| By Author | [ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z | Other Symbols ] |
| By Title | [ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z | Other Symbols ] |
| By Language |
|
Download this book: [ ASCII ] Look for this book on Amazon Tweet |
Title: Keskinäinen ihmisyys Author: Ruskin, John Language: Finnish As this book started as an ASCII text book there are no pictures available. *** Start of this LibraryBlog Digital Book "Keskinäinen ihmisyys" *** KESKINÄINEN IHMISYYS Kirj. JOHN RUSKIN Suomennos Helsingissä, J. Simeliuksen perill. Kirjap. Osakeyhtiö, 1905. SISÄLLYS: I. Keskinäinen ihmisyys. II. Naisista. III. Elämä yksin on rikkautta. IV. Kauneuden siunaus. Keskinäinen ihmisyys. 1. Näihin kolmeen -- työhön, tuskaan ja iloon on ihminen syntynyt. Jokaisella näistä kolmesta on ala-arvoisuutensa ja ylevyytensä. On olemassa ala-arvoista työtä ja ylevää työtä. Löytyy ala-arvoista surua ja ylevää surua. Löytyy ala-arvoista iloa ja ylevää iloa. Älä kuitenkaan luule voivasi välttää näiden tuottamaa turmiota, tulemalla toimeen ilman niitä. Eikä voikaan pitää oikeana elämänä sitä, missä nämä kolme eivät esiinny. Iloton työ on ala-arvoista. Tuskaton työ cm ala-arvoista. Työtön suru on ala-arvoista. Työtön ilo on ala-arvoista. 2. Jumala antaa jokaiselle luodulleen erikoisen tehtävän. Ja kun he sen tekevät ja osoittautuvat _ihmisiksi_, ja jos he itsessään olevaa valoa uskollisesti seuraavat ja varjelevat sitä kaikilta tunnottomilta, tukahuttavilta vaikutteilta, alkaa se epäilemättäkin niin hehkua, että se sillä tavalla ja siinä määrin, kuin säädelty on, alkaa näkyä ihmisille ja on oleva ainaiseksi siunaukselliseksi hyödyksi. Täytyy nimittäin löytyä äärettömän monellaista valoa. Sillä heikoimmallakin meistä on lahja, joka, vaikka se olisi näennäisesti kuinkakin mitätön, on hänelle kuitenkin ominainen, ja joka oikein käytettynä on ainaisesti oleva sukukunnallekin arvokas. 3. Kaikista saavutettavissa olevista vapauksista on sinun todellakin ennen kaikkea tavoitteleminen hyödyksi olemista. Olisi parempi, että lakkaisit puhumasta riippumattomuudesta; sillä et ole riippuvainen ainoastaan jokaisesta ympärilläsi asuvien, sinulle tuntemattomien ihmisten teosta, vaan jokaisesta olemassa olleesta jo tuhansia vuosia tomuna olleiden teosta. Samoin on tulevien vuosisatojenkin meno riippuvainen sinussa olevasta pienestä, katoovaisesta voimasta. Se on sittenkin aina oleva kyllä pieni, katoovainen ja palkitsematon, vaikka kuinkakin hyvin sitä käyttäisit. Ymmärrä minua oikein! Hyve ei ole sen tekemistä, mikä heti palkitaan, taikka sinulle, itsestään hyveelliselle, palkitaan. Tapahtukoon se sitten eli ei, joskus tulee se kuitenkin palkituksi; mutta hyveen elinehto on juuri se, että oma tekonsa on sen palkkana ja pikemmin toivoo palkan tulevan toisille, aivan samoin kuin pahekin tyytyy omaan tekoonsa ja toivoo, että kosto lankeisi toisille. 4. Kuinka paljon tuskaa säästyisikään tuhansilta ihmisiltä, jos he kerrankin avomielisesti ja nöyrästi käsittäisivät tämän suuren totuuden, tämän lain: -- että jos jonkun suuren työn yleensä voi tehdä, voi sen tehdä _helposti_; jos se on tehtävä, on maailmassa kenties vain _yksi_ ihminen, joka sen voi tehdä; mutta _hän_ voi sen tehdä ilman minkäänlaista ponnistusta -- s.t.s. ettei hänellä ole siitä enemmän vaivaa, kuin tavallisilla ihmisillä tavallisia töitä toimittaessaan, vieläpä on hänellä siitä vähemmänkin vaivaa. Ja mikä totuus ilmeneekään selvemmin kaikissa inhimillisissä ilmiöissä, kuin juuri tämä ja eikö kaikissa suurissa teoissa ole huomattavissa onnekkaan, vaivattoman työn selviä merkkiä. Osoittavathan ne meille selvästi -- ei että "tämä on vaatinut paljon vaivaa, vaan että tässä on ollut vaikuttamassa suuri voima!"... Älä kuitenkaan käsitä minua väärin luulemalla, että tähän suureen totuuteen sisältyisi tuo nuorille ihmisille mieluinen luulo, ettei heidän muka tarvitse tehdä työtä, jos heillä vaan on neroa. Asianlaita on päinvastoin niin, että nerokas ihminen on aina työhön halukkaampi, kuin muut ihmiset, ja työssään saa hän aikaan niin paljon parempaa, ja on hän niin vähän tietoinen itsessään asuvasta jumaluudesta, että hän aikaansaamansa pitää työn ansiona ja niille, jotka häneltä kysyvät, miten hän on tullut siksi, mikä hän on, vastaa hän: "Jos minä jotakin _olen_, mitä suuresti epäilen, niin on minut sellaiseksi tehnyt työ." Näin tapasi Newton puhua ja sama lie luullakseni ylimalkaan suurten aatemiestenkin ajatus. Nerokkuuden taiteessa on tavallisesti oleminen itsetietoisempi, mutta muillakin aloilla osoittautuu se voimiensa keskittämisessä ja hallitsemisessa kestävällä, tasaisella, hyvätarkoituksellisella, onnellisella ja uskollisella työllä, samoinkuin sen suorittamisen suuren suurella ja jakamattomalla helppoudellakin. Oikeastaan ei liikuta ketään, onko hän nerokas eli ei: työtä on hänen tekeminen, oli hän sitten minkälainen tahansa; mutta levollisesti ja kestävästi; ja semmoisen työn luonnollinen ja pakoton tulos on aina juuri se, mitä Jumala häneltä vaatii ja samalla hänen parastansa. Eivät mitkään sieluntuskat eivätkä sydämen surut saata häntä mitään sen parempaa aikaan saamaan. Jos hän on suuri henki, on hän toimittava suuria tekoja, jos hän on tavallinen ihminen, saa hän aikaan jokapäiväisiä tekoja; mutta jos teot tehdään levollisesti, ovat ne aina olevat hyviä ja todellisia, jos ne taas tehdään hätäisesti ja kunnianhimoisesti, ovat ne aina vääriä, turhia ja ylenkatsottavia. 5. Huolettoman elämän viettäminen toisten luotujen veren kustannuksella soveltuu hyttysille ja merianemoneille, mutta ei ihmisille. Eivät päivät eikä elämä voi sen kautta pyhittyä ja jalostua, että vietetään ne työttöminä. Paras rukous päivän alussa on, ettemme sen hetkiä turhaan kuluttaisi; paras ruokarukous on tieto, että olemme päivällisemme rehellisesti ansainneet. 6. Työ on taistelu, jonka ihminen vastustajan kanssa suorittaa; -- sanaan "elämä" sisältyvät hänen järkensä, sielunsa ja ruumiilliset voimansa taittelemassa kysymyksien, vaikeuksien, koettelemuksien tai aineellisten voimien kanssa. Työ on suurempi- tai vähempiarvoinen aina sen mukaan, onko siinä enemmän tai vähemmän elon ainesta; -- ja hyvin tehdyssä työssä, olkoon se minkälaatuinen tahansa, on aina niin paljon järkeä ja tunnetta, kuin tarvitaan ruumiillisen voiman eheään, sopusointuiseen säännöstelyyn. Jos on puhe työn siveellisestä ja aineellisesta arvosta, on sillä aina tarkoitettava jonkun määrätyn arvoista tai laatuista työtä, aivan samoin kuin puhumme määrätystä kullan tai hopean hienopitoisuudesta. Huonoa, s.t.s. itsekästä, kokematonta ja järjetöntä työtä ei voi arvostella, se on epäiltävällä tavalla sekoitetun kullan tai murenevan raudan kaltainen. 7. Inhimillinen työ on tehtävä kunnollisesti ja perusteellisesti, koska me nyt olemme ihmisiä; -- jos me joskus toivomme tulevamme enkeleiksi, taikka jos me kerran olemme olleet tyhjäntoimittajia, ei sillä ole mitään käytännöllistä merkitystä. Nyt _olemme_ kuitenkin inhimillisiä olentoja ja meidän on vastuullamme tekeminen työtä _inhimillisesti_, s.t.s. lempeästi, rehellisesti ja vakavasti. Päätös tehdä työmme hyvin on kaiken uskonnon ainoa terveellinen perusta ja yksinomaan tämän päätöksemme sekä sen mukaan, mitä olemme tehneet, eikä uskomme mukaan, on Kristus meitä ylösnousemisessa tuomitseva, kuten hän selvin sanoin on sanonutkin (joskaan ei kukaan tätä usko). 8. Ei kukaan meistä ole niin hyvä rakennusmestari, että hän tottumuksesta tekisi ala-arvoista työtä, ja kuitenkaan minun tuntemistani, viime aikoina perustetuista rakennuksista ei ole ainoatakaan, jossa ei olisi kyllin silmiinpistävä se seikka, ettei arkkitehti eikä urakoitsija ole panneet parastansa. Tämä on nykyaikaisen työn erikoinen tunnusmerkki. Melkein kaikki entisinä aikoina tehty työ oli kovaa. Olipa se sitten lasten tai barbaarien tai talonpoikien työtä; aina oli se kuitenkin heidän parastansa. Nykyajan työssä ilmenee aina palkan kieroileminen, sen keskeyttäminen, milloin ja missä vaan sopii, sekä veltto itseensä tyytyminen, mutta ei koskaan voimaimme oikeaa ponnistamista. Älkäämme koskaan tehkö tällaista työtä! Koettakaamme voittaa kaikkinainen sen suuntainen kiusaus; älkäämme vapaehtoisesi itseämme alentako sitten taas kykenemättömyyttämme napistaksemme ja surraksemme; tunnustakaamme köyhyytemme ja karuisuutemme, mutta älkäämme pettäkö itseämme. Ei olekaan kysymys, kuinka _paljon_ meidän on tekeminen, vaan _miten_ se tulee tehdä; ei ole puhe siitä, teemmekö enemmän, vaan teemmekö paremmin. 9. Missä toimitetussa työssä on sterlingin verta arvoa, johtuu tämä siitä sterlingin vertaisesta arvosta, minkä tämän työn tekijä on sielustansa siihen pannut, olkoonpa tämän sitten vaikka kuinkakin turmellut ja häväissyt syntinen tila, joka meitä usein sentähden enemmän hämmästyttää ja kummastuttaa, kuin kaikki, mitä omasta sydämestämme löydämme, sillä se on osa persoonallisuutta, joka on meitä suurempi ja jonka pimeyttä me voimme yhtä vähän arvostella kuin seurata sitä valkeudessa. 10. Työntekijän mieltymys ja mietteet olkoot meille suurempiarvoiset kuin hänen työnsä! Hänen työnsä ei voi olla muuta kuin epätäydellistä, mutta aatteensa ja mieltymyksensä saattavat olla todellisia ja syviä. 11. Ei voi arvostella työtä kukaan, joka ei itse ole uuttera; sillä hän ei tiedä, kuinka paljo vaivaa se on vaatinut, eikä hän voi arvostella todellista intohimoa, itse intohimoja omistamatta, taikka arvostella lempeyttä, olematta itse lempeä. Vienoimpiakin luonteen vikoja ja heikkouksia voi vain se arvostella, joka itse on samallaisien vikojen kanssa kamppailut. 12. _On fyysillisesti mahdotonta olla olemassa tosi uskonnollista tietoa tai puhdasta siveellisyyttä yhdessäkään kansanluokassa, joka ei käsin leipäänsä ansaitse_. 13. Luulen, että ylempien luokkien kestävästä, olkoonpa se vaikka kuinka kömpelöstä yrityksestä tahansa, hakea ruumiillista ponnistusta jostakin hyödyllisestä toiminnasta -- sen sijaan että nyt etsivät sitä ehdottomasti huveista -- olisi äärettömän suuri voitto terveydelle ja onnelle. Olisi varmaankin paljo parempi, että gentlemanni itse niittäisi omia peltojaan, sen sijaan että ratsastelee toisten ihmisten peltojen poikki. 14. Ei ole koskaan yksikään ihminen toimittanut sellaista suuremmoista työtä, jossa ei olisi pääasiallisena henkisenä voimana vaikuttanut vaisto taikka jonka järjestely ja suunnitelma olisi säännöillä ollut määrätty tai järjen käsittämä. Senpätähden mekaaninen toiminta hävittääkin taiteen tarmoa ja samalla uskonnollista tunnetta. Vihdoinkin ovat kaikki kansat huomaavat sen, minkä ne, jotka voimalla ja hengellä johtaen ovat heidän edeltäjänsä olleet, jo aikoja sitten ovat havainneet: että nimittäin meidän sukukuntamme voima ja hyve alkaa oman alhaisen luontomme tuntemisella ja alistumalla korkeimman olennon lakien alaiseksi. "Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman" on ensimmäinen meitä itseämme koskeva totuus, mikä meidän on opittava. Ensimmäinen velvollisuutemme on viljellä maata, josta olemme tulleet: tähän työhön ja yhteyteen luontokappaleiden kanssa, johon yhteyteen se meidät johtaa, perustuvat korkeimman kykymme ja korkeimman onnemme ehdot: ilman tätä työtä on ihmisen mahdoton saavuttaa järkeä, taidetta ja rauhaa. Mutta tätä työtä tehden -- kuten se ylevän nöyränä tyytyy ruumiilliseen kuolemaan, jossa olemme alhaisempien luotujen kaltaiset ja päivästä päivään jalolla innolla sytyttää henkisen elämän, mikä tekee meidät alhaisempia luotuja etevämmiksi -- voimme saavuttaa viisautta, rauhaa, epäitsekästä toivoa ja rakkautta sekä maan päällä että taivaassa, ja silloin meidän elämämme on todellakin vain hiukan vähäarvoisempi kuin enkelien. 15. Älkää kerrassaan milloinkaan antako tavaksi tulleen puheenparren "eroitusta tekemättömästä hyväntekeväisyydestä" pettää itseänne. Meidän ei ole käsketty ravitsemaan nälkäistä, joka on sen ansainnut, taikka ahkeraa nälkäistä tai miellyttävää taikka hyväntahtoista nälkäistä, vaan meidän on yksinkertaisesti ravitseminen yleensä nälkäisiä. On ehdottomasti totta, että joka ei tahdo työtä tehdä, hänen ei pidä syömänkään; muistakaa se, ja joka kerta, kun istutte päivällispöytään, sanokaa juhlallisesti, ennenkuin luette ruokarukouksenne: "Kuinka paljon työtä olen tänään tehnyt päivällisestäni?" 16. Maailmassa on kahdellaisia kalliita asioita: sellaisia, joita Jumala antaa meille ilmaiseksi, auringon paiste, ilma ja elämä (sekä ajallinen että ijankaikkinen elämä), ja sitten ne toiseksi kallisarvoiset asiat, jotka Hän meille antaa määrätystä maksusta; _näitä_, maallista viiniä ja maitoa voi vaan määrätyllä rahalla ostaa, eikä voi niitä koskaan saada halvemmalla. Ei petkuttamalla eikä tinkimällä voi puolesta hinnasta saada niin mitään luonnon taloudesta. Jos haluamme olla vankkoja -- niin tehkäämme työtä! Jos taas tahdomme olla nälkäisiä, niin paastotkaamme! Jos taas onnellisia, niin olkaamme lempeitä! -- Jos tahdomme olla viisaita -- havaitkaamme ja ajatelkaamme! Vaikka voisimme tunnissa matkata sata peninkulmaa, minuutissa saada aikaan tuhat kyynärää, ei se kumminkaan tee meitä vähääkään voimakkaammiksi eikä onnellisemmiksi eikä viisaammiksi. Maailmassa on aina ollut enemmän nähtävää, kuin ihmiset ovat saattaneet huomata, vaikka he olisivat kävelleet kuinkakin hitaasti. Nopeammin käyden eivät he sitä sen paremmin näe. Vihdoinkin he ovat pian huomaavat, että heidän suuret (omasta mielestään) tilaa ja aikaa voittavat keksintönsä eivät todellisuudessa mitään voitakaan; sillä paikka ja aika ovat itsessään voittamattomat, eikä niitä sitäpaitsi pidä millään tavalla voittaakaan, vaan _käyttää_. Hullu tahtoo paikkaa ja aikaa aina lyhentää; viisas haluaa ne ensin voittaa ja sitten elähyttää. Jos tahdot niitä oikein käsittää, niin on rautatie vain keino saattaa maailmaa pienemmäksi, ja mitä siihen tulee, että nyt kykenemme puhumaan paikasta toiseen, niin onhan se kyllä hyvä ja hauskaa; mutta ajattelehan, ettei sinulla olisikaan niin mitään sanottavaa! Vihdoinkin olemme pakotetut myöntämään, mitä meidän jo aikoja sitten olisi pitänyt käsittää, että todellisesti kalliit ovat ajatus ja näkeminen eikä kulkeminen ja käyminen. Pyssynluotia ei ensinkään hyödytä se, että se saapuu pian perille, eikä ihmiselle ole haitaksi käydä hitaasti, jos hän todellisesti on ihminen. Sillä hänen kunniansa on olemisessa eikä suinkaan kävelemisessä. "Niin, mutta rautatiet ja sähkölennätinhän ovat niin hyödyllisiä levitettäissä tietoa villeille." Kyllä, jos teillä on heille jotain annettavaa. Jollette tiedä muusta kuin rautateistä ettekä voi antaa muuta kuin vesihöyryä ja ruutia -- niin mitä hyötyä siitä on? Vaan jos teillä on jotakin muuta annettavaa, niin on rautatie vain siitä syystä hyödyksi, että se on välikappaleena sen levittämiseen, mutta herää kysymys -- mitä se muu sitten on? Onko se uskontoa? Luulen että jos sitä todellakin olisimme tahtoneet levittää, olisimme voineet sen vähemmässäkin kuin 1800 vuodessa tehdä ilman höyryäkin. Minun tietääkseni on uskonnollista opetusta enimmin annettu jalan käyden, eikä sitä voi juuri nopeammin levittääkään muulla tavalla kuin hitaasti käyden. Onko se tiedettä? Mutta mitä tiedettä -- liikkumisen, ravinnon tai lääkkeen? Hyvä! Kun sinä olet vaatettanut villin, ruokkinut nisuleivällä ja opettanut hänen vetämään jäsenensä sijoilleen -- mitä sitten? Syvenny tähän kysymykseen. Kuvittele mielessäsi, että joka este on voitettu; tee villi osalliseksi kulttuurin joka kehityksestä yhä suuremmassa määrässä; otaksu, että olet pistänyt indiaanin ahtaihin kenkiin, olet opettanut kiinalaisen tekemään wedgwoodposliinia ja maalaamaan sitä kuluvilla väreillä, että olet saanut vakuutetuiksi kaikki hindunaiset siitä, että on paljo hurskaampaa ärsyttää puolisoitansa koko heidän elämänsä ajan, kuin poltattaa itsensä heidän hautajaisissaan. Vihdoinkin, kun ajattelemme askel askeleelta eteenpäin, havaitsemme, että kaikki tosionnellisuus ja arvokkaisuus ovat meitä lähellä ja kuitenkaan emme niistä välitä, ja että niinkauvan kuin emme ole oppineet olemaan onnellisia ja jaloja, ei meillä ole indiaaneillekaan paljon sanottavaa. Kilpajuoksut ja metsästys, yöllinen seuraelämä, kallis ja väsyttävä musiikki, kallis ja haitallinen puku, harmillinen kilpaileminen asemasta, vallasta, rikkaudesta, eli joukon suosiosta, kaikki tämä loppumaton tarkoitukseton puuha, tämä tyhjän toimittaminen ilman lepoa, ovat meidän keskuudessamme nautintoja, joita meidän ei luullakseni tarvitsisi pyrkiä muille jakamaan. Kaikki todellinen ja terve ilo, joka on ihmisen saavutettavissa, on pääasiallisesti mahdollinen rauhassa saavuttaa. Ja oli semmoista iloa jo silloin, kun ihminen ensin mullasta luotiin, aivan samoin kuin nytkin. Nähdä viljan kasvavan ja kukkasten silmikoituvan, saada kyntäessä ja lapioidessa syvään huoahtaa, lukea, ajatella, rakastaa, toivoa, rukoilla -- tämä kaikki tekee ihmiset onnellisiksi; se on heille aina mahdollista; eivätkä he koskaan voi sen enempää tehdäkään. Maailman onni tai onnettomuus perustuu siihen, että nämä muutamat asiat huomaamme ja muillekin opetamme -- mutta ei millään tavalla rautaan tai lasiin tai sähköön tai höyryyn. 17. Elämän ilot ovat kaikki teitä varten. Jumala on ihmisen luonut sitä varten, että hän käyttämällä näköänsä, järkeänsä ja jäseniänsä löytäisi iloa. Ihminen epäviisaudessaan koettaa aina elää näkemättä mitään, ajattelematta mitään ja tekemättä mitään, ja tulee sillä tavalla ei ainoastaan hirviöksi, vaan vieläpä onnettomimmaksikin kaikista hirviöistä. Kaikki laiskuus ja himot, joita hän keksii, saattavat hänet vaan vielä suurempaan kurjuuteen. Jos joku ihminen nyt juuri kävelisi Parisin kaduilla havaintoja tekemässä -- kaduilla tuon kaupungin, jossa joka keksintö, jota tiede, järki ja rikkaus vain pystyvät keksimään, tuottaa tyhjäntoimittajien huveille vain kiihoketta ja vaihtelua, niin ei hän näkisi ainoitakaan rauhallisia ja onnellisia kasvoja, lukuunottamatta sellaisia alhaisesta, kovin raskasta työtä tekevästä kansaluokasta. Joka ilo, mikä saavutetaan Jumalan tahdon vastaisella tavalla, halvalla, varastamalla ja äkisti, sen sijaan että se Hänen määräyksensä mukaan olisi rehellisesti ja hitaasti ansaittava, muuttuu myrkylliseksi taakaksi ja pysyy, ilon haihduttua, painona ja päivästä päivään kasvaa sen rautapaidan kuolettava tuli. Vihan, taistelun, irstaisuuden, turhanpäiväisen tiedon ja alhaisen ylellisyyden ilot ne kaikki muuttuvat hitaiksi tuskiksi. Puhtaasta ilosta ei ihmiselle jää mitään. Eikä hänelle ole mahdollista mikään muu, kuin rehellinen rakkaus kanssaihmiseen, lakien tunto ja Jumalan ihanuus, ynnä sen lisäksi jokapäiväinen Jumalan hänelle antamien ruumiin ja sielun taipumusten käyttäminen. 18. Vaikka kuuluukin korkeimpien luontojen ylevyyteen omaksua heille määrätyt muutokset, ne osittain ymmärtää ja valmistautua niitä varten ja vieläpä niiden tulosta, jos ne, kuten tavallisesti ennen määrätyt muutoksetkin, johtavat korkeampaan tilaan, iloitakin, niin perustuu kuitenkin jokaisen ihmisen voima siihen, että se nykyaikana tyytyy kotitaloonsa ja vain sillä tavalla koettaa lähentää toivomaansa muutosta, että hän täyttää nykyisen tilansa velvollisuudet pienimpään asti. 19. Sinä olet luotu nautintoa varten. Ja elämä on täysi seikkoja, joista olet nauttiva, ellet ole liian ylpeä niistä iloitsemaan etkä liian ahne olemaan välittämättä jostakin, mikä sinulle tuottaa ainoastaan iloa. Ajattelepas, että kauniimmat kappaleet maailmassa tuottavat kaikkein vähin hyötyä; esim. riikinkukot ja liljat; minä ainakin luulen, että tämä kädessäni pitämä sulka kirjoittaa paremmin kuin riikinkukon sulka; ja Veveyn talonpojat, joiden pellot keväällä ovat liljoista valkoiset, kuin ikuisen lumen peittämä vuori, sanoivat minulle, ettei heidän heinänsä niiden vuoksi tulisi paremmiksi. 20. Missään muissa voimissa, paitsi ihmisen henkisissä, ei voi tulla kysymykseen, mikä elämä on ja mikä ei. Elintunne, olkoon se sitten vegetabiilinen tai animaalinen, voi joutua niin suureen heikkouteen, että sen olemassaolo käy epäilyttäväksi; mutta jos se yleensä on huomattavissa, niin on se selvästikin semmoisenaan havaittava. Ei mitään jäljentämistä tai uskottamista voi erehdyksestäkään pitää oikeana elämänä; ei mikään mekanismi tai galvanismi saata sen sijaa anastaa; ei mikään yhdennäköisyys ole niin silmiinpistävä, että se voisi arvostelua erehdyttää. Usein kyllä sattuu olemaan yhdennäköisyyttä, jota ihmisen mielikuvitus mielellään suurentaa, kadottamatta kuitenkaan näkyvistä hetkeksikään elottomien asioiden oikeata luonnetta, mikä niitä elähyttää; se päinvastoin iloitsee omasta äärettömästä elämästään, joka pilville antaa värityksen, ilahuttaa laineet ja antaa kallioille kaikunsa. Mutta niin pian kun olemme ihmisvoimien kanssa tekemisissä, huomaamme heti, että edessämme on kaksinaisolento. Hänen olemuksensa suurempi osa näyttää olevan epä-alkuperäistä toisintoa; se on ihmiselle vaaraksi, ellei hän siitä vapaudu ja kiellä sitä. Hänellä on siis oikea ja väärä usko, (jota tavallisesti sanotaan kait eläväksi ja kuolleeksi, teeskennellyksi ja teeskentelemättömäksi). Hänellä on todellinen ja väärä toivo, todellinen ja väärä rakkaus, ja lopullisesti todellinen ja väärä elämä. Hänen todellinen elämänsä on, kuten alhaisilla orgaanisilla olennoillakin, se riippumaton voima, minkä avulla hän ulkonaiset asiat muodostaa ja hallitsee; omistamisen voima, joka kaiken hänen ympärillänsä olevan muuttaa ravinnokseen tai keinokseen; joka nöyrästi ja kuuliaisesti saattaa kuunnella ja seurata etevämmän järjen johtoa, mutta ei koskaan luovu omasta ratkaisevan vaikutinperusteensa auktoriteetista, tahdosta, joka tahto kykenee sekä tottelemaan että vastustamaan. Hänen väärä elämänsä on todellisuudessa vaan kuolemantila, kangistuminen, mutta se on sentään toimiva, vaikka ei voisikaan sanoa sen elähyttävän eikä sitä ole aina helppo eroittaa oikeasta elämästä. Se on tuo tottumuksen ja sattuman elämä, jossa useat meistä viettävät ajastaan suurimman osan; se elämä, jossa teemme mitä emme aijo, puhumme, mitä emme tarkoita ja hyväksymme, mitä emme ymmärrä; se elämä, jonka tulee sortamaan ja muovailemaan ulkonaisten seikkojen paino, sen sijaan että se omaksuisi ne; sen sijaan että elähyttävän kasteen alaisena kasvaisi ja kukoistaisi, jäätyy se huuraan ja suhteutuu oikeaan elämään niinkuin vesa puuhun -- se vieraiden ajatuksien ja tottumuksien kiteytynyt yhteenkutistuminen, hauras, vastahakoinen ja jäinen, joka ei voi taipua eikä kasvaa, mutta jonka täytyy tulla murskatuksi ja sirpaleiksi lyödyksi, jos se on meille esteeksi. Kaikki ihmiset ovat jossain määrin tälle jäähtymiselle alttiit; kaikki ovat ikäänkuin painostavan aineen raskauttamat ja niinkuin kuoren peittämät; mutta jos heissä on oikeata elämää, puhkaisevat he tämän kuoren aina uudelleen suuremmoisin repäisemin, kunnes ne, kuten koivussa tummat syyt, todistavat yksinomaan hänen sisällisestä voimastaan. Kaikista parhaidenkin ihmisten ponnistuksista huolimatta kuluu heidän olemuksestaan paljon unentapaisesti; he liikkuvat, he pelaavat osansa tyydyttävästi kanssauneksijoidensa mielestä, mutta he eivät ole selvästi tietoisia siitä, mitä heidän ympärillään tai heissä itsessään on, ja ovat toisia kohtaan sokeita ja toisia kohtaan vastaanottamattomia. 21. Kokemattomalle on sanoin vaikea selittää, mimmoisen jumalallisen leiman toimiva hurskaus ja rakkaus lyö kovimpiinkin ja koleimpiin kasvoihin, ja miten heijastavalla valolla se ne ympäröi, sekä minkälaisen varjon niiden katoaminen heittää suloisimmillekin kasvoille. Ei ole hyvettä, jonka harjoittaminen ei kasvonpiirteille heti antaisi uutta kauneutta. 22. Puhuinpa kuninkaista tai syvistä riveistä, niin on vankka vakuutukseni se, että ihmisen luonto on jotakin jaloa ja kaunista eikä mitään epäpuhdasta ja alhaista. Ihmisten syntiä pidän sairautena, enkä heidän luontonaan, siis vältettävissä olevana vähämielisyytenä, eikä välttämättömyytenä, johon yksinkertaisesti on alistuminen. Jopa asiain pahimmillakin ollessa sittenkin ihailen ihmisen luonnon saavutettavissa olevaa ylevyyttä. Pidän ihmisen luonnon jalona ja huomaan sen vielä jalommaksi kuin ajattelinkaan. Sitä vastoin ne, jotka pitävät sen alhaisena, huomaavat sen vielä alhaisemmaksi, kuin odottivatkaan: sillä se on rajaton, kykenevä rajattomasti kohoamaan ja rajattomasti lankeemaan, mutta sen sisäinen olemus -- ja pysy kansani lujana uskossa -- se se on ylevyyttä eikä turmiota. 23. Sielumme joka kyky ja pyrkimys on altis heille ominaiselle turmelustavalle: ja ihmisessä tai hänen ympäristössään koittaa pahan mahti tai tila yhtenään vetää hänen sielunsa ihanuutta sekä jokaista sen elämän voimaa alas äärimmäiseen, hänelle mahdollisen turmion asteeseen. Mitä kauniimmat nämät ovat, sitä kauheampi on heidän turmeltumistaan kostava kuolema. 24. Aina sanotaan ihmisen olevan luonnostaan sydämmettömän. Älä usko sitä! Ihmisen luonto on lempeä ja ylevä; mutta se on ahdas ja sokea sekä saattaa vaikeasti käsittää, mitä se ei juuri näe ja tunne. Ihmiset heti huolehtisivat yhtähyvin toisista kuin itsestäänkin, jos he vain voisivat syventyä toinen toistensa elämään, jos lapsi putoo veteen tylymmänkin miehen nähden, niin tämä tavallisesti oman elämänsäkin uhalla tekee kaiken voitavansa lasta pelastaakseen ja koko kaupunki on tuon pienen elämän pelastuksesta riemuitseva. Anna saman miehen nähdä satojen lasten kuolevan kuumeesen jonkun terveydellisen määräyksen puutteessa, jonka määräyksen toimeenpantavaksi saamiseen hänen olisi itseänsä vaivattava, niin hän ei ole ponnistava voimiansa sen hyväksi; mutta jos hän sen tekisi, niin koko kaupunki sitä luultavasti vastustaisi. Useiden ansiokkaiden naistenkin elämä kuluu pikkumaisten huolten pitkässä jaksossa, heidän ahtaan piirinsä pienen pienten harrastuksien ja muutamien ilojen jälkipoiminnassa, sillä heitä ei ole opetettu tämän ahtaan piirinsä ulkopuolelle silmäämään, ja havaitsemaan jotakin siitä mahtavasta maailmasta, missä heidän elämänsä kuihtuu, kuten kitkerän ruohon korret hedelmättömällä pellolla. 25. Jalostava eroitus kahden ihmisen välillä -- kahden eläimen välillä -- on juuri siinä, että toinen niistä tuntee enemmän kuin toinen. Jos olisimme sieniä, emme ehkä kykenisikään tuntemaan; jos olisimme onkilieroja ja siten joka hetki vaarassa tulla lapiolla kahtia leikatuksi, niin ehkä ei meitä liikanainen tunne hyödyttäisikään. Mutta kun olemme ihmisiä niin on se hyväksi meille. Niin, me olemme vaan sen verran inhimillisiä, kuin tunnemme ja kunniamme tarkasti suhteutuu intohimojemme voimaan. 26. Tyly käsi ja kuollut sydän sekä sairaloinen tottumus ja paatunut omatunto tekevät ihmiset alhaismielisiksi. He ovat siinä määrin ainaisesti halpamielisiä, kuin ovat osanottoon kykenemättömiä -- kaiken sen nopeaan käsittämiseen, jota me käyttäen tavaksi tullutta, mutta kuitenkin tarkkaa sanaa "tunne" tai hienotunteisuus, kutsumme ruumiin ja sielun tunneaistiksi; se on sitä hienotunteisuutta, jota muihin kasveihin nähden on ennenkaikkea mimosalla ja toisten luotujen suhteen etupäässä puhtaalla naisella; -- sitä tuntemisen hienoutta ja runsautta, joka on järkeä ylevämpi ja itse järkeäkin johtaa ja pyhittää. Järki vain voi määrätä, mikä on totta; -- mutta tämä Jumalan meille antama voima se yksin voi _käsittää_ hänen tekojensa ihanuutta. 27. Meidän kaikkien suuri tunteettomuus on elämän ensimmäinen salaisuus; se on kaiken käsittämyksen ja hyveen esteenä. Emme saata sitä kyllin ihmetellä. Ei ole käsitettävissä, että elämän puuhilta ja huveilta puuttuu vaikutusperuste; mutta -- että se puuttuu itse elämältä, ettemme kysy, mihin se johtaa emmekä estä sen ainaiseksi meiltä poisottamista, se se todellakin on salaisuus. 