Niin, joku laaksolaisista. Mutta sen on täytynyt tapahtua samalla
kertaa kun tuo toinen hirveämpi tekokin tehtiin. Sitä ei ole voitu
suorittaa jälkeenpäin. Tulin tänne seuraavana aamuna. Päällikkö lähetti
minut vanhan skotlantilaisen jälkeen."

"Eikö sinun mieleesi juolahtanut, että mies, jolle oli edullisinta
saada vangitsemismääräys omaan haltuunsa, hankkikin sen itselleen?"

"Kyllä ja poltti sen sitten. Ei kukaan ihminen vapaaehtoisesti kanna
omaa kuolemantuomiotaan lähellä sydäntään. Huonompaa laastaria voisi
tuskin olla olemassakaan."

"Mitä nyt?" huusi pieni mies sepälle, joka oli kuunnellut heidän
keskusteluaan ja hämmästyksissään tietämättään vetäissyt hevosta
suitsista niin, että se pysähtyi.

"Mitä sinä nyt töllistelet? Ratsasta vain edellä. Onko tämä tuo
mainitsemasi Scarf Gap?"


4.

Simeon Stagg oli seurannut miehiä niin nopeasti, ettei hän ollut
kadottanut heitä näkyvistään, ja kuitenkin pysytellyt niin kaukana,
etteivät miehet olleet häntä vielä huomanneet. Kiivettyään Bleaberry
Fellille oli hän laskeutunut Watendlathiin ja sivuuttanut suuren
vierinkiven juuri silloin kun miehet ratsastivat Rosthwaiten kylään.
Hän oli kadottanut heidät hetkiseksi näkyvistään, kun miehet kääntyivät
Hornisteriin, mutta päästyään Grey Knottsin huipulle näki hän selvästi,
kun miehet parin penikulman päässä alkoivat juuri kiivetä Scarf
Gapille. Jos hän vain kykenisi sivuuttamaan Brandrethin, ennenkuin
miehet saapuvat Black Sailin juurelle, ei hänen enää tarvitsisi pelätä
ilmituloa ja, mikä oli vielä tärkeämpää, hän saisi silloin olla melkein
varma, että hän ehtii Stye Headille ennen heitä. Hän voisi silloin
pujahtaa Kirk Fellin ja Great Gablen väliin paljon ennen kuin he
ehtisivät kiertää Wastdale Headin ja palata sitten takaisin solaan.

Mutta kuinka heikko hän tunsikaan olevansa! Kuinka hirveästi hän
oli väsynytkään näiden muutamien penikulmien matkalla! Sim muisti
syöneensä hyvin! vähän näinä viime päivinä. Riittäisivätkö hänen
voimansa yrityksen toteuttamiseen? Kyllä, sillä niiden täytyi riittää.
Säälimättömien ihmisten tuomitsemana oli tämän riutuneen henkipaton
koko rakkaus kuin myrskyn kallistaman puun juuret kiertänyt juurensa
kallion ympärille, josta ei mikään vihuri jaksanut kiskoa niitä irti.

Joskus hän kiiruhti askeleensa melkein juoksuun ja joskus hiljensi
ne vaivalloiseksi laahustamiseksi. Jyrkät rinteet ja kohtisuorat
nousut, lammikkojen kaltaiset leveät kuilut, virtaavat joet ja pehmeä
maa olivat kuluttaneet kovasti niitä vähäisiä voimia, jotka hänellä
lähtiessään oli ollut jäljellä. Joskus hän istuutui minuutiksi ja
painoi laihalla pitkällä kädellään kovasti sydäntään, mutta sitten
hän läksi jälleen liikkeelle pikemminkin vain pelosta eikä takaisin
saatujen voimien pakosta.

Niin, nyt hän oli päässyt Brandrethin juurelle eivätkä ratsastajat
olleet vielä näkyvissä Scarfilla. Ah, kuinka kuumissaan ja janoissaan
hän olikaan! Tuolla oli muudan paimenmaja, ensimmäinen ihmisasunto,
jonka sivu hän kulki Watendlathista lähtönsä jälkeen. Pyytäisikö hän
vähän maitoa? Se virkistäisi ja voimistaisi häntä varmaankin.

Kun Sim vielä seisoi tuvan portilla epäröiden, menisikö hän sisään vai
jatkaisiko matkaansa, tuli paimenen vaimo pihalle, jolloin Sim pyysi
häneltä vähän maitoa juodakseen. Nainen sanoi tuovansa sitä mielellään
hänelle.

Hän katsoi kuitenkin Simiin niin kiinteästi, että Simiä vapisutti.
Hän oli kyllä nyt niin kaukana Wythburnistä, ettei häntä voitu
epäilläkään mistään rikoksesta, mutta hänen omatuntonsa kidutti häntä
kumminkin. Tiesikö siis koko maailma, että Simeon Stagg olisi tehnyt
murhan, jos hän vain olisi kyennyt siihen, ja aavistiko se, että hän
todellisuudessa oli sen jo tehnytkin sydämessään? Eikö hän milloinkaan
voisi paeta noita lausumattomia moitteita? Ei, näiden autioiden vuorten
huipuillakaan ei hän saanut olla rauhassa.

Nainen kääntyi ja meni hakemaan tuvasta maitoa. Hänen poistuessaan
jäi Sim portille ja äkkiä kääntyivät hänen ajatuksensa hänen omista
tarpeistaan ja surkeudestaan Ralphiin, samalla kun hänen katseensa
suuntautuivat Scarf Gapille. Miehet olivat päässeet jo huipulle ja
ratsastivat nyt kovaa vauhtia vuoren tasaisempaa rinnettä Ennerdaleä
kohti. Kymmenen minuutin kuluttua olisivat he saavuttaneet hänet.

Nainen oli tulossa tuvasta kupillinen maitoa kädessään, mutta
odottamatta sitä ottaakseen sen vastaan läksi Sim liikkeelle ja juoksi
niin nopeasti kuin suinkin vuoren rinteelle. Nainen seisoi kuppi
kädessään ja katsoi, kuinka laiha mies hävisi etäisyyteen. Hän arvaili
sitten jälkeenpäin, oliko hän nähnytkin vain aaveen.


5.

"Et voi siis ymmärtää, miksi Wilfrey Lawson haluaa niin välttämättä
saada tämän Rayn käsiinsä?" kysyi poliisi David.

"En todellakaan", vastasi poliisi Jonathan. "Eikö se mielestäsi riitä,
että hän on taistellut parlamentin armeijassa?"

"Kyllä kuninkaalle ja tälle uudelle laille puritaanien hävittämisestä,
mutta ei herra Wilfreylle. Ei kansa sitäpaitsi rupea enää pitkää aikaa
sietämään tätä vanhojen parlamentin soturien hirttämistä. Parlamentin
aikana kiusautui ja vaivautui maa ja huusi kuin väsynyt ihminen lepoa,
millaista lepoa tahansa, ja nyt se on saavuttanut haluamansa --
saavuttanut sen kostolla. Mutta levottomampaa lepoa ei ole olemassakaan
kuin toimekkaan miehen lepo, paitsi toimekkaan maan, eikä Englanti tule
kauan kärsimään tätä miesten teurastamista tänään senvuoksi, että he
eilen täyttivät velvollisuutensa -- niin, velvollisuutensa juuri, kuten
sinun tapasi on sanoa."

"Luulet siis, että herra Wilfrey aikoo virittää kaksinkertaisen ansan
Ralph Raylle?"

"En tiedä hänen aikomuksiaan, mutta hän ei ole ruvennut etsimään
tavallista puritaania tuhansien samanlaisten joukosta paljaasta
velvollisuudentunteesta. Sellainen ei ole herra Wilfrey Lawsonin
tapaista."

"Mutta tämä mies toimi viime aikoina kapteenina vallankumouksellisessa
armeijassa", sanoi pieni poliisi. "Mies", huudahti hän Garthille, joka
äreänä ratsasti heidän edellään, "onko tämä Ray milloinkaan kerskaillut
kapteenina tekemistään urotöistä?"

"Mikä sanoittekaan hänen olleen? Kapteeniko? En ole kuullut siitä
milloinkaan puhuttavankaan", murahti seppä.

"Kerskaillut -- joutavia. Hän ei ole ollenkaan sellainen mies", sanoi
poliisi Jonathan.

"Muistan ihmisten puhuneen, että hän oli pelastanut vanhan Wilsonin
hengen", murahti Garth jälleen.

"Ja jos hän sen jälkeen nitistikin hänet hengiltä, niin mitä se muihin
kuuluu", sanoi poliisi Jonathan halveksivasti "Kiiruhda eteenpäin
siellä? Nyt olemme vihdoinkin laella. Pitääkö meidän lähteä jälleen
laskeutumaan alas? Mitä tuolta alhaalta näkyy? Talohan siellä on
lopultakin. Kuka sieltä läksi nyt juoksemaan? Olemme varmaan aivan
kohtauspaikan läheisyydessä. Onko tuo meidän miehemme? Eteenpäin! Jos
meidän kerran on tehtävä tämä, niin tehkäämme se."

"Ray siellä varmaankin on", sanoi pieni mies kannustaen hevosensa
laukkaan saavuttuaan Ennerdalen ensimmäisille pelloille.

Parin minuutin kuluttua saapuivat miehet Brandrethin rinteellä
sijaitsevalle pienelle majalle, josta Sim oli pyytänyt juotavaa.

"Hei, emäntä, hei! Kuka mies täältä läksi juoksemaan hetkinen sitten?"

"En tuntenut häntä -- jokin mielipuoli, luullakseni. Hän oli laiha ja
väsynyt. Hän pyysi minulta maitoa juodakseen, mutta ennenkuin ehdin
tuoda sitä hänelle, läksi hän matkoihinsa kuin salama."

"Kukahan hän oli? Ei ainakaan hakemamme mies. Tiedättekö te, seppä?"

Puhuteltu mies oli monta kertaa kalvennut ja punastunut naisen
puhuessa. Hänen mielessään välähti kuin salama, että pieni Liisa
Branthwaite oli pettänyt hänet.

"Luultavasti vain tuo räätäliroisto, tuo Sim", sanoi hän hikoillen
kovasti.

"Ja hän on tullut tänne ilmoittamaan Raylle tulostamme. Eteenpäin!
Seuratkaamme miestä. Tästä puupäästä sepäksi emme enää välitä."


6.

Robbie Andersonin ja tamman johtama surusaatto oli kulkenut hitaasti
Borrowdaleen, sittenkuin jalan kävelevät vieraat olivat kääntyneet
takaisin Wythburniin, Seuraten kiemurtelevaa Derwentiä olivat he
sivuuttaneet Stonethwaiten ja Seathwaiten kylät ja saapuneet paria
tuntia Shoulthwaitestä lähtönsä jälkeen Stye Head-solan päähän.
Keskipäivän kirkkaus oli nyt muuttunut cumbrialaisen joulukuun päivän
harmaaksi pakkaseksi.

Laakson pohjalla olivat he suojassa tuulelta, mutta he näkivät vuorten
rinteillä leijailevien sumupilvien rikkoutuvan pitkiksi suikaleiksi
ja ymmärsivät siitä, ettei myrsky ollut vielä lakannut. Saavuttuaan
kohtuullisen matkan päähän niiden vuorien välisestä leveästä aukosta,
joiden yli heidän piti kulkea, näkivät he silmänräpäyksen ajan erään
miehen kuvastuvan selvästi taivasta vasten.

"Hän on siellä", ajatteli Robbie ja kiiruhti arkkua kantavaa tammaa.
Hän muisti Ralphin sanatkin: "Sido nuori hevonen tammaan solan päässä",
ja hän teki niin. Mutta kuljettuaan vähän matkaa huomasi hän sen
pikemmin estävän heidän kulkuaan kuin auttavan sitä.

"Solassa on liian jyrkkiä mutkia", ajatteli hän irroittaen hevoset
toisistaan. Sitten he jatkoivat matkaansa ahdasta solaa ylöspäin
seuraten virtaa, joka kohisi vaahdoten heidän sivullaan.


7.

"En jaksa enää kauemmaksi, Rotha. Minun on pakko istuutua lepäämään.
Jalkani ajettuu, koska kääre on ruvennut puristamaan sitä."

"Koeta, tyttöseni, koeta jaksaa vielä vähän matkaa. Kestä vielä viisi
minuuttia, vain viisi minuuttia, niin ehdimme perille."

"Minun ei kannata yrittääkään", vastasi Liisa vaikeroiden. "Olen jo
koettanut koettamasta päästyänikin ja ellen nyt istuudu, pyörryn."
Sanottuaan sen vaipui tyttö nurmikolle ja alkoi kääriä auki nilkan
ympärille kiedottua sidettä.

"Voi, rakkaani, tuolla he jo tulevat solan puolivälissä ja ehtivät
solan päähän kymmenessä minuutissa. Ralphkin on huipulla, sillä näen
hänetkin ja koiran. Mitä meidän on tehtävä, mitä voimmekaan tehdä?"

"Jatka sinä matkaasi ja jätä minut tähän, mutta palaa sitten takaisin.
Ei sentään, ei niinkään, älä jätä minua tähän paikkaan", sanoi Liisa
itkien surkeasti ja vaikeroiden loukkautuneen jalan aiheuttamista
tuskista.

"Mahdotonta", sanoi Rotha. "Kuka sen tietää, löytäisinkö sinua enää
milloinkaan näiltä poluttomilta vuorilta."

"Voi, tuota onnetonta kiveä!" vaikeroi Liisa. "Minut on varmasti
lumottu. Äiti Garth kykenee kyllä --"

"Hän on huomannut meidät", sanoi Rotha. Hän seisoi muutamalla
kallionlohkareella ja heilutti huiviaan tuulessa. "Niin, hän näkee
meidät ja vastaa. Mutta ymmärtääkö hän tarkoitustamme? Ah, rakkaani,
kunpa vain voisin kiinnittää Willyn tahi Robbien huomion puoleeni! Ehkä
he ymmärtäisivät. Missähän isä on? niin, missä?"

Hirveä voimattomuuden tunne täytti Rothan mielen, kun hän seisoi
avuttoman ystävättärensä vieressä katsellen päämaalia, johon
päästäkseen hän oli ponnistellut. Tällainen oli jo liikaa tällekin
lujatahtoiselle tytölle ja hän purskahti itkuun.


8.

Niin, solan päästä Ralph Ray näki huivin, jota Rotha heilutteli, mutta
hän oli niin kaukana, ettei hän voinut tuntea tyttöjä.

"Pari naista, joista toinen oli pitkällään maassa", ajatteli hän.
"Heille on tapahtunut jokin onnettomuus."

Siellä, missä hän seisoi, oli lyijynharmaalta taivaalta ruvennut
valumaan tihkusadetta, jota tuuli ajoi edellään kuin sumupilviä. Se
kasteli läpi pehmeän turpeen ja kokoutui raskaana sammaleen, joka
peitti jokaista suojattua kiveä.

"Hänen jalkansa ovat luiskahtaneet", ajatteli Ralph. "Minun pitää
ratsastaa heidän luokseen, kun hevoset; pääsevät tänne solasta; en voi
lähteä ennen."

Ruumissaatto oli nyt tullut näkyviin. Muutamien minuuttien kuluttua
olisi se jo hänen luonaan. Niin, siellä tuli Robbie Anderson taluttaen
tammaa. Hän ei ollut vielä sitonut nuorta hevosta tammaan, mutta sehän
voidaan tehdä täällä. Mutta hänen olisi pitänyt tehdä se solan päässä.
Kuinka oli Robbie unhottanut sen?

Ralphin vakavat kasvot kävivät yhä vakavammiksi, kun hän katsoi
juhlallista kulkuetta, joka lähestyi häntä. Willy oli tuntenut hänet.
Kas, miten hän painoikaan päätään kumaraan istuessaan satulassa! Tällä
hetkellä Ralph ei enää ajatellut viime päivien hirveitä tapahtumia ja
vielä hirveämpiä huomioita. Hän ei muistanutkaan sitä onnen käännettä,
mikä oli tuonut hänet tälle paikalle, vaan näki ainoastaan sen
valkoisen kuorman, jota tamma kantoi selässään, ja ajatteli vain häntä,
johon hänen varhaisimmat muistonsa liittyivät.

Kohottaessaan päätään ja pyyhkiessään kyyneliä silmistään hän näki
vastakkaisella kukkulalla seisovan toisen naisen lähtevän juoksemaan
häntä kohti kovasti huutaen kuin pelosta, mutta tuuli kantoi hänen
äänensä syrjään, niin ettei Ralph kuullut hänen sanojaan. Naisen
liikkeistä ymmärsi hän kuitenkin sen verran, että jotakin oli
tapahtunut hänen takanaan. Mikään vaara ei uhannut enää saattoa tällä
lyhyellä matkalla, minkävuoksi Ralph kääntyi ja kiipesi nopeasti
ylöspäin. Silloin kuulosti naisen ääni kovemmalta ja kimakammalta kuin
milloinkaan ennen ja sen sävy oli äärettömän tuskallinen ja toivoton.

Ralph kääntyi jälleen ja pysähtyi. Eikö hän ollut ymmärtänytkään naisen
viittauksia oikein? Oliko saatolle sattunut jotakin? Ei, tamma kiipesi
tyynesti solaa ylöspäin.

Mitä se sitten tarkoitti? Kimakat huudot kantautuivat vielä hänen
korviinsa ja tuuli kantoi pois sanat. Jokin oli nyt hullusti, jokin
vakava asia. Hänen pitää mennä vielä ylemmäksi katsomaan.

Samassa hän huomasi Simeon Staggin juoksevan häntä kohti kauhistuneen
näköisenä. Hänen kintereillään seurasi kaksi ratsastajaa ja kolmas
ratsastaja oli vähän kauempana. Simiä ajettiin takaa. Hänen hurjistunut
käytöksensä ilmaisi sen.

Ralph ei kysynyt itseltään, miksi, vaan juoksi Simiä kohti. Nopeammasti
kuin ajatus ja ennenkuin Sim ehti huoahtaakaan hyökkäsi Ralph
eteenpäin, tarttui molempien hevosten suitsiin ja keikautti hurjalla
tempaisulla molemmat ratsastajat maahan. Ei kumpikaan loukkautunut.

Molemmat hyppäsivät heti pystyyn ja syöksyivät Ralphin kimppuun
koettaen tarttua häneen lujasti voidakseen panna käsiraudat hänen
käsiinsä.

Silloin ehdittyään ajatella ensi kerran selveni hänelle totuus kuin
salamanleimahdus. Häntähän tässä ajettiinkin takaa ja hän oli itse
antautunut poliisien käsiin. He seisoivat pensaikon läpi johtavan aukon
vieressä. Saattajatkin olivat jo saapuneet solan päähän ja näkivät mitä
oli tapahtunut. Robbie Anderson lähestyi heitä nopeasti tammoineen.
Poliisit huomasivat vangin piakkoin saavan apua ja heittivät sen vuoksi
käsiraudat menemään koettaen nostaa Ralphin toisen hevosen selkään.
Sim koetti kiskoa hevosta syrjään ja koira haukkui raivokkaasti purren
heidän sääriään. Mutta miehet onnistuivat sittenkin voittamaan hänet ja
kaatoivat hänet maahan.

Nyt olivat he jo kaikki joutuneet aukkoon ja tappelivat matalan virran
pohjalla. Robbie päästi tamman suitset käsistään ja riensi auttamaan
Ralphia. Samalla puhalsi kova vihuri vuorilta ja tunkeutui aukkoon.
Se tarttui tammaan, joka säikähtäen miesten kovia huutoja ja koiran
haukuntaa ja pelästyen vihuria läksi kovasti laukkaamaan vuoria kohti
arkku selässään.

"Tamma, tamma!" huusi Ralph, joka oli nähnyt onnettomuuden Robbien
päästäessä suitset käsistään. "Kiiruhtakaa, Jumalan nimessä, sen
jälkeen!"

Hän sai samalla jäseniinsä kymmenen miehen voimat ja nousi maasta,
johon hänen vastustajansa olivat painaneet hänet, heittäen miehet
syrjään kuin he olisivat olleet viheriöitä varpuja, jotka hän taittoi.
He kaatuivat hänen kummallekin puolelleen jääden makaamaan paikoilleen.
Sitten hän riensi muutamien askelten päässä seisovan nuoren hevosen
luo ja nostettuaan pojan satulasta maahan hyppäsi itse sen selkään.
Hetkisen kuluttua ajoi hän jo laukkaa tamman perään.

Mutta tamma oli jo ehtinyt kauaksi. Se kiiti tuulen edellä kaukaa
siintäviä tummia vuorten huippuja kohti. Sumu alkoi jo piilottaa sen
näkyvistä. Ralph seurasi sitä, kunnes miehet, jotka seisoivat kuin
halvattuina solan päässä, eivät enää voineet nähdä häntä.



XIII.

PULMALLINEN KYSYMYS.


Kun poliisi David koetti nousta kaaduttuaan, huomasi hän liiankin
monta syytä mullakseen jalkaansa katkenneeksi. Poliisi Jonathan ei
ollut kolhiutunut niin pahasti, mutta noustuaan jälleen jaloilleen
tunsi hän velvollisuuden äänen vaienneen sisimmässään sellaisiin
toimenpiteihin nähden, jotka voisivat panna hänet vielä vakavammille
vastuksille alttiiksi. Hän päinvastoin ihaili vastustajansa rohkeutta
kuin ammattitaistelija ainakin eikä suinkaan ollut ollenkaan vihoissaan
hänelle tappiostaan.

"Mies on varmasti kuuden jalan yhtä hyvin kuin tuumankin pituinen
ja voimakas kuin härkä", sanoi hän kumartuen toverinsa puoleen ja
tiedustellen tämän saamia vammoja.

Poliisi David ei näyttänyt olevan niinkään halukas osoittamaan sitä
alistuvaisuutta, mikä johtuu tinkimättömästä vaatimattomuudesta ja mikä
saa lohtua, vieläpä kiihoitusta itserakkaudelleen tappiosta enemmän
kuin raukkamaisen ylpeyden synnyttämästä vihasta, mikä ei voi mukautua
kompastumiseen eikä häviöön.

"Tämä on kaikki tuon kurjan palkeitten puhaltajan syytä", sanoi hän
vihjaisten seppään tällä halveksivalla viittauksella sepän ammatista.

Poliisi Jonathan ei voinut olla nauramatta nimitykselle eikä sen
vihjaamalle tarkoitukselle.

"Niin, mutta jos hän olisi polttanut ilmaa tällä kertaa puhaltamisen
asemesta", sanoi hän, "olisimme ehkä voineet kohottaa sen väliimme.
Mutta, tulehan nyt, niin nostan sinut satulaan sen sijaan. Heh, heh,
kas vain", lisäsi hän, kun hevonen hätkähteli jokaisessa vihurin
puuskassa, "täällä ylhäällä ei kenenkään tarvitse kiihoittaa tuulta.
Hiljaa siinä! Kas niin, nyt istut luullakseni mukavasti. Et voi käyttää
kuin toista jalustinta."

Oli ehkä luonnollista, että poliisien suhtautuminen onnettomuuteen
rajoittuisi vain heidän vankinsa karkaamisen lailliseen puoleen;
mutta poliisien moitteiden esine ei ollut niin virallisen kiihkon
läpitunkema, että hän olisi voinut välinpitämättömästi katsella sitä
kauheata onnettomuutta, joka aiheutui kirstua kantavan hevosen paosta.
Seppä Garth oli pysähdyttänyt oman hevosensa noin parinkymmenen
askeleen päähän siitä paikasta, missä Ralph Ray oli heittänyt hänen
toverinsa satulasta, eikä hän sitä seuranneen taistelun aikana ollut
tuntenut mitään voittamatonta halua auttaa sitä puoluetta, joka hänen
silmissään edusti sekä kostoa että etuja, ellei nyt juuri oikeutta.

Kun tamma vihdoin läksi laukkaamaan vuorille, istui hän satulassaan
kuin kivettynyt, kunnes Robbie Anderson, joka ensin tointui
huumauksestaan ja palaavan tajunnan ensi hetkenä tunsi sepän ja
arvasi ottelun tuloksen, herätti hänet käsittämään tilanteen elävästi
iskemällä hänet hyvin suunnatulla lyönnillä pitkäkseen maahan. Garth
hämmästyi nähtävästi liiaksi voidakseen maksaa samalla mitalla. Hän
rupesi sen sijaan sättimään vastustajaansa voimakkailla kirouksilla,
jotka putoilivat Robbien niskaan niin nopeasti kuin kanat nokkivat
jyviä. Sitten hän kiipesi jälleen hevosensa selkään ja näyttäen niin
paljon miehekästä vastenmielisyyttä kuin hän vain voi sellaisen
häpeällisen tappion jälkeen kiiruhti hän pois niin nopeasti kuin
suinkin.

Hän ei kuitenkaan vielä ollut saanut täydellistä palkkaa osanotostaan
päivän tapahtumiin. Ehdittyään jo melkein Wythburniin ollessaan
matkalla kotiinsa joutui hän vielä sellaisen tavattoman onnettoman
sattuman uhriksi, että hän kohtasi Liisan. Tämä nuori nainen pikemmin
riippui kuin istui erään hevosen selässä, jonka omistaja Rothan oli
onnistunut taivuttaa avukseen. Rothan kävellessä hänen rinnallaan
ponnisteli hän nyt takaisin kaupunkiin mielentilassa, minkä päivän
tapahtumat olivat kiihoittaneet hirveän ärtyisäksi. Todellisuudessa oli
Liisa oikeastaan salaa vihainen itselleen sen huolettoman hypyn vuoksi
erään suuren kiven yli, joka oli nyrjäyttänyt hänen nilkkansa niin
pahasti, että hänen oli pakko vaikeroida tuskista. Mutta sukupuolensa
epäjohdonmukaiseen tapaan ei hän voinut tietoisesti näyttää niin
spartalaista urhoollisuutta, että hän olisi syyttänyt itseään
tapahtumasta.

Juuri tämän onnettomuuden ja pahantuulisuuden aiheuttaman tuskin
lupaavan yhteensattuman aikana sattui hän kohtaamaan sepän, jolloin
kaikki ne katkerat tunteet, jotka olivat käyneet ja kiehuneet hänessä
ja sopivamman esineen puutteessa purkautuneet hevosta, satulaa,
tietä ja Rothaakin vastaan, saivat Joe Garthista mitä sopivimman ja
kelvollisimman maalitaulun.

Ajaa hölkyttäessään hitaasti kotiinsa päin oli tämä herrasmies
hautonut mielessään ilkeitä ajatuksia sitä pientä paholaista kohtaan,
joka oli pettänyt hänet. Hän oli ajatuksissaan jo monesti toistanut
ne halveksivat moitteet ja vielä halveksivammat katseet, joilla hän
aikoi kohdella tyttöä ensi sopivassa tilaisuudessa, jolloin tyttö
onnettomuudekseen joutuisi hänen tielleen.

Sellainen uskottomuus ja viekas petollinen menettely tuntui Garthista
ansaitsevan millaisen rangaistuksen tahansa, koska ei voitu sovittaa
ruumiillista rangaistusta, jota hän mitä suurimmalla mielihyvällä olisi
itse ollut valmis jakamaan, mutta josta ei ehkä olisi ollut niinkään
mukava joutua vastuuseen, koska Robbietakaan ei voitu sivuuttaa.

Ehkä se johtui muutamista hänen sukupuolensa epäjohdonmukaisista
vaistoista, ettei hänen omatuntonsa soimannut häntä, kun hän mielessään
valmisteli näitä suunnitelmia Liisan rankaisemiseksi petoksesta
ja viekkaudesta. Varmaa kuitenkin on, että kun nämä kysymyksessä
olevat henkilöt joutuivat vastakkain muutamassa tien mutkassa, ei
johdonmukaisuudella ollut juuri mitään tekemistä heidän kiihkeässä
keskustelussaan.

Seppä Garth aikoi näyttää hyvin halveksivaa naamaa tulevan esitelmänsä
esipuheeksi, mutta koska Robbien lyönti oli sattunut hänen silmiensä
väliin ja ne sen johdosta olivat piiloutuneet suuren ja monivärisen
ajettuman alle, muuttuikin hänen halveksiva silmäyksensä enemmän
mielettömän irvistyksen kaltaiseksi. Kun Liisa huomasi tämän
kevytmielisen suhtautumisen hänen moniin onnettomuuksiinsa, kohosi
hänen vihansa kiehumispisteeseen ja hän syyti suustaan Joeta kohtaan
enemmän talonpoikaisia haukkumasanoja kuin hän milloinkaan tyynempinä
hetkinään antoi lipsahtaa huuliltaan.

"Sinä tyhmeliini siinä", sanoi hän, "päässäsi ei ole enemmän järkeä
kuin luudanvarressa. Mokomakin kerskailija, millaisia kauniita asioita
sinä nyt olet saanut aikaan. Niele tämä nyt kupuusi, mutta älä
kuljeskele ympäriinsä surisemassa kuin mehiläinen pullossa. Enpä olisi
voinut uskoa sinua sellaiseksi Judakseksi."

Seppä Garth hämmästyi epäilemättä tällä kertaa. Joutua tällaisen
hyökkäyksen esineeksi sellaisen henkilön puolelta, jonka kimppuun hän
itse oli aikonut käydä, ja kuunnella saman henkilön lausumia syytöksiä
vääryyksistä, jonka hän luuli tehneen vääryyttä hänelle, riitti
kokonaan hämmentämään sepän tyhmän järjen.

"Ei, ei", sanoi hän toinnuttuaan, "kuka tässä Judas on? Se on tarpeeksi
pulmallinen kysymys mielestäni."

"Possu!" huusi Liisa rupeamatta miettimään loukkauksen merkitystä ja
-- kuin oikea Eevan tytär voimatta ollenkaan uneksiakaan, että häntä
voitaisiin syyttää uskottomuudesta; "possu, possu", hän maanitteli
tavallisesti sikojaan näin, "olet oikea äitisi poika, sen noita-akan."

Seppä joutui kokonaan sanattomaksi kuunnellessaan näitä neitseellisiä
soimauksia ja menetti kokonaan sen hillitsemiskykynsä, minkä hän
tyynempinä hetkinään oli huomannut melkein välttämättömäksi omalle
turvallisuudelleen. Kalveten raivosta hän kohotti kätensä lyödäkseen
Liisaa, joka samalla suoristautui ja lyödä läimäytti häntä kovasti
kummallekin poskelle sanoen: "Pidä kyntesi erillään minusta, mokomakin
pölkkypää, ja mene Robbie Andersonin luo. Kuulin sinun saaneen kuonoosi
häneltä kelpo tavalla. Se oli juuri omiaan possunkärsällesi."

Tämä palautti sepän ajoissa järkiinsä. Hän laski kätensä alas ja
ratsasti tiehensä mumisten vihaisesti partaansa.

"Älä koetakaan lähestyä minua enää tämän jälkeen!" huusi Liisa melko
tarpeettomasti hänen jälkeensä.

Tämä puuska vaikutti kuitenkin sen, että se haihdutti kaiken vihan
tytön mielestä, ja katsottuaan sepän perään, kunnes tämä katosi
kokonaan näkyvistä, vastasi hän Rothan moitteisiin tämän tuskin
tyttömäisen mielenpurkauksen vuoksi hilpeästi nauraen.

       *       *       *       *       *

Samana iltana kokoutui Punaiseen Leijonaan tavallista enemmän väkeä. Ne
isännät, jotka olivat eronneet saatosta Watendlathissä, olivat menneet
ensin kyläravintolaan kuluttaakseen siellä ne muutamat tunnit, jotka
heidän täytyi odottaa, ennenkuin saatto palaisi takaisin Shoulthwaiteen.

He eivät olleet vielä ehtineet istua pitkää aikaa oluttuoppiensa
ääressä, kun John Jackson ja muutamat muut laaksolaiset, jotka olivat
aikoneet seurata saattoa Gosforthiin, tulivat aikaisemmin takaisin
kuin heitä oli osattu odottaakaan. Tämä johti solassa sattuneen
onnettomuuden kertomiseen.

Punaisen Leijonan vieraiden ja yleensä kaikkien Wythburnin
asukkaiden hämmästys kuullessaan tämän oli yhtä suuri kuin heidän
ihmettelynsä. Mitään niin hirmuista ei ollut tapahtunut miesmuistiin.
Ruumiille sattunut onnettomuus kauhistutti heitä kaikkia vanhaan
cumberlandilaiseen tapaan.

Mikään ei heidän mielestään ollut niin ikävöimisen arvoista kuin
onnellinen kuolema eikä mikään muu ajatus ollut niin lohduttava kuin
se, että heidät jonakin päivänä kunniallisesti haudataan. Angus ei
ollut saanut kumpaakaan. Väkivaltainen kuolema eikä minkäänlaista
hautaa; ei mitään muuta kuin tämä vuorille suuntautunut hurja
ratsastus, mikä voi kestää päiviä, ehkä kuukausiakin. Siinä oli
varmasti jotakin kohtalokasta.

Laaksolaiset kokoutuivat Punaisen Leijonan takan ääreen kalpeina ja
äänettöminä kauhusta.

"Ikävä tapaus tämä", sanoi Reuben Thwaite kohottaen molempia käsiään.

"Meidän kaikkien pitää lähteä vuorille huomenna varhain hakemaan vanhaa
Betsyä", sanoi Jackson. Matthew Branthwaiten viisaimmatkin sananlaskut
olivat jättäneet hänet pulaan. Tällaista tilannetta ei niiden mainio
toistaja ollut milloinkaan osannut aavistaakaan. Se oli saattanut hänet
kokonaan suunniltaan.

Vanhan Matthewin voimakas persoonallisuus olisi ehkä, jos hän olisi
elänyt parisataa vuotta myöhemmin, muuttunut vapaamielisyydeksi,
ehkäpä aineellisuudeksikin, mutta siihen aikaan, jolloin hän eli
täällä maailmassa, ei oltu vielä täydellisesti opittu taitoa suhtautua
asioihin luonnollisella tavalla. Matthewin mieltä painoi tunne, mitä
hän ei ymmärtänyt eikä koettanutkaan määritellä. Hän oli aivan varma
ainakin siitä, ettei tammaa saataisi kiinni. Kohtalo oli jollakin
tavoin jostakin syystä määrännyt tamman laukkaamaan vuorilla kuormineen
vuodet läpeensä. Kun Jackson ehdotti, että he lähtisivät hakemaan sitä,
sanoi Matthew:

"Ei, John, ei mitään sellaista. Voitte kyllä kiivetä vuorille, mutta
ette milloinkaan löydä Betsyä. Se on kohtalon määräämää, kuten jo
äsken sanoin teille. Siitä saavat äidit sopivan tarinan lapsiensa
pelottelemiseksi."

"Myrsky rupesi silloin todellakin raivoamaan hirveästi", sanoi John.
"Kypärituuli [Englannin vuoristoissa puhaltava tuuli. Suom.] kai
se oli, vaikka en muista nähneeni kypäriä vuorenhuipulla. En ole
milloinkaan elämässäni nähnyt hevosen laukkaavan sellaista vauhtia."

"Eikö teistä kukaan kyennyt pidättämään sitä?" sanoi muudan hieman
ivallisesti.

"Tyhmyyksiä! Luuletteko niitä vuoria siellä jonkinlaisiksi
karjanlaitumiksi?" sanoi Matthew.

"Emme, mutta jyrkkiä ne ovat", jatkoi Jackson. "Ja sellainen humina
ja ulina kuin siellä kävi! Entä sitten taistelu! Mutta Ralph paiskasi
heidät molemmat kumoon noin vain."

"Hän on tullut isäänsä, Ralph", sanoi Matthew.

"Niin, hän on isänsä oikea poika", myönsi Reuben. "Mutta Joe Garth on
oikea lurjus, uskallan vaikka vannoa sen."

"Hänen luonteensa on läpeensä ilkeä ja senvuoksi hän onkin oikea
raukka", sanoi Matthew. Ralph Rayn vaara ja pelastus olivat hänen
mielestään niin mitättömiä seikkoja, etteivät ne voineet rikkoa
lumousta, minkä hänen isänsä ruumista kohdannut onnettomuus oli
aiheuttanut.

Robbie Andersonkin tuli ravintolaan myöhään illalla. "Tämä oli
surullinen kotiintulo", sanoi hän tullessaan huoneeseen.

Oli helppo huomata, kuinka järkytetty hän oli. Hänen silmänsä
leimahtelivat, hän käveli ja istui, astui pari askelta ja pysähtyi,
siveli alituisesti sormillaan kiharaa lyhyttä partaansa, löi polviinsa
ja tilasi olutta tilaamasta päästyäänkin. Puhuessaan vuorilla
sattuneesta onnettomuudesta hän nauroi hurjasti ollen luonnottoman
iloinen.

"Kaikki johtui vain minun ajattelemattomuudestani", mumisi hän, kun
pieni Reuben Thwaite muutamien vaatimuksesta oli jälleen toistanut
usein kuullun selostuksen tapahtumasta, kuinka tamma oli lähtenyt
pakoon ja kuinka Ralph oli hypännyt nuoren hevosen selkään ajaakseen
sitä takaa.

"Kaikkiko sinun syytäsi, Robbie? Mitä sillä tarkoitat?"

"Jos olisin sitonut nuoren hevosen tammaan solan suussa, ei tamma olisi
voinut lähteä pakoon."

"Annettiinko sinulle sellaiset määräykset, Robbie?"

"Annettiin, hitto minut vieköön. Opettajakin oli siellä ja kuuli ne."

"Ralph käski hänen tehdä niin, kuulin sen selvästi", sanoi Monsey
paikoiltaan uuninloukosta, jossa hän istui nolona, mutta kokonaan
muistamatta sitä, kuinka ratkaisevasti hänen oma lörpöttelynhalunsa oli
vaikuttanut hänen tietämättään päivän surullisiin tapahtumiin.

"Mutta älkää olko millännekään enää. Tuokaa enemmän olutta, emäntä. No,
nopeasti nyt, tyttöseni."

Robbie oli jälleen noussut seisoalleen ja käveli kiihkoissaan
edestakaisin lattialla.

"Mikähän Robbieta vaivaa?" kuiskasi Reuben Matthewille. "Mitä hän
miettineekään? Ikävyyksiä, luullakseni."

"Älä välitä hänestä. Robbie aloittaa jälleen, pelkään minä. Hän
on taasen juomatuulella. Tämä hirveä asia panee ehkä pojan järjen
sekaisin, sillä hänen piti vastata kaikesta."

"No, tyttöseni, eikö sitä olutta tuodakaan?"

"Olet jo saanut tarpeeksesi, Robbie", sanoi emäntä.

"Mene kotiisi. Olut nousee jo tukkaasi. Tule saamaan huomenna lisää."

"Ei, kun tänään, tyttöseni. Minulle on annettava vielä tänään, on
varmasti."

"Robbie aloittaa varmasti jälleen", kuiskasi Reuben. "On surullista
katsella pojan juopottelua, Hän on taas pian aivan päissään."

"Älä sano mitään hänelle", vastasi Matthew. "Tänään hän on aivan
suunniltaan."

Ilta oli jo pitkälle kulunut, ennenkuin laaksolaiset nousivat
poistuakseen.

"Huominen työ on suunniteltu jo valmiiksi meille, miehet", sanoi
Jackson "Menkäämme nyt nukkumaan."



XIV.

KUNNES PÄIVÄ VALKENEE.


    "Kunnes päivä valkenee
    ja varjot haihtuvat."

Ralph ei aluksi tuntenut minkäänlaista kauhua. Hänen ruumiillinen
tarmonsa tukahdutti kaikki sellaiset tunteet jättämättä minkäänlaista
tilaa pelkoa herättäville kuvitteluille ja sallimatta hänen
täydellisesti käsittää tapahtumaa. Se, mikä näytti halvaannuttavan muut
ja tuntui hirmuisella todellisuudellaan kiinnittävän heidät maahan kuin
kivipatsaat, soi hänelle melkein yliluonnolliset voimat ja innoitti
hänet sellaisella mielijohteella, että hänen oli pakostakin ryhdyttävä
toteuttamaan sitä.

Hypättyään nuoren hevosen selkään hän ajoi laukkaa tamman jälkeen
pitkän kukkulajonon poikki, ulos ja sisälle niiden luolamaisiin
onkaloihin, ylös ja alas niiden kumpuja ja rotkoja, kallioiden,
virtojen ja putousten yli ja upottavien soiden halki tihkusateessa.
Kerran hän näki tamman kuormineen, kun se kiiti nopeasti erään ulospäin
työntyvän ylätasangon poikki, jota hän ei voinut tarkasti nähdä
sumupilvien vuoksi. Silloin hän läksi ajamaan sitä takaa yhä nopeammin,
mutta tulisempaa vauhtia kuin hänen hevosensa saattoi laukata
poluttomassa vuoristossa kiiti se hevonen, jota hän ajoi takaa. Hän ei
nähnyt tammaa enää. Hän ratsasti kuitenkin vain eteenpäin.

Kun hän saapui tumman vuoriston äärimmäiselle laidalle ja pysähtyi
siihen, missä Great Howe työntyy tasankoa kohti, kääntyi hän takaisin
ja ratsasti kukkuloiden toiselle puolelle. Kerran vielä hän ratsasti
ulos ja sisälle luolien onkaloihin, ylös ja alas kukkuloita ja kuiluja,
kallioiden, virtojen ja putousten yli ja upottavien soiden poikki yhä
vieläkin tihkusateessa. Mutta tammaa ei näkynyt missään.

Sitten hän ratsasti eteenpäin Angle Tarniin, jossa yhtyy kolme
vuorijonoa. Seuraten aluksi sitä, joka, oli lähinnä huippuja, hän
ratsasti Bow Fellin juuritse Crinkle Cragsin sivu Three-Shire
Stonesin luo Greyfriarsin juurelle, missä kukkulat alkavat viettää
Duddon-laaksoon päin. Mutta tammaa ei näkynyt sielläkään.

Palattuaan jälleen Angle Tarniin hän läksi seuraamaan ainoata jäljellä
olevaa jonoa Pike of Sticklen sivu, kunnes hän saapui Dungeon-putousten
synkän kuilun laidalle. Mutta tammasta ei näkynyt jälkeäkään. Pelko
ajoi sitä eteenpäin ja vain pelko voisi saada sen kiinni. Onnettomuus
oli tapahtunut noin kolmen aikaan iltapäivällä. Siitä oli jo kulunut
ainakin kolme tuntia ja Ralphin ratsu, joka oli väsynyt ja melkein
loppuun ajettu, kompasteli lisäytyvässä pimeydessä. Hän käänsi sen
takaisin Wythburniä kohti ja ratsasti takaisin kaupunkiin Harrop Tarnin
sivu.

Saavuttuaan ensimmäiseen taloon, se oli Luke Cockriggin ja sijaitsi
puron törmällä, hän jätti sinne hevosensa ja lainasi lyhdyn. Tuvan
asukkaat koettivat kyllä houkutella häntä luopumaan palamaasta takaisin
vuorille, mutta hänen päätöksensä oli järkähtämätön. Oli aivan
hyödytöntä koettaakaan järkyttää sitä päättäväisyyttä, mikä oli lyönyt
leimansa hänen jäykkiin ja kalpeihin kasvoihinsa.

Tihkusade ei ollut vieläkään lakannut ja ilta oli jo pimennyt, kun
Ralph uudestaan suuntasi kulkunsa vuorille.

Ja nyt alkoivat kuvottavat kauhun tunteet kiduttaa häntä, sillä nyt
hänellä oli aikaa tarkemmin ajatella tapahtumaa. Ratsastajattoman
hevosen kuva, kun se kiiti kuolleine kuormineen tuulen edellä, oli
syöpynyt lähtemättömästi hänen mieleensä; ja samalla kun pimeys
kätki todellisen ympäristön hänen näkyvistään, maalasi se tämän
harhanäyn jokaisen kallion ja puun kimaltelevaan kylkeen. Minne hän
vain katsoikaan tuijottaen tähdettömään ja kuuttomaan pikimustaan
yöhön näkemättä pilviä ja taivasta, vaan ainoastaan synkän pimeyden
kaikkialla ympärillään, oli hän huomaavinaan haihtuvissa alinomaa
toistuvissa välähdyksissä, milloin oikealla, milloin vasemmalla
puolellaan, milloin edessään, milloin takanaan, nyt maassa jalkojensa
juuressa ja hetkisen kuluttua hänen ympärillään leijailevassa
äänettömässä sumussa, ratsastajattoman hevosen aaveen. Joskus hän
pysähtyi kuuntelemaan kuvitellen kuulevansa laukkaavan hevosen
kavioiden kapsetta sivultaan, mutta sitten hän huomasikin äänen jonkun
näkymättömän virran kohinaksi, kun sen vesi lirisi kivien yli. Joskus
hän oli kuulevinaan hevosen hirnuntaa kaukaa, mutta se olikin vain
tuulen huminaa. Hänen koiransa oli seurannut hänen kintereillään, kun
hän pakeni solasta, ja se oli vieläkin hänen mukanaan. Se kiiti silloin
tällöin matkoihinsa pimeässä viipyen poissa muutamia minuutteja. Sitten
kuului sen kumeaa haukuntaa, jolloin Ralphin sydän tuntui lakkaavan
sykkimästä jonkun värisyttävän tunteen vaikutuksesta, mitä hän ei
uskaltanut nimittää toivoksikaan. Ei, siellä olikin vain lammas, joka
oli eksynyt katraastaan ja tunkeutunut muutamaan kapeaan rotkoon
kiven alle tuulta ja sadetta pakoon. Nyt se tuntien eksyneensä määkyi
surkeasti yksinäisyydessään.

Ei, ei, ei; kukkulat eivät aikoneet missään luovuttaa hänelle hänen
etsintänsä esinettä, ja Ralph käveli vain eteenpäin yhä raskaammin
sydämin.

Hän tunsi nämä poluttomat ylätasangot ehkä paremmin kuin kukaan
muu eikä näiden yksinäisten tuntien hajamielisyyskään vienyt häntä
askeltakaan väärään. Eteenpäin, yhä vain eteenpäin läpi pitkän pimeän
yön, kerran vielä Stye Headiin ja sitten taasen onkaloisten kukkuloiden
ohi hän jatkoi matkaansa huudellen tammaa sillä kummallisella tavalla,
minkä hevonen tunsi niin hyvin, ja kuunnellen sen vastaavaa hirnuntaa,
mutta erottaen vain tuulen huminan ja putousten kohinan, jolloin hän
taasen läksi painamaan eteenpäin.

Kun aamun ensi säteet alkoivat kirkastaa itäistä taivaanrantaa, seisoi
Ralph Screesin huipulla. Harmaat juovat levisivät hitaasti taivaalle
aina vain kauemmaksi käyden yhä kirkkaammiksi ja muuttuen milloin
keltaisiksi, milloin vaaleanpunaisiksi karkoittaessaan tieltään
pimeyden mustia seiniä, jotka hitaasti haihtuivat näkymättömiin
kaikille suunnille. Jyrkän Screesin, jonka rinteitä vyöryvät kivet
alinomaa jyrisyttivät, juurella syvänteessä oli pieni tumma lammikko,
joka vielä oli puoleksi aamusumun peitossa. Iretonin laaksotkin olivat
samanlaisen udun verhoamat, mutta kaukana kumpuisten tasankojen
takana, joiden halki joki kiemurteli, aaltoili laaja Länsimeri, jonka
äärimmäistä laitaa vasta nousseen auringon kultaiset säteet valaisivat.

Ralph kääntyi palaten takaisin taivaan kirkkauden heijastuessa hänen
koviin kalpeihin kasvoihinsa. Lyhdyn lamppu, jota hän ei vielä
ollut sammuttanut, paloi pienellä lepattavalla liekillä. Tämäkin yö
oli väistymäisillään uuden päivän tieltä ja toiset ja taas toiset
tulisivat jälleen väistymään, mutta vaikuttavatko yhden ihmisen tahi
useampienkaan sydänsurut luonnon erehtymättömään ja muuttumattomaan
kulkuun! Yhden yön aiheuttamat ilmiöt, jotka olivat vastanneet
hänen harhanäkyjään, eivät olleet minkäänarvoiset sellaisen aamun
todellisuuksiin verrattuina, jonka julma valo näytti hänelle vain
selvemmin hänen toivottomuutensa pohjattomuuden.

Se kauhun tunne, mikä nyt sai hänet valtoihinsa, oli hirveämpi, koska
se oli henkisempää kuin ennen. Jäädä haudattomaksi! Sellainen ajatuskin
on jo kauhea, kauhea ajatusyhdistelmässään muutaman vanhan juutalaisen
Kainin kiroustakin julmemman kirouksen kanssa, mutta kauhein senvuoksi,
että se Ralphin kiihoittuneesta mielestä tuntui tunnuskuvalta --
entisten ja tulevien tekojen korvauksen tunnuskuvalta.

Niin, asia oli niinkuin hän oli ajatellut ja puoleksi aavistanut;
Jumalan käsi lepäsi raskaana hänen päällään -- hänen ja muiden,
ja muiden vain hänen vuokseen. Ymmärrettyään vain kerran tämän
mahdollisuuden julmassa kokonaisuudessaan ja saatuaan vain kerran
täydellisesti tuntea sen vaikutuksen tämän hirveän tapahtuman
väkivaltaisuudessa ja nopeudessa näytti Ralph aivan tietoisesti
tarkastelevan tämän sairaalloisen kuvitelman vaikutusta mieleensä.
Hän seurasi sen jälkiä takaisin siihen hetkeen asti, jolloin Wilsonin
murhaa koskeva totuus tahi ainakin se, minkä hän luuli totuudeksi,
oli selvinnyt hänelle silmänräpäyksessä nähtyään Simeon Staggin
katseen. Hän voi seurata sitä vieläkin kauemmaksi, tuohon iltaan
Dunbarissa, jolloin hän tunteesta, mitä hän oli luullut sääliksi, oli
pelastanut sen vihollisen hengen, joka sitten oli tuhonnut hänen ja
kaikkien niiden elämän, jotka olivat hänelle rakkaimmat maailmassa.
Hänen kidutetusta sielustaan tuntui rikoksia olevan kaikkialla, hänen
omiaanko vai muiden, se oli yhdentekevää; ja nyt oli Jumala sallinut
tämän hirveän onnettomuuden tapahtua merkiksi, että kosto on hänen ja
että hyvitys oli tapahtunut ja tulee tapahtumaan.

Oliko se vain liioitellun kuvittelun aiheuttama unelma, kiihoittuneen
mielikuvituksen synnyttämä painajainen? Hän ei voinut kuitenkaan
vapautua siitä. Se oli muuttanut koko maailman valaistuksen
toisenlaiseksi -- synkäksi.

Ralph käveli nopeasti kukkuloiden yli katkoen kanervien oksia,
taitellen pensaitten ohuita varpuja ja pysähtyen joskus katsomaan
jotakin kiveä, puroa tahi polkua, jotka eilen illalla olivat tuntuneet
hänestä niin tutuilta kuin oman kämmenensä viivat, mutta jotka nyt
äkkiä olivat käyneet vieraiksi ja salaperäisiksi. Joku yliluonnollinen
varjo synkistytti kaiken.

Koko sen päivän käveli hän ympäriinsä kukkuloilla etsien
ratsastajatonta hevosta ja kutsuen sitä, toivomatta kuitenkaan
näkevänsä sitä tahi kuulevansa sen ääntä. Silloin tällöin näki hän
vilahdukselta Wythburniläisiäkin, jotka vaelsivat siellä samoilla
asioilla kuin hänkin, mutta eivät milloinkaan tulleet äänen
kuuluville. Lamauttava häpeän tunne piti hänetkin kaukana heistä,
vaikka hän ei tiennytkään, miksi hänen pitäisi hävetä, yhtä vähän kuin
laaksolaisetkaan aavistivat, että hänestä tuntui siltä.

Sellainen päivä koittaisi kyllä, jolloin kaikki näkisivät Jumalan käden
lepäävän raskaana hänen päällään. Niin, Ralph; mutta kun se päivä
vihdoinkin koittaa, ymmärtävät myös kaikki sen, että sillä ihmisellä,
jonka päällä Jumalan käsi lepää, on Jumala vasemmalla puolellaan.

Kun toinen ilta alkoi pimetä, laskeutui Ralph High Seatin rinteitä
kotiaan kohti. Hänen kintereillään juosta läähätti väsynyt koira. Se
käveli muutamia askelia pää painuksissa ja häntä koipien välissä,
paneutui pitkäkseen muutamiksi sekunneiksi ja nousi jälleen
laahautuakseen uupuneena eteenpäin.



XV.

RALPHIN UHRAUTUMINEN.


Saavuttuaan vanhaan taloon oli Ralph valmistautunut kaikkien
mahdollisien onnettomuuksien varalta, sillä sellaisia seurauksia oli
enää olemassa hyvin vähän, joihin hänen olisi pitänyt valmistautua.
Keittiöstä näkyi valoa ja senkin huoneen ikkunat olivat valaistut,
missä hänen isänsä äsken oli levännyt. Kun Ralph tuli huoneeseen,
istui Willy takan ääressä käsi kädessä Rothan kanssa, joka istui
hänen vieressään. Hänen kalpeiden kasvojensa kaikissa piirteissä oli
kärsimysten merkkejä.

"Kuinka äiti jaksaa?" kysyi Ralph käheästi tarkastellen katseillaan
keittiötä.

Willy nousi ja laski kätensä Ralphin olalle. "Menkäämme hänen luokseen
yhdessä", sanoi hän ja he läksivät kulkemaan yläkertaan vieviä portaita
kohti.

Siellä hän lepäsi, tämä näiden kovasti koeteltujen poikien äiti,
tietämättä heidän kärsimyksiään ja tuntematta omiaan. Hän oli kuitenkin
vielä hengissä. Aina siitä asti, jolloin hänelle oli kerrottu solassa
sattuneesta hirveästä tapahtumasta, oli hän ollut tällaisessa
tunnottomassa tilassa, jollaiseen turtumukseen tapahtuman aiheuttama
järkytys oli hänet saattanut. Willy itki katkerasti seisoessaan vuoteen
vieressä ja kyyneleet lievensivät hänen tuskaansa niin paljon, että hän
tyyntyi vähän. Ralphin kärsimykset eivät huojentuneet niin helposti.
Hän kumartui suutelemaan noita tiedottomia kasvoja lihaksenkaan
värähtämättä jäykistyneissä omissaan. Jättäen veljensä huoneeseen
hän palasi keittiöön. Kuinka oudolta tämä vanha paikka nyt hänestä
tuntuikaan! Oliko kaikki muuttunut? Suuri kello tikutti kyllä vielä
nurkassa ja suuri musta madonsyömä tammikaappi, puoleksi astiakaappi,
puoleksi lipasto, oli paikoillaan; siellä oli pitkä pöytäkin kuin
graniittimöhkäle, rukki oli entisessä paikassaan ikkunakomerossa,
ruoskat ja sarvet riippuivat entiseen tapaansa kattoparruista, mutta
kaikki näytti sentään kummallisen vieraalta.

Rotha oli nopeasti ruvennut valmistamaan hänelle illallista. Ralph
istuutui takan ääreen siirretylle lavitsalle riisuen raskaat läpimärät
kenkänsä. Hänen vaatteensa, jotka olivat kastuneet läpi edellisen yön
sateessa, olivat kuivaneet hänen yllään. Hän oli nälissään, sillä
hän ei ollut syönyt mitään eilisen päivällisen jälkeen, ja kun ruoka
kannettiin pöydälle, söi hän sellaisella hyvällä ruokahalulla, mikä
usein seuraa pitkällisiä sielullisia kärsimyksiä.

Istuessaan syömässä seurasi hän katseillaan herkeämättä nuoren tytön
liikkeitä, kun tyttö toimitteli hänen läheisyydessään taloustehtäviään.
Olisi ollut hyvin vaikea sanoa, millaisten intohimojen tahi tunteitten
kanssa hänen sydämensä taisteli tyttöön nähden. Hänen mielestään
oli tyttö nyt kuin häneltä riistetty toivo tahi kuin ilo, jota hän
ei milloinkaan saa nauttia, jonkunlainen sen hänen luonteensa osan
täydennys, mikä ei milloinkaan tulisi toteutumaan.

Entä tyttö? Oliko hän tietoinen jostakin hänelle erikoisesta tunteesta
tätä kunnollista vaikkakin sivistymätöntä miestä kohtaan, jonka sydän
oli kuitenkin tarpeeksi hellä kiintyäkseen häneen ja kuitenkin niin
voimakas, että se voi pysyä erillään rautaisen kohtalon hirveistä
vaatimuksista? Ehkä ei. Tyttö puolestaan tunsi myötämielisyyttä häntä
kohtaan; hän tiesi sen tunteen voiman, mikä teki Ralphista hänen
ajatuksiensa keskipisteen, jonka ympärillä hänen syvimmät tunteensa
hänen tietämättään kiersivät. Mutta sitä hän ei mielessään yhdistänyt
ollenkaan rakkauteen. Jos nyt rakkaudella oli ollenkaan sijaa hänen
sydämessään, niin ehkä se tällä hetkellä suuntautui sinne, missä hänen
saalinsa tahi pikemmin hänen ylpeytensä saisivat tilaisuuden ensi
kerran esiintyä. Ehkä Ralph oli hänen mielestään liian korkealla,
jotta hän olisi voinut rakastua häneen. Hänen veljensä heikompi ja
naisellisempi luonne olivat enemmän hänen ulottuvillaan.

He vaikenivat molemmat pitkäksi ajaksi.

"Rotha", sanoi Ralph vihdoin, "tämä tulee olemaan viime iltani
Mossissa, viimeinen pitkiin aikoihin, enkä luullut voivani saapuakaan
tänne tänään. Voitko luvata minulle erään asian, tyttöseni? Se ei tule
tuottamaan sinulle minkäänlaisia vaikeuksia nyt, ei ollenkaan." Hän
vaikeni.

"Mitä tarkoitat, Ralph?" sanoi Rotha pelästyneellä äänellä.

"Vain sitä, ettet poistu tästä talosta äidin eläessä." Rotha painoi
päänsä kumaraan. Hän muisteli Fornsidessä sijaitsevaa autiota tupaa ja
häntä, jonka oli määrä asua siellä. Ralph luki nämä ajatukset hänen
kasvoistaan.

"Koeta houkutella hänet tänne, jos vain voit", sanoi hän. "Hän voisi
auttaa Willyä maatöissä."

"Hän ei sittenkään tule", vastasi Rotha. "Pelkään hänen kieltäytyvän."

"Ei hän halua palata Fornsideenkään. Lupaa minulle, Rotha, että niin
kauan kuin äitini elää -- hänen kuolemansa ei ole kaukana, vaan
luultavasti hyvinkin lähellä -- asut tässä talossa kuin kotonasi."

"Pyhin velvollisuuteni on totella isääni", sanoi Rotha painaen
kädellään silmiään.

"Olet oikeassa, olet epäilemättä oikeassa", sanoi Ralph, ja tunne,
että kaksi kotia oli nyt joutunut hylätyksi, vaiensi hänet jollakin,
mikä hiipi hänen mieleensä kuin jäykistyttävä häpeä. Oli olemassa vain
yksi keino tämän vaikeuden voittamiseksi, nimittäin se, että kodit
yhdistettäisiin. Jos Rotha vain rakastaa hänen veljeään yhtä paljon
kuin hän tiesi veljen rakastavan Rothaa, niin silloin --

"Rotha", sanoi Ralph huomattavasti värähtelevällä äänellä, "teen
sinulle vielä toisenkin kysymyksen ja ehkä -- kuka sen oikein tietää
-- ehkä minun on sitä vaikeampi kysyä kuin sinun siihen vastata;
mutta sinähän lupaat vastata minulle, lupaathan, sillä kysyn sinulta
vakavasti taivaan nimessä ja juhlallisemmilla sanoilla kuin mitä
milloinkaan tietääkseni olen lausunut."

Hän keskeytti jälleen. Rotha istui lavitsan päässä ja katsoi tuleen
ristissä käsin. Hänen huulensa vapisivat ja luomet nytkähtelivät kuin
hän olisi ollut purskahtamaisillaan itkuun.

"Nyt ei ole aikaa turhuuksiin", sanoi Ralph, "eikä mihinkään väärään
häveliäisyyteen, eikä sinulla sitäpaitsi ole taipumusta kumpaankaan,
vaikka asian laita olisikin niin. Jumalan käsi lepää raskaasti meidän
kaikkien hartioilla, Rotha, ja sydämemme ovat avoinna hänen edessään ja
toistemmekin edessä, luullakseni."

"Niin", vastasi Rotha. Hän tuskin tiesi, mitä vastata ja mitä Ralph
tarkoitti sanoillaan. Hän tiesi vain Ralphin puhuvan hänelle vakavammin
kuin milloinkaan ennen. "Niin, Ralph", toisti hän.

"Kuten jo äsken sanoin, minun on ehkä vaikeampi sitä kysyä kuin sinun
siihen vastata, Rotha", jatkoi hän, ja tämä voimakas mies katsoi tyttöä
silmiin koko maailmallinen hellyyttä katseessaan. "Luuletko pitäväsi
Willystä tavallista enemmän? Näin teidän istuvan vierekkäin tullessani
sisään. Olen pitänyt sinua silmällä ennenkin, kun hän on ollut
läheisyydessäsi. Olen seurannut hänenkin käytöstään. Olet ollut hänen
apunsa ja lohdutuksensa tässä surussa. Luuletko voivasi rakastaa häntä,
Rotha, jos hän rakastaa sinua? Odotahan hieman", lisäsi hän, kun Rotha
kohotti katseensa ja raotti huuhaan kuin sanoakseen jotakin, "en kysy
tätä hänen vuokseen. Jumala tietää sen olevan yhtä paljon sinun kuin
hänen vuokseen ja ehkä -- myönnän sen, kaikista enimmän itseni vuoksi."

Rehellisin äänin ja kasvoin ja loistavin silmin, joiden ilmeessä ei
ollut pelkoa eikä häpeää, Rotha vastasi:

"Kyllä, luulen voivani rakastaa häntä ja ehkä jo rakastankin."

Hän puhui Ralphille kuin hän olisi puhunut isälle, jota hän kunnioittaa
ja jolta hän ei halua piilottaa pienintäkään sydämensä salaisuutta.
Ralph kuunteli häntä vaieten. Vasta nyt, vasta sitten kun hän oli
kuullut Rothan viime sanan, huomasi hän, mitä sen kuuleminen tulisi
hänelle maksamaan. Koko elämän tuskat tuntuivat keskittyneen tähän
yhteen silmänräpäykseen. Mutta hän oli valmistautunut siihen ja nyt se
oli vihdoinkin ohi. Luopuminen hänestä -- oli ehkä muudan hyvityksen
ketjun renkaista. Ehkä se hyväksyttäisiin mykäksi sovitusuhriksi,
jos hän voi olla puhumatta sanaakaan omasta rakkaudestaan? Ehkä se
lieventäisi hänen maanpakolaisuuttaan ajatuksilla sellaisen vääryyden
sovituksesta, millä hän tietämättään kohtalon oikuista oli turmellut
hänen ja hänen isänsä elämän, jos hän näkisi Rothan voittavan veljen
rakkauden ja veljen rakkauden voittavan Rothan. Hänen äänessään oli
vielä jotakin lannistetun intohimon voimasta, kun hän jälleen puhui.

"Hän rakastaa sinua, Rotha", sanoi hän tyynesti, "ja tulee pian
pyytämään sinua vaimokseen. Mutta hän ei voi tehdä sitä vielä ja niin
kauaksi kuin äitini elää -- kun minä olen poistunut, Jumala yksin
tietää, minne -- kun ei minua enää ole täällä vanhassa kodissa --
pyydän sinua vielä kerran jäämään."

Suuren nurkkakellon tikutukset kuuluivat selvästi sinä väliaikana, mikä
nyt seurasi. Vain tämä ääni ja takan vieressä nukkuvan koiran hidas
hengitys kantautuivat korviin.

"Minä jään", sanoi tyttö, ja hänen puhuessaan tuli Willykin keittiöön.

Sitten he keskustelivat kauan ja vakavasti toistensa kanssa, nämä
kolme, elämästä ja kuolemasta kauhean salaisuuden varjon painaessa
heidän mieltään. Ralph lausui ajatuksensa kuin henkilö, joka pelkää
suunnattomasti kohtaloaan. Elämä ja sen vaiheet olivat piirtäneet
syvälle hänen sydämeensä muutaman viestin ja opetuksen, mitkä eivät
olleet ainoastaan toivoa lisääviä. Hän näki kohtalon riippuvan
yhdestä ainoasta langasta, elämän olevan aivan sattuman varassa ja
kaikkien ilojemme ja surujemme, jos niiden jälkiä seurataan takaisin
niiden lähteille, johtuvan sellaisista mitättömyyksistä kuin jostakin
sanasta tahi katseesta. Hänen vakavat sanansa tuntuivat sisältävän,
että tämän maailman ja tämän elämän sisimmässä on jonkinlainen
ruttopesäke, joka saastuttaa kaiken. Me voimme tehdä parhaamme ja se on
velvollisuutemmekin, mutta me emme siitä saa odottaa mitään palkintoa.
Ehkä saamme palkinnon elämämme aikana, mutta luultavampaa on, että
siitä tehdään se kruunu, joka lasketaan haudallemme. Olemme onnellisia,
jos rakkautemme voittaa tarkoituksensa, jollei mikään kirous turmele
sitä. Onko meidän vieläkin toivottava? Hän tuskin tiesi sitä. Kohtalo
seuraa omia teitään.

Siten he juttelivat vuorten juurella sijaitsevassa yksinäisessä
talossa. He istuivat paikoillaan myöhäiseen iltaan, nämä vuoriston
sivistymättömät pojat ja tyttö, koettaen epävarmalla ja oppimattomalla
tavallaan ratkaista elämän ongelmia, joita viisaammat päät kuin heidän
vuosisatoja ennen ja vuosisatoja jälkeen eivät ole milloinkaan voineet
selvittää eivätkä herättää kaikuja maailman suurien ja hirveiden
salaisuuksien äänettömissä kuiluissa.



XVI.

AURINGON NOUSTESSA RAISELLÄ.


    "Kiinnitä ystäväsi ja heidän hyväksymisensä
    sieluusi teräskoukuilla."

Seuraavana aamuna auringon noustessa käveli kaksi miestä Wythburnin
läpi Raise-nimistä kukkulaa kohti etelään päin vievää pitkää tietä
pitkin. Nuorempi mies oli jo saavuttanut miehuusiän täydellisen
kypsyyden. Hän oli voimakas ja kookas jäntevine jalkoineen, jotka
polkivat lujasti maahan, tyynine ja hillityine voimineen, pystyine
paineen, soinnukkaine, pehmeine, mutta kuitenkin täyteläisine
bassoäänineen ja kasvoineen, joiden suurin kauneus ilmeni niiden
miehekkäässä voimassa ja päättäväisyydessä, mutta jotka olivat ehkä
muuttuneet hellemmiksi saatuaan kylpeä surun vedessä; sellainen oli
nyt Ralph Ray. Paitsi tavallista takkiaan oli hänen yllään samanlainen
pitkä napeilla ja vyöllä varustettu nuttu, jollaisia hänen kotiseutunsa
laaksolaiset käyttävät. Päänmukaisen pukinnahkalakin alta näkyivät
hänen mustan paksun tukkansa lyhyet kiharat. Raskas laukku oli hänen
hartioillaan ja kädessään oli hänellä pitkä vuoristosauva.

Voikohan koko avaran maailman erilaisten kasvojen ja vartaloiden
joukossa olla miestä, jonka kasvot ja vartalo olisivat eronneet
niin paljon Ralphin ulkomuodosta kuin sen miehen, joka käveli, ei,
vaan hyppeli hänen rinnallaan lyhyin epätasaisin askelin? Hän oli
pieni ja hento pitkine, ohuine, harmaine tukkineen ja takkuisine
partoineen, pelokkaine silmineen, jotka olivat kuin ahdistetun kauriin,
levottomine, vilkuilevine ja terävine ryppyisine kasvoineen, joiden
piirteet muuttuivat jokaisella askeleella ja sanalla, hermostuneesti
koukistelevine sormineen, kimeine äänineen ja nopeine puheineen. Mies
oli Simeon Stagg, henkipatto ja hylkiö.

Heidän piti piakkoin erota toisistaan. Koira, joka juoksi heidän
kintereillään, ei ollut enemmän kiintynyt isäntäänsä kuin Sim Ralphiin.
Hän oli nyt menettämäisillään sen ainoan ystävän, jolla oli tahtoa ja
voimaa suojella häntä sitä julmaa todellisuutta vastaan, mikä, muodosti
hänen koko maailmansa.

He kävelivät ratsutietä kukkulan juuritse puhumatta pitkään aikaan
mitään. Kumpikin oli vaipunut ajatuksiinsa, ja toinen oli liian heikko,
toinen liian voimakas pukemaan niitä sanoiksi. Mutta heidän saavuttuaan
Raiselle sanoi Ralph:

"Meidän pitää nyt erota, vanha ystäväni." Hän koetti puhua iloisesti.
"Teidän pitää joka päivä kiivetä vuorille katselemaan. Turhaahan se on,
pelkään, mutta teidän pitää silti mennä sinne, kuten minäkin olisin
mennyt, jos olisin saanut jäädä kotiseudulleni."

Sim nyökäytti myöntävästi päätään.

"Ja nyt teidän on palattava Mossiin, kuten olen teille jo sanonutkin.
Rotha on yhtä paljon apunne tarpeessa kuin Willykin. Olette siellä
minun sijassani, kunnes palaan; ymmärrättekö?"

Sim pudisti päätään.

"Olisin siellä vain vaivana ja vastuksena tytölle, kuten ennenkin, vain
vaivana ja vastuksena heille kaikille."

"Ei, ei missään tapauksessa, vaan avuksi, jos vain tahdotte yrittää.
Olkaa mies, Sim, ja katsokaa ihmisiä silmiin, niin elämänne muuttuu nyt
paljon mukavammaksi. Palatkaa asumaan heidän luokseen vanhaan kotiini,
sillä he ovat siellä kaikki apunne tarpeessa."

"Koska et anna minun tulla mukaasi, Ralph, niin sano minulle, milloin
tulet takaisin. Pelkään, en tiedä, miksi, mutta jokin sanoo minulle,
ettet palaakaan. Sano minulle, Ralph, että palaat."

"Näistä levottomista ajoista päästään kyllä pian", sanoi Ralph.
"Pelkään suuren tilipäivän piakkoin koittavan. Silloin tapaamme
toisemme jälleen älkää sitä epäilkökään. Ja nyt, hyvästi, hyvästi vielä
kerran, vanha ystäväni, ja olkoon Jumala kanssanne."

Ralph kääntyi ja käveli muutamia askelia etelää kohti. Koira seurasi
häntä.

"Palaa takaisin, Laddie."

Mutta Laddie seisoi paikoillaan melkein samanlainen ilme silmissään
kuin äsken sillä miehelläkin, josta Ralph juuri oli eronnut. Uskollinen
eläin oli aina ollut Ralphin mukana koko elämänsä ajan, se oli ollut
uskollisempi toveri isännälleen kuin hänen oma varjonsa eikä sitä
milloinkaan ennen oltu komennettu pois matkasta.

"Palaa takaisin, Laddie", toisti Ralph ja hänen syvä äänensä värähteli
hieman. Koira painoi päänsä alas ja hiipi Simin turviin.

Senjälkeen jatkoi Ralph matkaansa.

Aurinko oli jo noussut Lauvellenin takaa ja kirkkaan aamun valkoiset
siivet valaisivat laaksossa sijaitsevaa kylää. Sim seisoi kauan aikaa
Raisen huipulla ja tuijotti kyynelten sumentamin silmin etelää kohti,
minne hänen ystävänsä pienenevä vartalo oli haihtumaisillaan hänen
näkyvistään.

Se katosi vihdoin kokonaan; ympäröivät kukkulat olivat piilottaneet
sen. Silloin ystävätön hylkiö läksi palailemaan hitaasti takaisin.



XVII.

GARTHIT: ÄITI JA POIKA.


Monesta piipusta tuprahteli jo hitaasti sinisiä savukiehkuroita, kun
Sim käänsi selkänsä Raiselle ja palasi Wythburniin.

Pajan viereisessä tuvassa -- ne olivat molemmat lähekkäin sillan päässä
-- oli juuri sytytetty tuli takkaan. Suuren kattilan alla, joka riippui
piilotetusta rautakoukusta, räiskyivät ja savusivat oksat levittäen
ympärilleen lahonneen puun hajua.

Riisuutuneena vyötäreitään myöten pesi seppä itseään tuolille asetetun
vedellä täytetyn maljakon ääressä. Hänen äitinsä istui matalalla
jakkaralla teräspihdit kädessään lisäillen oksia tuleen takan
viereisestä läjästä. Hän oli suuri voimakas vanha nainen suurine
luisevine käsineen ja kovine karkeapiirteisine kasvoineen, joissa oli
siellä täällä rumentavia luomia. Hän oli huolettomasti pukeutunut melko
likaiseen pukuun. Tahrainen pellavahilkka peitti hänen takkuista,
harmaata, kampaamatonta tukkaansa.

"Häntä ahdistetaan sekä edestä että takaa", sanoi hän hiljaisella
äänellä. "Hänelle käy vielä hullusti."

Äiti Garth murahti tyytyväisesti heittäessään vielä yhden risukimpun
tuleen.

Joe vastasi hänen puheeseensa käheästi nauraen ja rupesi kuivaamaan
kasvojaan pyyheliinaan mumisten jotakin partaansa.

"Ei, ei, äiti, Ralph ei olekaan minkään eilisen teeren poikia, ei
ollenkaan. Hänen vangitsemisensa ei ole mitään lastenleikkiä, ja he
tietävät sen."

Tämä korostaminen lausuttiin hiljaisemmalla äänellä ja nyökäyttämällä
päätä erästä ovea kohti, josta päästiin johonkin toiseen huoneeseen.

"Lasten- tahi kissanleikkiä, se on yhdentekevää, hän on kaikissa
tapauksissa pahassa kiipelissä, Joe, usko vain minua", sanoi äiti
Garth ja hänen kylmät silmänsä leimahtivat, kun hän jälleen murahti
tyytyväisesti.

"Sitähän sinä aina laulat", sanoi Joe äreästi, "mutta siitä ei ole
ennenkään tullut mitään eikä tule vastakaan."

"No, no, maailmassa ei ole mitään niin kummallista kuin muutamat
ihmiset", mumisi äiti Garth.

Joe näytti ymmärtävän äitinsä vihjauksen.

"Olen suunnattomasti kyllästynyt sekä sinuun että heihin", sanoi hän.
"Olen hirveän iloinen, että he lähtevät matkoihinsa nyt aamulla, en
kiellä sitä ollenkaan."

Tätä sepän totuudenrakkautta ei voitu sanoa ystävällisyydeksikään,
sillä hän näytti niin synkältä kuin hän punakkoine kasvoineen vain voi.

Äiti Garth katsahti häneen. "Kuulehan nyt, poikaseni, mikä sinua
oikeastaan vaivaa? Olet vihainen kuin mehiläinen tänään", sanoi hän
äänellä, minkä tarkoitus oli houkutella poika paremmalle tuulelle.

"Niin olenkin", murahti seppä.

"Mutta miksi?" kysyi äiti kehräten nyt toisella tapaa.

"Miksikö? Senvuoksi, etten saa enää nukkua öisin nykyään enkä voi
työskennellä päivisin; sentähden vain."

"Hush!" sanoi äiti Garth katsahtaen nopeasti tuohon ennenmainittuun
oveen. Sitten kääntäen jälleen tyynesti huomionsa oksiin hän lisäsi
muuttuneella äänellä: "Siitä ei sinun tarvitse välittää, poikaseni."

"Tarvitaan paksumpi nahka kuin minun, äiti, kestämään tätä vielä jonkun
aikaa", sanoi Joe käheästi koettaen kuitenkin puhua hiljaa.

"Sinulla onkin niin ohut nahka kuin kissalla", kuiskasi äiti Garth
katkerasti.

"Olen sanonut sinulle jo ennen, etten voi kestää kauempaa", sanoi Joe.
"En mitenkään."

"Tuki ainakin suusi!" tiuskaisi äiti Garth kattilan takaa.

He vaikenivat molemmat muutamiksi minuuteiksi.

Seppä puki vaatteet ylleen. Hänen äitinsä kuunteli kiehuvan veden
sihinää ja porinaa.

"Kuinka kauaksi lupasit viedä heidät?"

"Gaskarthiin. Pieni loukkautunut raukka aikoo matkustaa sieltä heti
postivaunuissa Carlisleen."

"Milloin sinun käskettiin olla valmiina hevosinesi ja rattainesi?"

"Kello yhdeksän aamupäivällä."

"Siis on jo aika herättää heidät."

Äiti Garth nousi tuoliltaan ja laahusti ovelle, johon he
keskustellessaan olivat viitanneet lukemattomilla nyökkäyksillä ja
synkillä silmäyksillä, koputtaen kovasti siihen pari kolme kertaa.

Sen toiselta puolen vastasi muudan ääni unisesti: "Hyvä on, olemme jo
hereillä, hyvä emäntä."

Äiti Garth kumartui lähemmäksi oven rakoa.

"Parasta on, että nousette vuoteestanne oikea jalka edellä, hyvät
herrat", sanoi hän hyvin ystävällisesti. "Aamiaisenne on jo melkein
valmis."

"Oikea jalka, David, kuulitko? Ha, ha, haa!" kuultiin toisen miehen
sanovan hiljaa kamarissa.

Äiti Garth kääntyi ovelta muistamatta enää päähänpistoaan. Hän kuiskasi
Joelle äänellä ja tavalla, mitkä olivat kokonaan muuttuneet:

"Olet oikea lörpöttelevä tyhmeliini." Seppä oli vaipunut ajatuksiinsa
eikä hänen vastauksensa sopinut ollenkaan äidin sanoihin.

"Tyhmeliini tahi ei, mutta en suostu siihen sittenkään", sanoi hän
korostavasti.

"Mihin sitten?" kysyi hänen äitinsä uteliaasti.

"Siihen, mistä äsken kerroin."

"Tyhmyyksiä, mitä se sinuun kuuluu?"

"Se kuuluu minuun paljonkin, kuuluu varmasti."

"Joutavia! Olet muudan noista viisaista aaseista."

"Jos nuo poliisit", hän nyökäytti päätään heidän oveaan kohti, "jos
he tulevat takaisin, kuten he sanovat, vangitsemaan Ralphia, en halua
sekautua siihen enää."

"No, miksi sitten autoit heitä tällä kertaa?" kysyi äiti Garth
kohottaen paksuja kulmakarvojaan.

"Koska en tiennyt, mitä heillä oli mielessä. Jos olisin aavistanut
heidän tulleen tänne hänen vuokseen, niin --"

"Tuki suusi! Voisit kiusata papinkin kiroilemaan", sanoi äiti Garth
hampaittensa välistä.

"Kuulin, mitä he puhuivat vangitsemismääräyksestä, äiti", sanoi Joe.
"Se on sama vangitsemismääräys, josta; Matthew aina puhua lörpöttelee,
ja nyt se on poissa ja minusta tuntui kuin he aikoisivat syyttää Raytä,
Ralphia --"

"Etkö voi pitää kitaasi kiinni?" sanoi äiti Garth käheästi kuiskaten.
Sitten hän lisäsi tyynemmin: "Ja vaikka he tekisivät sen, poika, vaikka
he sen tekisivätkin, niin mitä se sinuun kuuluu? Kuulithan itsekin,
että se oli joku noista Rayistä, joku heistä, kuka, se on yhdentekevää,
sillä he ovat kaikki samanlaisia, isä ja pojat."

Samalla alkoi kamarista kuulua heikkoa liikettä ja akka nosti sormen
huulilleen.

"Ja kuka voi sanoa, ettei se ollut joku heistä, joka --", lisäsi äiti
Garth lyhyen vaitiolon jälkeen.

"Ei, äiti", sanoi Joe ja hänen karkea äänensä kuulosti käheältä. "Ei,
äiti, mutta on olemassa sellaisiakin, jotka tietävät sen."

Vanhus naurahti lyhyesti kuin pakosta.

"Sinä voisit saada siankin nauramaan", sanoi hän.

Sitten meni hän lähemmäksi poikaansa, joka harva kampa kädessään seisoi
tummuneen ja naarmuisen kuvastimen edessä, ja kuiskasi:

"Hän ei saa mitään lepoa, ennenkuin jotakin on tehty, ei mitään, usko
vain minun sanoihini. Mutta sitten kuin jokin roisto hirtetään hänen
vuokseen, joutuu asia pian unhotuksiin. Silloin muiden kieletkin
vaikenevat kokonaan. Mitä se sinuun kuuluu, mies, kenen he hirttävät.
Jokainen on lähinnä omaa itseään, Joe."

Äiti Garth korosti mielipidettään taputtamalla poikaansa hiljaa rintaan.

"Olet sanonut minulle tuon saman jo aikoja sitten", sanoi seppä, "kun
panit minut liikkeelle saadaksesi räätälin hirteen. En ole voinut
katsella häntä enää sen jälkeen, en mitenkään."

Äiti Garth tarttui poikaansa raa'asti olkapäihin.

"Parasta on, että menet pihalle valjastamaan hevosta. Jos seisot täällä
lörpöttelemässä, ette pääse lähtemään pariin päivään."

Tieltä kuului askelia.

"Kuka siellä nyt kulkee?" kysyi äiti Garth.

Joe meni ikkunaan.

"Pieni Sim", sanoi hän painaen päänsä kumaraan.



XVIII.

RAKKAUDEN HERÄÄMINEN.


Vaikka rouva Ray menettikin parhaimmat sielunvoimansa, ei hän
kuitenkaan kokonaan sortunut sen halvauskohtauksen uhriksi, minkä
kaksinkertainen onnettomuus aiheutti. Aamulla Ralphin poistumisen
jälkeen Wythburnistä näytti hän heräävän siitä horrostilasta, missä
hän oli levännyt pari edellistä päivää. Hän aukaisi silmänsä ja katsoi
kasvoihin, jotka olivat kumartuneet hänen puoleensa.

Silmien ilmeessä oli vielä merkkejä ymmärryksestä, joka oli säästynyt
hänen ruumiillisten voimiensa haaksirikolta. Puhekyky oli mennyttä,
mutta hänen silmänsä olivat täynnä elämää. Kun hänelle puhuttiin,
näytti hän kuulevan sanat. Joskus hän tuntui ponnistavan voimiaan
vastatakseen, mutta nämä hetkelliset yritykset hiljenivät epäselviksi
kurkkuääniksi, jolloin hänen silmiensä huomattiin täyttyvän kyynelillä.

"Hän haluaa sanoa: 'Jumala siunatkoon teitä'", sanoi Rotha huomatessaan
nämä voimattomat ponnistukset, ja sellaisissa tilaisuuksissa oli tytön
tapana kumartua ja koskettaa huulillaan sairaan otsaa.

Vähitellen keksivät nämä molemmat jonkinlaisen merkkikielen keskenään,
vaikka toiselta oli riistetty melkein kaikki mahdolliset keinot
ilmaista ajatuksiaan. Sadat pienet mykät merkit, katseet, kohotetut
kulmakarvat, käsien kosketus, hymy, suutelot -- kaikilla niillä oli
oma merkityksensä ja jollakin tavoin ne näyttivät puhuvan hiljaisella,
kärsivällä kielellä, mikä oli yhtä selvää kuin sanat. Vihdoin saatiin
selville, että rouva Ray voi ehkä elää useita vuosia tällä tapaa.

Viikon tahi vain muutamien päivien kuluttua siirrettiin hänen vuoteensa
keittiön viereiseen kamariin ja kerran eräänä päivänä nostettiin hänet
suureen nojatuoliin, joka sitten lykättiin tavalliselle paikalleen
takan viereen.

"Hänellä on siinä hauskempaa", sanoi Rotha ehdottaessaan muutosta. "Hän
haluaa mielellään kuunnella puhettamme, vaikka hän ei voikaan vastata
meille, mummoraukka."

Vähitellen päästiin siihen, että sairas vietti joka aamu pari tuntia
tavallisella paikallaan takan ääressä samassa tuolissa, jossa hän
oli istunut päivät pitkät entisinä aikoina, ennenkuin nämä kauheat
onnettomuudet olivat tulleet kuin hävittävät ruttotuulet ja vieneet
hänen voimansa.

