Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Keskinäinen ihmisyys
Author: Ruskin, John
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Keskinäinen ihmisyys" ***


KESKINÄINEN IHMISYYS

Kirj.

JOHN RUSKIN

Suomennos



Helsingissä,
J. Simeliuksen perill. Kirjap. Osakeyhtiö,
1905.



SISÄLLYS:

   I. Keskinäinen ihmisyys.
  II. Naisista.
 III. Elämä yksin on rikkautta.
  IV. Kauneuden siunaus.



Keskinäinen ihmisyys.


1. Näihin kolmeen -- työhön, tuskaan ja iloon on ihminen syntynyt.
Jokaisella näistä kolmesta on ala-arvoisuutensa ja ylevyytensä. On
olemassa ala-arvoista työtä ja ylevää työtä. Löytyy ala-arvoista surua
ja ylevää surua. Löytyy ala-arvoista iloa ja ylevää iloa. Älä
kuitenkaan luule voivasi välttää näiden tuottamaa turmiota, tulemalla
toimeen ilman niitä. Eikä voikaan pitää oikeana elämänä sitä, missä
nämä kolme eivät esiinny. Iloton työ on ala-arvoista. Tuskaton työ cm
ala-arvoista. Työtön suru on ala-arvoista. Työtön ilo on ala-arvoista.

2. Jumala antaa jokaiselle luodulleen erikoisen tehtävän. Ja kun he sen
tekevät ja osoittautuvat _ihmisiksi_, ja jos he itsessään olevaa valoa
uskollisesti seuraavat ja varjelevat sitä kaikilta tunnottomilta,
tukahuttavilta vaikutteilta, alkaa se epäilemättäkin niin hehkua, että
se sillä tavalla ja siinä määrin, kuin säädelty on, alkaa näkyä
ihmisille ja on oleva ainaiseksi siunaukselliseksi hyödyksi. Täytyy
nimittäin löytyä äärettömän monellaista valoa. Sillä heikoimmallakin
meistä on lahja, joka, vaikka se olisi näennäisesti kuinkakin mitätön,
on hänelle kuitenkin ominainen, ja joka oikein käytettynä on ainaisesti
oleva sukukunnallekin arvokas.

3. Kaikista saavutettavissa olevista vapauksista on sinun todellakin
ennen kaikkea tavoitteleminen hyödyksi olemista. Olisi parempi, että
lakkaisit puhumasta riippumattomuudesta; sillä et ole riippuvainen
ainoastaan jokaisesta ympärilläsi asuvien, sinulle tuntemattomien
ihmisten teosta, vaan jokaisesta olemassa olleesta jo tuhansia vuosia
tomuna olleiden teosta. Samoin on tulevien vuosisatojenkin meno
riippuvainen sinussa olevasta pienestä, katoovaisesta voimasta. Se on
sittenkin aina oleva kyllä pieni, katoovainen ja palkitsematon, vaikka
kuinkakin hyvin sitä käyttäisit. Ymmärrä minua oikein! Hyve ei ole
sen tekemistä, mikä heti palkitaan, taikka sinulle, itsestään
hyveelliselle, palkitaan. Tapahtukoon se sitten eli ei, joskus tulee se
kuitenkin palkituksi; mutta hyveen elinehto on juuri se, että oma
tekonsa on sen palkkana ja pikemmin toivoo palkan tulevan toisille,
aivan samoin kuin pahekin tyytyy omaan tekoonsa ja toivoo, että kosto
lankeisi toisille.

4. Kuinka paljon tuskaa säästyisikään tuhansilta ihmisiltä, jos he
kerrankin avomielisesti ja nöyrästi käsittäisivät tämän suuren
totuuden, tämän lain: -- että jos jonkun suuren työn yleensä voi tehdä,
voi sen tehdä _helposti_; jos se on tehtävä, on maailmassa kenties vain
_yksi_ ihminen, joka sen voi tehdä; mutta _hän_ voi sen tehdä ilman
minkäänlaista ponnistusta -- s.t.s. ettei hänellä ole siitä enemmän
vaivaa, kuin tavallisilla ihmisillä tavallisia töitä toimittaessaan,
vieläpä on hänellä siitä vähemmänkin vaivaa. Ja mikä totuus ilmeneekään
selvemmin kaikissa inhimillisissä ilmiöissä, kuin juuri tämä ja eikö
kaikissa suurissa teoissa ole huomattavissa onnekkaan, vaivattoman työn
selviä merkkiä. Osoittavathan ne meille selvästi -- ei että "tämä on
vaatinut paljon vaivaa, vaan että tässä on ollut vaikuttamassa suuri
voima!"...

Älä kuitenkaan käsitä minua väärin luulemalla, että tähän suureen
totuuteen sisältyisi tuo nuorille ihmisille mieluinen luulo, ettei
heidän muka tarvitse tehdä työtä, jos heillä vaan on neroa. Asianlaita
on päinvastoin niin, että nerokas ihminen on aina työhön halukkaampi,
kuin muut ihmiset, ja työssään saa hän aikaan niin paljon parempaa, ja
on hän niin vähän tietoinen itsessään asuvasta jumaluudesta, että hän
aikaansaamansa pitää työn ansiona ja niille, jotka häneltä kysyvät,
miten hän on tullut siksi, mikä hän on, vastaa hän: "Jos minä jotakin
_olen_, mitä suuresti epäilen, niin on minut sellaiseksi tehnyt työ."
Näin tapasi Newton puhua ja sama lie luullakseni ylimalkaan suurten
aatemiestenkin ajatus. Nerokkuuden taiteessa on tavallisesti oleminen
itsetietoisempi, mutta muillakin aloilla osoittautuu se voimiensa
keskittämisessä ja hallitsemisessa kestävällä, tasaisella,
hyvätarkoituksellisella, onnellisella ja uskollisella työllä,
samoinkuin sen suorittamisen suuren suurella ja jakamattomalla
helppoudellakin. Oikeastaan ei liikuta ketään, onko hän nerokas eli ei:
työtä on hänen tekeminen, oli hän sitten minkälainen tahansa; mutta
levollisesti ja kestävästi; ja semmoisen työn luonnollinen ja pakoton
tulos on aina juuri se, mitä Jumala häneltä vaatii ja samalla hänen
parastansa. Eivät mitkään sieluntuskat eivätkä sydämen surut saata
häntä mitään sen parempaa aikaan saamaan. Jos hän on suuri henki, on
hän toimittava suuria tekoja, jos hän on tavallinen ihminen, saa hän
aikaan jokapäiväisiä tekoja; mutta jos teot tehdään levollisesti, ovat
ne aina olevat hyviä ja todellisia, jos ne taas tehdään hätäisesti ja
kunnianhimoisesti, ovat ne aina vääriä, turhia ja ylenkatsottavia.

5. Huolettoman elämän viettäminen toisten luotujen veren kustannuksella
soveltuu hyttysille ja merianemoneille, mutta ei ihmisille. Eivät
päivät eikä elämä voi sen kautta pyhittyä ja jalostua, että vietetään
ne työttöminä. Paras rukous päivän alussa on, ettemme sen hetkiä
turhaan kuluttaisi; paras ruokarukous on tieto, että olemme
päivällisemme rehellisesti ansainneet.

6. Työ on taistelu, jonka ihminen vastustajan kanssa suorittaa; --
sanaan "elämä" sisältyvät hänen järkensä, sielunsa ja ruumiilliset
voimansa taittelemassa kysymyksien, vaikeuksien, koettelemuksien tai
aineellisten voimien kanssa. Työ on suurempi- tai vähempiarvoinen aina
sen mukaan, onko siinä enemmän tai vähemmän elon ainesta; -- ja hyvin
tehdyssä työssä, olkoon se minkälaatuinen tahansa, on aina niin paljon
järkeä ja tunnetta, kuin tarvitaan ruumiillisen voiman eheään,
sopusointuiseen säännöstelyyn. Jos on puhe työn siveellisestä ja
aineellisesta arvosta, on sillä aina tarkoitettava jonkun määrätyn
arvoista tai laatuista työtä, aivan samoin kuin puhumme määrätystä
kullan tai hopean hienopitoisuudesta. Huonoa, s.t.s. itsekästä,
kokematonta ja järjetöntä työtä ei voi arvostella, se on epäiltävällä
tavalla sekoitetun kullan tai murenevan raudan kaltainen.

7. Inhimillinen työ on tehtävä kunnollisesti ja perusteellisesti, koska
me nyt olemme ihmisiä; -- jos me joskus toivomme tulevamme enkeleiksi,
taikka jos me kerran olemme olleet tyhjäntoimittajia, ei sillä ole
mitään käytännöllistä merkitystä. Nyt _olemme_ kuitenkin inhimillisiä
olentoja ja meidän on vastuullamme tekeminen työtä _inhimillisesti_,
s.t.s. lempeästi, rehellisesti ja vakavasti. Päätös tehdä työmme hyvin
on kaiken uskonnon ainoa terveellinen perusta ja yksinomaan tämän
päätöksemme sekä sen mukaan, mitä olemme tehneet, eikä uskomme mukaan,
on Kristus meitä ylösnousemisessa tuomitseva, kuten hän selvin sanoin
on sanonutkin (joskaan ei kukaan tätä usko).

8. Ei kukaan meistä ole niin hyvä rakennusmestari, että hän
tottumuksesta tekisi ala-arvoista työtä, ja kuitenkaan minun
tuntemistani, viime aikoina perustetuista rakennuksista ei ole
ainoatakaan, jossa ei olisi kyllin silmiinpistävä se seikka, ettei
arkkitehti eikä urakoitsija ole panneet parastansa. Tämä on
nykyaikaisen työn erikoinen tunnusmerkki. Melkein kaikki entisinä
aikoina tehty työ oli kovaa. Olipa se sitten lasten tai barbaarien tai
talonpoikien työtä; aina oli se kuitenkin heidän parastansa. Nykyajan
työssä ilmenee aina palkan kieroileminen, sen keskeyttäminen, milloin
ja missä vaan sopii, sekä veltto itseensä tyytyminen, mutta ei koskaan
voimaimme oikeaa ponnistamista. Älkäämme koskaan tehkö tällaista työtä!
Koettakaamme voittaa kaikkinainen sen suuntainen kiusaus; älkäämme
vapaehtoisesi itseämme alentako sitten taas kykenemättömyyttämme
napistaksemme ja surraksemme; tunnustakaamme köyhyytemme ja
karuisuutemme, mutta älkäämme pettäkö itseämme. Ei olekaan kysymys,
kuinka _paljon_ meidän on tekeminen, vaan _miten_ se tulee tehdä; ei
ole puhe siitä, teemmekö enemmän, vaan teemmekö paremmin.

9. Missä toimitetussa työssä on sterlingin verta arvoa, johtuu tämä
siitä sterlingin vertaisesta arvosta, minkä tämän työn tekijä on
sielustansa siihen pannut, olkoonpa tämän sitten vaikka kuinkakin
turmellut ja häväissyt syntinen tila, joka meitä usein sentähden
enemmän hämmästyttää ja kummastuttaa, kuin kaikki, mitä omasta
sydämestämme löydämme, sillä se on osa persoonallisuutta, joka on meitä
suurempi ja jonka pimeyttä me voimme yhtä vähän arvostella kuin seurata
sitä valkeudessa.

10. Työntekijän mieltymys ja mietteet olkoot meille suurempiarvoiset
kuin hänen työnsä! Hänen työnsä ei voi olla muuta kuin epätäydellistä,
mutta aatteensa ja mieltymyksensä saattavat olla todellisia ja syviä.

11. Ei voi arvostella työtä kukaan, joka ei itse ole uuttera; sillä hän
ei tiedä, kuinka paljo vaivaa se on vaatinut, eikä hän voi arvostella
todellista intohimoa, itse intohimoja omistamatta, taikka arvostella
lempeyttä, olematta itse lempeä. Vienoimpiakin luonteen vikoja ja
heikkouksia voi vain se arvostella, joka itse on samallaisien vikojen
kanssa kamppailut.

12. _On fyysillisesti mahdotonta olla olemassa tosi uskonnollista
tietoa tai puhdasta siveellisyyttä yhdessäkään kansanluokassa, joka ei
käsin leipäänsä ansaitse_.

13. Luulen, että ylempien luokkien kestävästä, olkoonpa se vaikka
kuinka kömpelöstä yrityksestä tahansa, hakea ruumiillista ponnistusta
jostakin hyödyllisestä toiminnasta -- sen sijaan että nyt etsivät sitä
ehdottomasti huveista -- olisi äärettömän suuri voitto terveydelle ja
onnelle. Olisi varmaankin paljo parempi, että gentlemanni itse
niittäisi omia peltojaan, sen sijaan että ratsastelee toisten ihmisten
peltojen poikki.

14. Ei ole koskaan yksikään ihminen toimittanut sellaista suuremmoista
työtä, jossa ei olisi pääasiallisena henkisenä voimana vaikuttanut
vaisto taikka jonka järjestely ja suunnitelma olisi säännöillä ollut
määrätty tai järjen käsittämä. Senpätähden mekaaninen toiminta
hävittääkin taiteen tarmoa ja samalla uskonnollista tunnetta.

Vihdoinkin ovat kaikki kansat huomaavat sen, minkä ne, jotka voimalla
ja hengellä johtaen ovat heidän edeltäjänsä olleet, jo aikoja sitten
ovat havainneet: että nimittäin meidän sukukuntamme voima ja hyve alkaa
oman alhaisen luontomme tuntemisella ja alistumalla korkeimman olennon
lakien alaiseksi. "Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun
jälleen tuleman" on ensimmäinen meitä itseämme koskeva totuus, mikä
meidän on opittava. Ensimmäinen velvollisuutemme on viljellä maata,
josta olemme tulleet: tähän työhön ja yhteyteen luontokappaleiden
kanssa, johon yhteyteen se meidät johtaa, perustuvat korkeimman kykymme
ja korkeimman onnemme ehdot: ilman tätä työtä on ihmisen mahdoton
saavuttaa järkeä, taidetta ja rauhaa.

Mutta tätä työtä tehden -- kuten se ylevän nöyränä tyytyy ruumiilliseen
kuolemaan, jossa olemme alhaisempien luotujen kaltaiset ja päivästä
päivään jalolla innolla sytyttää henkisen elämän, mikä tekee meidät
alhaisempia luotuja etevämmiksi -- voimme saavuttaa viisautta, rauhaa,
epäitsekästä toivoa ja rakkautta sekä maan päällä että taivaassa, ja
silloin meidän elämämme on todellakin vain hiukan vähäarvoisempi kuin
enkelien.

15. Älkää kerrassaan milloinkaan antako tavaksi tulleen puheenparren
"eroitusta tekemättömästä hyväntekeväisyydestä" pettää itseänne. Meidän
ei ole käsketty ravitsemaan nälkäistä, joka on sen ansainnut, taikka
ahkeraa nälkäistä tai miellyttävää taikka hyväntahtoista nälkäistä,
vaan meidän on yksinkertaisesti ravitseminen yleensä nälkäisiä. On
ehdottomasti totta, että joka ei tahdo työtä tehdä, hänen ei pidä
syömänkään; muistakaa se, ja joka kerta, kun istutte päivällispöytään,
sanokaa juhlallisesti, ennenkuin luette ruokarukouksenne: "Kuinka
paljon työtä olen tänään tehnyt päivällisestäni?"

16. Maailmassa on kahdellaisia kalliita asioita: sellaisia, joita
Jumala antaa meille ilmaiseksi, auringon paiste, ilma ja elämä (sekä
ajallinen että ijankaikkinen elämä), ja sitten ne toiseksi
kallisarvoiset asiat, jotka Hän meille antaa määrätystä maksusta;
_näitä_, maallista viiniä ja maitoa voi vaan määrätyllä rahalla ostaa,
eikä voi niitä koskaan saada halvemmalla. Ei petkuttamalla eikä
tinkimällä voi puolesta hinnasta saada niin mitään luonnon taloudesta.
Jos haluamme olla vankkoja -- niin tehkäämme työtä! Jos taas tahdomme
olla nälkäisiä, niin paastotkaamme!

Jos taas onnellisia, niin olkaamme lempeitä! -- Jos tahdomme olla
viisaita -- havaitkaamme ja ajatelkaamme! Vaikka voisimme tunnissa
matkata sata peninkulmaa, minuutissa saada aikaan tuhat kyynärää, ei se
kumminkaan tee meitä vähääkään voimakkaammiksi eikä onnellisemmiksi
eikä viisaammiksi. Maailmassa on aina ollut enemmän nähtävää, kuin
ihmiset ovat saattaneet huomata, vaikka he olisivat kävelleet kuinkakin
hitaasti. Nopeammin käyden eivät he sitä sen paremmin näe. Vihdoinkin
he ovat pian huomaavat, että heidän suuret (omasta mielestään) tilaa ja
aikaa voittavat keksintönsä eivät todellisuudessa mitään voitakaan;
sillä paikka ja aika ovat itsessään voittamattomat, eikä niitä
sitäpaitsi pidä millään tavalla voittaakaan, vaan _käyttää_. Hullu
tahtoo paikkaa ja aikaa aina lyhentää; viisas haluaa ne ensin voittaa
ja sitten elähyttää. Jos tahdot niitä oikein käsittää, niin on rautatie
vain keino saattaa maailmaa pienemmäksi, ja mitä siihen tulee, että nyt
kykenemme puhumaan paikasta toiseen, niin onhan se kyllä hyvä ja
hauskaa; mutta ajattelehan, ettei sinulla olisikaan niin mitään
sanottavaa! Vihdoinkin olemme pakotetut myöntämään, mitä meidän jo
aikoja sitten olisi pitänyt käsittää, että todellisesti kalliit ovat
ajatus ja näkeminen eikä kulkeminen ja käyminen. Pyssynluotia ei
ensinkään hyödytä se, että se saapuu pian perille, eikä ihmiselle ole
haitaksi käydä hitaasti, jos hän todellisesti on ihminen. Sillä hänen
kunniansa on olemisessa eikä suinkaan kävelemisessä.

"Niin, mutta rautatiet ja sähkölennätinhän ovat niin hyödyllisiä
levitettäissä tietoa villeille." Kyllä, jos teillä on heille jotain
annettavaa. Jollette tiedä muusta kuin rautateistä ettekä voi antaa
muuta kuin vesihöyryä ja ruutia -- niin mitä hyötyä siitä on? Vaan jos
teillä on jotakin muuta annettavaa, niin on rautatie vain siitä syystä
hyödyksi, että se on välikappaleena sen levittämiseen, mutta herää
kysymys -- mitä se muu sitten on? Onko se uskontoa? Luulen että jos
sitä todellakin olisimme tahtoneet levittää, olisimme voineet sen
vähemmässäkin kuin 1800 vuodessa tehdä ilman höyryäkin. Minun
tietääkseni on uskonnollista opetusta enimmin annettu jalan käyden,
eikä sitä voi juuri nopeammin levittääkään muulla tavalla kuin hitaasti
käyden. Onko se tiedettä? Mutta mitä tiedettä -- liikkumisen, ravinnon
tai lääkkeen? Hyvä! Kun sinä olet vaatettanut villin, ruokkinut
nisuleivällä ja opettanut hänen vetämään jäsenensä sijoilleen -- mitä
sitten? Syvenny tähän kysymykseen. Kuvittele mielessäsi, että joka este
on voitettu; tee villi osalliseksi kulttuurin joka kehityksestä yhä
suuremmassa määrässä; otaksu, että olet pistänyt indiaanin ahtaihin
kenkiin, olet opettanut kiinalaisen tekemään wedgwoodposliinia ja
maalaamaan sitä kuluvilla väreillä, että olet saanut vakuutetuiksi
kaikki hindunaiset siitä, että on paljo hurskaampaa ärsyttää
puolisoitansa koko heidän elämänsä ajan, kuin poltattaa itsensä heidän
hautajaisissaan. Vihdoinkin, kun ajattelemme askel askeleelta
eteenpäin, havaitsemme, että kaikki tosionnellisuus ja arvokkaisuus
ovat meitä lähellä ja kuitenkaan emme niistä välitä, ja että niinkauvan
kuin emme ole oppineet olemaan onnellisia ja jaloja, ei meillä ole
indiaaneillekaan paljon sanottavaa. Kilpajuoksut ja metsästys, yöllinen
seuraelämä, kallis ja väsyttävä musiikki, kallis ja haitallinen puku,
harmillinen kilpaileminen asemasta, vallasta, rikkaudesta, eli joukon
suosiosta, kaikki tämä loppumaton tarkoitukseton puuha, tämä tyhjän
toimittaminen ilman lepoa, ovat meidän keskuudessamme nautintoja, joita
meidän ei luullakseni tarvitsisi pyrkiä muille jakamaan. Kaikki
todellinen ja terve ilo, joka on ihmisen saavutettavissa, on
pääasiallisesti mahdollinen rauhassa saavuttaa. Ja oli semmoista iloa
jo silloin, kun ihminen ensin mullasta luotiin, aivan samoin kuin
nytkin. Nähdä viljan kasvavan ja kukkasten silmikoituvan, saada
kyntäessä ja lapioidessa syvään huoahtaa, lukea, ajatella, rakastaa,
toivoa, rukoilla -- tämä kaikki tekee ihmiset onnellisiksi; se on
heille aina mahdollista; eivätkä he koskaan voi sen enempää tehdäkään.
Maailman onni tai onnettomuus perustuu siihen, että nämä muutamat asiat
huomaamme ja muillekin opetamme -- mutta ei millään tavalla rautaan tai
lasiin tai sähköön tai höyryyn.

17. Elämän ilot ovat kaikki teitä varten. Jumala on ihmisen luonut sitä
varten, että hän käyttämällä näköänsä, järkeänsä ja jäseniänsä löytäisi
iloa. Ihminen epäviisaudessaan koettaa aina elää näkemättä mitään,
ajattelematta mitään ja tekemättä mitään, ja tulee sillä tavalla ei
ainoastaan hirviöksi, vaan vieläpä onnettomimmaksikin kaikista
hirviöistä. Kaikki laiskuus ja himot, joita hän keksii, saattavat hänet
vaan vielä suurempaan kurjuuteen. Jos joku ihminen nyt juuri kävelisi
Parisin kaduilla havaintoja tekemässä -- kaduilla tuon kaupungin, jossa
joka keksintö, jota tiede, järki ja rikkaus vain pystyvät keksimään,
tuottaa tyhjäntoimittajien huveille vain kiihoketta ja vaihtelua, niin
ei hän näkisi ainoitakaan rauhallisia ja onnellisia kasvoja,
lukuunottamatta sellaisia alhaisesta, kovin raskasta työtä tekevästä
kansaluokasta. Joka ilo, mikä saavutetaan Jumalan tahdon vastaisella
tavalla, halvalla, varastamalla ja äkisti, sen sijaan että se Hänen
määräyksensä mukaan olisi rehellisesti ja hitaasti ansaittava, muuttuu
myrkylliseksi taakaksi ja pysyy, ilon haihduttua, painona ja päivästä
päivään kasvaa sen rautapaidan kuolettava tuli. Vihan, taistelun,
irstaisuuden, turhanpäiväisen tiedon ja alhaisen ylellisyyden ilot ne
kaikki muuttuvat hitaiksi tuskiksi. Puhtaasta ilosta ei ihmiselle jää
mitään. Eikä hänelle ole mahdollista mikään muu, kuin rehellinen
rakkaus kanssaihmiseen, lakien tunto ja Jumalan ihanuus, ynnä sen
lisäksi jokapäiväinen Jumalan hänelle antamien ruumiin ja sielun
taipumusten käyttäminen.

18. Vaikka kuuluukin korkeimpien luontojen ylevyyteen omaksua heille
määrätyt muutokset, ne osittain ymmärtää ja valmistautua niitä varten
ja vieläpä niiden tulosta, jos ne, kuten tavallisesti ennen määrätyt
muutoksetkin, johtavat korkeampaan tilaan, iloitakin, niin perustuu
kuitenkin jokaisen ihmisen voima siihen, että se nykyaikana tyytyy
kotitaloonsa ja vain sillä tavalla koettaa lähentää toivomaansa
muutosta, että hän täyttää nykyisen tilansa velvollisuudet pienimpään
asti.

19. Sinä olet luotu nautintoa varten. Ja elämä on täysi seikkoja,
joista olet nauttiva, ellet ole liian ylpeä niistä iloitsemaan etkä
liian ahne olemaan välittämättä jostakin, mikä sinulle tuottaa
ainoastaan iloa. Ajattelepas, että kauniimmat kappaleet maailmassa
tuottavat kaikkein vähin hyötyä; esim. riikinkukot ja liljat; minä
ainakin luulen, että tämä kädessäni pitämä sulka kirjoittaa paremmin
kuin riikinkukon sulka; ja Veveyn talonpojat, joiden pellot keväällä
ovat liljoista valkoiset, kuin ikuisen lumen peittämä vuori, sanoivat
minulle, ettei heidän heinänsä niiden vuoksi tulisi paremmiksi.

20. Missään muissa voimissa, paitsi ihmisen henkisissä, ei voi tulla
kysymykseen, mikä elämä on ja mikä ei. Elintunne, olkoon se sitten
vegetabiilinen tai animaalinen, voi joutua niin suureen heikkouteen,
että sen olemassaolo käy epäilyttäväksi; mutta jos se yleensä on
huomattavissa, niin on se selvästikin semmoisenaan havaittava. Ei
mitään jäljentämistä tai uskottamista voi erehdyksestäkään pitää
oikeana elämänä; ei mikään mekanismi tai galvanismi saata sen sijaa
anastaa; ei mikään yhdennäköisyys ole niin silmiinpistävä, että se
voisi arvostelua erehdyttää.

Usein kyllä sattuu olemaan yhdennäköisyyttä, jota ihmisen mielikuvitus
mielellään suurentaa, kadottamatta kuitenkaan näkyvistä hetkeksikään
elottomien asioiden oikeata luonnetta, mikä niitä elähyttää; se
päinvastoin iloitsee omasta äärettömästä elämästään, joka pilville
antaa värityksen, ilahuttaa laineet ja antaa kallioille kaikunsa.

Mutta niin pian kun olemme ihmisvoimien kanssa tekemisissä, huomaamme
heti, että edessämme on kaksinaisolento. Hänen olemuksensa suurempi osa
näyttää olevan epä-alkuperäistä toisintoa; se on ihmiselle vaaraksi,
ellei hän siitä vapaudu ja kiellä sitä. Hänellä on siis oikea ja väärä
usko, (jota tavallisesti sanotaan kait eläväksi ja kuolleeksi,
teeskennellyksi ja teeskentelemättömäksi). Hänellä on todellinen ja
väärä toivo, todellinen ja väärä rakkaus, ja lopullisesti todellinen ja
väärä elämä. Hänen todellinen elämänsä on, kuten alhaisilla
orgaanisilla olennoillakin, se riippumaton voima, minkä avulla hän
ulkonaiset asiat muodostaa ja hallitsee; omistamisen voima, joka kaiken
hänen ympärillänsä olevan muuttaa ravinnokseen tai keinokseen; joka
nöyrästi ja kuuliaisesti saattaa kuunnella ja seurata etevämmän järjen
johtoa, mutta ei koskaan luovu omasta ratkaisevan vaikutinperusteensa
auktoriteetista, tahdosta, joka tahto kykenee sekä tottelemaan että
vastustamaan. Hänen väärä elämänsä on todellisuudessa vaan
kuolemantila, kangistuminen, mutta se on sentään toimiva, vaikka ei
voisikaan sanoa sen elähyttävän eikä sitä ole aina helppo eroittaa
oikeasta elämästä. Se on tuo tottumuksen ja sattuman elämä, jossa useat
meistä viettävät ajastaan suurimman osan; se elämä, jossa teemme mitä
emme aijo, puhumme, mitä emme tarkoita ja hyväksymme, mitä emme
ymmärrä; se elämä, jonka tulee sortamaan ja muovailemaan ulkonaisten
seikkojen paino, sen sijaan että se omaksuisi ne; sen sijaan että
elähyttävän kasteen alaisena kasvaisi ja kukoistaisi, jäätyy se huuraan
ja suhteutuu oikeaan elämään niinkuin vesa puuhun -- se vieraiden
ajatuksien ja tottumuksien kiteytynyt yhteenkutistuminen, hauras,
vastahakoinen ja jäinen, joka ei voi taipua eikä kasvaa, mutta jonka
täytyy tulla murskatuksi ja sirpaleiksi lyödyksi, jos se on meille
esteeksi. Kaikki ihmiset ovat jossain määrin tälle jäähtymiselle
alttiit; kaikki ovat ikäänkuin painostavan aineen raskauttamat ja
niinkuin kuoren peittämät; mutta jos heissä on oikeata elämää,
puhkaisevat he tämän kuoren aina uudelleen suuremmoisin repäisemin,
kunnes ne, kuten koivussa tummat syyt, todistavat yksinomaan hänen
sisällisestä voimastaan. Kaikista parhaidenkin ihmisten ponnistuksista
huolimatta kuluu heidän olemuksestaan paljon unentapaisesti; he
liikkuvat, he pelaavat osansa tyydyttävästi kanssauneksijoidensa
mielestä, mutta he eivät ole selvästi tietoisia siitä, mitä heidän
ympärillään tai heissä itsessään on, ja ovat toisia kohtaan sokeita ja
toisia kohtaan vastaanottamattomia.

21. Kokemattomalle on sanoin vaikea selittää, mimmoisen jumalallisen
leiman toimiva hurskaus ja rakkaus lyö kovimpiinkin ja koleimpiin
kasvoihin, ja miten heijastavalla valolla se ne ympäröi, sekä
minkälaisen varjon niiden katoaminen heittää suloisimmillekin
kasvoille. Ei ole hyvettä, jonka harjoittaminen ei kasvonpiirteille
heti antaisi uutta kauneutta.

22. Puhuinpa kuninkaista tai syvistä riveistä, niin on vankka
vakuutukseni se, että ihmisen luonto on jotakin jaloa ja kaunista eikä
mitään epäpuhdasta ja alhaista. Ihmisten syntiä pidän sairautena, enkä
heidän luontonaan, siis vältettävissä olevana vähämielisyytenä, eikä
välttämättömyytenä, johon yksinkertaisesti on alistuminen. Jopa asiain
pahimmillakin ollessa sittenkin ihailen ihmisen luonnon saavutettavissa
olevaa ylevyyttä. Pidän ihmisen luonnon jalona ja huomaan sen vielä
jalommaksi kuin ajattelinkaan. Sitä vastoin ne, jotka pitävät sen
alhaisena, huomaavat sen vielä alhaisemmaksi, kuin odottivatkaan: sillä
se on rajaton, kykenevä rajattomasti kohoamaan ja rajattomasti
lankeemaan, mutta sen sisäinen olemus -- ja pysy kansani lujana uskossa
-- se se on ylevyyttä eikä turmiota.

23. Sielumme joka kyky ja pyrkimys on altis heille ominaiselle
turmelustavalle: ja ihmisessä tai hänen ympäristössään koittaa pahan
mahti tai tila yhtenään vetää hänen sielunsa ihanuutta sekä jokaista
sen elämän voimaa alas äärimmäiseen, hänelle mahdollisen turmion
asteeseen. Mitä kauniimmat nämät ovat, sitä kauheampi on heidän
turmeltumistaan kostava kuolema.

24. Aina sanotaan ihmisen olevan luonnostaan sydämmettömän. Älä usko
sitä! Ihmisen luonto on lempeä ja ylevä; mutta se on ahdas ja sokea
sekä saattaa vaikeasti käsittää, mitä se ei juuri näe ja tunne. Ihmiset
heti huolehtisivat yhtähyvin toisista kuin itsestäänkin, jos he vain
voisivat syventyä toinen toistensa elämään, jos lapsi putoo veteen
tylymmänkin miehen nähden, niin tämä tavallisesti oman elämänsäkin
uhalla tekee kaiken voitavansa lasta pelastaakseen ja koko kaupunki on
tuon pienen elämän pelastuksesta riemuitseva. Anna saman miehen nähdä
satojen lasten kuolevan kuumeesen jonkun terveydellisen määräyksen
puutteessa, jonka määräyksen toimeenpantavaksi saamiseen hänen olisi
itseänsä vaivattava, niin hän ei ole ponnistava voimiansa sen hyväksi;
mutta jos hän sen tekisi, niin koko kaupunki sitä luultavasti
vastustaisi. Useiden ansiokkaiden naistenkin elämä kuluu pikkumaisten
huolten pitkässä jaksossa, heidän ahtaan piirinsä pienen pienten
harrastuksien ja muutamien ilojen jälkipoiminnassa, sillä heitä ei ole
opetettu tämän ahtaan piirinsä ulkopuolelle silmäämään, ja havaitsemaan
jotakin siitä mahtavasta maailmasta, missä heidän elämänsä kuihtuu,
kuten kitkerän ruohon korret hedelmättömällä pellolla.

25. Jalostava eroitus kahden ihmisen välillä -- kahden eläimen välillä
-- on juuri siinä, että toinen niistä tuntee enemmän kuin toinen. Jos
olisimme sieniä, emme ehkä kykenisikään tuntemaan; jos olisimme
onkilieroja ja siten joka hetki vaarassa tulla lapiolla kahtia
leikatuksi, niin ehkä ei meitä liikanainen tunne hyödyttäisikään. Mutta
kun olemme ihmisiä niin on se hyväksi meille. Niin, me olemme vaan sen
verran inhimillisiä, kuin tunnemme ja kunniamme tarkasti suhteutuu
intohimojemme voimaan.

26. Tyly käsi ja kuollut sydän sekä sairaloinen tottumus ja paatunut
omatunto tekevät ihmiset alhaismielisiksi. He ovat siinä määrin
ainaisesti halpamielisiä, kuin ovat osanottoon kykenemättömiä -- kaiken
sen nopeaan käsittämiseen, jota me käyttäen tavaksi tullutta, mutta
kuitenkin tarkkaa sanaa "tunne" tai hienotunteisuus, kutsumme ruumiin
ja sielun tunneaistiksi; se on sitä hienotunteisuutta, jota muihin
kasveihin nähden on ennenkaikkea mimosalla ja toisten luotujen suhteen
etupäässä puhtaalla naisella; -- sitä tuntemisen hienoutta ja
runsautta, joka on järkeä ylevämpi ja itse järkeäkin johtaa ja
pyhittää. Järki vain voi määrätä, mikä on totta; -- mutta tämä Jumalan
meille antama voima se yksin voi _käsittää_ hänen tekojensa ihanuutta.

27. Meidän kaikkien suuri tunteettomuus on elämän ensimmäinen
salaisuus; se on kaiken käsittämyksen ja hyveen esteenä. Emme saata
sitä kyllin ihmetellä. Ei ole käsitettävissä, että elämän puuhilta ja
huveilta puuttuu vaikutusperuste; mutta -- että se puuttuu itse
elämältä, ettemme kysy, mihin se johtaa emmekä estä sen ainaiseksi
meiltä poisottamista, se se todellakin on salaisuus.

28. "Voimakkaan sydämen ja ylevän hengen" omistaminen -- "ylevänä"
oleminen s.t.s. olla todellakin suuri elämässä; kasvaa siinä,
tarkoittaa "edistymistä elämässä" -- elämässä itsessään eikä sen
komeudessa. Muistatko sinä vielä sitä vanhaa skytiläistä tapaa perheen
pään kuollessa; miten hänet puettiin parhaimpiin vaatteisinsa,
asetettiin vaunuun istumaan ja vietiin hänet siten hänen ystäviensä
koteihin, kuinka hänet pantiin istumaan pöytänsä kunniapaikalle ja
vietettiin juhla-ateriaa hänen läsnäollessaan? Otaksu, että sinullekin
yksinkertaisin sanoin tarjottaisiin, kuten sinulle _onkin_ kauheiden
tositapahtumien kautta tarjottu, tämä skytiläinen kunnia vähitellen
saavutettavaksesi, olettaessasi olevasi vielä elävä. Kuvittele
mielessäsi tätä tarjousta: sinun täytyy kuolla hitaasti, veresi on
päivä päivältä tuleminen kylmemmäksi, lihasi on kangistuminen ja
sydämmesi on sykkivä lopulta vain kahden ruostuneen rautaisen läpän
tavoin. Elämäsi on sinulta häviävä ja vaipuva Cainan jäähän; mutta
päivä päivältä on ruumiisi tuleva loistokkaammin puetuksi ja asetettava
istumaan korkeampiin vaunuihin, ja on rinnassasi oleva aina enemmän
kunniamerkkejä, -- kruunujakin päässäsi, jos haluat. Ihmiset
kumartavat, katsoa tuijottavat ruumiisesi ja riemuitsevat äänekkäästi.
He parveilevat kadulla sen ympärillä, rakentavat sille palatseja ja
mässäävät yöt sen näkyvissä; niin paljon sielustasi on jäävä siihen,
että se tietää, mitä he tekevät, että se tuntee kultaisen vaatteen
painon olkapäällänsä ja kruunun reunan puristuksen pääkallossaan; -- ei
sen enempää. Ottaisitko tämän tarjouksen vastaan, jos kuoleman enkeli
sitä sinulle ehdottaisi. Luuletko alhaisimmankaan meistä siihen
suostuvan. Mutta käytännöllisesti todellisuudessa siihen kuitenkin
myönnymme, jokainen meistä suostuu jossain määrin. Useat suostuvat
siihen koko sen hirmuisuudessa. Kukin, joka toivoo elämässä
edistyvänsä, ottaa sen vastaan, tietämättä, mikä elämä on. Hän luulee,
että pääasia on, omistaa aina enemmän hevosia, yhä enemmän
palvelijoita, enemmän ja enemmän omaisuutta ja saada aina enemmän
yleistä kunniaa -- _eikä_ enemmän persoonallista sielua. Se vaan
elämässä edistyy, jonka sydän tulee lempeämmäksi, veri lämpimämmäksi,
järki terävämmäksi sekä se jonka henki omaksuu elävän rauhan. Ihmiset,
jotka tällaisen elämän omistavat, ovat maailman oikeat herrat ja
kuninkaat, -- he ja yksinomaan he.