28. "Voimakkaan sydämen ja ylevän hengen" omistaminen -- "ylevänä" oleminen s.t.s. olla todellakin suuri elämässä; kasvaa siinä, tarkoittaa "edistymistä elämässä" -- elämässä itsessään eikä sen komeudessa. Muistatko sinä vielä sitä vanhaa skytiläistä tapaa perheen pään kuollessa; miten hänet puettiin parhaimpiin vaatteisinsa, asetettiin vaunuun istumaan ja vietiin hänet siten hänen ystäviensä koteihin, kuinka hänet pantiin istumaan pöytänsä kunniapaikalle ja vietettiin juhla-ateriaa hänen läsnäollessaan? Otaksu, että sinullekin yksinkertaisin sanoin tarjottaisiin, kuten sinulle _onkin_ kauheiden tositapahtumien kautta tarjottu, tämä skytiläinen kunnia vähitellen saavutettavaksesi, olettaessasi olevasi vielä elävä. Kuvittele mielessäsi tätä tarjousta: sinun täytyy kuolla hitaasti, veresi on päivä päivältä tuleminen kylmemmäksi, lihasi on kangistuminen ja sydämmesi on sykkivä lopulta vain kahden ruostuneen rautaisen läpän tavoin. Elämäsi on sinulta häviävä ja vaipuva Cainan jäähän; mutta päivä päivältä on ruumiisi tuleva loistokkaammin puetuksi ja asetettava istumaan korkeampiin vaunuihin, ja on rinnassasi oleva aina enemmän kunniamerkkejä, -- kruunujakin päässäsi, jos haluat. Ihmiset kumartavat, katsoa tuijottavat ruumiisesi ja riemuitsevat äänekkäästi. He parveilevat kadulla sen ympärillä, rakentavat sille palatseja ja mässäävät yöt sen näkyvissä; niin paljon sielustasi on jäävä siihen, että se tietää, mitä he tekevät, että se tuntee kultaisen vaatteen painon olkapäällänsä ja kruunun reunan puristuksen pääkallossaan; -- ei sen enempää. Ottaisitko tämän tarjouksen vastaan, jos kuoleman enkeli sitä sinulle ehdottaisi. Luuletko alhaisimmankaan meistä siihen suostuvan. Mutta käytännöllisesti todellisuudessa siihen kuitenkin myönnymme, jokainen meistä suostuu jossain määrin. Useat suostuvat siihen koko sen hirmuisuudessa. Kukin, joka toivoo elämässä edistyvänsä, ottaa sen vastaan, tietämättä, mikä elämä on. Hän luulee, että pääasia on, omistaa aina enemmän hevosia, yhä enemmän palvelijoita, enemmän ja enemmän omaisuutta ja saada aina enemmän yleistä kunniaa -- _eikä_ enemmän persoonallista sielua. Se vaan elämässä edistyy, jonka sydän tulee lempeämmäksi, veri lämpimämmäksi, järki terävämmäksi sekä se jonka henki omaksuu elävän rauhan. Ihmiset, jotka tällaisen elämän omistavat, ovat maailman oikeat herrat ja kuninkaat, -- he ja yksinomaan he. 29. Niinkuin todellinen tietäminen on kuriin totutettu ja koeteltu -- eikä sitä ole ensimmäinen heräävä ajatus -- samoin on oikea intohimokin kuriin totutettu ja koeteltu, eikä suinkaan ensimmäinen esiintuleva intohimo. Ensin ilmenevät nuo turhat, väärät ja uskottomat; jos annat heille perää, niin he vievät sinut erehdyttävästi ja kauvas turhiin pyrintöihin ja onttoon innostukseen, kunnes sinulle ei enää jää lainkaan rehellistä pyrkimystä eikä todellista intohimoa. Ei asianlaita ole sellainen, että joku ihmiselle mahdollinen tunne itsessään olisi väärä; se on vaan väärä silloin, kun se ei ole järjestetty. Sen jalous on sen voimassa ja oikeudessa; se on väärä, jos se on heikko taikka ilmenee jonkin viheliäisen syyn aiheuttamana. Alhainen on ihmetteleminen lapsen, joka näkee silmänkääntäjän heittelevän kultaisia palloja; se on halpaa, jos haluat sen siten sanoa. Mutta luuletko, että ihmetteleminen on epäjaloa taikka vähäisempi vaikutus, millä ihmissielu on kutsuttu tarkastelemaan taivaan kultaisia palloja, kun sen maailman kaikkeuden halki heittää käsi, joka ne on luonut? Alhainen on lapsen uteliaisuus, joka kielletyn oven avaa, palvelijan uteliaisuus, joka nuuskii herransa asioita; -- mutta jaloa on tiedonhalu joka vaaroja pelkäämättä tutkii suuren virran lähteitä korven tuolla puolen ja suurten maiden avaruutta meren takana; vielä ylevämpi on tiedonhalu, joka tutkii elämänvirran lähteitä, taivaallisten maiden avaruuksia, -- asioita, joita enkelit nähdä haluavat. Samoin on jännitys, millä turhanpäiväisen kertomuksen kulkua ja kehitystä odotat, epäjaloa; mutta luuletko, olevan eroitusta pienemmän tai suuremman jännityksen välillä siinä, millä seuraat tai sinun ainakin _pitäisi_ seurata sitä, kuinka kova onni ja sallimus kohtelevat kiusatun kansan elämää? Voi, se on sitä tunteen ahtautta, itsekkäisyyttä ja pikkumaisuutta, jota meidän tänäpäivänäkin on englantilaisissa surkuteltava; sen tunteen, jota kulutetaan kukkaisvihkoihin ja puheisin, pitoihin ja aterioihin, valetaisteluihin ja huvittaviin nukenleikkeihin, samalla kun voidaan estämättä, kyyneleittä katsella, miten jaloja kansoja melkein sukupuuttoon surmataan. Mainitsin tunteen "pikkumaisuudesta" ja "itsekkäisyydestä". Olisi riittänyt puhua tunteen "puolueellisuudesta" ja "epärehellisyydestä". Sillä ei missään eroa ylevä ihminen tavallisesta ja ylevä kansanluokka (semmoisia on ollut) syvistä riveistä muussa kuin siinä, että edellisten tunteet ovat luotettavat ja todelliset, oikean tutkimisen ja puolueettoman ajattelemisen tulos. Syvät rivit voi puhumalla saada vaikka mitä tekemään; sen tunteet saattavat ylimalkaan olla jalomielisiä ja oikeita, ja ne ovatkin tavallisesti sellaiset; mutta heillä ei ole niille vahvaa perustaa eikä kestävyyttä. Sinä voit heitä mielesi mukaan pakoittaa vaikka minkälaisiin tunteisiin kutkuttamalla heidän turhamielisyyttään; suurimmaksi osaksi ajattelevat he toisien antamilla ajatuksilla ja mielipiteitä saavat he samoin kuin joku saa nuhan. Eikä mikään aihe ole niin pieni, etteivät he riehuisi villinä, kun tilaisuus siihen tarjoutuu, eikä mikään taas niin suuri, etteivät sitä tunnin kuluessa unohtaisi, kun kohtaus on ohi. Ylevän ihmisen ja ylevän kansan intohimot ovat oikeita, vakavia ja kestäviä. 30. Mene pakoveden aikana loivalle merenrannalle, ota kämmenellesi hiukan santaa ja eroita yksi santajyvänen toisista. Koeta sitten kuvitella mielessäsi tämän yksinäisen jyvän suhdetta kaukaisen rannan välkkyvän hietikon ja äärettömän etäisten maiden sannan paljouteen. Tähtientutkija sanoo sinulle, että maailmasi on sellainen santajyvänen verrattuna olemassa oleviin maailmoihin, mutta ettei hän voi huomata niissä mitään asukkaita, ei mitään elon- tai hyvyydenmerkkiä. Kauhistus ja sattumus, kylmyys ja tuli, hankaamisesta syntynyt valo, räjähtävien taivaankappaleiden ja kiitävien meteoorien lohduton hävittäminen! Entäs -- sinä, santajyvälläsi, mikä sinä olet? Itse pikku jyvänenkin on suurimmaksi osaksi asumaton; se on kostean, vihreän vyön ympäröimä. Siinä santajyväsessä -- raukat pikku matelijat -- elätte lyhyet hetkenne, suurimmaksi osaksi taistelemalla keskenänne ravinnostanne, taikka jos teillä sattumalta on rauhaa, rakentamalla likaisia pesiä, joissa kuolette nälkään, keuhkotautiin, tai paheen tuottamiin tauteihin tai epätoivoon. Siinä teidän kulttuurihistorianne, lyhyempi kuin Bucklen ja todellisempi, jos tarkkaatte taivasta ja maata ilman Jumalaa. Se on hirmuinen näkö ja sen lisäksi väärä. _Millä tavalla_ se on väärä, sitä en tiedä enkä kysy. Mutta sen minä tiedän, että jos profeetta silmiinne koskettaisi, niin näkisitte hetkessä kaikki nämä ikuiset avaruudet taivaallisten sotajoukkojen täyttäminä, ja sen myöskin tiedän, että jos tahtoisitte ihmissilmin ruveta näitä tähtiä tarkastamaan ja oppimaan, mitä jalot ihmiset ovat niistä ajatelleet ja ruveta niiden valossa pyhiä tarkoituksia palvelemaan, niin saavuttaisitte paremman ilon ja paremmat tiedot, kuin silmänne ovat koskaan nähneet. Meillä ei ole taivaan avaruuden tapahtumien kanssa mitään tekemistä (taikka sen kanssa, mitä mahdollisesti kerran voi tapahtua), meidän on vain ottaminen vaari siitä, mikä täällä ja nyt tapahtuu. Tuolla tähdet nousevat! Oletko koskaan tarkannut niiden järjestöä, kuullut niiden vanhoja nimiä, ajatellut niiden olleen opettajina, "esilukijoina" noille muinaisajan viisaille yön aavassa avaruudessa? Oletko koskaan muistanut itsellesi annettua lupausta, että saatat olla heidän kaltaisensa, jos haluat? "_Opettajat paistavat kuin taivaan valo ja ne, jotka monta opettavat vanhurskauteen, niinkuin tähdet alati ja iankaikkisesti_." Siis opettajat. Älä ajattele, että sillä olisi tarkoitettu niitä, jotka tietävät, kuinka suuri kuu on. Sillä tarkoitetaan, että sinä miehenä ja vaimona tiedät tehtäväsi; että tunnet velvollisuutesi isääsi, lapsiasi, naapuriasi ja kyläläisiäsi kohtaan. 31. Onko olemassa vain _yksi_ tuomiopäivä? Jokainen päivämme on sellainen; joka päivä on "dies irae" (vihan päivä), joka piirtää vastustamattoman tuomion lännen tulihehkuun. Luuletko tämän tuomion odottavan siksi, kunnes hautojen ovet avataan? Kotienne ovella se jo odottaa, -- odottaa katujenne nurkissa; olemme keskellä tuomiota -- hyönteiset, joita olemme jaloin tallanneet, ovat tuomarimme, -- hetket, joita olemme harmitellen ja vihotellen viettäneet, ovat nekin tuomarimme, -- ainekset, jotka meitä ravitsevat, tuomitsevat meidät palvellessaan -- ja huvitukset, jotka meitä pettävät, tuomitsevat meitä samalla kun ne meitä miellyttävät: tehkäämme elämämme tähden ihmisten töitä, niinkauvan kuin ihmishahmossa olemme, jos tämä elämä _ei_ todellakaan ole höyryn kaltaista _eikä_ haihdu. 32. Otaksukaamme, että luotettava lääkäri sanoisi sinulle, että sinulla on enää seitsemän päivää elettävänäsi. Ja olettakaamme, että sinun kasvatuksesi laita on samoin kuin monen muun, ettet olisi koskaan kuullut mitään tulevasta elämästä taikka et olisi kuulemaasi uskonut ja täytyisi sinun sentähden tämän lähestyvän kuoleman välttämättömyyttä kaikessa sen alastomuudessa katsoa silmästä silmään: et pelkäisi mitään rangaistusta jostakin synnistä, jonka olisit ennen tehnyt taikka voisit seuraavina päivinä tehdä, eikä sinulla samalla olisi mitään toivoa menneen taikka vielä mahdollisen hyveen palkinnosta; et edes odottaisi, että sinulle seitsemännen päivän kuluttua jäisi tietoa tekosi seurauksista rakkaillesi, eikä tietoa jonkun jälelle jääneen tunteistakaan sinua kohtaan: silloin olisi tapa, jolla vietät nuo seitsemän päivää, luontosi tarkka siveyden mittapuu. Tiedän, että moni tässä tapauksessa eläisi ne heille myönnetyt päivät aivan niinkuin heidän pitäisikin. He eivät laskisi menneisyytensä virheitä eikä surisi niiden iloja; eivät tavoittelisi nykyisyyden halpaa tavaraa; eivätkä turhaan valittaisi tulevaisuuden salaperäisyyttä, mutta heti täyttäisivät he tosi toiminnalla, mitä heille olisi vielä tällä ajalla mahdollista, järjestäisivät asioitaan ja pitäisivät huolta tulevasta hyvinvoinnista ja -- siinä määrin kuin he sen tiedonannon tai ilmoituksen kautta kykenisivät tekemään -- lohdutuksesta niiden, joita he rakastavat ja joiden muistoon -- ei omaksi hyväkseen -- he tahtoisivat jäädä. Missä määrin voisi joku toinen taas inhimillisessä heikkoudessaan masentua ja jäädä jälelle hävetessään menneisyyttään ja joutuessaan epätoivoon siitä, mitä ei voinut loppupäivinänsä täyttää, taikka särjetyn rakkauden sietämättömyydestä, kaikki se riippuu siitä määrästä millä hänen luonteensa olisi hänen menneen elämänlaatunsa kautta masentunut eli vahvistunut. Luulen kuitenkin, että olisi harvoja, jotka eivät viettäisi näitä viimeisiä päiviä paremmin kuin edellisiä. Jos tarkoin tutkimme niiden elämää, jotka ovat ihmiskuntaa parhaiten palvelleet, niin huomaamme, että paras, mikä tuli tehdyksi, tehtiin näin; -- ja että kaikkien etevimpien henkien ja ylevimpien sielujen -- isän oikeiden lasten, jonka isän edessä tuhat ajastaikaa on kuin _yksi_ päivä -- vajavaiset seitsemänkymmentä vuotta ovat kuin seitsemän päivää. Vaikka kuoleman varjo olisi heistä siirtynytkin epämääräiseen, mutta kuitenkin läheiseen etäisyyteen, ei se heiltä koskaan kuitenkaan poista sen välitöntä valvontaa. Jos heille onkin suotu muutamia valonhetkiä enemmän tai vähemmän, niin he kuitenkin täydellisesti käsittävät tietonsa ja työnsä äärettömän vajavaisuuden. Heidän lyhyen palveluksensa turhuus vie heidät ihanaan epätoivoon ja kun he päänsä levolle kallistavat eivätkä enää pidä ihmisen ääntä minäkään, jättävät he vielä kunniansa toisten iloksi. Siten ovat parhaat toimet toimitetut ja siitä syystä surullisin sydämin. Mutta suurin osa kaikkea hyvää työtä maailmassa tapahtuu joko puhtaan häiritsemättömän velvollisuuden tunteen johdosta taikka on -- ja se onkin vielä parempi -- sen iloinen ja avulias tekeminen, mikä käsin on tehtävä siinä tiedossa, että mestari illalla antaa, mitä tarvitsemme. 33. Meillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, miten asiat lopullisesti tulevat olemaan, vaan sen kanssa, miten niiden laita on nykyään. Ja ne ovat usein perin huonoja. 34. Ihmisen järjen ja itsetunnon, jos ne ovat vakavia, ilmestyksen avulla aina saattaessa hänet kykeneväksi havaitsemaan, mikä oikein on, ei hänen järkensä eikä itsetuntonsa eikä tunteensakaan koskaan kykene (sillä se ei ole niiden tehtävä) päättämään, mikä hänelle on mahdollista. Ei hän tunne omaa eikä toveriensa voimaa, eikä hän tunne missä määrin hän voi omiin liittoutuneihinsa luottaa, eikä tunne vastustusta, jota hän voi vihollisiltaan odottaa. Intohimo voi hänen asiain arvostelunsa tehdä nurinkuriseksi, ja tietämättömyys voi niitä rajoittaa; mutta se on hänen oma syynsä, jos ne vaikuttavat hänen velvollisuuden ja oikeuden käsitykseensä. Mikäli olen tullut tuntemaan monellaisen epäonnistumisen syitä, joihin kokeneiden miesten ponnistukset ovat johtuneet, erittäinkin valtiollisella alalla, sikäli minusta näyttää, kuin johtuisi se suurimmaksi osaksi yhdestä hairahduksesta: nimittäin että epäilyttävien ja jossain määrin selittämättömien suhteiden tutkiminen, kyky, sattumus, vastustaminen ja epätäydellisyys on heistä tärkeämpi, kuin hyvän ja oikeuden puolustamisen ratkaisu, vieläpä edellinen tämän kokonaan syrjäänkin sysää. Eikä ole ihmeteltäväkään, että joskus voimamme liian kylmäverinen arvioiminen meitä ehkä liiankin helposti sovittaa riittämättömyytemme kanssa ja johtaa siihen vaaralliseen harhaluuloon, että paras, mitä luulemme tarvittavan tehdä, on hyvä sellaisenaan, tai toisin sanoen, että haittojen välttämättömyys tekee ne vahingoittamattomiksi. 35. Ei kukaan ole koskaan tietänyt eikä ole koskaan tietävä, mitä seurauksia voi lopullisesti olla hänelle tai toisille hänen yhdestä ainoasta toimitavastaan. Mutta jokainen voi tietää, ja suurin osa meistä tietääkin, mikä teko on oikea ja mikä väärä. Samalla tavalla voimme kaikki tietää, että hurskaudella on lopullisesti niin meille kuin muillekin mahdollisimman hyvät seuraukset, vaikka emme voikaan koskaan sanoa, _mikä_ on parasta tai _miten_ se mahdollisesti tapahtuu. 36. Utoopinen (haaveiltu) on myös yksi niitä paholaisen lempisanoja. Uskon, että maltillisuus ja myöntyväisyys, millä kaikki myönnämme, ettei jonkin seikan pidä koskaan tuleman oikeaksi, syystä että se kauvan on ollut nurinkurinen, on yksi niitä turmiollisimpia kurjuuden ja rikosten lähteitä, jotka ovat maailman vaivana. Varo ainakin miestä, joka koettaa sinua estää tekemästä hyvää siitä syystä, että täydellisyys on "haaveiltua". Pyyhi se sana kokonaan pois sanakirjastasi. Sinä et tarvitse sitä. Asiat ovat joko mahdollisia taikka mahdottomia saada aikaan -- kumpaisestakin näistä molemmista voit sillä määrällä ihmistietoa, kuin sinulla on, päättää. Jos asia on mahdoton, niin ei sinun tarvitse siitä välittää; jos se taas on mahdollinen, niin tavoittele sitä. On liiaksi haaveiltua toivoa saada joskus poistaa kokonaan juoppous ja kurjuus Canongatista [osa Edinburgin vanhan kaupungin pääkadusta]; mutta haaveilu ei kuulu sinulle -- _vaan työ_. Toivo opettaa joka lasta tässä kuningaskunnassa tuntemaan Jumalaa nuoruudestaan lähtien on haaveilevaa; mutta haaveilu ei kuulu sinulle -- _vaan työ_. 37. Uskon pettymyksen olevan joskus terveellisen lääkkeen ja me voimme sitä seuraavassa yksinäisyydessä kuten Tiziankin mieluisassa puolihämärässä nähdä asian värit paljon syvemmässä totuudessa kuin häikäisevässä auringonvalossa. 38. Jokaisella suurella miehellä on aina tukensa; sillä hänen kykyynsä kuuluu ottaa aina kaikista asioista ja ihmisistä itselleen niissä löytyvä hyvä. 39. Ei ole olemassa todellista voimaa, muuta kuin auttamisen voima; eikä todellista kunniaa muuta kuin pelastamisen kunnia. 40. On tietenkin totta, että viho viimeinkin voittaa vain hyvä; vääryyden versovat ohdakkeet lopullisesti tulessa räiskyvät: ja kylvetystä hyvästä viljasta nousee jonakuna päivänä tuhansista yksi jyvä -- ja jokainen saa siitä jyvästä henkisen ravintonsa; mutta suurin osa etevistä opettajistamme Carlyle ja Emersonkin lukuunotettuina tätä lohdutusta ilmoittaessaan rohkaisevat enemmän kuin onkaan hyödyllistä, peltomme ollessa nisun sijasta täynnä lusteita ja ohran sijasta täynnä aurankukkia. Minun mielestäni ei yksikään heistä ole kylliksi ilmi tuonut pahan pakkaavaa mahtia ja tarttumista sekä hyvän helposti ja kokonaan hävittämisen mahdollisuutta. Lääkkeeltä usein puuttuu tehokkaisuutensa, myrkyltä ei koskaan, ja muistelemalla kuluneen elämäni havaintoja, saatan totuuden mukaan sanoa, että olen tuhat kertaa nähnyt kärsivällisyyden toivossaan pettyneen ja viisauden tarkoitusperässään; mutta en ole koskaan nähnyt mielettömyyttä, joka ei olisi tuottanut onnettomuuden hedelmiä, ja paheita, jotka eivät olisi päättyneet kurjuuteen. 41. Ei koskaan voi muutos hyvään tapahtua helposti eikä nopeasti; ei se voi tapahtua äkkinäisen, säännönmukaisuutta vailla olevan ponnistuksen kautta, ei huonojen ihmisten kautta, eikä hyvienkään ihmisten kautta ilman suurta kärsimystä. Joka tapauksessa on suurien ratkaisujen aikana paljon kärsiminen; kysymys on vain, tahdommeko saavuttaa tarkoitusperämme (jos niitä koskaan saavutammekaan) kautta pakollisen ja osaksi tarpeettoman kurjuuden sarjan, mikä on meille arvotonta taikka tahdommeko heti saada tiedon kaikkein pahimmasta ja käydä sitä vastustamaan sillä viisaalla ja selvällä rohkeudella, jossa kanssamme on Jumala. 42. Kuten on vaaraksi, jos heimo laajentaa herruutensa paljaasta vallanhimosta, samoin on vielä suurempi vaara tarjona, jos se kieltäytyy ryhtymästä voimainsa mukaiseen hyökkäyssotaan, milloin hän vaan voi olla varma, että auktoriteettinsa voisi tuottaa apua. Älkää viitsikö kuunnella viisastelevaa vastalausetta, että on mahdotonta tietää, milloin apu on tarpeesen ja milloin ei. Pitäkää huolta, että kansallinen omatuntonne on puhdas, niin kansalliset silmännekin pian selkenevät. Ei yksikään mies, joka todellakin on valmis ottamaan jaloon taisteluun osaa, ole koskaan kauvan epäröivä, kuka tai mikä seikka hänen apuaan kaipaa. -- Sanon teille arkailematta ja avomielisesti, että me englantilaiset olemme viimeisien kymmenen vuoden kuluessa ritarillisen kansan nimemme menettäneet; missä ei meidän olisi pitänyt taistella, siellä olemme kuitenkin voiton himosta taistelleet; missä meidän ei olisi pitänyt jäädä osaa ottamattomiksi, siinä olemme pelosta toimettomina katselleet. Sanon teille, että se sekaantumattomuuden periaate, jommoisena sitä meillä nykyään saarnataan, on niin itsekäs ja julma, kuin julmin valloittamiskiihko, ja eroittuu se tästä yksinomaan siinä, ettei se ole ainoastaan sydämetön, vaan samalla pelkurimainenkin. 43. Avomieliset ihmiset voivat aina nähdä asioita _sellaisinaan_, vaikka ei koskaan _täydellisesti_. Ei mikään inhimillinen kyky ole koskaan nähnyt asian kokonaisuutta; mutta voimme siitä sitä enemmän huomata, mitä kauvemmin sitä tarkkaamme. Joka-ainoa on huomaava siitä erilaisen luonnonlaatunsa mukaan jotakin erilaista, mutta kaikki erilaisuudet ovat siinä kuitenkin olemassa, jos vaan havainnon tekijän luonne on rehellinen. Jokainen edistys havaitsemistarkkuudessamme näyttää meille aina jotakin uutta; mutta se vanha, jonka ennen havaitsimme, on siinä myöskin jälellä. Ei uusien havaintojen vastustamana, vaan näiden kautta pehmeämpänä ja runsaampana käy se yhä kauniimmaksi sopusoinnussaan niiden kanssa sekä tulee pysymään aina enemmän ikuisen totuuden osana. 44. Täydellinen hurskaus ei todellakaan ole helpommin saavutettavissa kuin täydellinen totuuskaan; mutta oikeutta rakastava mies eroittuu väärämielisestä oikeuden halunsa ja toivonsa kautta, kuten todellinen mies väärämielisestä totuuden etsimisen ja toivon kautta. Ja vaikka täydellinen oikeus onkin saavuttamaton, voivat kuitenkin saavuttaa niin paljon oikeutta, kuin tarvitsevat käytännössä, kaikki ne, jotka sitä tavoittelevat. 45. Kaikki todellinen oikeus kostaa paheen, samoinkuin se hyveenkin palkitsee. Mutta -- tämän kautta eroittuu se persoonallisesta kostosta -- se kostaa tapahtuneen, ei kuitenkaan _meille_ tapahtuneen vääryyden. Se on harkitun vihan ja harkitun kiitollisuuden kansallinen ilmaus. Se ei tahdo peloittaa, eikä parantaakaan, mutta kostaa. Se on koston mittaamaton taide, joka antaa kunnian sille, jolle se kuuluu, häpeän sille, jolle häpeä kuuluu, ja iloa sille, joka sen on ansainnut, ja tuskaa sille, joka tuskaa on ansainnut. Ei tahdo se kasvattaa; sillä ihmisiä kasvattavat terveelliset totuttamukset, mutta eivät palkinnot tai rangaistukset. Eikä se halua ehkäistäkään; sillä se hallitsee mistään seurauksista huolimatta; vain oikeuden tähden harjoittaa rehellinen kansa oikeutta ja tuomiota. 46. Vapaus on petollisin kaikista harhakuvista. Järjen heikoinkin säde saattaa meille varmuudella osoittaa, ettei ainoastaan sen saavuttaminen, vaan sen olemassaolokin on mahdoton. Semmoista ei ole maailman kaikkeudessa eikä tule koskaan olemaankaan. Ei sitä ole tähdillä. Eikä ole sitä maallakaan. Ja meidät ihmiset se sokaisee ja sen valo on meille vaan raskaaksi rangaistukseksi. 47. Käyttäydymme epäkunnioittavasti Jumalaa kohtaan, jos poistamme hänet ajatuksistamme emmekä vähäisissäkään aiheissa kysy Hänen neuvoaan. Hän ei ole rajoitettu auktoriteetti, jota ei saisi pienillä asioilla vaivata. Ei mikään asia ole niin pieni, ettemme kunnioittaisi Jumalaa pyytämällä siihen Hänen johdatustaan, taikka taas loukkaisi Häntä, omin päin sitä ohjaamalla. Ja niin todellinen kuin on jumaluus, niin todellinen on sen ilmestyskin. Käytämme sitä aina suuremmalla kunnioituksella, mitä enemmän totumme sitä käyttämään. On ylimielisyyttä, jos joskus toimimme siitä välittämättä, ja todellisesti sitä kunnioitamme, jos joka tilaisuudessa siitä vaarin otamme. Minua on moitittu sen pyhien sanojen tutunomaisesta käyttämisestä. Mieleni on paha, että olen siten loukannut. Haluni, että nämä sanat tulisivat joka todistuksen perustaksi, joka teon koetinkiveksi, puolustaa minua. Ei saata se kyllin usein olla huulillamme eikä kyllin syvällä muistissamme, eikä kyllin noudatettuna elämässämme. Lumi, savu, myrskytuuli täyttävät hänen sanansa. Ovatko tekomme ja ajatuksemme näitä kevyemmät ja rajummat, että sen unohtaisimme? 48. Jumalan lapset omistavat aina hänen korkeutensa pelokkaan ja nöyrän siihen tarttumisen ja käsittämisen, tuon pyhän pelon loukata häntä, jota pelkoa me kutsumme jumalanpeloksi, mutta ei se ole mitään todellista, oikeata pelkoa, vaan heidän turvautumistaan Häneen, niinkuin kallioonsa, linnaansa, Vapahtajaansa; täydellinen rakkaus poistaa pelon, niin että on mahdotonta, niinkauvan kun sydämemme Häneen oikein taipuu, että sydämessämme voisi olla maallista tai ylenluonnollista pelkoa. Mitä peloittavammalta suuruutensa korkeus näyttää, sitä vähemmän sen varjossa asuvat sitä pelkäävät. "Ketä minä pelkäisin?" 49. Puhdas kristillisyys antaa synnit vain sillä tavalla anteeksi, että se lopettaa ne, mutta valekristillisyys sopimalla ja suostumalla niihin. 50. On olemassa paljon uskontoja, mutta vain yksi siveys. On siveellisiä ja epäsiveellisiä uskontoja, mutta vain yksi siveys, joka aina on ollut ja aina tulee olemaan, luonnonvaisto kaikkien siveellisten ihmisten sydämissä, muuttumaton kuten sen ruumiillinen muotokin, jota uskonto ei hallitse eikä vahvista, vaan jolle se kuitenkin antaa sulaa toivoa ja jonka se ylen onnellisentaa. 51. Vilpittömyytesi perusteena _älköön_ olko uskonto tai politiikka. Päinvastoin on niin hyvin uskontosi kuin politiikkasikin perustuminen _siihen_. Vilpittömyytesi olkoon kuin aurinko avaralla taivaalla. Leijailkoon se kuin päivää ja yötä vallitsevat valot taivaalla. Paljas kysymys, miksi pitäisi sinun olla rehellinen, on sinulle jo epäkunniaksi. "Sentähden että olet ihminen", on ainoa vastaus. Senpätähden sanonkin sinulle, että koko kasvatus alkaa sillä, että opetat lapsesi vilpittömiksi. Tee heidät ensin ihmisiksi, sitten uskonnollisiksi ihmisiksi, ja kaikki on sitten oleva hyvin; mutta konnien uskonnollisuus on aina heissä olevaa pahinta mätää. 52. Olipa sinussa oleva henki mitä olentoa tahansa, niin jos se antaa kätesi olla silmänkääntäjän kätenä ja sydämesi pettäjän sydämenä, ei ole se Pyhä Henki. Siitä saat olla varma! Muuten perustuu koko valtion talous, kuten kaikki korkeampi hyvekin, _etu kädessä rehelliseen työhön_. 53. Jos emme joka tahdonilmauksessa toimita elämän jumalanpalvelusta, niin emme toimita niin minkäänlaista. Ainoa jumalallinen teko -- ainoa vaadittu uhri -- on harjoittaa oikeutta, mutta siihenpä olemmekin vähimmässä määrin taipuvaiset. Teemme mieluummin kaikkea muuta kuin sitä! Niin paljon rakkautta kuin vaan tahdot, mutta ei vaan oikeutta! Mutta väität, että rakkaus on oikeutta suurempi; se on suurempi; se on oikeuden korkein kohta, temppeli, jonka perustusmuuri on oikeus. Mutta sinä et voi aikaan saada huippua ilman perustusta; et sinä voi rakkaudellekaan rakentaa. Oikeudelle on sinun rakentaminen pääasiallisestikin sentähden, että sinussa aluksi ei ole rakkautta. Se on hyvän työn viimeinen palkka. Myönnä oikeutta veljellesi (sen voit tehdä, joko sitten häntä rakastat eli et) ja sinä opit häntä rakastamaan; mutta jos et halua tehdä hänelle oikeutta siitä syystä, ettet häntä rakasta, niin alat häntä vihata. 54. (Pyhän Yrjön uskontunnustuksesta). Uskon ihmisen luonnon jalouteen, sen voimien ylevyyteen, sen armahtavaisuuden runsauteen sekä sen rakkauden iloon. Ja tahdon koettaa rakastaa lähimmäistäni yhtä paljon kuin itseäni, ja vaikka en sitä voisikaan, tahdon kuitenkin toimia, kuin sen tekisin. 55. Kaikissa pyrkimyksissä asettavat ihmiset totuuden etusijaan, syystä että he sillä käsittävät omia mielipiteitään; siis sillä aikaa, kun useat maailmassa kärsivät marttyyreinä sen asian tähden, jota he totuudeksi kutsuvat, olisi vain harvoja, jotka oikeuden ja armahtavaisuuden tähden olisivat valmiit kärsimään edes vähänkin ikävyyksiä. 56. Ihmisen hyveen ja hänen asumansa maapallon valaistuksen välillä on selvä yhtäläisyys -- niiden voima vähenee alueidensa rajoilla samoilla asteilla ja ovat ne samalla tavalla eroitetut vastakohdistaan, -- ne kohtaavat toisensa samallaisessa hämäryydessä. Vähän laajempi vyö kuin viiva, jota myöten maailma kiertää alas yöhön, on tämä omituinen hyveiden hämärä, on tämä hämärä, riitainen maa, jossa innostus käy kärsimättömyydeksi, kohtuus ankaruudeksi, oikeus julmuudeksi, usko epäuskoksi ja kaikki häipyy pimeyteen. Huolimatta siitä voimme me suuremmassa osassa niitä, vaikka pimeytensä vähitellen lisääntyykin, huomata niiden päivänlaskun hetken, ja voimme onneksi poistaa varjon samaa tietä, kuin se on tullutkin. Yhtä lukuunottamatta on taivaanrannan reuna epäsäännöllinen ja epämääräinen, tämä yksi on ekvaattori ja kaiken vyö, -- totuus; se on ainoa, joka ei ole asteista riippuvainen. Se on maan kannatin ja samalla pilvien pilari. Se on se kultainen, kapea viiva, jota juuri ne voimat ja hyve taivuttavat, jotka siihen nojaavat; jota viisaus ja varovaisuus salaavat; jota hyvyys ja kohteliaisuus lauhentavat; jota rohkeus omalla kilvellään varjostaa; jota mielikuvitus siivillään peittää ja jota ihmisrakkaus kyyneleillään pimentää. Kuinka vaikea mahtaa olla säilyttää tätä ylivaltaa, kun sillä on huonojen periaatteiden vihollisuus hillittävänä, sekä parhaiden periaatteiden väärinkäyttäminen rajoitettavana, -- jonka kimppuun alituisesti muutamat hyökkäävät ja toiset taas pettävät ja joka samalla ankaruudella arvostelee sekä pienintä että julkisinta lakiensa loukkaamista. On rikoksia, jotka rakkauden mielestä ovat pieniä, ja erehdyksiä, joita viisaus pitää vähäpätöisinä; mutta totuus ei anna yhtäkään loukkausta anteeksi eikä kärsi ainoatakaan tahraa. Tätä emme kylliksi ajattele, emmekä kyllin varo vähäpätöisiä, aina esiintyviä tilaisuuksia loukata sitä. Olemme liiaksi tottuneet näkemään vääryyttä sen kaikkein synkimmässä muodossa, jopa kaikkein huonoimpienkin tarkoitusten valossa. Hirmustumista, joka meidät täyttää selvää petosta huomatessamme, tunnemme todellisesti vain silloin, kun olemme tekemisissä julkisen petoksen kanssa. Inhoamme panettelemista, teeskentelemistä ja petosta, sentähden että ne meitä vahingoittavat, ei sentähden että ne ovat vääriä. Eroita häväistys ja vahinko petoksesta, niin se loukkaa meitä vähemmän. Yhdistä ne kiitokseen, niin voimmepa niistä vielä pitääkin. Eikä kuitenkaan juuri panetteleminen eikä petos saa maailmassa enimmän onnettomuutta aikaan. Sillä ne aina tukahutetaan ja on niille ominaista juuri se, että ne voitetaan. Mutta tuo välkähtelevä, lempeästi lausuttu vale, tuo herttainen petos, tuo historijoitsijan isänmaallinen vale, tuo politikoitsijan huolta pitävä vale, puoluemielien innokas vale, ystävän armahtava vale ja tuo huolimaton itsepetos, ne ne juuri verhoavat ihmisyyden tuohon tummaan salaisuuteen. Joka sen läpi tunkeutuu, häntä on meidän kiittäminen, kuten sitä, joka arosta löysi vettä; on onni, että meille on vielä jäänyt totuuden jano, vaikka olemmekin sen lähteeltä tahallamme lähteneet. 57. Ei ole tarkoitukseni vähentää loukkaavaa ja kiukkuista syntiä sekä itsekästä ja harkittua valetta kohtaavaa moitetta; mutta minusta näyttää se olevan lyhin tie pysäyttää petoksen synkempi laatu, että me nimittäin olemme perin varuillamme niitä vastaan, jotka ovat huomaamatta ja rankaisematta elämämme juoksuun sekaantuneet. Älkäämme ylipäänsä valhetelko! Älkäämme pitäkö yhtä valetta vaarattomana, toista vähäpätöisenä ja kolmatta harkitsemattomana. Poistakaamme ne kaikki itseltämme! Vaikka ne olisivatkin pieniä ja satunnaisia, ovat ne sittenkin helvetin savun rumaa nokea. Ja on parempi, että lakaisemme sydämemme siitä puhtaaksi, mieltämme suurestikaan vaivaamatta sillä, mikä niistä on tärkein ja mustin. Toden puhumisen laita on samallainen, kuin kaunokirjoituksenkin, sitä näet oppii vain harjoituksella; se on vähemmän tahdon kuin tottumuksen asia, ja epäilen, voiko olla vähäpätöinen mikään tilaisuus, joka tällaista tottumusta harjoittaa ja kehittää. Puhuessaan ja toiminnassaan tarkasti totuudessa pysyminen on melkein yhtä vaikea ehkäpä yhtä suuri ansiokin, kuin puhuisimme totuutta uhkaava rangaistus silmäimme edessä. On omituista ajatella, miten paljon enemmän on ihmisiä, jotka vakuutukseni mukaan pysyisivät totuudessa onnensa ja elämänsä uhalla, verraten yhteen, joka pysyisi totuudessa vähäisen jokapäiväisen vaivankin tähden. 58. Nuorten ihmisten alkukasvatuksessa pitäisi heidän mieleensä eritoten teroittaa ja heille alituisen vakavasti osoittaa, että valheen olemus on petoksessa eikä sanoissa. Vaikenemallakin voi valhetella, ja kaksimielisyydelläkin, tai panemalla jollekulle tavulle painoa, katseella, joka antaa jollekin lauseelle erikoisen merkityksen. Ja kaikki tällaiset valheet ovat paljon pahemmat ja alhaisemmat, kuin suorastaan sanoin puhuttu valhe. Ei mikään sokaistun omantunnon muoto ole niin syvälle langennut, kuin se, mikä valheteltuaan lohduttaa itseään sillä, että petos tapahtui liikkeellä taikka vaitiolemiselia, sen sijaan että se olisi tapahtunut ilmaistuin sanoin. Lyhyesti sanoen on Tennysonin syvällisen ja sattuvan lauseen mukaan valhe, joka on puoleksi totta, niitä pahimpia. 59. Joka totuttautuu etsimään totuutta kaikesta, mitä hän kuulee ja näkee, hänen sielullensa tämä totuus esiintyy jaloimmassa yhteydessään; ja joka etsii mitättömyyksiä ja petosta, se unissaankin näkee mitättömyyksiä ja petosta. 60. Oikealaatuisen ja oikeasuuntaisen sivistyksen ehtona on kärsivällinen sydän. Tämä viivähtää siinä, mikä on sen käsiteltävänä; se ei niitä jaloillaan tallaa -- nehän saattaisivat olla helmiä, vaikka näyttävätkin liskoilta. Se on hyvä maaperä, joka on altis vastaanottamaan ja uskollisesti säilyttämään; joka ei verso lemmettömien ajatusten ohdakkeita, tukahduttaakseen heikon siemenen; joka on nälkäinenkin ja janoovainen ja joka imee kaiken sille lankeevan kasteen. Avomielinen ja hyvä sydän, joka ennen auringon nousua ei liian nopeasti vartu, mutta sitä ei sen jälkeen jätä tekemättäkään! Se epäilee itseänsä ja on altis kaikkia asioita uskomaan ja koettamaan ja on kuitenkin niin täynnä itseluottamusta, ettei se jätä mitään tutkimatta, eikä ota koettelematta mitään vastaan. Sen ilo uskollisiksi ja hyviksi osottautuneista asioista on niin suuri, että sen on mahdoton joutua harhaan kuosin ja ulkomuodon viekkauden ja petoksen kautta, eikä sitä voi päätöksessään rajoittaa puoluellisuus ja teeskentely. Sen tarkkaamiset ja ilot ovat liian läpitunkevat ja eloisat, ettei joku kaunisteltu asia tai laimea lähde voi sitä kauvan tyydyttää. Mitä se rakastaa, sen se niin hartaasti omistaa, että se kaiken onton musertaa. 