"Arvailen, muistaako hän, mitä tapahtui", sanoi Willy. "Luuletko hänen
kaipaavan heitä, isää ja Ralphia?"

"Kyllä varmasti", vastasi Rotha. "Mutta hänen korvansa ovat paremmassa
kunnossa kuin hänen silmänsä. Oletko huomannut, kuinka hän hengittää
kiivaasti kuultuaan äänesi ja kuinka kirkkaat hänen silmänsä ovat ja
kuinka hän koettaa sanoa: 'Jumala siunatkoon sinua!' kun tulet hänen
luokseen?"

"Olen muistaakseni huomannut sen", sanoi Willy, "ja olen nähnyt
senkin, että hänen katseensa muuttuu tyhjäksi tuijottamiseksi tahi
ihmetteleväksi, kuin hän haluaisi kysyä minulta jotakin kohdistaessaan
sen minuun."

"Ja Laddie tuossa, kun se haukkuu kujalla, oletko katsellut äitiäsi
silloin? Hänen rintansa kohoilee, toisen käden sormet liikkuvat ja
hänen huulensa vapisevat kuin sanoakseen: 'Rotha, tyttöseni, laita
illallinen pian valmiiksi, sillä hän on täällä, tyttöseni, hän on
tullut kotiin.'"

"Olet luullakseni oikeassa, Rotha, otaksuessasi, että hän kaipaa
Ralphia", sanoi Willy.

"Hän on vain hieman hiljaisempi kuin ennen, ei muuta", sanoi Matthew
Branthwaite eräänä aamuna pistäytyessään Shoulthwaiteen. "Emäntä ei ole
milloinkaan ollut mikään puhelias ihminen, tuollainen kuin muutamat,
mutta uskokaa minua, hän pitää kuitenkin puhelemisesta."

Ja Matthew toimi täydellisesti sen mukaan, millaiseksi hän oli vanhan
naapurinsa taudin määritellyt. Hän poikkesi emännän luo usein,
viipyi kauan, kertoi hänen huvikseen kaikki kylän juorut, toisteli
viisaita sananparsiaan ja käyttäytyi, ollessaan sairaan luona, yleensä
aivan entiseen tapaansa. Vastaukseksi niihin kysymyksiin, joita
hänelle tehtiin Punaisessa Leijonassa, toisti hän aina vaatimattoman
selityksensä rouva Rayn tilasta sanomalla:

"Hän on vain hieman hiljaisempi kuin ennen, ei muuta; hän ei ole
milloinkaan ollutkaan mikään puhelias ihminen, kuten tiedätte."

Rotha Stagg jäi Shoulthwaiteen Ralphille antamansa lupauksen mukaan.
Ja taloudelle oli onneksi, että hän teki niin, sillä vaikka hän olikin
nuori, näytti hän yksin omaavan sen verran itsehillintää, tarpeellista
tarmoa ja huolellisuutta, että hän voi pitää talon ja maanviljelyksen
auttavassa kunnossa. Vasta monen päivän kuluttua niiden hirveiden
onnettomuuksien jälkeen, mitkä olivat kohdanneet hänen omaisiaan,
sai Willy sen verran takaisin tarmoaan, että voi ryhtyä tavallisiin
töihinsä. Hän oli viettänyt nämä muutamat päivät samassa huoneessa,
jossa hänen halvaantunut äitinsä lepäsi, ollen melkein yhtä tietämätön
kuin hänkin ympärillään sattuvista tapahtumista; hänen luonteensa oli
todellakin saanut kolahduksen, vaikka hieman lievemmän.

Sillä välin otti Rotha huolekseen kodin hoidon. Kukaan ei milloinkaan
vastustanut hänen valtaansa. Räätälin tytär oli astunut paikoilleen
Mossin taloudenhoitajattareksi ja hallitsi nyt taloa sellaisella
tahdonvoimalla, mitä heikommat luonteet tavallisesti tottelevat
kysymättä ja melkein tietämättä alistumistaan. Hän yksin tiesi
täydellisesti, mitä oli tehtävä.

Ja mitä räätäliin itseensä tulee, oli hänkin -- ainakin osaksi --
alistunut tyttärensä passiiviseen ohjaukseen. Päivän tahi parin
kuluttua Ralphin poistumisesta oli Rotha lähtenyt hakemaan isäänsä ja
tuonut hänet mukanaan tullessaan. Hän oli antanut isälleen jotakin
tehtävää ja koettanut saada hänet innostumaan siihen. Mutta Sim ei
näyttänyt voivan vapautua tunteesta, että hänen asemansa oli jollakin
tavoin riippuvainen Rothasta, ja joskus hän oli aivan sen näköinen kuin
jokin vuoriston villi eläin, joka kyllä on joutunut vangiksi, mutta
joka vain odottaa sopivaa tilaisuutta päästäkseen pakoon.

Sim nousi päivän alkaessa sarastaa ja kiipesi ensiksi vuorille, vaikka
ilma olisi ollut millainen tahansa. Tunnin tahi parin kuluttua hän
palasi jälleen takaisin.

Rotha ymmärsi hänen tarkoituksensa, mutta he eivät vaihtaneet sanaakaan
keskenään selitykseksi. Joka päivä katsoi hän tutkivasti isäänsä
kasvoihin huomaamatta kuitenkaan milloinkaan mitään sellaista, mikä
olisi lisännyt hänen toivoaan. Tamma oli ja pysyi poissa eikä sitä
milloinkaan löydettäisi.

Joskus joutui Sim kummallisen toivottomuuden valtaan. Sellaisissa
tilaisuuksissa poistui hän sanomatta sanaakaan kenellekään eikä häntä
sitten nähty moneen päivään. Rotha tiesi hänen menneen entiseen
asuntoonsa vuorille, sillä ei mikään voinut taivuttaa häntä palaamaan
Fornsideen. Kukaan ei mennyt hakemaan häntä. Päivän tahi parin kuluttua
hän palasi takaisin ja ryhtyi työhönsä kuin hän ei milloinkaan olisi
ollutkaan poissa. Kävellen tyynesti pihalle saattoi hän tarttua luutaan
ja ryhtyä lakaisemaan tahi mennä talliin ja ruveta korjaamaan jotakin
vanhojen valjaiden rikkoutumaa.

Voidaan tuskin sanoa, että Willy Ray karttoi Simiä; hän ei
yksinkertaisesti ollut Simiä näkevinään. Mutta näiden kahden välillä
oli voimakkaampi side kuin Willy aavistikaan. Vaikka hän itse oli
selittänyt uskovansa Simin viattomaksi, ei hän kuitenkaan voinut
karkoittaa jonkinlaista vastenmielisyyden tunnetta ollessaan Simin
läheisyydessä. Hän koetti kyllä tukahduttaa sen Rothan vuoksi, mutta
oli olemassa vain yksi keino hänen epäluulojensa näkyväisten ilmausten
karttamiseksi, nimittäin se, että hän käyttäytyy kuin hän olisi ollut
kokonaan tietämätön Simin oleskelemisesta talossa. "Tyttöä ei voida
moittia", toisti hän itselleen toistamistaan. "Rotha on ainakin viaton,
kuka sitten lieneekään syyllinen."

Hän ajatteli tätä asiaa tällä tavoin usein ja koetti kiihkeästi
selittää itselleen, ettei Rothaa ainakaan voida syyttää mistään, että
paljaat nämä yrityksetkin pakottavat hänet salaisesti epäilemään Simiä.

Mitä taasen Simin käyttäytymiseen Willyä kohtaan tuli, oli se aivan
samanlaista kuin minkä hän oli omaksunut koko sitä pientä maailmaa
kohtaan, missä hän eli; hän asettui rikollisen asemaan, miehen,
jota ihmisten pitää karttaa ja jonka saastaista kosketusta jokaisen
henkilön syystä kyllä täytyy varoa. Simin mieleen ei milloinkaan
juolahtanutkaan, että hänen sydämeensä oli haudattu salaisuus, mikä
olisi voinut muuttaa ne suhteet, joissa hän oli Angus Rayn nuorempaan
ja itserakkaampaan poikaan.

Ehkä, jos hänelle vain kerrankaan olisi selvinnyt, että toinenkin saa
kärsiä niistä samoista epäluuloista, jotka liittyivät hänen nimeensä --
jos hän olisi ymmärtänyt, että Rothakin saa kärsiä kohtalokkaan häpeän
polttomerkistä vain senvuoksi, että hän on isänsä tytär -- ehkä, jos
hän olisi kerrankaan tuntenut tämän mahdolliseksi samanaikaisuudeksi,
hän olisi karkoittanut synkän raskasmielisyytensä, mikä näytti
oikeuttavan sen vastenmielisyyden, millä hänen parissaan elävät ihmiset
häneen suhtautuivat, ja kohottanut päänsä ellei itsensä, niin ainakin
Rothan vuoksi.

Mutta Simillä ei ollut miehekästä voimaa. Sairaloinen surumielisyys oli
jo kauan aikaa hallinnut hänen sydäntään eikä hänen mieleensä ollut
milloinkaan juolahtanutkaan, että hänen rikoksensa tahi sen rikoksen,
josta häntä epäiltiin, varjo voisi jollakin tavoin herättää epäluuloja
Rothaakin kohtaan.

Ja Rotha oli todella kaikkien häpeällisten epäluulojen yläpuolella.
Vaikka hän olikin sivistymättömässä seudussa asuva sivistymättömän ajan
sivistymätön tytär, vailla kaikkea kasvatuksen suomaa hienoutta, niin
kuinka puhdas ja suloinen hän silti oli, kuinka voimakas ja kuitenkin
niin hellä, kuinka tietämätön uhrautuvaisuudessaan toisten hyväksi,
kuinka harras uskollisuudessaan ja kuinka varma luottamuksessaan!

Mutta kuinka syvä ja rikas Rothan uskollinen sielu olikaan, ei se
kuitenkaan ollut täydellinen. Hän itsekin oli huomannut, että suuria
muutoksia oli nyt juuri tulossa. Hän ymmärsi niitä vähän, tuskin
ollenkaan, mutta hänestä tuntui kuin jokin uusi tunne jollakin tavoin
olisi saanut hänet valtoihinsa. Ja uusi valo oli todellakin ruvennut
valaisemaan hänen pientä maailmaansa. Oliko se vielä liian kirkas,
että hän olisi voinut käsittää, mitä se oli? Se valaisi kaiken hänen
ympärillään muuttaen koko maailman toisen väriseksi kuin ennen.
Onnettomuus oli seurannut onnettomuutta näiden viime päivien kuluessa,
mutta niistäkin huolimatta -- hän ei ymmärtänyt, mistä se johtui --
suru ei yksinomaan hallinnut hänen sydämessään.

Kun hän makasi valveillaan öisin, askartelivat hänen ajatuksensa
muussakin kuin viime tapahtumissa; hänen unensa eivät olleet vain
painajaisia, ja aamuisin, kun surulliset ajatukset äkkiä valtasivat
hänen mielensä hänen herätessään, seurasi niitä heti voimakas
lohduttava tunne. Mitä tässä tulisikaan tapahtumaan?

Rakkaus oli nyt heräämäisillään hänen sydämessään, vaikka se olikin
vielä niin heikkoa ja epämääräistä, että se tuskin tiesi esinettään.

Willy Ray huomasi tytössä tapahtuneen muutoksen ja luuli ymmärtävänsä
sen. Hän suhtautui siihen kuin viimeiseen toivon ja onnen säteeseen
heille molemmille vallitsevan pimeyden keskellä. Rotha karttoi hänen
tutkivia katseitaan. Ollessaan taloustoimissa karkoitti hän tämän vasta
keksimänsä uuden tunteen aiheuttaman lumouksen.

Aamuisin miesten tullessa aamiaiselle ja iltaisin heidän saapuessaan
illalliselle oli hän niin syventynyt töihinsä kuin hän ei olisi
ajatellutkaan eikä tuntenutkaan muuta kuin mitä siihen kuului Mutta kun
päivän rauhallisemmat hetket soivat hänelle aikaa ajatella muutakin,
voi hän seisoa kauan aikaa paikoillaan ja katsoa sairasraukkaa, jonka
kasvatiksi ja hoitajaksi hän oli tullut samalla kertaa, tahi kävellä,
tietämättään miksi, ikkunakomeroon ja laskea kätensä vanhalle rukille,
jota nyt ei kukaan pyörittänyt eikä käyttänyt, ja katsoa etelään
silmin, jotka eivät nähneet mitään näköalasta.

Eräänä aamuna noin pari viikkoa Ralphin poistumisesta Wythburnistä
seisoi hän sellaisessa asennossa, kun Willy tuli keittiöön ja istuutui
ennenkuin Rotha sitä huomasikaan lavitsalle samaan ikkunakomeroon,
jossa Rothakin seisoi.

Tarttuen käteen, joka riippui toimetonna Rothan sivulla, kertoi hän
Rothalle lyhyesti rakkaudestaan. Hän sanoi rakastaneensa Rothaa kauan
hiljaisuudessa, rakastaneensa häntä ennenkuin Rotha oli muuttunut
siunaukseksi hänelle ja hänen kodilleen, ja tänään hän sanoi
rakastavansa Rothaa enemmän kuin milloinkaan ennen.

Tarina oli vaatimaton, mutta se lausuttiin korostavasti kuin sen
jokainen sana olisi ollut totta.

Hän luuli, että Rothakin rakastaa häntä -- hän oli joskus ajatellut
niin -- oliko hän väärässä?

He vaikenivat molemmat lyhyeksi aikaa. Saatuaan hetkiseksi
mielenmalttinsa takaisin käänsi tyttö silmänsä kerran vielä sivulle ja
katsoi ikkunasta etelää kohti. Hän tunsi poskensa punastuvan ja tiesi
nuorukaisen nousseen seisoalleen hänen vieressään. Willy puolestaan
näki vain edessään olevat kauniit kasvot ja tunsi ainoastaan sen pienen
käden kosketuksen, joka lepäsi hervotonna hänen kädessään.

"Tämä on surullinen koti, johon pyydän sinua tulemaan. Olisi hyödytöntä
kysyä, oletko ollut onnellinen täällä -- se olisi kuin ivaa, mutta --
mutta --"

"Olen ollut onnellinen, tarkoitan onnellinen saadessani tehdä kaikki
Ralphin toivomusten mukaisesti."

"Ja minunkin toivomusteni mukaisesti."

"Niin, sinunkin toivomustesi mukaisesti, Willy."

"Olet ollut siunaukseksi meille, Rotha. Ajattelen joskus sentään, että
teimme tuskin oikein tuodessamme sinutkin tämän kurjuuden keskelle."

"Hän teki sen parhaassa tarkoituksessa."

"Kuka?"

Rotha säpsähti hieman kuin palaavasta tajunnasta.

"Ralph", vastasi Rotha painaen päänsä kumaraan.

"Niin, se on totta, hän teki sen parhaassa tarkoituksessa", toisti
Willy vaieten jälleen.

"Ja kuten tiedät, ei minulla silloin sitäpaitsi ollut minkäänlaista
kotia."

Kuinka kiinteästi tytön katse olikaan kiintynyt kaukaiseen etelään!

"Olihan sinulla isäsi koti, Rotha."

"Ah, ei! Kun se lakkasi olemasta isäraukan koti, kuinka se sitten enää
olisi ollut minunkaan? Ei, olin koditon."

He vaikenivat jälleen.

"Salli minun siis pyytää, että teet tämän kodin omaksesi ikuisiksi
ajoiksi. Etkö voi suostua siihen?"

"Kyllä luullakseni -- voin tuskin sanoa sitä -- hän sanoi sen olevan
parasta --"

Willy päästi hänen kätensä irti. Oliko hän uneksinut? Oliko se ollut
vain hurjaa mielikuvitusta -- tämä onnen kirkas säde, joka oli
tunkeutunut pimeyden läpi, mikä ympäröi häntä kaikilta suunnilta joka
askeleella?

Kuinka ikävöiden katselivatkaan tytön silmät vielä kaukaiseen etelään!

"Älkäämme keskustelko tästä enää tällä kertaa, Rotha", sanoi Willy
käheästi. "Jos haluat, voimme joskus muulloin ottaa tämän asian
puheeksi -- tarkoitan, jos haluat, mutta ellet halua, ei sillä ole
väliä."

Nuorukainen oli kääntymäisillään pois. Muuttamatta katseensa suuntaa
Rotha sanoi tyynesti:

"Willy, rakastan ehkä sinua -- sanon ehkä, sillä en tiedä sitä
varmasti. Muistan hänen sanoneen, että sydämemme ovat avoinna
toisilleen --"

"Kuka niin sanoi, Rotha?"

Rotha säpsähti toisen kerran kuin unesta heräten. Sitten hänen suuret
silmänsä katsoivat suoraan Willyn silmiin ja kieli, joka olisi
mielellään puhunut, kieltäytyi tottelemasta. Nimi, joka puoleksi
lausuttuna kuiskauksena väreili hänen huulillaan, tunkeutui esille
sydämestä.

Mutta tyttö ei tiennyt omaa salaisuuttaan vielä nytkään.

"Emme puhu siitä nyt tällä kertaa enää, Rotha", toisti. Willy
murtuneella äänellä. "Jos haluat, voimme keskustella tästä jolloinkin
muulloin; anna minulle jokin merkki, niin ehkä otamme jälleen tämän
asian puheeksi."

Ja seuraavassa silmänräpäyksessä nuorukainen oli jo poistunut.



XIX.

KIHLAUS.


Jäätyään yksikseen käsitti tyttö vasta täydellisesti tilanteensa. Hän
kohotti kätensä silmilleen, saman käden, jossa vielä tuntui Willyn
käden heikko kosketus.

Mitä olikaan tapahtunut? Oliko Willy pyytänyt häntä vaimokseen? Ja
oliko hän vastannut näennäisesti kieltävästi?

Willyn ääni oli vielä värähtelevinään hänen korvissaan heikkona
katkonaisena muminana, melkein kuin nyyhkytyksinä.

Oliko hän sittenkin kieltäytynyt? Se ei voinut olla mahdollista. Hänhän
oli vain koditon tyttöraukka, vailla kaikkea sellaista, mikä olisi
oikeuttanut hänet saamaan Willyn laisen miehen. Kuitenkin hän tiesi
-- hänhän oli kuullut -- että Willy rakasti häntä ja aikoi jonakin
päivänä pyytää häntä vaimokseen. Hän oli kyllä otaksunut tuohon päivään
olevan vielä pitkälti aikaa. Hän ei ollut osannut aavistaakaan, että se
tapahtuisi nyt. Miksi ei Willy ollut antanut hänelle ajatusaikaa? Jos
Ralph vain tietäisi, mitä hän olikaan tehnyt!

Pari tuntia kuljeskeli Rotha talossa hajamielinen ilme silmissään.

Willy palasi takaisin hetkisen kuluttua ja auttoi Rothaa siirtämään
rullatuolin, jossa äiti lepäsi, takan ääreen. Willy oli jo saavuttanut
tavallisen tyyneytensä ja puhui kuin Rothalle ei mitään erinomaisempaa
olisi tapahtunutkaan. Ehkä kaikki tuo, mikä ahdisti Rothan mieltä, oli
ollutkin vain jonkinlaista unta, sillä Willyhän jutteli iloisesti.
Juuri silloin tuli Rothan isä keittiöön ja hiipi hiljaa paikoilleen
avaran uuniloukon kaukaisimpaan nurkkaan. Willy meni pihalle melkein
heti. Kaikki tuntui Rothasta hyvin sekavalta. Oliko mahdollista, että
hän oli näennäisesti vastannut kieltävästi?

Raisen kappalaisen tulo herätti hänet äkkiä tällä hetkellä
huumauksestaan.

Tämä oli hänen kunnianarvoisuutensa, Nicholas Stevensin, ensimmäinen
vierailu hautajaisten jälkeen. Hän oli kuullut puhuttavan Mossin
perhettä kohdanneesta viime onnettomuudesta. Hänelle oli kerrottu
hieman siitä halvauskohtauksestakin, jonka onnettomuus oli aiheuttanut,
eikä hän enää voinut laiminlyödä juhlallista velvollisuuttaan käydä
vieraisilla. Hänen pyhään tehtäväänsä kuului, että hän soi lohtua
läsnäolollaan onnettomille ilahduttaen heidän mieltään näyttämällä
kasvojaan. Tällaiset onnettomuudet kuuluivat sielunhoidon vaikeimpiin
tapauksiin. Hänen kunnianarvoisuutensa, Nicholas, oli tänä aamuna
pukeutunut ja puhdistautunut parhaan ymmärryksensä mukaan ja
tartuttuaan kultakahvaiseen keppiinsä kävellyt tuon parin penikulman
pituisen matkan Shoulthwaiteen.

Rotha oli juuri sitomassa rouva Rayn valkoisen myssyn nauhoja hänen
leukansa alle, kun pastori saapui. Hän haki pastorille tuolin asettaen
sen sairaan viereen, mutta pastori ei istuutunutkaan heti. Hänen
silmänsä tarkastelivat keittiön jokaisen sopukan yhdellä silmäyksellä.
Hän näki rouva Rayn istuvan pielusten varassa tuolissaan ja katselevan
hajamielisesti ympärilleen, mutta papin huomio näytti kiintyneen
Simiin, joka istui levottomana lavitsallaan koettaen nähtävästi karttaa
hänen tarkastelevaa katsettaan.

"Mitä tämä tällainen on?" sanoi hän kylmästi ja ärtyisästi. "Tuo
mieshän on Simeon Stagg. Onko hänkin täällä?"

Hetkistä aikaisemmin oli Rotha mennyt viereiseen maitokamariin ja
tultuaan takaisin ojensi hän kulhollisen maitoa isälleen. Sim tarttui
tuoppiin vapisevin sormin.

Hänen kunnianarvoisuutensa käveli harkituin askelin sitä paikkaa kohti,
missä Sim istui. Sitten hän pysähtyi metrin tahi parin päähän Simin
taakse, joka vielä katsoi syrjään.

"Minulle on kerrottu, että olette asettunut asumaan vuorille. Se onkin
epäilemättä sopiva paikka sellaiselle, joka ei ole kelvollinen asumaan
lähimmäistensä joukossa."

Simin kädet vapisivat kovasti ja hän laski kädessään olevan kulhon
viereensä lattialle. Rotha seisoi metrin tahi parin päässä heistä ja
hänen rintansa kohoili kovasti.

"Oletteko poistunut sieltä ainiaaksi?" Kun pappi teki tämän kysymyksen,
kuulosti hänen äänensä hieman ivalliselta.

"Hän ei palaa sinne enää milloinkaan", sanoi Rotha huohottaen.

Sim oli kätkenyt kasvonsa käsiinsä nojaten kyynärpäitään polviinsa.

"Se on ehkä sitä suurempi häpeä. Kuka sen tietää, mutta se olisi ehkä
sittenkin ollut paras paikka hänen häpeänsä piilottamiseksi."

Sim nousi ja kiiruhti pihalle kohottamatta katsettaan maasta.

"Olette karkoittanut hänet pois jälleen, tiedättekö sen?" sanoi Rotha
voiden jälleen puhua. Hänen silmänsä leimahtelivat, kun hän katsoi
suoraan pappia silmiin.

"Siinä tapauksessa olen tehnyt hyvän työn, nuori nainen."
Tarkasteltuaan Rothaa hyvin halveksivasti hän lisäsi: "Ja mitä sinulla
on täällä tekemistä?"

"Hoidan rouva Raytä muitten tehtävieni lomassa."

"Todellako? Onko sinua pyydetty tulemaan tänne?"

"On tietysti."

"Kuka sitten?"

"Ralph, hänen poikansa."

"Kuinka vähän hän on siinä tapauksessa sinua kunnioittanutkaan, nuori
nainen."

"Ilmaiskaa minulle tarkoituksenne selvemmin, herra", sanoi tyttö
katsoen pappiin ylpeästi ja uhmaavasti.

"Tarkoitukseniko selvemmin, nuori nainen! Eikö sinulla ole
minkäänlaista häveliäisyyden tunnetta. Onko tämä sen häpeän seurauksia,
mikä on kohdannut roistoa, joka juuri poistui täältä?"

"Ei sanaakaan hänestä enää! Mutta jos teillä on jotakin sanottavaa
minusta, niin sanokaa se, herra."

"Mitä! Isä on kuollut, äiti on tajuttomassa tilassa, kaksi poikaa
ja sinä nuori nainen -- eikö seurakunnassa ollut ainoatakaan naitua
naista, koska nuoren tytön on ollut pakko tulla tänne?"

Puna, josta Rothan posket hehkuivat, kohosi hänen otsaansa ja laskeutui
niskaan. Tekosiveys, mikä itsessään on jo synti, oli tunkeutunut hänen
viattomuutensa panssarin läpi. Sanomatta sanaakaan hän kääntyi poistuen
keittiöstä.

"No, leski Ray", kuuli hän hänen kunnianarvoisuutensa sanovan
muuttuneella äänellä sairaalle. Mutta hän ei välittänyt kuunnella sen
enempää.

Hänen lumouksensa oli nyt haihtunut ja herättäminen oli todellakin
tapahtunut julmasti. Ehkä hänellä ei sittenkään ollut mitään tekemistä,
tässä talossa -- ehkä pappi sittenkin oli oikeassa. Mutta ei, asia
ei sittenkään voinut olla niin. Hän ajatteli, kuinka murtunut ja
riippuvainen ympäristöstään jokaisessa elämän pienimmässäkin seikassa
rouva Ray oli, muistellen samalla Ralphille antamaansa lupausta. "Lupaa
minulle", oli Ralph sanonut, "että jäät tänne vanhaan kotiini niin
kauaksi aikaa kuin äitini elää." Ja hän oli luvannut; hänen antamansa
sana oli kirjoitettu muistiin taivaassa.

Mutta ehkä Ralph ei silloin ollut aavistanutkaan, että hänen äitinsä
voi elää samanlaisessa tilassa vuosikausia. Epäilemättä oli Ralph
luullut äidin pian kuolevan. Hän ei ollut saattanut tarkoittaa, että
Rothan on aina asuttava veljen talossa.

Hänen tarkoituksensa oli kuitenkin ollut sellainen. "Hän pyytää sinua
piakkoin vaimokseen, Rotha", oli Ralph sanonut, "mutta hän ei voi tehdä
sitä vielä."

Tämä palautti hänen mieleensä aamun varhaisemmat tapahtumat. Willy Ray
oli jo pyytänyt häntä vaimokseen. Ja mitä hän oli tehnyt puolestaan?
Eikö hän ollut näennäisesti vastannut kieltävästi?

Willy oli häntä paljon korkeammalla. Oli liiankin totta, että hän
oli vain köyhä koditon tyttöraukka, vailla maallista omaisuutta ja
kaikkea muuta, paitsi käsiään, joilla hän työskenteli. Willy oli nyt
maanomistaja ja sitäpaitsi jossakin määrin oppinut mieskin. Niin, hän
oli joka suhteessa Rothaa korkeammalla. Eikö ollut olemassa muita,
jotka rakastivat häntä? Ralph oli kuitenkin näyttänyt haluavan häntä
veljelleen emännäksi, ja minkä Ralph oli sanonut olevan parasta,
täytyikin tietysti olla edullisinta.

Hän ei voinut taivuttaa itseään poistumaan Shoulthwaitestä -- sen
hän ainakin ymmärsi huumautuneesta tilastaan huolimatta. Mutta hän
ei voinut jäädä samaan asemaankaan kuin ennen -- sekin oli liiankin
selvää. Jos Ralph olisi kotona, kuinka erilaista silloin kaikki
olisikaan! Hän olisi yhdellä ainoalla sanalla johdattanut hänet pois
tästä huolestuttavasta sekasorrosta.

Kun Willy Ray erosi Rothasta rakkaudentunnustuksensa jälkeen, tunsi
hän, että hänen elämänsä aurinko oli ainiaaksi sammunut. Hän oli elänyt
viikkoja ja kuukausia sellaisessa paratiisissa, joka ei ollut hänen
omansa. Hän voi tuskin sanoa, miksi hän oli rakastanut tätä tyttöä.
Rothahan oli -- kaikkihan sen tiesivät -- köyhän räätälin tytär,
räätälin, joka oli koko seudun kurjin ja halveksittavin olento.

Nuori mies ei voinut olla sanomatta itselleen, että hän olisi voinut
suunnitella naimisiinmenoa penikulmien laajuisen alan sisällä asuvan
suurimman maanomistajan tyttären kanssa.

Mutta tyttö itse oli jalo ihminen, sitä ei kukaan voinut kieltää. Hän
oli ehkä sivistymätön muutamissa suhteissa, koska hänellä ei ollut
muita tietoja kuin mitä elämän kova koulu oli hänelle opettanut, mutta
hänen sielunsa oli ylevä, syvä kuin tunturijärvi ja yhtä kirkas ja
puhdas kuin se.

Ja hän oli kuvitellut tytön rakastavan häntä. Mikään onnettomuus
ei ollut kyennyt täydellisesti varjostamaan sitä loistavaa toivoa,
minkä tämä otaksuminen oli herättänyt. Mutta eikö Rotha sensijaan
rakastanutkin Ralphia? Ehkä tyttö ei itsekään ymmärtänyt, että rakkaus
hänen veljeensä oli saanut hänet valtoihinsa. Mutta rakastiko Ralph
tyttöä? Asian laita ei voinut olla niin, sillä hän olisi kyllä arvannut
totuuden tuona iltana, jolloin he keskustelivat asiasta. Ja kuitenkin
voi sittenkin olla mahdollista, että Ralph kaikesta huolimatta rakasti
Rothaa.

Seuraavana aamuna oli Rotha päättänyt, että hänen velvollisuutensa
tänä ratkaisevana hetkenä viittasi vain yhteen keinoon, jota hänen oli
käytettävä. Ralph oli sanonut, että hänelle olisi onneksi, jos hänestä
tulisi Willyn vaimo, ja hän oli luvannut Raphille, ettei hän poistu
talosta Ralphin äidin eläessä. Hän halusi tehdä Ralphin toivomusten
mukaan.

Willy oli pyytänyt häneltä merkkiä ja hänen oli annettava Willylle
sellainen, mikä merkitsi, että hän oli valmis vastaamaan myöntävästi,
jos Willy tänään halusi samoin kuin eilen.

Tehtyään tämän päätöksen tunsi hän mielensä täydellisesti
keventyneeksi. Millaisen merkin hän antaisikaan? Rotha käveli
ikkunakomeroon ja seisoi siinä ajatellen käsi rukin rattaalla ja katse
suunnattuna etelään. Niin, millaisen merkin hän keksisikään?

Ei ollut niinkään helppoa sellaisen merkin keksiminen, mikä heti
näyttäysi Willylle hänen päätöksensä ja ilmaisisi hänelle, että vaikka
hän oli epäröinytkin eilen, oli hänen päätöksensä horjumaton tänään.
Hän seisoi kauan tehden monta suunnitelmaa, joista ei kuitenkaan
ainoakaan vastannut hänen mielentilaansa.

"Miksi en voisi sanoa sitä hänelle muutamilla sanoilla?" Mutta joka
kerta kun hänen mieleensä juolahti tämä, peloitti häntä tämä vaikea koe.

Ei, hänen oli keksittävä jokin merkki, mutta hän alkoi tulla
toivottomaksi, löytäisikö hän milloinkaan sopivaa sellaista. Sitten
hän siirsi katseensa ikkunasta näkyvästä maisemasta rouva Rayhin,
joka istui tuolissaan hänen läheisyydessään. Kuinka epämääräinen ja
hajamielinen olikaan noiden rakkaiden silmien ilme, kuinka mykiksi
olivatkaan käyneet nuo huulet, jotka halusivat sanoa: "Jumala
siunatkoon sinua!" kuinka liikkumattomina lepäävätkään nyt sormet,
jotka kerran olivat niin kätevästi kehränneet vanhalla rukilla!

Vanha rukki -- niin, siinähän se oli ja Rothan oikea käsi lepäsi vielä
sen rattaalla. Ah, rukki, niin siinähän oli varmasti hänen kaipaamansa
merkki.

Hän istuutuisi kehräämään -- hän osasi kehrätäkin, vaikka hän ei
ollutkaan tehnyt sitä pitkiin aikoihin -- niin, hän istuutuisi
äidin tuolille, juuri sille, jolla äidinkin oli ollut tapana istua
kehrätessään, ja ehkä Willy ymmärtäisi siitä, että Rotha haluaa asettua
hänen äitinsä paikalle, jos hän vain haluaa.

No nopeasti nyt, sen täytyy tapahtua heti. Willy tuli tavallisesti
kotiin tähän aikaan aamulla.?

Rotha katsoi kelloon. "Willy saapuu piakkoin", ajatteli hän; "niin, hän
voi ehkä olla jo tulossakin."

Ja Willy olikin todella sillä hetkellä vain muutamien metrien päässä
rakennuksesta. Hän oli käväissyt vuoristossa sinä aamuna. Hän oli
ollut siellä samalla asialla useana aamuna peräkkäin, vaikka hän ei
milloinkaan ollut tunnustanutkaan itselleen suoraan tämän asian laatua.
Palatessaan kotiin tänään hän oli uudestaan punninnut mielessään asiaa,
mikä oli lähinnä hänen sydäntään.

Jos Ralph todellakin rakastaa tyttöä -- mutta kuinka hän saisi tietää
totuuden, ellei Rotha sitä tiennyt? Jos tyttö puolestaan rakastaa hänen
veljeään, voi hän kyllä luopua tytöstä. Hän ei tuntenut minkäänlaista
mustasukkaisuutta ajatellessaan sitä. Harhakuva, jota hän oli palvonut,
näytti murskautuneen -- siinä kaikki.

Jos hän huomaa Rothan rakastavan Ralphia, on hänen pakko ikuisiksi
ajoiksi luopua ainoasta onnen unelmastaan -- ja asia loppuu siihen.

Miettien tätä hän avasi keittiön oven juuri kun Rotha oli asettanut
jalkansa polkimelle ja tarttunut pellavaan.

Tyttö istui siinä hänen äitinsä vieressä kehräten rukilla, johon ei
hänen muistaakseen ollut milloinkaan koskenut muut kuin yksi käsi.
Kuinka terveiltä ja kauniilta nuo nuoret kasvot näyttivätkään, kun ne
nyt hehkuivat tietoisesta punasta!

Rotha oli koettanut kohottaa silmänsä Willyn tullessa huoneeseen. Hän
oli aikonut kohdata hymyillen Willyn katseen, sillä hän halusi nähdä
Willyn kasvojen ilmeen. Mutta hänen luomensa olivat raskaammat kuin
lyijy ja pakottivat hänet suuntaamaan katseensa rukkiin ja edessään
olevaan pellavaan.

Hän tunsi, että Willy astuttuaan pari askelta pysähtyi hänen eteensä.
Hän tiesi kasvojensa punastuneen ja hänen silmänsäkin alkoivat himmetä.

"Rotha, kultaseni!" Hän ei kuullut enempää. Rukki oli nopeasti
siirretty syrjään. Rotha oli noussut seisoalleen ja Willy oli kiertänyt
käsivartensa hänen ympärilleen.



XX.

SALAISIA SUUNNITELMIA.


Kun pastori poistui Shoulthwaitestä sinä aamuna, tapasi hän Joe
Garthin tien mutkassa. Seppä tulla tallusteli tietä pitkin vanne
olallaan. Hän nosti lakkiaan, kun pastori saapui hänen kohdalleen.
Hänen kunnianarvoisuutensa oli tavallisesti niin vaipunut ajatuksiinsa,
ettei hän vastannut sellaisiin tervehdyksiin, mutta tällä kertaa hän
kuitenkin pysähtyi.

"Olisiko kukaan kuolevainen voinut uskoa sitä", sanoi hän. "Tuo
Simeon Stagg asuu ja oleskelee vanhan ystäväni ja kunnioitetun
seurakuntalaiseni, Angus Rayn talossa."

Joe Garthin näytti olevan hyvin vaikea ymmärtää tämän huomautuksen
merkitystä. Hän ei vastannut mitään.

"Mies on uskomattoman julkea", jatkoi pappi. "Ajatelkaa hänen
häpeämättömyyttään. Kuvitteleeko hän, että Jumala ja ihmiset ovat
unhottaneet sen, mitä tapahtui tuona yönä Martinmessun aikaan."

Seppä ymmärsi, että pappi odotti häneltä jonkinlaista vastausta.
Katsoen maahan hän mumisi: "Niin, hän voittaa julkeudessa oman itsensä."

"Voittaa julkeudessa oman itsensä! Luulisinpä niin, todellakin. Mutta
totisesti, tilinteon päivä on koittanut. Voi häntä, joka kantaa
rikoksen kuormaa sydämessään ja luulee, ettei kukaan tiedä siitä
mitään! Parempi olisi hänelle, jos myllynkivi ripustettaisiin hänen
kaulaansa ja hän heitettäisiin meren syvyyteen."

Pastori läksi jatkamaan matkaansa. Garth seisoi hetkisen paikoillaan
katsellen yhä maahan huomaamatta, että hän oli jäänyt yksikseen. Sitten
hän jatkoi matkaansa toiselle suunnalle.

Saavuttuaan kotiin hän heitti vanteensa pajaan ja meni
asuinrakennukseen. Hänen äitinsä oli siellä.

"Sim asuu nyt Shoulthwaitessä", sanoi hän. "On hyvin luultavaa, että
hänen tyttärensäkin on siellä."

Äiti Garthin kasvot muuttuivat hyvin ivallisen näköisiksi.

"Niin onkin. Hän on juuri sellainen, että hän voisi mennä naimisiin
lantatunkion kanssa rahojen vuoksi."

"Tarkoitatko, että hän koettaa kietoa pauloihinsa jompaakumpaa Rayn
veljeksistä?"

Rouva Garth niiskautti nenäänsä antamatta sen selvempää vastausta.

"Hän ei ole niinkään tyhmä, tuo tyttö", huomautti seppä.

Tätä hän ei oikeastaan ollut aikonut sanoa. Vaiettuaan hetkisen hän
lisäsi: "Mihin hänen paperinsa joutuivat arkusta?"

"Kenen?"

"Kyllä sinä sen tiedät."

Rouva Garth vilkaisi nopeasti poikaansa.

"Ne ovat luultavasti vielä Fornsidessä. Minun pitää tarkastaa ne vielä
kerran."

Seppä vastasi kiihkeästi:

"Tee se, äiti, viipymättä."

He vaikenivat molemmat jälleen. Joe oli teroittavinaan viilaa, jonka
hän oli ottanut käteensä lavitsalta.

"Et ole varmaankaan saanut selville, onko vanha Angus tehnyt
testamenttia?" kysyi rouva Garth.

"En."

"Et tietystikään", sanoi rouva Garth nyrpistäen ivallisesti huuliaan.
"Se, minkä haluan saada tehdyksi, pitää minun tehdä itse. Niin on aina
ollut, ja niin tulee olemaankin."

"Toivoisin sen olevan totta, äiti", mumisi Joe melkein kuulumattomalla
äänellä.

"Minkä sitten?"

"Ei minkään."

"Käväisen Shoulthwaitessä huomenna", hyrräsi rouva Garth. "Ellei
vanhus ole tehnyt mitään testamenttia, on minulla heille ehkä jotakin
sanottavaa, mikä tulee hämmästyttämään heitä kelpo lailla."

Nainen murahteli tyytyväisesti itsekseen ajatellessaan sitä. "Niin,
niin", mumisi hän, "se tekee lopun heidän kuhertelustaan. Ja mikä on
vielä ihanampaa, se tuo Ralphinkin päätä pahkaa kotiin."

"Äiti, äiti", huudahti seppä, "etkö voi milloinkaan karkoittaa tuota
ilkeätä asiaa mielestäsi?"



XXI.

ROUVA GARTH SHOULTHWAITESSÄ.


Seuraava päivä ja vielä toinenkin kului Rothan mielestä kuin unessa.
Hänen käytöksensä oli muuttunut vielä ystävällisemmäksi ja hänen
äänensä vielä lempeämmäksi kuin ennen, ja hänen silmiensä ilme oli
käynyt hyvin itsetietoiseksi. Seuraavan päivän iltapäivällä juoksi
Liisa Branthwaite Mossiin tervehtimään häntä. Rotha oli maitokamarissa
kirnuamassa ja kun Liisa aukaisi oven ja ilmestyi odottamatta hänen
eteensä, joutui hän hetkiseksi niin hämilleen, että se tuntui
tuskalliselta ja selittämättömältä. Pienen Liisankin posket punoittivat
kovasta kävelystä ja hän oli kietonut yläruumiinsa kurkkua myöten
suureen huiviin vihaisen tuulen vuoksi.

"No, Rotha, tyttöseni, mikä maailmassa sinua oikeastaan vaivaa?" sanoi
Liisa pysähtyen keskelle lattiaa ja ottamatta esille käsiään, jotka hän
oli vetänyt hihoihinsa pitääkseen ne lämpiminä, katsoi hän vakavasti
Rothaa silmiin.

"En tiedä, Liisa; toisoivin, että voisit sanoa sen minulle", sanoi
Rotha tointuen sen verran, että voi turvautua verukkeeseen, "Täällä
olen kirnuta pärskyttänyt koko aamun eikä tästä vain näytä syntyvän
voita."

"Ah sinua huolestuttaa jokin muukin, ei vain voi", sanoi Liisa
pudistaen viisaan näköisenä päätään.

"Ehkä se onkin kirnun syy. En voi saada tästä mitään."

"Niin syytä sinä vain kirnua, tyttöseni. Olet aivan Bessie Mac-Nabin
näköinen, kun ihmiset sanoivat Jamien Glenistä hakkailleen häntä
tanssiaisissa Robin Forbesin tuvassa tässä eräänä iltana."

"Ssh, Liisa", sanoi Rotha kumartuen tarpeettoman syvään tarkastamaan
työn edistymistä. Sitten hän lisäsi kirnun syvyyksistä: "No, miltä
Bessie sitten näytti?"

"Näyttikö?" huudahti Liisa kohottaen leukaansa kuin hänen mielestään
sanan itsensä olisi pitänyt olla tarpeeksi selittävä. "Näytti, sanoit
sinä. Hän oli juuri", jatkoi Liisa suostuen vihdoinkin kuvailemaan
kysymyksessä olevan nuoren tytön ulkomuotoa tytön maalaistanssiaisissa
saaman suutelon jälkeen, "sinun näköisesi, Rotha."

Sitten heittäen paksun huivin yltään odottamatta minkäänlaista
muodollista kehoitusta alkoi Liisa kotiutua hyvin käytännöllisellä
tavalla.

"Kas niin, anna minun nyt kirnuta hetkinen", sanoi hän, "niin nähdään,
onko kirnulla minkäänlaista syytä huoliisi... ja johtuuko siitä, että
silmäsi ovat niin suuret ja tuijottavat kuin olisit sairastumaisillasi
kuumeeseen ja että poskesi ovat niin punaiset kuin Becca Ruddin
kalkkunan heltat."

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo kääri hihojaan valmistautuen
kokeeseen, johon hän oli tarjoutunut; mutta tämä työ ei ollut,
sellaista, että se olisi kyennyt tyrehdyttämään hänen sanatulvaansa.

"Mutta kuulehan nyt, tyttöseni", hän jatkoi lörpöttelyään, "oietko
kuullut, mitä tuo vanha juoruakka, rouva Garth, on puhunut Becca
Ruddille sinusta? Becca kertoi sen minulle itse, mutta minä sanoin
Beccalle: 'Älä usko sellaista', sanoin minä, 'se on kaikki valhetta
sillä tuo vanha kuiva akan kaahura valehtelee enemmän kuin kukaan muu
ja se jo alkaa riittää, kuten tiedät. Ja sitäpaitsi', sanoin minä, 'se
ei liikuta sinua eikä häntä, Becca, eikä minuakaan, vaikka se olisikin
totta, mitä en minä ainakaan usko', sanoin minä."

"Mutta mistä tässä nyt on oikeastaan kysymys, Liisa? Et ole vielä
kertonut minulle, mitä rouva Garth on sanonut minusta."

Rotha oli keskeyttänyt kirnuamisensa ja seisoi toimetonna punan
kohotessa yhä korkeammalle hänen kasvoihinsa. Onneksi ei Liisa ehtinyt
tarkastelemaan ystävänsä hämmingin pienempiä ilmauksia, sillä hän oli
ottanut männän Rothalta ja valmistautui nyt aloittamaan työn.

"Sanonutko!" huudahti hän. "Tuo vanha kaahura lörpöttelee kaikkea
unhottaen kokonaan rukouksensa... Hän sanoo sinun kiemailevan jommalle
kummalle Rayn veljeksistä, niin hän juuri sanoo, tuo vanha noita-akka,
sillä sellainen hän juuri on, ei ollenkaan sen parempi. Mutta asia on
niinkuin sanoinkin Becca Ruddille: 'Vaikka se olisikin totta', sanoin
minä, 'mitä se keneenkään kuuluu; mutta se ei ole totta', sanoin minä,
'ja vaikka se olisikin, niin mistä löydätte tytön, jolla olisi siihen
suurempi oikeus kuin hänellä? Ralphille hän ei ainakaan voi kiemailla,
Becca', sanoin minä, 'sillä Ralph on poistunut paikkakunnalta eikä
luultavasti palaa enää milloinkaan takaisin näille seuduille koko
ikänään.'"

"Älä sano niin, Liisa", keskeytti Rotha käheästi.

"Miksi ei? Nuo Carlislen punatakit ajavat häntä takaa, vai mitä?"

"Älä sano, ettei hän tule takaisin. Tiedämme tuskin, mitä tulee
tapahtumaan."

"Niin isä ainakin sanoo. Mutta joko hän palaa tahi ei palaa, Ralph se
ei ainakaan voi olla, sanoin Beccalle."

"Hänen arvoistaan tyttöä ei ole olemassakaan, Liisa, ei koko seudulla.
Mutta älkäämme toistelko tuon vanhan akan juoruja, Liisa."

"Ei, ellet sinä halua, Rotha. Mutta mitä siihen tulee, ettei täällä
olisi Ralphin arvoista tyttöä", sanoi Liisa keskeyttäen työnsä ja
suoristautuen suoraksi niin arvokkaasti kuin hänen laisensa pieni
nainen vain voi, "niin en ole ollenkaan varma siitä. Tunnustan kyllä,
että hän on hienon herrasmiehen näköinen ja jostakin syystä ei häntä
voida kohdella samoin kuin muita miehiä, kun hän sattuu joutumaan
läheisyyteen. Hän on varmasti matkustellut paljon, mutta kun sanot,
ettei täällä ole hänen arvoistaan tyttöä, on se samaa kuin kuunnella
Nabob Johnnyä, kun hän kertoo Tibby Fowlerille, ettei hän ole
milloinkaan kohdannut tyttöä, joka ei olisi rakastunut häneen."

Rotha ei käsittänyt täydellisesti vertausta, johon Liisa vilkkaalla
mielikuvituksellaan oli turvautunut, mutta hän ei vastustanutkaan sitä,
koetti vain vaihtaa puheenaihetta.

"No, kuinka Robbie nyt jaksaa, tyttöseni?" hän kysyi.

"'Ja mitä taasen Willy Rayhin tulee', sanoin Beccalle", jatkoi kielevä
kirnuaja kiinnittämättä huomiotaan kysymykseen, "'ei ole ollenkaan
totta, että Rotha kiemailee hänelle, mutta Rotha on täydellisesti hänen
arvoisensa etkä voi näyttää minulle ketään toista, joka sopisi hänelle
paremmin.'" Rothan hämminki lisääntyi vain joka minuutti. "'Ja vaikka
hänen isänsä ei voikaan antaa hänelle suuria myötäjäisiä, on hänellä
sellainen pää, joka vastaa täydellisesti Willyn taskuissa olevan kullan
ja enemmänkin.' Silloin sanoi Becca: 'Entä Kitty Jackson sitten?'
'Joutavia', sanoin minä, 'hän ei tee muuta kuin kähertää tukkaansa
kuvastimensa edessä.' 'Entä Armbothin Maggie?' sanoi Becca. 'Hänellä
ei ole Rothan päätä', sanoin minä; 'sitäpaitsi tuhlaa hän kokonaisia
omaisuuksia tärkkelykseen myssyjensä, kauluksiensa ja rimpsujensa
kiilloittamiseksi enkä tiedä mitä kaikkea.'"

Liisa oli lörpötellyt yhtämittaa, kunnes käsivarsien ja kielen yhtyneet
ponnistukset pakottivat hänet vihdoin vaikenemaan ja huoahtamaan.
Nojaten toisella kädellään kirnuun kohotti hän toisen päähänsä
sivelläkseen syrjään tukkansa, joka oli valahtanut otsalle. Kun hän
helpottaakseen tätä liikettä heitti päätään taaksepäin, sattui hän
vilahdukselta huomaamaan Rothan punastuneet kasvot. "Minun on pakko
todellakin myöntää, että tämä on kummallinen kirnu", sanoi hän, "koska
se näyttää muuttavan sinut yhtä punaiseksi kuin Beccan kalkkunan,
vaikka katseletkin syrjästä toisen askartelua sekaantumatta siihen."

"Luuletko minun voivan punastumatta kuunnella itseäni noin
kiitettävän?" sanoi Rotha kääntyen pois.

"Mutta minä voisin... koetapas, niin saat nähdä", vastasi Liisa
nauraen. "Tämä ei ole mitään siihen verrattuna, mitä Nabob Johnny
sanoi minulle kerran, jolloin annoin tuolle vanhalle tepastelevalle
riikinkukolle aikamoisen korvatillikan. No, hän onkin paljasta pitsiä
-- hänellä on sitä kaulansa ja ranteillensa ympärillä ja --"

"Sinä et suosinut häntä ollenkaan, Liisa."

"En, vaan isä suosi ja sanoi" (vallaton pieni noita matki tässä isänsä
ääntä ja liikkeitä): "'Kuulehan, tyttöseni, mene hänen kanssaan
naimisiin, niin sinusta tulee piakkoin muudan hänen perillisistään!'
'Hän tarvitsee muutamia karvoja lisää', sanoin minä, 'sillä tuo vanha
miesraukka olisi aivan kaljupäinen, jos hän menettäisi jäljellä olevat
kolme hiuskarvaansa.'"

"Niin kyllä, mutta miten Robbie Anderson jaksaa?" sanoi Rotha nauraen
saavutettuaan jälleen tasapainonsa.

Kun Liisa kuuli tämän kysymyksen, muuttui hänen käytöksensä. Hänen
ylvästelevä livertelemisensä, missä oli hieman veitikkamaisuutta, jopa
ilkeyttäkin, hävisi kokonaan. Taivuttaen päätään ja hiljentäen ääntään
hän vastasi:

"En ymmärrä, mikä poikaa oikeastaan vaivaa. Hän kuljeskelee sinne
tänne lörpötellen itsekseen päivät pitkät, paitsi silloin, kun hän on
Leijonassa. Silloin hän luullakseni lörpöttelee aivan eri tavalla."

"Etkö voi taivuttaa häntä tekemään työtä kunnollisesti?"

"En. Työskenneltyään päivän John Jacksonin luona Armbothissa menee hän
pariksi päiväksi Semmy Robsonin luo Punaiseen Leijonaan, ja sen, mitä
hän ansaitsee toisessa paikassa, tuhlaa hän toisessa. Kun hän on selvä
-- ja se tapahtuu hyvin harvoin nykyään -- on hän hapan kuin rouva
Garthin luumut, ja kun hän on juovuksissa, on hänen päänsä pehmeä kuin
vaha."

"Se oli onnettomuuden päivä Robbielle, kun hänen vanha äitinsä kuoli",
sanoi Rotha.

"Ja se sattui tapahtumaan hänen ollessaan juovuksissa", sanoi Liisa.
"Luulin silloin hänen luopuvan väkijuomista ainiaaksi. Hän rakasti
vanhusta, Robbie, vaikka hän ei aina kohdellutkaan äitiään hyvin. Ja
nyt hän hurjistelee jälleen välittämättä mistään."

Oli selvää, että Liisan oli hyvin vaikea pidättää kyyneliään, ja
tietäen sen ponnisti hän kaikki voimansa uskotellakseen olevansa hyvin
vihainen.

"Inhoan miestä nähdessäni hänen käyttäytyvän kuin hänen päänsä olisi
pehmeä kuin vaha. Eipä sillä, että minä siitä välitän", lisäsi hän kuin
hän vasta liian myöhään olisi huomannut ilmaisseensa tunteensa liian
avoimesti; "se ei kuulu minuun, ei ainakaan minun ymmärtääkseni. Mutta
Wythburn on nyt kerta kaikkiaan sellainen juorujen pesä ja tietysti
kehittyy siitä hirveä häpeäjuttu."

"Sääli Robbieta", sanoi Rotha myötätuntoisesti.

Liisa voi tuskin pidättää itkuaan. Kuivattuaan pari kyyneltä silmistään
sanoi hän: "En voi ymmärtää, mistä tämä kaikki johtuu. Hän miettii
vain miettimästä päästyäänkin suu auki, paitsi silloin kun hän puree
hampaitaan. Inhoan nähdessäni miehen kävelevän ympäriinsä kuin
heinäruon. Ja Robbie kun tavallisesti ennen aina oli niin leikillinen."

Liisan silmät alkoivat jälleen täyttyä kyynelistä. "Hän ei voi
unhottaa, mitä tapahtui tammalle tuolla vuoristossa -- ja se olikin
jotakin hirveätä, Liisa."

"Isä sanoo sen johtuneen siitä, että Robbiella oli määräämisvalta,
mutta Joe Garth väittää syyn olevan siinä, että Robbie oli aina Ralph
Rayn seurassa. Miten hauska Robbie ennen olikaan!"

Liisan kasvot alkoivat kirkastua joistakin huvittavista muistoista.

"Muistatko tuota viime talvista hauskaa iltaa, jonka vietimme Reuben
Thwaiten luona Aboon Beckissä?"

"En ollut silloin siellä, Liisa", sanoi Rotha.

"Robbie esiintyi näyttelijänä aivan samoin kuin hän oli nähnyt niiden
esiintyvän Carlislessa. Hän oli olevinaan kapteeni ja hän murhasi
kuninkaan ja sitten hänestä itsestään tehtiin kuningas. Ja sitten
tuli muudan haamu, joka istuutui hänen tuoliinsa eräässä hänen
toimeenpanemassaan suuressa juhlassa. Voi, kuinka hullunkurista se oli!
Ensin hän tuli sisään ja silloin kun hänen piti murhata, selitti hän
meille, että hän näkee alituisesti tikarin heiluvan silmiensä edessä.
Hän päristeli ja hyppeli kuin suuri kissamme silloin kun Mouser kiusaa
sitä. Olisit varmaankin kuollut nauruun. Sitten hän saapui juhlaan
ja polki jalkaansa lattiaan huutaen, että haamu lähtisi tiehensä,
ja sitten hän vapisi ja tärisi päästä jalkoihin asti kuin Mouser
lauantai-iltaisin kylvyn jälkeen. Se oli niin hullua, että olimme
kuolla siihen paikkaan."

Liisan ihastus surunäytelmään ei ollut haihtunut siinä tilaisuudessa,
sillä muistellessaan sen eri kohtauksia nauroi hän omalle
kertomukselleen.

"Mutta ne päivät ovat olleet ja menneet", lisäsi hän. "Tapasin Robbien
tässä eräänä iltana ja sanoin hänelle: 'Oletko vienyt tanssikenkäsi
panttiin, Robbie, koska näytät niin happamelta?' Sillä sellainen hän
on, paitsi silloin kun on hän juovuksissa. Mutta voitko arvata, mitä
hän hullutellessaan teki?"

"Mitä sitten?" kysyi Rotha.

"Mitäkö?" vastasi Liisa suuren kyyneleen ollessa tipahtamaisillaan
hänen silmänsä nurkasta. "Hän kokosi jälkeensä kaikki Wythburnin
raajarikkoiset koirat: Becca Ruddin Dashin, joka nilkuttaa toista
takajalkaansa, Nancy Greyn Mogin, jonka toinen silmä on sokea,
kuten tiedät, ja Grace M'Nipponin King Dickin, jonka häntä on ollut
poikki niin kauan kuin minä muistan, ja ne seurasivat kaikki Robbien
kintereillä, kun hän oli nousuhumalassa, ja silloin hän oli tyytyväinen
ja kävellä laahusti eteenpäin lakki toisella korvallisella, jolloin
kaikki ihmiset nauroivat hänelle kuin jollekin suurelle tyhmeliinille."

Huolimatta ajatellun tilanteen koomillisuudesta oli Liisan sydän
pakahtumaisillaan surusta ja, tahtomatta enää salata tuskaansa
kosijansa lankeamisen johdosta, hän laski päänsä Rothan rinnalle ja
itki katkerasti.

"Meidän pitää mennä rouva Rayn luo; hän on niin yksinään,
vanhusraukka", sanoi Rotha kuivaten Liisan silmät. "Hän ei sitäpaitsi
ole saanut vielä illallistaankaan."

Tytöt poistuivat maitokamarista, jossa kirnuaminen oli edistynyt
huonosti tähän asti, ja menivät keittiön läpi siihen huoneeseen, jossa
Shoulthewaiten emäntä lepäsi vaipuneena siihen pitkään äänettömyyteen,
mikä oli alkanut aikaisemmin hänelle kuin muille.

Samalla kun he menivät sairaan huoneeseen, tuli rouva Garth eteiseen.
Tämä oli hänen ensimmäinen vierailunsa tänne vuosikausiin, ja hänen
tulonsa tällä hetkellä tuntui tytöistä ennustavan onnettomuutta. Mutta
hänen käytöksensä oli tavattomasti muuttunut. Hänen äänensä ei ollut
enää niin ivallinen ja hänen hapan ulkomuotonsa, mikä usein oli pannut
Liisan ajattelemaan hänen omassa puutarhassaan kasvavia luumuja, oli
muuttunut tavattoman suopeaksi.

"Ilma on kostea ja kylmä, mutta olen tullut katsomaan vanhaa
naapuriani", sanoi hän. "Olen todellakin ollut kauan aikaa pahoillani
onnettomuudesta, mikä on kohdannut häntä, rouvaraukkaa."

Rotha ei toivottanut häntä hyvinkään ystävällisesti tervetulleeksi. He
menivät kaikki kolme rouva Rayn huoneeseen ja istuutuivat.

"Rouvaraukka, kukapa sitä olisi voinut aavistaakaan", sanoi rouva Garth
kohottaen esiliinan silmilleen nähdessään sairaan hajamielisen katseen.
"En välitä nyt enää ollenkaan, milloin oma elämäni loppuu. Olen surrut
tätä onnettomuutta niin kovasti, että kasvoni ovat pian täynnä ryppyjä."

"Niitä hänen ei tarvitse kauan odottaa, jos hän on niin halukas
pääsemään pois", kuiskasi Liisa Rothalle.

"Niin", jatkoi rouva Garth synkkää yksinpuheluaan, "suren päivät
päästään."

"Hän on liian mukautuva ja liukaskielinen", kuiskasi Liisa jälleen.
"Mitähän tämä kaikki tarkoittaakaan? Saat olla aivan varma siitä, että
hänellä on jotakin mielessään."

"Vanha hyvä kunnollinen rouvaraukka! Ja nyt ei kukaan tiedä, ovatko
hänen vanhat päivänsä edes turvatut. Niin, sitä ei tiedä kukaan, vai
kuinka?"

Ei kumpikaan tytöistä näyttänyt olevan halukas vastaamaan tähän
kysymykseen. Rouva Garth kohotti senvuoksi vielä kerran esiliinansa
silmilleen ja jatkoi: "Niin, kuka olisi voinut uskoa, että hän vaipuu
niin alas, hän, joka aina piti päätään niin korkealla."

"Vai niin hän teki! En ole kuullut puhuttavan siitä milloinkaan",
keskeytti Liisa.

Välittämättä tästä keskeytyksestä rouva Garth jatkoi: "Ja nyt kuka
tietää, eikö hän joudu vielä huonompaan asemaan... kuka sen tietää,
mutta niin voi käydä."

Saamatta vieläkään vastausta synkkiin vihjauksiinsa rouva Garth vastasi
itse kysymykseensä:

"Niin, meidän joukossamme ei luullakseni ole ketään, joka sen tietää.
Ja millainen alaspäin liukuminen se olisikaan hänelle, rouvaraukalle."

"Hän pysyttelee kiinni samassa aiheessa kuin takkiainen", sanoi Liisa
välittämättä tällä kertaa hiljentää ääntään. "Mitä maailmassa hän sillä
tarkoittaakaan?"

Rothakin alkoi tulla levottomaksi samasta syystä ja sanoi sen vuoksi:
"Sellainen ei ole ollenkaan luultavaa, että rouva Ray-raukka joutuisi
huonompaan asemaan niin kauan kuin hänellä on kaksi poikaa, jotka
pitävät huolta hänestä."

"He eivät voi auttaa häntä paljonkaan, eivät kumpainenkaan,
luullakseni, ja se on sitäkin surkeampaa", mumisi rouva Garth
turvautuen jälleen esiliinaansa.

"Kuinka niin?" Rotha ei voinut vastustaa kiusausta koettaa saada
selitys näille salaperäisille vihjauksille.

"Asia on niin, ellei rakas vainaja, Angus itse, ole tehnyt testamenttia
hänen hyväkseen, ja kuten sanoin Joelle, ei ole olemassa ketään, joka
tietää, onko hän milloinkaan tehnyt sellaista, eikä hän luultavasti
olekaan."

Rotha vastasi, etteivät maanomistajat tavallisesti tee testamenttia.
Perintöön nähden on laissa selvät määräykset. Sitä ei kenenkään
milloinkaan tarvitse asettaa kysymyksen alaiseksi, kuinka suuri osa
rouva Raylle tulee jäljelle jääneestä omaisuudesta. Ja vaikka asian
laita niin olisikin, ei se vaikuttaisi mitään häneen nähden, sillä
kaikki, mitä hänen poikansa omistavat, on hänen ja kaikki hänen
omaisuutensa on poikien.

Rouva Garth höristi korviaan kuullessaan sen. Hän ei voinut piilottaa
mielenkiintoaan Rothan ilmaisemaa asiaa kohtaan ja karkoittaen
surumielisyytensä hän kysyi äänellä, josta surullisuus oli kaukana:
"Hän on siis jättänyt kaikki asiat järjestämättä jälkeensä?"

"En tiedä siitä mitään", vastasi Rotha, "mutta se ei kuulu ollenkaan
meihin, vaikka hän ei olisi tehnytkään testamenttiaan. Testamentti voi
olla hyvinkin tarpeen suurille tilanomistajille ja heidän kaltaisilleen
ihmisille, sillä syystä tahi toisesta ovat heidän tiluksensa niin
sekaisin, ettei kukaan oikeastaan tiedä, missä ne sijaitsevat, mutta
tavalliselle maanomistajalle, joka ehkä omistaa pari sataa hehtaaria
maata ja pari tuhatta lammasta, paitsi rakennuksia ja muuta omaisuutta,
ei se ole ollenkaan tarpeellinen. Perimissuhteet on laki täydellisesti
määrännyt."

"Aivan niin, aivan niin, tyttöseni", vastasi rouva Garth. Tyttöjen
mielestä muuttui hänen silmiensä ilme oikein julmaksi ja ilkeäksi
hänen puhuessaan. "Niin, laki on kyllä täydellisesti määrännyt
perimissuhteet, mutta niinkuin sanoin Joelle, laki ei aina järjestä
kaikkia asioita meidän mieliksemme."

Liisa ei voinut enää sietää rouva Garthin hämäriä vihjauksia. Tullen
lähemmäksi uhmaavaan tapaansa pieni nainen sanoi: "Kuulkaahan,
lopettakaa tuo sähisemisenne ja jos teillä on jotakin sanottavaa, niin
aukaiskaa suunne ja antakaa kuulua."

Tämä haaste oli päättäväinen ja selvä.

"Jumala siunatkoon tyttöä!" huudahti rouva Garth hyvin hämmästyneenä.
"Mikä pienelle kullanmuruselleni nyt tuli?"

"Kuulkaahan nyt, olette lörpötellyt täällä jo liikaa meidän voimatta
uskoa puheitanne niin viattomiksi kuin miltä ne kuulostavat!" huudahti
Liisa korostavasti koettaen siten osoittaa suurta halveksimistaan
juoruja kohtaan yleensä ja rouva Garthin lörpöttelyä kohtaan
erikoisesti.

Rouva Garth aikoi ensin nolata vastustajansa muutamilla ivallisilla
sanoilla. Nyrpistäen halveksivasti huuliaan sanoi hän poiketen kokonaan
keskustelunaiheesta: "Olen kuullut sanottavan sinua hyvin erinomaiseksi
morsiameksi, Liisa."

"Se on ainakin enemmän kuin mitä te milloinkaan olisitte voinut olla",
vastasi Liisa, joka aina unhotti arvokkaisuutensa sitä mukaa kuin hänen
vihansa kiihtyi.

"Sinuun ei voi enää kukaan luottaa, sillä sinua sanotaan jo
kevytkenkäiseksi", sanoi rouva Garth. "Olen aina sanonut Joelle, että
hänen pitää luopua sinusta, ja olen iloinen, että hän on totellut
neuvoani."

"Voi, onko hän, onko hän?" sanoi Liisa joutuen melkein pois suunniltaan
vihjauksesta, että hän olisi sepän hylätty morsian. "Olen aina sanonut
teitä seudun ilkeimmäksi valehtelijaksi. En haluaisi Joetanne, vaikka
hänen huuliltaan tippuisi hunajaa ja hänen taskunsa olisivat täynnä
kultaa. Mikään ei voisi minua taivuttaa siihen. Joe, todellakin!"
lisäsi Liisa ollen näkevinään sepän punatukkaisen pään edessään. "Hänen
tukallaanhan voitaisiin sytyttää vaikka kynttilä."

Rouva Garthin pilkka ei ollut tarkoitettu kestämään tällaista
hyökkäystä. Nousten seisoalleen hän sanoi: "Sinä olet todellakin kelpo
heilakka. Olet aina ollut hullu punaisten nauhojen perään. Jokaisessa
sopivassa tilaisuudessa heität sinä yltäsi esiliinan ja panet hatun
päähäsi. Haluaisit varmaankin silkkipuvunkin, letukka."

"Älkää välittäkö vaatteistani", sanoi Liisa. Rouva Garth ei antanut
hänelle aikaa sanoa enempää, sillä suunniltaan vihasta hän kääntyi
Rothan puoleen ja lisäsi: "Ja sinäkin olet harvinaisen viisas mamselli,
sinä. Voitaisiin melkein otaksua, että olet syntynyt hovissa, sinä,
joka et edes osaa puhdistaa navettaa."

"Menkää kotiinne nukkumaan, vanha noita", sanoi Liisa. "Syökää
enemmän hernekeittoa ja koettakaa silittää suoraksi muutamia vanhan
kuivettuneen nahkanne ryppyjä."

"Keimailet vain Rayn veljeksille", jatkoi rouva Garth, "mutta muista
sanani, ettei se sinua ollenkaan hyödytä. Vanha Angus ei ole tehnyt
minkäänlaista testamenttia ja jos perintösuhteet joutuvat lain
määrättäviksi, saat nähdä."

"Älkää jauhako alituisesti samaa asiaa, akka", sanoi Liisa.

"Älä sinä koetakaan nolata minua. Annan teille kaikille ansionne mukaan
eikä teidän tarvitse sitä kauan odottaakaan."

Rouva Garth oli nyt päässyt eteiseen. Hän oli jo kokonaan unhottanut
osanottovierailunsa ja sairasraukan, joka makasi vuoteessaan katsellen
hajamielisesti hänen vihaisia kasvojaan.

"Hyvää yötä, Sarah!" huusi Liisa ärsyttävän tuttavallisesti. "Eläkää
tervennä kaikki elämänne jäljellä olevat päivät."

Mutta rouva Garth oli jo silloin pihalla.

Rotha seisoi kuin puulla päähän lyötynä ja katsoi hänen jälkeensä,
kunnes hän katosi tien mutkaan. Liisa purskahti hillittömään nauruun.

"Hush, Liisa; pelkään, että hänellä on paha mielessä."

"Tuollako vanhalla noita-akalla?" huudahti Liisa. "Jos ilkeyttä vain
myytäisiin huutokaupalla Leijonassa, millaisen omaisuuden tuo nainen
kokoaisikaan!"



XXII.

HIRMUINEN UHKAUS.


Rothan pelko onnettomuudesta, aiheutuiko se sitten rouva Garthin
uhkauksesta vai sen syystä, toteutui nopeasti.

Päivän tahi parin kuluttua edellä kerrotun tapahtuman jälkeen saapui
kolme muukalaista Shoulthwaiteen, menivät sisälle taloon muitta
mutkitta ja istuutuivat pitkälle keittiön lavitsalle.

Rotha ja Willy sattuivat olemaan juuri silloin siellä. Toinen leipoi
kauraleipiä ja toinen korjasi nuoran palasella ruoskaa, joka oli
hajoamaisillaan kappaleiksi. Miehet olivat siviilipuvussa, mutta
Willy näki yhdellä silmäyksellä, että pisin heistä oli muudan niistä
poliiseista, jotka olivat koettaneet ottaa Ralphin kiinni Stye Headillä.

"Mitä haluatte?" kysyi hän äkkiä.

"Hieman kohteliaisuutta", vastasi kookas poliisi, joka nähtävästi
oletti olevansa oikeutettu edustamaan tovereitaan.

"Kenen asioilla te liikutte?"

"Saatte pian tietää, nuori mies, kenen asioilla ja mitä varten. Olemme
Carlislen tuomarin apulaisia ja olemme luvallanne tulleet vangitsemaan
Ralph Raytä."

"Hän ei ole täällä."

"Niin mekin otaksuimme." Poliisit katsoivat tarkoittavasti toisiaan ja
hymyilivät.

"Sanon teille vieläkin kerran, ettei hän ole täällä" sanoi Willy
menettäen nähtävästi malttinsa suutuessaan.

"Menkää sen vuoksi hakemaan häntä."

"En tekisi sitä, vaikka voisinkin, mutta en voi, vaikka tahtoisinkin.
Menkää siis matkoihinne."

"Voisimme vaatia teiltä sellaista vastaanottoa, mihin tuomarin
apulaiset ovat oikeutettuja."

"Vaatikaa vain. Mutta te olisitte tervetulleempia, jos osaisitte
jäljitellä häntä."

"Kuulkaahan nyt, nuori mies, ja antakaa sen koitua hyödyksenne. Haemme
Ralph Raytä, viimeisen vallananastajan kapinallisen armeijan kapteenia.
Meillä on vangitsemismääräys mukanamme. Kas, tässä se on. Mies
naputteli sormellaan paperiin, jonka hän veti vyöstään."

"Sanon teille vielä kerran, ettei hän ole täällä", sanoi Willy.

"Ja me kehoitamme teitä vielä kerran: menkää hakemaan häntä ja Jumala
suokoon, että löytäisitte hänet Se on parasta teille kaikille", lisäsi
poliisi katsellen ympärilleen keittiössä.

Willy oli nyt melkein suunniltaan raivosta. Hän meni hermostuneesti
keittiön poikki samalla kun poliisi avasi vangitsemismääräyksen hyvin
tyynesti ja luki:

    "Täten käskemme ja määräämme me teidät heti vangitsemaan Ralph
    Rayn ja sulkemaan hänet varmaan vankilaan säilytettäväksi --"

"Teillä on ollut tuo vangitsemismääräys hallussanne jo kauan aikaa
aivan hyödyttömästi, luullakseni", keskeytti Willy. "Saatte kuljettaa
sitä mukananne vieläkin vähän aikaa."

Poliisi kiinnitti vain sen verran huomiotaan tähän, että hän keskeytti
lukemisensa lyhyeksi aikaa. Sitten hän aloitti jälleen yhtä tyynesti:

    "Senvuoksi käskemme, julistamme ja selitämme, että sanotun Ralph
    Rayn, joka ei tähän saakka ole antautunut oikeuden tutkittavaksi,
    on neljäntoista päivän sisällä ilmoittauduttava Carlislen
    tuomarille, uhalla että hän muussa tapauksessa menettää kaikki
    oikeutensa anteeksiantoon ja korvaukseen henkeen ja omaisuuteen
    nähden."

Sitten kääri poliisi paperin jälleen tyynesti kokoon ja pisti sen
takaisin vyöhönsä. Willy seisoi nyt kuin huumautuneena.

"Näette siis tästä, nuori mies, olevan viisainta, että heti menette
hakemaan häntä."

"Ja mitä seuraa, ellen voi?" kysyi Willy. "Mitä silloin tapahtuu?"

"Henkipattoisuus, ja suokoon Jumala, että se supistuisi siihen."

"Entä sitten?"

"Kruunu takavarikoi sekä kiinteän että irtaimen omaisuuden."

"Kuinka niin?" kysyi Rotha tullen lähemmäksi. "Rouva Ray elää vielä ja
Willy on Ralphin veli."

"Heidän pitää lähteä täältä johonkin toiseen paikkaan, nuori neitiseni."

"Ette suinkaan tarkoita, että voitte heittää naisraukan maantielle?"
sanoi Rotha vakavasti.

Mies kohautti hartioitaan. Hänen toverinsa nauroivat ja liikahtelivat
paikoiltaan.

"Ette voi tehdä sitä, ette mitenkään!" sanoi Willy korostavasti polkien
jalkaansa lattiaan.

"Ja miksi emme?" Poliisia ei näyttänyt liikuttavan mikään. "Angus Ray
on kuollut. Ralph Ray on hänen vanhin poikansa."

"Se sotii lakia vastaan, sanon sen teille", sanoi Willy.

"Näytätte olevan selvillä lain pykälistä, nuori maanviljelijä;
pyydämme, että selittäisitte niitä meille vähän."

"Äidilläni, isäni leskenä, on osuutensa pesässä ja oma kiinteä ja
irtain omaisuutensa, jonka hän on perinyt isältään ja joka nyt joutuu
hänen omaisuudekseen hänen miehensä kuoleman jälkeen."

"Se on kyllä totta, te oppinut lakitieteen tohtori" sanoi poliisi
kääntyen toveriensa puoleen.

"Ja minullakin on osuuteni", jatkoi Willy, "kaikkeen muuhun paitsi
taloon. Näihin osuuksiin ei laki voi kajota, vaikka se ehkä voikin
takavarikoida veljeni omaisuuden."

"Kuulkaahan nyt, nuori mies", sanoi poliisi katsellen ympärilleen ja
koroittaen ääntään, "jokaisen valtuutetun on pakko valittaa, että
lakitiede on menettänyt yhden terävimmistä päistään silloin kun te
rupesitte kuluttamaan päivänne ja yönne lammashoidon hyväksi, mutta
on olemassa muudan pykälä, jota ei niin oppineen miehen, kuin te
olette, olisi pitänyt sivuuttaa. Kun sanoitte vainajan leskellä olevan
oikeuden osuuteensa ja hänen nuorimmalla pojallaan samoin, unhotitte,
ettei kavaltajan vaimolla eikä lapsilla ole suurempia oikeuksia kuin
kavaltajalla itellään."

"Selittäkää minulle, herra, mitä tarkoitatte", sanoi Willy.

"Niin terävien aivojen kuin teidän ovat olisi heti pitänyt käsittää
tarkoitukseni. Tarkoitan, että Angus Ray oli yhtä suuri kavaltaja kuin
hänen poikansa ja ellei viimeksi mainittu neljäntoista päivän sisällä
ilmoittaudu persoonallisesti tuomarille, takavarikoi kruunu koko
Shoulthwaiten tilan, koska se on kavaltajan ja hänen henkipattoisen
poikansa omaisuutta."

"Nuo ovat vain rikkiviisaita verukkeita, häpeällisiä tekosyitä",
sanoi Willy. "Isäni ei välittänyt hituistakaan politiikastanne,
kuninkaistanne eikä tasavallastanne."

Poliisit liikahtelivat jälleen paikoillaan.

"Hän tuntee sen kyllä, kun hän joutuu vastakkain sen kanssa", sanoi
muudan poliisi ja toiset nauroivat.

Rotha oli tuskallisessa jännityksessä. Tätä siis oli nainen
tarkoittanut hämärillä vihjauksillaan tulevista onnettomuuksista
viereisessä huoneessa melkein tajutonna lepäävälle sairaalle.

Miehet nousivat mennäkseen. Kietoen päällystakkinsa ympärilleen sanoi
poliisi, joka oli johtanut puhetta:

"Ymmärrätte nyt olevan viisainta noudattaa neuvoamme. Hakekaa hänet
meille, niin voi olla mahdollista, että hän saa armahduksen ja
korvauksen henkeen ja omaisuuteen nähden."

"Se on vain veruke, kurja veruke", huusi Willy polkien jalkaansa
lattiaan. "Armahduksenne on vain ivaa ja korvauksenne vain valhetta."

"Olkaa varovainen, nuori mies! Säästäkää tiukat sananne parempaan
tilaisuuteen ja käyttäkää hyödyksenne neuvoamme."

"Tuossa on teille neuvoistanne!" huusi Willy menettäen kokonaan
malttinsa ja näpsäyttäen sormiaan heidän nenänsä alla. "Tehkää
pahimpanne ja olkaa varmat siitä, ettei mikään voisi taivuttaa minua
ilmaisemaan veljeni olinpaikkaa, vaikka sen tietäisinkin, mitä en tee."

Poliisit nauroivat. "Mehän tiesimme sen jo, kuten näitte. Teille ei
olisi ollenkaan haitaksi, jos voisitte olla yhtä tyyni kuin veljenne,
nuori herra. Hän olisi tuskin purkanut vihaansa näin. Pääsisimme paljon
vähemmällä, jos hän olisi samanlainen kuin te. Mutta hän on koko
joukon maltillisempi ja se on ikävää se." Tämä ärsyttävä vertaus ei
lauhduttanut ollenkaan Willyn vihaa.

"Riittää jo!" huusi hän niin kovasti kuin suinkin viitaten samalla
oveen.

Miehet hymyilivät julmasti ja kääntyivät poistuakseen.

"Muistakaa, että tulemme luoksenne jälleen neljäntoista päivän
kuluttua."

Rotha piti kiinni uunin nurkasta pysyäkseen pystyssä. Mutta Willy
viittasi jälleen kädellään vapisten vihasta.

"Neljäntoista päivän kuluttua tästä päivästä", toisti poliisi tyynesti
sulkien oven mennessään.



XXIII.

HÄN EI PUHUNUT MILLOINKAAN RAKKAUDESTAAN.


Kun ovi sulkeutui poliisien jälkeen, vaipui Willy uupuneena tuoliinsa.
Kiihkon aiheuttama jännitys oli ollut liikaa hänen vilkkaalle
luonteelleen ja vastavaikutus oli sen vuoksi äkillinen ja tuskallinen.

"Armahdus ja rangaistuksesta vapautuminen", mumisi hän; "ivaa ja
valhetta kaikki -- niin, sellaista se juuri on ja sen sanoinkin heille.
Ei ole puhettakaan armahduksesta eikä korvauksesta, kun ihminen kerran
joutuu heidän kynsiinsä. Ymmärrän tarpeeksi tietääkseni sen. Se on
vain veruke meidän pettämiseksemme, mutta Jumalalle kiitos, meitä ei
niinkään helposti petetä."

"Ajattelen kuitenkin, että Ralphin pitää saada tämä tietää --
tarkoitan, jos voimme lähettää sanan hänelle", sanoi Rotha. Hän
nojautui vieläkin uunin nurkkaan. Hänen kasvonsa, jotka äsken olivat
olleet punaiset, olivat nyt tuhkanharmaat ja hänen huulensa olivat
tiukasti yhdessä.

"Hän antautuisi varmasti heidän käsiinsä. Tunnen hänet niin hyvin, että
olen aivan varma siitä, mitä hän tekisi", sanoi Willy.

"Mutta siitäkin huolimatta ajattelen, että hänen pitää saada tämä
tietää", sanoi Rotha. Tyttö puhui hiljaisella äänellä, mutta hyvin
päättäväisesti.

"Rakas Rothani", sanoi Willy ärtyisästi, "ymmärrän tämän asian paremmin
kuin luuletkaan ja tunnen veljeni paremmin kuin sinä. Armahdus ei
tulisi siinä kysymykseenkään, sanon sen sinulle. Ralph ajettaisiin
maanpakoon."

"Älkäämme sentään kiihoittako heitä mihinkään pahempaan", sanoi Rotha.

"Mikä voisikaan olla pahempaa?" sanoi Willy nousten ja ruveten
kävelemään edestakaisin lattialla. "Se on kyllä totta, että he voivat
karkoittaa meidät kodistamme, eikä sitäkään voida kieltää, että he
voivat tehdä meistä kerjäläistäkin köyhempiä, mutta onko se pahempaa
kuin maanpakolaisuus. Pahempaa! Mikään ei voi olla sen pahempaa --"

"Niin, mutta jokin voi olla vieläkin pahempaa", sanoi tyttö tiukasti
siirtämättä päättäväistä katsettaan siitä paikasta, minne poliisit
olivat hävinneet. "Willy, tästä seuraa vielä jotakin hirveämpää ja
Ralphin pitää saada jonkinlainen ilmoitus, jos se vain on mahdollista."

"Et tunne veljeäni", toisti Willy hyvin ärtyisästi. "Hänet ajettaisiin
maanpakoon, sanon sen sinulle."

"Vaikka hänet ajettaisiinkin, niin --" sanoi Rotha.

"Niin!" huudahti Willy lopettaen Rothan aloittaman lauseen. "Jos niin
kävisi, ostaisimme oikeutemme jäädä tähän paikkaan veljeni vapaudella.
Onko sielusi niin alhainen, Rotha?"

"Päätöksesi on hyvin jalo, mutta sinä teet minulle suurta vääryyttä",
sanoi Rotha kiihkeämmin kuin ennen.

"No, nyt minä ymmärrän", sanoi Willy hieman vihaisesti, mihin
sekoittui vähän moitettakin, "miten asiat ovat. Tiedän nyt, mihin
haluat minua kehoittaa. Tahdot pidättää minua kiihoittamasta noita
verikoiria johonkin pahempaan toivoen voivasi säilyttää siten tämän
kurjan omaisuuden meille ja mahdollisesti lapsillemme. Mutta voisinko
nauttia niistä ollenkaan, jos ne ostettaisiin sellaisella hinnalla?
Oletko ajatellut sitä? Ja oletko ajatellut sitä kirousta, mikä niihin
liittyisi -- jokaiseen kiveen ja jokaiseen kolikkoon meille ja
lapsillemme ja lastenlapsillemme? Taivas antakoon minulle anteeksi,
mutta aloin jo epäillä, onko kukaan, joka ajattelee näistä asioista
siten, arvokas kantamaan niihin liittyvää nimeä."

"Ei, herra, mutta jos sopimus on epäedullinen, voidaan se helposti
purkaa", sanoi tyttö leimuavin silmin ja suoristaen vapisevaa
ruumistaan.

Willy odotti tuskin hänen vastaustaan. Kääntyen äkkiä pois kiiruhti hän
huoneesta pihalle.

"Hänen päätöksensä on jalo", sanoi Rotha itsekseen jäätyään yksin,
"ja se hyvittääkin vielä pahemman loukkauksen. Niin, sellainen
uhrautuvaisuus ansaitsee syvempää hellyyttä kuin mitä minä voin
tarjota. Hän ansaitsee anteeksiantoni ja hän tulee saamaankin sen.
Mutta se, mitä hän sanoi, oli todella julmaa -- hyvin julmaa."

Tyttö meni ikkunakomeroon ja laski kätensä rukin rattaalle. Hänen
silmänsä alkoivat täyttyä kyynelillä, kun hän katseli hajamielisesti
etelää kohti.

"Hyvin, hyvin julmaa, mutta hän olikin vihoissaan. Miehet suututtivat
hänet. Hän oli aivan suunniltaan. Willy-raukka, hän kärsii kovasti!
Mutta sittenkin se oli julmaa, hyvin julmaa todellakin."

Rotha käveli keittiön poikki ja nojautui jälleen uunin nurkkaan. Oli
kuin hänen järkyttynyt mielensä olisi läpikäynyt niiden tapahtumien
pienimmänkin yksityiskohdan, jotka olivat juuri äsken sattuneet
paikassa, missä hän nyt seisoi yksinään.