29. Niinkuin todellinen tietäminen on kuriin totutettu ja koeteltu --
eikä sitä ole ensimmäinen heräävä ajatus -- samoin on oikea intohimokin
kuriin totutettu ja koeteltu, eikä suinkaan ensimmäinen esiintuleva
intohimo. Ensin ilmenevät nuo turhat, väärät ja uskottomat; jos annat
heille perää, niin he vievät sinut erehdyttävästi ja kauvas turhiin
pyrintöihin ja onttoon innostukseen, kunnes sinulle ei enää jää
lainkaan rehellistä pyrkimystä eikä todellista intohimoa. Ei asianlaita
ole sellainen, että joku ihmiselle mahdollinen tunne itsessään olisi
väärä; se on vaan väärä silloin, kun se ei ole järjestetty. Sen
jalous on sen voimassa ja oikeudessa; se on väärä, jos se on heikko
taikka ilmenee jonkin viheliäisen syyn aiheuttamana. Alhainen on
ihmetteleminen lapsen, joka näkee silmänkääntäjän heittelevän kultaisia
palloja; se on halpaa, jos haluat sen siten sanoa. Mutta luuletko, että
ihmetteleminen on epäjaloa taikka vähäisempi vaikutus, millä ihmissielu
on kutsuttu tarkastelemaan taivaan kultaisia palloja, kun sen maailman
kaikkeuden halki heittää käsi, joka ne on luonut? Alhainen on lapsen
uteliaisuus, joka kielletyn oven avaa, palvelijan uteliaisuus, joka
nuuskii herransa asioita; -- mutta jaloa on tiedonhalu joka vaaroja
pelkäämättä tutkii suuren virran lähteitä korven tuolla puolen ja
suurten maiden avaruutta meren takana; vielä ylevämpi on tiedonhalu,
joka tutkii elämänvirran lähteitä, taivaallisten maiden avaruuksia, --
asioita, joita enkelit nähdä haluavat. Samoin on jännitys, millä
turhanpäiväisen kertomuksen kulkua ja kehitystä odotat, epäjaloa; mutta
luuletko, olevan eroitusta pienemmän tai suuremman jännityksen välillä
siinä, millä seuraat tai sinun ainakin _pitäisi_ seurata sitä, kuinka
kova onni ja sallimus kohtelevat kiusatun kansan elämää? Voi, se on
sitä tunteen ahtautta, itsekkäisyyttä ja pikkumaisuutta, jota meidän
tänäpäivänäkin on englantilaisissa surkuteltava; sen tunteen, jota
kulutetaan kukkaisvihkoihin ja puheisin, pitoihin ja aterioihin,
valetaisteluihin ja huvittaviin nukenleikkeihin, samalla kun voidaan
estämättä, kyyneleittä katsella, miten jaloja kansoja melkein
sukupuuttoon surmataan.

Mainitsin tunteen "pikkumaisuudesta" ja "itsekkäisyydestä". Olisi
riittänyt puhua tunteen "puolueellisuudesta" ja "epärehellisyydestä".
Sillä ei missään eroa ylevä ihminen tavallisesta ja ylevä kansanluokka
(semmoisia on ollut) syvistä riveistä muussa kuin siinä, että
edellisten tunteet ovat luotettavat ja todelliset, oikean tutkimisen ja
puolueettoman ajattelemisen tulos. Syvät rivit voi puhumalla saada
vaikka mitä tekemään; sen tunteet saattavat ylimalkaan olla
jalomielisiä ja oikeita, ja ne ovatkin tavallisesti sellaiset; mutta
heillä ei ole niille vahvaa perustaa eikä kestävyyttä. Sinä voit heitä
mielesi mukaan pakoittaa vaikka minkälaisiin tunteisiin kutkuttamalla
heidän turhamielisyyttään; suurimmaksi osaksi ajattelevat he toisien
antamilla ajatuksilla ja mielipiteitä saavat he samoin kuin joku saa
nuhan. Eikä mikään aihe ole niin pieni, etteivät he riehuisi villinä,
kun tilaisuus siihen tarjoutuu, eikä mikään taas niin suuri, etteivät
sitä tunnin kuluessa unohtaisi, kun kohtaus on ohi. Ylevän ihmisen ja
ylevän kansan intohimot ovat oikeita, vakavia ja kestäviä.

30. Mene pakoveden aikana loivalle merenrannalle, ota kämmenellesi
hiukan santaa ja eroita yksi santajyvänen toisista. Koeta sitten
kuvitella mielessäsi tämän yksinäisen jyvän suhdetta kaukaisen rannan
välkkyvän hietikon ja äärettömän etäisten maiden sannan paljouteen.
Tähtientutkija sanoo sinulle, että maailmasi on sellainen santajyvänen
verrattuna olemassa oleviin maailmoihin, mutta ettei hän voi huomata
niissä mitään asukkaita, ei mitään elon- tai hyvyydenmerkkiä. Kauhistus
ja sattumus, kylmyys ja tuli, hankaamisesta syntynyt valo, räjähtävien
taivaankappaleiden ja kiitävien meteoorien lohduton hävittäminen! Entäs
-- sinä, santajyvälläsi, mikä sinä olet? Itse pikku jyvänenkin on
suurimmaksi osaksi asumaton; se on kostean, vihreän vyön ympäröimä.
Siinä santajyväsessä -- raukat pikku matelijat -- elätte lyhyet
hetkenne, suurimmaksi osaksi taistelemalla keskenänne ravinnostanne,
taikka jos teillä sattumalta on rauhaa, rakentamalla likaisia pesiä,
joissa kuolette nälkään, keuhkotautiin, tai paheen tuottamiin tauteihin
tai epätoivoon. Siinä teidän kulttuurihistorianne, lyhyempi kuin
Bucklen ja todellisempi, jos tarkkaatte taivasta ja maata ilman
Jumalaa.

Se on hirmuinen näkö ja sen lisäksi väärä. _Millä tavalla_ se on väärä,
sitä en tiedä enkä kysy. Mutta sen minä tiedän, että jos profeetta
silmiinne koskettaisi, niin näkisitte hetkessä kaikki nämä ikuiset
avaruudet taivaallisten sotajoukkojen täyttäminä, ja sen myöskin
tiedän, että jos tahtoisitte ihmissilmin ruveta näitä tähtiä
tarkastamaan ja oppimaan, mitä jalot ihmiset ovat niistä ajatelleet ja
ruveta niiden valossa pyhiä tarkoituksia palvelemaan, niin
saavuttaisitte paremman ilon ja paremmat tiedot, kuin silmänne ovat
koskaan nähneet. Meillä ei ole taivaan avaruuden tapahtumien kanssa
mitään tekemistä (taikka sen kanssa, mitä mahdollisesti kerran voi
tapahtua), meidän on vain ottaminen vaari siitä, mikä täällä ja nyt
tapahtuu. Tuolla tähdet nousevat! Oletko koskaan tarkannut niiden
järjestöä, kuullut niiden vanhoja nimiä, ajatellut niiden olleen
opettajina, "esilukijoina" noille muinaisajan viisaille yön aavassa
avaruudessa? Oletko koskaan muistanut itsellesi annettua lupausta, että
saatat olla heidän kaltaisensa, jos haluat? "_Opettajat paistavat kuin
taivaan valo ja ne, jotka monta opettavat vanhurskauteen, niinkuin
tähdet alati ja iankaikkisesti_."

Siis opettajat. Älä ajattele, että sillä olisi tarkoitettu niitä, jotka
tietävät, kuinka suuri kuu on. Sillä tarkoitetaan, että sinä miehenä ja
vaimona tiedät tehtäväsi; että tunnet velvollisuutesi isääsi, lapsiasi,
naapuriasi ja kyläläisiäsi kohtaan.

31. Onko olemassa vain _yksi_ tuomiopäivä? Jokainen päivämme on
sellainen; joka päivä on "dies irae" (vihan päivä), joka piirtää
vastustamattoman tuomion lännen tulihehkuun. Luuletko tämän tuomion
odottavan siksi, kunnes hautojen ovet avataan? Kotienne ovella se jo
odottaa, -- odottaa katujenne nurkissa; olemme keskellä tuomiota --
hyönteiset, joita olemme jaloin tallanneet, ovat tuomarimme, -- hetket,
joita olemme harmitellen ja vihotellen viettäneet, ovat nekin
tuomarimme, -- ainekset, jotka meitä ravitsevat, tuomitsevat meidät
palvellessaan -- ja huvitukset, jotka meitä pettävät, tuomitsevat meitä
samalla kun ne meitä miellyttävät: tehkäämme elämämme tähden ihmisten
töitä, niinkauvan kuin ihmishahmossa olemme, jos tämä elämä _ei_
todellakaan ole höyryn kaltaista _eikä_ haihdu.

32. Otaksukaamme, että luotettava lääkäri sanoisi sinulle, että sinulla
on enää seitsemän päivää elettävänäsi. Ja olettakaamme, että sinun
kasvatuksesi laita on samoin kuin monen muun, ettet olisi koskaan
kuullut mitään tulevasta elämästä taikka et olisi kuulemaasi uskonut ja
täytyisi sinun sentähden tämän lähestyvän kuoleman välttämättömyyttä
kaikessa sen alastomuudessa katsoa silmästä silmään: et pelkäisi mitään
rangaistusta jostakin synnistä, jonka olisit ennen tehnyt taikka voisit
seuraavina päivinä tehdä, eikä sinulla samalla olisi mitään toivoa
menneen taikka vielä mahdollisen hyveen palkinnosta; et edes odottaisi,
että sinulle seitsemännen päivän kuluttua jäisi tietoa tekosi
seurauksista rakkaillesi, eikä tietoa jonkun jälelle jääneen
tunteistakaan sinua kohtaan: silloin olisi tapa, jolla vietät nuo
seitsemän päivää, luontosi tarkka siveyden mittapuu.

Tiedän, että moni tässä tapauksessa eläisi ne heille myönnetyt päivät
aivan niinkuin heidän pitäisikin. He eivät laskisi menneisyytensä
virheitä eikä surisi niiden iloja; eivät tavoittelisi nykyisyyden
halpaa tavaraa; eivätkä turhaan valittaisi tulevaisuuden
salaperäisyyttä, mutta heti täyttäisivät he tosi toiminnalla, mitä
heille olisi vielä tällä ajalla mahdollista, järjestäisivät asioitaan
ja pitäisivät huolta tulevasta hyvinvoinnista ja -- siinä määrin kuin
he sen tiedonannon tai ilmoituksen kautta kykenisivät tekemään --
lohdutuksesta niiden, joita he rakastavat ja joiden muistoon -- ei
omaksi hyväkseen -- he tahtoisivat jäädä. Missä määrin voisi joku
toinen taas inhimillisessä heikkoudessaan masentua ja jäädä jälelle
hävetessään menneisyyttään ja joutuessaan epätoivoon siitä, mitä ei
voinut loppupäivinänsä täyttää, taikka särjetyn rakkauden
sietämättömyydestä, kaikki se riippuu siitä määrästä millä hänen
luonteensa olisi hänen menneen elämänlaatunsa kautta masentunut eli
vahvistunut. Luulen kuitenkin, että olisi harvoja, jotka eivät
viettäisi näitä viimeisiä päiviä paremmin kuin edellisiä.

Jos tarkoin tutkimme niiden elämää, jotka ovat ihmiskuntaa parhaiten
palvelleet, niin huomaamme, että paras, mikä tuli tehdyksi, tehtiin
näin; -- ja että kaikkien etevimpien henkien ja ylevimpien sielujen --
isän oikeiden lasten, jonka isän edessä tuhat ajastaikaa on kuin _yksi_
päivä -- vajavaiset seitsemänkymmentä vuotta ovat kuin seitsemän
päivää. Vaikka kuoleman varjo olisi heistä siirtynytkin epämääräiseen,
mutta kuitenkin läheiseen etäisyyteen, ei se heiltä koskaan kuitenkaan
poista sen välitöntä valvontaa. Jos heille onkin suotu muutamia
valonhetkiä enemmän tai vähemmän, niin he kuitenkin täydellisesti
käsittävät tietonsa ja työnsä äärettömän vajavaisuuden. Heidän lyhyen
palveluksensa turhuus vie heidät ihanaan epätoivoon ja kun he päänsä
levolle kallistavat eivätkä enää pidä ihmisen ääntä minäkään, jättävät
he vielä kunniansa toisten iloksi.

Siten ovat parhaat toimet toimitetut ja siitä syystä surullisin
sydämin. Mutta suurin osa kaikkea hyvää työtä maailmassa tapahtuu joko
puhtaan häiritsemättömän velvollisuuden tunteen johdosta taikka on --
ja se onkin vielä parempi -- sen iloinen ja avulias tekeminen, mikä
käsin on tehtävä siinä tiedossa, että mestari illalla antaa, mitä
tarvitsemme.

33. Meillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, miten asiat lopullisesti
tulevat olemaan, vaan sen kanssa, miten niiden laita on nykyään. Ja ne
ovat usein perin huonoja.

34. Ihmisen järjen ja itsetunnon, jos ne ovat vakavia, ilmestyksen
avulla aina saattaessa hänet kykeneväksi havaitsemaan, mikä oikein on,
ei hänen järkensä eikä itsetuntonsa eikä tunteensakaan koskaan kykene
(sillä se ei ole niiden tehtävä) päättämään, mikä hänelle on
mahdollista. Ei hän tunne omaa eikä toveriensa voimaa, eikä hän tunne
missä määrin hän voi omiin liittoutuneihinsa luottaa, eikä tunne
vastustusta, jota hän voi vihollisiltaan odottaa. Intohimo voi hänen
asiain arvostelunsa tehdä nurinkuriseksi, ja tietämättömyys voi niitä
rajoittaa; mutta se on hänen oma syynsä, jos ne vaikuttavat hänen
velvollisuuden ja oikeuden käsitykseensä. Mikäli olen tullut tuntemaan
monellaisen epäonnistumisen syitä, joihin kokeneiden miesten
ponnistukset ovat johtuneet, erittäinkin valtiollisella alalla, sikäli
minusta näyttää, kuin johtuisi se suurimmaksi osaksi yhdestä
hairahduksesta: nimittäin että epäilyttävien ja jossain määrin
selittämättömien suhteiden tutkiminen, kyky, sattumus, vastustaminen ja
epätäydellisyys on heistä tärkeämpi, kuin hyvän ja oikeuden
puolustamisen ratkaisu, vieläpä edellinen tämän kokonaan syrjäänkin
sysää. Eikä ole ihmeteltäväkään, että joskus voimamme liian
kylmäverinen arvioiminen meitä ehkä liiankin helposti sovittaa
riittämättömyytemme kanssa ja johtaa siihen vaaralliseen harhaluuloon,
että paras, mitä luulemme tarvittavan tehdä, on hyvä sellaisenaan,
tai toisin sanoen, että haittojen välttämättömyys tekee ne
vahingoittamattomiksi.

35. Ei kukaan ole koskaan tietänyt eikä ole koskaan tietävä, mitä
seurauksia voi lopullisesti olla hänelle tai toisille hänen yhdestä
ainoasta toimitavastaan. Mutta jokainen voi tietää, ja suurin osa
meistä tietääkin, mikä teko on oikea ja mikä väärä. Samalla tavalla
voimme kaikki tietää, että hurskaudella on lopullisesti niin meille
kuin muillekin mahdollisimman hyvät seuraukset, vaikka emme voikaan
koskaan sanoa, _mikä_ on parasta tai _miten_ se mahdollisesti tapahtuu.

36. Utoopinen (haaveiltu) on myös yksi niitä paholaisen lempisanoja.
Uskon, että maltillisuus ja myöntyväisyys, millä kaikki myönnämme,
ettei jonkin seikan pidä koskaan tuleman oikeaksi, syystä että se
kauvan on ollut nurinkurinen, on yksi niitä turmiollisimpia kurjuuden
ja rikosten lähteitä, jotka ovat maailman vaivana. Varo ainakin miestä,
joka koettaa sinua estää tekemästä hyvää siitä syystä, että
täydellisyys on "haaveiltua". Pyyhi se sana kokonaan pois
sanakirjastasi. Sinä et tarvitse sitä. Asiat ovat joko mahdollisia
taikka mahdottomia saada aikaan -- kumpaisestakin näistä molemmista
voit sillä määrällä ihmistietoa, kuin sinulla on, päättää. Jos asia on
mahdoton, niin ei sinun tarvitse siitä välittää; jos se taas on
mahdollinen, niin tavoittele sitä. On liiaksi haaveiltua toivoa saada
joskus poistaa kokonaan juoppous ja kurjuus Canongatista [osa
Edinburgin vanhan kaupungin pääkadusta]; mutta haaveilu ei kuulu
sinulle -- _vaan työ_. Toivo opettaa joka lasta tässä kuningaskunnassa
tuntemaan Jumalaa nuoruudestaan lähtien on haaveilevaa; mutta haaveilu
ei kuulu sinulle -- _vaan työ_.

37. Uskon pettymyksen olevan joskus terveellisen lääkkeen ja me voimme
sitä seuraavassa yksinäisyydessä kuten Tiziankin mieluisassa
puolihämärässä nähdä asian värit paljon syvemmässä totuudessa kuin
häikäisevässä auringonvalossa.

38. Jokaisella suurella miehellä on aina tukensa; sillä hänen kykyynsä
kuuluu ottaa aina kaikista asioista ja ihmisistä itselleen niissä
löytyvä hyvä.

39. Ei ole olemassa todellista voimaa, muuta kuin auttamisen voima;
eikä todellista kunniaa muuta kuin pelastamisen kunnia.

40. On tietenkin totta, että viho viimeinkin voittaa vain hyvä;
vääryyden versovat ohdakkeet lopullisesti tulessa räiskyvät: ja
kylvetystä hyvästä viljasta nousee jonakuna päivänä tuhansista yksi
jyvä -- ja jokainen saa siitä jyvästä henkisen ravintonsa; mutta suurin
osa etevistä opettajistamme Carlyle ja Emersonkin lukuunotettuina tätä
lohdutusta ilmoittaessaan rohkaisevat enemmän kuin onkaan hyödyllistä,
peltomme ollessa nisun sijasta täynnä lusteita ja ohran sijasta täynnä
aurankukkia. Minun mielestäni ei yksikään heistä ole kylliksi ilmi
tuonut pahan pakkaavaa mahtia ja tarttumista sekä hyvän helposti ja
kokonaan hävittämisen mahdollisuutta. Lääkkeeltä usein puuttuu
tehokkaisuutensa, myrkyltä ei koskaan, ja muistelemalla kuluneen
elämäni havaintoja, saatan totuuden mukaan sanoa, että olen tuhat
kertaa nähnyt kärsivällisyyden toivossaan pettyneen ja viisauden
tarkoitusperässään; mutta en ole koskaan nähnyt mielettömyyttä, joka ei
olisi tuottanut onnettomuuden hedelmiä, ja paheita, jotka eivät olisi
päättyneet kurjuuteen.

41. Ei koskaan voi muutos hyvään tapahtua helposti eikä nopeasti; ei se
voi tapahtua äkkinäisen, säännönmukaisuutta vailla olevan ponnistuksen
kautta, ei huonojen ihmisten kautta, eikä hyvienkään ihmisten kautta
ilman suurta kärsimystä. Joka tapauksessa on suurien ratkaisujen
aikana paljon kärsiminen; kysymys on vain, tahdommeko saavuttaa
tarkoitusperämme (jos niitä koskaan saavutammekaan) kautta pakollisen
ja osaksi tarpeettoman kurjuuden sarjan, mikä on meille arvotonta
taikka tahdommeko heti saada tiedon kaikkein pahimmasta ja käydä sitä
vastustamaan sillä viisaalla ja selvällä rohkeudella, jossa kanssamme
on Jumala.

42. Kuten on vaaraksi, jos heimo laajentaa herruutensa paljaasta
vallanhimosta, samoin on vielä suurempi vaara tarjona, jos se
kieltäytyy ryhtymästä voimainsa mukaiseen hyökkäyssotaan, milloin hän
vaan voi olla varma, että auktoriteettinsa voisi tuottaa apua. Älkää
viitsikö kuunnella viisastelevaa vastalausetta, että on mahdotonta
tietää, milloin apu on tarpeesen ja milloin ei. Pitäkää huolta, että
kansallinen omatuntonne on puhdas, niin kansalliset silmännekin pian
selkenevät. Ei yksikään mies, joka todellakin on valmis ottamaan jaloon
taisteluun osaa, ole koskaan kauvan epäröivä, kuka tai mikä seikka
hänen apuaan kaipaa. -- Sanon teille arkailematta ja avomielisesti,
että me englantilaiset olemme viimeisien kymmenen vuoden kuluessa
ritarillisen kansan nimemme menettäneet; missä ei meidän olisi pitänyt
taistella, siellä olemme kuitenkin voiton himosta taistelleet; missä
meidän ei olisi pitänyt jäädä osaa ottamattomiksi, siinä olemme pelosta
toimettomina katselleet. Sanon teille, että se sekaantumattomuuden
periaate, jommoisena sitä meillä nykyään saarnataan, on niin itsekäs
ja julma, kuin julmin valloittamiskiihko, ja eroittuu se tästä
yksinomaan siinä, ettei se ole ainoastaan sydämetön, vaan samalla
pelkurimainenkin.

43. Avomieliset ihmiset voivat aina nähdä asioita _sellaisinaan_,
vaikka ei koskaan _täydellisesti_. Ei mikään inhimillinen kyky ole
koskaan nähnyt asian kokonaisuutta; mutta voimme siitä sitä enemmän
huomata, mitä kauvemmin sitä tarkkaamme. Joka-ainoa on huomaava siitä
erilaisen luonnonlaatunsa mukaan jotakin erilaista, mutta kaikki
erilaisuudet ovat siinä kuitenkin olemassa, jos vaan havainnon tekijän
luonne on rehellinen. Jokainen edistys havaitsemistarkkuudessamme
näyttää meille aina jotakin uutta; mutta se vanha, jonka ennen
havaitsimme, on siinä myöskin jälellä. Ei uusien havaintojen
vastustamana, vaan näiden kautta pehmeämpänä ja runsaampana käy se yhä
kauniimmaksi sopusoinnussaan niiden kanssa sekä tulee pysymään aina
enemmän ikuisen totuuden osana.

44. Täydellinen hurskaus ei todellakaan ole helpommin saavutettavissa
kuin täydellinen totuuskaan; mutta oikeutta rakastava mies eroittuu
väärämielisestä oikeuden halunsa ja toivonsa kautta, kuten todellinen
mies väärämielisestä totuuden etsimisen ja toivon kautta. Ja vaikka
täydellinen oikeus onkin saavuttamaton, voivat kuitenkin saavuttaa niin
paljon oikeutta, kuin tarvitsevat käytännössä, kaikki ne, jotka sitä
tavoittelevat.

45. Kaikki todellinen oikeus kostaa paheen, samoinkuin se hyveenkin
palkitsee. Mutta -- tämän kautta eroittuu se persoonallisesta kostosta
-- se kostaa tapahtuneen, ei kuitenkaan _meille_ tapahtuneen vääryyden.
Se on harkitun vihan ja harkitun kiitollisuuden kansallinen ilmaus. Se
ei tahdo peloittaa, eikä parantaakaan, mutta kostaa. Se on koston
mittaamaton taide, joka antaa kunnian sille, jolle se kuuluu, häpeän
sille, jolle häpeä kuuluu, ja iloa sille, joka sen on ansainnut, ja
tuskaa sille, joka tuskaa on ansainnut. Ei tahdo se kasvattaa; sillä
ihmisiä kasvattavat terveelliset totuttamukset, mutta eivät palkinnot
tai rangaistukset. Eikä se halua ehkäistäkään; sillä se hallitsee
mistään seurauksista huolimatta; vain oikeuden tähden harjoittaa
rehellinen kansa oikeutta ja tuomiota.

46. Vapaus on petollisin kaikista harhakuvista. Järjen heikoinkin säde
saattaa meille varmuudella osoittaa, ettei ainoastaan sen
saavuttaminen, vaan sen olemassaolokin on mahdoton. Semmoista ei ole
maailman kaikkeudessa eikä tule koskaan olemaankaan. Ei sitä ole
tähdillä. Eikä ole sitä maallakaan. Ja meidät ihmiset se sokaisee ja
sen valo on meille vaan raskaaksi rangaistukseksi.

47. Käyttäydymme epäkunnioittavasti Jumalaa kohtaan, jos poistamme
hänet ajatuksistamme emmekä vähäisissäkään aiheissa kysy Hänen
neuvoaan. Hän ei ole rajoitettu auktoriteetti, jota ei saisi pienillä
asioilla vaivata. Ei mikään asia ole niin pieni, ettemme kunnioittaisi
Jumalaa pyytämällä siihen Hänen johdatustaan, taikka taas loukkaisi
Häntä, omin päin sitä ohjaamalla. Ja niin todellinen kuin on jumaluus,
niin todellinen on sen ilmestyskin. Käytämme sitä aina suuremmalla
kunnioituksella, mitä enemmän totumme sitä käyttämään. On
ylimielisyyttä, jos joskus toimimme siitä välittämättä, ja todellisesti
sitä kunnioitamme, jos joka tilaisuudessa siitä vaarin otamme. Minua on
moitittu sen pyhien sanojen tutunomaisesta käyttämisestä. Mieleni on
paha, että olen siten loukannut. Haluni, että nämä sanat tulisivat joka
todistuksen perustaksi, joka teon koetinkiveksi, puolustaa minua. Ei
saata se kyllin usein olla huulillamme eikä kyllin syvällä
muistissamme, eikä kyllin noudatettuna elämässämme. Lumi, savu,
myrskytuuli täyttävät hänen sanansa. Ovatko tekomme ja ajatuksemme
näitä kevyemmät ja rajummat, että sen unohtaisimme?

48. Jumalan lapset omistavat aina hänen korkeutensa pelokkaan ja nöyrän
siihen tarttumisen ja käsittämisen, tuon pyhän pelon loukata häntä,
jota pelkoa me kutsumme jumalanpeloksi, mutta ei se ole mitään
todellista, oikeata pelkoa, vaan heidän turvautumistaan Häneen,
niinkuin kallioonsa, linnaansa, Vapahtajaansa; täydellinen rakkaus
poistaa pelon, niin että on mahdotonta, niinkauvan kun sydämemme Häneen
oikein taipuu, että sydämessämme voisi olla maallista tai
ylenluonnollista pelkoa. Mitä peloittavammalta suuruutensa korkeus
näyttää, sitä vähemmän sen varjossa asuvat sitä pelkäävät. "Ketä minä
pelkäisin?"

49. Puhdas kristillisyys antaa synnit vain sillä tavalla anteeksi, että
se lopettaa ne, mutta valekristillisyys sopimalla ja suostumalla
niihin.

50. On olemassa paljon uskontoja, mutta vain yksi siveys. On
siveellisiä ja epäsiveellisiä uskontoja, mutta vain yksi siveys, joka
aina on ollut ja aina tulee olemaan, luonnonvaisto kaikkien
siveellisten ihmisten sydämissä, muuttumaton kuten sen ruumiillinen
muotokin, jota uskonto ei hallitse eikä vahvista, vaan jolle se
kuitenkin antaa sulaa toivoa ja jonka se ylen onnellisentaa.

51. Vilpittömyytesi perusteena _älköön_ olko uskonto tai politiikka.
Päinvastoin on niin hyvin uskontosi kuin politiikkasikin perustuminen
_siihen_. Vilpittömyytesi olkoon kuin aurinko avaralla taivaalla.
Leijailkoon se kuin päivää ja yötä vallitsevat valot taivaalla. Paljas
kysymys, miksi pitäisi sinun olla rehellinen, on sinulle jo
epäkunniaksi. "Sentähden että olet ihminen", on ainoa vastaus.
Senpätähden sanonkin sinulle, että koko kasvatus alkaa sillä, että
opetat lapsesi vilpittömiksi. Tee heidät ensin ihmisiksi, sitten
uskonnollisiksi ihmisiksi, ja kaikki on sitten oleva hyvin; mutta
konnien uskonnollisuus on aina heissä olevaa pahinta mätää.

52. Olipa sinussa oleva henki mitä olentoa tahansa, niin jos se antaa
kätesi olla silmänkääntäjän kätenä ja sydämesi pettäjän sydämenä, ei
ole se Pyhä Henki. Siitä saat olla varma! Muuten perustuu koko valtion
talous, kuten kaikki korkeampi hyvekin, _etu kädessä rehelliseen
työhön_.

53. Jos emme joka tahdonilmauksessa toimita elämän jumalanpalvelusta,
niin emme toimita niin minkäänlaista. Ainoa jumalallinen teko -- ainoa
vaadittu uhri -- on harjoittaa oikeutta, mutta siihenpä olemmekin
vähimmässä määrin taipuvaiset. Teemme mieluummin kaikkea muuta kuin
sitä! Niin paljon rakkautta kuin vaan tahdot, mutta ei vaan oikeutta!
Mutta väität, että rakkaus on oikeutta suurempi; se on suurempi; se on
oikeuden korkein kohta, temppeli, jonka perustusmuuri on oikeus. Mutta
sinä et voi aikaan saada huippua ilman perustusta; et sinä voi
rakkaudellekaan rakentaa. Oikeudelle on sinun rakentaminen
pääasiallisestikin sentähden, että sinussa aluksi ei ole rakkautta. Se
on hyvän työn viimeinen palkka. Myönnä oikeutta veljellesi (sen voit
tehdä, joko sitten häntä rakastat eli et) ja sinä opit häntä
rakastamaan; mutta jos et halua tehdä hänelle oikeutta siitä syystä,
ettet häntä rakasta, niin alat häntä vihata.

54. (Pyhän Yrjön uskontunnustuksesta).

Uskon ihmisen luonnon jalouteen, sen voimien ylevyyteen, sen
armahtavaisuuden runsauteen sekä sen rakkauden iloon.

Ja tahdon koettaa rakastaa lähimmäistäni yhtä paljon kuin itseäni, ja
vaikka en sitä voisikaan, tahdon kuitenkin toimia, kuin sen tekisin.

55. Kaikissa pyrkimyksissä asettavat ihmiset totuuden etusijaan, syystä
että he sillä käsittävät omia mielipiteitään; siis sillä aikaa, kun
useat maailmassa kärsivät marttyyreinä sen asian tähden, jota he
totuudeksi kutsuvat, olisi vain harvoja, jotka oikeuden ja
armahtavaisuuden tähden olisivat valmiit kärsimään edes vähänkin
ikävyyksiä.

56. Ihmisen hyveen ja hänen asumansa maapallon valaistuksen välillä on
selvä yhtäläisyys -- niiden voima vähenee alueidensa rajoilla samoilla
asteilla ja ovat ne samalla tavalla eroitetut vastakohdistaan, -- ne
kohtaavat toisensa samallaisessa hämäryydessä. Vähän laajempi vyö kuin
viiva, jota myöten maailma kiertää alas yöhön, on tämä omituinen
hyveiden hämärä, on tämä hämärä, riitainen maa, jossa innostus käy
kärsimättömyydeksi, kohtuus ankaruudeksi, oikeus julmuudeksi, usko
epäuskoksi ja kaikki häipyy pimeyteen.

Huolimatta siitä voimme me suuremmassa osassa niitä, vaikka pimeytensä
vähitellen lisääntyykin, huomata niiden päivänlaskun hetken, ja voimme
onneksi poistaa varjon samaa tietä, kuin se on tullutkin. Yhtä
lukuunottamatta on taivaanrannan reuna epäsäännöllinen ja epämääräinen,
tämä yksi on ekvaattori ja kaiken vyö, -- totuus; se on ainoa, joka ei
ole asteista riippuvainen. Se on maan kannatin ja samalla pilvien
pilari. Se on se kultainen, kapea viiva, jota juuri ne voimat ja hyve
taivuttavat, jotka siihen nojaavat; jota viisaus ja varovaisuus
salaavat; jota hyvyys ja kohteliaisuus lauhentavat; jota rohkeus
omalla kilvellään varjostaa; jota mielikuvitus siivillään peittää
ja jota ihmisrakkaus kyyneleillään pimentää. Kuinka vaikea
mahtaa olla säilyttää tätä ylivaltaa, kun sillä on huonojen
periaatteiden vihollisuus hillittävänä, sekä parhaiden periaatteiden
väärinkäyttäminen rajoitettavana, -- jonka kimppuun alituisesti
muutamat hyökkäävät ja toiset taas pettävät ja joka samalla
ankaruudella arvostelee sekä pienintä että julkisinta lakiensa
loukkaamista. On rikoksia, jotka rakkauden mielestä ovat pieniä, ja
erehdyksiä, joita viisaus pitää vähäpätöisinä; mutta totuus ei anna
yhtäkään loukkausta anteeksi eikä kärsi ainoatakaan tahraa.

Tätä emme kylliksi ajattele, emmekä kyllin varo vähäpätöisiä, aina
esiintyviä tilaisuuksia loukata sitä. Olemme liiaksi tottuneet näkemään
vääryyttä sen kaikkein synkimmässä muodossa, jopa kaikkein
huonoimpienkin tarkoitusten valossa. Hirmustumista, joka meidät täyttää
selvää petosta huomatessamme, tunnemme todellisesti vain silloin, kun
olemme tekemisissä julkisen petoksen kanssa. Inhoamme panettelemista,
teeskentelemistä ja petosta, sentähden että ne meitä vahingoittavat, ei
sentähden että ne ovat vääriä. Eroita häväistys ja vahinko petoksesta,
niin se loukkaa meitä vähemmän. Yhdistä ne kiitokseen, niin voimmepa
niistä vielä pitääkin. Eikä kuitenkaan juuri panetteleminen eikä petos
saa maailmassa enimmän onnettomuutta aikaan. Sillä ne aina tukahutetaan
ja on niille ominaista juuri se, että ne voitetaan. Mutta tuo
välkähtelevä, lempeästi lausuttu vale, tuo herttainen petos, tuo
historijoitsijan isänmaallinen vale, tuo politikoitsijan huolta pitävä
vale, puoluemielien innokas vale, ystävän armahtava vale ja tuo
huolimaton itsepetos, ne ne juuri verhoavat ihmisyyden tuohon tummaan
salaisuuteen. Joka sen läpi tunkeutuu, häntä on meidän kiittäminen,
kuten sitä, joka arosta löysi vettä; on onni, että meille on vielä
jäänyt totuuden jano, vaikka olemmekin sen lähteeltä tahallamme
lähteneet.

57. Ei ole tarkoitukseni vähentää loukkaavaa ja kiukkuista syntiä sekä
itsekästä ja harkittua valetta kohtaavaa moitetta; mutta minusta
näyttää se olevan lyhin tie pysäyttää petoksen synkempi laatu, että me
nimittäin olemme perin varuillamme niitä vastaan, jotka ovat
huomaamatta ja rankaisematta elämämme juoksuun sekaantuneet. Älkäämme
ylipäänsä valhetelko! Älkäämme pitäkö yhtä valetta vaarattomana, toista
vähäpätöisenä ja kolmatta harkitsemattomana. Poistakaamme ne kaikki
itseltämme! Vaikka ne olisivatkin pieniä ja satunnaisia, ovat ne
sittenkin helvetin savun rumaa nokea. Ja on parempi, että lakaisemme
sydämemme siitä puhtaaksi, mieltämme suurestikaan vaivaamatta sillä,
mikä niistä on tärkein ja mustin. Toden puhumisen laita on samallainen,
kuin kaunokirjoituksenkin, sitä näet oppii vain harjoituksella; se on
vähemmän tahdon kuin tottumuksen asia, ja epäilen, voiko olla
vähäpätöinen mikään tilaisuus, joka tällaista tottumusta harjoittaa ja
kehittää. Puhuessaan ja toiminnassaan tarkasti totuudessa pysyminen on
melkein yhtä vaikea ehkäpä yhtä suuri ansiokin, kuin puhuisimme
totuutta uhkaava rangaistus silmäimme edessä. On omituista ajatella,
miten paljon enemmän on ihmisiä, jotka vakuutukseni mukaan pysyisivät
totuudessa onnensa ja elämänsä uhalla, verraten yhteen, joka pysyisi
totuudessa vähäisen jokapäiväisen vaivankin tähden.

58. Nuorten ihmisten alkukasvatuksessa pitäisi heidän mieleensä
eritoten teroittaa ja heille alituisen vakavasti osoittaa, että valheen
olemus on petoksessa eikä sanoissa. Vaikenemallakin voi valhetella, ja
kaksimielisyydelläkin, tai panemalla jollekulle tavulle painoa,
katseella, joka antaa jollekin lauseelle erikoisen merkityksen. Ja
kaikki tällaiset valheet ovat paljon pahemmat ja alhaisemmat, kuin
suorastaan sanoin puhuttu valhe. Ei mikään sokaistun omantunnon muoto
ole niin syvälle langennut, kuin se, mikä valheteltuaan lohduttaa
itseään sillä, että petos tapahtui liikkeellä taikka vaitiolemiselia,
sen sijaan että se olisi tapahtunut ilmaistuin sanoin. Lyhyesti sanoen
on Tennysonin syvällisen ja sattuvan lauseen mukaan valhe, joka on
puoleksi totta, niitä pahimpia.

59. Joka totuttautuu etsimään totuutta kaikesta, mitä hän kuulee ja
näkee, hänen sielullensa tämä totuus esiintyy jaloimmassa yhteydessään;
ja joka etsii mitättömyyksiä ja petosta, se unissaankin näkee
mitättömyyksiä ja petosta.

60. Oikealaatuisen ja oikeasuuntaisen sivistyksen ehtona on
kärsivällinen sydän. Tämä viivähtää siinä, mikä on sen käsiteltävänä;
se ei niitä jaloillaan tallaa -- nehän saattaisivat olla helmiä, vaikka
näyttävätkin liskoilta. Se on hyvä maaperä, joka on altis
vastaanottamaan ja uskollisesti säilyttämään; joka ei verso
lemmettömien ajatusten ohdakkeita, tukahduttaakseen heikon siemenen;
joka on nälkäinenkin ja janoovainen ja joka imee kaiken sille lankeevan
kasteen. Avomielinen ja hyvä sydän, joka ennen auringon nousua ei liian
nopeasti vartu, mutta sitä ei sen jälkeen jätä tekemättäkään! Se
epäilee itseänsä ja on altis kaikkia asioita uskomaan ja koettamaan ja
on kuitenkin niin täynnä itseluottamusta, ettei se jätä mitään
tutkimatta, eikä ota koettelematta mitään vastaan. Sen ilo uskollisiksi
ja hyviksi osottautuneista asioista on niin suuri, että sen on mahdoton
joutua harhaan kuosin ja ulkomuodon viekkauden ja petoksen kautta, eikä
sitä voi päätöksessään rajoittaa puoluellisuus ja teeskentely. Sen
tarkkaamiset ja ilot ovat liian läpitunkevat ja eloisat, ettei joku
kaunisteltu asia tai laimea lähde voi sitä kauvan tyydyttää. Mitä se
rakastaa, sen se niin hartaasti omistaa, että se kaiken onton musertaa.

61. Täydellinen maku on se kyky, joka ammentaa mahdollisimman suurta
iloa aineellisista lähteistä, jotka meidän siveellistä luontoamme sen
puhtaudessa ja täydellisyydessä luokseen vetävät.