61. Täydellinen maku on se kyky, joka ammentaa mahdollisimman suurta iloa aineellisista lähteistä, jotka meidän siveellistä luontoamme sen puhtaudessa ja täydellisyydessä luokseen vetävät. 62. Maku ei ole vaan siveyden osa tai sen näytteillepano; -- se on siveellisyys kokonaan. Ensimmäinen ja viimmeinen ja tärkein koekysymys jokaiselle elävälle olennolle on: mistä sinä pidät? Sano minulle, mistä sinä pidät, ja minä sanon sinulle, mikä sinä olet. Mene ulos kadulle ja kysy kohtaamaltasi ensimmäiseltä mieheltä ja ensimmäiseltä naiselta heidän "makuansa"; jos he rehellisesti sinulle vastaavat, niin tunnet heidän ruumiinsa ja sielunsa. "Sinä hoiperteleva, repaleinen ystäväni, mistä sinä pidät?" "Piipusta ja katajaviina-neljänneksestä?" Nyt minä sinut tunnen. "Sinä, nopeajalkainen ja kaunishattuinen, hyvä rouvaseni, mistä sinä pidät?" "Puhtaaksi laastusta liedestä ja siististä teepöydästä, missä mieheni on vastapäätäni ja lapseni rinnallani". Hyvä, tunnen sinutkin. "Ja sinä, kultakutrinen ja lempeäsilmäinen tyttönen, mistä sinä pidät?" "Kanarialinnustani ja metsän kukista." "Entäs sinä, matala otsainen poikanen, likaisine käsinesi, mistä sinä pidät?" "Saada kivillä heittää varpusia ja nappikuoppaleikistä." Hyvä, tunnemme teidät kaikki. Mitä meidän vielä tarvitsee kysyä? -- "Ei näin", vastaat ehkä, "pikemmin pitäisi meidän kysyä, mitä nämä ihmiset ja lapset tekevät muuta, kuin mistä he pitävät. Jos he _tekevät_ sen, mikä on oikein, niin ei vahingoita heitä, että pitävät siitä, mikä ei ole oikein; ja jos he tekevät, mikä ei ole oikein, niin ei auta, että he pitävät oikeasta. Itse tekeminen on tärkein; ei tee mitään, vaikka mies pitää juomisesta, jos ei hän vain juo; taikka että tuo pikku tyttö on kanarialinnulleen hyvä, jos hän oppii läksynsä; taikka että tuo pieni poika heittää mielellään varpusia, jos hän vaan käy pyhäkoulua". Se on todellakin lyhyeksi ajaksi ja toistaiseksi totta. Sillä jos ihmiset päättäväisesti tekevät sitä, mikä on oikein, niin he vähitellen johtuvat siihenkin, että tekevät sen mielellään. Sillä silloin vasta ovat he oikeassa siveellisessä mielentilassa, jos he sen tekevät _mielellään_; niin kauvan kun eivät he tee sitä mielellään, ovat he turmeltuneessa tilassa: ei ole ruumiillisesti terve se mies, joka aina muistelee pulloa kaapissa, vaikka hän kestääkin janon urhokkaasti, mutta se on mies, joka miehukkaasti juopi aamulla vettä ja illalla viiniä, kutakin oikealla ajallansa ja oikeassa määrässä. Tosi kasvatuksen koko tarkoitus on saattaa ihmisiä siihen, etteivät he ainoastaan _tee_ oikeita tekoja, vaan _nauttivatkin_ niistä, -- etteivät he vain ole ahkeria, vaan että ahkeruutta rakastavatkin, -- etteivät ole vain oppineita, vaan rakastavatkin tietoa, -- etteivät vain ole puhtaita, vaan rakastavatkin puhtautta -- etteivät vain ole hurskaita, vaan isoovatkin ja janoovat vanhurskautta. 63. Suurin asia, minkä ihmissielu tässä maailmassa toimittaa, on se, että hän jotakin _näkee_ ja _näkemänsä_ yksinkertaisella tavalla esittää. Sadat ihmiset saattavat puhua verraten yhteen, joka voi ajatella. Mutta tuhannet kykenevät ajattelemaan, verraten yhteen, joka kykenee _näkemään_. Nähdä selvästi on runoutta, ennustamista ja uskontoa -- kaikkia yhdessä. 64. On välttämätöntä että olet kyllin urhoollinen tuimasti katsomaan jokaista sinua kohtaavaa kysymystä silmästä silmään, ja että taas olet kyllin nöyrä tunnustamaan, jos se on sinulle liian vaikea. Varo ennen kaikkea ollaksesi nöyrä ajatuksissasi, sillä voimme olla aivan varmat siitä, että kaikki ajatuksemme ovat vain pimeyden asteita. 65. Profeetta ei koskaan ajattele itsestään suurta. Koko hänen voimansa perustuu siihen, että hän poistaa mielestään eikä enää muistele omaa olemassaoloaan ja tulee totuuden puhtaaksi todistajaksi ja peiliksi, -- tarkkaamisen kirjoittajaksi, joka aina valittaa sitä, ettei hän voi näkemäänsä täydellisesti heijastaa eikä selvästi selittää, -- mikä ei suinkaan ole miestä rohkaiseva tunne. Mutta mies ilman korkeampaa päämäärää on aina valmis järjestämään asioita, maailmaa korjaamaan, parantamaan, kaunistelemaan ja kaikkea tätä tehdessään pöyhistelee hän kuin olisi tekonsa kaikin puolin erinomaista. 66. Luulen, että todellisesti suuren miehen ensimmäinen koetinkivi on hänen nöyryytensä. Nöyryydellä en tarkoita oman voiman epäilemistä taikka empimistä lausua ilmi mielipiteensä; vaan _hänen_ tuumansa sekä toimensa ja maailman tuuman sekä toimen välisten suhteiden oikeata ymmärtämistä. Kaikki suuret miehet eivät ainoastaan käsitä tehtäväänsä, vaan tavallisesti tietävätkin sen käsittävänsä; he eivät ole oikeassa vain tärkeimpiin mielipiteisiinsä nähden, vaan tietävätkin olevansa siinä oikeassa; he vaan tässä asiassa eivät ajattele itseään kovin paljon. Arnolfo tietää, että hän kykenee rakentamaan Florensiin hyvän tuomiokirkon. Albrecht Dürer kirjoittaa levollisesti eräälle hänen työnsä moittijalle: "sitä on mahdoton paremmin tehdä". Isak Newton tietää ratkaisseensa muutaman probleemin, jossa joku toinen olisi epäonnistunut; vaan he eivät odota, että lähimmäisensä sentakia polvistuisivat heitä jumaloimaan. Heillä on ihmeellinen sisäinen tunne kykenemättömyydestään ja he tuntevat ettei suuruus ilmene _heissä_ vaan heidän _kauttaan_, -- etteivät voi tehdä tai olla mitään muuta kuin, minkä Jumala heidän antaa tehdä ja olla, ja he näkevät jotakin jumalallista, Jumalan vaikuttamaa jokaisessa kohtaamassaan ihmisessä, ja ovat rajattomasti epäviisaita sekä uskomattoman armahtavaisia. 67. Joka kerran on haudan partaalla seisonut ja silmäillyt taaksepäin ainaisesti päättyneesen elämänjuoksuun sekä tuntenut, kuinka voimattomia ovat siinä palava rakkaus sekä katkera suru antamaan sykkimättömälle sydämelle hetkiseksikään iloa ja vähimmässäkin määrin korvaamaan poistuneelle hengelle lemmettömyytensä hetket, hän tuskin tulevaisuudessa laskee sydämmelleen tuota syyllisyyttä, mikä vain tomulle voi tulla korvatuksi. Mutta opetuksia, joita ihmiset yksitellen oppivat, eivät he opi kansoina. Alituisesti ovat ne nähneet jaloimpia kansastaan menevän hautaan ja tyytyneet hautakiven seppelöimiseen, kun eivät ole heidän otsaansa seppelöinneet, sekä antamaan tuhalle kunniaa, jota ovat elävältä kieltäneet. Älköön se heitä loukatko, että heitä käsketään keskellä elämänsä puuhaavaa melskettä ja hyörinää kuuntelemaan niitä vähiä ääniä sekä ottamaan vaaria niistä harvoista valoista, joita viehättämään ja johtamaan Jumala on heitä virittänyt ja sytyttänyt, etteivät he vasta silloin tuntisi niiden suloutta, kuin ne jo vaikenevat, vasta silloin niiden loistoa, kuin ne jo sammuvat. 68. Tämänpä minä tiedän -- minkä sinäkin uskollisesti työtä tehden olet kokeva -- että nimittäin kunnioituksessa on elämän pää ilo ja voima; -- sen kunnioittamisessa, mikä on puhdasta ja valoisaa sinun omassa nuoruudessasi sekä sen, mikä on todellista ja koettua toisten ihmisten vanhuudessa; ja kaiken sen mikä on elävien keskuudessa suloista, -- suurta kuolleiden keskuudessa sekä ihmeellistä voimissa, jotka eivät milloinkaan kuole. 69. Tyhmä on kaikkien mielestä mies, jolla ei ole yhtään herraa, -- joka sydämmessään on sanonut -- ei ole ketään Jumalaa -- ei yhtään lakia. Viisas tuntee herransa. Alemmalla tai ylemmällä viisauden kannalla ollen havaitsee hän alempia tai korkeampia herroja; mutta kuitenkin aina olennon, joka on häntä itseään korkeampi -- lain korkeamman omaansa; lain, jota täytyy etsiä, oppia, rakastaa ja seurata. Keksiäkseen sen, täytyy hänen ensin parhaan tietonsa mukaan alkaa kuuliaisuudella. _Tottele_ ja voit toivoa jonakuna päivänä löytäväsi sen, mitä on paras totella. 70. Mikäli voit löytää olentoja, jotka ovat sinua suurempia, joiden puoleen voit katsoa, juuri sikäli tulet jalommaksi, sikäli onnellisemmaksi. Ollapa että eläisit aina pääenkelin likisyydessä, silloin olisit onnellisempi kuin ihmisten joukossa; mutta jopa ihastusta herättävien ritarienkin ja kauniiden naisten seurassa olisit sitä onnellisempi, mitä jalompia ja loistavampia he olisivat ja mitä enemmän heidän hyvettään voisit kunnioittaa. Mutta jos sinä sitävastoin tuomitaan asumaan heikkomielisten, typerien, hupsujen ja pahojen ihmisten seassa, niin et voisi olla onnellinen aina tuntiessasi omaa etevämmyyttäsi. Samoin riippuu ilo ja ihmiskunnan edistymiskyky siitä, että löydetään jotain, jota voidaan kunnioittaa ja kaikki ihmiskunnan kurjuus alkaa tottumuksella halveksimaan. 71. Lapsen ensimmäinen velvollisuus on olla kuuliainen isäänsä ja äitiänsä kohtaan, samoin kuin kansalaisen ensimmäinen velvollisuus on totella valtionsa lakeja. Tämä velvollisuus on niin ankara, että luullakseni ovat sen ainoat rajat ne, jotka Isak ja Ifigenia ovat asettaneet. Toiselta puolen on myös isällä ja äidillä määrätty velvollisuus lasta kohtaan, olemaan yllyttämättä häntä vihaan. En koskaan ole kuullut saarnatuolista tätä isille ja äideille selitettävän; kumma kyllä. Ja minusta näyttää, että Jumala odottaa vanhempien vielä paremmin ymmärtävän velvollisuutensa lapsia kohtaan, kuin voidaan vaatia lapsilta heidän velvollisuuksiinsa nähden vanhempiansa kohtaan. Mutta edelleen. _Lapsen_ velvollisuus on olla kuuliainen vanhemmille. Ei missään raamatussa, ei missään hyvässä ja viisaassa kirjassa ole sanottu, että se olisi miehen tai naisen velvollisuus. _Milloin_ sitten lapsi varmasti tulee mieheksi tai naiseksi, voidaan yhtä vähän sanoa, kuin, milloin se ensikerran voisi seistä omilla jaloillaan. Sekin aika tulee aivan varmaan. Missä ollaan ylevämielisiä, siellä koettavat lapset aina pysyä lapsina, ja vanhemmat tahtovat heistä tehdä miehiä ja naisia. Missä taas alhaisesti ajatellaan, siellä pyrkivät lapset aina tulemaan miehiksi ja naisiksi, ja vanhemmat koettavat pysyttää heitä lapsina. Voi olla, -- ja onnellinen on se koti, missä niin on -- että isän ainakin yhdensukuinen ymmärrys ja vanhempi kokemus pysyy hänen elämänsä loppuun asti lastensa lakina, ei väkivallan lakina, vaan lakina, joka kokonaan johtaa täydestä rakkaudesta. Harvoin on asianlaita niin, eikä se useinkaan ole mahdollista. Yhtä luonnollista on vanhoille olla kytkettyinä ennakkoluuloihin kuin nuorien olla yltiöpäitä. Vuosisatojen vaihtuessa on jokaisella suvulla jotakin itselleen tuomittavana ja päätettävänä. 72. Ei mitään velvollisuutta ole petolliset papit kaikissa kirkoissa niin ilkeästi kierrelleet ja vääristelleet kuin nuorison velvollisuutta itse valita se, ketä he tahtovat palvella. Mutta itse velvollisuus ei ole siitä syystä vähempi; jos kristinuskossa yleensä on totuus, niin tulee kaikille tosiopetuslapsille aika, jolloin heidän tulee ottaa sydämelleen nämä sanat: "kuka ikänänsä rakastaa isäänsä ja äitiänsä enemmän kuin minua, se ei ole minulle sovelias". 73. Milloinka luulet lapsen kasvatuksen alkavan? Kuusikuukautisena voi se vastata hymyilyyn hymyillä, kärsimättömyyteen kärsimättömyydellä. Se voi tehdä havaintoja, nauttia ja kärsiä tarkoin aistimin ja jossain määrin ymmärryksellä. Arveletko, ettei hänestä ole mitään eroitusta, onko kodin järjestys täydellinen ja levollinen, ovatko isänsä ja äitinsä kasvot täysin rauhaisat, ovatko heidän lempeät äänensä hänelle suotuisat ja kuulostavatko yksin vierastenkin äänet hyväntahtoisilta; taikka heitelläänkö häntä kovien, varomattomien ja tyhjämielisten ihmisten sylistä syliin paheisen kodin synkkyydessä tahi irstaan kodin epäjärjestyksessä? Siveellisten taipumusten suunta tulee epäilemättä suuresti määrätyksi näinä ensimmäisinä puheettomina vuosina. Minä erittäin luulen, parhaimman ajatusvoiman muodostumiselle olevan tarpeen, että lasta ympäröi rauha ja että häntä pidetään kaukana kaikista esineistä, jotka häntä huvittaessaan helposti saattavat hänet hajamieliseksi, jotta hän voi häiritsemättä suunnata mielenkiintonsa jokaiseen pienimpäänkin piirissään ilmenevään seikkaan. 74. Meidän poloisen ihmisluontomme sangen katkera laki on, että ihmisten terveen lapsuuden kehitykselle on taivas asettanut sen välttämättömän pakon, että sen on yhtä hyvin käytettävä mielikuvitusvoimaansa kuin keuhkojaan ja jalkojaan; että se on pakoitettu keksintökykynsä levittämään niinkuin lintu lentosulkansa; ettei ole mitään leikkikapinetta, jonka voit lahjoittaa, joka ei häiritsisi iloa kuvitella jotain olematonta, eivätkä oppineimmat kertomukset, joita voit hänelle maailman ihmeistä sepittää, koskaan voita niiden kertomusten viehätystä, joita viisas lapsi itse voi kertoa ruusun lehden tekemästä haaksirikosta puron syvyyteen. Yhden huomattavimmista todistuksista, jotka osoittavat lasten tarvetta tähän keksivän ja uskovan voiman harjoitukseen -- des besoin de croire (uskon tarve), ja että sitä edeltää besoin d'aimer (rakkauden tarve), voit sinä siitä havaita, että hävität häneltä leikkikapineesta elinvoiman ohjaamalla hänet liian lähelle elämän jäljittelemistä. 75. Kaikkinainen kasvatus alkaa työllä. Ajattelemisemme, tahtomisemme, uskomisemme ei ole lopultakaan erittäin tärkeätä. Ainoa tärkeä on _tekemisemme_. Ja miehen, naisen ja lapsen kasvatuksen ensimmäinen aste on se, että saa heidät tekemään parhaansa. Kaiken hyvän talouden laki on se, että kaikesta tehdään paras. Kuinka paljon enemmän meidän olisi jokaisesta olennosta tehtävä paras. 76. Olla saamatta mitään kasvatusta ei ole välttämättä pahinta, mikä voi meitä kohdata. Uskokaa minua, ei meidän tule enin peljätä sitä, että olemme kokonaan saamatta kasvatusta. Todella on pelättävä sitä, että saa huonon kasvatuksen. Niitä on olemassa kaikenlaatuisia -- hyviä ja sangen hyviä; huonoja ja sangen huonoja. Rikkaiden ihmisten lapset saavat usein huonoimman kasvatuksen kuin rahalla voi saada; ja köyhien lapset saavat usein parhaimman ilmaiseksi. 77. Koulujen terveellinen vaikutus on kaikissa paikoissa ja kaikkina aikoina siitä riippuvainen, että kilpailun kiihoke on kaikessa muodossa ja varjossa kokonaan poistettu. Jokaista lasta tulee oman mittapuunsa mukaan pitää hänen omassa velvollisuudessaan ja palkita häntä omalla oikeudenmukaisella kiitoksellaan. Ponnistus ansaitsee kiitosta, mutta ei saavutus. Ei ole kysymys, onko joku oppilas viisaampi tai tyhmempi kuin muut, vaan onko hän tehnyt parhaansa hänelle annetuilla lahjoilla. Uudenaikaisen kokeiden järjestelmän nurinkurisuus johtuu pääasiallisesti taistelusta saada tuottavia paikkoja, mutta myös osaksi juurtuneesta pölkkypäisyydestä, joka otaksuu kaikkien ihmisten olevan luonnostaan samallaisia ja voivan paljailla kyynärpään töyttäyksillä tiellään edistyä. Asianlaita on kuitenkin sellainen, että jokainen ihminen on syntynyt tarkoin määrätyn-, sangen rajoitetunkykyisenä; että hän luonnostaan, -- jos hän muuten yleensä on lainkaan saanut kykyjä -- on kykenevä muutamiin asioihin, toisiin kykenemätön; ettei hän aivojensa painoon voi atoomiakaan ponnistusta ja oppia lisätä; että hän kilpailulla voi kyllä voimansa lamauttaa ja muuttaa, mutta ei mihinkään suuntaan ulottaa, ja että hänen elämänsä koko suloisuus, onni ja hyve on siitä riippuvainen, että hän velvollisuuksilleen uskollisena tekee voitavansa ja rauhallisena jää siksi, mitä hän on. Jos hän huomaa toisissa vähemmän tai enemmän kykyisyyttä, tulee hänen käyttää etevämmyyttään heidän _tukemisekseen_ eikä omaksi edukseen, ja missä toiset hänen voittavat, siinä ei hänellä ole harmistumisen syytä, vaan on hänen iloitseminen ihastelemalla jaloja voimia. En voi ilmilausua ilon suuruutta, jonka tunsin Turnerin ja Tintoretton [eteviä taidemaalareita] voimasta, oman kykyni ollessa vasta kehittymässä; ja kaikki hyvät taiteilijat myöntävät, että on paljon vähemmän persoonallista tyydytystä siitä, että tekee jotakin kaunista, kuin että näkee kaunista tehtävän. Jokaisen koulun oven yllä, jokaisen korkeakoulun käytävän päällä näkisin mielelläni marmoriin piirretyksi rajoittamattoman kiellon: "Älä tee mitään riidan eikä turhan kunnian tähden!" 78. Elämän kaikkein suurin salaisuus ja kauheinkin on turmelus, mikä uhkaa totisintakin uskontoa, joka ei perustu jokapäiväiseen, järkevään, työteliääsen, nöyrään ja avuliaasen työhön. Avulias työ! Sehän se on juuri laki, jonka, jos sitä seurataan, kaikki uskonto puhtaasti sisältää, ja jonka, jos se unohdetaan, se tekee turhaksi ja tyhjäksi. Jos me aina jossain synkässä tai valoisassa uskonnollisessa uskossa pidämme tärkeinä niitä kohtia, joissa me toisista ihmisistä eroamme, niin olemme väärässä ja pahan hengen vallassa. Tämä on farisealaisen kiitoksen olemus ja ydinkohta: "Herra, minä kiitän sinua, etten ole niinkuin muut ihmiset." Joka hetki elämästämme tulisi meidän koettaa löytää ei semmoista, missä toisista ihmisistä eroamme, _vaan_ semmoista, missä olemme toisten kanssa samaa mieltä; ja niin pian kuin huomaatte, että jossakin, mikä voisi ystävyydessä ja hyvyydessä tulla tehdyksi, voitte olla yksimielisiä (ja kuka ei sitä voisi, hullut poisluettuina!) niin tehkää se. Käykää siihen yhdessä käsiksi. Ette voi keskenänne riidellä, jos olkapää olkapäässä kiinni eteenpäin tunkeudutte; mutta hetkenä, jolloin parhaatkin ihmiset lakkaavat vaikuttamasta ja alkavat puhua, luulottelevat he taisteluhalunsa olevan hurskautta, ja silloin on kaikki mennyttä. En tahdo puhua rikoksista, jotka ovat tehdyt entisinä aikoina Kristuksen nimessä, en tyhmyyksistä, jotka meidän aikoihin asti pidetään olevana sopusoinnussa kuuliaisuuden kanssa Häntä kohtaan; vaan haluan puhua sairaloisesta turmeluksesta, uskonnollisen tuntemuksen elävän voiman haaskauksesta, jonka kautta sen terve voimakkuus, jonka pitäisi olla jokaisen kansakunnan johtava sielu, sen nuorukaisten ja miesten loisto, sen nuorten naisten turmelematon valo, tulee heikennetyksi ja tuhlatuksi. Sinä voit aina tavata tyttöjä, jotka eivät ole oppineet tekemään yhtäkään hyödyllistä työtä perusteellisesti; jotka eivät osaa ommella, eivät keittää, eivät laskuja tehdä, eivät lääkkeitä laittaa, joiden tyttöjen koko elämä on kulunut leikissä ja epätodellisuudessa ja olet huomaava, että sellaiset tytöt, jos ovat vakavasti päättäneet koko sen uskonnollisen tunteen voimalla, minkä he ovat Jumalalta saaneet, ylläpitää voimaansa jokapäiväisen työn ja aherruksen vaikeuksissa, voivat vain vaikeasti ja tuloksettomasti ajatella sitä kirjaa, josta ei koskaan voida tavuakaan muuten ymmärtää kuin työn avulla; koko heidän naisellisuutensa vaistontapainen viisaus ja armeliaisuus menee mitättömäksi ja heidän puhtaan omantuntonsa sulous kääntyy hedelmättömäksi sielun tuskaksi kysymyksistä, joista yhteisen avuliaan elämän lait olisivat joko heti tulleet ratkaistuiksi tai tieltä syrjäytetyiksi. Anna sellaiselle tytölle oikea työ, joka hänet pitää toimekkaana aamuhämärässä ja saattaa hänet illalla väsyneeksi tietoisena siitä, että lähimmäisensä hänen päivänsä takia ovat todella tulleet autetuiksi, niin heidän innostuksensa voimaton suru muuttuu säteilevän, hyväätekevän rauhan ylevyydeksi. Samoin on meidän nuorukaistenkin laita. Ennen aikaan opetimme heitä latinalaisia runoja laatimaan ja nimitimme heitä sivistyneiksi; nyt opetamme heitä juoksemaan ja soutamaan, nuijalla palloa lyömään ja sanomme heitä sivistyneiksi. Osaatteko kyntää, kylvää, oikeaan aikaan istuttaa, vakaalla kädellä rakentaa? Onko elämänne pyrkimyksenä olla puhtaita, ritarillisia, uskollisia, pyhiä ajatuksissanne, sanoissa ja teoissa rakkaudellisia? Näin on tosiaankin muutamien, jopa useidenkin laita, ja Englannin voima ja toivo on heissä; mutta on kyseessä kääntää heidän rohkeuttansa sodan töistä armeliaisuuden töihin ja johtaa heidän ymmärryksensä sanariidoista asioiden tuntemiseen ja heidän ritarillisuutensa seikkailuista kuninkaallisen voiman ainaisuuteen ja uskollisuuteen. Silloin todellakin pysyy heillä ja meillä kukistumaton onni ja pettämätön uskonto, silloin pysyy meillä usko, jota ei mikään koettelemus enää hätyytä, eikä vihan eikä pelon tarvitse puolustaa; silloin jääpi meille toivo, jota ei enää tukahuta vuosien valta eikä enää saata häpeään petolliset harhakuvat; silloin meillä ja meidän kanssamme pysyy niistä suurin: iankaikkinen tahto, Isämme ikuinen nimi. Sillä rakkaus on niistä suurin. 79. Ei mikään fyysillinen erehdys voi olla syvempi, ei mikään siveellinen hairahdus voi olla vaarallisempi kuin munkkilaisoppi ruumiin ja sielun vastakohdista. Epätäydellisessä ruumiissa ei voi sielu olla täydellinen; ei mikään ruumis ole täydellinen ilman täydellistä sielua. Jokainen oikea teko, jokainen todellinen ajatus painaa kauneutensa leiman henkilöön ja kasvoihin; kaikkinainen huono teko ja epäpuhdas ajatus painaa rumuuden leiman. Ihmisten ilmettä ja esiintymistä voitaisi yhtä yksinkertaisesti lukea, kuin painettua kertomusta, jolleivät vaikutukset olisi niin moninaisesti kokoonpantuja, että muutamissa tapauksissa aina (ja tietomme nykyisellä kannalla ollen joka tapauksessa) jääpi mahdottomaksi täydelleen niitä selittää. Yhtä kaikki voidaan aina vanhurskaan kasvot ensi hetkellä eroittaa alati epävanhurskaan kasvoista; ja jos nämä ominaisuudet säilyvät yksi tai kaksi sukupolvea läpeensä, niin syntyy luonnollisten taipumusten täydellinen eroitus. Sekä siveelliset että ruumiilliset ominaisuudet kulkeutuvat paljon enemmän perinnäisyyden kautta, kuin kehittyvät kasvatuksen kautta, vaikkakin molemmat voivat joutua kasvatuksen puutteessa hävitetyiksi. Vielä ei ole varmasti vedetty aateluuden rajoja, jotka ihminen voi savuttaa jumalallisia syntymys- ja kasvatuslakia hartaasti vaarinottamalla. 80. Yleistä kurjuutta vastaan on olemassa vain _yksi_ parannus: yleinen kasvatus, joka on suunnattu siihen, että ihmiset saadaan ajattelemaan ja että he tehdään armeliaiksi ja vanhurskaiksi. Voidaan ajatella useampia lakeja, jotka vähitellen korjaavat ja lujittavat kansallista mielenlaatua; mutta suurimmaksi osaksi ne ovat sen laatuisia, että kansallinen mielenlaatu pitäisi tulla olemuksessaan parannetuksi, ennenkuin se voisi sitä sietää. 81. Varma on, että sivistyksen tulisi taivaan tavoin olla kaikille avoinna; yhtä varmaa on myöskin, ettei niitä kellenkään tulla pakoittamaan ja että jätetään hyväntahtoisen luonnon varaan johtaa lapsiaan, ihmisiä ja eläimiä niin, että he mielensä mukaan joko ottavat tai eivät ota. Vie hevonen ja ihminen veden ääreen, anna niiden juoda, jos ja milloin tahtovat. Lapsi, joka tahtoo sivistystä, edistyy sen kautta, se lapsi taas, joka sitä kammoksuu, turmeltuu. 82. Ole varma siitä, että voit yhtä vähän ihmisiä kuin kasvejakaan täydelleen repiä ja kokoon ruhjoa. Jos tapaat joskus itsesi vaikutuksellisessa asemassa, -- niin varmistu siitä ensin, mitä ihmiset, joita tahtoisit opettaa, olivat tottuneet tekemään, ja rohkaise heitä tekemään _se_ paremmin. Älä aseta muita oivallisuuksia heidän nähtäviinsä, älä häiritse heidän kunnioitustaan menneisyyttä kohtaan; älä katso olevasi velvoitettu poistamaan heidän tietämättömyyttään, vastustamaan heidän taikauskoansa, opeta heille vain hiljaisuutta ja totuutta ja pelasta heidät niiden tottumuksien esikuvilla, jotka sinä olet tullut tuntemaan epäterveellisiksi ja alhaisiksi. 83. Aikamme suuria peruserehdyksiä on se, että lukeneisuutta pidetään väärin kyllä sivistyksenä. Nimitän sen peruserehdykseksi, koska luulen pienimmättä vaikeudetta voitavan todistaa, kuinka siihen lujasti on juurtunut jokainen ja aivan varmaan pahin erehdys, mihin voidaan taiteen alalla joutua. Sivistys lyhyesti sanottuna on siinä, että ihmissielut johdetaan parhaasen ja heistä tehdään paras; nämä molemmat päämäärät ovat aina yhdessä ja yhtäläisillä välikappaleilla saavutetut. Kasvatus, joka itse ihmiset tekee onnellisimmiksi, tekee heidät mitä soveliaimmiksikin ja avuliaimmiksi toisia kohtaan. Tosisivistys tarkoittaa ensin päämäärää, jotka ihmisille ovat pannut eteen tahi ovat hänen saavutettavissaan, sitten perusainetta, josta hän on tehty. Mikäli on mahdollista, sikäli valitsee se päämäärän perusaineksen mukaan; ei sillä aina kuitenkaan ole päämäärän valinta vapaa; sillä useiden ihmisten asema elämässä on välttämättömyyden määräämä. Vielä vähemmin voi se valita perusainesta; kaikki, mitä se voi tehdä, on sen mukaista, että se sovittaa toisen toiseensa mahdollisimman viisaasti. Ensiksi on tarpeen tietää, että perusaines on yhtä moninainen kuin päämäärät; että ei ainoastaan toinen ihminen ole erilainen kuin toinen, vaan että _jokainen_ ihminen olemukseltaan eroaa _jokaisesta_ toisesta, niin ettei voida mitään kasvatusta, mitään sivistystä ja opetusta koskaan kahden ihmisen ajatuksiin ja voimaan yhtäläisiksi saada. Kaikkien ihmisten seassa, niin ylä- kuin alaluokissa on olemassa iankaikkisia ja yhteensoveltumattomia eroavaisuuksia persoonallisuuksien välillä, jotka ovat aivan samallaisissa oloissa syntyneet. Toinen ihminen on achatikivestä [Achates virrasta Siciliasta tavattava mineraali (piihaponsekaista), värittyy erilaiseksi] toinen sappikivestä, toinen liuskakivestä, toinen savesta. Ensimmäistä kasvattaa hiominen, toista rapautuminen, kolmatta taittuminen, neljättä vatkaaminen. Achatin kuivattaminen ei ensinkään hyödytä, ja turhaa on liuskakiveä hioa; mutta molemmat ovat omalla tavallaan kunniakkaasen palvelukseen kelpoisia. Sivistystä vaatiminen, joka päivä päivältä laajemmalti ja äänekkäämmin on havaittavissa, on viisas ja pyhä sikäli, mikäli se laajenee vaatimukseksi, että _kaikki_ säädyt sivistytetään siis ottamalla varmasti huomioon se työ, joka jokaisella ihmisellä on tehtävänä ja perusaines, josta hän tehty on. Mutta se on tyhmä ja turha huuto, jos me sen käsitämme, kuten se useimmissa tapauksissa on tarkoitettu, pelkän tiedon himon ilmaukseksi, joka ei ota huomioon nykyisen elämän yksinkertaisia vaatimuksia ja tulevan elämän onnellisuutta. Suuri, perin erehtynyt päätelmä, johon ihmiset usein joutuvat tätä seikkaa mietiskellessään, on se, että valo semmoisenaan on aina hyvä, pimeys semmoisenaan taas aina vahingollinen. Kaukana siitä. Määrätön valo olisi hävitys. Niille, jotka pimeässä ja kuoleman varjon maassa istuvat, on se hyvä. Niille taas, jotka uupuvat erämaassa, on suuren kallion varjokin nääntyneessä maassa terveellinen. Olkoonpa auringon paiste hyvä, niin on se hyvä myös iltasateen pilvi. Valo on vain silloin kaunis, se on vain silloin elämälle hyödyllinen, kun sitä heikentää varjo; ei mikään ole niinkuin valo, kauhea ja ihmiskunnan mahdoton sietää. Ei ole vähemmin naurettavaa sanoa, että valo semmoisenaan itsessään on hyvä, kuin sanoa, että pimeys itsessään on hyvä. Molemmat tulevat vasta toisensa kautta terveellisiksi ja hyödyllisiksi; yö päivän kautta, päivä yön kautta. Voisimme yhtä helposti ilman aamun hämyä elää kuin ilman auringon laskua, niinkauvan kuin olemme ihmisellisiä. Taivaallisesta kaupungista on meille sanottu, ettei siellä pidä oleman "yhtään yötä", että taidamme tuntea niinkuin me tutut olemme: mutta täällä alhaalla on yöllä ja salaisuudella tehtävänsä; meidän asiamme ei ole haluta muuttamaan yötä päiväksi, vaan olemaan varmat, että olemme vartijoiden kaltaiset, jotka aamua odottavat. Siitä syystä niin alhaisemman kuin ylhäisemmän säädyn kasvatuksessa ei rahtuakaan merkitse se, kuinka paljo taikka kuinka vähän ne tietävät, kun ne vain sen tietävät, mikä heidät saattaa kykeneviksi tekemään työnsä ja siinä olemaan onnelliset. Kuinka suuren ja minkälaisen heidän tietonsa tulee olla johonkin määrättyyn aikaan ja johonkin määrättyyn tapaukseen, on kokonaan toinen kysymys: pääasiallisesti ei riipu se, että ymmärretään miehen kokonaan olevan sivistymättömän siitä, osaako hän latinaa lukea ja englannin kieltä kirjoittaa tahi käyttäytyä seurustelussa; vaan että vain se on sivistynyt, joka maailmassa on onnellinen, liikkuva, hyväätekevä ja vaikuttava; että siitä syystä parhaallaankin miljoonat talonpojista ovat sivistyneempiä, kuin sivistyneiksi itseänsä kutsuvat, ja että ne toimenpiteet, joihin on ryhdytty alempia säätyjä "sivistyttääksemme" jossakin toisessa mielessä, sangen usein voinevat saada aikaan peräti vastaisia vaikutuksia. Huomaa kuitenkin, sitä en kiellä, että alhaiso ollee tuhat kertaa paremmin kasvatettu kuin he ovat. Uskon, että jokaisen ihmisen pitäisi kristillisessä kuningaskunnassa yhtä hyvin tuleman kasvatetuksi. Mutta kasvatuksen pitäisi oleman tarkoituksenmukainen, ankara, käytännöllinen, vastustamaton, siveellisissä totuttamuksissa, ruumiillisessa voimassa ja kauneudessa, mielen kaikissa kyvyissä, jotka ovat yksityisten elämän olosuhteissa kehitysmahdollisia ja erittäinkin hänen oman kutsumuksensa teknillisissä tiedoissa; mutta kuitenkin äärettömän moninaisena vaikutuksessaan tulisi sen olla siihen suunnattuna, että se tekee nuorukaisen nöyräksi ja toisiin luottavaiseksi; että tätä mieli rauhoittaa ja heittää siihen kunnianhimon kipinän; nyt se yllyttää, nyt taas pidättää: ja kaikessa tulisi sen tietoa käytettävään pitää ainoastaan yhtenä lahjojen monilukuisuudesta, kymmentuhatlukuisista keinoista saatavilla ja sitä antaa ja olla antamatta, kuten hyvä maanviljelijä kastelee puutarhaansa, antaessaan ainoastaan janoisille kasville täyden ryöppysateen ja vain aikoina, jolloin ne ovat sen tarpeessa; kuin me sitä vastoin nykyisin sitä valamme nuorisomme päiden päälle, kuten lumi putoo Alpeille, niin toisen kuin toisenkin päälle, kunnes ne eivät voi enää kantaa ja sitten pidämme omana kunnianamme, että siellä täällä virta valuu alas niiden huipulta laksoon emmekä ota sitä huomioon, että olemme itse liiaksi sälytetyt huiput tehneet ikuisesti hedelmättömiksi. 