Yksinään! Uuden surun taakka painoi hänen hartioitaan nyt. Joutua
epäilyksen alaiseksi itsekkäisyydestä silloin kun hänen sydämensä oli
tuntenut vain uhrautuvaisuutta; sitä oli hyvin vaikea kestää. Mutta
se oli vielä kovempaa, että mies, jonka paremmin kuin kenenkään muun
olisi pitänyt tuntea hänen sydämensä ja nähdä, mitä siellä oli, hautoi
tällaisia epäluuloja. "Willy oli aivan suunniltaan, poikaraukka",
toisti hän itselleen jälleen, mutta tätä tyynnyttävää ajatusta seurasi
heti kirpeä muisto. "Se, mitä hän sanoi, oli julmaa, hyvin julmaa."

Tyttö koetti karkoittaa toivottomuutensa, minkä ehkä tämä viime tapaus
oli pääasiallisesti aiheuttanut. Oli luonnollista, että hänen oma
pieni surunsa kohosi pinnalle, mutta hänen sydämensä oli liian suuri
hautoakseen vain omia henkilökohtaisia vastoinkäymisiään.

Hän meni viereiseen huoneeseen, joka sekä hänen että sairaan
mukavuudeksi oli järjestetty rouva Rayn makuuhuoneeksi. Ralphin äidin
kasvot olivat rauhallisuudessaan tyynet, melkeinpä loistavat. Niissä ei
näkynyt tällä hetkellä jälkeäkään siitä huolestuneesta ilmeestä, mikä
Rothan mielestä merkitsi turhaa yritystä lausua: "Jumala siunatkoon
sinua!" Jumalalle kiitos, hän ainakaan ei vielä tiennyt siitä mitään,
mitä oli tapahtunut ja mitä vielä tulisi tapahtumaan! Ajatellen vain
häntä, heikkoa tajutonta sairasta, joka oli lähellä kuolemaa, oli
Rotha sanonut, että jotakin pahempaa saattaa tapahtua. Karkoittaminen
talosta ja kotoa toisi kuoleman vielä lähemmäksi. Maantielle joutuminen
suojattomaksi -- olipa se sitten oikeudenmukaista tahi ei, se ei kuulu
asiaan -- olisi samaa kuin kuolema vuoteessaan lepäävälle naisraukalle.

Ei, niin ei saa eikä tulekaan tapahtumaan, jos hänellä vain on
tarpeeksi voimia sen estämiseksi.

Rotha kumartui vuoteen yli, kiersi käsivartensa sairaan kaulaan ja
suuteli hellästi noita rauhallisia kasvoja. Sitten tytön kaunis
pää nuorine kasvoineen, joihin työ ja surut olivat jo uurtaneet
syviä vakoja, painui pielukselle leväten siinä hiljaisten kyynelten
virratessa hänen poskilleen.

"Ei, jos vain voin sen estää", kuiskasi hän kuuroihin korviin. Mutta
ajatellessaan vain toisen parasta, ja tämä toinen oli sekä Willyn että
Ralphin äiti, hiipi hänen mieleensä kuin myrkyllinen käärme muisto
Willyn katkerasta moitteesta. "Se oli julmaa, hyvin julmaa."

Sydäntuskissaan kääntyi tytön sielu vain yhdelle taholle, hänen
puoleensa, jonka poissaolo oli aiheuttanut tämän viime ahdingon.
"Ralph, Ralph!" huusi hän ja kyyneleet, jotka olivat kuivuneet hänen
silmistään, ilmestyivät nyt jälleen hänen ääneensä.

Mutta ehkä Willy sittenkin oli oikeassa kaikesta huolimatta. Maantielle
joutumisen ei tarvinnut merkitä sitä, että sairasraukan oli pakko
kuolla talvipakkaseen. Ympäristössä oli paljon hyväntahtoisia ihmisiä,
jotka mielellään ottaisivat hänet kattonsa alle. Mutta ei sittenkään,
tämä on Ralphin asia ja millä oikeudella ihmiset rupeisivat osoittamaan
armeliaisuutta hänen äidilleen hänen tietämättään? Ralphille oli
ilmoitettava asiasta, jos se vain on mahdollista. Niin, hänelle on
ilmoitettava viipymättä.

Sittenkuin Rotha oli tehnyt vakavan päätöksen tähän nähden, nousi hän
vuoteen laidalta ja sipaisten sotkeutuneen tukkansa pois otsaltaan meni
keittiöön. Pysähtyen paikalle, jossa hän oli seisonut poliisien ollessa
huoneessa, muisteli hän jokaista yksityisseikkaa ja oli kuulevinaan
jokaisen tavun uudestaan.

Ei enää voitu epäilläkään, että Ralphin piti saada tietää kaikki, mitä
tähän saakka on tapahtunut ja mitä vielä uhataan tehdä. Mutta kuka
ilmoittaa sen hänelle ja miten hänelle saadaan sana? Willyn kanssa
keskusteleminen oli hyödytöntä, lujasti päättänyt kun hän oli alistua
mieluummin häätämiseen kuin aiheuttaa Ralphin vangitsemisen tahi joutua
ihmisten epäilyksen alaiseksi siitä.

"Se oli jalo ajatus, mutta se oli väärä", ajatteli Rotha, jonka mieleen
ei milloinkaan juolahtanutkaan mukautua erehdykseen. "Se oli jalo
ajatus", ajatteli hän jälleen, ja kun muisto hänen omasta surustaan
juolahti kerran vielä hänen mieleensä, tukahdutti hän sen ajatuksella:
"Willy joutui kovaan koetukseen, poikaraukka!"

Mutta kuka veisi sanan Ralphille ja kuinka se tapahtuisi? Kuka tietää,
minne hän on matkustanut, ja jos joku sen tietäisikin, niin kuka
lähtisi häntä hakemaan? Kunpa hän itse olisi mies, niin hän löytäisi
Ralphin varmaan, vaikka hänen pitäisi vaeltaa koko valtakunnan ympäri!
Mutta hän oli ikävä kyllä vain nainen ja hänen velvollisuutensa oli
pysyä täällä -- täällä pienessä piirissä Ralphin äidin luona, hänen ja
hänen veljensä kodissa. Kuka siis lähtisikään hakemaan Ralphia.

Juuri tällä epäilyksen hetkellä sattui Sim tulemaan talon pihaan. Hän
ei ollut näyttäytynyt kertaakaan papin käynnin jälkeen, ja näyttämättä
mitenkään, että hän tiesi olleensa poissa, tarttui hän lapioon ja alkoi
puhdistaa pihaa lumesta, jota oli satanut edellisenä yönä. Rothan
silmät kirkastuivat ja hän kiiruhti ovelle huutaen isälleen.

"Isä", sanoi hän kun Sim oli seurannut häntä sisään, "teit äskettäin
pitkän matkan Ralphin hyväksi, voisitko lähteä sellaiselle jälleen?"

"Mitä on tapahtunut? Kuljeskelevatko he vielä seudut ristiin rastiin
vangitsemismääräys taskussaan?"

"Tämä on jotakin pahempaa. Jos asia supistuisikin siihen, saisi Ralph
selvittää yksinään välinsä heidän kanssaan; he eivät voisi milloinkaan
täyttää vangitsemismääräystään, eivät milloinkaan."

"Pahempaako? Mikä voi olla sen pahempaa, tyttöseni?" sanoi Sim kalveten.

"Henkipattoisuus."

"Mitä se on? Mitä on henkipattoisuus? Se ei kai koske millään tavalla
Wil-Wilsonia, vai mitä?" sanoi Sim kuiskaten hyvin nopeasti ja
hermostuneesti.

"Ei, ei, ei mitään sellaista. Se tarkoittaa, että ellei Ralph
neljäntoista päivän sisällä ilmottaudu tuomarille, takavarikoivat
voudin apulaiset koko Shoulthwaiten."

"Entä sitten?" sanoi Sim. "Ottakoot he vain talon, parempihan se on
kuin että. Ralph joutuu heidän käsiinsä."

"Isä, rouva Ray-raukka ajettaisiin silloin maantielle -- He eivät tunne
lainkaan sääliä, eivät ollenkaan."

"Niin, se on totta", sanoi Sim. "Se panee minut epäröimään."

"Meidän on haettava Ralph käsiimme aivan heti."

"Käsiimmekö? Hän on matkustanut Jumala yksin tietää minne."

"Isä, jos olisin mies, löytäisin hänet, niin totta kuin elän."

"Tämä on melkein pahinta, mitä olisi saattanut tapahtuakaan", sanoi Sim.

"Pahin tulee tapahtumaan, ellemme löydä häntä."

"Mutta kuinka ja mistä? Lähteä seuraamaan häntä on melkein samaa kuin
lähteä kulkemaan sinne, minne nenä viittaa", sanoi Sim.

"Sanoit hänen poistuneen Raisen yli", sanoi Rotha. "Hän ei ole mennyt
kauaksi, saatte olla aivan varma siitä. Hevosta ei ole saatu vielä
kiinni. Ralph on vielä vuoristossa, uskallan melkein vannoa sen."

"Ilma on nyt sellainen, että vuorilla liikkuminen on hyvin vaarallista,
Rotha. Maa on märkä ja liukas."

"Niin se on, niin se on ja sinä olet käynyt heikoksi, isä. Lähden itse.
Liisa Branthwaite tulee kyllä tänne sijaani."

"Ei, ei, kyllä minä lähden, niin, aivan varmasti" sanoi Sim. Rothan
lämmin kiihko oli voittanut hänen pelkonsa, että hän epäonnistuisi.

"Matkani tulee kaikissa tapauksissa kestämään vain neljätoista päivää,
siinä kaikki", lisäsi Sim.

"Niin, ei enempää. Ellet löydä Ralphia neljäntoista päivän kuluessa,
saat palata kotiin."

"Mutta minun on pakko löytää hänet ja Jumalan avulla se minulle
onnistuukin", sanoi Sim.

"Niin, hän auttaa sinua, isä", sanoi Rotha kyyneleet silmissä.

"Milloin minun pitää lähteä?"

"Huomenna päivän koittaessa. Minä ainakin tahtoisin, että lähtisit
silloin", sanoi Rotha.

"Huomenna, sunnuntainako? Tapahtukoon se tänä iltana. Huomenna sataa,
koska perjantainakin satoi, Tapahtukoon se tänä iltana, Rotha."

"No, tänä iltana sitten", sanoi tyttö mukautuen isänsä taikauskoiseen
pelkoon. Työntäen kätensä syvälle muutamaan taskuun lisäsi hän:
"Minulla on vähän rahaa, ei paljon, mutta kuitenkin niin paljon, että
se riittää sinulle yösijoihin neljäksitoista päiväksi."

"Viis rahasta, tyttöseni", sanoi Sim. "Pane vähän evästä laukkuun, niin
heitän sen selkääni ja se riittää."

"Sinun pitää ottaa rahatkin, isä. Muista, että yöt nykyään ovat
hyvin kylmät. Lupaa minulle, että vietät yösi ravintoloissa tien
varrella. Muista pitää yllä voimiasi, sillä löytääksesi hänet ainoat
mahdollisuutesi johtuvat niistä. Lupaa minulle se."

"Annan sinulle sanani, Rotha."

"Ja lupaa minulle nyt, ettet sano mitään tästä Willylle", sanoi Rotha.

Sim ei vastannut, mutta hänen nopea silmäyksensä ilmaisi paremmin kuin
sanat, kuinka varma Rotha saa olla hänen vaiteliaisuudestaan siihen
nähden.

"Kiivettyäsi Raisen yli pitää sinun mennä Kendaliin", sanoi Rotha, "ja
kysellä jokaiselta tapaamaltasi ihmiseltä. Miehet palaavat neljäntoista
päivän kuluttua, muista se ja ilmoita se Ralphille tavatessasi hänet."

"Pelkään hänen ilmoittautuvan tuomarille", sanoi Sim huolestuneesti
epäillen vieläkin tehtävänsä onnistumista.

"Sen saa hän itse päättää, sillä hän tietää sen parhaiten", vastasi
Rotha. "Tule illalla illallisen jälkeen kujan päähän, niin tapaan sinut
siellä."

Kuultuaan sen Sim poistui huoneesta.

       *       *       *       *       *

Kun Willy Ray noin tuntia aikaisemmin poistui Rothan luota, tunsi hän
musertavaa pettymystä. Hän oli kiinnittänyt huomionsa lopettamattomaan
lauseeseen ja tehnyt väärän johtopäätöksen Rothan vaikutteista.
Hän luuli erehtyneensä Rothan luonteesta, ja vaikka hän olikin
kärsinyt katkerasti muutamia päiviä sitten ajatellessaan, ettei
Rotha rakastakaan häntä, eivät niiden hetkien tuskat olleet mitään
verrattuina tähän sielunhätään, kun hän nyt alkoi epäillä, ettei hän
rakastakaan Rothaa. Tahi jos hän todellakin rakasti tyttöä, kuinka
hirmuista olikaan todeta -- ja hän luuli tekevänsä sen liiankin
elävästi -- ettei Rotha ollutkaan hänen rakkautensa arvoinen. Eikö hän
ollut halunnut pelastaa vanhaa kotia hänen veljensä vapauden hinnalla?
Ralph oli hänen veljensä eikä Rothan ja ehkä olikin liikaa vaatia, että
Rotha voisi tuntea Ralphin nykyisen tilanteen vaikeudet yhtä syvästi
kuin hän. Ja kuitenkin hän oli luullut Rothaa jaloksi, epäitsekkääksi
olennoksi, yhtä puhtaaksi kuin hyväksikin. Oli hirveätä ajatella sitä
vain haihtuvaksi unelmaksi, kuivan todellisuuden paljaaksi ivaksi,
ja todeta, että paratiisi, jossa hän oli elänyt, oli ollutkin vain
pilvilinna.

Ja ajatella vielä, että tämä tyhjä unelma tulee ahdistamaan häntä
alituisesti, ajatella, että tämä murskautunut ihanne, jota hän ei enää
voinut kunnioittaa, tulee seuraamaan häntä loppuun asti, nousemaan ja
menemään nukkumaan hänen kanssaan ja olemaan aina hänen vierellään!
Mutta ehkä hän sittenkin oli ollut liian kova tytölle. Hän sanoi
itselleen tehneensä väärin odottaessaan tytöltä niin suuria. Rotha
oli -- hänen pitää katsoa ankaraa todellisuutta suoraan silmiin --
vain maalaistyttö, ei sen enempää. Ja eikö hän sitäpaitsi ollut Simeon
Staggin tytär?

Niin, Rotha oli ollut kuin auringonpaisteen kirkastama, kun hän oli
katsonut häneen ennen, ja se oli suonut hänelle sellaista kauneutta,
mikä ei ollut hänen omaansa. Mutta se ei ollut ollut hänen syytään,
tyttöraukan. Hän oli ollut liian kova Rothalle. Hän tahtoi hyvittää
tekemänsä vääryyden.

Willyn tullessa keittiöön tuli Sim häntä vastaan. He sivuuttivat
toisensa sanomatta sanaakaan.

"Suo minulle anteeksi, Rotha", sanoi Willy mennen hänen luokseen ja
tarttuen hänen käteensä. "Puhuin vihoissani liian töykeästi."

Rotha antoi kätensä levätä Willyn kädessä, mutta ei vastannut mitään.
Pyytäen näin anteeksi Willy tahtoi lieventää erehdystään.

"Katsohan, Rotha, et tunne veljeäni niin hyvin kuin minä ja sen vuoksi
et voinut aavistaakaan, mitä tulisi tapahtumaan, jos olisin seurannut
ehdotustasi."

Rotha ei vieläkään vastannut. Willy jatkoi nyt hitaammin: "Ja oli
väärin olettaa, että me, antautuipa Ralph tahi ei, saisimme jäädä
asumaan tähän taloon, mutta oli luonnollista, että sinusta tuntui
edulliselta, jos voisimme pelastaa tämän kodin itsellemme."

"Ajattelin vain äitiäsi, Willy", sanoi Rotha katsoen maahan.

"Äitiänikö? Niin, se on totta." Willy ei ollut ajatellutkaan tätä
puolta asiasta ennen. Hänen mieleensä ei ollut juolahtanutkaan, että
Rotha oli ajatellut niitä vaaroja, joita mahdollinen häätäminen
aiheuttaisi hänen äidilleen.

Hän oli ollut kokonaan väärässä. Hänen ensi mielijohteensa oli puristaa
tyttö syliinsä ja tunnustaa, millaista vääryyttä hän ajatuksissaan oli
tehnyt hänelle, mutta hän kavahti tällaista ajatusta ja senjälkeen
hänen aivonsa koettivat keksiä puolustuksia erehdykselleen.

"Pelastaa äiti vaarasta joutua häädetyksi maantielle, se olisi
todellakin ollut jotakin, niin, paljonkin. Ralph itse olisi kyllä
valinnut sen. Mutta jos hän vain kerran olisi joutunut noiden
verikoirien käsiin, olisi se merkinnyt vuosien, ehkä elämän pituista
maanpakolaisuutta, niin, ehkä kuolemaakin."

"Ja vaikka niinkin", sanoi Rotha astuen askeleen taaksepäin
ja kohottaen päänsä pystyyn samalla kun hän risti kätensä
suonenvedontapaisesti.

"Ja vaikka niinkin", toisti hän. "Kuolema saavuttaa jokaisen niin hänet
kuin jokaisen toisenkin ja kuinka hän voisi kuolla kauniimmin? Vaikka
hän olisi tuhat kertaa veljeni, voisin luovuttaa hänet sellaiselle
kuolemalle."

"Rotha, kultaseni", huudahti Willy kietoen käsivartensa hänen
ympärilleen, "häpeän käyttäytymistäni. Suo minulle anteeksi, että
sanoin sinun vain ajattelevan itseäsi. Katso minuun, kultaseni, suo
minulle yksi ainoa silmäys ja sano antaneesi minulle anteeksi." Rotha
oli kääntänyt katseensa maahan ja hänen silmänsä olivat nyt täynnä
kyyneliä.

"Olin oikea hirviö voidessani ajatella niin, Rotha. Katso minua
silmiin, tyttöseni, ja sano antaneesi minulle anteeksi."

"Olisin voinut seurata sinua maailman ääriin, Willy, toivomatta
itselleni suurempaa onnea. Olisin voinut luottaa sinuun ja rakastaa
sinua, vaikka meillä ei olisi ollut muuta kattoa päämme päällä kuin
Jumalan taivas."

"Älä tapa minua tunnontuskilla, Rotha. Älä kokoa tulisia hiiliä
päälaelleni. Katso minuun ja hymyile vain kerran, rakkaani."

Rotha kohotti kyynelten sumentamat silmänsä rakastajaansa kohti ja
Willy kumartui suutelemaan hänen vapisevia huuliaan. Samalla joutui
hän sellaisen tunteen valtaan, mitä hän ei kyennyt tukahduttamaan,
ja sanat, joita hän turhaan koetti pidättää, tunkeutuivat! hänen
huuliltaan.

"Suuri Jumala", huudahti hän vetäisten äkkiä päänsä takaisin, "kuinka
isäsi näköinen sinä oletkaan!"



XXIV.

KAVALLUSKO VAI MURHA?


Ilta, joka nyt seurasi, oli hyvin pimeä. Päivä oli ollut oikea
cumbrialainen talvipäivä. Lyijynharmaat pilvet, jotka kiitivät
matalalla suurissa röykkiöissä olivat vain väistyneet valkoista
aaltoilevaa sumua joka piilotti vuorten huiput ja joskus vyöryi
alemmaksi niiden jyrkkiä ja rosoisia rinteitä pitkin. Ilma ei ollut
vielä kirkastunut illan pimetessäkään. Kuuta ei näkynyt. Tähtiä ei
voitu huomata sumun läpi joka himmensi ne. Oli aivan tyyni ja ilta oli
hyvin kylmä ja rauhallinen.

Rotha seisoi kujan päässä, jossa Shoulthwaiteen vievä tie yhtyi
ratsutiehen. Hänellä oli yllään pitkä villainen päällystakki, jonka
hilkka peitti kokonaan hänen kasvonsa. Hänen isänsä oli eronnut hänestä
puoli tuntia sitten ja vaikka pimeys olikin melkein heti piilottanut
hänet Rothan näkyvistä, oli Rotha kuitenkin jäänyt seisomaan paikalle,
mihin Sim oli jättänyt hänet.

Hänen ruumiinsa oli hento ja hänen tahtonsa olikin voimakkaampi kuin
se, mutta häntä ei silti vilustanut. Hän punnitsi vain ottamaansa
askelta ja ajatteli kuinka paljon riippuikaan sen onnistumisesta.
Joskus hän oli melkein valmis epäilemään omaa arvostelukykyään ja
tunsi halua juosta isänsä jälkeen ja huutaa hänet takaisin, mutta
sitten jokin voimakkaampi mielijohde kehoitti häntä heti kiiruhtamaan
isän jälkeen ja ottamaan hänet kiinni vain viedäkseen hänen viestinsä
nopeammin perille reippaammilla askelillaan.

Mutta ei, kohtalolla oli osansa siinä; jokin mahti mikä oli
voimakkaampi häntä, tuntui hallitsevan hänen tahtoaan. Hänen oli pakko
alistua ja totella. Ja nyt se oli tehty.

Tyttö oli juuri kääntymäisillään kotia kohti, kun hän kuuli lähestyviä
askelia siltä taholta, jonne hänen isänsä oli poistunut. Hän ei voinut
muuta kuin pysähtyä, tietämättä oikein miksi, ja hetkisen kuluttua
näyttäytyi rouva Garthin laiha vartalo hänen vieressään tiellä. Rotha
olisi nyt mielellään kiiruhtanut kotiin, mutta nainen oli jo tuntenut
hänet pimeydestä huolimatta.

"Kuinka nyt Shoulthwaitessä jaksetaan?" kysyi rouva Garth viehkeimmällä
äänellään, "varmaankin huononlaisesti entiseen tapaan."

Rotha vastasi kohteliaasti tavalliseen tapaansa ja kääntyi mennäkseen.
Mutta rouva Garth oli pysähtynyt ja tyttö tunsi olevansa pakotettu myös
pysähtymään. "On kummallista katsella, ettet ole työssä, tyttö", sanoi
nainen mielistelevästi. "Olethan tavallisesti aina niin ahkera kuin
Thorpin vaimo, kun hän häärää talossaan käyden käsiksi kaikkeen."

Rotha vastasi jälleen jotakin kohteliaasti ja astui taasen askeleen
kotia kohti.

"Olen juuri ollut juomassa teetä pienen Becca Ruddin luona. On vielä
liian varhaista mennä kotiin, mutta kuten sanoin Joelle, sen vertaista
paikkaa ei ole olemassakaan ja niin se onkin. Olet kai sen sinäkin
huomannut, tyttöseni, ennen näitä tapahtumia."

Rouva Garthin äänessä hänen lausuessaan näitä viime sanoja oli jotakin
ivallista. Kun hän ei saanut minkäänlaista vastausta, lisäsi hän:

"Ja isäsi, hänkin on varmasti huomannut sen saatuaan niin kauan hakea
turvaa toisten luota. Tapasin miesraukan tiellä vähän aikaa sitten."

"Ilma on niin kostea ja kylmä, rouva Garth. Hyvää yötä", sanoi Rotha.

"Miesraukka, hänellä ei nyt todellakaan ole lihavat päivät", sanoi
rouva Garth välittämättä Rothan jäähyväisistä. "Arvaan, ettei hän ole
lähtenyt matkalle huvin vuoksi eikä tyhjää takaa-ajamaan."

Nainen oli vihainen Rothalle hänen vaikenemisestaan ja kun hän ei
saanut aikaan mitään mielistelyllään päätti hän saada tytön kiinni
toisella tapaa. Rotha huomasi hänen tarkoituksensa ja arvaili
itsekseen, miksi ei nainen poistu.

"Mutta hän on lähtenyt turhalle asialle, sanon sen sinulle", jatkoi
rouva Garth.

"Mille asialle?" Oli mahdotonta vastustaa halua saada selville naisen
tarkoitus.

Rouva Garth nauroi. Se oli julmaa naurua riemuitsevine korahduksineen.

"Alat olla suuri puoleltasi, tyttö. Luulet kai joutuvasi ensimmäisten
vihittävien morsianten joukkoon", sanoi rouva Garth.

Rotha käsitti heti, mitä tämä tuskin tähän kuuluva huomautus tarkoitti.
Tiesikö nainen, millaiselle asialle hänen isänsä oli lähtenyt? Oliko
hän arvannut sen? Entä sitten, mitä sen oli väliä?

"Toivon, että olisin voinut toimittaa sen itse", sanoi Rotha tyynesti.
Mutta se oli onneton huomautus.

"Sen kyllä uskon. En sitä ollenkaan epäilekään", sanoi rouva Garth
teennäisen vilpittömästi. "Ikävöit luonnollisesti tavata häntä jälleen,
kun hän on ollut niin kauan poissa. Niin, niin, luonnollistahan
sellainen on. Hän onkin hyvin komea mies, sitä ei voida kieltää. Niin,
hän on parempaa lajia siihen nähden."

Mitä tämän tyhmän keskustelun jatkaminen hyödyttikään? Rotha
oli jälleen poistumaisillaan, kun rouva Garth lisäsi puoleksi
huomauttavasti ja puoleksi kysyvästi:

"Etkä luultavasti ole saanut riviäkään häneltä hänen poistumisensa
jälkeen. Mutta hän ei olekaan mikään kaivattava, hän ei mene
milloinkaan naimisiin kanssasi, tyttö, ja sen vuoksi sinun ei tarvitse
vaivatakaan aivojasi ajattelemalla häntä."

Rotha tuli aivan naisen viereen ja katsoi häntä kasvoihin. Mitähän
ilkeyttä hän nyt hautoikaan mielessään?

"Mitä nyt, sinä nenäkäs letukka", sanoi rouva Garth niiskauttaen,
"koetatko nolata minut, kuten tuo nenäkäs pikku Liisakin?"

"Kas niin, rouva Garth, koettakaamme nyt ymmärtää toisiamme", sanoi
Rotha vakavasti. "Mitä oikeastaan haluatte sanoa minulle? Sanoitte
isäni lähteneen turhalle asialle. Mitä tiedätte siitä. Ilmaiskaa se
minulle älkääkä kiusatko minua enää."

"Minulla ei ole mitään ilmaistavaa. Ei mitään muuta kuin että Ralph Ray
on nyt tällä kertaa joutunut aidan pahemmalle puolelle."

Rouva Garth nauroi jälleen.

"Hänellä on vaikeuksia, se on kyllä totta; mutta mitä hän on tehnyt
teille, koska hänen onnettomuutensa ilahduttaa teitä niin kovasti?"

"Tehnyt, tehnyt!" toisti rouva Garth. "Niin, mutta ei puhuta nyt siitä,
tyttöseni. Kysy häneltä, jos haluat saada sen tietää. Tahi ehkä haluat
kysyä sitä tuolta raukalta, isältäsi nimittäin."

Mitähän nainen oikeastaan tarkoittikaan?

"Usko minun sanojani: älä milloinkaan kiinny Ralphiin, sillä hän on
tuomittu mies. Punatakit eivät aja häntä takaa senvuoksi, mitä hän on
tehnyt sodassa. Asia on pahempi, paljon, paljon pahempi."

"Mitä te oikeastaan haluatte ilmoittaa minulle, nainen? Puhukaa asiat
selvästi kieroilematta", huudahti tyttö; mutta tuskin hän oli ehtinyt
lausua sanat, kun hän jo halveksi itseään senvuoksi, että hän suhtautui
asiaan niin vakavasti.

Mutta rouva Garth kumartui häneen päin ilkeän näköisenä ja kuiskasi:
"Tässä on kysymys murhasta, ja se on pahempaa kuin sota. Älköön mitään
pahempaa milloinkaan sattuko keskuudessamme, sanon minä;" Rotha kätki
kasvonsa käsiinsä ja seuraavassa silmänräpäyksessä hiipi nainen
tiehensä. Vihdoinkin oli Rotha saanut sen selville.

       *       *       *       *       *

Rotha horjui takaisin taloon. Työmiehet olivat jo syöneet illallisensa
ja lepäilivät nyt eri asennoissa keittiön lavitsoilla.

Tytön työt olivat jo loppuneet siltä päivältä ja hän meni senvuoksi
omaan huoneeseensa. Hänellä ei ollut kynttilää ja riisumatta
vaatteitaan yltään hän heittäytyi vuoteeseensa. Mutta hän ei saanut
unta. Hän makasi tuntikausia heittelehtien kyljeltä toiselle miettien
syitä voidakseen epäillä naisen sanoja. Mutta pelko voitti hänen
vakaumuksensa.

Rouva Garth oli varoittanut heitä edellisestä onnettomuudesta ja hän
voi olla nyt liiankin hyvin selvillä tästä viimeisestäkin.

Rotha tukahdutti jo heti alussa jokaisen ajatuksen, että Ralph olisi
syyllinen kysymyksessä olevaan rikokseen. Hän ei tiennyt mitään
yksityisseikoista, mutta hänen sydämensä kumosi heti tämän syytöksen.
Ehkä rikos liittyi johonkin tapahtumaan, joka oli sattunut sodassa
kuusi vuotta sitten. Se ei mitenkään voinut olla sama, joka vielä oli
tuoreessa muistissa heidän omassa kylässään. Tämä viimeinen hirveä
salaisuus oli vieläkin yhtä paljon salaperäisyyden verhoama kuin
ennenkin. Ralph oli sanonut, että hänen isänsä oli syytön siihen ja
hän tiesi sydämessään asian olevankin niin. Mutta miten hän olikaan
sanonut? "Tiedätkö, ettei isäni ole murhaaja?" oli hän kysynyt ja Ralph
oli vastannut: "Tiedän hänet syyttömäksi!" Tarkoittiko hän, että hän
itse --?

Ilma hänen huoneessaan tuntui tukahduttavalta tänä talviyönä. Hänen
otsansa oli kuuma ja ohimot jyskyttivät ja hänen huulensa olivat kuivat
ja kuumeiset. Hän nousi avaten ikkunan, jolloin kylmää vuoristosumua
virtasi huoneeseen.

Se oli valhetta, mikä hetkinen sitten aikoi hiipiä hänen mieleensä,
julmaa ilkeätä valhetta. Ralph oli yhtä viaton murhaan kuin hänkin.
Puhtaampaa sielua ei ole milloinkaan elänyt maailmassa. Jumala tietää
sen olevan totta.

Hiljaa! Mikä huuto kantautuikaan hänen korviinsa yön hiljaisuudessa?
Eikö se ollut hevosen hirnuntaa?

Rothaa värisytti, kun hän nojautui ulos ikkunasta. Ääntä ei kuulunut
enää. Mikään ei häirinnyt enää syvää hiljaisuutta. Ehkä se oli ollutkin
vain kuvittelua. Mutta sittenkin oli se hänestä kuulostanut jonkun
tutun hevosen hirnunnalta.

Rotha sulki ikkunan ja palasi vuoteeseensa. Kuinka hitaasti ja
raskaasti yön tunnit kuluivatkaan! Eikö päivä rupea milloinkaan
sarastamaan? Kietoisiko pimeys, joka oli synkistyttänyt hänen
sydämensä, maailmankin vaippaansa ikuisiksi ajoiksi?

Mutta päivä koitti vihdoinkin. Toisen päivän kirkas ja ihana aamu
koitti Rothalle samoin kuin se aina on koittanut väsyneille,
ikävöiville sieluille ja kuin se aina on koittava murheellisille ja
vaivatuille, vaikka yö olisi kuinka pitkä ja pimeä tahansa.

Tyttö nousi päivän koittaessa ja alkoi tarkastella tapahtumien viime
käännettä käytännölliseltä näkökannalta.

Jos oletetaankin naisen puhuneen totta, niin missä suhteessa muuttuivat
edellytykset erilaisiksi hänen paljastustensa vuoksi? Rothan oli
pakko tunnustaa itselleen niiden muuttuneen hyvin suuresti. Kun hän
sanoi Willylle, että hän voisi luovuttaa Ralphin, vaikka Ralph olisi
tuhat kertaa hänen veljensä, sellaiseen uhrikuolemaan, minkä Willy
oli kuvaillut hänelle, ei hän ollut silloin ajatellut kuolemaa, joka
olisi rangaistus murhasta. Se ei voinut vähentää sellaisen lopun
kauheutta, että Ralph oli viaton rikokseen. Sitten siihen liittyi vielä
sekin varmuus, että sellaisen rikoksen tuomio aiheuttaisi maatilan
takavarikoimisen. Rotha tuhlasi tuskin ajatustakaan sille, että viaton
voitaisiin vapauttaa. Laki ei ollut hänen oppimattomasta mielestään
mikään oikeuden välittäjä, vaan rangaistuksen toimeenpanija, ja joutua
vangituksi oli samaa kuin tulla tuomituksi.

Ralphia oli siis suojeltava joutumasta lain kouriin, niin, epäämättä
oli se tehtävä. Asia oli nyt niin vakava, ettei sen kanssa saanut
leikitellä, vaikka nainen olisikin valehdellut.

Hän oli lähettänyt isänsä hakemaan Ralphia ja sen vaikutus, mitä
hän kertoisi Ralphille uhatusta häädöstä, voisi ehkä taivuttaa
Ralphin johonkin sellaiseen, mikä olisi tyhmää ja vaarallista, jopa
kohtalokastakin, kun sitä katsoi näiden uusien paljastusten valossa.

Mitä hän olikaan tehnyt? Jumala yksin voi sanoa, mitä siitä seuraisi.

Mutta ehkä hänen isänsä voitaisiin vielä tavoittaa ja palauttaa
takaisin. Mutta kuka sen tekisi? Hän itse; oli vain nainen ja
sellaisena tuomittu istumaan pienen rukkinsa ääressä ja pysyttelemään
kotona kuin jokin -- vanha pihakoira tahi sen horjuva penikka sillä
aikaa kuin Ralph, ehkä hänen aloitteestaan, kulki kuolemaansa kohti.

Hän kertoisi kaiken Willylle ja kehoittaisi häntä lähtemään Simin
jälkeen. Mutta eihän se ollut mahdollista. Hänen olisi silloin pakko
tunnustaa, että hän on toiminut Willyn tahtoa vastaan ja että Willy oli
ollut oikeassa ja hän väärässä. Mutta sekään nöyryytys ei olisi mitään
siihen onnettomuuteen verrattuna, minkä hän oli näkevinään. Mutta
Willy ja Sim! Rothaa värisytti, kun hän ajatteli, kuinka huonosti nuo
molemmat nimet sopivat yhteen.

Aamu kului nopeasti ja Rothan hämminki vain lisääntyi. Hän meni
alakertaan ja valmisti aamiaisen hajamielisenä.

Työmiehet tulivat ja menivät; he puhuivat ja hän vastasi, mutta kaikki
oli kuin unta, paitsi tuota yhtä julmaa todellisuutta, mikä ahdisti
hänen mieltään.

Hän oli melkein joutua aivan toivottomaksi. Päivällisaika alkoi jo
lähestyä, hän oli yksinään eikä hän vieläkään ollut saanut vastausta
kysymykseensä. Hän heittäytyi lavitsalle ja hautasi kasvonsa käsiinsä.
Hän oli liian suurissa sieluntuskissa voidakseen itkeä. Mitä hän
olikaan tehnyt? Kuinka hän nyt voi sen korjata?

Kun hän kohotti katseensa, seisoi Liisa Branthwaite hänen vieressään
näyttäen hämmästyneeltä ja pelästyneeltäkin.

"Mitä nyt on tapahtunut, Rotha?" kysyi hän kauhuissaan.

Silloin Rotha, jolla ei ollut ketään muutakaan, jolle hän olisi voinut
uskoa tuskallisen salaisuutensa, kertoi sen tälle vaatimattomalle
tytölle.

"Ja mitä voin nyt tehdä?" lisäsi hän lopuksi.

Kertomuksen aikana Liisa oli ollut polvillaan käsivarret ystävättärensä
sylissä. Rothan lopetettua hyppäsi hän seisoalleen ja huusi
vastaukseksi Rothan viime kysymykseen: "Minä tiedän. Juoksen heti
puhuttelemaan Robbieta. Hänen pitää lähteä hakemaan isääsi takaisin."

"Robbietako?" sanoi Rotha hämmästyneenä.

"Älä ole milläsikään, kyllä minä hänet hoidan. Ja nyt, rohkaise
mielesi, tyttöseni."

Seuraavassa silmänräpäyksessä Liisa jo juoksi kujalla niin nopeasti
kuin suinkin.



XXV.

LIISAN SUUNNITELMA.


Heti kun pieni nainen pääsi suurelle tielle, kääntyi hän Wythburniin
päin. Pysähtymättä hetkeksikään juoksi hän vain eteenpäin ja kun
hän matkallaan sivuutti monta maalaisryhmää, antoi hän itselleen
harvoin aikaa vaihtaa heidän kanssaan muuta kuin jonkun tavallisen
kohteliaisuuden tahi tervehdyksen ohimennessään.

Oli sunnuntaiaamu ja raskaan ilman läpi, joka ennusti sadetta,
kuuluivat Raisen kirkon kellot, jotka kutsuivat ihmisiä
aamujumalanpalvelukseen.

"Mikähän pientä Liisaa nyt kiidättää?" sanoi muudan nuori laaksolainen,
joka juhlallisena sunnuntaipukimissaan oli matkalla kirkkoon,
nähdessään pienen naisen kiiruhtavan ohitseen. "Hänhän riuhtoo
eteenpäin kuin hullu."

"Ristitäänkö joku lapsi ennen jumalanpalvelusta, Liisa?" huusi toinen
nuori laaksolainen hänen jälkeensä muistaessaan nuoren tytön ihastuksen
sellaisessa tilaisuudessa muutamia viikkoja sitten.

Mutta Liisa ei kiinnittänyt huomiotaan kysymyksiin eikä ivaan. Hänen
päämääränään ei totisesti ollutkaan nyt kirkko, vaikka hän juoksikin
kovemmalla vauhdilla sitä kohti kuin mihin rakkaus jotakin hänen
kunnianarvoisuutensa Nicholaksen toimitusta kohtaan milloinkaan ennen
oli voinut hänet pakottaa.

Vihdoinkin hän saapui kylään. Hänen isänsä talo oli aivan
läheisyydessä, mutta hän juoksi vain eteenpäin; pysähtymättä vaihtamaan
sanaakaan puheliaan isänsä kanssa, joka seisoi portailla piippu
kädessään ja pukeutuneena sunnuntaipukimiinsa, joilla hän ikävä kyllä
vain harvoin kunnioitti pyhäkköä.

"Tuoltahan Liisa tuleekin", sanoi Matthew kääntäen päätään puhuakseen
vaimolleen, joka istui tuvassa. "Hän kiitää tiellä kuin hullu
vinttikoira."

Rouva Branthwaite oli kuorinut omenia sitä ainoata hienoa päivällistä
varten, jonka perhe söi kerran viikossa. Laskien niitä sisältävän
kulhon lattialle meni hän ovelle ja katseli katoavan tyttärensä jälkeen.

"Liisa siellä varmasti on", sanoi hän. "Mikähän nyt on hätänä? Tyttö
meni äsken Mossiin. Kas niin, nyt hän pysähtyy, vai mitä?"

"Niin, vieläpä Punaiseen Leijonan edustalle", vastasi Matthew. "Arvaan
jonkin taasen olevan hullusti Robbieen nähden. Pistäydyn sinne
katsomaan."

Hengästyksissään ja kuumissaan kylmästä talvi-ilmasta huolimatta ja
punaisena hiusmartoaan myöten oli Liisa pysähtynyt kylän kapakan oven
edustalle. Mikään väärä vaisto ei ollut ohjannut tyttöä valitsemaan
tätä päämäärää. Vaikka olikin sunnuntai, oli nuorukainen, jota hän
haki, kuitenkin siellä ja vaikka aamupäivä ei vielä ollutkaan pitkälle
kulunut, oli hän jo puolittain juovuksissa, missä tilassa Liisa oli
aina huomannut Robbien hyvin leikilliseksi.

Avaten oven halveksivalla tyrkkäyksellä, mikä johtui osaksi hänen
paikkaa kohtaan tuntemastaan halveksimisesta ja osaksi ärtyisyydestä,
minkä ne tapahtumat, jotka olivat pakottaneet hänet alentumaan tähän
vierailuun, olivat aiheuttaneet, hän huusi niin kovasti kuin hän
nykyisessä hengästyneessä tilassaan vain voi: "Robbie, tule heti sieltä
tänne!"

Puhuteltu herrasmies makasi tällä hetkellä hieman arvottomassa
asennossa lattialla. Puoleksi ryömien ja puoleksi nojaten toiseen
polveensa yllätettiin Robbie kesken muudatta huvitteluaan, jota
karski pieni nainen, jonka hän oli valinnut rakastetukseen, oli
muutamia päiviä sitten sanonut suuresti halveksivansa. Tämä ajanviete
supistui turhiin yrityksiin saada muudan nilkuttava koira tanssimaan.
Kysymyksessä oleva eläin ei ollut mikään muu kuin Becca Ruddin Dash.
Liisa ei ollut kuvaillut ollenkaan liian ankarasti Dashin ruumiillisia
puutteellisuuksia sanoessaan sen nilkuttavan toista takakoipeaan, sillä
molemmat nämä jäsenet olivat niin huonossa kunnossa, että pieninkin
siirtyminen oli mitä kovimman horjumisen tulos. Luultavasti juuri
tämä seikka oli kiihoittanut Robbieta käyttämään Dashia kokeissaan,
joilla hän huvitteli juovuksissa ollessaan, ja puoli tuntia kestäneen
hyödyttömän kokeilun jälkeen oli mukautuva pieni eläin hyvin surullinen
ilme silmissään vihdoinkin onnistunut nousemaan takajaloilleen, kun
Liisa avasi oven ja huusi sen opettajan luokseen.

Hänen tulonsa keskeytti tietysti harjoituksen ja Dash käytti
tilaisuutta hyväkseen palauttaakseen etujalkansa tavalliseen
toimintaan. Samalla puoleksi makaava opettaja katsoi tyttöön pikemmin
surullisesti kuin vihaisesti paikaltaan lattialta ja sanoi äänellä,
jonka tarkoitus oli näyttää, kuinka syvästi pahoillaan hän oli:
"Katsohan nyt, tyttöseni, kuinka turmelit kaiken!"

"Nousetko siitä, tyhmeliini! Mitä sinä lörpöttelet, houkkio, maatessasi
siinä lattialla koirain ja kirppujen seassa?"

Liisa seisoi vielä oviaukossa niin kunnioitettavan juhlallisessa
asennossa, että se olisi sopinut itse Cassandrallekin. Hänen
säälimättömät sanansa aiheuttivat naurunpurskahduksen, mutta eivät
Robbien puolelta. Huoneessa oli pari muutakin miestä, nimittäin
Reuben Thwaite, joka ei milloinkaan ollut lukeutunut pyhimyksiin ja
joka aina kulutti sunnuntaiaamunsa tässä paikassa samalla tavalla, ja
pieni Monsey Laman, jonka opettajanvirkaan liittyivät myös lukkarin,
kellonsoittajan ja kirkonpenkkien avaajan toimet, mutta joka tänä
sunnuntaiaamuna oli saanut vapautuksen paikallisista toimistaan
ilmoittamalla sairastavansa tautia, mitä vihdoin ei näytetty voivan
parantaa muulla kuin hyvin voimakkailla annoksilla sitä lääkettä,
jota saatiin vain Punaisesta Leijonasta. Näiden kunnianarvoisten
miesten nauru ei miellyttänyt Liisaa, sillä kääntyen kiivaasti heidän
puoleensa hän sanoi: "Ja te olette vielä pahempia kuin hän, te vanhat
juopporatit."

"Liisa, Liisa!" huusi Robbie, kohottaen etusormeaan uhkaavasti samalla
tapaa kuin äsken onnettomalle Dashille. "Liisa, ajattele nyt mitä teet
nimittäessäsi tätä kunnianarvoisaa lukkaria, kellonsoittajaa ja kirkon
esimiestä juopporatiksi."

"Sellainen hän juuri on; hän on aivan samanlainen kuin sinä, vaikka hän
nyt onkin vain nousuhumalassa, puolihullu."

"No, älähän nyt, Liisa!" huusi Robbie nousten istumaan antaakseen
enemmän painoa yritykselleen toimia rauhanvälittäjänä ja hillitäkseen
pienen vilpittömän ystävättärensä kiihkoa.

"Tule pois täältä, sanon sinulle", sanoi Liisa odottamatta kehoitusta,
joka jo pyöri lattialla istuvan tihrusilmäisen filosoofin kielellä.

"Tule vain pois", Liisa toisti; "haluan puhella vakavasti ja järkevästi
kanssasi."

Robbie koetti juuri tällä hetkellä saada jälleen kiinni levottoman
Dashin, joka huomaten mahdollisuuden päästä pakoon oli nilkuttanut
ovelle.

"Odotahan hetkinen", sanoi hän saatuaan karkurin kiinni, "odotahan
hetkinen, Liisa, niin Dash näyttää sinulle, kuinka rouva Garth tanssii."

"Viis Dashista!" sanoi Liisa astuen askeleen tahi pari huoneeseen
ja auttaen eläimen vapauteen antamalla sille potkun, joka kiidätti
sen pois Robbien käsistä. "Luuletko minun tulleen katselemaan tänne
temppuja, joita teet humalapäissäsi?"

Robbie vastasi tähän kysymykseen kysymällä ärsyttävän hyväntuulisesti,
oliko Liisa tullut ravintolaan antamaan hänelle jonkin merkin
rakkaudestaan.

"Anna minulle suukkonen, tyttöseni", sanoi hän nousten seisoalleen ja
ojentaen käsivartensa ottaakseen sen.

Mutta Liisa antoikin hänelle jotakin muuta sen sijaan, mikä aiheutti
äänekkäämmän ja kovemman läjähdyksen.

"Millaisen iskun hän antoikaan hänelle!" sanoi Reuben opettajalle.

"Luulen sen olleen enemmän ilmaa kuin villoja kuin sikaa kerittäessä",
sanoi Matthew Brathwaite, joka sattui juuri silloin tulemaan
ravintolaan.

Robbien hyväntuulisuus oli yhtä loistavaa kuin ennenkin. "Suukkonen
joka lyönnistä", sanoi hän nauraen painiskellessaan pienen naisen
kanssa. "Se on kristillinen hyve, vai mitä, isä?"

"Et saa montakaan niitä tuolla tapaa", vastasi Matthew ollen kaikkea
muuta kuin tyytyväinen tapahtumaan, jota hän ei voinut ymmärtää.
"Työlästä on syödä kirnupiimää haarukalla."

"Etkö milloinkaan voi puhua järkeä kanssani?" huusi Liisa, jonka
kasvojen kaikki piirteet ilmaisivat mitä tulisinta vihaa, kun hänen
hurjapäinen sulhasensa koetti vangita hänen käsiään saadakseen
suudella häntä. "Sanon sinulle --" sitten he hetkisen kuiskuttelivat
toisilleen, millä näytti olevan sellainen seuraus, että Robbie selveni
silmänräpäyksessä. Hänen hurja vilkkautensa muuttui mitä syvimmäksi
vakavuudeksi, joka ei ollut vailla sellaista tuskallista ilmettä,
mitä joskus nähdään henkilöissä, jotka koettavat koota harhailevia
ajatuksiaan.

"He saavat vangita yhden lisäksi, jos he vain kerran saavat hänet
käsiinsä", sanoi hän muuttuneella äänellä sävelien kädellään silmiään.

He kuiskuttelivat vielä hetkisen toisilleen ja menivät sitten ulos.
Palaten ovelle Liisa huusi isälleen, joka yhtyi heihin viertotiellä
ravintolan edustalla.

Robbie oli nyt kuin toinen mies. Hänen hurjasta vilkkaudestaan ei
näkynyt enää jälkeäkään.

Matthewille kerrottiin poliisien vierailusta Shoulthwaitessä ja Simin
lähettämisestä hakemaan Ralphia.

"Hän on varmasti matkustanut Carlisleen", sanoi Robbie seisoen
hajasäärin lakki kädessään ja kynsien takaraivoaan.

"Niin minäkin luulen", vastasi Matthew, "ja ehkä se onkin turvallisin
paikka hänelle. Parasta on istua takan läheisyydessä silloin kun uuni
savuaa sisään".

"Hän ei tee mitään pelastaakseen itsensä, isä", sanoi Robbie ja
kääntyen Liisan puoleen hän lisäsi: "Mutta mitä sinä sanoitkaan rouva
Garthista?"

"Tuo vanha noita-akka sanoi Ralphia ajettavan takaa jonkun murhan
vuoksi", vastasi tyttö.

"Se on sitten valhe!" sanoi Robbie kiihkeästi.

"Olen siinä yhtä mieltä kanssasi", sanoi Matthew; "mutta mitä
maailmassa meidän nyt pitää tehdä?"

"Robbien on tietysti haettava Sim takaisin", sanoi Liisa innokkaasti.

"Tyttö on oikeassa", sanoi Robbie, "lähden heti matkalle." Ja
nuorukainen pyörähti kantapäällään kuin pannakseen heti aikeensa
täytäntöön.

"No, älähän nyt hätäile", sanoi Matthew, "arvaan pienen räätälin
ehtineen jo kauemmaksi ensimmäistä majataloa. Sinun pitää tulla ensin
syömään päivällistä ja lähteä sitten matkalle jotakin taskussasi."

"Viis matkarahoista! Minun pitää lähteä heti", sanoi Robbie. Mutta
vanhus tarttui niin lujasti hänen käsivarteensa, ettei hän olisi voinut
vapautua käyttämättä harkittua väkivaltaa. He kääntyivät ja lähtivät
kävelemään kutojan asuntoa kohti.

"Millainen auttamaton houkkio olen ollutkaan, kun olen kuluttanut
päiväni ja yöni tässä luolassa!" sanoi Robbie viitaten sormellaan
olkansa yli Punaiseen Leijonaan, josta he juuri tulivat.

"Olen usein sanonut sen sinulle", sanoi Matthew, joka ei pelännyt olla
Jobin lohduttajien kaltainen.

"Ja kaiken hyvän lisäksi vielä silloin kun näitä ikävyyksiä on
suunniteltu", lisäsi Robbie taivuttaen katuvaisena päätään.

Heidän oli kuljettava muutaman Wythin lisäjoen yli päästäkseen
Matthewin taloon. Kun he saapuivat sen rannalle, huusi Robbie:
"Odottakaa hetkinen!" Sen jälkeen juoksi hän rannalle, laskeutui
polvilleen ja ennenkuin hänen toverinsa ehtivät estää häntä, oli hän
heittänyt lakin päästään ja pistänyt päänsä monta kertaa kylmään veteen.

"Mitä sinä nyt teet, ihminen?" sanoi Matthew. "Tarvitaan enemmän kuin
inhimillistä ja heinähankojen voimaa kestämään jotakin tuollaista.
Tällaisena talviaamuna on vesi yhtä kylmää kuin äitipuolen tervehdys."

"Mutta se teki minulle kuitenkin tavattoman hyvää", sanoi Robbie
pudistaen märkää tukkaansa ja sitten kuivaten sen nenäliinallaan, jonka
Liisa oli ojentanut hänelle siihen tarkoitukseen. "Olen tunteeton kuin
kivi", lisäsi hän, mutta noustuaan seisoalleen hän kompastui ja kaatui.

"Siinä tapauksessa et ole milloinkaan kuullut sananlaskua. 'Vierivään
kiveen ei kasva sammalta'", sanoi Matthew.

Tämä pila ei sopinut ollenkaan tilanteeseen ja kaikki kolme jatkoivat
matkaansa vaieten. Kun he vihdoin pääsivät taloon, syötiin päivällinen
viipymättä eikä edes rouva Branthwaiten vierasvarainen, vaikkakin vähän
kömpelö, rasittava itsepintaisuus voinut taivuttaa Robbieta syömään
kyllikseen.

"Kas niin, poika", sanoi Matthew, "sinähän tyydyt melkein kuin
äitipuolen antamiin palasiin."

"Olen ottanut enemmän kuin kuukauden kuluessa olen syönyt miksikään
ateriaksi -- niin enemmän kuin olen syönyt sen jälkeen kuin tuo
tapahtui vuorilla", vastasi Robbie nousten pöydästä. Hän kiinnitti
vyöllä pitkän takkinsa lujasti uumilleen ja sitoi paulat tiukasti
suurten saappaittensa leveiden varsien ympärille.

"Matthew seuraa sinua vähän matkaa, Robbie", sanoi rouva Branthwaite.

"Ei, ei, arvaan, että olisin siellä liikaa. Pojalla on varmasti
mieluisampaakin seuraa."

Tämä sanottiin vihjaavalla äänellä ja tarkoittavalla pään
nyökähdyksellä Liisaa kohti, joka oli kääntänyt selkänsä häntä kohti
hiipiessään ovelle.

"Ei, ei nyt; kukaan ei saa seurata minua", sanoi Robbie, "sillä minun
pitää hypellä ojien yli kuin kilpa-ajohevonen."

"Sinulla onkin pitkä matka edessäsi, Robbie."

Robbie nauroi, heilautti kättään vanhuksille, jotka vielä istuivat
päivällispöydässä, ja poistui pihalle.

Liisa oli siellä näyttäen kummallisesti ujolta kuin hän hetken
kehoituksesta olisi ollut, taipuvainen suopeuteen, jota hänen syystä
kyllä piti hävetä.

"Anna minulle nyt suukkonen, tyttöseni", kuiskasi Robbie pysähtyen
hänen taakseen ja kietoen käsivartensa hänen ympärilleen. Hetkisen
kuluttua kuuluikin äänekäs maiskahdus.

"Mikä se oli?" huusi Matthew huoneesta "Luulin portin salvan
paukahtaneen portin sulkeutuessa."



XXVI.

"HOUKKIO, ÄLÄ IMARTELE!"


Kun rouva Garth puhuteltuaan Rothaa tiellä saapui kotiinsa, oli hänen
käytöksensä niin sametinpehmeää kuin hän olisi ollut hyvin tyytyväinen
itseensä ja ympäristöönsä.

Seppä, joka työskenteli pienen keittiöön sijoittamansa lavitsan
ääressä, oli myös tavattoman hyvällä tuulella.

"Niin, nyt hän on kiinni -- melkein kuin kiinni", sanoi rouva Garth.

Hänen poikansa nauroi, mutta hänen äänessään oli kuin pakotettua
iloisuutta.

"Missä he sanoivat hänen olevankaan, Lancasterissäkö?"

"Niin, sitä ei voida epäilläkään."

"Olivatko he varmat, että mies tuolla Lancasterissä on hän?"

"Eivät, vaan minä olin, kun he kertoivat minulle, millainen mies hän
on."

Seppä, joka karkaisi juuri talttaa, nauroi jälleen.

"Se ei kuulu minuun, vai mitä, äiti?"

"Ei vähääkään, Joe-poikaseni."

"He ajavat häntä takaa kuin kavaltajaa, mutta ymmärtääkseni se ei
liikuta minua, mitä he tekevät hänelle sitten kun he saavat hänet
kiinni. Se ei kuulu minuun ollenkaan, vai mitä, äiti?"

"Ei."

Garth nauroi ääneensä. Sitten hän sanoi kuiskaten:

"Eikä sekään liikuta minua, kuinka hänen perheelleen sitten käy."

Hän keskeytti työnsä ja koko hänen käytöksensä muuttui. Kääntyen
äitiinsä päin, joka istui takan vieressä, hän sanoi:

"Oliko hänellä sitten sukulaisia, äiti?"

Rouva Garth katsahti nopeasti poikaansa.

"Oli veli, ei muita."

"Millainen mies hän on, äiti?"

"Samanlainen roisto kuin hänkin."

"Oletko tavannut häntä?"

"En pariinkymmeneen vuoteen."

"Etkä suinkaan haluakaan tavata?"

Rouva Garth nyrpisti huuliaan.



XXVII.

RALPH LANCASTERISSÄ.


Sen päivän iltana, jolloin Carlislen tuomarin apulaiset olivat
vierailleet Shoulthwaitessä, ja samana iltana, jona Sim oli
poistunut Wythburnistä hakemaan Ralphia ja jonka Rotha oli viettänyt
suruissaan ja sieluntuskissaan vuoristossa sijaitsevassa yksinäisessä
talossa, vallitsi iloinen ja hilpeä tunnelma Lancasterin kirkkaasti
valaistuilla kaduilla. Aamu oli ollut kostea ja kylmä, mutta sadepilvet
kiitivät pohjoista kohti päivän kuluessa, ja auringon laskiessa oli
lyijynharmaalla taivaalla kirkkaita juovia kukkulalla sijaitsevan
harmaan linnan torneista länteen päin.

Kuninkaan antama julistus luettaisiin sinä päivänä julki ja vanha
kaupunki oli tehnyt kaiken, mitä näinä vaikeina aikoina voitiin
tehdä, ottaakseen vastaan kuninkaallisen julistuksen tarpeellisilla
kunnianosoituksilla. Liput, jotka kauan aikaa olivat olleet piilossa,
liehuivat nyt rintavarustuksilla ja talojen päädyissä, ikkunoista ja
parvekkeilta, torneissa ja torninhuipuissa. Sellaisetkin ovet, joita
tavallisesti vain raotettiin, avattiin nyt selko selälleen ja monessa
talossa syötettiin kansaa ilmaiseksi.

Tuossa puolenpäivän tienoissa kiipesi eräs mies torilla sijaitsevalle
korokkeelle ja luki julki kuninkaan ensimmäisen julistuksen ja naulasi
sen ristiin.

Komppaniallinen punatakkisia sotilaita oli marssinut Castle Hilliltä
lounaiselle kummulle, jonka kuusi vuotta sitten ruosteenkarvaisiin
pukuihin pukeutuneet soturit olivat luoneet piirittäessään linnaa,
jonka he sitten olivat valloittaneetkin. Sitten olivat he marssineet
takaisin ja saaneet lomaa illaksi.

Kun illan pimeys kietoi kadut ja kujat vaippaansa, sytytettiin kapeiden
katujen keskelle nuotioita, jotka heittivät ympärilleen oikeita
valovirtoja kirkastaen katujen molemmilla puolilla sijaitsevien talojen
julkipuolet ja rusottaen taivaan, jolla kiitäviä synkkiä pilviä vasten
vankilatornin nelikulmaiset muurit kuvastuivat.

Jokaisessa nurkassa oli pieniä ihmisryhmiä ja kaikkien tulien ympärille
oli kokoutunut paljon köyhää rahvasta. Puhetta, naurua ja juomasarvien
kolinaa kuului kaikilta suunnilta. Mutta ilta oli vasta alussa eikä
mikään ollut vielä rikkonut järjestystä.

Torilla oli suurin tungos. Joukko miehiä ja nuorukaisia joko istui
tahi seisoi ristin portailla keskustellen julistuksesta, joka päivällä
oli luettu julki. Silloin tällöin joku oppineempi nuorukainen vei
soihtunsa paperin läheisyyteen ja luki tavaten ja änkyttäen läpi sen
käsittämättömät lauseet niiden kuuntelijain tyydytykseksi, jotka
kurottivat päätään paremmin kuullakseen.

Julistus oli suunnattu yleisiä erilaisia paheita ja pahoja tapoja
vastaan, joita ei laki voinut rangaista. Siinä sanottiin, että on
olemassa paljon sellaisia ihmisiä, jotka eivät osaa muuten osoittaa
alamaisuuttaan hallitsijalleen kuin juomalla hänen maljansa, ja toisia,
jotka niin vähän kunnioittavat uskontoa ja hyviä tapoja, etteivät he
pidä naisten kunniaa minkäänlaisessa arvossa.

Lancasterin asukkaiden uskollisuutta ei ehkä ollut syytä epäilläkään,
vaikka ei heidän julistuksen aiheuttamaa iloaan voitu sen paremmin
asettaa kysymyksen alaiseksi.

"Ja Charles Stuartko tämän on sepittänyt?" sanoi muudan nauraen ja
lisäsi tuttavallisemmin enemmän myötätuntoisuudesta kuningasta kuin
kunnioituksesta hänen juhlallista julistustaan kohtaan: "Millainen
viekas veitikka hän onkaan!"

"Kuka tuo suuri pitkään takkiin pukeutunut mies onkaan?" sanoi toinen,
joka ei ollut yhtynyt tovereittensa leikillisiin huomautuksiin Kaarlen
ja hänen juomaveikkojensa puritaanilaisia keksinnöitä kohtaan. Hän
nyökäytti päätään paikkaa kohti, missä muudan mies, jonka olemme
oppineet tuntemaan toisissa olosuhteissa, aukoi juuri tietä itselleen
ihmisjoukon läpi.

"En tiedä eivätkä sitä näytä muutkaan tietävän", vastasi
politikoitsija, joka terävyydellään oli onnistunut selittämään
salaperäisen paheita ja kevytmielistä elämää vastaan suunnatun
julistuksen.

"Hän ei ole ollut Lancasterissä viikkoa pitempää aikaa vai mitä?"

"Ei, eikä tuo pieni kuiva veitikkakaan, joka seuraa häntä kuin varjo,
ole ollut täällä sen kauempaa. Mutta mikään kaivattu toveri ei hän
suinkaan ole, niin minä ainakin luulen."

"Missähän pieni mies nyt onkaan?"

"Kyllä hän varmasti on jossakin täällä läheisyydessä."

Ralph Ray lainasi soihdun eräältä pojalta, joka seisoi läheisyydessä,
ja meni tutkimaan paperia, joka oli naulattu ristiin. Juuri silloin
tunkeutui muudan vanhahko, lyhyt kalpea mies, jonka tuuheiden
kulmakarvojen alta! kimalteli pari kirkasta silmää, väkijoukon läpi ja
pysähtyi aivan Ralphin viereen.

Hänen tarkoituksensa ei nähtävästi ollut lukea julistusta, sillä
vilkaistuaan siihen kiinnitti hän katseensa Ralphin kasvoihin. Mutta
jos hän oli toivonut näkevänsä niissä jonkinlaisen ilmeen, hän pettyi.
Ralph luki julistuksen läpi antamatta lihaksenkaan värähtää naamassaan.
Hän oli juuri ojentamaisillaan soihdun takaisin sen omistajalle, kun
pieni mies ojensi sormensa viitaten ristiin kiinnitettyyn paperiin,
katsoi viekkaasti Ralphia silmiin ja sanoi: "Tavattoman hyvin sanottu,
vai mitä?"

Ralph ei vastannut. Kuin päättäen pakottaa hänet keskusteluun kohautti
pieni mies hartioitaan ja lisäsi: "Clarendonin työtä, vai mitä?"

Koska hän ei vieläkään saanut minkäänlaista vastausta, jatkoi hän:
"Sillä ei petetä ketään. Siitä on jo kauan aikaa kun mikään tuollainen
oli totta Englannissa, ikävä kyllä."

Murre, jota hän käytti puhuessaan, oli sitä sekarotuisten kieltä, jota
näinä levottomina aikoina käyttivät vain skotlantilaiset luopiot, jotka
kyllä asuivat Englannissa, mutta jotka syystä tahi toisesta halusivat
olla ilmaisematta kansallisuuttaan.

"Uskallan lyödä vaikka vetoa, että se on vain paljasta leikkiä", lisäsi
puhuja kuiskaten Ralphille välittämättä muista ympärillä seisovista
ihmisistä.

Ralph kääntyi ja suomatta puhujalle muuta kuin katseen hän poistui
joukosta virkkamatta sanaakaan.

Pieni mies jäi hetkiseksi paikoilleen, mutta hiipi sitten samalle
kadulle, jolle hän oli nähnyt Ralphinkin poikkeavan.

Teatterissa piti tänään olla juhlanäytäntö ja ihmiset alkoivat jo
liikehtiä S:t Leonardin portteja kohti. Pääkaduilla oli paljon
kantotuoleja, joille soihdunkantajat aukoivat tietä, ja vaunuja
pujotteli nuotioiden välitse. Punaisiin viittoihin pukeutuneita
henkilöitä näkyi harmaapukuisten kaupunkilaisten joukossa ja siellä
täällä kolisivat miekat katukivitykseen.

Teatteri oli yksinkertainen puurakennus sijaiten joen rannalla aukealla
paikalla, joka oli kaupungin itäpuolella ja ulottui peltoihin asti.
Siinä oli parveke, joka kohosi vinosti permannolta, ja enimmin silmään
pistävät paikat oli verhottu punaisella veralla. Näyttämö, joka ulkoni
kuin nelisnurkkainen kamari ympyränmuotoisesta katsomosta, valaistiin
lampuilla, jotka riippuivat näyttelijäin yläpuolella.

Ennen näytännön alkamista oli jokainen paikka varattu. Miehet huusivat
ystävilleen teatterin toiselle puolelle, nauroivat, laskivat leikkiä ja
lauloivat muutamia säkeitä kuningasmielisistä tahi muista lauluista.
Naiset, joista useimmilla oli naamio tahi huntu, kuiskailivat
toisilleen, keimailivat viuhkoillaan ja vastasivat ujostelematta heille
lausuttuihin tervehdyksiin.

Ralph Ray, joka myös oli siellä, seisoi permannon takalaidassa ja
aivan hänen vasemmalla puolellaan seisoi sama tuhoa ennustava pieni
mies, jota jo aikaisemmin illalla oli sanottu Ralphin varjoksi. Heidän
käyttäytymisensä toisiaan kohtaan oli samanlaista kuin torin ristinkin
luona: toinen esitti alituisesti kuiskaten kysymyksiä, joihin toinen
vastasi vakavalla katseella tahi ei ollenkaan.

Kun esirippu nousi, esiintyi pieni perhosmainen sinipunaiseen miehen
pukuun pukeutunut olento, pukuun, joka oli valmistettu paljaista
pitseistä, röyhelöistä ja palttinasta, näyttämöllä ja alkoi hyppien,
tanssien ja irvistellen lausua esipuhetta, jossa ylistettiin
kuningasta, hänen hallitustaan ja hänen suhtautumistaan näyttämöön.

Se ei ollut hyvinkään sattuva, johdonmukainen eikä mieltäylentävä,
mutta se palkittiin kuitenkin kättentaputuksella, joka kiihtyi
riemuitsevaksi hyväksymiseksi, kun entisen anastajan ankaruutta
ivailtiin seuraavaan tapaan:

    "Peläten heidän vihansa seurauksia
    he tuhosivat aikojen kuvastimen, näyttämön;
    mutta näyttämö julisti silloin sodan heitä vastaan,
    koska he olivat häväisseet puhujalavan ja tuomioistuimen."

"Kauniita aikoja todellakin, jos joku noista voi olla niiden
kuvastimena", kuiskasi pieni mies Ralphin vieressä.

Sitten alkoi itse kappale, jossa muudan keikari yritti häväistä erään
hovinaisen luullen häntä ilotytöksi. Katsojat nauroivat jokaiselle
julkealle irstailijan sukkeluudelle ja oikein kiljuivat riemusta, kun
ujo neitonen sanoi jotakin, mikä voitiin tulkita monella tavalla.
Vihdoin, kun nainen sanoi olevansa hyvin ihastunut häkkilintuihin
ja herra otti taskustaan kukkaron, jota hän heilutteli naisen nenän
alla kysyen, sellaisiako lintuja hän haluaa, ei katselijain riemulla
ollut enää minkäänlaisia rajoja. Pitsien ja röyhelöiden koristamat
miehet heittäytyivät taaksepäin tuolissaan voidakseen nauraa oikein
tarpeekseen ja naiset heiluttelivat keimailevasti viuhkojaan tahi
näpsäyttivät niillä miehisiä tovereitaan päähän lempeästi ja
veitikkamaisen nuhtelevasti.

"Vahinko, etteivät he pilanneet näyttämöä samoin kuin puhujalavaa ja
oikeusistuinta, jos nyt tämä näytteleminen on olevinaan tahratonta",
kuiskasi pieni mies jälleen.

Väliajoilla osa katselijoista joi pulloista, joita he kantoivat
vöissään, ja lauloi pieniä laulunpätkiä. Muudan permannolla istuva
suurisuinen metelijöitsijä esitti kuninkaan maljan ja lauloi sen
lisäksi laulun, jossa "Suuri Charles kuin Jehova" kuvattiin lempeäksi
ja jalomieliseksi niille vihollisille, jotka tahtoivat anastaa
hänen kruununsa, ja käärmeille, jotka halusivat pistää häntä. Tämän
uskollisuutta ilmaisevan laulun kuoroon yhtyivät kaikki "tokanpojat"
sydämestään yksimielisesti:

    "Kuumetta kukaan ei pelätä saa,
    vaan painaa sen alas tällä,
    kuningasta aina te suojelkaa,
    vaikk' tarvetta ei olis hällä."

Ralphista tuntui ilma tukahduttavalta tässä paikassa, joka oli
muuttunut inhoittavaksi melkein jokaiselle tunteelle. Hän aukaisi
itselleen tien ulos horjuvien vartaloiden ja heiluvien käsivarsien
välitse, jotka täyttivät koko permannon. Tehdessään niin hän tunsi,
vaikka ei kääntänytkään päätään, että aivan hänen kintereillään siinä
aukossa, jonka hän teki joukkoon, seurasi hänen eroamaton "varjonsa".

Ilma ulkopuolella oli kylmä ja raitis. Ralph käveli S:t Leonardin
portilta erästä takakatua Dam Sideen. Niin hyvin joki kuin vanha
kaupunkikin oli valaistu, jokainen venhe oli koristettu lyhdyillä
mastojen huippuun asti. Kaikenvärisiä lamppuja riippui myös sillalla
kuvastuen veteen niiden alla.

Yö kului nopeasti ja kadut olivat täynnä ihmisiä. Toiset nauroivat
ja toiset lauloivat, muutamat riitelivät ja muutamat tappelivat.
Jokaisesta ravintolasta ja kahvilasta, joiden sivu Ralph kulki,
kuului äänekästä puhelua. Uskolliset lancasteriläiset istuivat niissä
ja kunnioittivat sen päivän kuninkaallista julistusta noudattamalla
hengessään sen määräyksiä, mutta rikkomalla sen sananmuotoa vastaan.

Ralph oli kävellyt Dam Sideä melkein siihen paikkaan asti, jonka
vasemmalla puolella on Covel Cross, kun pari juopunutta tuli horjuen
hänen edessään sijaitsevasta kapakasta. Heidän puvustaan nähtiin
heidän ammattinsa ja arvonsa. He olivat sen rykmentin luutnantteja,
joka äskettäin oli sijoitettu linnaan. Molemmat olivat humalassa.
Toinen teki toivottomia hyppyjä esittääkseen tanssia ja toinen laulaa
loilotteli säettä siitä katulaulusta, jota juuri silloin laulettiin
jokaisessa kadunkulmassa:

    "Hänen verensä juossut, luulen niin,
           sun hei ja hei ja hei,
    tulen sytytti vain Oliverin sieraimiin,
           sun hei ja hei ja hei!
    Tämä suuri nenä sai määräämismahdin,
    suuruudellaan niin järjesti tahdin,
    että Englanti tuskin oi,
    yön päivästä erottaa voi,
           sun hei ja hei ja hei!"

Laulaja, joka näin kuvasi Cromwellia ja hänen häpeäänsä, keskeytti nyt
tuntien kovaa janoa ja turvautui senvuoksi heti siihen pettämättömään
parannuskeinoon, jota hän säilytti nahkapullossa kädessään.

Ralph poistui käytävältä suodakseen laulajalle niin laajan alan kuin
hänen tilansa vaati, kun laulajan toveri samalla horjahti häntä vasten
ja sitten hyppäsi heti taaksepäin notkeasti.

"Mitä tämä on, että estätte herrasmiestä pääsemästä eteenpäin?" sanoi
mies nikotellen ja tehden naurettavan kokeen suoristuakseen täyteen
pituuteensa ja keskeyttäen hyppelemisensä voidakseen paremmin näyttää
sotilaallista arvokkuuttaan.

Sitten tullen lähemmäksi Ralphia ja katsoa tuijottaen häntä kasvoihin
hän huusi: "Ei, mutta tämähän on se salaperäinen mies, jolle kersantti
on antanut sellaisen nimen. Kuulkaahan nyt, herra", lisäsi juopunut
upseeri vetäen vaivalloisesti miekan tupesta, joka killui ja kolisi
hänen sivullaan, "nyt teidän pitää sanoa meille, kuta te olette. No,
nopeasti nyt, mikä on nimenne?"

Mies heilutteli miekkaansa ymmärtäen nähtävästi yhtä vähän sen käyttöä
kuin se olisi ollut kohennusrauta. Ralph löi sen syrjään jykevällä
sauvallaan, joka hänellä oli kädessään ja aikoi jatkaa matkaansa, kun
laulava upseeri lähestyi häntä ja sanoi:

"Viis hänen nimestään, mutta olkoon hän presbyteriläinen tahi kveekari,
pitää hänen juoda kuninkaan malja. Kas tässä", hän huusi täyttäen
pikarin pullostaan, joka hänellä oli kädessään, "juokaa kuningas
Charlesin kunniaksi!"

Ralph otti maljan ollen kohottavinaan sen huulilleen, mutta heittikin
nopealla liikkeellä sen sisällön "varjon" kasvoille, joka oli juuri
silloin hiipinyt hänen taakseen. Upseerit olivat liian juovuksissa
huomatakseen hänen tekoansa ja sallivat hänen jatkaa matkaansa
vaivaamatta häntä sen enempää. Kulkiessaan kuuli hän takaansa toisen
säkeen samasta katulaulusta. Siinä kerrottiin, kuinka

    "Huntingdonista oli Oliver kotoisin kai,
            sun hei ja hei ja hei,
    vain mitättömän panijan poika, ai,
            sun hei ja hei ja hei.
    Mutta panimosta pian hän karkuun kiisi,
    hän humaloista, maltaista välitti viisi,
    kun kruunua tavoitteli
    ja sille ponnisteli,
    sun hei ja hei ja hei!"

"Mitä tuo suuri mies itse sanoikaan?" kysyi "varjo" tullen Ralphin
rinnalle. "Hän sanoi: 'Haluan mieluummin palvelukseeni sarkatakkisen
kapteenin, joka tietää, minkä vuoksi hän taistelee, ja joka rakastaa,
mitä hän tietää, kuin sellaisen, jota sanotaan herrasmieheksi.' Ja hän
oli luullakseni oikeassa."

"Jumala sen tietää", sanoi Ralph kääntyen pois. Hän pysähtyi katsomaan
pientä väkijoukkoa, joka oli kokoutunut Bridge Lanen nurkkaan. Muudan
sokea viulunsoittaja istui tuolilla sen keskellä ja soitti iloisia
kappaleita. Hänen kuulijansa olivat enimmäkseen miehiä ja poikia.
Heidän joukossaan oli sentään kirjavapukuinen tyttökin, joka selvästi
kuului yhteiskunnan kurjimpiin. Huolimatta räikeästä puvustaan
näyttivät hänen tummat silmänsä niin surullisilta kuin hän olisi ollut
purskahtamaisillaan itkuun.

Tanssikappale loppui äkkiä ja sitä seurasivat vaatimattoman vanhan
virren hitaat ja juhlalliset säveleet, joita oli kuunneltu useimmissa
englantilaisissa kodeissa monen ihmispolven aikana. Soitto koveni ja
hiljeni asteittain, ja hiljaa, ennenkuin kukaan huomasikaan, oli heikko
suloinen naisääni yhtynyt kuoroon lausuen sanat.

Ilotyttö siinä vain lauloi. Olivatko säveleet herättäneet muiston
jostakin maalaiskodista? Muistuivatko hänen mieleensä hänen viattomat,
puhtaat nuoruudenpäivänsä, jotka tämän yön huvitusten pyörteessä
palasivat hänen ajatuksiinsa pannen hänet muistelemaan kylää, kirkkoa
ja kuoroa, jossa hän oli itse laulanut mukana?

Virsi sulatti monen läheisyydessä seisovan sydämen ja laulajankin
silmissä oli nyt kyyneliä.

       *       *       *       *       *

Millaisissa sieluntuskissa Rotha olikaan saman illan samana tuntina
kaukana pohjoisessa vuorten välissä sijaitsevassa yksinäisessä talossa?

       *       *       *       *       *

Ralph taivutti päätään ja tunsi jotakin kohoavan kurkkuunsa.

Samalla muudan paksuhuulinen mies, jolla oli julmat silmät, tunkeutui
ihmisjoukon läpi paikalle, missä tyttö seisoi, ja tarttui raa'asti
tyttöä olkapäähän työntäen hänet pois.

"Tuki suusi!" sanoi hän hampaittensa välistä; "onko sinun tehtäväsi
laulaa virsiä kaduilla? Mene kotiisi nukkumaan, se sopii sinulle
paremmin, luullakseni."

Tyttö hiipi pois häpeissään, mutta samalla tunkeutui Ralph ihmisjoukon
läpi, joka erotti hänet miehestä, ja päästyään miehen eteen hän tarttui
miehen kurkkuun. Haukkoen ilmaa koetti mies päästä vapaaksi, mutta
Ralph piti häntä kiinni kuin ruuvipihdeissä.

"Emme tapaa toisiamme ensi kertaa, mutta laittakaakin niin, että tämä
on viimeinen."

Sanottuaan sen Ralph heitti miehen luotaan ja mies kaatui kuin avuton
lapsi hänen jalkoihinsa.

Päästyään jälleen seisoalleen sanoi mies katsoen Ralphiin hämmästyneenä
ja vihaisesti: "Ei, ei, älä luulekaan tätä viime kerraksi -- älä
sellaista ajattelekaan."

Sitten hän hiipi pois joukosta ja kun hän pääsi kadun toiselle
puolelle, nähtiin saman pienen kalpean ukon, jota yleisesti sanottiin
Ralphin "varjoksi", liittyvän hänen seuraansa.

       *       *       *       *       *

"Onko mies hän?"

"Juuri sama."

"Silloin sen täytyy tapahtua tänään. Olemme viivytelleet jo liian
kauan."



XXVIII.

KOHTALON SORMI.


1.

Kun Ralph samana iltana makasi vuoteessaan eräässä China Lanen varrella
sijaitsevassa kahvilassa, ei mikään vakaumus painanut voimakkaammin
hänen mieltään kuin se, että hänen velvollisuutensa oli heti poistua
Lancasteristä. Oli selvää, että häntä vahdittiin ja että hänen
oleskelunsa vanhassa kaupungissa oli herättänyt epäluuloja. Mies,
joka monta päivää oli kiusannut häntä vastenmielisellä seurallaan,
oli nähtävästi liitossa sen toisen miehen kanssa, joka oli loukannut
tyttöä. Viimeisen tunsi hän jo entuudestaan vilpittömäksi ja katkeraksi
vihollisekseen. Luultavasti odottivat miehet vain viranomaisia, ehkä
jonkun epäluulon vahvistumista, ennenkuin he pyytävät poliisin apua
hänen vangitsemisekseen. Hänen pitää lähteä Lancasteristä heti.

Ralph nousi vuoteestaan ja pukeutui uudestaan. Hän kiinnitti suuren
laukkunsa selkäänsä, kutsui emännän huoneeseen ja maksoi laskunsa.
"Täytyykö herran lähteä matkalle keskellä yötä?" Kyllä, sillä
odottamatta saapunut viesti pakotti hänet siihen. "Eikö hän saa ensin
lämmittää hänelle tuopillista olutta? -- yöt ovat talvella niin
kylmiä?" Ei tänään, hänen piti lähteä viipymättä.

Kun Ralph keskellä kylmää yötä käveli Lancasterin kaduilla, ei hän
ollut ollenkaan varma, minne hän suuntaisi matkansa. Hänestä oli
samantekevää, minne hän matkusti tämän kilpajuoksun kestäessä, jossa
henki oli kysymyksessä. Mikä satama tahansa, joka tarjosi hänelle
yksinäisyyden rauhaa, sopi hänen turvapaikakseen.

Kaduilla vallitsi nyt rauha, sillä meluavat juopuneetkin olivat menneet
asuntoihinsa. Mutta Ralphilla ei ollut kotia missään -- vain tätä
hurjaa ajoa paikasta paikkaan ilman turvaa ja lepoa.

Hänen raskaat askeleensa ja niiden kaiku olivat lopulta ainoat äänet,
jotka rikkoivat kaduilla vallitsevan hiljaisuuden.

Hän kääntyi etelään vievälle tielle ja kun hän saapui sulkupuomille,
pysähtyi hän hetkiseksi ja käänsi katseensa pohjoista kohti. Kaduille
sytytetyt nuotiot olivat sammumaisillaan, mutta kukkulalla sijaitsevan
linnan nelikulmaiset tornit rusottivat vieläkin punaisina.

Vanha kaupunki oli nyt vaipunut uneen. Siellä nukkui tuhansittain
ihmisiä.

Ralph ajatteli niitä, jotka nyt nukkuivat tutussa kodissa kaukana,
kaukana pohjoiseen päin tästä kaupungista ja noista torneista.
Millaisen rikoksen hän olikaan tehnyt, että hänet oli karkoitettu
sieltä ehkä ikuisiksi ajoiksi? Mikä oli hänen rikoksensa Jumalan ja
ihmisten edessä? Hänen äitinsä, hänen veljensä ja Rotha --

Ralph löi rintaansa ja kääntyi. Ei, sitä ei kannattanut ajatella. Se
unelma ainakin oli mennyttä. Rotha oli onnellinen rakastaessaan hänen
veljeään, ja mitä häneen taas tuli, se oli hänen kohtalonsa ja hänen
oli se kestettävä.

Mutta minkä arvoinen olikaan nyt elämä, että hänen piti taistella näin
pelastaakseen henkensä?

Ralph palasi vanhaan vakaumukseensa, että Jumalan käsi lepäsi raskaana
hänen päällään. Tämä ajatus, niin sairaalloinen kuin se olikin, soi
hänelle nyt lohtua. Kerran hän vielä pysähtyi ja käänsi uudestaan
katseensa pohjoista ja niitä viittäkymmentä pimeää penikulmaa kohti,
jotka olivat hänen ja niiden henkilöiden välissä, joita hän rakasti.

Juuri tällä toivottomuuden hetkellä Rotha kuuli hevosen hirnuvan
nojautuessaan ikkunasta.


2.

"Voi miesraukkaa! Martinmessun aikaan takavarikoi kruunu hänen kotinsa
ja kontunsa."

"Ne ovat surullisia uutisia hänelle, kun hän saa kuulla, että hänen
vanha äitinsä, vaimonsa ja lapsensa on häädetty maantielle."

"Niin, niin, sen minä vain sanon, että John Rushton oli yhtä hyvä
ihminen kuin äänekkäin säkkipillin puhaltaja heidän joukossaan, olipa
tässä sitten kysymyksessä kavallus tahi muu."

Ralph istui syömässä aamiaistaan eräässä tien varrella sijaitsevassa
ravintolassa, kun pari lancashireläistä talonpoikaa tuli huoneeseen
ja aloitti keskustelun näin: "Niin, niin, puritaanilaista hapatusta
ei vain saada haihtumaan sellaisilla keinoilla. Mutta se onkin
aivan kunniatonta, ei sen enempää eikä vähempää. Mitä tarkoittaa
vuoden '59:n julistus', ellei se lupaa armahdusta jokaiselle, joka
on taistellut parlamentin joukoissa, paitsi noille niin sanotuille
kuninkaanmurhaajille?"

"Joutavia, mies, se ei hyödyttänyt ketään. Kuningas palasi ehdoitta,
ja kaikki, jotka taistelivat häntä vastaan, ovat yhtä syyllisiä kuin
nekin, jotka katkaisivat hänen isänsä kaulan."

"Mutta kansa ei rupea kärsimään sitä pitkää aikaa. Pieni hapantaikina
on jäljellä ja jonakin kauniina päivänä rupeaa se nousemaan."

"Joutavia, ihmiset ovat kaikki narreja, paitsi ne, jotka ovat
veijareita. Katsohan vain, kuinka mielellään he juopottelevat ja
huvittelevat. Ulkokultaisuus ja irstailu saavat olla varmat vallastaan
vielä muutamia vuosia. Englanti on Iloinen Englanti, kuten sanotaan, ja
se tahtoo olla iloinen mihin hintaan hyvänsä."

"John-raukka, siitä tulee kova isku hänelle!"

Ralph oli kuunnellut tarkkaavasti maalaisten keskustelua. Miehet olivat
nähtävästi vanhoja whigejä ja parlamentin kannattajia.

"Suokaa anteeksi, herrat", keskeytti hän, "mutta puhutteko Aberleighin
John Rushtonista?"

"Kyllä. Kunnollisempaa miestä ei ole milloinkaan elänyt Lancashiressä."

"Se on kyllä totta, mutta missä hän silloin oli, kun tämä onnettomuus
kohtasi hänen perhettään?"