62. Maku ei ole vaan siveyden osa tai sen näytteillepano; -- se on
siveellisyys kokonaan. Ensimmäinen ja viimmeinen ja tärkein koekysymys
jokaiselle elävälle olennolle on: mistä sinä pidät? Sano minulle, mistä
sinä pidät, ja minä sanon sinulle, mikä sinä olet. Mene ulos kadulle ja
kysy kohtaamaltasi ensimmäiseltä mieheltä ja ensimmäiseltä naiselta
heidän "makuansa"; jos he rehellisesti sinulle vastaavat, niin tunnet
heidän ruumiinsa ja sielunsa. "Sinä hoiperteleva, repaleinen ystäväni,
mistä sinä pidät?" "Piipusta ja katajaviina-neljänneksestä?" Nyt minä
sinut tunnen. "Sinä, nopeajalkainen ja kaunishattuinen, hyvä rouvaseni,
mistä sinä pidät?" "Puhtaaksi laastusta liedestä ja siististä
teepöydästä, missä mieheni on vastapäätäni ja lapseni rinnallani".
Hyvä, tunnen sinutkin. "Ja sinä, kultakutrinen ja lempeäsilmäinen
tyttönen, mistä sinä pidät?" "Kanarialinnustani ja metsän kukista."
"Entäs sinä, matala otsainen poikanen, likaisine käsinesi, mistä sinä
pidät?" "Saada kivillä heittää varpusia ja nappikuoppaleikistä." Hyvä,
tunnemme teidät kaikki. Mitä meidän vielä tarvitsee kysyä? -- "Ei
näin", vastaat ehkä, "pikemmin pitäisi meidän kysyä, mitä nämä ihmiset
ja lapset tekevät muuta, kuin mistä he pitävät. Jos he _tekevät_ sen,
mikä on oikein, niin ei vahingoita heitä, että pitävät siitä, mikä ei
ole oikein; ja jos he tekevät, mikä ei ole oikein, niin ei auta, että
he pitävät oikeasta. Itse tekeminen on tärkein; ei tee mitään, vaikka
mies pitää juomisesta, jos ei hän vain juo; taikka että tuo pikku tyttö
on kanarialinnulleen hyvä, jos hän oppii läksynsä; taikka että tuo
pieni poika heittää mielellään varpusia, jos hän vaan käy pyhäkoulua".
Se on todellakin lyhyeksi ajaksi ja toistaiseksi totta. Sillä jos
ihmiset päättäväisesti tekevät sitä, mikä on oikein, niin he vähitellen
johtuvat siihenkin, että tekevät sen mielellään. Sillä silloin vasta
ovat he oikeassa siveellisessä mielentilassa, jos he sen tekevät
_mielellään_; niin kauvan kun eivät he tee sitä mielellään, ovat he
turmeltuneessa tilassa: ei ole ruumiillisesti terve se mies, joka aina
muistelee pulloa kaapissa, vaikka hän kestääkin janon urhokkaasti,
mutta se on mies, joka miehukkaasti juopi aamulla vettä ja illalla
viiniä, kutakin oikealla ajallansa ja oikeassa määrässä. Tosi
kasvatuksen koko tarkoitus on saattaa ihmisiä siihen, etteivät he
ainoastaan _tee_ oikeita tekoja, vaan _nauttivatkin_ niistä, --
etteivät he vain ole ahkeria, vaan että ahkeruutta rakastavatkin, --
etteivät ole vain oppineita, vaan rakastavatkin tietoa, -- etteivät
vain ole puhtaita, vaan rakastavatkin puhtautta -- etteivät vain ole
hurskaita, vaan isoovatkin ja janoovat vanhurskautta.

63. Suurin asia, minkä ihmissielu tässä maailmassa toimittaa, on se,
että hän jotakin _näkee_ ja _näkemänsä_ yksinkertaisella tavalla
esittää. Sadat ihmiset saattavat puhua verraten yhteen, joka voi
ajatella. Mutta tuhannet kykenevät ajattelemaan, verraten yhteen, joka
kykenee _näkemään_. Nähdä selvästi on runoutta, ennustamista ja
uskontoa -- kaikkia yhdessä.

64. On välttämätöntä että olet kyllin urhoollinen tuimasti katsomaan
jokaista sinua kohtaavaa kysymystä silmästä silmään, ja että taas olet
kyllin nöyrä tunnustamaan, jos se on sinulle liian vaikea. Varo ennen
kaikkea ollaksesi nöyrä ajatuksissasi, sillä voimme olla aivan varmat
siitä, että kaikki ajatuksemme ovat vain pimeyden asteita.

65. Profeetta ei koskaan ajattele itsestään suurta. Koko hänen voimansa
perustuu siihen, että hän poistaa mielestään eikä enää muistele omaa
olemassaoloaan ja tulee totuuden puhtaaksi todistajaksi ja peiliksi, --
tarkkaamisen kirjoittajaksi, joka aina valittaa sitä, ettei hän voi
näkemäänsä täydellisesti heijastaa eikä selvästi selittää, -- mikä ei
suinkaan ole miestä rohkaiseva tunne.

Mutta mies ilman korkeampaa päämäärää on aina valmis järjestämään
asioita, maailmaa korjaamaan, parantamaan, kaunistelemaan ja kaikkea
tätä tehdessään pöyhistelee hän kuin olisi tekonsa kaikin puolin
erinomaista.

66. Luulen, että todellisesti suuren miehen ensimmäinen koetinkivi on
hänen nöyryytensä. Nöyryydellä en tarkoita oman voiman epäilemistä
taikka empimistä lausua ilmi mielipiteensä; vaan _hänen_ tuumansa sekä
toimensa ja maailman tuuman sekä toimen välisten suhteiden oikeata
ymmärtämistä. Kaikki suuret miehet eivät ainoastaan käsitä tehtäväänsä,
vaan tavallisesti tietävätkin sen käsittävänsä; he eivät ole oikeassa
vain tärkeimpiin mielipiteisiinsä nähden, vaan tietävätkin olevansa
siinä oikeassa; he vaan tässä asiassa eivät ajattele itseään kovin
paljon. Arnolfo tietää, että hän kykenee rakentamaan Florensiin hyvän
tuomiokirkon. Albrecht Dürer kirjoittaa levollisesti eräälle hänen
työnsä moittijalle: "sitä on mahdoton paremmin tehdä". Isak Newton
tietää ratkaisseensa muutaman probleemin, jossa joku toinen olisi
epäonnistunut; vaan he eivät odota, että lähimmäisensä sentakia
polvistuisivat heitä jumaloimaan. Heillä on ihmeellinen sisäinen tunne
kykenemättömyydestään ja he tuntevat ettei suuruus ilmene _heissä_ vaan
heidän _kauttaan_, -- etteivät voi tehdä tai olla mitään muuta kuin,
minkä Jumala heidän antaa tehdä ja olla, ja he näkevät jotakin
jumalallista, Jumalan vaikuttamaa jokaisessa kohtaamassaan ihmisessä,
ja ovat rajattomasti epäviisaita sekä uskomattoman armahtavaisia.

67. Joka kerran on haudan partaalla seisonut ja silmäillyt taaksepäin
ainaisesti päättyneesen elämänjuoksuun sekä tuntenut, kuinka
voimattomia ovat siinä palava rakkaus sekä katkera suru antamaan
sykkimättömälle sydämelle hetkiseksikään iloa ja vähimmässäkin määrin
korvaamaan poistuneelle hengelle lemmettömyytensä hetket, hän tuskin
tulevaisuudessa laskee sydämmelleen tuota syyllisyyttä, mikä vain
tomulle voi tulla korvatuksi. Mutta opetuksia, joita ihmiset yksitellen
oppivat, eivät he opi kansoina. Alituisesti ovat ne nähneet jaloimpia
kansastaan menevän hautaan ja tyytyneet hautakiven seppelöimiseen, kun
eivät ole heidän otsaansa seppelöinneet, sekä antamaan tuhalle kunniaa,
jota ovat elävältä kieltäneet. Älköön se heitä loukatko, että heitä
käsketään keskellä elämänsä puuhaavaa melskettä ja hyörinää kuuntelemaan
niitä vähiä ääniä sekä ottamaan vaaria niistä harvoista valoista, joita
viehättämään ja johtamaan Jumala on heitä virittänyt ja sytyttänyt,
etteivät he vasta silloin tuntisi niiden suloutta, kuin ne jo
vaikenevat, vasta silloin niiden loistoa, kuin ne jo sammuvat.

68. Tämänpä minä tiedän -- minkä sinäkin uskollisesti työtä tehden olet
kokeva -- että nimittäin kunnioituksessa on elämän pää ilo ja voima; --
sen kunnioittamisessa, mikä on puhdasta ja valoisaa sinun omassa
nuoruudessasi sekä sen, mikä on todellista ja koettua toisten ihmisten
vanhuudessa; ja kaiken sen mikä on elävien keskuudessa suloista, --
suurta kuolleiden keskuudessa sekä ihmeellistä voimissa, jotka eivät
milloinkaan kuole.

69. Tyhmä on kaikkien mielestä mies, jolla ei ole yhtään herraa, --
joka sydämmessään on sanonut -- ei ole ketään Jumalaa -- ei yhtään
lakia. Viisas tuntee herransa. Alemmalla tai ylemmällä viisauden
kannalla ollen havaitsee hän alempia tai korkeampia herroja; mutta
kuitenkin aina olennon, joka on häntä itseään korkeampi -- lain
korkeamman omaansa; lain, jota täytyy etsiä, oppia, rakastaa ja
seurata. Keksiäkseen sen, täytyy hänen ensin parhaan tietonsa mukaan
alkaa kuuliaisuudella. _Tottele_ ja voit toivoa jonakuna päivänä
löytäväsi sen, mitä on paras totella.

70. Mikäli voit löytää olentoja, jotka ovat sinua suurempia, joiden
puoleen voit katsoa, juuri sikäli tulet jalommaksi, sikäli
onnellisemmaksi. Ollapa että eläisit aina pääenkelin likisyydessä,
silloin olisit onnellisempi kuin ihmisten joukossa; mutta jopa
ihastusta herättävien ritarienkin ja kauniiden naisten seurassa olisit
sitä onnellisempi, mitä jalompia ja loistavampia he olisivat ja mitä
enemmän heidän hyvettään voisit kunnioittaa. Mutta jos sinä sitävastoin
tuomitaan asumaan heikkomielisten, typerien, hupsujen ja pahojen
ihmisten seassa, niin et voisi olla onnellinen aina tuntiessasi omaa
etevämmyyttäsi. Samoin riippuu ilo ja ihmiskunnan edistymiskyky siitä,
että löydetään jotain, jota voidaan kunnioittaa ja kaikki ihmiskunnan
kurjuus alkaa tottumuksella halveksimaan.

71. Lapsen ensimmäinen velvollisuus on olla kuuliainen isäänsä ja
äitiänsä kohtaan, samoin kuin kansalaisen ensimmäinen velvollisuus on
totella valtionsa lakeja. Tämä velvollisuus on niin ankara, että
luullakseni ovat sen ainoat rajat ne, jotka Isak ja Ifigenia ovat
asettaneet. Toiselta puolen on myös isällä ja äidillä määrätty
velvollisuus lasta kohtaan, olemaan yllyttämättä häntä vihaan. En
koskaan ole kuullut saarnatuolista tätä isille ja äideille
selitettävän; kumma kyllä. Ja minusta näyttää, että Jumala odottaa
vanhempien vielä paremmin ymmärtävän velvollisuutensa lapsia kohtaan,
kuin voidaan vaatia lapsilta heidän velvollisuuksiinsa nähden
vanhempiansa kohtaan.

Mutta edelleen. _Lapsen_ velvollisuus on olla kuuliainen vanhemmille.
Ei missään raamatussa, ei missään hyvässä ja viisaassa kirjassa ole
sanottu, että se olisi miehen tai naisen velvollisuus. _Milloin_ sitten
lapsi varmasti tulee mieheksi tai naiseksi, voidaan yhtä vähän sanoa,
kuin, milloin se ensikerran voisi seistä omilla jaloillaan. Sekin aika
tulee aivan varmaan. Missä ollaan ylevämielisiä, siellä koettavat
lapset aina pysyä lapsina, ja vanhemmat tahtovat heistä tehdä miehiä ja
naisia. Missä taas alhaisesti ajatellaan, siellä pyrkivät lapset aina
tulemaan miehiksi ja naisiksi, ja vanhemmat koettavat pysyttää heitä
lapsina. Voi olla, -- ja onnellinen on se koti, missä niin on -- että
isän ainakin yhdensukuinen ymmärrys ja vanhempi kokemus pysyy hänen
elämänsä loppuun asti lastensa lakina, ei väkivallan lakina, vaan
lakina, joka kokonaan johtaa täydestä rakkaudesta. Harvoin on
asianlaita niin, eikä se useinkaan ole mahdollista. Yhtä luonnollista
on vanhoille olla kytkettyinä ennakkoluuloihin kuin nuorien olla
yltiöpäitä. Vuosisatojen vaihtuessa on jokaisella suvulla jotakin
itselleen tuomittavana ja päätettävänä.

72. Ei mitään velvollisuutta ole petolliset papit kaikissa kirkoissa
niin ilkeästi kierrelleet ja vääristelleet kuin nuorison velvollisuutta
itse valita se, ketä he tahtovat palvella. Mutta itse velvollisuus ei
ole siitä syystä vähempi; jos kristinuskossa yleensä on totuus, niin
tulee kaikille tosiopetuslapsille aika, jolloin heidän tulee ottaa
sydämelleen nämä sanat: "kuka ikänänsä rakastaa isäänsä ja äitiänsä
enemmän kuin minua, se ei ole minulle sovelias".

73. Milloinka luulet lapsen kasvatuksen alkavan? Kuusikuukautisena voi
se vastata hymyilyyn hymyillä, kärsimättömyyteen kärsimättömyydellä. Se
voi tehdä havaintoja, nauttia ja kärsiä tarkoin aistimin ja jossain
määrin ymmärryksellä. Arveletko, ettei hänestä ole mitään eroitusta,
onko kodin järjestys täydellinen ja levollinen, ovatko isänsä ja
äitinsä kasvot täysin rauhaisat, ovatko heidän lempeät äänensä hänelle
suotuisat ja kuulostavatko yksin vierastenkin äänet hyväntahtoisilta;
taikka heitelläänkö häntä kovien, varomattomien ja tyhjämielisten
ihmisten sylistä syliin paheisen kodin synkkyydessä tahi irstaan kodin
epäjärjestyksessä? Siveellisten taipumusten suunta tulee epäilemättä
suuresti määrätyksi näinä ensimmäisinä puheettomina vuosina. Minä
erittäin luulen, parhaimman ajatusvoiman muodostumiselle olevan
tarpeen, että lasta ympäröi rauha ja että häntä pidetään kaukana
kaikista esineistä, jotka häntä huvittaessaan helposti saattavat hänet
hajamieliseksi, jotta hän voi häiritsemättä suunnata mielenkiintonsa
jokaiseen pienimpäänkin piirissään ilmenevään seikkaan.

74. Meidän poloisen ihmisluontomme sangen katkera laki on, että
ihmisten terveen lapsuuden kehitykselle on taivas asettanut sen
välttämättömän pakon, että sen on yhtä hyvin käytettävä
mielikuvitusvoimaansa kuin keuhkojaan ja jalkojaan; että se on
pakoitettu keksintökykynsä levittämään niinkuin lintu lentosulkansa;
ettei ole mitään leikkikapinetta, jonka voit lahjoittaa, joka ei
häiritsisi iloa kuvitella jotain olematonta, eivätkä oppineimmat
kertomukset, joita voit hänelle maailman ihmeistä sepittää, koskaan
voita niiden kertomusten viehätystä, joita viisas lapsi itse voi kertoa
ruusun lehden tekemästä haaksirikosta puron syvyyteen.

Yhden huomattavimmista todistuksista, jotka osoittavat lasten tarvetta
tähän keksivän ja uskovan voiman harjoitukseen -- des besoin de croire
(uskon tarve), ja että sitä edeltää besoin d'aimer (rakkauden tarve),
voit sinä siitä havaita, että hävität häneltä leikkikapineesta
elinvoiman ohjaamalla hänet liian lähelle elämän jäljittelemistä.

75. Kaikkinainen kasvatus alkaa työllä. Ajattelemisemme, tahtomisemme,
uskomisemme ei ole lopultakaan erittäin tärkeätä. Ainoa tärkeä on
_tekemisemme_. Ja miehen, naisen ja lapsen kasvatuksen ensimmäinen aste
on se, että saa heidät tekemään parhaansa. Kaiken hyvän talouden laki
on se, että kaikesta tehdään paras. Kuinka paljon enemmän meidän olisi
jokaisesta olennosta tehtävä paras.

76. Olla saamatta mitään kasvatusta ei ole välttämättä pahinta, mikä
voi meitä kohdata. Uskokaa minua, ei meidän tule enin peljätä sitä,
että olemme kokonaan saamatta kasvatusta. Todella on pelättävä sitä,
että saa huonon kasvatuksen. Niitä on olemassa kaikenlaatuisia -- hyviä
ja sangen hyviä; huonoja ja sangen huonoja. Rikkaiden ihmisten lapset
saavat usein huonoimman kasvatuksen kuin rahalla voi saada; ja köyhien
lapset saavat usein parhaimman ilmaiseksi.

77. Koulujen terveellinen vaikutus on kaikissa paikoissa ja kaikkina
aikoina siitä riippuvainen, että kilpailun kiihoke on kaikessa muodossa
ja varjossa kokonaan poistettu. Jokaista lasta tulee oman mittapuunsa
mukaan pitää hänen omassa velvollisuudessaan ja palkita häntä omalla
oikeudenmukaisella kiitoksellaan. Ponnistus ansaitsee kiitosta, mutta
ei saavutus. Ei ole kysymys, onko joku oppilas viisaampi tai tyhmempi
kuin muut, vaan onko hän tehnyt parhaansa hänelle annetuilla
lahjoilla. Uudenaikaisen kokeiden järjestelmän nurinkurisuus johtuu
pääasiallisesti taistelusta saada tuottavia paikkoja, mutta myös osaksi
juurtuneesta pölkkypäisyydestä, joka otaksuu kaikkien ihmisten olevan
luonnostaan samallaisia ja voivan paljailla kyynärpään töyttäyksillä
tiellään edistyä. Asianlaita on kuitenkin sellainen, että jokainen
ihminen on syntynyt tarkoin määrätyn-, sangen rajoitetunkykyisenä; että
hän luonnostaan, -- jos hän muuten yleensä on lainkaan saanut kykyjä --
on kykenevä muutamiin asioihin, toisiin kykenemätön; ettei hän
aivojensa painoon voi atoomiakaan ponnistusta ja oppia lisätä; että hän
kilpailulla voi kyllä voimansa lamauttaa ja muuttaa, mutta ei mihinkään
suuntaan ulottaa, ja että hänen elämänsä koko suloisuus, onni ja hyve
on siitä riippuvainen, että hän velvollisuuksilleen uskollisena tekee
voitavansa ja rauhallisena jää siksi, mitä hän on. Jos hän huomaa
toisissa vähemmän tai enemmän kykyisyyttä, tulee hänen käyttää
etevämmyyttään heidän _tukemisekseen_ eikä omaksi edukseen, ja missä
toiset hänen voittavat, siinä ei hänellä ole harmistumisen syytä, vaan
on hänen iloitseminen ihastelemalla jaloja voimia. En voi ilmilausua
ilon suuruutta, jonka tunsin Turnerin ja Tintoretton [eteviä
taidemaalareita] voimasta, oman kykyni ollessa vasta kehittymässä; ja
kaikki hyvät taiteilijat myöntävät, että on paljon vähemmän
persoonallista tyydytystä siitä, että tekee jotakin kaunista, kuin että
näkee kaunista tehtävän. Jokaisen koulun oven yllä, jokaisen
korkeakoulun käytävän päällä näkisin mielelläni marmoriin piirretyksi
rajoittamattoman kiellon: "Älä tee mitään riidan eikä turhan kunnian
tähden!"

78. Elämän kaikkein suurin salaisuus ja kauheinkin on turmelus, mikä
uhkaa totisintakin uskontoa, joka ei perustu jokapäiväiseen, järkevään,
työteliääsen, nöyrään ja avuliaasen työhön. Avulias työ!

Sehän se on juuri laki, jonka, jos sitä seurataan, kaikki uskonto
puhtaasti sisältää, ja jonka, jos se unohdetaan, se tekee turhaksi ja
tyhjäksi. Jos me aina jossain synkässä tai valoisassa uskonnollisessa
uskossa pidämme tärkeinä niitä kohtia, joissa me toisista ihmisistä
eroamme, niin olemme väärässä ja pahan hengen vallassa. Tämä on
farisealaisen kiitoksen olemus ja ydinkohta: "Herra, minä kiitän sinua,
etten ole niinkuin muut ihmiset." Joka hetki elämästämme tulisi meidän
koettaa löytää ei semmoista, missä toisista ihmisistä eroamme, _vaan_
semmoista, missä olemme toisten kanssa samaa mieltä; ja niin pian kuin
huomaatte, että jossakin, mikä voisi ystävyydessä ja hyvyydessä tulla
tehdyksi, voitte olla yksimielisiä (ja kuka ei sitä voisi, hullut
poisluettuina!) niin tehkää se. Käykää siihen yhdessä käsiksi. Ette voi
keskenänne riidellä, jos olkapää olkapäässä kiinni eteenpäin
tunkeudutte; mutta hetkenä, jolloin parhaatkin ihmiset lakkaavat
vaikuttamasta ja alkavat puhua, luulottelevat he taisteluhalunsa olevan
hurskautta, ja silloin on kaikki mennyttä. En tahdo puhua rikoksista,
jotka ovat tehdyt entisinä aikoina Kristuksen nimessä, en tyhmyyksistä,
jotka meidän aikoihin asti pidetään olevana sopusoinnussa kuuliaisuuden
kanssa Häntä kohtaan; vaan haluan puhua sairaloisesta turmeluksesta,
uskonnollisen tuntemuksen elävän voiman haaskauksesta, jonka kautta sen
terve voimakkuus, jonka pitäisi olla jokaisen kansakunnan johtava
sielu, sen nuorukaisten ja miesten loisto, sen nuorten naisten
turmelematon valo, tulee heikennetyksi ja tuhlatuksi. Sinä voit aina
tavata tyttöjä, jotka eivät ole oppineet tekemään yhtäkään hyödyllistä
työtä perusteellisesti; jotka eivät osaa ommella, eivät keittää, eivät
laskuja tehdä, eivät lääkkeitä laittaa, joiden tyttöjen koko elämä on
kulunut leikissä ja epätodellisuudessa ja olet huomaava, että sellaiset
tytöt, jos ovat vakavasti päättäneet koko sen uskonnollisen tunteen
voimalla, minkä he ovat Jumalalta saaneet, ylläpitää voimaansa
jokapäiväisen työn ja aherruksen vaikeuksissa, voivat vain vaikeasti ja
tuloksettomasti ajatella sitä kirjaa, josta ei koskaan voida tavuakaan
muuten ymmärtää kuin työn avulla; koko heidän naisellisuutensa
vaistontapainen viisaus ja armeliaisuus menee mitättömäksi ja heidän
puhtaan omantuntonsa sulous kääntyy hedelmättömäksi sielun tuskaksi
kysymyksistä, joista yhteisen avuliaan elämän lait olisivat joko heti
tulleet ratkaistuiksi tai tieltä syrjäytetyiksi. Anna sellaiselle
tytölle oikea työ, joka hänet pitää toimekkaana aamuhämärässä ja
saattaa hänet illalla väsyneeksi tietoisena siitä, että lähimmäisensä
hänen päivänsä takia ovat todella tulleet autetuiksi, niin heidän
innostuksensa voimaton suru muuttuu säteilevän, hyväätekevän rauhan
ylevyydeksi.

Samoin on meidän nuorukaistenkin laita. Ennen aikaan opetimme heitä
latinalaisia runoja laatimaan ja nimitimme heitä sivistyneiksi; nyt
opetamme heitä juoksemaan ja soutamaan, nuijalla palloa lyömään ja
sanomme heitä sivistyneiksi. Osaatteko kyntää, kylvää, oikeaan aikaan
istuttaa, vakaalla kädellä rakentaa? Onko elämänne pyrkimyksenä olla
puhtaita, ritarillisia, uskollisia, pyhiä ajatuksissanne, sanoissa ja
teoissa rakkaudellisia? Näin on tosiaankin muutamien, jopa useidenkin
laita, ja Englannin voima ja toivo on heissä; mutta on kyseessä kääntää
heidän rohkeuttansa sodan töistä armeliaisuuden töihin ja johtaa heidän
ymmärryksensä sanariidoista asioiden tuntemiseen ja heidän
ritarillisuutensa seikkailuista kuninkaallisen voiman ainaisuuteen ja
uskollisuuteen. Silloin todellakin pysyy heillä ja meillä kukistumaton
onni ja pettämätön uskonto, silloin pysyy meillä usko, jota ei mikään
koettelemus enää hätyytä, eikä vihan eikä pelon tarvitse puolustaa;
silloin jääpi meille toivo, jota ei enää tukahuta vuosien valta eikä
enää saata häpeään petolliset harhakuvat; silloin meillä ja meidän
kanssamme pysyy niistä suurin: iankaikkinen tahto, Isämme ikuinen nimi.
Sillä rakkaus on niistä suurin.

79. Ei mikään fyysillinen erehdys voi olla syvempi, ei mikään
siveellinen hairahdus voi olla vaarallisempi kuin munkkilaisoppi
ruumiin ja sielun vastakohdista. Epätäydellisessä ruumiissa ei voi
sielu olla täydellinen; ei mikään ruumis ole täydellinen ilman
täydellistä sielua. Jokainen oikea teko, jokainen todellinen ajatus
painaa kauneutensa leiman henkilöön ja kasvoihin; kaikkinainen huono
teko ja epäpuhdas ajatus painaa rumuuden leiman. Ihmisten ilmettä ja
esiintymistä voitaisi yhtä yksinkertaisesti lukea, kuin painettua
kertomusta, jolleivät vaikutukset olisi niin moninaisesti
kokoonpantuja, että muutamissa tapauksissa aina (ja tietomme nykyisellä
kannalla ollen joka tapauksessa) jääpi mahdottomaksi täydelleen niitä
selittää. Yhtä kaikki voidaan aina vanhurskaan kasvot ensi hetkellä
eroittaa alati epävanhurskaan kasvoista; ja jos nämä ominaisuudet
säilyvät yksi tai kaksi sukupolvea läpeensä, niin syntyy luonnollisten
taipumusten täydellinen eroitus. Sekä siveelliset että ruumiilliset
ominaisuudet kulkeutuvat paljon enemmän perinnäisyyden kautta, kuin
kehittyvät kasvatuksen kautta, vaikkakin molemmat voivat joutua
kasvatuksen puutteessa hävitetyiksi. Vielä ei ole varmasti vedetty
aateluuden rajoja, jotka ihminen voi savuttaa jumalallisia syntymys- ja
kasvatuslakia hartaasti vaarinottamalla.

80. Yleistä kurjuutta vastaan on olemassa vain _yksi_ parannus: yleinen
kasvatus, joka on suunnattu siihen, että ihmiset saadaan ajattelemaan
ja että he tehdään armeliaiksi ja vanhurskaiksi. Voidaan ajatella
useampia lakeja, jotka vähitellen korjaavat ja lujittavat kansallista
mielenlaatua; mutta suurimmaksi osaksi ne ovat sen laatuisia, että
kansallinen mielenlaatu pitäisi tulla olemuksessaan parannetuksi,
ennenkuin se voisi sitä sietää.

81. Varma on, että sivistyksen tulisi taivaan tavoin olla kaikille
avoinna; yhtä varmaa on myöskin, ettei niitä kellenkään tulla
pakoittamaan ja että jätetään hyväntahtoisen luonnon varaan johtaa
lapsiaan, ihmisiä ja eläimiä niin, että he mielensä mukaan joko ottavat
tai eivät ota. Vie hevonen ja ihminen veden ääreen, anna niiden juoda,
jos ja milloin tahtovat. Lapsi, joka tahtoo sivistystä, edistyy sen
kautta, se lapsi taas, joka sitä kammoksuu, turmeltuu.

82. Ole varma siitä, että voit yhtä vähän ihmisiä kuin kasvejakaan
täydelleen repiä ja kokoon ruhjoa. Jos tapaat joskus itsesi
vaikutuksellisessa asemassa, -- niin varmistu siitä ensin, mitä
ihmiset, joita tahtoisit opettaa, olivat tottuneet tekemään,
ja rohkaise heitä tekemään _se_ paremmin. Älä aseta muita
oivallisuuksia heidän nähtäviinsä, älä häiritse heidän kunnioitustaan
menneisyyttä kohtaan; älä katso olevasi velvoitettu poistamaan heidän
tietämättömyyttään, vastustamaan heidän taikauskoansa, opeta heille
vain hiljaisuutta ja totuutta ja pelasta heidät niiden tottumuksien
esikuvilla, jotka sinä olet tullut tuntemaan epäterveellisiksi ja
alhaisiksi.

83. Aikamme suuria peruserehdyksiä on se, että lukeneisuutta pidetään
väärin kyllä sivistyksenä. Nimitän sen peruserehdykseksi, koska luulen
pienimmättä vaikeudetta voitavan todistaa, kuinka siihen lujasti on
juurtunut jokainen ja aivan varmaan pahin erehdys, mihin voidaan
taiteen alalla joutua. Sivistys lyhyesti sanottuna on siinä, että
ihmissielut johdetaan parhaasen ja heistä tehdään paras; nämä molemmat
päämäärät ovat aina yhdessä ja yhtäläisillä välikappaleilla saavutetut.
Kasvatus, joka itse ihmiset tekee onnellisimmiksi, tekee heidät mitä
soveliaimmiksikin ja avuliaimmiksi toisia kohtaan. Tosisivistys
tarkoittaa ensin päämäärää, jotka ihmisille ovat pannut eteen tahi ovat
hänen saavutettavissaan, sitten perusainetta, josta hän on tehty.
Mikäli on mahdollista, sikäli valitsee se päämäärän perusaineksen
mukaan; ei sillä aina kuitenkaan ole päämäärän valinta vapaa; sillä
useiden ihmisten asema elämässä on välttämättömyyden määräämä. Vielä
vähemmin voi se valita perusainesta; kaikki, mitä se voi tehdä, on sen
mukaista, että se sovittaa toisen toiseensa mahdollisimman viisaasti.

Ensiksi on tarpeen tietää, että perusaines on yhtä moninainen kuin
päämäärät; että ei ainoastaan toinen ihminen ole erilainen kuin
toinen, vaan että _jokainen_ ihminen olemukseltaan eroaa _jokaisesta_
toisesta, niin ettei voida mitään kasvatusta, mitään sivistystä ja
opetusta koskaan kahden ihmisen ajatuksiin ja voimaan yhtäläisiksi
saada. Kaikkien ihmisten seassa, niin ylä- kuin alaluokissa on
olemassa iankaikkisia ja yhteensoveltumattomia eroavaisuuksia
persoonallisuuksien välillä, jotka ovat aivan samallaisissa oloissa
syntyneet. Toinen ihminen on achatikivestä [Achates virrasta Siciliasta
tavattava mineraali (piihaponsekaista), värittyy erilaiseksi] toinen
sappikivestä, toinen liuskakivestä, toinen savesta. Ensimmäistä
kasvattaa hiominen, toista rapautuminen, kolmatta taittuminen, neljättä
vatkaaminen. Achatin kuivattaminen ei ensinkään hyödytä, ja turhaa on
liuskakiveä hioa; mutta molemmat ovat omalla tavallaan kunniakkaasen
palvelukseen kelpoisia.

Sivistystä vaatiminen, joka päivä päivältä laajemmalti ja äänekkäämmin
on havaittavissa, on viisas ja pyhä sikäli, mikäli se laajenee
vaatimukseksi, että _kaikki_ säädyt sivistytetään siis ottamalla
varmasti huomioon se työ, joka jokaisella ihmisellä on tehtävänä ja
perusaines, josta hän tehty on. Mutta se on tyhmä ja turha huuto, jos
me sen käsitämme, kuten se useimmissa tapauksissa on tarkoitettu,
pelkän tiedon himon ilmaukseksi, joka ei ota huomioon nykyisen elämän
yksinkertaisia vaatimuksia ja tulevan elämän onnellisuutta.

Suuri, perin erehtynyt päätelmä, johon ihmiset usein joutuvat tätä
seikkaa mietiskellessään, on se, että valo semmoisenaan on aina hyvä,
pimeys semmoisenaan taas aina vahingollinen. Kaukana siitä. Määrätön
valo olisi hävitys. Niille, jotka pimeässä ja kuoleman varjon maassa
istuvat, on se hyvä. Niille taas, jotka uupuvat erämaassa, on suuren
kallion varjokin nääntyneessä maassa terveellinen. Olkoonpa auringon
paiste hyvä, niin on se hyvä myös iltasateen pilvi. Valo on vain
silloin kaunis, se on vain silloin elämälle hyödyllinen, kun sitä
heikentää varjo; ei mikään ole niinkuin valo, kauhea ja ihmiskunnan
mahdoton sietää. Ei ole vähemmin naurettavaa sanoa, että valo
semmoisenaan itsessään on hyvä, kuin sanoa, että pimeys itsessään on
hyvä. Molemmat tulevat vasta toisensa kautta terveellisiksi ja
hyödyllisiksi; yö päivän kautta, päivä yön kautta. Voisimme yhtä
helposti ilman aamun hämyä elää kuin ilman auringon laskua, niinkauvan
kuin olemme ihmisellisiä. Taivaallisesta kaupungista on meille sanottu,
ettei siellä pidä oleman "yhtään yötä", että taidamme tuntea niinkuin
me tutut olemme: mutta täällä alhaalla on yöllä ja salaisuudella
tehtävänsä; meidän asiamme ei ole haluta muuttamaan yötä päiväksi, vaan
olemaan varmat, että olemme vartijoiden kaltaiset, jotka aamua
odottavat.

Siitä syystä niin alhaisemman kuin ylhäisemmän säädyn kasvatuksessa ei
rahtuakaan merkitse se, kuinka paljo taikka kuinka vähän ne tietävät,
kun ne vain sen tietävät, mikä heidät saattaa kykeneviksi tekemään
työnsä ja siinä olemaan onnelliset. Kuinka suuren ja minkälaisen heidän
tietonsa tulee olla johonkin määrättyyn aikaan ja johonkin määrättyyn
tapaukseen, on kokonaan toinen kysymys: pääasiallisesti ei riipu se,
että ymmärretään miehen kokonaan olevan sivistymättömän siitä, osaako
hän latinaa lukea ja englannin kieltä kirjoittaa tahi käyttäytyä
seurustelussa; vaan että vain se on sivistynyt, joka maailmassa on
onnellinen, liikkuva, hyväätekevä ja vaikuttava; että siitä syystä
parhaallaankin miljoonat talonpojista ovat sivistyneempiä, kuin
sivistyneiksi itseänsä kutsuvat, ja että ne toimenpiteet, joihin on
ryhdytty alempia säätyjä "sivistyttääksemme" jossakin toisessa
mielessä, sangen usein voinevat saada aikaan peräti vastaisia
vaikutuksia.

Huomaa kuitenkin, sitä en kiellä, että alhaiso ollee tuhat kertaa
paremmin kasvatettu kuin he ovat. Uskon, että jokaisen ihmisen pitäisi
kristillisessä kuningaskunnassa yhtä hyvin tuleman kasvatetuksi.
Mutta kasvatuksen pitäisi oleman tarkoituksenmukainen, ankara,
käytännöllinen, vastustamaton, siveellisissä totuttamuksissa,
ruumiillisessa voimassa ja kauneudessa, mielen kaikissa kyvyissä, jotka
ovat yksityisten elämän olosuhteissa kehitysmahdollisia ja erittäinkin
hänen oman kutsumuksensa teknillisissä tiedoissa; mutta kuitenkin
äärettömän moninaisena vaikutuksessaan tulisi sen olla siihen
suunnattuna, että se tekee nuorukaisen nöyräksi ja toisiin
luottavaiseksi; että tätä mieli rauhoittaa ja heittää siihen
kunnianhimon kipinän; nyt se yllyttää, nyt taas pidättää: ja kaikessa
tulisi sen tietoa käytettävään pitää ainoastaan yhtenä lahjojen
monilukuisuudesta, kymmentuhatlukuisista keinoista saatavilla ja sitä
antaa ja olla antamatta, kuten hyvä maanviljelijä kastelee
puutarhaansa, antaessaan ainoastaan janoisille kasville täyden
ryöppysateen ja vain aikoina, jolloin ne ovat sen tarpeessa; kuin me
sitä vastoin nykyisin sitä valamme nuorisomme päiden päälle, kuten lumi
putoo Alpeille, niin toisen kuin toisenkin päälle, kunnes ne eivät voi
enää kantaa ja sitten pidämme omana kunnianamme, että siellä täällä
virta valuu alas niiden huipulta laksoon emmekä ota sitä huomioon, että
olemme itse liiaksi sälytetyt huiput tehneet ikuisesti hedelmättömiksi.

84. Ei siinä ole kasvatuksen merkitys, että se opettaa ihmisille sitä,
mitä eivät tiedä, vaan siinä, että se opettaa heidät käyttäytymään
niin, kuin ne eivät käyttäydy. Kasvatuksen oikea pakko, jota ihmiset
nyt vaativat, ei ole katkismus, vaan kuri. Ei ole puhetta siitä syystä
nuorisoa kirjottamaan opettamisesta ja laskemaan, ja että se heidän
haltuunsa jätettäisiin käyttääkseen laskutaitoa veijaukseen ja
lukutaitoa aistimien kiihoittamiseen; vaan paljon enämmin, että ne
kasvattavat ruumista ja sielua täydelliseen harjoitukseen ja
kuninkaalliseen pidättäytymiseen. Tuskallinen, jatkumaton, vaikea on
työ, mikä on tehtävä hyvyydellä, valppaudella, kehoituksella,
opetuksella ja kiitoksella, -- mutta ennen kaikkea -- esikuvaan
perustuva.