84. Ei siinä ole kasvatuksen merkitys, että se opettaa ihmisille sitä, mitä eivät tiedä, vaan siinä, että se opettaa heidät käyttäytymään niin, kuin ne eivät käyttäydy. Kasvatuksen oikea pakko, jota ihmiset nyt vaativat, ei ole katkismus, vaan kuri. Ei ole puhetta siitä syystä nuorisoa kirjottamaan opettamisesta ja laskemaan, ja että se heidän haltuunsa jätettäisiin käyttääkseen laskutaitoa veijaukseen ja lukutaitoa aistimien kiihoittamiseen; vaan paljon enämmin, että ne kasvattavat ruumista ja sielua täydelliseen harjoitukseen ja kuninkaalliseen pidättäytymiseen. Tuskallinen, jatkumaton, vaikea on työ, mikä on tehtävä hyvyydellä, valppaudella, kehoituksella, opetuksella ja kiitoksella, -- mutta ennen kaikkea -- esikuvaan perustuva. Pakolla! Niin välttämättömästi! "Mene kaduille ja kujille ja vaadi heitä tulemaan sisälle." Pakolla! Niin, ja myös ilmaiseksi. Dei gratia (Jumalan armosta) tulee heidän saada oppia, niinkuin sinä olet Dei gratia määrätty opettamaan. Olen aina kuullut kummakseni puhuttavan, kuinka vaikea on ihmisiä saada kasvatuksestaan jotakin maksamaan. Niin, sitä minäkin! Annatteko lastenne maksaa kasvatuksestaan tahi annatteko heille pakolla ja ilmaiseksi? Heiltä te ette odota mitään muuta maksua, kuin että heistä tulee hyviä lapsia. Miksi sinä odotat talonpojalta, että hän omasta kasvatuksestaan maksaa muuten kuin tulemalla hyväksi mieheksi? -- Kylliksi palkintoa ajattelen, jos me sen tietäisimme. Palkkiota kylliksi hänelle itselleen, kuten meillekin. Sillä sekin on yksi meidän suuria kansallisia erehdyksiämme, että ihmiset pitävät kasvatusta aina elatuksen välikappaleena. Kasvatus ei ole koskaan tuottavaa, pikemmin rahaa vaativaa; jopa paraskaan, mikä sillä saavutetaan, ei koskaan, ei milloinkaan tuota mitäkään. Ei mikään kansa ole koskaan ansainnut leipäänsä suurella taidollaan eikä korkealla viisaudellaankaan, vaan vähemmällä taidolla tai valmistuksella, käytännöllisellä taidolla, niin: mutta jaloa oppineisuutta, sen ylevää filosofiaa ja sen jaloa taidetta tulee meidän aina ostaa, kuten ostamme aarteen, eikä pidä voida myytää elatukseksi. Et opi, voidaksesi sillä elää, vaan elät, voidaksesi oppia. Sinun on uhraaminen aikaa ja voimia kansalliseen kasvatukseen eikä sen kautta enää voittaa rahaa, vaan saada aikaan parempia ihmisiä; -- ja saadaksesi tähän brittiläiseen saareen mahdollisimman suuren määrän hyviä ja urhoollisia englantilaisia. _Heidän_ tulee olla sinulle rahan arvoisia. 85. Todellisesti elähyttävä on tiedon voima vain silloin vasta, kun se otetaan vastaan, kun se täyttää meidät ihastuksella ja ilolla, jota varten entinen tietämättömyys on yhtä tarpeen, kuin nykyinen tieto. Aina onnellinen on se, jonka silmissä on alituisesti jotakin, jota hän ei voi täysin käsittää, mutta jota hän edistyen on aina käsittämistään käsittävä. Se on tarpeellinen tila äärelliselle olennolle, jonka henki juurtuu Jumalaan sekä on suunnattu Jumalaan. Se on sentähden hänen onnentilansa, ei riemun- tai ilontila sen johdosta, mitä hän tietää, vaan pikemmin sen ilon, että hän voi aina taas löytää uutta tietämättömyyttä, ainaista nöyrytystä, ainaista ihastusta. Kerran tiedon perinpohjaisesti omaksuttuamme, lakkaa se tuottamasta meille iloa. Siitä voi olla meille käytännöllistä hyötyä tai on se toisille palvelukseksi. Me voimme sitä lisäämällä kartuttaa enemmän saadaksemme; mutta itsessään on se kerran kokonaan meidän haltuumme jouduttuaan kuollut. Ihmeteltävä on siitä otettu pois sekä se hieno väri, joka sillä oli, kun me sen kerran nostimme ylös iankaikkisuuden merestä... Kaikki ihmiset sen tuntevat, vaikka eivät sitä ajattele eivätkä selvitä itselleen seurauksia. He silmäilevät takaisin lapsuutensa aikoihin, ikäänkuin onnellisimpaan aikaansa, sillä ne olivat suurimman ihastuksen, suurimman yksinkertaisuuden sekä voimakkaimman mielikuvituksen päiviä. Neron ja tavallisen miehen välinen erotus on, niinkuin usein ja täydellä syyllä on sanottukin, kokonaan siinä, että edellinen pysyy suurimmaksi osaksi lapsena ja katselee asioita suurin lapsensilmin ainaisesti ihmetellen, ei tietoisena suuresta tiedostaan, vaan pikemmin tietoisena rajattomasta tietämättömyydestään ja sentään rajattomasta mahdistaan. Hänessä on ikuisen ihastuksen, ilon ja luomiskyvyn lähde, ja yhtyy se huomattavien ja ohjattavien asioiden valtamereen hänen ympärillään. 86. Todelliseen sivistykseen ei kuulu ainoastaan voida täysin vallita kielen oikeata käyttämistä, vaan myöskin se seikka, että osaa oikein hallita äänen musikaalista sävyä sekä antaa oikean muodon käsin tehtäville. 87. Lukemisesi ravitsee henkeäsi aivan samojen lakien mukaan kuin ruokakin ravitsee ruumistasi; älä nimittäin syö ainoastaan syödäksesi äläkä lue vain lukeaksesi. Mutta oikein itseäsi hillitsemällä nautit paljon sekä päivällisestäsi että kirjastasi. Jos olet hiukankin järkevä, voit helposti tätä johdonmukaisuutta noudattaa; minulla ei ole nyt aikaa tehdä sitä sinun puolestasi; ole varma, että se on olemassa pienimpiinkin yksityiskohtiin asti, vain sillä eroituksella, että lukemisen tuottamat paheet ovat vahingollisemmat, siitä johtuvat hyveet korkeammat siinä määrin, kuin sielu on ruumista kalliimpi. Ahnaasti lukeminen on pahempi pahe, kuin ahmien syöminen. Rietas ja siivoton lukemistapa on inhoittavampi kuin samallainen syöminen. Lukemiseen nähden on vaikeampi tulla herkkusuuksi, kuin syömiseen; mutta yksinkertainen, voimakas ruoka on epäilemättä mieluisin. 88. Mitä tyhmät vain _lukevat_, se _heitä_ vahingoittaa. Ja heidän _kirjoituksensa_ vahingoittavat _muita_ ihmisiä. Se ei ole estettävissä; sillä tyhmä vetää tyhmyyttä puoleensa, kuten mädännyt liha kärpäsiä, ja siivilöi ja tasoittelee sitä, olkoonpa se mistä kirjasta tahansa; -- hän voi sitä ammentaa yhtä hyvin raamatusta, kuin jostakin muustakin kirjasta, vaikka hän, oli hän mies tai nainen, tavallisesti lukee tietenkin vain sanomalehtiä tai romaania. Persoonallinen itserakkaus ja kunnianhimo, jota lukeminen herättää itsekkäisesti virkeissä luonteissa, johtaa ylenkatsomaan käsityötä sekä haluamaan kaikellaisia saavuttamattomia asioita ja täyttää kadut tyytymättömillä ja kelvottomilla ihmisillä, jotka etsivät keinoja ja tilaisuuksia voidakseen elää sukkeluudestaan kaupunkilaisten seuroissa. Tätä minun ei tarvitse laajemmin selittää. Jokaisen lukijan on kokemuksesta myöntäminen, että tämä yltyvä heikkous levenee, ja lisääntyy vaivannäkö, joka pyrkii ansaitsemaan itselleen sen, jota sanotaan "asemaksi elämässä." 89. Vaikka lukisit kaikki kirjat brittiläisessä museossa, jos nimittäin eläisit niin kauvan, niin voisit sittenkin jäädä ihan "tietämättömäksi", sivistymättömäksi ihmiseksi; mutta jos luet hyvästä kirjasta kymmenen sivua kirjain kirjaimelta -- s.t.s. todellisella tarkkuudella, niin olet ainaiseksi jokseenkin sivistynyt ihminen. Sivistyksen ja sivistymättömyyden välinen eroitus perustuu kokonaan tähän tarkkuuteen, mikäli on kysymys varsinaisesti henkisestä puolesta. Sivistynyt mies saattaa osata vähän kieliä, saattaa taitaa puhua vaan omaa kieltään sekä olla lukenut vain vähän kirjoja. Mutta kielen, jonka hän taitaa, tuntee hän tarkoin; joka puhumansa sanan lausuu hän oikein. Ennen kaikkea tuntee hän sanojen _jalouden_; hän osaa heti paikalla eroittaa sanojen oikean sukuperän ja entisen ytimen uudenaikaisista sanansikiöistä; hän muistaa sanojen koko esi-isien sarjan, niiden vaihtoavioimisen, etäisen sukulaisuuden sekä laajuuden, missä määrin niitä käytetään, ynnä tehtävän, mikä niillä sanojen kansallisen jalouden kesken on ollut kunakin aikana ja joka maassa. Mutta sivistymätön voi muistaen osata monta kieltä sekä puhua niitä kaikkia tuntematta niistä todellisuudessa sanaakaan, tuskinpa sanaa omasta kielestään. Kukin järkevä merimies voi tulla toimeen useimmissa satamissa, ja tarvitsee hänen sentään lausua vain yksi lause jostakin kielestä, niin hänet heti tuntee tästä lauseesta sivistymättömäksi. Samalla tavalla yhden ainoan lauseen äännäntä ja lausumatapa osoittaa heti todellista sivistystä. 90. Kun tutkit kirjailijasi yhtä sanaa toisensa jälkeen, sanotaan sitä aivan oikein "lukemiseksi"; huomatessasi joka koron ja ilmaisun, asettautuessasi tekijän asemaan, hävittäessäsi oman persoonallisuutesi ja koettaessasi sulautua tekijän persoonallisuuteen, niin että varmuudella voit sanoa: "_niin_ ajatteli Milton", eikä "_niin_ ajattelin _minä_, kun luin huonosti Miltonia". Tällä tavoin johdut vähitellen toiste antamaan vähemmän painoa omalle mietteellesi: "_niin_ minä ajattelin". Alat käsittää, ettei olekaan niin perin tärkeätä, mitä _sinä_ ajattelit; etteivät ajatuksesi jostain esineestä olekaan ehkä niitä selvimpiä ja viisaimpia, mitä on olemassa; ja vielä että, ellet ole aivan merkillinen henkilö, ei sinusta yleensä voi sanoa, että sinulla lainkaan on "ajatuksia", ja ettei sinulla vakavassa asiassa ole ajattelemisen ainesta; -- että sinulla ei ole oikeutta "ajatella", vaan koetat ainoastaan enemmän oppia tosiseikoista. Hyvin luultavasti et koko elämässäsi (ellet, kuten sanoin, ole vallan merkillinen) ole saava laillista oikeutta mielipiteen omaamiseen jostakin asiasta, lukuun ottamatta sitä, mikä sinulla parhaillaan on. Kysymättäkin voit aina keksiä, miten sinun on tehtävä, kun jotakin välttämättömästi on tehtävä. Onko sinulla talo kunnossapidettävänä, tavara myytävänä, pelto kynnettävänä, oja puhdistettavana? Tämmöiseen tehtävään ei tarvita kahta mielipidettä; se tapahtuu vastuullasi, ellei sinulla ole paljo enemmän kuin yksi "mielipide" tavasta, millä näitä asioita käsittelet. Tehtäviesi ulkopuolellakin on jokunen asia, joista sinulla pitää olla oma mielipide. Että konnantyöt ja valhe ovat luvattomia ja heti ne keksittyä tieltä pois ruoskittavat; että himoitseminen ja riitaisuus ovat lapsissakin vaarallisia, mutta miehillä ja kansoilla kuolettavia taipumuksia; vihdoin että taivaan ja maan Herra pitää uutterista, vaatimattomista ja lempeistä ihmisistä sekä vihaa laiskoja, ylpeitä, ahneita ja julmia; -- näistä yleisistä tosiseikoista on sinulla oleva vaan yksi ainoa, vieläpä sangen voimakaskin mielipide. Muuten olet kokeva, ettet voi tietää etkä arvostella _mitään_ sellaista, mikä kuuluu uskontoihin, asetuksiin, tieteisin ja taiteisin; että paras, mitä voit tehdä, vaikka olisit hyvin sivistynytkin ihminen, on olla vaiti, pyrkiä päivä päivältä viisaammaksi ja vähän enemmän ymmärtämään toisten ajatuksia; niin pian kun koetat tätä rehellisesti tehdä, olet huomaava, etteivät viisaimpienkaan ajatukset ole paljon enemmän arvoiset kuin soveliaat kysymykset. Vaikeutta selvittää ja esittää ratkaisemattomuuden perusteita on enimmiten kaikki, mitä he sinua varten voivat tehdä; on onneksi heille ja meille, jos he todellakin kykenevät "sekoittamaan ajatuksiimme musiikkia sekä saattamaan meidät surullisiksi taivaallisista epäilyksistä". 91. On olemassa kahdellaisia kirjoja, hetken kirjoja ja ikuisesti pysyviä kirjoja. Niitä ei eroita yksinomaan laatu. Ei yksinomaan huono kirja ole sellainen, joka ei pysy eikä hyvä sellainen, joka pysyy. Tässä eroittaa luonto. Mutta on olemassa hyviä hetkellisiä kirjoja ja hyviä pysyviä kirjoja, ja huonoja hetkenkirjoja sekä huonoja pysyväisiä kirjoja. Hyvä hetkenkirja -- huonoista en puhu, -- on yksinkertaisesti sinua varten painettu hyödyllinen tai miellyttävä keskustelu ihmisen kanssa, jonka kanssa et muuten voi keskustella. Hyödyllisenä se sanoo sinulle, mitä sinun välttämättä pitää tietää; miellyttävänä useinkin samaa, kuin järkevän, läsnäolevan ystävän puhe. Nuo hilpeät matkakertomukset, nuo jonkun kysymyksen hauskat ja vitsikkäät pohtimiset, vilkkaat tai liikuttavat kertomukset, tunnolliset muistiinpanot niiden, jotka ovat toimivina aikansa historiassa, -- ne ovat kaikki puhtaasti hetken kirjoja, joita sivistyksen leveneminen kartuttaa, ja jotka ovat nykyajan omituinen omistus: meidän on avomielisesti niistä kiittäminen sekä avomielisesti häpeäminen, jos emme osaa niitä hyödyksemme käyttää. Mutta käytämme niitä mahdollisimman huonosti, jos vastoin oikeutta asetamme ne todellisten kirjojen asemaan; sillä tarkoin katsottuna eivät ne ole ollenkaan kirjoja, vaan kirjeitä ja hyvästi painettuja sanomalehtiä. Ystävämme kirje saattaa tänään olla ilahuttava ja hyödyllinen; jääpi harkittavaksi, onko se säilyttämisen arvoinen vai ei. Sanomalehti saattaa olla hyvin sopiva aamiaisen aikaan, vaan ei suinkaan koko päiväiseksi lukemiseksi. Samalla tavalla pitkä kirje (vaikkapa nidokseksikin sidottuna), joka sinulle niin hauskasti kertoo ravintoloista, teistä ja ilmasta, jommoisia ne olivat viime vuonna jossakin paikassa, taikka kertoo sinulle huvittavan kertomuksen, taikka mainitsee jonkin tapahtuman todellisen asianlaidan, olipa se kuinka arvokas tahansa tilapäistä silmäilemistä varten, ei ole kuitenkaan sanan oikeassa merkityksessä mikään "kirja", mikään "luettava". Kirja ei ole varsinaisesti mikään puhuva, vaan kirjoitettu esine, joka on kirjoitettu pysyväiseksi eikä paljasta tiedonantoa varten. Juttukirja painetaan sentähden, ettei sen tekijä voi puhua tuhansille yhtaikaa; jos hän voisi, niin hän tietenkin tekisi sen; -- _tämmöinen_ kirja on vaan hänen äänensä _monistamista_. Et voi puhua Indiassa asuvan ystäväsi kanssa; tekisit sen, jos vain voisit; sen sijaan kirjoitat hänelle: se on paljasta äänen lähettämistä. Mutta kirja kirjoitetaan ei äänen monistamiseksi tai sen kauvas lähettämiseksi, vaan ikuistamiseksi; tekijällä on jotakin sanomista, jota hän pitää todellisena tai hyödyllisenä taikka auttavan kauniina. Hänen tietääkseen ei ole siitä vielä kukaan mitään puhunut; hänen tietääkseen, ei ole siitä kukaan mitään puhuvakaan. Hän on velvoitettu sanomaan sen kauniisti ja selvästi, jos hän siihen vain kykenee; joka tapauksessa selvästi. Elämänsä kokonaisuudessa on hänelle selvinnyt tämä asia, tämä asioiden sarja; -- tämä oikean tiedon ja näkemisen osanen, jota käsittämään hänet auttaa hänen osansa päivänpaisteesta ja maasta. Hän tahtoisi mielellään kirjoittaa sen ainaiseksi, kaivertaa kallioon, jos voisi, ja sanoa: "tämä on minun parhaani; muuten söin ja join ja nukuin, rakastin ja vihasin, kuten muutkin. Elämäni oli kuin höyry eikä se enää ole olemassa; mutta tämän minä havaitsin ja tiesin. Jos jotain minussa on muistamisen arvoista, on se juuri tämä". Tämä on hänen "kirjoittamistansa"; pienellä, inhimillisellä tavallaan ja hänessä olevan jumalallisen vaikutuksen määrän mukaan on tämä hänen kirjoituksensa, hänen "pyhä raamattunsa". Tällainen se on kirja. Ehkäpä luulet, ettei näin ole vielä koskaan kirjoja kirjoitettu. Kysyn sinulta, uskotko yleensä rehellisyyteen ja hyvyyteen, vai luuletko, että viisaissa ihmisissä ei koskaan olisi ollut rehellisyyttä ja hyvänsuopeutta. Toivottavasti ei meistä ole kukaan niin onneton, että ajattelisi näin. Siis mitä viisaan ihmisen työssä on rehellisesti ja lempeästi tehtyä, se on hänen kirjansa taikka hänen taideteoksensa. Siihen on aina huonojakin aineksia sekoitettu sekä huonoa, tarpeetonta ja teennäistä työtä. Mutta jos luet oikein, niin helposti löydät sen oikean ja se on se kirja. 92. Kaikkina aikoina ovat tämmöisiä kirjoja kirjoittaneet suuret miehet, suuret lukijat, suuret valtiomiehet taikka suuret ajattelijat. Kaikki ovat ne käytettävinäsi. Ja elämä on lyhyt. Sen olet ennenkin kuullut; -- mutta oletko mitannut tätä lyhyttä elämää ja sen mahdollisuuksia. Tiedätkö, että kun luet yhden, et ehkä toista enää ennätäkään lukea? -- Minkä tänään menetät, sitä et huomenna enää saavuta. Tahdotko mennä haastelemaan palvelustytön tai tallipojan kanssa, kun voit puhua kuningattarien ja kuninkaiden kanssa. Vai luulotteletko, että olisi arvokkaalle itsetietoisuudelle sopivaa lykkiä ja tuuppia nälkäisen ja alhaisen joukon kanssa sisäänmenosta ja puheillepääsöstä tämän valittujen ja mahtavien joukon ikuisen hovin ollessa sinulle avoinna, joka joukko on niin laaja kuin maailma ja niin monilukuinen kuin sen päivät? Sinne sisään voit aina päästä. Voit valita seuran ja arvon halusi mukaan; sieltä sinua ei voi koskaan sysätä pois, jos kerran olet sisään päässyt, paitsi jos siihen olet itse syypää; ympäristösi ja ylevyytesi kautta tulee siellä sinun oma synnynnäinen ylevyytesi koetelluksi, ja mistä syystä pyrit saavuttamaan korkeata asemaa elävien joukossa, niin samojen syiden totuuden ja suoruuden mittana on juuri se asema johon pyrit näiden kuolleiden joukossa. "Asema, johon pyrit", sekä asema, johon kelpaat täytyy minun myöskin lisätä; sillä jokaisesta elävästä ylimyskunnasta eroittuu tämä menneisyyden hovi sen kautta -- että se on avoinna työlle ja ansiolle, mutta ei millekään muulle. Ei rikkaus eikä mikään nimi tehoa eikä viekkaus petä näiden taivaallisten porttien vartijaa. Syvällisessä merkityksessä ei yksikään alhainen tai ala-arvoinen astu sinne koskaan. Tuon hiljaisen Faubourg S:t Germainen [Pariisin ylhäisön kaupungin osa] portilla tehdään vain lyhyt kysymys: "oletko arvokas astumaan sisään?" Käy sisään. Jos haluat olla ylevien toverina, niin tule itse jaloksi. Jos haluat kuulla viisaiden keskustelua, opi käsittämään heitä, ja saat sitä kuulla. Mutta jos haluat muilla ehdoilla, -- niin et saa. Ellet kohota itseäsi meidän tasalle, niin emme voi astua alas sinun luoksesi. Elävä lordi voi kohteliaasti käyttäytyä; elävä filosofi voi selittää sinulle ajatuksiansa suurella vaivalla; mutta _täällä_ ei teeskennellä eikä selitetä. Sinun täytyy kohota meidän ajatustemme korkeuteen, jos mielit saada niistä iloa, sekä täytyy ottaaksesi osaa tunteihimme, jos tahdot olla varma läsnäolostamme. 93. Ainaiset ilmoitukset uudesta musiikista (ikäänkuin olisi uutuus sen hyve) osoittavat todellisuudessa, ettei kukaan huoli musiikista. Uusien näyttelyjen ainainen vaatiminen merkitsee, ettemme välitäkään kuvaelmista; uusien kirjojen ainainen kysyntä osottaa, ettei kukaan juuri välitäkään lukemisesta. 94. Kielen koko voima ja kauneus on laadultaan siveellistä. Kieli on tarkka, jos puhuva tahtoo olla todellinen; selvä, jos hän puhuu sisällisellä osanotolla ja haluten tulla ymmärretyksi; mahtava, jos hän on vakava; miellyttävä jos hänellä on taipumusta rytmiin ja järjestykseen. Taide ei voi tuottaa muita kielellisiä hyveitä, kuin tämän; yhden niistä merkitystä tahtoisin tarkemmin selittää. Kieli on vain silloin selvä, kun se ilmi lausuu tunteen. Voit todellisuudessa vain sen kautta ihmisen sanoja ymmärtää, että ymmärrät hänen aikomuksensa. Sanasikin kuuluu hänestä vieraalta kieleltä, jos ei hän ymmärrä tarkoitustasi. Se tekee kielitaiteen (jos yleensä tahtoo antaa enemmän arvoa jollekulle niistä) sopivimmaksi välikappaleeksi todellisen sivistyksen saavuttamiseen. Perusteellisesti opettaa sanan merkitystä on sama kuin opettaa luontoa hengen, joka sen on leimannut. Kielen salaisuus on osanoton salaisuus, sen täyden viehätyksen tuntee vain ylevä. Siten ovat kauniin puheen perussäännöt lujitetut suoralla ja lempeällä puheella. Näiden lakien mukaan voi myöhemmin parantaa väärää näennäisesti kaunista kieltä; mutta kaikki tämmöiset ilmaisut, kuuluivat ne sitten puheen tai runouden alalle, eivät ole ainoastaan vailla kestävää voimaa, vaan ne hävittävätkin periaatteet, joita ovat oikeudetta anastaneet. Niin kauvan kun ei puhuta sanaakaan muuten kun rehellisesti, kohoo kielen taide kohoamistaan; mutta siitä hetkestä jolloin sitä muodostavat ja hiovat ulkonaiset syyt, vaipuu se mitättömyyteen ja hukkuu. Tämä totuus olisi jo aikoja tullut julki, ellei kuuluisan akateemisen tiedon aikoina olisi aina ilmennyt taipumusta kieltää kielen ensimmäisten mestarien suoruutta. Kun me vaan opimme taitavasti kirjoittamaan vanhan kirjailijan tyyliä, olemme heti valmiit ajattelemaan, että hänkin kirjoitti toisen tavalla. Mutta ei mikään jalo, rehellinen tyyli ole koskaan perustunut muullaiseen kuin suoraan sydämeen. Ei yksikään kirjailija, joka ei tarkoita sitä, mitä hän sanoo, ansaitse tulla luetuksi siinä tarkoituksessa, että se tyyliäsi kasvattaisi. Mutta ei ole myös koskaan jaloa tyyliä keksinyt joku muu, kuin se, joka sitä tarkoitti, mitä sanoikin. Etsi päivän valoon etevän tyylin alkuunpanija, niin olet samalla löytänyt muutamien todellisten tosiseikkojen tai vilpittömien intohimojen selvittäjän: ja koko lukemisesi elostuu ja kiihoittuu sen kautta, että sinä varmana siitä, että tekijä todellakin tarkoitti sitä, mitä sanoi, hänen tarkoittamaansa syventymistään syvennyt. Vielä tärkeämpi on syvästi käsittää, että jokainen kansallisuuden kielen omaksuma kauneus kuvaa sen olemuksen sisimpiä lakeja. Pysytä kansan luonne ankarana ja miehekkäänä, anna sen ajatusten olla vakavasti ja puhtaasti ja arvokkaihin esineihin suunnatut, pidä sitä tekemisissä oikeiden seikkojen kanssa, niin ehdottomastikin on sen kieli oleva ylevä ja jalo. Samalla on mahdotonta, -- huomaa tarpeellinen vastavaikutus, -- että olisi jalo jokin kieli, jonka sanat eivät kutsusi työhön yhtä monien torventoitotuksien tavoin. Mutta kaikki suuret kielet esittävät ja vaativat muuttumattomasti suuria asioita; niitä voi vain kuuliaisuudella jäljitellä; niiden hengähdys on inspiratiooni ja innostus, sillä niillä ei ole ainoastaan ääntä, vaan elämäkin. Voit näiden miesten tavalla vain oppia puhumaan tulemalla heidän kaltaisekseen. Naisista. 1. (Nuorelle tytölle). Jos on olemassa jotakin, jonka oikeudellisuudesta ja vääryydestä viisaat miehet ovat kuudentuhannen vuoden ajattelemisen ajalla olleet yhtä mieltä, ja jonka he toinen toisensa jälestä kokemuksen kautta ovat keksineet, niin on se tämä, että Jumala kaikkein enin paheksuu laiskoja ja julmaluontoisia ihmisiä: -- että hänen ensimmäinen käskynsä on: "tee työtä niin kauvan kuin sinulla on valoa", ja toinen: "ole armelias niinkauan kuin sinulla on armeliaisuutta". "Tee työtä niinkauvan kuin sinulla on valoa", erittäinkin niinkauvan kuin sinulle paistaa aamunvalo. En ole mitään niin ihmetellyt, kuin sitä, että vanhat niin harvoin huomauttavat nuorille, kuinka kallis näiden nuoruus on. Usein he tunteellisesti valittavat omia entisiä päiviään, joskus taas viisaasti kyllä unohtavat ne. Epäviisaalla tavalla moittivat he usein nuoria, vielä epäviisaammin antavat heille peräksi, usein estävät he ja rajoittavat heitä kaikkein epäviisaimmalla tavalla; mutta tuskin koskaan he heitä varoittavat ja valvovat. Niinpä muistakin, että ainakin _minä_ olen sinua varoittanut, että elämäsi onni ja sen voima, sen osa ja arvo maan päällä ja taivaassa riippuvat siitä, millä tavoin nyt päiviäsi vietät. Ei tarvitse niiden olla surullisia päiviä: kaukana siitä. Nuorison ensimmäinen velvollisuus on olla iloisena sekä toisille iloksi; mutta niiden täytyy olla juhlallisia päiviä sanan syvimmässä merkityksessä. Oikein ajattelevan olennon mielestä ei ole mitään aamuhämärän syvälle juhlallisuudelle vertoja vetävää. Ei ainoastaan tuossa kauniissa merkityksessä, vaan koko niiden suunnitteluun ja laatuun nähden pitää niiden oleman juhlallisia päiviä. Ota latinalainen sanakirjasi ja etsi sana "solennis" (juhlallinen), paina syvästi sydämeesi tämän sanan merkitys ja ajattele, että entisen elämäsi kukin päivä väittämättä määrää sielusi tottumuksen ja harjaantumisen hyvään tai pahaan joko pyhän tavan kalliilla ja suloisella palauttamisella taikka kyntämällä aina syvempiä vakoja surun kylvöä varten.... On tuskan määriä samoin kuin virheellisyydenkin määriä, jotka ovat kokonaan voitettavissa ja näyttävät ainoastaan olevan terveellisen koetuksen ja kurin muotoja. Sormiasi pistelee, kun pakkas-aamuna menet ulos, mutta senjälkeen ovat ne sitä lämpimämmät; jäsenesi väsyvät terveellisestä työstä ja asettuvat sitä mielummin levolle; sinua koetellaan vähän aikaa sillä, että sinun täytyy odottaa luvattua tavaraa, ja se on tultuaan sitä suloisempi. Mutta et voi tätä koetusta ulottaa määrättyä määrää pidemmälle. Kovin kova kylmyys mädännyttää sorminivelesi. Väsytä itsesi vaan kerrankin upi uupuneeksi, niin et koko elämässäsi enää saavuta ruumiisi entistä voimaa. Salli sydäntuskan nousta yli jonkin katkeran kohdan ja sydämen elo häipyy ainaiseksi. Niinpä perustuu koko pahan määrityskin juuri sen parantumattomuuteen. Sillä tarkoitetaan surua tai syntiä, jotka _kuolemassa_ loppuvat. Ja varmastikin on meidän tietääksemme ja käsittääksemme olemassa monta tuskan ja synnin tilaa, jotka vain kuolemalla voivat loppua. Tietystikin, olemmehan me tietämättömiä, sokeita olentoja emmekä voi huomata, minkä hyvän siemenen voi sisältää nykyinen kärsimys tai nykyinen rikos; mutta mitä me emme voi tietää, se ei meille kuulukaan. On mahdollista, että murhaajia ja valehtelijoita korotetaan tulevaisessa maailmassa korkeampaan ihmisyyteen, kuin he olisivat voineet ilman murhaa tai vääryyttä saavuttaa; mutta tämä mahdollisuus ei ole sellainen, että se saisi tekojamme johtaa. On kyllä olemassa parempi toivo, että nimittäin kerjäläinen, joka kurjuudessa makaa porttimme edessä, saa helmiporttien sisällä lohdutuksen; mutta Herra, jonka sanat yksinomaan oikeuttavat meitä sitä ajattelemaan, ei ole itse koskaan asettanut pahaa siunaukseksi eikä ole jättänyt nälkäisiä ravitsematta, eikä päästänyt sairaita parantumattomina luotaan. Usko siis minua, että toimimisemme ainoa oikea periaate täällä on nähdä hyvä ja paha määrättyinä luonnollisen tuntemisemme kautta edistämään yhtä ja voittamaan toista niin sydämellisellä koittamisella, kuin ei olisikaan muuta maailmaa kuin tämä. Poista ennen kaikkea se mieletön ajatus, että taivas sekaantuu parantamaan suuria virheitä, antaessaan vapaan vallan omille laeilleen rangaista pieniä. Jos huolimattomasti valmistat ruo'an, niin älä odota, että sallimus sen tekee maukkaaksi; odota yhtä vähän Jumalan sekaantumista, jos ohjaat ymmärtämättömyyden aikoina elämäsi harhaan, ja että tuo sekaantuminen johtaisi kaiken hyväksi. Totisesti sanon sinulle, ettei maailma ole sillä tavalla järjestetty. Seuraukset suurista virheistä ovat yhtä varmat kuin pienistäkin. Ja koko elämäsi ja kaikkien sinun vaikutuksesi alaistenkin elämän onni riippuu niin sananmukaisesti sinun järjestäsi ja maltillisuudestasi, kuin aterian oivallisuus ja järjestys. 2. Ensimmäinen velvollisuutemme naista kohtaan -- ei yksikään ajatteleva ole sitä epäilevä -- on antaa hänelle semmoinen ruumiillinen kehitys ja harjoitus, jommoista hän tarvitsee terveytensä vahvistamiseksi sekä kauneutensa täydentämiseksi; sillä tuon kauneuden korkein jalostuttaminen ei ole saavutettavissa ilman hänen toimeliaisuutensa ja hennon voimansa loistoa; hänen kauneuttansa täydentämään ja tämän mahtia enentämään. Kauneus ei voi olla koskaan liian mahtava eikä voi se liian kauvas valaa pyhää valoansa; mutta muista, että saadakseen kauneutta puhkeamaan, on kaikki ruumiillinen vapaus ilman sydämen suoruutta turhaa. 3. Älä usko voivasi tehdä tyttöä suloiseksi tekemättä häntä onnelliseksi. Et voi pakottaa hyvän tytön luonnetta etkä estää hänen luonnollisia mieltymyksen ja ponnistuksen halujaan, niin ettei se este olisi ainaiseksi lyönyt leimaansa hänen piirteisinsä tehden sen sitä tuskallisemmalla ankaruudella, kun se poistaa loiston hänen viattomista silmistään ja lumouksen hänen puhtaalta otsaltaan. 4. Naiskasvojen täydellinen sulous voi vain johtua siitä ylevästä rauhasta, mikä perustuu onnellisten ja hyödyllisten vuosien muistoon -- täysin suloisiin muistelmiin, -- sekä siihen yhdistettyyn, vielä ylevämpään lapsekkuuteen, joka varsin vaihtelevana ja lupaavana sekä hilpeänä että vaatimattomana on aina altis toivomaan, että pitäisi oleman vielä parempaa voitettavana ja annettavana. Sinun on siis ensin kehittäminen hänen ruumiillista muotoaan, sitten saavuttamansa voiman mukaan täyttäminen hänen henkensä kaikella sillä tiedolla ja kaikilla niillä ajatuksilla, jotka vahvistavat hänen luonnollisia oikeuden taipumuksiaan sekä puhdistavat hänen luonnollista rakkaudentunnettaan. Hänelle on annettava kaikki se tieto, mikä hänet tekee kykeneväksi ymmärtämään ja tukemaan miehensä työtä: mutta ei olisi se sentään annettava hänelle tiedoksi siinä merkityksessä, kuin olisi hänen tarkoituksensa tietää, vaan ainoastaan tuntea ja arvostella. On itsessään yhdentekevää, tunteeko hän useita kieliä vai yhden; mutta se on tärkeintä, että hän kykenee osoittamaan ystävällisyyttä vieraille sekä tajuamaan puheensa suloutta. Ei ole hänen arvolleen välttämätöntä, että hän tutustuu johonkin tieteesen. Mutta tärkeintä on, että hän tottuu tarkasti ajattelemaan; että hän käsittää luonnonlakien tarkoituksen, välttämättömyyden ja kauneuden sekä seuraa ainakin yhtä tieteellisen sivistyksen polkua tuolle nöyryytyksen katkeran laakson kynnykselle, mihin viisaimmat ja urhoollisimmat miehet laskeutuvat tunnustamaan olevansa ikuisesti lapsia, jotka aavalla rannalla kokoovat piikiveä. Sillä on vähän merkitystä, miten monen kaupungin aseman hän tuntee, kuinka monta vuosilukua tai kuuluisain ihmisten nimeä hän tietää; ei ole kasvatuksen tarkoitus muuttaa nainen sanakirjaksi; mutta on perin tarpeellista opettaa hänet syventymään koko persoonallisuudellaan lukemaansa historiaan; vilkkaasti kuvaamaan tapahtumat loistavalla mielikuvituksellaan; käsittämään hienolla vaistollaan ne liikuttavat ja draamalliset asianhaarat, joita historioitsija usein vain himmentää johtopäätöksillään ynnä järjestämisellään eroittaa: hänen tehtävänsä on noudattaa jumalallisen palkitsemisen salattua oikeutta sekä tähystää pimeän läpi tulisen verhon kovaonnisia kuteita, jotka rikoksen ja koston yhdistävät. Mutta ennen kaikkea on hänet opetettava ulottamaan osanottonsa rajoja siihen historiaan, joka ainaiseksi ratkaistaan hänen rauhassa eläessään sekä siihen aikalaistensa suureen onnettomuuteen, joka, jos hän sitä oikein suree, ei koskaan palaa. Hänen täytyy harjaantua kuvittelemaan, minkä vaikutuksen tekisi hänen luonteeseensa ja käytökseensä se seikka, että hän jokapäivä olisi tekemisissä kärsimysten kanssa, jotka, syystä etteivät ole hänen näkyvissään, ovat yhtä todellisia. Hänen täytyy käsittää, minkälaisessa mitättömässä suhteessa pieni maailma, jossa hän elää ja rakastaa, on maailmaan, missä Jumala elää ja rakastaa, ja vakavasti pitää häntä opettaa pyrkimään siihen, etteivät hänen hurskaat ajatuksensa heikontuisi suhteissaan lukuihin, joita ne sisältävät; ettei hänen rukouksensa olisi heikompi anoessaan niiden monien puolesta, joilla ei ole ketään, joka heitä rakastaa, puolesta niiden "kaikkien, jotka ovat surullisia ja raskautettuja" kuin anoessaan hetkellistä tuskan lievitystä puolisolleen tai lapselleen. 