"Jumala yksin sen tietää. Hän oli paennut oikeutta ja hänet
julistettiin henkipatoksi."

"Ja kruunuko on takavarikoinut hänen talonsa ja häätänyt hänen perheensä
maantielle? Mistä häntä syytettiin? Varmaankin jonkin kehnon verukkeen
perusteella kavalluksesta?"

"Luultavasti. Mutta syytös ei nykyään merkitse mitään, tuomio vain on
kaikki kaikessa ja se on julistettu jo edeltäpäin."

"Aivan niin."

"Tunsitteko naapurini Johnin?"

"Kyllä; olimme tovereita vuosikausia sitten."

Sanottuaan sen Ralph nousi lopettamatta aamiaistaan ja poistui
ravintolasta.

Millaista samanlaista ilkityötä mahdettiinkaan nyt suunnitella
Wythburnissä hänen poissa ollessaan? Palaisiko hän takaisin? Se olisi
hyödytöntä ja vielä pahempaakin. Mitä hän voikaan tehdä?

Äkkiä juolahti sellainen rohkea ajatus hänen mieleensä että hän
matkustaa Lontooseen, pyytää päästä kuninkaan puheille ja rukoilee
armahdusta. Niin, se oli ainoa, mitä hän enää voi tehdä ja hän tekeekin
sen. Hänen anomustaan ei ehkä oteta vastaan, hänet voidaan vangita
ja asettaa oikeuden tutkittavaksi, mutta mitä sen oli väliä? Hän
oli varma, että hänet ennemmin tahi myöhemmin vangitaan ja silloin
loppuu vihdoinkin tämä surullinen kilpajuoksu vapauden ja hengen
pelastamiseksi.


3.

Samana päivänä lähestyi Ralph Ray, joka vieläkin kulki jalkaisin,
Prestonin kaupunkia. Oli sunnuntaiaamu, mutta hän näki, kuinka
savu peitti talot kuin musta pilvi ja kohosi korkealle tornien ja
tapulien ympärille. Äkkiä ilmestyi kaupunginportista maantielle
meluava roskajoukko huutaen ja kiljuen. Sen edellä ja luultavasti sen
takaa-ajamana oli melkein alaston mies, joka aina muutamia metrejä
juostuaan kääntyi katsomaan taakseen, kohotti kätensä ja ennusti
onnettomuuksia ja kurjuutta niille ihmisille, jotka hän nyt hylkäsi.
Mies oli joku kveekarisaarnaaja ja hänen oleskelunsa kaupungissa oli
aiheuttanut tämän levottomuuden.

"Oo, Preston", huusi hän, "kuten vesi virtaa pois silloin kun sulut
avataan, niin Jumalan armahtavaisuuskin loppuu sinua kohtaan, oo,
Preston!"

"Mene matkoihisi, sinä tekopyhä kristitty", sanoi muudan joukosta
kohottaen keppiään. "Laputa vain tiehesi, tahi muuten saat jälleen
maistaa Garvas Bennettin keppiä."

"En aio milloinkaan lakata kohottamasta ääntäni petosta ja turhuutta
vastaan", huusi saarnaaja kovemmin kuin metelijöitsijät. "Te sanotte
pyhittävänne lepopäivän, mutta pukeuduttekin hienoihin vaatteihin ja
naisenne kävelevät pää pystyssä."

"Hiljaa! Lyökää häntä! Kivittäkää hänet!"

"Käärme puree varmasti, ellei sitä lumota", vastasi saarnaaja, "eikä
lörpöttelevä ihminen ole sen parempi. Hullun huulet nielevät hänet
itsensä."

Kirkonkellot alkoivat soida kaupungissa ja ääni kantautui peltojen yli
ja se voitiin kuulla joukon ivallisesta naurusta huolimatta.

"Teilläkin on kirkkonne", huusi saarnaaja, "ja henkisten
markkinapaikkojen kellot soivat nyt juuri siellä, missä pappinne
ja opettajanne myyvät tavaroitaan. Mutta Jumala ei asu ihmiskäsin
tehdyissä temppeleissä. Oo, Prestonin miehet, enkö ole ennustanut, että
tulva ja nälänhätä, rutto ja muut onnettomuudet tulevat osaksenne,
ellette turvaudu siihen valoon, jonka Kristus antaa loistaa kaikille
ihmisille? Ja eikö itämaiden rutto olekin jo porttinne edustalla?"

"Ja kuka on tuonut sen tänne, kuka on tuonut sen tänne?" kiljui useampi
kuin yksi ääni joukosta. "Kuka toi ruton tänne idästä? Antakaa hänelle
selkään!" Ja heilutellen käsivarsiaan ympäröi roskajoukko saarnaajan.

"Kaupunkinne tuhotaan, talonne tyhjentyvät ja koko maa muuttuu
erämaaksi. Ja mitä te teette, oo, Prestonin miehet, tuhon päivänä ja
hävityksen kestäessä, joka lähestyy teitä kaukaa?"

Roskajoukko sivuutti nyt Ralphin yhä kirkuen ja huutaen hurjalle
kiihkoisalle intoilijalle edessään.

Ralph käveli kaupunkiin ja käsitti äkkiä syyn niihin synkkiin
savupilviin, jotka peittivät sen. Joku hyvin levottomuutta herättävä
kulkutauti oli alkanut raivota monessa kaupunginosassa ja pelättiin sen
olevan tuota hirmuista ruttoa, joka oli saapunut Englantiin idästä.

Preston näytti tavattoman synkältä tänä sunnuntaiaamuna. Miehet ja
pojat kantoivat soihtuja kaduilla desinfioidakseen ne ja soihduista
lähtevä savu muodosti kuin pilven kaupungin yläpuolelle. Paksussa
ja kellahtavassa ilmassa näyttivät ne, jotka kävelivät sinne tänne
kaduilla, suurilta ja mustilta.


4.

Ralph oli kulkenut näin kauaksi siinä vakaassa aikomuksessa, että hän
jatkaa Lontooseen asti, pyytää päästä kuninkaan puheille ja rukoilee
armahdusta. Mutta hänen päättäväisyytensä, joka ei milloinkaan
ennen ollut jättänyt häntä pulaan, alkoi nyt horjua. Varmasti
jokin muukin kuin hänen poliittiset rikoksensa oli aiheuttanut sen
pitkän onnettomuuksien sarjan, mikä oli kohdannut hänen kotiaan.
Hän ajatteli, kuinka jokainen rengas tässä onnettomuuksien ketjussa
tuntui olevan kiinnitetty niihin kahleihin, jotka riippuivat hänen
omissa ranteissaan. Wilsonin oleskelu Wythburnissä, hänen kuolemansa,
Simin vaikeudet, Rothan suru, hänen isänsä hirmuinen kuolema ja vielä
hirmuisempi tapahtuma hautajaisissa, sitten hänen äitinsä sairaus, joka
oli vienyt äidin lähelle kuolemaa -- kuinka lähellä kuolemaa hän oli
silloin, tiesi ainoastaan Jumala -- kaikki, kaikki, aina tähän viime
onnettomuuteen, hänen henkipattoisuuteensa asti, näyttivät jollakin
tavoin keskittyvän häneen itseensä. Niin, niin, sen täytyi olla synti
ja synnin palkka, mikä näyttäytyi kaikessa tässä, mutta mikä synti?
Mikä rikos se olikaan, joka varjosti hänen elämäänsä?

"Kuten vesi virtaa pois silloin kun sulut avataan", sanoi saarnaaja,
"niin Jumalan armahtavaisuuskin loppuu sinua kohtaan."

Mitä kuninkaan suoma armahdus siinä tapauksessa hyödyttäisikään?
Se olisi ivaa, paljasta ivaa. Tällaisessa asiassa voi vain itse
kuningasten kuningas suoda armahduksen.

Ralph peitti kädellään silmänsä, kun hän jälleen oli näkevinään
ratsastajattoman hevosen kiitävän kamalan kuormansa kanssa vuorten
yli. Ei minkäänlaista hautaa. Se oli tuo vanha juutalainen kirous --
rangaistus synnistä, jota ei milloinkaan voida antaa anteeksi.

Hän muisteli jälleen vanhassa kodissa asuvaa kovasti koeteltua äitiään
ja sitten rakkautta, mikä oli haihtunut hänen elämästään kuin uni.
Taivas oli määrännyt, että missä miehen sydän ikävöi rakkautta, haluaa
jossakin maailman kolkassa asuvan naisen sydän vastata siihen. Mutta
kirous saavuttaa jonkun siellä ja jonkun täällä -- palkitsemattoman
rakkauden kirous.

Kirkonkellot soivat vielä savun peittämän kaupungin yli.

Rotha on onnellinen rakkaudessaan! Jumala olkoon hänen kanssaan ja
siunatkoon häntä. Ja mitä häneen itseensä tuli, liittyi sekin vielä
häntä kohdanneeseen kiroukseen, että Rothan kasvot ahdistivat häntä
unissa ja että hän oli kuulevinaan Rothan äänen nukkuessaan ja että
nimi Rotha kohosi hänen huulilleen nyyhkytyksinä yön pitkinä vaikeina
tunteina.

Niin sen täytyi olla, kuten hän oli ajatellutkin, että Jumalan käsi
lepää raskaana hänen päällään. Ihminen ei voi kohtalolleen mitään.
Miksi hän kohottaisi heikot kätensä estämään sen täyttymistä? Loppu
olisi loppu, missä ja milloin se sitten häntä kohtaisikaan. Miksi hän
siis vastustaisikaan?

Ralph oli päättänyt keskeyttää matkansa tähän. Hän aikoi viipyä
Pretonissa yön ja lähteä jälleen pohjoiseen päivän koittaessa. Oliko
hän joutunut toivottomuuden valtaan? Ja vaikka niin olisi ollutkin,
tunsi hän olevansa voimakkaampi kuin milloinkaan ennen. Hänen toivonsa
oli rauennut, mutta pelko oli haihtunut sen mukana.

Rohkaise mielesi, Ralph Ray, sinä epäitsekäs ja kovimmin koeteltu
ihmisten joukossa. Jumalan käsi lepää todellakin raskaana päälläsi,
mutta Jumala itse on oikealla puolellasi.


5.

Sinä päivänä käveli Ralph katuja tyynemmällä mielellä. Illan ruvetessa
hämärtämään meni hän erääseen ravintolaan ja tilasi itselleen
vuoteen. Sitten hän meni ravintolan vierashuoneeseen istuutuen sinne
kokoutuneitten vieraiden joukkoon ja keskustellen vilkkaasti päivän
kysymyksistä.

Seuran johtavana sieluna oli muudan pieni mustaan pukuun pukeutunut
mies, jonka nauhakoristeista voitiin päättää, hänen kuuluvan
asianajajien säätyyn. Toiset nimittivätkin häntä asianajaja Lampittiksi
kysyessään häneltä, oliko hänellä paljonkin tekemistä oikeuden
istunnossa huomenna.

"Kyllä", vastasi hän tärkeän näköisenä, "kveekarisaarnaajaa syytetään
levottomuuksien toimeenpanemisesta ja minun pitää kuulustella häntä."

"Saatiinko hänet sitten kiinni?" kysyi muudan.

"Hän on nyt hyvin hiljaa vanhassa tornissa", sanoi asianajaja asettuen
mukavaan asentoon tuoliinsa tulen ääreen.

"Mielestäni olisivat hänen kiusaajansakin sopivia tovereita hänelle",
sanoi Ralph.

"Ehkä niin, nuori mies; en rupea väittelemään siitä."

"Niiden joukossa oli tuskin ainoatakaan miestä, joka ei näyttänyt
roistolta", jatkoi Ralph.

"En aio lausua siitäkään mielipidettäni", sanoi asianajaja, "mutta
ilmaisen teille erään vanhan teoriani. Olen nimittäin sitä mieltä, että
murhaaja ja sankari ovat melkein samanlaisia ihmisiä."

Kuuntelijat nauroivat. He olivat tottuneet näihin logiikan voittoihin
ja nauttivat niistä. Jokainen mies suoristautui istuimellaan.

"Mutta, kuinka sen selitätte, asianajaja?" kysyi muudan kaupunkilainen,
joka istui tuolillaan jalat allaan räätälien tapaan. Hän olisi tuskin
hämmästynyt, jos asianajaja olisi tarjoutunut todistamaan, että hän ui
kuin joutsen Kreikan saaristossa.

"Kerron teille erään tarinan", sanoi puhuteltu herrasmies.
"Yorkshiressä asui kerran hyvin vanha perhe ja perheen päämies
oli hyvin ärtyisä luonteeltaan. Muutamana päivänä tappoi hän
mustasukkaisuudessaan vaimonsa ja kaikki lapsensa, jotka sattuivat
olemaan kotona, heittäen heidät vallihautaan linnan tornista.
Hänelle jäi enää vain yksi lapsi, jota hoidettiin eräässä penikulman
päässä sijaitsevassa maalaistalossa. Hän oli lähtenyt matkalle sinne
tappaakseen senkin, kun äkkiä puhkesi kova rajuilma ja hän pysähtyi."

"Hänen mielestään kai se oli jonkinlainen varoitus", sanoi muudan
kuuntelija.

"Se herätti hänen omantuntonsa ja hän luopui yrityksestään."

"Entä sitten?"

"Mitä luulette hänen sitten tehneen?"

"Emme arvaa -- hän hukuttautui varmaankin."

"Ei. Ja tämä todistaa sanani, että murhaaja ja sankari ovat melkein
samanlaisia ihmisiä. Hän antautui oikeuden käsiin puhumatta mitään
oikeuden istunnoissa ja pelastaakseen omaisuutensa eloon jääneelle
lapselleen hänellä oli tarpeeksi mielenlujuutta alistuakseen tuohon
hirveään kuolemaan, jota sanotaan _peine forteksi_."

"Mitä se tarkoittaa, asianajaja?"

"Rikollisen mestaamista niin, että hänen alastomalle ruumiilleen
ladotaan rautapainoja niin paljon, että hän murskautuu kuoliaaksi
niiden alla."

"Hirveätä! Ja pelastiko hän todellakin maatilansa lapselleen kärsimällä
sellaisen kuoleman?"

"Kyllä. Hän ei puhunut mitään oikeuden istunnoissa ja antoi tuomarien
langettaa tuomion kuulustelematta häntä. Laissa on siihen selvät
pykälät. Kruunu ei voi takavarikoida kenenkään maatilaa, ennenkuin
rikollinen tutkitaan ja tuomitaan."

"Entä jos rikollinen on julistettu henkipatoksi?" kysyi Ralph melko
kiihkeästi.

"Paollaan tunnustaa rikollinen itsensä syylliseksi."

"Minulla oli kerran muudan toveri", sanoi Ralph värähtelevällä äänellä,
"joka pakeni viranomaisia ja julistettiin henkipatoksi ja jonka
lapsiraukat häädettiin maantielle. Olisiko hän voinut pelastaa kotinsa
ja kontunsa perheelleen, jos hän olisi antautunut alttiiksi sellaiselle
kuolemalle, josta äsken kerroitte?"

"Olisi. Se laki on voimassa vielä tänäänkin."

"Luuletteko kenenkään ihmisen voivan alistua sellaiseen nyt, jos asiat
niin vaatisivat?"

"Kyllä", vastasi asianajaja, "mutta missä on sellainen mies. Voimme
ainoastaan ajatella jotakin rikollista, jonka kaikissa tapauksissa
pitää kuolla, siis jotakin murhaajaa."

"En tiedä, en tiedä", sanoi Ralph nousten ja voiden vain huonosti
piilottaa mielenliikutuksensa. Hän poistui huoneesta lausumatta
minkäänlaisia jäähyväisiä.


6.

Tiistaina käveli Ralph Kendalin läpi matkallaan pohjoiseen. Päivä
oli vasta alullaan. Ralph aikoi syödä aterian Kent-joen varrella
Kirklandissa vanhassa lepopaikassaan Woodmanissä ja sitten jatkaa
matkaansa iltaan asti.

Tulevien postivaunujen torven ääni kantautui hänen korviinsa ja
postivaunut -- Carlislen postivaunut, jotka näyttivät olevan
aivan täynnä matkustajia -- vyöryivät ravintolan pihalle samassa
silmänräpäyksessä kun hän saapui sinne jalkaisin.

Siellä vallitsi melkoinen hälinä. Joukko palvelijoita, siivoojattaret
valkoisissa myssyissään, tallirengit avopäin ja muutamia tilapäisiä
tallimiehiä, oli kokoutunut tarjoiluhuoneen ovelle. Postivaunujen
ajaja hyppäsi alas istuimeltaan ja tunkeutui tämän joukon keskelle.
Hänen matkustajansa keskeyttivät laskeutumisensa postivaunujen katolta
voidakseen nähdä pihalla seisovien yli.

"Hän on luultavasti juovuksissa", sanoi muudan vieressään seisovalle.
"Tuo julistus oli aivan tarpeeton."

"Joku kulkuriraukka, herra; löysin hänet tajutonna tieltä ja toin hänet
tänne", sanoi muudan tallirenki. Ralph käveli joukon ohi ravintolan
ovea kohti. "Aukaiskaa hänen kaulahuivinsa; kas tässä on hänelle vähän
konjakkia", sanoi eräs matkustajista.

"Hän näyttää tulleen tänne pohjoisesta, herra. Hän tuntuu olevan
kuolemaisillaan nälkään ja väsymykseen."

"Pohjoisestako?" kysyi ajaja. "Annan hänelle paikan vaunuissani illalla
ja vien hänet kotiin."

Ralph peräytyi pari askelta ja katsoi muiden yli.

Muudan mies makasi maassa pää erään naisen sylissä.

Mies oli Simeon Stagg.



XXIX.

ROBBIE ALOITTAA ETSINTÄNSÄ.


Kun Robbie Anderson lähti Wythburnistä, oli hänen ensimmäinen ja
suoranainen tarkoituksensa saada kiinni Simeon Stagg. Ralph Rayn
etsiminen ja löytäminen ei ollut niin tärkeätä. Ralphin tarkoitus
poistuessaan kotoaan oli nähtävästi ollut pysytellä niin kaukana kuin
suinkin oikeudenpalvelijoista, jotka ajoivat häntä takaa. Mutta ei
ollut olemassa ketään, joka voi sanoa, mille suunnalle hänen laisensa
mies on lähtenyt turvatakseen niiden henkilöiden tulevaisuuden, joita
hän rakastaa ja jotka rakastavat häntä. Shoulthwaiten talon asukkaita
oli uhattu häädöllä. Lunnaiksi kelpaisi vain Ralphin vapaus. Sim oli
lähetetty ilmoittamaan se hänelle. Mutta vielä suurempi vaara uhkasi
Ralphia. Suuren rikoksen varjo pimitti Ralphin elämän. Jos Robbie
voisi tavoittaa Simin, ennenkuin Sim oli tavoittanut Ralphin, voisi
ehkä estää peloittavan onnettomuuden. Niinkin rohkea mies kuin Ralph
epäröisi varmaankin, jos hän kuulisi vaikkakin vain huhuina, että
hirmuinen syytös ehkä odottaa häntä Carlislessa.

Syytös voi ehkä olla perusteeton ja sen täytyykin olla. Robbie luuli
uskaltavansa vannoa sen valheeksi vaikka armoistuimen edessä. Mutta
mitä hyödyttääkään olla viaton nykyään, jolloin syytös on sama kuin
tuomio?

Sim on jo vanha mies tahi ainakin on hän jo sivuuttanut parhaimman
ikänsä. Hän on heikko raukka ja siis voimaton kulkemaan kiireesti.
Iloinen nuori laaksolainen, joka pitkin askelin jatkoi matkaansa, oli
melkein varma, että hän jo muutamien tuntien kuluttua saavuttaa Simin
ja voi palauttaa hänet takaisin.

Oli sunnuntaiaamu, kun pieni Liisa Branthwaite vainusi Robbien esille
Punaisesta Leijonasta ja jo puolen päivän aikaan samana päivänä Robbie
aloitti matkansa. Ensi penikulmilla ei hän nähnyt merkkiäkään Simistä.
Tämä huolestutti häntä hieman, kunnes hän muisti Simin lähteneen
matkalle myöhään illalla ja otaksui räätälin niin ollen sivuuttaneen
tienviereiset pienet kylät kenenkään häntä huomaamatta. Kuljettuaan
yhdeksän tahi kymmenen penikulmaa kohtasi Robbie ihmisiä, jotka olivat
nähneet Simin. Hänestä kerrotut kuvaukset olivat yhtä surullisia kuin
ne sopivat hänen luonteeseensa. Sim oli karttanut tervehtimästä niitä,
jotka tunsivat hänet, ja yhtä pelokkaasti väistänyt niiden katsetta,
jotka olivat hänelle tuntemattomia. Pelko, että häntä kaikkialla
epäillään, seurasi hylkiöraukkaa niin hyvin muualla kuin kotonakin.

Vaikka ilta alkoikin äkkiä pimetä tänä talvisena sunnuntaina,
oli Robbie kuitenkin kulkenut jo monta penikulmaa, ennenkuin
välttämättömyys hakea itselleen asunto yöksi juolahti hänen mieleensä.
Hän oli sinä päivänä päättänyt ehtiä pieneen Winanderin kaupunkiin ja
hän oli kyennyt sen tekemäänkin. Oli jo kuitenkin hyvin myöhäinen ja
syötyään yksinkertaisen illallisen Robbie meni heti nukkumaan.

Varhain seuraavana aamuna, maanantaina, rupesi nuori laaksolainen
kyselemään kaupungin asukkailta, oliko muudan mies, joka vastasi hänen
kuvaustaan Simistä, nähty kulkevan kaupungin läpi. Useat sanoivat
nähneensä sellaisen miehen edellisenä päivänä ja muutamat väittivät
hänen vieläkin olevan Winanderissä. Eräs vanha puseropukuinen mies,
joka nähtävästi oli kykenemätön mihinkään työhön ja joka kulutti
aikansa ja voimansa seisomalla kadunkulmissa ja tarkastelemalla
ja puhuttelemalla jokaista, jolla vain oli aikaa kuunnella hänen
vanhentuneita juttujaan, väitti lujasti puhutelleensa Simiä tunti
sitten.

Oikein tahi väärin, tämä oli kuitenkin sellainen todistus Simin
oleskelupaikasta, ettei Robbie voinut sitä aivan sivuuttaakaan. Hänen
piti ainakin tutkia sen totuutta kävelemällä kaduilla ja kyselemällä
enemmän. Olisi tyhmää lähteä jatkamaan matkaa ennen tämän johtolangan
selvittämistä.

Ja niin Robbie kulutti melkein koko päivän etsiskelyyn, mikä sitten
osoittautui aivan tuloksettomaksi. Oli selvää, että jos Sim oli
ollut Winanderissä, oli hän lähtenyt sieltä jo sunnuntaina. Robbie
ajatteli harmissaan, että nyt oli jo maanantai-ilta ja että hän nyt
oli kauempana miehestä, jota hän oli lähtenyt ajamaan takaa kuin
lähtiessään Wythburnistä.

Ollen melko pahalla tuulella Robbie lähti jatkamaan matkaansa
uudestaan illan ruvetessa pimenemään ja seurasi suurta, viertotietä
aina Staveleyn kylään asti. Siellä ei ollut hänellä mitään viisaampaa
tehtävää kuin hakea itselleen vuode ja mennä nukkumaan, koska ilta oli
jo myöhäinen.

Tiistai-aamuna ei Robbie kuluttanut hetkeäkään kysymyksiin, mutta
tuhlasi monta kallista hetkeä saadakseen varmuuden muutamiin pieniin
yksityiskohtiin, jotka eivät tyydyttäneet häntä ja joihin hän ei voinut
luottaa. Kukaan ei näyttänyt huomanneen Simin laista miestä, ei tänään,
eilen eikä sunnuntaina.

Hän oli aivan ymmällä ja alkoi ajatella, eikö olisi viisainta kääntyä
takaisin, kun muudan onnellinen ajatus juolahti hänen mieleensä.

Mitä olivat ihmiset sanoneetkaan hänelle Simin ujoudesta ja arkuudesta?
Olihan selvä kuin päivä, että pieni miesraukka oli koettanut karttaa
kyliä kiertämällä niiden ympäri ketojen poikki.

Ollen tästä melkein varma läksi Robbie jälleen matkalle päättäen
pysähtyä vasta Kendalissa. Kun hän tuli kylien läheisyyteen, haki hän
sellaisia polkuja, joiden hän luuli lyhyesti mutkitellen kiertävän
ne, ja kulkiessaan erästä sellaista sivuutti hän muutaman tuvan,
joka sijaitsi eräässä tienristeyksessä. Hän oli tähän saakka tehnyt
joukon tuloksettomia kysymyksiä ja saanut vastauksia, jotka olivat
olleet vielä huonompia kuin arvottomat, mutta hän ei sittenkään voinut
vastustaa kiusausta kysyä tästäkin talosta.

Kiertäen tuvan päästäkseen ovelle, joka aukeni takapihalle, meni
hän avonaiseen kuistiin. Kuullessaan hänen oudot askeleensa tuli
sisähuoneesta kuistiin muudan vanha nainen, jonka kasvot olivat hyvin
ruskeat ja ryppyiset. Hän tervehti vierasta niiaten ja kysyi lempeällä
äänellä tahi näytti kysyvän, mitä hän haluaa.

"Pyydän anteeksi, rouva", sanoi Robbie, "mutta oletteko ehkä sattumalta
huomannut erään harmaatukkaisen ja pitkäpartaisen pienen miehen
kulkevan tästä ohi?"

"Sanoitteko pienen miehen?"

"Sanoin. Pienen ja riutuneen näköisen miehen."

"Kyllä", vastasi nainen.

Robbie oli epävarma, mitä tämä vastaus oikein sisälsikään. Mutta
ymmärtäen sen pyynnöksi tarkempaan kuvaukseen hän jatkoi:

"Tarkoitan erästä ujoa arkaa miesraukkaa."

"Niin", vastasi nainen vaieten sitten.

Robbie, joka tuskastui viivyttelyyn, oli juuri pyörähtämäisillään melko
epäkohteliaasti kantapäällään, kun nainen lisäsi: "Haetteko häntä
hyvässä tarkoituksessa?"

"Kyllä, rouva", sanoi Robbie palaten entiseen asentoonsa heti ja
ruveten jälleen käyttäytymään tavalliseen ystävälliseen tapaansa.

"Tiedättekö hänen nimeään?" kysyi nainen.

"Tiedän. Hänen nimensä on Sim -- tarkoitan Sim Stagg. Älkää pelätkö
minua, rouva, olen hänen ystävänsä, saatte luottaa siihen."

"Olette kiltin näköinen poika mielestäni", sanoi muori. "Sim nukkui
täällä viime yön."

"Missä hän nyt on?" kysyi Robbie.

"Hän lähti täältä aamulla päivän koittaessa. Hän kysyi Lancasterin
postivaunuja ja kun sanoin niiden lähtevän Kirklandin Woodmanistä,
lähti hän sinne."

"Kirklandinkö? Missä Kirkland sijaitsee?"

"Kendalissa, kirkon vieressä."

Vihdoin selveni, että kiltti muori oli tuntenut Simin vuosikausia, he
kun olivat asuneet naapureina saman kadun varrella eräässä suuressa
kaupungissa. Hän oli hoitanut Simin vaimoa hänen viimeisen sairautensa
aikana ja pitänyt huolta hänen tyttärestään äidin kuoltua.

Robbie ei tiennyt, milloin postivaunut lähtevät Kendalista
Lancasteriin; Simillä oli monen tunnin etumatka ja senvuoksi hän sanoi
nopeat jäähyväiset muorille. Vanhus, joka vietti yksinäistä elämää
tuvassaan, katsoi kauan nuoren miehen jälkeen silmin, jotka näyttivät
sanovan, että huolimatta vaistosta, mikä oli taivuttanut hänet
luottamaan Robbiehin, hän jo puoleksi katui tekoaan.



XXX.

KILPAJUOKSU ELÄMÄSTÄ.


Tuskin oli Ralph huomannut, että pohjoisesta tullut kulkuri, joka
makasi tajutonna ravintolan pihalla Kendalissa, oli Simeon Stagg,
kun hän aukaisi itselleen tien väkijoukon läpi ja nostaen kevyen ja
riutuneen olennon käsivarsilleen käski erään palvelijan näyttää hänelle
tien johonkin matkustajahuoneeseen.

Siellä palasi Sim vähän ajan kuluttua tajuihinsa; hänen tautinsa ei
ollut sen vakavampaa kuin väsymystä ja kiihoittumista, joka sen osaksi
oli aiheuttanut.

Kun hän tajuntansa ensi hetkenä avasi silmänsä ja näki Ralphin,
joka oli kumartunut hänen puoleensa, ei hän näyttänyt ollenkaan
hämmästyvän. Hän siveli vain hermostuneesti laihalla ja luisevalla
kädellään kasvojaan kuin karkoittaakseen näyn, joka useammasti kuin
kerran oli ahdistanut ja kiusannut häntä. Mutta kun hän vihdoin
käsitti, että hänen edessään oli todella se mies, jonka jäljessä hän
oli kulkenut niin pitkän ja väsyttävän matkan ja jonka kasvot hän oli
aina nähnyt unissaan -- kun hänen huumautuneet aivonsa ymmärsivät, että
Ralph Ray oli todella täällä hänen vieressään pitäen hänen kättään
omassaan ja puhuen hänelle samalla syvällä äänellä, jonka hän tunsi
niin hyvin -- silloin ei väsynyt kulkuriraukka voinut enää pidättää
mielenliikutustaan, mikä kumpusi esille hänen sydämestään.

Tarina, jonka Sim kertoi ja jota kertoakseen hän oli kulkenut tämän
pitkän matkan, oli hyvin hurja ja epäjohdonmukainen, ja innostunut
kuulija sai selville sen sisällyksen pikemminkin kertojan innosta
kuin selostuksesta. Kiihkeiden tunteenpurkausten keskeyttämänä loppui
se kuitenkin vihdoin, ja sittenkuin Ralph mielessään oli koonnut
sen langat yhteen ja järjestänyt ne olettamuksensa perusteella
luonnolliseen järjestykseen, ymmärsi hän kaiken, mikä hänen
pitikin ymmärtää, omasta asemastaan ja vaarasta, joka uhkasi hänen
rakkaimpiaan. Se vääryys näytti olevan liiankin uhkaava, että hänet
julistetaan henkipatoksi, hänen maatilansa takavarikoidaan ja hänen
äitinsä, joka vielä elää, häädetään hänen veljensä ja Rothan kanssa
maantielle.

"Parin viikon kuluessa, sanoitteko niin?" kysyi hän. "Aikoivatko he
tulla takaisin neljäntoista päivän kuluttua! Parin viikon kuluttua
mistä päivästä?"

"Lauantaista", vastasi Sim. "Se on, viikon kuluttua ensi lauantaista."

"Ja tänään on tiistai. Siihen on siis vielä kymmenen kokonaista
päivää", sanoi Ralph kävellen pää painuksissa huoneen poikki. "Minun
pitää heti lähteä pohjoiseen." Hän aukaisi ikkunan ja huusi ajajalle,
joka juuri sattui menemään sen ohi: "Milloin lähtevät ensimmäiset
postivaunut pohjoiseen?"

"Yhdeksän aikaan, herra."

"Yhdeksän aikaanko illalla? Niinkö myöhäiseen? Eikö sinne lähde mitään
ennen, eikö kuormarattaitakaan?"

"Ei mitään ennen, herra, paitsi -- ainakin -- ei, ei mitään ennen.
Katsokaa, se odottaa Lancasterin postivaunuja ja ottaa sieltäpäin
saapuvat matkustajat mukaansa."

"John, John", huusi emäntä, joka oli kuunnellut keskustelua, lähimmästä
ikkunasta, "ehkä herra haluaa vuokrata hevosen tahi pari pariksi
kyytiväliksi, jos hänellä on kiire."

"Onko teillä sellaista hevosta, joka voi juosta vielä tänään
kolmekymmentä penikulmaa?" kysyi Ralph.

"Kyllä, teidän armonne; meillä on montakin sellaista."

"Mihin asti ehtivät postivaunut kello kuudeksi huomenaamulla?"

"Ainakin Penrithiin", vastasi ajaja ottaen lakin päästään ja kynsien
korvallistaan, kuin hän olisi ollut hyvin epävarma laskutaidostaan ja
maantieteestään.

"Kuinka kauan luullaan koko matkan kestävän?"

"Kaksitoista tuntia, olen kuullut sanottavan -- tarkoitan, ellei mitään
estettä satu ilmaan ja tiehen nähden tahi jotakin sellaista."

"No laita sitten hevonen heti kuntoon, poikaseni, ja opasta minut
sitten emännän luo."

"Et suinkaan aio jättää minua tänne, Ralph?" kysyi Sim, kun Ralph oli
sulkenut ikkunan.

"Olette hyvin heikko, vanha ystäväni. Parasta on, että lepäätte täällä
tämän päivän ja matkustatte sitten illalla Carlislen postivaunuissa
takaisin Mardaleen. Ne saapuvat sinne hyvin varhain aamulla ja
hämärissä voitte kävellä Styx-solan kautta Shoulthwaiteen."

"En uskalla, en uskalla; älä jätä minua tänne."

Simin itsepintaisuutta oli mahdoton vastustaa ja Ralph mukautui siihen
enemmän säälistä kuin vakaumuksesta. Hän tilasi vielä toisenkin
hevosen ja vähemmän kuin puolen tunnin kuluttua ratsastivat molemmat
matkustajat, jotka olivat vahvistaneet itseään aterialla, vierekkäin
viertotiellä Kendalista pohjoista kohti.

Sim oli vieläkin niin väsynyt, että ratsastamisen aiheuttamat
ponnistukset -- hänelle se milloin tahansa muulloinkin olisi ollut
hyvin kovaa voimistelua -- hetkisen kuluttua jälleen synnyttivät
hänessä voimattomuuden oireita. Mutta hän pysyi vain päätöksessään
seurata Ralphia pohjoiseen niin sitkeästi, etteivät sitä voineet
järkyttää hänen toverinsa huolestuneet katseet eivätkä talonpoikien
naurunröhötykset. Talonpojista tuntui nähtävästi hauskalta katsella
kömpelön, heikon ja aran ratsastajan vääntelehtimistä ja huutaa hänelle
ohimennessään kaikenlaisia karkeita sukkeluuksia.

Kun he olivat lähteneet Kendalista, oli Sim nähtävästi ollut aivan
varma siitä, että he ratsastavat Wythburniin. Senvuoksi hän vähän
hämmästyi ja tuli melko levottomaksi huomatessaan, että Ralph kääntyi
oikealle Penrithiä ja luodetta kohti, kun he päästyään kaupungista
saapuivat tienristeykseen, josta toinen tie kääntyi Wythburniä ja
toinen luodetta kohti.

"Olin luullut pääsevämme suorinta tietä kotiin Staveleyn kautta", sanoi
hän epäröiden.

"Voimme kääntyä vasemmalle Mardalessä", sanoi Ralph jatkaen matkaansa
rupeamatta sen paremmin selittämään tarkoitustaan. "Sanoitteko, ettei
äiti ole vielä kertaakaan puhunut?" kysyi hän pysähdyttäen hevosen
hetkiseksi antaakseen Simin vähän huoahtaa. "Ei kertaakaan, Ralph. Hän
on mykkä kuin hauta, raukka."

"Entä Rotha?"

"Niin, tyttö on hänen luonaan."

"Jumala siunatkoon häntä tässä ja tulevassa elämässä."

Sitten he jatkoivat matkaansa jälleen vaipuen sellaiseen vaitioloon,
mikä oli paljon puhuvampaa kuin sanat. He ratsastivat pitkälti ja
nopeasti tällä kertaa ja kun he seuraavan kerran pysähdyttivät
hevosensa, kääntyi Ralph satulassaan ja näki, että Kendal Scarin
huipulla sijaitsevat rauniot olivat jo kaukana heidän takanaan.

"On oikein siunattu asia, että olette luopunut yksinäisestä elämästänne
vuorilla, Sim. Minulle on suureksi lohdutukseksi, kun tiedän teidän
aina tulevan asumaan heidän luonaan Shoulthwaitessä."

Ralph puhui kuin hän ei itse enää milloinkaan palaisi. Sim tunsi sen,
ennenkuin Ralph käsitti sanojensa tarkoituksen.

"Erakon on hyvin vaikea pysyä hyvänä ihmisenä", jatkoi Ralph. "Hän
aloittaa tulemalla onnettomaksi ja lopettaa muuttumalla itsekkääksi ja
taikauskoiseksi, ehkä hulluksikin. Ettekö ole milloinkaan huomannut
sitä?"

"Ehkä, Ralph, ehkä. Johtuu nähtävästi maailman katkerasta julmuudesta,
että monet hautaavat itsensä ennen kuolemaansa."

"Silloin se johtuu siitä, että he ovat odottaneet liikaa maailmalta",
sanoi Ralph. "Meidän pitää suhtautua tyynemmin elämään. Erehtyvällä
ihmiskunnalla täytyy olla heikkoutensa ja kurjalla ihmiselämällä
onnettomuutensa, ja silloin kun ne ovat raskaat ja välttämättömät,
voiko ihminen menetellä tyhmemmästi kuin paeta niitä, alistua niihin
tahi koettaa lieventää niitä? Velvollisuutemme on yksinkertaisesti
sietää ne -- sietää ne, vanha ystäväni."

Sim ei osannut vastata tähän mitään. Ralph kohdisti sanansa
toverilleen, joka ratsasti hänen rinnallaan, mutta oikeastaan hän
näytti puhuvankin itselleen.

"Ja nähdä ihmisen tinkivän lykkäystä kuolemalta!" jatkoi hän. "Sitä
ei ihmisen pidä tehdä milloinkaan, ei milloinkaan. Ettekö ole ikinä
ajatellut, Sim, että se, mikä tapahtuu, on aina parhaaksemme?"

"Siltä se ei ainakaan näytä, Ralph; ei likimainkaan."

"Luulette niin, kun ette katso sen pitemmälle. Lopuksi on se aina
parhaaksemme, mitä tapahtuu. Totuus ja oikeus voittavat lopulta; niin
on aina käynyt ja niin tulee aina käymäänkin. Vaaditaan vain, että
ihminen odottaa taistelun loppua huomatakseen sen." Näissä työmiehen
vaatimattomissa sanoissa olisi ollut ylevää vakavuutta, jos Sim
olisi aavistanut, että ne todellisuudessa olivat sellaisen henkilön
mietteitä, joka luulee kulkevansa varmaa kuolemaa kohti.

Hevoset läksivät jälleen ravaamaan ja kului kauan aikaa, ennenkuin
ratsastajien suitset pysähdyttivät ne jälleen. Päivä oli hyvin kylmä
ja huolimatta ratsastuksen aiheuttamasta rasituksesta kalisivat Simin
hampaat joskus kuin horkassa ja hänen sormensa olivat kohmeessa ja
kankeat. He olivat lähteneet Kendalista kello yhdentoista aikaan
aamupäivällä ja nyt he olivat jo ratsastaneet pari tuntia. Aamun
vaaleat pilvet olivat hävinneet ja taivas oli nyt tasaisesti pilvessä
ja lyijynharmaa. Raskas ilma tuntui asteittain tiivistyvän heidän
ympärillään, vaikka leikkaava itätuuli puhalsikin kylmästi.

"Saamme pian lumimyrskyn, Sim. Katsokaa, kuinka Grey Crag on
kietoutunut synkkiin pilviin. Meidän pitää kiiruhtaa, jos haluamme
päästä pakoon."

"Kauanko viipyy, ennenkuin se on täällä?" kysyi Sim.

"Viisi, kuusi tuntia, ehkä enemmänkin", vastasi Ralph; "olemme silloin
luultavasti ehtineet jo Penrithiin."

"Penrithiinkö?"

Simin ääni ilmaisi yhtä paljon hämmästystä kuin pelkoakin.

Ralph katsahti häneen. Samalla kun hän kumartui taputtamaan hevosen
pitkää harjaa sanoi hän sellaisen henkilön tapaan, joka tekee liian
selvän yrityksen vaihtaa puheenaihetta: "Eikö tämä tamma ole hieman
vanhan Betsyn näköinen? En voinut olla huomaamatta, kuinka se on vanhan
eksyneen tamman näköinen, kun tallirenki toi sen pihalle tänä aamuna."
Sim ei vastannut tähän mitään.

"Betsy-raukka!" sanoi Ralph taivuttaen päänsä rinnalleen.

Jälleen jatkoivat he matkaansa kauan aikaa ajaen ravia. Kun he
seuraavan kerran pysähdyttivät hevosensa, tekivät he sen voidakseen
paremmin nähdä muutamat etäisyydessä olevat esineet, jotka
samanaikaisesti olivat kiinnittäneet heidän molempien huomion puoleensa.

"Niitä näyttää olevan monta", sanoi Ralph ja suojaten kädellään
korvaansa tuulelta hän lisäsi: "Kuuletteko niiden äänen?"

"Riitelevätkö ne? Onko siellä jokin mellakka?" kysyi Sim.

"Nopeasti nyt! Ratsastakaamme katsomaan." Hetkisen kuluttua saapuivat
he pieneen tien vieressä sijaitsevaan kylään.

Siellä lapset huusivat ja naiset vääntelivät käsiään. Viertotiellä
oli kaikenlaista kamaa ja huonekaluja yhdessä röykkiössä heitettyinä
kasoihin toistensa päälle, niin että paljon oli mennyt rikki.
Muudan kersantti ja komppania muskettisotureita toimittivat
parhaillaan surullista hävitystyötään häätäen ihmisiä pois heidän
pienistä olkikattoisista tuvistaan ja heittäen heidän vaatimattomia
huonekalujaan heidän jälkeensä. Kaikkialla vallitsi hirmuinen
sekamelska ja hämminki. Vanhukset lepäsivät kylmällä maalla tien
vieressä. He olivat syntyneet näissä taloissa ja olivat toivoneet
saavansa kuollakin niissä, mutta nyt eivät tuvat enää olleetkaan
heidän omaisuuttaan. Hävityksen keskellä käveli muudan nälkiintynyt
tilanhoitaja määräten, yllyttäen ja kiroillen silloin tällöin hirveästi.

"Mikä tämän paikan nimi on?" kysyi Ralph eräältä mieheltä, joka silmät
leimuten vihasta katseli, kuinka hänen kotiaan hävitettiin.

"Hollowbank", vastasi mies hampaittensa välistä.

Ralph muisti täällä asuneen erään hyvin tunnetun kuningasmielisen,
jonka omaisuuden parlamentti oli takavarikoinut. Tämän pienen laakson
asukkaat olivat olleet innokkaita parlamentin kannattajia pitkän
taistelun aikana. Olikohan lordi ehkä saanut takaisin maatilansa ja
käyttikö hän nyt tätä keinoa kostaakseen vuokraajilleen sen, että he
olivat vastustaneet sitä asiaa, jonka puolesta hän oli taistellut?

Muudan vanha mies makasi aidan vieressä ja katseli maahan silmin, jotka
kertoivat vain toivottomuudesta. Pieni vaaleatukkainen poika piti
kiinni isoisän nutun helmasta ja itki katkerasti pelokas ilme pienissä
viattomissa kasvoissaan.

"Lähtekää täältä tiehenne kimpsuinenne kampsuinenne!" huusi
tilanhoitaja kiroillen jälleen hirveästi.

"Sanotteko tätä paikkaa Hollowbankiksi?" kysyi Ralph katsoen
miestä silmiin. "Hellbank [Hollowbank = onkalonäyräs; Hellbank =
helvetinäyräs. Suom.] olisi mielestäni sopivampi nimitys."

Mies ei vastannut mitään, katsoi vain vihaisesti, kun Ralph kannusti
hevostaan ja lähti jatkamaan matkaansa.

"Jumala taivaassa!" huudahti hän, kun Sim ehti hänen rinnalleen.
"Ajatella nyt, että tuollaista voi tapahtua hänen nähtensä?"

"Ja kuitenkin sanot sen parhaaksi, mitä tapahtuu", sanoi Sim.

"Niin se on, Jumala tietää sen olevan niin kaikesta huolimatta", väitti
Ralph. "Hirveätä on kuitenkin ajatella, että nuo ihmisraukat häädetään
maantielle kuin karja. Karjako? Karjalle he olisivat armeliaampia. On
kauheata joutua noin maantielle makaamaan, kuolemaan ja menehtymään."

"Onko nuo ihmiset julistettu henkipatoiksi?" kysyi Sim.

"Kirottua!" huusi Ralph kuin Simin yksinkertaiset sanat olisivat
synnyttäneet hänen mielessään uuden kauhean ajatuksen ja lävistäneet
hänet kuin tikarinpisto.

Sen jälkeen he ratsastivat kauan aikaa vaieten.

He samosivat vain eteenpäin penikulman penikulman jälkeen lepäämättä ja
pysähtymättä, laaksojen halki ja kukkuloiden yli, soiden sivu ja jokien
poikki myrskypilvien yhä vain synketessä.

Mikä kova kohtalo ajoikaan heitä eteenpäin tässä hurjassa
kilpajuoksussa elämästä?

Oli cumbrialainen sydäntalvi ja päivät olivat lyhyitä. He eivät
nähtävästi pääsisikään Penrithiin sinä iltana. Pysähtyminen
Hollowbankissä ja lähestyvän lumimyrskyn vuoksi tavallista aikaisemmin
tullut hämärä lyhensivät heidän matkaansa. He sopivat, että he
viettävät yönsä Askhamin ravintolassa.

Lähestyessään lepopaikkaa näkivät he postivaunujen, jotka olivat
lähteneet Carlislesta sinä aamuna, ajavan ravintolan portille. Ne
pysähtyivät vain niin kauaksi, että kolme tahi neljä matkustajaa ehti
laskeutua maahan, ja lähtivät sitten taasen eteenpäin sivuuttaen heidät
matkallaan etelään.

Viisi tuntia myöhemmin niiden oli määrä kohdata pohjoiseen päin
matkalla olevat postivaunut, jotka tulivat Kendalista.

Kun Ralph ja Sim laskeutuivat satulasta Askhamin ravintolan "Kettu ja
Koirat" edustalla, tuli isäntä nopeasti ovelle heitä vastaan. Mies oli
voimakas noin kolmikymmenvuotias laaksolainen. Hän lähestyi matkustajia
lausuen heidät tervetulleiksi isännän tavalliseen tapaan, mutta
pysähtyi sitten mennen Ralphin luo ja sanoen kuiskaten:

"Suokaa anteeksi, hyvä herra, mutta eikö nimenne ole Ray? Kapteeni...
hssh!" kuiskasi hän.

Sitten hän vaikeni ja odottamatta minkäänlaista vastausta kysymyksiinsä
luovutti hän hevoset eräälle miehelle, joka juuri silloin sattui
tulemaan heidän luokseen, ja viittasi Ralphia ja Simiä seuraamaan ei
julkipuolen ovelle, vaan pihalle, takaovelle.

"Ettekö tunne minua enää?" kysyi hän heti vietyään heidät huomaamatta
erääseen syrjäiseen pieneen huoneeseen.

"Mutta tehän olette Brown! Kuinka te nyt jaksatte, poikaseni?"

"Hyvin ja hyvinpä tuota tekin näytätte jaksavan. Ette ole paljonkaan
muuttunut sitten Dunbarin päivien, olette ehkä hieman lihonut ja
antanut partanne kasvaa. En unhota milloinkaan noita aikoja, jolloin
palvelin joukoissanne."

"Hyvä on, Brown; mutta miksi johditte meidät taloonne tuollaisia
kiertoteitä?"

"Hush!" kuiskasi isäntä. "Tänne on juuri saapunut pari Carlislen
pahinta verikoiraa. He laskeutuivat äsken postivaunuista. Tunnen ne
roistot. He ovat olleet täällä tänään jo aikaisemminkin. He olisivat
varmasti tunteneet teidät ja voi minua, jos he joskus joutuvat
vastakkain teidän kanssanne! En antaisi itselleni milloinkaan anteeksi,
jos vanhaa kapteeniani kohtaisi jokin onnettomuus talossani."

"Kuinka kauan he viipyvät?"

"Huomiseen varmaankin."

"Kuinka pitkälti on seuraavaan ravintolaan?"

"Kolme penikulmaa Cliftoniin."

"Nukumme puulavitsoilla aamunkoittoon asti, Brown. Ja nyt, poikaseni,
hankkikaa meille jotakin syötävää, olipa sitten jäljillämme verikoiria
tahi ei."



XXXI.

ROBBIE. KIIRUHDA!


Saavuttuaan Kendaliin Woodmanin ravintolaan voi Robbie enää tuskin
epäilläkään, että Sim oli ollut siellä ja jatkanut matkaansa. Muudan
pieni tarjoilijatar, joka vastasi hänen kysymyksiinsä, kertoi Simin
ohimenevästä sairaudesta ja hänen nopeasta poistumisestaan erään toisen
miehen seurassa.

"Millainen mies hän oli, hyvä neiti, hän, joka vei mukanaan pienen
miehen?" kysyi Robbie.

"Hän oli melko komea mies, ehkä niin hyvää sukua kuin joku toinenkin",
vastasi tyttö.

"Noin kuuden jalan pituinen ja ryhdikäs ehkä?" kysyi Robbie suoristaen
ruumistaan kuin täydentääkseen ja selittääkseen kysymystään.

"Niin; hän oli niin suuri kuin Bully Need ja suora kuin Robin Devil",
sanoi tyttö.

Robbie ei tiennyt näiden paikallisten suuruuksien ruumiillisia
mittasuhteita, mutta hän ei silti laisinkaan epäillyt, kuka mies oli
ollut. Oli ilmeistä, että Sim ja Ralph olivat tavanneet toisensa täällä
ja lähteneet jatkamaan matkaansa yhdessä.

"Kuinkahan paljon kello silloin oli, kun he lähtivät?" kysyi Robbie.

"Melkein kaksitoista. Ehkä yksitoista tahi niille paikoin."

Kello oli nyt kaksi ja Ralph ja Sim, jotka ratsastivat hyvillä
hevosilla, olivat varmaankin kulkeneet jo monta penikulmaa. Robbien oli
hyvin vaikea hillitä suuttumustaan ajatellessaan niitä tunteja, jotka
hän oli kuluttanut Winanderissä, ja muistellessaan vanhaa kadunkulman
lörpöttelijää, joka oli yllyttänyt hänet hyödyttömään hakemiseen.

"Tuo heikko vanha tyhmeliini!" ajatteli hän mykässä vihassaan. "Kun
vanha mies alkaa muuttua vanhaksi akaksi, ei mikään ole sen oikeampaa
kuin että hän saa kuolla ja joutua kuopattavaksi."

Robbie ei saanut mitenkään vuokrata hevostakaan, että hän olisi voinut
lähteä ajamaan takaa ystäviään. Ne vaikeudet, jotka kiusasivat häntä,
eivät olleet kuitenkaan pimittäneet hänen järkeään niin, ettei hän
olisi ymmärtänyt, että vaikka hän olisi onnistunut saamaankin hevosen,
olisivat hänen mahdollisuutensa olleet vähäiset, kun hänen piti
tavoittaa kaksi miestä, joilla oli jo kolmen tunnin etumatka.

Hän meni ravintolahuoneeseen neuvottelemaan Carlislen postivaunujen
ajajan kanssa. Mies tyhjensi juuri viimeistä lasiaan ennen
nukkumaanmenoaan -- hän teki työtä yöllä ja nukkui päivällä. Tämä
kunnon mies neuvoi häntä hyvin jyrkästi lunastamaan paikan hänen
vaunuihinsa, kun hän tänä iltana lähtee pohjoiseen päin.

"Mutta minulle sanottiin, että te lähdette vasta yhdeksän aikaan",
sanoi Robbie.

"Entä sitten?" vastasi ajaja, "noiden miesten on pakko nukkua tulevana
yönä; he pysähtyvät varmasti johonkin paikkaan yöksi ja siten tapaamme
me heidät. Kannattaako siis teidän kiiruhtaa eteenpäin kuin hullu?"

Ajajaa ei näyttänyt epäilyttävän ollenkaan, hänen olettamuksensa
kuulosti hyvin viisaalta ja vaikka hänen suunnitelmaansa ei olisi
voitukaan toteuttaa, oli se kuitenkin ainoa käyttökelpoinen. Robbien
oli siis pakko tyytyä välttämättömään, kuten monen muunkin henkilön,
joilla on paremmat apukeinot käytettävinään.

Ehkä hän salaisesti oli hyvinkin tyytyväinen muutamien tuntien
viivykkiin nykyisessä olinpaikassaan, koska hän kuvitteli, että
pieni tarjoilijatar oli näyttänyt muutamia veitikkamaisia merkkejä
puolueellisuuteen äskeisen lyhyen keskustelun aikana hänen kanssaan
saadakseen nauttia hänen seurastaan.

Tyttö oli iloinen nenäkäs nuori veitikka, jonka käytöksessä oli juuri
sen verran rohkeutta kuin tavallisesti hänen toimessaan tarvitaankin.
Robbien vaatimattomuuden kunniaksi meidän onkin myönnettävä, ettei hän
ollut hyvinkään paljon erehtynyt arvostellessaan sitä mielenkiintoa,
minkä hän äkkiä oli herättänyt tytössä. Oli ehkä hyvinkin vakavaa
velvollisuudentunnon unhottamista ajatella valloittamista, vaikkakin
aivan viatonta, tällaisessa tilaisuudessa, puhumattakaan sellaisesta
vakavasta rikoksesta, että hän voi unhottaa kaukana oleskelevan
Liisan. Mutta Robbien oli pakko alistua välttämättömään matkansa
keskeyttämiseen, ja nainen, joka hallitsi hänen tunteitaan, oli
onnettomuudeksi liian kaukana voidakseen rauhoittaa ne, eikä hän ollut
sellainen nuori mies, että hän voi kestää keimailevien mustien silmien
hyökkäystä.

Kun Robbie palasi ravintolahuoneesta ilmoittamaan, että hän aikoo
odottaa postivaunuja, pyydettiin häntä keittiön takan ääreen
lämmittelemään -- etuoikeus, johon päivän kova pakkanen tietysti antoi
suurimman aiheen. Siellä hän sytytti piippunsa ja aloitti keskustelun
siitä, mille suunnalle hänen ystävänsä todennäköisesti olivat lähteneet.

Oli selvää, etteivät Ralph ja Sim olleet lähteneet suorinta tietä
kotiaan Wythburniin, sillä jos he olisivat tehneet niin, olisi
hän kohdannut heidät tullessaan Staveleystä. Oli olemassa vain se
mahdollisuus, että he olivat sivuuttaneet hänet silloin kun hän oli
mennyt ketojen poikki vanhan vaimon tuvalle, mutta se ei tuntunut
hänestä ollenkaan uskottavalta.

"Oletteko aivan varma, että haette vanhaa miestä?" kysyi tyttö hyvin
korostavasti, minkä oli tarkoitus ilmaista epäilyä Robbien kiihkoa
kohtaan nähdä niin paljon vaivaa jonkun vähemmän houkuttelevan kuin
toiseen sukupuoleen kuuluvan henkilön takaa-ajamisessa, joka ei saanut
olla vanha.

Robbie antoi kunniasanansa pantiksi, ettei hänen milloinkaan oltu nähty
juoksevan nuorien, tyttöjen jäljessä -- vakuutus, jota kuuntelijat
näyttivät suuresti epäilevän. Tyttö tuli keittiöön ja poistui
sieltä toimittaessaan tehtäviään, ja palatessaan kerran oli hänellä
pergamentille piirretty kartta kädessään, jolloin hän sanoi:

"Tässä on muudan paperi, jota Jim, ajaja, käski minun näyttää teille.
Siihen on piirretty kaikki tiet Kendalin ja Carlislen välillä. Saatte
nyt itse katsoa, voivatko ystävänne matkustaa jotakin toista tietä
Wythburniin."

Robbie levitti kartan keittiön pöydälle ja alkoi heti tarjoilijattaren
avulla hakea siitä niitä teitä, joita Ralph ja Sim mahdollisesti
olisivat voineet kulkea. Kartan kuviot olivat hyvin sokkelomaisen
epäselvät ja Robbie ja hänen pieni ystävättärensä saivat ponnistaa
järkensä äärimmilleen ottaakseen niistä selvän.

"Kas niin, tässähän se on", huudahti Robbie sen näköisenä kuin hän
olisi tehnyt arvokkaankin huomion, "tuossa on penikulmapaalut,
ensimmäinen, toinen ja kolmas -- ne ovat penikulmapaaluja, ymmärrätkö?"

"Joutavia, tyhmeliini; mittakaavahan se on", sanoi tyttö. "Näethän
siihen olevan kirjoitetun: 'Mittakaava'."

"Aivan niin, tyttöseni", sanoi Robbie, joka ei tiennyt varmasti, mitä
'mittakaava' tarkoittaa. Hän oli kuitenkin liian viisas paljastaakseen
tietämättömyyttään toista kertaa tälle oppineelle tarjoilijattarelle.

Mutta tehtävää oli silti mahdoton ratkaista. Vaikka he olisivat kuinka
kauan tahansa nojautuneet kartan yli, eivät he nähneet siinä muuta kuin
viivoja.

"Se on niin täynnä viivoja kuin vanhan Sim-raukan kasvot", sanoi Robbie.

Robbie ja tarjoilijatar ryhtyivät yhteistoimintaan muissakin asioissa.
Kartta oli tavattoman pieni. Kaksi henkilöä ei voinut tutkia sitä
samalla kertaa joutumatta ärsyttävän lähelle toisiaan.

"Kas, siinähän se nyt on", sanoi Robbie viitaten piipullaan erääseen
kohtaan, jonka perinpohjaiseen tarkasteluun tyttö oli syventynyt.

Äkkiä peitti koko kartan melkoinen savupilvi. Se kietoi samalla
vaippaansa maantieteen tutkijatkin ja hetkisen kuluttua kuului jostakin
syystä hiljainen huulien maiskahdus.

"Ja siinä on sinulle", sanoi tyttö naurahtaen veitikkamaisesti, lyöden
Robbieta korvalle ja kiiruhtaen tiehensä.

Jim, ajaja, tuli silloin keittiöön aikoen mennä nukkumaan ja ratkaisi
kartan salaisuuden selittämällä, että Robbien ystävät voivat Askhamin
kylässä poiketa Carlislen tieltä Gaskarthiin ja Wythburniin johtavalle
tielle.

Robbie tyytyi tähän selitykseen ja koetti parhaansa mukaan nykyisissä
olosuhteissa käyttää hyväkseen yhdeksään asti sen sataman mukavuuksia,
johon hän oli ajautunut. Hän onnistuikin ehkä täydellisemmin näissä
yrityksissään kuin olisi voitu odottaakaan, kun kiinnitetään huomio
hänen ystäviensä vaaraan ja hänen uskollisuuteensa Liisa Branthwaiteä
kohtaan.

Mutta kun kello tuli yhdeksän ja aloitti kymmentä ja vaunut olivat
yhä ravintolan pihassa, voitti Robbien velvollisuudentunne sen, mitä
hän olisi nimittänyt ajanvietteeksi. Carlislen postivaunut odottivat
tavallisesti Lancasterin postivaunuja, ja koska eivät viimeksimainitut
olleet vielä saapuneet Kendaliin, oli ensimmäistenkin mahdotonta
poistua sieltä. Robbien kärsimättömyys lisäytyi melkoisesti seuraavan
puolituntisen kuluessa, mutta sittenkuin kello löi kymmenen eikä
vieläkään mitään ratkaisevaa tapahtunut, kiihtyi hänen suuttumuksensa
äänekkääksi.

Vaunuihin piti tulla neljä sisämatkustajaa, kaikki naisia; ja vaikka
yöstä tuntui tulevankin hyvin kylmä, oli Robbien määrä istua jossakin
ulkopuolella. Näiden viiden matkustajan vastalauseet kävivät, vihdoin
liian äänekkäiksi ja heidän vaatimuksensa liian vakaviksi sietääkseen
pitempää viivyttelyä. Ajaja valjasti senvuoksi hevosensa ja asettui
paikoilleen ajurinistuimelle.

Tämä oli tuskin saatu tehdyksi, kun Lancasterin vaunujen torvi kuultiin
kaukaa, mikä aiheutti vielä lyhyen odottamisen.

"Toivokaamme, ettette saa siitä ainoatakaan matkustajaa sen saavuttua
tänne", sanoi Robbie hieman vihaisesti.

Muutamien minuuttien kuluttua myöhästyneet vaunut ajoivat pihaan ja
matkustajat laskeutuivat niistä maahan.

Pari näistä, joiden oli määrä matkustaa Carlisleen, kiipesi tikapuita
pitkin Robbien taakse. Oli liian pimeä, että olisi voitu nähdä, keitä
ja mitä he olivat. Nähtiin vain, että he olivat miehiä, jotka olivat
verhoutuneet pitkiin kaapuihin ja lakkeihin, jotka imeytyivät tiukasti
heidän poskiensa ja päänsä ympärille senvuoksi, että ne oli sidottu
heidän partansa ja leukansa alle nauhoilla.

Paljon moitteita osakseen saanut Jim lyödä läimäytti nyt ruoskallaan
hevosiaan ja seuraavassa silmänräpäyksessä vierivät jo vaunut
viertotiellä.

Yö oli pimeä ja hirmuisen kylmä, ja sittenkuin oli päästy kaupungista,
oli vaununlyhdyistä virtaava valo ainoa valaistus, johon matkustajat
saivat tyytyä ensimmäisellä monen penikulman pituisella kyytivälillä.

Lievä päänkipu, joka oli vaivannut Robbieta silloin tällöin sen
jälkeen kuin hän oli pistänyt päänsä jokeen Wythburnissä, oli nyt
kokonaan haihtunut, mutta sitä alkoi seurata jonkinlainen omituinen
herpaantuminen, mikä tylsistytti jossakin määrin hänen järkeään. Kun
vaunut vierivät eteenpäin väsyttävällä matkallaan, eivät Robbien
nykyisen korkean ja suojaamattoman aseman jännittävät olosuhteetkaan
voineet pysyttää häntä täydellisesti hereillä. Hän torkahti aina
muutamiksi silmänräpäyksiksi heräten silloin tällöin lieviin
väristyksiin, joskus hioten ja joskus vapisten vilusta.

Kerran ollessaan hereillään kuuli hän katkelmia hänen takanaan istuvien
muukalaisten keskustelusta. Hän ei ollut tarpeeksi tarmokas eikä
utelias halutakseen kuunnella heidän puhettaan, mutta hän ei voinut
silti tukkia korviaan.

"Hänestä olisi varmasti kehittynyt mainio poliisi, jos hän olisi ollut
kuninkaan palveluksessa", sanoi toinen. "Viekkaampaa miestä en ole
milloinkaan tavannut. On oikein naurettavaa, kuinka hän pettää meitä."

Puhuja oli selvästi joku cumbrialainen.

"Joutavia!" vastasi hänen toverinsa kuiskaten. "Hän on tavallinen
pölkkypää. Vien hänet Haribeehin käden käänteessä."

Toinen puhuja oli nähtävästi skotlantilainen, joka kiihkeästi
taisteli sitä vaaraa vastaan, että hänen puheensa ehkä ilmaisee hänen
kansallisuutensa.

"Olet todellakin kovin kiihkeä saamaan hänet käsiisi. En ole
milloinkaan oikein ymmärtänyt vihaasi häntä kohtaan."

"Sinun pitää elää ja oppia. Kunhan vain saan hänet kerran Wilfrey
Lawsonin kynsiin, näet sitten kyllä, miksi vihaan tuota ylpeätä
roistoa."

"No niin", sanoi cumbrialainen äänellä, joka ilmaisi suurempaa
alistumista kuin hän ennen oli osoittanut, "minulla ei ole enemmän
syytä pitää hänestä kuin sinullakaan. Näithän, kuinka hän heitti minut
kumoon Lancasterin kadulle."

"Kunpa saisit hirttää hänet siitä tempusta, Bailiff Scroope", vastasi
skotlantilainen. "Toivon sinun saavan hirttää hänet Haribeen huipulle."

Robbie ymmärsi tarpeeksi paljon tästä keskustelusta saadakseen
varmuuden matkatoveriensa yhteiskunnallisesta asemasta ja heidän
matkansa tarkoituksesta. Mutta keskustelun yksityiskohdat ja sävy
eivät kiinnittäneet niin paljon hänen mieltään, että hän olisi
pysynyt hereillään. Hän torkahti uudestaan ja levottoman unensa
tiedottomuudessa katkaisi hän monta penikulmaa väsyttävästä yöllisestä
matkastaan.

Jokin valo heijastui hänen silmiinsä ja herätti hänet hetkiseksi.
Vaunut vierivät juuri Hollowbankin kylän läpi. Tielle oli sytytetty
nuotioita ja tummia olentoja istui kyyrysillään niiden ympärillä.
Robbie oli liian väsynyt tiedustellakseen noiden tulien tarkoitusta ja
hetkisen kuluttua nukahti hän jälleen.

Kun hän heräsi seuraavan kerran, oli hän kuulevinaan sanan "Wythburn"
lausuttavan takanaan, mutta oliko se sellaista hänen kuulonsa
aiheuttamaa petosta, mitä joskus sattuu heräämisen hetkellä, ei hän
voinut sanoa, ennenkuin (nyt hän oli täydellisesti hereillään) hän
selvästi kuuli cumbrialaisen lausuvan nimen Ralph Ray.

Hänen uteliaisuutensa heräsi heti ja koettaessaan haihduttaa
uneliaisuutensa aiheuttamaa raskasta tunnelmaa hän heitti päätään
taaksepäin, minkä molemmat muukalaiset huomasivat. Hän tiesi toisen
miehen nousseen seisoalleen ja kumartuneen ajurin puoleen kysyäkseen
häneltä, kuka hän on ja mihin hän on matkalla.

"Hän on vain joku maalaispoika", sanoi Jim. "En tiedä hänestä sen
enempää."

"Luulin häntä erääksi ystäväksemme", sanoi vieras epäiltävällä
totuudenrakkaudella.

Sitten jatkettiin keskustelua vähentymättömällä innolla.

"Hänen matkansa Carlisleen saattaa minut kokonaan ymmälle. Olen jo
sanonut häntä hyvin viekkaaksi. Mitähän hänellä nyt mahtanee ollakaan
mielessä?"

"Ei mitään! Hän joutuu vain kiinni, siinä kaikki."

"Olisin hyvin tyytyväinen, jos tämä matkusteleminen sinne tänne pian
loppuisi. Mistä luulet häntä syytettävän?"

"Sitähän meidän ei tarvitse juuri epäilläkään."

"Murhastako? Luuletteko voivanne järjestää sen niin, Wilfrey ja sinä?"

"Anna meidän pitää siitä huolta."

Robbien koko ruumis oli hiestä aivan märkänä. Hän taisteli melkein
ylivoimaista kiusausta vastaan koettaa lihaksiensa voimaa muutamiin
raskaihin ruumiisiin heittämällä ne maahan vaunujen katolta
vapauttaakseen sen osaksi ruumiillisesta kuormasta, mutta enemmän
moraalisesta pahuudesta, minkä alaisena se juuri silloin tuntui
vaikeroivan.

Lunta alkoi nyt sataa ja ajaja löi hevosiaan joutuakseen erääseen
läheisyydessä sijaitsevaan kylään.

"Meidän on pakko jäädä sinne yöksi", sanoi hän; "tämä lumimyrsky
pysähdyttäisi meidät kuitenkin pian."

Molemmat muukalaiset näyttivät tulevan hyvin levottomiksi tämän
välttämättömyyden vuoksi ja koettivat kaikin mahdollisin keinoin
taivuttaa ajajaa jatkamaan matkaa.

Robbie ei voinut päättää varmasti, oliko hänen tarkoitukselleen
parempi, että vaunut pysähtyvät kylään yöksi ja siten viivyttävät
noita molempia roistoja, jotka istuivat hänen takanaan, vai että ne
jatkavat matkaansa ja auttavat häntä saamaan kiinni Ralphin. Mutta
ajaja ratkaisi tämän pulman hyvin päättäväisellä tavalla pysähtymällä
Mardalen ravintolan edustalle ja rupeamalla riisumaan hevosiaan
valjaista.

"Maailmassa on henkilöitä, jotka eivät sääli ihmisiä eivätkä eläimiä",
vastasi hän vierasten väitteihin.

Jimin mielipide oli enemmän paikallaan kuin hän itse tiesikään.

Molemmat miehet poistuivat muristen ravintolaan. Robbie jäi pihalle
auttamaan ajajaa.

"Missä Haribee on?" kysyi hän.

"Carlislessa", vastasi ajaja.

"Mikä paikka se on?"

"Haribeeko? Mestauspaikka tietenkin."

Jäätyään yksikseen lumiselle pihalle alkoi Robbie ajatella asioiden
tilaa. Oli jo aamupuoli yöstä. Nuo molemmat muukalaiset, jotka
nähtävästi ajoivat takaa Ralphia, jäisivät tähän taloon ainakin
aamuun asti. Ralph itse nukkui nyt varmaankin jossakin noin kymmenen
penikulman päässä kauempana tien varrella.

Ilma oli tavattoman kylmä. Robbien kädet ja kasvot olivat kohmeessa.
Lumihiutaleita rupesi putoilemaan sakeammasti ja nopeammasti kuin ennen.

Robbie ymmärsi, että on olemassa vain yksi seikka, mikä korvaa tämän
matkan vaivat, nimittäin se, että hän tavoittaa Ralphin ennenkuin
postivaunut matkustajineen saavuttavat hänet.

Suoriutuakseen siitä olisi hänen pakko kävellä koko yö, satoipa sitten
lunta tahi vettä tahi pakastui.

Hän voi ja hän tahtoikin tehdä sen.

Hyvä, Robbie! Tärkeämpi tulos kuin otaksutkaan johtuu matkastasi. Siis
eteenpäin vain!



XXXII.

MITÄ LUMI LUOVUTTI TAKAISIN.


Askhamin ravintoloitsijan, joka oli vanha parlamentin kannattaja,
mielenliikutus, kun hän Ralph Rayssä tunsi vanhan kapteeninsa, jota
hän oli palvellut, uhkasi ilmaista hänet. Joutuen kuvaamattoman
hämmingin valtaan hän tuli ja meni kattaen Ralphin ja Simin eteen sen
vaatimattoman aterian, jollaisen hän voi tarjota sittenkuin hän oli
täyttänyt kuningasmielisten vieraittensa suuremmat vaatimukset.

Huone, johon matkustajat oli viety salaa, sijaitsi vanhan rakennuksen
kylkirakennuksessa ja oli avoin aina valkoisiksi kalkittuihin
kattoparruihin asti ja varustettu tavanmukaisella suurella takalla.
Seinillä oli aseita -- täällä muudan miekka, tuolla keihäs ja uunin
nurkalla haarniska. Se oli nähtävästi isännän perheen arkihuone ja
huolellisesti erotettu ravintolan julkisemmasta osasta. Mutta kun
ovi avattiin, siihen käytävään, joka yhdisti huoneen talon muiden
osien kanssa, voitiin sinne kuulla nauravien tahi väittelevien
kuninkaallisten äänet.

Kun perhe poistui huoneesta luovuttaakseen sen Ralphille ja Simille,
oli takan viereen unhottautunut pieni kolmi- tahi nelivuotias poikanen,
joka nähtävästi oli isännän nuorin lapsi. Ralph istuutui nostaen
poikasen polvilleen. Lapsella oli suuret siniset silmät ja vaalea
kihara tukka. Lapsenhuulet vastasivat hänen hymyynsä ja lapsenkieli
lörpötteli hänen korvaansa sellaisella luottamuksella, mitä lapset
osoittavat vain, sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka omistavat taikakalun
lasten rakkauden voittamiseksi.

"Mikä sinun nimesi on, pieni mies?" kysyi Ralph.

"Kullanmuru", vastasi lapsi katsoen rohkeasti Ralphia silmiin.

"Vai niin. Eikö muuta?"

"Kyllä, Willie."

"Sanotaanko sinua äitisi näköiseksi, Willie?" kysyi Ralph sivellen
kauniit kiharat pois lapsen otsalta.

"Olen äidin kullanmuru", vastasi pienokainen viattomin silmin ja
nyrpistäen sievästi pientä suutaan.

"Aivan niin. Ja miksi aiot ruveta kasvettuasi suureksi, herttainen
poikaseni?"

"Mieheksi."

"Ah, ja oikeinko nerokkaaksi? Mutta minkä ammatin aiot valita? Rupeatko
maanviljelijäksi?"

"En, vaan sotamieheksi." Pienet kasvot oikein kirkastuivat tästä
tulevaisuuden kuvasta.

"Älä suinkaan, kultaseni. Jos sinun käy, kuten meidän useimpien
muidenkin, saat elämäsi kuluessa taistella tarpeeksi sinun
tarvitsematta valita taistelemista ammatiksesi. Mutta sinä et ymmärrä
minua vielä, Willie-kultaseni."

Pienokaisen isä tuli samalla huoneeseen ja oven auetessa kuulivat
vieraat äänekästä melua jostakin kaukaisemmasta huoneesta. Nuo
rähisevät kuningasmieliset olivat nähtävästi sellaisia ihmisiä, jotka
luulevat, että ihmisten ravintoloissa pitää käyttäytyä aivan eri
tavalla kuin kotonaan. Kuta kovemmin he puhuvat, kuten pahemmin he
kiroilevat, kuta useammin he huutavat tarjoilijaa ja kuta kovemmin he
lyödä läimäyttelevät heitä selkään, sitä tervetulleempia he luulevat
olevansa yleisiin ravintoloihin.

Ravintolan kaukaisimmasta osasta kuuluvan melun keskeltä kuului jonkin
oven avaaminen ja sitten ääni, jonka kovemmin kun kaikki muut kuultiin
huutavan iloisesti isäntää.

"Minun on pakko mennä heidän luokseen", sanoi isäntä. "He haluavat
minua vieraakseen, vaikka olenkin isäntä, ja vaativat minua juomaan
heidän kanssaan."

Kun ovi sulkeutui jälleen, nosti Sim pojan polvelleen ja katsoi häneen
hyvin hellästi. Pieni mies vastasi hänen katseeseensa hämmentyneen
näköisenä, mikä ilme näytti asettavan satoja hiljaisia kysymyksiä
Simille hänen ryppyisistä poskistaan ja harmaasta pitkästä takkuisesta
tukastaan.

"Muistan ajat, jolloin oma tyttäreni ei ollut sen suurempi kuin tämä
poikanen", sanoi Sim.

Ralph ei vastannut, vaan käänsi päänsä syrjään ja kuunteli.

"Hänkin oli äitinsä kullanmuru, Rotha."

Simin ääni tarttui kurkkuun.

"Ja minun myös", lisäsi hän. "Kiusoittelimme joskus leikillämme häntä
ja kysyimme: 'Kenen kanssa aiot mennä naimisiin, Rotie', -- sanoimme
häntä Rotieksi silloin, -- 'kenen kanssa aiot mennä naimisiin, Rotie,
sittenkuin kasvat suureksi?' 'Isäni kanssa', vastasi hän tavallisesti
kietoen pienet käsivartensa kaulaani ja suudellen minua."

Sim nosti känsäisen kätensä otsalleen piilottaakseen kyyneleensä.

Ralph istui vielä vaieten pää sivulle käännettynä ja katsellen tuleen.

"Siitä on jo monta, monta vuotta -- minusta ainakin tuntuu siltä.
Eukkoni eli silloin vielä. Menimme naimisiin Gaskarthissa, mutta siellä
oli niin vähän työtä, että kokosimme tavaramme ja muutimme erääseen
suureen kaupunkiin monien kymmenien penikulmien päähän etelään.

"Ja siellä sairastui Josephine-raukkani -- lyhensin hänen nimensä
Josieksi, koska se tuntui minusta somemmalta ja ystävällisemmältä --
niin, siellä hän sairastui ja kuoli. Hänen kasvonsa kalpenivat yhä
enemmän joka päivä, mutta hän ei menettänyt rohkeuttaan -- hän oli
aivan kuin Rotha siihen nähden -- vaan hoiti talouttamme viimeiseen
asti."

Kaukaisesta huoneesta kuului nyt kovempi naurunrähäkkä kuin milloinkaan
ennen. Miehet laulaa loilottivat jotakin renkutusta.

"Tiedätkö, että Rothakin sanoi äitiään Josieksi. Toruin häntä,
mutta vaimoraukkani sanoi: 'Sen ei ole väliä; pienokainen matkii
vain sinua.' Olisit itkenyt, jos olisit ollut luonamme hänen
kuolinpäivänään. Istuin syventyneenä työhöni, kun hän huusi sanoen
olevansa pyörtymäisillään, jolloin hyppäsin seisoalleni, otin hänet
syliini ja lähetin Rothan hakemaan naapurivaimoa. Mutta silloin oli se
jo myöhäistä. Ystäväraukkani kuoli minuutin kuluessa ja kun pienokainen
palasi juosten takaisin luoksemme posket punoittaen, näytti hän hyvin
pelästyneeltä ja huusi: 'Josie, Josie!' 'Rotie-raukkani, pieni orpo
Rotie-raukkam', sanoin hänelle, 'rakas Josiemme on nyt taivaassa.'
Silloin pienokainen huudahti: 'Ei, ei!' purskahtaen niin katkeraan
itkuun, että minunkin oli pakko itkeä hänen kanssaan."

Kaukaisen huoneen ovi aukaistiin luultavasti jälleen, koska he kuulivat
jonkun miehen karkealla äänellä laulavan erästä juomalaulua. Sanat
kantautuivat selvästi heidän korviinsa sen hiljaisuuden vallitessa,
mikä ennusti yleistä yhtymistä kuoroon:

    "Niin, herttuan nyt kunniaksi juokaamme,
    pohjaan asti kallistakaa lasinne,
    koska hän on marttyyrimme poika, kuninkaamme lemmikki."

"Hautasimme hänet sinne", jatkoi Sim; "niin, hautasimme hänet kaupungin
kirkkomaahan. Tungos ja melu yläpuolellaan lepää nyt urhoollinen
Josieni siellä enkä saa nähdä hänen kasvojaan milloinkaan enää."

Ralph nousi mennen ovelle, josta hän ja Sim olivat tulleet ravintolaan
pihalta. Hän aukaisi sen ja seisoi hetkisen kynnyksellä. Suuria
lumihiutaleita putoili taivaalta. Lumi oli jo peittänyt maan ja
ulkohuoneiden katot ja lehdettömien puiden oksat olivat aivan
valkoisina siitä. Ei tuulenhenkäystäkään tuntunut.

       *       *       *       *       *

Robbie, kiiruhda! Älä tuhlaa tuntiakaan nyt turhaan, sillä tunninkin
menetys voi maksaa ihmishengen.

       *       *       *       *       *

Ralph oli juuri palaamaisillaan huoneeseen ja sulkemaisillaan
ulko-oven, kun isäntä tuli nopeasti huoneeseen käytävästä. Hän oli
hyvin kiihkoissaan.

"Eikö, kapteeni -- sanokaa minulle, eikö isänne koti sijaitse
Wythburnissä. Bracken-järven rannalla?" kysyi hän.

"Niin, siellä on isäni koti. Entä sitten?"

"Silloin hakevat nuo verikoirat teitä."

Brownin otsa oli aivan märkänä hiestä.

"He eivät puhele keskenään mistään muusta kuin leikistä, jota he
aikovat leikkiä Wythburnissä, ja mitä he aikovat tehdä eräälle, jonka
nimeä he eivät milloinkaan mainitse. Jos he vain olisivat sanoneet
minulle, ketä he tarkoittavat, silloin olisin näyttänyt heille."

"Isäntä, isäntä!" huuteli joku mies, jonka epävarmojen askelten ääni
kuului käytävästä. "Isäntä, tuokaa molemmat vieraanne tänne luoksemme
-- heidän pitää juoda lasillinen kanssamme."

Mies oli tulossa huoneeseen jonne Ralph ja Sim oli salaa viety. Isäntä
livahti käytävään niin kapeasta oven ja ovenpielen välisestä raosta
kuin hänenlaiselleen kookkaalle miehelle vain oli mahdollista. Kun
ovi sulkeutui hänen jälkeensä, kuultiin hänen vastustavan jokaista
aietta häiritä hänen vieraitaan. Molemmat herrat olivat tulleet kaukaa
matkustaen pari vuorokautta yhteen menoon; he olivat senvuoksi menneet
jo vuoteeseen ja nukkuivat nyt raskaasti; isäntä antoi kunniasanansa
sen pantiksi.

Juopunut kuningasmielinen näytti tyytyvän tähän selitykseen vieraiden
syrjäänvetäytymisestä ja palasi tovereittensa luo laulaa hoilottaen:

    "Suojelkoot töryt kuningasta
    ja riippukoot whighit nuorasta."

Ralph käveli levottomana huoneen poikki. Olivatkohan nämä miehet jo
matkalla Wythburniin ryhtyäkseen laillisiin toimenpiteihin häntä ja
hänen omaisiaan vastaan?

Isäntä palasi hetkisen kuluttua.

"Se on niin varmaa kuin Jumala on taivaassa", kuiskasi hän. "He
halusivat teidät luokseen pakottaakseen teidät juomaan kuninkaan maljan
heidän kanssaan, ja kun vannoin teidän nukkuvan, kysyivät he, onko
teillä hevosia mukananne. Sanoin teillä olevan yhden hevosen. 'Yksikö
vain kahta miestä kohti?', sanoivat he nauraa kohottaen, 'silloin kai
piru äitineen on vieraananne.' 'Hevonen', sanoin, 'tahi ehkä kaksikin.'
'Meidän pitää saada ne', sanoivat he; 'takavarikoimme ne kuninkaan
nimessä. Meidän pitää ratsastaa vuorten yli Wythburniin huomenaamulla.'"

"Keitä he ovat, Brown?"

"Heidän joukossaan on kolme muskettisoturia ja sitten muudan äreä mies,
joka nilkuttaa toista jalkaansa; häntä he nimittävät poliisi Davidiksi."

"Antakaa heille vain hevoset. Silloin säästytte monilta ikävyyksiltä."

Sitten kääntyen Simin puoleen Ralph lisäsi: "Meidän pitää lähteä
liikkeelle aikaisin huomenaamulla, vanha ystäväni; päivän koittaessa
meidän on oltava jo matkalla. Lunta on jo paksulti huomenna ja ehkä
hevoset olisivat olleet meille vain vastuksiksi. Kaikki tapahtuu vain
parhaaksemme."

Isäntä otti kiharatukkaisen poikansa Simin sylistä ja poistui huoneesta.

Sim ei voinut salata levottomuuttaan eikä Ralphkaan voinut olla aivan
tyyni. Tulisiko hän liian myöhään tehdäkseen sen, minkä hän oli aikonut?

"Sanoitteko lauantaista viikon kuluttua? Nyt on tiistai", sanoi Ralph.

"Viikko lauantaista, niin ainakin Rotha minulle sanoi."

"Tämä on omituista, hyvin omituista."

Vihdoin Ralph rauhoittui ajattelemalla, että viereisessä huoneessa
meluavat miehet matkustavat vain Wythburniin yhdeksän päivää
aikaisemmin ollakseen valmiit toimittamaan aiotun takavarikoimisen
samassa silmänräpäyksessä kuin he saavat määräyksen siitä. Ralphilla
oli todellisiakin vaikeuksia siksi paljon, ettei hänellä ollut aikaa
pelätä mahdollisia sellaisia.

Juopuneitten melu lakkasi vihdoin ja humalainen humalaisen jälkeen
autettiin vuoteeseen.

Sitten tuotiin huopapeitteitä Ralphille ja Simille ja heille
valmistettiin vaatimattomat vuoteet leveille lavitsoille. Sim riisuutui
heti ja nukkui, mutta Ralph käveli tuntikausia edestakaisin.

Tyyni yö oli jo kulunut aamupuolelle, kun Brown, isäntä, koputti oveen
ja tuli huoneeseen.

"En ole nukkunut hetkeäkään", sanoi hän istuutuen kytevän takkavalkean
ääreen.