Pakolla! Niin välttämättömästi! "Mene kaduille ja kujille ja vaadi
heitä tulemaan sisälle." Pakolla! Niin, ja myös ilmaiseksi. Dei gratia
(Jumalan armosta) tulee heidän saada oppia, niinkuin sinä olet Dei
gratia määrätty opettamaan. Olen aina kuullut kummakseni puhuttavan,
kuinka vaikea on ihmisiä saada kasvatuksestaan jotakin maksamaan. Niin,
sitä minäkin! Annatteko lastenne maksaa kasvatuksestaan tahi annatteko
heille pakolla ja ilmaiseksi? Heiltä te ette odota mitään muuta maksua,
kuin että heistä tulee hyviä lapsia. Miksi sinä odotat talonpojalta,
että hän omasta kasvatuksestaan maksaa muuten kuin tulemalla hyväksi
mieheksi? -- Kylliksi palkintoa ajattelen, jos me sen tietäisimme.
Palkkiota kylliksi hänelle itselleen, kuten meillekin. Sillä sekin on
yksi meidän suuria kansallisia erehdyksiämme, että ihmiset pitävät
kasvatusta aina elatuksen välikappaleena. Kasvatus ei ole koskaan
tuottavaa, pikemmin rahaa vaativaa; jopa paraskaan, mikä sillä
saavutetaan, ei koskaan, ei milloinkaan tuota mitäkään. Ei mikään kansa
ole koskaan ansainnut leipäänsä suurella taidollaan eikä korkealla
viisaudellaankaan, vaan vähemmällä taidolla tai valmistuksella,
käytännöllisellä taidolla, niin: mutta jaloa oppineisuutta, sen ylevää
filosofiaa ja sen jaloa taidetta tulee meidän aina ostaa, kuten ostamme
aarteen, eikä pidä voida myytää elatukseksi. Et opi, voidaksesi sillä
elää, vaan elät, voidaksesi oppia. Sinun on uhraaminen aikaa ja voimia
kansalliseen kasvatukseen eikä sen kautta enää voittaa rahaa, vaan
saada aikaan parempia ihmisiä; -- ja saadaksesi tähän brittiläiseen
saareen mahdollisimman suuren määrän hyviä ja urhoollisia
englantilaisia. _Heidän_ tulee olla sinulle rahan arvoisia.

85. Todellisesti elähyttävä on tiedon voima vain silloin vasta, kun se
otetaan vastaan, kun se täyttää meidät ihastuksella ja ilolla, jota
varten entinen tietämättömyys on yhtä tarpeen, kuin nykyinen tieto.
Aina onnellinen on se, jonka silmissä on alituisesti jotakin, jota hän
ei voi täysin käsittää, mutta jota hän edistyen on aina käsittämistään
käsittävä. Se on tarpeellinen tila äärelliselle olennolle, jonka henki
juurtuu Jumalaan sekä on suunnattu Jumalaan. Se on sentähden hänen
onnentilansa, ei riemun- tai ilontila sen johdosta, mitä hän tietää,
vaan pikemmin sen ilon, että hän voi aina taas löytää uutta
tietämättömyyttä, ainaista nöyrytystä, ainaista ihastusta. Kerran
tiedon perinpohjaisesti omaksuttuamme, lakkaa se tuottamasta meille
iloa. Siitä voi olla meille käytännöllistä hyötyä tai on se toisille
palvelukseksi. Me voimme sitä lisäämällä kartuttaa enemmän saadaksemme;
mutta itsessään on se kerran kokonaan meidän haltuumme jouduttuaan
kuollut. Ihmeteltävä on siitä otettu pois sekä se hieno väri, joka
sillä oli, kun me sen kerran nostimme ylös iankaikkisuuden merestä...
Kaikki ihmiset sen tuntevat, vaikka eivät sitä ajattele eivätkä selvitä
itselleen seurauksia. He silmäilevät takaisin lapsuutensa aikoihin,
ikäänkuin onnellisimpaan aikaansa, sillä ne olivat suurimman
ihastuksen, suurimman yksinkertaisuuden sekä voimakkaimman
mielikuvituksen päiviä. Neron ja tavallisen miehen välinen erotus on,
niinkuin usein ja täydellä syyllä on sanottukin, kokonaan siinä, että
edellinen pysyy suurimmaksi osaksi lapsena ja katselee asioita suurin
lapsensilmin ainaisesti ihmetellen, ei tietoisena suuresta tiedostaan,
vaan pikemmin tietoisena rajattomasta tietämättömyydestään ja sentään
rajattomasta mahdistaan. Hänessä on ikuisen ihastuksen, ilon ja
luomiskyvyn lähde, ja yhtyy se huomattavien ja ohjattavien asioiden
valtamereen hänen ympärillään.

86. Todelliseen sivistykseen ei kuulu ainoastaan voida täysin vallita
kielen oikeata käyttämistä, vaan myöskin se seikka, että osaa oikein
hallita äänen musikaalista sävyä sekä antaa oikean muodon käsin
tehtäville.

87. Lukemisesi ravitsee henkeäsi aivan samojen lakien mukaan kuin
ruokakin ravitsee ruumistasi; älä nimittäin syö ainoastaan syödäksesi
äläkä lue vain lukeaksesi. Mutta oikein itseäsi hillitsemällä nautit
paljon sekä päivällisestäsi että kirjastasi. Jos olet hiukankin
järkevä, voit helposti tätä johdonmukaisuutta noudattaa; minulla ei ole
nyt aikaa tehdä sitä sinun puolestasi; ole varma, että se on olemassa
pienimpiinkin yksityiskohtiin asti, vain sillä eroituksella, että
lukemisen tuottamat paheet ovat vahingollisemmat, siitä johtuvat hyveet
korkeammat siinä määrin, kuin sielu on ruumista kalliimpi. Ahnaasti
lukeminen on pahempi pahe, kuin ahmien syöminen. Rietas ja siivoton
lukemistapa on inhoittavampi kuin samallainen syöminen. Lukemiseen
nähden on vaikeampi tulla herkkusuuksi, kuin syömiseen; mutta
yksinkertainen, voimakas ruoka on epäilemättä mieluisin.

88. Mitä tyhmät vain _lukevat_, se _heitä_ vahingoittaa. Ja heidän
_kirjoituksensa_ vahingoittavat _muita_ ihmisiä. Se ei ole
estettävissä; sillä tyhmä vetää tyhmyyttä puoleensa, kuten mädännyt
liha kärpäsiä, ja siivilöi ja tasoittelee sitä, olkoonpa se mistä
kirjasta tahansa; -- hän voi sitä ammentaa yhtä hyvin raamatusta, kuin
jostakin muustakin kirjasta, vaikka hän, oli hän mies tai nainen,
tavallisesti lukee tietenkin vain sanomalehtiä tai romaania.

Persoonallinen itserakkaus ja kunnianhimo, jota lukeminen herättää
itsekkäisesti virkeissä luonteissa, johtaa ylenkatsomaan käsityötä sekä
haluamaan kaikellaisia saavuttamattomia asioita ja täyttää kadut
tyytymättömillä ja kelvottomilla ihmisillä, jotka etsivät keinoja ja
tilaisuuksia voidakseen elää sukkeluudestaan kaupunkilaisten seuroissa.
Tätä minun ei tarvitse laajemmin selittää. Jokaisen lukijan on
kokemuksesta myöntäminen, että tämä yltyvä heikkous levenee, ja
lisääntyy vaivannäkö, joka pyrkii ansaitsemaan itselleen sen, jota
sanotaan "asemaksi elämässä."

89. Vaikka lukisit kaikki kirjat brittiläisessä museossa, jos
nimittäin eläisit niin kauvan, niin voisit sittenkin jäädä ihan
"tietämättömäksi", sivistymättömäksi ihmiseksi; mutta jos luet hyvästä
kirjasta kymmenen sivua kirjain kirjaimelta -- s.t.s. todellisella
tarkkuudella, niin olet ainaiseksi jokseenkin sivistynyt ihminen.
Sivistyksen ja sivistymättömyyden välinen eroitus perustuu kokonaan
tähän tarkkuuteen, mikäli on kysymys varsinaisesti henkisestä puolesta.
Sivistynyt mies saattaa osata vähän kieliä, saattaa taitaa puhua vaan
omaa kieltään sekä olla lukenut vain vähän kirjoja. Mutta kielen, jonka
hän taitaa, tuntee hän tarkoin; joka puhumansa sanan lausuu hän oikein.
Ennen kaikkea tuntee hän sanojen _jalouden_; hän osaa heti paikalla
eroittaa sanojen oikean sukuperän ja entisen ytimen uudenaikaisista
sanansikiöistä; hän muistaa sanojen koko esi-isien sarjan, niiden
vaihtoavioimisen, etäisen sukulaisuuden sekä laajuuden, missä määrin
niitä käytetään, ynnä tehtävän, mikä niillä sanojen kansallisen
jalouden kesken on ollut kunakin aikana ja joka maassa. Mutta
sivistymätön voi muistaen osata monta kieltä sekä puhua niitä kaikkia
tuntematta niistä todellisuudessa sanaakaan, tuskinpa sanaa omasta
kielestään. Kukin järkevä merimies voi tulla toimeen useimmissa
satamissa, ja tarvitsee hänen sentään lausua vain yksi lause jostakin
kielestä, niin hänet heti tuntee tästä lauseesta sivistymättömäksi.
Samalla tavalla yhden ainoan lauseen äännäntä ja lausumatapa osoittaa
heti todellista sivistystä.

90. Kun tutkit kirjailijasi yhtä sanaa toisensa jälkeen, sanotaan sitä
aivan oikein "lukemiseksi"; huomatessasi joka koron ja ilmaisun,
asettautuessasi tekijän asemaan, hävittäessäsi oman persoonallisuutesi
ja koettaessasi sulautua tekijän persoonallisuuteen, niin että
varmuudella voit sanoa: "_niin_ ajatteli Milton", eikä "_niin_
ajattelin _minä_, kun luin huonosti Miltonia". Tällä tavoin johdut
vähitellen toiste antamaan vähemmän painoa omalle mietteellesi: "_niin_
minä ajattelin". Alat käsittää, ettei olekaan niin perin tärkeätä, mitä
_sinä_ ajattelit; etteivät ajatuksesi jostain esineestä olekaan ehkä
niitä selvimpiä ja viisaimpia, mitä on olemassa; ja vielä että, ellet
ole aivan merkillinen henkilö, ei sinusta yleensä voi sanoa, että
sinulla lainkaan on "ajatuksia", ja ettei sinulla vakavassa asiassa ole
ajattelemisen ainesta; -- että sinulla ei ole oikeutta "ajatella", vaan
koetat ainoastaan enemmän oppia tosiseikoista. Hyvin luultavasti et
koko elämässäsi (ellet, kuten sanoin, ole vallan merkillinen) ole saava
laillista oikeutta mielipiteen omaamiseen jostakin asiasta, lukuun
ottamatta sitä, mikä sinulla parhaillaan on. Kysymättäkin voit aina
keksiä, miten sinun on tehtävä, kun jotakin välttämättömästi on
tehtävä. Onko sinulla talo kunnossapidettävänä, tavara myytävänä, pelto
kynnettävänä, oja puhdistettavana? Tämmöiseen tehtävään ei tarvita
kahta mielipidettä; se tapahtuu vastuullasi, ellei sinulla ole paljo
enemmän kuin yksi "mielipide" tavasta, millä näitä asioita käsittelet.
Tehtäviesi ulkopuolellakin on jokunen asia, joista sinulla pitää olla
oma mielipide. Että konnantyöt ja valhe ovat luvattomia ja heti ne
keksittyä tieltä pois ruoskittavat; että himoitseminen ja riitaisuus
ovat lapsissakin vaarallisia, mutta miehillä ja kansoilla kuolettavia
taipumuksia; vihdoin että taivaan ja maan Herra pitää uutterista,
vaatimattomista ja lempeistä ihmisistä sekä vihaa laiskoja, ylpeitä,
ahneita ja julmia; -- näistä yleisistä tosiseikoista on sinulla oleva
vaan yksi ainoa, vieläpä sangen voimakaskin mielipide. Muuten olet
kokeva, ettet voi tietää etkä arvostella _mitään_ sellaista, mikä
kuuluu uskontoihin, asetuksiin, tieteisin ja taiteisin; että paras,
mitä voit tehdä, vaikka olisit hyvin sivistynytkin ihminen, on olla
vaiti, pyrkiä päivä päivältä viisaammaksi ja vähän enemmän ymmärtämään
toisten ajatuksia; niin pian kun koetat tätä rehellisesti tehdä, olet
huomaava, etteivät viisaimpienkaan ajatukset ole paljon enemmän
arvoiset kuin soveliaat kysymykset. Vaikeutta selvittää ja esittää
ratkaisemattomuuden perusteita on enimmiten kaikki, mitä he sinua
varten voivat tehdä; on onneksi heille ja meille, jos he todellakin
kykenevät "sekoittamaan ajatuksiimme musiikkia sekä saattamaan meidät
surullisiksi taivaallisista epäilyksistä".

91. On olemassa kahdellaisia kirjoja, hetken kirjoja ja ikuisesti
pysyviä kirjoja. Niitä ei eroita yksinomaan laatu. Ei yksinomaan huono
kirja ole sellainen, joka ei pysy eikä hyvä sellainen, joka pysyy.
Tässä eroittaa luonto. Mutta on olemassa hyviä hetkellisiä kirjoja ja
hyviä pysyviä kirjoja, ja huonoja hetkenkirjoja sekä huonoja pysyväisiä
kirjoja.

Hyvä hetkenkirja -- huonoista en puhu, -- on yksinkertaisesti sinua
varten painettu hyödyllinen tai miellyttävä keskustelu ihmisen kanssa,
jonka kanssa et muuten voi keskustella. Hyödyllisenä se sanoo sinulle,
mitä sinun välttämättä pitää tietää; miellyttävänä useinkin samaa, kuin
järkevän, läsnäolevan ystävän puhe. Nuo hilpeät matkakertomukset, nuo
jonkun kysymyksen hauskat ja vitsikkäät pohtimiset, vilkkaat tai
liikuttavat kertomukset, tunnolliset muistiinpanot niiden, jotka ovat
toimivina aikansa historiassa, -- ne ovat kaikki puhtaasti hetken
kirjoja, joita sivistyksen leveneminen kartuttaa, ja jotka ovat
nykyajan omituinen omistus: meidän on avomielisesti niistä kiittäminen
sekä avomielisesti häpeäminen, jos emme osaa niitä hyödyksemme käyttää.
Mutta käytämme niitä mahdollisimman huonosti, jos vastoin oikeutta
asetamme ne todellisten kirjojen asemaan; sillä tarkoin katsottuna
eivät ne ole ollenkaan kirjoja, vaan kirjeitä ja hyvästi painettuja
sanomalehtiä. Ystävämme kirje saattaa tänään olla ilahuttava ja
hyödyllinen; jääpi harkittavaksi, onko se säilyttämisen arvoinen vai
ei. Sanomalehti saattaa olla hyvin sopiva aamiaisen aikaan, vaan ei
suinkaan koko päiväiseksi lukemiseksi. Samalla tavalla pitkä kirje
(vaikkapa nidokseksikin sidottuna), joka sinulle niin hauskasti kertoo
ravintoloista, teistä ja ilmasta, jommoisia ne olivat viime vuonna
jossakin paikassa, taikka kertoo sinulle huvittavan kertomuksen, taikka
mainitsee jonkin tapahtuman todellisen asianlaidan, olipa se kuinka
arvokas tahansa tilapäistä silmäilemistä varten, ei ole kuitenkaan
sanan oikeassa merkityksessä mikään "kirja", mikään "luettava". Kirja
ei ole varsinaisesti mikään puhuva, vaan kirjoitettu esine, joka on
kirjoitettu pysyväiseksi eikä paljasta tiedonantoa varten. Juttukirja
painetaan sentähden, ettei sen tekijä voi puhua tuhansille yhtaikaa;
jos hän voisi, niin hän tietenkin tekisi sen; -- _tämmöinen_ kirja on
vaan hänen äänensä _monistamista_. Et voi puhua Indiassa asuvan
ystäväsi kanssa; tekisit sen, jos vain voisit; sen sijaan kirjoitat
hänelle: se on paljasta äänen lähettämistä. Mutta kirja kirjoitetaan
ei äänen monistamiseksi tai sen kauvas lähettämiseksi, vaan
ikuistamiseksi; tekijällä on jotakin sanomista, jota hän pitää
todellisena tai hyödyllisenä taikka auttavan kauniina. Hänen
tietääkseen ei ole siitä vielä kukaan mitään puhunut; hänen
tietääkseen, ei ole siitä kukaan mitään puhuvakaan. Hän on velvoitettu
sanomaan sen kauniisti ja selvästi, jos hän siihen vain kykenee; joka
tapauksessa selvästi. Elämänsä kokonaisuudessa on hänelle selvinnyt
tämä asia, tämä asioiden sarja; -- tämä oikean tiedon ja näkemisen
osanen, jota käsittämään hänet auttaa hänen osansa päivänpaisteesta ja
maasta. Hän tahtoisi mielellään kirjoittaa sen ainaiseksi, kaivertaa
kallioon, jos voisi, ja sanoa: "tämä on minun parhaani; muuten söin ja
join ja nukuin, rakastin ja vihasin, kuten muutkin. Elämäni oli kuin
höyry eikä se enää ole olemassa; mutta tämän minä havaitsin ja tiesin.
Jos jotain minussa on muistamisen arvoista, on se juuri tämä". Tämä on
hänen "kirjoittamistansa"; pienellä, inhimillisellä tavallaan ja
hänessä olevan jumalallisen vaikutuksen määrän mukaan on tämä hänen
kirjoituksensa, hänen "pyhä raamattunsa". Tällainen se on kirja.

Ehkäpä luulet, ettei näin ole vielä koskaan kirjoja kirjoitettu. Kysyn
sinulta, uskotko yleensä rehellisyyteen ja hyvyyteen, vai luuletko,
että viisaissa ihmisissä ei koskaan olisi ollut rehellisyyttä ja
hyvänsuopeutta. Toivottavasti ei meistä ole kukaan niin onneton, että
ajattelisi näin. Siis mitä viisaan ihmisen työssä on rehellisesti ja
lempeästi tehtyä, se on hänen kirjansa taikka hänen taideteoksensa.
Siihen on aina huonojakin aineksia sekoitettu sekä huonoa, tarpeetonta
ja teennäistä työtä. Mutta jos luet oikein, niin helposti löydät sen
oikean ja se on se kirja.

92. Kaikkina aikoina ovat tämmöisiä kirjoja kirjoittaneet suuret
miehet, suuret lukijat, suuret valtiomiehet taikka suuret ajattelijat.
Kaikki ovat ne käytettävinäsi. Ja elämä on lyhyt. Sen olet ennenkin
kuullut; -- mutta oletko mitannut tätä lyhyttä elämää ja sen
mahdollisuuksia. Tiedätkö, että kun luet yhden, et ehkä toista enää
ennätäkään lukea? -- Minkä tänään menetät, sitä et huomenna enää
saavuta. Tahdotko mennä haastelemaan palvelustytön tai tallipojan
kanssa, kun voit puhua kuningattarien ja kuninkaiden kanssa. Vai
luulotteletko, että olisi arvokkaalle itsetietoisuudelle sopivaa lykkiä
ja tuuppia nälkäisen ja alhaisen joukon kanssa sisäänmenosta ja
puheillepääsöstä tämän valittujen ja mahtavien joukon ikuisen hovin
ollessa sinulle avoinna, joka joukko on niin laaja kuin maailma ja niin
monilukuinen kuin sen päivät? Sinne sisään voit aina päästä. Voit
valita seuran ja arvon halusi mukaan; sieltä sinua ei voi koskaan
sysätä pois, jos kerran olet sisään päässyt, paitsi jos siihen olet
itse syypää; ympäristösi ja ylevyytesi kautta tulee siellä sinun oma
synnynnäinen ylevyytesi koetelluksi, ja mistä syystä pyrit saavuttamaan
korkeata asemaa elävien joukossa, niin samojen syiden totuuden ja
suoruuden mittana on juuri se asema johon pyrit näiden kuolleiden
joukossa.

"Asema, johon pyrit", sekä asema, johon kelpaat täytyy minun myöskin
lisätä; sillä jokaisesta elävästä ylimyskunnasta eroittuu tämä
menneisyyden hovi sen kautta -- että se on avoinna työlle ja ansiolle,
mutta ei millekään muulle. Ei rikkaus eikä mikään nimi tehoa eikä
viekkaus petä näiden taivaallisten porttien vartijaa. Syvällisessä
merkityksessä ei yksikään alhainen tai ala-arvoinen astu sinne koskaan.
Tuon hiljaisen Faubourg S:t Germainen [Pariisin ylhäisön kaupungin osa]
portilla tehdään vain lyhyt kysymys: "oletko arvokas astumaan sisään?"
Käy sisään. Jos haluat olla ylevien toverina, niin tule itse jaloksi.
Jos haluat kuulla viisaiden keskustelua, opi käsittämään heitä, ja saat
sitä kuulla. Mutta jos haluat muilla ehdoilla, -- niin et saa. Ellet
kohota itseäsi meidän tasalle, niin emme voi astua alas sinun luoksesi.
Elävä lordi voi kohteliaasti käyttäytyä; elävä filosofi voi selittää
sinulle ajatuksiansa suurella vaivalla; mutta _täällä_ ei teeskennellä
eikä selitetä. Sinun täytyy kohota meidän ajatustemme korkeuteen, jos
mielit saada niistä iloa, sekä täytyy ottaaksesi osaa tunteihimme, jos
tahdot olla varma läsnäolostamme.

93. Ainaiset ilmoitukset uudesta musiikista (ikäänkuin olisi uutuus sen
hyve) osoittavat todellisuudessa, ettei kukaan huoli musiikista. Uusien
näyttelyjen ainainen vaatiminen merkitsee, ettemme välitäkään
kuvaelmista; uusien kirjojen ainainen kysyntä osottaa, ettei kukaan
juuri välitäkään lukemisesta.

94. Kielen koko voima ja kauneus on laadultaan siveellistä. Kieli on
tarkka, jos puhuva tahtoo olla todellinen; selvä, jos hän puhuu
sisällisellä osanotolla ja haluten tulla ymmärretyksi; mahtava, jos hän
on vakava; miellyttävä jos hänellä on taipumusta rytmiin ja
järjestykseen. Taide ei voi tuottaa muita kielellisiä hyveitä, kuin
tämän; yhden niistä merkitystä tahtoisin tarkemmin selittää. Kieli on
vain silloin selvä, kun se ilmi lausuu tunteen. Voit todellisuudessa
vain sen kautta ihmisen sanoja ymmärtää, että ymmärrät hänen
aikomuksensa. Sanasikin kuuluu hänestä vieraalta kieleltä, jos ei hän
ymmärrä tarkoitustasi. Se tekee kielitaiteen (jos yleensä tahtoo antaa
enemmän arvoa jollekulle niistä) sopivimmaksi välikappaleeksi
todellisen sivistyksen saavuttamiseen. Perusteellisesti opettaa sanan
merkitystä on sama kuin opettaa luontoa hengen, joka sen on leimannut.
Kielen salaisuus on osanoton salaisuus, sen täyden viehätyksen tuntee
vain ylevä. Siten ovat kauniin puheen perussäännöt lujitetut suoralla
ja lempeällä puheella. Näiden lakien mukaan voi myöhemmin parantaa
väärää näennäisesti kaunista kieltä; mutta kaikki tämmöiset ilmaisut,
kuuluivat ne sitten puheen tai runouden alalle, eivät ole ainoastaan
vailla kestävää voimaa, vaan ne hävittävätkin periaatteet, joita ovat
oikeudetta anastaneet. Niin kauvan kun ei puhuta sanaakaan muuten kun
rehellisesti, kohoo kielen taide kohoamistaan; mutta siitä hetkestä
jolloin sitä muodostavat ja hiovat ulkonaiset syyt, vaipuu se
mitättömyyteen ja hukkuu. Tämä totuus olisi jo aikoja tullut julki,
ellei kuuluisan akateemisen tiedon aikoina olisi aina ilmennyt
taipumusta kieltää kielen ensimmäisten mestarien suoruutta. Kun me vaan
opimme taitavasti kirjoittamaan vanhan kirjailijan tyyliä, olemme heti
valmiit ajattelemaan, että hänkin kirjoitti toisen tavalla. Mutta ei
mikään jalo, rehellinen tyyli ole koskaan perustunut muullaiseen kuin
suoraan sydämeen.

Ei yksikään kirjailija, joka ei tarkoita sitä, mitä hän sanoo, ansaitse
tulla luetuksi siinä tarkoituksessa, että se tyyliäsi kasvattaisi.
Mutta ei ole myös koskaan jaloa tyyliä keksinyt joku muu, kuin se, joka
sitä tarkoitti, mitä sanoikin. Etsi päivän valoon etevän tyylin
alkuunpanija, niin olet samalla löytänyt muutamien todellisten
tosiseikkojen tai vilpittömien intohimojen selvittäjän: ja koko
lukemisesi elostuu ja kiihoittuu sen kautta, että sinä varmana
siitä, että tekijä todellakin tarkoitti sitä, mitä sanoi, hänen
tarkoittamaansa syventymistään syvennyt. Vielä tärkeämpi on syvästi
käsittää, että jokainen kansallisuuden kielen omaksuma kauneus kuvaa
sen olemuksen sisimpiä lakeja. Pysytä kansan luonne ankarana ja
miehekkäänä, anna sen ajatusten olla vakavasti ja puhtaasti ja
arvokkaihin esineihin suunnatut, pidä sitä tekemisissä oikeiden
seikkojen kanssa, niin ehdottomastikin on sen kieli oleva ylevä ja
jalo. Samalla on mahdotonta, -- huomaa tarpeellinen vastavaikutus, --
että olisi jalo jokin kieli, jonka sanat eivät kutsusi työhön yhtä
monien torventoitotuksien tavoin. Mutta kaikki suuret kielet esittävät
ja vaativat muuttumattomasti suuria asioita; niitä voi vain
kuuliaisuudella jäljitellä; niiden hengähdys on inspiratiooni ja
innostus, sillä niillä ei ole ainoastaan ääntä, vaan elämäkin. Voit
näiden miesten tavalla vain oppia puhumaan tulemalla heidän
kaltaisekseen.



Naisista.


1. (Nuorelle tytölle). Jos on olemassa jotakin, jonka
oikeudellisuudesta ja vääryydestä viisaat miehet ovat kuudentuhannen
vuoden ajattelemisen ajalla olleet yhtä mieltä, ja jonka he toinen
toisensa jälestä kokemuksen kautta ovat keksineet, niin on se tämä,
että Jumala kaikkein enin paheksuu laiskoja ja julmaluontoisia ihmisiä:
-- että hänen ensimmäinen käskynsä on: "tee työtä niin kauvan kuin
sinulla on valoa", ja toinen: "ole armelias niinkauan kuin sinulla on
armeliaisuutta".

"Tee työtä niinkauvan kuin sinulla on valoa", erittäinkin niinkauvan
kuin sinulle paistaa aamunvalo. En ole mitään niin ihmetellyt, kuin
sitä, että vanhat niin harvoin huomauttavat nuorille, kuinka kallis
näiden nuoruus on. Usein he tunteellisesti valittavat omia entisiä
päiviään, joskus taas viisaasti kyllä unohtavat ne. Epäviisaalla tavalla
moittivat he usein nuoria, vielä epäviisaammin antavat heille peräksi,
usein estävät he ja rajoittavat heitä kaikkein epäviisaimmalla tavalla;
mutta tuskin koskaan he heitä varoittavat ja valvovat.

Niinpä muistakin, että ainakin _minä_ olen sinua varoittanut, että
elämäsi onni ja sen voima, sen osa ja arvo maan päällä ja taivaassa
riippuvat siitä, millä tavoin nyt päiviäsi vietät. Ei tarvitse niiden
olla surullisia päiviä: kaukana siitä. Nuorison ensimmäinen
velvollisuus on olla iloisena sekä toisille iloksi; mutta niiden täytyy
olla juhlallisia päiviä sanan syvimmässä merkityksessä. Oikein
ajattelevan olennon mielestä ei ole mitään aamuhämärän syvälle
juhlallisuudelle vertoja vetävää. Ei ainoastaan tuossa kauniissa
merkityksessä, vaan koko niiden suunnitteluun ja laatuun nähden pitää
niiden oleman juhlallisia päiviä. Ota latinalainen sanakirjasi ja etsi
sana "solennis" (juhlallinen), paina syvästi sydämeesi tämän sanan
merkitys ja ajattele, että entisen elämäsi kukin päivä väittämättä
määrää sielusi tottumuksen ja harjaantumisen hyvään tai pahaan joko
pyhän tavan kalliilla ja suloisella palauttamisella taikka kyntämällä
aina syvempiä vakoja surun kylvöä varten....

On tuskan määriä samoin kuin virheellisyydenkin määriä, jotka ovat
kokonaan voitettavissa ja näyttävät ainoastaan olevan terveellisen
koetuksen ja kurin muotoja. Sormiasi pistelee, kun pakkas-aamuna menet
ulos, mutta senjälkeen ovat ne sitä lämpimämmät; jäsenesi väsyvät
terveellisestä työstä ja asettuvat sitä mielummin levolle; sinua
koetellaan vähän aikaa sillä, että sinun täytyy odottaa luvattua
tavaraa, ja se on tultuaan sitä suloisempi. Mutta et voi tätä koetusta
ulottaa määrättyä määrää pidemmälle. Kovin kova kylmyys mädännyttää
sorminivelesi. Väsytä itsesi vaan kerrankin upi uupuneeksi, niin et
koko elämässäsi enää saavuta ruumiisi entistä voimaa. Salli sydäntuskan
nousta yli jonkin katkeran kohdan ja sydämen elo häipyy ainaiseksi.

Niinpä perustuu koko pahan määrityskin juuri sen parantumattomuuteen.
Sillä tarkoitetaan surua tai syntiä, jotka _kuolemassa_ loppuvat. Ja
varmastikin on meidän tietääksemme ja käsittääksemme olemassa monta
tuskan ja synnin tilaa, jotka vain kuolemalla voivat loppua.
Tietystikin, olemmehan me tietämättömiä, sokeita olentoja emmekä voi
huomata, minkä hyvän siemenen voi sisältää nykyinen kärsimys tai
nykyinen rikos; mutta mitä me emme voi tietää, se ei meille kuulukaan.
On mahdollista, että murhaajia ja valehtelijoita korotetaan
tulevaisessa maailmassa korkeampaan ihmisyyteen, kuin he olisivat
voineet ilman murhaa tai vääryyttä saavuttaa; mutta tämä mahdollisuus
ei ole sellainen, että se saisi tekojamme johtaa. On kyllä olemassa
parempi toivo, että nimittäin kerjäläinen, joka kurjuudessa makaa
porttimme edessä, saa helmiporttien sisällä lohdutuksen; mutta Herra,
jonka sanat yksinomaan oikeuttavat meitä sitä ajattelemaan, ei ole itse
koskaan asettanut pahaa siunaukseksi eikä ole jättänyt nälkäisiä
ravitsematta, eikä päästänyt sairaita parantumattomina luotaan.

Usko siis minua, että toimimisemme ainoa oikea periaate täällä on nähdä
hyvä ja paha määrättyinä luonnollisen tuntemisemme kautta edistämään
yhtä ja voittamaan toista niin sydämellisellä koittamisella, kuin ei
olisikaan muuta maailmaa kuin tämä. Poista ennen kaikkea se mieletön
ajatus, että taivas sekaantuu parantamaan suuria virheitä, antaessaan
vapaan vallan omille laeilleen rangaista pieniä. Jos huolimattomasti
valmistat ruo'an, niin älä odota, että sallimus sen tekee maukkaaksi;
odota yhtä vähän Jumalan sekaantumista, jos ohjaat ymmärtämättömyyden
aikoina elämäsi harhaan, ja että tuo sekaantuminen johtaisi kaiken
hyväksi. Totisesti sanon sinulle, ettei maailma ole sillä tavalla
järjestetty. Seuraukset suurista virheistä ovat yhtä varmat kuin
pienistäkin. Ja koko elämäsi ja kaikkien sinun vaikutuksesi alaistenkin
elämän onni riippuu niin sananmukaisesti sinun järjestäsi ja
maltillisuudestasi, kuin aterian oivallisuus ja järjestys.

2. Ensimmäinen velvollisuutemme naista kohtaan -- ei yksikään
ajatteleva ole sitä epäilevä -- on antaa hänelle semmoinen ruumiillinen
kehitys ja harjoitus, jommoista hän tarvitsee terveytensä
vahvistamiseksi sekä kauneutensa täydentämiseksi; sillä tuon kauneuden
korkein jalostuttaminen ei ole saavutettavissa ilman hänen
toimeliaisuutensa ja hennon voimansa loistoa; hänen kauneuttansa
täydentämään ja tämän mahtia enentämään. Kauneus ei voi olla koskaan
liian mahtava eikä voi se liian kauvas valaa pyhää valoansa; mutta
muista, että saadakseen kauneutta puhkeamaan, on kaikki ruumiillinen
vapaus ilman sydämen suoruutta turhaa.

3. Älä usko voivasi tehdä tyttöä suloiseksi tekemättä häntä
onnelliseksi. Et voi pakottaa hyvän tytön luonnetta etkä estää hänen
luonnollisia mieltymyksen ja ponnistuksen halujaan, niin ettei se este
olisi ainaiseksi lyönyt leimaansa hänen piirteisinsä tehden sen sitä
tuskallisemmalla ankaruudella, kun se poistaa loiston hänen viattomista
silmistään ja lumouksen hänen puhtaalta otsaltaan.

4. Naiskasvojen täydellinen sulous voi vain johtua siitä ylevästä
rauhasta, mikä perustuu onnellisten ja hyödyllisten vuosien muistoon --
täysin suloisiin muistelmiin, -- sekä siihen yhdistettyyn, vielä
ylevämpään lapsekkuuteen, joka varsin vaihtelevana ja lupaavana sekä
hilpeänä että vaatimattomana on aina altis toivomaan, että pitäisi
oleman vielä parempaa voitettavana ja annettavana.

Sinun on siis ensin kehittäminen hänen ruumiillista muotoaan, sitten
saavuttamansa voiman mukaan täyttäminen hänen henkensä kaikella sillä
tiedolla ja kaikilla niillä ajatuksilla, jotka vahvistavat hänen
luonnollisia oikeuden taipumuksiaan sekä puhdistavat hänen luonnollista
rakkaudentunnettaan.

Hänelle on annettava kaikki se tieto, mikä hänet tekee kykeneväksi
ymmärtämään ja tukemaan miehensä työtä: mutta ei olisi se sentään
annettava hänelle tiedoksi siinä merkityksessä, kuin olisi hänen
tarkoituksensa tietää, vaan ainoastaan tuntea ja arvostella. On
itsessään yhdentekevää, tunteeko hän useita kieliä vai yhden; mutta se
on tärkeintä, että hän kykenee osoittamaan ystävällisyyttä vieraille
sekä tajuamaan puheensa suloutta. Ei ole hänen arvolleen välttämätöntä,
että hän tutustuu johonkin tieteesen. Mutta tärkeintä on, että hän
tottuu tarkasti ajattelemaan; että hän käsittää luonnonlakien
tarkoituksen, välttämättömyyden ja kauneuden sekä seuraa ainakin yhtä
tieteellisen sivistyksen polkua tuolle nöyryytyksen katkeran laakson
kynnykselle, mihin viisaimmat ja urhoollisimmat miehet laskeutuvat
tunnustamaan olevansa ikuisesti lapsia, jotka aavalla rannalla kokoovat
piikiveä. Sillä on vähän merkitystä, miten monen kaupungin aseman hän
tuntee, kuinka monta vuosilukua tai kuuluisain ihmisten nimeä hän
tietää; ei ole kasvatuksen tarkoitus muuttaa nainen sanakirjaksi;
mutta on perin tarpeellista opettaa hänet syventymään koko
persoonallisuudellaan lukemaansa historiaan; vilkkaasti kuvaamaan
tapahtumat loistavalla mielikuvituksellaan; käsittämään hienolla
vaistollaan ne liikuttavat ja draamalliset asianhaarat, joita
historioitsija usein vain himmentää johtopäätöksillään ynnä
järjestämisellään eroittaa: hänen tehtävänsä on noudattaa jumalallisen
palkitsemisen salattua oikeutta sekä tähystää pimeän läpi tulisen
verhon kovaonnisia kuteita, jotka rikoksen ja koston yhdistävät. Mutta
ennen kaikkea on hänet opetettava ulottamaan osanottonsa rajoja siihen
historiaan, joka ainaiseksi ratkaistaan hänen rauhassa eläessään sekä
siihen aikalaistensa suureen onnettomuuteen, joka, jos hän sitä oikein
suree, ei koskaan palaa. Hänen täytyy harjaantua kuvittelemaan, minkä
vaikutuksen tekisi hänen luonteeseensa ja käytökseensä se seikka, että
hän jokapäivä olisi tekemisissä kärsimysten kanssa, jotka, syystä
etteivät ole hänen näkyvissään, ovat yhtä todellisia. Hänen täytyy
käsittää, minkälaisessa mitättömässä suhteessa pieni maailma, jossa hän
elää ja rakastaa, on maailmaan, missä Jumala elää ja rakastaa, ja
vakavasti pitää häntä opettaa pyrkimään siihen, etteivät hänen hurskaat
ajatuksensa heikontuisi suhteissaan lukuihin, joita ne sisältävät;
ettei hänen rukouksensa olisi heikompi anoessaan niiden monien
puolesta, joilla ei ole ketään, joka heitä rakastaa, puolesta niiden
"kaikkien, jotka ovat surullisia ja raskautettuja" kuin anoessaan
hetkellistä tuskan lievitystä puolisolleen tai lapselleen.

5. Uskon, että tytön kasvatuksen, mikäli se koskee opin kulkua ja
ainesta, pitäisi oleman joksikin samallaisen kuin pojan; sen pitäisi
vaan olla toisin suunnattu. Kussakin elämäntilassa pitäisi naisen
tietämän, mitä hänen miehensä tietää, mutta toisella tavalla. Miehen
pitäisi sitä perinpohjaisesti ja siinä edistyen vallita; naisen oleman
yleisessä täydentämisessä jokapäiväiseksi avuksi. Kyllä olisi usein
viisaampaa, että miehetkin suoranaista käytäntöä varten oppisivat
naisten tavalla ja pyrkisivät henkisiä voimiansa kurittamaan ja
kehittämään _niillä_ työaloilla, jotka myöhemmin olisivat yhteiskunnan
palvelukseen sopivammat; mutta yleisesti puhuen pitäisi miehen
perinpohjaisesti oppia joka opettelemansa kieli tai tiede, samalla kuin
naisen olisi samaan kieleen tai tieteesen tutustuminen vain siinä
määrin kuin hän kykenee ottamaan osaa miehensä ja hänen parhaiden
ystäviensä harrastuksiin.

Mutta kaiken tämän on tapahtuminen erinomaisella huolellisuudella. On
olemassa suuri ero elementaarisen ja pintapuolisen tiedon välillä --
tarmokkaan alun ja epävarman koko piiriä noudattaa koittavan yrityksen
välillä. Vaimo voi aina auttaa miestään tiedollaan, vaikka tämä
olisi kuinkakin vähäinen. Puolinaisella tiedollaan taikka
väärinkäsityksellään voi hän miestään vain tuskastuttaa.