5. Uskon, että tytön kasvatuksen, mikäli se koskee opin kulkua ja ainesta, pitäisi oleman joksikin samallaisen kuin pojan; sen pitäisi vaan olla toisin suunnattu. Kussakin elämäntilassa pitäisi naisen tietämän, mitä hänen miehensä tietää, mutta toisella tavalla. Miehen pitäisi sitä perinpohjaisesti ja siinä edistyen vallita; naisen oleman yleisessä täydentämisessä jokapäiväiseksi avuksi. Kyllä olisi usein viisaampaa, että miehetkin suoranaista käytäntöä varten oppisivat naisten tavalla ja pyrkisivät henkisiä voimiansa kurittamaan ja kehittämään _niillä_ työaloilla, jotka myöhemmin olisivat yhteiskunnan palvelukseen sopivammat; mutta yleisesti puhuen pitäisi miehen perinpohjaisesti oppia joka opettelemansa kieli tai tiede, samalla kuin naisen olisi samaan kieleen tai tieteesen tutustuminen vain siinä määrin kuin hän kykenee ottamaan osaa miehensä ja hänen parhaiden ystäviensä harrastuksiin. Mutta kaiken tämän on tapahtuminen erinomaisella huolellisuudella. On olemassa suuri ero elementaarisen ja pintapuolisen tiedon välillä -- tarmokkaan alun ja epävarman koko piiriä noudattaa koittavan yrityksen välillä. Vaimo voi aina auttaa miestään tiedollaan, vaikka tämä olisi kuinkakin vähäinen. Puolinaisella tiedollaan taikka väärinkäsityksellään voi hän miestään vain tuskastuttaa. Jos tyttö ja poika täytyy tosiaankin eri tavalla kasvattaa, niin neuvoisin, että niistä molemmista tyttö varhemmin tutustutettaisiin syvällisiin ja vakaviin asioihin, siliä hänen järkensä kypsyy nopeammin: niin että häntä varten valittu lukeminen ei saisi olla vähäpätöisempää, vaan päinvastoin arvokkaampaa sekä tarkoitettu lisäämään kärsivällisyyttä ja vakavuutta hänen luonnolliseen ajatuksenterävyyteensä ja järjennopeuteensa ynnä pysyttämään hänet ylevissä ja puhtaissa ajatuksissa. En antaudu nyt minkäänlaisiin kysymyksiin kirjojen valintaan nähden; pitäkäämme vain huolta, ettei hänen pöydälleen kasaantuisi lainakirjaston kirjoja, jotka olisivat vielä kosteita epäviisauden lähteen viimeisestä kevyestä vaahdosta. 6. En yritä määräämään, miten paljo romaanilukemista olisi sallittava. Mutta sitä tahtoisin teroittaa mieleen, että jos romaaneja, runoja tai historiaa luetaan, niin niitä ei valikoittaisi siihen nähden että ne olisivat huonoista ominaisuuksista vapaat, vaan että niissä on olemassa hyviä ominaisuuksia. Paha, joka satunnaisesti ja siellä täällä mahtavassa kirjassa kummittelee taikka piilee, ei koskaan vahingoita jaloa tyttöä; mutta kirjailijan tyhjyys masentaa häntä ja hänen rakastettava mielettömyytensä alentaa häntä. Jos hänellä on tilaisuus päästä hyvään vanhojen klassikkojen kirjastoon, on valikoiminen tarpeeton. Poista nykyaikaiset aikakauskirjat ja romaanit tytön tieltä: vaan päästä hänet kunakin sadepäivänä vanhaan kirjastoon ja jätä hänet omaan oloonsa. Hän kyllä löytää sen, mikä hänelle sopii; sinä et voisi sitä hänelle valita: sillä tämä juuri on tytön ja pojan välisen luonteen kehityksen erotus -- sinä voit poikaa muovailla muodoksi, kuten kalliota, taikka, jos hän on parempaa ainesta, takoa kuin pronssipalasta. Mutta tyttöä et voi ensinkään takoa. Hän kasvaa kuin kukkanen, -- ilman päivänpaistetta hän näivettyy; hän surkastuu kuin narssissi kotelossaan, jos et anna hänelle kylliksi ilmaa; hän lankee ja tahrii otsansa tomuun, jos jätät hänet joinakuina elämänsä hetkinä ilman apua; mutta et voi häntä kahlehtia; hänen täytyy käydä omaa tietään, voidakseen ylipäänsä kehittyä, ja hänen hengelleen ja ruumiilleen täytyy aina sallia vapaata ja kevyttä omaa liikuntoa sekä neitsyeellisen vapauden askeleita. Päästä hänet vanhaan kirjastoon, sanon minä, niinkuin päästäisit nuoren hirven pellolle. Se tuntee kaksikymmentä kertaa paremmin vahingolliset ruohot kuin sinä, samoin hyvätkin, ja on valitseva itselleen muutamia katkeria ja pisteliäitä, jotka hänelle ovat terveellisiä ja joita sinä et vähimmässäkään määrin olisi osannut semmoisina pitää. 7. Te kasvatatte tyttöjänne, ikäänkuin olisivat ne olemassa koristukseksi ja valitatte sitten heidän kevytmielisyyttään. Tehkää heidät osallisiksi samoista eduista kuin veljensäkin. Ohjatkaa heidätkin samoihin suuriin hyväntaipumuksiin; opettakaa _heillekin_, että rohkeus ja totuus ovat heidän olemuksensa peruspylväät: luuletteko, etteivät he seuraisi semmoista kutsua rohkeana ja uskollisena, jommoisia he ovat jo nytkin, vaikka tiedätte tässä kristillisessä kuningaskunnassa tuskin olevan yhtään tyttökoulua, jossa lasten rohkeutta ja avomielisyyttä pidetään puoleksikaan niin tärkeänä, kuin heidän tapaansa astua ovesta sisään; ja vaikka koko yhteiskunnallinen systeemi, joka perustuu tavanmukaiseen elämän toimeentulon hankkimiseen heille, on pelkuruuden ja petoksen mätä rutto, -- pelkuruuden, sillä se ei uskalla antaa heidän elää ja rakastaa toisin, kuin heidän naapurinsa tahtovat; petoksen, asettamalla tytön havaittavaksi oman ylpeytemme tarkoituksiin maailman pahimman turhamielisyyden täyden loiston juuri ajalla, jolloin hänen tulevan elämänsä koko onni riippuu siitä, että hän jäisi vahingoittamatta. 8. Eivät mitkään sanat ole kyllin voimakkaat ilmaisemaan sen raa'an kosimistavan ilmeistä vaaraa ja alentamista, joka tapa nykyään on käytännössä, melkeinpä on tullut laiksikin: kun kynttilän-, kuu- ja mangneesiavalon kurjassa sekasotkussa -- mutta ei päivänvalossa -- sopimattoman kiihoittavasti ja mielettömän kalliisti vaatetettuina, äkkinäisesti piilopaikoissa, satunnaisen kiihotuksen ja surullisen tietämättömyyden valtaamina nuoret ihmiset hymyilevät ja lempeästi silmäilevät, kuiskailevat ja vaikeroivat, hiipivät ja horjuvat, huikentelevat, hapuilevat ja kompastuvat tunteesen, jota he kutsuvat rakkaudeksi -- ja mitä he vielä suvainnevatkin tehdä hetkenä, jolloin heidän päähänsä pälkähtää saavuttaa haluamansa, ollen alituisesti vaarassa menettää mielettömyyden tähden koko elämänsä kunnia, sattumuksen tähden kaikki ilonsa. 9. Kaikkina puhtaudestaan ja kehityksestään huomattuina kristillisinä aikoina on aina ollut rakastavan kuuliaisen antautumisen ehdotonta myöntyväisyyttä hallitsijattarelleen. Sanon _kuuliainen_; -- ei vain haaveksiva ja jumaloiva mielikuvituksessaan, vaan kokonaan alamainen vastaanottamaan rakastetulta, vaikka kuinka nuorelta vaimolta ei yksinomaan rohkaisua ja kiitosta ja kaiken työn ja vaivan palkintoa, vaan, mikäli on valittavissa taikka vaikea kysymys ratkaistavana, kaiken työn _johtamistakin_. Ritarillisuus, jonka väärinkäyttämisessä ja epäkunniassa on lopullisesti kaikki syy siihen, mikä sodassa on julmaa, väärää rauhassa sekä epäjaloa kotioloissa, ja jonka alkuperäistä puhtautta ja voimaa meidän on kiittäminen uskonnon puolustuksesta, laista ja rakkaudesta; tuon ritarillisuuden, sanon minä, ensi käsitys kunniakkaasta elämästä edellyttää nuoren ritarin antautumista valtijattarensa käskyn alaiseksi, -- vieläpä oikullisenkin käskyn alaiseksi. Sitä se edellyttää, sillä sen oppi-isät tiesivät, että oikein opetetun ritarillisen sydämen ensimmäinen välttämätön taipumus on halu hallitsijatartansa sokeasti palvella; että missä tätä todellista uskollisuutta ja sitoutumista ei ole, siellä täytyy kaikkien nurinkuristen ja häijyjen intohimojen päästä vallitsemaan; ja että tämä ehdoton kuuliaisuus nuoruutensa ainoata lempeä kohtaan pyhittää joka miehen voiman ja vahvistaa hänen aikomuksensa kestävyydeksi. Eikä tee se tätä sentähden, että tämä kuuliaisuus, vaikkapa ansaitsemattomallekin annettuna, olisi jotain varmaa tai kiitettävää; vaan sentähden, että jokaiselle jalolle nuorukaiselle pitäisi olla mahdotonta -- jokaiselle oikein kasvatetulle _on_ mahdotonta -- rakastaa sitä, jonka lempeään neuvoon hän ei luota, jonka pyytävää käskyä hän saattaa epäröidä seurata. 10. Epäilemme liian usein, että tällainen suhde voisi kestää kautta koko ihmisen elämän. Pidämme sen oikeutettuna rakastavan ja hänen valtiattarensa välillä, mutta emme miehen ja vaimon. Se tahtoo sanoa, että meidän mielestämme kunnioittava, hieno kuuliaisuus kuuluu sille, jonka rakkautta me vielä epäilemme, jonka luonteen me tunnemme vasta osittain ja kaukaa, ja että tämä kunnioittaminen ja arvonanto on poistettava, kun rakkauden kokonaan ja rajattomasti omaksumme, kun luonne on niin tarkoin tullut punnituksi ja koetelluksi, ettemme enään pelkää uskoa sille elämämme onnea. Etkö huomaa kuinka epäjaloa ja samalla järjetöntä se on? Etkö tunne, että avioliitto -- jos se ollenkaan on avioliitto -- on sinetti, joka osoittaa yleisesti selvitetyn siirron väliaikaisesta väsymättömään palvelukseen, hetkellisestä ikuiseen rakkauteen? Mutta miten, kysyt, voi tämän ajatuksen naisen johtajavirasta yhdistää hänen tosi naiselliseen alistumiseensa? Yksinkertaisesti siten, että tässä on kysymys _johtamisesta_ eikä määräämisestä. Olemme mielettömiä, anteeksiantamattomasti mielettömiä puhuessamme toisen sukupuolen etuoikeudesta toiseen nähden, ikäänkuin niitä voisi koskaan vertailla samallaisissa asioissa toisiinsa. Toinen omistaa, mitä toisella ei ole. Toinen täydentää toista ja on taas toisen täydentämä; ne eivät ole missään samallaisia. Molempien onni ja täydellisyys perustuu siihen, että jokainen vaatii ja vastaan ottaa toiselta sen, minkä vain toinen voi antaa. Miehelle on ominaista toimiva, eteenpäinpyrkivä, puolustava voima. Hän on ennenkaikkea toiminnan, luomisen, keksinnön ja puolustuksen mies. Järkensä on suunnattu tutkimiseen ja keksimiseen; tarmonsa seikkailuun, sotaan ja valloittamiseen, missä vain sota on oikeutettua, valloittaminen välttämätöntä. Mutta naisen voima tahtoo hallita, ei taistella, -- eikä järkensä tahdo keksiä, ei luoda, vaan järjestää, sovittaa ja päättää. Hän näkee asioiden ominaisuudet, niiden vaatimukset, niiden aseman. Hänen suuri tehtävänsä on kiittää; ei hän sekaannu mihinkään riitaan; mutta erehtymättä suo riidan kruunun jollekulle. Toimensa ja asemansa kautta on hän turvattu kaikelta vaaralta ja kiusaukselta. Miestä kohtaa karkeassa työssään avarassa maailmassa kaikellaiset vaarat ja kiusaukset. Epäonnistuminen, yhteentörmäys ja ei vältettävissä oleva erehdys tulevat sentähden usein hänen osaksensa; hän tulee usein loukatuksi ja voitetuksi, usein käy hän harhaan ja karaistuu karaistumistaan. Mutta kaikesta tästä varjelee hän vaimoansa; tämän hallitsemaan kotiinsa, ellei hän itse sitä vaadi, ei tarvitse päästä minkään vaaran, ei minkään kiusauksen, ei minkään erehdyksien tai harmien aiheen. Sellainen on kodin oikea luonne, -- se on rauhan tyyssija; turvapaikka ei ainoastaan vääryyttä ja herjauksia vastaan; vaan kaikkea kauhistustakin, epäilystä ja eripuraisuutta vastaan; mikäli ulkoelämän ahdistus tunkeutuu sisään, jos mies taikka vaimo antavat toismieliselle, tuntemattomalle, sydämmettömälle, vihamieliselle ulkomaailmalle luvan astua heidän kynnyksensä yli, sikäli lakkaa se olemasta koti; se on silloin ulkomaailmasta vain se osa, jonka sinä olet kattanut ja jossa olet takkavalkeasi sytyttänyt. Mutta mikäli se on pyhä tyyssija, Vestaalin temppeli, lieden temppeli, jota valvovat kotijumalat, joiden kasvojen eteen saa tulla vain se, jonka he rakkaudella vastaanottavat, mikäli se on semmoinen, ja katto ja valkea ovat vain paremman varjon ja valon vertauskuvia -- varjon semmoisen jommoisen kallio tarjoo väsyneessä maassa, semmoisen valon, jommoisen majakka tarjoo myrskyisellä merellä, -- sikäli se vastaa kodin nimeä, täyttää kodin kiitosta. Tulipa tosi vaimo mihin tahansa, huokuu tällainen kodin henki kuitenkin aina hänen ympärilleen. Vaikkapa hänen päänsä päällä tuikkaisi vain tähtiä, ja kiiltomato yökylmässä ruohossa olisi hänen ainoana valkeanaan hänen jalkojensa juuressa, on siellä sentään aina _koti_, missä hän on. Jalo nainen ulotuttaa tämän kodin kauvas ympärilleen täydellisemmin, kuin jos se olisi katettu setripuulla tai maalattu loistavalla punalla, ja se valaa hiljaisen valonsa kauvas niidenkin yli, joilla muuten ei kotia ole. Tämä on naisen oikea mahti, hänen oikea kutsumuksensa. Sitä täyttämään hänen pitäisi, mikäli inhimillisestä olennosta voi sellaista ilmaisua käyttää, oleman erehtymättömän kykenevä. Niin kauvas kuin hän hallitsee, pitää kaikki olla oikeata, taikka ei sitten mikään ole oikeata. Hänen täytyy olla kestävä ja lahjomattomasti hyvä, vaistomaisesti ja varmasti viisas, -- viisas, ei asettuakseen yläpuolelle miestään, vaan ollakseen koskaan poistumatta hänen rinnaltaan; ei vaateliaassa ja sydämmettömässä ylpeydessään ahdasmielisesti viisas, vaan rajattomasti vaihtelevassa palvelevaisuudessa, sentähden vaihtelevassa että se rajattomasti mukautuu palvelevaisuuden lempeään intohimoon, -- naisen todelliseen vaihtelevaisuuteen. 11. Kuulemme puhuttavan naisen "kutsumuksesta" ja "oikeuksista", ikään kuin niitä voisi koskaan eroittaa miehen kutsumuksesta ja oikeuksista, -- ikään kuin hän ja herransa olisivat riippumattomanlaatuisia ja yhdistymättömiä vaatimuksissaan. Tämä ainakin on nurinkurista. Ei vähemmän väärä, vaan ehkä vielä mielettömämpi on nurinkurisuudessaan se ajatus, että vaimo olisi vain herransa varjo ja seuraajaolento, olisi velvollinen häntä ajattelemattomasti ja matelevasti tottelemaan ja että häntä pysyttäisi heikkoudessaan pystyssä miehensä etevämpi voima. Se on mielettömin kaikista erehdyksistä siihen nähden, että hän on luotu miehensä avuksi; ikäänkuin varjo voisi miestä tehokkaasti auttaa tai orja arvokkaasti häntä avustaa! 12. Ajattelette ehkä, kuten teille on usein sanottu, että vaimon pitäisi hallita miehensä kotia, mutta ei hänen henkeänsä ja tahtoansa. Oi ei, hänen hallituksensa on aivan toisenlaista. Oikea vaimo on kodissaan miehensä palvelija, mutta tämän sydämmessä on hän kuningatar. Parhainta, mitä mies voi ajatella, pitää vaimon olla; korkeimman, mitä hän toivoo, pitää naisen luvata; mitä miehessä on hämärää, sen pitää vaimon puhdistaa puhtaaksi; mikä häneltä uupuu, sen pitää vaimon vahvistaa totuudeksi; keskellä maailman touhinaa hän löytää vaimonsa luota palkintonsa ja keskellä taistoa ja riitaa vaimonsa luota rauhansa. 13. Uskon, ettei yksikään mies ole koskaan elänyt todellista elämää, ellei hän ole tullut naisen rakkauden kautta paremmaksi, vahvistetuksi tämän rohkeudella sekä ohjatuksi hänen sydämensä viisaudella. 14. Parhaita naisia on ehdottomasti vaikein tuntea; erityisesti tuntee niitä heidän miestensä onnesta ja heidän lastensa ylevästä tavasta; vieras voi vaan aavistamalla, ei selvästi tuntea heidän arvonsa; joskus esiintyvät he ulkopuolella kotiaan melkein avuttomina. 15. Tämä on tosi naisen koko kasvatuksen tarkoitus: saattaa hänet rakastamaan kotiansa enemmän kuin mitään muuta paikkaa. Hän poistukoon siitä niin harvoin, kuin kuningatar valtakunnastaan ja rauhoittukoon täydellisesti vain sen kynnyksen sisäpuolella. 16. Olemme yleensä sitä mieltä, että miehen velvollisuudet ovat yleisiä, naisen taas kotiin kuuluvia. Ei ole se juuri niin. Miehellä on persoonallinen hänen kotiansa koskeva työ ja velvollisuus sekä yleinen työ ja velvollisuus joka on niiden edellisten laajentamista ja kohdistuu hänen kansaansa. Niinpä on vaimollakin persoonallinen hänen kotiansa koskeva työ ja velvollisuus sekä julkinen työ ja velvollisuus, myös tämän edellisen laajennus. Miehen velvollisuus on suojata kodin kunnossapitoa, menestystä ja turvallisuutta; naisen tehtävä on ylläpitää sen järjestystä, kodikkuutta ja hauskuutta. Ulota kauvemmaksi nämä molemmat velvollisuudet: miehen on yhteiskunnan jäsenenä edistettävä sen ylläpitoa, kehitystä ja puolustamista; naisen tehtävä on tässäkin kohdistettava elämänjärjestyksen hyvinvointiin ja kauniiseen koristukseen. Niinkuin miehen on omalla portillaan tarpeen tullessa oltava puolustamassa herjausta ja hävitystä vastaan, samoin täytyy hänen ei vähemmän, vaan päinvastoin enemmän uskollisena olla isänmaansa porteilla ja tarpeen tullen jättää hävittäjälle kotinsakin toimiakseen porteilla sen työn, mikä häntä vielä tähdellisemmin vaatii. Samalla tavalla naisenkin, ollen porttiensa sisällä järjestyksen keskuksena, hädän huojentajana ja kauneuden peilinä, täytyy samallaisena olla porttiensa ulkopuolellakin, missä järjestys on vaikeampi, hätä suurempi sekä suloisuus ja kauneus harvinaisempia. Kuten ihmissydämessä on aina ollut luonnollinen halu sen todellisiin velvollisuuksiin -- halu, jota sinä et voi tukahuttaa, vaan saattaa nurinkuriseksi sekä johtaa harhaan, jos riistät siltä sen oikean tarkoituksen, -- kuten siinä elää, voimakas rakkaudenhalu, joka oikein ohjattuna säilyttää itsessään kaiken elämän pyhyyden, sekä harhaan joutuneena sen perustusta järkähyttää ja _pakottuu_ tekemään näistä toisen tai toisen, -- samoin on ihmissydämessäkin sammumaton halu hallitsemaan, joka halu oikein ohjattuna voimassa pitää lain ja elämän koko ylevyyden, mutta harhaan joutuneena sen hävittää. Jumala on sen syvään juurruttaen istuttanut miehen ja vaimon sydämen sisäiseen elämään, ja Jumala sen ylläpitää. -- Turhaan ja väärin sinä moitit ja paheksut tätä hallitsemishalua. Taivaan ja ihmisten tähden toivo sitä itsellesi niin paljon kuin voit. Mutta _millaista_ hallitsemishalua? Siinä kysymys. Haluatko hävittää? Jalopeuranko jäsentä ja lohikäärmeenkö hengitystä haluat? Et suinkaan. Vaan mahtia parantamaan, pelastamaan, ohjaamaan ja säilyttämään. Valtikan ja kilven mahtia; kuninkaallisen käden mahtia, jonka käden kosketus parantaa, joka käsi sitoo vihollisen ja päästää vangin; valtaistuinta, joka on perustettu oikeuden kalliolle; josta astutaan alas vain armeliaisuuden astuimia myöten. Elämä yksin on rikkautta. 1. Elämä yksin on rikkautta. Elämä kaikkine rakkauden, ilon ja ihailun voimineen. Se on rikkain maa, joka elättää suurimman määrän jaloja ja onnellisia ihmisiä. Se on rikkain mies, joka täytettyään oman elämänsä velvollisuudet pienimpään saakka omalla persoonallaan ja omaisuudellaan mahdollisimman laajasti vaikuttaa terveellisesti toisten elämään. 2. On mahdotonta päättää jostakin suuresta omaisuudesta sen paljaan olemisen perustuksella, tuottaako se hyvää tai pahaa kansalle, jonka keskuudessa se löytyy. Sen todellinen arvo riippuu yhtä tarkasti sitä seuraavista siveellisistä merkeistä, kuten matemaattisen suureen arvokin sen mukaan liitetyistä algebran merkeistä. Jokainen rikkaus voi toiselta puolen osoittaa rehellistä teollisuusharrastusta, edistyvää toimeliaisuutta sekä luovaa älyä; mutta toiselta puolen voi se olla kuolettavan ylellisyyden, armahtamattoman väkivallan ja vahingollisen petoksenkin merkki. Moni aarre on raskas ihmisten kyyneleistä, kuten huonosti korjattu sato sopimattomalla ajalla tulleesta sateesta, ja moni kulta kiiltää kirkkaammin päiväpaisteessa kuin sen arvo todella onkaan. 3. Rikkauden kiertokulun kansassa voi verrata verenkiertokulkuun luonnollisessa ruumiissa. On olemassa vilkasta virtaamista, joka johtuu iloisesta mielenliikutuksesta tai terveellisestä ruumiinharjoituksesta mutta on olemassa toisellaistakin joka aiheutuu häpeästä tai kuumeesta. On olemassa ruumiin palamista, joka huokuu lämpöä ja elämää sekä toisellaista, joka muuttuu mätänemiseksi. Tämä yhtäläisyys on kouraan tuntuva pienimpiäkin yksityisseikkoja myöten. Sillä niinkuin veren sairaloinen, paikallinen tyrehtyminen kulussaan tuottaa mukanaan yleisen hyvinvoinnin laskeutumisen, samoin huomaamme, että jokaista sairaloisesti rajoitettua rikkauden toimintaa seuraa lopullisesti taloudellisen ruumiin apulähteiden heikontuminen. 4. Työn tulokset ovat erilaiset; sentähden on kansan menestyminen tarkassa suhteessa työnmäärään, jota käytetään keinojen saavuttamiseksi ja käyttämiseksi elämää varten. Huomaa -- saavuttamiseksi ja käyttämiseksi; s.t.s. ei vaan järkeväksi aikaansaamiseksi, vaan järkeväksi jakamiseksi ja käyttämiseksi. Kansantaloustieteilijät puhuvat tavallisesti niin, kuin ei kokonaan käyttämisestä olisikaan mitään hyvää. Päinvastoin on juuri tuotannon tarkoitus ja sen kruunu ja loppumäärä täydelleen käyttämistä; ja järkevä käyttäminen on paljon vaikeampi tehtävä kuin järkevä aikaansaaminen. Kahdenkymmenen ansaitsevan ihmisen joukossa on tuskin yhtä, joka osaisi rahaa oikein käyttää. Eikä elämänkysymyksenä ole yksityiselle eikä kansalle koskaan se, "kuinka paljon rahaa he ansaitsevat?" vaan "mihin tarkoitukseen he sitä käyttävät". 5. Otaksumisen, josta johtuvat melkein kaikki erehdyttävät päätökset kansantalouden alalla, -- että nimittäin rahan kokoominen tai rahan arvo olisi sen tarkoituksena -- voi pian todistaa muutamalla sanalla ei pitävän paikkaansa. Sillä ei kukaan kansallistaloustieteilijä myöntäisi oikeutta sellaiselle kansantaloudelle, joka yksinomaan ryhtyisi kultapyramiidin rakentamiseen. Hän pitäisi kullan tuhlattuna, jos se jäisi muistopatsaan muotoon, sekä vaatisi, että sitä käytettäisiin. Mutta mihin tarkoitukseen? Sitä voi käyttää joko ansaitakseen enemmän rahaa rakentaakseen sillä vielä suuremman pyramiidin taikka johonkin muuhun tarkoitukseen. Ja tämän toisen tarkoituksen, miksi se sitten ensin käsitettäisikään, keksitään vihdoinkin tarkoittavan ihmisten palvelusta; -- s.t.s. hänen elämäänsä laajentamaan, turvaamaan ja mukavaksi laittamaan. Kultapyramiidi saattaa ehkä olla rakennettu tulevaisista huolehtiaksemme, ehkäpä ajattelemattomastikin; voiko tämä kokoominen olla järkevä tai mieletön, sen saattaa vain määrätä, ensin selviteltyämme koko kansantalouden tarkoituksen, nimittäin elämän mahdollisuuksien rikastuttamisen. 6. Pääoma merkitsee "päätä tai lähdettä tai juuriainesta" -- se on aines, jonka avulla saadaan aikaan tullut tai järjestetty tavara. Se on oikeastaan vain silloin pääoma (caput vivum, tuottava, eikä caput mortuum, kuollut), jos se tuottaa jotakin ei itsensä kaltaista. Juuri on se, joka ei astu elämän toimintaan, ennenkuin se on synnyttänyt jotain muuta kuin juuren: nimittäin hedelmän. Tämä hedelmä tuottaa aikanaan taas juuria, ja niin päättyy kaikki tuottava pääoma uuden pääoman tuottamiseen; mutta pääoma, joka ei tuota muuta kuin pääomaa, on vaan juurta työntävä juuri, sipuli, joka tuottaa sipuleja eikä tulpaaneja, jyvä, joka tuottaa jyviä eikä koskaan leipää. Euroopan kansantalous on tähän asti kokonaan antautunut sipulien lisäämiseen taikka (mikä on vielä vähemmän) niiden kokoomiseen. Ei se ole koskaan nähnyt eikä ajatellutkaan kappaletta semmoista, jommoinen tulpaani on. 7. Paras ja yksinkertaisin pääoman alkukuva on hyvä aura. Jos tämä aura ei tekisi mitään muuta kuin synnyttäisi polyypin tapaisesti vain toisia auroja, niin se hävittäisi oman luonteensa pääomana -- vaikka niitä paljonkin päivänpaisteessa kiiltäisi. Se tulee vasta oikeaksi pääomaksi toisellaisen loiston kautta, -- jos sen nimittäin näkee "splendscere sulco" kirkkaasti kiiltävän vaossa; aineessa ja olemuksessa tämän oivan hankaantumisen kautta se ennemmin vähenee kuin lisääntyy. Oikea sattuva kysymys jokaiselle kapitalistille ja kansalle ei ole "kuinka monta auraa sinulla on", vaan "missä ovat vakosi"; ei "kuinka nopeasti pääomasi karttuu", vaan "mitä se saa aikaan jälleentuottamisensa kuluessa". Minkä elämää edistävän keinon se hankkii, minkä elämää turvaavan työn se suorittaa? Jos ei minkäänlaista, niin on sen jälleentuottaminen hyödytön; jos on asiat vielä huonommin, -- (sillä pääoma voi elämää yhtä hyvin hävittää kuin ylläpitääkin) niin se on pikemmin huono kuin hyödytön. 8. Kauppiaat tuntevat harvoin "rikas" sanan merkitystä. Taikka vaikkapa he sen tuntevatkin, eivät he ota huomioon sitä seikkaa, että se on relatiivi sana, jolla on vastakohtansa "köyhä", yhtä varmasti kuin sanalla "pohjoinen" on vastakohtansa "etelä". Sanotaan ja kirjoitetaan melkein aina, että rikkaus olisi rajatonta, ikäänkuin jokaiselle olisi mahdollista tulla rikkaaksi seuraamalla joitakuita tieteellisiä kaavoja. Rikkaus samoinkuin sähkökin on päinvastoin voima, jonka toiminta alkaa vain erinkaltaisuuksien ja itsensä kieltämisen kautta. Guinean [Guinea (luet.: ginni) on vanhempi englantilainen kultaraha = 26 mk 39 p] voima taskussasi riippuu kokonaan saman rahan puutteesta naapurisi taskussa. Jos ei hän sitä tarvitsisi, niin ei se sinuakaan hyödyttäisi; sen mahdin määrä riippuu tarkalleen hänen tarvitsemisestaan ja halusta sitä saamaan, -- ja taito rikastuttaa itseäsi tavallisella kauppiaiden tavalla on sentähden välttämättömästi samalla taitoa pysyttää naapuriasi köyhänä. 9. Nimityksellä rikkaus pyritään todellisesti saavuttamaan oikeastaan juuri valtaa ihmisten yli; yksinkertaisemmassa merkityksessä valtaa käyttämään palvelijan, kauppiaan ja taiteilijan työtä omaksi eduksi; laajemmassa merkityksessä mahtia johtamaan suuria ihmisjoukkoja erilaisiin rikkaan aikomusten mukaan hyviin, välinpitämättömiin tahi vahingollisiin tarkoituksiin. Tämä rikkauden mahti on tietysti suurempi tai pienempi, suhteutuen suorasti köyhyyteen ihmisten, joita se hallitsee sekä epäsuorasti niiden lukuun, jotka ollen yhtä rikkaita kuin me, ovat valmiit maksamaan jostain esineestä saman hinnan, kuin siitä on tarjottukin. Jos taiteilija on köyhä, laulaa hän pienestä palkasta, niinkauvan kuin on vaan yksikin, joka hänelle voi maksaa; mutta kun niitä on kaksi tai kolme, laulaa hän sille, joka hänelle enimmän maksaa. Siis on tuo, olipa se kuinka käskevä tahansa, tuo aina epätäydellinen ja epäilyttävä mahti, jonka rikkaus suo lahjoittajalle, riippuvainen ensin taiteilijan köyhyydestä, sitten paljoudesta yhtä varakkaiden ihmisten, jotka myös haluavat paikkoja konsertissa. Taito tulla rikkaaksi sanan tavallisessa merkityksessä ei ole ehdottomasti ja lopullisesti taitoa koota paljo rahaa itseämme varten, vaan myöskin pyrkimistä siihen, että sitä olisi naapureilla vähemmän. Tarkoin sanottuna on se taitoa "käyttää suurinta epätasaisuutta omaksi eduksemme". 10. Eikö tästä seuraa, että rikkauden olemus on valta ihmisten yli, että rikkaus on sitä suurempi kuta jalommat ja lukuisammat ovat ihmiset, joihin sen mahti ulottuu? Ehkä vielä hiukka-aikasen miettimisen jälkeen selviää, että ihmiset ovat _itse_ rikkautta, -- että kultakappaleet, joilla olemme tottuneet johtamaan, eivät todellisuudessa ole mitään muuta, kuin eräänlaisia byzanzilaisia, barbaarien silmissä hyvin loistavia ja kauniita hevosen koristuksia ja koruvaljaita, joilla olemme tottuneet pitämään ohjissa luontokappaleita, ja että, jos nämä elävät olennot voisi johtaa ilman kultarahojen hankaamista ja kilisemistä suussa ja korvissa, niin ne itse olisivat arvokkaammat, kuin suitsensa. Tosiaankin voimme vielä keksiä, että rikkauden todelliset suonet ovat purpuranvärisiä -- ei kalliossa, vaan lihassa -- ehkäpä vielä senkin, että kaiken rikkauden lopputarkoitus ja täydellisyys on saada aikaan mahdollisimman monta täysin siemauksin hengittävää, kirkassilmäistä, ilosydämmistä ja inhimillistä olentoa. Nykyaikaisella rikkaudellamme on minun mielestäni taipumusta päinvastaiseen suuntaan... Kuitenkin jääpi vastaamatta vakava kysymys, -- jonka harkitsemisen jätän lukijalleni --, eikö nimittäin kansallisessa tuotannossa osoittaudu hyvänlaatuisten sielujen tuotanto lopullisesti kaikkein edullisimmaksi? Niin, voinpa kuvitella mielessäni, että Englanti kaukaisena, vielä uneksimattomana hetkenä viskaa kaikki omistavan rikkauden aatokset takaisin barbarikansoille, joissa ne ensin ovat syntyneet, ja että sillä aikaa kuin induksen hiekka ja Golkondan jalokivi jäykistävät sotaratsun varustuksia ja kiiltävät orjan päähineessä, Englanti kristillisenä äitinä vihdoinkin saavuttaa pakanallisen äidin hyveet ja aarteet ja kykenee poikiansa osoittaen sanomaan: "Tässä ovat jalokiveni". 11. Yleisin kaikista englantilaisista peleistä on rahan ansaitseminen, peli, joka panee jokaisen hyörimään ja pyörimään. Pelatessamme sitä törmäämme useammin yhteen kuin potkupalloleikissä taikka raaimmassa urheilussa. Eikä se lainkaan vastaa tarkoitustaan. Ei kukaan, joka perinpohjaisesti siihen peliin antautuu, tiedä koskaan, miksi hän sitä tekee. Kysy suurelta rahanansaitsijalta, mitä hän aikoo rahallaan tehdä, -- hän ei koskaan sitä tiedä. Ei hän ansaitse sitä sillä jotain tehdäkseen. Hän ansaitsee sitä ansaitakseen. "Mitä aijotte tehdä sillä, kun sen saatte?" kysyt sinä. "No ansaita enemmän", sanoo hän. Aivan samoin kuin sinä krikettipelissä saat useammin olla vuorollasi. Vuoroilla ei ole hyötyä, mutta että niitä olisi enemmän kuin muilla, se se on pelin sisältö. 12. Tietääkseni ei historia kerro mistään, joka olisi ihmisjärjelle niin häpeällistä, kuin nykyaikainen mielipide siitä, että kauppamaailman termi "osta halvimmilla markkinoilla ja myy kalliimilla" olisi kansantaloutta edistävä periaate taikka voisi sellainen olla minkälaisissa olosuhteissa tahansa. "Osta halvimmilla markkinoilla" -- aivan niin; mutta mikä tekisi markkinasi niin halvoiksi? Hiili saattaa olla halpa sinun kattohirsiesi alla tulipalon jälkeen, ja tiilit halpoja kaduillasi maanjäristyksen jälkeen; mutta silti eivät ole tuli ja maanjäristys kuitenkaan onneksi kansalle. "Myy kalliimmilla markkinoilla" -- kyllä; mutta mikä tekisi markkinasi niin kalliiksi? Tänään sait leipäsi hyvin myydyksi; kuolevalle miehellekö, joka sinulle siitä antoi viimeisen roponsa, eikä koskaan enää tule leipää tarvitsemaan? Vai rikkaalleko, joka huomenna myypi arentitilasi aivan aavistamattasi? Vai sotamiehellekö, joka on menossa ryöstämään pankkia, missä talletat omaisuuttasi? Sitä et voi ensinkään tietää. Mutta yhden tiedät: onko nimittäin toiminimesi oikea ja rehellinen, ja yksin siitä syystä on sinun huolehdittava ja oleminen varma siitä, että olet tehnyt voitavasi aiheuttaaksesi lopullisesti tässä maailmassa semmoisen asiaintilan, joka ei pääty ryöstöön ja kuolemaan. 13. "Aika on rahaa" sanovat kokeneet kauppiaanne ja kansantaloustieteilijänne. Luullakseni ei kukaan heistä kuolemaa lähetessään usko, että juuri tämän vastakohta on totta, ja että raha on aikaa. Ehkäpä olisi heille sittenkin parempi, etteivät tekisi niin paljon ajastaan rahaksi, etteivät huomaamattaan tekisi vielä iankaikkisuuttakin rahaksi! On olemassa toisia, jotka samassa merkityksessä, kuin aikakin, ovat rahaa taikka voivat tulla siksi muutetuiksi. Terveys on rahaa. Ymmärrys on rahaa. Tieto on rahaa; kaiken terveytesi, järkesi ja tietosi voit vaihtaa rahaksi ja siten saavuttaa kullastarikkaan, sairaloisen, tylsän ja sokean vanhuusajan onnellisen tarkoitusperän. Mutta kultaa puolestansa ei voi jälleen muuttaa terveydeksi eikä ymmärrykseksi. "Aika on rahaa" -- nämä sanat kaikuvat niin korvissani, etten voi kirjoittaa eteenpäin. Eikö se ole sen parempaa? Jos oikein ymmärtäisimme, että aika on -- _aikaa_, eikö olisi se meidän parhaaksemme? Asia, jonka menettäminen tai voittaminen on ehdotonta menettämistä sekä täydellistä saavuttamista. On edullista ostaa rahalla terveyttä ja tietoa, jos ne niillä ovat ostettavissa; mutta ei _niillä_ ostaa rahaa. Ostettavissa ne ovat elämän alussa, mutta eivät sen lopussa. Ne ovat ostettavissa, vaikka ei meitä itseämme, niin aina kuitenkin toisia varten. 