Ralph jatkoi vain kävelyään edestakaisin. Hän muisteli jälleen, mitä
oli tapahtunut ja mitä piakkoin tulee tapahtumaan hänelle ja hänen
omaisilleen. Hän ajatteli Wilsonin ja isänsä kuolemaa, hevosen pakoa
vuorten yli ja kaikkea muutakin, mikä jollakin tavoin keskittyi
häneen itseensä. Kaiken tämän täytyi johtua synnistä, vaikka, hän
ei ymmärtänytkään miten -- synnistä ja sen rangaistuksesta. Hän
pääsi yhä paremmin selville siitä, että Jumalan käsi lepää raskaasti
hänen päällään. Jokainen hänen tekonsa kääntyi onnettomuudeksi, ja
niitä, joille hän toivoi kaikkea hyvää, kohtasi kirous. Ja tätä
onnettomuuksien ketjua, tätä kohtaloa, ei voitu murtaa. Eikö ollut
minkäänlaista sovitusta? Oli kyllä; täytyi olla. Se, minkä hän aikoi
tehdä, kelpaisi kyllä sovitukseksi Jumalallekin. Jumala ottaisi sen
kyllä vastaan hyvityksenä -- niin juuri. Tässä ajatuksessa oli suloista
palsamia, joka vaikutti virkistävästi mieleen kuin aamutuuli.

       *       *       *       *       *

Sim jatkoi nukkumistaan ja Brown istui kyyrysillään takan ääressä pää
käsien varassa ja kyynärpäät polvilla. Talosta ja pihalta ei kuulunut
minkäänlaista liikettä; kaikki oli hiljaista ja lumi peitti maan kuin
valkoinen paarivaate.

Niin, niin sen täytyi olla; niin sen pitää käydä, että hänen pitää
uhrata henkensä lunnaiksi.

Ja se maksettaisiinkin! Silloin pilvet hajaantuisivat ja aurinko
pilkistäisi esille.

"Kova kohtalo, väisty! Äiti, Rotha, Willy, odottakaa, minä tulen!"

Ralphin kasvot kirkastuivat ajatuksien aiheuttamasta riemusta. Oliko
hänen sairaalloinen kuvittelunsa muuttunut hulluudeksi? Mutta jos niin
oli käynyt, oli se sellaista itseuhrautuvaisuuden hulluutta, mikä oli
paljasta jaloutta.

Kerran Brown liikahti paikoillaan ja taivutti päätään sivulle kuin
kuunnellen jotakin etäisyydestä kantautuvaa ääntä.

"Kuulitteko tekin sen?" kysyi hän kuiskaten ja näyttäen pelkäävän.

"Minkä sitten?" kysyi Ralph.

"Hevosen hirnunnan."

"En ole kuullut mitään", vastasi Ralph mennen ikkunaan kuuntelemaan.
"Minkä hevosen?" kysyi hän kääntyen huoneeseen päin.

"Meistä ei kukaan tiedä sitä oikein. Siellä on hevonen, joka kiitää
vuorten yli öisin hirnuen yhtämittaa."

"Laaksonne taikauskoa vain -- akkojen puheita, luullakseni. Onko sen
hirnuntaa kuultu jo vuosikausia?"

"Ei monta viikkoakaan vielä."

Brown istuutui taasen, entiseen asentoonsa takan ääreen ja tunnit
kuluivat.

Kun ensi harmahtava kajastus näkyi idässä, heräsi Sim, ja sittenkuin
he olivat syöneet nopeasti aamiaisen, läksivät he jatkamaan matkaansa
jalkaisin.

       *       *       *       *       *

Missä Robbie nyt on? Tämän tunnin tapahtumista riippuu kokonainen
ihmiselämä.

       *       *       *       *       *

"Sanokaa heille, että hevoset ovat Woodmanin ravintolasta Kendalista",
sanoi Ralph hyvästellessään vanhaa toveriaan. "Olette tehnyt enemmän
kuin pelastanut henkemme, Brown. Jumala teitä siunatkoon!"

"Toivotuksenne on enemmän arvoinen kuin mikään maksu, kapteeni", sanoi
tämä rehellinen mies.

Yöllä satanutta lunta oli tiellä monen tuuman vahvuudelta ja kukkulat
olivat valkoisia niin kauaksi kuin silmä vain kantoi. Päivä valkeni
hitaasti Harmaat juovat jatkuivat taivaalle tullen yhä pitemmiksi
ja tehden tietä ensimmäiselle keltaisen ja punaisen väriselle
sarastukselle. Aurinkokin nousi vihdoin. Ruusunväriset liekit
leimahtivat esille kokonaisesta valomerestä ja paksut sumupilvet
hajautuivat. Uusi päivä oli koittanut synkän yön jälkeen.

Ralph ja Sim jatkoivat matkaansa vaieten. Lumi kimalteli kuin miljoonat
timantit vuorten rinteillä ja jyrkät huiput, joilla se ei voinut pysyä,
kimaltelivat kuin teräskiskot.

"Kuinka kaunis maailma sentään onkaan!" sanoi Ralph.

"Niin se on kaikesta huolimatta", vastasi Sim.

"Kaikesta huolimatta", toisti Ralph.

He olivat kiivenneet muutaman pienen kukkulan laelle ja ruvetessaan
laskeutumaan sen toista rinnettä näkivät he lumen muodostaneen suuria
kinoksia sen juurelle.

Samalla kiinnittivät he huomionsa johonkin kummalliseen esineeseen
etäisyydessä.

"Mikä esine tuolla on puoleksi lumen peitossa?" kysyi Sim.

"En tiedä. Mutta pian saamme sen selville."

Ralph puhui huohottaen.

"Mutta siellähän on joku hevonen!" sanoi Sim.

"Kuinka se on jätetty ulos tällaiseksi yöksi?" sanoi Ralph.

Hänen kasvonsa vapisivat mielenliikutuksesta. Kun hän puhui jälleen,
oli hänen äänensä käheä ja hänen kasvonsa kalmankalpeat.

"Sim, mitä sen selässä on?"

"Varmasti kuorma. Sillähän on jokin musta esine poikittain selässään."

Ralph veti syvään henkeään ja pysähtyi. Sitten hän läksi juoksemaan.

"Suuri Jumala!" hän huusi "Betsy! Siellähän on Betsy ruumisarkkuineen!"



XXXIII.

VIHDOINKIN HAUDATTU.


Betsy siellä todellakin oli, tamma, jonka he olivat menettäneet
tuona kauheana päivänä Stye Headin solassa. Sen hirmuinen kuorma,
ruumisarkku, jossa oli Angus Rayn maalliset jäännökset, oli vielä
kiinni sen selässä. Kukaan ei ollut päässyt sitä lähelle, sillä muussa
tapauksessa olisi arkku irroitettu. Tamma oli riutuneen ja väsyneen
näköinen noustessaan nyt jaloilleen lumessa. Vanha hevonen oli hyvin
mukautuvainen tänä aamuna ja kun Ralph taputti sen päätä, näytti se
tuntevan käden, joka kosketti siihen.

Se oli kiivennyt vuorten yli ja syönyt epäilemättä vuorten rinteitten
ohutta ruohoa. Jos lunta olisi satanut aikaisemmin, olisi se piankin
kuollut nälkään.

Ralph oli hirveästi liikutettu. Sim ei ollut milloinkaan ennen
nähnyt häntä niin järkytettynä. Jos hevonen kuormineen olisi ollut
yliluonnollinen olento, ei sen vaikutus Ralphiin olisi voinut olla
voimakkaampi. Tarttuessaan suitsiin oli hän sellaisen ihmisen
näköinen, jonka on vaikea päättää, eikö tämä sittenkin, tämä, mitä
oli tapahtunut, ollutkin pikemmin kuvittelua, mikä oli tullut esille
hänen unelmiensa maailmasta, kuin ilmeistä todellisuutta, siunattua
armollista todellisuutta, armoa, josta kiittääkseen hänen heti siinä
paikassa olisi pitänyt langeta polvilleen maahan, vaikka lumi olisi
peittänytkin hänet siihen ikuisiksi ajoiksi ja tehnyt tämän hänen
viime työkseen. Sitten täyttyivät hänen riemun sokaisemat silmänsä
kyynelistä, joita eivät tunteellisemmatkaan hetket olleet voineet
houkutella esille. Nämä henkeä salpaavat sekunnit kuvastivat sen, mikä
oli tuntunut viideltäkymmeneltä toivon ja pelon vuodelta.

Ralph päätti, ettei mikään voima maailmassa voisi irroittaa hänen
kättään suitsista, ennenkuin isän ruumis vihdoinkin haudattaisiin.
Askhamin seurakunnalla oli varmaankin kirkko ja hautausmaa, ja sinne
Angus Ray haudattaisiin. He eivät olleet vielä sivuuttaneet kirkkoa,
sen täytyi siis olla jossakin kauempana, ja taluttaen hevosta, joka
kantoi kuormaansa, ystävykset jatkoivat matkaansa.

Kun Ralph sai puhekykynsä takaisin, sanoi hän:

"Keskiviikko. Siitä on siis kolme viikkoa tänään, kun menetimme sen, ja
kolme viikkoa on isäni saanut odottaa hautaamistaan."

Hetkisen kuluttua näkivät he pienen vaatimattoman kirkon, joka
sijaitsi kahden tien risteyksessä. Kulmassa oli tienviitta, jonka
osoittimet viittasivat kolmelle taholle. Kirkko oli matala valkaistu
goottilaistyylinen rakennus pienine tapulineen, jossa ei ollut
kelloa. Sen takana oli toinen rakennus taitepäätyineen ja pyöreine
kattoikkunoineen, jotka olivat syvällä olkikatossa. Molempien
rakennusten edustalla oli hautausmaa. Se oli nyt hyvin synkän ja
kylmän näköinen, kun lumi peitti sen monet kummut ja vesi tippui sen
vanhojen vaatimattomien ristien lämpimämmästä puusta. "Tässä on kai
pappila", sanoi Ralph. He menivät sen edustalle ja koputtivat laajan
kuistin oveen. Muudan vanha mies aukaisi sen ja katsoi vieraitaan
tiukasti ja tutkivasti. Hänellä oli yllään ruumiinmukainen jakku
sinisestä kotikutoisesta kankaasta ja hänen leveäkärkiset saappaansa
oli pauloitettu lyhyitten housunlahkeitten ympärille.

"Asuuko pastori täällä?" kysyi Ralph tieltä, pidellen tammaa kiinni
suitsista.

"Täällä ei asu ketään pastoria", sanoi vanhus hieman äreästi.

"Tämä on siis varmaankin katolisen papin asunto?"

"Ei hänenkään."

Kirkollisen hallinnon vaihdokset olivat viime aikoina olleet niin
lukuisat, että oli mahdotonta tietää, mikä uskonto milloinkin oli
voimassa. Ralph ymmärsi vanhuksen lyhyillä vastauksillaan tahtovan
ilmaista vastenmielisyytensä nykyisiä oloja kohtaan ja koetti senvuoksi
toisella tavalla.

"Saarnaatteko te tässä kirkossa?"

"Minäkö? En! Koetan vain noudattaa Jumalan käskyjä."

Hetkisen kestäneen väittelyn jälkeen, joka paljon enemmän ärsytti kuin
huvitti Ralphin asemassa olevaa henkilöä, saatiin selville, ettei
seurakunnassa tällä haavaa ollut pappia ja että kirkko oli ollut
kiinni monta kuukautta, minkä vuoksi seurakuntalaisten sielunhoito
nykyään oli lamaannuksissa. Vanhus, joka vastasi Ralphin kysymyksiin,
oli seurakunnan haudankaivaja, ja tärkeämpää kuin vanhuksen kuvailema
seurakunnallinen vararikko oli nyt Ralphille sen selville saaminen,
oliko haudankaivajankin työ lopetettu -- eikö seurakuntalaisia kuollut
ja eikö haudankaivajan tarvinnut haudata heitä sinä aikana, jolloin
seurakunta on ilman pappia.

Ralph selitti lyhyesti käyntinsä tarkoituksen ja pyysi haudankaivajaa
kaivamaan haudan heti.

"Luulen sen olevan vastoin kirkkolakia", sanoi vanhus pudistaen
vakavasti harmaata päätään. "Pelkään, että minua rangaistaan, jos se
tulee tiedoksi."

Ralph työnsi muutamia kolikoita vanhuksen käteen niin huomaamatta kuin
suinkin, jolloin ukko jatkoi paljon suopeammin:

"Mutta minun asiani ei ole kieltää keneltäkään kristityltä kristillistä
hautaamista, tarkoitan sitä osaa siitä, mikä voi käydä päinsä ilman
kirjaa. Herra, tulen luoksenne aivan heti. Kiertäkää portille, herra."

Ralph tovereineen totteli määräystä ja muutamien minuuttien kuluttua
vanhus tuli kiiruhtaen heidän luokseen muutamasta takaovesta, josta
päästiin hautausmaalle.

Hänellä oli lapio olallaan ja suuri avain kädessään.

Hän pisti avaimen suureen munalukkoon ja väänsi syrjään portin
ruosteisen salvan, jolloin portti kääntyi hitaasti ruosteisilla
saranoillaan, jotka olivat kokonaan sammaleen peitossa.

Sitten Ralph pitäen vielä kiinni tamman päästä tuli hautausmaalle Simin
seuratessa hänen kintereillään.

"Tässä on muudan paikka, johon ei ole milloinkaan haudattu ketään",
sanoi vanhus viitaten erääsen kohtaan läheisyydessä, jossa pitkiä
siankärsäheinän korsia pisti esille lumesta. "Se on hyvää maata, herra,
ja kirkkaina päivinä paistaa aurinko siihen."

"No kaivakaa hauta sitten siihen", sanoi Ralph.

Vanhus loi heti lumen pois, teki suorakaiteen muotoisen neliön maahan
lapionsa kärjellä ja alkoi kaivaa.

Ralph, Sim ja Betsy seisoivat parin askeleen päässä hänestä. Aamu oli
vielä niin varhainen, ettei kukaan tullut häiritsemään hautausmaalle
kokoutunutta pientä ryhmää.

Vanhus keskeytti silloin tällöin työnsä hengähtääkseen ja kuivatakseen
hien otsaltaan. Näinä väliaikoina; olisi hän nyt mielellään ollut yhtä
puhelias kuin hän ennen oli ollut vaitelias, mutta Ralph ei halunnut
kiihoittaa hänen puheliaisuuttaan ja Sim seisoi mykkänä jonkinlainen
kauhunilme silmissään.

"Niin, sitten Mikonmessujen ei meillä ole ollut pappia;: silloin tuli
uusi asetus voimaan, kuten tiedätte", sanoi vanhus.

"Mikä asetus?" kysyi Ralph.

"Mitä? Herra ei suinkaan tarkoita, ettei herra tiedä mitään
yhdenvertaisuuslaista?"

"Tarkoitan juuri sitä, ystäväni", vastasi Ralph.

"Sitäkö, ettette tunne yhdenvertaisuuslakia? Oletteko sitten kuullut
puhuttavan viiden penikulman laista?"

"En."

"Ettekö test-laistakaan, jonka piispa haluaa julkaista?"

"En siitäkään."

"Siunatkoon!" huudahti haudankaivaja selvästi kauhuissaan huomatessaan
Ralphin tietämättömyyden näistä ehdotetuista kirkollisista laeista.
Sitten kääntäen päänsä syrjään ja iskien viekkaasti silmää lisäsi
vanhus: "Ehkä teidän armonne on oleskellut ulkomailla?"

Ralphin oli pakko torjua tämäkin kunnioitettava veruke, millä hän
olisi voinut puolustaa vaillinaisia tietojaan olevista oloista, jotka
nähtävästi sen miehen mielestä, jonka kanssa hän keskusteli, olivat
oikeita elinkysymyksiä ja hänen päivittäisten keskustelujensa aiheita.

Vanhus oli jälleen ryhtynyt jatkamaan työtään. Kun hän seuraavan kerran
keskeytti työnsä, teki hän sen haihduttaakseen Ralphin tietämättömyyden
näistä tärkeistä asioista.

"Katsokaa, herra, vanha episkopaalinen kirkkolaki on astunut jälleen
voimaan ja ne presbyteriläiset papit, jotka alistuvat siihen, saavat
pitää virkansa, kun taas ne, jotka eivät alistu siihen, erotetaan
virastaan. Sellainen on yhdenvertaisuuslaki."

"Sanoisin sitä mieluummin erilaisuuslaiksi", vastasi Ralph.

"Eikä ainoakaan presbyteri saa asettua asumaan viittä penikulmaa
lähemmäksi jotakin markkinapaikkaa -- sellainen on viiden penikulman
laki. He eivät saa ruveta koulujen johtajiksi eivätkä opettajiksi
eivätkä he saa hoitaa yleisiä virkoja, elleivät suostu nauttimaan
kirkon sakramenttia. Sitä sanoo piispa test-laikseen, mutta sitä ei hän
saa ajetuksi läpi moneen vuoteen, ei missään tapauksessa."

Vanhus oli lausunut helposti käsitettävän selityksensä sellaisen miehen
tapaan, joka voi vaatimattomasti ylpeillä suuremmilla tiedoillaan.

"Mutta sittenkuin hän saa sen ajetuksi läpi, tarvitsee hän vielä
toisenkin lain, ainakin minun ymmärtääkseni", sanoi Ralph, "nimittäin
lain; että hän saa haudata presbyterit elävinä. Hehän joutuvat jo tämän
lain perusteella melkein sellaiseen asemaan."

Vanhuksen viekkaiden silmien ovela katse ilmaisi, että hän nyt oli
tehnyt kolme johtopäätöstä. Ralph oli hänen luulonsa mukaan joko
presbyteri tahi puritaani taikka kumpikin.

"Meidän pappimme oli presbyteri", huomautti hän ääneen, "ja silloin kun
asetus astui voimaan, poistui hän paikastaan."

Mutta Ralph ei ollut ollenkaan halukas keskustelemaan tästä aiheesta.

Hauta oli nyt kaivettu. Sen piti olla pitkä ja leveä, mutta ei syvä.

Lunta alkoi sataa jälleen.

"Kovaa työtä tällaisena aamuna", sanoi haudankaivaja yskien ja heitti
lapionsa pois. "Tämä on sellainen varhainen aamu, mikä panee tällaisen
vanhan miehen huohottamaan. Enkä ole sitäpaitsi aina ollutkaan
haudankaivaja. Mikonmessuihin asti olin opettaja."

Aika oli nyt koittanut sen kuorman luovuttamiseen haudalle, jota tamma
oli kantanut selässään kolme viikkoa. Vasta nyt päästi Ralph irti
Betsyn suitset lujasta otteestaan. Tehtyään sen ryhtyi hän aukomaan
niitä hihnoja ja nuoria, joilla arkku oli sidottu kiinni. Kun kaikki
oli kunnossa, valmistautui hän nostamaan arkun maahan. Mutta se oli
niin suuri ja raskas, että sekä Simin että haudankaivajan piti auttaa.

Heidän yhteisillä ponnistuksillaan saatiin arkku kuitenkin lasketuksi
maahan hevosen selästä. He olivat juuri tekemässä sitä, kun Betsy,
päästyään äkkiä vapaaksi kuormasta, jota se oli kantanut, hyppäsi
sivulle näyttäen pelästyvän jotakin, syöksyi portista tielle ja läksi
laukkaamaan.

"Antaa sen mennä", sanoi Ralph kiinnittäen huomionsa taasen maahan
laskettuun arkkuun.

Sitten Angus Ray laskettiin viimeiseen leposijaansa ja lumihiutaleet
putoilivat hänen arkulleen muodostaen kuin valkoisen pehmeän
paarivaatteen.

Ralph seisoi vieressä, kun vanhus ajoi mullan takaisin hautaan. Se
putoili arkulle kumeasti jymähdellen. Sim seisoi kumarassa muutaman
kiven vieressä ja katseli pelästynein silmin toimitusta.

Viimeksi asetettiin turpeet paikoilleen. Askhamin pieneen hautausmaahan
oli ilmestynyt uusi kumpu, ja niin oli kaikki lopussa. Haudankaivaja
heitti lapion olalleen ja aikoi sulkea portin.

Mutta juuri silloin heidän huomionsa kiintyi siihen, että taivaalta
heidän päänsä yläpuolelta kuului ääniä, jotka olivat kuin puron
lirinää kesän kaunistamien puitten juurilla, kuin syvän veden kohinaa
sen syöksyessä padon yli tahi kuin vaahtopäisten aaltojen vyörymistä
kajahtavaa kalliota vasten. Katsokaa taivaalle! Jokainen vanhan
lehdettömän seljapuun oksa oli täynnä lintuja. Kuunnelkaa! Hetkinen
vielä ja niiden laulu on vaiennut, ne ovat jälleen kohonneet siivilleen
ja kiitäneet pois kuin synkkä sadepilvi valkoisten untuvien täyttämässä
ilmassa. Sitten vallitsee hiljaisuus kaikkialla.

Oliko se Jumalan antama merkki ja tunnuskuva -- Jumalan lähettämä
viesti tämän onnettoman miehen sielulle? Oliko se Jumalan lähettämä
rauhansanoma?

Kuka uskaltaa sanoa, ettei se ollut?

"Nyt on raskas kuorma nostettu sydämeltäni", sanoi Ralph.

Hän muisteli vuorilla viettämäänsä hirveätä yötä. Ja hänen kasvojaan
kirkasti todellakin nyt toisenlainen ilme. Hänen isänsä oli nyt
haudattu. Jumala oli antanut tämän armonosoituksen hänelle merkiksi
siitä, että hänen piti tehdä se, mitä hän aikoikin tehdä. Siten selitti
Ralph hevosen satunnaisen löytämisen.

He sanoivat jäähyväiset vanhukselle ja poistuivat hänen luotaan. Sitten
he, kävelivät teiden haarautumaan, jossa tienviitta oli. Osoittimet
olivat lumen peitossa ja Ralph kiipesi kiviaidalle sen taakse ja
pyhkäisi niiden kirjoitukset puhtaiksi kuurasta.

"Kendaliin." Se osoitin viittasi sille suunnalle, mistä he olivat
tulleet.

"Gaskarthiin."

"Se on meidän tiemme", sanoi Sim.

"Ei", vastasi Ralph; "tämä se on -- 'Penrithiin ja Carlisleen'."

Mitä mahdollisuuksia jäikään nyt enää Robbielle?



XXXIV.

VÄISTY, ESTÄVÄ KOHTALO!


Muutamia minuutteja vaunujen saapumisen jälkeen Mardaleen ponnisteli
Robbie eteenpäin pimeässä tuntemattomalla tiellä. Entinen väsyttävä
päänkipu alkoi vaivata häntä jälleen ja silloin tällöin otti hän
kourallisen lunta maasta viilentääkseen pakottavaa otsaansa.

Se oli hyvin väsyttävää kävelyä ja sen suorittamiseen tarvittiin
todellakin nuoret voimakkaat jäsenet ja rohkea mieli. Hän sivuutti
kyliä, mutta ne olivat kaikki yhtä hiljaisia ja rauhallisia kuin
ihmisetkin, jotka nukkuivat niiden tuvissa. Vasta viiden tunnin
kuluttua kohtasi Robbie ensimmäisen elävän olennon.

Päivän koittaessa lakkasi lumisadekin ja Robbien saavuttua Askhamiin
oli myöhäinen aurinkokin jo noussut. Koska hänen alkoi olla jo nälkä,
meni hän muutamaan tupaan ja kysyi eräältä vanhalta mummolta, joka
asui siinä, saako hän vaivata mummoa maksusta valmistamaan hänelle
jotakin aamiaiseksi. Vanhusta säälitti nuoren miehen väsynyt ulkomuoto
ja hän pyysi vieraanvaraisesti nuorukaista käyttämään hyväkseen talon
antimia. Kun Robbie oli syönyt kulhollisen puuroa ja maitoa, voitti
matkan aiheuttama väsymys hänet kokonaan. Vastatessaan katkonaisesti
vaatimattoman emäntänsä kysymyksiin hän nukkui kesken kaiken tuoliinsa.
Säälistä antoi vanhus hänen nukkua tarpeekseen.

"Poikahan on aivan kuolemanväsynyt", sanoi hän katsellen Robbien
riutuneita kasvoja.

Kello oli jo yli kahdentoista päivällä, kun Robbie heräsi.

Ah, mitä silloin oli menetettykään ikuisiksi ajoiksi! Mitä sellaista
oli silloin tapahtunut, mitä ei enää voitu peruuttaa?

Hän hyppäsi seisoalleen vihoissaan menettämästään ajasta ja läksi
uudestaan matkalle. Kun hän sivumennessään poikkesi ravintolaan, kuuli
hän harmikseen, että jos hän silloin olisi mennyt sinne, kun hän
auringon noustessa oli poikennut pieneen tupaan, joka sijaitsi vain
parin sadan metrin päässä siitä, olisi hän helposti tavoittanut Simin
ja Ralphin. Postivaunut eivät kuitenkaan olleet vielä ehtineet tähän
kyytitaloon, ja senvuoksi Robbie voi osaksi suoda itselleen anteeksi
viipymisensä.

Hän ei epäröinyt juuri ollenkaan, minkä tien hän valitsee saapuessaan
teiden haarautumaan kirkkomaan kulmassa. Jos Ralph oli valinnut
Gaskarthiin vievän tien, oli hän turvassa, mutta jos hän on lähtenyt
Carlisleen, on hän vaarassa. Senvuoksi päätti Robbie seurata viimeksi
mainittua.

Hän ei kysellyt ihmisiltä mitään, ennenkuin hän kuljettuaan Penrithin
kauppalan läpi oli saapunut sen pohjoiselle sulkupuomille. Silloin
hän kysyi niiltä, jotka näyttivät tulevan kaukaa, olivatko he nähneet
paria sellaista miestä, joita hän haki. Sillä tavoin sai hän kuulla
puhuttavan monesta sen vaivalloisen matkan yksityiskohdasta, jolle
hänen ystävänsä olivat lähteneet. Simin voimat olivat loppuneet ja
Ralph oli halunnut jättää hänet erääseen ravintolaan tien varrelle
voidakseen, itse jatkaa matkaansa Carlisleen. Mutta Sim oli rukoillut,
että hän pääsisi mukaan, ja vihdoin oli muudan maalainen, joka oli
matkalla Carlislen torille ja jolla oli vain yksi vapaa paikka
rattaillaan, tarjoutunut ottamaan Simin mukaansa. Tätä tarjousta olivat
ystävykset käyttäneet kiitollisina hyväkseen.

Jokaisesta yksityiskohdasta, minkä Robbie sai selville, voitiin
selvästi nähdä, että Ralph ponnisti jokaista lihastaan päästäkseen
perille Carlisleen. Mikä hirveä kohtalo se olikaan, joka niin pakotti
häntä kiiruhtamaan eteenpäin ehkä kuolemaansa kohti?

Penikulman penikulman jälkeen Robbie kulkea laahusti eteenpäin
vaivalloisella matkallaan. Hän oli sairas, vaikka hän tuskin sitä
huomasikaan, ja hänen oli pakko levähtää hyvin usein.

Rupesi hämärtämään ja kerran vielä pimeni ilta, mutta reipas nuori
laaksolainen ponnisteli vain eteenpäin päämääräänsä kohti. Lumi oli
kovettunut ja käveleminen oli nyt helpompaa, mutta tie oli pitkä ja
kulkija oli hyvin alakuloinen.

Aamu valkeni vihdoin ja kun sumu haihtui niityiltä, näki Robbie
edessään vanhan Carlislen kaupungin. Aavistus, että hän tulee liian
myöhään, riisti kaiken ilon kauan ikävöidyltä näöltä.

Oliko taivas pilvessä? Uhkasiko myrsky maailmaa? Kertoivatko virtaavat
joet ja kohisevat kosket Robbielle sen toivottoman tarinan, mikä lepäsi
kylmänä ja mykkänä hänen sydämessään? Eivät!

Aurinko nousi pannen valkoisen maailman säteilemään. Se pehmitti puiden
kankeat oksat ja lumi alkoi sulaa ja tippua maahan suurina pisaroina,
jotka olivat kuin aamukastetta. Koko luonto näytti iloitsevan julmasti,
ivallisesti ja armottomasti, hilpeästi ja riemuitsevasti. Linnut
tulivat esille kuurottuneista pesistään laulaen iloisesti kirkkaassa
aamuilmassa. Muudan pieni hamppuvarpunen, joka ei ollut paljon
sormustinta suurempi, lensi kauniille koivun oksalle ja valoi koko
sielunsa kirkkaihin säveliin.

Robbie käveli vaivalloisesti eteenpäin laahustavin askelin ja hyvin
alakuloisen näköisenä. Hänen takkinsa oli auki, niin että villapaita
näkyi, toisen kätensä, jossa oli piippu, hän oli työntänyt vyönsä
alle ja toisella veti hän perässään raskasta sauvaa; lakkinsa oli hän
työntänyt takaraivolleen kuumalta otsaltaan.

Hän käveli välinpitämättömänä Carlisleen sen eteläisestä
Bother-portista. Kirkonkello löi juuri kymmentä. Kulkiessaan kaduilla
hän tuskin tiesi omaa asiaansa ja päämääräänsä. Hakematta sitä sen
paremmin saapui hän vihdoin vanhan kaupungintalon edustalle. Paljon
väkeä oli kokoutunut torille sen läheisyyteen ja lisää näytti olevan
vain tulossa sinne johtavilla kaduilla. Robbie oli vain kerran ennen
käynyt Carlislessa, mutta hän oli kuitenkin varma, että jotakin
tavatonta oli tekeillä. Hän kysyi eräältä kaupunkilaiselta, joka seisoi
hänen vieressään, mitä joukkojen liikehtiminen kaduilla oikeastaan
merkitsi. Mutta mies ei kyennyt selittämään hänelle mitään. Sitten hän
kysyi toisilta tämän näytelmän katselijoilta, jossa ei näyttänyt olevan
mitään nähtävää, mutta kaikki olivat yhtä tietämättömiä kuin hänkin.
Hälinä kiihtyi kuitenkin vain kaikesta huolimatta.

Torilla oli vanha kiviristi korkealla askelmilla varustetulla
jalustalla ja Robbie kiipesi sinne nojautuen siihen. Sitten hän kuuli
ihmisten puhuvan, että jokin kuuluisa rikollinen oli antautunut. Toiset
väittivät rikollista varkaaksi, toiset taasen murhaajaksi; muutamat
sanoivat häntä väärentäjäksi ja muutamat taasen väittivät häntä
kuninkaanmurhaajaksi, jonka viranomaiset lähettävät nyt Lontooseen.

Vain yhdestä seikasta näytti joukko olevan melkein samaa mieltä,
nimittäin siitä, että rikollinen oli vapaaehtoisesti antautunut
viranomaisille sittenkuin määräys hänen vangitsemisestaan oli julkaistu.

Melu kiihtyi huippuunsa, kun vanhan kaupungintalon ovet avautuivat ja
ryhmä sotilaita ja siviilipukuisia henkilöitä tuli torille.

Miehet oli määrätty vartioimaan vankia, jota nyt vietiin yhteiseen
vankilaan odottamaan tutkintoa.

Robbie joutui synkän, kiusallisen ja painostavan tunteen valtaan. Hän
kiipesi ristin poikkipuulle ja katseli joukon yli pientä ryhmää.

Vanki oli Ralph Ray. Hän käveli parin sotilaan välissä lujin askelin ja
avonaisin vakavin katsein. Aivan hänen kintereillään laahusti Simeon
Stagg katsoen maahan.

Robbien hakeminen oli loppunut.



XXXV.

ROBBIEN MATKAN LOPPU.


Kaikki oli nyt ohi. Vaivalloinen haku oli loppunut ja Robbie Anderson
oli tullut liian myöhään. Ralph oli antautunut ja paljon ikävämmät
mahdollisuudet kuin Robbie oli arvannutkaan ja paljon kauheampi
onnettomuus kuin Rotha Stagg ja Willy Ray olivat pelänneet tahi
aavistaneetkaan uhkasi nyt johtua siitä.

Sotilaat olivat poistuneet vankeineen, joukko oli seurannut heitä ja
Robbie seisoi yksinään torilla. Seisoen ristin portailla hän kääntyi
katsomaan poistuvaa kirjavaa joukkoa. Se näytti suuntaavan kulkunsa
English-kadulle.

Kuinka kuumalta ja polttavalta hänen otsansa tuntuikaan! Sitä oli
kivistänyt ennen, mutta nyt se poltti kuin tuli. Robbie painoi sen
lujasti ristin kylmää kiveä vastaan. Sitten hän läksi kävelemään
sieltä tietämättä matkansa määrää. Hänellä ei ollut mitään paikkaa,
minne hän olisi voinut mennä, eikä hänellä ollut mitään tehtävääkään.
Tuntikausia hän harhaili sinne tänne vanhan kaupungin kaduilla. Lunta
oli vielä suuret kasat talojen räystäillä ja porttiholveissa, ja joskus
se tipahteli suurina möhkäleinä kaduille. Viertotiet oli lakaistu
puhtaiksi.

Edestakaisin Blackfriars-katua vankilan ohi, joka sijaitsi luhistuneen
luostarin tontilla, pitkin Abbey-katua kirkon ohi suoraan Head Lanen
poikki takaisin torille jälleen, sitten Caldewin rantoja pitkin ja
läntisen muurin yli, jolta voitiin katsella etelään päin jatkuville
kukkuloille, Shaddon-portin ympäri linnan varjostamalle sillalle ja
sitten Eden-joelle ja pohjoiselle suurelle skotlantilaiselle portille
hän ponnisteli. Hän vain kulki kulkemistaan tietämättä minne ja
välittämättä miksi, kunnes hänen jalkansa kieltäytyivät kantamasta
häntä enää ja kunnes pitkät talorivit vaalenneine parruineen, jotka
pistivät esille seinistä, ja päätyineen ja vintinikkunoineen näyttivät
nojautuvan häneen päin ja tanssivan kuin haaveelliset olennot hänen
edessään.

Aamun tapahtumat olivat tehneet syvän vaikutuksen kaupunkilaisiin.
Heidän joukossaan vallitsi kummallinen samanmielisyyden puute siihen
rikokseen nähden, josta vankia syytettiin; mutta Robbie huomasi
kaikkien olevan yhtä mieltä siitä, että se oli jotakin hirveätä. Hän
näki senkin, ettei kukaan menettänyt hyväntuulisuuttaan ajatellessaan
sitä kohtaloa, mikä uhkasi heidän lähimmäistään. "Tämä on hyvin
vastenmielistä. Tule, John, juomaan lasillinen kanssani."

Robbie oli kääntynyt sivukadulle, jota sanottiin Kings Arms Laneksi.
Tarkoituksetta ja ajattelematta mitään hän pysähtyi erään ahtaan
aukeaman laitaan, jossa oli muudan kummallinen rakennus vähän
syrjässä kadusta. Mataloine leveine ikkunoineen, jotka olivat syvällä
kiviseinissä, omituisine päänmuotoisine koristeineen, jotka vuosia
sitten oli leikattu korkokuviksi, mutta jotka pakkanen ja sade nyt
olivat turmelleet, näytti se jonkun vanhan luostarin sivurakennukselta,
joka aikoja sitten jollakin tavoin oli mennyt kaiken maailman tietä.
Muudan hyvin vanha pieni mies pyöriskeli aukeamalla luoden pois lunta
ja puhdistaen ikkunoita.

"Tuo mies tuli tänne juuri käräjiksi", huomautti toverilleen muudan
nuorukainen viitaten taloon ja sanoen hiljaa jotakin, jota Robbie ei
kuullut.

"Mikä paikka tämä on?" kysyi Robbie heidän mentyään kävellen portille
ja kohdistaen sanansa ukolle.

"Tuomarin asunto", vastasi hoitaja kohottaen katseensa työstään ja
näyttäen hämmästyvän kysymyksestä.

"Milloinka oikeudenistunnot alkavat?"

"Ensi viikolla ne alkavat."

Vanha hoitaja ei nähtävästi ollut lainkaan puhelias, ja Robbie, joka ei
halunnut jaaritella joutavia, poistui sieltä.

Kaupungissa pitempään viipyminen tuskin kannatti. Kaikki oli ohi.
Pahin oli jo tapahtunut. Hän voi yhtä hyvin lähteä kotiinsa. Mutta
kuinka hänen otsansa olikaan kuuma! Olisikohan tuo sukellus Wythburnin
vieritse virtaavaan puroon pannut hänen päänsä palamaan kuin
sulatusuuni?

Robbie ajatteli Simiä. Miksi hän ei ollut tavannut Simiä pitkillä
kierroksillaan kaupungin läpi? Hehän olisivat voineet lähteä kotiin
yhdessä.

Bother-portin ja English-kadun kulmassa oli pari kauppaa ja kun
Robbie meni niiden sivu, keskustelivat kauppiaat innokkaasti aamun
tapahtumista.

"Näin hänen menevän tästä sivu tuon pienen raukan kanssa, aivan
varmasti. Olin juuri avaamassa luukkuja, kun se tapahtui", sanoi toinen
miehistä matkien silloin tekemiään liikkeitä.

"Siunatkoon! Mihin aikaan se oli?" kysyi toinen.

"Kuten jo sanoin, avasin silloin juuri luukkujani, kun se tapahtui",
vastasi toinen matkien jälleen liikkeitään. "En ollut vielä
hiekoittanut lattiaa enkä lakaissut kauppaa, joten kello oli kai noin
kahdeksan tahi vähän vaille minun laskuni mukaan."

"Hyväinen aika, hyväinen aika?" vastasi toinen kauppias, jonka
veri nähtävästi jähmettyi pelosta, kun hän kuuli näitä kauheita
yksityiskohtia kerrottavan.

Robbie jatkoi matkaansa. Kahdeksan aikaan. Hän oli siis tullut vain
pari tuntia liian myöhään -- vain pari mitätöntä tuntia.

Hän ajatteli harmissaan ja katkeroituneena niitä useita tunteja, jotka
hän oli kuluttanut turhaan tahi käyttänyt huonosti sen jälkeen kuin hän
oli poistunut Wythburnistä sunnuntaina. Hän ei olisi suonut itselleen
sitä aikaa, minkä hän oli käyttänyt nukkumiseen ja lepäämiseen.

No niin, kaikki oli ohi nyt; ja väsynein jaloin lähti Robbie
Carlislesta Bother-portin kautta samaa tietä, jota hän aamulla oli
tullutkin sinne. Lumi suli nopeasti ja tien molemmilla puolilla oli
aurinkoisia viheriöitä niittyjä. Kuinka somia ne olivatkaan! Kuinka
julmalta tuntuikaan luonto tahraamattomassa kauneudessaan!

Robbien mielestä ei haihtunut hetkeksikään tunne, että suuri
onnettomuus uhkasi häntä, mutta siitäkin huolimatta sai jonkinlainen
lamaannus vähitellen hänet valtoihinsa. Hän kulutti aikaansa
tarkastelemalla pienintäkin tien yksityiskohtaa. Oliko hän huomannut
tuota koivua tahi tammea ennen? Oliko hän matkallaan Carlisleen
nähnyt tuon portin tahi kiivennyt tuon puomin yli? Muudan poika ajoi
lammaskatrasta edellään. Toinen puoli katraasta oli merkitty punaisella
ristillä ja toinen mustalla pilkulla. Robbie laski molemmat puoliskot
lammas lampaalta ja arvaili, kenen ne olivat ja minne ne olivat
matkalla.

Sitten hän istuutui lepäämään ja jäähdyttääkseen kuumaa otsaansa painoi
hän sen ruohoon. Kun hän jälleen nousi, tuntui koko tie tanssivan hänen
ympärillään. Muudan maalaisrenki, valkoinen pusero yllään, lähestyi
taluttaen paria hevosta ja toivotti ohimennessään matkustajalle
"Hyvää iltaa!" Robbie jatkoi matkaansa kuin kuulematta sitä, mutta
kun mies ehti hänen äänensä kuulumattomiin, kääntyi hän kuin jostakin
äkillisestä mielijohteesta ja vastasi tervehdykseen viittaamalla
ystävällisesti kädellään.

Sitten hän istuutui vielä kerran nojaten päätään käsiinsä. Ohimot
jyskyttivät kovasti ja hänen koko ruumiinsa päästä jalkoihin asti oli
joskus kuuma ja joskus niin kylmä, että hän vapisi vilusta. Vihdoinkin
hän alkoi ymmärtää, että hän on sairastumaisillaan vakavasti.

"Pelkään laitani olevan huonosti", ajatteli hän koettaen miettiä
asemaansa.

Hetkisen kuluttua hän koetti nousta ja huutaa renkiä palaamaan takaisin
hevosineen. Kohoutuen vaivalloisesti toiselle vapisevalle polvelleen
hän heilutti väsynyttä käsivarttaan suonenvedontapaisesti ja huusi
lukemattomia kertoja. Mutta ääni hämmästytti häntä, sillä se ei
kuulostanut ollenkaan hänen omaltaan. Hänen voimansa olivat lopussa.
Hän vaipui takaisin maahan eikä muistanut mitään sen jälkeen.

Puseropukuinen mies oli mennyt, mutta toinen maalainen oli tulossa
Carlislesta päin. Mies ei ollut kukaan muu kuin pieni silmiään
räpyttelevä Reuben Thwaite. Hän istui hyvin suojattuna työrattaillaan
ja lauleskeli iloisia laulunpätkiä pysyttääkseen lämmön keuhkoissaan.
Reuben oli ollut Carlislessa yön tuotuaan sinne suuria lankakääryjä,
jotka hän oli myynyt pellavankutojille. Hän oli tehnyt edulliset kaupat
tuomalla tavaransa näin kauaksi ja palaili nyt Wythburniin hyvällä
tuulella.

Kun hän -- kuten hän itse olisi sanonut -- "äkkäsi Robbien" makaamassa
tien vieressä, hyppäsi hän tielle rattailtaan.

"Kukahan poikaraukka tämä on? Mitä nyt? Onko nyt kummempaa nähty?"
huudahti hän koettaen käsittää tilanteen. "Robbie Andersonhan tämä on!"

Sitten kirkasti veitikkamainen hymy Reubenin ryppyiset kasvot, kun
hän kumartui taputtamaan ja tyrkkimään makaavaa herättääkseen hänet
tajuihinsa.

"No, Robbie, poikaseni! Kuuletko? Tämä tällainen ei käy mitenkään
päinsä, Robbie. Nyt sinä olet taasen unhottanut lupauksesi. No, Robbie,
nousehan nyt!"

Mutta Robbie ei näyttänyt kuulevan ollenkaan Reubenin kehoituksia, ei
leikillisiä eikä uhkaavia.

"No, no, poika näyttää siemaisseen itsensä aivan täyteen tällä matkalla
kaikissa tapauksissa."

Koska Robbien herättäminen näytti aivan mahdottomalta, koetti Reuben
äärettömän vaivalloisesti nostaa nuoren miehen rattailleen muutaman
ohimenevän työmiehen avulla, puhkuen, huohottaen ja hikoillen. Kun
hän vihdoin makasi rattaiden pohjalla pitkin pituuttaan, heitettiin
hänen peitokseen muutamia lankasäkkejä, minkä jälkeen Reuben kiipesi
paikoilleen ja jatkoi matkaansa.

"Vanha Martha Anderson-raukka!" mumisi Reuben itsekseen. "On onni,
että hän on kuollut, naisraukka. Tämä olisi melkein särkenyt hänen
sydämensä... niin, uskon, että se olisi sen tehnytkin."

He eivät olleet vielä ehtineet kauaksi, kun Reuben itse vaativampien
siveyssaarnaajien epäjohdonmukaisuutta noudattaen alkoi tuntea halua
maistaa sitä siunattua juomaa, jonka vaikutuksia hän juuri oli
surkutellut. Hän pysähdytti senvuoksi hevosensa siinä tarkoituksessa
muutaman ravintolan edustalle, joka sijaitsi tien vieressä, ja tilasi
lasillisen lämmintä viinaa. Hän oli juuri ottamaisillaan sen isännän
kädestä, kun postivaunut saapuivat ravintolan pihaan ja ajaja ja pari
matkustajaa tilasivat muutamia lasillisia konjakkia.

"Tuletteko Carlislesta?" kysyi toinen näistä katsellen paikoiltaan
Reubenia ja puhuen sellaisella äänellä, mikä pienestä laaksolaisesta
kuulosti vieraalta näille seuduille.

Reuben myönsi sen nyökäyttäen tyytyväisesti päätään ja vääntäen samalla
toisen suupielensä melkein silmännurkkaan asti. Hän ajatteli hyvää
ansiotaan.

"Kuuluuko sinne mitään uutta?" kysyi toinen matkustaja äänellä, minkä
pieni laaksolainen tiesi varmasti tunnettavan näillä seuduilla.

"Lanka oli siellä hyvässä hinnassa", vastasi Reuben.

"Kuulitteko minkäänlaisia uutisia linnasta tänään?"

"Linnastako? En -- tarkoitan, kyllä. Kuulin jonkun miehen antautuneen
viranomaisten käsiin, mutta en tiedä asiasta sen enempää."

"Kuulitteko hänen nimensä?"

"En."

"Kiiruhtakaa siellä edessä, hyvä ystävä. Lähtekäämme jo matkalle.
Olemme menettäneet jo tarpeeksi aikaa lumen vuoksi."

Ajaja oli jo kiivennyt istuimelleen ja kietoi juuri lampaannahkaa
polviensa ympärille.

"Mikä teillä on rattaillanne?" sanoi hän Reubenille.

"Tämäkö? Robbie Andersonhan siinä vain on, poikaraukka! Hän kuuluu
sellaisten ihmisten joukkoon, joilla ei ole muuta kuin yksi vihollinen
tässä maailmassa, nimittäin hän itse."

"Ollut juopottelemassa, vai mitä?"

"Kas niin, lähtekää nyt jo matkalle, mies, älkääkä tuhlatko enää aikaa
ikävyyksiin", huusi toinen kärsimätön matkustaja.

Noin puoli penikulmaa kauempana hiljensi Reuben hevostensa vauhtia
mennäkseen erään joen yli, jolloin hänen vieterittömien rattaittensa
kolinan hiljetessä hän oli kuulevinaan Robbien puhuvan takanaan.

"Miten ilkeä ilma nyt onkaan", sanoi Robbie.

"Niin on, märkä ja liukas", vastasi Reuben mielistelevästi; "sekä
sisällä että ulkona, jalkojen alla ja pään yläpuolella."

"Se oli sillan pohjoispuolella", kuiskasi Robbie.

"Mitä -- Carlisleko?" kysyi Reuben hyvin iloisesti.

"Stye Headillä tuulee kovasti tänään, Ralph. Tie on hirveän kapea. En
voi milloinkaan sitoa nuorta hevosta. Hiljaa, Betsy, hiljaa tamma --!"

"Vai niin, poika hourii", sanoi Reuben itsekseen.

"Se oli viisikymmentä askelta sillasta pohjoiseen päin", kuiskasi
Robbie jälleen ja koventaen ääntään hän huusi: "Se on pillastunut, se
on pillastunut!"

"Hän hourii aivan varmasti."

Reuben alkoi nyt ymmärtää, ettei Robbie ainakaan nyt ollut juovuksissa,
vaan sairas. Muutamien terveiden ihmisten epäjohdonmukaiseen
itsepäiseen tapaan luuli hän voivansa haihduttaa Robbien sairauden
leikinlaskulla, olipa se sitten millaista tahansa, ja sen vuoksi hän
laskettelikin tulemaan tajuttomalle Robbielle kaikki kompansa, jotka
vain sattui muistamaan.

Mutta hänen hyvää tarkoittavat yrityksensä olivat aivan turhat. Robbie
vain kuiskaili: "Se oli sillasta pohjoiseen päin", tahi sanoi nauraa
hihittäen: "Ah, tuolla on Garth, mutta minä iskin hänet maahan, sen
pölkkypään."

Pieni laaksolainen luopui kaikista yrityksistään järkevän keskustelun
aikaansaamiseksi vannoen juhlallisesti, samalla kun hän vakavilla
päänpudistuksilla juurrutti käsityksensä terävään järkeensä, että poika
todellakin näyttää sairastuneen vakavaan tautiin.

Sitten he jatkoivat matkaansa tuntikausia vaieten. Ilta oli jo
pimennyt, kun he ajoivat Threlkeldin läpi ja kääntyivät Wanthwaiten
laaksoon lähestyessään Wythburniä.

"Tiedän tuskin, missä Robbie nyt asuu, kun vanha Martha on kuollut",
ajatteli Reuben. "Poikkean Shoulthwaiteen kysymään."



XXXVI.

ROTHAN TUNNUSTUS.


    "Rakastettuunsa suuttuminen tuntuu
    aivoissa hulluudella."

                              Coleridge.

Kun Reuben Thwaite teki tämän päätöksen, ei Shoulthwaiteen ollut enää
penikulmaakaan. Talon asuinrakennuksessa istui Rotha silloin yksinään,
paitsi hiljaista ja tajutonta rouva Raytä. Päivän työt oli jo tehty.
Oli ollut toripäivä eikä Willy Ray ollut vielä palannut Gaskarthista.
Kaikki oli hiljaista ja rauhallista vanhan talon huoneissa eikä tuulen
henkäystä tuntunut ulkonakaan. Ei kuulunut muita ääniä kuin kuivien
risujen rätinää takassa ja sulavan lumen kumeaa tipahtelemista.

Tuolin vieressä, jossa rouva Ray istui ja tuijotti hajamielinen ilme
silmissään samalle taholle, istui Rotha kirja kädessään. Hän koetti
lukea, mutta sanat olivat menettäneet tarkoituksensa. Hänen katseensa
siirtyi vastustamattomasti pois avatulta sivulta. Vihdoin vaipui
nahkakantinen vanha kirja, joka pantiin kiinni suurilla vaskihakasilla,
hiljaa tytön syliin.

Samalla alkoi kuulua askelia pihalta. Nousten levottoman näköisenä
Rotha meni ikkunaan siirtäen verhon hieman syrjään.

Siellä oli Matthew Branthwaite.

"Mitä kuuluu, tyttöseni?" sanoi hän avatessaan oven; "kaikki on kai
ennallaan. Tiet ovat hyvin liukkaat lumisateen jälkeen", lisäsi hän
kopistellen sohjun saappaistaan. Katsellen sitten ympärilleen huoneessa
kysyi hän:

"Eikö Liisa ole käynyt täällä tänä iltana?"

"Ei vielä", vastasi Rotha.

"Mihinkähän tyttö on mennytkään? Luulin hänen juosta pyyhkäisseen
tänne. Mutta kaikesta huolimatta on hänellä nykyään aina yllään parhaat
vaatteensa ja koristuksensa."

"Hän tulee kyllä luullakseni pian tänne", sanoi Rotha nostaen
Matthewille hänen tavallisen tuolinsa takan viereen rouva Raytä
vastapäätä.

"Hän on tavaton juttelemaan, meidän Liisa. Sanoin hänelle, että hän
levittelee liian innokkaasti kylään kaikenlasia juttuja poliisien
tulosta Wythburniin eilen. Hänellä oli se niin selvillä kuin hän olisi
nähnyt sen painettuna, että ne tuovat mukanaan huonoja uutisia, ja tuo
pieni velho riensi heti kertomaan kyläläisille sen."

"Hän ei tarkoita mitään pahaa, Matthew."

"Mutta miksi hän ei rientänyt tänne tänään yhtä nopeasti kertomaan
hyviä uutisia?"

"Hyviä uutisiako, Matthew? Millaisia sitten?" kysyi Rotha kiihkeästi,
mutta enemmän pelkoa kuin iloa äänessään.

"Sellaisia vain, että poliisit ovat poistuneet."

"Poistuneetko?"

"Niin juuri. Muudan poliisi tuli tänään hakemaan heitä ja nyt he ovat
menneet matkoihinsa."

Matthew odotti nähtävästi, että hänen uutistaan tervehdittäisiin
riemulla.

"Mitä siitä sanot, tyttöseni?" lisäsi hän tuprutellen sauhuja
piipustaan, jota hän juuri sytytti kynttilästä. Sitten kohottaen
katseensa Rothaan hän sanoi: "Mitä nyt? Mikä sinua vaivaa? Mikä nyt on
hullusti?"

"Menneet tiehensä, sanoitte te", sanoi Rotha. "Pelkään näitä kaikkein
pahimmiksi uutisiksi, Matthew."

Mutta juuri silloin kuului kujalta rattaiden pyörien kolinaa. Hetkisen
kuluttua ovi vetäistiin auki ja Liisa Branthwaite seisoi kynnyksellä
Reuben Thwaite takanaan.

"Täällä tulee Robbie Anderson takaisin Reubenin rattailla!" huusi Liisa
huohottaen.

"Tuokaa hänet tänne", sanoi Matthew. "Onko hänestä tullut ujo viime
aikoina?"

"Minulla ei ole siihen tarpeeksi voimia, Matthew", sanoi Reuben. "Poika
on aivan mennyttä, kokonaan lopussa, sanon sen sinulle. Nostin hänet
rattailleni maantieltä."

"Hän voi tuskin liikuttaa käsiään ja jalkojaan!" huusi Liisa. "Tulkaa
pian!"

Hetkisen kuluttua seisoi jo Rotha rattaiden vieressä.

"Hän on sairas ja aivan tajuton", sanoi hän. "Mistä löysitte hänet?"

"Parin penikulman päästä Carlislesta tännepäin", vastasi Reuben.

Rotha horjui ja olisi kaatunut, ellei Matthew, joka silloin tuli hänen
luokseen, olisi estänyt sitä.

"Sanon sinulle, kuinka asiat ovat, tyttöseni", sanoi vanhus. "Olet itse
sairas ja melko kovasti kaiken hyvän lisäksi. Mene jälleen tupaan takan
ääreen."

"Niin, Robbien laita on jotenkin hullusti, sitä ei voida epäilläkään",
sanoi Reuben.

"Tietysti on hänen laitansa hullusti", vastasi Matthew
tarkoituksellisen korostavasti. "Hän ei ole milloinkaan osannut
juopotella taiteelliseen tapaan, hän, Robbie Anderson."

"Hän on hourinut yhtämittaa koko kotimatkan", jatkoi Reuben. "Uudestaan
ja taas uudestaan hän on kertonut jostakin, joka oli viisikymmentä
askelta sillasta pohjoiseen päin."

"Meidän pitää viedä hänet kotiin", sanoi Liisa tullen nopeasti
keittiöstä huopapeite käsivarrellaan. "Peittäkää hänet tällä. Rotha ei
tarvitse sitä nyt."

Tuota pikaa kierrettiin peite monta kertaa Robbien tajuttoman ruumiin
ympärille.

"Jättäkää hänelle kaikissa tapauksissa hengitysaukko", sanoi Matthew.
"Poika saa totisesti enemmän kuin tarpeeksi villaa ylleen", lisäsi hän,
kun Rotha toi vielä lampaannahan ja saalin.

"Yö on kylmä ja hänen kotiinsa on vielä ainakin kolme penikulmaa",
sanoi tyttö.

"Hän asuu Becca Ruddin luona. No, lähtekäämme nyt liikkeelle", sanoi
Liisa kiiveten aisalle ja siitä rattaille. "Tule sinäkin, isä, tänne
pian."

"Robbie, Robbie, nyt olet pahemmassa kuin pulassa, niin, pahemmassa
kuin pulassa", sanoi Matthew päästyään rattaille. "Pidä häntäsi
vedessä, poika, niin kaikki toivosi ei ole vielä mennyttä."

Sanottuaan tämän kuvaannollisen lauseen istuutui Matthew ajaakseen
mukana. Rotha kääntyi Reuben Thwaiten puoleen.

"Kuulitteko mitään Carlislessa? Tapasitteko siellä ketään tuttua?"
kysyi hän.

"Kuulin ja tapasin", vastasi Reuben iskien silmää, mitä ei kuitenkaan
huomattu pimeässä.

"Tarkoitan Wythburniläisiä. Tapasitteko ketään --? Näittekö Ralphia
tahi isääni?"

"En kumpaakaan."

"Ettekö kuullutkaan heistä mitään?"

"En... mutta odotahan... hyväinen aika sentään, nyt kun oikein
ajattelen asiaa... se ei ennen juolahtanut mieleenikään... kuulin
jonkun miehen ilmoittautuneen viranomaisille kaupungintalolla ja viedyn
sitten vankilaan. On aivan mahdotonta, että mies oli... ei, ei...
rupean varmaan itsekin nyt hourimaan."

"Ralph; mies oli Ralph!" sanoi Rotha vapisten. "Kiiruhtakaa nyt: Hyvää
yötä."

"Ralphko Carlislessa?" sanoi Matthew. "No, no, tuulta seuraa myrsky.
Senvuoksi poliisitkin matkustivat tiehensä ja siksi on Robbiekin
palannut takaisin. No, no! Nouse äkkiä rattaille, Reuben, että saamme
koettaa, mihin vanha konisi kykenee."

       *       *       *       *       *

Rotha ei saanut milloinkaan tietää, kuinka hän sinä iltana pääsi
takaisin tupaan. Hän ei muistanut kuulleensa vieterittömien rattaiden
kolinaakaan, kun ne poistuivat talosta. Kaikki oli silloin tuntunut
hänestä kuolleelta ja tyhjältä.

Kun hän tuli tajuihinsa, istui hän rouva Rayn vieressä kädet
sairasraukan kaulassa ja pää painautuneena hänen rintaansa vasten.
Sairaan sieluttomat silmät katsoa tuijottivat ilmeettöminä tytön
surullisiin kasvoihin.

Kiduttava tietämättömyys oli nyt lopussa ja pahin oli tapahtunut.
Mitä pitää hänen nyt kertoakaan Willylle? Willy ei tiennyt mitään
hänen teostaan. Simin poissaolo oli liian tavallinen ilmiö epäluulojen
herättämiseksi eikä Robbie Andersonia ollut vielä kukaan kaivannut.
Mitä hän sanoisikaan?

Nyt oli torstai-ilta. Sunnuntaita seuranneiden raskaiden ja kiduttavien
päivien kuluessa oli Rotha usein kuvitellut mielessään sitä riemun
hetkeä, jolloin hän ilmoittaa Willylle kaiken. Hän oli päättänyt tehdä
sen silloin, kun hänen isänsä tahi Robbie tahi molemmat palaavat
pantuaan hänen suunnitelmansa menestyksellisesti toimeen. Mutta mitä
hän nyt sanoisikaan?

Lähestyvien vaunujen kolina herätti tytön näistä surullisista
mietteistä. Willy oli tulossa kotiin. Minuutin kuluttua oli hän jo
keittiössä Rothan luona.

"Rotha, Rotha", huusi hän kiihkoissaan, "minulla on sinulle hyviä
uutisia, parempia kuin osaat aavistaakaan."

"Millaisia uutisia?" kysyi Rotha uskaltamatta katsoa häneen.

"Suuria uutisia", toisti Willy.

Kohottaen salaa katseensa hänen kasvoihinsa Rotha näki, kuinka hänen
kasvonsa loistivat samasta ilosta, mitä oli hänen äänessäänkin.

"Verikoirat ovat menneet tiehensä", sanoi hän heittäen yltään viitan
ja säärystimet. Sitten hän suuteli tyttöä ja nauroi onnellisen ihmisen
iloista naurua. Tehtyään sen hän kiiruhti pihalle riisumaan hevosensa
valjaista.

Mitä pitikään Rothan tehdä? Mitä hän sanoisikaan? Tämä Willyn erehdys
muutti hänen asemansa vielä kauheammaksi. Kuinka hän voisikaan sanoa
hänelle, että hänen ilonsa on aiheetonta? Jos Willy olisi tullut hänen
luokseen surullisena, olisi hän ehkä voinut kertoa hänelle kaiken,
niin, koko julman totuuden. Jos Willy olisi tullut kotiin moittimaan
häntä, kuinka helposti hän silloin olisi voinutkaan keventää sydämensä
taakan. Mutta tämä nauru ja suutelot olivat tehdä hänet hulluksi.

Minuutit kiitivät ohi nopeasti kuin ajatukset ja pian oli Willy taasen
hänen luonaan.

"Uskoinkin, etteivät he uskalla tehdä sitä. Muistat kai minun sanoneen
heille niin. Nyt he näkivät, että olin oikeassa."

Hänen oma käsityksensä tästä viime tapahtumasta oli kiihoittanut hänet
niin, ettei hän voinut istua hiljaa paikoillaan paria minuuttia, vaan
käveli edestakaisin huoneessa nauraen joskus ja pysähtyen joskus
hyväilemään äitinsä tukkaa.

Oli onneksi Rothalle, että hänen täytyi ruveta puuhaamaan Willylle
illallista, ja tämä velvollisuus pelasti hänet välttämättömyydestä heti
vastata Willyn huomautuksiin. Willy puolestaan ei nyt ollut sellaisessa
mielentilassa, että hän olisi kiinnittänyt huomionsa pikku seikkoihin,
eikä hän senvuoksi huomannut Rothan hämmennystä pitkiin aikoihin.

"Toivokaamme, että Ralph palaa pian taas luoksemme", sanoi hän. "Sitä
ei voida epäilläkään, mutta me kaipaamme häntä, vai kuinka?"

"Kyllä", vastasi Rotha kumartuen niin syvään kuin mahdollista tulen
yli, jota hän juuri sytytteli.

Vastauksen sävy kiinnitti Willyn huomion puoleensa. Hän näytti heti
huomaavan, että tytön käytöksessä oli koko ajan ollut jotakin omituista.

"Etkö ole oikein terve, Rotha?" kysyi hän hiljempaa. Hänen mieleensä
oli juolahtanut, että tytön isä oli ehkä taasen jollakin tavoin syynä
hänen suruunsa.

"Minua ei vaivaa mikään", vastasi Rotha heittäen päätään taaksepäin
hieman pakotetun iloisesti.

"Mutta silmäsihän ovat kosteat kyynelistä, tyttö. Eivätkö? Ovathan!"
Ne ovat ilon kyyneliä, ajatteli hän; hän rakastaa Ralphia kuin veljeä.
"Minä nauran silloin kun olen onnellinen, Rotha, mutta sinä näytät
itkevän."

"Luuletko niin?" vastasi Rotha arvaillen, salliiko laupias isä
taivaassa tämän katkeran hetken milloinkaan loppua.

"En. Olet vain suruissasi, Rotha; niin se on. On aivan ilmeistä, että
olet vähän sairas."

Willy olisi ollut tyytyväinen tähän selitykseen, mutta Rotha rikkoi
hiljaisuuden sanomalla:

"Mitä sanoisit, elleivät uutiset olisikaan hyviä?"

Sanat olivat tukahduttaa hänet ja hän keskeytti.

"Olisikaan hyviä! Mitkä uutiset?" kysyi Willy kummastellen toistaen
hiljaa tytön sanat.

"Uutiset, että poliisit ovat menneet tiehensä."

"Tiehensä! Mitä se on? Mitä tarkoitat, Rotha?"

"Mitä, jos poliisit ovat poistuneetkin", sanoi tyttö taistellen
mielenliikutustaan vastaan, "vain senvuoksi -- mitä, jos he ovat
menneet tiehensä vain siksi, että Ralph on vangittu?"

"Vangittuko? Missä? Mitä ajatteletkaan?"

"Ja ajattele, mitä seuraa, ellei Ralphia syytetäkään kavalluksesta,
vaan -- vaan -- murhasta? Oi, Willy", huudahti tyttö toivottomuudessaan
luopuen kaikesta teeskentelystä, "se on totta, siinä ei ole ollenkaan
valhetta."

Willy istuutui huumautuneena. Hurja ja jäykkä ilme silmissään katsoa
tuijotti hän Rothaan istuessaan häntä vastapäätä. Hän ei puhunut
mitään, sillä kauhun tunne oli saanut hänet valtoihinsa.

"Eikä siinä ole vielä kaikki", jatkoi Rotha kyynelten virratessa
hänen poskilleen. "Mitä sanoisitkaan siitä ihmisestä, joka tämän on
tehnyt -- siitä henkilöstä, joka on ohjannut Ralphin tälle -- tälle
kuolemanpolulle?" huusi tyttö kätkien nyt kasvonsa käsiinsä.

Willyn huulet olivat lyijynharmaat. Ne liikkuivat kuin puhuakseen,
mutta sanoja ei kuulunut.

"Mitäkö sanoisin?" sanoi hän vihdoin katkerasti ja ivallisesti
noustessaan jäykästi istuimeltaan. "Sanoisin --" Hän keskeytti purren
hampaitaan ja siveli kärsimättömästi toisella kädellään kasvojaan.
Aavistus, että Simeon Stagg oli toiminut ilmiantajana, juolahti silloin
hänen mieleensä. "Älä kysy minulta milloinkaan, mitä sanoisin!"
huudahti hän.

"Willy, rakas Willy", nyyhkytti Rotha kietoen käsivartensa hänen
ympärilleen. "Henkilö --"

Nyyhkytykset uhkasivat tukehduttaa hänet, mutta hän ei tahtonut säästää
itseään.

"Tuo henkilö olin minä!"

"Sinäkö?" huusi Willy riistäytyen irti hänen syleilystään. "Entä
murha?" kysyi hän käheästi. "Kenen murha?"

"James Wilsonin."

"Päästä minut, päästä minut heti irti, sanon sen sinulle!"

"Vielä sananen." Rotha meni ovelle, mutta Willy työnsi hänet äkkiä
syrjään ja kiiruhti pihalle.



XXXVII.

MIKÄ SYYTÖS?


Carlislen vanhan yksinkertaisen raatihuoneen kellarikerroksessa oli
kauppa, jonka omisti muudan käytettyjen kirjojen myyjä. Kaupan lattia
oli kivestä ja sitä valaisi iltaisin pari lamppua, jotka riippuivat
kattoparruista. Rivi kirjahyllyjä erotti huoneen toisessa päässä kaupan
julkisemmasta osasta pienen komeron, jossa oli uuni ja huonekaluina
pöytä, pari kolme tuolia ja täytetty lavitsa.

Noin viikon kuluttua edellä kerrotuista tapauksista istui takan ääressä
siinä huoneessa muudan ilkeännäköinen mies, jonka useammasti kuin
kerran olemme jo nähneet toisissa tilaisuuksissa.

"Eikö hän ole tullut vielä alas, Pengelly?" kysyi tämä mies
kirjakauppiaalta, horjuvalta raukalta, joka oli pukeutunut pitkään
takkiin ja samettikalottiin.

"Ei vielä."

"Eikö hän sitten milloinkaan tule? Tämä on sellaista hullun asioilla
liikkumista, sen uskallan vaikka vannoa."

Sitten kohauttaen hartioitaan kuin häntä olisi värisyttänyt lisäsi hän:

"Tämä teidän kauppanne on kirotun kylmä."

"Lämpimämpi Doomsdaleä kuitenkin, vai mitä?" vastasi kirjakauppias
irvistäen pyyhkiessään tomua laudakoilta.

Toinen nauroi. Hän otti kepin uunin nurkasta ja kohenteli tulta niin,
että se leimahti kirkkaaseen liekkiin. Se olikin melko mukavaa työtä
ajan kuluksi ja synnytti aika miellyttäviä ajatuksia.

"Nyt kuulen askelia portailta."

Muudan mies tuli kauppaan.

"Siitä ei ole mitään hyötyä", sanoi tulija. "Herra Wilfreylle puhuminen
on paljasta voimien tuhlaamista."

Hänen äänensä kuulosti vihaiselta.

"Kerroitko hänelle, mitä olen kuullut tuomari Hidestä ja hänen
menettelytavoistaan Newcastlessa?"

"Kyllä ja minä sanoin hänelle, ettei hän milloinkaan saa ajetuksi
juttua läpi Hiden toimiessa tuomarina."

"Ja mitä poikanen siihen sanoi?"

"Joutavia", sanoi hän. "Millet on valamiesten joukossa ja hän pitää
kyllä huolta siitä, että kavaltaja tuomitaan lain määräysten mukaan."

"Hän ei siis halua käyttää ollenkaan hyväkseen toista syytöstä?"

"Siitä ei ole mitään hyötyä, sanoo hän; mies tuomitaan varmasti
kavalluksesta, sanoo hän. On vain tyhjää puuhaa, että koetatte pakottaa
minua syyttämään häntä murhastakin."

"Pakottaa häntä! Tuo ei ollut minkään huonosti sanottu -- pakottaa
häntä -- vai mitä?"

Puhuja kiinnitti jälleen huomionsa tuleen.

"Hän joutuu tappiolle", lisäsi hän; "hän joutuu tappiolle, herra
Wilfrey. Hiden toimiessa tuomarina ei tuomio kavalluksesta voi tulla
kysymykseenkään. Ja silloin pääsyyte menee päin seiniä ja Ray pääsee
ehein nahoin asiasta."

"Kummastelen vieläkin suuresti, että Ray antautui vapaaehtoisesti
oikeuden käsiin."

"Kaikkea muuta, mies. Etkö milloinkaan opi ymmärtämään temppuja? Hän
teki sen vastatakseen kavalluksesta ja voidakseen pyytää armoa, saada
sakkoja tahi istua vuoden Doomsdalessä päästäkseen joutumasta hirteen.
Hän on viekas konna. Hän tekee kyllä kaikkensa pelastaakseen henkensä."

"Olet väärässä; minun on pakko sanoa, että olet erehtynyt siihen
nähden. Tunnen miehen ja kuten olen sanonut sinulle, maailmassa ei
ole mitään sellaista, mitä hän ei uskaltaisi tehdä. Voisitko uskoa
sitäkään, että näin hänen eräänä päivänä --"

"Tuki suusi! Näkisit kyllä hänen vapisevan jonakin päivänä, ellei
tuomarinne pelkäisi omaa varjoaan. Näkisit hänet vain Haribeella; niin,
ehkä säätkin nähdä hänet jonakin päivänä siellä tuomarin tahdosta tahi
tahtomatta."

Tämä sanottiin sellaisella katkeruudella, mikä ilmaisi syvää ja
kuolettavaa vihaa.

Liikahdellen levottomasti toverinsa tiukan katseen edessä toinen sanoi:

"Miksi tuijotat minuun noin? Minulla ei ole minkäänlaista aihetta
rakastaa häntä, vai mitä?"

"Ei minullakaan", vastasi edellinen puhuja ilkeiden tunteiden
vääristäessä hänen kasvojaan. "Saat sylkeä hänen haudalleen vielä,
herra Scroope, luota vain siihen, ja tanssia hänen hautakummullaan,
kunnes sielusi riemuitsee; niin, sen sinä tulet tekemään tuomarista
huolimatta."

Juuri silloin kantautui heidän korviinsa torven törähdys. Keskustelu
katkesi ja molemmat miehet sekä kirjakauppias menivät ovelle. Torille
oli kokoutunut paljon kaupunkilaisia. Hetkisen kuluttua lähestyivät
Scotch-katua nopeata vauhtia hyvin kirjaviksi koristellut vaunut
livreepukuisine eturatsastajineen ja torvenpuhaltajineen, joka ratsasti
muiden edellä.

"Tuomarit ovat matkalla Kings Arms Laneen", huomautti kirjakauppias.



XXXVIII.

PEINE FORTE ET DURE.


Istuntosali oli pakaten täynnä kello kymmenen seuraavana aamuna.
Kaikki paikat, joissa oli vain vähänkin tilaa, olivat aivan täynnä
ihmisiä. Suuri istuntosali oli kaupungintalon läntisessä päässä. Se
oli suuri parvekkeeton neliskulmainen huone. Katto-orret ja parrut
olivat jalostamatonta tammea, kirveellä suoraan veistettyjä kaadetuista
puista. Ikkunat olivat pienet ja valaistus oli senvuoksi heikko. Pitkä
pöytä, joka muistutti graniittipaatta, peitettynä haalistuneella
vihreällä veralla ja varustettuna suurilla kaiverretuilla jaloilla,
oli huoneen toisessa päässä ulottuen melkein seinästä seinään. Pöydän
takana korokkeella istuivat tuomarit mustissa kauniisti kaiverretuissa
korkeaselkäisissä tuoleissa. Pöydän toisessa päässä oli luja aita
ja sen takaa johtivat portaat alempana sijaitsevaan huoneeseen.
Muudan oikeudenpalvelija seisoi aidakkeen toisessa, päässä. Aivan
sitä vastapäätä oli kolme lavitsaa, jotka askelmien tapaan kohosivat
toisiaan korkeammalle. Ne oli varattu valamiehistölle. Määrätyillä
paikoilla pöydän ääressä istuivat yleinen syyttäjä, notaari ja pari
kolme asianajajaa. Pöydällä oli vanha raudoitettu tammiarkku, joka oli
suljettu monella munalukolla.

Päivä oli hyvin kylmä. Sakea sumu oli laskeutunut vuorilta ja peitti
nyt raskaana raatihuoneen tunkeutuen jokaisesta raosta huoneeseen
kylmänä ja kosteana.

Valmistukset istunnon aloittamiseen veivät paljon aikaa, ja ihmiset,
jotka tunkeilivat salissa, suhtautuivat niihin hyvin huonosti salatulla
kärsimättömyydellä. Vangittuja syytettiin monenlaisista rikoksista,
kuten murhista, tappelusta ja varkauksista.

Kaikki vaikenivat, kun Ralph Rayn juttu huudettiin esille.

Ralph nousi tyynesti portaita korokkeelle ja laski toisen kätensä
aidakkeelle edessään. Hänen kätensä olivat kahleissa. Hän katsoi
ympärilleen eikä hänen vakavassa katseessaan ollut ylpeyden eikä
nöyryyden merkkiäkään. Järkähtämättä hän kesti kaikki lukemattomat
katseet, jotka oli suunnattu häneen. Salin toisessa päässä melkein
oven vieressä seisoi sama mies, jota Lancasterissä oli sanottu Ralphin
varjoksi. Heidän katseensa kohtasivat toisensa, mutta ei kumpikaan
näyttänyt ollenkaan hämmästyvän. Aivan toisen vieressä seisoi sama
kömpelömpi roisto, joka oli loukannut katulaulajatarta. Ihmisjoukosta
näkyivät vielä eräät tutut kasvot. Willy Raykin oli saapunut sinne ja
kun hänen katseensa kohtasi hetkiseksi veljen katseen, käänsi Ralph
äkkiä katseensa syrjään. Aidakkeen juurella istui Simeon Stagg katsoen
maahan.

Notaari luki erään julistuksen, joka valtuutti oikeuden kuulustelemaan
ja tuomitsemaan kavalluksesta syytteeseen asetetut, ja tämän
muodollisuuden kestäessä tarkasteli Ralph tuomareitaan. Toinen oli
lihavahko punakka mies, joka näytti jo melko vanhalta. Ralph tunsi
hänet heti erääksi asianajajaksi, joka oli alistunut parlamentin
määräyksiin kuusi vuotta sitten. Toinen tuomari oli ankaran näköinen
mies ja aivan outo Ralphille. Istuntoa johti oikeastaan ensiksi
mainitsemamme näistä tuomareista. Toinen tutki juuri jotakin asiakirjaa
pitäen sitä kasvojensa edessä. Paperi peitti silloin tällöin hänen
silmänsä ja vaipui joskus hänen leukansa tasalle.

"Hyvät herrat", sanoi tuomari aloittaen toimensa, "te muodostatte tämän
kreivikunnan rikostuomioistuimen ja nyt teillä on edessänne vanki, jota
syytetään valtiorikoksesta. Valtiorikoksia, hyvät herrat, voi olla
kahta lajia: sellaisia, jotka tehdään vain ajatuksissa, ja sellaisia,
jotka ovat ilmeisiä. Edelliset myrkyttävät sydämen, mutta jälkimmäiset
puhkeavat toimintaan."

Tuomari kääri viitan paremmin ympärilleen ja aikoi juuri jatkaa, kun
toinen tuomari laski äkkiä paperin, jota hän oli tarkastellut, pöydälle
kasvojensa edestä.

"Suokaa anteeksi, veli Millet", keskeytti hän viitaten Ralphin käsiin.
"Kun vanki tuodaan oikeuteen, on hänen kahleensa irroitettava. Onko
teillä mitään muistuttamista noiden käsirautojen poistamista vastaan?"

"Ei mitään, veli Hide", vastasi tuomari melko äreästi. "Vanginvartija,
irroittakaa vangin käsiraudat."

Oikeudenpalvelija näytti häpeävän ilmoittaessaan, ettei hänellä ole
tarpeellisia välineitä mukanaan.

"Niiden ei ole väliä, herra tuomari", sanoi Ralph.

"Mutta ne on irroitettava!"

Kun tämän tehtävän aiheuttama viivytys oli ohi ja käsiraudat putosivat
kolahtaen lattialle, ryhtyi tuomari Hide jälleen lukemaan asiakirjaa ja
tuomari Millet jatkamaan selostustaan.

Hän kuvaili valtiorikosten luonteen ja rikollisuuden kaunopuheisesti
ja perinpohjaisesti. Hän toisti sananmukaisesti sen vannan lain,
jossa kansa puhuen itsestään sanoo, ettei se lähinnä Jumalaa tunnusta
minkäänlaista muuta ylivaltaa kuin kuninkaan.

"Nämä eivät ole omia, vaan lain sanoja", sanoi hän, "ja painostan niitä
senvuoksi sitä enemmän, ettei kukaan tekisi vaarallisia loppupäätelmiä
peittääkseen niillä valtiorikolliset toimensa. Herrat, kuningas
hallitsee Jumalan asemesta eikä häntä mahtavampaa ole. Jos joku henkilö
anastaisi itselleen jonkun luulotellun vallan, pitää teidän ymmärtää,
ettei se ole mikään lieventävä asianhaara, vaan hyvin raskauttava
seikka."

Kerran vielä tuomari keskeytti, kiersi vaipan lujemmin ympärilleen ja
kääntyi äkkiä valamiehistöön päin katsomaan sanojensa vaikutusta ja
sitten tuomaritoveriinsa nähdäkseen hänen kasvojensa ilmeen. Mutta
tuomari Hiden silmät olivat asiakirjan peitossa.

"Mutta nyt, hyvät herrat, kääntäkäämme tarkkaavaisuutemme näistä
yleisistä seikoista yksityisiin asioihin. Sodan aloittaminen
kuningasta vastaan on valtiorikollista samoin kuin hänen valtansa
vastustaminenkin. Siitä seuraa senvuoksi, että kaikki sellaiset aikeet,
joiden tarkoitus on estää kuningas kuninkaallisista tehtävistään, ovat
valtiorikollisia. Jos ihmiset sopivat keskenään, että he sotimalla
ajavat läpi jonkun näistä aikeistaan, on se valtiorikollista. Jos
muistatte tämän, ei minun tarvitse sanoa enempää."

Kun tuomari lopetti esityksensä, kuultiin salista hyväksyvää muminaa.
Ehkä tarkkaavainen katselija olisi huomannut tyytymättömyyttä toisen
tuomarin kasvoissa niin usein kuin asiakirja, joka hänellä oli
kädessään, vaipui niin alas, että hänen silmänsä ja suunsa tulivat
näkyviin. Esityksen kestäessä liikahteli hän levottomasti tuolillaan
puolelta toiselle, ja sittenkuin se oli loppunut, kysyi hän melko
kärsimättömästi syytöskirjelmää.

Notaarion piti juuri huutaa todistajat esille, kun Ralph pyysi lupaa
saada lukea syytöskirjelmän läpi. Hymyillen ojensi virkamies hänelle
latinankielisen otteen siitä. Katsahdettuaan siihen Ralph heitti sen
takaisin pöydälle pyytäen käännöstä.

"Luettakoon englanninkielinen; syytöskirjelmä julki", sanoi tuomari
Hide.

Se luettiin siis julki ja siinä väitettiin, että Ralph Ray muiden
mukana, unhotettuaan Jumalan käskyt ja paholaisen viekoittelemana,
kavalalla ja rikollisella tavalla, vastoin asianomaista alamaisellista
velvollisuuttaan ja tottelevaisuuttaan, oli useissa tilaisuuksissa ja
eri paikoissa vehkeillyt kuninkaan valtaa vastaan.

Ihmiset kuuntelivat hyvin tarkkaavaisesti syytöskirjelmän lukemista
ja kun vankia kehoitettiin vastaamaan, ei salista kuulunut
hiiskahdustakaan.

"Mitä tähän vastaat, Ralph Ray? Oletko syyllinen valtiopetokseen, josta
sinua syytetään ja jonka vuoksi olet tuotu tänne oikeuteen, vai etkö
ole?"

Ralph ei vastannut heti. Hän katseli tyynesti ympärilleen ja sanoi
sitten lujalla äänellä osoittamatta minkäänlaista mielenliikutusta:

"Vaadin vapauttamista vetoamalla yleiseen armahdukseen."

Salista alkoi kuulua ihmettelevää ja kysyvää muminaa.

"Se ei hyödytä teitä ollenkaan", sanoi tuomari, joka oli pitänyt
puheen. "Armahdusta ei voida sovelluttaa teidän asiaanne. Teidän pitää
vastata, oletteko syyllinen vai ettekö."

"Kai minullakin on oikeus yleiseen armahdukseen, kuten muillakin?"

Notaari nousi jälleen.

"Oletteko syyllinen vai ettekö?"

"Suodaanko minulle oikeus väittää syytöstä vastaan?"

"Teillä on siihen samanlainen oikeus kuin kaikilla muillakin kuninkaan
alamaisilla", vastasi tuomari Millet. "Olette kuullut nyt syytöksen ja
teidän pitää vastata, oletteko syyllinen vai ettekö."

Tuomari Hide oli jälleen piiloutunut asiakirjan taakse.

"Minut on tuotu tähän oikeuteen syytettynä siitä, että olen vastustanut
kuninkaan valtaa", sanoi Ralph tyynesti. "On ilmoitettu sekin, milloin
tuon valtiorikoksen olisi pitänyt tapahtua. Vastustan syytöstä
väitteellä, että Englannin kuningas oli kuollut silloin."

Yleisö alkoi liikahdella levottomasti salissa. Paperikin vaipui silmien
alapuolelle.

"Vaivaatte oikeutta näillä anteeksiantamattomilla poikkeuksilla
asiasta", huusi tuomari Millet koettamattakaan hillitä suuttumustaan.
"Englannin lain mukaan ei kuningas kuole milloinkaan. Vastauksenne
pitää olla asiallinen -- syyllinen vai syytön. Ei kukaan, jonka asema
tuomioistuimen edessä on samanlainen kuin teidän, saa vastata muuten
syytökseen."

"Saanko puolustaa itseäni, herra tuomari?"

"Kyllä, mutta ette ennenkuin kuulustelussa."

"Tässä on kysymyksessä muudan lakipykälä ja senvuoksi haluan
asianajajan avukseni", sanoi Ralph. "Voin maksaa hänen vaivansa."

"Näytätte olevan hyvin perillä oikeudenkäynnistä, nuori mies", vastasi
tuomari peittelemättömän ivallisesti.

Paperi vaipui nyt leuan tasalle.

"Herra Ray", sanoi tuomari Hide ystävällisesti, "asianlaita on nyt
niin, että teidän pitää vastata."

"Minua ei ole syytetty mistään rikoksesta, herra tuomari. Kuinka minä
silloin voisin vastata?"

"Herra Ray", toisti tuomari jälleen, "olen pahoillani, että minun on
pakko keskeyttää teidät. Olen sitä mieltä, että suurinta armeliaisuutta
on osoitettava teidän asemassanne olevalle miehelle. Mutta nämä
väitteenne sotivat kaikkea sellaista vastaan. Haluatteko vastata?"

"Hänen on pakko, veli; siinä ei ole mitään, haluatteko"? väitti toinen
tuomari.

Paperi kohosi jälleen silmien tasalle. Pöydän edustalle kokoontuneet
nauroivat hillitysti.

"Hän luulee voivansa rankaisematta uhmata oikeutta", sanoi yleinen
syyttäjä.

"Veli Millet", sanoi tuomari Hide, "kun syytetty oikeuden kuullen
vetoaa muodolliseen seikkaan, on hänen pyyntöönsä suostuttava."

"Tietysti, tietysti", vastasi toinen entiseen ystävälliseen tapaansa.
Sitten kääntyen Ralphiin päin hän sanoi:

"Mihin lakipykälään te vetoatte?"

"Se, mistä minua syytetään, tapahtui parlamentin käskystä silloin kun
parlamentilla oli korkein valta maassa", vastasi Ralph.

"Vaietkaa, herra!" huusi tuomari Millet. "Parlamentissa oli silloin
vain joukko vallananastajia, jotka tottelivat alhaisen tyhmän
johtajansa määräyksiä. Herrat", jatkoi hän mielistelevästi hymyillen
kääntyen valamiehistön puoleen, "muistakaa, mitä olen sanonut."

"Parlamentti oli kansan valitsema", vastasi Ralph tyynesti, "ja
ulkomaalaisten ruhtinaitten tunnustama."

"Mutta se muodosti vain kolmannenosan valtiovallasta."