Jos tyttö ja poika täytyy tosiaankin eri tavalla kasvattaa, niin
neuvoisin, että niistä molemmista tyttö varhemmin tutustutettaisiin
syvällisiin ja vakaviin asioihin, siliä hänen järkensä kypsyy
nopeammin: niin että häntä varten valittu lukeminen ei saisi olla
vähäpätöisempää, vaan päinvastoin arvokkaampaa sekä tarkoitettu
lisäämään kärsivällisyyttä ja vakavuutta hänen luonnolliseen
ajatuksenterävyyteensä ja järjennopeuteensa ynnä pysyttämään hänet
ylevissä ja puhtaissa ajatuksissa. En antaudu nyt minkäänlaisiin
kysymyksiin kirjojen valintaan nähden; pitäkäämme vain huolta, ettei
hänen pöydälleen kasaantuisi lainakirjaston kirjoja, jotka olisivat
vielä kosteita epäviisauden lähteen viimeisestä kevyestä vaahdosta.

6. En yritä määräämään, miten paljo romaanilukemista olisi sallittava.
Mutta sitä tahtoisin teroittaa mieleen, että jos romaaneja, runoja tai
historiaa luetaan, niin niitä ei valikoittaisi siihen nähden että ne
olisivat huonoista ominaisuuksista vapaat, vaan että niissä on olemassa
hyviä ominaisuuksia. Paha, joka satunnaisesti ja siellä täällä
mahtavassa kirjassa kummittelee taikka piilee, ei koskaan vahingoita
jaloa tyttöä; mutta kirjailijan tyhjyys masentaa häntä ja hänen
rakastettava mielettömyytensä alentaa häntä. Jos hänellä on tilaisuus
päästä hyvään vanhojen klassikkojen kirjastoon, on valikoiminen
tarpeeton. Poista nykyaikaiset aikakauskirjat ja romaanit tytön tieltä:
vaan päästä hänet kunakin sadepäivänä vanhaan kirjastoon ja jätä hänet
omaan oloonsa. Hän kyllä löytää sen, mikä hänelle sopii; sinä et voisi
sitä hänelle valita: sillä tämä juuri on tytön ja pojan välisen
luonteen kehityksen erotus -- sinä voit poikaa muovailla muodoksi,
kuten kalliota, taikka, jos hän on parempaa ainesta, takoa kuin
pronssipalasta. Mutta tyttöä et voi ensinkään takoa. Hän kasvaa kuin
kukkanen, -- ilman päivänpaistetta hän näivettyy; hän surkastuu kuin
narssissi kotelossaan, jos et anna hänelle kylliksi ilmaa; hän lankee
ja tahrii otsansa tomuun, jos jätät hänet joinakuina elämänsä hetkinä
ilman apua; mutta et voi häntä kahlehtia; hänen täytyy käydä omaa
tietään, voidakseen ylipäänsä kehittyä, ja hänen hengelleen ja
ruumiilleen täytyy aina sallia vapaata ja kevyttä omaa liikuntoa sekä
neitsyeellisen vapauden askeleita. Päästä hänet vanhaan kirjastoon,
sanon minä, niinkuin päästäisit nuoren hirven pellolle. Se tuntee
kaksikymmentä kertaa paremmin vahingolliset ruohot kuin sinä, samoin
hyvätkin, ja on valitseva itselleen muutamia katkeria ja pisteliäitä,
jotka hänelle ovat terveellisiä ja joita sinä et vähimmässäkään määrin
olisi osannut semmoisina pitää.

7. Te kasvatatte tyttöjänne, ikäänkuin olisivat ne olemassa
koristukseksi ja valitatte sitten heidän kevytmielisyyttään. Tehkää
heidät osallisiksi samoista eduista kuin veljensäkin. Ohjatkaa
heidätkin samoihin suuriin hyväntaipumuksiin; opettakaa _heillekin_,
että rohkeus ja totuus ovat heidän olemuksensa peruspylväät:
luuletteko, etteivät he seuraisi semmoista kutsua rohkeana ja
uskollisena, jommoisia he ovat jo nytkin, vaikka tiedätte tässä
kristillisessä kuningaskunnassa tuskin olevan yhtään tyttökoulua,
jossa lasten rohkeutta ja avomielisyyttä pidetään puoleksikaan niin
tärkeänä, kuin heidän tapaansa astua ovesta sisään; ja vaikka koko
yhteiskunnallinen systeemi, joka perustuu tavanmukaiseen elämän
toimeentulon hankkimiseen heille, on pelkuruuden ja petoksen mätä
rutto, -- pelkuruuden, sillä se ei uskalla antaa heidän elää ja
rakastaa toisin, kuin heidän naapurinsa tahtovat; petoksen, asettamalla
tytön havaittavaksi oman ylpeytemme tarkoituksiin maailman pahimman
turhamielisyyden täyden loiston juuri ajalla, jolloin hänen tulevan
elämänsä koko onni riippuu siitä, että hän jäisi vahingoittamatta.

8. Eivät mitkään sanat ole kyllin voimakkaat ilmaisemaan sen raa'an
kosimistavan ilmeistä vaaraa ja alentamista, joka tapa nykyään on
käytännössä, melkeinpä on tullut laiksikin: kun kynttilän-, kuu- ja
mangneesiavalon kurjassa sekasotkussa -- mutta ei päivänvalossa --
sopimattoman kiihoittavasti ja mielettömän kalliisti vaatetettuina,
äkkinäisesti piilopaikoissa, satunnaisen kiihotuksen ja surullisen
tietämättömyyden valtaamina nuoret ihmiset hymyilevät ja lempeästi
silmäilevät, kuiskailevat ja vaikeroivat, hiipivät ja horjuvat,
huikentelevat, hapuilevat ja kompastuvat tunteesen, jota he kutsuvat
rakkaudeksi -- ja mitä he vielä suvainnevatkin tehdä hetkenä, jolloin
heidän päähänsä pälkähtää saavuttaa haluamansa, ollen alituisesti
vaarassa menettää mielettömyyden tähden koko elämänsä kunnia,
sattumuksen tähden kaikki ilonsa.

9. Kaikkina puhtaudestaan ja kehityksestään huomattuina kristillisinä
aikoina on aina ollut rakastavan kuuliaisen antautumisen ehdotonta
myöntyväisyyttä hallitsijattarelleen. Sanon _kuuliainen_; -- ei vain
haaveksiva ja jumaloiva mielikuvituksessaan, vaan kokonaan alamainen
vastaanottamaan rakastetulta, vaikka kuinka nuorelta vaimolta ei
yksinomaan rohkaisua ja kiitosta ja kaiken työn ja vaivan palkintoa,
vaan, mikäli on valittavissa taikka vaikea kysymys ratkaistavana,
kaiken työn _johtamistakin_. Ritarillisuus, jonka väärinkäyttämisessä
ja epäkunniassa on lopullisesti kaikki syy siihen, mikä sodassa on
julmaa, väärää rauhassa sekä epäjaloa kotioloissa, ja jonka
alkuperäistä puhtautta ja voimaa meidän on kiittäminen uskonnon
puolustuksesta, laista ja rakkaudesta; tuon ritarillisuuden, sanon
minä, ensi käsitys kunniakkaasta elämästä edellyttää nuoren ritarin
antautumista valtijattarensa käskyn alaiseksi, -- vieläpä oikullisenkin
käskyn alaiseksi. Sitä se edellyttää, sillä sen oppi-isät tiesivät,
että oikein opetetun ritarillisen sydämen ensimmäinen välttämätön
taipumus on halu hallitsijatartansa sokeasti palvella; että missä tätä
todellista uskollisuutta ja sitoutumista ei ole, siellä täytyy kaikkien
nurinkuristen ja häijyjen intohimojen päästä vallitsemaan; ja että tämä
ehdoton kuuliaisuus nuoruutensa ainoata lempeä kohtaan pyhittää joka
miehen voiman ja vahvistaa hänen aikomuksensa kestävyydeksi.
Eikä tee se tätä sentähden, että tämä kuuliaisuus, vaikkapa
ansaitsemattomallekin annettuna, olisi jotain varmaa tai kiitettävää;
vaan sentähden, että jokaiselle jalolle nuorukaiselle pitäisi olla
mahdotonta -- jokaiselle oikein kasvatetulle _on_ mahdotonta --
rakastaa sitä, jonka lempeään neuvoon hän ei luota, jonka pyytävää
käskyä hän saattaa epäröidä seurata.

10. Epäilemme liian usein, että tällainen suhde voisi kestää kautta
koko ihmisen elämän. Pidämme sen oikeutettuna rakastavan ja hänen
valtiattarensa välillä, mutta emme miehen ja vaimon. Se tahtoo sanoa,
että meidän mielestämme kunnioittava, hieno kuuliaisuus kuuluu sille,
jonka rakkautta me vielä epäilemme, jonka luonteen me tunnemme vasta
osittain ja kaukaa, ja että tämä kunnioittaminen ja arvonanto on
poistettava, kun rakkauden kokonaan ja rajattomasti omaksumme, kun
luonne on niin tarkoin tullut punnituksi ja koetelluksi, ettemme enään
pelkää uskoa sille elämämme onnea. Etkö huomaa kuinka epäjaloa ja
samalla järjetöntä se on? Etkö tunne, että avioliitto -- jos se
ollenkaan on avioliitto -- on sinetti, joka osoittaa yleisesti
selvitetyn siirron väliaikaisesta väsymättömään palvelukseen,
hetkellisestä ikuiseen rakkauteen?

Mutta miten, kysyt, voi tämän ajatuksen naisen johtajavirasta yhdistää
hänen tosi naiselliseen alistumiseensa? Yksinkertaisesti siten, että
tässä on kysymys _johtamisesta_ eikä määräämisestä. Olemme mielettömiä,
anteeksiantamattomasti mielettömiä puhuessamme toisen sukupuolen
etuoikeudesta toiseen nähden, ikäänkuin niitä voisi koskaan vertailla
samallaisissa asioissa toisiinsa. Toinen omistaa, mitä toisella ei ole.
Toinen täydentää toista ja on taas toisen täydentämä; ne eivät ole
missään samallaisia. Molempien onni ja täydellisyys perustuu siihen,
että jokainen vaatii ja vastaan ottaa toiselta sen, minkä vain toinen
voi antaa.

Miehelle on ominaista toimiva, eteenpäinpyrkivä, puolustava voima. Hän
on ennenkaikkea toiminnan, luomisen, keksinnön ja puolustuksen mies.
Järkensä on suunnattu tutkimiseen ja keksimiseen; tarmonsa seikkailuun,
sotaan ja valloittamiseen, missä vain sota on oikeutettua,
valloittaminen välttämätöntä. Mutta naisen voima tahtoo hallita, ei
taistella, -- eikä järkensä tahdo keksiä, ei luoda, vaan järjestää,
sovittaa ja päättää. Hän näkee asioiden ominaisuudet, niiden
vaatimukset, niiden aseman. Hänen suuri tehtävänsä on kiittää; ei hän
sekaannu mihinkään riitaan; mutta erehtymättä suo riidan kruunun
jollekulle. Toimensa ja asemansa kautta on hän turvattu kaikelta
vaaralta ja kiusaukselta. Miestä kohtaa karkeassa työssään avarassa
maailmassa kaikellaiset vaarat ja kiusaukset. Epäonnistuminen,
yhteentörmäys ja ei vältettävissä oleva erehdys tulevat sentähden usein
hänen osaksensa; hän tulee usein loukatuksi ja voitetuksi, usein käy
hän harhaan ja karaistuu karaistumistaan. Mutta kaikesta tästä varjelee
hän vaimoansa; tämän hallitsemaan kotiinsa, ellei hän itse sitä vaadi,
ei tarvitse päästä minkään vaaran, ei minkään kiusauksen, ei minkään
erehdyksien tai harmien aiheen. Sellainen on kodin oikea luonne, -- se
on rauhan tyyssija; turvapaikka ei ainoastaan vääryyttä ja herjauksia
vastaan; vaan kaikkea kauhistustakin, epäilystä ja eripuraisuutta
vastaan; mikäli ulkoelämän ahdistus tunkeutuu sisään, jos mies taikka
vaimo antavat toismieliselle, tuntemattomalle, sydämmettömälle,
vihamieliselle ulkomaailmalle luvan astua heidän kynnyksensä yli,
sikäli lakkaa se olemasta koti; se on silloin ulkomaailmasta vain se
osa, jonka sinä olet kattanut ja jossa olet takkavalkeasi sytyttänyt.
Mutta mikäli se on pyhä tyyssija, Vestaalin temppeli, lieden temppeli,
jota valvovat kotijumalat, joiden kasvojen eteen saa tulla vain se,
jonka he rakkaudella vastaanottavat, mikäli se on semmoinen, ja katto
ja valkea ovat vain paremman varjon ja valon vertauskuvia -- varjon
semmoisen jommoisen kallio tarjoo väsyneessä maassa, semmoisen valon,
jommoisen majakka tarjoo myrskyisellä merellä, -- sikäli se vastaa
kodin nimeä, täyttää kodin kiitosta.

Tulipa tosi vaimo mihin tahansa, huokuu tällainen kodin henki kuitenkin
aina hänen ympärilleen. Vaikkapa hänen päänsä päällä tuikkaisi vain
tähtiä, ja kiiltomato yökylmässä ruohossa olisi hänen ainoana
valkeanaan hänen jalkojensa juuressa, on siellä sentään aina _koti_,
missä hän on. Jalo nainen ulotuttaa tämän kodin kauvas ympärilleen
täydellisemmin, kuin jos se olisi katettu setripuulla tai maalattu
loistavalla punalla, ja se valaa hiljaisen valonsa kauvas niidenkin
yli, joilla muuten ei kotia ole.

Tämä on naisen oikea mahti, hänen oikea kutsumuksensa. Sitä täyttämään
hänen pitäisi, mikäli inhimillisestä olennosta voi sellaista ilmaisua
käyttää, oleman erehtymättömän kykenevä. Niin kauvas kuin hän
hallitsee, pitää kaikki olla oikeata, taikka ei sitten mikään ole
oikeata. Hänen täytyy olla kestävä ja lahjomattomasti hyvä,
vaistomaisesti ja varmasti viisas, -- viisas, ei asettuakseen
yläpuolelle miestään, vaan ollakseen koskaan poistumatta hänen
rinnaltaan; ei vaateliaassa ja sydämmettömässä ylpeydessään
ahdasmielisesti viisas, vaan rajattomasti vaihtelevassa
palvelevaisuudessa, sentähden vaihtelevassa että se rajattomasti
mukautuu palvelevaisuuden lempeään intohimoon, -- naisen todelliseen
vaihtelevaisuuteen.

11. Kuulemme puhuttavan naisen "kutsumuksesta" ja "oikeuksista", ikään
kuin niitä voisi koskaan eroittaa miehen kutsumuksesta ja oikeuksista,
-- ikään kuin hän ja herransa olisivat riippumattomanlaatuisia ja
yhdistymättömiä vaatimuksissaan. Tämä ainakin on nurinkurista. Ei
vähemmän väärä, vaan ehkä vielä mielettömämpi on nurinkurisuudessaan se
ajatus, että vaimo olisi vain herransa varjo ja seuraajaolento, olisi
velvollinen häntä ajattelemattomasti ja matelevasti tottelemaan ja että
häntä pysyttäisi heikkoudessaan pystyssä miehensä etevämpi voima. Se on
mielettömin kaikista erehdyksistä siihen nähden, että hän on luotu
miehensä avuksi; ikäänkuin varjo voisi miestä tehokkaasti auttaa tai
orja arvokkaasti häntä avustaa!

12. Ajattelette ehkä, kuten teille on usein sanottu, että vaimon
pitäisi hallita miehensä kotia, mutta ei hänen henkeänsä ja tahtoansa.
Oi ei, hänen hallituksensa on aivan toisenlaista. Oikea vaimo on
kodissaan miehensä palvelija, mutta tämän sydämmessä on hän kuningatar.
Parhainta, mitä mies voi ajatella, pitää vaimon olla; korkeimman, mitä
hän toivoo, pitää naisen luvata; mitä miehessä on hämärää, sen pitää
vaimon puhdistaa puhtaaksi; mikä häneltä uupuu, sen pitää vaimon
vahvistaa totuudeksi; keskellä maailman touhinaa hän löytää vaimonsa
luota palkintonsa ja keskellä taistoa ja riitaa vaimonsa luota
rauhansa.

13. Uskon, ettei yksikään mies ole koskaan elänyt todellista elämää,
ellei hän ole tullut naisen rakkauden kautta paremmaksi, vahvistetuksi
tämän rohkeudella sekä ohjatuksi hänen sydämensä viisaudella.

14. Parhaita naisia on ehdottomasti vaikein tuntea; erityisesti tuntee
niitä heidän miestensä onnesta ja heidän lastensa ylevästä tavasta;
vieras voi vaan aavistamalla, ei selvästi tuntea heidän arvonsa; joskus
esiintyvät he ulkopuolella kotiaan melkein avuttomina.

15. Tämä on tosi naisen koko kasvatuksen tarkoitus: saattaa hänet
rakastamaan kotiansa enemmän kuin mitään muuta paikkaa. Hän poistukoon
siitä niin harvoin, kuin kuningatar valtakunnastaan ja rauhoittukoon
täydellisesti vain sen kynnyksen sisäpuolella.

16. Olemme yleensä sitä mieltä, että miehen velvollisuudet ovat
yleisiä, naisen taas kotiin kuuluvia. Ei ole se juuri niin. Miehellä on
persoonallinen hänen kotiansa koskeva työ ja velvollisuus sekä yleinen
työ ja velvollisuus joka on niiden edellisten laajentamista ja
kohdistuu hänen kansaansa. Niinpä on vaimollakin persoonallinen hänen
kotiansa koskeva työ ja velvollisuus sekä julkinen työ ja velvollisuus,
myös tämän edellisen laajennus.

Miehen velvollisuus on suojata kodin kunnossapitoa, menestystä ja
turvallisuutta; naisen tehtävä on ylläpitää sen järjestystä,
kodikkuutta ja hauskuutta.

Ulota kauvemmaksi nämä molemmat velvollisuudet: miehen on yhteiskunnan
jäsenenä edistettävä sen ylläpitoa, kehitystä ja puolustamista; naisen
tehtävä on tässäkin kohdistettava elämänjärjestyksen hyvinvointiin ja
kauniiseen koristukseen.

Niinkuin miehen on omalla portillaan tarpeen tullessa oltava
puolustamassa herjausta ja hävitystä vastaan, samoin täytyy hänen ei
vähemmän, vaan päinvastoin enemmän uskollisena olla isänmaansa
porteilla ja tarpeen tullen jättää hävittäjälle kotinsakin toimiakseen
porteilla sen työn, mikä häntä vielä tähdellisemmin vaatii. Samalla
tavalla naisenkin, ollen porttiensa sisällä järjestyksen keskuksena,
hädän huojentajana ja kauneuden peilinä, täytyy samallaisena olla
porttiensa ulkopuolellakin, missä järjestys on vaikeampi, hätä suurempi
sekä suloisuus ja kauneus harvinaisempia.

Kuten ihmissydämessä on aina ollut luonnollinen halu sen todellisiin
velvollisuuksiin -- halu, jota sinä et voi tukahuttaa, vaan saattaa
nurinkuriseksi sekä johtaa harhaan, jos riistät siltä sen oikean
tarkoituksen, -- kuten siinä elää, voimakas rakkaudenhalu, joka oikein
ohjattuna säilyttää itsessään kaiken elämän pyhyyden, sekä harhaan
joutuneena sen perustusta järkähyttää ja _pakottuu_ tekemään näistä
toisen tai toisen, -- samoin on ihmissydämessäkin sammumaton halu
hallitsemaan, joka halu oikein ohjattuna voimassa pitää lain ja elämän
koko ylevyyden, mutta harhaan joutuneena sen hävittää.

Jumala on sen syvään juurruttaen istuttanut miehen ja vaimon sydämen
sisäiseen elämään, ja Jumala sen ylläpitää. -- Turhaan ja väärin sinä
moitit ja paheksut tätä hallitsemishalua. Taivaan ja ihmisten tähden
toivo sitä itsellesi niin paljon kuin voit. Mutta _millaista_
hallitsemishalua? Siinä kysymys. Haluatko hävittää? Jalopeuranko
jäsentä ja lohikäärmeenkö hengitystä haluat? Et suinkaan. Vaan mahtia
parantamaan, pelastamaan, ohjaamaan ja säilyttämään. Valtikan ja kilven
mahtia; kuninkaallisen käden mahtia, jonka käden kosketus parantaa,
joka käsi sitoo vihollisen ja päästää vangin; valtaistuinta, joka on
perustettu oikeuden kalliolle; josta astutaan alas vain armeliaisuuden
astuimia myöten.



Elämä yksin on rikkautta.


1. Elämä yksin on rikkautta. Elämä kaikkine rakkauden, ilon ja ihailun
voimineen. Se on rikkain maa, joka elättää suurimman määrän jaloja ja
onnellisia ihmisiä. Se on rikkain mies, joka täytettyään oman elämänsä
velvollisuudet pienimpään saakka omalla persoonallaan ja omaisuudellaan
mahdollisimman laajasti vaikuttaa terveellisesti toisten elämään.

2. On mahdotonta päättää jostakin suuresta omaisuudesta sen paljaan
olemisen perustuksella, tuottaako se hyvää tai pahaa kansalle, jonka
keskuudessa se löytyy. Sen todellinen arvo riippuu yhtä tarkasti sitä
seuraavista siveellisistä merkeistä, kuten matemaattisen suureen arvokin
sen mukaan liitetyistä algebran merkeistä. Jokainen rikkaus voi
toiselta puolen osoittaa rehellistä teollisuusharrastusta, edistyvää
toimeliaisuutta sekä luovaa älyä; mutta toiselta puolen voi se olla
kuolettavan ylellisyyden, armahtamattoman väkivallan ja vahingollisen
petoksenkin merkki. Moni aarre on raskas ihmisten kyyneleistä, kuten
huonosti korjattu sato sopimattomalla ajalla tulleesta sateesta, ja
moni kulta kiiltää kirkkaammin päiväpaisteessa kuin sen arvo todella
onkaan.

3. Rikkauden kiertokulun kansassa voi verrata verenkiertokulkuun
luonnollisessa ruumiissa. On olemassa vilkasta virtaamista, joka johtuu
iloisesta mielenliikutuksesta tai terveellisestä ruumiinharjoituksesta
mutta on olemassa toisellaistakin joka aiheutuu häpeästä tai kuumeesta.
On olemassa ruumiin palamista, joka huokuu lämpöä ja elämää sekä
toisellaista, joka muuttuu mätänemiseksi. Tämä yhtäläisyys on kouraan
tuntuva pienimpiäkin yksityisseikkoja myöten. Sillä niinkuin veren
sairaloinen, paikallinen tyrehtyminen kulussaan tuottaa mukanaan
yleisen hyvinvoinnin laskeutumisen, samoin huomaamme, että jokaista
sairaloisesti rajoitettua rikkauden toimintaa seuraa lopullisesti
taloudellisen ruumiin apulähteiden heikontuminen.

4. Työn tulokset ovat erilaiset; sentähden on kansan menestyminen
tarkassa suhteessa työnmäärään, jota käytetään keinojen saavuttamiseksi
ja käyttämiseksi elämää varten. Huomaa -- saavuttamiseksi ja
käyttämiseksi; s.t.s. ei vaan järkeväksi aikaansaamiseksi, vaan
järkeväksi jakamiseksi ja käyttämiseksi. Kansantaloustieteilijät
puhuvat tavallisesti niin, kuin ei kokonaan käyttämisestä olisikaan
mitään hyvää. Päinvastoin on juuri tuotannon tarkoitus ja sen kruunu ja
loppumäärä täydelleen käyttämistä; ja järkevä käyttäminen on paljon
vaikeampi tehtävä kuin järkevä aikaansaaminen. Kahdenkymmenen
ansaitsevan ihmisen joukossa on tuskin yhtä, joka osaisi rahaa oikein
käyttää. Eikä elämänkysymyksenä ole yksityiselle eikä kansalle koskaan
se, "kuinka paljon rahaa he ansaitsevat?" vaan "mihin tarkoitukseen he
sitä käyttävät".

5. Otaksumisen, josta johtuvat melkein kaikki erehdyttävät päätökset
kansantalouden alalla, -- että nimittäin rahan kokoominen tai rahan
arvo olisi sen tarkoituksena -- voi pian todistaa muutamalla sanalla ei
pitävän paikkaansa. Sillä ei kukaan kansallistaloustieteilijä myöntäisi
oikeutta sellaiselle kansantaloudelle, joka yksinomaan ryhtyisi
kultapyramiidin rakentamiseen. Hän pitäisi kullan tuhlattuna, jos se
jäisi muistopatsaan muotoon, sekä vaatisi, että sitä käytettäisiin.
Mutta mihin tarkoitukseen? Sitä voi käyttää joko ansaitakseen enemmän
rahaa rakentaakseen sillä vielä suuremman pyramiidin taikka johonkin
muuhun tarkoitukseen. Ja tämän toisen tarkoituksen, miksi se sitten
ensin käsitettäisikään, keksitään vihdoinkin tarkoittavan ihmisten
palvelusta; -- s.t.s. hänen elämäänsä laajentamaan, turvaamaan ja
mukavaksi laittamaan. Kultapyramiidi saattaa ehkä olla rakennettu
tulevaisista huolehtiaksemme, ehkäpä ajattelemattomastikin; voiko tämä
kokoominen olla järkevä tai mieletön, sen saattaa vain määrätä, ensin
selviteltyämme koko kansantalouden tarkoituksen, nimittäin elämän
mahdollisuuksien rikastuttamisen.

6. Pääoma merkitsee "päätä tai lähdettä tai juuriainesta" -- se on
aines, jonka avulla saadaan aikaan tullut tai järjestetty tavara. Se on
oikeastaan vain silloin pääoma (caput vivum, tuottava, eikä caput
mortuum, kuollut), jos se tuottaa jotakin ei itsensä kaltaista. Juuri
on se, joka ei astu elämän toimintaan, ennenkuin se on synnyttänyt
jotain muuta kuin juuren: nimittäin hedelmän. Tämä hedelmä tuottaa
aikanaan taas juuria, ja niin päättyy kaikki tuottava pääoma uuden
pääoman tuottamiseen; mutta pääoma, joka ei tuota muuta kuin pääomaa,
on vaan juurta työntävä juuri, sipuli, joka tuottaa sipuleja eikä
tulpaaneja, jyvä, joka tuottaa jyviä eikä koskaan leipää. Euroopan
kansantalous on tähän asti kokonaan antautunut sipulien lisäämiseen
taikka (mikä on vielä vähemmän) niiden kokoomiseen. Ei se ole koskaan
nähnyt eikä ajatellutkaan kappaletta semmoista, jommoinen tulpaani on.

7. Paras ja yksinkertaisin pääoman alkukuva on hyvä aura. Jos tämä aura
ei tekisi mitään muuta kuin synnyttäisi polyypin tapaisesti vain toisia
auroja, niin se hävittäisi oman luonteensa pääomana -- vaikka niitä
paljonkin päivänpaisteessa kiiltäisi. Se tulee vasta oikeaksi pääomaksi
toisellaisen loiston kautta, -- jos sen nimittäin näkee "splendscere
sulco" kirkkaasti kiiltävän vaossa; aineessa ja olemuksessa tämän oivan
hankaantumisen kautta se ennemmin vähenee kuin lisääntyy. Oikea sattuva
kysymys jokaiselle kapitalistille ja kansalle ei ole "kuinka monta
auraa sinulla on", vaan "missä ovat vakosi"; ei "kuinka nopeasti
pääomasi karttuu", vaan "mitä se saa aikaan jälleentuottamisensa
kuluessa". Minkä elämää edistävän keinon se hankkii, minkä elämää
turvaavan työn se suorittaa? Jos ei minkäänlaista, niin on sen
jälleentuottaminen hyödytön; jos on asiat vielä huonommin, -- (sillä
pääoma voi elämää yhtä hyvin hävittää kuin ylläpitääkin) niin se on
pikemmin huono kuin hyödytön.

8. Kauppiaat tuntevat harvoin "rikas" sanan merkitystä. Taikka vaikkapa
he sen tuntevatkin, eivät he ota huomioon sitä seikkaa, että se on
relatiivi sana, jolla on vastakohtansa "köyhä", yhtä varmasti kuin
sanalla "pohjoinen" on vastakohtansa "etelä". Sanotaan ja kirjoitetaan
melkein aina, että rikkaus olisi rajatonta, ikäänkuin jokaiselle olisi
mahdollista tulla rikkaaksi seuraamalla joitakuita tieteellisiä
kaavoja. Rikkaus samoinkuin sähkökin on päinvastoin voima, jonka
toiminta alkaa vain erinkaltaisuuksien ja itsensä kieltämisen kautta.
Guinean [Guinea (luet.: ginni) on vanhempi englantilainen kultaraha =
26 mk 39 p] voima taskussasi riippuu kokonaan saman rahan puutteesta
naapurisi taskussa. Jos ei hän sitä tarvitsisi, niin ei se
sinuakaan hyödyttäisi; sen mahdin määrä riippuu tarkalleen hänen
tarvitsemisestaan ja halusta sitä saamaan, -- ja taito rikastuttaa
itseäsi tavallisella kauppiaiden tavalla on sentähden välttämättömästi
samalla taitoa pysyttää naapuriasi köyhänä.

9. Nimityksellä rikkaus pyritään todellisesti saavuttamaan oikeastaan
juuri valtaa ihmisten yli; yksinkertaisemmassa merkityksessä valtaa
käyttämään palvelijan, kauppiaan ja taiteilijan työtä omaksi eduksi;
laajemmassa merkityksessä mahtia johtamaan suuria ihmisjoukkoja
erilaisiin rikkaan aikomusten mukaan hyviin, välinpitämättömiin tahi
vahingollisiin tarkoituksiin. Tämä rikkauden mahti on tietysti suurempi
tai pienempi, suhteutuen suorasti köyhyyteen ihmisten, joita se
hallitsee sekä epäsuorasti niiden lukuun, jotka ollen yhtä rikkaita
kuin me, ovat valmiit maksamaan jostain esineestä saman hinnan, kuin
siitä on tarjottukin. Jos taiteilija on köyhä, laulaa hän pienestä
palkasta, niinkauvan kuin on vaan yksikin, joka hänelle voi maksaa;
mutta kun niitä on kaksi tai kolme, laulaa hän sille, joka hänelle
enimmän maksaa. Siis on tuo, olipa se kuinka käskevä tahansa, tuo aina
epätäydellinen ja epäilyttävä mahti, jonka rikkaus suo lahjoittajalle,
riippuvainen ensin taiteilijan köyhyydestä, sitten paljoudesta yhtä
varakkaiden ihmisten, jotka myös haluavat paikkoja konsertissa. Taito
tulla rikkaaksi sanan tavallisessa merkityksessä ei ole ehdottomasti ja
lopullisesti taitoa koota paljo rahaa itseämme varten, vaan myöskin
pyrkimistä siihen, että sitä olisi naapureilla vähemmän. Tarkoin
sanottuna on se taitoa "käyttää suurinta epätasaisuutta omaksi
eduksemme".

10. Eikö tästä seuraa, että rikkauden olemus on valta ihmisten yli,
että rikkaus on sitä suurempi kuta jalommat ja lukuisammat ovat
ihmiset, joihin sen mahti ulottuu? Ehkä vielä hiukka-aikasen
miettimisen jälkeen selviää, että ihmiset ovat _itse_ rikkautta, --
että kultakappaleet, joilla olemme tottuneet johtamaan, eivät
todellisuudessa ole mitään muuta, kuin eräänlaisia byzanzilaisia,
barbaarien silmissä hyvin loistavia ja kauniita hevosen koristuksia
ja koruvaljaita, joilla olemme tottuneet pitämään ohjissa
luontokappaleita, ja että, jos nämä elävät olennot voisi johtaa ilman
kultarahojen hankaamista ja kilisemistä suussa ja korvissa, niin ne
itse olisivat arvokkaammat, kuin suitsensa. Tosiaankin voimme vielä
keksiä, että rikkauden todelliset suonet ovat purpuranvärisiä -- ei
kalliossa, vaan lihassa -- ehkäpä vielä senkin, että kaiken rikkauden
lopputarkoitus ja täydellisyys on saada aikaan mahdollisimman monta
täysin siemauksin hengittävää, kirkassilmäistä, ilosydämmistä ja
inhimillistä olentoa. Nykyaikaisella rikkaudellamme on minun mielestäni
taipumusta päinvastaiseen suuntaan...

Kuitenkin jääpi vastaamatta vakava kysymys, -- jonka harkitsemisen
jätän lukijalleni --, eikö nimittäin kansallisessa tuotannossa
osoittaudu hyvänlaatuisten sielujen tuotanto lopullisesti kaikkein
edullisimmaksi? Niin, voinpa kuvitella mielessäni, että Englanti
kaukaisena, vielä uneksimattomana hetkenä viskaa kaikki omistavan
rikkauden aatokset takaisin barbarikansoille, joissa ne ensin ovat
syntyneet, ja että sillä aikaa kuin induksen hiekka ja Golkondan
jalokivi jäykistävät sotaratsun varustuksia ja kiiltävät orjan
päähineessä, Englanti kristillisenä äitinä vihdoinkin saavuttaa
pakanallisen äidin hyveet ja aarteet ja kykenee poikiansa osoittaen
sanomaan: "Tässä ovat jalokiveni".

11. Yleisin kaikista englantilaisista peleistä on rahan ansaitseminen,
peli, joka panee jokaisen hyörimään ja pyörimään. Pelatessamme sitä
törmäämme useammin yhteen kuin potkupalloleikissä taikka raaimmassa
urheilussa. Eikä se lainkaan vastaa tarkoitustaan. Ei kukaan, joka
perinpohjaisesti siihen peliin antautuu, tiedä koskaan, miksi hän sitä
tekee. Kysy suurelta rahanansaitsijalta, mitä hän aikoo rahallaan
tehdä, -- hän ei koskaan sitä tiedä. Ei hän ansaitse sitä sillä jotain
tehdäkseen. Hän ansaitsee sitä ansaitakseen. "Mitä aijotte tehdä sillä,
kun sen saatte?" kysyt sinä. "No ansaita enemmän", sanoo hän. Aivan
samoin kuin sinä krikettipelissä saat useammin olla vuorollasi.
Vuoroilla ei ole hyötyä, mutta että niitä olisi enemmän kuin muilla, se
se on pelin sisältö.

12. Tietääkseni ei historia kerro mistään, joka olisi ihmisjärjelle
niin häpeällistä, kuin nykyaikainen mielipide siitä, että
kauppamaailman termi "osta halvimmilla markkinoilla ja myy kalliimilla"
olisi kansantaloutta edistävä periaate taikka voisi sellainen olla
minkälaisissa olosuhteissa tahansa. "Osta halvimmilla markkinoilla" --
aivan niin; mutta mikä tekisi markkinasi niin halvoiksi? Hiili saattaa
olla halpa sinun kattohirsiesi alla tulipalon jälkeen, ja tiilit
halpoja kaduillasi maanjäristyksen jälkeen; mutta silti eivät ole tuli
ja maanjäristys kuitenkaan onneksi kansalle. "Myy kalliimmilla
markkinoilla" -- kyllä; mutta mikä tekisi markkinasi niin kalliiksi?
Tänään sait leipäsi hyvin myydyksi; kuolevalle miehellekö, joka sinulle
siitä antoi viimeisen roponsa, eikä koskaan enää tule leipää
tarvitsemaan? Vai rikkaalleko, joka huomenna myypi arentitilasi aivan
aavistamattasi? Vai sotamiehellekö, joka on menossa ryöstämään pankkia,
missä talletat omaisuuttasi?

Sitä et voi ensinkään tietää. Mutta yhden tiedät: onko nimittäin
toiminimesi oikea ja rehellinen, ja yksin siitä syystä on sinun
huolehdittava ja oleminen varma siitä, että olet tehnyt voitavasi
aiheuttaaksesi lopullisesti tässä maailmassa semmoisen asiaintilan,
joka ei pääty ryöstöön ja kuolemaan.

13. "Aika on rahaa" sanovat kokeneet kauppiaanne ja
kansantaloustieteilijänne. Luullakseni ei kukaan heistä kuolemaa
lähetessään usko, että juuri tämän vastakohta on totta, ja että raha on
aikaa. Ehkäpä olisi heille sittenkin parempi, etteivät tekisi niin
paljon ajastaan rahaksi, etteivät huomaamattaan tekisi vielä
iankaikkisuuttakin rahaksi! On olemassa toisia, jotka samassa
merkityksessä, kuin aikakin, ovat rahaa taikka voivat tulla siksi
muutetuiksi. Terveys on rahaa. Ymmärrys on rahaa. Tieto on rahaa;
kaiken terveytesi, järkesi ja tietosi voit vaihtaa rahaksi ja siten
saavuttaa kullastarikkaan, sairaloisen, tylsän ja sokean vanhuusajan
onnellisen tarkoitusperän. Mutta kultaa puolestansa ei voi jälleen
muuttaa terveydeksi eikä ymmärrykseksi. "Aika on rahaa" -- nämä sanat
kaikuvat niin korvissani, etten voi kirjoittaa eteenpäin. Eikö se ole
sen parempaa? Jos oikein ymmärtäisimme, että aika on -- _aikaa_, eikö
olisi se meidän parhaaksemme? Asia, jonka menettäminen tai voittaminen
on ehdotonta menettämistä sekä täydellistä saavuttamista. On edullista
ostaa rahalla terveyttä ja tietoa, jos ne niillä ovat ostettavissa;
mutta ei _niillä_ ostaa rahaa. Ostettavissa ne ovat elämän alussa,
mutta eivät sen lopussa. Ne ovat ostettavissa, vaikka ei meitä
itseämme, niin aina kuitenkin toisia varten.

14. Jos raha on aina yksityisen ihmisen tai kansan elämän päämääränä,
niin se tulee sekä huonosti ansaituksi että huonosti käytetyksi, ja
vahingoittaa sekä sitä ansaitessa että sitä käytettäessä. Mutta ellei
se ole päätarkoitus, niin tulee se kaikkien muiden asioiden mukana
_hyvin_ ansaituksi ja _hyvin_ käytetyksi. Joka ihmistä koetellaan
tällä, onko raha hänen päätarkoituksensa eli ei. Jos hän ikänsä
keskivaiheilla voi siitä tauota ja sanoa: "Nyt kun olen saanut sitä
kylliksi elatuksekseni, tahdon sillä elää; olen sen hyvin ansainnut ja
tahdon sen hyvin menettääkin ja lähteä maailmasta köyhänä, kuten
köyhänä siihen tulinkin", -- silloin ei ole raha hänelle pääasia. Mutta
jos hänellä on kylliksi, mistä elää, sillä tavalla kuin hänen arvolleen
ja säädylleen sopii, ja tahtoo sentään enemmän ansaita ja rikkaana
_kuolla_, niin on hänelle raha päätarkoituksena ja tulee kiroukseksi
hänelle itselleen ja useimmiten niillekin, jotka sen antavat
liikkeeseen hänen jälkeensä. Sillä te tiedätte, että sen _täytyy_
kerran mennä; on kyseessä vaan, sekö, joka sen ansaitsi, menettää sen
vai joku toinen; ja on ylipäänsä parempi, että sen menettää se, joka
sen on ansainnut; sillä hän parhain tuntee sen arvon ja hyödyn.