14. Jos raha on aina yksityisen ihmisen tai kansan elämän päämääränä, niin se tulee sekä huonosti ansaituksi että huonosti käytetyksi, ja vahingoittaa sekä sitä ansaitessa että sitä käytettäessä. Mutta ellei se ole päätarkoitus, niin tulee se kaikkien muiden asioiden mukana _hyvin_ ansaituksi ja _hyvin_ käytetyksi. Joka ihmistä koetellaan tällä, onko raha hänen päätarkoituksensa eli ei. Jos hän ikänsä keskivaiheilla voi siitä tauota ja sanoa: "Nyt kun olen saanut sitä kylliksi elatuksekseni, tahdon sillä elää; olen sen hyvin ansainnut ja tahdon sen hyvin menettääkin ja lähteä maailmasta köyhänä, kuten köyhänä siihen tulinkin", -- silloin ei ole raha hänelle pääasia. Mutta jos hänellä on kylliksi, mistä elää, sillä tavalla kuin hänen arvolleen ja säädylleen sopii, ja tahtoo sentään enemmän ansaita ja rikkaana _kuolla_, niin on hänelle raha päätarkoituksena ja tulee kiroukseksi hänelle itselleen ja useimmiten niillekin, jotka sen antavat liikkeeseen hänen jälkeensä. Sillä te tiedätte, että sen _täytyy_ kerran mennä; on kyseessä vaan, sekö, joka sen ansaitsi, menettää sen vai joku toinen; ja on ylipäänsä parempi, että sen menettää se, joka sen on ansainnut; sillä hän parhain tuntee sen arvon ja hyödyn. 15. Ensimmäisen yhteiskunnallisen elämän ehtona on selvyys, millä kansallinen tietoisuus teroittaa tätä lakia: pitäköön sen se, joka on sen rehellisesti ansainnut. Tämä laki on rikkaan ja köyhän välisen eroituksen oikea perustus. Tällä eroituksella on olemassa vääräkin perustus; nimittäin se vaikutus, joka rikkautta vasta ansaitsemassa oleviin on niillä, joilla jo on rikkautta ja jotka sitä käyttävät vain enemmän ansaitakseen. Aina on oleva joitakuita ihmisiä, jotka mielellään pitävät suuren rikkauden ansaitsemista ainoana elämänsä päämääränä. Pakosta on tämä ihmisluokka jäänyt sivistymättömäksi, heikommalla ymmärryksellä varustetuksi ja enemmän tai vähemmän pelkurimaiseksi. Rohkean ja kunnollisen, tervejärkisen miehen on fyysiillisesti mahdotonta tehdä raha ajatustensa päätarkoitukseksi; yhtä vähän kuin hän voi tehdä päivällistään päämääräkseen. Kaikki terveet ihmiset välittävät päivällisestään, mutta se ei ole heidän elämässään pää-asia. Samalla tavalla saattavat kaikki tervejärkiset mielellään ansaita rahaa, -- tehkööt sen halusta ja nauttikoot voittamisen tunteesta; mutta päämäärä heidän elämässään ei ole raha, vaan jokin tätä parempi. Hyvä sotamies esim. haluaa etukädessä hyvin taistella. Hän iloitsee palkastansa, -- aivan syystäkin ja napisee oikeutettuna, jos se häneltä kymmenen vuotta pidätetään, -- kuitenkin: hänen peruskäsitteensä elämästä on saada voittoja eikä saada voitosta maksua. Samaten papit. He tietenkin mielellään ottavat veron kirkonpenkeistä sekä palkkion kastamisesta, mutta kuitenkin, kun he ovat miehekkäitä ja tosi sivistyneitä, ei ole kirkonpenkin vero heidän ainoa elämänsä päämäärä eikä palkkio kastamisen tarkoitus; heidän virkansa oikea olemus on saarnaaminen eikä tulla siitä palkituksi. Samoin on lääkärien laita. He antavat mielellään palkita itseänsä, ja niinhän pitääkin; mutta jos he ovat miehekkäitä ja tosi sivistyneitä, niin palkkio ei ole heidän elämänsä koko päämäärä. He haluavat parantaa sairaita ja, -- jos he ovat hyviä lääkäreitä ja olisi heillä vara valita, -- niin he mieluummin parantaisivat sairaan ja olisivat ilman palkkiotansa, kuin että saisivat sen ja näkisivät sairaan kuolevan. Samoin on kaikille muillekin miehekkäille ja kunnollisille miehille työ etusijassa ja palkkio vasta toisarvoinen; tämäkin on tosin hyvin tärkeä, mutta sentään toisessa sijassa. Mutta joka kansassa on, kuten mainitsin, äärettömän paljo sellaisia, jotka ovat huonosti kasvatettuja, pelkurimaisia ja enemmän tai vähemmin tyhmiä. Ja näille ihmisille on yhtä varmaan palkinto pääasiana sekä työ sivuasiana, kuin työ on kunnon ihmisille pääasiana ja palkkio sivuasiana. Se ei ole pieni eroitus. Siinä on kysymys elämästä ja kuolemasta _ihmisessä_, taivaasta ja helvetistä _ihmiselle_. Et voi palvella kahta herraa; -- toista tai toista _täytyy_ sinun palvella. Jos sinulla on työ ensi sijassa ja palkkio toisessa, niin on työ herrasi ja kaiken työn herra: Jumala. Mutta jos palkinto on sinulla ensisijassa tärkeä sekä työ toisessa, niin on mammona herrasi ja mammonan herra: perkele. 16. Pyri täyttämään tätä lakia ankarasti, yksinkertaisesti ja suuremmoisesti: älä tuhlaa mitään äläkä kadehdi mitään. Älä millään tavalla huolehdi enemmän rahan saamisesta, mutta huolehdi tehdä paljo siitä, mikä sinulla jo on; muista aina tätä suurta, kouraantuntuvaa, välttämätöntä tosiasiaa -- kaiken talouden sääntöä ja juurta -- nimittäin että sitä, mitä jollakulla on, ei voi toinen omistaa, ja että pienenkin ihmistyön tuotannon osasessa, olkoon se sitten mitä laatua tahansa ja tulkoon se tuhlatuksi tai käytetyksi, on yhtä paljon kulutettua ihmiselämää. Ihmiselämä, joka päättyessään ylläpitää tai enentää elämää, on hyvin eletty; jos ei niin ole asianlaita, on se joko samassa määrin estettyä tai kuoletettua elämää. 17. Ylellisimmän ylellisyyden voi estää ja puutteen tuskaisimman hädän poistaa; mutta luonto tarkoittaa (ja suurimmat yhteiskunnalliset ponnistukset eivät voi estää sen tarkoituksen toteuttamista), että säästävä on aina oleva rikkaampi kuin tuhlaaja, ja viisas mies elävä suuremmassa mukavuudessa kuin narri. Mutta todellisuudessa riippuu taloudellisten hyvyyksien oikean jakamisen onnistuminen enemmän sen luonteesta kuin sen paljoudesta ja siis sen tuotannon viisaasta johdosta. Kansa, joka tahtoo todellista rikkautta, tahtoo sitä kohtuullisesti ja saattaa sitä sentähden hyväntahtoisesti jakaa ja ilolla omistaa; mutta kansa, joka haluaa väärää rikkautta, haluaa sitä aina kohtuuttomasti eikä voi sitä oikein jakaa eikä rauhassa siitä nauttia. 18. Työnaikakaudellamme puhuvat ihmiset, jos puhuvat rehellisesti, sillä tavoin kuin olisivat talot ja pellot, ravinto ja vaatetus yksinomaan hyödyllisiä, sekä näkeminen, ajatteleminen ja ihaileminen vallan hyödyttömiä. Ja on ihmisiä jotka kutsuvat itseään vaateliaasti utilitariaaneiksi [joiden periaatteena on, että valtion ja ihmisen ainoa tarkoitus on hyötyminen], ja jotka, jos heidän tahtonsa tapahtuisi, muuttaisivat itsensä ja koko sukunsa vihanneksiksi; ihmisiä, jotka ajattelevat, -- jos ensinkään voi olla puhetta heidän ajattelemisestaan, -- että ruoka on tärkeämpi kuin elämä, vaatteet tärkeämmät kuin ruumis, jotka muuttaisivat pellon talliksi ja sen hedelmän rehuksi; viinitarhan ja pellon työntekijöitä, jotka enemmän pitävät jauhamastansa viljasta sekä pusertamistansa rypäleistä, kuin enkelien tarhoista Edenin hetteillä; puunhakkaajia ja vedenkantajia, jotka luulevat, että heidän niitä puiksi hakatakseen ja vettä ammentaakseen peittävät havumetsät Jumalan varjon tavoin vuoria ja virtaavat suuret virrat, kuin Jumalan iankaikkisuus. Siten tulee saarnaajan onnettomuushuuto ylitsemme, että "ihminen ei voi saavuttaa Jumalan tekoa, ei sen alkua eikä sen loppua". Nebukadnezarin kirous, joka vaatii ihmisiä härkien tavoin ruohoa syömään, näyttää vain liiankin välittömästi seuraavan kansallisen mahdin kestävyyttä, ja ylimäärää sekä rauhaa. Kovina aikoinaan, taistelussaan olemassa olonsa puolesta, lapsuutensa ja voimattomuutensa, vieläpä hajaantumisensakin ajalla on kansoilla korkeampi toivo sekä jalommat intohimot. Kärsimyksestä johtuu vakava mieli, pelastuksesta kiitollinen sydän, kestävyydestä voima, vapautumisesta luottamus. Mutta jos he ovat oppineet elämään lakien suojassa sopivalla ja oikealla tavalla huolehtien toisistaan ovat poistaneet kärsimyksien mahtavimmat, äärimmäiset lähteet, niin näyttää heidän rauhastaan nousevan pahempia paheita; paheita, jotka vähemmän huolestuttavat, mutta sitä kuolettavammin vaikuttavat, jotka paheet imevät veren sitä vuodattamatta; jotka tekevät sydämen kivikovaksi sitä kiduttamatta. Niin syvää syytä kiitollisuuteen kuin onkin kullakin kansalla, joka elää toisten kanssa rauhassa ja on keskenään yksimielinen, niin on sillä syytä pelkoonkin, suurempaan pelkoon, kuin miekan ja kapinan: että nimittäin riippuvaisuus Jumalasta tulee unohdetuksi, kun ollaan varmat, että leipää ja vettä on saatavissa; että kiitollisuus häntä kohtaan lakkaa, sillä hänen turvansa järkähtämättömyys on osoittautunut luonnonlaiksi; että keskellä täyttä maailman nautintoa taivaallinen toivo heikkenee; että itsekkäisyys astuu epäitsekkään antautumisen sijaan; että osanotto muuttuu ylpeydeksi ja rakkaus teeskentelyksi; että voimaa seuraa voimattomuus, kärsivällisyyttä välinpitämättömyys, vakavuutta ja vyötettyjen kupeiden ja palavien lamppujen kirkkautta leikkipuheiden lorina ja synkkien ajatusten mädännäisyys. Ihmiselämän virran varsilla puhaltaa taivaallisesta päivänpaisteesta huolimatta jäätävä tuuli; sateenkaari värittää sen aaltoilemista, pakkanen asettuu sen rauhan yli. Varokaamme, ettei rauhamme tule rauhaksi kivien, jotka, niin kauvan kun koski niitä sinne tänne heittelee, salama niihin iskee, säilyttävät suuruutensa; mutta kun virta on hiljaa ja myrsky ohitse, niin ne sallisivat ruohon niitä peittävän ja jäkälän imevän niistä ravintonsa sekä tomuun itsensä kynnettää. 19. Kaupaksi tarjoomista ja tavaran kysyntää varten lain kautta järjestetyssä, mutta avonaiselta väkivallalta turvatussa yhteiskunnassa tulevat yleisesti puhuen rikkaiksi ahkerat, päättäväiset, rohkeat, ahneet, reippaat, säännölliset, järkevät, jokapäiväiset, välinpitämättömät, ja vähätietoiset ihmiset. Köyhäksi jäävät vain aivan tyhmät, aivan viisaat, laiskat, huolettomat, nöyrät, miettiväiset, tylsät, mielikuvitusrikkaat, hienotunteiset, hyvin opetetut, ajattelemattomat, säännöttömästi ja vaistomaisesti paheita harjoittavat, kömpelö lurjus, julkinen varas sekä aivan armelias, hurskas ja uskonnollinen. 20. Voimme ainakin jokapäiväisissä pienissä toimissamme noudattaa suurempaa rehellisyyttä ja hyvyyttä; sillä suurten ostajien ja myyjien suuri epärehellisyys ei ole muuta kuin pienten ostajien ja myyjien pienen epärehellisyyden luonnollinen kasvaminen ja tulos. Jokainen, joka koittaa ostaa tavaran alle sen oikeata hintaa taikka yrittää sen myydä sen oikeata hintaa suuremmalla -- jokainen ostaja joka antaa liikemiehen odottaa maksua, ja jokainen liikemies, joka lainaamalla lahjoo ostajan tuhlaamista, edistää voimainsa mukaan perustusta ja kunniaa vailla olevaa kauppasysteemiä ja syöksee maansa köyhyyteen ja häpeään. Ihmiset, joilla on kohtalaiset varat ja keskinkertaiset hengenlahjat, tekisivät noudattamalla jokapäiväisessä toiminnassaan oikeutta ja puolueettomuutta paljo enemmän hyvää, kuin hyväätekevän ihmisrakkauden nerokkailla ohjelmilla ja teoloogisen opin tunkeilevilla selityksillä. 21. En voi ensinkään saada selville, mistä johtuu, ettei vaeltava ritari koskaan odota maksua vaivoistaan, mutta matkusteleva kauppias aina; -- että ihmiset ovat valmiit vastaanottamaan iskuja ilmaiseksi, mutta eivät koskaan myymään nauhojaan halvemmalla; -- että he ovat valmiit hartaihin ristiretkiin vapauttaakseen kuolleen Jumalan haudan, mutta eivät ryhtyisi täyttämään elävän Jumalan käskyjä; -- että he kaikkialle olisivat valmiit menemään paljain jaloinkin uskoansa saarnaamaan, mutta vasta paljosta palkasta osoittavat työllä sitä uskoansa, ja että he ovat perin halukkaat saarnaamaan evankeliumia ilmaiseksi, mutta eivät koskaan antamaan leipiä ja kaloja ilmaiseksi. 22. Ylipäänsä tulee hyvä ja hyödyllinen työ, olkoon se sitten henkistä eli ruumiillista, joko huonosti tai ei ollenkaan maksetuksi. En sano, että sen pitäisi niin olemaan, mutta asian laita on tavallisesti niin. Tavallisesti maksavat ihmiset vaan mieluisasta aikansa kuluttamisesta tai että heitä petetään, vaan eivät siitä, että heitä hyödytetään. Viisituhatta vuodessa lörpöttelijälle ja penni päivässä taistelijalle, uurastavalle työmiehelle ja ajattelijalle, on tavallinen sääntö. Paraasta henkisestä työstä taiteen, kirjallisuuden ja tieteen alalla ei ole koskaan mitään maksettu. Mitähän luulet Homeron mahtaneen saada Iliadistaan? Tai Danten hänen Paratiisistaan? Vain katkeraa leipää ja suolaa sekä edestakasinkäymistä toisten ihmisten portaissa. Tieteen alalla palkittiin miestä, joka keksi teleskoopin ja ensin näki taivaan, vankilalla; mies, joka keksi mikroskoopin ja ensin näki maan, kuoli karkoitettuna kotiseudultaan. On todellakin aivan selvä, että Jumala tahtoo kaiken täydellisesti hyvän työn ja puheen tehtäväksi aivan ilmaiseksi. Uskon, että Baruch kirjanoppinut ei saanut penniäkään rivistä kirjoittaessaan Jeremian toisen kirjakäärön ja ettei pyhä Stefanus saanut piispan palkkaa pitkästä saarnaamisestaan, ei mitään muuta kuin kiviä. Tähän nähden ovat käsityöläiset paremmassa asemassa. Pahinta, mikä heille saattaa tapahtua, on kivenhakkaaminen; eikä vaara tulla kivitetyksi. Ja heille tulee paremman palkitsemisen aika; varmaankaan emme jonakuna päivänä maksa ihmisille aivan yhtä paljon siitä, että he puhuvat parlamentissä eivätkä tee mitään, kuin siitä, että ovat puhumatta ja tekevät jotakin; tulemme vähän korottamaan kyntäjän palkkaa, vähän alentamaan asianajajan palkkaa j.n.e. Mutta voimme nyt jo pitää huolta siitä, että kaikki työ, joka tehdään, maksetaan täydestä sekä juuri sille, joka sen tekee eikä toiselle. 23. Olemme kuitenkin ahkeria päivän viimeiseen hetkeen asti, jos kohta yhdistämmekin pelaajan kiihkon työntekijän kestävyyteen; olemme sittenkin kuolemaan saakka urhoollisia, vaikka olemmekin kykenemättömiä käsittämään sodan oikeata syytä. Olemme aina kuolemaan asti uskollisia rakkaudessa omaan lihaamme ja vereemme, kuten merihirviöt ja kotkatkin ovat. Niinkauvan kuin voi kansasta sanoa tällaista, on sillä vielä toivoa. Niinkauvan kuin sillä on elämänsä kädessään, valmiina menettämään sen (vaikka mielettömästäkin) kunniastaan, (vaikka itsekkäästäkin) rakkaudestaan, (vaikka ala-arvoisestakin) tehtävästään, niinkauvan on vielä toivoa. Mutta vain toivoa; sillä tämä vaistomainen, kuriin tottumaton hyve ei voi olla pysyväinen. Ei voi kestää yksikään kansa, joka on saattanut itsensä alennustilaan, vaikka sillä olisi kuinkakin jalomielinen sydän. Sen täytyy pitää intohimojansa kurissa ja ohjata niitä, muuten ne jonakuna päivänä rankaisevat sitä skorppiooneilla. Ennen kaikkea ei voi kansa pysyä rahaa-ansaitsevana alhaisona: se ei voi rankaisematta edelleen elää alati halveksien kirjallisuutta, tiedettä, taidetta, luontoa ja osanottoa ja kohdistamalla koko sielunsa penninkiin. 24. On olemassa työtä tekevä luokka -- voimakas ja onnellinen -- sekä rikkaiden että köyhienkin keskuudessa, ja toimeton luokka -- heikko, häijy ja kurja, -- sekä rikkaiden että köyhienkin keskuudessa. Pahimmat kummankin säädyn keskinäiset väärinymmärrykset johtuvat siitä onnettomasta seikasta, että toisen säädyn viisaat (tässä suhteessa hyvin epäviisaasti) tavallisesti pitävät lukua toisen säädyn mielettömistä. Jos ahkerat rikkaat pitäisivät vaaria laiskoista rikkaista ja moittisivat niitä, ja ahkerat köyhät pitäisivät silmällä laiskoja köyhiä ja muistuttaisivat niitä, niin kaikki silloin olisi hyvin. Mutta joka sääty huomaa juuri toisen säädyn virheitä. Kovasti työtätekevä, varakas mies varsinkin loukkaantuu laiskasta kerjäläisestä, eikä kunnollinen, mutta köyhä työmies jo luonnostaankaan kärsi rikkaan irstasta ylellisyyttä. Ja mikä joka luokan puolueettomien miestenluonteissa muuttuu ankaraksi arvosteluksi, se tulee puolueellisissa, -- mutta _ainoastaan_ heissä, -- hurjaksi vihamielisyydeksi. Vain irstaat köyhät pitävät rikkaita luonnollisina vihollisinaan ja haluavat ryöstää heidän talojaan ja jakaa heidän omaisuuttaan. Ainoastaan irstaat rikkaat puhuvat häväisevin sanoin köyhien paheista ja mielettömyyksistä. 25. Jakakaa maa, miten haluatte, tärkein kysymys jää aina järkähtämättömäksi: -- Kenen se on muokattava? Kenen meistä, lyhyesti sanoen, on tehtävä ankaraa ja likaista työtä toisten edestä ja mistä hinnasta? Kenen on tehtävä hauskaa ja puhdasta työtä ja mistä hinnasta? Kenen ei ole tehtävä ollenkaan työtä ja mistä hinnasta? Omituisia siveellisiä ja uskonnollisia kysymyksiä yhtyy näihin. Missä määrin on luvallista imeä monen monelta ihmiseltä osan heidän sielustaan, jotta voisi koota nämä irroitetut sielulliset osat ja siten saada itselleen ihmeen ihana, ihanteellinen sielu? Jos olisi vain kysymys verestä eikä hengestä (ja asia voisi tapahtua sananmukaisesti, -- niinkuin ennen on tapahtunut pienille lapsille), niin että olisi mahdollista ottamalla joku määrä verta muutamien tavallisten ihmisten käsivarsista ja johtamalla tämä kaikki yhteen ihmiseen saada hänestä puhdasverisempi gentlemanni, niin tietystikin se tehtäisiin; mutta salaisesti, arvelisin. Mutta nyt, kun on kysymys aivoista ja sielusta, minkä toiselta otamme, eikä näkyväisestä verestä, niin voi se tapahtua aivan julkisesti, ja me sivistyneet elämme kärpän tavoin hienommasta saaliista; s.t.s. me pidämme muutamia hölmöjä kaivamassa ja ojittamassa ja yleensä tyhmyydessä, jotta me ilmaiseksi ravittuina voisimme omistaa itsellemme kaikki ajatukset ja tunteet. Mutta siitä voi olla yhtä ja toista sanottavaa. Gentlemanni (vielä enemmän hieno nainen), joka on saanut hienon kasvatuksen, on suuri tuote, parempi kuin useimmat veistokuvat, koska se on samalla kaunisvärinen ja hyvin muodostunut, ja siihen lisäksi vielä aivonsa; se on komea esine nähdä, erinomainen puhutella; sitä ei voi, kuten ei pyramiidia ja kirkkoakaan saada aikaan ilman suuria uhrauksia. Ehkä on parempi muodostaa kaunis, inhimillinen olento, kuin kaunis tuomiokirkko tai torni, ja ihanampi katsoa ylös meitä ylevämpään olentoon, kuin muuriin. Sitä vastoin on kauniilla inhimillisellä olennolla oleva täytettävänä muutamia velvollisuuksia, -- elävän kellotapulin tai varustuksen velvollisuudet. 26. Työtä _täytyy_ käsin tehdä; muuten ei kukaan meistä voisi elää. Työtä _täytyy_ tehdä aivoilla; muuten ei olisi elämämme elämisen arvoista. Eivätkä samat ihmiset voi tehdä molempia. On tehtävänä karkeata työtä, ja sitä on karkeiden miesten toimittaminen; on olemassa jaloa työtä, ja se on ylhäisön toimitettava; on fyysillisesti mahdotonta, että yksi luokka tekisi tai jakaisi toisen työn. Ei hyödytä mitään, koettaa peittää tätä surullista tosiasiaa kauniilla sanoilla ja puhua työmiehelle kovan työn kunniasta sekä ihmisyyden arvosta. Karkea työ, olkoonpa se kunniakasta eli ei, riistää riistämistään meiltä elämän. Mies, joka on koko päivän lapioinut savea ojasta, taikka koko yön johtanut pikajunaa pohjatuulta vastaan, taikka myrskyssä ohjannut hiililaivaa, taikka sulatusuunilla käsitellyt valkohehkuista rautaa, ei ole päivän tai yön lopussa sama mies, kuin se, joka istuen hiljaisessa huoneessa mukavuuden ympäröimänä on lukenut kirjoja, luokittanut perhosia tai maalannut kuvia. Jos onkin lohduttavaa kuulla, että karkea työ on näistä molemmista kunniallisempaa, niin säälin ottaa teiltä sen pienen lohdutuksen ja eräässä tarkoituksessa ei minun sitä tarvitsekaan. Karkea työ on joka tapauksessa todellisesti rehellistä, vaikka ei aina hyödyllistä; samalla kun hieno työ on suurimmaksi osaksi yhtä mieletöntä ja väärää, kuin hienoakin, ja sentähden häpeällistä. Mutta jos näitä molempia tehdään yhtä hyvin ja arvokkaasti, niin on henkinen työ jaloa ja käsin tehty ala-arvoisempaa. Vanhastaan tuttu lause "otsasi hiessä pitää sinun syömän leipääsi" osoittaa, että jokainen elämän ylläpitämiseksi välttämätön työ on luonteeltaan hankalaa, ja että meidän tähden kirottu maa heittää alennuksen varjon orjantappuraiseen ja ohdakkeiseen taisteluumme. 27. Totisesti tehdastyömiehen alentaminen koneeksi se enemmän kuin mikään muu aikamme pahe houkuttelee kaikkialla kansoja turhaan, epäonnistuneesen, vahingolliseen taisteluun saavuttaakseen vapauden, jonka luonnetta eivät he itse osaa itselleen selittää. Ei nälän vaiva eikä loukatun ylpeyden kärki se heiltä purista yleistä huutoa rikkautta ja aatelia vastaan. Nämä tosin vaikuttavat paljo ja ovat joka aika paljon vaikuttaneet; mutta yhteiskunnan perustukset eivät ole vielä koskaan olleet niin järkähytetyt, kuin ne nykyään ovat. Siihen ei ole syynä se, että ihmiset ovat huonosti ravitut, vaan ettei heillä ole iloa työstään, jolla he leipänsä ansaitsevat, ja pitävät he sentähden rikkautta ainoana ilonaiheena. Ei ole syynä se, että yläluokkien ylenkatsominen heihin koskee, vaan etteivät he voi kärsiä itsehalveksimista; sillä he tuntevat, että työnlaatu, johon he ovat tuomitut, on todellisuudessa alentavaa ja vähentää heidän ihmisarvoansa. Eivät ole ylhäisemmät säädyt koskaan niin osanottavaisesti huolehtineet alhaisemmista kuin nykyään, eivätkä he kuitenkaan ole koskaan olleet niin vihattuja: sillä ennen muinoin eroitti aatelin ja köyhälistön toisistaan lain asettama muuri; nyt se on erotus ylemmyydessä, juopa ylempien ja alhaisempien välillä ihmisyyden kentällä, ja sen syvyydestä löyhähtää ruton henkäys. En tiedä, tuleeko koskaan päivä, jona oikean vapauden luonto käsitetään, ja ihmiset ymmärtävät, että totella toista, tehdä työtä hänen edestään, taikka osoittaa kunnioitusta hänelle asemaansa nähden, ei ole orjuutta. Vapauden paras laatu on usein -- vapautuminen huolesta. Mies, joka sanoo toiselle, "mene sinne", ja hän menee, ja toiselle "tule tänne", ja hän tulee, saa useimmassa tapauksessa tuntea voimakkaampaa pakkoa ja vaikeutta, kuin se, joka tottelee. Toisen liikkeet pysyttävät taakan hänen hartioillaan; toista pidättävät kuolaimet hänen huulillaan: ei ole keinoa keventää hänen taakkaansa; mutta kuolaimista ei kärsi se, joka ei niitä pure. Osoittaa toiselle kunnioitusta, asettaa itsensä ja elämänsä hänen määräystensä alaiseksi ei ole orjuutta; useinkin on se jaloin tila, missä ihminen voi tässä maailmassa elää. On olemassa kyllä orjallista, s.t.s. järjetöntä tai itsekästä kunnioitusta, mutta on olemassa jaloakin, s.t.s. järkevää ja rakastavaa kunnioitusta; ihminen ei ole koskaan niin jalo, kuin kunnioittaessaan tällä tavalla; vieläpä tämän tunteen mennessä järjenkin rajojen yli ja muuttuessa rakkaudeksi kohottaa se ihmistä. Kenessä oli todellisuudessa enemmän orjamaisuutta, -- irlantilaisessa maanmiehessäkö, joka pyssyineen salaa väijyi tilusherraansa pensasaidan takaa, -- taikka tuossa lääniläisessäkö, joka kaksisataa vuotta sitten uhrasi herransa edestä oman ja seitsemän poikansa elämän. Kaikkina aikoina ja kaikkialla ovat ihmiset osoittaneet toisilleen kunnioitusta ja nurisematta, vieläpä ilollakin uhrautuneet toisilleen. Nälkää, vaaraa ja miekkaa, kaikkea pahaa ja häpeällistä on mielellään kärsitty kuninkaiden ja herrojen puolesta; sillä kaikki tämä antautuminen jalosti yhtä paljon sitä osoittavia ihmisiä kuin sitä vastaanottaviakin, ja luonto antoi uhrautumishalun ja Jumala sen palkan. Mutta tuntea, kuinka sielu itsessä kiittämättä kuihtuu, huomata koko olemuksensa vaipuneen tuntemattomaan syvyyteen, kuulua konejoukkoon, tulla luetuksi pyöriensä joukkoon ja verratuksi vasaran lyöntiin, tätä kaikkea ei luonto käske, -- eikä Jumala siunaa, -- tätä ei voi ihmiskunta kauvan kärsiä. Olemme äskettäin paljo miettineet ja täydentäneet "sivistyksen suurta keksintöä: työnjakoa"; mutta annamme vaan sille väärän nimen. Oikein sanottuna ei ole työ se, joka jaetaan, vaan ihmiset: -- he jaetaan yksinomaan ihmisjaksoihin --, murennetaan elämän pieniin palasiin ja muruihin; niin että murunen ihmiselle jäävää henkeä ei riitä tekemään nuppineulaa tai naulaa, vaan hupenee neulan kärjen ja naulan pään tekemiseen. On tosiaan hyvää ja toivottavaa saada tehdä monta nuppineulaa päivässä; mutta jos voisimme vain nähdä, millä kristallihiekalla niiden kärjet hiotaan, -- ihmissielujen hiekalla, jota on kovinkin suurennettava, jotta voisi tuntea, mitä se on -- niin olisimme huomaavat, että siitä voi yhtä hyvin olla tappiotakin. Ja suuri huuto, joka nousee kuuluvammin kuin kaikki tehdaskaupunkiemme savutorvien puhaltimet, kaikuu sentähden, -- että me siellä kaikkia muuta saamme aikaan paitsi ei ihmisiä; valkaisemme pumpulia ja karaisemme terästä, puhdistamme sokeria ja muodostamme savitavaroita; mutta että olisi edullista valaista, karaista, puhdistaa taikka muodostaa yksi ainoa elävä henki ei johdu meille koskaan mieleen. Kaikkea pahaa, johon tämä huuto joukkoja kiihoittaa, voi vaan _yhdellä_ keinoin välttää: ei opeilla eikä saarnoilla; sillä opettaa heitä olisi vain heille heidän kurjuutensa näyttämistä, ja saarnata heille, ellemme tee enemmän kuin saarnaamme, olisi vain heidän pilkkaamistaan. Sitä voi vain vastustaa sillä, että kaikki säädyt oikein käsittävät, että, mikä työnlaatu ihmisille on hyvä, se heitä kohottaa ja onnellisentaa; sekä vastustaa rohkeasti uhraamalla kaiken mukavuuden, kauneuden tai halpuuden, joita voi saavuttaa vain työmiehen alentamisella; ja yhtä tarmokkaalla terveen ja jalostavan työn tuotantojen ja tuloksien kysynnällä. 28. Keskellä kaikkea tyhjän uskonnon turhamielisyyttä, -- surullista mietiskeleväisyyttä, kiukkuista ja kurjaa kunnianhimoa sekä kiistelemistä mitättömyyksistä, on vielä olemassa eräs suuri ihmisjoukko, jonka avulla kaikki nämä kiistelijät elävät, -- ne ovat ihmisiä, jotka ovat päättäneet taikka joille hyvää tekevä sallimus on määrännyt, että he tahtovat tehdä jotain hyödyllistä; että mikä aina heille vast'edes olisi määrätty taikka heitä kohtaisi, he ainakin tahtovat olla sen ravinnon arvoisia, jonka Jumala heille antaa, ansaitsemalla sen rehellisesti: ja että he, vaikka kuinkakin olisivat luopuneita puhtaudesta ja kaukana paratiisin rauhasta, sentään tahtovat täyttää ihmisen herruuden velvollisuudet, jos kohta olivatkin sen onnen menettäneet, ja raataa korvessa, vaikkakaan eivät enää voi puutarhaa viljellä. Nämä -- halonhakkaajat ja vedenkantajat -- taakasta kumarruksissa ja ruoskan lyöminä -- ne kaivavat ja kutovat, istuttavat ja rakentavat, puu-, marmori- ja rautatyömiehet, jotka toimittavat kaikkinaisen ravinnon, vaatetuksen, asunnon, kaluston ja ilonkeinot sekä itselleen että muille, miehet, joiden teot ovat hyvät, vaikka he itse olisivatkin harvasanaisia; joiden elämä on hyödyllinen, vaikka se olisi kuinkakin lyhyt, kunnianarvoinen, vaikka se olisi kuinkakin vaatimaton, heistä voimme varmastikin selvästi tietää ja oppia ja hetkeksi syventyä elämän ja sen taidon salaisuuteen. Niin, heistä opimme. Mutta säälin ehk'empä sentään säälikään, -- sillä tämä on syvällisempää totuutta -- iloitsen voidessani sanoa, että saatamme tämän heidän tietonsa vain ottaa vastaan yhtymällä heihin, -- ei yksinomaan heitä ajattelemalla. 29. Poliisi, joka koko pitkäsen yötä astuu pimeätä katua ylös ja alas, valvoen teidän siellä tekemiä rikoksia, ja jonka aivot voivat joka hetki tulla murskatuiksi; joka voi koko elinajakseen tulla raajarikoksi lyödyksi; saamatta työstään koskaan kiitosta; merimies, joka taistelee meren vimmaa vastaan; hiljainen tiedemies, joka on syventynyt kirjaansa tai kokeihinsa; tavallinen työmies, joka tekee päivätyönsä saamatta kiitosta ja melkein leivättä, aivan samoin kuin hevosenne vetävät kärryjä toivottomina ja kaikkien ylenkatsomina: nämä ovat niitä miehiä, joiden nojalla Englanti elää: mutta he eivät muodosta koko kansaa; he ovat vaan sen ruumis ja hermojen voima ja toimivat vielä vanhasta tottumuksesta suonenvedontapaisella kestävyydellä vaikka henkikin on niistä lähtenyt. Kansamme toivo ja vaatimus on tulla huvitetuksi; kansallinen uskontomme kuluu kirkollisissa seremoniioissa ja saarnan unettavissa totuuksissa (tai valheissa), jotka tahtovat pysyttää rahvasta rauhallisessa työssä meidän etsiessämme huvitusta, ja tämmöisen ajankuluttamisen vaatimus tarttuu meihin niin lujaan, kuin kuumetauti kuivuneine kurkkuineen ja tuijottavine silmineen, hurjasti, hillittömästi, armotta. 30. Armeliaat uskovat, että rikkaiden pahin virhe on siinä, että ne kieltävät kansalta ravinnon, ja kansa anoo ravintoa, joka petoksella siltä pidätetään, sotajoukkojen herralta. Oi, ei ruoan kieltäminen ole se julmin, jota kipeimmin vaaditaan. Elämä on ruokaa tärkeämpi. Rikkaat kieltävät köyhiltä ei ainoastaan ruo'an; he kieltävät heiltä viisaudenkin, hyveen, autuuden. Te lampaat ilman paimenta, ei ole laidun teiltä suljettu, vaan _elämä_. Ravinto! vaatimuksenne siihen olkoon oikeutettua; mutta muista oikeuksista on ensin päättäminen. Vaatikaa murut pöydältä, jos haluatte; mutta vaatikaa ne lapsina eikä koirina; vaatikaa oikeuttanne tulla ravituiksi, mutta äänekkäämmin vaatikaa oikeuttanne olla pyhiä, täydellisiä ja puhtaita. Omituisia sanoja työmiehistä puhuttaessa! "Mitä! pyhiäkö, -- ilman pitkää takkia, ilman voideöljyä, nämä karkeapukuiset ja karkeasanaiset ihmiset, joiden työ on arvotonta ja halveksittua? Täydellisiäkö! -- nuo, joilla silmät ovat sameat ja jäsenet jäykät ja henki hitaasti heräävä? Puhtaitako! -- nuo aistillisine himoineen, matelevaisine ajatuksineen, epäpuhtaine ruumiineen, raakoine sieluineen?" Saattaa niin olla; mutta siitä huolimatta ovat he pyhimmät, täydellisimmät, puhtaimmat olennot, jotka nykyään ovat maan päällä olemassa. Olkoot he sellaisia, kuin sanoit; vaikka he sitä olisivatkin, niin ovat he kuitenkin pyhimpiä kuin me, jotka olemme heidät sellaisiksi jättäneet. 31. Kansan korkea siveellinen sivistys sisältää täydellistä suloa, osanottoa ja rauhaa. Sitä on mahdoton yhdistää likaisiin tai mekaanillisiin toimiin, -- mahdoton yhdistää ahneuteen, kateuteen, pelokkuuteen, ja kärsimyksistä välinpitämättömyyteen. Euroopan ylhäisempien säätyjen tunnottomuus kärsimyksiin, siivottomuuteen ja rikoksiin nähden ei heitä tee vain vastuunalaisiksi synnistä, vaan myös häpeästä ja liasta, joka heidän kynnyksillään mätänee. Rikokset, joita joka päivä merkitään Parisin ja Lontoon poliisilaitoksissa (ja merkitsemättömien luku on vielä suurempi) ovat häpeäksi koko valtiolliselle elimistölle; ne ovat kuin sairauden täplät luonnollisen ruumiin kasvojen hennolla hipiällä, jotka täplät itse tekevät hentoudenkin peloittavaksi. Siivottomuus ja köyhyys, joita suvaitaan tai jätetään huomaamatta keskuudessamme, häväisee koko yhteiskunnallista elimistöä yhtä paljon, kuin häväisisi luonnollista ruumista se, että pesisi kasvot, mutta jättäisi kädet ja jalat likaisiksi. Kristuksen menettely on se ainoa oikea: aloita jaloista, kasvot pitävät kyllä itsestään huolen. 