"Se ei toiminut ollenkaan salaisesti. Sen maine levisi useiden kansojen
keskuuteen."

Ralph puhui vieläkin tyynesti ja kuuntelijat pidättivät henkeään.

"Tiedättekö, missä nyt olette, herra?" huusi tuomari punaisena
raivosta. "Olette hänen majesteettinsa kuninkaan tuomioistuimen edessä.
Oletteko niin tavattoman julkea, että puolustatte tämän armollisen
ruhtinaan palvelijoiden kuullen rikoksianne vetoamalla anastajan
valtaan?"

"Minua ei ole syytetty muusta", sanoi Ralph, "kuin siitä, että olen
laskenut käteni auralle, jota silloin kaikkien oli pakko vetää. Minua
on vain syytetty uskollisuudesta sitä asiaa kohtaan, mihin muutamat
syyttäjistäni, jotka nyt näyttävät olevan täällä, aluksi alistuivat,
mutta minkä he sitten kavalsivat."

Nyt kävi hälinä yhä äänekkäämmäksi salissa. Paperi oli vaipunut
pöydälle tuomari Hiden kasvojen edestä. Hänen toverinsa oli kalpea
raivosta.

"Mikä mies tämä oikeastaan onkaan?" kysyi viimeksimainittu hyvin
levottomana. "Ettekö sanonut hänen olevan laaksolaisen vuoristosta?"

"Laaksolainen tahi ei, armollinen tuomari, on hän kaikissa tapauksissa
viekas ja vaarallinen mies", vastasi yleinen syyttäjä.

"Näen jo, että hän on sellainen, joka on valmis sanomaan mitä tahansa
pelastaakseen kurjan henkensä."

"Veli Millet", keskeytti toinen tuomari, "olette syystä huomauttanut,
että tämä on armollisen kuninkaamme tuomioistuin. Johtakaamme senvuoksi
sen istunnoita unhottamatta sitä."

Kuultiin lakimiesten viittojen kahinaa pöydän luota ja kuiskailemista
salista.

"Herra Ray, olette kuullut syytöksen. Siinä vaaditaan teille
rangaistusta valtiopetoksesta hänen armollisinta majesteettiaan
kuningasta, korkeinta ja luonnollisinta hallitsijaanne vastaan. Teidän
pitää nyt vastata, oletteko syyllinen vai syytön."

"Eikö minulla ole mitään oikeutta yleiseen armahdukseen?" kysyi Ralph.

Tuomari Millet, joka oli nyt toipunut tilapäisestä tappiostaan, sanoi:

"Armahdusmanifesti julkaistiin ennen hänen majesteettinsa nousemista
valtaistuimelle."

"Entä minun rikokseni... eikö sitäkin tehty ennen hänen majesteettinsa
valtaanpääsyä? Eivätkö kuninkaan lupaukset olekaan niin pyhiä, kuin
kansan lait?"

Tuomioistuimen jäsenet mumisivat taasen jotakin.

"Veli Hide, sallimmeko syytetyn enää häiritä tuomioistuimen toimintaa
näillä hyödyttömillä väitteillä?"

"Pyydän asianajajaa", sanoi Ralph.

"Tässä tapauksessa ei syytetylle voida määrätä asianajajaa", vastasi
tuomari Hide. "Jos rikoksenne osoittautuu valtiopetokseksi ei sitä
voida puolustaa, mutta jos sitä voidaan puolustaa, ei se olekaan
valtiopetoksellista laatua. Laki on määrännyt meidät neuvonantajiksenne
ja senvuoksi neuvon teitä luopumaan vetoamisestanne armahdukseen
päästäksenne vapaaksi, sillä se on samaa kuin jos tunnustaisitte
itsenne syylliseksi."

"En tunnusta mitään", sanoi Ralph.

"Teidän pitää vastata, oletteko syyllinen vai syytön. Kolmatta
vaihtoehtoa ei ole. Oletteko syyllinen vai syytön?"

Kun tämä sanottiin, oli salissa hiljaista kuin kuolinhuoneessa.

Ralph viivytti vastaustaan. Hän kohotti päätään ja katseli tyynesti
ympärilleen. Kaikkien silmät olivat kohdistuneet hänen kasvoihinsa,
jotka näyttivät kovilta kuin kallio. Pari silmää kaukana oven luona
kimalteli pirullisesta vahingonilosta. Ralph käänsi jälleen katseensa
tuomareitaan kohti. Hiljaisuutta ei rikkonut vielä mikään. Tuntui siltä
kuin sitä olisi ollut ilmassa.

"Syyllinen vai syytön?"

Vastausta ei kuulunut.

"Kieltäytyykö syytetty vastaamasta?" kysyi tuomari Hide.

Mutta vastausta ei vieläkään kuulunut. Ei ainoakaan kuiskaus eikä jalan
raapaisu rikkonut hiljaisuutta. Sitten kuultiin tuomarin hitaasti
sanovan:

"Ralph Ray, emme halua, että pettäisitte itsenne. Ellette vastaa,
tullaan teitä kohtelemaan kuin olisitte tunnustanut."

"Eikö minulla ole oikeutta vaieta?"

"Ei ollenkaan!" huudahti tuomari Millet kiertäen viitan tiukemmin
ympärilleen.

"Anteeksi, veli; lain määräysten mukaan saa syytetty olla vastaamatta,
jos hän vain haluaa." Ja kääntyen Ralphin puoleen lisäsi tuomari Hide:

"Mutta miksi?"

"Pelastaakseni takavarikosta maani, lampaani ja irtaimistoni,
samoinkuin äitini ja veljenikin omaisuuden, jonka on väärin ilmoitettu
kuuluvan minulle."

Tuomari Millet katsoi kysyvästi tuomari Hideen.

"Sellainen on laki", sanoi tämä nähtävästi vastaukseksi lausumattomaan
kysymykseen. "Rikoksellisen omaisuutta ei voida takavarikoida
kruunulle, ennenkuin hän on todistettu syylliseksi ja tuomittu.
Sellainen on laki, ja meidän pitää alistua sen määräyksiin."

"Jumala varjelkoon muusta", sanoi tuomari Millet lempeimmällä äänellään.

"Ralph Ray", jatkoi tuomari Hide, "ymmärrättekö täydellisesti sen
seuraukset, mitä nyt aiotte tehdä? Ellette vastaa, odottaa teitä hirveä
rangaistus."

Tuomari Millet tokaisi väliin:

"Toistan, että syytetyn on pakko vastata. Vanhassa laissa peine
fortesta ja duresta tehdään nimenomaan poikkeus vain kuninkaanmurhaa
koskeviin juttuihin nähden."

"Eikä syytöskirjelmässä syytetä vankia mistään kuninkaanmurhasta."

Tuomari Millet piilotti tappionsa silmäilemällä syytöskirjelmän läpi
jälleen kerskailevaan tapaansa.

"Mutta älkää silti pettäkö itseänne", jatkoi Hide kääntyen syytetyn
puoleen. "Tiedättekö, millaiseen rangaistukseen vastaamaan
kieltäytyneen on alistuttava? Oletteko selvillä siitä, että
kieltäytyessänne vastaamasta pelastaaksenne omaisuutenne perheellenne
alistutte samalla hirveään kuolemaan -- kuolemaan tuomiotta, kuolemaan,
joka on ehkä liian hirveä kuviteltavaksikaan? Tiedättekö sen?"

Yhteen sulloutunut joukko salissa uskalsi tuskin hengittää tämän
hirveän silmänräpäyksen aikana. Jokainen odotti vastausta. Se tuli
hitaasti ja harkitusti:

"Minä tiedän sen!"

Paperi putosi tuomarin kädestä liidellen lattialle. Salista kuului
hiljaista hämmästyksen aiheuttamaa muminaa. Tuolla seisoi mies, joka
oli valmis uhraamaan henkensä ja kaiken muunkin, mikä oli hänelle
kallista ja rakasta. Ei itsepäisyydestä, ei senvuoksi, että hän oli
joutunut vangiksi, eikä kovan kohtalon pakotuksesta, vaan iloisesti
vapaasta tahdostaan.

Ihmettelyä ja kauhua voitiin nähdä kaikkein kasvoissa. Rohkeat
miehet tunsivat sydämensä paisuvan ja valtimonsa sykkivän
nopeammin nähdessään, että miehet -- vaatimattomat sivistymättömät
miehet, englantilaiset, veriheimolaiset -- voivat vielä menetellä
jalomielisesti. Mutta raukat kyyristyivät pelosta.

Ja koko tässä joukossa oli sen miehen katse, joka oli vihkiytynyt
kuolemalle, tyynin ja kirkkain. Kaikkien silmät olivat kohdistuneet
hänen rauhallisiin kasvoihinsa.

Tuomarin ääni rikkoi vihdoin hiljaisuuden.

"Ja tässä tarkoituksessa ja tietäen tämän te antauduitte
vapaaehtoisesti lain käsiin?"

Ralph pani käsivartensa ristiin rinnalleen ja kumarsi.

Hiljaisuus muuttui sietämättömäksi. Katselijain mumina puhkesi
korvia huumaaviksi riemuhuudoiksi, kuin monien putousten kohina,
kuin hirmumyrskyn jyminä ja vinkuna, mikä nousee ja laskee ja sitten
hiljenee kohistakseen jälleen.

Vahtimestari ei ollut vielä kyennyt tukahduttamaan melua, kun
huomattiin, että oven läheisyydessä metelöitiin jostakin toisesta
syystä. Muudan nuori nainen lapsi käsivarrellaan tunkeutui keihäällä
asestetun sotilaan ohi, joka oli vahdissa ovella, ja kurkotti kaulaansa
nähdäkseen vangin yhteen sulloutuneen joukon yli, jonka hallussa oli
jokainen tuuma lattiasta.

"Sallikaa minun nähdä hänet vain vilahdukselta, vain vilahdukselta --
antakaa minun, Jumalan nimessä, katsoa häneen vain kerran -- vain yhden
ainoan kerran!"

Tuomari vaati hiljaisuutta ja vahtimestari oli juuri ajamaisillaan
naisen ulos, kun Ralph käänsi kasvonsa kokonaan oveen päin.

"Näen hänet nyt", sanoi nainen. "Minun mieheni ei hän ole. Ei", lisäsi
hän, "mutta olen nähnyt hänet jossakin ennen."

"Missä, hyvä rouva? Missä olette nähnyt hänet ennen?"

Tämän kuiskasi hänen korvaansa muudan mies, joka oli tunkeutunut joukon
halki hänen rinnalleen.

"Onko hän kotoisin Gaskarthin tuolta puolen?" kysyi nainen.

"Kuinka niin?"

"Tämä melu sopii hyvin huonosti tähän tärkeään juttuun, jota nyt
käsittelemme", sanoi toinen tuomari ankarasti.

Hetkisen kuluttua olivat nainen ja mies, joka niin kiihkeästi puhutteli
häntä, poistuneet salista toistensa seurassa.

Sitten neuvottelivat molemmat tuomarit hetkisen keskenään.

"Armahduksen täytyy pitää paikkansa", sanoi toinen; "sillä muussa
tapauksessa kävisi toiselle puolelle Englannin asukkaista hyvin
huonosti."

"Ja kuitenkin palasi kuningas takaisin minkäänlaisitta ehdoitta",
vastasi toinen.

Salissa syntyi yleistä liikehtimistä. Julkinen huutaja vaati
hiljaisuutta.

"Vangin kuulustelu lykätään viikoksi."

Sitten vietiin Ralph pois kaiteen vierestä.



XXXIX.

OMANTUNNON ÄÄNI.


He veivät Robbie Andersonin samana iltana vanhan lesken taloon, jossa
hän asui, mutta heidän matkansa sinne oli aivan turha. Reuben Thwaite
hyppäsi maahan ja koputti oveen. Vanha Becca Rudd aukaisi sen, kohotti
kädessään olevan kynttilän korkealle ja katsoi pimeään. Saatuaan
kuulla, millaisen sairaan vieraan he olivat tuoneet hänelle, alkoi
hän vapista päästä jalkoihin asti ja pyysi, etteivät he lyhentäisi
sellaisen vanhan raukan elämää, jonka päivät on jo luettu.

"Ei, ei; viekää hänet pois, viekää hänet pois!" sanoi hän.

"Oletteko tullut hulluksi vai mitä te tarkoitatte?" kysyi Matthew
Branthwaite rattailta.

"En, mutta armahtakaa minua, armahtakaa minua!" huusi Becca
rukoilevasti.

"Ovatko asiat niin", sanoi Matthew. "Vanhoja hulluja sanotaankin
pahemmiksi kuin muita. Poika hourii, kuuletteko, hän hourii.
Haluatteko, että heitämme hänet ojaan kuolemaan kuin koiran?"

"Viekää hänet pois, viekää hänet pois!" huusi Becca peräytyen sisälle.
Hänen marinansa muuttui vain äänekkäämmäksi ja vihaisemmaksi.

"Otaksun, että olisitte parempi kasvatusäiti vanhalle nilkuttavalle
koirallenne, jos se saisi syyhyn", sanoi Matthew.

"Ei, mutta rutto. Pelkään ruttoa! Olette kuulleet, mitä uudet
saarnaajat sanovat siitä. Robbie on saanut sen, Robbie on saanut
tartunnan, olen aivan varma siitä".

Becca laski kynttilän kädestään lavitsalle ja väänteli käsiään.

"Vai olette te varma siitä", sanoi Matthew. "Mutta nyt sanon teille,
mistä minä olen varma. Olen nyt saanut varmuuden siitä, että kuulutte
sellaisten ihmisten joukkoon, jotka eivät mistään hinnasta tahdo
luopua kurjasta hengestään. Olette vain vanha kurja juoruakka, joka
yhtenä päivänä puhuu enemmän armeliaisuudesta kuin mitä hän on valmis
osoittamaan koko vuonna. Tule, Reuben. Lyö vanhaa kaakkiasi selkään.
Lähdetään meille. Olisin mieluummin köyhä kuin kirkonrotta, kuin
kääntäisin selkäni äidittömälle poikaraukalle, joka on melkein haudan
partaalla."

"Älä sano niin, isä", nyyhkytti Liisa.

"Ei, Matthew", huusi Becca, "asia ei ole ollenkaan niin. Tässä on
päinvastoin minun henkeni vaarassa."

"Tyhmyyksiä! Arvoton kapine ei voi ikinä joutua minkäänlaiseen vaaraan.
Minkä ruton luulette rupeavan vaivautumaan niin paljon, että se
tarttuisi sellaiseen vanhaan nahkariekaleeseen kuin te olette. Hyvää
yötä, Becca, hyvää yötä! Olkoon Jumala kanssanne ja palkitkoon teille
ansionne mukaan."

Sitten ajoivat he Matthew Branthwaiten taloon ja laittoivat vuoteen
sairaalle käytännöstä pois joutuneeseen työhuoneeseen, jossa kangaspuut
eivät olleet helskyneet kymmeneen vuoteen.

Vaatimaton vuode oli pian kunnossa, uuniin sytytettiin heti tuli ja
ennenkuin puoli tuntia oli kulunut, istui rouva Branthwaite Robbien
vuoteen vieressä ja hautoi hänen otsaansa etikkaan kastetulla rievulla.
Pieni nainen, joka tavallisissa oloissa oli hyvin arka ja hermostunut,
tahtoi nyt näyttää, että hän saattaa olla rohkeakin.

"Robbie on sairastunut kuumeeseen, aivokuumeeseen", sanoi hän. Ja hän
oli oikeassa. Vanhan naisen taudinmäärittely oli nopea kuin ajatus.
Seuraavana päivänä haettiin Gaskarthin lääkäri sairasta katsomaan.
Hän tuli, näytti viisaalta ja juhlalliselta, teki kolme kuusitavuista
kysymystä keskeyttäen puheensa jokaisen tavun jälkeen. Sitten hän
koetti sairaan valtimoa. Hän olisi melkein kuullut sen lyönnit.
Mutta sairaan sydän jyskytti melkein kovemmasti. Hän ei vieläkään
puhunut mitään. Syvän hiljaisuuden vallitessa otti hän lansettinsa ja
avasi suonen. Sitten kuultiin hänen mumisevan ja hymisevän itsekseen
neuvomatta ja rohkaisematta kuitenkaan ollenkaan.

"Onko tauti vaarallistakin?" kysyi pieni Liisa levottomana. Hän seisoi
pää pois kääntyneenä kulhosta, jota hänen äitinsä piti kädessään, hänen
sormensa liikkuivat hermostuneesti ja rinta kohoili.

Viisas mies lausui vastaukseksi pari varovaista sanaa.

Oli näyttänyt aivan siltä kuin Robbie olisi ollut tajuillaan ennen
suoneniskua, mutta nyt alkoi hän jälleen houria. Hetkisen kuluttua oli
hän jo aivan sekaisin.

Kuuluisa mies otti samalla kertaa hattunsa ja maksun vaivoistaan. Hänen
vaiteliaisuutensa oli todellakin ollut kullan arvoista.

"Oletteko milloinkaan nähneet tyhmempää mörökölliä?" sanoi Matthew
lääkärin poistuttua. "Hän ei alentunut edes vastaamaan toisten
kysymyksiin."

Tämä lääkäri ei pistänyt enää milloinkaan nenäänsä vanhan Matthewin
taloon.

Robbie lepäsi neljä päivää tajutonna ja rouva Branthwaite oli silloin
ja edelleenkin hänen ainoa lääkärinsä ja hoitajattarensa. Kolmantena
iltana hänen sairastumisestaan -- sunnuntaina -- uskoi Rotha Stagg oman
sairaansa erään naapurivaimon hoitoon ja käveli Matthewin taloon.

Willy Ray ei ollut palannut vielä Carlislesta. Hän oli tuskin vaihtanut
puolta tusinaa sanaa Rothan kanssa tuon edellä kertomamme keskustelun
jälkeen. Rotha ei ollut tullut Shoulthwaiteen miellyttääkseen Willyä,
eikä hän aikonut poistuakaan sieltä sen vuoksi, että Willy oli
suuttunut.

Kun tyttö tuli kutojan taloon ja meni sairastupaan, istui Matthew
itse takan ääressä piippuineen puhallellen savun uuninpiippuun.
Rouva Branthwaite hautoi sairaan päätä, josta tukka oli ajeltu
pois. Liisa koetti kuvitella itselleen, että hän työskentelee hyvin
ahkerasti neuloessaan uutta pukua itselleen, vaikka neula pysähtyikin
parikymmentä kertaa minuutissa. Robbie oli aivan sekaisin.

"Robbie, Robbie, tiedätkö, kuka on tullut sinua katsomaan?" kysyi Liisa
kumartuen hänen puoleensa.

"Niin, äiti, niin; olen nyt vihdoinkin taas kotona", mumisi Robbie.

"Hän hourii jälleen", sanoi Matthew uuninloukosta.

"Jumala siunatkoon vanhaa sydäntäsi, äiti, mutta nyt aion parantaa
tapani. Voin kyllä pitää lupaukseni. Nyt se on ihan varmaa, äiti,
saatpahan vain nähdä. Ei, ei, koeta minua vielä kerran, äiti."

"Hän jauhaa alituisesti vain tuota samaa asiaa, poikaraukka", kuiskasi
Matthew. "Se on ahdistanut varmaankin kovasti hänen mieltään vanhan
Marthan kuolemasta asti."

"Älä itke, äiti, älä itke."

Liisa-raukka huomasi juuri silloin, että hänen piti kiinnittää uuteen
pukuunsa kaikki huomionsa. Hän painoi päänsä melkein siihen kiinni.

"Se oli viisikymmentä askelta sillasta pohjoiseen päin, uskallan vaikka
vannoa sen. Niin, uskallan vaikka vannoa sen!" huusi Robbie niin
kovasti kuin hänen heikontuneet voimansa vain sallivat.

"Tuotakin hän toistaa alituisesti", kuiskasi Matthew Rothalle.
"Muistatko, että pieni Reuben sanoi samaa?"

Robbie mumisi vielä hiljaisella rukoilevalla äänellä:

"Älä itke, pikku äiti, ellet halua tappaa minua tähän paikkaan.
Tappaako sinut? Niin, se on totta, mutta aion nyt parantaa tapani.
Siitä saat olla aivan varma."

Robbien äänessä oli itkua, vaikka kyyneliä ei näkynytkään hänen
silmissään.

"Kas niin, kas niin, Robbie", kuiskasi rouva Branthwaite tyynnyttävästi
hänen korvaansa. "Rauhoituhan nyt toki, Robbie?"

Kohtaus oli järkyttävä. Voimattoman, oikullisen ja helläsydämisen
nuorukaisraukan sielu näytti hänen houriessaan olevan aivan
murtumaisillaan omantunnontuskiin.

"Jos hän vain saisi nukkua", sanoi rouva Branthwaite; "mutta hän ei
voi."

Liisa nousi mennen pihalle.

Robbie koetti kohottautua kyynärpäänsä varaan. Hän käänsi tulipunaiset
kasvonsa syrjään kuin kuunnellakseen jotakin kaukaista kolinaa. Sitten
hän kuiskasi käheästi:

"Viisikymmentä askelta sillasta pohjoiseen päin. Se ei ollut unta --
pohjoiseen, sanon minä, pohjoiseen."

Hän vaipui hengästyneenä takaisin pieluksille, ja Rotha valmistautui
poistumaan.

"Tuosta sukeltamisesta tämä kaikki johtuu, sitä meidän ei tarvitse
epäilläkään", sanoi Matthew, "siitä ja väkijuomista. Muistan
hänen isänsä. Hän oli aivan samanlainen, aivan samanlainen. Vanha
Martha-raukka, hänellä oli kyllä tekemistä hoitaessaan isää ja poikaa.
Ja molemmat ovat pohjaltaan miesten parhaita, kummatkin, poikaraukat."

Tärkeämpi asia kuin Matthew milloinkaan osasi aavistaakaan riippui nyt
Robbien tajuttomuudesta, ja kun hän palasi tajuihinsa, oli onnettomuus
jo tapahtunut.



XL.

GARTH JA KVEEKARIT.


Kun Rotha poistui kutojan asunnosta, kohtasi hän Liisan eteisessä.

"En voi muuta kuin nauraa noille uusille saarnaajille", sanoi hän
käheästi. Hän käänsi pois päänsä kuivatakseen salaa kyyneleet
silmistään saaliinsa, jonka hän oli kietonut ympärilleen. "Siellä he
ovat, Punaisessa Leijonassa. Teen väärin nauraessani heille, mutta he
ovat todellakin hyvin hullunkurisia."

Veruke oli niin ilmeinen, ettei se voinut olla kiinnittämättä Rothan
huomiota puoleensa. Sanomatta sanaakaan kietoi hän käsivartensa
Liisan ympärille ja suuteli häntä. Pidätetyt kyyneleet valuivat nyt
avoimesti tytön poskille ja hän painoi itkien päänsä Rothan rinnalle.
He erosivat vaieten ja Rotha käveli pientä ihmisryhmää kohti, joka oli
kokoontunut tielle punertavaan auringonpaisteeseen melkein ravintolaa
vastapäätä. Miehet olivat juuri noita "uusia saarnaajia", joista
Liisa oli kertonut, samoja, joiden Robbien asunnon omistajatar oli
väittänyt ennustaneen rutosta. Heitä oli kolme ja heidän ympärilleen
oli kokoontunut miehiä, naisia ja lapsia. Muudan heistä, eräs pitkä
laiha mies, jolla oli pitkä harmaa tukka ja hurjat silmät, puhui
kimeimmällä äänellään. Toinen korosti hänen sanojaan äänekkäillä
halleluja-huudoilla, ja kolmas vaipui polvilleen tielle ja rukoili
kiihkeästi äänellä, joka kajahteli kylän kaduilla, joilla ei sinä
päivänä näyttänyt olevan minkäänlaista liikettä. Ennenkuin rukous
oikein loppuikaan, aloitettiin nopeatahtinen hengellinen laulu, jonka
kuoro kuulosti hyvin iloiselta.

Sitten seurasi toinen kehoituspuhe. Se oli täynnä hirveitä ennustuksia.
Maailma on aivan täynnä vihaa, kateutta, juoppoutta ja turhia huveja.
Ihmiset ovat hylänneet valon, sen, jonka pitäisi valaista kaikkia
heitä. Heidän mielensä on täynnä petosta ja turhamaisuutta. He
luottavat pappeihin ja opettajiin, jotka ovat vain kiliseviä kulkusia.
"Mutta Herra on lähellä!" huusi saarnaaja, "hän musertaa voimallaan
vuoretkin tomuksi."

Nyt seurasi toinen virsi, vielä riemuitsevampi kuin äskeinen. Heidän
kiihkonsa tarttui vähitellen useaan kuulijaan. Siellä oli vanhoja
miehiä, joiden riutuneet kasvot kertoivat pitkästä taistelusta maailmaa
vastaan, jossa he kuuluivat voitettujen luokkaan; ja vanhoja naisia,
kiusautuneita ja väsyneitä ja valmiita vaipumaan unholaan sittenkuin
heidän pitkä päivätyönsä on päättynyt; äitejä pienokaisineen ja lapsia,
jotka eivät uskaltaneet liikkua minnekään heidän viereltään, sekä
leikkiviä tyttöjä ja poikia, joilla oli vielä elämän koko taistelu
edessään.

Yksinkertainen kveekarivirsi kertoi suuresta, rauhallisesta,
kaukaisesta kodista, joka kuitenkin on niin lähellä.

Melu oli houkutellut vieraat Punaisesta Leijonasta tielle ja muutamat
olivat tulleet hyvin lähelle saarnaajia. Pari kolme heistä oli jo aivan
juovuksissa. Heidän joukossaan oli Garth, seppä. Hän nauroi hurjasti,
huusi ja karjui jokaiselle kehoitukselle ja uudelle säkeelle. Kun
saarnaajat huusivat halleluja, huusi hänkin toistaen sitä alituisesti
sopivaan ja sopimattomaan aikaan, kunnes hänen äänensä sortui ja hiki
valui virtanaan hänen punaisille kasvoilleen. Hänen juopuneet toverinsa
yhtyivät alussa hänen koviin huutoihinsa. Kun muudan saarnaaja koroitti
äänensä kiihkeään rukoukseen, huusi Garth yhä kovemmin kysyen, luuleeko
mies, että Kaikkivaltias on kuuro.

Ihmiset alkoivat vapista kuunnellessaan sepän pilkkaa. Juopuneimmatkin
hänen tovereistaan hiipivät pois hänen luotaan.

Saarnaaja mainitsi kerran jotakin niistä joukoista, jotka seuraavat
heitä.

"Teillä on pullollinen viinaa jossakin", huusi Garth, "sen vuoksi ne
seuraavat teitä."

Voimatta enää sietää tätä hirmuista epäsointua tunkeutui muudan noista
kolmesta kveekarista -- hän oli pieni vilkassilmäinen, hermostunut
mies -- joukon läpi sinne, missä Garth seisoi sen laidassa. Garth
nojasi selkänsä ravintolan seinään ja nauroi hysteerisesti kveekarin
varoitukselle: "Voi sinua ja sinun laisiasi, kun Jumalan rakkaus
kääntyy pois teistä!"

Garth vastasi tähän niin ivallisesti ja Jumalaa pilkkaavasti, ettei
hänen hirveitä sanojaan voida toistaa. Mutta hän uudisti ne huutaen ja
kiljuen.

Kauhuissaan vaipui kveekari polvilleen sepän eteen ja mumisi melkein
kuiskaten seuraavan rukouksen:

"Jumala suokoon, että ne seitsemän perkelettä, niin, seitsemän kertaa
seitsemän perkelettä voitaisiin karkoittaa hänestä!"

Silloin Garthkin vaikeni hetkiseksi.

"Tunsin samanlaisen miehen kuin sinäkin olet, viisi vuotta sitten",
sanoi kveekari. "Ja kuinka luulet hänen kuolleen?"

"Missä?" kysyi Garth nikotellen.

"Mutta hän pelastui vihdoin. Valo, jolla Kristus valaisee kaikkia
ihmisiä, pelasti hänetkin."

"Missä?" toisti Garth kiroten kamalasti.

"Hirsipuussa. Hän oli tappanut oman isänsä ja --"

"Ole kirottu! Ole kirottu sekä maailmassa että helvetissä!"

Ihmiset, jotka olivat kokoontuneet heidän ympärilleen, tukkivat
korvansa käsillään voidakseen päästä kuulemasta hirmuisia kirouksia.
Garth, joka oli selvinnyt hieman hurjassa raivossaan, mikä ei enää
ollut teeskenneltyä, vaan todellista, työnsi heidät syrjään ja poistui
pitkin askelin muudatta takatietä.

Rothakin erosi joukosta ja lähti kävelemään Shoulthwaiteen päin. Noin
viidenkymmenen askeleen päässä hänen edellään kävellä laahusti seppäkin
pää painuksissa. Rothaa halutti ottaa hänet kiinni, vaikka hän olikin
juovuksissa, puolihullu ja ehkä pirujen riivaamakin tällä hetkellä. Hän
ei ymmärtänyt, mikä voima, ajatus tahi toivo pakotti hänet siihen. Hän
ei ollut milloinkaan ennen tuntenut minkäänlaista kiintymystä tuohon
mieheen, mutta nyt halusi hän kuitenkin puhutella häntä. Ah, kunpa hän
vain olisi sen tehnyt! Ah, kunpa hän vain olisi sen tehnyt -- ei hänen
vuokseen eikä hänen itsensäkään vuoksi -- mutta nyt, juuri nyt, kun
jumalattomat sanat vielä polttivat hänen huuliaan.

Rotha juoksi pari askelta ja pysähtyi. Garth tallusteli vain äreänä
eteenpäin. Hän ei kohottanut kertaakaan katsettaan taivaaseen.

Kun hän tuli kotiin, heittäytyi hän lavitsalle uunin eteen. Hän oli
jo selvinnyt. Äiti oli nukkunut sunnuntai-iltapäiväuneensa lavitsalle
keittiön toisella seinällä, mutta heräsi nyt pojan aiheuttamaan
kolinaan. Seppä musersi muutamia turpeita turvetikulla ja potkaisi
palaset tuleen.

"Mikä sinua nyt vaivaa?" kysyi rouva Garth avaten silmänsä ja
haukotellen.

"Voisin kysyä pikemminkin, mikä sinulle on tullut", murahti Joe.

"Mitä nyt?"

"Myytkö omaa lihaa ja vertasi?" kysyi Joe.

"Myynkö mitä? Mitä tyhmyyksiä sinä nyt taasen jaarittelet, tuuliviiri?
Joskus voitaisiin sinua luulla niin kylmäksi, ettei voikaan sula
suussasi, mutta sitten taasen --"

"En ole sentään niin tyhmä kuin minä minua kohdellaan, äiti", keskeytti
seppä.

"Olenhan sanonut sinulle ennenkin, että kuulut viisaiden aasien
joukkoon. Mitä tarkoitit tuolla myynnilläsi?"

"Mielestäni sinun pitäisi tietää se, kun vieraat ihmiset voivat sanoa
sen minulle jo kadulla."

Seppä vaipui synkkään äänettömyyteen katsoa tuijottaen vain tuleen.

"Ahaa, olet kai kuullut tuon miehen joutuneen Doomsdaleen, vai mitä?"

Joe murahti jotakin käsittämätöntä.

"Aion lähteä kuulemaan kuulustelua", jatkoi rouva Garth tyytyväisenä
kehräten.

"Ehkä et haluaisi nähdä minua hänen sijassaan, äiti? Ah ei, et
suinkaan."

"Sinä iankaikkinen lörpöttelevä tyhmeliini!" huusi rouva Garth nousten
ja koventaen äänensä uhkaavaksi. "Missä olet ollut?"

Joe murahti jälleen jotakin kumartuen syvempään tulta kohti ja äidin
jäntevä vartalo nojautui uhkaavasti hänen ylitseen.



XLI.

HEVOSEN HIRNUNTA.


Sumea aurinko oli laskemaisillaan sumukerroksen läpi. Rotha käveli
nopeasti kujaa, joka johti tielle Mossin asuinrakennuksesta. Laddie,
paimenkoira, joka Ralphin poistumisen jälkeen oli kiintynyt häneen,
juoksi nyt hänen rinnallaan.

Hän oli matkalla Fornsideen, vaikka hänellä ei ollut sinne mitään
asiaa. Willy Ray ei ollut vielä palannut. Rothan isä ei ollut vielä
tullut takaisin pitkältä matkaltaan. Missähän Willy oli? Mihin oli
hänen isänsä joutunut? Mikähän oikeastaan heitä viivyttikään poissa
kotoa? Ja kuinka oli Ralphille käynyt, hänelle, joka niin sanoaksemme
oli kuin kuoleman kidassa, jonne hän omin käsin oli lähettänyt hänet?
Uskaltaisiko hän enää milloinkaan toivoa? Nämä samat kysymykset oli
Rotha tehnyt itselleen jo satoja kertoja ja elänyt enemmän kuin viikon
kestäneiden päivien ja öiden vastauksista tyhjät tunnit jollakin
tavoin, hän ei itsekään tiennyt, kuinka.

Levottomuus jäyti hänen sieluaan uhaten polttaa sen piakkoin kuivaksi
tuhaksi. Ja hän oli syntynyt naiseksi, heikoksi naiseksi, olennoksi,
joka on määrätty istumaan kotona jalka rukinpolkimella sillä aikaa kuin
hänen rakastamansa henkilöt olivat vaarassa ja menehtyivät muualla.

Rotha oli kokonaan muuttunut. Hän ei ollut enää sama hilpeä tyttönen,
joka kerran oli voittanut vanhan jäykän Angus Rayn sydämen.
Koettelemuksien koulussa hänestä oli tullut päättäväinen nainen.
Melkein sellaisen tunteen kuin toivottomuuden ärsyttämänä oli hän nyt
vaarallisempi kuin päättäväinen.

Hän oli toimittava kummallisia tekoja jonkun ajan kuluttua. Hänen
aurinkoinen ja tyttömäinen viattomuutensakin oli häviämäisillään. Hän
oli kehittymäisillään yhtä viekkaaksi kuin pelottomaksikin. Epäilettekö
sitä? Mutta asettukaa vain hänen sijaansa. Ajatelkaa, mitä hän oli
tehnyt ja miksi hän oli niin menetellyt; muistelkaa sen aiheuttamia
seurauksia ja mitä siitä vieläkin seuraisi. Sitten tarkastelkaa omaa
sydäntänne tahi pikemminkin jonkun toisen, että huomaisitte sitä
nopeammin kaiken siellä piilevän totuuden ja vääryyden.

Sen jälkeen odottakaa, mitä seuraavat kuusi päivää tuovat mukanaan.

Fornsidessa sijaitsevaa tupaa ei ollut kukaan valinnut asunnokseen sen
jälkeen kuin räätäli hylkäsi sen. Koko Wythburnissä oli tuskin niin
köyhää ihmistä, että hän olisi halunnut valita tämän kurjan hökkelin
kodikseen. Se oli yksikerroksinen rakennus, jonka julkipuoli oli
pihalle päin. Eteiseen johtivat viisi- tahi kuusiaskelmaiset portaat
pienestä kasvitarhasta alaspäin. Rakennuksessa oli kolme pientä matalaa
huonetta, joissa oli kivilattiat. Kesäisin koristivat sen julkipuolta
valkoiset ja punaiset fuksiat, mutta näin talvella peitti sen seiniä
vain tummanvihreä muratti.

Yksinäisenä, synkkänä ja nykyisin kyläläisten taikauskoisen pelon
tuomitsemana näytti pieni tupanen niin ränstyneeltä kuin salaman
halkoma petäjä kukkulan laella.

Kun Rotha saapui rakennuksen läheisyyteen, pysähtyi hän epäröiden kuin
hän ei olisi tiennyt, pitikö hänen mennä sisälle vai kääntyä takaisin.
Hän seisoi pienellä portilla koiran juoksennellessa kasvitarhassa.
Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Laddie hyökännyt jo tupaan sisälle.

Kuinka sellainen voi olla mahdollista? Hänhän oli lukinnut oven.
Avaimen oli hän piilottanut entiseen tapaansa sellaiseen paikkaan, jota
eivät tienneet ketkään muut kuin hän ja hänen isänsä. Rotha kiiruhti
portaille ja pisti kätensä syvälle olkiin, joilla eteinen oli katettu.
Avain oli poissa. Ovi oli auki.

Ja nyt kuuli hän, paitsi koiran tassuttelemista, muutakin kolinaa
huoneista.

Rotha painoi kädellään sydäntään. "Oliko mahdollista, että hänen isänsä
oli palannut kotiin? Oliko hän täällä, täällä?"

Tyttö meni keittiöön. Silloin kuuli hän toisesta huoneesta kovan
paukahduksen kuin jonkun arkun kansi olisi sulkeutunut. Seuraavassa
silmänräpäyksessä kuului hameen kahinaa ja Rotha ja rouva Garth
seisoivat vastakkain hämärässä huoneessa.

Rotha hämmästyi aivan sanattomaksi voimatta puhua mitään. Rouva
Garth katseli häneen hetkisen niin pelästyneenä, ettei hänen kovissa
kasvoissaan oltu milloinkaan nähty sellaista ilmettä.

Sitten hän tunkeutui Rothan ohi ja poistui.

"Pysähtykää!" huusi Rotha saaden takaisin tarmonsa.

Mutta nainen oli mennyt eikä tyttö lähtenyt ajamaan häntä takaa.

Rotha meni siihen huoneeseen, josta rouva Garth oli tullut. Se oli
Wilsonin huone. Hänen arkkunsa, jota ei kukaan ollut tullut perimään,
oli vielä siellä. Arkunkannen nopea lukitseminen oli aiheuttanut
sen kolahduksen, jonka hän oli kuullut. Mutta se oli aina ollut
huolellisesti lukittu. Rotha tarttui hermostunein sormin suureen
munalukkoon, joka riippui arkun kannesta. Suuri avainkimppu riippui nyt
siitä. Rotha ei tuntenut niitä. Kenenkähän ne olivat?

Arkku ei ollut lukossa, kansi oli vain painettu kiinni. Rotha kohotti
sen auki vapisevin käsin. Arkussa oli kaikenlaisia vaatteita, mutta ne
oli huolettomasti heitetty syrjään. Niiden alla oli papereita, paljon
papereita hajallaan arkun pohjalla. Mitähän ne sisälsivät.

Ilta alkoi pimetä. Rotha muisti, ettei talossa ollut ainoatakaan
kynttilää eikä yhdessäkään lampussa öljyä. Hän pisti kätensä arkkuun
ottaakseen sieltä paperit ja viedäkseen ne mukanaan, mutta kun hän
kosketti vainajan vaatteihin, peräytyi hän säpsähtäen. Kansi paukahti
raskaasti kiinni.

Tytön jokainen jäsen alkoi vapista. Kuka tietää, eikö kuolleen sielu
kummittele niissä paikoissa, jossa kuollut on elämänsä kuluessa asunut
ja kuollut? Laupias taivas, hänhän oli Wilsonin huoneessa! Rotha horjui
ulos lisäytyvässä pimeydessä tarttuen oveen mennessään. Kun hän jälleen
tuli eteiseen, rupesi hän hakemaan ulko-oven avainta. Se oli lukossa.
Tällä kertaa ottaisi hän sen mukaansa. Sitten hän muisti arkun lukosta
riippuvat avaimet. Hänen pitää ottaa nekin mukaansa. Hän ei kysynyt,
miksi. Mikä hyvä tahi paha voima pakottikaan tytön toimimaan?

Houkuteltuaan koiran luokseen hän meni rohkeasti tupaan jälleen ja
sitten kerran vielä vainajan huoneeseen. Hän sijoitti munalukon
paikoilleen, kiersi avainta lukossa, veti sen pois reiästä ja työnsi
avainkimpun taskuunsa. Parin minuutin kuluttua oli hän jo viertotiellä
kävellen Shoulthwaiteä kohti.

Hänen sydämessään sanoi jokin hänelle, että päivän tapahtumat olivat
kohtalokkaita. Ja valon enkeli oli todella johdattanutkin häntä
synkkään rakennukseen.

Aurinko oli laskenut. Höyryn kaltainen sumu ennusti yön tuloa. Haihtuva
päivä peitti hänen poskensa ja kätensä tahmealla kosteudella.

Kun hän tuli Fornsiden tielle, käänsi hän katseensa pajaan. Tuolla
se oli ja kirkkaanpunainen hehku tulesta, jonka kihisevä sydän oli
valkohehkuinen, valaisi ilman sen ympärillä. Rotha kuuli palkeiden
kumean puhkumisen ja kovat lyönnit alasimeen. Lukuunottamatta näitä
ääniä oli kaikki hyvin rauhallista.

Millaista salaisuutta siellä asuva nainen säilyttikään? Rotha oli
aivan varma siitä, että se koski hänen isäänsä, Ralphia, häntä itseään
ja kaikkia hänen rakastamiasi henkilöitä. Nuori tyttö päätti, että
tämä salaisuus kerran vielä riistettäisiin naisen sydämestä, olkoot
seuraukset sitten millaiset tahansa.

Kuu yritteli heikosti hajoittaa muudatta pilviröykkiötä valaisten
joskus taivaan kuin majakka meren. Kotimatkallaan sivuutti Rotha pari
nuorukaista, jotka nauroivat kävellessään.

"Hyvää iltaa Rotha", sanoi nuori laaksolainen.

"Hyvää iltaa, kultaseni", sanoi hänen morsiamensa.

Rotha vastasi tervehdyksiin.

"Hän on hieno tyttö", kuiskasi nuorukainen.

"Onko hän mielestäsi? Hän on liian hidas minulle", vastasi hänen
toverinsa. "Inhoan hitaita ihmisiä."

Tämän lyhyen keskeytyksen jälkeen alkoivat he laskea jälleen leikkiä ja
ilakoida.

Kuu oli hajoittanut pilvet nyt.

Yöstä näytti tulevan aivan samanlainen, paitsi pakkasta ja tuulta, kuin
sekin kohtalokas yö, jolloin Ralph ja Rotha tulivat yhdessä Punaisesta
Leijonasta. Kuinka onnelliselta se yö oli silloin tuntunutkaan hänestä
-- onnelliselta aina loppuun asti! Hän oli silloin laulanutkin
kuutamossa. Mutta hänen laulunsa oli ollutkin totuudenmukaisempi kuin
hän oli silloin aavistanutkaan, paljon totuudenmukaisempi:

    "Tornissa siellä vain vartija astuu,
    vartija siellä vain vaeltelee."

Rotha palautti mieleensä vähitellen kaikki öisen kävelyn erikoiskohdat,
kaikki Ralphin sanat ja hänen äänensä sävyn.

Hän oli sanonut Rothalle, että Rothan isä on syytön, vannoen tietävänsä
sen.

Hän oli kysynyt Rothalta, rakastaako Rotha isäänsä, mihin Rotha oli
vastannut: "Enemmän kuin ketään toista maailmassa."

Oliko se ollut totta, ehdottomasti totta? Rotha pysähtyi ja alkoi
hypistellä muudatta pensaiden oksaa.

Kun hän oli kysynyt syytä Ralphin suruun, kun hän oli vihjaissut,
että Ralph ehkä salaa jotakin, mikä tekisi tyhjäksi äskeisen hyvän
uutisen aiheuttaman ilon niin mitä Ralph silloin oli sanonutkaan? Niin,
Ralphhan oli sanonut hänelle, ettei mitään sellaista tule tapahtumaan,
mikä turmelee hänen onnensa ja häiritsee hänen rakkauttaan. Oliko sekin
ollut totta, ehdottomasti totta?

Ei ei, kumpikin vakuutus oli ollut valhetta; mutta petollisuus oli
ollut Rothan alkuunpanema.

Hän rakastaa kyllä isäänsä, mutta ei enemmän kuin jotakin toista. Ja
senjälkeiset tapahtumat olivat turmelleet hänen onnensa ja häirinneet
hänen rakkauttaan. Kuka olikaan hänen rakkautensa esine, niin kuka?

Rotha pysähtyi jälleen kuin vetääkseen henkeään. Koko hänen sisimmäinen
minänsä tuntui nousseen kapinaan. Se taisteli riistääkseen pois
naamion, joka peitti sen omia kasvoja. Se ei sietänyt sitä enää.

Hän ajatteli kihlaustaan Willyn kanssa ja silloin häntä värisytti.

Hän jatkoi matkaansa, kunnes hän saapui samojen puiden varjoon, joiden
juurelle Angus Ray oli kuollut. Siihen hän pysähtyi katsoen maahan. Hän
voi melkein kuvitella näkevänsä kaiken samoin kuin silloin, jolloin he
löysivät ruumiin.

Samalla alkoi koirakin nuuskia juuri sitä paikkaa. Tässä hänen jalkansa
olivat luiskahtaneet; tässä oli Ralph nostanut hänet syliinsä, tässä
taasen oli Ralph vetänyt häntä mukanaan ja tässä hän oli kuullut melua
talosta.

Mutta mikä ääni tuo olikaan? Hevonenko siellä hirnui? Saman äänen
olivat he silloinkin kuulleet. Hänen muistelmansa menneistä
tapahtumista ja nykyinen todellisuus sekaantuivat nyt toisiinsa.

Vieläkö kerran? Ei, ei, tuo oli hirnuntaa, oikeaa hirnuntaa. Rotha
kiiruhti eteenpäin. Koira oli jo laukannut pihaan. Hetkisen kuluttua
haukkui se jo kiihkeästi. Silloin saapui Rothakin kartanolle.

Siellä seisoi vanha tamma aivan kuin ennenkin.

Oliko tämä unta? Oliko hän menettänyt järkensä? Rotha riensi lähemmäksi
ja tarttui marhamintaan.

Ei, tämä oli todellisuutta. Hevonen oli Betsy.

Sen selässä ei ollut ruumisarkkua. Hihnat, joilla se oli ollut kiinni,
riippuivat maassa.

Mutta hevonen oli kuitenkin entinen vanha tamma eikä mikään harhakuva.

Niin, Betsy oli tullut kotiin.



XLII.

TURMIOLLINEN TODISTAJA.


Paljon ennen sovittua määräaikaa, jolloin tuomarien piti kuulustella
Ralph Raytä uudestaan, oli Carlislen torille kokoontunut ääretön
ihmisjoukko, joka tunkeili vanhan raatihuoneen portaitten edustalla
odottaen ovien avaamista. Kun tornikello löi kymmenen, käveli
kolme miestä rakennuksen sisällä sijaitsevaa käytävää avatakseen
sisäänkäytävän yleisölle.

"Minä melkein kadun sitä", sanoi muudan; "olette pakottanut minut
siihen. En olisi milloinkaan ryhtynyt siihen kehoituksettanne."

"Tyhmyyksiä, ystäväni", kuiskasi toinen, "näittehän, kuinka se meni.
Tuon toisen toimiessa tuomarina ja tämän viekkaan roiston seisoessa
syytettyjen paikalla olivat kaikki mahdollisuudet melkein lopussa.
Toiveemme ratkaisevan tuomion langettamisesta olivat hyvin vähäiset."

"Niitä ei ollut ollenkaan, mutta älkää vaivatko enää aivojanne sillä,
herra Lawson", sanoi kolmas.

"Pieni räätäli on varma. Hänen todistuksensa ei voi vahingoittaa
ketään."

"En ole niinkään varma siitä", vastasi ensimmäinen puhuja.

Ovi avattiin nyt ja nuo kolme miestä väistyivät syrjään päästääkseen
ihmiset ohitseen. Ensimmäisten tulijoiden joukossa oli rouva Garth.
Ilkeä vanha akka katsahti nopeasti ympärilleen, kun hän hyvin puettuna
pakkasen varalta tuli sisään muiden joukossa. Hänen katseensa kohdistui
erääseen niistä kolmesta miehestä, jotka seisoivat syrjässä. Hän
tarkasteli miestä hetkisen hyvin tarkasti, mutta sitten kävi painostus
hänen takanaan niin kovaksi, että hänen oli pakko mennä eteenpäin.
Mutta tässä silmänräpäyksessä ehtivät he jo vaihtaa nopean ja ilmeisen
tuntemisen katseen. Miehen kasvot värähtivät hieman. Hän näytti
tuntevan huojennusta naisen mentyä hänen ohitseen.

Vaikka tungos salissa edellisessä istunnossa olikin ollut suuri,
oli se nyt vielä suurempi. Yleisölle tavallisesti varatut lavitsat
oli nyt siirretty pois ja katselijat olivat vallanneet jokaisen
tuuman lattiasta. Muutamat kiipesivät ikkunoihin ja istuutuivat
ikkunanlaudoille. Pari kolme rohkeata veitikkaa kiipesi naapuriensa
olkapäille ja sieltä kattoparruille istuutuen hajareisin niille. Vanha
raatihuone oli pakaten täynnä kansaa.

Salin vasemman pään ovesta tulivat vuorotellen kaikki ne, joiden paikat
olivat pöydän ääressä. Ensimmäiseksi ilmestyi näkyviin sheriffi,
Wilfrey Lawson. Hänellä oli muutamia papereita kädessään ja hän
istuutui aivan valamiehistön osaston kaidetta vastapäätä. Sitten tuli
notaario, koettaen kerskailevaan tapaan näyttää yleisölle, kuinka
läheinen tuttava hän oli yleisen syyttäjän kanssa, joka seurasi hänen
kintereillään.

Tuomarit istuutuivat paikoilleen. Heidän tullessaan saliin jutteli
punakka tuomari hilpeästi toverinsa kanssa, jonka tyyniä vakavia
kasvoja eivät hilpeät sukkeluudet kyenneet juuri ollenkaan kirkastamaan.

Vaadittiin hiljaisuutta ja Ralph Ray määrättiin astumaan esille. Hän
oli tuskin ehtinyt asettua paikoilleen, kun Simeon Staggkin huudettiin
esille. Ralph näytti hetkisen hyvin hämmästyneeltä. Sheriffi huomasi
sen ja hymyili. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Sim hänen rinnallaan.
Hänen kasvonsa olivat laihtuneet ja hänen pitkä mustanharmaa tukkansa
valui ohimolle. Hänet talutettiin sisään ja asettuessaan paikoilleen
tarttui hän kuumeisesti kaiteeseen edessään. Vielä ei hän ollut
kohottanut katsettaan. Hetkisen kuluttua teki hän sen ja kohtasi
Ralphin katseen. Silloin hiipi hän aivan Ralphin viereen. Katsojat
venyttivät kaulojaan nähdäkseen paremmin odottamattoman vangin.

Monien valmistavien muodollisuuksien jälkeen ilmoitettiin molempia
vankeja syytettävän murhasta perustelluista syistä.

Syytöskirjelmä luettiin julki. Siinä syytettiin Ralph Raytä ja Simeon
Staggia siitä, että he harkitusti ja pahassa tarkoituksessa olivat
murhanneet James Wilsonin, oikeudenapulaisen.

Vankeja kehoitettiin vastaamaan. Ralph vastasi heti kovalla äänellä:
"Ei syyllinen", mutta Sim epäröi, näytti hämmentyneeltä, änkytti,
kohotti kysyvästi katseensa Ralphin kasvoihin ja mumisi sitten
epäselvästi: "Syytön."

Tuomarit katsoivat toisiinsa. Notaari mumisi jotakin ivallisesti
yleiselle syyttäjälle. Katselijat kuiskailivat hieman levottomasti
keskenään. Heidän mielipiteensä olivat aivan vastakkaiset kuin vankien
-- ainakin Ralphiin nähden.

Kun vangeilta kysyttiin, kuinka he halusivat heitä kuulusteltavan,
vastasi Ralph kääntyen tuomarien puoleen, että häntä seitsemän päivää
oli pidetty niin kovassa vankeudessa, ettei kukaan ollut päässyt häntä
puhuttelemaan. Pakotetaanko hänet vastaamaan, vaikka hän ei ollut
tiennyt syytöksestä mitään ennen oikeuteen tuloaan?

Hänen valitukseensa ei kuitenkaan kiinnitetty minkäänlaista huomiota,
ja valamiesluettelo laadittiin. Yleinen syyttäjä nousi sitten ja
aloitti tavalliseen monisanaiseen tapaansa ladella syytöksiään
molempia vankeja vastaan. Aluksi ryhtyi hän selostamaan sen hirveän
alhaisen ja raakamaisen rikoksen vaikutetta ja syytä, joka oli tehty
ja jolle hänen sanojensa mukaan tuskin löydettiin vertaista oikeuden
pöytäkirjoista; sitten pyysi hän tuomareita kiinnittämään huomionsa
niihin olosuhteisiin, joiden vallitessa rikos oli tehty, ja lopuksi hän
ehdotti, että hän saisi selittää, millä perusteilla hän päättää, että
molemmat vangit ovat syyllisiä murhaan.

Hän kertoi oikeudelle, että James Wilson-vainaja oli hyvin innokkaasti
toimittanut virka-asiansa, mitkä kuuluivat hänen velvollisuuksiinsa
etsivänä. Laillisessa toimessaan ollessaan oli hän pyytänyt ja
saanutkin määräyksen vangita Ralph Rayn. Mutta tuota määräystä
ei hän ollut milloinkaan käyttänyt. Miksi? Wilsonin ruumis oli
päivänkoitteessa löydetty syrjätieltä molempien vankien asunnon
läheisyydestä. Vangitsemismääräystä ei oltu löydetty ruumiin taskuista.
Se oli vieläkin kateissa. Hän väittää, että vangit olivat jollakin
tavoin saaneet kuulla tällaisen vangitsemismääräyksen olemassaolosta
ja senvuoksi hyökänneet nyt kuolleen etsivän kimppuun heidän
murhanhimoisille aikeilleen hyvin sopivassa paikassa ja otolliseen
aikaan. Ollen viekkaita kuin kekseliäät rikokselliset ainakin olivat he
olleet läsnä ruumiintarkastuksessa.

Toista heistä, joka ei ollut niin ovela, oli luonnollisesti epäilty.
Mutta toinen, viekas ja vaarallinen mies, oli kaiken hyvän lisäksi
vielä puolustanut tehokkaasti kanssarikollistaan. Mutta rikollisen
omantunnon soimaamina eivät he olleet uskaltaneet jäädä rikoksensa
tapahtumapaikan läheisyyteen, vaan molemmat olivat paenneet kotoaan.
Kaiken tämän tulisivat kumoamattomat ja epäämättömät seikat todistamaan.

Yleinen syyttäjä istuutui katselijain raskaasti hengittäessä ja
mumistessa äänekkäästi hänen takanaan. Hän aikoi juuri huutaa esille
todistajansa, kun Ralph pyysi puheenvuoroa.

"Voidaanko sitä kieltää, että olen vapaaehtoisesti antautunut oikeuden
käsiin?"

"Ei."

"Otaksutaanko rikollisen omantunnon pakottaneen minut siihenkin
askeleeseen?"

Yleinen syyttäjä huomasi joutuneensa nyt pulaan, ja välittämättä
Ralphista sanoi hän:

"Armolliset tuomarit, nuorempi vangeista on antautunut vapaaehtoisesti.
Hän antautui oikeuden käsiin saatuaan kuulla vangitsemismääräyksestä,
jossa häntä syytetään vehkeilystä kuninkaan valtaa vastaan. Mutta
hän vetosi kuninkaan armoon ja vaati päästä osalliseksi yleisestä
armahduksesta. Ja miksi? Vain siitä syystä, ettei häntä osattaisi
syyttää oikeasta rikoksesta, tahi että hän mahdollisesti parin vuoden
vankeudella pelastuisi hirrestä. Siten koetti hän pettää oikeutta,
mutta, hyvät herrat", -- tässä suoristautui yleinen syyttäjä täyteen
pituuteensa, -- "mutta oikeus ei anna pettää itseään."

"Varjelkoon siitä Jumala!" myönsi tuomari Millet liikahdellen
tuolissaan ja nyökäyttäen päätään hyvin vakavasti.

"En halunnut keskeyttää puhettanne", sanoi tuomari Hide tyynesti ensi
kerran koko istunnon aikana, "tahi muuten olisin viitannut, missä
esityksenne on ristiriitainen vangitun Rayn elämän kanssa, kuten minä
sen tunnen. Ryhtykäämme nyt kuulustelemaan todistajia viipymättä."

Ensiksi esillehuudettu todistaja oli muudan ohuesti ja köyhästi
pukeutunut nainen, joka tuli esille kyyneleet silmissä ja ilmoitti
nimekseen Margaret Rushtonin. Ralph tunsi hänet samaksi nuoreksi
naiseksi, joka ensimmäisen kuulustelun lopussa oli aiheuttanut
hetkellisen metelin ovella. Sim tunsi hänet myös, mutta hänen muistonsa
olivat vanhempia.

Hän sanoi itseään erään henkipaton leskeksi, jonka maatilan kruunu oli
takavarikoinut. Aina siitä asti oli hän viettänyt kuljeskelevaa elämää.

"Oliko miehenne nimi John Rushton?" kysyi Ralph.

"Kyllä", vastasi nainen hiljaa melkein kuulumattomasti.

"John Rushtonko, Aberleighistä?"

"Sama juuri."

"Ettekö kuullut hänen milloinkaan kertovan eräästä vanhasta
toveristaan, Ralph Raystä?"

"Kyllä, kyllä", vastasi todistaja peittäen kasvonsa käsiinsä ja
nyyhkyttäen ääneen.

"Vanki tuhlaa oikeuden aikaa. Jatkakaamme."

Ralph ymmärsi heti tilanteen. Naisen todistus, olipa se sitten
millainen tahansa, pakotettaisiin esille.

"Oletteko nähnyt vangin ennen?"

"Kyllä toisen."

"Ehkä molemmatkin?"

"Niin, ehkä molemmatkin."

"Olkaa hyvä ja kertokaa nyt tuomareille ja valamiehistölle, mitä
tiedätte heistä."

Nainen koetti puhua, mutta keskeytti, koetti taasen, mutta keskeytti
jälleen.

Yleinen syyttäjä tuli hänen avukseen ja sanoi:

"Näitte heidät Wythburnissä. Milloin se tapahtui?"

"Kuljin sen kautta lapsineni Martinmessun aikaan", aloitti todistaja
änkyttäen selostuksensa.

"Kertokaa tuomareille ja valamiehistölle, mitä silloin tapahtui."

"Olin kulkenut kylän läpi ja saapunut erään tuvan luo, joka sijaitsi
parin tien risteyksessä. Aamu oli kylmä ja lapseni itkivät. Sitten
rupesi satamaankin. Senvuoksi koputin tuvan oveen ja muudan vanha mies
avasi sen."

"Onko sama vanha mies nyt täällä oikeussalissa?"

"Kyllä tuolla", sanoi nainen viitaten Simiin, joka seisoi paikoillaan
katsellen maahan.

Kaikki vaikenivat hetkiseksi.

"Kas niin, hyvä nainen, kertokaa nyt tuomareille ja valamiehistölle,
mitä muuta tiedätte asiasta. Te menitte siis tupaan ja --"

"Hän sanoi, että saan lämmittää lapsiani takan ääressä -- niiden pienet
jäsenet olivat aivan jääkylmät."

"Entä sitten?"

"Hän näytti minusta puolihullulta, mutta hän oli hyvin ystävällinen
minulle ja pienokaisilleni. Hän antoi heille hieman lämmintä maitoa
ja lupasi meidän olla siellä ilman kirkastumiseen asti. Mutta se ei
kirkastunutkaan koko päivänä. Illalla hämärissä tuli vanhuksen tytär
kotiin. Hän oli suloinen kaunis tyttö, Jumala häntä siunatkoon!"

Salissa vallitsevan hiljaisuuden rikkoi ainoastaan tukahdutettu huokaus
syytettyjen paikalta, missä Sim seisoi katsoen lattiaan. Ralph katseli
kyynelten sumentamin silmin kattoparruihin.

"Hän hoiti pienokaisiani antaen heille kaura- ja ohraleipää. Nuo hyvät
ihmiset olivat köyhiä itsekin, näin sen kaikesta. Koska sade vain
kiihtyi, laittoi tyttö meille vuoteen pieneen huoneeseen ja me nukuimme
siellä aamuun asti."

"Sanottiinko mitään siitä huoneesta, jossa nukuitte?"

"He sanoivat sitä vuokralaisensa huoneeksi, mutta hän oli poissa ja
palaisi kuulemma vasta seuraavana iltana."

"Jatkoitte siis matkaanne pohjoiseen seuraavana päivänä?"

"Niin, Carlisleen päin. Minulle sanottiin, että jos mieheni vangitaan,
viedään hänet Carlisleen. Senvuoksi halusin lähteä sinne. Mutta ehdin
tuskin kävellä penikulmaakaan -- kannoin nuorinta lastani sylissäni
ja pieni poikani voi vain kävellä lyllertää hiljaa vieressäni --
kun poikani sairastui eikä jaksanut enää kulkea. Ensin aioin palata
tupaan, mutta olin liian väsynyt jaksaakseni kantaa molempia lapsiani.
Senvuoksi istuuduin pienokaisineni tien viereen."

Todistaja keskeytti jälleen. Ralph kuunteli hyvin tarkkaavaisesti. Hän
nojautui kaiteeseen edessään kuullakseen joka tavun. Kun nainen oli
tointunut, sanoi hän tyynesti:

"Siinä läheisyydessä on muudan silta, jota pitkin päästään virran yli.
Kummalla puolen siltaa te silloin olitte?"

"Carlislen puolella -- siis pohjoispuolella."

Yleinen syyttäjä esti nyt kaikki muut kysymykset. "Olkaa hyvä ja
kertokaa tuomareille ja valamiehistölle, mitä muuta tiedätte, hyvä
nainen."

"Olisimme varmasti paleltuneet siihen paikkaan, jossa istuimme, mutta
katsoessani ympärilleni huomasin läheisellä niityllä ladon. Se oli
avoin edestä, mutta siinä näytti kuitenkin olevan kolme seinää ja sen
lattialla oli vähän heiniä. Menin senvuoksi sinne eräästä portista
kantaen lapsiani."

"Mitä tapahtui ollessanne siellä? Kiiruhtakaa nyt, nainen, että
vihdoinkin pääsisimme asiaan."

"Olimme siellä koko päivän ja kun ilta tuli, hautasin lapseni heiniin
ja he itkivät itsensä uneen."

Naisen silmät kyyneltyivät ja muidenkin silmät olivat kosteat.

"Niin, niin, mutta mitä sitten tapahtui?" kysyi yleinen syyttäjä,
jonka mielestä ei nähtävästi henkipaton lapsien itkuun kannattanut
kiinnittää mitään huomiota. "En voinut nukkua", sanoi nainen käheästi,
ja koroittaen äänensä uhmaavaksi hän lisäsi: "Toivon, että hyvä Jumala
olisi suonut minun nukkua sinä yönä mieluummin kuin minään muuna yönä
elämässäni."

"Kas niin, hyvä nainen", sanoi syyttäjä tyynnyttäen, "mitä sitten
tapahtui?"

"Kuuntelin kulkijoiden askelien kopinaa tieltä ja niin kuluivat
väsyttävät tunnit vähitellen. Vihdoin loppuivat askeleet kokonaan.
Silloin kuulin hevosen kavioiden kapsetta kaukaa pohjoisesta päin."

Todistaja puhui niin hiljaa, etteivät kuuntelijat, jotka seisoivat
varpaillaan ja pidättivät henkeään, voineet selvästi erottaa hänen
sanojaan.

"Pieni poikani huusi unissaan. Sitten kaikki oli rauhallista jälleen."

Simiä värisytti selvästi. Hän tunsi selkäänsä karmivan.

"Mieleeni juolahti, että ratsastaja ehkä voi antaa minulle jotakin,
joka olisi hyvää pojalle. Jos hän tulee kaukaa, on hänellä varmasti
konjakkia mukanaan. Senvuoksi poistuin ladosta ja hapuilin ruohokon
läpi pensasaidan luo. Silloin kuulin tieltä askelia. Ne olivat tulossa
minua kohti."

"Oliko silloin pimeä?"

"Oli kyllä, mutta ei aivan pilkkopimeä. Näin tien toisellakin puolella
kasvavan pensasaidan. Ratsastaja ja jalkamies kohtasivat toisensa
lähellä sitä paikkaa, jossa seisoin."

"Kuinka lähellä? Ehkä parinkymmenen askeleen päässä teistä?"

"Ei niinkään kaukana. Aioin juuri huutaa, kun kuulin jalkamiehen
sanovan jotakin ratsastajalle, joka oli juuri sivuuttamaisillaan hänet."

"Näittekö molemmat miehet selvästi?"

"En", vastasi nainen tiukasti, "en nähnyt heitä selvästi. Näin toisen
tiellä. Hän oli pieni mies, joka nilkutti toista jalkaansa."

Salissa oli niin hiljaista, että Ralph melkein kuuli naisen hengityksen.

"He riitelivät, nuo miehet. Kuulitteko heidän sanojaan?" kysyi syyttäjä
rikkoen hiljaisuuden.

"Se ei ole totta", huudahti todistaja nopeasti. "En kuullut mitään."

"Tämä nainen ei ole mikään lahjottu todistaja, hyvät herrat", sanoi
syyttäjä tyynesti, hymyillen kylmästi. "Entä sitten, nainen?"

"Kookas mies hyppäsi alas hevosen selästä ja he alkoivat painiskella
keskenään. Pieni mies kirosi. Sitten kuului raskas kaatuminen ja kaikki
muuttui hiljaiseksi jälleen."

Sanottuaan tämän nojautui nainen kaiteeseen ja kätki kasvonsa käsiinsä.

"Millaiselta suurempi mies näytti?"

"Hänen kasvonsa olivat päättäväisen ja voimakkaan näköiset ja silmät
olivat suuret. En nähnyt häntä selvästi."

"Näettekö hänet nyt?"

"En uskalla vannoa, mutta luulen näkeväni."

"Onko vasemmalla seisova vanki sama mies, jonka näitte sinä yönä?"

"Ääni on sama, kasvotkin muistuttavat hänen kasvojaan ja hänellä
on samanlainen pukukin yllään -- pitkä tumma takki, jonka vuori on
vaaleata villakangasta."

"Tiedättekö vielä jotakin muutakin tähän asiaan?"

"Tiesin, että rikos oli tehty minun nähteni. Tunsin kuolleen ruumiin
lepäävän aivan vieressäni. Olin juuri kääntymäisilläni pois, kun kuulin
kolmannen miehen tulevan ja puhuvan ratsastajalle."

"Tunsitteko hänen äänensä?"

"Mies oli tuvan omistaja, joka oli antanut meille yösijan. Juoksin
takaisin latoon, sieppasin lapseni syliini kesken heidän untaan ja
pakenin ketojen yli, en oikein tiennyt, minne."

Tuomari Hide kysyi todistajalta, miksi hän ei ollut ilmoittanut tätä
ennen. Nyt oli jo kolme kuukautta kulunut tapahtumasta.

Nainen vastasi aikoneensa tehdä sen, mutta koska hänen mieleensä oli
juolahtanut, että tuvan omistaja oli ehkä jollakin tavoin sekaantunut
murhaan, ei hän tehnyt sitä senvuoksi, että mies ja hänen tyttärensä
olivat olleet niin ystävällisiä hänelle ja lapsille.

"Mikä sitten nyt on pakottanut teidät näihin paljastuksiin?"

Todistaja ilmoitti tunkeutuneensa oikeussaliin viikkoa aikaisemmin
siinä luulossa, että vanki voi ehkä olla hänen miehensä. Hän oli
kuitenkin erehtynyt, mutta kun hän oli nähnyt miehen kasvot, oli hän
muistanut nähneensä miehen jossakin ennenkin. Muudan mies ihmisjoukosta
oli seurannut häntä ja tehnyt hänelle paljon kysymyksiä.

"Ketä hän tarkoittaa?" kysyi tuomari kääntyen sheriffin puoleen.

Puhuteltu viittasi erääseen läheisyydessä seisovaan henkilöön, joka
samalla nousi seisoalleen hymyillen tyytyväisesti ja viekkaasti kuin
tämä hänen terävänäköisyytensä yleinen tunnustaminen olisi tuntunut
hänestä suurelta kunnioitukselta. Hän oli pieni mies, jonka kasvot
olivat hyvin ryppyiset ja jonka toisessa tuuheiden kulmakarvojen
varjostamassa silmässä oli hyvin pahansuova ilme. Olemme kohdanneet
hänet ennenkin.

Tuomari katsoi vakavasti häneen hänen noustessaan seisoalleen. Sitten
hän kirjoitti muistiin jotakin paperille, joka hänellä oli kädessään.

Mielenliikutus näytti väsyttäneen ja riuduttaneen todistajan kokonaan.
Hänen lausuntonsa aikana ei Sim ollut kertaakaan kohottanut katsettaan
lattiasta. Mutta tarkkaavaisuus, jolla Ralph oli kuunnellut hänen
kertomustaan, voitiin lukea jokaisesta hänen kasvojensa piirteestä.
Kun hänelle annettiin lupa esittää todistajalle kysymyksiä, kysyi hän
vienolla ystävällisellä äänellä, tiesikö hän, mikä aika yöstä silloin
oli mahtanut olla, kun hän oli nähnyt sen, minkä hän nyt oli kuvaillut.

Nainen sanoi luulleensa kellon olleen silloin yhdeksän ja kymmenen
välillä -- ehkä jo kymmenenkin.

"Muistatteko varmasti, millä puolen siltaa silloin olitte, pohjois- vai
eteläpuolella?"

"Muistan varmasti olleeni sillan pohjoispuolella."

Ralph kysyi, oliko oikeudella hallussaan ruumiintarkastuspöytäkirja.
Sitä ei ollut. Voisiko hän saada sen tarkastetuksi. Se ei hyödyttäisi
mitään. Mutta miksi?

"Senvuoksi", vastasi Ralph, "että ruumiintarkastajalle vannottiin
ruumiin löytyneen sillan eteläpuolelta -- viidenkymmenen kyynärän
päässä etelään siitä."

Hänen väitteeseensä suhtauduttiin halveksivasti ja ivallisesti nauraen.
Mutta kun Ralph voimakkaasti painosti sitä, kuultiin ihmisten joukosta
muminaa ja vihellyksiä.

"Me emme voi pyytääkään selviä ja epäämättömiä todistuksia", sanoi
tuomari Millet; "mutta me haluamme niin tarkasti kuin suinkin saada
selvän niistä seikoista, joiden avulla näin salaperäinen rikos voidaan
todistaa. Millainen todistaja hyvänsä voi erehtyä sellaisesta pienestä
erikoiskohdasta."

Nuori nainen, Margaret Rushton, sai nyt poistua.

"Vielä sananen", sanoi tuomari Hide. "Sanoitte kuulleenne miehenne
puhuvan vangitusta Raystä. Millaisessa äänilajissa se tapahtui?"

"Millaisessako? Hän kuvaili Rayn Englannin jaloimmaksi mieheksi", sanoi
nainen kiihkeästi.

Sim kohotti päätään tarttuen kaiteeseen.

"Jumalan nimessä, se on totta, se on totta!" huusi hän kiihkeästi
äänellä, joka kantautui salin kaukaisimpaan nurkkaan.

"Hyvät herrat", sanoi syyttäjä, "olette nyt kuulleet vastahakoisen
todistajan ilmaiseman totuuden, mutta ette tiedä vielä tämän hirveän
teon kaikkia yksityiskohtia Seuraava todistaja ilmoittaa teille murhan
vaikuttimet."

Muudan kookas cumbrialainen tuli nyt todistamaan ja sanoi nimekseen
Thomas Scroope. Hän oli syyttäjän apulainen.

Ralph katsoi häneen. Mies oli sama, joka oli loukannut katulaulajatarta.

Hän sanoi muistavansa, että vastaaja Ray oli ollut kapteenina entisen
parlamentin armeijassa. Ray oli aina ollut ylpeä ja ylimyksellinen. Hän
oli karkoittanut entisen kapteenin, jonka virkaa hän sen jälkeen oli
hoitanut.

"Milloin se tapahtui?"

"Noin seitsemän vuotta sitten", vastasi todistaja ja lisäsi hiljempaa
kuin nauraen itsekseen: "hän on maksanut sen sittemmin kalliisti."

Ralph keskeytti:

"Kenen olen karkoittanut, kuten sanoitte? Kuka mies on pakottanut minut
maksamaan sen kalliisti, kuten luulette?"

Mutta todistaja ei vastannut.

"Viis siitä!" mumisi todistaja. Hänen leikillisyytensä oli haihtunut.

Valamiehistön takaa kuultiin heikkoa liikettä. "Sanokaa oikeudelle sen
miehen nimi, jota tarkoitatte." Syyttäjä kielsi tuhlaamasta oikeuden
aikaa sellaisilla kysymyksillä.

Mutta tuomari Hide torjui kiellon aiheettomana.

Herättäen suurta kummastusta mainitsi todistaja silloin cumberlandin
sheriffin, Wilfrey Lawsonin, nimen.

Ja jatkaen lausuntoaan uhmaavaan tapaansa sanoi todistaja muistavansa
kuolleen etsivän, James Wilsonin. Hän oli puhutellut Wilsonia päivää
ennen Wilsonin kuolemaa. He olivat tavanneet toisensa Carlislessa.
Wilson oli näyttänyt todistajalle vangitsemismääräystä, minkä hän oli
saanut voidakseen vangita Ralph Rayn, ja kertonut Ralph Rayn uhanneen
häntä usein entisinä aikoina ja aikovan kenties ottaa hänet hengiltä.
Wilson oli sanonut aikovansa ehtiä ennen, sillä vangitsemismääräys oli
hyvä suojeluskeino. Hän oli sanonut senkin, että Rayt ovat huonossa
huudossa; isä oli kova, kiittämätön raakalainen, joka oli palkinnut
huonosti hänen kuusivuotisen työnsä. Äiti oli parhain heistä, mutta hän
olikin vain yksinkertainen tyhmä raukka. Pahin koko perheestä oli tämä
Ralph, joka parlamentin hallituksen aikana oli useammasti kuin kerran
uhannut luovuttaa hänet, Wilsonin, sheriffille -- tuolle toiselle niin
sanotulla sheriffille eikä nykyiselle kunnon miehelle.

Ralph teki todistajalle kolme kysymystä.

"Olemmeko milloinkaan tavanneet toisiamme ennen?"

"Kyllä, mutta luultavasti emme tapaa enää milloinkaan", vastasi mies
ovelan näköisenä.

"Palvelitteko minua parlamentin armeijassa?"

"Ei sinnepäinkään?" karjaisi todistaja.

"Eivätkö kuninkaan soturit ottaneet teitä vangiksi ja polttaneet
merkkiä käsivarteenne kuumalla raudalla senvuoksi että, vaikka
olittekin heidän vakoojansa, teitä epäiltiin petoksesta?"

"Se on valhe. Minua ei ole milloinkaan merkitty."

"Vetäiskää takkinne ja paitanne oikea hiha ylös."

Todistaja kieltäytyi.

Tuomari Hide käski silloin muudatta oikeudenpalvelijaa tekemään sen.

Todistaja vastusteli, mutta hihat vedettiin kuitenkin ylös kyynärpäähän
asti. Käsivarressa oli kolme selvää polttomerkkiä.

Mies sai mennä matkoihinsa joukon viheltäessä.

Seuraava todistaja oli poliisi Jonathan Briscoe. Hän kertoi, että hänet
oli lähetetty hakemaan Wilsonia varhain sen päivän jälkeisenä aamuna,
jolloin Wilson oli poistunut Carlislesta. Hänelle oli uskottu vangin
kuljettaminen. Hän oli tullut Wytburniin juuri ajoissa voidakseen
olla läsnä ruumiintarkastuksessa. Vanki Stagg oli silloin tuotu
kuulusteltavaksi ja vapautettu.

Ralph kysyi, onko laillista syyttää miestä toista kertaa samasta
rikoksesta.

Tuomari Millet sanoi, ettei ruumiintarkastajan vapauttava päätös riitä,
vaikka tarkastaja olisi tuomiokunnan tuomari.

Todistaja muisti, kuinka syytetty Ray oli tilaisuudessa puolustanut
toveriaan. Hän oli väittänyt olevan mieletöntä otaksuakaan, että
Staggin lainen heikko mies olisi voinut tappaa Wilsonin yhdellä
lyönnillä. Sen voi tehdä vain paljon voimakkaampi mies.

"Epäilittekö silloin lainkaan, kuka tuo voimakkaampi mies olisi voinut
olla?"

"En ollenkaan. En ainakaan minä. Tiesin kyllä, että mies, jonka
etuihin kuului saada vangitsemismääräys haltuunsa, todennäköisesti
olikin henkilö, joka oli ottanut sen, sillä sitä ei löydetty kuolleen
taskuista. Raytä vastaan ei silloin ilmennyt pienintäkään todistusta,
sillä muussa tapauksessa olisin vanginnut hänet heti."

"Koetitte vangita hänet jälkeenpäin, mutta epäonnistuitte?"

"Aivan niin. Miehellä on härän voimat."

Seuraavat kaksi todistajaa olivat wythburniläisiä. Toinen oli muudan
työmies, joka jälleen kertoi tavanneensa Simin murhayönä tiellä ja
kohdanneensa Wilsonin penikulman päässä kauempana pohjoiseen päin, ja
toinen Simin tuvan omistaja, joka vain toisti entisen todistuksensa.

Salissa syntyi melkoinen hälinä, kun syyttäjä huusi esille viimeisen
todistajansa. Muudan nainen katselijoiden joukossa mumisi jotakin, jota
eivät kuulleet muut kuin läheisyydessä seisovat Nainen oli rouva Garth.
Willy Ray seisoi hänen läheisyydessään, mutta ei saanut selvää hänen
sanoistaan.

Todistaja astui esille. Ralph ei näyttänyt hämmästyvän ollenkaan
nähdessään henkilön, joka nyt oli tullut esille todistaakseen häntä
vastaan. Todistaja oli sama mies, jota Lancasterissä oli sanottu hänen
varjokseen ja joka erään edellisen todistajan kanssa oli ollut Robbie
Andersonin toverina hänen öisellä matkallaan postivaunuissa; sama,
joka oli sivuuttanut Robbien silloin kun Robbie makasi tajuttomana
Reuben Thwaiten rattailla; sama, joka oli istunut kirjakauppiaan
murjussa viikko sitten; sama, jonka rouva Garth oli tuntenut käytävässä
tänä aamuna; sama, jota tuomari Hide oli tarkastellut vakavasti ja
kiinteästi silloin kun mies oli noussut salissa seisoalleen vaatiakseen
kunniaa osakseen siitä, että hän oli houkutellut rouva Rushtonin
ilmaisemaan totuuden.

Hän sanoi nimekseen Mark Wilsonin.

"Toistakaa se vielä kerran", sanoi tuomari Hide tarkastellen paperia
kädessään.

"Mark Wilson."

Tuomari Hide viittasi sheriffille kuiskaten hänelle muutamia sanoja.
Sheriffi kiiruhti toiseen huoneeseen.

"Oliko murhattu James Wilson veljenne?"

"Oli."

"Kertokaa tuomareille ja valamiehistölle, mitä valaisevaa tiedätte
tähän asiaan."

"Veljeni oli innokas kuninkaan palvelija", sanoi todistaja hyvin
nöyrästi. "Hän luopui kodistaan, vaimostaan ja perheestään voidakseen
esteettömästi toimia kuninkaan oikeudenmukaisen asian hyväksi."

Juuri tällä hetkellä rupesi Simiä pyörryttämään. Hän horjui ja
olisi kaatunut, mutta Ralph tuki häntä ja pyysi tuomareilta, että
hänen ystävälleen tuotaisiin tuoli ja vähän vettä. Hänen pyyntöönsä
suostuttiin ja kuulustelua jatkettiin sitten.

Todistaja oli juuri saamaisillaan luvan poistua, kun sheriffi tuli
jälleen saliin, aukaisi itselleen tien tuomari Hiden luo ja antoi
hänelle erään kirjan. Simin tarkkaavaisuus näytti tällä hetkellä
kiihtyvän kuumeiseksi valppaudeksi. Hypäten seisoalleen tuolilta,
jolle Ralph oli painanut hänet, huusi hän niin kovasti kuin suinkin
todistajaa pysähtymään. Salissa tuli kuolemanhiljaista.

"Sanoitte veljenne -- Jumala taivaassa, millainen hirviö hän olikaan --
poistuneen vaimonsa ja perheensä luota", huusi Sim. "Sanokaa meille,
palasiko hän milloinkaan takaisin."

"Ei."

"Oletteko milloinkaan kuullut puhuttavan rahoista, joita hänen vaimonsa
sai hänen karkaamisensa jälkeen -- hän nimittäin karkasi vaimonsa
luota, hyvät herrat, karkasi vaimonsa ja pienen lapsensa luota --
kuulitteko milloinkaan puhuttavan niistä?"

"Vaikka olisin kuullutkin, niin mitä sitten?" vastasi todistaja, joka
nähtävästi oli niin hämmästynyt, ettei hän osannut valehdellakaan.

"Tiedättekö, että veliroistonne koetti anastaa rahat itselleen?"

Sim lausui huutaen kysymyksensä hien tippuessa hänen otsaltaan.
Tuomarit näyttivät liian hämmästyneiltä välttääkseen vastaan.

"Sanokaa se meille pian! Koettiko hän anastaa rahat itselleen?"

"Ehkä. Entä sitten?"

"Saiko hän ne?"

"Ei."

"Ja miksi ei -- miksi ei?"

Todistaja suuttui nyt niin, että hän unhotti olla varuillaan.

"Koska muudan kirottu roisto tuli väliin ja uhkasi hirtättää hänet, jos
hän yrittää koskea naisen rahoihin."

"Niin, niin! Mutta kuka tuo kirottu roisto sitten oli?"

Todistaja ei vastannut.

"Kuka? Ilmoittakaa se meille nopeasti."

"Tuo mies tuolla", vastasi todistaja viitaten Ralphiin.

Katselijat mumisivat äänekkäästi. Muudan nainen sai aikaan kovan
hälinän heidän keskuudessaan. Hän halusi päästä ulos huutaen kovasti
olevansa pyörtymäisillään. Nainen ei ollut kukaan muu kuin rouva
Garth jälleen. Sheriffi kumartui pöydän yli kysyen, liittyvätkö
nämä kysymykset jollakin tavoin kuulusteluun, mutta Sim ei suonut
hänelle aikaa vastalauseiden tekemiseen. Hän ei ajatellut lainkaan,
vaikuttivatko nämä kysymykset jollakin tavoin tulokseen.

"Ja ilmoittakaa nyt oikeudelle nimenne."

"Olen sen jo ilmoittanut."

"Ilmoittakaa oikea nimenne ja veljenne nimi."

Tuomari Hide katsoi vakavasti todistajaan. Hänellä oli avattu kirja
kädessään.

"Niin, sanokaa meille oikea nimenne", sanoi hän toistaen Simin
kysymyksen.

"Mark Garth", mumisi todistaja.

Tuomari näytti odottaneen tällaista vastausta.

"Entä veljenne nimi?"

"Wilson Garth."

"Viekää vääränvalan tekijä vankeuteen."

Sim vaipui hengästyneenä tuoliinsa katsellen ympärilleen kuin hän juuri
olisi herännyt jostakin unesta.

Katselijain ja valamiehistön tunteet horjuivat heidän syytettyjä
kohtaan tuntemansa myötämielisyyden ja syytöksen totuuden varmuuden
välillä, kun he näkivät sheriffin lähestyvän levottomana syyttäjää
ja ojentavan hänelle erään paperin. Katsahdettuaan siihen nopeasti
asianajaja nousi riemuitsevasti hymyillen ja selitti, että vaikka
todistukset tähänkin asti olivat olleet hyvin sitovia kaikissa
suhteissa, oli hän kuitenkin vasta nyt tilaisuudessa esittämään
ratkaisevan.

Sitten ojentaen paperin Ralphille hän kysyi, oliko Ralph nähnyt sitä
milloinkaan ennen. Ralph oli voitettu; hän hengähti syvään ja kohotti
tahtomattaan toisen kätensä rinnalleen.

"Kertokaa tuomareille, kuinka saitte haltuunne paperin, joka teillä nyt
on kädessänne."

Ralph ei vastannut. Hän oli kääntynyt Simin puoleen ja katseli nyt
häntä yhtä sääliväisesti kuin katuvaisestikin.

Paperi oli kulunut ja se oli nähtävästi ollut taitettuna kauan aikaa.
Sen muudan nurkka oli hiiltynytkin, kuin se jossakin tilaisuudessa
olisi nipin napin pelastunut liekeistä.