15. Ensimmäisen yhteiskunnallisen elämän ehtona on selvyys, millä
kansallinen tietoisuus teroittaa tätä lakia: pitäköön sen se, joka on
sen rehellisesti ansainnut. Tämä laki on rikkaan ja köyhän välisen
eroituksen oikea perustus. Tällä eroituksella on olemassa vääräkin
perustus; nimittäin se vaikutus, joka rikkautta vasta ansaitsemassa
oleviin on niillä, joilla jo on rikkautta ja jotka sitä käyttävät vain
enemmän ansaitakseen. Aina on oleva joitakuita ihmisiä, jotka
mielellään pitävät suuren rikkauden ansaitsemista ainoana elämänsä
päämääränä. Pakosta on tämä ihmisluokka jäänyt sivistymättömäksi,
heikommalla ymmärryksellä varustetuksi ja enemmän tai vähemmän
pelkurimaiseksi. Rohkean ja kunnollisen, tervejärkisen miehen on
fyysiillisesti mahdotonta tehdä raha ajatustensa päätarkoitukseksi;
yhtä vähän kuin hän voi tehdä päivällistään päämääräkseen. Kaikki
terveet ihmiset välittävät päivällisestään, mutta se ei ole heidän
elämässään pää-asia. Samalla tavalla saattavat kaikki tervejärkiset
mielellään ansaita rahaa, -- tehkööt sen halusta ja nauttikoot
voittamisen tunteesta; mutta päämäärä heidän elämässään ei ole raha,
vaan jokin tätä parempi. Hyvä sotamies esim. haluaa etukädessä hyvin
taistella. Hän iloitsee palkastansa, -- aivan syystäkin ja napisee
oikeutettuna, jos se häneltä kymmenen vuotta pidätetään, -- kuitenkin:
hänen peruskäsitteensä elämästä on saada voittoja eikä saada voitosta
maksua. Samaten papit. He tietenkin mielellään ottavat veron
kirkonpenkeistä sekä palkkion kastamisesta, mutta kuitenkin, kun he
ovat miehekkäitä ja tosi sivistyneitä, ei ole kirkonpenkin vero heidän
ainoa elämänsä päämäärä eikä palkkio kastamisen tarkoitus; heidän
virkansa oikea olemus on saarnaaminen eikä tulla siitä palkituksi.
Samoin on lääkärien laita. He antavat mielellään palkita itseänsä, ja
niinhän pitääkin; mutta jos he ovat miehekkäitä ja tosi sivistyneitä,
niin palkkio ei ole heidän elämänsä koko päämäärä. He haluavat parantaa
sairaita ja, -- jos he ovat hyviä lääkäreitä ja olisi heillä vara
valita, -- niin he mieluummin parantaisivat sairaan ja olisivat ilman
palkkiotansa, kuin että saisivat sen ja näkisivät sairaan kuolevan.
Samoin on kaikille muillekin miehekkäille ja kunnollisille miehille työ
etusijassa ja palkkio vasta toisarvoinen; tämäkin on tosin hyvin
tärkeä, mutta sentään toisessa sijassa. Mutta joka kansassa on, kuten
mainitsin, äärettömän paljo sellaisia, jotka ovat huonosti
kasvatettuja, pelkurimaisia ja enemmän tai vähemmin tyhmiä. Ja näille
ihmisille on yhtä varmaan palkinto pääasiana sekä työ sivuasiana, kuin
työ on kunnon ihmisille pääasiana ja palkkio sivuasiana. Se ei ole
pieni eroitus. Siinä on kysymys elämästä ja kuolemasta _ihmisessä_,
taivaasta ja helvetistä _ihmiselle_. Et voi palvella kahta herraa; --
toista tai toista _täytyy_ sinun palvella. Jos sinulla on työ ensi
sijassa ja palkkio toisessa, niin on työ herrasi ja kaiken työn herra:
Jumala. Mutta jos palkinto on sinulla ensisijassa tärkeä sekä työ
toisessa, niin on mammona herrasi ja mammonan herra: perkele.

16. Pyri täyttämään tätä lakia ankarasti, yksinkertaisesti ja
suuremmoisesti: älä tuhlaa mitään äläkä kadehdi mitään. Älä millään
tavalla huolehdi enemmän rahan saamisesta, mutta huolehdi tehdä paljo
siitä, mikä sinulla jo on; muista aina tätä suurta, kouraantuntuvaa,
välttämätöntä tosiasiaa -- kaiken talouden sääntöä ja juurta --
nimittäin että sitä, mitä jollakulla on, ei voi toinen omistaa, ja että
pienenkin ihmistyön tuotannon osasessa, olkoon se sitten mitä laatua
tahansa ja tulkoon se tuhlatuksi tai käytetyksi, on yhtä paljon
kulutettua ihmiselämää. Ihmiselämä, joka päättyessään ylläpitää tai
enentää elämää, on hyvin eletty; jos ei niin ole asianlaita, on se joko
samassa määrin estettyä tai kuoletettua elämää.

17. Ylellisimmän ylellisyyden voi estää ja puutteen tuskaisimman hädän
poistaa; mutta luonto tarkoittaa (ja suurimmat yhteiskunnalliset
ponnistukset eivät voi estää sen tarkoituksen toteuttamista), että
säästävä on aina oleva rikkaampi kuin tuhlaaja, ja viisas mies elävä
suuremmassa mukavuudessa kuin narri. Mutta todellisuudessa riippuu
taloudellisten hyvyyksien oikean jakamisen onnistuminen enemmän sen
luonteesta kuin sen paljoudesta ja siis sen tuotannon viisaasta
johdosta. Kansa, joka tahtoo todellista rikkautta, tahtoo sitä
kohtuullisesti ja saattaa sitä sentähden hyväntahtoisesti jakaa ja
ilolla omistaa; mutta kansa, joka haluaa väärää rikkautta, haluaa sitä
aina kohtuuttomasti eikä voi sitä oikein jakaa eikä rauhassa siitä
nauttia.

18. Työnaikakaudellamme puhuvat ihmiset, jos puhuvat rehellisesti,
sillä tavoin kuin olisivat talot ja pellot, ravinto ja vaatetus
yksinomaan hyödyllisiä, sekä näkeminen, ajatteleminen ja ihaileminen
vallan hyödyttömiä. Ja on ihmisiä jotka kutsuvat itseään vaateliaasti
utilitariaaneiksi [joiden periaatteena on, että valtion ja ihmisen
ainoa tarkoitus on hyötyminen], ja jotka, jos heidän tahtonsa
tapahtuisi, muuttaisivat itsensä ja koko sukunsa vihanneksiksi;
ihmisiä, jotka ajattelevat, -- jos ensinkään voi olla puhetta heidän
ajattelemisestaan, -- että ruoka on tärkeämpi kuin elämä, vaatteet
tärkeämmät kuin ruumis, jotka muuttaisivat pellon talliksi ja sen
hedelmän rehuksi; viinitarhan ja pellon työntekijöitä, jotka enemmän
pitävät jauhamastansa viljasta sekä pusertamistansa rypäleistä, kuin
enkelien tarhoista Edenin hetteillä; puunhakkaajia ja vedenkantajia,
jotka luulevat, että heidän niitä puiksi hakatakseen ja vettä
ammentaakseen peittävät havumetsät Jumalan varjon tavoin vuoria ja
virtaavat suuret virrat, kuin Jumalan iankaikkisuus. Siten tulee
saarnaajan onnettomuushuuto ylitsemme, että "ihminen ei voi saavuttaa
Jumalan tekoa, ei sen alkua eikä sen loppua".

Nebukadnezarin kirous, joka vaatii ihmisiä härkien tavoin
ruohoa syömään, näyttää vain liiankin välittömästi seuraavan
kansallisen mahdin kestävyyttä, ja ylimäärää sekä rauhaa. Kovina
aikoinaan, taistelussaan olemassa olonsa puolesta, lapsuutensa ja
voimattomuutensa, vieläpä hajaantumisensakin ajalla on kansoilla
korkeampi toivo sekä jalommat intohimot. Kärsimyksestä johtuu vakava
mieli, pelastuksesta kiitollinen sydän, kestävyydestä voima,
vapautumisesta luottamus. Mutta jos he ovat oppineet elämään lakien
suojassa sopivalla ja oikealla tavalla huolehtien toisistaan ovat
poistaneet kärsimyksien mahtavimmat, äärimmäiset lähteet, niin näyttää
heidän rauhastaan nousevan pahempia paheita; paheita, jotka vähemmän
huolestuttavat, mutta sitä kuolettavammin vaikuttavat, jotka paheet
imevät veren sitä vuodattamatta; jotka tekevät sydämen kivikovaksi sitä
kiduttamatta. Niin syvää syytä kiitollisuuteen kuin onkin kullakin
kansalla, joka elää toisten kanssa rauhassa ja on keskenään
yksimielinen, niin on sillä syytä pelkoonkin, suurempaan pelkoon, kuin
miekan ja kapinan: että nimittäin riippuvaisuus Jumalasta tulee
unohdetuksi, kun ollaan varmat, että leipää ja vettä on saatavissa;
että kiitollisuus häntä kohtaan lakkaa, sillä hänen turvansa
järkähtämättömyys on osoittautunut luonnonlaiksi; että keskellä täyttä
maailman nautintoa taivaallinen toivo heikkenee; että itsekkäisyys
astuu epäitsekkään antautumisen sijaan; että osanotto muuttuu
ylpeydeksi ja rakkaus teeskentelyksi; että voimaa seuraa voimattomuus,
kärsivällisyyttä välinpitämättömyys, vakavuutta ja vyötettyjen kupeiden
ja palavien lamppujen kirkkautta leikkipuheiden lorina ja synkkien
ajatusten mädännäisyys. Ihmiselämän virran varsilla puhaltaa
taivaallisesta päivänpaisteesta huolimatta jäätävä tuuli; sateenkaari
värittää sen aaltoilemista, pakkanen asettuu sen rauhan yli.
Varokaamme, ettei rauhamme tule rauhaksi kivien, jotka, niin kauvan kun
koski niitä sinne tänne heittelee, salama niihin iskee, säilyttävät
suuruutensa; mutta kun virta on hiljaa ja myrsky ohitse, niin ne
sallisivat ruohon niitä peittävän ja jäkälän imevän niistä ravintonsa
sekä tomuun itsensä kynnettää.

19. Kaupaksi tarjoomista ja tavaran kysyntää varten lain kautta
järjestetyssä, mutta avonaiselta väkivallalta turvatussa yhteiskunnassa
tulevat yleisesti puhuen rikkaiksi ahkerat, päättäväiset,
rohkeat, ahneet, reippaat, säännölliset, järkevät, jokapäiväiset,
välinpitämättömät, ja vähätietoiset ihmiset. Köyhäksi jäävät vain aivan
tyhmät, aivan viisaat, laiskat, huolettomat, nöyrät, miettiväiset,
tylsät, mielikuvitusrikkaat, hienotunteiset, hyvin opetetut,
ajattelemattomat, säännöttömästi ja vaistomaisesti paheita
harjoittavat, kömpelö lurjus, julkinen varas sekä aivan armelias,
hurskas ja uskonnollinen.

20. Voimme ainakin jokapäiväisissä pienissä toimissamme noudattaa
suurempaa rehellisyyttä ja hyvyyttä; sillä suurten ostajien ja myyjien
suuri epärehellisyys ei ole muuta kuin pienten ostajien ja myyjien
pienen epärehellisyyden luonnollinen kasvaminen ja tulos. Jokainen, joka
koittaa ostaa tavaran alle sen oikeata hintaa taikka yrittää sen myydä
sen oikeata hintaa suuremmalla -- jokainen ostaja joka antaa
liikemiehen odottaa maksua, ja jokainen liikemies, joka lainaamalla
lahjoo ostajan tuhlaamista, edistää voimainsa mukaan perustusta ja
kunniaa vailla olevaa kauppasysteemiä ja syöksee maansa köyhyyteen ja
häpeään. Ihmiset, joilla on kohtalaiset varat ja keskinkertaiset
hengenlahjat, tekisivät noudattamalla jokapäiväisessä toiminnassaan
oikeutta ja puolueettomuutta paljo enemmän hyvää, kuin hyväätekevän
ihmisrakkauden nerokkailla ohjelmilla ja teoloogisen opin tunkeilevilla
selityksillä.

21. En voi ensinkään saada selville, mistä johtuu, ettei vaeltava
ritari koskaan odota maksua vaivoistaan, mutta matkusteleva kauppias
aina; -- että ihmiset ovat valmiit vastaanottamaan iskuja ilmaiseksi,
mutta eivät koskaan myymään nauhojaan halvemmalla; -- että he ovat
valmiit hartaihin ristiretkiin vapauttaakseen kuolleen Jumalan haudan,
mutta eivät ryhtyisi täyttämään elävän Jumalan käskyjä; -- että he
kaikkialle olisivat valmiit menemään paljain jaloinkin uskoansa
saarnaamaan, mutta vasta paljosta palkasta osoittavat työllä sitä
uskoansa, ja että he ovat perin halukkaat saarnaamaan evankeliumia
ilmaiseksi, mutta eivät koskaan antamaan leipiä ja kaloja ilmaiseksi.

22. Ylipäänsä tulee hyvä ja hyödyllinen työ, olkoon se sitten henkistä
eli ruumiillista, joko huonosti tai ei ollenkaan maksetuksi. En sano,
että sen pitäisi niin olemaan, mutta asian laita on tavallisesti niin.
Tavallisesti maksavat ihmiset vaan mieluisasta aikansa kuluttamisesta
tai että heitä petetään, vaan eivät siitä, että heitä hyödytetään.
Viisituhatta vuodessa lörpöttelijälle ja penni päivässä taistelijalle,
uurastavalle työmiehelle ja ajattelijalle, on tavallinen sääntö.
Paraasta henkisestä työstä taiteen, kirjallisuuden ja tieteen alalla ei
ole koskaan mitään maksettu. Mitähän luulet Homeron mahtaneen saada
Iliadistaan? Tai Danten hänen Paratiisistaan? Vain katkeraa leipää ja
suolaa sekä edestakasinkäymistä toisten ihmisten portaissa. Tieteen
alalla palkittiin miestä, joka keksi teleskoopin ja ensin näki taivaan,
vankilalla; mies, joka keksi mikroskoopin ja ensin näki maan, kuoli
karkoitettuna kotiseudultaan. On todellakin aivan selvä, että Jumala
tahtoo kaiken täydellisesti hyvän työn ja puheen tehtäväksi aivan
ilmaiseksi. Uskon, että Baruch kirjanoppinut ei saanut penniäkään
rivistä kirjoittaessaan Jeremian toisen kirjakäärön ja ettei pyhä
Stefanus saanut piispan palkkaa pitkästä saarnaamisestaan, ei mitään
muuta kuin kiviä.

Tähän nähden ovat käsityöläiset paremmassa asemassa. Pahinta, mikä
heille saattaa tapahtua, on kivenhakkaaminen; eikä vaara tulla
kivitetyksi. Ja heille tulee paremman palkitsemisen aika; varmaankaan
emme jonakuna päivänä maksa ihmisille aivan yhtä paljon siitä, että he
puhuvat parlamentissä eivätkä tee mitään, kuin siitä, että ovat
puhumatta ja tekevät jotakin; tulemme vähän korottamaan kyntäjän
palkkaa, vähän alentamaan asianajajan palkkaa j.n.e. Mutta voimme nyt
jo pitää huolta siitä, että kaikki työ, joka tehdään, maksetaan
täydestä sekä juuri sille, joka sen tekee eikä toiselle.

23. Olemme kuitenkin ahkeria päivän viimeiseen hetkeen asti, jos kohta
yhdistämmekin pelaajan kiihkon työntekijän kestävyyteen; olemme
sittenkin kuolemaan saakka urhoollisia, vaikka olemmekin kykenemättömiä
käsittämään sodan oikeata syytä. Olemme aina kuolemaan asti uskollisia
rakkaudessa omaan lihaamme ja vereemme, kuten merihirviöt ja kotkatkin
ovat. Niinkauvan kuin voi kansasta sanoa tällaista, on sillä vielä
toivoa. Niinkauvan kuin sillä on elämänsä kädessään, valmiina
menettämään sen (vaikka mielettömästäkin) kunniastaan, (vaikka
itsekkäästäkin) rakkaudestaan, (vaikka ala-arvoisestakin) tehtävästään,
niinkauvan on vielä toivoa. Mutta vain toivoa; sillä tämä vaistomainen,
kuriin tottumaton hyve ei voi olla pysyväinen. Ei voi kestää yksikään
kansa, joka on saattanut itsensä alennustilaan, vaikka sillä olisi
kuinkakin jalomielinen sydän. Sen täytyy pitää intohimojansa kurissa
ja ohjata niitä, muuten ne jonakuna päivänä rankaisevat sitä
skorppiooneilla. Ennen kaikkea ei voi kansa pysyä rahaa-ansaitsevana
alhaisona: se ei voi rankaisematta edelleen elää alati halveksien
kirjallisuutta, tiedettä, taidetta, luontoa ja osanottoa ja
kohdistamalla koko sielunsa penninkiin.

24. On olemassa työtä tekevä luokka -- voimakas ja onnellinen -- sekä
rikkaiden että köyhienkin keskuudessa, ja toimeton luokka -- heikko,
häijy ja kurja, -- sekä rikkaiden että köyhienkin keskuudessa. Pahimmat
kummankin säädyn keskinäiset väärinymmärrykset johtuvat siitä
onnettomasta seikasta, että toisen säädyn viisaat (tässä suhteessa
hyvin epäviisaasti) tavallisesti pitävät lukua toisen säädyn
mielettömistä. Jos ahkerat rikkaat pitäisivät vaaria laiskoista
rikkaista ja moittisivat niitä, ja ahkerat köyhät pitäisivät silmällä
laiskoja köyhiä ja muistuttaisivat niitä, niin kaikki silloin olisi
hyvin.

Mutta joka sääty huomaa juuri toisen säädyn virheitä. Kovasti
työtätekevä, varakas mies varsinkin loukkaantuu laiskasta
kerjäläisestä, eikä kunnollinen, mutta köyhä työmies jo luonnostaankaan
kärsi rikkaan irstasta ylellisyyttä. Ja mikä joka luokan puolueettomien
miestenluonteissa muuttuu ankaraksi arvosteluksi, se tulee
puolueellisissa, -- mutta _ainoastaan_ heissä, -- hurjaksi
vihamielisyydeksi. Vain irstaat köyhät pitävät rikkaita luonnollisina
vihollisinaan ja haluavat ryöstää heidän talojaan ja jakaa heidän
omaisuuttaan. Ainoastaan irstaat rikkaat puhuvat häväisevin sanoin
köyhien paheista ja mielettömyyksistä.

25. Jakakaa maa, miten haluatte, tärkein kysymys jää aina
järkähtämättömäksi: -- Kenen se on muokattava? Kenen meistä, lyhyesti
sanoen, on tehtävä ankaraa ja likaista työtä toisten edestä ja mistä
hinnasta? Kenen on tehtävä hauskaa ja puhdasta työtä ja mistä hinnasta?
Kenen ei ole tehtävä ollenkaan työtä ja mistä hinnasta? Omituisia
siveellisiä ja uskonnollisia kysymyksiä yhtyy näihin. Missä määrin on
luvallista imeä monen monelta ihmiseltä osan heidän sielustaan, jotta
voisi koota nämä irroitetut sielulliset osat ja siten saada itselleen
ihmeen ihana, ihanteellinen sielu? Jos olisi vain kysymys verestä eikä
hengestä (ja asia voisi tapahtua sananmukaisesti, -- niinkuin ennen on
tapahtunut pienille lapsille), niin että olisi mahdollista ottamalla
joku määrä verta muutamien tavallisten ihmisten käsivarsista ja
johtamalla tämä kaikki yhteen ihmiseen saada hänestä puhdasverisempi
gentlemanni, niin tietystikin se tehtäisiin; mutta salaisesti,
arvelisin. Mutta nyt, kun on kysymys aivoista ja sielusta, minkä
toiselta otamme, eikä näkyväisestä verestä, niin voi se tapahtua aivan
julkisesti, ja me sivistyneet elämme kärpän tavoin hienommasta
saaliista; s.t.s. me pidämme muutamia hölmöjä kaivamassa ja ojittamassa
ja yleensä tyhmyydessä, jotta me ilmaiseksi ravittuina voisimme omistaa
itsellemme kaikki ajatukset ja tunteet. Mutta siitä voi olla yhtä ja
toista sanottavaa. Gentlemanni (vielä enemmän hieno nainen), joka on
saanut hienon kasvatuksen, on suuri tuote, parempi kuin useimmat
veistokuvat, koska se on samalla kaunisvärinen ja hyvin muodostunut, ja
siihen lisäksi vielä aivonsa; se on komea esine nähdä, erinomainen
puhutella; sitä ei voi, kuten ei pyramiidia ja kirkkoakaan saada aikaan
ilman suuria uhrauksia. Ehkä on parempi muodostaa kaunis, inhimillinen
olento, kuin kaunis tuomiokirkko tai torni, ja ihanampi katsoa ylös
meitä ylevämpään olentoon, kuin muuriin. Sitä vastoin on kauniilla
inhimillisellä olennolla oleva täytettävänä muutamia velvollisuuksia,
-- elävän kellotapulin tai varustuksen velvollisuudet.

26. Työtä _täytyy_ käsin tehdä; muuten ei kukaan meistä voisi elää.
Työtä _täytyy_ tehdä aivoilla; muuten ei olisi elämämme elämisen
arvoista. Eivätkä samat ihmiset voi tehdä molempia. On tehtävänä
karkeata työtä, ja sitä on karkeiden miesten toimittaminen; on olemassa
jaloa työtä, ja se on ylhäisön toimitettava; on fyysillisesti
mahdotonta, että yksi luokka tekisi tai jakaisi toisen työn. Ei hyödytä
mitään, koettaa peittää tätä surullista tosiasiaa kauniilla sanoilla ja
puhua työmiehelle kovan työn kunniasta sekä ihmisyyden arvosta. Karkea
työ, olkoonpa se kunniakasta eli ei, riistää riistämistään meiltä
elämän. Mies, joka on koko päivän lapioinut savea ojasta, taikka koko
yön johtanut pikajunaa pohjatuulta vastaan, taikka myrskyssä ohjannut
hiililaivaa, taikka sulatusuunilla käsitellyt valkohehkuista rautaa, ei
ole päivän tai yön lopussa sama mies, kuin se, joka istuen hiljaisessa
huoneessa mukavuuden ympäröimänä on lukenut kirjoja, luokittanut
perhosia tai maalannut kuvia. Jos onkin lohduttavaa kuulla, että karkea
työ on näistä molemmista kunniallisempaa, niin säälin ottaa teiltä sen
pienen lohdutuksen ja eräässä tarkoituksessa ei minun sitä
tarvitsekaan. Karkea työ on joka tapauksessa todellisesti rehellistä,
vaikka ei aina hyödyllistä; samalla kun hieno työ on suurimmaksi osaksi
yhtä mieletöntä ja väärää, kuin hienoakin, ja sentähden häpeällistä.
Mutta jos näitä molempia tehdään yhtä hyvin ja arvokkaasti, niin on
henkinen työ jaloa ja käsin tehty ala-arvoisempaa. Vanhastaan tuttu
lause "otsasi hiessä pitää sinun syömän leipääsi" osoittaa, että
jokainen elämän ylläpitämiseksi välttämätön työ on luonteeltaan
hankalaa, ja että meidän tähden kirottu maa heittää alennuksen varjon
orjantappuraiseen ja ohdakkeiseen taisteluumme.

27. Totisesti tehdastyömiehen alentaminen koneeksi se enemmän kuin
mikään muu aikamme pahe houkuttelee kaikkialla kansoja turhaan,
epäonnistuneesen, vahingolliseen taisteluun saavuttaakseen vapauden,
jonka luonnetta eivät he itse osaa itselleen selittää. Ei nälän vaiva
eikä loukatun ylpeyden kärki se heiltä purista yleistä huutoa rikkautta
ja aatelia vastaan. Nämä tosin vaikuttavat paljo ja ovat joka aika
paljon vaikuttaneet; mutta yhteiskunnan perustukset eivät ole vielä
koskaan olleet niin järkähytetyt, kuin ne nykyään ovat. Siihen ei ole
syynä se, että ihmiset ovat huonosti ravitut, vaan ettei heillä ole
iloa työstään, jolla he leipänsä ansaitsevat, ja pitävät he sentähden
rikkautta ainoana ilonaiheena. Ei ole syynä se, että yläluokkien
ylenkatsominen heihin koskee, vaan etteivät he voi kärsiä
itsehalveksimista; sillä he tuntevat, että työnlaatu, johon he ovat
tuomitut, on todellisuudessa alentavaa ja vähentää heidän
ihmisarvoansa. Eivät ole ylhäisemmät säädyt koskaan niin
osanottavaisesti huolehtineet alhaisemmista kuin nykyään, eivätkä he
kuitenkaan ole koskaan olleet niin vihattuja: sillä ennen muinoin
eroitti aatelin ja köyhälistön toisistaan lain asettama muuri; nyt se
on erotus ylemmyydessä, juopa ylempien ja alhaisempien välillä
ihmisyyden kentällä, ja sen syvyydestä löyhähtää ruton henkäys. En
tiedä, tuleeko koskaan päivä, jona oikean vapauden luonto käsitetään,
ja ihmiset ymmärtävät, että totella toista, tehdä työtä hänen edestään,
taikka osoittaa kunnioitusta hänelle asemaansa nähden, ei ole orjuutta.
Vapauden paras laatu on usein -- vapautuminen huolesta. Mies, joka
sanoo toiselle, "mene sinne", ja hän menee, ja toiselle "tule tänne",
ja hän tulee, saa useimmassa tapauksessa tuntea voimakkaampaa pakkoa ja
vaikeutta, kuin se, joka tottelee. Toisen liikkeet pysyttävät taakan
hänen hartioillaan; toista pidättävät kuolaimet hänen huulillaan: ei
ole keinoa keventää hänen taakkaansa; mutta kuolaimista ei kärsi se,
joka ei niitä pure. Osoittaa toiselle kunnioitusta, asettaa itsensä ja
elämänsä hänen määräystensä alaiseksi ei ole orjuutta; useinkin on se
jaloin tila, missä ihminen voi tässä maailmassa elää. On olemassa kyllä
orjallista, s.t.s. järjetöntä tai itsekästä kunnioitusta, mutta on
olemassa jaloakin, s.t.s. järkevää ja rakastavaa kunnioitusta; ihminen
ei ole koskaan niin jalo, kuin kunnioittaessaan tällä tavalla; vieläpä
tämän tunteen mennessä järjenkin rajojen yli ja muuttuessa rakkaudeksi
kohottaa se ihmistä. Kenessä oli todellisuudessa enemmän orjamaisuutta,
-- irlantilaisessa maanmiehessäkö, joka pyssyineen salaa väijyi
tilusherraansa pensasaidan takaa, -- taikka tuossa lääniläisessäkö,
joka kaksisataa vuotta sitten uhrasi herransa edestä oman ja seitsemän
poikansa elämän. Kaikkina aikoina ja kaikkialla ovat ihmiset
osoittaneet toisilleen kunnioitusta ja nurisematta, vieläpä ilollakin
uhrautuneet toisilleen. Nälkää, vaaraa ja miekkaa, kaikkea pahaa ja
häpeällistä on mielellään kärsitty kuninkaiden ja herrojen puolesta;
sillä kaikki tämä antautuminen jalosti yhtä paljon sitä osoittavia
ihmisiä kuin sitä vastaanottaviakin, ja luonto antoi uhrautumishalun ja
Jumala sen palkan. Mutta tuntea, kuinka sielu itsessä kiittämättä
kuihtuu, huomata koko olemuksensa vaipuneen tuntemattomaan syvyyteen,
kuulua konejoukkoon, tulla luetuksi pyöriensä joukkoon ja verratuksi
vasaran lyöntiin, tätä kaikkea ei luonto käske, -- eikä Jumala siunaa,
-- tätä ei voi ihmiskunta kauvan kärsiä.

Olemme äskettäin paljo miettineet ja täydentäneet "sivistyksen suurta
keksintöä: työnjakoa"; mutta annamme vaan sille väärän nimen. Oikein
sanottuna ei ole työ se, joka jaetaan, vaan ihmiset: -- he jaetaan
yksinomaan ihmisjaksoihin --, murennetaan elämän pieniin palasiin ja
muruihin; niin että murunen ihmiselle jäävää henkeä ei riitä tekemään
nuppineulaa tai naulaa, vaan hupenee neulan kärjen ja naulan pään
tekemiseen. On tosiaan hyvää ja toivottavaa saada tehdä monta
nuppineulaa päivässä; mutta jos voisimme vain nähdä, millä
kristallihiekalla niiden kärjet hiotaan, -- ihmissielujen hiekalla,
jota on kovinkin suurennettava, jotta voisi tuntea, mitä se on -- niin
olisimme huomaavat, että siitä voi yhtä hyvin olla tappiotakin. Ja
suuri huuto, joka nousee kuuluvammin kuin kaikki tehdaskaupunkiemme
savutorvien puhaltimet, kaikuu sentähden, -- että me siellä kaikkia
muuta saamme aikaan paitsi ei ihmisiä; valkaisemme pumpulia ja
karaisemme terästä, puhdistamme sokeria ja muodostamme savitavaroita;
mutta että olisi edullista valaista, karaista, puhdistaa taikka
muodostaa yksi ainoa elävä henki ei johdu meille koskaan mieleen.
Kaikkea pahaa, johon tämä huuto joukkoja kiihoittaa, voi vaan _yhdellä_
keinoin välttää: ei opeilla eikä saarnoilla; sillä opettaa heitä olisi
vain heille heidän kurjuutensa näyttämistä, ja saarnata heille, ellemme
tee enemmän kuin saarnaamme, olisi vain heidän pilkkaamistaan. Sitä voi
vain vastustaa sillä, että kaikki säädyt oikein käsittävät, että, mikä
työnlaatu ihmisille on hyvä, se heitä kohottaa ja onnellisentaa; sekä
vastustaa rohkeasti uhraamalla kaiken mukavuuden, kauneuden tai
halpuuden, joita voi saavuttaa vain työmiehen alentamisella; ja yhtä
tarmokkaalla terveen ja jalostavan työn tuotantojen ja tuloksien
kysynnällä.

28. Keskellä kaikkea tyhjän uskonnon turhamielisyyttä, -- surullista
mietiskeleväisyyttä, kiukkuista ja kurjaa kunnianhimoa sekä
kiistelemistä mitättömyyksistä, on vielä olemassa eräs suuri
ihmisjoukko, jonka avulla kaikki nämä kiistelijät elävät, -- ne ovat
ihmisiä, jotka ovat päättäneet taikka joille hyvää tekevä sallimus on
määrännyt, että he tahtovat tehdä jotain hyödyllistä; että mikä aina
heille vast'edes olisi määrätty taikka heitä kohtaisi, he ainakin
tahtovat olla sen ravinnon arvoisia, jonka Jumala heille antaa,
ansaitsemalla sen rehellisesti: ja että he, vaikka kuinkakin olisivat
luopuneita puhtaudesta ja kaukana paratiisin rauhasta, sentään tahtovat
täyttää ihmisen herruuden velvollisuudet, jos kohta olivatkin sen onnen
menettäneet, ja raataa korvessa, vaikkakaan eivät enää voi puutarhaa
viljellä.

Nämä -- halonhakkaajat ja vedenkantajat -- taakasta kumarruksissa ja
ruoskan lyöminä -- ne kaivavat ja kutovat, istuttavat ja rakentavat,
puu-, marmori- ja rautatyömiehet, jotka toimittavat kaikkinaisen
ravinnon, vaatetuksen, asunnon, kaluston ja ilonkeinot sekä itselleen
että muille, miehet, joiden teot ovat hyvät, vaikka he itse olisivatkin
harvasanaisia; joiden elämä on hyödyllinen, vaikka se olisi kuinkakin
lyhyt, kunnianarvoinen, vaikka se olisi kuinkakin vaatimaton, heistä
voimme varmastikin selvästi tietää ja oppia ja hetkeksi syventyä elämän
ja sen taidon salaisuuteen.

Niin, heistä opimme. Mutta säälin ehk'empä sentään säälikään, -- sillä
tämä on syvällisempää totuutta -- iloitsen voidessani sanoa, että
saatamme tämän heidän tietonsa vain ottaa vastaan yhtymällä heihin, --
ei yksinomaan heitä ajattelemalla.

29. Poliisi, joka koko pitkäsen yötä astuu pimeätä katua ylös ja alas,
valvoen teidän siellä tekemiä rikoksia, ja jonka aivot voivat joka
hetki tulla murskatuiksi; joka voi koko elinajakseen tulla raajarikoksi
lyödyksi; saamatta työstään koskaan kiitosta; merimies, joka taistelee
meren vimmaa vastaan; hiljainen tiedemies, joka on syventynyt kirjaansa
tai kokeihinsa; tavallinen työmies, joka tekee päivätyönsä saamatta
kiitosta ja melkein leivättä, aivan samoin kuin hevosenne vetävät
kärryjä toivottomina ja kaikkien ylenkatsomina: nämä ovat niitä miehiä,
joiden nojalla Englanti elää: mutta he eivät muodosta koko kansaa; he
ovat vaan sen ruumis ja hermojen voima ja toimivat vielä vanhasta
tottumuksesta suonenvedontapaisella kestävyydellä vaikka henkikin on
niistä lähtenyt. Kansamme toivo ja vaatimus on tulla huvitetuksi;
kansallinen uskontomme kuluu kirkollisissa seremoniioissa ja saarnan
unettavissa totuuksissa (tai valheissa), jotka tahtovat pysyttää
rahvasta rauhallisessa työssä meidän etsiessämme huvitusta, ja
tämmöisen ajankuluttamisen vaatimus tarttuu meihin niin lujaan, kuin
kuumetauti kuivuneine kurkkuineen ja tuijottavine silmineen, hurjasti,
hillittömästi, armotta.

30. Armeliaat uskovat, että rikkaiden pahin virhe on siinä, että ne
kieltävät kansalta ravinnon, ja kansa anoo ravintoa, joka petoksella
siltä pidätetään, sotajoukkojen herralta. Oi, ei ruoan kieltäminen ole
se julmin, jota kipeimmin vaaditaan. Elämä on ruokaa tärkeämpi. Rikkaat
kieltävät köyhiltä ei ainoastaan ruo'an; he kieltävät heiltä
viisaudenkin, hyveen, autuuden. Te lampaat ilman paimenta, ei ole
laidun teiltä suljettu, vaan _elämä_. Ravinto! vaatimuksenne siihen
olkoon oikeutettua; mutta muista oikeuksista on ensin päättäminen.
Vaatikaa murut pöydältä, jos haluatte; mutta vaatikaa ne lapsina eikä
koirina; vaatikaa oikeuttanne tulla ravituiksi, mutta äänekkäämmin
vaatikaa oikeuttanne olla pyhiä, täydellisiä ja puhtaita.

Omituisia sanoja työmiehistä puhuttaessa! "Mitä! pyhiäkö, -- ilman
pitkää takkia, ilman voideöljyä, nämä karkeapukuiset ja karkeasanaiset
ihmiset, joiden työ on arvotonta ja halveksittua? Täydellisiäkö! --
nuo, joilla silmät ovat sameat ja jäsenet jäykät ja henki hitaasti
heräävä? Puhtaitako! -- nuo aistillisine himoineen, matelevaisine
ajatuksineen, epäpuhtaine ruumiineen, raakoine sieluineen?" Saattaa
niin olla; mutta siitä huolimatta ovat he pyhimmät, täydellisimmät,
puhtaimmat olennot, jotka nykyään ovat maan päällä olemassa. Olkoot he
sellaisia, kuin sanoit; vaikka he sitä olisivatkin, niin ovat he
kuitenkin pyhimpiä kuin me, jotka olemme heidät sellaisiksi jättäneet.

31. Kansan korkea siveellinen sivistys sisältää täydellistä suloa,
osanottoa ja rauhaa. Sitä on mahdoton yhdistää likaisiin tai
mekaanillisiin toimiin, -- mahdoton yhdistää ahneuteen, kateuteen,
pelokkuuteen, ja kärsimyksistä välinpitämättömyyteen. Euroopan
ylhäisempien säätyjen tunnottomuus kärsimyksiin, siivottomuuteen ja
rikoksiin nähden ei heitä tee vain vastuunalaisiksi synnistä, vaan myös
häpeästä ja liasta, joka heidän kynnyksillään mätänee. Rikokset, joita
joka päivä merkitään Parisin ja Lontoon poliisilaitoksissa (ja
merkitsemättömien luku on vielä suurempi) ovat häpeäksi koko
valtiolliselle elimistölle; ne ovat kuin sairauden täplät luonnollisen
ruumiin kasvojen hennolla hipiällä, jotka täplät itse tekevät
hentoudenkin peloittavaksi. Siivottomuus ja köyhyys, joita
suvaitaan tai jätetään huomaamatta keskuudessamme, häväisee koko
yhteiskunnallista elimistöä yhtä paljon, kuin häväisisi luonnollista
ruumista se, että pesisi kasvot, mutta jättäisi kädet ja jalat
likaisiksi. Kristuksen menettely on se ainoa oikea: aloita jaloista,
kasvot pitävät kyllä itsestään huolen.

32. Monta vertaa suuremman osan kaikista kärsimyksistä ja rikoksista,
joita nykyään sivistyneessä Euroopassa on olemassa, aiheuttavat aivan
yksinkertaisesti ne, jotka eivät ymmärrä tätä yleisesti tunnettua
kieltämätöntä totuutta, -- jotka eivät tiedä, että palkka eli
hyvinvointi on taivaan ja maan laeilla ikuisesti yhdistetty uutteraan
työhön; vaan toivovat jollain tavoin voivansa kiertää tai yleensä
kokonaan poistaa tämän ikuisen elämänlain, ja tulla ravituiksi vakoja
vetämättä, ja olla lämpimissään, vaikka eivät ole kutoneetkaan.