32. Monta vertaa suuremman osan kaikista kärsimyksistä ja rikoksista, joita nykyään sivistyneessä Euroopassa on olemassa, aiheuttavat aivan yksinkertaisesti ne, jotka eivät ymmärrä tätä yleisesti tunnettua kieltämätöntä totuutta, -- jotka eivät tiedä, että palkka eli hyvinvointi on taivaan ja maan laeilla ikuisesti yhdistetty uutteraan työhön; vaan toivovat jollain tavoin voivansa kiertää tai yleensä kokonaan poistaa tämän ikuisen elämänlain, ja tulla ravituiksi vakoja vetämättä, ja olla lämpimissään, vaikka eivät ole kutoneetkaan. Sanon vieläkin kerran, että melkein kaikki kurjuutemme ja rikoksemme johtuu tästä yhdestä väärinkäsityksestä. Luonnonlaki määrää, että tarvitaan joku määrä työtä, voidaksemme saada aikaan määrätty määrä tavaraa, oli se sitten minkälaatuista tahansa. Jos haluat tietoa tai ravintoa tai iloa, niin on sinun tekeminen työtä sitä saadaksesi. Mutta ihmiset eivät tätä lakia tunnusta ja koettavat sitä kiertää sekä toivovat ilmaiseksi saavansa heidän tietoansa, ravintoansa ja huvituksiansa. Ja tässä pyrkimyksessään saavuttaa sitä he joko epäonnistuvat jääden tietämättömiksi ja kurjiksi, tai onnistuvat he antaen toisten tehdä työtä heidän hyväkseen ja silloin ovat he hirmuvaltiaita tai rosvoja. Vieläpä pahempiakin kuin rosvot! En epäile enkä ensinkään kiellä vuosisatamme edistystä monissa ihmiskunnalle hyödyllisissä seikoissa; mutta minusta näyttää hyvin synkältä merkiltä, että niin suuresti välinpitämättöminä katselemme rikkauteen pyrkimyksen epärehellisyyttä ja julmuutta. Nebukadnezarin unennäössä olivat vain _jalat_ osaksi raudasta osaksi savesta; mutta monet meistä ovat nykyään niin julmat ahneudessaan, että näyttää kuin olisi _sydämmemmekin_ osaksi raudasta osaksi savesta. 33. Kun sopivasti ja rehellisesti mietiskelemällä näitä asioita meistä näyttää, että olemisen laatu, johon ihmisiä nyt kehoitetaan osanottoa kaikin tavoin puoltamalla ja oikeutta vaatimalla, ainakaan jonkun aikaa ei voi olla ylellisyyselämää, niin ajatelkaamme, tokko joku meistä, vaikkapa otaksumme hänen olevan viattomankin, toivoisi itselleen yltäkylläisyyttä, meidän selvästi nähdessämme ympärillämme ihmistä maailmassa seuraavat kärsimykset. Tulevaisuudessa on yltäkylläisyys kyllä mahdollinen, -- viattomampi ja täydellisempi yltäkylläisyys kaikille ja kaikkien kautta; mutta nykyään saattavat vain tietämättömät siitä nauttia. Kaikkein julminkaan ei voisi tässä tapauksessa istua rikkaan aterian ääressä, ellei hän olisi sokaistu. Mutta kohota verhoa rohkeasti; katso suoraan valoon, ja jos nyt silmän valo tunkeutuu ainoastaan kyyneleitten lomitse, ruumiin valo hohtaa vain säkkikankaan läpi, niin mene ja itke ja tuota jalo sato, kunnes tulee päivä ja se valtakunta, jolloin Kristuksen leivän taittaminen ja rauhan testamentti tulee "tämän viimeisen" osaksi "yhtähyvin kuin sinunkin"; kunnes hajalla olevien jumalattomien joukkoja ja väsyneitä varten on tarjona pyhempi sovitus, kuin se ahdas asunto ja hiljainen koti, jossa pahat saavat loppunsa, -- ei itse kärsiäkseen, vaan tuottaakseen kärsimyksiä toisille -- ja missä väsyneet löytävät leponsa. 34. Kuulemme aina teräväjärkisten ihmisten neuvovan valittavia naapureitaan (joilla maailmassa on huonompi asema kuin heillä itsellään) olemaan tyytyväisiä sallimuksen heille määräämään asemaan. Ehkä onkin olemassa elämänseikkoja, joissa sallimus ei ollenkaan tarkoita, että joku tyytyisi niihin. Mutta kokonaisuudessaan on tämä periaate sentään hyvä erittäinkin kotitarpeiksi. Jos naapurisi tyytyy _hänen_ asemaansa eli ei, ei liikuta se sinua; mutta suurimmassa määrin on sinun siitä huolehtiminen, että sinä olet tyytyväinen _omaan_ asemaasi. Tarvitsemme nykyään ennen kaikkea saada osoitetuksi, kuinka paljon iloa voi saada eläen vaatimattomasti, uutterasti ja hyvin järjestetysti. Tarvitsemme esimerkkiä ihmisten, jotka jättävät taivaan ratkaistavaksi, onko heidän maailmassa yleneminen, mutta itse he päättäisivät siitä, että tahtovat olla onnellisia, ei vaatien korkeampaa "onnea", vaan syvällisempää autuaallisuutta sekä ennen kaikkea saada itse itseänsä omistaa. 35. Edistymisen terve tunne, joka on välttämätön ihmisen voimaan ja onneen, ei ole tuskaista korkeamman aseman tai arvon tavoittelemista, vaan elämänkulun tasaista täydentämistä, saavuttamista elämän tarkoitusten, joita olemme itsellemme valinneet tai asianhaarat ovat meille määränneet. 36. Jos ihmiset työskentelevät oikealla tavalla, niin ilo kasvaa heidän työstään niinkuin hedelmällisen kukan värilliset lehdet; -- jos he ovat uskollisia, avuliaita ja osanottavaisia, tulevat kaikki heidän mielenliikutuksensa kestäviä ja syviä ja elähyttävät sielua, kuten luonnollinen suonentykytys ruumista. Mutta kun meillä ei ole oikeata tehtävää, kulutamme koko miestarmomme rahantekemisen väärään tehtävään, ja kun meillä ei ole oikeita tunteita, niin täytyy meidän pukea ne valheellisiin, ja leikimme niillä syyllisinä ja hämärässä emmekä viattomina kuten lapset nukeillaan. 37. Avuliain ja pyhin työ, jota nykyään voi tehdä ihmiskunnan hyväksi, on opettaa ihmisiä (ja se on tehtävä esimerkin kautta, jolloin se aina on parasta), ei "tekemään parannusta", vaan olemaan tyytyväisiä. Syödä tulematta kylläiseksi on joka syntisen luonteen, joka syntisen olennon kirous. Siunauksen sanat ovat, että he syövät ja tulevat kylläisiksi; ja niinkuin on olemassa vain _yksi_ vesi, joka sammuttaa kaiken janon, samoin on myös olemassa vain _yksi_ leipä, joka poistaa kaiken nälän, se on oikeuden leipä; jos heillä on sen nälkä, tulevat ihmiset aina olemaan kylläisiä, sillä se on taivaan leipää; mutta jos heillä on vääryyden leivän ja palkan nälkä, niin eivät he tule kylläisiksi, sillä se on Sodoman leipää. Opettaakseen ihmisiä löytämään tyydytystä, on tarpeellista täysin ymmärtää iloitsemisen ja vaatimattoman elämisen taitoa; sillä tämä on nykyään kaikista taiteista ja tieteistä se enin tutkimuksen tarpeessa oleva. Vaatimaton elämä, s.t.s. elämä, jossa ei toivota, että tulevaisuudessa koottaisiin, vaan että suloista jatkumista kestäisi. Se ei sulje pois varovaisuutta, vaan kokonaan kaiken huolen ja surulliset ajatukset tulevista päivistä, ei myöskään huolenpitoa, vaan hyvinkin jokaisen lisäyksen; -- ei kodin rakkautta ja kotirauhaa; ei täyttä vastaanottavaisuutta kaikille maksuttomien, hilpeiden ilojen aineksille, erittäinkin luonnollisen maailman suloudelle. Kauneuden siunaus. 1. _Taiteen ihanuus voi jälleen tulla omaksemme, sen kautta me voimme ylistää ja kunnioittaa Luojaamme ja julistaa kaiken sen kauneutta ja pyhyyttä, minkä hän on luonut: mutta vasta sitte kun olemme kaikesta sydämestämme ahkeroineet ensin pyhittää ruumiin ja hengen temppeliä jokaisen lapsen, jolla ei ole kattoa peittääkseen päätänsä kylmältä eikä muuria pelastaakseen sieluansa turmeluksesta_. 2. Et voi saada Turnerilta maisemaa, ellei ole olemassa maata, jonka hän voi maalata, etkä Tizianilta muotokuvaa, ellei ole ihmistä maalattavana. -- Tätähän ei ole tarvis todistaa, mutta en voi lopultakaan saada ketään uskomaan taiteen alkavan sillä, että teemme maamme puhtaaksi, kansamme kauniiksi. Jo kymmenen vuotta sitten sain kokea, että tätä yksinkertaista totuutta, -- en sano sitä sitä varten, että sitä uskottaisiin -- ajatellaan joksikin muuksi kuin kovin kummaksi väitteeksi. Tehdä maa puhtaaksi ja kansa kauniiksi; tällä tarpeellisella toimella on taiteen alkaminen. Tosin on esiintynyt taidetta maissa, missä ihmiset elivät liassa palvellakseen Jumalaa; mutta ei koskaan maissa, missä olisi eletty liassa palvellen perkelettä. On ollut olemassa taidetta maassa, missä eivät kaikki ihmiset olleet kauniita -- missä yksin huuletkin olivat paksuja ja iho musta, sillä aurinko oli sen paahtanut; mutta ei koskaan maassa, jossa ihmiset olivat kurjan työn ja kuolettavan varjon kalvettamia; missä nuorison huulet eivät olleet täysiveriset, vaan painuneita nälästä ja myrkyn rumentamia. -- Järjestys ja hyvyys ovat kaksi suurta eetillistä luonnon vaistoa. Kaikki taiteet perustuvat maan muokkaamiseen käsin, kansan ravinnon, vaatetuksen ja asunnon sulouteen ja herttaisuuteen. 3. Vain yhdellä keinoin voi saavuttaa hyvää taidetta, -- yksinkertaisin ja samalla vaikein, -- nimittäin itse siitä nauttimalla. Tutki kansojen historiaa, niin sinulle selvenee suuri tosiasia ja tulet täysin tuntemaan, -- että hyvää taidetta ovat luoneet vain kansat, jotka siitä iloitsivat; joita se leivän tavoin ravitsi; joita se lämmitti päivänpaisteen tavoin; jotka sen näkemisestä riemuitsivat, sen tuottamasta ilosta tanssivat; jotka siitä riitelivät, taistelivat ja näkivät nälkää sen hyväksi; jotka todellisuudessa olivat meille suorana vastakohtana, -- he nimittäin loivat sen pidättääkseen sen itselleen, mutta me vaan myydäksemme... Jos koitat saada taiteesi kansalliseksi, halvaksi, sopivaksi esineeksi markkinoita varten, niin tulevat markkinatkin tarjoamaan aina jotain parempaa. Mutta jos muodostat sen vain omaksi iloksesi, niin olet heti huomaava, että kaikki sitä haluavat. 4. Ei mikään pahe eikä heikkous voi saada kansaa valtaansa, ilman ettei se selvästi ja ainaisesti ilmene joko huonossa taiteessa taikka taiteen puutteessa, eikä ole olemassa suurta eikä pientä kansallista hyvettä, mikä ei taiteessa ilmenisi. 5. Jalon taiteen olemassaolo käsittää mahtavan historian kokonaisine ajanjaksoineen, ja yhdistyy siihen kymmentuhansien kuolleiden intohimoja; jos tuo jalo taide asustaisi keskuudessamme, niin me sen tuntisimme ja siitä iloitsisimme emmekä ollenkaan välittäisi kuulla siitä esitelmiä. Kun ei asianlaita ole sellainen, niin olkaa varmat siitä, että meidän on sen juureen palaaminen, ainakin siihen kohtaan, missä sen rungossa on vielä eloa ja oksat alkoivat kuolla. 6. Taide täydentää siveellisyyttä tai ihmisten siveellistä tilaa. Se täydentää sitä, -- mutta ei se sitä synnytä. Ensin täytyy olla olemassa oikea siveellinen tila, muuten on taide mahdoton. Mutta saavutettuna se vaikuttaa kohottavasti ja täydentävästi takaisin päin siihen siveelliseen tilaan, josta se nousi, ja ilmi tuo ennen kaikkea riemastuksensa toisille luonteille, jotka siveellisesti jo kykenevät samaa tuntemaan. Ota esimerkiksi laulun taide ja sen yksinkertaisin mestari, minkä voit löytää, ja joka täyttää täydellisimmätkin vaatimukset, leivonen. Leivoselta voit oppia, mitä merkitsee "laulaa ilokseen". Ensin täytyy sinun saavuttaa siveellinen tila, puhdas ilo, ja sitten antaa laulutaiteelle täydellinen ilmaus. Sitten on se itsessään täydellinen, ja sitä voi ilmoittaa toisille, samaa iloa tuntemaan kykeneville olennoille; mutta sitä ei voi ilmoittaa niille, jotka eivät vielä ole valmiit sitä vastaanottamaan... Et voi maalata tai laulaa, jotta sen kautta tulisit hyväksi ihmiseksi. Sinun on oleminen hyvä, ennenkuin voit maalata tai laulaa, ja sitten väri ja sävel täydentävät sinussa parhaan. 7. Rakkaus kauneuteen on terveen ihmisluonteen varsinainen aines. Ja vaikka se voi kauvan ilmetä muuten paheellistenkin tilojen ohella, niin on se kuitenkin itsessään läpeensä hyvä; -- se on kateuden, ahneuden, alhaisen maallisen huolen ja erittäinkin julmuuden sovittamaton vihollinen. Missä ehdoin tahdoin pysytään näiden orjina, sieltä se kokonaan häviää. Ihmiset joissa se voimakkaimmin esiintyi, olivat aina osanottavaisia, rakastivat oikeutta ja olivat ensimmäiset huomaamaan ja ilmoittamaan ihmiskunnan onnea hyödyttävää. 8. Et voi vilpittömästi rakastaa luonnollista aurinkoa s.t.s. luonnollista valoa ja väriä, ellet vilpittömästi rakasta henkistä aurinkoa: oikeutta ja totuutta. Epärehellisillä ja valheellisilla ihmisillä ei ole oikeata iloa luonnollisesta valosta; he eivät edes tiedä, mitä tämä sana merkitsee. Nykyaikaisen elämän koko systeemin ovat turmelleet vääryyden ja valheellisuuden kauheimmat ilmiöt ja johtaneet sen siihen asti, missä sitä ei enää semmoiseksi tunneta, -- sillä niin kauvan kuin Bill Sykes tietää, että hän on rosvo, ja Jeremy Diddler, että hän on lurjus, on heille molemmille jäänyt vielä rahtunen taivaan valoa, -- mutta kun kaikki varastavat, pettävät, menevät rauhallisesti kirkkoon koko heidän ruumiin valonsa ollessa pimeyttä, kuinka suuri onkaan silloin pimeys! Tämmöisen henkisen ilkeyden fyysillisenä tuloksena on täydellinen välinpitämättömyys taivaan kauneudesta, virtojen puhtaudesta ja eläimien ja kukkasten elämästä. 9. Huomaamme, että rakkaus luontoon missä sitä vain on ilmennyt, on ollut vilpitön ja pyhä tunteen aines, joten otaksuen kaikkien muiden, kahta persoonallisuutta koskevien seikkojen olevan samat, huomaamme enin luontoa rakastavalla aina olevan suuremman kyvyn uskomaan Jumalaan. Keksimme, että luonnon kunnioituksessa ilmenee semmoinen tunne suuren hengen läsnäolosta ja mahdista, jommoista ei mikään puhtaasti loogillinen ajatus voi saada aikaan tai järkähyttää; ja missä tämmöistä luonnon kunnioittamista vaalitaan viattomasti, s.t.s. sille kuuluvalla toisten ajan, tunteiden ja ponnistuksien vaatimusten huomioon ottamisella, ja missä siihen yhtyy uskonnon syvät perusvoimat, siellä tulee se määrättyjen pyhien totuuksien välikappaleeksi, joita ei käy toisin keinoin ilmoittaminen. 10. Ei yksikään ihmissuku, joka on kokonaan korvessa kaukana kaupungeista kasvanut, voi koskaan maisemasta nauttia. He voivat kenties iloita eläinten kauneudesta, mutta tuskinpa siitäkään: varsinainen talonpoika ei voi huomata niiden kauneutta, vaan yksinomaan niiden hyödyllisyyden tunnusmerkkejä. Ainoastaan sivistyneet ihmiset voivat maisemasta nauttia, ja tämän sivistyksen antavat vain musiikki, kirjallisuus ja maalaus. Siten saadut taipumukset ovat perinnöllisiä. Sivistyneen sukupolven lapsella on synnynnäinen kauneusaisti, johtuen vuosisatoja ennen hänen syntymistään vaalitusta taiteesta. Lapsissa jalojen sukukuntien, joita kasvatettiin taiteen avulla ja samalla suuriin tekoihin totuttamalla, elää voimakas ihastus kotiseudun maisemaan, ikäänkuin johonkin muistomerkkiin; tunne, jota heille ei ole opetettu, ja jota ei voi toisellekaan opettaa; tunne, joka heissä on synnynnäinen; kestävyyden leima ja palkka suuressa kansallisessa elämässä. Kuuliaisuus ja pitkän menneisyyden rauha ovat ulottaneet uskollisesti arvossa pidettyjen esi-isien kunnian heidän kotimaahansakin, kunnes maan äiteys, Demeterin salaisuus, jonka helmasta me tulimme, ja jonka syliin me palamme, on kaikkialla ympäröinyt ja täyttänyt pellot ja lähteet pelokkaalla kunnioituksella; mikä antaa rajakivelle siunauksen, jota ei kukaan voi ryöstää, laineelle pyhityksen, jota ei kukaan voi tahrata; sanoman kunniakkaista päivistä ja rakkaista ihmisistä tehdessä joka kallion aavemaisella piirroksellaan muistokiveksi, ja antaessa joka polulle jalon yksinäisyyden sulouden. 11. On omituista, kuinka vähän ihmiset ylipäänsä tietävät taivaasta. Tämä on luomakunnasta osa, jota luonto on enemmän suosinut kuin niitäkään muuta tekoaan ihmistä ilahuttaakseen, -- enemmän siinä ainoassa silmiinpistävässä tarkoituksessa, että se puhuisi hänelle ja opettaisi häntä, -- ja taivasta kumminkin otamme kaikkien vähimmin huomioon. On vain harvoja luonnon teoista, jotka eivät vastaisi rakennuksensa joka osaan nähden aineellisempaa, tarpeellisempaa lopputarkoitusta, kuin paljasta ihmisen miellyttämistä, mutta taivaan jokainen oleellinen tarkoitus voisi tietääksemme tulla tyydytetyksi, jos aina noin kolmen päivän päästä kohoisi suuri, ruma, musta sadepilvi peittämään taivaan sineä, ja se kaiken hyvin kastelisi, ja sitten taivas olisi taas kirkas seuraavaan kertaan asti; tähän lisäksi ehkä vielä aamu- ja iltasumun verho, joka antaisi kastetta, -- ja sen sijaan ei ole olemassa elämässämme melkein hetkeäkään, jolloin luonto ei aiheuttaisi kohtausta toisensa jälkeen, kuvaa kuvansa perästä, yhtä ihanuutta toisen perästä, ja näitä aina niin valittujen, muuttumattomien, täydellisimmän kauneuden perussääntöjen mukaan, että saamme olla aivan varmat siitä, että tämä kaikki tapahtuu vain meidän tähtemme ja on aijottu ainaiseksi iloksemme. Ja tämä tulee alituiseen joka ihmisen osaksi, olkoon hän missä tahansa sekä kuinka kaukana muista mielihyvän ja kauneuden lähteistä hyvänsä. Jaloimpia luonnon ilmiöitä näkevät ja tuntevat vain harvat; ihmisen ei pidä aina elämän niiden keskellä; hän vahingoittaa niitä omalla läsnäolollaan; hänen tunteensa niitä kohtaan häviää, jos hän aina näkee niitä edessään; mutta taivas on olemassa kaikkia varten: olipa se kuinka loistava tahansa, ei se kuitenkaan ole "liian loistava ja liian hyvä ihmisluonnon jokapäiväiseksi ravinnoksi". Sen koko vaikutus on tarkoitettu sydämmen ainaiseksi lohdutukseksi ja ylennykseksi, -- sydäntä rauhoittamaan ja puhdistamaan kuonasta ja tomusta. Toisinaan rauhallisena, joskus oikullisena, monasti kunnioitusta vaativana, mutta ei koskaan samallaisena, melkeinpä inhimillisenä intohimoissaan, melkein henkevänä hentoudessaan, melkein jumalallisena rajattomuudessaan, puhuu se niin selvästi meissä asuvalle kuolemattomuudelle, samoin kuin se rankaiseekin tai siunaa sitä, mikä on kuolevaista. Siitä huolimatta emme koskaan pane siihen huomiota, emme ajattele sitä sen enempää, kuin se on tekemisissä lihallisten tuntemuksiemme kanssa. Kaikessa, minkä kautta se puhuu selvemmin meille kuin petoeläimille, kaikessa, mikä todistaa kaikkein korkeimman tarkoituksia, kaikessa, mitä meidän on enemmän saatava ylitsemme kaareutuvalta holvilta, kuin valoa ja kastetta, joita on meidän rikkaruohon ja madon kanssa tasaaminen, kaikessa huomaamme merkityksettömien yksitoikkoisten sattumuksien järjestyksen liian tavallisena ja mitättömänä ollakseen arvollinen saamaan edes hetkeksikään tarkkaavaisuutemme itseensä suunnatuksi tai että siihen ihastuksella silmäilisimme. Kun rajattomimman laiskuuden ja typeryyden hetkinä käännymme taivaan puoleen viimeisenä apulähteenämme, niin mistä sen ihmeistä silloin puhummekaan? Yksi sanoo olleen märkää; toinen tuulista; kolmas lämmintä. Kuka koko kaakottavasta joukosta saattaisi kuvata yhtäkään syvyyden muotoa, yhtä ainoata korkeiden, valkoisten, eilen päivällisaikana horisonttia ympäröivien vuorien jonosta? Kuka näki elottomien pilvien tanssin auringon valon eilen illalla ne jättäessä ja länsituulen niitä edessänsä liehuttaessa kuihtuneiden lehtien tavoin? Kaikki tämä kulki huomaamatta ja näkemättä ohitse; taikka jospa tunnottomuus ravistetaankin hetkeksi pois, niin se tapahtuu vaan nähdessä jotain silmiin pistävää tai eriskummallista. Eikä ylevän korkeimpia tunnusmerkkejä kuitenkaan paljasteta alkuperäisten voimien suunnattomilla, mahtavilla julistuksilla, ei rakeiden rapistellessa eikä pyörretuulen pyöriessä. Jumala ei ole maan järistyksessä eikä tulessa, vaan hiljaisessa huminassa. Ne on ne luontomme tylsät, alhaiset taipumukset, joiden puoleen vaan voi kääntyä kimröökillä ja salamalla. Hiljaisessa, hillityssä tunkeilemattoman mahtavuuden ohikäymisessä on se syvä, rauhallinen, ikuinen, jota täytyy etsiä tai hakea, ennenkuin sitä voi nähdä, rakastaa tai käsittää; asioita, joita enkelit meille joka päivä valmistavat, ja joilla kuitenkin on ikuinen moninaisuus; joista ei koskaan ole puute, eivätkä sentään koskaan uudistu; joita aina löydetään, mutta jokainen sentään vain yhden kerran: näiden kautta opetetaan ennen kaikkea kunnioittavaa antautumista ja jaetaan kauneuden siunausta. 12. Niin luonnollista kuin onkin, että ihmissydän mieluummin kiintyy toivottuun, kuin käsillä olevaan, niin on viehätys, jonka mielikuvitus valaa kaukaiseen eli kiellettyyn, niin hieno, että se maisema usein vaikuttaa liikuttavammin, joka sisältää itseään suuremman, etäisen lupauksen, kuin se, joka kuluttaa luonnon kaikki aarteet ja voimat voittamattomassa, silmiinpistävässä ihanuudessa eikä jätä jälelle mitään, jota mielikuvitus voisi kuvitella ja seurata. 13. Tutki sisällisen liikutuksesi luonnetta (jos sinulla nimittäin on sellaisia) katsellessasi Alppeja, niin olet huomaava, että tuon liikutuksen koko loisto riippuu, kuten kaste hämähäkinsiimoissa, hienon mielikuvitusmuodostuksen ja epätäydellisen tiedon omituisessa kudonnassa. Ensin on sinulla Alppien suuruudesta epämääräinen käsitys, johon liittyy ihastus suuren rakennusmestarin teokseen muureineen ja perustuksineen; sitten liikuttaa sinua niiden iankaikkisuus, sinut valtaa juhlallinen tunne niiden pysyväisyydestä ja omasta, rinteillä olevan ruohon kaltaisesta katoovaisuudestasi, ja sitten vakavana ja surunvoittoisena menneiden sukupolvien harvinaisen yhteenkuuluvaisuuden tunne näkemällä sitä, mitä he näkevät. He eivät nähneet pilviä, jotka matkaavat ylitsesi eikä mökin seinää pellon tuolla puolen eikä polkua, jota sinä kuljet. Mutta _sen_ he näkivät: taivaasen nouseva kallioseinä oli heidän nähden sama kuin sinunkin. He ovat laanneet sitä katselemasta, pian sinäkään et ole enää sitä katseleva, ja kallioseinä on olemassa toisia varten. Silloin sekoittuu näihin vakavampiin ajatuksiin Alppien antimien ja ihanuuksien käsittäminen, -- kuvitellen kaikkia lähteitä, jotka pulppuavat sen kallioseinistä, mahtavia virtoja, jotka syntyvät niiden jäästä, kaikkia suloisia laaksoja, jotka kiertelevät niiden kallioiden lomissa, kaikkia paimenmökkejä, jotka sen pilvien alla kimaltelevat ja kaikkia onnellisia taloja, jotka ylenevät laitumilla; samalla johtuu kaikista näistä ajatuksista omituinen myötätuntoisuus kaikkea tuntematonta kohtaan ihmiselämässä, onnessa ja kuolemassa, mitä sinulle osoittaa tuo ikuisen lumen kapea, valkea loisto, joka näkyy kauvas aamutaivaalla. Nämä kuvat ja paljo enemmänkin vielä Alppia nähdessä sisimmässäsi liikuttavat mieltäsi. Et saata niitä sydämmessäsi seurata; sillä sydämmessäsi on sekä pahaa että hyvää paljo enemmän kuin koskaan voit huomatakaan; mutta ne sittenkin sinua kiihottavat ja liikuttavat, jos lumivuoria katsellessasi tunnet enemmän kuin katsellessasi jotakin muuta yhtä pehmeästi hopeanharmaalta näyttävää esinettä, niin johtuu se varmaankin tämän laatuisista kuvista, eivätkä ne ole mitään muuta, kuin asiain olemuksen syvempi käsittäminen. 14. Luulen, ettei ihmisen ole hyvä olla aina kaikkein kauneimman ympäröimänä; hän on olento, joka on kykenemätön tulemaan tyydytetyksi mistään maan päällä. Varmin keino tehdä hänet väsyneeksi ja tyytymättömäksi on totuttaa hänet omistamaan jossain muodossa maan päällä paras, minkä maa voi antaa. Jos lapsia kasvattaisi huoneessa, jossa alituisesti kaikuisi valikoimasta paras musiikki, niin heidän musiikin ymmärryksensä sekä nautintonsa olisivat hyvin vähäiset. Aivan samaa vaikuttaa ylen rikkaan, loppumattoman vuoristokauneuden näkeminen. Taipumuksemme nähdä sisällisellä osanottavaisuudella lamauttaa yltäkylläisyys, ja lakkaamme kiihottumasta (lukuunottamatta silmälle esiintymättömiä seikkoja). Todellisuudessa on siis ihmiskunnalle parempi, että tavallisen maiseman muodostus ei tarjoa rajumpaa mielenliikutuksen aihetta, -- että lauhkea vuorimaa auran kallistuvien vakojen ruskettamana, mäen voimakas suuntaviiva ja metsän peittämän rotkon kaita kierros ovat useammin ihmiselämän näytelmäpaikkana, kuin pilven kruunaamien vuorien ja rehevien laaksojen pylväskäytävät ja että, sillä aikaa kun jokaiselle meistä kotiseudussamme, johon elämämme suurimmaksi osaksi rajoittuu, avautuu vaatimattomammat (vaikka aina loppumattomat) harrastuksen lähteet, tämä mahtavampi ja vieraampi ihanuus tulee kuitenkin matkojemme tarkoitusperäksi, -- samalla lapsuuden mielikuvitusten vetovoimakohdaksi ja onnellisen muistelemisen esineeksi vanhuudessa. 15. Jos ostat piirroksen, niin tuottaa se iloa vain itsellesi ja ystävillesi. Mutta jos muovailet kiven ja asetat sen talosi ulkoseinälle, niin on se hauskuudeksi jokaiselle, joka katua pitkin kulkee, -- hauskuudeksi lukemattomalle joukolle vain muutamien sijasta. Mutta väität, ettei talomme ulkoseinämällä oleva veistokuva hyödytä meitä itseä. Kyllä se sentään hyödyttää sinua tavattomassa määrässä; sillä ota huomioon, että rakennustaide eroittuu erikoisesti maalaustaiteesta siinä, että se on _kasaamisen_ taide. Ystäväsi ostamat ja taloihinsa ripustamat piirrokset eivät vaikuta yht'aikaa sinun piirroksiesi kanssa: niitä on tutkittava yksitellen, ja jos ne ripustettaisiin vierekkäin, niin ne pikemmin haittaisivat kuin lisäisivät toistensa vaikutusta. Mutta ystäväsi talon seinämällä oleva veistokuva vaikuttaa sinun talossasi olevan yhteydessä. Molemmat talot muodostavat suuren massan, paljon suuremman kuin kukin erikseen; paljon enemmän, kun siihen liitetään kolmas talo, -- ynnä neljäs; vielä enemmän, kun koko katu, kun koko kaupunki yhtyy juhlalliseen sopusointuun. Taulujenne ja piirrostenne yksityisomistus on samallaista, kuin jos laulaisitte taloissanne yksiksenne. Mutta teidän rakennustaiteenne olisi mahtavassa kuorossa laulamisen kaltaista... Kaupungin katujen suurella konserttimusiikilla, kun nimittäin tornin nypykkä kohoo toisen samallaisen vieressä, kerros kerroksen päällä ja torni toisensa jälkeen peittää asumattomien mäkien kaukaisimpia harjoja, on semmoinen ylevyys, jommoista te nykyään ette kykene ajattelemaankaan, jopa kykenee se saattamaan syvimpään liikutukseenkin, kuin taide voi ihmissydämmeen synnyttää. Ja se on syystäkin syvin: sillä Jumalan ja luonnonlain mukaan ylentää iloanne samoin kuin hyvettännekin keskinäinen avunanto. Kuten te käsikkäin voitte parhain toisianne auttaa, samoin voitte myös käsi kädessä parhaiten iloitakin. 16. Jumala on maan meille elämän ajaksi lainannut; se on suuri perintöläänitys. Se kuuluu sekä meille että jälkeentulevaisillemme, joiden nimet jo ovat luomakunnan kirjaan kirjoitetut; meillä ei ole oikeutta toimimisellamme tai laeilla tai laiminlyömisillä aiheuttaa heille tarpeettomia rangaistuksia, tai ryöstää heiltä etuja, joita olisimme voineet heille perinnöksi jättää. Ja tämän sitä vähemmällä syyllä, kun ihmisen työstä on määrätty, että sen hedelmän runsaus on oleva tasasuhteinen siihen aikaan, joka on kylvön ja sadon välillä, ja että ylipäänsä työmme tuloksen määrä on oleva sitä täydempi ja runsaampi, kuta kauvemmaksi tarkoitusperämme asetamme, kuta vähemmän haluamme itse olla todistajina sen, minkä vuoksi työtä teemme. Ihmiset eivät voi tehdä yhtä paljo hyvää aikalaisilleen, kuin jälkeensä tuleville; ei yhdestäkään ainoasta saarnatuolista, josta ihmisääni on kaikunut, ole se niin selvästi kuulunut, kuin haudasta. Tämä huomioon ottaen tulevaisuuteen nähden ei kärsi tappiota nykyisyys. Joka ihmisen toimintaa hyödyttää suhteensa tuleviin tapahtumiin, kunniaan, suloon ja kaikkiin tosi seikkoihin. Laajanäköisyys ja levollinen, luottavainen kärsivällisyys eroittavat enemmän kuin mitkään muut ominaisuudet ihmisen toisesta ihmisestä ja lähentävät häntä Luojaansa; ei ole olemassa tointa tai taidetta, jonka ylevyydelle emme saattaisi tätä asettaa mittapuuksi. Muistakaamme sentähden rakentaessamme rakentavamme ainaiseksi; ei yksinomaan nykyhetken iloksi, nykyhetken tarpeeksi. Tehkäämme työ senlaatuinen, että jälkeläisemme meitä siitä kiittävät, ja asettaessamme kiven kiven päälle ajatelkaamme, että kerran tulee aika, jolloin näitä kiviä pidetään pyhinä, sentähden että meidän kätemme ovat niitä koskettaneet, ja että ihmiset katsellessaan tekojamme ja työtämme sanovat: "Katsokaa, tämän tekivät meidän hyväksemme isämme!" Sillä rakennukselle suurinta kunniaa eivät todellakaan tuota sen kivet ja sen kulta, vaan sen ikä, tuo sen sävyn syvästi tuntoinen täyssointu, vakava valppaus, salaperäinen osanotto, jopa hyväksyminenkin tai tuomitseminen, jota meihin jo kauvan ihmiskunnan katoavaisten laineiden huuhtomat muurit ovat vaikuttaneet. Niiden pysyvä todistus ihmisestä, niiden hiljainen vastakohta kaikkien kappaleiden katoovaiselle luonteelle, niiden voima, jolla ne vuosien ja aikojen kuluttua, hallitussukujen haihduttua ja toisten noustua, ja maanpinnan ja merenrajojen muuttuessa säilyttävät taiderikkaan, kauniin muotonsa voittamattomaksi ajaksi, yhdistävät menneitä ja tulevia aikakausia toisiinsa, ja liittäen kansat myötätuntoisina yhteen melkein heidät yhtäläisentävät: tällä kullalla kirjailevalla ajalla on meidän etsittävä rakennustaiteen todellista valoa, väriä ja koristusta. Vasta kun rakennus on saavuttanut tämän luonteen, kun se on kunnian ja ihmistekojen pyhittämä, kun sen muurit ovat tulleet kärsimyksen todistajiksi ja sen pilarit kohoovat kuoleman varjosta, voi sen olemassaolon, joka kestää kauvemmin kuin maailmaa ympäröivät luonnolliset seikat, omaksi tulla niin paljon sävyä ja eloa, kuin nämä omistavat. 17. On olemassa vain kaksi tehokasta ihmisen muistamattomuuden voittajaa, runous ja rakennustaide, ja jälkimmäiseen sisältyy jossain määrin edellinen, ja onkin se todellisuudessa mahtavampi. On hyvä omata ei vain sitä, mitä ihmiset ajattelivat ja tunsivat, vaan sitäkin, johon he käsin koskettivat; josta he saivat voimansa; jota heidän silmänsä koko heidän elinaikansa katselivat. Homeron aikakausi on hämärän epätietoinen hänen persoonallisuudestaan. Toisin on Perikleen aikakauden laita: päivä tulee, jolloin tunnustamme, että olemme enemmän oppineet Kreikan kuvaveiston rapautuneista jäännöksistä, kuin sen mieluisilta runoilijoilta ja urheilta historijoitsijoilta. Jos menneisyyden tiedoistamme on jotakin hyötyä, jos ajatus jälkimaailman muistelusta meitä ilahuttaa ja jos nykyinen ponnistus voi tehdä voimakkaaksi, nykyinen kärsimys kärsivälliseksi, niin on kansalliseen rakennustaiteesen nähden olemassa kaksi velvollisuutta, joiden merkitystä ei voi kyllin korkeaksi arvostella: ensiksikin nykyajan rakennustaiteen muodostaminen historialliseksi, ja toiseksi menneiden aikojen rakennustaiteiden säilyttäminen kaikkein kalleimpana perintönä. 18. Kansan elämä on tavallisesti laavavirran kaltainen, joka ensin etenee loistavasti ja rajuna, sitten heikkona ja peitettynä, vihdoin vain hyytyneiden möhkäleiden syöksähtelemisenä. Tätä viimeistä tilaa on ikävä katsella. Kaikki nämä asteet voi selvästi huomata taiteessa, erittäinkin rakennustaiteessa; sillä ollen erittäin riippuvainen todellisen elämän lämmöstä on se myös varsin vastaanottavainen väärän elämän kylmettävälle myrkylle. En tunne mitään painostavampaa, kuin on elottoman rakennustaiteen näkeminen, jos sen tunnusmerkkiä kerran on alkanut käsittää. Lapsuuden heikkous on täynnä lupausta ja viehätystä, -- epätäydellisen tietämisen taistelu täynnä voimaa ja yhteyttä; mutta nähdä heikkouden ja jäykkyyden valtaavan kehittynyt mies; nähdä kirjaimet, joilla muinoin oli ajatuksen tuore leima, litteinä ja kuluneina ylenmääräisestä käyttämisestä; nähdä muinoin elävän olennon kuori sen kuihtuneessa muodossa, kun niiden värit ovat vaalistuneet ja asukkaansa kuollut, -- se on nöyryyttävämpi, onnettomampi näky, kuin kaiken tiedon häviäminen, ja palaaminen ilmeiseen, avuttomaan lapsuuteen. 