"Armolliset tuomarit", sanoi syyttäjä, "paperi on sama
vangitsemismääräys, jonka murhattu Wilson toi mukanaan Carlislesta
voidakseen viedä tyrmään vangin, joka pitää sitä nyt kädessään. Se on
sama vangitsemismääräys, joka on ollut kateissa aina siitä yöstä asti,
jolloin Wilson murhattiin; ja mistä luulette meidän sen löytäneen,
armolliset tuomarit? Se löydettiin -- tiedätte, kuinka tyhmä viisainkin
voi olla -- katsokaa, kuinka tyhmästi viekkainkin mies joskus
menettelee, kuinka törkeitä erehdyksiä ovelimmatkin roistot tekevät --
se löydettiin tänä aamuna vastaaja Rayn vaatteista hänen nukkuessaan,
muutamasta povitaskusta, joka oli ommeltu kiinni ja jota hyvin harvoin
oli käytetty."

"Tämä on ratkaiseva todistus", sanoi tuomari Millet katsahtaen
toveriinsa. "Tämän kuultuamme emme voi enää epäilläkään."

"Ehkä vanki voi selittää, kuinka hän on saanut asiakirjan haltuunsa",
sanoi tuomari Hide.

"Niin, voitteko sanoa meille, kuinka saitte sen haltuunne?"

"En."

"Ettekö tahdo selittää oikeudelle mitään?"

"En."

"Todistaisiko vastauksenne rikoksenne?"

Ralph vaikeni.

Tähän hetkeen keskittyivät Ralphille vuosikausien vaivat. Hän voi
kyllä sanoa, missä hän oli ollut murhayönä, mutta hänellä ei ollut
muita todistajia kuin Sim. Hän ajatteli Robbie Andersonia -- miksi
ei Robbie ollut täällä? Mutta ei, parasta olikin, että Robbie oli
poissa, sillä hän voisi pelastaa Ralphin ilmaisemalla isän rikoksen.
Ja mitkä todistukset olisivatkaan päteviä vangitsemismääräyksen selvää
todistusta vastaan? Hän oli tallettanut tuota asiakirjaa toivoen
epämääräisesti voivansa suojella sillä jotenkin Simiä, mutta täällä se
oli kuin käärme heidän molempien povessa.

"Tämä vanhus tässä", hänen muuttunut äänensä hämmästytti kuulijoita,
"tämä vanha mies tässä", sanoi hän viitaten vierellään seisovaan
Simiin, "on yhtä viaton tähän murhaan kuin puhtain sielu Jumalan
istuimen edessä."

"Entä te itse?"

"Mitä minuun taasen tulee, mitä minuun tulee", lisäsi hän taistellen
mielenliikutustaan vastaan, mikä uhkasi tukahduttaa hänet, "olen viaton
ja puhdas hänen edessään, joka tutkii kaikkien sydämet. Olen kauan
itkien rukoillut armoa häneltä, jonka edessä me olemme vain tomua ja
tuhkaa."

"Viekää jumalanpilkkaaja pois!" huusi tuomari Millet. "Tiedättekö,
missä olette, ihminen? Olette kristittyjen ihmisten seurassa.
Uskallatteko vedota Jumalaan, että hän vapauttaa teidät hirveiden
rikostenne seurauksista?"

Yleisö yhtyi tuomarin sanoihin metelöiden hirveästi. He olivat samoja
ihmisiä, jotka olivat hurranneet hänelle viikko sitten.

Sim kyyristyi nurkkaansa ja hautasi laihat sormensa pitkään tukkaansa.

Ralph katseli tyynesti ympärilleen. Hän ei saanut menettää malttiaan
nyt. Oli muudan keino, minkä avulla hän olisi voinut muuttaa tämän
metelin voimakkaiksi suosionosoituksiksi, mutta siihen keinoon hän ei
aikonut turvautua. Hän olisi voinut vapauttaa itsensä todistamalla
kuolleen isänsä rikolliseksi, mutta sitä hän ei milloinkaan aikonut
tehdä. Ja eikö hän ollut tullutkin tänne kuolemaan? Eikö hän juuri
ajatuksissaan ollut suunnitellut sellaista hyvitystä? Se oli oikein, se
oli oikein ja parempaa ratkaisua ei ollut. Mutta kuinka Simille kävisi?
Joutuisiko hän syylliseksi Siminkin kuolemaan? "Tämä vanha miesraukka",
toisti hän sitten kun yleisö oli vaiennut, "on viaton."

Sim olisi noussut, mutta Ralph arvasi hänen tarkoituksensa ja painoi
hänet takaisin tuolille. Samalla nähtiin Willy Rayn tunkeutuvan joukon
läpi todistajin paikalle. Ralph ymmärsi hänenkin tarkoituksensa ja
pysähdytti hänet katseellaan. Willy seisoi kuin kivettynyt. Hän
käsitti, että vain toinen noista kahdesta oli murhaaja, Ralph tahi
hänen isänsä.

"Älkäämme erotko toisistamme", kuiskasi Sim, ja seuraavassa
silmänräpäyksessä teki tuomari Millet yhteenvedon kaikesta, mikä oli
näytetty toteen. Hän ei tuhlaillut sanoja, naisen Rushtonin todistus
ja löydetty vangitsemismääräys riittivät. Asia oli selvä kuin päivä.
Valamiehistön ei tarvinnut edes poistua paikoiltaan neuvottelemaan.

Ja totellen tuomaria julisti valamiehistö molemmat vangit syyllisiksi.
Muudan oikeudenpalvelija vaati hiljaisuutta ja hirveä kuolemantuomio
julistettiin.

Huomattiin tuomari Hiden mumisevan jotakin "vetoamisesta korkeampaan
oikeuteen", ja noustessaan viittaavan sheriffiä seuraamaan häntä.



XLIII.

RAKKAUDEN ESINE VIHDOINKIN SELVILLÄ.


Varhain seuraavana aamuna palasi Willy Ray takaisin Shoulthwaiteen
läpimärkänä päästä jalkoihin asti ja suunnattomasti väsyneenä. Hän
oli ratsastanut kovasti Carlislesta, mutta siitä huolimatta oli pari
vastenmielistä vierasta ainoastaan puolentunnin matkan päässä hänestä.

"Kotona jälleen", sanoi hän alakuloisesti heittäen ratsupiiskan
menemään tullessaan keittiöön, "vaikka tätä ei enää voida sanoakaan
kodiksi."

Rotha koetti puhua. "Ralph, missä hän on? Onko hänkin matkalla kotiin?"
Nämä kysymykset olivat hänen huulillaan, mutta hänen kurkkuaan kuristi
niin, ettei hän saanut sanaakaan suustaan.

"Ralph on kuollut mies", sanoi Willy teeskennellyn tyynesti vetäessään
pitkävartisia saappaitaan jaloistaan.

Rotha peräytyi askeleen. Willy katsahti häneen.

"Ainakin melkein kuin kuollut", lisäsi hän huomattuaan Rothan
ymmärtäneen hänen sanansa liian kirjaimellisesti. "Niin no, nyt se on
ohi; se on ohi ja antakoon Jumala sinulle anteeksi, tyttö, jos olet
jotenkin ollut osallinen siihen."

Willy sanoi tämän äänellä kuin hän olisi alistunut vääryyteen ja
koettanut vakuuttaa itselleen, että hän on antanut sen anteeksi.

"Etkö voisi antaa minulle jotakin syötävää?" kysyi hän hetkisen
kuluttua.

"Eikö sinulla ole minulle muuta sanottavaa?" kysyi Rotha niin käheällä
äänellä, että se kuulosti korpin raakkumiselta.

Willy katsahti häneen jälleen. Hän tunsi äkkiä ohimeneviä
omantunnontuskia.

"Unhotin isäsi kokonaan, Rotha. Hänen asiansa ovat yhtä huonosti kuin
Ralphinkin."

Sitten hän kertoi Rothalle kaikki, kertoi kaiken niin yksinkertaisilla
sanoilla kuin hän luuli parhaiten sopivan Rothan vaatimattomalle
luonteelle; kertoi hänelle molemmista kuulusteluista ja lopullisesta
tuomiosta ja neuvoi häntä kantamaan surunsa niin rohkeasti kuin hän
vain voi.

"Kaikki on ohi viikon kuluttua", sanoi hän lopettaen selostuksensa. "Ja
Jumala yksin tietää, mitä sitten tapahtuu."

Rotha seisoi mykkänä tajuttoman sairaan tuolin vieressä tuhkanharmain
kasvoin ja ristiin puristunein käsin.

"Tämä kai tuntuu sinusta hyvin kovalta, Rotha, sillä sinä näytit
pitävän isästäsi kaikesta huolimatta."

Tyttö vaikeni. Sitten Willyn myötämielisyys, mikä parina minuuttina oli
ollut yhtä epäitsekästä kuin lyhytnäköistäkin, kohdistui jälleen hänen
omiin huoliinsa.

"Voin tuskin moittia sinua teoistasi", sanoi hän; "niin, voin tuskin
tehdä sitä ajateltuani asiaa tarkemmin. Hän ei ollut sinun veljesi,
vaan minun. Sinä et ymmärtänyt mitään veljen rakkaudesta, niin, kuinka
sinä olisit voinut käsittääkään sitä?"

"Mitä on veljen rakkaus?" sanoi Rotha.

Willy säpsähti kuullessaan hänen kummallisen äänensä.

"Mitä on maailmallinen veljenrakkaus verrattuna sellaiseen rakkauteen
kuin minun?"

Ja mennen avoimin lasimaisin silmin Willyn luo hän tarttui
hermostuneesti Willyn käsivarteen ja sanoi: "Minä rakastin häntä."

Willy katsoi ihmetellen häneen.

"Niin, rakastin häntä! Puhut rakkaudestasi, mutta se on vain kuin tippa
siihen rakkauden mereen verrattuna, millä minä häntä lemmin, kuin pieni
hiekkajyvänen sydämeni suureen rakkauden hiekka-aavikkoon verrattuna,
joka ei milloinkaan enää tule kukkia kasvamaan."

"Rotha!" huudahti Willy hämmästyneenä.

"Sinun rakkautesi! Katso vain minuun kuoleman siipien suojasta nyt, kun
en enää milloinkaan voi toivoa saavani häntä omakseni; nyt tunnustan
sinulle suoraan rakastavani häntä."

"Rotha!" toisti Willy nousten seisoalleen.

"Ja minä tulen rakastamaan häntä vielä silloinkin, kun ruoho kasvaa
hänen haudallaan tahi minun tahi meidän molempien."

"Rakastatko häntä niin suuresti?"

"Rakastan häntä viime veritippaani asti, elämäni viime hetkeen saakka,
kunnes kuolema laskee kylmän kätensä sydämelleni, kunnes kerran
kohtaamme toisemme taivaassa, missä kaikki on rakkautta iankaikkisesta
iankaikkiseen; sanon sinulle, että rakastan ja tulen aina rakastamaan
häntä niin totta kuin Jumala on todistajani."

Nuori tyttö aivan hehkui kiihkosta. Hänen kasvonsa värähtelivät
mielenliikutuksesta ja hänen taivaaseen kohdistuneet silmänsä eivät
olleet sen enemmän täynnä innoitusta kuin kyyneliäkään.

Willy vaipui takaisin istuimelleen ollen melkein peloissaan.

"Olkoon niin, Rotha", sanoi hän hetkisen kuluttua. "Mutta Ralph on
tuomittu. Rakkautesi on hedelmätön, sillä se tulee liian myöhään.
Muista, mitä kerran sanoit, että kuolema saavuttaa meidät kaikki."

"Mutta on olemassa jotakin kuolemaakin korkeampaa ja voimakkaampaa",
huudahti Rotha, "sillä muuten on taivas valhetta ja Jumala itse
paljasta ivaa. Ei, he eivät tule kuolemaan, sillä he ovat viattomia."

"Viattomuus on heikko kilpi kuolemaa vastaan. Murhaa ei tehnyt
kumpikaan, ei isä eikä Ralph", vastasi Willy, "enkä itseni vuoksi
välitäkään, kuka on syyllinen."

Sitten tyynnyttyään toisti hän uudestaan Rothalle nuoren naisen,
Rushtonin, todistuksen, naisen, jolle Rotha ja Sim olivat suoneet
yösijan Fornsidessä.

"Muistatko varmasti hänen sanoneen, että se tapahtui viidenkymmenen
kyynärän päässä sillasta pohjoiseen päin?" keskeytti Rotha.

"Muistan", vastasi Willy; "Ralph kiinnitti kyllä tuomarien huomion
siihen seikkaan, mutta he sivuuttivat sen halveksien."

"Robbie Anderson", ajatteli Rotha. "Mitähän Robbie tietää tästä, koska
hän alituisesti toistaa sitä houratessaan? Hän tietää varmasti jotakin.
Juoksen kysymään häneltä heti."

Mutta juuri silloin sheriffin kaksi apulaista saapui jälleen
Shoulthwaiteen. He ilmoittivat monella eri tavalla ystävällisesti ja
tuttavallisesti, että heidän velvollisuuksiinsa kuului asettua sinne
asumaan siihen asti, kunnes tuomio on saanut lain voiman ja jättänyt
heidän tehtäväkseen takavarikoida rikoksellisen maatilan kruunulle.

"Kuulkaa, nuori neiti, opastakaa meidät huoneeseemme ja muistakaa
valmistaa aamiaisemme heti. Voi taivas, olemme nälkäisiä kuin haukat."

"Olette tulleet tänne sellaisessa tarkoituksessakin, herrat", sanoi
Rotha, "koska aiotte hävittää toisen kodin."

"Hauska kuvitelma, todellakin! Mutta teidän ei silti tarvitse mulkoilla
meihin noin, teräväpäinen tyttöseni. Tulkaa nyt opastamaan meitä, mutta
kävelkää hitaasti."

"Tämä sääreni ei ole vielä parantunut, paitsi arpea, sen jälkeen kuin
onneton suuri veljenne kaasi minut kumoon vuorilla!"

"Hän ei ole minun veljeni."

"No sulhanen sitten. Nämä käytäväthän ovat pimeät kuin haudat."

"Toivoisin niiden olevan niin hiljaisia ja syviäkin kaikille, jotka
kulkevat niitä pitkin."

"Kuulitko hänen sanojaan, Jonathan? Hauta, rauhallinen ja syvä, mutta
silloinhan joutuisitte sinne meidän kanssamme, kaunis tyttöseni."

"Mitä sen olisi väliä? Tässä on huoneenne, herrat. Ehkä se kelpaa
teille niin pitkäksi ajaksi, kunnes anastatte joka komeron."

"Älkää unhottako aamiaista", huusi pieni mies Rothan jälkeen. "Olemme
nälkäisiä kuin, kuin --"

"Tuki suusi ja tule huoneeseen, David. Harjaa multa housuistasi ja anna
tytön olla rauhassa."

"Millainen hävytön nuori letukka hän onkaan!" mumisi David.

Noin tunnin kuluttua kiiruhti Rotha niin nopeasti kuin suinkin Matthew
Barnthwaiten taloa kohti toimitettuaan välttämättömimmät askareensa.
Toiseen käteensä, jonka hän oli piilottanut nuttunsa alle, oli hän
puristanut kovasti erään avainkimpun ja huulillaan toisteli hän naisen
todistusta ja Robbien hourailemia sanoja: "Se tapahtui viisikymmentä
kyynärää sillasta pohjoiseen päin."

Tämä oli hänen ainoa johtolankansa. Mitä hän voisikaan saada selville
sen avulla?



XLIV.

LÖYDETTY JOHTOLANKA.


Tuntia ennen Rothan poistumista Shoulthwaitestä lepäili Robbie Anderson
lavitsalla takan ääressä vanhan kutojan keittiössä. Matthew vaimoineen
oli jossakin ulkona, mutta Liisa oli jalomielisesti ja rohkeasti
suostunut täyttämään kaikki potilaan toiveet.

"Mihin kaikki tukkani on joutunut?" kysyi Robbie hämmästyneenä sivellen
kädellään lyhyeksi leikattuja hiuksiaan.

Liisa nauroi veitikkamaisesti.

"Ehkä se on jäänyt viidenkymmenen kyynärän päähän sillan
pohjoispuolelle", sanoi hän pää kallellaan.

Robbie katsoi häneen hyvin hämmästyneenä.

"Kuka on kertonut sen sinulle, Liisa?" kysyi hän.

"Kertonut minulle, mitä?"

"Mitäkö? Tuon juuri!" toisti Robbie yhtä hämärästi.

"Tyhmä poika! Etkö itse ole kertonut sitä meille enemmän kuin
viisikymmentä kertaa?"

"Niin minä teinkin. Vai tein minä niin. Mitä sanonkaan? Milloin kerroin
sen teille?"

Robbien silmät olivat pullistumaisillaan pois kuopistaan. Hänen
kasvonsa, jotka eivät olleet punakat keskustelun alussakaan, kävivät
nyt tuhkanharmaiksi.

Liisa alkoi valittaa.

"Miksi muutuit tuon näköiseksi?" kysyi hän.

"Näköiseksikö? Voi, voi, voi! Olen suuri roisto, en ollenkaan sen
parempi. Älä ole milläsikään, tyttöseni."

Robbien silmien entinen ilme palasi ja hänen kasvonsa, jotka olivat
äsken venyneet hyvin pitkiksi, muuttuivat jälleen luonnollisiksi.

Liisankin kasvot muuttuivat samanaikaisesti.

"Robbie, oletko antanut hänelle selkään -- tuolle Garthille?"

"Mitä?"

Hänen silmiensä ilme muuttui jälleen tuijottavaksi. Liisa pelästyi
jälleen ja alkoi taasen hiljaa nyyhkyttää.

"En aikonut olla ilkeä sinulle, Liisa", sanoi Robbie lohduttavasti.

"Sinä osaat kyllä teeskennellä tahtoessasi jotakin", sanoi Liisa
koettaen vapautua Robbien käsivarresta, jonka Robbie oli kietonut hänen
vyötäreilleen. "Hän on kyllä vain toipilas", ajatteli Liisa, "mutta hän
on ihmeellisen voimakas ja puristaa minut sopimattoman lähelle itseään.
Mitä tässä taisteleminen hyödyttää?"

Robbie varasti suukkosen.

"Voi sinua, voi sinua onnetonta! Jos olisin tiennyt sinut niin
ilkeäksi, en --"

"Suo minulle anteeksi, suo minulle anteeksi, tahi muuten en päästä
sinua enää milloinkaan irti", huudahti Robbie.

"Etkö milloinkaan?" Liisa tunsi, että hänen pitää antaa anteeksi tälle
tyrannille.

"Jos irroitat käsivartesi, lupaan koettaa."

"Liisa, kuinka paljon sinä oikeastaan rakastatkaan minua?" kysyi Robbie.

"Sanoitko jotakin?"

"En sinulle, vaan vanhalle ryppyiselle Beccalle: Kuinka paljon
oikeastaan rakastatkaan minua?"

Robbien rakkaus oli kummallisesti matemaattista.

"Minäkö? Kuinka paljonko? Melkein niin paljon kuin voit tukkia
silmääsi."

Robbie koetti näyttää hyvin pettyneeltä. Hän taivutti päätään, mutta
katsoi viekkaasti kulmansa alta toisella silmällään, jota juuri oli
käytetty hänen ystävättärensä rakkauden mittana.

Kun Liisa luuli päässeensä turviin Robbien silmien tulelta, pehmeni
hänen teeskennelty vastenmielisyytensä ja hän katsoi hellästi Robbieen.

Mutta Robbie kohottikin päätään äkkiä. Pieni nainen oli kiinni. Mutta
hän kosti koettamalla näyttää hyvin kylmän ylpeältä.

Mutta se ei auttanut ollenkaan. Robbie nauroi, riemuitsi ja laski
leikkiä.

Tällä kriitillisellä hetkellä Matthew Brathwaite tuli tupaan.

Kutoja oli selvästi hyvin kuohuksissaan. Hän oli juuri väitellyt
kveekarien kanssa armovalinnasta.

"Sivelin heidän tukkaansa väärälle päin", sanoi vanhus, "kysyessäni
heiltä, miksi he kulkevat kylissä saarnaamassa, kun jo edeltäpäin
on määrätty, kuka pelastetaan ja kuka joutuu helvettiin. 'Olette
paholaisen lapsia', sanoi toinen. 'Ehkä olenkin', sanoin minä; 'en ole
tiennytkään, että pirulla on sukulaisia, mutta jos asian laita on niin,
olette silloin varmaankin hänen serkkunsa'."

Matthewista tuntui kovalta, että kveekarit siten häntä halveksivat
hylättyään hänet ensin, sillä hän oli vuosikausia puolustanut heitä
pastori Nicholas Stevensin ivaa vastaan.

"Mutta minä heistä viis välitän! Heidän joukossaan on viisi toista ja
kuusi toista lajia", sanoi vanha filosoofi karkoittaen siten ikuisiksi
ajoiksi kilpailevat uskonoppineet mielestään.

"Voi, Robbie, poikaseni", sanoi Matthew kuin muistaen jotakin. "John
Jackson tapasi Willy Rayn, joka oli tulossa Carlislesta, ja voitko
arvata, mitä siellä on tapahtunut?"

"Mitä sitten?" kysyi Robbie kalveten jälleen.

"Ralph Ray ja Sim Stagg on tuomittu kuolemaan vanhan Wilsonin murhasta."

Robbie hyppäsi seisoalleen.

"Taivas varjelkoon!"

"Älä nyt rupea saarnaamaan kuin kveekarit", sanoi Matthew.

Robbie oli ottanut takkinsa ja hattunsa.

"Mitä nyt? Mihin aiot lähteä?" kysyi Liisa.

"Lähteäkö? Minäkö?"

"Niin, mihin aiot lähteä? Olet liian heikko mennäksesi mihinkään.
Kuumeesi uudistuisi vain jälleen."

Keveiden rattaiden kolinaa kuului tieltä. Reuben Thwaite ajoi tuvan ohi.

Robbie hyökkäsi ovelle huutaen hänelle:

"Matkustatteko myymään lankaa jälleen, Reuben?"

"Oikein arvattu", vastasi pieni mies.

"Ottakaa minut mukaanne?"

Ja Robbie kiipesi rattaille.

Matthewkin nousi ja meni tielle.

       *       *       *       *       *

Miehet olivat tuskin ehtineet poistua, kun Rotha hengästyksissään
saapui tupaan.

"Missä Robbie on?"

"Poistunut; hänen lähdöstään ei ole vielä kymmentä minuuttiakaan",
vastasi Liisa nyyhkyttäen.

"Mihin sitten?"

"Tiedän tuskin sitä itsekään. Ehkä Penrithiin. Häntä ei voinut mikään
pidättää. Kun isä tuli kotiin ja kertoi Carlislen tapahtumat, riensi
hän pois välittämättä mistään. Hän matkusti sinne Reubenin rattailla."

"Mitä tietä?"

"Alempaa."

"Silloin en saa heitä enää kiinni", sanoi Rotha vaipuen masentuneena
tuolille.

"Ja niin heikko kuin hän vielä oli. Nyt saa hän kuumeen jälleen, kuten
sanoin hänelle, ja alkaa taasen toistaa tuota samaa --"

"Liisa", keskeytti Rotha, "sanoitko hänelle milloinkaan -- tarkoitan
leikillä -- sanoitko hänelle milloinkaan, mitä hän on jutteli
houriessaan?"

"En sitä, mitä hän puhui äidistään."

"Ei, ei, mutta jotakin muuta."

"Muistan kertoneeni hänelle, mitä hän alinomaa puhui tappelustaan
Garthin kanssa."

"Etkö mitään muuta?"

"Odotahan nyt, kun muistelen, luulen kertoneeni hänelle, että hän
aina houri jostakin, mikä tapahtui viisikymmentä kyynärää sillasta
pohjoiseen päin ja jota todistaakseen hän oli valmis vannomaan,
vannomaan Juma--"

"Mitä hän silloin sanoi?" kysyi Rotha kiihkeästi.

"Sanoiko? Hän ei sanonut mitään, katsoi vain minuun niin, että luulin
hänen menneen sekaisin jälleen."

"Siinäkö kaikki?"

"Mikä kaikki, Rotha?"

"Kuulustelussa sanottiin, että Ralph -- se oli kaikki valhetta, muista
se -- siellä sanottiin, että Wilson tapettiin viidenkymmenen kyynärän
päässä sillasta pohjoiseen päin. Mutta hänen ruumiinsa löydettiin
sillan eteläpuolelta yhtä pitkän matkan päässä siitä. Robbie tietää
jotakin. Toivoin saavani sen selville, mutta ei mikään minulle enää
onnistu, ei mikään!" Ja nousten äkkiä seisoalleen hän lisäsi: "Ehkä
Robbie matkustikin Carlisleen. Minun on nyt pakko lähteä, Liisa."

Ja seuraavassa silmänräpäyksessä kiiruhti hän jo tietä ylöspäin.

       *       *       *       *       *

Kulkiessaan suurta viertotietä kylän läpi kohtasi hän
kveekarisaarnaajat, joita kuuntelemaan oli kokoutunut suuri joukko
kyläläisiä. Karttaakseen heitä poikkesi hän eräälle harvoin kuljetulle
tielle. Siellä muutaman portin takana piilossa muilta kuulijoilta,
mutta voiden itse katsella heitä seisoi seppä Garth. Hän oli heittänyt
nahkaesiliinansa toiselle olalleen. Oli juuri päivällistunnin aika.
Hän ei ollut kuullut Rothan keveitä askelia Rothan lähestyessä häntä
ja saapuessa vihdoin hänen viereensä. Seppä nojautui porttiin ja
kuunteli tarkkaavaisesti. Hänen kasvonsa näyttivät sielukkaammilta ja
lempeämmiltä kuin Rotha milloinkaan ennen oli huomannut.

Rotha pysähtyi ja näytti haluavan lähestyä seppää, mutta epäröi
hetkisen. Kuuntelijat alkoivat veisata vaatimatonta kveekarivirttä,
jossa puhuttiin anteeksiannosta ja rauhasta:

    "Vaikka syntisi punaistakin punaisemmat oisi, hän luntakin
    valkoisemmiks' pesee ne taas."

Garth näytti liikutetulta. Hänen kovat kasvonsa pehmenivät, hänen
huulensa liikkuivat ja hänen silmänsä olivat kosteat kyynelistä.

Kun virsi loppui, toisti hän säkeet kuiskaten.

"Kunpa väin voisi luottaa siihen!" mumisi hän kätkien kasvonsa käsiinsä.

Rotha meni lähemmäksi taputtaen häntä hartioihin.

"Herra Garth", sanoi hän.

Seppä säpsähti ja koetti olla näyttämättä liikutustaan. Oli olemassa
vain yksi keino, millä hänen luontoisensa ja tapaisensa mies voi tehdä
sen onnistuakseen jossakin määrin -- hän suuttui.

"Mitä haluatte?" tiuskaisi hän.

"Virsi oli hyvin kaunis", sanoi Rotha välittämättä hänen kysymyksestään.

"Ajatteletteko niin?" murahti seppä kääntäen pois päänsä.

"Kunpa vain voisimme luottaa siihen!" sanoi Rotha kuin hän olisi
puhunut yhtä paljon itselleen kuin sepälle.

Garth kääntyi ja katsoi häneen ivallisesti.

Mutta tyttö näytti lempeältä kuin enkeli.

"Sitä minäkin tässä juuri ajattelin", mumisi seppä lyhyen vaitiolon
jälkeen, mutta lisäsi sitten kovempaa ja hieman ärtyisästi:

"Luottaa mihin?"

"Että meille kaikille suodaan anteeksi, huolimatta synneistämme, että
me kaikki vihdoin saamme anteeksi ja löydämme rauhan."

"Hm!"

"Se on hyvin kaunista -- uskonto on ihanaa, herra Garth."

Seppä koetti naurahtaa.

"Parasta on, että otatte pestin kveekareilta. Heillä ei varmasti olisi
mitään naissaarnaajaa vastaan."

Rotha olisi tällä hetkellä antanut vuosia elämästään, jos hän vain
olisi saanut tietää, mitä miehen sydämessä liikkui. Jos hän olisi
löytänyt sieltä mädännäisyyttä, syntiä ja rikoksia, olisi hän kiittänyt
Luojaa kuin taivaasta sataneesta mannasta.

Rotha puristi kätensä nutun alla kovemmin avainten ympärille ja
tukahdutti vihansa.

"Ette ole oma itsenne tänään, herra Garth", sanoi hän.

"Sitä parempi", vastasi seppä ivallisesti nauraen. "Olen kuullut
sanottavan vanhaa minääni hyvin ilkeäksi."

Mutta tuskin hän oli ehtinyt lausua nämä sanat, kun hän jälleen äkkiä
kääntyi ja katsoi Rothaan kysyvästi. Hän oli muistanut erään äitinsä
neuvon, mutta alussa tuntui hänestä aivan siltä kuin sanat olisivat
olleet Rothan lausumat eivätkä hänen.

Tytön kasvot olivat lempeät kuin madonnan. "Ehkä olenkin hieman pois
tolaltani tänään, en sitä kielläkään. Olen koko viime viikon ollut kuin
pyörällä päästäni, tunnustan sen."

Rotha erkani hänestä minuutin kuluttua. Hän jatkoi matkaansa ottaen
esille avaimet, joita hän oli säilyttänyt nuttunsa alla kädessään, ja
alkoi katsella niitä.

Avainkimppu oli sama, jonka hän oli löytänyt Wilsonin arkun lukon
suulta samana iltana, jolloin hän ja rouva Garth olivat pistäytyneet
Fornsiden autiossa tuvassa. Kimpussa oli yhteensä parikymmentä avainta,
mutta vain parissa niistä oli sellaisia merkkejä, että ne nykyään
tahi usein olivat olleet käytännössä. Toisen renkaaseen oli hakattu
karkeatekoinen risti, mutta toisen varren ympärille oli kiedottu vähän
valkoista palttinaa. Muut avaimet olivat paksun ruosteen peitossa.
Ja nyt tämä vilpitön tyttö enkelimäisine suloisine kasvoineen, joka
tavallisissa oloissa oli arka kuin pieni viheriävarpunen, aikoi
rakkauden voiman pakotuksesta tehdä jotakin, mitä moni tunteeton mies
olisi kavahtanut.

Hän seurasi ratsutietä polun takana, joka vei Shoulthwaiteen, ja
pysähtyi pajan vieressä sijaitsevan tuvan portille sillan vieressä.
Epäröimättä hetkistäkään ja hilliten täydellisesti itsensä avasi hän
portin ja käveli ovelle.

"Rouva Garth, oletteko siellä?" huusi hän.

Muudan nuori tyttö avasi oven. Hän oli erään naapurin tytär.

"Hän on poissa, Rotha; rouva Garth ei ole kotona", sanoi pieni tyttö.

"Poissako, Bessie?" sanoi Rotha astuen tupaan ja istuutuen. "Tiedätkö,
mihin hän on mennyt?"

"En, mutta kuulin hänen sanovan äidille, että hän viipyy poissa kolme
tahi neljä päivää."

"Vai hoidat sinä hänen talouttaan sillä aikaa", sanoi Rotha
hajamielisesti katsellen kuitenkin samalla tarkkaavaisesti keittiön
kaikkia esineitä. Hetkisen kuluttua käänsi hän jälleen katseensa
pieneen taloudenhoitajattareen.

"Herranen aika, kuinka kaunis nauha sinun tukassasi onkaan, Bessie!
Tiedätkö, se pukee sinua oikein hyvin. Siitä puuttuu vain pieni
nauharuusu tuosta kohti, katsohan nyt."

Viaton lapsi punastui ja hymyili ja siirtyi salavihkaa paikalle, josta
hän syrjäsilmällä saattoi nähdä oman kuvansa seinällä rippuvasta
naarmuisesta kuvastimesta.

"Tiedätkö mitä, Bessie, sinun pitäisi mennä ulos ja polvistua joen
rannalle juuri tähän kohdalle ja katsoa kuvaasi tyynessä vedessä.
Kiiruhda nyt, tyttöseni, ja tule sitten kertomaan minulle, mitä siitä
ajattelet."

Pienen tytön turhamaisuus kehoitti häntä menemään, mutta hänen
ylpeytensä vaati häntä jäämään tupaan, ettei Rotha luulisi häntä niin
turhamaiseksi. Ja ylpeys voitti. Bessie taivutti kaunista päätään ja
hymyili. Rotha katsoi väsyneesti ympärilleen ja sanoi: "Minua janottaa
hirveästi enkä voi juoda rouva Garthin kaivon vettä."

"Mutta eihän hänellä olekaan kaivoa, Rotha."

"Eikö? Tiedätkö, luulin hänellä olevan, mutta ajattelin kai Becca
Ruddin kaivoa."

Bessie pistäytyi hetkiseksi pihalle ja palasi tuoden kulhollisen vettä
mukanaan.

"Bessy, mitä vettä tämä on -- jokivettäkö?" sanoi Rotha veltosti
katsellen vanhaa tammiarkkua, joka oli sijoitettu keittiön toisen
seinän viereen.

"Ei, vaan lähdevettä", sanoi pienokainen pudistaen monta kertaa
vastustavasti päätään.

"Kuulehan nyt, Bessie -- sinusta se varmaan tuntuu hyvin kummalliselta
-- mutta tiedätkö, minä en voi milloinkaan juoda lähdevettä."

"Tuon sinulle kulhollisen maitoa", sanoi Bessie.

"Ei, ei; pidän vain jokivedestä. Etkö halua juosta noutamaan minulle
kulhollista sitä; tee se, niin olet kiltti. Näytän sitten sinulle,
kuinka sinun pitää sitoa nauhasi."

Pienokainen kiiruhti pois. Hänen turhamaisuutensa kuiskasi hänelle,
että hän voi tappaa kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Heti hänen
poistuttuaan Rotha otti esille avaimet ja valiten ensiksi sen
niistä, jossa oli palttinakaistale, koetti hän sitä munalukkoon,
jolla tammiarkku oli suljettu. Ei, se ei sopinut siihen. Mutta arkun
taakse seinään oli kiinnitetty kaappi. Rothan kädessä oleva avain ei
kuitenkaan sopinut senkään lukkoon.

Keittiön vieressä oli makuuhuone. Rotha meni sinne katsellen
ympärilleen. Siellä ei ollut muita huonekaluja kuin liinakaappi, sänky
ja tuoli. Hän meni toiseen kerrokseen. Siellä oli kaksi makuuhuonetta,
mutta siellä ei ollut ainoatakaan arkkua, laatikkoa, lipastoa eikä
kaappia, ei niin mitään, jonka lukkoon sellainen avain olisi sopinut.

Bessie palaisi varmaankin pian. Rotha palasi keittiöön ja meni
uudestaan viereiseen huoneeseen. Ah, vuoteen alla oli arkku, luja
raudoitettu arkku! Hän koetti liikuttaa sitä, mutta ei saanut sitä
heilahtamaankaan. Silloin hän laskeutui polvilleen tarkastamaan sitä.
Siinä oli kaksi munalukkoa, mutta avain ei sopinut kumpaiseenkaan.
Palaten keittiöön hän istuutui melkein huumautuneena ja katseli
ympärilleen.

Samalla palasi pienokainenkin hymykuopat punaisissa poskissaan ja
kulhollinen vettä kädessään. Rotha otti kulhon koettaen juoda. Hän oli
epäonnistunut jälleen. Hän työnsi avaimet takaisin taskuunsa. Saisiko
hän milloinkaan selville tätä salaisuutta?

Hän nousi väsyneesti mennen ulos unhottaen kokonaan näyttää
nauharuusukkeen sitomista pienelle taloudenhoitajattarelle, joka
pettyneen näköisenä seisoi keskellä lattiaa.

Muudan tehtävä oli kuitenkin vielä suoritettava. Toisella avaimella,
joka oli merkitty ristillä, voisi hän avata Wilsonin arkun, joka oli
hänen isänsä asunnossa, selailla paperit läpi ja saada ehkä selville,
miksi ne niin kiinnittivät rouva Garthin mieltä. Mutta ensin piti hänen
tarkastaa ne molemmat kohdat tiestä, joista todistajat olivat puhuneet
lausunnoissaan oikeudessa.

Päättäen sen tehdä heti poikkesi Rotha Smeathwaiteen vievälle tielle
poistuttuaan sepän tuvasta ja kulkiessaan sillalle päin. Joki virtasi
syvällä ja tie teki juuri sen kohdalla tiukan mutkan. Senvuoksi eivät
sinnepäin menijät nähneetkään siltaa kulkiessaan sitä kohti.

Viisikymmentä metriä siitä pohjoiseen päin oli kohta, jossa nainen,
Rushton, oli sanonut nähneensä murhan tapahtuvan. Mutta paikka, josta
ruumis oli löydetty seuraavana aamuna, oli viidenkymmenen kyynärän
päässä siitä etelään päin.

Rotha oli jo päässyt sillalle ja oli juuri sivuuttamaisillaan tien
mutkan, kun hän peräytyi äkkiä muutaman pensaan taakse piiloutuen
sinne. Joku henkilö lähestyi siltaa. Tulija oli rouva Garth. Nainen
jatkoi matkaansa, kunnes hän saapui noin viidenkymmenen askeleen päähän
Rothasta. Silloin hän pysähtyi. Tyttö voi seurata hänen liikkeitään
hänen huomaamattaan.

Rouva Garth katseli ympärilleen pohjoiseen ja etelään tien suuntaan ja
tien kummallekin puolelle kedoille. Sitten hän laskeutui ojaan, tonki
maata muutamien metrien pituudelta potkien syrjään ojan pohjalla olevat
kivet.

Rotha rupesi hengittämään yhä kiivaammin.

Rouva Garth kumartui tarkastamaan erästä suurta tien vieressä lepäävää
kiveä. Sitten hän otti maasta pienemmän kiven ja rupesi sillä
hankaamaan suurempaa kuin hän olisi halunnut poistaa siitä jonkun
naarmun tahi pilkun.

Rotha oli nyt aivan varma asiastaan.

Rouva Garth seisoi juuri sillä paikalla, jossa rikos sanottiin tehdyn.
Salaisuus oli siis tämän naisen ja hänen poikansa hallussa. Sitä oli
Rotha juuri epäillytkin.

Rotha kuuli oman sydämensä sykinnän. Hän hyökkäsi yhdellä hyppäyksellä
piilostaan pensaan takaa tielle. Sitten hän alkoi perääntyä.

Päivä oli kylmä mutta sateeton, ja rouva Garth kuuli Rothan askeleet.
Hän jatkoi matkaansa kuin ei mitään olisi tapahtunut. Mutta Rotha
ajatteli isäänsä ja Ralphia, jotka oli viattomina tuomittu kuolemaan.
Totuus, joka voisi vapauttaa heidät, lepäsi valheen muodostamme
pohjasakkoineen tämän naisen sydämen pohjalla. Mutta sen oli tultava
sieltä esille, siinä ei auttaisi mikään!

Kun rouva Garth pääsi sillalle, sulki Rotha äkkiä häneltä tien. Nainen
säpsähti hieman ja nauroi sitten väkinäisesti.

"Siunatkoon, tyttö; sinähän käyttäydyt kuin aave syöksyessäsi esiin
noin."

"Ja te teette toisista aaveita." Sitten varoittamatta toista ollenkaan
Rotha katsoi häntä silmiin ja sanoi: "Kuka tappoi James Wilsonin?
Sanokaa se minulle heti!"

Rouva Garth hätkähti ja näytti hetkisen hämmentyneeltä.

"Sanokaa minulle, nainen; sanokaa minulle, kuka tappoi hänet
tuolla, missä te tongitte maata piilottaaksenne viimeisetkin jäljet
taistelusta?"

"Mene kysymään sitä isältäsi", sanoi rouva Garth tointuen. Sitten hän
lisäsi nauraen ivallisesti: "Mutta sinun pitää kiiruhtaa, sillä muuten
hän ei ehdi kertoa sitä enää sinulle tässä maailmassa."

"Ette voi ilmaista sitä minulle tulevassakaan. Nainen, nainen", huusi
Rotha muuttuneella äänellä, "ettekö tunne minkäänlaista sääliä? Tiedän,
ettei teillä ole sydäntä, mutta voitteko kädet ristissä katsella kahden
sellaisen viattoman ihmisen kuolemaa, jotka eivät milloinkaan ole
tehneet teille mitään pahaa?"

Rotha tarttui tuskissaan rouva Garthin hameeseen.

"Teilläkinhän on poika. Ajatelkaa, jos hän viattomana olisi joutunut
samanlaiseen asemaan kuin hekin."

Rotha oli polvistunut tielle päästämättä irti rouva Garthin hameesta.

"Mitä tämä kaikki minuun kuuluu, tyttö? Päästä minut irti, letukka,
kuuletko! Etkö tottele? Mitä minä tietäisin Wilsonista -- en niin
mitään."

"Nyt te valehtelette", huusi Rotha hypäten seisoalleen. "Mitä teillä
oli tekemistä hänen huoneessaan Fornsidessä?"

"Mitäkö? Hain ehkä sieltä vain oivallista isääsi. Päästä minut irti,
letukka, tahi minä näytän sinulle --"

Rotha päästi naisen hameen irti ja tarttui häntä hartioihin.
Seuraavassa silmänräpäyksessä oli tämä hento kalpea tyttö painanut
voimakkaan naisen polvilleen. He olivat aivan sillan kaiteen vieressä,
joka oli vain muutamien tuumien korkuinen.

"Niin totta kuin Jumala on taivaassa", huusi Rotha huohottaen ja
leimuavin silmin, "heitän teidät tuonne virtaan, jos uskallatte toistaa
vielä tämän valheen. Nainen, sanokaa minulle totuus! Peruuttakaa
valheenne, jotka kauhistavat kadotettujen sieluja helvetissä."

"Päästä minut! Vai et sinä halua. No, silloin pakotan sinut siihen
heti."

Taistelu oli lyhyt. Tyttö lensi syrjään tielle.

Rouva Garth nousi polvistuneesta asennostaan hymyillen katkerasti.

"Olen aivan varma siitä, ettet ole halukas piankaan uudistamaan
koettasi", sanoi hän lähtien kävelemään. "Mene Doomsdaleen, tyttöseni,
ja uudista kysymyksesi siellä. Olen juuri tulossa sieltä, sanon sen
sinulle."

Myöhään samana iltana, kun aurinko hitaasti laski pajan taakse,
kiiruhti Rotha Fornsiden tuvasta kotiinsa Shoulthwaiteen. Hänellä
oli pinkallinen papereita nuttunsa alla ja hänen kasvonsa loistivat
toivosta.

Johtolanka oli löydetty.



XLV.

TUOMITUT DOOMSDALESSÄ.


Kun Ralph Simin kanssa saapui Carlisleen ja antautui sheriffille,
Wilfrey Lawsonille, vietiin hänet heti oikeuteen ja lyhyen kuulustelun
jälkeen päätettiin, että hän saisi odottaa juttunsa tutkimista ensi
käräjiin. Sitten hänet vietiin yleiseen vankilaan, joka oli sijoitettu
Mustain Veljesten luostarin raunioihin. Hänelle määrätyssä kopissa oli
jo entuudestaan muudan mies ja nainen. Huone oli hyvin pieni ja sinne
päästiin pihalta lyhyitä portaita pitkin. Se oli hyvin vastenmielinen
niille parille aistille, joihin se voi vaikuttaa -- kylmä ja kostea.
Viereinen koppikin, josta sinne tultiin, oli samanlainen, ja molempien
koppien ovet olivat hyvin kapeat, niissä ei ollut ilmanvaihtamiseksi
tirkistysreikääkään ja ne olivat kovasti raudoitetut ja varustetut
parilla lukolla. Lattiana oli paljas maa eikä siellä ollut muuta
kalustoa kuin vankien mukanaan tuomia esineitä. Pienestä ikkunasta
katon rajassa tunkeutui huoneeseen valoa ja ilmaa, ja siitä poistuivat
myös kaikki epäterveelliset kaasut.

Vangit olivat omissa eväissään. Seitsemästä shillingistä viikossa
suostui muudan alivartija hankkimaan Ralphille ruokaa ja lainaamaan
hänelle patjan. Hänen onnettomuustoverinsa tässä kurjassa paikassa
olivat kurjia ihmisiä, joita epäiltiin erään raa'an ja luonnottoman
murhan tekijöiksi. Nainen oli ollut miehen rakastajatar ja murhattu
oli naisen mies. He olivat jo monta kertaa olleet kuulusteltavina
ja vaikka ei kukaan epäillytkään heidän rikostaan, oli heidät tuotu
takaisin vankilaan odottamaan ratkaisevampia ja selvempiä todistuksia.
Kuinka voimakas heidän rikollinen intohimonsa ennen lienee ollutkaan,
heidän sulkemisensa yhdessä tähän kurjaan koppiin oli muuttanut sen
molemminpuoliseksi halveksimiseksi. Näiden ahtaiden seinien sisällä ei
heistä kumpikaan näyttänyt sietävän toisen pienintäkään kosketusta.
He katsoa tuijottivat toisiinsa heikossa valossa kuin aaveet ja öisin
nukkuivat he olkikuvoillaan niin kaukana toisistaan kuin suinkin
toinen toisella toinen toisella puolen huonetta. Nämä oljet, joita he
köyhyydessään olivat jo käyttäneet viikkoja, jopa kuukausiakin, olivat
ruvenneet mätänemään ja olivat nyt likaisia ja kosteita.

Sellaisessa paikassa ja seurassa oli Ralph viettänyt ne seitsemän
päivää antautumisensa jälkeen, jotka kuluivat, ennenkuin häntä
ruvettiin kuulustelemaan maanpetoksesta.

Pieni ikkuna oli kadulle päin ja kerran tahi pari päivässä tuli Simeon
Stagg, joka oli saanut selville, missä Ralphia säilytetään, vaihtamaan
muutamia sanoja hänen kanssaan lohduttaakseen siten ystäväänsä.
Mutta miesraukan surullisten kasvojen päivittäinen näkeminen ei
suonut Ralphille suurtakaan lohtua, ellei ehkä Ralphin omat tyynemmät
kasvot ja iloisempi ääni tehneet jotakin lohduttajan oman mielen
rauhoittamiseksi.

Vaikka nuo toiset onnettomat pahantekijät saivat kävellä tunnin joka
päivä vankilan suurella, pihalla ei Ralphille suotu samaa oikeutta,
sillä häntä säilytettiin niin kovassa vankeudessa, ettei hänelle suotu
pesuvettäkään, paitsi sinä aamuna, jolloin hänet vietiin oikeuden
kuulusteltavaksi.

Esiintyessään ensi kerran tuomariensa edessä oli tämä valtiovanki, joka
oli vapaaehtoisesti antaunut monen onnistumattoman kiinniottamiskokeen
jälkeen, kovissa käsi- ja jalkaraudoissa. Kun hänen juttunsa lykättiin,
vietiin hänet takaisin samaan koppiin, jonka hän ennenkin oli
jakanut muiden kanssa; mutta ehkä senvuoksi, ettei hän enää voinut
sietää entisiä tovereitaan, tahi siksi, että kopin inhoittava ilma
tuntui hänestä vieläkin vastenmielisemmältä kuin täyteen ahtautuneen
oikeussalin verraten raikas ilma, hän päätti, ettei hän siedä tätä
paikkaa enää. Hän pyysi lupaa saada kirjoittaa kaupungin maaherralle,
mutta hänen pyyntöönsä ei suostuttu. Silloin huusi hän Simille kadulle
ja hankki Simin avulla kuvollisen olkia ja kynttilän. Nämä puhtaat ja
tuoksuvat oljet vaihtoi hän niihin, joita hänen onnettomuustoverinsa
olivat käyttäneet vuoteenaan. Sitten kooten mädänneet oljet yhteen
kasaan keskelle lattiaa hän pisti kynttilästä tulen niihin polttaen
ne poroksi. Sen hän teki osaksi puhdistaakseen inhoittavan ilman,
joka oli niin raskasta ja kosteata, että se muodosti seinille suuria
vesipisaroita, osaksi herättääkseen hitaan vankilanjohtajan huomiota,
jonka huoneet olivat kuulemma juuri Ralphin kopin yläpuolella.
Yrityksen ensi tarkoitus epäonnistui, sillä homehtuneet oljet
aiheuttivat yhtä paljon katkua kuin tuli sitä karkoitti, mutta viime
osa onnistui täydellisesti. Savu tunkeutui nimittäin sellaisiin
paikkoihinkin, joihin eivät kopin tavalliset höyryt päässeet.

Ralph muutettiin heti viereiseen huoneeseen. Mutta asunnon
parantamisesta häntä rangaistiin epäsuorasti. Sim-raukka oli vääntänyt
muutaman ikkunanraudan sijoiltaan työntäessään olkia Ralphille, ja
senvuoksi Sim vangittiin ja häntä syytettiin vankilaan tunkeutumisesta.
Neljä päivää myöhemmin hylättiin tämä mitätön veruke, kuten tiedämme,
vakavamman syytöksen tieltä. Ralphin uusi asunto oli valoisampi ja
lämpimämpi kuin vanhempi eikä siinä ollut muita vankeja. Siellä hän
vietti toisen viikon vankeudestaan. Tämän kopin kiviseinät herättivät
surullista mielenkiintoa. Niiden saavutettavissa oleva tuuman
levyinenkään ala oli piirretty täyteen ihmisten, lintujen ja muiden
eläinten kuvia, joita entiset vangit olivat luultavasti kaivertaneet
niihin aikansa kuluksi.

Tässä asunnossa oli elämä ainakin siedettävää, mutta sen paikan
mukavuuksista ei Ralphin suotu nauttia pitkää aikaa.

Sittenkuin murhaajien kuulustelu oli päättynyt kuolemantuomioon,
vietiin Ralph ja Sim oikeudesta takaisin ei siihen samaan yleiseen
vankilaan, josta he olivat tulleet, vaan linnaan, jossa heidät
sijoitettiin vankitornin alle epäterveelliseen tyrmään. Sitä
nimitettiin yleisesti Doomsdaleksi, ja se oli todellakin oikea
"jokaisen rikoksen ja taudin pesäpaikka". Moni laiha ja keltaisenkalpea
vanki oli, niin ainakin sanottiin, tuonut mukanaan sen löyhkäävältä
lattialta oikeussaliin sellaisen katkun, että hän siten oli voinut
kostaa syyttäjilleen. Muutamat vannoivat, ettei kukaan, joka kerran on
joutunut sinne, pääse sieltä enää hengissä takaisin. Sinne päästäkseen
täytyi jokaisen laskeutua ensin pitkiä kiertoportaita erääseen luolaan,
joka oli hakattu kallioon linnan alle. Se oli kostea vedestä, jota
tihkui lukemattomista halkeamista ja lattiasta, mihin se kokoutui niin
suuriksi lammikoiksi, että jalka upposi niihin nilkkaa myöten.

Ralph oli tuskin sellainen mies, että hän olisi vastustelematta
suostunut asumaan tällaisessa kauheassa luolassa. Hän pyysi vielä
kerran päästä maaherran puheille, mutta häneltä kiellettiin se oikeus.

Koska heidät oli tuomittu kuolemaan, sallittiin Ralphin ja Simin
olla joka päivä kuuntelemassa jumalanpalvelusta linnan kirkossa.
Ensimmäisenä vankeutensa päivänä käytti Ralph hyväkseen tätä oikeutta.
Mennessään kirkkoon linnanpihan poikki koetti hän lähestyä maaherran
asuntoa, mutta vahti esti sen. Koko jumalanpalveluksen ajan odotti hän
sopivaa tilaisuutta, mutta sellaista ei ilmestynyt. Jumalanpalveluksen
loputtua, kun hän kävellen toverinsa rinnalla oli matkalla takaisin
Doomsdaleen vahtien saattamana, näki hän virkapukuisen kappalaisen
kulkevan pihan yli asuntoonsa. Silloin hän hetken mielijohteesta
työnsi syrjään vartijat, laski kätensä papin olkapäälle pyytäen pappia
pysähtymään ja kuuntelemaan häntä.

"Olemme kuolemaantuomittuja", sanoi hän, "ja jos laki pitää paikkansa,
on meidän kuoltava kuuden päivän kuluttua, mutta me kuolemme paljon
ennen sitä, jos meidän pitää asua tuossa maanpäällisessä helvetissä."

Pappi katsoa tuijotti Ralphiin yhtä hämmästyneenä kuin peloissaankin.

"Viekää hänet pois", huusi hän hermostuneesti vahdille, joka jälleen
oli saanut vangin valtoihinsa.

"Olettehan evankeliumin julistaja", sanoi Ralph.

"Teidän palvelukseksenne", vastasi pappi teeskennellyn nöyrästi.

"Minun palveluksekseni, todellakin", sanoi Ralph; "minun
palveluksekseni Jumalan edessä, mutta varokaa itseänne tekopyhyydeltä.
Olette kristitty pappi ja luette raamatustanne miehestä, joka
heitettiin leijonain luolaan, ja niistä kolmesta miehestä, jotka
heitettiin tuliseen pätsiin. Mutta onko mikään leijonain luola ollut
milloinkaan niin vaarallinen kuin tuo, jonka myrkyllisessä ilmassa ei
mikään tuli voi palaa?"

"Hän on hullu", huusi pappi juosten sivulle, "katsokaa vain hänen
silmiään."

Vahti teki hyödyttömiä kokeita viedäkseen Ralphin pois, mutta hän huusi
jälleen niin kovasti, että linnanpiha kajahteli:

"Olette kristitty pappi ja teidän Herranne lähetti opetuslapsensa
maailmaan rahoitta ja laukutta, mutta te elätte täällä ylellisyydessä
meidän muiden nääntyessä kurjuuteen. Muistakaa se, ihminen, muistakaa
se! Tilinteon päivä on tullut niin totta kuin sama Jumala on meidän
kaikkien yläpuolellamme!"

"Mies on hullu ja murhanhimoinen", huusi pelästynyt pappi. "Viekää
hänet pois!"

Ja odottamatta käskynsä täyttämistä hävisi ihka uuden tahrattoman
virkapuvun kantaja muutamaan linnan sivurakennukseen.

Tämä tavaton välikohtaus olisi voinut pahentaa vankien kohtelua yhä
enemmän, mutta sillä olikin aivan vastakkainen vaikutus, sillä vielä
samana tuntina muutettiin Ralph ja Sim Doomsdalestä erääseen tornin
huippukerroksen huoneeseen.

Heidän uusi asuntonsa oli kaikissa suhteissa entistä mukavampi.
Siinä ei ollut uunia ja sillä oli se epäilyttävä etu, että melkein
kaikki savu alemmista kerroksista tunkeutui sinne. Nämä paksut
pilvet haihtuivat osaksi muutamasta reiästä seinässä, josta kivi oli
irroitettu. Sama aukko palveli vielä toista vähemmän toivottavaa
tarkoitusta päästämällä huoneeseen esteettömästi tuulta ja sadetta.

Siellä vietettiin seuraavat päivät. Niitä ei ollut monta ja ne olivat
lyhyitä. Ei itse Doomsdalekään olisi voinut pitentää niitä.

Pitkä takkuinen tukka kampaamattomana ohimoilla istui Sim tuntikausia
ikkunan alla matalalla lavitsalla huutaen aina silloin tällöin, ettei
Jumala sallisi heidän kuolla.



XLVI.

VYYHTI SELVIÄÄ.


Heidät tuomittiin kuolemaan torstaina ja tuomio tultaisiin panemaan
toimeen seuraavana torstaina. Lauantai, sunnuntai ja maanantai kuluivat
mitään sen tärkeämpää tapahtumatta. Tiistaina avasi muudan vankilan
virkailija heidän koppinsa oven ja sheriffi tuli huoneeseen. Ralph meni
häntä vastaan, mutta Sim perääntyi yhä enemmän varjoon.

"Kuningas on vahvistanut tuomionne", sanoi sheriffi kaunistelematta.

"Tämänkö vain olette tullut kertomaan meille?" kysyi Ralph yhtä
lyhyesti.

"Ray, emme tunne toisiamme kohtaan minkäänlaista myötätuntoisuutta eikä
meidän senvuoksi tarvitse teeskennelläkään sellaista."

"Emme vihaakaan, ei ainakaan minun puoleltani", lisäsi Ralph.

"Minulla on hyvä todistus tunteistanne minua kohtaan", vastasi
sheriffi; "viiden vuoden vankeus." Sitten heilauttaen kärsimättömästi
kättään hän lisäsi:

"Mutta olkoon sen asian laita kuinka tahansa. Tulin puhumaan muista
asioista."

Ja nojautuen muutamaan lavitsaan hän sanoi: "Istunnon loputtua
torstaina viittasi tuomari Hide, joka koko ajan oli teille
suosiollisempi kuin hänen laiselleen arvokkaalle henkilölle olisi
oikein sopinutkaan, minulle, että seuraisin häntä etuhuoneeseen. Siellä
selitti hän, että rangaistus voitaisiin ehkä kuninkaan armahduksen
nojalla muuttaa elinkautiseksi vankeudeksi senvuoksi, että todistukset
teitä vastaan ovat pääasiallisesti epäsuoria."

Ralphin kasvot vetäytyivät kylmään hymyyn. "Mutta tämä suuri armo,
jota teidän ei pidä varmasti toivoa, ei ainakaan minun mielestäni,
johtuu kokonaan siitä, tahdotteko tahi voitteko tyydyttävästi selittää,
kuinka saitte haltuunne tuon asiakirjan, oman vangitsemismääräyksenne,
joka löydettiin taskustanne. Kirjoittakaa uskottava kertomus, kuinka
satuitte samaan haltuunne sen, niin voi tapahtua -- sanon, voi tapahtua
-- että tämä tuomio herramme ja kuninkaamme armosta ja suosiosta
muutetaan elinkautiseksi vankeudeksi."

Sim oli noussut seisoalleen nähtävästi hyvin kiihkoissaan.

Mutta Ralph pudisti tyynesti päätään.

"En halua enkä sitäpaitsi voikaan", sanoi hän painostavasti.

Sim vaipui jälleen istuimelleen. Sheriffin kasvojen hämmästynyt ilme
muuttui nopeasti tyytyväisyydeksi ja rauhallisuudeksi.

"Tunnemme toisemme entuudestaan ja, kuten äsken jo sanoin, meidän
välillämme ei ole puhettakaan minkäänlaisesta myötätuntoisuudesta",
huomautti hän, "mutta minun syytäni ei se ole, että olette nyt täällä.
Mutta siitäkin huolimatta osoittaa vastauksenne tähän jalomieliseen
tarjoukseen liiankin selvästi, kuinka hyvin olette ansainnut nykyisen
tilanne."

"Teiltä meni viisi päivää tämän -- tämän jalomielisen viestin tuomiseen
meille, kuten sitä nimitätte", sanoi Ralph.

"Kuningas on nykyään Newcastlessa ja siellä on nyt tuomari Hidekin,
josta te, jos olisitte ollut viaton, olisitte saanut innokkaan
puolustajan. Sanon nyt teille jäähyväiset."

Sheriffi nousi ja kumartaen vangille naurettavan teeskennellyn
kunnioittavasti ja ylpeästi meni ovelle.

"Odottakaa vähän", sanoi Ralph. "Sanoitte meidän tuntevan toisemme jo
entuudestaan. Se on valhe. Tähän hetkeen asti ette ole milloinkaan
tiennyt ettekä tule milloinkaan tietämäänkään, miksi seison tässä
kuolemaan tuomittuna ja vielä kovemman kohtalon tuomitsemana syypääksi
tämän viattoman miehenkin kuolemaan. Ette ole tuntenut minua
milloinkaan ettekä itseännekään -- niin, ette milloinkaan. Mutta
ennenkuin poistutte tästä huoneesta, pitää teidän oppia tuntemaan
meidät molemmat. Istuutukaa."

"Minulla ei ole aikaa turhiin väittelyihin", sanoi sheriffi äreästi;
mutta hän istuutui kuitenkin vankinsa pyynnöstä niin nöyrästi kuin
heidän asemansa toisiinsa olisi ollut päinvastainen.

"Teillä on ollut tuo arpi otsassanne", sanoi Ralph, "aina siitä
päivästä lähtien, josta nyt aion puhua."

"Tunnette kai sen hyvin", sanoi sheriffi katkerasti. "Teillä on aihetta
siihen."

"Niin minulla onkin", vastasi Ralph.

Ja hetkisen kestäneen vaikenemisen jälkeen, minkä kuluessa hän koetti
koota puoleksi unhotetun kertomuksen lankoja käsiinsä, hän jatkoi:

"Sanoitte minun syrjäyttäneen teidät kapteenin virasta. Ehkä tein niin
ja ehkä en. Jumala saa tuomita välillämme. Menitte kuninkaallisten
puolelle ja kuuluitte siihen joukkoon, joka oli juuri ottanut
haltuunsa tämän linnan Parlamentin joukot piirittivät linnan eräänä
päivänä kehoittaen teitä antautumaan. Mutta ainoaksi vastaukseksi
käski kenraalinne ampua valkoista lippua. Se kaatui. Kuusi päivää
makasimme juoksuhaudoissa ympärillänne. Sitten lähetitte sanansaattajan
vakuuttamaan meille, että linnuejoukot ovat hyvin valmistautuneet
piiritykseen, ja ilmoittamaan, ettei mikään voi taivuttaa teitä
avaamaan porttejanne meille. Se oli valhe."

"Entä sitten?"

"Kenraalinne valehteli ja sekin mies joka toi meille kenraalinne
viestin, oli valehtelija, mutta me lahjoimme hänet puhumaan totta."

"Vai alentuivat siis pyhätkin sellaiseen alhaiseen peliin."

"Hän vannoi päälliköllemme, että kaupungissa puhkeaa kapina, jos
vain viivymme päivänkään vielä, ettei linnassanne ole suurempaa
linnuetta kuin kourallinen ratsuväkeä ja pari raakaa harjautumatonta
rykmenttiä, että niistäkin karkaa miehiä joka tunti ja että muutamissa
komppanioissanne on vain parikymmentä miestä. Tämä tapahtui illalla
ja meidän oli määrä lähteä sieltä seuraavana aamuna. Se määräys
peruutettiin silloin. Lähettiläänne lähetettiin takaisin parikymmentä
puntaa rikkaampana."

"Mitä tämä minuun koskee?" kysyi sheriffi.

"Kuulette sen pian. Olin ollut tarkastamassa etuvartijoita sinä
iltana ja palatessani leiriin yllätin pari miestä, jotka parhaillaan
ryöstivät, pieksivät ja kuten minusta näytti olivat murhaamaisillaan
erään kolmannen. Toinen roistoista pääsi pakoon, vaikka hän saikin
muskettini perästä sellaisen merkin otsaansa, että hän saa kantaa
sitä kuolemaansa saakka. Toiselle annoin selkään paikalla. Mies oli
oikeudenpalvelija Scroope, jonka olitte lähettänyt todistamaan minua
vastaan. Heidän uhrinsa oli lähettämänne sanansaattaja, nimittäin
James Wilson tahi oikeammin Wilson Garth. Tiedättekö tämän? Ettekö? No
kuunnelkaa sitten. Huhu hänen kavalluksestaan ja hinta minkä hän oli
siitä saanut oli jo levinnyt ja nuo molemmat roistot olivat asettuneet
väijyksiin ryöstääkseen häneltä rahat. Hän oli vahingoittunut pahasti
taistelussa ja pyörtynyt verenvuodosta. Otin hänet mukaani ja sidoin
hänen haavansa. Hän nilkutti sitten kuolemaansa saakka."

"En vieläkään ymmärrä, mitä tämä minuun kuuluu", keskeytti sheriffi.

"Ettekö todellakaan? Selitän sen teille heti. Seuraavana aamuna
hyökkäsimme kaupunkiin sakean sumun suojassa. Pääsimme tykkienne alle
ja muurienne turviin ennenkuin meitä huomasittekaan. Silloin hyökkäsi
pieni ratsuväkijoukko meitä vastaan ja te olitte siinä joukossa.
Muistatte kai sen? Ahaa! Olimme kerran toisistamme noin neljän metrin
päässä. Näin teidän saavan haavan ja putoavan satulasta. 'Tämä mies',
ajattelin, 'luulee syvällä sydämessään minun tehneen hänelle suuren
vääryyden. Aion nyt tehdä hänelle suuren palveluksen, vaikka hän ei
ehkä saa kuulla siitä puhuttavankaan, ennenkuin viimeisenä päivänä.'
Laskeuduin satulasta, nostin teidät ylös, sidoin huivin päähänne
ja aioin nostaa teidät takaisin satulaan. Mutta silloin sattui
musketinluoti hevosraukkaan ja se kaatui kuolleena kentälle. Samassa
kaatui muudan meidän miehemme ja hänen hevosensa lähti pakoon. Otin
sen kiinni, nostin teidät satulaan, käänsin sen pään linnoitusta kohti
ja peloitin sen laukkaamaan omia joukkojanne kohti. Tiedättekö, mitä
sitten tapahtui?"

"Mitäkö tapahtui?" toisti sheriffi koneellisesti näyttäen hyvin
hämmästyneeltä.

"Ei, te olitte tajutonna", jatkoi Ralph. "Tänä onnettomana hetkenä
kutsui rummun pärinä erään taempana piilleen joukkomme aseihin. Hevonen
tunsi merkin ja totteli sitä. Se pyörähti takaisin ja vei teidät
leirimme sydämeen. Siellä teidät tunnettiin, teitä kuulusteltiin
karkurina ja teidät tuomittiin vankilaan. Oli ehkä luonnollista, että
syytitte onnettomuudestanne minua."

Sheriffin katse oli kuin liimautunut Ralphin kasvoihin eikä hän vähään
aikaan näyttänyt saavan sanaakaan suustaan.

"Onko tämä kaikki totta?" kysyi hän vihdoin.

"On niin totta kuin Jumala on taivaassa", vastasi Ralph.

"Huivi, minkä värinen se oli?"

"Keltainen."

"Oliko siinä mitään nimeä tahi muuta merkkiä? Minulla on se vieläkin."

"Ei mitään, mutta vartokaahan vähän: sen muutamassa nurkassa oli
villalangalla kirjailtu ruusu."

Sheriffi nousi yhteenpurruin huulin ja suurin silmin. Hän meni ovelle
ja nykäisi sitä voimakkaasti. Vankilan virkailija aukaisi sen toiselta
puolelta ja sheriffi hyökkäsi ulos.

Kääntymättä oikealle tahi vasemmalle hän meni suoraan yleiseen
vankilaan. Siellä samassa kopissa, jossa Ralphia oli säilytetty
ensimmäisen ja toisen kuulustelun välisenä aikana, istui
vääränvalantekijä, Mark Garth, vangittuna.

"Sinä helvetin koira", huusi sheriffi tarttuen häntä tukkaan ja vetäen
hänet keskelle lattiaa. "Olen saanut selville pirullisen petoksesi",
sanoi hän huohottaen. "Etkö sanonut minulle Rayn antaneen minulle tätä
lyöntiä -- tätä näin" -- hän kosketti kädellään arpea otsassaan --
"mutta se oli valhetta, kirottua valhetta!"

"Niin se olikin", sanoi mies katsoen takaisin raivosta leimuavin silmin.

"Ja etkö kertonut Rayn vieneen minut heidän leiriinsä tajuttomana
vankina?"

"Sekin oli valhetta", huohotti mies koettamattakaan vapautua otteesta,
joka painoi hänet lattiaan.

"Ja etkö taivuttanut minua ahdistamaan tämän miehen henkeä, jonka
avutta minä nyt olisin kuollut?"

"Muistatte kaikki asiat ihmeellisen tarkasti, herra Lawson", vastasi
vääränvalantekijä.

Sheriffi katseli häntä hetkisen ja heitti hänet sitten luotaan.

"Ihminen, ihminen, tiedätkö mitä olet tehnyt?" huusi hän muuttuneella
äänellä. "Olet tahrannut sieluni innoittavalla rikoksellasi."

Vääränvalantekijä nyrpisti ivallisesti huuliaan.

"Minä annoin teille tuon lyönnin", sanoi hän julmasti hymyillen
viitaten laihalla sormellaan sheriffin otsaan. "Mutta sekin oli
valhetta."

"Sinä paholainen!" karjaisi sheriffi. "Ja nyt olet tappanut miehen,
joka pelasti veljesi hengen, ja ruvennut toveriksi toiselle niistä,
jotka aikoivat murhata hänet."

"Minä itse olin toinen", sanoi mies pirullisen tyynesti. Se olikin
totta. "Minulla on todistus siitä täällä", lisäsi hän koskettaen
takaraivoaan, jossa lyhyeksi leikatun tukan alta kuulsi syvä arpi.

Sheriffi perääntyi leimuavin silmin ja laajentunein sieraimin. Hänen
rintansa kohoili kiivaasti ja hänen oli hyvin vaikeata hengittää.

Mies katseli häntä yhteenpurruin hampain ivallisesti hymyillen. Kuin
myrkyllinen käärme olisi kiemurrellut hänen polkunsa yli kääntyi
Wilfrey Lawson pois ja poistui sanomatta enää sanaakaan.

Hän palasi linnaan ja kiipesi takaisin vankitorniin. "Ilmaiskaa
minulle, kuinka saitte käsiinne vangitsemismääräyksen", sanoi hän.
"Pyydän, kertokaa se minulle niin hyvin oman sieluni kuin teidän
henkenne vuoksi."

Mutta Ralph pudisti päätään.

"Se ei ole vieläkään liian myöhäistä. Lähden heti ratsastamaan
Newcastleen."

Sim oli hiipinyt Ralphin taakse ja veti häntä hiljaa takista.

Ralph kääntyi ja katsoi surullisesti vanhusta kasvoihin. Hänen
päätöksensä näytti hetkisen horjuvan.

"Jumalan laupeuden nimessä", huusi sheriffi, "oman henkenne, tämän
miesraukan ja kaiken sen nimessä, mikä on rakkainta teille molemmille,
vannotan teitä antamaan minulle keinoja viattomuutenne todistamiseen,
jos kerran olette syyttömiä tähän rikokseen?"

Mutta Ralph pudisti jälleen päätään.

"Siis olette päättänyt kuolla?"

"Kyllä. Mutta tämä ystäväraukka tässä -- pelastakaa hänet, jos vain
voitte."

"Ette siis halua sanoa minulle mitään vangitsemismääräyksestä?"

"En."

"Silloin on kaikki mennyttä."

Mutta hän meni kuitenkin suoraan linnan talliin ja huusi eräälle
tallirengille:

"Satuloi hevonen ja tuo se asuntooni puolen tunnin sisällä."

Ja ennen sen loppumista ratsasti Wilfrey Lawson kovaa vauhtia
Newcastlea kohti.



XLVII.

RUTTO SAAPUU KAUPUNKIIN.


Seuraavana aamuna Rothan taistelun jälkeen rouva Garthin kanssa
sillalla huhuttiin Wythburnissä, että rutto oli saapunut piirikuntaan.
Uusien saarnaajien esiintymisestä asti olivat ihmiset kuvitelleet tuon
peloittavan ruoskan riippuvan jokaisen sellaisen vieraan hihasta,
joka oli saapunut sinne kaukaa pahasta maailmasta. He olivat pitäneet
silmällä kaikkia peloittavia oireita, he olivat odottaneet niitä ja
olivat kutsuneet ne luokseen. Jokainen tuulenpuuska tuntui heistä
olevan tulvillaan rutontartuntaa ja jokainen pieninkin pahoinvointi
näytti heistä siltä.

Ei luottamus Jumalaan eikä uskominen kohtaloon, ei rohkeus eikä
alistuminen, ei epäitsekkäisyys eikä huoleton välinpitämättömyys olleet
pelastaneet asukkaita tuosta alituisesti uudistuvasta pelosta, että
näkymätön ja kavala vihollinen niittää heidät maahan. Ja nyt tuntui
rutto todellakin saapuneen jo heidän ovilleen. Se oli aluksi mennyt
pajan viereiseen tupaan. Huhuttiin rouva Garthin tuoneen sen mukanaan
Carlislesta ja nyt oli hänen poikansa sairastunut.

Seppä oli palannut kotiinsa heti sen jälkeen kuin Rotha oli eronnut
hänestä. Hänen äitinsäkin oli jo tullut ja kertoi pojalleen kaiken,
mitä hän oli kuullut rutosta. Tämän hän teki kääntääkseen pojan huomion
pois niistä asioista, joiden hän tiesi poikaa enimmin vaivaavan
-- oikeudenistunnosta ja siitä, kuinka se oli päättynyt. Hänen
tarkoituksensa onnistui liiankin hyvin.

Garth kuunteli häntä vaieten ja lähti sitten äreänä pajaan.

"Olen niin sairas, etten voi työskennellä tänään", sanoi hän tullen
takaisin puolen tunnin kuluttua.

Hänen äitinsä siirsi lavitsan takan ääreen ja järjesti pielukset, että
poika voisi laskeutua levolle.

Mutta hänellä ei ollut mitään rauhaa. Hän palasi alasimen ääreen ja
työskenteli niin kovasti, että hiki virtasi hänen otsaltaan. Sitten hän
palasi tupaan.

"Suutani kuivaa niin kummallisesti tänään", sanoi hän; "etkö sanonut
sitä yhdeksi merkiksi?"

"Tyhmyyksiä, poika, olet vain kuumissasi työstäsi."

Garth palasi vielä kerran pajaan ja työskenteli siellä aavistusten
kiduttamana, kunnes hänen kaikki vaatteensa olivat ihan märkinä hiestä.
Sitten hän palasi tupaan jälleen.

"Kuinka ohimoni jyskyttävätkään", sanoi hän; "sanoit varmasti
jyskyttäviä ohimoita yhdeksi merkiksi, ja minun ohimoni jyskyttävät."

"Vaiti siinä; olet nyt vain saanut jotakin päähäsi."

"Valtimonikin lyö hurjasti, äiti. Sanoit sitäkin joksikin merkiksi.
Älä kielläkään sitä. Olen aivan varma siitä, olen aivan varma siitä,
ja valtimoni lyö hurjasti. Voisin kärsiä kuivan suun ja jyskyttävät
ohimot, ellei valtimoni löisi niin kovasti."

"Mene tiehesi, tyhmeliini. Mitä sinä nyt oikeastaan kuvitteletkaan?"

Nyt ei puuttunut muuta kuin ajettuneet rauhaset, että oireet olisivat
olleet täydelliset.

Garth palasi alasimen ääreen vieläkin kerran. Hänen silmänsä pyörivät
kuopissaan ja kävivät pian yhtä punaisiksi kuin rauta, jota hän
takoi. Hän kirosi poikaa, joka auttoi häntä, lyöden poikaa kovasti.
Hän huusi kuin hullu ja heitti vasaran kädestään joka kolmannella
lyönnillä. Poika säikähti ja hiipi kotiinsa. Hetken mielijohteesta
repi Garth paitansa rinnan auki ja työnsi vasemman kätensä oikeaan
kainalokuoppaansa. Nyt hän ei enää epäillyt. Hän tuli hyvin
surulliseksi ja menetti kokonaan rohkeutensa. Hänen jokainen jäsenensä
vapisi vilusta huolimatta hikoilemisesta, ja viime kerran palasi seppä
nyt tupaan.

"En välittäisi kuivasta suustani enkä jyskyttävistä ohimoistani, äiti,
en ollenkaan, enkä hurjasti lyövästä valtimostanikaan, mutta ah, äiti,
rauhanenkin on ajettunut, niin, se on ajettunut. Olen tuomittu mies,
tuomittu mies. On hyödytöntä kieltääkään sitä. Olen kuoleman oma,
sellainen on totuus, sellainen on totuus, äiti."

Ja silloin laski tauti, olipa se sitten ruttoa tahi jotakin muuta
kuumetta, kuuman kätensä sepän jyskyttäville ohimoille ja seppä alkoi
houria.

Pieni Betsy hiipi kotiinsa, kuten pajapoikakin, kertoen kauheita
juttuja sepän taudista ja kuumehoureista.

Alussa tulivat naapurit kysymään hänen tilaansa osaksi uteliaisuudesta,
mutta pääasiallisesti pelosta. Mutta rouva Garth lukitsi oven
kieltäytyen avaamasta sitä uusille tulokkaille.

Tämä pakollinen eristäytyminen osoittautui pian tarpeettomaksi. Jonkun
ajan kuluttua ei Garthin perheestä, äidistä eikä pojasta, välittänyt
enää kukaan. Nopeammin kuin huono maine levisi Wythburnin asukkaiden
keskuuteen hirveä uutinen, että vihdoinkin pitkän odotuksen jälkeen
rutto, oikea rutto, oli saapunut heidän keskuuteensa.

Sepän tupa oli sillan vieressä ja päästäkseen tien varrella
sijaitsevaan markkinapaikkaan täytyi ihmisten sivuuttaa se vähemmän
kuin viidenkymmenen metrin päässä. Oli todellakin surkeaa katsella
kaikkia niitä temppuja tartunnan karttamiseksi, joihin muutamat
sellaisetkin turvautuivat, jotka sanoivat luottavansa Jumalan tahtoon
ehdottomasti. He tuomitsivat itsensä vankeuteen omiin koteihinsa tahi
luopuivat Gaskarthin matkoistaan tahi tekivät penikulman pituisen
mutkan erään kukkulan yli voidakseen päästä joutumasta saastutetun
asunnon läheisyyteen.

Kolmen päivän juoruamisen ja otaksumisien jälkeen ei piirikunnassa
ollut ainoatakaan sielua, joka olisi uskaltanut mennä viidenkymmenen
metrin päähän asunnosta, jossa ruton luultiin raivoavan. Sinne
ei tullut ainoatakaan lääkäriä, sillä sellaista ei sinne oltu
kutsuttukaan. Ne, jotka toivat sinne elintarpeita, jättivät ne kauas
tielle ilmoittaen huutaen asukkaille tuomisistaan.

Rouva Garth istui yksinään tuvassa sairaan poikansa luona ja jos joku
olisi voinut nähdä hänet siellä yksinäisyydessä ja hylätyssä tilassaan,
ehkä hänestä tämä nainen, joka muista tavallisesti tuntui kovalta
kuin pii, nyt olisi näyttänyt pehminneen, surussaan. Kun kuumehoureet
lakkasivat ja Garth palasi tajuihinsa, vaikka hänellä oli vieläkin
kuumetta, valitti hänen äitinsä heidän hylättyä tilaansa.

"Kukaan ei tule katsomaan meitä, Joe, ei kukaan. Siitä nähdään,
millaisia naapurit oikeastaan ovat, poikaseni. He antaisivat mielellään
meidän kuolla, meidän molempien; he antaisivat meidän kuolla tänne
yksinäisyyteen eikä kukaan tulisi meitä katsomaan."

"Yksinäisyyteenkö, äiti? Sanoitko yksinäisyyteen?" kysyi seppä. "Emme
ole enää yksinämme, äiti. Joku on tullut meitä katsomaan."

Rouva Garth katsoi hämmästyneenä ympärilleen kääntyen puoleksi
istuimellaan.

"Äiti", sanoi seppä, "etkö milloinkaan rukoile?"

"Hiljaa, poikaseni, hiljaa", sanoi rouva Garth nyyhkyttäen.

"Etkö milloinkaan rukoile, äiti?" toisti seppä kuumeisin silmin
katkonaisella äänellä.

"Hiljaa, Joe, hiljaa!"

"Äiti, olemme viettäneet melko huonoa elämää, sinä ja minä, mutta ehkä
Jumala sentään voisi antaa meille anteeksi."

"Tuki nyt suusi, poikaseni, kuuletko!" Rouva Garth rupesi pöyhimään
vuodevaatteita käärien ne poikansa ympärille.

Poika käänsi kokonaan kasvonsa häneen päin ja heidän katseensa yhtyivät.

"Älä katso minuun noin", sanoi äiti koettaen karttaa hänen katsettaan.
"Mikä sinulle nyt on tullut, Joe, koska näytät tuollaiselta ja puhut
niin kummallisesti?"

"Mikäkö minun on, äiti? Sanonko sen sinulle? Kuolema lähestyy minua,
äiti; kuolema, eikä mikään muu."

"Älä sano niin, Joe-poikaseni."

Vanha nainen hautasi kasvonsa esiliinaansa ja nyyhkytti.

Garth katseli häntä kyyneleenkään ilmestymättä hänen avoimiin silmiinsä.

"Äiti", sanoi miesraukka jälleen heikolla katkonaisella äänellään,
"äiti, etkö milloinkaan rukoile?"

Rouva Garth paljasti päänsä. Hänen ryppyiset kasvonsa olivat aivan
märät, hän heilutteli ruumistaan ja vaikeroi.

"Kyllä, poikaseni, muistan rukoilleeni ollessani pienen pieni tyttö.
Minulla oli punaiset posket silloin ja oma vanha äitini suuteli
minua usein siihen aikaan. Niin, se on totta. Menimme kirkkoon
sunnuntai-aamuisin, kun kaikki kellot soivat. Niin, muistan sen,
poikaseni, mutta siitä on niin pitkälti aikaa."

Päivä oli pilvinen ja synkkä. Tuuli kiihtyi hämärissä ja joskus
kuulosti sen surullinen humina kiertävän rakennusta. Jokikin, nyt
tulviva ja kohiseva, joka virtasi läheisen sillan alitse, yhtyi siihen
valittavalla äänellään ikuisella matkallaan kaukaiseen valtamereen.

Mutta sepän tuvassa kiiruhti toinen kulkija vielä nopeammasti vielä
kaukaisempaa merta kohti. Ilta pimeni ja Garth heittelehti vuoteellaan.
Hänen äitinsä heilutteli ruumistaan hänen vieressään. Muuten oli kaikki
hiljaista.

Sitten kuului tieltä askelia ja oveen koputettiin. Seppä koetti
kohottaa päätään ja kuunnella. Rouva Garthkin lakkasi liikuttamasta
ruumistaan ja vaikeroimasta.

"Kukahan siellä mahtaneekaan olla?" kuiskasi seppä.

"Anna heidän olla siellä missä he ovat, keitä he sitten lienevätkään",
mumisi hänen äitinsä liikkumatta paikaltaan.

Mutta oveen koputettiin jälleen.

"Ei, äiti, ei; nyt on jo niin myöhäinen, että --"

Hän ei ehtinyt sanoa enempää, kun salpa kohosi ja Rotha Stagg tuli
tupaan.

"Tulin tänne auttamaan teitä hoitamisessa, jos vain sallitte", sanoi
hän sairaalle.

Garth katsoi häneen hetkisen vakavasti. Kaikki hänen kasvojensa
lihakset värähtelivät. Hänen kasvonsa ilmaisivat häpeää, pelkoa,
kauhua ja kaikenlaisia muita tunteita, mutta eivät iloa eivätkä
kiitollisuutta. Sitten hän koetti kääntää heikon ruumiinsa poispäin,
mutta ei jaksanut. Päänsä hän kuitenkin onnistui kääntämään seinään
päin.

"Minusta tuntuu sopivammalta, että ihmiset odottaisivat, kunnes heitä
pyydetään", mumisi rouva Garth katsoen lattiaan.

Rotha riisui yltään huivit, joihin hän oli kietoutunut kylmän vuoksi,
heittäen ne tuolin selustalle. Sitten hän kohensi tulta saaden sen
palamaan kirkkaasti, sillä huoneessa ei ollut muuta valoa. Korupeite,
joka sairaan heittelemisestä oli siirtynyt syrjään, levitettiin
uudestaan sairaan jaloille. Kumartuen vuoteen yli kohotti hän hellästi
sairaan pään käsivarrelleen suoristaessaan hänen pielustaan. Mutta
seppä ei katsonut kertaakaan häneen.

Rouva Garth heilutteli vielä ruumistaan istuessaan lavitsallaan.
"Ihmisten pitäisi odottaa, kunnes heitä kutsutaan", mumisi hän jälleen,
mutta hänen sanansa hukkuivat tukahdutettuun nyyhkytykseen.

Rotha sytytti kynttilän, jonka hän löysi jostakin läheisyydestä,
meni viereiseen keittiöön, otti sen nurkkakaapista ruukullisen
kaurasuurimoita, palasi takan ääreen ja haki esille pienen padan. Parin
minuutin kuluttua kiehua porisi jo jotakin hiilloksella.

Rouva Garth katseli hänen liikkeitään hyvin tarkkaavaisesti.

Hetkisen kuluttua palasi tyttö jälleen sairaan viereen kulho kädessään.

"Syökää vähän tätä, herra Garth", sanoi hän. "Suunne on varmaankin
aivan kuiva."

"Kuinka sen tiedätte?" mumisi seppä kohottaen vihdoinkin katsettaan.