Sanon vieläkin kerran, että melkein kaikki kurjuutemme ja rikoksemme
johtuu tästä yhdestä väärinkäsityksestä. Luonnonlaki määrää, että
tarvitaan joku määrä työtä, voidaksemme saada aikaan määrätty määrä
tavaraa, oli se sitten minkälaatuista tahansa. Jos haluat tietoa tai
ravintoa tai iloa, niin on sinun tekeminen työtä sitä saadaksesi. Mutta
ihmiset eivät tätä lakia tunnusta ja koettavat sitä kiertää sekä
toivovat ilmaiseksi saavansa heidän tietoansa, ravintoansa ja
huvituksiansa. Ja tässä pyrkimyksessään saavuttaa sitä he joko
epäonnistuvat jääden tietämättömiksi ja kurjiksi, tai onnistuvat he
antaen toisten tehdä työtä heidän hyväkseen ja silloin ovat he
hirmuvaltiaita tai rosvoja. Vieläpä pahempiakin kuin rosvot! En epäile
enkä ensinkään kiellä vuosisatamme edistystä monissa ihmiskunnalle
hyödyllisissä seikoissa; mutta minusta näyttää hyvin synkältä merkiltä,
että niin suuresti välinpitämättöminä katselemme rikkauteen pyrkimyksen
epärehellisyyttä ja julmuutta. Nebukadnezarin unennäössä olivat vain
_jalat_ osaksi raudasta osaksi savesta; mutta monet meistä ovat nykyään
niin julmat ahneudessaan, että näyttää kuin olisi _sydämmemmekin_
osaksi raudasta osaksi savesta.

33. Kun sopivasti ja rehellisesti mietiskelemällä näitä asioita meistä
näyttää, että olemisen laatu, johon ihmisiä nyt kehoitetaan osanottoa
kaikin tavoin puoltamalla ja oikeutta vaatimalla, ainakaan jonkun aikaa
ei voi olla ylellisyyselämää, niin ajatelkaamme, tokko joku meistä,
vaikkapa otaksumme hänen olevan viattomankin, toivoisi itselleen
yltäkylläisyyttä, meidän selvästi nähdessämme ympärillämme ihmistä
maailmassa seuraavat kärsimykset. Tulevaisuudessa on yltäkylläisyys
kyllä mahdollinen, -- viattomampi ja täydellisempi yltäkylläisyys
kaikille ja kaikkien kautta; mutta nykyään saattavat vain tietämättömät
siitä nauttia. Kaikkein julminkaan ei voisi tässä tapauksessa istua
rikkaan aterian ääressä, ellei hän olisi sokaistu. Mutta kohota verhoa
rohkeasti; katso suoraan valoon, ja jos nyt silmän valo tunkeutuu
ainoastaan kyyneleitten lomitse, ruumiin valo hohtaa vain säkkikankaan
läpi, niin mene ja itke ja tuota jalo sato, kunnes tulee päivä ja se
valtakunta, jolloin Kristuksen leivän taittaminen ja rauhan testamentti
tulee "tämän viimeisen" osaksi "yhtähyvin kuin sinunkin"; kunnes
hajalla olevien jumalattomien joukkoja ja väsyneitä varten on tarjona
pyhempi sovitus, kuin se ahdas asunto ja hiljainen koti, jossa pahat
saavat loppunsa, -- ei itse kärsiäkseen, vaan tuottaakseen kärsimyksiä
toisille -- ja missä väsyneet löytävät leponsa.

34. Kuulemme aina teräväjärkisten ihmisten neuvovan valittavia
naapureitaan (joilla maailmassa on huonompi asema kuin heillä
itsellään) olemaan tyytyväisiä sallimuksen heille määräämään asemaan.
Ehkä onkin olemassa elämänseikkoja, joissa sallimus ei ollenkaan
tarkoita, että joku tyytyisi niihin. Mutta kokonaisuudessaan on tämä
periaate sentään hyvä erittäinkin kotitarpeiksi. Jos naapurisi tyytyy
_hänen_ asemaansa eli ei, ei liikuta se sinua; mutta suurimmassa määrin
on sinun siitä huolehtiminen, että sinä olet tyytyväinen _omaan_
asemaasi. Tarvitsemme nykyään ennen kaikkea saada osoitetuksi, kuinka
paljon iloa voi saada eläen vaatimattomasti, uutterasti ja hyvin
järjestetysti. Tarvitsemme esimerkkiä ihmisten, jotka jättävät taivaan
ratkaistavaksi, onko heidän maailmassa yleneminen, mutta itse he
päättäisivät siitä, että tahtovat olla onnellisia, ei vaatien
korkeampaa "onnea", vaan syvällisempää autuaallisuutta sekä ennen
kaikkea saada itse itseänsä omistaa.

35. Edistymisen terve tunne, joka on välttämätön ihmisen voimaan ja
onneen, ei ole tuskaista korkeamman aseman tai arvon tavoittelemista,
vaan elämänkulun tasaista täydentämistä, saavuttamista elämän
tarkoitusten, joita olemme itsellemme valinneet tai asianhaarat ovat
meille määränneet.

36. Jos ihmiset työskentelevät oikealla tavalla, niin ilo kasvaa heidän
työstään niinkuin hedelmällisen kukan värilliset lehdet; -- jos he ovat
uskollisia, avuliaita ja osanottavaisia, tulevat kaikki heidän
mielenliikutuksensa kestäviä ja syviä ja elähyttävät sielua, kuten
luonnollinen suonentykytys ruumista. Mutta kun meillä ei ole oikeata
tehtävää, kulutamme koko miestarmomme rahantekemisen väärään tehtävään,
ja kun meillä ei ole oikeita tunteita, niin täytyy meidän pukea ne
valheellisiin, ja leikimme niillä syyllisinä ja hämärässä emmekä
viattomina kuten lapset nukeillaan.

37. Avuliain ja pyhin työ, jota nykyään voi tehdä ihmiskunnan hyväksi,
on opettaa ihmisiä (ja se on tehtävä esimerkin kautta, jolloin se aina
on parasta), ei "tekemään parannusta", vaan olemaan tyytyväisiä. Syödä
tulematta kylläiseksi on joka syntisen luonteen, joka syntisen olennon
kirous. Siunauksen sanat ovat, että he syövät ja tulevat kylläisiksi;
ja niinkuin on olemassa vain _yksi_ vesi, joka sammuttaa kaiken janon,
samoin on myös olemassa vain _yksi_ leipä, joka poistaa kaiken nälän,
se on oikeuden leipä; jos heillä on sen nälkä, tulevat ihmiset aina
olemaan kylläisiä, sillä se on taivaan leipää; mutta jos heillä on
vääryyden leivän ja palkan nälkä, niin eivät he tule kylläisiksi, sillä
se on Sodoman leipää. Opettaakseen ihmisiä löytämään tyydytystä, on
tarpeellista täysin ymmärtää iloitsemisen ja vaatimattoman elämisen
taitoa; sillä tämä on nykyään kaikista taiteista ja tieteistä se enin
tutkimuksen tarpeessa oleva. Vaatimaton elämä, s.t.s. elämä, jossa ei
toivota, että tulevaisuudessa koottaisiin, vaan että suloista
jatkumista kestäisi. Se ei sulje pois varovaisuutta, vaan kokonaan
kaiken huolen ja surulliset ajatukset tulevista päivistä, ei myöskään
huolenpitoa, vaan hyvinkin jokaisen lisäyksen; -- ei kodin rakkautta ja
kotirauhaa; ei täyttä vastaanottavaisuutta kaikille maksuttomien,
hilpeiden ilojen aineksille, erittäinkin luonnollisen maailman
suloudelle.



Kauneuden siunaus.


1. _Taiteen ihanuus voi jälleen tulla omaksemme, sen kautta me voimme
ylistää ja kunnioittaa Luojaamme ja julistaa kaiken sen kauneutta ja
pyhyyttä, minkä hän on luonut: mutta vasta sitte kun olemme kaikesta
sydämestämme ahkeroineet ensin pyhittää ruumiin ja hengen temppeliä
jokaisen lapsen, jolla ei ole kattoa peittääkseen päätänsä kylmältä eikä
muuria pelastaakseen sieluansa turmeluksesta_.

2. Et voi saada Turnerilta maisemaa, ellei ole olemassa maata, jonka
hän voi maalata, etkä Tizianilta muotokuvaa, ellei ole ihmistä
maalattavana. -- Tätähän ei ole tarvis todistaa, mutta en voi
lopultakaan saada ketään uskomaan taiteen alkavan sillä, että teemme
maamme puhtaaksi, kansamme kauniiksi. Jo kymmenen vuotta sitten sain
kokea, että tätä yksinkertaista totuutta, -- en sano sitä sitä varten,
että sitä uskottaisiin -- ajatellaan joksikin muuksi kuin kovin
kummaksi väitteeksi. Tehdä maa puhtaaksi ja kansa kauniiksi; tällä
tarpeellisella toimella on taiteen alkaminen. Tosin on esiintynyt
taidetta maissa, missä ihmiset elivät liassa palvellakseen Jumalaa;
mutta ei koskaan maissa, missä olisi eletty liassa palvellen
perkelettä. On ollut olemassa taidetta maassa, missä eivät kaikki
ihmiset olleet kauniita -- missä yksin huuletkin olivat paksuja ja iho
musta, sillä aurinko oli sen paahtanut; mutta ei koskaan maassa, jossa
ihmiset olivat kurjan työn ja kuolettavan varjon kalvettamia; missä
nuorison huulet eivät olleet täysiveriset, vaan painuneita nälästä ja
myrkyn rumentamia. -- Järjestys ja hyvyys ovat kaksi suurta eetillistä
luonnon vaistoa. Kaikki taiteet perustuvat maan muokkaamiseen käsin,
kansan ravinnon, vaatetuksen ja asunnon sulouteen ja herttaisuuteen.

3. Vain yhdellä keinoin voi saavuttaa hyvää taidetta, -- yksinkertaisin
ja samalla vaikein, -- nimittäin itse siitä nauttimalla. Tutki kansojen
historiaa, niin sinulle selvenee suuri tosiasia ja tulet täysin
tuntemaan, -- että hyvää taidetta ovat luoneet vain kansat, jotka siitä
iloitsivat; joita se leivän tavoin ravitsi; joita se lämmitti
päivänpaisteen tavoin; jotka sen näkemisestä riemuitsivat, sen
tuottamasta ilosta tanssivat; jotka siitä riitelivät, taistelivat ja
näkivät nälkää sen hyväksi; jotka todellisuudessa olivat meille suorana
vastakohtana, -- he nimittäin loivat sen pidättääkseen sen itselleen,
mutta me vaan myydäksemme...

Jos koitat saada taiteesi kansalliseksi, halvaksi, sopivaksi esineeksi
markkinoita varten, niin tulevat markkinatkin tarjoamaan aina jotain
parempaa. Mutta jos muodostat sen vain omaksi iloksesi, niin olet heti
huomaava, että kaikki sitä haluavat.

4. Ei mikään pahe eikä heikkous voi saada kansaa valtaansa, ilman ettei
se selvästi ja ainaisesti ilmene joko huonossa taiteessa taikka taiteen
puutteessa, eikä ole olemassa suurta eikä pientä kansallista hyvettä,
mikä ei taiteessa ilmenisi.

5. Jalon taiteen olemassaolo käsittää mahtavan historian kokonaisine
ajanjaksoineen, ja yhdistyy siihen kymmentuhansien kuolleiden
intohimoja; jos tuo jalo taide asustaisi keskuudessamme, niin me sen
tuntisimme ja siitä iloitsisimme emmekä ollenkaan välittäisi kuulla
siitä esitelmiä. Kun ei asianlaita ole sellainen, niin olkaa varmat
siitä, että meidän on sen juureen palaaminen, ainakin siihen kohtaan,
missä sen rungossa on vielä eloa ja oksat alkoivat kuolla.

6. Taide täydentää siveellisyyttä tai ihmisten siveellistä tilaa. Se
täydentää sitä, -- mutta ei se sitä synnytä. Ensin täytyy olla olemassa
oikea siveellinen tila, muuten on taide mahdoton. Mutta saavutettuna se
vaikuttaa kohottavasti ja täydentävästi takaisin päin siihen
siveelliseen tilaan, josta se nousi, ja ilmi tuo ennen kaikkea
riemastuksensa toisille luonteille, jotka siveellisesti jo kykenevät
samaa tuntemaan. Ota esimerkiksi laulun taide ja sen yksinkertaisin
mestari, minkä voit löytää, ja joka täyttää täydellisimmätkin
vaatimukset, leivonen. Leivoselta voit oppia, mitä merkitsee "laulaa
ilokseen". Ensin täytyy sinun saavuttaa siveellinen tila, puhdas ilo,
ja sitten antaa laulutaiteelle täydellinen ilmaus. Sitten on se
itsessään täydellinen, ja sitä voi ilmoittaa toisille, samaa iloa
tuntemaan kykeneville olennoille; mutta sitä ei voi ilmoittaa niille,
jotka eivät vielä ole valmiit sitä vastaanottamaan...

Et voi maalata tai laulaa, jotta sen kautta tulisit hyväksi ihmiseksi.
Sinun on oleminen hyvä, ennenkuin voit maalata tai laulaa, ja sitten
väri ja sävel täydentävät sinussa parhaan.

7. Rakkaus kauneuteen on terveen ihmisluonteen varsinainen aines. Ja
vaikka se voi kauvan ilmetä muuten paheellistenkin tilojen ohella, niin
on se kuitenkin itsessään läpeensä hyvä; -- se on kateuden, ahneuden,
alhaisen maallisen huolen ja erittäinkin julmuuden sovittamaton
vihollinen. Missä ehdoin tahdoin pysytään näiden orjina, sieltä se
kokonaan häviää. Ihmiset joissa se voimakkaimmin esiintyi, olivat aina
osanottavaisia, rakastivat oikeutta ja olivat ensimmäiset huomaamaan ja
ilmoittamaan ihmiskunnan onnea hyödyttävää.

8. Et voi vilpittömästi rakastaa luonnollista aurinkoa s.t.s.
luonnollista valoa ja väriä, ellet vilpittömästi rakasta henkistä
aurinkoa: oikeutta ja totuutta. Epärehellisillä ja valheellisilla
ihmisillä ei ole oikeata iloa luonnollisesta valosta; he eivät edes
tiedä, mitä tämä sana merkitsee. Nykyaikaisen elämän koko systeemin
ovat turmelleet vääryyden ja valheellisuuden kauheimmat ilmiöt ja
johtaneet sen siihen asti, missä sitä ei enää semmoiseksi tunneta, --
sillä niin kauvan kuin Bill Sykes tietää, että hän on rosvo, ja Jeremy
Diddler, että hän on lurjus, on heille molemmille jäänyt vielä rahtunen
taivaan valoa, -- mutta kun kaikki varastavat, pettävät, menevät
rauhallisesti kirkkoon koko heidän ruumiin valonsa ollessa pimeyttä,
kuinka suuri onkaan silloin pimeys! Tämmöisen henkisen ilkeyden
fyysillisenä tuloksena on täydellinen välinpitämättömyys taivaan
kauneudesta, virtojen puhtaudesta ja eläimien ja kukkasten elämästä.

9. Huomaamme, että rakkaus luontoon missä sitä vain on ilmennyt, on
ollut vilpitön ja pyhä tunteen aines, joten otaksuen kaikkien muiden,
kahta persoonallisuutta koskevien seikkojen olevan samat, huomaamme
enin luontoa rakastavalla aina olevan suuremman kyvyn uskomaan
Jumalaan. Keksimme, että luonnon kunnioituksessa ilmenee semmoinen
tunne suuren hengen läsnäolosta ja mahdista, jommoista ei mikään
puhtaasti loogillinen ajatus voi saada aikaan tai järkähyttää; ja missä
tämmöistä luonnon kunnioittamista vaalitaan viattomasti, s.t.s. sille
kuuluvalla toisten ajan, tunteiden ja ponnistuksien vaatimusten
huomioon ottamisella, ja missä siihen yhtyy uskonnon syvät perusvoimat,
siellä tulee se määrättyjen pyhien totuuksien välikappaleeksi, joita ei
käy toisin keinoin ilmoittaminen.

10. Ei yksikään ihmissuku, joka on kokonaan korvessa kaukana
kaupungeista kasvanut, voi koskaan maisemasta nauttia. He voivat
kenties iloita eläinten kauneudesta, mutta tuskinpa siitäkään:
varsinainen talonpoika ei voi huomata niiden kauneutta, vaan yksinomaan
niiden hyödyllisyyden tunnusmerkkejä. Ainoastaan sivistyneet ihmiset
voivat maisemasta nauttia, ja tämän sivistyksen antavat vain musiikki,
kirjallisuus ja maalaus. Siten saadut taipumukset ovat perinnöllisiä.
Sivistyneen sukupolven lapsella on synnynnäinen kauneusaisti, johtuen
vuosisatoja ennen hänen syntymistään vaalitusta taiteesta. Lapsissa
jalojen sukukuntien, joita kasvatettiin taiteen avulla ja samalla
suuriin tekoihin totuttamalla, elää voimakas ihastus kotiseudun
maisemaan, ikäänkuin johonkin muistomerkkiin; tunne, jota heille ei ole
opetettu, ja jota ei voi toisellekaan opettaa; tunne, joka
heissä on synnynnäinen; kestävyyden leima ja palkka suuressa
kansallisessa elämässä. Kuuliaisuus ja pitkän menneisyyden rauha ovat
ulottaneet uskollisesti arvossa pidettyjen esi-isien kunnian heidän
kotimaahansakin, kunnes maan äiteys, Demeterin salaisuus, jonka
helmasta me tulimme, ja jonka syliin me palamme, on kaikkialla
ympäröinyt ja täyttänyt pellot ja lähteet pelokkaalla kunnioituksella;
mikä antaa rajakivelle siunauksen, jota ei kukaan voi ryöstää,
laineelle pyhityksen, jota ei kukaan voi tahrata; sanoman kunniakkaista
päivistä ja rakkaista ihmisistä tehdessä joka kallion aavemaisella
piirroksellaan muistokiveksi, ja antaessa joka polulle jalon
yksinäisyyden sulouden.

11. On omituista, kuinka vähän ihmiset ylipäänsä tietävät taivaasta.
Tämä on luomakunnasta osa, jota luonto on enemmän suosinut kuin
niitäkään muuta tekoaan ihmistä ilahuttaakseen, -- enemmän siinä
ainoassa silmiinpistävässä tarkoituksessa, että se puhuisi hänelle ja
opettaisi häntä, -- ja taivasta kumminkin otamme kaikkien vähimmin
huomioon. On vain harvoja luonnon teoista, jotka eivät vastaisi
rakennuksensa joka osaan nähden aineellisempaa, tarpeellisempaa
lopputarkoitusta, kuin paljasta ihmisen miellyttämistä, mutta taivaan
jokainen oleellinen tarkoitus voisi tietääksemme tulla tyydytetyksi,
jos aina noin kolmen päivän päästä kohoisi suuri, ruma, musta sadepilvi
peittämään taivaan sineä, ja se kaiken hyvin kastelisi, ja sitten
taivas olisi taas kirkas seuraavaan kertaan asti; tähän lisäksi ehkä
vielä aamu- ja iltasumun verho, joka antaisi kastetta, -- ja sen sijaan
ei ole olemassa elämässämme melkein hetkeäkään, jolloin luonto ei
aiheuttaisi kohtausta toisensa jälkeen, kuvaa kuvansa perästä,
yhtä ihanuutta toisen perästä, ja näitä aina niin valittujen,
muuttumattomien, täydellisimmän kauneuden perussääntöjen mukaan, että
saamme olla aivan varmat siitä, että tämä kaikki tapahtuu vain meidän
tähtemme ja on aijottu ainaiseksi iloksemme. Ja tämä tulee alituiseen
joka ihmisen osaksi, olkoon hän missä tahansa sekä kuinka kaukana
muista mielihyvän ja kauneuden lähteistä hyvänsä. Jaloimpia luonnon
ilmiöitä näkevät ja tuntevat vain harvat; ihmisen ei pidä aina elämän
niiden keskellä; hän vahingoittaa niitä omalla läsnäolollaan; hänen
tunteensa niitä kohtaan häviää, jos hän aina näkee niitä edessään;
mutta taivas on olemassa kaikkia varten: olipa se kuinka loistava
tahansa, ei se kuitenkaan ole "liian loistava ja liian hyvä
ihmisluonnon jokapäiväiseksi ravinnoksi". Sen koko vaikutus on
tarkoitettu sydämmen ainaiseksi lohdutukseksi ja ylennykseksi, --
sydäntä rauhoittamaan ja puhdistamaan kuonasta ja tomusta.
Toisinaan rauhallisena, joskus oikullisena, monasti kunnioitusta
vaativana, mutta ei koskaan samallaisena, melkeinpä inhimillisenä
intohimoissaan, melkein henkevänä hentoudessaan, melkein jumalallisena
rajattomuudessaan, puhuu se niin selvästi meissä asuvalle
kuolemattomuudelle, samoin kuin se rankaiseekin tai siunaa sitä, mikä
on kuolevaista. Siitä huolimatta emme koskaan pane siihen huomiota,
emme ajattele sitä sen enempää, kuin se on tekemisissä lihallisten
tuntemuksiemme kanssa. Kaikessa, minkä kautta se puhuu selvemmin meille
kuin petoeläimille, kaikessa, mikä todistaa kaikkein korkeimman
tarkoituksia, kaikessa, mitä meidän on enemmän saatava ylitsemme
kaareutuvalta holvilta, kuin valoa ja kastetta, joita on meidän
rikkaruohon ja madon kanssa tasaaminen, kaikessa huomaamme
merkityksettömien yksitoikkoisten sattumuksien järjestyksen liian
tavallisena ja mitättömänä ollakseen arvollinen saamaan edes
hetkeksikään tarkkaavaisuutemme itseensä suunnatuksi tai että siihen
ihastuksella silmäilisimme. Kun rajattomimman laiskuuden ja typeryyden
hetkinä käännymme taivaan puoleen viimeisenä apulähteenämme, niin mistä
sen ihmeistä silloin puhummekaan? Yksi sanoo olleen märkää; toinen
tuulista; kolmas lämmintä. Kuka koko kaakottavasta joukosta saattaisi
kuvata yhtäkään syvyyden muotoa, yhtä ainoata korkeiden, valkoisten,
eilen päivällisaikana horisonttia ympäröivien vuorien jonosta? Kuka
näki elottomien pilvien tanssin auringon valon eilen illalla ne
jättäessä ja länsituulen niitä edessänsä liehuttaessa kuihtuneiden
lehtien tavoin? Kaikki tämä kulki huomaamatta ja näkemättä ohitse;
taikka jospa tunnottomuus ravistetaankin hetkeksi pois, niin se
tapahtuu vaan nähdessä jotain silmiin pistävää tai eriskummallista.
Eikä ylevän korkeimpia tunnusmerkkejä kuitenkaan paljasteta
alkuperäisten voimien suunnattomilla, mahtavilla julistuksilla, ei
rakeiden rapistellessa eikä pyörretuulen pyöriessä. Jumala ei ole maan
järistyksessä eikä tulessa, vaan hiljaisessa huminassa. Ne on ne
luontomme tylsät, alhaiset taipumukset, joiden puoleen vaan voi kääntyä
kimröökillä ja salamalla. Hiljaisessa, hillityssä tunkeilemattoman
mahtavuuden ohikäymisessä on se syvä, rauhallinen, ikuinen, jota täytyy
etsiä tai hakea, ennenkuin sitä voi nähdä, rakastaa tai käsittää;
asioita, joita enkelit meille joka päivä valmistavat, ja joilla
kuitenkin on ikuinen moninaisuus; joista ei koskaan ole puute, eivätkä
sentään koskaan uudistu; joita aina löydetään, mutta jokainen sentään
vain yhden kerran: näiden kautta opetetaan ennen kaikkea kunnioittavaa
antautumista ja jaetaan kauneuden siunausta.

12. Niin luonnollista kuin onkin, että ihmissydän mieluummin kiintyy
toivottuun, kuin käsillä olevaan, niin on viehätys, jonka mielikuvitus
valaa kaukaiseen eli kiellettyyn, niin hieno, että se maisema usein
vaikuttaa liikuttavammin, joka sisältää itseään suuremman, etäisen
lupauksen, kuin se, joka kuluttaa luonnon kaikki aarteet ja voimat
voittamattomassa, silmiinpistävässä ihanuudessa eikä jätä jälelle
mitään, jota mielikuvitus voisi kuvitella ja seurata.

13. Tutki sisällisen liikutuksesi luonnetta (jos sinulla nimittäin on
sellaisia) katsellessasi Alppeja, niin olet huomaava, että tuon
liikutuksen koko loisto riippuu, kuten kaste hämähäkinsiimoissa, hienon
mielikuvitusmuodostuksen ja epätäydellisen tiedon omituisessa
kudonnassa. Ensin on sinulla Alppien suuruudesta epämääräinen käsitys,
johon liittyy ihastus suuren rakennusmestarin teokseen muureineen ja
perustuksineen; sitten liikuttaa sinua niiden iankaikkisuus, sinut
valtaa juhlallinen tunne niiden pysyväisyydestä ja omasta, rinteillä
olevan ruohon kaltaisesta katoovaisuudestasi, ja sitten vakavana ja
surunvoittoisena menneiden sukupolvien harvinaisen yhteenkuuluvaisuuden
tunne näkemällä sitä, mitä he näkevät. He eivät nähneet pilviä,
jotka matkaavat ylitsesi eikä mökin seinää pellon tuolla puolen eikä
polkua, jota sinä kuljet. Mutta _sen_ he näkivät: taivaasen nouseva
kallioseinä oli heidän nähden sama kuin sinunkin. He ovat laanneet sitä
katselemasta, pian sinäkään et ole enää sitä katseleva, ja kallioseinä
on olemassa toisia varten. Silloin sekoittuu näihin vakavampiin
ajatuksiin Alppien antimien ja ihanuuksien käsittäminen, -- kuvitellen
kaikkia lähteitä, jotka pulppuavat sen kallioseinistä, mahtavia
virtoja, jotka syntyvät niiden jäästä, kaikkia suloisia laaksoja, jotka
kiertelevät niiden kallioiden lomissa, kaikkia paimenmökkejä, jotka sen
pilvien alla kimaltelevat ja kaikkia onnellisia taloja, jotka ylenevät
laitumilla; samalla johtuu kaikista näistä ajatuksista omituinen
myötätuntoisuus kaikkea tuntematonta kohtaan ihmiselämässä, onnessa ja
kuolemassa, mitä sinulle osoittaa tuo ikuisen lumen kapea, valkea
loisto, joka näkyy kauvas aamutaivaalla. Nämä kuvat ja paljo enemmänkin
vielä Alppia nähdessä sisimmässäsi liikuttavat mieltäsi. Et saata niitä
sydämmessäsi seurata; sillä sydämmessäsi on sekä pahaa että hyvää paljo
enemmän kuin koskaan voit huomatakaan; mutta ne sittenkin sinua
kiihottavat ja liikuttavat, jos lumivuoria katsellessasi tunnet enemmän
kuin katsellessasi jotakin muuta yhtä pehmeästi hopeanharmaalta
näyttävää esinettä, niin johtuu se varmaankin tämän laatuisista
kuvista, eivätkä ne ole mitään muuta, kuin asiain olemuksen syvempi
käsittäminen.

14. Luulen, ettei ihmisen ole hyvä olla aina kaikkein kauneimman
ympäröimänä; hän on olento, joka on kykenemätön tulemaan tyydytetyksi
mistään maan päällä. Varmin keino tehdä hänet väsyneeksi ja
tyytymättömäksi on totuttaa hänet omistamaan jossain muodossa maan
päällä paras, minkä maa voi antaa. Jos lapsia kasvattaisi huoneessa,
jossa alituisesti kaikuisi valikoimasta paras musiikki, niin heidän
musiikin ymmärryksensä sekä nautintonsa olisivat hyvin vähäiset. Aivan
samaa vaikuttaa ylen rikkaan, loppumattoman vuoristokauneuden
näkeminen. Taipumuksemme nähdä sisällisellä osanottavaisuudella
lamauttaa yltäkylläisyys, ja lakkaamme kiihottumasta (lukuunottamatta
silmälle esiintymättömiä seikkoja). Todellisuudessa on siis
ihmiskunnalle parempi, että tavallisen maiseman muodostus ei tarjoa
rajumpaa mielenliikutuksen aihetta, -- että lauhkea vuorimaa auran
kallistuvien vakojen ruskettamana, mäen voimakas suuntaviiva ja
metsän peittämän rotkon kaita kierros ovat useammin ihmiselämän
näytelmäpaikkana, kuin pilven kruunaamien vuorien ja rehevien
laaksojen pylväskäytävät ja että, sillä aikaa kun jokaiselle meistä
kotiseudussamme, johon elämämme suurimmaksi osaksi rajoittuu,
avautuu vaatimattomammat (vaikka aina loppumattomat) harrastuksen
lähteet, tämä mahtavampi ja vieraampi ihanuus tulee kuitenkin
matkojemme tarkoitusperäksi, -- samalla lapsuuden mielikuvitusten
vetovoimakohdaksi ja onnellisen muistelemisen esineeksi vanhuudessa.

15. Jos ostat piirroksen, niin tuottaa se iloa vain itsellesi ja
ystävillesi. Mutta jos muovailet kiven ja asetat sen talosi
ulkoseinälle, niin on se hauskuudeksi jokaiselle, joka katua pitkin
kulkee, -- hauskuudeksi lukemattomalle joukolle vain muutamien sijasta.

Mutta väität, ettei talomme ulkoseinämällä oleva veistokuva hyödytä
meitä itseä. Kyllä se sentään hyödyttää sinua tavattomassa määrässä;
sillä ota huomioon, että rakennustaide eroittuu erikoisesti
maalaustaiteesta siinä, että se on _kasaamisen_ taide. Ystäväsi ostamat
ja taloihinsa ripustamat piirrokset eivät vaikuta yht'aikaa sinun
piirroksiesi kanssa: niitä on tutkittava yksitellen, ja jos ne
ripustettaisiin vierekkäin, niin ne pikemmin haittaisivat kuin
lisäisivät toistensa vaikutusta. Mutta ystäväsi talon seinämällä oleva
veistokuva vaikuttaa sinun talossasi olevan yhteydessä. Molemmat talot
muodostavat suuren massan, paljon suuremman kuin kukin erikseen; paljon
enemmän, kun siihen liitetään kolmas talo, -- ynnä neljäs; vielä
enemmän, kun koko katu, kun koko kaupunki yhtyy juhlalliseen
sopusointuun. Taulujenne ja piirrostenne yksityisomistus on
samallaista, kuin jos laulaisitte taloissanne yksiksenne. Mutta teidän
rakennustaiteenne olisi mahtavassa kuorossa laulamisen kaltaista...
Kaupungin katujen suurella konserttimusiikilla, kun nimittäin tornin
nypykkä kohoo toisen samallaisen vieressä, kerros kerroksen päällä ja
torni toisensa jälkeen peittää asumattomien mäkien kaukaisimpia
harjoja, on semmoinen ylevyys, jommoista te nykyään ette kykene
ajattelemaankaan, jopa kykenee se saattamaan syvimpään liikutukseenkin,
kuin taide voi ihmissydämmeen synnyttää. Ja se on syystäkin syvin:
sillä Jumalan ja luonnonlain mukaan ylentää iloanne samoin kuin
hyvettännekin keskinäinen avunanto. Kuten te käsikkäin voitte parhain
toisianne auttaa, samoin voitte myös käsi kädessä parhaiten iloitakin.

16. Jumala on maan meille elämän ajaksi lainannut; se on suuri
perintöläänitys. Se kuuluu sekä meille että jälkeentulevaisillemme,
joiden nimet jo ovat luomakunnan kirjaan kirjoitetut; meillä ei ole
oikeutta toimimisellamme tai laeilla tai laiminlyömisillä aiheuttaa
heille tarpeettomia rangaistuksia, tai ryöstää heiltä etuja, joita
olisimme voineet heille perinnöksi jättää. Ja tämän sitä vähemmällä
syyllä, kun ihmisen työstä on määrätty, että sen hedelmän runsaus on
oleva tasasuhteinen siihen aikaan, joka on kylvön ja sadon välillä, ja
että ylipäänsä työmme tuloksen määrä on oleva sitä täydempi ja
runsaampi, kuta kauvemmaksi tarkoitusperämme asetamme, kuta vähemmän
haluamme itse olla todistajina sen, minkä vuoksi työtä teemme. Ihmiset
eivät voi tehdä yhtä paljo hyvää aikalaisilleen, kuin jälkeensä
tuleville; ei yhdestäkään ainoasta saarnatuolista, josta ihmisääni on
kaikunut, ole se niin selvästi kuulunut, kuin haudasta.

Tämä huomioon ottaen tulevaisuuteen nähden ei kärsi tappiota nykyisyys.
Joka ihmisen toimintaa hyödyttää suhteensa tuleviin tapahtumiin,
kunniaan, suloon ja kaikkiin tosi seikkoihin. Laajanäköisyys ja
levollinen, luottavainen kärsivällisyys eroittavat enemmän kuin mitkään
muut ominaisuudet ihmisen toisesta ihmisestä ja lähentävät häntä
Luojaansa; ei ole olemassa tointa tai taidetta, jonka ylevyydelle emme
saattaisi tätä asettaa mittapuuksi. Muistakaamme sentähden
rakentaessamme rakentavamme ainaiseksi; ei yksinomaan nykyhetken
iloksi, nykyhetken tarpeeksi. Tehkäämme työ senlaatuinen, että
jälkeläisemme meitä siitä kiittävät, ja asettaessamme kiven kiven
päälle ajatelkaamme, että kerran tulee aika, jolloin näitä kiviä
pidetään pyhinä, sentähden että meidän kätemme ovat niitä koskettaneet,
ja että ihmiset katsellessaan tekojamme ja työtämme sanovat: "Katsokaa,
tämän tekivät meidän hyväksemme isämme!" Sillä rakennukselle suurinta
kunniaa eivät todellakaan tuota sen kivet ja sen kulta, vaan sen ikä,
tuo sen sävyn syvästi tuntoinen täyssointu, vakava valppaus,
salaperäinen osanotto, jopa hyväksyminenkin tai tuomitseminen, jota
meihin jo kauvan ihmiskunnan katoavaisten laineiden huuhtomat muurit
ovat vaikuttaneet. Niiden pysyvä todistus ihmisestä, niiden hiljainen
vastakohta kaikkien kappaleiden katoovaiselle luonteelle, niiden voima,
jolla ne vuosien ja aikojen kuluttua, hallitussukujen haihduttua ja
toisten noustua, ja maanpinnan ja merenrajojen muuttuessa säilyttävät
taiderikkaan, kauniin muotonsa voittamattomaksi ajaksi, yhdistävät
menneitä ja tulevia aikakausia toisiinsa, ja liittäen kansat
myötätuntoisina yhteen melkein heidät yhtäläisentävät: tällä kullalla
kirjailevalla ajalla on meidän etsittävä rakennustaiteen todellista
valoa, väriä ja koristusta. Vasta kun rakennus on saavuttanut tämän
luonteen, kun se on kunnian ja ihmistekojen pyhittämä, kun sen muurit
ovat tulleet kärsimyksen todistajiksi ja sen pilarit kohoovat kuoleman
varjosta, voi sen olemassaolon, joka kestää kauvemmin kuin maailmaa
ympäröivät luonnolliset seikat, omaksi tulla niin paljon sävyä ja eloa,
kuin nämä omistavat.

17. On olemassa vain kaksi tehokasta ihmisen muistamattomuuden
voittajaa, runous ja rakennustaide, ja jälkimmäiseen sisältyy jossain
määrin edellinen, ja onkin se todellisuudessa mahtavampi. On hyvä omata
ei vain sitä, mitä ihmiset ajattelivat ja tunsivat, vaan sitäkin, johon
he käsin koskettivat; josta he saivat voimansa; jota heidän silmänsä
koko heidän elinaikansa katselivat. Homeron aikakausi on hämärän
epätietoinen hänen persoonallisuudestaan. Toisin on Perikleen
aikakauden laita: päivä tulee, jolloin tunnustamme, että olemme enemmän
oppineet Kreikan kuvaveiston rapautuneista jäännöksistä, kuin sen
mieluisilta runoilijoilta ja urheilta historijoitsijoilta. Jos
menneisyyden tiedoistamme on jotakin hyötyä, jos ajatus jälkimaailman
muistelusta meitä ilahuttaa ja jos nykyinen ponnistus voi tehdä
voimakkaaksi, nykyinen kärsimys kärsivälliseksi, niin on kansalliseen
rakennustaiteesen nähden olemassa kaksi velvollisuutta, joiden
merkitystä ei voi kyllin korkeaksi arvostella: ensiksikin nykyajan
rakennustaiteen muodostaminen historialliseksi, ja toiseksi menneiden
aikojen rakennustaiteiden säilyttäminen kaikkein kalleimpana perintönä.

18. Kansan elämä on tavallisesti laavavirran kaltainen, joka ensin
etenee loistavasti ja rajuna, sitten heikkona ja peitettynä, vihdoin
vain hyytyneiden möhkäleiden syöksähtelemisenä. Tätä viimeistä tilaa on
ikävä katsella. Kaikki nämä asteet voi selvästi huomata taiteessa,
erittäinkin rakennustaiteessa; sillä ollen erittäin riippuvainen
todellisen elämän lämmöstä on se myös varsin vastaanottavainen väärän
elämän kylmettävälle myrkylle. En tunne mitään painostavampaa, kuin on
elottoman rakennustaiteen näkeminen, jos sen tunnusmerkkiä kerran on
alkanut käsittää. Lapsuuden heikkous on täynnä lupausta ja viehätystä,
-- epätäydellisen tietämisen taistelu täynnä voimaa ja yhteyttä; mutta
nähdä heikkouden ja jäykkyyden valtaavan kehittynyt mies; nähdä
kirjaimet, joilla muinoin oli ajatuksen tuore leima, litteinä ja
kuluneina ylenmääräisestä käyttämisestä; nähdä muinoin elävän olennon
kuori sen kuihtuneessa muodossa, kun niiden värit ovat vaalistuneet ja
asukkaansa kuollut, -- se on nöyryyttävämpi, onnettomampi näky, kuin
kaiken tiedon häviäminen, ja palaaminen ilmeiseen, avuttomaan
lapsuuteen.