19. Totuuden solvaamiset, jotka häväisevät runous- ja maalaustaidetta, rajoittuvat suurimmaksi osaksi esineensä _käsittelemiseen_. Rakennustaiteessa on vielä toinen, vähemmän hieno, halveksittava totuuden loukkaaminen mahdollinen; suoranainen valhe aineen laatuun tai työn paljouteen nähden. Tämä on sanan täydessä merkityksessä väärä, ja ansaitsee samallaisen tuomion, kuin jokainen muukin siveellinen rikos; se on sekä yksityisille että kansoille yhtä ala-arvoista; missä sitä vaan on levitetty ja suvaittu, on se aina ollut erityisen taiteiden alentamisen merkkinä; ettei se ole tullut vielä pahemman, nimittäin ankaran rehellisyyden yleisen puutteen merkiksi, selittää vain se omituinen eroitus, joka vuosisatoja sitten on eroittanut taiteet -- omantunnon asioina -- kaikista muista ihmishengen objekteista. Että tunnollisuus vetäytyy pois tällä tavalla taiteessa käytetyistä voimista, on sen itsensä taiteita hävittäessä samaan aikaan jossain määrin tehnyt tehottomaksi todistuksen, jonka se muuten olisi voinut antaa luonteesta ja omituisuudesta kansojen, joiden keskuudessa sitä on vaalittu; jos ei, niin olisi enemmän kuin omituista, että yleisestä vilpittömyydestään ja uskollisuudestaan niin tunnettu kansa, kuin englantilaiset ovat, sallii rakennustaiteessaan enemmän ulkokuorta, peittelemistä ja petosta, kuin mikään muu kansa. Ajattelemattomasti suvaittuina ne vaikuttavat sentään turmiollisesti taiteesen, missä niitä harjoitetaan. Ellei löytyisi mitään muuta syytä rakennustaiteellisiin epäonnistumisiimme, niin olisi näissä pienissä epärehellisyyksissä kyllin selitystä niihin kaikkiin. Niiden poistaminen on ensimmäinen eikä suinkaan pienin askel suuruuteen; ensimmäinen, sillä se on niin silmiinpistävä ja on helposti poistettavissamme. Saatamme olla kykenemättömiä saamaan pakoittamalla hyvä tai kaunis eli uusi rakennustyyli; mutta _rehellisen_ rakennustaiteen voimme pakolla saavuttaa: köyhyyden niukkuuden voi antaa anteeksi, ankaraa hyödyllisyyttä voi kunnioittaa; mutta mikä muu kuin halveksiminen voisi kohdata petoksen alhaisuutta. 20. Kuten hienotunteinen nainen ei kanna vääriä jalokiviä, samoin halveksii kunnollinen rakennusmestarikin vääriä koristuksia. Niiden käyttäminen on yhtä julkea, kuin anteeksiantamatonkin vale. Käytät sitä, mikä itselleen anastaa arvon, jota sillä ei ole, väität sen maksaneen sitä, jota se ei ole maksanutkaan, olevan sitä, mitä se ei ole. Se on petosta, törkeyttä, hävyttömyyttä ja syntiä. Alas sellaiset! Musertakaa ne mäsäksi, antakaa niiden paikan seinällä olla epätasaisena ja karheana. Et ole niistä mitään maksanut, sinulla ei ole mitään tekemistäkään niiden kanssa; et tarvitse niitä. Ei kenellekään maailmassa ole koristukset välttämättömiä. Mutta vilpittömyyttä on jokaisen tarvis. Kaikki kauniit luonnokset, joita milloinkaan on keksitty, eivät ole valheen arvoisia. Anna muuriesi olla niin paljaina ja alastomina kuin höylätty lauta, taikka rakenna ne poltetusta savesta ja silpusta, jos niin pitää olla; mutta älä rappaa niitä vääryydellä. 21. Yhtä kykenemme aina tekemään -- tulemaan toimeen ilman konekoristuksia ja valurautatyötä. Kaikki ne metallikuvat, keinokkaat kivet, kaikki ne puu- ja pronssijäljennökset, joiden keksinnöstä joka päivä kuulemme riemuittavan, -- kaikki ne lyhyet, halvat ja kevyet menetystavat saadakseen aikaan sen, jonka kunniana on sen vaikeus, -- ovat yhtä monta uutta estettä muutenkin vaivaloisella tiellämme. Ne eivät tee ketään meistä onnellisemmaksi tai viisaammaksi. Ne tekevät käsityksemme vain pintapuolisemmaksi, sydämmemme kylmemmäksi, järkemme heikommaksi. Meidän on tehtävä työtä elääksemme, ja tehtävä tarmokkaasti; toista työtä teemme iloksemme ja se on tehtävä täydestä sydämmestä; ei puolittain ja niukasti, vaan tahtoen; mikä ei ole tämän ponnistuksen arvoista, se on parempi jättää kokonaan tekemättä. Ehkä kaikella, mitä meidän on tehtävä, ei ole muuta tarkoitusta, kuin harjoittaa sydäntämme ja tahtoamme ja olla itsessään tarpeetonta; ainakin on sen antama vähäinen hyöty tuiki tarpeeton, ellei se ole kättemme ja voimiemme siihen käyttämisen arvoinen. Ei sovi kuolemattomuudellemme ottaa vastaan sille arvottomia helpotuksia ja sietää, että tarpeettomia välikappaleita tunkeutuu sen ja sen vallitsemien seikkojen väliin. Joka tahtoisi muodostaa henkensä luomuksia muulla tavoin kuin omalla kädellään, hän antaisi myös, jos voisi, taivaan enkeleille positiiveja helpottaakseen heidän soittelemistaan. 22. Käsityön voi aina eroittaa konetyöstä; tosin on ihmisten mahdollista muuttua koneiksi ja alentaa työnsä konetyön tasalle. Mutta niinkauvan kuin he tekevät työtä _ihmisinä_, ja tekevät sitä koko sydämellään, ja tekevät parhaansa, ei tee se mitään, vaikka olisivat kuinka huonoja työntekijöitä tahansa, sillä siinä käden työssä on sentään aina jotakin, joka on kaiken kiitoksen yläpuolella: niissä on selvästi huomattavissa, että muutamat paikat ovat enemmän ilahuttaneet kuin toiset, että siinä on viivähdetty ja työskennelty erikoista huolellisemmin; sitten tulee kohtia, joissa ei ole niin välitetty, ja kiireellisiä kohtia, ja tässä on taltta kovin takonut, tässä taas kevyesti ja tuossa arkaillen, ja jos ihminen käytti työssään järkeään, samoin kuin sydäntäänkin, niin on kaikki oleva oikealla kohdallaan, ja joka osa kohottava toisen arvoa. Kokonaisuuden vaikutus verrattuna samallaisen koneella tai innottomalla kädellä veistettyyn kuvaukseen on samallainen, kuin hyvin luettu ja syvästi tunnettu runo verrattuna vaikutukseen, joka aiheutuu, jos niitä koneellisesti lukea pauhataan. Useat eivät huomaa eroitusta; niille, jotka runoista pitävät, on se kaikki kaikessa, -- mieluummin ovat he runoja kuulematta, kuin kuulevat niitä huonosti lausuttavan; niille, jotka ovat rakennustaiteesen mieltyneet, on käden elo ja pontevuus kaikki kaikessa. He mieluummin ovat mistään koristuksesta huolimatta, kuin ottaisivat huonon, s.t.s. välinpitämättömästi veistetyn. En voi kyllin usein toistaa, ettei karheasti tai kömpelösti veistetyn tarvitse välttämättömästi olla huono, vaan sellainen on _välinpitämätön_ työ, jossa kaikkialla huomaa saman vaivannäön -- sydämettömän ponnistuksen sileän, pitkäveteisen tyyneyden, -- auran säännöllisyyden tasaisella pellolla. Välinpitämättömyyttä huomaamme pikemmin täydellisessä, kuin muussa työssä,-- ihmiset tulevat itseään täydentämällä kylmäkiskoisiksi ja veltoiksi, ja jos luulee, että täydellisyys on sileyttä ja saavutettava santapaperin avulla, niin voi yhtä hyvin jättää heti työn koneelle. _Todellinen_ täydellisyys on yksinkertaisesti tarkoitetun vaikutuksen täysi esitys, ja _korkea_ täydellisyys on hyvin tarkoitetun, elävän vaikutuksen esitys ja on useimmin saavutettavissa karhean kuin sileän käsittelyn kautta. 23. Mielikuvitusrikkaan myötätuntoisuuden voima on suuressa määrässä väsymykselle altis; niin että, jos annamme sen työskennellä liian monen esineen kanssa yhtäaikaa tai liian suuremmoisten seikkojen kanssa peräkkäin pitkän aikaa, ei se kestä ponnistuksissa, vaan uupuu, samoinkuin jäsenet ruumiillisesta väsymyksestä, ja on silloin kykenemätön noudattamaan minkäänlaista vaikutusta, ennenkuin on levännyt. Siinä ilmenee kyllästymisen oikea luonne, jota kyllästymistä matkoilla liian paljon katseltuamme niin usein tunnemme. Ei niiden kauniiden nähtyjen esineiden yksitoikkoisuus ja paljous ole tehnyt näitä arvottomiksi, vaan on sisällinen voimamme liiaksi rasitettu, ja sen sijaan että antaisi sen levätä, ihmettelee matkustaja tylsyyttänsä ja kykenemättömyyttänsä ihailemaan, etsii jotain vielä ihailtavampaa ja kiihoittaa ja kiusaa ja ravistelee tunnettansa sanomalla: Katso sitä ja katso tätä ja tuota vielä ihailtavampaa! -- kunnes se kokonaan lamautuu kaikelle enemmälle tuskalle ja ilolle, tylstyneenä useaksi seuraavaksi päiväksi. Epätoivoinen tuhlaaja kääntyy Campagnan hevoskilpailuihin eikä kykene nyt mihinkään muuhun. Sen sijaan että tunteemme voima, jos se kesken yksinkertaisia tapahtumia olisi saanut kallistua ruoholle ja hiukan aikaa levähtää, olisi taas vähitellen toipunut, jälleen saavuttanut voimansa ja eloisuutensa ja ollut taas pian työkykyinen. On siis aina välttämätöntä, kun tämä sisällinen voima uupuu, etsiä sille vähä vähemmän eikä enemmän ihailtavaa, minkä kanssa se voi seurustella tuossa heikossa tilassa ollessaan; anna sen sitten olla levossa, niin se pian virkistyy. 24. Jokaisesta ihmisestä, jolla kaikki viisi aistiansa on vallassaan, on hiljainen noin kymmenen tai kahdentoista peninkulman matkaaminen päivässä hupaisinta matkustamista. Kaikki matkustaminen käy ikäväksi sitä mukaa, mitä nopeammin se tapahtuu. Junalla kulkemista en yleensä pidä minään muuna kuin matkustamisena. Se on yksinkertaisesti samaa kuin tulla lähetetyksi toiseen paikkaan; melkeinpä paketin tavoin. 25. Kaikkea suurta tehdessä on siihen koko olento kohdistettava, sekä ruumis että sielu, olletikin sielu. Muta tämä työ ei ole koko olennon yksipuolista työtä, myöskin työ kääntyy koko olennon puoleen. Mitä täydellinen olento puhuu, sitä täytyy myös täydellisen olennon kuunnella. Ei ole minun tehtäväni kuluttaa koko henkeäni, menettää koko voimaani ja elämääni työhöni, sinun katsojana tai kuuntelijana minua vain puolinaisesti hengelläsi tarkatessa; sinun täytyy olla kokonaan minun, kuten minäkin olen kokonaan sinun; ainoastaan niillä ehdoin voimme olla samaa mieltä. Kaikki taipumuksesi, suurimman ja parhaan sinussa täytyy olla hereillä; muuten en saa palkkaani. Maalarin ei ole pantava inhimillisen luonteensa koko aarretta työhönsä, tyydyttääkseen vain yhtä osaa katsojasta; ei yksinomaan huvittaakseen hänen aistejaan, ei vain tyydyttääkseen hänen mielikuvitustaan, ei ainoastaan houkutellakseen mielenliikutukseen, ei vain johdattaakseen häntä ajattelemaan, vaan tuon _kaiken_ aikaan saadakseen. Aistien, mielikuvituksen, tunteen, järjen, koko havaitsevan hengen täytyy tarkkaavaisuudessa tulla tyydytetyksi tai iloisesti liikutetuksi; muuten ei ole työtätekevä henki tehtäväänsä hyvin täyttänyt. Sillä huomaa, hänellä ei ole ainoastaan _oikeus_ päästä kohtaamaan kasvoista kasvoihin, sydämestä sydämeen; vaan jo hänen _velvollisuutensa_ se aiheuttaa toisen sielun vastaamaan: sen torven tärähdyksen täytyy olla niin selvän, että, vaikka kehoitukseen tylsyyden tai laiskuuden takia ei vastattaisikaan, ei voisi sentään olla epäilystäkään sen merkityksestä; teoksessa täytyy olla semmoinen voima, että sitä seuraamatta oleminen olisi oma syymme. Tämän me siltä vaadimme, tätä rukoilemme. Useimmat ihmiset eivät tiedä, mitä heissä on, ennenkuin tämä huuto heitä kutsuu: sydämensä heissä nääntyy, uni ja velttous valtaavat heidät. Eivät ole he mistään niin kiitollisia, kuin tästä huudosta: "Heräjä sinä, joka makaat!" 26. Parempi, monta vertaa parempi on, ettet koskaan astu taulukokoelmaan, kuin että menisit sinne vain vetelehtiäksesi ja myhäilläksesi: parempi, monta vertaa parempi on, ettet koskaan tartu siveltimeen, jos sivelet sillä vain oman mitättömän taitosi turhasta mielihyvästä; parempi, monta vertaa parempi on, ettet ollenkaan tarkkaa kuvia, ja jäät niihin tutustumatta, kuin että tietäisit juuri niin paljo, että voisit keksiä virheitä suurista teoksista ja leimata julkeuden hyväksymiseksi ja väärinkäsityksen terävänäköisyydeksi. 27. Mitä kauniimpi taide on, sitä enemmän se varsinaisesti on semmoisten ihmisten tekoa, jotka _tuntevat_ olevansa _väärässä_, -- jotka pyrkivät täyttämään lakia ja tavottamaan kauneutta, joita he eivät vielä ole saavuttaneet, ja joista he tuntevat olevansa sitä kauvempana, mitä enemmän he niitä tavoittelevat. Ja kuitenkin on taide vielä syvällisemmässä merkityksessä tekoa semmoisten ihmisten, jotka tietävätkin olevansa oikeassa. Juuri tämä aikomuksistaan ehdottomasti eksyvä tunne osoittaa tuon aikomuksen täydellisyyttä, ja epäonnistumisen pysyvä tunto johtuu yhä kirkkaimmin katsein näkemään totuuden kaikkein pyhimpiä lakeja. 28. Suurimman taiteilijan oikea tunnusmerkki on, -- että hän vapaehtoisesti luopuu suuruudestaan; että hän tekee _itse itsensä_ huonoksi ja huomaamattomaksi, mutta niin kohottaa ja kuvaa taiteensa esineen, että sinä mieluummin näkisit itse esineen, kuin taideteoksen. Et ole siis koskaan kylliksi ihaillut taiteilijan teosta, ennenkun olet alkanut sitä halveksia. Paras tunnustus, jonka voisi antaa Phidiaksen Athenelle, olisi halu nähdä mieluummin jumalatar ilmielävänä; ja kristillisen taiteen ihanimmilta madonnilta puuttuu heille kuuluva kunnia, jos ei ne herätä katsojassa tuskallista kaihoa saada nähdä neitsyt ilmielävänä. 29. Tunteminen ei todista mitään oikeata, sisäistä yhdennäköisyyttä. Kirjojamme tunnemme kansistaan, vaikka oikeat, varsinaiset tuntomerkit ovat niiden sisällä. Ihmisen voi koiransa tuntea haistamalla, hänen räätälinsä hänen takistaan, ystävänsä hänen hymystään: kukin näistä tuntee hänet, mutta tuntemisen tarkkuus riippuu hänen oman henkensä arvosta. Mikä itse asiassa on ihmiselle tutunomaista, sen tietää yksin Jumala. Ihmisen muotokuvassa saattavat kasvonpiirteet olla täysin tarkasti kuvatut, ilman että niissä on hituistakaan ilmettä; se saattaa olla, käyttääkseni tavallista lausepartta, "kuin ilmetty hän"; jokainen, jopa kissansakin tuntisi hänet. Toisessa muotokuvassa saattavat piirteet olla ehkä huolimattomasti tai huonosti kuvatut, mutta siinä on silmänvälke ja huulen omituinen väritys, jota hänessä huomaa vain korkeimman henkisen kiihoituksen hetkinä. Sen tuntisivat vain hänen ystävänsä. Toinen ehkä ei kuvaa mitään hänen tavallisesta ilmeestään, vaan jotakin hänen elämänsä kiihoittuneimmalla hetkellä ilmennyttä, jolloin kaikki salaiset intohimot ja korkeimmat voimat yhtaikaa pääsivät valloilleen. Vain ne, jotka ovat hänen sellaisena nähneet, kykenevät kuvan häneksi tuntemaan. Mutta minkälainen olisi sitten _ihmisen_ todellinen kuva? Ensimmäinen osoittaa satunnaisuuksia ruumiista, -- jossa turmelus asustaa; jota mato odottaa. Toinen antaa lihalle hengen leiman; mutta se esittää henkeä _sellaisten_ mielenliikutusten aikoina, jotka melkein kaikissa ihmisissä ilmenevät ja jotka eivät ole sen henkilön olemukselle ominaisia, vaan saattavat olla tottumuksen, kasvatuksen ja sattuman tuloksia; -- teeskennelty muoto, joka, _olkoonpa_ se otettu tahallisesti tai tietämättä, on kenties kaikessa verhoamansa luonteen juurtuneelle ja todelliselle täydellisenä vastakohtana. Kolmannessa on ehkä jälkiä kaikesta salaisimmasta ja mahtavimmasta, kun kaikki teeskentely ja kaikki tottumukset, jokainen vähäpätöinen ja ohimenevä liikutus, -- ainaisen virran jää, ranta ja vaahto -- pirstoutuu, murtuu ja häviää sisällisen voimansa havahduttua; kun jumalallinen kiihoitin kutsuen ja vaatien on herättänyt ilmieloon nuo uinuvat voimat ja tunteet, joita hengen oma tarmo ei voinut esittää, eikä hänen tajuntansa voinut käsittää; jotka Jumala yksin tuntee ja Jumala yksin voi herättää; -- juuri hänelle ominaisten, eroittavien tunnusmerkkien syvyyden ja salaisuuden. Samoin on ulkonaisen luonnon laita; sillä on ruumis ja sielu, kuten ihmiselläkin; mutta sen sieluna on jumaluus. On mahdollista esittää ruumis ilman henkevyyttä, ja se näyttää hyvin näköiseltä niistä, joiden aistit tuntevat vain ruumiin. Käy päinsä esittää henkeä sen tavallisissa, ala-arvoisissa ilmauksissaan; sitä pitävät hänen näköisenään ne, jotka eivät ole saaneet kuulla häntä hänen voimakkuutensa hetkinä. On mahdollista esittää henkeä sen salaisissa ja ylevissä vaikutelmissa, ja sitä pitävät näköisenä vain ne, joiden nähtäviin nämä vaikutukset ovat tulleet paljastetuiksi. Kaikki tämä on totuutta; mutta totuuden arvoa, jota se kykenee esittämään ja tuntemaan, vastaa taiteilijan mahti ja katsojan vilpittömyys. 30. Luonto säilyttää parhaansa lujasti sinetittynä, kunnes sitä kunnioituksella katsellaan. Taiteilijalle, joka sitä pitää kunniassa, voi se antaa aihetta kadun kerjäläisenkin kasvoista. Mutta sitä toisintavan maalarin työssä saattaa se Portiankin näyttämään epäjalolta ja Perditan viehätyksettömältä. 31. Taiteilijan tehtävä maailmassa on olla näkevä ja tunteva; olla sellaisen hienouden ja hellätuntoisuuden välikappale, ettei mikään varjo, eikä väri, eikä viiva, eikä hetkellinen, ohimenevä ilmaus häntä ympäröivistä, näkyvistä esineistä, eikä mikään mielenliikutuskaan, jota nämä kykenevät hänen siihen kohdistuneelle hengelleen antamaan, jää piirtäytymättä häneen tai tulisi poispyyhityksi hänen muististaan. Ajatella, arvostella, todistaa ja tietää ei ole hänen tehtävänsä. Hänen paikkansa ei ole hallituksessa, eikä tuomioistuimella, eikä oikeussalissa puolustajana, eikä kirjastossa. Kaikki tämä on määrätty toisten ihmisten tehtäväksi. Hän miettiköön noin sivumennen; hän tehköön silloin tällöin johtopäätöksiä, kun hänellä ei ole parempaa tehtävää; tietäköön, -- ettei hän voi katkelmia, joita hän kyyristymättä saattaa koota, vaivatta saavuttaa; mutta älköön hän tästä kaikesta lainkaan huolehtiko. Elämäntyönsä olkoon paljaaltaan kahtalainen: nähdä ja tuntea. Ehkä väittää lukijani, että tiedon suuri etu on juuri siinä, että se avaa silmät; että se tekee havaittaviksi seikkoja, joita emme olisi koskaan nähneet, jos emme olisi ennen niistä tienneet. Ei niin. Sitä saattavat sanoa ja uskoa vain ne, jotka eivät tiedä, miten suuren taiteilijan havainto- ja tuntokyky suhteutuu toisiin ihmisiin. Ei ole yhdessäkään taiteessa minkäänlaista suurta maalaria tai suurta työntekijää, joka ei yhdessä hetkessä näkisi enemmän, kuin hän voisi oppia tuhattuntisessa työssä. 32. Suuri taiteilija käsittää luonnon semmoisenaan, ja suuntaa katseen ja ajatukset sen täydellisimpään osaan; epätodellinen taiteilija säästää itseltään vaivan poistamalla tieltään sen, mikä hänestä näyttää loukkaavalta taikka muuttaa hän sen. Tämmöisen menettelyn paha vaikutus on kahdellainen. Ensiksikin kauneutta, jolta taustansa lisäyksineen on ryöstetty, ei ole enää nautittava kauneutena, aivan samoin kuin valoa, jolta on ryöstetty kaikki varjo, ei ole enää nautittava valona. Valkoinen kangas ei voi kuvata päivänpaisteen vaikutusta; taiteilijan täytyy sen muutamin paikoin hämmentää voidakseen antaa sen loistaa toisissa paikoin. Ei kauniin keskeymätön jaksokaan voi tuottaa kauneuden oikeata vaikutusta; sen täytyy kohota vähemmän arvoisesta voidakseen oman mahtinsa levittää. Luonto on sen ala-arvoiset ja jaloimmat ainekset enimmiten sekoittanut, kuten se sekoittaa päivänpaisteen varjon kanssa antamalla sillä tavalla molemmille heille kuuluvan hyödyn ja vaikutuksen. Taiteilija, joka suvaitsee jättää varjon pois, nääntyy luomassaan paahtavassa korvessa. Fra Angelicon todellisesti korkea ja kaunis taide on aina säilyvä tuoreena ja voimakkaana munkkiveljiensä jokseenkin jokapäiväisten kasvonpiirteiden ujostelemattomassa ja vanhastaan tunnetun haperan pyhyyden kuvaamisessa; mutta nykyaikaiset saksalaiset ja rafaeliittiset koulut menettävät kunniatansa ja jalouttansa ihailemalla parturimaisesti kauniita kasvoja eikä niillä todellakaan ole oikeata luottamusta muihin kuin suoriin neniin ja kiharaisiin hiuksiin. Paolo Veronese asettaa taiteessaan kääpiön sotamiehen, neekerinaisen kuningattaren vastakohdaksi; Shakespeare asettaa Calibanin Mirandan ja Autolycuksen Perditan viereen; mutta tavallinen ihanteellisuus pelastaa kauneutensa salongin sekä viattomuutensa luostarin yksinäisyyden turviin; se väittää tekevänsä sen hienosta valinnasta ja puhtaasta tunteesta, samalla kun sillä todellisuudessa ei ole rohkeutta tehdä hirviölle vastarintaa eikä kyllin sukkeluutta varustaa veijaria. Vain totuttuamme kuvaamaan kaikki asiat vilpittömästi, voimme oppia, mikä on kaunista ja mikä ei. Rumimmissakin esineissä on jonkun verran kauneutta, ja tämä on aina heille ominainen aines, jota ei voi erottaa niiden rumuudesta, ja jota on ihailtava sen yhteydessä tai ei ensinkään. Mitä enemmän taiteilija ottaa luonnon semmoisena, jommoisena hän sen löytää, sitä odottamattomampaa kauneutta hän keksii ennen ylenkatsotussa; mutta juljetkoon hän kerrankin vain anastaa itselleen oikeuden paheksia, niin vähitellen nautintonsa piiri supistuu, kunnes se, minkä hän luuli jaloksi valinnaksi, vihdoin muuttuu ahtaaksi havaitsemiseksi. Esittämällä aina _yksiä ja samoja_ tulee hänen taiteensa luonnottomaksi ja sairaloiseksi, kunnes hän lopullisesti sitäkään, mitä hän tahtoo säilyttää, ei enää voi uskollisesti kuvata. 33. Pikkumaiselle, itserakkaalle ja teeskentelevälle taiteilijalle meillä on, kun hän komeilee ahtaalla tiedollansa ja vähäisellä taidollansa, vain tämä sana sanottavana: "Mene sivulle äläkä kaihda minulta tätä luontoa." Mutta suurelle taiteilijalle, jolla on luova mielikuvitusvoima, -- joka jokaiseen sielunsa kykyyn nähden on miljoonia kertoja meitä etevämpi -- voimme kyllä sanoa: "Tule tämän luonnon ja minun välille, -- tämän luonnon, joka minulle on liian suuri ja ihmeellinen: lauhduta se minulle, selitä sitä minulle, anna minun katsoa sinun silmilläsi, kuulla sinun korvillasi ja saada apua ja voimaa suurelta hengeltäsi." Kaikilla jaloimmilla tauluilla on tämä luonne. 34. Korkeimman kauneuden suojelusvartija kaikessa näkyvässä työssä on aivan sama, kuin on sielunkin turva ja johto, -- nimittäin kohtuus sen laajemmassa merkityksessä; kohtuus, jonka näemme istuvan oikeuden kanssa samallaisella valta-istuimella neljän päähyveen keskessä, ja jota ilman jokainen muu hyve voi johtaa meitä epätoivoiseen erehdykseen. Kohtuudella jalommassa merkityksessä ei ole ymmärrettävä masennettua, epätäydellistä tarmoa, ei pysymistä jossain hyvässä, kuten rakkaudessa tai uskossa; vaan voimaa, joka hallitsee jännityintäkin tarmoa ja estää tätä toimimasta toisin, kuin sen täytyy. Seikkoihin nähden, joissa liikanaisuus on mahdollista, ei se tarkoita niiden epätäydellistä nautintoa, vaan semmoisen määränsä järjestämistä, joka tekee nautinnon niistä mahdollisimman suureksi. Niinpä ei merkitse esim. kohtuus värissä epätäydellistä tai velttoa värinautintoa; vaan värin hallitsemista, joka tuottaa kaikista värityksistä mahdollisimman suuret nautinnot. Huono värittäjä ei _pidä_ kauniista väristä enemmän, kuin paras värittäjä, ei puoleksikaan niin paljon. Mutta hän käyttää sitä liikanaisesti; hän käyttää sitä suuressa määrässä ja hallitsematta sitä, ja silloin astuu niin yleisesti arvossa oleva laki voimaan, kuin painovoiman lakikin on, ettei hän nimittäin kykene siitä niin iloitsemaan, kuin jos hän olisi ollut kohtuullinen. 35. Ei mikään enemmän eroita suuria miehiä jokapäiväisistä, kuin se, että he elämässä sekä taiteessa aina tuntevat tien, jota asiat kulkevat. Tyhmä ajattelee näiden olevan paikallaan ja kuvaa niitä liikkumattomiksi; viisas näkee niissä vaihtelevaisuutta ja muuttelevaisuutta, ja piirustaa ne semmoisiksi, -- eläimen liikkuvaksi, puun kasvavaksi, pilven kulkevaksi, vuoren pieneneväksi. Koeta aina muotoja nähdessäsi, huomata viivat, joilla oli voima menneen kohtalonsa yli sekä voima tulevaisuutensa yli. 36. Alkuperäisyys: kaikki riippuu siitä ainoasta ihanasta kyvystä saavuttaa asioiden alkuperä ja vaikuttaa sieltäkäsin. Se on suoraan lähteestä ammennetun tuoreen veden viileys, selkeys ja oivallisuus vastakohtana toisten ihmisten vainioiden sakeaan, kuumaan ja virkistämättömään pisaraan. 37. Kaikki ala-arvoiset taiteilijat pyrkivät aina välttämään pakollista perinpohjaista työtä, ja sanoen syyksi joko asian aiheuttaman ilon taikka rehennellen jaloilla perusteillaan he yrittävät, mitä eivät voi täyttää. Sitä vastoin käsittävät suuret miehet aina heti, että taiteilijan, kuten jokaisen muunkin ihmisen korkein velvollisuus on ymmärtää asiansa, ja he ottavat sen niin vakavalta kannalta, että monet, joiden elämän me heidän teoksistaan päättäen ajattelisimme olleen täynnä intohimoa, todellisuudessa, vaikka olisivat kyenneet voimakkaampaan, ovat pakottaneet itsensä semmoiseen täydelliseen levollisuuteen, jommoinen on ominaista syvälle, kätkössä olevalle vuorijärvelle, joka kuvastaa jokaisen pilvien liikahduksen taivaalla, jokaisen varjon vaihtelun vuorilla pysyen itse liikkumattomana. 38. Jos olettekin tunteneet viisaita ihmisiä jotka samalla ovat olleet laiskoja, niin ette kuitenkaan ole koskaan tunteneet _suurta_ miestä, joka olisi ollut laiska. Ja syvennyttyäni elämän tutkimuksiin taiteilijoiden, joiden teokset kaikin puolin olivat jaloimpia, ei mikään tosiasia esiintynyt minulle niin suurena, -- eikä minkään lain arvo jäänyt niin pysyväiseksi, kuin se tosiasia ja laki, että he ovat kaikki olleet suuria työntekijöitä: ei mikään heissä niin ihmetytä, kuin työn paljous, jonka he ovat elämässään aikaan saaneet; kun kuulen sanottavan nuoren miehen hyvin lupaavan lahjakkaaksi, on ensimmäinen kysymykseni aina: "tekeekö hän työtä?" 39. Tehdä hyvää työtä sanan ankarimmassa merkityksessä ei voi yksikään taiteen harrastaja, ja hyvää työtä sanan tavallisessa merkityksessä, s.t.s. hänelle tai jollekulle muulle hyödyllistä työtä voi hän vain tehdä, jos hänelle on alun pitäin selvitetty, mikä hänelle on mahdollista, mikä ei; -- mikä on hänen saavutettavissaan, mikä ei; kun ikuisten tosiseikkojen ylevyys ja ankaruus ovat äärettömyydessään hänen eteensä asetetut. Ei haittaa ensinkään, jos hän pelästyy: ihminen on jo suuri, kun hän kykenee oikein pelästymään, emmekä ole järkeviä toivoessamme, emmekä käsitä mitään todellisesti, ennenkun toivomme on tehnyt meidät nöyriksi, ymmärtämisemme saattanut meidät kunnioittamaan. Väitänpä enemmänkin sanomalla uskaliaasti, että on vähemmän tärkeätä opettaa nuorille miehille, mitä he tekevät, kuin mitä he eivät kykene tekemään; tärkeätä on heidän antaa nähdä, kuinka paljon luonnossa on jäljittelemätöntä, kuinka paljon ihmisessä on sellaista, jonka vertaiseksi ei voi pyrkiä. Taidetta varten on oikein kasvatettu vain se, jolle kaikki työnsä on heikkona merkkinä ihanuudesta, jota hän ei kykene ilmaisemaan, ja heikko välikappale mittaamaan aina suuremmaksi kasvavalla ihailulla sitä ylipääsemätöntä kuilua, jonka Jumala on asettanut ihmiskunnan suurten ja pienten henkien välille. 40. Jos taide on teille pääasiana, niin olette taiteilijoita. Jos olette rahanne itse ansainneet, niin voitte olla saitureita ja koronkiskureita; jos olette kunnianne ansainneet, niin voitte olla kateellisia, ylpeitä, kurjia ja alhaisia, mutta sittenkin, _niinkauvan kun ette tahdo turmella työtänne_, olette taiteilijoita. Jos teillä sitä vastoin on raha pääasiana tai kunnianne, silloinpa saattaisitte olla hyvin armeliaita rahallanne, hyvin rakastettavia kunniassanne; mutta _ette_ kuitenkaan ole _taiteilijoita_. Olette käsityöläisiä ja palkollisia. 41. Monilla taiteilla ja kyvyillä on ensimmäisissä ja viimeisissä edistyksen asteissa, lapsuudessa ja kypsyydessä monet yhteiset piirteet; samalla kun keskiasteet eivät ole ollenkaan näiden tapaisia ja ovat kauvimpana oikeasta. Samoin on taiteilijan edistyksen laita siveltimenkin käyttämisessä. Näemme, kuinka vakainen lapsi aakkosista alkaen pakostakin vetää katkonaisen, epätäydellisen, riittämättömän viivan, joka hänen edistyessään tulee vähitellen lujaksi, tarkaksi ja varmaksi. Mutta hänen kypsyytensä aikana tämä tarkkuus ja varmuus vaihtuu taasen kevyeen ja huolettomampaan viivaan, joka monessa suhteessa on enemmän lapsuudessaan kuin keski-ijässään tekemänsä kaltainen, ja eroittuu siitä vain täydellisen vaikutuksen kautta, jonka se saavuttaa näennäisesti riittämättömin keinoin. Siten on usean asian laita. Ensimmäinen ja viimeisemme soveltuvat yhteen, vaikka erilaisista syistäkin; se keskimäinen aste se on kauvimpana totuudesta. Lapsuus usein pitää hennoissa sormissaan totuutta, jota miehen luja käsi ei kykene pitämään, mutta jonka saavutuksesta korkein ikä ylpeilee. 42. Taiteesta ei pidä puhua. Ei kukaan kunnon taiteilija puhu tai ole koskaan paljon puhunut taiteestaan. Suurimmat eivät siitä puhu sanaakaan. Samana hetkenä, jolloin mies todellisesti työnsä käsittää, hän siitä vaikenee. Kaikki sanat ja selitteet käyvät hänelle tarpeettomiksi. Suunnitteleeko lintu, miten se pesänsä rakentaa, rehenteleekö se, kun pesä on valmis? Kaikki hyvä työ tehdään varsinaisesti tällä tavalla, viivyttelemättä, vaikeudetta, suurentelematta. Jotka tekevät parasta työtä, heissä on sisäinen, tahdoton voima, joka sananmukaisesti lähenteleikse eläimen luonnonvaistoa, -- _eikä_ täydellisimmissä taiteilijoissa edes järki pakota pois vaistoa, vaan liittyy se vaistoon, joka on niin paljon jumalallisempi eläinten vaistoa, kuin ihmisen ruumis kauneudessa voittaa eläimen. Suuri laulaja ei laula vähemmällä vaistolla kuin satakieli, vaan päinvastoin suuremmalla. Suuri rakennusmestari ei rakenna vähemmällä vaistolla, kuin majava, vaan suuremmalla, synnynnäisellä muotoaistilla, joka tarttuu kaikkeen kauneuteen jumalallisella suoruudella. 43. Työsi yksin saat myydä, mutta et sieluasi. ALKULÄHTEINÄ Alkulähteinä on käytetty seuraavia teoksia: Modern Painters (5 nidosta 1843-1860) I 2. 13. 16. 21. 38. 43. 48. 58. 59. 60. 61. 63. 65. 66. 67. III 18. 37. IV 9. 11. 12. 13. 14. 23. 24. 29. 30. 32. 33. 36. 41. The Seven Lamps of Architecture (1849) I 8. 18. 20. 34. 46. 47. 56. 57. IV 16. 17. 18. 19. 20. 21. 22. The Stones of Venice (3 nidosta 1851-1853) I 10. 19. 83. 85. III 27. IV 25. 31. 34. 40. Pre-Raphaelitism (1851.) I 4. IV 15. Lectures on Architecture and Painting (1854.) I 36. The Political Economy of Art (1857.) I 55. III 20. The Elements of Drawing (1857.) IV 35. The Two Paths (1859.) III 32. 38. Unto This Last (1860.) I 6. 35. 44. III 1. 2. 3. 4. 6. 7. 8. 9. 10. 12. 19. 30. 33. 34. Sesame and Lilies (1865-1869.) I 15. 25. 26. 27. 28. 29. 31. 37. 78. 80. 89. 90. 91. 92. II 1. 2. 3. 4. 5. 6. 7. 9. 10. 11. 13. 14. 16. III 23. 25. 28. 29. 36. IV 5. 27. 42. The Crown of Wild Olive (1866-1869.) I 5. 22. 39. 42. 49. 53. 62. 70. 75. 84. II 12. III 11. 14. 15. 21. 22. 24. 26. 35. IV 4. Time and Tide (1867.) I 1. 23. 40. 41. 51. 52. III 13. 16. IV 43. Lectures on Art (1870.) 1 9. 11. 24. 32. 45. 50. 64. 68. 86. 94. IV 1. 2. 6. 7. 10. 37. Fors Clavigera (8 nidosta 1871-1884.) I 3. 7. 12. 14. 17. 30. 54. 69. 73. 76. 77. 81. 87. 88. II 8. 15. IV 8. Aratra Pentelici (1872.) IV 28. The Eagle's Nest (1872.) I 82. Munera Pulveris (1872.) I 79. III 5. 17. 31. Mornings in Florence (1875-1877.) I 71. 72. Frondes Agrestes (1875.) I 33. The Art of England (1883.) I 74. On the Old Road (miscellaneous pamphlets, articles and essays) (1834-1884.) I 93. IV 3. 26, 39. Luvut sulkumerkkien välissä heti teoksen nimen jälessä osoittavat teoksen ilmestymisvuotta. *** End of this LibraryBlog Digital Book "Keskinäinen ihmisyys" *** Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.