Rotha ei vastannut, painoi vain kylmällä kädellään sepän polttavaa
otsaa. Mutta seppä käski häntä viittauksella ottamaan pois kätensä ja
Rotha totteli.

"Se voi olla vaarallista -- se voi olla hyvin vaarallista teille,
tyttö", sanoi hän kuiskaten, hengähtäen joka sanan välissä.

Rotha hymyili, laski kätensä jälleen otsalle ja siveli pois kostean
tukan hänen märältä ohimoltaan.

Rouva Garth nousi istuimeltaan vuoteen vierestä ja horjui takan ääreen.
Siellä istuutui hän matalalle jakkaralle peittäen esiliinallaan päänsä.

Kohottaen jälleen seppää pielusten varasta työnsi Rotha lusikallisen
kauralientä hänen polttavien huuliensa väliin. Seppä oli lastakin
taipuvaisempi nyt ja salli Rothan noudattaa tahtoaan.

Katsottuaan Rothaan surullisesti hetkisen sanoi hän kääntäen silmänsä
muualle:

"Teillä on tarpeeksi omiakin huolia, Rotha, teidän tarvitsematta tulla
tänne ottamaan osaa meidän -- minun ja äidin vaivoihin."

"Niin onkin", vastasi Rotha ja hänen iloiset kasvonsa synkistyivät.

"Ajavatko he hänet maanpakoon?" kysyi seppä hengittäen kiivaasti. "Äiti
sanoo niin. Tuomitaanko hänet maanpakoon?"

"Kyllä ehkä, mutta johonkin toiseen parempaan maahan", sanoi Rotha
taivuttaen päätään.

Garth katsoi kysyvästi häntä kasvoihin. Hänen äitinsä liikahteli
jakkarallaan.

"Miten niin, miten niin?" kysyi seppä hypistellen hermostuneesti
peitettään.

"Miksi kiusaat häntä, tyttö?" sanoi rouva Garth kääntyen heihin päin.
"Makaa sinä vain, poikani, hiljaa paikoillasi."

"Äiti", sanoi Garth taivuttaen päätään taaksepäin, mutta siirtämättä
hetkeksikään päättäväistä katsettaan Rothan kasvoista, "mitä hän
tarkoittaa?"

"Hiljaa, Joe."

"Mitä hän tarkoittaa, äiti?"

"Hiljaa. Ei pidä milloinkaan välittää sellaisista ihmisistä, jotka
pyytämättä sekaantuvat toisten asioihin."

Rouva Garth puhui äreästi, nousi jakkaraltaan ja asettui Rothan ja
vuoteen väliin.

Garthin avoimet silmät olivat vieläkin kuin kiinniliimatut Rothan
kasvoihin.

"Viis siitä, vaikka häntä ei ole pyydettykään", sano: hän; "mutta
mitä hän tarkoittaa, äiti? Millaista valhetta hän on tullut kertomaan
meille?"

"En mitään valhetta, herra Garth", sanoi Rotha kyyneleet silmissä.
"Ralph ja isä on tuomittu kuolemaan ja he ovat viattomat."

"Ole vaiti ja mene tiehesi", mumisi rouva Garth työntäen tytön syrjään
kyynärpäällään.

Seppä tuijotti häneen ja veti kovasti henkeä keuhkoihinsa.

"Se on valhetta, äiti; sano hänelle, että se on valhetta."

"Jumala tietää sen olevan totta", huudahti Rotha kiihkeästi.

"Sanokaa, että minä uskoin sen", sanoi Garth kohottautuen vaikeasti
kyynärpäänsä varaan ja tuijottaen kauhistuneena Rothaan. "Sanokaa minun
uskoneen, että ne houkkiot ovat tuominneet heidät kuolemaan rikoksesta,
jota he eivät milloinkaan ole tehneet -- eivät milloinkaan; sanokaa
minun uskoneen sen -- mutta se on valhetta eikä mitään muuta. Tyttö,
tyttö, kuinka voitte tulla valhe huulillanne kuolevan miehen luokse?
Miten julma te olettekaan! Ettekö ollenkaan sääli kuolevaa miesraukkaa?"

Kyyneleet virtasivat Rothan poskille. Rouva Garth istuutui jälleen
jakkaralleen ja heilutteli ruumistaan sinne tänne vaikeroiden.

Seppä katsoi toisesta toiseen hien helmeillessä suurina pisaroina hänen
otsallaan.

Sitten hän huusi hirveästi. Hänen kasvonsa olivat kauheasti vääntyneet.

"Se on siis totta!" huusi hän kaatuen takaisin vuoteelleen, jossa hän
kiemurteli kovissa tuskissa.

Seppä makasi koko yön polttavassa kuumeessa ja houraili hirveästi.

Tuuli vinkui tuvan nurkissa ja toisen kanssavaeltajan ääni, sillan
alitse virtaavan joen, rikkoi hiljaisuuden silloin kun sairas oli
rauhallisempi ja kun ei tuulikaan ulvonut.

Nyt ei ollut tulta ainoassakaan kynttilässä, mutta takassa palavat
turpeet valaisivat kirkkaasti huoneen. Rouva Garth istui sen ääressä
nostamatta katsettaan tuskin kertaakaan.

Hänen poikansa huusi hänelle alituisesti pienen lapsen heikolla
äänellä. Silloin värisytti vanhaa naista, hän kumartui itkien tulta
kohti ja veteli haikuja pienestä mustasta piipustaan.

Seppä kiemurteli tuntikausia vuoteellaan niin hirveissä tuskissa, ettei
niitä voida kuvaillakaan. Hän näytti houriossaan muistavan pilkkaavat
sanansa ja se vain lisäsi hänen sieluntuskiaan.

Alaston ihmissielu seisoi siinä vastakkain kuoleman kanssa taistellen
sillä aikaa jonkun näkymättömän vihollisen kanssa. Siinä eivät
auttaneet enää minkäänlaiset verukkeet.

Voi tätä kauheata synkkää yötä, jolloin tuulen ulvonta ja virtaavan
joen toivoton kohina sekaantuivat kurjan, hylätyn ja toivottoman
ihmissielun alituisesti toistuviin huutoihin! Olivatko sen mustat
siivet pimittäneet ikuisiksi ajoiksi maailman?

Ei. Päivä alkoi vihdoinkin sarastaa. Heikko valojuova hiipi hiljaa
huoneeseen pienestä ikkunasta, jossa ei ollut verhoja.

Silloin nousi Garth istualleen vuoteessaan.

"Antakaa minulle paperia -- paperia ja kynä pian, no pian nyt!" huusi
hän.

"Mitä haluaisitte kirjoittaa, Joe?" kysyi Rotha.

"Haluan kirjoittaa hänelle -- Ralphille. Ralph Raylle", sanoi hän aivan
muuttuneella äänellä.

Rotha riensi keittiön kirstun luo avaten sen. Muutamassa sivuosastossa
oli kyniä ja paperiakin. Hän palasi laskien ne sairaan eteen.

Mutta seppä oli jälleen menettänyt tajuntansa.

Rotha katsoi häntä kasvoihin. Sepän silmät eivät näyttäneet näkevän
mitään.

"Paperia ja kynä!" huusi hän jälleen vielä kiihkeämmästi.

Rotha pisti kynän hänen käteensä ja työnsi paperin hänen eteensä.

"Mitä tähän on kirjoitettu?" huusi seppä viitaten valkoiseen paperiin.
"Siihenhän on kirjoitettu jotakin punaisella."

"Mihin?"

"Tähän, joka paikkaan."

Kynä putosi hänen voimattomista sormistaan.

"Voidaanko ajatella kauheampaa kuin että he haluavat vangita kuolevan
miehen!" sanoi hän. "Tuskin voisitte ajatella, että heillä on siihen
sydäntä, noilla ihmisillä. Niin, tuskin voisitte ajatella sitä, vai
mitä?" sanoi hän kiinnittäen lasimaisen katseensa Rothan kasvoihin.

"Ehkä he eivät tiedä sitä", Rotha vastasi lohduttavasti koettaen painaa
sepän takaisin pielukselle.

"Se on totta", mumisi seppä; "ehkä he eivät tiedäkään, kuinka sairas
olen."

Samalla huomasi hän äitinsä muodottoman vartalon takan ääressä.
Tarttuen Rothan käsivarteen toisella kädellään viittasi hän äitiinsä
toisella ja sanoi melko voimakkaasti:

"Olen päässyt perille hänen juonistaan, niin, olen päässyt niistä
perille."

Sitten hän nauroi, kunnes Rothasta tuntui, että veri hyytyi suonissa.

Kun kirkas auringonvalo virtasi pieneen huoneeseen, oli Garth vaipunut
syvään uneen.



XLVIII.

"SAMMU, SAMMU, LYHYT KYNTTILÄ!"


Kun kello löi kahdeksan, heitti Rotha huivit hartioilleen ja kiiruhti
tielle.

Kääntyessään Shoulthwaiten kujalle tapasi hän Willy Rayn. "Tulin sinua
vastaan", sanoi Willy lähestyessään.

"Älä tule lähemmäksi", sanoi Rotha viitaten torjuvasti kädellään.
"Tiedät missä olen ollut. Pysähdy siihen, olet jo tarpeeksi lähellä."

"Joutavia, Rotha!" sanoi Willy tullen hänen luokseen ja laskien kätensä
hänen käsivarrelleen. Kosketus ilmaisi luottamusta.

"Huomenna on määräpäivä", lisäsi Willy muuttuneella äänellä. "Lähden
Carlisleen puolenpäivän tienoissa, siis neljän tunnin kuluttua."

"Etkö voisi siirtää matkaasi vielä neljäksi tunniksi?" kysyi Rotha.

"Voin, jos haluat, mutta miksi?"

"En tiedä, tarkoitan, etten voi sanoa, mutta odota neljään asti,
rukoilen sinua."

Tyttö puhui hyvin vakavasti.

"No, minä odotan", sanoi Willy hetkisen kuluttua.

"Ja lupaat kohdata minut sillalla pajan vieressä?" sanoi Rotha.

Willy nyökäytti myöntävästi päätään.

"Juuri neljän aikaan siis", sanoi hän.

"Tulin vain pyytämään tätä sinulta. Nyt pitää minun palata takaisin."

"Rotha, sananen vielä. Mitä sinulla on tekemistä noiden Garthien
kanssa? Koskevatko toimesi jotenkin isääsi ja Ralphia?"

"Sanon sen sinulle sillalla", vastasi Rotha siirtyen sivulle.

"Kaikki ihmiset kummastelevat, että menet sinne", sanoi Willy.

"Minulla on siihen pätevämmät syyt kuin kukaan osaa arvatakaan",
vastasi Rotha.

"Ja lujempi usko ja jalompi sydän", lisäsi Willy tunteellisesti
kääntäen pois päänsä.

Garth nukkui vielä Rothan palatessa tupaan. Talviauringon vaaleat
säteet tunkeutuivat heikosti pienestä ikkunasta huoneeseen. Ne
sattuivat vuoteeseen ja valaisivat nukkuvan sairaan sinertävät
silmäluomet ja värittömät huulet.

Tuli oli melkein sammunut. Vain muudan hiiltynyt oksa ja kostea
turvepalanen savusivat vielä takan harmaassa tuhkassa.

Rothan tullessa tupaan nousi rouva Garth tuoliltaan, jolla hän oli
istunut koko yön. Hänen kasvoissaan oli kummallinen ilme. Pitkien
tuntien kuluessa oli hän mielessään hautonut vaikeasti ratkaistavaa
arvoitusta, jota hän ei kyennyt selittämään, ja hänen kasvojensa
ilmeestä voitiin nähdä, kuinka se saattoi hänet ymmälle. Vetäen tytön
sivulle hän sanoi käheästi kuiskaten:

"Sano minulle, luuletko pojan puhuvan totta?"

"Isästä ja Ralphistako?" kysyi Rotha.

"Ei vaan hänestä itsestään. Luuletko hänen kuolevan?"

Rotha taivutti päänsä.

"Sano minulle, luuletko niin?"

Rotha ei vieläkään vastannut. Rouva Garth katsoi tutkivasti häntä
kasvoihin ja kuin vastaukseksi lausumattomaan vastaukseen hän kuiskasi
kiihkeästi:

"Se ei ole totta. Hän työskentelee jo alasimensa ääressä huomenna.
Miksi olet tullut tänne kalpeine kasvoinesi? Itketkö sinä? Miksi, sano
se minulle?"

Ja vanha nainen tarttui tyttöä olkapäihin pudistaen häntä kovasti.

Rotha ei vastannut. Rouva Garthin kasvojen hämmentynyt ilme kävi nyt
yhä selvemmäksi, mutta kääntyessään syrjään hän mumisi jälleen hyvin
päättäväisesti:

"Hän työskentelee alasimensa ääressä jo huomenna, aivan varmasti."

Seppä heräsi tyynenä kuin lapsi. Kun hän katsoi Rothaan, pehmenivät
hänen riutuneet kasvonsa jonkinlaisesta hymyn tapaisesta. Sitten ne
synkistyivät jälleen ja kerran vielä käänsi hän kasvonsa seinään päin.

Ja nyt alkoivat tunnit Rothan mielestä kulua hirmuista vauhtia.
Jokainen hetki niistä oli niin kallisarvoinen hänelle kuin hänen oma
sydänverensä. Kuinka mitättömän vähän tunteja olikaan enää huomiseen!
Asiaa, mitä varten hän oikeastaan oli tullut tänne, ei oltu vieläkään
toimitettu. Synkkä toivottomuuden tunne lamautti hänen mielensä.

Rotha hoiti sairasta huolellisesti ja hellästi, ja kun sairas joskus
vaipui levottomaan uneen, istui Rotha liikkumattomana ristissä käsin
katsoen ikkunasta tielle. Kaikki oli hiljaista, synkkää, kylmää ja
väsyttävää. Tuuli oli tyyntynyt melkein kokonaan eikä jokikaan kohissut
enää niin kovasti. Laakson toisella laidalla kaivoi joku nainen
perunoita pellosta. Muita inhimillisiä olentoja ei ollut näkyvissä.

Siten kuluivat tunnit. Kerran heräsi Garth näyttäen levottomalta ja
katsellen tarkkaavaisesti ympärilleen. Hänen äitinsä istui tavallisella
paikallaan nähtävästi nukuksissa. Seppä tarttui Rothan hameeseen
ja viittasi häntä tulemaan lähemmäksi. Rotha totteli heikon toivon
syttyessä hänen rinnassaan. Mutta juuri silloin rouva Garth liikahti
tuolissaan kääntäen kasvonsa heihin päin. Seppä veti takaisin kätensä
ja painoi puoleksi kohotetun päänsä alas.

Rouva Garth nousi puolenpäivän tienoissa ja poistui huoneesta. Hänen
poikansa näytti nukkuvan, mutta hän pitikin tarkasti silmällä jokaista
liikettä. Hän tarttui jälleen Rothan hameeseen ja yritti puhua, mutta
rouva Garth palasikin hetkisen kuluttua eikä mitään ehditty sanoa.

Rothan rohkeus lannistui. Tuntui aivan siltä kuin hän tuntikausia olisi
ryöminyt jotakin toivonsädettä kohti, joka pakeni yhä kauemmaksi.

Alkoi vähitellen hämärtää eikä vieläkään oltu saatu aikaan mitään.
Sitten kello löi neljä ja Rotha kietoi kerran vielä huivin ympärilleen
kävellen sillalle.

Willy oli siellä satuloitu hevonen rinnallaan.

"Näytät väsyneeltä ja masentuneelta, Rotha", sanoi hän.

"Voitko siirtää matkaasi vielä neljä tuntia?" kysyi Rotha.

"Kahdeksaanko asti? Silloin saan mukautua pitkään ja kylmään öiseen
ratsastukseen", vastasi Willy.

"Niin kyllä, mutta sinä voit viipyä kahdeksaan, voithan?"

"Tiedät matkani tarkoituksen. Jumala tietää, etten matkusta sinne
ollakseni läsnä viime kohtauksessa heti auringonnousun jälkeen."

"Haluat tavata häntä vielä viime kerran. Niin, mutta odota kello
kahdeksaan. En pyydä tätä turhan vuoksi, Willy. En millään muotoa
tällaisena vakavana hetkenä."

"No, minä odotan."

Hän luki selvästi tytön surullisista kasvoista tämän tarkoituksen. He
erosivat.

Kun Rotha palasi sairaan huoneeseen, oli sytytetty kynttilä ja asetettu
vuoteen viereiselle pöydälle. Rouva Garth istui vielä kumarruksissa
takan ääressä. Seppä oli hereillään. Kun hän kohotti katseensa tytön
kasvoihin, näki Rotha niissä saman tarkkaavaisen ja levottoman ilmeen
kuin ennenkin.

"Luenko teille jotakin, herra Garth?" kysyi hän ottaen samalla suuren
kirjan katonrajasta hyllyltä. Raamattuhan se oli, tomuinen ruosteisine
hakasineen eikä siihen nähtävästi oltu koskettu vuosikausiin.

"Rotha", sanoi seppä, "lukekaa minulle synneistä, jotka olivat
veripunaiset, mutta jotka muuttuivat lumivalkoisiksi."

Tyttö haki sen kohdan. Hän luki ääneen täyteläisellä pehmeällä
äänellään, joka oli kuin tuulen huminaa korkeassa kaislikossa. Sanat
olisivat ehkä voineet lohduttaa jotakin toista miestä ja tytön ääni
olisi ehkä vaikuttanut kuin viileä käsi polttavalla otsalla, mutta
eivät sanat eikä ääni suoneet Garthille lohdutusta. Hänen mielensä
tuntui olevan niin levoton kuin myrskyn myllertämä meri.

Vihdoin ojensi hän heikon kätensä koskettaen tyttöä käsivarteen.

"Olen tehnyt erään veripunaisen synnin", sanoi hän, mutta ennenkuin hän
ehti sanoa enempää, nousi rouva Garth ja kääntyi häneen päin luoden
häneen varoittavan silmäyksen.

Oli ilmeistä, että seppä, ellei rouva Garth olisi ollut läsnä, olisi
tunnustanut kaiken sen, mitä Rotha ennen kaikkea muuta halusi tietää.

Sitten Rotha jatkoi lukemistaan. Hän luki tuhlaajapojasta ja hänestä,
joka ei halunnut tuomita syntistä naista. Hetki oli juhlallinen ja
hirveä. Tytön kuvaamattoman syvä ääni, joka silloin tällöin, hiljeni
vienoksi valitukseksi ja sitten jälleen kohosi läpitunkevaksi huudoksi,
tunkeutui sanojen kanssa kuin nuoli kuolevan miehen sydämeen. Hän ei
kuitenkaan saanut rauhaa. Hänen sielunsa pohjalla vallitsi jäätävä
kylmyys eikä mikään tuli levittänyt sinne lämpöään. Hänen kasvonsa
näyttivät levottoman vakavilta, kun hän erään väliajan kuluessa sanoi:

"En voi saada rauhaa mielelleni, Rotha, ennenkuin kerron teille
jotakin, mikä painaa kuin rautapaino sydäntäni."

"Vaikene, poika, ja nuku! Olet varmasti aivan terve huomenna", sanoi
rouva Garth äreästi murahtaen.

"Äiti, äiti", huusi Garth surkean pyytävästi ja moittivasti, "milloin
huomaatkaan, kuinka sairas olen?"

"Hiljaa, poika; parantumisesi edistyy nopeasti. Saat olla aivan varma
siitä, että huomenna jälleen seisot jo alasimesi ääressä."

"Niinkö, äiti", vastasi seppä kohottautuen vaivalloisesti ja katsoa
tuijottaen äitiinsä uhmaavasti; "niin, äiti, mutta vain iankaikkisen
tulen ääressä, jos saan kuolla tämä hirveä synti omallatunnollani."

Huolimatta itsepetoksestaan oli naisen sielukin kauan taistellut
omaa salaista tuskaansa vastaan, ja kun hän nyt kuuli pojan sanat,
tasoittuivat hänen kasvojensa tuimat rypyt ja hän käänsi pois päänsä
vielä kerran.

Rotha tunsi hetken vihdoinkin koittaneen. Hänen täytyi puhua nyt tahi
ei milloinkaan. Ainoa toivo kahdelle viattomalle miehelle, joiden oli
kuoltava uuden päivän koittaessa, sisältyi tähän hetkeen.

"Herra Garth", aloitti hän epäröiden, "jos jokin synti painaa
raskaasti omaatuntoanne, on parasta, että tunnustatte sen Jumalalle ja
heittäydytte taivaallisen isänne armoille."

Ja kooten voimiaan hän jatkoi: "Ja jos se on jokin synkkä salaisuus,
joka koskee muitakin kuin teitä -- jos muut saavat kärsiä tahi jo
kärsivät senvuoksi -- jos asian laita on niin, pyydän teitä niin totta
kuin luotatte jumalalliseen armoon tunnustamaan sen nyt, ennenkuin se
on liian myöhäistä -- vapauttakaa raskautettu sydämenne siitä -- älkää
antako sen hautautua sinne, että se tulisi julki vasta viimeisellä
tuomiolla, jolloin jokainen inhimillinen teko, olipa se sitten
kuinka salainen tahansa, paljastetaan Herralle, että palkka siitä
maksettaisiin iankaikkisesta iankaikkiseen."

Rotha oli noussut seisoalleen. Nojautuen vuoteen yli painoi hän
toisella kädellään kuvaamattoman tuskallisesti rintaansa ja tarttui
toisella suonenvedontapaisesti sepän käteen.

"Ah, rukoilen teitä", jatkoi hän, "tunnustamaan sen, mikä painaa
sydäntänne, itsenne ja muiden vuoksi. Älkää tuhlatko kalliita hetkiä.
Tunnustakaa totuus vihdoinkin, lopultakin! Antakaa sitten Jumalan
tehdä itsellenne mitä hän haluaa. Älkää viekö tätä syntiä kanssanne
viimeiselle tuomiolle. Siunattu, tuhat kertaa siunattu, on katuvan
sydämen tunnustus. Jumala kuulee sen kyllä."

Garth katsoi tytön innoittuneihin kasvoihin.

"En voi nähdä tietäni selvästi", sanoi hän. "Olen kuin ihminen, joka
hapuilee eteenpäin Legberthwaiten tunnelin keskikohdalla. Valo takanani
himmenee yhä enemmän enkä vieläkään näe valon pilkahdustakaan edestäni.
En ole vielä ehtinyt synkimpään pimeyteen, en ollenkaan."

"Vieras koputtaa sydämenne oveen, herra Garth. Ettekö halua avata
sitä hänelle?" Sitten muuttaen ääntään Rotha lisäsi: "Huomenna päivän
koittaessa kuolee kaksi miestä Carlislessa -- isäni ja Ralph Ray -- ja
he ovat viattomat."

"Niin, se on totta", sanoi seppä vihdoinkin muserrettuna.

Jo koettaen vielä kerran kohottautua kyynärpäänsä varaan huusi hän:

"Äiti, kerro hänelle, että minä sen tein eikä Ralph. Kerro heille
kaikille, että minä yksin olen syyllinen. Ilmoita heille, että minun
oli pakko tehdä se niin totta kuin Jumala on tuomarini."

Vanha nainen ponnahti seisoalleen ja kumartuen lähemmäksi poikaansa hän
kuiskasi:

"Sinä hullu! Mitä sinä nyt sanoitkaan?"

"Äiti, rakas äiti, äiti", huusi seppä, "ajattele mitä teet, ajattele
minut seisomassa, kuten minun pian pitää seisoa -- hyvin pian --
Jumalan kasvojen edessä tämä kauhea rikos omallatunnollani! Anna
minun vapautua siitä ikuisiksi ajoiksi. Älä koetakaan houkutella
minua salaamaan sitä. Rotha, rukoilkaa häntä, rukoilkaa häntä,
ettei hän antaisi minun mennä Jumalan kasvojen eteen näin suurissa
omantunnontuskissa, tällainen veripunainen synti tunnollani!"

Garth hengitti läähättäen. Hetki oli hirveä. Rotha laskeutui
polvilleen. Hän ei ollut tottunut rukoilemaan, mutta nyt virtasivat
sanat hänen huuliltaan:

"Rakas Isä taivaassa", rukoili hän, "pehmitä kaikkien meidän sydämemme
tänä juhlallisena hetkenä. Anna meidän ajatella kuolemattomia
sielujamme. Älä salli meidän luopua iankaikkisesta autuudestamme tämän
lyhyen elämän haihtuvien ilojen vuoksi. Isä, sinä tutkit kaikkien
sydämet. Mikään salaisuus ei ole niin salainen, mikään teko ei ole niin
hyvin piilotettu ihmisten silmältä, ettet sinä sitä näkisi ja voisi
koskettaa siihen tulisormellasi. Auta meitäkin tunnustamaan syntimme
sinulle. Jos olemme rikkoneet suuresti, anna meille laupeudessasi
anteeksi ja suo meille rauha kuvaamattomassa hyvyydessäsi. Lähetä jokin
pyhä enkelisi luoksemme nyt lohduttamaan meitä."

Ja Jumalan enkeli liiteli todellakin heidän luokseen tällä hetkellä
pieneen tupaan autioiden kukkuloiden väliin.

Rotha nousi kääntyen Garthiin päin.

"Kuoleman varjon lähestyessä", sanoi hän, "vannotan teitä ilmaisemaan
minulle, kuinka ja milloin teitte sen rikoksen, josta isä ja Ralph on
tuomittu kuolemaan huomenna?"

Rouva Garth oli palannut kerran vielä jakkaralleen. Sepän voimat
alkoivat heiketä. Hänen mielenliikutuksensa oli melkein uuvuttanut
hänet. Hänen silmänsä olivat nyt täynnä kyyneliä ja kun hän puhui
heikosti kuiskaten, kuultiin tukahdutettu nyyhkytys.

"Hän oli isäni", sanoi hän. "Jumala antakoon minulle anteeksi -- Wilson
oli isäni -- ja hän jätti meidät kuolemaan nälkään, äitini ja minut --
ja kun hän palasi tänne luoksemme, luulimme Ralph Rayn tuoneen hänet
tänne, että hän saisi ryöstää meiltä senkin vähän, minkä omistimme."

"Jumala antakoon minullekin anteeksi", sanoi rouva Garth, "mutta siinä
erehdyimme."

"Erehdyimmekö?" kysyi seppä.

"Niin, se selveni kuulustelussa", mumisi hänen äitinsä.

Garth näytti joutuvan uuden kiivaan mielenliikutuksen valtaan. Rotha
kohotti kulhollisen kauralientä hänen huulilleen.

"Niin, niin, mutta kuinka se tapahtui -- kuinka?"

"Hän ei kuollut tielle, jonne Ralph -- Angus -- kumpi sitten lienee
ollutkaan, hänet kaasi, vaan nousi hetkisen kuluttua ja laahusti
tupaamme -- hän sanoi Rayn pukanneen hänet kumoon, jolloin hän sanoi
loukkautuneensa -- siinä kaikki, mitä hän sanoi. Hän tahtoi tulla
luoksemme lepäämään, mutta minä paiskasin oven kiinni hänen nenänsä
edessä ja silloin hän kaatui. Sitten hän nousi huutaen jotakin --
se oli jotakin minua koskevaa -- hän sanoi minua äpäräksi, niin hän
juuri sanoi. Silloin tuntui aivan siltä kuin jokin käsi takanani olisi
tyrkännyt minua eteenpäin. Avasin oven ja löin häntä. En tiennyt, että
minulla oli vasara kädessäni, mutta minulla oli. Hän kuoli heti."

"Entä sitten?"

"Ei mitään? -- niin -- myöhemmin samana yönä kannoin hänet samaan
paikkaan, missä luulin häntä ensin lyödyn -- siinä kaikki."

Garthin vähäiset voimat olivat nyt melkein lopussa.

"Tahtoisitteko kirjoittaa nimenne paperiin, jossa tämä kaikki on
kerrottu?" kysyi Rotha kumartuen hänen ylitseen.

"Kyllä, jos siitä vain on jotakin hyötyä."

"Se voi pelastaa isän ja Ralphin hengen. Mutta äitinne pitää todistaa
se oikeaksi."

"Hän tekee sen kyllä minun vuokseni", sanoi Garth heikosti. "Mitään
muuta en enää häneltä pyydäkään. Hänen pitää itsensä matkustaa sinne
todistamaan."

"Kyllä, kyllä", nyyhkytti murtunut nainen huojutellen ruumistaan.

Rotha otti kynän ja paperia ja kirjoitti käsialalla, josta voitiin
nähdä, kuinka järkytetty hän oli:

"Täten tunnustan minä, Joseph Garth, ollen lähellä kuolemaani, mutta
kuitenkin tietäen täydellisesti tekoni luonteen, murhanneeni miehen,
jota nimitettiin James Wilsoniksi ja jonka kuolemasta Simeon Stagg ja
Ralph Ray on nyt tuomittu kuolemaan."

"Jaksatteko nyt kirjoittaa tämän alle, Joe?" kysyi Rotha yhtä lempeästi
kuin kiihkeästi.

Garth nyökäytti päätään myöntävästi. Hänet nostettiin istuvaan
asentoon. Rotha levitti paperin hänen eteensä ja sitten kannatti hän
selän takaa käsillään.

Seppä otti kynän voimattomaan käteensä koettaen kirjoittaa. Voi,
millaisia tuskia tämä ponnistus aiheuttikaan! Voi kuinka jokainen pieni
kynänveto tuntui tytön sydämessä kuin omantunnonpisto! Nimi saatiin
vihdoinkin kirjoitetuksi, vaikkakin surkealla tavalla. Kuoleva mies
laskettiin jälleen pieluksille.

Samassa sai hänen mielensä rauhan.

Kello löi kahdeksan.

Rotha kiiruhti tuvasta tielle ja sitten sillalle. Kuu oli juuri noussut
synkän pilviröykkiön takaa. Oli pistävän kylmä.

Willy odotti hevosineen sovitulla paikalla.

"Kuinka järkytetty oletkaan, Rotha; sinähän vapiset kuin haavanlehti",
sanoi hän. "Ja mihin olet jättänyt huivisi?"

"Katsohan tätä paperia", sanoi Rotha. "Näet tuskin lukea sitä täällä,
mutta se on tunnustus. Se sisältää, että Joe Garth-raukka tekikin sen
murhan, josta isä ja Ralph on tuomittu kuolemaan päivän koitteessa."

"Vihdoinkin! Jumalalle kiitos!" huudahti Willy.

"Ota se -- pistä se poveesi -- talleta se hyvin, jos kuolematon sielusi
on sinulle rakas -- ratsasta Carlisleen niin nopeasti kuin hevosesi voi
sinut kuljettaa ja näytä se heti sheriffille."

"Onko se allekirjoitettu?"

"On."

"Ja todistettu myös?"

"Todistaja tulee sinne itse -- muutamien tuntien kuluttua -- vain
muutamien tuntien -- ja hän hakee sinut käsiinsä sieltä."

"Rotha, Jumala itse pani sinut tekemään tämän, ja hän on suonut sinulle
enemmän voimia kuin väkevimmälle miehelle."

"Kuinka lyhyessä ajassa voidaan nopeimmin matkustaa Carlisleen yöllä ja
kärryillä?" kysyi tyttö kiihkeästi.

"Ehkä viidessä tunnissa, jos tien jokainen kohta on tuttu."

"Ennenkuin lähdet, ratsasta senvuoksi Armbothiin ja pyydä herra
Jacksonia tulemaan rattaineen tähän sillalle puolenyön tienoissa. Älä
anna hänen kieltäytyä, jos hän vain ajattelee sielunsa autuutta. Ja nyt
hyvästi jälleen ja Jumala suokoon sinulle nopean matkan!"

Willyllä oli takki käsivarrellaan. Hän aikoi heittää sen Rothan
paljaille olkapäille.

"Ei, ei", sanoi Rotha, "olet itse sen tarpeessa. Minun pitää palata
heti takaisin."

Ja hän oli poissa melkein ennenkuin Willy huomasikaan.

Willy aikoi juuri lähteä jatkamaan matkaansa, kun hän kuuli askelia
takaansa. Pappi Nicholas Stevenshän sieltä tuli lyhty kädessään,
valaisten sillä tietään kävellessään kotiinsa Smeathwaitestä jostakin
syntymäpäiväjuhlasta. Hänen lähestyessään Willy meni häntä vastaan.

"Pysähtykää", huusi pappi, "eikö nainen, josta juuri erositte, ollut
tuon Simeon Staggin tytär?"

"Juuri sama", vastasi Willy.

"Ja hän tuli ruton saastuttaman sepän talosta?"

"Hän on siellä nytkin", sanoi Willy. "Luulin teidän haluavan jakaa
uskonnon lohdutusta kuolevalle miehelle -- Garth on kuolemaisillaan."

"Syrjään -- menkää pois -- älkää koskeko minuun -- päästäkää minut
ohitsenne", kuiskasi pappi kauhuissaan ja vetäytyi etemmäksi takista,
jota Willy kantoi käsivarrellaan.

Rotha pääsi tupaan jälleen melkein ennenkuin kukaan oli häntä
kaivannutkaan.

Joe nukahti silloin tällöin. Hänen äitinsä huokaili ja vaikeroi
vuorotellen. Hänen ryppyiset kasvonsa, joiden kova ilme oli nyt
pehmennyt, tarjosivat toivottoman näyn. Kun Rotha tuli hänen viereensä,
kuiskasi hän:

"Poika oli väärässä, mutta en uskaltanut sanoa hänelle sitä. Tuo mies
ei ollut Joen isä, vaikka hän olikin mieheni, ikävä kyllä."

Sitten nousten ja katsoen hermostuneesti poikaansa otti hän pöydältä
veitsen, hiipi vuoteen viereen, viilsi pienen reiän patjanpäällykseen
ja kaivoi sieltä esille likaisen ja ryppyisen paperin.

"Kuulehan, tyttö, otin tämän mieheni arkusta silloin kun hän asui
teidän luonanne Fornsidessä."

Se oli ote Joen syntymätodistuksesta ja siitä nähtiin, että hän oli
jonkun tuntemattoman miehen poika.

"Tiesin sen olevan hänen hallussaan. Hänen tapanaan oli aina uhata,
että hän hankkii sen. Hän aikoi käyttää sitä johonkin ilkeään
tarkoitukseen tavalla tahi toisella."

Rouva Garth puhui kuiskaamalla, mutta hänen äänensä häiritsi kuitenkin
pojan levotonta unta. Garthin voimat vähenivät nopeasti, mutta hän oli
levollisemman näköinen, kun hän jälleen avasi silmänsä.

"Luulen Jumalan antaneen minulle anteeksi suuren rikokseni", sanoi
hän tyynesti, "laupiaan vapahtajamme tähden, joka ei tahtonut tuomita
syntistä vaimoakaan."

Sitten alkoi hän hiljaa hyräillä kveekarien virttä:

    "Veripunaiset vaikk' syntis oisi,
    hän valkoisiks' kuin lumi muuttaa ne."

Oli sanomattoman liikuttavaa kuunnella hänen heikon katkonaisen äänensä
ponnistavan näin viimeisiä voimiaan.

"Veisatkaa minulle, Rotha", sanoi hän keskeyttäen huoahtaakseen.

"Kyllä, Joe. Mitä minä veisaan?"

"Veisatkaa 'Oo Herra Jumalani'", vastasi seppä.

Ja kovemmin kuin virran kohina ja kiihtyvän tuulen hiljainen humina
kuultiin tytön suloisen juhlallisen äänen laulavan hellästi ja
kyynelten tukahduttamana seuraavan vanhan virren:

    "Oo Herra Jumalani,
    särkynyt sydän vain
    on nyt osanain;
    kuria mulle suo,
    että siitä nähdä saan
    rakkautesi armiaan."

"Niin, niin", toisti Garth, "särkynyt sydän vain on nyt osanain."

Veisaajan ääni värähteli kovasti, kun hän jatkoi:

    "Oo Herra Jumalani,
    vahvista mua viel',
    ennenkuin lepään siell'
    syvällä haudassain;
    armahda, oo Luoja suuri,
    sieluparkaani nyt juuri."

"Niin, sieluparkaani", mumisi seppä.

Rotha oli keskeyttänyt ja kätkenyt kasvonsa käsiinsä.

"Siinä on vielä yksi värssy, Rotha; siinä on vielä yksi värssy."

Mutta Rotha ei voinut laulaa enempää. Silloin veisasi kuoleva mies itse
heikolla äänellään huohottaen:

    "Oo Herra Jumalani,
    väsynyt ma on,
    loukkaunut kivikkoon;
    säästä kuriltasi,
    kannan syntini ma sulle,
    rauha suo sa kiusatulle."

Hänen silmänsä näyttivät hyvin kirkkailta. Ja varmasti oli hän
saavuttanut voiton vihdoinkin. Hän oli vapautunut syntitaakastaan
ainiaaksi.

"Rauha suo sa kiusatulle", mumisi hän jälleen, ja kieli, joka lausui
tämän rukouksen, vaikeni ikuisiksi ajoiksi.

Rotha tarttui hänen käteensä. Hänen valtimonsa löi yhä kiivaammin.
Hänen kuolemansa oli kuin lampun sammuminen -- liekki pieneni
pienenemistään, leimahti vielä kerran ja sitten --

Kuolema, tuo laupias sovittaja -- kuolema, ainoa oikea tuomari --
kuolema, vääryyttä kärsineiden kostaja, -- kuolema oli saapunut.

Rouva Garthin suru oli hillitön. Tämä jäykkä nainen oli niin heikko
kuin pieni lapsi. Mutta alussa ei hän tahtonut uskoa aistiensa
todistusta. Kumartuen vuoteen yli hän nosti puolittain ruumiin syliinsä.

"Ah, hän on kuollut, poikani on kuollut!" huusi hän. "Sano minulle,
ettei hän ole kuollut, vaikka hän lepääkin niin hiljaa."

Rotha veti hänet sivulle, ja kumartuen alemmaksi hän suuteli kuolleen
kylmiä, riutuneita ja kalpeita huulia.

Puoliyön tienoissa saapuivat katetut vaunut pajan vieressä sijaitsevan
tuvan edustalle. John Jackson istui ajajan istuimella. Rotha ja rouva
Garth nousivat vaunuihin. Sitten ne vierivät pois.

Kun he olivat kulkeneet sillan yli ja vaunujen piti kääntyä tien
mutkassa, joka piilottaisi tumman tuvan heidän näkyvistään, käänsivät
molemmat naiset päänsä sinnepäin ja ajattelivat ikävöiden häntä, jonka
he olivat jättäneet sinne. Sitten he purskahtivat molemmat itkuun.



XLIX.

RAUHAA, RAUHAA JA LEPOA.


Carlislessa lähestyi loppu lähestymistään. Koko sen päivän, jolloin
Wythburnin seppä taisteli viime taisteluaan, istuivat ne molemmat
miehet, joiden seuraavana aamuna piti kuolla hänen rikoksensa vuoksi,
yhdessä kopissaan vankitornissa.

Ralph oli yhtä tyyni kuin ennenkin ja vielä ystävällisempi. Sovituksen
hetki oli käsillä. Lunnaat maksettaisiin pian. Lieventääkseen yhden, ei
vaan monen ihmisen kovaa kohtaloa oli hän tullut tänne kuolemaan ja nyt
oli kuolema oven takana.

Masentuneena ja heikkona, liidunvalkoisena ja tuijottavin katsein
jatkoi Sim väitteitään, ettei Jumala salli heidän kuolla nyt eikä tässä
paikassa.

"Jos hän sallii sen tapahtua, niin silloin on valhetta, mitä meille on
opetettu, että Jumala suojelee kaikkia luotuja olentoja."

"Mitä sanottekaan, vanha ystäväni?" vastasi Ralph. "Kuolemahan
saavuttaa vihdoin jokaisen. Viikatemies koputtaa kaikkien oveen. Jos
se vain saavuttaisi toisen siellä ja toisen täällä, niin silloin se
todellakin olisi hirveätä."

"Mutta kuoleminen ennen määräaikaansa tuntuu kamalalta", väitti Sim.

"Ennen määräaikaansako -- mitä määräaikaa?" kysyi Ralph. "Tänään tahi
huomenna -- kuka voi sanoa, mikä on teidän aikanne, mikä minun?"

"Niin, mutta kuolla nyt tällä tavoin", sanoi Sim huojuttaen ruumistaan
istuessaan.

"Mutta eikö ole totta, että pikainen kuolema on suurin mahdollinen
onni?"

"Entä häpeä -- siitä johtuva häpeä?" mumisi Sim.

"Se ei liikuta meitä ollenkaan", sanoi Ralph. "Vain rikollinen voi
tuntea häpeällisen kuoleman aiheuttaman häpeän. Ei, ei, kuolema on
parhain ystävämme. Ja kuitenkin, vanha ystäväni, kadun jo puolittain
päätöstäni. Piilotin tuon kohtalokkaan vangitsemismääräyksen, joka on
ollut pätevin todistus meitä vastaan, vain siinä toivossa, että se
jonakin päivänä voisi auttaa teitä. Teidän vuoksenne ja ainoastaan
siksi toivon Jumalan nimessä, että voisin ilmaista, kuinka ja mistä
sain sen käsiini."

"Ei, ei, ei!" huusi Sim jälleen hyvin päättäväisesti. "Olen oikea
syyllinen kaikissa tapauksissa eikä ole muuta kuin oikein, että minun
pitää kuolla. Mutta että sinunkin pitää kuolla, sinun, joka olet
yhtä viaton kuin vastasyntynyt lapsi -- Jumala ei salli milloinkaan
sellaisen vääryyden tapahtua, sanon sen sinulle. Jumala ei tule
sallimaan sitä ikinä, ei mitenkään!"

Samalla kantautui heidän korviinsa kirkosta urkujen säveleet. Siellä
toimitettiin juuri iltajumalanpalvelusta. He voivat kuulla kuoron
laulunkin heikosti, hiljaa ja epäselvästi paksujen muurien läpi
ruohoisen pihan takaa. Juhlalliset säveleet liitelivät heidän luokseen
koppiin kuin virsien säveleet kirkon pitkää sivulaitaa pitkin niiden
korviin, jotka seisovat paljaan taivaan alla sen porttien edustalla,
syvinä, rikkaina, puhtaina, täyteläisinä ja juhlallisina. Oli kuin he
olisivat saaneet viestin ikuisesta rauhasta.

Molemmat miehet sulkivat silmänsä ja kuuntelivat.

Siinä maailmassa, jolle he olivat kääntäneet selkänsä, taistelivat ja
sotivat ihmiset, ihmiset, joiden mieltä intohimot raatelevat. Mutta
siinä maailmassa, jonne heidän katseensa oli suunnattu, ei kuulunut
minkäänlaisia kiiruhtavia hätäisiä askelia, siellä ei kenenkään mieltä
kuluttanut intohimojen tuli eikä siellä kukaan surrut pettyneinä
toiveitaan. Siellä vallitsi ikuinen rauha.

Vanginvartija koputti oveen. Joku vieras oli tullut tapaamaan Ralphia
Hän oli hankkinut alisheriffin luvan saada puhutella Ralphia puoli
tuntia kahden kesken.

Sim nousi aikoen seurata vanginvartijaa. "Ei", sanoi Ralph viitaten
häntä palaamaan takaisin; "aika on jo niin vähissä, ettei meillä pidä
olla enää mitään salaisuuksia välillämme. Hänen täytyy jäädä tänne",
lisäsi hän kääntyen vartijan puoleen.

Robbie Anderson tuli huoneeseen hetkistä myöhemmin. Hän oli syvästi
liikutettu.

"Olin sairas ja tajutonna kuulustelun kestäessä", sanoi hän.

Sitten hän kertoi tuloksettoman hakemisensa kaikki vaiheet.

"Todistukseni olisi ehkä voinut pelastaa teidät", sanoi hän. "Onkohan
se jo liian myöhäistä?"

"On", vastasi Ralph.

"Luullakseni voisin ilmaista, mistä sait vangitsemismääräyksen."

"Robbie, muista valaasi, ettet milloinkaan puhu siitä asiasta enää."

Kuullessaan puhuttavan vangitsemismääräyksestä oli Sim hiipinyt
innokkaana heidän luokseen. Ralph huomasi hänen vieläkin toivovan
pelastusta. Tulisiko tämä kurja heikkous masentamaan hänen mieltään
viimeiseen asti?

"Robbie, jos milloinkaan olet ollut toverini ja nuoruudenystäväni,
kätke tämä asia ikuisiksi ajoiksi mieleesi."

Voimatta vastata taivutti nuori laaksolainen päätään.

"Mitä Simiin tulee, olen äärettömästi suruissani. Mutta minä itse, mitä
varten nyt enää eläisin? En mitään. Koetin pelastaa talon äidilleni ja
veljelleni. Kuinka äitini jaksaa?"

"Hieman parempi, olen kuullut."

"Äitiraukka! Entä Rotha, onko hän --"

"Rotha voi hyvin."

"Jumalalle kiitos! Ehkä sitten kun näistä surullisista tapauksista on
kulunut pitkälti aikaa ja ne ovat muuttuneet hämäräksi muistoksi --
niin ehkä hän sitten löytää onnensa veljeni rakkaudesta."

"Willynkö?" kysyi Robbie hämmästyneen näköisenä.

Kaikki vaikenivat hetkiseksi.

"Hän on ollut kuin enkeli", sanoi Robbie lämpimästi.

"Enemmän -- hän on ollut nainen; Jumala siunatkoon ja suojelkoon
häntä!" sanoi Ralph.

Robbie katsoi Ralphia kasvoihin kyyneleet silmissään.

Sim istui paikoillaan vaikeroiden.

"Pieni Rotie-kultaseni!" mumisi hän. "Pieni orpo Rotie-raukkani!"

Hän ajatteli tyttärensä lapsuudenpäiviä. Rotha oli pieni lapsi hänen
muistissaan.

"Robbie", sanoi Ralph, "tulomme jälkeen tänne on minulle tapahtunut
jotakin kummallista. Luulen sitä todellisuudeksi enkä kiihoittuneen
mielikuvitukseni aiheuttamaksi harhakuvitelmaksi."

"Mitä sitten, Ralph?" kysyi Robbie.

"Ensi yönä ollessamme suljettuina tähän paikkaan tuntui minusta
maatessani pimeässä aivan valveillani, että joku aukaisi oven. Käänsin
päätäni luullen tulijaa vartijaksi. Mutta katsoessani ovelle näinkin
Rothan. Suloinen hymy kirkasti hänen rakkaita kasvojaan. Ne ilmaisivat
sekä toivoa että iloa. Viime yönä heräsin jälleen Simin itkuun, tuohon
kummalliseen, sydäntäsärkevään, kyynelettömään itkuun, mikä jähmetyttää
kuuntelijan veren. Silloin makasin valveillani tunnin. Jälleen tuntui
minusta kuin joku olisi avannut oven. Katsahdin sinnepäin odottaen
Rothaa. Ja hän siellä olikin. Luulen hänen hengessä lähtevän luoksemme
tuomaan meille rauhan ja toivon sanomaa -- toivon sanomaa siitä
paremmasta maailmasta, jonka pian saavutamme."

Vartija koputti. Robbien puolituntinen oli kulunut.

"Kuinka lyhyiltä nämä viime hetket tuntuvatkaan!" sanoi Ralph. "Ja
kuitenkin iankaikkisuus viime hetkiä tuntuisi lyhyeltä. Hyvästi,
ystäväni. Jumala siunatkoon sinua!"

Laaksolaiset puristivat toistensa kättä katsoen syrjään.

Robbie poistui itkien.

Samalla alkoi jälleen kuulua näkymättömän kuoron laulua kappelista.
Urut päästelivät pilleistään kimeitä huilunääniä, jotka kohosivat
korkealle kuin leivo korkeammalle ja korkeammalle raikkaassa
aamuilmassa. Laulussa puhuttiin enkelistä, joka palaa taivaaseen.
Sitten seurasivat jonkun juhlallisemman virren loppusoinnut.

Rauhaa, rauhaa! Ja lepoa! Ja rauhaa!



L.

SEURAAVANA AAMUNA.


Seuraavana aamuna auringon noustessa oli kirvesmiesten vasarain kalke
lakannut kuulumasta torilta ja heidän lyhtynsä, jotka valaisivat
huonosti koukuissaan kuin tulet sumuisen meren takaa, sammutettiin
toinen toisensa jälkeen. Mustaan verhottuna kohosi se hirveä teline,
jonka he olivat rakentaneet yöllä, vahtirakennuksen kulmatornien
välissä.

Kaupungin asukkaat olivat jo heränneet ja ihmisiä juoksi hätiköiden
sinne tänne. Paljon heitä meni taloihin, joiden julkipuolet olivat
torille päin. He tahtoivat välttämättä hankkia itselleen edulliset
paikat, joista he voivat katsella tämänaamuista näytelmää.

Päivä valkeni hitaasti. Oli pakkasaamu. Seitsemän aikaan oli ilmassa
ohutta utua, joka leijaili sinne tänne kuin huntu. Se varjosti talojen
julkipuolia, pehmensi niiden jyrkkiä piirteitä ja näytti joskus
siirtävän ne kauemmaksi. Aurinko nousi lempeänä ja kalpeana muutaman
pilviröykkiön takaa kuin syksyinen kuu.

Kello puoli kahdeksan oli tori jo aivan tungokseen asti täynnä
väkeä. Jokaisella neliöjalan suuruisella alalla maata, jokaisella
parvekkeella, kaikissa ikkunoissa, kaikissa pylväistöissä, kaikilla
katoilla pohjoisessa, idässä etelässä ja lännessä, pidellen kiinni
savupiipuista ja riippuen korkealla vahtirakennuksen pyramiidimaisten
tornien huipuissa, istuen hajareisin vanhan ristin poikkipuulla,
tirkistellen kirkontornin muurinsakarain välistä ja linnan
ampuma-aukoista oli ihmisiä, jotka olivat kokoontuneet, sulloutuneet
yhteen ja pinoutuneet nähdäkseen tämänaamuisen surunäytelmän.

Millainen kirjava joukko se olikaan! Toiset keltaisissa ja punaisissa,
toiset mustissa puvuissa, miehiä, naisia ja lapsia, viimemainitut
istuen omaistensa olkapäillä. Muutamien silmät verestivät ja
heidän kasvonsa olivat kalpeat, muutamat seisoivat paikoillaan
punertavin poskin ja hymyilevin huulin, toiset laskivat leikkiä kuin
markkinatorilla ja toiset tervehtivät äänekkäästi katoilla istuvia
tovereitaan. Millaisen näytelmän he itse tarjosivatkaan.

Torin koilliskulmassa Scotch- ja English-katujen välissä istui noin
viisikymmentä puseropukuista miestä ja poikaa lihakauppojen kauas
esiintyöntyvillä katoilla. He huusivat huonoja sukkeluuksia muutamille
huonomaineisille naisille, jotka katselivat torille erään talon
ikkunoista. Tämä talo oli rakennettu pilareiden varaan muutaman kaivon
yläpuolelle ja sitä sanottiin Carnabyn Turhuudeksi.

Vahtirakennuksen katolla seisoi viisi tahi kuusi punatakkista
sotilasta. Muudan mies piippu hampaissaan nojautui rintavarustukseen
ja heitteli lentosuukkosia eräälle pienelle keimailevalle
tarjoilijattarelle, joka nauraa hihitti hänelle verhon takaa
vastakkaisesta talosta. Alhaalla tungeksivan väkijoukon keskellä olivat
avonaiset vaunut. Niissä istui muudan komea harmaapartainen mies, joka
oli pukeutunut mustaan samettiviittaan ja takkiin, joka oli koristettu
pitseillä ja röyhelöillä. Hänen vieressään istui hento nuori tyttö,
joka oli korviin asti kietoutunut turkiksiin. Aamu oli pistävän kylmä,
mutta tämäkään arka ihmistaimi ei ollut voinut vastustaa kiusausta
lähteä katsomaan odotettua tapahtumaa. Missä hän nyt on ja mitä hänestä
on tullut?

Näytelmää todellakin, sielun silmille yhtä kirjavaa näytelmää kuin
ruumiillisellekin näköaistille.

Rintoja, poltinraudalla merkittyjä, löyhkääviä ja inhoittavia
saastaisuudessaan. Rikoksien kahleitten vangitsemia sydämiä. Kuumia
valloilleen laskettuja intohimoja. Huutavia ristiriitaisuuksia.
Muutamia, jotka öisin löivät rintoihinsa tuskissaan ja katumoissaan,
ja muutamia, jotka eivät tienneet, kuinka he omantunnon silmiltä
piilottaisivat ne salaiset synnit, jotka myrkyttivät heidän mieltään.

Tässä suuressa tungoksessa oli ihmisiä, jotka tunsivat olevansa
yksinään, aivan yksinään, ja jotka joskus nauroivat ja joskus vapisivat.

Siellä oli kunniallisiakin miehiä ja naisia, jotka olivat tulleet sinne
uteliaisuudesta ja jostakin muusta voimakkaammasta vaikutteesta kuin he
itse tiesivätkään. Kuinka tulisivat tuomitut suhtautumaan kohtaloonsa?
Tekisivätkö he sen raukkamaisesti peläten, pelottoman urhoollisestiko
vai eläimellisen välinpitämättömästi? Kuolema odotti -- heltymätön
ja kaikki voittava. Kuinka tulee kuolevainen ihminen käyttäytymään
joutuessaan vastakkain sen kanssa? Se oli suuri arvoitus silloin ja se
on sellainen vieläkin.

Tänä aamuna kello kahdeksan aiottiin mestata pari miestä. Ihmiset
kääntyivät alituisesti katsomaan kelloa. Se oli auringonosoittimen
vieressä vanhan kaupungintalon kupoolissa. Kuinka hitaasti sen
vastahakoiset osoittimet siirtyivätkään! Jumala antakoon heille
anteeksi, mutta väkijoukossa oli sellaisiakin, jotka olisivat halunneet
kiiruhtaa kellon tyyntä käyntiä, jos he vain olisivat voineet. Ja
muutamia minuutteja enemmän tahi vähemmän tässä tahi tulevassa
maailmassa, mitä ne merkitsevätkään siinä suuressa lopputilissä, mikä
tuomittuja odotti?

       *       *       *       *       *

Tuomitut istuivat kahden eräässä vahtirakennuksen huoneessa. Heidät oli
tuotu sinne linnasta yöllä.

"Tänään taistelemme viime taistelumme", sanoi Ralph. "Vihollinen
valloittaa leirimme, mutta Jumalan avulla saavutamme kuitenkin voiton.
Älkäämme milloinkaan laskeko lippua. Rohkaiskaa mielenne! Koettakaa
olla urhoollinen! Muutamia nopeita minuutteja vielä ja kaikki on ohi."

Sim istui kyyristyneenä takan ääressä väännellen laihoja käsiään tahi
repien pitkää harmaata tukkaansa.

"Ralph, siitä ei tule mitään. Jumala ei voi sallia sen tapahtua."

"Karkoittakaa sellaiset ajatukset mielestänne", vastasi Ralph. "Jumala
on tuonut meidät tänne."

Sim hyppäsi seisoalleen ja huusi: "Siinä tapauksessa en suostu siihen
milloinkaan -- en milloinkaan!"

Ralph laski kätensä lempeästi, mutta lujasti Simin käsivarrelle painaen
hänet takaisin tuoliin.

Torilta kuului laulua, johon sekaantui ivallisia huutoja ja naurua.

"Kuuntele!" huusi Sim; "kuuntele heitä jälleen, kuuntele!"

Sim kallisti päätään ja kuunteli. Sitten hypäten seisoalleen hän huusi
hurjemmin kuin milloinkaan ennen:

"Ei, ei, ei milloinkaan!"

Ralph tarttui häntä vielä kerran käsivarteen ja hiljaa vaikeroiden
vaipui miesraukka takaisin tuoliinsa.

       *       *       *       *       *

Vahtirakennuksen käytävissä ja suurimmassa huoneessa ruvettiin äkkiä
meluamaan.

"Missä sheriffi on?" kysyttiin joka suunnalta.

Willy Ray oli siellä ja hän oli monta tuntia jutellut kahden kesken
sheriffin apulaisen kanssa.

"Tässä on tunnustus tarpeellisine allekirjoituksineen", sanoi hän
viidennenkymmenennen kerran kävellessään hermostuneesti edestakaisin.

"Siitä ei ole mitään hyötyä. Kuninkaan armahduksetta tahi lykkäyksettä
mestaus on toimitettava."

"Mutta todistajathan saapuvat tänne tunnin kuluessa. Lykätkää mestausta
ainoastaan pieni lyhyt tunti, niin heidän täytyy ehtiä tänne."

"Mahdotonta. Kuningas on allekirjoittanut kuolemantuomion, jota meidän
pitää kirjaimellisesti seurata."

"Jumala taivaassa! Ettekö näe ja ymmärrä, että jos niin tapahtuu,
kuolee kaksi viatonta miestä?"

"Minun asiani ei ole ajatella, minun pitää vain toimia."

"Missä on päällikkönne? Voidaanko mestaus toimittaa hänettä?"

"Voidaan ja meidän on pakko."

       *       *       *       *       *

Tornikello oli kymmentä minuuttia vaille kahdeksan. Muudan
kalpeakasvoinen mies joukossa alkoi veisata.

"Tukkikaa sen kveekariroiston suu!" huudettiin lihakauppojen katoilta.
Samalla alkoivat puseropukuiset miehet laulaa jotakin renkutusta. Mutta
mies jatkoi vain veisuutaan, muut yhtyivät siihen ja pian koveni virsi
voimakkaaksi sävelaalloksi, kohisten tämän ihmismeren yläpuolella.

Mutta kello alkoi lyödä ja ennenkuin viimeinen lyönti oli lakannut
kuulumasta, avattiin muudan vahtirakennuksen ikkuna ja joukko miehiä
tuli ulos.

Väkijoukko vaikeni silmänräpäyksessä.

"Missä Wilfrey Lawson on?" kuiskasi muudan.

Sheriffiä ei näkynyt muiden joukossa. Alisheriffi ja muudan lihavahko
mustiin pukeutunut mies seisoivat vierekkäin.

Niiden joukossa, jotka torilla seisoivat lähinnä mestauslavaa, oli eräs
henkilö, jonka mekin tunnemme. Robbie Anderson oli kävellyt torilla
koko pitkän yön. Hän ei ollut voinut poistua paikaltaan. Hän ensiksi
huomasikin ne molemmat miehet, jotka seurasivat pappia. Toinen heistä,
harteikas mies, käveli lujin askelin pelkäämättä tietään. Nojautuneena
hänen käsivarteensa horjui toinen eteenpäin pää painuksissa; hänen
tukkansa oli harmaampi ja hänen käyntinsä horjuvampi kuin ennen.
Ihmiset nousivat varpailleen nähdäkseen vilahduksen heistä.

"Tämä on hirmuista", kuiskasi Sim.

"Vain minuutti vielä ja sitten on kaikki ohi", vastasi Ralph.

Sim purskahti itkuun ja hänen koko ruumiinsa vapisi.

"Rohkaiskaa mielenne, vanha ystäväni", sanoi Ralph, joka oli itsekin
järkytetty huolimatta kehoittavista sanoistaan. "Vain minuutti ja
sitten kohtaamme toisemme jälleen. Olkaa sen vuoksi rohkea älkääkä
pelätkö."

Sim koetti tukahduttaa mielenliikutuksensa ja onnistuikin. Hänen
kyyneleensä kuivuivat, mutta hänen kasvojensa ilme muuttui hurjaksi,
mitä Ralph pelkäsi enemmän kuin kyyneliä.

"Olkaa rauhallinen, Sim", kuiskasi hän; "olkaa tyyni älkääkä virkkako
mitään."

Alisheriffi lähestyi Ralphia.

"Haluatteko pyytää jotakin?" kysyi hän.

"En."

"Entä te?" sanoi upseeri kääntyen Ralphin toverin puoleen.

Sim koetti hillitä mieltään.

"Hänellä ei ole mitään sanottavaa", sanoi Ralph tyynesti. Sitten hän
kuiskasi jälleen Simin korvaan: "Olkaa rohkea, ystäväni."

Irroittaen käsivartensa Simin suonenvedontapaisesta otteesta riisui
hän pitkän takkinsa yltään. Samalla valaisi hänen kasvojaan kalpea
auringonsäde. Seurasi painostava hiljaisuus.

Silloin huitoen hurjasti käsivarsillaan hyökkäsi Sim esille ja tarttuen
alisheriffiä käsivarteen hän huusi hermostuneesti:

"Minulla on jotakin sanottavaa. Hän on viaton -- viekää minut takaisin
vankilaan ja antakaa minun todistaa se -- hän on viaton -- se on totta
-- se on totta -- antakaa minun todistaa se!"

Ralph meni surullisen näköisenä Simin luo ja sanoi: "Silmänräpäys vielä
ja kätemme yhtyvät taivaassa."

Mutta nyt huomattiin jotakin liikehtimistä taempana. Sheriffi itse tuli
ikkunasta ja lähestyi mestauslavaa. Häntä seurasivat Willy Ray ja John
Jackson. Kaksi naista seisoi vierekkäin heidän takanaan, Rotha ja rouva
Garth.

Willy lähestyi kietoen käsivartensa veljensä kaulaan.

"Jumala on ollut armollinen meille!" huudahti hän itkien.

Ralph näytti hämmästyneeltä. Sheriffi sanoi jotakin hänelle, mitä hän
ei kuullut. Ihmisetkään eivät kuulleet sanoja, mutta kansan suuren
sydämen nopea myötämielisyys käsitti silmänräpäyksessä kuulumattomiin
häipyneen sanoman.

"Armahdettu, armahdettu!" huusi ainakin viisikymmentä ääntä.

Muudan nainen pyörtyi ikkunan luona taempana. Nainen oli Rotha.

Molemmat miehet katselivat kummastuneina ympärilleen, kun heidät
vietiin pois. He kävelivät kuin unissaan.

"Pelastetut, pelastetut, pelastetut!"

Kansa puhkesi nyt voimakkaihin riemuhuutoihin. Se kuulosti yhdeltä
ainoalta voimakkaalta ääneltä, kovemmalta kuin myrskyn jyrinä
vuoristossa ja syvemmältä kuin valtameren kohina.



LI.

KUUSI KUUKAUTTA MYÖHEMMIN.


Cumbrialainen kesä oli parhaimmillaan. Bracken Mere oli kirkas kuin
kuvastin. Kukkulat olivat viheriöitä, harmaita ja purppuran värisiä
aina huipuille asti, ja niiden piirteet kuvastuivat selvästi taivasta
vasten. Taivaskin olisi ollut aivan pilvetön, ellei pitkä suikale
poimutettua valkoista olisi leijaillut sen laajalla sinisellä pinnalla.
Vesiputous näytti kokoonkäärityltä lipulta. Tiheän lehvistön peitossa
virtaava kuivunut joki lorisi hiljaa. Aurinko paistoi kuumasti ja
hyönteisten surina vaikutti nukuttavasti.

Joukko onnellisia ihmisiä oli kokoontunut Shoulthwaite Mossin
vanhan päärakennuksen ja sen vieritse johtavan maantien väliselle
niitylle. Oli wythburniläisten urheilupäivä ja tänä vuonna vietettiin
sitä Shoulthwaitessä. Sinne tänne niityn varjoisimpiin soppiin oli
pystytetty telttoja, ja rouva Branthwaite lempeine kasvoineen oli
määrätty Shoulthwaiten talouden vierasvaraisuuden päälliköksi ja
jakajaksi.

"Täällä ei kitsastella ollenkaan", sanoi hänen miehensä veitikka
silmännurkassaan ja tuntien veden tulevan suuhunsa tullessaan
tarkastelemaan katettuja pöytiä. Matthew Branthwaite komeili vielä
kerran kirkkopuvussaan, jolla vanha kutoja kaikkea muuta kuin
oikeaoppisen sydämensä ahdasmielisyydessä harvoin kunnioitti tätä
tärkeätä päivää. Rouva Rayn molemmat voimakkaat pojat olivat kantaneet
äitinsä niitylle tuolissaan. Hänen lempeät vanhat kasvonsa näyttivät
vielä rauhallisemmilta ja tyynemmiltä kuin ennen. Ihmiset sanoivat
hänen halvaantumisensa alkavan jo mennä ohi. Matthew itse, joka ei
milloinkaan ollut surullisesti suhtautunut vanhan naapurinsa vammaan,
seisoi tänään hänen tuolinsa vieressä sinkautellen hänelle viisaita
sananlaskujaan ja ollen aivan varma, että naapuri ymmärsi jokaisen
sanan niistä.

"Rouva on vielä melko reipas noin vanhaksi", sanoo hän, "ja tulee vielä
kauan olemaankin."

Rouva Rayn jalkojen juuressa lepää Willy ruohikossa puettuna
siniseen nuttuun ja leveälieriseen hattuun, jossa on sulka. Willyn
kasvot kuuluvat niihin, joihin suru painaa leimansa. Hänen takanaan
nojautuen veräjään, jonka kautta päästään pihasta niitylle, seisoo
Ralph olkihattu päässään ja yllään leveäkauluksinen pusero. Hän
näyttää vuosia nuoremmalta kuin hänet viime kerran nähdessämme.
Juuri nyt nauraa hän sydämellisesti oppilasjoukolle, joka huvittelee
läheisyydessä arvan heittämisellä. Muudan lihava pieni poikanen on
hakenut pari piikiveä ja sittenkuin hän jotenkin huomaamatta ja
salaperäisesti on piilottanut ne selkänsä taakse, kohottaa hän ne
korkealle pienissä nyrkkiin puristetuissa käsissään ja sanoo:

    "Heipä, heipä, ka,
    kumman otat sa,
    oikeanko vai vasemman?"

"Mitä siansaksaa tuo on?" sanoo Monsey Laman itse.

"Minä heitän kuperkeikkoja, minä", huutaa pieni pyöreäpäinen veitikka.
Ja hetkisen kuluttua heittää pieni maalaisleikinlaskija kuperkeikkoja
kuparikolikosta.

Niityn keskellä pienen innostuneen katselijajoukon keskellä painii
pari miestä. Alastomina vyötäreihin asti temmeltävät he ankarassa
sylipainissa. Muutamien metrien päässä heistä nähdään toinen pieni
joukko miehiä ja naisia seisovan ympyrässä ja pitävän toisiaan käsistä.
Muudan ujo nuori tyttö kulkee ympyrän sisällä kantaen tyynyä. He
leikkivät niin sanottua "tyynyleikkiä".

Niityn muutamassa nurkassa on pensaikko, jossa kasvaa paljon valkoisia
ja punaisia villejä ruusuja. Robbie Anderson, jonka juuri on
onnistunut vapautua muutamasta poikalaumasta, joka oli kiivennyt hänen
olkapäilleen ja tarrautunut hänen jalkoihinsa, koettaa saada Liisa
Branthwaiten uskomaan, että tämän kukkivan piilopaikan keskellä on
jotakin hyvin kummallista ja ihmeellistä.

"Se on hirveän mukavaa", sanoo hän hyvin epämääräisesti. "Tule,
tyttöseni, katsomaan."

Mutta Liisa kieltäytyy jyrkästi.

Asia on nimittäin niin, että Liisa myöntymisestään luulee saavansa
rangaistukseksi suukkosen. Hänellä ei todellisuudessa ole mitään
erityistä tällaista vaihtokauppaa vastaan, mutta kun Robbie on niin
innokas, on hän päättänyt oikean naisen tapaan kiihoittaa Robbien halua
tilapäisellä vastustamisella.

"Sinne minä nyt en ainakaan lähde", sanoo hän tarkoittavasti nauraen
kädet sivuillaan. Ja hetkisen kuluttua sipsuttelee hän tiehensä
pienillä sievillä jaloillaan.

Suuren koiralauman ympäröimänä palaa Robbie kentän keskelle, jossa
painijat ovat siirtyneet muutamien nuorukaisten tieltä, jotka aikovat
lähteä juoksemaan kilpaa vuorille. Robbiekin heittää nutun yltään ja
lakin päästään ja vetää vyönsä kireämmälle.

"Mitä nyt, mihin sinä nyt olet lähdössä?" kysyy Liisa, joka samalla
lähestyy veitikka silmännurkassaan alkaen kiusoitella sulhastaan.
"Aiotko sinäkin juosta? Sinähän olet vain poikanen vielä; et suinkaan
aio voittaa?"

"Odota vain ja katso, tyttöseni", sanoo Robbie peittelemättömän
hyväntuulisesti.

"Tulet luistamaan koko vuoren rinteen alas asti, saat olla aivan varma
siitä", sanoo Liisa.

"Käyköön niin, sillä sinullahan on valmiina lämmintä puuroa
katkenneiden jalkojeni hauteeksi", sanoo Robbie.

"Uskaltaisin tuskin yrittääkään, jos olisin sinun sijassasi", jatkaa
Liisa katselijoiden suureksi huviksi. "Odota, kunnes sinusta kasvaa
mies, Robbie."

Kilpailijat, heitä on kuusi, ovat nyt asettuneet paikoilleen.
Lähtömerkki annetaan ja he hyökkäävät taipaleelle.

He juoksevat jyrkkää ja rosoista High Seatiä kohti. Ensimmäinen, joka
saavuttaa miehen huipulla ja sitten ehtii ennen muita niitylle, saa
palkinnon.

Katsokaa, kuinka he juoksevat kivien ja purojen yli, tiheiden
pensaikkojen ja suuria puita kasvavien metsikköjen halki. Nyt katoavat
he niityllä seisovien katselijoiden näkyvistä, nyt näkyvät he jälleen
ja nyt he taasen katoavat; nyt ilmestyy kolme heistä näkyviin lähellä
huippua.

Alhaalla niityllä on jännitys saavuttanut huippunsa. Liisa on hirveästi
kiihkoissaan.

"Robbie on ensimmäinen -- ei -- on -- ei -- kannustakaa häntä, tehkää
se! Kiiruhda -- kiiruhda!"

Muudan on päässyt huipulle ja pari muuta seuraa häntä kintereillä. Nyt
he laskeutuvat alas juosten, hyppien ja lentäen. Nyt he ovat täällä ja
-- ja Robbie on todellakin ensimmäinen!

"Hyvin juostu, mainiosti, kaksitoista minuuttia, hyvin tehty!"

"No, no, olen aina sanonut sinun ottavan pitkiä askelia, Robbie", sanoo
Matthew.

"Mutta mitä sinä sanot?" sanoo Robbie huohottaen, pukiessaan
nuttua ylleen, Liisalle, joka koettaa näyttää hajamieliseltä ja
välinpitämättömältä.

"Mitä? Sanoitko minulle jotakin? Ehkä et kiertänytkään Ukkoa. Olet aina
ollut sellainen veitikka."

"Tässä on sinulle veitikkaa." Robbie oli kietaissut kätensä Liisan
vyötäreille ja vei hänet mukanaan kukkivien ruusupensaiden sekaan.
Liisa huomasi Robbien pitävän lujasti kiinni. Hän oli niin sanomattoman
vankka. Mitä hyödyttikään ruveta rimpuilemaan irti?

Pari vanhempaa naista katseli huvitettuina Liisan turhia ponnisteluja.

"Otaksun sinun tietävän, että heidän on määrä mennä naimisiin", sanoi
toinen.

"Luulen niin", vastasi toinen; "ja olen kuullut Ralphin vuokranneen
Robbielle palasen maata ja lahjoittaneen hänelle hevosen."

Matthew Brathwaite oli palannut paikoilleen rouva Rayn tuolin viereen.

"Missä Rotha on?" kysyi vanha kutoja.

"Hän sanoi menevänsä hakemaan isäänsä", sanoi Willy ruohikosta, jossa
hän vielä lepäsi äitinsä jalkain juuressa.

"Teitte tyhmästi salliessanne tytön palata Fornsideen isänsä luo",
sanoi Matthew tarkoittavasti hymyillen.

"Etkö voinut pitää häntä luonasi täällä? No, olet sinäkin mies."

Willy ei vastaa mitään vanhan kutojan leikinlaskuun. Juuri samalla
huomataan Rothan isineen tulevan niitylle kaukaisimmasta portista.

Ralph menee heitä vastaan ja lausuu heidät tervetulleiksi.

Sim on vanhentunut nopeasti näinä viime kuukausina, mutta hän näyttää
iloisemmalta ja tyynemmältä. Laaksolaiset ovat kaikin tavoin koettaneet
hyvittää entisen vääryytensä häntä kohtaan. Hän vastaanottaa heidän
sovinnolliset huomaavaisuutensa melkein liian selvästi huomattavilla
yrityksillä olla sydämellinen, sillä hän ei ole enää niin arka kuin
ennen.

Ralph vie Rothan istumaan tyhjään tuoliin äitinsä viereen.

"Iloinen sydän punastuttaa posket", sanoo Matthew tytölle. Ja Rothan
kasvot ansaitsevatkin tämän kohteliaisuuden. Hän on tänään niin terveen
näköinen kuin hän aina on ollut kaunis. Mutta hänen kauneudessaan on
nyt jotakin, mitä emme ole siinä ennen huomanneet. Pitkät tummat ripset
puoleksi piilottavat ja puoleksi paljastavat lempeämmän katseen kuin
milloinkaan ennen on loistanut näistä ruskeista syvistä silmistä. Tytön
kasvojen yleisilme ei ole naurava eikä surullinen, vaan tuollainen
kuvaamaton jokin, mikä on näiden molempien välillä, kun sydän jälleen
surujen haihduttua saa iloita -- kuten huhtikuun päivän auringonpaiste.

"Näyttää aivan siltä kuin vihdoinkin olisimme päässeet aidan
aurinkoiselle puolelle, Rotha", sanoo Ralph hänen vieressään leikkien
olkihatullaan.

Heidän läheisyydessään syntyy aikamoinen temmellys. Opettaja, joka
kehuu jalkojaan piirikunnan nopeimmiksi, on vannoutunut juoksemaan
kiinni kaniinin. Hän ryhtyy yritykseensä heti ja onnistuu parin sadan
metrin päässä.

"Täällä ei ole ketään pienen vikkelän ranskalaisemme vertaista", sanoo
Matthew, "olipa sitten kysymyksessä kaniinin kiinniottaminen tahi
vanhan Nicky Stevensin pilkkaaminen."

Reuben Thwaite, joka tulee juuri parahiksi kuullakseen kutojan
sukkeluuden, nauraa sydämellisesti.

"Mutta on olemassa eräs esine, jota en vielä milloinkaan ole saanut
kiinni, Reuben", sanoo Monsey.

"Mikä se sitten olisi?" kysyy pieni silmiään räpyttelevä laaksolainen.

"Aave ja lantakasa!"

"He, he, hänellä on pojan mieli, tuolla pienellä miehellä", sanoo
Matthew sellaisen miehen tapaan, joka tietää tekevänsä itsenäisen
huomautuksen.

Nyt laskee aurinko Noddle Fellin ja Bleaberryn taakse. Leikit ovat
loppuneet, mutta päivän huvitukset eivät ole vielä kaikki. Sittenkuin
pimeys on kietonut niityn ja vuoret vaippaansa, on Shoulthwaite Mossin
keittiö täynnä iloisia ihmisiä. Wythburnin nuoret naiset ovat tuoneet
mukanaan rukkinsa ja istuvat nyt vierekkäin ollen kehräävinään.
Nuorukaiset ovat kokoutuneet pihalle. Vanhemmat laaksolaiset ovat
toisessa huoneessa rouva Rayn luona.

Nyt kilahtaa pikku kivi ikkunaan.

"Mitä ihmeessä se on?" sanoo eräs nuori tyttö hyvin hämmästyneenä.

Muudan rohkeimmista naisista menee ovelle.

"Ei, mutta täällähän on eräs nuorukainen!" sanoo hän kovasti hämillään.

Odottamaton vieras tulee keittiöön ja hänen kintereillään paljon muita.
He istuutuvat pöydälle, lavitsoille, jakkaroille, rukkien väliin,
suoraan sanoen joka paikkaan.

Millaisia kujeita nyt seuraakaan! Millaisia juttuja! Miten sydämellistä
naurua ja millaista laulua!

Ralph tulee yläkerrasta ja kaikki lausuvat hänet tervetulleeksi. Häntä
kehoitetaan laulamaan. Kyllä hän osaa laulaa. Hän lauloi aina ennenkin
ja hänen pitää laulaa nytkin.

"Laulan teille jotakin, jonka kuulin Lancasterissä", sanoo hän.

"Mistä sitten -- Lancasterin noidistako?"

"Kuka sen on kirjoittanut -- pieni Monseyko?"

"Ei, vaan joku Monseyta suurempi mies", sanoo Ralph hymyillen.

"Hänhän olisikin kääpiö, ellei hän olisi opettajaa suurempi", sanoo
Liisa Branthwaite, jolla oli niin majesteetillinen vartalo.

Sitten lauloi Ralph täyteläisellä äänellään: "Kuumaa aurinkoa sä älä
pelkää."

Rukkien hiljainen hyrinä tuntui sopivan tahdiksi tälle kauniille
vanhalle laululle.

Laddiekin, paimenkoira, oli siellä. Se makasi Ralphin jaloissa totisen
näköisenä. Nähtävästi mietti se sitä vaikeaa arvoitusta, mikä koskee
koirien asemaa tässä maailmassa.

"Enkö kuullut nimeäni mainittavan hetkinen sitten?" sanoi joku oven
takaa. Puhujan pää näyttäytyi samalla. Opettaja Lamanhan siellä oli.
Hänet oli karkoitettu vanhusten joukkoon.

"Tulkaa vain tänne, opettaja", sanoo Robbie Anderson. "Onko kellään
mitään pientä teatterinäytäntöä vastaan?"

Kun ei kukaan näyttänyt olevan hyvinkään vastaan, asetti hän nojatuolin
keittiön nurkkaan selkämystä katsojiin päin.

Monsey nousi seisomaan sille. Robbie meni ulos, mutta palasi hetkisen
kuluttua hyvin juhlallisen näköisenä, lähestyi tuolia, taivutti toisen
polvensa ja alkoi lausua:

    "Ah, oisinpa vain sormikas ma kädessä nyt tuossa,
    niin poskeasi vienoa ma sillä koskettaisin."

Äänekäs naurunpuuska palkitsi tämän hyökkäyksen traagillisen
laulunjumalattaren elämää vastaan. Mutta kun opettaja sanoi
korkeudestaan teeskennellyllä vienolla äänellä (täydellisesti tarpeeton
taiteellinen ponnistus):

    "Etkö ole Romeo, muudan Montagueista?"

ja kun otaksuttu Romeo siihen polvistuen vastasi:

    "En kumpainenkaan, kaunis neitiseni,
    jolleivät he teitä osaa miellyttää."

olivat katsojat melkein kuolla nauruun. Näyttelijät eivät nähtävästi
välittäneet lainkaan aikaansaamastaan vaikutuksesta, vaan antautuivat
tehtäväänsä tunnollisesti ja innostuneesti, kuten todelliset
näyttelijät ainakin.

Pieni opettaja hymyili lempeästi, suloisesti ja lumoavasti. Robbie
läähätti ja huohotti, huokaili ja vaikeroi.

"Onko milloinkaan nähty miehen käyttäytyvän noin?" sanoi Liisa pyyhkien
naurunpuuskien houkuttelemia kyyneliä poskiltaan.

"Odota vähän", sanoi Robbie poiketen liian paljon osastaan.

Robbie oli nähnyt Carlislessa, että tämän surunäytelmän toimintaan
kuului kukkakimpun heittäminen Julielle parvekkeelle. Robbie oli jo
hankkinut sellaisen itselleen ja odottaessaan hetkeä, jolloin hänen
pitäisi käyttää sitä, oli hän asettanut sen taakseen lattialle.

Mutta innostuksissaan ei hän ollut huomannutkaan, että Liisa oli
hiipinyt lähemmäksi ja siepannut sen pois.

"Missä kukat ovat?" huusi Romeo kaikkea muuta kuin lempeästi.

Kun kukkavihko ojennettiin polvistuneelle rakastajalle, huomattiin sen
olevan kolme kertaa niin suuren kuin Julien pää.

Näytteleminen loppui nyt äkkiä. Rukit siirrettiin syrjään, viulu
haettiin esille ja ruvettiin tanssimaan.

"Kaikki muu voidaan pysähdyttää kulussaan, paitsi aika", sanoi Matthew
Branthwaite tullen huoneeseen hattuineen ja takkeineen.

Illan hauskuudet olivat lopussa. Vieraiden oli hajaannuttava.

Tytöt panivat myssyt päähänsä ja huivit hartioilleen, ja nuorukaiset
kantoivat rukkeja.

Suurin osa vieraista aikoi palata kylään järven yli veneellä ja Rotha,
Ralph ja Willy saattelivat heitä Waters Headiin. Sim jäi rouva Rayn luo.

Kuinka kaunis ilta tämä olikaan! Täysikuu loisti tummansiniseltä
tähtikirkkaalta taivaalta. Maininkien hitaat loiskahdukset rantaa
vasten kuuluivat kovemmin kuin veneen laitoja vastaan liplattavat
aallot. Ei tuulen henkäystäkään tuntunut. Järvi oli muutamien
penikulmien pituinen. Se oli rasvatyyni ja kuunvalon elävöittämä.
Siellä, missä joku kallio rikkoi nopean mutta tyynen virran pinnan,
välähtelevät säteet lähettivät ympärilleen oikeita valovirtoja.
Puoleksi maalla ja puoleksi vedessä lepäävä vene oli kuin
hopeaseppeleen ympäröimä. Kun heikko tuuli silloin tällöin pani veden
aaltoilemaan, rakensivat lukemattomat tähdet valkoisen tien veteen
kaukaa hopeanhohtoisesta kuusta.

Ei ainoatakaan asuntoa järven rannoilla, ei elämän merkkiäkään,
aaltojen hiljaista loiskumista vain rannan kiviä vasten. Mutta hiljaa,
mikä tuo kimeä läpitunkeva huuto oli? Suurkuovi siellä vain kirkuu. Ja
yölinnun poistuttua tuntui hiljaisuus vielä painostavammalta kuin ennen.

Kyläläiset, tytöt ja pojat, vanhat miehet ja naiset, astuivat
veneeseen. Robbie Anderson ja kolme muuta nuorukaista tarttuivat
airoihin.

"Soudamme kotiin tuossa tuokiossa", sanoi Liisa, kun Ralph ja Willy
työnsivät veneen vesille.

"Kuulkaahan tyttöä!" huudahti Matthew. "'Me koirat tapoimme jäniksen',
sanoi rottakoira rakille."

Filosoofi oli laukaissut viimeisen maalaissananlaskunsa, minkä
milloinkaan tulemme kuulemaan hänen vanhoilta puheliailta huuliltaan.

Kun vene oli päässyt irti ja pojat alkoivat soutaa kovasti vastavirtaa,
rupesivat tytöt laulamaan.

Nuo kolme, jotka jäivät seisomaan Waters Headiin, kuuntelivat kauan
hiljeneviä ääniä.

Polulta kuuluvat askeleet rikkoivat vihdoin lumouksen. Sieltä tuli
yksinäinen nainen, murtunut ja heikko. Hän sivuutti heidät sanomatta
mitään.

Veljekset katsahtivat toisiinsa.

"Joe-raukka!" sanoi Rotha melkein kuiskaten.

Mutta nuoren tytön ilo oli niin suuri, että hän voi kestää tämän
muiston. Hän oli vihdoinkin oppinut tuntemaan oman sydämensä.

Willy astui Rothan ja Ralphin väliin. Hän oli syvästi liikutettu.
Hän oli aikeissa luopua elämänsä unelmasta. Hän koetti puhua, mutta
keskeytti. Hän koetti jälleen, mutta keskeytti taasen. Silloin hän
tarttui Rothan käteen ja laski sen Ralphin kouraan mennen hiljaa
tiehensä.

Ja nyt nämä molemmat, joiden sydämet olivat jo kauan kuuluneet
toisilleen, mutta jotka suru oli erottanut, joita onnettomuudet olivat
jalostaneet ja kärsimykset puhdistaneet, seisoivat käsi kädessä
kirkkaassa kuutamossa.

Tämän jälkeen on menneisyys kuollut ja kuitenkin elävä heille. Se,
mikä kylvettiin surussa, on kasvanut onneksi, ja se, mikä kylvettiin
kärsimyksissä, on muuttunut rakkaudeksi.

Ja niin vanha väsynyt maailmamme liikkuu eteenpäin ja tosi on tänään,
kuten eilenkin, että Jumalalla on oikealla puolellaan se, jonka päällä
hänen kätensä lepää.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Erään rikoksen varjo" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.