19. Totuuden solvaamiset, jotka häväisevät runous- ja maalaustaidetta,
rajoittuvat suurimmaksi osaksi esineensä _käsittelemiseen_.
Rakennustaiteessa on vielä toinen, vähemmän hieno, halveksittava
totuuden loukkaaminen mahdollinen; suoranainen valhe aineen laatuun tai
työn paljouteen nähden. Tämä on sanan täydessä merkityksessä väärä, ja
ansaitsee samallaisen tuomion, kuin jokainen muukin siveellinen rikos;
se on sekä yksityisille että kansoille yhtä ala-arvoista; missä sitä
vaan on levitetty ja suvaittu, on se aina ollut erityisen taiteiden
alentamisen merkkinä; ettei se ole tullut vielä pahemman, nimittäin
ankaran rehellisyyden yleisen puutteen merkiksi, selittää vain se
omituinen eroitus, joka vuosisatoja sitten on eroittanut taiteet --
omantunnon asioina -- kaikista muista ihmishengen objekteista. Että
tunnollisuus vetäytyy pois tällä tavalla taiteessa käytetyistä
voimista, on sen itsensä taiteita hävittäessä samaan aikaan jossain
määrin tehnyt tehottomaksi todistuksen, jonka se muuten olisi voinut
antaa luonteesta ja omituisuudesta kansojen, joiden keskuudessa sitä on
vaalittu; jos ei, niin olisi enemmän kuin omituista, että yleisestä
vilpittömyydestään ja uskollisuudestaan niin tunnettu kansa, kuin
englantilaiset ovat, sallii rakennustaiteessaan enemmän ulkokuorta,
peittelemistä ja petosta, kuin mikään muu kansa.

Ajattelemattomasti suvaittuina ne vaikuttavat sentään turmiollisesti
taiteesen, missä niitä harjoitetaan. Ellei löytyisi mitään muuta syytä
rakennustaiteellisiin epäonnistumisiimme, niin olisi näissä pienissä
epärehellisyyksissä kyllin selitystä niihin kaikkiin. Niiden
poistaminen on ensimmäinen eikä suinkaan pienin askel suuruuteen;
ensimmäinen, sillä se on niin silmiinpistävä ja on helposti
poistettavissamme. Saatamme olla kykenemättömiä saamaan pakoittamalla
hyvä tai kaunis eli uusi rakennustyyli; mutta _rehellisen_
rakennustaiteen voimme pakolla saavuttaa: köyhyyden niukkuuden voi
antaa anteeksi, ankaraa hyödyllisyyttä voi kunnioittaa; mutta mikä muu
kuin halveksiminen voisi kohdata petoksen alhaisuutta.

20. Kuten hienotunteinen nainen ei kanna vääriä jalokiviä, samoin
halveksii kunnollinen rakennusmestarikin vääriä koristuksia. Niiden
käyttäminen on yhtä julkea, kuin anteeksiantamatonkin vale. Käytät
sitä, mikä itselleen anastaa arvon, jota sillä ei ole, väität sen
maksaneen sitä, jota se ei ole maksanutkaan, olevan sitä, mitä se ei
ole. Se on petosta, törkeyttä, hävyttömyyttä ja syntiä. Alas sellaiset!
Musertakaa ne mäsäksi, antakaa niiden paikan seinällä olla epätasaisena
ja karheana. Et ole niistä mitään maksanut, sinulla ei ole mitään
tekemistäkään niiden kanssa; et tarvitse niitä. Ei kenellekään
maailmassa ole koristukset välttämättömiä. Mutta vilpittömyyttä on
jokaisen tarvis. Kaikki kauniit luonnokset, joita milloinkaan on
keksitty, eivät ole valheen arvoisia. Anna muuriesi olla niin paljaina
ja alastomina kuin höylätty lauta, taikka rakenna ne poltetusta savesta
ja silpusta, jos niin pitää olla; mutta älä rappaa niitä vääryydellä.

21. Yhtä kykenemme aina tekemään -- tulemaan toimeen ilman
konekoristuksia ja valurautatyötä. Kaikki ne metallikuvat, keinokkaat
kivet, kaikki ne puu- ja pronssijäljennökset, joiden keksinnöstä joka
päivä kuulemme riemuittavan, -- kaikki ne lyhyet, halvat ja kevyet
menetystavat saadakseen aikaan sen, jonka kunniana on sen vaikeus, --
ovat yhtä monta uutta estettä muutenkin vaivaloisella tiellämme. Ne
eivät tee ketään meistä onnellisemmaksi tai viisaammaksi. Ne tekevät
käsityksemme vain pintapuolisemmaksi, sydämmemme kylmemmäksi, järkemme
heikommaksi. Meidän on tehtävä työtä elääksemme, ja tehtävä
tarmokkaasti; toista työtä teemme iloksemme ja se on tehtävä täydestä
sydämmestä; ei puolittain ja niukasti, vaan tahtoen; mikä ei ole tämän
ponnistuksen arvoista, se on parempi jättää kokonaan tekemättä. Ehkä
kaikella, mitä meidän on tehtävä, ei ole muuta tarkoitusta, kuin
harjoittaa sydäntämme ja tahtoamme ja olla itsessään tarpeetonta;
ainakin on sen antama vähäinen hyöty tuiki tarpeeton, ellei se ole
kättemme ja voimiemme siihen käyttämisen arvoinen. Ei sovi
kuolemattomuudellemme ottaa vastaan sille arvottomia helpotuksia ja
sietää, että tarpeettomia välikappaleita tunkeutuu sen ja sen
vallitsemien seikkojen väliin. Joka tahtoisi muodostaa henkensä
luomuksia muulla tavoin kuin omalla kädellään, hän antaisi myös, jos
voisi, taivaan enkeleille positiiveja helpottaakseen heidän
soittelemistaan.

22. Käsityön voi aina eroittaa konetyöstä; tosin on ihmisten
mahdollista muuttua koneiksi ja alentaa työnsä konetyön tasalle. Mutta
niinkauvan kuin he tekevät työtä _ihmisinä_, ja tekevät sitä koko
sydämellään, ja tekevät parhaansa, ei tee se mitään, vaikka olisivat
kuinka huonoja työntekijöitä tahansa, sillä siinä käden työssä on
sentään aina jotakin, joka on kaiken kiitoksen yläpuolella: niissä on
selvästi huomattavissa, että muutamat paikat ovat enemmän ilahuttaneet
kuin toiset, että siinä on viivähdetty ja työskennelty erikoista
huolellisemmin; sitten tulee kohtia, joissa ei ole niin välitetty, ja
kiireellisiä kohtia, ja tässä on taltta kovin takonut, tässä taas
kevyesti ja tuossa arkaillen, ja jos ihminen käytti työssään järkeään,
samoin kuin sydäntäänkin, niin on kaikki oleva oikealla kohdallaan, ja
joka osa kohottava toisen arvoa. Kokonaisuuden vaikutus verrattuna
samallaisen koneella tai innottomalla kädellä veistettyyn kuvaukseen on
samallainen, kuin hyvin luettu ja syvästi tunnettu runo verrattuna
vaikutukseen, joka aiheutuu, jos niitä koneellisesti lukea pauhataan.
Useat eivät huomaa eroitusta; niille, jotka runoista pitävät, on se
kaikki kaikessa, -- mieluummin ovat he runoja kuulematta, kuin kuulevat
niitä huonosti lausuttavan; niille, jotka ovat rakennustaiteesen
mieltyneet, on käden elo ja pontevuus kaikki kaikessa. He mieluummin
ovat mistään koristuksesta huolimatta, kuin ottaisivat huonon, s.t.s.
välinpitämättömästi veistetyn. En voi kyllin usein toistaa, ettei
karheasti tai kömpelösti veistetyn tarvitse välttämättömästi olla
huono, vaan sellainen on _välinpitämätön_ työ, jossa kaikkialla
huomaa saman vaivannäön -- sydämettömän ponnistuksen sileän,
pitkäveteisen tyyneyden, -- auran säännöllisyyden tasaisella pellolla.
Välinpitämättömyyttä huomaamme pikemmin täydellisessä, kuin muussa
työssä,-- ihmiset tulevat itseään täydentämällä kylmäkiskoisiksi ja
veltoiksi, ja jos luulee, että täydellisyys on sileyttä ja saavutettava
santapaperin avulla, niin voi yhtä hyvin jättää heti työn koneelle.
_Todellinen_ täydellisyys on yksinkertaisesti tarkoitetun vaikutuksen
täysi esitys, ja _korkea_ täydellisyys on hyvin tarkoitetun, elävän
vaikutuksen esitys ja on useimmin saavutettavissa karhean kuin sileän
käsittelyn kautta.

23. Mielikuvitusrikkaan myötätuntoisuuden voima on suuressa määrässä
väsymykselle altis; niin että, jos annamme sen työskennellä liian monen
esineen kanssa yhtäaikaa tai liian suuremmoisten seikkojen kanssa
peräkkäin pitkän aikaa, ei se kestä ponnistuksissa, vaan uupuu,
samoinkuin jäsenet ruumiillisesta väsymyksestä, ja on silloin
kykenemätön noudattamaan minkäänlaista vaikutusta, ennenkuin on
levännyt. Siinä ilmenee kyllästymisen oikea luonne, jota kyllästymistä
matkoilla liian paljon katseltuamme niin usein tunnemme. Ei niiden
kauniiden nähtyjen esineiden yksitoikkoisuus ja paljous ole tehnyt
näitä arvottomiksi, vaan on sisällinen voimamme liiaksi rasitettu, ja
sen sijaan että antaisi sen levätä, ihmettelee matkustaja tylsyyttänsä
ja kykenemättömyyttänsä ihailemaan, etsii jotain vielä ihailtavampaa ja
kiihoittaa ja kiusaa ja ravistelee tunnettansa sanomalla: Katso sitä ja
katso tätä ja tuota vielä ihailtavampaa! -- kunnes se kokonaan lamautuu
kaikelle enemmälle tuskalle ja ilolle, tylstyneenä useaksi seuraavaksi
päiväksi. Epätoivoinen tuhlaaja kääntyy Campagnan hevoskilpailuihin
eikä kykene nyt mihinkään muuhun. Sen sijaan että tunteemme voima, jos
se kesken yksinkertaisia tapahtumia olisi saanut kallistua ruoholle ja
hiukan aikaa levähtää, olisi taas vähitellen toipunut, jälleen
saavuttanut voimansa ja eloisuutensa ja ollut taas pian työkykyinen. On
siis aina välttämätöntä, kun tämä sisällinen voima uupuu, etsiä sille
vähä vähemmän eikä enemmän ihailtavaa, minkä kanssa se voi seurustella
tuossa heikossa tilassa ollessaan; anna sen sitten olla levossa, niin
se pian virkistyy.

24. Jokaisesta ihmisestä, jolla kaikki viisi aistiansa on vallassaan,
on hiljainen noin kymmenen tai kahdentoista peninkulman matkaaminen
päivässä hupaisinta matkustamista. Kaikki matkustaminen käy ikäväksi
sitä mukaa, mitä nopeammin se tapahtuu. Junalla kulkemista en yleensä
pidä minään muuna kuin matkustamisena. Se on yksinkertaisesti samaa
kuin tulla lähetetyksi toiseen paikkaan; melkeinpä paketin tavoin.

25. Kaikkea suurta tehdessä on siihen koko olento kohdistettava, sekä
ruumis että sielu, olletikin sielu. Muta tämä työ ei ole koko olennon
yksipuolista työtä, myöskin työ kääntyy koko olennon puoleen. Mitä
täydellinen olento puhuu, sitä täytyy myös täydellisen olennon
kuunnella. Ei ole minun tehtäväni kuluttaa koko henkeäni, menettää koko
voimaani ja elämääni työhöni, sinun katsojana tai kuuntelijana minua
vain puolinaisesti hengelläsi tarkatessa; sinun täytyy olla kokonaan
minun, kuten minäkin olen kokonaan sinun; ainoastaan niillä ehdoin
voimme olla samaa mieltä. Kaikki taipumuksesi, suurimman ja parhaan
sinussa täytyy olla hereillä; muuten en saa palkkaani. Maalarin ei ole
pantava inhimillisen luonteensa koko aarretta työhönsä, tyydyttääkseen
vain yhtä osaa katsojasta; ei yksinomaan huvittaakseen hänen aistejaan,
ei vain tyydyttääkseen hänen mielikuvitustaan, ei ainoastaan
houkutellakseen mielenliikutukseen, ei vain johdattaakseen häntä
ajattelemaan, vaan tuon _kaiken_ aikaan saadakseen. Aistien,
mielikuvituksen, tunteen, järjen, koko havaitsevan hengen täytyy
tarkkaavaisuudessa tulla tyydytetyksi tai iloisesti liikutetuksi;
muuten ei ole työtätekevä henki tehtäväänsä hyvin täyttänyt. Sillä
huomaa, hänellä ei ole ainoastaan _oikeus_ päästä kohtaamaan kasvoista
kasvoihin, sydämestä sydämeen; vaan jo hänen _velvollisuutensa_ se
aiheuttaa toisen sielun vastaamaan: sen torven tärähdyksen täytyy olla
niin selvän, että, vaikka kehoitukseen tylsyyden tai laiskuuden takia
ei vastattaisikaan, ei voisi sentään olla epäilystäkään sen
merkityksestä; teoksessa täytyy olla semmoinen voima, että sitä
seuraamatta oleminen olisi oma syymme. Tämän me siltä vaadimme, tätä
rukoilemme. Useimmat ihmiset eivät tiedä, mitä heissä on, ennenkuin
tämä huuto heitä kutsuu: sydämensä heissä nääntyy, uni ja velttous
valtaavat heidät. Eivät ole he mistään niin kiitollisia, kuin tästä
huudosta: "Heräjä sinä, joka makaat!"

26. Parempi, monta vertaa parempi on, ettet koskaan astu
taulukokoelmaan, kuin että menisit sinne vain vetelehtiäksesi ja
myhäilläksesi: parempi, monta vertaa parempi on, ettet koskaan tartu
siveltimeen, jos sivelet sillä vain oman mitättömän taitosi turhasta
mielihyvästä; parempi, monta vertaa parempi on, ettet ollenkaan tarkkaa
kuvia, ja jäät niihin tutustumatta, kuin että tietäisit juuri niin
paljo, että voisit keksiä virheitä suurista teoksista ja leimata
julkeuden hyväksymiseksi ja väärinkäsityksen terävänäköisyydeksi.

27. Mitä kauniimpi taide on, sitä enemmän se varsinaisesti on
semmoisten ihmisten tekoa, jotka _tuntevat_ olevansa _väärässä_, --
jotka pyrkivät täyttämään lakia ja tavottamaan kauneutta, joita he
eivät vielä ole saavuttaneet, ja joista he tuntevat olevansa sitä
kauvempana, mitä enemmän he niitä tavoittelevat. Ja kuitenkin on
taide vielä syvällisemmässä merkityksessä tekoa semmoisten ihmisten,
jotka tietävätkin olevansa oikeassa. Juuri tämä aikomuksistaan
ehdottomasti eksyvä tunne osoittaa tuon aikomuksen täydellisyyttä, ja
epäonnistumisen pysyvä tunto johtuu yhä kirkkaimmin katsein näkemään
totuuden kaikkein pyhimpiä lakeja.

28. Suurimman taiteilijan oikea tunnusmerkki on, -- että hän
vapaehtoisesti luopuu suuruudestaan; että hän tekee _itse itsensä_
huonoksi ja huomaamattomaksi, mutta niin kohottaa ja kuvaa taiteensa
esineen, että sinä mieluummin näkisit itse esineen, kuin taideteoksen.
Et ole siis koskaan kylliksi ihaillut taiteilijan teosta, ennenkun olet
alkanut sitä halveksia. Paras tunnustus, jonka voisi antaa Phidiaksen
Athenelle, olisi halu nähdä mieluummin jumalatar ilmielävänä; ja
kristillisen taiteen ihanimmilta madonnilta puuttuu heille kuuluva
kunnia, jos ei ne herätä katsojassa tuskallista kaihoa saada nähdä
neitsyt ilmielävänä.

29. Tunteminen ei todista mitään oikeata, sisäistä yhdennäköisyyttä.
Kirjojamme tunnemme kansistaan, vaikka oikeat, varsinaiset tuntomerkit
ovat niiden sisällä. Ihmisen voi koiransa tuntea haistamalla, hänen
räätälinsä hänen takistaan, ystävänsä hänen hymystään: kukin näistä
tuntee hänet, mutta tuntemisen tarkkuus riippuu hänen oman henkensä
arvosta. Mikä itse asiassa on ihmiselle tutunomaista, sen tietää yksin
Jumala. Ihmisen muotokuvassa saattavat kasvonpiirteet olla täysin
tarkasti kuvatut, ilman että niissä on hituistakaan ilmettä; se saattaa
olla, käyttääkseni tavallista lausepartta, "kuin ilmetty hän";
jokainen, jopa kissansakin tuntisi hänet. Toisessa muotokuvassa
saattavat piirteet olla ehkä huolimattomasti tai huonosti kuvatut,
mutta siinä on silmänvälke ja huulen omituinen väritys, jota hänessä
huomaa vain korkeimman henkisen kiihoituksen hetkinä. Sen tuntisivat
vain hänen ystävänsä. Toinen ehkä ei kuvaa mitään hänen tavallisesta
ilmeestään, vaan jotakin hänen elämänsä kiihoittuneimmalla hetkellä
ilmennyttä, jolloin kaikki salaiset intohimot ja korkeimmat voimat
yhtaikaa pääsivät valloilleen. Vain ne, jotka ovat hänen sellaisena
nähneet, kykenevät kuvan häneksi tuntemaan. Mutta minkälainen olisi
sitten _ihmisen_ todellinen kuva? Ensimmäinen osoittaa satunnaisuuksia
ruumiista, -- jossa turmelus asustaa; jota mato odottaa. Toinen
antaa lihalle hengen leiman; mutta se esittää henkeä _sellaisten_
mielenliikutusten aikoina, jotka melkein kaikissa ihmisissä ilmenevät
ja jotka eivät ole sen henkilön olemukselle ominaisia, vaan saattavat
olla tottumuksen, kasvatuksen ja sattuman tuloksia; -- teeskennelty
muoto, joka, _olkoonpa_ se otettu tahallisesti tai tietämättä, on
kenties kaikessa verhoamansa luonteen juurtuneelle ja todelliselle
täydellisenä vastakohtana. Kolmannessa on ehkä jälkiä kaikesta
salaisimmasta ja mahtavimmasta, kun kaikki teeskentely ja kaikki
tottumukset, jokainen vähäpätöinen ja ohimenevä liikutus, -- ainaisen
virran jää, ranta ja vaahto -- pirstoutuu, murtuu ja häviää sisällisen
voimansa havahduttua; kun jumalallinen kiihoitin kutsuen ja vaatien on
herättänyt ilmieloon nuo uinuvat voimat ja tunteet, joita hengen oma
tarmo ei voinut esittää, eikä hänen tajuntansa voinut käsittää; jotka
Jumala yksin tuntee ja Jumala yksin voi herättää; -- juuri hänelle
ominaisten, eroittavien tunnusmerkkien syvyyden ja salaisuuden. Samoin
on ulkonaisen luonnon laita; sillä on ruumis ja sielu, kuten
ihmiselläkin; mutta sen sieluna on jumaluus. On mahdollista esittää
ruumis ilman henkevyyttä, ja se näyttää hyvin näköiseltä niistä, joiden
aistit tuntevat vain ruumiin. Käy päinsä esittää henkeä sen
tavallisissa, ala-arvoisissa ilmauksissaan; sitä pitävät hänen
näköisenään ne, jotka eivät ole saaneet kuulla häntä hänen
voimakkuutensa hetkinä. On mahdollista esittää henkeä sen salaisissa ja
ylevissä vaikutelmissa, ja sitä pitävät näköisenä vain ne, joiden
nähtäviin nämä vaikutukset ovat tulleet paljastetuiksi. Kaikki tämä on
totuutta; mutta totuuden arvoa, jota se kykenee esittämään ja
tuntemaan, vastaa taiteilijan mahti ja katsojan vilpittömyys.

30. Luonto säilyttää parhaansa lujasti sinetittynä, kunnes sitä
kunnioituksella katsellaan. Taiteilijalle, joka sitä pitää kunniassa,
voi se antaa aihetta kadun kerjäläisenkin kasvoista. Mutta sitä
toisintavan maalarin työssä saattaa se Portiankin näyttämään epäjalolta
ja Perditan viehätyksettömältä.

31. Taiteilijan tehtävä maailmassa on olla näkevä ja tunteva; olla
sellaisen hienouden ja hellätuntoisuuden välikappale, ettei mikään
varjo, eikä väri, eikä viiva, eikä hetkellinen, ohimenevä ilmaus häntä
ympäröivistä, näkyvistä esineistä, eikä mikään mielenliikutuskaan, jota
nämä kykenevät hänen siihen kohdistuneelle hengelleen antamaan, jää
piirtäytymättä häneen tai tulisi poispyyhityksi hänen muististaan.
Ajatella, arvostella, todistaa ja tietää ei ole hänen tehtävänsä. Hänen
paikkansa ei ole hallituksessa, eikä tuomioistuimella, eikä
oikeussalissa puolustajana, eikä kirjastossa. Kaikki tämä on määrätty
toisten ihmisten tehtäväksi. Hän miettiköön noin sivumennen; hän
tehköön silloin tällöin johtopäätöksiä, kun hänellä ei ole parempaa
tehtävää; tietäköön, -- ettei hän voi katkelmia, joita hän
kyyristymättä saattaa koota, vaivatta saavuttaa; mutta älköön hän tästä
kaikesta lainkaan huolehtiko. Elämäntyönsä olkoon paljaaltaan
kahtalainen: nähdä ja tuntea.

Ehkä väittää lukijani, että tiedon suuri etu on juuri siinä, että se
avaa silmät; että se tekee havaittaviksi seikkoja, joita emme olisi
koskaan nähneet, jos emme olisi ennen niistä tienneet.

Ei niin. Sitä saattavat sanoa ja uskoa vain ne, jotka eivät tiedä,
miten suuren taiteilijan havainto- ja tuntokyky suhteutuu toisiin
ihmisiin. Ei ole yhdessäkään taiteessa minkäänlaista suurta maalaria
tai suurta työntekijää, joka ei yhdessä hetkessä näkisi enemmän, kuin
hän voisi oppia tuhattuntisessa työssä.

32. Suuri taiteilija käsittää luonnon semmoisenaan, ja suuntaa katseen
ja ajatukset sen täydellisimpään osaan; epätodellinen taiteilija
säästää itseltään vaivan poistamalla tieltään sen, mikä hänestä näyttää
loukkaavalta taikka muuttaa hän sen. Tämmöisen menettelyn paha vaikutus
on kahdellainen. Ensiksikin kauneutta, jolta taustansa lisäyksineen on
ryöstetty, ei ole enää nautittava kauneutena, aivan samoin kuin valoa,
jolta on ryöstetty kaikki varjo, ei ole enää nautittava valona.
Valkoinen kangas ei voi kuvata päivänpaisteen vaikutusta; taiteilijan
täytyy sen muutamin paikoin hämmentää voidakseen antaa sen loistaa
toisissa paikoin. Ei kauniin keskeymätön jaksokaan voi tuottaa
kauneuden oikeata vaikutusta; sen täytyy kohota vähemmän arvoisesta
voidakseen oman mahtinsa levittää. Luonto on sen ala-arvoiset ja
jaloimmat ainekset enimmiten sekoittanut, kuten se sekoittaa
päivänpaisteen varjon kanssa antamalla sillä tavalla molemmille heille
kuuluvan hyödyn ja vaikutuksen. Taiteilija, joka suvaitsee jättää
varjon pois, nääntyy luomassaan paahtavassa korvessa. Fra Angelicon
todellisesti korkea ja kaunis taide on aina säilyvä tuoreena ja
voimakkaana munkkiveljiensä jokseenkin jokapäiväisten kasvonpiirteiden
ujostelemattomassa ja vanhastaan tunnetun haperan pyhyyden
kuvaamisessa; mutta nykyaikaiset saksalaiset ja rafaeliittiset koulut
menettävät kunniatansa ja jalouttansa ihailemalla parturimaisesti
kauniita kasvoja eikä niillä todellakaan ole oikeata luottamusta muihin
kuin suoriin neniin ja kiharaisiin hiuksiin. Paolo Veronese asettaa
taiteessaan kääpiön sotamiehen, neekerinaisen kuningattaren
vastakohdaksi; Shakespeare asettaa Calibanin Mirandan ja Autolycuksen
Perditan viereen; mutta tavallinen ihanteellisuus pelastaa kauneutensa
salongin sekä viattomuutensa luostarin yksinäisyyden turviin; se
väittää tekevänsä sen hienosta valinnasta ja puhtaasta tunteesta,
samalla kun sillä todellisuudessa ei ole rohkeutta tehdä hirviölle
vastarintaa eikä kyllin sukkeluutta varustaa veijaria. Vain totuttuamme
kuvaamaan kaikki asiat vilpittömästi, voimme oppia, mikä on kaunista ja
mikä ei. Rumimmissakin esineissä on jonkun verran kauneutta, ja tämä on
aina heille ominainen aines, jota ei voi erottaa niiden rumuudesta, ja
jota on ihailtava sen yhteydessä tai ei ensinkään. Mitä enemmän
taiteilija ottaa luonnon semmoisena, jommoisena hän sen löytää, sitä
odottamattomampaa kauneutta hän keksii ennen ylenkatsotussa; mutta
juljetkoon hän kerrankin vain anastaa itselleen oikeuden paheksia, niin
vähitellen nautintonsa piiri supistuu, kunnes se, minkä hän luuli
jaloksi valinnaksi, vihdoin muuttuu ahtaaksi havaitsemiseksi.
Esittämällä aina _yksiä ja samoja_ tulee hänen taiteensa luonnottomaksi
ja sairaloiseksi, kunnes hän lopullisesti sitäkään, mitä hän tahtoo
säilyttää, ei enää voi uskollisesti kuvata.

33. Pikkumaiselle, itserakkaalle ja teeskentelevälle taiteilijalle
meillä on, kun hän komeilee ahtaalla tiedollansa ja vähäisellä
taidollansa, vain tämä sana sanottavana: "Mene sivulle äläkä kaihda
minulta tätä luontoa." Mutta suurelle taiteilijalle, jolla on luova
mielikuvitusvoima, -- joka jokaiseen sielunsa kykyyn nähden on
miljoonia kertoja meitä etevämpi -- voimme kyllä sanoa: "Tule tämän
luonnon ja minun välille, -- tämän luonnon, joka minulle on liian suuri
ja ihmeellinen: lauhduta se minulle, selitä sitä minulle, anna minun
katsoa sinun silmilläsi, kuulla sinun korvillasi ja saada apua ja
voimaa suurelta hengeltäsi." Kaikilla jaloimmilla tauluilla on tämä
luonne.

34. Korkeimman kauneuden suojelusvartija kaikessa näkyvässä työssä on
aivan sama, kuin on sielunkin turva ja johto, -- nimittäin kohtuus sen
laajemmassa merkityksessä; kohtuus, jonka näemme istuvan oikeuden
kanssa samallaisella valta-istuimella neljän päähyveen keskessä, ja
jota ilman jokainen muu hyve voi johtaa meitä epätoivoiseen
erehdykseen. Kohtuudella jalommassa merkityksessä ei ole ymmärrettävä
masennettua, epätäydellistä tarmoa, ei pysymistä jossain hyvässä, kuten
rakkaudessa tai uskossa; vaan voimaa, joka hallitsee jännityintäkin
tarmoa ja estää tätä toimimasta toisin, kuin sen täytyy. Seikkoihin
nähden, joissa liikanaisuus on mahdollista, ei se tarkoita niiden
epätäydellistä nautintoa, vaan semmoisen määränsä järjestämistä, joka
tekee nautinnon niistä mahdollisimman suureksi. Niinpä ei merkitse
esim. kohtuus värissä epätäydellistä tai velttoa värinautintoa; vaan
värin hallitsemista, joka tuottaa kaikista värityksistä mahdollisimman
suuret nautinnot. Huono värittäjä ei _pidä_ kauniista väristä enemmän,
kuin paras värittäjä, ei puoleksikaan niin paljon. Mutta hän käyttää
sitä liikanaisesti; hän käyttää sitä suuressa määrässä ja hallitsematta
sitä, ja silloin astuu niin yleisesti arvossa oleva laki voimaan, kuin
painovoiman lakikin on, ettei hän nimittäin kykene siitä niin
iloitsemaan, kuin jos hän olisi ollut kohtuullinen.

35. Ei mikään enemmän eroita suuria miehiä jokapäiväisistä, kuin se,
että he elämässä sekä taiteessa aina tuntevat tien, jota asiat
kulkevat. Tyhmä ajattelee näiden olevan paikallaan ja kuvaa niitä
liikkumattomiksi; viisas näkee niissä vaihtelevaisuutta ja
muuttelevaisuutta, ja piirustaa ne semmoisiksi, -- eläimen liikkuvaksi,
puun kasvavaksi, pilven kulkevaksi, vuoren pieneneväksi. Koeta aina
muotoja nähdessäsi, huomata viivat, joilla oli voima menneen kohtalonsa
yli sekä voima tulevaisuutensa yli.

36. Alkuperäisyys: kaikki riippuu siitä ainoasta ihanasta kyvystä
saavuttaa asioiden alkuperä ja vaikuttaa sieltäkäsin. Se on suoraan
lähteestä ammennetun tuoreen veden viileys, selkeys ja oivallisuus
vastakohtana toisten ihmisten vainioiden sakeaan, kuumaan ja
virkistämättömään pisaraan.

37. Kaikki ala-arvoiset taiteilijat pyrkivät aina välttämään pakollista
perinpohjaista työtä, ja sanoen syyksi joko asian aiheuttaman ilon
taikka rehennellen jaloilla perusteillaan he yrittävät, mitä eivät voi
täyttää. Sitä vastoin käsittävät suuret miehet aina heti, että
taiteilijan, kuten jokaisen muunkin ihmisen korkein velvollisuus on
ymmärtää asiansa, ja he ottavat sen niin vakavalta kannalta, että
monet, joiden elämän me heidän teoksistaan päättäen ajattelisimme
olleen täynnä intohimoa, todellisuudessa, vaikka olisivat kyenneet
voimakkaampaan, ovat pakottaneet itsensä semmoiseen täydelliseen
levollisuuteen, jommoinen on ominaista syvälle, kätkössä olevalle
vuorijärvelle, joka kuvastaa jokaisen pilvien liikahduksen taivaalla,
jokaisen varjon vaihtelun vuorilla pysyen itse liikkumattomana.

38. Jos olettekin tunteneet viisaita ihmisiä jotka samalla ovat olleet
laiskoja, niin ette kuitenkaan ole koskaan tunteneet _suurta_ miestä,
joka olisi ollut laiska. Ja syvennyttyäni elämän tutkimuksiin
taiteilijoiden, joiden teokset kaikin puolin olivat jaloimpia, ei
mikään tosiasia esiintynyt minulle niin suurena, -- eikä minkään lain
arvo jäänyt niin pysyväiseksi, kuin se tosiasia ja laki, että he ovat
kaikki olleet suuria työntekijöitä: ei mikään heissä niin ihmetytä,
kuin työn paljous, jonka he ovat elämässään aikaan saaneet; kun kuulen
sanottavan nuoren miehen hyvin lupaavan lahjakkaaksi, on ensimmäinen
kysymykseni aina: "tekeekö hän työtä?"

39. Tehdä hyvää työtä sanan ankarimmassa merkityksessä ei voi yksikään
taiteen harrastaja, ja hyvää työtä sanan tavallisessa merkityksessä,
s.t.s. hänelle tai jollekulle muulle hyödyllistä työtä voi hän vain
tehdä, jos hänelle on alun pitäin selvitetty, mikä hänelle on
mahdollista, mikä ei; -- mikä on hänen saavutettavissaan, mikä ei; kun
ikuisten tosiseikkojen ylevyys ja ankaruus ovat äärettömyydessään hänen
eteensä asetetut. Ei haittaa ensinkään, jos hän pelästyy: ihminen on jo
suuri, kun hän kykenee oikein pelästymään, emmekä ole järkeviä
toivoessamme, emmekä käsitä mitään todellisesti, ennenkun toivomme on
tehnyt meidät nöyriksi, ymmärtämisemme saattanut meidät kunnioittamaan.
Väitänpä enemmänkin sanomalla uskaliaasti, että on vähemmän tärkeätä
opettaa nuorille miehille, mitä he tekevät, kuin mitä he eivät kykene
tekemään; tärkeätä on heidän antaa nähdä, kuinka paljon luonnossa on
jäljittelemätöntä, kuinka paljon ihmisessä on sellaista, jonka
vertaiseksi ei voi pyrkiä. Taidetta varten on oikein kasvatettu vain
se, jolle kaikki työnsä on heikkona merkkinä ihanuudesta, jota hän ei
kykene ilmaisemaan, ja heikko välikappale mittaamaan aina suuremmaksi
kasvavalla ihailulla sitä ylipääsemätöntä kuilua, jonka Jumala on
asettanut ihmiskunnan suurten ja pienten henkien välille.

40. Jos taide on teille pääasiana, niin olette taiteilijoita. Jos
olette rahanne itse ansainneet, niin voitte olla saitureita ja
koronkiskureita; jos olette kunnianne ansainneet, niin voitte olla
kateellisia, ylpeitä, kurjia ja alhaisia, mutta sittenkin, _niinkauvan
kun ette tahdo turmella työtänne_, olette taiteilijoita. Jos teillä
sitä vastoin on raha pääasiana tai kunnianne, silloinpa saattaisitte
olla hyvin armeliaita rahallanne, hyvin rakastettavia kunniassanne;
mutta _ette_ kuitenkaan ole _taiteilijoita_. Olette käsityöläisiä ja
palkollisia.

41. Monilla taiteilla ja kyvyillä on ensimmäisissä ja viimeisissä
edistyksen asteissa, lapsuudessa ja kypsyydessä monet yhteiset
piirteet; samalla kun keskiasteet eivät ole ollenkaan näiden tapaisia
ja ovat kauvimpana oikeasta. Samoin on taiteilijan edistyksen laita
siveltimenkin käyttämisessä. Näemme, kuinka vakainen lapsi aakkosista
alkaen pakostakin vetää katkonaisen, epätäydellisen, riittämättömän
viivan, joka hänen edistyessään tulee vähitellen lujaksi, tarkaksi ja
varmaksi. Mutta hänen kypsyytensä aikana tämä tarkkuus ja varmuus
vaihtuu taasen kevyeen ja huolettomampaan viivaan, joka monessa
suhteessa on enemmän lapsuudessaan kuin keski-ijässään tekemänsä
kaltainen, ja eroittuu siitä vain täydellisen vaikutuksen kautta, jonka
se saavuttaa näennäisesti riittämättömin keinoin. Siten on usean asian
laita. Ensimmäinen ja viimeisemme soveltuvat yhteen, vaikka erilaisista
syistäkin; se keskimäinen aste se on kauvimpana totuudesta. Lapsuus
usein pitää hennoissa sormissaan totuutta, jota miehen luja käsi ei
kykene pitämään, mutta jonka saavutuksesta korkein ikä ylpeilee.

42. Taiteesta ei pidä puhua. Ei kukaan kunnon taiteilija puhu tai ole
koskaan paljon puhunut taiteestaan. Suurimmat eivät siitä puhu
sanaakaan. Samana hetkenä, jolloin mies todellisesti työnsä käsittää,
hän siitä vaikenee. Kaikki sanat ja selitteet käyvät hänelle
tarpeettomiksi.

Suunnitteleeko lintu, miten se pesänsä rakentaa, rehenteleekö se, kun
pesä on valmis? Kaikki hyvä työ tehdään varsinaisesti tällä tavalla,
viivyttelemättä, vaikeudetta, suurentelematta. Jotka tekevät parasta
työtä, heissä on sisäinen, tahdoton voima, joka sananmukaisesti
lähenteleikse eläimen luonnonvaistoa, -- _eikä_ täydellisimmissä
taiteilijoissa edes järki pakota pois vaistoa, vaan liittyy se
vaistoon, joka on niin paljon jumalallisempi eläinten vaistoa, kuin
ihmisen ruumis kauneudessa voittaa eläimen. Suuri laulaja ei laula
vähemmällä vaistolla kuin satakieli, vaan päinvastoin suuremmalla.
Suuri rakennusmestari ei rakenna vähemmällä vaistolla, kuin majava,
vaan suuremmalla, synnynnäisellä muotoaistilla, joka tarttuu kaikkeen
kauneuteen jumalallisella suoruudella.

43. Työsi yksin saat myydä, mutta et sieluasi.



ALKULÄHTEINÄ


Alkulähteinä on käytetty seuraavia teoksia:

Modern Painters (5 nidosta 1843-1860) I 2. 13. 16. 21. 38. 43. 48. 58.
59. 60. 61. 63. 65. 66. 67. III 18. 37. IV 9. 11. 12. 13. 14. 23. 24.
29. 30. 32. 33. 36. 41.

The Seven Lamps of Architecture (1849) I 8. 18. 20. 34.
46. 47. 56. 57. IV 16. 17. 18. 19. 20. 21. 22.

The Stones of Venice (3 nidosta 1851-1853) I 10. 19. 83.
85. III 27. IV 25. 31. 34. 40.

Pre-Raphaelitism (1851.) I 4. IV 15.

Lectures on Architecture and Painting (1854.) I 36.

The Political Economy of Art (1857.) I 55. III 20.

The Elements of Drawing (1857.) IV 35.

The Two Paths (1859.) III 32. 38.

Unto This Last (1860.) I 6. 35. 44. III 1. 2. 3. 4. 6. 7. 8. 9. 10. 12.
19. 30. 33. 34.

Sesame and Lilies (1865-1869.) I 15. 25. 26. 27. 28. 29. 31. 37. 78.
80. 89. 90. 91. 92. II 1. 2. 3. 4. 5. 6. 7. 9. 10. 11. 13. 14. 16. III
23. 25. 28. 29. 36. IV 5. 27. 42.

The Crown of Wild Olive (1866-1869.) I 5. 22. 39. 42. 49. 53. 62. 70.
75. 84. II 12. III 11. 14. 15. 21. 22. 24. 26. 35. IV 4.

Time and Tide (1867.) I 1. 23. 40. 41. 51. 52. III 13. 16. IV 43.

Lectures on Art (1870.) 1 9. 11. 24. 32. 45. 50. 64. 68. 86. 94. IV 1.
2. 6. 7. 10. 37.

Fors Clavigera (8 nidosta 1871-1884.) I 3. 7. 12. 14. 17. 30. 54. 69.
73. 76. 77. 81. 87. 88. II 8. 15. IV 8.

Aratra Pentelici (1872.) IV 28.

The Eagle's Nest (1872.) I 82.

Munera Pulveris (1872.) I 79. III 5. 17. 31.

Mornings in Florence (1875-1877.) I 71. 72.

Frondes Agrestes (1875.) I 33.

The Art of England (1883.) I 74.

On the Old Road (miscellaneous pamphlets, articles and essays)
(1834-1884.) I 93. IV 3. 26, 39.

Luvut sulkumerkkien välissä heti teoksen nimen jälessä osoittavat
teoksen ilmestymisvuotta.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Keskinäinen ihmisyys" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.



Home